Noin suuri : Romaani

By Edna Ferber

The Project Gutenberg eBook of Noin suuri
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Noin suuri
        Romaani

Author: Edna Ferber

Translator: Elsa Soini

Release date: October 23, 2025 [eBook #77114]

Language: Finnish

Original publication: Holger Schildtin kustannusosaakeyhtiö, 1926

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOIN SUURI ***

language: Finnish




NOIN SUURI

Romaani


Kirj.

EDNA FERBER


Tekijättären luvalla suomentanut

Elsa Soini





Helsingissä,
Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö,
1926.




I.


Puhuttelunimi »Noin suuri» vainosi häntä kymmenvuotiaaksi saakka, ja
silloinkin piti hänen kynsin hampain taistella päästäkseen irti siitä.
Noin Suuresta, joka johtui hellästä ja lapsellisesta pilanteosta, se
oli vähitellen supistunut Noinsuureksi takertuen itsepintaisesti kiinni
tähän koulupoikaan, joka asui ja eleli sillä merkillisellä, lounaiseen
Chicagosta sijaitsevalla alueella, jota sen alkuaikoina nimitettiin
Uudeksi Hollanniksi ja sittemmin High Prairieksi. Kymmenvuotiaana hän
oli nyrkkiensä, hampaidensa, kuparihelaisten kenkiensä ja sisukkuutensa
avulla saavuttanut oikeuden omaan nimeensä Dirk DeJongiin. Silloin
tällöin tuo lempinimi tietenkin vielä putkahti esille, mutta
tukahdutettiin lyhyessä ja kiivaassa ottelussa. Hänen äitinsä, joka
nimen oli keksinytkin, oli suurin syntinen. Äidin langetessa hän ei
tietenkään voinut käyttää koulutanhuan taistelukeinoja, mutta sen
sijaan hän synkkeni ja vilkuili uhkaavasti kieltäytyen vastaamasta
äitinsä kysymyksiin, vaikkakin ääni, jolla äiti häntä nimitti
Noinsuureksi, olisi kyennyt sulattamaan millaisen kallion hyvänsä,
joskohta se ei pystynyt kymmenvuotiaan pojan pakanalliseen sydämeen.

Tämä lempinimi perustui erääseen sangen tavalliseen, typerään
kysymykseen, joka aina esitetään pienokaisille, ja johonka
nämä kiltisti vastaavat koko lapsuutensa ajan mitä suurimmalla
kärsivällisyydellä.

Selina DeJong saattoi joskus kulkiessaan toimekkaana keittiössään
pesusoikon äärestä leivinpöydän luokse ja lieden äärestä pöydän luokse
taikka ahertaessaan pelloilla tiheiden porkkana-, turnipsi-, pinaatti-
taikka punajuuririviensä parissa hetkiseksi pysähtyä, suoristaa
jäykistyneen selkänsä ja pyyhkäistä hikikarpalot nenältään taikka
otsaltaan sipaisemalla niitä hihallaan, ja silloin hänen suuret,
kauniit, tummat silmänsä aina kääntyivät tyhjällä perunasäkkikasalla
istuvaan lapsukaiseen, jonka mekko oli ommeltu samasta kankaasta
kuin säkitkin. Yhtäpäätä heittäytyi poika alas valtaistuimeltaan
kaivellakseen ja peuhatakseen vanhempiensa kauppapuutarhan muheassa,
mustassa mullassa. Selina DeJong ei ehtinyt uhrata paljonkaan aikaa
hellyydenosoituksiin. Työ kiljui aina hänen kintereillään. Edessäsi
seisoi siinä pellolla sinihameinen, kuihtunut ja multainen nainen.
Hänen silmiensä välissä väikkyi piiskana lakkaamatta läjähtelevän
kiireen varjo. Hänen runsas, tumma tukkansa oli väännetty tukevaan
solmuun, josta yhtä mittaa valahti esille pehmeitä suortuvia, mitkä
nainen hätäisellä pään keikauksella ja hihan sipaisulla yritti
työntää pois kasvoiltaan. Hänen kätensä olivat tavallisesti niin
paksut ja multaiset hänen tehdessään työtä, etteivät ne kelvanneet
hiusten hoitoon. Lapsi, jota hän katseli, oli noin parin vuoden
vanha, likainen, ahavoitunut ja täpötäynnä noita pahkuroita, puremia,
naarmuja ja mustelmia, jotka työn kammitsoiman maalaisemännän lapsille
kuuluvat. Ja kuitenkin tällä hetkellä, kun nainen katseli lastaan
siellä Illinoisin preeriain lämpimän, kostean kevään sydämessä taikka
maalaistalon kukkuraisessa keittiössä, väreili heidän välillään
ja heidän ympärillään outo hohde, joka valutti heihin ja heidän
ympäristöönsä salaperäistä, säteilevää kauneutta.

»Kuinka suuri on äidin kulta?» Selina kysäisi tällaisena hetkenä
koneellisesti. »Kuinka suuri on poju?»

Silloin veti poika tavallisesti silmänräpäykseksi paksut sormensa
pehmeästä, mustasta liejusta, hymyili kiltisti, vaikkakin hieman
ikävystyneesti, ja ojensi kätensä levälleen. Äitikin levitti sylinsä
laajaksi, laajaksi, ja sitten he lauloivat yhdessä pojan suu kaarevana,
punertavana ruusunteränä ja äidin hellyydestä ja naurusta väristen:
»No-o-o-in suuri!» Heidän äänensä kohosivat helähtäen venytetyssä
kaksoisääntiössä ja laskeutuivat äkkiä toisessa sanassa. Tällainen oli
heidän leikkinsä. Lapsi tottui niin tähän kysymykseen, että jos Selina
joskus hajamielisesti katsahti häneen työstään, niin poika ryhtyi
suorittamaan osaansa odottamatta kysymystä ja laulamaan »No-o-o-oin
suurtaan» yksiäänisesti kuin kiltisti läksyään lukien. Ja sitten hän
heitti päänsä kenoon ja nauroi voitonriemuisesti suu korallikaivona,
jolloin Selina juosta kipaisi hänen luokseen, työnsi hehkuvat kasvonsa
lapsen lämpimän kosteaan, multaiseen kaulaan ja oli syövinhän hänet.
»Noin suuri!»

Mutta eihän hän tietenkään ollut noin suuri. Itse asiassa hän
ei koskaan kasvanutkaan niin suureksi kuin äidin rakkauden ja
mielikuvituksen levitetyt käsivarret osoittivat. Olisihan toki
luullut, että Selina olisi ollut tyytyväinen silloin kuin poika
oli noussut siksi Dirk DeJongiksi, jonka nimi sojotti kohopainona
paksujen, kellertävien liinapaperien etusivulla, jotka upeina ja
raskaina ja kankeina edustivat kalliin amerikkalaisen teollisuushaaran
loistotuotteita; jonka vaatteet olivat Peter Peelin, tunnetun
englantilaisen räätälin tekemät; jonka roadster-auto oli varustettu
ranskalaisella korilla; jonka viinikellariin kätkeytyi uheaa,
italialaista vermuuttia ja espanjalaista sherryä; jolla oli
japanilainen palvelija, ja jonka elämä lyhyesti sanoen kelpasi onnen
suosiman Yhdysvaltojen kansalaisen esikuvaksi. Mutta Selina ei ollut
tyytyväinen. Hän ei ollut ainoastaan tyytymätön; hän suorastaan suri
ja tunsi syvästi syyllisyytensä, ikään kuin hän, Selina DeJong,
vihanneskauppias, olisi ensiksi autettuaan Dirkin menestyksen huipulle
sitten itse joutunut hänen menestyksensä uhriksi.

Selina DeJong oli ollessaan vielä Selina Peake asunut Chicagossa
isänsä luona. He olivat asuneet monessa muussakin kaupungissa,
kuten Denverissä melskeisellä kahdeksankymmenluvulla, New Yorkissa
Selinan ollessa kaksitoistavuotias ja lyhyen aikaa Milwaukeessakin.
Olipa heidän elämässään lyhyt sanfransiscolainenkin kausi, joka
aina väikkyi hieman epämääräisenä Selinan mielessä ja joka päättyi
niin äkkinäiseen lähtöön, että Selinakin aivan ällistyi, Selina,
joka oli tottunut kyselemättä alistumaan kaikenlaisiin nopeisiin
tuloihin ja päistikkaisiin lähtöihin. »Liikeasioita», virkkoi hänen
isänsä tavallisesti. »Peli on käynnissä.» Selina sai vasta isänsä
kuolinpäivänä tietää, kuinka kirjaimellisesti tuo »peli» sana sopi
hänen liikeyrityksiinsä. Simeon Peake, joka matkusteli ympäri maata
pikku tyttärensä seurassa, oli ammatiltansa, luonteenlaadultansa
ja taipumuksiltansa täysi peluri. Onnen hymyillessä he elivät
kuninkaallisesti, asuivat parhaimmissa hotelleissa, söivät omituisia,
muhkeita ruokalajeja, kävivät teattereissa ja ajoivat vuokra-ajureilla
(aina parivaljakoilla, sillä Simeon Peake kulki jalan, ellei hänellä
ollut varaa ajaa kahdella hevosella). Onnen ollessa nurja he asuivat
täysihoitoloissa, söivät täysihoitolaruokaa ja käyttivät pukuja,
jotka olivat ostetut lauhkeiden tuulten puhaltaessa. Tänä aikana
Selina nautti kaikenlaisten koulujen, hyvien, huonojen, yksityisten
ja yleisten koulujen opetusta hämmästyttävän säännöllisesti, jos
ottaa huomioon hänen kiertolaiselämänsä. Usein korkeapoviset rouvat
nähdessään tämän tummasilmäisen, vakavan lapsen istuvan yksinään
jossakin hotellin hallissa taikka täysihoitolan seurusteluhuoneessa
kumartuivat hänen puoleensa huolestuneina kysyen:

»Missä sinun äitisi on, tyttöseni?»

»Hän on kuollut», vastasi Selina kohteliaasti ja varmasti.

»Voi, pikku raukka!» Ja sitten äkkiä lämpimästi. »Etkö sinä haluaisi
tulla leikkimään minun tyttöseni kanssa? Hän leikkii niin mielellään
pienten tyttöjen kanssa. No?» Kysyvä »no» värähti oikein hellästi.

»Ei kiitoksia. Odotan isääni. Hän pettyisi suuresti, ellei hän löytäisi
minua täältä.»

Nämä hyvät rouvat tuhlasivat myötätuntoaan turhaan. Selinan elämä oli
oikein hauskaa. Lukuunottamatta kolmea vuotta, joiden muisteleminen
oli kuin siirtymistä jääkylmään pimeään huoneeseen lämpimästä,
kodikkaasta ympäristöstä, hän vietti vapaata, kiintoisaa, vaihtelevaa
elämää. Hän sai määrätä kaiken kuin aikuinen ikään. Hän valitsi
pukunsa. Hän komensi isäänsä. Hän ahmi kirjoja, joita hän tapasi
täysihoitoloiden seurusteluhuoneissa, hotelleissa taikka sellaisissa
yleisissä kirjastoissa, joissa hän ehti käydä. Hän oli joka päivä
tuntikaupalla yksinään. Useasti hänen isänsä peljäten hänen kärsivän
yksinäisyydestään kantoi hänelle sylillisen kirjoja, ja hän suorastaan
hekumoitsi niissä, sukellellen ja uiskennellen niiden joukossa kuin
herkkusuu, joka ei kykene päättämään, minkä ruokalajin hän ensiksi
valitsisi. Sillä tavalla hän oli viisitoistavuotiaana tutustunut
Byronin, Jane Austenin, Dickensin, Charlotte Brontën, ja Felicia
Hemansin teoksiin, ettemme puhuisi Mrs. E.D.E.N. Southworthista, Bertha
M. Claysta ja tuosta keittiövaltakunnan hyvästä haltijattaresta,
»Takkavalkean seuralaisesta», jonka sivuilla tehtaantytöt ja ruhtinaat
liittyivät toisiinsa yhtä välttämättömästi kuin sipulit paistiin. Nämä
viimeksimainitut kirjailijat johtuivat tietenkin Selinan elämäntavasta,
ja niitä lainailivat hänelle kaikki hyväsydämiset emännät,
siivoojattaret ja tarjoilijattaret, joita hän tapasi matkallaan
Kaliforniasta New Yorkiin.

Nuo kolme synkkää vuotta — yhdeksästä kahteentoista — hän vietti
kahden naimattoman tätinsä, neitien Sarah ja Abbie Peaken luona tuossa
hämärässä, siistissä Vermont Peake Housessa, mistä hänen isänsä,
perheen musta lammas, oli kerran poikana karannut. Vaimonsa kuoltua
oli Simeon Peake, tuntien äkkinäisen pistoksen omassatunnossaan ja
hetkellisen avuttomuuden mielessään, lähettänyt pikku tyttärensä
molempien sisartensa luokse, jotka ottivat hänet vastaan osoittaakseen
anteeksiantavaa ja kristillistä mielenlaatuaan. Nämä kaksi naista
olivat leikatut uskomattoman tarkasti Uuden Englannin klassillisen
ikäneito-kaavan mukaan. Siellä vallitsivat puolikäsineet, tuolien
irtopäälliset, raamattu, kylmä vierashuone, juhlallinen kissa, jolla
ei ollut poikasia, mainio järjestys, ja pikku-tytöt-eivät-saa-säännöt.
He tuoksuivat omenilta — kurttuisilta omenilta, joiden sydän on
mädäntynyt. Selina oli kerran löytänyt sellaisen omenan siivoamattoman
pulpettinsa nurkasta, haistanut sitä, tarkastanut sen kurttuista,
kuivettunutta, vaaleanpunaista kuorta ja rohkeasti puraissut sitä,
mutta heti sylkäissyt suustaan palasen hyvin epähienolla tavalla
purskuttaen. Sen sisusta oli ollut aivan musta ja mädäntynyt.

Hän oli kaiketi kertonut jotain tämänkaltaista isälleen muutamassa
tarkastamattomassa kirjeessä, koska tämä oli tuloaan ilmoittamatta
saapunut häntä hakemaan, jolloin Selina oli langennut elämänsä ainoaan
hysteeriseen kohtaukseen, joka ei toistunut koskaan myöhemmin.

Ja sitten hän oli kahdennestatoista ikävuodestaan yhdeksänteentoista
saakka onnellinen. He olivat saapuneet Chicagoon vuonna 1885, jolloin
Selina oli kuudentoista vuoden vanha. Sinne he jäivät. Selina kävi
neiti Fisterin Yksityisiä Tyttökoulua. Kun hänen isänsä vei hänet
ensi kerran kouluun, herätti hän, Simeon, vienojen tunteiden kuohun
fisteriläisessä povessa — hänen äänensä oli niin lempeä, hän oli niin
kohtelias, niin murheellisen näköinen, ja hänen hymynsä oli niin
viehättävä. Hän selitti ammattinsa pääasiallisesti olevan rahojen
sijoittamista, osakkeita ynnä muuta sellaista. Hän oli leski. Neiti
Fister myönteli ja huudahteli osaaottavaisesti.

Simeon Peake ei mitenkään muistuttanut nykyaikaista ammattipelaajaa.
Ei näkynyt vilahdustakaan leveälierisestä hatusta, suurista viiksistä,
välkkyvästä katseesta, ylen kiiltävistä kengistä ja värikkäästä
kaulaliinasta. Hän viljeli tosin erikoisen kirkasta timanttineulaa
paidanrinnuksessaan, ja hänen hattunsa oli hituisen kallellaan, mutta
nämä seikat kuuluivat siihen aikaan miehiseen muotiin ja olivat sangen
yleiset. Muuten hän oli lempeä, kiltti ja kenties hieman ujokin mies,
joka puhui harvoin ja silloinkin jonkinlaista Uuden Englannin murretta,
jonka hän, ollen kotoisin Vermontista, oli kylläkin sangen rehellisesti
omaksunut.

Chicago oli kuin luotu häntä varten. Se kuohui ja kukoisti. Jeff
Hankinsin samoin kuin Mike McDonaldinkin pelisaleissa, jotka olivat
täynnä punaisia plyyssihuonekaluja ja peilejä, ja jotka kummatkin
sijaitsivat Clark Streetin varrella, hän oli jokapäiväinen vieras.
Hänen pelionnensa vaihteli, mutta jollakin tavalla hän aina kuitenkin
huolehti fisteriläisistä koulumaksuista. Hänellä oli ihanteelliset
pookkerikasvot — kiltit, liikkumattomat, ilmeettömät. Kun onni
potkaisi, söivät he ateriansa Palmer Housessa tilaten päivälliseksi
kananpoikaa taikka peltopyytä ja paksua, maukasta keittoa sekä
omenahyvettä, joka oli tehnyt hotellin isännän kuuluisaksi. Tarjoilijat
häärivät innokkaina Simeon Peaken ympärillä, vaikkakin hän hyvin
harvoin heitä puhutteli eikä koskaan luonut heihin katsettakaan. Selina
oli onnellinen. Hän et tuntenut muita nuoria kuin ne tytöt, jotka hän
tapasi neiti Fisterin koulussa, ja miehiä — lukuunottamatta isäänsä
— hän tuskin tunsi senkään vertaa kuin joku nunna. Näidenhän onkin
pakko raamattuaan tutkiessaan tutustua sangen tarkasti miehen mielessä
myllertäviin oikkuihin ja intohimoihin. Ovathan Salomonin laulut jo
sinänsä omiaan avaamaan silmät näkemään sukupuolisia suhteita. Raamattu
ei kuitenkaan kuulunut Selinan huiskinhaiskiseen lukemistoon, eikä
Gideonitea silloin vielä esiintynyt hotellimaailmassa.

Hänen paras ystävättärensä oli Julie Hempel, August Hempelin,
clarkstreetiläisen teurastajan tytär. Nykyään sinä kenties, jos onni on
sinua seurannut, omistat joitakin Hempelin osakkeita ja syöt Hempelin
silavaa ja Hempelin kinkkua, joka on savustettu pähkinäpuutulella,
sillä Chicagossa on vuoden 1890:n lihanpakkausliikkeen ja 1885:n
teurastajan välillä vain viiden vuoden pikku taival.

Alinomainen yksinolo kehitti Selinan mielikuvitusta. Hän oli aina
»olevinaan» joku muu. Hän oli jonkinlainen hauska ja hyvinpuettu
yhdistelmä Dick Swivellerin markiisitarta ja Sarah Creweä. Jo lapsena
hän kykeni nauttimaan elämästä kahdessa eri muodossa, jolla lailla
tavallisesti vain luovat henget taitavat siitä nauttia. »Nyt teen
sitä. Nyt teen tätä», hän virkkoi itsekseen tehdessään jotain. Hän
esiintyi samalla kertaa sekä katselijana että näyttelijänä. Ehkäpä
se johtui myöskin hänen teatterikäynneistään. Ollessaan siinä iässä,
jolloin pikkutytöistä ei tavallisesti puhuta ja jolloin heitä ei
ainakaan nähdä, hän istui ylpeänä täysikasvuisten paikalla teatterissa
isänsä vieressä tummine, vakavine silmineen ja kiihtyneine kasvoineen,
jotka kalpeinakin loistivat intoa. Simeon Peake rakasti niin kuin
kaikki muutkin pelurit teatteria, koska hänellä itselläänkin oli tuo
näyttelijätaipumus, joka oli hänen ammattinsa tärkein menestymisen ehto.

Näin siis Selina istuessaan puoleksi piiloutuneena permantopaikallaan
nojatuolissaan värjötti kiihkosta odottaessaan esiripun nousua
Haverlyn laulajien hassunkurisen joukon esiintyessä. Hän samoin kuin
Simeonkin itki katsellessaan »Orpolapsia» Kitty Blanchardin ja McKee
Rankinin saapuessa Chicagoon Union Square-kiertueineen. Hän näki heidän
ihmeellisen uutuutensa, juutalaisen näytelmän, jonka nimi oli Posenin
Samuel, ja hän näki Fanny Davenportin Piquessa. Veipä Simeon hänet
katsomaan tuota sopimatonta ja ihastuttavaa uutta näytelmämuotoakin,
jota nimitettiin »Extravaganzaksi». Hänestä oli Erikoisiin ja
paljetteihin puettu muhkea olento, joka astui alas komeita portaita
pitkin, kaunein ilmiö, mitä hän koko elämässään oli nähnyt.

»Siitä juuri minä pidänkin näytelmissä ja kirjoissa, että niissä
saattaa tapahtua mitä hyvänsä. Aivan mitä hyvänsä! Et vain voi tietää,
mitä», Selina virkkoi muutamana tällaisena iltana.

»Aivan samoin kuin elämässäkin», Simeon Peake vakuutti hänelle. »Sinä
et voi aavistaakaan, mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua, jos vain
kiltisti odotat ja otat, vastaan kaiken, mitä tulee.»

Oli merkillistä, ettei Simeon Peake sanonut tätä totuutta sokeasti,
vaan aivan tahallisesti ja aiheellisesti. Hän oli omalla tavallaan
aikaansa nähden hyvin uudenaikainen isä. »Haluan, että sinä näkisit
kaiken», hän sanoi tyttärelleen. »Haluan, että sinä käsittäisit elämän,
koko jutun, olevan vain silkkaa seikkailua, hauskaa näytelmäkappaletta.
Sinun on vain opittava näyttelemään mukana ja sitäpaitsi yhtäaikaa
olemaan yleisönä.»

»Minkä jutun?»

»Koko elämän. Joka seikan. Kuta enemmän ihmisiä sinä näet ja kuta
enemmän hommaat ja kuta enemmän sinulle tapahtuu, sitä rikkaampi sinä
olet — vaikka kaikki tapahtumat eivät olisikaan miellyttäviä. Se on
elämisiä. Muista vain, sattukoonpa sitten pahaa tai hyvää, siitä vähät,
se on vain» — hän käytti huomaamattaan pelikieltä — »vain _va banque_,
tyttöseni.»

Mutta Selina ymmärsi kuitenkin hänen tarkoituksensa. »Tarkoitatko sinä,
että mikä hyvänsä on parempaa kuin Sarah tädin ja Abbie tädin elämä?»

»Niin — juuri niin. Maailmassa on vain kahdenlaisia oikeita ihmisiä.
Toiset heistä ovat vehnää ja toiset smaragdeja.»

»Fanny Davenport kuuluu smaragdeihin», sanoi Selina nopeasti hämmästyen
itsekin sanojaan.

»Aivan oikein.»

»Ja — Julie Hempelin isä — hänhän on vehnää.»

»Tuhat tulimmaista, Selie!» huudahti Simeon Peake. »Sinäpä olet terävä
penikka!»

Luettuaan teoksen »Ylpeys ja ennakkoluulo» Selina päätti ruveta
aikansa Jane Austeniksi. Hän muuttui hyvin salamyhkäiseksi ja menetti
kansalaistensa suosion Fisterin koulussa viittaillessaan hämärästi
»työhönsä», hymyillessään inhottavasti itsekseen ja heilutellessaan
jalkaansa haaveisiinsa vaipuneena, haaveisiin, joita tavallinen,
yksinkertainen mieli ei kyennyt käsittämään. Hänen ystävättärensä,
Julie Hempel, raivostui tietenkin tästä kaikesta ja julisti Selinalle,
että hänen oli valittava, tahtoiko hän paljastaa salaisuutensa
vai poistua hänen hempeliläissydämestään. Selina vannotti häntä
säilyttämään salaisuuden.

»No, sitten voin minä kertoa sinulle sen. Minä aion ruveta
kirjailijaksi.» Julie oli ilmeisesti pettynyt, vaikkakin sanoi
»Selina!» muka hyvinkin ihmeissään, mutta sitten hän jatkoi: »En vain
käsitä, miksi sinä olet ollut niin salamyhkäinen.»

»Etkö sinä todellakaan ymmärrä, Julie. Kirjailijainhan pitää tutkia
elämää, ja jos ihmiset tietävät, että heitä tarkastellaan, eivät he
käyttäydy luonnollisesti. Sinähän esimerkiksi eräänä päivänä kerroit
minulle tuosta nuoresta miehestä, joka isäsi kaupassa katseli sinua ja
sanoi —»

»Selina Peake, jos sinä uskallat käyttää sitä kirjassasi, niin en minä
ikinä enää puhu sinulle — — —»

»No, ehkäpä en sitten käytäkään sitä. Mutta ymmärräthän nyt, mitä minä
tarkoitin.»

Julie Hempel ja Selina Peake, kaksi neiti Fisterin koulun kypsää
hedelmää, olivat tällä hetkellä yhdeksäntoista vuoden vanhoja. Selina
oli viettänyt tämän syyskuisen aamupäivän Julien seurassa, ja pantuaan
hatun päähänsä lähteäkseen, painoi hän kädet korvilleen, ettei kuulisi
Julien houkuttelevaa illalliskutsua. Rouva Tebbittin täysihoitoon
tavanmukainen maanantaiateria (Peaken perheen tähti oli sillä hetkellä
matalalla) ei riittänyt selittämään Selinan kieltoa. Selina päästelikin
pieniä himokkaita huudahduksia Julien esittäessä laji lajilta
hempeliläistä illallisohjelmaa.

»Meillä on preeriakananpoikia — kolme kananpoikaa — jotka eräs
länsipuolella asuva farmari toi isälle. Äiti tarjoaa ne hyytelössä.
Sitten on muhennettuja sipuleita ja paistettuja tomaatteja sekä
jälkiruoaksi omenakakkua.»

Selina läpsäytti korkealla törröttävän hattunsa kuminauhan niskassa
sijaitsevan hiussykerönsä alle. Hän päästi viimeisen surkean
uikutuksen. »Maanantai-iltaisin tarjotaan rouva Tebbittin luona kylmää
lammaskaalia. Tänään on juuri maanantai.»

»Miksi sinä et sitten jää, tyhmyri?»

»Isä tulee kotiin kello kuusi, ja hän olisi pahoillaan, ellen minä
olisi saapuvilla.»

Pullea, vaalea, kiltti Julie luopui lempeistä houkutteluistansa ja pani
kovan kovaa vastaan voittaakseen Selinan tahdon.

»Hän lähtee pois luotasi heti illallisen jälkeen, ja sitten olet sinä
yksinäsi ainakin kahteentoista saakka.»

»Se ei minun ymmärtääkseni kuulu tähän», virkkoi Selina jäykästi.

Julien teräskovuus, joka ei ollut parasta lajia, suli heti ja valui
puroina pois. »Ei se kuulukaan, Selina kulta. Ajattelin vain, että sinä
tämän ainoan kerran voisit hyljätä hänet.»

»Ellen minä ole kotona, on hän pahoillaan. Ja tuo hirveä rouva Tebbitt
pyörittelee silmiään. Isä vihaa koko paikkaa.»

»Miksi te sitten asutte siellä? Minä en ole koskaan ymmärtänyt sitä. Te
olette asuneet siellä jo neljä kuukautta, ja minusta se on hirveä talo
ja likainen talo, ja portaissa on vahakangasta.»

»Isän liikeyrityksiä on sattumoisin vainonnut huono onni.»

Selinan puku todisti samaa. Se oli tosin muodikas ja sovitettu ja
pöyhitelty ja rimsutettu, ja hänen korkea, kapealierinen hattunsa
sulka-, kukka- ja nauhakoristeineen oli kotoisin New Yorkista, mutta
kummatkin oli ostettu viime keväänä, ja nyt oli jo syyskuu.

He olivat päivän kuluessa silmäilleet Godeyn muotilehden tämän kuun
numeroa. Sen kuvien ja Selinan ylläkuvatun puvun välinen erotus oli
yhtä suuri kuin tebbittiläisaterian ja Julien hahmotteleman illallisen
välinen. Tuntien joutuneensa alakynteen Julie suuteli Selinaa
hyvästiksi.

Selina käveli Hempelin talosta tätä lähellä, North Dearborn Avenuen
varrella sijaitsevaan Tebbittin täysihoitolaan. Päästyään toiseen
kerrokseen omaan huoneeseensa hän riisui hattunsa ja huusi isäänsä,
joka ei vielä ollut tullut kotiin. Hän oli tyytyväinen, sillä hän oli
peljännyt myöhästyvänsä. Hän katseli nyt hattuaan arvostelevasti päätti
purkaa pois haalistuneet kevätruusut, repikin pari kolme lankaa, mutta
huomasi silloin, että kangas oli vieläkin haalistuneempaa kuin ruusut,
ja että paljaalla pinnalla näkyi tumma kohta niin kuin seinässä, josta
on poistettu siinä kauan riippunut taulu. Niinpä hän hakikin neulan ja
rupesi harsimaan tuota kiusallista ruusua takaisin entiselle paikalleen.

Hän istui tuolin käsinojalla lähellä ikkunaa pistellen nopeasti ja
pehmeästi neulallaan, kunnes hän äkkiä höristi korviaan. Hän ei ollut
koskaan ennen kuullut tuollaista hidasta ja pahaenteistä ääntä — ääntä,
joka syntyy raskasta taakkaa kantavien miesten askelista. He kantoivat
suunnattoman varovasti taakkaansa, joka ei kuitenkaan enää voinut
loukkaantua. Selina ei ollut milloinkaan ennen kuullut sitä, mutta
hän tunsi sen heti omituisen, vuosisataisen ahdistuksen avulla, jota
nimitetään naisen vaistoksi. Lops-lops-lops ylös kapeita portaita ja
pitkin käytävää häntä kohden. Hän nousi neula kädessään. Hattu putosi
lattialle, hänen silmänsä suurenivat, jäykistyivät, ja hänen huulensa
avautuivat. Hän oli pelkkänä korvana, ja hän tiesi sen jo.

Hän tiesi sen jo, ennen kuin hän kuuli karkean miehenäänen sanovan:
»Nostakaa vähän korkeammalle tässä käänteessä. Varovasti —
va-arovasti!» — ja ennen kuin rouva Tebbittin kimakka huudahdus tunki
hänen korviinsa: »Te ette saa viedä sitä huoneeseen noin! Teidän ei
olisi pitänyt tuoda sitä tänne tuolla tavalla!»

Selinan henki pääsi taas kulkemaan, ja hän läähätti. Hän oli työntänyt
oven seljälleen ja hän näki pitkän, liikkumattoman kantamuksen, joka
osaksi oli kasvojen päälle huolimattomasti heitetyn päällystakin
peitossa. Tylppäkärkisten kenkien verhoamat jalat vaappuivat
yhtämittaa. Selina huomasi, että kengät olivat hyvästi kiillotetut, ja
hän muisti, kuinka huolellisesti hänen isänsä aina hoiti jalkineitaan.

Simeon Peake oli ammuttu kuoliaaksi Jeff Hankinsin pelisalissa
kello viisi iltapäivällä. Ivallinen kohtalo oli satuttanut häneen
luodin, joka ei ollut ensinkään häneen tarkoitettu, ja jonka onneton
suunta riippui vain naisellisesta epätarkkuudesta. Sen ampui muuan
noista suurdramaattisista naisista, jotka tarttuen piiskaan taikka
revolveriin, puolustaakseen ennemmin myöhään kuin ei milloinkaan
kunniaansa, vilkastuttivat Chicagon ikävää 80-lukua puuhillaan, ja
se oli tähdätty erääseen tunnettuun sanomalehdentoimittajaan, jota
tavallisesti nimitettiin (muissa sanomalehdissä) _bon vivantiksi_.
Mainittu nainen aikoi nyt lyijyn avulla todistaa, että hän olikin ollut
lähempänä tuon nimityksen loppu- kuin alkupuolta.

Tästä kaiketi johtuikin, että asia painettiin villaisella hyvin
tarkasti. Toimittajan oma lehti — joka oli Chicagon huomattavin —
mainitsi tuskin ensinkään koko tapausta ja tahallisesti painoi väärin
uhrin nimen. Nainen luuli päässeensä päämääräänsä, tähtäsi paremmin
toisen luotinsa ja vapautui sen kautta inhimillisen oikeuden tuomiosta.

Simeon Peake jätti tyttärelleen Selinalle perinnöksi kaksi kirkasta,
sinivalkoista timanttia — (hän oli kaikkien pelurien tavalla ihastunut
sellaisiin) sekä neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria puhtaana
rahana. Kukaan ei käsittänyt, kuinka hänen oli onnistunut säästää
tällainen summa. Kirjekuori, jossa rahat olivat, oli ilmeisesti
aikaisemmin sisältänyt enemmänkin. Se oli ollut sinetöity ja sittemmin
murrettu. Kuoreen oli Simeon Peaken naisellisella, hienolla käsialalla
kirjoitettu: »Pikku tyttöselleni Selina Peakelle, jos minulle jotakin
tapahtuisi.» Se oli päivätty seitsemän vuotta sitten. Kukaan ei koskaan
saanut tietää, kuinka suuri alkuperäinen määrä oli ollut. Jäännöksen
olemassaolo todisti jo sinänsä miltei sankarillista itsekuria, sillä
Simeon Peaken kaltaisen miehen mielestä raha — kaikenlainen raha,
niin suuri kuin pienikin — merkitsi vain virikettä hänen pelihimonsa
liekkeihin.

Selinalla ei ollut nyt muuta valitsemisen varaa kuin joko itse ansaita
oma elantonsa taikka palata Vermontiin ja muuttua mehuttomaksi ja
kuivettuneeksi, mätäsydämiseksi omenaksi, tätiänsä Sarahin ja Abbien
kaltaiseksi. Hän ei epäröinyt.

»Mutta mitä työtä?» Julie Hempel kysyi. »Mitä sinä luulet voivasi
tehdä?» Naiset — toisin sanoen Selina Peaken kaltaiset olennot — eivät
tehneet työtä.

»Minä — minä voin opettaa.»

»Mitä?»

»Sitä, mitä olen oppinut neiti Fisterin koulussa.»

Julien ilme kavalsi hänen punninneen neiti Fisterin ja havainneen hänet
köykäiseksi. »Keitä?» jatkoi hän selvittääkseen ilmettään.

»Lapsia. Kaikenlaisten ihmisten lapsia. Taikka oppikouluissa.»

»Sinun pitää ensiksi tehdä jotain muuta — käydä seminaarissa
taikka opettaa maalaiskouluissa, ennen kuin pääset oppikouluihin.
Opettajattaret ovat tavallisesti hyvin vanhoja — kahdenkymmenenviiden
taikka kolmenkymmenen vuoden ikäisiä — taikka vieläkin vanhempia!»
virkkoi Julie kykenemättä yhdeksäntoistavuotiaitten tavalla
kuvittelemaankaan mitään kolmeakymmentä vanhempaa.

Selina oli ilmeisesti tavattoman masentunut, koska Julie uskalsi
esiintyä hyökkääjänä. Selina ei tiennyt, millaista teräksistä lujuutta
Julien seurustelu hänen kanssaan jo sinänsä osoitti. Rouva Hempel oli
nimenomaan kieltänyt häntä tapaamasta tuon kevytmielisen ammattipeluri
vainajan tytärtä ja oli kirjoittanut neiti Fisterillekin kirjeen, missä
hän ilmaisi mielipiteensä sellaisesta koulusta, joka ottamalla vastaan
kaikenlaisia huonosti valittuja aineksia asetti oppilaansa alttiiksi
tartunnalle.

Selina torjui yhä pontevammin Julien hyökkäykset. »Siinä tapauksessa
minä menen juuri johonkin maalaiskansakouluun. Minä osaan hyvästi
laskentoa, kuten tiedät.» Julie todellakin tiesi sen, koska Selina oli
koko kouluajan ratkaissut kaikki hänenkin tehtävänsä. »Maalaiskouluissa
ei kai olekaan muuta kuin laskentoa ja kielioppia ja maantietoa.»

»Sinä! Sinäkö rupeaisit kansakoulunopettajaksi!»

Julie tuijotti Selinaan.

Hän näki edessään aivan erehdyttävän suloiset kasvot ja pienen,
hienomuotoisen pään. Poskipäät olivat sangen pystyt — tai kenties ne
vain näyttivät sellaisilta tummien, pehmeiden silmien kimallellessa
niin syvällä kuopissaan. Posket eivät kaartuneetkaan pehmeäksi
suippoleuaksi, kuten olisi odottanut, vaan painoivat kasvojen alaosaan
harvinaisen voimakkaan leiman. Tuon leuan teräskovat, hienot ja selvät
piirteet osoittivat hänen kuuluvan esitaistelija-naisten joukkoon.
Julie, joka ei ollut tottunut luokittelemaan ihmisiä, ei ymmärtänyt sen
merkitystä. Selinan tukka oli paksu, pitkä ja kaunis, ja se kiertyi
sievästi muodin vaalimiin solmuihin, väänteisiin ja käänteisiin. Hänen
sieraimien kohdalta hieman puristunut nenänsä oli erikoisen siro, ja
hänen nauraessaan muodostui sen kapealle harjalle hienoja, viehättäviä,
miltei vallattomia ryppyjä. Häntä pidettiin tavallisesti sangen
jokapäiväisenä pikku olentona — eikä hän kuitenkaan ollut ensinkään
tavallinen. Hänen silmänsä herättivät joka tapauksessa huomiota ja
painuivat muistiin. Ihmiset, joiden kanssa hän keskusteli, jäivät usein
katsomaan niihin syvästi, ja Selina joutui hämilleen huomatessaan,
etteivät he kuunnelleet hänen puhettaan. Tuo silmien samettinen pehmeys
himmensikin kasvojen alaosan lujuutta. Silloinkin kuin kymmenen vuotta
oli parhaansa mukaan häntä kuluttanut, ja Julie oli nähnyt, mitenkä
hän joustavasti astui ulos vihannesrattailta Prairie Avenuella — tuo
päivettynyt, ahavoitunut, työn runtelema nainen, jonka runsas tukka oli
kiedottu kireäksi, pitkän, harmaan neulan tukemaksi solmuksi, jonka
leveä pumpulihame oli täynnä vaununpyörien pirskottamia tahroja, jonka
kapeissa jaloissa oli miehen vanhat saappaat ja päässä hassunkurinen,
vanha miehen hattu, jonka käsivarsilla törrötti maissintähkiä,
porkkanoita, retiisejä ja punajuurikimppuja, nainen, jonka hampaat
olivat huonot ja rinnat litteät, ja jonka laajassa hameessa pullotti
suuri tasku — silloinkin Julie oli katsahtaessaan häneen tuntenut hänen
silmänsä. Ja hän oli silkkisine hameineen ja komeine silkkipuseroineen
ja sulkahattuneen syöksynyt tuon vaimon luokse huutaen: »Oi, Selina!
Kultaseni! Kultaseni!» — nyyhkien kauhusta ja säälistä — »Kultaseni!»
Ja sitten hän oli sulkenut Selinan porkkanoineen, punajuurineen,
maisseineen ja retiiseineen syliinsä, niin että kaikki vihannekset
olivat singonneet heidän ympärilleen Julie Hempel Arnoldin suuren,
Prairie Avenuen varrella sijaitsevan kivitalon eteen. Mutta silloinpa
juuri Selina taputtikin lohduttaen Julien silkkistä olkapäätä toistaen
toistamistaan: »No, no! Kaikkihan on hyvin, Julie. Kaikkihan on hyvin.
Älä itke. Miksi sinä itket? No, no... älähän nyt... Kaikkihan on hyvin.»




II.


Selina oli onnellinen saadessaan paikan High Prairien hollantilaisessa
koulussa kymmenen mailin päässä Chicagosta. Kolmekymmentä dollaria
kuukaudessa! Hän oli asuva Klaas Poolin, erään vihannesviljelijän
luona. Tämän kaiken oli August Hempel aikaansaanut; taikka oikeastaan
Julie, joka oli isäänsä hätyyttänyt. August Hempel, Clark Streetin
entinen teurastaja, joka nykyään oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha,
tunsi joka-ainoan farmarin ja karjanviljelijän monien monituisten
mailien laajuudelta sekä sitäpaitsi vielä satoja muitakin siellä täällä
Cook Countyssä ja Illinoisin valtiossa asuvia.

Hän saattoi varsin helposti hankkia Selina Peakelle paikan. High
Prairien kansakoulussa oli tähän saakka aina ollut miesopettaja, mutta
täksi vuodeksi valittu opettaja oli edullisemman paikan tarjoutuessa
peruuttanut hakemuksensa ennen lukukauden alkua. Tämä tapahtui
syyskuussa, ja High Prairien koulu ei alkanut toimintaansa ennenkuin
marraskuun alussa, koska tässä kauppafarmien maassa jokainen kuusi
vuotta täyttänyt tyttö ja poika raatoi pelloilla koko alkusyksyn.

Selina arveli, että hän oltuaan kaksi vuotta maalla voisi jo toivoa
kaupunkipaikkaakin, ja August Hempel luuli voivansa järjestää
senkin asian tarvittaessa. Selinan mielestä tuo viisas, punoittava
lihakauppias oli kerrassaan merkillinen mies. Ja merkillinen hän olikin.

Neljänkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä hän omin neuvoin perusti
kuuluisan Hempel Packing Companyn. Viisikymmenvuotiaana hän vallitsi
koko alaa, ja Hempelin haaraliikkeitä oli Kansas Cityssä, Omahassa
ja Denverissä. Kuusikymmenvuotiaana näkyi Hempelin nimi maalattuna
pakkaushuoneiden, tehtaiden ja säilykevajojen seinillä kaikkialla
Honolulusta Portlandiin saakka. Siinä saattoi lukea m.m. seuraavaa:

»Älä puhu silavasta: Puhu Hempelistä.»

Hempelin tuotteet sisälsivät uskomattoman monta lajia, sianlihasta
ananasiin ja ihrasta viinirypälemehuun saakka. Hempel ei surrut
oikeusjuttuja enempää kuin sinä suret sallitun vauhtinopeuden
ylittämisestä johtuvaa haastetta poliisikamariin. Hänen luonnettaan
valaisee toiselta puolelta myöskin se seikka, että farmarit, jotka
olivat tunteneet nelikymmenvuotiaan lihakauppiaan, nimittivät vielä
tätä kuusikymmenvuotiasta miljonääriäkin Augiksi. Kuusikymmentäviisi
vuotta vanhana hän ryhtyi opettelemaan golfia ja voitti vävypoikansa
Michael Arnoldin tässä pelissä. Hän oli tuollainen mahtava, vanha
merirosvo, joka purjehti Amerikan 90-luvun vaarallisilla kaupallisilla
merillä, ennen kuin komiteat, tutkijalautakunnat ja tunkeileva senaatti
ryhtyivät pesemään liikemaailman mustaa rosvolippua valkoiseksi.

Selina valmistui tehtäväänsä ikäänsä ja kokemattomuuteensa nähden
odottamattoman käytännöllisesti. Hän myi toisen sinivalkoisista
timanteistaan ja säilytti toisen. Hän sijoitti perimänsä
neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria koskemattomina pankkiin.
Hän osti paksut, käytännölliset kengät, kaksi pukua: ruskean, jonka
hän itse ompeli ja varusti valkoisella kauluksella ja valkoisilla
hihansuilla (hihansuut aikoi hän peittää mustilla irtohihoilla
työskennellessään), sekä viininpunaisen, kasmirkankaisen juhlapuvun,
jonka houkutusta hän ei voinut vastustaa, vaikka hän pitikin sitä
mielettömänä.

Hän koetti innokkaasti edeltäkäsin tutkia tätä seutua, jota
aikaisemmin nimitettiin Uudeksi Hollanniksi. Kaikki sen asukkaat
olivat kauppapuutarhureita ja yhtä hollantilaisia kuin Alankomaat,
joista he taikka heidän isänsä olivat saapuneet. Hän kuuli
puhuttavan puukengistä, joita käytettiin kesteillä preeriapelloilla,
punanaamaisesta, ahertavasta Cornelius van der Biltistä, joka eli
rauhallista elämäänsä tietämättä mitään ylhäisestä kaimastaan
New Yorkissa, tanakoista, hitaista, ahkerista farmareista, jotka
asuivat matalissa, moni-ikkunaisissa, heidän pohjois-hollantilaisten
muistojensa mallin mukaan rakennetuissa taloissaan. Monet heistä olivat
kotoisin Schoorlin kaupungista taikka sen ympäristöstä ja toiset
Amsterdamin ulkopuolella leviäviltä tasangoilta. Selina muisteli
Washington Irvingin herttaista tarinaa ja kuvitteli, että High
Prairie oli hänen Sleepy Hollowinsa kaltainen, omituinen siirtokunta.
Karannut, opettaja oli tietenkin ollut toinen Ichabod Crane ja
farmari, jonka luona hänen piti asua, jonkinlainen nykyaikainen
Mynheer van Tassel piippuineen, kotkotuksineen ja kaikkineen. Hän ja
Julie lukivat uudelleen tuon kertomuksen muutamana iltapäivänä, kun
Julien oli onnistunut irtaantua äitinsä valvonnasta. Loppujen lopuksi
Selina kuvitellessaan muhkeita, kultaisia maissipeltoja, mureita
rinkilöitä, herkullisia villisorsia, savustettuja paistiviipaleita,
pumpkinpiirakoita, maalaistansseja ja omenaposkisia maalaistyttöjä
suorastaan sääli Julie parkaa, jonka piti jäädä Chicagon ikävään
arkipäiväisyyteen.

Lokakuun viimeisellä viikolla tapaamme hänet matkalla High Prairiehen
istumassa Klaas Poolin vieressä parihevosten vetämissä vankkureissa,
joilla Pool kuljetti puutarhatuotteitaan Chicagon torille. Selina
istui korkealla istuimella hänen rinnallaan kuin vallaton pikku
peukaloinen syvämietteisen holsteinilaisen rinnalla. Ja niin he
keikkuivat eteenpäin loppumatonta Halstedin tietä pitkin myöhäisen
lokakuunillan hämärtyessä. Chicagoa ympäröivä tasanko ei ollut silloin
vielä muuttunut Pennellin piirustusten kaltaiseksi, kuonaröykkiöistä,
savupiipuista ja sulatusuuneista luoduksi hirvittäväksi ja puhuvaksi
kuvaelmaksi. Silloin se vielä leveni loppumattomiin laskevan syksyisen
auringon viimeisissä säteissä, joiden eteen järven sumu rupesi
kiipeilemään himmentäen ne kuin harson alla kimmeltävän kullan.
Peninkulmittain kuulsivat kaalipellot kirpeän viheriöinä multaa vasten.
Peninkulmittain punoittivat toiset taas kuin luumunvärinen, hehkuva
viini mustine suonineen. Näiden keskellä hohtivat maissikeot kuin
päivänsä teistä sidotut lyhteet, ja taivaanrannan metsätilkkujen tammet
ja vaahterat heloittivat viimeisissä pronssi- ja purppuraväreissään.
Selina näki kaiken tämän kauneudenjanoisilla silmillään, ja hän puristi
ristiin mustiin pumpulikäsineisiin verhotut kätensä.

»Oi, herra Pool!» hän huudahteli. »Herra Pool! Kuinka kaunista täällä
onkaan!»

Klaas Pool ohjaili hevospariaan lokaisella Halstedin tiellä ja katseli
suoraan eteensä johonkin toisen hevosen korvien välissä sijaitsevaan
kohtaan. Hänen aivonsa eivät olleet tottuneet toimimaan nopeasti, eikä
hänen ruumiinsa koneisto myöskään ollut tottunut nopeasti vastaamaan
aivojen käskyihin. Hänen silmänsä kiilsivät posliininsinisinä hänen
punaisten, pyöreiden, jäykän, kultaisen parransängen peittämien
kasvojensa keskeltä. Hänen pyöreä pallopäänsä sijaitsi niin tukevasti
hänen leveiden hartiainsa välissä, että katsoja kauhistuneena odotti
naksahdusta, kun hän rupesi sitä hitaasti kääntämään. Hän kiersi
päätään Selinaa kohden, mutta kiinnitti katseensa yhä edelleenkin
hevosen korvien välissä olevaan kohtaan. Ilmeisesti liikkuivat pää ja
silmät aivan eri voimien vaikutuksesta. Kun kasvot olivat kääntyneet
miltei suoraan Selinaan päin, rupesi hän vähitellen hitaasti siirtämään
silmiäänkin, kunnes ne osuivat Selinan hienoihin kasvoihin, jotka
säteilivät ihastusta näkemänsä johdosta. Tämä oli kiihtynyt tuntiessaan
astuvansa aivan uuteen seikkailuun, samoin kuin hän oli ollut kiihtynyt
odotellessaan väliverhon kiusallisen hidasta nousua katsellessaan
jotain näytelmää isänsä kanssa. Hän oli purevan lokakuun kylmyyden
takia verhoutunut lämpimästi huiviin ja puuhkaan, ja paksu huopa
peitti hänen polvensa ja vartalonsa. Hänen puhtaan, hienon ihonsa
kermankalpeus oli vaihtunut uudeksi punerrukseksi, ja hänen silmänsä
olivat suuret, tummat ja kirkkaat. Näiden säteilevien, suloisten
tytönkasvojen rinnalla näyttivät Klaas Poolin raskaat piirteet aivan
eri savesta muovailluilta. Hänen haaleansiniset silmänsä eivät
käsittäneet mitään.

»Kaunista?» hän toisti ällistyneenä. »Mikä on kaunista?» Selinan
hennot käsivarret pujahtivat esille vaatemytystä ja levittäytyivät
kauaksi, ikään kuin yrittäen syleillä tuota maisemaa, johon laskeva
aurinko valutti tälle järviseudulle ominaista ruusun- ja kullan- ja
sumunkimalteista hohdettaan.

»Kaikki! Nuo — nuo kaalit.»

Klaas Poolin tuijottavaan katseeseen syttyi hitaan hitaasti huvitettu
kimallus. Tuo kimallus levisi miltei huomaamattomasti hänen leveille
sieraimilleen, avasi hänen paksut huulensa, täräytti hänen mahtavia
olkapäitään ja kutitti hänen pyöreää mahaansa, kunnes koko Klaas Pool
silmistä vyötäisiin saakka vapisi ja hytkyi hitaasta, juhlallisesta ja
raskaasta hollantilaisesta naurusta.

»Ovatko kaalit kauniita?» hänen pyöreät koiransilmänsä tuijottivat
tyttöön huvitettuina. »Ovatko kaalit kauniita?» Hänen äänetön naurunsa
kohosi yhä, kunnes se puhkesi kuuluville kurkunkorahduksina. Ilmeisesti
ei Klaas Poolin nauru kerran heränneenä hevillä enää lauhtunutkaan.
»Kaalit — —», hänen henkensä salpautui, mutta puuskahti taas uuteen
hohotukseen. Sitten hän rupesi jälleen kääntymään hevostensa ja tien
puoleen, samalla tavalla kuin hän aikoinaan oli siirtänyt huomionsa
pois niistä, nimittäin kiertämällä ensiksi päänsä ja sitten vasta
silmänsä, niin että Selinan mielestä hänen oikea naurava silmäkulmansa
ja hänen punainen poskensa parransänkineen näyttivät uskomattoman
veijarimaisilta.

Selinakin nauroi koettaen kuitenkin inttää häntä vastaan. »Ovathan
ne!» hän vakuutti. »Ne ovat kauniita. Aivan kuin jadea ja burgundin
viiniä. Tai niin kuin — niitä ne nyt olivatkaan — kuin krysopraasia
ja porfyyriä. Kaikki nuo kaali-, maissi- ja punajuuripellot ovat kuin
persialaisten mattojen riekaleita.»

Tämä puhe ei suinkaan sopinut uudelle opettajattarelle, joka ajoi
hollantilaisen farmarin parivankkureissa lokaista tietä pitkin matkalla
High Prairiehen. Mutta muistakaamme, että Selina oli lukenut Byronia
seitsentoistavuotiaana.

Klaas Poolilla ei ollut aavistustakaan krysopraasista, porfyyristä
eikä Byronista, eikä suoraan sanoen jadesta tai burgundistakaan, mutta
sen sijaan hän tunsi kaalit, sekä viheriät että punaiset kaalit. Hän
tunsi kaalit siemenistä hapankaaliin saakka ja hän tunsi ja viljeli
erilaisia muunnoksia voimakkaasta Litteästä Hollantilaisesta varhaiseen
Wakefieldiin saakka. Hänen päähänsä ei koskaan ollut juolahtanutkaan,
että ne olisivat olleet kauniita, että ne muistuttaisivat persialaisia
mattoja taikka jaloja kivilajeja. Sehän olikin aivan luonnollista.
Kuinka saattaisikaan kaalinpää taikka edes multainen, raatava
hollantilainen farmari olla missään suhteessa krysopraasin, jaden,
burgundin taikka persialaisten mattojen kaltaiseen hölynpölyyn!

Hevoset hölkyttivät eteenpäin raskaalla maantiellä. Silloin tällöin
hytkäytti Selinan vieressä sojottavaa olentoa vieläkin jokin ajatus.
Ja Selina saattoi kuulla kellertävän sängen keskeltä katkonaisia
äännähdyksiä. »Kaalit! Ovatko kaalit — —» Mutta hän ei loukkaantunut.
Mikään ei voinut häiritä häntä tänään. Sillä huolimatta äskeisestä
murhenäytelmästä, yhdeksästätoista vuodestaan, yksinäisyydestään ja
pelottavasta tulostaan uuteen kotiinsa vierasten joukkoon hän tunsi
jonkinlaista lämmintä jännityksen hurmaa, kiihtymystä — seikkailun
odotusta! Sitä juuri. »Koko elämä on vain suurta seikkailua», oli
Simeon Peake sanonut. Selina värisi uteliaisuudesta. Hän teki
parhaillaan jotain mullistavaa ja rohkeata, jotain, jota koko Vermont
ja sen (onneksi) etäiset Peaket olisivat syvästi kauhistuneet. Hän
oli hyvästi varustautunut. Hänellä oli nuoruutta, uteliaisuutta,
teräksenvahva ruumis, ruskea työpuku ja viininpunainen juhlapuku,
neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria sekä iloinen,
seikkailunjanoinen henki, joka ei koskaan suvainnut laueta, vaikkakin
se joskus johti hänet erämaihin, joista hänen oli palattava tuskitellen
entisiä jälkiään myöten takaisin. Hänen silmissään olivat punaiset ja
viheriät kaalinpäät ikuisesti vain jadea ja burgundia, krysopraasia ja
porfyyriä. Elämän aseet eivät pystyneet tällaiseen naiseen.

