Naamioita VI : Kirkon vihollinen; Maan parhaat; Ilotulitus

By Eino Leino

The Project Gutenberg eBook of Naamioita VI
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Naamioita VI
        Kirkon vihollinen; Maan parhaat; Ilotulitus

Author: Eino Leino


        
Release date: April 21, 2026 [eBook #78517]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin & Kumpp, 1911

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78517

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAMIOITA VI ***
language: Finnish




NAAMIOITA VI

Kirkon vihollinen; Maan parhaat; Ilotulitus


Kirj.

EINO LEINO





Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.




SISÄLLYS:

Kirkon vihollinen. 3-näytöksinen näytelmä
Maan parhaat. 4-näytöksinen huvinäytelmä
Ilotulitus. 3-näytöksinen näytelmä






KIRKON VIHOLLINEN

3-näytöksinen näytelmä



HENKILÖT:

PONTUS MARTTILA, sotarovasti.
TYYNE, hänen tyttärensä.
ANTTI TERÄKSINEN, insinööri.
ELIAS, hänen isänsä.
JOHANNA, hänen äitinsä.

Aika: nykyinen. Paikka: pappilan torppa eräässä suomalaisessa
"keisarinpitäjässä".

Näyttämö esittää torpanpihaa. Vasemmalla asuinrakennus eteisineen,
johon ovi vasemmalta taka-alalta. Oikealla aittarakennus, talli y.m.
ulkohuoneita, kaikki jotenkin rapistuneita. Pirtin perälasin alla
vasemmalla etualalla suuri orjantappurapensas täydessä kukassaan, sen
varjossa pöytä, puutarhasohva ja pari tuolia. Perällä taketti-aita ja
portti, josta pääsy poikki taka-alan kulkevalle maantielle. Maantien,
toisella puolen pari viljeltyä peltosarkaa, perunamaa ja sen takana
pieni, sumuinen metsälampi, synkän korpikuusikon kaartamana.
Jättiläiskokoinen pihlaja taketin vieressä oikealla taka-alalla. Sen
alla penkki. Taketti ja asuinrakennus ovat joskus maailmassa olleet
maalatut punaisiksi.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


On juhannuslauantai. Aurinko paistaa vinoon lammen yli. Esiripun
noustessa istuu _Johanna_ tuvan portailla ja kutoo sukkaa, vilkaisten
aina välillä maantielle. Hän on pieni, kyyryselkä eukko, silmät
kirkkaat, kasvoilla lempeä kajastus. Liikkuu hiukan vaivaloisesti,
mutta kuitenkin kapperasti.

Etäistä kirkonkellojen kaiuntaa. _Johanna_ kuuntelee, panee pois
sukankutimensa, ristii kätensä ja vaipuu hetkeksi hiljaiseen
rukoukseen. Nousee, menee maantielle ja tähystelee oikealle.

_Elias_ tulee pirtistä ja aikoo pihan poikki. Hän on jo haudan
partaalla oleva vanhus, tukka pitkä ja keritsemätön, päällään likainen,
rikkinäinen paita, jalassa hurstihousut ja virsut.


JOHANNA: Aiotko vielä pajaan?

ELIAS: Minnekäs minä! — (Aikoo jatkaa matkaansa.) Mitäs sinä siellä
maantiellä killistelet?

JOHANNA: Ilman minä vain! kun kuuluvat tulevan tänne pappilasta
juhannus-yötä valvomaan. Rovasti ja muut.

ELIAS: Vai tulevat. — Ryökkynäkö se lähetti sanan?

JOHANNA: Sehän se kävi tässä itse puolenpäivän korvissa. — Ja toi se
vähän tuomisiakin, niin että päästään tästä taas viikko pari
eteenpäin...

ELIAS: Vai toi. — (Hymyillen salaperäisesti.) Ei olisi tarvinnut enää
tuoda. Se on valmis näet.

JOHANNA: Mikä?

ELIAS (viitaten peukalollaan oikealle): Sepähän se... Tuo tuolla
pajassa...

JOHANNA: Ikiliikkuja! (Lyö kätensä lääpästyneenä yhteen.)

ELIAS (sanomattomalla ylpeydellä): _Minun_ ikiliikkujani. — Taikka ei
oikeastaan aivan valmis...

JOHANNA: Vai ei vielä aivan valmis. (Hänen henkinen jännityksensä
laukeaa kokonaan.) Vai ei aivan!

ELIAS: Ei aivan, mutta melkein. Nyt ei siitä puutu enää muuta kuin yksi
pikkuruinen...

JOHANNA (huokaisten): Siitä on aina puuttunut joku pikkuruinen. Ei
taida tulla siitä valmista meidän ijällämme. (Aikoo pirttiin.)

ELIAS: Ei, elähän mene! — Se _on_ jo valmis, kun sanon sinulle. Se on jo
_niin_ valmis, että sen kehtaa kyllä näyttää herroille jos
narreillekin.

JOHANNA: Niin valmis se on tainnut monta kertaa olla.

ELIAS (kiivaasti): Ei näin valmis vielä milloinkaan! — (Tyytyväisenä.)
Nyt se käy kuin rasvattu. Ja nyt se saa olla minun kohdaltani.

JOHANNA: No, Luojan kiitos! Se on sitten valmis?

ELIAS: Valmis myötäväksi. Täytyy vain varoa, etteivät ota
polkuhinnasta. — (Hymyilee tyytyväisenä.) Nyt meistä tulee rikkaat,
eukko, rikkaat...

JOHANNA: Jospa tulisikin kerran ennen kuolemaansa! On tuota ollut tässä
köyhyyttäkin. (Huokaisten.) Toisten armoilla on eletty.

ELIAS: Nyt saavat toiset ruveta elämään meidän armoillamme. Sillä se on
sellainen koje, että se käyttää kaiken maailman tehtaat ja myllyt.

JOHANNA (hiljaisesti): Ei taideta sitten enää Jumalaa tarvitakaan.

ELIAS: Että häh?

JOHANNA: Ilman minä vain, kun se koko maailman pyörittänee... Mitäs
sinä sitten vielä sinne pajaan, kun se jo lie valmis?

ELIAS (melkein hellästi): Minä sitä vain vähän putsaan ja puleeraan. —
Ja huomen-aamulla minä lähden kaupunkiin.

JOHANNA: Sinä? Kaupunkiin?

ELIAS: Tietysti. Et suinkaan sinä usko, että herrat tulevat sitä täältä
jalansyten ostamaan. Eivätkä osaakaan tulla. Kyllä minun itseni täytyy
se viedä ja näyttää heille.

JOHANNA: Etköhän kuitenkin ensin näyttäisi rovastille?

ELIAS (ylenkatseellisesti): Ei rovasti ymmärrä tällaisia asioita.
Viisaammat miehet siinä olla pitää. — (Kuin itsekseen.) Antti kun
olisi...

JOHANNA: Antti on Amerikassa. Eikä taida sieltä tullakaan meidän
ijillämme. (Pyyhkäisee salaisen kyyneleen silmäkulmastaan.)

ELIAS: Antti tulee, tulee kyllä. — (Hiljaa.) Sitä varten hän on
Amerikaan mennytkin... Ja sitä varten hänet on kouluun lähetetty...

JOHANNA: Että mitä varten?

ELIAS: Että oppimaan... Että tulisi isän avuksi... Että osaisi panna
paikalleen sen pienen pikkuruisen, joka puuttuu siitä...

JOHANNA: Siitä puuttuu siis kuitenkin jotakin?

ELIAS (häntä kuulematta): Jos olisin nuorempi mies, laittaisin sen
itse. — Mutta on se hyvä näinkin, hyvä näinkin... (Hymyillen
salaperäisesti.) Kyllä minä ymmärsin, mitä varten Antti Amerikaan
lähti. Lähti tietoa tietämään.

JOHANNA: Kyllähän tuo tiedetään, mitä varten se sinne lähti. Kun
ilkesikin, mokoma, riitautua rovastin kanssa...

ELIAS: Niin, mutta _miksi_ hän riitautui?

JOHANNA (alakuloisesti): Vielä kysyt, vaikka koko kyläkunta siitä
juorusi! — (Äkeästi.) Että ilkesikin, herja, ruveta hyväntekijänsä
tyttöä riijastelemaan!

ELIAS: Ne on vaan niitä kylän kulkupuheita. Mutta jos tulee siitä
kysymys, minkä vuoksi Antti rovastin kanssa riitautui, niin sen asian
minä kyllä tiedän paremmin kuin kylän akat.

JOHANNA: No minkä vuoksi?

ELIAS: Ei näet voinut sietää tuon miehen typeryyttä.

JOHANNA (lyö kahta kämmentään): Niin rovastin?

ELIAS: Juuripa rovastin. — (Nauraa hekottelee.) On siinäkin pökkelö
miehekseen. Herran palvelija on olevinaan eikä käsitä tuon taivaallista
ijäisyyden asioista.

JOHANNA (kokonaan ällistyneenä): Niin rovasti?

ELIAS: Ka, eikö sinulla ole korvia päässäsi, kun puhuu...! (Nauraa
hekottelee edelleen.) Minunkin on pitänyt monta kertaa suuttua sille
miehelle. (Viekkaasti.) Mutta minä en ole näyttänyt sitä.

JOHANNA: No, sen minä sanon! Sitä vielä olisi puuttunut! — Mihin me
olisimme joutuneet ilman rovastin väkeä, joka tässä on vuosikymmenet
hellinyt ja vaalinut meitä? Maantiellä me oltaisiin, vaivaishuoneella
me oltaisiin...

ELIAS (viekkaasti): Juuripa siksi. Täytyy olla viisas, viisas, eikä
nostaa nokkaansa, ennen kuin koivet kannattavat. — Enkähän minä
rovastista mitään pahaa sanokaan.

JOHANNA: Vai et! Kun toinen tuossa pelkkää hyvää tekee...

ELIAS: Hyvähän rovasti on ollut meille, hyvä. Ja välikappalehan hän on
Jumalan kädessä. On vainkin, vaikka hän ei Jumalasta paljoa tiedä.

JOHANNA: Aina yhtä paljon kuin sinäkin, jumalaton! Pitäisit pyhänä edes
hänen lepopäivänsä, kun kuuluivat jo soittavan juhannusta.

ELIAS: Ei jouda, eukkokulta, ei jouda. Enkähän minä ole joutanut niitä
vuosikymmeniin pitämään... Mutta huomenna levätään, huomenna.

JOHANNA (korjaa muutamia roskia pihalta): Ei taida se huomen koskaan
koittaa sinulle. — Samaa sinä olet joka lauantai-ilta sanonut.

ELIAS: Nyt se koittaa. Nyt se alkaa minun pitkä lepopäiväni. — (Kuin
itsekseen.) Minulla on omat aavistukseni.

JOHANNA: Panisit edes puhtaan paidan päällesi, kun vieraitakin tulee.
Ja on siellä löylyä saunassa, kun kylpeä tahtonet.

ELIAS: Työmies on työnsä näköinen. Kyllä kylvetään, kyllä puhtaisiinkin
pukeudutaan. Enkähän minä muuta kuin vähän käväisen pajassa. — Aih!
(Aikoo oikealle, pysähtyy äkkiä, kopaisee kädellä rintaansa ja vaipuu
hiljaa valittaen aitan portaille.)

JOHANNA: Ka, mikä sille nyt tuli? — (Rientää hänen luokseen.) Kuolee se
siihen paikkaan.

ELIAS (vaivaloisesti): Ei hätää, eukko, ei hätää. Rinnasta vain otti
niin kummasti. — Kyllä se menee ohi...

JOHANNA: No, kaikkiakin! — Olisi täällä vielä tippa sitä konjakkia,
jonka rovasti viime jouluna lähetti tänne.

ELIAS: Se on jo ohi. — (Nousee suurella ponnistuksella.) Ei se kuolema
kutsumatta tule. Kuolema tulee silloin kun kuoleman aika on.

    (Menee oikealle. — Johanna katsoo tuokion hänen jälkeensä, pudistaa
    päätään ja menee pirttiin. — Hetken perästä _Tyyne_ ja _Antti_
    oikealta taka-alalta.)

    (Tyyne, ylioppilaslakki päässään, puettuna keveään kesäpukuun.
    Antti, jonka puku on englantilaisen matkailijan, on pitkä, reipas
    nuorukainen, sangen amerikalaistunut myös ulkomuodoltaan.)

    (Tulevat tietä pitkin vilkkaasti keskustellen. Tyyne pysähtyy,
    osoittaa lammelle ja nojaa häneen uneksien.)

TYYNE: Antti! Miksi puhuit sinä äsken minulle niin?

ANTTI: Kuinka?

TYYNE: Niin kylmästi ja sydämettömästi.

ANTTI: Mistä minä puhuin sitten?

TYYNE: Isänmaastasi. Olkoon se kurja ja köyhä, onhan se kuitenkin sinun
oma ihana syntymämaasi.

ANTTI: Epäilemättä. Mutta sinäkin puhuisit niin, jos olisit kerran
nähnyt maailman, oikean avaran maailman aukeavan alla silmiesi.

TYYNE (ylenkatseellisesti): "Suuren maailman!"

ANTTI: Juuri niin: suuren maailman! — (Tarttuu hänen käteensä
innokkaasti.) Tyyne! Sinä et tiedä, mitä on elämä siellä kaukana Lännen
maassa!

TYYNE (katsoo häneen): Onko se sitten _niin_ ihanaa?

ANTTI: On, sillä se on elämää työssä ja toiminnassa. Siitä te ette
täällä kotona tiedä mitään. Te nukutte.

TYYNE: Myöskin täällä tehdään työtä.

ANTTI: Niin, mutta allapäin ja pahoilla mielin, kuten sinäkin nyt
olet. — Olethan surullinen? (Tahtoo kohottaa leuasta hänen päätään.
Tyyne painaa päänsä itsepintaisesti alas.)

TYYNE: Enpäs ole.

ANTTI: Oletpas. — (Hyväilee hänen kättään.) Teiltä puuttuu työn ilo,
tarkoitan: ainoa, mikä on suotu ihmiselle.

TYYNE (kohottaa silmäluomensa): Ainoako?

ANTTI: Anteeksi. En nyt lemmen iloja ajatellut.

TYYNE: Etkä suruja.

ANTTI: Ne ovat pilviä, jotka päivän ohi vaeltavat. Eikö totta? (Vie
hänen kätensä huulilleen.)

TYYNE (vetää kätensä pois): Tarkoitat: niille me emme mahda mitään?

ANTTI: Tarkoitan: niitä kumpiakin kylvää kohtalo meille ilman omaa
syytämme ja ansiotamme.

TYYNE: Näyttää siltä kuin tahtoisit siirtää rakkauden kokonaan pilvien
tuolle puolen.

ANTTI (hymyillen): Eikö totta: se kuuluu taivaan valtakuntaan? (Tahtoo
suudella häntä. Tyyne kääntää kasvonsa pois.)

TYYNE: Samoin kuin aiot siirtää itsesi meren tuolle puolen?

ANTTI: Sinne me matkustamme yhdessä. En ilman sinua. (Seisovat
portilla, katsovat silmiin toisiaan. Tyyne pudistaa päätään hitaasti,
Antti nyökkää hänelle lempeästi, mutta päättävästi.)

TYYNE: Täällä on niin hiljaista.

ANTTI (vienosti): On. _Niin_ hiljaista. Kuulee sykkivän oman sydämensä.

TYYNE: Eikö sitä ... aina ... siellä suuressa maailmassa kuule?

ANTTI: Ei aina. Siellä jyskävät koneet, siellä kalkkavat vasarat.
Siellä pauhaa elämän arkipäivä. — Täällä sitävastoin...

TYYNE (painautuen häneen): Eikö totta: täällä on ikuinen sunnuntai?

ANTTI: Juhla juhannuksen. — (Tulevat pihalle.) Täällä minä siis olen
syntynyt, tuossa on minun kotitupani.

TYYNE: Tuossa kivet, joilla kiikuit.

ANTTI: Tuolla lehdot, joissa liikuin. — (Katselee ympärilleen.) Kaikki
tuttua. Kaikki paikallaan. — (Karskimmin.) Kaikki vanhaa ja
rappeutunutta. (Tulevat etualalle.)

TYYNE: Ja tuosta lähtee oijustie, jota sinä aina ennen kuljit
pappilaan.

ANTTI (leikillisesti): Kaunis oijustie, kun täytyi joka askeleella
pysähtyä mansikoita poimimaan...

TYYNE: Minä sinun mansikkasi! — (Lyö kädelle häntä. Istuvat
puutarha-sohvalle vasemmalla etualalla. Antti suutelee äkkiä häntä.)
Sinä olet hullu.

ANTTI: Yhtä hullu kuin silloin.

TYYNE: Milloin?

ANTTI: Silloin kun kuljin tuota oijustietä. — Ei se ollut mikään
tavallinen tie mielestäni. Taivaan tie se oli, joka johti suoraan sinun
sydämeesi.

TYYNE (nauraen): Ja se päättyikin vain pappilan aidan taakse!

ANTTI: Niin. Mutta sinne tuli joka ilta eräs kaunis, mutta paha, hyvin
paha tyttö minua kohtaamaan.

TYYNE: Hän teki siinä hyvin ymmärtämättömästi. — (Keimaillen.) Mutta
oliko hän todellakin niin paha mielestäsi?

ANTTI: Oli. Kyllä hän oli hyvin paha. Toisinaan hän oli suorastaan
kiusata minut kuoliaaksi.

TYYNE: Todella?

ANTTI: Aivan varmaan. Vuoroin hän itki, vuoroin nauroi, vuoroin hän oli
oikein vihainen ja polki jalkaa, toisin vuoroin taas hän suuteli...

TYYNE (nopeasti): En minä suudellut sinua.

ANTTI: Et koskaan aidan takana, vaan vasta turvallisemmilla tienoilla,
lähdettyäsi minua takaisin kotimatkalle saattamaan.

TYYNE: Ja sitten saatoit sinä minut takaisin pappilaan.

ANTTI: Ja sinä taas minut takaisin tuonne metsän rajaan. — (Molemmat
nauravat.) Niin aina uudestaan ja uudestaan.

TYYNE: Kuin kaksi ikiliikkujaa!

ANTTI (hilpeästi): ... jotka panevat liikkeelle toisiaan! — Ikävä kyllä,
isäni ei tiennyt siitä mitään. Hän olisi nähnyt siinä jo toteutuneena
tuon elämänsä ajatuksen. (Selvää pajankalketta oikealta.)

TYYNE: Etkö usko, että hän juuri tällä hetkellä sitä toteuttaa?

ANTTI: Isä! — (Molemmat kuuntelevat.) Mikä suloinen soitanto minun
korvilleni! — (Sulkee silmänsä. Vaitiolo.) Todellakin, hän takoo
elämänsä suurta ajatusta.

TYYNE: Yöt päivät, yöt päivät...

ANTTI: Aret ja sunnuntait. — Nuo sävelet ovat minua halki elämäni
seuranneet. — (Vasaranäänet lakkaavat.) Kuinka? Kuulin, että hän olisi
kaiken kevättä kovin sairastellut?

TYYNE: Sairas hän on vieläkin, mutta ei hän silti malta tauota
mielityöstään. — (Nousee.) Menemmekö häntä tervehtimään?

ANTTI (painaa hänet takaisin istumaan): Ei, emme vielä. Emme tohdi
häiritä häntä. — (Kuin itsekseen.) Hänen on kiire, hän tahtoo saada
työnsä valmiiksi...

TYYNE: Kun kävin keväällä täällä, hän sanoi, että se olisi valmis
niinkuin täksi juhannukseksi.

ANTTI (kuten edellä): Kuoleman juhannukseksi, elämän suureksi
sunnuntaiksi. — (Hellästi.) Isä parka! Hän elää jo puoleksi
iankaikkisuudessa.

TYYNE: Hän minua melkein pelottaa. — (Vakuuttavasti.) Usko minua, Antti:
se mies tietää, mitä me muut emme tiedä.

ANTTI: Tietäjä oli hänen isänsä, tietäjä myös hänen isänsä isä. Ei
olisi ihme, jos hän näkisikin yhtä ja toista, mitä me muut emme näe.

TYYNE (leikillisesti): Siispä olet sinäkin tietäjän sukua, Antti!

ANTTI: Tiedän, mitä taidan, siinä kaikki. — (Synkistyen.) Käytännön
miehenä on minulle kuitenkin kiusallista ajatella, että niin paljon
henkistä tarmoa ja ruumiillista työkykyä on hänessä mennyt hukkaan...

TYYNE: Hukkaan? Oletko aivan varma siitä?

ANTTI: Tietysti hukkaan! Eihän voi keksiä ikiliikkujaa.

TYYNE (itsepintaisesti): Mutta entäpä sen voisi keksiä?

ANTTI: Hullutusta, kuten sen itsekin hyvin tiedät. Onhan nykyaikainen
tiede sen mahdottomuuden jo aikoja sitten sitovasti todistanut.

TYYNE: Sinä uskot siis niin sokeasti nykyaikaiseen tieteeseen?

ANTTI: En voi muuta, koska olen järkiolento. — (Tarttuu hänen käsiinsä.
Hilpeästi.) Siksi en elämässäni tulekaan keksimään muuta ikiliikkujaa
kuin sen, joka aikoinaan juoksi kesäiset yöt pappilan ja tämän torpan
väliä. — Mutta en tiedä, missä määrin isäsi mahtoi pitää tuosta uudesta
keksinnöstä.

TYYNE (nauraa): Ehkä hän ei pitänyt silloin. Nyt hän harrastaa kaikkea
edistystä.

ANTTI: Hänkö? — Eikö hän ole hirveän vanhoillinen?

TYYNE: Mikä erehdys! Ei meillä täällä Suomessa ole ketään vanhoillista.

ANTTI: Eikö? Eikö todellakaan? Ja minä kun luulin, ettei täällä muita
olisikaan! — Mihin he sitten ovat hävinneet?

TYYNE: Ketkä? Vanhoillisetko? — (Ylemmyydellä.) Suurlakko lakaisi heidät
kaikki pois.

ANTTI (koomillisella hämmästyksellä): Mihin? Mereen? Maan rakoon?

TYYNE: Heistä on kaikista tullut edistysmielisiä.

ANTTI: Ai, se minun olisi pitänyt arvatakin! — Ja sinun isäsi? Hän on
nyt myös edistysmielinen?

TYYNE: Epäilemättä. Oikeastaan hän on aina ollut sitä syvimmässä
sydämessään.

ANTTI (katsoo häneen): Niinkö? Siitä voi nyt olla eri mielipiteitä. —
(Kuin itsekseen.) Mutta hänhän on voinut muuttua, on ehkä
muuttunutkin...

TYYNE: Luonnollisesti hän on muuttunut, kuten kaikki täällä. Muuttunut
parempaan, tarkoitan.

ANTTI: Muuttanut pukuaan, tarkoitat. Onko hän vielä pappi?

TYYNE: Sekin kysymys! — Tietysti hän on.

ANTTI: Siispä hän ei ole muuttunut ollenkaan. (Pilkallisesti.) Sillä
onhan hän aina ollut edistysmielinen syvimmässä sydämessään. — Etkö
sanonut niin?

TYYNE: Kyllä. Mutta hän on nyt enempi oma itsensä. On itseään kohtaan
rehellisempi, tarkoitan.

ANTTI: Tarkoitatko, että hän ennen ei ollut sitä? Että hän vilpisteli
itsensä edessä, toisin sanoen?

TYYNE (hermostuneena): Äh, onpa sinusta siellä ulkomailla tullut oikein
sietämätön rikkiviisas! — Isä on _hyvä_. Joka suhteessa hyvä. Ettäs sen
tiedät nyt! (Kääntyy selin häneen.)

ANTTI: Hän on hyvä, senvuoksi että hän on sinun isäsi? Niinhän
tarkoitat?

TYYNE: Olkoon nyt sitten vaikka niin! — (Nousee nyreänä.) Minä en jaksa
riidellä sinun kanssasi. — (Menee yli näyttämön.) Enkä varsinkaan
isästä. (Pysähtyy pihlajan luo selin katsomoon. Vaitiolo. Antti nousee
ja seuraa häntä.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE (käännähtäen): Sillä _onhan_ isä hyvä? Ethän sinä voi kieltää
sitä?

ANTTI: Epäilemättä hän on...

TYYNE: Siinäpä se! Nyt olit oikein kiltti.

ANTTI: ... hyvä tavallaan, tarkoitan. Kuten kaikki ihmiset. — Mutta ei
hyvä minulle.

TYYNE (hermostuneena): Joko sinä alat taas! — "Hyvä tavallaan!" — "Ei
hyvä minulle." — Mitä se on?

ANTTI: Hän on ollut aina musta pilvi minun taivaallani. — (Katsoo häntä
suoraan silmiin.) Sinä ymmärrät sen kyllä, jos tahdot ymmärtää.

TYYNE: Minä ymmärrän. (Hiljaisesti.) Sinä ajattelet vielä noita
entisiä.

ANTTI (päätään nyykäyttäen): Niin. (Istuu. Vaitiolo.)

TYYNE: Se on turhaa. Ei sinun ole tarvis enää niistä huolehtia.

ANTTI (hajamielisesti): Eikö?

TYYNE: Ei, ei, minä vakuutan sinulle. Hän on muuttunut.

ANTTI: Myöskin minä ... olen voinut hiukan muuttua ... tällä välin.

TYYNE (säpsähtäen): Mitä tarkoitat? — (Terävästi.) Kenties en enää
minäkään ole kyllin hyvä sinulle?

ANTTI: Tyyne! — (Vakavasti.) _Kumpaa_ sinä rakastat enemmän meistä?
Minua vai isääsi?

TYYNE: Kuinka sinä olet hassunkurinen! — (Nauraa.) Oletko
mustasukkainen? Isälle?!

ANTTI (vakavasti): Saamme nähdä. Kenties minulla voi olla syytä siihen.

TYYNE: Aina hassumpaa! Onko minun ehkä teidän kahden välillä valittava?

ANTTI: Minä pelkään, että sinun on valittava.

TYYNE (hilpeästi): Milloin? Nyt heti?

ANTTI: Arvattavasti tänä iltana jo. — (Synkästi, kuin itsekseen.) Minä
puolestani en odota mitään hyvää tästä tapaamisesta.

TYYNE: Ja minä sanon, että minun sydämessäni on kyllä tilaa teille
molemmille.

ANTTI: Mutta _jos_ nyt olosuhteet kuitenkin pakottaisivat sinut
valitsemaan?

TYYNE (säteilevästi): Silloin valitsisin minä... (Aikoo kietoa hänet
riemuiten käsivarsillaan, pysähtyy, miettii silmänräpäyksen ja
virkahtaa;) Ei, minä _en_ valitse, minä en _tahdo_ valita.

ANTTI: Siinäpä se. Sinä et tahdo.

TYYNE: Eikä minun ole tarviskaan. Sillä ettehän te ole vihollisia.
Ettehän te tahdo tappaa toisianne.

ANTTI: Kuka tietää. On ihmisiä, jotka pelkällä olemassa-olollaan
uhkaavat toisen olemassaoloa ... jotka eivät tule toimeen saman maan
kamaralla, tarkoitan.

TYYNE (hiljaa): Mitä silloin tapahtuu?

ANTTI: Silloin on toisen tai toisen heistä väistyttävä.

TYYNE: Sen, joka on liikaa?

ANTTI: Sen, joka on heikompi. Ja minä en _voi_ olla heikompi. Minä en
_voi_ tunnustaa itseäni heikommaksi milloinkaan.

TYYNE (katsoo syrjäkarein häneen): Aiot ottaa siis omasi voiman
oikeudella?

ANTTI: Tietysti, sikäli kuin minä olen voimakkaampi sinun sydämessäsi.
Mutta juuri sitä saatoit sinä minut äsken epäilemään.

TYYNE: Huomaan, että minun asiani on tehdä teidät kaksi ystäviksi. —
(Iloisesti.) Minä valitsen teidät molemmat. Ensin yhden, sitten
toisen... (Levittää käsivartensa.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE: Taikka molemmat yht'aikaa, miten vain katsot paremmaksi.

ANTTI: Tyyne: nyt meidän täytyy todellakin puhua kerran vakavasti
keskenämme. — (Tarttuu hänen käteensä ja johdattaa pihlajan varjoon
hänet.) Äiti!

    (_Johanna_ ilmestyy tuvan portaille, päässään vanhanaikaiset
    sangattomat silmälasit, avattu postilla käsissään. Tähystää
    maantielle, istuu sitten portaille lukemaan.)

TYYNE (lämpimästi): _Sinun_ äitisi, Antti!

ANTTI: Luuletko, että hän jo on huomannut meidät?

TYYNE: Tuskin. Hänen silmänsä hämärtävät jo vanhuuttaan.

ANTTI: Kuitenkin hän lukee jotakin?

TYYNE: On lukevinaan. Lasien avulla näet.

ANTTI: Jotakin hengellistä?

TYYNE: Jotakin, jonka hän mahtaa osata jo aikoja sitten ulkoa.

ANTTI (ankarassa sisällisessä liikutuksessa): Tuo kirja on kyllä tuttu
minulle. — Hän on harras uskovainen?

TYYNE: On. Hänen ainoa surunsa on, että hän ei jaksa enää kyllin usein
kirkkoon eikä Herran ehtoolliselle.

ANTTI (kuin itsekseen): Maammo parka! Kuinka hän on käynyt käppyrään! —
(Kääntyy pois salaten kyyneleitään). Minä en tiennyt...

TYYNE: Mitä et sinä tiennyt, Antti?

ANTTI: ... että hän oli niin vanhentunut. — (Hilliten liikutuksensa.)
Ei, ei kyyneleitä. — (Kuin itsekseen.) Suomen ilma tarttuu, se
tarttuu... (Hymyillen.) Anteeksi, Tyyne...

TYYNE: Antti! Etkö tiedä, että juuri tuollaisena enimmän rakastan
sinua?

ANTTI (miltei raivokkaasti): Mutta minä en tahdo itkeä, minä en tahdo!
— (Jälleen heltyneesti.) Ja kuitenkin, kun näen tuon harmaan pään, joka
niin usein on kehtoni yli kallistunut...

TYYNE: Niin: silloin, kun sinä olit pieni, Antti. — (Puristaa hiljaa
hänen kättään. Vaitiolo.) Huudanko hänelle?

ANTTI: Ei, älä vielä! Varro vähän! (Ottaa lakin päästään ja ristii
kätensä kuin rukoukseen. Tyyne katsoo kummastuneena häneen.)

TYYNE: Mitä nyt teet?

ANTTI: Luen hänelle äänettömän iltarukoukseni. — (Painaa lakin jälleen
päähänsä.) Nyt voit mennä ja puhutella häntä.

TYYNE (vienosti): Sinä muistat sen vielä?

ANTTI: Minkä?

TYYNE: Äitisi opettaman iltarukouksen?

ANTTI (hitaasti päätään pudistaen): En.

TYYNE: Kuinka? Kuitenkin sanoit sitä lukevasi.

ANTTI: Toisen, suuremman, korkeamman luin minä hänelle äsken.

TYYNE: Mikä voi olla äidin iltarukousta ihanampi?

ANTTI: Se, jonka elämä, ankara elämä itse on minulle opettanut. — Puhu
hänelle!

TYYNE (hymyillen): Pelkäätkö?

ANTTI: Eipä ilman. On kuin seisoisin temppelin esikartanossa.

TYYNE: Todella? Olethan aivan kalpea kasvoiltasi?

ANTTI: Poveni pakahtuu. Tämä hetki saa sydämeni oudosta hartaudesta
seisahtumaan. — Mene! (Lykkää hänet hiljaa äitiä kohden. Jää itse
pihlajan varjoon. Tyyne lähestyy Johannaa.)

TYYNE: Hyvää iltaa, Johanna. Terveisiä pappilasta.

JOHANNA: Ka, siinähän se ryökkynä... (Sulkee postillan, nousee horjuvin
polvin, niijailee.) Tervetulemaan. — Ja entäs pappa? (Kättelevät.)

TYYNE: Pappa jäi vielä vähän postia odottamaan. Mutta kyllä hän on
aivan kohta täällä.

JOHANNA: Niin aivan. — (Antti tulee esille pihlajan takaa.) Kukas se
onkaan tämä nuori herra?

TYYNE: Johanna ei tunne häntä todellakaan?

JOHANNA (tähystelee oudoksuen): E-en. Mitäpä minä. Lie pappilan
kesävieraita. — (Ilahtuen.) Vai jos lie hyvinkin se rovastin uusi
apulainen, jota minä en ole vielä nähnytkään?

TYYNE: Ei ole. — Johanna koettaa nyt muistella kuitenkin...

JOHANNA: En muista. Pitää antaa vanhalle anteeksi ... jos lienen
hyvinkin nähnyt jossakin. — Ei erota.

ANTTI (puoli-ääneen): Äiti!

JOHANNA: Jesus Kristus! — (Pudottaa postillansa hätääntyneenä, kyyristyy
ylös ottamaan, pyyhkii sitä koneellisesti kädellään, ja hätääntyy vielä
enemmän. Ojentaa vihdoin kätensä vavisten ja turvattomalla liikkeellä
tulijalle.) Onko se Antti?

ANTTI: Äiti! Äiti. (Sulkee hänet syliinsä. Tyyne kääntyy pois
liikutettuna. Vaitiolo.)

JOHANNA: Herra Jumala! Herra Jumala! Että minun vielä piti elää tämä
päivä!

    (Peittää kasvonsa esiliinallaan ja puhkeaa itkuun. Kääntyy takaisin
    tupaan menemään, Tyyne saattaa hänet sinne. Antti seuraa ovelle
    asti heitä.)

Esirippu




TOINEN NÄYTÖS.


    _Antti_ taustassa nojaa portin pieleen katsoen iltaruskoista
    maisemaa, joka näytöksen kestäessä himmenee vitkalleen. Tyyne
    tulee tuvasta ja hiipii hänen vierelleen.

ANTTI: Kuinka äiti voi?

TYYNE: Hän istuu vain lautsan päässä ja itkee. Etkö tahtoisi mennä
häntä viihdyttämään?

ANTTI: Ilon kyyneleet eivät kaipaa lohduttamista. — (Tarttuu hänen
käteensä.) Mutta me kaksi! Meillä kahdella olisi mielestäni niin
sanomattoman paljon puhuttavaa.

TYYNE (vienosti): Pidätkö siis todellakin vielä vähän minusta?

ANTTI: Aina ja iankaikkisesti. — (Hymyillen.) Siinä suhteessa minä olen
todellakin patavanhoillinen. Mutta kaikissa muissa suhteissa...

TYYNE: Hyi, nyt sinä varmaan jälleen ajattelit isääni! Etkä kauniisti,
sen näin sinun silmistäsi.

ANTTI: Niistä näkyy vain rakkaus. — (Saattaa hänet pihlajan alle
istumaan.) Mutta mielestäni sinä nyt voisit kertoa minulle, millaiseksi
olet meidän, isäsi ja minun, tulevan kohtaamisemme tarkoittanut.

TYYNE (toimeliaasti): Kyllä. Kun sinä aamulla lähetit majatalosta
minulle tiedon, että olit saapunut kotiin...

ANTTI: Niin, mitä silloin ajattelit?

TYYNE: Ajattelin: nyt täytyy minun toimia nopeasti ja neuvokkaasti.
Sillä kaikesta päättäen hän ei aio tulla pappilaan.

ANTTI: Oikein arvattu: en ennen kuin olisin tavannut sinut. Sillä
täytyihän minun tietää, oliko minulla ylimalkaan mitään tekemistä
siellä.

TYYNE (pyörittäen sormeaan): Etkö häpeä, Antti?! — Mutta siksi minä en
virkkanut isälle mitään sinun tulostasi...

ANTTI: Hän ei siitä vieläkään tiedä mitään?

TYYNE: Ei. Kuitenkin täytyi teidän kahden tavata toisenne. — (Hyväillen
hänen kättään.) Siksi ajattelin, että olisi parasta, jos tapaisitte
täällä toisenne.

ANTTI: Siinä teit hienotunteisesti.

TYYNE: Näin minä ajattelin: täällä seisot sinä kotikamaralla, täällä
voit sinä kohdata ketä hyvänsä pystypäin.

ANTTI: Niin. Sillä vaikka tämä torppa onkin pappilan maalla...

TYYNE: Jumalan kirkkaan taivaan alla täällä seisot.

ANTTI: Senkin ovat papit ja piispat meiltä tuhrineet! — Mutta olkoon
menneeksi! Kiitän sinua, että näin heti johdatit yhteen meidät.

TYYNE: Eikö totta, täytyihän kaiken kuitenkin tulla selväksi teidän
välillänne?

ANTTI: Juuri niin. Tuossa, kruunun maantiellä, voin ainakin vapaana
miehenä kohdata hänet.

TYYNE: Miksi maantiellä?

ANTTI: Siksi, että se on kaikkien oma. Siksi, että seisomme siinä
puolueettomalla alueella.

TYYNE: Antti!

ANTTI (jyrkästi): Me kaksi. Isäsi ja minä. Sotarovasti Pontus Marttila
ja konerakentaja Antti Teräksinen.

TYYNE: Tuohan kuulostaa melkein taisteluunvaatimukselta. Et suinkaan
aio heti rakentaa riitaa hänen kanssaan?

ANTTI: En. Minä en vaadi häneltä mitään muuta kuin sinua. — (Kiertää
hänet käsivarrellaan.) Tänne ei siis tule ketään muita kuin isäsi?

TYYNE: Ei. Ei täällä ole enää moneen vuoteen ollut muita ketään.

ANTTI: Mutta pitäjän nuoriso? Missä se piileksii?

TYYNE (surumielisesti): Ei täällä ole enää mitään nuorisoa. Vanhat
herraskartanot ovat autioituneet, uusien tulokasten kanssa ei isä
viitsi seurustella.

ANTTI: Hän on ylpeä. Hän on ylimys viimeiseen hengenvetoonsa asti. —
Mutta kenen kanssa hän sitten seurustelee?

TYYNE: Ei juuri kenenkään. Hän on mieluummin yksin. Yksin
kirjastossaan. Hän sanoo, että hän ei kuulu tähän aikakauteen.

ANTTI: Sanooko hän niin? Hyvä, että hän huomaa sen. Sillä
kirkkoruhtinas hän on, jollaiset ovat mahdollisia ainoastaan niin kauan
kuin on kirkon orjia olemassa.

TYYNE (hiljaisesti): En tiedä. Minusta hän on suurin ja ihanin mies,
minkä olen nähnyt ... tietysti lähinnä sinua, Antti.

ANTTI: Hyvä, että lisäsit sen. — (Vaitiolo.) Muistatko, kuinka te,
pitäjän vallasväki, tulitte ennen joka juhannus tänne eväinenne?

TYYNE: Ja kuinka sinä menit piiloon etkä tahtonut tulla edes
tervehtimään! Miksi et?

ANTTI: Siksi, että häpesin, sillä olin jo silloin rakastunut sinuun. —
Ja siksi, että minä jo silloin vihasin teitä...

TYYNE: Meitä? Minuakin?

ANTTI (lennokkaasti): En sinua, sillä sinä olit minulle ilmestys
taivaan korkeudesta. — (Hillityllä äänellä.) Mutta noita muita,
päiväperhoja...

TYYNE: Päiväperhoja?

