The Project Gutenberg eBook of Näkymättömät tulet This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Näkymättömät tulet Kolminäytöksinen näytelmä Author: Eero Alpi Release date: July 26, 2025 [eBook #76569] Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY, 1924 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMÄT TULET *** language: Finnish NÄKYMÄTTÖMÄT TULET Kolminäytöksinen näytelmä Kirj. EERO ALPI Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924. HENKILÖT: HELEENA KORKEELA. TÄTI MIILI. VALENTI AHOMAA. PASTORI MARTTI HELJO. LIISU. Tapaus noin 50 vuotta sitten jossain Länsi-Suomessa. ENSIMMÄINEN NÄYTÖS. Suurehko kulmahuone talonpoikaistalossa. Perällä eteiseen johtava ovi. Vasemmanpuoleinen ovi johtaa muihin huoneisiin. Oikealla akkuna. Huoneen sisustus on hieman herrasmallinen, mutta ei silti liian kirjava eikä mauton. Päinvastoin osoittaa huonekalujen asettelu ja esineiden järjestely aistia. Siisteys on silmään pistävä. Akkunan luona on yksinkertainen sohva, pieni pöytä ja pari tuolia, jotka siististä ulkonäöstään huolimalla ovat kuitenkin varsin yksinkertaiset sekä sen laatuiset, ettei tämän huoneen vaikutus pääse vivahtamaan vierassalin tapaiselta, yhtä vähän kuin vasemmalla seinustalla olevat puiset, kokoon vedetyt parisängyt antavat sille erityisempää arkista leimaa. Pesukaappi, pyyheliinanaulakko y.m. Sopivassa nurkkauksessa olevan kauniin piirongin päällä on kuvastin. Jollakin seinällä on pari taulua, suurikokoisia väripainoksia, kullanvärisissä puitteissa. — Kalustuksesta täytyy katsojan kuitenkin jo heti alussa voida päättää, ettei olla säätyläiskodissa, vaan erittäin sivistyneessä maalaistalossa, jossa ei erikoisesti tahdotakaan mitään varsinaisia hienouksia matkia. Puhtaus ja sopusointu lankee kuin luonnostaan talonväen harrastuksiin kuuluvana. Lämmintä ja viihtyisää tuntua lisäävät kotikutoiset matot, jotka peittävät koko lattian. Kalusto on tyylillään vähän vanhanaikaisia, mutta hyvin pidettyä ja säilytettyä perua, piironkia kuvastimineen lukuunottamatta, jotka näyttävät myöhemmin hankituilla. ... Peräseinään oven lähelle on kiinnitetty suuret hirvensarvet, joissa riippuvat luotipyssy, ruutisarvi, patruunavyö ja vanha sapeli. Niiden vieressä erillisessä naulakossa uhkeat supsiiniturkit. Akkuna on peitetty kauttaaltaan valkoisella hurstilla, mikä seikka on huomiota herättävä. Oikea ja vasen määrätään katsomon puolelta. Huhtikuinen aamu, k:lo 7 aika. — Näyttämö on tyhjä. _Miili_, (jo 50 vuotta jättänyt, miellyttävä, surujuhlapukuinen nainen, näöltään ja käytökseltään tavallista talonpoikaisvaimoa huomattavasti hienostuneempi, istuu sohvapöydän vieressä olevalla tuolilla, helmassaan naisen talvinuttu, jonka kaulimia hän ommellen lailttelee kuntoon.) _Liisu_ (pienikokoinen, noin. 13—14 vuotias, vähämielinen huutolaistyttö, jonkun täysikasvuisen vanhoista vaatteista tehdyissä, huonosti sopivissa, mutta puhtaissa pukimissa, kirjavissa sukissa ja matalissa upokkaissa, hiukset huolellisesti jakaukselle kammattuina ja letitettyinä, seisoo hänen vieressään yleisöön päin, kädet ristissä ja laulaa lapsellisella äänellä) Tule Jeesuksen luo, tule nuorena, oi, Hälle uhriksi tuo kevätpäiväsi koi! Miten harmeta pääs sinä synnistä soisit, ja sun talves ja jääs vasta Herralle toisit! Ohi aikasi käy, kuten nukkuvan yö, ei sen liikettä näy, kun se voimasi syö. Vähän viivyttelet, sävel raukes jo raikas, yhä aikaelet, ohi on sinun aikas. Semmoinen se oli — niin kaunis laulu — eikös ollutkin kaunis — minä opin sen yhtenä ainoana päivänä — kun pastori opetti — se hyvä ja kaunis pastori — ei kukaan ole niin hyvä ja kaunis kuin pastori — paitsi Jeesus — ja pastori onkin Jeesuksen oma — hän toimitti Liisunkin Jeesuksen omaksi — Liisu pysyykin aina Jeesuksen omana lapsena — eikös se olekin hauskaa — voi sentäskin voi —! _Miili_ (lempeästi). Niin — sitten onkin helppoa olla hyvä ja tottelevainen, kun on Jeesuksen oma. _Liisu_. Ja Liisu tekee aina mielellään sitä mitä käsketään — ja rakastaa lähimmäisiänsä — Jeesuksen jälkeen Liisu rakastaa eniten pastoria ja sitten emäntää — ja teitä, Miili, — ja isäntää — isäntä-vainaata — voi sentäskin voi, kun kävi sillä lailla — se oli niin kamalan — Liisu itki peitteen alla koko sen yön — isäntä raukka — kun vesi virrassa on näin talvella niin kylmää ja mustaa — hyi hyi — ja sinne isännän täytyi — hukkua — voi sentäskin voi — ei ole yhtään mikään muu niin hirmuisen kauheata — kun ei pääse ylös — painuu vain sinne — — painuu — —. (Rupeaa itkemään) _Miili_. No, älähän nyt, pikku Liisu, — tiedäthän sinä, öitä isäntä nyt on taivaassa. _Liisu_ (kirkastunein silmin, huokaa). Niin, niin — Jeesuksen ja enkelien luona — voi sentäskin voi — vaikka makaakin vielä arkussa — tuolla vajassa — niin sittenkin — se on semmoista kovasti ihmeellistä, jota pahat ihmiset eivät usko eivätkä ymmärrä — mutta Liisu uskoo ja ymmärtää kun pastori on opettanut —. _Miili_. Kyllähän Liisu ymmärtää — tiedänhän minä —! _Liisu_. Ja Liisu on niin iloinen, kun emäntä lupasi, että Liisukin pääsee saattamaan haudalle. — Tule vaan, kyllä sinä jonkun rekeen mahdut, sanoi emäntä — niin emäntä sanoi — voi sentäskin voi —! _Miili_. Tietysti sinä mahdut! _Liisu_. Varmaan jo kohta lähdetäänkin — kun sukulaisetkin jo ovat kaikki tulleet — Miina tarjosi jo äsken kolmannen kupin kahvia — ja Valenti-herra puhelee heidän kanssaan. (Katsoo vasempaan oveen päin.) — Ei emäntä olekaan käynyt vieraita tervehtimässä. — Nukkuuko emäntä? _Miili_. En tiedä — kyllä hän pukeissa on — ehkä hän lepää. _Liisu_. Emäntä raukka — jäi yksin — voi sentäskin voi —! — Liisu rukoilee — ja koettaa toimittaa emännänkin Jeesuksen omaksi. _Miili_ (hymyillen). Se on kauniisti tehty. Niin pitääkin rukoilla lähimmäistensä puolesta. (Lyhyt vaitiolo) _Liisu_. Miili! _Miili_. No, mitä? _Liisu_. Onko Jeesus hyvin vihainen, jos jollakin hänen omallaan on semmoinen lähimmäinen, jota ei voi oikein rakastaa, eikä rukoilla hänen puolestaan? _Miili_. Parasta on, että Liisu kysyy sitä pastorilta, kun tapaa, kyllä pastori sitten selittää. _Liisu_. Niin — Liisu kysyy. (Lyhyt vaitiolo.) _Liisu_. Miili! _Miili_. No? _Liisu_. Liisu ei voi rakastaa isännän veljeä — Valenti-herraa. _Miili_ (katsoo häneen). Etkö? Miksi et? _Liisu_. Ei Liisu voi sanoa — vielä. — Liisu näki unen. —; Liisu Kysyy ensin pastorilta — sitten Liisu kertoo Miilille — kun Miili on niin hyvä Liisulle — aivankun isäntä-vainaakin. _Miili_. No niin — no niin. — Liisu menee nyt tupaan ja laittautuu kuntoon haudalle lähtöä varten! — Luulen, että meille jo vähitellen alkaa tulla kiire. — Sitten oitis lähdetään, kun kirkonkellot alkavat soida. Minäkin jo sain kuntoon tämän emännän turkiskauluksen. (Nousee.) _Liisu_. Liisu menee — ja laittaa itsensä kuntoon ja kuuntelee, koska kirkonkellot alkavat soida —. (Mennessään.) — Liisu laittaa itsensä kuntoon — ja kuuntelee — —. (Menee peräovesta). _Miili_ (nousee, menee vasemmalle, viipyen siellä vain silmänräpäyksen, palaa, ja rientää akkunan luo. Mennessään). Ei se kukaan muukaan voi olla -—! (Ravistaa hurstia ja tirkistää ulos. Hetken perästä iloisesti.) No niin, enkö sitä sanonut — hän se on — ja kirkkoherran hevonen ja reki — kyllä minä ne tunnen kirkkoherran vanha Kalle kuskipukilla — nythän minä eroitan jo vallan selvästi! — Täältä näkee paremmin kuin sieltä nurkkakamarin akkunasta. Katso nyt sinäkin, Leeni! (Kääntyy ja huomaa, ettei häntä olekaan seurannut se henkilö, jonka oli luullut tulevan perässään. Vähän ihmeissään.) Kas, sinnekö hän jäikin —? (Palaa takaisin vasemmanpuoleiselle ovelle.) Leeni — kuule — pastori se on — Martti! — Tule nyt katsomaan täällä! (Menee uudelleen akkunan luu. Ovi, joka ensi kerralla sulkeutui hänen jälkeensä, jää nyt auki. Mennessään.) Minä tunsin melkein varmasti jo heti kun näin niiden kääntyvän talvitiellä tänne ja arvasin —. _Heleena_ (ilmestyy sisään auki jääneestä vasemmasta ovesta. Hän on noin 24 vuotias, hento, sirovartaloinen, vaalea, ilmeisesti hyvin alakuloinen ja rasittunut, surupuvussa hänkin. Hän tekee sivistyneen vaikutuksen, joskaan talonpoikaisuus ei hänessäkään ole ihan täysin peittynyt. Puhuu hiljaa ja väsyneesti). Mitä sinä arvasit, Miili-täti? _Miili_ (joka on kohottanut hurstin kulmaa ylemmäs kuin äsken, jotta kirkas keväinen auringonsäde nyt lankee lattian yli). No — ettei reen perässä istu ainakaan kirkkoherra itse. _Heleena_. Ovatko ne sitten varmasti pappilan hevonen ja kuski? _Miili_ (purskahtaa kevyeen nauruun). Ettenkö minä niitä tuntisi! — Kirkkoherran täplikkään tamman tuntee koko pitäjä! _Heleena_ (ikäänkuin kiusaantuneena). Täti kulta, älä naura! (Pudistaa päätään lempeän surumielisesti.) Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa! _Miili_ (siirtyy hänen luokseen ja tarttuu häneen hellästi). Leeni rakas — lapsi rakas — sinähän olet aivan lopussa! — Kuinka mahdatkaan jaksaa seisoa haudalla? _Heleena_ (huoahtaa). Kai minä jaksan — täytyyhän minun jaksaa! (Kuin havahtuen.) Martti — niinkö — Marttiko tulee — tänne — nyt —? _Miili_. Niin — oitis minä arvasin, että nuori pastori —. Martti — tahtoo saattaa vainajaa hautaan surutalosta asti. _Heleena_. Mutta emmehän me ole häntä kutsuneet — emme ole kutsuneet muita kuin läheiset sukulaiset! _Miili_ (toimeliaasti). Sinä et, lapsi rakas, tätä nyt ymmärrä. — On aina juhlallisempaa ja sitä pidetään suurena asiana, että pappi on mukana jo surutalossa ruumiille veisattaessa silloin kun se kannetaan sisältä rekeen tai kärryille. Tavallisesti siinä on sellaisessa tapauksessa kanttoorikin. Ei heitä sitä varten koskaan erikseen kutsuta. He saapuvat itse, jos tahtovat jotain vainajaa erikoisesti kunnioittaa. Se on semmoinen vanha tapa täällä meidän puolessa. _Heleena_. Kyllä minä käsitän. _Miili_. Martti tekee hyvin kauniisti muistaessaan sinua näin huomaavaisella tavalla. _Heleena_. Minuako? _Miili_. Niin — sinua tietysti. Vähät hän meitä toisia sukulaisia tuntee. Muita tuskin lainkaan — paitsi minut ehkä muistanee kouluajoiltaan. Kun minä joka viikko kävin tuomassa sinulle kaupunkikortteeriisi kotieväitä, tapasin hänet usein istumassa siellä teidän tyttöjen »puulaakissa», joksi sitä asuntoanne nimititte. (Voimatta salata pientä veitikkamaisuutta.) Hän taisi olla miellyttävä ja iloinen poika, jonka seurasta te tytöt piditte? _Heleena_. Martti — niin — hän kävi joskus ohjaamassa siskoaan luvuissa — ei hän muuta. _Miili_. Todellakin! Heljon Hiljahan asui siellä myöskin. Aivanhan minä unohdin. Niitä tyttöjä oli siellä niin monta. (Menee taas akkunan luo, kohottaa hurstin kulmaa ja katsoo ulos.) Voi, kuinka tuota meidän kujatietämme on vieläkin hankalaa ajaa tänne taloon, vaikka sitä on jo minunkin tänne tuloni jälkeen aurattu kahteen kertaan — saati vielä eilenkin Vihtori ja Eevertti lapioivat sitä Valentin käskystä koko iltapuolen. — Käyden on pappilan Kallekin ajanut kujansuusta asti, — Kun eivät olekaan tuon paremmin saaneet noita pöykkyjä tasoitetuksi! Täytyy varmaan köyttää arkkukin lujasti kiinni rekeen. _Heleena_ (äkkiä kuin heräten). Niin — arkku lujasti kiinni rekeen, Miili-täti, ettei kaatuisi ja — ja — — — _Miili_ (katsoo häneen hellästi ja säälivästi). Oi voi sinun laitaasi, lapsukaiseni, — sinun paikkasi olisi vuoteessa, eikä täällä toisten parissa toimimassa ja touhuamassa. Sinä olet sairas — näkeehän sen päältäsikin. Nämä murheet ovat olleet liikaa sinulle. — Kunpa nyt vain kestäisit tämän viimeisen ikävän hetken! (Muistaa äkkiä.) Mutta varmaan on pappilan Kallo jo kuskannut pastorin pihaan! (Kurkistaa ulos.) Aiai, enkö sitä arvannut! Siinä juuri ajavat sisään portista! — Menetkö sinä, Leeni, häntä vastaan eteiseen, vai —? _Heleena_ (ikäänkuin vähän säikähtäen). Ei, ei? — mene sinä, Miili-täti, — mene sinä! (Liikahtelee hermostuneesti.) Minä — (Tietämättä itsekään mitä aikoo) — niin — minä — — — _Miili_. Sinä et ainakaan saa mennä saliin vieraiden seuraan suotta rasittamaan itseäsi. (Korjailee pukuaan ja hiuksiaan lähteäkseen vastaan.) Kun työntyivätkin tänne kaikki niin kovin aikaisin! — Minä olin ajatellut, että saattajat tulisivat niinkuin vasta tähän aikaan — kuten nyt pastorikin — ja olisi vain hätäpikaa juotu kahvit ja sitten lähdetty heti saattona kirkolle. (Hieman närkästyneenä.) — Mutta törmätä nyt ainakin paria tuntia aikaisemmin — melkein puoliyöstä —! No niin — kyllä minä menen pastoria vastaan—. Martti saakin tulla tälle puolen — minä tuon hänet tänne — mitä hän sinne vieraita kättelemään enää viimeisellä hetkellä —! (Sulkee vasemmanpuoleisen oven.) Jää sinä vain tänne. Ja istu nyt edes ja koeta levätä niin kauan kuin tässä vielä on vähän aikaa. Varmaan on Martilla sinulle joku virkistävä ja rauhoittava sana. Olettehan te lapsuuden leikkitovereita. (Heleena istua. Miili oikoo ja korjaa pöytäliinoja.) Ja muistaakseni pääsitte yhdessä ripillekin! (Heleena nyökkää.) No niin — onhan se sitten aivan luonnollista ja asiaankuuluvaakin, että hän tällä lavoin osoittaa ystävyyttään — kun nyt on täällä omassa pitäjässä apupappina. _Heleena_ (hiljaa). Martti oli aina hyvä — mutta emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen kuin menin naimisiin. _Miili_. Sitä suuremmalla syyllä, lapsukaiseni, — sitä suuremmalla syyllä! (Katsoo kaulassaan mustissa käädyissä riippuvaa pieniä kultakelloa.) — Hyvänen aika! Puoli kahdeksan jo! Meille tulee ihan todenteolla kiire. (Heleena nousee.) Ei, ei, istu nyt vaan rauhassa — minä menen! (Kuuntelee.) — Nyt taisi portaiden ulko-ovi käydä! Etteivät vaan alkaisi soittaa ruumiskelloja liian aikaisin! Minä sanon saman tien Valentille, että nyt vain laittautuvat ajoissa kuntoon. Sillä aikaa saa pastori juoda kupin kuumaa. — No, nyt. hän tuli eteiseen! (Menee peräovesta. Heti sen jälkeen). _Valenti_ (kuuluu huutavan viereisessä huoneessa vasemmalla). Heleena! Heleena ja Miili — oletteko siellä? (Tulee sisään. Hän on erittäin kookas ja ryhdikäs mies. Hänellä on suuret tummat viikset ja tumma pysty tukka, joka on huolellisesti harjattu. Kaulassa on kovaksi silitetty, matala kaulus ja pieni musta rusetti. Puku on muuten vaalea. Jalassa patiinat. Hänen puhetapansa on hyvin rohkeata, itsetietoista ja varmaa. Käytöstapa on voimakasta ja alistumista vaativaa. Pysähtyy oven luo ja katsoo kummastuneena Heleenaa, joka heti kuultuaan hänen äänensä on osoittanut levottomuutta). Kas — täälläkö sinä olet — ja yksinäsi! — Missä Miili on? _Heleena_ (hiljaa). Täti tulee heti. Hän on eteisessä — pastoria vastaanottamassa. _Valenti_ (ihmeissään). Pastoria! Ketä pastoria? _Heleena_. Marttia. (Ikäänkuin häveten tutunomaisuuttaan.) Pastori Heljoa. _Valenti_. Pastori Heljoa! — Tätä pitäjän apupappia! — Mitä ihmeitä hän täällä tekee? Emmehän me ole kutsuneet ketään vierasta saattoväkeä! Ja sitäpaitsi kirkkoherraa itseään on pyydetty toimittamaan siunaus haudalla. _Heleena_. Niin — niin kai sinä pyysit. — Mutta Miili-täti sanoi, että on sellainen tapa — _Valenti_. Minkälainen tapa? _Heleena_. Että — että jos pappi — tai kanttoori — tahtoo olla erityisen ystävällinen — ja kunnioittaa — _Valenti_. Niin hän kiiruhtaa hautauspäivänä kahville vainajan kotiin aamulla varhain, ennenkuin ruumissaatto on ehtinyt lähteä! (Naurahtaa lyhyeen.) Vai niin. _Heleena_. Oi — en minä tiedä —! _Valenti_. Tai ehkä Miili on kutsunut pastori Heljon? (Vähän epäluuloisesti) Ehkä olette yltäessä sopineet? _Heleena_. Ei — ei täti ole — emme me ole tienneet odottaakaan nyt tänne ketään pappia. — Mutta eihän siinä sitäpaitsi ole mitään epäsoveliasta. _Valenti_. Eipä ei. — Minusta se kuitenkin tuntuu hiukan tungettelevalta. — Hm. Lystikäs tapa se semmoinenkin! (Naurahtaa jälleen). _Heleena_ (vavahtaa). Hyi! — Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa —! _Valenti_. En minä nauranut. Muuten vain tulin hymähtäneeksi. — Sinä kymmenen vuoden aikana, minkä olen ollut poissa täältä kotoa ja koko maasta, olen jonkin verran unohtanut täkäläisiä tapoja ja pikku komentoja. Lienenkö tällaisissa hautausvalmistuksissa ollut mukana koskaan. En ainakaan muista. _Heleena_. Hyvää pastori vain tällä tulollaan tarkoittaa. Hän tahtoo osoittaa huomaavaisuutta. Täti sen ymmärsi heti. Martti on minun lapsuudentoverini. _Valenti_ (siirtyy vähän keskemmä ja katsoo Heleenaan tiukasti). Soo — vai silläkö lailla —? Sitä minä en tiennytkään. _Heleena_. Mitä et tiennyt? _Valenti_. I Että Heljon talon nuorempi poikakin aikoinaan kuului sinun — hm — »ystäviisi». — Niin — no — sinullahan oli niitä — useita! Tarkoitan — oli oikein monta sellaista »hyvää ystävää», joista sait valita, ja joiden joukosta sitten lopuksi arpa lankesi velivainajalleni Maurille. (Matalammin.) Minua sinä et koskaan voinut oikein ystäväksesi lukeakaan, vaikkakin vuoden paikat ennen Amerikkaan lähtöäni sinun lähettyvilläsi liehäsin! _Heleena_ (nousee tuskastuneena). Oi, en minä enää muista — niitä vanhoja! _Valenti_ (lähestyy vähän). Etkö sinä muista sitäkään, Heleena, että minä silloin kysyin sinulta vallan selvästi — ja että vastaukseksi sain kuulla suustasi oikein kivakoita sanoja? Taisin silloin suuttuakin —! No, mitäs niistä! — En minä tietänyt, että Mauri, joka nyt makaa arkussa tuolla aitassa, kulki jo silloin onnellinen tieto sydämessään. _Heleena_ (loittonee hänestä, kuin hätäännyksissään). Mitä sinä — Herra Jumala — mitä sinä niistä juuri nyt —? _Valenti_ (perääntyen). Enhän