Niin Selina nytkin täristessään ja keikahdellessaan eteenpäin
epätasaisella tiellä luuli olevansa onnellinen, vaikkakin häntä
hieman pelotti. Hän käänsi katseensa tasaiselta preerialta vieressään
istuvaan hiljaiseen olentoon. Selina oli vilkas ja häilähtelevän
iloinen, ja miehen luoksepääsemättömyys häiritsi häntä epämääräisesti.
Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet vähääkään tylyt, väikkyipä
hänen silmäkulmissaan ja hänen suunsa tienoilla usein pieniä hymyn
häilähdyksiäkin.

Klaas Pool oli koulun johtokunnan puheenjohtaja ja Selinan piti asua
hänen luonaan. Olikohan hän ollut tyhmä puhuessaan tuolla tavalla
kaaleista? Selina suoristihen siististi ja yritti näyttää täsmälliseltä
opettajattarelta, mutta muistutti pikemminkin valkoista orvokkia.

»Hm», hän rykäisi. »Teillähän on kolme lasta, herra Pool? Ovatko he
kaikki minun oppilaitani?»

Klaas Pool pohti kauan tätä kysymystä, niin hartaasti, että pieni ryppy
piirtyi hänen sileälle otsalleen. Esittämällä tällaisen kysymyksen
kääntääkseen keskustelun arvokkaammalle ladulle oli Selina ilmeisesti
luonut jonkun vaikean pulman isäntänsä ratkaistavaksi. Hän yritti
liikuttaa päätään kahteen suuntaan yhtä aikaa ja aikaansai sen kautta
jonkinlaisen pyörivän liikkeen. Selina näki ihmeekseen hänen yrittävän
ilmaista kieltävää ja myöntävää vastausta samalla liikkeellä.

»Tarkoitatteko te, ettei teillä ole — tai etteivät he ole — tai — —?»

»Minulla on kolme lasta. Kaikki eivät ole teidän oppilaitanne.» Hänen
vastauksensa paino oli ikään kuin lopullinen ja järkkymätön.

»Hyvänen aika! Miksi? Ketkä heistä eivät ole?»

Tämä hyökkäys oli kohtalokas, ja se tukahdutti lopullisesti keskustelun
idun, joka oli ollut pujahtamaisillaan miehen huulilta. He hölkkyivät
eteenpäin ainakin kolme mailia virkkamatta sanaakaan. Selina päätti
mielessään, ettei hän missään nimessä vain saisi nauraa, ja sitten
hän tietysti heti rupesi nauramaan voimatta hillitä iloista pikku
tirskahdusta, joka lennähti kuin linnunsiipien suhina raikkaaseen,
syksyiseen auringonlaskuun. Ja äkkiä liittyi tähän ääneen hidas,
vyöryvä sointi, joka pulputti ja kohoili kuin kiehuvan vesikattilan
sohina. Näin nauroivat he molemmat yhdessä, tuo arka nuori tyttö,
joka yritti olla niin säädyllinen, ja tuo tylsähkö, mielikuvitukseton
farmari, jonka huumorintajua hänen vieressään vaununistuimella linnun
tapaan kyyköttävä, vilkas, suurisilmäinen, hento olento oli kutittanut.

Selina tunsi äkkiä olevansa iloinen ja onnellinen. Sanokaapa nyt sitten
minulle, ketkä heistä tulevat oppilaikseni, ja ketkä eivät.»

»Geertje käy koulua. Jozina käy koulua. Roelf on työssä farmilla.»

»Kuinka vanha Roelf on?» Selina muuttui taas opettajatarmaiseksi.

»Roelf on kaksitoistavuotias.»

»Kaksitoista! Eikä enää käy koulua! Miksi hän ei käy?» »Roelf on
työssä.»

»Eikö Roelf pidä koulusta?»

»Pitää.»

»Eikö teistäkin hänen olisi käytävä koulua?»

»Varmasti.»

Päästyään alkuun Selina ei enää voinut perääntyä. »Eikö vaimonne anna
Roelfin enää käydä koulua?»

»Maartjeko? Varmasti.»

Selina kokosi voimansa ja iski suoraan asiaan: »No, miksi, Herran
nimessä, hän sitten ei käy koulua?»

Klaas Poolin haalean siniset silmät olivat kiinnitetyt hevosen korvien
välissä olevaan paikkaan. Hänen kasvonsa olivat, vakavat, rauhalliset
ja kärsivälliset.

»Roelf on työssä farmilla.»

Selina oli voitettu, hän perääntyi.

Hänen ajatuksensa ahertelivat Roelfissa. Olikohan hän salakähmäinen,
kiemurteleva nulikka, tuollainen toinen Smike? Geertje ja Jozina!
Geertje on tietenkin Gertrude ja Jozina Josephine. Entä Maartje — hm
— luultavasti Martha. Joka tapauksessa tämä oli kiintoisaa. Tämä oli
ihmeellistä! Mikä onni, ettei hän ollut mennyt Vermontiin ja muuttunut
kuivaneeksi omenaksi!

Hämärä tiheni. Sumu tuli leijaillen järveltä tasangolle ja hulmahti
kuin helmihohtoinen huntu hallanpaneman maan ja lehdettömien puiden
ylitse. Se vangitsi viimeisen valon taivaalta ja heijasti sen
opaalinvärisenä, ihmeellisenä hohteena peltoihin, puihin, multaan,
tytön vieressä nuokkuvaan mieheen ja tytön omiin kasvoihin. Selina
avasi nähdessään kauniin näyn taas huulensa, mutta muisti sitten
jotain ja sulki ne jälleen. Hän oli oppinut ensimmäisen läksynsä High
Prairiessä.




III.


Yllämainittu Klaas Pool asui tyypillisessä high-prairieläisessä
talossa. He olivat hämärissä ajaneet monien sellaisten ohitse. Nämä
sitkeät hollantilais-amerikkalaiset olivat rakentaneet asuntonsa
Illinoisissa aivan niiden mataloiden talojen mallin mukaan, jotka
kyykkivät Amsterdamia, Haarlemia ja Rotterdamia kiertävillä
tasangoilla. Leikattu puurivi reunusti jäykkänä tienviertä. Kun he
kääntyivät pihalle, pisti Selinan silmiin lasin kimallus. Talon
lukemattomat ikkunaruudut olivat nenäliinan kokoiset, eikä Selina
koskaan ennen ollut nähnyt niin kirkkaita ruutuja. Hän ei silloin
vielä tiennyt, että ihmisten yhteiskunnallinen asema mitattiin High
Prairiessä ikkunaruutujen tahrattomuuden mukaan. Piha ja asuinrakennus
olivat geometrisen tarkat aivan kuin leikkikalustoon kuuluvassa
leikkitalossa. Siistin vaikutelman pilasi kuitenkin kuivuunuora, jolla
riippui kokoelma mitä sekasotkuisinta pesua — haalistuneita overalleja,
paitoja, sukkia, sekä huolellisesti paikattuja miesten alushousuja,
jotka nyt hullunkurisesti pullistelivat ja heiluivat tuulessa.
Myöhemmin Selina huomasi, että tuollainen alusvaatereunuste muodosti
ehdottomasti farmarin vaimon jokapäiväisen pihakoristuksen.

Hän tirkisteli taloa korkean pyörän takaa odottaen, että Pool auttaisi
hänet alas, mutta mies ei ilmeisesti ajatellutkaan mitään sellaista.
Hypättyään maahan tämä rupesi heittelemään tyhjiä koppia ja laatikoita
ulos vankkureitten takaosasta. Silloin Selina kokosi huivinsa ja
päällysvaatteensa ja kiipesi alas pyörää pitkin pysähtyen sitten
paikalleen katsomaan seutua hyvin pienenä tässä suuressa maailmassa.
Klaas oli avannut tallin oven ja palasi nyt sekä läimäytti toista
hevosta lautasille, jolloin vaunupari tottelevaisesti lähti liikkeelle
tallia kohden. Hän tarttui sitten Selinan pieneen, täpötäyteen
laukkuun, ja tyttö itse otti korinsa. Piha oli jo aivan pimeä. Kun
Klaas Pool avasi keittiön oven, toivotti heidät tervetulleiksi keittiön
lieden avoin, punainen kita.

Arinan ääressä seisoi muuan nainen haarukka kädessään. Keittiö oli
puhdas, mutta samalla sotkuinen niin kuin sellaiset paikat aina ovat,
joissa tehdään ankaraa työtä. Ilmassa tuntui miellyttävä ruoan käry.
Selina nuuski sitä ahneesti. Vaimo käänsi kasvonsa häneen päin, ja
Selina ällistyi.

Tämähän on varmaankin joku vieras — vanha eukko — ehkäpä Klaasin äiti.
Mutta silloin virkkoi mies: »Maartje, tämä on uusi opettaja.» Selina
ojensi kätensä ja tunsi omassaan tuon toisen naisen karkean, kovan,
känsäisen kouran. Selinan kämmen oli kuin silkkiä havupuun rinnalla.
Maartje hymyili näyttäen rikkinäiset, tummuneet hampaansa. Hän
pyyhkäisi ohuen hiuskiehkuran korkealta otsaltaan ja hypisteli hieman
hämmentyneenä puhtaan, sinisen pumpulihameensa kaulusta.

»Hauska tutustua», Maartje sanoi kankeasti. »Tervetuloa.» Sitten
hän lisäsi Poolin kompuroitua ulos pihalle paiskaten oven kiinni
perässään: »Pool olisi saanut luoda teidät sisälle pääovesta. Riisukaa
päällysvaatteenne.» Selina rupesi käärimään yltään verhoaan —
kaulaliinaa, huivia, takkia, kunnes hän seisoi hentona ja sopimattoman
hienona pikku olentona keskellä keittiötä. Ruskea puku oli hyvin piukka
ja hyvin pöyheä turnyyreineen ja reunuksineen. »Hyväinen aika, kuinka
nuori te olette!» huudahti Maartje. Hän lähestyi kuin vedettynä ja
rupesi tunnustelemaan Selinan pukukangasta, ja silloin näki Selina,
että hänkin oli nuori. Huonot hampaat, ohennut tukka, huolimaton puku,
sekainen keittiö, rasittunut ilme — kaikki häipyi ja jäljelle jäi vain
selvä tytön kuva.

»Totta tosiaan, hän ei voi olla kahtakymmentäkahdeksaa vanhempi!»
Selina ajatteli kauhistuen. »Luulenpa, totta vieköön, ettei hän ole
kahtakymmentäkahdeksaa vanhempi.»

Hän oli vilahdukselta nähnyt kaksi saparoniskaa viereisen huoneen
ovella, ja Maartje vei hänet nyt tähän huoneeseen. Emäntä oli
ilmeisesti pahoillaan sen johdosta, ettei opettaja ollut muodollisesti
astunut hänen taloonsa vierashuoneen kautta. Selina seurasi
Maartje Poolia etuhuoneeseen, jonka uuninnurkassa kikatteli kaksi
keltatukkaista pikkutyttöä. He olivat tietenkin Geertje ja Jozina.
Selina kääntyi hymyillen heidän puoleensa. »Kumpi on Geertje?» hän
kysyi. »Ja kumpi Jozina?» Mutta silloin kikatus muuttui todelliseksi
tyrskyksi, ja tyttöset pakenivat pakahtumaisillaan pyöreän, mustan
uunin taakse. Tuossa kiiltävässä, pikimustassa kummituksessa ei
ollut tulta, vaikkakin ilta oli kylmä. Uunin yläpuolella kohosi yhtä
kiiltäväksi hangattu piippu, joka kulki pitkin huoneen pituutta ja
hävisi katossa olevaan, omituisen näköiseen ristikkoon. Selina loi
nopean katseen huoneeseen. Ikkunalla oli muutamia kestäviä kasveja
ruukuissaan viheriällä puujalustalla: kukattomia geraniumeja,
kaktus paksuine, silavaviipaleita muistuttavine lehtineen sekä
lopuksi muuan Jaakopin tikapuiksi nimitetty kasvi, joka kiemurteli
lukinseitinhienolla ristikolla. Viheriäksimaalatun, puisen telineen
karkea selkä oli käännetty huoneeseen päin ja kukkaset käänsivät
sokeasti päänsä ikkunan mustaa neliötä kohden. Siellä oli myöskin
karttuunipäällystäinen sohva, kolme keinutuolia sekä seinällä muutamia
karkeasti piirrettyjä kuvia joistakin uskomattoman jäykkäkasvoisista
hollantilaisista esi-isistä. Kaikki oli niin siistiä, kankeata ja
sulotonta. Mutta Selina oli viettänyt niin monta vuotta täysihoitolain
rumissa saleissa, ettei tämä häntä loukannut.

Maartje oli sytyttänyt pienen lasikupuisen lampun, jonka lasi kiilsi
yhtä kirkkaasti kuin ikkunaruudutkin. Jyrkät, matottomat portaat
johtivat vierashuoneesta yläkertaan, ja Maartje Pool vei koko
ajan puhuen Selinan hänen makuuhuoneeseensa. Selina oli myöhemmin
huomaava, että tuollainen farmarin vaimo, joka seuran puutteessa
miltei kadottaa puhelahjansa, aina laukeaa todelliseen puhetulvaan
tilaisuuden tarjoutuessa. He muodostivat oikean pikku kulkueen.
Ensimmäisenä kulki rouva Pool lamppuineen, sitten Selina laukkuineen
ja viimeisinä, lops, lops, Jozina ja Geertje, joiden raskaat,
naulapohjaiset kengät kolisivat hirveästi puuportailla, vaikkakin he
koettivat hiipiä varpaillaan, ettei heidän äitinsä kuulisi heidän
tuloaan. Heidät oli ilmeisesti ennakolta määrätty näkymättömiin,
ja kulkue liikkui ylöspäin Maartjen puheen säestämänä. »Te jäätte
alakertaan, kuulitteko. Sanoinhan minä teille, että teidän pitää jäädä
alakertaan!» Hänen äänessään väreili varoittava, jopa uhkaavakin sävy.
Saparoniskat pysähtyivätkin aina hetkeksi, mutta lähtivät sitten taas
kolisemaan edelleen teevadin muotoiset silmät välkkyen pelokkuutta ja
pahankurisuutta.

Ylhäällä oli ahdas, pimeä, ummehtunut, matoton käytävä, jonka päästä
avautui ovi Selinalle määrättyyn huoneeseen. Kylmyyden tunkiessa luihin
ja ytimiin Selina tuijotti sen kolmeen merkkiesineeseen. Vuode, mahtava
ja aika kaunis, pähkinäpuinen mausoleumi, kohosi synkkänä miltei
kattoon saakka. Oljilla ja maissiakanoilla täytetty patja ei oikein
soveltunut tämän rakennuksen arvokkaaseen tyyliin, mutta onneksi oli
rouva Pool sitäpaitsi levittänyt sen päälle huolellisesti ommellun
höyhenpeitteen, joten Selina nukkui pehmeästi ja lämpimästi koko
kylmän talven ajan. Toisella seinämällä oli matala arkku, jonka ruskea
väri näytti miltei mustalta, ja jonka etusivu oli täynnä omituisia
leikkauksia. Selina kumartui sitä tarkastelemaan ja virkkoi toisen
kerran sinä päivänä: »Kuinka kaunista!» kääntyen kuitenkin samassa
nopeasti Maartje Poolin puoleen peljäten hänenkin rupeavan nauramaan
Klaas Poolin tavoin. Mutta rouva Poolin kasvoilta heijastuikin hänen
oma ihastuksensa. Hän astui lähemmäksi Selinaa ja kumartui hänen
viereensä katselemaan arkkua pidellen lamppua, niin että sen keltainen
valo lankesi leikatun puun kiemuroihin. Tummuneella etusormellaan
hän osoitti kannen rohkeita koukerolta. »Katsokaa! Ne muodostavat
kirjaimia.»

Selina silmäili sitä tarkemmin. »Totta tosiaan! Tämähän on S!»

Maartje laskeutui polvilleen arkun eteen. »S: hän se juuri onkin. Se
tarkoittaa Sophiaa. Tämä on hollantilainen morsiusarkku. Ja tämä on
K. ja tämä D. Ne merkitsevät: Sophia Kroon De Vries. Se on ainakin
kaksisataa vuotta vanha. Äitini antoi sen minulle mennessäni naimisiin,
ja hänen äitinsä antoi sen hänelle hänen mennessään naimisiin, ja hänen
äitinsä antoi sen hänelle taas hänen mennessään naimisiin, ja hänen — —»

»Aivan niin!» huudahti Selina tarkoituksettomasti vain hillitäkseen
virtaa. »Mitähän se sisältää? Sisältääkö se mitään? Siinä pitäisi
oikeastaan olla morsiuspuku, vanhuuttaan kellahtava morsiuspuku.»

»Niin onkin!» kiljahti Maartje Pool hypähtäen niin varomattomasti, että
lamppu keikahti.

»Eihän!» Kyykistyvät naiset katsoivat suurin silmin toisiinsa
hymyillen, kuin koulutytöt. Saparoniskatkin olivat rohkaistuneet ja
taapertaneet lähemmäksi tirkistellen toisten olkapäiden ylitse arkkuun.

»No — katsokaa nyt.» Maartje Pool työnsi lampun Selinan käteen, kohotti
arkun kantta, pujahdutti kätensä sen syvyyteen kahisevien, vanhojen
sanomalehtien joukkoon ja veti hehkuvin kasvoin esille hollantilaisen,
runsaslaskoksisen silkkihameen, vanhuuttaan kellahtavan myssyn,
jonka koruommelten jäykistämät siivet törröttivät leveinä molemmin
puolin, sekä puukenkäparin, joka oli punaiseksi maalattu Vollendamin
kalastajaveneiden mallin mukaan ja kannasta varpaanpäähän saakka täynnä
hienoja ja monimutkaisia leikkauksia.

»Voi!» huudahti Selina. Hän tunsi olevansa pieni tyttönen, joka oli
löytöretkellä rikkaan ullakon aarteistossa jonakin sadepäivänä. Hän
risti kätensä. »Saanko joskus koettaa noita?»

Maartje Pool taittoi nopeasti kokoon vaatteet loukkaantuneen ja
kauhistuneen näköisenä. »Kuka uskaltaisi käyttää morsiuspukua ennen
omia häitään! Se olisi paha enne.» Mutta sitten hän lisäsi nähdessään
Selinan hyväillen silittävän hameen jäykkiä, silkkisiä laskoksia:
»Jahka te menette naimisiin jonkun High Prairien hollantilaisen
kanssa, saatte pukeutua siihen.» Ja kummatkin purskahtivat nauramaan
ajatellessaan näin hassunkurista mahdollisuutta.

Selinan mielestä tämä opettajahomma alkoi oikein hauskasti, ja hänen
isäänsä olisi varmaankin huvittanut — samassa hän muisti. Hän nousi
väristen. Kohottaessaan kätensä irrottaakseen hattunsa hän äkkiä
tunsikin olevansa väsynyt, viluinen ja vieras tässä talossa, jonka
maalaisemäntä, uteliaat tyttöset ja kookas, punanaamainen mies
myöskin olivat niin vieraat. Hänen mieleensä valahti vuolas kaipuun
aalto — hän kaipasi isäänsä, heidän iloisia pikku päivällisiään,
teatterikäyntejään, hänen humoristisia filosoofisia saivartelujaan,
Chicagon katuja ja rumia chicagolaisia taloja, Julieta ja neiti
Fisterin koulua, kaikkea ja kaikkia, joihin hän oli tottunut, jotka
hän tunsi ja joita hän juuri sen tähden rakasti. Tuntuivatpa Abbie ja
Sarah tätikin oikein hauskoilta täältä kylmästä maalaistalosta käsin,
joka äkkiä oli muuttunut hänen kodikseen. Hän säikähtyi tuntiessaan
itkun lähestyvän, alkoi räpyttää silmiään, kääntyi syrjään ja äkkäsi
hämärässä huoneen kolmannen nähtävyyden — sinimustan pellisilinterin,
joka muistutti uunia eikä kuitenkaan ollut mikään uuni. Se oli
huolellisesti kiillotettu, samoin kuin vierashuoneenkin katossa oleva
torvi, ja muodosti ilmeisesti jättiläiskukan tuon varren päähän.

»Mikä tuo on?» kysyi Selina osoittaen sitä.

Maartje asetti lampun pienelle pesupöydälle aikoen poistua huoneesta ja
hymyili ylpeästi: »Silinteri.»

»Silinteri?»

»Se lämmittää teidän huoneenne.» Selina koski siihen — se oli jääkylmä.
»Silloin kuin uunissa on tulta», rouva Pool lisäsi kiireesti. Selinan
mieleen välähti muisto tuosta kauheasta torvesta, joka kuljettuaan
uuninpiipun tavallisen matkan huoneessa tunkeutui pyöreän reiän
kautta katon lävitse ja sitten äkkiä täällä paisui merkilliseksi ja
kaameaksi kukkaseksi, joka muistutti jonkinlaista mustaa kaulapahkaa.
Selina saikin pian kokea, että sen suoma lämpö oli kuin kaunista
satua. Vaikka vierashuoneen uunissa räiskyi mitä iloisin valkea, ei
sen hehku tarttunut sittenkään silinteriin. Se pysyi yhtä kylmänä
kuin vastenmielisen, vaikkakin tulisen ihailijan hakkailema tyttö.
Tämä silinteri vaikutti sangen syvästi kaikkiin Selinan tottumuksiin,
ennen kaikkea yölliseen lukemiseen ja aamuisiin pyyhkeisiin.
Selinan tottumuksiin oli nimittäin kuulunut jokapäiväinen kylpy jo
näinä aikoina, jolloin ihmiset pitivät jokapäiväistä kylpyä outona
liioitteluna taikka parhaimmassa tapauksessa teeskentelynä. Kertoisin
kovin mielelläni hänen jatkaneen entisiä elintapojaan vielä Poolinkin
talossa, mutta aamukylpy tällaisessa Illinoisin maalaistalossa ei olisi
suinkaan ollut mitään liioittelua, se olisi ollut sulaa mielettömyyttä,
vaikkakin hänen käytettävänään olisi ollut kattilallinen kuumaa vettä
kello puoli seitsemän aamulla, mikä totta tosiaan oli mahdotonta.
Selina oli kiitollinen satunnaisesta höyryävästä pesuvadista joskus
iltaisin ja kiireisestä kappalepesusta silinterin tarunomaisen lämmön
ääressä.

»Maartje!» karjui ääni alakerrasta — nälkäisen miehen ääni — ja ylös
tunkeutui heikkoa palaneen käryä. Sitten kuului kolinaa ja jyminää
kapeissa portaissa.

»Jestas!» kiljahti Maartje säikähtyneenä kohottaen kätensä. Hän katosi
temmaten mukaansa molemmat saparoniskatkin paetessaan. Portaista kuului
yhä kolinaa ja Maartjen komentavaa ääntä. Kolina läheni käytävää pitkin
hänen oveaan kohden, ja kun Selina kääntyi katsomaan, kuka tuli, näki
hän jonkinlaisen kääpiön seisovan oviaukossa. Alhaalla näkyivät väärät
sääret, ylhäällä Selinan pieni, pullottava matkalaukku ja keskellä
leveät, ahavoituneet kasvot harmahtavine partoineen ja kiillottomine
silmineen.

»Jakob Hoogendunk», ilmoitti kääpiö lyhyesti tirkistellen häneen
korkealla keikkuvan matkalaukun takaa.

Selina nauroi kuullessaan nimen. »Tosiaanko! Astukaa huoneeseen. Tässä
on sopiva paikka. Seinän viereen. Eikö niin, herra — herra Hoogendunk?»

Jakob Hoogendunk murisi kompuroiden huoneen poikki matka-arkun
pelottavasti heilahtaessa joka askeleella. Hän päästi sen vihdoin
kolahtaen maahan, pyyhkäisi nenäänsä kädenseljällään — mikä merkitsi
suoritettua työtä — ja tarkasti matka-arkkua, ikään kuin hän olisi
itse sen laatinut. »Kiitos, herra Hoogendunk», virkkoi Selina ojentaen
kätensä. »Minä olen Selina Peake. Kuinka» — hän ei voinut vastustaa
kiusausta — »kuinka te olette hyljännyt Ripin?»

Tuo oli niin Selinan kaltaista. Hän näki tässäkin harmaantuneessa,
lialta ja lannalta hajahtavassa, reumaattisessa renkipahasessa noiden
parrakkaiden, salaperäisten veijarien jälkeläisen, jotka Rip Van
Winkle oli kohdannut eräänä kohtalokkaana päivänä Kaatskillein luona.
Nimikin huvitti häntä — tuo koomillisen ruma nimi. Hän naurahti siis
kevyesti ojentaessaan kätensä, mutta mies ei loukkaantunut, hänhän
tiesi, että ihmiset tavallisesti nauravat esiteltäessä. Niinpä hänkin
nauroi nolona ja samalla luontevana katsellen tarjottua pikku kättä.
Hän tarkasti sitä vähän aikaa uteliaasti, sitten hän pyyhkäisi
kummallakin kädellään housujaan ja lopuksi kuitenkin pudisti päätään.
»Ka, minun kämmeneni ovat aivan sontaiset, kun en ole ehtinyt niitä
pestä vielä», ja kompuroi ulos jättäen Selinan tuijottamaan avuttomasti
omaan ojennettuun käteensä. Miehen askeleet tömisivät portaissa kuin
jäätyneellä tiellä ratsastavan joukon kavioitten kopina.

Jäätyään yksinään Selina avasi arkkunsa ja otti esille kaksi
valokuvaa, joista toinen esitti lempeän näköistä miestä, jonka hattu
oli hieman kallellaan, ja toinen naista, joka olisi saattanut olla
kaksikymmenviisivuotias Selina — ilman hänen päättäväistä leukaansa.
Etsiessään sopivaa paikkaa näille nahkakehyksisille aarteilleen
hän hetkiseksi ajatteli kylmän silinterin päällystää — ja loppujen
lopuksi todellakin asetti ne sinne paremman paikan puutteessa. Tästä
korkeasta asemastaan ne sitten seurasivat hänen hommiaan kohteliaan
kiinnostuneina. Ehkäpä Jacob Hoogendunk joskus suvaitsisi naulata
hänelle jonkun seinähyllyn, jolle sekä hänen pieni kirjavarastonsa että
valokuvansa sopisivat. Hän nautti tuosta pikku kiihtymyksestä, joka
aina jännittää matka-arkkuaan purkavan naisen mieltä. Hänen arkkunsa
yllä leijaili, vaikkakin hän oli sen lukinnut tänä samana päivänä,
jonkinlainen yllätyksen aavistus, joka aina takertuu sellaisiin
tuttuihin esineisiin, jotka äkkiä siirretään vieraaseen ympäristöön.
Hän otti esille sievän pinkan lämpimiä, villaisia alusvaatteita sekä
tukevat kenkänsä ja ravisti suoriksi viininpunaisen kashmirhameensa
rypistyneet laskokset. Nythän, jos milloinkaan, hänen olisi pitänyt
katua sen ostamista — mutta hän ei katunut. Ei kukaan, hän tuumi
levitellessään sitä vuoteelle, joka omisti tällaisen viininpunaisen
kashmirpuvun, voinut lopullisesti lannistua.

Hänen viininpunainen, vuoteelle levitetty kashmirpukunsa, silinteriltä
katselevat valokuvansa, nauloissa, pumpuliverhon takana sievästi
riippuvat vaatteensa ja suljetun arkun kannella törröttävä kirjarivi
antoivat tälle huoneelle kaiken kaikkiaan miltei kodikkaan leiman.

Alakerrasta kohosi paistamisen sihinä. Selina peseytyi vadissa olevassa
kylmässä vedessä ja suori tukkansa kiertäen sen uudeksi sykeröksi
pesupöydän yläpuolella riippuvan, himmeän kuvastimen edessä. Hän solmi
uudelleen vakavan kauluksensa valkoiset nauhat ja suoristi ruskean
pukunsa kalvosimet. Tiheä nappirivi kiinnitti piukan liivin kurkusta
vyötäisiin saakka. Hänen sievä, kapea päänsä kohosi tältä epämukavalta
jalustalta niin sirosti ja arvokkaasti, että koko tuo jäykkä puku
näytti sen johdosta kauniilta. Hame pöyhisteli ja pullisteli takanapäin
ja muodosti eteen laskoksia. Tämä aika oli ylenpalttisen laajuuden ja
samalla ylenpalttisen piukkuuden aikaa, ja puvut olivat kukkuroillaan
reunuksia, nyörejä, luita ja kangistimia sekä kaikenlaatuisia
kömpelöitä tyhjänpäiväisyyksiä, mutta siitä huolimatta kohosi Selinan
vartalo sirona, hentona ja notkeana tämän kangaspaljouden keskeltä
todistaen hengen voittoa aineesta.

Hän puhalsi nyt lampun sammuksiin ja laskeutui jyrkkiä, puisia
portaita pitkin pimeään arkihuoneeseen. Keittiön ovi oli suljettu.
Selina koetti haistelemalla arvata, mitä saataisiin illalliseksi —
silavaa ilmeisesti. Hän oli pian huomaava, että illalliseksi oli aina
silavaa. Talven kuluessa hän rupesi vähitellen suorastaan kammoamaan
tätä sikamaista järjestelmää, sillä hän muisti jossakin lukeneensa
ruoan painavan leimansa ihmisen kasvoihin — rasvaisen ravinnon tekevän
ulkomuodonkin rasvaiseksi. Hän tarkasteli joskus piirteitään himmeässä
kuvastimessa — tylpistyikö hänen suloinen, valkea pikku nenänsä?
pälyilivätkö hänen syvät, tummat silmänsä? turposivatko hänen lujat,
suloiset huulensa? Kuvastin haihdutti hänen pelkonsa.

Hän seisoi hetkisen pimeydessä epäröiden, sitten hän avasi keittiön
oven. Häntä vastaan lehahti höyrypilvi, mistä pilkisti esille pyöreitä,
sinisiä silmiä, karheita ääniä, paistuvan rasvan, sekä tallin, mullan
ja vasta kuivumasta tuotujen villaisten vaatteiden lemua. Samassa
aukeni keittiön ulko-ovikin ja huoneeseen tölmähti kylmää ilmaa,
joka löi sinertävän höyryn kiertävään liikkeeseen. Keittiöön astui
käsivarrellaan aika pino uunipuita tumma, kaunis poika, joka katsoi
Selinaan kantamuksensa ylitse. Selina tuijotti takaisin, ja sillä
hetkellä virisi kaksitoistavuotiaan pojan ja yhdeksäntoistavuotiaan
tytön välille ystävyyden sähkövirta.

»Roelf», ajatteli Selina astuen vaistomaisesti askeleen häntä kohden.

»Joudutappa puut tänne!» ärähti Maartje uunin luota, poika heitti
sylyyksensä laatikkoon ja harjasi hihaansa ja takkinsa etumusta
koneellisesti, yhä katsellen Selinaa. Hän oli nähtävästi puulaatikon
kyllästymättömän kidan orja.

Klaas Pool istui jo pöydän ääressä ja koputti veitsellään puuhun.
»Istukaa! Istukaa, opettaja.» Selina epäröi katsoen Maartjeen.
Maartje kannatti toisella kädellään paistinpannua ilmassa työntäen
toisella uutta palikkaa avosuiseen uuniin. Saparoniskat istahtivat
punaruutuisella liinalla ja puuvartisilla veitsillä ja haarukoilla
katetun pöydän ääreen. Jakob Hoogendunk, joka oli pärskinyt, puhissut
ja loiskinut nurkassaan pesuvadin luona, minkä sisältämä vesimäärä
ei ohut missään suhteessa sen synnyttämään ääneen, istuutui myöskin
heidän pariinsa, ja Roelfkin heitti lakkinsa naulaan. Selina ja Maartje
vain jäivät seisomaan. »Painakaa puuta! Painakaa puuta!» Klaas Pool
virkkoi taas leveästi ja jatkoi sitten nauraa hörötellen: »Kuinka
kaalinne voivat?» Jakob Hoogendunk hihitti myöskin ja saparoniskatkin
kikattivat. Maartjekin veti suunsa kankeaan hymyyn lieden luona. Klaas
ei nähtävästi ollut kätkenyt pilansa kynttilää vakan alle. Ainoastaan
Roelf poika pysyi vakavana. Selina itse tuntiessaan punan nousevan
poskilleen hymähti hieman hermostuneesti ja istahti nopeasti.

Maartje Pool paiskasi nyt pöydälle suuren kulhon, joka oli täynnä
rasvassa paistetuita perunoita, sekä vadillisen silavaa. Leipä oli
leikattu paksuiksi viipaleiksi ja kahvi oli uunissa paahdettua,
jauhettua ruista, jota nautittiin sitten ilman sokeria ja kermaa.
Tällaista ruokaa oli runsaasti, ja se muutti rouva Tebbittin
maanantai-illalliset Selinan muistossa jumalten aterioiksi. Selinan
ihanat haaveet kananpaisteista, villisorsista, mureista rinkilöistä
ja pumpkinpaistoksista haihtuivat ikiajoiksi. Hän oli ollut hyvin
nälkäinen, mutta nyt hän puhuen, nyökkäillen, hymyillen leikkasi
ruokansa miltei olemattoman pieniin palasiin, mitkä hän nielaisi miltei
purematta, ja halveksi omaa nirsouttaan. Hän istui siinä pienenä ja
hentona keltaisessa lampunvalossa syöden kiltisti yksinkertaista
ruokaansa ja kiinnittäen pehmeän, tumman katseensa vuorotellen vaimoon,
joka käveli lakkaamatta edestakaisin lieden ja pöydän väliä, synkkään,
kauniiseen poikaan, jonka kädet olivat niin punaiset ja naarmuiset
ja silmät niin synkät, molempiin pyöreäsilmäisiin, punaposkisiin
pikkutyttöihin, kookkaaseen, punoittavaan, paksuhuuliseen mieheen,
joka söi niin äänekkäästi, sekä ahneesti maiskuttelevaan Jakob
Hoogendunkiin...

»Nähtävästi», hän tuumi, »kuvitelmat eivät oikein pidä paikkaansa...
Tämä on vihannesfarmi, mutta he eivät syö vihanneksia. Mistähän se
johtuu?... Miksiköhän tuo vaimo sallii ulkomuotonsa noin ränsistyä?
Eihän se ole välttämätöntä maallakaan. Miksi hän on puristanut tukkansa
tuollaiseksi mytyksi ja laiminlyönyt hipiänsä? Ja miksi tuo muodoton,
kamala puku? Hän ei oikeastaan ole ensinkään ruma. Kummallakin poskella
on punainen läiskä, ja silmät ovat niin siniset. Hän muistuttaa hieman
noita naisia hollantilaisissa tauluissa, joita isä vei minut katsomaan
— missä? — missä kumman paikassa? — niin, New Yorkissa monta vuotta
sitten. Siellä oli nainen, joka seisoi keittiössään, jonkinlaisessa
pimeässä huone pahaisessa, jonka hyllyillä oli messinkiastioita ja
ikkunassa pieniä ruutuja. Mutta sen naisen kasvot olivat rauhalliset,
ja tämän ovat niin jännittyneet. Miksi hän onkaan tuon näköinen,
katkera, rasittunut, vanha?... Poika on tavallaan ulkomaalaisen
näköinen — kuin italialainen. Merkillistä... He puhuvat melkein samalla
tavalla kuin meidän saksalaiset naapurimme Milwaukeessa. He vääntävät
lauseet niin kummallisesti. He kai kääntävät ne sananmukaisesti
hollannista.»...

Jakob Hoogendunk puhui. Lopetettuaan ateriansa miehet jäivät istumaan
paikoilleen piippujaan imeksien. Maartje siivosi illallisastioita,
ja Geertje ja Jozina olivat auttavinaan häntä. Jos he koulussakin
kikattavat tuolla tavalla, mietti Selina, niin hän varmasti vähitellen
tulee hulluksi ja tarttuen heidän palmikkoihinsa kolistaa heidän
päitään vastakkain.

»Voimakas pohja», sanoi Hoogendunk, »muuten saat puisia juurikasveja.
Sen näin torilla perjantaina. Meidän on pysyttävä reiluissa
vihanneksissa eikä ryhdyttävä kaikenlaisiin uusiin hullutuksiin.
Selleriä! Mitä selleri on? Se ei ole juurikasvi, eikä se ole myöskään
heinää. Ajattele esimerkiksi Voorhiesiä. Hän käytti sataviisikymmentä
puutaa soodanitraattia puhumattakaan tavallisesta tekolannoituksesta,
ja mitä hän sai siitä? Pieniä, puisevia raukkoja. Voimakas pohjamaa —
se on tärkein juttu.»

Selina oli kiinnostunut. Hän oli aina luullut, että vihannekset
kasvavat itsestään. Ensiksi työnnetään jotakin multaan — siemeniä
taikka taimia t.m.s. — ja sitten putkahtavat esille kaikki nuo
perunat, kaalit, sipulit, porkkanat ja punajuuret. Mutta mitä
oli sitten soodanitraatti? Kuuluikohan se jollakin tavalla rouva
Tebbittin tarjoamaan kaalimuhennokseen? Hän ei ollut koskaan kuullut
puhuttavankaan siitä. Entä mitä oli tekolannoitus sitten? Hän kumartui
eteenpäin.

»Mitä on tekolannoitus?»

Klaas Pool ja Jakob Hoogendunk katsoivat häneen, ja hän katsoi
heihin kauniilla, älykkäillä, innostuneilla silmillään. Sitten Pool
työnsi taaksepäin tuolinsa, nosti paikaltaan liesirenkaan, sylkäisi
kekäleisiin, tyrkkäsi renkaan takaisin ja vyörytti silmänsä Jakob
Hoogendunkiin päin, joka puolestaan taas vyörytti hitaan katseensa
Klaas Poolia kohden. Sitten kummatkin kääntyivät katsomaan tuota
uskaliasta naista, joka tuolla tavalla sekaantui miesten keskusteluun.

Pool otti piipun suustaan, puhalsi ohuen renkaan ja pyyhkäisi suutaan
kätensä seljällä. »Tekolannoitus on — tekolannoitusta.»

Jakob Hoogendunk nyökkäsi juhlallisen vahvistuksensa.

»Mitä se sisältää?» tiukkasi Selina.

Pool heilutti suurta, punaista kättään, ikään kuin karkottaakseen
tuon häiritsevän itikan ja sitten hän katsoi Maartjeen. Mutta Maartje
kolisteli työnsä kimpussa, ja Geertje ja Jozina olivat syventyneet
omaan leikkiinsä lieden takana. Roelf istui pöydän ääressä lukien
toinen kapea, työn ahavoittama käsi levällään pöytäliinalla. Selina
huomasi, tietämättä mitään huomanneensa, että sormet olivat pitkät
ja hennot ja murtuneet kynnet ohuet ja hienot. »Mutta mitä se sitten
sisältää?» hän kysyi vielä kerran, ja keittiön ilma kävi painostavaksi.
Molemmat miehet rypistivät otsiaan, Maartje kääntyi puolittain
pesusoikkonsa luota, tyttöset tirkistivät lieden takaa, ja Roelf
kohotti katseensa kirjastaan. Koirakin, joka oli maannut torkkuen
uunin edessä, pisti äkkiä kielensä ulos ja vilkutti silmäänsä. Selina
vain ystävällisenä odotti vastausta. Hän ei voinut tietää, etteivät
High Prairien naiset noin vain töksähdä keskelle miesten tärkeää
keskustelua. Miehet katsoivat häneen vastaamatta, ja hän rupesi
nolostumaan. Roelf poika nousi vihdoin, meni keittiön nurkassa olevan
hyllyn luokse, otti sieltä suuren, viheriäkantisen kirjan ja työnsi sen
Selinan käteen. Kirja haisi hirveästi, ja sen kannet olivat likaiset.
Sivut olivat täynnä ruskeita sormenjälkiä. Roelf osoitti erästä sivua,
ja Selina seurasi silmillään hänen viittaamaansa riviä.

Kauppapuutarhoille sopiva tekolannoitus.

Ja sen alapuolella:

Soodanitraattia.

Ammoniakkisulfaattia.

Verijauhetta.

Selina sulki kirjan ja ojensi sen varovaisesti takaisin Roelfille.
Verijauhetta! Hän katsahti miehiin. »Mitä tarkoitetaan verijauheella?»

Klaas vastasi uppiniskaisesti: »Verijauhe on verijauhetta. Pane
peltoon verijauhetta, niin kaikki kasvaa — kaali, sipuli ja kurpitsa.»
Kun hänen silmänsä sattuivat Selinan kauhistuneisiin kasvoihin, hän
veti suunsa irveen. »Kaalithan ovat niin kauniita, hä?» Hän käänsi
ilvehtivän katseensa Jakobin puoleen. Hän aikoi ilmeisesti nauttia
tästä pilasta koko talven.

Selina nousi seisomaan. Hän ei ollut pahastunut, mutta hän kaipasi
äkkiä yksinäistä huonettaan — tuota huonetta, joka oli vielä tunti
sitten tuntunut niin vieraalta ja pelottavalta muhkeine vuoteineen,
kylmine silintereineen ja kummittelevine morsiusarkkuineen. Nyt se oli
äkkiä muuttunut hauskaksi, varmaksi ja suunnattoman houkuttelevaksi
turvapaikaksi. Hän kääntyi rouva Poolin puoleen. »Minä — minä haluaisin
mennä huoneeseeni. Olen niin väsynyt — luultavasti matkan johdosta. En
ole tottunut...» hänen äänensä katkesi.

»Tosiaan», virkkoi Maartje reippaasti. Hän oli päättänyt astiainpesun
ja puuhaili nyt suuren kulhon, jauhojen ja leivinpöydän parissa.
»Menkää vain huoneeseenne. Minun on vielä alustettava taikina ja
tehtävä jos jotakin.»

»Voisinkohan minä saada vähän kuumaa vettä? — — —»

»Roelf! Lopetappa jo tuo lukeminen ja näytä opettajalle, missä on
kuumaa vettä. Geertje! Jozina! Onko mokomaa nähty.» Hän läimäytti
tielleen sattuvaa saparoniskaa aika tavalla ja aikaansai pahan rähäkän.

»Älkää huoliko, enhän minä — älkää vaivaantuko.» Selina oli suorastaan
hätääntynyt. Hän halusi vain päästä pois tästä huoneesta. Mutta Roelf
oli hiljaa ja nopeasti ottanut kuhmuisen tinaämpärin naulastaan ja
nostanut syrjään rautaisen kannen lieden takaosasta, jolloin huoneeseen
pölähti höyrypilvi. Hän upotti ämpärin tähän säiliöön ja Selinan
yrittäessä tarttua hänen ämpäriinsä lähti itse sitä kantamaan. Selina
kuuli hänen askeleensa puisilla portailla ja halusi kiiruhtaa mukaan,
mutta ensiksi hän halusi nähdä, mitä kirjaa poika äsken oli lukenut.
Pöydällä viruvan kirjan ja hänen välissään olivat kuitenkin Pool,
Hoogendunk, koira, saparoniskat ja Maartje, joten hänen täytyi vain
sormellaan osoittaa kirjaa. »Mikä on tuo kirja, jota Roelf luki?»

Maartje paiskasi suuren taikinakimpaleen pöydälle. Hänen käsivartensa
olivat valkoisinaan jauhoista, ja hän sotki ja vanutteli tottuneesti.
»Woorden boek», hän vastasi yksikantaan.

Woorden boek! Eihän se ollut mitään. Woorden b — — Hän rupesi
hämärästi tajuamaan hollantilaisten sanain sisällystä. Mutta sehän
oli mahdotonta. Hän pujahti tuoleissaan retkottavien miesten ohitse,
astui koiran ylitse ja kumartui pöydän poikki. Woorden — sana, boek —
kirja. Sanakirja. »Lukeeko hän sanakirjaa?» Selina äännähti. »Hän lukee
sanakirjaa!» Hän tunsi kauhistuen aivan heti purskahtavansa nauruun ja
itkuun yhtä aikaa — olevansa hysterian partaalla.

Rouva Pool loi katseen taakseen. »Opettaja antoi sen lähtiessään
Roelfille kiitokseksi kevätkylvöstä. Se on sanakirja, ja siinä on
ainakin satatuhatta sanaa — erilaista sanaa.»

Selina toivotti hyvää yötä olkansa ylitse ja lähti nousemaan
yläkertaan. Roelfin täytyi saada lukea kaikki hänen kirjansa, ja hän
tilaa Chicagosta vielä lisääkin. Selina aikoi käyttää koko palkkansa
Roelfin kirjoihin. Hänhän oli lukenut sanakirjaa!

Roelf oli asettanut, kuuman vesiämpärin pienelle pesupöydälle ja
sytyttänyt lampun. Hän koetti parhaillaan hartaasti asetella sen
lasisäiliötä neljän kannattajan varaan. Alakerrassa, ahtaassa
keittiössä hän oli ollut kuin aika mies, mutta tämän himmeän lampun
alla, joka valaisi selvästi hänen terävän profiilinsa, Selina näki,
että hän olikin vain pieni, pörrötukkainen poika. Poskien, suun ja
leuan tienoilla viipyi vielä lapsellisen pyöreyden viimeinen muisto.
Hänen housunsa, jotka olivat taitamattomasti pienennetyt suuremmista,
riippuivat rumasti hänen hennoilla lanteillaan.

»Hänhän on tosiaankin vain pikku poika», ajatteli Selina tuntien piston
mielessään Roelfin kulkiessa hänen ohitseen pää painuksissa, luomatta
katsettakaan häneen. Selina ojensi kätensä ja koski hänen olkapäähänsä.
Silloin nosti poika päänsä, ja silmät välkkyivät hänen elostuneissa
kasvoissaan. Nyt vasta Selina huomasi, ettei hän ollut kuullut Roelfin
vielä lausuvan sanaakaan. Hänen kätensä hiveli pojan hihan ohutta
kangasta.

»Kaalit — kaalipellot — te puhuitte totta — ne ovat kauniita», änkytti
Roelf. Hän oli hirveän totinen, ja ennen kuin Selina ehti vastata, hän
oli jo kadonnut huoneesta ja matkalla alas.

Selina jäi seisomaan silmiään räpytellen.

Hän oli vihdoinkin lämmennyt, ja lämpö säilyi vielä hänen peseytyessään
pikkuruisesta pesuvadista, suoriessaan runsasta tukkaansa ja
pujahtaessaan laajaan, pitkähihaiseen ja korkeakauluksiseen yöpukuunsa.
Aikoessaan juuri sammuttaa lampun hänen katseensa sattui tuohon mustaan
silinteriin, joka vartioi kuin kärsivällinen eunukki nurkassaan häntä,
ja hän kykeni jo hymyilemään sille, vieläpä nauramaankin kuvitellessaan
väsyneenä ja jännittyneenä uneksivansa valveillaan. Mutta jouduttuaan
tuohon laajaan vuoteeseen hän äkkiä upposikin pelon ja yksinäisyyden
syvyyteen, mikä aina valtaa vieraassa talossa, vieraiden ihmisten
keskuudessa nukkuvan mielen. Hän makasi kankeana ja kiristyneenä
varpaat kippurassa, selkä koukussa ja lihakset jännittyneinä. Hän
kurkisteli peitteensä reunan ylitse kuin peljästynyt tonttu silmät
suurina ja katse pälyillen huoneen nurkkia epäluuloisesti. Raaka
marraskuun ilma tunki taloon noilta pelloilta, joita höystettiin
verijauheella. Hän värisi ja nyrpisteli nenäänsä, ikään kuin tuntien
tuon inhottavan aineen tuoksun ilmassa. Hän kuunteli alakerrasta
tulevaa hälinää: karkeita, vieraita, kimakoita ja äkäisiä ääniä.
Kun nämä vaikenivat, kuului kaupunkilaiskorviin vieläkin vieraampaa
meteliä; koiran haukuntaa, toisen koiran vastahaukkua, etäistä
junanvihellystä, kavioiden kumeaa kolinaa tallin lattialla ja tuulen
suhinaa ikkunan ulkopuolella törröttävissä, paljaissa oksissa.

Hänen taskukellonsa — Simeon Peakin lahja hänen kahdeksanneksitoista
syntymäpäiväkseen — jonka kultaisessa kuoressa kiemuroivat kauniisti
veräjän, kirkon, kosken ja linnun monimutkaiset, sirot kuvat, tikutti
lohduttaen herttaisesti tyynyn alla. Hän pisti kätensä sinne, veti sen
esille ja puristi sen kämmenessään leuan alle pyytäen siltä lohdutusta.

Hän tiesi, ettei hän voisi nukkua tänä yönä. Hän tiesi, ettei hän voisi
nukkua — —

Hän heräsi kirkkaaseen, kylmään marraskuun aamuun. Hän kuuli lasten
äänet, hevosten hirnunnan, suhinaa ja sihinää ja kotkotusta ja
piipitystä karjapihalta sekä tunsi paistetun silavan käryä. Kello oli
kuusi. Selinan ensimmäinen työpäivä oli valjennut. Noin kahden tunnin
kuluttua hän oli näkevä edessään koko huoneellisen pyöreäsilmäisiä
Geertjejä, Jozinoita ja Roelfeja. Makuuhuone oli julman kylmä.
Heittäessään syrjään peitteensä päätti Selina, että elämä sittenkin
kysyi sangen suurta uskallusta — tämä sama elämä, jota Simeon Peake oli
nimittänyt suureksi seikkailuksi.




IV.


Joka ainoa aamu koko marraskuun ajan alkoi saman kaavan mukaan. Kello
kuusi kajahti: »Neiti Peake! Kuulkaa toki, miss Peake!»

»Olen jo herännyt!» Selina aina vastasi äänellä, joka oli olevinaan
hilpeä huolimatta kalisevista hampaista.

»Tulkaa toki alas pukeutumaan lämpimän uunin eteen.» Tirkistäessään
tuohon aukkoon, jonka lävitse arkihuoneen uuni tunkeutui silinteriksi
laajeten hänen luoksensa, Selina saattoi hämärästi nähdä rouva Poolin
seisovan suoraan hänen alapuolellaan kasvot ylöspäin käännettyinä.

Ensimmäisenä aamuna oli Selina kuullessaan tämän kutsun joutunut
kauhistuksen ja naurunhalun ristiaallokkoon. »Ei minua palella
ensinkään. Olen jo miltei valmis. Tulen heti alas.»

Maartje Pool oli kai vaistonnut hänen säikähdyksensä tai ehkäpä
naurunhalunsakin, koska hän oli lisännyt: »Pool ja Jakob ovat jo aikoja
sitten menneet niittämään. Te voisitte mainiosti pukeutua täällä uunin
takana.»

Selina oli päättänyt pysyä lujana ja vastustaa kiusausta kylmästä
väristenkin. Hänen leukalihaksensa jännittyivät vain hiukkasen ja
vaalenivat hänen hienon hipiänsä alla. »En minä tahdo mennä», hän
päätti itsekseen. »Minä en tahdo pukeutua keittiön uunin nurkassa kuin
— kuin talonpojat noissa hirveissä, venäläisissä kertomuksissa...
Sehän kuuluu niin pöyhkeältä ja ilkeältä... Poolithan ovat niin hyviä
ja kilttejä ja kohteliaita... Mutta minä en tahdo tulla alakertaan
hytisemään uunin nurkkaan vaatekäärö kainalossani. Voi kaameata! Nämä
liivit ovat aivan jäiset.»

Geertje ja Jozina eivät viljelleet tuollaisia neitseellisiä epäilyksiä.
Joka aamu he kokosivat kaikki pienet, villaiset pukuosansa mytyksi
ja hyökkäsivät nopeasti keittiöön lämmittelemään, vaikkakaan heidän
arkihuoneen vieressä sijaitsevassa makuuhuoneessaan ei vallinnut
Selinan kostean asunnon jäätävää kylmyyttä. Sitäpaitsi nukkuivat
Poolin pikku neidit samoissa villaisissa alusvaatteissaan, joita he
käyttivät päivisinkin, joten heidän oli aamuisin vain heiteltävä ylleen
kasoittain villaisia alushameita, villaisia sukkia ja kaikenlaisia
salaperäisen likaisia ja vaivalloisia nauhoja, kannattimia ja koukkuja.
Heidän sisimmät flanellivaatteensa olivat niin karkeat, että muinaisten
marttyyrien jouhipaidat olisivat niiden rinnalla tuntuneet pehmeillä
kuin pilvenhattarat. High Prairiessä pidettiin keittiön lieden ääressä
pukeutumista varsin sopivana ja käytännöllisenä tapana.

Joulukuun keskivaiheilla, kun Selina pisti varovasti nenänsä esille
peitteistä varhaisen aamun sydänyön kaltaiseen pimeyteen, te olisitte
nähneet, jos olisi ollut valoisaa, että tuon hienon ja muinoin niin
alabasterinvalkoisen kasvojenosan pää oli muuttunut punaiseksi.
Maalaustyön oli suorittanut sama ilkivaltainen sivellin, joka oli
niin taitavasti peittänyt lehdillä ja pitsimäisillä sananjaloilla
ja komeilla hopeakukkasilla koko makuuhuoneen ikkunan. Hitaasti,
hitaasti ne tihenivät ruudulla, ja lopuksi jo Poolitkin rupesivat
valittelemaan tuota jäistä tuulta, joka viuhui avonaisissa portaissa
ja tunkeutui heidänkin hermeettisesti suljettuihin makuuhuoneisiinsa.
Useasti oli vesi Selinan vesikannussa jäätynyt hänen herätessään. Hänen
vaatteensa, jotka hän oli asettanut mahdollisimman mukavaan paikkaan
seuraavan aamun pukeutumista varten, olivat kylmät kuin kuolema hänen
tavoitellessaan niitä. Pahimmat kaikista olivat nuo teräsjousiset,
taipumattomat ja naurettavat liivit, jotka ympäröivät sen ajan
naisellisia muotoja. Kun Selinan kohmettuneet kädet ponnistelivat sen
hakasten kimpussa, värisivät hänen kylkiluunsa sen jäisessä syleilyssä.

»Mutta minä en sittenkään tahdo pukeutua keittiössä!» intti
Selina luoden tiukan katseen silinteriin, tuohon irvikuvaan, ja
lopuksi hän pisti kielensä ulos — muistakaa, että hän oli vasta
yhdeksäntoistavuotias! Samalla voin kertoa myöskin sen seikan, että
hän kerran toi koulusta tullessaan mukanaan liitupalasen ja piirsi
paholaisen kasvot silinterin pulleaan kylkeen suoden sille sen kautta
erittäin elävän ja inhimillisen ilmeen, mikä häntä itseään sittemmin
suuresti miellytti.