ANTTI: Kaikkia, joilla oli paremmat vaatteet kuin minulla,
lois-eläimiä, jotka söivät parempaa ruokaa kuin minä,
vahinkohyönteisiä...

TYYNE: Lois-eläimiä? Vahinkohyönteisiä? — Kenestä puhut?

ANTTI (pidätetyllä raivolla): Puhun _herras_väestä. — Ja heidän
lapsistaan! — (Hampaittensa välistä.) Niitä minä enin vihasinkin.

TYYNE: Mutta miksi?

ANTTI: Siksi, että heillä oli hienompi hipiä kuin minulla, ja keveämpi
käytös, ja sirommat kasvonpiirteet. Siksi, että he olivat kuin kukkaset
kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää...

TYYNE: Mutta Antti!

ANTTI (kuten edellä): _Minä_ sain tehdä työtä aamusta iltaan! _Minä_
sain ansaita leipäni jo koulupoikana! — Mutta nuo prinssit isiensä ja
äitiensä armosta...

TYYNE: Antti!

ANTTI: ... nuo prinsessat kaikkivaltiaan rahan voimasta...

TYYNE: ... olivathan he viattomia. Eiväthän he olleet itse määränneet
vanhempiaan.

ANTTI (jyrkästi): En minäkään ollut itse määrännyt _omia_ vanhempiani.

TYYNE: No niin?

ANTTI: Kuitenkin minä sain tuntea katkerasti olevani vain torpan poika.
(Vaitiolo.)

TYYNE: Ne ovat kohtalon salaisuuksia. Ne ovat luojan töitä. — Miksi
syyttää niistä ihmisiä?

ANTTI (kiivaasti): Luoja ei ole luonut herroja ja talonpoikia! Luoja on
luonut vain ihmisiä. Ja sitäpaitsi: jos vihaan heitä ja heidän
lapsiaan, en tee muuta kuin mitä käskee heidän jumalansa.

TYYNE (hämmästyneenä): Mikä jumala?

ANTTI: Juutalaisten jumala, joka etsiskelee isäin pahat teot lasten
päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...

TYYNE: Jätä siis kosto hänelle!

ANTTI: Hän on sanonut myös: silmä silmästä ja hammas hampaasta. — Ja
vielä hän on sanonut: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää myös
teille mitattaman!

TYYNE: Antti! Eihän sinusta vain ole tullut ateisti?

ANTTI: Miksi sitä kysyt?

TYYNE (huolestuneesti): Isä ei kärsi ateisteja. Vaikka hän näet onkin
edistysmielinen mies, hän on kuitenkin pappi...

ANTTI: "Edistysmielinen pappi!" — (Päätään pudistaen.) Se kuuluu niin
kummalliselta.

TYYNE: Kuinka niin?

ANTTI: Sama kuin sanoisit: kylmä tuli tai kuuma jää. — Ne kaksi ovat
toistensa vastakohtia.

TYYNE (innokkaasti): Eipä suinkaan. Siitä näkyy, kuinka vähän sinä itse
asiassa ymmärrät olojamme. — (Toimekkaasti.) Meillä on paljon
edistysmielisiä pappeja täällä Suomessa...

ANTTI: Niitä on kautta maailman nykyaikaan. Mutta juuri he ovat meidän
pahimmat vihollisemme.

TYYNE: Kenen viholliset?

ANTTI: Meidän. Sinun ja minun. Kaikkien todella vapaiden henkien,
kaikkien todella perinjuuristen yhteiskunta-parantajien.

TYYNE (ihmetellen): Vanhoillinen pappi olisi siis parempi sinusta?

ANTTI: Hän _on_ parempi, siksi että hän on pahempi. — Pahempi omalle
asialleen, tarkoitan. Vanhoillinen pappi _voi_ sitäpaitsi jossakin
tapauksessa olla rehellinen mies...

TYYNE: Antti, minä pyydän!

ANTTI: Edistysmielinen pappi ei ikinä. Jos hän todella on
edistysmielinen, hän ei voi olla pappi enää. Jos hän on pappi,
hän ei voi olla edistysmielinen.

TYYNE (tuskallisesti): Antti! Sinä unohdat: myöskin minä olen
edistysmielisen papin tytär. (Kääntää kasvonsa pois. Vaitiolo.)

ANTTI: Anteeksi: minä unohdin sen. — (Vaitiolo.) Sellainen minä olen.
Minä en osaa koskaan lopettaa kerran vauhtiin päästyäni.

TYYNE: Et.

ANTTI: Sellainen minä olin jo lapsena. Jos joskus yhdyin leikkiin
muiden ikäisteni kanssa, innostuin aina liiaksi ja tein tuhotöitä.

TYYNE (hymyillen kyyneltensä halki): Sinä nyt olet sellainen.

ANTTI: Minun ei pitäisi koskaan innostua.

TYYNE: Päinvastoin, Antti!

ANTTI: Ei. — Muut ihmiset voivat innostua, näetkös, menemättä liian
pitkälle. Minulla sitävastoin vaanii se vaara aina lähellä.

TYYNE: Kyllä. Olisi synti kieltää sitä.

ANTTI: Niin. — Ja silloin teen minä aina pahaa niille, joita rakastan
enin, minä...

TYYNE (lämpimästi): ... sinä, joka olet niin hellä ja hyvä ... joka et
tahtoisi tehdä pahaa kärpäsellekään! (Ojentaa molemmat kätensä
hänelle.)

ANTTI: Eikö totta, Tyyne: minä nyt olen sellainen kuin olen.

TYYNE: Niin. Ei kannata olla vihainen sinulle.

ANTTI: Kyllä kannattaa. — Minä olen mahdoton ihminen.

TYYNE: Juuri siksi niin pidänkin sinusta. (Suutelee rajusti häntä.)

ANTTI: Tyyne!

TYYNE (veitikkamaisesti): Sano minulle yksi asia! — Mistä johtuu, että
_voit_ minua rakastaa, vaikka jo lapsena niin vihasit pitäjän muuta
herrasväkeä?

ANTTI: Siitä, että himoitsin sinua...

TYYNE: Hyi!

ANTTI (matalalla äänellä): Siitä, että tahdoin sinut omakseni.
Parhaimman joukosta tahdoin, kauneimman kassapäistä!

    (Suutelevat jälleen. Irtautuvat, katsovat säteilevin silmin
    toisiaan. — _Sotarovasti Marttila_ on tullut edellisen aikana
    esiin oikealta taka-alalta, pysähtynyt, huomannut heidät, ja
    tarkkaa nyt heitä kiinteästi alta kulmiensa.)

    (Hän on reipas, vankkaraajainen ukko, kasvot luisevat, ryhti
    jäykkä ja taipumaton. Päässä harmaa silinteri, samanvärinen
    hieno ja moitteeton pitkä takki yllään, tukeva, hopeanuppinen
    keppi kädessä ja sadevaippa käsivarrella. Hansikkaat. Liikkuu
    keveästi, miltei nuorekkaasti.)

TYYNE: Isä! (Peittää kasvonsa käsillään.)

ANTTI: Rovasti Marttila! (Ottaa vaistomaisesti lakin päästään ja tekee
epäröivän liikkeen mennäkseen tulijaa tervehtimään. Rovasti ei ole sitä
huomaavinaan. Antti painaa lakin jälleen lujasti päähänsä ja jää
uhmaavaan asentoon. Tyyne ottaa kiinni hänen kädestään ja tahtoo vetää
häntä kohti isäänsä.)

TYYNE (hiljaa): Isä: siunaa meitä!

ROVASTI: Kuka hän on? (Osoittaa Anttia keppinsä kärjellä.)

TYYNE (päättävästi): Saanko luvan esittää: sulhaseni, insinööri
Teräksinen...

ROVASTI: Ah, tekö se olette? — (Tervehtii kohteliaasti, mutta kättä
antamatta.) Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. — (Jäätävällä
silmäyksellä tyttärelleen.) Mene!

TYYNE (rukoilevasti): Isä! (Poistuu isänsä katseen vaientamana
vasemmalle taka-alalle. Rovasti tulee keskinäyttämölle.)

ROVASTI: Vai niin, te olette palannut siis? — (Hymyillen hurmaavalla
kohteliaisuudella.) Anteeksi, että tyttäreni on niin vapaapuheinen...

ANTTI: Mielestäni ei siinä ole mitään anteeksi pyydettävää.

ROVASTI (myrkyllisellä silmäyksellä): Niinkö? Niinkö _te_ arvelette,
herra insinööri? — Epäilemättä ei siinä ole mitään pahaa, mutta se
todistaa huonoa kasvatusta.

ANTTI: Minun ei tarvitse kysyä, _kuka_ on hänet kasvattanut

ROVASTI: Ei. Ei todellakaan. — (Painokkaasti.) Mutta kenties minun käy
pian tarpeelliseksi kysyä, missä _te_, herra insinööri, olette saanut
kasvatuksenne.

ANTTI (uhmaten): En missään.

ROVASTI: Hyvin arvattavaa.

ANTTI: Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä olen itse itseni
kasvattanut.

ROVASTI (hiukan kumartaen): Näkyy, että puhutte totta. — (Jälleen
hovimiehen kohteliaisuudella.) Mutta emmekö istu? Matka ei tosin ole
aivan pitkä tänne pappilasta, mutta minua väsyttää. (Istuu penkille
tuvan seinämällä. Viittaa Anttia istumaan vierelleen.)

ANTTI: Voin seisoakin.

ROVASTI: Kuten tahdotte. — (Vaitiolo.) Milloin te olette palannut
Amerikasta?

ANTTI: Tänä aamuna.

ROVASTI: Ja aiotte nyt jäädä kotimaahan?

ANTTI: Saa nähdä. Se riippuu siitä, mitä kotimaa minulle tarjoaa.

ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Niin. Te tarkoitatte tietysti, mitä
työn-ansiota?

ANTTI: En.

ROVASTI: Millä te sitten aiotte elää täällä?

ANTTI (huolettomasti): Minkä milläkin! — (Katsoo merkitsevästi häneen.)
Olen pääasiallisesti aikonut ruveta elämään koroillani.

ROVASTI: Te olette rikas?

ANTTI: En ole puilla paljailla. Mutta olen vielä enemmän aikonut
rikastua.

ROVASTI: Täällä? Täällä Suomessa?

ANTTI: Toistaiseksi täällä. Enkä pelkää väärin laskevani.

ROVASTI (päätään pudistaen): Mahdotonta. Olosuhteet ovat niin kovin
pienet. — Täytyy olla pääomaa, paljon pääomaa sillä, joka aikoo täällä
rikastua.

ANTTI: Minä tiedän kyllä, millä Suomessa rikastutaan.

ROVASTI: Millä siis?

ANTTI: Samalla, millä tekin, herra rovasti: _laiskuudella_.

ROVASTI: Mitäh? — (Kimpoaa ylös. Antti kohtaa leimuavin silmin hänen
katseensa.) Anteeksi, minä en muistanut, tehän olettekin itse itsenne
kasvattanut. (Hillitsee vaivoin itsensä.)

ANTTI: Pienestä pojasta saakka, herra rovasti. Mitä olen, olen omalla
enkä muiden työllä.

ROVASTI (nyt jo aivan tyynenä): Te ette — kelpaa muiden työtä
arvostelemaan. — Te teette työtä käsillänne...

ANTTI: Myöskin käsilläni. Työ missään muodossa ei ole minua vielä
pelottanut.

ROVASTI: ... kenties myös jonkun verran aivoillanne, mutta kaikissa
tapauksissa koneellista, ulkopuolista työtä, joka jättää teidän
sisimmän itsenne koskettamatta. Minä ja monet muut täällä Suomessa...

ANTTI (vääjäämättömästi): _Mitä_ työtä _te_ teette, 'herra rovasti?

ROVASTI: Siitä olisi minun naurettavaa ruveta teille tiliä tekemään.

ANTTI: Sitten tein pahasti, että keskeytin teidät. Sillä minusta tuntui
kuin juuri olisitte aikonut ruveta sitä minulle selittämään. —
(Vaitiolo.) Millä te elätte? Mitä työn-ansiota teillä on?

ROVASTI: Nuori mies! Te esittelette muutenkin kyllin selvästi itsenne,
tarvitsematta enää turvautua karkeuksiin.

ANTTI (kuten edellä): En tiedä, ovatko ne karkeuksia. Mutta minusta
tuntui kuin te itse äsken olisitte itsenne minulle samoilla
kysymyksillä esitellyt.

ROVASTI: _Minulla_ on oikeus kysyä _teiltä_ paljon, mitä ei teidän
minulta.

ANTTI: Tarkoitatte: oikeus olla karkeampi? — Kuka on antanut teille sen
oikeuden? En minä.

ROVASTI (ivallisesti): Ette, sillä huomaan sen kaikissa tapauksissa
jäävän teidän puolellenne. (Siirtyy vasemmalle etualalle.)

ANTTI: Hyvä, että huomaatte sen. Teidän on siis turha koettaa niillä
aseilla minua kukistaa. (Jää paikalleen oikealle keskinäyttämölle.
Vaitiolo.)

ROVASTI: Mihin te tahdotte päästä tuolla puheellanne?

ANTTI: Tahdoin ainoastaan osoittaa teille, että metsä vastaa niinkuin
siihen huudetaan. Te ette ole siihen tottunut, herra rovasti?

ROVASTI (ylpeästi): En.

ANTTI: Siispä saatte luvan tottua siihen. Oppia ikänsä kaiken, sanoo
vanha suomalainen sananlasku.

ROVASTI: Nuori mies! Minä olen liian vanha mitään _teiltä_ oppimaan.

ANTTI: Sen pahempi teille. Sillä minä opin joka silmänräpäys teidän
seurastanne.

ROVASTI (Pilkallisesti): Todellakin? Se ilahduttaa minua, yhtä
paljon kuin se minua ihmetyttää, sillä en pitänyt teitä niin
kehityskelpoisena. — No, ja mitä te opitte minulta?

ANTTI: Suomalaista hävyttömyyttä. Taikka oikeammin: suomalaisen
_ylä_luokan hävyttömyyttä.

ROVASTI: Se tuskin voi kilpailla amerikalaisen kanssa. Varsinkin jos
amerikalaisuus, kuten tässä tapauksessa, yhtyy suomalaisen _ala_luokan
hävyttömyyteen.

ANTTI: Tarkoitatte amerikalaista tasa-arvoisuutta? — _Se_ vallitsee
siellä. Siksi ei kukaan ole siellä hävytön toista kohtaan, sillä hän
tietää hänelle samalla mitalla maksettavan.

ROVASTI: Te katsotte olevanne tasa-arvoinen minun kanssani?

ANTTI (päänsä kohottaen): En.

ROVASTI: Se ilahduttaa minua...

ANTTI: Ymmärsitte väärin sanani. Katson olevani niin paljon ylempi
teitä. (Vaitiolo. Rovasti katsoo häneen, ottaa esille sikarin
kotelostaan ja sytyttää sen huolellisesti.)

ROVASTI: Suvaitsetteko?

ANTTI: Kiitos, minä en polta.

    (Vaitiolo. Rovasti polttelee, nojaten mukavassa asennossa
    puutarha-pöytää vasten. Antti seisoo entisellä paikallaan oikealla
    keskinäyttämöllä. — Tyyne tulee vasemmalta taka-alalta).

TYYNE (hiljaa): Isä!

ROVASTI: Niin, ehkä tahdot olla hyvä ja lähettää tänne iltalasini. —
(Tyyni menee tupaan. Vaitiolo.) No niin, herra insinööri, suvainnette
siis, että kaikessa alammaisuudessa puhuttelen teitä. — Te kositte
tytärtäni?

ANTTI: En suinkaan. Minä ainoastaan rakastan häntä.

ROVASTI (sarkastisesti): Jahhah, te ainoastaan rakastatte häntä? — Te
katsotte luonnollisesti, että tuo asia ei kuulu minulle ollenkaan?

ANTTI: Niin, en ymmärrä, mitä se teitä liikuttaisi. Sillä ettehän te
aio hänen kanssaan naimisiin.

ROVASTI: Todellakin? Se ei liikuta minua ollenkaan? — Minulla ei siis
ole mitään oikeutta ottaa selvää, millaisen vävyn olen saapa sukuuni?

ANTTI: Epäilemättä on teillä sama oikeus kuin minulla ottaa selvää,
millaisen apen olen itse saapa. — Myönnättekö sen minulle?

ROVASTI (keveästi kumartaen): Mielestäni teidän jo pitäisi olla
selvillä siitä.

ANTTI: Samoin kuin teidän tulevasta vävystänne.

ROVASTI: Joksi te ette ikinä tule.

ANTTI (tyynesti): Se asia ei riipu teistä, vaan hänestä: Hän
päättäköön!

ROVASTI: Hän päättää, mitä _minä_ päätän.

ANTTI: Te olette aivan liian viisas sitä uskoaksenne. Mutta tyydyn
kaikissa tapauksissa hänen tuomioonsa.

ROVASTI: Olette siis niin varma hänestä?

ANTTI: Tahdon ainoastaan varman vastauksen.

    (Rovasti nyykäyttää päätään miettiväisesti. — Tyyne tulee tuvasta
    kantaen konjakkitarjotinta, jolle on kaksi lasia asetettu. Kattaa
    pöydän, vilkaisee arasti isäänsä ja Anttiin. Aikoo palata jälleen
    tupaan.)

ROVASTI: Sinä voit jäädä. — (Tyyne jää epävarmana hänen sivulleen
seisomaan. Rovasti istuu, pudottaa pari sokeripalaa lasiinsa ja luo
sitten kysyvän silmäyksen Anttiin päin.) Pyydän, herra insinööri.

ANTTI: Kiitos, minä en maista.

ROVASTI: Kuten suvaitsette. (Hämmentelee tyytyväisenä lasiaan, jonka
Tyyne on kuumalla vedellä täyttänyt.) Mutta teetä te ainakin juotte?

ANTTI: Kiitos, kyllä.

ROVASTI: Teille molemmille teetä siis. — (Hänen jälkeensä.) Myöskin
talonväen voit pyytää tänne. (Tyyne menee tupaan. — Rovasti kaataa
konjakkia lasiinsa, maistelee, ja kaataa uudelleen. Vilkaisee välillä
Anttiin.) Te ette tahdo istua vieläkään?

ANNI: Seison mieluummin, jos suvaitsette.

ROVASTI: Teillä on hyvät jalat, herra insinööri. — (Ottaa sanomalehden
taskustaan. Vaitiolo. — _Johanna_ ja Tyyne tulevat tuvasta, edellinen
kantaen teetarjotinta, jälkimmäinen leipäkoria.) Hyvää iltaa, Johanna.
No, teillä on ollut ilon päivä tänään, kun olette saanut poikanne
kotiin?

JOHANNA: On, arvon rovasti, on. Enkä tahdo sitä uskoa todeksi
vieläkään. Kun toista niinkuin kuollutta suree...

ROVASTI: Tulee mies meren takainen. — Istukaa, olkaa hyvä. — (Tyyne ja
Johanna istuvat.) Entä Elias? Missä hän on?

JOHANNA: Kyllä hän on, synti sanoa arvon rovasti, pajassa. Mutta minä
kyllä menen ja käsken hänet... (Aikoo mennä.)

ROVASTI: Antaa hänen olla. Tottapahan tulee jos on tullakseen. — (Tyyne
ja Johanna ottavat teetä. Antti lähestyy, ottaa teelasinsa, mutta juo
sitä seisoallaan, jonkun matkan päässä muista.) Eikö totta, herra
insinööri? Siinä on jotakin kaunista tuossa hänen ikuisessa
takomisessaan?

ANTTI: Minusta siinä on jotakin surullista.

ROVASTI: Niinkö teidän mielestänne? Mutta sittenkin! Siinä on jotakin
niin suomalaista tuossa härkämäisessä itsepäisyydessä...

ANTTI: Kyllä, mutta juuri siksi se on niin surullista. Sama
itsepäisyys, käytettynä johonkin hedelmälliseen ja järjelliseen
tarkoitukseen, voisi todellakin luoda uudesta Suomen. Mutta tässä
muodossaan... Minä en ihaile sitä.

ROVASTI (peitetyllä ivalla): Te ette ihaile mitään järjetöntä? —
Mielestäni, jos meillä olisi kauttaaltaan tuollainen vanha Suomi, me
emme tarvitsisi minkään uuden synnyttämistä.

ANTTI: Te tarkoitatte: jos kansan tarmo ja työkyky kauttaaltaan olisi
käytetty yhtä järjettömien päämäärien saavuttamiseksi?

ROVASTI: Yhtä ikuisien. — Sillä eihän ihminen elä ainoastaan leivästä,
herra insinööri. Ja juuri tuo Suomen kansan mietiskelevä piirre, tuo
sen taipumus ijäisyyden asioita ajattelemaan, todistaa mielestäni siinä
eräänlaista synnynnäistä ihanteellisuutta...

ANTTI: Minä sanoisin: kehittymättömyyttä. — Te sanotte, että ihminen ei
elä ainoastaan leivästä. Mahdollista kyllä, mutta ilman leipää se ei
elä ainakaan.

ROVASTI (kuten edellä): Te tarkoitatte: Suomen kansa on liian köyhä
kustantaakseen itselleen mitään korkeampia henkisiä tarkoitusperiä?

ANTTI: Nekin nousevat vain aineellisten elinehtojen perustalta. Kun
kansa on saavuttanut erään määrätyn hyvinvointi-asteen, se rupeaa
kaipaamaan tiedettä, taidetta y.m. sivistävää ajanvietettä.

ROVASTI: Tiede ja taide ovat mielestänne vain ajanvietettä?

ANTTI: Epäilemättä ovat. Sillä ihmisen ensimmäinen vietti on elää.
Ilman tiedettä ja taidetta hän _voi_ olla...

ROVASTI: Kuin eläin!

ANTTI: Eläimellinenkin elämä on parempi kuin ei mikään elämä. — Ihanteet
tulevat sitten kyllä itsestään. Jos kaikki tuo työnmäärä, minkä
isäpoloinen on turhaan kuluttanut pajassaan, olisi käytetty esim.
noiden peltosarkojen ojitukseen...

ROVASTI: ... niin ne kasvaisivat paremmin epäilemättä. Mutta mitä te
luulette että sillä olisi voitettu? Luuletteko, että teidän isänne
sielun-elämä olisi siitä paljon kaunistunut?

ANTTI: Minä luulen niin, sillä silloin ei hänen eikä äidin olisi
tarvinnut elää teidän armopaloistanne.

TYYNE (nuhtelevasti): Antti! Onhan isä hyvässä tarkoituksessa...

ANTTI: Minä tiedän ja kiitän häntä siitä. — (Laskee teelasinsa
pöydälle.) Kuitenkin loukkaa minua ajatus, että minun isääni on täällä
elätetty pappilan puolesta kuin jotakin rotuporsasta...

TYYNE: Antti! Minä oikein suutun sinulle.

ANTTI: Juuri niin, karjakartanon harvinaisuutta, jolla tahdotaan
ansaita diploomeja maanviljelysnäyttelyissä. — Minä tiedän kyllä, miksi
se on tapahtunut. Kuuluu niin komealta sanoa vierailleen: "Meillä on
täällä eräs ukko, joka tekee ikiliikkujaa. Suvaitsetteko, että
pistäydymme päivällisen päälle häntä katsomaan?"

JOHANNA (hiljaa): Antti! Antti!

ROVASTI: Onko herra insinööri nyt lopettanut?

ANTTI: Kyllä, tästä asiasta. Pyydän ainoastaan lisätä, että nyttemmin
_minä_ vastaan vanhempieni toimeentulosta.

ROVASTI: Aivan kuten haluatte. — Te kuulette, Johanna. Teidän poikanne
on rikas, teillä on syytä olla ylpeä hänestä.

JOHANNA (surumielisesti): Voi olla. Kun ei rovasti vain pahaksi
panisi...

ROVASTI: Mitä Johanna tarkoittaa?

JOHANNA: Ajattelin vain ... enkä minä sitä osaa selittää. — Vaan mitä se
auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kuitenkin saisi
vahingon sielulleen.

ROVASTI: Amen. — Ja mitäs te siihen sanotte, herra insinööri?

ANTTI: Siihen minä vastaan mieluimmin äidin poissaollessa. — Nyt sanon
ainoastaan: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä niin kauan kuin
_heitä_ on olemassa (osoittaa äitiään), on _teillä_ aina maan päällä
taivaan valtakunta! (Osoittaa rovastia. Hämmästys.)

ROVASTI (kimpoaa kohoksi): Nuori mies! Ellette minua kunnioitakaan,
kunnioittakaa ainakin isäänne ja äitiänne...

ANTTI: "Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi, että menestyisit ja kauan
eläisit maan päällä." — _Niin_ sen käskyn kuulua pitäisi.. Ja niin se on
kaikuva vielä kautta maailman, niin totta kuin minun valtakuntani
kerran maan päällä lähestyy.

ROVASTI: Mikä valtakunta se on?

ANTTI: Se on työn, totuuden ja oikeuden valtakunta: ihmisten
valtakunta, herra rovasti. Mutta sitä ette ole näkevä te eivätkä teidän
kaltaisenne.

    (Kaikki ovat nousseet. Johanna ja Tyyne katsovat Anttiin
    kauhistuneena. — Elias tulee oikealta luhdinsolasta ja aikoo
    yli näyttämön tupaan.)

ROVASTI (Eliasta osoittaen): Sanokaa se siis hänelle, jonka näette
tulevan tuolta mustana ja nokisena tästä kauniista juhannusjuhlasta
huolimatta. Hän palvelee Jumalaa omalla tavallaan. Sanokaa hänelle,
että hänen poikansa on viisaampi kuin hän itse, väittäessään, ettei
ijäisyyden ajatus, vaan kaikkivaltias raha tekee ihmisen onnelliseksi!

ANTTI: Olen sen vielä sanova hänelle, vaikka en usko, että hän minua
ymmärtää. — Isä! Älähän mene! — Rovasti tahtoo puhutella sinua.

ROVASTI: Poikasi tahtoo puhutella sinua. — Sinä näet: hän on palannut
Amerikasta, hän, joka on täyttävä sinun suurtekosi, ikiliikkujan.

ELIAS (hymyyn hyrähtäen): Ikiliikkujan? — (On pysähtynyt porrasten eteen
ja vilkuu sieltä uteliailla silmillä ryhmään etualalla.) Se on jo
valmis...

ANTTI: Valmis?

ELIAS: ... valmis minun kohdaltani.

ANTTI: Niinkö? — (Menee hänen luokseen.) Hyvää iltaa, isä. Etkö ole
enemmän hämmästynyt kotiintulostani?

ELIAS: Häh? Hämmästynyt? — (Hymyillen salaperäisesti.) Tiesinhän, että
tulisit. — (Osoittaen oikealle.) Minulla onkin siellä sinulle nyt
jotakin näytettävää.

ROVASTI: Emmekö me muut saa nähdä sitä?

ELIAS: Sitten, sitten myöhemmin. — Nyt minun täytyy ensin mennä saunaan
... kylpemään ... peseytymään pajanoesta. (Kompuroi sisälle.)

JOHANNA (joka jo pitemmän aikaa on näyttänyt levottomalta Eliaksen
esiintymisen johdosta): Odota, että annan ensin edes puhtaan paidan
kainaloosi, ettei tarvitse tässä hävetä sinun tähtesi koko maailman
silmien edessä. — (Kääntyen rovastin ja Tyynen puoleen.) Ei pidä
herrasväen luulla, että syy on minussa, mutta kun sitä kelvotonta ei
tahdo saada milloinkaan puhdasta päälleen panemaan...

ROVASTI: Ei tarvitse olla Johannan huolissaan. — (Johanna menee tupaan.)
Ja nyt me kolme! Meillä lienee jotakin toisillemme sanottavaa.

TYYNE (hiljaa): Niin, isä.

ANTTI: Minä puolestani luulen jo teille sanoneeni oman sanottavani.

ROVASTI (rypistäen silmäkulmiaan): Kyllä. Tunnen jo tarpeeksi teidät,
etten voi onnitella tytärtäni valinnastaan, jos hän todellakin on
valinnut teidät.

TYYNE: Kyllä, isä. Eikä hän aina ole tuollainen mörökölli.

ROVASTI (kuivakiskoisesti): Epäilemättä ei ... sinun mielestäsi. —
(Antille.) Olen liian viisas todellakin ruvetakseni vastustamaan kahden
täyskasvuisen ihmisen rakkautta, jos he kerran tahtovat yhteen...

TYYNE: Isä! Sinä suostut siis?

ROVASTI: ... sillä ehdolla, ettei minun ole enempi tarvis nähdä häntä.
— Minä panen teidät jo huomenna kuulutuksiin.

ANTTI: Kuinka?

ROVASTI: Kuten sanoin, ja vihin teidät kolmen viikon perästä.
Saatte sitten mennä niin pitkälle kuin tietä piisaa. — Oletteko nyt
tyytyväiset?

TYYNE: Tietysti, isä, tietysti...

ANTTI (jäykästi): En.

ROVASTI: Mitä insinööri tarkoittaa?

ANTTI: Häät? Kuulutukset? — En minä ole mitään sellaista tarkoittanut.

ROVASTI: Ettekö? — Mielestäni te kuitenkin kositte tytärtäni.

ANTTI: Minä en ole milloinkaan aikonut mennä hänen kanssaan
kirkolliseen avioliittoon.

TYYNE (hämmästyneenä): Mutta mihin siis?

ROVASTI: Tietysti sivili...!

ANTTI: Juuri niin: sivili-avioliittoon, joka on ainoa kahden
itsenäisen, vapaasti ajattelevan ihmisen arvoinen avioliitto.

TYYNE: Sitä ei ole sallittu Suomen lain mukaan.

ANTTI (taipumattomasti): Amerikassa se ainakin on sallittu!

ROVASTI: Mutta ei minun suostumuksellani.

ANTTI: Ja kirkolliseen avioliittoon minä en ikinä mene.

TYYNE: Antti! — (Hyväilevästi.) Mutta onhan se pelkkä muodollisuus...

ANTTI: Minun kannaltani se ei ole muodollisuus. Minun kannaltani se
sotii vasten minun pyhintä, vasten minun syvintä vakaumustani...

ROVASTI: Ja minun mielestäni sivili-avioliitto ei ole mikään
avioliitto. — Siis lyhyesti: te saatte tyttäreni, mutta ehdolla, että
kaikki tapahtuu ilman julkista häväistystä. Suostutteko?

ANTTI: Se, mikä on teistä kunnia, on minusta häpeä, mikä teistä
siveellistä, minusta suurinta epäsiveellisyyttä. Näin joka asiassa. —
(Kiivaasti.) Ei, minä _en_ suostu!

TYYNE: Mutta Antti! Älä nyt ole niin hirveän itsepäinen...

ANTTI (päänsä kohottaen): Et suinkaan voi vaatia, että alkaisin meidän
aviollisen yhdyselämämme toimimalla vasten vakaumustani?

TYYNE: En, enhän minä sitä vaadi! (Purskahtaa itkuun.)

ROVASTI: Asia ei näytä olevan sovittu teidän kahden välillä. — Hyvä,
annan teille aikaa siihen.

TYYNE: Isä! Älä jätä minua!

ROVASTI (irroittaen itsensä lempeästi hänestä): Minun täytyy nyt saada
olla tuokio itsekseni. — (Anttia osoittaen.) Hän tuolla on koetellut
liiaksi hermojani. (Menee taustaan. _Johanna_ on edellisen aikana
tullut tuvan portaille.)

JOHANNA: Ei suinkaan rovasti vielä lähde? — Minä olisin tuonut lisää
lämmintä vettä.

ROVASTI: Kiitos, ei tarvita. Käväisen vain vähän täällä koivikossa.
Lystiniemellä. Vanhoja paikkoja katsomassa.

JOHANNA: Niinpä vainenkin, Lystiniemellä. Kyllä siellä on kaikki paikat
paikoillaan ... ei ole vastaksia tehty ... on varjeltu kuin
silmäteräänsä. Kuka heittiö vain lie kiskonut tuohta parin koivun
kylestä!

ANTTI (huolimattomasti): Hän varmaan tarvitsi sitä.

ROVASTI: Tietysti: eihän saa olla hyödyttömiä puita olemassa teidän
mielestänne.

ANTTI: Eikä ihmisiä.

ROVASTI: Eikä lystiniemiä. Eikä juhannuskokkoja. Eikä ylimalkaan
mitään, joka tekee elämän kauniiksi ja elämisen arvoiseksi. — (Hymyillen
ivallisesti.) Te olette suuremmoinen, herra insinööri. Mahtaisitte
tehdä maailman hyvin hupaiseksi, jos saisitte sen mielenne mukaan
järjestää.

ANTTI: Kuinka hupainen siitä tulisi, sitä en tiedä. Mutta ainakin siitä
tulisi oikeudenmukaisempi.

    (Rovasti menee olkapäitään nykäyttäen taka-alalta vasemmalle.
    Tyyne nyyhkii tuvan seinämällä. Johanna tulee etu-alalle,
    vilkaisee ohikulkiessaan arasti häneen, sitten Anttiin, joka
    jäykkänä ja synkkäsilmäisenä pysyttelee oikealla keskinäyttämöllä.)

JOHANNA (hiljaa päätään pudistaen): Lapset, lapset...

TYYNE: Johanna! — (Juoksee äkkiä häntä syleilemään.) Minä olen niin
onneton, niin onneton! (Irtautuu yhtä äkkiä hänestä ja poistuu
taka-alalta vasemmalle.)

ANTTI: Tyyne!

    (Aikoo hänen jälkeensä, pysähtyy ja jää surumielisenä
    maantielle tuijottamaan. Johanna korjailee teepöytää,
    pyyhkäisten välillä kyyneleen silmäkulmastaan.)

Esirippu.




KOLMAS NÄYTÖS.


    _Antti_, oikealla, istuu aitan portailla, Pää käsiinsä vaipuneena.
    _Johanna_ puuhailee edelleen pöydän ääressä, vilkaisten välillä
    salavihkaa häneen. — Menee vihdoin hänen luokseen ja koskettaa
    häntä hiljaa kädellään.

JOHANNA: Poikani! Mikä vaivaa sinua?

ANTTI: Elämän murhe, äiti. — (Kasvonsa paljastaen.) Äiti! Istuhan
vierelleni! Enhän ole sinua vielä nähnyt edes. — (Vetää hänet
vierelleen, istuen itse alemmalle portaalle ja pitäen hänen kättään
kädessään.) Minun äitini! Siunaa minua!

JOHANNA: Jumala sinun kaikki edesottamisesi siunatkoon. (Vaitiolo.)

ANTTI: Äiti! Sinulla on nyt vain yksi poika enää.

JOHANNA: Niin. Heikki on kuollut. — (Kuivaten silmiään.) Että minun piti
vielä elää tämä päivä!

ANTTI (värähtävällä äänellä): Kuinka ... kuoli hän?

JOHANNA: Kyllä hän kuoli uskossa Herraansa Vapahtajaansa. (Ristii
kirkkain silmin kätensä.)

ANTTI: Heikki? (Säpsähtää, katsoo tiukasti ja tutkivasti äitiinsä.
Johanna juttelee edelleen suu autuaassa hymyssä, hiljaa ruumistaan
huojutellen.)

JOHANNA: Niin. Niin sanoi rovastikin, joka — Jumala häntä siitä hyvästi
siunatkoon — itse vaivautui tänne hänelle viimeistä lohdutusta antamaan,
ettei hän koko pappeutensa aikana ollut usein nähnyt niin autuasta
hengenlähtöä. — Näet painui kuin lapsi äitinsä syliin.

ANTTI: Heikki? — (Koettaen pysytellä tyynenä.) Minä en oikeastaan
tarkoittanut _sitä_. Tahdoin kysyä vain, mihin tautiin kuoli hän. —
Tarkoitan: mitä lääkäri Heikin taudista sanoi?

JOHANNA: Eihän sille mitä lääkäriä ehditty hommaamaan... Eikä se
vainaja sitä itsekään tainnut muistaa.

ANTTI (katsoo tiukasti häneen): Mutta _papin_ te muistitte ja ehditte
hommata?

JOHANNA: Niin, Luojan kiitos. Saatoin itse sunnuntai-iltana sanan
pappilaan. Ja kun se rovasti niin hyväksi rupesi...

ANTTI (katkerasti): On harjoitettu hyväntekeväisyyttä. — (Ponnahtaen
ylös.) Eikä maailma kuitenkaan tarvitse sitä, vaan oikeutta, yksinomaan
oikeutta! — Eikö niin, äiti? — Silloin ei _heillä_ olisi tarvis
harjoittaa enää hyväntekeväisyyttä eikä meillä sitä vastaan ottaa.

JOHANNA: Enhän minä ymmärrä niitä suuren maailman asioita. Sanon vain,
että huonosti taitaisi käydä meille kaikille, jos meille oikeuden
mukaan tapahtuisi.

ANTTI: Minkä mukaan meille siis tulisi tapahtua?

JOHANNA: Rakkauden. Sen minä ymmärrän.

ANTTI (kiivaasti): Rakkauden! Senkö luulet maailmassa vallitsevan?

JOHANNA: Jumala on rakkaus. Enhän minä muuta tiedä. Ja kaikki me
kaipaamme hänen laupeuttaan.

ANTTI: En minä.

JOHANNA: Poikani, poikani...

ANTTI (ylenkatseellisesti): Heikki voi kaivata sitä, jos hän joskus
astuu Herransa jumalansa eteen.

JOHANNA: Älä vainajia syytä...

ANTTI (katkerasti): En. Ja hänhän kuoli autuaalla kuolemalla! — Sehän
täällä on pääasia. — (Mittailee kiivain askelin pihamaata.) Saatana, kun
minua kaikki täällä harmittaa...!

JOHANNA: Poikani! Älä kiroa!

ANTTI: Tuokin portinpylväs: miksi se on kallellaan?

JOHANNA (nöyrästi): Eihän ne ole kaikki paikat köyhän kotona niinkuin
rikkaiden kartanossa.

ANTTI: Minä en tarkoita rikkautta, äiti, vaan tavallista hyvää
järjestyksen pitoa. — Kovin näyttää ränsistyneeltä tuonne maantielle
myös tuo läävärakennus. Voisi sen katon paikata edes.

JOHANNA: Saattaisi voida.

ANTTI: ... jos olisi tekijää. — Vanha se on jo isäkin ja väsynyt, mutta
kyllä hän aina senverran jaksaisi, ellei hän kuluttaisi voimiaan tuohon
tuiki naurettavaan ja hyödyttömään...

JOHANNA (kärsivällä katseella): Naurettavaan? Hyödyttömään?

ANTTI: Juuri niin, äiti. Sillä sehän on mahdoton, eihän ihmeitä
tapahdu. — (_Tyyne_ tulee hitaasti vasemmalta taka-alalta.) Tule nyt
sinäkin ja todista äidille, että on mahdotonta keksiä ikiliikkujaa!

TYYNE: Siitäkö te puhutte täällä?

ANTTI: Siitä. Onhan se samaa kuin jos joku koettaisi ratkaista itse
elämän ja kuoleman arvoitusta.

TYYNE: Isä sanoo, että kunkin ihmisen on se ratkaistava omalla
tavallaan.

JOHANNA: Ja eiköhän se arvoitus kerran astu kunkin ihmisen eteen? Ja
eiköhän se liekin se ainoa kallis asia, joka häneltä vaatimalla vaatii
selitystä?

