Naamioita III-IV : Ritari Klaus; Alkibiades; Carinus

By Eino Leino

The Project Gutenberg eBook of Naamioita III-IV
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Naamioita III-IV
        Ritari Klaus; Alkibiades; Carinus

Author: Eino Leino


        
Release date: April 8, 2026 [eBook #78395]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Vihtori Kosonen, 1908

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78395

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAMIOITA III-IV ***
language: Finnish




NAAMIOITA III-IV

Kirj.

Eino Leino





Helsingissä,
Vihtori Kosonen Oy,
1908—09.




SISÄLLYS:

RITARI KLAUS. Kuvaelma
ALKIBIADES. 5-näytöksinen murhenäytelmä
CARINUS. 5-näytöksinen runonäytelmä






RITARI KLAUS

Kuvaelma



HENKILÖT:


Ritari Klaus.
Inkeri.



Näyttämö: Mökki erämaassa. Ovi Perältä. Vasemmalla ikkuna-aukko, joka
luukulla suljetaan. Etualalla vasemmalla Neitsyt Maarian kuva puisessa
komerossaan. Himmeä lamppu sen HENKILÖT: edessä.

_Ritari Klaus_ seisoo neuvottomana keskilattialla. _Inkeri_ on juuri
tullut sisälle ja pudistelee lunta turkiksistaan.


RITARI KLAUS: Niin, tämä on minun kotini ja tällainen minun elämäni.
Sinä näet, että ikkunalautani on lahonnut ja oven kamanat viistoon
painuneet. Lumi sataa tänne sisälle pyryllä ja vesi jäätyy
juoma-ammeessa pakkasella. En ikinä olisi uskaltanut kutsua tänne,
ellet olisi tullut itsestäsi.

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: Sinä et voi rakastaa minua. Minulla ei ole muuta omaa
taivaan alla kuin tämä tölli ja nämä vaatteet päälläni, jotka eivät
nekään enää ole uuden uutukaiset. Henkeni pitimiksi viritän joskus
vivun korpeen, mutta erämiehet särkevät sen tavallisesti, sillä he
sanovat minun turmelevan heiltä metsä-onnen. Paras, että käännyt
takaisin tykö valtavanhempaisi.

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: Se ei käy laatuun, ystäväni. Enhän minä ole mies, jota
sinun sopii rakastaa. Minun ruumiini on yhtä ruma kuin minun sielunikin
eikä ole sitä pahetta maan päällä, jota minä en olisi sakkaan saakka
tyhjentänyt. Minä olen naurattanut naisia useampia kuin minun päässäni
on hiuksia ja murhannut miehiä niin monta, että voisi tehdä
kellotapulin heidän pääkalloistaan. Muistinko mainita, että olen
ryöstänyt leskien ja orpojen osan sekä hukannut taloni ja tavarani
myrkyllisissä, päätä-pyörryttävissä nautinnoissa? Minä olen raunio,
jossa vain sisiliskot luikertavat. Mitä iloa saattaa sinulla olla minun
seurastani?

INKERI: Minä rakastan sinua.

RITARI KLAUS: En tiedä, pitääkö minun itkeä vai nauraa sinulle. Sinä
olet todellakin hyvin merkillinen. Sinä tulet minun luokseni silloin,
kun minulla ei enää ole mitään ja kun itse olen inho ja häpeä
itselleni. Miksi sinä et tullut silloin, kun minä olin rikas ja nuori,
kun minulla oli knaappeja ja palvelijoita ja kun valtakunnan
mahtavimmat ritarit katsoivat kunniakseen istua minun pöydässäni?
Silloin olisin minä ehkä voinut valmistaa sinulle arvosi mukaisen
vastaanoton. Nyt tulet sinä myöhään yöllä, etsit kaukaisen erämaan
töllin ja sanot, että tahdot jäädä siihen yhdessä rikollisen miehen
kanssa, jota kukaan kunniallinen ihminen ei enää tervehdi edes tiellä
tahi kirkkomäellä. Herra on varmaan nähnyt hyväksi ottaa pois sinulta
sinun ymmärryksesi.

INKERI: Etkö kuule, että rakastan sinua?

RITARI KLAUS: Pelätä ja kammota sinun tulee minua, jos tahdot pysyä
uskollisena omalle itsellesi. Oletko ollenkaan ajatellut sen teon
seurauksia, jonka olet noin kevytmielisesti ja uhkarohkeasti
suunnitellut? Ellet sinä vielä ennen yötä palaja nopeasti takaisin
isäsi kartanoon, olet sinä huomenna yhtä koditon ja kurja kuin minäkin
eikä kukaan entisistä ihailijoistasi ole enää sinulle kättä ojentava.
Sukusi on sinut kiroava, kansa on kauhistuva naista, joka minunmoiseeni
metsänpetoon on liittänyt kohtalonsa. Kaikki vallasväen ovet
sulkeutuvat sinulta paukahtaen, sinun on mahdoton enää koskaan
matkustaa Turkuun tahi Tukholmaan, puhumattakaan meidän omasta
pitäjästämme, jossa sinä yksinkertaisesti olet tuomittu ihmisten
ilmoilta häviämään. Nainen voi kestää paljon, minä tiedän sen, mutta ei
sitä surun ja häpeän kuormaa, joka painaisi sinua minun vierelläni.
Siksi ole nyt järkevä ja...

INKERI suutelee häntä.

RITARI KLAUS: Sinä todellakin hämmästytät minua. Sinä suutelet minua
niinkuin minä olisin nuori hovipoika tahi tulisilmäinen luutunlyöjä
enkä vanha, harmaahapsinen mies, jonka hartiat jo ovat elämän
taistelussa ennen aikojaan kumartuneet. Näen, että tahdot syöstä itsesi
suoraan perikatoon. Minä ymmärrän, että nainen voi tehdä senkin
rakastajansa takia, mutta enhän minä ole sinun rakastajasi. Minä olen
vain yksi sinun hyljätyistä kosijoistasi, jota sinä nyt lähestyt
säälistä hänen suuressa onnettomuudessaan. Se tuottaa kunniaa sinun
hyvälle sydämellesi ja minun oma sydämeni on siitä syvästi liikutettu,
mutta minä olen todellakin arvoton sinun armolahjaasi vastaan ottamaan.

INKERI suutelee häntä.

RITARI KLAUS: Sinun suudelmasi koskee kipeästi minuun. Oli aika,
jolloin se olisi sulanut kuin sokeri minun huulillani. Nyt pistää se
minua kuin peitsenkärki takaraivooni saakka. Sinä teet todellakin hyvin
väärin myöskin minua kohtaan, kun et tahdo totella sanojani. Mikä julma
ilo saattaa sinulle olla siitä, että herätät haamuja haudoistaan ja
lietsot minuun vain tuskaa ja kärsimystä? Mitä tahdot minusta? Miksi
tulet minun luokseni? Miksi et sinä sano mitään, vaan tuijotat minuun
tuolla katseella, joka rikkoo yksinäisen korpi-yön rauhan povessani?

INKERI: Miksi puhut aina koko ajan vain itsestäsi? Miksi et sinä puhu
minusta ollenkaan?

RITARI KLAUS: Minä puhun sinusta, silloin kun minä puhun itsestäni.
Taikka oikeammin, minä puhun siitä hyvästä työstä, jonka aiot tehdä
minulle, mutta joka juuri tulisi olemaan pahatyö sinulle itsellesi.
Huomaan, että aiot jälleen suudella minua. Minä kiellän sinua sitä
tekemästä, sillä minä en tahdo tuntea itseäni entistä kurjemmaksi. Minä
olen onneton, minä olen rikollinen, minä olen raadollinen ja köyhä, se
on totta, mutta niin köyhä minä en vielä ole, että tahtoisin elää
niistä muruista, jotka rikasten pöydältä putoavat. Myöskin minulla on
vielä jälellä pisara ylpeyttä. Myöskään minä en salli vielä itseäni
herjattavan oman orteni alla. Ja sinun rakkautesi on herja minulle, se
on leivänpala, jonka heität minulle, mutta jota minä en ole pyytänyt
sinulta ja jota minä en aio vastaan ottaa sinulta, niin totta kuin minä
koskaan olen viatonta verta vuodattanut. Mene! Mene! Minä en tahdo enää
milloinkaan nähdä sinua.

INKERI: Sinä olet sittenkin Ritari Klaus! Juuri tuollaisena tahdoin
minä nähdä sinut.

RITARI KLAUS: Miksi et mene? Mitä salailet sinä vaippasi laskoksissa?
Onko se joku uusi armolahja minulle, jonka aiot ojentaa minulle
suudelmasi asemasta? Hah hah! Ei ole rajoja naisen hyvyydellä. Miksi et
vedä esille sitä? Kenties on se kukkaro? Kenties kirjaeltu vyö minulle?

INKERI: Se on miekka. (Vetää miekan esille vaatteensa alta.)

RITARI KLAUS (säpsähtäen): Miekka? Minulle?

INKERI: Minä tahdoin, että olisit jälleen Ritari Klaus.

RITARI KLAUS: Miekka! Minun miekkani todellakin!

INKERI: Minä olen säilyttänyt sen sinulle kartanosi häviöstä.

RITARI KLAUS: Taas ulos maailmaan? Taas uusiin rikostöihin?

INKERI: Tekoihin, jotka vastaavat sinun sielusi sisintä olemusta.

RITARI KLAUS: Siellä ei asu miekka enää.

INKERI: Mikä asuu siellä siis?

RITARI KLAUS: Risti.

INKERI: Onneton! Oletko hukannut ainoan aartehesi?

RITARI KLAUS (hiljaa): Minä en ole enää Ritari Klaus.

INKERI: Miksi kummittelet sitten? Mitä teet sinä enää elävitten
parissa?

RITARI KLAUS: Minä kadun. (Tapailee ristiinnaulitun kuvaa rinnallaan ja
suutelee sitä. Pitkä vaitiolo.)

INKERI (harvakseen): Hyvää yötä.

RITARI KLAUS: Hyvää yötä.

INKERI: Ainiaaksi.

RITARI KLAUS: Ainiaaksi.

INKERI: Mutta sinun miekkasi tahdon minä kuitenkin jättää tänne ja
iskeä ovesi kamanaan merkiksi, kuka olit. Joka kerta kuin kuljet siitä,
olet täten kulkeva tuomion miekan alitse.

RITARI KLAUS: Menetkö nyt?

INKERI: Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä.

RITARI KLAUS (rukoilevasti): Inkeri!

INKERI (päätään pudistaen): En tunne sinua. Olet aivan outo mies
minulle.

RITARI KLAUS: Etkö rakasta minua?

INKERI: Rikollista miestä saatoin rakastaa. En miestä, joka katuu.

RITARI KLAUS: Minä rakastan sinua.

INKERI: En tiedä, kuka olet. (Menee. Ovi sulkeutuu hänen jälkeensä
äänettömästi.)

RITARI KLAUS: Jumalan äiti, ole minulle armollinen! (Polvistuu Neitseen
kuvan eteen.)

Esirippu.






ALKIBIADES

5-näytöksinen murhenäytelmä



HENKILÖT:

 ALKIBIADES.
 TIMANDRA, hänen lemmittynsä.
 THRASYBULOS, hänen ystävänsä.
 THEANO, Pallas Athenen papitar.
 PHARNABAZOS, Phrygian satraapi.
 TOMYRIS, hänen puolisonsa.
 SMERDIS, hänen poikansa.
 MAGAIOS, hänen veljensä.
 SUSAMITHRES, hänen enonsa.
 MARSYAS, sadanpäämies.
 SOTILAITA.

Paikka: Alkibiadeen maatalo Phrygiassa. Aika 404 e.Kr.


Näyttämö esittää huonetta Alkibiadeen maatalossa. Taustan vasemman
puolen muodostaa pilariaukko, joka myös voidaan sulkea uutimella. Koko
huone, samoin kuin sen sisustus, muinaishelleenisen ja barbaarisen
tyylin sekoitusta.

Taustassa (oikealla) ovi. Samoin ovi etualalla oikealla ja kaksi ovea
vasemmalle. Vasemmalla pöytä ynnä istuimia. Pilari-aukon takana
puutarha, sen takana vuoria ja laaksoja ynnä vihdoin kaupunki eräällä
vuorenrinteellä.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Näyttämö aluksi tyhjä. Pöydällä viiniä ja hedelmiä. Uudin
    on vedetty syrjään pilari-aukon edestä. Taustassa lämmin
    iltapäivä-valaistus.

    Ulkona kova-äänisiä koputuksia. _Timandra_ tulee oikealta.

MARSYAS (ulkona): Hohoi, Alkibiades! Oletko kotona?

TIMANDRA: Ken kolkuttaa? (Menee pilari-aukolle.)

MARSYAS: Ohoi, se olen minä, Marsyas, sadanpäämies! Tahdon tavata
Alkibiadeen.

TIMANDRA: Alkibiades ei ole kotona.

MARSYAS: Kuinka? Ei kotona? Eikä kai lintuseni. Missä hän on? — Tärkeitä
asioita kaupungissa?

TIMANDRA: Alkibiades on jo varhain aamulla mennyt metsästämään erään
ystävänsä kera, joka eilen-illalla saapui Ateenasta.

    (_Marsyaan_ pää ja yläruumis näkyy pilari-aukon permannon yli.
    Hän on jotenkin juovuksissa ja puhuu törkeällä, tuttavallisella
    äänellä, jota aina joku nikotus keskeyttää.)

MARSYAS: Ja milloin luulet hänen sieltä palajavan?

TIMANDRA: Arvattavasti ennen yön tuloa. — Mitä asioita, jos saan luvan
kysyä?

MARSYAS: Valtio-asioita, armahani. — (Kuiskaten.) Sht! Ymmärrätkö: pää
poikki!

TIMANDRA: Jumalat!

MARSYAS: Nonoh, en tahdo väittää, että pääsi menisi poikki juuri nyt
tahi että ollenkaan olisi kysymys juuri sinun poloisen näköpäästäsi.
Mutta valtioasioiden kanssa ei ole leikkimistä, tiedä se!

TIMANDRA: Voithan palata huomenna siis.

MARSYAS: Aivan mahdotonta! Tänään ei ole mitään huomenta, kultaseni.
Tänään on Astarten juhlapäivä. Yksi suukko!

TIMANDRA: Mene vaan matkoihisi! Tunnen jo tänne saakka, että
hengityksesi hajahtaa humalalle.

MARSYAS (laulaa):

    Hei, humala
    on jumala
    ja rikkaus
    on rakkaus,
     kultaa, kultaa, kultaa...!

(Heittää sisälle kourallisen kiliseviä kultarahoja.)

TIMANDRA: Laulusi sopii loilotettavaksi paremmin jonkun lempihuoneen
edustalla. (Kokoilee rahat ja heittää ne takaisin hänelle.) Pidä
kultasi!

MARSYAS: Kulta on multaa, sydänkäpyseni. Mutta pääsenkö sisälle?

TIMANDRA: Et.

MARSYAS: Häh? Mieti tarkoin, mieti tarkoin, tiltalttiseni. Alkibiades
on minun ystäväni, kestiystäväni...

TIMANDRA: Vakavasti on Alkibiades varoittanut minua laskemasta ketään
sisälle hänen poissa-ollessaan.

MARSYAS (viekkaasti): Myös tärkeiden sanomien saattajata? Älä nyt ole
lapsellinen, laulurastahani. — (Salaperäisenä.) Näetkö kädessäni tämän
kirjeen? Se on suurkuninkaalta.

TIMANDRA: Anna se minulle!

MARSYAS: Vasta kun olet valmistanut suurkuninkaan airuelle hänen
arvonsa mukaisen vastaan-oton. — Mitä, ajatteletkaan? Minä saattaisin
perille kaikkein-korkeimman tahdon ilmoituksen killuen näin kuin
hirsipuun koristus maan ja taivaan välillä...?

TIMANDRA: Lupaatko sitten heti mennä matkoihisi, kun olet antanut
kirjeen minulle?

MARSYAS: Lupaan, jumaliste, lupaan. Menen kuin savu, katoan kuin kaste
taivahille. (Laulaa:)

    Ah, kultani,
    jo avaja,
    voi, lintuni,
    jo havaja,
     iltaa, iltaa, iltaa...!

TIMANDRA (hetken epäröityään): Tule siis! (Avaa oven hänelle.)

MARSYAS (tulee): Vihdoinkin! — (Tervehtii Timandraa barbaarisella
kohteliaisuudella.) Oh! Kauniimpi kuin milloinkaan! Mitä minä olen
sanonut? Onhan Astarte itse muotosi muovaellut.

TIMANDRA: Se on vaan tuo jumalainen juopumuksesi, joka kaikki asiat
silmissäsi kaunistaa. — Kirje!

MARSYAS: Minä vannon: humalani haihtuu heti sinun katsantosi edessä
kuin kalpea kuudan auringon auetessa. — (Lähennellen.) Tuo käsi...

TIMANDRA: Pois! Sinä lupasit mennä matkoihisi, heti kun olet antanut
minulle kirjeen. Tuleeko siitä mitään?

MARSYAS: Epäilemättä, kullan-kyyhkyläiseni, epäilemättä. — Mutta enhän
vielä ole antanut sinulle mitään kirjettä.

TIMANDRA: Siispä anna se minulle!

MARSYAS (lähennellen): Tämä olkapää...

TIMANDRA: Kirje!

MARSYAS: Välipuheen mukaan, västäräkkiseni, välipuheen mukaan. Tämä on
ohjesääntö: minä menen, _sitten_ kuin olen antanut sinulle kirjeen.

TIMANDRA: No niin?

MARSYAS: Nyt minä en anna sinulle mitään kirjettä: siis minä en
ollenkaan mene matkoihini. — Se on selvä.

TIMANDRA: Sinä vannoit...

MARSYAS: Juuri siksi. Vala on tuiki kallis ja pyhä asia... Näet itse,
että minun on sula velvollisuuteni jäädä.

TIMANDRA (tuskissaan): Jumalat, mitä pitää minun hänelle tekemän! —
(Kiivaasti.) Minä tahdon kirjeen, kuuletko, minä _tahdon_!

MARSYAS: Pikkuhiljaa, hienohelmaseni, pikkuhiljaa. Kirjeen annan minä
vain Alkibiadeelle. — Sinulle sitä vastoin... (Kaivaa povestaan esiin
kultaisen rannerenkaan ja pitelee sitä sormiensa välissä.)

TIMANDRA: En ole kyllin köyhä vastaanottaakseni lahjoja ... sinulta!

MARSYAS: Minulta? Mitä arveletkaan? Minäkö tuhlaisin noin turhan asian
vuoksi leluja, joilla voisi ostaa jo kokonaisen valtameren viiniä.
Ehei, hempukka! — (Irvistäen.) Tämä on vain pieni sulka sen kultalinnun
siivestä, joka juuri nyt pääsi päällä liihoittelee.

TIMANDRA (mittailee häntä katseellaan): Äänestä päättäen luulisi sitä
pikemmin vaakkuvaksi varikseksi.

MARSYAS: Se on sinulle vielä muniva kultaisia munia. — Tuon terveisiä
sinulle palatsista ... eräältä ystävältä!

TIMANDRA (kylmästi): Minulla ei ole ketään ystävää palatsissa.

MARSYAS: Monta, kaunis keijukaiseni, monta! Mutta niistä ei _nyt_
puhetta. — (Kuiskien.) Prinssi Smerdis lähettää sinulle tämän.

TIMANDRA: Minä en ota vastaan mitään lahjoja prinssi Smerdiiltä.

MARSYAS: Et varmaan ole oikein ymmärtänyt sanojani. Prinssi itse on
pyytänyt minua...

TIMANDRA: Tervehdä prinssi Smerdistä minun puolestani ja virka, että on
hyvin ystävällistä häneltä vielä muistaa vähäpätöistä tanssijatarta.
Mutta hänen lahjojansa minä en voi enkä saa vastaan-ottaa niin kauan
kuin asun Alkibiadeen katon alla.

MARSYAS: Sinä olet hullu, tyttöseni, pähkähullu! — Oikea prinssi,
ajattelepas! — Vai luuletko löytyvän sitä Phrygian tytärtä, jonka sydän
ei ilosta sylkähtäisi saadessaan tällaisen sanoman?

TIMANDRA: Niinpä antakoon hän lahjansa Phrygian tyttärille! Minun ainoa
iloni on Alkibiades.

MARSYAS (nauraen): Ethän tahtonekaan uskotella minulle rakastavasi
tuota maankiertäjää, tuota maantieylimystä, tuota keppikerjäläistä,
joka ei voi antaa sinulle edes uutta hametta Astarten juhlapäiväksi?
Mahdotonta.

TIMANDRA: Joskaan hän ei voi antaa minulle uutta hametta, kuten sanot,
antaa hän joka päivä minulle niin monta uutta todistusta
rakkaudestaan...

MARSYAS: ... että hän jättää sinut yksin kahden hämärän välille ja
lähtee itse päiväksi metsästämään! (Nauraa.) Tiedäpäs, jos nuo ovat
rakkauden todistuksia, joista puhut, mahtaa hän todellakin rakastaa
sinua sanomattomasti.

TIMANDRA (nyreästi): Se on totta. Hän olisi hyvin kyllä voinut jäädä
kotiin...

MARSYAS: Katsopas!

TIMANDRA: Minä tarkoitan: hän olisi voinut jäädä kotiin, _vaikka_ minä
itse pyysin häntä lähtemään.

MARSYAS: Siinä tapauksessa mahdat _sinä_ rakastaa sanomattomasti!

TIMANDRA: Niin teenkin! Entä sitten?

MARSYAS: Ei mitään. — Tulista rakkautta, kissa vieköön! Sangen
harvinainen tapa viettää lemmen jumalattaren juhlapäivää!

TIMANDRA (ylpeästi): Etkö luule rakkauteni olevan kyllin lujan
kestääkseen sekä kahden hämärän välin että sillä aikaa mahdollisesti
sattuvat viettelykset?

MARSYAS: Tietty se, tipuseni, tietty se. Varsinkin ne viettelykset,
jotka tulevat päivän-aikaan...

TIMANDRA: Mitä tarkoitat?

MARSYAS (silmää vilkuttaen): Hämärät lankeavat myös yön kauniin
kahdenpuolen...

TIMANDRA: Niiltä turvaa minut Alkibiades.

MARSYAS: Prinssi Smerdis tahtoo vielä tänä iltana tavata sinut.

TIMANDRA (kuin itsekseen): Prinssi Smerdis on vielä lapsi.

MARSYAS: Prinssi Smerdis on punainen ja valkea, hän on nuori ja
tuoksahtaa vielä tuoreelle vuohenmaidolle. Hän uneksii sinusta yöt
kuumat vuoteellaan...

TIMANDRA: Hän?

MARSYAS: ... ja hän ujostelee päivät sinun kuvajaistasi, joka seuraa
häntä kaikkialle, lammikoiden partaille ja linnan puistikoihin.

    (Kiinnittää renkaan hänen käsivarteensa. _Timandra_ kuuntelee
    viehättyneenä.)

TIMANDRA: Prinssi Smerdis?

MARSYAS: Sinä pääset hoviin...

TIMANDRA (nauruun purskahtaen): Voisihan luulla melkein, että teet omaa
rakkauden-tunnustustasi! — Kuulit, mitä sanoin: Alkibiades on minun
ainoa iloni ja autuuteni.

MARSYAS: Tätä vastausta en voi viedä palatsiin. Prinssi Smerdis...

TIMANDRA: Prinssi Smerdis on lähettänyt hävyttömän puolesta-puhujan.
Mene!

MARSYAS: Hänen lahjansa sallinet sinä kuitenkin jäädä tänne?

TIMANDRA: Hänen lahjansa olisi minulle kahle, vaikka kultainenkin.
Ota se!

MARSYAS: Mikä on annettu, on annettu. — (Viekkaasti.) Voithan kätkeä sen
vastaisia tarpeita varten.

TIMANDRA: Niinpä lasken minä sen tähän pöydälle ja lupaan, että se saa
olla siinä, siksi kuin prinssi itse on saapuva sitä noutamaan.

MARSYAS (hävyttömästi): _Se_ on parempi, _sen_ vastauksen voin minä
viedä palatsiin.

TIMANDRA: Konna! Poistu täältä!

MARSYAS: Päivänkukka, muista, missä juuresi ovat!

TIMANDRA: Missä?

MARSYAS: Loassa. — (Taustaan osoittaen.) Sinä olet tullut tuosta
suuresta kaupungista. Sen väenvilinään olet sinä jälleen jäljettömästi
häviävä.

TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei!

MARSYAS: Tänä yönä, vielä tänä yönä ... (Laulaa:)

    Sun rintasi
    puutarha on,
    sun hintasi
    on verraton,
     valtaa, valtaa, valtaa...!

(Menee loilottaen. _Timandra_ on äkkiä hervottomaksi horjahtanut.
Seisoo vielä hetkisen kädet silmäinsä edessä, herää kuin pahasta
lumouksesta ja pyyhkäisee äärettömällä inholla käsivarttaan, jota
Marsyas on koskettanut. Yrittää rientää vasemmalle, pysähtyy, miettii,
ottaa kuin ohimennen kultarenkaan pöydältä ja kääntelee sitä ihaillen
kädessään. Pudistaa päätään, laskee korun jälleen pöydälle. Menee
pilari-aukolle. Nojaa uneksien pylvääseen. Hämärä on langennut
nopeasti. Näyttämö on jo miltei pimeä. Taivas on tähdittynyt,
juhlatulet syttyneet kaupungissa. Etäinen kohina ilmoittaa ilon
alkaneeksi.)

    _Timandran laulu_.

    Yön taivahalla jo tähdet käy.
    Ei kulta korkea kotiin näy.
    Jos mua sa lemmit, miks' viivyt poissa?
    Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?

    On kallihimmat mun lempein yöt
    kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
    mut kallein lahjoista taivahalta
    on lemmen ylpeän vapaa valta.

    Niin autioksi käy sydämein.
    Mit' armas, ah, sulle pahaa tein?
    Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin?
    Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?

(Sulkee äkisti uistimella pilari-aukon. Menee oikealle, palajaa ja
sytyttää tulet. Pysähtyy kuin ohimennen jälleen korua ihailemaan.
Koettelee käsivarteensa sitä, hymyilee, ihasteleikse, ottaa pöydältä
hedelmän ja puraisee sitä valkeilla hampaillaan. — Ääniä taustasta.
_Timandra_ pakenee nopeasti oikealle.)

(_Alkibiades_ ja _Thrasybulos_ tulevat keskustellen kiivaasti
keskenään.)

ALKIBIADES: Ystäväni: sinä et menettele rehellisesti minua kohtaan...

THRASYBULOS: Kuinka?

ALKIBIADES: Sinä sanot osan, mutta et kaikkea. Mikä on sinun
suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Juuri sitähän olen päässyt sinulle selittämästä.

ALKIBIADES (ankarasti): Thrasybulos: en tahtoisi mielelläni epäillä
sinua, sillä silloin en todellakaan tietäisi enää, kehen uskoa.

THRASYBULOS: Älä siis epäile minua! Olen ystäväsi!

ALKIBIADES: Monta ystävää on minulla ollut ja kaikki ovat he minut
vaaran hetkellä pettäneet.

THRASYBULOS (nuhtelevaisesti): Kaikkiko?

ALKIBIADES: Sinua yksin olen tähän saakka pitänyt todellisena ystävänä.

THRASYBULOS: Nytkö et pidä enää? Millä olen ystävyytesi kadottanut?

ALKIBIADES: Et vielä millään. — (Epäluuloisesti.) Kuitenkin miellyttäisi
minua tietää, mitä olisit _sinä_ vaaran hetkellä tekevä.

THRASYBULOS: Antaudu siis vaaroihin minun kanssani! Olen ystäväsi. —

ALKIBIADES: Hm. Tahtoisin tietää sen hiukan ennen.

THRASYBULOS: Ellet usko sanoihini, käy se todellakin sinulle vaikeaksi.

    (Vaitiolo.)

ALKIBIADES (miettien): On olemassa tosin yksi seikka, joka kehoittaa
minua luottamaan sinuun.

THRASYBULOS: Todellakin!

ALKIBIADES (kuin edellä): Niin kauan kuin olemme toisemme tunteneet,
olet sinä aina toivonut minua paremmaksi kuin olen.

THRASYBULOS: Ja tuotako eivät muut ystäviäsi ole toivoneet?

ALKIBIADES: Eivät, (hymyillen omituisesti) — sillä jos heidän toiveensa
olisi toteutunut, en minä enää olisi voinut olla heidän ystävänsä.

THRASYBULOS: Sinulla on ollut huonoja ystäviä, Alkibiades.

ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. — (Merkitsevästi.) Kritiaasta tuli
tyranni.

THRASYBULOS (laskien kätensä hänen olalleen):
Ystäväni!

ALKIBIADES: Myöskin Kritias oli minun ystäväni ja kuitenkin hän on nyt
Spartan palkollinen! — (Hurjasti.) Mitä maksetaan minusta Ateenassa,
Thrasybulos?

THRASYBULOS: En ole hieronut kauppaa hengelläsi.

ALKIBIADES: Kuitenkin täytyy minun tehdä sinulle yksi kysymys.

THRASYBULOS: Mikä?

ALKIBIADES (painokkaasti): Tämä: _oletko_ Lakedaimonin lähettämä?

THRASYBULOS: Hyvästi! (Aikoo mennä.)

ALKIBIADES: Ystäväni! Nyt vasta voin sydämestäni toivottaa sinut
tervetulleeksi kattoni alle.

THRASYBULOS (empien kynnyksellä): Enpä tiedä enää, astunko sen alle.
Sinä koettelet liiaksi ystävyyttämme, Alkibiades.

ALKIBIADES: Koska tiedän, että se kestää koettelemukset. — Pyydän sinua
istumaan ja iloitsemaan siitä, mitä köyhä taloni voi tarjota sinulle.

THRASYBULOS: Sitä ennen tahdon kuitenkin sinulle asiani ilmoittaa.

ALKIBIADES (jälleen epäluuloisesti): Ystävyys yksin ei siis ole tuonut
sinua Aasiaan?

THRASYBULOS: Ystävyyden takia ei matkusteta merten poikki.

ALKIBIADES: Kuitenkin ystävä minulle mereltä yleni!

THRASYBULOS (merkitsevästi): Matkusti velkamies jälestä velallisensa.

ALKIBIADES: Ei vihollinen jälestä vihollisensa?

THRASYBULOS: Tulin sotatoverina.

ALKIBIADES (vältellen): Toivon myös toverin kohdanneesi.

THRASYBULOS: Minä sanoin: _sota_ toverina.

ALKIBIADES: Rauha vallitsee maailmassa.

THRASYBULOS: Tyyni myrskyn edellä, toivon minä.

ALKIBIADES: Lakedaimonilaisten valtikka ulottuu kaikkialle. He ovat nyt
maan herrat.

THRASYBULOS (lennokkaasti): Eivät, niin kauan kuin elää Alkibiades.

    (Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Mitä tahdot minulta?

THRASYBULOS: Tärkeät asiat vaativat tällä hetkellä sinun läsnä-oloasi
Ateenassa.

ALKIBIADES (pilkaten): Ohoh, etpä vähää vaadi, kun vaadit minua kotini
jättämään!

THRASYBULOS: Kotilietesi ääreen sinua pyydänkin juuri.

ALKIBIADES: Kotiliesi on siellä, missä lempi leimuaa.

THRASYBULOS: Suurin kuitenkin on lempi synnyinmaahan.

ALKIBIADES: Naisen rakkaus on täällä majani rakentanut.

THRASYBULOS: Kansan rakkaus on siellä sinulle toisen, korkeamman,
kohottava.

ALKIBIADES (hampaittensa välistä): Huono perustus on kansan rakkaus.

THRASYBULOS: Olkoon siis Ateenan vapaus arvokkaampi!

ALKIBIADES: Ateena on hävitetty, orjuutettu.

THRASYBULOS: Sitä suurempi kunnia voida se jälleen raunioista rakentaa.

ALKIBIADES (nopeasti): Ahaa, sekö oli sinun suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Sen ponsi, niin. Loput kerron sinulle sitten kuin olemme
matkaan kiiruhtaneet.

    (_Timandra_ tulee oikealta hymyillen herttaisesti.)

TIMANDRA: Kuulin teidän kiistelevän keskenänne. — Onko metsä ollut
mieluinen teille?

ALKIBIADES: Kiitos kysymästä. Emme ole saaneet juuri mitään ammutuksi.

THRASYBULOS (hymyillen): Olemme parhaasta päästä vain väitelleet.

    (_Alkibiadeen_ silmät ovat heti Timandran sisälle tultua kiintyneet
    renkaasen, joka on hänen käsivarressaan. Katsoo, lähestyy ja
    tarttuu vihdoin kovasti kiinni häneen.)

ALKIBIADES: Pharnabazoksen sadanpäämies on käynyt täällä.

TIMANDRA (viattomasti): Kyllä. Mutta mistä sen tiedät?

ALKIBIADES: Jäljistä, jotka hänen saastaiset sormensa ovat jättäneet! —
Hahaa, näetkö, ystäväni? Mitä minä sanoin? Eikö tänään ole Astarten
juhlapäivä!

THRASYBULOS: Anteeksi: pukuni on metsällä pilautunut ja minä häpeän
ilmestyä tässä asussa korkean jumalattarenne juhlapöytään. Sallinette
sentähden, että kiirehdin heti sitä vaihtamaan.

    (Menee taemmasta ovesta vasemmalle. Hetken painostava vaitiolo.)

TIMANDRA: Alkibiades!

ALKIBIADES (töykeästi): Mikä on?

TIMANDRA: Näin, että aioit häväistä minua hänen läsnäollessaan.

ALKIBIADES: Entä sitten! — Toiko hän mitään kirjettä minulle?

TIMANDRA: Hänellä oli kirje. Mutta hän ei antanut sitä.

ALKIBIADES: Miksi ei?

TIMANDRA: Luulen, että hän lupasi vielä tänä yönä takaisin tulevansa.

ALKIBIADES: Tänä yönä, tänä yönä siis...

    (Vaipua mietteisiinsä. Vaitiolo. _Timandra_ lähestyy arasti häntä.)

TIMANDRA: Alkibiades!

ALKIBIADES (jyrkästi): Mitä? — (Hitaasti, käyden häntä kohden.) Minä en
sano mitään siitä, että lasket sisälle vieraita poissa-ollessani,
vasten minun nimenomaista käskyäni, enkä siitäkään, että otat lahjoja
Smerdis prinssiltä...

TIMANDRA: Senkin sinä tiedät?

ALKIBIADES: Kaikki. — Mutta niin kauan kuin sinä olet tässä talossa,
kiellän minä sinun hänen korujaan kantamasta. Oletko ymmärtänyt?

TIMANDRA: Armaani, sinä viivyit niin kauan metsällä ja minä
ajattelin...

ALKIBIADES: Vaikka minä olisin viipynyt vielä kauemmin, ei sinulla ole
lupa tehdä minua naurun-alaiseksi ystäväni silmien edessä. —
(Painokkaasti.) Mitä muuten häneen tulee: hän ei ole petturi, kuten
sinä sanot.

TIMANDRA: Sen parempi.

ALKIBIADES: Kuitenkin epäilit sinä jo ensi hetkestä saakka häntä.

TIMANDRA: En suinkaan. Hän vaikutti minuun vain niin vastenmielisesti.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Jo aamulla koetit sinä herättää minussa
epäluuloja häntä vastaan.

TIMANDRA: Etkö itsekin epäillyt häntä?

ALKIBIADES: Mahdollisesti tein minä sen. Mutta sinä lietsoit minun
liiallista varovaisuuttani, samoin kuin sinä aina olet valmis syttämään
sydämeni vaanivaa epäluuloisuutta.

TIMANDRA: Ah! — (Painaen sydäntään.) Se koski kipeästi.

ALKIBIADES: Minä sanon vain, mikä on totta. Minä olen jo kauan
huomannut sen. Sinä tahdot imeä minusta pois minun ihanan
itseluottamukseni...

TIMANDRA: _Senkin_ minä tahdon, senkin!

ALKIBIADES: Ja tehdä minut niin raukaksi omissa silmissäni, etten enää
tiedä enkä muista, kuka olen. — (Äkkiä käännähtäen.) Mutta miksi täällä
on niin paljon valoa? Loistaahan koko talo kuin lyhty ikään!

TIMANDRA (hiljaisesti): Arvelin, koska tänään on Astarten juhlapäivä...
Mutta voinhan minä sammuttaa osan tulista, jos niin tahdot.

ALKIBIADES: Ne saavat palaa. — (Aikoo vasemmalle, pysähtyy.) Voit tuoda
enemmän viiniä. Me juomme tänään. — Ja tuon pöydän voit myös järjestää
hiukan hauskemmaksi, ettei ystävämme saa aivan huonoa käsitystä meidän
barbaarisista elämäntavoistamme.

    (Menee etumaisesta ovesta vasemmalle. — _Timandra_ jää silmät
    suurina hänen jälkeensä katsomaan, pudistaen sitten päätään
    surumielisesti, riisuu koron käsivarrestaan ja poistuu hitaasti
    oikealle. Palajaa hetken perästä takaisin kantaen olallaan
    viiniruukkua ja kukkasia. Alkaa apein mielin järjestää pöytää,
    pyyhkäisten aina välillä kyyneleen silmäkulmastaan.
    _Thrasybulos_, juhlapuvussa, tulee taemmasta ovesta vasemmalta
    ja tervehtii häntä kohteliaasti.)

THRASYBULOS: Oh, täällähän näyttää tuiki juhlalliselta. — Ihailen
aistiasi, neito. Aspasia itse ei olisi tuota somemmin soristanut.

TIMANDRA (alakuloisesti): Alkibiades ei pidä minun maustani.

THRASYBULOS: Kuinka?

TIMANDRA: Hän on itse sanonut minulle sen.

THRASYBULOS: Hän on laskenut leikkiä luonnollisesti. — Mutta sinä näytät
oikein surulliselta, neito. Eikö Astarte ole katsonut puoleesi
armollisesti?

TIMANDRA: Astarte on sekä ilon valtiatar että surun. Hän on kääntänyt
minun puoleeni tänään surun kasvot.

THRASYBULOS (kuin ohimennen): Alkibiades mainitsi metsällä minulle
eräästä kirjeestä. Onko hän ehkä saanut ikäviä sanomia?

TIMANDRA: Alkibiades puhuu minun kanssani niin harvoin. Sitä asiaa
lienee sinun paras tiedustella häneltä itseltään.

    (Vaitiolo. _Alkibiades_, juhlapuvussa, tulee nopeasti vasemmalta.)

ALKIBIADES: Kuulitteko?

THRASYBULOS: Mitä?

ALKIBIADES: Minusta tuntui kuin olisi joku liikkunut puutarhassa. — Nyt
taas!

TIMANDRA (kuuntelee): Lentävä lehti vaan.

ALKIBIADES: Minun korvani eivät petä koskaan. — Nyt taas! Askeleita!

THRASYBULOS: Jos tahdot, voinhan minä käydä tarkastamassa, onko
puutarhaan kukaties joku kutsumaton vieras pujahtanut.

ALKIBIADES: Sinä? — (Katsoo terävästi häneen.) Siinä tapauksessa saattaa
olla parasta, että otat toveriksesi _tämän_. (Ojentaa tikarin hänelle.)

THRASYBULOS: Sinä luulet siis...?

ALKIBIADES (keveästi): Että siellä ei ole ketään. — Pyydän kuitenkin,
että pidät tikarin. Teitä on silloin kaksi tarkastajaa.

THRASYBULOS: Kuten tahdot.

    (Katsoo häneen, menee perälle päätä pudistaen. Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Timandra! Voitko antaa anteeksi minulle?

TIMANDRA: Emme enää puhu siitä asiasta, armahani. — Mutta sinä olet
levoton. Miksi?

ALKIBIADES: Huomasitko, millä kiireellä ystäväni jouduttausi minun
sijastani puutarhaan?

TIMANDRA: Epäilemättä hän teki sen todistaakseen sinulle, että siellä
ei ollut ketään.

ALKIBIADES (hajamielisesti): Mahdollista kyllä. — (Kuin itsekseen.)
Jospa minä vaan voisin uskoa häneen! Jospa minä voisin!

    (Vaipuu ajatuksiinsa. _Timandra_ lähestyy häntä hiljaa. Vaitiolo.)

TIMANDRA: Joku suru painaa sinua?

ALKIBIADES (käyden hänen käteensä): Timandra! Rakastatko minua?

TIMANDRA: Epäiletkö _sitäkin_, Alkibiades?

ALKIBIADES: En. — Mutta voisitko sinä rakastaa minua sittenkin, jos...

TIMANDRA: Jos mitä?

ALKIBIADES (vaikeasti): Jos meidän täytyisi joksikin aikaa erota
toisistamme?

TIMANDRA: Meidän! — (Tuskallisesti.) Sinä aiot matkustaa jonnekin?
Minne?

ALKIBIADES: Se voi käydä välttämättömäksi. Kaikki riippuu tuosta
kirjeestä. — St! Hiljaa! Ystävämme palajaa.

THRASYBULOS (tulee): Kuten sanoin, siellä ei ollut ketään.

ALKIBIADES: Ei ketään?

THRASYBULOS: Ei. Olet kuullut kummituksia. — Tässä tikarisi!

ALKIBIADES: Hyvä. Anteeksi, että vaivasin sinua. — Ja nyt pyydän sinua
tekemään kunniata pöydällemme. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Astarten
malja!

THRASYBULOS: Ja meidän ihanan emäntämme malja! (Juo.) Ehkä tahdotte nyt
myöskin selittää minulle, mikä on oikeastaan tuo Astarte. Sama kuin
Aphrodite, eikö totta?

ALKIBIADES: Aphrodite on viileä, vedestä syntynyt. Astarte sitä vastoin
on syntynyt tulesta.

THRASYBULOS: Tulesta?

ALKIBIADES: Kaikki Aasian jumalat ovat tulesta syntyneet. Siksi on
heitä palveltava myöskin tulella! — Eikö totta, Timandra?

TIMANDRA (hymyillen): Tiedän ainoastaan, että heitä _on_ palveltava.
(Menee oikealle.)

ALKIBIADES: Tiedätkö, Thrasybulos, että maan tapa vaatii jokaisen
phrygialaisen naisen kerran vuodessa muukalaiselle antautumaan?

THRASYBULOS: Raakalaistapa!

ALKIBIADES: Sinä ylenkatsot Aasiaa? — Tiedäpäs, usein tuntuu minusta
kuin he kaikessa hurjuudessaan olisivat lähempänä luonnon
kaikkivaltiaan viisautta kuin me helleenit kaikessa tarkoin
määritellyssä sopusuhtaisuudessamme.

THRASYBULOS: Pelkään heidän viisautensa mahtuvan yhteen ainoaan
Pheidiaan kuvapatsaasen.

    (Vaitiolo. _Alkibiades_ menee pilari-aukolle, vetää uutimet
    syrjään ja katsoo uneksien yöhön, josta etäiset uhritulet
    loimottavat.)

ALKIBIADES: Aasia! Kuinka minä rakastan sinun villiä rajattomuuttasi! —
(Nojaa uneksien pylvääsen.) Thrasybulos! Kuuletko tuota huminaa? Se
tulee kaupungista.

THRASYBULOS: Minä kuulen.

ALKIBIADES: Aasia! Tuhansin säikein on sydämeni sinuun kiinnitetty. —
(Vaitiolo.) Ystäväni, tiedätkö, mitä siellä nyt tapahtuu? Veli
sekaantuu veljeensä, isä tyttäreensä. Kansa täyttää kadut ja temppelit
He juovat, he tanssivat, he viileksivät itseään veitsillä, kaikki
samassa ilon ja yliluonnollisen intohimon myllerryksessä.

THRASYBULOS: He _ovat_ barbaareja.

ALKIBIADES (humoristisesti): Kentaureja! — Mutta he ovat onnellisia. He
sulavat sen kautta johonkin itseään suurempaan.

THRASYBULOS: Mikä se olisi?

ALKIBIADES: _Maailman henki_, Thrasybulos. Etkö tiedä, että siihen
hukkuminen itämaisten uskontojen mukaan on korkein onni yksilölle?

THRASYBULOS (vakaumuksella): Maailma on Ateena.

ALKIBIADES: Maailma on rajaton.

THRASYBULOS: Niinkuin barbaarien intohimot!

ALKIBIADES: Niinkuin ovat ihmisen mahdollisuudet. — (Vaitiolo. Vetää
uutimen takaisin pilari-aukon eteen ja astuu hitaasti alas.)
Thrasybulos!

THRASYBULOS: Niin, ystäväni?

ALKIBIADES: Onko sinulla jotakin itseäsi korkeampaa?

THRASYBULOS: On, sama kuin sinullakin, Alkibiades: Kansa, isänmaa.

ALKIBIADES: Ihmiskunta _voisi_ olla minun kansallisuuteni.

THRASYBULOS (taustaan osoittaen): Niidenkö tulien luulet tuolta
loimottavan?

ALKIBIADES (harvakseen): Ihmisvihan ja ihmis-ylenkatseen rovio palaa
minun päälaellani. (Reippaasti.) Aasian malja!

THRASYBULOS: Juon sen raskaalla sydämellä, jos Aasia on ryöstävä meiltä
Alkibiadeen.