Kun hän vuosien kuluttua muisteli tätä elämänsä kautta, tunkeutuivat
uunit aina hänen ajatustensa eturintamaan. Sehän olikin luonnollista.
Muuttihan muuan uuni kerran koko hänen elämänsä suunnankin.

Heti alun pitäen oli koulutalon uuni hänen musta lampaansa. Se
törrötti suurena ja mustana tyrannina hänen ensimmäisen kouluvuotensa
muistojen joukossa. High Prairien koulu sijaitsi noin mailin päässä
Poolin farmista. Hän tutustui perinpohjin tuon tien erilaisiin
olomuotoihin — jääkarstaan, lumikinoksiin ja liejukuoppiin. Koulu
alkoi puoli yhdeksän. Ensimmäisen viikon kuluttua onnistui Selinan
tarkkojen laskelmien perustalla vähentää aamuaskareisiin kuluva aika
mahdollisimman vähäiseksi. Ylös vuoteesta kello kuusi, syöksynä
kylmiin vaatteisiin, suuhun aamiainen, johon kuului leipää, juustoa,
joskus silavaa ja aina sokeritonta ja kermatonta ruiskahvia, ylle
päällysnuttu, kaulahuivi, myssy, käsineet ja upokkaat, päivälliskäärö
kainaloon rumalla säällä, ja sitten kiireesti juoksemaan koulutaloa
kohden päistikkaa vastatuuleen, joka puhalsi kyyneleet silmiin,
kahlaten lumikinoksissa ja liukastellen tien kovilla mukuloilla ja
jäisillä jäljillä kuivan sään aikana. Yhdeksäntoistavuotiaan uljuutta!
Rynnätessään tietä pitkin sateessa ja auringonpaisteessa oli koko
hänen mielenkiintonsa kohdistunut uuniin. Päästyään koulutalolle avasi
hän kohmettuneilla käsillään ruostuneen lukon, ja oven avautuessa
lehahti häntä vastaan kouluhuoneen tuttu haju — joka sisälsi sammuneen
tuhkan, paloöljyn, pesemättömien ruumiiden, tomun, hiirien, liidun,
polttopuiden, välipalanjätteiden, homeen ja syljellä pestyjen
kivitaulujen erikoislemuja. Selina irrotteli kaulahuiviaan syöksyessään
taloon. Pienessä eteisessä oli puupalikoilla täytetty laatikko, toinen,
joka sisälsi kuivattuja maissin tähkiä, sekä sen vieressä öljykannu.
Tähkiä käytettiin sytykkeinä. Kun kastoit noin tusinan verran niitä
paloöljyyn, työnsit ne ruosteisen rautakamiinin suuhun ja sytytit
tulitikun, niin leimahtivat tähkät palamaan. Silloin oli pienen
puupalikan hetki lyönyt ja toinen seurasi sitä, jonka jälkeen luukku
lyötiin kiinni ja odotettiin jännittyneinä. Vetoa — höyrynpölähdystä,
savua — leimahdus ja rätinää. Puut olivat syttyneet. Taas uusi halko
— odotus — toinen halko — luukku kiinni. Koulusalin uuni oli syttynyt
tänä päivänä. Huoneen vähitellen sulaessa Selina rupesi riisumaan
kerroksittain päällysvaatteitaan. Lasten saapuessa oli huone jo
asuttavassa kunnossa.

Ne, jotka istuivat lähellä tuota kummitusta, paistuivat tietenkin,
ja ikkunan luona olevat jäätyivät. Joskus Selina luuli tulevansa
hulluksi katsellessaan tuota vääntelevää ja kiemurtelevaa joukkoa, joka
raaviskeli selkiään, sääriään ja kylkiään uunin kuumetessa ja lihan
yltyessä kapinaan sen ajan turhanvarovaisia, kutittavia alusvaatteita
vastaan.

Selina oli aikaisemmin kuvitellut mielessään, kuinka hän arvokkaana,
vaikkakin samalla lempeänä opettaisi tiedon ensimmäisiä alkeita
hollantilaisille enkelilapsille, mutta nyt hän huomasi, ettei
ollutkaan helppoa olla arvokas ja suloinen, kun jäsenet olivat täynnä
pakkaskuhmuja. Selina oli nimittäin joutunut niiden uhriksi, samoin
kuin hänen kaikki oppilaansakin. Hän istui kuluneen, kuusipuisen pöydän
ääressä taikka käveli edestakaisin lämmitellen hartioitaan jäisellä
villahuivilla, kun tuuli puhalsi väärältä suunnalta ja uuni lakkoili.
Hänen pienet, valkoiset kasvonsa näyttivät entistäänkin valkoisemmilta
tuon synkän huivin mustia laskoksia vasten. Hänen hennot kätensä olivat
punaiset ja naarmuiset. Vanhin lapsista oli kolmentoista ja nuorin
neljän ja puolen vuoden vanha. Puoli yhdeksästä neljään saakka Selina
hallitsi tässä epämiellyttävässä valtakunnassa, joka oli kukkuroillaan
aivastelevia, yskiviä, kiemurtelevia, torkkuvia lapsia, joiden varpaat
ja kantapäät kihnuttivat lakkaamatta vastatusten inhottavan kutkan
rienaamina.

»Aggie Vander Sijde, jäsennä tämä lause: 'Maa on märkä, koska äsken
satoi'.»

Yksitoistavuotias miss Vander Sijde nousi seisomaan palmikkoaan
heilauttaen hameiden kahistessa. »'Maa on subjekti, 'on märkä
predikaatti; 'koska'...»

Selina kuuntelee kasvoillaan opettajan rohkaiseva ja hyväksyvä ilme.
»Jan Snip, jäsennä tämä lause: 'Kukka kuihtuu, jos se poimitaan'.»

Ruskea arkipuku, jäinen villahuivi, liitu kädessä — tämähän on vain
joku kausi, joku lyhyt seikkailun luku, jotakin, jota myöhemmin
muistellaan hymyillen ja ihmetellen. Jotakin varmaankin tapahtuu.
Mitä hyvänsä tapahtuu. Elämähän leviää, leviää loppumattomiin hänen
edessään! Kukapa tietää! Kenties jo viiden vuoden — kahden — ehkäpä
yhdenkin kuluttua hän saattaa loikoilla pitsisillä pieluksilla jonakin
tällaisena kalpeana talviaamuna silkkipeitteen alla aamuvalon himmeästi
väikkyessä pehmeiden, ruusunväristen verhojen takana. (»Takkavalkean
toverin» muinaista vaikutusta.)

»Mitä kello on, Celeste?»

»Yksitoista, madame.»

»Vasta yksitoista!»

»Haluaako madame kylvyn heti vaiko myöhemmin?» »Myöhemmin, Celeste.
Ensiksi suklaa — ja kirjeet.» »... ja 'jos' on ehtoa ilmaiseva
konjunktsioni...»

Alkutalvesta sai Selina onnettoman päähänpiston. Hän avasi jäätyneet
ikkunat silloin tällöin ja komensi lapset voimistelemaan, jotta raikas
ulkoilma puhdistaisi samalla kertaa sekä huoneen että aivot. Käsivarret
heiluivat, päät pyörivät ja lyhyet sääret kieppuivat innokkaasti,
mutta viikon lopulla kaksikymmentä high-prairieläistä holhoojaa
esitti vastalauseensa joko kirjeellisesti taikka suullisesti. Jan ja
Cornelius, Katrina ja Aggie kävivät koulua oppiakseen lukemaan ja
kirjoittamaan ja laskemaan eikä seisoakseen avonaisten ikkunain ääressä
talvisydännä.

Poolin farmillekin oli talvi omine töineen tullut. Klaas ajoi Chicagoon
talvivihanneksineen enää vain kerran viikossa. Hän ja Jakob ja Roelf
järjestelivät perunoita ja kaaleja kellareihin, korjasivat aitoja,
rakensivat taimilavoja varhaista kevätkylvöä varten ja lajittelivat
siemeniä. Roelf oli opettanut Selinalle koulusalin uunin hoidon. Hän
oli seurannut Selinaa ensimmäisenä aamuna, sytyttänyt tulen, täyttänyt
vesiämpärin, selittänyt hänelle maissintähkien, paloöljyn ja peltien
salaisuudet. Hän oli ujo, tumma ja hiljainen poika. Selina päätti heti
voittaa hänen ystävyytensä.

»Roelf, minulla on 'Ivanhoe' niminen kirja. Haluaisitko sinä lukea sen?»

»Ei ole oikein aikaa.»

»Älä ensinkään kiirehdi. Sehän on täällä kotona. Ja minulla on toinen,
jonka nimi on 'Kolme muskettisoturia'.»

Poika koetti peittää mielihyväänsä, olla oikein tylsä ja
hollantilainen, niin kuin hänen esi-isänsäkin olivat olleet. Selina
epäili, että varmaankin joku noista hollantilaisista esi-isistä, joku
merimies taikka kalastaja oli joskus käynyt jossakin italialaisessa
taikka espanjalaisessa satamassa ja tuonut sieltä mukanaan vaimon,
jonka silmät ja hipiä ja kauneudenkaipuu olivat sitten piilleet monessa
rauhallisessa alankomaalaisessa sukupolvessa, kunnes ne vihdoin olivat
puhjenneet ilmi tässä kaihomielisessä, herkkätunteisessa pojassa.

Selina oli puhunut Jakob Hoogendunkille hyllystä, jolle hän voisi
asettaa kirjansa ja valokuvansa, ja tämä oli naulannut seinälle hyvin
karkean ja ruman laudankappaleen, joka kuitenkin täytti tarkoituksensa.
Muutamana lumisena iltapäivänä oli sitten Selina palatessaan kotiin
huomannut, että lauta oli kadonnut, ja että sen paikalla oli siloinen
ja kiillotettu hylly, jonka kannattimet olivat taidokkaasti koristetut.
Roelf oli käyttänyt monta tuntia sen veistämiseen, kiillottamiseen ja
koristamiseen keittiön viereisessä, pienessä, kylmässä vajassaan. Se
oli hänen työpajansa, ja hän oli hankkinut sinne kaikki ne työkalut,
mitkä hän ikinä kykeni hankkimaan. Hän teki miehen työn farmilla,
ja kuitenkin saattoi Selina useasti kuulla hänen sahansa vinguntaa
vielä ollessaan vuoteessa. Hän oli rakentanut Geertjelle ja Jozinalle
sellaisen nukketalon, että kaikki High Prairien saparoniskat olivat
keltaisia kateudesta. Klaas Poolin mielestä tuo oli hullutusta. Roelfin
piti vajassaan veistellä taimilavan kehyksiä, mutta aina tilaisuuden
tarjoutuessa laiminlöi hän ikävän työnsä omien hassutustensa takia.
Klaas Poolin mielestä hän oli »pökerö», ja itse asiassa oli koko
High Prairie aivan samaa mieltä. Hänhän puhuikin niin pölhösti. Kun
hollantilaisen reformeeratun seurakunnan uusi kirkko oli valmis — komea
tiilikirkko — High Prairien ensimmäinen tiilikirkko — jonka penkit
olivat kirkkaan keltaisiksi maalatut — ikkunat punaiset ja keltaiset —
ja jonka ensimmäistä saarnaa varten oli tilattu pastori Vaarwerk New
Haarlemista saakka — niin kuultiin Roelf Poolin synkästi vihjailevan
High Prairien poikien keskuudessa, että hän vielä jonakin kauniina yönä
polttaisi koko kirkon. Se oli muka niin ruma. Se muka aivan oksetti
ihmistä.

Tuo poika oli tosiaankin merkillinen. Nuori ja kokematon Selinakin
huomasi, että oli kysymys jostakin harvinaisesta, jostakin
kallisarvoisesta aarteesta, jota piti varjella ja hoivata.

»Roelf, heitä hiiteen nuo hupsutuksesi ja hae äidillesi puita. Taaskin
sinä vuoleksit tuota laatikkoa ja jätät lavaluukut kesken. Suutari
soikoon, kyllä minä vielä näytän sinulle... katkon joka-ainoan
kalikkasi... pahuuksen pökerö...»

Roelf ei murissut. Hän suhtautui sangen välinpitämättömästi koko
hälinään, mutta palasi veistämään laatikkoaan heti päästyään vapaaksi.
Maartje ja Klaas Pool eivät olleet julmia eivätkä epäystävällisiä,
he olivat vain hieman ymmällään katsellessaan tuota outoa olentoa,
jonka he olivat jollakin selittämättömällä tavalla hankkineet tähän
maailmaan. Tämä perhe ei ollut luotu näyttämään tunteitaan. Elämän
tylyys tukahdutti hellyyden. Sitäpaitsi he kuuluivat varsin hitaaseen
ja jäykkään kansaan. Klaas raatoi kuin orja pelloilla ja ladoissa,
ja Maartjen päivä oli kokoonpantu iankaikkisesta keittämisestä,
hankaamisesta, pesemisestä ja parsimisesta siitä hetkestä lähtien,
jolloin hän nousi aamulla (kesäisin kello neljä, talvisin kello viisi)
siihen kohtaan saakka, jolloin hän voihkaisten kaatui vuoteeseensa
usein myöhään muiden jälkeen. Selina ei koskaan nähnyt hänen suutelevan
Geertjeä taikka Jozinaa, mutta kerran hän oli hämmästyen nähnyt
Maartjen pysähtyvän kulkiessaan lieden ja pöydän väliä, työntävän
kätensä pojan mustan hiustöyhdön lävitse ja pitkin hänen poskeaan
leukaan saakka sekä kohottavan sitä ylöspäin sanomattoman hellästi
kumartuen katsomaan hänen silmiinsä. Tuo liike oli koneellinen,
epämääräinen, tarkoitukseton, mutta samalla suunnattoman rakas. Joskus
hän myöskin vastusteli Klaasin sättiessä Roelfia. »Älä viitsi Klaas.
Anna hänen olla rauhassa kerrankin.»

»Maartje rakastaa sittenkin häntä», Selina ajatteli. »Ehkä hän
koettaisi ymmärtääkin häntä, jos vain ehtisi.»

Roelf ahmi hänen kirjojaan niin nälkäisesti, että Selina rupesi
pelkäämään, etteivät hänen kirjansa riittäisikään koko talveksi. Joskus
illallisen jälkeen Roelfin vasaroidessa ja sahatessa jotakin pienessä
vajassa Selina temposi Maartjen vanhan huivin naulakosta ja kietoutuen
siihen luki hänelle ääneen jotakin hänen veistellessään taikka
keskusteli hänen kanssaan koettaen huutaa työkalujen kitinän halki.
Selina oli iloinen ja vilkas ja yritti houkutella poikaa nauramaan,
jolloin hänenkin kasvonsa suorastaan sädehtivät eloisuutta. Joskus
Maartje kuullessaan heidän nuoren naurunsa kaiun pysähtyi hetkiseksi
vajan ovelle käärien käsivartensa esiliinaansa ja hymyili heille
ystävällisesti, vaikkakin ymmärtämättä mitään.

»Hauska on, eiks olekin?»

»Tulkaa huoneeseen, rouva Pool. Istukaa tälle samalle laatikolle ja
huvitelkaa tekin. Kas näin, saatte puolet huivistani.»

»Jestas! en minä ehdi istua.» Hän oli jo tiessään.

Roelf työnteli höyläänsä yhä hitaammin pitkin silkinhienoa tammilautaa.
Sitten hän pysähtyi ja kiersi höylänlastun sormensa ympärille. »Jahka
minä olen mies ja ansaitsen rahaa, niin ostan minä äidille sellaisen
silkkihameen, jonka näin puodinikkunassa Chicagossa, ja hän saa käyttää
sitä joka päivä eikä vain sunnuntaisin ja istua nojatuolissa ja ommella
hienoja käsitöitä niin kuin Paarlenbergin leskikin.»

»Mitä muuta sinä aiot tehdä tultuasi suureksi?» Selina odotti luullen
varmasti saavansa kuulla jotakin ihastuttavaa.

»Ajaa yksinäni torille.»

»Roelf!»

»Aivan totta. Olen jo ollut siellä viisi kertaa — kahdesti Jakobin
ja kolmasti isän kanssa. Kunhan olen seitsemäntoista taikka
kahdeksantoista vuoden vanha, saan minä ajaa yksinäni. Kello viisi
iltapäivällä lähdetään kotoa ja kello yhdeksän ollaan torilla ja koko
yö nukutaan vaunuissa. Siellä on kaasuvalo ja miehet pelaavat noppaa.
Kello neljä aamulla tulevat sitten jälleenmyyjät ja katukauppiaat ja
siirtomaakauppojen omistajat. Se on muhkeata, usko pois.»

»Roelf!» Selina oli hirveästi pettynyt.

»Katsohan.» Poika penkoi nurkassa olevaa tomuista arkkua ja äkkiä
taas kainostellen pani hänen eteensä karkean, revityn, ruskehtavan
paperilehden, jolle hän oli hahmotellut jyrkästi ja voimakkaasti
sotkuisen kuvan, jossa oli paksulonkkaisia hevosia, korkeiksi
kuormitettuja vihannesvankkureita, overalli- ja korderoypukuisia
miehiä ja vilkkuvia kaasulyhtyjä. Hän oli piirustanut tämän kaiken
kynänpätkällään aivan sellaisena kuin hän oli sen nähnyt, ja tulos
muistutti selvästi nykyisen impressionistisen koulun oppilaiden
taidetuotteita.

Selina oli ihastunut.

Marraskuun aikana vietti hän monta iltaa tällä tavalla. Perhe-elämä
keskittyi keittiöön, jonka sinisen paksu ilma oli täynnä piipunsavua ja
paistinkäryä. Joskus — vaikkakin harvoin — sytytettiin tuli arkihuoneen
uuniin. Useasti hänen olisi pitänyt korjata kouluvihkoja — sotkuisia
kielioppi-, laskento- taikka oikeinkirjoituskokeita. Useasti hän
myöskin olisi halunnut lukea taikka ommella. Hänen makuuhuoneensa
oli liian kylmä. Miehet istuivat keittiössä taikka tömistelivät
edestakaisin. Geertje ja Jozina kinastelivat taikka leikkivät. Maartje
hyöri ja pyöri kuin ahdistettu eläin liikkuen raskaasti, mutta samalla
uskomattoman nopeasti. Lattialla narskui aina miesten saappaiden
kuljettama hiekkainen multa.

Kerran joulukuun alkupuolella Selina matkusti kaupunkiin. Hän teki
päätöksensä äkkinäisen kapinanhengen vallassa ja Chicagon lian ja
hälinän ja ihmispaljouden vetämänä. Varhain lauantaiaamuna Klaas
ajoi hänet viiden mailin päässä olevalle asemalle. Hänen piti viipyä
sunnuntaihin saakka. Hän oli kirjoittanut kymmenen päivää sitten
kirjeen Julie Hempelille, mutta ei ollut saanut vastausta. Saavuttuaan
kaupunkiin hän meni suoraan Hempelien taloon. Kapeahuulinen rouva
Hempel otti hänet vastaan hallissa sanoen Julien olevan poissa
kaupungista, käymässä erään ystävättärensä, miss Arnoldin luona Kansas
Cityssä. Selinaa ei pyydetty jäämään päivällisille, eikä häntä myöskään
pyydetty istuutumaan. Kun hän lähti talosta, näyttivät hänen silmänsä
suuremmilta ja syvemmiltä kuin tavallisesti, ja hänen leukansa piirteet
lujittuivat kyyneliä vastustamaan. Yhtäkkiä hän tunsi vihaavansa tätä
Chicagoa, joka ei välittänyt hänestä, joka suhahteli hänen ohitseen
hipaisten hänen kyynärpäätään pyytämättä anteeksi, joka kolisi ja
kiljui ja vihelsi ja karjui hänen tasangon hiljaisuuteen tottuneissa
korvissaan.

»Enpä välitä», hän sanoi tarkoittaen aivan päinvastaista.

»Enpä välitä ensinkään. Odottakaapa vain. Kerran minä vielä olen oleva
— oi, suuri kuuluisuus. Ja ihmiset kysyvät silloin: 'Tunnetko tuon
ihmeellisen Selina Peaken? Ajatteleppas, sanotaan, että hän on ollut
opettaja maalaiskansakoulussa ja nukkunut jääkylmässä huoneessa ja
syönyt silavaa kolmasti päivässä...' Hyvänen aika! Nytpä tiedänkin,
mitä teen. Menen ravintolaan syömään aamiaispäivällistä ja tilaan mitä
ihanimpia asioita. Minä menen Palmer Houseen, missä isä ja minä...
ei, sitä en sentään sietäisi. Minä valitsen Auditorium Hotellin
ravintolan ja tilaan jäätelöä ja kananpoikalientä hopeakupissa ja
kermaleivoksia ja kaikenlaisia vihanneksia ja pieniä paperiröyhelöisiä
lammaskyljyksiä. Ja lopuksi orange-pekoe-teetä.»

Hän tosiaankin tilasi kaiken tämän ja kokosi ympärilleen joukon
hämmästyneitä tarjoilijoita, jotka tulivat katsomaan, söikö hän
todellakin koko aterian, niin kuin samanlainen ryhmä oli aikoinaan
tuijottanut David Copperfieldiin hänen syödessään eräässä majatalossa
suurenmoista päivällistään matkallaan Lontooseen.

Selina söi jäätelön ja joi orange-pekoe-teen (pääasiallisesti sen
takia, että hän oli ihastunut sen nimeen, josta tuoksuili krysanteemeja
ja kirsikankukkia, mausteita, viuhkoja ja vinosilmäisiä tyttöjä).
Hän söi raikkaan salaattinsa yhtä ahneesti kuin kanarialintu nyppii
tuoretta lehteään, ja hän leikitteli lampaankyljyksillään. Hän muisti
isänsä suurenmoiset juomarahat ja jätti pöydälle sellaisen summan, että
se vähäksi aikaa turrutti tarjoilijain naisvieraita kohtaan hautoman
vihan.

Mutta aamiaispäivällinen ei ollut sittenkään aivan hänen toiveittensa
mukainen ja ajatellessaan päivällistä hänen rohkeutensa rupesi
lannistumaan. Hän vietti ajan kello yhdestä kolmeen ostamalla kevyesti
kannettavia lahjoja koko Poolin perheelle — muun muassa banaaneja
Geertjelle ja Jozinalle, jotka kaikkien maalaislasten tavalla
suorastaan palvoivat tuota jauhoista hedelmälajia. Hän nousi junaan,
joka lähti 4,35, ja käveli asemalta kotiin viisi mailia saapuen perille
puoleksi paleltuneena, väsyneenä, pakottavin käsivarsin ja särkevin
varpain. Häntä vastaan kajahti niin tutusti tuo haukunta, ärinä,
kotkotus ja kurkkuäänien sorina, jolla Poolin talous tavallisesti
ilmaisi tunteensa. Hän oli hämmästynyt huomatessaan, kuinka mielellään
hän palasi taas keittiön lieden ääreen, paistuvan silavan käryyn ja
omaan huoneeseensa, sen pähkinäpuisen vuoteen ja kirjahyllyn hoiviin.
Julma silinterikin tuntui nyt niin mukavan tutulta.




V.


High Prairien nuoret miehet eivät ihastuneet Selinaan. Heidän tukevan
makunsa mukaan hän oli liian hento, liian kalpea ja liian hauras.
Hänen tulonsa oli tietenkin herättänyt huomiota tässä eristetyssä
seurakunnassa. Hän olisi aivan ällistynyt, jos hän olisi aavistanut,
kuinka hartaasti ja uteliaasti High Prairie kokoili tietoja hänestä,
hänen ulkomuodostaan, hänen käytöksestään ja hänen puvustaan. Oliko
hän ylpeä? Oliko hän uudenaikainen? Hän ei huomannut, että uutimet
levottomasti liikahtelivat niiden kiiltävien ikkunoiden takana, joiden
ohitse hän kulki koulumatkallaan. Ilman mitään näkyviä liikeneuvoja
lensivät uutiset hänestä farmilta farmille kuin liekki puusta puuhun
metsäpalossa. Hän olisi äärettömästi hämmästynyt, jos olisi tiennyt
High Prairien jollakin selittämättömällä tavalla tunteneen hänet
perinpohjin aina hänen pieniä, valkeita liivinsuojuksiaan kiertävän
kapean silkkinauhan väristä hänen kirjojensa lukumäärään saakka. Hänen
mielestään kaalipellot olivat kauniit; hän luki ääneen pökerölle Roelf
Poolille; hän auttoi Maartjea muuttamaan pukuaan sen tyylikkään ruskean
hameen mukaan, jota hän, tyhmästi kylläkin, käytti koulussa. Silloin
tällöin hän kohtasi tiellä vankkurit, ja silloin hän aina sanoi hyvän
päivän. Joskus ajaja vastasi hitaasti, ikään kuin hämmästellen. Joskus
hän vain tuijotti. Tuskin koskaan hän näki High Prairien farmarien
vaimoja, jotka aina ahertelivat keittiöissä.

Viidentenä sunnuntaina hän seurasi Pooleja aamujumalanpalvelukseen
hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon. Maartje ei tavallisesti
ehtinyt tuhlata aikaansa sellaiseen turhuuteen, mutta tänä aamuna
Klaas valjasti suuret, leveäistuimiset vaunut ja otti mukaansa koko
perheen — Maartjen, Selinan, Roelfin sekä saparoniskat. Maartje näytti
niin oudolta riisuttuaan keittiöpukunsa ja pukeuduttuaan parhaaseen
mustaansa sekä asetettuaan päähänsä todellisen hautajaismyssyn, jonka
synkkää muotoa vielä korosti ohut, riippuva sulka, jonka värisevät
haituvat pistivät esille haalistuneen, punaisen pumpuliruusun keskeltä.
Yhtä vieraalta näytti Klaaskin kömpelössä pyhäasussaan. Roelf oli
noussut kapinaan, saanut kuulla kunniansa ja istui nyt hyvin hiljaa
koko jumalanpalveluksen ajan katsellen kirkon punaisia ja keltaisia
ikkunaruutuja. Myöhemmin hän tunnusti Selinalle, että noiden julmien,
keltaisten ruutujen lävitse virtaava aurinko oli maalannut sen
läheisyydessä istuvat raukat sappitautisiksi, tuottaen hänelle salaista
tyydytystä.

Selinan ilmestyminen oli aikaansaanut hälinän, jota hän itse ei
ensinkään huomannut. Seurakunnan astuessa kirkkoon parittain ja
kolmittain hän katseli heitä ja arveli ihmisten muistuttavan
hämmästyttävästi erästä vanhaa puupiirrosta, jonka hän kerran
oli nähnyt jossakin vanhassa, kuvitetussa teoksessa. Miesten
sunnuntaihousut ja takit olivat neliskulmaiset ja jäykät ja ikään
kuin kivestä hakatut, ja naiset mustine, kauhtuneine huiveineen ja
päähineineen olivat aivan saman mallin mukaan leikatut. Naimattomat
tytöt olivat paksuja, punaposkisia ja sangen somia korkeine
poskipäineen, joilla heloitti tiilenpunainen läiskä luomatta
pienintäkään heijastusta heidän kasvoilleen. Heidän otsansa olivat
kuperat ja ajatuksettomat.

Keskelle tätä väritöntä seurakuntaa asteli sitten myöhästyneenä ja
kahisten muuan pitkä, hidasliikkeinen nainen, jolla oli kaupungista
ostettu päällystakki sekä High Prairien muodista peräti eroava päähine.
Selinan mielestä hän muistutti täysin purjein kulkevaa fregattia
liikkuessaan eteenpäin käytävällä. Hänen vartalonsa oli muhkea, hänen
hipiänsä hieno ja vaalea ja hänen suunsa kypsän punainen. Hänen
rintansa oli tukeva ja korkea, ja hänen komeat lanteensa aaltoilivat
juhlallisen rytmikkäästi. Hänen silmäluomensa olivat raskaat ja
kopeat, ja hänen virsikirjan lehtiä selailevat kätensä olivat sileät
ja valkoiset. Hänen saapuessaan kuului seurakunnan joukosta suhinaa
ja kaulat kääntyivät. Vaikkakin hän oli hirveän tarkasti verhottu
laskoksiin, röyhelöihin ja puhveihin, näytti hän niiden valkealihaisten
ja sopimattomien naisten kaltaiselta, joita kuudennentoista vuosisadan
maalarit aina kuvasivat alastomina leikkaamassa varpaankynsiään.

»Kuka tuo on?» kuiskasi Selina Maartjelle.

»Paarlenbergin leski. Hän on mahdottoman rikas.»

»Eihän?» Selina oli innoissaan.

»Katsokaa, kuinka hän vilkuilee häneen.»

»Häneen? Kehen? Voi, kehen?»

»Pervus DeJongiin. Hän istuu tuolla Gerrit Ponin vieressä. Sininen
paita, näettekö? Niin surullisen näköinen.»

Selina väänsi päätään ja katseli. »Tuoko — oi — hän on hirveän komea
mies, eikö totta?»

»On kuin onkin. Paarlenbergin leski onkin pihkaantunut häneen.
Katsokaa, kuinka hän — sh-sh-sh! — Pastori Dekker katsoo meihin. Kerron
jälkeenpäin.»

Selina päätti käydä useammin kirkossa. Jumalanpalvelus jatkui ikävästi
ja pitkäveteisesti englannin ja hollannin kielillä. Selina tuskin kuuli
sanaakaan siitä. Paarlenbergin leski ja tuo Pervus DeJong askarruttivat
hänen mieltänsä. Hän arveli itsekseen olematta ilkeä, että leski
muistutti muuatta mehevää, vaaleanpunaista pikku porsasta, joka röhki
kotona Klaas Poolin sikolätissä odotellen pääsyä joulupöydälle.

Paarlenbergin leski kääntyi taaksepäin hymyillen. Hänen silmänsä olivat
Selinan määritelmän mukaan liukkaat. Hänen suunsa muuttui veltoksi
ja suureksi, ja toinen pieli retkahti rumaan ja teeskentelevään
irvistykseen.

Yhtenä miehenä hollantilainen reformeerattu seurakunta nojautui
eteenpäin nähdäkseen, kuinka Pervus DeJong suhtautuisi tähän julkiseen
suosionosoitukseen. Hänen katseensa oli järkkymättömän vakava, ja hänen
silmänsä tuijottivat erääseen suunnattoman ikävään herrasmieheen —
pastori Dekkeriin.

»Hän on vihainen», ajatteli Selina mielissään. »Minä tosin en ole
leski, mutta sittenkin luulen, ettei hän käytä oikeaa menetelmää.» Ja
sitten seurasi: »Mutta millainenhan mahtaa hänen hymynsä olla?»

»Takkavalkean Toverin» romaanien ohjeiden mukaan olisi miehen pitänyt
tällä hetkellä kääntyä Selinan katseen pakottamana ja hymyillä
tuollaista harvinaista suloista hymyä, joka olisi kirkastanut hänen
vakavat, nuoret kasvonsa. Mutta hänpä ei kääntynytkään. Hän vain
haukotteli äkkiä ja voimakkaasti. Reformeerattu hollantilainen
seurakunta painui takaisin penkkeihinsä pettyneenä. Hän on kaunis,
Selina tuumi, mutta luultavasti oli Klaas Poolkin ollut kaunis muutamia
vuosia sitten.

Jumalanpalveluksen päätyttyä syntyi vilkas keskustelu ilmasta,
kylvöstä, sadosta ja lähenevästä pyhäajasta. Maartje, jonka mieltä
sunnuntaipäivällinen raskaasti painoi, työntyi puuhakkaasti käytävää
pitkin eteenpäin. Siellä täällä hän pysähtyi jonkun ystävättärensä
luokse esitellen lyhyesti Selinan. »Rouva van der Sijde, tässä on
opettaja.»

»Aggien äitikö?» Selina yritti lausua sievästi, mutta Maartje tempasi
hänet mukanaan ovea kohden. »Rouva van Mijnen, tässä on opettaja. Tämä
on rouva van Mijnen.» Naiset katselivat häntä ankarasti, ja Selina
koetti hymyillä ja nyökätä peittäen hermostustaan, mutta tuntien
olevansa liian nuori ja kevytmielinen ja jollakin tavalla syyllinen.

Kun hän Maartjen rinnalla pääsi kirkon portille, seisoi Pervus
DeJong siellä irrottamassa hevostaan, joka oli valjastettu hänen
kolhittujen ja vinojen rattaidensa eteen. Hevonen seisoi jalat
sidottuina alakuloisessa ja pateettisessa asennossa eittämättömästi
remppautuneiden ajopeliensä vertaisena. DeJong irrotti nopeasti
ohjakset ja oli juuri nousemaisillaan heiluviin rattaisiinsa, kun
Paarlenbergin leski purjehti alas kirkon portailta niin kiireesti kuin
hänen muhkeat muotonsa ikinä sallivat. Hän ohjasi kulkunsa suoraan
DeJongiin päin lepattavin hamein, lentävin röyhelöin ja liehuvin sulin.
Maartje puristi Selinan käsivartta. »Katsokaa, kuinka hän pöyhistelee!
Lyön vetoa siitä, että hän kutsuu hänet päivälliselle! Näettekö, että
DeJong pudistaa päätään.»

Näkihän toki Selina, samoin kuin koko häpeämättömästi tirkistävä
seurakuntakin, että hän pudisti kieltävästi päätään. Koko hänen
ruumiinsa oli kieltävä — kaunis pää, leveät, luotettavat hartiat,
lihaksiset, voimakkaat, rumien, mustien sunnuntaihousujen peittämät
sääret — kaikki ilmaisivat kieltoa. Hän pudisti vielä kerran
päätään, kokosi ohjaksensa ja ajoi pois jättäen Paarlenbergin lesken
sulattamaan mahdollisimman kopeasti tätä julkista loukkausta koko High
Prairien hollantilaisen reformeeratun seurakunnan silmien edessä.
Sanottakoon heti, että hän todellakin kesti tappionsa suurenmoisesti.
Hänen pyöreät, punertavat kasvonsa olivat tyynet ja hänen suuret
lehmänsilmänsä lempeät. Selina luopui äskeisestä vertauksestaan ja
ajatteli nyt suurta, viekasta, hyvin syötettyä persialaista kissaa,
jonka kynnet olivat samettiin kätketyt. Leski astui ketterästi
sieville, kiiltävän hevosen vetämille rattaillensa ja pää pystyssä ajoi
pois pitkin kovaa, lumetonta tietä.

»Ohhoh!» huokasi Selina nauttien ikään kuin katsellessaan jännittävän
näytelmän ensimmäistä näytöstä, ja sitten hän hengähti syvään. Samoin
teki koko tarkkaavainen seurakuntakin, joten saattoi sanoa lesken
kiitävän pois huokausten purjetuulessa.

Keikkuessaan kotiin päin Poolin vankkureissa sai Selina Maartjen suusta
kuulla koko taitavasti höystetyn jutun.

Pervus DeJong oli jäänyt leskeksi kaksi vuotta sitten, ja kuukauden
kuluttua oli Leendert Paarlenberg kuollut jättäen leskelleen
perinnöksi seudun rikkaimman ja tuottavimman farmin. Pervus DeJong
oli taas puolestaan perinyt isältään, ukko Johannekselta, vaivaiset
kaksikymmentäviisi acrea pahinta rämeikköä — High Prairien ainoata
rämeikköä. Hänen maansa oli tunnetusti laihaa. Keväällä, jolloin oli
kylvön ja varhaisempien taimien aika, oli kuusitoista acrea suorastaan
veden alla. Pervus DeJong istutti, kylvi, korjasi sadon, kuljetti
sen torille eikä kuitenkaan koskaan oikein näyttänyt menestyvän
tässä uuraassa hollantilaisessa joukossa, jossa menestyminen oli
tapa eikä mikään hyve. Kohtalo ja luonto olivat hänelle aina nurjat.
Hänen siemenensä eivät itäneet, hänen karjansa sairasteli, madot
söivät hänen kaalinsa ja hyönteiset hänen raparperinsa. Kun hän
kylvi paljon pinaattia toivoen kosteata kevättä, sai hän ylen kuivan
kauden, ja kun hän seuraavana vuonna siirtyi mureisiin perunoihin
kaikkien merkkien ennustaessa kuivaa kevättä ja kesää, seurasikin koko
vuosikymmenen vetisin kesä. Oli kuin jokin paha voima olisi houkutellut
hänen pelloilleen kosolti hyönteisiä ja sieniä. Jos hän olisi ollut
hintelä, surkea ja mitätön, olisi hänen huono onnensa herättänyt
ylenkatseellista sääliä, mutta nyt häntä ympäröi voitetun jättiläisen
miellyttävä hohde. Onnettomuuden kukkuraksi hoiti hänen talouttaan
sitäpaitsi muuan vanhahko ja leininlyömä sukulaisnainen, jonka piirakat
ja leivät kauhistuttivat kaikkia naapuriemäntiä.

Ja juuri tähän Pervus DeJongiin oli sitten tuo Paarlenbergin leski,
viljavien peltojen, muhkean päärakennuksen, kultaisen kaulaketjun,
silkkipukujen, pehmeiden, valkoisten käsien ja suuren keittäjämaineen
omistajatar kohdistanut hellät tunteensa.

Hän kosiskeli Pervus DeJongia niin avoimesti, niin äänekkäästi ja
niin hollantilaisen tarmokkaasti, että mikä muu mies hyvänsä olisi
lannistunut. Tiedettiin, että leski lähetti hänelle joka viikko osan
heillä leivotuista kaakuista, piirakoista ja leivistä. Hän koetti
tyrkyttää hänelle parhaat siemenet kukoistavilta pelloiltaan ja
taimet kasvilavoistaan, mutta mies ei ottanut mitään vastaan. Leski
houkutteli, viekotteli tai nalkutti häntä runsaille päivällisilleen.
Jopa hän joskus pyysi häneltä neuvoakin — mikä on imartelun korkein
muoto. Hän tiedusteli salaojitusta, vuoroviljelystä ja muuta sellaista
— hän, jonka rehevät pellot hänen taitavan hoitonsa avulla tuottivat
kymmenen kertaa suuremman sadon acrelta kuin Pervus DeJongin maa. Muuan
Jan Bras niminen mies hoiti hänen maatilaansa erinomaisen hyvästi hänen
omien ohjeidensa mukaan.

DeJong oli suora ja yksinkertainen mies. Ensimmältä hän oli totisena
kuunnellut, kun leski sanoi hänelle syvällä, hyväilevällä äänellään:
»Herra DeJong, saanko pyytää teiltä hieman neuvoa? Olen yksinäinen
nainen nyt, kun Leendertiä ei enää ole, eivätkä vieraat hoida
samalla tavalla maata. Tahtoisin puhua retiiseistäni, salaateistani,
pinaateistani ja turnipseistani. Viime vuonna ne olivat kovia ja
puisia, se johtui vain Jan Brasin itsepintaisuudesta. Hän puolsi
hidasta kasvatusta, mutta tuollaisten vihannesten pitäisi ehdottomasti
kasvaa nopeasti. Bras väittää, että syy on minun tekolannoituksessani,
mutta minä tiedän, että hän on väärässä. Mitä te arvelette?»

Jan Bras kuuli tämän ja kertoi siitä julmasti pitkin pitäjää.
Miespuolinen osa High Prairiestä tervehti nyt Pervus DeJongia kysyen
aina: »Hei, DeJong, oletko taas viime aikoina opettanut Paarlenbergin
leskeä viljelemään maataan?»

Tämä vuosi oli aivan erikoisen huonosti kohdellut hänen peltojaan, ja
kun High Prairie täten pisti piikkinsä arkaan kohtaan, hän huomasi
kavalan lesken petkuttaneen häntä. Hänen mieleensä hiipi vähitellen
hidas, hollantilainen viha leskeä kohtaan; miehenä häntä suututti
naisen neuvokkuus. Kun leski seuraavan kerran lähestyi häntä pyytäen
kuherrellen ohjeita kylvön, ojituksen taikka sadon suhteen, hän tokaisi
jyrkästi: »Kysykää neuvoa Harm Tieniltä.» Harm Tien oli siirtokunnan
ainoa mielenvikainen jäsen, kolmikymmenvuotias, järjetön olento parka,
jolla oli lapsen mieli.

Pervus tiesi varsin hyvästi, että koko siirtokunta koetti työntää
häntä tuon paksun, rikkaan ja punahuulisen lesken syliin, ja asettui
luultavasti juuri sen tähden vastahankaan jäykän härän tavoin eikä
välittänyt vähääkään koko eukosta. Hänen kotinsa oli niin epämukava,
hän oli niin yksinäinen ja hän oli niin onneton —, mutta hän ei
sittenkään välittänyt tuosta eukosta. Turhamaisuus, ylpeys, kiukku —
kaikki yhtyivät.

Kun Pervus DeJong ensimmäisen kerran tapasi Selinan, joutui hän
suojelemaan tyttöä. Tällainen alku johtaa auttamattomasti määrättyyn
tulokseen. Sitäpaitsi oli Selina puettu viininpunaiseen kashmiriinsä,
ja kamppaili vielä päälle päätteeksi uljaasti kyyneleitä vastaan
koko High Prairien silmien edessä. Maartjen kehotuksesta (ja hieman
itsekin innostuneena) Selina oli ottanut osaa suuriin juhliin ja
tanssiaisiin Adam Oomsin salissa, joka sijaitsi kauppatalon yläkerrassa
lähellä High Prairien asemaa. Monen mailin päästä olivat farmarien
perheet kokoontuneet sinne. Uudet urut — tuo kaikkien aikojen ikuinen
huvittelun lähde — oli tälläkin kerralla aiheuttanut kansankokouksen,
Maksettiin pieni pääsymaksu ja Adam Ooms oli luovuttanut salin. Kolme
soittoniekkaa soitti palkatta. Naiset toivat mukanaan illalliseväitä
koreissa taikka laatikoissa, ja ne aiottiin huutokaupata enimmän
maksavalle, jonka oikeus oli sitten illastaa sen kaunottaren seurassa,
jonka eväät hän oli ostanut. Kuumaa kahviakin saatiin halvasta
hinnasta. Kaikki tulot lankesivat urkurahastoon. Oli selvää, että
aviomiehet joutuisivat erikoisen kireättä kilpailutta huutamaan omien
vaimojensa korit. Jokainen emäntä tunsi oman korinsa yhtä hyvästi kuin
lastensa piirteet, ja jokainen farmari nimesi tuon korin ilmestyessä
pöydälle jonkun varovaisen rahamäärän, joka automaattisesti tuotti
hänelle omistusoikeuden esilläolevaan koriin. Sen suurempi vapaus
ei vielä vallinnut 1890-luvun High Prairiessä. Naimattomien naisten
korit ja laatikot olivat sitävastoin tarkoitetut kiihkeämmän kilpailun
palkinnoiksi. Maartje oli sullonut oman korinsa täyteen keskipäivällä
ja ajanut pois kotoa jo kello neljä Klaasin ja lasten kanssa. Hän
kuului johonkin tuollaiseen toimikuntaan, jonka velvollisuudet
ulottuivat kahvinkeitosta astiainpesuun saakka. Klaas ja Roelf pantiin
myöskin työhön. Saparoniskat luistelivat edestakaisin Oomsin salin
vahatulla lattialla toisten naapurityttöjen seurassa, kunnes kansaa
rupesi kokoontumaan huutokauppaan ja illalliselle. Jakob Hoogendunkin
oli määrä tuoda Selina juhlapaikalle suoritettuaan askareensa.
Selinan eväslaatikko oli oleva itsenäinen yritys, joka joutuisi
huutokauppapöydälle kaikkien High Prairien Katrinojen, Linojen, Sofiain
korien rinnalla. Hän oli päättänyt, vaikkakin hieman epäröiden, itse
valmistaa korinsa. Maartje oli lähtiessään antanut hänelle lukuisia,
vaikkakin varsin hämäriä neuvoja.

»Kinkkua... suuria kakkuja — sieltä ruukusta... pikkelsiä... varokaa,
ettette vain läikytä... luumuhilloa...»

Maartjen oma kori oli jättiläiskokoinen ja mahtavasisältöinen. Hänen
voileipänsä olivat neliskulmaisia kallionlohkareita, hänen pikkelsinsä
kurkkuvuoria ja hänen piirakkansa laajoja maljakoita.

Selinalle jätetty kori ei ollut aivan yhtä suuri, mutta kuitenkin
varsin huomattava. Selina katseli sitä kauan ja päätti sitten
äkkiä, ettei hän huolisikaan siitä. Matka-arkustaan hän löysi
pahvisen kenkälaatikon ja hän arveli siihen mahtuvan tarpeeksi
ruokaa kahdelle. Hän ja Julie Hempel olivat käyttäneet tuollaisia
laatikoita sunnuntaisilla huviretkillään. Hän oli hieman hermostunut
ajatellessaan koko juttua ja pelkäsi tuota jonkun High Prairien
tuntemattoman nuorukaisen seurassa syötävää illallista. Entä jos
kukaan ei huutaisikaan hänen laatikkoaan! Hän päätti täyttää sen oman
suunnitelmansa mukaan välittämättä Maartjen raskaista ohjeista.

Hän oli yksinään keittiössä. Jakob oli pellolla taikka ulkohuoneissa.
Talo oli ihanan hiljainen. Selina kaivoi arkustaan esille
kenkälaatikon, sisusti sen silkkipaperilla, kääri ylös hihansa ja
kävi käsiksi vateihin, jauhoihin ja pannuihin. Hiekkaleivokset olivat
hänen ylpeytensä, ja hän leipoi kuusi sellaista. Ne paistuivat
kauniin ruskeiksi, mutta jäivät kuitenkin hieman taikinaisiksi. Hänen
mielestään oli kuitenkin mikä hyvänsä parempaa kuin sitkeä piirakka.
Hän keitti munat oikein koviksi, halkaisi ne, irrotti keltuaiset,
mausti ne ja täytti valkuaiset sievästi tällä sekoituksella sekä
painoi ne takaisin kiinni ja lävisti ne hammastikulla. Sitten hän
kääri jokaisen munan erikseen silkkipaperiin, jonka päät hän sievästi
kiersi. Sirous oli oleva hänen korinsa tunnuslause. Hän leikkasi
leivän ohuiksi viipaleiksi ja levitti niille hilloa halveksien tuota
iankaikkista kinkkua. Hän tiesi, että eväskoriin tavallisesti kuului
myöskin banaaneja, mutta ne olivat saavuttamattomissa, joten hän
korvasi ne kahdella mehukkaalla omenalla, joiden posket hän hankasi
kauniin kiiltäviksi. Järjestettyään ruoan tiukasti laatikkoon hän
kääri sen huolellisesti paperiin ja sitoi sen kauniilla punaisella
silkkinauhalla, jonka hän myöskin oli löytänyt arkustaan. Viime
hetkessä hän vielä pujahti pihalle, taittoi talon vieressä kasvavasta
muratista oksan ja kiinnitti sen silkkinauhan solmukkeeseen laatikon
kannelle. Sitten hän astui askeleen taaksepäin ja vilpittömästi
ihasteli kättensä työtä.

Kun Hoogendunk kutsui häntä, istui hän jo valmiina odottamassa
punaisessa kashmirpuvussaan ja päällysvaatteissaan. He saapuivat
ilmeisesti sangen myöhään, koska Oomsin salin ulkopuolelle oli jo
kerääntynyt suuri joukko kaikenkaltaisia ajopelejä. Pari päivää sitten
oli ollut ankara lumipyry, joka oli houkutellut esille paljon rekiä,
kelkkoja ja potkureita. Kaikki hevoset eivät mahtuneet talleihin, joten
myöhästyneiden oli sijoituttava minne hyvänsä. Kellot kilkattivat
hevosten polkiessa lunta.

Selina avasi puisille portaille vievän oven kantaen varovaisesti
laatikkoaan. Sali sijaitsi toisessa kerroksessa. Hänen korviinsa
tölmähtävä hirveä meteli sattui häneen kuin ruumiillinen isku. Hän
seisoi hetkisen kahdenvaiheilla, ja jos hän olisi päässyt takaisin
Poolin farmille jollakin muulla tavalla kuin kävelemällä viisi mailia
syvässä lumessa, hän olisi palannut kotiin. Nyt hänen täytyi sen sijaan
kiivetä toiseen kerrokseen ja sukeltautua hälinään. Huutokauppa oli
nähtävästi parhaillaan käynnissä. Äänekäs sorina oli syntynyt äsken
päätetyn kaupan johdosta, ja huutokaupanpitäjä yritteli laimentaa sitä
korviasärkevillä vasaraniskuilla. Ovitungoksen lävitse Selina näki
vilahduksen hänestä ja hänen eteensä pinotusta korivuoresta. Hän
seisoi tuolilla ja käytti laatikolle nostettua tynnyriä pöytänään.
Huutokaupanpitäjä oli itse Adam Ooms, joka myöskin oli joskus
ollut opettajana High Prairien koulussa. Hän oli ketunnaamainen,
kimeä-ääninen, kaljupäinen pikku mies, kylän ilveilijä, jonka kujeiden
takana piili aika annos käytännöllistä viisautta sekä hapan kerros
todellista ilkeyttä.

Korkeana ja kimeänä kaikui hänen äänensä. »Mitä tarjotaan! Mitä
tarjotaan! Kolmekymmentä senttiä! Kolmekymmentä viisi! Hävetkää, hyvät
herrat! Mitä tarjotaan? Kuka nostaa neljäänkymmeneen?»

Selinan mieli jännittyi miellyttävästi. Hän katseli ympärilleen
löytääkseen paikan päällysvaatteitaan varten. Joka-ainoa pöytä, tuoli
ja naulakko eteisessä oli kukkuroillaan vaatetta. Hän äkkäsi vihdoin
tyhjältä näyttävän laatikon, kääri takkinsa, huivinsa ja myssynsä
sieväksi mytyksi ja aikoi juuri heittää sen laatikkoon, mutta näkikin
samassa sen pohjalla Kuyperin kuusikuukautisten kaksoisten pyöreät,
punertavat, ylöspäinkäännetyt kasvot. Suuresta salista kajahti nyt
aika rähäkkä, kättentaputus, jalkaintöminä ja vihellys. Uusi kori oli
taas sijoitettu. Herranen aika! Toivottomana Selina työnsi myttynsä
nurkkaan, suoristi punaista kashmiriaan, tarttui eväskoriinsa ja
kiiruhti ovea kohden innokkaana kuin lapsi päästessään muiden joukkoon.
Hän ihmetteli, missähän Maartje ja Klaas Pool mahtoivat olla tuossa
täpötäydessä huoneessa, ja missä oli Roelf? Ovella sulkivat leveät,
mustatakkiset seljät sekä pääsyn että näköalan. Hän ei voinut mitenkään
päästä Adam Oomsin luokse. Hän silmäili suoraan edessään sojottavaa
leveäharteista estettä ja päätti epätoivoisena käydä sen kimppuun
laatikkonsa avulla. Hän tönäsi rohkeasti, ja selkä liikahti. Sen
omistaja kääntyi. »Menkää hiiteen! Mitä —!»

Selinan silmät kohtasivat Pervus DeJongin suuttuneet kasvot, ja Pervus
DeJong katsoi Selina Peaken hämmästyneisiin silmiin, jotka aina olivat
riittävän suuret ja tällä hetkellä aivan suunnattomat. Tyttö säikähtyi
kauheasti tekoaan.

»Anteeksi! Suokaa — anteeksi. Luulin pääseväni — en voi viedä koriani
tuonne ylös — niin hirveä tungos —»

Pervus näki hennon, rukoilevan, suloisen, viininpunaiseen
kashmirhameeseen puetun pikku olennon noiden rehevien rintojen,
kuumenneiden ruumiiden ja hehkuvien kasvojen joukossa. Hänen katseensa
luopui vitkastellen tytön kasvoista, siirtyi eväskoriin ja muuttui
mikäli mahdollista yhä hämmästyneemmäksi. »Onko — onko tuo eväskori?»

»On. Se myydään. Minä olen kansakoulunopettaja, Selina Peake.»

Mies nyökkäsi. »Näin teidät kirkossa sunnuntaina.»

»Näittekö? En luullut... Näittekö todellakin?» »Odottakaa tässä.
Palaan heti. Odottakaa vain.» DeJong otti kenkälaatikon ja Selina jäi
odottamaan.

Mies kynti ihmisjoukon halki kuin Juggernaut, pääsi Adam Oomsin lavan
luokse ja asetti laatikon huomaamattomasti muutaman suuren korihirviön
viereen, joka tusinan muun rinnalla odotti Adamin huomiota. Päästyään
takaisin Selinan luokse hän taas sanoi: »Odottakaa», ja riensi sitten
portaita pitkin jonnekin, ja Selina odotti. Hän ei enää surrut
sitä, ettei hän kyennyt löytämään Pooleja tästä ihmisjoukosta — hän
oli niin kiihtynyt. Pervus DeJong palasikin pian kädessään tyhjä
saippualaatikko, jonka hän pystytti oviaukkoon aivan sinne asettuneen
ryhmän taakse. Selina nousi seisomaan sille, jolloin hänen päänsä
kohosi DeJongin pään rinnalle, ja nyt hän saattoi nähdä koko salin
ylitse. Tuolla olivat Poolit. Hän huiskutti Maartjelle ja hymyili
Roelfille. Poika yritti tulla hänen luokseen, mutta Maartje tarttui
hänen takkiinsa, ennen kuin hän pääsi karkaamaan.

Selina olisi niin mielellään sanonut jotakin ja katsahti alaspäin
Pervus DeJongiin. Tämän niska punoitti rasituksesta. Selinan päähän
juolahti jotakin: »Herranen aika, miettiiköhän hänkin puheenaihetta?»
ja silloin hän heti tunsi vapautuvansa. Hän päätti odottaa siksi,
kunnes toinen puhuisi. DeJongin niska oli nyt tummanpunainen. Äkkiä
ihmiset lainehtivat taaksepäin. Adam Oomsin läheisyydessä oli
tapahtunut jotakin. Selina horjahti pahasti laatikollaan, ojensi
vaistomaisesti kätensä ja tunsi DeJongin suuren, kovan käden tukevan
häntä.

»Kamalan paljon kansaa, eikö totta?» Ponnistus oli kohonnut huippuunsa,
ja niskan punoitus rupesi vaalenemaan.

»Hirveän paljon!»

»Kaikki eivät ole High Prairiestä. Tänne on tullut ihmisiä Low
Prairiestäkin ja New Haarlemista saakka.»

»Todellako!»

Hiljaisuus. Uusi yritys.

»Miltä opettaminen tuntuu?»

»Oi — oikein hyvältä.»

»Te olette — — hirveän pienikasvuinen opettaja.»