ANTTI: Te olette mahdottomia. Huomaan joutuneen kahden tulen väliin. —
(Käy Tyyneä kohti.) Mutta ethän sinä toki voi väittää, että isäni
ikiliikkujallaan ...

TYYNE (hiljaisesti): Ehkä se on juuri hänen tapansa ratkaista tuo
kysymys.

ANTTI: Sitä tietä se ei ainakaan ole hänelle ikinä selviävä.

TYYNE: Mutta sinä tiedät, että isäsi on perinyt isältään tuon tarpeen
tutkistella ijäisyyden ongelmia, ja tämä jälleen isältään...

ANTTI: Minun poikani ei ole ainakaan sitä minulta perivä.

TYYNE: Oletko niin aivan varma siitä, Antti?

ANTTI (lujasti): Olen. Omasta puolestani tunnen vain tarpeen ilmoittaa
isälleni sen.

TYYNE: Älä tee sitä, Antti! Tuo työ on isällesi suoranainen
elämän-ehto. Hän on ikänsä uskonut sen mahdollisuuteen...

ANTTI: Siispä särjen minä hänen uskonsa! — Sekin on jätteitä vain
pappien hullutuksista, joilla he ovat tämän kansan terveen järjen
sekoittaneet.

TYYNE (vakavasti): Älä tee sitä, Antti! — Sinä et ehkä tiedä, kuinka
sairas isäsi on. Jos se usko häneltä järkähtäisi, luulen, että samalla
katkeisi hänen elonsa lanka.

ANTTI: Mikä ei kestä, se katketkoon! — (Miltei rukoilevasti.) Tyyne:
tiedäthän, etten minä _voi_ uskoa siihen. (Keskustelevat portin luona
hillityllä äänellä, vilkaisten aina välillä Johannaan, joka istuu
murhemielisenä aitan portailla, pää käden varassa eteensä tuijottaen.)

TYYNE: Silti ei sinulla ole oikeutta mennä toisen uskoa särkemään.

ANTTI: Eikö missään tapauksessa? — Kun minä _tiedän_, että se on väärä,
kun minä _tiedän_, että se on sulaa hassutusta! Eikö minulla siinäkään
tapauksessa ole oikeutta koettaa saada ihmistä järkiinsä, jos minä
näen, että hän on hullu tai hulluksi tulemassa?

TYYNE (surumielisesti): Ei ainakaan tässä tapauksessa. — Anna kunkin
tulla onnelliseksi tai mennä perikatoon omalla tavallaan. Sillä ethän
voi olla varma siitä, että juuri _sinä_ aina tiedät, mikä on parasta
heille.

ANTTI: Ainoastaan se, mikä on totta, voi olla hyvää, ainoastaan se,
mikä on järjellistä, voi olla onni ihmiselle. Ja ainakin tässä
tapauksessa minä _tiedän_ varmasti, mikä _on_ totuus.

TYYNE (väsyneesti): Niinpä pidä se itsellesi, niin kauan kuin ei kukaan
pakottamalla pakota sinua sitä mainitsemaan!

ANTTI: Senkö neuvon annat minulle? — (Katkerasti.) Sinä, Tyyne?

TYYNE: Sen. Luulen, että täällä on monta, jotka eivät kestäisi sinun
totuuttasi.

ANTTI (itsensä unohtaen): Totuus ylinnä kaiken, kaikesta huolimatta! —
Jokainen, joka ei kestä totuutta, murtukoon! Hän on mätä, madonsyömä.
Elämän, itse suuren, armaan elämän, terveys on minulle kalliimpi kuin
heikkojen ja vaivaisten perikato!

JOHANNA (nousee horjuen): Ja mitä ... mitä sanot sinä sitten ... minun
terveydestäni? (Antti rientää hänen luokseen.)

ANTTI: Anna anteeksi, äiti! Minä en tarkoittanut sinua.

JOHANNA: Mitäpä siinä on anteeksi antamista! — (Painaa sydäntään.) Sinun
äänesi kajahti vain niin jyrkältä ja armottomalta.

ANTTI: Totuus on jyrkkä ja armoton, äiti.

JOHANNA (huokaisten): Siispä se ei ole meille heikoille ja vaivaisille.

ANTTI: Äiti! — (Johanna menee vasemmalle etualalle, korjaa
teetarjottimen ja aikoo tupaan.) Äiti! Ethän sinäkään tahdo valheen
varassa elää?

JOHANNA (pysähtyen): Minulla _on_ oma totuuteni. Ehkä se on heikko ja
vaivainen kuin minä itse lienen sinun rinnallasi... (Poistuu tupaan,
tuskin voiden hillitä itkuaan enää.)

ANTTI: Äiti! Äiti! (Kääntyy Tyynen puoleen.) Miksi puhuu hän minulle
noin?

TYYNE: Lienet loukannut häntä.

ANTTI: Ja nyt olet sinäkin minulle loukkautunut? — (Miltei
epätoivoisesti.) No niin, minä _koetan_ olla sanomatta totuutta
kaikille ja joka paikassa.

TYYNE (ojentaa kätensä hänelle): Tiesinhän että tulisit hyväksi
jälleen.

ANTTI: On niin helppo olla _hyvä_, kun lakkaa olemasta _tosi_.

TYYNE: On kaunistakin totuutta. Kuka käskee sinua aina rumaa
julistamaan? (Vetää hymyillen hänet pihlajan alle istumaan.)

ANTTI (synkästi): Minä puolestani olen aina kuullut vain kauniista
valheesta puhuttavan. — (Vaitiolo.) Äiti minua kuitenkin vielä
ihmetyttää. Eikö hänellä siis ole _mitään_ iloa minusta?

TYYNE: Kuinka niin voit kysyä? Etkö nähnyt, miten suuresti hän iloitsi
kotiintulostasi?

ANTTI: Kuitenkin tuntuu minusta kuin hän iloitsisi melkein enemmän
Heikki-veljeni autuaasta hengenlähdöstä. — (Vaitiolo.) Enhän minäkään
mikään mallikelpoinen poika ole ollut. Mutta olenhan minä sentään
lähettänyt hänelle silloin tällöin hiukan rahaa ja lupaanhan minä pitää
huolta hänen toimeentulostaan.

TYYNE: Äidin sydän ei katso sellaiseen. — Hänen toimeentulonsa olisi
ollut taattu ilman sinua...

ANTTI: Kuka sen olisi taannut?

TYYNE: Isä ja minä. — Lähettämäsi rahat taas ovat menneet ukko Eliaksen
ikiliikkujaostoksiin.

ANTTI (katkerasti): Sen arvasinkin. — Mihin katsoo äidin sydän siis?
Mitä te naiset vaaditte mieheltä ollaksenne häneen tyytyväiset ja
kietoaksenne hänen myrskyisän mielensä kirkkaalla, kummallisella
lempeydellänne?

TYYNE: Rakkautta. Että hän meitä rakastaa.

ANTTI: Mutta täytyykö sitten välttämättä olla heittiö, hullu,
tyhjäntoimittaja, ansaitakseen teidän rakkauttanne? — Miksi ei kunnon
mies sitä ansaitse? Ettekö voi voimakasta, järkevää, tietään
moitteettomasti ja täsmällisesti taivaltavaa miestä rakastaa?

TYYNE: Kyllä, joskus. Mutta me tahdomme olla tarpeellisia. Ja sellainen
mies tarvitsee niin harvoin meitä.

ANTTI: Mutta _jos_ hän tarvitsee? — (Miltei huvitettuna.) Otaksutaan,
että hän kompastuu?

TYYNE: Silloin me riennämme ilolla häntä auttamaan.

ANTTI: Ilolla? — Siinäpä se! Täytyy ensin tulla heikoksi, syntiseksi tai
saamattomaksi, jos mieli oikein ansaita rakkauttanne.

TYYNE: Suuri rakkaus antaa anteeksi kaikki. Mutta sitä et sinä vielä
ymmärrä, Antti. (Antti nousee hitaasti, tulee keskinäyttämölle ja
katsoo häneen.)

ANTTI: Nyt näen sinussakin kirkon hapatusta.

TYYNE (vaivautuneesti): Sinä nyt näet kohta joka paikassa sitä.

ANTTI: Tyyne! — (Tarttuu päähänsä kauhistuneena.) Kuka olet? On kuin
vasta näkisin ensi kerran sinut.

TYYNE: Olen sellainen kuin olen. Lienet vain itsesi minussa ennen
nähnyt.

ANTTI (hitaasti): Vanhan maailman tytär olet. — (Äkkiä kiihkeästi.) Ei,
ei! Minä en tahdo nähdä mitään. Minä en tahdo kuulla mitään. Minä
tahdon sinua vain ijät kaiket ihailla ja rakastaa. (Syöksyy maahan
hänen jalkainsa juureen ja painaa päänsä hänen syliinsä. Pitkä
vaitiolo. Tyyne katsoo häneen hellästi ja surumielisesti.)

TYYNE: Antti parka! Elämä ei tule koskaan olemaan helppo sinulle.

ANTTI (päänsä kohottaen): Miksi ei? — Sano minulle se! Olenko minä
vaihdokas vai syntynyt onnettomana?

TYYNE: Olet syntynyt liian ihanteellisena. Asetat liian korkeita
vaatimuksia elämälle, toisin sanoen.

ANTTI: Onko se ... niin suuri synti siis?

TYYNE: Synti? Sitä en tiedä? Mutta onnettomuus se varmaan on. Sillä se
sortaa, se maahan murtaa sinut.

ANTTI (hellästi): Ja tekee onnettomiksi kaikki minun ympärilläni. —
(Nousee, nostaa hänetkin ylös.) Tyyne! Matkustakaamme pois täältä! Pois
tästä painostavasta ilmakehästä, pois tästä valheen ja mädätyksen
pesästä, uutta, parempaa ja terveellisempää elämää etsimään!

TYYNE: Amerikaan?

ANTTI: Siellä merkitsee _mies_ jotakin. Siellä imettää elämä meitä
rautaisilla nisillä, siellä tunnemme sen teräksiset käsivarret
kaulallamme.

TYYNE (hymyillen vasten tahtoaan): Puhut niinkuin — konerakentaja!

ANTTI: Puhun niinkuin minun on puhuttava, jos minun mieli olla
uskollinen itselleni ja elinkeinolleni. Sillä minä rakastan niitä
kumpaakin enkä tiedä mitään suurempaa iloa kuin rakentaa ihmisille
rautaisia palvelijoita.

TYYNE (kuten edellä): Jos voisit, rakentaisit kai raudasta omat
ajatuksesikin.

ANTTI: Ja teille muille lujemmat ja karskimmat maailmankatsomukset.

TYYNE: Etpä vähää aio. — (Kallistuen hänen puoleensa.) Lienkö liian
heikko sinulle?

ANTTI: Lienet liian hyvä minulle, onnen löytökäinen. — Mutta sinun
täytyy oppia olemaan myös _tosi_.

TYYNE: Sepänkoura sinä olet, ihmis-seppä!

ANTTI: Kovin kourin on minut ihmiskohtalo sepittänyt. — Eikö totta,
Tyyne: on helpompi olla noin vain puoli tosi, puhua vain puolta totta
ja täyttää vain puolta totuutta elämässään?

TYYNE (luo katseensa alas): Nyt tarkoitat sinä jälleen tuota ...
siviliavioliittoa.

ANTTI: Niin. Sillä ethän sinä usko kirkon jumalaan, olethan sinä itse
yhtä epäkirkollinen kuin minäkin. Sanoithan itse äsken, että ne ovat
muodollisuuksia?

TYYNE: Tietysti. Kaikki valistuneet ihmiset täällä ajattelevat niin.

ANTTI: Hyvä! — Miksi sinä tahdot siis, että meidän pitäisi mennä
kirkolliseen avioliittoon?

TYYNE (hämillään): Enhän minä tahdo. Isähän tahtoo sitä...

ANTTI: Ja sinä olet valmis kaikessa hänen tahtoaan seuraamaan? — Mutta
sinun oma tahtosi, Tyyne? Mitä se sanoo?

TYYNE: Se on tottunut taipumaan muiden tahdon alle. — (Rukoilevasti.)
Sinä et sitä ymmärrä, Antti. Sillä sinun vanhempasi eivät ole sinulta
vaatineet mitään, mikä olisi ollut vasten tahtoasi.

ANTTI (hiljaisesti): Vanhemmat vaativat aina ... jotakin sellaista,
missä me emme voi ottaa heitä huomioon. — Sillä onhan meillä myös oma
elämämme elettävänä.

TYYNE: Se on niin vaikeata...

ANTTI: Sano tässä tapauksessa vain: epämukavaa.

TYYNE: No niin! epämukavaa. — Ja kun maailma nyt kerran on sellainen...

ANTTI: Se muuttuu, jos vain kyllin monet toteuttavat oman sisällisen
totuutensa. — (Hellästi ja hiljaisesti.) Tyyne! Eihän isäsi voi vaatia
sinua valehtelemaan omalle itsellesi? (Painaa istumaan hänet.)

TYYNE (surumielisesti): Hänellä on näistä asioista oma mielipiteensä.
Ja se on taipumaton, mikäli luulen häntä tuntevani.

ANTTI: Mutta jos isäsi olisi vaatinut sinua minun poissa-ollessani
menemään jollekin toiselle miehelle, jota et olisi rakastanut...?

TYYNE (vakaumuksella): Sellaista ei isä olisi koskaan voinut vaatia
minulta.

ANTTI: Kuitenkin ovat tuhannet vanhemmat vaatineet sitä lapsiltaan. —
Mitä silloin olisit tehnyt?

TYYNE: Luonnollisesti minä en olisi totellut häntä.

ANTTI: Mutta _tässä_ asiassa sinä tottelet häntä? — Tietysti siksi, että
se on sinulle vain muodollisuus?

TYYNE: Juuri niin.

ANTTI (vakavasti): Minulle se on elämänkysymys. — Vastaa minulle siis:
_kumman_ meistä kahdesta on annettava perään tässä asiassa, senkö,
jolle se on vain muodollisuus, vai senkö, jolle se on elämänkysymys?
(Pitkä vaitiolo. Tyyne katsoo häneen, painaa päänsä alas. Antti nousee
ja tulee hitaasti vasemmalle etualalle. Taittaa ajatuksissaan kukan
orjantappura-pensaasta ja pitelee sitä käsissään. — _Rovasti_ tulee
vasemmalta taka-alalta. Pysähtyy portille, katsoo heihin
kumpaiseenkin.)

ROVASTI: No, herra ritari, ettekö aio tarjota ruusua armaallenne?

ANTTI: Kenties tekisin sen, jos se olisi ruusu. (Näyttää kukkaa
kädessään.) Orjantappura se on. Torpan kukka!

ROVASTI (huomattavasti paremmalla tuulella): Tehkää se kuitenkin!
Minusta se näyttäisi kauniilta tässä kirkkaassa juhannus-yössä.

ANTTI: En viitsi. Sen piikit pistävät. (Heittää kukan kädestään.)

ROVASTI: Silloin se mahtaa olla kuin meidän kansan luonteemme. — (Poimii
kukan ja katselee sitä kädestään.) Ilo putoo siitä pian, kauan kestävät
viha ja katkeruus.

ANTTI: Sitäkö herra rovasti on siellä _Lystiniemellä_ ajatellut?

ROVASTI (merkitsevällä silmäyksellä häneen): Olen ajatellut etupäässä
teitä, hra insinööri. — (Ojentaa kukan Tyynelle.) Sallitko?

TYYNE: Kiitos, isä. (Kiinnittää sen rintapieleensä.)

ROVASTI (istuu hänen vierelleen): Niin, tyttäreni, siellä ovat
todellakin kaikki paikat paikoillaan, kuten Johanna sanoi: lehtimajat,
sammaltuneet keinulaudat ja muut. Yksi ainoa puuttui sieltä: nuorten
ilo, tai oikeammin sanoen, rakastavaisten romantiikka.

TYYNE (syrjäsilmäyksellä Anttiin): Se taitaa puuttua kaikkialta
nykyaikaan.

ROVASTI: Voit olla oikeassa. — Te nykyaikaiset nuoret ette osaa iloita
enää. Te harjoitatte politiikkaa, te harrastatte elämänkysymyksiä, te
vaikutatte kansanvalistuksen hyväksi.

ANTTI: Onko se teidän mielestänne moitittavaa, herra rovasti?

ROVASTI: Pah! Antaisitte niiden olla kerrankin. Kyllä ne kaikki tulevat
aikoinaan. — Te otatte liian synkästi elämän. Te otatte sen liian
totisesti.

ANTTI: Meillä on syytä ottaa se totisesti, sillä meidän tehtäväksemme
on jäänyt korjata kaikki edellisen polven laiminlyönnit.

ROVASTI (estävällä kädenliikkeellä): Jaa, jaa, jaa. Minä tiedän.
Maailma on tietysti muutettava yhtenä päivänä ja eihän sitä ehdi, ellei
ala heti aamuvartiolta. — Mutta milloin te sitten aiotte nauttia
nuoruuttanne?

ANTTI: Me nautimme vain työstä, herra rovasti. Ja me teemme työtä vain
sitä varten, että sillä nuorisolla, joka meidän jälkeemme tulee,
jälleen olisi vähän enemmän aikaa nauraa ja huvitella.

ROVASTI (hienolla ivalla): Se oli kauniisti sanottu, herra insinööri. —
Mutta sentään minä kehoittaisin teitä joskus tekemään pienen kierroksen
tuolla samalla Lystiniemellä, jota te tunnutte niin kammoavan. Uskokaa
pois, se voisi vaikuttaa edullisesti teihin.

ANTTI: Minua ei haluta.

ROVASTI: Mutta jos tytärtäni haluttaisi? — (Tyyne pudistaa päätään.)
Eikö? Eikö sinuakaan? — Olette te omituista väkeä. — Ja kuitenkin te
sanotte rakastavanne toisianne!

ANTTI: Rakkaus ei irroita meitä elämästä, vaan liittää päinvastoin
lujemmin siihen.

ROVASTI (humoristisesti): Niinkö?

ANTTI: Niin. Ja juuri siinä me nykyajan nuoret olemme edellä teistä
vanhemman polven väestä.

ROVASTI (kuten edellä): Niinkö? — Meille antoi rakkaus suorastaan siivet
kantapäihin. Olisittepas nähnyt, kuinka minä teidän ijällä
tanssahtelin!

TYYNE: Onko isä tanssinut?

ROVASTI: Tottahan toki! — Ja olisittepas nähnyt, kuinka tälläkin pihalla
seisoi joskus juhannus-öinä kymmenen paria vastakkain. Lukkari soitti
viulua ja minä johdin katrillia.

TYYNE (aina huvitetumpana): Onko isä johtanut katrillia?

ROVASTI: Luonnollisesti. Olinhan minä pitäjän komein kavaljeeri. Siellä
niemellä seisoo minun nimeni vielä monen koivun kylessä eikä yksin
milloinkaan. — Niin, niin. Täällä minä myös tutustuin äitivainajaasi.

TYYNE: Nyt ymmärrän, miksi tämä torppa aina on ollut niin rakas
sinulle.

ROVASTI: Myöskin torpan väestä olen pitänyt, kaikista muista,
tarkoitan, paitsi en tuosta turilaasta. (Osoittaa Anttia
humoristisesti.) — Niiltä ajoiltahan täällä on vielä nämä penkit, pöydät
ja tuolit. Ja siihen aikaanhan minä yhtenä yönä maalautin tuon
tuparakennuksen punaiseksi.

TYYNE (nauraen): Ja ukko Elias astui aamulla ulos eikä tahtonut tuntea
omaa taloaan. — Se oli hupainen juttu. Kuulin jo pienenä siitä
kerrottavan.

ROVASTI: Minä olin leikkisä mies siihen aikaan. — Mutta niin olivat
kaikki muutkin. Itse ruununvouti-vainaja, joka kuitenkin oli jo yli
seitsemänkymmenen, tanssi kerran harakkaa tämän pihan päästä päähän. —
(Tyyne nauraa Antin puoleen kääntyen.) Muistaako hän ne ajat nuori
herra?

TYYNE: Tottahan Antti ne ajat muistaa, kun minäkin muistan. Eihän siitä
ole kuin seitsemän vuotta, kun täällä viimeksi oikein joukolla
juhannus-yötä valvottiin.

ROVASTI (päätään nyykähyttäen): Koko pitäjän herrasväen keralla, niin.

ANTTI: Koko pitäjän paremman _kansan_ keralla, te tarkoitatte?

ROVASTI: No, mutta ihminen, eikö tuo nousukaspiirre koskaan karise
teistä? — Olkoon, että te olette torpan poika, olkoon, että te olette
oman onnenne seppä...

TYYNE: Eikö totta, isä: onhan se juuri hänen kunniansa.

ANTTI (välipitämättömästi): Se on vain _siellä_, Atlantin tuolla
puolen. — Täällä sitävastoin...

ROVASTI: Täällä te katsotte velvollisuudeksenne käydä kaikkialla ja
joka hetki tuo mainetodistus taskussanne.

ANTTI: Mahdollisesti kyllä. Mutta ainakaan sitä todistusta ei ole
missään _papinkansliassa_ allekirjoitettu!

TYYNE (rukoilevasti): Antti!

ROVASTI: Hiljaa. — Kuka sen on allekirjoittanut, jos saan luvan kysyä?

ANTTI: Minä itse.

ROVASTI: Hyvä herra "minä itse": nyt minun täytyy muistuttaa teille
erästä hetkeä, jolloin te kerran nuorena ylioppilaana seisoitte minun
edessäni. Muistatteko?

ANTTI: Kyllä. Sen ainoan kerran minä en ollut rehellinen itseäni
kohtaan.

ROVASTI: Hyvä, että myönnätte sen, silloin voin minäkin kukaties
myöntää jotakin. — Te pyysitte minua takaukseen...

ANTTI: Ettekä te ruvennut siihen...

ROVASTI: Aivan oikein, minä, joka muuten takasin kenelle tahansa
keltanokalle. Tiedättekö, mistä se johtui, herra insinööri?

ANTTI: Kyllä. Te tiesitte minun salassa hakkailevan teidän tytärtänne.

ROVASTI: Niin. Mutta miksi te ette mielestänne ollut sillä hetkellä
itsellenne uskollinen?

ANTTI: Siksi että minun sitä vähemmän olisi pitänyt pyytää teitä
takaukseen, minun, joka siihen saakka olin läpi koulun tullut toimeen
omillani. — Mutta te luulitte tietysti minun kosivan tytärtänne teidän
rahojenne tähden!

ROVASTI: En. Niin halpamaista minä en ole teistä koskaan ajatellut. —
Minä ajattelin: hän tahtoo lainan avulla tulla pikemmin valmiiksi ja
sitten kosia tytärtäni.

ANTTI: Niin. Ja muistatteko, mitä te silloin vastasitte minulle? — Te
sanoitte: "Luulen, että teidän on paras käytännölliselle alalle
antautua."

ROVASTI: Kyllä. Eikö se ollut aina ollut myös teidän oma aikomuksenne?

ANTTI: Epäilemättä, mutta tietysti minä olin juuri sitävarten tahtonut
mennä Polyteknilliseen opistoon.

ROVASTI: Te sanoitte sen minulle.

ANTTI (hampaittensa välistä): Niin, ja te vastasitte: "Teidän on paras
mennä konepajaan." — Tiedättekö, mitä ne sanat minulle silloin
merkitsivät?

ROVASTI: Kyllä. Te ette velkaantunut, vaan ansaitsitte ainakin ruoan ja
vaatteen itsellenne. — Nuori mies, kenties minä juuri sillä hetkellä
ajattelin teidän parastanne.

ANTTI: Se on _kääntynyt_ minun parhaakseni, kiitos olkoon oman tarmoni
ja työkykyni. Mutta se oli kova leikki minulle.

ROVASTI: Ei liian kova, koska olette kestänyt sen.

ANTTI (leimahtaen.): Minä _olen_ sen kestänyt...

ROVASTI: ... koska olette luottanut itseenne ja koska olette rakastanut
tytärtäni...

ANTTI: ... ja koska olen vihannut teitä, tuota korkeata herra rovastia,
joka sillä hetkellä istui niin mukavasti siinä nojatuolissaan
kolmenkymmenen tuhannen markan vuosituloilla, kuuletteko,
_kolmenkymmenen tuhannen_, joiden edestä te ette tehnyt mitään, joiden
edestä te ette ole koskaan tehnyt mitään, vaan aina hoidattanut
virkaanne apulaisillanne...

TYYNE: Antti! — Onhan turhaa enää tuosta asiasta riidellä. Olihan
kysymys vain rahoista... (Nousee ja menee maantielle päin.)

ANTTI: Oli kysymys kaikesta, sinusta, minusta, meidän onnestamme, minun
luvuistani ja rakkaimmasta elämän-unelmastani. — Sitäpaitsi: rahoja voi
halveksia vain se, jolla on aina ollut niitä! (Kääntyy pois koettaen
hillitä mielenkuohuaan. Vaitiolo. Rovasti nousee, lähestyy häntä ja
laskee kätensä hänen olalleen.)

ROVASTI: Myöskin minun on täytynyt luopua rakkaimmasta
elämän-unelmastani.

ANTTI: Teidän, herra rovasti? — Mikä se on ollut?

ROVASTI (hiljaisesti): Tulla tiedemieheksi. Vanhempaini tahto määräsi
minut papin uralle. Minä uhrauduin.

ANTTI: Teidän ei olisi pitänyt uhrautua. Kunnon mies tottelee enemmän
itseään kuin vanhempiaan.

ROVASTI: Me käsitimme sen niin siihen aikaan. Kenties te nykyään
käsitätte toisin. — (Hymyillen kummallisesti.) Mutta kenties teillä
silti voisi olla syytä ottaa kädet housuntaskuistanne, kun minä puhun
teille.

ANTTI: Mielelläni. Minua haluttaisi kuitenkin kysyä, millä oikeudella
te sitä vaaditte?

ROVASTI: Harmaiden hapsieni oikeudella. Ja ellei se riitä teille...

ANTTI (päätään pudistaen): Ei riitä.

ROVASTI: ... oppineemman, sivistyneemmän ja elämääkokeneemman miehen
oikeudella...

ANTTI: Ei riitä. Sillä se ei ole _totta_.

ROVASTI: No niin: teidän vaimonne isän oikeudella, sillä hän on ja
olkoon tästä hetkestä saakka teidän vaimonne, tahtonette sitten
vahvistaa liittonne kirkollisten tai yhteiskunnallisten viranomaisten
edessä.

ANTTI (päänsä paljastaen): Se riittää. Minä en vain ymmärrä tätä
äkillistä mielenmuutosta...

ROVASTI: Olen mennyt itseeni. Se olisi myös teidän kerran tehtävä,
herra insinööri.

ANTTI: Koetan parastani. Mutta suvaitkaa sananne lähemmin selittää.

ROVASTI: Olen isänmaallinen mies. Kansan asia on kallis minulle...

ANTTI: Sitä en epäile.

ROVASTI: Ajattelen näin: papisto on kirkkoa, kirkko on kansaa varten.
Mutta jos kansa itse nousee kirkkoa vastaan.

ANTTI: Se nousee...

ROVASTI: Silloin en minäkään tahdo enää kirkon puolta pitää.

ANTTI (riemuiten): Mutta silloinhan te olette meidän miehiänne, herra
rovasti.

ROVASTI: Te ette ole vielä kansa, te. — (Ojentaa kätensä hänelle.) No
niin, minä olen aina pitänyt teistä. Te olette luotu hyvästä
tarvispuusta, mutta teissä on oksia, jotka soisin pois karsivanne.

ANTTI: Jos mikään, on tämä heti omiaan minut oksattomaksi tekemään.
(Puristaa hänen kättään sydämellisesti. Tyyne palajaa.)

TYYNE (hämmästyneenä): Antti seisoo isän edessä paljain päin!

ANTTI: Hän suostuu. Hän suostuu siviliavioliittoon. — Nyt ei mikään
erota meitä enää toisistamme.

TYYNE: Isä! Sinä yhä kasvat silmissäni. (Rientää häntä syleilemään.)

ANTTI: Ellei hän olisi pappi, tahtoisin minäkin syleillä ja suudella
hänet kuoliaaksi. — (_Johanna_ tulee tuvasta vitkalleen.) Äiti! Saanko
luvan esitellä morsiameni? — Ja isä...

JOHANNA: Isäsi taitaa olla kuollut.

ROVASTI: Kuinka?

ANTTI: Kuollut?

JOHANNA: Sinne se näkyy saunatielleen kuupertuneen. Kylvetyksi oli
saanut ja puhtaan paidan päälleen pukenut ... niin siinä olivat voimat
väsähtäneet.

ROVASTI: Rauha raatajalle. — (Päänsä paljastaen.) Nyt liikkuu hänen
ikiliikkujansa.

ANTTI (kuin itsekseen): Siinä yksi, jolle pääsin täyttä totuutta
sanomasta. — Mutta onko hän kuollut todellakin? Kenties hän on elossa
vielä?

JOHANNA: Sitävartenhan minä olisin pyytänyt rovastia tulemaan ja
katsomaan ... enhän minä sitä niin taiten tiedä ... jos hyvinkin vielä
henki kulkisi...

ROVASTI: Minä tulen.

JOHANNA: Kuolleen näköinen se minusta on. (Rovasti ja Johanna menevät
taka-alalta vasemmalle. Antti ja Tyyne jäävät keskinäyttämölle. Pitkä
vaitiolo.)

TYYNE: Aiotko vielä Amerikaan?

ANTTI: En pitemmäksi aikaa. Aion kamppailla täällä, kotikamaralla. —
Tämä pieni voitto ei riitä vielä. Mutta en kiellä, että se on ollut
omiaan minua toisiin, suurempiin, kannustamaan.

TYYNE (arasti): Mitä vastaan aiot taistella sitten?

ANTTI: Elämän valhetta, joka näyttää kaikki olot ja ajatukset täällä
sydänjuuriin saakka myrkyttäneen. — Minä tiedän, että meitä on useampia.
Eikä meidän taistelumme ole toivoton, jos monet sinun kaltaisesi naiset
auttavat meitä.

ROVASTI (palajaa): Hän on kuollut. Kuollut hymy huulillaan, kasvot
kohti uuden aamun kajastamista.

ANTTI: Totuuden aamuksi sen mielessäni toivottelen. Ja se on koittava,
jos kukin täällä takoo ajallista totuuttaan yhtä uskollisesti kuin hän
ijäistä mielihaavettaan.

ROVASTI: Niin. Ja kaikki ajallinen on kappale ijankaikkisuutta.
(Johanna näkyy vasemmalla taka-alalla. Tyyne nojaa Antin olkaa vasten.
Rovasti on pysähtynyt perälle. Aamurusko, joka edellisen aikana on
valjennut vitkalleen, kultaa taustan maiseman. — Ensimmäinen aamulintu
herää virttään visertämään.)

Esirippu.






MAAN PARHAAT

4-näytöksinen huvinäytelmä



HENKILÖT:

KARL NAPOLEON PUNTARPÄÄ, kanslianeuvos.
ISABELLA, hänen puolisonsa.
RENNE, eläinlääkäri  |  heidän poikansa.
TOMMI, ylioppilas    |
TUULIKKI, heidän ottotyttärensä.
JANNE HEIMONHEIMO, varatuomari.
TIILA AKKOLA, kirjailijatar.
JOHANNES KOINTÄHTI, yleisnero.
EFRAIM KOPPELO, vankilansaarnaaja.
HELLÄ SINISALO, koulunjohtajatar.
HILJA VADELMA, "Valkonauhan" jäsen.
MATTI TUOMASKUONA, sanomalehtimies.
PROFESSORI HYYPIÖ,... |
SENAATTORI SALKKUNEN, |  puoluehallinnon jäseniä.
PAROONI ELOHIIRI,.... |
SUSANNA, palvelijatar.

Tapahtuu nykyisenä aikana Suomen pääkaupungissa.

Näyttämö kuvaa salia kanslianeuvos Puntarpään talossa. Ovi oikealta,
kaksi ovea vasemmalta, kaksi ovea taustaan käytävästä, viimemainitut
aina auki ja vain verhoilla katetut. Vasemmalla etualalla pöytä,
keinutuoli ja sohva, oikealla pieni kukkaisryhmä ja sen varjossa matala
leposohva. Ovien välillä taustassa piano, sen yläpuolella seinällä
kannel ja tuohitorvi ynnä niiden välillä tuohikontti ja virsut, kaikki
koristeelliseksi ryhmäksi järjestettynä. Muilla seinillä peilejä,
ryijyjä, joku taulu ja "kansallisten" taideteosten kopioita (kuten
Edelfeltin "Porilaisten marssi", Gallén-Kallelan "Aino" j.n.e.).
Takanurkissa Snellmanin ja Yrjö-Koskisen laakerinlehdillä seppelöidyt
rintakuvat.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Katettu kahvipöytä vasemmalla etualalla. _Renne_ keinutuolissa
    lukee sanomalehteä. Ovikello soi, hetken perästä astuu sisälle
    oikeanpuolisesta takaovesta _Matti Tuomaskuona_.

MATTI: Terve! Kuinkas täällä on asiat?

RENNE: Huonosti, hyvä veli. (Viittaa hänet istumaan.) Äiti on lähtenyt
ulos jo varhain aamulla, isä ei ole vielä astunut huoneestaan.

MATTI: Ja Tuulikki?

RENNE: Hän on itkenyt koko yön kamarissaan.

MATTI: Se on siis totta?

RENNE: Kuten kerroin jo eilen Seurahuoneella sinulle. Hän on purkanut
kihlauksensa.

MATTI (huolestuneena): Poloinen Janne Heimonheimo! Kuinka saattaakin
olla niin huono onni ihmisellä?

RENNE: Sano mieluummin: poloinen Tuulikki! Miksi pitääkin nostaa melu
niin pienestä ja turhanpäiväisestä asiasta?

MATTI: Hiuskarvasta!

RENNE: Vaaleasta hiuskarvasta, kun hänen oma tukkansa sattuu olemaan
tumma! Niinkuin ei sellaista voisi parhaissakin perheissä tapahtua.

MATTI (varovasti): Tuo hius kuuluu olleen pitkä?

RENNE: Epäilemättä se oli pitkänpuoleinen. Mutta sattuuhan sellaista.
Täytyy vain harjata hyvin takkinsa, siinä kaikki.

MATTI: Hän löysi tuon vaalean hiuksen sulhasensa takinliepeestä?

RENNE: Aivan rintapieluksista, joka kuuluu olevan kovin raskauttava
asianhaara.

MATTI: Janne on ollut kevytmielinen, sitä ei käy kieltäminen. Jos
kerran aikoo naimisiin arvossapidetyn perheen tyttären kanssa...

RENNE (välinpitämättömästi): Ottotytär tosin, mutta kuitenkin kovin
ihastuttava olento. Vahinko, että hän näin joutuu koko kaupungin
hampaisiin.

MATTI: Syy on Jannen, kokonaan Jannen tässä tapauksessa. Ja mikäli voin
aavistaa, onkin yleinen mielipide vahvasti häntä vastaan asettuva.

RENNE: Siitä tiedetään jo?

MATTI: Huhu on käynyt kuin kulovalkea läpi kaupungin. —
(Tuttavallisesti.) Onhan tämä, näin meidän kesken sanoen,
häväistysjuttu...

RENNE: Täydellinen. — Tahdotko kupin? (Kaataa kahvia hänelle.)

MATTI: Kiitos. — Ja Tommi? Missä hän on?

RENNE: Maalla, kansanjuhlissa muka, joihin hän sanoi lupautuneensa
puhujaksi. Mutta minä epäilen...

MATTI: Missä hän on voinut viettää yönsä?

RENNE: Jumala sen tietää. Tommikin on niin hirveän kevytmielinen.

MATTI: Tuomitset ehkä liian ankarasti Tommia. Hänellä on kuitenkin
oikeat periaatteet.

RENNE: Sehän voi olla lieventävä asianhaara. Mutta jos miehessä ei ole
luonteen lujuutta...

MATTI: ... niin on hän tavallisesti ulospäin sitä aatteellisempi. — Hm,
ja sanotaanhan, ettei velikään Dresdenissä niin aivan munkkina elänyt.

RENNE (nopeasti): Se on vallan toista. Ulkomailla on kaikki sallittua.

MATTI: Kaikkiko?

RENNE: Paljon, mikä on kielletty kotimaassa. Siellä me olemme
yksilöitä, ihmisiä, joilla ei ole mitään edesvastuuta.

MATTI: Täällä sitävastoin?

RENNE: Täällä täytyy meidän näyttää kansalle hyvää esimerkkiä, kuten
isä sanoo.

MATTI: Kaikki kansan vuoksi, luonnollisesti. Mutta tunnustapa sentään,
että sinulla täälläkin kotimaassa on ollut yksi ja toinen seikkailu,
jota et yksinomaan isänmaallisista syistä suorittanut.

RENNE (arvokkaasti): Sehän voi olla mahdollista. Minään hyveen
esikuvana en nyt, yhtä vähän kuin ennenkään, ole tahtonut esiintyä.

MATTI: Etpä et.

RENNE: Mielestäni on kuitenkin suuri periaatteellinen ero, tekeekö
jotakin kiellettyä salassa tai julkisuudessa.

MATTI: Epäilemättä, hyvä veli, epäilemättä.

RENNE: Jos tekee salassa jotakin, se todistaa, että ymmärtää hävetä ja
tietää huutia jälestäpäin. Julkisuus sitävastoin todistaa paatunutta
luonnonlaatua.

MATTI: Mutta eihän Tommikaan toki mahtane julkisesti kevytmielisyyttään
harjoittaa?

RENNE (kiivaasti): Ei, mutta hän pitää suoranaisena kunnianaan
seurustella vain sivistyneiden naisten kera. Voitko ajatella?

MATTI: Älä hemmetissä!

RENNE: Olen kuullut sen hänen omasta suustaan. Ja juuri siinä piilee
pohjaton häpeämättömyys.

MATTI: Aivan varmaan! Sillä täytyyhän olla joku ero pyhän ja alhaisen
rakkauden välillä.

RENNE: Ja kunniallisten ja kunniattomien naisten välillä. — Edelliset
ovat pyhinä pidettävät. Jälkimmäisten kanssa sitävastoin ... hm, _voi_
hyvällä omallatunnolla hairahtua.

MATTI (vakaumuksella): Hehän ovat sitä varten olemassa. — Mutta asia,
jonka vuoksi olen täällä, on oikeastaan se, että lehteemme on tullut
nimetön peruutus tuosta kihlauksesta.

RENNE: Peruutus? Onko se sinulla täällä? Mukanasi?

MATTI: Kyllä. — (Hakee taskuistaan.) En viitsinyt näyttää sitä vielä
kenellekään siellä toimistossa...

RENNE: Niin, niin.

MATTI: ... ennen kuin saisin täältä asianomaisen sensuuriluvan, että se
todella on painatettava. (Ojentaa paperin hänelle. _Kanslianeuvos
Puntarpää_ on tullut edellisen aikana vasemmanpuolisesta takaovesta.)

KANSLIANEUVOS: Mike on painatetta? (Matti nousee kunnioittavasti
tervehtimään, Renne jättää hänelle paikkansa keinutuolissa siirtyen
itse sohvaan.)

RENNE: Hyvää huomenta, isä.

