Näkymättömät tulet : Kolminäytöksinen näytelmä

By Eero Alpi

The Project Gutenberg eBook of Näkymättömät tulet
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Näkymättömät tulet
        Kolminäytöksinen näytelmä

Author: Eero Alpi

Release date: July 26, 2025 [eBook #76569]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1924

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMÄT TULET ***

language: Finnish




NÄKYMÄTTÖMÄT TULET

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

EERO ALPI





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.




HENKILÖT:

HELEENA KORKEELA.
TÄTI MIILI.
VALENTI AHOMAA.
PASTORI MARTTI HELJO.
LIISU.

Tapaus noin 50 vuotta sitten jossain Länsi-Suomessa.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Suurehko kulmahuone talonpoikaistalossa. Perällä eteiseen johtava ovi.
Vasemmanpuoleinen ovi johtaa muihin huoneisiin. Oikealla akkuna.

Huoneen sisustus on hieman herrasmallinen, mutta ei silti liian
kirjava eikä mauton. Päinvastoin osoittaa huonekalujen asettelu ja
esineiden järjestely aistia. Siisteys on silmään pistävä.

Akkunan luona on yksinkertainen sohva, pieni pöytä ja pari tuolia,
jotka siististä ulkonäöstään huolimalla ovat kuitenkin varsin
yksinkertaiset sekä sen laatuiset, ettei tämän huoneen vaikutus
pääse vivahtamaan vierassalin tapaiselta, yhtä vähän kuin vasemmalla
seinustalla olevat puiset, kokoon vedetyt parisängyt antavat sille
erityisempää arkista leimaa. Pesukaappi, pyyheliinanaulakko y.m.
Sopivassa nurkkauksessa olevan kauniin piirongin päällä on kuvastin.
Jollakin seinällä on pari taulua, suurikokoisia väripainoksia,
kullanvärisissä puitteissa. — Kalustuksesta täytyy katsojan kuitenkin
jo heti alussa voida päättää, ettei olla säätyläiskodissa, vaan
erittäin sivistyneessä maalaistalossa, jossa ei erikoisesti tahdotakaan
mitään varsinaisia hienouksia matkia. Puhtaus ja sopusointu lankee kuin
luonnostaan talonväen harrastuksiin kuuluvana. Lämmintä ja viihtyisää
tuntua lisäävät kotikutoiset matot, jotka peittävät koko lattian.

Kalusto on tyylillään vähän vanhanaikaisia, mutta hyvin pidettyä ja
säilytettyä perua, piironkia kuvastimineen lukuunottamatta, jotka
näyttävät myöhemmin hankituilla. ...

Peräseinään oven lähelle on kiinnitetty suuret hirvensarvet, joissa
riippuvat luotipyssy, ruutisarvi, patruunavyö ja vanha sapeli. Niiden
vieressä erillisessä naulakossa uhkeat supsiiniturkit.

Akkuna on peitetty kauttaaltaan valkoisella hurstilla, mikä seikka on
huomiota herättävä. Oikea ja vasen määrätään katsomon puolelta.

Huhtikuinen aamu, k:lo 7 aika. — Näyttämö on tyhjä.

_Miili_, (jo 50 vuotta jättänyt, miellyttävä, surujuhlapukuinen nainen,
näöltään ja käytökseltään tavallista talonpoikaisvaimoa huomattavasti
hienostuneempi, istuu sohvapöydän vieressä olevalla tuolilla,
helmassaan naisen talvinuttu, jonka kaulimia hän ommellen lailttelee
kuntoon.)

_Liisu_ (pienikokoinen, noin. 13—14 vuotias, vähämielinen
huutolaistyttö, jonkun täysikasvuisen vanhoista vaatteista tehdyissä,
huonosti sopivissa, mutta puhtaissa pukimissa, kirjavissa sukissa ja
matalissa upokkaissa, hiukset huolellisesti jakaukselle kammattuina ja
letitettyinä, seisoo hänen vieressään yleisöön päin, kädet ristissä ja
laulaa lapsellisella äänellä)

    Tule Jeesuksen luo,
    tule nuorena, oi,
    Hälle uhriksi tuo
    kevätpäiväsi koi!
    Miten harmeta pääs
    sinä synnistä soisit,
    ja sun talves ja jääs
    vasta Herralle toisit!

    Ohi aikasi käy,
    kuten nukkuvan yö,
    ei sen liikettä näy,
    kun se voimasi syö.
    Vähän viivyttelet,
    sävel raukes jo raikas,
    yhä aikaelet,
    ohi on sinun aikas.

Semmoinen se oli — niin kaunis laulu — eikös ollutkin kaunis — minä
opin sen yhtenä ainoana päivänä — kun pastori opetti — se hyvä ja
kaunis pastori — ei kukaan ole niin hyvä ja kaunis kuin pastori —
paitsi Jeesus — ja pastori onkin Jeesuksen oma — hän toimitti Liisunkin
Jeesuksen omaksi — Liisu pysyykin aina Jeesuksen omana lapsena — eikös
se olekin hauskaa — voi sentäskin voi —!

_Miili_ (lempeästi). Niin — sitten onkin helppoa olla hyvä ja
tottelevainen, kun on Jeesuksen oma.

_Liisu_. Ja Liisu tekee aina mielellään sitä mitä käsketään — ja
rakastaa lähimmäisiänsä — Jeesuksen jälkeen Liisu rakastaa eniten
pastoria ja sitten emäntää — ja teitä, Miili, — ja isäntää —
isäntä-vainaata — voi sentäskin voi, kun kävi sillä lailla — se oli
niin kamalan — Liisu itki peitteen alla koko sen yön — isäntä raukka —
kun vesi virrassa on näin talvella niin kylmää ja mustaa — hyi hyi —
ja sinne isännän täytyi — hukkua — voi sentäskin voi — ei ole yhtään
mikään muu niin hirmuisen kauheata — kun ei pääse ylös — painuu vain
sinne — — painuu — —. (Rupeaa itkemään)

_Miili_. No, älähän nyt, pikku Liisu, — tiedäthän sinä, öitä isäntä nyt
on taivaassa.

_Liisu_ (kirkastunein silmin, huokaa). Niin, niin — Jeesuksen ja
enkelien luona — voi sentäskin voi — vaikka makaakin vielä arkussa —
tuolla vajassa — niin sittenkin — se on semmoista kovasti ihmeellistä,
jota pahat ihmiset eivät usko eivätkä ymmärrä — mutta Liisu uskoo ja
ymmärtää kun pastori on opettanut —.

_Miili_. Kyllähän Liisu ymmärtää — tiedänhän minä —!

_Liisu_. Ja Liisu on niin iloinen, kun emäntä lupasi, että Liisukin
pääsee saattamaan haudalle. — Tule vaan, kyllä sinä jonkun rekeen
mahdut, sanoi emäntä — niin emäntä sanoi — voi sentäskin voi —!

_Miili_. Tietysti sinä mahdut!

_Liisu_. Varmaan jo kohta lähdetäänkin — kun sukulaisetkin jo ovat
kaikki tulleet — Miina tarjosi jo äsken kolmannen kupin kahvia — ja
Valenti-herra puhelee heidän kanssaan. (Katsoo vasempaan oveen päin.) —
Ei emäntä olekaan käynyt vieraita tervehtimässä. — Nukkuuko emäntä?

_Miili_. En tiedä — kyllä hän pukeissa on — ehkä hän lepää.

_Liisu_. Emäntä raukka — jäi yksin — voi sentäskin voi —! — Liisu
rukoilee — ja koettaa toimittaa emännänkin Jeesuksen omaksi.

_Miili_ (hymyillen). Se on kauniisti tehty. Niin pitääkin rukoilla
lähimmäistensä puolesta.

(Lyhyt vaitiolo)

_Liisu_. Miili!

_Miili_. No, mitä?

_Liisu_. Onko Jeesus hyvin vihainen, jos jollakin hänen omallaan on
semmoinen lähimmäinen, jota ei voi oikein rakastaa, eikä rukoilla hänen
puolestaan?

_Miili_. Parasta on, että Liisu kysyy sitä pastorilta, kun tapaa, kyllä
pastori sitten selittää.

_Liisu_. Niin — Liisu kysyy.

    (Lyhyt vaitiolo.)

_Liisu_. Miili!

_Miili_. No?

_Liisu_. Liisu ei voi rakastaa isännän veljeä — Valenti-herraa.

_Miili_ (katsoo häneen). Etkö? Miksi et?

_Liisu_. Ei Liisu voi sanoa — vielä. — Liisu näki unen. —; Liisu Kysyy
ensin pastorilta — sitten Liisu kertoo Miilille — kun Miili on niin
hyvä Liisulle — aivankun isäntä-vainaakin.

_Miili_. No niin — no niin. — Liisu menee nyt tupaan ja laittautuu
kuntoon haudalle lähtöä varten! — Luulen, että meille jo vähitellen
alkaa tulla kiire. — Sitten oitis lähdetään, kun kirkonkellot alkavat
soida. Minäkin jo sain kuntoon tämän emännän turkiskauluksen.

    (Nousee.)

_Liisu_. Liisu menee — ja laittaa itsensä kuntoon ja kuuntelee, koska
kirkonkellot alkavat soida —. (Mennessään.) — Liisu laittaa itsensä
kuntoon — ja kuuntelee — —. (Menee peräovesta).

_Miili_ (nousee, menee vasemmalle, viipyen siellä vain silmänräpäyksen,
palaa, ja rientää akkunan luo. Mennessään). Ei se kukaan muukaan voi
olla -—! (Ravistaa hurstia ja tirkistää ulos. Hetken perästä iloisesti.)
No niin, enkö sitä sanonut — hän se on — ja kirkkoherran hevonen ja
reki — kyllä minä ne tunnen kirkkoherran vanha Kalle kuskipukilla —
nythän minä eroitan jo vallan selvästi! — Täältä näkee paremmin kuin
sieltä nurkkakamarin akkunasta. Katso nyt sinäkin, Leeni! (Kääntyy ja
huomaa, ettei häntä olekaan seurannut se henkilö, jonka oli luullut
tulevan perässään. Vähän ihmeissään.) Kas, sinnekö hän jäikin —?
(Palaa takaisin vasemmanpuoleiselle ovelle.) Leeni — kuule — pastori
se on — Martti! — Tule nyt katsomaan täällä! (Menee uudelleen akkunan
luu. Ovi, joka ensi kerralla sulkeutui hänen jälkeensä, jää nyt auki.
Mennessään.) Minä tunsin melkein varmasti jo heti kun näin niiden
kääntyvän talvitiellä tänne ja arvasin —.

_Heleena_ (ilmestyy sisään auki jääneestä vasemmasta ovesta. Hän on
noin 24 vuotias, hento, sirovartaloinen, vaalea, ilmeisesti hyvin
alakuloinen ja rasittunut, surupuvussa hänkin. Hän tekee sivistyneen
vaikutuksen, joskaan talonpoikaisuus ei hänessäkään ole ihan täysin
peittynyt. Puhuu hiljaa ja väsyneesti). Mitä sinä arvasit, Miili-täti?

_Miili_ (joka on kohottanut hurstin kulmaa ylemmäs kuin äsken, jotta
kirkas keväinen auringonsäde nyt lankee lattian yli). No — ettei reen
perässä istu ainakaan kirkkoherra itse.

_Heleena_. Ovatko ne sitten varmasti pappilan hevonen ja kuski?

_Miili_ (purskahtaa kevyeen nauruun). Ettenkö minä niitä tuntisi! —
Kirkkoherran täplikkään tamman tuntee koko pitäjä!

_Heleena_ (ikäänkuin kiusaantuneena). Täti kulta, älä naura! (Pudistaa
päätään lempeän surumielisesti.) Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa!

_Miili_ (siirtyy hänen luokseen ja tarttuu häneen hellästi). Leeni
rakas — lapsi rakas — sinähän olet aivan lopussa! — Kuinka mahdatkaan
jaksaa seisoa haudalla?

_Heleena_ (huoahtaa). Kai minä jaksan — täytyyhän minun jaksaa! (Kuin
havahtuen.) Martti — niinkö — Marttiko tulee — tänne — nyt —?

_Miili_. Niin — oitis minä arvasin, että nuori pastori —. Martti —
tahtoo saattaa vainajaa hautaan surutalosta asti.

_Heleena_. Mutta emmehän me ole häntä kutsuneet — emme ole kutsuneet
muita kuin läheiset sukulaiset!

_Miili_ (toimeliaasti). Sinä et, lapsi rakas, tätä nyt ymmärrä. — On
aina juhlallisempaa ja sitä pidetään suurena asiana, että pappi on
mukana jo surutalossa ruumiille veisattaessa silloin kun se kannetaan
sisältä rekeen tai kärryille. Tavallisesti siinä on sellaisessa
tapauksessa kanttoorikin. Ei heitä sitä varten koskaan erikseen
kutsuta. He saapuvat itse, jos tahtovat jotain vainajaa erikoisesti
kunnioittaa. Se on semmoinen vanha tapa täällä meidän puolessa.

_Heleena_. Kyllä minä käsitän.

_Miili_. Martti tekee hyvin kauniisti muistaessaan sinua näin
huomaavaisella tavalla.

_Heleena_. Minuako?

_Miili_. Niin — sinua tietysti. Vähät hän meitä toisia sukulaisia
tuntee. Muita tuskin lainkaan — paitsi minut ehkä muistanee
kouluajoiltaan. Kun minä joka viikko kävin tuomassa sinulle
kaupunkikortteeriisi kotieväitä, tapasin hänet usein istumassa siellä
teidän tyttöjen »puulaakissa», joksi sitä asuntoanne nimititte.
(Voimatta salata pientä veitikkamaisuutta.) Hän taisi olla miellyttävä
ja iloinen poika, jonka seurasta te tytöt piditte?

_Heleena_. Martti — niin — hän kävi joskus ohjaamassa siskoaan luvuissa
— ei hän muuta.

_Miili_. Todellakin! Heljon Hiljahan asui siellä myöskin. Aivanhan
minä unohdin. Niitä tyttöjä oli siellä niin monta. (Menee taas akkunan
luo, kohottaa hurstin kulmaa ja katsoo ulos.) Voi, kuinka tuota meidän
kujatietämme on vieläkin hankalaa ajaa tänne taloon, vaikka sitä on jo
minunkin tänne tuloni jälkeen aurattu kahteen kertaan — saati vielä
eilenkin Vihtori ja Eevertti lapioivat sitä Valentin käskystä koko
iltapuolen. — Käyden on pappilan Kallekin ajanut kujansuusta asti, —
Kun eivät olekaan tuon paremmin saaneet noita pöykkyjä tasoitetuksi!
Täytyy varmaan köyttää arkkukin lujasti kiinni rekeen.

_Heleena_ (äkkiä kuin heräten). Niin — arkku lujasti kiinni rekeen,
Miili-täti, ettei kaatuisi ja — ja — — —

_Miili_ (katsoo häneen hellästi ja säälivästi). Oi voi sinun laitaasi,
lapsukaiseni, — sinun paikkasi olisi vuoteessa, eikä täällä toisten
parissa toimimassa ja touhuamassa. Sinä olet sairas — näkeehän sen
päältäsikin. Nämä murheet ovat olleet liikaa sinulle. — Kunpa nyt vain
kestäisit tämän viimeisen ikävän hetken! (Muistaa äkkiä.) Mutta varmaan
on pappilan Kallo jo kuskannut pastorin pihaan! (Kurkistaa ulos.) Aiai,
enkö sitä arvannut! Siinä juuri ajavat sisään portista! — Menetkö sinä,
Leeni, häntä vastaan eteiseen, vai —?

_Heleena_ (ikäänkuin vähän säikähtäen). Ei, ei? — mene sinä,
Miili-täti, — mene sinä! (Liikahtelee hermostuneesti.) Minä —
(Tietämättä itsekään mitä aikoo) — niin — minä — — —

_Miili_. Sinä et ainakaan saa mennä saliin vieraiden seuraan suotta
rasittamaan itseäsi. (Korjailee pukuaan ja hiuksiaan lähteäkseen
vastaan.) Kun työntyivätkin tänne kaikki niin kovin aikaisin! — Minä
olin ajatellut, että saattajat tulisivat niinkuin vasta tähän aikaan —
kuten nyt pastorikin — ja olisi vain hätäpikaa juotu kahvit ja sitten
lähdetty heti saattona kirkolle. (Hieman närkästyneenä.) — Mutta
törmätä nyt ainakin paria tuntia aikaisemmin — melkein puoliyöstä —! No
niin — kyllä minä menen pastoria vastaan—. Martti saakin tulla tälle
puolen — minä tuon hänet tänne — mitä hän sinne vieraita kättelemään
enää viimeisellä hetkellä —! (Sulkee vasemmanpuoleisen oven.) Jää sinä
vain tänne. Ja istu nyt edes ja koeta levätä niin kauan kuin tässä
vielä on vähän aikaa. Varmaan on Martilla sinulle joku virkistävä ja
rauhoittava sana. Olettehan te lapsuuden leikkitovereita. (Heleena
istua. Miili oikoo ja korjaa pöytäliinoja.) Ja muistaakseni pääsitte
yhdessä ripillekin! (Heleena nyökkää.) No niin — onhan se sitten aivan
luonnollista ja asiaankuuluvaakin, että hän tällä lavoin osoittaa
ystävyyttään — kun nyt on täällä omassa pitäjässä apupappina.

_Heleena_ (hiljaa). Martti oli aina hyvä — mutta emme ole tavanneet
toisiamme sen jälkeen kuin menin naimisiin.

_Miili_. Sitä suuremmalla syyllä, lapsukaiseni, — sitä suuremmalla
syyllä! (Katsoo kaulassaan mustissa käädyissä riippuvaa pieniä
kultakelloa.) — Hyvänen aika! Puoli kahdeksan jo! Meille tulee ihan
todenteolla kiire. (Heleena nousee.) Ei, ei, istu nyt vaan rauhassa —
minä menen! (Kuuntelee.) — Nyt taisi portaiden ulko-ovi käydä! Etteivät
vaan alkaisi soittaa ruumiskelloja liian aikaisin! Minä sanon saman
tien Valentille, että nyt vain laittautuvat ajoissa kuntoon. Sillä
aikaa saa pastori juoda kupin kuumaa. — No, nyt. hän tuli eteiseen!
(Menee peräovesta. Heti sen jälkeen).

_Valenti_ (kuuluu huutavan viereisessä huoneessa vasemmalla).
Heleena! Heleena ja Miili — oletteko siellä? (Tulee sisään. Hän on
erittäin kookas ja ryhdikäs mies. Hänellä on suuret tummat viikset
ja tumma pysty tukka, joka on huolellisesti harjattu. Kaulassa on
kovaksi silitetty, matala kaulus ja pieni musta rusetti. Puku on
muuten vaalea. Jalassa patiinat. Hänen puhetapansa on hyvin rohkeata,
itsetietoista ja varmaa. Käytöstapa on voimakasta ja alistumista
vaativaa. Pysähtyy oven luo ja katsoo kummastuneena Heleenaa, joka heti
kuultuaan hänen äänensä on osoittanut levottomuutta). Kas — täälläkö
sinä olet — ja yksinäsi! — Missä Miili on?

_Heleena_ (hiljaa). Täti tulee heti. Hän on eteisessä — pastoria
vastaanottamassa.

_Valenti_ (ihmeissään). Pastoria! Ketä pastoria?

_Heleena_. Marttia. (Ikäänkuin häveten tutunomaisuuttaan.) Pastori
Heljoa.

_Valenti_. Pastori Heljoa! — Tätä pitäjän apupappia! — Mitä ihmeitä hän
täällä tekee? Emmehän me ole kutsuneet ketään vierasta saattoväkeä!
Ja sitäpaitsi kirkkoherraa itseään on pyydetty toimittamaan siunaus
haudalla.

_Heleena_. Niin — niin kai sinä pyysit. — Mutta Miili-täti sanoi, että
on sellainen tapa —

_Valenti_. Minkälainen tapa?

_Heleena_. Että — että jos pappi — tai kanttoori — tahtoo olla
erityisen ystävällinen — ja kunnioittaa —

_Valenti_. Niin hän kiiruhtaa hautauspäivänä kahville vainajan kotiin
aamulla varhain, ennenkuin ruumissaatto on ehtinyt lähteä! (Naurahtaa
lyhyeen.) Vai niin.

_Heleena_. Oi — en minä tiedä —!

_Valenti_. Tai ehkä Miili on kutsunut pastori Heljon? (Vähän
epäluuloisesti) Ehkä olette yltäessä sopineet?

_Heleena_. Ei — ei täti ole — emme me ole tienneet odottaakaan nyt
tänne ketään pappia. — Mutta eihän siinä sitäpaitsi ole mitään
epäsoveliasta.

_Valenti_. Eipä ei. — Minusta se kuitenkin tuntuu hiukan
tungettelevalta. — Hm. Lystikäs tapa se semmoinenkin! (Naurahtaa
jälleen).

_Heleena_ (vavahtaa). Hyi! — Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa —!

_Valenti_. En minä nauranut. Muuten vain tulin hymähtäneeksi. — Sinä
kymmenen vuoden aikana, minkä olen ollut poissa täältä kotoa ja koko
maasta, olen jonkin verran unohtanut täkäläisiä tapoja ja pikku
komentoja. Lienenkö tällaisissa hautausvalmistuksissa ollut mukana
koskaan. En ainakaan muista.

_Heleena_. Hyvää pastori vain tällä tulollaan tarkoittaa. Hän tahtoo
osoittaa huomaavaisuutta. Täti sen ymmärsi heti. Martti on minun
lapsuudentoverini.

_Valenti_ (siirtyy vähän keskemmä ja katsoo Heleenaan tiukasti). Soo —
vai silläkö lailla —? Sitä minä en tiennytkään.

_Heleena_. Mitä et tiennyt?

_Valenti_. I Että Heljon talon nuorempi poikakin aikoinaan kuului
sinun — hm — »ystäviisi». — Niin — no — sinullahan oli niitä —
useita! Tarkoitan — oli oikein monta sellaista »hyvää ystävää»,
joista sait valita, ja joiden joukosta sitten lopuksi arpa lankesi
velivainajalleni Maurille. (Matalammin.) Minua sinä et koskaan voinut
oikein ystäväksesi lukeakaan, vaikkakin vuoden paikat ennen Amerikkaan
lähtöäni sinun lähettyvilläsi liehäsin!