minä — muuten vain — tahtovat joskus väkisin juohtua mieleen ne entisetkin! _Heleena_ (melkein itkien). Juuri nyt — kun kohta Mauri viedään hautaan —! _Valenti_ (matalasti). Niin — viedään hautaan —, (muuttuneella äänensävyllä ja ikäänkuin jotain välähtäisi hänessä) — hautaan —. (Malttaen.) No en minä sitten puhu muustakaan. — Tulin vain — kun Sipilän isäntä — Maurin — meidän isokorkeelaisten orpana — olisi mielellään tahtonut sinulta kuulla, miten nyt oikeastaan aiot täällä tämän talosi hoidon järjestää — kun et liene oikein tottunut — Maurihan ei sinulle liikoja rasituksia työntänyt — ja —. Mutta olkoon — ymmärränhän minä, ettei sinulla nyt ole halua puhella sellaisista arkisista asioista. Jääkööt toiseen kertaan! Minä sanon Sipilälle —! (Tekee lähtöä huoneesta. Teeskennellysti.) Se Sipilä on sellainen —! Tahtoo aina sekaantua —! Muuten — sinä näytätkin hyvin heikolta ja rasittuneelta. Lepoa sinä tarvitset. Sellainen luonne kuin sinun ei yleensä olekaan luotu kestämään vastoinkäymisiä. _Heleena_ (raskaasti). Tämä ei olekaan mikään tavallinen vastoinkäyminen. _Valenti_. Eipä ei. Tarkoitan vain, ettei sinulla ole ollut suruja elämäsi varrella. Et ole tottunut tavallisia arkisiakaan huolia voittamaan. Maurihan se kaikki järjesti. Niinkuin sopikin. Eikä sinun tarvinnut raataa ennen kotonasikaan. Ja selväähän sekin on, ettet sinä nyt tule toimeen täällä Korkeelassa ilman tottunutta tukea ja turvaa — (merkitsevästi) — sellaista läheistä kättä, joka kykenee valmistamaan sinulle samanlaisen huolettoman ja kevyen olon kuin sinulla on ollut tähänkin saakka. Mitä sinä oikeastaan talon emännän velvollisuuksista tiedät — ja vielä vähemmän isännän —! _Heleena_ (antaen katseensa kierlää ympäri huoneen). Niin — kyllä Mauri ymmärsi — hän osasi järjestää minulle — kaikki niin hyvin — niin hyvin! _Valenti_. Tämän kolmen kuukauden aikana, minkä olen viettänyt täällä Maurin talossa, olen tarkannut ja katsellut kaikkea, ja siksi olenkin hyvin selvillä Maurin tarkoitusperistä ja ajatuksista — monen asian suhteen. (Tarkoituksellisesti.) Niin että — kyllä minä tässä talossa jo jokseenkin kaiken tiedän — (sivukatseella) — ja — hyvin käsitän — sinunkin asemasi — ja miten minkin olla pitää — jotta sinulla olisi yhtä mukavasti kuin ennenkin —. _Heleena_ (luo häneen kummastuneen, hieman tuskallisen, katseen, nousee ja peräoveen päin, kääntyen huudahtaa). Miili-täti — Miili-täti! _Valenti_ (rientää hänen luokseen). No, mikä sinun tuli? (Hän perääntyy, sillä samassa astuvat sisään Miili ja pastori Martti Heljo. Viimeksimainittu on nuori, avokatseinen mies, joka tekee vilpittömän ja miellyttävän vaikutuksen. Hän puhuu hillitysti ja sointuvasti, tarpeen tullen kuitenkin vaikuttavan lujasti. Hän on pitkässä papintakissa, jonka pieluksen alle kaulassa riippuvat liperit osittain peittyvät, sekä lakki kädessä. Miilillä on kainalossaan hänen turkkinsa.) _Miili_ (heidän tullessaan). Kas näin — muutamiksi minuuteiksi vain — täytyyhän pastorin nyt edes hengähtää rauhassa! (Katsahtaa Heleenaan ja huomaa hänen mielenliikutuksensa. Laskee kiireesti pastori Heljon turkin tuolille ja rientää Heleenan luo, tarttuen häneen.) — Hyvänen aika, Leeni, kasvosi ovat ihan hien peitossa ja sinä vapiset. Onko sinulla taas ollut pyörrytystä? _Heleena_. Ei — ei minulla — (Hänen katseensa osuu vasemman oven vieressä jäykkänä seisovaan Valentiin. Hätäytyen.) Tai — niin — kyllä — minua pyörrytti taas — mutta — voin jo paremmin —. (Menee kättelemään pastori Heljoa). _Martti Heljo_ (yskäisee tuskin kuuluvasti). Sitä en epäile, hyvä Valenti, en epäile teidän itsenne enkä omaistenne voimia enkä neuvokkuuttakaan. Ette te, hyvä ystävä, siinä suhteessa apua ettekä ohjeita tarvitse — ja tuskinpa pistää kenenkään päähän niitä teille tyrkyttääkään. — Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin, ettemme kukaan — ette te eivätkä teidän lähimmäisenne — loppujen lopuksi ymmärrä täydellisesti, mitä Herra on tällä tapahtumalla tahtonut teille itsellenne ja muille osoittaa. Sillä olihan tämä tapaturma niin kaamea — ja niin kummallisen onnellinen Teidän pelastuksenne, että se on tehnyt tavattoman vaikutuksen koko pitäjässä. _Heleena_ (joka on tuskallisesti katsonut vuoroon Valentiin, vuoroon pastoriin, painuu istumaan ja purskahtaa itkuun. Miili menee hänen luokseen). _Martti Heljo_. Ja mitä voimaan ja kestävyyteen tulee, niin näemme selvästi, että hän, jota tämän talon isännän poismeno on kohdannut kaikkein lähimmin ja kipeämmin, kaipaa suurta johdutusta ja väkevää turvaa. _Valenti_ (tuskin huomattavalla ivalla, lyhyeen kumartaen). Pastori on hyvä ja tekee parhaansa — me tietysti olemme hyvin kiitolliset! _Martti Heljo_. En minä kykene kenellekään murheen uuvuttamalle mielen tyynnytystä ja sielun rauhaa antamaan — sen voi Heleenallekin suoda ainoastaan Hän, joka nykyisenä välinpitämättömyyden ja itsekkäiden pyyteiden aikakautena on kovin usealle liian tuntematon ja liian kaukainen auttaja — Herra Jeesus Kristus. (Valentille.) Ja teille, jolle elinikää vielä annettiin, teidän on syytä katsoa, miten tämän armonaikanne käytätte. Ehkä teille tällä tapahtumalla on tahdottu sanoa paljon, jonka parhaiten tietänette itse. _Heleena_ (nyyhkytystensä välissä). Mutta minkätähden Maurin — hänen, joka ei edes ollut yksin maailmassa — jolla oli vaimo — joka ei koskaan ollut kenellekään väärin tehnyt — minkä tähden piti juuri hänen hukkua? _Martti Heljo_. Heleena hyvä, meidän on monesti hyvin vaikeata — niin — joskus aivan mahdotontakin ymmärtää Jumalan tekoja ja johdatuksia. _Heleena_ (liikutuksen herkästi kiivastuttamana). Jumalan tekoja! Jumalan tekoja! — Jumalan teoksiko sinä sanot sitä, että mieheni sai painua jään alle ja syvyyteen samalla minuutilla kuin hänen onnettomuustoverinsa, hänen oma veljensä, joka on perheetön ja yksinäinen mies, tarttui köyteen ja pelastettiin! (Äänekkäämmin.) Sellainenko on viisaan ja hyvän Jumalan tekoja? Niinkö todellakin sinun mielestäsi? (Itkee). _Valenti_ (havahtuen). Niin — minun kai — minun tietysti olisi pitänyt — _Miili_ (Heleenalle). Lapsi kulta, ole rauhallinen — älä kiihdytä itseäsi —! _Heleena_ (huudahtaa). Mutta se oli väärin — väärin! _Valenti_ (astuu askeleen, kiivaasti). Mikä oli väärin? Sekö, että minä tartuin heitettyyn köydenpäähän sen jälkeen kuin jo olin ponnistanut itseni jään reunalle? Sitten se vasta minulle heitettiin, jolloin minä sen kiersin kiinni toiseen ranteeseeni ja toisella kädelläni autoin itseäni eteenpäin jään pintaa myöten. Ei Mattilan rahtimiehen apu minua paljonkaan hyödyttänyt — ei ollenkaan — sen sanon teille. — Mutta kun jo olin vatsallani jään syrjällä, niin näin noin metrin päässä minusta jäänreunan lohkeavan Maurin kyynäsvarsien alla, ja siinä samassa hän humahti syvyyteen. Sen perästä en häntä enää nähnyt. _Miili_ (hiljaa nyyhkivän Helenan vieressä). Leenihän on kuullut tuon kaiken jo niin moneen kertaan, hyvä Valenti, että miksi enää kiduttaa häntä tuomalla uudelleen hänen silmiinsä tuota kauhun kuvaa! _Valenti_. Minkätähden sitten sanotaan, että on tapahtunut väärin? Olisiko minun — Herra Jumala sentään — täytynyt vain sen vuoksi heittäytyä syvyyteen minunkin, että näin jään murtuvan veljeni kädenotteesta? En edes kyennyt kättäni hänelle ojentamaan. Ja jos olisinkin kyennyt, niin olisiko minun ehkä pitänyt antaa hänen vetää minut mukanaan jään alle? Enhän minä voinut häntä pelastaa — sen kai Heleena ymmärtää yhtä hyvin kuin jok'ainoa ja ken tahansa! Sula mahdottomuushan se oli. Ja sitäpaitsi — onhan tämä kaikki jo niin täydellisesti Heleenalle selvitelty! Kuinka kauan minua yleensä aiotaan kiusata? _Heleena_ (hiljaa). En ole tahtonut tehdä sitä. _Valenti_. Mikä — mikä sitten on väärin? Sekö vain, että minä pelastuin? — Minun ei olisi pitänyt pelastua. Se se nyt näkyy olevan kiusallista, että niin kävi. Oliko niitä hyviä ihmisiä ja lähimmäisiä! _Miili_. Valentin täytyy ymmärtää, että Leenin, joka niin suuresti rakasti miestään, on vaikeata käsittää täilaista kohtalon kovuutta. _Valenti_. Käsittääkö kukaan minun asemaani? Tahtooko sen tehdä Heleena — tai tahdotteko te? Miltä luulette tuntuvan minusta, kun saan joka jumalan käänteessä kuulla, kuinka suuri vääryys se oli, että jään reuna minun kohdallani sattui olemaan sen verran vahvempaa ja pitävämpää, ettei se murtunut allani, kuten Maurin, ponnistellessamme ylös. Sitäpaitsi luulen olevani Mauria paljon notkeampi ja olin puettukin kevyemmin kuin hän. Minulla oli ylläni vain lyhyt päällysnuttu, mutta Mauri oli puettu noihin raskaisiin turkkeihin, jotka riippuvat tuossa. (Kaikki kääntyvät katsomaan turkkeja). _Martti Heljo_. Puhutte sattumasta, Valenti —. Rakas ystävä, teissä ei siis vielä ole tapahtunut sitä suurta heräämistä, jota varten Herran viite on ollut näin näkyväinen ja voimakas. Muistakaa, Valenti Ahomaa, mitä apostoli Paavali sanoo: »Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne niinkuin silloin, kun katkeroititte hänet.» _Valenti_. Tämän pastorin erityisen huomion minua kohtaan ovat varmaankin aiheuttaneet pitäjäläisten ylitsevuotavat jutut ja juorut minun entisyydestäni. Pastori on kai saanut kuulla niin paljon minun hurjasteluistani entiseen aikaan, ennenkuin äkkiä, kaikkien akkojen ihmeeksi, painauduin pois vieraille maille. Enkä minä sitä kielläkään. Sain minä ennen vanhaan pillit soimaan tässä pitäjässä, niin että isännät kiroili ja eukot siunasi. Sain minä! Kyllä se on totta! Se oli sitä aikaa. Mutta se oli pelkkää tyhjänpäivästä nuoruuden hurjuutta. En minä silti mikään pahantekijä ollut, enkä ole nytkään, jotta ei minun tähteni tarvitse nähdä niin suurta vaivaa! _Martti Heljo_ (vakaasti). »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itseämme ja totuus ei ole meissä.» _Valenti_. Ja sen minä myöskin voin sanoa, että minua totisesti jo alkaa harmittaa se merkillinen huomio ja ällistely, mitä minulle osoitetaan aina ja joka paikassa. Kuten nytkin. En minä ole sen mustempi kuin muutkaan miehet. Vai tämä jäihin putoaminenko nyt on ollut niin merkillistä? Eikö, jumaliste, ennen ole sellaista tapahtunut? Minun muistaakseni on siihen virtaan aina joka kevät joku pudonnut. Ja ensimmäisen kerranko nyt tässä pitäjässä käyskentelee ihmisten parissa kuoleman kuilusta selviytynyt henkilö? Ohho. — Haluaisin tietää, mitä hittoa minusta oikein tahdotaan. Onhan tämä tapaus jo sanomalehdessäkin ollut ja nimismies siitä oikein kuulustelunkin pitänyt. _Martti Heljo_. Valenti ei taida tietää, että pitäjässämme, samoinkuin monissa naapurikunnissa tällä puolen maata, on parhaillaan nousemassa uusi heräännysliike, joka kutsuu kaikkia mukaansa. Uusi vain siksi, että maalliset voimat ja synnin viettelykset ovat viime vuosikymmenen kuluessa päässeet laajalti turmelemaan aikoinaan jo kauniiksi kypsyneitä Herran laihoja. Senvuoksi, Valenti Ahomaa, toivoisin teidän ymmärtävän, ettei huomio suinkaan ole kohdistunut teihin pahassa mielessä. Teidän hyväänne me ajattelemme, rakas ystävä. _Valenti_ (ivallisesti). Vai niin — vai on pastori saapunut tänne oikein pitäjän hengellisten lahkolaisten lähettämänä! _Martti Heljo_ (kuten äsken). Jumalan sanassa sanotaan, että meidän on otettava huostaamme toinen toisemme, niinkuin Kristuskin on ottanut kaikki meidät huostaansa Jumalan kunniaksi. _Valenti_. Hm. _Martti Heljo_. »Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteyttä meidän kanssamme; ja meillä on yhteytemme Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Krisluksen kanssa.» _Heleena_ (nousee, pyyhkii silmiään ja siirtyy sinne, missä vainajan turkit riippuvat naulassa). Mutta minä — seison nyt — ja koko loppu-elämäni — arvoituksen edessä — sellaisen arvoituksen, jota ei kukaan koskaan kykene minulle tyydytte»asti selittämään. _Martti Heljo_. Liian pikaisesti lausuttu, Heleena! — Minä huomaan, että sinullakin on pitkä ja vaikea matka kuljettavana siihen heräämiseen, joka aukaisee silmät käsittämään elämän onnettomuudetkin. _Heleena_. Onko maailmassa liikaa sydämen hyvyyttä ja mielen jaloutta? Enpä luulisi! Miksi siis täytyy poistua ihmisten keskeltä sellaisen, joka rakasti ja tahtoi kaikille hyvää? — (Nojaa turkkeja vasten ja hivelee niitä hiljaa hyväillen.) Parhain sydän ei saanut lakata sykkimästä edes oman kotinsa lämmössä. Sen hehkua tarvittiin sammuttamaan jäinen vesi, ja hyvyyden palkaksi annettiin kamala kuolinkamppailu! _Martti Heljo_. Voi tapahtua, että Herra vielä ajallisen elämäsi varrella tekee sinulle kyllin selväksi tämänkin sallimuksensa käänteen, hyvä Heleena. _Heleena_. Sallimus — kohtalo — Jumalan käsi —! — Oi, niin kauniita sanoja, jotka vaativat täydellistä ja sokeata alistuvaisuutta — ainaisia nurkumatointa tyytymistä kuin — kuin koiralla, joka ei kykene eikä tohtisikaan mitään sanoa, vaikka sitä piiskataan ilman syytä ja aihetta. — Tunnoton, hyvin tunnoton on myöskin sallimus — ja kohtalo — ja — _Martti Heljo_. Ja? _Miili_ (hiljaa). Leeni rakas —! _Heleena_. Täti pelkää minun näillä puheillani tekevän suurta syntiä ja kauhistuttavan sinua. _Martti Heljo_. Sinä uhmaat — ja uhma on syntiä. _Heleena_. Uhmaanko? Niin, ehkä se on uhmaa, kun en käsitä sitä Jumalan järjestystä, joka vaatii ihmispoloiselta pelkkää sokeutta. Hänelle suotu järki ei siis ole hyvästä! _Martti Heljo_. Vaivaiset ihmiset ovat järkensä pimittäneet. — Mutta — Jumalalle kiitos — meidänkin pitäjässämme on sellaisia, jotka tässäkin tapauksessa näkevät suuren varoituksen. _Heleena_ (hiukan kiivaasti). Mitä? Varoituksenko? Kenen silmissä oli Maurin elämä jossakin suhteessa moitteellista? _Martti Heljo_. Ei moitteellista — eipä tietenkään — ehkä enemmän mallikelpoista -— monen muun rinnalla. Mutta kristitty, jolla on kirkas katse, huomaa niin suurissa kuin pienissä vastoinkäymisissä — omissaan ja lähimmäistensä, Heleena hyvä, — Jumalan osoituksia ja viitteitä. _Heleena_ (kummastellen). Osoituksia ja viitteitä! _Martti Heljo_. Ehkä Maurikin maallisen rakkauden onnessa ja alituisessa myötäkäymisessä oli unohtanut, että se kaikki oli vain Korkeimman ajallista armoa? Ehkä unohditte molemmatkin? _Heleena_. Omituista! Jumalan sanassa opetetaan ihmisiä tekemään hyvää ja antamaan ilman kiitoksen ja palkkion pyydettä — ja kuitenkin Herra itse vaatii pienimmästäkin lahjastaan pelkkää polvilla olemista ja ylistämistä! _Martti Heljo_. Vähä pilkkaa, Heleena! _Heleena_. En tiedä mitä teen. Sen vain tiedän, että minä kysyn — kysyn — kysyn — olen kysynyt yötä päivää — yhtämittaa — mutta vastausta minulle ei ole annettu. _Martti Heljo_. Et ole osannut kysyä rukoillen. Koko elämämmehän tulee olla pelkkää yhtämittaista rukousta. Kaikki muu on toisarvoista. Mutta rukoilemaan täytyy oppia. Sinä et sitä vielä osaa. Ja epäilen, olivatko menestyminen ja onni opettaneet miehellesikään rukoilemisen ihanuutta. Ehkä ne olivat tuoneet tullessaan jotakin muuta — lisää nautinnon halua — —. (Varovasti.) Ethän pahastune, Heleena, jos huomautan — sillä tiedät kai sen itsekin — että olihan onnettomuuteen jokin — kuinka sanoisin — suoranainen syykin! _Heleena_ (kuin iskun saaneena nopeasti). Mitä sinä tarkoitat? _Valenti_ (äkkiä koettaen tahallaan keskeyttää). Pastori suo anteeksi, mutta meidän kai jo täytyy valmistautua lähtemään — (Miili liikahtaa kuin jotakin aikoen) _Martti Heljo_. Niin todellakin, aika on rientänyt. — Pyydän, ettei talonväki suinkaan enää viivyttele minun tähteni! _Heleena_ (itsepintaisesti). Mistä suoranaisesta syystä sinä puhut? En minä tiedä mitään. _Martti Heljo_. Ei taida enää olla paikallaan pidentää tätä keskustelua. Puhutaan joskus toiste — niin, Heleena, joskus toiste —! _Valenti_ (kuten äsken). Heleena, sanonko vieraille salissa, että saatto voi jo ruveta lähtemään? _Heleena_ (ei kuule). Mitä ihmeitä! Onko jotakin, mitä minä en tiedä? Tai — tietääkö ehkä joku sellaista, mikä ei ole selvillä minulla? _Martti Heljo_. Tuskin vain, rakas Heleena. Minä vain mainitsin onnesta ja ilosta, joka voi joskus synnyttää ihmisessä sellaista elämän huolettomuutta, mikä — mikä antaa sijaa nautinnonhalulle. _Valenti_ (vähän töykeästi). Parasta on, että Heleena nyt alkaa pukeutua. (Miilille.) Laittautukaa kuntoon! _Heleena_ (kiivaasti). Olkaa vaiti! (Martti Heljolle.) Antaa sijaa nautinnonhalulle! — Tämä on käsittämätöntä! _Martti Heljo_. Niin — Maurikin kun oli — alkanut maistella väkijuomia — —. Mutta älä nyt pahastu, että siitä on näin tullut mainituksi! _Heleena_ (hämmästyksen lyömänä). Mauri — väkijuomia! — Ei ikinä! _Martti Heljo_ (ilmeisesti pahoillaan ja ihmetellen). Mutta —! _Heleena_ (lujasti). Ei ikinä — ei ikinä! _Miili_ (kummastuneena hänkin). Emme me milloinkaan — ei kukaan —. _Martti Heljo_. Kuinka sitten on mahdollista —? _Heleena_. Mikä — Herran nimessä — mikä mahdollista? _Martti Heljo_. Että nimismies — minulle itselleni — sanoi poliisikuulustelussa käyneen ilmi —. _Heleena_ (aivan ymmällä). Minun mieheni — Mauri — väkijuomia! Mikä kurja valhe — ja salattu minulta —! _Martti Heljo_ (kuin ilmiantoaan katuen, ihmeissään ja hänkin selvyyttä halaten). Luulin Heleenan tietäneen — en osannut ottaa huomioon, ettei Mauri kotonaan — niinkuin neiti — niinkuin Miili sanoi, ettei milloinkaan —. Eikö siis Heleenakaan aviovaimona — ollut koskaan havainnut —? _Heleena_. Mauriako juopuneena? — En koskaan maailmassa! _Martti Heljo_. Juopumuksesta — raa'asta ja