KANSLIANEUVOS: Hyve hoomen. — (Tervehtii päännyykäyksellä poikaansa ja
ojentaa kätensä Matille.) Peive, peive, hära toimittaja. Mite uusi?

MATTI: Ei mitään erikoista, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Se onkin paras. Uusi on aina vanhan vihollinen ja siite
hyötty vain vappameelisyys.

MATTI: Mikä syvä ja uusi totuus, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Pyyden, äi uusi! — Mutta teelle oli kysymys painatta
jotakin?

RENNE (ojentaa hänelle paperin): Isä voi itse päättää siitä. —
Nähtävästi Tuulikin käsialaa.

KANSLIANEUVOS: Vai nin! Vai nin todellakin! Ollan siis jo nin
pitkelle? — (Lukee paperin, vilkaisee Mattiin.) Tekö toi teme?

MATTI: Kyllä. Katsoin velvollisuudekseni tässä tapauksessa
neuvotella...

KANSLIANEUVOS (häntä olalle taputtaen): Kiittos. Te ole aina ollut
hyvin ystevellinen. — Painatta? Tjah, ellei me painatta, teke joku
vikingilekti sen.

MATTI: Asiaa on siis pidettävä päätettynä?

KANSLIANEUVOS: Mine en tiette. Kaikki tappahtu minu selke takana. —
(Ojentaa paperin Matille.) Piteke se! Ellei ennen ilta tule pärutus
pärutuksen, painattaka se!

MATTI: Kuten suvaitsette, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS (ystävällisesti): Istuka, olkka hyve. Teitte neke niin
harvoin teelle. Paljon työtte? Tieden, tieden. — (Äkkiarvaamatta.) Keykö
te kapakassa?

MATTI: Hm, tuota ... mitä herra kanslianeuvos tarkoittaa?

KANSLIANEUVOS: Kysyn: keykö te kapakassa? Liikkuko te sielle teelle,
restauranteissa, tillikoissa, varieteissa?

MATTI (syrjäsilmäyksellä Renneen): Hyvin harvoin, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Vahinkko! Suuri vahinkko! Joka toimitutta sanomalekti,
pite istu ulkkona, paljo ulkkona. Kuule uutisia, neke ihmisie...

MATTI: Se on totta. Tuota seikkaa en ole tullut ajatelleeksi.

KANSLIANEUVOS: Pite ajatella. Ei autta kammarin reeklatua. Pite laitta
lekti pikantti, ratto, spirituelli...

MATTI: Herra kanslianeuvos on oikeassa. Meidän sanomalehtemme ovat
todellakin käyneet viime aikoina ehkä liian vakaviksi.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Pite olla vaka, pite myös piffa ylös
yleisö. — Siihen aikkan kun mine toimitutin sanomalekti, mine istu aina
Societeettihoonela.

MATTI (jo vapaammin): Se olikin lehden kunniakkain aika, herra
kanslianeuvos. Mutta siihen aikaan oli myös toisenlaisia kyniä
käytettävissä.

KANSLIANEUVOS: On kynie, on tolppoja, pite vain istu kapakassa. Ja
siitte pite maksa jurnalistile. — Hen kuule, kenelle kärrotan; ken pane
paperile...

RENNE: Isällä tuntuu olevan sangen hauska käsitys
sanomalehtimiestoimesta.

KANSLIANEUVOS: Oikke kesitys. Hyve sanomalekti märkitte paljo. Hyve
sanomalekti hoitta maa ja kansa.

MATTI: Uskallan olla tässä asiassa kokonaan yhtä mieltä herra
kanslianeuvoksen kanssa.

KANSLIANEUVOS: Se todista, ette te pane peemeere korkkealle. Mutta
ottaka oppi, hära toimittaja: keyke kapakassa, paljo kapakassa. . .

MATTI: Koetan seurata neuvoanne, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS (tyytyväisenä): Se oikke. Mine ole vanha niggeri, vanha
veterani. — (Rennelle.) Voit kaatta myös minulle kuppi kuuma.

RENNE: En tiedä, kuinka kuumaa tämä mahtaa olla...

KANSLIANEUVOS: Kaatta vain, ei teke mitte. — (Hämmentelee kuppiaan.
Vaitiolo.) Nin, hära toimittaja. Te neke tesse pärhe, joka ei ole mike
pärhe ene.

MATTI: Herra kanslianeuvos tarkoittaa...?

KANSLIANEUVOS (synkistyneenä): Te neke: ei mike ruokka-aikka, ei mike
yktelinen kahvi-aikka ene. Vaimo ulkkona, tyter kammarissa, mine itte
shlafrokissa...

MATTI: Minä ymmärrän.

KANSLIANEUVOS: Ajan hurjistus ei seeste ketten. Temenkin rauhallisen
kurkihirren alle se on tunkketunut. — Talonmees on sosialisti, piikka
pelastusarmeijalainen...

SUSANNA (laulaa keittiössä):

    Valkoisen puvun ma kannan
    ja heilutan palmua taivaassa vaan...

KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka, eikkö hen alota taas? — (Menee äkäisenä
oikeantuolisesta takaovesta. Laulu lakkaa. Kanslianeuvos palajaa.) Mike
puheenaine minulla oli?

MATTI: Puhuitte perhettänne kohdanneesta onnettomuudesta, joka on meitä
kaikkia syvästi järkyttänyt.

KANSLIANEUVOS: Mine en ole koko yö silme ummistanut. (Osoittaa
otsaansa.) Minu pee on aivan toissellakymmenelle.

RENNE: Isän pitäisi kuitenkin koettaa ottaa tyynemmin asia. Purettu
kihlaus ... eihän se nyt vielä koko maailma ole.

KANSLIANEUVOS: Koko mailma? — äi. Minu mailma, — on. Minu mailma äi ole
mikke skandalimailma. Ja teme on skandali!

RENNE: En tahdo kieltää sitä. Mutta kuitenkin...

KANSLIANEUVOS (kiivaasti): Mutta kuitenkin se ole naula minu
ruumiskirstu. — Niin, anttaka anteksi, hära toimittaja, mutta toivon,
että te ole teelle kuin lapsi kotona.

MATTI: Olen teille tuosta sanastanne ikuisesti kiitollinen, herra
kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Ei keste. Meitten äi siis tarve peitte teilte
pärhehooliamme. Ja tete pärhettä on kohdannut heppe.

MATTI: Häpeä? Herra kanslianeuvos ehkä sittenkin liioittelee asian
kantavuutta.

KANSLIANEUVOS: Heppe, sanon, ikuinen heppe!

MATTI: Toista olisi, jos kysymyksessä olisi ollut avioero.

KANSLIANEUVOS (laskien kätensä lujasti pöytään): Päriaattessa se on
sama. Ja päriaate on tesse ratkaiseva. Kihlaus on julistettu,
kuulututtaminen on tappahtunut...

RENNE: Isä on oikeassa. Periaatteellisesti se on sama kuin avioliitto.

KANSLIANEUVOS: Heepeive oli määrätty jo. Mite sano nyt katu ja tori?
Mite sano julkkinen opinioni?

MATTI (juhlallisesti): Voin vakuuttaa, herra kanslianeuvos, että se
tässä asiassa on oleva kokonaan teidän puolellanne.

KANSLIANEUVOS: Mite se autta! Asja on kuittenkin minu pärhesse
tappahtunut.

RENNE: Tosin kyllä, mutta eihän kukaan voi vaatia, että isä...

KANSLIANEUVOS: Pärhen ise vasta kaikki. Pärhen ise pite neke kaikki,
ennusta kaikki.

RENNE: Kuka olisi sellaista voinut aavistaa?

MATTI: Tuomari Heimonheimolla on varmaan ollut mitä parhaat ja
vakavimmat tarkoitusperät.

KANSLIANEUVOS (tiukasti): Mine en epeile niitte. Enke mine hente syyte.
Mine kantta ainoastaan ja yksinomaisesti minu itte peele.

RENNE: Tuulikki tässä luonnollisesti lähin syyllinen on. Mutta voihan
olla, että on olemassa eräitä lieventäviä asianhaaroja.

KANSLIANEUVOS: Niitte on aina, jos äi aseta idealiteetit korkkealle.
Mine en ole oikken kasvattanut minu tyter, siine se on.

RENNE: Mutta isä!

KANSLIANEUVOS: Ele katkase! — Mite ihminen kylve, site hen niitte. Mine
en ole painanut jo lapsudesta henen meelen oikkeita päriaatteita.

MATTI (välittävästi): Niiden tiedetään kuitenkin aina tässä talossa
vallinneen.

KANSLIANEUVOS: Jumala kiittos! — Pärhe on yhteiskunnan pärustus. Jos se
jerkky, kaattu koko valttio ja yhteiskunta.

MATTI: Epäilemättä, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Tene aikkana, jolloin kaikki hajoittavat voimat teke
työtte seke sala ette julkkisudessa, teytty meiten ennen kaikke juuri
pärhen kunnia pyhityttä.

MATTI: Arvokkaat ja vakavaraiset perheet ovat myöskin oikeamielisen
sanomalehdistön paras tuki ja turva.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö tosi, hära toimittaja?
Ja meitten, maan parhaiden, tule keyde hyvelle esimärkille.

MATTI: Juuri niin, herra kanslianeuvos.

KANSLIANEUVOS: Vappameelisisse pärheisse voi temenkaltainen tappahtua.
Vakameelisisse — äi ikine!

MATTI: Mikäli minä vapaamielisiä perheitä tunnen, kuuluvatkin ne siellä
päiväjärjestykseen.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Sielle äi ole mike siveys, äi mike
idealisuus.

MATTI: Eikä mitään uhrautuvaisuutta kansan asialle.

KANSLIANEUVOS: Oikken. — Me ole maan suola. Mutta jos suola kadotta
maku, milles silloin suolatan?

RENNE (varmasti): Isä on oikeassa. Maan onni riippuu kokonaan juuri
meidän puolueemme menestyksestä.

MATTI: Taikka oikeammin: niiden periaatteiden menestyksestä, jotka
ammoisista ajoista saakka ovat puoluettamme elähyttäneet.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se! Päriaatte on kuittenkin päriaatte. Ja
päriaatte olisi tesse tappauksessa vaattinut, ette nuori pari olisi
yleisen hyven etten uhratunut.

MATTI (varovasti): Kenties tekevätkin he sen vielä, kun he saavat aikaa
miettiä asiaa.

KANSLIANEUVOS: Silloin voisin mine laske peeni rauhallisesti leppon.
Sille mine tiettesin, ette issenmaan pelastus on viele makdolinen.
(Ovikello soi. Hetken perästä sisälle _Susanna_ oikeanpuolisesta
takaovesta.)

SUSANNA: Rouva Akkola pyytää puhutella herra kanslianeuvosta.

KANSLIANEUVOS (nousten): Antteksi, mine teytty jerjeste toaletti. —
(Susannalle.) Keske hen tenne! Ja tarjo lemmin kahvi henelle. (Pois
vasemmanpuolisesta takaovesta. Susanna ottaa kahvitarjottimen pöydältä
ja menee. Matti on myös noussut. Renne sohvalla polttelee rauhallisesti
sikariaan.)

MATTI: Rouva Akkola! Nyt minä pelastaudun.

RENNE: Liian myöhäistä. Hän on jo eteisessä.

MATTI: Toivottavasti hän on edes yksin?

RENNE: Ei koskaan. Hänellä on aina joku nuori toivo, keltanokka tai
taiteileva tyhjäntoimittaja seurassaan.

MATTI: Suoraan sanoen, minulla ei olisi mitään halua tavata häntä, yhtä
vähän kuin hänen suosikkejaan.

RENNE (nousten): Ei minullakaan. Voisimme oikeastaan pistäytyä minun
huoneeseeni. — (_Tiila Akkola_ ja _Johannes Kointähti_ tulevat
oikeanpuolisesta takaovesta.) Ai, perhana!

RVA AKKOLA: Hyvä herra Puntarpää! (Ottaa häntä kädestä kiinni ja katsoo
kallellapäin, surumielisesti silmiin häntä. Matti hymyilee salavihkaa,
Renne näyttää jotakuinkin nololla. Kointähti pysyttelee kainosti
taempana.)

RENNE: Niin, rouva Akkola?

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Tiedän olevani suruhuoneessa
täällä. Siksi olen minäkin mustiin pukeutunut.

RENNE (kumartaen): Rouva on tehnyt siinä kovin ystävällisesti.

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää sanoko mitään! Sallikaa minun vain puristaa
teidän kättänne ja katsoa kauan silmiin teitä. (Pitkä vaitiolo. Rouva
Akkolan silmät kyyneltyvät, Renne koettaa turhaan välttää hänen
katsettaan.)

RENNE: Hyvä rouva...

RVA AKKOLA: Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. (Päästää hänen
kätensä, vielä kerran surumielisesti hänelle päätään nyykäyttäen.)
Hyvää päivää, herra toimittaja! (Sama pitkä kättely.)

MATTI: Siitä on kauvan kuin meillä on ollut kunnia nähdä rouvaa
toimistossamme.

RVA AKKOLA: Minä olen ollut matkoilla. Ah, matkoilla! — Mutta ihanan
isänmaani kuva päilyi koko ajan sieluni silmien edessä.

MATTI: Se onkin paras tapa matkustaa ja saada uusia vaikutuksia.

RVA AKKOLA: Suomen metsä kuiski minulle, Suomen multa tuoksui koko ajan
sieraimissani...

MATTI: Onko se mahdollista?

RVA AKKOLA (haikeasti): Kyllä, sillä minä olin ottanut sitä mukaani
pienen rasiallisen, jota kannoin aina povellani.

MATTI: Nytkin?

RVA AKKOLA: Aina. — (Ottaa poveltaan pienen rasian ja ojentaa sen
Matille.) Tuntekaa, kuinka se tuoksuu!

MATTI (haistellen varovasti): Ihanalta. — (Salavihkaa Rennelle.) Aivan
nurkantakuiselta.

RVA AKKOLA: Enemmän, enemmän. Ottakaa sitä käteenne, hierokaa sitä
hyppystenne välissä! — (Pakottaa Matin niin tekemään.) Eikö totta? Vasta
silloin tuntee olevansa todella suomalainen.

MATTI: Perisuomalainen. Mutta mistä rouva on saanut tuota ainetta?

RVA AKKOLA: Arvatkaa!

MATTI: Minä en uskalla todellakaan...

RVA AKKOLA (voitollisesti): Maalta, kaukaa, oman kotipeltoni
pientareelta.

MATTI: Pellosta se oli otettu. Sen minäkin heti huomasin. (Pyyhkii
salassa sormiaan.)

RVA AKKOLA: Te huomasitte? Te huomasitte heti todellakin? — (Tarttuu
hänen käteensä ihastuneena.) Te saatte sitä. Te saatte sitä kuinka
paljon tahansa...

MATTI (hätääntyneenä): Hyvä rouva...

RVA AKKOLA: Ei, ei, älkää kieltäkö! Minä näen, että te tahdotte sitä.
Minä näen, että teidän sydämenne palaa siihen.

MATTI: Rakastan liian paljon sitä, että tahtoisin teiltä ryöstää
hiukkastakaan.

RVA AKKOLA: Mitä vielä! Minulla on kotona koko kirstullinen. (Rennelle,
joka edellisen aikana on uteliaana lähestynyt.) Tekin tahdotte?

RENNE (peräytyen): Minä? En Herran nimessä...

RVA AKKOLA: Kyllä. Te tahdotte, te saatte sitä. Silloin vasta tunnette
tekin olevanne todellinen kansanmielinen.

RENNE: Kansan vuoksi en tietysti tahdo kieltäytyä...

RVA AKKOLA. Juuri kansan vuoksi on se mielestäni aivan välttämätöntä. —
(Surumielisesti.) Kansa raukka! Se on vielä kokonaan epäkansallinen.

RENNE: Sen pahempi on, hyvä rouva. Suomen kansa käyttää multaa aivan
toisiin ja runottomampiin tarkoitusperiin.

RVA AKKOLA (päätään nyykähyttäen): Aineellisiin. — (Suutelee rasiaansa
ja kätkee sen povelleen.) Tämä rasia! Joka aamu minä hengitän sen
tuoksua, joka ilta pistän sen päänalaiseni alle.

RENNE: Niin pitäisi jokaisen tehdä.

RVA AKKOLA (haaveellisesti): Niin teki Chopin, jolla kaikkialla oli
pivollinen Puolan multaa mukanaan. Ja kuitenkin: mitä on Puolan multa
_Suomen_ multaan verrattuna?

RENNE: Epäilemättä vain heikko varjo siitä. Mutta kuitenkin...

MATTI: Kuitenkin on sitäkin Suomen veri kostuttanut.

RVA AKKOLA: Te tarkoitatte...?

MATTI (pateettisesti): Muistan kansallisrunoilijamme sanat: "min verta
joi jo Puolan, Lutzin, Leipzigin ja Narvan multa".

RVA AKKOLA: Ah! Te muistitte ne! Kiitos! (Ojentaa liikutettuna kätensä
hänelle.) Tuota en tule matkakirjeissäni unohtamaan.

MATTI (pelästyneenä): Te aiotte...?

RVA AKKOLA: ... kuvata lehdessänne, mitä tunsin tuolla kaukana
kotomaasta.

MATTI: Tunsitte niin paljon epäilemättä, että käy ehkä hiukan
vaikeaksi...

RVA AKKOLA: Oh, te ette tunne minua! — Minä en pelkää mitään vaikeuksia.
Teen sen tunnollisesti...

MATTI (nopeasti): Sitä en epäile.

RVA AKKOLA: ... laajasti ja seikkaperäisesti. Uhraan koko intoni,
käytän koko aikani siihen.

MATTI: Kovin hauskaa. — (Kuiskaten Rennelle.) Onnellinen lehti!

RVA AKKOLA: Katson olevani siihen velkapää kansalleni. — Myöskin te
rakastatte kansaa, herra toimittaja?

MATTI: Olen itse kansan lapsi, hyvä rouva.

RVA AKKOLA (kyyneltyvin silmin): Niin. Me kaksi ymmärrämme toisemme
täydellisesti. — (Päästää hänen kätensä, hillitsee liikutuksensa.)
Johannes, tule että saan esitellä sinut. Vai kenties te tunnette jo
toisenne?

MATTI: Minulla ei ole kunnia.

RVA AKKOLA: Hänkin on kansan lapsi, hyvät herrat. — Hän on Johannes,
Johannes Kointähti, meidän suuri Johanneksemme.

MATTI: Hauskaa tutustua.

RVA AKKOLA (liittäen heidän kätensä): Te kaksi! Teidän täytyy tulla
hyviksi ystäviksi. — (Johdattaa Johanneksen Rennen luo.) Ja myöskin
teidän kahden. Sallikaa, että liitän kätenne, katsokaa kauan silmiin
toisianne.

RENNE: Suuri kunnia minulle.

RVA AKKOLA: Ei mitään turhia muodollisuuksia. Hänen nimensä on
Johannes, teidän nimenne...

RENNE: Renne, hyvä rouva.

MATTI (kumartaen): Matti.

RVA AKKOLA: Kuinka ihanaa! — (Pakotettu vaitiolo. Vienolla, riutuvalla
äänellä.) Eikö ole toista veljestyä näin hiljaisuuden soidessa ja
sydänten sykkiessä kuin viinan vierellä tupakansavuisessa
kapakkahuoneessa?

MATTI: Epäilemättä, hyvä rouva. Hiukan outoa se tosin on...

RVA AKKOLA (suurin silmin): Kuinka? Mitä tarkoitatte?

MATTI: Anteeksi, tarkoitan ainoastaan, että outo onnellisuuden tunne
täyttää tällä hetkellä koko olentoni.

RVA AKKOLA: Niin. Johannes, sinä voit alussa sanoa sediksi heitä. —
(Taputtaa poskelle häntä.) Hän on niin kaino vielä. Katsokaa, hän
punastuu kuin nuori tyttö.

RENNE: Se on virhe, joka kyllä menee ijän mukana.

RVA AKKOLA (hellästi): Eikö totta? Ja hän on vielä niin tunteellinen ja
turmeltumaton. Ja kuinka hänen kiharansa pukevat häntä!

RENNE: Myöskin hänen kravattinsa on hyvin kaunis.

RVA AKKOLA: Niin. Ja kuinka ruusu hänen napinlävessään lemuaa
suloiselta. — (Hengittää sen tuoksua, korjaa hänen kiharoitaan.) Se
sopii runoilijalle.

MATTI: Hän on runoilija?

RVA AKKOLA (juhlallisesti): Suuri runoilija, suurin, minkä Suomi vielä
on synnyttänyt! — Ja kuinka hän rakastaa kansaa! Ja kuinka kansa kerran
tulee häntä rakastamaan!

MATTI: Johannes Kointähti? — (Kuin etsien muistostaan.) Onko hän
julkaissut jotakin?

RVA AKKOLA: Ei, ei vielä. Onhan hän niin nuori, juuri tullut
ylioppilaaksi. Ei, hän ei ole vielä julkaissut mitään.

MATTI (kumartaen): Jaa, _siinä_ tapauksessa minä uskon mitä parasta
hänestä.

RVA AKKOLA: Hän ei ole tahtonut banaliseerata tunteitaan, hän ei ole
_voinut_ riisua itseään suuren yleisön edessä alastomaksi.

RENNE: Mutta teidän edessänne?

RVA AKKOLA (haaveellisesti): Minulle hän on lukenut runojaan.

RENNE: Siitä ei hänen luonnollinen kainoutensa ole estänyt häntä?

RVA AKKOLA: Ei. Hän ei peitä minulta mitään, hän avaa, hän paljastaa
salaisimmat kalleutensa minulle. — Mutta luonnollisesti vain kahden
kesken.

RENNE: Luonnollisesti. — Mutta eikö rouva istuisi?

RVA AKKOLA: Kiitos. Jos sallitte, istun tänne teidän ihanaan
lehtimajaanne, kukkasien suojaan...

RENNE: Olkaa niin, hyvä.

RVA AKKOLA: Ne muistuttavat minulle kesää. Ah! — (Ojentuu sohvalle
kukkaisryhmän luona oikealla ja sulkee silmänsä uneksien.) Johannes,
sinä voit myöskin tulla tänne.

MATTI (Rennelle): Emmeköhän me nyt jättäisi heitä?

RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Ojenna kätesi minulle, tunne
kuinka, kuinka poveni sykähtelee! (Johannes ujostuneena tekee työtä
käskettyä.) Me olemme kesässä, Suomen metsien hämärässä...

MATTI: Hyvä rouva, minun täytyy nyt sanoa jäähyväiseni.

RVA AKKOLA: Menkää te vaan! — (Ojentaa kätensä Rennelle.) Tekin tahdotte
mennä? Huomaan, että aiotte saattaa ystäväänne.

RENNE: Niin, minulla on todellakin hiukan asiaa kaupungille. Mutta minä
toivon, että isäni tulee heti.

RVA AKKOLA: Älkää ollenkaan antako häiritä itseänne! — (Ojentaa kätensä.
Matti ja Renne menevät oikeanpuolisesta takaovesta. Vaitiolo.)
Kuuletko, kuinka käki kukkuu? Tunnetko, kuinka Suomen lehdot
lemuavat...? — Ah, sen voi tuntea vain hieno sielu! (Sulkee silmänsä
uneksien. — _Susanna_ tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta kantaen
kahvitarjotinta ja hyräillen pelastus-armeijalaista voitonvirttä. Rva
Akkola karkaa ylös kauhistuneena.)

SUSANNA (laulaa):

    Ma taisteluita lemmin
    riveissä armeijan,
    ja ottelu vaikk' kestää,
    en väisty milloinkaan.
    Kun taiston päättyessä
    ma heitän miekkani...

RVA AKKOLA (pidellen korviaan): Kuka te olette? Miksi te loilotatte?
Kenen luvalla te häiritsette meitä? (Susanna laskee kahvitarjottimen
pöydälle, panee kädet puuskaan ja luo musertavan silmäyksen häneen.)

SUSANNA: Minä olen Pelastus-armeijan lauluprikaatin jefreitteri!

    (Purjehtii ulos loukatussa ylpeydessään.)

Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


    _Rva Akkola_ ja _Johannes Kointähti_ etualalla oikealla.
    _Kanslianeuvos Puntarpää_, nyt täysin puettuna, tulee
    vasemmanpuolisesta takaovesta. _Rva Akkola_ rientää häntä
    vastaan.

RVA AKKOLA: Herra kanslianeuvos! (Tarttuu molemmin käsin hänen
käteensä, horjuu, lankeaa hänen jalkoihinsa. Kanslianeuvos koettaa
väkivoimalla häntä ylös kohottaa.)

KANSLIANEUVOS: Hyve rouva Akkola! Koettaka suista liikutuksenne.

RVA AKKOLA: Te olette sankari! Te olette Leonidas! Te kamppailette
kalpeessa eikä kukaan näe teidän taistojanne!

KANSLIANEUVOS: No, mite hullu, mite hullu... (Saa hänet vihdoin
nousemaan.)

RVA AKKOLA (suurella pateettisella kädenliikkeellä): Johannes, Johannes
Kointähti! Katso häntä! Tee runo hänestä! Vala vaskeen, veistä
marmoriin hänet! — Näet edessäsi stoalaisen filosofin.

KANSLIANEUVOS (katsoo ympärilleen): Kointekti? Kuka se on?

RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä teille esittänyt. — (Johdattaa
Johanneksen kanslianeuvoksen luo.) Tässä hän on. Kansan toivo, Suomen
Johannes, hän, joka on päättänyt uhrata nuoren elämänsä meidän
suomalaiselle viljelyksellemme!

KANSLIANEUVOS: Niinkkö? — (Ojentaa kätensä ystävällisesti
Johannekselle.) Te rakasta kansa? Te pite pyhene soomenmeeli?

RVA AKKOLA: Josko hän rakastaa! Josko hän pitää pyhänä sitä! — Ah, te
ette tunne häntä, herra kanslianeuvos. Hän suorastaan jumaloi kansaa.
Ja hän tahtoo laskea nuoren, hehkuvan sydämensä kansallisen asian
alttarille.

KANSLIANEUVOS (aina ystävällisemmin): Se ilakdutta minu. Te luke
yliopistossa?

RVA AKKOLA: Tietysti hän lukee. Mutta te ymmärrätte: tutkinnot ovat
hänelle vain sivuasia. Kotka kaipaa ilmaa, Kointähti taivaan korkeutta.

KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Henelle on joku varma, viittiloitu
elementekteve? Sielle siselle? (Osoittaa sydäntään.)

RVA AKKOLA: Oh, kuinka hyvin te ymmärrätte hänet, herra kanslianeuvos!
— Mitä minä sanoin sinulle, Johannes? Kanslianeuvos Puntarpää on lukeva
sielusi sisimmät ajatukset.

KANSLIANEUVOS: Kiiten hyveste luottamisesta, hyve rouva. — Mille alalle
hen aikko graadi jelkken andadua?

RVA AKKOLA: Kaikki alat ovat hänelle avoinna, herra kanslianeuvos. Hän
on kuin tarun jättiläinen.

KANSLIANEUVOS: Tarun jetti —?

RVA AKKOLA (lennokkaasti): Niin. Hän vain koskettaa isänmaataan, ja
tuhatkertaiset voimat kasvavat hänelle. Hän vain polkaisee Suomen
multaa, ja legionat nousevat maasta hänelle.

KANSLIANEUVOS: Soome multta? — Niin, oikken, oikken. Mine pite
klassillisista värttauksista. — Hen aikko maanviljelije?

RVA AKKOLA: Suomen henkinen maanviljelijä on hänestä tuleva.

KANSLIANEUVOS: Hänkkinen? — Te puhu Soomen multta?

RVA AKKOLA: Minä tarkoitin kuvaannollisesti. — Mitä olisi Suomi ilman
Johannes Kointähteä? Kolkko korpi, raivaamaton erämaa...

KANSLIANEUVOS: On ollut, hyve rouva, on ollut. Ja olisi vielekin ehken
ilman noitta kansallisen härätyksen suuria kynttömeehiä. — (Osoittaa
Snellmanin ja Yrjö-Koskisen rintakuvia.) Ynnä heiden vehepetöisiä
palvelijoittan. (Osoittaa vaatimattomasti itseään.)

RVA AKKOLA (hartaudella): Niin. He suuret, he suuret. — (Katsoo hetkisen
haaveellisesti rintakuviin. Kääntyen kanslianeuvoksen puoleen.) Ja te
suuri! Sallikaa minun suudella sitä kättä, joka on piirtänyt niin monta
kaunista lehteä kansamme kultuurihistoriaan.

KANSLIANEUVOS: No, mite turha, hyve rouva, mite turha! (Sallii sen
kuitenkin tapahtua.)

RVA AKKOLA: Johannes! Tule lähemmäksi! — Herra kanslianeuvos! Sallikaa
lasten tulla teidän tykönne. Sallikaa hänen suudella teidän toista
kättänne, sillä hänkin on teidän innokkaimpia ihailijoitanne.

KANSLIANEUVOS: Tulkka, hyve noori mies, tulkka! Lasten ja imeveisten
suusta pite meille totuus kuulutettaman.

RVA AKKOLA: Kuinka kauniisti, kuinka ihanteellisesti sanottu! — Tule,
Johannes! Älä yhtään ujostele! Näethän, että herra kanslianeuvos on
sinulle hyvin suosiollinen.

KANSLIANEUVOS: Teme on liikka, hyve rouva, teme on liikka. (Kääntyy
pois liikutettuna. Johannes Kointähti itkee ääneensä, Rva Akkola kastaa
kanslianeuvoksen kättä hiljaisilla kyyneleillään. Pitkä vaitiolo.)

RVA AKKOLA (vienosti): Eikö totta? Tämä on suuri hetki, herra
kanslianeuvos. Kun kosketan teidän kättänne, on kuin tuntisin historian
valtimon tykytyksen. — (Vaitiolo.) Siunatkaa häntä, herra kanslianeuvos!

KANSLIANEUVOS: Jumala sinu hyve poikkueni siunatkon!

RVA AKKOLA: Poikani! Kuuletko, Johannes, hän sanoo: poikani! — Ottakaa
hänet omaksi pojaksenne, herra kanslianeuvos, ottakaa!

KANSLIANEUVOS (irroittautuen): Kuinkka? Ottopoikka!

RVA AKKOLA: Te saatte hänet. Minä luovutan hänet teille. Minä uhraudun.

KANSLIANEUVOS: Hyve rouva...

RVA AKKOLA: Ei, te ette voi estää minua uhrautumasta, niin katkeraa,
niin sydäntäviiltävää kuin minulle onkin kadottaa hänet. — Ottakaa
hänet! Kasvattakaa hänet kansalle ja isänmaalle!

KANSLIANEUVOS (hiukan hämillään): Hyve rouva, minulla on kaksi
poikka jo.

RVA AKKOLA: Ottakaa hänet siis teidän henkiseksi opetuslapseksenne! Te
näette, kuinka hän jo nyt teitä kunnioittaa ja rakastaa.

KANSLIANEUVOS: Hänkkiseksi? Se voisi keyde peinse. — Mutta nein ekki?
Mine en tiette viele, onkko hen kala vai linttu.

RVA AKKOLA: Tarun prinssi hän on, voitteko sitä epäillä? Ettekö näe,
kuinka korkeiden jumalien diadeemi loistaa hänen kulmiltaan?

KANSLIANEUVOS (levottomana): Mine en nekke. Mine en nekke mike
diadeemi. Mine en nekke mitte. — Sitepaitti minu vaimo ei ole kottona...

RVA AKKOLA: Isabella! Oh, hän on kyllä mielihyvällä antava
suostumuksensa tähän teidän perheenne yhtä odottamattomaan kuin
kallisarvoiseen lisäykseen.

KANSLIANEUVOS: Hen äi suostu. Hen äi takdo lisete mike pärhe ene. Hen
sano, henelle tuotta kylle murhe jo ottotyter.

RVA AKKOLA: Juuri hänestä minä tahdoin puhua teille. — Hänen
kihlauksensa on siis todella purkautunut?

KANSLIANEUVOS: On, sitte pahempi. Ja se ole heppe koko pärhele. Suokka
anteksi, hyve rouva: mine en takdo mike ottolapsi ene!

RVA AKKOLA: Jumala itse on lähettänyt minut teidän tykönne. — Missä
hän on?

KANSLIANEUVOS: Kuka?

RVA AKKOLA: Tuulikki, teidän tyttärenne?

KANSLIANEUVOS (osoittaen vasemmalle): Hen itke toolla. Lohduttaka, jos
voitte hente. Mutta mine en takdo mike ottopoika. — Ottaka itte, hyve
rouva!

RVA AKKOLA: Minä? Mitä te ajattelette, herra kanslianeuvos? Onhan hän
vain ystävä, vain nuorempi veli minulle...

KANSLIANEUVOS: Te voissi olla eitti henelle.

RVA AKKOLA (luoden silmänsä alas): Herra kanslianeuvos! Minulla ei ole
lasta. Minä en osaisi olla äiti hänelle.

KANSLIANEUVOS: Mees teille kuittenkin on. Teille piteisi olla lapsi.
Miksi te ette hankki lapsi, hyve rouva?

RVA AKKOLA (aivan ujostuneena): Herra kanslianeuvos! Minä olen kokonaan
uhrautunut kansan asialle.

KANSLIANEUVOS: Hyve. Oikken hyve. Mutta teitten piteisi myöskin uhratua
meehellene, — pärhe on yhteiskunnan pärustus. Ja lapseton pärhe-eleme äi
ole mikke pärhe-eleme!

RVA AKKOLA: Sen onnen on taivas evännyt minulta. Mutta se on antanut
minulle toisen, suuremman onnen: synnyttää kuolemattomia lapsia
maailmaan.

KANSLIANEUVOS: Koolematto —? Ah, te tarkoitta hängelisesti...

RVA AKKOLA (painaen sydäntään): Niin juuri, kirjoja, minun henkisiä
lapsiani, jotka polttavat täällä poveni alla. Herra kanslianeuvos! Tämä
äitiys estää minua muiden naisten suloista kohtaloa kadehtimasta.

KANSLIANEUVOS: Ja myöskin pitemeste ottolapsi?

RVA AKKOLA: Myöskin siitä, herra kanslianeuvos. Te ymmärrätte: minun on
täytynyt kokonaan elämäntehtävälleni uhrautua.

KANSLIANEUVOS: Mine ymmerte. Mutta myösken mine en takdo mike
ottolapsi. Äikke minu vaimo takdo. Äi hängelinen äikke ruumilinen.

RVA AKKOLA (ratkaisevalla äänellä): Ottakaa siis vävy!

KANSLIANEUVOS: Vevy? Mine otta vevy, mutta vevy äi tule. Te tiette, he
purkka naimiskauppa.

RVA AKKOLA: Se oli kenties kaitselmuksen viittaus teille. Kuka puhuu
enää teidän entisestä vävystänne? Kuka puhuu enää teidän ottotyttärenne
puretusta kihlauksesta?

KANSLIANEUVOS: Mine luule, koko mailma puhu siitte. — Mutta miste
vevyste, miste kihlauksesta te, hyve rouva, puhu sitten?

RVA AKKOLA (voitonvarmasti): Uudesta. Onnellisemmasta.

KANSLIANEUVOS: Hängelisestä? — Te keytte aina kuvakeeli.

RVA AKKOLA: Tällä kertaa minä puhun teidän todellisesta, tulevasta
vävystänne.

KANSLIANEUVOS: Mike se on? Minulla äi ole miken uusi vevy.

RVA AKKOLA: On, teillä on, herra kanslianeuvos. Taivas on teille hänet
tässä raskaassa koettelemuksessanne lähettänyt.

KANSLIANEUVOS: Taivas? Mine en, heppe kylle, ole pyytenyt sen appu
temen asjan peele.

RVA AKKOLA: Se on kuitenkin kuullut teidän sydämenne salaisen
toivotuksen. — Olkaa hyvässä turvassa, herra kanslianeuvos! Teillä _on_
vävy, suuri vävy, joka kunnian kuninkaana on astuva teidän perheesenne.

KANSLIANEUVOS: Kunnian kuninkahana? — Kuka hen on? Misse hen on? Ja mike
henen nimi on, tuon onnenlöyttökeisen?

RVA AKKOLA (majesteetillisesti): Hän on tässä. Ja hänen nimensä on
Johannes Kointähti.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Hen? Hära Kointekti? — (Hämmästyneenä.) Esken
lapsi, nyt vevy talon.

RVA AKKOLA: Lapsi tai vävy, sehän ei muuttane asiaa. Katsokaa, kuinka
hän punastuu! Katsokaa, kuinka kaino ja turmeltumaton hän on!

KANSLIANEUVOS: Mine katto. Ja hen rakasta Tuulikki?

RVA AKKOLA: Voitteko epäillä sitä? Hän on ihannoiva, hän on ikuistava,
hän on henkensä korkeuksiin kohottava hänet, — niin, tietysti, sitten
kuin hän ensin saa nähdä tyttärenne.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? He äivät ole vielä tappanut toissian?

RVA AKKOLA (innokkaasti): Tavanneet? Mitä te ajattelette? Ilman teidän
suostumustanne? — Mutta hän palaa halusta tutustua...

KANSLIANEUVOS: Jaa, tuttustuka, tuttustuka! — (Kätensä ojentaen.) Mine
teytty nyt menne. Mine en voi oikken hyvin. Mine en ole vielä tehnyt
minu aamupromenadi.

RVA AKKOLA: Tehkää se, herra kanslianeuvos, tehkää! Älkää suinkaan
antako meidän häiritä itseänne. Teidän kallis terveytenne...

KANSLIANEUVOS: Nin, minu tärveys ei salli mike meelenliikutus nein
aamupeive. Leekkeri on keeltenyt sen. Ja nyt mine ole valvonut kokko
yö!

RVA AKKOLA: Mitä te ajattelette? Koko yön? — Johannes, sinä kuulet. Hän
on sankari. Hän on taistellut taistelunsa.

KANSLIANEUVOS (hermostuneena): Nekkemin, hyve rouva, nekkemin. Toivon,
että vaimoni on pian oleva kottona.

RVA AKKOLA: Näkemiin, herra kanslianeuvos. — (Pitää kädestä, katsoo
silmiin häntä.) Eikö totta? Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti.

KANSLIANEUVOS: Paljo makdolista, hyve rouva. — Hyvesti myös teille, hära
Kointekti. Toivon nekkeveni teitte teelle takaisin tullessani.

RVA AKKOLA: Hän kiittää ja kumartaa.

KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Hen äi puhu paljon. Se on hyve
märkki meelen syvydeste. — (Nyykäyttäen päätään rva Akkolalle.) Te puhu
henen poolestansa. (Menee oikeanpuolisesta takaovesta. Rva Akkola
rientää Kointähteä syleilemään.)

RVA AKKOLA: Kuulitko, kuinka ystävällinen hän oli minulle? Ja
huomasitko, miten hellästi ja isällisesti hän jo sinua kohtelee? — Nyt
minä kutsun tänne Tuulikin. Saatpa nähdä, kuinka te tulette toisistanne
pitämään.

    (Menee ovelle vasemmalla ja koputtaa. Kointähti aina yhtä
    passiivisena etualalla oikealla.)

TUULIKKI (sisältä): Sisään!

RVA AKKOLA: Se olen minä, rouva Akkola. Pyytäisin Tuulikkia,
kaunotukkaa, tulemaan hetkeksi tänne. — (_Tuulikki_ tulee itkenein
silmin.) Rakas Tuulikki! (Karkaa hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee
häntä.)