_Heleena_ (nousee tuskastuneena). Oi, en minä enää muista — niitä
vanhoja!

_Valenti_ (lähestyy vähän). Etkö sinä muista sitäkään, Heleena, että
minä silloin kysyin sinulta vallan selvästi — ja että vastaukseksi sain
kuulla suustasi oikein kivakoita sanoja? Taisin silloin suuttuakin
—! No, mitäs niistä! — En minä tietänyt, että Mauri, joka nyt makaa
arkussa tuolla aitassa, kulki jo silloin onnellinen tieto sydämessään.

_Heleena_ (loittonee hänestä, kuin hätäännyksissään). Mitä sinä — Herra
Jumala — mitä sinä niistä juuri nyt —?

_Valenti_ (perääntyen). Enhän minä — muuten vain — tahtovat joskus
väkisin juohtua mieleen ne entisetkin!

_Heleena_ (melkein itkien). Juuri nyt — kun kohta Mauri viedään hautaan
—!

_Valenti_ (matalasti). Niin — viedään hautaan —, (muuttuneella
äänensävyllä ja ikäänkuin jotain välähtäisi hänessä) — hautaan —.
(Malttaen.) No en minä sitten puhu muustakaan. — Tulin vain — kun
Sipilän isäntä — Maurin — meidän isokorkeelaisten orpana — olisi
mielellään tahtonut sinulta kuulla, miten nyt oikeastaan aiot täällä
tämän talosi hoidon järjestää — kun et liene oikein tottunut —
Maurihan ei sinulle liikoja rasituksia työntänyt — ja —. Mutta olkoon
— ymmärränhän minä, ettei sinulla nyt ole halua puhella sellaisista
arkisista asioista. Jääkööt toiseen kertaan! Minä sanon Sipilälle —!
(Tekee lähtöä huoneesta. Teeskennellysti.) Se Sipilä on sellainen —!
Tahtoo aina sekaantua —! Muuten — sinä näytätkin hyvin heikolta ja
rasittuneelta. Lepoa sinä tarvitset. Sellainen luonne kuin sinun ei
yleensä olekaan luotu kestämään vastoinkäymisiä.

_Heleena_ (raskaasti). Tämä ei olekaan mikään tavallinen
vastoinkäyminen.

_Valenti_. Eipä ei. Tarkoitan vain, ettei sinulla ole ollut suruja
elämäsi varrella. Et ole tottunut tavallisia arkisiakaan huolia
voittamaan. Maurihan se kaikki järjesti. Niinkuin sopikin. Eikä sinun
tarvinnut raataa ennen kotonasikaan. Ja selväähän sekin on, ettet sinä
nyt tule toimeen täällä Korkeelassa ilman tottunutta tukea ja turvaa —
(merkitsevästi) — sellaista läheistä kättä, joka kykenee valmistamaan
sinulle samanlaisen huolettoman ja kevyen olon kuin sinulla on ollut
tähänkin saakka. Mitä sinä oikeastaan talon emännän velvollisuuksista
tiedät — ja vielä vähemmän isännän —!

_Heleena_ (antaen katseensa kierlää ympäri huoneen). Niin — kyllä Mauri
ymmärsi — hän osasi järjestää minulle — kaikki niin hyvin — niin hyvin!

_Valenti_. Tämän kolmen kuukauden aikana, minkä olen viettänyt täällä
Maurin talossa, olen tarkannut ja katsellut kaikkea, ja siksi olenkin
hyvin selvillä Maurin tarkoitusperistä ja ajatuksista — monen asian
suhteen. (Tarkoituksellisesti.) Niin että — kyllä minä tässä talossa
jo jokseenkin kaiken tiedän — (sivukatseella) — ja — hyvin käsitän —
sinunkin asemasi — ja miten minkin olla pitää — jotta sinulla olisi
yhtä mukavasti kuin ennenkin —.

_Heleena_ (luo häneen kummastuneen, hieman tuskallisen, katseen, nousee
ja peräoveen päin, kääntyen huudahtaa). Miili-täti — Miili-täti!

_Valenti_ (rientää hänen luokseen). No, mikä sinun tuli?

(Hän perääntyy, sillä samassa astuvat sisään Miili ja pastori Martti
Heljo. Viimeksimainittu on nuori, avokatseinen mies, joka tekee
vilpittömän ja miellyttävän vaikutuksen. Hän puhuu hillitysti ja
sointuvasti, tarpeen tullen kuitenkin vaikuttavan lujasti. Hän on
pitkässä papintakissa, jonka pieluksen alle kaulassa riippuvat liperit
osittain peittyvät, sekä lakki kädessä. Miilillä on kainalossaan hänen
turkkinsa.)

_Miili_ (heidän tullessaan). Kas näin — muutamiksi minuuteiksi vain —
täytyyhän pastorin nyt edes hengähtää rauhassa! (Katsahtaa Heleenaan
ja huomaa hänen mielenliikutuksensa. Laskee kiireesti pastori Heljon
turkin tuolille ja rientää Heleenan luo, tarttuen häneen.) — Hyvänen
aika, Leeni, kasvosi ovat ihan hien peitossa ja sinä vapiset. Onko
sinulla taas ollut pyörrytystä?

_Heleena_. Ei — ei minulla — (Hänen katseensa osuu vasemman oven
vieressä jäykkänä seisovaan Valentiin. Hätäytyen.) Tai — niin — kyllä —
minua pyörrytti taas — mutta — voin jo paremmin —. (Menee kättelemään
pastori Heljoa).

_Martti Heljo_ (yskäisee tuskin kuuluvasti). Sitä en epäile, hyvä
Valenti, en epäile teidän itsenne enkä omaistenne voimia enkä
neuvokkuuttakaan. Ette te, hyvä ystävä, siinä suhteessa apua ettekä
ohjeita tarvitse — ja tuskinpa pistää kenenkään päähän niitä teille
tyrkyttääkään. — Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin, ettemme
kukaan — ette te eivätkä teidän lähimmäisenne — loppujen lopuksi
ymmärrä täydellisesti, mitä Herra on tällä tapahtumalla tahtonut teille
itsellenne ja muille osoittaa. Sillä olihan tämä tapaturma niin kaamea
— ja niin kummallisen onnellinen Teidän pelastuksenne, että se on
tehnyt tavattoman vaikutuksen koko pitäjässä.

_Heleena_ (joka on tuskallisesti katsonut vuoroon Valentiin, vuoroon
pastoriin, painuu istumaan ja purskahtaa itkuun. Miili menee hänen
luokseen).

_Martti Heljo_. Ja mitä voimaan ja kestävyyteen tulee, niin näemme
selvästi, että hän, jota tämän talon isännän poismeno on kohdannut
kaikkein lähimmin ja kipeämmin, kaipaa suurta johdutusta ja väkevää
turvaa.

_Valenti_ (tuskin huomattavalla ivalla, lyhyeen kumartaen). Pastori on
hyvä ja tekee parhaansa — me tietysti olemme hyvin kiitolliset!

_Martti Heljo_. En minä kykene kenellekään murheen uuvuttamalle mielen
tyynnytystä ja sielun rauhaa antamaan — sen voi Heleenallekin suoda
ainoastaan Hän, joka nykyisenä välinpitämättömyyden ja itsekkäiden
pyyteiden aikakautena on kovin usealle liian tuntematon ja liian
kaukainen auttaja — Herra Jeesus Kristus. (Valentille.) Ja teille,
jolle elinikää vielä annettiin, teidän on syytä katsoa, miten tämän
armonaikanne käytätte. Ehkä teille tällä tapahtumalla on tahdottu sanoa
paljon, jonka parhaiten tietänette itse.

_Heleena_ (nyyhkytystensä välissä). Mutta minkätähden Maurin — hänen,
joka ei edes ollut yksin maailmassa — jolla oli vaimo — joka ei koskaan
ollut kenellekään väärin tehnyt — minkä tähden piti juuri hänen hukkua?

_Martti Heljo_. Heleena hyvä, meidän on monesti hyvin vaikeata — niin —
joskus aivan mahdotontakin ymmärtää Jumalan tekoja ja johdatuksia.

_Heleena_ (liikutuksen herkästi kiivastuttamana). Jumalan tekoja!
Jumalan tekoja! — Jumalan teoksiko sinä sanot sitä, että mieheni
sai painua jään alle ja syvyyteen samalla minuutilla kuin hänen
onnettomuustoverinsa, hänen oma veljensä, joka on perheetön ja
yksinäinen mies, tarttui köyteen ja pelastettiin! (Äänekkäämmin.)
Sellainenko on viisaan ja hyvän Jumalan tekoja? Niinkö todellakin sinun
mielestäsi? (Itkee).

_Valenti_ (havahtuen). Niin — minun kai — minun tietysti olisi pitänyt —

_Miili_ (Heleenalle). Lapsi kulta, ole rauhallinen — älä kiihdytä
itseäsi —!

_Heleena_ (huudahtaa). Mutta se oli väärin — väärin!

_Valenti_ (astuu askeleen, kiivaasti). Mikä oli väärin? Sekö, että minä
tartuin heitettyyn köydenpäähän sen jälkeen kuin jo olin ponnistanut
itseni jään reunalle? Sitten se vasta minulle heitettiin, jolloin minä
sen kiersin kiinni toiseen ranteeseeni ja toisella kädelläni autoin
itseäni eteenpäin jään pintaa myöten. Ei Mattilan rahtimiehen apu minua
paljonkaan hyödyttänyt — ei ollenkaan — sen sanon teille. — Mutta kun
jo olin vatsallani jään syrjällä, niin näin noin metrin päässä minusta
jäänreunan lohkeavan Maurin kyynäsvarsien alla, ja siinä samassa hän
humahti syvyyteen. Sen perästä en häntä enää nähnyt.

_Miili_ (hiljaa nyyhkivän Helenan vieressä). Leenihän on kuullut tuon
kaiken jo niin moneen kertaan, hyvä Valenti, että miksi enää kiduttaa
häntä tuomalla uudelleen hänen silmiinsä tuota kauhun kuvaa!

_Valenti_. Minkätähden sitten sanotaan, että on tapahtunut väärin?
Olisiko minun — Herra Jumala sentään — täytynyt vain sen vuoksi
heittäytyä syvyyteen minunkin, että näin jään murtuvan veljeni
kädenotteesta? En edes kyennyt kättäni hänelle ojentamaan. Ja jos
olisinkin kyennyt, niin olisiko minun ehkä pitänyt antaa hänen vetää
minut mukanaan jään alle? Enhän minä voinut häntä pelastaa — sen
kai Heleena ymmärtää yhtä hyvin kuin jok'ainoa ja ken tahansa! Sula
mahdottomuushan se oli. Ja sitäpaitsi — onhan tämä kaikki jo niin
täydellisesti Heleenalle selvitelty! Kuinka kauan minua yleensä aiotaan
kiusata?

_Heleena_ (hiljaa). En ole tahtonut tehdä sitä.

_Valenti_. Mikä — mikä sitten on väärin? Sekö vain, että minä
pelastuin? — Minun ei olisi pitänyt pelastua. Se se nyt näkyy olevan
kiusallista, että niin kävi. Oliko niitä hyviä ihmisiä ja lähimmäisiä!

_Miili_. Valentin täytyy ymmärtää, että Leenin, joka niin suuresti
rakasti miestään, on vaikeata käsittää täilaista kohtalon kovuutta.

_Valenti_. Käsittääkö kukaan minun asemaani? Tahtooko sen tehdä
Heleena — tai tahdotteko te? Miltä luulette tuntuvan minusta, kun saan
joka jumalan käänteessä kuulla, kuinka suuri vääryys se oli, että
jään reuna minun kohdallani sattui olemaan sen verran vahvempaa ja
pitävämpää, ettei se murtunut allani, kuten Maurin, ponnistellessamme
ylös. Sitäpaitsi luulen olevani Mauria paljon notkeampi ja olin
puettukin kevyemmin kuin hän. Minulla oli ylläni vain lyhyt
päällysnuttu, mutta Mauri oli puettu noihin raskaisiin turkkeihin,
jotka riippuvat tuossa.

    (Kaikki kääntyvät katsomaan turkkeja).

_Martti Heljo_. Puhutte sattumasta, Valenti —. Rakas ystävä, teissä ei
siis vielä ole tapahtunut sitä suurta heräämistä, jota varten Herran
viite on ollut näin näkyväinen ja voimakas. Muistakaa, Valenti Ahomaa,
mitä apostoli Paavali sanoo: »Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä,
älkää paaduttako sydäntänne niinkuin silloin, kun katkeroititte hänet.»

_Valenti_. Tämän pastorin erityisen huomion minua kohtaan ovat
varmaankin aiheuttaneet pitäjäläisten ylitsevuotavat jutut ja juorut
minun entisyydestäni. Pastori on kai saanut kuulla niin paljon minun
hurjasteluistani entiseen aikaan, ennenkuin äkkiä, kaikkien akkojen
ihmeeksi, painauduin pois vieraille maille. Enkä minä sitä kielläkään.
Sain minä ennen vanhaan pillit soimaan tässä pitäjässä, niin että
isännät kiroili ja eukot siunasi. Sain minä! Kyllä se on totta! Se oli
sitä aikaa. Mutta se oli pelkkää tyhjänpäivästä nuoruuden hurjuutta. En
minä silti mikään pahantekijä ollut, enkä ole nytkään, jotta ei minun
tähteni tarvitse nähdä niin suurta vaivaa!

_Martti Heljo_ (vakaasti). »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin
me eksytämme itseämme ja totuus ei ole meissä.»

_Valenti_. Ja sen minä myöskin voin sanoa, että minua totisesti jo
alkaa harmittaa se merkillinen huomio ja ällistely, mitä minulle
osoitetaan aina ja joka paikassa. Kuten nytkin. En minä ole sen
mustempi kuin muutkaan miehet. Vai tämä jäihin putoaminenko nyt
on ollut niin merkillistä? Eikö, jumaliste, ennen ole sellaista
tapahtunut? Minun muistaakseni on siihen virtaan aina joka kevät joku
pudonnut. Ja ensimmäisen kerranko nyt tässä pitäjässä käyskentelee
ihmisten parissa kuoleman kuilusta selviytynyt henkilö? Ohho. —
Haluaisin tietää, mitä hittoa minusta oikein tahdotaan. Onhan
tämä tapaus jo sanomalehdessäkin ollut ja nimismies siitä oikein
kuulustelunkin pitänyt.

_Martti Heljo_. Valenti ei taida tietää, että pitäjässämme, samoinkuin
monissa naapurikunnissa tällä puolen maata, on parhaillaan nousemassa
uusi heräännysliike, joka kutsuu kaikkia mukaansa. Uusi vain siksi,
että maalliset voimat ja synnin viettelykset ovat viime vuosikymmenen
kuluessa päässeet laajalti turmelemaan aikoinaan jo kauniiksi
kypsyneitä Herran laihoja. Senvuoksi, Valenti Ahomaa, toivoisin teidän
ymmärtävän, ettei huomio suinkaan ole kohdistunut teihin pahassa
mielessä. Teidän hyväänne me ajattelemme, rakas ystävä.

_Valenti_ (ivallisesti). Vai niin — vai on pastori saapunut tänne
oikein pitäjän hengellisten lahkolaisten lähettämänä!

_Martti Heljo_ (kuten äsken). Jumalan sanassa sanotaan, että meidän on
otettava huostaamme toinen toisemme, niinkuin Kristuskin on ottanut
kaikki meidät huostaansa Jumalan kunniaksi.

_Valenti_. Hm.

_Martti Heljo_. »Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille
julistamme, jotta teilläkin olisi yhteyttä meidän kanssamme; ja meillä
on yhteytemme Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Krisluksen kanssa.»

_Heleena_ (nousee, pyyhkii silmiään ja siirtyy sinne, missä vainajan
turkit riippuvat naulassa). Mutta minä — seison nyt — ja koko
loppu-elämäni — arvoituksen edessä — sellaisen arvoituksen, jota ei
kukaan koskaan kykene minulle tyydytte»asti selittämään.

_Martti Heljo_. Liian pikaisesti lausuttu, Heleena! — Minä huomaan,
että sinullakin on pitkä ja vaikea matka kuljettavana siihen
heräämiseen, joka aukaisee silmät käsittämään elämän onnettomuudetkin.

_Heleena_. Onko maailmassa liikaa sydämen hyvyyttä ja mielen
jaloutta? Enpä luulisi! Miksi siis täytyy poistua ihmisten keskeltä
sellaisen, joka rakasti ja tahtoi kaikille hyvää? — (Nojaa turkkeja
vasten ja hivelee niitä hiljaa hyväillen.) Parhain sydän ei saanut
lakata sykkimästä edes oman kotinsa lämmössä. Sen hehkua tarvittiin
sammuttamaan jäinen vesi, ja hyvyyden palkaksi annettiin kamala
kuolinkamppailu!

_Martti Heljo_. Voi tapahtua, että Herra vielä ajallisen elämäsi
varrella tekee sinulle kyllin selväksi tämänkin sallimuksensa käänteen,
hyvä Heleena.

_Heleena_. Sallimus — kohtalo — Jumalan käsi —! — Oi, niin kauniita
sanoja, jotka vaativat täydellistä ja sokeata alistuvaisuutta —
ainaisia nurkumatointa tyytymistä kuin — kuin koiralla, joka ei kykene
eikä tohtisikaan mitään sanoa, vaikka sitä piiskataan ilman syytä ja
aihetta. — Tunnoton, hyvin tunnoton on myöskin sallimus — ja kohtalo —
ja —

_Martti Heljo_. Ja?

_Miili_ (hiljaa). Leeni rakas —!

_Heleena_. Täti pelkää minun näillä puheillani tekevän suurta syntiä ja
kauhistuttavan sinua.

_Martti Heljo_. Sinä uhmaat — ja uhma on syntiä.

_Heleena_. Uhmaanko? Niin, ehkä se on uhmaa, kun en käsitä sitä Jumalan
järjestystä, joka vaatii ihmispoloiselta pelkkää sokeutta. Hänelle
suotu järki ei siis ole hyvästä!

_Martti Heljo_. Vaivaiset ihmiset ovat järkensä pimittäneet. — Mutta —
Jumalalle kiitos — meidänkin pitäjässämme on sellaisia, jotka tässäkin
tapauksessa näkevät suuren varoituksen.

_Heleena_ (hiukan kiivaasti). Mitä? Varoituksenko? Kenen silmissä oli
Maurin elämä jossakin suhteessa moitteellista?

_Martti Heljo_. Ei moitteellista — eipä tietenkään — ehkä enemmän
mallikelpoista -— monen muun rinnalla. Mutta kristitty, jolla on kirkas
katse, huomaa niin suurissa kuin pienissä vastoinkäymisissä — omissaan
ja lähimmäistensä, Heleena hyvä, — Jumalan osoituksia ja viitteitä.

_Heleena_ (kummastellen). Osoituksia ja viitteitä!

_Martti Heljo_. Ehkä Maurikin maallisen rakkauden onnessa ja alituisessa
myötäkäymisessä oli unohtanut, että se kaikki oli vain Korkeimman
ajallista armoa? Ehkä unohditte molemmatkin?

_Heleena_. Omituista! Jumalan sanassa opetetaan ihmisiä tekemään hyvää
ja antamaan ilman kiitoksen ja palkkion pyydettä — ja kuitenkin Herra
itse vaatii pienimmästäkin lahjastaan pelkkää polvilla olemista ja
ylistämistä!

_Martti Heljo_. Vähä pilkkaa, Heleena!

_Heleena_. En tiedä mitä teen. Sen vain tiedän, että minä kysyn — kysyn
— kysyn — olen kysynyt yötä päivää — yhtämittaa — mutta vastausta
minulle ei ole annettu.

_Martti Heljo_. Et ole osannut kysyä rukoillen. Koko elämämmehän tulee
olla pelkkää yhtämittaista rukousta. Kaikki muu on toisarvoista. Mutta
rukoilemaan täytyy oppia. Sinä et sitä vielä osaa. Ja epäilen, olivatko
menestyminen ja onni opettaneet miehellesikään rukoilemisen ihanuutta.
Ehkä ne olivat tuoneet tullessaan jotakin muuta — lisää nautinnon halua
— —. (Varovasti.) Ethän pahastune, Heleena, jos huomautan — sillä
tiedät kai sen itsekin — että olihan onnettomuuteen jokin — kuinka
sanoisin — suoranainen syykin!

_Heleena_ (kuin iskun saaneena nopeasti). Mitä sinä tarkoitat?

_Valenti_ (äkkiä koettaen tahallaan keskeyttää). Pastori suo anteeksi,
mutta meidän kai jo täytyy valmistautua lähtemään —

    (Miili liikahtaa kuin jotakin aikoen)

_Martti Heljo_. Niin todellakin, aika on rientänyt. — Pyydän, ettei
talonväki suinkaan enää viivyttele minun tähteni!

_Heleena_ (itsepintaisesti). Mistä suoranaisesta syystä sinä puhut? En
minä tiedä mitään.

_Martti Heljo_. Ei taida enää olla paikallaan pidentää tätä
keskustelua. Puhutaan joskus toiste — niin, Heleena, joskus toiste —!

_Valenti_ (kuten äsken). Heleena, sanonko vieraille salissa, että
saatto voi jo ruveta lähtemään?

_Heleena_ (ei kuule). Mitä ihmeitä! Onko jotakin, mitä minä en tiedä?
Tai — tietääkö ehkä joku sellaista, mikä ei ole selvillä minulla?

_Martti Heljo_. Tuskin vain, rakas Heleena. Minä vain mainitsin onnesta
ja ilosta, joka voi joskus synnyttää ihmisessä sellaista elämän
huolettomuutta, mikä — mikä antaa sijaa nautinnonhalulle.

_Valenti_ (vähän töykeästi). Parasta on, että Heleena nyt alkaa
pukeutua. (Miilille.) Laittautukaa kuntoon!

_Heleena_ (kiivaasti). Olkaa vaiti! (Martti Heljolle.) Antaa sijaa
nautinnonhalulle! — Tämä on käsittämätöntä!