»Pienikö?» Selina suoristihen korkeassa asemassaan saippualaatikon
päällä. »Olen pitempi kuin te.»

He nauroivat tälle aivan kuin hyvälle iskulauseelle ainakin.

Adam Oomsin vasara (puinen perunanuija) koputti hiljaisuutta. »Naiset!»
(pom!) »Ja herrat!» (Pom!) »Hyvät herrat! Katsokaapa hieman tätä koria!»

Niin, katsokaapa tosiaankin! Se oli suunnaton vasu, joka oli niin
täpötäysi, ettei sen kansi pysynyt paikoillaan. Sen sisällys pullistui
korkeaksi kukkulaksi, jota peitti hieno, valkoinen, damastinkiiltoinen
vaate. Se oli korien Himalaja. Tiedettiin, että tuon lumisen pinnan
alla piili kultaa herkullisesti paistettujen lintujen muodossa,
smaragdeja kurkkujen hahmossa, mansikkahilloon sulatettuja rubiineja
ja timantinkaltaisia kakkuja, puhumattakaan perunasalaatin, juustojen,
hapankerman, kahvikakkujen ja rinkiläin kaltaisista puolijalokivistä.

Pom! »Paarlenbergin lesken kori, hyvät naiset — ja herrat!
Paarlenbergin lesken kori! En tiedä, mitä se sisältää. Meidän ei
tarvitsekaan tietää, mitä siinä on. Meille on turhaa kertoakaan,
mitä se sisältää. Sille, joka kerran on syönyt Paarlenbergin
lesken kananpoikia, on turhaa sitä kertoa. Sille, joka kerran on
maistanut Paarlenbergin lesken kakkuja, on turhaa sitä kertoa. Mitä
minulle tarjotaan Paarlenbergin lesken korista? Mitä tarjotaan?
Mitätarjotaanmitätarjotaanmitätarjotaan?» (Pom!)

Leski itse istui hyvin komeana mustassa silkkipuvussaan vain
muutaman jalan päässä huutokaupanpitäjän lavasta, ja hänen kultainen
kaulaketjunsa nousi ja laski kiihkeästi jännityksen järkyttäessä
hänen korkeaa rintaansa. Tällä hetkellä hän pöyhisteli, punasteli,
loi silmänsä alas, nosti silmänsä ylöspäin, ja näytti yhtä
itsetiedottomalta kuin keikaileva turkkilainen orjatar seisoessaan
markkinalavalla myytävänä.

Adam Oomsin katse kierteli salissa. Hän kumartui eteenpäin kasvot
jäykistyneinä kettumaiseen hymyyn. Leskestä itsestään, joka istui
niin näkyvällä paikalla hänen vieressään, hänen katseensa siirtyi
kylän miesväkeen: naimakelpoisiin miehiin, ukkoihin, nuorukaisiin,
leskimiehiin ja vanhoihinpoikiin. Tämä oli illan päänumero. Hänen
katseensa kierteli puolipiiriä, kunnes se löysi ovensuussa seisovan
kookkaan olennon — löysi sen ja pysähtyi siihen. Hänen terävät silmänsä
ikään kuin kaivautuivat Pervus DeJongin järkkymättömän vakavaan
katseeseen. Hän kohotti oikean kätensä heiluttaen perunanuijaansa, ja
koko sali kiinnitti silmänsä ovensuussa seisovaan vaaleaan päähän.
»Kohottakaa äänenne, High Prairien nuoret miehet! Hei vain, Pervus
DeJong! Mitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaanmitäminulletarjotaan!»

»Viisikymmentä senttiä!» Huuto kuului Gerrit Ponin huulilta salin
toisesta päästä. Komea tarjous tällä seudulla, missä dollari saattoi
edustaa kaupungin torille ajetusta kuormasta ansaittua määrää.

Pom! läjähti perunanuija. »Oh tarjottu viisikymmentä senttiä. Kuka
kohottaa sen seitsemäänkymmeneenviiteen? Kuka kohottaa?»

»Kuusikymmentä!» huutaja oli Johannes Ambuul, leskimies, jonka ikä oli
hänen tarjoamaansa rahamäärää suurempi.

»Seitsemänkymmentä!» Gerrit Pon.

Adam Ooms kuiskasi tämän luvun — sihisi sen. »S-s-seitsemänkymmentä.
Naiset ja herrat, en kehtaa toistaa ääneen tuollaista lukua.
Häpeän. Katsokaa tätä koria, herrat, ja sanokaa sitten...
s-s-s-seitsemänkymmentä!»

»Seitsemänkymmentäviisi!» varovainen Ambuul.

Puna, joka valui lesken kasvoille, osoitti, millä pohjalla hänen
ulkonainen tyyneytensä lepäsi. Pervus DeJong seisoi Selinan vieressä
katsellen toimitusta välinpitämättömän näköisenä. High Prairie katsoi
häneen odottavasti ja peittelemättä. Leski puri punaisia huuliaan ja
heilutti päätään. Pervus DeJong vastasi huutokaupanpitäjän puhuvaan
irvistykseen syrjäisen lempeällä ja viattomalla katseella. High
Prairie, Low Prairie ja New Haarlem istuivat jännittyneinä kuin
teatterissa. Nyt esitettiinkin varsin kiintoisaa näytelmää tälle
seurakunnalle, joka ei ollut tottunut tiheisiin elämyksiin.

»Herrat!» Adam Oomsin ääni laukesi kyyneleiseksi — hän oli olevinaan
pahoillaan eikä suinkaan vihainen. »Herrat!» Hitaasti ja äärettömän
kunnioittavasti hän kohotti suojelevan damastiliinan nurkkaa — kohotti
ja tirkisti sen alle kuin aarteenkaivaja. Hän näki jotakin ja säpsähti
järkytettynä, epätoivoisena, hurmaantuneena. Hän pyöritti silmiään. Hän
maiskutti huuliaan. Hän hieroi vatsaansa. Hän esitti koko tuon mykän
näytelmän, joka kreikkalaisen teatterin alkuajoista saakka on kuvaillut
syömisen ihanaa nautintoa.

»Kahdeksankymmentä!» väänsi suustaan äkkiä Goris van Vuuren, äveriään
newhaarlemilaisen farmarin yhdeksäntoistavuotias, lihava ahmatti-poika.

Adam Ooms hieroi innokkaasti käsiään. »Mitä ihmettä! Dollari!
Dollari! Tämä on loukkaus tällaista koria kohtaan. Ainakin dollari!»
Hän kohotti taas peitettä, haisteli ja näytti lannistuneelta.
»Herrat, ellei rouva Ooms istuisi tuolla, nostaisin itse dollariin
ja saisin tämän pilkkahintaan. Dollari! Tarjotaanko dollari?»
Hän kumartui kauaksi väliaikaisen pöytänsä ylitse. »Kuulinko
sinun puhuvan dollarista, Pervus DeJong?» DeJong tuijotti häneen
liikkumattomana ja kylmänä. Hänen halveksiva välinpitämättömyytensä
tuntui tarttuvan muuhunkin seurakuntaan. Lesken kukkurainen kori
näytti kutistuvan heidän silmiensä edessä. »Kahdeksankymmentä
kahdeksankymmentä-kahdeksankymmentä — herrat! kerronpa teille jotakin.
Kuiskaan teille salaisuuden.» Oomsin sileille kasvoille piirtyi
viekkauden tiheä suoniverkko. »Herrat. Kuulkaa, mitä sanon, hyvät
herrat. Tässä kauniissa korissa ei olekaan kananpoikaa. Siinä ei
olekaan kananpoikaa. Siinä on» — vaikuttava hiljaisuus — »siinä on
_paistettu hanhi_!» Hän horjahti taaksepäin, pyyhki otsaansa punaisella
nenäliinallaan ja kohotti toisen kätensä ilmaan. Tämä oli hänen
viimeinen valttinsa.

»Kahdeksankymmentäviisi!» murahti pullea Goris van Vuuren.

»Kahdeksankymmentäviisi! Kahdeksankymmentäviisi!
Kahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisikahdeksankymmentäviisi!
Herrat! Hy-vät her-rat! Kahdeksankymmentäviisi ensimmäisen kerran!
Kahdeksankymmentäviisi — toisen!» (Pom!) Goris van Vuuren sai sen
kahdeksallakymmenelläviidellä sentillä.

Koko seurakunta huoahti syvästi — sitten seurasi tuulahdusta oikea
myrsky, puheen hirmupyörre. Se kohisi ja jymisi. Paarlenhergin rikkaan
lesken täytyi nyt syödä illallisensa van Vuurenin pojan, suuren ja
paksun Goriksen seurassa. Ja tuolla ovensuussa seisoi Pervus DeJong
rahat taskussaan jutellen opettajattaren kanssa kuin vanhan ystävän
kanssa ikään. Tämähän vastasi kaikkein parhainta näytelmäkappaletta.

Adam Ooms oli suuttunut, ja hänen sileät ketunkasvonsa aivan
käpristyivät harmista. Hän oli kuuluisuus alallaan, ja nyt oli tämän
huutokaupan loistokohta, huolimatta hänen parhaista metkuistaan,
tuottanut vain vaivaiset kahdeksankymmentäviisi senttiä, puhumattakaan
siitä surullisesta seikasta, että hän sen kautta oli ärsyttänyt
vihamiehekseen parhaimman asiakkaansa, Paarlenbergin lesken. Goris van
Vuuren työntyi esille hakemaan saalistaan huutojen, kättentaputusten ja
naurun seuraamana. Hänelle ojennettiin suuri, lupaava kori, jonka sanka
kiersi mukavasti sen pulleaa vatsaa, ja jonka valkoinen, kovoitettu
ja silitetty liina kiilsi ihmeellisesti heijastaen huutokauppalavan
yläpuolella riippuvan lampun valon. Goris van Vuurenin kantaessa sitä,
taipuivat hänen tanakat hartiansa. Sen sisällys riitti nähtävästi
tyydyttämään tällaisenkin suursyömärin ahneuden. Puoleksi lammasmainen,
puoleksi voitonriemuinen hymy karehtikin hänen paksuilla, punertavilla
kasvoillaan.

Adam Ooms haparoi jalkojensa juuressa viruvien korien joukossa. Hänen
sieraimensa pullistelivat ja hänen luisevat kätensä vapisivat hieman
hänen etsiessään muuatta pientä esinettä.

Suoristaessaan vähän ajan kuluttua selkäänsä hän hymyili, ja hänen
pienet silmänsä kiilsivät. Hänen puunuijansa paukutti hiljaisuutta. Hän
kohotti korkealle ilmaan, sormenpäissään taitavasti kiikuttaen, Selinan
pienen, valkoisen kenkälaatikon, jonka punaiseen silkkinauhaan oli niin
sievästi pistetty murattia. Suunnattoman varovaisesti hän sitten laski
sen silmiensä tasalle lukeakseen siihen kirjoitetun nimen, kohotti sen
jälleen ilmaan ja virnui.

Hän ei sanonut mitään, hän piti sitä vain irvistellen korkealla
päänsä yläpuolella ja käänteli vartaloaan edestakaisin, jotta kaikki
voisivat sen nähdä. Katselijain silmissä väikkyi vielä äsken myydyn,
suunnattoman, täpötäyden korin kuva, ja vastakohta oli liiankin julma.
Naurun tyrskähdys kajahti salissa paisuen todelliseksi rähäkäksi.
Adam veti juhlallisesti suupielensä alas. Koukistaen hienosti
pikkusormeaan hän heilutteli rasiaa oikealle ja vasemmalle, ja hänen
väikkyvät silmänsä kiertelivät ihmisjoukossa. Hän odotti käyttäen
näyttelijävaistoaan siksi, kunnes nauru oli kohonnut huippuunsa, ja
kohotti sitten kätensä pyytäen hiljaisuutta. Äänekäs, koriseva rykäys
hänen karaistessaan kurkkuaan oli päästämäisillään naurun uudelleen
valloilleen.

»Naiset — ja herrat! Tässä on soma pieni suupala. Tässä on jotakin,
mikä ei ole tarkoiteltu vain aineelliselle olemuksellemme, vaan
myöskin silmäimme iloksi. Hei pojat, jos äskeinen annos oli liian
suuri teille, niin tämä lienee aivan jullilleen sopiva. Jos ruokaa ei
olekaan tarpeeksi, niin voittehan solmia nauhan neitosen tukkaan ja
pistää kukkasen napinläpeenne, ja siinä kaikki. Siinä kaikki! Ja neiti
itse seuraa laatikkoaan, ettekä te saakaan mitään maalaistyttöä tämän
rasian keralla, herrat. Saatte oikean kaupunkilaisryökkinän, senhän
näette jo rasiastakin. Mutta kuka hän on? Kuka valmisti tämän soman,
pikkuruikkuisen rasian, joka juuri riittää kahdelle?» Hän silmäili sitä
jälleen juhlallisesti ja lisäsi miettiväisen näköisenä, »ellette vain
ole kovin nälkäinen. Kuka? — — » Hän katseli ympärilleen hullunkurisen
uteliaasti.

Selinan poskilla heijastui hänen pukunsa puna. Hänen silmänsä olivat
suuret ja tummat, ja hän ponnisti kaikki voimansa karkottaakseen niille
leviävän kuuman kosteuden. Miksi oli hän noussut tälle kirotulle
saippualaatikolle. Miksi oli hän tullut tähän inhottavaan juhlaan!
Miksi oli hän tullut High Prairiehen! Miksi...

»Neiti Selina Peake sen sommitteli. Neiti Selina Peake!» Sata
pallonaamaa kääntyi kuin nauhasta vedettyinä hänen puoleensa, tuon
onnettoman tytön puoleen, joka seisoi laatikollaan kaikkien nähtävänä.
Ne uivat häntä kohden, ja hän kohotti kätensä ikään kuin karkottaakseen
ne.

»Mitä minulle tarjotaan! Mitä tarjotaan! Mitä minulle tarjotaan tästä
somasta pikku suupalasta, hyvät herrat! Käykää työhön!»

»Viisi senttiä!» piipitti vanha Johannes Ambuul hirnahtaen. Tirskuva
lauma purskahti hölönauruun. Selina tunsi vatsassaan omituisen, ilkeän
pistoksen. Huurun lävitse kuulsivat lesken kasvot, jotka eivät enää
suinkaan murjottaneet. Hän näki Roelfinkin rakkaan, tumman pään.
Pojan kasvot olivat miehekkään päättäväiset, ja hän tunkeutui Selinaa
kohden, taikka oikeastaan yritti tunkeutua, mutta ihmisjoukko puristi
hänen pienen olentonsa omien suurten ruumiidensa keskelle, ja Selina
kadotti hänet näkyvistään. Oli niin kuuma, niin hirveän kuuma. Hän
tunsi käsivarren vyötäisillään. Joku oli noussut hänen viereensä
laatikolle ja horjui nyt hänen vieressään puristaen häntä hellävaroen
lohduttavasti. Tuo joku oli Pervus DeJong. Selinan pää oli nyt hänen
leveiden hartiainsa kohdalla. He seisoivat rinnatusten oviaukossa
saippualaatikolla koko High Prairien nähtävinä.

»Viisi senttiä on minulle tarjottu tästä ihastuttavasta pikku
suupalasta, jonka opettajattaren omat kauniit kädet ovat valmistaneet.
Viisi senttiä! Viisi — —»

»Dollari!» Pervus DeJong.

Pallonaamoihin syntyi äkkiä mustia reikiä. High Prairien leuka
retkahti, ja sen suu jäi ammolleen.

Selina ei totta vieköön ollut enää mitättömän näköinen. Hänen tumma
päänsä oli pystyssä, ja sen takana oleva vaalea mies muodosti sille
vilkkaan taustan. Viininpunainen kashmirpuku oli siis vihdoinkin
kohdallaan.

»Kymmenen tykö!» kaakotti ukko Ambuul kiinnittäen tihruiset silmänsä
Selinaan.

Taide ja inhimillinen heikkous kamppailivat ilmeisesti Adam Oomsin
kasvoilla — ja taide voitti. Huutokaupanpitäjä voitti ihmisen.
»Joukkosielu»-iskusanaa hän ei tuntenut, mutta hän oli taiteilija
ja hän aavisti, että jokin salaperäinen voima oli liikkunut tässä
salissa ja muuntanut tuon pienen, valkoisen laatikon halveksitusta ja
naurettavasta esineestä ihanaksi, arvokkaaksi ja suunnattoman halutuksi
aarteeksi. Hän tarkasteli sitä nyt aivan sulaen ihailusta.

»Dollari kymmenen on minulle tarjottu tästä laatikosta, jota kiertää
sen tuojan puvun värinen nauha. Hyvät herrat, te saatte nauhan,
välipalan ja _tytön_. Tarjotaanko vain dollari kymmenen tästä kaikesta?
Herrat! Herrat! Huomatkaa, tämä ei ole vain välipala — tämä on
taideteos. Se miellyttää silmää. Kuulinko: dollari — —?»

»Piikki!» Barend DeRoo Low Prairiestä oli seuraava. Hän oli muhkea,
nuori hollantilainen, seudun Don Juan. Kerrottiin, että Aaltje Huff
oli närkästyneenä hänen välinpitämättömyydestään mennyt naimisiin
vain kiusoittaakseen häntä. Cornelia Vinke, New Haarlemin kuuluisa
kaunotar, riutui onnettoman rakkauden takia. DeRoo ajoi torille
vihanneskuormineen ja pelasi korttia koko yön vankkureissaan
kaasulyhtyjen valossa naapuriston katutyttöjen turhaan häntä
houkutellessa. Hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen, ja hänen
punaiset kasvonsa loistivat kuin täysikuu ihmisjoukon yläpuolella. Hän
vilkutti iloisesti ja pahanilkisesti silmäänsä Pervus DeJongille ja
hänen dollarilleen.

»Puoltoista dollaria!» Kimeä, kirkas ääni — pojan ääni. Roelf!

»Oi, ei!» huudahti Selina, mutta hänen ääntään ei kukaan kuullut tässä
metakassa. Roelf oli kerran uskonut hänelle säästäneensä kolme dollaria
viisikymmentä senttiä kolmessa vuodessa. Viidellä dollarilla hän voisi
joskus ostaa työkalulaatikon, jota hän oli kuukausimääriä haaveillut.
Selina näki Klaas Poolin ällistyksen vaihtuvan suuttumukseksi,
ja Maartje Poolin nopeasti panevan kätensä rauhoittaen hänen
käsivarrelleen.

»Kaksi dollaria!» Pervus DeJong.

»Kakskakskakskakskaksi!» Adam Ooms vapisi kaupanteon hurmiosta.

»Kymmenen tykö.» Johannes Ambuulin varovainen tarjous.

»Kaksi ja neljännes.» Barend DeRoo.

»Puolikolmatta!» Pervus DeJong.

»Kolme dollaria!» Pojan korkea ääni. Se särkyi viimeisessä tavussa, ja
ihmiset nauroivat.

»Kolme-kolme-kolme-kolme-kolme-kolme. Kolme ensimmäisen — —»

»Puolineljättä.» Pervus DeJong.

»Kolme kuusikymmentä.»

»Neljä!» DeRoo.

»Kymmenen tykö.»

Pojan ääntä ei enää kuulunut.

»Jospa he vain lopettaisivat», kuiskasi Selina.

»Viisi!» Pervus DeJong.

»Kuusi!» DeRoon kasvot olivat tulipunaiset.

»Kymmenen tykö.»

»Seitsemän!»

»Siinä on vain hillovoileipiä», läähätti Selina DeJongille
kauhistuneena.

»Kahdeksan!» Johannes Ambuul oli tullut hulluksi.

»Yhdeksän!» DeRoo.

»Yhdeksän! Tarjottu yhdeksän! Yhdeksän-yhdeksän-yhdeksän! Kuka tarjoaa —»

»Antakaa hänen saada se. Hiekkaleivokset epäonnistuivat. Älkää — —»

»Kymmenen!» sanoi Pervus DeJong.

Barend DeRoo kohautti tukevia olkapäitään.

»Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kuulinko yksitoista? Kuulinko kymmenen ja
puoli? Kymmenen-kymmenen-kymmenen. Kymmenenkymmenenkymmenenkymmenen!
Hyvät herrat! Kymmenen ensimmäisen kerran. Kymmenen toisen kerran!
Myyty! — kymmenellä dollarilla Pervus DeJongille. Pilkkahintaan.» Adam
Ooms pyyhki kaljuaan, poskiaan ja kosteata leukaansa.

Kymmenen dollaria. Adam Ooms tiesi, samoin kuin koko muu pitäjäkin,
ettei tämä merkinnyt vain selvää kymmentä dollaria. Mikään ruokakori,
vaikka se olisi sisältänyt satakielen kieliä, Atalantan kultaisia
omenoita ja harvinaisia, kallisarvoisia viinilajeja, ei olisi riittänyt
korvaamaan noita kymmentä dollaria. Ne edustivat hikeä ja verta,
raadantaa ja kovia päiviä, polttavan preeria-auringon alla aherrettuja
sydänpäiviä, kevään upottavien sadepäivien painostusta, levottomasti
torkahdellen paljaan taivaan alla Chicagon torilla vietettyjä öitä ja
monta raskasta peninkulmaa High Prairien ja Chicagon välisellä tiellä,
joka milloin vajotti pohjattomiin liejukuoppiin, milloin sokaisi
lentäviin hiekkapilviin.

Kun joku pienoismaalaus Christien huutokaupoissa myytiin miljoonasta,
ei se kauppa herättänyt syvempää äänettömyyttä ja dramaattisempaa
sorinaa hiljaisuuden katkettua kuin tämä tapahtuma.

He nauttivat ateriansa Adam Oomsin salin nurkassa. Selina avasi
laatikon ja kaivoi esille täytetyt munat, hieman likilaskoiset kakut,
omenat sekä nuo kovin, kovin ohuiksi leikatut leipäviipaleet. Koko High
Prairien, Low Prairien ja New Haarlemin kylmästi arvostelevat silmät
seurasivat uteliaasti tätä laihaa ateriaa, joka ilmestyi päivänvaloon
silkkinauhoin koristellusta kenkälaatikosta. Selina tarjosi DeJongille
voileivän. Se näytti niin sanomattoman pieneltä miehen suuressa
kourassa. Äkkiä Selinan tuskallinen nolous lennähti tipotiehensä, ja
hän purskahti nauramaan tyttömäisen hilpeästi eikä suinkaan hurjasti
ja hysteerisesti, niin kuin hän itse oli peljännyt. Hän upotti pienet,
valkoiset hampaansa tuollaiseen hullunkuriseen voileipään ja katsahti
nuorukaiseen luullen hänenkin nauravan. Mutta tämäpä ei nauranutkaan.
Hän oli erittäin vakava, hänen siniset silmänsä olivat lujasti
kiinnitetyt hänen kädessään olevaan leipäpalaan, ja hänen kasvonsa
olivat hyvin punaiset ja sileiksiajellut. Selina ajatteli: »Voi, mies
kulta! Suuri, kelpo mies kulta! Sinä olisit voinut tällä hetkellä syödä
hanhenrintaa... Kymmenen dollaria!» Ääneen hän sanoi vain: »Miksi te
teitte sen?»

»En tiedä. En tiedä.» Ja sitten: »Te olitte niin pieni, ja he
kiusasivat teitä. Nauroivat.» Hän oli hyvin vakavan näköinen, hänen
siniset silmänsä olivat lujasti kiinnitetyt voileipään, ja hänen
kasvonsa olivat hyvin punaiset.

»Olipa sekin syy, kymmenen dollarin uhkapeliin!» Selina virkkoi
ankarasti.

Mies ei nähtävästi kuullut hänen sanojaan, hän puri vain mietteissään
hiekkaleivoksia. Äkkiä hän puhkesi puhumaan: »Minä en osaa oikein
kirjoittaakaan, vain piirtää nimeni ja muuta sellaista.»

»Entä lukea?»

»Vain tavaamalla. Enhän kuitenkaan ehtisi lukea. Mutta laskeminen olisi
tärkeämpää, tuollainen aritmetiikka. Osaanhan vähän laskeakin, mutta
nuo Heinätorin kaverit ovat suutarin koukkuisia. He laskevat päässään —
kamalan nopeasti.»

Selina kumartui eteenpäin. »Minä rupean opettamaan teitä.»

»Mitä! Viitsisittekö te opettaa minua?»

»Iltaisin.»

Pervus DeJong katseli suuria, känsäisiä kämmeniään ja sitten taas
tyttöä. »Mitä se maksaisi?»

»Maksaisi! En minä huoli maksusta.» Selina oli miltei loukkaantunut.

Nuorukaisen kasvot kirkastuivat äkkiä. Hän oli keksinyt jotakin.
»Kuulkaapa. Minä asun aivan koulun lähellä Boutsin talon vieressä.
Minä voisin sytyttää tulen pesään aamuisin koululla ja kantaa taloon
ämpärillisen vettä. Tässä kuussa ja tammikuussa ja helmikuussa ja
marraskuun alussakin, kun en käy torilla näin talvisaikaan, voisin
sytyttää tulen — aina kevääseen saakka. Ja silloin voisin tulla
vaikkapa kolmesti viikossa Pooliin lukemaan. Hän oli niin avuton, niin
nöyrä ja niin kookas, että hän näytti suorastaan säälittävältä jo
suuruutensakin Lakia.

Selinan mieleen valahti lämmin aalto, joka oli kukkuroillaan puhdasta
äidillisyyttä. Hän tuumi taasen: »Voi mies kulta! Suuri, avuton mies
kulta! Kuinka vakava hän onkaan ja hullunkurinen.» DeJong olikin sekä
vakava että hullunkurinen istuessaan siinä naurettavan pieni leivos
kädessään, silmät suurina ja miettiväisinä, kasvot entistä punaisempina
ja otsa vakavissa rypyissä. Selina naurahti taas iloisesti, ja Pervus
DeJong yhtyi hetkisen kuluttua hänen iloonsa.

»Kolme iltaa viikossa», toisti Selina lisäten sitten viattomasti. »Oi,
kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!»




VI.


Tiistait, torstait ja lauantait valittiin opintoilloiksi. Illallinen
oli Poolin talossa syöty kello puoli seitsemän, ja Pervus saapui
näyttämölle seitsemän jälkeen hyvin puhdas paita yllään, tukka
harjattuna kiiltäväksi, juhlallisena, arkana ja kömpelönä pudotellen
hattuaan ja töyttäillen tuoleja. Selinan mielessä kamppailivat sääli ja
naurunhalu. Jospa tuo mies edes olisi suvainnut hölistä ja pöyhkeillä!
Pöyhkeilevä mies herättää vastustushalua, mutta lempeä jättiläinen
riisuu maailman aseista.

Selina etsi esille McBriden kieliopin ja Duffyn laskuopin ja sitten
he ryhtyivät yhdessä taivuttelemaan sanoja, arvioimaan seinäpintoja,
kaivamaan kaivoja ja laskemaan neliöjuuria. He eivät voineet
työskennellä vahakankaisen keittiöpöydän ääressä Poolin väen kiehuessa
heidän ympärillään, joten Jakobin oli sytytettävä tuli arkihuoneen
takkaan, ja opettaja ja oppilas istuivat sitten siellä nojaten
mukavasti jalkojaan uunin kiiltävään nikkeliristikkoon.

Sinä iltana, jolloin heidän piti alottaa, oli Roelf ensiksi murjottanut
illallispöydässä ja sen jälkeen kadonnut työvajaan, mistä rupesi
kuulumaan vasaran, sahan ja muidenkin työkalujen kolinaa. Hän ja Selina
olivat tottuneet olemaan paljon yksissä sekä sisällä että ulkona. He
luistelivat van der Sijden lammella kiljuvien saparoniskojen kanssa, ja
he laskivat mäkeä Kuyperin metsästä maantielle Roelfin nikkaroimilla
kelkoilla. Rumina päivinä he lukivat taikka opiskelivat. He viettivät
lukien myöskin monta arkipäivän iltaa. Selina oli päättänyt, että
Roelfin piti kohota karkeasta ympäristöstään, että pojan piti saada
osansa hänen omista neiti Fisterin yksityiskoulussa saamistaan, hieman
hajanaisista tiedoista. Hän, tuo kaksikymmenvuotias nainen, ei koskaan
kohdellut yliolkaisesti kaksitoistavuotiasta poikaa, ja poika jumaloi
häntä itsetiedottomasti. Hän oli jo kauan aikaa sitten huomannut,
että poika käsitti kauneuden merkityksen — sen kauneuden, joka ilmeni
viivoissa, muodoissa, väreissä ja ryhmityksessä — harvinaisen elävästi.
Kun hän tunsi kädessään silkkinauhan pinnan, näki auringonlaskun
oranssi- ja ruusuvärit, viininpunaisen kashmirpuvun laskokset tai kuuli
lausutun runosäkeen poljennon, niin hänen kasvoilleen kohosi ilme,
joka hämmästytti Selinaa. Selina omisti erään Tennysonin kuluneen
runokokoelman. Kun hän ensi kerran luki Roelfille säkeen: »Elaine sä
sorja, Elaine, sä soma, Elaine, sä Astolatin loistava lilja — —» poika
oli äkkiä äännähtänyt. Kun Selina silloin oli katsahtanut kirjastaan,
oli hän nähnyt Roelfin silmien loistavan suurina ja kirkkaina hänen
pehmeissä, tummissa kasvoissaan.

»Mitä nyt, Roelf?»

Poika oli punastunut. »En minä sanonut mitään — en kerrassaan mitään.
Lukekaa vielä kerran, 'Elaine — — —'»

Selina oli lausunut vielä kerran nuo tuoksuvat säkeet: »Elaine, sä
sorja, Elaine, sä soma...»

Oomsin salissa vietetyn juhlan jälkeen poika oli ollut alakuloinen ja
synkkä ja hän oli kieltäytynyt vastaamasta Selinalle, kun tämä yritti
ruveta puhumaan Roelfin tarjouksesta Selinan koria kaupiteltaessa.
Tiukalle pantuna hän sanoi vain: »Pyh, oli niin hauskaa ärsyttää ukko
Oomsia.»

Ja nyt Pervus DeJongin ilmestyessä näyttämölle Roelf esitti muuatta
äärettömän liikuttavaa ja surkeata osaa, pientä, mustasukkaista poikaa,
joka on aivan avuton tuskissaan. Selina oli pyytänyt häntä liittymään
oppilaaksi takan ääreen ryhmittyneeseen luokkaan. Maartjekin oli
sanonut Pervus DeJongin ensi kertaa käydessä: »Roelf, istu sinäkin
tänne ja kuuntele. Sinäkin voisit oppia jotakin opettajattaren
kirjoista.» Klaas Pool oli myöskin hyväksynyt tämän suunnitelman, koska
se ei maksanut mitään, ja koska se ennen kaikkea ei häirinnyt Roelfin
työtä. »Opi sinä vain, poika», hän virkkoi jalomielisesti.

Mutta Roelfpa ei tahtonutkaan. Hän käyttäytyi hyvin rumasti, paiskoili
ovia, vihelsi, luisteli keittiön lattialla, hyppeli edestakaisin
arkihuoneen lävitse portaille kolisten niitä pitkin ylös ja alas,
yllytti Geertjen ja Jozinan kinaan ja kyyneliin, pani mullinmallin
koko talon ja kompastui Dunderiin, koiraan, niin että eläin paran
säikähtynyt haukunta sekaantui vielä kukkuraksi kaikkeen meteliin.

Selina oli raivoissaan. Oli mahdotonta opettaa mitään tällaisessa
hälinässä. »Tällaista ei ole koskaan ennen ollut täällä», hän vakuutti
Pervukselle kyyneleet silmissä. »En käsitä, mistä se johtuu. Tämä on
kamalaa.»

Pervus oli kohottanut katseensa kivitaulustaan. Hänen silmänsä olivat
tyynet, ja hänen huulensa hymyilivät. »Mitä siitä. Meillä on liian
hiljaista iltaisin. Ensi kerralla on kai selvempää. Olkaa huoleti.»

Ensi kerralla olikin selvempää. Roelf katosi työpajaansa illallisen
jälkeen eikä tullut esille, ennen kuin Pervus DeJong oli lähtenyt.

Tuo suuri olento, joka niin hartaana kumartui kivitaulunsa ylitse kynä
kömpelösti puristettuna suureen käteen, värähdytti Selinan mieltä.
Sääli iski häneen kyntensä. Jos hän olisi aavistanutkaan, minkä
tunteen sukulainen tämä sääli oli, hän olisi temmannut miehen käsistä
tuon kivitaulun ja antanut hänelle kirjoitusvihkon, ja hänen elämänsä
olisi kääntynyt toiseen suuntaan. »Poika parka», hän ajatteli soimaten
itseään sen johdosta, että oli naureskellut DeJongin lapsellista
vakavuutta.

Pervus DeJong ei ollut mikään etevä oppilas, vaikkakin hän oli ahkera.
Tavallisesti oli uunin yläluukku auki, ja tulen loimo heijasti hänen
kasvoilleen ja päähänsä punaista hohdetta. Hän oli hyvin vakava,
ja hänen kulmakarvansa olivat huolestuneesti jännitetyt. Selina
selitti ja toisteli tehtävät ja lauseet kärsivällisesti uudelleen ja
uudelleen. Sitten äkkiä, ikään kuin käden hipaisusta, nuorukaisen
kasvoille valahti hymy muuttaen ne. Hänen hampaansa olivat valkoiset ja
voimakkaat ja pienet ja näyttivät tavallistakin valkoisemmilta hänen
valkoverisen punerruksensa rinnalla. Hän saattoi hymyillä kuin lapsi,
ja Selinan olisi pitänyt vaistota vaara tuntiessaan, miten tuo hymy
valahti häneen kuin lämmin väristys. Selinakin silloin aina hymyili, ja
Pervus oli mielissään, ikään kuin hän olisi tehnyt jonkun ihmeellisen
keksinnön.

»Se on niin helppoa», hän virkkoi, »kunhan vain tietää sen.» Hän puhui
aivan kuin pikkupoika.

Tavallisesti hän poistui puoli yhdeksän taikka yhdeksän tienoissa.
Usein Poolit paneutuivat levolle ennen hänen lähtöään. Hänen mentyään
Selinaa ei nukuttanut. Hän lämmitti vettä ja peseytyi, harjasi
tukkaansa kiivaasti ja oli niin riemukas ja niin alakuloinen.

Joskus he lankesivat puhumaan. DeJongin vaimo oli kuollut heidän
avioliittonsa toisena vuonna lapsen syntyessä. Lapsikin oli kuollut.
Tyttö. Aina vainosi häntä kova onni — farmillakin.

»Keväällä on puolet maasta veden alla — juuri minun alueeni
tietystikin. Naapuritila, Boutsin talo, on korkea ja viljava. Boutsin
ei tarvitse edes syvästi kyntääkään. Hänen maansa kasvaa nopeasti.
Keväällä se lämpiää jo varhain, ja sateen jälkeenkin siinä voi
työskennellä. Hän höystää sitä millä hyvänsä, ja hänen kasvinsa
suorastaan hyppäävät esille. Minun maani ei sovellu kauppapuutarhaksi,
se on niin kostea. Se on aina märkä paitsi kesällä, jolloin se palaa
kovaksi, ennen kuin ehdin sitä pehmittää. Hylkymaata.»

Selina tuumi hetkisen. Hän oli kuunnellut Klaasin ja Jakobin
keskusteluja monena talvi-iltana. »Ettekö te voisi tehdä jotakin —
parantaa sitä — niin että vesi valuisi pois? Kohottaa taikka ojittaa
taikka muuta sellaista?»

»Jaa-a — ehkäpä. Mahdollisesti. Mutta sellainen maksaa.»

»Mutta kosteus maksaa myöskin, vai kuinka?»

Mies pohti tätä syvästi. »Kai sekin maksaa. Mutta jos jätän maan
sikseen, niin en minä tarvitse käteistä rahaa, jos taas ryhdyn
kuivattamiseen, tarvitsen sitä?»

Selina pudisti kärsimättömästi päätään. »Tuollainen puhe on hirveän
typerää ja lyhytnäköistä.»

Mies näytti niin avuttomalta kuin vain väkevä ja voimakas mies voi
näyttää. Selinan sydän suli sääliin. Nuorukainen katsoi alas suuriin,
koviin käsiinsä ja sitten taas tyttöön. Pervus DeJongin suurin viehätys
piili hänen silmissään, jotka puhuivat sitä, mitä kieli ei ilmaissut.
Naiset luulivat aina, että hän aikoi sanoa kaiken sen, mitä hänen
kasvoillaan näkyi, mutta hän ei koskaan sanonut sitä. Se antoi hänen
oikeastaan varsin ikävälle seuralleen mitä jännittävimmän sisällön.

Pervus DeJong ei ollut suinkaan mikään ruudinkeksijä ja hän kunnioitti
Selinaa miltei palvoen, mutta eräässä suhteessa hänellä oli kuitenkin
yliote: hän oli ollut naimisissa ja elänyt naisen rinnalla kaksi
vuotta. Nainen oli synnyttänyt hänelle lapsenkin. Selina oli sen sijaan
kokematon nuori tyttö. Naisena hän pystyi tuntemaan intohimon polttoa,
mutta hän ei itse sitä vielä tiennyt. Hän uskoi varmasti, ettei kukaan
nainen tuntenut intohimoa — siitä ei edes puhuttukaan. Sitä suorastaan
ei ollut olemassakaan muualla kuin miehissä, ja silloinkin se oli
jotakin hävettävää, aivan kuin kiivas luonteenlaatu taikka vatsakatarri.

Maaliskuun alussa DeJong oli jo oppinut puhumaan englannin kieltä,
tosin hitaasti ja huolellisesti, mutta kuitenkin kieliopillisesti
oikein. Hän taisi hallita pienempiä laskutehtäviäkin, ja maaliskuun
keskivaiheilla piti heidän tuntiensa loppua. Farmi vaati paljon
työtä niin illoin kuin päivinkin. Selina huomasi, ettei hän jaksanut
ajatella sitä aikaa, jolloin tunnit olisivat päättyneet, eikä suostunut
tuhlaamaan ajatustakaan koko huhtikuulle.

Muutamana iltana helmikuun loppupuolella Selina äkkäsi ponnistelevansa
jotakin vastaan. Hän koetti kääntää katseensa pois jostakin. Hän
huomasi koettavansa olla katsomatta hänen käsiinsä. Hän halusi
aivan mielettömästi koskea niihin. Hän halusi tuntea ne kaulallaan.
Hän halusi painaa huulensa hänen käsiinsä — hivellä niiden selkää
huulillaan hitaasti, kosteasti, viipyen. Hän säikähti hirveästi. Hän
ajatteli itsekseen: »Tulen hulluksi. Kadotan järkeni. Mikä minua
vaivaa? Miltähän minä näytänkään tällä hetkellä? Varmastikin minä olen
kummallisen näköinen.»

Hän sanoi jotakin houkutellakseen DeJongin katseen puoleensa. Se oli
lempeä ja rauhallinen. Tämä kamaluus ei siis heijastunutkaan Selinan
kasvoissa. Hän kiinnitti silmänsä lujasti kirjaansa. Puoli yhdeksän
hän äkkiä läimäytti kirjan kiinni. »Olen väsynyt. Se johtuu varmaankin
keväästä.» Hän hymyili huulet väristen. Nuorukainen nousi seisomaan ja
suoristihen ojentaen voimakkaat kätensä korkealle päänsä yläpuolelle.
Selina vapisi.

»Vielä kaksi viikkoa», sanoi DeJong, »sitten on viimeinen tuntimme.
Enkö minä teidänkin mielestänne ole edistynyt aika hyvästi?»

»Erinomaisesti», Selina vastasi hiljaa. Hän tunsi olevansa kovin
väsynyt.

Maaliskuun ensimmäisellä viikolla Pervus DeJong sairastui eikä
voinut tulla. Häntä vaivasi reumaattinen särky, joka oli kiusannut
hänen isäänsä Johannes DeJongia ennen häntä. Väitettiin sen johtuvan
työnteosta kosteilla pelloilla. Se oli maamiehen kirous. Selina
saattoi nyt uhrata vapaat iltansa Roelfille, joka säteili ilosta.
Sitäpaitsi ehti Selina nyt ommellakin, lukea ja auttaa rouva Poolia
talousaskareissa mieltyen niihin sangen suuresti. Hän muutti erään
vanhan pukunsa, opiskeli ja kirjoitti kaikki laiminlyödyt kirjeensä
(sellaisia ei ollut montakaan), muistipa vermontilaiset, kuivettuneen
omenan kaltaiset tätinsäkin. Hän ei enää koskaan kirjoittanut Julie
Hempelille. Hän oli kuullut Julien menneen naimisiin erään Arnold
nimisen miehen kanssa, joka oli Kansasista kotoisin. Julie itse ei
ollut kirjoittanut. Kului maaliskuun ensimmäinen viikko. Pervus
ei tullut. Hän ei tullut seuraavana tiistaina eikä torstainakaan.
Taisteltuaan ankaran taistelun sielussaan Selina koulun päätyttyä
torstaina käveli hänen talonsa ohitse ikään kuin asialla. Hän halveksi
itseään, ei voinut sitä estää, ja lohdutti kiusattua mieltään sillä,
ettei hän katsahtanutkaan taloon kulkiessaan sen ohitse.

Selina oli pökerryksissään ja peljästynyt. Koko tuon viikon täytti
hänen mielensä outo tunne — tai oikeammin tunnejakso. Hän luuli
tukehtuvansa, ja heti sen jälkeen hän tunsi olevansa aivan tyhjä —
ontto — luuton — veretön. Joskus hän tunsi ruumiillista tuskaa, ja
joskus hän luuli hajoavansa. Hän oli levoton ja uneton, ja raivokasta
toimintakautta seurasi useasti täysi tylsyys. Se oli vain kevättä,
väitti Maartje. Selina pelkäsi sairastuvan. Hän ei ollut koskaan ennen
ollut tällainen. Häntä itketti. Lapset koulussa ärsyttivät häntä
hirvittävästi.

Lauantaina — maaliskuun neljäntenätoista päivänä — Pervus DeJong
astui taloon kello seitsemän. Klaas, Maartje ja Roelf olivat ajaneet
Low Prairiehen johonkin kokoukseen jättäen Selinan saparoniskojen
ja Jakobin huomaan. Hän oli luvannut keittää heille makeisia ja oli
parhaillaan täydessä työssä, kun DeJong koputti keittiön ovelle. Kaikki
veri karkasi hänen päähänsä jääden sinne kuumasti tykkimään. Kolkuttaja
astui huoneeseen. Silloin täytti Selinan mielen odottamaton rauha,
itsehillintä ja varmuus. Hän esitti tyynesti asiaankuuluvat lauseet:
»Hyvää päivää, herra DeJong, ja kuinka te voitte, ja painakaa puuta, ja
arkihuoneessa ei ole tulta, joten meidän on jäätävä tänne.»

Vieras otti osaa makeisseoksen venytykseen. Selina ihmetteli, olivatko
Geertje ja Jozina koskaan riidelleet. Vasta puoli yhdeksän hän ajoi
heidät vuoteeseen ja asetti lautasellisen leikattuja makeisia heidän
väliinsä. Hän kuuli heidän virnistelevän ja piehtaroivan nauttien
vanhempien poissaolon suomasta harvinaisesta vapaaillasta.

»No, lapset!» hän vihdoin huusi. »Muistatteko, mitä te lupasitte
äidille ja isälle?»

Hän kuuli Geertjen matkivan imelästi: »Muistatteko, mitä te lupasitte
äidille ja isälle?» Sitten seurasi taas tukahdutettua tirskuntaa.

Pervus oli ilmeisesti käynyt kaupungissa, koska hän nyt veti esille
taskustaan pussin, joka sisälsi puolisen tusinaa banaaneja —
maalaislasten hienointa herkkua. Selina kuori kaksi niistä ja vei ne
saparoniskoille. Nämä ahmivat ne ihmeellisen nopeasti suuhunsa ja
vaipuivat heti väsyneinä syvään uneen.

Pervus DeJong ja Selina istuivat keittiön pöydän ääressä kirjat
levällään edessään sen vahakankaalla. Banaanin makea, raskas tuoksu
täytti ilman. Selina toi keittiöön arkihuoneen lampun nähdäkseen
paremmin. Lampun säiliö oli nikkelinen, ja sen keltainen lasivarjostin
loi pehmeän, kultaisen hohteen huoneeseen.

»Te ette mennytkään kokoukseen», Selina virkkoi jäykästi. »Herra ja
rouva Pool menivät.»

»Ei. Minä en mennytkään.»

»Miksi ette?»

Selina näki hänen nielaisevan. »Myöhästyin. Kävin kaupungissa ja
myöhästyin. Meidän pitää kylvää tomaatinsiemenet taimilavaan huomenna.»

Selina avasi McBriden kieliopin. »Hm!» opettajamainen rykäisy.
»Tarkastakaamme seuraavaa lausetta: 'Blücher saapui Waterloon kentälle
juuri sillä hetkellä, jolloin Napoleon hyökkäsi viimeisen kerran
Wellingtonia vastaan'. 'Juuri' on alistetun lauseen määräys. Toisin
sanoen: 'Juuri' tarkoittaa: 'sillä hetkellä jolloin'... Juuri niin. Ja
Wellington on...»

Tätä jatkui puolisen tuntia. Selina iski silmänsä lujasti kirjaan.
Miehen ääni jatkoi kuivasti kieliopillista selostustaan, ja sen syvä
kaiku heläytti hänestä vastauksen kuin käsi, joka hipaisee harpun
kieliä. Hän kuuli vanhan Jakobin yläkerrassa kompuroivan levolle
asettuessaan. Sitten vallitsi sielläkin hiljaisuus. Selinan silmät
pysyivät yhä päättävästi kirjassa. Kuitenkin hän näki aivan kuin
suoraan niihin katsoen miehen suuret, voimakkaat kädet.

Niiden selkää peitti hieno, kullahtava untuva, joka tummeni ja
tiheni ranteita kohden. Selina huomasi rukoilevansa voimaa — voimaa
vastustaakseen tätä kauheaa ja outoa tunnetta — tuota syntiä, tuota
hirveää, joka häntä hallitsi. Hänen rukouksensa oli harras, säälittävä
rukous, joka pukeutui raamatun kieleen.

»Oi, Jumala, pysytä minun silmäni ja ajatukseni kaukana hänestä.
Kaukana hänen käsistään. Anna minun silmäini ja ajatusteni pysyä
kaukana hänen ranteidensa kultaisista haituvista. Älä anna minun
ajatella hänen ranteitaan...»

»Lounaisen neljänneksen omistaja myy 20 yardin levyisen suikaleen
farminsa eteläisestä reunasta. Paljonko hän saa, jos hinta on 150
dollaria acrelta?»

Pervus suoritti loistavasti tämän tehtävän ja rupesi sitten hikipäässä
laskemaan neliöjuurta 576:sta. Neliöjuuret kauhistuttivat häntä. Selina
pyyhki sienellään kivitaulun puhtaaksi. Pervus kumartui hyvin lähelle
taulua yrittäessään käsittää noita vastahakoisia pikku numeroita, jotka
tottelivat niin nöyrästi Selinan taitavaa kynää.

Selina suoritti sen sujuvasti. »Tulokseen on sisältyvä kaksi kertaa
kymmenien ja yksikköjen summa ynnä yksikköjen neliö.» Pervus räpäytti
silmiään. Hän oli aivan pökertynyt. »Ja», jatkoi Selina kevyesti,
»kaksi kertaa kymmenet, kertaa yksiköt, ynnä yksikköjen neliöjuuri on
yhtä kuin kaksi kertaa kymmenet ja yksiköt kertaa yksiköt. Sen vuoksi»,
— sirosti kynää heilauttaen — »lisää 4 yksikköä 40:een ja kerro summa
4:llä. Joten siis», lopullisen voitokkaana — »neliöjuuri 576:sta on 24.»

Selina hengitti sangen nopeasti. Keittiön lieden tuli ratisi ja
leimahteli. »Ja nyt te laskette tämän. Ensiksi pyyhitään entinen pois.
Noin! Millainen on tulos oleva?»

Pervus DeJong rupesi selittämään hitaasti ja änkyttäen. Lukuunottamatta
miehen ääntä vallitsi talossa hirvittävä hiljaisuus. »Jäännös...
kahdesti... tulos... kymmenet... yksiköt...» Hänen äänensä oli outo
— sen sävy — sen väri. Selina tunsi merkillistä huojuntaa ikään kuin
koko talo olisi hiljaa heilunut. Pienet, suloiset, tuskaiset väreet
kiitivät vuoroon kylminä, vuoroon kuumina hänen käsivarsiaan, sääriään,
selkärankaansa pitkin... »yksikköjen neliöjuuri on sama kuin kaksi
kertaa... kaksi kertaa... kymmenien... kymmenien...» Miehen ääni
vaikeni.

Selinan silmät hiipivät vastustamattomasti kirjasta hänen käsiinsä.
Hän säpsähti nähdessään ne. Ne olivat pusertuneet nyrkkiin. Hänen
silmänsä lensivät nyt noista nyrkeistä hänen vieressään istuvan miehen
kasvoihin. Hänen päänsä kohosi ja kallistui taaksepäin. Hänen avoimet,
ihmettelevät silmänsä kohtasivat DeJongin katseen. Miehen silmät
leimusivat häikäisevän sinisinä hänen päivänpaahtamissa kasvoissaan.
Vähäinen osa Selinan aivoista toimi vielä, ja se näki tuon säteilyn.
Sitten nuorukaisen nyrkit laukesivat. Tuo sininen liekki poltti häntä,
ympäröi hänet. Hänen poskellaan, tuntui miehen posken kova, viileä
kosketus. Hän tunsi miehen läheisyyden väkevän, pelottavan, pistävän
lemun — epämääräisen tupakan, tukan, vastapestyn liinavaatteen ja ihon
tuoksun. Tuo sekoitus inhotti ja viekotteli häntä. Hän halusi torjua
ja samalla hän halusi syöksyä eteenpäin. Sitten hän tunsi nuorukaisen
huulet omilla huulillaan ja tunsi vastaavansa ihmeellisesti,
innokkaasti antautuen niiden puserrukseen.




VII.


Heidän häänsä vietettiin seuraavassa toukokuussa kahden kuukauden
kuluttua. High Prairien lukukausi loppui käytännössä heti ensimmäisten
hentojen, sipuleita, retiisejä ja pinaattia edustavien oraiden
ilmestyttyä näkyviin väkevästä, hiekkaisesta mullasta. Selinan luokat
hajosivat, kutistuivat, sulivat miltei olemattomiksi. Koulu muuttui
lastentarhaksi, missä viiden vuoden vanhat pienokaiset kääntelivät,
vääntelivät ja riehuivat avattujen ikkunain kautta umpuilevalta
preerialta tulvehtivassa kevätilmassa. Koulutalon uuni törrötti
ruosteenruskeana ja kylmänä, ja Selinan huoneen silinteri muistutti
mustaa paholaista, joka oli kadottanut ilkeän mahtinsa.

Selina oli tyrmistynyt ja kuitenkin rauhallinen, kapinallinen ja
tyytyväinen, ja kaikkien näiden tunteiden yläpuolella uiskenteli
jonkinlainen julma naurunhalu ja alapuolella jonkinlainen säikähdys.
Toukokuinen High Prairie oli viheriä ja ruusunpunainen ja sininen.
Kevätkukkaset sirottivat pelloille ja tienvierille keltaisia,
vaaleanpunaisia, vaaleanvihertäviä ja sinipunaisia läiskiä. Siellä oli
orvokkeja, keltakukkia, keräkukkia ja sinivuokkoja. Järveltä leyhyi
pehmeää, viileää tuulenhenkeä. Selina ei ollut koskaan ennen elänyt
maaseudun kevättä. Se tuotti hänelle suorastaan ruumiillista kipua. Hän
liikkui kuin kohtalon lankojen vetämänä. Oli kuin jokin olisi häntä
kuljettanut vastoin hänen tahtoaan, käsitystään ja suunnitelmiaan
jotain suloista ja kauheaa kohden. Ollessaan Pervuksen seurassa hän oli
vilkas, iloinen, kuohuva. Sulhanen oli harvapuheinen, hän vain katseli
Selinaa vaieten ja jumaloiden. Kun hän toi tytölle kimpun kuihtuneita
narsisseja, kohosivat kyyneleet tämän silmiin. Hän oli kävellyt
Updiken metsään saakka hakemaan niitä kuultuaan Selinan sanovan,
että hän rakasti narsisseja. Ne olivat velttoja ja limaisia oltuaan
niin kauan hänen kädessään tällaisena kuumana päivänä. Pervus katsoi
häneen alhaalta keittiön portaiden juurelta Selinan seisoessa ylhäällä
ovensuussa, ja Selina otti ne vastaan ja kosketti kädellään hänen
päätään. Hän oli kuin suuri, kiltti koira, joka tuo märän ja repaleisen
rievun puutarhasta ja asettaa sen emäntänsä jalkojen juureen katsoen
tähän lempeästi kysyvin silmin.

Oli aikoja, jolloin kaikki tuntui niin epätodelliselta. Oliko
hän todellakin muuttuva kauppapuutarhurin vaimoksi ja elävä High
Prairiessä lopun elämästänsä! Oi, ei! ei! Tämäkö oli siis se suuri
seikkailu, josta hänen isänsä aina oli puhunut? Hänenhän piti niin
kepeästi astella elämänsä polkua — valita tuhannesta tarjotusta
mahdollisuudesta. Tämän High Prairien talvenhan piti olla vain
välikohtaus — eikä koko elämä! Hän katseli Maartjea. Ei, eihän hän
koskaan voisi muuttua tuollaiseksi! Se oli typerää. Se oli tarpeetonta.
Hän käyttäisi vaaleanpunaisia ja sinisiä työpukuja. Hänen uutimissaan
olisi röyhelöitä ja maljakoissaan kukkia.

Joskus hän puhui noista tavallisista morsianhuolistaan keittiössä
hyörivälle, toimeliaalle rouva Poolille.

»Ettekö te koskaan ollut peloissanne — niin, juuri peloissanne — kun
teidän piti mennä naimisiin Klaas Poolin kanssa, rouva Pool?»

Maartje Poolin kädet pitelivät suurta taikinavuorta, jota hän
peittosi, pyöritteli ja venytteli kiivaasti. Hän heitti kourallisen
jauhoa leivinpöydälle kannattaen toisella kädellään taikinapalloa ja
pudotti sen sitten takaisin pöydälle ryhtyen uudelleen sitä leipomaan
kummallakin nyrkillään.