TUULIKKI: Rakas täti!

RVA AKKOLA (itkien): Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. —
(Pitkä, nyyhkyttävä vaitiolo.) Minä tiedän, tiedän kaikki. Sinun ei
tarvitse selittää mitään. Tuo kurja mies...

TUULIKKI: Niin. Hän on pettänyt minut.

RVA AKKOLA: Hän ei ansainnut sinua. — Armas Tuulikki! Kaikki on siis
lopussa teidän kahden välillä?

TUULIKKI: Kaikki. Hän on kyllä pyrkinyt puheilleni...

RVA AKKOLA (ankarasti): Se irstailija! Hän uskaltaa! — Sinä et tietysti
ole ottanut vastaan häntä?

TUULIKKI: En. Mitä täti minusta ajattelee? — Hän kävi jo eilen illalla
kerran ja tänä aamuna hän on käynyt kahdesti.

RVA AKKOLA: Mikä häpeämättömyys!

TUULIKKI: Susanna on minun määräyksestäni hänet jo ovelta takaisin
käännyttänyt. — Hän on myöskin koettanut kirjeellisesti minua lähestyä.

RVA AKKOLA: Se kiusaaja! Hän tahtoo vietellä, hän tahtoo houkutella
sinut.

TUULIKKI (arvokkaasti): Minä olen aukaisemattomana hänen kirjeensä
takaisin lähettänyt.

RVA AKKOLA: Se oli sinun velvollisuutesi. — Sinä olet sankarillinen
luonne. En tule unohtamaan sinua uudessa romaanissani.

TUULIKKI: Kiitos, täti. — Tunnen, että minun pitäisi olla urhoollinen.
Ja kuitenkin... (Painaa päänsä itkien hänen olkaansa vastaan.)

RVA AKKOLA: Ja kuitenkin? Mitä, Tuulikki? Sinä voit sanoa kaikki
minulle. Suoraan ja peittelemättä kuin omalle äidillesi.

TUULIKKI: Hänelle minä en voi puhua näistä asioista mitään. — Kuitenkin,
jos hän nyt tulisi...

RVA AKKOLA: Nyt? Hän? — Tuulikki! Mitä tahdot sinä sanoa minulle?

TUULIKKI (häpeilevästi): En tiedä. Ehkä kuitenkin ottaisin vastaan
hänet. — (Ovikello soi.) Herra jumala! Siinä hän on! (Peittää kasvonsa
käsillään. Tahtoo karata takaisin kamariinsa. Rva Akkola pidättää
häntä.)

RVA AKKOLA:' Älä pelkää! Salli minun toimia sinun puolestasi.

SUSANNA (tulee oikeanpuolisesta takaovesta): Tuomari Heimonheimo tahtoo
tavata neitiä.

RVA AKKOLA: Ei, hän ei ota vastaan ketään. Hän on sairas.

SUSANNA: Minä olen sanonut sen hänelle. Mutta hän tahtoo kuitenkin
tulla.

RVA AKKOLA (kädet puuskassa): Koettakoon hän vain!

TUULIKKI: Täti!

SUSANNA: Hän pyytää päästä sisälle vain pariksi minuutiksi. Mitä minä
siis saan sanoa hänelle?

RVA AKKOLA: Että hän älköön enään koskaan rohjetko avata tämän talon
ovea! — (Polkee jalkaansa.) Hänen pitää nyt mennä heti, heti!

SUSANNA: Herra siunatkoon! Menee kait se siitä vähemmälläkin. (Poistuu.
Hetken perästä kiivaita ääniä eteisestä.)

RVA AKKOLA: Se hirviö! Hän tahtoo tunkeutua väkivallalla tänne.
(Rientää eteiseen.)

TUULIKKI: Täti! Täti! (Koettaa pidättää häntä. Heittäytyy itkien
sohvankulmaan. Hetken perästä rva Akkola takaisin hengästyneenä.)

RVA AKKOLA: Hän on poissa. Minä kiskasin oven kiinni hänen nenänsä
edestä. — (Istuu sohvalle Tuulikin viereen.) Rakas Tuulikki! Minä
ymmärrän, että sinun sydämesi vuotaa verta...

TUULIKKI (häntä kaulaten): Täti! Sinä olet niin hyvä. Ja hän on niin
paha, niin paha. — Ja sentään minä olisin ehkä myöntänyt nuo pari
minuuttia hänelle.

RVA AKKOLA: Me olemme heikkoja, me naiset. Mutta juuri siksi meidän
tulee tukea toisiamme. — Tuulikki! Nyt tulee sinun avata sydämesi
kokonaan minulle.

TUULIKKI (pyyhkien): Minulla ei ole ketään muuta ystävää. — Mitä tahdot
sinä tietää, täti?

RVA AKKOLA: Kuinka se tapahtui? Milloin se tapahtui? Mitä sinä sanoit?
Ja mitä hän sanoi sinulle?

TUULIKKI: Hän? Hän ei ehtinyt sanoa mitään.

RVA AKKOLA: Ei mitään?

TUULIKKI: Hänellä ei ollut aikaa siihen. — Me istuimme sohvalla, hänen
kotonaan, eilen iltapäivällä. Aivan kuin täti ja minä nyt tässä.

RVA AKKOLA: Missä sinä istuit? Missä hän istui? — Älä nyt vain unohda
mitään!

TUULIKKI: En. Me istuimme ja juttelimme näin. Silloin, aivan
sattumalta, loin minä silmäni hänen takkinsa rintapieleen ja näin
pitkän, vaalean hiuksen siinä...

RVA AKKOLA (kauhistuneena): Taivaan vallat! — Kerro nyt vain kaikki
tarkasti ja seikkaperäisesti.

TUULIKKI: Kyllä. — Minä vaikenin äkkiä, hän vaikeni ja katsoi kysyvästi
minuun.

RVA AKKOLA: Ja sinä?

TUULIKKI: Minä katsoin häneen ja pidin tuota todistuskappaletta hänen
silmiensä edessä.

RVA AKKOLA: Ja hän?

TUULIKKI: Hän hämmästyi. Hän hymyili...

RVA AKKOLA: Hymyili? Hän julkesi hymyillä?

TUULIKKI: Huomasin heti, että hänellä oli paha omatunto. Silloin
purskahdin minä itkuun ja juoksin pois. Hän koetti estää...

RVA AKKOLA: Estää? Hän koetti estää? Hän tahtoi tehdä väkivaltaa
naiselle?

TUULIKKI: Hän sanoi tahtovansa selittää minulle asian. Mutta minä en
tahtonut kuulla hänen selityksiään.

RVA AKKOLA: Siinä teit aivan oikein. Sillä hän olisi turmellut sielusi
viattomuuden.

TUULIKKI: Hän seurasi porraskäytävään saakka minua. — Heti kotiin
tultuani kerroin minä kaikki vanhemmilleni ja lähetin takaisin hänen
kihlansa ja kirjeensä hänelle...

RVA AKKOLA (suudellen häntä): Se oli uhri, jonka olit velkapää
siveydellesi ja naisellisuudellesi. — Ja sitten tuntui sinusta jo paljon
helpommalta, eikö totta?

TUULIKKI: Ei. Ei se helpottanut. Minä melkein kaduin, että olin tehnyt
niin.

RVA AKKOLA: Kaduit? Kuinka se on ymmärrettävä?

TUULIKKI: Olisihan minun pitänyt kuulla, mitä hänellä oli
puolustuksekseen sanottavaa. Mutta kun jälleen ajattelin, että hän
seisoisi tuossa edessäni ja valehtelisi minulle...

RVA AKKOLA: Ole varma siitä, että hän olisi valehdellut. Miehillä on
aina tuontapaisissa asioissa tuhat selitystä.

TUULIKKI (pidättäen itkuaan): Niin päätin minä jälleen olla
taipumaton. — Ja nyt se on lopussa, auttamattomasti lopussa! Eikä tämä
haava enää koskaan mene umpeen minun sydämessäni! (Painaa päänsä itkien
hänen olkaansa vasten.)

RVA AKKOLA: Aika on sen parantava. Uusi rakkaus on jälleen ensimmäisen
murheesi kummun kukkasilla kaunistava. — (Nousten.) Johannes! Tule
tänne! Istu hänen vierelleen!

TUULIKKI (säpsähtäen): Johannes? Kuka hän on? (Kointähti on edellisen
aikana istunut kasviryhmän varjossa, selaillut pöydällä olevia
albumeja, vilaissut aina välillä salavihkaa Tuulikkiin ja painanut
vihdoin pään kätensä varaan uneksien. Nousee nyt neuvottomana.)

RVA AKKOLA: Ah, enkö ole vielä häntä sinulle esitellyt? — Johannes,
Johannes Kointähti, sinun suuri, sinun armas ihailijasi.

TUULIKKI: Hän? Ja hän on istunut koko ajan siellä? Ja hän on kuullut
kaikki? — Täti! Näin sinun ei olisi pitänyt minua kohtaan menetellä.
(Kääntyy pois, on jälleen itkuun purskahtamaisillaan.)

RVA AKKOLA (rauhoittaen): Oh, ei hän ole kuullut mitään. Hän on
uneksinut. — Rakas Tuulikki, sinä et vielä tunne häntä. Hän elää vain
omissa kauneusmaailmoissaan.

TUULIKKI: Voi olla. Mutta kuitenkin...

RVA AKKOLA: Hän runoilee. Hän tekee sonetteja. — Sinähän pidät niin
paljon runoista, Tuulikki?

TUULIKKI: Kyllä.

RVA AKKOLA: Sinä kuulet, Johannes. Hän pitää jo nyt paljon sinusta. —
Ojentakaa kätenne toisillenne. Teidän pitää tulla ystäviksi, hyviksi
ystäviksi...

TUULIKKI (kainosti): Täti! (Ojentaa kätensä punehtuen.)

RVA AKKOLA: Ikuisiksi ystäviksi. — Kas niin! Katsokaa toisianne syvälle
silmiin, pitäkää kauan kädestä kiinni toisianne. — (Kyyneltyvin silmin.)
Te nuoret! Te kevät-esikot!

TUULIKKI: Minä pidän paljon hyvistä runoista. Mutta itse harrastan minä
enempi kuvaamataiteita.

RVA AKKOLA: Hänkin harrastaa niitä. Hän piirtää. Hän maalaa. Hän
pakottaa kupariin.

TUULIKKI (mielenkiinnolla): Niinkö? Minä puolestani harjoitan
nahkaplastiikkaa.

RVA AKKOLA: Ah! Juuri se on jo kauan ollut hänenkin salainen
intohimonsa. — Kuuletko, Johannes? Hän harjoittaa nahkaplastiikkaa!

TUULIKKI: Niin. Mutta enimmän minä kuitenkin pidän musiikista.

RVA AKKOLA (innostuksella): Musiikista? — Kuuletko, Johannes? Tuulikki
pitää musiikista! Mikä onni! Kuinka te kaksi sovitte hyvin toisillenne!

TUULIKKI: Pitääkö herra Kointähti myös musiikista?

RVA AKKOLA: Se on hänen sielunsa, se on hänen elämänsä! Hän soittaa,
hän laulaa, hän säveltää.

TUULIKKI: Säveltääkö hän? — Täti sanoi äsken, että hän oli runoilija.

RVA AKKOLA: Hän on kaikkea. Mikään inhimillinen ei ole vieras hänelle.
— Ja hänestä tulee Suomen suurmies! Mutta hän kaipaa pehmeää, valkoista
naiskättä, joka voi ohjata ja taluttaa hänet kunnian kukkuloille.

TUULIKKI (viitaten sohvapöydän ääreen): Ettekö istuisi?

RVA AKKOLA: Johannes! Kuuletko? Hän pyytää istumaan sinua vierelleen. —
(Istuttaa heidät molemmat sohvaan.) Ja minä kaadan kahvia teille. — Kas
noin! Nyt te istutte kuin omassa kodissanne.

TUULIKKI: Eikö täti istuisi tänne? (Aikoo jättää paikkansa hänelle.)

RVA AKKOLA: Sinne? Ei, ei. — Tänne matolle minä voin istua. Katsoa
kaukaa ja ihailla teidän iloista seurusteluanne. (Istuu matolle
kukkaisryhmän luo. Vaitiolo.)

TUULIKKI: Herra Kointähti tahtoo ehkä lisää leipää? (Tarjoaa
kahvileipää hänelle.)

RVA AKKOLA (uneksien): Teitä kahta! Kahta harhailevaa sielua elämän
erämaassa, jotka olette toisenne löytäneet. — (Vaitiolo.) Johannes,
ojenna kannel minulle! Tahdon soittaa sydämeni laulun teille.

TUULIKKI: Täti on liian hyvä. (Kointähti tekee työtä käskettyä.)

RVA AKKOLA: Kiitos. — (Ojentaa kätensä hänelle, katsoo häntä silmiin
kauan ja merkitsevästi.) Mene hänen luokseen! Sydämesi morsian istuu
ikävässä ja odottaa sinua. — (Kointähti menee entiselle paikalleen
Tuulikin viereen.) Tuulikki, anna kätesi hänelle...

TUULIKKI (arasti): En tiedä, onko se oikein sopivaa.

RVA AKKOLA: Kyllä, kun tätisi sallii sen. — Kas niin! — (Vaitiolo.)
Sulkekaa silmänne! Suomen multa tuoksuu, Suomen soitto helisee.
(Soittaa. Tuulikki ja Kointähti istuvat käsikkäin, mutta muuten sangen
kaukana toisistaan, kumpikin kovin vaivautuneina ja ujostuneina. —
_Isabella_ tulee oikeanpuolisesta takaovesta.)

ISABELLA: Mitä tämä merkitsee?

TUULIKKI (vetää kätensä pois): Äiti!

RVA AKKOLA: Isabella, älä häiritse heitä! He rakastavat toisiaan, he
ovat kihloissa.

ISABELLA: Kihloissa! Oletko tullut hulluksi, Tiila? — (Menee ja pudistaa
häntä.) Nouse hetipaikalla ylös! Minä vaadin selitystä tästä
kohtauksesta.

RVA AKKOLA: Ystäväni, sinä käytät aina niin karkeata puhetapaa. — (Panee
pois kanteleen ja nousee.) Etkö voi vähemmällä ymmärtää? — Me olimme
niin kaukana todellisuudesta.

ISABELLA: Sen ymmärrän. Mutta se ei ole mikään selitys. — (Rva Akkola
aikoo puhua.) Eikä minulla sitäpaitsi ole aikaa kuunnella sinun
selityksiäsi. Naisliiton johtokunta kokoontuu täällä tuossa
tuokiossa...

RVA AKKOLA: Naisliiton? — Minäkin kuulun siihen. Mutta minä en ole
saanut mitään tietoa kokouksesta.

ISABELLA: Tulen juuri kotoasi, johon olen jättänyt sanan siitä. — Liiton
puheenjohtajana tahdon lojaalisesti kuulustaa teidän mielipidettänne,
ennen kuin teen lopullisen päätöksen Tuulikin kihlauksesta.

TUULIKKI: Kuinka? Päätetäänkö täällä minun kihlauksestani?

ISABELLA (ankarasti): Luonnollisesti. Ethän toki uskone, että sinä
yksin voisit solmia ja purkaa sydämesi asioita? — Asia koskee koko
naissukukuntaa.

RVA AKKOLA: Mutta hänhän on jo kihloissa. Enkö sanonut sinulle?
Johannes, Johannes Kointähti on oleva hänen autuutensa.

TUULIKKI: Täti!

ISABELLA (ylenkatseellisesti): Tuoko? — Kukin asia on kerrallaan
ratkaistava, ja minä puhun hänen _oikeasta_ kihlauksestaan,
kihlauksesta tuomari Heimonheimon kanssa.

TUULIKKI: Se asia on selvillä jo. Se on purettu.

ISABELLA: Hiljaa! Sinä et tiedä mitään. Etkä ymmärrä mitään. — Mene
huoneeseesi!

TUULIKKI (nuhtelevasti): Äiti!

ISABELLA: Kiitä jumalaasi, että sinulla on äiti, joka sekä voi että
tahtoo toimia sinun puolestasi. Mene! — (Tuulikki menee.) Ja tuota
nuorta herraa me emme myöskään tarvitse täällä.

RVA AKKOLA: Oh, anna hänen olla! Näethän, että loukkaat häntä. Eihän
hän ole mikään herra, hän on lapsi, hän on melkein kuin nainen vielä.

ISABELLA (uhkaavasti): Mutta hänestä voi vielä tulla mies.

RVA AKKOLA: Mitä vielä! Ei hänestä koskaan miestä tule — sellaista
miestä tarkoitan, jota sinä pelkäät. Hän on niin hieno, hän on niin
tunteellinen...

ISABELLA: Suoraan sanoen: puolimiehetkin, kaikki, joissa on vain
murto-osakin miestä, ovat mielestäni enemmän tai vähemmän vihattavia.

RVA AKKOLA: Hänen suhteensa sinä erehdyt kokonaan. Hän on melkein kuin
minun oma mieheni...

ISABELLA (hymyillen): Hänet sinä olet todellakin mallikelpoisesti
kesyttänyt. — (Tullen taas vakavaksi.) Palvelukset, joita omalla
olennollasi olet tehnyt Suomen naisasialle, ovat suuret, hyvin suuret.

RVA AKKOLA: Kuinka olen kiitollinen tuosta tunnustuksestasi! — (Syöksyy
hänen kaulaansa, syleilee ja suutelee häntä.) Me kaksi ymmärrämme
täydellisesti toisemme.

ISABELLA: Me kaksi kyllä. Mutta tuo kolmas...

RVA AKKOLA: Hän on niin kiltti. Luota minuun! Hän ei ole häiritsevä
meidän kokoustamme.

ISABELLA (vilkaisten vielä kerran Kointähteen): Olkoon menneeksi! Hän
näyttää todellakin sangen vaarattomalta. — Mutta ennen kokouksen alkua
tahdon näyttää sinulle uuden housuhameeni...

RVA AKKOLA: Housuhameen! — (Haaveellisesti.) Johannes, kuuletko, hänellä
on housuhame!

ISABELLA: Olen päättänyt siinä tänäpäivänä teille ensi kerran esiintyä.

RVA AKKOLA (innostuneena): Kuinka ihanaa!

ISABELLA: Menkäämme! — Luonnollisesti se on vain pikkuseikka
naisvapautuksen vaivaloisella polulla, mutta sen vertauskuvallinen
merkitys voi kuitenkin olla arvaamaton.

RVA AKKOLA: Tietysti, rakas Isabella, tietysti. — Tule, Johannes! Me
saamme nähdä hänen housuhameensa!

    (Kaikki pois oikealle.)

Esirippu.




KOLMAS NÄYTÖS.


    Kanslianeuvos _Puntarpää_ tulee oikeanpuolisesta takaovesta.
    Hänen jäljessään _Professori Hyypiö, Senaattori Salkkunen ja
    Parooni Elohiiri_.

KANSLIANEUVOS: Hyve, ette tappasin teidet, rakkat ysteveni. Te tiette
jo, mitä omituista minu ortten alla on tappahtunut.

ELOHIIRI: Sen pahempi, rakas veli. Me tiedämme sen.

KANSLIANEUVOS: Nyt tahdo mine kysy teilte: mite sano poolue, mite sano
yliopisto ja korkkea hallitus siite?

HYYPIÖ (huolestuneena): Asia on todellakin vakava, hyvä veli. Ja voin
vakuuttaa, että se akateemisissa piireissä, jo veljen virka-arvonkin
takia, on herättänyt mitä kiusallisinta huomiota.

KANSLIANEUVOS: Voin ymmärtte, voin ymmärtte. Ottotyttereni tosin äi ole
ylioppilas, vaan kuittenkin se todista huono hänkki nuorisossa. — Ja
esivaltta?

SALKKUNEN: Mitä Hänen Majesteettinsa neuvon-antajiin tulee, oli asia
meillä virkaveljien kesken kyseenalaisena juuri tänään aamupäivällä, ja
me tulimme siihen yksimieliseen päätökseen, että veljen olisi maan edun
ja yhteisen hyvän takia otettava harkitakseen, missä määrin olisi syytä
ryhtyä toimenpiteisiin...

KANSLIANEUVOS: Mine harkitte. Minu on syyte. Mutta mine en voi rykdy
toimenpiteisiin. Mine en ole miken auktoriteetti naimiskaupan alalla. —
Ja poolue?

ELOHIIRI (vilkkaasti): Puolueen kannalta asia on aivan selvä. Skandaali
on vältettävä, kihlaus jälleen solmittava. Snellman sanoo...

KANSLIANEUVOS: Kaikki kunnia hänen valttioviisalle toiminnalleen, mutta
emmekö voisi nyt tesse jette henet. Mikä on veljen oma meelipitemys?

ELOHIIRI: Se on nopeasti selitetty. Ellei nuori pari sovi hyvällä, on
heidät pakotettava siihen pahalla. _Tertium non datur_: ei ole mitään
kolmatta mahdollisuutta olemassa.

KANSLIANEUVOS: Hyve veli hakka aina miekan kanssa gordilainen solmu. —
(Ovikello soi.) Mutta meite heiriten teelle. Menemme minu hoonesen.
(Ovat seisoneet keskilattialla, aikovat mennä vasemmanpuolisesta
takaovesta. Samalla tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta _Hilja
Vadelma_, Susannan ohjaamana.)

SUSANNA: Rouva on huoneessaan. (Menee.)

VADELMA: Anteeksi, hyvät herrat. — (Yleinen tervehtiminen.) Anteeksi,
herra kanslianeuvos! Nimeni on Vadelma, neiti, Hilja Vadelma. Tulen
Valkonauhan puolesta...

KANSLIANEUVOS: "Valkkonauha"? Se ole joku raittiuden liitto?

VADELMA: Eipä suinkaan, herra kanslianeuvos, vaan siveyden liitto
langenneita naisia varten.

KANSLIANEUVOS (hiukan peräytyen): Te kuulu siihen? Te myös langetutettu
nainen?

VADELMA: Minä _toimin_ langenneiden naisten hyväksi. Minä vaikutan
kansan keskuudessa.

KANSLIANEUVOS: Te rakasta kansa? Te uhratu? Mine ymmertte. — (Ojentaa
kätensä hänelle.) Se ole kaunis asja, näitti Valimo.

VADELMA: Vadelma, pyydän.

KANSLIANEUVOS: Antteksi. Mille mine voin olla alammainen teille?

VADELMA: Kysymys on teidän tyttärestänne, oikeammin teidän
ottotyttärestänne...

KANSLIANEUVOS: Nin, mitä heneste?

VADELMA: Tietoomme on tullut, että hän viime aikoina olisi joutunut
ikäänkuin harhateille. Onhan se totta, herra kanslianeuvos?

KANSLIANEUVOS: Tjah, tavallan, se on hyvinkin totta. Hen äi rakasta
kanssa. Hen ei uhratu, hen äi vaikutta langetettujen naisten etten.
(Ovikello soi. Tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta _Hellä
Sinisalo_, Susannan ohjaamana, jääden oikealle taka-alalle. Kukaan ei
huomaa häntä.)

SUSANNA: Rouva on huoneessaan. (Menee.)

VADELMA (juhlallisesti): Hän on itse langennut nainen, herra
kanslianeuvos.

SINISALO: Anteeksi...

KANSLIANEUVOS: Tavallaan, epeilemette. Riippu siitte, kuinkka
korkkealle asetta ihanne.

VADELMA: Ihanne on asetettava Jumalan valta-istuimen läheisyyteen. Ja
juuri siksi me tulemme tarjoomaan hänelle rauhallista tyyssijaa, lujan,
lempeän ja jumalaapelkääväisen katsannon alla.

KANSLIANEUVOS (hämmästyneenä): Tyyssija? Henelle?

VADELMA: Me ymmärrämme varsin hyvin, ettei herra kanslianeuvos jo
perheensä kunniankaan vuoksi voi pitää häntä kauemmin kattonsa alla.

KANSLIANEUVOS: Enkkö? — Te tarkoitta?

VADELMA: Tarkoitan ainoastaan hänen parastaan. — Ja siksi, ettei hän
joutuisi kadulle ja lankeaisi kukaties vielä suurempaan kurjuuteen...

KANSLIANEUVOS: Hen on kadulta, hen on kurjudesta, se on totta. Mutta
nyt henelle on katto, hyve näitti Sudelma...

SINISALO (aina yhtä arasti): Anteeksi...

VADELMA: Vadelma, pyydän. — Teidän on myös muistettava, herra
kanslianeuvos, että olette suuressa edesvastuussa hänestä ja hänen
kuolemattomasta sielustaan.

KANSLIANEUVOS: Mine muista. Mine vasta henet. Mite te takdo? — Henen
sjeelu Härra hoittakon!

VADELMA: Tahdon ainoastaan, että herra kanslianeuvos ottaisi huomioon
eräitä näkökohtia...

KANSLIANEUVOS (nyt jo aivan tulistuneena): Mite pärkkele mine otta
hoomion, jos äi nekökokta! — Henen kasvattaminen saatta olla
laiminlyötty...

VADELMA: Siinäpä se, herra kanslianeuvos. Teillä ei ole aikaa siihen,
eikä se myöskään sovi teille. Me sitävastoin...

KANSLIANEUVOS: Sovi? Te puhu soppivaisus? Mine sano, te tule tuikki
soppimattoman äkdotuksen kanssa...

SINISALO: Anteeksi...

VADELMA: Herra kanslianeuvos! Teemme sen parhaassa tarkoituksessa.

KANSLIANEUVOS (polkien jalkaansa): Mine antta palttu, mine antta
potkupallo teiden tarkkoitus! — Kuinkka? Te takdo sulkke minu tyter
pinhuusi...?

VADELMA: Herra kanslianeuvos...

KANSLIANEUVOS: Te ole heppemetön ihminen! Te blameera minu pärhe, te
skandaliseera kokko minu sukukuntta.

VADELMA: Pyydän herra kanslianeuvosta muistamaan...

KANSLIANEUVOS: Mine muista. Mine muista kaikki, mite mine takdo! Mine
en ole veele mike vanhuden höpperö.

VADELMA (loukkautuneena): Jos te ymmärrätte näin väärin minut, herra
kanslianeuvos...

KANSLIANEUVOS: Mine ymmertte oikken! Luuleko te hullu minu? — Kuka te
ole? Kuinkka te uskalta? Mite te teke teelle, näitti Sulitelma?

VADELMA: Vadelma, pyydän. — Siinä tapauksessa minulla todellakaan ei ole
täällä mitään tekemistä.

KANSLIANEUVOS (jyrkästi): Ai! Menkke pois! Menkke sinne, misse pippuri
ja inkiveeri kasva.

VADELMA: Minä menen. Mutta minä tulen takaisin, niin totta kuin Jumala
on teidän kovan sydämenne pehmittävä.

KANSLIANEUVOS: Menkke! Elkke tulko! — Te kiihoitta, te tulistutta
minu... (Tahtoo omin korkein käsin ohjata hänet ulos. Hyypiö, Salkkunen
ja Elohiiri, jotka sillä aikaa ovat seisoneet vasemmalla, osaksi
jutellen keskenään, osaksi seuraten edellistä kohtausta, pidättävät
häntä.)

VADELMA: Ah! (Horjahtaa. Ovikello on soinut, _Efraim Koppelo_ Susannan
saattamana ovelle ilmestynyt. Hellä Sinisalo edelleenkin arkana ja
pelokkaan toisessa ovipielessä.)

KOPPELO: Hyvä neiti! — (Susannalle.) Vettä! (Tukee Vadelmaa, joka kaatuu
taagäin hänen syliinsä. Hellä Sinisalo ottaa säikähtyneenä askeleen
eteenpäin.)

KANSLIANEUVOS (Koppeloa osoittaen): No, nyt tule tukthuusi!

SINISALO: Anteeksi, herra kanslianeuvos...

KANSLIANEUVOS (tuimasti): No, kuka te ole? Mite te takdo? — Ah,
anteeksi, onhan se näitti Sinisalo! (Tervehtii kohteliaasti.)

SINISALO: Tahdoin ainoastaan pyytää, etteivät herrat antaisi häiritä
itseään...

KANSLIANEUVOS: Emme suinkkan, emme suinkkan. — Te etsi Isabella?

SINISALO: Olen juuri menossa hänen huoneesensa. — Anteeksi... (Pujahtaa
ujostuneena oikealle.)

KANSLIANEUVOS (katsoo hänen jälkeensä): Kovin blyygi fruntimmeri. —
(Kääntyen Vadelmaan päin, jonka Koppelo sillä aikaa on saattanut
istumaan.) Ja tuo toinen tuikki frekki! — No, kuoleko hen?

KOPPELO: Hän aukaisee juuri silmänsä, — (Susanna on tuonut vettä
hänelle.) Voitteko paremmin?

VADELMA: Kiitos, pastori. — (Tarttuu innokkaasti hänen käteensä.)
Pelastajani! — (Osoittaa kanslianeuvosta.) Mutta sanokaa tuolle
miehelle, joka tahtoi tappaa minut...

KANSLIANEUVOS: Kuulkka, kuulkka peelle! Nyt hen syytte minua hängen
rikoksesta.

VADELMA (nousten): Sanokaa hänelle, että minä en kuitenkaan poistu
hänen talostaan, ennen kuin olen kuullut hänen vaimonsa mielipiteen
asiasta.

KANSLIANEUVOS: Mike nainen!

VADELMA: Pyydän, herra pastori, ojentakaa käsivartenne minulle ja
saattakaa minut rouvan huoneesen. Sillä siellä tämän talon ohjat ovat.

KANSLIANEUVOS (kääntyen herrojen puoleen): Mike temperamentti! —
(Vadelmalle.) Menkke siis sinne! Te teke minu _rosenrasande_, näitti
Vatupassi.

VADELMA: Vadelma, pyydän. — Sulkeudun suosioonne, hyvät herrat. (Poistuu
Koppelon saattamana oikealle. Kanslianeuvos vaipua istumaan
lääpästyneenä.)

KANSLIANEUVOS: Te neke, hyvät härat. Äi mike järjestys, äi mike
auktoriteetti ene. — (Pitäen päästään.) Maailma on mullin mallin,
Europpa ylesalaisin.

HYYPIÖ: Ymmärrän täydellisesti veljen prekäärin situatsionin.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Eikkö totta? Minu situatsioni
on kärrassan kamala. — (Ojentaa toisen kätensä Elohiirelle.) Hyvet
ystevet! Koettaka ymmertte...

ELOHIIRI: Juuri murheessa ja vastoinkäymisessä tunnetaan miehen
karaktääri. Snellman sanoo...

KANSLIANEUVOS: Ninm nin, hyve, ette hen sano. — (Salkkuselle.) Ja sine?
Sine et sano mitten, velikultta?

SALKKUNEN (syvämietteisenä): Ajattelen juuri, olisiko ehkä syytä ottaa
harkitakseen, missä määrin olisi tarpeenvaatimaa...

KANSLIANEUVOS: Hyve, hyve. Mutta etkö voissi temen ankkaran
asioittentilan edesse kärrän jette tuo kuriaalikeeli?

SALKKUNEN: ... missä määrin olisi tarpeen vaatimaa, sanon, kun ja koska
meitä täällä alituisesti hairitään, asettaa keskustelun alaiseksi
siirtyminen veljen huoneesen.

KANSLIANEUVOS (ojentaa kätensä hänelle): Oikken! — Mine mene vain ensin
ja antta kesky palkkapiiale, etten otta vastan nin kerpesteken. — (Menee
taustaan, törmää yhteen pastori Koppelon kanssa, joka syöksyy
päistikkaa oikealta.) Ai, antteksi!

KOPPELO: Herra kanslianeuvos!

KANSLIANEUVOS: Jaa, hyve peive, hyve peive, hära pastori. Emmehen ole
veele edes oikken tervehtänyt toinen toissen. (Puristaa hänen kättään
sydämellisesti.)

KOPPELO: Hyvää päivää...

KANSLIANEUVOS: Te neke: teelle on hiukan levotontta. Mutta mille mine
voi palvella hära pastori?

KOPPELO: Tulen oikeastaan sen suuren onnettomuuden johdosta...

KANSLIANEUVOS (raapaisten korvallistaan): Nin, hen purkka kihlaus. Mine
arvan. Te takdo korrektsionianstaltti henet?

KOPPELO: Tarkoitukseni oli kääntää tämä onnettomuus teidän ja teidän
kanssa-ihmistenne siunaukseksi. — (Osoittaa oikealle.) Mutta sen
jälkeen, mitä olen nähnyt tuolla toisessa huoneessa, tohtinen tuskin
toivoa...

KANSLIANEUVOS: Nin? Mite sielle tappahtu?

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Minä luulin tulevani kristilliseen
kotiin, mutta minä huomaan joutuneeni paikkaan, missä ... taikka toisin
sanoen, jossa...

KANSLIANEUVOS: Puhukka! Puhukka aivan pelvotta, hära pastori!

KOPPELO (rykäisten): Siis teidän luvallanne, herra kanslianeuvos! —
Hyvät herrat! Rakkaat sanankuulijani! Te tiedätte, että minä jo
varhaisesta nuoruudestani, kansan parasta harrastaen, sen kansan, jota
tulee vasta oikein tuntemaan vankilan hiljaisissa komeroissa, olen
viime vuosina erikoisesti uhrautunut...

KANSLIANEUVOS: Mine tiette. Te rakasta kansa, te uhratu. Mutta mine en
kesite, mike logikallinen ykteys...

KOPPELO: ... olen viime vuosina erikoisesti uhrautunut "Kristillisen
työväen" asialle. Mutta tänä aikana, jolloin ruumiit lähtevät
haudoistaan ja epäsiveellinen kirjallisuus katkaisee kääriliinansa,
tänä aikana, sanon, jolloin tiede näyttää häpynsä ja taide
alastomuutensa...

KANSLIANEUVOS: Sht! Sht! — (Osoittaa oikealle.) Sielle on vaimoveki.

KOPPELO (antamatta häiritä itseään): ... tänä aikana, sanon, jolloin
ihmis-intohimot riehuvat hurjemmin kuin on Rooman ja Greekin
pakanallisen mädätyksen ajoilta asti tapahtunut, jolloin Antikristus
nousee ja Baabelin portto istuu kunnian kukkulalla...

KANSLIANEUVOS: Kaikki, mite te sano, on totinen totuus. Mutta eikkö
hära pastori voissi puhu hiljempi eeni?

KOPPELO: ... tänä aikana, sanon, jolloin Herran temppelit seisovat
tyhjinä, mutta Perkeleen temppelit, teatterit, konsertit ja
kaikkinaiset varieteet, kihisevät täynnä hänen laulavia, tanssivia ja
mässääviä palvelijoitaan, jolloin maa ei riitä enää ihmisten synneille,
vaan he astuvat ilmalaivoihin ja aeronautteihin...

KANSLIANEUVOS: Oikken, aivan oikken, hära pastori. Mine poolestani ole
myös automobillien ankkara vastustaja, jo niiden kiirellisyden tekden,
sille se sotti vasten koko Soomen kanssan peräsynttyinen luonnonlaattu.

KOPPELO (jylisevällä äänellä): ... tänä aikana on luonnollista, että
keksitään myös se kauhistus Jumalalle ja iljetys ihmisille, jota
_housuhameeksi_ sanotaan. Hyvät herrat! Sillä mitä on housuhame? Eikö
se ole epäsikiö miehestä ja naisesta, sukurutsa Herran hengestä ja
Saatanan salavuoteudesta...?

KANSLIANEUVOS: Hilja, hilja, hyve pastori! Mine pelkke, te härättä
kuollet haudoistan.

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Sen kauhistuksen minä olen nähnyt teidän
talossanne, tässä talossa, jossa olisin sen kaikkein viimeksi uskonut
näkeväni.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka? Olissiko minu vaimo, Issabella...?

KOPPELO (musertavalla äänellä): Myöskin kuningas Ahabilla oli vaimo,
mutta koirat repelivät hänet kuoliaaksi. — Herra kanslianeuvos!
Nähdessäni teidän vihityn vaimonne kantavan tuota vaatekappaletta,
jonka nimeäkin jo kristityn kieli säikkyy lausumasta, minä en
ihmetellyt enää ajan hurjuutta ja tapojen turmelusta: minä surkuttelin.
Minä surkuttelin teitä, herra kanslianeuvos...

KANSLIANEUVOS: Hära Jumala! Hära Jumala! Te puhu nin kaunisti, ette
minunkin paatutettu syden ailakta. (Pyyhkii kyyneleitään.)

KOPPELO: Minä surkuttelin häntä, jonka pääksi Jumala on teidät
asettanut, minä surkuttelin heitä, jotka seisoivat tuon tuskallisen ja
ennenkuulumattoman tapauksen todistajina. Myöskin teitä minä
surkuttelin, hyvät herrat, jotka itse olette kristillisen aviosäädyn
jäseniä ja joita sama onnettomuus voi kohdata kuin varas yöllä tai
pitkäisen tuli, joka idästä leimahtaa. — (Myöskin Hyypiö, Salkkunen ja
Elohiiri näyttävät varsin vakavilta ja liikutetuilta.) Mutta enin
surkuttelin minä niitä äitejä, jotka vielä siveydessä synnyttävät, ja
viattomia lapsia, jotka Jumalan tahdosta ovat pakotetut tämän murheen,
piinan ja kadotuksen laakson läpi vaeltamaan.

KANSLIANEUVOS: Te puhu nektar ja ambrosia. Kullankukkanen istu teiden
huulen peelle. — Sallika minu syleille teitte!

KOPPELO (itsekin liikutettuna): Herra kanslianeuvos! (Syleilevät.
Myöskin muut herrat kiittävät Koppeloa. Oikealta taka-alalta laulua ja
soitonrämpytystä.)

SUSANNA (laulaa):

    Kyll' vanha vainojamme
    on julma, voimakas,
    vaan juoniansa pelkää
    ei ristin sotilas,
    kas, veren, tulen kautta
    maailma voitetaan...

KOPPELO: Mitä se on? Joku vähämielinen?

KANSLIANEUVOS: Antteksi. Hen on hyve piikka, mutta henen valtakuntta äi
ole teste mailmasta. — (Menee taustaan ja palajaa heti. Laulu lakkaa.)
Istuka, hära pastori, istuka! Ettehän seisso nyt saarnastoolissa.

KOPPELO: Kiitän, mutta minulla ei ole aikaa.

KANSLIANEUVOS: Nin, se ole totta, teille oli jokku asja.

KOPPELO (jälleen saarnanuotilla): Herra kanslianeuvos! Ajattelin, että
tämä kova koettelemus, jonka Herra kaikkihyvyydessään on teille
lähettänyt...

KANSLIANEUVOS: Housuhame?

KOPPELO: Tarkoitan tyttärenne onnettomuutta ... olisi kenties voinut
olla omiaan muokkaamaan teidän sydämessänne sopivan maaperän...

KANSLIANEUVOS (kuivasti): Jaa, kiitos, hära pastori, kiitos. Te muokka
maapere, te kyntte Häran peltto. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Olikko
jotakin muutta?

KOPPELO: Kyllä. Eräs lista. (Kaivaa sen taskustaan ja ojentaa
kanslianeuvokselle.)

KANSLIANEUVOS (kulmakarvojaan kohottaen): Lista?