    (Vaitiolo. Molemmat istuivat. _Alkibiades_ ottaa kitaran käteensä
    ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.)

ALKIBIADES (deklamoi):

    Toiset laulaa Teeban sotaa,
     toiset phrygein ryskinää,
    mieti en ma miekan otaa,
    muuta tahdon ylistää,
     voittaneet mua eivät laivat,
    jalkaväki, ratsahat,
    toiset voimat voiton saivat:
     silmät kauniit katsoivat.

THRASYBULOS: Hyvä, hyvä, Alkibiades! — Vanhan Hellaan malja!

ALKIBIADES: Ja Hellaan runoniekkojen malja; he eläkööt! (Juovat.)

THRASYBULOS: Oletpa itsekin runoniekka, Alkibiades.

ALKIBIADES: Jonkun runon lienen eläissäni sepittänyt. — Mutta siitä on
jo kauan.

THRASYBULOS: Yhden niistä muistan minä vielä kuin eilisen päivän.
Muistan sekä runon että kohtauksen, jonka johdosta sepitit sen:
"Alkibiadeen näky". Lausu se minulle!

ALKIBIADES: En viitsi. — (Ojentaa kitaran hänelle.) Nyt on vuoro sinun
virtesi virittää.

THRASYBULOS: Se oli laulu Alkibiadeen nuoruudesta. Usein esitit sinä
itse ennen sitä minulle uneksien. (Näppäilee kitaraansa.)

    _Alkibiadeen näky_.

    Olen nähnyt immen
    niin valkean
    kuin Pallas Athenen
     patsahan.

    Theano, temppelin
    impyinen!
    Oi, koskaan unhoita
     sua ma en.

    Sa seisoit templisi
    portahilla;
    ma kuljin varjossa
     viileen illan.

    Sa seisoit' kirkkaana,
    korkeana;
    ma kuljin maassa
     niin matalana.

    Olin juonut päivät
    ja itkenyt illoin:
    kai Panathenaian
     oli juhla silloin.

    Meni päivä maillehen
    laaksoissa,
    mut rusko kimmelsi
     vuorilla.

    Ja kädessä malja
    ja seppelpäin
    ohi Athenen templin
     me kuljimme näin.

    Yks filosofeerasi,
    toinen lauloi,
    ja kolmansi katu-
     tyttöä kauloi.

    Sun nähdessä silloin
    mun seisahti syön
    kuin Arkipelaagissa
     aalto yön.

    Ja aallossa taivahat
    kuvastui
    ja taivahan tuhannet
     tähtöset ui.

    Mut koska sa silmäsi
    laskit alas,
    niin jällehen myrsky
     mun rintaani palas.

    Ja myrsky se raivoo
    vieläkin.
    En unhoita impeä
     temppelin.

(_Alkibiades_ kertaa liikutettuna viimeisen säejakson.)

Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


    _Alkibiades_ katsoo uneksien eteensä. _Thrasybulos_
    koskettaa häntä hiljaa kädellään.

THRASYBULOS: Palaja kotiin!

ALKIBIADES (kiivaasti): Sinä unohdat, että olen maanpakolainen!

THRASYBULOS: Myöskin maanpaossa voi isänmaataan rakkaudella ajatella.

ALKIBIADES: Onko Ateena _minua_ rakkaudella ajatellut?

THRASYBULOS: Enemmän kuin ketään on Ateena sinua jumaloinut.

ALKIBIADES: Ja vihannut enemmän kuin ketään. Kaunis jumaluus!

THRASYBULOS: Häilyväinen on Ateenan mieli niinkuin ... Alkibiadeen!

ALKIBIADES (katkerasti): Kahdesti on Ateena ajanut minut maanpakoon.

THRASYBULOS: Kuinka monta kertaa olet sinä ajannut Ateenan sotajoukot
pakoon?

ALKIBIADES: Minun nimeni on ollut häpeäpaaluihin ripustettu!

THRASYBULOS (iskevästi): Etkö itse ole tyrannien pöydässä istunut?

ALKIBIADES: Heidän pappinsa ovat minut kironneet.

THRASYBULOS: Ja heidän papittarensa ovat sinua siunanneet. — Luulin
sinun tahtoneen niin!

ALKIBIADES: Yksi ainoa sen teki: Theano, Menonin tytär. Ylistetty
olkoon hänen nimensä.

    (Liittää kätensä kuin rukoukseen. Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS (matalalla äänellä): Niinpä tiedä, että hän jälleen on
siunaava sinua, jos palajat kotiin.

ALKIBIADES: Yksi ihminen ei riitä lauhduttamaan vihaani koko isänmaata
kohtaan.

THRASYBULOS: Ja kuitenkin on isänmaa yhden ihmisen takia tullut
turmioon!

ALKIBIADES (vavahtavalla äänellä): Tarkoitatko, että tuo mies olen
minä?

THRASYBULOS: Sinäpä sen sanoit, Kleiniaan poika!

    (Vaitiolo. Ystävykset ovat nousseet ja seisovat nyt
    kiihtyneinä vastakkain.)

ALKIBIADES: Saatpa vielä kerran vastata sanoistasi.

THRASYBULOS: Varo itse, etten vaadi sinua tilille teoistasi!

ALKIBIADES (ylpeästi): _Niistä_ minä en ole velkapää kenellekään tiliä
tekemään.

THRASYBULOS: Kyllä. Heille, jotka seisovat minun takanani.

ALKIBIADES (katsoo häneen): Kenen puolesta puhut minulle sitten?


THRASYBULOS: Puhun Ateenan nuorten nimessä. Nyt sen tiedät siis.

    (Pitkä vaitiolo. _Alkibiades_ mittailee synkkänä permantoa.)

ALKIBIADES (harvakseen): Ateenan nuoret ovat kuolleet: me kaksi elämme.

THRASYBULOS: On kasvanut uusi polvi. Uudet ihanteet kukoistavat.

ALKIBIADES: Mikä polvi se on?

THRASYBULOS: Se on se polvi, joka istui kaduilla ja kymnaasioissa,
silloin kun sinä lähdit ensimmäiselle sotaretkellesi.

ALKIBIADES (päätään pudistaen): En tunne sitä polvea.

THRASYBULOS: Mutta se tuntee sinut. Sillä tiedätkö, mitä he tekivät
kaduilla ja kymnaasioissa?

ALKIBIADES: En.

THRASYBULOS (kauniisti): He piirtelivät hiekkaan niitä saaria ja
valtakuntia, joita sinä purjehdit valloittamaan. — Heille olet sinä
lippu ja sotahuuto.

    (Vaitiolo. _Alkibiades_ kävelee, miettii ja pysähtyy
    Thrasybuloksen eteen.)

ALKIBIADES: Olin miekka ennen, sitten kilpi itselleni. Pitääkö minun
nyt nuorten lippuna liehakoida?

THRASYBULOS: Lippuna liehua sinun tulee ja johdattaa heitä
sodanjumalana taisteloon!

ALKIBIADES (harvakseen): Ken johtaa, sitä johdetaan.

THRASYBULOS: Ken muita käskee, sen on myös muiden mieltä kuunneltava.

ALKIBIADES: Siksi en tahdo käskeä enää. Oma mieleni on minulle
mieluisampi.

THRASYBULOS: Mutta jos mielesi on maan nuorten mieli?

ALKIBIADES (ylpeästi): Silloin johdan minä heitä, kussa he kulkevatkin.

    (Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS: En tiennyt, että maanpako oli sinuun noin syvästi
vaikuttanut.

ALKIBIADES (kiivaasti): Maanpako ei ole sitä tehnyt, vaan kansalaisteni
kiittämättömyys.

THRASYBULOS: Luulin sinun sitäkin kestävän.

ALKIBIADES: Minä _olen_ kestänyt sen, mutta ainoastaan siten, että olen
itseni syventänyt.

THRASYBULOS: Olet liian syvälle sukeltanut. Asut onkaloissa,
Alkibiades!

ALKIBIADES (synkästi): Aallon pohjassa asun.

THRASYBULOS: Astu siis aallon harjalle nyt! Päivä paistaa
Alkibiadeelle.

ALKIBIADES: En ole päivän orja enää. Minun silmäni ovat hämärään
tottuneet.

THRASYBULOS: Jos tahdot saada aikaan jotakin, on sinun astuttava ajan
myrskytyöhön!

ALKIBIADES (ylevästi): Aika myrskyää siellä, missä ihmis-ajatukset
myrskyävät.

THRASYBULOS: Missä myrskyävät siis sinun ajatuksesi?

ALKIBIADES: Minä olen tyyneen tullut.

THRASYBULOS: Siis on virta vyöryvä sinun ohitsesi!

ALKIBIADES (säteilevin silmin): Mitä siitä, jos näen ajan lakkapäillä
vain omien ajatuksieni kimmeltävän.

    (Lyhyt vaitiolo.)

THRASYBULOS: Noin puhuu kuollut mies.

ALKIBIADES: Niin puhuu _mies_. — Minä aion tästä lähtien tulla toimeen
omillani.

THRASYBULOS: Tekemättä mitään? Toimittamatta mitään?

ALKIBIADES (ratkaisevasti): Yksinäisyydessä ovat ajatuksetkin tekoja.

    (Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Mitä ajattelet sinä sitten teon vertaisia?

ALKIBIADES: Ajattelen itseäni, Thrasybulos.

THRASYBULOS: Tuoko on mielestäsi miehen arvoista?

ALKIBIADES (voimakkaasti): En ole keksinyt mitään arvokkaampaa
ihmiselle.

THRASYBULOS: Siis ovat meidän suuret miehemme turhaan eläneet!

ALKIBIADES: En tiedä, miksi he ovat eläneet. Tiedän vaan, että he
kaikki ovat saaneet kärsiä kansalaistensa kiittämättömyyttä.

THRASYBULOS: Miltiades...

ALKIBIADES: ... tuomittiin sakkoihin ja kuoli vankeudessa.

THRASYBULOS: Themistokles...

ALKIBIADES: ... ajettiin maanpakoon ja kuoli maanpaossa!

THRASYBULOS: Aristeides...

ALKIBIADES: ... maanpakoon!

THRASYBULOS: Kimon...

ALKIBIADES: ... maanpakoon!

THRASYBULOS: Perikles...

ALKIBIADES: Hänet pelasti rutto, muuten olisi hänen käynyt samoin. —
Sinä näet, ystäväni: on valtiolle vaarallista olla suuri mies
Ateenassa.

THRASYBULOS: Sinä otat sanat suustani. — _He_ eivät ole kansalaistensa
kiittämättömyyttä säikähtäneet. Kaikki he ovat suuria asioita matkaan
saattaneet ja kuolleet kunnialla.

ALKIBIADES (pilkallisesti): Tuostako kunniasta olet tullut myös minulle
osani tarjoamaan?

THRASYBULOS: Tarjoan haudan sinulle hiekassa isänmaasi.

ALKIBIADES: Mitä on isänmaa? Pivo multaa, joka kerran päällemme
siroitetaan!

THRASYBULOS: Kuka siroittaa sen päälle maanpakolaisen?

ALKIBIADES: Tyrannien kauhuna vielä haamunsa harhailee.

THRASYBULOS: Niinpä nouse siis sotaan vasten sortajia!

ALKIBIADES: Kansa itse on suurin sortajansa.

    (Vaitiolo. Molemmat ovat etunäyttämölle edentyneet, _Alkibiades_
    yhä kylmempänä ja ylpeämpänä, _Thrasybulos_ yhä sydämellisemmin
    vaativana.)

THRASYBULOS: Mikä on urhokuolemaa uljahampi?

ALKIBIADES: Kamppaelu kuoleman kanssa, Thrasybulos.

THRASYBULOS: Minkä edestä, epätoivoinen, taistelet sitten?

ALKIBIADES: Elämän itsensä edestä taistelen taukoamatta.

THRASYBULOS (hiljaisesti): Siinä taistelussa tulet varmaan voitetuksi.

ALKIBIADES: Kun kuolen, tunnustan itseni voitetuksi.

    (Jää seisomaan etualalle, kasvot suoraan katsomoon. Thrasybulos
    katsoo häneen vielä hetken, siirtyy sitten alakuloisena taustaan,
    ottaa kitaran käteensä ja näppäilee sen kieliä hiljakseen.
    _Alkibiades_ kääntyy, hymyilee ja nyykähyttää päätään hänelle.
    Rauha ystävysten välillä on jälleen rakennettu.)

    (_Timandra_ oikealta tulee häikäisevässä juhlapuvussa. Seppelöi
    edelliset. _Alkibiades_ rientää avosylin vastaan hänelle.
    _Timandra_ pujahtaa hänen käsistään notkeasti huntuaan heilauttaen.
    _Alkibiades_ koettaa leikillään saada kiinni hänet. Thrasybulos
    on noussut kunnioittavasti, kitara kädessään, yhä näppäillen sen
    kieliä hiljakseen.)

    (_Timandra_ väistyy veikistellen. Ystävykset seuraavat nähtävällä
    mieltymyksellä hänen plastillisia liikkeitään.)

THRASYBULOS (innostuneesti): Leikimmekö jotakin?

ALKIBIADES: Hyvä. Mitä leikkisimme? Jonkun juhlaleikin Astarten
kunniaksi?

THRASYBULOS: Meidän kauniin emäntämme kunniaksi, tarkoitat sinä.
Hyväksytäänkö?

TIMANDRA: Hyväksytään. Mutta ei mitään vanhaa ja kulunutta jumaltarua.
Jotakin uutta sen tulee olla, jotakin juuri tähän tilaisuuteen
sepitettyä.

THRASYBULOS (hymyillen): Mitä arvelet, Alkibiades?

ALKIBIADES: Olkoon menneeksi, mutta vain sillä ehdolla, että me kaikki
kolme esiinnymme tilapää-runoilijoina. Anna alku, Timandra!

THRASYBULOS: Ja minä kuulutan korkealla äänellä:

    TIMANDRA.

    _Juhlaleikki lemmen ja kauneuden kunniaksi_.

(_Timandra_ miettii hetkisen paikallaan, heilauttaa sitten huntuaan ja
pakenee karkeloiden toiselle puolen näyttämöä.)

    TIMANDRA:
    Niin mulle nimittäkää, mikä luontoni lienee!

    THRASYBULOS:
    Lienee sun luontosi hetken heiluva kupla.

    TIMANDRA:
    Heilun ma hetken, piirtelen vuossadan vaiheet.

    ALKIBIADES:
    Lienee sun luontosi jumalten kultainen kaivo.

    TIMANDRA:
    Juotan ma janoavaiset: ken juo, yhä janoo.

    THRASYBULOS (ojentaen kitaran hänelle):
    Siis sano itse syntysi, ihala impi!

    TIMANDRA:
    Syvä on syntyni, aallon välkkyvä vaahti.

    ALKIBIADES:
    Päänmeno miesten, vaara voittajienkin!

    TIMANDRA:
    Mielen yöllisen ympäri lempeä läikkä.

    THRASYBULOS:
    Heijastat heleät, viekkahat, vihreät niitut.

    TIMANDRA:
    Kangastan kaukaa unholan utuiset mättäät.

(Sulkee silmänsä uneksien. _Alkibiades_ katsoo hurmautuneena
häneen. Vaitiolo.)

    ALKIBIADES:
    Maa on, missä ei taistele tuuli, ei tyyni.

    TIMANDRA:
    Maa on, missä ei oikea vaadi väärää.

    ALKIBIADES:
    Maa on, missä ei rikoksen heimoa riemu.

    TIMANDRA:
    Maa on, missä puut pyhät ijäti uinuu.

    ALKIBIADES:
    Pyhä on maa, sen kaipaus pyörryttäväinen.

    TIMANDRA:
    Maammoni manner, Aasian kultaiset kunnaat.

(Vaitiolo. _Timandra_ on laskenut kitaran kädestään ja kallistunut
riutuen kohti Alkibiadesta. _Thrasybulos_ ottaa soittimen ja astuu
askeleen eteenpäin.)

    THRASYBULOS:
    Tuo oli taattosi: Hellas, urhojen tanner.

    TIMANDRA:
    Tuo oli äitini: Persia, kansojen kehto.

    ALKIBIADES:
    Synnytti Smyrna, miellytti Miletos sinut.

    TIMANDRA:
    Suostuin ma Kypron sulkapäisehen sulhoon.

    THRASYBULOS:
    Korjasi parmailleen sinut Pallas Athene.

    TIMANDRA:
    Hylkäsi taas, pois vierin ma hyrskyjä pitkin.

    ALKIBIADES:
    Lastuna lensit, saavuit sa rantahan Tauriin.

    TIMANDRA:
    Tauriista taas pois Kolkhiin korpien yöhön.

    THRASYBULOS:
    Näin sinä kiitelit, karkelit kaunona miesten.

    TIMANDRA:
    Heittelen huntua, huoleton, hautahan saakka.

    ALKIBIADES:
    Kuin kulo kuljet, kuin tulenlieska sa tulet.

    TIMANDRA:
    Kuin meri menen, kuin sana laulajan samoon.

    THRASYBULOS:
    Helkytät kielet heimojen, kaupunkienkin.

    TIMANDRA:
    Kaiutan kaukaiset maat, puen purppurat valtain.

    ALKIBIADES:
    Lannistat linnat mahtavat, marmoripatsaat.

    TIMANDRA:
    Paikkaan etsin, muurivihreä virpi.

(Lyhyt vaitiolo. _Timandra_ on jälleen hempeästi nojautunut
Alkibiadeesen.)

    ALKIBIADES:
    Löysit sa vihdoin Phrygian rattoisan rauhan.

    TIMANDRA:
    Tapasin täällä lempeät, vilkkahat vieraat.

    ALKIBIADES:
    Kohtasi täällä koito sun maanpakolainen.

    TIMANDRA:
    Rakastui häneen Aasian rantojen rauku.

    ALKIBIADES:
    Löys isänmaan mies: povi kohtasi poven.

    TIMANDRA:
    Valkaman varman kuohuja kulkeva haaksi.

    ALKIBIADES:
    Aukeni taivas, astuivat jumalat julki.

    TIMANDRA:
    Kansoittuivat iltapilvien palteet.

    ALKIBIADES:
    Sai elo määrän, sai rajan maailman ranta.

    TIMANDRA:
    Nous meri yössä, kutsui korkea kuudan.

(Heidän äänensä ovat kasvaneet, paisuneet ja rientävät nyt eteenpäin
riemuitsevassa, voitollisessa rytmissä.)

    ALKIBIADES:
    Lienevät hurmanneet sinut hapseni harmaat?

    TIMANDRA:
    Mieletön mies, sinut syksyni lumonnut lienee?

    ALKIBIADES:
    Ryöppysi rintaani Phrygian rypäle synkkä.

    TIMANDRA:
    Enkä ma sinusta enää nyt eroa koskaan.

(Painautuu kiinni Alkibiadeesen. _Alkibiades_ kiertää hänet
voimakkaasti käsivarrellaan. Lyhyt vaitiolo.)

MARSYAS (ulkona): Hohoi, ohoi, Alkibiades! Oletko kotona?

    (Koputus ovelle.)

TIMANDRA (arasti): Joku kolkuttaa.

ALKIBIADES: Niin. Se on Marsyas, sadanpäämies. Mene ja avaa hänelle!

    (Lyhyt, jännittävä odotus. _Timandra_ ja _Marsyas_ tulevat
    perältä.)

MARSYAS: Terve sinulle, Kleiniaan poika!

ALKIBIADES: Terve myös sinulle, urhoollinen sadanpäämies. Toivon, että
tuot minulle hyviä uutisia palatsista.

MARSYAS: Valtias tervehtää sinua minun kauttani ja kysyy, onko hän ynnä
hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo prinssi Smerdis,
ei myös vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa Susamithres,
molemmat yhtä jalosyntyiset, tänä yönä tervetulleita sinun kattosi
alle.

ALKIBIADES (vilkkaasti): Kuinka? He aikovat todellakin kunnioittaa
minua käynnillään?

MARSYAS: He ovat vain nuolenkantaman päässä täältä. Minkä viestin kera
käsket minun heitä vastaan kiiruhtamaan?

ALKIBIADES: Tervehdä valtiasta minun puolestani ja virka, että sekä hän
itse että hänen ylevä puolisonsa Tomyris ja hänen poikansa, jalo
prinssi Smerdis, ei vähemmän hänen veljensä Magaios ja hänen enonsa
Susamithres, molemmat yhtä jalosyntyiset, ovat kaikki sangen
tervetulleita kattoni alle.

MARSYAS: Kiitän sinua vastauksestasi, Kleiniaan poika. — Samalla
lähettää valtias sinulle tämän kirjeen.

    (Astuu juhlallisin askelin poikki näyttämön, ojentaa kirjeen
    Alkibiadeelle ja palajaa jälleen paikalleen ovensuuhun.
    _Alkibiades_ tarttuu kirjeesen kuumeentapaisesti.)

ALKIBIADES: Odota! — Tarjoa viiniä, Timandra! — (Repäisee kirjeen auki.)
Se on suurkuninkaalta!

    (Lukee hermostuneena. _Timandra_ tarjoaa viiniä. _Marsyas_
    puhuttelee puoli-ääneen häntä.)

MARSYAS: Ja sinun vastauksesi Smerdis prinssille?

TIMANDRA: Siitä olen minä pitävä huolen _itse_.

    (Kuiskailevat.)

ALKIBIADES (kesken lukemistaan): Thrasybulos!

THRASYBULOS: Niin, ystäväni?

ALKIBIADES: Voitko lainata minulle rahakukkarosi?

THRASYBULOS: Halusta. (Ojentaa kukkaron hänelle.)

ALKIBIADES (hajamielisesti): Näetkö, ystäväni, siitä saakka kuin
bithynialaiset ryövärit minut matkalla paljastivat...

THRASYBULOS: Turhia! Olen sinulle velkaa niin paljon enemmän
nuoruusvuosiltamme.

ALKIBIADES: Aah! (Rutistaa äkkiä kirjeen.)

THRASYBULOS: Ystäväni, voitko pahoin?

ALKIBIADES: Minä? Kuka sitä sanoo?

THRASYBULOS: Sinä horjahdit, sinä kävit äkkiä kalmankalpeaksi...

ALKIBIADES: Joutavia! — (Hampaittensa välistä.) Jospa koko tämä matoinen
maailma olisi yhtä terve kuin minä, ei tarvittaisi tikareita eikä
salamurhaajia sitä parantamaan!

THRASYBULOS (lystikkäästi): Teetkö runoja vai mitä jupiset sinä
itseksesi?

ALKIBIADES: Se oli vain eräs itämainen iltarukous. — (Katsoo häneen.)
Thrasybulos: nyt meidän ei ole tarvis enää koskaan kiistellä
keskenämme.

THRASYBULOS: Kuinka? Sinä suostut siis? Jumalainen Hellas on siis
piankin saapa sulkea sinut parmailleen?

ALKIBIADES (epätoivon komiikalla): Hellas on kuollut, Akropolis on
maahan jaoitettu ja kaarneet koikkuvat kultaisen Pallas Athenen
olkapäillä.

THRASYBULOS: Oliko tuokin iltarukous?

ALKIBIADES: Oli, se oli vain eräs uni, jonka nyt juuri silmät auki
näin. — (Tempaa pikarin pöydältä.) Hellaan malja! Taikka Aasian! Taikka
meidän molempien, — Thrasybulos! — (Äkkiä painokkaasti.) _Minun_ maljani!

THRASYBULOS: Joisin sen mielelläni, mutta ääni, jolla esität sen...

ALKIBIADES: Juo, ystäväni! Sinun ei ole tarvis peljätä mitään.

THRASYBULOS: Peljätä?

ALKIBIADES: Niin. Siinä ei ole myrkkyä, toivon minä.

THRASYBULOS: Myrkkyä? Naljailethan kuin nuori sulho ikään.

ALKIBIADES: Minä olenkin nuori sulho, vaikka minun häävuoteeni ei vielä
ole vihollisteni miekankärjillä kaunistettu.

THRASYBULOS (varovasti): Miksi juuri miekankärjillä?

ALKIBIADES: Minä nukun parhaiten niin. — (Vilkaisee taakseen ja huomaa
Marsyaan keskustelevan kiihkeästi Timandran kera.) Katso! Katso!

THRASYBULOS: Mitä? — Sinun kasvosi ovat vääntyneet ja sinä keskustelet
kera olemattomien? Mikä sinua vaivaa? — (Varovasti.) Onko kirje ehkä
ollut epäsuosiollinen?

ALKIBIADES: Päinvastoin, ystäväni, päinvastoin! Suurkuningas pyytää
minua...

    (Puhuu hermostuneesti toisapäin, pitäen yhä silmällä ryhmää
    ovensuussa.)

THRASYBULOS: Suurkuningas pyytää sinua...

ALKIBIADES: ... pitämään häntä hyvässä muistossa! — (Korkealla äänellä.)
Urhoollinen sadanpäämies! Koska olet tuonut minulle näin suotuisia
sanomia, suvaitse, että ojennan sinulle tämän kukkaron, ei palkkiona,
vaan kunnianosoituksena sinua ja sinun herraasi kohtaan. — Salli minun
samalla esitellä sinulle: ystäväni Thrasybulos, sotapäällikkö
Ateenasta.

MARSYAS (syvään kumartaen): Sinun kohteliaisuutesi on yhtä kuuluisa
kuin sinun kestiystävyytesi, eikä sinun anteliaisuudellasi ole vertaa
tämän taivaan kannen alla. — Kiitän sinua, Kleiniaan poika, ja kiiruhdan
siivet kantapäissä viestisi valtiaalle ilmoittamaan. (Menee.)

THRASYBULOS: Kohtelethan tuota pikku satraapin sammalkielistä kätyriä
juhlallisesti kuin olisi hän suurkuningas itse. Luuletko hänen osaavan
myös oikein arvostaa kohteliaisuuttasi?

ALKIBIADES (viekkaasti): Minä toivon sitä. — Timandra! Sinä kuulit: me
saamme vieraita.

TIMANDRA: Minä kuulin.

ALKIBIADES: He voivat olla millä hetkellä hyvänsä täällä. Sinun on siis
mentävä toimittamaan juhlavalmistuksia.

TIMANDRA (hiljaa): Alkibiades!

ALKIBIADES: Sanoitko jotakin?

TIMANDRA: Minua niin pelottaa.

ALKIBIADES: Mikä? — Kaikki on ennallaan. Ei mitään ole tapahtunut.
Päinvastoin on kaikki paremmin kuin ennen. Sinä kuulet: satraapi itse
tahtoo kunnioittaa minua käynnillään.

TIMANDRA: _Miksi_ he tulevat? — (Syöksyy äkkiä kuin turvaa etsien
syliksi häneen.) Alkibiades!

ALKIBIADES: Kas niin, kas niin... Mene nyt!

    (Irtautuu lempeästi hänestä. _Timandra_ menee kyyneleitään
    tukahduttaen oikealle. Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Salli minun toistaa lemmittysi kysymys sinulle: _miksi_ he
tulevat?

ALKIBIADES (katsoo häneen): He tulevat ilkkumaan minun kuolemaani,
kiduttamaan minua hiljaisella tulella, heittämään suolaa, minun
haavoihini ja levähtämään minun kärsimyksissäni kuin lehtimajassa...
(Äkkiä käyden hänen käteensä.) Olethan sinä Thrasybulos!

THRASYBULOS: Ystäväni...

ALKIBIADES: Mutta jos sinä olet minun viholliseni? (Hänen kätensä
kohoaa kuin lyöntiin, pysähtyy, vaipuu jälleen. Pirullinen hymy leviää
hänen kasvoilleen.) Silloin saavat minun viholliseni minusta uuden
ystävän.

THRASYBULOS: Alkibiades! Nyt saatat sinä minun sieluni kauhistumaan.
Minä en ole koskaan ennen nähnyt sinua tuollaisena.

ALKIBIADES: Et, sillä sinä et ole nähnyt minua aasialaisten parissa.
_Tämä minä olen_. Nyt tunnet minut.

THRASYBULOS: Alkibiades parka! Elämä on ollut liian kova sinulle.

ALKIBIADES (harvakseen): Kenties minä vielä kovempi elämälle. — Mutta
minä en tahdo murtua, minä en _tahdo_! Minä käytän kaikkia aseita, jos
minua ahdistetaan, kuuletko, _kaikkia_! Ja nämä ovat ne aseet, jotka
_minun_ elämäni on antanut minulle. Ainoastaan niiden avulla minä voin
enää olla Alkibiades.

THRASYBULOS: Alkibiadeen haamu olet. En tunne enää sinua. Tosiaan
tekisi minun mieleni kysyä sinulta: kuka olet?

ALKIBIADES: Sinä kysyt minulta sitä? — (Katsoo häneen.) No niin, tahdon
sanoa sinulle sen. Minä olen kuolemaantuomittu mies, jonka jokainen
silmänräpäys on vain ylivoimallisella taistelolla ostettavissa, jonka
pää on ainaisten murha-aikeiden maalitaulu, jonka pelkkä nimi on
sotahuuto!...

THRASYBULOS: Olen tiennyt sen. Mutta kuitenkin...

ALKIBIADES: Mutta kuitenkin kysyt sinä minulta, kuka minä olen. No
niin, minä _olen_ Alkibiades, tuo maanpakolainen, tuo isänmaan petturi
ja uskonpilkkaaja, jota Sparta pelkää, Ateena vapisee, Persia imartelee
ja jonka hiuskarvaa tyrannit kaikessa kunniassaan eivät tähän päivään
saakka ole uskaltaneet koukistaa. — Mutta nyt...

THRASYBULOS: Ystäväni: _jos_ sinua uhkaa joku vaara, tiedä, että me
kaksi yhdessä myös olemme voima, jota en kehoittaisi heitä uhmailemaan.

ALKIBIADES (katkerasti): Voima! — (Kuin itsekseen.) Pahoin pelkään, että
tänä yönä viisaus saa korvata voiman.

THRASYBULOS: Juuri niin: voima. Älkööt nämä aasialaiset unohtako, että
olemme Ateenan parhaat miekkamiehet!

ALKIBIADES (kuten edellä): Miekka...! — (Kuuntelee, ääniä ulkona.) He
tulevat. — (Jännittyy, kokoaa koko tahdonlujuutensa.) He tulevat! Minä
olen valmis. Tänä yönä taistellaan, Thrasybulos!

THRASYBULOS: Hyvä!

ALKIBIADES: Mutta ei miekoilla, vaan älyn ja sanan hienoimmin hiotuilla
tikareilla, jotka sinertävät kuin salama, tappavat kuin tuli ja
hymyilevät kuin hyinen tunturihuippu kuutamossa. — He tulkoot! Me
tahdomme näyttää näille barbaareille, että he eivät rankaisematta tule
kahta Ateenan parasta puhetaituria pesässään ärsyttämään.

THRASYBULOS: Käynpä sentään ja pistän kaiken varovaisuuden vuoksi
kylmän kylkiraudan vaippani alle.

    (Poistuu taemmasta ovesta vasemmalle.)

Esirippu.




KOLMAS NÄYTÖS.


    _Pharnabazos, Tomyris, Smerdis, Magaios_ ja _Susamithres_ tulevat
    perältä. Heidän edellään _kaksi sotilasta_, jotka saatuaan valtiaan
    viittauksen poistuvat ovipielestä. _Alkibiades_, herttaisesti
    hymyilevänä, ottaa vastaan tulijat keskinäyttämöllä. _Thrasybulos_
    äärimmäisellä vasemmalla, jyrkkänä, totisena, kyräillen
    epäluuloisesti tulijoihin.

PHARNABAZOS: Terve sinulle Alkibiades, Persian ystävä!

ALKIBIADES: Terve sinulle, suuri valtias, niin myös sinulle, ylevä
valtiatar. — Olkaa tervehdityt, jalot prinssit, Alkibiadeen alhaisen
katon alle. (Viittaa vieraat istumaan.)

PHARNABAZOS (leveästi ja hyväntahtoisesti): Myöhäinen tulomme
kummastuttaa sinua? — Tiedä siis, että olemme olleet metsästämässä ja
uskaltaneet sinulta lupaa kysymättä pystyttää telttamme talosi
läheisyyteen.

SMERDIS: Olemme oikeastaan Astarten juhlaa paossa, joka nyt on
kaupungissa yksinvaltias. Se yksin selittää käyntimme muodottomuuden.

TOMYRIS (kärkevästi): Astarte on katkonut kaikki tapojen kahleet. Mutta
Alkibiades on varmaan sitäkin mieluummin suova oudon tulomme anteeksi,
kun hän itse niin hyvin osaa paeta samaa jumalatarta.

SUSAMITHRES: Hyvä, että Alkibiades pakenee häntä, sillä pelkäänpä, että
jumalatar muuten jäisi ijäksi hänen majaansa asumaan ja kokonaan
unohtaisi meidät muut kuolevaiset.

MAGAIOS: Eikä Alkibiadeen kuitenkaan onnistu paeta häntä, sillä lemmen
jumalatar seuraa aina hänen kintereillään, kussa hän kulkeneekin.

    (Vieraat ovat sijoittuneet vasemmalle pöydän ääreen, _Pharnabazos_
    pöydän päähän, _Tomyris_ ja prinssi _Smerdis_ hänen vasemmalle
    puolelleen. _Magaios_ ja _Susamithres_ seisovat heidän takanaan
    liukkaissa hovimies-asennoissa. _Thrasybulos_ liikahtamatta
    paikallaan vasemmalla etualalla. _Alkibiades_ pöydän ääressä
    oikealla kumartelee puoleen ja toiseen niellen ystävällisellä
    hymyllä kaikki salatut myrkyllisyydet. — _Timandra_ tulee, tuoden
    lisää viinimaljoja ynnä hedelmiä, ja poistuu jälleen äänettömästi
    oikealle. _Smerdis_ prinssin silmät seuraavat häntä.)

SMERDIS: Se on totta, rakas setä Magaios! Alkibiadeella on Astarten
juhla aina sydämessään.

ALKIBIADES (Smerdiille): Alkibiadeen sydän, nuori ystäväni, on yhtä
avoin niin jumalille kuin heille, jotka syntyperänsä korkeuden ja
älynsä hienouden kautta kuolemattomien kera kilpailevat. — (Koko seuran
puoleen kääntyen.) Mitä muuten käyntinne harvinaiseen aikaan tulee,
jalot vieraat, toivon ettei päivä ole oleva liian varhainen eikä yö
liian myöhäinen Alkibiadeen ystävien käydä tästä ovesta sisälle.
Maljanne!

PHARNABAZOS: Kauan eläös, poika Kleiniaan.

    (Kaikki juovat.)

ALKIBIADES (kaksimielisesti): Sama on myöskin minun toivoni, suuri
valtias. — Salli minun nyt esitellä sinulle ystäväni Thrasybulos,
sotapäällikkö Ateenasta, Hellaan impien ihanne, sulhojen sotijalo,
tyrannien kauhu ja kansanvaltainen kiireestä kantapäähän. —
(Thrasybulokselle.) Ystäväni: Phrygian satraapi.

    (_Thrasybulos_ vastaa tuskin huomattavasti tervehdykseen.)

PHARNABAZOS (kohteliaasti): Thrasybuloksen nimi ei ole tuntematon
meidänkään etäisen maamme äärillä. — (Kohottaa maljansa.) Tervehdän
sinua, sotapäällikkö!

    (_Thrasybulos_ vastaa maljaan vastenmielisesti.)

MAGAIOS: Huomaa, valtias: sinä tapaat Alkibiadeen luona ainoastaan
kuuluisia miehiä!

ALKIBIADES (Thrasybulokselle): Tässä näet hänen veljensä Magaioksen,
yhtä urhoollisen sodassa kuin viisaan neuvospöydässä, ja tässä hänen
enonsa Susamithreen, kaikkivaltiaaksi kutsutun, suurkuninkaan erityisen
suosikin Phrygian palatsissa.

    (Magaios ja Susamithres tervehtivät kohteliaasti, _Thrasybulos_
    tuskin päätä nyykähyttäen.)

SUSAMITHRES: Jos meidän jumalallisen suurkuninkaamme silmä olisi
kantanut yhtä kauas kuin sinun jalon miekkasi välke, sotapäällikkö,
en epäile, että hän jo aikoja sitten olisi rientänyt sinulle
kunnioitustaan osoittamaan. — (Hienolla ivalla.) Tässä tapauksessa
tahdon pyytää Alkibiadesta sinua suurkuninkaalle suosittelemaan.

ALKIBIADES (puraisee huultaan, vaikenee; hetken perästä): Ja tässä
vihdoin näet sinä pöytämme parhaan kaunistuksen, meidän kaikkien ylpeän
ja ylhäisen valtiattaremme Tomyriksen, Persian runoniekkain ylistämän,
jonka silmä on tuli, silloin kun se sinulle suotuisa on, mutta pyhä
tuli, silloin kun se sinulle vihassa välkähtää. — Tämä on hänen poikansa
prinssi Smerdis, meidän yhteinen lemmikkimme.

    (_Thrasybulos_ kuten edellä. _Alkibiades_ kokee turhaan tehdä
    merkkejä hänelle.)

TOMYRIS (ilkeästi): Jos minun silmäni on tuli, kuten lausut,
Alkibiades, luulen että ystäväsi korva sen sijaan on vesi, sillä
nähtävästi on se sammuttanut kaikki kohteliaisuutesi vasamat ennen kuin
ne ovat hänen aivoihinsa ehtineet. — (Pharnabazoksen puoleen kääntyen.)
Huomaa, valtias: Alkibiadeen ystävä on mykkä, aivan mykkä.

PHARNABAZOS: Todellakin ... sinun ystäväsi on sangen harvapuheinen.

ALKIBIADES: Hän on vielä matkasta väsynyt eikä taida oikein
persialaista puhetapaa. — (Kuiskaten Thrasybulokselle.) Ystäväni, sinä
saatat meidät kaikki perikatoon itsepäisyydelläsi.

THRASYBULOS (äkeästi): Ja sinä häpäiset itsesi liehakoimalla heidän
salakavalaa hävyttömyyttään! Etkö näe, kuinka he selkäsi takana sinulle
virnakoivat?

ALKIBIADES: Nauraa parhaiten, joka viimeksi nauraa. — Sanohan toki
jotakin!

THRASYBULOS: Kenelle? (Oikaisten itsensä.) Barbaareille!

ALKIBIADES: Tahdotko tehdä minut aivan onnettomaksi? — (Koomillisesti
rukoillen.) Ystäväni, yksi sana, yksi ainoa hyvin sorvaeltu sananparsi!
Sinun tulee vastata heidän kohteliaisuuksiinsa. — Mutta pian! He
katsovat meihin.

THRASYBULOS (jurosti): Mitä sanoisin heille?

ALKIBIADES: Mitä hyvänsä! Sano, että voit hyvin taikka että juuri olet
saanut vatsanväänteitä omaa vähäpätöisyyttäsi ajatellessasi; ilmoita,
että olet imarreltu heidän tuttavuudestaan ja ett'et koskaan ole nähnyt
niin hienosti sivistynyttä seurapiiriä! Sano, mitä mieleesi juolahtaa,
mutta sano se heti, sillä näen jo valtiattaren katsannosta, että meidän
hetkemme ovat luetut.

TOMYRIS: No, Alkibiades? Huomaan ilokseni, että ystäväsi kuitenkin voi
keskustella ... sinun kanssasi!

ALKIBIADES (nopeasti): Tulkitsen tässä juuri kaikkia niitä kauniita
sanoja, joita olette lausuneet hänelle ja joita hän on aivan hurmattu
kuulemaan. — (Thrasybulokselle.) Ystäväni: vielä viimeisen kerran! Minun
tähteni. Mutta muista, että teet sen kyllin selvästi ja karkeasti,
sillä me täällä Persiassa pidämme vahvasti höystetyistä keitoksista.

THRASYBULOS: Teidän keittotaitonne on inhoittava! — (Nousee tarttuen
viinimaljaan.) Yhtä paljon kuin iloitsen tuttavuudestanne, aasialaiset,
joka oli minulle tuiki odottamaton, valitan, ett'en taida kylläksi
maanne kieltä vastatakseni kaikkiin kohteliaisuuksiinne niinkuin ne
ansaitsisivat. Juon onneksenne ja toivon kohtaavani teidät kerran
sotakentällä yhtä urhoollisina kuin te nyt olette minut pitopöydässä
kainona kohdanneet.

ALKIBIADES (puoli-ääneen): Jumalten kiitos!

PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Ystäväsi tuntuu olevan kelpo nuori mies.
Vahinko vaan, että hän ei ole ollenkaan sinun kaltaisesi.

ALKIBIADES: Hän on sotapäällikkö. — Maljanne, jalot vieraat!

SUSAMITHRES: Olemme tässä juuri vilkkaasti keskustelleet valtiattaren
kanssa, millä tehokkaimmin rangaista sinua pitkästä näkymättömyydestäsi
palatsissa. Me kaikki olemme sinne sinua kaipauksella odottaneet.

ALKIBIADES: Enkö ole jo saanut täyttä rangaistusta olemalla niin kauan
vailla teidän armonne päivänpaistetta, jalot vieraat? Minulle on tämä
aika tuntunut iankaikkisuudelta.

PHARNABAZOS (hyväntahtoisesti): Todellakin, miksi et ole käynyt
linnassa? — Toivon, että sinusta kuitenkin on huolta pidetty. Olen
käskenyt joka viikko lähettää sinulle annoksen viiniä ja Persian
parhaita hedelmiä aitastani.

ALKIBIADES: Minulta ei ole puuttunut mitään ... kiitos olkoon minun
valtiaani kesti-ystävyyden.

THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Kuinka? Elätkö sinä heidän armoillaan?

ALKIBIADES: Hiljaa. — (Katkerasti.) Minä _elän_ kaikissa tapauksissa.

THRASYBULOS: Mutta Alkibiades! Kuinka se on selitettävissä?

ALKIBIADES: Ystäväni, aivan yksinkertaisesti: minä olisin kuollut
nälkään kuin koira ilman näitä raakalaisia. — Mutta ei nyt! Meitä
pidetään silmällä. Kaikki selitykset toistaiseksi.

TOMYRIS (ivallisesti): Alkibiadeella on varmaan ollut pätevät syynsä
piillä varjoon meidän päivänpaisteeltamme, kuten hän sanoo.

SUSAMITHRES: Piillä varjoon? Anteeksi, valtiatar, jos uskallan oikaista
sanojasi: aurinko on aina siellä, missä Alkibiades.

SMERDIS (ynseästi): Minä ainakaan en ole hänen aurinkoaan ikävöinyt.

PHARNABAZOS: Mutta Smerdis! Mitä tarkoitat —?

ALKIBIADES: Hän tarkoittaa epäilemättä sitä pientä päivänsädettä, joka
tännekin on minun poloisen pimeyteeni erehtynyt. Että hän ei ole sitä
ikävöinyt, siitä me olemme yksimielisiä.

PHARNABAZOS: Minä en ymmärrä...

MAGAIOS: Huomaa, veljeni, että tässä talossa on joku, jota Alkibiades
ei vielä ole katsonut hyväksi esitellä sinulle.

ALKIBIADES: Hän on sen tekevä heti, saatuaan siihen ylhäisten
vieraittensa suostumuksen.

    (_Magaios_ kuiskaa jotakin Pharnabazokselle.)

PHARNABAZOS: Ahaa, Alkibiades! Sinulla on lemmitty? Missä hän on?
Luulen nähneeni hänet äsken tässä.

ALKIBIADES (menee oikeanpuoliselle ovelle): Timandra! valtias tahtoo
puhutella sinua.

    (_Timandra_ tulee oikealta ja tervehtii kunnioittavasti satraapia.)

PHARNABAZOS: Nimesi, neito?

TIMANDRA: Timandra.

PHARNABAZOS: Mikä ennen olit?

TIMANDRA: Tanssijatar sinun hovissasi.

PHARNABAZOS: Ja nyt olet sinä Alkibiadeen palveluksessa?

TIMANDRA (ylpeästi): En. Olen hänen lemmittynsä.

PHARNABAZOS: Kuulepas vaan, millä ylpeydellä hän sen sanoo. Aivan kuin
hän olisi suurkuninkaan lemmitty!

SUSAMITHRES: Alkibiades onkin kuningas, vaikka ei vallaltaan, niin
mielensä jaloudelta.

MAGAIOS (myrkyllisesti): Sano pikemmin valintansa hienoudelta, sillä
onpa hänen lemmittynsä kyllin kaunis vaikka itse valtiaan pojan mieltä
ilahduttamaan. — Vai mitä arvelet, Smerdis?

SMERDIS: Hän on jumalallinen!

TOMYRIS (väsyneesti): Koska lemmittysi on ilotyttö, Alkibiades, hän ei
varmaankaan ole kieltäytyvä näyttämästä meille niitä taiteita, jotka
kuuluvat hänen ammattiinsa. Tanssikoon hän jotakin meille!

PHARNABAZOS: Armaani, sinun on kaikissa tapauksissa muistettava, että
hän tällä hetkellä on meidän emäntämme.

TOMYRIS (huolimattomasti): Armaani: _onhan_ hän ilotyttö!

ALKIBIADES: Epäilemättä, valtias, epäilemättä. Sinun ylevä puolisosi on
oikeassa. Timandra on varmaankin katsova suurimmaksi kunniakseen
esiintyä tässä harvinaisessa seurassa...