_Martti Heljo_. Niin — Maurikin kun oli — alkanut maistella väkijuomia
— —. Mutta älä nyt pahastu, että siitä on näin tullut mainituksi!

_Heleena_ (hämmästyksen lyömänä). Mauri — väkijuomia! — Ei ikinä!

_Martti Heljo_ (ilmeisesti pahoillaan ja ihmetellen). Mutta —!

_Heleena_ (lujasti). Ei ikinä — ei ikinä!

_Miili_ (kummastuneena hänkin). Emme me milloinkaan — ei kukaan —.

_Martti Heljo_. Kuinka sitten on mahdollista —?

_Heleena_. Mikä — Herran nimessä — mikä mahdollista?

_Martti Heljo_. Että nimismies — minulle itselleni — sanoi
poliisikuulustelussa käyneen ilmi —.

_Heleena_ (aivan ymmällä). Minun mieheni — Mauri — väkijuomia! Mikä
kurja valhe — ja salattu minulta —!

_Martti Heljo_ (kuin ilmiantoaan katuen, ihmeissään ja hänkin selvyyttä
halaten). Luulin Heleenan tietäneen — en osannut ottaa huomioon,
ettei Mauri kotonaan — niinkuin neiti — niinkuin Miili sanoi, ettei
milloinkaan —. Eikö siis Heleenakaan aviovaimona — ollut koskaan
havainnut —?

_Heleena_. Mauriako juopuneena? — En koskaan maailmassa!

_Martti Heljo_. Juopumuksesta — raa'asta ja julkisesta — ei kai ole
kysymyskään —.

_Miili_ (vakavasti). Minäkin tiedän, ettei Mauri milloinkaan maistanut
pisaraakaan.

_Martti Heljo_. Minulle kerrottiin myöskin, että Heleena itse pyysi
nimismiestä pitämään kuulustelun — toimittamaan tapauksesta tutkimuksen
—.

_Heleena_ (katkeamattomassa mielenjännityksessä tähyillen vuoroon
kutakin, mutta varsinkin aina väliin Valentia). Niin — niin minä pyysin
—.

_Miili_. Minäkin olin siellä.

_Martti Heljo_. Kuinka omituista! — Eikö sitten Heleena — eikö
Miili-neitikään —?

_Heleena_. Annoimme nimismiehelle tapahtumaa koskevat tietomme kukin
erikseen. Vuoromme perään olimme kansliassa, ja hän teki kaikesta
pöytäkirjan. (Hänen tähyilynsä käy yhä huomattavammaksi, kiintyen
vähitellen pelkästään Valentiin.) Kuka — kuka on mennyt nimismiehelle
sanomaan sellaista?

_Miili_ (lempeästi). Minä puolestani en tiennyt kertoa juuri mitään.
Ja kyllä nimismies todellakin kysyi, olinko kuullut, että Mauri joskus
ryyppäsi. Mutta minä tietysti vastasin kieltävästi ja oikein vakuutin,
että hän on aina ollut raitis. (Pudistaa huolestuneena päätään.)
Mattilan rahtimies ei myöskään ole voinut sellaista sanoa, sillä hän ei
ollut pimeässä eroittanut muuta kuin vilaukselta hukkuvan pään. Eikä
siellä sitten muita —

    (Kääntää katseensa vitkaan Valentiin päin).

_Heleena_ (jonka jäykistynyt katse on kokonaan suuntautunut Valentiin,
astuu häntä kohti).

_Valenti_ (kääntyy samassa häneen päin, uhkamielisesti). No niin,
Heleena, anna nyt vihan ryöpyn kaatua minun niskaani!

_Heleena_ (suuttumuksesta vavisten). Sinä — te — te — olette
valehdellut — onneton — kurja —!

    (Kaikki ovat yllätyksen lyömiä).

_Valenti_ (röyhkeän rohkeasti). Vai olen minä valehdellut! Soo'o!
Kenelle ja mitä?

_Heleena_ (kuin äsken). Te olette valehdellut nimismiehelle, että —
että mieheni oli juopunut sinä iltana, kun le yhdessä putositte jäihin
ja — ja hän hukkui.

_Valenti_. Mistä armollinen rouva sen niin varmasti tietää, että minä
olen valehdellut?

_Heleena_ (kiihtymyksestä suunnillaan). Enkö sitä tietäisi — te hävytön
— säädytön maankiertäjä — kerjäläinen, jonka mieheni säälistä ja
armosta otti luokseen!

_Valenti_. Arvoisalle rouvalle olisi parempi — vastaisen varalle —
ajoissa hillitä kieltään.

_Heleena_. Teille olisi ollut parempi, että ette olisi ruvennut
yrittämäänkään häväistä velivainajanne, minun mieheni tahratonta
mainetta. Luuletteko, että teitä kukaan uskoo? Entä mihin te pyritte
raakoine valheinanne? No, ehkä sekin pian nähdään!

_Miili_. Heleena — Heleena — voi Herran tähden —!

_Martti Heljo_. Suokaa minun — sallikaa minun, joka vallan tahtomattani
olen aikaansaanut tämän kohtauksen — antakaa että —

_Heleena_. Hyvä, että päästään selvyyteen ajoissa — ettei minullakaan
jää mitään tietämättä!

_Valenti_. Tältä tiedolta minä puolestani kuitenkin olin aikonut sinua
säästää. Ja samaa miellä oli nimismieskin — siitäkin huolimatta, että
juuri se asia — totta puhuen — sen onnettomuuden syy oli.

_Heleena_ (kiihtymyksen ja tuskan vallassa). Mitä — mitä — mitä —?

_Martti Heljo_ (hiljaa). Minä tiedän —.

_Miili_ (uskomatta korviaan, pidätetysti). Kuinka tämä voi olla
mahdollista —?

_Valenti_. No, vaikka nyt ovatkin jo viimeiset minuutit käsissä, niin
kai minä nyt sitten puhun suuni puhtaaksi — jotta kaikki selviää,
ennenkuin Mauri kätketään maahan — ja ennenkuin ruumiin siunauksen
edellä ehditään heittää minun silmilleni kaikki taivaan ja helvetin
väliset haukkumasanat!

_Heleena_ (tukahdutetusti). Puhu — puhu —!

_Valenti_. Olimme joskus ennenkin ottaneet pikku ryyppyjä veljeni
kanssa — salavihkaa matkoilla, sen jälkeen kuin hänen hartaista
pyynnöistään olin asettunut asumaan tänne Korkeelaan, auttaakseni
häntä tukkikauppa-asioissa. Kyllä Mauri muutoin ryyppäämisen konstin
jo ennenkin osasi, vaikka hän hyvin taisi peittää jälkensä. Eikä
metsä-afääreissä koskaan ilman viinaksia liikuta, sen kaikki tietävät.
Ne kaupat eivät suju ilman rasvoja. Ja kaupungin tukkiherrojen seurassa
heltyy hyväkin mies, sen voit uskoa sinäkin, Heleena!

_Martti Heljo_. Kyllä se tiedetään, ikävä kyllä!

_Valenti_. Maurin tahdosta minä häntä niissä toimissa neuvoin ja
avustin. Meidän piti jatkuvasti niinkuin puulaakissa panna hommaksi
vähän yhtä ja toista suurempaakin yritystä — sahaakin suunnittelimme —
minä kun olen niissä meiningeissä hyvin perillä.

_Heleena_ (yhtäälle tuijottaen, itsekseen). Mahdotonta — mahdotonta —
mahdotonta —!

_Valenti_. Sen minä sanon hyvällä omallatunnolla, ettei Mauri yleensä
paljon ottanut ja katsoi aina, että oli vesiselvä kotiin tullessaan.
Mutta kuinka sitten silloin sattui — kun palasimme kaupungista ja
ajoimme hämärissä jäätä pitkin asemalta kotiin — niin, kai hänellä
taisi olla jokunen ryyppy päässään, koska löi tammaa selkään ja
virkkoi että: oikaistaanpa kotorantaan suoraan virran alapuolelta.
Lisäsi vielä, että mennään samaa kyytiä saunaan kylpemään, niin ei
Leeni eivätkä muutkaan huomaa mitään. Mutta karin tällä puolen jää
sitten murtui, ja kun oli yllä noinkin paksut nahat niin — — (Osoittaa
seinällä riippuvia turkkeja).

_Martti Heljo_. Kyllä sen käsittää.

_Valenti_. Eikä kuulunut apua, vaikka me molemmat huusimme niin paljon
kuin jaksoimme. — Kehno ja pelkuri auttaja oli sitten se Mattilan
rahtimieskin. Kepeätä pukuani ja voimistelemaan harjaantunutta
ruumistani saan kiittää omastakin pelastuksestani.

_Martti Heljo_. Tällä kertaa oli niin säädetty. Toisella kertaa voi olla
toisin. Sen vuoksi muistakaa, Valenti, että ne tulet, joita te ette nyt
tahdo nähdä, saattavat sammua teillä iäksi. Silloin ei enää mikään apu
auta!

_Valenti_ (tahallaan ymmärtämättä, huolettomasti). Taivas oli silloin
pilvessä. Tuskin me muutoin olisimme virtaan ajaneetkaan!

_Martti Heljo_ (huokaa raskaasti). Varokaa — varokaa!

_Heleena_ (joka lopen voipuneena on painunut istumaan, karkaa äkkiä
ylös, huutaa hyvin kiihtyneenä). Miili-täti — ethän sinä usko —!
Martti — älä usko — älkää uskoko —! Hän valehtelee — valehtelee —
valehtelee —! Hän on ajanut hevosen avantoon — sinne tyrkännyt — Maurin
— tahallaan, roisto — kulkuri — koira — — —!

_Valenti_ (syöksyy äärimmäisen raivon valtaamana häntä kohti). Suus
kiinni — perkele —!

_Heleena_. (vaipuu tuolille ja purskahtaa äänekkääseen itkuun).

_Miili_ (rientää hätääntyneenä hänen luokseen). Rakas Leeni — älä —
ajattele Herran tähden —! Rakas, rakas lapsi — koeta nyt rauhoittua —!

_Valenti_ (käheästi). Vai — vai roisto — — koira — —!

_Miili_ (hätääntyneenä). Hallitse itsesi, Valenti, — sinun täytyy⁷
käsittää — ei Leeni tiedä, mitä sanoo — hän on sairas — hän ei ymmärrä
— Valenti — kuule —!

_Valenti_. Koira —! Peruuta sanasi — jumalauta — peruuta —!

_Martti Heljo_. Pyydän teitä — vainajan muiston nimessä —!

_Valenti_ (kiljaisee). Peruuta!

_Heleena_ (jonka koko ruumis vavahtelee kuin suonenvedossa, koettaa
hillitä itkuaan, tavoitellen). Mi- minä — pe-peruutan — —

_Miili_ (hyväillen häntä). Sinä olet hyvin, hyvin sairas — Leeni kulia
— —!

_Valenti_ (hillitsee itsensä työläästi ja koettaa päästä tasapainoon).

_Heleena_ (hiukan tyyntyneenä, selvemmin). Minä peruutan —

_Martti Heljo_. Kaikkivaltias Herra Jumala, vuodata armosi niille ja
ole pitkämielinen niiden kanssa, joiden tielle sinä olet väkevän valosi
langettanut, vaan joille sinun henkesi tulenliekit ovat näkymättömiä
ilmestyksiä, niin etteivät heidän sokaistut silmänsä niitä erolta!
Kuule minua, Herra Jumala! Suuren rakkautesi tähden, amen.

    (Lyhyt hiljaisuus. Herkeäviä nyyhkytyksiä).

_Miili_. Kuulkaa — jo soivat kirkonkellot. Nyt on ruumissaaton
lähdettävä. Menkäämme, Heleena! Meillä on kiire.

_Heleena_ (nousee)

_Martti Heljo_. Valmistaudumme siis lähtöön. (Menee ja pukee turkkinsa
ylleen).

_Valenti_ (akkunan luona, raoittaen hurstia). Vieraat näkyvätkin
jo kokoontuneen pihamaalle. (Palaa akkunan luota. Heleenalle
puoli-ääneen.) Saanko siis ottaa ylleni haudalle nuo Mauri-vainajan
turkit, kuten oli puhe — kun oma lyhyt ja harmaa talvinuttuni ei oikein
sovellu —?

_Heleena_ (hiljaa). Sinä saat ne.

_Valenti_ (katsoo häneen pitkään ja kysyvästi). Tarkoitatko —?

_Heleena_. Mitä minä niillä enää —! Ota vain ne — omiksesi —!
(Miilille.) Mennään, Miili-täti —!

_Valenti_ (vähän kummastellen) Kiitos! — Minä menen nyt ensin ulos
vähän järjestämään.

    (Heleena ja Miili menevät vasemmalle).

_Valenti_ (Martti Heljolle). Pastori on hyvä ja odottaa täällä! Tulen
sitten ilmoittamaan.

_Martti Heljo_ (pukeissa, virsikirja kädessä, nyökkää). Hyvä on —
kiirehtikää vain!

_Valenti_ (menee perälle).

_Liisu_ (tulee vasemmalta touhuissaan ja melkein juosten. Hänellä on
yllään liian avara, jonkun täysikasvaneen naisen musta nuttu ja päässä
suuri musta liina. Törmää aivan Heljoa lähelle, pysähtyy, hämmästyy
kovin ja niiaa tavattoman syvään.) Pastori! Voi sentäskin voi! Ei Liisu
tiennytkään! Itse pastori! Voi sentäskin voi!

_Martti Heljo_ (hyväntahtoisesti). Niin — vallan itse, pikku Liisuseni.

_Liisu_ (kovin riemastuneena, puhuen nopeaan). Liisu toivoi saavansa
nähdä pastorin hautausmaalla — ja sitten kirkossa — kun Liisu pääsee
saattamaan isäntää taivaaseen. — Eikös pääsekin isäntä varmasti
taivaaseen — kun oli aina hyvä — ja otti Liisunkin tänne Korkeelaan? —
Ja kohta isäntä sitten siunataan — taivaaseen — ja sitten meidän isäntä
on taivaassa — — (ajattelee silmänräpäyksen) — oikein taivaassa — voi
sentäskin voi! —

_Martti Heljo_. Niin, taivaassa hän on, pikku Liisu rukka!

_Liisu_. Ja Liisu on ihan joka päivä lukenut siitä pastorin antamasta
kirjasta Jeesuksesta. — Ja eikös toimittanutkin pastori Liisun
Jeesuksen omaksi —?

_Martti Heljo_ (hymyillen). Toimitinhan minä —!

_Liisu_ (ristii kätensä ja ajattelee taas silmänräpäyksen). Liisukin on
oikein Jeesuksen oma — voi sentäskin voi! (Kohottautuu varpaisilleen ja
kuiskaa pelokkaasti.) Valenti — (Katselee ympärilleen.) — Valenti-herra
ei ole Jeesuksen oma — Liisu tietää — ihan varmasti —.

_Martti Heljo_. Sepä ikävää!

_Liisu_. Liisu näki unen — kaksi unta — kahtena yönä peräkkäin — Liisu
näki —

_Martti Heljo_. Mitä Liisu sitten näki?

_Liisu_ (pälyillen ja peljäten, supattaa nopeasti ja pitkin
hengenvedoin). Liisu näki — isännän ja Valenti-herran avannossa —
Valenti-herra vähän ylempänä jäällä — ja isäntä vallan jään reunalla
— isäntä koetti päästä ylös — mutta — Valenti-herra sysäsi — sysäsi
isännän kättä — se irtosi — irtosi — — ja isäntä painui alas — painui —
sinne jään mustaan suuhun — upposi — — ja suuri valkoinen enkeli lensi
siihen — ja katosi siihen mustaan avantoon — ja — ja — Valentin-herra
ryömi pois — tänne taloon päin — ja — hänellä oli — koiran pää — —
(toistaa kauhuissaan) — koiran pää — —

_Martti Heljo_ (tahtomattaan kiintyen). Sinäpä nyt vallan —!

_Liisu_. Ei Liisu uskalla puhua — muille kuin pastorille — joka
toimitti Liisun Jeesuksen omaksi. — Liisu osaa vieläkin laulaa sen
laulun, minkä pastori Liisulle opetti — (Aikoo ruveta laulamaan.) Tule
Jeesuksen luo — — — (Keskeyttää säikähtyneenä, sillä)

_Valenti_ (tulee samassa peräovesta). Jos pastori nyt sitten tulisi
mukaan veisaamaan —! (Huomaa Liisun. Vähän töykeästi.) Mitä sinä täällä
teet? Ja mitä sinulla on ylläsi? Aiotko sinäkin tulla hautausmaalle?
Siitä ei tule mitään. Sinä saat jäädä kotiin vanhan Marjaanan kanssa
taloa vartioimaan.

_Liisu_ (pillahtaa itkemään). Emäntä lupasi —

_Martti Heljo_. Antakaa hänen tulla! Hän pääsee minun reessäni. Hän
on yksi minun orvoista suojateistani. Olen toimittanut hänet tänne
Korkeelaan.

_Valenti_. Vai niin! Se on eri asia. Tulkoon sitten minun puolestani!

_Liisu_ (mennessään perälle, ikäänkuin uhitellen Valentille, jotta tämä
sen kuulisi). Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — ei ole Jeesuksen oma
— —! (Menee).

_Martti Heljo_. Hän on pieni vähämielinen raukka! (Menee Liisun jälkeen
peräovelle).

_Valenti_ (lähtee sisään vasemmanpuoleiseen huoneeseen, josta palaa
heti ja menee hänkin taas ulos peräovesta).

_Heleena_ ja _Miili_ (tulevat vasemmalta päällystamineissaan
surupukuisina. Miili taluttaa Heleenaa. He astuvat huoneen poikki ja
menevät ulos peräovesta).

_Valenti_ (tulee hetken perästä uudelleen sisään, seisahtuu keskelle
lattiaa ja näyttää miettivän jotakin).

    (Ulkoa alkaa kuulua virrenveisuu).

_Valenti_ (menee akkunaan, kohottaa hurstin kulmaa ja katselee
silmänräpäyksen ajan ulos. Sitten hän kohauttaa harteitaan ja lähtee
hitaasti astumaan turkkien luo. Ojentaa kätensä tarttuakseen turkkeihin,
mutta juuri siinä hetkessä nämä putoavat lattialle. Astuu pelästyneenä
askeleen taapäin ja, jää tuijottamaan permannolla oleviin turkkeihin.
Tukahtuneella kiukulla). Saatanan perr — — (Tempaa raivostuneena turkit
lattialta, silmää katkennutta kannatinta ja pukee ne sitten kiivaasti
ylleen.) Katketkoon —- särkyköön — menköön pirstoiksi — mitä tahansa
— sittenkin otan — kaikki — turkit — talot — Heleenan — kaikki tyyni!
(Syöksyy ulos).

    (Virrenveisua jatkuu).

Väliverho.




TOINEIN NÄYTÖS.


Näyttämö sama kuin, edellisessä näytöksessä. Kolme päivää myöhemmin.
Akkunaa peittänyt valkoinen hursti on poistettu. Muuten on huoneessa
kaikki entisessä järjestyksessä, paitsi että turkit on poissa,
naulakosta. Sen sijaan siinä on naisten päällystamineita.

Iltapäivä, vähän ennen hämärtymistä.

_Heleena_ (nytkin mustissaan, mutta toisessa puvussa kuin edellisessä
näytöksessä, näyttäen edelleen hyvin vaalakalla ja väsyneeltä, seisoo
akkunan luona, kädessään pieni vesikannu kukkien kastelemista varten.
Kääntää äkkiä päänsä vasemmanpuoleiseen oveen päin ja katsoo sinne
pitkään, mutta kun ei mitään kuulu, alkaa kastella kukkia. Parin
silmänräpäyksen perästä kuulee jälleen jotakin ja herkeää työstään).

Miili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja
raoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä
sinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle
tuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —!
(Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa)

_Miili_ (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä
näytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että
jospa minä nyt jo sentään vähitellen —

_Heleena_ (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet
oikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä
et saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan
ryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään
ehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —!

_Miili_. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —!

_Heleena_. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet
nyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun
täytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —!

_Miili_. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan
päätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta
täytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin
mainitsi, että ylihuomenna —

_Heleena_. Mitä ylihuomenna —?

_Miili_. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä
kaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana.

_Heleena_. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna?

_Miili_. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi
viikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa —
ja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona
mahtaa olla vähän niin ja näin!

_Heleena_. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa
isää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on
tottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta
joutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä
sitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton
vallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas
täti —!

_Miili_. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan
meidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon
kuluttua. Hän tietysti nyt odottaa.

_Heleena_. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. —
Martta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on
kaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan
aikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne
sinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin
kaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat
joka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät
— (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja
samanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän
olittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä).

_Miili_. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —!

_Heleena_. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —!

_Miili_. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja
kyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan
mainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä.

_Heleena_. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän
elämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken
jälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —.

_Miili_. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle
kuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on
hyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua,
että niin käy!

_Heleena_ (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —!

_Miili_. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen
suhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää
sen enempää. Kaikki on unohdettu.

_Heleena_ (miettiväisesti). Onko — onkohan —?

_Miili_. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan?
Loukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen
sijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea
kuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä.

_Heleena_ (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä
minä sanoin —.

_Miili_. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki
_täytyy_ olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu —
molemmin puolin.

_Heleena_ (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —!

_Miili_. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin
kauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen
pyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti
hän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi.
Minusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein
sydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään.

_Heleena_. Hän näyttää voittaneen tädin!

_Miili_ (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän,
Leeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä
ja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa.

_Heleena_. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia
siitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin
Sipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa
minun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai
suoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään!

_Miili_. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa
ja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat
sukulaisensa.

_Heleena_. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa
alle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin
— ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä
käänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken
jaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan!

_Miili_. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän
ajatuskaan on venynyt niin pitkälle!

_Heleena_ (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua
minun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin!

_Miili_. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä
erehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan?

_Heleena_. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita
tiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin,
kyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta
tullut sen enempää.

_Miili_. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma?

_Heleena_ (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat?
Aivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat
— hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään
muusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita
talonpoikia! (Kävelee edestakaisin).

_Miili_. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan
kuvitteletkaan!