julkisesta — ei kai ole kysymyskään —. _Miili_ (vakavasti). Minäkin tiedän, ettei Mauri milloinkaan maistanut pisaraakaan. _Martti Heljo_. Minulle kerrottiin myöskin, että Heleena itse pyysi nimismiestä pitämään kuulustelun — toimittamaan tapauksesta tutkimuksen —. _Heleena_ (katkeamattomassa mielenjännityksessä tähyillen vuoroon kutakin, mutta varsinkin aina väliin Valentia). Niin — niin minä pyysin —. _Miili_. Minäkin olin siellä. _Martti Heljo_. Kuinka omituista! — Eikö sitten Heleena — eikö Miili-neitikään —? _Heleena_. Annoimme nimismiehelle tapahtumaa koskevat tietomme kukin erikseen. Vuoromme perään olimme kansliassa, ja hän teki kaikesta pöytäkirjan. (Hänen tähyilynsä käy yhä huomattavammaksi, kiintyen vähitellen pelkästään Valentiin.) Kuka — kuka on mennyt nimismiehelle sanomaan sellaista? _Miili_ (lempeästi). Minä puolestani en tiennyt kertoa juuri mitään. Ja kyllä nimismies todellakin kysyi, olinko kuullut, että Mauri joskus ryyppäsi. Mutta minä tietysti vastasin kieltävästi ja oikein vakuutin, että hän on aina ollut raitis. (Pudistaa huolestuneena päätään.) Mattilan rahtimies ei myöskään ole voinut sellaista sanoa, sillä hän ei ollut pimeässä eroittanut muuta kuin vilaukselta hukkuvan pään. Eikä siellä sitten muita — (Kääntää katseensa vitkaan Valentiin päin). _Heleena_ (jonka jäykistynyt katse on kokonaan suuntautunut Valentiin, astuu häntä kohti). _Valenti_ (kääntyy samassa häneen päin, uhkamielisesti). No niin, Heleena, anna nyt vihan ryöpyn kaatua minun niskaani! _Heleena_ (suuttumuksesta vavisten). Sinä — te — te — olette valehdellut — onneton — kurja —! (Kaikki ovat yllätyksen lyömiä). _Valenti_ (röyhkeän rohkeasti). Vai olen minä valehdellut! Soo'o! Kenelle ja mitä? _Heleena_ (kuin äsken). Te olette valehdellut nimismiehelle, että — että mieheni oli juopunut sinä iltana, kun le yhdessä putositte jäihin ja — ja hän hukkui. _Valenti_. Mistä armollinen rouva sen niin varmasti tietää, että minä olen valehdellut? _Heleena_ (kiihtymyksestä suunnillaan). Enkö sitä tietäisi — te hävytön — säädytön maankiertäjä — kerjäläinen, jonka mieheni säälistä ja armosta otti luokseen! _Valenti_. Arvoisalle rouvalle olisi parempi — vastaisen varalle — ajoissa hillitä kieltään. _Heleena_. Teille olisi ollut parempi, että ette olisi ruvennut yrittämäänkään häväistä velivainajanne, minun mieheni tahratonta mainetta. Luuletteko, että teitä kukaan uskoo? Entä mihin te pyritte raakoine valheinanne? No, ehkä sekin pian nähdään! _Miili_. Heleena — Heleena — voi Herran tähden —! _Martti Heljo_. Suokaa minun — sallikaa minun, joka vallan tahtomattani olen aikaansaanut tämän kohtauksen — antakaa että — _Heleena_. Hyvä, että päästään selvyyteen ajoissa — ettei minullakaan jää mitään tietämättä! _Valenti_. Tältä tiedolta minä puolestani kuitenkin olin aikonut sinua säästää. Ja samaa miellä oli nimismieskin — siitäkin huolimatta, että juuri se asia — totta puhuen — sen onnettomuuden syy oli. _Heleena_ (kiihtymyksen ja tuskan vallassa). Mitä — mitä — mitä —? _Martti Heljo_ (hiljaa). Minä tiedän —. _Miili_ (uskomatta korviaan, pidätetysti). Kuinka tämä voi olla mahdollista —? _Valenti_. No, vaikka nyt ovatkin jo viimeiset minuutit käsissä, niin kai minä nyt sitten puhun suuni puhtaaksi — jotta kaikki selviää, ennenkuin Mauri kätketään maahan — ja ennenkuin ruumiin siunauksen edellä ehditään heittää minun silmilleni kaikki taivaan ja helvetin väliset haukkumasanat! _Heleena_ (tukahdutetusti). Puhu — puhu —! _Valenti_. Olimme joskus ennenkin ottaneet pikku ryyppyjä veljeni kanssa — salavihkaa matkoilla, sen jälkeen kuin hänen hartaista pyynnöistään olin asettunut asumaan tänne Korkeelaan, auttaakseni häntä tukkikauppa-asioissa. Kyllä Mauri muutoin ryyppäämisen konstin jo ennenkin osasi, vaikka hän hyvin taisi peittää jälkensä. Eikä metsä-afääreissä koskaan ilman viinaksia liikuta, sen kaikki tietävät. Ne kaupat eivät suju ilman rasvoja. Ja kaupungin tukkiherrojen seurassa heltyy hyväkin mies, sen voit uskoa sinäkin, Heleena! _Martti Heljo_. Kyllä se tiedetään, ikävä kyllä! _Valenti_. Maurin tahdosta minä häntä niissä toimissa neuvoin ja avustin. Meidän piti jatkuvasti niinkuin puulaakissa panna hommaksi vähän yhtä ja toista suurempaakin yritystä — sahaakin suunnittelimme — minä kun olen niissä meiningeissä hyvin perillä. _Heleena_ (yhtäälle tuijottaen, itsekseen). Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —! _Valenti_. Sen minä sanon hyvällä omallatunnolla, ettei Mauri yleensä paljon ottanut ja katsoi aina, että oli vesiselvä kotiin tullessaan. Mutta kuinka sitten silloin sattui — kun palasimme kaupungista ja ajoimme hämärissä jäätä pitkin asemalta kotiin — niin, kai hänellä taisi olla jokunen ryyppy päässään, koska löi tammaa selkään ja virkkoi että: oikaistaanpa kotorantaan suoraan virran alapuolelta. Lisäsi vielä, että mennään samaa kyytiä saunaan kylpemään, niin ei Leeni eivätkä muutkaan huomaa mitään. Mutta karin tällä puolen jää sitten murtui, ja kun oli yllä noinkin paksut nahat niin — — (Osoittaa seinällä riippuvia turkkeja). _Martti Heljo_. Kyllä sen käsittää. _Valenti_. Eikä kuulunut apua, vaikka me molemmat huusimme niin paljon kuin jaksoimme. — Kehno ja pelkuri auttaja oli sitten se Mattilan rahtimieskin. Kepeätä pukuani ja voimistelemaan harjaantunutta ruumistani saan kiittää omastakin pelastuksestani. _Martti Heljo_. Tällä kertaa oli niin säädetty. Toisella kertaa voi olla toisin. Sen vuoksi muistakaa, Valenti, että ne tulet, joita te ette nyt tahdo nähdä, saattavat sammua teillä iäksi. Silloin ei enää mikään apu auta! _Valenti_ (tahallaan ymmärtämättä, huolettomasti). Taivas oli silloin pilvessä. Tuskin me muutoin olisimme virtaan ajaneetkaan! _Martti Heljo_ (huokaa raskaasti). Varokaa — varokaa! _Heleena_ (joka lopen voipuneena on painunut istumaan, karkaa äkkiä ylös, huutaa hyvin kiihtyneenä). Miili-täti — ethän sinä usko —! Martti — älä usko — älkää uskoko —! Hän valehtelee — valehtelee — valehtelee —! Hän on ajanut hevosen avantoon — sinne tyrkännyt — Maurin — tahallaan, roisto — kulkuri — koira — — —! _Valenti_ (syöksyy äärimmäisen raivon valtaamana häntä kohti). Suus kiinni — perkele —! _Heleena_. (vaipuu tuolille ja purskahtaa äänekkääseen itkuun). _Miili_ (rientää hätääntyneenä hänen luokseen). Rakas Leeni — älä — ajattele Herran tähden —! Rakas, rakas lapsi — koeta nyt rauhoittua —! _Valenti_ (käheästi). Vai — vai roisto — — koira — —! _Miili_ (hätääntyneenä). Hallitse itsesi, Valenti, — sinun täytyy⁷ käsittää — ei Leeni tiedä, mitä sanoo — hän on sairas — hän ei ymmärrä — Valenti — kuule —! _Valenti_. Koira —! Peruuta sanasi — jumalauta — peruuta —! _Martti Heljo_. Pyydän teitä — vainajan muiston nimessä —! _Valenti_ (kiljaisee). Peruuta! _Heleena_ (jonka koko ruumis vavahtelee kuin suonenvedossa, koettaa hillitä itkuaan, tavoitellen). Mi- minä — pe-peruutan — — _Miili_ (hyväillen häntä). Sinä olet hyvin, hyvin sairas — Leeni kulia — —! _Valenti_ (hillitsee itsensä työläästi ja koettaa päästä tasapainoon). _Heleena_ (hiukan tyyntyneenä, selvemmin). Minä peruutan — _Martti Heljo_. Kaikkivaltias Herra Jumala, vuodata armosi niille ja ole pitkämielinen niiden kanssa, joiden tielle sinä olet väkevän valosi langettanut, vaan joille sinun henkesi tulenliekit ovat näkymättömiä ilmestyksiä, niin etteivät heidän sokaistut silmänsä niitä erolta! Kuule minua, Herra Jumala! Suuren rakkautesi tähden, amen. (Lyhyt hiljaisuus. Herkeäviä nyyhkytyksiä). _Miili_. Kuulkaa — jo soivat kirkonkellot. Nyt on ruumissaaton lähdettävä. Menkäämme, Heleena! Meillä on kiire. _Heleena_ (nousee) _Martti Heljo_. Valmistaudumme siis lähtöön. (Menee ja pukee turkkinsa ylleen). _Valenti_ (akkunan luona, raoittaen hurstia). Vieraat näkyvätkin jo kokoontuneen pihamaalle. (Palaa akkunan luota. Heleenalle puoli-ääneen.) Saanko siis ottaa ylleni haudalle nuo Mauri-vainajan turkit, kuten oli puhe — kun oma lyhyt ja harmaa talvinuttuni ei oikein sovellu —? _Heleena_ (hiljaa). Sinä saat ne. _Valenti_ (katsoo häneen pitkään ja kysyvästi). Tarkoitatko —? _Heleena_. Mitä minä niillä enää —! Ota vain ne — omiksesi —! (Miilille.) Mennään, Miili-täti —! _Valenti_ (vähän kummastellen) Kiitos! — Minä menen nyt ensin ulos vähän järjestämään. (Heleena ja Miili menevät vasemmalle). _Valenti_ (Martti Heljolle). Pastori on hyvä ja odottaa täällä! Tulen sitten ilmoittamaan. _Martti Heljo_ (pukeissa, virsikirja kädessä, nyökkää). Hyvä on — kiirehtikää vain! _Valenti_ (menee perälle). _Liisu_ (tulee vasemmalta touhuissaan ja melkein juosten. Hänellä on yllään liian avara, jonkun täysikasvaneen naisen musta nuttu ja päässä suuri musta liina. Törmää aivan Heljoa lähelle, pysähtyy, hämmästyy kovin ja niiaa tavattoman syvään.) Pastori! Voi sentäskin voi! Ei Liisu tiennytkään! Itse pastori! Voi sentäskin voi! _Martti Heljo_ (hyväntahtoisesti). Niin — vallan itse, pikku Liisuseni. _Liisu_ (kovin riemastuneena, puhuen nopeaan). Liisu toivoi saavansa nähdä pastorin hautausmaalla — ja sitten kirkossa — kun Liisu pääsee saattamaan isäntää taivaaseen. — Eikös pääsekin isäntä varmasti taivaaseen — kun oli aina hyvä — ja otti Liisunkin tänne Korkeelaan? — Ja kohta isäntä sitten siunataan — taivaaseen — ja sitten meidän isäntä on taivaassa — — (ajattelee silmänräpäyksen) — oikein taivaassa — voi sentäskin voi! — _Martti Heljo_. Niin, taivaassa hän on, pikku Liisu rukka! _Liisu_. Ja Liisu on ihan joka päivä lukenut siitä pastorin antamasta kirjasta Jeesuksesta. — Ja eikös toimittanutkin pastori Liisun Jeesuksen omaksi —? _Martti Heljo_ (hymyillen). Toimitinhan minä —! _Liisu_ (ristii kätensä ja ajattelee taas silmänräpäyksen). Liisukin on oikein Jeesuksen oma — voi sentäskin voi! (Kohottautuu varpaisilleen ja kuiskaa pelokkaasti.) Valenti — (Katselee ympärilleen.) — Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — Liisu tietää — ihan varmasti —. _Martti Heljo_. Sepä ikävää! _Liisu_. Liisu näki unen — kaksi unta — kahtena yönä peräkkäin — Liisu näki — _Martti Heljo_. Mitä Liisu sitten näki? _Liisu_ (pälyillen ja peljäten, supattaa nopeasti ja pitkin hengenvedoin). Liisu näki — isännän ja Valenti-herran avannossa — Valenti-herra vähän ylempänä jäällä — ja isäntä vallan jään reunalla — isäntä koetti päästä ylös — mutta — Valenti-herra sysäsi — sysäsi isännän kättä — se irtosi — irtosi — — ja isäntä painui alas — painui — sinne jään mustaan suuhun — upposi — — ja suuri valkoinen enkeli lensi siihen — ja katosi siihen mustaan avantoon — ja — ja — Valentin-herra ryömi pois — tänne taloon päin — ja — hänellä oli — koiran pää — — (toistaa kauhuissaan) — koiran pää — — _Martti Heljo_ (tahtomattaan kiintyen). Sinäpä nyt vallan —! _Liisu_. Ei Liisu uskalla puhua — muille kuin pastorille — joka toimitti Liisun Jeesuksen omaksi. — Liisu osaa vieläkin laulaa sen laulun, minkä pastori Liisulle opetti — (Aikoo ruveta laulamaan.) Tule Jeesuksen luo — — — (Keskeyttää säikähtyneenä, sillä) _Valenti_ (tulee samassa peräovesta). Jos pastori nyt sitten tulisi mukaan veisaamaan —! (Huomaa Liisun. Vähän töykeästi.) Mitä sinä täällä teet? Ja mitä sinulla on ylläsi? Aiotko sinäkin tulla hautausmaalle? Siitä ei tule mitään. Sinä saat jäädä kotiin vanhan Marjaanan kanssa taloa vartioimaan. _Liisu_ (pillahtaa itkemään). Emäntä lupasi — _Martti Heljo_. Antakaa hänen tulla! Hän pääsee minun reessäni. Hän on yksi minun orvoista suojateistani. Olen toimittanut hänet tänne Korkeelaan. _Valenti_. Vai niin! Se on eri asia. Tulkoon sitten minun puolestani! _Liisu_ (mennessään perälle, ikäänkuin uhitellen Valentille, jotta tämä sen kuulisi). Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — ei ole Jeesuksen oma — —! (Menee). _Martti Heljo_. Hän on pieni vähämielinen raukka! (Menee Liisun jälkeen peräovelle). _Valenti_ (lähtee sisään vasemmanpuoleiseen huoneeseen, josta palaa heti ja menee hänkin taas ulos peräovesta). _Heleena_ ja _Miili_ (tulevat vasemmalta päällystamineissaan surupukuisina. Miili taluttaa Heleenaa. He astuvat huoneen poikki ja menevät ulos peräovesta). _Valenti_ (tulee hetken perästä uudelleen sisään, seisahtuu keskelle lattiaa ja näyttää miettivän jotakin). (Ulkoa alkaa kuulua virrenveisuu). _Valenti_ (menee akkunaan, kohottaa hurstin kulmaa ja katselee silmänräpäyksen ajan ulos. Sitten hän kohauttaa harteitaan ja lähtee hitaasti astumaan turkkien luo. Ojentaa kätensä tarttuakseen turkkeihin, mutta juuri siinä hetkessä nämä putoavat lattialle. Astuu pelästyneenä askeleen taapäin ja, jää tuijottamaan permannolla oleviin turkkeihin. Tukahtuneella kiukulla). Saatanan perr — — (Tempaa raivostuneena turkit lattialta, silmää katkennutta kannatinta ja pukee ne sitten kiivaasti ylleen.) Katketkoon —- särkyköön — menköön pirstoiksi — mitä tahansa — sittenkin otan — kaikki — turkit — talot — Heleenan — kaikki tyyni! (Syöksyy ulos). (Virrenveisua jatkuu). Väliverho. TOINEIN NÄYTÖS. Näyttämö sama kuin, edellisessä näytöksessä. Kolme päivää myöhemmin. Akkunaa peittänyt valkoinen hursti on poistettu. Muuten on huoneessa kaikki entisessä järjestyksessä, paitsi että turkit on poissa, naulakosta. Sen sijaan siinä on naisten päällystamineita. Iltapäivä, vähän ennen hämärtymistä. _Heleena_ (nytkin mustissaan, mutta toisessa puvussa kuin edellisessä näytöksessä, näyttäen edelleen hyvin vaalakalla ja väsyneeltä, seisoo akkunan luona, kädessään pieni vesikannu kukkien kastelemista varten. Kääntää äkkiä päänsä vasemmanpuoleiseen oveen päin ja katsoo sinne pitkään, mutta kun ei mitään kuulu, alkaa kastella kukkia. Parin silmänräpäyksen perästä kuulee jälleen jotakin ja herkeää työstään). Miili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja raoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä sinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle tuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —! (Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa) _Miili_ (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä näytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että jospa minä nyt jo sentään vähitellen — _Heleena_ (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet oikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä et saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan ryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään ehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —! _Miili_. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —! _Heleena_. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet nyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun täytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —! _Miili_. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan päätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta täytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin mainitsi, että ylihuomenna — _Heleena_. Mitä ylihuomenna —? _Miili_. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä kaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana. _Heleena_. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna? _Miili_. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi viikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa — ja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona mahtaa olla vähän niin ja näin! _Heleena_. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa isää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on tottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta joutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä sitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton vallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas täti —! _Miili_. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan meidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon kuluttua. Hän tietysti nyt odottaa. _Heleena_. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. — Martta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on kaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan aikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne sinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin kaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat joka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät — (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja samanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän olittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä). _Miili_. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —! _Heleena_. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —! _Miili_. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja kyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan mainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä. _Heleena_. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän elämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken jälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —. _Miili_. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle kuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on hyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua, että niin käy! _Heleena_ (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —! _Miili_. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen suhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää sen enempää. Kaikki on unohdettu. _Heleena_ (miettiväisesti). Onko — onkohan —? _Miili_. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan? Loukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen sijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea kuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä. _Heleena_ (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä minä sanoin —. _Miili_. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki _täytyy_ olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu — molemmin puolin. _Heleena_ (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —! _Miili_. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin kauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen pyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti hän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi. Minusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein sydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään. _Heleena_. Hän näyttää voittaneen tädin! _Miili_ (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän, Leeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä ja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa. _Heleena_. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia siitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin Sipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa minun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai suoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään! _Miili_. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa ja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat sukulaisensa. _Heleena_. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa alle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin — ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä käänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken jaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan! _Miili_. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän ajatuskaan on venynyt niin pitkälle! _Heleena_ (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua minun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin! _Miili_. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä erehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan? _Heleena_. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita tiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin, kyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta tullut sen enempää. _Miili_. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma? _Heleena_ (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat? Aivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat — hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään muusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita talonpoikia! (Kävelee edestakaisin). _Miili_. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan kuvitteletkaan! _Heleena_. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi ajatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan Maurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa sellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma» vielä jotenkin autettavissa! _Miili_. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —! _Heleena_ (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten suopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta sitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat ovistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat! _Miili_. Siltäkö sinusta näytti? _Heleena_ (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti aamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan hakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin. _Miili_ (oudoksuen). Valentiko alkaa —? _Heleena_. j Kuten ainakin — isäntä! _Miili_ (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he tarkoittavat — —? _Heleena_. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että — _Miili_. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin! _Heleena_ (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena, että Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja kiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —. _Miili_. Ei — ei suinkaan —! _Heleena_. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» — näetkös —! _Miili_. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan. _Heleena_. Et. Sinä et ollut tämän ajan vain minun luonani, etkä tunne heidän puuhiaan. — Hm — tämä tällainen on Iso-Korkeelan sukukunnan tavanmukaisia keskinäisiä päätöksiä. — Tuhlaajapoika on nyt nähtävästi päässyt takaisin heimon armoihin — ja — ja hänelle suunnitellaan uutta elämänrataa. (Liikuskelee kiihoittuneena ympäri). _Miili_. Minun tietääkseni ei sinulla ole mitään ylimääräisiä velvollisuuksia Valentia kohtaan. Luulisi hänen itsensäkin sen käsittävän — ja toivottavasti hän käsittääkin. Ainakin niin arvelen. _Heleena_. Etkö sinä ymmärrä, täti, että Valenti tarvitsee maan jalkojensa alle! Ei hänelle muualtakaan enää mitään lohkea. Täälläpäin on se nuora, josta kannattaa nykäistä. (Nauraa hiukan katkerasti). _Miili_. Ei, ei muualta lohkea, se on varma. _Heleena_. Sukuun on tullut uusi tulokas, täti, — käsitätkö? Minä nimittäin olen siitä suvusta jotakin saanut! Annettaisiinko minun nyt omaisuuksineni kadota? — Oh, ainakin minusta tuntuu niin ihmeellisen epämääräiseltä — ja — ja on kuin joka taholta minua puristettaisiin. — Voi, mitähän se on? Mitä se on? En käsitä. — Ethän sinä lähde vielä, täti hyvä? Ethän? _Miili_ (syleillen häntä). En lähde, en voi lähteä — tietysti jään luoksesi vielä — jos kerran minua tarvitset, tyttöseni —! (Silmänräpäyksen vaitiolo). _Heleena_ (äkkiä). Täti — tiedätkö, että Valenti aikoi kosia minua — silloin ennen — jo kauan sitten —? _Miili_ (vähän kummastuneena). Kuinka voit tietää, että hän aikoi? _Heleena_. Hän sanoi — hän puhui niin — vallan selvään. _Miili_. Toisin sanoen — hän siis kosi? _Heleena_. Entä voitko arvata, mitä minä hänelle vastasin? _Miili_. Kuinka sitä voisin —? _Heleena_. Hän asettui joka paikassa minun tielleni — ja juoksi perässäni — juoksi kuin — —. Ja kun hän sitten kerran juovuksissa ollessaan rupesi puhumaan — naimisesta, olin niin täynnä inhoa, etten voinut olla syytämättä hänellä samaa nimitystä kuin — silloin aamulla, kun hän kertoi sitä juttuaan, että Mauri muka oli juopotellut minun tietämättäni — — koiraksi häntä nimitin — silloinkin —. _Miili_. Se oli hyvin rumasti tehty — samoinkuin hautajaisaamunakin, hyvin rumasti, Heleena! Sinä saatat joskus kiivastua niin, että menetät harkintasi vallan kokonaan — ettet edes itse tiedä, mitä sanot. Aivan kuten isäsi ennen nuoruudessaan. _Heleena_. Niinä kahtena kertana en todellakaan ole paljon tiennyt, mitä olen sanonut. — Ja juuri senkin tähden, rakas täti, etten koskaan voi luottaa itseeni silloin kun kiihdyn, senkin tähden sinun täytyy olla luonani ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee. — Tästä täytyy tulla selvä — hänen täytyy poistua Korkeelasta! _Miili_. Minusta on parasta puhua hänen kanssaan rauhallisesti. Toivottavasti hän pian käsittää asemansa ja huomaa olevansa rasitukseksi. _Liisu_ (hyökkää sisään ääneensä itkien ja rientää Heleenan luo). Isäntä-vainaa — sanoi — monta kertaa sanoi — sanoi — ettei Liisun tarvitse — — (Nyyhkii). _Heleena_. No, mikä sinun on? _Miili_. Mitä pikku Liisulle on tapahtunut? _Liisu_. Ja tekin — emäntä — sanoitte — ettei — ettei Liisun tarvitse — ei koskaan — ja Liisu on sen — kertonut — Jeesuksellekin — — _Heleena_. Onko joku tehnyt sinulle pahaa? _Liisu_. Ee-iii. Mutta — Valenti-herra — sanoi — että hän — oivoivoi —- että hän — lähettää — — _Heleena_. No, kerro nyt! _Liisu_. Valenti-herra — lähettää Liisun — yh — yhyh — vai — vaivaistaloon — yyyy —! _Heleena_ ja _Miili_. Vaivaistaloon! _Liisu_. Niin — huomenna — sanoi — että lähettää — —! _Heleena_ (vaihdettuaan katseita Miilin kanssa). Nytkö äsken Valenti-herra Liisulle niin sanoi — ja — ja oliko Liisu jollakin lavalla paha hänelle? _Liisu_. Ei Liisu tahdo olla paha — kenellekään — eikä — eikä Liisu ole ollut paha — mutta kun — kun Valenti-herra lähetti Liisun sanomaan Eenokille — päiväläiselle — takapihalle — että — että tulisi talliin — isäntä käski — niin — niin Liisu kysyi — pu — puhuuko isäntä taivaasta — emännällekin — ja — ja onko Valenti-herra oikein kuullut — isännän puhuvan — niin — yhy — yyy — Valenti-herra ki-kirosi — yhyyy-yyy — ja sanoi että — että Liisu saa mennä — he-helvettiin — ja — ja — että hän — lähettää Liisun vai-vaivaistaloon — oivoivoi — —! _Heleena_ (vetää Liisun luokseen). Kuule, Liisu, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä — ei sinua lähetetä vaivaistaloon — ei koskaan. Kun isäntä — _Korkeelan oikea isäntä_ — kerran on Liisulle sanonut, että Liisu saa olla aina Korkeelassa, niin silloin Liisu myös saa. Uskooko Liisu nyt? _Liisu_ (tuskin voiden pidättää riemuaan). Liisu u-uskoo —! _Heleena_. Kenelläkään ei ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään. Minä otan Liisun tästä lähtien oikein omaksi tytökseni — ja kun Miili-täti on lähtenyt, saa Liisu muuttaa tänne minun kanssani. Sitten Liisu on oikein emännän iki-oma tyttö! (Hyväilee häntä). _Liisu_ (kuten äsken). Voi sentäskin voi! (Lankee polvilleen, ristii kätensä ja katsoo ylös). Kiitos, Herra Jeesus! _Miili_. Kas vaan, kun Liisu heti huomaa kiittää kaiken hyvyyden ja onnen antajaa. Liisu on nöyrä ja kiltti tyttö! _Liisu_ (nousee). Liisu tahtoo olla nöyrä ja kiltti —. Onko emännällä annettavana mitään toimittamisia Liisulle? _Heleena_. Liisu menee ja lakaisee tuvan lattian oikein huolellisesti! Miina ei nyt jouda, kun hän on pyykillä. _Liisu_. Kyllä Liisu menee — ja lakaisee — oikein huolellisesti —- kyllä Liisu lakaisee. —. (Lähtee peräovea kohti, mutta samassa) _Valenti_ (astuu sisään, kädessään suuri avain. Hän on hyvin siistissä sarkapuvussa, pitkävartisissa saappaissa ja päässä kriminnahkalakki, jonka hän ottaa käteensä heti huoneeseen tultuaan). Täällähän te olette! Tuvassa ei ollut ketään ja ajattelin, että kaikki ovat karanneet. Mutta täältä peräkamarista näen ma, Heleenan ja Miilin löytää varmasti aina. (Huomaa avaimen kädessään.) Kas, kun jäi tämä aitan avain käteeni. Minun piti antaa se Eenokille, että hän ottaisi aitasta kauroja hevosille. (Huomaa Liisun, joka hänen tultuaan on säikähtyneenä astunut pari askelta sivuun ja jäänyt tuijottamaan häneen kuin paikalleen naulittuna) — Täälläkö sinäkin taas —! (Ojentaa hänelle avaimen.) Vie tämä avain talliin Eenokille! _Liisu_ (ei liikahda, tuijottaa vain). _Valenti_ (vähän äreästi). No — kuulitkos? _Liisu_ (aivankuin väkisin työntäen sanat suustaan). Kä-käskikö i-isäntä? _Valenti_. Mitä? _Liisu_ (vapautuen kielenpaineestaan, hyvin nopeasti ja melkein huutaen). Ei isäntä käskenyt — isäntä on siunattu hautaan ja mennyt Jeesuksen luo — ja Valenti-herra valehtelee — ja vaikka Valenti-herra on Liisun lähimmäinen, ei Liisu rakasta Valenti-herraa — Valenti-herra valehtelee — eikä isäntä ole käskenyt — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään — ja Liisua ei viedä vaivaistaloon — Liisu on emännän iki-oma — ja kun Korkeelan _oikea isäntä_ kerran on Liisulle sanonut, että Liisu saa olla Korkeelassa, niin Liisu myös saa — ja Liisu kysyy pastorilta, onko Valenti-herra oikea lähimmäinen — — ja — (On vähitellen, takaperin astuen, siirtynyt lähemmäs Heleenaa, kiintyen ja äänen muuttuessa miltei tukahtuneeksi kirkumiseksi) — ja Liisu näki, että Valenti-herra ryömi taloon päin — ryömi — ja Valenti-herralla oli — koiran pää —! (vapisee ja peittää käsillään kasvonsa) — oi voi voi —! Auttakaa! — pastori! — pastori — auttakaa! Valenti-herralla on — on — nyt — tuolla — (osoittaa kädellään ja kiljaisee) — oivoi — katsokaa — katsokaa — koiran pää —! (Kaatuu pyörtyneenä pitkälleen lattialle). _Valenti_ (vaivoin hilliten raivoaan, mutisee syrjään). Saatanan penikka —! _Miili_ (käy nopeasti kastamassa pesukaapissa nenäliinansa veteen ja käärii sen Liisan otsan ympäri.) Lapsi raukka —! _Heleena_ (joka on laskeutunut polvilleen ja kohottanut Liisun pään syliinsä, huomattavasti järkytettynä, matalalla äänellä). Auttakaa nostamaan, Miili-täti! (Nostavat Liisun maasta). _Valenti_ (pakoitetusti). Ehkä minäkin saan — auttaa —? _Heleena_ (hätkähtää, jyrkästi). Ette saa —! (Nopeasti tavallisella äänellä.) Ei — ei sinun tarvitse —! (Kantavat. Liisun vasemmalle). _Valenti_ (yksin). Mitä helvetin peliä tämä on? — Mitä pirua luo hullu kakara —? (Havahtuu ikäänkuin säikähtyen, että joka olisi kuullut. Kääntyy ja lähtee peräovea kohti, mennessään.) Kaikkea tässä vielä — saatanan sekapäinen sikiö —! (Pysähtyy.) Ei — puhelen sittenkin Heleenan kanssa — minun täytyy päästä selville — järjestää — Sipilä — — _Heleena_ (tulee vasemmalta, hämmästyy hieman). Siinäkö sinulla on vielä — se avain —? _Valenti_ (unohtaneena). Mikä avain —? (Huomaa kädessään aitan avaimen.) Kas — aivan niin — aitan — hm — Eenokki — (Osoittaa akkunaan.) — Eenokki näkyykin menevän jo riihelle päin — minä lähden itse —. (Äkkiä.) Kuule, Heleena, — olisiko sinulla vähän aikaa —? Tarvitsisi hiukan puhua — olen miettinyt — sopisiko sinulle —? Minä vähän selvittäisin — ja ehdottaisin —. _Heleena_ (välinpitämättömästi). Kyllä minulla on aikaa. (Menee akkunan luo ja asettuu seisomaan selin Valentiin). _Valenti_ (istuu, pyörittelee avainta kädessään). Sinä et ole vielä mitään tarkemmin — tarkoitan — et ole minulle — tai ehkä et ole jaksanut vielä niin perinpohjaisesti ajatellakaan — —. _Heleena_ (kääntyy vähän). Mitä? _Valenti_ (naurahtaa). Enhän minä tietystikään palkan tähden — se on vallan sivuasia, enkä usko siitä erimielisyyttä syntyvän — mutta — olisi kai sentään yhtä ja toista — sovittava pääpiirteissään — —. _Heleena_ (kääntyy enemmän). Mistä sinä oikeastaan puhut? _Valenti_. No — vaikkapa nyt esimerkiksi niistä kuudesta sylestä halkoja siellä rannassa. Minä möin ne vielä vanhaan hintaan Palttalalle, mutta et kai tarkoita, että koko se hakkuu, minkä Mauri-vainaja on antanut talvella suorittaa, myydään yhtä halvalla. Kaupungissa saadaan haloista nyt hyviä hintoja. — Ja sitten osanotto siihen höyrypuimakoneen ostoon — — _Heleena_. Oletko sinä myynyt ne rannassa olevat halkomme Palttalalle? Minä olen lahjoittanut ne rukoushuoneelle. Vihtori saa vedättää ne sinne ensi viikolla. _Valenti_ (nousten). Lahjoittanut —? _Heleena_ (hermostuneesti). Niin, niin, niin. _Valenti_ (voimatta pidättää suuttumustaan). Enhän minä ole sitä tietänyt. Et sinä ole maininnut siitä minulle sanaakaan! _Heleena_ (ihmeissään). Olisiko minun pitänyt —? _Valenti_ (hämmentyen). No — niin — no — ajattelin että sellaiset asiat kuuluvat minulle. _Heleena_. Ei — mutta —! _Valenti_. Katsos, Heleena, sen vuoksihan minä nyt — kun ei meillä ole mitään tarkempaa puhetta — eikä sopimusta — _Heleena_ (siirtyikse keskemmä). Valenti — te — sinä taidat olla jossain suhteessa — väärässä käsityksessä. _Valenti_. Hautauksen edellisenä päivänä sinä pyysit minua huolehtimaan kaikesta. _Heleena_. Niin, hautauksesta ja vieraista. En todellakaan jaksanut itse. Ja minä olenkin sinulle siitä hyvin kiitollinen. Suo anteeksi, jos en ole muistanut kaikesta edes kunnolla kiittää! _Valenti_ (kärsimättömästi). Mitäs nyt siitä —! _Heleena_. Sitäpaitsi tahdon sinulle palkita — _Valenti_ (kiivastuen). Säästä jo tuo komeilusi, Heleena, — toisille! En minä ole tullut sinulta kerjäämään. Enkä myöskään ole aikonut rukoilla Korkeelan emännältä pehtoorin paikkaa. Mutta ennen kaikkea juuri sinä itse — ja sitten Sipilän isäntä — olette saattaneet minut eräänlaiseen käsitykseen — _Heleena_. Minkälaiseen käsitykseen? _Valenti_. Vai niin — vai kysyt sinä sitä nyt minulta? Tämäpä merkillistä! — No niin — luulin sinun tarkoituksesi olevan, että minä nyt ryhtyisin huolehtimaan erinäisistä talon asioista — viljelyksistä ja Mauri-vainajan alkuunpanemasta metsänhakkuusta ja afääreistä — ja kaikista muista semmoisista, joihin sinulla, luullakseni, ei ole koskaan ollut oikein halua puuttua ja perehtyä — ja joista arvatenkaan et ymmärrä hölynpölyä. — Niin — Sipilä sanoi, että se on välttämätöntä — talon tähden — ja nimenomaan pyysi — — _Heleena_ (huudahtaen). Pyysi! _Valenti_. Luulin sinun sen tietävän. _Heleena_. Ei minulla ole ollut mitään puhetta Sipilän kanssa. — (Vähän korostaen.) — ei tämän minun taloni pidosta, eikä muustakaan — _Valenti_ (matalasti). Lienen sitten erehtynyt. _Heleena_ (kiihtyen). Ja Sipilä on _pyytänyt sinua_ — Kolhoomaan —! Oikein pyytänyt — pyytänyt! Jopa nyt vallan ihme ja kumma —! _Valenti_. Onko se todellakin sinusta niin kuminallista? _Heleena_ (kävelee edestakaisin). Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Vai pitävätkö ehkä Mauri-vainajan sukulaiset minua todellakin vähäjärkisenä — tai minä he minua pitävät? Kyvyttömänä, saamattomana letukkana, jota Mauri on syöttänyt sokerilla ja piparkakuilla! Niin varmaan! — Oh. mainiota — mainiota! _Valenti_. Eihän nyt niin — —. _Heleena_ (kiivastuen yhä enemmän). Ja Sipilän mielestä minä en siis kelpaa hoitamaan omaa taloani — ja siksi hän tahtoo asettaa tänne isännän! Vai eikö Korkeela ehkä olekaan minun? Ehkei tämä talo olekaan ostettu Maurin ja minun perintö-osuuksilla? Onko täällä ehkä jokin nurkka Sipilän — tai toisten iso-korkeelaisten? (Itkunsekaisesti.) — Mitä he minusta tahtovat — miksi ei minun anneta olla rauhassa — olenko minä heidän tiellänsä —? _Valenti_ (teennäisen huolettomasti). Minun käsittääkseni tässä on tarkoitettu pelkkää hyvää joten minusta on suotta, että Heleena jälleen kiihoittaa itseään äärimmäisyyteen. Muuten — tässä näyttää olevan aivan mahdotonta puhella enää yhtään mitään — ei minua ainakaan haluta — sillä olen jo saanut vallan tarpeekseni semmoisista purkauksista kuin — — _Heleena_. Niin niin — siitäkö nyt taas —! _Valenti_ (samoin). Minä en näy yleensä pystyvän puhumaan sitä enkä tätä. — — No niin, kyllä minä täältä pääsen tieheni — Heleenan ei suinkaan tarvitse luulla, että minä tuppaudun! — Jaha — todellakin minä näytän käsittäneen kaikki vallan päin honkia! — Mutta ei se minun syyni ole, että minä nyt tässä seison. Maurin monista pyynnöistä minä jätin hyvän paikkani Urmonsaaren sahalla. Hemmetti, että jätinkin, sillä en sitä nyt enää saa takaisin — toinen mies siellä jo on tilallani. Piruko minut panikin kuuntelemaan Maurin suunnitelmia? Ei sen puolesta, etteivätkö tukkikaupat olisi vedelleet! Niistä olisi rikastuttu — varmasti rikastutin! Mutta nyt — Hm — näyttää sillä kuin taisivat huveta tämän pojan rahat toistamiseen! — Ensi kerralla hummasin itse koko perintöosuuteni, ja nyt, kun vuosien varrella taas jotain olen saanut säästöön, nyt häviän toisella tavalla joka pennin — —! Hm! Suosta noussut, vetelään vajonnut! Ei tästä näytä pystyyn pääsevän niin eikä näin — ei jumaliste! (Nauraa pirullisesti.) Kaunista onnea, Heleena, — eikö totta — kadehdittavaa —! Ha, ha, ha! _Heleena_ (joka on kuunnellut hyvin kiintyneesti). Ei Mauri-vainaja puhunut niistä asioista minulle koskaan mitään — ei sanaakaan — ja se tuntuu niin omituiselta — hän kun muutoin kertoi minulle kaikki pikku asiatkin. _Valenti_. Eikö —- en minä tiedä — ja mitäpä naiset niistä semmoisista kuin tukki-afääreistä.—! Vaikka parempi olisi, jos hän olisi kertonut, niin ei nyt tarvitsisi minun sen jälkeen kuin kävi näin —! Mutta, suoraan sanoen, luulin minä sinun sentään sen verran miehesi kuoleman jälkeen välittävän hänen asioistaan — monistakin syistä — että alistuisit rauhallisesti keskustelemaan — neuvottelemaan — nyt kun jo olet voimissasi! Sitä minä vain olen odottanut — en ole tahtonut rasittaa —. Ja sitä vartenhan minä nytkin —. Muutoin — en minä tästä häviöstä suuria välittäisi, jos minulla vielä jotain varoja olisi — mutta — _Heleena_ (epäröivästi). Mitä sinä sanot — että häviät — häviät — mitä häviät —? _Valenti_. Minä en yleensä aivan turhan tautta viitsi vaivautua. Rupeisin niine hyvineni johonkin hommaan. Mutta — jos et sitä tiedä, niin — minä panin kiinni kaikkeni — kaikki rahani, mitä minulla oli, Maurin kanssa aloitettuihin yhteisiin afääreihin — ja — hm — hemmetti vieköön — siellä ne rahat nyt ovat! _Heleena_ (lisääntyvällä ihmetyksellä). Sinun rahasi — missä — missä ne ovat? _Valenti_. Hm — sano se! Missä lienevät! Eivät ainakaan minun taskussani. _Heleena_ (ilmeisellä pelolla) Ole hyvä ja puhu vähän selvemmin! — Miksi ei Mauri — Herra Jumala —! _Valenti_. Ei siinä suuria selittämisiä! — Jos Mauri olisi ensimmäisissä kaupoissaan jotain voittanut, olisi hän siitä ilosta varmaan sinullekin ilmoittanut — ehkä hän toivoi saavansa joskus yllättää sinut oikein suurellisesti! Mutta hänen hommansa eivät oikein lyöneet leiville alussa. _Heleena_ (jännittyneenä). No, no — entä sitten? _Valenti_. Ei mitään erityistä. Mitäpä siinä! Kun ei onnistunut, niin ei onnistunut! Jos ei pahemmin hävinnytkään! _Heleena_ (huoahtaa helpoituksesta). Jumalan kiitos! _Valenti_. Niin, kiittele sinä! Mutta minulla sen sijaan ei ole mitään kiittämistä niistä osakepapereista, jotka Mauri kiireessä työnsi käteeni, kun Jämijärvelle tässä talvella tarvittiin käteistä runsaanpuoleisesti. Niillä asioilla me juuri kaupungissa kävimme, kun sitten palatessa se onnettomuus tapahtui. _Heleena_ (surullisena, hiljaa). En minä tiennyt niistä mitään —. _Valenti_. Ja kun nyt sinun pyynnöstäsi kävin kaupungissa ostamassa arkkua, pistäysin pankissa kysymässä niiden osakkeiden arvoa. Herrat sanoivat että — niillä ei ole arvoa ensinkään — ei enempää kuin sen paperin hinta, josta ne on tehty. — — Semmoisiksi siis olivat muuttuneet minun rahani! Vaikka olikin tullut monta kertaa hiki niitä kootessa, siellä valtameren toisella puolella. (Ivallisesti.) Ennen täältä lähtöäni pyydän kuitenkin kiittäen ja kunnioittaen ojentaa ne paperit takaisin Maurin leskelle. Tuolla ne ovat kirstussani pikku rakennuksessa. _Heleena_ (ylpeyden noustessa). Olet siis tahtonut tulla minulle sanomaan, että olet Maurin tähden hävinnyt? _Valenti_. Olen tahtonut ainoastaan vainajan veljenä ja läheisenä kumppanina neuvotella asioista hänen leskensä kanssa. _Heleena_. Ja vaadit kai, että minun on ne korvattava sinulle? _Valenti_. En ole sellaisesta maininnut sanaakaan. _Heleena_ (kylmästi). Paljonko niitä oli? _Valenti_. Minulla oli kaksikymmentätuhatta ja sen summan annoin Maurille erään metsän ostoa varten. Mauri möi pian jälkeenpäin saman metsän — voittamatta penniäkään. Häntä petettiin. _Heleena_ (vaipuu istumaan masennuksen lyömänä, sammaltaa). Kaksikymmentätuhatta —! _Valenti_. Mistä Mauri olisi sellaisen summan muuallakaan ottanut, kun hän ei kerran tahtonut niistä kaupoistaan vaimolleenkaan puhua? _Heleena_ (kuten äsken). Kaksikymmentätuhatta —! _Valenti_. Niin että — mahtanet jo vähin ymmärtää, miksi tahdoin kanssasi hieman puhella — ja neuvotella. (Ilkeästi.) Tuota — saanko vielä olla talossa yötä — hm — huomiseen? _Heleena_ (painaa päänsä käsiensä varaan). Mauri — Mauri —! _Valenti_ (lyhyen äänettömyyden jälkeen, menossa). Ei tästä nyt sitten taida syntyä — tämän parempaa —! _Heleena_ (kohottautuu). Valenti, suo minulle anteeksi — en tahdo epäillä sanojasi — mutta — joiko Mauri todellakin — oliko hän joskus oikein juovuksissa — minun tietämättäni? Sellaisestahan sinä mainitsit silloin hautajaispäivänä. _Valenti_. Kuka on sanonut hänen juopotelleen — kaukana siitä! Juopotteleminen on vallan toista. Se on sellaista, mitä minä tein ennen vanhaan. Minä join perintöni ja kaikki ja lähdin siinä huumeessa tieheni — koko maasta. Sain alkaa elämäni vallan uudestaan. Mauri sitävastoin saattoi vain joskus kaupunginmatkallaan ottaa niin paljon, että tuli hiukan iloiselle mielelle. _Heleena_. Kauppojen epäonnistumiseen ja — ja velkaantumiseen ei siis se ollut syynä? _Valenti_ (nauraa). Ei, Heleena, kaukana siitä. Ei niitä rahoja juotu ole. Mutta kerrankos sitä vähän Hävitään — ainakin aluksi. Jos Mauri olisi elänyt, ei mokoma kaksikymmentätuhatta olisi merkinnyt mitään. Seuraavassa kaupassa olisimme ehkä onnistuneet kaksinkertaisesti. Se olisi jäänyt vain hyväksi opiksi. Jos Mauri olisi silloinkin tehnyt niinkuin minä neuvoin, pitänyt metsää vielä vähän aikaa, eikä uskonut ensimmäisen välittäjän loruja hintojen alentumisesta, olisi tästäkin tappiosta säästytty. Sen tiedän hyvin. _Heleena_ (raskaasti). Mutta nyt se merkitsee sitä enemmän. _Valenti_. Minulle se raha Iällä hetkellä kyllä oli ainoani. Ja veljesten kesken ei siitä summasta kummempia papereita tehty. Luulen Maurin täysin uskoneen niiden osakkeiden arvoon, mitkä hän minulle siirsi väliaikaiseksi pantiksi. _Heleena_ (verkkaan). Ehkä minulla on pankissa — juuri se Kak»ikymmenlätuhalta — — Mistäpä minulla suuria käteisiä — kun ostimme Korkeelan — se on velaton. _Valenti_ (tarkastaa Heleenaa kiintyneesti). Niin — mistäpä niitä — ja hyvä niin —! (Lyhyt äänettömyys). _Heleena_. Vaaditko sinä nyt sitten — sen minulta? _Valenti_. Minä en ole vaatinut mitään — en yhtään mitään. Olen vain pyytänyt saada puhella kanssasi. — Olenko mielestäsi tehnyt väärin siinä, että olen lausunut sinulle totuuden? Pidin sen velvollisuutenani, sillä ei liene sinun luonteesi mukaisia vastaanottaa — salaista hyväntekeväisyyttä. _Heleena_ (hypähtää pystyyn, kuohahtaa). Hyvänte — —! Oh, ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä —! Minä en tarvitse armolahjoja — keltään! _Valenti_ (tyytyväisenä, verkkaan). No niin — siksi olenkin selvittänyt. _Heleena_ (vaivalloisesti). Kiitän sinua —. _Valenti_ (äkkiä, astuen lähemmäs häntä). Kuule Heleena, sinulla ei ole vähintäkään syytä masentua! Sinullahan on elämä edessäsi! Ihmisen on otettava vastaan tuleva aika, näyttäköön se miltä tahansa. Eikä mikään estä sinua asettamasta oloasi yhtä mukavaksi ja miellyttäväksi kuin se oli ennenkin. (Aivan Heleenan vieressä.) — Olen Maurin veli ja siis kaikkein läheisin hänelle, joka sinulle oli niin rakas. Mikään ei voi sinulle korvata häntä, sen tiedän — mutta siitä huolimalta tulee sinun muodostaa uusi elämäsi mahdollisimman siedettäväksi. Olisit typerä, jos koko lopun ikäsi kulkisit kuin halvaantunut rampa, kykenemättä muuhun kuin suremaan ja mennyttä muistelemaan. Nuorihan sinä vielä olet, Heleena! (Heleena luo häneen pitkän ja kysyvän katseen, väistyen sitten vähän kauemmas.) Luulet ehkä minua vielä samanlaiseksi kuin ennen? Ei, siinä erehdyt. Olen aikoja sitten elänyt loppuun hurjuudenaikani ja nyt olen vakaantunut mies. — Kuule, Heleena, luota minuun! Sinun parastasi minä katson! _Heleena_ (matalalla äänellä). Mitä sinä oikein tarkoitat. _Valenti_. Tottakai sinä käsität! Tarkoitan, että jos minä rupean hoitamaan Korkeelan, pysyy sinun olosi jatkuvasti samanlaisena kuin tähänkin saakka. Sinun ei tarvitse sälyyttää harteillasi mitään sellaista uutta huolien taakkaa, joka sinulle on vallan vierasta. _Heleena_ (huudahtaa heikosti). Sinä hoitaisit Korkeelan —! _Valenti_. Pehloorihan sinun täytyy palkata joka tapauksessa! Vieraanko tänne laskisit seulomaan asioita? Niin juuri — seulomaan, sillä ymmärrät kai, että Mauri-vainajan asioissa on järjestämistä. Keskenhän häneltä jäi monta kauppaakin. Ne on järjestettävä kunnolleen, ettei sinulle koituisi odottamattomia yllätyksiä — häviötä — käsitätkö? Sinun eteesi voidaan lyödä koska tahansa minkälaisia papereita ja sitoumuksia tahansa! Ymmärrätkö sinä niistä hölynpölyä? Tai uskaltaisitko luovuttaa ne jonkun vieraan asiamiehen haltuun, joka ehkä kynisi sinut lyhyessä ajassa puti puhtaaksi? Sellaisia ne ovat. Et sinä tunne niitti asioita. _Heleena_ (kuten äsken). Sinä siis — tarjoudut minulle — pehtooriksi —? _Valenti_. Otan hoitaakseni Korkeelan isännyyden ja saatan Mauri-vainajan asiat loppuun, sinun tarvitsematta nähdä niistä kaikista vähääkään murhetta. Teen sinulle selvät tilit määräaikoina, ja palkasta me kyllä sovimme. Paljon kalliimmaksi kävisi sinulle ajan oloon vieraan kustantaminen. Saat sen uskoa! Ole nyt järkevä, Heleena! Älä jätä kuuntelematta Mauri-vainajan sukulaisien neuvoja. Älä luule, että he vain ilkeydestä tahtovat sinua ohjata. He ovat järkeviä maalaisihmisiä, jotka ovat monta kertaa ennen nähneet samanlaisia tapauksia ja tietävät, miten nuoren lesken on meneteltävä tehdäkseen niinkuin itselleen on parasta. _Heleena_ (tuijottaen jäykästi suoraan eteensä. Värittömästi). Parasta — parasta —! _Valenti_ (aivan Heleenan vieressä, alentaen ääntään). Minun kaksikymmentätuhattani saavat jäädä seisomaan. Ei sinun tarvitse ottaa rahojasi pankista minulle maksaaksesi. Kieppaamme ne rahat muutoin jollain sopivalla kaupalla jostakin Korkeelan nurkasta. Minä kyllä osaan järjestää. Lisääkin kartutan sinulle. Sinun ei tarvitse panna tikkua ristiin. Eikö sinulle jo ala selvitä? (Hyvin lyhyt äänettömyys). _Heleena_ (sisäistä kiihtymystään hilliten). Onko sinulla vielä muuta sanomisia? _Valenti_. Päättäisimme nyt — sopisimme kerrankin kunnolleen —! _Heleena_ (kylmästi). Minä olen päättänyt — minä otan kaiken vastaan — yksinäni. En tarvitse avuksi — vierasta enkä sukulaista. Ole hyvä ja sano se heille — Sipilällekin! _Valenti_ (vähän hämmästyen). Sinä siis —? _Heleena_. Jään Korkeelaan omin neuvoineni — sekä emännäksi että isännäksi. _Valenti_. Niin ollen siis hylkäät minun tarjoukseni — etkä välitä miesvainajasi omaisienkaan toivomuksesta? _Heleena_. Toivon vain, että minut jätetään rauhaan. Kyllä minä tulen toimeen. (Ylpeästi.) — Ei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa, minun tähteni. Kiitän hyvästä tarkoituksesta — sinuakin. _Valenti_ (huudahtaa). Heleena —! _Heleena_. Aivan oikein — se Maurin velka sinulle! Minä lunastan sinulla pois ne paperit. Minä maksan sen summan. Käyn ensi viikolla kaupungissa pankissa. _Valenti_ (purren hampaitaan). Vai niin. _Heleena_. Eikö ole hyvä niin — ja selvä? _Valenti_. Miks'ei — onhan se —! _Heleena_. No min. (Kääntyy lähteäkseen huoneesta). _Valenti_. Nyt kai siis on sillä tavalla, että minä saan lähteä Korkeelasta? _Heleena_ (ovella). Sinulle ei tuottane vaikeuksia saada itsellesi jotakin sopivaa ja edullisia tointa, kun sinulla kerran on niin paljon rahojakin. Siitä minä en tiennytkään. _Valenti_. Hm — olen kyllä arvannut, että pidit minua keppikerjäläisenä, joka olin tunkeutunut miesvainajasi armoille. _Heleena_. En ole niin sanonut. Minä vain en todellakaan tiennyt sinua niin rikkaaksi. — Kaksikymmentätuhatta on paljon. — — Miili-täti odottaa minua. (Aikoo lähteä). _Valenti_ (kiukkuansa pidätellen). Heleena Korkeela! Kuusi vuotta sitten, niihin aikoihin, jolloin minä join ja renttuilin, minä kerran humalapäissäni tulin niinkuin kosineeksi sinua Vihantolassa kinkeritansseissa. — Taisin tuppautua sinua hieman lähelle — ja henkeni löyhkäsi viinalta. Sinä huusit minulle: häpeä, haiseva koira! Muistatko sitä? Niin sinä sanoit. Ja juoksit sitten saliin kertomaan siitä muille vieraille. Minua pilkattiin, niin että minun täytyi lähteä kemuista pois kesken. _Heleena_ (vastahakoisesti). En — en minä — muista —. _Valenti_. Ehkäpä sentään —! (Heleena liikahtaa. ) Ei, ei, älä mene! Silmänräpäys vielä! Kohtahan minäkin täältä lähden. Kuulo, Heleena, en minä ole koskaan pitänyt sinusta sen enempää kuin muistakaan koreahameisista tytöistä, vaikka — jumaliste — muuten satuit tielleni. Mutta helvetin pahasti sinä minulle silloin sanoit — ja Maurin hautajaisaamuna sinä paiskasit toistamiseen saman saatanallisen haukkumasanan vasten silmiäni. — Kovin korskeana sinä olet pysynyt, piru vieköön! Ei Mauri saanut tehdyksi sinusta ihmistä. Jaa'a, kai sinä nyt olet hyvin iloinen, kun olet saanut osoittaa minulle, etten edes kelpaa sinulle — rengiksi. Ha, ha, ha! (Tarttuu lähellä olevaan tuoliin). — Mutta mitä, jos nyt sattuisikin olemaan niin, ettei tämä tällainen kohtelu vetelekään? Jospa minulla sattuukin olemaan vielä jotakin muutakin sanottavaa? Jospa onkin! Mutta täst'edes saa Sipilä puhua puolestani. Tästä hetkestä alkaen lakkaa entinen Iso-Korkeelan Valenti sinua kumartelemasta. Muista se, Heleena! Ja nyt minä lahden. (Paiskaa tuolin sivuun.) Vielä tavataan — perkele vieköön! (Menee perälle). _Heleena_ (kirkaisee). Miili — Miili-täti —! _Miili_ (tulee vasemmalta). Mitä nyt? — Mitä paiskelemista se oli? _Heleena_ (kiertää käsivartensa Miilin kaulaan). Sinä et saa jättää minua, täti, — et saa jättää — hänen kanssaan — rakas täti —! (Itkee). _Miili_. Valentiko täällä oli? Minä arvaan sen. Ja teille syntyi taas sananvaihtoa. Oi, niinkö lyhyttä se tyyntymys olikin! Ei, kyllä minä nyt huomaan, että hänen on kiireesti lähdettävä täältä. Te ette sovi olemaan saman katon alla. Ei hänestä ole tänne. _Heleena_. Miili-täti, minusta tuntuu kuin hän — kaikesta huolimalla — jäisi. _Miili_. Se on mahdotonta. Eihän hän väkisin, vastoin sinun tahtoasi — _Heleena_. Oi, emme me tiedä — emme tiedä — mitä hän tahtoo — ja tekee —! _Martti Heljo_ (astuu sisään peräovesta Liisun taluttamana, päällysnuttu yllä ja lakki kädessä). _Liisu_ (tavattoman riemukkaana). Emäntä — Miili — pastori tuli — pastori tuli —! (Toistelee edelleen toisten puhuessakin yhtämittaa puoliääneen: »Pastori tuli, pastori tuli —»). _Martti Heljo_. Hyvää iltaa, Heleena! Hyvää iltaa, Miili-neiti! Palaan sairaan luota Paloistenkylästä ja päätin poiketa katsomaan ohiajaessani. _Miili_. Sydämellisesti tervetullut, pastori! Teitte oikein, oikein hyvin, kun tulitte. Täällä meillä onkin taas jokunen hyvä ja rauhoittava sana tarpeen. _Heleena_ (kuivattuaan salaa silmiään, hiljaa). Tervetuloa, Martti! Ole hyvä ja riisu päällysnuttusi! _Martti Heljo_. Tuntui kuin jokin olisi aivan vastustamattomasti saanut minua pistäytymään tänne sisään. Kuinka täällä jaksetaan? Onko Heleena jo voimissaan? (Miili on auttanut päällysnutun Heljon yltä ja ripustaa sen naulaan.) Ei, ei, viemme sen eteiseen, Miili-neiti! _Miili_. Siellä on liian kylmä. Annetaan vain olla täällä! Omatkin päällystamineemme pidämme sisällä näin talvella. (Ripustaa palttoon naulaan) — Uusi elämä ei vielä ole asettunut tasaiselle uralleen. Heleenalla on niin paljon järjestelemistä — taistelemista — ja voittamista — ennenkuin hän saa nämä pikku olot vakiintumaan. Tämä elämänmuutos oli hänelle liian äkillinen. Siksi minäkin vielä olen täällä. _Heleena_ (Heljolle). Istu, ole hyvä! _Liisu_ (hiljaa Heleenalle). Saako Liisukin olla täällä pastorin luona? _Heleena_ (Liisulle). Saa, tietysti Liisu saa. Istu vaan täällä meidän kanssamme! _Martti Heljo_ (istuu. Varovasti). Ehkä ei Heleenalla enää olekaan täällä muita sukulaisia kuin Miili-neiti —? _Heleena_ (matalasti). Onhan — Valentikin —. _Martti Heljo_ (katsoo Heleenaan pitkään). Niinkö — vai