THRASYBULOS (Suuttuen): Mitä ajatteletkaan? Aiotko antaa lemmittysi
tanssia _heidän_ edessään?

ALKIBIADES: Hiljaa, ystäväni. Etkö näe, että itsekin tällä hetkellä
tanssin heidän pillinsä mukaan?

    (Keskustelee kuiskaten Timandran kanssa.)

SMERDIS (Tomyrikselle): Äiti! Sinä et saa pilkata häntä.

TOMYRIS: Ketä?

SMERDIS: Alkibiadesta.

TOMYRIS: Mutta, lapseni? Etkö itse ole sanonut häntä vihaavasi?

SMERDIS: Minä vihaan häntä, se on totta. Mutta minä en salli sinun
häntä häväisevän.

    (Jatkavat keskustelua.)

TIMANDRA (Alkibiadeelle): _Pitääkö_ minun tanssia heille?

ALKIBIADES: Pitää. Meidän kaikkien kohtalomme on heidän kädessään.

TIMANDRA: Alkibiades, sinä et enää rakasta minua?

ALKIBIADES: Meidän rakkautemme tähden: tee se, Timandra! — (Lämpimästi.)
Minulla on sinulle liian paljon puhumista. Mutta sittemmin, sittemmin!
Nyt liikkuu kuolema meidän päämme päällä.

TIMANDRA: Sinun rakkautesi on kovempi kuolemaa. Se sortaa, se maahan
murtaa minut.

ALKIBIADES: Timandra! Luulin lempineeni vertaistani.

TIMANDRA: Ennen, kun olin _heidän_ vertaisensa ja alempi heitä, olisin
tehnyt sen mielelläni. Nyt, kun olet minut itsesi vertaiseksi
kohottanut, — miksi tahdot syöstä minut takaisin häpeään ja pimeyteen?

ALKIBIADES: Koska itsekin siellä kamppaelen. — Jos kiellät, loukkaat
valtiatarta. Tämä on ainoa keino estää petoa heissä irti pääsemästä.

    (Jatkavat keskustelua.)

PHARNABAZOS (tyytymättömänä): Suoraan sanoen, tämä pila ei miellytä
minua. Mielestäni voisimme me ennemmin jatkaa juominkia. (Juo
pohjaan.)

SUSAMITHRES (Magaiokselle): Minäkin pelkään, että valtiattaren viha
Alkibiadesta kohtaan johtaa harhaan hänet. Hän jännittää liiaksi
jousen.

MAGAIOS: Hän on sokea! Mutta miksi hylkäsikään Alkibiades hänen
rakkautensa?

SUSAMITHRES: Suurilla miehillä on joskus omat omituiset heikkoutensa. —
Kuitenkin ihailen minä häntä vilpittömästi. Millä mielentyyneydellä hän
esiintyy, vaikka hän tietää kuolemantuomionsa olevan kirjoitetun.

MAGAIOS: Sisältyikö se suurkuninkaan kirjeeseen?

SUSAMITHRES: Ei suorasti, mutta epäsuorasti. Artaxerxes oli hänen ainoa
oljenkortensa, senjälkeen kuin hänen vaappuva käytöksensä on kaikki
Hellaan heimot hänestä vieroittanut. — Hänen kuolemansa on nyt enää vain
ajan kysymys.

MAGAIOS: Miksi ei siis tänään yhtä hyvin kuin huomenna? Mielestäni ei
meillä ole mitään syytä estää valtiatarta hänen vanhurskaassa
vihassaan.

SUSAMITHRES (katsoo häneen): Sinulla on sangen kiire, Magaios.

MAGAIOS: Tarkoitan: jos se kerran on suurkuninkaan tahto...

SUSAMITHRES: Tiedän sinun hehkuvan himosta valtiattareen. — Niin, älä
kiellä sitä! Se ei kuulu minuun. Mutta voisit sukumme kunnian vuoksi
hiukan paremmin peittää rakkautesi.

MAGAIOS: Eno! Sinä _olet_ kaikkitietävä. — Mutta miksi tahdot _sinä_
viivyttää Alkibiadeen kuolemaa?

SUSAMITHRES (hymyilee viekkaasti): Me voimme tarvita häntä.

MAGAIOS: Me? Persia? Ketä vastaan? Ateena on kukistettu, Lakedaimon on
meidän liittolaisemme.

SUSAMITHRES: Sinä olet lapsi valtiotaidossa, Magaios. Tietysti vastaan
lakedaimonilaisia. — Mutta mielestäni rupeaa tämä asioiden tila käymään
kiusoittavaksi. Meidän on keksittävä joku pääsy tästä. — (Seuran puoleen
kääntyen.) Mieleeni muistuu jotakin. Ellen erehdy, on tuo
syrakusalainen miekkatanssija tyttärineen, joka eilen palatsiin tuli,
vielä meidän seurassamme. Ehkä sallimme hänen jalon isäntämme kestiä
sulostuttaa?

TOMYRIS: Pelkään, että hän on loukannut jalkansa. Ainakin muistan minä
hänen ilmoittaneen olevansa kykenemätön kaikkeen taituruuteensa tänä
iltana.

PHARNABAZOS (kärsimättömästi): Noh, hänen tyttärensä lie kuitenkin
terve. Käske hänen laulaa joku laulu, Magaios! — (Tomyrikselle.)
Lopettakaamme tämä!

    (_Magaios_ menee ovelle ja palajaa heti.)

TOMYRIS: Varro vielä hetki, armahani! — (Alkibiadeelle.) Ja mitä sanoo
meidän arvoisa isäntämme? Tahtooko hänen lemmittynsä tanssia meille?

ALKIBIADES (nopeasti): Hän sanoo, että sinun tahtosi on hänen ainoa
lakinsa, valtiatar. — (Rukoilevasti.) Timandra, minä pyydän sinua...

    (Melua ulkona, huutoja, aseiden kalsketta.)

PHARNABAZOS (nousee): No, kautta partani! Mitä tää on?

    (Myöskin muut nousevat hämmästyneinä.)

MARSYAS (tulee kiireesti): Valtias...

PHARNABAZOS: Noh? Puhu!

MARSYAS (sammaltaen vahvasti): Minun on mahdoton enää hillitä heitä. He
sanovat tänään olevan Astarten juhlan ja tahtovansa viiniä. Mutta minun
mielestäni he ovat jo kaikki julki juovuksissa.

TOMYRIS: Samoin kuin sinä itsekin muuten.

ALKIBIADES: Mitä? Eivätkö he ole saaneet viiniä, ne poikaparat? —
(Timandralle.) Vie heille viimeinenkin tilkka! — (_Timandra_ pois
oikealle. _Alkibiades_ sadanpäämiehelle:) Mene ja ilmoita heille, että
heiltä ei tule puuttumaan mitään, mitä köyhä taloni vain voi tarjota
heille. Taikka ... tahdon itse puhutella heitä.

    (Menee ulos. _Marsyas_ seuraa häntä.)

MAGAIOS (Pharnabazokselle): Ole varoillasi, veljeni! Nyt hän
houkuttelee sinulta sinun sotilaasi.

PHARNABAZOS (arvokkaasti): Jos hän voi paremmin voittaa heidän
uskollisuutensa pikarillisella viiniä kuin minä valtiasarvollani ja
koko vuoden rahapalkalla, täytyypä meidän todellakin tunnustaa, että
hän on syntynyt sotajoukkoja johdattamaan. — Mutta kuulkaamme, mitä hän
haastaa heille!

ALKIBIADES (ulkona): Sotilaat! Valitan vilpittömästi, että teitä on
niin loukkaavalla tavalla laiminlyöty. Te olette kaikki tällä hetkellä
Alkibiadeen vieraita ja teitä tullaan kohtelemaan arvonne ja kunnianne
mukaisesti. Siksi olen heti lähettävä oman lemmittyni teille
tarjoilemaan.

SOTILAAT (ulkona): Terve, Alkibiades, Kleiniaan poika!

    (_Timandra_ oikealta menee perälle kantaen viiniruukkua
    ja kukkasia.)

ALKIBIADES (ulkona): Myöskin olen minä kuullut, että teidän seurassanne
on laulajoita ynnä miekkatanssijoita. He huvittakoot teitä tänä
iltana. — Toverit! Me tapaamme sotakentällä.

SOTILAAT (ulkona): Terve, Alkibiades! Kauan eläös, poika Kleiniaan!

    (Ulkona yleinen riemastus.)

SMERDIS (loistavin silmin): Äiti! Kuuletko?

TOMYRIS: Niin, lapseni?

SMERDIS: Kuuletko, kuinka he riemuitsevat vain parista sanasta, jotka
hän heitti heille? On todellakin mahdoton olla häntä ihailematta.

TOMYRIS (kuin itsekseen): On vaikea vihata häntä.

SMERDIS: Hän on niin suuri, niin kirkas ja niin korkea! — Kuuletko,
kuinka he huutavat taas? (Kertaa hurmautuneena puoli-ääneen:) "Terve
Alkibiades, Kleiniaan poika!"

TOMYRIS: Tiedät, että isäsi on päättänyt hänen kuolemansa.

SMERDIS (viattomasti): _Sinä_ sen olet päättänyt, äiti.

TOMYRIS: Mitä mieleesi juolahtaakaan? Minä?

SMERDIS: Niin, tietysti, miksi sitä kiellät, äiti? Sinäkin ihailit
häntä ennen...

TOMYRIS (hämmästyneenä): Ennen?

SMERDIS: Niin, äiti. — (Nauraen vallattomasti.) Mutta senjälkeen kuin
Timandra ryösti hänet sinulta...

TOMYRIS (avuttomana): Mitä hän sanoo! — _Sinulta_ ryösti _hän_
Timandran! Oletko sen unohtanut?

SMERDIS: Oh, emme puhu enää siitä, äiti. — (Varhaisvanhan
arvokkaisuudella.) Se oli vain tuollainen ohimenevä oikku. — Minä olen
siitä saakka paljon miehistynyt.

PHARNABAZOS (Thrasybulokselle): Mitä uutta Ateenaan, sotapäällikkö?

THRASYBULOS: Murhaa ja verta, tyrannien tavallista uutta.

PHARNABAZOS (aina yhtä hyväntahtoisena): Sinä et ole tyrannien ystävä.

THRASYBULOS: En.

ALKIBIADES (tulee hengästyneenä): He tahtoivat repiä minut kuoliaaksi
pelkästä ihastuksesta. Ja sitten he tahtoivat korottaa minut juhlan
kuninkaaksi. — Hädin tuskin pääsin heidän käsistään.

PHARNABAZOS: Hyvä, että tulit. — (Humoristisesti Thrasybulosta
osoittaen.) Sinun ystäväsi on kansanvillitsijä.

ALKIBIADES (hymyillen): Oletko keskustellut hänen kanssaan? —
(Thrasybulokselle.) No, ystäväni? Näytäthän synkältä kuin ukkospilvi.

THRASYBULOS: Ole varoillasi, veikko! Minä olen pitänyt heitä silmällä
sinun poissa-ollessasi. — Heillä ei ole mielessä mitään hyvää sinua
vastaan.

ALKIBIADES: Sen saamme nähdä. — (Kääntyen seuran puoleen.) Maljanne,
jalot vieraat! Anteeksi, että viivyin. Toivon, ett'ette tämän pienen
välikohtauksen ole suinkaan sallineet häiritä iloanne.

MAGAIOS (ilkeästi): Olemme tässä juuri keskustelleet enoni kanssa
tuosta kirjeestä, joka tänä aamuna saapui sinulle suurkuninkaalta. Me
aivan pakahdumme uteliaisuudesta.

PHARNABAZOS: Niin, todellakin. Mitä kirjoittaa majesteetti?

ALKIBIADES (huolimattomasti): Oh, aivan vähäpätöisiä seikkoja! Hän on
vain nähnyt erään unen, jonka selitystä hän minulta rukoilee.

SUSAMITHRES: Unen?

ALKIBIADES: Mutta jättäkäämme niin korkeat ja salaperäiset seikat. —
Viihdyn paljon paremmin täten hyvien ystävieni parissa, viinimalja
edessäni.

PHARNABAZOS (tuttavallisesti): Suoraan sanoen: niin minäkin. —
Tunnustapas kuitenkin, että kotikaupunkisi kohtalo aikalailla surettaa
sinua. Aikonet piankin jättää nykyisen toimettomuutesi?

ALKIBIADES: Enpä suinkaan. Aion päinvastoin tästä puolin ruveta oikein
viljelemään velttouttani. — Etkö tiedä, että olen päättänyt tulla
persialaiseksi?

PHARNABAZOS: Siinä teetkin, kautta partani, oikein. — (Tyytyväisenä.) Me
osaamme elää, me. — (Tyhjentää viinimaljan ja muistaa samassa jotakin.)
Mutta sinä vihaat spartalaisia?

ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mitä vielä, he ovat ihmisiä niinkuin
mekin. Ainoa ero heidän ja ateenalaisten välillä on, että he syövät
mustan liemensä ilman taateleita, kun ateenalaiset taas pitävät enemmän
taateleista ilman mustaa lientä. — Usko pois, se yksin on koko
Peloponnesoksen sodan aiheuttanut.

PHARNABAZOS: Hahhah, on oikein virkistävää jutella sinun kanssasi
valtio-asioista. — Mutta voitko sanoa, miksi he sitten vihaavat sinua
niin sanomattomasti?

ALKIBIADES: Kuinka? — (Koomillisella kummastuksella.) Vihaavatko he
minua?

PHARNABAZOS: Kyllä, ole varma siitä. — (Tuttavallisesti, kieli jo
paljosta viininjuonnista sammaltaen.) Tiedäpäs, että ilman minua olisit
sinä jo aikaa sitten... (Tekee merkitsevän kädenliikkeen.)

ALKIBIADES: Häh?

PHARNABAZOS (kuten edellä): Kuollut ja kuopattu.

ALKIBIADES: Onko se mahdollista? — (Äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin.)
Ahaa, se on tuon naisjutun takia! Nyt minä ymmärrän.

PHARNABAZOS: Minkä naisjutun? — (Mielenkiinnolla.) Kerro se minulle!

ALKIBIADES (salaperäisenä): Mutta sormi suulle! Se koskee Agis
kuninkaan puolisoa.

PHARNABAZOS (kätensä levittäen): Oo!

    (Kuiskailevat.)

MAGAIOS (kärsimättömänä): Kuinka on, eno? Eikö sinusta olisi aika jo
lopettaa leikki?

SUSAMITHRES (filosofin tyyneydellä): Ken kerran on leikkiin tullut,
leikin kestäköön. — Katsokaamme.

MAGAIOS: Minä puolestani olen jo tarpeeksi katsonut.

SUSAMITHRES: Voitpa kuitenkin vielä sivumennen vilkaista valtiattareen,
joka jännitettynä seuraa jokaista Alkibiadeen kasvon-ilmettä.

MAGAIOS (satutettuna): Todellakin.

SUSAMITHRES: Näetkö? Nyt hän hymyilee jälleen. Hänen kasvonsa ovat kuin
kuvastin...

    (Kuiskailevat.)

PHARNABAZOS: Hahhah, oletpa oikea naisurho! Maljasi, Alkibiades!

ALKIBIADES: Maljasi! — Nyt ymmärrät kukaties syyn, miksi
lakedaimonilaiset minua niin silmittömästi vainoavat.

PHARNABAZOS: Vainotkoot he vaan! — (Äkkiä kulmiaan rypistäen.) Kuulepas,
mieleeni muistuu jotakin... Myöskin minun pojaltani olet sinä ryöstänyt
mielitietyn.

ALKIBIADES (kiireesti): Kuka sitä sanoo? Prinssi itse?

PHARNABAZOS: Ei, vaan hänen äitinsä. — (Tuttavallisesti.) Hänen äitinsä
on ollut siitä hyvin pahoillaan ja väittää, että poika on aivan onneton
tuon asian tähden.

ALKIBIADES: Siinä tapauksessa: ota hänet! Pidä hänet itse tahi anna
pojallesi ... kuinka vain katsot paremmaksi.

PHARNABAZOS (hämmästyen): Mitä sanot? Etkö enää siis rakasta häntä?

ALKIBIADES: Kyllä ... mutta omasta puolestani olen aina
rakkaus-asioissa tottunut asettamaan ystävyyden ensi sijaan.
— Ota hänet!

PHARNABAZOS: Siinä tapauksessa ... sinä olet miesten mies! (Puristaa
hänen kättään sydämellisesti.)

MAGAIOS (Tomyrikselle): Valtiatar, rohkenenko huomauttaa sinulle, että
aika kiiruhtaa? — Meidän on riennettävä, jos aiomme maata tänä yönä
palatsissa.

    (_Tomyris_ on edellisen aikana vaihtanut silloin tällöin
    hajamielisesti sanan Smerdis prinssin kanssa ja jäänyt jälleen
    Alkibiadesta ihailemaan. Prinssi _Smerdis_ on noussut, mennyt
    pilari-aukolle, vetänyt uistimen syrjään ja tuijottaa nyt tummaan
    yöhön sydänsuruissaan.)

TOMYRIS (kuin heräten): _Meidän_? — (Katsoo häneen) Mitä tahdot minusta?

MAGAIOS: Eikö myös olisi aika muistuttaa valtiasta hänen lupauksestaan?
Alkibiades on hyvällä tolalla hänet jälleen hurmaamaan.

TOMYRIS (ärsyttävästi): Entä sitten? — Alkibiades _on_ suuri ihminen.

MAGAIOS: _Minulla_ ei ainakaan ole mitään syytä vihata häntä.

TOMYRIS (raukeasti): Eikä minulla. — (Hermostuneesti.) Jos sinulla on
jotakin asiaa valtiaalle, voit sen itse suorittaa.

PHARNABAZOS: Smerdis!

SMERDIS (säpsähtäen): Niin, isäni!

ALKIBIADES: Nuori ystäväni, tulehan lähemmäksi! Olemme juuri isäsi
kanssa keskustelleet sinusta.

PHARNABAZOS: Hän sanoo tahtovansa tehdä sinusta suuren sotapäällikön,
samallaisen kuin hän itsekin on.

SMERDIS (jäykästi): Kiitän sinua, sotapäällikkö.

ALKIBIADES: Mutta sitä ennen: minun täytyy piakkoin lähteä pitkälle
matkalle, enkä tiedä, milloin olen takaisin palajava. Olen sen vuoksi
päättänyt lahjoittaa sinulle ylevän ystävyytemme merkiksi tämän pienen
maatalon puutarhoineen ... ainoan, jota vielä maan päällä voin omakseni
nimittää ... ja tahtoisin nyt kuulla ainoastaan, oletko halukas sitä
vastaan-ottamaan.

SMERDIS (hämillään): Kyllä...

ALKIBIADES: Kuitenkin yhdellä ehdolla: sinun tulee hyvin hoitaa
hedelmäpuitani. — (Erikoisella hellyydellä.) Niiden joukossa on eräs,
joka kaipaa kaikkein hellävaroisinta vaalintaa. Se voi virvoittaa
sinua, silloin kun väsynyt olet, varjota sinua, silloin kun päivä on
puhkaista päälakesi, ja seisoa suojaten sinun sivullasi, silloin kun
myrskyt sinun sydämessäsi myllertävät. Tunnetko sen puun, prinssi?

SMERDIS (ymmärtää äkkiä): Teen kaikki, mitä tahdot, sinä suuri,
suuri... (Syöksähtää Alkibiadeen jalkoihin ja suutelee hänen kättään
tulisesti.)

ALKIBIADES (nostaa hänet hymyillen ylös): Kiitä isääsi, prinssi! Hän on
sinulle tämän ilon toimittanut.

SMERDIS: Isäni!

PHARNABAZOS (liikutettuna): Kas niin, kas niin... (Pyyhkii silmiänsä.)
Mene äitisi luo ja kerro asia hänelle! Hän on siitä suuresti ilahtuva.

MAGAIOS (Susamithreelle): Ymmärrätkö sinä tätä narripeliä, eno?

SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Merkillinen mies! Hän luopuu lemmitystä
kuin vanhasta vaaterievusta. — Mahtaako elämä olla niin kallis hänelle?

    (_Smerdis_ punoittavin poskin kuiskii jotakin iloisesti äidilleen.
    _Tomyris_ kuuntelee häntä tarkkaavaisena.)

PHARNABAZOS (Alkibiadeelle): Mistä matkasta sinä puhuit? — (Hiukan
epäluuloisena.) Ellei se nimittäin ole valtiosalaisuus...?

ALKIBIADES: Eipä suinkaan. — (Keveästi.) Minä puhuin matkasta tuonelaan.

PHARNABAZOS: Kuinka? — (Tyytymättömänä.) Leikkisi on mautonta.

ALKIBIADES: Mahdollista kyllä. Mutta minulle on se täyttä totta.

PHARNABAZOS (katsoo häneen): Sinä _tahdot_ kuolla?

ALKIBIADES: Tahdon kuolla oikeaan aikaan. Ja minusta on jo jonkun aikaa
tuntunut siltä kuin alkaisi minun hetkeni olla hyvinkin lähestynyt.

PHARNABAZOS: Mikä olet mies sinä, joka moista kieltä käytät? —
(Epäilevästi.) Kuolema ei siis todellakaan tulisi sinulle kutsumatta?

ALKIBIADES: Ei enää. — (Äärettömällä ylemmyydellä.) Sillä nyt ei minulla
ole enää mitään tämän maan pinnalla toimittamista.

PHARNABAZOS (katsoo häneen kuin kummitukseen): Uskomatonta. (Vaipua
syviin ajatuksiin.)

TOMYRIS (nousten): Meidän jalo isäntämme suonee anteeksi, etten vielä
ole kiittänyt häntä lahjasta, jonka hän on antanut pojallemme. Mutta
äidin kiitollisuuden tunteet ovat rinnassani riidelleet eräiden toisten
tunteiden kera, joille nyt vasta luulen oikean nimen keksineeni:
_naisen_ kiitollisuus.

SUSAMITHRES (Magaiokselle): Kuuletko?

MAGAIOS: Minä kuulen.

TOMYRIS (hymyillen hurmaavasti): Minä tiedän, että Alkibiadeelle ei voi
lahjoittaa mitään, mitä hänellä ei jo ennestään olisi, mutta salli
minun kuitenkin niiden tunteiden nimessä sormeesi tämä jalokivi
kiinnittää.

ALKIBIADES: Naisen ystävyys on sormus, jonka sinulta otan, ja
_valtiattaren_ kiitollisuus jalokivi, jonka sormeeni kiinnitän:
todellakin, sinä olet lahjoittanut minulle nyt, mitä ei minulla
ennen ollut.

TOMYRIS (loukattuna): Minun vaikutusvaltani on liian vähäinen ja minun
ystävyyteni liian halpa-arvoinen antimeksi niin kuuluisalle miehelle.
_Niitä_ en minä ikinä olisi tohtinut tarjota sinulle.

ALKIBIADES (aina samalla kirkkaudella): Niinpä otan minä ne sinulta
tarjoamatta ja olen onnellinen tietäessäni, että _jos_ sinä olisit
tahtonut tarjota niitä minulle, sinä et ikinä olisi voinut tarjota
minulle mitään arvokkaampaa. — (Kylmemmin.) Kiitän lahjastasi,
valtiatar.

MAGAIOS (Susamithreelle): Onnittele minua, eno! Sinä näet, että hän ei
edes käsitä typeryydessään, _mitä_ valtiatar tarjoo hänelle.

SUSAMITHRES (kuin itsekseen): Todellakin merkillinen mies! — Hän tietää
henkensä olevan kysymyksessä ja kuitenkin hylkää hän toistamiseen
lemmen, josta kuninkaat pitäisivät kunnianaan kilvoitella.

PHARNABAZOS (äkisti Alkibiadeelle): _Sinäkö_ sanot, että kuolema ei
tule sinulle kutsumatta? Sinä?

ALKIBIADES: Kyllä. Minä sanon todellakin niin.

PHARNABAZOS: Hm. — (Katsoo ilkeästi hymyillen häneen.) Mielisinpä
koettaa, minkä verran on perää puheessasi.

ALKIBIADES: Mitä tarkoitat?

PHARNABAZOS (uhkaavasti): Sen saamme nähdä. — (Ryntää ovelle.) Hohoi,
sadanpäämies! Sotilaat!

TOMYRIS: Sinä aiot —?

SUSAMITHRES (kiireesti Pharnabazokselle): Valtias, ole varoillasi!
Sotilaat pitävät hänestä ja sinun kielesi on viinistä vapisevainen. Jos
aiot jotakin, on paras, että jätät sen huomiseksi.

PHARNABAZOS: Vaiti! — (Alkibiadesta osoittaen): Minä tahdon nähdä, _mikä
tuo mies on_!

    (_Marsyas_ tulee sotilaiden kera.)

MARSYAS: Sinä kutsuit meitä, valtias...?

PHARNABAZOS (Alkibiadesta osoittaen): _Tappakaa tuo mies_!

THRASYBULOS (miekkansa paljastaen): Haa, barbaarien kesti-ystävyyttä!

SMERDIS: Isäni! (polvistuu.)

TIMANDRA (oikealta): Alkibiades! (Syöksyy parkaisten hänen syliinsä.)

TOMYRIS: Hän!

    (On aikonut hyökätä Alkibiadeen ja sotilaiden väliin, — Peräytyy.
    Sotilaat epäröivät.)

MARSYAS: Onko se todellakin sinun tahtosi, valtias?

PHARNABAZOS: Olenko minä valtias? — Lyökää maahan hänet!

MARSYAS (vetäen miekkansa): Jumalten nimeen siis...!

    (Sotilaat tekevät liikkeen hyökätäkseen. _Alkibiades_ on
    irroittunut Timandrasta ja käy pää pystyssä vastaan heille.)

ALKIBIADES: Toverit! Kuka _teistä_ tahtoo tappaa Alkibiadeen?

    (Sotilaat peräytyvät.)

PHARNABAZOS (vihan vimmassa): No, kautta partani...

MARSYAS: Valtias, he eivät tottele sinua, sillä he eivät usko sinun
totta tarkoittavan. — Suoraan sanoen: myöskin minun on vaikea uskoa
sitä.

THRASYBULOS: Uskokaa pois, hän tarkoittaa kyllä totta. Mutta tietäkää
samalla, että myöskin tämä miekka on totta tekevä. — (Asettuu
Alkibiadeen eteen.) Kuolema sille, ken häntä lähestyy!

ALKIBIADES (tyynesti): Malta mielesi, Thrasybulos! Valtias suvaitsee
todellakin laskea leikkiä. — Prinssi Smerdis, nouse! — Isäsi on sinulle
sangen suosiollinen. — Toverit, menkää! Näettehän, että kaikki on ollut
vain pientä juhlapilaa Astarten kunniaksi.

MARSYAS: Sinun luvallasi, valtias...

    (Pistää miekkansa tuppeen.)

PHARNABAZOS: Pilaa? — (Katsoo juopuneilla silmillään vuoroin yhteen,
vuoroin toiseen läsnäolijoista ja purskahtaa kaikuvaan nauruun, joka ei
ole kaukana mielenvikaisuudesta.) Alkibiades on oikeassa. Minä olen
todellakin suvainnut laskea leikkiä. (Röhähtää takaisin pöydän päähän.)

SOTILAAT: Kauan eläköön poika Kleiniaan!

    (Poistuvat _Marsyaan_ johdattamina.)

THRASYBULOS (Alkibiadeelle): Tämä päättyi hyvin. Jospa nyt vaan voisit
saada heidät lähtemään...

ALKIBIADES (voiton hurmiossa): Odota! Myöskin minä tahdon sanoa sanani
näille aasialaisille.

THRASYBULOS: Anna heidän mennä! Näethän, että he ovat hämmästyneet.
Sinä olet antanut heille opetuksen, jota he eivät tule hevin
unohtamaan.

ALKIBIADES: Juuri sen vuoksi. Tahdon nähdä tokko Attikan suola vielä
kipenöittelee barbaarista verta. — (Hurjasti.) Mutta miksi seisotte,
jalot vieraat? Istukaa! Näettehän, että ilveily on jo ohitse.

THRASYBULOS: Ystäväni! Minä varoitan sinua...

ALKIBIADES (tempaisten maljan käteensä): Yksi sana vanhan Hellaan
puolesta!

    (Yleinen hiljaisuus. _Theanon_ laulu soinnahtaa näyttämön
    ulkopuolelta. _Alkibiades_ kuuntelee jähmettyneenä.)

    _Theanon laulu_.

    Barbaarein joukkoon
    joutunut on Alkibiades,
    siksi sydän hält' on sammunut
     ja mennyt mieli sees.

    Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
    syvälle syösty on,
    syö armoleipää tyrannin
     laps vapaan auringon.

    Kyll' itki immet Attikan,
    kun kumma kuultihin,
    on sota vienyt sorjimman,
     pois karkas pontevin.

    Nyt itkee koko Kreikanmaa,
    Ateena, Sparta myös.
    Korinthi, kaikk', kun kuulla saa
     sun suuren tihutyös.

    Lie laaksot Lakedaimonin
    viluiset, vierahat,
    mut kaitsi siellä kuitenkin
     sua Hellaan jumalat.

    Nyt olet, orpo, yksin sa:
    ei Dike tietäs tee
    ja askeleiltas loitolla
     Apollo laulelee.

    Sun eikö särje korvias
    barbaarin raaka ään'
    ja kuinka sietää seurassas
     voit heitä hetkenkään?

    Sa kaasit Hermeen patsahat,
    teit pahaa paljonkin,
    muut sulle surmaa huusivat,
     ma yksin siunasin.

    Anteeksi sulle kaikki suon.
    En yhtä: kuinka voit
    sa kaataa kuvan kauniin tuon,
     min sydämeeni loit?

    Jos ylväs yhtyy joukkioon
    ja hieno halpahan,
    sen maine maasta vaipukoon,
     hän mies on kuoleman.

    Hän pettää parhaan itsensä,
    hän ihmisyyttä lyö,
    siks hänet hylkää elämä
     ja tempaa tuima yö.

(_Theano_ on laulun aikana ilmestynyt ovensuuhun ja laulanut siitä
viimeiset säejaksot katsoen kyyneltyvillä silmillään surullisesti
Alkibiadeeseen. _Alkibiades_ on vaipunut kokoon; hänen hartiansa
jysähtelevät vain kuin voimakkaasta mielenliikutuksesta.)

ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! — Miksi tämän minulle teit,
Thrasybulos? (Syöksyy etummaisesta ovesta vasemmalle.)

THRASYBULOS: Alkibiades!

    (Seuraa kiireesti häntä. Yleinen hämmästys.
    _Theano_ poistuu jälleen ovipielestä.)

TOMYRIS (Pharnabazokselle): Lähtekäämme!

PHARNABAZOS (on edellisen aikana torkahtanut pöytää vasten): Häh? On jo
myöhäistä. — Tässä eivät taida pidot parata... Tule, armaani. (Hoippuu
ulos.)

MAGAIOS: Eno! Minä _näin_, että hän aikoi häväistä meitä.

SUSAMITHRES: Hänen tavallinen onnensa suojelee häntä. — (Kuin
itsekseen.) Hänen _täytyy_ kuolla. Hän on meille liian vaarallinen.

    (Menevät.)

TIMANDRA (ohimennen Smerdiille): Onko hän vaarassa?

SMERDIS: Minä luulen niin.

TIMANDRA: Pidätkö hänestä?

SMERDIS: Oi, kyllä!

TIMANDRA: Voitko pelastaa hänet?

SMERDIS: Minä en tiedä.

TIMANDRA: Kohtaa minua kaupungin itäisellä portilla ennen päivän
koittamista! — Hyvästi! (Rientää oikealle.)

SMERDIS: Timandra!

    (Jää huikaistuneena hänen jälkeensä katsomaan. Sitten hitaasti
    perälle. — _Tomyris_ on tahallaan päästänyt kaikki muut menemään
    edeltään ja empii nyt epätietoisena kynnyksellä. — _Thrasybulos_
    tulee kiireesti vasemmalta.)

THRASYBULOS: Jalot vieraat... (Katsahtaa ympärilleen, huomaa näyttämön
tyhjentyneen ja aikoo ulos.) Ylevä valtiatar! Äkkinäinen pahoinvointi
on kohdannut Alkibiadesta. Hän pyytää tuhannesti anteeksi...

TOMYRIS: Mihin riennät?

THRASYBULOS: Ainoastaan tapaamaan tuota laulajaa. — Alkibiades lähettää
hänelle tämän sormuksen.

TOMYRIS (kirkaisten): _Minun_ sormukseni!

    (Pois.)

Esirippu.




NELJÄS NÄYTÖS


    Theano ja Thrasybulos tulevat perältä.

THEANO: Onko meidän tuumamme onnistunut?

THRASYBULOS: Minä luulen niin. Hänen mielensä on järkähtänyt myötä
juuriaan.

THEANO (innokkaasti): Luuletko hänen heti tunteneen minut?

THRASYBULOS: Epäilemättä. Heti ensi sanoistasi. Seurasin laulun aikana
tarkoin hänen ilmeitään.

THEANO: Ja sinä olet jo maininnut hänelle matkamme tarkoituksen?

THRASYBULOS: Kyllä. Ainakin pääpiirteissään. Lähempään selontekoon
suunnitelmastani en ole voinut ryhtyä, ennen kuin olen saanut täyden
varmuuden siitä, että hän yleensä on taipuvainen tuumaamme tukemaan.

THEANO: Epäiletkö sitä? Mitä hän muuta voisi aikoakaan?

THRASYBULOS: Minä en tiedä. Kaikesta päättäen ovat hänen pyrkimyksensä
sukeltautua Persian suurkuninkaan suosioon nyt rauenneet. — (Hitaasti.)
Mutta on olemassa muita esteitä...

THEANO: Mitä? Luuletko hänen tahtovan tähän yksinäiseen maataloon
ijäksi hautautua, _hänen_, Alkibiadeen?

THRASYBULOS: Kaikki on mahdollista. — Onneksi on hänen tilansa täällä
tuiki vaaran-alainen. Sikäli kuin olen ymmärtänyt hänen puheestaan ynnä
tämän yön tapahtumista, ei hän enää ole täällä hetkeäkään varma
hengestään.

THEANO: Sitä suurempi syy on hänellä siis liittyä sinuun ynnä Ateenan
nuorisoon. Minusta näyttää kuin ei hänelle yleensä jäisi muuta keinoa,
jos hän enää ollenkaan aikoo puuttua valtioasioihin.

THRASYBULOS (harvakseen): Myöskin minusta näyttää niin. Kysymys on nyt
vain siitä, tahtooko hän enää ollenkaan puuttua niihin.

THEANO: Hän? — (Voiton-varmasti.) Jos hän on jotakin sellaista sinulle
esittänyt, on hän varmaan teeskennellyt. Sinä et tiedä vielä, mikä
Proteus hän on.

THRASYBULOS: Minä tiedän. Kuitenkaan minä en voi pitää sitä enää
pelkkänä teeskentelynä. Hänen sanoistaan soinnahtaa usein niin syvä
väsymys elämään, että sydämeni kouristuu kokoon, kun sitä ajattelen.

THEANO (uneksien): Ehkä on hän elänyt liian kauan erämaassa.

THRASYBULOS: Siinäpä se. Juuri samoin olen minäkin asian ajatellut.

THEANO; Hän on nähnyt täällä auringon nousevan, ajattelematta, ketä
ihmisiä sen alla asuu. Hän on noussut vuorille ja kuullut meren
kohisevan, muistamatta, mitä saaria ja rantoja se huuhtelee. Hän on
ollut sanalla sanoen täällä onnellinen.

THRASYBULOS: Niin. Mutta minä en ymmärrä kuitenkaan, kuinka voi siihen
määrin hukkua oman sydämensä onkaloihin. On aivan kuin hän ei enää
koskaan kansansa kohtaloita ajattelisi.

THEANO (lempeästi): Ystäväni: kun on ajatellut niitä niin paljon kuin
Alkibiades kautta nuoruutensa ja miehuutensa, saattaa olla suurin
autuus, silloin kun hapset jo ohimoilla harmenevat, olla edes hetki
niitä ajattelematta.

THRASYBULOS: Hetki? Sen ymmärrän minä... Mutta päiviä, viikkoja,
kuukausia?... No niin, pääasia on, että voimme jälleen herättää eloon
teon ja toiminnan nukkuvat henget hänessä.

THEANO: Hänen sielunsa on täällä erämaassa kääntynyt liiaksi
sisäänpäin. Siinä se on.

THRASYBULOS: Ja juuri siinä suhteessa odotan minä mitä parasta siitä
vaikutuksesta, minkä äkillinen ilmestymisesi on tehnyt häneen.

THEANO (hiljaa): Minun vaikutukseni on aina ollut vähäinen
Alkibiadeesen.

THRASYBULOS: Sen saamme nähdä. — Mutta vielä on olemassa eräs toinen
este tuumallemme. Tuo nainen...

THEANO (ylenkatseellisesti): Se on totta: hänellä on lemmitty?

THRASYBULOS: Tuon naisen täytyy pois!

THEANO: Joku ilotyttö?

THRASYBULOS: Niin. Hän on liian syvästi kiintynyt Alkibiadeesen.

THEANO: Ja Alkibiades?

THRASYBULOS: Minä en tiedä. Mutta pahoin pelkään, että tuo nainen, jos
hän todella tahtoo, voi paljon vaikeuttaa aikeemme lopullista
onnistumista.

THEANO: Epäilemättä tahtoo hän sitä. Olen kuullut, että tuollaiset
olennot osaavat kyllä pitää kiinni saaliistaan.

THRASYBULOS (miettien): Paras olisi puhutella häntä nyt heti ja saada
hänet hyvällä lähtemään. — Meillä ei ole yhtään aikaa kadotettavaa. Jos
kaikki käy niinkuin olen ajatellut, on meidän oltava matkalla aamun
koittaessa.

THEANO: Tuon ilotytön voisit kenties rahalla taivuttaa?

THRASYBULOS: Ei. Hän ei ole mikään tavallinen ilotyttö. — (Miettien.)
Mutta vetoamalla ehkä hänen rakkauteensa?... Se voisi käydä päinsä.

THEANO: Luuletko tuollaisten voivan todellakin tuntea rakkautta?

THRASYBULOS: Otan kaikissa tapauksissa hänet omalle osalleni. Sinulle
sitävastoin jätän Alkibiadeen.

THEANO (äkkiä arastuen): Minä pelkään puhutella häntä. Olenhan aivan
outo hänelle.

THRASYBULOS: Sinä?

THEANO: Niin. Oikeastaan hän tuskin tuntee minua. Mitä hän
ajatteleekaan minusta? Vain pari kertaa elämässämme olemme me kaksi
toisemme kohdanneet.

THRASYBULOS: Se riittää. Ja mitä hänen ajatukseensa sinusta tulee,
tiedän, että olet ainoa koko Ateenassa, jota hän vielä lämmöllä ja
hartaudella muistelee.

THEANO: Mutta kun hän näkee minut täällä, Aasiassa? — (Innokkaasti.)
Thrasybulos, sinä vakuutat minulle vielä kerran, että kaikki mitä teen
ja olen tehnyt tässä asiassa, tapahtuu ainoastaan ja yksinomaan
onnettoman isänmaamme tähden? Eikö totta? Sinä voit vannoa sen minulle?

THRASYBULOS: Kyllä.

THEANO: Eikö totta: _minä_ en ole tätä matkaa ehdotellut, yhtä vähän
kuin _minä_ olen millään muotoa tahtonut tavata Alkibiadesta? Tämä
kohtaaminen on ollut kokonaan sinun keksintöäsi?

THRASYBULOS: Kaikki on, kuten sanot, tapahtunut.

THEANO (aina innokkaammin): Niin! Ja eikö totta: sinä olet vasta
pitkillä pyynnöillä ja palavilla rukouksilla saanut minut tähän matkaan
taivutetuksi?

THRASYBULOS: Taikka oikeammin: isänmaanrakkaus on sinut siihen
taivuttanut. — Ole huoleti, neitsyt. Minä tiedän sinut Pallas Athenen
oikeaksi papittareksi.

THEANO (ylevästi): Se tiedän myös itse olevani. — Mutta ihmisten kielet
ovat kärkkäitä ja voidaan kenties sanoa, että omat vähäpätöiset pyyteet
ja halvan lemmen hehku...

THRASYBULOS: Ainoastaan korkeat ja jalot tarkoitusperät ovat tässä
asiassa toimintaasi ohjanneet.

THEANO (miltei epätoivoisesti): Sillä _enhän_ minä rakasta
Alkibiadesta, eikö totta? Onhan hän minulle suorastaan vastenmielinen?

THRASYBULOS: Epäilemättä. Enkä luule kenenkään voivan muuta otaksua
sinusta, kun tiedetään, että olet kahdesti hylännyt hänen lempensä,
jota Ateenan ihanimmat naiset ovat käsin kurkottaneet.

THEANO: Eikö totta: minä olen tehnyt sen? Siitä on ylevä jumalatar itse
minun todistajani.

THRASYBULOS: Tiedän sinun vihaavan Alkibiadesta.

THEANO (katsoen alas): Niin, sinä ymmärrät, Thrasybulos: minulle ei ole
ollut aivan helppoa voittaa vastenmielisyyttä, jota siveän neitseen
täytyy tuntea sellaista miestä kohtaan kuin Alkibiades.

THRASYBULOS: Minä en ole vain voinut koskaan ymmärtää, miksi sinä niin
vinhasti vihaat häntä.

THEANO: Etkö? Mutta _onhan_ hän inhoittava mies, tuo Alkibiades, niin
turmeltunut, niin huikenteleva, niin epäluotettava, viekas,
vilpillinen, irstaileva...

THRASYBULOS: Sinä voisit lisätä vielä: juoppo, nuorison turmelija,
pilkkaava jumalia ja meidän pyhiä menojamme, mies vailla luonteen
lujuutta ja hengen aateluutta, valmis jokaiseen konnantyöhön mitä ikinä
on Hellaan, Aasian taikka Makedonian taivaan alla harjoitettu.

THEANO: No niin?

THRASYBULOS: Sinä voisit jatkaa vaikka kokonaisen päivän hänen huonojen
ominaisuuksiensa luettelemista etkä sittenkään saisi tätä ainehistoa
tyhjennetyksi. Mutta se on vain mitalin toinen puoli.

THEANO: Ja toinen?

THRASYBULOS: On se, joka on oikea, suuri Alkibiades. — Epäilemättä hän
on merkillisin mies, minkä Hellas koskaan on synnyttänyt.

THEANO: Hävityksen henki hän on, joka on syntynyt tuomaan turmiota
Ateenalle.

THRASYBULOS: Kaikissa tapauksissa me tällä hetkellä tarvitsemme häntä.
Hän on ainoa suuri nimi, minkä voimme asettaa alkavan vapaustaistelumme
etupäähän.

THEANO: Sinä olet vakuuttanut minulle niin.

THRASYBULOS: Nuoret eivät tahdo kuulla puhuttavan muista kuin hänestä.
Hänen pelkkä nimensä on sanalla sanoen sotajoukko.

THEANO: Oletko varma, ettet kenties arvaa liian korkealle hänen
merkitystään?

THRASYBULOS: Kyllä. Ellei hän ole meidän mukanamme, kysytään heti:
"mitä mahtaa Alkibiades arvella asiasta?" Jos teemme jotakin, sanotaan:
"mitähän olisi Alkibiades tehnyt tässä tapauksessa?" Jos onnistumme,
kuuluu: "Alkibiades olisi onnistunut vieläkin paremmin." Ellemme
onnistu: "tuo olisi ollut Alkibiadeelle leikkityö!" — Näin joka
paikassa. Ilman häntä on meidän turha yrittääkään.

THEANO: St! Kuulen jonkun lähestyvän.

THRASYBULOS: Se on hänen lemmittynsä. Tahdotko, että minä puhuttelen
häntä?

THEANO: Tee se, ystäväni! — Voit samalla pyytää häntä osoittamaan minut
huoneeseen, jossa voin hiukan järjestää vaatteeni laskoksia. Näytän
tässä asussa todellakin miekkatanssijan tyttäreltä.

    (_Timandra_ on edellisen aikana tullut oikealta aikoen poikki
    näyttämön Alkibiadeen huoneeseen. _Thrasybulos_ lähestyy häntä.
    _Theano_ vetäytyy taustaan Timandran huomaamatta.)

THRASYBULOS: Timandra!

TIMANDRA (säpsähtäen): Kuka puhuu? — Ah, sinäkö se olet! Luulin, ettei
täällä ollut ketään.

THRASYBULOS: Anteeksi, että säikähdytin sinua. Näen, että etsit
Alkibiadesta.

TIMANDRA: Niin. Tahdon tavata hänet. Minun _täytyy_ nyt heti tavata
hänet. (Aikoo vasemmalle.)

THRASYBULOS: Ennen kuin menet, haluaisin vaihtaa kanssasi pari sanaa.

TIMANDRA (katsoo häneen): Oikeastaan samoin minäkin sinun kanssasi. —
(Kuin itsekseen.) Oh, minun poveni on tuskasta pakahtumaisillaan!

THRASYBULOS: Sinä arvaat asiani: tahdon puhua sinulle Alkibiadeesta.

TIMANDRA: Niin. Tiedätkö, mitä hän nyt tekee?

THRASYBULOS: Minä luulen, että hän suree.