_Heleena_. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi
ajatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan
Maurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa
sellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma»
vielä jotenkin autettavissa!

_Miili_. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —!

_Heleena_ (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten
suopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta
sitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat
ovistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat!

_Miili_. Siltäkö sinusta näytti?

_Heleena_ (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti
aamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan
hakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin.

_Miili_ (oudoksuen). Valentiko alkaa —?

_Heleena_. j Kuten ainakin — isäntä!

_Miili_ (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he
tarkoittavat — —?

_Heleena_. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että —

_Miili_. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin!

_Heleena_ (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena,
että Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja
kiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —.

_Miili_. Ei — ei suinkaan —!

_Heleena_. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» —
näetkös —!

_Miili_. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan.

_Heleena_. Et. Sinä et ollut tämän ajan vain minun luonani, etkä tunne
heidän puuhiaan. — Hm — tämä tällainen on Iso-Korkeelan sukukunnan
tavanmukaisia keskinäisiä päätöksiä. — Tuhlaajapoika on nyt nähtävästi
päässyt takaisin heimon armoihin — ja — ja hänelle suunnitellaan uutta
elämänrataa. (Liikuskelee kiihoittuneena ympäri).

_Miili_. Minun tietääkseni ei sinulla ole mitään ylimääräisiä
velvollisuuksia Valentia kohtaan. Luulisi hänen itsensäkin sen
käsittävän — ja toivottavasti hän käsittääkin. Ainakin niin arvelen.

_Heleena_. Etkö sinä ymmärrä, täti, että Valenti tarvitsee maan
jalkojensa alle! Ei hänelle muualtakaan enää mitään lohkea. Täälläpäin
on se nuora, josta kannattaa nykäistä. (Nauraa hiukan katkerasti).

_Miili_. Ei, ei muualta lohkea, se on varma.

_Heleena_. Sukuun on tullut uusi tulokas, täti, — käsitätkö? Minä
nimittäin olen siitä suvusta jotakin saanut! Annettaisiinko minun nyt
omaisuuksineni kadota? — Oh, ainakin minusta tuntuu niin ihmeellisen
epämääräiseltä — ja — ja on kuin joka taholta minua puristettaisiin. —
Voi, mitähän se on? Mitä se on? En käsitä. — Ethän sinä lähde vielä,
täti hyvä? Ethän?

_Miili_ (syleillen häntä). En lähde, en voi lähteä — tietysti
jään luoksesi vielä — jos kerran minua tarvitset, tyttöseni —!
(Silmänräpäyksen vaitiolo).

_Heleena_ (äkkiä). Täti — tiedätkö, että Valenti aikoi kosia minua —
silloin ennen — jo kauan sitten —?

_Miili_ (vähän kummastuneena). Kuinka voit tietää, että hän aikoi?

_Heleena_. Hän sanoi — hän puhui niin — vallan selvään.

_Miili_. Toisin sanoen — hän siis kosi?

_Heleena_. Entä voitko arvata, mitä minä hänelle vastasin?

_Miili_. Kuinka sitä voisin —?

_Heleena_. Hän asettui joka paikassa minun tielleni — ja juoksi
perässäni — juoksi kuin — —. Ja kun hän sitten kerran juovuksissa
ollessaan rupesi puhumaan — naimisesta, olin niin täynnä inhoa, etten
voinut olla syytämättä hänellä samaa nimitystä kuin — silloin aamulla,
kun hän kertoi sitä juttuaan, että Mauri muka oli juopotellut minun
tietämättäni — — koiraksi häntä nimitin — silloinkin —.

_Miili_. Se oli hyvin rumasti tehty — samoinkuin hautajaisaamunakin,
hyvin rumasti, Heleena! Sinä saatat joskus kiivastua niin, että menetät
harkintasi vallan kokonaan — ettet edes itse tiedä, mitä sanot. Aivan
kuten isäsi ennen nuoruudessaan.

_Heleena_. Niinä kahtena kertana en todellakaan ole paljon tiennyt,
mitä olen sanonut. — Ja juuri senkin tähden, rakas täti, etten koskaan
voi luottaa itseeni silloin kun kiihdyn, senkin tähden sinun täytyy
olla luonani ainakin siihen saakka, kunnes hän lähtee. — Tästä täytyy
tulla selvä — hänen täytyy poistua Korkeelasta!

_Miili_. Minusta on parasta puhua hänen kanssaan rauhallisesti.
Toivottavasti hän pian käsittää asemansa ja huomaa olevansa
rasitukseksi.

_Liisu_ (hyökkää sisään ääneensä itkien ja rientää Heleenan luo).
Isäntä-vainaa — sanoi — monta kertaa sanoi — sanoi — ettei Liisun
tarvitse — — (Nyyhkii).

_Heleena_. No, mikä sinun on?

_Miili_. Mitä pikku Liisulle on tapahtunut?

_Liisu_. Ja tekin — emäntä — sanoitte — ettei — ettei Liisun tarvitse —
ei koskaan — ja Liisu on sen — kertonut — Jeesuksellekin — —

_Heleena_. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?

_Liisu_. Ee-iii. Mutta — Valenti-herra — sanoi — että hän — oivoivoi —-
että hän — lähettää — —

_Heleena_. No, kerro nyt!

_Liisu_. Valenti-herra — lähettää Liisun — yh — yhyh — vai —
vaivaistaloon — yyyy —!

_Heleena_ ja _Miili_. Vaivaistaloon!

_Liisu_. Niin — huomenna — sanoi — että lähettää — —!

_Heleena_ (vaihdettuaan katseita Miilin kanssa). Nytkö äsken
Valenti-herra Liisulle niin sanoi — ja — ja oliko Liisu jollakin
lavalla paha hänelle?

_Liisu_. Ei Liisu tahdo olla paha — kenellekään — eikä — eikä Liisu
ole ollut paha — mutta kun — kun Valenti-herra lähetti Liisun sanomaan
Eenokille — päiväläiselle — takapihalle — että — että tulisi talliin —
isäntä käski — niin — niin Liisu kysyi — pu — puhuuko isäntä taivaasta
— emännällekin — ja — ja onko Valenti-herra oikein kuullut — isännän
puhuvan — niin — yhy — yyy — Valenti-herra ki-kirosi — yhyyy-yyy — ja
sanoi että — että Liisu saa mennä — he-helvettiin — ja — ja — että hän
— lähettää Liisun vai-vaivaistaloon — oivoivoi — —!

_Heleena_ (vetää Liisun luokseen). Kuule, Liisu, sinun ei tarvitse
ollenkaan pelätä — ei sinua lähetetä vaivaistaloon — ei koskaan. Kun
isäntä — _Korkeelan oikea isäntä_ — kerran on Liisulle sanonut, että
Liisu saa olla aina Korkeelassa, niin silloin Liisu myös saa. Uskooko
Liisu nyt?

_Liisu_ (tuskin voiden pidättää riemuaan). Liisu u-uskoo —!

_Heleena_. Kenelläkään ei ole oikeutta lähettää Liisua yhtään
mihinkään. Minä otan Liisun tästä lähtien oikein omaksi tytökseni — ja
kun Miili-täti on lähtenyt, saa Liisu muuttaa tänne minun kanssani.
Sitten Liisu on oikein emännän iki-oma tyttö! (Hyväilee häntä).

_Liisu_ (kuten äsken). Voi sentäskin voi! (Lankee polvilleen, ristii
kätensä ja katsoo ylös). Kiitos, Herra Jeesus!

_Miili_. Kas vaan, kun Liisu heti huomaa kiittää kaiken hyvyyden ja
onnen antajaa. Liisu on nöyrä ja kiltti tyttö!

_Liisu_ (nousee). Liisu tahtoo olla nöyrä ja kiltti —. Onko emännällä
annettavana mitään toimittamisia Liisulle?

_Heleena_. Liisu menee ja lakaisee tuvan lattian oikein huolellisesti!
Miina ei nyt jouda, kun hän on pyykillä.

_Liisu_. Kyllä Liisu menee — ja lakaisee — oikein huolellisesti —-
kyllä Liisu lakaisee. —. (Lähtee peräovea kohti, mutta samassa)

_Valenti_ (astuu sisään, kädessään suuri avain. Hän on hyvin siistissä
sarkapuvussa, pitkävartisissa saappaissa ja päässä kriminnahkalakki,
jonka hän ottaa käteensä heti huoneeseen tultuaan). Täällähän te
olette! Tuvassa ei ollut ketään ja ajattelin, että kaikki ovat
karanneet. Mutta täältä peräkamarista näen ma, Heleenan ja Miilin
löytää varmasti aina. (Huomaa avaimen kädessään.) Kas, kun jäi tämä
aitan avain käteeni. Minun piti antaa se Eenokille, että hän ottaisi
aitasta kauroja hevosille. (Huomaa Liisun, joka hänen tultuaan on
säikähtyneenä astunut pari askelta sivuun ja jäänyt tuijottamaan häneen
kuin paikalleen naulittuna) — Täälläkö sinäkin taas —! (Ojentaa hänelle
avaimen.) Vie tämä avain talliin Eenokille!

_Liisu_ (ei liikahda, tuijottaa vain).

_Valenti_ (vähän äreästi). No — kuulitkos?

_Liisu_ (aivankuin väkisin työntäen sanat suustaan). Kä-käskikö
i-isäntä?

_Valenti_. Mitä?

_Liisu_ (vapautuen kielenpaineestaan, hyvin nopeasti ja melkein
huutaen). Ei isäntä käskenyt — isäntä on siunattu hautaan ja mennyt
Jeesuksen luo — ja Valenti-herra valehtelee — ja vaikka Valenti-herra
on Liisun lähimmäinen, ei Liisu rakasta Valenti-herraa — Valenti-herra
valehtelee — eikä isäntä ole käskenyt — eikä kenelläkään ole oikeutta
lähettää Liisua yhtään mihinkään — ja Liisua ei viedä vaivaistaloon —
Liisu on emännän iki-oma — ja kun Korkeelan _oikea isäntä_ kerran on
Liisulle sanonut, että Liisu saa olla Korkeelassa, niin Liisu myös saa
— ja Liisu kysyy pastorilta, onko Valenti-herra oikea lähimmäinen — —
ja — (On vähitellen, takaperin astuen, siirtynyt lähemmäs Heleenaa,
kiintyen ja äänen muuttuessa miltei tukahtuneeksi kirkumiseksi) —
ja Liisu näki, että Valenti-herra ryömi taloon päin — ryömi — ja
Valenti-herralla oli — koiran pää —! (vapisee ja peittää käsillään
kasvonsa) — oi voi voi —! Auttakaa! — pastori! — pastori — auttakaa!
Valenti-herralla on — on — nyt — tuolla — (osoittaa kädellään ja
kiljaisee) — oivoi — katsokaa — katsokaa — koiran pää —! (Kaatuu
pyörtyneenä pitkälleen lattialle).

_Valenti_ (vaivoin hilliten raivoaan, mutisee syrjään). Saatanan
penikka —!

_Miili_ (käy nopeasti kastamassa pesukaapissa nenäliinansa veteen ja
käärii sen Liisan otsan ympäri.) Lapsi raukka —!

_Heleena_ (joka on laskeutunut polvilleen ja kohottanut Liisun pään
syliinsä, huomattavasti järkytettynä, matalalla äänellä). Auttakaa
nostamaan, Miili-täti! (Nostavat Liisun maasta).

_Valenti_ (pakoitetusti). Ehkä minäkin saan — auttaa —?

_Heleena_ (hätkähtää, jyrkästi). Ette saa —! (Nopeasti tavallisella
äänellä.) Ei — ei sinun tarvitse —! (Kantavat. Liisun vasemmalle).

_Valenti_ (yksin). Mitä helvetin peliä tämä on? — Mitä pirua luo hullu
kakara —? (Havahtuu ikäänkuin säikähtyen, että joka olisi kuullut.
Kääntyy ja lähtee peräovea kohti, mennessään.) Kaikkea tässä vielä
— saatanan sekapäinen sikiö —! (Pysähtyy.) Ei — puhelen sittenkin
Heleenan kanssa — minun täytyy päästä selville — järjestää — Sipilä — —

_Heleena_ (tulee vasemmalta, hämmästyy hieman). Siinäkö sinulla on
vielä — se avain —?

_Valenti_ (unohtaneena). Mikä avain —? (Huomaa kädessään aitan
avaimen.) Kas — aivan niin — aitan — hm — Eenokki — (Osoittaa
akkunaan.) — Eenokki näkyykin menevän jo riihelle päin — minä lähden
itse —. (Äkkiä.) Kuule, Heleena, — olisiko sinulla vähän aikaa —?
Tarvitsisi hiukan puhua — olen miettinyt — sopisiko sinulle —? Minä
vähän selvittäisin — ja ehdottaisin —.

_Heleena_ (välinpitämättömästi). Kyllä minulla on aikaa. (Menee akkunan
luo ja asettuu seisomaan selin Valentiin).

_Valenti_ (istuu, pyörittelee avainta kädessään). Sinä et ole vielä
mitään tarkemmin — tarkoitan — et ole minulle — tai ehkä et ole
jaksanut vielä niin perinpohjaisesti ajatellakaan — —.

_Heleena_ (kääntyy vähän). Mitä?

_Valenti_ (naurahtaa). Enhän minä tietystikään palkan tähden — se on
vallan sivuasia, enkä usko siitä erimielisyyttä syntyvän — mutta —
olisi kai sentään yhtä ja toista — sovittava pääpiirteissään — —.

_Heleena_ (kääntyy enemmän). Mistä sinä oikeastaan puhut?

_Valenti_. No — vaikkapa nyt esimerkiksi niistä kuudesta sylestä
halkoja siellä rannassa. Minä möin ne vielä vanhaan hintaan
Palttalalle, mutta et kai tarkoita, että koko se hakkuu, minkä
Mauri-vainaja on antanut talvella suorittaa, myydään yhtä halvalla.
Kaupungissa saadaan haloista nyt hyviä hintoja. — Ja sitten osanotto
siihen höyrypuimakoneen ostoon — —

_Heleena_. Oletko sinä myynyt ne rannassa olevat halkomme Palttalalle?
Minä olen lahjoittanut ne rukoushuoneelle. Vihtori saa vedättää ne
sinne ensi viikolla.

_Valenti_ (nousten). Lahjoittanut —?

_Heleena_ (hermostuneesti). Niin, niin, niin.

_Valenti_ (voimatta pidättää suuttumustaan). Enhän minä ole sitä
tietänyt. Et sinä ole maininnut siitä minulle sanaakaan!

_Heleena_ (ihmeissään). Olisiko minun pitänyt —?

_Valenti_ (hämmentyen). No — niin — no — ajattelin että sellaiset asiat
kuuluvat minulle.

_Heleena_. Ei — mutta —!

_Valenti_. Katsos, Heleena, sen vuoksihan minä nyt — kun ei meillä ole
mitään tarkempaa puhetta — eikä sopimusta —

_Heleena_ (siirtyikse keskemmä). Valenti — te — sinä taidat olla
jossain suhteessa — väärässä käsityksessä.

_Valenti_. Hautauksen edellisenä päivänä sinä pyysit minua huolehtimaan
kaikesta.

_Heleena_. Niin, hautauksesta ja vieraista. En todellakaan jaksanut
itse. Ja minä olenkin sinulle siitä hyvin kiitollinen. Suo anteeksi, jos
en ole muistanut kaikesta edes kunnolla kiittää!

_Valenti_ (kärsimättömästi). Mitäs nyt siitä —!

_Heleena_. Sitäpaitsi tahdon sinulle palkita —

_Valenti_ (kiivastuen). Säästä jo tuo komeilusi, Heleena, — toisille!
En minä ole tullut sinulta kerjäämään. Enkä myöskään ole aikonut
rukoilla Korkeelan emännältä pehtoorin paikkaa. Mutta ennen kaikkea
juuri sinä itse — ja sitten Sipilän isäntä — olette saattaneet minut
eräänlaiseen käsitykseen —

_Heleena_. Minkälaiseen käsitykseen?

_Valenti_. Vai niin — vai kysyt sinä sitä nyt minulta? Tämäpä
merkillistä! — No niin — luulin sinun tarkoituksesi olevan, että minä
nyt ryhtyisin huolehtimaan erinäisistä talon asioista — viljelyksistä
ja Mauri-vainajan alkuunpanemasta metsänhakkuusta ja afääreistä —
ja kaikista muista semmoisista, joihin sinulla, luullakseni, ei ole
koskaan ollut oikein halua puuttua ja perehtyä — ja joista arvatenkaan
et ymmärrä hölynpölyä. — Niin — Sipilä sanoi, että se on välttämätöntä
— talon tähden — ja nimenomaan pyysi — —

_Heleena_ (huudahtaen). Pyysi!

_Valenti_. Luulin sinun sen tietävän.

_Heleena_. Ei minulla ole ollut mitään puhetta Sipilän kanssa. — (Vähän
korostaen.) — ei tämän minun taloni pidosta, eikä muustakaan —

_Valenti_ (matalasti). Lienen sitten erehtynyt.

_Heleena_ (kiihtyen). Ja Sipilä on _pyytänyt sinua_ — Kolhoomaan —!
Oikein pyytänyt — pyytänyt! Jopa nyt vallan ihme ja kumma —!

_Valenti_. Onko se todellakin sinusta niin kuminallista?

_Heleena_ (kävelee edestakaisin). Ovatko ihmiset tulleet hulluiksi? Vai
pitävätkö ehkä Mauri-vainajan sukulaiset minua todellakin vähäjärkisenä
— tai minä he minua pitävät? Kyvyttömänä, saamattomana letukkana, jota
Mauri on syöttänyt sokerilla ja piparkakuilla! Niin varmaan! — Oh.
mainiota — mainiota!

_Valenti_. Eihän nyt niin — —.

_Heleena_ (kiivastuen yhä enemmän). Ja Sipilän mielestä minä en siis
kelpaa hoitamaan omaa taloani — ja siksi hän tahtoo asettaa tänne
isännän! Vai eikö Korkeela ehkä olekaan minun? Ehkei tämä talo olekaan
ostettu Maurin ja minun perintö-osuuksilla? Onko täällä ehkä jokin
nurkka Sipilän — tai toisten iso-korkeelaisten? (Itkunsekaisesti.) —
Mitä he minusta tahtovat — miksi ei minun anneta olla rauhassa — olenko
minä heidän tiellänsä —?

_Valenti_ (teennäisen huolettomasti). Minun käsittääkseni tässä on
tarkoitettu pelkkää hyvää joten minusta on suotta, että Heleena jälleen
kiihoittaa itseään äärimmäisyyteen. Muuten — tässä näyttää olevan aivan
mahdotonta puhella enää yhtään mitään — ei minua ainakaan haluta —
sillä olen jo saanut vallan tarpeekseni semmoisista purkauksista kuin — —

_Heleena_. Niin niin — siitäkö nyt taas —!

_Valenti_ (samoin). Minä en näy yleensä pystyvän puhumaan sitä enkä
tätä. — — No niin, kyllä minä täältä pääsen tieheni — Heleenan ei
suinkaan tarvitse luulla, että minä tuppaudun! — Jaha — todellakin minä
näytän käsittäneen kaikki vallan päin honkia! — Mutta ei se minun syyni
ole, että minä nyt tässä seison. Maurin monista pyynnöistä minä jätin
hyvän paikkani Urmonsaaren sahalla. Hemmetti, että jätinkin, sillä
en sitä nyt enää saa takaisin — toinen mies siellä jo on tilallani.
Piruko minut panikin kuuntelemaan Maurin suunnitelmia? Ei sen puolesta,
etteivätkö tukkikaupat olisi vedelleet! Niistä olisi rikastuttu —
varmasti rikastutin! Mutta nyt — Hm — näyttää sillä kuin taisivat
huveta tämän pojan rahat toistamiseen! — Ensi kerralla hummasin itse
koko perintöosuuteni, ja nyt, kun vuosien varrella taas jotain olen
saanut säästöön, nyt häviän toisella tavalla joka pennin — —! Hm!
Suosta noussut, vetelään vajonnut! Ei tästä näytä pystyyn pääsevän
niin eikä näin — ei jumaliste! (Nauraa pirullisesti.) Kaunista onnea,
Heleena, — eikö totta — kadehdittavaa —! Ha, ha, ha!

_Heleena_ (joka on kuunnellut hyvin kiintyneesti). Ei Mauri-vainaja
puhunut niistä asioista minulle koskaan mitään — ei sanaakaan — ja se
tuntuu niin omituiselta — hän kun muutoin kertoi minulle kaikki pikku
asiatkin.

_Valenti_. Eikö —- en minä tiedä — ja mitäpä naiset niistä semmoisista
kuin tukki-afääreistä.—! Vaikka parempi olisi, jos hän olisi kertonut,
niin ei nyt tarvitsisi minun sen jälkeen kuin kävi näin —! Mutta,
suoraan sanoen, luulin minä sinun sentään sen verran miehesi kuoleman
jälkeen välittävän hänen asioistaan — monistakin syistä — että
alistuisit rauhallisesti keskustelemaan — neuvottelemaan — nyt kun
jo olet voimissasi! Sitä minä vain olen odottanut — en ole tahtonut
rasittaa —. Ja sitä vartenhan minä nytkin —. Muutoin — en minä tästä
häviöstä suuria välittäisi, jos minulla vielä jotain varoja olisi —
mutta —

_Heleena_ (epäröivästi). Mitä sinä sanot — että häviät — häviät — mitä
häviät —?


_Valenti_. Minä en yleensä aivan turhan tautta viitsi vaivautua.
Rupeisin niine hyvineni johonkin hommaan. Mutta — jos et sitä tiedä,
niin — minä panin kiinni kaikkeni — kaikki rahani, mitä minulla oli,
Maurin kanssa aloitettuihin yhteisiin afääreihin — ja — hm — hemmetti
vieköön — siellä ne rahat nyt ovat!

_Heleena_ (lisääntyvällä ihmetyksellä). Sinun rahasi — missä — missä ne
ovat?

_Valenti_. Hm — sano se! Missä lienevät! Eivät ainakaan minun
taskussani.

_Heleena_ (ilmeisellä pelolla) Ole hyvä ja puhu vähän selvemmin! —
Miksi ei Mauri — Herra Jumala —!