Hän naurahti lyhyesti. »Minä karkasin.»

»Karkasitte! Karkasitteko tosiaankin — minkä tähden? Ettekö te ra —
pitänyt Klausista?»

Maartje Pool sotki reippaasti posket punoittaen. Hän paineli,
pyöritteli ja silitteli ja näytti oudon nuorelta — miltei,
tyttömäiseltä — harvinaisen ilmeen väikkyessä hänen kasvoillaan. »Pidin
kuin pidinkin. Pidin hänestä oikein paljon.»

»Miksi sitten karkasitte?»

»Vähän matkaa vain. Palasin heti. Kukaan ei edes huomannut minun
karanneen. Mutta minä karkasin kuitenkin. Tiesin sen itse.»

»Miksi sitten palasitte?»

Maartje esitti filosofiansa aavistamattakaan, että sillä saattoi olla
niin komea nimi. »On mahdotonta karata kyllin kauaksi. Elämä voi
loppua, mutta sen luota ei kukaan voi karata.»

Tyttömäisyys oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli ikivanhan
näköinen. Hänen voimakkaat kätensä taukosivat hetkiseksi sotkemasta ja
leipomasta. Ulkona portailla Klaas ja Jakob tarkastivat viikon satoa,
joka oli vietävä kaupunkiin samana iltapäivänä.

Selina ponnisti kaikki voimansa voittaakseen jälleen Roelfin suosion.
Poika oli kuin luottava pieni eläin, jota rakas käsi on loukannut, ja
joka sen jälkeen kaihtaa sitä. Hän liehakoi tätä kolmetoistavuotista
pikku poikaa enemmän kuin hän milloinkaan oli liehakoinut sitä miestä,
jonka hän oli naiva. Roelf oli kerran kysynyt häneltä suorasukaisesti:
»Miksi te menette hänen kanssaan naimisiin?» Hän ei koskaan maininnut
tuon miehen nimeä.

Selina harkitsi syvästi. Mitä hän sanoisi? Vastaus, joka jo oli hänen
huulillaan, ei olisi kelvannut pojalle. Hänen mieleensä juolahti muuan
säe Lancelotista ja Elainesta. Hän vastasi: »Palvellakseni häntä
ja seuratakseni häntä maailman ääriin.» Hänestä tämä kaikui niin
kauniilta, kunnes Roelf sen jyrkästi hylkäsi. »Se ei ole mikään syy. Se
on vain kirjan sanoja. Sitäpaitsi on typerää puhua maailman ääristä.
Hänhän jää tänne High Prairiehen ikipäiviksi.»

»Kuka sen tietää?» Selina tokaisi miltei vihaisesti — ja
hämmästyneestikin.

»Minä tiedän. Hän jää tänne.»

Mutta eipä jaksanut poika kuitenkaan kauan vastustaa Selinaa. Yhdessä
he kaivoivat ja istuttivat kukkasarkoja Pervuksen siistimättömälle
pihamaalle. Tulpaanien aika oli jo ohitse, mutta Pervus oli tuonut
hänelle kaikenlaisia muita siemeniä kaupungista, unikoista astereihin
ja purppuraisista miekkaliljoista kieloihin ja köynnöskukkiin saakka.
Viimeksimainitut kylvettiin pihaportaiden luokse näitä koristamaan,
koska ne kasvoivat niin nopeasti. Selina, kaupungin lapsi, ei tuntenut
eri kukkalajeja, mutta oli kuitenkin päättänyt luoda itselleen oikein
vanhanaikaisen puutarhan keräkukkineen, neilikkoineen, resedoineen
ja floksioineen. Hän ja Roelf käänsivät ja hienonsivat maata ja
istuttivat. DeJongin talo oli erinomaisen ruma tämänkin seudun
laatikkorakennusten rinnalla. Siltä puuttui se häikäisevän puhtauden
leima, joka karkotti muista taloista synkkyyden. Rakennus oli jo
kolmekymmentä vuotta vanha — harmaa, ränsistynyt laatikko, joka
mansarikattoineen ja litteine julkisivuineen pisti esille tienvieren
pajupensaikosta. Se kalpasi maalia, aidat olivat kallellaan, ja
ikkunain uutimet olivat vinossa. Arkihuone oli kostea ja surkea. Vanha
eukko, joka hoiti Pervuksen taloa, tallusteli kaiken päivää huoneesta
huoneeseen ämpäreineen ja märkine, harmaine riepuineen. Pöydällä
törrötti aina aimo vuori likaisia astioita, eikä edellinen ateria
koskaan ehtinyt pakoon seuraavan tieltä. Saattoi heti nähdä, ettei
tuossa autiossa, avuttomassa talossa asunut sellaista naista, joka
olisi sitä rakastanut.

Selina päätti heti (ja ilmoitti päätöksensä Pervuksellekin), että
hän aikaansaisi muutoksen. Hän kuvitteli, kuinka hän hyörisi talossa
siveltimineen ja valkeine maalipurkkeineen luoden kauneutta rumuuden
tilalle askeltensa jäljissä.

Hänen kapionsa olivat mitä yksinkertaisimmat. Pervuksen taloudessa
oli jo tarpeelliset liinavaatteet. Morsiuspuku tuotti hänelle enemmän
päänvaivaa, kunnes Maartje ehdotti, että hänet vihittäisiin vanhassa,
hollantilaisessa morsiuspuvussa, joka virui Selinan makuuhuoneessa
olevassa kapioarkussa.

»Oikea hollantilainen morsian», Maartje virkkoi. »Miehenne ihastuu
varmasti.» Pervus olikin mielissään. Selina lekotteli hänen rakkautensa
lämmössä kuin kissanpoika auringossa. Hän olikin itse asiassa hyvin
yksinäinen pikku morsian, joka ei voinut pyytää neuvoa ja lohdutusta
keltään muulta kuin noilta kahdelta valokuvalta, jotka olivat hänen
hyllyllään. Vanha hollantilainen morsiuspuku oli monta tuumaa liian
avara, hameen kiinnikenauha riitti kahdesti hänen vyötäistensä
ympäri, eikä hänen hento rintansa täyttänyt liivin ylenpalttista
laajuutta, mutta kokonaisuus oli kuitenkin sekä hämmästyttävän sievä
että liikuttava. Kankeaksi koristellun päähineen siivet reunustivat
niin somasti noita valkoisia kasvoja, joista silmät loistivat suurina
ja tummina. Hän oli yrittänyt pistää jalkansa käsin vuoltuihin
puukenkiinkin, mutta luopunut vihdoin yrityksestään huomatessaan,
että hänen käpälänsä liikkuivat niissä kuin muikut veneessä. Outojen
vanhojen nappien ja hakasten kiinnittäminen oli ylen hankalaa. Oli kuin
muinainen Sofia Kroon vainaja olisi aavekäsillään turhaan koettanut
estää tätä nuorta olentoa heittäytymästä hänelle määrätyn kohtalon
huomaan.

Heidät vihittiin Poolin talossa. Klaas ja Maartje olivat tarjoutuneet
järjestämään hääillalliset — kinkkua, kananpoikaa, makkaraa,
leivoksia, pikkelsiä ja olutta. Pastori Dekker vihki heidät, ja koko
toimituksen ajan Selina oli pahoillaan siitä, ettei hän seurannut
papin puhetta, vaan kuin lumottuna katseli hänen lyhyen, kankean
partansa heiluntaa sen liikkuessa edestakaisin leuan mukana. Pervus
oli jäykkä, juhlallinen ja vaivaantunut mustassa hääpuvussaan — eikä
ensinkään arkipäivien korderoy-housuihin ja siniseen paitaan puetun
jättiläisen kaltainen. Kesken kaiken Selina äkkiä tunsi kauhistuen,
että hänen teki mielensä huutaen pötkiä tiehensä koko tästä seurasta,
tämän miehen luota ja tästä talosta, maantielle, minne hyvänsä — niin,
minne todellakin? Tuo tunne oli niin voimakas, että hän suorastaan
hämmästyi huomatessaankin seisovansa oikealla paikallaan, puettuna
hollantilaiseen morsiuspukuunsa, vastaten oikealla hetkellä: »Tahdon»
pastorin kysymykseen.

Häälahjat olivat hyvin harvalukuiset. Poolit olivat antaneet heille
kattolampun, jollaista kaikki farmarivaimot haaveilivat, hirvittävän,
keltaisen kapineen, jonka varjostimessa heloitti vaaleanpunaisia
ruusuja, ja jonka reunoilla helisi ja heilui kristallisärmiöitä. Se oli
aiottu arkihuoneen kattoon, ja se riippui ketjussa, jota voitiin mielin
määrin nostaa ja laskea. Paarlenbergin leski lähetti heille punertavan
juomavesikaluston, johon kuului paksu kannu ja kuusi lasia. Roelfin
lahja, monien viikkojen ahkeran työn tulos, oli kapioarkku, jonka hän
oli huolellisesti jäljentänyt tuon hienon, vanhan esineen mukaan, joka
oli kirkastanut aikanaan Selinan rumaa huonetta. Hän oli värjännyt
puun ja kiillottanut sen ja hän oli leikannut sen kanteen Selinan
nimikirjaimet — aivan tuon vanhan arkun nimikirjainten mallin mukaan —
S.P.D. — sekä vielä vuosiluvunkin — 1890. Tämä oli kolmentoistavuotiaan
työksi oikea mestarinäyte — se olisi ollut kunniaksi minkä ikäiselle
miehelle hyvänsä. Se oli ainoa kaunis lahja Selinan kömpelöiden
ja koruttomien häälahjojen joukossa. Selina oli kiittänyt häntä
kyynelsilmin. »Roelf, tulethan sinä usein minua tervehtimään, tulethan?
Oikein usein!» Sitten hän jatkoi — ikään kuin epäröiden: »Tarvitsen
sinua — eihän minulla ole ketään muutakaan.» Omituisia sanoja morsiamen
huulilta.

»Kyllä minä tulen», oli poika sanonut koettaen puhua huolettomasti.
»Varmasti tulen, kun vain passaa.»

»Sopii, Roelf. Milloin vain sopii.»

Roelf toisti kiltisti hänen korjauksensa.

Vihkimisen jälkeen he ajoivat suoraan DeJongin kotiin. Toukokuussa
ei vihannespuutarhuri voi laiminlyödä puutarhaansa päivääkään. Talo
oli valmistunut ottamaan vastaan heitä. Entisen taloudenhoitajattaren
hallituskausi oli päättynyt, ja hänen huoneensa keittiön vieressä oli
tyhjä.

Illallisen aikana kiertelivät Selinan päässä niin hullut ja hajanaiset
ajatukset, että hän kauhistui.

»Nyt olen minä naimisissa. Olen rouva Pervus DeJong. Sievä nimi. Se
näyttäisi oikein hienolta painettuna ohuesti ja sirosti käyntikorttiin:

 Rouva Pervus DeJong.

 Kotona perjantaisin.

Myöhemmin hän muisteli näitä mietteitään sangen kirpein mielin
ollessaan rouva Pervus DeJong, joka oli kotona paitsi perjantaisin
myöskin lauantaisin, sunnuntaisin, maanantaisin, tiistaisin,
keskiviikkoisin ja torstaisin.

Heidän ajaessaan illalla DeJongin taloa kohden, Selina ajatteli:
»Tässä minä nyt ajan kotiin mieheni rinnalla ja tunnen hänen hartiansa
koskettavan omaani. Jospa hän edes puhuisi — sanoisi jotakin! Mutta
peloissani minä en ole.»

Pervuksen torivankkurit olivat pihalla vehmarot alaslaskettuina.
Oikeastaan olisi hänen pitänyt tänään ajaa kaupunkiin, mutta sen sijaan
oli hän päättänyt lähteä huomenna varhain iltapäivällä päästäkseen
hyvälle paikalle torilla. Lyhdyn valossa näyttivät nuo vankkurit
Selinan mielestä vertauskuvallisilta. Olihan hän jo ennenkin nähnyt
ne, mutta nyt, kun ne kuuluivat hänen omaan elämäänsä — DeJongin
torivankkurit rouva DeJongin elämään — hän vasta näki selvän selvästi,
kuinka hullunkuriset, hävettävät ja köyhät nuo vanhat ajopelit olivat
— niidenkin vankkurien rinnalla, jotka seisoivat Klaas Poolin pihalla
vihreiksi maalattuina ja punakirjaimisina julistaen: »Klaas Pool,
Puutarhatuotteita.» Molempien kiiltävien maalaishevosten taakse
valjastettuina ne näyttivätkin yhtä varakkailta ja hyvinvoivilta kuin
Klaas Pool itse.

Pervus heilautti hänet alas vaunujen istuimelta ja puristi hänet
hetkiseksi hyvin lähelle itseään. Selina virkkoi: »Sinun täytyy maalata
nuo vankkurit, Pervus, ja paikata istuimet ja korjata sivut.»

Pervus ällistyi. »Vankkuritko!»

»Juuri vankkurit. Ne ovat hirveän näköiset.»

Talo oli siistitty, mutta ei sittenkään oikein puhdas. Vanha rouva
Voorhies ei ollut viitsinyt liiaksi vaivautua sellaisen miehen takia,
joka ei koskaan kuitenkaan huomannut, oliko koti siisti vai epäsiisti.
Pervus sytytti lamput. Keittiön uunissa paloi tuli. Tällaisena
lauhkeana toukokuisena iltana se tuntui kovin ahdistavalta. Selina
ajatteli omaa pientä makuuhuonettaan, joka ei enää ollut hänen omansa,
ja joka luultavasti tällä hetkellä oli ihanan viileä länsituulen
vapaasti leyhyessä ikkunoista huoneeseen. Pervus vei hevosen talliin.
Makuuhuoneeseen johti ovi vierashuoneesta. Ikkuna oli suljettu. Tämä
vuosi oli opettanut Selinan edellisenä iltana valmistamaan seuraavan
aamun heräämisen, jotta aikaa ei kuluisi hukkaan, ja hän teki sen
nytkin koneellisesti. Hän riisui yltään valkoisen, rimsutetun
ja koristellun alushameen, kolme kankeaa hametta ja jäykistetyn
liivinsuojustimen sekä korkearintaiset nyöriliivit ja pani ne
lipastonsa laatikkoon, jonka hän oli edellisellä viikolla puhdistanut
ja paperoinut. Hän harjasi tukkansa, otti esille huomispäivän puvut,
pukeutui korkeakauluksiseen ja pitkähihaiseen yömekkoonsa ja pujahti
tähän outoon vuoteeseen. Hän kuuli Pervus DeJongin sulkevan keittiön
oven, avaimen napsahtavan, lukon paukahtavan sekä nopeat raskaat
askeleet keittiön lattialla. Tuo mies tuli hänen luoneeseensa... »On
mahdotonta karata kyllin kauaksi», sanoi Maartje Pool. »Elämä voi
loppua, mutta sen luota ei kukaan voi karata.»

Seuraavana aamuna Pervus herätti hänet kello neljä. Hän säpsähti
istumaan jännittäen korviaan ja silmiään. »Sinäkö siellä, isä?» Hän oli
jälleen pikku Selina Peake, ja Simeon Peake oli juuri palannut kotiin,
hyväntuulisena, pelattuaan koko yön.

Pervus DeJong liikuskeli jo huoneessa sukkasillaan. »Mitä — mitä kello
on? Mitä sinä teet, isä? Miksi sinä olet jo noussut? Etkö vielä ole
nukkunutkaan...» Sitten vasta Selina muisti.

Pervus DeJong nauroi tullen hänen luoksensa. »Nousehan, pikku laiskuri.
Kello on jo yli neljä. Minun on tehtävä sekä eilis- että tämän päivän
työt. Aamiaista, pikku Lina, aamiaista. Nyt sinä olet farmin emäntä.»




VIII.


Lokakuun tienoilla High Prairien vaimot supattivat toisilleen,
että rouva Pervus DeJong »odotti». Dirk DeJong syntyi maaliskuun
viidentenätoista päivänä vierashuoneen takaisessa kamarissa
kummastuneen, hieman kostonhimoisen, mutta kuitenkin ylen innostuneen
äitinsä ja ylpeän, hassunkurisen ja pöyhkeilevän isänsä läsnäollessa.
Itsetyydytys, joka loisti hänen isänsä kasvoilla, oli, jos otetaan
huomioon hänen äskeisen pitkän, tuskallisen ja raatelevan jutun
kuluessa suorittamansa osan mitättömyys, aivan suhteettoman suuri. Dirk
nimen sävy kuvasi Selinan mielestä jotain pitkää, suoraa ja solakkaa
olentoa. Pervus oli sen valinnut, koska se oli hänen isoisänsä nimi.

Joskus noiden kuukausien kuluessa Selina vaipui muistelemaan
ensimmäistä talveaan High Prairiessä — tuota talvea, johon sisältyi
jäinen makuuhuone, kylmä, musta silinteri, kouluhuoneen uuni,
pakkasenpukamat ja Poolin silava — kuin suloista unta, kuin rauhan,
vapauden ja huolettomuuden aikaa. Tuo jääkylmä huone oli ollut
hänen huoneensa, tuo peninkulman matka, jonka hän polki kirpeinä
talviaamuina, kuin pikkuinen juoksahdus, ja koulusalin uuni vain
jonkinlainen epämukava, mutta kuitenkin miellyttävä leikkikalu.

Pervus DeJong rakasti sievää, nuorta vaimoaan, ja tämä rakasti häntä,
mutta nuori rakkaus kukoistaa parhaiten värien, lämmön ja kauneuden
hoivissa. Se muuttuu arkipäiväiseksi ja epämääräiseksi, jos sen on
alotettava kello neljä aamulla sokeasti ja unenpöpperössä haparoimalla
muodottomia ja merkillisiä pukuja vuoteen päädyiltä ja tuoleilta ja
päätettävä päivänsä tylsänä ja uupuneena kello yhdeksän seitsemäntoista
tunnin lakkaamattoman ruumiillisen työn jälkeen.

Tämä oli kostea kesä. Pervuksen ensiluokkaiset tomaatintaimet, jotka
hän oli niin huolellisesti istuttanut uskoen ennustuksiin, jotka
lupasivat kuivaa kesää, törröttivät kurjina, harmaina kummituksina
liejuaavikon keskellä. Koko pelto tuotti yhden ainoan marmoripallon
kokoisen hedelmän.

Sato oli tänä vuonna muuten kohtuullisen hyvä DeJongin maatilalla,
mutta sen vaatima työ oli suoraan sanoen sydäntäsärkevä. Pervus ja
hänen renkinsä kylvivät käsin ja kitkivät käsin. Selina kuvitteli, että
he olivat noiden itujen, oraiden ja juurien orjia, jotka kirkuivat
sadointuhansin äänin: »Päästä minut esille! Päästä minut esille!»
Hän oli tämän talven aikana asuessaan Poolilla nähnyt, että Klaas,
Roelf ja ukko Jakob ahersivat varhain ja myöhään, mutta hänen siellä
viettämänsä kuukaudet kuuluivat kauppapuutarhurin niin sanottuun
lepokauteen. Hän oli saapunut paikkakunnalle marraskuussa ja mennyt
naimisiin toukokuussa. Toukokuusta lokakuuhun saakka oli maanviljelijän
pakko hoitaa peltojaan suorastaan raivokkaasti. Selina ei koskaan ollut
uneksinutkaan, että ihmisolennot saattaisivat raataa tuolla tavalla
toimeentulonsa puolesta. Hän ei ollut tuntenut raadanta-käsitettäkään
ennen High Prairiehen tuloaan. Nyt hän näki miehensä kiskovan elantonsa
maasta silkan lihastyön, hien ja vaivan avulla. Kesäkuun, heinäkuun,
elokuun ja syyskuun päivät vihannoi tuo ihana, musta preeriamulta
kuin runsauden taimilava. Tänä aikana heräsi Selinan mielessä outo
tunne tätä maata kohtaan, eikä hän enää koskaan voinut siitä tunteesta
irtaantua. Ehkäpä myöskin lapsi, jota hän kantoi, vaikutti hänen
mielentilaansa. Hänessä ailahteli lämmin sukulaisuuden tunne maata
kohtaan. Hän tunsi kuuluvansa tähän maahan — hänessä väreili loiston
ja täyttymyksen ihanuus. Joskus päästessään silmänräpäykseksi pakoon
talouspuuhistaan, hän saattoi pysähtyä keittiön ovensuuhun, ja kääntäen
hehkuvat kasvonsa peltoja kohden katsella tuota aaltoilevaa vehreyttä,
noita loppumattomia laineita, jotka kaukana sulautuivat toisiinsa
muuttuen vihannoivaksi mereksi.

Samoin kuin Klaas Poolin mielestä kaalit olivat olleet kaaleja eivätkä
mitään muuta, samoin Pervuksenkin mielestä nämä porkkanat, punajuuret,
sipulit, turnipsit ja retiisit olivat vain puutarhatuotteita,
joita piti istuttaa, hoitaa, korjata ja myydä. Mutta Selinalle ne
muuttuivat tänä kesänä eläväksi osaksi elollisen maailman laajasta
koneistosta. Pervus, maa, aurinko, sade, kaikki alkuvoimat olivat
työskennelleet tuottaakseen ravintoa miljoonille ihmisolennoille.
Tämä surkea, liejuinen pikku maapalsta muuttui kuningaskunnaksi,
seudun hitaat hollantilais-amerikkalaiset kauppapuutarhurit olivat
maan jumaluuden palvelukseen pyhitettyjä ylipappeja. Hän ajatteli
Chicagon lapsia. Jos heidän poskensa punoittivat, silmänsä loistivat
ja aivonsa toimivat vilkkaasti, niin oli heidän kiitettävä siitä
Pervusta, joka toi heille elähdyttävää ravintoa. Näinä aikoina ei vielä
lörpötelty kaikenlaista roskaa rautapitoisuudesta, vitamiineista eikä
arsenikista, heti kun puhe kääntyi ruokaan. Siitä huolimatta vaistosi
Selina noiden raatavien, kärsivällisten olentojen merkityksen, jotka
itsetiedottomina, kaksin kerroin taipuneina rähjivät High Prairien
peninkulmaisilla pelloilla. Joskus hän yritti kertoa kuvitelmiaan
Pervuksellekin, mutta tämä vain tuijotti häneen suurin, sinisin,
typerin silmin.

»Maatyökö suurenmoista! Maatyö on orjantyötä. Eilen en saanut
porkkanakuormastani kaupungissa senkään vertaa, että se olisi riittänyt
lapsemme vaatteiksi sen syntyessä. Minun pitäisi, totta vieköön,
syöttää ne täällä kotona elukoille.»

Pervus ajoi Chicagon torille joka toinen päivä. Heinä- ja elokuussa
hän saattoi olla viikon päivät samoissa vaatteissa. Hän ja Jan Steen
täyttivät vankkurit päivän sadolla, ja kello neljä he lähtivät
vaivalloiselle kaupunkimatkalleen. Vanha, historiallinen Heinätori
läntisen Randolph Streetin varrella oli muodostunut Chicagon ympäristön
toripuutarhurien pesäpaikaksi. He jättivät sinne vankkurinsa
valmistautuen seuraavan päivän kaupantekoon. Vankkurit seisoivat
tiheään sullottuina kolminkertaisissa riveissä kadun kummallakin
puolella sekä keskellä. Ne, jotka saapuivat varhain, saivat parhaimmat
paikat, sillä paikat eivät olleet edeltäkäsin jaetut. Pervus koetti
ehtiä Heinätorille kello yhdeksäksi illalla, mutta useasti täytyi
hänen huonojen teiden takia kiertää, ja silloin hän myöhästyi, mikä
tavallisesti ennusti huonoa päivää. Miehet nukkuivat enimmäkseen
vankkureissaan kyyristyneinä istuimilleen taikka heittäytyneinä
pitkälleen säkeille. Heidän hevosensa vietiin läheisten katosten alle,
missä niitä hoivattiin ja ruokittiin paremmin kuin niiden isäntiä.
Huoneen saattoi tosin saada kadun varrella olevissa ränstyneissä
majataloissa kahdellakymmenelläviidellä sentillä, mutta huoneet olivat
pieniä, ummehtuneita, sangen likaisia ja vuoteet vain hyvin vähän
vankkureita mukavampia. Sitäpaitsi — kaksikymmentäviisi senttiä!
Puolesta tynnyristä tomaatteja saatiin kaksikymmentäviisi senttiä.
Perunasäkistä saatiin kaksikymmentäviisi senttiä. Säkki sipuleita
tuotti seitsemänkymmentäviisi senttiä. Kahdella dollarilla sai
satakunta kaalinpäätä — viiden naulan painoista päätä. Jos ajoit kotiin
kymmenen dollaria taskussasi, osoitti voiton mittari nollaa, joten
sinun oli ehdottomasti ansaittava enemmän. Ei, kukapa olisi silloin
maksanut kahtakymmentäviittä senttiä vain saadakseen nukkua vuoteessa!

Muutamana kesäkuun aamuna noin kuukausi heidän häidensä jälkeen
Selina ajoi Pervuksen mukana Chicagoon istuen pienenä ja outona
uusissa kapiovaatteissaan varhaisilla puutarhatuotteilla kukkuroilleen
täytettyjen vihannesvankkurien pukilla. He olivat lähteneet liikkeelle
ennen neljää tänä iltapäivänä ja saapuneet kaupunkiin kello yhdeksän,
vaikka tiet olivat viimeisten toukokuun sateiden pehmittämät. Tämä
oli tavallaan heidän häämatkansa, koska Selina ei ollut kertaakaan
poistunut farmilta heidän häidensä jälkeen. Aurinko oli kirkas ja
kuuma. Selina avasi sateenvarjon suojellakseen itseään ja katseli
ympärilleen uteliaasti ja huvitettuna. Hän jutteli, käänteli päätään
joka puolelle, huudahteli ja kyseli. Joskus hän toivoi, että Pervus
olisi nopeammin sopeutunut hänen tuuliinsa. Hän, tuo hilpeä, vilkas
tyttönen hyöri hänen ympärillään kuin ystävällinen, kirkassilmäinen
rottakoira hitaan ja juhlallisen bernhardilaisen rinnalla.

Keikkuessaan eteenpäin tiellä Selina ilmaisi Pervukselle kaikki
ne suurenmoiset suunnitelmat, joita oli muodostunut hänen
mielikuvituksessaan viimeisten neljän viikon aikana. Hän ei ollut
tarvinnut neljää viikkoa — ei edes neljää päivääkään — huomatakseen,
että tuo suuri, leveäharteinen mies, jonka hän oli nainut, oli
ystävällinen, hellä ja hyvä olento, jolla ei ollut tippaakaan
alotekykyä taikka rohkeutta. Joskus Selina lankesi ihmetyksen valtaan
muistellessaan Pervuksen uhmailua, tämän huutaessa kilpaa hänen
eväskoriaan tuona juhlailtana Oomsin salissa. Se tuntui nyt niin
uskomattomalta, vaikkakin Pervus useasti puhui siitä päätään heiluttaen
ja hymyillen voittoisan sankarin leveää, itsetietoista hymyä. Hän oli
joka tapauksessa sangen raskastekoinen ilmiö, tuo Pervus, joka ei
milloinkaan oikein ymmärtänyt Selinassa leimahtelevaa tulta, hänen
tervettä pirteyttään ja hänen seikkailutarvettaan. Pervus oli sekä
levoton että ylpeä hänen välähtelevistä päähänpistoistaan.

Kaikkien nuorten vaimojen tavalla päätti Selinakin rohkeasti muuttaa
miehensä luonteen. Pervus oli komea, voimakas, kiltti, hidas,
vanhoillinen ja haluton. Selina päätti kääntää hänet uljaaksi,
yritteliääksi, menestykselliseksi ja uhkarohkeaksi. Nyt hän
täristessään Halstedin tiellä esitti erinäisiä suunnitelmiaan levein,
rohkein vedoin.

»Pervus, meidän täytyy maalata talo lokakuussa kesätyön päätyttyä,
ennen kuin pakkanen alkaa. Valkoinen olisi oikein sievää viheriän
ohella. Ellei vain valkoinen olisi epäkäytännöllistä. Ehkäpä viheriä
tummemman vihrein nurkin. Se sopisi niin sievästi tukkiruusujen
taustaksi.» (Ne ruusut, jotka hän Roelfin avulla oli istuttanut, eivät
olleet menestyneet.) »Ja sitten tuo läntinen kuusitoistikko. Se on
kuivattava.»

»Kuivattava», Pervus murisi. »Se on savimaata. Jos sen kuivaa, on se
sittenkin savea. Kovaa savimaata.»

Selinalla oli vastaus valmiina tähänkin. »Tiedän sen. Pitää käyttää
salaojitusta tiiliputkilla. Ja — odotahan — humus. Nyt tiedän jo,
mitä humus on. Se on kokoonpantu mätänevistä vihanneksista. Tallin
vieressä on aina sellainen kasa, jota sinä olet käyttänyt varhaisiin
maihin. Koko kuusitoistikko ei ole savea, osa siitä on liejuakin. Se ei
kaipaa muuta kuin kuivausta ja lannoitusta — potaskaa ja fosforihappoa
myöskin.»

Pervus nauroi hartaasti oikein sydämensä pohjasta, ja Selinaa
raivostutti tuo nauru. Pervus siveli suurella, ruskealla kädellään
suojelevasti hänen hehkuvaa poskeaan ja nipisti sitä hellästi.

»Et saa!» kivahti Selina vetäisten päänsä pois. Hän ei ollut koskaan
ennen torjunut miehensä hyväilyä.

Pervus nauroi jälleen. »Ai, ai, ai! Opettajatar on nyt maanviljelijä,
huh! Lyönpä vetoa, ettei edes Paarlenbergin leski tunne niin hyvästi
kuin minun pikku maanviljelijäni noita» — hän räjähti taas — »noita,
no, potaskoja ja — mitä happoa se olikaan? Sano, pikku Lina, mistä
kummasta sinä olet saanut nuo tiedot puutarhaviljelyksestä?»

»Kirjasta», Selina virkkoi miltei terävästi. »Tilasin sen Chicagosta.»

»Kirjasta! Kirjasta!» Pervus löi polveensa. »Kauppapuutarhuri, joka
opiskelee kirjoista!»

»Miksi ei! Mies, joka kirjoitti tuon kirjan, tuntee vihannesviljelyksen
paremmin kuin kaikki High Prairien farmarit yhteensä. Hän tuntee uudet
menetelmät. Sinä viljelet farmiasi aivan samalla tavalla kuin isäsi
sitä aikoinaan viljeli.»

»Mikä kelpasi isälleni, kelpaa myöskin minulle.»

»Eipä kelpaakaan!» huusi Selina. »Ei ikinä! Kirjassa sanotaan, että
savimaa sopii mainiosti kaaleille, pavuille ja herneille. Siinä
selitetään kaikki, kaikki!» Selina oli kuin hirmustunut pikku kärpänen,
joka pisteli ja ärsytti hevosta kiiruhtamaan juhlallisen hidasta
hölkkäänsä.

Päästyään kerran alkuun hän syöksyi eteenpäin. »Meillä pitäisi olla
kaksi hevosta, joilla käytäisiin torilla. Se säästäisi sinulta monta
työtuntia. Kaksi hevosta ja uudet vankkurit, vihreiksi ja punaisiksi
maalatut vankkurit, samanlaiset kuin Klaas Poolilla.»

Pervus tuijotti suoraan eteensä hevosensa korvien välitse siintävälle
tielle, aivan samoin kuin Klaas Pool oli tuijottanut Selinan ensi
kertaa ajaessa Halstedin tietä pitkin. »Sanoja. Sanoja.»

»Ei sanoja, vaan suunnitelmia. Sinun on ajateltava asiaa.»

»Sanoja. Sanoja.»

»Voi!» Selina takoi polveaan avuttomalla kädellään.

Näin lähelle riitaa eivät he koskaan ennen olleet langenneet. Oli
ilmeistä, että Pervuksen todistelulla oli kuitenkin tukeva pohja,
koska vielä kahden vuodenkin kuluttua läntinen kuusitoistikko oli yhä
upottavaa, hedelmätöntä savivelliä, ja vanha talo törrötti ränstyneenä
ja maalaamattomana tienvieren tiheiden pajukkojen suojassa.

He nukkuivat tämän yön tuollaisessa kahdenkymmenenviiden sentin
majatalossa. Toisin sanoen Pervus nukkui. Nainen makasi hänen
vieressään kuunnellen kovin vieraiksi muuttuneita kaupungin ääniä,
tuijottaen avonaisen ikkunan purppuranmustaan neliöön, kunnes neliö
vaaleni harmaaksi. Ehkäpä hän vetistelikin hieman. Mutta aamulla olisi
Pervus saattanut huomata (jos hän ylipäätänsä olisi kyennyt huomaamaan
mitään), että leuan hieno viiva ilmaisi erinäisiä eittämättömiä
päätöksiä, jotka koskivat maalausta, kuivaamista, humusta, potaskaa,
fosforihappoa ja parihevosia.

Hän nousi pukeutumaan kello neljä Pervuksen mukana iloiten päästessään
tuosta ummehtuneesta pienestä huoneesta näkemästä sen tahriintuneita
ja haalistuneita seinäpapereita ja huojuvaa vuodetta ja tuolia. He
joivat kupin kahvia ja söivät leipäpalasen ensimmäisen kerroksen
ruokahuoneessa. Selina odotti Pervuksen käydessä ruokkimassa hevostaan.
Yövahdillekin oli makseltu kaksikymmentäviisi senttiä, jotta hän yön
aikana vartioisi heidän kuormaansa, joka seisoi satojen muiden joukossa
Heinätorin rivissä. Aamuhämärissä alkoi kauppa. Selina katseli sitä
vankkureitten istuimelta ja ihmetteli sitä naurettavan epätarkkaa ja
epäedullista tapaa, millä Pervuksen hiellä ja tuskalla viljelemät
tuotteet muuteltiin rahaksi, mutta hän ei sanonut mitään.

Olosuhteiden pakosta Selina pysyi kotona ensimmäisen vuoden sekä
myöskin toisen. Pervus sanoi, ettei hänen vaimonsa koskaan tarvitsisi
raataa pelloilla, niin kuin hyvin monen High Prairien farmarin vaimon
ja tytärten täytyi tehdä. Käteistä rahaa oli tuskin ensinkään. Hädin
tuskin Pervus sai kokoon niin paljon, että hän saattoi maksaa Jan
Steenille tämän kuukausipalkan touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa,
jolloin hän työskenteli DeJongin talossa, vaikkakin Steenin palkka
oli ylen pieni, koska hänellä oli totta tosiaan peukalo keskellä
kämmentä, kuten koko siirtokunta tiesi. Selina oppi paljon tänä
ensimmäisenä vuotena samoin kuin toisenakin, mutta hän puhui vähän.
Hän hoiti taloaan — karkeaa ja loppumatonta työtä — ja hänen onnistui
ihmeellisesti säilyttää raikas ja soma näkönsä. Hän ymmärsi nyt,
miksi Maartje Poolin puku oli niin kurja, miksi hänen kasvonsa
olivat niin kuluneet ja miksi hänen raskaan nopeat jalkansa eivät
milloinkaan levänneet. Jo heinäkuussa hän luopui maljakkokukista, ja
itse kukkaistutuksetkin, jotka niin toivorikkaasti oli valmistettu,
olisivat lakastuneet hoidon puutteesta, ellei Roelf olisi niitä niin
uskollisesti huoltanut.

Roelf kävi usein talossa. Hän löysi sieltä lepoa ja rauhaa, jota
Poolin kodin mylläkässä ei koskaan tunnettu. Sievistääkseen kotiaan
oli Selina miltei tyhjentänyt kallisarvoisen pikku pankkiaarteensa
— tuhlannut nuo neljäsataayhdeksänkymmentäseitsemän dollaria, jotka
hän oli perinyt isältään. Hänellä oli kuitenkin vielä jäljellä toinen
noista kirkkaista, valkoisista timanteista. Hän oli neulonut sen erään
vanhan flanellisen alushameensa helmaan. Kerran hän oli näyttänyt sitä
Pervukselle.

»Jos minä myisin tämän, niin voisimme me luultavasti kuivattaa ja
salaojittaa tuon pellon.»

Pervus otti kiven, punnitsi sitä suurella kämmenellään ja räpytti
silmiään, niin kuin hän aina teki keskustellessaan tuntemattomista
asioista. »Kuinkahan paljon tuosta voisi saada? Ehkä viisikymmentä
dollaria. Minä tarvitsisin viisisataa.»

»Sen verran minulla on jo. Sen verran minulla on pankissa!»

»Niin — ehkä ensi keväänä. Nyt ovat käteni täpötäynnä hommaa.»

Selinan mielestä tämä oli lyhytnäköistä puhetta. Mutta hän oli liian
vasta nainut pitääkseen puoliaan, liian rakastunut ja liian tottumaton
maalaisoloihin.

Valkoinen maalipurkki ja pensseli pääsivät kuitenkin joka tapauksessa
loppujen lopuksi näkyville. Viikkokausiin ei kukaan voinut istua,
nojata taikka astua minnekään maalattavaan paikkaan DeJongin farmilla
noitumatta hätääntynyttä varoitushuutoa Selinan huulille. Olisipa
hän pienine purkkeineen ja kolmentuuman-siveltimineen käynyt talon
ulkoseinienkin kimppuun, ellei Pervus olisi estänyt. Hän pallisti
läpinäkyviä uutimia ja ompeli irtopäällyksiä kamalaan vierashuoneen
sohvaan sekä pahimpiin tuoleihin ja hän tilasi »Koti ja puutarha»
nimisen aikakauslehden. Hän ja Roelf syventyivät yhteisvoimin tähän
hurmaavaan julkaisuun. Pengermät, liljalammikot, lyijyikkunat,
kretongit, avoimet takat, marjakuuset, pergolat, suihkulähteet —
kaikki väikkyivät heidän edessään, ja he huudahtelivat, ihailivat,
vieläpä arvostelivatkin. Selina kamppaili ankarasti koettaessaan
ratkaista, tahtoisiko hän englantilaisen maatalon hirsiparvekkeineen,
kulmaikkunoineen ja kivettyine käytävineen vaiko italialaisen huvilan
leveine penkereineen, jonka edustalla hän itse sitten seisoisi pitkine
valkoisine laahustimineen venäläisen susikoiransa vieressä. Jos High
Prairien asukkaat olisivat joskus kuunnelleet, kuinka tämä emäntä,
joka aina oli pysyvä tyttönä, ja tämä maalaispoika, joka ei ollut
koskaan ollut lapsi, keskustelivat, olisivat he kohottaneet kätensä
tosi »jestas»-kauhun lamauttamina. Mutta High Prairien asukkaat eivät
milloinkaan kuulleet, eivätkä olisi ymmärtäneet, vaikka olisivat
kuulleetkin. Hän käyttäytyi vielä muutenkin omituisesti. Hän asetti
Roelfin veistämän arkun sellaiseen paikkaan, että lapsi näkisi sen
ensimmäiseksi avatessaan silmänsä aamulla. Sehän oli kaunein esine,
mitä hän omisti. Sitäpaitsi oli hänellä vanha, hollantilainen,
posliininen, epätäydellinen pöytäkalusto. Se oli kuulunut Pervuksen
äidille, joka sen oli vuorostaan perinyt omalta äidiltään.
Sunnuntai-illallisiksi Selina asetti tämän kaluston pöytään huolimatta
Pervuksen vastalauseista. Hän vaati myöskin ehdottomasti, että Dirkin
oli juotava maitonsa siihen kuuluvasta korukupista. Pervuksen mielestä
tämä oli suoraa hulluutta.

Selina nousi joka päivä kello neljä. Pukeutuminen oli vain nopea
toimitus, jolla ruumis koneellisesti verhottiin. Aamiaisen piti
olla valmiina Pervuksen ja Janin palatessa tallista. Sitten seurasi
aamusiivous, kananpoikain ruokkiminen, ompeleminen, pesu, silitys ja
ruoanlaitto. Hän keksi keinoja, joiden avulla hän saattoi vähentää
askeltensa lukua ja keventää työtänsä. Hän huomasi selvästi, kuinka
talon työ kärsi järkiperäisen suunnittelun, mielikuvituksen ja
— hän ei kiertänyt sitäkään tosiasiaa — ymmärryksen puutteesta.
Hän oli kiintynyt tuohon suureen, ystävälliseen, kömpelöön ja
itsepäiseen poikaan, joka oli hänen miehensä, mutta hän näki kuitenkin
selvästi totuuden rakkautensakin sumujen lävitse. Hänen kiihkonsa
tutustua maatyöhön, vihannesviljelykseen ja kaupantekoon oli miltei
ennusmerkillistä. Kuunnellen ja katsellen hän opiskeli maaperän
hoitoa, istutusta, ilmasuhteita ja myyntiä. Jokapäiväinen keskustelu
pelloilla ja kotona ei kosketellutkaan mitään muita kysymyksiä. Tähän
kahdenkymmenenviiden acren suuruiseen puutarhatilkkuun ei liittynyt
Iowan, Illinoisin ja Kansasin farmien majesteetillista suuruutta,
noiden farmien, joiden loppumattomat vehnä-, maissi-, ruis-, alfalfa-
ja kaura-aallot lainehtivat silmänkantamattomiin. Kaikki tapahtui
täällä pienoiskoossa. Jotain lajia oli acren suuruinen ala, jotain
toista oli kaksi acrea. Kanoja oli pieni parvi, yksi lehmä, yksi
hevonen ja kaksi sikaa. Täällä vallitsi maatyön aherrus ilman sen
muhkeutta, suuria näköaloja ja loistoa. Selina tunsi, että jokaisen
tuuman maata olisi pitänyt tuottaa äärimmäinen satonsa, ja kuitenkin
lepäsi tuo läntinen kuusitoistikko käyttökelvottomana suurimman osan
vuotta — oikeastaan aina. Eikä talossa ollut rahaa, jolla se olisi
voitu kuivattaa taikka lannoittaa, ei käteistä, jolla olisi voitu
ostaa käyttökelpoista naapurimaata. Hän ei tuntenut »voimaviljelyksen»
iskusanaa, mutta sitä hän kuitenkin tarkoitti. Pervuksen
viljelysmenetelmiin ei liittynyt keinoa, millä maita olisi voitu
keinotekoisesti suojella Suurten Järvien seudun petollista ilmastoa
vastaan. Oli hyvin tavallista, että seudulla ensiksi vallitsi sille
ominainen kostea, ahdistava, läpitunkeva kuumuus, jolloin maa huurusi,
kuohui ja pienet, viheriät oraat suorastaan hyppäsivät esille maasta
kuin jonkin luonnottoman, optillisen harhaluulon vetäminä, ja sitten
varoituksetta seurasi Michiganilta päin jäinen tuuli, joka nipisti
hennot oraat poikki vihaisin sormin. Täällä olisi tarvittu taimilavoja
ja hallasuojuksia, kypsytyspengermiä ja -laatikoita, mutta Pervus ei
omistanut mitään.

Kaiken tämän Selina käsitti, vaikkakaan ei aivan selvästi. Hän kulki
kotiaskareissaan uneksien ja onnellisena. Hänen tilansa vaikutti
hänen mielialaansa. Joskus alkusyksystä päivien viilentyessä hän
myöhään iltapäivällä meni tapaamaan Pervusta ja Jania, jotka kokosivat
pelloilla sen päivän satoa, joka oli vietävä samana iltana torille.
Hän seisoi heidän vieressään käsityö kädessään tuulen temmeltäessä
hänen tukassaan ja liehuttaessa hänen hamettaan, ja käänsi kasvonsa,
jotka eivät enää olleet kalpeat, lempeää aurinkoa kohden kuin suloinen,
rusottava kukkanen. Joskus hän istui tyhjän säkkiläjän huipulla
taikka nurinkäännetyllä laatikolla ompelus kädessään. Hän oli niin
onnellinen sellaisina hetkinä — lukuunottamatta pistosta, jonka hän
tunsi katseensa sattuessa hien värittämään tummaan pilkkuun Pervuksen
työpaidassa.

Muutamana syksyisenä iltapäivänä hän oli taas tullut pellolle.
Hän oli aivan erikoisen iloinen ja huoleton. Roelf oli uhrannut
hänelle yhden harvoista vapaahetkistään ja tullut auttamaan häntä
muutamien pioninjuurien istuttamisessa, joita Pervus oli tuonut
hänelle Chicagosta. Roelf oli kääntänyt syvään ja laajalti niiden
istutuspaikan, höystänyt sen lehmänlannalla ja istuttanut juuret
rakentamiinsa penkkeihin kahteen riviin kummallekin puolelle
ovelle vievää polkua. Selina näki jo sielunsa silmillä, kuinka ne
kevään tullen kukkisivat muheina, vaaleanpunaisina palloina. Nyt
Roelf parhaillaan autteli Pervusta ja Jania myöhäisten punajuurien
ja retiisien parissa. Tämä päivä leimusi kullassa, sinessä ja
tulipunaisessa lämpimänä ja pehmeänä kuin kypsä, keltainen chartreuse.
Siellä täällä piirtyi peltoihin sinimustia juovia, missä multa paistoi
paljaana korjattujen vihannesten jäljiltä. Niitä virui maassa nippuihin
sidottuina, valmiina koreihin ladottaviksi. Selinan silmää hiveli
väkevää, mustaa multaa vasten loistavien retiisien korallinpuna.

»Pervus, katsohan!» hän huusi. »Jalokivi etiooppialaisen korvassa!»

»Mitä?» kysyi Pervus katsahtaen ylös suopeana ja ymmärtämättömänä.
Mutta poika hymyili, sillä Selina oli antanut hänelle tuon kirjan
ikiomaksi muuttaessaan pois heiltä. Äkkiä Selina kumartui ja otti
yhden noista tulipunaisista, sidotuista retiisinipuista. Nauraen hän
poimi hiusneulan ja kiinnitti nipun hiuksiinsa juuri korvan taakse.
Outo ja lapsellinen temppu, jonka olisi luullut näyttävänkin oudolta.
Mutta retiisinippupa olikin kuin suuri heleänpunainen kukka. Hänen
poskensa hehkuivat kuumassa auringossa, hänen kaunis, tumma tukkansa
liehui tuulessa, hänen pukunsa oli avokaulainen. Hänen vartalonsa oli
täyteläisempi ja hänen rintansa kaari korkeampi kuin ennen, sillä lapsi
oli jo neljättä kuukautta olemassa. Hän nauroi. Roelfin huulilta pääsi
huudahdus, ja Pervus ja Jan katsahtivat ylös. Selina astui hitaan
tanssiaskeleen — sitten toisen — käsivarret koholla kuin ihastuttava,
pieni Bakkuksen papitar kuuman, sinisen taivaan alla paistavilla
pelloilla. Jan Steen pyyhki hikeä ruskeilta kasvoiltaan palavin silmin.

»Sinä olet aivan kuin almanakka», huusi Roelf, »vierashuoneen
seinällä!» Hän tarkoitti muuatta halpaa, mutta elävää ja sievää kuvaa
tytöstä, jonka tukassa oli kirsikoita, ja joka riippui Poolin talon
seinällä.

Pervus DeJongin mieli kuohahti harvinaiseen tunnehyrskyyn. Selina ei
ollut nähnyt tuota sinistä liekkiä hänen silmissään monta kuukautta
sitten Poolin keittiössä vietetyn illan jälkeen. Mutta se liekki oli
ollut kuuma ja polttavan sininen kuin tämän päivän taivas, ja tämä oli
terävä, kylmä ja pistävä kuin auringossa välkkyvä, teräksensininen jää.

»Pois roskat tukasta! Ja häpeä vähän!» Pervus astui hänen luokseen,
tempasi retiisit hänen tukastaan, heitti ne maahan ja tallasi ne
multaan raskaalla kannallaan. Pitkä suortuva irtaantui Selinan tukasta
jääden riippumaan hänen olkapäälleen, ja hän jäi liikkumattomana
seisomaan katsoen mieheensä silmät loistaen tummina ja äärettöminä
hänen äkkiä kalvenneissa kasvoissaan.

Pervuksen viha oli syntynyt pikkumaisesta juorunpelosta. Hän tiesi,
että renki kertoisi joka-ainoalle pitäjäläiselle, että Pervus DeJongin
vaimo pistää punaisia retiisejä tukkaansa ja tanssii pelloilla kuin
huonomaineinen nainen.

Selina oli kääntynyt ja paennut kotiin. Tämä oli heidän ensimmäinen,
vakava riitansa. Hän oli päiväkausia loukkaantunut, nolo ja
alakuloinen. Tietenkin he sitten sopivat, ja Pervus oli masentunut —
miltei murtunut, mutta osa Selinan tyttöajasta oli luopunut hänestä
tuona päivänä.

Sinä talvena hän oli useasti hirveän yksinäinen. Hän ei koskaan
voittanut seurannälkäänsä. Hän, tuo hilpeä, naurunhaluinen olento,
oli täällä haudattuna lumimuuriseen, illinoisilaiseen farmiin, miehen
rinnalle, jonka mielestä keskustelu oli pakkoa eikä huvitusta. Hän oppi
tänä talvena sangen perusteellisesti tuntemaan maalaiselämän synkät
puolet. Hän tapasi hyvin harvoin Pooleja, hyvin harvoin ketään muuta
kuin omaa väkeään. Etuhuone eli vierashuone oli tavallisesti purevan
kylmä, mutta joskus hän kuitenkin pujahti sinne huivi hartioillaan
ja istui jäätyneen ikkunan ääressä katsellen, kulkisiko joku hevonen
taikka harvinainen jalankävijä ohitse. Hän ei säälinyt itseään eikä
katunut askeltaan. Ruumiillisesti hän voi aika hyvästi näin lasta
kantaessaankin, ja Pervus oli hellä, ystävällinen ja myötätuntoinen,
vaikkakaan hän ei aina ymmärtänyt vaimoaan. Selina kamppaili uljaasti
säilyttääkseen elämän pikku suloja. Hän rakasti tuota kimallusta,
joka syttyi Pervuksen silmiin, kun hän joskus esiintyi kaulassaan
kirkasvärinen nauha taikka uusi kaulus, vaikkakaan hän ei sanonut
mitään, ja vaikkakin Selina epäili joskus itse vain kuvittelevansa
tuota kimallustakin. Kerran taikka parikin hän oli kävellyt
puolentoista peninkulmaa liukkaalla tiellä päästäkseen Poolin taloon ja
saadakseen istua Maartjen lämpimässä, siistissä keittiössä, nauttien
olemassaolostaan. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hän oli noin vuosi
sitten ensi kertaa astunut tuohon keittiöön puettuna muodikkaaseen,
ruskeaan pukuunsa ja kiedottuna huopiin, palelevana, mutta
alttiina, innokkaana, seikkailunhaluisena ja valmiina yllätyksiin,
vastoinkäymisiin — kaikkeen. Ja nyt hän istui tässä samassa keittiössä
ihmeellisesti, uskomattomasti rouva Pervus DeJongina, kauppapuutarhurin
vaimona, joka odotti piakkoin lasta. Missä viipyi nyt hänen
seikkailunsa? Ja missä oli elämä, ja missä hänen isältään perimänsä
ihastus salliman oikkuihin?

Dirkin syntymää seuraavat kaksi vuotta häilyivät aina myöhemmin Selinan
mielessä unena, jossa pelko ja onni taistelivat ylivallasta. Poika oli
pullea, topakka lapsi, joka sopeutui tyytyväisenä joka paikkaan, minne
Selina vain suvaitsi hänet asettaa. Hänellä oli isänsä vaalea ulkomuoto
ja äitinsä tumma eloisuus. Kaksivuotiaana hän oli keskinkertaisen
älykäs, terveruumiinen ja huomattavan hyväntuulinen lapsi. Hän ei
itkenyt juuri milloinkaan.

Hän oli vaivoin kahdentoista kuukauden ikäinen, kun Selinan toinen
lapsi — tyttö — syntyi kuolleena. Kahdesti noiden kahden vuoden aikana
Pervus joutui tuollaisten, niin sanottujen reumaattisten puuskien
uhriksi, jotka vainosivat häntä varhaisten kevättöiden aikana, jolloin
hänen oli pakko seisoa vedessä nilkkojaan myöten. Hän kärsi hirveästi
ja oli sairautensa aikana jokseenkin yhtä lauhkea kuin raivostunut
härkä. Selina rupesi nyt käsittämään, miksi puolet High Prairien
väestöstä oli reumatismin vääntämää ja koukistamaa — miksi tuo pieni
hollantilainen reformeerattu kirkko muistutti sunnuntaiaamuisin
pyhimysjäännösarkkua, jonka luokse sairaat ja raajarikkoiset
pyhiinvaeltajat ryömivät.

High Prairie suhtautui ystävällisesti tähän koeteltuun perheeseen.
Farmarien vaimot lähettivät heille hollantilaisia herkkuja. Miehet
auttoivat pellolla, vaikkakin heidän omat viljelyksensä oikeastaan
vaativat koko heidän aikansa. Paarlenbergin lesken sievien,
hienojen rattaiden nähtiin useasti seisovan DeJongin pihapajukossa.
Paarlenbergin leski, joka oli yhä vieläkin nimeltään Paarlenberg
ja yhä edelleenkin leski, toi heille keittoja ja kananpaisteja ja
kakkuja, jotka eivät milloinkaan tarttuneet Selinan kurkkuun, koska
hän ei suostunut koskemaan niihin. Paarlenbergin leski oli niin
sanottu hyväsydäminen ihminen. Hän oli onnellinen, jos joku muu
tarvitsi apua. Kuullessaan puhuttavan sairaudesta taikka jostakin
onnettomuustapauksesta, hän heti rupesi päivittelemään ja syöksyi
paikalle virkistävine keittoineen. Hän oli sellainen armeliaisuuden
hengetär, joka halusi omin silmin nähdä apunsa vaikutuksen. Jos hän
toi keittoa kello kymmenen aamulla, tahtoi hän, että sairas söisi heti
hänen tuomisensa.

»Syökää loppuun», hän kehotti. »Syökää heti, niin kauan kuin se on
lämmintä. Johan te heti olette terveemmän näköinen. Vielä lusikallinen.»

Hän oli miltei mielissään, vaikkakin hän verhosi tunteensa säälin
vaippaan, kuullessaan kerrottavan DeJongien vastoinkäymisistä. Selina,
joka oli kalpea ja heikko toisen, onnettoman synnytyksensä jälkeen,
jaksoi kuitenkin vielä torjua lesken vahvistavat annokset. Leski, jonka
silkkihameet kahisivat hienosti paljaassa pikku makuuhuoneessa, katseli
Selinaa silmin, joissa sääli ja voitonriemu kamppailivat vallasta,
mutta Selinan silmissä, jotka loistivat niin suurina hänen kalpeissa
kasvoissaan, helotti kahtena lampena Peakein ylpeys.