TIMANDRA: Ja sinä luulet, että on paras olla häntä häiritsemättä?

THRASYBULOS: Niin. Tällä hetkellä lienee yksinäisyys paras lääke
hänelle.

TIMANDRA (äkillisellä luottamuksella): Olet Alkibiadeen ystävä, tunnet
paremmin hänet, ymmärrät hänen luonteensa, hänen entisyytensä... Sano
minulle: mikä häntä vaivaa? Mitä me kaksi voimme tehdä hänen hyväkseen?

THRASYBULOS (varovasti): Sinä et voi sitä sanoa?

TIMANDRA: En. Tuskin tunnen enää häntä eilisestä. Jotakin outoa on
tullut meidän välillemme, jotakin kovaa, kylmää, kammottavaa...

THRASYBULOS: Siitä saakka kuin minä tulin tähän taloon?

TIMANDRA (katsoo häneen): Suoraan sanoen: niin.

THRASYBULOS: Ja sinä luulit ensin, että tuo kova ja kylmä olin minä?

TIMANDRA: Niin, ollakseni oikein suora. Mutta tämän yön kuluessa olen
minä ollut huomaavinani, että, se on jotakin muuta. — Mitä se on?
Onko jotakin tapahtunut?

THRASYBULOS: Ehkä.

TIMANDRA: Näethän, minä en tiedä mitään. Minä vain aavistan jotakin
hirveää...

THRASYBULOS: Niin, siinä on jotakin muuta. Minä en, vaan eräs toinen on
tänä yönä tullut teidän välillenne.

TIMANDRA: Kuka siis? Sinä tiedät? Miksi et sano minulle sitä? — Ah! Tuo
kirje?

THRASYBULOS: Niin. Minä luulen hänen todellakin saaneen huonoja
sanomia.

TIMANDRA (nopeasti): Hän on vaarassa?

THRASYBULOS: On.

TIMANDRA: Suuressa?

THRASYBULOS: Hyvin suuressa.

TIMANDRA: Onko ... se ... kuolema?

THRASYBULOS (päätään nyykähyttäen): Hänen henkensä riippuu
Pharnabazoksen mielioikusta.

TIMANDRA: Ah! — (painaa sydäntään.) Jumalat! jumalat! Miksi hän ei ole
sanonut minulle mitään?

THRASYBULOS: Epäilemättä siksi, että hän sinua rakastaa. — Nyt tiedät
siis: ainoastaan pikainen pako voi pelastaa hänet.

TIMANDRA: Olet oikeassa. Ei ole yhtään hetkeä kadotettavaa. Paetkaamme!
Tahdon hetipaikalla puhutella häntä. (Aikoo vasemmalle.)

THRASYBULOS (häntä pidättäen): Vielä sananen, neito. — Myöskin _minä_
tahdon pelastaa hänet. Myöskin _minä_ tarkoitan hänen parastaan.
Mutta...

TIMANDRA: Sano minulle: _mitä_ tulee minun tehdä?

THRASYBULOS (hitaasti): Sinun?

TIMANDRA: Niin. Millä voin auttaa häntä? Alkibiadeen ystävänä täytyy
sinulla olla joku keino, jolla voimme hänet pelastaa...

THRASYBULOS: Kenties minulla on keino.

TIMANDRA: Mutta pian! Murhaajat saattavat olla millä hetkellä hyvänsä
täällä. Oh, minä _tunnen_, että he ovat tulossa jo!

THRASYBULOS: Sinä rakastat häntä siis _niin_ suuresti?

TIMANDRA: Minä voisin kuolla hänen edestään. — Mutta sinä et sano, mitä
minun on tekeminen? Mihin vaaroihin tulee minun antautua, mitä
matkanvaivoja on minun kestettävä? — (Vaitiolo.) Sinä vaikenet?
Epäiletkö uljuuttani? (Kyynelistä kimaltavin silmin.) Minä olen valmis
kaikkeen, nälkään, janoon, puutteeseen, niin, vieläpä rikostöihin, jos
se on tarpeellista!

    (_Thrasybulos_ kääntää kasvonsa pois liikutettuna. _Theano_
    syrjästä lähestyy häntä Timandran huomaamatta.)

THEANO: Hän ei suostu? — (Ylenkatseellisesti.) Sen arvasinkin.

THRASYBULOS: Varro vielä hetki, neitsyt! Toimeni on vaikeampi kuin
luulinkaan. Minä en voi sanoa sitä hänelle.

THEANO: Sinä et voi?

THRASYBULOS: Ja kuitenkin _täytyy_ minun sanoa se hänelle! — (Timandran
puoleen kääntyen.) Surusi säälittää minua. Ole vakuutettu, että tekisin
kaikki, jos vaan näkisin jotakin mahdollisuutta lievittää kohtaloasi.

TIMANDRA: Kuka puhuu minusta? — Mutta sinä et sano, mitä minun on
tekeminen! Miksi et? Etkö luota minuun? Oh, sinä et vielä tunne minua.
Sinä et tiedä, mihin kaikkeen _minä_ olen kykenevä!

THRASYBULOS (tuskissaan): Minä en _voi_!

TIMANDRA: Kas niin, sano se! — (Synkästi.) Minä näen, että se on
rikostyö. Muuten eivät jalot kasvosi olisi noin vääntyneet. — (Äkkiä.)
Pitääkö minun surmata joku? Ehkä Pharnabazos? Taikka prinssi Smerdis? —
Hänen viattomuutensa säälittää minua, mutta minä olen tekevä senkin,
jos niin vaaditaan, _sillä minä rakastan Alkibiadesta_.

    (Vaitiolo.)

THRASYBULOS (päättävästi): Olet siis valmis tekemään _kaikki_ hänen
hyväkseen?

TIMANDRA: Kaikki.

THRASYBULOS: Ja tahdot pelastaa Alkibiadeen?

TIMANDRA: Minä tahdon.

THRASYBULOS Hyvä. On ainoastaan yksi keino, millä voit sen tehdä.

TIMANDRA: Sano se!

THRASYBULOS (horjuen jälleen): Tiedä, että kohtalosi säälittää minua...

TIMANDRA: Niin, niin...

THRASYBULOS: Enkä minä tahdo sanoa, että hänen pelastuksensa sittenkään
olisi aivan varma, mutta se on sentään ainoa...

TIMANDRA: Hyvä, hyvä...

THRASYBULOS: Sinä näet: myöskin minä olen tällä hetkellä säälittävä.

TIMANDRA (jännitettynä): Se keino?

THRASYBULOS: No niin: _sinun tulee nyt heti luopua Alkibiadeesta_.

TIMANDRA (heikosti huudahtaen): Ei, ei...

    (Katsoo häneen kauhistuneena, tekee torjuvan liikkeen kädellään,
    horjuu, on kaatua. _Thrasybulos_ saattaa hänet istumaan.)

THRASYBULOS: Kyllä, Timandra. — Salli minun nyt puhua sinulle.

TIMANDRA: _Miksi_ minun tulee erota hänestä?

THRASYBULOS: Hänen tiensä vie leiriin ja sotatanterelle.

TIMANDRA: Ja miksi minä en voi sinne seurata häntä?

THRASYBULOS: Siksi että hän ei ikinä lähde sinne, niin kauan kuin hän
kantaa sinun kuvaasi sydämessään. — Oh, minä tunnen Alkibiadeen! Unelma
on hänelle aina ollut teon vihollinen.

TIMANDRA (välkähtävin silmin): _Se_ olisi minun hävitettävä häneltä
siis?

THRASYBULOS: Niin. Sota, joka häntä odottaa, vaatii miehensä kokonaan.
Mikään ei saa sitoa hänen päätään eikä sydäntään.

TIMANDRA: Mistä sodasta puhut minulle?

THRASYBULOS: Sodasta eestä isänmaan ja kotilieden. — Myöskin sinun isäsi
oli helleeni, Timandra. Nyt kysytään, oletko hänen oikea tyttärensä.

TIMANDRA (katsoo häneen jäykistyneenä): Miksi puhut minulle noin?

THRASYBULOS: Siksi että kunnioitan sinua Alkibiadeen lemmittynä.

TIMANDRA: Entä minä en kuitenkaan eroa hänestä?

THRASYBULOS: Silloin ei meillä kahdella todellakaan ole enää mitään
sanomista toisillemme.

    (Vaitiolo.)

TIMANDRA (horjuen): Minä rakastan häntä.

THRASYBULOS: Juuri sen vuoksi. Uhri, jota pyydän sinulta on suuri,
mutta ei liian suuri sinun rajattomalle rakkaudellesi.

    (Vaitiolo.)

TIMANDRA (äkkiä vavahtaen): Miksi en minä sitä heti oivaltanut?

THRASYBULOS: Mitä?

TIMANDRA: Kuitenkin tunsin minä, heti kun olin nähnyt sinut, että olit
saapunut meitä erottamaan. Hyinen tuuli puhalsi sinun tullessasi
talomme kautta.

THRASYBULOS: Tiedätkö, mikä tuuli se oli, Timandra?

TIMANDRA (päätään nyykähyttäen): Nyt tiedän minä sen. Kuolema se oli.

THRASYBULOS: Ei, Timandra: se oli _velvollisuuden käsky_. Se puhuu nyt
minun suuni kautta.

TIMANDRA: Ja kuka olet sinä, joka niin viisaana ja varmana leikkelet
ihmis-sydämiä? — (Ylös ponnahtaen.) Miksi astut meidän välillemme? Miksi
tahdot erottaa minut hänestä juuri nyt, kun vaara uhkaa häntä ja kun
hän enemmän kuin milloinkaan on rakasta kättä tarvitseva?

THRASYBULOS (hiljaisesti): Olen Alkibiadeen ystävä.

TIMANDRA: Et minun, sen kuulen kyllä puheestasi.

THRASYBULOS: Myöskin sinun ... mutta ainoastaan, mikäli sinä olet hänen
ystävänsä.

TIMANDRA: Ahaa, nyt paljastat sinä oikean olentosi! — (Hurjasti.) Mietit
minulle turmaa ja onnettomuutta? Tahdot syöstä minut takaisin tuohon
suureen kaupunkiin, sen nimettömään häpeään ja kurjuuteen?...

THRASYBULOS: Timandra!

TIMANDRA: Mutta saatpa nähdä, sinä et ole onnistuva siinä. Minä
taistelen, minä tarraudun kiinni häneen, minä huudan avuksi
Alkibiadeen!

    (Aikoo syöstä vasemmalle.)

THRASYBULOS (nopeasti): Luulin, että rakastit häntä enemmän kuin
itseäsi.

TIMANDRA: Niin teen! — (Satutettuna.) Mutta sinä, sinä... _Sinä et ole
ikinä rakastanut_!

THRASYBULOS (vakavasti): Ehkä kuitenkin, neito.

TIMANDRA: Ketä? Naista, joka oli kivikuva niinkuin sinäkin?

THRASYBULOS: Minä en tiedä, millainen hän oli. Sillä minä en ikinä
ilmoittanut hänelle rakkauttani.

TIMANDRA (ilkkuen): Ja _sitä_ sanot _sinä_ rakkaudeksi!

THRASYBULOS: Kenties se kuitenkin oli sitä. Mutta minulla ei ollut lupa
sanoa sitä hänelle.

TIMANDRA: Ja hän?

THRASYBULOS (hiljaa): Hän oli pyhin unelma minun parhaan ystäväni.

    (Vaitiolo. _Thrasybulos_ totisena ja hiljaisena katsoo suoraan
    eteensä. _Timandra_ lähestyy häntä liikutettuna.)

TIMANDRA: Voitko antaa anteeksi minulle?

THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Timandra!

TIMANDRA: Minä suostun.

THRASYBULOS: Juuri sitä odotin sinun sielusi jaloudelta.

TIMANDRA: Yksi kysymys: tietääkö Alkibiades mitään siitä, mitä nyt olet
sanonut minulle?

THRASYBULOS: Ei. Eikä hän sitä saakaan tietää, sillä epäilemättä tekisi
hän silloin kaikkensa sinua pidättääkseen.

TIMANDRA (hajamielisesti): Niin, niin.

THRASYBULOS: Sinä ymmärrät: minä en voi pyytää sinulta mitään, mikä ei
olisi hänen parhaakseen.

TIMANDRA: Minä ymmärrän. — (Raukeasti.) Pitääkö minun nyt heti lähteä?

THRASYBULOS: Ei. Luonnollisesti jäät sinä tänne päiväksi, kahdeksi tai
niin kauaksi kuin sinua haluttaa. Pääasia on, että autat minua
taivuttamaan Alkibiadesta suosiolliseksi sille suunnitelmalle, minkä
vielä tänä yönä aion hänelle esittää.

TIMANDRA (kuten edellä): Hyvä, minä autan siis.

THRASYBULOS: Mitä tähän maataloon tulee, on se tietysti oleva sinun
samoin kuin kaikki siihen mahdollisesti sisältyvä omaisuus.

TIMANDRA: Hyvä, hyvä. Minä en siis lähde minnekään.

THRASYBULOS (miettien): Taikka ... kenties olisi parasta myös, että
lähtisit heti. Me emme siinä tapauksessa puhuisi Alkibiadeelle
mitään...

TIMANDRA: Niin.

THRASYBULOS: Jos hän kaipaa sinua, koettaisin minä keksiä jonkun
tekosyyn. Mutta minkä?

TIMANDRA: Sinä olet kyllä keksivä sen. Nyt heti siis?

THRASYBULOS: Niin, — jos muuten jotakin tarvitset...

TIMANDRA: Ole huoleti! Minä en tarvitse mitään. Olen valmis lähtemään.

THRASYBULOS: Salli minun nyt kuitenkin esittää sinut tälle jalolle
naiselle, joka samoin kuin minä isänmaataan rakastaen on tehnyt tuon
pitkän matkan meren ylitse muistuttaakseen Alkibiadeelle hänen
velvollisuudestaan. — Theano, Menonin tytär: sinä näet Alkibiadeen
lemmityn.

TIMANDRA (säpsähtäen): _Niinkö_? — (Hitaasti, kuin itsekseen.) Hän siis
oli pyhin unelma sinun parhaan ystäväsi? (Huomaa nyt vasta Theanon ja
mittailee pitkin katsein häntä.)

THEANO (Thrasybulokselle): Kuinka on? Suostuuko hän?

THRASYBULOS: Hän suostuu.

THEANO: Oletko samalla esittänyt oman pienen pyyntöni hänelle?

THRASYBULOS: Timandra, toivon, että vielä viimeisen kerran harjoitat
täällä vierasvaraisuuttasi ottamalla vastaan hänet kesti-ystävänä, joka
kaipaa kattoa päänsä päälle.

TIMANDRA: Niinkö?

THRASYBULOS: Ja nyt on minun kiiruhdettava pitämään huolta siitä, että
palkkaamani miehet ja hevoset ovat paikallaan metsän rajassa. —
(Theanolle.) Meidän täytyy matkaan vielä tänä yönä! Sillä aikaa on
sinun puhuteltava Alkibiadesta.

    (Menee perälle. _Timandra_ ja _Theano_ tuijottavat toisiinsa
    äänettöminä.)

THEANO (astuen askeleen eteenpäin): Sinun nimesi on Timandra?

    (_Timandra_ katsoo häneen värähtämättä. Vaitiolo.
    _Thrasybulos_ palajaa.)

THRASYBULOS: Anteeksi, minä unohdin aivan... On kenties parasta, että
poistut jäähyväisiä sanomatta.

TIMANDRA: Hyvä. Minä poistun jäähyväisiä sanomatta.

THRASYBULOS: Kiitän sinua, neito. — (Katsoo häneen, arastuu.) Arvaan,
että asia on koskenut kovasti sinuun. Eihän eron tarvitse olla
ikuinen...

TIMANDRA (kylmästi): Oliko vielä jotakin muuta?

THRASYBULOS: Oikeastaan: oli. Mieleeni juolahti jotakin ... mutta en
tiedä, uskallanko esittää sitä sinulle.

TIMANDRA: Olen valmis tekemään kaikki, mitä vain vaadit minulta.

THRASYBULOS: Pelkään, että jos Alkibiades kuulee sinun noin ilman muuta
poistuneen...

TIMANDRA: Niin mitä?

THRASYBULOS (epävarmana): Olisi kenties hyvä saada hänet epäilemään
rakkauttasi... Niin, se olisi ehkä paras ratkaisu asialle. — Ehkä on
sinulla joku ihailija?

TIMANDRA: On.

THRASYBULOS: Voitko mainita hänen nimensä?

TIMANDRA: Smerdis, Phrygian prinssi.

THRASYBULOS: Ja sinä tahdot teeskennellä rakkautta häneen?

TIMANDRA (jääkylmästi): Tahdon vielä ennen auringon nousua levätä hänen
sylissään.

THRASYBULOS: Timandra! — (Arastuen.) Niin, sinä tiedät, että kaikki
tapahtuu yksinomaan ja ainoastaan _hänen_ tähtensä.

TIMANDRA: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Hyvä. Siispä pyydän minä vain vielä kerran kiittää sinua.
Ateenan kohtalo on tänä yönä ollut käsissäsi.

TIMANDRA (katsoo häneen): Luulin kysymyksen olleen Alkibiadeen
kohtalosta.

THRASYBULOS: Tietysti, hänen kohtalostaan myös. — (Yhä enemmän
hämillään.) Ellemme siis toisiamme tapaisi enää... (Yrittää lähestyä
kuin jäähyväisiä sanoakseen, kohtaa Timandran läpitunkevan katseen,
pysähtyy ja perääntyy syvästi kunnioittavana.) Etäiset sukupolvet
tulevat sinun muistoasi siunaamaan.

    (Menee tupertuneena. Pitkä vaitiolo. _Theano_ ja _Timandra_
    mittailevat jälleen pitkin katsein toisiaan. _Theano_ painaa
    päänsä alas.)

TIMANDRA: Sinä rakastat häntä?

THEANO (säpsähtäen): Ketä?

TIMANDRA: Alkibiadesta. Sinä rakastat häntä?

THEANO (ylpeästi): Ken sitä sanoo?

TIMANDRA: Minä. — (Ylenkatseellisesti.) Sinä kuulet, että minulla on jo
toinen rakastaja. Voit siis huoleti vastata kysymykseen. — Sinä
_rakastat_ Alkibiadesta?

THEANO: En! — (Horjuu Timandran tutkivan katseen edessä.) Taikka...
(Tempaisee itsensä irti kuin lumouksesta.) En koskaan! — (Kohtaa jälleen
Timandran katseen, Painaa päänsä alas ja lausuu tuskin kuuluvasti:)
Minä ... en ... tiedä.

TIMANDRA: Minä tiedän. — (Hiukan lempeämmin.) Sano minulle, olisitko
_sinä_ valmis tekemään isänmaasi tähden sen, mitä nyt minulta vaadit
hänen tähtensä?

THEANO (hiljaa): Kahdesti olen minä kieltäytynyt ottamasta vastaan
lempeä, jonka hän on tarjonnut minulle.

TIMANDRA: Ja kolmannella kerralla? Jos hän _nyt_ tarjoaa sen sinulle? —
(_Theano_ ei vastaa. _Timandra_ katsoo häneen hetkisen, sitten kylmästi
ja ylenkatseellisesti:) Tuossa on minun huoneeni. Sinä olet löytävä
sieltä kaikki, mitä tarvitset esiintyäksesi hänen edessään.

    (_Theano_ menee kiittäen äänettömästi oikealle. _Timandra_ katsoo
    vielä hetken hänen jälkeensä ja ryhtyy levollisesti tulia
    sammuttelemaan. Keskeyttää työnsä, huokaa. Sammuttelee jälleen,
    pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan, Pysähtyy ja katsoo
    ympärilleen kuin peljästyneenä. Syöksähtää suurimman tuskan
    vallassa Alkibiadeen ovelle, vaipuu maahan äänettömässä
    itkun-nyyhkytyksessä ja kuiskaa: "Alkibiades!" Nousee, painaa
    sydäntään, pyyhkii kyyneleensä, katsoo ympärilleen, koskettelee
    kädellään huonekaluja hiljaa vaikeroiden ja ikäänkuin jättäen
    jäähyväisensä niille kullekin erikseen. Pysähtyy vielä hetkeksi
    pilari-aukolle, katsoo autiota tähtitaivasta ja sen alla
    loimottavaa etäistä tulenkajastusta kaupungista. Menee hitaasti
    perälle.)

Esirippu.




VIIDES NÄYTÖS.


    Näyttämö on nyt miltei pimeä. Ainoastaan vieno valojuova
    oikealta valaisee etualan.

ALKIBIADES (vasemmalta): Timandra! — Kummallista. Kuulin nimeäni
mainittavan. (Yrittää oikealle. _Theano_ ilmestyy kynnykselle.
_Alkibiades_ aikoo syöksyä hänen eteensä polvilleen.) Theano! —
(Pysähtyy, pidättää itsensä ja voittaa mielenliikutuksensa. Pitkä
vaitiolo. Sitten aivan tyynesti ja täsmällisesti.) Theano, Menonin
tytär! Ollos sydämellisesti tervetullut Aasiaan.

THEANO: Alkibiades, Kleiniaan poika! Sinä tunnet minut?

ALKIBIADES: Kyllä. Tiedän, kuka olet, en tiedä, mikä tuottaa minulle
tämän aavistamattoman ilon. Mutta arvaan sinun seuranneen ystävääni.

THEANO (lujasti): Sen olen tehnyt. Minä olen miekkatanssijan tyttäreksi
pukeutunut voidakseni läheltä nähdä, miten elää mies ilman isänmaata.

ALKIBIADES: Ja nyt, kun olet nähnyt sen? Mitä nyt aiot?

THEANO: Yön ikuisten tähtien nimessä, jotka tuikkivat tällä hetkellä
yli synnyinkaupunkisi, lausu minulle, Alkibiades, oletko toteuttanut
ne suuret ihanteet, jotka elosi aamunkoitto kerran lupasi Ateenalle?

ALKIBIADES (säpsähtäen): Miksi _sitä_ minulta kysyt?

THEANO: Kysyn sitä siksi sinulta, että voisin vastata opettajallesi
Sokrateelle, kun hän kotiin palattuani tiedustelee, mitä on tullut
hänen etevimmästä oppilaastaan.

    (_Alkibiades_ on Sokrateen nimen kuullessaan peittänyt kasvonsa
    vaipallaan. Vaitiolo, voittaa jälleen mielenliikutuksensa, katsoo
    Theanoon; ivallinen hymy leviää hänen huulilleen.)

ALKIBIADES: Tuon lemmen jumalatarta juhlivan kaupungin nimessä, jonka
tulet tuikkivat yön autioiden tähtien alla: minun nuoruuteni ihanteista
olet sinä, Theano, aina ollut minulle pyhin ja arvokkain.

    (_Theano_ horjahtaa kuin salaman satuttamana. Vaitiolo.
    _Alkibiades_ on ristinyt käsivartensa ylpeästi rinnalleen.)

THEANO (kooten jälleen voimansa): Kauniisti kasvoit sinä, Alkibiades:
sinun nuoruutesi oli Ateenan päivän-nousu. Missä ovat ne maat ja
valtakunnat, jotka sinä kerran lupasit lahjoittaa hurmautuneelle
Ateenalle?

ALKIBIADES: Kuin kukka ylpeä ylenit sinä, Theano Menonin tytär, ja
sinun ihanuutesi aurinko säteili yli minun nuoren miehuuteni. Miksi et
sinä huolinut minusta?

    (Lyhyt vaitiolo.)

THEANO (kuten edellä): Soitellen läksit sinä sotaan, uhmaten rikoit
sinä Nikiaan rauhan ja rakensit riidan Lakedaimonin kanssa, joka on
syössyt meidät niin syvään turmioon. Miksi teit sen, Alkibiades?

ALKIBIADES: Veikaten notkui sinun vartesi Ateenan nuorten parissa,
armottomana rikkoi jokainen askeleesi rauhan rinnassani, Miksi teit sen
minulle, Theano, Menonin tytär?

    (Vaitiolo. _Theano_ painaa kädellä sydäntään, jota jokainen
    Alkibiadeen sana haavoittaa. _Alkibiades_, kuten edellä, tyynenä,
    ivallisena ja itsetietoisena.)

THEANO: Sokrateen opin tahdoit sinä toteuttaa: ei kivessä eikä
kullassa, vaan luussa ja lihassa piti Hellaan hengen ihanuuden meille
ilmestymän. Missä on nyt tuon tuntemattoman jumalan kuva, jonka tahdoit
näyttää hämmästyvälle Ateenalle?

ALKIBIADES: Luuta ja lihaa ovat minun jumalattareni olleet, eivät
valjuja, verettömiä utukuvia. _Sinä_ olet se olennoitu kauneus, jonka
tahdoin esittää Hellaan huikaistuvien kasvojen eteen.

THEANO: Järjen tahdoit sinä tehdä yksin-jumalaksi, elämän-viisauden ja
elämän-kauneuden uskon tahdoit sinä tehdä maan päällä tiettäväksi.
Näetkö niiden nyt ympärilläsi kukoistavan?

ALKIBIADES: Sinut tein minä sieluni yksinvaltiaaksi, sinun siveän
kauneutesi olen minä kautta kaikkien maan-äärien kuuluttanut. Mutta
minun sydämeni kukat ovat kuihtuneet alla kantapääsi.

THEANO (enää häntä kuulematta): Uusi aika koitti sinun kilvestäsi. Oli
haihtuva kaikki hämärä, salaperäinen ja valon-pelko. Ei ollut oleva
maan päällä tyranneja eikä orjia enää, ainoastaan iloitsevia ihmisiä.

ALKIBIADES: Uudet tähtisikermät paistoivat sinun silmistäsi. Lasten
taruina raukesivat Olympo ja Ida-vuori. Yksilön vapaus kävi läpi
maailman kuin salama.

THEANO: Ei saanut olla mitään korkeampaa. Kuolevaisen kyvyt olivat
mielestäsi niin mittaamattomat, ettei hän tarvinnut mitään ulkopuolelta
itseään. Hänen oma sydämensä oli oleva hänen maailmansa.

ALKIBIADES (aina heikommalla ivalla): Ei ollut mitään sinua ylevämpää.
Ainoastaan papit, kansan taika-usko ja huonot taiteilijat voivat
rajoittaa ihmisten näköpiirin niin, että he eivät kaikki sitä heti
oivaltaneet. Siksi oli ensin niitä vastaan sota julistettava.

THEANO: Tahdoit kumota kaikki temppelit ja jumalankuvat, repiä maahan
kaikki lait ja yhteiskuntalaitokset, jotka yksilön vapautta
rajoittivat. Vasta kun jokainen Ateenan kansalainen olisi oma jumalansa
ja oma temppelinsä, oli kaikuva puhtaana ja häikäisevänä Sokrateen
sana: "Tunne itsesi!"

ALKIBIADES: Ihmisen itsensä tahdoin minä etsiä heistä, elävinä ja
lämpöisinä tuli hänen viivojensa läikähtää niinkuin meidän ympärillämme
meri ja ilma. Sinussa näin minä sellaisen taideteoksen.

THEANO: Niinkuin juopunut jumala kuljit sinä. Kansan riemu kohisi kuin
koski sinun jäljissäsi. Onneton, — erehtynyt kansa! Ei se tiennyt
seuraavansa omaa hautasaattoaan.

ALKIBIADES: Kukitetuissa vaunuissa kuljin minä. Nuoret naiset vetivät
minua. Kuitenkin puuttui puoli minun kunniaani, kun sinä puutuit
minulta.

THEANO: Portto istui sinun vierelläsi. Irstailijat virittivät sinulle
hymnejään. — Sinun lähtöjuhlasi se oli. Seuraavana aamuna huomattiin
kaikki Hermeen kuvapatsaat kautta kaupungin rikotuiksi.

ALKIBIADES (synkistyen): Heti kun muut alkoivat sitä tehdä, lakkasin
minä. Minusta tuntui, että ainoastaan minulla oli oikeus siihen, ei
muilla. Sillä ainoastaan minä olin nähnyt sen, mikä oli kaikkia
kuvapatsaita korkeampi.

THEANO: He tekivät vaan, mitä sinä opetit heille.

ALKIBIADES: Siinäpä se. Miksi he eivät voineet tehdä jotakin, mitä minä
_en_ ollut heille opettanut?

THEANO: Miksi siis ollenkaan vetosit heihin? Miksi et siis yksin
ylennyt, miksi et tehnyt itsestäsi sitä ihmis-ihannetta, jonka kuulutit
maailmalle?

ALKIBIADES: _Täytyihän_ minun puhua, _täytyihän_ minun antaa joku muoto
myllertäville ajatuksilleni. Mutta heti kun he alkoivat matkia minua,
suutuin ja häpesin minä.

THEANO: Silloin oli teko jo tehty. Ja sinä sait vastata siitä.

ALKIBIADES (kuin itsekseen): He turmelivat hyvän aatteen. Se on ollut
minun suuri elämänsuruni.

    (Vaitiolo. Ivallinen sävy _Alkibiadeen_ äänestä on kadonnut
    kokonaan. Samoin on _Theano_ hetkeksi unohtanut pateettisen
    puhetapansa. Molemmat seisovat hiljaisina ja katsovat maahan.
    Vaistomaisesti ovat he samalla toisiaan lähestyneet.)

THEANO (hiljaa): Ja niin tuli sinusta maanpakolainen.

ALKIBIADES: Ja sinusta Pallas Athenen papitar, Theano.

    (Vaitiolo.)

THEANO: Niin menit sinä vihollistesi puolelle ja kannoit nurjaa kilpeä
isänmaatasi vastaan. (Lempeästi nuhdellen.) Kuinka saatoit sinä sen
tehdä, Alkibiades?

ALKIBIADES (harvakseen): Minä en voinut enkä tahtonut tulla takaisin
voitettuna. — (Pää pystympänä.) Valloitetuin laivoin, huilujen soidessa
palasin minä maanpaostani, eikä ollut yhtään ihmistä Ateenassa, joka ei
olisi silloin pitänyt minua puolijumalana. Sinä yksin hylkäsit minut. —
Kuinka saatoit sinä sen tehdä, Theano?

THEANO: Minä en enää luottanut sinuun. Ja pian osoitti kokemukseni,
että olit epäluotettava. Miksi menit sinä pappien puolelle, joita ennen
olit pilkannut, ja johdit juhlasaaton Eleusiihin? Etkö hyljännyt itse
silloin pyhän järjen uskonnon, jolle olit vihkinyt elämäsi?

ALKIBIADES: Sen tein minä sinun tähtesi, Theano.

THEANO: Minun?

ALKIBIADES: Niin. Tiesin, että sinusta oli tullut papitar. Tahdoin
sovittaa entiset rikokseni.

THEANO (surullisena): Huonosti sovitit sinä nuoruutesi erehdykset.
Siksi luopui hyvä onnesi sinusta ja sinä olit itse pian pakotettu sodan
johdosta luopumaan.

ALKIBIADES: Vapaaehtoisesti tein minä sen. Minä en tahtonut palvella
alipäällikkönä maata, jossa tiesin ylin olevani.

THEANO: Oletko nyt työhösi tyytyväinen?

ALKIBIADES (jäykästi): Olen. Toivon, että he nyt tietävät, kuka oli
Alkibiades.

    (Vaitiolo. _Alkibiades_ on jälleen oikaissut itsensä ja katsoo
    kylmänä, uhmailevana ympärilleen. _Theano_ murhemielisenä väistyy
    hänestä.)

THEANO: Minä sanon sen sinulle: hän oli mies, joka piti Ateenaa
astinlautanaan, jumalia pilkkanaan, ihmisiä leikkikaluinaan ja maailmaa
vain suurena maljana, joka hänellä yksin oli oikeus juoda pohjaan.
Oletko tuon maljan nyt tyhjentänyt?

ALKIBIADES: Sakkaan saakka. — (Katkerasti.) Mutta koska taidat niin
hyvin sorvaella minusta muistosanat, pyydän, että pidät minulle myös
synnyinkaupunkini hautapuheen. Luullakseni ei liene liian varhaista
sitä esittää.

THEANO: Ei. Sen suuruuden aika on mennyt, sen ihanteet rauenneet,
kukaan ei siellä usko enää eikä mikään asia ole enää pyhä sille.
Todellakin, Alkibiades: maljan tyhjiin voit sinä juoda, mutta sitä
täyttää ... et milloinkaan!

ALKIBIADES (ylpeästi): _Minä_ olin Ateenan kunnia. Miksi ei se minua
korkealla kannattanut?

THEANO: Isien hartioilta kohosit sinä. Mitä olet sinä jättävä jälkeesi
heidän perinnöstään?

ALKIBIADES: Jätän heille tarinan Alkibiadeesta.

THEANO: En luule, että he tulevat siihen tyytymään. — Sinuun saakka oli
kaikki yhtämittaista nousemista. Sinusta lähtien taas...

ALKIBIADES (harvakseen): Katsotko sinäkin minua jo kuolleeksi mieheksi,
Theano?

THEANO: Kuolleista herääväksi katsoisin sinua mielelläni. Mutta sitä
ennen on sinun uudestasynnyttävä.

ALKIBIADES: Synnytä silloin Ateenan kansa uudestaan! Miksi vaadit minua
kieltämään oman olemukseni?

THEANO (hiljaa): Tahdon johtaa sinut olemuksesi jaloimpaan.

ALKIBIADES: Miksi et johtanut minua siihen, silloin kun nuori olin?
Tulet toivottamaan minulle hyvää huomenta keski-yöllä.

THEANO: Kaikki paheet tahrasivat sinun nuoruuttasi.

ALKIBIADES (leimahtavin silmin): Olin uusi aika. Uudet aatteet
heiluivat pääni päällä kuin kypärtöyhtö.

THEANO: Ilveilijän lakki oli sinulla. Kuka on kuullut uuden ajan
alkavan juomapöydästä?

ALKIBIADES: Minun tahtoni oli kaiken kansan tahto. Voiton jumalatar
seisoi kuin kilpi minun kupeellani.

THEANO: Rakkauden jumalatar oli kuvattu sinun kilvessäsi. Ainoastaan
himoon uskoi Alkibiades.

ALKIBIADES (leikillisesti): Ylenkatsotko rakkauden jumalatarta? Kovin
on kostava sinulle Aphrodite.

THEANO: Palvelen viisauden jumalatarta. Pallas Athene on minua
suojeleva.

ALKIBIADES: Kuka on suojaava minut sinun silmiltäsi? Sinun sulosi
poroksi polttavat minut.

THEANO: Lakkaa jo pilkastasi, Alkibiades! Minua herjaamalla et ylennä
itseäsi.

ALKIBIADES: Miksi muistutat minulle nuoruuteni ihanteita? Silloin olet
sinä aina niistä ensimmäinen.

THEANO (tuskallisesti): Alkibiades! Sinä _tiedät_, että minä en ole
_voinut_ rakastaa sinua!

ALKIBIADES: Niinpä en minäkään ole voinut suuria tekojani suorittaa.

THEANO: Pelasta isänmaasi, vapahda Ateena! Silloin olen minä ehkä sinua
rakastava.

ALKIBIADES: Rakasta minua, ole minun omani, Theano! Silloin olen minä
_ehkä_ pelastava sinun isänmaasi.

THEANO (epätoivoissaan): Alkibiades! Sinä et usko minuun?

ALKIBIADES: Theano, Menonin tytär! Etpä sinäkään usko minuun!

THEANO: Voi Ateenan kaupunkia! Todellakin kadotettu olet sinä, jos
sinun parhaat poikasi hylkäävät sinut.

ALKIBIADES: Voi minun sydämeni kaupunkia! Todellakin kadotettu olen
minä, koska Ateenan tyttäret hylkäävät minut.

    (_Theano_ vaikenee taistellen turhaan _Alkibiadeen_ ivaa ja omaa
    mielenliikutustaan vastaan. _Thrasybulos_ tulee nopeasti perältä.)

THRASYBULOS: Kaikki on valmista. — (Huomaa nyt vasta Alkibiadeen. Hiljaa
Theanolle:) Suostuuko hän?

THEANO (itkien): Minä en tiedä. Kenen luokse olet tuonut minut? Vie
minut pian kauas hänen läheisyydestään tai pelkään, että omakin paras
osani pakenee minusta! (Painautuu kiinni häneen.)

THRASYBULOS: Alkibiades! Mitä olet sanonut hänelle?

ALKIBIADES: Näethän, että naisesi voi pahoin. Hoida häntä, Thrasybulos!
(_Thrasybulos_ yrittää johdattaa hänet oikealle.)

THEANO: Ei, ei sinne! Pimeään yöhön tahdon minä mennä. Istun mieluummin
oven ulkopuolella kuin vietän enää hetkeäkään _hänen_ kattonsa alla.

    (Hoippuu ulos. _Alkibiades_ on mennyt pilari-aukolle ja tuijottaa
    synkkänä eteensä. Pitkä vaitiolo. _Thrasybulos_ lähestyy häntä.)

THRASYBULOS: Mitä nyt mietit?

ALKIBIADES: Odotan, mitä tulossa on.

THRASYBULOS (varovasti): Sinä uskot _heidän_ vielä palajavan?

ALKIBIADES: Persialaisten? Sitä en tiedä. Mutta heidän lähettämiensä
murhaajien? Olen varma siitä.

THRASYBULOS: Sinä luulet, että he uskaltaisivat todellakin...?

ALKIBIADES (olkapäitään nykäyttäen): Mitä he pelkäisivät?

THRASYBULOS: Pallas Athenen vihaa, kaikkien kunniallisten ihmisten
tuomiota.

ALKIBIADES: Pallas Athene on Spartan portto ja kunnialliset ihmiset
käyvät päivä päivältä harvinaisemmiksi. — (Kirkas tähti putoaa kautta
pimeän avaruuden.) Näitkö? Tähti lensi.

THRASYBULOS: Muistitko toivoa mitään?

ALKIBIADES: En. — (Hitaasti.) Mutta mieleeni muistuu eräs toinen yö,
jolloin mielentilani oli jotenkin samallainen kuin nyt. Silloinkin
putosi kirkas tähti taivaalta enkä minä silloinkaan osannut toivoa
mitään.

THRASYBULOS: Kerro se minulle!

ALKIBIADES: Oli yö. Laivastomme oli laskenut ankkurinsa Syrakusan
edustalle. Kaikki oli valmiina taisteloon. Koko Sikelia vapisi meidän
edessämme. Minä käyskelin yksin yössä laivankannella. Rannaton meri
minun ympärilläni seisoi hiljaa niinkuin oma sydämeni ja tuhannet
tähdet paistoivat sen syvyydestä niinkuin suuret ajatukset. Se oli
minun elämäni onnellisin hetki.

THRASYBULOS (liikutettuna): Ystäväni!

ALKIBIADES: Mutta tiedätkö, miksi minä olin onnellinen?

THRASYBULOS: Sinä tunsit seisovasi elämäntehtäväsi edessä.

ALKIBIADES: Niin. — (Hampaittensa välistä.) Aamunkoitossa läheni
taivaanrannalta laiva, joka toi tiedon, että olin maanpakolainen.

THRASYBULOS: Se oli onneton erehdys. Turmiollisempaa taakkaa ei ole
ikinä kantanut ateenalainen emäpuu.

ALKIBIADES (värisevällä äänellä): He eivät tienneet silloin, mitä he
tekivät. — Minä olin nuori, koko maailma lepäsi avoinna minun edessäni.
Minä en aluksi ymmärtänyt... Mutta _kun_ minä myös aloin ymmärtää, kun
minä huomasin, _kenen_ kanssa minä olin tekemisissä ja _mitä_ kansaa
minä olin lähtenyt johdattamaan, silloin nauroin minä pitkään ja
kaikuvasti, niin että se soi kuin hautakuoro minun korvissani. Sillä
minä nauroin ensi kerran ylenkatseesta...! (Purskahtaa kamalaan
nauruun, joka muuttuu kuin vähittäiseksi itkun-nyyhkytykseksi.)

THRASYBULOS: Kuinka saatoit sinä nauraa niin?

ALKIBIADES: Thrasybulos! On hirveätä ylenkatsoa kokonaista maata,
kokonaista kansakuntaa. Se on kuin siirtäisi itsensä kaiken
olevaisuuden ulkopuolelle... Kaikki ääriviivat häviävät, kaikki esineet
muuttuvat kummituksen-tapaisiksi, kaikki suhteet ovat suuria ja pieniä,
sen mukaan kuin katsot niitä. Sinulla ei ole mitään mittapuuta enää...
Jalka ei tapaa maata missään, silmä harhailee etsien leposijaa kautta
avaruuden, tukka nousee pystyyn sanomattomasta tuskasta ja
kauhistuksesta...! (Peittää kasvonsa vaipallaan.)

THRASYBULOS: Ystäväni: etkö sinä koskaan voi unohtaa?

ALKIBIADES: Minä _olen_ unohtanut sen. — Ehkä ei minulla myöskään ollut
oikeutta vaatia, että he olisivat sokeasti minuun luottaneet. —
(Riehahtaen.) Mutta että he minut toisen kerran hylkäsivät, se ei ollut
enää pelkkää lyhytnäköisyyttä heidän puoleltaan, se oli
pahansuopaisuutta, se oli konnamaisuutta. Sillä silloin tiesivät he jo,
mitä he tekivät, heidän _piti_ tietää, kuka minä olin, mitä minä voin
ja mitä he voivat minun avullani.

THRASYBULOS: Ystäväni, sinä tiedät, että kansanvaltainen hallitusmuoto
ei salli ketään päätä pitempää.

ALKIBIADES: Ateenan kansa _on_ roskaväkeä! Ja kansanvaltainen
hallitusmuoto on roskaväkeä varten.

THRASYBULOS (hiljaisesti): Tyrannit hallitsevat Ateenaa.

ALKIBIADES: Tyrannit eivät ole minua maanpakoon ajaneet.

THRASYBULOS: Typerä kansa sen teki.

ALKIBIADES (kiivaasti): Niinpä kärsiköön typeryydestään!

THRASYBULOS: Se on jo kyllin kärsinyt.

ALKIBIADES: Ei vielä kyllin: _minä_ olen kärsinyt enemmän.

THRASYBULOS (hiljaa nuhdellen): Ystäväni: sinun tulee muistaa, että
Ateena kaikissa tapauksissa on sinun synnyinkaupunkisi!

ALKIBIADES: Onko Ateena muistanut, että minä olen Alkibiades?

THRASYBULOS: Luulin surun sinut suuremmaksi tekevän.

ALKIBIADES (ylpeästi): Kuka tietää, ehkä onkin se tehnyt minut _niin_
suureksi, etten mahdu enää Ateenan muurien sisälle. — Mutta
lopettakaamme tämä! Näethän, että puhumalla valtioasioista vain
katkeroitamme viimeisiä tuokioita, jotka vielä voimme uhrata
ystävyydellemme.

THRASYBULOS: Veljeni! Sotatoverini! Jospa voisit olla minun ystävieni
ystävä!

ALKIBIADES (terävästi): Voisitko sinä olla minun vihamiesteni vihamies?

THRASYBULOS: Tunnen ainoastaan yhden vihamiehen: Lakedaimon.

ALKIBIADES: Tunnen ainoastaan yhden ystävän: Thrasybulos. Miksi vaadit
minut useampiin uskomaan?

THRASYBULOS: Siksi että sinulla _on_ useampia!

ALKIBIADES (harvakseen): Yksi ystävä on jo paljon. Köyhä mies ei voi
useampia itselleen kustantaa.

THRASYBULOS: Köyhän katkeruus puhuu nyt sanoistasi.

ALKIBIADES: Mutta myöskin köyhän ylpeys: _minulla ei ole enää mitään
muille annettavaa_.

THRASYBULOS (herkästi): Käynkö sinulle ... niin kalliiksi?

ALKIBIADES: Kuka tietää. Etpä vielä tarpeeksi tunne köyhyyttäni.

THRASYBULOS: Etkö siis laske älyäsi ja valtioviisauttasi miksikään?

ALKIBIADES (synkästi): Sen annoin minä jo muinoin Ateenalle: Ateena ei
käyttänyt sitä.

THRASYBULOS: Entä sotapäällikkö-taitoasi?

ALKIBIADES: Sen ovat jo kaikki Hellaan heimot kuluksi käyttäneet.

THRASYBULOS (sydämellisesti): Siispä on sinun kerran annettava itsesi,
Alkibiades!

ALKIBIADES: Mitä on ihminen itse muuta kuin mitä hän on tehnyt ja
toimittanut?

THRASYBULOS: Se, mitä hän on _ollut_. Anna se meille!

ALKIBIADES: Sinulle annan sen, mitä _olen_. Muuta en voi antaa
muillekaan.

    (Vaitiolo.)

THRASYBULOS: Ystäväni, sinä et puhuisi niin sydämettömästi, jos olisit
tällä hetkellä Ateenassa. — Kritias riehuu kuin hullu. Hän ja hänen
kymmenmiehistönsä näyttävät asettaneen päämääräkseen kotikaupunkimme
perinpohjaisen hävittämisen.

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS (hillityllä tuskalla): Verta vuotaa virtoina, ihmisiä
raastetaan kuolemaan itse alttarien äärestä. Ei koko Ateenan
olemassa-olon aikana ole siellä surmattu niin monta kansalaista kuin
nyt muutamassa kuukaudessa.