KOPPELO: Erästä puolueemme hyväätekeväistä tarkoitusta varten, taikka
tarkemmin sanoen, avustuksesta erään turvakodin hyväksi, jonka
hoitajatar on neiti Hilja Vadelma...

KANSLIANEUVOS: Hen? Näitti Hattelma? — (Ojentaa listan takaisin.) Mine
äi märkitte.

KOPPELO: Kuinka?

KANSLIANEUVOS: Hen on kiihoittanut minu pulssi nein aamupeivelle. Hen
on tehnyt ikivamma minulle. — (Päättäväisesti.) Äi, mine äi kirjotta...

KOPPELO: Herra kanslianeuvos! Minä toivoin kuitenkin...

KANSLIANEUVOS (kiinteästi): Äi! Mine seisso kuin muuripessi siine. — Hen
on heppemetön, hen on hirmullinen fruntimmeri...

KOPPELO: Pyydän huomauttaa herra kanslianeuvokselle, että herra
kanslianeuvos puhuu tulevasta puolisostani...

KANSLIANEUVOS (ponnahtaen): Äi! Onkko se makdolinen?

KOPPELO: Kyllä. Asia on tosin vielä salainen, mutta katsoin kuitenkin
velvollisuudekseni...

KANSLIANEUVOS: Jaa, luonnollisesti, jaa, luonnollisesti. — (Voiden
tuskin tointua hämmästyksestään.) Velvoitus ennen kaikki. — (Ikäänkuin
ei olisi vieläkään oikein omiin korviinsa uskonut.) Te rakasta, te
kaksi? Te aikko naimiaissin?

KOPPELO (säteillen tyytyväisyydestä): Hän on tänä aamuna tunnustanut
minulle rakkautensa.

KANSLIANEUVOS: Onnittelen. Onnittelen kaikkesta sjeelustani ja
meelesteni. — (Puristaa hänen kättään.) Jaa, pata vakkansa ... äi, mine
tarkoitta: pata kattilata... Antteksi, hära pastori, mine kadotta aina
konsepti, kun mine takdo keytte soomen laskusana!

KOPPELO: Vakka kantensa hakee, tahtoo herra kanslianeuvos sanoa
arvattavasti?

KANSLIANEUVOS (ilahtuneena): Nin, juuri nin. Elkke panko kynttile vakan
alle! — Veele kerran: _Gratulor_ kaikkesta sydemesteni.

KOPPELO: Kiitän. — (Muut herrat seuraavat kanslianeuvoksen esimerkkiä.)
Kiitän. — (Jälleen kanslianeuvoksen puoleen kääntyen.) Toivon, ettei
herra kanslianeuvos _tässä_ tapauksessa ole kieltäytyvä merkitsemästä
pientä ropoa meidän turvakotimme, uskallan sanoa, meidän _yhteisen_
turvakotimme hyväksi...

KANSLIANEUVOS: Äi! Anttaka lista! mine pane likoon pooli
omaisuudestani. — (Kirjoittaa, ojentaa listan takaisin Koppelolle.)
Sillä mees joka osoittaa sellainen kooleman ylönkatsominen, hen
ansaitte, ette myllyn kivitys henen kaulan ripustetan...

KOPPELO (hämmästyneenä): Myllyn kivi?

KANSLIANEUVOS: Antteksi, mine sekoitta aina. Mine keytte myös raamattu
kuin sika kaurapussi. — Voitton kruunun hen tiettysti ansaitte.

KOPPELO: Kiitän. — (Tarjoten listaa.) Ja te, herra parooni?

ELOHIIRI: Mielelläni. (Kirjoittaa.)

KOPPELO: Kiitän. — Ja te, herra professori?

HYYPIÖ: Mielelläni. (Kirjoittaa.)

KOPPELO: Kiitän. — Ja te, herra senaattori? Tekään ette epäilemättä ole
kieltävä kannatustanne kodilta, joka on rakentuva samoille
iankaikkisille kulmakiville kuin kirkko ja valta-istuin?

SALKKUNEN (vaivautuneena): Minä olisin kenties voinut toivoa, ettei
minun olisi ollut pakko syventyä niihin asianhaaroihin, jotka eräissä
tapauksissa voivat tehdä välttämättömäksi harkitsemisen, olisiko minun
ehkä kuitenkin annettava välikysellä itseäni tästä ehdotuksesta...

KOPPELO: Mutta...

SALKKUNEN (painokkaasti): Mutta jos minua siihen suorastaan pakotetaan,
en katso voivani kieltäytyä lausumasta, että kristillinen työväenliike,
siinä määrin kuin se palvelee kansaa, saattanee epäilemättä olla valmis
kansan kannatuksesta, mutta siinä määrin kuin se ei palvele kansaa,
joka tässä tapauksessa on sama kuin sen kansallismielinen ajatussuunta
... (Jatkavat keskustelua. Koppelo tekee kiivaita vastaväitteitä. —
Sisälle purjehtivat oikealta Isabella, rva Akkola, Hilja Vadelma, Hellä
Sinisalo ynnä heidän vanavedessään Johannes Kointähti. Isabellan
housuhame herättää yleistä, mutta kätkettyä hämmästystä ja
uteliaisuutta.)

ISABELLA: Tervetulemaan, hyvät herrat. — (Juhlallisesti.) Pyydän teitä
läsnäolemaan sen päätöksen julkilukemisessa, jonka Naisliiton
johtokunta juuri on antanut eräässä asiassa, mikä meitä kaikkia on
tänäpäivänä niin syvästi kuohuttanut.

KANSLIANEUVOS: Jaa, kiitos. Tuikki armollista. — (Isabellalle,
kuiskaten, osoittaen hänen housuhamettaan.) Isabella! Sine teke
skandali!

ISABELLA (musertavalla silmäyksellä): Ja sinun ei tarvitse edes _tehdä_
sitä.

KANSLIANEUVOS: Kuinkka?

ISABELLA: Sillä Jumala on tehnyt sen jo sinun puolestasi syntymässä. —
(Kanslianeuvos etääntyy kauhistuneena.) Ennen kuin kuitenkaan ryhdymme
siihen, on minun ehkä muutamin sanoin selvitettävä ne johtavat
periaatteet, jotka tässä niinkuin muissakin asioissa ovat ohjanneet
liittomme toimintaa. — Pyydän, istukaa, hyvät naiset ja herrat. (Herrat
istuvat vasemmalle, rva Akkola ja Kointähti oikealle. Muut sijoittuvat,
mikä minnekin, Isabella itse pöydän päähän. Kanslianeuvos pysyttelee
epävarmana loitolla hänestä. Koppelo ja Hilja Vadelma vierekkäin
taka-alalla.)

ELOHIIRI: Uskallan kuitenkin huomauttaa ennen kokouksen alkamista, että
asia toistaiseksi on tullut hiukan yksipuolisen käsittelyn alaiseksi.
Snellman sanoo...

ISABELLA (ylenkatseellisesti): ... kaikki, mitä hänellä sanotetaan. —
Pyydän, istukaa, herra parooni!

ELOHIIRI: Mielestäni kuitenkin puolueen hallinto...

ISABELLA (kuten edellä): ... vahvistaa kaikki, mitä _me_ olemme
päättäneet. — (Elohiiri istuu tuhkien tyytymättömänä sieramiinsa.) Hyvät
naiset ja herrat! Jo Ibsenin Noora aikoinaan...

KANSLIANEUVOS: Se ole kovin vanha juttu. Pittekö nyt aina alkka
synninpaisumuksen ajoilta asti?

ISABELLA: Vaadin hiljaisuutta. — Jo Ibsenin Noora aikoinaan tuli siihen
vakaumukseen, että hän oli ensi sijassa ihminen, toisessa sijassa vasta
nainen, vaimo ja äiti. Sama vakaumus on syvälle juurtunut myös kaikkien
Suomen naisten sydämiin.

KANSLIANEUVOS (tehden epätoivoisen liikkeen): Raukka issenmaa!

ISABELLA: Niinkuin me jo nyt puhumme äidinkielestä, samoin tulee nimi
"isänmaa" pian "äidinmaaksi" muuttumaan.

SINISALO: Anteeksi, että keskeytän: meidän kouluissamme on jo nyt tapa
rukoilla vuoroin "isä meidän" ja "äiti meidän".

ISABELLA (armollisesti hänelle päätään nyykähyttäen): Kuten kuulette,
hyvät herrat. — Se onkin aivan luonnollista katsoen siihen
kieltämättömään tosiseikkaan, että nainen on perheen oikea pää ja
perusta. — (Hämmästyksen ja tyytymättömyyden merkkejä miespuolisesssa
kuulijakunnassa.) Huomaan, etteivät kaikki täällä vielä täysin tajua
sitä. Asia on pian valaistu esimerkillä. Poistakaa nainen perheestä, ja
mitä jää jälelle siitä?

KANSLIANEUVOS: Mees ja lapsi.

ISABELLA: Siis sanalla sanoen: ei mitään. — Mutta poistakaa mies
perheestä! Muuttuuko mitään? Ei.

KANSLIANEUVOS (epätoivoisesti): Mutta kuinkka Häran nimesse sine
pärusta pärhe, jos ei sinulla ole mees ollenkan?

ISABELLA: Sen ovat tuhannet naiset käytännössä osoittaneet. — Siksi
pitäisikin kaikki lapset oikeastaan äidin mukaan nimitettämän, kuten
kuuluukin jo olevan tapana eräillä villikansoilla.

KANSLIANEUVOS (kuten edellä): Pärhe on kuittenkin yhteiskunnan
pärustus. Emmeke me ole miken kerikansa _Akka_ teelle.

ISABELLA: Ellemme ole, tulemme siksi.

KANSLIANEUVOS: Me ole kristityt ihmiset, ja mine sano aina uudestan ja
uudestan: tie Soomen suuruten key vain sen lasten uhravaisuden lepi.

KOPPELO (rykäisten): Pyydän täydellisesti yhtyä edellisen puhujan
mielipiteesen.

ISABELLA: Pyydän naisena ja puolisona hiljaisuutta. — Uhrautuvaisuus voi
olla hyvä, mutta se on miesten asia. Nainen kantaa kalliimman uhrin
isänmaalleen, jos hän ylimalkaan ottaa miehen...

VADELMA: Ah! (Kallistuu kohti Koppeloa.)

ISABELLA: ... ja luopuu kansansa hyväksi alkuperäisestä
viattomuudestaan.

KANSLIANEUVOS: Mutta rakkas Issabella! Minke muun hyveksi mees sitten
luoppu siite?

ISABELLA: Hän tekee sen yksityisestä pyyteestä ja sydämensä pahasta
aivoituksesta, jos hän ylimalkaan on koskaan ollut viaton, mikä
viattomuus ei missään tapauksessa voi olla _naisen_ viattomuuteen
verrattava.

KANSLIANEUVOS (itsepintaisesti): Pärisyntti on kuittenkin pärisyntti...

KOPPELO: Pyydän täydellisesti yhtyä edellisen puhujan mielipiteesen.

ISABELLA (äänensä korottaen): Pyydän ritarillisempaa käytöstapaa
kokouksen miespuolisten jäsenten taholta. — (Uhkaavasti.) Onko
tarkoituksenne loukata heikompaa sukupuolta?

KANSLIANEUVOS: Äi, Häran nimesse! (Etääntyy peljästyneenä. — Ovikello
soi. _Janne Heimonheimo_ ryntää sisälle oikeanpuolisesta takaovesta,
Susannan tarmokkaista estelyistä välittämättä. _Tommi_ kurkistelee
heidän takanaan. Kaikki nousevat hämmästyneinä.)

HEIMONHEIMO: Jumalan kiitos! Vihdoinkin! — Anteeksi, hyvä herrasväki.
Tällä kertaa minä en enää kysynyt lupaa.

ISABELLA (jääkylmästi): Ette. Se on juuri miesten tapaista. — Pyydän,
poistukaa!

HEIMONHEIMO: Rouva kanslianeuvoksetar! Täytyyhän minun toki saada
selittää...

KANSLIANEUVOS: Rakas hära duumari! Te kuule, te neke situatsioni.
Makdolista kylle, te ole viaton...

ISABELLA (ankarasti): Kuinka? Sinä puolustat tuota miesriiviötä?

HEIMONHEIMO: Minä vannon.

KANSLIANEUVOS (taputtaa olalle häntä): Elkke vannoko! Sattuuhan
sellaista. Eikke se nin koko mailma nein meesten kesken. Mutta
vaimoveki pite hyvin pahana sen.

ISABELLA: Karl Napoleon! Perheesi kunnian vuoksi toivon, että osoitat
ovelle tuon herran.

HEIMONHEIMO (rukoilevasti): Rouva kanslianeuvoksetar!

ISABELLA: Tuleeko siitä mitään? — Ellet sinä tee sitä, teen sen minä.

KANSLIANEUVOS: Rakkas Issabella! Ele nyt aina teke skandali!

HEIMONHEIMO (epätoivoisesti): Yksi sekunti!

ISABELLA: Susanna! Kutsu talonmies tänne!

KANSLIANEUVOS: Hen on anarkisti. Hen amppu browninkirevolin kanssa. —
(Välittävästi.) Hära duumari...!

HEIMONHEIMO: _Saanko_ minä puheenvuoron?

ISABELLA: Taikka poliisi!

HEIMONHEIMO (tempaa tuohitorven seinältä): On kuoleman oma jokainen,
joka koskee minuun.

SUSANNA: Jesus siunatkoon!

KANSLIANEUVOS: Pärkkele! Te teke hullu minu!

ISABELLA: Poliis! Poliis!

HEIMONHEIMO: Jos tarvitaan, kutsun itse hänet tänne. (Puhaltaa
tuohitorveen. Naiset kirkaisevat kauhistuneina.)

TUULIKKI (syösten vasemmalta): Janne! Minä olen kuullut sinun äänesi.
Minä en tahdo uskoa mitään pahaa sinusta...

HEIMONHEIMO: Armas Tuulikki! (Sulkee syliinsä hänet.)

ISABELLA: Hyvät naiset! — (Ylenkatseellisesti.) Täällä ei ole meidän
paikkamme.

KANSLIANEUVOS: Eikke meiden. Rakkaus on suurin kaikista...

KOPPELO: Amen. (Isabella, rva Akkola, Sinisalo ja Kointähti menevät
oikealle, kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri vasemmalle
taka-alalle. Koppelo ja Vadelma oikeanpuolisesta taka-ovesta. Myöskin
Tommi on hävinnyt.)

Esirippu.




NELJÄS NÄYTÖS.


    Kaikki muut ovat poistuneet näyttämöllä. _Tuulikki_ ja _Janne
    Heimonheimo_ istuvat oikealla kasviryhmän takana vilkkaasti
    keskustellen.

TUULIKKI: Sinä väität, että se ei ollut sinun takkisi siis?

HEIMONHEIMO: Kuten sanoin, Tommin takki se oli. — Muuten seisoo hän
tuolla eteisessä...

TUULIKKI: Tommi? Miksi hän ei tule sisälle siis?

HEIMONHEIMO: Hän pelkää.

TUULIKKI: Sinun puolestasi?

HEIMONHEIMO: Ei, vaan omastaan, sillä sanoin hänelle, ettei asia muuten
selviä kuin kertomalla juurtajaksain koko hänen osansa siinä.

TUULIKKI (epäilevästi): Ja te vaihdoitte muka takkejanne eilen
puolipäivän aikaan?

HEIMONHEIMO: Kyllä. Hänen piti mennä illalla Ruotsalaiseen teatteriin
henttunsa kanssa, tiedäthän tuon taiteilijattaren...

TUULIKKI: Kuinka? Hän ei ollutkaan kansan juhlassa siis?

HEIMONHEIMO: Mitä vielä! Teatterissa hän oli eikä hän voinut siellä
pitkässä takissa esiintyä.

TUULIKKI (kuten edellä): Miksi ei?

HEIMONHEIMO: Gentlemanni käyttää sellaista vain aamupäivällä. — Hän sai
siis minun lyhyen teatteritakkini, joka sopi kuin valettu hänelle...

TUULIKKI (kuten edellä): Ja sinä hänen pitkän takkinsa?

HEIMONHEIMO: Se jäi minun päälleni, kun leikillä koettelin sitä. Sekin
sopi kuin valettu minulle...

TUULIKKI: Janne, katso nyt suoraan silmiin minua: eikö tuo ole
sotajuoni, jonka te kaksi yhdessä, Tommi ja sinä, olette sepittäneet?

HEIMONHEIMO (loukkautuneena): Tuulikki! Etkö usko minuun? Luuletko,
että istun tässä ja syötän hätävalheita sinulle?

TUULIKKI: En tiedä, asia tuntuu minusta kovin epäilyttävältä. Sinä ja
Tommi, lyhyt takki ja pitkä takki...

HEIMONHEIMO: Se on vielä minun päälläni, näethän sen.

TUULIKKI (hitaasti): Näen tosin, että se on sama, joka sinulla oli
eilen ylläsi...

HEIMONHEIMO: No niin! Ja se on Tommin! — (Hymyilee, tahtoo vetää
syliinsä hänet.) Tottahan nyt on kaikki selvillä meidän välillämme.

TUULIKKI (torjuen): Ei! Ei vielä!

HEIMONHEIMO: Eikö?

TUULIKKI: Kaikki herrojen takit ovat yhdennäköisiä. Kuka takaa minulle,
että se on juuri sama?

HEIMONHEIMO: Minä. Ja ellet minua usko, Tommi.

TUULIKKI: Hänkin voi valehdella. — (Itkuun purskahtaen.) Hyvä jumala!
Minä en koskaan elämässäni saa enää selvyyttä tähän asiaan.

HEIMONHEIMO: Mutta Tuulikki! Sano minulle, mitä minun tulee tehdä
saadakseni sinut vakuutetuksi!

TUULIKKI (tempautuen irti hänestä): En tiedä. Se tulee sinun itsesi
keksiä. — Minä olen niin onneton, niin onneton.

    (Poistuu itkien vasemmalle. Ovi sulkeutuu neuvottoman Janne
    Heimonheimon nenän edessä. — _Tommi_ pilkistää varovasti
    oikeanpuolisesta takaovesta.)

TOMMI: Janne — Janne, kuulehan!

HEIMONHEIMO (rientää häntä vastaan): Perhanan poika! — Asia ei näytä
olevan enää autettavissa.

TOMMI: Sinun asiasi?

HEIMONHEIMO: Minun, luonnollisesti. Kuka puhuu sinusta? — Tuulikki ei
enää usko minuun, äitisi on osoittanut ovelle minut...

TOMMI: Kuule! Eiköhän meidän olisi paras nyt livistää?

HEIMONHEIMO (pitäen kiinni häntä): Ei, munsööri. Meidän on saatava
keinolla millä hyvänsä tämä asia selvitetyksi.

TOMMI: Epäilemättä se olisi parasta meille molemmille. Mutta täytyykö
sen juuri nyt tapahtua?

HEIMONHEIMO: Milloin siis?

TOMMI: Pieni päivällinen voisi kenties virkistää meidän neropattejamme.

HEIMONHEIMO (häntä pidättäen): Verkasen poika! — Tahtoisit jättää yksin
minut? Ja kuitenkin on syy sinun, kokonaan sinun!

TOMMI: Onhan tässä syytä meillä molemmilla. Mutta mennään pois nyt.
Tullaan takaisin huomenna tai ylihuomenna.

HEIMONHEIMO: Silloin voi kaikki olla myöhäistä jo. — Ja tämän
onnettomuuden takin minä tahdon heti riisua hartioiltani. Soh, takki
pois!

TOMMI: Älähän nyt tässä! Joku voi tulla.

HEIMONHEIMO (raivoisasti): Minä _tahdon_ oman takkini, kuuletko sinä! —
(Vetää väkisin takin hänen päältään, kiskaisee takin omilta
hartioiltaan ja aikoo toiseen pukeutua. Pysähtyy äkkiä ja kirkaisee
ilosta.) Hip, hip, hip hurraa!

TOMMI: Häh? Mitä? Mikä sinulle nyt tuli?

HEIMONHEIMO: Hurraa! Hurraa! Hurraa! (Hyppii ja tanssii keskellä
lattiata paitahihasillaan Tommilta saamaansa takkia kädessä kieputtaen.
_Susanna_ tulee sisälle oikeanpuolisesta takaovesta.)

SUSANNA (lyöden kätensä yhteen): Jesus, minun vapahtajani! Tuomari on
tullut hulluksi!

HEIMONHEIMO: Hurraa! Minä olen niin onnellinen! Minä olen pelastettu!
Tram, tram, taratram, tatram... "Fru Susanna, Fru Susanna, alla hjärtan
vann." (Tarttuu häneen ja pyörittää ympäri häntä. Susanna taistelee
kauhistuneena itsensä irti hänestä.)

SUSANNA: Auttakaa! Hän on pirulta riivattu! Hän tappaa, hän tappaa
minut! (Pois oikeanpuolisesta takaovesta.)

TOMMI: Janne! Selitähän toki!

HEIMONHEIMO: Etkö näe? Vaalea hiuskarva, samanlainen, joka on koko
turmion aikaan saanut!

TOMMI (hämillään): Peijakas! Voisi uskoa, että tuolla
taiteilijattarella on tekotukka. (Ojentaa kätensä ottaakseen pois
hiuksen. Heimonheimo torjuu kiivaasti hänen yrityksensä.)

HEIMONHEIMO: Olethan oikea Turmiolan Tommi! — Etkö ymmärrä, että juuri
se on meidät pelastava?

TOMMI: Sinut, tarkoitat?

HEIMONHEIMO: Luonnollisesti, minut. — (Ottaa hiuksen hyppystensä
väliin.) Tässä se on! Tässä se on! Tästä riippuu koko onneni ja
autuuteni!

TOMMI: Ja minun?

HEIMONHEIMO: Sinun täytyy sanoa olevasi kihloissa hänen kanssaan. —
(Pukee takin päälleen.) Hurraa! Hurraa! — Ja nyt Tuulikin luo!

TOMMI: Hm.

HEIMONHEIMO: Joutuin! Joutuin! — Mitä viivyttelet?

TOMMI (syvämietteisenä): Kihloihin minä juuri ja juuri saattaisin mennä
hänen kanssaan. Mutta naimisiin? Prr, pelkkä ajatuskin kammottaa minua.

HEIMONHEIMO: Saatpa luvan vaan. En näe mitään muuta keinoa. — Mutta
joutuin! Tuulikki ei saa itkeä turhaan enää kyyneltäkään. (Vetää häntä
kohti Tuulikin kamaria.)

TOMMI (tuomien): Isä voi tehdä minut perinnöttömäksi...

HEIMONHEIMO: Ja äitisi! — (Koomillisella juhlallisuudella.) Muista,
mihin kaikkeen hän voi olla kykenevä, jos hän kuulee, että olet ollut
kevytmielinen _heikomman_ sukupuolen suhteen!

TOMMI (pelästyneenä): Sht! Ei sanaakaan! — Minä olen jo kihloissa! Minä
_olen_ jo naimisissa!

HEIMONHEIMO: Se käy nopeasti, näen minä.

TOMMI: Mennään. — Ma kuljen kohti kuolemaa... (Menevät vasemmalle.
Susanna on edellisen aikana tullut oikeanpuolisesta takaovesta
soittimineen ja virittänyt pelastusarmeijalaisten taistovirren.)

SUSANNA (laulaa):

    "Laukaise, laukaise riviin vihollisen,
    luotisi syökse sinä joukkohon sen.
    Siten eespäin käy vain voitto-kulkuess' ain.
    Juonet turhat ne on saatanan. Halleluja!"

(_Rva Akkola_ ryntää oikealta. Hänen takanaan _Johannes Kointähti_,
joka edelleen uskollisesti seuraa häntä.)

RVA AKKOLA (poissa suunniltaan): Musiikkia! Minä en kärsi mitään
musiikkia! —

SUSANNA (laulaa):

    "Viel' taivaan päärlyportit
    on sulle avoinna..."

RVA AKKOLA: Onneton ihminen! Minä kuvaan sinut uudessa kirjassani.

    (_Kanslianeuvos, Hyypiö, Salkkunen ja Elohiiri_ tulevat
    vasemmanpuolisesta takaovesta, _Isabella_ ja _Sinisalo_ samaan
    aikaan oikealta.)

KANSLIANEUVOS: Mite teelle tappahtu?

RVA AKKOLA (lääpästyksissään): Hän! Tuo hurmahenki! — Johannes, anna
kätesi minulle.

ISABELLA: Eikö Susanna muista, että minä olen kieltänyt Susannaa
soittamasta muualla kuin keittiössä?

SUSANNA: Jesus! Rouva käy housuissa! (Rupeaa jälleen täyttä kurkkua
loilottamaan.)

ISABELLA: Susanna!

SUSANNA: (laulaa):

    "Urhokkaasti sotahan
    vasten valtaa saatanan
    joukko armeijan
    käy voittamaan..."

ISABELLA: Ellet olisi nainen, saisit nyt korvillesi. — Pois! (Ohjaa
hänet eteiseen.)

KANSLIANEUVOS (kuuntelee Tuulikin ovella): Mine luule, ette kaikki key
hyvin siellä. — (Hykertelee tyytyväisenä käsiään.) He uhratu.

ELOHIIRI: Luuleeko veli todellakin niin?

HYYPIÖ: He näyttävät siinä hyvän esimerkin kansallemme.

KANSLIANEUVOS: Ja kuittenkin minun tule seeli heite. — (Pyyhkii silmiään
liikutettuna.) Mite heiste veele voissi tulla, jos he eivät uhratuisi?

ELOHIIRI: Veli tarkoittaa...?

KANSLIANEUVOS: Ajattelen Soomen tulevaisuus. Kaikki kansalliset
laitokset meille on saattu aikkan yksityisten uhravaisuuden kautta:
koulut, pankit, teatterit, liikeyritykset...

ELOHIIRI: Veli voisi lisätä vielä: suomalaiset sukunimet, jotka meiltä
ovat vaatineet niin paljon sisällistä taistelua ja itsekieltäymystä.

KANSLIANEUVOS: Nin. Koko soomalaisuden liikke on vain uhravaisuden
liikke. Mutta mine en voi este itteni ajatella myös yksilöt.

ELOHIIRI (pontevasti): Yksilöt kuolkoot, kansa eläköön! Snellman
sanoo...

KANSLIANEUVOS: Mine ajattele kaikki ne ihmisraukkat, jotka nein on
kanttanut issenmaalle elemense mehun ja yttimen. Mite kaikki he olissi
voinut olla, jos he olissi vain oman parhan peelle ajatellut?

ELOHIIRI: Tjah! Siinä kysymys.

HYYPIÖ (vetäen otsansa syviin kurttuihin): Tuotapa en minäkään, häpeä
sanoa, ole tullut tuumineeksi.

KANSLIANEUVOS: Mine ajattele: Mike voissi nyt Snellman olla, ellei hen
olisi Kuoppion hauttatunut ja sielte henen härätyshuutto kautta maan
kohottanut?

ELOHIIRI: Varmaan Ruotsin suurin filosofi.

KANSLIANEUVOS: Oikkein. — Mine ajattele: Mite voissi nyt olla
Yrjö-Koskinen, ellei hen olisi jettenyt ajantiedolliset tutkimukset
ja mennyt senattin?

ELOHIIRI: Suomen suurin historianprofessori, ole siitä vakuutettu!

KANSLIANEUVOS (innokkaasti): Oikken. — Mine ajattele: Mite voissi nyt
olla Kansallispankin ja Kansallistiatterin ja Kansallisen
Panttilainausliikkeen pärustajat, ellei he olisi uhranut omat
yksityisset pyyttensä issenmaalliselle elementektevelle?

HYYPIÖ: Ne ovat vaarallisia ajatuksia, hyvä veli. Sillä mikäli näin
päätäpahkaa ja ilman kirjallisia apulähteitä voin päättää, vivahtavat
ne yksilölliseen maailmankatsomukseen.

KANSLIANEUVOS: Mine tiette, mine tiette. Mutta mine en saatta kuitenkan
karkoitta ajatus mike voisi tulla minu tyter ja duumari Heimonheimo,
ellei he nyt uhratuisi toinen toissellen ja armaan issenman alttarille.

HYYPIÖ: Ja me itse? Mitä eikö olisi myös meistä voinut tulla? (Pyyhkii
liikutettuna silmiään.)

ELOHIIRI: Tiedän, että minusta olisi voinut tulla suuri taiteilija.

KANSLIANEUVOS: Oikkein. — Taitteilija, hen ei uhratu. Hen on itsekes.
Kirjailija, hen ei myösken uhratu. Hen ajattele aina vain oma pieni
itte.

HYYPIÖ (inholla): Minä puolestani en ole vielä koskaan alentunut niin
syvälle, että olisin omaa itseäni ajatellut.

KANSLIANEUVOS: Ykte vehen kuin kukan meiste, hyve veli. — Mutta siksi me
äi tarvis taitte ja kirjallisus. Me tarvis vain issenmallinen tiette,
liikke-eleme ja ennen muuta politikka, joka ole ihmiskunnan ylevin
tekteve maan peelle.

HYYPIÖ: Myöskin taide_laitoksia_ me tarvitsemme. Mutta emme yksityisiä
taiteilijoita.

ELOHIIRI: Suurempi totuus ei ole vielä koskaan kaikunut yliopiston
kateederista. Sillä laitos, hyvät herrat, se on jotakin pysyvätä,
ijäistä ja muuttumatonta. Yksityinen taiteilija taasen kovin
epävakainen, tilapäinen ja vähäpätöinen olento.

KANSLIANEUVOS: Siinepe se. Hen syntty sattumalta. Laitos, virkkakunta,
issenmallinen liikkeyritys sen sijan äi koskan syntty sattumalta.

HYYPIÖ (filosofisesti): Eikä sitä tee myöskään kukaan kunnon tiedemies.

KANSLIANEUVOS: Äi. Äikke koko henen työ ole miken sattumuksen työ.
Tiettemees, hen teke systemattinen työ. Taitteilija, hen keksi, henen
pelekte peehen — tosin kylle, myös tiettemees keksi, myös henelle
pelekte peehen jottakin, mutta se tappahtu kovin harvoin, kovin
harvoin, hyvet härat ... (Jatkavat keskustelua. Senaattori Salkkunen,
joka on joutunut syrjään siitä, katselee taustan taideteoksia. Rva
Akkola menee ja lähestyy häntä. Kointähti ja Sinisalo, joita hän tällä
välin on koettanut, toisiinsa tutustuttaa, jäävät ujostuneina kahden
kasviryhmän taa.)

RVA AKKOLA (mielistelevällä kohteliaisuudella): Herra senaattori!
Suvaitkaa ojentaa kätenne minulle.

SALKKUNEN: Mielelläni.

RVA AKKOLA; Me kaksi ymmärrämme toisemme täydellisesti. — (Katsoo kauan
liikutettuna silmiin häntä.) Tarkoitukseni oli tällä kertaa oikeastaan
suositella teille erästä minulle hyvin rakasta ja läheistä henkilöä.

SALKKUNEN: Teidän miestänne?

RVA AKKOLA: Oh, mitä te ajattelette! On olemassa siteitä rakkaampia ja
läheisempiä kuin ne, jotka yhteiskunta solmii...

SALKKUNEN (alentaa ääntään): Epäilemättä, hyvä rouva. Luottakaa
kokonaan vaiteliaisuuteeni.

RVA AKKOLA: Sanoinhan, että ymmärtäisimme toisemme. — Nuori mies, kovin
kyvykäs, nero suorastaan, olisi pelastettava nerojen tavallisesta
kohtalosta kuolla nälkään ja kylmyyteen..

SALKKUNEN: Aivan oikein, hyvä rouva. Te puhutte miehelle, joka osaa
oikein arvostaa tunteitanne.

RVA AKKOLA (liikutettuna): Herra senaattori!

SALKKUNEN: Hyvä rouva! — (Puristavat jälleen toistensa kättä ja katsovat
kauan silmiin toisiaan.) No, ja millä alalla hänen neroutensa ilmenee?

RVA AKKOLA: Kaikilla. Taikka toisin sanoen: se riippuu kokonaan siitä
paikasta tai virka-asemasta, jonka voimme taata hänelle.

SALKKUNEN: Kenelle Jumala antaa viran, hän antaa myös kyvyn. Se on
myöskin minun vähäpätöinen mielipiteeni.

RVA AKKOLA: Mitä arvelisitte, jos tekisimme Kansallisteatterin johtajan
hänestä?

SALKKUNEN (kuin itsekseen): Hm. Se ei olisi ehkä mahdotonta, sillä
siihenhän ei vaadita mitään edellytyksiä. — Onko hän teatteri-ihminen?

RVA AKKOLA: Oi, kyllä! Hän ei rakasta mitään niinkuin teatteria. —
Näytellyt hän on toistaiseksi vain minulle, mutta hän on kirjallinen,
hän on taiteellinen mies...

SALKKUNEN: Hän kirjoittaa? Hän julkaisee teoksia?

RVA AKKOLA (lennokkaasti): Hänen koottujen teostensa painos kypsyy
par'aikaa hänen sydämessään.

SALKKUNEN: Valtion kirjallisesta palkinnosta hän voi siis ainakin olla
varma, samoin toivoakseni myös Kirjallisuuden Seuran palkinnosta, jolle
otan ystäväni kanslianeuvoksen kautta häntä suositellakseni.

RVA AKKOLA: Oi, kiitos, herra senaattori, kiitos! Mutta se ei riitä
hänelle. Hän aikoo pian naimisiin...

SALKKUNEN: Ah, hän nai...?

RVA AKKOLA: Tietysti, herra senaattori, tietysti. Hän tarvitsee kodin,
hän kaipaa naisen lempeää kättä...

SALKKUNEN (merkitsevästi): Luulin, että hänellä oli jo sellainen. Te
naitatte hänet?

RVA AKKOLA: Hänen oman sydämensä vapaan vaalin mukaan. Mutta hänellä
täytyy olla joku virka, joku viheriä oksa, jolta hän visertää.

SALKKUNEN: Sen ymmärrän. Epäselväksi jää minullee ainoastaan...

RVA AKKOLA: Mikä? — Herra senaattori! Voimmehan me puhua suoraan.
Ettehän te ole mikään tavallinen kylmä ja tunteeton virkakone.

SALKKUNEN (kumartaen): Toivon, ettei minua pidetä sellaisena. — Minä en
vain ymmärrä sitä mielenkiintoa, mikä teillä, hyvä rouva, voi enää olla
mieheen...

RVA AKKOLA: Te ette ymmärrä?

SALKKUNEN: ... mieheen, joka menee naimisiin, joka on ollut teidän
rakastajanne...

RVA AKKOLA (kauhistuneena): Minun rakastajani!

SALKKUNEN: Taikka mielitiettynne, kuinka nyt mieluimmin tahdotte sitä
nimittää. — Mitkä ovat teidän omat tulevaisuudensuunnitelmanne? Aiotteko
jatkaa suhdettanne häneen?

RVA AKKOLA: Suhdettani!

SALKKUNEN (tuttavallisesta): Niin. Hallituksen jäsenenä täytyy minun
tietää kaikki. — (Aina tuttavallisemmin.) Älkää ollenkaan ujostuko! Olen
koettava ansaita teidän luottamuksenne.

RVA AKKOLA: Ah! — Herra senaattori! Olen kokonaan erehtynyt teidän
suhteenne. Te ette ole ihminen. Te olette...

SALKKUNEN: Aina teidän altis ja uskollinen ihailijanne.

RVA AKKOLA (leimuavin silmin): Tshinovnikka! (_Isabella_ tulee
oikeanpuolisesta takaovesta.)

ISABELLA: Mahdotonta saada mitään selkoa tuon vähälahjaisen
palvelijattaren puheesta. Hän sanoo, että tuomari Heimonheimo on tullut
hulluksi... (_Heimonheimo_ ja _Tuulikki_ tulevat käsi kädessä
vasemmalta, _Tommi_ pelokkaana heidän perästään.)

HEIMONHEIMO: En vielä, rouva kanslianeuvoksetar. Mutta minä olen ollut
hulluksi tulemassa. Nyt on kuitenkin kaikki selvitetty meidän
välillämme.

KANSLIANEUVOS: No, Jumala kiittos! Te uhratu? (Tervehtii sydämellisesti
heitä. Herrat yhtyvät tyytyväisinä hänen onnitteluihinsa.)

ISABELLA: Mutta se ei ole selvitetty vielä meidän välillämme. Jos
tyttäreni onkin unohtanut naisellisen arvonsa ja kunniansa siihen
määrään...

TUULIKKI (hymyillen): Hän on kokonaan unohtanut sen. Ja on onnellinen,
ettei hänen enää tarvitse epäillä viatonta.

ISABELLA: Viatonta? Tuo vaalea hius...

HEIMONHEIMO: On tässä, rouva kanslianeuvoksetar. (Näyttää sitä
kädessään.)

ISABELLA: Ja syyllinen?

HEIMONHEIMO (osoittaa Tommia): Tuossa. — Hänkin on kihloissa näet.
Hänkin aikoo naimisiin. (Juttelee kanslianeuvoksettaren kanssa.)

SALKKUNEN: Hän siis!

KANSLIANEUVOS: Hen? Naimiaisin? Mike uusi pillomus teme on?

SALKKUNEN (syrjäsilmäyksellä rva Akkolaan): Minä tiedän. Rouva Akkola
on minulle juuri puhunut hänestä. (Keskustelevat.)

RVA AKKOLA: Johannes, Johannes Kointähti! Minä en hylkää sinua, vaikka
kaikki muut sen tekisivätkin. — (Kääntyen läsnäolijain puoleen.) Tämä
sovinto tulee liian myöhään. Tuulikki on jo kihloissa toisen kanssa.

KOINTÄHTI (kaikuvalla äänellä): _Minäkin_ uhraudun.

KAIKKI (hämmästyneinä): Kointähti on puhunut!

RVA AKKOLA: Hän on oleva sinun palkintosi. (Saattaa Sinisalon hänen
luokseen.)

ELOHIIRI: Snellman sanoo...

SUSANNA (laulaa keittiössä):

    Nyt riemuin kiiruhdamme
    me maille Kaanahan
    laivassa evankeliumin
    nyt maille Kaanahan.

Esirippu.






ILOTULITUS

3-näytöksinen näytelmä



HENKILÖT:

REINO PETÄJÄ, taiteilija.
SALME, hänen lemmittynsä.
LUCIFER.
IIVARI, tarjoilija.
PUNAINEN MIES.
MUSTIA MIEHIÄ.

Aika: nykyinen. Paikka: suomalainen matkailijahotelli erään
luonnon-ihanan vesiputouksen läheisyydessä.


Näyttämö: hotellin tarjoiluhuone, johon ovi taustasta vasemmalta
ja vasemmanpuoliselta etualalta. Oikealla kaksi suurta ikkunaa ja
lasiovet niiden välillä verannalle. Taemman ikkunan alla sohvapöytä
lepotuoleineen. Etualalla oikealla toinen pienempi pöytä ja pari
tuolia, samoin pöytä, jolla joku sanomalehti vasemmalla
keskinäyttämöllä. Perällä uuni. Seinillä karttoja, aikatauluja, eräs
koskimaisema ynnä kello. Sähkövalaistus. Sähkönappuloita seinissä
palvelusväen kutsumista varten.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Sähkö on sammutettu. Voimakas kuunvalo oikealta tunkee huoneeseen.
    _Reino Petäjä_ ja _Salme_ istuvat sohvapöydän ääressä, edellinen
    poltellen sikariaan, jälkimmäinen nojaten pään käteensä uneksien,
    kummallakin kahvikuppi edessään. Lasiovet oikealle ovat auki,
    kuuluu hiljainen koskenhumina.