_Valenti_. Ei siinä suuria selittämisiä! — Jos Mauri olisi
ensimmäisissä kaupoissaan jotain voittanut, olisi hän siitä ilosta
varmaan sinullekin ilmoittanut — ehkä hän toivoi saavansa joskus
yllättää sinut oikein suurellisesti! Mutta hänen hommansa eivät oikein
lyöneet leiville alussa.

_Heleena_ (jännittyneenä). No, no — entä sitten?

_Valenti_. Ei mitään erityistä. Mitäpä siinä! Kun ei onnistunut, niin
ei onnistunut! Jos ei pahemmin hävinnytkään!

_Heleena_ (huoahtaa helpoituksesta). Jumalan kiitos!

_Valenti_. Niin, kiittele sinä! Mutta minulla sen sijaan ei ole
mitään kiittämistä niistä osakepapereista, jotka Mauri kiireessä
työnsi käteeni, kun Jämijärvelle tässä talvella tarvittiin käteistä
runsaanpuoleisesti. Niillä asioilla me juuri kaupungissa kävimme, kun
sitten palatessa se onnettomuus tapahtui.

_Heleena_ (surullisena, hiljaa). En minä tiennyt niistä mitään —.


_Valenti_. Ja kun nyt sinun pyynnöstäsi kävin kaupungissa
ostamassa arkkua, pistäysin pankissa kysymässä niiden osakkeiden arvoa.
Herrat sanoivat että — niillä ei ole arvoa ensinkään — ei enempää kuin
sen paperin hinta, josta ne on tehty. — — Semmoisiksi siis olivat
muuttuneet minun rahani! Vaikka olikin tullut monta kertaa hiki niitä
kootessa, siellä valtameren toisella puolella. (Ivallisesti.) Ennen
täältä lähtöäni pyydän kuitenkin kiittäen ja kunnioittaen ojentaa ne
paperit takaisin Maurin leskelle. Tuolla ne ovat kirstussani pikku
rakennuksessa.

_Heleena_ (ylpeyden noustessa). Olet siis tahtonut tulla minulle
sanomaan, että olet Maurin tähden hävinnyt?

_Valenti_. Olen tahtonut ainoastaan vainajan veljenä ja läheisenä
kumppanina neuvotella asioista hänen leskensä kanssa.

_Heleena_. Ja vaadit kai, että minun on ne korvattava sinulle?

_Valenti_. En ole sellaisesta maininnut sanaakaan.

_Heleena_ (kylmästi). Paljonko niitä oli?

_Valenti_. Minulla oli kaksikymmentätuhatta ja sen summan annoin
Maurille erään metsän ostoa varten. Mauri möi pian jälkeenpäin saman
metsän — voittamatta penniäkään. Häntä petettiin.

_Heleena_ (vaipuu istumaan masennuksen lyömänä, sammaltaa).
Kaksikymmentätuhatta —!

_Valenti_. Mistä Mauri olisi sellaisen summan muuallakaan ottanut, kun
hän ei kerran tahtonut niistä kaupoistaan vaimolleenkaan puhua?

_Heleena_ (kuten äsken). Kaksikymmentätuhatta —!

_Valenti_. Niin että — mahtanet jo vähin ymmärtää, miksi tahdoin
kanssasi hieman puhella — ja neuvotella. (Ilkeästi.) Tuota — saanko
vielä olla talossa yötä — hm — huomiseen?

_Heleena_ (painaa päänsä käsiensä varaan). Mauri — Mauri —!

_Valenti_ (lyhyen äänettömyyden jälkeen, menossa). Ei tästä nyt sitten
taida syntyä — tämän parempaa —!

_Heleena_ (kohottautuu). Valenti, suo minulle anteeksi — en tahdo
epäillä sanojasi — mutta — joiko Mauri todellakin — oliko hän joskus
oikein juovuksissa — minun tietämättäni? Sellaisestahan sinä mainitsit
silloin hautajaispäivänä.

_Valenti_. Kuka on sanonut hänen juopotelleen — kaukana siitä!
Juopotteleminen on vallan toista. Se on sellaista, mitä minä tein ennen
vanhaan. Minä join perintöni ja kaikki ja lähdin siinä huumeessa
tieheni — koko maasta. Sain alkaa elämäni vallan uudestaan. Mauri
sitävastoin saattoi vain joskus kaupunginmatkallaan ottaa niin paljon,
että tuli hiukan iloiselle mielelle.

_Heleena_. Kauppojen epäonnistumiseen ja — ja velkaantumiseen ei siis
se ollut syynä?

_Valenti_ (nauraa). Ei, Heleena, kaukana siitä. Ei niitä rahoja juotu
ole. Mutta kerrankos sitä vähän Hävitään — ainakin aluksi. Jos Mauri
olisi elänyt, ei mokoma kaksikymmentätuhatta olisi merkinnyt mitään.
Seuraavassa kaupassa olisimme ehkä onnistuneet kaksinkertaisesti. Se
olisi jäänyt vain hyväksi opiksi. Jos Mauri olisi silloinkin tehnyt
niinkuin minä neuvoin, pitänyt metsää vielä vähän aikaa, eikä uskonut
ensimmäisen välittäjän loruja hintojen alentumisesta, olisi tästäkin
tappiosta säästytty. Sen tiedän hyvin.

_Heleena_ (raskaasti). Mutta nyt se merkitsee sitä enemmän.

_Valenti_. Minulle se raha Iällä hetkellä kyllä oli ainoani. Ja
veljesten kesken ei siitä summasta kummempia papereita tehty. Luulen
Maurin täysin uskoneen niiden osakkeiden arvoon, mitkä hän minulle
siirsi väliaikaiseksi pantiksi.

_Heleena_ (verkkaan). Ehkä minulla on pankissa — juuri se
Kak»ikymmenlätuhalta — — Mistäpä minulla suuria käteisiä — kun ostimme
Korkeelan — se on velaton.

_Valenti_ (tarkastaa Heleenaa kiintyneesti). Niin — mistäpä niitä — ja
hyvä niin —!

    (Lyhyt äänettömyys).

_Heleena_. Vaaditko sinä nyt sitten — sen minulta?

_Valenti_. Minä en ole vaatinut mitään — en yhtään mitään. Olen
vain pyytänyt saada puhella kanssasi. — Olenko mielestäsi tehnyt
väärin siinä, että olen lausunut sinulle totuuden? Pidin sen
velvollisuutenani, sillä ei liene sinun luonteesi mukaisia vastaanottaa
— salaista hyväntekeväisyyttä.

_Heleena_ (hypähtää pystyyn, kuohahtaa). Hyvänte — —! Oh, ei ikinä, ei
ikinä, ei ikinä —! Minä en tarvitse armolahjoja — keltään!

_Valenti_ (tyytyväisenä, verkkaan). No niin — siksi olenkin selvittänyt.

_Heleena_ (vaivalloisesti). Kiitän sinua —.

_Valenti_ (äkkiä, astuen lähemmäs häntä). Kuule Heleena, sinulla ei ole
vähintäkään syytä masentua! Sinullahan on elämä edessäsi! Ihmisen on
otettava vastaan tuleva aika, näyttäköön se miltä tahansa. Eikä mikään
estä sinua asettamasta oloasi yhtä mukavaksi ja miellyttäväksi kuin se
oli ennenkin. (Aivan Heleenan vieressä.) — Olen Maurin veli ja siis
kaikkein läheisin hänelle, joka sinulle oli niin rakas. Mikään ei voi
sinulle korvata häntä, sen tiedän — mutta siitä huolimalta tulee sinun
muodostaa uusi elämäsi mahdollisimman siedettäväksi. Olisit typerä, jos
koko lopun ikäsi kulkisit kuin halvaantunut rampa, kykenemättä muuhun
kuin suremaan ja mennyttä muistelemaan. Nuorihan sinä vielä olet,
Heleena! (Heleena luo häneen pitkän ja kysyvän katseen, väistyen sitten
vähän kauemmas.) Luulet ehkä minua vielä samanlaiseksi kuin ennen? Ei,
siinä erehdyt. Olen aikoja sitten elänyt loppuun hurjuudenaikani ja nyt
olen vakaantunut mies. — Kuule, Heleena, luota minuun! Sinun parastasi
minä katson!

_Heleena_ (matalalla äänellä). Mitä sinä oikein tarkoitat.

_Valenti_. Tottakai sinä käsität! Tarkoitan, että jos minä rupean
hoitamaan Korkeelan, pysyy sinun olosi jatkuvasti samanlaisena kuin
tähänkin saakka. Sinun ei tarvitse sälyyttää harteillasi mitään
sellaista uutta huolien taakkaa, joka sinulle on vallan vierasta.

_Heleena_ (huudahtaa heikosti). Sinä hoitaisit Korkeelan —!

_Valenti_. Pehloorihan sinun täytyy palkata joka tapauksessa! Vieraanko
tänne laskisit seulomaan asioita? Niin juuri — seulomaan, sillä
ymmärrät kai, että Mauri-vainajan asioissa on järjestämistä. Keskenhän
häneltä jäi monta kauppaakin. Ne on järjestettävä kunnolleen, ettei
sinulle koituisi odottamattomia yllätyksiä — häviötä — käsitätkö? Sinun
eteesi voidaan lyödä koska tahansa minkälaisia papereita ja sitoumuksia
tahansa! Ymmärrätkö sinä niistä hölynpölyä? Tai uskaltaisitko luovuttaa
ne jonkun vieraan asiamiehen haltuun, joka ehkä kynisi sinut lyhyessä
ajassa puti puhtaaksi? Sellaisia ne ovat. Et sinä tunne niitti asioita.

_Heleena_ (kuten äsken). Sinä siis — tarjoudut minulle — pehtooriksi —?

_Valenti_. Otan hoitaakseni Korkeelan isännyyden ja saatan
Mauri-vainajan asiat loppuun, sinun tarvitsematta nähdä niistä kaikista
vähääkään murhetta. Teen sinulle selvät tilit määräaikoina, ja palkasta
me kyllä sovimme. Paljon kalliimmaksi kävisi sinulle ajan oloon vieraan
kustantaminen. Saat sen uskoa! Ole nyt järkevä, Heleena! Älä jätä
kuuntelematta Mauri-vainajan sukulaisien neuvoja. Älä luule, että he
vain ilkeydestä tahtovat sinua ohjata. He ovat järkeviä maalaisihmisiä,
jotka ovat monta kertaa ennen nähneet samanlaisia tapauksia ja
tietävät, miten nuoren lesken on meneteltävä tehdäkseen niinkuin
itselleen on parasta.

_Heleena_ (tuijottaen jäykästi suoraan eteensä. Värittömästi). Parasta
— parasta —!

_Valenti_ (aivan Heleenan vieressä, alentaen ääntään). Minun
kaksikymmentätuhattani saavat jäädä seisomaan. Ei sinun tarvitse ottaa
rahojasi pankista minulle maksaaksesi. Kieppaamme ne rahat muutoin
jollain sopivalla kaupalla jostakin Korkeelan nurkasta. Minä kyllä
osaan järjestää. Lisääkin kartutan sinulle. Sinun ei tarvitse panna
tikkua ristiin. Eikö sinulle jo ala selvitä?

    (Hyvin lyhyt äänettömyys).

_Heleena_ (sisäistä kiihtymystään hilliten). Onko sinulla vielä muuta
sanomisia?

_Valenti_. Päättäisimme nyt — sopisimme kerrankin kunnolleen —!

_Heleena_ (kylmästi). Minä olen päättänyt — minä otan kaiken vastaan —
yksinäni. En tarvitse avuksi — vierasta enkä sukulaista. Ole hyvä ja
sano se heille — Sipilällekin!

_Valenti_ (vähän hämmästyen). Sinä siis —?

_Heleena_. Jään Korkeelaan omin neuvoineni — sekä emännäksi että
isännäksi.

_Valenti_. Niin ollen siis hylkäät minun tarjoukseni — etkä välitä
miesvainajasi omaisienkaan toivomuksesta?

_Heleena_. Toivon vain, että minut jätetään rauhaan. Kyllä minä tulen
toimeen. (Ylpeästi.) — Ei kenenkään tarvitse nähdä vaivaa, minun
tähteni. Kiitän hyvästä tarkoituksesta — sinuakin.

_Valenti_ (huudahtaa). Heleena —!

_Heleena_. Aivan oikein — se Maurin velka sinulle! Minä lunastan
sinulla pois ne paperit. Minä maksan sen summan. Käyn ensi viikolla
kaupungissa pankissa.

_Valenti_ (purren hampaitaan). Vai niin.

_Heleena_. Eikö ole hyvä niin — ja selvä?

_Valenti_. Miks'ei — onhan se —!

_Heleena_. No min. (Kääntyy lähteäkseen huoneesta).

_Valenti_. Nyt kai siis on sillä tavalla, että minä saan lähteä
Korkeelasta?

_Heleena_ (ovella). Sinulle ei tuottane vaikeuksia saada itsellesi
jotakin sopivaa ja edullisia tointa, kun sinulla kerran on niin paljon
rahojakin. Siitä minä en tiennytkään.

_Valenti_. Hm — olen kyllä arvannut, että pidit minua
keppikerjäläisenä, joka olin tunkeutunut miesvainajasi armoille.

_Heleena_. En ole niin sanonut. Minä vain en todellakaan tiennyt sinua
niin rikkaaksi. — Kaksikymmentätuhatta on paljon. — — Miili-täti
odottaa minua. (Aikoo lähteä).

_Valenti_ (kiukkuansa pidätellen). Heleena Korkeela! Kuusi vuotta
sitten, niihin aikoihin, jolloin minä join ja renttuilin, minä
kerran humalapäissäni tulin niinkuin kosineeksi sinua Vihantolassa
kinkeritansseissa. — Taisin tuppautua sinua hieman lähelle — ja henkeni
löyhkäsi viinalta. Sinä huusit minulle: häpeä, haiseva koira! Muistatko
sitä? Niin sinä sanoit. Ja juoksit sitten saliin kertomaan siitä muille
vieraille. Minua pilkattiin, niin että minun täytyi lähteä kemuista
pois kesken.

_Heleena_ (vastahakoisesti). En — en minä — muista —.

_Valenti_. Ehkäpä sentään —! (Heleena liikahtaa. ) Ei, ei, älä mene!
Silmänräpäys vielä! Kohtahan minäkin täältä lähden. Kuulo, Heleena,
en minä ole koskaan pitänyt sinusta sen enempää kuin muistakaan
koreahameisista tytöistä, vaikka — jumaliste — muuten satuit tielleni.
Mutta helvetin pahasti sinä minulle silloin sanoit — ja Maurin
hautajaisaamuna sinä paiskasit toistamiseen saman saatanallisen
haukkumasanan vasten silmiäni. — Kovin korskeana sinä olet pysynyt,
piru vieköön! Ei Mauri saanut tehdyksi sinusta ihmistä. Jaa'a, kai
sinä nyt olet hyvin iloinen, kun olet saanut osoittaa minulle, etten
edes kelpaa sinulle — rengiksi. Ha, ha, ha! (Tarttuu lähellä olevaan
tuoliin). — Mutta mitä, jos nyt sattuisikin olemaan niin, ettei tämä
tällainen kohtelu vetelekään? Jospa minulla sattuukin olemaan vielä
jotakin muutakin sanottavaa? Jospa onkin! Mutta täst'edes saa Sipilä
puhua puolestani. Tästä hetkestä alkaen lakkaa entinen Iso-Korkeelan
Valenti sinua kumartelemasta. Muista se, Heleena! Ja nyt minä lahden.
(Paiskaa tuolin sivuun.) Vielä tavataan — perkele vieköön! (Menee
perälle).

_Heleena_ (kirkaisee). Miili — Miili-täti —!

_Miili_ (tulee vasemmalta). Mitä nyt? — Mitä paiskelemista se oli?

_Heleena_ (kiertää käsivartensa Miilin kaulaan). Sinä et saa jättää
minua, täti, — et saa jättää — hänen kanssaan — rakas täti —! (Itkee).

_Miili_. Valentiko täällä oli? Minä arvaan sen. Ja teille syntyi taas
sananvaihtoa. Oi, niinkö lyhyttä se tyyntymys olikin! Ei, kyllä minä
nyt huomaan, että hänen on kiireesti lähdettävä täältä. Te ette sovi
olemaan saman katon alla. Ei hänestä ole tänne.

_Heleena_. Miili-täti, minusta tuntuu kuin hän — kaikesta huolimalla —
jäisi.

_Miili_. Se on mahdotonta. Eihän hän väkisin, vastoin sinun tahtoasi —

_Heleena_. Oi, emme me tiedä — emme tiedä — mitä hän tahtoo — ja tekee
—!

_Martti Heljo_ (astuu sisään peräovesta Liisun taluttamana,
päällysnuttu yllä ja lakki kädessä).

_Liisu_ (tavattoman riemukkaana). Emäntä — Miili — pastori tuli —
pastori tuli —! (Toistelee edelleen toisten puhuessakin yhtämittaa
puoliääneen: »Pastori tuli, pastori tuli —»).

_Martti Heljo_. Hyvää iltaa, Heleena! Hyvää iltaa, Miili-neiti! Palaan
sairaan luota Paloistenkylästä ja päätin poiketa katsomaan ohiajaessani.

_Miili_. Sydämellisesti tervetullut, pastori! Teitte oikein, oikein
hyvin, kun tulitte. Täällä meillä onkin taas jokunen hyvä ja
rauhoittava sana tarpeen.

_Heleena_ (kuivattuaan salaa silmiään, hiljaa). Tervetuloa, Martti! Ole
hyvä ja riisu päällysnuttusi!

_Martti Heljo_. Tuntui kuin jokin olisi aivan vastustamattomasti saanut
minua pistäytymään tänne sisään. Kuinka täällä jaksetaan? Onko Heleena
jo voimissaan? (Miili on auttanut päällysnutun Heljon yltä ja ripustaa
sen naulaan.) Ei, ei, viemme sen eteiseen, Miili-neiti!

_Miili_. Siellä on liian kylmä. Annetaan vain olla täällä! Omatkin
päällystamineemme pidämme sisällä näin talvella. (Ripustaa palttoon
naulaan) — Uusi elämä ei vielä ole asettunut tasaiselle uralleen.
Heleenalla on niin paljon järjestelemistä — taistelemista — ja
voittamista — ennenkuin hän saa nämä pikku olot vakiintumaan. Tämä
elämänmuutos oli hänelle liian äkillinen. Siksi minäkin vielä olen
täällä.

_Heleena_ (Heljolle). Istu, ole hyvä!

_Liisu_ (hiljaa Heleenalle). Saako Liisukin olla täällä pastorin luona?

_Heleena_ (Liisulle). Saa, tietysti Liisu saa. Istu vaan täällä meidän
kanssamme!

_Martti Heljo_ (istuu. Varovasti). Ehkä ei Heleenalla enää olekaan
täällä muita sukulaisia kuin Miili-neiti —?

_Heleena_ (matalasti). Onhan — Valentikin —.

_Martti Heljo_ (katsoo Heleenaan pitkään). Niinkö — vai niin —.

_Liisu_ (ehättää ja yhteen hengenvetoon). Mutta Valenti-herra ei saa
lähettää Liisua vaivaistaloon — eikä kenelläkään ole oikeutta lähettää
Liisua yhtään mihinkään — Liisu on nyt emännän iki-oma — ja Liisu saa
olla aina Korkeelassa — kun Korkeelan oikea isäntä kerran on niin
sanonut — ja Liisu kuuli äsken — ja näki Herran Jeesuksen kirkkaudessa
— ja Jeesus oli ihan pastorin näköinen — ja Liisu heräsi taas ja
oli terve — ja lakaisi tuvan lattian niinkuin emäntä oli käskenyt —
— (Hengästyy. Lähestyy pastoria.) Pastori, eihän Valenti-herra ole
Liisun lähimmäinen? — Eihän se ole synti, kun Liisu ei voi rakastaa
Valenti-herraa niinkuin muita lähimmäisiä — pastori, onko se synti —?

_Miili_ (joka on jäänyt seisomaan, puoli-ääneen). Valenti lienee joskus
ollut tyly lapsiraukalle.

_Martti Heljo_ (vakaasti). Jos joku on meille paha, niin meidän
tulee vaieta ja rukoilla hänen puolestaan, pikku Liisu. Rukous on
rakkaudentyötä ja silloin täytämme Herran käskyn.

_Liisu_ (nöyrästi). Kyllä Liisu sitten rukoilee — Valenti-herrankin
puolesta.

_Martti Heljo_. Muuten on asianani myöskin hyvin paljon kiittää
Heleenaa hänen lahjastansa pienelle rukoushuoneyhdistyksellemme. Olemme
niin nyt saaneet koko ensi talviset puut. Se oli kaunis teko, Heleena!

_Heleena_. Ei se kannata kiitosta — varsinkaan sen takia, että minun
täytyy pyytää sinulta anteeksi sitä, etten ehkä voi toimittaa niitä
perille lupaamanani aikana — sillä — oh, minua hävettää — Valenti
oli ne halot — minun tietämättäni — myynyt Palttalalle — (Nopeasti.)
— Mutta Mauri-vainajalta jäi takamaalle toistakymmentä syltä — minä
vedätän ne sieltä — — minä — annan ne kaikki —!

_Martti Heljo_. Se on jo vallan liikaa jalomielisyyttä, hyvä Heleena!
Se sellainen määrähän on jo kokonainen omaisuus!

_Heleena_. Oh, Korkeelan halkometsät ovat hyvät —! — Jumalan kiitos,
en joudu hätään, vaikka ei minulla enää olekaan penniäkään rahaa!
(Naurahtaa katkerasti).

_Miili_ (ihmeissään). Mitä sinä nyt —?

_Heleena_ (hermostuneena). Hm — ne Mauri-vainajan tukkiafäärit
— metsänostot — ja myynnit — joista minulla ei ollut paljonkaan
aavistusta — eikä ole niistä oikeata selvyyttä vieläkään — ne — no
niin — Mauri jäi Valentille velkaa kaksikymmentätuhatta — mitä lienee
pantannut mitättömiä osakkeita —! Minä lunastan ne ylihuomenna — käyn
kaupungissa pankissa — ja sitten — (Huokaisee.) Jospa hän sitten
menisi! (Puoliääneen.) — Tulkoonpa perästäpäin — mitä muuta tahansa. —!