niin —. _Liisu_ (ehättää ja yhteen hengenvetoon). Mutta Valenti-herra ei saa lähettää Liisua vaivaistaloon — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää Liisua yhtään mihinkään — Liisu on nyt emännän iki-oma — ja Liisu saa olla aina Korkeelassa — kun Korkeelan oikea isäntä kerran on niin sanonut — ja Liisu kuuli äsken — ja näki Herran Jeesuksen kirkkaudessa — ja Jeesus oli ihan pastorin näköinen — ja Liisu heräsi taas ja oli terve — ja lakaisi tuvan lattian niinkuin emäntä oli käskenyt — — (Hengästyy. Lähestyy pastoria.) Pastori, eihän Valenti-herra ole Liisun lähimmäinen? — Eihän se ole synti, kun Liisu ei voi rakastaa Valenti-herraa niinkuin muita lähimmäisiä — pastori, onko se synti —? _Miili_ (joka on jäänyt seisomaan, puoli-ääneen). Valenti lienee joskus ollut tyly lapsiraukalle. _Martti Heljo_ (vakaasti). Jos joku on meille paha, niin meidän tulee vaieta ja rukoilla hänen puolestaan, pikku Liisu. Rukous on rakkaudentyötä ja silloin täytämme Herran käskyn. _Liisu_ (nöyrästi). Kyllä Liisu sitten rukoilee — Valenti-herrankin puolesta. _Martti Heljo_. Muuten on asianani myöskin hyvin paljon kiittää Heleenaa hänen lahjastansa pienelle rukoushuoneyhdistyksellemme. Olemme niin nyt saaneet koko ensi talviset puut. Se oli kaunis teko, Heleena! _Heleena_. Ei se kannata kiitosta — varsinkaan sen takia, että minun täytyy pyytää sinulta anteeksi sitä, etten ehkä voi toimittaa niitä perille lupaamanani aikana — sillä — oh, minua hävettää — Valenti oli ne halot — minun tietämättäni — myynyt Palttalalle — (Nopeasti.) — Mutta Mauri-vainajalta jäi takamaalle toistakymmentä syltä — minä vedätän ne sieltä — — minä — annan ne kaikki —! _Martti Heljo_. Se on jo vallan liikaa jalomielisyyttä, hyvä Heleena! Se sellainen määrähän on jo kokonainen omaisuus! _Heleena_. Oh, Korkeelan halkometsät ovat hyvät —! — Jumalan kiitos, en joudu hätään, vaikka ei minulla enää olekaan penniäkään rahaa! (Naurahtaa katkerasti). _Miili_ (ihmeissään). Mitä sinä nyt —? _Heleena_ (hermostuneena). Hm — ne Mauri-vainajan tukkiafäärit — metsänostot — ja myynnit — joista minulla ei ollut paljonkaan aavistusta — eikä ole niistä oikeata selvyyttä vieläkään — ne — no niin — Mauri jäi Valentille velkaa kaksikymmentätuhatta — mitä lienee pantannut mitättömiä osakkeita —! Minä lunastan ne ylihuomenna — käyn kaupungissa pankissa — ja sitten — (Huokaisee.) Jospa hän sitten menisi! (Puoliääneen.) — Tulkoonpa perästäpäin — mitä muuta tahansa. —! _Miili_ (istuu, kädet pudoten hermottomina helmalle). Ei mutta — nyt minä en todellakaan osaa enää ajatella enkä puhua! _Martti Heljo_. Kaksikymmentätuhatta! _Miili_. Sitäkö hän oli täällä sanomassa? _Heleena_. Sitä — sitäkin —! (Nousee.) Mutta hän ei lähde sittenkään, sen huomasin hänestä selvästi. Hän lähti täältä äsken kiroillen ja uhkaillen. Ja hän palaa — hän tahtoo jäädä Korkeelaan! — Miili-täti ja Martti, sanokaa, mitä minun on tehtävä! — Oi, oli hyvä, että tulit, Martti! Minä tarvitsen nyt neuvoja — neuvoja —! (Kävelee edestakaisin). _Miili_. Tahtoo jäädä — Herran nimessä mitä varten — mitä varten? _Martti Heljo_. Heleena, sydämeni käskee minua tekemään kaikkeni sinun hyväksesi. Ja — niin, miksi en sitä tunnustaisi — tuntisin itseni niin ihmeellisen onnelliseksi, jos voisin jotain tehdä. — Ehkä me vastaisuudessa — ehkä voimme lähestyä toisiamme — onhan meillä takanamme lapsuusajan ystävyys! — Vai — olisiko sinulla jotain sitä vastaan, Heleena? _Heleena_ (vähän hämmentyen). Minullako — ei — kuinka minulla olisi — --! _Miili_ (peittämättä hänelle mieluista ajatusta). Varmasti Heleena mielellään — hyvin mielellään — ja kiitollisena — kuuntelee pastoria — ja koettaa tehdä kaikessa niinkuin pastori katsoo parhaaksi. — Niin, ja tottahan on, että teillä on välillänne jo varhainen ystävyys. Muistanhan minäkin ne entiset ajat. _Heleena_. Jos minä sen tietäisinkin — jos tietäisin varmasti, mitä hänellä on mielessään — nyt vielä —! Oi, mitä minä sanoin sinulle, täti! Kuvittelenko minä turhia? _Martti Heljo_. Herra antaa joskus hylkiöiden temmeltää niin, että tomu ja tuhka peittää ilman, eikä taivaan kirkkautta näy, ja silloin vähäuskoisten heikkous auttaa vääryyttä pääsemään valtaan. Mutta sanottu on, ettei Herra särjettyä sydäntä muserra eikä suitsuavaa kynttilänsydäntä sammuta, ennenkuin Hän saattaa oikeuden voittoon. _Miili_ (huoahtaa). Niin, niin —, (Heleenalle.) — Vai niinkö, Heleena, — niinkö sittenkin —! _Martti Heljo_. Sinulta kysytään nyt uskoa ja luottamusta, Heleena. Mutta onkohan niin, että juuri niitä sinulta puuttuu? _Heleena_ (puristaa molemmin käsin päätään). Voih —! _Martti Heljo_ (lämmeten). Ennen kaikkea antaisin sellaista apua, jolla olisi todellista arvoa. Tahtoisin, että Heleena käsittäisi, miksi maallisten tapahtumain sarja on niin raskaana kasaantunut hänen kannettavakseen. (Nousee, intoutuu.) Heleena, Jumala on johtanut minun askeleeni tänne Korkeelaan vahvistamaan sitä kutsua, jonka Häneltä olet saanut. Älä sulje sydäntäsi ja rupea vain sokeasti taistelemaan rahojesi ja omaisuutesi puolesta! Kyllä sinulle jätetään se, mikä tarpeellisia on, eikä mikään katala aie toteudu, jos ajoissa käännymme oikean auttajan puoleen. _Heleena_ (puoleksi itsekseen). Niinkö — niinköhän —! _Martti Heljo_. Rakas ystäväni, sinä kuulut niihin rikkaisiin ja ylpeisiin talonpoikaisiin, jotka ulkokultaisina tapoja noudattaen ovat polvesta polveen tuudittaneet itsensä omahyväisyyden ja tekovanhurskauden valhetilaan. Se sellainen on itsepetosta ja kylläisyyden turruttamaa mielentyyneyttä. Mutta todellisuudessa on heidän jumalansa heidän maansa ja mantunsa, heidän rahansa ja omaisuutensa. Ennen saisi maa palaa, ennenkuin he niistä luopuisivat. _Heleena_ (kavahtaa, näyttää kuin hän tulistuisi, mutta hillitsee itsensä. Vähän vaikeasti). Sinähän vain — tuomitset —! _Martti Heljo_ (kiihtyen). Ja siksi onkin niin suuria pahennusta herättänyt se, että on ennusteltu helvetin peräseinän olevan täynnänsä niitä pappeja, jotka ajasta aikaan ovat tätä ahnehtivaa, torailevaa ja kadehtivaa kansaa itsepetoksessa auttaneet ja heidän hautojensa partailla heille autuutta luvanneet. Raharovastit ja kymmenystensä kartuttajat ovat olleet liian heikkoja huutamaan valveille uneliasta rahvasta sen horrostilasta. _Heleena_ (hienolla pilkalla matalalla äänellä, pakoitetusti). Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi noin vain — ilman muuta — melkein sysätä kaikki mitä minulla on sellaisiin käsiin, jotka ovat ties kuinka tahraiset? Synnintekijän ja vääryydenharjoittajan palkitsemisellako sinä tarjoat minulle sielun autuuden? Se tuntuu vaikealta ymmärtää. _Martti Heljo_. Heleena hyvä, älä paaduta itseäsi — älä väisty ja lyöttäydy niiden joukkoon, jotka korvillaan työläästi kuulevat ja silmänsä ummistavat, jotta he eivät ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi ja Herra heitä parantaisi! _Heleena_ (hiljaa). Kääntyisi? Olenko minä niin huonolla tiellä? En ole sitä tiennyt. Ollaanko niin paljon parempia minun ympärilläni? _Martti Heljo_. Olimme ennen paljon yhdessä, Heleena, ja varmaan sinäkin muistat, kuinka iloinen ja huoleton minäkin ennen olin. En minä vielä kahtena ensimmäisenä pappisvuotenanikaan ollut Korkeimman armoille antautunut. Minulla oli kyllä päämäärä, mutta toinen kuin nyt. Se ensimmäinen päämäärä oli maallinen — sellainen, mikä, ikävä kyllä, jää useimmille papeillekin koko heidän elinijäkseen. Mutta minun päämääräni muuttui. Se tapahtui eräässä suuressa herännäiskokouksessa Pohjanmaalla, missä näin muutamien hyvin korkeasti oppineiden herrojen kentällä polvistuvan nöyrään rukoukseen yksinkertaisen rahvaanmiehen rinnalla. Muistan, kuinka silloin ahon laidalta kansan nuorten hengellinen laulu voimakkaana vieri lakeuden ylitse. Koko ilma värähteli loukkaamatonta autuuden ylistystä. Silloin, Heleena, silloin lankesi armo minunkin päälleni. Se totuus, jota siihen saakka olin etsinyt paksuista kirjoista ja monimietteisistä teoksista, se kirkastui minulle äkkiä voimakkaana leimahduksena. Samana hetkenä se poltti minussa oppineisuuden pölyn ja viisauden rikkaruohon. Minulle paloivat nyt kirkkaina ne tulet, jotka siihen saakka olivat olleet minulle näkymättömät. Taakseni jäi äärettömään harmauteen kaikki entisyys ja sijalle annettiin minulle se, mistä Jeesus Kristus on lausunut: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen lapsenmielisille.» _Valenti_. (on viimeisen puhevuoron aikana ilmestynyt peräovelle. Hänellä on yllään Mauri-vainajan turkit, jotka on auki sekä lakki päässä takaraivolla. Hän on ilmeisesti juopunut. Kukaan ei huomaa häntä). _Martti Heljo_ (lähestyy Helenaa). Heleena, älä sinäkään enää taistele Herraasi vastaan. Tartu sen sijaan minun käteeni — antaudu minun huostaani! _Heleena_ (loittonee Heljosta pari askella, näyttää tuskaantuneelta ja kiihtyneeltä. Katkonaisesti). Toiste, Martti, — puhutaan toiste — minä olen nyt — niin väsynyt ja sairas — — _Martti Heljo_. Eivät terveet ja voimakkaat parantajaa tarvitsekaan, vaan juuri sairaat ja väsyneet. He tarvitsevat Herran virvoitusta. Siksi nöyryytä mielesi ja lannista ylpeytesi, Heleena! 'Jätä maalliset murheesi! Rukoile kanssani! _Heleena_ (vaipuu istumaan, voipuneesti). Minä pyydän, Martti — älä — — _Liisu_ (joka koko ajan on kuunnellut Heljon puhetta äärettömällä hartaudella ja seurannut jännittynein ilmein hänen vähäisimpiäkin liikkeitään, ristii kätensä ja lankee innoituksen valtaamana polvilleen. Kiihkeästi, lujalla ja kirkkaalla äänellä). Rakas Herra Jeesus! Niinkuin Sinä johdit Liisun, johdata myöskin emäntä pastorin haltuun, niin pastori saattaa hänet Sinun omaksesi! Tee niin, Herra Jeesus Kristus taivaassa! _Valenti_ (räjähtää ovella äänekkääseen nauruun ja astuu paremmin sisään huoneeseen. Hohottaen). Amen — amen — amen —! Ha, ha, ha! Piru vieköön! Täällähän on oikeat kihlajaisvalmistelut! Jumala naittajana ja Hullu-Liisu puhemiehenä! — Ha, ha, ha! Hemmetti! Enpä ole lystimpää nähnyt! _Heleena_ (nousee, suoristautuu ja luo Valentiin leimuavan katseen. Raivostuneesti). Ulos — ulos! _Miili_ (rientää Heleenan luo kuin tahtoakseen pidättää häntä). _Heleena_ (kuten äsken) Ulos täällä! _Liisu_ (nousee, kirkuvalla äänellä, tuijottaen eteensä kuin jotain nähden, kaukana, nopeasti). Liisu näkee —- taas — isännän ja Valenti-herran avannossa — jään reunalla — Valenti-herra sysää sysää isäntää — voivoi voi — isännän käsi — irtosi — isäntä vaipuu — mustaan veteen — vaipuu —- oi voi voi — (Ihastuneesti.) — Enkeli tuli — levitti valkoisot siipensä — (suojaa silmiään) — kirkkaus häikäisee. (Jälleen äkkiä kauhuissaan.) — Valenti-herra ryömii — tuolla — tänne — taloon päin — hänellä on — koiran pää — Valenti-herralla on koiran pää — — auttakaa, auttakaa —! (Lyyhistyy tajutonna lattialle). _Valenti_ (perääntyy pari askella pelästyneenä, muuttuu jäykäksi, seisoo hetken liikkumattomana, yrittää sanoa jotakin, mutta sanat takertuvat kurkkuun). _Heleena_ (katsahtaa häneen pitkään, huudahtaa). Oh. nyt tiedän — _tiedän varmaan_ — murhaaja — murhaaja —! (Hervahtaa voimattomana Heljon ja Miilin käsivarsien tukeen). _Valenti_ (kääntyy, aikoo lähteä, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy takaisin, tukahdutetulla kiukulla, käheästi). Minä — tulen — takaisin —! (Kiireesti ulos peräovesta). Väliverho. KOLMAS NÄYTÖS. Näyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä. Seuraavan päivän ilta. On hetket juuri vähän ennen hämärän tuloa. Akkunasta näkyy, että ulkona on vielä hieman valoista. _Heleena_. (istuu pöydän ääressä, pää käsien välissä ja kyynäspäihinsä nojaten. Tuijottaa liikkumattomana alas). _Liisu_ (istuu pienellä jakkaralla hänen lähellään, sylissään Uusi Testamentti, jota hän lukee ääneen hieman kankeasti ja tavoitellen, mutta sentään selvästi). _Liisu_ (lukee). »Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta se toivo, jonka näkee toteutuneen, ei ole mikään toivo; kuinka voi toivoa sitä, jonka näkee?» »Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin odotamme sitä kärsivällisyydellä.» (Vaikenee. Katsoo ylös Heleenaan, joka ei liikahda. Alkaa käännellä lehtiä varovaisesti ja hellävaroin ikäänkuin etsien jotakin. Löytää ja lukee taas). »Mutta kullekin annetaan Hengen ilmaisemislahja yhteiseksi hyödyksi.» »Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat saman Hengen vaikutuksesta.» »Toinen saa uskon samassa Hengessä —» (Kohottaa katseensa kirjasta, tuijottaa eteensä ja rapeaa itkemään. Uusi Testamentti putoaa hänen sylistään lattialle). _Heleena_ (herää mietteistään Liisun hiljaiseen nyyhkyttämiseen. Kohottautuu). No, mitä Liisu nyt —? — Mikä sinun on? _Liisu_ (koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään). Ei — ei — mi-mikään —. _Heleena_. Vastahan sinä siinä luit niin kiltisti. Mikä sinulle nyt tuli? _Liisu_ (kuten äsken). Kun — kun — Liisu ei ole saanut — _Heleena_. Mitä ei ole saanut? _Liisu_. Liisu ei ole — saanut mitään — Hengeltä —! _Heleena_ (ihmetellen). Hengeltä? _Liisu_. Niinkuin kaikki muut ihmiset — ovat saaneet — Hengeltä —! _Heleena_. En minä nyt ollenkaan ymmärrä! _Liisu_ (kummeksien). Eikö emäntä ymmärrä — Henkeä? _Heleena_. Mitä henkeä sinä tarkoitat? _Liisu_. Sitä mitä Liisu luki — Jumalan — taikka Jeesuksen — taikka jotain semmoisia — taivaasta — _Heleena_. Oh — Vai niin! — Aivan oikein niin — sinä luit — Hengestä — _Liisu_. Joka antaa jokaiselle lahjan — jolla ihminen tekee hyvää toiselle ihmiselle. Kyllä Liisu ymmärtää. _Heleena_. Sinä, lapsikulta, ymmärrät enemmän kuin moni aikuinen. Ja kyllä sinullakin on Hengen lahja. (Matalasti.) Sinulle on annettu Hengen lahja kuulla ja nähdä sellaistakin, mitä toiset eivät aavistakaan. (Heittää katseen kumpaankin oveen. Huokaa syvään.) Niin — niin. _Liisu_ (varovasti). Sitäkö emäntä tarkoittaa — unta — ja avantoa — _Heleena_ (nopeasti). Niin — ehkä sitäkin — sitäkin tietysti ja — — (Nousee) Sinä saat lukea sitten taas toiste. — Katso, kirjasi on pudonnut lattialle! _Liisu_. Testamentti — ai — en huomannut —. (Kumartuessaan ottamaan kirjaa.) Pastorin Liisulle antama testamentti —! (Katsoo levälleen pudonnutta kohtaa, iloisesti.) On vielä auki sama paikka —! (Lukee seisaallaan) »—- mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa se, mikä on vaillinaista —» (Miettien.) Kyllä se on ihmeellistä, että Kristus voi olla vielä täydellisempi kuin pastori — (Huoahtaa ihailevasti.) — pastori —! Liisukin saa kerran nähdä Kristuksen — ja Liisu tulee taivaassa yhtä täydelliseksi kuin pastorikin —! — Eikös niin, emäntä? _Heleena_ (jotain puuhaillen). Niin — niin. _Liisu_ (haaveillen). Ja kerran me sitten olemme taivaassa kaikki yhdessä — isäntä — ja emäntä — ja Milli — ja pastori ja Liisu — — (Hiipii aivan Heleenan viereen, kuiskaa.) Mutta Valenti-herra on silloin helvetissä — kuumassa avannossa, jossa vesi polttaa, eikä pääse pois — (Pelästyy itsekin, huudahtaa valittavasti.) — polttaa — — ei pääse koskaan pois — —! _Heleena_ (säpsähtää ja hillitsee Liisua). No — no — hyvä lapsi —! (Katsahtaa taas arkaillen kumpaankin oveen). _Liisu_ (rauhoittuu.). Liisu vie Testamentin emännän hyllylle — ja järjestää siellä muutkin kirjat kauniisti — ja tekee sitten askareita tuvassa —. _Heleena_. Se on oikein, että menet keittiöön auttamaan Miinaa iltatöissä. _Liisu_. Sitten myöhemmin Liisu taas hakee testamentista jonkin muun kohdan, minkä pastori on sinne merkinnyt — ja lukee emännälle — ja Miili-tädille — sitten kun Miili-täti joutaa —. _Heleena_. Niin — niin. _Liisu_ (menee kirja kädessä vasemmalle, pysähtyy, katsoo pöydän viereen seisomaan jäänyttä Heleenaa ja palaa hänen luokseen). Pelkäättekö te emäntä, että Valenti-herra palaa? Ehk'ei hän enää palaakaan tänne? _Heleena_ (silittää Liisun päätä, matalasti). Kyllä hän palaa — tänä iltana — varmasti. _Liisu_. Minkä tähden hän sitten viipyi poissa koko yön? _Heleena_. En tiedä, lapseni. _Liisu_. Valenti-herra tahtoo pahaa emännälle ja pastorille ja Liisulle — ja Korkeelalle —. _Heleena_ (hiljaa). Hän tahtoo — Korkeelan — itselleen. _Liisu_ (toistaa ihmeissään). Korkeelan itselleen! _Heleena_. Niin luulen. _Liisu_ (uudelleen). Minkä tähden — minkä tähden Valenti-herra tahtoo Korkeelan itselleen? _Heleena_. Koska hän on hävittänyt kaiken, mitä hänellä on ollut. _Liisu_. Mitä varten hän on hävittänyt? (Tuskallisesti.) Emäntä, ettehän anna Korkeelaa Valenti-herralle! Silloin Liisukin joutuisi vaivaistaloon. _Heleena_ (ilmeisesti äkillistä mielenkuohuaan hilliten). En minä anna — en anna! — — _Liisu_ (aikoo kääntyä menemään, mutta muistaa taas jotakin). Emäntä! _Heleena_. Mitä, lapseni? _Liisu_. Tuleehan pastori pian? _Heleena_. Hän lupasi vain pistäytyä kotona ja palata heti. _Liisu_. Sitten me kaikki rukoilemme yhdessä, ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — emmekö rukoilekin, emäntä? _Heleena_. Kyllä — kyllä — kun pastori tulee! — No, mene nyt! _Liisu_. Liisu menee. (Höpöttää mennessään.) Rukoilemme yhdessä — kun pastori tulee — ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — Liisu menee — —. (Menee vasemmalle). _Heleena_ (liikahtaa keskemmä, itsekseen, tukahtuneesti). En anna — vaikka mikä olisi — en —! _Miili_ (tulee sisään perältä, arkinen päällysnuttu heitettynä huolettomasti ylle ja villaliina kietaistuna pään ympäri. Ylt'yleensä lumessa. Kopistelee lunta jaloistaan