SALME (vienosti): Kuuletko?

PETÄJÄ: Mitä?

SALME: Kuinka koski humisee. — Milloin kovemmin, milloin hiljemmin.

PETÄJÄ: Kyllä.

SALME: Se nousee ja laskee. Se huokaa ja hengittää. Kuin elävä olento.
— (Värähtäen.) Etkö usko, että se odottaa uhrejaan?

PETÄJÄ: Voi olla. Joka vuosi syöksyy sinne monta elämään väsynyttä.

SALME (katsoo häneen): Etkö ollenkaan sääli heitä?

PETÄJÄ: En, sillä minä en ole väsynyt elämään. — (Vetää pitkän sauhun
sikaristaan.) Eikö totta: ne ovat hulluja, jotka eivät osaa nauttia
elämän koreudesta.

SALME: En tiedä. Toisinaan tunnen ymmärtäväni liiankin hyvin heidät.

PETÄJÄ (tarkkaavaisena): Sinä, Salme?

SALME: Suo anteeksi, se oli vain hetken mielijohde. (Hymyillen
raukeasti.) Tuollainen kupla kuutamossa, joita virran aallot
tuhansittain joka hetki ohi kiidättävät. (Vaitiolo.)

PETÄJÄ: Olen koskenlaskijan poika, koski on laulanut minun kehdollani.
Siksi sen humina ei tee murheelliseksi minua, vaan päinvastoin kahta
tarmokkaammaksi ja työkykyisemmäksi.

SALME (hiljaa): Minua se miltei pelottaa.

PETÄJÄ: Olet tyynen rannan sorsa. — (Aikoo nousta.) Ehkä tahdot, että
suljemme ovet?

SALME: Ei, ei. Näin on hyvä. — (Painautuu kiinni häneen.) On niin
kaunista. Nyt vasta tunnen olevani oikein sinun lähelläsi.

PETÄJÄ (kiertäen hänet käsivarrellaan): Me kaksi, Salme. Tässä
kevätkuutamossa.

SALME: Tässä autiossa hotellissa, jossa ei ole ketään muita kuin me. —
Oli onni, että tulimme tänne.

PETÄJÄ: Ja varsinkin onni, että tulimme näin varhain keväällä tänne.
Vielä pari viikkoa, ja me olisimme joutuneet matkailijatulvan
jalkoihin.

SALME (hymyillen): Se oli minun ansioni. En viihtynyt etelässä.

PETÄJÄ: Et, vahinko kyllä. Venetsia oli sinusta ikävä, Sveitsi
sietämätön. — (Oikaisten käsivartensa.) Minä taas viihdyn kaikkialla,
missä minun työni sujuu.

SALME: Ja se sujuu kaikkialla, missä minä en häiritse sinua.

PETÄJÄ: Kuinka niin voit sanoa? Tiedäthän, että se ei sujuisi ollenkaan
sinua ilman.

SALME (raukeasti): Niin, niin. Minun on vain niin vaikea aina uskoa
sitä. — (Irtautuu hänestä, tulee verannan ovelle.) Ja nyt me olemme
Suomessa siis!

PETÄJÄ: Niin. Tokko tunnet isänmaasi?

SALME: Tämä on Suomi. Puut puhkeevat, täysikuu paistaa välkkyvien
vesien poikki. Luonto nukkuu kuin nuori eläin.

PETÄJÄ (nousee, tulee hänen luokseen): Todellakin: mikä hopeapiirros!

SALME: Mutta koski uhkaa. Ymmärrätkö, mitä se uhkaa?

PETÄJÄ: Koski sanoo vain, mitä meidän mielemme sanovat. — (Koettaa
katsoa hänen silmiinsä.) _Jos_ se uhkaa, painaa sittenkin joku paha
enne sinua.

SALME (hiljaa): Jos pelkään jotakin, pelkään ainoastaan meidän
rakkautemme vuoksi.

PETÄJÄ: Kuinka? — Onhan _se_ ijäinen? Seisoohan _se_ järkkymättä?

SALME: Toistaiseksi. (Kääntää kasvonsa pois.)

PETÄJÄ (tuskallisesti): Salme! Sinä et tarkoita, mitä sanot. — Mitä
olisin minä ilman sinua ja sinun rakkauttasi!

SALME: _Sinä_ voit olla voimakas yksinäisenäkin.

PETÄJÄ: Etkö sinä voi sitä sitten?

SALME: En. En ole mitään itsessäni. Kaikki, mitä olen, olen vain sinun
kauttasi, sinun avullasi.

PETÄJÄ (vakavasti): Salme! Et saa puhua noin. Onhan se arvotonta
vapaalle, itsenäiselle yksilölle.

SALME: Olkoon, mutta se on totta. — En ole yksilö, en ole mikään vapaa,
itsenäinen olento. Olen kuin köynnöskasvi...

PETÄJÄ: Etkö tunne, että nyt loukkaat omaa ihmisarvoasi?

SALME (miltei kiivaasti): Mitä minä siitä välitän! — _Tiedän_, että
pysyn pystyssä vain niin kauan kuin sinä tuet minua.

PETÄJÄ: Niinpä tuen minä sinua aina.

SALME (katsoo häneen): Kuten olet tehnyt tähänkin saakka. Mutta oletko
varma, että _tahdon_ aina tulla tuetuksi?

PETÄJÄ: Mitä tahdot siis?

SALME: Entäpä minun mieleni tekisikin syöksyä syvyyteen?

PETÄJÄ: Syvyyteen?

SALME: Niin. Sinne, alas, josta olen tullut, jonne kuulun, jonne tunnen
kuuluvani!

    (On lausunut viimeiset sanat vavahtelevin huulin, syvässä
    sisällisessä uhmassa ja epätoivossa. Horjuu, on kaatua,
    Petäjä tukee häntä.)

PETÄJÄ: Hermostosi on epäkunnossa.

SALME: Ei. — (Hänestä irtautuen.) Katsot kuin potilasta minua?

PETÄJÄ: _Olethan_ sairas.

SALME: Lienen siinä tapauksessa ollut sairas syntymästä.

PETÄJÄ: Sallit ehkä kuitenkin, että johdatan sinut jälleen istumaan.
(Salme sallii tahdottomana sen tapahtua.)

SALME: Kiitos.

PETÄJÄ: Ja nämä ovet me suljemme. Yöilma ei tee hyvää sinulle. (Sulkee
verannan ovet.)

SALME: Voit olla oikeassa siinä.

PETÄJÄ: Kenties tahdot, että menemme ylös huoneeseemme? Saakin riittää
jo tälle päivälle tätä luonnon-ihailua.

SALME (raukeasti): Älä suutu! En minä niin heikko ole. — Sitäpaitsi minä
en saisi unta kuitenkaan.

PETÄJÄ: Juuri se on kovin huolestuttavaa.

SALME: Älä siitä välitä! Onhan sinulla muutakin, tärkeämpääkin,
tekemistä.

PETÄJÄ (levottomana): Mutta sentään! Ehkä olisi parasta, että
soittaisin kunnanlääkärille?

SALME: Turhia! Levähdän vain tässä hetkisen. Menemme sitten ylös.
(_Lucifer_ tulee taustasta, viitta yllä, sulka hatussa, punainen
naamari silmillään. Etsii soittokelloa, vääntää sähkön palamaan. Petäjä
hypähtää ylös, Salme tuijottaa häneen kauhistuneena.)

PETÄJÄ: Mitä karnevaalia tämä on?

LUCIFER: Anteeksi, minä en huomannut, että täällä oli vieraita.

PETÄJÄ (kiivaasti): Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Miksi käytätte
tuota naamiota?

LUCIFER: Oh, se on ainoastaan pientä pilaa. Ja jos se häiritsee
teitä... (Riisuu naamarinsa.)

PETÄJÄ: Mitä tahdotte?

LUCIFER: Tahdoin ainoastaan kutsua edeskäyvän tänne.

PETÄJÄ (kylmästi): Olkaa niin hyvä. — (Istuu jälleen. Salmelle.)
Omituinen vieras! Luulisi olevansa jälleen Italiassa.

LUCIFER: Teidän luvallanne siis? — (Painaa sähkönappulaa.) Toivon, etten
kauan ole esteeksenne.

PETÄJÄ: Sama on meidänkin toivomuksemme.

LUCIFER (melkein raa'asti): Ja sitäpaitsi: voinhan minä jälleen
sammuttaa sähkön, jos herrasväki mieluummin tahtoo kuhertaa kuutamossa.

PETÄJÄ: Tuiki tarpeetonta. — (Salmelle.) Menemmekö?

SALME (häntä kuulematta): Tuo mies, tuo mies...

PETÄJÄ: Kuinka? Tunnetko hänet?

IIVARI (vasemmalta): Herrasväki haluaa...?

LUCIFER: Minä haluan. (Puhuu matalalla äänellä hänelle.)

SALME (peittää kasvonsa käsillään): _Hän_ se on!

PETÄJÄ: Kuka?

SALME: Hän, hän, josta olen puhunut sinulle. — Paetkaamme! (Nousee,
tahtoo rientää pois, vetää kädestä häntä.)

PETÄJÄ (hänet pysäyttäen): Miksi? — Et sinä ole puhunut minulle
kenestäkään.

SALME: Pois! Pois tästä talosta! Pois koko tältä paikkakunnalta!

PETÄJÄ: Tuonko miehen takia? — Kuka hän on siis? Olethan aivan
suunniltasi.

SALME (hillityllä voimalla): _Tule!_

PETÄJÄ: Mielelläni. Mutta minä vaadin selitystä.

SALME: Sitten! Jälkeenpäin!

PETÄJÄ: Milloin? — Kuka hän on?

SALME: Sht! Hiljaa! Etkö näe, kuinka hän koko ajan katsoo meihin?

PETÄJÄ: Entä sitten?

SALME (peittää kasvonsa): Ah! Minä en kestä hänen katsettaan. (Vaipuu
takaisin sohvankulmaan. Petäjä koettaa turhaan häntä rauhoittaa. Iivari
pois vasemmalle syvään kumartaen. Lucifer ottaa askeleen eteenpäin ja
tervehtii ivallisella kohteliaisuudella.)

LUCIFER: Anteeksi, rouva taisi säikähtää...

PETÄJÄ (kääntyy kiivaasti hänen puoleensa): Kuka te olette? Mitä
tahdotte? Miksi minun vaimoni säikkyy teitä?

LUCIFER: Teette liian monta kysymystä yhtaikaa.

PETÄJÄ: Tunnetteko toisenne?

LUCIFER (kaivaa esille käyntikorttinsa): Ensin: saanko luvan esitellä
itseni? — (Ojentaa sen Petäjälle.) Lucifer...

PETÄJÄ: — Lucifer?

LUCIFER: _Director Lucifer_, pyroteknikko. Kokonaan teidän
palvelukseksenne.

PETÄJÄ (hermostuneesti): Lucifer? Eihän se ole mikään nimi!

LUCIFER: Kyllä. Se on minun taiteilijanimeni.

PETÄJÄ: Taiteilija —? Ah, se on totta, pyroteknikko... (Ojentaa kortin
Salmelle.) Tunnetko sinä hänet?

LUCIFER: Suomeksi ilotulittaja. — (Merkitsevällä silmäyksellä Salmeen.)
Pyro_maaneista_ on herra taiteilija varmaan kuullut puhuttavan?

PETÄJÄ: Kyllä. Se on eräs tauti.

LUCIFER (kuten edellä): Sangen vaarallinen tauti, herra taiteilija.
Pyromaani pistää tulen minkä nurkan alle tahansa.

PETÄJÄ: Voi olla.

LUCIFER (kuten edellä): Vaikka oman kotinsa multahirteen. Siksi ei
sellaisten pitäisi saada liikkua ollenkaan vapaalla jalalla.

PETÄJÄ: Ehkä ei. Mitä minulla on heidän kanssaan tekemistä? —
(Hermostuneesti.) Ja mistä tiedätte, että olen taiteilija? Ettehän te
tunne minua?

LUCIFER (kumartaen): Tunnettu taiteilija ei voi piillä missään eikä
milloinkaan.

PETÄJÄ: Todella?

LUCIFER: Olen tiennyt jo aamunkoitosta alkaen teidän saapuneen
paikkakunnalle.

PETÄJÄ: Sepä imartelevaa! — Kuka te olette siis? Vakooja? Salapoliisi?

LUCIFER: Vähän kutakin, mutta pääasiallisesti pyroteknikko.

PETÄJÄ: Kiertävä?

LUCIFER: Toimitan ilotulituksia, milloin siellä milloin täällä, tänä
yönä tuolla joen toisella puolen.

PETÄJÄ (mielenkiinnolla): Tuolla, missä näkyvät nuo tehdasrakennukset?

LUCIFER: Siellä, missä tehtaan herrat juhlivat tänä yönä.

PETÄJÄ: On joku merkkipäivä siis?

LUCIFER: Te ette tiedäkään siitä mitään? On saapunut pankkiireja
Pietarista, Lontoosta, Parisista...

PETÄJÄ: Joku uusi liikeyritys?

LUCIFER: On kysymys tehtaan ja koko kosken myömisestä eräälle
ulkomaiselle osakeyhtiölle.

PETÄJÄ: Niinkö? — Ja te olette tilattu tänne heille ilotulitusta
toimittamaan?

LUCIFER: Illallisten jälkeen, sampanjapullojen paukkuessa. — Kenties
voin pyytää herrasväkeä katsomaan ja arvostelemaan mestarinäytettäni?

PETÄJÄ (viehättyneenä): Kiitoksia paljon. Siitä tulee siis
mestarinäyte?

LUCIFER: Olkaa vakuutettu. Liekkilaivat tulevat ilmassa purjehtimaan,
tähtisateet yli seudun lankeamaan. Koko koski valaistaan.

PETÄJÄ: Eri värejä?

LUCIFER; Sinistä tulta, punaista tulta, kaikenkarvaista tulta...

PETÄJÄ (innostuneena): Näky jumalille!

LUCIFER: Näky ennen kaikkea juuri taiteilijalle! — Juuri _te_ olette
mies antamaan siitä pätevimmän ja asiantuntevimman arvostelun.

PETÄJÄ (keveästi kumartaen): Minä maalaan vain kankaalle, te taivaalle,
minä väreillä, te tulella...

LUCIFER: Oh!

PETÄJÄ: Mutta jos sallitte, otan mielelläni vastaan virkatoverillisen
tarjouksenne. (Ojentaa kätensä hänelle.)

LUCIFER: Kiitos.

PETÄJÄ: Milloin alkaa ilotulitus?

LUCIFER (katsoo kelloaan): Täytyy olla pimein aika vuorokaudesta, jos
mieli onnistua _minun_ mestarityöni.

PETÄJÄ: Sen ymmärrän. Ja mistä on sopivin katsoa sitä?

LUCIFER: Tästä. Te voitte tästä nähdä kaikki. Teidän ei ole tarvis
sitävarten liikkua paikaltanne.

PETÄJÄ: Erinomaista. — Mutta Salme? Sinähän et sano mitään? Mitä
arvelet: eikö olisi ollut vahinko, jos olisimme äsken menneet levolle?

LUCIFER (hymyillen): Minun keinotekoinen ukkos-ilmani olisi herrasväen
kyllä herättänyt.

PETÄJÄ: Salme! Sanohan toki jotakin...

LUCIFER: Armollinen rouva on kenties vielä vähän säikähdyksissään
äkillisestä tulostani.

PETÄJÄ: Hän on ollut hiukan hermostunut viime aikoina. — Salme! Sinä
tunnet tämän herran?

LUCIFER (nopeasti): Me olemme toisemme joskus tavanneet.

PETÄJÄ: Kuten arvasinkin.

LUCIFER: Aivan ohimennen muuten. — (Iivari tulee sisälle
whiskytarjottimineen.) Tuonne toiselle pöydälle. (Osoittaa vasemmalle.)

PETÄJÄ (kohteliaasti): Kuinka? Emmekö mahdu saman pöydän ääreen?

LUCIFER: Mielelläni, jos armollinen rouva vain suvaitsee. Mutta siinä
tapauksessa minä pyydän tarjota teille.

PETÄJÄ: Te tarjoatte jo taiteenne, sallikaa minun pitää huoli enemmästä
kestityksestä. — (Iivarille.) Amecan sec!

LUCIFER: Ja toinen jäihin minua varten. — (Iivari menee.) Täytyyhän
meilläkin olla jotakin iloa myös tällä puolen.

PETÄJÄ: Niinpä kylläkin. Teidän täytyy siis ennen pitkää sinne?

LUCIFER: Ei ollenkaan.

PETÄJÄ: Kuinka?

LUCIFER (hymyillen viekkaasti): Minulla on erinomaiset apulaiset. He
pitävät huolta kaikesta, kunhan minä vain täältä annan alkumerkin
heille.

IIVARI (vasemmalta): Herra tirehtööriä pyydetään puhelimeen.

LUCIFER: Anteeksi. (Menee nopeasti vasemmalle, Iivari seuraa häntä.
Salme, joka on tähän saakka istunut jäykkänä sohvankulmassa,
käyntikortti yhä kädessään, nousee äkkiä ylös. Repäisee kortin ja
polkee sen kiivaasti kantansa alle. Petäjä katsoo häneen
kummastuneena.)

SALME: Nyt minä olen kerrankin oikein vihainen sinulle!

PETÄJÄ: Miksi?

SALME: Että sinä viitsit tutustua tuon miehen kanssa! Sinä — hänen,
hahhah! (Nauraa katkerasti.)

PETÄJÄ (painokkaasti): Minusta tuntui kuin _sinä_ ennemmin olisit
häneen tutustunut.

SALME: Minä en mahtanut sille mitään. Hän suorastaan juoksi tielleni.

PETÄJÄ: Aivan sama on minun laitani. En minäkään ole etsinyt häntä.

SALME: Mutta että sinä _viitsit_ sallia hänen tulla meidän pöytäämme.
Ja _viitsit_ välittää hänen mestarinäytteistään!

PETÄJÄ (tyynesti): Ilotulituksesta, niin. — _Sinä_ et välitä siitä?

SALME: Ilotulituksesta? — Hahhah!

PETÄJÄ: Voihan siinä olla jotakin katsottavaa. Mutta ellei se huvita
sinua...

SALME: Kyllä, kyllä!

PETÄJÄ: Tahdoin ainoastaan sanoa, että voimme jättää sen katsomattakin.
Aivan kuin sinua miellyttää.

SALME: Minäkö tahtoisin riistää sinun ilosi, sinun _taiteellisen_
ilosi? — Hahhah, enpä suinkaan!

PETÄJÄ: Minusta vain tuntui niin.

SALME (katkeralla ivalla): Hän maalaa tulella, kuuletko, sinä vain
väreillä, hän taivaalle, sinä kurjille kangaspalasille! — Etkö itse
äsken sanonut niin? (Liikkuu levottomasti huoneessa. Petäjä tyynenä
paikallaan, seuraten tarkkaavasti hänen kasvonilmeitään.)

PETÄJÄ: Kyllä. Minä sanoin niin. Mutta mitä merkillistä siinä oli?

SALME: Siinä! Sinä et näe siinä mitään merkillistä? — (Käy kiivaasti
häntä kohden.) Etkö huomaa, miten tuollaisella puheella alennat itsesi?

PETÄJÄ (hämmästyneenä): Minä?

SALME: Juuri sinä! Kohotat hänet pilviin, asetat itsesi maata
matalammaksi!

PETÄJÄ: Tokkohan?

SALME (liikkuu huoneessa): "Virkatoverillisen tarjouksenne!" Hah, hah!
— Reino, mitä sinä ajattelet?

PETÄJÄ: Kenties minulla olisi enemmän syytä kysyä _sinulta_ sitä.

SALME (tyyntyy äkkiä): Minulta? — En mitään erikoista.

PETÄJÄ: Sinä olet tänä iltana niin kovin kummallinen.

SALME: Minä? Mistä sen päätät?

PETÄJÄ: Käytöksestäsi, joka ei ole normaalin ihmisen.

SALME: Minun? Sinä kuvittelet!

PETÄJÄ: Et itse huomaa sitä. Sinä heilut sinne ja heilut tänne kuin
magneettineula, joka on joutunut raudan läheisyyteen.

SALME (väkinäisesti): Raudan? Minkä raudan? (Osoittaa vasemmalle.) Et
suinkaan tarkoita häntä, häntä, hahhah? (Nauraa kimakasti.)

PETÄJÄ: Enpä suinkaan, vaikka eihän sekään niin aivan mahdotonta olisi.

SALME: Eikö? Hahhah! — Sinä olet suuremmoinen tänä iltana.

PETÄJÄ: Niin. Olettehan te kaksi toisenne ennen tunteneet.

SALME: Entä sitten? _Siinä_ ei toki mitään pahaa liene?

PETÄJÄ: Kuka on puhunut pahasta? Koetan selittää ainoastaan sinun
salaperäistä mielenliikutustasi.

SALME (katsoo suurin silmin häneen): Salaperäistä? Mielenliikutusta?

PETÄJÄ: Niin, äsken hänen sisälle astuessaan. — _Olithan_ liikutettu?

SALME: Reino, sinä tähtäilet johonkin, sinä epäilet jotakin, jota et
tahdo sanoa minulle. — Mitä se on? Etkö voi sitä uskoa minulle?

PETÄJÄ: Vaikea sanoa, mitä ei tiedä. Mutta olisihan _voinut_ sattua
jotakin teidän kahden välillä.

SALME: Meidän? Hänen ja minun? — (Nauraa väkinäisesti.) Oletko hullu?

PETÄJÄ: En vielä.

SALME: Mutta ajattelehan toki! Mitä minulla voisi olla yhteistä tuon
miehen kanssa?

PETÄJÄ (tyynesti): Minä en tiedä. Ehkä joku tilapäinen lemmentarina.

SALME: Reino! Nyt loukkaat sinä minua.

PETÄJÄ: Tarkoitukseni ei ollut loukata sinua. — Ei luonnollisesti mitään
vakavampaa. Joku katse, joku kädenpuristus, kenties suutelo...

SALME: Hyi!

PETÄJÄ: Armaani! Tiedäthän että minä en pane mitään arvoa sellaiselle.

SALME (ivallisesti): Tiedän, tiedän liiaksikin.

PETÄJÄ: Minkä?

SALME: Että sinä seisot kaiken sellaisen yläpuolella.

PETÄJÄ: Sellaisen? — Nyt mahdoit jälleen sanani väärin selittää.

SALME: Sellaisen alhaisen, niin korkealla kuin taivas on maasta
kohotettu! — (Etääntyy hänestä.) Mutta kuinka sinä voit ajatella sitten,
että _minä_...?

PETÄJÄ: Hyvä ystävä!

SALME: Enkö _minä_ ole yhtä ylväs? Enkö _minä_ ole yhtä korkealla
mielestäsi?

PETÄJÄ: Paljon korkeammalla, jos niin tahdot. — Mutta minä vakuutan
sinulle: et sinä ollenkaan astuisi alemma siltä kunniasijaltasi, vaikka
myöntäisitkin.

SALME: Myöntäisin? _Mitä_?

PETÄJÄ (hymyillen): Että olisit suudellut muitakin miehiä kuin minua.

SALME: Niinkö? — (Ylenkatseellisesti.) Kenties minun olisi pitänyt
heille vielä antautua?

PETÄJÄ: Mahdollisesti olet heille myös antautunut. — (Ojentaa kätensä.)
Eihän se mitään...

SALME (katsoo häneen): Eikö _se_ mitään?

PETÄJÄ: Ei ainakaan mitään, jonka tuomariksi minun sopisi asettua.
Sillä enhän minäkään mikään pyhimys ole ollut.

SALME: Varmaan et!

PETÄJÄ (leikillisesti): Ei sinun silti ole tarvis syödä minua
silmilläsi. Maailma on nyt kerran sellainen.

SALME: Ja tuolla luulottelet sinä houkuttelevasi minut samallaiseen
itsetunnustukseen?

PETÄJÄ: En. Mutta olisin iloinen, jos voisit olla minulle yhtä
avomielinen kuin omalle itsellesi.

SALME (salaperäisellä ilmeellä): Luuletko sitten, että aina ollaan niin
avomieliset omalle itselleen?

PETÄJÄ (vakavasti): Minä toivon niin. — Ihminen, joka pettää itseään, on
liian onneton, enkä ymmärrä, kuinka hän ollenkaan jaksaa elää tässä
maailmassa.

SALME: Kenties hän ei kauan eläkään. (Menee verannan ovelle.)

PETÄJÄ: Mitä tarkoitat?

SALME: Luulen, että useimmat itsemurhaajat ovat juuri heidän joukostaan
etsittävät.

PETÄJÄ: Henkisen itsemurhan he ovat jo sitä ennen tehneet. Siksi ei
maailma mitään kadota heissä.

SALME (päätään nyykähyttäen): Antaa menevän mennä, toisin sanoen.

PETÄJÄ: Juuri niin. Mutta miksi heistä puhumme? (Hymyillen.) Eihän
meistä kumpikaan toki mieti itsemurhaa.

SALME: Oletko niin varma siitä?

PETÄJÄ (jyrkästi): Olen. — (Nousee, tulee hänen luokseen.) Salme, et saa
leikilläsikään sanoa sellaista.

SALME: Kuka estää minua siitä?

PETÄJÄ: Minä. — (Hellästi.) Ei saa leikkiä tulen kanssa.

SALME (säpsähtäen): Tulen?

PETÄJÄ: Tarkoitan: sellaiset ajatukset ovat kuin tuli, niitä ei ole
päästettävä sydämen syvimpään pesiytymään.

SALME: Miksi ei?

PETÄJÄ: Siksi että ne kytevät kauan salassa, kunnes ne äkkiarvaamatta,
oman luontonsa sokeasta välttämättömyydestä, ilmiliekkiin leimahtavat.

SALME (tuijottaen häneen): Ja silloin?

PETÄJÄ: Silloin ne levittävät ympärilleen hävitystä ja kuolemaa. — Miksi
katsot minuun noin? Enhän mitään mieletöntä sano.

SALME: Et, sinä et sano koskaan mitään mieletöntä. (Äkkiä purskahtaen.)
Mutta etkö sitten näe, kuka tuo mies on?

PETÄJÄ: Hän?

SALME: Niin. Miksi tahdot seurustella hänen kanssaan? Miksi et aja ulos
häntä? Miksi et häädä häntä koko tajunnastasi?

PETÄJÄ: Olemme julkisessa hotellissa. Hän voi liikkua täällä yhtä
vapaasti kuin mekin.

SALME (kiihkeästi): Miksi hän ei esiinny sitten julkisesti? Miksi hän
käyttää naamiota? — Kuuleehan jo hänen äänestään, että hän ei ole mikään
rehellinen mies!

PETÄJÄ: Tosi on, että hän ensi hetkessä vaikutti minuun sangen
vastenmielisesti...

SALME: Eikö totta? Ensimmäinen vaikutus ei petä koskaan.

PETÄJÄ: Päinvastoin, se pettää sangen usein, ellemme aina ja joka hetki
ole valmiita sitä tarkistamaan.

SALME (epätoivoisesti): Sokea!

PETÄJÄ: Sitäpaitsi: _sinun_ ensimmäinen vaikutuksesi se oli.

SALME: Minun? — Miksi et siis uskonut siihen? Miksi et voi vieläkään
siihen uskoa?

PETÄJÄ: Salme! Olethan suunniltasi.

SALME: Reino! Vie minut pois täältä! Älä jätä minua tänne! Reino, minä
pyydän, minä rukoilen sinua...

PETÄJÄ (tutkivasti): Puhut aivan kuin joku vaara uhkaisi sinua.

SALME: Kenties uhkaa minua joku vaara...

PETÄJÄ: Mikä?

SALME: Minä en tiedä. — (Maanitellen.) Eikö totta, me matkustamme nyt
heti täältä? Tänä yönä jo.

PETÄJÄ: Mutta miksi? Vielä äsken viihdyit sinä niin hyvin täällä.

SALME (kärsimättömästi): Äsken, äsken, olenhan minä voinut muuttaa
mieltäni! — (Hätäisesti.) Yöjuna lähtee muutaman minuutin perästä. Me
voimme siihen saada kaikki valmiiksi...

PETÄJÄ: Emmekä me kuitenkaan ehtisi enää asemalle. — Mutta mikä sinua
vaivaa, Salme? Pelkäätkö siihen määrään tuota miestä?

SALME: Minä? Kuka on sanonut, että pelkään häntä?

PETÄJÄ (tyynesti): Näenhän sen koko olennostasi. — Mitä hän on siis
tehnyt sinulle? Mitä teidän välillänne on voinut _niin_ hirveätä
tapahtua?

SALME: Älä kysy! Älä kysy!

PETÄJÄ: Täytyyhän minun saada tietää se voidakseni estää vaaran, jos
sellainen todella uhkaa sinua.

SALME: Älä kysy!

PETÄJÄ: Miksi et luota minuun? Sitävartenhan minä olen olemassa.

SALME: Niin, niin.

PETÄJÄ (lämpimästi): Eikö totta sinunkin on helpompi olla sitten. Ja
minä vannon, vaikka se olisi mitä tahansa... (Askeleita vasemmalta.)
Hiljaa! Hän tulee. Me puhumme sitten, kahden kesken, tästä.

SALME: Minä ainakaan en tahdo kohdata häntä. (Pakenee verannalle.
Petäjä, joka myös on jo jonkun verran kiihoittunui, menee vasemmalle
taka-alalle. _Lucifer_ tulee.)

LUCIFER: Anteeksi, että viivyin niin kauan. — (Katsoo ympärilleen.)
Teidän naisenne on mennyt?

PETÄJÄ (hiukan hermostuneesti): Hän on siellä, verannalla.

LUCIFER: Ah, pelkäsin, että hän jo oli mennyt nukkumaan.

PETÄJÄ: Te pelkäsitte?

LUCIFER: Ainoastaan, että hän jäisi vaille tarjoamaani taidenautintoa.
— Kas niin, nyt on se asia sitä myöten valmis...

PETÄJÄ: Te olette antanut määräyksenne?

LUCIFER: Pienimpiä yksityisseikkoja myöten. — (_Iivari_ tulee kantaen
sampanjatarjotinta.) Ja nyt, herra taiteilija! Emmekö istu? (Viittaa
sohvapöytään.)

PETÄJÄ (epävarmasti): Luulen, että meidän sittenkin täytyy kieltäytyä
huvista.

LUCIFER: Kuinka?

PETÄJÄ: On ehkä parasta, että menemme levolle. — Me olemme päättäneet
matkustaa huomen-aamulla varhain...

LUCIFER: Turhia, te ette matkusta minnekään.

PETÄJÄ: Kyllä.

LUCIFER (hyväntahtoisella itsepintaisuudella): Ja minä vakuutan teille:
te jäätte kuin jäättekin koreasti tänne. — (Iivarille, joka on
vetäytynyt ovensuuhun.) Odotatko jotakin?

IIVARI: Pyytäisin vain kysyä, tarvitseeko herrasväki vielä mitään?

LUCIFER: Emme. — Se on totta: joku kynttilä. Minua varten. (Iivari
pois.)

PETÄJÄ: Mitä sillä aiotte?

LUCIFER: Eihän voi tietää koskaan... Täytyy olla aina varustettu. —
(Iivari tuo kynttilän. Lucifer pistää sen povitaskuunsa, kuiskaa
jotakin ja antaa rahaa hänelle, Iivari pois syvästi kumartaen.) Kas
niin, herra taiteilija: maljanne!

PETÄJÄ: Lasin voin juoda kanssanne. — (Kilistävät ja maistavat
seisoaltaan.)

LUCIFER: Naisen malja! _Teidän_ naisenne! — Pyydän julkilausua syvimmän
kunnioitukseni ja ihailuni häntä kohtaan.

PETÄJÄ: Pyydän kiittää hänen puolestaan.

LUCIFER: Eikö hän itse voisi sitä tehdä? — Kutsukaa hänet tänne!

PETÄJÄ (vastenmielisesti): Minä koetan. — (Menee verannalle ja palajaa
heti takaisin.) Hän ei ole siellä enää.

LUCIFER: Missä hän on?

PETÄJÄ: Hän on nähtävästi pistäytynyt puutarhaan kävelemään. — Te
näette, minun täytyy jättää teidät.

LUCIFER: Miksi? Hänen tähtenä? — Antakaa te hänen kävellä vaan. Se tekee
hyvää hänelle.

PETÄJÄ (terävästi): Mistä sen tiedätte?

LUCIFER: Täytyy ymmärtää nuoria naisia. Ja luvalla sanoen, herra
taiteilija: te ette ymmärrä omaa naistanne niin hituistakaan.

PETÄJÄ: _Te_ ymmärrätte?

LUCIFER: En häntä erikoisesti, mutta ylimalkaan. Eikä ole mitään
erikoisia naisia olemassa. On vain nainen, naaras, sukupuoli-olento.

PETÄJÄ (kylmästi): Niin miellyttävää kuin olisikin kuulla teidän
mielipiteitänne tästä asiasta, täytyy minun nyt päättää tämä
keskustelu.

LUCIFER: Te menette? Minne?

PETÄJÄ: Puutarhaan. — (Ivahymyllä.) Erikoista naista etsimään.

SALME (on tullut verannan ovelle): Ei ole tarpeellista. Tässä minä
olen.

LUCIFER: Katsokaa, herra taiteilija! — Mitä minä sanoin? Turhaa te
hänestä huolehditte.

PETÄJÄ (Salmelle): Eikö totta: sinä olet väsynyt, menemme levolle?

SALME: Minä voin hyvin kyllä tännekin jäädä.

LUCIFER: Katsokaa! Hän tahtoo jäädä.

PETÄJÄ: Ei.

LUCIFER: Kyllä. Mutta te tahdotte ajaa pois hänet. Hyi, ettekö häpeä,
herra taiteilija?

PETÄJÄ (vie syrjään Salmen): Olet oikeassa tuon miehen suhteen. Hän on
todellakin sietämätön. — Emmekö poistu?

SALME: Minä puolestani en näe mitään syytä siihen.

PETÄJÄ: Kuinka? Sanoithan itse äsken...?

SALME (hermostuneesti): Äsken, äsken! Aina sinä elät äskeisessä. —
(Katsoo suoraan silmiin häntä.) Minä _tahdon_ jäädä.

PETÄJÄ: Sinä tahdot? — Mutta meidänhän piti huomen-aamulla matkustaa...

SALME: Tänä iltana meidän piti matkustaa.

PETÄJÄ: Me emme olisi enää ehtineet junalle.

SALME: Kyllä, jos vain olisimme oikein kiirehtäneet. — Sinä et tahtonut
matkustaa, no niin, me jäämme.

PETÄJÄ (miltei nöyrästi): Jos jäämmekin, eihän meidän silti ole tarvis
jäädä tänne, hänen seuraansa.

SALME: Äsken en minä tahtonut seurustella hänen kanssaan, sinä tahdoit.
Nyt minä tahdon, sinä et tahdo.

PETÄJÄ: En.

SALME (pingoitetulla hymyllä): Suo anteeksi, armaani: olet aina
moittinut minua oikulliseksi. Mutta kuinka onkaan itsesi laita?

PETÄJÄ: Miksi tahdot siis nyt välttämättömästi jäädä hänen seuraansa?

SALME: Luulin sillä sinulle mieliksi tekeväni.

PETÄJÄ: Päinvastoin, minä vakuutan, että harva ihminen on vaikuttanut
minuun niin vastenmielisesti.

SALME (ilkkuen): Ensimmäinen vaikutus voi pettää, voi pettää!

PETÄJÄ: Ei. Nyt olen varma siitä.

SALME: Ja eihän ketään saa tutkimatta tuomita? Onhan se vasten sinun
omia periaatteitasi!

PETÄJÄ: Salme, minä rukoilen, älä puhu minulle noin!

SALME: Kuinka minun pitäisi puhua sinulle? Koetanhan seurata vain
jokaista oikkuasi ja päähänpistoasi.

PETÄJÄ: Salme, sinä et tahdo ymmärtää minua. — Olisitpa kuullut hänen
raa'an äänenpainonsa äsken, kun hän naisista puhui...

SALME (kuten edellä): Hän tuntee, näetkös, naiset, hän tuntee! — Mutta
miksi me tässä seisomme? Emmekö istu? Istu ja iloitse? (Lähestyy
sohvapöytää, jonka laitaan Lucifer on huolettomasti nojautunut,
seuraten tarkkaavaisena ryhmää etualalla.)

LUCIFER: Eikö totta, me otamme lasin?

SALME: Tietysti. Odottaahan meitä suuremmoinen taidenautinto. Pitihän
meidän katsoa ilotulitusta!

    (Kilistävät. Lucifer viittaa Salmen istumaan. Petäjä
    tyytymättömänä vasemmalla etualalla.)

Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


    _Salme_ ja _Lucifer_ nauravat ja ilakoivat sohva pöydän
    ääressä. _Petäjä_ lähestyy synkkänä heitä, tarttuu lasiinsa
    ja juo sen pohjaan sanaakaan sanomatta. Kumpikin katsovat
    häneen kummastuneina.

PETÄJÄ: Salme! Sinä olet sairas.

SALME: Minä? — (Nauraa vallattomasti.) En ole koskaan vielä tuntenut
terveemmäksi itseäni.

PETÄJÄ: Sinä _olet_ sairas. Sen kuulee sinun äänestäsi, sen näkee sinun
silmistäsi. — (Tarttuu hänen käteensä.) Sinähän vapiset aivan.

SALME: Mitä vielä! Vapisen vain sisällisestä jännityksestä odottaessani
tuota tulikoetta.

PETÄJÄ: Ja sinun sormesi ovat jääkylmät. — Salme, minä pyydän: mene
nukkumaan!

SALME (vetäen kätensä pois): Ethän sinä ole mikään sairaanhoitaja. —
(Kohottaa lasinsa Luciferille.) Te kuulette: hän tahtoo ajaa minut
pois.

LUCIFER: Minä kuulen. Mutta me annamme anteeksi hänelle. (Kilistävät.)
Eikö totta, herra taiteilija? Ettehän te tahdo ryöstää meiltä tätä
iloa?

PETÄJÄ: Kyllä, minä tahdon. — Salme: minä _käsken_, että menet
nukkumaan.

SALME (katsoo häneen): Sinä käsket?

PETÄJÄ: Niin, minä teen sen, ellet ymmärrä sitä itsestäsi.

SALME: Ja ellen tottele sinua?

PETÄJÄ: Tottelet ainakin lääkäriä. Sillä nyt minä soitan hänelle. Hänen
täytyy heti tulla tänne. (Menee nopeasti vasemmalle. Vaitiolo.)

SALME (arasti): Mahtaako hän tehdä sen todellakin?

LUCIFER: Luulen, että se on helpommin sanottu kuin tehty. — Elleivät
minun laskuni aivan petä...

SALME: Kuinka niin? Tuo kuulostaa kovin salaperäiseltä.

LUCIFER: Ehkä minulla onkin syytä olla salaperäinen. Maljanne! (Katsoo
merkitsevästi häneen. Vaitiolo. Petäjä palajaa vasemmalta.)