_Miili_ (istuu, kädet pudoten hermottomina helmalle). Ei mutta — nyt
minä en todellakaan osaa enää ajatella enkä puhua!

_Martti Heljo_. Kaksikymmentätuhatta!

_Miili_. Sitäkö hän oli täällä sanomassa?

_Heleena_. Sitä — sitäkin —! (Nousee.) Mutta hän ei lähde sittenkään,
sen huomasin hänestä selvästi. Hän lähti täältä äsken kiroillen ja
uhkaillen. Ja hän palaa — hän tahtoo jäädä Korkeelaan! — Miili-täti ja
Martti, sanokaa, mitä minun on tehtävä! — Oi, oli hyvä, että tulit,
Martti! Minä tarvitsen nyt neuvoja — neuvoja —! (Kävelee edestakaisin).

_Miili_. Tahtoo jäädä — Herran nimessä mitä varten — mitä varten?

_Martti Heljo_. Heleena, sydämeni käskee minua tekemään kaikkeni
sinun hyväksesi. Ja — niin, miksi en sitä tunnustaisi — tuntisin
itseni niin ihmeellisen onnelliseksi, jos voisin jotain tehdä. — Ehkä
me vastaisuudessa — ehkä voimme lähestyä toisiamme — onhan meillä
takanamme lapsuusajan ystävyys! — Vai — olisiko sinulla jotain sitä
vastaan, Heleena?

_Heleena_ (vähän hämmentyen). Minullako — ei — kuinka minulla olisi —
--!

_Miili_ (peittämättä hänelle mieluista ajatusta). Varmasti Heleena
mielellään — hyvin mielellään — ja kiitollisena — kuuntelee pastoria —
ja koettaa tehdä kaikessa niinkuin pastori katsoo parhaaksi. — Niin,
ja tottahan on, että teillä on välillänne jo varhainen ystävyys.
Muistanhan minäkin ne entiset ajat.

_Heleena_. Jos minä sen tietäisinkin — jos tietäisin varmasti, mitä
hänellä on mielessään — nyt vielä —! Oi, mitä minä sanoin sinulle,
täti! Kuvittelenko minä turhia?

_Martti Heljo_. Herra antaa joskus hylkiöiden temmeltää niin, että
tomu ja tuhka peittää ilman, eikä taivaan kirkkautta näy, ja silloin
vähäuskoisten heikkous auttaa vääryyttä pääsemään valtaan. Mutta
sanottu on, ettei Herra särjettyä sydäntä muserra eikä suitsuavaa
kynttilänsydäntä sammuta, ennenkuin Hän saattaa oikeuden voittoon.

_Miili_ (huoahtaa). Niin, niin —, (Heleenalle.) — Vai niinkö, Heleena,
— niinkö sittenkin —!

_Martti Heljo_. Sinulta kysytään nyt uskoa ja luottamusta, Heleena.
Mutta onkohan niin, että juuri niitä sinulta puuttuu?

_Heleena_ (puristaa molemmin käsin päätään). Voih —!

_Martti Heljo_ (lämmeten). Ennen kaikkea antaisin sellaista apua,
jolla olisi todellista arvoa. Tahtoisin, että Heleena käsittäisi,
miksi maallisten tapahtumain sarja on niin raskaana kasaantunut hänen
kannettavakseen. (Nousee, intoutuu.) Heleena, Jumala on johtanut minun
askeleeni tänne Korkeelaan vahvistamaan sitä kutsua, jonka Häneltä
olet saanut. Älä sulje sydäntäsi ja rupea vain sokeasti taistelemaan
rahojesi ja omaisuutesi puolesta! Kyllä sinulle jätetään se, mikä
tarpeellisia on, eikä mikään katala aie toteudu, jos ajoissa käännymme
oikean auttajan puoleen.

_Heleena_ (puoleksi itsekseen). Niinkö — niinköhän —!

_Martti Heljo_. Rakas ystäväni, sinä kuulut niihin rikkaisiin ja
ylpeisiin talonpoikaisiin, jotka ulkokultaisina tapoja noudattaen
ovat polvesta polveen tuudittaneet itsensä omahyväisyyden ja
tekovanhurskauden valhetilaan. Se sellainen on itsepetosta ja
kylläisyyden turruttamaa mielentyyneyttä. Mutta todellisuudessa
on heidän jumalansa heidän maansa ja mantunsa, heidän rahansa ja
omaisuutensa. Ennen saisi maa palaa, ennenkuin he niistä luopuisivat.

_Heleena_ (kavahtaa, näyttää kuin hän tulistuisi, mutta hillitsee
itsensä. Vähän vaikeasti). Sinähän vain — tuomitset —!

_Martti Heljo_ (kiihtyen). Ja siksi onkin niin suuria pahennusta
herättänyt se, että on ennusteltu helvetin peräseinän olevan täynnänsä
niitä pappeja, jotka ajasta aikaan ovat tätä ahnehtivaa, torailevaa
ja kadehtivaa kansaa itsepetoksessa auttaneet ja heidän hautojensa
partailla heille autuutta luvanneet. Raharovastit ja kymmenystensä
kartuttajat ovat olleet liian heikkoja huutamaan valveille uneliasta
rahvasta sen horrostilasta.

_Heleena_ (hienolla pilkalla matalalla äänellä, pakoitetusti).
Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi noin vain — ilman muuta — melkein
sysätä kaikki mitä minulla on sellaisiin käsiin, jotka ovat ties kuinka
tahraiset? Synnintekijän ja vääryydenharjoittajan palkitsemisellako
sinä tarjoat minulle sielun autuuden? Se tuntuu vaikealta ymmärtää.

_Martti Heljo_. Heleena hyvä, älä paaduta itseäsi — älä väisty ja
lyöttäydy niiden joukkoon, jotka korvillaan työläästi kuulevat ja
silmänsä ummistavat, jotta he eivät ymmärtäisi sydämellään ja kääntyisi
ja Herra heitä parantaisi!

_Heleena_ (hiljaa). Kääntyisi? Olenko minä niin huonolla tiellä? En ole
sitä tiennyt. Ollaanko niin paljon parempia minun ympärilläni?

_Martti Heljo_. Olimme ennen paljon yhdessä, Heleena, ja varmaan
sinäkin muistat, kuinka iloinen ja huoleton minäkin ennen olin. En
minä vielä kahtena ensimmäisenä pappisvuotenanikaan ollut Korkeimman
armoille antautunut. Minulla oli kyllä päämäärä, mutta toinen kuin
nyt. Se ensimmäinen päämäärä oli maallinen — sellainen, mikä, ikävä
kyllä, jää useimmille papeillekin koko heidän elinijäkseen. Mutta minun
päämääräni muuttui. Se tapahtui eräässä suuressa herännäiskokouksessa
Pohjanmaalla, missä näin muutamien hyvin korkeasti oppineiden herrojen
kentällä polvistuvan nöyrään rukoukseen yksinkertaisen rahvaanmiehen
rinnalla. Muistan, kuinka silloin ahon laidalta kansan nuorten
hengellinen laulu voimakkaana vieri lakeuden ylitse. Koko ilma
värähteli loukkaamatonta autuuden ylistystä.

Silloin, Heleena, silloin lankesi armo minunkin päälleni. Se totuus,
jota siihen saakka olin etsinyt paksuista kirjoista ja monimietteisistä
teoksista, se kirkastui minulle äkkiä voimakkaana leimahduksena. Samana
hetkenä se poltti minussa oppineisuuden pölyn ja viisauden rikkaruohon.
Minulle paloivat nyt kirkkaina ne tulet, jotka siihen saakka olivat
olleet minulle näkymättömät. Taakseni jäi äärettömään harmauteen
kaikki entisyys ja sijalle annettiin minulle se, mistä Jeesus Kristus
on lausunut: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että
olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut sen
lapsenmielisille.»

_Valenti_. (on viimeisen puhevuoron aikana ilmestynyt peräovelle.
Hänellä on yllään Mauri-vainajan turkit, jotka on auki sekä lakki
päässä takaraivolla. Hän on ilmeisesti juopunut. Kukaan ei huomaa
häntä).

_Martti Heljo_ (lähestyy Helenaa). Heleena, älä sinäkään enää taistele
Herraasi vastaan. Tartu sen sijaan minun käteeni — antaudu minun
huostaani!

_Heleena_ (loittonee Heljosta pari askella, näyttää tuskaantuneelta ja
kiihtyneeltä. Katkonaisesti). Toiste, Martti, — puhutaan toiste — minä
olen nyt — niin väsynyt ja sairas — —

_Martti Heljo_. Eivät terveet ja voimakkaat parantajaa tarvitsekaan,
vaan juuri sairaat ja väsyneet. He tarvitsevat Herran virvoitusta.
Siksi nöyryytä mielesi ja lannista ylpeytesi, Heleena! 'Jätä maalliset
murheesi! Rukoile kanssani!

_Heleena_ (vaipuu istumaan, voipuneesti). Minä pyydän, Martti — älä — —

_Liisu_ (joka koko ajan on kuunnellut Heljon puhetta äärettömällä
hartaudella ja seurannut jännittynein ilmein hänen vähäisimpiäkin
liikkeitään, ristii kätensä ja lankee innoituksen valtaamana
polvilleen. Kiihkeästi, lujalla ja kirkkaalla äänellä). Rakas Herra
Jeesus! Niinkuin Sinä johdit Liisun, johdata myöskin emäntä pastorin
haltuun, niin pastori saattaa hänet Sinun omaksesi! Tee niin, Herra
Jeesus Kristus taivaassa!

_Valenti_ (räjähtää ovella äänekkääseen nauruun ja astuu paremmin
sisään huoneeseen. Hohottaen). Amen — amen — amen —! Ha, ha, ha! Piru
vieköön! Täällähän on oikeat kihlajaisvalmistelut! Jumala naittajana
ja Hullu-Liisu puhemiehenä! — Ha, ha, ha! Hemmetti! Enpä ole lystimpää
nähnyt!

_Heleena_ (nousee, suoristautuu ja luo Valentiin leimuavan katseen.
Raivostuneesti). Ulos — ulos!

_Miili_ (rientää Heleenan luo kuin tahtoakseen pidättää häntä).

_Heleena_ (kuten äsken) Ulos täällä!

_Liisu_ (nousee, kirkuvalla äänellä, tuijottaen eteensä kuin jotain
nähden, kaukana, nopeasti). Liisu näkee —- taas — isännän ja
Valenti-herran avannossa — jään reunalla — Valenti-herra sysää sysää
isäntää — voivoi voi — isännän käsi — irtosi — isäntä vaipuu — mustaan
veteen — vaipuu —- oi voi voi — (Ihastuneesti.) — Enkeli tuli — levitti
valkoisot siipensä — (suojaa silmiään) — kirkkaus häikäisee. (Jälleen
äkkiä kauhuissaan.) — Valenti-herra ryömii — tuolla — tänne — taloon
päin — hänellä on — koiran pää — Valenti-herralla on koiran pää — —
auttakaa, auttakaa —! (Lyyhistyy tajutonna lattialle).

_Valenti_ (perääntyy pari askella pelästyneenä, muuttuu jäykäksi,
seisoo hetken liikkumattomana, yrittää sanoa jotakin, mutta sanat
takertuvat kurkkuun).

_Heleena_ (katsahtaa häneen pitkään, huudahtaa). Oh. nyt tiedän —
_tiedän varmaan_ — murhaaja — murhaaja —! (Hervahtaa voimattomana
Heljon ja Miilin käsivarsien tukeen).

_Valenti_ (kääntyy, aikoo lähteä, mutta pysähtyy jälleen ja kääntyy
takaisin, tukahdutetulla kiukulla, käheästi). Minä — tulen — takaisin
—! (Kiireesti ulos peräovesta).

        Väliverho.




KOLMAS NÄYTÖS.


Näyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä. Seuraavan päivän ilta. On
hetket juuri vähän ennen hämärän tuloa. Akkunasta näkyy, että ulkona on
vielä hieman valoista.

_Heleena_. (istuu pöydän ääressä, pää käsien välissä ja kyynäspäihinsä
nojaten. Tuijottaa liikkumattomana alas).

_Liisu_ (istuu pienellä jakkaralla hänen lähellään, sylissään Uusi
Testamentti, jota hän lukee ääneen hieman kankeasti ja tavoitellen,
mutta sentään selvästi).

_Liisu_ (lukee). »Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta se toivo,
jonka näkee toteutuneen, ei ole mikään toivo; kuinka voi toivoa sitä,
jonka näkee?»

»Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin odotamme sitä
kärsivällisyydellä.» (Vaikenee. Katsoo ylös Heleenaan, joka ei
liikahda. Alkaa käännellä lehtiä varovaisesti ja hellävaroin ikäänkuin
etsien jotakin. Löytää ja lukee taas).

»Mutta kullekin annetaan Hengen ilmaisemislahja yhteiseksi hyödyksi.»

»Niinpä saa Hengen kautta toinen viisauden sanat, toinen tiedon sanat
saman Hengen vaikutuksesta.»

»Toinen saa uskon samassa Hengessä —» (Kohottaa katseensa kirjasta,
tuijottaa eteensä ja rapeaa itkemään. Uusi Testamentti putoaa hänen
sylistään lattialle).

_Heleena_ (herää mietteistään Liisun hiljaiseen nyyhkyttämiseen.
Kohottautuu). No, mitä Liisu nyt —? — Mikä sinun on?

_Liisu_ (koettaen tukahduttaa nyyhkytyksiään). Ei — ei — mi-mikään —.

_Heleena_. Vastahan sinä siinä luit niin kiltisti. Mikä sinulle nyt
tuli?

_Liisu_ (kuten äsken). Kun — kun — Liisu ei ole saanut —

_Heleena_. Mitä ei ole saanut?

_Liisu_. Liisu ei ole — saanut mitään — Hengeltä —!

_Heleena_ (ihmetellen). Hengeltä?

_Liisu_. Niinkuin kaikki muut ihmiset — ovat saaneet — Hengeltä —!

_Heleena_. En minä nyt ollenkaan ymmärrä!

_Liisu_ (kummeksien). Eikö emäntä ymmärrä — Henkeä?

_Heleena_. Mitä henkeä sinä tarkoitat?

_Liisu_. Sitä mitä Liisu luki — Jumalan — taikka Jeesuksen — taikka
jotain semmoisia — taivaasta —

_Heleena_. Oh — Vai niin! — Aivan oikein niin — sinä luit — Hengestä —

_Liisu_. Joka antaa jokaiselle lahjan — jolla ihminen tekee hyvää
toiselle ihmiselle. Kyllä Liisu ymmärtää.

_Heleena_. Sinä, lapsikulta, ymmärrät enemmän kuin moni aikuinen.
Ja kyllä sinullakin on Hengen lahja. (Matalasti.) Sinulle on annettu
Hengen lahja kuulla ja nähdä sellaistakin, mitä toiset eivät
aavistakaan. (Heittää katseen kumpaankin oveen. Huokaa syvään.) Niin —
niin.

_Liisu_ (varovasti). Sitäkö emäntä tarkoittaa — unta — ja avantoa —

_Heleena_ (nopeasti). Niin — ehkä sitäkin — sitäkin tietysti ja —
— (Nousee) Sinä saat lukea sitten taas toiste. — Katso, kirjasi on
pudonnut lattialle!

_Liisu_. Testamentti — ai — en huomannut —. (Kumartuessaan ottamaan
kirjaa.) Pastorin Liisulle antama testamentti —! (Katsoo levälleen
pudonnutta kohtaa, iloisesti.) On vielä auki sama paikka —! (Lukee
seisaallaan) »—- mutta kun tulee se, mikä on täydellistä, katoaa
se, mikä on vaillinaista —» (Miettien.) Kyllä se on ihmeellistä,
että Kristus voi olla vielä täydellisempi kuin pastori — (Huoahtaa
ihailevasti.) — pastori —! Liisukin saa kerran nähdä Kristuksen — ja
Liisu tulee taivaassa yhtä täydelliseksi kuin pastorikin —! — Eikös
niin, emäntä?

_Heleena_ (jotain puuhaillen). Niin — niin.

_Liisu_ (haaveillen). Ja kerran me sitten olemme taivaassa kaikki
yhdessä — isäntä — ja emäntä — ja Milli — ja pastori ja Liisu — —
(Hiipii aivan Heleenan viereen, kuiskaa.) Mutta Valenti-herra on
silloin helvetissä — kuumassa avannossa, jossa vesi polttaa, eikä pääse
pois — (Pelästyy itsekin, huudahtaa valittavasti.) — polttaa — — ei
pääse koskaan pois — —!

_Heleena_ (säpsähtää ja hillitsee Liisua). No — no — hyvä lapsi —!
(Katsahtaa taas arkaillen kumpaankin oveen).

_Liisu_ (rauhoittuu.). Liisu vie Testamentin emännän hyllylle — ja
järjestää siellä muutkin kirjat kauniisti — ja tekee sitten askareita
tuvassa —.

_Heleena_. Se on oikein, että menet keittiöön auttamaan Miinaa
iltatöissä.

_Liisu_. Sitten myöhemmin Liisu taas hakee testamentista jonkin muun
kohdan, minkä pastori on sinne merkinnyt — ja lukee emännälle — ja
Miili-tädille — sitten kun Miili-täti joutaa —.

_Heleena_. Niin — niin.

_Liisu_ (menee kirja kädessä vasemmalle, pysähtyy, katsoo pöydän
viereen seisomaan jäänyttä Heleenaa ja palaa hänen luokseen).
Pelkäättekö te emäntä, että Valenti-herra palaa? Ehk'ei hän enää
palaakaan tänne?

_Heleena_ (silittää Liisun päätä, matalasti). Kyllä hän palaa — tänä
iltana — varmasti.

_Liisu_. Minkä tähden hän sitten viipyi poissa koko yön?

_Heleena_. En tiedä, lapseni.

_Liisu_. Valenti-herra tahtoo pahaa emännälle ja pastorille ja Liisulle
— ja Korkeelalle —.

_Heleena_ (hiljaa). Hän tahtoo — Korkeelan — itselleen.

_Liisu_ (toistaa ihmeissään). Korkeelan itselleen!

_Heleena_. Niin luulen.

_Liisu_ (uudelleen). Minkä tähden — minkä tähden Valenti-herra tahtoo
Korkeelan itselleen?

_Heleena_. Koska hän on hävittänyt kaiken, mitä hänellä on ollut.

_Liisu_. Mitä varten hän on hävittänyt? (Tuskallisesti.) Emäntä,
ettehän anna Korkeelaa Valenti-herralle! Silloin Liisukin joutuisi
vaivaistaloon.

_Heleena_ (ilmeisesti äkillistä mielenkuohuaan hilliten). En minä anna
— en anna! — —

_Liisu_ (aikoo kääntyä menemään, mutta muistaa taas jotakin). Emäntä!

_Heleena_. Mitä, lapseni?

_Liisu_. Tuleehan pastori pian?

_Heleena_. Hän lupasi vain pistäytyä kotona ja palata heti.

_Liisu_. Sitten me kaikki rukoilemme yhdessä, ettei Valenti-herra saisi
Korkeelaa — emmekö rukoilekin, emäntä?

_Heleena_. Kyllä — kyllä — kun pastori tulee! — No, mene nyt!

_Liisu_. Liisu menee. (Höpöttää mennessään.) Rukoilemme yhdessä — kun
pastori tulee — ettei Valenti-herra saisi Korkeelaa — Liisu menee — —.
(Menee vasemmalle).

_Heleena_ (liikahtaa keskemmä, itsekseen, tukahtuneesti). En anna —
vaikka mikä olisi — en —!

_Miili_ (tulee sisään perältä, arkinen päällysnuttu heitettynä
huolettomasti ylle ja villaliina kietaistuna pään ympäri. Ylt'yleensä
lumessa. Kopistelee lunta jaloistaan ja pudistelee vaatteitaan).
Sielläkös nyt vasta Jumalan ilma alkaa! Oikea lumimyrsky on nousemassa
— siltä ainakin näyttää. (Ottaa liinan päästään ja riisuu yltään
päällysnutun, jonka ripustaa naulaan).

_Heleena_. Näkyikö jäällä ketään?

_Miili_. Pyryttää niin, ettei silmä selitä kauemmas kuin rantaan
kujankäänteeseen. Ei ainakaan sieltä päin ahdetta kukaan noussut.

_Heleena_. Paljonko lienee kello?

_Miili_. Seitsemättä käynee, koska oli jo silloin puoli kuusi, kun
lähdin navettaan. Poikkesin tallissakin. Valenti näkyy ottaneen ne
Mauri-vainajan uudet setolkka-valjaat.

_Heleena_ (hymähtää katkerasti). Vai oikein kilisten ajelee —!

_Miili_. Missä mahtaneekin ajella! Ei taida palatakaan. Jättää ehkä
hevosen jonnekin ja painautuu sen tien muille markkinoille. — Niin minä
luulen.

_Heleena_ (kiivaasti). Ei, ei, hän tulee — tuo konna — hän tulee tänne
— tänä iltana! Saatte nähdä, täti! Hänellä on jotakin pirullista
tekeillä — jotain minua ja minun Korkeelaani vastaan. Oh, kun minä vain
tietäisin, mitä se on!

_Miili_. Kyllä minäkin pelästyin eilisiltana, kun hän täältä lähti,
mutta kun enemmän olen asiaa ajatellut, niin olen tullut siihen
tulokseen, ettei hän nyt enää voi tehdä mitään odottamatonta eikä
ihmeellistä. Ei hän voi vahingoittaa sinua enemmän kuin mitä jo on
aikaan saanut. Valenti-parka huutaa ja huitoo turhaan! Hän luuli liian
helposti pääsevänsä kiinni Korkeelaan ja sinuun.

_Heleena_. Mutta hän oli niin varma, niin kiduttavan varma. Hänen
vallassaan täytyy olla jotakin, mitä me emme osaa aavistakaan —. Hän on
itse paholainen!

_Miili_. Hän on sortunut, paatunut, onneton mies, Heleena Hyvä. Ehkä
hän vielä kerran polvillaan rukoilee sinulta anteeksiantoa!