ja pudistelee vaatteitaan). Sielläkös nyt vasta Jumalan ilma alkaa! Oikea lumimyrsky on nousemassa — siltä ainakin näyttää. (Ottaa liinan päästään ja riisuu yltään päällysnutun, jonka ripustaa naulaan). _Heleena_. Näkyikö jäällä ketään? _Miili_. Pyryttää niin, ettei silmä selitä kauemmas kuin rantaan kujankäänteeseen. Ei ainakaan sieltä päin ahdetta kukaan noussut. _Heleena_. Paljonko lienee kello? _Miili_. Seitsemättä käynee, koska oli jo silloin puoli kuusi, kun lähdin navettaan. Poikkesin tallissakin. Valenti näkyy ottaneen ne Mauri-vainajan uudet setolkka-valjaat. _Heleena_ (hymähtää katkerasti). Vai oikein kilisten ajelee —! _Miili_. Missä mahtaneekin ajella! Ei taida palatakaan. Jättää ehkä hevosen jonnekin ja painautuu sen tien muille markkinoille. — Niin minä luulen. _Heleena_ (kiivaasti). Ei, ei, hän tulee — tuo konna — hän tulee tänne — tänä iltana! Saatte nähdä, täti! Hänellä on jotakin pirullista tekeillä — jotain minua ja minun Korkeelaani vastaan. Oh, kun minä vain tietäisin, mitä se on! _Miili_. Kyllä minäkin pelästyin eilisiltana, kun hän täältä lähti, mutta kun enemmän olen asiaa ajatellut, niin olen tullut siihen tulokseen, ettei hän nyt enää voi tehdä mitään odottamatonta eikä ihmeellistä. Ei hän voi vahingoittaa sinua enemmän kuin mitä jo on aikaan saanut. Valenti-parka huutaa ja huitoo turhaan! Hän luuli liian helposti pääsevänsä kiinni Korkeelaan ja sinuun. _Heleena_. Mutta hän oli niin varma, niin kiduttavan varma. Hänen vallassaan täytyy olla jotakin, mitä me emme osaa aavistakaan —. Hän on itse paholainen! _Miili_. Hän on sortunut, paatunut, onneton mies, Heleena Hyvä. Ehkä hän vielä kerran polvillaan rukoilee sinulta anteeksiantoa! _Heleena_. Ei, täti. Siinä suvussa ei tunneta katumusta eikä nöyrtymistä. Kiskotaan vain kokoon oikealta ja vasemmalta. Köyhän kansan kirouksilla onkin Iso-Korkeelan isäntien haudat peitetty polvesta polveen. Ja koko maakunta tietää, että näiden poikien isän hautajaispäivänä torpissa tanssittiin. — Samasta puusta on tehty Valentikin. Mauri yksin oli toisenlainen — hän tuli äitiinsä. _Miili_. Niin, sinä kai heidät tunnet! _Heleena_. Mauri kertoi minulle paljon. Hänelle ei suurempaa iloa maailmassa saattanut tapahtua kuin päästä pois kotoaan Iso-Korkeelasta silloin, kun me yhdessä ostimme tämän talomme. Minun eräni tosin oli pieni, niin että Maurinhan perintöosuudella tämä pääasiallisesti saatiin. _Miili_ (järjestelee jotakin). Ei sitä vähillä varoilla tällaista tilaa velattomaksi ostettu. _Heleena_. Velaton Korkeela kuitenkin on. Sehän se nyt Maurin kuoleman jälkeen onkin minulle onni! _Miili_. Miten oikeastaan Mauri-vainajan ja Valentin ystävyyden laita oli silloin, kun Valenti maailmalta ilmestyi tänne Korkeelaan? _Heleena_. Mauri ei lausunut minulle Valentista hyvää eikä pahaa sanaa. Mutta en minä koskaan sitä käsitystä saanut, että Valenti meille jäisi pitemmäksi aikaa. Siksi Valentin kertomukset tukkikaupoista ja heidän yhteisistä asioistaan tulivat minulle tavattomana yllätyksenä. Tiesin kyllä Maurin suunnitelleen ja hommailleen kaupungissa jotakin pikkukauppoja, mutta en minä osannut mitään vaaroja aavistaa. Ja sanon sinulle, Miili-täti, — (lähemmäs) — sanon — että — en Valentin juttuja enää usko. _Miili_ (kummastuneena). Et usko! _Heleena_. Mauri ei olisi minulta salannut niin paljoa. — Nyt ihmettelen itsekin, kuinka olen saattanut olla niin yksinkertainen, että olen noita loruja ollenkaan alunpitäenkään ottanut kuuleviin korviinikaan? _Miili_. Entä Valentin hallussa olevat osakkeet, jotka Mauri on siirtänyt hänelle velkansa pantiksi? _Heleena_ (säpsähtäen äkkiä). Kuule! Eteisen ovi narahti. Tuliko sinne joku? (Siirtyy vähän säikähtäen toiselle puolelle huonetta). Jos se on Valenti — eikä Martti ole vielä palannut! _Miili_. Minä menen katsomaan. (Menee, perälle. Kuuluu heikko jysäys. Heleena hätkähtää ja tuijottaa peräoveen. Hiljaisuus). _Heleena_ (siirtyen pari askelta peräovea kohti. Pelokkaasti). Miili-täti! (Hiljaisuus). _Miili_ (palaa). Ei siellä ketään ollut. Eteisen ovi siellä vain kävi, kun tuuli oli lyönyt ulko-oven auki. En tainnut vetää sitä oikein kunnolla kiinni. Mutta nyt kävin vetämässä. — Lumipyry on yltymään päin, ja selän puolelta käy jäinen viima. Alkaa jo tulla pimeäkin. — Kas vaan, kun ei pastoria jo kuulu! Jospa hänelle onkin sattunut jokin este! _Heleena_ (kävelee levottomasti edestakaisin). Martti lupasi varmasti tulla — hän lupasi varmasti! _Miili_. No, kai hän sitten tuleekin. Hänen tapaisensa mies pitää sanansa. — Emmeköhän sytytä lamppua? _Heleena_. Kuinka vaan haluat, täti. _Miili_. Ajattelin, että näkyisi edes tuli rantaan — viitteeksi. — Jos sitä sinne saakka selittää! Pimeätähän jo sitäpaitsi alkaa olla täällä sisälläkin. _Heleena_. Minä sytytän. _Miili_ (joka on jo aikaisemmin ottanut käteensä pöydältä tulitikkulaatikon). Anna minun — minulla on tässä jo tulitikutkin. _Heleena_ (väistyy). Kiitos. _Miili_ (siirtää tuolin kattolampun alle, nousee sille seisomaan ja kurkottautuu sytyttämään öljykattolampun). (Huoneeseen leviää heikko valaistus). _Heleena_ (menee sulkemaan uutimet). (Valaistus käy hieman kirkkaammaksi). _Miili_. Onko sinun nälkä? Haluatko syödä? Miinalla lienee keittiössä jotain lämmintä. _Heleena_. En, täti rakas, ei minulla ole nälkä. _Miili_. No, istutaan sitten ja jutellaan hauskuudeksemme. Minä noudan käsityöni. Tuonko sinunkin pöytäliinaompeluksesi? _Heleena_ (väsyneesti). Ei minua nyt haluta ommella. (Istuutuu pöydän viereen). _Miili_ (menee vasemmalle ja palaa kohta käsityö mukanaan. Tuo myöskin Heleenan ompelukseni jonka laskee pöydälle. Istuutuu Heleenaa vastapäätä tuolille toiselle puolen pöytää). Minne pikku Liisu lienee pannut pastorin valokuvan, jonka hän sai eilen, koska sitä ei enää näkynyt tuolla kamarin pöydällä? _Heleena_. Hän kantaa sitä povessaan. Kysyi minulta, onko se soveliasta. _Miili_. Ja sinä myönsit? _Heleena_. Tietysti. _Miili_ (naurahtaa herttaisesti). Sitä voi todellakin nimittää totiseksi rakkaudeksi! _Heleena_. Sitä se onkin. _Miili_ (kuten äsken). Lapsi ressukka! (Hiljaisuus). (Tuuli alkaa käydä ja vingahtaa kuuluvasti). _Heleena_ (kavahtaa). Kuulitko, täti? _Miili_ (kohottaa päätään). Kuulin. Oikeaksi talviseksi myrskyksi se nyt kääntyy. (Hiljaisuus). _Heleena_ (matalalla äänellä). Tällaisella ilmalla — ja juuri tähän aikaan illasta — Maurikin hukkui. _Miili_ (melkein kärsimättömästi). Älä nyt taas rupea sitä muistelemaan. _Heleena_ (kuten äsken, huoahtaen). En voi olla muistelematta. _Miili_. Mutia miehen luontoa kysytään pastoriltakin, jos hän tämmöisellä säällä vielä näin illalla lähtee tänne meidän luoksemme! _Heleena_. Minä uskon hänen tulevan. _Miili_. Vaikka valvoikin aamupuoleen asti. Mitä kello jo olikaan, kun hän jätti meidät? _Heleena_. En tullut katsoneeksi. Aamu ainakin alkoi valjeta. _Miili_. Jäädä koko yöksi valvomaan meidän kanssamme, jotta emme olisi yksin, jos Valenti palaisi! Sellainen menettely kelpaa lähimmäisenrakkauden esikuvaksi! Se on oikeata sydämen miehuutta, Heleena. Eikö sinustakin? _Heleena_. Martti on hyvä. Sellainen hän on ollut pienestä pojasta saakka. _Miili_. Siitä huolimalta, että hänellä kirkkoherran sairaalloisuuden vuoksi kuuluu olevan kovin paljon työtä, jaksaa hän uhrata aikaansa ja huomiotansa yhdelle ainoalle kodille niin paljon kuin nyt meille. (Katsoo Heteenään.) Muuten — niin, eihän se nyt enää ole käsittämätöntäkään — tämä avunanto on hänelle hyvin mieluista. _Heleena_ (nopeasti). Mitä täti tarkoittaa? _Miili_. Hm — sitä vain, minkä sinäkin jo hyvin tiedät — että hän — pitää sinusta. _Heleena_ (tarttuu vaistomaisesti ompelukseensa). Hän on aina pitänyt minusta — hyvin paljon. _Miili_. Mutta huomasithan eilenkin selvästi, että hän — pitää mahdollisena — _Heleena_ (hieman huolettomasti). Jo ylemmillä luokilla koulussa tiesivät toverit, että Martti oli kiintynyt minuun. _Miili_. Niinkö? Vai niin. — Kuinka sitten —? _Heleena_. Hän on sellainen luonne, ettei hän koskaan kykene suoraan tunnustamaan rakkauttaan. Siitä me tytöt teimme paljon pilaa. _Miili_. Luuliko sitten Martti, ettet sinä tiennyt mitään hänen kiintymyksestään? _Heleena_. Kyllä hän arvasi sen tovereitten kautta minun tietooni tulleen. _Miili_. No — ja entä sitten? _Heleena_ (hymähtää). Siksi hän alkoi minua kaihtaa ja paeta. _Miili_ (ihmetellen). Alkoi kaihtaa ja paeta! _Heleena_ (joka on ruvennut hitaasti ompelemaan). Niin. En ininä häntä ylioppilaaksi tulonsa jälkeen enää nähnyt kuin pari kertaa ensimmäisenä vuotena, ja silloinkin kummallakin kerralla hän oli kuin tulisilla hiilillä ja riensi jonkin tekosyyn varjolla nopeasti pois. _Miili_. Kyllä hän todellakin on vallan toisenlainen kuin muut nuoret miehet! _Heleena_ (välinpitämättömästi). On kai niitä semmoisia arkoja muitakin. Jäävät sitten ainaiseksi naimattomiksi. _Miili_. Saattaa olla — vaikka en minä sentään Mariin luonteista ole loisia tavannut. _Heleena_. Poikkeus hän onkin. _Miili_ (varmasti). Mutia nyt sinulla ei ainakaan enää ole mitään syytä koettaa työntää häntä pois. _Heleena_ (naurahtaa kevyesti). Luuleeko täti, että Martti tahtoisi naida minun suruvuoteni päätyttyä? _Miili_. Olisiko se sitten niin mahdotonta? _Heleena_ (muuttuu samassa vakavaksi). Mahdotontako? — — Luulen kuitenkin, että Martti ennen kaikkea tahtoo vetää minut omaan pieneen herännäisjoukkoonsa. _Miili_. Niin kai — sinne kai — ainakin ensin. Ja hyviä ja kunnon ihmisiä he siellä ovat, sen tiedän. Olen kerran ollut heidän lauantai-illanvietossaan rukoushuoneella. — Tietysti Martti tahtoisi, että sinä koko sydämelläsi liittyisit hänen herännäisiinsä. Sehän on selvä. _Heleena_ (vastenmielisyyttä osoittaen). Onko totta, että he ryömivät tuolien alitse — kuvaannollisesti taivaan ahdasta tietä kulkeakseen — Marttikin? _Miili_. Se on pahojen kielten ja törkeiden pilkkaajien lavertelua. Ei siellä tuolien alitse ryömitä. Mutta paljon he ovat polvillaan ja rukoilevat. Minusta se oli kaunista ja liikuttavaa katsella. Mene vain sinäkin sinne, jos Martti haluaa. Tee kuten hän tahtoo, Heleena! Luulen, ettei sinun tarvitse katua sitä, lapseni. _Heleena_ (vitkaan). Niinkö täti luulee — niinkö todellakin — — todellakin! (Miettii. Äkkiä.) Mutta en minä ole sellainen kuin hän tahtoisi —. (Laskee työnsä pois.) Olen juuri sellainen kova, turhamainen, itserakas, omaisuuteeni ja hyviin oloihini kiintynyt ihminen, jollaiseksi Martti meitä ylpeitä talonpoikia kuvasi. _Miili_ (hymähtäen). Ehkä et sinä voisi polvistua Mustan-Luviinan rinnalla rukoushuoneessa? _Heleena_. Musta-Luviina! Kuuluuko hänkin Martin seurakuntaan? _Miili_. Luviina on kääntynyt, herännyt — käy joka lauantai-ilta rukoushuoneessa. Sen on pastori aikaansaanut. _Heleena_. Tuo huonomaineinen nainen! — kolmen isättömän lapsen äiti — laiska, likainen maleksija! Hyi! Vai semmoisia siellä onkin! _Miili_. Hän ei enää ole sellainen. Hän on Mattilassa työssä ja näyttää nyt vallan toisenlaisella kuin ennen. Usko vain! _Heleena_ (nousee). En — en minä voisi —! (Nousee, alkaa kävellä hitaasti edestakaisin). _Miili_. Sen minä arvasin. — — Mutta meidänhän tulee muistaa, kuinka Kristuskin syntiselle vaimolle — — (Tuuli vinkaisee ja nurkissa vinkuu). _Heleena_ (seisahtuu. Keskeyttää peloissaan). Kauheata, minkälainen ilma! (Käy koettamassa kumpaakin ovea, ovatko ne kunnolla kiinni). _Miili_. Todellakin! (Uusi vinkaisu ja heti perässä kuuluu kova lätkäys). _Miili_. Se oli ulko-ovi, jonka tuuli taas repäisi auki. Ei se pysy kiinni ilman lukitsemisia. Kyllä meidän täytyy vääntää se lukkoon ja panna vielä puomikin päälle. Minä menen. (Nousee). _Heleena_. Mutta jos Martti sittenkin tulee! Hän on todellakin semmoinen ihmeellinen —! Kyllä hän voi tulla! _Miili_. Sytytämme keittiössä vaikkapa parikin lamppua, niin että sieltä näkyy pihamaalle oikein voimakas valo. Osaa pastori sisälle senkin kautta. — Eikä hän sitäpaitsi nyt enää tulekaan. Siitä olen aivan varma. Mitähän kellokin jo lienee? (Menee ja raoittaa vasenta ovea. Seinäkello kuuluu lyövän seitsemän. Hän seisoo ovella niin kauan kuin kello lyö, sulkien sen sitten.) Seitsemän. _Heleena_ (toistaa hiljaa). Niin, seitsemän. _Miili_. Ja yhtä vähän siellä jumalan ilmassa on Valentikaan tänne päin tulossa. Kyllä me saamme viettää tämän yön hyvässä rauhassa. Odota hetkinen, minä tulen heti! (Aikoo mennä perälle). _Heleena_ (kuin hätääntyen, pälyilee ympärilleen). Ei, ei, älä mene — en minä täällä yksin —! _Miili_ (naurahtaen). No mutta, lapsi kulta —! _Heleena_. Älä mene, täti! Varrotaan siksi kunnes Liisu tulee tänne. Kyllä hän pian tulee. Miinakin jo varmaan on lopettanut askareensa. _Miili_.Sinä nyt olet oikein hupsu — täytyy minun sanoa! _Heleena_. Sano vain, mutta istutaan nyt vielä vähän aikaa! _Miili_ (istahtaa vastenmielisesti ottaen jälleen käsityönsä). Mutta jos hakkaa säpäleiksi koko oven! _Heleena_ (istuen tällä kertaa hänen viereensä). Eihän nyt taas kuulu puuskiakaan! _Miili_ (alkaen jälleen ahkerasti tehdä käsityötään). (Hetken, hiljaisuus. Ei kuulu mitään). _Heleena_. Lukisinko jotakin? _Miili_. Miten vain tahdot. Ainahan minä mielelläni kuuntelen. _Heleena_. Tai ei — ei minua sentään haluta. En jaksa. (Nousee taas.) Oi voi, kuinka minun on kamala olla! (Kävelee edestakaisin, pysähtyy akkunan luo ja vääntelee käsiään.) Oi voi voi tätä elämää! (Hiljaisuus. Melkein kärtyisästi.) Täti, miksi et virka mitään? _Miili_. Mitä minun pitäisi virkkaa, hyvä lapsi? Minä nyt lopetan tämän reunuksen, koska et anna minulle lupaa mennä toimittamaan hyödyllisempää. _Heleena_ (hermostuneisuuttaan purkaen). Eihän ovi nyt läisky — eikä kuulu myrskyäkään. Ja läiskyköön! Menköön säpäleiksi! (Polkea jalkaa. Melkein itkunsekaisesti.) Säpäleiksi! Säpäleiksi — Sittenhän pääsevät paremmin sisään ne pirut ja pahat henget, jotka ovat piirittäneet Korkeelan ja tungeksivat sisään minua kiusaamaan. (Heittäytyy sohvalle.) Kunpa Martti nyt olisi täällä kerrankin, sanoisin hänelle jotakin siitä Jumalasta, jolle kelpaavat kaikenlaiset Mustat-Luviinat — varkaat ja haureudentekijät — mutta — — _Miili_. Leeni — Leeni! _Heleena_. Sanoisin — sanoisin varmasti! _Miili_. Juuri äsken tunnustit olevasi kova, turhamainen, itserakas ja omaisuuteesi kiintynyt ihminen. Lisäksi vielä uhmaatkin! _Heleena_ (huudahtaa katuvana). Oi niin, niin, — sellainen minä olenkin — raukka — raukka! En minä tiedä, mikä oikeastaan olen. — Mutta ainakin onneton — onneton —! (Puristaa molemmin käsin päätään.) Täti, päässäni humisee niin kummallisesti — humisee, aivan kuin se olisi ontto. — Oh, nämä aavistamattomat murheet — ja nyt tämä kauhea pelko ja jännitys! Mitä mahtaa lopuksi tapahtuakaan? Mihin tämä kaikki päättyy? — Valenti — niin hävytön, hävytön! — Täti, tulenkohan minä hulluksi? _Miili_. Ole hupsimatta- Leeni! Kuinka monta kertaa minun jo onkaan täytynyt pyytää sinua rauhoittumaan! — Eihän nyt ole mitään hätää — vaikka ei pastori tulisikaan. Eikä hän nyt enää tulekaan, se on varma. Eikä Valentikaan. Voimme vallan hyvin lakata odottamasta kumpaakin. Syömme vähän jotakin, lukitsemme ovet huolellisesti, ettei myrsky pääse repimään niitä auki ja menemme sitten rauhassa levolle. Huomenna on uusi päivä, ja sinä saat tietää, että kaikki pelkosi Valentin suhteen on turhaa. Luulenpa melkein hänen jääneen Sipilään. Ei hän sinun elämääsi enää tästälähin häiritse. Kiittää kun pääsee kuulemasta sinun julmia syytöksiäsi. Sairaalloisessa hillittömyydessäsi sinäkin jo olet mennyt liian pitkälle,-Leeni hyvä. Nyt on lopetettava molemmin puolin. _Heleena_ (kylmästi). Luuletko sinä, täti, että minä saavuttaisin rauhan niin kauan kuin Maurin murhaaja käyskentelee vapaana? (Nousee, kiivaasti.) Rikollinen on saatava rangaistukseen! (Liikehtii hermostuneesti.) Minä vaadin sitä — minä vaadin sitä! _Miili_ (vakaasti). Jos sinä puhut hulluksi tulemisesta, niin tuo nyt ainakin on hullun puhetta. Sen sanon sinulle. Oletko sinä todellakin niin lapsellinen, että annat jotakin merkitystä mielisairaan tytön kuvitteluille? _Heleena_ (tullen aivan Miilin luokse). Etkö sinä sitten usko, että — että Valenti on tehnyt sen teon? _Miili_. Kysytkö sitä aivan tosissasi? _Heleena_. Tiedäthän, ettei minua haluta leikkiä sillä asialla _Miili_. Sitten sanon, että on parasta kutsua tänne lääkäri — sinua varten. Et sinä nyt enää ole tolallasi — Hyvänen aika, onhan aivan mahdotonta, että hän olisi voinut olla niin julma! _Heleena_. Minkätähden mahdotonta — jos Valenti kerro suunnitteli anastaa kaikki? _Miili_. Varkaasta ei tarvitse tehdä murhamiestä, eikä murhamiehestä varasta — kyllä yhdelle ihmiselle on tarpeeksi syytä yhdessäkin rikoksessa — kaikkein vähemmän siiloin, kun ei ole muita todisteita kuin mielisairaan lapsen houreet. Valenti on joskus kohdellut Liisua töykeästi, ja siksi nyt aina, kun painajainen tulee, saa ahdistaja tyttöraukan harhanäyissä Valentin kasvot — olkoon unet milloin mitä kauheata tahansa. Pastorihan kertoi, että Liisu jo ennen tänne tuloaan joka yö taisteli ilkeiden unien ja rumien näkyjen kanssa. Samalla tavallahan esiintyy pastori, joka on tytölle ollut niin hyvä, hänelle kaikenlaisissa näyissä Jeesuksena. Semmoista se siis on. Ei Liisu-paran unissa sen parempaa perää ole. Jokainen järki-ihminen sen käsittää. _Heleena_ (hiljaa, sitkeästi). Mutta se oli kuin vahvistusta kaikkeen siihen mitä itsekin olen alusta