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Voi, Alkibiades, sinä tuskin tuntisit enää Ateenaa! —
(Värisevällä äänellä.) Siitä saakka kuin Lysander kaupunkimme valloitti
ja asetti Akropoliille spartalaisen vartioväen, ei ateenalainen sydän
ole voinut sykähtää muuta kuin tuskasta ja ahdistuksesta. Meidän
laivamme ovat poltetut, meidän pitkät muurimme revityt, meidän talomme
ja temppelimme häväistyt...

ALKIBIADES: Minä tiedän.

THRASYBULOS: Ystäväni, totisesti sanon minä sinulle: ei ole suurempaa
onnettomuutta millekään kansakunnalle kuin kotimainen tyrannius, joka
tottelee vieraan valloittajan määräyksiä. — Ja juuri se on meillä nyt
Ateenassa.

    (Vaitiolo.)

ALKIBIADES (välinpitämättömästi): Mikä siis on sinun suunnitelmasi?

THRASYBULOS: Näin olemme me asian ajatelleet: meitä on kourallinen
salaliittolaisia. Me valloitamme jonkun linnan Attikan maaseudulta,
esim. Dekeleian.

ALKIBIADES (tarkkaavaisena): Sitten?

THRASYBULOS: Joukkomme kasvaa karkureista ja maanpakolaisista. Me
teemme partioretkiä ja häiritsemme viljanvientiä kaupunkiin.

ALKIBIADES: He lähettävät sotajoukon teitä vastaan?

THRASYBULOS: Me lyömme sen ja seisomme Ateenan muurien edustalla.

ALKIBIADES: Joukkonne on liian pieni piiritykseen.

THRASYBULOS: Meillä on liittolaisia kaupungissa.

ALKIBIADES: Vielä pienempi väkirynnäkköön!

THRASYBULOS: Pimeä yö peittää meidät.

ALKIBIADES (jännitettynä): Portit? Vartiat?

THRASYBULOS: Portit avataan, vartiat vaiennetaan.

ALKIBIADES: Kaupungissa on spartalainen sotaväki.

THRASYBULOS: Kaikki nukkuvat. Me hiivimme kaduille ja kujille.

ALKIBIADES: Huuto kajahtaa?

THRASYBULOS: Väkipuukot välkähtävät!

ALKIBIADES: Tyrannit?

THRASYBULOS: Surmataan!

ALKIBIADES: Akropolis?

THRASYBULOS: Valloitetaan!

ALKIBIADES: Ateena?

THRASYBULOS (riemuiten): On meidän! — Mitä sanot suunnitelmastani?

    (_Alkibiades_ on tehnyt kysymyksensä salamannopeudella ja
    henkeä-pidättävällä jännityksellä. Seisoo nyt pää pystyssä
    ja silmä säteilevänä kuin näkisi hän kaiken jo tapahtuneena
    edessään. Vanhan sotapäällikön vaistot ovat hänessä heränneet.
    _Thrasybulos_ katsoo häneen innostuneena. Vaitiolo.)

ALKIBIADES: Tuo ei ole ollenkaan typerästi ajateltu.

THRASYBULOS: Hyvä, että tuumani miellyttää sinua. Pidän sitä
onnellisena enteenä vastauksellesi.

ALKIBIADES (miettien): Se on päinvastoin niinkin viisaasti ajateltu,
etten ymmärrä ollenkaan, mitä minulle enää jäisi sen suhteen tekemistä.

THRASYBULOS: Mitäkö? Sinulle?

ALKIBIADES: Niin. Asia on valmis. — (Miettien.) Taikka oikeastaan ei
aivan valmis. Sitä ennen on Lakedaimon lannistettava.

THRASYBULOS: Niinpä lannistamme me Lakedaimonin!

ALKIBIADES: Sen takana seisoo Persian jättiläisvalta.

THRASYBULOS: Niinpä on meidän kostomme kohtaava myös Persiaa!

ALKIBIADES (päätään pudistaen): Siitä on tuleva sota, jonka vertaista
ei vielä ole käyty tämän taivaankannen alla.

THRASYBULOS: Siitä on tuleva _pyhä_ sota... Mies on jättävä vaimonsa,
vaimo värttinänsä. Koko kansa nousee, kun kutsuu sotaan Alkibiades.

ALKIBIADES (kuten edellä): Ystäväni: minä en voi johdattaa enää mitään
pyhää sotaa.

THRASYBULOS: Sinä et voi?

ALKIBIADES: En, sillä minulta puuttuu siihen usko.

THRASYBULOS: Sinä et usko enää Ateenan tulevaisuuteen?

ALKIBIADES (kolkosti): Meidän kansamme _ei_ mielestäni ole enää
pelastettavissa.

THRASYBULOS: Siis vajosi päivä, katosi Ateenan kunnia!

ALKIBIADES: Ei niin, ystäväni...

THRASYBULOS: Sinä et voi?

ALKIBIADES: En. — Tavallista sotaa voisin minä kenties vielä johdattaa,
missä äly ja asetaito asiat ratkaisevat. Mutta pyhää sotaa? En
milloinkaan.

THRASYBULOS (kokonaan poissa suunniltaan): Niin ole kirottu päivä, jona
synnyin, ja kirottu jokainen hetki elämästäni, jolloin Ateenan
pelastamista ajattelin! Miksi elämme enää? Alkibiades "ei voi"! Miksi
me syömme enää, miksi me nukumme enää, miksi joka aamu silmämme
aukaisemme kohti jumalien kimmeltävää sineä? Alkibiades "ei voi"!

ALKIBIADES: Thrasybulos!

THRASYBULOS (käyden hänen käteensä): Noilla kahdella sanalla, ystävä,
olet sinä hävittänyt kaikki, mikä meille vielä oli jäänyt, mitä Sparta
ei ollut voinut meiltä ryöstää ja jota Persia kaikella voimallaan niin
kauan on turhaan tavoitellut: meidän sivistyksemme, meidän suuret
muistomme, meidän jumaliemme pyhät paikat.

ALKIBIADES: _Minä ... en ... voi_.

THRASYBULOS: Turha enää temppeleitä rakentaa, turha kuvapatsaita
pystyttää: Alkibiades "ei voi"! Turha leimuta vapaudelle, turha Diken
käskyjä noudattaa. On turhaa elämä, sen jälkeen kuin on kadonnut
kaikki, mikä meidät vielä on barbaareista erottanut!

    (Peittää kasvonsa vaipallaan. Vaitiolo. _Alkibiades_ lähestyy
    hiljaa häntä ja laskee kätensä hänen olalleen.)

ALKIBIADES: Ystäväni: _sinä_ olet sen sodan oikea johdattaja.

THRASYBULOS (kyynelsilmin): _Miksi_ et sinä voi.

ALKIBIADES: Minä olen heittänyt liian paljon mereen, minä olen
polttanut liian paljon laivoja takanani.

THRASYBULOS: Sitä paremmin pitäisi sinun voida yhtyä meihin.

ALKIBIADES: Ei. — Näetkö Thrasybulos: kullakin ihmisellä on rajansa,
minkä yli hän ei voi käydä, missä hänelle loppuu maailmanranta ja meri
autio ja ikuinen vain hänen korvissaan kohisee. — _Minä olen nyt tullut
sellaiselle rajalle_.

    (_Thrasybulos_ katsoo häneen, Peittää jälleen kasvonsa vaipallaan.
    Vaitiolo. _Theano_ tulee perältä.)

THEANO: Anteeksi, että häiritsen teitä, mutta minä niin pelkään tuolla
ulkona. Ihmisiä liikkuu teillä ja teidenhaaroissa, soihdut välkkyvät
yön pimeydessä. Huudetaan milloin "Alkibiades!", milloin "Prinssi
Smerdis!" Minä luulen, että he tulevat tännepäin.

THRASYBULOS: Pois! Meidän on paettava! Varmaan heillä ei ole mitään
hyvää mielessään. — Alkibiades, vielä viimeisen kerran...

ALKIBIADES: Hyvästi! Minä en tahdo paeta enää. Minä tahdon nyt seisoa
paikallani.

THRASYBULOS: Ystäväni! — Kuitenkin odotamme me sinua metsän rajassa.
Tule, Theano! Tahdon saattaa sinut ensin varmaan turvapaikkaan.

    (Menevät. _Alkibiades_ katsoo vielä hetken heidän jälkeensä,
    muistaa jotakin ja menee nopein askelin oikealle.)

ALKIBIADES: Timandra! — (Palajaa takaisin.) Timandra! — Merkillistä!
Mihin hän lienee mennyt? — (_Timandra_ tulee perältä vaippa
hartioillaan, verinen tikari kädessään.) Timandra! Missä olet ollut? —
(_Timandra_ on pysähtynyt liikkumattomana perälle.) Sinä et vastaa?
Oletko ollut kaupungissa?

TIMANDRA: Olen ollut sen luona, jolle lahjoitit minut.

ALKIBIADES: Kuinka? Sinä tiedät siis? — No niin, minä puhuin sinusta
prinssi Smerdiille.

TIMANDRA (leikkien tikarilla): Miksi et puhunut minulle mitään?

ALKIBIADES: Minä aioin puhua siitä sinulle, mutta minä en ehtinyt
äsken. — Niin, Timandra, minun täytyy todellakin pois, pitkälle
matkalle, enkä tiedä, milloin tulen takaisin sieltä.

TIMANDRA: Minä tiedän: Ateenaan.

ALKIBIADES: No niin, olkoon menneeksi: Ateenaan! Meidän täytyy siis nyt
erota toisistamme!

TIMANDRA (hymyilee, leikkii tikarilla): Isänmaa kutsuu sinua?

ALKIBIADES: Niin.

TIMANDRA: Ja tuo nainen?

ALKIBIADES: Kuka? Ah, Theano, Menonin tytär! — (Vakavasti.) Minä en
rakasta häntä.

TIMANDRA (huolettomasti): Minä lahjoitan sinut hänelle. Ottakoon hän
sinut!

ALKIBIADES: Mitä tarkoitat?

TIMANDRA (katsoo häneen): Myöskään minä en rakastanut prinssi
Smerdistä.

ALKIBIADES: Etkö? Minä vakuutan sinulle: Prinssi Smerdis tulee
kohtelemaan sinua kuin kuningatarta. — Oletko ollut hänen luonaan?
Oletko puhutellut häntä?

TIMANDRA (lempeästi): Tällä tikarilla näet hänen verensä.

ALKIBIADES: Kuinka? Sinä olisit...?

TIMANDRA (päätään nyykäyttäen): Niin. Minä surmasin hänet.

ALKIBIADES: Timandra! Mitä olet tehnyt? — (Hiljaa.) Miksi sen teit? Hän
rakasti kuitenkin sinua.

TIMANDRA: Myöskin sinä vannoit kerran rakastavasi.

ALKIBIADES: _Siksi_ sinä olet täällä siis? — Sinä olet tullut minutkin
surmaamaan?

TIMANDRA (leikkii tikarilla): Ehkä.

THRASYBULOS (ulkona): He tulevat!

ALKIBIADES: Timandra, sinä kuulet. Nyt voin sanoa sinulle kaikki. Sinun
ei todellakaan ole tarvis nähdä sitä vaivaa. Minun murhaajani ovat jo
oven edessä.

TIMANDRA: Minä tiesin heidän tulevan. Mutta minä tahdoin ehtiä heidän
edelleen.

ALKIBIADES: Tiedä siis myöskin, että minä en matkusta Ateenaan!

TIMANDRA (kuten edellä): Et. Siitä olen minä pitävä huolen.

ALKIBIADES: Mitä aiot siis?

TIMANDRA (hurjasti): Alkibiades! — (Heittää vaipan hartioiltaan,
esiintyy nyt tanssijatarpuvussa, puoli-alastomana ja hapset hajallaan.)
Etkö näe, että rakastan sinua? Onhan tänään Astarten juhla!

ALKIBIADES: Astarten juhla on jo ohitse. Päivä nousee.

    (Näyttämö on edellisen aikana valjennut, juhlatulet lakanneet
    loimuamasta kaupungissa. Aamuruskon ensimmäiset säteet tunkevat
    huoneeseen.)

TIMANDRA: Ja aamunkullassa kuolee Alkibiades!

    (Yrittää syöstä tikarin hänen selkäänsä. _Alkibiades_ käännähtää
    nopeasti.)

ALKIBIADES: Mitä tahdot?

TIMANDRA (helisevään nauruun purskahtaen): Tanssia tahdon minä
sinulle! — Katso! (Tanssii.)

ALKIBIADES: Timandra! Sinä olet järjiltäsi.

TIMANDRA: Sinut tahdon minä tanssia järjiltäsi! — "Kaikki Aasian jumalat
ovat tulesta syntyneet!" — "Siksi on heitä palveltava myöskin tulella!"
— Ah! (Pistää tikarin poveensa, vaipuu maahan.)

ALKIBIADES: Timandra! (Rientää häntä tukemaan.)

TIMANDRA: _Sinulle yksin tahdoin minä tanssia, sinulle yksin!_

    (Kuolee. _Alkibiades_ saattaa hänet oikealle, jääden itse ovelle
    seisomaan. Huutoja ulkona. _Thrasybulos_ tulee nopeasti.)

THRASYBULOS: He tulevat! Meidän on myöhäistä paeta enää.

ALKIBIADES (ruumista osoittaen): Katso! — Hän on surmannut prinssi
Smerdiin.

THRASYBULOS: Ja sinua syytetään nyt hänen kuolemastaan. — Pakene
puutarhan kautta! Minä tahdon heitä portilla hetken pidättää.

ALKIBIADES: Sinun henkesi on nyt kalliimpi kuin minun. — Pakene! Pelasta
suuri ajatuksesi! — (Tempaa miekan.) Toivon, että myöskin minä taidan
heitä hetken vastustaa.

MARSYAS (ulkona): Sotilaat! Sytyttäkää risuaita!

ALKIBIADES: Kuuletko? Meitä peljätään. Meille ei tahdota antaa
tilaisuutta taisteloon. — Pakene, Thrasybulos! Isänmaasi tähden!

THRASYBULOS: Niinpä taistelemme me molemmat isänmaamme tähden. Kylki
kylkeen, Alkibiades! Vuoksi vanhan Hellaan!

ALKIBIADES: Vuoksi vanhan ystävyyden!

    (Syöksyvät ulos paljastetuin miekoin. Ulkona huutoja, aseiden
    kalsketta. _Thrasybulos_ tulee hetken perästä takaisin
    riemuitsevana, _Alkibiades_ horjuen, kalpeana ja nojaten
    pihtipieleen.)

THRASYBULOS: He pakenivat! Me voitimme, Alkibiades!

ALKIBIADES (vaivaloisesti): Niin, minä .... luulen niin. — Missä on
Theano? Onko hän vahingoittumaton?

THRASYBULOS: Kyllä. — Mutta ystäväni? Sinä olet haavoitettu? Sinä
kalpenet, sinä horjut? — Toivottavasti vähäpätöinen naarmu vaan.

ALKIBIADES: Niin. — (Yhä vaivaloisemmin.) He ampuivat nuolilla ... yksi
niistä osui tänne. (Osoittaa rintaansa.)

THRASYBULOS: Ne roistot! — Heidän päämiehensä toivon kuitenkin saaneen
palkkansa. Minä pistin hänet läpi kuin viinileilin. — (Huudahtaen.)
Alkibiades!

    (_Alkibiades_ on horjahtanut ja vaipuu maahan. _Thrasybulos_
    tukee häntä.)

ALKIBIADES: Minä kuolen. — Sydämeni kylmenee, kaikki veri seisahtuu
suonissani...

THRASYBULOS: Kuinka? — (Säpsähtäen.) Luuletko, että heidän nuolensa oli
myrkytetty?

ALKIBIADES (raukeasti): Aasialaiset taistelevat aina myrkytetyillä
vasamoilla. — (Ojentaa kätensä hänelle.) Thrasybulos! Tervehdi minulta
Ateenan nuorisoa.

THRASYBULOS (itkien): Jos voitamme, voitamme sinun nimessäsi.

ALKIBIADES: Minä muistan Timon ihmisvihaajan sanat: "_Oikein
Alkibiades, että tulet suureksi. Sillä sinun pitää kasvaman kaikkien
heidän perikadokseen_."

    (Jää lasittunein silmin eteensä tuijottamaan. _Thrasybulos_ syöksyy
    itkien hänen ruumiinsa yli ja peittää sen vihdoin vaipallaan.
    _Theano_ tulee perältä, Peljästyy ja polvistuu äänettömässä
    murheessa vainajan jalkapuoleen. Pitkä vaitiolo, jota vain
    Thrasybuloksen nyyhkytykset keskeyttävät. Päivä on noussut.
    Näyttämö on nyt kokonaan valjennut tulvehtivasta valomerestä.
    _Theano_ nousee vitkaan, ottaa kitaran ja lausuu helisevällä
    äänellä seuraavan kuolinrukouksen:)

    _Rukous_.

    Korkea jumalatar,
     Järki, joka
    johdat ylevältä sijalta
    ihmisten matkat
    ja maailman menon:
    älä vihastu meihin,
     jos erehdymme,
    äl' ylenkatso,
    jos kapinoimme;
    me sua etsimme sentään
     elon riemussa, elon murheessa,
    sua lähetäksemme
    loittonemme,
    sua kuullaksemme me kapinoimme;
     siksi tartu meitä käteen
    ja taluta meitä
    kuin pientä lasta,
    kuin tähteä taivaan;
     sillä emme me taida muuten
    elon teitä käydä,
    auta, opasta meitä
     Pallas Athene!

Esirippu.






CARINUS

5-näytöksinen runonäytelmä



HENKILÖT:

 CARINUS, Rooman keisari.
 MESEMBRIUS VIR, vanha senaattori.
 SOPHRONIA | hänen tyttärensä.
 GLYCERIA. |
 MANLIUS SINISTER, ritari.
 AEVIUS | hovirunoilijoita.
 MAVIUS |
 MARCIUS, keisarin parran-ajaja.
 GALGA, ovenvartia      |
 YLILIKTORI             |  hoviväkeä.
 PALMYRA, tanssijatar   |
 LYDIA | orjattaria Glycerian luona.
 CHLOË |
 PHILON | orjia Mesembriuksen talossa.
 RAMON. |
 1:NEN VARTIA.
 2:NEN VARTIA.
 SOTILAITA, SOTAPÄÄLLIKKÖJÄ, HOVIVÄKEÄ.

Aihe eräästä Mauri Jókain novellista.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Mesembriuksen maatalo Rooman lähistöllä. Avoin pylväikkö, josta
    kiviportaat johtavat rantaan. Vasemmalla puutarha. Taustassa
    Tiber-virta.

    _Mesembrius_ istuu pylväikössä oikealla etualalla, sauvaansa
    nojaten, synkkänä ja syviin ajatuksiin vaipuneena _Sophronia_,
    arkana ja pelokkaana, tulee oikealta taempaa ja aikoo rantaan.
    Pysähtyy ja painaa kädellä sydäntään. Mesembrius huokaa kuuluvasti.
    _Sophronia_ huomaa hänet, säpsähtää, lähestyy häntä hiljaa ja
    kietoo hänet hellästi käsivarsillaan.

    Aurinko laskee. Virta taustassa tummuu edellisen aikana vähitellen,
    marmoripilarien ylä-osat hohtavat purppurassa.

SOPHRONIA:
  Isäni!
  
  MESEMBRIUS:
         Tyttäreni!
  
  SOPHRONIA:
                    Miksi murhe
  taas otsas peittävi, ja silmäluomet,
  nuo rakkaat, luodut lapsen suuteloille,
  niin raudan-raskahina alas painuu?
  Isäni, ällös itke! Kaunis, oi,
  on kesä-ilta, päivä mailleen vaipuu,
  on tyyni Tiber, laulaa satakielet
  ja tuoksuu rantain yrtit tuhannet.
  Sa etkö onnellinen täällä ole?
  Takaisin tahtoisitko Roomaan?
  
  MESEMBRIUS:
                                En.
  Tääll' onnellinen oon, tääll' elän, kuolen;
  ja erehdyt, kun luulet murheesta
  mun itkeneeni.
  
  SOPHRONIA:
                 Ilostako itkit?
  
  MESEMBRIUS:
  Ilosta entis-aikain muistojen,
  murheesta ajatellen nyky-aikaa.
  Sit' et sa ymmärrä.
  
  SOPHRONIA:
                      En, isä.
  
  MESEMBRIUS:
                               Muistin
  taas onnen-aikaa Probus-keisarin.
  
  SOPHRONIA:
  Ken oli Probus? Isä Caruksen,
  min poika nyt, Carinus, Roomaa ohjaa?
  
  MESEMBRIUS:
  On kuollut Carus, Probus kuoli pois
  ja kaikki kuolevat. Ma yksin elän.
  
      (Vaipua mietteisiinsä. _Sophronia_ katsoo vuoroin virralle
      ja vuoroin isäänsä, jonka pää painuu raskaana hänen edessään.
      Lyhyt vaitiolo.)
  
  SOPHRONIA:
  Anteeksi tyttäresi tyhmyys anna!
  En paljon asioista valtakunnan
  ma kuullut ole. Täällä kulkenut
  vuorilla, laaksoiss' olen lapsuuteni
  ja puhekumppanini ainoo ollut
  maarahvas yksinkertainen on vaan.
  Ajoista entisistä kerro mulle!
  
  MESEMBRIUS:
  Halulla vanhan silmä taapäin katsoo.
  Jos alas istut, niin ma tarinoin
  sinulle valtakunnasta niin paljon
  kuin on mun tyttäreni tarvis tietää.
  
  SOPHRONIA:
  Sua kuuntelen ja sanas sieluuni
  syvälle kätken: olen roomalainen.
  
      (Istuu isänsä jalkojen juureen. Vaitiolo.)
  
  MESEMBRIUS:
  Imetti susi kerran poikaa kaksi,
  ne kasvoivat ja valtakunnan loivat;
  se nousi seitsemältä kukkulaltaan,
  maat vieraat valloitti ja meret voitti.
  Mut sudenpojill' oli sutten hampaat:
  metelit, taistelot ja katuriidat
  villitsi kaupungin. Niin luotiin laki,
  ja raudasta ol' laki tää. Näin mietti
  tuon kansan viisaat: "Kuka itseään
  ei hallitse, hän hallita ei koskaan
  voi maailmaa." Ja loppui melske maasta.
  Mut Rooma kasvoi. Kansat kukistettiin,
  maat maihin liitettiin ja koht' ei ollut
  maan päällä paikkaa, kussa pakolainen
  voi Rooman kasvoin eestä piillä. Mutta
  maailman onni oli se. Se sai
  lain, järjestyksen, muodon yhtenäisen.
  Ja koitti maailmalle kulta-aika:
  maanteitä tehtiin, puita istutettiin,
  taiteita viljeltiin ja hyödyn töitä,
  virisi kauppa, elinkeinot, merta
  tuhannet haahdet halkoi. Mutta kaiken
  ylitse valvoi Rooman rautakoura.
  — Ja nyt!...
  
  SOPHRONIA:
               Oi, taatto?
  
      (_Mesembrius_, joka on alottanut tarinansa tyynesti ja harvakseen,
      on itsekin innostunut sanoistaan ja kohonnut tuolissaan otsa
      ylpeänä, silmä säteilevänä. Painaa jälleen päänsä surullisena ja
      katkeroituneena. _Sophronia_ katsoo tuskallisena ylös häneen.
      Vaitiolo.)
  
      (_Mesembrius_ voittaa mielenliikutuksensa ja jatkaa levollisemmin:)
  
  MESEMBRIUS:
               Liian laaja oli
  jo valtakunta kansan hallita,
  tuon tuhatpään. _Yks_ tahto tarvittiin,
  yks huippu ylimmäinen, kauas joka
  kaikille näkyis, pahain pelvoksi,
  hyvien riemuksi...
  
      (Vaikenee jälleen liikutettuna.)
  
  SOPHRONIA:
                     Ja huippu tuo?
  
  MESEMBRIUS:
  On keisari. — Näät hälle kansa antoi
  vuossatain hedelmät: lain ohjat, vallan
  merellä, maalla. Uskoi hälle Rooman,
  sen uhrit, templit, tapain puhtauden,
  tieteet ja taiteet, huvitukset, kaikki.
  — ja hän!...
  
  
  SOPHRONIA:
              Hän?
  
  
  MESEMBRIUS (ylös ponnahtaen):
                    Muistakoon, ett' onpi hän
  vain kansan virkamies, ei hallitsija!
  Kansassa kaiken elinjuuret ovat,
  kansassa keisarinkin voiman lähteet,
  hän kansaa loukkaamasta kavahtakoon,
  tai kansa tämä hänet alleen polkee!
  
  SOPHRONIA:
  Tuo tuimuus, taattoni, sua vahingoittaa,
  ja tautisi...
  
      (On myös noussut edellisen aikana ja koettaa lempeästi
      ohjata häntä jälleen istumaan.)
  
  MESEMBRIUS (katkerasti):
                Niin aivan: tautini! —
      (Istuu raskaasti. Vaitiolo.)
  Sa kuulit Rooman kansan muinaisuuden,
  sen nykyisyyden tiedät. Tännekin
  etniseen huvilaamme huhut kyllin
  sen kertovat.
  
      (Lyhyt vaitiolo. _Sophronia_ seisoo arkana ja epäröivänä
      omissa ajatuksissaan.)
  
  SOPHRONIA (hiljaa):
                Oi, isä, onko totta,
  hovissa että pahoin eletään
  ja miehet käyvät naisten vaattehissa?
  
  MESEMBRIUS:
  On.
  
      (Vaitiolo.)
  
  SOPHRONIA (kuten edellä):
      Totta onko, että keisari
  Carinus illallista usein syö
  aamulla aikaiseen?
  
  MESEMBRIUS:
                     On.
  
      (Vaitiolo.)
  
  SOPHRONIA (kuten edellä):
                         Onko totta
  myös, että kristityitä vainotaan
  ja kiusatahan kaiken kansan nähden?
  
  MESEMBRIUS: On, tyttärein.
  
  SOPHRONIA (odottamattoman kiivaasti):
                             Ja kansa sietää sen!
  
  MESEMBRIUS:
  Minäkin siedän.
  
  SOPHRONIA:
                  Sun on laitas toinen,
  olethan vanha, paitsi tautiasi,
  mi sua vaivaa. Mutta Rooman kansa!
  
  MESEMBRIUS (merkitsevästi):
  Myös kansassa on tauti.
  
  SOPHRONIA:
                          Onhan siellä
  tuhat ja taasen tuhat nuorta miestä,
  niiss' eikö ole yhtään sankaria,
  mi pedon moisen istuimeltaan iskee!
  
  MESEMBRIUS:
  Jos Rooma taudistansa paranee,
  paranen minäkin. — Mut kyllin siitä!
  Carinuksen on vainukoirat varmat
  ja puhe moinen vahingoittaa voi.
  
      (Katsahtaa ympärilleen epäilevänä. Vaitiolo.)
  
  SOPHRONIA (äkki-arvaamatta):
  Isäni! Manlius sen tekis varmaan.
  
  MESEMBRIUS:
  Ken? Manlius Sinister?
      (Päätään nyykähyttäen.)
                         Hänet muistan.
  Mies kelpo, vaikka vasta nuorukainen. —
  Sa hänet muistat myös?
  
  SOPHRONIA (hämillään):
                         En tiedä, kuinka
  tuo nimi huulilleni sattuikin.
  
  MESEMBRIUS:
  Huonompi nimi sattua ois voinut. —
  Mä myöskin häntä kaipaan.
      (Kuin itsekseen.)
                            Kaukana
  sodassa perssein kanssa kamppailee hän.
  Jumalat suokoot, että ehjänä
  hän palajais!
  
  SOPHRONIA (nopeasti):
                Hän on jo palannut!
  
  MESEMBRIUS (katsoo häneen):
  Roomasta tiedät enemmän kuin minä. —
  Ken sitä kertoi?
  
  SOPHRONIA (hämmentyneenä):
                   Ramon-orjamme,
  mi joka päivä ruoka-ostoksilla
  käy kaupungissa. Siellä nähnyt hän
  ol' eilen Manliuksen.
  
  MESEMBRIUS:
                        Kummallista! —
      (Kuin itsekseen.)
  Miks ei hän vielä ole täällä käynyt?
  
  SOPHRONIA:
  Jutellut oli erään naisen kanssa,
  syvästi hunnutetun. Ojentanut
  hänelle nainen oli kääryn pienen.
  Mitä se ollut lie?
  
  MESEMBRIUS (jyrkästi):
                     Se juttu jääköön!
  Ei meihin kuulu Manlius, ei nainen.
  
      (Vaitiolo. _Mesembrius_ tuijottaa synkkänä eteensä.
      _Sophronia_ arastuneena lähenee hiljaa häntä.)
  
  SOPHRONIA:
  Sa etkö luule hänen täällä käyvän?
  
  MESEMBRIUS (lempeämmin):
  Kenties, kentiesi ei. Äl' ole varma!
  Viis vuotta siitä on kuin retkelleen
  hän läks. Viis vuotta paljon muuttaa voipi.
  
  RAMON (oikealta):
  On aika iltaruoan.
  
  MESEMBRIUS:
                     Lähtekäämme! —
      (Nousee, ojentaa kätensä kuin siunaukseen.)
  Pyhänä pysy, tytär Rooman vanhan,
  et tuon, min tulet irstaat yössä syttyy,
  vaan sen, min legionain kotkalento
  maanpiirin peittää, kaikki kansat saartaa,
  nyt aamuruskon alla kullan kiiltää.
  — Menemme!
  
  SOPHRONIA (vilkkaasti):
             Isä, mun ei nälkä. Katso:
  kuun helmet lainehilla Tiberin
  lyö leikkiään. Jos sallit, hetkisen
  ma venehessä viivähtäisin siellä.
  
  MESEMBRIUS:
  Kauniista ilmasta ja kuustako
  vain elää aiotkin? — Kah, tee kuin tahdot!
      (Taputtaen poskelle häntä.)
  Mut muista: veet on viekkaat, aallot ahnaat,
  naisrosvo kuu, yö neitten naurattaja. —
  Suon sulle soutajaksi Philon-orjan.
  
      (Poistuu oikealle Ramonin taluttamana. Päivä on painunut, kuu
      kohonnut. Tulet syttyvät Tiberin tuolla puolen, samoin virralla
      keinuvissa huvipursissa. Etäistä soitantoa. _Sophronia_ nojaa
      uneksien pylvääsen. — _Philon_, airo olallaan, tulee oikealta ja
      menee rantaan.)
  
  SOPHRONIA (yksin):
  Oi, taattoni, jos tietäisit, miks ei
  mun tänään nälkä ole, usein miksi
  mua ilta vilpas myöhään viettelee
  laineille Tiberin! Sa luulet minun
  kuin muiden ikäisteni impein siellä
  haluja hulluja vain rinnan nuoren
  huokaavan yölle oudolle.. Et tiedä:
  jo kuuta kaksi salaa palvellut
  oon miestä kalpeata Natsaretin.
  Hän on mun Herrani, hän Mestarini;
  hänestä kuullakseni hiipinyt
  niin monet yöt oon rantaan Tiberin
  ja purren laiturista irroittanut
  ja soutanut sen pyhän luolan suulle,
  kuss' sanaa Herran keskell' uskovain
  Eusebius, tuo hurskas vanhus, saamaa.
  Nyt enää hiipiä en saa, en tahdo,
  mut vielä rohkeutta mulla ei
  sanoa salaisuutta taatolleni.
  Sen teen ma huomenna. Tän' yönä jo
  on yhteytehen pyhän seurakunnan
  mun ottaa luvannut Eusebius.
  Rukoillen, paastoten ma hetkeen tuohon
  oon valmistaunut. Huomenna jo voin
  pää pystyssä ja otsa kirkkahana
  Jesuksen tunnustaa ma Herrakseni
  ainooksi päällä maan. Mik' autuus! Tiedän:
  maailma häntä vainoo, meitä myöskin,
  roviot palavat ja jalopeurat
  Carinuksen syö lihaa kristittyä.
  Ah, onnea, ken hänen eestään kuolla
  sais niinkuin hän on meidän eestä kuollut!
  
      (Ojentaa käsivartensa suurimmassa hurmauksessa. Pensaat
      rapsahtavat vasemmalla. _Manlius_ tulee.)
  
  MANLIUS:
  Sophronia!
  
  SOPHRONIA (säpsähtäen):
             Ken? — Manlius Sinister!
  
  MANLIUS:
  Sa peljästyt? Ma hiljaa tahdoin tulla
  puutarhan puolelta kuin ennen muinen
  ja nähdä monta paikkaa, kallista
  minulle muistojensa vuoksi, jotka
  mua seuranneet on sotaretkelleni
  ja sieltä takaisin mun tänne tuoneet.
  
  SOPHRONIA:
  Ma tahdon isälleni ilmoittaa,
  ritari, käyntisi. Se varmaan häntä
  on ilahduttava.
  
  MANLIUS:
                  Mut sinä itse,
  Sophronia? Sa etkö ollenkaan
  ilahdu tulostani? — Muistin sua
  ma viuhinassa parthein nuolien,
  ja perssein sotaratsuin töminässä
  ma aattelin: Yks aatos kaunis riittää
  hetkellä kuoleman. Mun aatokseni
  Sophronia on!
  
  SOPHRONIA:
                On ihmis-aatokset
  kuin kuplat merellä, jos niillä ei
  lie kalliota, johon turvaavat.
  Ne särkyy tuulessa.
  
  MANLIUS:
                      Tää aatos kesti!
  Sen voimalla ma perssein miekat voitin,
  näin nälkää, janoa, ja siinä, missä
  tuhannet murtuivat, ma seisoin. Siitä
  muut kertokoot, en minä. Tänne tulin,
  taas viikon päästä lähden. Täytyykö
  mun täten lähteä?
  
  SOPHRONIA:
                    Ois paljon mulla
  sinulle puhumista, mut ei tänään.
  Huomenna!
  
  MANLIUS:
            Huomiseen on pitkä aika!
  On tämä-päivä lapsi kihar-tukka,
  mut huominen jo vanhus harmaapää.
  Ken siihen luottaa, vanha on jo nuorna.
  
  SOPHRONIA:
  Mun tämä-päivän on ikuinen
  kuin aurinko. Mit' tänään sanoisin,
  sen virkkaa huomen ynnä ylihuomen
  ja kuun ja päivän kierrot määrää vailla.
  
  MANLIUS (käyden hänen käteensä):
  Siis on sun sanas rakkaus? Ei muu
  niin ole ikuinen.
  
  SOPHRONIA:
                    En sano, että
  se viha ois.
  
  MANLIUS:
               Ah, armas tyttö!
  
  SOPHRONIA (hätäisesti)
                                Tuossa
  isäni saapuvi. Jää hyvästi!
  
      (Menee nopeasti rantaan. _Manlius_ jää hurmautuneena hänen
      jälkeensä katsomaan. _Mesembrius_ tulee oikealta kiirein
      askelin, reippaana ja ilman sauvaa. _Ramon_ hänen takanaan
      tulisoihdun kera.)
  
  MESEMBRIUS:
  Mitä ma kuulen? Manlius Sinister!
  Niin salaa saapunut! — Kah, terve! Terve!
  Olethan oikein parroittunut siitä
  kuin viimeks haastelimme. Terve taloon!
  
  MANLIUS (kunnioittavasti):
  Ilolla näen, ettei vuodet ole
  sun vieneet voimiasi eikä vanhuus.
  Häpeemään saatat monen nuorukaisen.
  
  MESEMBRIUS:
  Erehdyt, ystäväni. Sairas olen.
  Mun lepotuolini!
  
      (_Ramon_ kiinnittää tulisoihdun pylvääseen ja saattaa hänet
      lepotuoliin. _Mesembrius_ istuu voihkien ja valittaen.)
  
                   Ah, tuskin saatan
  tuetta seisoa! ... En tiedä, kuinka
  unohtaa voin...
  
  MANLIUS (epäluuloisesti):
                  Luuvalo vaivaa sua?
  
  MESEMBRIUS:
  Luuvalo kauhea! — Mut siitä viis:
  huvita terveitä ei vanhan vaivat.
  — Hoi, Ramon, viiniä! Nyt juodaan! —
  
      (_Ramon_ tuo pöydän, toisen tuolin, täyttää kaksi viinimaljaa ja
      poistuu äänettömästi. _Mesembrius_ tarttuu maljaan ja viittaa
      vieraansa istumaan.)
  
  Terve!
  
  MANLIUS:
         Sua tervehdän, Mesembrius Vir.
  
      (Istuu.)
  
  MESEMBRIUS:
  Ja nyt sun täytyy tarinoida mulle
  sodasta, leiristä, ja kuinka voivat
  Aper ja Varus, Diocletianus,
  ja urhot muut! — Mut ensin itsestäsi!
      (Viekkaasti.)
  Sa saavut kosijana tyttäreni?
  
  MANLIUS (vältellen):
  Taloosi vanha ystävyys mun toi.
  
  MESEMBRIUS:
  Nonoh, me tunnemme tuon ystävyyden
  välillä nuorten ynnä vanhuksen,
  joll' onpi tytär kaunis. — Hän on kaunis?
  
  MANLIUS (huokaisten):
  Hyvinkin kaunis!
  
  MESEMBRIUS:
                   Hyvä kauppakalu?
      (Muka pöyhistellen.)
  Ei myöskään ilman myötäjäisiä.
  Ritarit häntä käyneet kosimassa
  on rikkaat, ylhäiset.
  
  MANLIUS:
                        Sen surukseni
  ma kuulen.
  
  MESEMBRIUS:
             Kuinka?
  
  MANLIUS (vilpittömästi):
                     Sitä vähemmän
  lie mulla toivoa.
  
  MESEMBRIUS:
                    Niin vaatimaton?
      (Salatulla ivalla.)
  Setäsi onhan Quaterquarcus, tuo
  auguuri mainio, min ennustukset
  ain toteen käyvät! — Ja, kautt' taivaan, onhan
  Carinus leikkikumppanis! Yks sana,
  ja hän sun tähtes hirtättänee jonkun
  senaattorin tai konsulin ja sulle
  suo hänen virkansa ja palatsinsa.
  — Yks sana, ystäväin!
  
  MANLIUS (vakavasti):
                        Mut mulla ei
  halua tuota sanaa sanomahan. —
  On tosi, että usein entis-aikaan
  jakanut leivän lien ja vaatteen kanssa
  Carinuksen. Mut monen monta on hän
  jo unohduksen tyrmään upottanut,
  ken häntä muistuttaa on tohtinut
  ajoista noista.
      (Hymyillen.)
                  Minä ennen muuta
  viel' elää tahdon. — Maljasi, Mesembrius!
  
  MESEMBRIUS (viekkaasti):
  Ja oot kai elänytkin aika lailla? —
  Mut lisää viiniä Phalernon! — Mitä
  pidät sa viinistäni? Tunnustatko,
  ett' olkoon kuinka kaunis luojan maa,
  Italia sen rinta on? Tääll' ovat
  maan nisät.
  
  MANLIUS:
              Viinisi on verraton.
  Toki ma toisen tiedän hehkuvamman.
  
  MESEMBRIUS:
  Miss' Sitä joit?
  
  MANLIUS:
                   Euphratin virralla,
  kun pitkä päättyi Ktesiphonin taisto,
  Se kesti aamust' asti illanruskoon,
  käteni verta tippui tulvanaan,
  hikeä otsa. Mutta yötä ennen
  makasi maassa joukot Persian
  ja silloin Euphrat paisui.
  
  MESEMBRIUS:
                             Verestä?
  
  MANLIUS:
  Ma siitä join ja siitä päihdyin. Voitko
  sit' uskoa?
  
  MESEMBRIUS (nähtävällä mieltymyksellä):
              Sa päihdyit kunniasta.
  Se asui vedessä.
  
  MANLIUS:
                   En tiedä, mikä
  siin' asui, mutta huulillein kun nostin
  kypärän, voinut hellittää en ennen
  kuin olin kaikki viime tilkkaan juonut.
  
      (Vaitiolo. Molemmat juovat ja tervehtivät äänettömästi toisiaan.
      _Mesembrius_ silmäilee alta kulmiensa nuorukaiseen, yhä suuremmalla
      mieltymyksellä, mutta palajaa jälleen äskeiseen epäluuloiseen ja
      tutkivaan puhetapaansa, teeskennellen itse vanhaa irstailijaa.)
  
  MESEMBRIUS:
  Mut senpä jälkeen nautittekin kai?
  Vai kuinka? Saipa naiset Ktesiphonin,
  nuo mustasilmät, vasta leskeyneet,
  tai vielä immet, iloanne tuta?
  Maidossa uitiin sekä hunajassa,
  vai kuin?
  
  MANLIUS (jyrkästi):
            Ei ollut aikaa, sillä
  samana yönä eespäin kuljettihin.
  
  MESEMBRIUS:
  Kah, leirin lempi kestää tuokion.
  Punehdut? Tunnustapas: lienee sulla
  suloiset muistot sieltä? Viisi, kuusi
  kai yhtä aikaa eessäs ailakoitsi.
  Valitsit kaunehimman taikka et
  valinnut ollenkaan, vaan pidit kaikki:
  yks suuta suikkas, toinen päähäsi
  seppeltä solmi, kolmas alastonna
  matolla pehmeällä karkeloitsi
  sen soiton tahtiin, jota sormi neljäs.
  Sa ethän kieltäne? Ne ovathan
  nuoruuden riemuja! — Myös minä ollut
  nuor' olen.
  
  MANLIUS (ylenkatseellisesti):
              Oikein nouset lentohon,
  kun nuoruus-muistoihisi pääset.
      (Nousee jyrkästi.)
                                  Minä
  en noista tiedä. Sukuhun ma kuulun
  Sinisterein. Mun suvussani tapa
  on ollut rakastaa vain yhtä naista
  ja sitä saakka kuolemaan. Jos kuoli
  tää ensiksi, mies eli leskenä;
  jos vaimo petti hänet, hän sen surmas,
  jos häväistiin, hän surmas häväisijän.
  Ma toivon olevani myös Sinister!
  
  MESEMBRIUS:
  Kauniisti puhuttu! — Mut sormessasi
  näenpä sormuksen, min antamaksi
  ma naisen arvaan. Voittosaalis kai
  tai tulolahja Rooman hempukoilta?
  
  MANLIUS:
  Hah, hah! Mun sormuksesta muistuu mieleen...
  Tää kääry lue!
  
      (Vetää kääryn poveltaan ja tarjoaa sen Mesembriukselle.)
  
  MESEMBRIUS (ynseästi):
                 Lempikirjeitäsi
  et mulle tyrkytellä tarvitse.
  
  MANLIUS:
  Luehan! Päätä itse!
  
  MESEMBRIUS:
                   Teen kuin tahdot.
      (Lukee.)
  "Sinister! Sinä neittä rakastat,
  min isä on sun ystäväsi. Häntä
  ja neitoa nyt suuri vaara uhkaa.
  Jos heidät pelastaa sa tahdot, tule
  mun luokseni! Tään kirjeen tuoja on
  sua odottava Pyhän sillan luona
  yöt päivät, joka hetki, siks kuin tulet.
  Oleva tunnusmerkkisi on sormus." —
  Ei allekirjoitusta.
  
  MANLIUS:
                      Mitäs sanot?
  
  MESEMBRIUS:
  Sanonpa: on kuin onnenlippu-lehti,
  kaduilla Rooman kaupattu. — Ken sulle
  tään antoi?
  
  MANLIUS:
              Nainen, jonka kohtasin,
  kun eilen Capitoliosta tulin.
  
  MESEMBRIUS:
  Ken olla voi se? Hyvin merkillistä.
  — Mun sormus nähdä suo!
  
  MANLIUS:
                          Kas tässä!
  
  MESEMBRIUS (vilkaisee siihen):
                                     Ah!
  
      (Vaipuu alas.)
  
  MANLIUS:
  Tunnetko sormuksen tai antajan?
  
  MESEMBRIUS (matalalla äänellä):
  Molemmat.
  
  MANLIUS:
            Kuka on hän?
  
  MESEMBRIUS (riehahtaen):
                         Kuka? Kysyt!
  Portoista katalin, min hengitys
  on rutto Roomalle ja oleminen
  häpeä kaiken luomakunnan! Nainen,
  pään päälle jonka oma taattonsa
  kasannut kirot on niin monet, raskaat,
  ett' yksikään jos täyttyis, maa ei kasvais,
  jota hän astuu, pimenisi meri,
  jota hän soutaa, taivas itse kääntäis
  kasvonsa poispäin, kun hän katsoo siihen!
  
  MANLIUS:
  Ken on tuo nainen, joka uhmailee
  kiroa monta niin ja sentään elää?
  
  MESEMBRIUS:
  Hän oli lapseni.
  
  MANLIUS (kauhistuen):
                   Glyceria!
  
  MESEMBRIUS:
  Kirous sille, joka talossani
  sen nimen lausuu!
  
  MANLIUS:
                    Mulle anteeks-anto! —
  Mut sormuksen tään virta vieköön...
  
      (Aikoo heittää sen pois.)
  