PETÄJÄ: Puhelinjohto lienee rikki. Minä en saa mitään vastausta
keskusasemalta. — (Painaa sähkökellon nappulaa.) Viinuri voi mennä...

LUCIFER: Anteeksi, lähetin hänet juuri eräälle asialle.

PETÄJÄ (kärsimättömästi): Tottahan täällä lienee muuta palvelusväkeä. —
Taikka: minä menen itse...

SALME: Sinä menet?

PETÄJÄ: Lääkäri asuu vain muutaman kivenheiton päässä tästä.

LUCIFER: On jo myöhäistä.

PETÄJÄ (häntä kuulematta): Minä tunnen hänet, hän nousee kyllä ylös,
jos hän jo olisi ehtinyt mennä nukkumaankin. — (Aikoo perälle, palajaa.)
Salme: vielä viimeisen kerran...

SALME: Jätä rauhaan minut!

PETÄJÄ: Kuten tahdot. (Pois nopeasti perälle. Vaitiolo. Lucifer nousee,
istuu Salmen vierelle ja ottaa hänen kätensä. Salme välttää hänen
katsettaan.)

LUCIFER: Katso minuun! — (Salme tottelee ehdottomasti.) Eihän sinua
mikään vaivaa?

SALME: Ei.

LUCIFER: Hyvä. — (Kiertää hänet käsivarrellaan.) Siitä on kauan kuin me
kaksi olemme näin tuttavallisesti jutelleet.

SALME (soinnuttomasti): On.

LUCIFER: Muistatko niitä aikoja vielä?

SALME: Muistan.

LUCIFER: Muistatko, kuinka poltit isäsi verstaan, eikä kenelläkään
muulla kuin minulla ollut vihiä siitä?

SALME: Niin. Minä poltin.

LUCIFER: Oletko senjälkeen murhapolttanut mitään?

SALME (päätään pudistaen): En.

LUCIFER: Eikö sinun ole tehnyt mielikään?

SALME: Kyllä. Joskus.

LUCIFER: Hän ei tiedä mitään sinun salaisesta intohimostasi?

SALME: Hän?

LUCIFER: Tuo toinen, tarkoitan. — Sinä et ole puhunut siitä hänelle
mitään? Hän ei ole arvannut sitä?

SALME (hitaasti): Ei.

LUCIFER: Siis hän ei tunne sinua ollenkaan? Hän pitää sinua aivan
tavallisena, arkipäiväisenä ihmisenä?

SALME: Minä luulen niin.

LUCIFER (ylenkatseellisesti): Ja hän luulee muka olevansa taiteilija! —
Valtiatar sinä olet, hävittävän ja kuluttavan tulen ikuinen jumaluus...

SALME: Niin.

LUCIFER: Luotu kypeniä kylvämään, veripunaisia liekkejä puhaltamaan...

SALME (vilkkaasti): Niin, niin.

LUCIFER: Ja hän tahtoo tehdä takkavalkean sinusta! — Mikä typeryys!

SALME: Takkavalkean?

LUCIFER: Hän tahtoo sinut vain kotiliedellä himmeästi helottamaan. —
Onhan se rikos! Onhan se synti!

SALME (yksinkertaisesti): Hän sanoo, että on synti hävittää.

LUCIFER: Se poroporvari! — Niinkuin ei juuri tuhlaus, turmeleminen,
hävittäminen olisi ihmisen suurin ilo!

SALME: Minulle se on ilo.

LUCIFER: Myöskin minulle. — Luonto hävittää joka hetki kokonaisia
maailmoita. Miksi emme me ihmiset sitten?

SALME: Hän sanoo, että ihmisten tehtävä ei ole repiä, vaan rakentaa.

LUCIFER: Niinkuin voisi luoda hävittämättä, niinkuin voisi repiä
rakentamatta! — Se arkiaivoinen, se sunnuntai-siveellinen pässinpää!

SALME (hiukan levottomasti): Hän on kuitenkin sangen hyvä minulle.

LUCIFER: Hahhah, ja hän luulee sillä sinut itseensä kiinnittävänsä! —
(Äkkiä, tullen totiseksi.) Ja sinä: oletko sinäkin hyvä hänelle?

SALME: En. En kyllin hyvä.

LUCIFER: Siinäpä se! Olet oikein paha hänelle. Kiusaat häntä, teet
hänen elämänsä sietämättömäksi.

SALME (katsoo hämmästyneenä häneen): Luuletko? Onko hän sanonut sinulle
jotakin?

LUCIFER: Ei. Ja kuitenkin _on_ asia niin.

SALME: Voi olla.

LUCIFER: Katsopas! — Ja kuitenkin minä tiedän, kuinka hyvä _sinä_, ja
juuri sinä yksin voit olla.

SALME: Hyvä sinulle, niin.

LUCIFER: Vaikka minä en ole koskaan sinulle mitään erikoista hyvyyttä
osoittanut! Eikö se ole kovin ihmeellistä?

SALME (koruttomasti): En minä puolestani ole nähnyt mitään ihmeellistä
siinä.

LUCIFER: Et, yhtä vähän kuin siinäkään, että olet paha hänelle.
Tiedätkö, mitä se todistaa?

SALME: En tiedä, olenko paha hänelle. Minulla on vain aina hänen
suhteensa paha omatunto.

LUCIFER: Häh? Paha omatunto? — Se todistaa vielä selvemmin kuin kaikki
muu pahuutesi häntä kohtaan, ettet rakasta häntä.

SALME: Niinkö?

LUCIFER: Oikeilla rakastavaisilla on aina hyvä omatunto. — Sinä katsot
minuun? Sinä et usko sitä?

SALME (eteensä tuijottaen): Minulla on lapsuudesta saakka ollut paha
omatunto.

LUCIFER: Siksi, että sinä aina olet tahtonut peittää jotakin. Siksi,
että sinä aina olet tahtonut esiintyä jonakin muuna.

SALME: Voi olla niin.

LUCIFER: Nyt sinulla ei ole paha omatunto?

SALME: Ei.

LUCIFER: Eikä ole ollut milloinkaan minun seurassani?

SALME (painaen päänsä hänen povelleen): Ei. Sinä olet ainoa, jonka
luona minulla aina on ollut tyyntä ja turvallista.

LUCIFER: Tiedätkö, mistä se johtuu? Siitä, että minä olen ainoa, joka
ymmärrän sinua, joka otan sinut sellaisena kuin olet, kaikkine,
alastomimpinekin ominaisuuksinesi.

SALME (keimaillen): Millainen olen siis mielestäsi?

LUCIFER: Suloinen, hurmaava, päätä-pyörryttävä olento, joka voit tehdä
tuokiosta ijäisyyden. — (Suutelee otsalle häntä.) Mutta sinun täytyy
saada hävittää, paljon hävittää...

SALME: Niin, niin.

LUCIFER: Polttaa kokonaisia maailmoita. — Elämä on sairas,
parantumattomasti sairas, Salme. On turhaa sitä paikata ja tohtoroida.

SALME: Eikö totta?

LUCIFER (nousee juhlallisesti): Minun tunnuslauseeni on: _mitä ei lääke
paranna, rauta parantaa, mitä ei rauta paranna, tuli parantaa_.

SALME: Mikä suuri, mikä ihana tunnuslause! (Taputtaa käsiään.)

LUCIFER: Hyvä. Siispä tiedä, että aion sitä kohta toteuttaa, tuolla,
joen toisella puolen.

SALME: Siellähän piti pian alkaa sinun ilotulituksesi.

LUCIFER (ylenkatseellisesti): Ilotulituksen? Kuka puhuu
ilotulituksesta? — (Voimakkaasti.) Lakko alkaa siellä, suurlakko,
vallankumous...

SALME: Vallankumous? Mitä kumotaan?

LUCIFER: Vanha maailma! Hänen maailmansa, jota Iisakin ja Jaakopin
jumalaksi sanotaan. — Jo tällä hetkellä kiertävät sähköiset sanat kautta
maan, salaiset kokoukset istuvat kaikkialla...

SALME: Kuinka jännittävää!

LUCIFER: Huomenna on suurlakko valmis. — Tiedätkö, mitä se merkitsee?
Junaliike pysähtyy, laivaliike pysähtyy, sähkö sammuu...

SALME (huudahtaen): Se sammuu jo! Näetkö? Näetkö? (Sähkölamput
himmenevät huoneessa ja sammuvat vihdoin kokonaan.)

LUCIFER: Liian varhain! Tämä voi tärvellä koko suunnitelman. — (Yrittää
rientää vasemmalle, pysähtyy.) Unohdin, että puhelinjohdot ovat jo
monesta kohden katkaistut.

SALME: Me jäämme pimeään! (Aikoo rientää perälle.)

LUCIFER: Kuunvalo riittää meille. — (Häntä pidättäen.) Sinä näet
kädessäni tämän kynttilän. Se on sovittu merkki.

SALME: Kuinka?

LUCIFER (sytyttää kynttilän): Katso! — (Heiluttaa hitaasti kolmeen
kertaan suuressa ympyrässä sitä.) Se on merkki siitä, että kaikki on
hyvin ja ilotulitus voi alkaa...

SALME: Anna, anna siis merkki heille!

LUCIFER (hymyillen salaperäisesti): Minä en itse tee mitään. Minulla
täytyy olla aina palvelijoita: käsiä, joita käytän, jalkoja, joita
juoksutan.

SALME: Tahdot, että minä tekisin sen?

LUCIFER: Juuri niin, minun oikea, minun suuri, minun viisas tyttäreni!
— (Kuiskien.) Samalla hetkellä leimahtaa tehtaan varastohuone tuleen...

SALME (katsoo jäykästi häneen): Entäpä minä en tottele sinua?

LUCIFER: Et tottele silloin omaa tahtoasi. — (Tarjoo kynttilää hänelle.)
Ota kynttilä! Astu kynnykselle! Tuollainen pieni taikatemppu vaan...

PUNAINEN MIES: Kirje herra tirehtöörille. (Outo mies, punainen naamari
kasvoillaan ilmestyy eteisen ovelle.)

LUCIFER: Odota! (Kiinnittää kynttilän pullon kaulaan ja vilkaisee
nopeasti kirjeeseen.)

SALME: Jotakin tärkeää?

LUCIFER: Lue! (Ojentaa kirjeen hänelle.)

SALME: En ymmärrä. Se on salakirjoitusta.

LUCIFER: Ah! se on totta! — _Me_ käytämme sitä keskenämme.

SALME: Ketkä me?

LUCIFER: Me punaiset. — (Repäisee lehden muistikirjastaan ja ojentaa sen
sanansaattajalle.) Vie!

PUNAINEN MIES: Minne?

LUCIFER: Sille, jolta sait kirjeen. — Hyvästi. (Punainen mies poistuu
syvään kumartaen.)

SALME: Kuka hän oli?

LUCIFER: Minun käskyläisiäni.

SALME: Mitä seisoi kirjeessä?

LUCIFER (lukee): "Me olemme ilmiannetut. Sotaväkeä marssii tänne. Mitä
on tehtävä?"

SALME: Ja sinä vastasit? — (Ylenkatseellisesti.) Sinä vastasit tietysti,
että kaikki on toistaiseksi jätettävä?

LUCIFER (viekkaasti): Ja sinä? Miten olisit _sinä_ menetellyt minun
sijassani?

SALME: Minä olisin antanut kapinan leimahtaa! Minä olisin vastannut,
että sotaväki marssikoon! Minä olisin...

LUCIFER: No niin: minä olen vastannut valtiattareni mielen mukaan.
(Laskee kätensä ivallisella kohteliaisuudella sydämelleen.)

SALME (vilpittömällä ihailulla): Minun herrani ja mestarini!

LUCIFER: Oletko nyt tyytyväinen minuun?

SALME: Suuri sinä olet, suuri pahassa, tarkoitan.

LUCIFER: Mikä on hyvä ja mikä on paha? Eikö ole parempi asettua niiden
kummankin ulkopuolelle?

SALME: Alapuolelle, tarkoitat sinä? — (Nojaa raukeasti häneen.) Voit
olla oikeassa. Jos ei kerran voi nousta niiden yläpuolelle...

LUCIFER: Vain jumalilla on voimaa siihen.

SALME (kuin unessa): ... silloin on paras painua pohjavesiin.

LUCIFER: Niin. Ei kukaan tahdo jäädä ijäkseen aaltojen ajeltavaksi.

SALME: Ei. — (Aukaisee äkkiä silmänsä, irtautuu hänestä ja katsoo
terävästi häneen.) _Nyt menen minä ja ilmiannan sinut_.

LUCIFER: Kenelle? Mistä?

SALME: Työväelle: siitä, että olet pettänyt heidät. Sitten sotaväelle,
jonka sinä myös olet pettänyt.

LUCIFER (nyökäyytäen olkapäitään): Sinä olet hullu!

SALME: En, vaan viisaampi kuin luuletkaan. (Tuijottaa eteensä. Kuin
itsekseen.) He ovat hulluja. Niin, nyt näen päivänselvästi sen... Nehän
kaksi kuuluvat yhteen.

LUCIFER: Ketkä kaksi?

SALME: Työväki ja sotaväki. Sinä yksin erotat heidät. Sinä yksin estät
heitä yhtymästä.

LUCIFER (välinpitämättömästi): Paras, että he toisensa tuhoavat.

SALME: Miksi tekevät he sen? — (Kääntää hitaasti silmänsä Luciferiin.)
Siksi, että _sinä_ yllytät heitä!

LUCIFER: He itse tahtovat niin.

SALME: Mutta sehän _on_ mielipuolisuutta. — Miksi he tahtovat? Miksi he
eivät tee liittoa keskenään ja nouse sinua vastaan?

LUCIFER (hymyillen): Juuri siksi on paras pitää heidät erillään.

SALME: Mutta _jos_ he yhtyisivät? Mitä silloin tapahtuisi?

LUCIFER: Silloin alkaisi maan päällä tuhatvuotinen valtakunta.

SALME (päätään nyykähyttäen): Ja siksi petät sinä heitä molempia. —
(Jälleen itseensä vajoten.) _Sen_ minä ymmärrän. Mutta että he antavat
pettää itsensä...

LUCIFER: Jätä jo tuo!

SALME: Sinä ajattelet: Jos kapina onnistuu, asetun minä työväen
puolelle. Jos se taas epäonnistuu...

LUCIFER (viekkaasti): Tämä kapina ainakin oli jo ennen syntymäänsä
epäonnistunut.

SALME: ... silloin olet sinä jälleen esivallan uskollisin alammainen. —
(Kääntää katseensa hitaasti häneen.) Tiedän, kuka olet. Olet molempien
palveluksessa, kuulut kumpaankin järjestöön.

LUCIFER: Kenen palveluksessa? Mihin järjestöön? — Sinä hourit.

SALME (katsoo kiinteästi häneen): Sekä heihin, jotka toimeenpanevat
salaliittoja, että heihin, joiden asia on tukahduttaa ja ilmiantaa
niitä.

LUCIFER: Pah! Ponnistat suotta aivojasi. (Tekee torjuvan liikkeen
kädellään.)

SALME: Tunnusta, että puhun totta. Tunnusta...

LUCIFER: Ei ole aikaa enää. — (Katsoo kelloaan.) Sekunnit rientävät,
meidän on nyt merkki annettava.

SALME (hitaasti): Voin antaa merkin, jos sanot ensin täyden totuuden
minulle. — Sinä ilmiannoit heidät?

LUCIFER: Esivalta on koko ajan tiennyt heidän hankkeistaan.

SALME: Sinun kauttasi?

LUCIFER (hymyillen): Kuulun vallankumouksellisten pääkomiteaan.

SALME: Mutta sinä olet myös valtiollisen salapoliisin palveluksessa?

LUCIFER: Teen palveluksia jokaiselle, joka vaan pyytää apuani.

SALME (päätään nyykähyttäen): Sen ymmärrän. — Mitä nyt aiot?

LUCIFER: Odotan asioiden kehittymistä.

SALME: Siellä vuotaa verta tänä yönä?

LUCIFER: Mikään ei ole sen uskottavampaa.

SALME: Itse et aio ottaa osaa taisteluun?

LUCIFER (hymyillen): En. Täytyy olla myös syrjästä-katsojia.

SALME: Vaikka olet asian alkuunpanija?

LUCIFER: Sota ei yhtä kaipaa. Ja sodassa kuulun minä aina
pääesikuntaan.

SALME (päätään nyykähyttäen): Senkin ymmärrän. — Olet sangen avomielinen
minua kohtaan.

LUCIFER: Koska vaadit sitä. — (Katsoo kelloaan.) Mutta nyt on sinun
merkki annettava.

SALME: Teen sen, koska en voi jättää sitä tekemättä. (Menee verannan
ovelle. Kello seinällä lyö kaksitoista. Salme piirtää koneellisesti
kolme ympyrää ilmassa kynttilällä. _Joukko outoja miehiä_, mustat
naamarit silmillään, on ilmestynyt eteisen ovelle. Lucifer menee,
vaihtaa pari sanaa kuiskaten heidän kanssaan ja osoittaa Salmea.)

LUCIFER: _Siinä rikollinen!_ (Mustat miehet nyykäyttävät päätään
hyväksyvästi.)

SALME (käännähtäen): En! (Pudottaa kynttilän kädestään, Pakenee
oikealle etualalle, ilotulitus syttyy oikealla.)

LUCIFER: Hän on meidän!

SALME: Ei, ei!

MUSTAT MIEHET (hyväksyvästi mutisten): Meidän.

LUCIFER: Meitä tarvitaan nyt toisaalla. Tulemme ennen aamunkoittoa ja
otamme sinut.

SALME (kirkaisten): Ah! (Vaipuu maahan.)

Esirippu.




KOLMAS NÄYTÖS.


    _Salme_ sohvalla lepää taintuneena. _Petäjä_ istuu tuolilla hänen
    pääpuolessaan ja koettaa virvoitella eloon häntä. Punaiset liekit
    oikealta valaisevat näyttämöä.

SALME (ponnahtaen istualleen): Missä olen?

PETÄJÄ: Olet hyvässä turvassa. Minä se olen.

SALME: Reino! Miksi jätit minut?

PETÄJÄ: Muistanet, että menin lääkäriä etsimään.

SALME: Niin, niin.

PETÄJÄ: Hän oli sairasmatkalla. Juttelin vain hetken hänen vaimonsa
kanssa. Tulen takaisin, löydän sinut lattialta taintuneena.

SALME (katsoen ympärilleen): Onko ... _hän_ ... poissa?

PETÄJÄ: Kuka?

SALME: Hän ... tuo toinen.

PETÄJÄ: Ilotulittaja?

SALME (vavisten): Pimeyden ruhtinas hän on.

PETÄJÄ: Varmaan on hänessä jotakin salaperäistä. — Kuulin tohtorilassa,
että hän on jonkun aikaa maleksinut näillä tienoin. Eikä kukaan tiedä,
mitä hänellä on oikein mielessään.

SALME: Minä tiedän. — (Kuumeentapaisesti.) Hän toimeenpanee
salaliittoja...

PETÄJÄ: Niinkö?

SALME: ... ja ilmiantaa ne. Hän hävittää, mitä muut rakentavat. Hänen
tunnuslauseensa on...

PETÄJÄ (rauhoittaen): Etköhän nyt väsytä itseäsi puhumalla?

SALME: En ollenkaan. Olen aivan terve. — (Peittää silmänsä.) Eikö tämä
ilotulitus lopu milloinkaan?

PETÄJÄ: En tiedä, teenkö oikein sen sinulle sanoessani. On tapahtunut
hirveä onnettomuus.

SALME (katsoo kauhistuneena häneen): Onnettomuus?

PETÄJÄ: Tehdas palaa. Sotaväkeä on saapunut läheiseltä leiripaikalta
sitä sammuttamaan.

SALME: Minä sen poltin! (Putoaa nopeasti päänalaiselleen.)

PETÄJÄ: Sinä! Ethän ole liikkunut tästä hotellista. — Epäilemättä on
sattunut joku tapaturma ilotulituksen yhteydessä.

SALME (epätoivoisesti): Turmio on tapahtunut! Murhapoltto on
tapahtunut!

PETÄJÄ: Miksi aina pahinta ajatella? — Tosin kuuluu tehtaan työväki
olleen jo jonkun aikaa sangen kiihdyksissä...

SALME: Siinäpä se! _Hän_ on kiihoittanut heitä.

PETÄJÄ (kuin itsekseen): ... joten _voisi_ olla kysymyksessä myös
murhapoltto. — (Haihduttaen pois ne ajatuksensa.) Mutta tuo toinen
selitys on luonnollisempi. On tarvittu vain joku satunnaisuus, joku
tilapäinen huolimattomuus...

SALME: Minä tiedän, kuinka asia on, minä _tiedän_.

PETÄJÄ: Kuinka sen voisit tietää? Jos asiassa on jotakin epäilyttävää,
kuten arvelet, on pikainen poliisitutkinto sen kyllä selvittävä.

SALME (kohoten kyynärpäänsä varaan): Poliisitutkinto? — Onko vangittu
ketään?

PETÄJÄ: Enhän minä ole ollut siellä? Mutta jos asia kiinnittää siinä
määrin sinun mieltäsi...

SALME (väsyneesti): Ei, ei. Tulin vain sellaista ajatelleeksi. —
(Äkkiä.) Eihän päivä koita vielä? (Kohoaa istumaan.)

PETÄJÄ (katsoo kelloaan): Lie vielä hyvä puolituntinen aamun
valkenemiseen. Mutta miksi sitä kysyt?

SALME: Ilman vain. Minulla on siis vielä hiukan aikaa levähtää.
(Kallistuu takaisin sohvalle.)

PETÄJÄ: Tietysti sinulla on. Sinä olet vain väsynyt etkä muuta. —
(Peitellen häntä.) Tahdotko, että tuon lisää päänalaista sinulle?

SALME: Kiitos, minun on hyvä näin. Jospa vain voisit verhota tuon
ikkunan!

PETÄJÄ (laskee verhot alas): Ei, se ei auta mitään. Tulenkajastus
tunkee läpi verhojenkin.

SALME: On jo parempi. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Ja olethan sinä
täällä. Minä voin nyt uinahtaa turvallisesti.

PETÄJÄ: Nuku, nuku! (Pitää jonkun aikaa kätensä hänen otsallaan.
Etääntyy hänestä, tulee keskinäyttämölle. _Iivari_ juoksee kiireesti
sisälle vasemmalta.)

IIVARI: Tulipalo! Tulipalo!

PETÄJÄ: Sht! Hiljaa! Täällä on sairas.

ILARI: Tulipalo! Tehdas palaa! (Aikoo juosta perälle.)

PETÄJÄ (tarttuen hänen kaulukseensa): Idiootti! Eihän se tänne tule! —
Missä olet ollut muuten? Olen turhaan soittanut sinua.

IIVARI: Minä menin makuulle.

PETÄJÄ (ankarasti): Kenen luvalla?

IIVARI: Hän, tirehtööri, lupasi. Ja hän antoi myös hyvät juomarahat
minulle.

PETÄJÄ: Se ei kuulu minulle. — Eikö täällä ole muuta palvelusväkeä? Mikä
lemmon paikka tämä on oikeastaan?

IIVARI: Kaikki ovat tehtaalla, illallistarjoilua hoitamassa. — Onko
herrasväki tarvinnut jotakin?

PETÄJÄ: Me? Me olemme kaiken aikaa tarvinneet jotakin. — (Hieroo
otsaansa.) Mutta mitä? Minun pääni on kuin poissa paikoiltaan...

IIVARI (nokkelasti): Vähän pulveria apteekista. Minä juoksen kyllä
noutamaan.

PETÄJÄ: Se voisi tehdä hyvää.

IIVARI: Herrat kysyvät sellaista aina aamupuhteella. — Mitä minä otan
sitten?

PETÄJÄ: Minä kirjoitan. — (Repäisee lehden muistikirjastaan, kirjoittaa
ja ojentaa sen hänelle.) Se on totta. Sinulle pitää olla vähän
pikkurahaa...

IIVARI: Ei tarvitse. Minulla on kyllä itselläni. (Heläyttää rahoja
taskussaan.)

PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. Mitä odotat siis?

IIVARI (varovasti): Minä olisin vain kysynyt, olisiko niillä
pulvereilla kiire?

PETÄJÄ: Kuinka niin?

IIVARI: Olisin samalla pistäytynyt tuolla joen toisella puolen.

PETÄJÄ: Tehtaalla? Tulipaloa katsomassa?

IIVARI: Niin. Minä en tiedä, mikä siinä on, mutta tulipalo on aina
vaikuttanut niin kovin mahtavasti minuun. Se ihan vetää, se ihan kiskoo
sinne...

PETÄJÄ (hymyillen): Pane jalat allesi sitten! (Iivari pois eteisen
ovesta. Petäjä tulee mietteissään etualalle. Iivari palajaa takaisin ja
viittoo vilkkaasti eteisen kynnykseltä.)

IIVARI (kuiskien): Herra, herra!

PETÄJÄ: Mikä on?

IIVARI: Minä en uskalla mennä. Siellä on joku.

PETÄJÄ: Kuka? Missä?

IIVARI (kalisevin hampain): Siellä portilla. Naamioitu mies. Hän
näyttää niin kamalalta tulenkajastuksessa.

PETÄJÄ: Mitä hulluja!

IIVARI: Hän näkyy kyllä tännekin. Herra katsoo vain. — (Vetää hänet
eteiseen.) Ei, hän on hävinnyt.

PETÄJÄ: Arvasinhan sen. Sinä olet nähnyt näkyjä.

IIVARI (päätään pudistaen): Kuitenkin näin minä niin selvästi hänet.
Hänellä oli musta naamio silmillään...

PETÄJÄ: Olethan niin peloissasi, että pysyt pystyssä tuskin. Hyi, etkö
häpeä? Iso mies!

IIVARI: En minä arka ole. Luonnollisissa asioissa minä en pelkää
piruakaan.

PETÄJÄ: Ylenluonnollisistako luulet tässä sitten olevan kysymyksen?

IIVARI: Minä en tiedä. — Mutta jos herra seisoo tässä siksi kuin olen
päässyt portista...

PETÄJÄ: Minä seison. — Ja voithan huutaa, jos jotakin ylenluonnollista
sinulle tapahtuu. (Iivari pois. — Salme herää säpsähtäen.)

SALME: Olenko kauan nukkunut?

PETÄJÄ: Vain hetkisen, armaani. Kuinka voit?

SALME (kohoten istumaan): Tunnen nukkuneeni iankaikkisuuden. — Kenen
kanssa sinä puhuit täällä?

PETÄJÄ: Tarjoilijan, jonka lähetin apteekkien. — Nousetko ylös?

SALME: Miksi en nousisi? Eihän minua mikään vaivaa. (Tulee
keskinäyttämölle. Petäjä rientää hänen vastaansa.)

PETÄJÄ: Sepä erinomaista! — (Arastuen hänen omituista katsettaan.)
Kuitenkin sinä näytät niin kummalliselta.

SALME: Minulla olisi vain niin paljon puhumista sinulle. Mutta en
tiedä, ehtinenkö.

PETÄJÄ (tarttuen hänen käteensä): Miksi et ehtisi? Myöskin minä
tahtoisin sanoa sinulle jotakin. — (Salme vetää kätensä pois.) Niin,
tietysti, voimmehan me jättää sen myös toistaiseksi.

SALME: Mitä tahdoit sinä sanoa minulle?

PETÄJÄ: Kenties kuitenkin vielä levähtäisit? Sallitko, että saatan
sinut huoneesemme?

SALME (väsyneesti): Niin paljon esipuheita! — Ajattelet liiaksi minua.
Eihän se sinulle sovi.

PETÄJÄ: Armaani! Ketä minä sitten ajattelisin, ellen sinua.

SALME: Itseäsi. Ja omaa työtäsi. Minä menen sinne minne minun on pakko
mennä...

PETÄJÄ: Minne? — Minne sinun olisi pakko mennä, jonne minä ja minun
työni eivät voisi seurata sinua?

SALME (välttäen hänen katsettaan): Eihän tiedä koskaan... Ihmisessä voi
olla kuiluja, joita ei arvaa kukaan...

PETÄJÄ: Eivät heidän läheisimpänsäkään?

SALME: Eivät aina... Voivat elää vuosikausia vierekkäin eivätkä sentään
tunne toisiaan.

PETÄJÄ (värähtävällä äänellä): Olemmeko me ehkä mielestäsi kaksi
sellaista ihmistä, Salme?

SALME: Älä suutu, enhän meistä puhu! Puhun ihmisistä ylimalkaan.

PETÄJÄ (katsoo kiinteästi häneen): Ihmisistä, jotka toisiaan
rakastavat?

SALME: He ovat niin kummallisia. Koettavat pakottaa toistensa
kaltaisiksi toisiaan ja ovat kuitenkin kuin eri tähtiä, eri maailmoita.

PETÄJÄ: Rakkaus on niin kummallinen, tarkoitat sinä?

SALME (surumielisesti): Minä en tiedä?

PETÄJÄ: Et tiedä? Et enää rakasta minua?

SALME: Tunnen niin vähän itseäni. — (Liikkuu huoneessa.) Mutta eihän
meidän pitänyt tästä puhua. Mitä aioit sanoa minulle äsken?

PETÄJÄ: Meistä kahdesta tahdoin minä puhua. Niin, ja sitten tuosta
kolmannesta.

SALME: Kenestä? _Hänestä_? (Säpsähtää, katsoo arasti häneen. Petäjä
vetää lempeällä väkivallalla hänet istumaan.)

PETÄJÄ: Ilotulittajasta. — Sillä ethän tahdo kieltää, Salme, että teidän
välillänne on jotakin, on tapahtunut jotakin.

SALME: Tapahtunut?

PETÄJÄ: Tapahtunut nyt ja tapahtunut myös ennen. — Mitä se on? Etkö
tahdo sitä sanoa minulle?

SALME (katsoo suoraan hänen silmiinsä): Voin sanoa sen: Meidän
välillämme on todella jotakin.

PETÄJÄ: Mitä siis?

SALME: Rikos. (Levottomasti.) Älä kysele enempää! En kuitenkaan voisi
enkä ehtisi sitä sinulle lähemmin selittää.

PETÄJÄ: Olet rakastanut tuota miestä?

SALME: En... Eikä se ole siinä... Siinä on jotakin muuta.

PETÄJÄ (kiinteästi): Jotakin, jota sinä et voi ilmaista minulle?

SALME (aina levottomampana): En. Se on niin hirveätä. Se on niin
salaista. Sillä on niin pitkät juuret.

PETÄJÄ: Juuret, jotka kiinnittävät sinut häneen?

SALME: Kuin pakko, kuin välttämättömyys. Se johtuu hamasta minun
lapsuudestani. — Ei, minä en voi sanoa sitä sinulle.

PETÄJÄ: Et usko, että ymmärtäisin sitä?

SALME: Et, et, sinä pelkäisit, sinä pakenisit maailman ääriin minua...
(Tahtoo nousta.)

PETÄJÄ (häntä pidättäen): Hän ei pelkää? _Hän_ ei pakene siis?

SALME: Ei. Ja juuri sehän meitä kahta toisiimme yhdistääkin.

PETÄJÄ: Te olette rikostovereita?

SALME (tuskallisesti): Se on niin hirveätä! Se on niin pahaa! Ei, sinä
et _voi_, sinä et _saa_ sitä ymmärtää!

PETÄJÄ: Ehkä en. (Päästää hänen kätensä. Nousee ylös ja tulee
vitkalleen oikealle keskinäyttämölle. Punainen loimo ulkona on
vaalennut vitkalleen. — Salme lähestyy surumielisenä häntä.)

SALME: Minun täytyy nyt mennä.

PETÄJÄ: Tuota miestä tapaamaan?

SALME: Niin.

PETÄJÄ (tuskallisesti): Sinä rakastat vieläkin häntä?

SALME: En. Minä en ole koskaan häntä rakastanut.

PETÄJÄ: Kuitenkin menet häntä tapaamaan?

SALME: En _voi_ muuta. Olen hänen vallassaan.

PETÄJÄ: Sinä! — (Voi tuskin hillitä liikutustaan enää.) Hän kiinnittää
siis ... niin väkevästi sinua?

SALME: Kyllä. Hän vetää kuin syvyyden koura minut mukanaan.

PETÄJÄ: Minne?

SALME (tyynesti): Minä en tiedä.

PETÄJÄ: Kohti suurta tuntematonta siis? — Mutta sehän on hulluutta,
sehän on mielenvikaisuutta...

SALME: Minä en tiedä. Tunnen vain, että minun on häntä seurattava. —
(Vaitiolo.) Hyvästi! (Ojentaa avuttomana kätensä hänelle. Petäjä
kääntyy pois itkien äänensä ja menee vitkalleen verannan ovesta ulos.
Salme jää hänen jälkeensä murhemielisenä tuijottamaan. Käännähtää
äkkiä: _Lucifer_, musta naamio silmillään, seisoo liikkumattomana
eteisen kynnyksellä.)

LUCIFER: Aamu hämärtää.

SALME: Minne viet minua?

LUCIFER: Sinne, minne mielesi on.

SALME (astahtaen askeleen häntä kohden): Mitä tarjoat minulle?

LUCIFER: Tarjoan _hävityksen hekkuman_ sinulle. Suuremman kuin on
koskaan saanut kuolevainen.

SALME: Ja mikä on loppu oleva? (Astahtaa jälleen askeleen häntä
kohden.)

LUCIFER: Saada vihdoin itse hävitä olemattomiin.

SALME: Sinun kerallasi?

LUCIFER: Seuraan kuin liekki sinua.

SALME: Poltat? Kulutat minut?

LUCIFER: Ja suuret maailmat sinun avullasi. — Tule!

SALME (nyykäyttää päätään hänelle): Minä tulen. (Ojentaa kätensä
hänelle. Menevät. Näyttämö on hetken aikaa tyhjä. — Petäjä ryntää
sisälle oikealta.)

PETÄJÄ: Salme! Salme! — (Katsoo ympärilleen, tarttuu tuskissaan
päähänsä.) Miksi en pitänyt kiinni hänestä? Miksi päästin hänet teille
tietymättömille? (Aikoo syöksyä eteisen kautta ulos. Pysähtyy, miettii,
hillitsee itsensä. Nojaa päänsä taapäin uunia vasten suurimman tuskan
vallassa. _Iivari_ tulee eteisen ovesta hitaasti ja alakuloisena.)

IIVARI: Tässä ovat rohdot.

PETÄJÄ (vaivaloisesti): Rohdot! — Pane ne tuonne pöydälle. (Iivari tekee
työtä käskettyä. Vaitiolo.)

IIVARI: — Onko herra sairas?

PETÄJÄ: Voin olla. — (Vaitiolo.) Tuliko täältä sinua vastaan joku
nainen?

IIVARI: Nainen?

PETÄJÄ: Niin. Oliko hänellä joku mies seurassaan?

IIVARI: Ei minua vastaan ole kukaan tullut. (Vaitiolo. Varovasti.)
Oliko se herran rouva, joka meni?

PETÄJÄ: Oli.

IIVARI: Mutta hän tulee kaiketi takaisin?

PETÄJÄ: Ei. Hän ei palaja enää milloinkaan. (Iivari katsoo
tyrmistyneenä häneen. Petäjä liikkumattomana entisellä paikallaan.)

IIVARI (holhoavasti): Eikö herra menisi levolle? — (Petäjä ei vastaa.)
Eihän se siitä nyt kuitenkaan sen paremmaksi tule.

PETÄJÄ: Mikä?

IIVARI: Sepähän se. Rakkauden asia. — (Vaitiolo.) Kun on nukkunut,
näyttää koko maailma taas aivan toisenlaiselta.

PETÄJÄ (soinnuttomasti): Niinkö?

IIVARI: Aivan varmaan. — On minullakin suruja ollut. Ja on minullekin
juuri nyt jotakin vallan kauheata tapahtunut.

PETÄJÄ: Mitä?

IIVARI (heittää rahan taskustaan pöydälle): Herra kuuntelee tuota
kilinää. Onkos tuo oikea markka?

PETÄJÄ: Jos lienee.

IIVARI: Eipäs, se on tinamarkka. Ja tuo! Ja tuo! Ja tuo! — (Heittää
rahat pöydälle äkeissään.) Ne ovat kaikki vääriä.

PETÄJÄ: Taitaa olla paljon väärää rahaa liikkeessä nykyaikaan.

IIVARI (kokoaa rahat jälleen kouraansa): On sitä eräillä. — Se oli piru
miehekseen se tirehtööri.

PETÄJÄ: Oliko?

IIVARI: Hän antoi ne minulle. Enkä minä osannut arvatakaan, ennen kuin
apteekissa sanoivat...

    (Etäisiä kiväärinlaukauksia.)

PETÄJÄ (kuin unessa): Mitä sanoivat?

IIVARI: Siellä ammutaan. — (Menee verannan ovelle.) — Sanoivat, että ne
olivat vääriä. Mutta en minä silti itke. Enkä minä tätä muun vuoksi
kerrokaan...

    (Lähempää kiväärinlaukauksia. Vaitiolo.)

PETÄJÄ: Kuin minkä vuoksi?

IIVARI: Kuin sen vuoksi, että herra huomaisi jokaisella olevan omat
surunsa tässä maailmassa. — Nyt ne ampuvat taas! Kuuliko herra kiväärin
laukauksia?

PETÄJÄ: Kyllä.

IIVARI (huokaisten): Ne tappavat siellä toisiaan. Työväki ja sotaväki.
— (Vaitiolo.) Eikö herra istuisi kuitenkin? Näyttää niin kamalalta...

PETÄJÄ: Mikä näyttää kamalalta?

IIVARI: ... kun herra seisoo siinä pellinnyöriä vasten pitkin
pituuttaan. Riippuu kuin hirressä ikään.

PETÄJÄ (vavahtaen): Hirressä?

IIVARI: Herra ottaisi nyt niitä rohtoja. Minä panen vesilasin tähän
pöydälle.

PETÄJÄ: Hyvä, hyvä. (Iivari laittaa vesilasin pöydänkulmalle rohtojen
viereen. Vetää ylös ikkunaverhon. Harmaa aamuhämärä tunkee huoneesen.)

IIVARI: Siellä on sumua. Taitaa tulla sadeilma täksi päiväksi.

PETÄJÄ: Taitaa tulla. (Vaitiolo.)

IIVARI: En minä tehtaalle asti äsken päässytkään. Koko seutu oli
piiritetty.

PETÄJÄ: Vai oli. (Vaitiolo. Iivari katsoo häneen, menee päättävästi
hänen luokseen.)

IIVARI: Eihän herra aio...?

PETÄJÄ: Mitä?

IIVARI: Itsemurhaa. — Paha sanoa, mutta niitä kun tapahtuu täällä niin
usein...

PETÄJÄ: En, en. Ole aivan huoleti!

IIVARI (osaa-ottavasti): Ei muun vuoksi, vaan siitä kun tulee aina
tutkimuksia ja rettelöitä hotellille.

PETÄJÄ: Mene nyt vain!

IIVARI: Minä menen. Herra kait soittaa, sitten kun tahtoo aamukahvin.

PETÄJÄ: Kyllä. Minä soitan. —

    (Iivari pois vasemmalle. Petäjä tulee koneellisesti pöydän
    ääreen. Etäisiä yhteislaukauksia. Vaipuu sohvalle ja peittää
    pään käsiinsä.)

Voi hyvä jumala!

Esirippu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAMIOITA VI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.