»Olette kovin ystävällinen, rouva Paarlenberg, mutta minä en pidä
keitosta.»

»Siihen on pantu kokonainen kana.»

»En ainakaan kanakeitosta. Pervus ei myöskään pidä siitä. Mutta
rouva Voorhies olisi varmaankin ihastunut.» Tämä Pervuksen entinen
emännöitsijä oli olosuhteiden pakosta joutunut toistaiseksi hoitamaan
entisiä tehtäviään.

Nyt voinette käsittää, miksi DeJongin talo oli maalaamaton vielä
kaksi vuotta Selinan ruusuisten päätösten syntymän jälkeen, miksi
aidat yhä keikkuivat vinossa, ja miksi yksi ainoa hevonen yhä veti
kasvitarhatuotteita torille.

Selina oli ollut naimisissa lähes kolme vuotta saadessaan kirjeen Julie
Hempeliltä, joka nyt oli naimisissa. Kirje oli lähetetty Klaas Poolin
luokse, ja Jozina oli tuonut sen perille. Selina tunsi sykähtävin
sydämin tuon terävän käsialan varjoineen ja koukeroineen, vaikkakaan
hän ei ollut nähnyt sitä Fisterin koulupäivien jälkeen. Istuen
pumpulihameessaan keittiön portailla hän luki:

 »Selina kulta: —

 Minusta oli niin kummallista, ettet sinä vastannut kirjeeseeni, ja
 nyt tiedän, että sinusta varmaankin oli yhtä kummallista, etten minä
 vastannut sinun kirjeeseesi. Löysin kirjeesi, jonka olit kirjoittanut
 jo kauan aikaa sitten, järjestäessäni äidin tavaroita viime viikolla.
 Luultavasti olit kirjoittanut tuon kirjeen juuri minun käydessäni
 Kansas Cityssä. Äiti ei ole koskaan antanutkaan sitä minulle. En
 soimaa häntä. Minäkin kirjoitin sinulle Kansas Citystä, mutta lähetin
 kirjeeni äidille postitettavaksi, kun en ikinä voinut muistaa sinun
 merkillistä osoitettasi.

 Äiti kuoli kolme viikkoa sitten. Viime viikolla järjestin hänen
 tavaransa — vaikea juttu, voinet kuvitella — ja löysin sieltä sinun
 molemmat kirjeesi. Hän ei ollut hävittänyt niitä — äiti parka...

 Niin, Selina kulta, sinä kai et tiedäkään, että minä olen naimisissa.
 Mieheni on Michael Arnold Kansas Citystä. Arnoldit ovat myöskin
 »pakkaajia», Michael on siirtynyt tänne isän liikkeeseen Chicagoon,
 ja sinä kai olet kuullut puhuttavan isän menestyksestä. Hän rupesi
 yhtäkkiä luomaan rahaa hyljättyään lihakaupan ja siirryttyään
 karjalaitumille — kauppakarjaan, ymmärräthän. Äiti parka oli niin
 onnellinen näinä viime vuosina, hänellä oli niin paljon kauniita
 tavaroita. Minulla on kaksi lasta, Eugene ja Pauline.

 Minusta on tullut oikein seurapiirien pylväs. Nauraisit, jos voisit
 nähdä minut. Kuulun maailmannäyttelyn naisten huvitoimikuntaan. Meidän
 on hoivattava ja huvitettava kaikkia tänne tulevia pomoja — naispomoja
 tietenkin. Eikö se kuulu muhkealta?

 Sinä kai olet kuullut jutun infanttitar Eulaliesta, tuosta
 espanjalaisesta ruhtinattaresta, tiedäthän, joka oli kutsuttu Potter
 Palmerin tanssiaisiin...»

Selina piti kirjettä työn kovettamassa kädessään, katsahti ylös
ja näki, kuinka peltojen takana preeria yhtyi taivaaseen sulkien
hänetkin helmaansa. Se oli hänen maailmansa. Eulalia, espanjalainen
infanttitar... Hän jatkoi taas kirjeensä lukemista.

 »Hän tuli Chicagoon katsomaan näyttelyä, ja rouva Potter Palmerin
 piti kutsua hänet luokseen tanssiaisiin. Rouva P. on koko komitean
 pää, kuten tiedät, ja hän on minusta kuin kuningatar valkoisine,
 kauniisti kammattuine hiuksineen, timanttikaulanauhoineen ja mustine
 samettipukuineen. Ajatteles, tuo infanttitar kieltäytyi viime
 hetkessä tulemasta tanssiaisiin kuultuaan, että rouva Potter P. oli
 ravintolanisännän vaimo. Käsitätkö? Hän tarkoitti tietenkin Palmer
 Housea!»

Selina piti kirjettä kädessään ja koetti käsittää.

Vasta avioliittonsa kolmantena vuonna hän ryhtyi ulkotöihin. Pervus oli
surkeasti estellyt, vaikkakin vihannekset pahenivat maassa.

»Mädäntykööt», hän sanoi. »Tuo roska saa mädäntyä mieluummin.
DeJongin suvun naiset eivät koskaan ole raataneet pelloilla. Ei edes
Hollannissakaan. Ei äitini eikä äidinäitinikään. Se ei ole naisten
työtä.»

Selina oli saanut terveytensä ja elinvoimansa takaisin kahden kurjan
vuoden jälkeen. Hän tunsi olevansa teräksenluja ja toivorikas jälleen,
mikä todisti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli jo kauan aikaa
sitten tiennyt, että tämä hetki oli lyövä. Hän siis vastasi reippaasti:
»Hölynpölyä, Pervus. Peltotyö ei ole raskaampaa kuin pesu taikka
silitys tai lattiain hankaaminen taikka lieden ääressä seisominen
elokuun helteessä. Naisten työtä! Taloudenhoito on maailman raskainta
työtä. Siksi eivät miehet viitsikään sitä tehdä.»

Hän otti useasti Dirk pojan mukaansa pellolle asettaen hänet jonkun
tyhjän säkkiläjän päälle varjoon, ja poika ryömi aina pois matalalta
valtaistuimeltaan kaivellakseen ja sotkeakseen lämmintä, mustaa multaa.
Olipa hän joskus auttavinaan äitiäänkin kiskoen kömpelöin pikku sormin
juurikasvien varsia ja pudota töksähtäen odottamatta istumaan jonkun
typerän juuren äkkiä irtaantuessa maasta.

»Näetkö! Hän on jo aika maanviljelijä,» Pervus sanoi silloin.

Mutta ääni Selinan sielussa huusi: »Ei! Ei!»

Touko-, kesä- ja heinäkuussa Pervus ei tehnyt työtä vain aamusta
iltaan, vaan hän jatkoi sitä vielä kuunvalossakin, ja Selina oli hänen
mukanaan. Useasti oli heidän unensa vain kolmen taikka neljän tunnin
torkahdus.

Niin kului kaksi vuotta — kolme vuotta — neljä. Selinan avioliiton
neljäntenä vuonna Selina menetti ainokaisen naispuolisen ystävänsä
koko High Prairiessä. Maartje Pool kuoli synnytykseen, mitä niin
useasti tapahtui näillä seuduilla, missä taitamaton kätilömuija
toimi lapsenpäästäjänä. Lapsikaan ei jäänyt henkiin. Kuolema ei
ollut kohdellut lempeästi Maartje Poolia. Se ei ollut piirtänyt
hänen kasvoilleen rauhaa eikä nuoruutta, niin kuin se teki hyvin
monesti muulloin. Selina katsellessaan tuota oudon hiljaista olentoa,
joka ennen oli ollut niin toimelias ja niin touhuisa, huomasi äkkiä
näkevänsä ensi kertaa näiden vuosien kuluessa Maartje Poolin levossa.
Oli uskomatonta, että hän todellakin lepäsi tuossa pienokainen
sylissään talon ollessa täynnä vieraita, joille piti hankkia
istuinpaikkoja, tilaa ja ruokaa. Istuessaan tuossa muiden High Prairien
emäntien joukossa Selina odotti kauhistuen joka hetki, että Maartje
äkkiä nousisikin seisomaan, kävisi käsiksi työhönsä, hieroisi ja
hankaisi näppärin sormin Klaas Poolin takista savitahrat (hän oli ollut
pihalla hevosia hoitamassa), tyynnyttäisi Geertjen ja Jozinan äänekkään
itkun, hipaisisi karkealla kädellään Roelfin seljällään olevia kuivia
silmiä ja pyyhkäisisi tomuverhon vierashuoneen pöydältä, jossa hänen
hallituksensa aikana ei näkynyt pienintäkään tahraa.

»On mahdotonta karata kyllin kauaksi», Maartje oli sanonut. »Elämä voi
loppua, mutta sitä ei kukaan voi paeta.»

No, nyt hän oli paennut tarpeeksi kauas.

Roelf oli nyt kuudentoista vuoden vanha, Geertje kahdentoista ja
Jozina yhdentoista. Mitähän tämä perhe nyt tekisi, Selina tuumi,
ilman tätä naista, joka oli sitä niin uskollisesti orjana palvellut?
Kuka huolehtisi siitä, että saparoniskoilla — jotka eivät enää tirsku
— on puhtaat pumpulipuvut ja kunnolliset, tylppäkärkiset kengät.
Kuka sanoisi nyt, kun Klaas jyrisevällä hollanninkielellään sättisi
Roelfin »pökeryyttä»: »Voi, Pool, älä välitä pojasta. Eihän hän pahaa
tee.» Kuka huolehtisi itse Klaas Poolista, keittäisi hänen ruokansa,
pesisi hänen vaatteensa, silittäisi hänen paitansa ja ylpeilisi tuosta
suuresta, punertavasta, lapsellisesta jättiläisestä?

Klaas vastasi näihin kysymyksiin täsmällisesti yhdeksän kuukauden
kuluttua naimalla Paarlenbergin lesken. High Prairien hämmästys
oli ääretön. Kuukausia oli tämä naimiskauppa koko seudun ainoana
keskustelunaiheena. He olivat matkustaneet Niagara Fallsiin
häämatkalle, Poolin taloa aiottiin korjata, ei, he olivatkin päättäneet
muuttaa Paarlenbergin lesken suureen maataloon (häntä nimitettiin
edelleenkin Paarlenbergin leskeksi), ei, Pool rakensi taloonsa
kylpyhuoneen, jossa oli kylpyamme ja juoksevaa vettä, ei, he aikoivat
ostaa Stikkerin talon, joka oli Poolin ja Paarlenbergin talojen
keskivälillä ja yhdistää kaikki suurimmaksi farmiksi, mitä oli koskaan
High Prairiessä, Low Prairiessä taikka New Haarlemissa nähty. Vanha
hupsu on aina hupsumpi kuin kaikki nuoret hupsut yhteensä.

Niin tyhjentymätön oli High Prairien uteliaisuus, että se nielaisi
jokaisen uutismurun oikein ahmimalla. Kun huhu Roelfin salaperäisestä
katoamisesta kotoaan rupesi liikkumaan, käytettiin sitä vain
kastikkeena juorun suuressa paistissa.

Selina tiesi jotain. Pervus oli ollut torimatkalla, kun Roelf oli
naputtanut maatalon ovelle kello kahdeksan, painanut kädensijaa
ja astunut huoneeseen tavalliseen tapaansa. Hänen ulkomuotonsa ei
kuitenkaan ollut tavallinen. Hänen yllään oli hänen paras pukunsa —
hänen ensimmäinen, valmiina ostettu pukunsa, jonka hän oli saanut
äitinsä hautajaisiin. Se ei ollut koskaan oikein sopinut hänelle, ja
nyt se oli merkillisen pieni. Hän oli kasvanut ihmeteltävästi näinä
viimeisinä kahdeksana taikka yhdeksänä kuukautena. Mutta hän ei
sittenkään ollut naurettava seisoessaan nyt Selinan edessä pitkänä,
hoikkana ja tummana. Hän laski maahan halvan, keltaisen matkalaukkunsa.

»Mitä nyt, Roelf?»

»Lähden pois. En voinut jäädä enää.»

Selina nyökkäsi. »Minne?»

»Pois vain. Kenties Chicagoon.» Poika oli hirveän liikutettu ja
puhui sen tähden hyvin välinpitämättömästi. »He palasivat kotiin
eilisiltana. Olen tuonut ne kirjat, jotka ovat teidän.» Hän aikoi avata
matkalaukkunsa.

»Älä, älä! Saat pitää ne.»

»Hyvästi.»

»Hyvästi, Roelf.» Selina tarttui molemmin käsin pojan tummaan päähän
ja nousten varpailleen suuteli häntä. Roelf kääntyi mennäkseen.
»Odota. Odota silmänräpäys vielä.» Selinalla oli muutamia dollareita —
neljännesdollareita, kymmensenttisiä, puolidollareita — kaikkiaan noin
kymmenen dollaria — piilotettuna erääseen purkkiin hyllyllä. Hän juoksi
niitä hakemaan, mutta kun hän palasi purkki kädessään, oli poika jo
mennyt.




IX.


Dirk oli nyt kahdeksanvuotias — pikku Noinsuuri DeJong äitinsä
ompelemassa, säkkikankaisessa puvussaan — päivänpaahtama, vaalea
poika hyttysten puremien peittämine, alati liikkuvine säärilleen.
Tämä veitikka ei ollut mikään uneksija. Selinan päivien yksihuoneinen
koulutalo oli väistynyt kaksikerroksisen, muhkean tiilirakennuksen
tieltä, joka oli High Prairien ylpeys. Keskuslämmitys oli syössyt
valtaistuimelta ruostuneen rautauunin. Dirk kävi koulua lokakuusta
heinäkuuhun. Pervuksen mielestä se oli järjetöntä. Poika olisi
voinut niin mainiosti auttaa peltotyössä huhtikuun alusta marraskuun
ensimmäiseen päivään saakka, mutta Selina taisteli hurjasti hänen
koulunkäyntinsä puolesta ja voitti.

»Farmari ei tarvitse muuta kuin luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa»,
todisteli Pervus. »Kaikki muu on silkkaa tyhjänpäiväisyyttä.
Eilisiltana hän oppi, että Konstantinopoli on Turkin pääkaupunki, ja
tuhlasi hyvää lamppuöljyä. Mitä hyötyä siitä on, että kauppapuutarhuri
tietää Konstantinopolin olevan Turkin pääkaupungin? Se ei auta häntä
viljelemään turnipseja.»

»Noinsuuri ei ole mikään kauppapuutarhuri.»

»Ei vielä, mutta pian. Minä olin vain viisitoista vuotta vanha
käydessäni käsiksi talooni.»

Selina ei väitellyt vastaan sanoilla, mutta hän kokosi kaikki voimansa
taistellakseen asian puolesta, kun hetki kerran löisi. Tulisiko hänen
Noinsuurestaan kauppapuutarhuri, mullan orja, tuon mullan, joka sitten
hänetkin taivuttaisi, masentaisi, raatelisi, kunnes hänkin, samoin kuin
kaikki High Prairien miehet, muuttuisi itsekin noiden kallioiden ja
luon kalliomaan näköiseksi, jonka keskellä he raatoivat!

Kahdeksanvuotias Dirk ei ollut mikään tavattoman kaunis lapsi —
ollakseen isänsä ja äitinsä poika — tai oikeammin heidän entisten
minäinsä poika. Hänen ulkomuotonsa oli kuitenkin hieman erikoinen.
Hänen silmäripsensä olivat liian pitkät pojan silmäripsiksi.
Tuhlausta, sanoi Selina sivellessään niitä hellästi etusormellaan,
koska joku tyttö olisi niin paljon enemmän nauttinut niistä. Hänelle
oli kehittynyt sitäpaitsi vielä korkea kotkannenä, joka mahtoi olla
kaukainen perintö joltakin cromwelliläisellä, englantilaiselta Peakelta
joltakin menneellä vuosisadalta. Vasta seitsemäntoista- taikka
kahdeksantoistavuotiaana hän äkkiä muuttui soreaksi ja ylimykselliseksi
nuorukaiseksi, joka kantoi eittämättömästi selittämätöntä rodun ja
sirouden leimaa. Kun Dirk oli kolmikymmenvuotias, sanoi Peter Peel,
pohjoisen Michigan Avenuen englantilainen räätäli, että hän oli ainoa
mies koko Chicagossa, joka saattoi käyttää englantilaisia pukuja
vetämättä niitä Halsted Streetin tekeleiden tasalle. Dirk säpsähti
luultavasti hieman kuullessaan tämän arvostelun, koska läntinen
Halsted Street oli todellakin esittänyt sangen huomattavaa osaa hänen
lapsuutensa maailmassa.

Selina oli nykyään kolmeakymmentä lähenevä maalaisvaimo. Työ piiskasi
häntä, samoin kuin se oli piiskannut Maartje Pooliakin. DeJongin talon
pihalla lepatteli aina samanlainen pesunuora, joka aikoinaan oli
pistänyt Selinan silmään hänen ensi kertaa ajaessaan Poolin pihaan.
Siellä heilui haalistuneita overalleja, paitoja, sukkia, kömpelösti
paikattuja pojan housuja ja karkeasta säkkikankaasta valmistettuja
pyyhinliinoja. Selinakin nykyään heräsi kello neljä, kiskaisi ylleen
muodottomat vaatteensa, tarttui suureen hiuspilveensä, kiersi sen
käytännölliseen solmuun ja kiinnitti sen yksinkertaisella, harmaalla
hiusneulalla, josta kiilto oli jo aikoja sitten kulunut pois, työnsi
kapeat jalkansa muodottomiin kenkiin, pyyhkäisi kasvojaan kylmällä
vedellä ja kiiruhti keittiön lieden luokse. Työ ärjyi aina hänen
kintereillään hengittäen kuumasti hänen niskaansa. Parsinkorit
kasvoivat kasvamistaan uhaten voittaa hänet. Siinä oli overalleja,
villapaitoja, housuja, sukkia — sukkia! Nuo sukat odottaa kököttivät
myttyinä vanhassa torikorissa, ja joskus, kun hän myöhään illalla
istui niitä parsimassa, pistellen edestakaisin, edestakaisin työn
kovettamilla sormillaan, ne rupesivat hänen silmissään kiemurtelemaan
ja kihisemään kuin käärmeet. Joskus hän painajaisunena näki, kuinka
ääretön pata, joka kiehui täpö täynnä parsimattomia ja korjaamattomia
yöpaitoja, housuja, sukkia, esiliinoja ja overalleja, tempasi hänet
syvyyksiinsä, upotti hänet ja nielaisi hänet.

Tällaisina hetkinä olisi luullut viininpunaiseen kashmirpukuun puetun,
hilpeän, naurunhaluisen, uljaan Selina Peaken iäksi hävinneen. Mutta
hänpä ei niin vähällä lannistunutkaan. Riippuipa tuo viininpunainen
kashmirikin yhä elämän liepeillä. Toivottoman vanhanaikaisena — miltei
uudelleen viehättävänä — se riippui Selinan vaatesäiliössä kuin
ruusuinen muisto. Joskus joutuessaan sen kohdalle siistimisvimmassaan
Selina hipaisi karkealla kädellään sen pehmeitä laskoksia ja jonkun
salaperäisen taian avulla rouva Pervus DeJong silloin katosi kuin
puhaltamalla ja hänen paikallaan seisoi tyttönen Selina Peake
varpaisillaan saippualaatikolla Adam Oomsin salissa koko High Prairien
töllistellessä suu auki, kuinka köyhä Pervus DeJong heitti kymmenen
kovaa dollaria hänen jalkojensa juureen. Toimeliaina hetkinään hän
oli joskus aikonut leikata tuon viininpunaisen kashmirpuvun riepumaton
kuteiksi taikka värjätä sen siivon ruskeaksi taikka mustaksi ja muuttaa
sen tarpeelliseksi pyhäpuvukseen taikka ommella siitä paitoja Dirkille
— mutta se jäi kuin jäikin aina tekemättä.

Olisi hauska nyt kertoa, että Selina näiden kahdeksan taikka
yhdeksän vuoden aikana olisi kyennyt aikaansaamaan ihmeitä DeJongin
farmilla, että talo loistaisi, sadot olisivat runsaat ja navetta
täynnä kiiltävää karjaa. Mutta se ei olisi oikein totta. Tosin hän
oli aikaansaanut erinäisiä muutoksia. Kesympi nainen olisi vaipunut
välinpitämättömyyteen jo monta vuotta aikaisemmin. Talon peitti
ohut värikerros — lyijynharmaa, koska se oli halvinta. Tallissa oli
kaksi hevosta — toinen oli rampa, vanha toissilmäinen tamma, jonka
he olivat ostaneet viidellä dollarilla sen jouduttua laitumelle
lihoitettavaksi ennen teurastusta. Piet Pon, tamman omistaja, joka
oli maidonkuljettaja, oli toivonut saavansa kolme dollaria tammansa
raadosta. Kuukauden lepo ja laitumellaolo palauttivat hevosen työkyvyn.
Selina oli tehnyt kaupat, ja Pervus oli torunut häntä perusteellisesti.
Nyt hän ajoi tammalla torille ja totesi, että se veti tukevammin kuin
toinen hevonen, mutta siitä huolimatta hän ei peruuttanut sanojaan.
Pervus ei ollut ilkeä — hän oli vain luotu sellaiseksi.

Mutta läntinen kuusitoistikko — se oli Selinan sankarinäyte. Hänen
ensimmäisenä kuukautena Pervukselle esittämänsä suunnitelma oli
vaatinut vuosia kypsyäkseen — ja nytkin oli se vain osaksi toteutettu.
Selina oli loppujen lopuksi alentunut näykkimäänkin.

»Miksi me emme viljele parsaa?»

»Parsaa!» Se oli sulaa ylellisyyttä eikä oikeastaan kuulunut High
Prairien tuotteisiin. »Ja odota satoa kolme vuotta!»

»Sittenhän saisimme sen kuitenkin. Ja istutus kelpaa kymmeneksi
vuodeksi, kun se kerran vain laitetaan kuntoon.»

»Istutus! Mitä tuo istutus on olevinaan? Parsaistutus? Parsa kasvaa
penkeissä.»

»Se on vanhanaikaista. Olen lukenut siitä. Uuden tavan mukaan parsa
istutetaan riveihin samoin kuin raparperi taikka maissi. Kuusi jalkaa
rivien välissä ja ainakin neljän acren ala.»

Pervus oli niin välinpitämätön, ettei häntä edes naurattanutkaan.
»Mitkä neljä acrea? Savimaata tietenkin.» Nyt hän nauroi, jos tuota
lyhyttä, katkeraa äännähdystä saattoi nimittää nauruksi. »Kirjan
mukaan!»

»Juuri savimaata», Selina intti terävästi. »Ja juuri kirjan mukaan.
Joka ainoa farmari High Prairiessä viljelee kaalia, turnipsia,
porkkanoita, punajuuria, papuja, sipuleita, ja kaikkien tuotteet
ovat paremmat kuin meidän. Tuo läntinen kuusitoistikko ei missään
tapauksessa tuota sinulle mitään, joten vahinko on vähäinen, vaikka
minä epäonnistuisinkin! Salli minun käyttää omia rahojani, olen
ajatellut kaiken jo valmiiksi, Pervus. Sallithan? Me salaojitamme tuon
savimaan — vain viisi, kuusi acrea aluksi. Me lannoitamme sen niin
hyvästi kuin ikinä voimme ja sitten panemme parina vuonna perunaa
sinne. Parsantaimet istutamme sitten kolmantena keväänä — vuoden
vanhoja taimia. Minä lupaan itse kitkeä maan — Dirkin avulla. Hän on
silloin jo suuri poika.»

»Kuinka paljon lantaa tarvitset?»

»Noin kolme- taikka neljäkymmentä tonnia acrea kohti — —»

Pervus pudisti päätään hollantilaisen, tylsän tavan mukaan.

»Mutta jos annat minun käyttää humusta, en tarvitse niin paljon. Anna
minun yrittää, Pervus! Anna minun yrittää.»

Loppujen lopuksi hän pääsikin tahtonsa perille — osaksi sen takia,
että Pervus oli niin vaipunut omaan loppumattomaan työhönsä, ettei hän
jaksanut vastustaa, ja osaksi sen takia, että Pervus oli yhä, vaikkei
se aina näkynyt, rakastunut vilkkaaseen, teräväpäiseen, rohkeaan
vaimoonsa, joskohta hän suhtautui tämän raivoisiin hyökkäyksiin ja
näpsäyksiin kuin elefantti neulanpistoon. Vuodesta vuoteen hän jatkoi
hidasta hölkkäänsä tyytyen isänsä vanhaan vauhtiin ja tyytyen siihen,
että koko muu siirtokunta ajoi hänen ohitseen tiellä. Hän suuttui hyvin
harvoin. Selina toivoi useasti hänen kerrankin suuttuvan. Joskus hän
toivottomana raivostui, hyökkäsi miehensä kimppuun, pörrötti hänen
paksun, karkean tukkansa, joka nykyään jo rupesi harmenemaan, ja
ravisti hänen tukevia, tunteettomia hartioitaan.

»Pervus! Pervus! etkö sinä koskaan voi suuttua — vimmastua? Leimahtaa
vihan vimmoihin — särkeä tuoleja — lyödä minua — myydä farmia —
karata tiehesi!» Eihän Selina sitä tosissaan sanonut, mutta hän
yritti kuitenkin jyskyttää hänet eloon tuosta tylsyydestä, tuosta
kaikkityytyväisyydestä, joka Selinaa niin kiusasi.

»Mitä sinä nyt taas hupsuttelet?» Pervus katsoi häneen juhlallisesti
savupilven lävitse piipun pulputtaessa uninen tyytyväistä ääntään.

Vaikka Selina raatoi yhtä kovasti kuin kaikki muutkin High Prairien
vaimot, omisti yhtä vähän, pukeutui yhtä huonosti kuin hekin, Pervuksen
mielestä hän yhä edelleenkin oli jonkinlainen ylellisyyskapine, hieno
leikkikalu, jonka hän hulluuttaan oli hankkinut itselleen. Hän oli
»Pikku Lina» — jota hän kohteli suvaitsevaisesti ja hellästi. Oli kuin
Pervus olisi häntä hemmotellen säästänyt — ainakin Pervuksen oman
luulon mukaan.

Kun Selina puhui uudenaikaisesta maanviljelyksestä,
vihannespuutarha-kirjallisuudesta, olisi hän hermostunut, ellei
häntä koko juttu olisi huvittanut. Hänen mielestään olivat
maanviljelyskurssit yliopistoissa vain mielettömyyttä. Hän ei
ollut koskaan kuullut puhuttavankaan Linnéstä, Burbankia ei ollut
olemassakaan hänen maailmassaan, ja keräsalaatti oli hänen mielestään
hassun näköistä. Selina joskus ehdotti, että he rupeaisivat viljelemään
viimeksimainittua vihannesta myytäväksi, mutta Pervus sanoi, ettei
sitä kukaan tuntenut, kun sitävastoin kaikki tiesivät, että tavallinen
salaatti oli lehtisalaattia, jota syötiin etikan ja sokerimurun kera
taikka käristetyn kinkun höysteenä.

Pervus väitti myöskin hänen hemmottelevan poikaa. Ehkäpä hän oli
suoraan sanoen mustasukkainen. »Aina vain poika, aina vain poika», hän
mutisi Selinan suunnitellessa pojan tulevaisuutta, suojellessa tätä
ja puolustaessa häntä (joskus kohtuuttomastikin). »Sinä teet hänestä
oikean mammanpojan tuolla iankaikkisella lellittelemiselläsi.» Ja
silloin tällöin hän ryhtyi karaisemaan Dirkiä. Seuraus oli tavallisesti
murhaava. Kerrankin se oli päättyä kerrassaan onnettomasti. Tapaus
sattui koulun kesäloman aikana Dirkin ollessa kahdeksanvuotias.
High Prairien metsäiset rinteet ja hiekkaiset mäet olivat sinisinä
mustikoita, jotka olivat parhaiksi kypsyneet. Ensimmäinen sade
turmelisi ne. Geertje ja Jozina olivat menneet mustikkaan ja
suostuneet ottamaan mukaansa Dirkin — suuri armo, koska Dirk oli vain
kahdeksanvuotias ja katsoen heidän korkeaan ikäänsä aika vastus. Mutta
DeJongin viimeiset tomaatit olivat myöskin kypsät riippuessaan lujina,
mehukkaina, punaisina palloina oksissaan valmiina Chicagon torille
vietäviksi. Pervus oli aikonut viedä ne kaupunkiin juuri tänä päivänä
ja pojan piti auttaa häntä niiden poimimisessa. Kun Dirk pyysi: »Saanko
mennä marjaan, mustikat ovat kypsät, ja Geertje ja Jozina menevät?»
pudisti hänen isänsä kieltävästi päätään.

»Tomaatit ovat myöskin kypsät ja ne ovat tärkeämmät kuin mustikat. Koko
sarka on puhdistettava tänään ennen neljää.»

Selina katsahti Pervukseen, katsahti poikaan eikä sanonut mitään. Mutta
katse puhui: »Hän on lapsi. Anna hänen mennä, Pervus.»

Dirk punastui pettymyksestä. He söivät aamiaista, ja päivä sarasti
vasta koitteessaan. Hän katseli lautastaan värisevin huulin, ja
silmäripset pyyhkivät raskaina hänen poskiaan. Pervus nousi pöydästä
sipaisten kätensä seljällä suutaan. Ankara päivä oli hänen edessään.
»Ollessani sinun ikäisesi, Noinsuuri, pidin tomaattien poimimista
oikeana laiskan työnä.»

Dirk katsahti nopeasti ylös. »Saanko mennä, jos poimin kaikki?»

»Se on koko päivän työ.»

»Mutta jos poimin koko saran — jos ehdin ajoissa loppuun — saanko
silloin mennä?»

Sielunsa silmillä Pervus näki tomaattisaran, jossa punaisia hedelmiä
riippui niin tiheässä, ettei lehtien vehreyttä kaikkialla näkynytkään.
Hän hymyili. »Saat. Jos poimit tomaatit, saat mennä. Mutta et saa
heittää hedelmiä koreihin ja musertaa niitä.»

Selina päätti salaa auttaa häntä, mutta tiesi, ettei hän ehtisi
pellolle ennen iltapäivää. Marjapaikat olivat kolmen peninkulman päässä
DeJongin farmilta. Dirkin piti päästä lähtemään viimeistään kello
kolmelta ehtiäkseen sinne. Selinan aamu kului yksinomaan taloustöihin.

Dirk kiiruhti pellolle ennen kuutta ja iski kuumeisesti työhön käsiksi.
Hän poimi ja kokosi hedelmät pieniin kasoihin. Punaiset pallot
hehkuivat verisinä auringossa. Lapsi työskenteli kuin kone järjestäen
voimankulutuksen mitä taloudellisimmaksi. Hän poimi, kyykistyi ja
kokosi hedelmät kasoihin elokuisen aamun ahdistavassa helteessä.
Hiki kohosi hänen otsalleen, tummensi hänen vaalean tukkansa, valui
pitkin hänen poskiaan, jotka olivat ensiksi vaaleanpunaiset, sitten
tulipunaiset ja lopuksi miltei sinipunertavat kesäisen rusketuksen
alla. Päivälliseksi hän ahmaisi tusinan verran suupaloja ja
kiiruhti takaisin keskipäivän kiehuvaan paahteeseen. Selina jätti
päivällisastiat pesemättä pöydälle rientääkseen häntä auttamaan, mutta
Pervus kielsi. »Poika lupasi tehdä sen yksinään», hän lausui.

»Se on mahdotonta, Pervus. Hän on vain kahdeksanvuotias.»

»Kun minä olin kahdeksanvuotias — —»

Dirk oli todellakin puhdistanut saran kello kolmeksi. Hän meni kaivon
luokse ja siemaisi aika kulauksen vettä, joi kaksi suurta kauhallista
ahneesti hörppien kuin varsa. Se oli uskomattoman kylmää ja ihanaa.
Sitten hän kaatoi kolmannen ja neljännen kauhallisen kuumaan päähänsä
ja niskaansa, tempaisi tyhjän ihraämpärin marjoja varten ja riensi
tomuiselle tielle juosten nopeasti peltojen poikki välittämättä
värisevistä lämpöaalloista, jotka tanssivat palavan taivaan ja
halkeilevan maan välillä. Selina seisoi hetkisen keittiön ovella
katsellen häntä. Poika oli niin pieni ja niin päättäväinen.

Dirk löysi Geertjen ja Jozinan helposti. Tyttöjen vatsat olivat
pullollaan marjoja, heidän vaatteensa tahraiset ja risujen repimät, ja
he vetelehtivät laiskoina Kuyperin metsässä. Hän rupesi poimimaan noita
suuria, sinisiä marjoja, mutta hän söi niitä haluttomasti, vaikkakin
ahkerasti, koska hän kerran oli sitä varten tullut ja koska hänen
isänsä oli hollantilainen. Kun Geertje ja Jozina rupesivat tekemään
lähtöä kotiinpäin jo tunnin kuluttua, oli hänkin valmis seuraamaan
heitä, vaikkakin häntä laiskotti hirveästi. Hänen ämpärinsä oli
puolillaan. Hän tallusti kotiinpäin illan hämärtyessä huumaantuneena,
pahoinvoipana ja päätä hirveästi särkien. Sinä yönä hän heittelehti
vuoteellaan houraten, rukoili, ettei häntä pantaisi makuulle, ja
lähestyi kaamean likelle kuoleman rajaa.

Selinan sydän ajoi sykähdyksittäin kuin kone kauhua, vihaa ja epätoivoa
hänen suoniinsa. Hän vihasi miestänsä, joka oli syypää tähän.

»Sinä sen teit. Sinä teit sen! Hän on lapsi, ja sinä panit hänet miehen
työhön. Jos jotakin tapahtuu hänelle! Jos jotakin tapahtuu hänelle! — —»

»Enhän minä aavistanut, että tuo penikka tekisi sen. En minä pyytänyt
häntä poimimaan tomaatteja ja sitten menemään marjaan. Hän kysyi,
saisiko hän, ja minä vastasin, että hän sai. Jos olisin kieltänyt,
olisin tietysti menetellyt yhtä pahasti.»

»Te olette kaikki samanlaisia! Hänestäkin yritettiin tehdä farmaria. Ja
hänet turmeltiin.»

»Mikä maanviljelystä muka vaivaa? Miksi farmari ei kelpaisi? Itsehän
sinä sanoit kerran maatyön olevan suurenmoista.»

»Voi, sanoinhan minä. Se on suurenmoista — tai se voisi sitä olla. Se —
— —. Oi, miksi me puhumme siitä nyt!

Katso häntä! Älähän, Noinsuuri! Älä kultaseni. Kuinka kuuma hänen
päänsä onkaan! Hiljaa! Tulevatko Jan ja tohtori jo? Ei. Eivät he vielä
tule. Sinappilaastaria. Luuletko sen auttavan?»

Tämä tapahtui ennen kaikkialla läsnäolevan maalaispuhelimen ja
maalaisfordin aikoja. Janin retki High Prairien kylään lääkäriä
hakemaan merkitsi tuntien viivytystä. Mutta kahden päivän kuluttua oli
poika jo taas jalkeilla, aika kalpeana tosin, mutta muuten ennallaan
tämänkin kokemuksen kestettyään.

Sellainen oli Pervus. Hän oli uuttera, samoin kuin kaikki hänen rotunsa
jäsenet, vaikkakaan ei niin terävä kuin muut. Hän kuurnitsi hyttyset
ja nieli kameelit, ja tämä ominaisuus vei hänet lopuksi hautaankin.
Syyskuu, joka tavallisesti oli kokoonpantu vain kultaisista päivistä ja
autereisista, opaalinhohteisista illoista Illinoisin preeriaseuduilla,
oli tänä vuonna tuhoavan kylmä ja sateinen. Reumatismi kalvoi Pervuksen
suurta ruhoa. Hän oli neljänkymmenen vuoden vanha, ellei enemmänkin,
ja hänen ruumiilliset voimansa olivat suurenmoiset. Selinaa säälitti
sanomattomasti nähdessään hänen kärsivän, niin kuin katselijaa
aina säälittää jonkun hyvin voimakkaan taikka hyvin heikon olennon
kärsiessä. Hän ajoi nuo raskaat peninkulmat torille kolmasti viikossa,
sillä syyskuu oli kauppapuutarhurin myyntikauden viimeinen suuri
kuukausi. Sitten jäivät vain kestävimmät kasvit, ne, jotka sietivät
hallaa, jäljelle — kaalit, punajuuret, turnipsit, porkkanat, kurpitsat
ja meloonit. Paikoitellen olivat tiet todellisia mutakuoppia, joihin
vankkurien pyörät vajosivat akselin napaa myöden. Jos sinne upposi,
ei auttanut muu kuin odottaa jotakin ystävällistä ohiajajaa, joka
veti ajopelit ylös liejusta. Pervus lähti tavallisesti liikkeelle
hyvin aikaisin ja teki peninkulmien kierroksia välttääkseen pahimpia
paikkoja. Jan oli liian typerä, liian vanha ja liian kokematon
voidakseen hoitaa torikauppaa. Selina katseli, kuinka Pervus ajoi tietä
pitkin kitisevissä, vanhoissa torivankkureissaan vihannekset hyvästi
peiteltyinä, mutta itse läpimärkänä, jo ennen kuin hän ehti nousta
istuimelleenkaan. Talossa ei nähtävästi koskaan riittänyt vedenpitävää
kangasta sekä vihanneksille että Pervukselle.

»Pervus, ota kaikin mokomin matto pois säkkien päältä ja pane se omille
hartioillesi.»

»Siinähän ovat juuri valkosipulit — viimeiset. Saan komeat rahat
niistä, elleivät ne vain kastu läpimäriksi.»

»Älä nuku vankkureissa tänä yönä, Pervus. Mene asuntolaan. Menethän?
Loppujen lopuksi se on halvempaakin. Muistathan, että viime kerralla
jouduit vuoteeseen viikoksi.»

»Taivas kirkastuu. Lännessä jo rupeaa hajaantumaan.»

Pilvet hajosivat todellakin myöhään iltapäivällä, kavala aurinko astui
esille kuumana ja heleänä. Pervus päätti nukkua ulkona, kun yö oli niin
ahdistava ja kostea, mutta keskiyöllä heräsi järvituuli kylmänä ja
petollisena ja sitä seurasi uusi sade. Aamulla Pervus oli kuin uitettu,
jääkylmä ja läpeensä surkeassa kunnossa. Kupillinen kuumaa kahvia kello
neljä ja toinen kupillinen kello kymmenen pahimman rynnäkön päätyttyä
virkistivät häntä hieman. Hän pääsi kotiin vasta keskipäivällä.
Monien vuosien tuulten ja auringon painaman pronssivärin alta kuulsi
himmeänä sairauden harmaa kalpeus kuin hopea emaljin lävitse. Selina
pakotti hänet menemään vuoteeseen välittämättä miehen heikoista
vastalauseista ja asetti hänen ympärilleen kuumia vesipulloja sekä
flanelliin käärittyjä kuumia rautoja vuoteen jalkopäähän. Mutta vähän
ajan kuluttua saapuikin kuume helpottavan hiostuksen asemesta. Hän
näytti sairaanakin punaposkisemmalta ja terveemmältä kuin monet terveet
miehet, kunnes Selina äkkiä säpsähti — hän näki, että Pervuksen silmiä
ja suuta ympäröivät syvät, mustat uurteet.

Noina aikoina, jolloin keuhkotulehdusta nimitettiin keuhkokuumeeksi, ja
paikkakunnalla, missä suljettuja ikkunoita ja kuumaa ilmaa käytettiin
parannuskeinona, oli Pervuksen kamppailun masentava tulos varma, jo
ennen kuin tohtorin katetut vaunut olivat seisoneet pihalla muutaman
yön pitkät tunnit. Aamupuolella tohtori käski Jan Steenin viemään
talliin hänen hevosensa. Yö oli tuskallisen painostava ja lännessä
paloivat kalevantulet.

»Emmekö me voisi avata ikkunoita», Selina pyyteli vanhalta lääkäriltä
kauhun rohkaisemana, »se helpottaisi hänen hengitystään. Hän — hän
hengittää niin — hän hengittää niin — —.» Hän ei voinut sanoa: »niin
hirveästi.»

Noiden sanojen kaiku viilsi häntä yhtä kipeästi kuin Pervuksen ilkeä
korina.




X.


Seuraavien päivien sydäntäsärkevin ja liikuttavin ilmiö ei
ollut tuon majesteetillisena ja tyynenä harvinaisessa, mustassa
pyhäpuvussa lepäävän, kaatuneen jättiläisen olento, ei peljästynyt
ja kiihtynyt Dirk poika tavattoman hyörinän keskellä, eikä myöskään
sotkuinen pikku farmi, joka vaipui yhä syvemmälle mitättömyyteensä
julkisuuden valonheittäjän äkkiä kääntäessä säteensä sitä kohden. Ei,
sydäntäsärkevin ilmiö oli Selina, leski, jolla ei ollut aikaa itkeä.
Farmi oli olemassa, sitä oli hoidettava sairaudesta, kuolemasta,
murheesta huolimatta — puutarha oli kitkettävä, vihannekset oli
korjattava, ajettava torille ja myytävä. Puutarhasta riippui sekä pojan
että hänen tulevaisuutensa.

Ensimmäisinä päivinä hautajaisten jälkeen milloin mikin
naapurifarmareista ajoi DeJongin vankkurit torille ja auttoi mölsää
Jania pelloilla. Mutta jokaisella oli omaa työtänsä aivan tarpeeksi.
Viidentenä päivänä Jan Steenin piti kuljettaa vihannekset Chicagoon, ja
Selinan mielen täyttivät pahat aavistukset. Kaikki hänen aavistuksensa
toteutuivatkin, kun renki palasi myöhään seuraavana päivänä puoli
kuormaa yhä vankkureillaan ja sen verran rahaa taskussaan, ettei tulos
ollut nollaa parempi. Lakastuneet vihannesjäännökset heitettiin tallin
taakse mätänemään peltojen höysteeksi.

»Tänään kävi vähän hullusti», Jan selitteli, »kun en saanut ihan hyvää
paikkaa torilla.»

»Lähdithän sinä hyvin varhain kotoa.»

»Ka, mutta ne tunkivat minut ulos. Heti näkivät, että minä olin uusi
mies, ja kun elukat olivat tallissa ja minä palasin sieltä, niin he,
tuota noin, olivat, tuupanneet koko höskän pois rivistä.»

Selina seisoi keittiön portailla ja Jan pihalla vankkureineen. Selina
käänsi kasvonsa peltoja kohden ja jokainen huomiokykyinen henkilö
(Jan Steen ei kuulunut siihen luokkaan) olisi nähnyt tuon likaisen,
harmaaseen pumpulipukuun puetun maalaisvaimon leuan piirteiden
jäykistyvän aivan erikoisen päättäväisiksi.

»Maanantaina ajan itse sinne.»

Jan ällistyi. »Mitä? Minne te ajatte maanantaina?»

»Torille.»

Tälle hämärälle pilalle Jan Steen hymyili epävarmasti, kohautti
olkapäitään ja siirtyi tallin luokse — ainahan hänen emäntänsä puhui
merkillisiä asioita. Koko High Prairie yhtyi hänen kauhistukseensa eikä
uskonut silmiään, kun Selina maanantaina sananmukaisesti otti ohjakset
omiin pieniin, työn raatelemiin käsiinsä.

»Torille!» selitteli hidas Jan niin kiivaasti kuin ikinä taisi. »Ei
akkaväki aja torille. Naiset — —»

»Tämäpä nainen ajaa.» Selina oli noussut kello kolme sinä aamuna ja
hän oli herättänyt murisevan Janinkin. Dirk oli tullut pellolle jo
viideltä. Kolmisin he sitten kokosivat ja sitoivat koko kuormallisen.
»Lajitelkaa ne», komensi Selina, kun he rupesivat sitomaan retiisejä,
punajuuria, turnipseja ja porkkanoita nippuihin. »Älkää jättäkö niitä
noin hujan hajan. Sitokaa ne lujasti, tällä tavalla. Kahdesti varsien
ympäri ja sitten lävitse. Sitokaa niistä kukkavihkoja eikä nippuja. Ja
sitten me puhdistamme ne.»

High Prairie pesi vihanneksensa hyvin ylimalkaisesti, jos ensinkään.
Sikin sokin, suuret ja pienet sekaisin, ne niputettiin ja myytiin
vihanneksina eikä taidetuotteina. Tavallisesti seurasi niitä paksu
multakokkare, jonka emäntä sitten keittiössään itse virutti pois. Mitä
muuta emännät olisivat tehneetkään!

Selina huuhtoi porkkanat huolellisesti kaivon luona ja näki niiden
nousevan oudosta kylvystään puhtaina kultapalasina, mutta hän tiesi
jo, ettei siitä sopinut puhua Janille. Jan oli muutenkin aivan
pökerryksissään. Hän ei alistunut uskomaan, että Selina todellakin
aikoi toteuttaa aikomuksensa. Nainen — highprairieläinen farmarin
vaimo — aikoi ajaa torille aivan kuin miehet! Hän aikoi viettää yönsä
yksinään torilla — taikka jossakin halvassa majatalossa! Sunnuntaina
oli uutinen jollakin merkillisellä tavalla levinnyt ympäristöön. Koko
High Prairie saapui hollantilaiseen reformeerattuun kirkkoon kysymys
huulillaan, mutta Selina ei tullutkaan aamujumalanpalvelukseen — ja hän
oli ollut leskenä vasta viikon verran! Koko High Prairie meni käymään
DeJongin farmilla sunnuntaina iltapäivällä ja sai kuulla, että leski
ahersi läntisellä kuusitoistikolla Dirk poika kintereillään.

Pastori Dekker ilmestyi taloon myöhään sunnuntai-iltapäivällä matkalla
iltajumalanpalvelukseen. Pastori Dekker oli ankara herra, ja hänen
lahjansa olivat suorastaan anakronistiset. Hän olisi luultavasti
ollut aivan korvaamaton niinä aikoina, jolloin New York vielä oli
New Amsterdam, mutta High Prairien hollantilaisten toinen ja kolmas
sukupolvi rupesi hiljaa nurkumaan hänen vanhanaikaista hallitustaan
vastaan. Pastori Dekkerillä oli kovat, siniset silmät — suorastaan
fanaattiset silmät.

»Mitä merkitsee tämä puhe, rouva DeJong, aiotteko te, yksinäinen
nainen, todellakin ajaa Heinätorille?»

»Dirk tulee kanssani.»

»Te ette tiedä, mitä teette, rouva DeJong. Heinätori ei sovellu
kunnialliselle naiselle. Eikä pojallekaan. Siellä riehuu kortinpeluu,
juopottelu — kaikenkaltainen synti — Jezebelin tyttäret kulkevat
vankkurien keskuudessa.»

»Oikeinko totta?» virkkoi Selina. Tuo kuului jännittävältä kahdentoista
farmilla vietetyn vuoden jälkeen.

»Te ette saa mennä.»

»Vihannekset mätänevät maassa. Ja Dirkin ja minun täytyy elää.»

»Muistakaa varpusia. 'Eikä ainoakaan niistä putoa maahan ilman' —
Matteuksen 10:29.»

»En ymmärrä», vastasi Selina yksinkertaisesti, »mitä varpunen enää
voisi toimittaa, jos se kerran jo olisi pudonnut.»

Maanantaina liikkuivat kaikki Halstedin tien varrella olevat
uutimet kuin kovassa tuulessa kolmen ja neljän välillä päivällä
torivankkureiden ajaessa Chicagoa kohden. Klaas Poolkin oli
keskipäivällä syödessään päivällistään puhunut Selinan aiotusta
matkasta säälien ja paheksuen.

»Naisen ei sovi ajaa torille.»

Rouva Klaas Pool (jota yhä vieläkin nimitettiin Paarlenbergin leskeksi)
hymyili liukasta, viekasta hymyään. »Muutahan ei voitu odottaakaan!
Muistathan, kuinka hän aina on käyttäytynyt.»

Klaas ei muistanut. Hän seurasi omaa ajatusjuoksuaan. »Se tuntuu niin
mahdottomalta. Kun hän tuli tänne silloin opettajaksi, niin minä
kyyditsin häntä kotiin asemalta, ja hän kyykötti kuin mikäkin kaniini
vieressäni istuimella. Muistan aivan kuin eilisestä, kuinka hän sanoi
kaalien olevan kauniita. Eiköhän, totta vieköön, hän nyt ole toista
mieltä.»

Mutta hänpä ei ollutkaan. Selina oli oppinut niin vähäisen näiden
menneiden yhdentoista vuoden aikana, että hän nytkin ladottuaan
kuormansa valmiiksi katseli sitä niin säihkyvin silmin, että
High Prairie olisi kauhistunut ajatellessaan hänen viikon vanhaa
leskeyttään. He olivat poimineet ja sitoneet ainoastaan myöhäisen sadon
parhaimmat vihannekset — lujimmat ja punaisimmat retiisit, pyöreimmät
ja mehukkaimmat punajuuret, seitsemän tuuman porkkanat, tahrattomat,
sileät, pallomaiset kaalinpäät, kovat, mehukkaat kurkut ja kukkakaalit
(nämä hän oli vastoin Pervuksen tahtoa istuttanut), jotka muistuttivat
morsiamen kukkavihkoa. Selina astui askeleen taaksepäin ja ihaili
tätä punaisen ja viheriän, valkoisen ja kullan ja purppuran leikkivää
rikkautta.

»Eivätkö ne ole kauniita! Dirk, eivätkö ne olekin kauniita!»

Dirk, joka hypähteli ajatellessaan luvattua matkaa, pudisti
kärsimättömästi päätään. »Mitkä? Minä en näe mitään kaunista. Mikä on
kaunista?»

Selina levitti kätensä. »Koko — koko kuorma. Nuo kaalit.»

»En minä ymmärrä», virkkoi Dirk. »Mennään nyt, äiti. Emmekö me jo
lähde? Sinä sanoit, että me lähdemme heti, kun kuorma on valmis.»

»Voi, Noinsuuri, sinähän olet aivan samanlainen kuin — —» Selina
keskeytti huudahduksensa.

»Kuin kuka?»

»No, nyt lähdetään, poika. Jan, tässä on kylmää paistia illalliseksi
ja valmiiksi leikattuja perunoita, joita voit paistaa, sekä puolikas
omenaleivosta tähteenä päivällisestä. Pese sitten astiasi äläkä jätä
niitä kuljeksimaan keittiöön. Sinun pitäisi ehtiä korjata kaikki kurkut
ja kurpitsat ennen iltaa. Ehkä saankin ne myydyksi täällä, niin ettei
minun tarvitse enää kuljettaa niitä kaupunkiin. Puhun jonkun välittäjän
kanssa ja myyn halvemmalla, jos se on välttämätöntä.»

Selina oli pukenut pojan kotona ommeltuun, isän puvusta pienennettyyn
mekkoon ja leveälieriseen olkihattuun, jota Dirk vihasi. Selina
oli ommellut hänelle päällystakin vahvasta säkkikankaasta, ja sen
hän työnsi vaunujen istuimen alle vanhan mustan viitan ohella,
sillä vaikkakin syyskuinen päivä saattoi olla hehkuvan kuuma,
niin hän tiesi iltojen kylmenevän aivan jäisiksi, niin pian kuin
kimalaisen lyhdyn kaltainen aurinko oli viimeisen kerran leimahtanut
preerian taivaanrannalla. Selina itse kiipesi ketterästi vaunuihin
runsaslaskoksisessa, mustassa hameessaan, kokosi ohjakset käsiinsä
ja katsahti vieressään istuvaan poikaan, joka rohkeasti maiskautti
hevosille. Jan Steen puhkesi viimeiseen, kiihtyneeseen murinaan.

»En minä ole ilmoisna ikänä kuullut puhuttavan tällaisesta.»

Selina käänsi hevosten päät kaupunkia kohden. »Hämmästyisitpä, Jan,
jos tietäisit, mitä kaikkea sellaista vielä olet näkevä, josta et sinä
ilmoisna ikänä ole kuullut puhuttavan.» Mutta vielä kahdenkymmenenkin
vuoden kuluttua Fordin, fonograafin, radion ja maalaispostin langettua
Janin uupuneiden jalkojen juuressa elävään, hämmästyneeseen maailmaan
ukko useasti puhui tuosta merkillisestä päivästä, jolloin Selina
DeJong oli ajanut torille miehen tavoin vankkurillinen käsinpestyjä
vihanneksia mukanaan ja Dirk poika vieressään istuimella.

Jos olisit tuona päivänä kulkenut pitkin Halstedin tietä, olisit
nähnyt siellä ränstyneet vihannesvankkurit ja niiden ajajana ylen
laihan, päivänpaahtaman, kirkassilmäisen naisen, jonka musta puku oli
ruma ja muodoton, ja jonka nukkavieru huopahattu muistutti vanhaa
miestenhattua, mikä se luultavasti oli ollutkin. Hänen hiuksensa olivat
kireästi taaksepäin kammatut, niin että hänen poskipäänsä törröttivät
rumasti hänen huolestuneissa kasvoissaan, ja sievän pikkunenän piirteet
ja nykyään luonnottoman suurten silmien kauneus aivan hävisivät
näkyvistä. Hänen vieressään istui noin yhdeksänvuotias maalaispoika —
ruskea, teerenpilkkuinen, hullunkuriseen kotitekoiseen pukuun puettu
vekkuli, joka lakkaamatta veteli päästään rikkinäistä, leveälieristä
olkihattuaan, minkä äidin käsi sitten taas tarmokkaasti painoi takaisin
hänen lyhyttukkaiseen päähänsä peljäten ilmeisesti kuuman auringon
säteitä. Mutta jos satuit luomaan katseesi heihin joskus, kun hattu oli
poissa, näit, että pojan silmät loistivat riemua.

Heidän jalkojensa juuressa lepäsi Pom, sekarotuinen koira, jonka häntä
ei ollut pään sukulainen, ja jonka epäonnistuneet jalat edustivat aivan
toista muunnosta kuin tukkimainen ruumis. Se torkkui nyt vankkurien
pohjalla tietäen, että hänen velvollisuutensa oli vartioida vankkureita
vasta yöllä Pervuksen nukkuessa.