  MESEMBRIUS (estää häntä):
                                      Pidä
  se itselles! Se voi sua hyödyttää. —
      (Äkkiä avuttomana häneen tarrautuen.)
  Sinua rukoilen, Sinister, sano,
  mua rakastathan ja Sophroniaa?...
  Niin, niin, ma tiedän sen, me kiitämme
  sua siitä molemmat: hän nuoruudellaan,
  ma vanhuudellani. — Sua oon ma aina
  kuin poikaa pitänyt... Siks sanon sulle:
  vaarasta varjella jos tahdot meitä,
  tuo nainen etsi sekä — _surmaa hänet_!
  
  MANLIUS:
  Mesembrius! Hän tyttäresi on.
  
  MESEMBRIUS:
  Yks tytär mulla on, Sophronia.
      (Vaikeroiden.)
  Mut missä viipyy hän? Miks ei hän ole
  jo täällä? Yö on kauas kulunut...
  Ma pelkään pahinta!
  
  MANLIUS (levottomana):
                      Sa pelkäät? Mitä?
  
  MESEMBRIUS:
  En tiedä, pelkään pian järkeäni. —
      (Painaa käsin kaksin kulmaluitaan.)
  Me mistä puhuimme?
  
  MANLIUS:
                     Sun tyttärestäs
  Glyceriasta.
  
  MESEMBRIUS:
               Ah, hän kuoli silloin,
  kun libertinin omakseen hän otti!
  
  MANLIUS (varovasti):
  Hän siis on naitu?
  
  MESEMBRIUS:
                     Kuka olet sinä,
  ken ollut Roomass' olet päivän etkä
  tarua kuullut ole hupaisaa,
  mi kaikkein huulill' on! Oh, etkö tuntis
  Glyceriata ihanaista, Rooman
  Aspasiaa!
  
  MANLIUS:
            Ma nimen tunnen sekä
  myös maineensa, mut naimisissa hänen
  en tiennyt olevan.
  
  MESEMBRIUS:
                     Hän _oli_.
  
  MANLIUS:
                                Kuinka?
  
  MESEMBRIUS (matalalla äänellä):
  Carinus libertinin surmautti.
  
  MANLIUS:
  Kautt' taivaan, ymmärrän!
  
  MESEMBRIUS (katkerasti):
                            Et vielä aivan.
  Hän astunut on Amfiteatterissa
  etehen rahvaan raa'an, taitojaan
  näytellen sekä muoto-muhkeuttaan,
  jot' ylistetty taputuksill' on
  ja lauluiss' Aeviuksen irstahissa.
  Syntyykö Roomass' ykskään juominki,
  joss' ei hän oisi kuningatar? Eikö
  keskellä päivääkin kanss' seuran inhan
  katuja Rooman käy hän, puettuna
  kuin riikinkukko korupyrstöin, töyhdöin?
      (Värisevällä äänellä.)
  O, Manlius, Manlius! On hirveätä,
  kun hius harmaa on ja katsoa
  ei ihmisiä silmiin voi, vaan täytyy
  jokaisen katsannosta lukea
  ja kuulla kuiskittavan: "Tuossa, kas,
  hän on, Mesembrius, min tytär Roomaa
  niin turmelee!" — "Kas tuo on siittänyt
  sen hirviön, mi joka päivä leivän
  sadaltatuhannelta syö ja imee
  kansasta veren!" — "Kavahtakoon, ken
  hänehen koskee!" —
      (Käyden hänen käteensä.)
  Manlius, sun _täytyy_
  se nainen surmata.
  
  MANLIUS:
                     En koskaan vielä
  ma naista surmannut.
  
  MESEMBRIUS:
                       Nyt tee se! — Kuule:
  Megaira tää sua rakastaa, hän tietää
  sun toista lempivän: ett' toinen tuo
  on sisko hälle, asiaa ei muuta.
  Nää Messalinat, joiden huulet jo
  herpoutuneet on imennästä hurmeen,
  nyt käyvät herkkusuiksi! Riitä heille
  ei enää tavallinen. Siskoin veri
  on heistä maukkahin!
  
  MANLIUS:
                       Sa lasket liikaa.
  
  MESEMBRIUS (synkästi):
  Ma tiedän, mitä haastan, Manlius. —
  Parempi tuomarina vanhurskaana
  sun surmata tuo nainen oisi nyt
  kuin kerran sama tehdä kostajana.
  Kun käärmeen näet, etkö polje sitä
  vai odotatko, siks kuin syy on sulla
  se tappaa?
  
  MANLIUS:
             Isä oot, Mesembrius.
  Tajuan tuskasi, mut tuntea
  en sitä voi kuin sa.
  
  MESEMBRIUS:
                       Kun olet nainut
  ja itse isä, tunnet tuskanikin.
  
  MANLIUS:
  Sanoja lausut autuaita, jotka
  pyhällä pyörtymyksellä mun lyövät!
  Vihaanko vaadit mua, vaikka teet
  mun onnellisimmaksi ihmisistä?
  Kaikista ymmärrän sun sanoistasi
  vain yhden: että omakseni on
  Sophronia tuleva.
  
  MESEMBRIUS (nousten):
                    Se tahtoni. —
  Ja anteeks anna, että äsken sulle
  ma hiukan vilpistelin. Tein sen tähden
  vain ainoon tyttäreni. Käynyt täällä
  niin monta uljasta on ritaria,
  mut kas, kun katsoin syvemmältä, irstas
  yks oli, toinen narri, kolmas juoppo
  tai rahan-ahnas. — Anteeks, että sua
  myös hetken epäilin.
  
  MANLIUS (hymyillen):
                       Kuin minä sua.
  
  MESEMBRIUS:
  Kuin?
  
  MANLIUS:
        Tautis tuo...
  
  MESEMBRIUS (säpsähtäen):
                      Mun tautini?
  
  MANLIUS:
                                   En siihen
  ma paljon usko. Jälleen seisothan
  jalalla kahdella kuin paasipatsaat.
  
  MESEMBRIUS:
  Ai!
  
      (Vaipuu muka vaikeroiden tuoliinsa.)
  
  MANLIUS:
      Turha teeskennellä mulle enää.
  Sa terve olet?
  
      (Lyhyt vaitiolo. _Mesembrius_ katsoo ympärilleen ja viittaa
      Manliuksen tulemaan aivan hänen lähelleen.)
  
  MESEMBRIUS (kuiskaten):
                 Terve niinkuin pukki!
  
  MANLIUS:
  Siis miksi ilveily tää outo?
  
  MESEMBRIUS:
                               Saatan
  sanoa senkin.
      (Katsahtaa jälleen ympärilleen.)
                Tarvis sairaan ukon
  hovissa käydä ei, ei kaupungissa,
  ei hänen luonaan kukaan käy, ei häntä
  kadehdi kukaan eikä vihaa; näin
  voi vielä elää kunnon miehenä,
  vaikk' kuollut kaikki on jo kunto maasta.
  
  MANLIUS (ihaillen):
  Sa vanhan Rooman vanha rautatammi!
  
      (Polvistuu liikutettuna.)
  
  MESEMBRIUS:
  Ehtoolle painuu päiväni, sun nouskoon!
  Valaise aika synkkä, näytä sille
  mies täysi, tinkimätön vihassaan
  kuin rakkaudessaan.
  
  MANLIUS:
                      Isä!
  
  MESEMBRIUS:
                           Luotan sinuun,
  sinussa kukkii aika vanha jälleen,
  parempi, terveempi kuin aika tämä
  ja sentään nuori niinkuin Rooman suuruus.
  Kun sinuun luotan, lujimpaani luotan,
  ikuisimpaani: isänmaahani.
  Sen kunniaksi lemmen-liittos siunaan.
  
      (Kohottaa ylös hänet ja kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.
      Vaitiolo. _Philon_ tulee nopeasti oikealta.)
  
  PHILON:
  Hän eikö tänne ole tullut?
  
  MESEMBRIUS:
                             Kuka?
  
  PHILON:
  Sophronia!
  
  MANLIUS:
             Sa kunne neites jätit? —
  Nopeesti! Joutuin, koira!
  
      (Polkaisee jalkaansa kärsimättömänä.)
  
  PHILON (maassa mataen):
                            Kaikki tahdon
  ma teille tunnustaa. Jo kauan käynyt
  hän kokouksissa on kristittyjen.
  
  MESEMBRIUS:
  Tuon olen tiennyt, vaiti sallien.
  — Eteenpäin!
  
  PHILON:
               Tänään hänet sinne saatoin,
  ovelle luolan jäin ja torkahtaakin
  ma hetken taisin. Silloin heräsin
  hälyhyn yleiseen, maa järkkyi, korskui
  hevoset, aseet välkkyi, ihmiset
  hajalle juoksi huutain, voivottaen.
  
  MANLIUS:
  Kautt' taivaan!
  
  MESEMBRIUS (tyynesti):
                  Eteenpäin!
  
  PHILON:
                             Ma tässä olen,
  en muuta tiedä. Osa kristityistä
  kai vangittiin ja osa toinen pääsi.
      (Väännellen käsiään.)
  Mut neiti, neitini Sophronia,
  miss' on hän?
  
  MANLIUS:
                Missä? Kysyt! Kuole, konna!
  
      (Vetää miekkansa.)
  
  MESEMBRIUS:
  Sa hänen mennä suo. —
  
      (Viittaa, _Philon_ pelastautua nopeasti oikealle. Pitkä vaitiolo.
      Molemmat tuijottavat eteensä synkkinä ja iskusta topertuneina.
      _Manlius_ mietteissään pistää miekan tuppeen vitkalleen.
      _Mesembrius_ käännähtää, katsoo häneen ja virkkaa vihdoin
      matalalla äänellä:)
  
                        Noh? Mitä mietit?
  
  MANLIUS (merkitsevästi):
  _Glyceria!_
  
  MESEMBRIUS:
             Sa oikein lausuit. Niin,
  hänellä vain on vallassansa joukot
  Carinuksen.
  
  MANLIUS (riehahtaen):
              Kirottu olkoon taivas,
  min alla moinen mahdollista on!
  Sisarko ryöstää sisarensa oman
  edestä sulhon silmien? — Zeus, Ormuzd,
  Jesus ja Juppiter, mit' ootte te,
  mi valtanne! — Mut miks et ilmoittanut,
  ett' oli tyttäresi kristitty?
  
  MESEMBRIUS:
  En tunne uskontoja uusia.
  Tään sorretuksi tiesin vaan ja tuumin:
  siis siinäkin lie jotain hyvää. Mitä
  ei hyvää ole sortanut Carinus?
  Mut sanottiin, ol' ohi vainon-aika,
  siks tähden tyttärein en peljännyt.
  
  MANLIUS (miettien):
  Carinus kaipaa kansan suosiota
  ja kansa verta. —
      (Äkkiä.)
                   Nyt jää hyvästi!
  Minusta kuulet. Hetket kuluu! Roomaan!
  
  MESEMBRIUS:
  Mun tyttäreni, oh!
  
      (Vaipua alas.)
  
  MANLIUS:
                     Sun tyttäresi:
  ma toisen heistä kostan, toisen surmaan.
  
      (Pois nopeasti puutarhan kautta.)
  
  Esirippu.
  
  
  
  
  TOINEN NÄYTÖS.
  
  
      Vankiholvi, soikea ja kapea muodoltaan. Oikealla taustassa pari
      kiviporrasta ja ovi. Vasemmalla matala olkivuode. Himmeä valaistus
      katosta. _Sophronia_ lepää vuoteellaan lukien pyhää pergamenttia.
  
      Uksi aukeaa narahtaen. Portaalla seisoo _Glyceria_, hunnutettuna,
      sysimustassa puvussa, mutta kimallellen jalokivistä ja
      kultakaunisteista. _Sophronia_ nousee vuoteeltaan kummastuneena.
  
  SOPHRONIA:
  Ken olet Rooman nainen ylhäinen? —
  
      (_Glyceria_ syöksähtää itkien hänen jalkojensa juureen. _Sophronia_
      kohottaa hänet ylös lempeällä väkivallalla.)
  
  Ken olet? Miksi tänne tulet? Huomaan,
  mua että surkuttelet. Turhaa on se.
  Olenhan kristitty, käyn kuolemahan
  kuin juhlaan: siit' ei itkemistä. Nouse!
  Miks vaikenet? Mun tunnetko? Liet tuttu
  isäni vanhan taikka äitivainaan?
  Nyt ääntä odotan ma huuliltasi.
  
      (_Glyceria_ paljastaa hitaasti huntunsa. _Sophronia_ katsoo häneen
      kauhistuneena.)
  
  Glyceria!
  
      (Peittää kasvot käsillään ja hoippuu hervottomana vasten kiviseinää.
      Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ liikkumattomana paikallaan. _Sophronia_
      voittaa vihdoin mielenliikutuksensa, astuu askeleen eteenpäin ja
      ojentaa kätensä arasti ja epäröiden.)
  
  GLYCERIA (kylmästi):
            Ei, älä tarjoa
  minulle kättäs! Miksi katsot minuun?
  Sa säikähdit, kun näit mun. Kasvot nämä
  sua kauhistaa... Ja siihen syy on sulla.
  
  SOPHRONIA:
  En koskaan lakannut sua lempimästä.
  
  GLYCERIA (kuin edellä):
  Sen kyllä uskon, tiedän, miks sen teit:
  uus oppis ohjaa sua rakastamaan
  myös vihollistasi. — Mut asiahan!
  Sa tiedät, huomenna on sirkushuvit,
  ne päättyy kristittyjen kuolemalla.
  
  SOPHRONIA:
  Jumalan tahto tapahtukoon. Valmis
  ma olen kaikkehen.
  
  GLYCERIA:
                     Myös valmis hoviin
  Carinuksen?
  
  SOPHRONIA (hiljaa huudahtaen):
            Se ei lie tahto Herran!
  
      (Vaitiolo.)
  
  GLYCERIA (lempeämmin):
  Mun viiltää sydäntäin tuo tuskas mykkä.
  Sanasta lohdutuksen, jonka sulle
  sanoa voisin, hengen antaisin
  ja sentään sanoa en muuta voi:
  se totta on.
  
      (_Sophronia_ katsoo häneen yhä kuin ei olisi ymmärtänyt oikein,
      riehahtaa vihdoin äkilliseen raivonpuuskaan, joka päättyy
      hiljaiseen nyyhkytykseen.)
  
  SOPHRONIA:
               Ken olet hirmun haamu,
  mi kuljet kuolevaisten kammioissa
  ja kylvät kuvia niin kamalia,
  ett' tieltä niiden kuolon kauhut väistyy?
  Mit' tahdot multa? Silmät päästä? Ota!
  Vai korvat? Ota! Suusta kieli kisko!
  Vie kaikki! Pääkin! Sydän, vielä lämmin,
  povesta verisestä iske irti!
  Mut väisty täältä! Sieluain et saa:
  se Herran Jesuksen on oma yksin.
  
      (Vaitiolo.)
  
  GLYCERIA (tyynesti):
  Tunteesi ymmärrän, siks oonkin täällä.
  En tullut sieluasi vaatimaan,
  en ruumistas; tai oikeammin, tulin:
  sua elämälle takaisin ma vaadin.
  
  SOPHRONIA:
  Siis olet sittenkin sa hirmun haamu!
  
  GLYCERIA:
  Sun pelastaa ma tahdon kuolemasta.
  
  SOPHRONIA:
  Tuo pelastus on synkempi kuin kuolo.
  
  GLYCERIA:
  Carinus ruumistasi himoitsee...
  
  SOPHRONIA:
  Ja sinä sieluani! Väisty täältä!
  
  GLYCERIA:
  _Sun_ tulee poistua. _Ma_ tänne jään.
  
  SOPHRONIA (hämmästyen):
  Kuin? Etkö tullutkaan mua viemään luokse
  Carinuksen?
  
  GLYCERIA:
              Sun pakoon päästää tahdon:
  pukuja vaihtakaamme, vartalos
  on niinkuin mun, sua vartiat ei tunne,
  hevonen odottaa ja orja; hetken
  perästä omaistesi luona lepäät.
  
  SOPHRONIA:
  Mun omaiseni on nyt Jesus yksin.
  
  GLYCERIA:
  Kiireesti! Aik' on tärkki. Tulla voidaan.
  
  SOPHRONIA:
  Sun tänne jättäisinkö? Ei, en koskaan.
  
  GLYCERIA (hymähtäen):
  Minusta viis! — Ei mua kenkään sure.
  Minulle kuolema on korkein onni.
  
  SOPHRONIA:
  Minulle korkeampi, koska se
  on ovi mulle uuteen elämähän.
  
  GLYCERIA:
  Sa unohdat Carinuksen, oi sisko!
      (Harvakseen.)
  _Voi kuolla eläenkin._
  
  SOPHRONIA:
                        Entä itse?
  Kuin käyp' on sinun, sisko onneton?
  
  GLYCERIA (kolkosti):
  Ma makaan haudassain, — jos sieltä nousen,
  Carinus kauhistuva silloin on
  ja vapiseva Rooman valtakunta.
  Mua kuulee voimat maassa, meressä
  ja ihmismielissä. Ne oppinut
  ma olen öinä pitkäin pimeytten,
  kun murhe silmän käänsi sisäänpäin
  ja näytti ammoillansa luonnon aitat.
      (Salaperäisesti.)
  Tiedätkö, mitä näin?
  
  SOPHRONIA:
                       Mua kauhistaa
  sun katsantos.
  
  GLYCERIA:
                 Maan sydämen ma näin.
      (Päätään nyökähyttäen.)
  Se ontto on. —
      (Kuiskaten.)
                Mut sit' ei sanoa
  saa kellekään, se suur' on salaisuus.
  Näät jos se tieto tunnetuksi tulee,
  niin lakkaa kaikki suonet tykkimästä,
  maailman käsivarret kuivettuvat
  ja kaikki loppuu. —
      (Jää tuijottamaan mielenvikaisesti.)
                     Luulen, että loppuu.
  
  SOPHRONIA:
  Nyt vasta tänne en sua jättää voi.
  Ei katkera lie kypsä kuolemalle.
  
  GLYCERIA (kuin keräten):
  Luuletko, etten tohdi kuolemaa
  ma silmiin katsoa?
  
  SOPHRONIA:
                     Et autuaasti!
  On kuolo sulle yö, ei uusi päivä.
  
  GLYCERIA:
  Niin tulkoon yö! Se mulle mieleheni.
  Yks elämä on mulle aivan kyllin.
      (Raukeasti.)
  En elää tahdo uudelleen. Ma tahdon
  vain haihtua kuin haihtuu tähdenlento
  sylihin avaruuden äärettömän.
  Lie autuaampi kuin on nousta, aina
  vajota, vaipua vain eikä pohjaa
  ikinä tavata...
      (Väristen.)
                  Ei, siihen kyllin
  jo olen maankin päällä tottunut.
  
  SOPHRONIA:
  Ah, siskoni! Miks piti kasvosi
  noin synkistyä?
  
      (Painautuu kiinni häneen.)
  
  GLYCERIA (hivellen hiljaa hänen kutrejaan):
                  Sinä iloitse!
  Sa ollos entinen Glyceria. —
  Muistatko hänet vielä?
  
  SOPHRONIA:
                         Muistan, sisko.
  
  GLYCERIA (helisevällä äänellä):
  Ei ollut välillämme eroitusta,
  mun oli kirkas silmäni kuin sun,
  ylevä otsani, ja sielumme
  ne kasvoi kuin kaks marjaa varressansa.
  Myös rakastimme samaa ritaria.
  Sit' emme toisiltamme salanneet,
  vaan virran äärtä käyden kuudan-illoin
  me vannoimme: jos valitsee hän toisen,
  niin toinen tyytyväisnä syrjään astuu.
  
  SOPHRONIA:
  Ah, _sua_ miksi valinnut ei hän!
  Nyt oltais kumpainenkin onnelliset.
  
  GLYCERIA:
  Suur' onpi sallimuksen valta, sisar.
  Salaiset kädet johtaa lankoja
  inehmon onnen. —
      (Vetää hänet kiviportaalle istumaan.)
                  Kuule, kun ma kerron!
  Mies, jolle vaimoks menin, oli kurja,
  alhainen arvoltaan ja libertini;
  hän tuli juur', kun Manlius mun hylkäs.
  Mun silloin saarsi hurja huuma, vimma
  se kaune kadottaa, pois helmi heittää,
  min oli synnyttänyt sydämeni
  ja jonka hän niin korskeasti hylkäs.
  Niin päätin tuhlata ma itseni.
  
  SOPHRONIA:
  Oi, sisko, sisko! Kamaloita ovat
  sun sanas niinkuin salamat on yössä.
  
  GLYCERIA:
  Sen jälkeen elämäni ollut on
  pauhua myrskysäiden. — Mieheni
  sai surman, kun Carinus minut näki.
      (Hymyillen julmasti.)
  Sen hukkaan teki hän. — Ma valloitin
  kaupungin kaiken, sitä hallitsin ma
  senaattorista kuormarenkiin saakka,
  esiinnyin teatterissa, paljastin
  suloni raa'an rahvaan silmäin eessä,
  yks vaan ei valtaansa mua koskaan saa:
  Carinus, sillä hän ... hän _mua lempii_!
  
  SOPHRONIA:
  Ah, ettet, sisko, ammoin sortunut
  elossa kauheassa!
  
  GLYCERIA (nousten):
                    Olin rikas,
  rikkaampi kuin ma luulin. Tuhlasin
  iloa, päivänpaistett' yltäkyllin
  ja sentään paistoin. Sydän-aurinkoni,
  jok' oli luotu yhtä lämmittämään,
  lämmitti maailmaa. Ja kukat nousi,
  kuss' astuin, missä istuin, viini virtas
  ja laulut suli huiluin hyminähän.
      (Haltioituneena.)
  Mun kauttani maailma havaitsi
  taas kadotetun kauneutensa muodon;
  löys ilon ihmiset, elämä runouden.
      (Äkisti synkistyen.)
  Mut sitten...
  
  SOPHRONIA (joka myös on edellisen aikana noussut):
                Sitten?
  
  GLYCERIA:
                        Tuli yö.
  
  SOPHRONIA (hiljaa):
                                 Niin, sisko.
  
  GLYCERIA (kuin itsekseen):
  Taas _hänet_ näin, taas syttyi sydänsuru.
      (Pois haihduttaen.)
  Yks hyvä sentään tuosta ollut on:
  sen kautta kauan voinut varjella
  isämme henkeä ma oon. Mua ilman
  hän ammoin makais kalman kammitsoissa.
  Carinus häntä vihaa, kansa myös
  ja hovi kaikki. Hän on rehellinen,
  ei imartele, rikas on hän myös:
  siis syitä kyllin kaikille! — Kuin monta
  jo kertaa hänen kuolintuomionsa
  repinyt käsist' olen liktorein,
  senaattorien sekä itsensä
  Carinuksen!
  
  SOPHRONIA:
              Jos isä tietäis sen,
  niin lauhtuis vihansa.
  
  GLYCERIA (synkästi):
                         Jos hän sen tietäis,
  niin ei hän eläis silmänräpäystä.
  Siks ei hän sitä koskaan saakaan tietää.
  Ma olen kuollut hälle. Sinä elät.
  Sun täytyy täältä pois! — Ah, aika rientääl
  Olenhan leperrellyt niinkuin lapsi,
  vaikk' kuolo ovell' on.
  
  SOPHRONIA (äkillisen epäluulon valtaamana):
                          Sa sanoit, että
  sua valtaansa ei koskaan saa Carinus
  ja sentään tänne jäädä tahdot?
  
  GLYCERIA:
                                 Mulla
  on omat keinoni.
      (Hymyillen omituisesti.)
                   Ma oonhan noita, —
  siks olen tunnettu ma kautta Rooman —
  mua pelkää sotilaat, käyn rivein halki
  kuin tahdon eikä kenkään koske minuun.
  Jos pistää päähäni, en ehkä jääkään,
  vaan lähdettyäs itse lähden myös
  elohon jällehen. — Tää vaippa ota,
  se sopii varrelles! Käy rohkeasti,
  kuhunka orjani sun vie!
  
  SOPHRONIA:
                          Ei, sisko,
  en ottaa sulta voi tät' uhria,
  sen kieltää Jumalan.
  
  GLYCERIA (hurjasti):
                       Itses jos
  _sa_ uhraat Jumalalles, uhraan _minä_
  tään kaupungin ja kaiken kansan siinä
  _mun_ jumalilleni: Carinus elää,
  hän mua lempii ja hän maan on herra!
  
  SOPHRONIA:
  Sun uhkauksesi on hirmuinen.
  
  GLYCERIA:
  Siks riennä! —
      (Vaihtavat vaatteita.)
                Vielä tämä kultavanne
  hiustes kaunisteeksi! Huntu alas!
  Kas noin! Nyt olet pelastettu. Joudu!
  — Mua älä suutele! Mun huulillani
  asuvi turmio.
  
  SOPHRONIA:
                Siis suutelen
  sen pois, ja tulkoon niille asumaan
  ikuisen onnen rauha.
  
  GLYCERIA:
                       Hyvästi! —
  
      (Ohjaa ovelle häntä. Samalla käytävästä askeleita ja aseiden
      helinää. _Sophronia_ peräytyy säikähtyneenä. Ovi temmataan auki,
      tulisoihdut valaisevat näyttämön, _Aevius_ tulee sotilasten kera.)
  
  Ken tulee? Aevius! — Sa erehdyt:
  tää vankihuone on, ei juomapaikka!
  
      (_Aevius_, lihava juoppolalli, kasvoilla irstaan hyväntahtoisuuden
      ilme, joka tarvittaessa voi muuttua teräväksi, pistäväksi ja
      pirulliseksi, tervehtii naisia leveällä kohteliaisuudella.
      _Sophronia_ on kyyristynyt kiviseinää vasten. _Glyceria_ on astunut
      vastaan tulijoita ja koettaa kääntää puoleensa Aeviuksen koko
      mielenkiinnon.)
  
  AEVIUS:
  Tää häkki kultainen on, jossa tapaan
  kaks onnen kyyhkyä, kun yhtä etsin.
  
  GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
  Säkeihis soinnuttele pilapuhees!
  Ei tilaa niille täällä. Poistu siksi!
  
  AEVIUS:
  On käsky keisarin.
  
  GLYCERIA (salaman-nopeasti Sophronialle):
                     Äl' ilmoita
  ett' olet siskoni! Jos teet sen, hukka
  perivi isämme. —
      (Sotilasten puoleen kääntyen.)
                  Ken tääll' on, joka
  ei mua tunne? Väistykää! Ma olen
  Glyceria, tuo hirmuinen, mi ajaa
  leiriinne tulisateet, tulvat nostaa
  ja sydänkesänkin voi talveks tehdä.
  Te Triviusta muistakaa, niin muutin
  hirveksi enkä ennen antanut
  hänelle ihmismuotoa kuin koirat
  ol' hänet repineet! Kai näitte joskus
  karyatidit pihall' linnani,
  nuo marmoriset, joill' on muoto moinen
  kuin ohikulkevia katsoisivat?
  Ne on nais-orjia, ne surmasin
  ma suuni hengellä. Nyt tahdotteko,
  ett' teidät tähän seinään patsaiks panen?
  Pedoiksi teenkö teidät, että saatte
  huomenna sirkuksessa toisenne
  repiä kuoliaaksi? Kuka tohtii
  kätensä nostaa? Kuka tieni sulkee?
  
      (Aikoo mennä ja viedä Sophronian kerallaan. _Sotilaat_ väistyvät
      kauhistuneena. _Aevius_ astuu liukkaasti naisten eteen estäen
      pääsyn heiltä.)
  
  AEVIUS:
  Armaani, anteheks! Sun tunnen kyllä,
  myös voimasi.
      (Nauraen leveästi.)
                Ois tarpeetonta heitä.
  sioiksi tehdä. — Paremp' oisi jos
  kiveksi muuttaisit mun sydämeni;
  sit' tuhkaks ettei polttais lemmenliekki.
  
      (Kumartuu koomillisesti rukoilevana.)
  
  GLYCERIA:
  Pois tieltä!
  
  AEVIUS (vakavammin):
               Sinun tieltäs mielelläni,
  mut salli saattaa minun nainen tää
  luo keisarin. —
      (Tarkastellen yhä suuremmalla mielenkiinnolla Sophroniaa.)
                 Kai ootte ystäviä,
  kun vaatteita noin vaihtelette? Myönnän:
  nuo kullat, helmet hälle somemmin
  sopivat kuin tää vangin valkovaippa. —
  Kautt' taivaan, hän on oikein kaunis! Katso!
  
  GLYCERIA:
  Sa etkö kostoani pelkää, konna?
  
  AEVIUS (hymyillen):
  Jos kostollasi mua kunnioitat,
  on sulle altis aina sydämeni. —
  Mut naisen tään vaikk' omin käsin kannan
  luo keisarin kuin kuuluu käskyni.
      (Kumartaa.)
  Ma toivon, ensi kerrall' että voin
  sinulle tehdä saman palveluksen.
  
      (Viittaa sotilaille. _Glyceria_ ojentaa nopeasti ja salaa
      tikarin Sophronialle.)
  
  GLYCERIA:
  Nyt vasta vaara uhkaa. Valmis ole!
  Tikari! — Tiedät: olet roomalainen.
  
  SOPHRONIA (lujasti):
  Nyt tiedän, että olet siskoni.
  
      (_Sotilaat_ ympäröivät hänet. _Aevius_ viittaa heille
      lähtömerkin. Myös _Glyceria_ aikoo mennä.)
  
  AEVIUS:
  _Me_ menemme. — Sa tänne siksi jäät
  kuin toisin sinusta Carinus päättää.
  On vapaus vaarallista niille, jotka
  eläimiks ihmisiä muuttavat.
  Siis näkemiin. — Eteenpäin, sotilaat!
  
      (Menevät. Ovi sulkeutuu heidän jälkeensä paukahtaen.)
  
  GLYCERIA (yksin):
  Siis itse vanki? Noh, ma hetkisen
  näin saanhan hengähtää. —
      (Ojentaa käsivartensa, katselee ympärilleen.)
                           Ei täällä näy
  isosti mukavuuksia. Vain kivi
  ylhäällä, alhaalla ja ympärillä.
  Se riittää saa. —
      (Ojentuu olkivuoteelle.)
                   Mut mitä tää on? Kirja!
  Sophronialta varmaan pudonnut
  pukua muuttaessa. —
      (Selailee sitä, hymyilee.)
                     Tässä siis
  tuon uskon avain on, mi ihmiset
  tulelle tekee tunnottomiksi,
  hampaille jalopeuran. — Katselkaamme!
  
      (Syventyy lukemiseensa. Ovi aukenee hetken perästä, _Manlius
      Sinister_ ilmestyy Glycerian huomaamatta kynnykselle.)
  
  MANLIUS (puoli-ääneen):
  Hän lukee! — Vait, kas kuinka valkeana
  hän lepää sylissä tään synkän holvin
  kuin lummekukka helmass' aallon mustan.
  En häntä häiritä ma tohdi.
  
      (Samassa kilahtavat hänen kannuksensa. _Glyceria_ karkaa
      ylös säpsähtäen.)
  
  GLYCERIA:
  Ken?
  
  MANLIUS:
       Sophronia! Se olen ma.
  
  GLYCERIA (huudahtaen)
                              Sinister!
  
      (Peittää kasvonsa. _Manlius_ tuntee nyt vasta hänet
      hänen äänestään.)
  
  MANLIUS:
  Ken olet sa, mi hahmoss' enkelin
  esität mulle kuvan kuolon maasta?
  Glyceria! Ma näänkö oikein?
  
  GLYCERIA:
                              Näät.
  Se olen ma. Suo selittää mun sulle...
  
  MANLIUS (hampaittensa välistä):
  Ei paha henki juonta keksiä
  näin kamalaa ois voinut. Siitä tunnen
  sun enemmän kuin sanoistasi, käärme!
  Sa vaihdat vaatetta kuin rakkautta! —
  Noh, hyvä! Sinua ma etsein juuri.
  Ma sinut surmaan.
  
      (Vetää miekkansa ja aikoo hänet sillä lävistää. _Glyceria_ lankeaa
      polvilleen hänen eteensä ja repäisee vaatteen auki poveltaan.)
  
  GLYCERIA:
                    Pistä miekkasi!
  Poveni tässä on. — Mut älä luule,
  sun tähtes tähän holviin että tulin.
  Sen tein ma tähden kurjan siskokullan.
  
  MANLIUS (katsoo häneen julmalla nautinnolla):
  Sa olet sangen, sangen kaunis nainen.
  Ois tuhmaa sinut surmata. Tuo rinta
  voi olla tuhansien riemu vielä,
  saatikka yhden sitten. Erehdyt,
  jos luulet, että sua surmaamaan
  ma saavuin. Saavuin sua lempimähän!
  
  GLYCERIA:
  Mua miksi kiusaat? Pistä miekkas pian!
  
  MANLIUS (kuten edellä):
  Sa etkö usko kauneuteesi, jolla
  oot Rooman kaiken tenhonnut, se että
  soturin yksinkertaisen myös lumoo?
  Todella: huhu haastanut ei turhaa:
  sa olet hurmaava! — Ken sinut näkee,
  hetkessä unohtaa hän kaikki naiset,
  joit' ennen nähnyt on.
  
  GLYCERIA:
                         Myös hänet, joka
  hetkellä tällä kuollehena lepää?
  
  MANLIUS:
  Sophronia! — Mit' tiedät hänestä?
  Kuin hänet surmattiin? Min myrkyn annoit
  hänelle? Mihin paikkaan pistit häntä?
  Miten hän huusi? Mitä lausui? Kuinka
  huulensa kylmeni? Kuin vavahteli
  vartensa? Kuinka sammui kaunis silmä?
  Tuo kaikki kerro! Kaikki kuulla tahdon.
  
  GLYCERIA (hiljaisesti):
  Hän juuri vietiin luo Carinuksen.
  
  MANLIUS:
  Kautt' taivaan!
  
  GLYCERIA:
                  Tahdoin hänet pelastaa,
  siks tänne tulin, mutta myöhästyin.
  Pukuja vaihdoimme. Niin saapuivat
  jo sotilaat ja itse vangiks jouduin...
  
  MANLIUS (kuulematta enää häntä):
  Siis luo Carinuksen tää pyhäinkuva
  loassa laahattiin ja rikki lyötiin!
  
  GLYCERIA:
  Tikarin annoin hälle lähteissänsä.
  Sa tiedät, myöskin hän on roomalainen.
  
  MANLIUS (hajamielisesti):
  Tikarin, sanoitko? — Ah, kiitos, kiitos! —
  Ketä ma kiitin? Kirota mun tulee.
      (Painaen poveaan.)
  On niinkuin mulla sydämessäni
  nyt pauhais sata suurta asepajaa
  takoen tikareita kyllin, että
  vois niillä tappaa kansakuntia. —
      (Hurjasti.)
  Nyt luo` Carinuksen!
  
      (Pistää miekan tuppeen ja aikoo mennä. _Glyceria_ nousee
      hätäisesti.)
  
  GLYCERIA:
                       Mut muista, että
  sun teeskennellä täytyy ystävyyttä.
  tai hukass' oot ja myös Mesembrius Vir.
  Hän on nyt Roomassa. Hänt' etsitähän,
  ei koston aika nyt. Siis teeskentele!
  
  MANLIUS (katsoo häneen, kaksimielisesti):
  Ma tahdon yrittää, — ja sinä itse?
  
  GLYCERIA:
  Ma tänne jään.
  
  MANLIUS (innokkaasti):
                 Ei, sit' en salli suinkaan!
  
  GLYCERIA:
  Ma kuolla tahdonkin.
  
  MANLIUS:
                       Sun täytyy elää!
  
  GLYCERIA (raukeasti):
  Miks eläisin?
  
  MANLIUS:
                Minulle, lemmellemme!
  
  GLYCERIA:
  Miks puhut noin? —
      (Pudistaa päätään surumielisesti.)
                    Ei iva sulle sovi.
  
  MANLIUS (vakavasti):
  Suo anteeksi, jos sua loukkasin. —
      (Muuttaen käytöksensä.)
  Nyt muistan, sanotaan, Carinus että
  sua lempii.
  
  GLYCERIA:
              Minä häntä vihaan.
  
  MANLIUS:
  Hän herra maailman on.
  
  GLYCERIA (ylenkatseellisesti):
                         Herra ei
  _mun_ maailmani.
  
  MANLIUS:
                   Haluttaispa toki
  mun tietää, soitko hälle lempes hurman.
  
  GLYCERIA:
  En koskaan!
  
  MANLIUS (epäilevästi):
              Kuitenkin hän uhrais, kuuluu,
  kruununsa, valtansa yön yhden vuoksi
  sun suomas hälle...
  
  GLYCERIA:
                      Ja jos sen ma suon,
  kautt' tuonelan, se yö on Styxin yö!
  
  MANLIUS (kuin päättäen erään ajatusjakson):
  Ja hän sua rakastaa sit' enemmän. —
      (Lankeaa äkkiä hänen jalkoihinsa.)
  O, jumalatar, ihanampi kuin
  Venus ja Aphrodite, Vesta, Ceres,
  o, kuinka sanas niinkuin höyhensade
  putoovat sielulleni tuskaisalle!
  Sun tähtes tuhat yötä kärsinyt
  oon mustasukkaisuuden tulimerta.
  
  GLYCERIA:
  Oh, Manlius! Tää iva katkerampi
  on kuolemaa.
  
  MANLIUS:
               En ivaile, ma vannon. —
  Sun sisartasi lapsen lailla lemmin,
  sua lemmin niinkuin mies. Hän oli taivas,
  sa olet maa, tuo suuri, ihanainen.
  Hän oli välirauha taistelojen
  mun aatoksilleni, ol' uhrisavu
  mun unelmaini, aamu, hämärä päivä.
  Sa olet yö ja päivä yhdessä,
  uni ja totuus, rauha, sotaretki!
  
      (Halailee muka lemmenhurmassa hänen polviaan.)
  
  GLYCERIA:
  Sinister! Siskoni jos unhotatkin,
  äl' itseäs!
  
  MANLIUS:
              Sen juuri mieleen johdan. —
  Muistatko lehdot luona Tiberin,
  kun tähdet suuret veteen synkkään syttyi,
  jot' usein purtemme kuin joutsen ui?
  
  GLYCERIA:
  Ah, noita mulle miksi muistutat
  nyt, juuri nyt!
  
      (Peittää kasvonsa suurimman tuskan vallassa.
      _Manlius_ nousee nopeasti.)
  
  Miksi?
  
  MANLIUS:
         Nyt vasta, varmaan kysyt!
  Ah, kuinka outo olla taisin silloin
  eloni sisimmälle! Kuinka saatoin
  tuon kuvan kihlata ma valkean,
  kun sinä, lämmin, seisoit vierelläni.
  Sen mahtoi tehdä toinen Manlius;
  ma itse lempinyt oon aina sua!
  
  GLYCERIA:
  Sanasi ovat herja vainajan
  ja kauhu jumalien, ihmisien!
  
  MANLIUS:
  Totuutta sieluni ne tulkitsevat.
      (Muka epätoivossaan.)
  Mua houkkaa, houkkaa! Mikä pilvi peitti
  minulta silmät, etten nähnyt, mitä
  nyt näen selvään niinkuin salamassa:
  _sa_ olet morsian mun sydämeni!
  
  GLYCERIA:
  Puu terve, nuori olet, toukka minä.
  
  MANLIUS:
  Sinusta puhkeeva kuin perho on
  minulle elon ihanuus ja onni!
  
  GLYCERIA:
  Ma olen synkkä saakka sydämeen,
  sa olet kirkas, valoisa. Mua karta!
  
  MANLIUS:
  Erehdyt! Enemmän mua houkuttaa
  sun pimeytes kuin armain aamunkoitto.
  
      (Tahtoo syleillä häntä.)
  
  GLYCERIA (torjuen):
  Mua vältä niinkuin myrkkypikaria!
  
  MANLIUS:
  Ma entä etsisinkin kuolemaa?
  
  GLYCERIA:
  On elo eessä sulla onnellinen.
  
  MANLIUS:
  Se kuoli kera siskos taivahaisen.
  
  GLYCERIA:
  Hän onnes oli taivaan tahdon mukaan.
  
  MANLIUS:
  Surun suuren siks sa ollos hauta!
  
  GLYCERIA:
  Siveä toisin kostaa kohtalonsa.
  
  MANLIUS:
  Osansa ottaa elämältä mies.
  
  GLYCERIA (leimahtavin silmin):
  Siis mitä tahdot minulta, Sinister?
  
  MANLIUS:
  Sen, minkä otit onneltasi _sinä_!
  Ei mua varten lempi syytön luotu,
  ei lampeen seijastuva taivaankansi,
  ei illankaste, joka lankee kukkaan;
  minulle luotiin syksyn synkkä kelta,
  elämän äyräs, mielipuolen partaat,
  puutarhat, joissa ruusut hullut palaa.
  Nyt vasta itseni ma tunnen. Läikkyy
  syvyyden lähteet, hurmevirrat huuruu,
  syyn tunto lietsoo lemmen hekkumata.
  Ylitse kuolleen siskosi sua lemmin,
  Glyceria! Sun syliis kuolla tahdon!
  Me kaksi yhteen kuulumme. Kuin käärmeet
  tuliset toisiansa syleilivät
  palossa Neron kaupungin, me kaksi
  niin kohotkaamme Rooman raunioilta!
  Jos mua rakastat, sen maahan murskaan,
  osoitan sulle hävityksen onnen,
  autuudet turman tuntemattomat,
  yön kullat, joilla kihlaa kuolon herra.
  
      (Painaa hänet povelleen, syleilee ja suutelee häntä. _Glyceria_
      tempautuu hehkuvin poskin hänen syleilystään.)
  
  GLYCERIA (kuiskaten):
  Sua luoksein odotan, kun nousee kuu.
  
      (Pois nopeasti. _Manlius_ jää hänen jälkeensä katsomaan ja
      purskahtaa sitten kaikuvaan, kamalaan pilkkanauruun.)
  
  MANLIUS (yksin):
  Hah, hah! — Ma enkö taida teeskennellä?
  Luulenpa, ei ois itse Cicero
  paremmin puhunut. — Ens oppitunti
  on hyvin päättynyt. Pian alkaa toinen!
  
      (Pois.)
  
  Esirippu.
  
  
  
  
  KOLMAS NÄYTÖS.
  
  
      Huone keisarin palatsissa. Sisustus upeileva, puolibarbaarinen,
      kuitenkin eräänlaista taiteellista makua todistava. Ovi-aukot
      verhotut uutimilla, permanto pehmeillä matoilla katettu, ilma
      itämaisista yrteistä tuoksahtava. _Carinus_ oikealla lepää
      patjoillaan. _Palmyra_ karkeloi hänen edessään. _Mavius_ seisoo
      hänen päänsä pohjissa paperikääry kädessään ja deklamoi korkealla
      äänellä. _Nais-orjat_ hänen takanaan leyhyttelevät viuhkoillaan.
  
      Vasemmalla _Marcius_ y.m. _hoviväkeä_, jotka peittävät myös osan
      taustaa. Naisia miesten puvuissa ja päinvastoin. Senaattoreita,
      konsuleita, taiteilijoita j.n.e., kaikki kirjavassa sekasorrossa.
      Äärimmäisinä vasemmalla rivi _kirjureita_ pöytiensä ääressä.
      Esiripun noustessa verhojen takaa vienoa soitantoa.
  
  MAVIUS (deklamoi):
  Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
  sormensa purppuraisen nostaa yli
  sinisten aaltojen, kuin Olympo
  kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
  niin kohoaa Carinus-keisari
  ylitse maailman. Kuin merenkulta
  niin läpikuultava on hipiänsä,
  on poskensa kuin Tyron purppura
  ja äänensä Apollon huilun hely.
  
      (_Carinus_ vääntelehtii vuoteellaan.)
  
  CARINUS:
  Mua vaivaa, vaivaa, jokin vaivaa mua.
  
  MARCIUS:
  Pois tanssi, soitto! — Kenties hedelmiä
  halajat, joita äsken Intiasta
  toi tänne verolaivat?
  
      (Tarjotaan hedelmiä.)
  
  MAVIUS (yhä korkeammalla äänellä):
                        Rohkeudessa
  hän onpi Herkules ja jalopeura,
  mut lempeydessä Ledan kaltainen,
  mi käsivarsin kiersi joutsenkaulaa,
  hän antelias on kuin Cybele
  ja jalo mieleltään kuin Minos itse.
  
      (_Carinus_ on puraissut pari kertaa hedelmää
      ja irvistää nyt avuttomana.)
  
  CARINUS:
  Ei maista nääkään. — Mua vaivaa, vaivaa.
  
  MARCIUS:
  Sallitko viiniä? Hoi, orjattaret!
  Carinus tahtoo viiniä.
  
      (Orjattaret tarjoavat.)
  
  CARINUS:
                         Ei maista.
  
      (_Palmyra_ on tanssinsa lopetettuaan vetäytynyt taustaan.
       Lähestyy nyt keimaillen ja kostuttaa huulensa viinipikariin.)
  
  PALMYRA:
  Paremmin ehkä maistuu niinkuin mun
  maan tapa on: sua juotan huuliltani.
  
      (Suutelee Carinusta. _Carinus_ vetää ihastuneena hänet polvelleen.)
  
  CARINUS:
  Nimesi, kaunis kukka-suu?
  
  PALMYRA:
                            Palmyra.
  
  CARINUS:
  Oletko yhtä vastustamaton
  kuin kaimas, erämaiden kuningatar?
  