pitäen melkein tiedottomasti hautonut sisimmässäni. — Se voi olla niin — (nopeasti, kääntyen) — ja niin se on — se on niin — minä uskon sen — — uskon, uskon —! _Miili_ (päättäväisesti). Jos tahdot, että minä sittenkin täältä pian lähden, niin voit jatkaa tuollaisia puheitasi. Suurimmillakin syytöksillä ja epäluuloilla täytyy sentään olla rajansa. _Heleena_ (onnettomana). No niin, nyt sinäkin suutut minuun — kukaan ei enää tahdo olla minun puolellani — kaikki hylkäävät minut! (Jää seisomaan). _Miili_ (lempeästi). Rakas lapsi! Koeta nyt olla hetkinen levollisesti paikallasi! Tule tänne! _Heleena_. (menee ja istuutua hänen viereensä, totellen kuin avuton olento). _Miili_ (hyväilee häntä). Olet aina ylpeillyt voimistasi, Leeniseni! Olet aina ennen ollut valmis syyttämään toisia heikkoudesta. Nytkö sinä murrut, nyt vasta, kun kovin jo on kestetty. Sillä kestämättömyyttä ja murtumista se on, jos antaudut kokonaan sairaitten mielikuvien valtaan. Ymmärrätkö, sinä? _Heleena_ (itkunsekaisesti). Mutta Mauri ei juonut — ei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä juopuneena! Se sinun ainakin täytyy myöntää, täti! _Miili_. Hukutaanhan jäihin selvinäkin. Oliko nyt ensimmäinen kerta, kun Katissalmen virran suussa on tapahtunut onnettomuus? Melkein jokainen keväthän se on vaatinut uhrinsa. _Heleena_. Niin on — niin on. — Mutta miksi Valenti sitten valehteli? _Miili_. Minä puolestani uskon, että sula tapaturma sattui. Mutta Valenti on niin luisunut huonolle tielle ja hänen kunniantuntonsa niin mennyttä, että vasta sen jälkeen hänen saastutettu sielunsa alkoi keksiä keinoja, miten käyttää hyväkseen sinun turvatonta asemaasi. Jokin syy, jota en vielä käsitä minäkään, aiheutti kai hänet keksimään valheen Maurin juopottelusta. Ehkä hän vain pelkäsi syyn varjoa. Sellainen on huonojen ihmisten tapa. Sellainen on minun käsitykseni, Leeni rakas, ja minusta tuntui kuin pastori Heljokin olisi samaa mieltä. _Heleena_ (pudistaa päätään, hymyillen). Niin sinä puhut, täti, — ja Martti myöskin — mutta oi, ette te tiedä — ette tiedä! — Kyy ei koskaan yhdellä kertaa syökse ulos kaikkea myrkkyä. Se säästää sitä tarpeellisen määrän uutta, pikaista hyökkäystä varten. (Vääntelee käsiään.) Hyvä Jumala — anna minulle varmuus — onko Valenti sen tehnyt — onko hän tehnyt sen! (Tuulen puuskat kuuluvat jälleen. Kuuluu, kuinka ovi retkuu saranoillaan, kunnes se taaskin äkkiä läiskähtää kiinni kovalla tärinällä. Tuulta jatkuu sen jälkeen yhtä mittaa epätasaisin vihurein näytöksen loppuun saakka). _Heleena_ (hypähtää oven läiskähtäessä säikähtyneenä seisoalleen). Voi! _Miili_ (päättäväisesti). Ei, kyllä ininä nyt lopultakin menen lukitsemaan ovet! (Nousee ja aikoo lähteä). _Liisu_ (juoksee sisään, kovin hädissään ja hengästyneenä, puhuu huudahdellen ja katkonaisesti). Ku-kuulkaa e-emäntä — — pa-pastori — tu-tuli ke-keittiön kautta ja — ja ha-haki — miehiä — miehiä — — ku-kuuluu — kuuluu hätä-hätähuutoja vi-virralta — a-avunhuutoja — — pa-pastori — pastori — — _Miili_ (pelästyneenä). Mitä Jumalan tähden? _Heleena_ (hätäisesti). Pastoriko tullut? — Avunhuutoja jäältä? — — Puhutko sinä totta. Liisu, vai uneksitko? (Pudistelee häntä.) Oletko hereillä? Ja mitä sinä mainitsit pastorista? Missä hän on? Onko jotain tapahtunut? _Liisu_ (vakuuttaen). Pa-pastori — tuli — ja — ja — me-meni miesten tupaan. _Miili_. Hyvänen aika — mitähän on tapahtunut — onnettomuusko? Onko joku ajanut virtaan? (Rientää ulos peräovesta). _Liisu_ (heti jälessä). Pa-pastori ky-kysyi köysiä ja miehiä — — hä-hänellä ko-kova kiire — —. (Juoksee ulos Millin jäljestä). _Heleena_ (seisoo lyhyen hetken jähmettyneenä paikallaan, sitten kuin äkkiä heräten juoksee ovelle, huutaa). Miili-täti —! (Palaa keskemmä. Tukahtuneesti.) Valenti — — Valenti —? (Näyttää ikäänkuin ei tietäisi mitä tekisi, kiihtyy, aikoo lähteä hänkin ulos peräovesta, katuu, menee vasemmalle ovelle, perääntyy sieltäkin, jää seisomaan, painaa käsillään ohimoltaan, kunnes äkkiä heittäytyy lattialle polvilleen ja ristii kätensä). _Martti Heljo_ (ilmestyy samassa peräovelle, jonne pysähtyy). _Heleena_ (huomaamatta tulijaa, kiihkeästi). Armias Herra Jumala, jos sinä olet taivaassa, — jos jotain ihmistä on onnettomuus kohdannut, niin anna sen olla Valenti — tee ikuisesti voimattomaksi se käsi, joka sysäsi Maurin kuolemaan, kosta sinä Kaikkivaltias minun puolestani ja tee tyhjäksi hänen kavalat aikeensa — niin minä annan sinulle ainaiseksi itseni ja kaikki mitä minulla on — kuule minua — kuule minua, hyvä Isä taivaassa —! _Martti Heljo_. Heleena Korkeela, teetkö sinä kauppaa Herrasi ja Jumalasi kanssa, jonka voimasta ja väkevyydestä ei sinulla ole edes täyttä varmuuttakaan? _Heleena_ (syöksyy ylös, sammaltaen). Si-sinäkö —? _Martti Heljo_ (lähestyy häntä). Heleena — Heleena raukka! _Heleena_ (kuten äsken). Sinä tulit — sittenkin — näin myöhään — tällaisessa ilmassa —! _Martti Heljo_. Helona — mitä sanoisit, jos se Jumala, jonka kanssa sinä tahdot perustaa suhdetta, jos Hän todellakin on siellä taivaissa — jota seikkaa et tunnu tarkoin tietävän — ja jos Hän jo onkin sinun vihamiehellesi osoittanut voimansa väkevyyden — mutta ei huolikaan sinun uhristasi ja vastatarjouksestasi? _Heleena_ (nousee vaivalloisesti). Minä en — oikein ymmärrä — mitä on tapahtunut — polttaa — päätäni niin polttaa — — _Martti Heljo_. Rakas ystävä, on hyvin vaarallista ruveta kaupantekoon taivaitten Herran kanssa! _Heleena_. Martti — älä — soimaa —! _Martti Heljo_. Sanon sinulle, ettei Jumala kysy ehtoja — ne ovat Hänelle kauhistus — ne ovat syntisen askeleita iankaikkista kuolemaa kohti. _Heleena_ (sydäntäsärkevästi). Martti —! _Martti Heljo_. Ei Jumalalle antauduta ihmisen armosta ja lahjaksi, vaan Hän suuressa armossaan vastaanottaa vilpittömästi ja katkerasti katuvan syntisen, joka lujasti uskoo ja ryömien saapuu ristin luokse. _Heleena_ (kuten äsken). Armahda minua —! Martti — rakas —! _Martti Heljo_. Niin niin — minäkin sanon: Leeni rakas — rakas —! En tiedä onko maallinen tunteeni ollut lähentämässä minua sinuun enemmän kuin velvollisuuteni Jumalan palvelijana — en todellakaan tiedä, miten _on ollut_. Mutta sen minä ainakin nyt tiedän _ennen kaikkea m uuta_, että sinun edessäsi on tällä hetkellä vain yksi ainoa suuri ehto: Jumalan armahduksen rukoileminen. Mikään maallinen ei nyt merkitse mitään. Tee kaikkesi sovittaaksesi! — Ja nyt sinun on riennettävä noutamaan tänne sohvalle lämpimiä vaatteita ja peitteitä. Miili tuo keittiöstä kuumennettua maitoa. Tänne kannetaan kohta sairas, jota meidän on hoidettava. _Heleena_ (änkyttäen). Kuka — kuka —? _Martti Heljo_. Kiirehdi nyt! _Heleena_. (lähtee hitaasti, vasemmalle, liikkuen kuin unissa kävijä). (Liisu ja Miili tulevat). _Miili_. Voi hyvä pastori, eikö tämä ole ihmeellistä! (Katselee ympärilleen.) Missä Leeni on? Joko hän tietää — _Martti Heljo_. Hän näkee kohta —. _Miili_. Niin, niin. — Mutta onni se oli, että pääsi Lehtolan torpasta apuun niin nopeasti. Eivät meidän miehet olisikaan ennättäneet sinne ajoissa. _Martti Heljo_. He olivat ehtineet saada hänet ylös jo minun saapuessani, minun kun täytyi tehdä pitkä kierros ja päästäkseni, vaikka kuulinkin avunhuudot niin lähelle. Mutta hevosta eivät vielä saaneet pois jäiden seasta. Sitä varten minä heti ryhdyin hälyyttämään tämän talon miehiä. Henkitoreissaan se eläinparka näkyi olevan minun sieltä lähtiessäni, niin että tuskin sitä sieltä enää elävänä saavat ylös. Ja kuinka käynee tuon onnettoman miehenkään? Hevonen on siinä hädässä potkaissut häntä monta kertaa hyvin pahasti ja ruhjonnut kovasti hänen koko ruumistaan. _Miili_ (valittaen). Voi kauheata — voi voi hirveätä! Minä ripustin Mauri-vainajan vaatteita tuvan uunin luo lämpiämään, jotta saamme heti vaihtaa hänelle kuivaa ylle. Miinan käskin panna maitoa kuumenemaan. _Martti Heljo_. Toivat jo hänelle vaatetta Lehtolasta. Lupasivat ennen tänne tuomistaan kantaa hänet rantasaunaan, joka on matkan varrella. Sanoivat sitä lämmitetyn iltapäivällä. Siellä ovat jo varmaan pukeneet ensi kiireessä kuivaa hänen ylleen. Mutta kai se on vaikeata tehdä, koska hän valitti ääneensä, kun ylössaatua häneen vähänkin koskettiin. _Miili_. Vai niinkö — vai niin — voi surkeutta sentään! Mutta kyllä sallimus on sentään ihmeellinen, ihmeellinen! Eikö totta, pastori? Ajatelkaa — ensin onnettomuudessa yhdessä veljensä kanssa — mutta pelasti itsensä — ja nyt jo lyhyen ajan perästä itse samaa tietä — samaa tietä — ja heitetään maalle vaivaisena, henkitoreissaan! — Herra pastori, mitä julmaa kohtalon leikittelyä! Minä en enää osaa ajatella enkä kieltäni käyttää. _Martti Heljo_. Me seisomme avuttomina ja vavisten todistajina suuren tuomarin edessä. Ääretön kirkkaus ympäröi meitä. Kellä on silmät, se nähköön! — Mutta niinkin saattaa tapahtua, että pahantekijä yhdennellätoista hetkellä saavuttaa armon helpommin kuin joku maailman kunniallisista ihmisistä. (Kuuluu kopinaa ulkoa). _Miili_. No, nyt he jo tulevat! (Havahtua.) Aiai, saanevatkohan ovia auki —? Minun täytyy mennä —! (Rientää peräovesta ulos). _Heleena_ (tulee vasemmalta, sylissä vuodevaatteita, jotka laskee sohvalle. Hän sijoittaa ne paikoilleen niin, että tilapäinen vuode on samassa tehty. Heleenan katse on jäykkä ja melkein eloton. Hän liikkuu koneellisesti). _Liisu_ (joka on pelokkaan näköisenä hiiviskellyt Heljon ja Miilin lähettyvillä, näiden kuitenkaan ehtimättä kiinnittää häneen huomiota, arasti ja säälien). Emäntä — oletteko kipeä —? _Heleena_ (ei kuule). (Peräovi aukenee. Neljä miestä kantaa sisään mieshenkilöä, jonka pastorin viittauksesta laskevat makaamaan sohvalle tehdylle vuoteelle. Miehet lähtevät heti sen jälkeen hitain askelin ulos peräovesta). _Miili_ (tulee sisään kantajain jälkeen kädessään höyryävä maitotuoppi. Vie sen Valentin luo, mutta luotuaan kysyvän katseen Heljoon, laskee tuopin pöydälle ja jää seisomaan sivulle). _Heleena_ (lähestyy jäykästi sohvalla lepäävää miestä, jonka kasvot ovat melkein peitossa. Siirtää varovaisesti vaatetta syrjään, tuntee Valentin kasvot, kirkaisee ja peräytyy taapäin). Valenti —! _Martti Heljo_. Niin — Valenti — mies-vainajasi veli — suuri syyllinen ja suuresti syytetty — nyt elämästä ja kuolemasta taisteleva! Hän on ajanut lumituiskun harhauttamana virtaan — vähän alemmas siltä paikasta, jonne hän kolme viikkoa sitten putosi miehesi kanssa. Korkea Kaitselmus antoi vihamiehesi katsahtaa kuoleman syvyyteen jo ennenkuin sinun synnillinen rukouksesi oli huuliltasi lähtenyt. — _Heleena_. (seisoo kalpeana paikallaan ja tuijottaa kylmästi Valentiin, joka makaa suletuin silmin). _Martti Heljo_. Kuule minua, Heleena! Olen tavannut Sipilän isännän. Hänen hallussaan on ollut Iso-Korkeelan isäntä-vainajan jättämä asiakirja määräyksellä avata se Sipilän ja jonkun toisen luotettavan todistajan läsnäollessa sen jälkeen kuin hänen poikansa Valenti palaa maailmalta — jos tämä palaisi. Sen asian tähden saapuivat Sipilä ja Valenti rovastin luo pappilaan. Minä olin siellä myöskin — ja sen vuoksi viivyin. Se asiakirja on lisäys testamenttiin. Iso-Korkeelan isäntä ilmoittaa kiivaudessaan tehneensä väärin Valeritille tämän huikentelevan elämän vuoksi hänen, isän, viimeisinä elinvuosina. Hän nimittäin antoi Mauri-pojalleen paljon suuremman perintö-osuuden kuin Valentille, joka oli vanhempi. Nyt hän määrää ja velvoittaa Maurin korvaamaan vääryyden ja suorittamaan Valentille sen osan, jota ilman tämä oli jäänyt. Se on suuri summa. Mutta ei sinun, Heleena, senvuoksi tarvitse köyhyyteen joutua. Sinulle jää tarpeeksi. Kaikessa tapauksessa on määräystä noudatettava. Sen puolella on lakikin. Sipilä ja rovasti antoivat minun tehtäväkseni ilmoittaa tämän sinulle. En tiennyt että myöskin Valenti vielä lähti tänne. Mutta olkoon hänellä ollut mitä aikomuksia tahansa — voitonmielisenä hän ainakin lähti ja ryypyksissäänkin oli — niin ovat ne aikeet nyt katkaistut. Iso-Korkeela lienee ennen kuolemaansa käskenyt jonkun taatuista ystävistään kirjoittamaan tämän hänen toimenpiteestään Valentille Amerikkaan. Se tieto on Valentin kai kotipuoleen ajanutkin. Mutia paha maailma oli ehtinyt hänet niin turmella, ettei hän aikonut tähänkään tyytyä, vaan mammonanhimossaan harhaantui ajamaan vääriä pyyteitä sinua vastaan. Epävarminta kuitenkin lienee, tuleeko Valentista tämän jälkiperinnön vastaanottajaa. (Lähestyy Valentia). _Heleena_ (ei liikahda, tuijottaa vain suoraan eteensä). _Valenti_ (aukaisee silmänsä, kohottautuu vähän ja nostaa vaivalloisesti toisia kättään. Hiljaisella, voimattomalla äänellä). Heleena — Heleena — minä näin — syvyydessä Maurin kasvot — musta vesi poltti — ja palelsi — Maurin kasvot — olivat siellä — siellä, jonne minä — sysäsin hänet — (Koettaen sanoa kuuluvammin) _sysäsin_ —. _Liisu_ (huudahtaa heikosti ja rientää Heleenan luo) _Valenti_ (äärettömän vaikeasti). Ne osakkeet — otin itse — seuraavana päivänä Maurin turkkien taskusta — väärensin — ei Mauri — ole velkaa — ei ole — minä — tunnustan nyt kaikki — Heleena — anna anteeksi — anteeksi —! _Heleena_. (liikahtaa kuin aikoen astua Valentia kohti, mutta samassa jähmettyy liikkumattomaksi jälleen, katsoen eteensä jäisin katsein). _Martti Heljo_. Heleena, Valenti on tehnyt suuren rikoksen — hirveän rikoksen — ja lisäksi suurta vääryyttä — mutta hän pyytää sinulla anteeksiantoa. _Valenti_ (kuten äsken). Heleena — armoa — armoa — anna anteeksi kuolevalle —! _Miili_ (itkunsekaisesti). Hän rukoilee sinua, rakas Heleena —! _Valenti_ (alkaa vaipua). Anteeksi —! _Martti Heljo_. Sinulla ei taida olla monia hetkeä jäljellä, Heleena! _Miili_ (pyytävästi). Heleena — rakas lapsi —! _Martti Heljo_. Vapahtaja on lausunut: »Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos teillä on jotain toistanne vastaan, jotta isännekin, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi teidän rikkomuksenne.» (Syntyy äänettömyys) _Valenti_ (huudahtaa raskaasti). Oh! (Retkahtaa sohvalle kuolleena). _Martti Heljo_ (katsoo Valentia lähempää. Syvällä murheella). Hän on nyt lähtenyt — ja hänen maallinen rangaistuksensa oli suuri — hänelle ei annettu sovitusta. — — (Silmänräpäyksen raskaan äänettömyyden jälkeen Heleenalle.) Sinulla kai ei ole enää mitään sanottavaa, Heleena? _Heleena_ (vavahtaa, kääntyy Valentin puoleen ja sammaltaa). Minä — minä — —. _Martti Heljo_ (säälivästi). Ei hän sinua enää kuule. _Miili_ (nyyhkytystensä lomassa). Leeni — sinun olisi pitänyt — — _Heleena_ (ikäänkuin äkkiä heräten syöksähtää askeleen Valentia kohti. Ponnistuksella ja tukahutetusti). Minä annan — annan — — _Martti Heljo_. Se on nyt liian myöhäistä —. Mutta voi sentään, kuinka ihmispoloisten osat voivatkin vaihtua, kun he astuvat korkeimman Tuomarin kasvojen eteen! Hänen silmissään saattaa syytelty muuttua syyttäjäksi ja syyttäjä syytetyksi. Käsittämättömän paljon kykenee joskus matkaansaattamaan viimeinenkin maallinen silmänräpäys. Nyt, Heleena, nyt sinun ei ainakaan enää tarvitse pelätä, että kukaan tahtoo sinulta mitään ryöstää. (Katsahtaa ympärilleen ja liikahtaa. Vähän raskaasti.) Eikä siis kai minullakaan — nyt enää — ole täällä mitään tekemistä. _Heleena_ (kavahtaa kuin säikähtäen epätoivoisesti). Martti — älä — älä jätä — älä minua jätä — minä — en tiedä — en ymmärrä mitään — — _Martti Heljo_ (ristii kätensä). Herra, opeta meitä ajattelemaan loppuamme ja mikä on päiviemme mitta, tunteaksemme, kuinka olemme katoavaiset! Tuulen henkäystä vain me ihmiset olemme, kuinka lujina seisommekin, ja vain hetken varjoina me vaellamme! _Heleena_ (särkyneesti). Anua anteeksi —- ymmärrä — edes sinä! — Antakaa — antakaa anteeksi — kaikki — —! _Martti Heljo_. Mitä olemme sinulle anteeksi antamaan me, joita vastaan et ole mitään rikkonut. Heikkoja, syyllisiä ihmisiä me olemme. Me kykenemme vain rukoilemaan — sinunkin puolestasi. _Heleena_. Ohjaa minua — ja suojaa — —! (Horjahtaa, Miili rientää häntä tukemaan.) Ei minulla — ole enää — voimaa — —. (Kohottaa kättään työläästi, huudahtaa heikosti.) Martti — älä hylkää — tahdoithan — — Martti — —! (Hän seisoo nyt Miiliin nojaten ja Liisun yhä pitäessä kiinni hänen toisesta kädestään). _Martti Heljo_ (lempeästi, mutta vakaasti ja varmasti). Herran voima on tehnyt minut lujaksi — olen päässyt Häntä yhä lähemmäs — tästä edes täytän vain kutsumustani — — mikään maallinen tunne tai aikomus ei enää merkitse mitään. (Tarttuu Heleenan toiseen, vapaaseen käteen.) Ja sinä, Heleena, sinä tarvitset vain Jumalan rakkautta, sillä vasta nyt sinun suuri taistelusi alkaa. Mutta ristin juurella tahdon sinua vahvistaa — se on velvollisuuteni — sitten kun sinulle sinne valaisevat tien ne tulet, joita et vielä näe. (Päästää Heleenan käden. Heleenan pää painuu alas, ja hän näyttää yhä enemmän herpaantuvan. Silmänräpäyksen vaitiolo). Mene levolle, Heleena! Herra vahvistakoon ja auttakoon sinua! _Miili_ (nyyhkytystään pidättäen, hiljaa). Tule — tule, Heleena, — levolle — —! (Miiliin nojautuen Heleena alkaa hänen kanssaan hyvin verkkaan liikkua sivuovea kohti). _Liisu_ (seuraa heti, yhä pitäen Heleenaa kädestä. Laulaa hiljaa): »Ohi aikasi käy Kuten nukkuvan yö. Ei sen liikettä näy, Kun se voimasi syö. Vähän viivyttelet, Sävel raukes jo raikas, Yhä aikaelet, Ohi on sinun aikas!» *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMÄT TULET *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.