Kaikki oli niin surkeaa ja kulunutta, mutta samalla niin muhkeata.
Tässä ajoi nyt Selina DeJong Halstedin tietä pitkin kaupunkia kohden,
sen sijaan että hän olisi istunut mustissaan farminsa vierashuoneessa
odottamassa High Prairien surunvalituskäyntejä. Keikkuessaan eteenpäin
tomuisella tiellä kuohahti Selinan mielessä riemastuttava jännitys.
Mutta silloin tarttui hänen uusi-englantilainen minänsä heti ruoskaan.
»Selina Peake, häpeä toki! Sinä olet huono nainen! Sinä olet iloinen,
vaikka sinun pitäisi itkeä... Pervus parka... farmi... Dirk... ja sinä
saatat iloita! Sinun pitäisi hävetä!»

Mutta hänpä ei hävennyt, ja hän tiesi sen itse. Nytkin näin
ajatellessaan sykähti hänen mielensä taas ilosta. Noin kymmenen
vuotta sitten hän oli ajanut Klaas Poolin rinnalla tätä samaa tietä
pitkin ensi kertaa, ja huolimatta hänen isänsä hiljattaisesta
kuolemasta, hänen nuoruudestaan, yksinäisyydestään, pelottavasta
uudesta paikasta, jonne hän oli matkalla vieraana vieraitten joukkoon,
oli hänen mielessään väreillyt lämmin, pieni jännitys, kiihtymys —
seikkailunodotus! Niin juuri. »Elämä on vain suurta seikkailua»,
oli hänen isänsä Simeon Peake sanonut. Ja nyt toistuivat tuon
päivän elämykset. Nyt hän taas teki jotakin mullistavaa, jotain
uskallettua — jotain, mitä koko High Prairie kauhistui. Ja taas hän,
samoin kuin silloinkin, ajatuksissaan arvioi voimansa. Nuoruus oli
kadonnut, mutta terveys oli jäljellä samoin kuin rohkeuskin. Hänellä
oli yhdeksänvuotias poika, kaksikymmentäviisi acrea laihaa maata,
ränstyneet, korjausta vaativat asuin- ja ulkohuoneet sekä iloinen,
seikkailunhaluinen mieli, joka ei nähtävästi koskaan aikonut lannistua,
vaikkakin se joskus johti hänet oudoille teille, jotka usein päättyivät
viitattomaan erämaahan, josta hänen täytyi uupuneena palata entisiä
jälkiään myöten takaisin. Kas, hänen maailmassaan pysyivät viheriät ja
punaiset kaalinpäät ikuisesti jadena ja burgundina, krysopraasina ja
porfyyrinä. Elämän aseet eivät pystyneet sellaiseen naiseen.

Entä tuo viininpunainen kashmirpuku! Selina nauroi ääneensä.

»Mitä sinä naurat, äiti?»

Selinan järki palasi. »En mitään, Noinsuuri. En tiennyt nauravanikaan.
Istuin vain ja ajattelin itsekseni punaista pukua, joka minulla oli
tullessani tänne High Prairiehen nuorena tyttönä. Se on minulla
vieläkin.»

»Mitä sinä sitten, nauroit?» Pojan silmät seurasivat muuatta
keltasirkkua.

»En mitään. Sanoinhan jo, etten mitään.»

»Olisipa minulla linkoni.» Keltasirkku istui aidalla tien vieressä
tuskin kymmenen jalan päässä.

»Noinsuuri, sinähän lupasit, ettet sinä enää koskaan ampuisi lintuja.»

»Oh, en minä osuisi kuitenkaan. Olisi vain niin hauskaa tähdätä.»

He ajoivat edelleen tomuista valtatietä pitkin, ja Selina oli käynyt
vakavaksi. Hautajaiset oli maksettava — lääkärinlaskut — Janen palkka
— ja kaikki tuon pienen farmi paran jokapäiväiset menot. Se ei
naurattanut, totta tosiaan. Poika oli viisaampi kuin hänen äitinsä.

»Katso, äiti. Tuolla istuu rouva Pool kuistillaan — keinutuolissa.»

Siinä istuikin ilmeisesti entinen Paarlenbergin leski kuistillaan
keinuen. Se oli erittäin miellyttävä olinpaikka tällaisena
kuumana syyskuun päivänä. Hän katseli kirskuvia torivankkureita
vihanneskuormineen, korkealla pukilla istuvaa poikaa ja kuivettunutta,
päivänpaahtamaa naista, joka ajoi tätä merkillistä ajopeliä. Rouva
Poolin vaaleanpunaiset kasvot rypistyivät hymyyn. Hän kumartui
eteenpäin tuolissaan pysäyttäen keinuntansa.

»Minne te olette matkalla näin kuumana päivänä, rouva DeJong?»

Selina kohottautui istumaan suoremmin. »Bagdadiin, rouva Pool.»

»Bag — Mitä se on? Mitä varten?»

»Myymään jalokiviäni, rouva Pool. Ja tervehtimään Aladinia ja
Harun-al-Rashidia ja Ali Babaa sekä neljääkymmentä rosvoa.»

Rouva Pool nousi keinutuolistaan ja laskeutui portaiden juurelle.
Vankkurit kirskuivat hänen porttinsa ohitse. Hän astui pari askeltakin
vaunujen perässä huutaen. »Mikä paikka se on? Bag — Kuinka te sinne
löydätte?»

Olkapäänsä ylitse Selina huusi pukiltaan: »On vain ajettava, kunnes
suljettu ovi tulee vastaan, jolloin sanon: 'Aukene Sesam', ja perillä
ollaan.»

Hämmästys laskeutui rouva Poolin lempeille kasvoille. Vankkurien
keikkuessa eteenpäin väreili hymy Selinan huulilla, mutta rouva Poolin
kasvot olivat vakavat.

Pyörein silmin katseli poika äitiinsä. »Sehän oli _Tuhannesta ja
yhdestä yöstä_. Miksi sinä puhuit sellaista?» Äkkiä hänen äänensä
vapisi kiihkosta. »Olihan se kirjasta? Olihan? Emmehän me oikein — —»

Selinan omatunto liikahti vähäisen — hyvin vähäisen. »Emme, emme me
oikein. Mutta jokainen paikka voi olla Bagdad, ellet tiedä, mitä
siellä on tapahtuva. Ja me olemme nyt seikkailemassa. Mitä tahansa
voi tapahtua — kuka sitä tietää edeltäkäsin. Me tapaamme kaikenlaisia
ihmisiä Heinätorilla — salapukuisina. Kalifeja ja prinssejä ja orjia ja
rosvoja ja hyviä haltiattaria ja noitia.»

»Heinätorillako? Sielläkö, missä isä kävi? Sinä puhut pötyä.»

Selinan sydämessä huusi ääni: »Älä sano niin, Noinsuuri! Älä sano niin!»

Eteenpäin tietä pitkin. Täällä vilahti pää tienpuoleisessa ikkunassa.
Tuolla seisoi naisen pumpulipukuinen olento ovensuussa. Rouva van der
Sijde oli kuistillaan leyhyttäen hehkuvia kasvojaan esiliinallaan
ja Cornelia Snip pihalla syventyneenä muka sitomaan auringonkukkien
veteliä varsia ja luoden lähestyvään valjakkoon ahneita juorukatseita.
Selina huiskutti, nyökkäili, tervehti heitä.

»Hyvää päivää, rouva van der Sijde!»

Niukka tervehdys vastaukseksi. Paheksuntaa piirtyi selvästi farmarin
vaimon hehkuville kasvoille.

»Hoi, Cornelia!»

Teeskennelty, oikein huomattavan huonosti esitetty säpsähdys. »Oi,
tekö siellä, rouva DeJong! Aurinko häikäisee silmäni. En voinut
aavistaakaan, että te istuisitte tuossa.»

Naisten silmät olivat vihamieliset, kylmät, tutkivat.

Kello oli viisi. Kuusi. Poika kiipesi maahan pyörän ylitse, täytti
tinaämpärin erään maatalon kaivosta, ja he söivät ja joivat ajaessaan
eteenpäin, sillä he eivät voineet tuhlata aikaansa. Heillä oli
leipää ja lihaa ja pikkelsiä ja piirakkaa. Vankkureissa oli kypsiä
vihanneksia, joita olisi voitu syödä sellaisinaan, ja toisia, joita
Selina olisi voinut keittää kotona heille evääksi — saksalaisia
sellerijuuria pehmeiksi keitettyinä etikan kera, salaatti-punajuuria,
sipuleita, hapankaalia, papuja. He olisivat katselleet niitä vain
tylsästi kuten ainakin liian tuttua näkyä. Selina ymmärsi nyt, miksi
Poolin pöydältä hänen opettaja-aikanaan puuttuivat hänen kaipaamansa
vihannekset. Kuinka hänkään nykyään olisi voinut keittää sitä
pinaattia, jonka hän itse oli istuttanut, harventanut, kastellut,
poiminut, pessyt ja sitonut. Hän voi pahoin sitä ajatellessaankin. Hän
inhosi sitä kuin ihmissyöjien aterioita.

Poika oli aluksi kestänyt reippaasti päivän helteen istuen hyvin
suorana äitinsä vieressä, hoputtaen hevosia ja huudellen ja huitoen
tien poikki piipittäen juokseville kanoille, mutta nyt hän rupesi
nuokkumaan. Ilta läheni, itäiseltä järveltä lennähti kylmää viimaa
käärien heidät kuin lakanaan tämän seudun tavalla, ja sumu rupesi
ajelehtimaan preerialla pehmentäen syksyn kesannon, kylmentäen tomuisen
tien, varhoten tienvieren kuivat pajut harsoon ja hämärtäen ränstyneet,
matalat maalaistalot.

Selina harjasi pois muruset, sulloi loput leivät ja lihat huolellisesti
koriinsa ja peitti sen liinalla. Poika saattoi herätä nälkäisenä joskus
yöllä.

»Oletko uninen, Noinsuuri?»

»En, en ensinkään.» Silmäluomet olivat raskaat. Hänen kasvonsa ja
jäsenensä raukesivat väsyneen lapsen velttoihin asentoihin. Aurinko
oli matalalla ja länsitaivas leimahti vielä kerran hohtaviin oranssi-
ja punaväreihin. Hämärtyi. Poika nojasi hervottomasti häneen. Selina
kietoi vanhan, mustan viittansa hänen ympärilleen. »Et saa panna
tuota... viittaa... aivan kuin tyttö...» Poika kallistui yhä syvemmälle
ja tapasi pehmeän päänalusen Selinan kyljestä. Hämärässä kimalteli
tomu valkoisena ruohoilla, mättäillä ja pensailla ja kaukaa kuului
lehmänkellon pehmeä kilinä. Joskus kajahti kavioiden kopina heidän
takanaan, vaunut kulkivat ohitse tomupilvessä, ajaja loi kummastuneen
katseen taakseen taikka vastasi tervehdykseen.

Siinä oli muuan Oomsin pojista, Jakob Boomsma. »Ette kai te ole
matkalla torille, rouva DeJong!» Poika töllisteli posliininsinisillä
silmillään hänen kuormaansa.

»Torillepa juuri, herra Boomsma.»

»Se ei ole hameväen työtä, rouva DeJong. Pysykää te kotona ja antakaa
miesväen käydä torilla.»

Selinan miesväki katsahti häneen — toinen lapsen kysyvin silmin, toinen
koiran uskollisin katsein. »Minun miesväkeni on matkassa», vastasi
Selina, mutta koska hänen naapurinsa aina olivat pitäneet häntä sangen
kummallisena, ei tämäkään vastaus ollut vaarallinen.

Hän hoputti hevosiaan tunnustamatta itselleenkään pelkäävänsä matkansa
päämäärää, jota he rupesivat lähenemään. Tien vieressä olevissa
taloissa paloivat valot, ja taloja oli tiheässä. Hän sitoi ohjakset
piiskanvarteen ja pidellen nukkuvaa poikaa toisella kädellään otti
toisella esille istuimen takaa säkkikankaisen päällystakin. Sen hän
kääri kireästi pojan ympärille, taittoi tyhjän säkin pielukseksi ja
nostaen pojan syliinsä asetti hänet hellästi vankkurien perälle,
täysinäisistä perunasäkeistä muodostetulle vuoteelle. Siinä sitten
poika nukkui. Yö oli tullut.

Naisenkin vartalo oli vaipunut kokoon vanhojen vankkurien saapuessa
Chicagoon. Hän oli niin pieni ja mustapukuinen. Hänen hartioillaan
oli huivi, ja hän oli riisunut päästään vanhan, mustan huopahattunsa.
Tuulenhenki pörrötti hänen hienoa, pehmeätä tukkaansa, joka muodosti
sädekehän hänen ylöspäin käännettyjen, pimeässä valkeina hohtavien
kasvojensa ympärille.

»Minä nukun Noinsuuren kanssa vankkureissa. Se ei ole pahaksi
kummallekaan meistä. Kaupungissa Heinätorilla on varmaankin lämmintä.
Kaksikymmentäviisi senttiä — ehkä viisikymmentäkin meistä molemmista
majatalossa — viisikymmentä senttiä vain nukkumisesta. Pelloilla
täytyy ihmisen raataa tuntikaupalla, ennen kuin kasautuu viisikymmentä
senttiä.»

Hänkin oli nyt uninen. Yöilma oli suloisen lauhkeaa ja viihdyttävää.
Hänen sieraimissaan tuntui peltojen, kasteenkostean ruohon, märän tomun
ja karjan lemu, ja jostakin läheisestä ojasta tulvahtava tuoksuaalto.
Hän haisteli kaikkea alttiisti mieli ja ruumis oudon herkkänä ja
valmiina vaistoamaan kaikkea, ääniä, tuoksuja ja muotoja pimeässä.
Hän oli kärsinyt niin paljon viime viikkoina, syönyt ja nukkunut
ylen vähäisen. Hän oli tutustunut pelkoon, hätäännykseen, tuskaan
ja kauhistukseen. Nyt hän oli lauennut, hän kykeni taas tajuamaan,
hän oli hieman pyörryksissäkin ravinnon puutteesta ja rasituksesta.
Järkyttävät kokemukset olivat selvittäneet aivot ja munaskuut, pesseet
hänet henkisesti puhtaaksi ja luonnottomasti terästäneet hänen
käsityskykyänsä. Hän oli nyt kuin joku hieno ja herkkä sähkökone, joka
otti vastaan ja merkitsi muistiin kaiken ja joka väreili eetterin
kaikista aalloista.

Hän ajoi eteenpäin pimeässä — tuo tumma maalaishomssantuu, joka
muodottomassa puvussaan näytti noiden rikkinäisten vankkureitten
istuimella törröttävältä vaatekääröltä. Poika nukkui säkkivuoteellaan
kuin mikäkin pieni juurimukula. Talojen valot sammuivat ja rakennukset
häämöttivät epäselvinä haamuina pimeydestä. Kaupungin valot lähenivät.
Selinan ajatukset juoksivat selvinä, vaikkakin katkonaisina, eikä
niihin liittynyt katkeruutta eikä soimausta.

»Isäni oli väärässä. Hän väitti, että elämä muka olisi seikkailua
— komeata teatteria. Hän sanoi, että ihminen on sitä rikkaampi,
kuta enemmän hänelle tapahtuu, vaikka kohtalo ei häntä lempeästi
heittelisikään. Se on elämää. On samantekevää, mitä sinulle tapahtuu,
hyvääkö vai pahaa, kunhan vain elät. Mutta se ei ole totta. Hän oli
älykäs, miellyttävä ja tietorikas, ja kuitenkin hän kuoli pelisalissa
katsellessaan jotakin toista miestä, jolle hänen surmaluotinsa oli
tarkoitettu... Nyt olemme jo mukulakivillä. Herääköhän Dirk — pikku
Noinsuureni?... Ei, hän nukkuu. Nukkuu perunasäkkikasalla vain
sentähden, että hänen äitinsä luuli elämän todellakin olevan vain
seikkailua — teatteria, ja otti nurkumatta vastaan sen antimet.
Valhetta! Minä olen ottanut vastaan sen antimet ja käyttänyt ne
parhaani mukaan hyväkseni. Se ei ollut viisasta. On otettava vain
parasta ja tehtävä siitä parasta ... Tässä oli jo kolmaskymmenesviides
katu. Vielä puolitoista tuntia, ennen kuin pääsemme Heinätorille...
Minäpä en pelkää. Minähän aion vain myydä vihannekseni niin hyvään
hintaan kuin vain saan niistä... Hän, hän on astuva toista tietä.
Minun ei pitäisi nimittää häntä enää Noinsuureksi. Hän ei pidä siitä,
Dirk. Se on kaunis nimi. Dirk DeJong... Hän ei saa joutua tuuliajolle.
Hänen on elettävä suunnitelman mukaan. Minä pidän huolta siitä, että
hän heti alun pitäen laatii suunnitelman ja seuraa sitä. Hänelle on
tarjoutuva kaikki mahdollisuudet. Kaikki mahdollisuudet. Minulle on jo
liian myöhäistä, mutta hän kuuluu eri luokkaan... Kahdeskymmenestoinen
katu... Kahdestoista... Onpa täällä väkeä!... Tämä on hauskaa. En
yritäkään kieltää. Tämä on hauskaa. Yhtä hauskaa kuin ajaminen Klaas
Poolin rinnalla tuona iltana tuhat vuotta sitten. Pelottavaa, mutta
hauskaa. Oikeastaan minun ei pitäisi ajatella näin — mutta minä en voi
olla tekopyhä ja pikkumainen. Ja minkä minä taidan sille, että minä
todellakin nautin tästä. Enköhän vain herätä häntäkin... Dirk! Dirk,
me olemme melkein perillä jo. Katso noita ihmisiä ja valoja. Me olemme
kohta perillä.»

Poika heräsi, nousi säkkikasaltaan, katsahti ympärilleen, räpytti
silmiään, vaipui takaisin ja kyyristyi taas keräksi. »En minä välitä
valoista... enkä ihmisistä...»

Hän nukkui taas. Selina ohjasi hevoset taitavasti alakaupungin
katuja pitkin. Hän katseli sivuilleen suurin, vilkkain silmin. Muita
vankkureita ajoi hänen ohitsensa, ja hänen edessään kulki pitkä
jono. Miehet katselivat häntä uteliaasti. He huutelivat toisilleen
jotakin ja osoittelivat häntä peukalollaan, mutta hän ei ollut
sitä huomaavinaankaan. Hän päätti kuitenkin ottaa Dirkin viereensä
istuimelle päästyään kahden korttelin päähän, Heinätorilta Randolph
Streetille.

»Dirk! Tule nyt! Tule tänne äidin luokse.» Nuristen poika kiipesi ylös,
haukotteli, maiskautti huuliaan ja hieroi nyrkeillään silmiään.

»Miksi me olemme tulleet tänne?»

»Myymään vihanneksiamme ja ansaitsemaan rahaa.»

»Miksi?»

»Että sinä voisit käydä koulua ja oppia jotakin.»

»Sepä metkaa. Minähän käyn jo koulua.»

»Toisenlaista koulua — suurta koulua.»

Poika oli nyt valveilla ja katseli ympärilleen kiinnostuneena. He
kääntyivät Heinätorille. Siellä oli hevosia, ajopelejä ja miehiä
sikinsokin. Sinne virtasi yhtämittaa vankkureita sekä Chicagon
pohjoispuolella olevilta saksalaisilta farmeilta että lounaisilta
hollantilaisfarmeilta Selinan saapuessa. Hedelmiä ja vihanneksia —
tonneittain — acreittain — lepäsi vaunuissa, jotka täyttivät tämän
historiallisen torin. Aseeton armeija muonitti suurta kaupunkia. Tämän
hankalan käytävän ja idässä kuljettavan South Water Streetin kautta
kulkivat kaikki ne vihannekset, joilla Chicagon miljoonat ravittiin.
Tällaisia ajatuksia harhaili Selinan päässä hänen ohjatessaan
vankkureitaan tungoksessa. Hän tunsi oman tärkeytensä ja merkityksensä,
ja se viehätti häntä. Hän pyrki määrätylle paikalle torilla.
Ensimmäisen kerran hän oli käynyt torilla avioliittonsa alkuaikoina
Pervuksen kanssa ja myöhemmin ehkä tusinan kertaa, mutta hän oli näillä
matkoilla nähnyt, kuullut ja huomannut sitä enemmän. Hän tiesi erään,
hyvän paikan lähellä Des Plainesin kulmaa, ei käytävän vieressä, vaan
siinä kaksinkertaisessa vankkuririvissä, joka seisoi keskellä tietä.
Siellä pääsivät kauppiaat ja tukkuostajat helposti vaunujen luokse,
ja siellä voisi Selina asettaa vihanneksensa edullisesti näytteille.
Tämä paikka oli suoraan Chris Spanknoebelin majataloa ja kapakkaa
vastapäätä. Chris tunsi hänet. Hän oli tuntenut Pervuksenkin ja
Pervuksen isän, ja hän auttaisi varmaankin heitä tarpeen tullen.

Dirk oli nyt ylen virkeä, innostunut ja kiihtynyt. Valot, miehet,
hevoset, puheen sorina, naurunrähäkkä ja lasien kilinä ruokapaikoista
tien varrella väikkyi oudon hämmentävästi hänen silmissään ja
korvissaan. Hän huuteli hevosille ja nousi seisomaan vankkureissa,
mutta painautui samalla lähemmäksi äitiään, kun he joutuivat keskelle
tätä metakkaa.

Kadunkulmissa, missä valaistus oli kirkkain, oli pöytiä, joiden ääressä
miehet möivät suklaata, sikareja, kaulusnappeja, housunkannattimia,
kengännauhoja ja kaikenlaisia ihmeellisiä patenttiesineitä. Se oli kuin
markkinaa. Etäämpänä kadulla miesten kasvot häämöttivät salaperäisinä
huonossa valossa. Siellä näyttivät ilmeettömät, päivänpaahtamat kasvot
tummilta ja pelottavilta, silmänvalkuaiset tavallista valkoisemmilta,
viikset hyvin mustilta ja hartiat suunnattomilta. Lyhdyn alla pelattiin
noppapeliä, ja tuolla naureskeli ja jutteli kaksi tyttöä tirskuen
poliisin kanssa.

»Tässä on hyvä paikka, äiti. Tässä juuri! Tuossa vaunussa on
samanlainen koira kuin Pom.»

Pom kohosi jaloilleen kuullessaan nimensä, katsahti pojan kasvoihin,
värähti, heilutti hermostuneesti häntäänsä ja haukahti. Heinätorin
yöllinen elämä oli vanhaa ja tuttua, mutta se kiihotti sitä kuitenkin.
Pom oli useasti vartioinut vaunua Pervuksen ollessa poissa. Se seisoi
silloin istuimella valmiina murahtamaan jokaiselle, joka uskalsi koskea
retiisiinkään Pervuksen poissaollessa.

»Alas, Pom! Hiljaa, Pom!» Selina ei halunnut kiinnittää ihmisten
huomiota heidän vankkureihinsa. Oli varhaista vielä. Hän oli
suoriutunut loistavasti matkastaan. Pervus oli usein torkahtanut
torimatkallaan, ja hevoset olivat seuranneet esimerkkiä, mutta Selina
oli tänä iltana hätistänyt niitä koko ajan. He olivat voittaneet
ainakin puoli tuntia tavallisesta määrästä. Korttelin puolivälissä
Selina koetti tähystellä haluamaansa paikkaa. Vastakkaiselta puolelta
lähenivät toiset vihannesvankkurit pyrkien ilmeisesti samaan
päämäärään. Ensi kerran tänä iltana Selina veti piiskan esille
kotelostaan ja läjäytti terävästi hämmästyneitä elukoita. Nykäisten
ne tölmähtivät surkeaan hölkkään. Kymmenen sekuntia liian myöhään
saksalainen farmari äkkäsi hänen aikeensa, piiskasi omat väsyneet
hevosensa juoksuun ja saapui paikalle juuri, kun Selina täyttäen tien
valmistui peräytymään tyhjälle paikalle.

»Hei, pois tieltä, te siellä —» hän karjui, sitten vasta hän huomasi
lyhdyn himmeässä valossa, että hänen kilpailijansa olikin nainen. Hän
rupesi änkkäämään, tuijotti suu auki Selinaan ja keksi sitten uuden
keinon. »Ette te pääse sinne, rouva.»

»Pääsenpähän.» Selina ohjasi näppärästi hevosiaan taaksepäin.

»Pääsemmepä!» kiljaisi Dirkkin taistelunhimoisesti.

Päitä pisti esille kummallakin puolella olevista vaunuista.

»Missä teidän miehenne on?» kysyi voitettu kilpailija ällistyneenä.

»Tässä», vastasi Selina koskettaen kädellään Dirkin päätä.

Mies, joka oli jo nykäissyt hevosensa liikkeelle, ei uskonut häntä.
Hän otaksui miehen vetelehtivän jossakin läheisyydessä — luultavasti
Chris Spanknoebelin ravintolassa juttelemassa hinnoista jonkun ystävän
kanssa laiminlyöden omat tehtävänsä. Koska siis Selinan luonnollinen
suojelija oli poissa, uskalsi hän purkaa kiukkunsa sanoiksi kootessaan
ohjaksiaan. »Heinätori ei ole mikään akkaväen paikka. Pysykööt he
kotona keittiössään, minne, he kuuluvatkin.»

Tämä kehotus, joka oli pujahtanut niin liukkaasti kaikkien ihmisten
huulilta viime aikoina, oli pisara, joka pani maljan vuotamaan yli
reunan. Selinan hermot laukesivat. Ällistyneen saksalaisen puutarhurin
kimppuun kävi raivoisa, kielevä, kuluneeseen, mustaan hattuun puettu
nainen vihannesvankkurien korkealta istuimelta.

»Suu kiinni, pölkkypää! Pitäisikö minun pysyä keittiössäni ja kuolla
nälkään ja tappaa poikani nälkään? Keittiössä pysyminen ei tuota
minulle penniäkään. Minä tulen tänne myymään vihanneksia, jotka minä
itse olen viljellytkin, ja aion myydä ne myöskin. Pois tieltä, mies!
Hoitakaa omat asianne, muuten minä valitan Mikelle, vahtipoliisille.»

Sitten Selina kiipesi alas pyörän ylitse riisumaan väsyneitä hevosia
valjaista. Pökertynyt saksalainen tulkitsi ilmeisesti väärin hänen
liikkeensä. Eihän tuo palavasilmäinen, pikku olento voinut häntä
syödäkään, mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kokosi ohjansa
kauhistuneen näköisenä.

»Teufel! Jopa on nainen!» Vankkurit etääntyivät kavioiden kalahdellessa
ja pyörien keikkuessa mukulakivillä.

Selina riisui hevoset nopeasti. »Jää sinä tänne Poniin kanssa, Dirk.
Äiti palaa heti.» Hän ajoi hevoset katua pitkin talliin, missä
kahdellakymmenelläviidellä sentillä hevoset saivat paremman yösijan
kuin niiden omistajat. Palatessaan hän tapasi Dirkin syventyneenä
keskustelemaan kahden punaisiin puseroihin, maataviistäviin
ruudukkaisiin hameisiin ja veikeästi kallistettuihin merimieshattuihin
puetun nuoren naisen kanssa.

»Mahdotonta ymmärtää, vai ymmärrätkö sinä, Elsie? Korvani sanovat,
Dirt, mutta kuka nyt sellaisen nimen antaisi lapselleen? Mahdotonta.»

»Osh, tule nyt jo. Oma nimesi on mitä vain, ennen kuin ehdit
huomatakaan. Kello on jo yli yhdeksän eikä vielä ainoatakaan — —» hän
kääntyi ja näki Selinan kalpeat kasvot edessään.

»Siinä on äiti», huudahti Dirk riemuissaan. Nuo kolme naista katsoivat
toisiinsa. Kaksi näki säälittävän hatun ja nukkavierut vaatteet ja
ymmärsi. Kolmas näki punaiset puserot ja maalatut, veltot huulet ja
ymmärsi myöskin.

»Me juttelimme vähän tämän penikan kanssa», sanoi tyttö, joka oli
ihmetellyt, Dirkin nimeä. Hänen äänensä sävy oli selittävä. »Me vain
kysyimme hänen nimeään ja sen sellaista.»

»Hänen nimensä on Dirk», virkkoi Selina lempeästi. »Se on
hollantilainen nimi — tiedättehän. Me olemme High Prairiestä, etelästä.
Dirk DeJong. Minä olen rouva DeJong.»

»Niinkö?» sanoi toinen tyttö. »Minä olen Elsie. Chelsean Elsie, minä
olen... Tule jo Mabel, äläkä töllötä koko yötä siinä.» Hän oli vaalea
ja kimeä-ääninen. Toinen oli vanhempi ja tummatukkainen, ja hän näytti
niin uskomattoman reilulta.

Mabel, tuo vanhempi tyttö, katsoi terävästi Selinaan. Naapurivaunusta
kuului äänekästä kuorsausta istuimen takaa. Etäämpää jonosta, eräistä
vankkureista riippuvan lyhdyn alta, kuului pelikuutioiden kalinaa.
»Mutta mitä kummaa te täällä teette?»

»Olen tullut myymään tavaroitani huomisaamuna. Vihanneksia —
farmiltani.»

Mabel katsahti ympärilleen. Hänen ajatuksensa toimi varsin hitaasti.
»Missä teidän miehenne on?»

»Mieheni kuoli viikko sitten.» Selina laitteli makuupaikkoja yökuntoon.
Hän otti istuimen alta kovaksi sullotun heinäsäkin, pudisti sen
sisällön tasaisesti vankkurien pohjalle niiden etuosaan, irrotti
istuimen ja asetti sen jonkinlaiseksi päänaluseksi. Heinien päälle hän
levitti tyhjiä säkkejä ja avasi huivinsa peitteeksi. Mabel seurasi
silmillään näitä valmistuksia ja hänen tylsissä silmissään väikkyi
harrastus, joka vähitellen vaihtui kauhistukseksi.

»Jestas, aiotteko te todellakin nukkua täällä ulkona?

Lapsen kanssa — ja tuossa!»

»Aion.»

»Totta vieköön — —.» Tyttö ällisteli, kääntyi mennäkseen, mutta
palasi takaisin. Hänen muodikkaasta, nipukkaisesta vyöstään riippui
metallinen tarvikekokoelma — kukkaro, kynä, peili, kampa — sellaista
nimitettiin _chatelaineksi_. Hän avasi kukkaronsa ja otti siitä esille
hopeadollarin, jonka hän ojensi töykeästi Selinalle. »Toss' on. Vie
pentu siivoon paikkaan yöksi — ja mene itsekkin.»

Selina tuijotti kiiltävään, pyöreään rahaan ja sitten Mabelin
kasvoihin. Kyyneleet nousivat äkkiä hänen silmiinsä. Hän pudisti
päätään hymyillen. »Me nukumme mielellämme täällä ulkoisalla. Kiitos
kuitenkin — Mabel!»

Tyttö työnsi heti dollarinsa takaisin kukkaroonsa. »Ihmisiä on joka
sorttia, sen olen aina sanonut. Luulinpa itse olevani aika kiipelissä,
mutta teihin verraten on minulla helkkarin mukavaa. Ainakin saan
yösijan, vaikka — niin, hyvää yötä vain. Siellä Elsie minua jo hoilaa.
Tulenhan minä! Suu kiinni!» Heidän naurunsa kuului kadulta, kun he
laapustivat pois käsikoukussa.

»Tule, Dirk.»

»Nukummeko me tässä!» Poika oli ihastunut.

»Juuri tässä, heinissä, aivan kuin huvimatkalla.»

Poika heittäytyi heinille, käänteli ruumistaan ja nauroi.

»Aivan kuin mustalaiset, eiks niin, äiti?»

»Eikö, Dirk — eikä 'eiks'.» Siinä puhui entinen opettaja.

Selina paneutui hänen viereensä. Poika tuntui pelottavan virkeältä.
»Minä pidin enin Mabelista. Etkö sinäkin pitänyt hänestä? Hän oli
hurjan kiva, olihan hän?»

»Oli, oli», virkkoi Selina, kietoi kätensä pojan ympärille ja veti
hänet lähemmäksi. Ja äkkiä nukahtikin poika syvään uneen. Katu hiljeni
vähitellen. Puhe ja nauru vaikenivat. Chris Spanknoebelin valotkin
himmenivät. Silloin tällöin kertoi hevosten kavioiden kapse ja pyörien
ratina jonkun vastatulleen etsivän paikkaa, mutta ääni kuului sangen
etäältä, sillä sekä tämä että itäinen ja läntinen kortteli olivat jo
täynnä vankkureita.

Yö oli viileä, vaikkakaan ei kylmä. Pään päällä hohti leveä kaistale
taivasta kadun kummallakin puolella seisovan talorivin välissä. Kaksi
miestä hoilasi tullessaan. »Suu kiinni!» karjasi ääni joistakin
vankkureista. Laulajat vaikenivat. Kello oli vasta kymmenen, arvaili
Selina. Hänellä oli mukanaan Pervuksen nikkelikello, mutta hän ei
voinut pimeässä nähdä sen taulua eikä uskaltanut sytyttää tulitikkua.
Tahdikkaat askeleet kulkivat edestakaisin säännöllisin väliajoin. Siinä
valvoi yöpoliisi.

Selina makasi seljällään katsellen taivasta. Hänen silmissään ei ollut
kyyneleitä — hän oli jo päässyt kyynelkauden ohitse. Hän ajatteli:
»Tässä minä, Selina Peake, nyt makaan vankkurien oljilla kuin narttu,
penikka vierelläni. Minustahan piti tulla Louisa Alcottin Jon kaltainen
tyttö. Jaloissani on saappaat ja ylläni värjätty puku. Kuinka hirveän
kauan kestääkään, ennen kuin aamu valkenee... Minun täytyy koettaa
nukahtaa... Minun täytyy...»

Hän nukkuikin ihmeellisen hyvästi. Syyskuun tähdet välkkyivät
kirkkaasti heidän yläpuolellaan. Hänen maatessaan tuossa lapsi
käsivarrellaan lankesi rauha hänen jännittyneille kasvoilleen ja
vapautti hänen väsyneet jäsenensä. Hän muistutti erästä toista äitiä,
joka myöskin oli maannut oljilla kerran noin kaksituhatta vuotta
takaperin.




XI.


Hirveän mielelläni minä nyt kertoisin, että Selina seuraavana
päivänä olisi saavuttanut suuren voiton, myynyt huolellisesti
niputetut vihanneksensa mitä edullisimmin ja lopuksi ajanut muhkeasti
Halstedin tietä pitkin High Prairietä kohden kelpo rahat kuluneessa
nahkakukkarossaan. Mutta totuus oli se, että tämä päivä oli niin
onneton, niin musertava, että se olisi masentanut useimmat miehet ja
luultavasti joka-ainoan naisen, joka ei olisi ollut niin epätoivoisen
jäykkäniskainen ja päättäväinen kuin Selina.

Hän oli herännyt — ei aamunkoitteessa, vaan kello kolmen pimeydessä.
Katu oli jo liikkeellä. Selina harjasi hameestaan enimmät heinänruvat
ja siivoutui muutenkin parhaansa mukaan. Jättäen Dirkin vielä nukkumaan
hän kutsui Pomin esille vankkurien alta ja komensi hänet vartiotoimeen
pyörän viereen sekä meni itse kadun poikki Chris Spanknoebelin taloon.
Hän tunsi Chrisin ja Chris tunsi hänet. Hän sallisi varmaankin Selinan
peseytyä vesitynnyrin luona talon takana ja Selina ostaisi sieltä
kuumaa kahvia itselleen ja Dirkille. Sitten he söisivät edellisestä
illasta jääneet voileivät.

Chris itse, vaalea, hyväntahtoinen, möhömahainen itävaltalainen,
seisoi tarjoilupöydän takana puhdistaen sitä suurella, kostealla
rievulla. Toisella kädellään hän hankasi sitä vielä päreenkokoisella,
kumipäisellä puunkappaleella. Tämä vehje kokosi viimeisetkin pisarat,
jotka riepu oli jättänyt pöydälle. Pari vetoa lakaisi levyn kuivaksi
ja kiiltäväksi. Myöhemmin Chris salli Dirkin käytellä tätä kumipäistä
kojetta — se oli mitä hauskinta työtä, sillä se tuotti tekijälleen
perinpohjaisen tuloksen suoman tyydytyksen.

Spanknoebel ei näyttänyt koskaan nukkuvan ja kuitenkin oli hänen
värinsä aina helakka ja hänen siniset silmänsä kirkkaat. Chris tervehti
aina valkoesiliinaisena, punaposkisena ja virkeänä viimeistä farmaria,
joka tuli illalla taloon tilaamaan olutta taikka kupillista kahvia,
ja hankasi innokkaasti tarjoilupöytänsä kiiltävää pintaa pehmeällä
rievullaan ja kumipäisellä puhdistajallaan. »Noo, mitä kuuluu?» kysyi
Chris. Ensimmäinen farmari aamulla tapasi taas samalla paikalla
Chrisin, jolla oli edessään tärkkelystä ja kiiltoa ratiseva esiliina.
Ja taas hän hankasi pöytäänsä tervehtien: »Noo, mitä kuuluu?»

Kun Selina astui tuohon pitkään saliin, vaikuttivat Chrisin puhdas,
valkoinen esiliina, punaiset posket, vieläpä hänen paitahihainen,
hankaava käsivartensakin häneen kummallisen rauhoittavasti. Keittiöstä
taustalta kuului paistamisen sihinää, ja sieltä tunkeutui kahvin ja
kärisevien perunain ja silavan suloinen tuoksu. Torimyyjät istuivat jo
pöytien ääressä syöden nopeasti runsasta aamiaistaan: kinkkuvuoria,
paistettuja munia, suuria perunaviipaleita, höyryäviä kahvikuppeja ja
sananmukaisesti voilla rapattuja leipämöhkäleitä.

Selina lähestyi Chrisiä, jonka pyöreät kasvot loistivat savun lävitse
kuin aurinko sumussa. »Noo, mitä kuuluu?» Sitten hän tunsikin Selinan.
»Um Gottes! — Rouva DeJong!» Hän pyyhki suuren kätensä sopivaan
pyyhkeeseen ja ojensi sen ystävällisesti leskelle. »Olen kuullut», hän
sanoi, »olen kuullut.» Murteellinen ääntäminen vain lisäsi sanojen
liikuttavaa sävyä.

»Olen tullut tänne myymään vihanneksiani, herra Spanknoebel. Poika
on mukanani. Hän nukkuu vielä vankkureissa. Saanko tuoda hänet tänne
siistiytymään ennen aamiaista?»

»Saatte! Saatte toki!» Äkkiä heräsi hirveä epäilys. »Ettehän te toki
ole nukkunut vankkureissa, rouva DeJong? Um Gottes! — —»

»Nukuin juuri siellä. Ei hullumpaa. Poika nukkui koko yön, ja minäkin
nukuin vähäisen.»

»Miksi te ette tullut tänne! Miksi — —» Hän luki vastauksen Selinan
kasvoista. »Te ja poika olisitte saaneet maata täällä ilmaiseksi.»

»Tiesin sen. Siksi en tullutkaan.»

»Älkää puhuko pötyä, rouva DeJong. Huoneita on aina tyhjinä. Te,
ja poika tietysti mukaan laskettuna — sanotaan, vaikkapa vain
kaksikymmentä senttiä, ja sen saatte maksaa, jahka jaksatte. Mutta ette
kai te sentään aio säännöllisesti käydä torilla? Se ei ole naisten
hommaa.»

»Kukaan muu ei voi tulla — Jan on pahempi kuin ei-kukaan. Vain syys- ja
lokakuun ajan. Sen jälkeen — —»

Selinan ääni katkesi. On vaikeaa olla toivorikas kello kolme aamulla
ennen aamiaista.

Selina meni pieneen pesuhuoneeseen salin perällä ja tunsi heti olevansa
virkeämpi pestyään perinpohjin kasvonsa ja kätensä ja suittuaan
tukkansa. Hän palasi vankkureiden luokse ja löysi niistä kauhistuneen
Dirkin, joka luuli äitinsä jo hyljänneen hänet. Viidentoista minuutin
kuluttua he istuivat pöydän ääressä, jolle Chris Spanknoebel oli
kattanut sopivan aamiaisen. Päivä alkoi hauskasti — pettävän hauskasti.

Heinätorin jälleenmyyjät eivät halunneet ostaa vihanneksiaan Selina
DeJongilta. He eivät olleet tottuneet ostamaan naisilta, he olivat
tottuneet myymään heille. Katumyyjät ja pienemmät kauppiaat pölähtivät
torille kello neljä — kreikkalaiset, italialaiset ja juutalaiset. He
hieroivat kauppaa taitavasti, pontevasti ja usein epärehellisestikin.
He myivät tavaransa sitten emännille. Heillä oli paljon kujeita. He
saattoivat vaihtaa tomaattilaatikon selkäsi takana tai nappasivat
kukkakaalin. He muodostivat jonkinlaisen järjestön.

Katsokaapa esimerkiksi Luigia. Luigi myi vihanneksia pohjoisessa. Hän
huuteli kauppatavaraansa pitkin Chicagon kujia ja syrjäkatuja lisäten
käheällä äänellään kasvavan kaupungin hälinää. Luigin kasvot olivat
tummat, hymy nopea ja loistava ja silmä viekas. Heinätori nimitti
häntä Loogyksi. Jos hinnat eivät miellyttäneet Luigia, ei hän ollut
ymmärtävinään, jolloin koko Heinätori määkyi käsittäen kujeen: »Hei,
Loogy, mitäs ny möllötät! Puhu engliskaa!» He tunsivat hänet.

Selina oli irrottanut peitteet vihannestensa päältä. Ne olivat
tuoreet, raikkaat ja kirkasväriset, mutta Selina tiesi, että ne oli
myytävä heti, nopeasti. Niin pian kuin lehdet rupesivat kuihtumaan,
kukkakaalien päät vähänkään käpristymään, ruskettumaan ja pehmenemään,
väheni niiden arvo puoleen entisestään, vaikkakin itse päät olisivat
olleet valkoiset ja kovat.

Katua pitkin tuli jo ostajia — pieniä, mustasilmäisiä, mustapintaisia
miehiä; tanakoita, paitahihaisia, likaisia miehiä; viekkaita,
mällisuisia, overalls-pukuisia miehiä. Ilmeettömiä, punakoita
hollantilaisia kasvoja, sileitä tummia ulkomaalaisia kasvoja vilahteli
kadulla. Kuului huudahduksia, kopinaa, hälinää.

»Hoi! Pois tieltä! Helkkarin hevonen!»

»Mitä maksaa tynnyri?»

»Papuja? Viekää hiiteen kukkakaalinne. Eikö ole papuja!»

»Ne ovat sitkeitä.»

»Pitäkää, pitäkää hiidessä. En minä huoli niistä.»

»Neljännes koko säkistä.»

»Nuo ei ikinä ole viiden naulan päitä. Uskokaa minua, ne eivät paina
neljääkään.»

»Kuka sen, sanoo?»

»Antakaa viisi bushelia.»

Ruokaa Chicagon miljoonille vierii vankkureista — vierii hevosten
jalkoihinkin — mistä paljasjalkaiset lapset poimivat niitä koreihinsa.
Katu-Annie huivi ristiin solmittuna riippuvilla rinnoillaan sieppaa
perunan sieltä, kadulle pudonneen sipulin täältä ja hedelmä- ja
vihannespalasia katuojasta. Iso-Kate ostaa kuivettuneita ja halpoja
porkkanoita, persiljaa, turnipseja, punajuuria, sitoo ne nippuihin
nauhanpätkällä ja myy ne siirtomaatavarakauppiaille soppajuurina.

Päivä koitti lämpimänä. Aurinko nousi punaisena. Tuli näillä seuduilla
niin ylen tavallinen kostea syyskuinen päivä. Puutarhatuotteiden piti
vaihtaa nopeasti omistajaa tällaisena aamuna. Iltapäivällä ne olivat jo
arvottomat.

Selina asettui seisomaan vankkuriensa viereen. Hän näki puolisen
tusinaa tuttuja high-prairieläisiä kasvoja. Nämä tervehtivät häntä
taikka pistäytyivät hänen vankkureittensa luokse arvioiden hänen
tavaraansa tottunein silmäyksin. »Kuinka sujuu, rouva DeJong? Teillä on
aika kuormallinen. Myykää nopeasti tänä aamuna. Lyönpä veikkaa, että
tulee kuuma päivä.» Heidän äänensä olivat ystävälliset, mutta samalla
hieman moittivat. Heidän katseensa lausuivat: »Tämä ei sovi naiselle —
ei sovi naiselle.»

Katukauppiaat katsahtivat hänen sidottuihin nippuihinsa, katsahtivat
häneen ja kulkivat ohitse. He eivät olleet ilkeitä, he olivat vain
arkoja ja tottumattomia. He näkivät hänen kalpeat, hienot kasvonsa
suurine, tummine silmineen, siistiin, mustaan pukuun verhotun, hennon
vartalon, pienet, ruskeat, tuskallisesti ristityt kädet. Hänen
vihanneksensa olivat houkuttelevia, mutta ostajat kulkivat ohitse
sen vaiston ohjaamina, joka aina karkottaa tavalliset ihmiset kaiken
tavattoman luota pois.

Kello yhdeksän rupesi kaupanteko laimenemaan. Kauhistuen Selina
totesi, että hänen ansionsa kohosi ainoastaan kahteen dollariin. Jos
hän jäisi tänne kahteentoista saakka, voisi hän kenties saada saman
verran lisää, mutta ei missään tapauksessa enempää. Epätoivoissaan hän
valjasti hevoset, tunkeutui ulos kadun hyörinästä ja suuntasi kulkunsa
kauemmaksi itään South Water Streetille. Täällä asuivat välittäjät.
Paikka oli kukkuroillaan kuormitettuja vankkureita ja rattaita aivan
kuin Heinätorikin, mutta kaupankäynti oli erilaista. Hän muisti, että
Pervus oli joskus jättänyt koko kuormansa muutamalle vakinaiselle
välittäjälle, joka myi sen hänen laskuunsa. Hän muisti nimenkin —
Talcott — vaikkakaan hän ei muistanut täsmällistä osoitetta.

»Minne me nyt menemme, äiti?» Poika oli ollut aivan uskomattoman
kärsivällinen ja kiltti. Hän oli sopeutunut pyörryttävään, uuteen
ympäristöönsä lapsen helppoudella. Hän oli nauttinut ruhtinaallisesti
Chris Spanknoebelin suurenmoisesta aamiaisesta. Hänen mielestään olivat
Chrisin peräkamarin neljä tomuista tekopalmua etelämaisen loistavat.
Hän oli innoissaan ihaillut keittiön pitkää, hehkuvaa liettä ja sen
suuria pöytiä, joilla leikattiin, hakattiin ja kuorittiin. Hän ihasteli
sen punertavaa lämpöä, hyörinää ja tuoksuja, jotka nostivat veden hänen
suuhunsa. Vankkureissa hän oli seisonut jäykkänä äitinsä vieressä
ja touhukkaasti auttanut häntä hänen myydessään joskus jotakin. Hän
oli poiminut pois kuihtuneita lehtiä ja etsinyt esille tuoreimmat
ja kauneimmat vihannekset. Mutta nyt huomasi Selina, että pojan pää
nuokkui yhtä surkeasti kuin hänen vihanneksensakin. Kumpiakin rasitti
kuumuus ja etäisyys kotimullasta. »Minne me nyt menemme, äiti?»

»Toiselle kadulle, Noinsuuri — —»

»Dirkpä!»

»— Dirk, sinne, missä asuu mies, joka ostaa kaikki tavaramme — joka
kenties ostaa. Eikö se olisikin mainiota? Sitten ajamme kotiin. Auta
äitiä löytämään hänen nimensä kaupan ovelta. Talcott — T-a-l-c-o- ja
kaksi t:tä.»

South Water Street muuttui kaupungin kasvaessa. Alkupäässä näkyi
yankee-nimiä — Flint — Keen — Rusk — Lane, mutta sitten seurasi Cuneo
— Meleges — Garibaldi — Campagna. Tuossa se olikin: William Talcott.
Hedelmiä ja vihanneksia.

William Talcott, joka seisoi suuren, syvän, ladontapaisen myymälänsä
viileällä ovella, muodosti edessään olevan kuumeisen kadun vastakohdan.
Hän oli neljäkymmentä vuolta harjoittanut kauppaansa. Hän oli
rauhallinen, niin kuin ainakin mies, joka tietää maailman tarvitsevan
sitä, niitä hän sille tarjosi. Joka-ainoana arkiaamuna kello kuusi oli
hänen hämärä, varjoisa kauppaluolansa kukkuroillaan säkkejä, laatikoita
ja koreja, joista pisti esille vihreitä varsia ja lehdenpäitä, joista
vilahteli punaista, luumunväristä ja keltaista. Hän osti vain parasta
laatua ja myi kalliisti. Hän oli tuntenut Pervuksen ja ennen häntä
Pervuksen isän ja oli pitänyt heitä rehellisinä ja kunnioitettavina
miehinä. Mutta hän ei ihaillut yhtä paljon heidän puutarhatuotteitaan.
Suurten järvien laivat toivat hänelle valittuja Michiganin persikoita
ja viinirypäleitä, jäähdytysvaunut kuljettivat hänelle Kalifornian
maaperän tuotteita aikana, jolloin vuodenaikaan kuulumattomia hedelmiä
pidettiin harvinaisena ylellisyytenä. Hänen yllään oli 'suola ja
pippuri'-kankainen puku ja ihmeellisen valkoiset paidanhihat tässä
siniraitaisessa ja overallisessa maailmassa, hänen mahallaan kiilsivät
paksut, kultaiset kellonvitjat, hänen jaloissaan olivat tylppänokkaiset
kengät, hänen päässään olkinen fedorahattu työnnettynä syvälle niskaan
ja hänen suussaan sytyttämätön, mainio sikari. Hänellä oli viisaat,
siniset silmät ja harva, hänen pukunsa värinen tukka. Hän seisoi oven
syvennyksessä kuin kuiva, harvapuheinen jumala orjien kantaessa maan
hedelmiä hänen arvosteltavakseen.

»Ei. Tuo ei kelpaa, Jake. Kitukasvuisia. Hm. Paras viedä ne toiseen
paikkaan, kauemmaksi, Tunis. Päät näyttävät ruskeilta. Kuihtuneita.»

Hienoimpien chicagolaisten hotellien — Sherman Housen, Auditoriumin,
Palmer Housen, Wellingtonin, Stratfordin — kokit kävivät ostamassa Will
Talcottilta päivittäiset tarpeensa. Siirtomaatavarakauppiaat, jotka
myivät varakkaille pohjoispuolen perheille, ja hienon Prairie Avenuen
naapuristo etelässä käyttivät hänen kauppaansa.

Nyt hän siis seisoi ovensa edessä ja katseli tuota pientä,
mustapukuista olentoa, jonka kasvot olivat niin huolestuneesti
kiristyneet ja jonka suuret silmät olivat vaipuneet niin syvälle.

»DeJongko? Ikävä uutinen. Valitan suruanne, rouva. Pervus oli kelpo
poika, vaikkakaan ei mikään ruudinkeksijä puutarhurina. Oletteko te
hänen leskensä? Vai niin.» Tämä ei ollutkaan mikään hidasälyinen
maalaisemäntä taikka turpea hollantilainen naispuutarhuri. Hän meni
Selinan vankkurien luokse ja hipaisi kädellään pojan ruskeata poskea.
»Kas vain, rouva DeJong, teillähän on soma kokoelma vihanneksia —
oikein hyvän näköinen. Totta vieköön, hyvän näköinen. Mutta te olette
tullut liian myöhään. Kello on melkein kymmenen.»

»Eihän!» huudahti Selina. »Eihän! Enhän toki tullut liian myöhään!»

»Kuulkaahan, ehkä minä voin ottaa puolet niistä myytäväksi. Mutta tällä
säällä ne eivät kestä mitään, kuihtuvat heti. Minun asiakkaani eivät
huoli sellaisia... Ensi kertaako te olette torilla?»

Selina pyyhki kasvojaan, jotka olivat kosteat, mutta samalla kylmät.
»Ensi kertaa.» Hänen hengityksensä muuttui äkkiä niin vaivalloiseksi.

Talcott huusi kadulta myymälässä hyöriville miehille: »George! Ben!
Viekää nämä sisälle. Puolet kuormasta. Parhaimmat. Lähetän huomenna
shekin, rouva DeJong. Valitsitte pahan päivän ensi päiväksenne.»

»Kuumanko?»

»Niin, kuumankin. Mutta sitäpaitsi eivät katukauppiaat osta mitään
tällaisena pyhäpäivänä.»

»Pyhäpäivänäkö?»

»Ettekö tiennyt, että tänään on juutalaisten sabatti. Ettekö
todellakaan! — Herranen aika! Vuoden pahin päivä. Kaikki juutalaiset
katukauppiaat ovat synagoogassa koko päivän, ja kaikki muut juutalaiset
tekivät kahden päivän ostokset jo lauantaina. Kanakauppiaiden häkit
kadun alapäässä ovat typötyhjät — huomiseen saakka. Suutari soikoon.
Juutalaiset ovat maailman parhaita kanansyöjiä... Hm... Ajakaa te vain
suoraa päätä kotiin ja myykää polkuhinnasta koko roska.»

Selina tarttui toisella kädellään istuimeen kiivetäkseen takaisin —
astui pyörännavalle. Hänen kuluneet, mahdottomat saappaansa, jotka
olivat liian suuret hänen pieniin jalkoihinsa, näkyivät selvästi. »Jos
te ostatte minun vihannekseni vain säälistä — —.»Siinä puhui Peakein
ylpeys.

»Minä en tee sellaisia kauppoja — ei ole varaa, hyvä rouva. Tyttäreni
opiskelee laulua. Hän on nyt Italiassa, Car'line, ja maksaa vietävästi.
Hän nielee joka pennin, minkä minä kokoan.»

Selinan kasvoille kohosi hieno puna. »Italiassa! Oi, sielläkö, herra
Talcott!» Hänen kasvoistaan päättäen hän näki Italian edessään. Hän
kiitti miestä vakavasti.

»Ei kestä, rouva DeJong. Näen, että te olette sitonut vihanneksenne
nippuihin — oikein suuruuden mukaan järjestettyinä. Voitteko tästä
lähtien aina tehdä niin?»