  PALMYRA (veikistellen):
  Ken keisaria vastustaa?
  
  CARINUS:
                          Oot viisas. —
  O, Marcius! Tää nainen tästä saakka
  on puolisoni.
  
  MARCIUS:
                Eilen erään otit,
  isästä teit prokonsulin.
  
  CARINUS (välin itämättömästi):
                           Hän kuolkoon.
  
      (Naljailee Palmyran kanssa. Kirjurien kynät rapisevat.
      _Marcius_ viittaa, _Yliliktori_ astuu esiin. Hämmästystä
      ja pelkoa hoviväen keskuudessa.)
  
  YLILIKTORI:
  Ken kuolevi?
  
  MARCIUS:
               Prokonsuli Gabinus.
  
      (_Yliliktori_ pois käskykirjeen kanssa. _Mavius_, monista
      keskeytyksistä hermostuneena, on odottanut vain sopivaa
      tilaisuutta jatkuakseen.)
  
  MAVIUS (jylisevällä äänellä):
  Hän harteillansa kantaa taivasta
  ja maailma on hälle astinlauta,
  hän polkaisee, ja meri peljästyypi,
  hän otsaa rypistää, ja pilvet jyrää,
  hän kuningas on elämän ja kuolan
  ja kesä, talvi häntä tottelevat.
  
      (_Carinus_ on jo väsynyt Palmyraan ja viitannut hänet
      väistymään. Vääntelehtii vuoteellaan.)
  
  CARINUS:
  Mua vaivaa, vaivaa. Eikö kukaan arvaa,
  mi mua vaivaa?
  
  MARCIUS:
                 Kenties Mavius
  sua vaivaa värssyillään?
  
  CARINUS:
                           Voit totta haastaa.
  Mavius, vaikene!
  
  MAVIUS (jupisten):
                   Sen muistat kerran,
  o, Marcius!
  
  CARINUS (vaikeroiden):
              Ei sekään auttanut. —
      (Rypistäen kulmiaan.)
  Pitääkö itseni mun arvata,
  mi mua vaivaa?
  
  MARCIUS:
                 Kautta Herkuleen!
      (Äärettömällä kauhulla.)
  Luulenpa, että näen sääressäsi
  kaks karvaa, joita en ma ennen nähnyt.
  Ne suo mun poistaa!
  
      (Toimitus suoritetaan yleisen ja kunnioittavan hiljaisuuden
      vallitessa. _Carinus_ huoahtaa sen päätyttyä väsyneesti.)
  
  CARINUS:
                      Nyt on helpompi. —
  Sun palkkas olkoon verot Gallian
  tään-puoleisen.
  
      (Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ väistyy syrjään
      hurmautuneena. _Hoviväki_ onnittelee häntä. Melua
      esihuoneessa.)
  
  MESEMBRIUS (näyttämön ulkopuolella):
                  Mun täytyy sisään päästä!
  Tavata tahdon hänet. Käynyt täällä
  kuus kertaa oon: ens kerralla hän nukkui,
  toisella söi ja kolmannella kylpi,
  taas neljännellä häll' ei ollut aikaa.
  Mun täytyy päästä!
  
  CARINUS:
                     Mitä melua?
  
      (Kohoaa patjoillaan tyytymättömänä. _Galga_, jättiläiskokoinen,
      musta-ihoinen orja, joka toimittaa ovenvartian virkaa, tulee
      perältä.)
  
  GALGA:
  Mesembrius, tuo hullu vanhus, vain ...
  ma hänen käskin tulla viikon päästä.
  
  CARINUS:
  Teit siinä oikein. —
       (Muistellen jotakin.)
                      Tainnut ajatella
  hänelle joskus hirsipuuta olen.
  Mut sinusta teen kansantribuunin.
  
      (Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ onnittelee Galgaa.
      _Aevius_ on tullut sisälle viimeisten sanojen aikana _sotilasten_
      ja _Sophronian_ kera, jotka jäävät perälle.)
  
  AEVIUS (mielevästi):
  Ja mulle, armo, etkö mitään anna?
  
  CARINUS:
  Sull' on jo tiedossasi Tusculum,
  mut ehdolla, min muistat.
  
  AEVIUS:
                            Toinhan sulle
  Glycerian tuon ihanaisen, jota
  jumalat itse kosineet on turhaan.
  
  CARINUS:
  Luulenpa, että olen jumala,
  sill' yhtä turhaan häntä kosin minä.
  Mun kyllin hurmattuaan, urkittuaan
  minulta salaisuudet valtakunnan,
  hän naurahti ja sysäs syrjään mun.
      (Tyynesti.)
  Sa siitä oisit surmattava.
  
  AEVIUS:
                             Mutta
  sull' orjat olihan: yks sana riitti...
  
  CARINUS:
  He kyllä muistavat sen käynnin. Kun
  ma heidät käskin naiseen kiinni käymään,
  hän viinimaljan tempas, luvut luki
  sen yli hirmuiset. Kas, leimahtihan
  maljasta liekki, savu! Samalla
  hän kohti sotilaita ryntäs, huusi:
  "Ken minuun koskee, kuoleman on oma!"
  Soturit lankesivat polvillensa,
  hän niiden niskain yli astui, loihti
  näön vartioilta, jotka tarttui häneen,
  he ettei kolmeen päivään nähneet mitään.
  — Ei, Aevius! Se nainen on Sibylla.
  Miks häntä muistamaan mua pakotat?
  
  AEVIUS:
  Sa olet oikeassa. Ei hän ole
  sun muistamises arvoinen. Siks sulle
  nyt olen helmen etsinyt, min loisto
  hovisi kaiken himmentää kuin päivä
  kuun kumotuksen. Hän ol' Aphrodite,
  tää on Diana, Juno, Vesta, Pallas.
  Ken hänet näkee, välttää kuoleman
  kuin pahantekijä, mi templin neitseen
  kadulla kohtaa.
  
  CARINUS (väsyneesti):
                  Haastat haamuista,
  joit' en ma näe. Varo kieltäs! Jos
  sa toisen mulle samallaisen saatat,
  on tullut turmiosi.
  
  AEVIUS:
                      Päätä itse!
  
      (Viittaa sotilaille, jotka saattavat _Sophronian_ Carinuksen
      eteen ja väistyvät itse taustaan kunnioittavasti. _Carinus_
      kohoaa kyynärpäittensä varaan tarkastellen tuntijan silmällä
      hunnutettua neitoa.)
  
  CARINUS:
  Ken on hän? Mistä?
  
  AEVIUS:
                     Juuri löysin hänet
  holveista kristittyjen, joista sulle
  huvia kristillistä etsin. — Impi,
  nyt kasvos paljasta!
  
      (_Sophronia_ seisoo liikkumattomana.)
  
  CARINUS:
                       Hän varmaan on
  ruma kuin Cerberus! Miks muuten hän
  ois kuolon uskoon mennyt?
  
      (Heittäytyy patjoilleen nauraen hillittömästi omalle
      sukkeluudelleen. _Hoviväki_ yhtyy nauruun äänekkäästi.
      _Aevius_ puraisee huuliaan närkästyneenä, astuu päättävästi
      askeleen eteenpäin ja kohottaa Sophronian hunnun.)
  
  AEVIUS:
                             Katso!
  
      (Nauru vaikenee silmänräpäyksessä; ihastuksen sorina
      käy kautta hoviväen.)
  
  CARINUS:
                                    Ah!
  Mehercle! — Aevius, ma luulen, sun
  on Tusculum! Ma tunnustan, en naista
  ma nähnyt kauniimpaa. —
      (Ihaileva vaitiolo.)
                         Mut mykkä on hän!
  Puhuhan toki! Vaiko puhua
  vain voitkin suuteloilla?
  
  SOPHRONIA (mittailee synkin katsein häntä):
                            Sinäkö
  oot Rooman keisari?
  
  CARINUS:
                      Niin olen, neito.
  
  SOPHRONIA:
  Tää nimi mistä saakka merkitsee
  suurinta häpeätä, kauhistusta?
  
      (_Aevius_ tekee estäviä liikkeitä. _Hoviväki_ kuiskailee
      kauhistuneena.)
  
  CARINUS:
  Kautt' taivaan, hän mua miellyttää! Tuo alku
  on hyvä. Eteenpäin!
  
      (Ottaa mukavan asennon patjoillaan.)
  
  SOPHRONIA:
                      Sa itses luulet
  maan herraksi ja kansain kuninkaaksi,
  on kourassasi ihmiskohtalot
  ja kuu ja päivä kiertää kruunuasi.
  Mut tiedä, sunkin ylläs Herra on!
  Hän puhaltaa, ja kunniasi katoo
  kuin tomu; kätensä hän koukistaa,
  ja linnat sortuu niinkuin savimajat.
  Sa etkö kuule tulevaisen vihaa?
  Maa järisee barbaarein astunnasta,
  jo taivas salamoi, jo pilvet jakoo,
  ja Rooma hukkuu, keisar-valta raukee
  kuin Sodoma, Gomorrha hekkumaansa!
  
      (_Carinus_ taputtaa käsiään ihastuneena. _Hoviväki_ yhtyy
      taputuksiin. _Sophronia_ vaikenee hetkiseksi hämmentyneenä.)
  
  CARINUS:
  Kiroa, raivoa! Sen kaunihimpi
  oot mulle. Kasaa tulta, savua
  ja kauhistusta kauhistuksen päälle!
  Mit' enempi sun vihas vinhenee,
  sen korkeammin rakkauteni koittaa.
  
  SOPHRONIA:
  Ja sinä itse, keisari Carinus,
  mi himoillasi olet tahrannut
  tuon puhtaan purppuran, min Luoja antoi,
  myös tiedä: ammoin langennut on arpas!
  Palava olet siinä järvessä,
  mi kaltaisillesi on valmistettu,
  ja kielin, kitalakeen kuivunein,
  sa vedentilkkaa olet aneleva
  lapsilta Abrahamin, joitas vainoot!
  
  CARINUS:
  Tott' tosiaan! Nyt sain ma aatoksen.
  Tuo on se jumal-hahmo, jota kauan
  hakenut olen. — Sextus! Miss' on taitees?
      (_Taideniekka_ astuu esiin.)
  Tee templi, siihen aseta tuo kuva,
  min nimi olkoon _Sotaa-käyvä Venus_.
  
  HOVIVÄKI:
  Kolmasti terve, _Sotaa-käyvä Venus_!
  
      (_Sextus_ ryhtyy muovailemaan vahaan Sophronian kuvaa.
      _Sophronia_ vaikenee punehtuen. Hetken vaitiolo.)
  
  CARINUS:
  Kiirehdi työtäs, taideniekka, tai
  on kuva muuttunut ja edessämme
  on _Venus voitettu_! —
      (Sophronialle.)
                        Kah, miks et raivoo?
  Se lietsoo hekkumata henkeni.
  Tahdotko jäällä jäätää, minkä äsken
  tulella sytytit? — Ah, olet viisas!
  Havaitsit, että puna poskiesi
  ja silmäis säihky ihastutti mua,
  siks jähmetyit kuin patsas marmorinen.
  En pelkää patsasta, mi tulta syöksee.
  Puhuhan toki! Hiukan hymyile! —
      (Kärsimättömänä.)
  Tää narripeli loppukoon!
      (Haukotellen.)
                           Hoi, orjat!
  Häneltä päällysvaate temmatkaa!
  
      (_Orjat_ lähestyvät. Tikari välkähtää salamannopeasti
      Sophronian kädessä.)
  
  SOPHRONIA:
  Tikari tää nyt tulkoon turvakseni!
  
      (_Orjat_ väistyvät hämmästyneinä. _Aevius_ astuu liukkaasti esiin.)
  
  AEVIUS:
  Ah, kaunis impi, muista, että olet
  kristitty, saa et itsemurhaa tehdä,
  et muiden murhaa! Tiedät, veri on
  sun jumalalles suurin kauhistus.
  Kädessä Herran onhan kohtalosi.
  Kaikk' on sun kärsittävä: kuolema
  tai hetki sylissä Carinuksen;
  kaikesta palkan saat sa taivahassa.
  Äl' unhota, ett' olet kristitty!
  Voi tulla marttyyriksi muutenkin
  kuin pedon suussa, polttoroviolla.
  
      (On yhä lähestynyt puhuessaan ja tahtoo nyt tarttua kiinni häneen.)
  
  SOPHRONIA:
  Siis jääköön multa autuus taivahan!
  Oon kristitty, mut myöskin roomalainen.
  
      (Syöksee tikarin rintaansa ja kuolee. Yleinen hämmästys. _Carinus_
      on katsonut aluksi haukotellen kohtausta ja vihdoin kokonaan
      nukahtanut. Kuorsaa nyt kuuluvasti.)
  
  AEVIUS:
  Hän kuollut onko?
  
  MARCIUS:
                    Kuollut.
  
  AEVIUS:
                             Ruumis syrjään! —
  Tää oli tapaus, jota aavistaa
  en voinut edes. —
      (Miettien.)
                   Ehkä sentään siitä
  vois jonkun sievän runo-aiheen saada.
  
  MARCIUS (kuiskaten):
  Keisari nukkuu. Vait!
  
  AEVIUS:
                        Pois kaikki!
  
  MAVIUS:
                                     Vait!
  
      (_Kaikki_ pois varpaillaan. _Orjat_ ovat kantaneet Sophronian
      ruumiin vasemmalle. Näyttämä hämärtyy. _Manlius_ ilmestyy erään
      verhon takaa tikari kädessään, hiipii Carinuksen vuoteen luo ja
      kohottaa jo kätensä hänen ylitseen. Pidättyy, jää miettimään.)
  
  MANLIUS:
  Kuin helppo oiskaan sinut surmata,
  Carinus! Välkähdys vain tikarin,
  ja Rooman valtakunta oisi vapaa.
  Mut ei! Se ei ois kosto. Sitä naurais
  jumalat itse. Kurjan henki tuonko,
  ruumiissa rupaisessa kiusautunut,
  vaa'alla oikeuden painaa voisi
  Sophronian, tuon lumivalkeen, sielun?
  Ei koskaan! Kosto se ois lapsen kosto,
  ei urhon täyden. Paremmin mä kostan.
  Kautt' taivahan, jos kipinäkin vielä
  hänessä miestä on, sen etsin esiin,
  sytytän liekkiin, opetan mä hälle
  elämän onnen, kunnian ja lemmen,
  joist' ei nyt ymmärrä hän enempää
  kuin kala mykkä meren pimeän
  ilosta ilmanlintujen. Teen hälle
  kuin juottovasikalle: vaalin, pistän,
  kun kypsä on hän kostolleni, — nautin!
  — Hän haastaa jotakin!
  
  CARINUS (ääntelee unissaan):
                         Glyceria!
  Mun ihanaiseni! Miks mua kartat?
  Suo suudelmas!
  
      (_Manlius_ kuuntelee, hänen huulensa vetäytyvät julmaan hymyilyyn.)
  
  MANLIUS:
                 Sen saapa olet. Hyvä,
  siis siitä alotan. — Hän silmin nähköön
  autuudet, joist' ei hällä aavistusta
  sylissä ostamainsa orjatarten!
  Vien hänet sitten sotatantereelle,
  leiriin ja miekanleikkiin, näytän hälle
  voittoisat kotkat, sotatorvein pauhun
  ja taiston hurmion. — Mä kostaa tahdon
  kuin kukaan ennen viel' ei kostanut.
  — Hän heräjää! Pois, syrjään!
  
      (Häviää. _Carinus_ herää huudahtaen.)
  
  CARINUS:
                                Orjat, tänne!
  
      (Hoviväki palajaa kiireesti.)
  
  MARCIUS.
  Mitä suvaitset?
  
  AEVIUS:
                  Sa huusit?
  
  CARINUS:
                             Unta uneksin mä julmaa.
  Glycerian mä kammiossa olin,
  hän mua suuteli, mut suudellessa
  kielensä niinkuin pitkä veitsi pisti
  mua pääni pohjiin saakka. Heräsin. —
  Tään unen kuka selittää voi mulle?
  Hoi! Murhaa! Murhaa!
  
  AEVIUS:
  Selitys se on aivan helppo. Katso:
  Glyceria ... se on Glyceria ...
  ja kammio on kammio ... ja että
  sa häntä suutelit, se todistaa,
  ett' tulee hän sun lemmitykses kerran.
  
  CARINUS (huolestuneena):
  Mut tikari?
  
  AEVIUS:
              Oh, niitä välkkää tähän
  maailman aikaan joka paikassa
  niin paljon, ett' on turhaa niistä huolla!
  Amorin nuoleksi se ajattele!...
      (Salatulla ivalla.)
  Ja että hän sua juuri päähän pisti,
  se todistaa, ett' on hän veitikka,
  mi ain Akilleen kantapäähän tähtää. —
  Sun unesi on jumalallinen.
  
  CARINUS (hajamielisesti):
  Voi olla. _Pitäis_ tuota miettiä. —
  Nukuinko kauan?
  
  AEVIUS:
                  Hetken vaan, min lepää
  kukalla perho.
  
  MAVIUS:
                 Tai, min aurinko
  takana viipyy kesäpilven valkeen.
  
  MARCIUS:
  Pimeni päivä meiltä, koska nukuit
  sekunnin.
  
  CARINUS:
            Tapahtuiko mitään?
  
  AEVIUS (vavisten):
                               Tappoi
  tääll' eräs nainen itsensä.
  
  CARINUS:
                              Ah, muistan! —
  Siis, Aevius, ei mitään tapahtunut.
  Tanssia, soittoa!
  
  MARCIUS:
                    Kentiesi tahdot
  nuo nähdä tanssijattaret, jotk' eilen
  lähetti tänne Afrikan maaherra?
  
  CARINUS:
                                  Kentiesi.
  Salli heidän tulla! —
  
      (Heittäytyy patjoilleen. Joukko tumma-ihoisia orjattaria tulee ja
      suorittaa karkelon, joka aistillisuudellaan saa itse Carinuksenkin
      väsyneet silmät syttymään. _Manlius_ tulee tanssin aikana ja
      pysähtyy ovensuuhun. Tanssi taukoaa. _Carinus_ taputtaa käsiään
      ihastuneena.)
  
                       Hyvä!
  Hyvinkin hyvä! Mainiota vallan!
  
      (_Hoviväki_ seuraa hänen esimerkkiään.)
  
  MANLIUS:
  Taidetta kehnompaa en nähnyt koskaan.
  
  CARINUS:
  Ken uskaltaa?
  
      (Hämmästystä hoviväessä.)
  
  MANLIUS (heittäytyy maahan Carinuksen eteen):
                O, suurivaltaisin
  maan, meren herra, pilvein pitäjä,
  jumala jyrinän, sua tervehdin!
      (Nousee.)
  Mun nimeni on Manlius Sinister,
  armeijan airut itämailta.
  
  CARINUS:
                            Kuinka?
  Nyt vasta eteenikö tulla tohdit
  ja tulla näin? — Sun tunnen. Tiedän, olet
  Roomassa ollut päivän, kaksi.
  
  MANLIUS:
                                Käynyt
  useinkin esikammiossas olen,
  mut kuultuani riemus raiun, jota
  jumalten kadehtia sopis, en
  sua häiritä ma toki tohtinut
  vähillä viesteilläni armeijasta.
  Jos väärin tein, mua rankaise!
  
      (_Manlius_, joka nyt esiintyy ylellisessä itämaisessa asussa, tukka
      ja parta naisellisesti palmikoituina, kasvoilla taitehikkaita
      laikkuja, osoittaa Carinukselle mahdollisimman notkeata
      persialaista kohteliaisuutta, joka kokonaan ällistyttää muun
      hoviväen. _Carinus_ katselee häntä nähtävällä mieltymyksellä.)
  
  CARINUS:
                                  Teit oikein.
  Mut kuinka selität sa käytöksesi
  äskeisen? Kautta taivahan, se maksaa
  sun henkesi!
  
  MANLIUS:
               Se on sun kädessäsi. —
      (Teeskennellen suuttumusta.)
  Mut kuinka vaaditkaan mua sietämähän
  taidetta näiden nilkan-nostajien,
  kun nähnyt olen itämaiden immet,
  joidenka joka liike laulu on
  ja juhla jumalten. — Ma innostun,
  kun vielä muistan tuota!
  
  CARINUS:
                           Voitko millä
  sanasi todistaa?
  
  MANLIUS:
                   Tään hunnun kautta! —
  
      (Viittaa. Eräs _orja_ kantaa taitehikkaan hunnun hänelle,
      jonka hän levittää Carinuksen eteen.)
  
  Meressä Intian on koteloinen,
  mi kalliohon kiinni kytkeyy
  siteillä hienommilla lukinlankaa.
  Ne yhteen punotaan ja kehrätään
  puvuiksi kuninkaille, keisareille.
  Toin sulle tään. —
      (Itsekseen.)
                    Sophronian häähuntu!
  
      (Ojentaa hunnun Carinukselle, joka tarkastelee sitä
      taiteilijan     mielenkiinnolla. _Hoviväki_ seuraa
      uteliaana hänen kasvon-     ilmeitään. Vihdoin
      _Carinus_ nousee juhlallisena.)
  
  CARINUS:
  Sun lahjasi on kuninkaallinen.
      (Hoviväelle.)
  Mik' ihanuus tään hunnun kuvioissa!
  Kutehet, loimet lomitusten käyvät
  kuin kahden lempiväisen aatokset.
  Kas, siitä suuri taide tunnetahan:
  _on kaksi valtaa yhteen sulanut
  samaksi syleilyksi autuaaksi,
  elämä, kuolo, henki ynnä aine,
  ja mitään ei oo toisessa, mik' ei
  lie toisessa ja molemmat on pyhät_.
      (Manliukselle.)
  Sua kiitän, Manlius, ma lahjastasi.
  Valitse palkintos! Jos Roomassa
  tai muualla lie jotakin, mi sulle
  on mieleen, virka, palatsi tai linna
  tai vuorikaivos, lausu, omas on se!
  
  MANLIUS (polvistuen):
  Ei viehätä mua palatsi, ei linna,
  ei vuorikaivos eikä virka mikään
  Roomassa taikka muualla. Ma vaadin
  enempää.
  
  CARINUS:
           Enempää?
  
  MANLIUS:
                    Sun ystävyyttäs!
  
  CARINUS (kohottaa ylös hänet):
  Se on jo sun, käy, istu vierelleni!
  Täst' asti olemme me kumppanit
  elossa, kuolemassa. —
      (Hoviväelle.)
                       Kuulkoon kukin:
  on lähimpäni Manlius Sinister,
  käskynsä hänen olkoon laki täällä
  lähinnä minun käskyjäni. Tämä
  on annettava kaikkein tiedoksi.
  
      (Kirjurien kynät rapisevat. _Hoviväki_ kuiskailee hämmästyneenä.)
  
  AEVIUS:
  Noh, hitto soi!
  
  MAVIUS:
                  Hän meidät voittaa, herja.
  
  MARCIUS:
  Peliä pelaat korkeaa, Sinister!
      (Manliukselle syvästi kumartaen.)
  Sua tervehdän ma kaikkein puolesta
  ja uuteen asemaasi onnittelen.
  Omasta puolestani tohdin toki
  kysyä tämän: kärpänenkö ehkä
  nuo kirpulat on poskees kiinnittänyt?
  
  MANLIUS:
  O, Marcius, barbaari-makuas!
  Tää Persiassa kaikkein ylhäisin
  on tapa.
  
  CARINUS (tarkkaavaisena):
           Todella?
  
  MANLIUS:
                    Tään kautta juuri
  ylhäiset eroavat alhaisista.
      (Ylemmyydellä.)
  Mut tietysti se vaatii hienompaa
  makua kuin on Marciuksen. — Mitä
  on kasvot ilman kirpuloita? Tyhjä,
  sileä seinä ilman ikkunoita,
  aro keitahaton, meri ilman laivaa! —
  Apollo itse alku tään on muodin.
  
  CARINUS:
  Todella?
  
  MANLIUS:
           Vallan varmaan: taivas onhan
  Apollon kasvot! Eikö taivas ole
  täys tähtiä ja eikö auringossa
  myös nähdä pilkkuja? —
      (Kokonaan voitollisena.)
                        Miks, Marcius,
  siis soimaat tapaa tätä kruunupäiden?
  Sit' et sa ymmärrä!
  
  CARINUS:
                      Mun kasvoihini
  myös pilkut moiset maalaa, Marcius!
  
      (_Marcius_ tekee synkkänä työtä käskettyä. _Hoviväki_ seuraa
      keisarin esimerkkiä. _Mesembrius_ tulee toimituksen kestäessä
      ja pysähtyy ovelle. _Manlius_ on väistynyt vasemmalle ja katselee
      käsivarret ristissä rinnan yli ryhmää Carinuksen ympärillä.)
  
  MESEMBRIUS (itsekseen):
  Vihdoinkin pääsin! Paljon maksoi se.
      (Huomaa Manliuksen. Hämmästyneenä.)
  — Ken tuo on? Manlius! Häh? Milloin tullut
  hänest' on näyttelijä? —
      (Kuiskaten Manliukselle.)
                          Olitko
  Glycerian luona?
  
  MANLIUS:
                   Olin.
  
  MESEMBRIUS:
                         Elääkö
  hän vielä?
  
  MANLIUS:
             Elää.
  
  MESEMBRIUS:
                   Sitten ymmärrän
  sun muutokses. —
      (Korkealla äänellä.)
                  Carinus keisari!
  
  CARINUS:
  Ken on tuo vanhus?
  
  MESEMBRIUS (itsetunnolla):
                     Oon Mesembrius Vir.
  Isäsi minut tunsi paremmin
  ja Probus keisari.
  
  CARINUS:
                     Ah, nyt ma muistan!
      (Terävästi.)
  Oletko taudistasi toipunut?
  
  MESEMBRIUS:
  Kun sydämehen haava isketään,
  niin vammat vähäisemmät unhottuvat.
  O, keisari, sun luokses valittamaan
  ma tulen, tai jos tahdot ennemmin,
  rukoilemaankin.
      (Väräjävällä äänellä.)
                  Tytär mulla oli...
  
  AEVIUS:
  Kai kaksikin.
  
  MESEMBRIUS (jyrkästi):
                _Yks_ vaan kuin sanoin. Valo
  mun silmieni, vanhuuteni toivo!
  Tais suosia hän kristityitä, niin
  kuin lapsen sydän aina suosii sitä,
  mik' uutta on. Nyt on hän vangittu!...
  
  CARINUS:
  Sa tiedät, että loukkaa usko tuo
  etuja valtakunnan.
  
  MESEMBRIUS:
                     Kanssas tahdo
  en uskon asioista kiistaan käydä.
  Mut toivon, että säästät hapsia
  edestä valtakunnan harmenneita
  ja tyttären suot taatollensa jälleen.
  
  AEVIUS (tarkkaavaisena):
  Oliko kaunis tyttäres vai kuinka?
  
  MESEMBRIUS:
  Miks sitä kysyt?
  
  AEVIUS:
                   Murhe ilmoittaa
  mull' on, ett' eräs kaunis nainen kuuluu
  tän' yönä vankilassa kristittyjen
  itsensä surmanneen.
  
  MESEMBRIUS:
                      O, taivaan vallat! —
  Ja hänen ruumiinsa?
  
  AEVIUS:
                      On tuossa.
  
      (_Orjat_ vetävät hänen viittauksestaan erään esiripun syrjään
      vasemmalla. Näkyy Sophronian ruumis. _Mesembrius_ syöksyy
      huudahtaen hänen jalkoihinsa. _Hoviväki_ hänen ympärillään
      peittää hänet Carinukselta, joka jälleen on kääntynyt Manliuksen
      kanssa keskustelemaan. _Manlius_ on siirtynyt oikealle etualalle.)
  
  MESEMBRIUS:
                                  Oh!
  Mun tyttäreni, kallis karitsani!
  
  CARINUS (Manliukselle):
  Mut ethän vielä kertonut sa mulle
  mit' uutta kuuluu sotatantereelle?
  
  MANLIUS:
  O, keisari, ei maita muita ole
  kuin Rooma, elämää ei muualla
  kuin missä sinä elät. Miksi siis
  sua viesteilläni tyhjänpäiväisillä
  ma väsyttäisin?
  
  CARINUS:
                  Oikeassa olet.
  Tiedätkö muuta siis?
  
  MANLIUS:
                       Sun tähtes tein
  ma havaintoa monta merkillistä
  barbaari-maissa. Näinhän Afrikassa
  ma hevosia juovaselkäisiä...
  
      (Jatkavat keskustelua.)
  
  MESEMBRIUS (vaikeroiden):
  Oi, mua onnetonta! Äsken niin
  kuin pulppuava lähde vuoristossa,
  nyt tyhjä kuoppa! Äsken taimilava
  iduille elon ihanaisimmille,
  nyt tanner tallattu tai katupaikka!
  Niin olet tyttärein. Tuo helma, joka
  ol' luotu synnyttämään elämää,
  nyt koti kuolon on! Suu, jota hymy
  hiljainen kiersi niinkuin tuoksu kukkaa,
  nyt lepää terälehdin auennein
  kuin apua huutaen. Mit' tahdot, tytär?
  Huudatko kostoa vai ylähisten
  ylistät valtaa vielä kuolemassa
  tai aneletko armahdusta vaan?
  
      (Painaa päänsä musertuneena ruumiin ylitse. _Aevius_ seuraa
      silmillään tarkkaavaisena sekä häntä että Carinusta ja Manliusta,
      jotka juttelevat keveästi ja naureksien keskenään.)
  
  CARINUS:
  On omituista, mitä kerrot. Mistä
  voi tapa moinen johtua?
  
  MANLIUS:
                          En tiedä,
  mut luulen, että on se uskon seikka.
  
  CARINUS:
  Kuin kaikki, jota emme ymmärrä!
  
      (Nauravat ja jatkavat keskustelua.)
  
  AEVIUS (itsekseen):
  Nyt vuoro mun on esiin astua. —
      (Korkealla äänellä:)
  O, Manlius, Manlius!
  
  MANLIUS:
                       Miks huudat mua?
  
  AEVIUS:
  Jo kyllin kyyneleitä itkitkö
  muistolle morsiames, koska kuivin
  voit silmin nähdä appes surua?
  
  CARINUS (hämmästyen):
  Oliko hän sun morsios?
  
  MANLIUS:
                         Ei koskaan!
  Aevius erehtyy.
  
  MESEMBRIUS (nousten):
                  Ma mitä kuulen?
  Sa etkö myönnä, että eilen vielä
  ol' onnes päällä maan Sophronia.
  Niin kerroit ainakin, kun tytärtäni
  palavin pyysit rukouksin multa.
  
  MANLIUS (järkähtämättömänä):
  Tytärtäs kyllä, vaan Glyceriaa.
  
  MESEMBRIUS:
  Kirous ja kuolema!
      (Tarttuu päähänsä kuin pyörtyvä.).
                     Tää liikaa on.
  Näköni pimenee. Pois! Ilmaa! Ilmaa!
  
      (Syöksee ulos.)
  
  CARINUS:
  Mieheltä tuolt' on kaula katkaistava.
  Kiireesti! Kiinni hänet. — Manlius!
  
      (Kirjurien kynät rapisevat. _Marcius_ antaa käskyn mennä eteenpäin.
      _Manlius_ kääntyy yhtä tyynenä ja värähtämättömänä kysyjään.)
  
  MANLIUS:
  Niin, keisari?
  
  CARINUS (terävästi):
                 En tiennyt, että on
  Glyceria sun morsios.
  
  MANLIUS:
                        Sen kuulit:
  ma eilen hänet kihlasin.
  
  CARINUS:
  Ja tänään?
  
  MANLIUS (välinpitämättömästi):
  Kai hänen kanssaan häitä vietän vielä.
  
  CARINUS:
  Te meidät kahden kesken jättäkää! —
      (_Hoviväki_ poistuu.)
  Sa tiedät, Manlius, ett' yksi oli,
  min kanssa kerran hän jo häitä vietti?
  
  MANLIUS:
  Sen tiedän, mut en ymmärrä...
  
  CARINUS (katsoo tiukasti häneen):
                                _Nyt häntä
  ei ole enää._
  
  MANLIUS:
  Ei, hän kuoli.
  
  CARINUS:
                 Niin.
  Tiedätkö, kuinka kuoli hän?
  
  MANLIUS:
                              Hän pantiin
  rautaiseen tynnyriin ja heitettiin
  aaltoihin Tiberin. Tuon tarun tunnen.
  
  CARINUS:
  Sa puhut halveksuen tarinoista.
      (Uhkaavasti.)
  Ne voivat uudistua.
  
  MANLIUS:
                      Toivon sitä!
  Ma uutta lemminkin.
  
  CARINUS (nauraa ilkeästi):
                      Tuo mulle mieleen.
  Et ole edeltäjäs kaltainen,
  hän rakasti Glyceriaa vain yhtä
  ja vaati, että tämä yksin häntä
  myös rakastais.
  
  MANLIUS:
                  Se tyhmyri!
  
  CARINUS:
                              Niin, siksi
  hän kuolikin.
  
  MANLIUS:
                Jos muut' ei kuolon syytä
  ois maailmassa, luulen, jumalat
  lie mulle taanneet kuolemattomuuden.
  
  CARINUS:
  Sit' tahdon koettaa. —
      (Suoraan.)
                        Ma lemmin häntä,
  sun morsiantas, saakka hulluuteen.
  
  MANLIUS:
  Jos hän sua miellyttää, niin ota hänet!
  Takana salpain hänt' en säilyttele.
  
  CARINUS:
  Helposti sanottu, kun tiedät, että
  hän itse itselleen on salpa paras. —
  Hän jäätä on!
  
  MANLIUS:
                Ja sentään tulta! — Sen
  ma tiedän parhain. — Tänä yönä on
  minulla hänen kanssaan lemmenhetki.
  
  CARINUS:
  Ja sen sa sanot, niinkuin puhuisit
  kävelyretkestä tai kaupanteosta!
  Ma sua ihmettelen.
  
  MANLIUS:
                     Pienet on
  mun ihmeeni sun ihmeittesi rinnan.
  
  CARINUS:
  On ihmetellä tässä väärä sana.
  Ma sua kadehdin.
  
  MANLIUS (muka suurimmalla kummastuksella):
                   Sa? Minua?
  _Sa_, herra maailman, _mua_, köyhää, kurjaa
  pahaista palkkalaista? Tuota en
  ma ymmärrä. Sun onhan valta, voima,
  maa, meri ynnä kaikki, niissä mitä
  kauneinta on ja kallehinta! Sinä
  minua kadehtisit? Mahdotonta!
  
  CARINUS:
  Siis tiedä: kuitenkin ma vaihtaisin
  halulla kaiken tuon sun onnehesi
  Glycerian vierellä.
  
  MANLIUS:
                      Sa puhut pilaa.
  
  CARINUS:
  Kautt', taivaan, en! Sen sulle todistaa
  piankin tahdon. Varo kieltäs siksi!
  
  MANLIUS (salatulla ivalla):
  Sa etkö ole Rooman keisari?
  Miks' hänt' et luoksesi sa raastattanut
  kuin hänen siskonsa?
  
  CARINUS:
                       Mua, luulen, pilkkaat:
  en ruumiita ma rakastella saata.
  
  MANLIUS:
  Siis sinne sijastani mennös mun,
  ja vannon, että kuollutta et tapaa!
  
  CARINUS:
  Ma pelkään...
  
  MANLIUS:
                Mitä?
  
  CARINUS:
                      Unta uneksin ma...
  
  MANLIUS (ylenkatseellisesti):
  Pelkäätkö unia?
  
  CARINUS:
                  En pelkää mitään!
  
  MANLIUS:
  Siis miksi puhut niin? — Tää sormus ota,
  sua vaimo vartoo pyhän sillan luona,
  sen hälle näytät, hän sun osoittaa
  Glycerian ovelle...
  
  CARINUS:
                      Ja hän?
  
  MANLIUS (hymyillen):
                              Hän ei
  eroa pimeässä huomaa ennen
  kuin myöhäist' on se.
  
  CARINUS:
                        Kautta taivaan, jos
  sa totta tarkoitat...?
  
  MANLIUS:
                         Kuink' uskaltaisin
  ma muuta herrallein kuin totta haastaa?
  
  CARINUS (katsoo häneen):
  Mies merkillinen! On kuin muodossasi
  näkisin oman toisen itseni,
  mut sata kertaa suurempana —
      (Ihaillen.)
                              Sun
  pitänyt syntyä ois keisariksi!
  
  MANLIUS:
  On keisareita alammaisissakin.
  
      (Jää yhä yhtä ivalliseen ja kunnioittavaan kumarrukseen.)
  
  CARINUS:
  Hovini, hoi! —
      (_Hoviväki_ tulee.)
                Mua toimi tärkki kutsuu
  pois täältä täksi yöksi. Ehkä viivyn
  ma hetkisen tai aamunkoittoon asti.
  Sill' aikaa sijaiseni täällä on
  ritari Manlius Sinister. Mitä
  hän määrää, allekirjoittaa tai käskee,
  se käyköön minun käskystäni. Tämä
  sanottu olkoon kaiken kansan kuullen.
  Hyvästi, hovini! Jää hyvästi
  Sinister-keisari! Hallitse hyvin!
  — Mua seuratkoon kaks henkivartiaa.
  
      (Pois nopeasti vaippa hartioillaan. _Hoviväki_ seisoo
      kuin ukkosen iskemänä.)
  
  MAVIUS:
  Se vasta arvanheitto!
  
  AEVIUS:
                        Tukehdun...
  
  MARCIUS:
  Nyt paljon paikoillaan ei pääni paina.
  
  MAVIUS:
  Hän runoutta kenties arvostaa. —
      (Astuu esiin ja alkaa deklamoida:)
  "Kuin suvi-aamun sulosilmä Eos
  sormensa purppuraisen nostaa yli
  sinisten aaltojen, kuin Olympo
  kohoopi yli muiden Kreikan vuorten,
  niin kohoaa _Sinister_-keisari
  ylitse maailman"...
  
  MANLIUS:
                     Jo riittää. — Palkkas!
  
      (Heittää hänelle kourallisen jalokiviä. _Mavius_ vetäytyy syrjään
      iki-ihastuneena. _Manlius_ nauttii vielä hetkisen yleisestä
      hämmästyksestä. Vihdoin pilkallisesti:)
  
  Kah, seisottehan niinkuin katsoisitte
  Medusan päätä! Eikö tervehdystä
  teill' ole kunniaksi keisarinne?
  
  HOVIVÄKI:
  Eläös kauan, keisari Sinister!
  
  MANLIUS:
  Noh, noh, ei liian kauan. — Maksaa vois
  se henkenne, kun palajaa Carinus.
  Nyt soitot soimaan, laulu käymään! Tyttö
  jokaisen polvelle! Pois teeskentely!
  Ma tahdon, että keisar-aikani
  oleva viinin on ja lemmen aika.
  
      (Yleinen mässäys.)
  
  Esirippu.
  
  
  
  
  NELJÄS NÄYTÖS.
  
  
      Huone Glycerian talossa. Sisustus pehmeä, ylellinen. Valaistus
      himmeä ja epämääräinen. Ovien sijasta häilyviä esirippuja. Lamput
      kuolleiden pääkalloja. Tausta jatkuu pitkäksi käytäväksi, joka
      suljetaan esiripulla.
  
      Vasemmalla taka-alalla vuode, verhot puoleksi syrjään vedettyinä.
      Oikealla etualalla leposohva. _Lydia_ permannolla leikkii kissan
      kanssa. _Glyceria_ tulee äkkiä oikealta.
  
  GLYCERIA:
  Ei häntä näy?
  
  LYDIA:
                Ei vielä.
  
  GLYCERIA:
                          Ei? Ja kuu
  korkeella yli kukkulain jo hohtaa.
  — Mik' onpi aika?
  
  LYDIA:
                    Hiekka juokseva
  yhdennentoista hetken näyttää.
  
  GLYCERIA (heittäytyy leposohvalle):
                                 Ah!
  Miks ei jo aamu ole? — Yötä tätä
  olenhan etsinyt kuin elämääni
  ja sentään, kun sen siipein iskut kuulen,
  vavistus, tuska valtaa mun. Ma pelkään,
  en tätä yötä enempää ma elä.
  — Mun arpanoppani!
      (Heittää muutaman kerran.)
                     Ah, pimeys peittää
  mun sielun-silmäni! On arpa turha.
  Miks hänet kutsuinkaan? — Sa, Lydia,
  tiedätkö keinon, joka parantaa
  voi vaivat rinnan lempivän?
  
  LYDIA:
                              Kai lempi
  parhaiten parantavi lemmen vaivat.
  
  GLYCERIA:
  Voit säästää pilapuheet huomiseksi. —
  Tää lempi toista on kuin näkemäsi
  tääll' ennen. Tää on tuli punainen,
  muut tuhkaa tummaa. Tää on aurinko,
  muut päivän heijastusta himmeätä.
  Sit' et sa ymmärrä.
  
  LYDIA (itsepintaisesti):
                      Mut ymmärränpäs!
  Sehän on niinkuin minun lempeni
  Callidus-orjan kanssa.
  
  GLYCERIA:
                         Kerro siitä!
  
  LYDIA:
  Sen parhaiten tää laulu selittää,
  jot' usein illoin yksin lauleskelen.
  
      (Hyräilee kitaran säestyksellä.)
  
      _Lydian laulu_.
  
      Ah, Callidus, jos mua huokailet,
      niin liian usein luoksein hiivi et,
      on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
      mut ijäinen on lemmen unelma.
  
      Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
      Unelmat usein pettää päällä maan.
      On onnen hetki kupla kultainen,
      mut ijäinen on itku sydämen.
  
      Ah, Callidus, jos mua rakastat,
      mun onneni on onnen unelmat
      ja itkut sydämen nuo ikuiset,
      kun kyllin usein luoksein hiivi et.
  
  CHLOË (tulee perältä):
  Ovella tääll' on vanhus muuan, joka
  tavata tahtoo herratarta.
  
  GLYCERIA:
                            se olla voi?
  Ken?
  
  CHLOË:
      Kai joku kerjäläinen.
  
  GLYCERIA:
  Siis hälle ropo suo!
  
  CHLOË:
                       Sen soin jo hälle:
  hän yhä pääsyä sun luokses anoo.
  
  GLYCERIA:
  Siis joku kulkevainen kauppias,
  mi korukalujansa tarjoo? — Tulkoon!
      (_Chloë_ menee.)
  Jos hällä vanne joku on, jot' ei
  mull' ole vielä, kaikki ostan. Tahdon
  nyt kimallella niinkuin kiiltomato
  lyhyen hetken aamunkoittoon asti. —
      (_Chloë_ palajaa, _Mesembrius_ hänen kerallaan.)
  Sa mitä tahdot?
  
  MESEMBRIUS:
                  Tahdoin nähdä kasvojasi.
  
      (Astuu etualalle.)
  
  GLYCERIA:
  Isäni! — Pois!
  
      (Viittaa orjattarille. _Lydia_ ja _Chloë_ menevät. Vaitiolo.)
  
  MESEMBRIUS:
                Tää siis on tyttäreni!
  
  GLYCERIA (sisällisen kamppailun jälkeen):
  Niin olen, tiedän, mikä olen. Myöskin,
  mik' ollut olen. Siitä tarvis sinun
  ei mua muistuttaa. Mun elämäni
  on sellainen, miks loi sen jumalat
  ja oma tahtoni. En kadu mitään.
  Erehdyt suuresti, jos näkeväsi
  mun toivoit nöyrtyneenä jalkais eessä
  anellen anteeks-antoa. Ma käyn
  tiet' alkamaani loppuun asti, kuin
  sinäkin omaas. Enkä ymmärrä,
  miks yhtehen ne nyt on sattunehet.
  
  MESEMBRIUS:
  Tuot' odotin ma. Kuole, kunniaton!
  
      (Yrittää lävistää hänet tikarillaan.)
  
  GLYCERIA:
  Pidätä hetki vielä! Tiesin heti,
  kun sinut näin, sun aikomukses: tulit
  mua murhaamaan. Jos eilen tullut oisit,
  kautt' taivahisten, itse ohjannut
  tikarin kärjen oisin poveen tähän,
  sanoen: pistä! Samoin huomenna
  sinulle sanon. Mutta tämän yön
  ma elää tahdon.
  
  MESEMBRIUS:
                  Hekkumassa, niin!
  
  GLYCERIA:
  Kuin sen ma vietän, tietää jumalat,
  en minä. Muut' en sulle virkkaa voi.
  
  MESEMBRIUS:
  Mua tahdot houkutella puheellasi
  kuin Manliuksen. Mut, ma vannon, nyt
  et siinä onnistu. Tee tilis! Eikö
  suli' elämälle sanomista muuta?
  
  GLYCERIA:
  En pelkää kuolemaa. Mun tilini
  jo ammoin tehty on. — Mut tämän yön
  ma elää tahdon, kuuletko, oi isä,
  ma _tahdon_!
  
  MESEMBRIUS:
               Kuole!
  
  GLYCERIA (halaten hänen polviaan):
                      Taatto! Armas taatto!
  Jos tietäisit... Mua ällös pakota
  sen sanan sanontaan, mi viedä sulta
  vois valon vanhuuden ja sielun rauhan!
  Sua rukoilen, sua pyydän polvillani:
  mua sääli sekä itseäsi, isä!
  