_Heleena_. Ei, täti. Siinä suvussa ei tunneta katumusta eikä
nöyrtymistä. Kiskotaan vain kokoon oikealta ja vasemmalta. Köyhän
kansan kirouksilla onkin Iso-Korkeelan isäntien haudat peitetty
polvesta polveen. Ja koko maakunta tietää, että näiden poikien isän
hautajaispäivänä torpissa tanssittiin. — Samasta puusta on tehty
Valentikin. Mauri yksin oli toisenlainen — hän tuli äitiinsä.

_Miili_. Niin, sinä kai heidät tunnet!

_Heleena_. Mauri kertoi minulle paljon. Hänelle ei suurempaa iloa
maailmassa saattanut tapahtua kuin päästä pois kotoaan Iso-Korkeelasta
silloin, kun me yhdessä ostimme tämän talomme. Minun eräni tosin oli
pieni, niin että Maurinhan perintöosuudella tämä pääasiallisesti
saatiin.

_Miili_ (järjestelee jotakin). Ei sitä vähillä varoilla tällaista tilaa
velattomaksi ostettu.

_Heleena_. Velaton Korkeela kuitenkin on. Sehän se nyt Maurin kuoleman
jälkeen onkin minulle onni!

_Miili_. Miten oikeastaan Mauri-vainajan ja Valentin ystävyyden laita
oli silloin, kun Valenti maailmalta ilmestyi tänne Korkeelaan?

_Heleena_. Mauri ei lausunut minulle Valentista hyvää eikä pahaa sanaa.
Mutta en minä koskaan sitä käsitystä saanut, että Valenti meille
jäisi pitemmäksi aikaa. Siksi Valentin kertomukset tukkikaupoista ja
heidän yhteisistä asioistaan tulivat minulle tavattomana yllätyksenä.
Tiesin kyllä Maurin suunnitelleen ja hommailleen kaupungissa jotakin
pikkukauppoja, mutta en minä osannut mitään vaaroja aavistaa. Ja sanon
sinulle, Miili-täti, — (lähemmäs) — sanon — että — en Valentin juttuja
enää usko.

_Miili_ (kummastuneena). Et usko!

_Heleena_. Mauri ei olisi minulta salannut niin paljoa. — Nyt
ihmettelen itsekin, kuinka olen saattanut olla niin yksinkertainen,
että olen noita loruja ollenkaan alunpitäenkään ottanut kuuleviin
korviinikaan?

_Miili_. Entä Valentin hallussa olevat osakkeet, jotka Mauri on
siirtänyt hänelle velkansa pantiksi?

_Heleena_ (säpsähtäen äkkiä). Kuule! Eteisen ovi narahti. Tuliko sinne
joku? (Siirtyy vähän säikähtäen toiselle puolelle huonetta). Jos se on
Valenti — eikä Martti ole vielä palannut!

_Miili_. Minä menen katsomaan. (Menee, perälle. Kuuluu heikko jysäys.
Heleena hätkähtää ja tuijottaa peräoveen. Hiljaisuus).

_Heleena_ (siirtyen pari askelta peräovea kohti. Pelokkaasti).
Miili-täti!

    (Hiljaisuus).

_Miili_ (palaa). Ei siellä ketään ollut. Eteisen ovi siellä vain kävi,
kun tuuli oli lyönyt ulko-oven auki. En tainnut vetää sitä oikein
kunnolla kiinni. Mutta nyt kävin vetämässä. — Lumipyry on yltymään
päin, ja selän puolelta käy jäinen viima. Alkaa jo tulla pimeäkin. —
Kas vaan, kun ei pastoria jo kuulu! Jospa hänelle onkin sattunut jokin
este!

_Heleena_ (kävelee levottomasti edestakaisin). Martti lupasi varmasti
tulla — hän lupasi varmasti!

_Miili_. No, kai hän sitten tuleekin. Hänen tapaisensa mies pitää
sanansa. — Emmeköhän sytytä lamppua?

_Heleena_. Kuinka vaan haluat, täti.

_Miili_. Ajattelin, että näkyisi edes tuli rantaan — viitteeksi. — Jos
sitä sinne saakka selittää! Pimeätähän jo sitäpaitsi alkaa olla täällä
sisälläkin.

_Heleena_. Minä sytytän.

_Miili_ (joka on jo aikaisemmin ottanut käteensä pöydältä
tulitikkulaatikon). Anna minun — minulla on tässä jo tulitikutkin.

_Heleena_ (väistyy). Kiitos.

_Miili_ (siirtää tuolin kattolampun alle, nousee sille seisomaan ja
kurkottautuu sytyttämään öljykattolampun).

    (Huoneeseen leviää heikko valaistus).

_Heleena_ (menee sulkemaan uutimet).

    (Valaistus käy hieman kirkkaammaksi).

_Miili_. Onko sinun nälkä? Haluatko syödä? Miinalla lienee keittiössä
jotain lämmintä.

_Heleena_. En, täti rakas, ei minulla ole nälkä.

_Miili_. No, istutaan sitten ja jutellaan hauskuudeksemme. Minä noudan
käsityöni. Tuonko sinunkin pöytäliinaompeluksesi?

_Heleena_ (väsyneesti). Ei minua nyt haluta ommella. (Istuutuu pöydän
viereen).

_Miili_ (menee vasemmalle ja palaa kohta käsityö mukanaan. Tuo
myöskin Heleenan ompelukseni jonka laskee pöydälle. Istuutuu Heleenaa
vastapäätä tuolille toiselle puolen pöytää). Minne pikku Liisu lienee
pannut pastorin valokuvan, jonka hän sai eilen, koska sitä ei enää
näkynyt tuolla kamarin pöydällä?

_Heleena_. Hän kantaa sitä povessaan. Kysyi minulta, onko se soveliasta.

_Miili_. Ja sinä myönsit?

_Heleena_. Tietysti.

_Miili_ (naurahtaa herttaisesti). Sitä voi todellakin nimittää
totiseksi rakkaudeksi!

_Heleena_. Sitä se onkin.

_Miili_ (kuten äsken). Lapsi ressukka! (Hiljaisuus).

    (Tuuli alkaa käydä ja vingahtaa kuuluvasti).

_Heleena_ (kavahtaa). Kuulitko, täti?

_Miili_ (kohottaa päätään). Kuulin. Oikeaksi talviseksi myrskyksi se
nyt kääntyy.

    (Hiljaisuus).

_Heleena_ (matalalla äänellä). Tällaisella ilmalla — ja juuri tähän
aikaan illasta — Maurikin hukkui.

_Miili_ (melkein kärsimättömästi). Älä nyt taas rupea sitä muistelemaan.

_Heleena_ (kuten äsken, huoahtaen). En voi olla muistelematta.

_Miili_. Mutia miehen luontoa kysytään pastoriltakin, jos hän
tämmöisellä säällä vielä näin illalla lähtee tänne meidän luoksemme!

_Heleena_. Minä uskon hänen tulevan.

_Miili_. Vaikka valvoikin aamupuoleen asti. Mitä kello jo olikaan, kun
hän jätti meidät?

_Heleena_. En tullut katsoneeksi. Aamu ainakin alkoi valjeta.

_Miili_. Jäädä koko yöksi valvomaan meidän kanssamme, jotta emme
olisi yksin, jos Valenti palaisi! Sellainen menettely kelpaa
lähimmäisenrakkauden esikuvaksi! Se on oikeata sydämen miehuutta,
Heleena. Eikö sinustakin?

_Heleena_. Martti on hyvä. Sellainen hän on ollut pienestä pojasta
saakka.

_Miili_. Siitä huolimalta, että hänellä kirkkoherran sairaalloisuuden
vuoksi kuuluu olevan kovin paljon työtä, jaksaa hän uhrata aikaansa
ja huomiotansa yhdelle ainoalle kodille niin paljon kuin nyt
meille. (Katsoo Heteenään.) Muuten — niin, eihän se nyt enää ole
käsittämätöntäkään — tämä avunanto on hänelle hyvin mieluista.

_Heleena_ (nopeasti). Mitä täti tarkoittaa?

_Miili_. Hm — sitä vain, minkä sinäkin jo hyvin tiedät — että hän —
pitää sinusta.

_Heleena_ (tarttuu vaistomaisesti ompelukseensa). Hän on aina pitänyt
minusta — hyvin paljon.

_Miili_. Mutta huomasithan eilenkin selvästi, että hän — pitää
mahdollisena —

_Heleena_ (hieman huolettomasti). Jo ylemmillä luokilla koulussa
tiesivät toverit, että Martti oli kiintynyt minuun.

_Miili_. Niinkö? Vai niin. — Kuinka sitten —?

_Heleena_. Hän on sellainen luonne, ettei hän koskaan kykene suoraan
tunnustamaan rakkauttaan. Siitä me tytöt teimme paljon pilaa.

_Miili_. Luuliko sitten Martti, ettet sinä tiennyt mitään hänen
kiintymyksestään?

_Heleena_. Kyllä hän arvasi sen tovereitten kautta minun tietooni
tulleen.

_Miili_. No — ja entä sitten?

_Heleena_ (hymähtää). Siksi hän alkoi minua kaihtaa ja paeta.

_Miili_ (ihmetellen). Alkoi kaihtaa ja paeta!

_Heleena_ (joka on ruvennut hitaasti ompelemaan). Niin. En ininä häntä
ylioppilaaksi tulonsa jälkeen enää nähnyt kuin pari kertaa ensimmäisenä
vuotena, ja silloinkin kummallakin kerralla hän oli kuin tulisilla
hiilillä ja riensi jonkin tekosyyn varjolla nopeasti pois.

_Miili_. Kyllä hän todellakin on vallan toisenlainen kuin muut nuoret
miehet!

_Heleena_ (välinpitämättömästi). On kai niitä semmoisia arkoja
muitakin. Jäävät sitten ainaiseksi naimattomiksi.

_Miili_. Saattaa olla — vaikka en minä sentään Mariin luonteista ole
loisia tavannut.

_Heleena_. Poikkeus hän onkin.

_Miili_ (varmasti). Mutia nyt sinulla ei ainakaan enää ole mitään syytä
koettaa työntää häntä pois.

_Heleena_ (naurahtaa kevyesti). Luuleeko täti, että Martti tahtoisi
naida minun suruvuoteni päätyttyä?

_Miili_. Olisiko se sitten niin mahdotonta?

_Heleena_ (muuttuu samassa vakavaksi). Mahdotontako? — — Luulen
kuitenkin, että Martti ennen kaikkea tahtoo vetää minut omaan pieneen
herännäisjoukkoonsa.

_Miili_. Niin kai — sinne kai — ainakin ensin. Ja hyviä ja kunnon
ihmisiä he siellä ovat, sen tiedän. Olen kerran ollut heidän
lauantai-illanvietossaan rukoushuoneella. — Tietysti Martti tahtoisi,
että sinä koko sydämelläsi liittyisit hänen herännäisiinsä. Sehän on
selvä.

_Heleena_ (vastenmielisyyttä osoittaen). Onko totta, että he ryömivät
tuolien alitse — kuvaannollisesti taivaan ahdasta tietä kulkeakseen —
Marttikin?

_Miili_. Se on pahojen kielten ja törkeiden pilkkaajien lavertelua.
Ei siellä tuolien alitse ryömitä. Mutta paljon he ovat polvillaan ja
rukoilevat. Minusta se oli kaunista ja liikuttavaa katsella. Mene
vain sinäkin sinne, jos Martti haluaa. Tee kuten hän tahtoo, Heleena!
Luulen, ettei sinun tarvitse katua sitä, lapseni.

_Heleena_ (vitkaan). Niinkö täti luulee — niinkö todellakin — —
todellakin! (Miettii. Äkkiä.) Mutta en minä ole sellainen kuin
hän tahtoisi —. (Laskee työnsä pois.) Olen juuri sellainen kova,
turhamainen, itserakas, omaisuuteeni ja hyviin oloihini kiintynyt
ihminen, jollaiseksi Martti meitä ylpeitä talonpoikia kuvasi.

_Miili_ (hymähtäen). Ehkä et sinä voisi polvistua Mustan-Luviinan
rinnalla rukoushuoneessa?

_Heleena_. Musta-Luviina! Kuuluuko hänkin Martin seurakuntaan?

_Miili_. Luviina on kääntynyt, herännyt — käy joka lauantai-ilta
rukoushuoneessa. Sen on pastori aikaansaanut.

_Heleena_. Tuo huonomaineinen nainen! — kolmen isättömän lapsen äiti —
laiska, likainen maleksija! Hyi! Vai semmoisia siellä onkin!

_Miili_. Hän ei enää ole sellainen. Hän on Mattilassa työssä ja näyttää
nyt vallan toisenlaisella kuin ennen. Usko vain!

_Heleena_ (nousee). En — en minä voisi —! (Nousee, alkaa kävellä
hitaasti edestakaisin).

_Miili_. Sen minä arvasin. — — Mutta meidänhän tulee muistaa, kuinka
Kristuskin syntiselle vaimolle — — (Tuuli vinkaisee ja nurkissa vinkuu).

_Heleena_ (seisahtuu. Keskeyttää peloissaan). Kauheata, minkälainen ilma!
(Käy koettamassa kumpaakin ovea, ovatko ne kunnolla kiinni).

_Miili_. Todellakin!

    (Uusi vinkaisu ja heti perässä kuuluu kova lätkäys).

_Miili_. Se oli ulko-ovi, jonka tuuli taas repäisi auki. Ei se pysy
kiinni ilman lukitsemisia. Kyllä meidän täytyy vääntää se lukkoon ja
panna vielä puomikin päälle. Minä menen. (Nousee).

_Heleena_. Mutta jos Martti sittenkin tulee! Hän on todellakin
semmoinen ihmeellinen —! Kyllä hän voi tulla!

_Miili_. Sytytämme keittiössä vaikkapa parikin lamppua, niin että
sieltä näkyy pihamaalle oikein voimakas valo. Osaa pastori sisälle
senkin kautta. — Eikä hän sitäpaitsi nyt enää tulekaan. Siitä olen
aivan varma. Mitähän kellokin jo lienee? (Menee ja raoittaa vasenta
ovea. Seinäkello kuuluu lyövän seitsemän. Hän seisoo ovella niin kauan
kuin kello lyö, sulkien sen sitten.) Seitsemän.

_Heleena_ (toistaa hiljaa). Niin, seitsemän.

_Miili_. Ja yhtä vähän siellä jumalan ilmassa on Valentikaan tänne päin
tulossa. Kyllä me saamme viettää tämän yön hyvässä rauhassa. Odota
hetkinen, minä tulen heti! (Aikoo mennä perälle).

_Heleena_ (kuin hätääntyen, pälyilee ympärilleen). Ei, ei, älä mene —
en minä täällä yksin —!

_Miili_ (naurahtaen). No mutta, lapsi kulta —!

_Heleena_. Älä mene, täti! Varrotaan siksi kunnes Liisu tulee tänne.
Kyllä hän pian tulee. Miinakin jo varmaan on lopettanut askareensa.

_Miili_.Sinä nyt olet oikein hupsu — täytyy minun sanoa!

_Heleena_. Sano vain, mutta istutaan nyt vielä vähän aikaa!

_Miili_ (istahtaa vastenmielisesti ottaen jälleen käsityönsä). Mutta
jos hakkaa säpäleiksi koko oven!

_Heleena_ (istuen tällä kertaa hänen viereensä). Eihän nyt taas kuulu
puuskiakaan!

_Miili_ (alkaen jälleen ahkerasti tehdä käsityötään).

    (Hetken, hiljaisuus. Ei kuulu mitään).

_Heleena_. Lukisinko jotakin?

_Miili_. Miten vain tahdot. Ainahan minä mielelläni kuuntelen.

_Heleena_. Tai ei — ei minua sentään haluta. En jaksa. (Nousee taas.)
Oi voi, kuinka minun on kamala olla! (Kävelee edestakaisin, pysähtyy
akkunan luo ja vääntelee käsiään.) Oi voi voi tätä elämää! (Hiljaisuus.
Melkein kärtyisästi.) Täti, miksi et virka mitään?

_Miili_. Mitä minun pitäisi virkkaa, hyvä lapsi? Minä nyt lopetan
tämän reunuksen, koska et anna minulle lupaa mennä toimittamaan
hyödyllisempää.

_Heleena_ (hermostuneisuuttaan purkaen). Eihän ovi nyt läisky — eikä
kuulu myrskyäkään. Ja läiskyköön! Menköön säpäleiksi! (Polkea jalkaa.
Melkein itkunsekaisesti.) Säpäleiksi! Säpäleiksi — Sittenhän pääsevät
paremmin sisään ne pirut ja pahat henget, jotka ovat piirittäneet
Korkeelan ja tungeksivat sisään minua kiusaamaan. (Heittäytyy
sohvalle.) Kunpa Martti nyt olisi täällä kerrankin, sanoisin hänelle
jotakin siitä Jumalasta, jolle kelpaavat kaikenlaiset Mustat-Luviinat —
varkaat ja haureudentekijät — mutta — —

_Miili_. Leeni — Leeni!

_Heleena_. Sanoisin — sanoisin varmasti!

_Miili_. Juuri äsken tunnustit olevasi kova, turhamainen, itserakas ja
omaisuuteesi kiintynyt ihminen. Lisäksi vielä uhmaatkin!

_Heleena_ (huudahtaa katuvana). Oi niin, niin, — sellainen minä olenkin
— raukka — raukka! En minä tiedä, mikä oikeastaan olen. — Mutta ainakin
onneton — onneton —! (Puristaa molemmin käsin päätään.) Täti, päässäni
humisee niin kummallisesti — humisee, aivan kuin se olisi ontto. — Oh,
nämä aavistamattomat murheet — ja nyt tämä kauhea pelko ja jännitys!
Mitä mahtaa lopuksi tapahtuakaan? Mihin tämä kaikki päättyy? — Valenti
— niin hävytön, hävytön! — Täti, tulenkohan minä hulluksi?

_Miili_. Ole hupsimatta- Leeni! Kuinka monta kertaa minun jo onkaan
täytynyt pyytää sinua rauhoittumaan! — Eihän nyt ole mitään hätää —
vaikka ei pastori tulisikaan. Eikä hän nyt enää tulekaan, se on varma.
Eikä Valentikaan. Voimme vallan hyvin lakata odottamasta kumpaakin.
Syömme vähän jotakin, lukitsemme ovet huolellisesti, ettei myrsky pääse
repimään niitä auki ja menemme sitten rauhassa levolle. Huomenna on
uusi päivä, ja sinä saat tietää, että kaikki pelkosi Valentin suhteen
on turhaa. Luulenpa melkein hänen jääneen Sipilään. Ei hän sinun
elämääsi enää tästälähin häiritse. Kiittää kun pääsee kuulemasta sinun
julmia syytöksiäsi. Sairaalloisessa hillittömyydessäsi sinäkin jo olet
mennyt liian pitkälle,-Leeni hyvä. Nyt on lopetettava molemmin puolin.

_Heleena_ (kylmästi). Luuletko sinä, täti, että minä saavuttaisin
rauhan niin kauan kuin Maurin murhaaja käyskentelee vapaana? (Nousee,
kiivaasti.) Rikollinen on saatava rangaistukseen! (Liikehtii
hermostuneesti.) Minä vaadin sitä — minä vaadin sitä!

_Miili_ (vakaasti). Jos sinä puhut hulluksi tulemisesta, niin tuo nyt
ainakin on hullun puhetta. Sen sanon sinulle. Oletko sinä todellakin
niin lapsellinen, että annat jotakin merkitystä mielisairaan tytön
kuvitteluille?

_Heleena_ (tullen aivan Miilin luokse). Etkö sinä sitten usko, että —
että Valenti on tehnyt sen teon?

_Miili_. Kysytkö sitä aivan tosissasi?

_Heleena_. Tiedäthän, ettei minua haluta leikkiä sillä asialla

_Miili_. Sitten sanon, että on parasta kutsua tänne lääkäri — sinua
varten. Et sinä nyt enää ole tolallasi — Hyvänen aika, onhan aivan
mahdotonta, että hän olisi voinut olla niin julma!

_Heleena_. Minkätähden mahdotonta — jos Valenti kerro suunnitteli
anastaa kaikki?

_Miili_. Varkaasta ei tarvitse tehdä murhamiestä, eikä murhamiehestä
varasta — kyllä yhdelle ihmiselle on tarpeeksi syytä yhdessäkin
rikoksessa — kaikkein vähemmän siiloin, kun ei ole muita todisteita
kuin mielisairaan lapsen houreet. Valenti on joskus kohdellut Liisua
töykeästi, ja siksi nyt aina, kun painajainen tulee, saa ahdistaja
tyttöraukan harhanäyissä Valentin kasvot — olkoon unet milloin mitä
kauheata tahansa. Pastorihan kertoi, että Liisu jo ennen tänne tuloaan
joka yö taisteli ilkeiden unien ja rumien näkyjen kanssa. Samalla
tavallahan esiintyy pastori, joka on tytölle ollut niin hyvä, hänelle
kaikenlaisissa näyissä Jeesuksena. Semmoista se siis on. Ei Liisu-paran
unissa sen parempaa perää ole. Jokainen järki-ihminen sen käsittää.

_Heleena_ (hiljaa, sitkeästi). Mutta se oli kuin vahvistusta kaikkeen
siihen mitä itsekin olen alusta pitäen melkein tiedottomasti hautonut
sisimmässäni. — Se voi olla niin — (nopeasti, kääntyen) — ja niin se on
— se on niin — minä uskon sen — — uskon, uskon —!

_Miili_ (päättäväisesti). Jos tahdot, että minä sittenkin täältä
pian lähden, niin voit jatkaa tuollaisia puheitasi. Suurimmillakin
syytöksillä ja epäluuloilla täytyy sentään olla rajansa.

_Heleena_ (onnettomana). No niin, nyt sinäkin suutut minuun — kukaan
ei enää tahdo olla minun puolellani — kaikki hylkäävät minut! (Jää
seisomaan).

_Miili_ (lempeästi). Rakas lapsi! Koeta nyt olla hetkinen levollisesti
paikallasi! Tule tänne!

_Heleena_. (menee ja istuutua hänen viereensä, totellen kuin avuton
olento).