  MESEMBRIUS:
  Sun ammoin turmeltuneheksi tiesin
  sielulta, ruumihilta, rupaisemmaks
  suon sammakkoa, sisiliskoa,
  ja hämähäkkiäkin häijymmäksi.
  En tähän päivään asti tiennyt, että
  myös olit pelkuri! Sua suureks luulin
  pahassa niinkuin ennen hyvässä,
  nyt huomaan, kupla oli suuruutesi
  vain kuohuttama vetten mutaisien.
  En tiedä, tokko kehtaan kättäni
  sinuhun saastuttaa. On turva kyyllä
  näössään inhassa, niin sullakin.
  — Pois nouse!
  
  GLYCERIA:
               Herjaa mua, häväise,
  kun säästät henkeni! Sen lainaks anon,
  huomenna takaisin jo tarjoon.
  
  MESEMBRIUS:
                                Haa,
  nyt ymmärrän: mun mielit murhata
  tän' yönä. —
      (_Glyceria_ tekee kauhistuneen liikkeen.)
              Niin, sen totta aiot tehdä!
  Carinus onhan rakastajas, onhan
  sun käytettävinäsi kätyreitä
  tääll' legionittain! Mun tahdot tappaa
  kuin tapoit siskos. Isän-murhaaja,
  iloa sit' en sulle salli sentään!
  
      (Kohottaa jälleen tikarin.)
  
  GLYCERIA:
  Erehdyt. En ma häntä surmannut.
  
  MESEMBRIUS:
  Ken hänet tappoi?
  
  GLYCERIA:
                    Keisari Carinus.
  
  MESEMBRIUS:
  Sun rakastajasi?
  
  GLYCERIA:
                   Ei milloinkaan!
  
  MESEMBRIUS:
  Yhdestä yöstä äsken kerskuit. Kuka
  siis luokses saapuvi?
  
  GLYCERIA:
                        Ei hän.
  
  MESEMBRIUS:
                                Vaan kuka?
  
  GLYCERIA:
  Miks sitä kysyt?
  
  MESEMBRIUS (ylenkatseellisesti):
                   Toinen siis, sen tiesin. —
  Tuo ovi laajempi on kulkuväylä
  kuin meri Hadrian: sen kautta seilaa
  tuhannet purret. Toki tietää tahdon
  tuon nimen. Aavistan...
  Keisari Carinus.
  
  GLYCERIA:
                   Ah, isä, isä!
  Miks kiusaat itseäs?
  
  MESEMBRIUS (tuskallisesta):
                       Se eihän ole...?
  
  GLYCERIA:
  Ken?
  
  MESEMBRIUS:
       Eihän, sano...?
  
  GLYCERIA:
                       Isä!
  
  MESEMBRIUS:
                            Vastaa mulle:
  se eihän ole Manlius Sinister?
  
  GLYCERIA:
  On, isäni.
  
  MESEMBRIUS:
             Kirous ja kuolon varjot! — —
  Ei niin! Ei niin! — Maa, meri kuule! — Ei! —
  Mut tähdet tuhannet, te taivaan lamput,
  te kuulkaa, mitä ette ennen kuulleet,
  mit' unissaan ei edes aavistaa
  inehmo voinut! Sulho morsionsa
  menettää, syöksyy porton vuotehesen,
  sen porton, joka kättä murhaajan
  on ohjannut ... niin, älä kiellä sitä,
  sa tiesit murhasta, tai ellet tiennyt,
  sit' toivoit kuitenkin! ... ja portto tää
  on hänen morsionsa sisar! Haa,
  sep' oivaa on, se itämaista on!
  Jumalat tunnustakaa tuhmuutenne:
  sit' ette oisi keksinehet te,
  sen keksi _ihminen_!
  
  GLYCERIA:
                       Mun haastaa salli!
  
  MESEMBRIUS:
  Mitä ma sanoin? Ihminenkö? Ei!
  Megaira, velho, noita hirmuinen,
  min sanoisin Medusan saalahaksi
  keralla Geryonin siitetyksi,
  ellei hän oisi oma tyttäreni!
  Se oli mestartyösi!
  
  GLYCERIA:
                      Rauhoitu,
  isäni! Kuule, sitten tuomitse!
  
  MESEMBRIUS (väsyneesti):
  Puhele! Aika mun on maata mennä.
  Lait luonnon rikkuu, edes takaisin
  kaikk' kääntyy: hyvä ynnä paha, totuus
  ja valhe, yö ja päivä. Puhu! Puhu!
  Ma olen vanhus heikko vaan. En taida
  ees kortta taittaa. Kuinka taitaisin
  maailman kaiken kääntää kohdallensa!
  Miks puhu et?
  
  GLYCERIA:
                Sun tyyntymistäs varron.
  
  MESEMBRIUS:
  Tyynempi Tuoni ei kuin sydän tää. —
  Pudotit kääryn, jossa läksys seisoo.
  
      (Kumartuu ottamaan ylös paperirullaa, joka putoaa Glycerian
      vaatteen laskoksesta.)
  
  Mit' tää on?
  
  GLYCERIA:
               Isä!
  
      (Tahtoo estää häntä sitä lukemasta.)
  
  MESEMBRIUS (hämmästyneenä):
                    Kuolintuomioni! —
      (Tyynesti.)
  Se vie Carinukselle! — Ei, siin' on
  jo allekirjoitus. Siis liktorille!
  
  GLYCERIA:
  Sen liktorilta juuri tänään sain.
  
  MESEMBRIUS:
  Siis käsky täytäntöön! Miks viivyttelet?
  
  GLYCERIA:
  Siks että, isä, sua rakastan.
  
  MESEMBRIUS:
  En velaks sulta tahdo henkeäni.
  
  GLYCERIA:
  Mun henkeni sun käsissäsi on.
  
      (Repii rikki paperin. Vaitiolo.)
  
  MESEMBRIUS (harvakseen):
  Monesko oli kuolonkirja tuo,
  min rikki revit?
  
  GLYCERIA:
                   Miksi kysyt sitä?
  
  MESEMBRIUS:
  Elänyt siis ma oon sun armoillasi?
  
  GLYCERIA:
  ÄI' haasta noin! _Sun_ armoas _ma_ kaipaan!
  
      (Lähestyy häntä katse kauniisti rukoilevana. _Mesembrius_
      tuijottaa synkästi häneen. Vaitiolo. _Glyceria_ painaa
      päänsä hänen povelleen.)
  
  MESEMBRIUS:
  Kadutko?
  
  GLYCERIA:
           Mit' on katumus, en tiedä. —
      (Uneksien.)
  Vai sitä liekö, että souten yössä
  taloa taaton lähestyin ma usein
  ja katsoin kauan sitä niinkuin unen
  etäisen maata taikka kartanoa
  kuolleiden, jotka olen joskus nähnyt?
  Kuu paistaa kalpea sen portahille,
  siell' yksin istuu vanha, vanha ukko
  ja nainen nuori yrttitarhan tietä
  käy niinkuin aavistus... Ei lehti liiku,
  ei kukaan haasta... Seinät valkeat
  veen kalvoon kangastuvat, ympärillä
  puut tummat muistoja vain puhelevat,
  tarua kertoo taivas tähtikirja
  niin haikeaa, niin vaikeaa, niin tyyntä,
  kotoista, sentään vieraampaa kuin miero.
  Mut talo mykkä on. Vain varjot siinä
  elävät ja sen asukkaat on vainaat.
  
      (Vaitiolo.)
  
  MESEMBRIUS:
  Kotisi on se.
  
  GLYCERIA:
                Onnellisten koti.
  Ken siihen katsoo, silmä vettyy siltä
  ja rinta riutuu itkuun ihanaan.
  
      (Vaitiolo.)
  
  MESEMBRIUS:
  Mieleesi joskus eikö juolahtanut
  talohon tuohon sisään käydä?
  
  GLYCERIA:
                               Ei.
  Humisi Tiber tietään, kohtalot
  inehmoin kulkivat sen kuplain päällä
  ja kanssa kuplain vieri pursi pois.
  
  MESEMBRIUS:
  Kuhunka?
  
  GLYCERIA:
           Sinne, missä elin: myrskyyn.
  
  MESEMBRIUS:
  Takaisin etkö ikävöinyt tyyneen?
  
  GLYCERIA:
  Siell' oli autuaitten asuinsija.
  
      (Vaitiolo. _Mesembrius_ seisoo hervottomana paikallaan. Hänen
      kätensä hapuilee vain kuin anteeksi antavana hivelläkseen
      Glycerian suortuvia.)
  
  MESEMBRIUS:
  Kas, kuuta korkeaa! On keski-yö.
  
  GLYCERIA:
  Pian päivä koittaa. Silloin surmaa minut! —
  
      (_Mesembrius_ painaa huulensa hänen otsalleen ja kääntyy pois
      itkien äänekkäästi. _Glyceria_ irtautuu hiljaa hänestä.
      _Mesembrius_ kohottaa äkisti tikarin ja syöksee sen omaan
      sydämeensä. Vaipuu maahan. _Glyceria_ käännähtää nopeasti.)
  
  — Isäni! Isäni! Mit' teit sa?
  
  MESEMBRIUS:
                                Tein,
  mik' oikein oli: velka velasta.
  
      (Kuolee. Pitkä vaitiolo. _Glyceria_ peittää hänen ruumiinsa
      vitkalleen.)
  
  GLYCERIA:
  Kuollut. —
      (Nousee.)
            Ma syyllinen? Ja kuitenkin
  edestään sata kertaa kuollut oisin.
  Mut tavata ma _tahdoin_ Manliuksen.
      (Miettii, tulee etualalle.)
  Hän teeskenteli, sen nyt selvään huomaan,
  minulle vannoessaan lempeänsä...
  Mut _miks_ sen teki hän? En sitä tiedä.
  Tahtoisin tietää. — Minut murhata —
  hän aikoisko? Sen ois hän voinut tehdä,
  ei tehnyt. — Mitä multa tahtoo hän?
      (Miettii, istuu leposohvalle.)
  Carinuksenko suosiota? — Ei.
  Valtaa vai rikkautta? — Ei, en arvaa.
      (Ojentaa käsivartensa, hymyilee.)
  En tiedä, mitä multa etsii hän,
  sen tiedän vaan, mit' etsii, kaiken saa hän!
  
      (Chloë tulee perältä.)
  
  CHLOË:
  Mies seisoo ulkona, mi pääsyä
  luo vartoo valtiattaren. — Hän antoi
  tään sormuksen.
  
  GLYCERIA (vilkaisten sormukseen):
                  Se on hän itse! —
      (Nousee nopeasti, katsoo peiliin.)
                                    Taivas!
  Mun kasvoni on vallan väännyksissä. —
  Mies sisään käske! —
      (Chloë menee.)
                       Lydia!
  
  LYDIA (oikealta):
  Täss' olen.
  
  GLYCERIA:
              Mun lämmin kylpyni!
  
  LYDIA:
  On valmis.
  
  GLYCERIA:
             Varro! —
  Nää hajuvoiteet kaada ammehesen!
  
  CARINUS
  Jo tullaan. Pois! — Hyminä hiljainen
  tulijan askeleita tervehtäköön.
  
      (Pois oikealle. Näyttämö hämärtyy. _Orjat_ tulevat ja kantavat
      äänettömästi pois ruumiin. Heti heidän perästään joukko
      _orjattaria_, jotka kylvävät kukkasia permannolle. — _Kaikki_
      pois. Verhojen takaa hiljaista soitantoa. — _Carinus_, vaippansa
      peitossa, tulee perältä _Chloën_ saattamana.)
  
  CHLOË:
  Täss' odota! Pian saapuu valtiatar.
  
  CARINUS:
  Odotus ihana! — Kas tässä, neito!
  
      (Tarjoaa rahaa hänelle.)
  
  CHLOË (veikeästi):
  Ei, herrani.
  
  CARINUS:
               Kuin? Kulta lempeen kuuluu
  kuin kehys tauluhun. — Miks ota et?
  
  CHLOË:
  Talossa tässä oteta ei mitään,
  vain tarjotaan.
  
  CARINUS (lähestyen):
                  Siis mulle mitä tarjoot?
  
  CHLOË:
  Tään niijauksen.
  
      (Väistyy.)
  
  CARINUS:
  Etkö enempää?
  
  CHLOË:
                Ken liiaks anoo, vähimmälle jää.
  
  CARINUS:
  Sep' oiva lause! — Liikaa pyydänkö,
  kun pyydän suudelmaa.
  
  CHLOË:
                        Jos liian usealta pyydät.
  Kentiesi, herra.
  
  CARINUS:
                   Pistit! —
  Sull' onko suussas samallaista monta
  pikkuista piikkiä?
  
      (Lähestyy.)
  
  CHLOË (väistyen):
                     Niin monta kuin
  sun sydämessäs pyydettä.
  
  CARINUS (lähestyen):
  Siis mulle mitä tarjoot?
  
  CARINUS:
                           Siis niitä
  on yksi vaan.
  
  CHLOË:
                Miks kahdesta siis puhut?
      (Ilkkuen):
  Sun kieles kangertaa.
  
  CARINUS:
                        Ma antaudun.
  Tehkäämme aselepo!
  
  CHLOË:
                     Tarpeetonta
  rauhasta haastaa, missä sotaa ei.
  Hyvästi jää!
  
  CARINUS:
               Mut anteeks-antosi?
  
  CHLOË (hymyillen hurmaavasti):
  Valmiina huulillani odottaa
  sun rikkomistasi.
  
  CARINUS:
                    Siis rikon ensin
  ja anteeks anon suudelmalla jälleen.
  
      (Tahtoo suudella häntä. _Chloë_ livahtaa pois kuin lintu hänen
      käsistään ja häviää. _Glyceria_ tulee. _Carinus_ aikoo rientää
      vastaan hänelle.)
  
  GLYCERIA:
  Sinister! — Ei, äl' lähesty! Myös älä
  minulle haasta! —
      (Viittaa istumaan hänet.)
                   Suo _mun_ haastaa! Tiedän
  sun mieheksi, mi miekoin paremmin
  kuin kielin haastaa voi. Siks vaikene!
  En sulle tahdo teeskennellä, vaikka
  sun tiedän mulle teeskenteleväsi.
  Sua lemmin, lempinyt oon lapsest' asti
  ja suurin autuuteni ollut ois
  syliisi haihtua kuin rusko päivään.
      (_Carinus_ levittää käsivartensa.)
  Ei, ei! Se paikka nyt ois siskoni,
  ellei hän kuollut ois. — Kun menettänyt
  sun olin, oli toinen toivo mulla:
  sun kädestäsi saada surmani
  tai sinut surmata. —
  
      (_Carinus_ vavahtaa. _Glyceria_ katsoo häneen päätään
      nyykähyttäen.)
  
                      Sun silmäs nähdä
  ma tahdoin kuolon usten kuumottaissa.
  Siks sinut tänne kutsuin ma. Sinister!
  Ei toinen meistä elä aamuun asti.
      (_Carinus_ tarttuu äkisti tikariinsa.)
  Ma näen, että, _sinä_ aiot elää! —
  Samapa mulle, mutta luojan maa
  on liian ahdas molemmille meille.
  Kaks ihmistä jos toistaan kerran vihaa
  niinkuin me kaksi...
      (_Carinus_ tekee epäävän liikkeen.)
                       Niin, äl' epää sitä,
  sa mua vihaat sanomattomasti! —
  Minäkin sinua. — Mut kuolon suussa
  mun salli kysyä: _miks_ mua vihaat?
      (_Carinus_ tekee jälleen epäävän liikkeen.)
  Siks että sua rakastan ma? — Enhän
  ma sulta vaadi mitään. Pyydän vaan
  sua aina rakastaa. Se aarteheni
  on kallein kaikista. —
      (_Carinus_ vie käden sydämelleen.)
                        Sa julma olet.
  Se onhan oikeutes. — Mut virka, kuinka
  sua suututtamatta ma elää voisin?
  Tahdotko, että Roomasta pois muutan?
  Kiusaako sua siis mun katsantoni
  niin suuresti? Niin ruma olenko?
      (_Carinus_ eittää pontevasti kädenliikkeillään.)
  Jos tahdot, teen sen. Sopen syrjäisen
  ma etsin, elän hiljaa, muistelen
  sinua, kudon vöitä kultaisia,
  ja onnellinen oon. Jos tahdot, kuolen.
  Silloinko leppyisit? —
  
      (_Carinus_, voimatta pidättää itseään enää,
      syöksyy hänen eteensä polvilleen.)
  
                        Pois nouse! Istu
  mun viereeni! Tai yksin istua
  kentiesi tahdot? Miten palvella
  sinua voisin? Onko nälkä sinun
  tai jano? Tahdotko mun vaikenemaan
  vai puhumaan? — Tai ehkä tahdot minut
  jalkaisi juureen istumahan, että
  kätesi leikkiä vois kutreillani.
  Tee niin, ja muista niitä sormitellen
  Sophroniaa!
  
  CARINUS (syleillen häntä):
              Sua yksin, yksin muistan! —
  Haa, Manlius Sinister! Onni tää
  on liian suuri sulle. Enää sitä
  en varastaa ma voi. — _Mua_ lemmi, neito!
  
  GLYCERIA:
  Kuin? Etkö olekaan sa siis Sinister?
  
      (Karkaa ylös.)
  
  CARINUS:
  Carinus olen. Vaippa pudotkoon!
  
      (Esiintyy keisarillisessa puvussa. _Glyceria_ pakenee
      peljäten häntä toiselle puolen näyttämöä.)
  
  GLYCERIA:
  Haa, näky kuoleman! Mua kurjaa, kurjaa!
  
  CARINUS:
  Mua kuullos!
  
  GLYCERIA:
               Ääntäsi en sietää voi
  Sun täällä-olosi on iljetys
  inehmoin, jumalien nähdä. Poistu!
  
  CARINUS:
  Sua lemmin.
  
  GLYCERIA:
              Lempes saastuttaa tään paikan.
  Pois lähde!
  
  CARINUS:
              Lausu, mikä minussa
  huonompi Manliusta on. Miks häntä
  rakastat niin?
  
  GLYCERIA:
                 Miks? Hän on jumala!
  Sun koko sielus, ruumiis, valtakuntas
  vaa'assa paina ei niin paljon kuin
  yks hänen hapsensa. Ja sinä kysyt!
  
  CARINUS (purren kuullaan):
  Kysyisin enemmänkin, jos ma vaan
  tietäisin, että vastauksen saisin.
  
  GLYCERIA:
  Kun suutas vaientaa en voi, niin kysy!
  
  CARINUS:
  Sa häntä varrot?
  
  GLYCERIA:
                   Niin, ma varron häntä.
  Ja vaikka antais Brahman yöhön asti
  hän vartoa mun, odotuskin oisi
  tuo ihanampi kuin sun läsnä-olos!
  Oletko kysynyt?
  
  CARINUS (painokkaasti):
                  En vielä kyllin. —
  Annoitko hälle sormuksen?
  
  GLYCERIA:
                            Sen annoin!
  Sen hältä varastit, jo tiedän. — Tullut
  jo kysymystes loppu onko?
  
  CARINUS:
                            On.
  Mut sormusta en varkain vienyt, hältä
  sen sain.
  
  GLYCERIA:
            Sa valhettelet!
  
  CARINUS:
                            Miksi? Syy
  kai valheellakin olla pitää. Ethän
  sa omakseni silti tulle, jos
  Sinister konna on.
  
  GLYCERIA:
                     Hän vertaisesi?
      (Äärettömällä ylenkatseella.)
  Alentain häntä itse nousevasi
  sa luulet kai? — En sua usko! Vaikka
  valoja mulle vannoisit niin monta
  kuin päivää vuodess' on ja päivässä
  kuluvaa hetkeä: sa varastit
  häneltä ensin sormuksen ja sitten
  varastaa lempeni sa tahdoit. Varas
  sa olet, pysyt! — Pyhät jumalat!
  Kuin, kurja, saatoinkaan niin erehtyä!
  
  CARINUS:
  Sa etkö uskois sittenkään, jos sulle
  todistajaksi hovin kaiken toisin,
  ett' antoi sormuksen hän, vastalahjaks
  sai valtakuntani. Tän' yönä hän
  on keisari.
  
  GLYCERIA (katsoo häneen, nyykäyttää päätään):
              Siis Manlius on kuollut.
  
  CARINUS:
  Hän elää.
  
  GLYCERIA:
            Ei, hän täällä ois!
  
  CARINUS:
                                Ma olen
  nyt täällä.
  
  GLYCERIA (raivoten):
              Niin, ja kautta kuolon vannon,
  et elävänä täältä lähde! Henki
  hengestä!
  
  CARINUS:
            Helmassasi kuolla tahdon.
  
  GLYCERIA:
  Sua ylenkatson.
  
  CARINUS (lähestyen):
                  Sinut pyyteilläni
  ma ympäröitsen niinkuin pilvellä.
  Ah, armas!...
  
  GLYCERIA:
                Pois!
  
  CARINUS:
                      Sua lemmin.
  
  GLYCERIA:
                                  Auttakaa!
  
  CARINUS (syleillen häntä):
  Sa huudat turhaan. Nyt et pääse multa.
  Meressä, maassa ei niin mahtavaa,
  ken irroittaa tään käden uskaltaisi
  sun uumiltasi pois.
  
  GLYCERIA:
                      Siis tulkoon tuli
  mun auttajakseni!
  
      (Riuhtaseikse irti, tempaa pääkallolampun käteensä ja tekee
      sen ylitse noitamerkin. Liekki leimahtaa lampusta. Veripunainen
      loimo valaisee huoneen. Samassa taustassa ääretöntä meteliä,
      ryskettä ja jyrinää.)
  
  CARINUS:
                     Glyceria!
  
      (_Glyceria_ häipyy lamppu kädessään erään esiripun taa.
      _Carinus_ yrittää seurata häntä, liekit lyövät häntä vastaan
      kaikkialta pääkalloista.)
  
  Apua! Apua! Hoi!
  
  MARCIUS (tulee perältä kiireesti):
                   Keisari,
  kapina puhjennut on itämailla,
  armeija huutanut on keisariksi
  Diocletianuksen. Sua etsimme.
  Mitä on tehtävä?
  
      (_Carinus_ seisoo kuin ukkosen iskemänä. _Aevius_ y m. tulee.)
  
  AEVIUS:
                   Pois pakoon, pakoon!
  Kavahda, keisari! Jo kansa luopuu,
  kaduilla Rooman taistellaan, ei joukot
  meit' enää tottele.
  
  CARINUS (tuijottaen eteensä):
                      Siis tuli loppu!
  
      (_Mavius_ y.m. tulee.)
  
  MAVIUS:
  O, keisari, sun henkes vaarass' on!
  Käy kansan aalto tännepäin, se kuohuu
  kuin valtameri. Surmaa huudetaan
  ja kuolemata keisarille. Pakoon!
  
  CARINUS:
  Valmiiksi laiva laittakaa! Ma lähden.
  Sikeliasta suojaa etsikäämme!
  
      (_Manlius_ tulee täydessä sotapuvussa. Joukko sotureita
       hänen seurassaan.)
  
  MANLIUS:
  Ei, keisari, vaan orhin selkään istu,
  käy eteen joukkojesi uskollisten!
  Kaduilla rauha on, ja kasarmeissa
  ei yhtään sotilasta, jok' ei seurais
  Caruksen poikaa maailman ääriin asti.
  Polkaise! Legionat nousee maasta.
  
  CARINUS:
  Puhutko totta?
  
  MANLIUS (sotilaitten puoleen kääntyen):
                 Vastatkaa _te_ hälle!
  
  SOTILAAT:
  Eläös kauan, keisari Carinus!
  
  CARINUS (ojentaen kätensä Manliukselle):
  Sen sinä tehnyt olet! Kuinka voin
  sua kiittää?
  
  MANLIUS:
               Kiitoksiin ei aikaa nyt.
  On joukot koottavat, on lähdettävä
  sotahan soitatellen, voitettava
  Diocletianus, kotkain kultaisien
  paisteella päivä pimennettävä.
  Ken Roomaa uhmailee? Ken keisaria?
  Parempi, ettei syntynyt hän ois!
  
  CARINUS:
  Mars itse uljaammin ei haastaa voisi.
  Siis sotaan!
  
  KAIKKI:
               Sotaan! Sotaan! Taistelohon!
  
      (Aikovat perälle. _Manlius_ on temmannut esiripun syrjään,
      mutta peittää samalla silmänsä häikäistyneenä. Näkyy pilarien
      lomitse palava kaupunki ja _Glycerian_ hurjistunut hahmo
      eräällä ulkonevalla parvekkeella. Tekee noita-merkkejä, pitää
      yhä pääkallo-lamppua kädessään. Pitkät tulenliekit sinkoilevat
      yli yöllisen taivaankannen. Kaikilta pääsee ehdoton kauhunhuuto:)
  
  _Rooma palaa!_
  
      (Tyrmistynyt vaitiolo.)
  
  Esirippu.
  
  
  
  
  VIIDES NÄYTÖS.
  
  
      Taistelukenttä. Vasemmalla etualalla keisarillinen teltta, jonka
      ovella _kaksi vartiaa_. Perällä pieni kumpu, kummun takana leiri,
      palanen tasankoa ja vastapäistä vuorenrinnettä. Aamuhämärä. Joku
      tähti tuikkii vielä valkenevan taivaan kannella.
  
  1:NEN VARTIA:
  Sull' onko kultaa?
  
  2:NEN VARTIA:
                     Ei! Mut sillä mitä?
  
  1:NEN VARTIA:
  Voisimme arpaa heittää kerran, kaksi.
  Carinus nukkuu vielä. Pitkäksi
  käy aika seista tässä saakka aamuun.
  
  2:NEN VARTIA (haukotellen):
  En viitsis, veikko, vaikka oisikin
  minulla kultavuori.
  
  1:NEN VARTIA:
                      Miksi et?
  Hävinnyt liikaa lienet viime yönä.
  
  2:NEN VARTIA:
  Mitäpä kullasta, jos sillä et
  sa mitään saa! Vaikk' oisit rikkahampi
  kuin Kroisos, sentään olet köyhä kuin
  Diogenes, jos sull' ei tilaisuutta
  aarteitas tuhlata. —
      (Haukottelee jälleen.)
                      Tää sodankäynti
  minusta hengen ottaa.
  
  1:NEN VARTIA (nauraen):
                        Ymmärrän.
  Sua miellytä ei keisarimme tapa.
      (Huokaisten.)
  Hän elää niinkuin filosooti.
  
  2:NEN VARTIA:
                               Nähnyt
  eloa kurjempaa en vielä koskaan!
  Ei juhlia, ei juominkeja, ei
  ees yhtään tummaa orjatarta! Milloin
  viimeksi viiniäkin juonut lienen?
  
  1:NEN VARTIA:
  Carinus itse juo vain vettä silkkaa.
  
  2:NEN VARTIA (sylkäisten):
  Ja mitä syö hän? Lientä kamalaa! —
      (Koetellen vatsaansa.)
  Kahdessa kuussa olen laihtunut,
  niin että lävitseni tähdet tuikkii.
  En tiedä, eteen Briseis-hempukkani
  Roomassa kuinka koskaan tulla tohdin.
  Hän mua naurais kuollaksensa!
  
  1:NEN VARTIA:
                                Sama
  sinulle kelvannee, mi keisarille.
  
  2:NEN VARTIA:
  Mi hulluus! Maata kilpi päänsä alla,
  rämeitä, soita rämpiä, kun voisi
  unehen käydä haahkan-untuville
  ja syödä hanhenmaksaa!
      (Maiskauttaa huuliaan.)
                         Ah! — Mut sehän
  on selvä merkki järjen heikkoudesta.
  
  1:NEN VARTIA:
  Ja ken on kaikkeen tähän syypää?
  
  2:NEN VARTIA (äreästi):
                                   Ken!
  Sinister, konna tuo, mi hulluttanut
  on keisarin. Ma häntä vihaan. — Mutta
  kenties sa kielit hälle?
  
  2:NEN VARTIA (katsoo ympärilleen):
                           En! Myös minä
  mitattomasti vihaan Manliusta.
  En tiedä, kun vaan kuulenkaan sen nimen,
  mun valtaa silloin raivo villi aivan,
  ma vimmastun, ma kimmastun, ma suutun
  kuin härkä punaiselle. — Miksi? Tiedä
  en syytä, mutta mull' on moinen sisu.
  
      (_Glyceria_, vaikeassa puvussa, kultaristi kädessään,
      näkyy kummulla yhä selkenevää taivaanrantaa vasten.)
  
  2:NEN VARTIA:
  Toveri! Näätkö?
  
  1:NEN VARTIA:
                  Mitä?
  
  2:NEN VARTIA (kuiskaten):
                        Naisen tuon!
  Hän seuraa sotajoukkoa kuin varjo
  Roomasta saakka.
  
  1:NEN VARTIA:
                   Tuoko mielipuoli?
  
  2:NEN VARTIA:
  Öin ennen taistoa hän ilmestyy.
  Ken hänet kohtaa, nää ei huomispäivää.
  
  1:NEN VARTIA:
  Leirissä kerrotaan, hän ett' on ollut
  papitar kuoleman ja siksi pyhä.
  
  2:NEN VARTIA (vavisten):
  Ei, velho on hän. Nähty lentävän
  hän siell' on kaarnesiivin mustin, missä
  tulisin taisto riehui.
  
  1:NEN VARTIA:
                         Katso! Katso!
  
  2:NEN VARTIA:
  Lukuja hirmuisia lukee hän.
  Tää päiv' ei koskaan kunnialla pääty.
  
  1:NEN VARTIA:
  Jotakin haastaa hurja. Kuunnelkaamme!
  
  GLYCERIA:
  Roomalle turmaa! Kuolo keisarille!
  
      (Pitää kultaista ristiä kädessään korkealla ilmassa, tekee
      liikkeitä toisella kädellään kuin kylväisi häviötä ja
      onnettomuutta kaikkiin ilmansuuntien. _Vartijat_ katsovat
      kauhistuneina. Näky häviää. Aamuruskon ensimmäiset säteet
      singahtavat kummun ylitse. — _Carinus_ ja _Manlius_, täysissä
      sotapuvuissa, tulevat teltasta. Joukko _sotapäälliköitä_
      heidän jälessään.)
  
  CARINUS:
  Sep' oiva uni! On kuin kylpenyt
  nuoruuden lähtehessä oisin. Tänään
  on lankeava Rooman arpa. Mitä
  siit' uskot, Manlius?
  
  MANLIUS:
                        En usko: _tiedän_,
  tän' iltana sun onnes tähti täyttyy.
  
  CARINUS:
  Niin luulen minäkin. Kaikk' ennusmerkit
  on myötäiset ja Quaterquarcus lausui,
  ett' tänään valtakunta pelastuu.
  Mut enemmän kuin suoliin eläimien
  ja lintuin lentohon ma luotan tähän
  tunteesen voiman, joka suonissani
  kiireestä kiertää kantapäähän saakka.
  Ei petä se, jos pettää kaikki muu.
  — Manlius! Me voitamme!
  
  MANLIUS:
                          Me voitamme!
  
  CARINUS:
  Siis merkki taistelon! Ja pauhatkoot
  pasuunat, torvet! Se mun korvilleni
  suloisin soitto on. Tään teltan ohi
  armeija käyköhön, kuin juhlaan käyköön!
  Elämä juhlaa on.
  
  MANLIUS:
                   Myös kuolo eestä
  Carinus-keisarin ja Rooman vallan!
  
      (Antaa merkin. Osa _sotapäälliköistä_ rientää pois, osa jää vielä
      keisarin seurueesen. _Carinus_ ja _Manlius_ rientävät kummulle.
      _Legionat_ marssivat kummun tuonpuolitse kiiltävin kotkin ja
      kaikuvin torventoitotuksin.)
  
  CARINUS:
  Manlius! Tunnetko maan vapisevaa?
  Se _mun_ on sotajoukkoni!
  
  MANLIUS
                            Sun yksin.
  Parempaa toista ei maanpiiri tunne.
  
  CARINUS:
  Näetkö, kuinka silmä jokaisen
  riemusta säihkyy, kuinka peitsin, miekoin
  he mua tervehtää? — Haa, terve pojat!
  
  SOTILAAT:
  Kolmasti terve, poika Caruksen! —
  
  CARINUS (synkistyen):
  Pojaksi taaton tervehtää he mua.
  En vielä omaa nimeäin ma kanna.
  Mut kerran kantava sen oon, ma vannon
  sinulle, Manlius! — Teit väärin, minut
  kun tappotantereelta estit.
  
  MANLIUS:
                              Siellä
  ei paikka keisarin. On henkes kallis.
  Kummulta tältä kaikki nähdä voit;
  mit' tapahtuu. Tää ystävän on neuvo.
  
  CARINUS:
  Sen tiedän. Mielelläni kuitenkin
  oisinpa itse miekanleikkiin käynyt.
  Tää pelkuruudelta voi haiskahtaa.
  
  MANLIUS (innokkaasti):
  Ken tuota tohtis uskoa? Sa oothan
  monessa kahakassa näyttänyt
  jo mieles urhouden. Ei miestä yhtään
  leirissä, jok' ei sua kunnioita.
  
  CARINUS:
  Sen teetkö sinäkin?
  
  MANLIUS (välttäen):
                      Miks sitä kysyt?
  
  CARINUS:
  Siks että itse kunnioitan sua.
  Tiedäthän: ystävyytes ylempi
  minulle on kuin Rooman valtakunta.
  Kuin kiittää koskaan sua kyllin voinen!
  Mit' oisin ilman sua? Itsekäs,
  ärtyisä lapsi, omaa voimaa vailla,
  hovini narri, naisten naurattaja.
  Minusta olet miehen tehnyt. Siitä
  sinulle miehen kiitos!
  
      (Ojentaa kätensä hänelle.)
  
  MANLIUS (kaksimielisesti):
                         Suurempaa
  lie toivonut en onnea mä koskaan.
  
      (Seisovat käsi kädessä kummulla. Hetken vaitiolo.)
  
  CARINUS:
  Näetkö, joukot järjestyvät jo,
  tasanko peittyvi miesparvin uljain,
  käy alas vuoriltaan Diocletianus
  ja vastarinnan laatii. — Manlius!
  Pian taistellaan!
  
  MANLIUS:
                    Kas, taistellahan jo,
  tomuhun uppoo miekat, peitset, sieltä
  ja täältä välkähtää vain säde kuin
  raosta pilven. Kuuletko? Ne huutaa:
  _Victoria Carinus-voittajalle!_
  
  CARINUS:
  Mut huudot lakkaa. Tomupilvet vyöryy
  jo tännepäin, ei enää suurin aalloin,
  vaan pienin pirskehin. Mies miestä vastaan
  nyt tapellaan. — Haa, mik' on huuto tuo?
  Hajan on joukkoni.
  
  MANLIUS (nopeasti):
                     Sun joukkojasi
  huonosti johdetahan. — Keskirinta
  Diocletianuksen on heikoin, siihen
  siis hyökkäys on tähdättävä. — Rivit
  nuo ensimmäiset ovat uhrattavat. —
  Germaanit vastaan phrygiläisiä! —
  He pitkin pistimineen voivat heiltä
  hevoset turmella.
  
  CARINUS:
                    Nää viestit viekää!
  Ei hetkeäkään ole tuhlattava.
      (_Sotapäälliköt_ pois.)
  Nopeesti! — Manlius mua yksin suojaa.
  Ja jos tään taistelon me voitamme,
  sun nimitän ma varakeisariksi
  Egyptin, Kreikan ynnä Itämaiden.
  
  MANLIUS:
  Me voitamme!
  
  CARINUS:
               Manlius, me voitamme
  ja hallitsemme maita mantereita,
  sa itää, länttä minä, lempeydellä
  molemmat, eikä päivä laske, jota
  miljoonat alammaiset siunais ei.
  Oikeutta tehden, hyvää palvellen
  me uuden onnen ajan perustamme,
  ja kautta kaiken Rooman valtakunnan
  on käyvä niinkuin kuiske öljypuun.
  
  MANLIUS:
  Se käypi jo, se aika alkaa jo.
  Näetkö? Vihollisten keskus huojuu,
  se horjuu, katkeaa kuin kaisla. Katso:
  jo voitokkaina legionat vyöryy
  aukosta sisähän. — _Victoria
  Carinus-voittajalle!_
  
  CARINUS:
                        Kaikkialla
  Diocletianus lyödyin joukoin väistyy
  vuortensa solihin. Hänt' ajetahan...
  Manlius! Ma olen voittanut.
  
      (Kääntyy riemusta hurmautunein kasvoin ystäväänsä. _Manlius_
      kohtaa hänen katseensa synkkänä, liikkumattomana kuin haudan
      haamu.)
  
  MANLIUS:
                              _Myös minä_.
  
      (Paljastaa miekkansa.)
  
  CARINUS (huomaamatta hänen muutostaan):
  Mun nimeäni huudetahan. Sinne
  siis riennän! — Kerallani käy, Sinister,
  kuningas Kreikan, Egyptin ja Idän.
  Yhdessä meidät nähkööt legionat
  kuin vasta maailma. Pois! Joutuin! Joutuin!
  
      (Aikoo mennä. _Manlius_ astuu synkkänä hänen tielleen.)
  
  MANLIUS:,
  Et liiku paikaltas.
  
  CARINUS:
                      Mit' tarkoitat?
  
  MANLIUS:
  Sanasen kanssas ensin haastaa tahdon.
  
  CARINUS:
  Satakin sanaa, mutta toiste, toiste!
  Ei aikaa nyt! Ne huutaa, kuuletko:
  _Victoria Carinus-voittajalle!_
  Isäni poika vain en enää ole,
  vaan itse voittaja.
  
  MANLIUS:
                      Tuo huuto on
  sun kuolinlaulusi.
  
  CARINUS (katsoo häneen hämmästyneenä):
                     Miks hahmos muuttuu,
  miks silmäs synkkä on ja miekka kirkas
  kädessäs välkähtää? — Ah, Manlius!
  Oletko järjiltäsi? — Minä itse
  se olenhan, Carinus, ystäväsi.
  
  MANLIUS:
  Sa kuolet nyt, _Carinus-voittaja_.
  
  CARINUS:
  Lasketko leikkiä? — On julma pila.
  Jos jollakin sua joskus loukkasin...
  _Jos_ tehnyt lien sen, tietämättäni
  sen tehnyt lienen ... hyvittää sen tahdon.
  Mut toiste! Nyt ei siihen aikaa. Tule!
  Huomenna haastelkaamme tästä.
  
  MANLIUS (kolkosti):
                                Koskaan
  ei sulle enää koita huomispäivä. —
  Tee tilis kanssa elämän! Sa kuolet.
  
  CARINUS:
  Mut miksi, miks? Syy toki lausuhan!
  Mik' äkkiä näin muuttanut on mieles?
  Herjausko? Parjausko? Pahat kielet
  välimme turmellehet lienee? Vai
  kannatko kaunaa mulle muinaisista?
  Glycerian tähden?
      (Hymyillen.)
                    Itse tarjosithan
  sa hänet mulle, häntä en ma saanut.
  Se siis ei vihas syy. — Mik' on se? Sano!
  
  MANLIUS (hetken vaitiolon jälkeen):
  Tuon neidon kristityn sa muistat, joka
  etehes saatettiin?
  
  CARINUS:
                     En muista. Kuka? —
      (Koettaen jälleen hymyillä.)
  Oliko kaunis hän?
  
  MANLIUS:
                    Hän oli hyvä,
  suloinen, lempeä kuin illan kaste
  kimalteleva laaksoiss' autuaitten.
  Povensa puhdas oli, äänensä
  hymisi niinkuin hymni, suortuvansa
  valuivat hartehille valkoisille
  kuin uni aatoksille ankeen rinnan.
  Mi kirkastus ol' hänen kasvoillansa
  ja hänen silmässään mik' aavistus
  maist' etäisistä, joit' ei tieto tunne!
  Sa kysyt, oliko hän kaunis. Ei,
  hän oli pyhä.
  
  CARINUS:
                Kaiken uskon tuon,
  kun sinä kerrot siitä. — Ken hän oli?
  
  MANLIUS:
  Mun morsioni.
  
  CARINUS:
                Ollut morsiosi
  Glyceria ei?
  
  MANLIUS:
               Ei milloinkaan! — Hän oli
  Glycerian sisar.
  
  CARINUS (henkeään pidättäen):
                   Missä on hän nyt?
  
  MANLIUS:
  Hän tappoi itsensä sun tähtesi.
  
  CARINUS (nauraen väkinäisesti):
  Ei totta lie se! Haastat haavehia.
  
  MANLIUS:
  Ma haastan niinkuin haastaa kuolon laki.
  
  CARINUS:
  _Mun_ tähteni? Mit' tarkoitat sa sillä?
  
  MANLIUS:
  Sa häntä himoitsit: sait kuolleen ruumiin.
  
  CARINUS:
  Siks tehdä mun nyt tahdot ruumihiksi?
  
  MANLIUS:
  Sen teenkin, kautta taivahan! Nyt kuole!
  
      (Lähestyy uhkaavana.)
  
  CARINUS:
  Miks et mua surmannut siis ennemmin?
  
  MANLIUS:
  Sun nähdä tahdoin onnes kukkulalla.
  
  CARINUS:
  Sun kostosi ei ole ihmisen!
  
  MANLIUS:
  Mun kostoni on kosto jumalten.
  
      (Kohottaa miekkansa. _Carinus_ on väistynyt hänen edellään askel
      askeleelta taaksepäin. Yrittää puhua, tuntee tukehtuvansa.)
  
  CARINUS:
  Mut mahdotonta on se! — Mieti itse:
  se järjetöntä on, on tuhmaa tuiki!...
  Pitääkö kuolla mun työn tähden, jota
  ma tuskin muistan?... Kuolla juuri nyt,
  kun elämäni vasta ensi kerran
  päämäärän saamaisillaan on?... Kun elin
  vain aisteilleni, nautinnoilleni,
  mun elämäni langan ikuiseksi
  jumalat määrännehet näytti! Kun
  heräjän horroksesta, miesnä seison,
  tapani huonot heitän, hyödyks olla
  kun maalle, valtakunnalle ma voisin:
  ma silloin surmataan! — Haa, moista jos
  voi tapahtua alla taivaankannen,
  se taivas ilman tarkoitusta on,
  lait luonnon turhaa, turhaa ihminen,
  ja kaikki turhaa!
  
  MANLIUS:
                    Turhaa huutosikin.
  
      (Lävistää hänet miekallaan.)
  
  SOTILAAT:
  _Victoria Carinus-voittajalle!_
  
      (Rientävät riemuiten joka taholta näyttämölle. _Manlius_
      tempaa kultaisen kotkan keisarillisen teltan edestä ja
      kiirehtii vastaan heille.)
  
  MANLIUS:
  _Victoria, Diocletianus Caesar!_
  
      (_Sotilaat_ pysähtyvät, hämmästyvät ja polvistuvat äänettöminä
      kuolleen ruumiin nähdessään. _Glyceria_ ilmestyy kumman harjalle,
      kultainen risti kädessään. Kuvaelma: Carinuksen ruumis vasemmalla,
      _Manlius_ sen vieressä kultaisine kotkineen. _Sotajoukko_ oikealla
      ja taustassa polvistuneena. Täysi päivänpaiste valahtaa kumman
  yli.)
  
  GLYCERIA:
  Idästä päivä koittaa. Vuoret, maat
  jo valkenevat. Kultasäteet käy
  yl' erämaiden. Patsas Memnonin
  helisee sinertävän ilman halki
  kuin kantelo. — Kas, tähti mereen lankee!
  Se oli Rooman valtakunta.
  
  MANLIUS (itsekseen):
                            Mitä
  hän haastaa?
  
  GLYCERIA:
               Vait! Se kannel-soitto kasvaa,
  symbaalit yhtyy huiluin huminahan
  ja laulu ilman täyttää. Huuto käy:
  kuningas saapuvi!
  
  MANLIUS:
                    Hän tietä viittaa
  Diocletianuksen.
  
  GLYCERIA:
                   Miks laulu lakkaa?
  Miks päivä pimenee? Miks hiljaisuus
  ylitse virtain leviää kuin yö? —
  Haa, loimo punainen! Yöss' soditahan!
  Hevoset korskuu, miekat kalskaa. — Ah,
  kuningas kuolevi! —
      (Vaikenee valittaen. _Manlius_ on peittänyt kasvonsa vaipallaan.)
                     Ei, hän ei kuole,
  hän nousee haudastaan, hän ratsastavi
  valkeella orhillansa. Tähdet kirpoo
  sen kavioista, kussa jalka astuu,
  maailmat uudet syntyvät. Yö väistyy.
  Se erämaiden aamu on —
      (Polvistuu kuin rukoukseen.)
                         On poissa
  pimeys ja epätoivo, rinnan tuskat
  tuhannet; haihtuu sydän-syiden haamut
  ja veritahrat pestään. Puhtahana
  maa seisoo suuren elojuhlan tullen.
  Viikate välkähtää ja kuollut on
  inehmon heimo. Alas astuvat
  jumalat, valtikkansa murtavat
  ja unta uinumahan käyvät syvää.
  Pian erämaassa patsas Memnonin
  vain yksin aamunkoittehessa helää.
  
      Esirippu.
    
  
  



*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAAMIOITA III-IV ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.