_Miili_ (hyväilee häntä). Olet aina ylpeillyt voimistasi, Leeniseni!
Olet aina ennen ollut valmis syyttämään toisia heikkoudesta. Nytkö sinä
murrut, nyt vasta, kun kovin jo on kestetty. Sillä kestämättömyyttä ja
murtumista se on, jos antaudut kokonaan sairaitten mielikuvien valtaan.
Ymmärrätkö, sinä?

_Heleena_ (itkunsekaisesti). Mutta Mauri ei juonut — ei kukaan ollut
koskaan nähnyt häntä juopuneena! Se sinun ainakin täytyy myöntää, täti!

_Miili_. Hukutaanhan jäihin selvinäkin. Oliko nyt ensimmäinen kerta,
kun Katissalmen virran suussa on tapahtunut onnettomuus? Melkein
jokainen keväthän se on vaatinut uhrinsa.

_Heleena_. Niin on — niin on. — Mutta miksi Valenti sitten valehteli?

_Miili_. Minä puolestani uskon, että sula tapaturma sattui. Mutta
Valenti on niin luisunut huonolle tielle ja hänen kunniantuntonsa niin
mennyttä, että vasta sen jälkeen hänen saastutettu sielunsa alkoi
keksiä keinoja, miten käyttää hyväkseen sinun turvatonta asemaasi.
Jokin syy, jota en vielä käsitä minäkään, aiheutti kai hänet keksimään
valheen Maurin juopottelusta. Ehkä hän vain pelkäsi syyn varjoa.
Sellainen on huonojen ihmisten tapa. Sellainen on minun käsitykseni,
Leeni rakas, ja minusta tuntui kuin pastori Heljokin olisi samaa mieltä.

_Heleena_ (pudistaa päätään, hymyillen). Niin sinä puhut, täti, —
ja Martti myöskin — mutta oi, ette te tiedä — ette tiedä! — Kyy ei
koskaan yhdellä kertaa syökse ulos kaikkea myrkkyä. Se säästää sitä
tarpeellisen määrän uutta, pikaista hyökkäystä varten. (Vääntelee
käsiään.) Hyvä Jumala — anna minulle varmuus — onko Valenti sen tehnyt
— onko hän tehnyt sen!

(Tuulen puuskat kuuluvat jälleen. Kuuluu, kuinka ovi retkuu
saranoillaan, kunnes se taaskin äkkiä läiskähtää kiinni kovalla
tärinällä. Tuulta jatkuu sen jälkeen yhtä mittaa epätasaisin vihurein
näytöksen loppuun saakka).

_Heleena_ (hypähtää oven läiskähtäessä säikähtyneenä seisoalleen). Voi!

_Miili_ (päättäväisesti). Ei, kyllä ininä nyt lopultakin menen
lukitsemaan ovet! (Nousee ja aikoo lähteä).

_Liisu_ (juoksee sisään, kovin hädissään ja hengästyneenä, puhuu
huudahdellen ja katkonaisesti). Ku-kuulkaa e-emäntä — — pa-pastori
— tu-tuli ke-keittiön kautta ja — ja ha-haki — miehiä — miehiä — —
ku-kuuluu — kuuluu hätä-hätähuutoja vi-virralta — a-avunhuutoja — —
pa-pastori — pastori — —

_Miili_ (pelästyneenä). Mitä Jumalan tähden?

_Heleena_ (hätäisesti). Pastoriko tullut? — Avunhuutoja jäältä? — —
Puhutko sinä totta. Liisu, vai uneksitko? (Pudistelee häntä.) Oletko
hereillä? Ja mitä sinä mainitsit pastorista? Missä hän on? Onko jotain
tapahtunut?

_Liisu_ (vakuuttaen). Pa-pastori — tuli — ja — ja — me-meni miesten
tupaan.

_Miili_. Hyvänen aika — mitähän on tapahtunut — onnettomuusko? Onko
joku ajanut virtaan? (Rientää ulos peräovesta).

_Liisu_ (heti jälessä). Pa-pastori ky-kysyi köysiä ja miehiä — —
hä-hänellä ko-kova kiire — —. (Juoksee ulos Millin jäljestä).

_Heleena_ (seisoo lyhyen hetken jähmettyneenä paikallaan, sitten kuin
äkkiä heräten juoksee ovelle, huutaa). Miili-täti —! (Palaa keskemmä.
Tukahtuneesti.) Valenti — — Valenti —? (Näyttää ikäänkuin ei tietäisi
mitä tekisi, kiihtyy, aikoo lähteä hänkin ulos peräovesta, katuu, menee
vasemmalle ovelle, perääntyy sieltäkin, jää seisomaan, painaa käsillään
ohimoltaan, kunnes äkkiä heittäytyy lattialle polvilleen ja ristii
kätensä).

_Martti Heljo_ (ilmestyy samassa peräovelle, jonne pysähtyy).

_Heleena_ (huomaamatta tulijaa, kiihkeästi). Armias Herra Jumala, jos
sinä olet taivaassa, — jos jotain ihmistä on onnettomuus kohdannut,
niin anna sen olla Valenti — tee ikuisesti voimattomaksi se käsi, joka
sysäsi Maurin kuolemaan, kosta sinä Kaikkivaltias minun puolestani
ja tee tyhjäksi hänen kavalat aikeensa — niin minä annan sinulle
ainaiseksi itseni ja kaikki mitä minulla on — kuule minua — kuule
minua, hyvä Isä taivaassa —!

_Martti Heljo_. Heleena Korkeela, teetkö sinä kauppaa Herrasi ja
Jumalasi kanssa, jonka voimasta ja väkevyydestä ei sinulla ole edes
täyttä varmuuttakaan?

_Heleena_ (syöksyy ylös, sammaltaen). Si-sinäkö —?

_Martti Heljo_ (lähestyy häntä). Heleena — Heleena raukka!

_Heleena_ (kuten äsken). Sinä tulit — sittenkin — näin myöhään —
tällaisessa ilmassa —!

_Martti Heljo_. Helona — mitä sanoisit, jos se Jumala, jonka kanssa
sinä tahdot perustaa suhdetta, jos Hän todellakin on siellä taivaissa
— jota seikkaa et tunnu tarkoin tietävän — ja jos Hän jo onkin sinun
vihamiehellesi osoittanut voimansa väkevyyden — mutta ei huolikaan
sinun uhristasi ja vastatarjouksestasi?

_Heleena_ (nousee vaivalloisesti). Minä en — oikein ymmärrä — mitä on
tapahtunut — polttaa — päätäni niin polttaa — —

_Martti Heljo_. Rakas ystävä, on hyvin vaarallista ruveta kaupantekoon
taivaitten Herran kanssa!

_Heleena_. Martti — älä — soimaa —!

_Martti Heljo_. Sanon sinulle, ettei Jumala kysy ehtoja — ne ovat
Hänelle kauhistus — ne ovat syntisen askeleita iankaikkista kuolemaa
kohti.

_Heleena_ (sydäntäsärkevästi). Martti —!

_Martti Heljo_. Ei Jumalalle antauduta ihmisen armosta ja lahjaksi,
vaan Hän suuressa armossaan vastaanottaa vilpittömästi ja katkerasti
katuvan syntisen, joka lujasti uskoo ja ryömien saapuu ristin luokse.

_Heleena_ (kuten äsken). Armahda minua —! Martti — rakas —!

_Martti Heljo_. Niin niin — minäkin sanon: Leeni rakas — rakas —! En
tiedä onko maallinen tunteeni ollut lähentämässä minua sinuun enemmän
kuin velvollisuuteni Jumalan palvelijana — en todellakaan tiedä, miten
_on ollut_. Mutta sen minä ainakin nyt tiedän _ennen kaikkea m uuta_,
että sinun edessäsi on tällä hetkellä vain yksi ainoa suuri ehto:
Jumalan armahduksen rukoileminen. Mikään maallinen ei nyt merkitse
mitään. Tee kaikkesi sovittaaksesi! — Ja nyt sinun on riennettävä
noutamaan tänne sohvalle lämpimiä vaatteita ja peitteitä. Miili tuo
keittiöstä kuumennettua maitoa. Tänne kannetaan kohta sairas, jota
meidän on hoidettava.

_Heleena_ (änkyttäen). Kuka — kuka —?

_Martti Heljo_. Kiirehdi nyt!

_Heleena_. (lähtee hitaasti, vasemmalle, liikkuen kuin unissa kävijä).

    (Liisu ja Miili tulevat).

_Miili_. Voi hyvä pastori, eikö tämä ole ihmeellistä! (Katselee
ympärilleen.) Missä Leeni on? Joko hän tietää —

_Martti Heljo_. Hän näkee kohta —.

_Miili_. Niin, niin. — Mutta onni se oli, että pääsi Lehtolan torpasta
apuun niin nopeasti. Eivät meidän miehet olisikaan ennättäneet sinne
ajoissa.

_Martti Heljo_. He olivat ehtineet saada hänet ylös jo minun
saapuessani, minun kun täytyi tehdä pitkä kierros ja päästäkseni,
vaikka kuulinkin avunhuudot niin lähelle. Mutta hevosta eivät vielä
saaneet pois jäiden seasta. Sitä varten minä heti ryhdyin hälyyttämään
tämän talon miehiä. Henkitoreissaan se eläinparka näkyi olevan minun
sieltä lähtiessäni, niin että tuskin sitä sieltä enää elävänä saavat
ylös. Ja kuinka käynee tuon onnettoman miehenkään? Hevonen on siinä
hädässä potkaissut häntä monta kertaa hyvin pahasti ja ruhjonnut
kovasti hänen koko ruumistaan.

_Miili_ (valittaen). Voi kauheata — voi voi hirveätä! Minä ripustin
Mauri-vainajan vaatteita tuvan uunin luo lämpiämään, jotta saamme heti
vaihtaa hänelle kuivaa ylle. Miinan käskin panna maitoa kuumenemaan.

_Martti Heljo_. Toivat jo hänelle vaatetta Lehtolasta. Lupasivat ennen
tänne tuomistaan kantaa hänet rantasaunaan, joka on matkan varrella.
Sanoivat sitä lämmitetyn iltapäivällä. Siellä ovat jo varmaan pukeneet
ensi kiireessä kuivaa hänen ylleen. Mutta kai se on vaikeata tehdä,
koska hän valitti ääneensä, kun ylössaatua häneen vähänkin koskettiin.

_Miili_. Vai niinkö — vai niin — voi surkeutta sentään! Mutta kyllä
sallimus on sentään ihmeellinen, ihmeellinen! Eikö totta, pastori?
Ajatelkaa — ensin onnettomuudessa yhdessä veljensä kanssa — mutta
pelasti itsensä — ja nyt jo lyhyen ajan perästä itse samaa tietä —
samaa tietä — ja heitetään maalle vaivaisena, henkitoreissaan! — Herra
pastori, mitä julmaa kohtalon leikittelyä! Minä en enää osaa ajatella
enkä kieltäni käyttää.

_Martti Heljo_. Me seisomme avuttomina ja vavisten todistajina suuren
tuomarin edessä. Ääretön kirkkaus ympäröi meitä. Kellä on silmät,
se nähköön! — Mutta niinkin saattaa tapahtua, että pahantekijä
yhdennellätoista hetkellä saavuttaa armon helpommin kuin joku maailman
kunniallisista ihmisistä.

    (Kuuluu kopinaa ulkoa).

_Miili_. No, nyt he jo tulevat! (Havahtua.) Aiai, saanevatkohan ovia
auki —? Minun täytyy mennä —! (Rientää peräovesta ulos).

_Heleena_ (tulee vasemmalta, sylissä vuodevaatteita, jotka laskee
sohvalle. Hän sijoittaa ne paikoilleen niin, että tilapäinen vuode on
samassa tehty. Heleenan katse on jäykkä ja melkein eloton. Hän liikkuu
koneellisesti).

_Liisu_ (joka on pelokkaan näköisenä hiiviskellyt Heljon ja Miilin
lähettyvillä, näiden kuitenkaan ehtimättä kiinnittää häneen huomiota,
arasti ja säälien). Emäntä — oletteko kipeä —?

_Heleena_ (ei kuule).

(Peräovi aukenee. Neljä miestä kantaa sisään mieshenkilöä, jonka
pastorin viittauksesta laskevat makaamaan sohvalle tehdylle vuoteelle.
Miehet lähtevät heti sen jälkeen hitain askelin ulos peräovesta).

_Miili_ (tulee sisään kantajain jälkeen kädessään höyryävä maitotuoppi.
Vie sen Valentin luo, mutta luotuaan kysyvän katseen Heljoon, laskee
tuopin pöydälle ja jää seisomaan sivulle).

_Heleena_ (lähestyy jäykästi sohvalla lepäävää miestä, jonka kasvot
ovat melkein peitossa. Siirtää varovaisesti vaatetta syrjään, tuntee
Valentin kasvot, kirkaisee ja peräytyy taapäin). Valenti —!

_Martti Heljo_. Niin — Valenti — mies-vainajasi veli — suuri syyllinen
ja suuresti syytetty — nyt elämästä ja kuolemasta taisteleva! Hän
on ajanut lumituiskun harhauttamana virtaan — vähän alemmas siltä
paikasta, jonne hän kolme viikkoa sitten putosi miehesi kanssa. Korkea
Kaitselmus antoi vihamiehesi katsahtaa kuoleman syvyyteen jo ennenkuin
sinun synnillinen rukouksesi oli huuliltasi lähtenyt. —

_Heleena_. (seisoo kalpeana paikallaan ja tuijottaa kylmästi Valentiin,
joka makaa suletuin silmin).

_Martti Heljo_. Kuule minua, Heleena! Olen tavannut Sipilän isännän.
Hänen hallussaan on ollut Iso-Korkeelan isäntä-vainajan jättämä
asiakirja määräyksellä avata se Sipilän ja jonkun toisen luotettavan
todistajan läsnäollessa sen jälkeen kuin hänen poikansa Valenti palaa
maailmalta — jos tämä palaisi. Sen asian tähden saapuivat Sipilä ja
Valenti rovastin luo pappilaan. Minä olin siellä myöskin — ja sen
vuoksi viivyin. Se asiakirja on lisäys testamenttiin. Iso-Korkeelan
isäntä ilmoittaa kiivaudessaan tehneensä väärin Valeritille tämän
huikentelevan elämän vuoksi hänen, isän, viimeisinä elinvuosina. Hän
nimittäin antoi Mauri-pojalleen paljon suuremman perintö-osuuden
kuin Valentille, joka oli vanhempi. Nyt hän määrää ja velvoittaa
Maurin korvaamaan vääryyden ja suorittamaan Valentille sen osan, jota
ilman tämä oli jäänyt. Se on suuri summa. Mutta ei sinun, Heleena,
senvuoksi tarvitse köyhyyteen joutua. Sinulle jää tarpeeksi. Kaikessa
tapauksessa on määräystä noudatettava. Sen puolella on lakikin. Sipilä
ja rovasti antoivat minun tehtäväkseni ilmoittaa tämän sinulle. En
tiennyt että myöskin Valenti vielä lähti tänne. Mutta olkoon hänellä
ollut mitä aikomuksia tahansa — voitonmielisenä hän ainakin lähti ja
ryypyksissäänkin oli — niin ovat ne aikeet nyt katkaistut. Iso-Korkeela
lienee ennen kuolemaansa käskenyt jonkun taatuista ystävistään
kirjoittamaan tämän hänen toimenpiteestään Valentille Amerikkaan. Se
tieto on Valentin kai kotipuoleen ajanutkin. Mutia paha maailma oli
ehtinyt hänet niin turmella, ettei hän aikonut tähänkään tyytyä, vaan
mammonanhimossaan harhaantui ajamaan vääriä pyyteitä sinua vastaan.
Epävarminta kuitenkin lienee, tuleeko Valentista tämän jälkiperinnön
vastaanottajaa. (Lähestyy Valentia).

_Heleena_ (ei liikahda, tuijottaa vain suoraan eteensä).

_Valenti_ (aukaisee silmänsä, kohottautuu vähän ja nostaa
vaivalloisesti toisia kättään. Hiljaisella, voimattomalla äänellä).
Heleena — Heleena — minä näin — syvyydessä Maurin kasvot — musta vesi
poltti — ja palelsi — Maurin kasvot — olivat siellä — siellä, jonne
minä — sysäsin hänet — (Koettaen sanoa kuuluvammin) _sysäsin_ —.

_Liisu_ (huudahtaa heikosti ja rientää Heleenan luo)

_Valenti_ (äärettömän vaikeasti). Ne osakkeet — otin itse — seuraavana
päivänä Maurin turkkien taskusta — väärensin — ei Mauri — ole velkaa
— ei ole — minä — tunnustan nyt kaikki — Heleena — anna anteeksi —
anteeksi —!

_Heleena_. (liikahtaa kuin aikoen astua Valentia kohti, mutta samassa
jähmettyy liikkumattomaksi jälleen, katsoen eteensä jäisin katsein).

_Martti Heljo_. Heleena, Valenti on tehnyt suuren rikoksen — hirveän
rikoksen — ja lisäksi suurta vääryyttä — mutta hän pyytää sinulla
anteeksiantoa.

_Valenti_ (kuten äsken). Heleena — armoa — armoa — anna anteeksi
kuolevalle —!

_Miili_ (itkunsekaisesti). Hän rukoilee sinua, rakas Heleena —!

_Valenti_ (alkaa vaipua). Anteeksi —!

_Martti Heljo_. Sinulla ei taida olla monia hetkeä jäljellä, Heleena!

_Miili_ (pyytävästi). Heleena — rakas lapsi —!

_Martti Heljo_. Vapahtaja on lausunut: »Ja kun te seisotte ja
rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos teillä on jotain toistanne
vastaan, jotta isännekin, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi
teidän rikkomuksenne.» (Syntyy äänettömyys)

_Valenti_ (huudahtaa raskaasti). Oh! (Retkahtaa sohvalle kuolleena).

_Martti Heljo_ (katsoo Valentia lähempää. Syvällä murheella). Hän on
nyt lähtenyt — ja hänen maallinen rangaistuksensa oli suuri — hänelle
ei annettu sovitusta. — — (Silmänräpäyksen raskaan äänettömyyden
jälkeen Heleenalle.) Sinulla kai ei ole enää mitään sanottavaa, Heleena?

_Heleena_ (vavahtaa, kääntyy Valentin puoleen ja sammaltaa). Minä —
minä — —.

_Martti Heljo_ (säälivästi). Ei hän sinua enää kuule.

_Miili_ (nyyhkytystensä lomassa). Leeni — sinun olisi pitänyt — —

_Heleena_ (ikäänkuin äkkiä heräten syöksähtää askeleen Valentia kohti.
Ponnistuksella ja tukahutetusti). Minä annan — annan — —

_Martti Heljo_. Se on nyt liian myöhäistä —. Mutta voi sentään, kuinka
ihmispoloisten osat voivatkin vaihtua, kun he astuvat korkeimman
Tuomarin kasvojen eteen! Hänen silmissään saattaa syytelty muuttua
syyttäjäksi ja syyttäjä syytetyksi. Käsittämättömän paljon kykenee
joskus matkaansaattamaan viimeinenkin maallinen silmänräpäys. Nyt,
Heleena, nyt sinun ei ainakaan enää tarvitse pelätä, että kukaan tahtoo
sinulta mitään ryöstää. (Katsahtaa ympärilleen ja liikahtaa. Vähän
raskaasti.) Eikä siis kai minullakaan — nyt enää — ole täällä mitään
tekemistä.

_Heleena_ (kavahtaa kuin säikähtäen epätoivoisesti). Martti — älä —
älä jätä — älä minua jätä — minä — en tiedä — en ymmärrä mitään — —

_Martti Heljo_ (ristii kätensä). Herra, opeta meitä ajattelemaan
loppuamme ja mikä on päiviemme mitta, tunteaksemme, kuinka olemme
katoavaiset! Tuulen henkäystä vain me ihmiset olemme, kuinka lujina
seisommekin, ja vain hetken varjoina me vaellamme!

_Heleena_ (särkyneesti). Anua anteeksi —- ymmärrä — edes sinä! —
Antakaa — antakaa anteeksi — kaikki — —!

_Martti Heljo_. Mitä olemme sinulle anteeksi antamaan me, joita vastaan
et ole mitään rikkonut. Heikkoja, syyllisiä ihmisiä me olemme. Me
kykenemme vain rukoilemaan — sinunkin puolestasi.

_Heleena_. Ohjaa minua — ja suojaa — —! (Horjahtaa, Miili rientää
häntä tukemaan.) Ei minulla — ole enää — voimaa — —. (Kohottaa kättään
työläästi, huudahtaa heikosti.) Martti — älä hylkää — tahdoithan — —
Martti — —! (Hän seisoo nyt Miiliin nojaten ja Liisun yhä pitäessä
kiinni hänen toisesta kädestään).

_Martti Heljo_ (lempeästi, mutta vakaasti ja varmasti). Herran voima
on tehnyt minut lujaksi — olen päässyt Häntä yhä lähemmäs — tästä edes
täytän vain kutsumustani — — mikään maallinen tunne tai aikomus ei enää
merkitse mitään. (Tarttuu Heleenan toiseen, vapaaseen käteen.) Ja sinä,
Heleena, sinä tarvitset vain Jumalan rakkautta, sillä vasta nyt sinun
suuri taistelusi alkaa. Mutta ristin juurella tahdon sinua vahvistaa
— se on velvollisuuteni — sitten kun sinulle sinne valaisevat tien
ne tulet, joita et vielä näe. (Päästää Heleenan käden. Heleenan pää
painuu alas, ja hän näyttää yhä enemmän herpaantuvan. Silmänräpäyksen
vaitiolo). Mene levolle, Heleena! Herra vahvistakoon ja auttakoon sinua!

_Miili_ (nyyhkytystään pidättäen, hiljaa). Tule — tule, Heleena, —
levolle — —! (Miiliin nojautuen Heleena alkaa hänen kanssaan hyvin
verkkaan liikkua sivuovea kohti).

_Liisu_ (seuraa heti, yhä pitäen Heleenaa kädestä. Laulaa hiljaa):

    »Ohi aikasi käy
    Kuten nukkuvan yö.
    Ei sen liikettä näy,
    Kun se voimasi syö.
    Vähän viivyttelet,
    Sävel raukes jo raikas,
    Yhä aikaelet,
    Ohi on sinun aikas!»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTTÖMÄT TULET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.