»Aion. Minusta — ne näyttivät kauniimmilta sillä tavalla — niin —
tiedänhän, ettei vihannesten tarvitse näyttää kauniilta, mutta — —» hän
änkytti ja vaikeni.

»Valmistakaa ne juuri tällä tavalla ja tuokaa ne suoraa päätä minulle,
taikka lähettäkää ne tänne. Minun asiakkaani pitävät ensi luokan
tavarasta. Pitävät, totta vieköön.»

Selinan kootessa ohjaksiaan seisoi Talcott jälleen ovensuussaan tyynenä
ja kaukaisena jumaluutena sytyttämätön sikari suussaan käsirattaiden
ratistessa ohitse, laatikoiden ja tynnyrien jysähtäessä hänen eteensä
katukäytävälle ja pyörien ja kavioiden aikaansaadessa huomaavaa melua
hänen ympärillään.

»Menemmekö me nyt kotiin?» kysyi Dirk. »Menemmekö me nyt kotiin?
Minulla on nälkä.»

»Menemme, kultaseni.» Selinan taskussa oli kaksi dollaria. Siinä oli
tulos eilispäivän ankarasta työstä ja tämän päivän ja varhaisempien
kuukausien raadannasta. Kaksi dollaria hänen mustan alushameensa
taskussa. »Ostamme jotakin syötävää ajaessamme kaupungin lävitse —
vähän maitoa ja leipää ja juustoa.»

Aurinko oli hyvin kuuma. Selina otti pojan halun hänen päästään
ja silitti hellällä, työn kovettamalla kädellään hänen otsaansa
liimautunutta, märkää tukkaa. »Eikö tämä olekin ollut hauskaa?» hän
virkkoi. »Aivan kuin seikkailua. Ajattele, kuinka monta hyvääkin
ihmistä me olemme tavanneet herra Spanknbebelin ja herra Talcottin — —»

»Ja Mabelin.»

Hämmästyneenä: »— — ja Mabelin.»

Selinan teki äkkiä mieli suudella häntä, mutta hän tiesi, että Dirk oli
sittenkin poika ja sittenkin hollantilainen, joten hän hillitsi halunsa.

Hän päätti ajaa ensiksi itään ja sitten etelään. Pervuksen oli
joskus onnistunut myydä myöhemminkin tavaroitaan joillekin etäisille
kauppiaille. Miltähän Jan näyttäisikään, jos Selina tulisi kotiin
vankkurit puolillaan! Entä maksamattomat laskut? Hän omisti kaikkiaan
noin kolmisenkymmentä dollaria, ja hänen velkansa kohosivat
neljäänsataan. Enempäänkin. Pervushan oli ostanut nuo taimet
huhtikuussa ja luvannut maksaa ne kasvukauden lopussa, syksyllä. Ja nyt
oli jo syksy.

Pelko syöksähti hänen mieleensä. Hän syytti väsymystä, hermojaan.
Tämä viikko oli ollut hirveä. Ja nyt tämä päivä ja kuumuus. Pian
he olisivat kotona, hän ja Dirk. Kuinka viileä ja hiljainen heidän
talonsa mahtoikaan olla tänään! Keittiössä loistaisivat pöytäliinat, ja
hänen oma, sievä makuuhuoneensa mustine pähkinäpuisine vuoteineen ja
pukupöytineen — vierashuoneen sohva rypytettyine pumpulipäällyksineen —
kuistin vanha tuoli rottinki-istuimineen, jonka säikeet olivat kuluneet
rikki paljosta käytöstä ja törröttivät nyt joka haaralle piikkisinä ja
repaleisina, kutsuivat häntä luokseen. Oli kuin hän ei olisi nähnyt
kaikkea tuota vuosikausiin. Hän kaipasi sen viihdyttävää rauhaa ja sen
äkkiä niin armasta turvaa. Tämä ei ollut naisen työtä. Ehkäpä ihmiset
sittenkin olivat oikeassa.

He ajoivat Wabash Avenuea pitkin ilmajunien kohistessa ylhäällä ja
säikähtyneiden ja liikenteen hälinään ja jylinään tottumattomien
hevosten kavahdellessa pystyyn ja hätkähdellessä sinne ja tänne.
Tuo kulunut maalaisvaimo ja ruskettunut poika rikkinäisissä
vihannesvankkureissa näyttivät niin vierailta tässä katukivien,
kauppojen, raitiovaunujen, rattaiden, polkupyörien ja kävelijäin
sekamelskassa. Ilma oli kauhistuttavan helteinen.

Pojan silmät tanssivat kiihtymyksestä ja ihmettelystä.

»Kohta olemme perillä», Selina sanoi. Lihakset näyttivät valkoisilta
ihon alla leuan tienoilla. »Kohta olemme Prairie Avenuella. Siellä on
suuria taloja ja ruohokenttiä ja hiljaista.» Hän koetti hymyilläkin.

»Mennään mieluummin kotiin.»

Vihdoinkin he kääntyivät Prairie Avenuelle Kuudennentoista kadun
kulmasta. Myrskyä seurasi tyven. Selina oli kuin lauennut jousi.

Siirtomaatavarakauppoja sijaitsi lähellä Kahdeksattatoista katua sekä
muidenkin poikkikatujen kulmauksissa — Kahdennenkymmenennentoisen,
Kahdennenkymmenennenkuudennen, Kolmannenkymmenennenensimmäisen,
Kolmannenkymmenennenviidennen kohdalla. He ajoivat Prairie Avenuen
90-luvulla rakennettujen, suurten kivitalojen ohitse. Siellä oli
torneja ja huippuja, ulkonemia ja kupuja, ovikäytäviä, kattolistoja,
kaari-ikkunoita ja kyttyräselkäisiä kellareita — siellä asuivat
Chicagon pohatat, jotka olivat hankkineet rikkautensa silavan, vehnän
ja kangastavarain avulla, myymällä elämän välttämättömiä tarpeita
kaupungille, joka niitä kaipasi.

»Aivan kuin minäkin», ajatteli Selina hilpeästi. Sitten juolahti
hänen päähänsä uusi ajatus. Hänen matoilla peitetyt vihanneksensa
olivat tuoreemmat kuin läheisten myyntipaikkojen tuotteet. Voisihan
hän koettaa tarjota niitä kaupaksi täällä, näissä suurissa taloissa.
Tunnissa hän voisi ansaita muutamia dollareita pyytämällä hieman
vähemmän kuin lähin siirtomaatavarakauppa tavaroistaan.

Hän pysäytti vankkurinsa keskelle korttelia
Kahdennenkymmenennenneljännen kadun kohdalla. Ketterästi hän kiipesi
alas pyörään nojaten ja ojensi ohjakset Dirkille. Hänen hevosensa
olivat miltei yhtä raisut kuin karusellin puuelukat. Hän täytti
suuren torikorin tuoreimmilla ja kauneimmilla vihanneksillaan,
nosti sen käsivarrelleen ja katsahti ylös taloon, jonka eteen hän
oli seisahtunut. Se oli nelikerroksinen kivitalo, jonka pääkäytävän
portaat olivat huimaavan korkeat. Portaiden alla oli pieni eteinen ja
kauppiaille varattu ovi. Hän tiesi keittiön oven sijaitsevan takatien
puolella, mutta hän ei tahtonut mennä sinne. Hän astui käytävän poikki,
laskeutui muutamia kiviportaita ja tuli kuistin alla olevaan eteiseen.
Hän katsoi ovikelloon — se oli messinkinen nuppi, ja hän tiesi,
että sitä oli vedettävä ja sitten päästettävä se kädestä, jolloin
hämärässä hallissa, oven toisella puolella, kilahtaisi soitto. Sehän
oli hyvin yksinkertaista. Hänen kätensä koski jo kelloon. »Vedä!»
kehotti epätoivo. »En voi! En voi!» huusivat kaikki hänen kopeat,
vermontilaiset esi-isänsä. »Olkoon menneeksi. Kuole sitten nälkään ja
anna Dirkin ja farmin mennä.»

Silloin hän veti nuppia — kovasti. Hallin kello kilisi — kilisi —
kilisi.

Askeleet lähenivät hallissa. Ovi avautui, ja aukon täytti suuri,
leveäposkinen, työesiliinaan puettu nainen — ilmeisesti keittäjätär.

»Hyvää huomenta», sanoi Selina. »Haluaisitteko ostaa tuoreita
vihanneksia suoraan maalta?»

»En.» Nainen sulki oven, mutta avasi sen uudelleen kysyäkseen: »Onko
teillä tuoreita munia taikka voita?» Selinan vastatessa kieltävästi
hän sulki oven ja lukitsi sen. Selina kuuli hänen raskaiden askeltensa
häipyvän keittiöön päin seisoessaan siinä kori käsivarrellaan. Mitäs
siitä! Selina koetti vakuutella itselleen, ettei tämä ollutkaan niin
hirveätä. Hän ei ollut tarvinnut vihanneksia — siinä kaikki. Seuraavaan
taloon — sitten seuraavaan ja jälleen seuraavaan. Ensin kadun toista,
sitten toista puolta. Neljästi hän täytti uudelleen korinsa. Jossakin
talossa hän myi neljännesdollarilla, toisessa viidellätoista sentillä,
kolmannessa kahdellakymmenellä ja neljännessä miltei viidelläkymmenellä
j.n.e. »Hyvää huomenta», hän aina sanoi ovessa kirkkaalla, selvällä
äänellään. Tavallisesti ihmiset jäivät tuijottamaan häneen. He olivat
uteliaita eivätkä onneksi heti sulkeneet ovea hänen nenänsä edessä.

»Tietäisittekö te jonkun hyvän paikan?» virkkoi muuan keittiötyttö.
»Tämä paikka ei ole hyvä. Saan vain kolme dollaria ja nykyään voi jo
saada neljäkin. Tiedättekö te jotain rouvaa, joka tarvitsisi hyvää
palvelustyttöä?»

»En», Selina vastasi. »En tiedä.»

Eräässä toisessa talossa tarjosi keittäjätär hänelle kahvia nähdessään
hänen kalpeat kasvonsa ja niiden väsyneen ilmeen. Selina kieltäytyi
kohteliaasti. Kahdeskymmenesensimmäinen katu — Kahdeskymmenesviides —
Kahdeskymmeneskahdeksas. Hänen kukkarossaan oli yli neljä dollaria.
Dirk oli väsynyt ja niin nälkäinen, että häntä itketti. »Tämä on
viimeinen talo», Selina lupaili, »ehdottomasti viimeinen. Tämän jälkeen
me käännymme kotiinpäin.» Hän täytti vielä kerran korinsa. »Matkalla
me syömme jotakin, ja sitten sinä voit nukkuakin, jos me kiinnitämme
maton kuskipukkiin aivan kuin teltaksi sinulle. Ja sitten olemme kotona
silmänräpäyksessä.»

Viimeinen talo oli uusi, harmaa kivitalo, joka jo rupesi mustumaan
Illinois Centralin esikaupunkijunain savusta niiden hyryyttäessä
järven rantaa pitkin vain korttelin päässä itään päin. Talossa oli
suuria, jykeviä ja kiiltäviä kaari-ikkunoita. Siellä oli kuvapatsailla
koristettu ruohokenttä ja kasvihuone takapihalla. Alakerran ikkunoissa
riippui oikeita pitsiuutimia, ja niiden takaa häämötti plyyssiverhoja.
Korkea rauta-aita ympäröi koko alueen korostaen sen turvallista,
eristettyä asemaa. Selina katseli tuota kankirautaista porttia,
joka ikään kuin työnsi häntä luotaan. Se oli niin torjuva — se oli
miltei uhkaava. Tuo oli tietysti vain väsymystä. Viimeinen talo.
Hänen kukkarossaan oli miltei viisi dollaria, jotka hän oli ansainnut
viimeisen tunnin kuluessa. »Vain viisi minuuttia», hän sanoi Dirkille
koettaen puhua hilpeästi. Hän seisoi syli täynnä vihanneksia, jotka hän
juuri aikoi järjestää jalkainsa juuressa olevaan koriin, kun hän äkkiä
kuuli vierestään äänen:

»Hei, missä on teidän lupakirjanne?»

Selina kääntyi. Hänen rinnallaan seisoi poliisi. Selina katsoi häneen.
Onpa hän pitkä, Selina ajatteli, ja niin punainen. »Mikä lupakirja?»

»Kuulittehan. Lupakirja. Missä on kauppatapanne? Kai teillä sellainen
on sentään?»

»Oi, ei. Ei.» Selina katsoi yhä häneen.

Poliisin kasvot tummenivat yhä enemmän. Selina oikein huolestui. Jos
veri nousee noin hirveästi, niin — —

»Saakeli soikoon, kaupitteletteko te tässä ilman lupakirjaa. Mitä te
ajattelette? Putkaan pitäisi teidät panna. Laputtakaa heti tiehenne, te
ja poika myöskin, älkääkä ilmestykö näille maille toista kertaa.»

»Mikä hätänä, poliisi?» kysyi naisen ääni. Talon eteen olivat
pysähtyneet kahden metallinkiiltäviksi harjatun, kastanjanruskean
hevosen vetämät, avonaiset vaunut, sellaiset, joita nimitettiin
Viktoriaksi. Veikeä — välähti Selinan luonnottoman nopeasti,
mielettömästi toimiviin aivoihin — veikeä vaunupari. Tuo veikeä
vaunupari katseli halveksien Selinan hullunkurisen luisevia kaakkeja,
jotka nykivät lyhyttä ruohoa, jota kasvoi pienissä neliöissä
jalkakäytävän ja katuojan välissä. »Mistä on kysymys, Reilly?» Nainen
astui ulos Viktoriasta. Hän oli puettu viimeisen muodin mukaiseen,
mustasilkkiseen Eton-pukuun ja sulkatöyhtöiseen, mustaan hattuun.

»Muija, joka kaupittelee vihanneksia ilman lupakirjaa, rouva Arnold.
Heitä pitää vahtia kuin haukka kyyhkysiä ... Laputtakaa tiehenne nyt
vain.» Hän pani kätensä Selinan olkapäälle ja sysäsi häntä hieman.

Silloin kuohahti Selinan kiireestä kantapäähän saakka sellainen kiihko,
sellainen raivokas hyrsky, että katu, Viktoria, silkkipukuinen nainen
ja poliisi upposivat kuin verhoon pyörien hänen silmiensä edessä.
Niin raivostuu herkkätunteinen nainen, jos vieraan miehen käsi koskee
häneen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset ja hänen silmänsä mustat ja
suunnattoman suuret. Oli kuin hän olisi kasvanut, mahtavoitunut.

»Ottakaa kätenne pois!» Hänen sanansa olivat terävät, ja ääni
värähti. »Kuinka te rohkenette koskea minuun! Kuinka te rohkenette!
Käsi pois! — —» Silmät leimusivat valkoisessa naamiossa. Poliisi
irrotti kätensä hänen olkapäältään. Puna palasi Selinan kasvoihin.
Hän oli päivänpaahtama, ahavoitunut nainen, hänen runsas tukkansa
oli lujasti kiedottu sykerölle pitkän, harmaan hiusneulan varaan,
hänen leveässä hameessaan näkyi kärrinpyöräin jättämiä jälkiä, hänen
pienissä jaloissaan olivat vanhat saappaat, hänen päässään oli
hassunkurinen huopahattu (hänen miehensä hattu), hänen sylinsä oli
täynnä maissintähkiä ja porkkanoita ja retiisejä ja punajuurinippuja,
hänen hampaansa olivat pilaantuneet ja hänen rintansa litteät — mutta
sittenkin Julia tunsi hänen silmänsä. Hän tuijotti Selinaan hetkisen
ja syöksyi sitten hänen luokseen silkkipukuineen ja sulkahattuineen
huutaen: »Voi, Selina! Kultaseni! Kultaseni!» ja nyyhkyttäen kauhusta
ja säälistä. »Kultaseni!» hän huusi ja tempasi Selinan porkkanoineen,
punajuurineen, maissineen ja retiiseineen syliinsä. Vihannekset
vierivät hujan hajan heidän ympärilleen kadulle Julie Hempel-Arnoldin
suuren, Prairie Avenuen varrella sijaitsevan kivitalon edustalle. Mutta
silloin ihmeeksemme esiintyikin Selina itse lohduttajana. Hän taputti
Julien pyylevää silkkiolkaa ja toisteli kuin lasta rauhoitellen: »Älä
nyt, älä nyt! Eihän tämä ole mitään, Julie. Eihän tämä mitään. Älä
itke. Mitä sinä oikeastaan itket? Sh — sh! Älä nyt.»

Julie nosti päänsä muodikkaine, mustine hattuineen, pyyhki silmänsä ja
puhdisti nenänsä. »Laputtakaa tiehenne», hän sanoi Reillylle käyttäen
tämän omia sanoja. »Minä kerron tästä herra Arnoldille, varmasti
kerron. Te tiedätte, mitä se merkitsee.»

»Mutta, hyvä rouva, minähän vain tein velvollisuuteni. Kuinka minä
olisin voinut tietää, että tämä rouva oli teidän ystävänne, rouva
Arnold. Enhän minä — —.» Hän loi vielä kerran silmänsä Selinaan,
vankkureihin, pörröisiin hevosiin ja kuivettuneisiin vihanneksiin.
»Piru vieköön, kuinka minä olisin voinut, rouva Arnold — —»

»Miksi ette?» kysyi Julie torjuen ylimielisesti hänen selityksensä.
»Miksi te ette olisi voinut tietää, sanokaapa. Laputtakaa tiehenne
vain.»

Hän laputti todellakin tiehensä, tuo lain masennettu ja
katkeroitunut puoltaja. Ja nyt vasta Julie suvaitsi luoda silmäyksen
Selinaan, vankkureihin, pörröisiin hevosiin ja kuivettuneisiin
vihannesjäännöksiin. »Selina, mitä ihmettä! Mitä kummaa sinä teet —
—?» Hänen silmänsä sattuivat taas Selinan mahdottomiin saappaisiin ja
hän rupesi uudelleen itkemään. Mutta silloin laukesivat Selinankin
jännittyneet hermot, ja hän rupesi puolestaan nauramaan hysteerisesti.
Tuo nauru pelotti Juliea. »Selina, älä naura! Tule taloon. Mitä sinä
naurat, Selina?»

Värisevällä sormella Selina osoitti jalkainsa juuressa viruvia
vihanneksia. »Katsohan noita kaaleja, Julie?

Muistatko, kuinka minä halveksin Tebbittin taloa maanantai-iltaisten
kaaliruokien takia?»

»Mitä sinä sille naurat? Lopeta heti, silmänräpäyksessä, Selina Peake!»

»Lopetanhan minä. Olen jo lopettanut. Nauroin vain entiselle
tietämättömyydelleni. Hiki ja veri ja terveys ja nuoruus uppoaa
jokaiseen kaalinpäähän. Oletko sinä tiennyt sitä, Julie? Kukaan, joka
sen tietää, ei halveksi niitä ravintonakaan... Tule, kiipeä alas, Dirk.
Tämä on muuan rouva, jonka äiti tunsi ennen vanhaan — oi monta, monta
vuotta sitten ollessaan nuori tyttö — ainakin tuhat vuotta sitten.»




XII.


Dirkin takia. Dirkin takia. Nuo sanat toistuivat toistumistaan Selinan
puheessa lähipäivinä. Julie Arnold oli innoissaan. Hän olisi tahtonut
ottaa pojan harmaaseen kivitaloonsa, pukea hänet kuin Pikku Lordin
ja lähettää hänet samaan pohjoiseen yksityiskouluun, jota Eugene,
hänen oma poikansa, ja Pauline, hänen tyttärensä, kävivät. Näinä
päivinä, jolloin Selina oli niin lopen uupunut ja pökertynyt, oli
Julie yrittänyt ottaa Selinan siipiensä suojaan aivan samalla tavalla
kuin hän oli yrittänyt tehdä tusinan verran vuosia sitten Simeon
Peaken dramaattisen kuoleman jälkeen. Ja nyt, samoin kuin silloinkin,
hän kutsui avukseen ihmeitätekevän isänsä ja nöyrän orjansa, August
Hempelin. Oman miehensä hän sivuutti hellän halveksivasti.

»Michael menee mukiin», hän sanoi tuona ensimmäisenä päivänä, »jos vain
sanot hänelle, mitä hänen pitää tehdä. Hän tekee sen silloin mainiosti.
Mutta isä, hän osaa ajatellakin. Hän on kuin kenraali, ja Michael on
kuin kapteeni. Ja nyt lupaa isä ajaa sinne maalle huomenna, ja minä kai
tulen mukaan. Minulla on tosin kokous, mutta voinhan — —»

»Mitä sinä sanoit — minne isäsi ajaa huomenna?»

»Sinun luoksesi. Sinun farmiasi katsomaan.»

»Mitä se hyödyttäisi? Se on pieni, kahdenkymmenenviiden acren
puutarhafarmi, ja puolet alueesta on suuren osan vuodesta veden alla.»

»Älä pelkää, kyllä isä keksii jotakin. Hän ei sano mitään, mutta hän
ajattelee. Ja sitten hän järjestää kaikki.»

»Sinne on peninkulmia. Monta peninkulmaa. Kauas High Prairiehen saakka.»

»Herranen aika, jos sinä kerran voit ajaa sen matkan noilla
hevosillasi, niin kai me voimme päästä sinne isän harmailla, jotka
juoksevat peninkulman kolmessa minuutissa taikka kolme peninkulmaa
yhdessä minuutissa — en muista, kumminko. Taikka sitten autolla, vaikka
isä vihaa sitä. Michael on ainoa koko perheestä, joka pitää siitä.»

Selinan mielessä välähti ruma ylpeys. »Minä en kaipaa apua. Aivan
totta, en kaipaa, rakas Julie. Tämän päivän kaltaista ei ole ennen
ollutkaan. Ei koskaan ennen. Me tulimme hyvästi toimeen, Pervus ja
minä. Sitten kuin Pervus kuoli niin äkkiä, minä ikään kuin peljästyin.
Peljästyin aivan hirveästi. Pelkäsin Dirkin takia. Toivoin hänelle
kaikkea. Kaikenlaista kaunista. Tahdoin, että hänen elämänsä olisi niin
kaunis. Katso, Julie, elämä voi sittenkin olla hirveän rumaa. Sinä et
tiedä. Sinä et tiedä mitään siitä.»

»No, siksihän minä juuri sanonkin, että me tulemme huomenna, isä ja
minä. Dirkin pitää saada niin paljon kaunista. Me järjestämme sen.»

Mutta silloin juuri Selina sanoikin ‘en. Hän sanoi: »Mutta siinäpä
juuri onkin pulma. Minä tahtoisin tehdä kaiken itse hänen takiansa. Ja
minä voin tehdä. Minä tahdon antaa kaikki nuo kauniit lahjat hänelle
itse.»

»Mutta sehän on itsekästä.»

»En minä ole itsekäs. Minä haluan vain Dirkille kaikkea hyvää.»

Heti kahdentoista jälkeen ryntäsi koko High Prairie ikkunoihin
kuullessaan moottorin harvinaisen jyskytyksen tieltä, ja silloin näki
koko pitäjä Selina DeJongin kuluneessa huopahatussaan ja risaista
olkihattuaan innokkaasti heiluttavan Dirkin kiitävän Halstedin tietä
pitkin DeJongin farmille päin kirkkaan punaisessa autossa, joka
oli järkyttänyt jokaisen vastaantulleen hevosparin hermot matkan
varrella. DeJongin hevosista, DeJongin koirasta, Pomista, ja DeJongin
vihannesvankkureista ei näkynyt merkkiäkään. High Prairie ei kyennyt
ryhtymään työhönsä kahteenkymmeneenneljään tuntiin.

Julie oli tämän keksinyt, ja Selina oli pikemminkin alistunut kuin
myöntynyt, ollen nyt jo niin väsynyt, ettei hän kyennyt vastustamaan
ketään taikka mitään. Jos Julie olisi ehdottanut, että he olisivat
ajaneet High Prairiehen elefantin seljässä, mahout tämän rumilaan
korvien välissä, olisi Selina hyväksynyt hänen ehdotuksensa — taikka
oikeammin ollut kykenemätön sitä hylkäämään.

»Sillä tavalla te pääsette kotiin silmänräpäyksessä», Julie selitti
innokkaasti. »Sinä olet kuin mikäkin haamu, ja poika nukkuu jo.
Minä soitan isälle ja hän lähettää jonkun tallimiehistä ajamaan
vankkureitasi kotiin kello kuudeksi. Salli minun huolehtia siitä.
Etkö sinä ole koskaan ajanut autossa? Se ei ole mitään. Minä itse
tosin pidän enemmän hevosista, aivan kuin isäkin. Hän sanoo, että
hevoskyydissä ainakin tietää, minne tulee.»

Dirk oli sopeutuvana, niin kuin kaikki lapset, heti hyväksynyt tämän
uuden kulkuneuvon. Ajaessaan hän oli mahtavasti lausunut: »Minäkin
hankin tällaisen, jahka tulen suureksi, ja se kulkee vieläkin
nopeammin.»

»Oi, ethän sinä toki halua ajaa nopeammin, Dirk», Selina änkytti
kiitäessään eteenpäin huimaa vauhtia — viisitoista peninkulmaa tunnissa.

Jan Steen lamautui sanattomaksi. Hän oli vakuutettu siitä, että vaunut
ja hevoset olivat jollakin salaperäisellä tavalla hävinneet, kunnes
ne kello kuusi saapuivat, ja hän epäili, että DeJongin leski oli
ilmetysti hullu. August Hempelin ja Julien tulo seuraavana päivänä
kahden solakan, tulisilmäisen hevosen vetämässä, kepeässä faetonissa ei
enää kyennyt piirtämään mitään syvempää jälkeä Janin mullistuneeseen
mieleen, joka ei enää voinut hämmästyä mistään.

Muuttuessaan kahdentoista vuoden kuluessa tavallisesta lihakauppiaasta
säilyketehtailijaksi Aug. Hempel oli vähitellen muuttunut
sekä arvovaltaiseksi että määrääväksi herraksi. Nyt hän oli
viidenkymmenenviiden vuoden vanha, ja hänen harmaa tukkansa vahvisti
entistä enemmän hänen kasvojensa liiallista punaa. Hän ei korostanut
puhettaan, ja hän käytti sitä amerikkalaista murretta, jota hän kuuli
puhuttavan Hempelin pakkauslaitosten karjalaitumilla. Hän äänsi d:n
t:ksi ja j-kirjain muistutti miltei h:ta. Viime vuosina hänen toinen
korvansa oli käynyt kuuroksi, jonka tähden hän keskustellessaan aina
katseli puhekumppaniaan hyvin tiukasti silmiin. Tämän johdosta hän oli
saavuttanut taitavan ihmistuntijan ja huomiontekijän maineen, vaikkakin
se vain oli tapa, jonka avulla hän koetti peittää huonokuuloisuuttansa.
Hän käytti leveitä, pehmeäkärkisiä kenkiä, suoraviivaisia, harmaita
vaatteita ja suurta hattua, jonka hikinauha ei koskaan ollut riittävä.
Leveät kengät olivat kalliit, samoin suoraviivaiset, harmaat vaatteet
ja leveä, harmaa hattukin, mutta siitä huolimatta luuli katselija aina
hänen käyttävän jonkun paljon kookkaamman miehen hyljättyjä vaatteita.

Hän tarkasti Selinan maat terävin ja viisain silmin.

»Aiotko sinä myydä talon?»

»En.»

»Hyvä. Muutaman vuoden perästä tämä maa on kullan arvoinen.»
Viidessätoista minuutissa hän oli sangen tarkasti arvioinut alueen
pelloista talliin ja tallista asuinrakennukseen saakka. »No, mitä sinä
sitten aiot tehdä, Selina, hä?»

He istuivat Selinan viileässä ja odottamattoman viihtyisässä, pienessä
vierashuoneessa, johon painoivat leimansa kaapissa hohtava, vanha,
hollantilainen pöytäkalusto, kolme riviä kirjoja sekä mukavuuden ja
käyttökelpoisuuden tuntu.

Dirk oli pihalla van Ruysin pojan kanssa tarkastamassa hienoja,
harmaita hevosia omistajan silmin. Jan penkoi pellolla. Selina
pusersi kätensä lujasti yhteen sylissään. Ne olivat mullan yhteydestä
vähitellen ruvenneet muistuttamaan niitä kyhmyisiä ja koukkuisia
kasveja, joita ne aina pitelivät. Kynnet olivat lyhyet, värittömät
ja särkyneet, kämmenet karkeat ja känsäiset. Selinan viimeisten
kahdentoista vuoden tarina oli selvästi piirretty hänen kumpaankin
käteensä.

»Minä tahdon pysyä täällä, tehdä farmistani jotakin ja järjestää sen
kannattavaksi. Se ei ole mahdotonta. Ensi keväänä parsani rupeaa
tuottamaan rahaa. Minä en aio enää viljellä vain tavallisia vihanneksia
— en ainakaan yksinomaan. Tahtoisin keskittää työni kaikenlaisiin
hienoihin kasveihin — sellaisiin, joita South Water Streetin välittäjät
tarvitsevat. Tahtoisin kuivattaa suomaan — ojittaa sen. Sitä maata
ei ole käytetty vuosikausiin. Se on varmasti hyvää ja väkevää maata,
jos se nyt kuivataan. Ja minä tahtoisin panna Dirkin kouluun — hyviin
kouluihin. En ikinä tahtoisi lähettää poikaani Heinätorille. En sinä
ilmoisna ikänä.»

Julie liikahti, silkki kahahti ja ketjut kilahtivat. Selinan äänen
rautainen, päättävä sävy huolestutti häntä.

»Juuri niin. Mutta sinä itse, Selina? Entä sinä itse?»

»Minäkö?»

»Sinä, tietysti. Sinä puhut aivan kuin sinua — sinun omaa elämääsi
ei olisi olemassakaan — niin kuin sinä et enää tahtoisikaan tulla
onnelliseksi.»

»Minun elämääni ei olekaan olemassa, lukuunottamatta sitä osaa, joka
voisi hyödyttää Dirkiä. Muu on jo päättynyt. Oi, enhän minä ole
lannistunut enkä pettynyt taikka muuta sellaista. Tarkoitan vain, että
minä alotin väärin edellytyksin. Nyt minä tiedän enemmän. Nyt aion minä
estää Dirkiä tekemästä samoja erehdyksiä, joita minä itse olen tehnyt.»

Tällä hetkellä Aug. Hempel, joka loikoi mukavasti tuolissaan katsellen
terävästi Selinaa, käänsi katseensa hajamielisesti ikkunaan, minkä
takana hänen harmaat hevosensa seisoivat kuin kuvapatsaat talon
edessä. Hän puhui mietteissään eikä välttääkseen vastaan. »Se ei
onnistu kuitenkaan. Sinä puhut erehdyksistä, mutta jokaisen täytyy
tehdä omat erehdyksensä, ja jos yrität estää ihmisiä tekemästä omiaan,
niin he hullaantuvat peräti.» Hän vihelsi hiljaa hampaidensa lomitse
päätettyään lauseensa ja naputti tuolinsa istuinta kynsillään.

»Mutta kauneus on sittenkin tärkeintä!» huudahti Selina äkkiä, ja kun
Aug. Hempel ja Julie eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti, jatkoi hän
puhettaan selittäen innokkaasti: »Ennen vanhaan minä ajattelin, että
jos ihminen vain kaipaa kauneutta — jos hän vain kaipaa sitä kyllin
kiihkeästi ja kyllin varmasti — niin se tulee hänen luoksensa. Oli vain
odotettava ja elettävä parhaan taitonsa mukaan, niin kauneus odotti
heti nurkan takana. Ja kauneus oli tuleva — tuleva aivan heti. Meidän
oli vain odotettava, niin se tuli.»

»Kauneusko!» huudahti Julie epävarmasti. Hän tuijotti Selinaan luullen
ilmeisesti, että tämä työn runtelema, kuihtunut nainen valitti omaa
mennyttä kauneuttaan.

»Niin juuri. Kaikki elämän arvokkaat puolet. Kaikki, kaikki. Kynttilöin
valaistut huoneet, vapaa-ajat, värit, matkat, kirjat, musiikki, taulut,
ihmiset — kaikenlaiset ihmiset ja miellyttävä työ. Kauneus — se on
kasvua ja toisten ihmisten kasvun tarkkaamista. Se on sitä, että
ihminen tuntee kaiken hyvin väkevästi ja sitten kehittää tämän tunteen
joksikin suureksi teoksi.» Siihen aikaan ei vielä käytetty sanaa
»itseilmaisu», joten Selina ei voinut tarjota sitä heille, eivätkä
he olisi ymmärtäneet häntä, vaikka hän olisi käyttänytkin sitä. Hän
levitti kätensä avuttomasti. »Sitä minä tarkoitan kauneudella. Minä
tahtoisin antaa Dirkille sitä.»

Julie myönteli ja nyökkäili ystävällisesti ja viisaasti niin kuin
ainakin kuulija, joka ei käsitä sanaakaan koko esityksestä. August
Hempel rykäisi.

»Luulen arvaavani, mitä sinä tarkoitat, Selina. Minäkin ajattelin juuri
samoin. Minäkin tahdoin antaa Julielle kaikkea, mitä vain saatoin
ajatella — kaikkea hienoa ja kaunista. Ja hän saikin sitä. Olisi saanut
kuun taivaalta, jos vain hän olisi sitä mankunut.»

»Enhän minä saanut mitään sellaista, isä!»

»Et koskaan mankunutkaan, mikäli minä tiedän.»

»Herranen aika!» rukoili Julie, joka kuuli vain sanoja, »lopettakaamme
jo puhe ja tehkäämme jotain. Hyvä jumala, saahan jokainen, jolla on
vähän rahaa, ostaa kirjoja ja kynttilöitä ja matkustaa ja katsella
tauluja, jos siitä kerran on kysymys. Tehkäämme siis jotain. Isä, sinä
olet varmasti jo aikoja sitten päässäsi selvittänyt koko jutun. Kerro
nyt meillekin. Ajattele, että tämä Selina oli aikoinaan neiti Fisterin
koulun suosikkeja ja useiden mielestä hän oli sievin kaikista tytöistä
— ja katso nyt häntä!»

Muinainen hehku leimahti silmänräpäykseksi taas Selinan mielessä
palamaan. »Imartelija!» hän mutisi.

Aug. Hempel nousi seisomaan. »Jos sinä luulet pojan tulevan
onnelliseksi vain sen takia, että sinä olet päättänyt uhrata koko
elämäsi hänen onnensa hyväksi, et olekaan niin terävä kuin minä olen
luullut. Sinä luulet voivasi elää jonkun toisen ihmisen elämää tämän
puolesta.»

»En minä aio elää hänen elämäänsä hänen puolestaan. Minä tahdon vain
näyttää hänelle, kuinka hänen pitäisi elää, saadakseen elämästä sen
korkeimmat antimet.»

»Siihen tulokseen et pääse pidättämällä häntä esimerkiksi Heinätorilta,
jos Heinätori on hänen luonnollinen paikkansa. Mistä sinä sitä voit
tietää? Sokkoleikkiä. Minä käyn karjavarastoissani joka päivä,
tarkastelen karjan aitaukset, juttelen ajajien ja paimenten kanssa
ja puhuttelen ostajia. Voin ilmoittaa karjun hinnan ja arvon heti
luotuani siihen silmäyksen ja härkien arvon samoin. Vävypoikani
Michael Arnold istuu koko päivän ylhäällä toimistossamme sanellen
kirjeitä. Hänen vaatteissaan ei koskaan ole karjan hajua niin kuin
minun vaatteissani... En minä puhu pahaa hänestä, Julie. Mutta
takaanpa, ettei tyttärenpoikani Eugene» — hän toisti nimen selvästi
paheksuen — »Eugene, jos hän täysikasvuisena ensinkään ryhtyykään minun
liikkeeseeni, ikinä lähene haisevia karjavarastojani. Piru vieköön.
Hänen toimistonsa on tietystikin sijaitseva vaikkapa Madison Streetin
varrella jossakin uudessa toimistotalossa, jonka ikkunasta näkyy järvi.
Elämä! Sitä sinä saat pyöritellä kuinka hyvänsä, etkä kuitenkaan
ymmärrä sitä.»

»Älä välitä hänestä», Julie selitti. »Hän saarnaa aina tuota samaa —
vanhoista laitumistaan!»

August Hempel puraisi pään sikaristaan, aikoi juuri pontevasti
sylkäistä sen suustaan, mutta malttoikin mielensä ja työnsi sen
liivintaskuunsa. »Minäpä en viitsisi vaihtaa paikkaa Miken kanssa, en —
— »

»Älä sano häntä Mikeksi, isä kulta.»

»Michaelin sitten. En kymmenestä miljoonasta — vaikka juuri tällä
hetkellä kipeästi tarvitsisinkin noita kymmentä miljoonaa.»

»Ja minä otaksun», iski Selina vilkkaasti puheeseen, »että vävynne,
Michael Arnold, teidän iässänne kuvailee Eugenelle, kuinka hän raatoi
tuossa kurjassa toimistossa ulkona karja-aitauksien luona entisaikaan.
Tämä nykyinen on tietysti silloin oleva entisaikaa.»

August Hempel nauroi hyväntahtoisesti. »Mahdollista, Selina. Varsin
mahdollista.» Hän pureskeli sikariaan ja kävi taas asiaan käsiksi.

»Sinä siis haluat kuivattaa ja salaojittaa suon ja viljellä
ensiluokkaisia vihanneksia. Sinulla pitäisi olla sellainen mies
apunasi, joka ymmärtäisi jotain eikä tuollainen Rip van Winkle, jonka
me näimme kaalipellolla. Sitäpaitsi uusia hevosia ja vaunut.» Hänen
silmänsä kapenivat, rypyt levisivät säteinä hänen silmäkulmistaan ja
hän ajatteli tuimasti. »Voisinpa vaikka lyödä vetoa, että vielä koittaa
sellainenkin päivä, jolloin te puutarhurit ajatte kaupunkiin suurilla
kuorma-autoilla myymään tavaroitanne ja suoritatte matkan tunnissa.
Koittaa kuin koittaakin. Hevosen päivät ovat luetut — ovat, totta
vieköön, luetut.» Sitten hän lisäsi lyhyesti: »Minä hankin sinulle
hevoset pilkkahinnalla karjavarikosta.» Hän veti esille pitkän, ohuen
shekkikirjan. Hän rupesi kirjoittamaan jotakin siihen taskustaan
ottamallaan kynällä — jonkinlaisella ihmeellisellä kynällä, joka näytti
olevan täynnä mustetta, ja jonka hän ensiksi väänsi auki toisesta
päästä ja sitten kiinni toisesta. Hän tirkisteli sikarinsa savun
lävitse polvellaan lepäävää shekkikirjaa. Hän repäisi päättäväisesti
irti lehtisen. »Alkuavuksi», hän sanoi ojentaen sen Selinalle.

»Juuri niin!» riemuitsi Julie. »Se on oikein — nyt olemme tehneet
jotain.»

Mutta Selinapa ei ottanutkaan shekkiä, vastaan. Hän istui hyvin hiljaa
tuolillaan kädet ristissä sylissään. »Tällä tavalla ei tavallisesti
järjestetä näitä asioita», hän sanoi.

August Hempel väänsi taas täytekynänsä päätä: »Mitä asioita?»

»Minä lainaan nämä rahat enkä ota niitä lahjaksi. Minä lainaan ne.
Minä en voi tulla toimeen ilman niitä — sen minä opin eilen. Vasta
eilen! Mutta viiden — kuuden — seitsemän vuoden kuluttua maksan ne
takaisin.» Sitten hän lisäsi Julien inttäessä puoliääneen vastaan:
»Muulla ehdolla minä en ota niitä. Dirkin takia sen teen. Mutta minä
aion ansaita nuo rahat ja maksaa ne takaisin. Minä tahdon laatia» — hän
muuttui todelliseksi liikenaiseksi ja nautti siitä suunnattomasti —
»jonkinlaisen velkakirjan. Siinä lupaan suorittaa velkani — niin pian
kuin voin. Se kai on jonkinlainen liikesitoumus — ja minä allekirjoitan
sen.»

»Aivan oikein», sanoi Aug. Hempel avaten uudelleen täytekynänsä.
»Tehkäämme velkakirja.» Hän rupesi taas vakavana kirjoittamaan jotain
paperilehtiselle. Seuraavana vuonna, kun Selina oli oppinut paljon,
muun muassa senkin seikan, ettei korko- ja korkoakorolle-laskua ole
keksitty yksinomaan Duffyn matematiikan esimerkkejä varten, hän kääntyi
August Hempelin puoleen itkien naurussasuin.

»Tehän ette puhunut sanaakaan mistään korosta tuona päivänä. Ette
sanaakaan. Mahdoittepa te pitää minua tyhmeliininä.»

»Ystävien kesken», selitteli August Hempel.

»Eipähän», Selina jankkasi. »Korko on korkoa sittenkin.»

»Pankin minä perustan, jos sinä aiot olla noin asiallinen koko ajan.»

Kymmenen vuoden kuluttua hän oli todellakin Yards & Kangersin pankin
johtavana sieluna. Ja Selinan kauniissa tammikirstussa lepäsi hänen
alkuperäinen velkakirjansa August Hempelin nimellä täydellisesti
kuitattuna, huolellisesti sullottuna hänen muiden pikku aarteidensa
joukkoon. Siinä oli kaikenlaisia joutavuuksia, joiden arvoa ei
kukaan muu olisi voinut käsittää eikä myöntää — siellä oli pieni
kivitaulu, jollaisia koululapset käyttävät (sama taulu, jonka avulla
hän oli opettanut Pervusta laskemaan ja lauseita jäsentelemään);
kuivanut narsissivihko, naurettavan vanhanaikainen, laskoksinen ja
liehureunuksinen, viininpunainen kashmirpuku, Julie Hempel Arnoldin
allekirjoittama kirje, jossa puhuttiin espanjalaisesta infantittaresta,
miehen saapaspari, jotka olivat vieläkin saviset, sekä karkea,
miltei näkymättömiin kulunut, ruskealle paperipalaselle piirretty
luonnos, joka esitti Heinätoria, vihannesvankkureita, katulyhtyjen
alle kokoontuneita miehiä ja kärsivällisiä maalaishevosia — Roelfin
lapsellinen piirustus.

Silloin tällöin vuosien vieriessä hän penkoi näitä muistojaan. Vielä
kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua Dirk saattoi joskus nähdä hänen
silittelevän velkakirjan kellahtavia taitteita taikka pudistavan
viininpunaisen kashmirin kamferttituoksuisia laskoksia, ja sanoi: »Joko
taas! Kylläpä sinun sukupolvesi oli tuntehikas. Kuivaneita kukkasia!
Ne katosivat maailmasta jo ullakkokerroksen mukana, eikö totta? Jos
talo syttyisi palamaan, niin sinä varmaankin juoksisit ensi sijassa
pelastamaan tuon kirstun roskia. Koko moska ei ole parinkaan sentin
arvoinen.»

»Ehkäpä ei olekaan», virkkoi Selina hitaasti. »Mutta etkö luule
kuitenkin, että esimerkiksi jollakin Rodinin nimikirjoituksella
varustetulla nuoruusajan piirustuksella saattaisi olla rahallistakin
arvoa?»

»Rodinin! Ei sinulla ole — —»

»Ei, mutta täällä on Poolin — Roelf Poolin — nimikirjoituksella
varustettu luonnos. Viime viikolla eräässä huutokaupassa New Yorkissa
muuan hänen piirustuksistaan — aivan keskeneräinen, karkea luonnos
johonkin sotapatsaaseen — kohosi tuhan — —»

»Niin, se ehkä. Mutta kaikki muu, mitä sinulla on siellä — hassua, että
ihmiset viitsivät säilyttää tuollaista vanhaa roskaa. Käyttökelvotonta
roskaa. Se ei ole edes kaunistakaan.»

»Kaunistako?» huoahti Selina sulkien vanhan arkun kannen. »Voi Dirk
— Dirk! Sinähän et edes tiedäkään, mitä kauneus on. Sinä et opi sitä
milloinkaan tietämäänkään.»




XIII.


Jos nuo epämääräiset ominaisuudet, joita nimitetään milloin
magnetismiksi, milloin viehätykseksi, suloksi, erikoisuudeksi taikka
noituudeksi, yhdessä muodostavat sen häilyvän käsitteen, joka on
leimattu »charmiksi», ja jos tuon voiman omistajaa pidetään erikoisen
pätevänä ottamaan osaa siihen, mitä juhlapuhujat nimittävät elämän
taisteluksi, silloin saattoi Dirk DeJongia nimittää onnen pojaksi
ja hänen elämäänsä lupaavaksi. Kas, hän oli todellakin viehättävä,
ja hänen elämänsä oli todellakin lupaava. Kaikki ihmiset väittivät
Dirkin suoriutuvan niin »helposti» joka asiasta. Hän oli itsekin
samaa mieltä ei kerskuen, vaan pikemminkin kainostellen. Hän ei ollut
mikään kielenpieksäjä, ja tämä hänen vaiteliaisuutensa oli hänen
miellyttävimpiä ominaisuuksiaan. Hän osasi kuunnella niin hyvästi ja
vastaanotti kaiken niin hiljaisen vaivattomasti. Hän kuunteli toisten
puhetta kaunis päänsä hieman kumarassa puhujaan päin. Hän oli niin
kiinnostunut ja ilmeisesti ihastunut sinun sanoihisi, ja sinusta hän
näytti hirveän älykkäältä ja käsittävältä. Tämä oli arvokkaampi lahja
kuin mikään muu hänen seuraelämällisistä kyvyistään. Hän ei itsekään
tiennyt, kuinka kallisarvoiseksi tämä hänen taitonsa oli arvioitava
aikana, jolloin ihmiset niin hirveän harvoin saivat rauhassa ääntää
loppuun lausettansa. Etenkin vanhat herrat sanoivat häntä kyvykkääksi
nuorukaiseksi, joka vielä oli hämmästyttävä maailmaa, ja sellaisen
käsityksen he omaksuivat keskusteltuaan hänen kanssaan vain hetkisen,
jonka kuluessa hän ei ollut sanonut muuta kuin »niin» taikka »ei»
taikka »te lienette oikeassa, herra» — aina oikeissa kohdissa.

Selina ajatteli lakkaamatta Dirkin tulevaisuutta. Päiväsaikaan saattoi
hänen mielessään vilistä tuhansittain muita ajatuksia — suunnitelmia,
jotka koskivat maanviljelystä taikka taloa — mutta niiden yläpuolella
leijaili aina aivan kuin rummun pärinää muiden äänien joukossa — Dirkin
kuva. Hän menestyi aika hyvästi oppikoulussa. Hän ei ollut loistava
oppilas, ei edes eteväkään, mutta hän oli tarpeeksi hyvä — keskitason
poika. Ja kaikki suosivat häntä.

Noiden huolettomien vuosien aikana Dirk pojan kasvaessa
yhdeksänvuotiaasta viisitoistavuotiaaksi Selina muutti DeJongin maat
kuluneesta ja ala-arvoisesta farmista, jonka huonoista tuotteista
maksettiin toisen luokan hinnat toisen luokan paikoissa, varakkaaksi
ja kukoistavaksi vihannespuutarhaksi, jonka hedelmistä South Water
Streetin välityskauppiaat kilpailivat jo vuotta aikaisemmin. Se
tuotti DeJongin parsaa, jonka kovat, valkeat, paksut varret kapenivat
muheiksi, viheriäisiksi nupuiksi, ja DeJongin kasvihuonetomaatteja,
suuria, punaisia, mehukkaita hedelmiä helmikuussa. Naulasta maksettiin
nyt sama hinta, josta Pervus olisi riemuiten myynyt koko bushelin.

Nämä kuusi taikka seitsemän vuotta eivät edustaneet mitään
riemukulkuetta, jossa Selina olisi komeasti esittänyt Liikemaailman
Uuden Naisen osaa. Ei, niiden kuluessa oli hän käynyt tuskallista,
sydäntäsärkevää taistelua, niin kuin aina tapahtuu sellaisia
yrityksiä toimeenpantaessa, joiden päätekijänä on maan multa itse.
Hän ei säästänyt eikä säälinyt itseään. Hän sananmukaisesti kiskoi
paljain käsin elinehtonsa maan mullasta. Eikä kuitenkaan tämä
kolmenkymmenenviiden taikka neljänkymmenen vuoden vanha, hento,
tarmokas nainen, jonka silmät olivat niin lempeät ja tummat, jonka
leukaviiva oli niin puhdaspiirteinen, jonka vaatimattomat, siistit
vaatteet olivat tien ja peltojen loan tahrimat ja jonka hienon nenän
juureen ilmestyi pieni ryppy hänen nauraessaan, ollut missään suhteessa
säälittävä. Hän oli päinvastoin säteilevän suurenmoinen, ja miltei
profeetallinen. Häneen oli tarttunut menestyksen heijastama loisto ja
muhkeus.

On mahdollista, ettei hän milloinkaan olisi menestynyt ilman August
Hempeliltä lainaamiaan rahoja taikka ilman tämän viisaita neuvoja.
Joskus Selina sen sanoikin vanhalle ystävälleen, mutta tämä ei sitä
myöntänyt. »Ehkä työsi oli helpompaa tällä tavalla, mutta sinä, Selina,
olisit kyllä keksinyt jonkun keinon joka tapauksessa. Joka tapauksessa.
Julie ei olisi keksinyt — mutta sinä olisit. Sinä olet sellainen, joka
keksii. Samanlainen kuin minä. Katsohan, monet noista pojista, jotka
olivat kaksikymmentä vuotta sitten myöskin teurastajia North Clark
Streetin varrella, ovat yhä edelleenkin teurastajia ja paloittelevat
paisteja ja kyljyksiä. 'Hyvää huomenta, rouva Kruger. Mitä saa luvan
olla tänään?'»

Hempel Packing Company oli nykyään suunnaton hirviö, joka levitteli
ulottumiaan Eurooppaan ja Etelä-Amerikkaan saakka. Pilalehdissä, joita
oli syntynyt viime vuosina kuin sieniä sateen jälkeen, kuvattiin
useasti Aug-ukko kylmäksi, limasilmäiseksi mustekalaksi, joka ojenteli
satoja, kiemurtelevia imujalkojaan kaikkialle. Nämä kuvat vaivasivat
hieman Augia, vaikkakin hän oli nauravinaan niille. »Mitä pirua ne
minua tuolla tavalla maalaavat? Minä myyn hyvää lihaa ja otan niin
korkean hinnan kuin saan. Sellainen on selvää kauppaa, eikö olekin?»

Dirkkin suoritti omat työnsä farmilla — Selina piti siitä huolen —
mutta ne eivät olleet raskaita. Hän lähti kouluun kello kahdeksan
aamuisin ajaen, sillä matka oli liian pitkä käveltäväksi. Useasti oli
jo pimeä hänen palatessaan myöhään iltapäivällä. Näinä tunteina Selina
suoritti kahden miehen työt. Hän piti nykyään kahta apuria pellolla
kiireisimpänä aikana ja sisätöissä yhtä naista, Adam Brasin, toisen
työmiehen vaimoa. Jan Steenkin aherteli edelleen tallissa ja aitoissa
hoidellen kasvilavoja ja suorittaen puutöitä. Hän suhtautui edelleenkin
epäluuloisesti Selinan uudenaikaisiin keksintöihin, loi syrjäsilmäyksiä
jokaiseen uuteen koneeseen ja ennusteli pahoja, kun Selina osti ukko
Boutsin maista DeJongiin farmiin rajoittuvat kaksikymmentä acrea.

»Nyt olette te, totta vieköön, ottanut suuremman suupalan kuin voitte
niellä», hän murisi. »Vielä te tukehdutte — saattepa nähdä.»

Dirkin palatessa koulusta oli karkeimmat työt jo suoritettu. Hänen
ruokansa oli aina kuumaa, maukasta ja runsasta. Talo oli siisti ja
kodikas. Selina oli rakennuttanut kotiinsa kylpyhuoneen — toisen High
Prairien kahdesta. Naapuristo värisi vielä tämän iskun johdosta,
kun Jan taas kertoi sille, että Dirkin syödessä kynttilät paloivat
illallispöydällä. High Prairie löi lanteisiinsa ja ulvoi naurusta.

»Kaalit ovat kauniita», sanoi Klaas Pool ukko kuullessaan puhuttavan
tästä. »Kaalit ovat kauniita — väittäkää vastaan.»

Selina ei ollut koskaan pojan kasvuaikana pakottanut häntä määräämään
kantaansa tulevaisuuden suhteen. Hän arveli sen syntyvän itsestään. Kun
talo rupesi kukoistamaan ja raskain taakka kohosi hänen hartioiltaan,
hän yritteli kaikin huomaamattomin, taitavin keinoin urkkia Dirkiltä
hänen taipumuksiaan ja mieltymyksiään milloin mihinkin ammattiin.
Köyhyytensä päivinä hän oli joskus silloin tällöin ostanut jonkun
kirjan luopumalla esimerkiksi välttämättömästä kenkähankinnasta,
ja samoin hän nyt osti monta sellaista niillä rahoilla, joita joku
muu nainen olisi käyttänyt ylellisyyteen taikka koristeluun. Monet
kieltäymyksen vuodet eivät olleet tappaneet hänen mieltymystään
hienoihin, pehmeisiin silkkivaatteisiin, suloisiin väreihin ja
ensiluokkaiseen työhön, mutta ne olivat estäneet häntä enää niitä
itselleen toivomasta. Hän katseli niitä niin mielellään, hän kosketti
niitä niin mielellään, mutta hän ei voinut itse käyttää niitä. Vuosien
kuluttua, kun hänellä olisi ollut varaa ostaa suoraan Ranskasta tuotuja
hattuja Michigan Avenuen muotikaupoista, hän pysähtyi katselemaan
ikkunoissa helottavia silkki-ihmeitä, jotka olivat kuin kasvihuoneiden
iloisia, loistavia kukkasia — ja meni ostamaan koristeettoman »stommin»
Fieldin alennusosastolta maksaen siitä 2,95 dollaria. Pitkän elämän
luoma tottumus on voimakas kannustin. Kerran vain hän riehaantui
ostamaan erään kallisarvoisen silkki- ja höyhenvehkeen ryhtyen
ostokseensa kylmästi ja päättäväisesti kuin mies, joka juo itsensä
humalaan vain kokeakseen senkin. Hattu maksoi kaksikymmentäkaksi
dollaria eikä Selina käyttänyt sitä koskaan.

Siihen asti kuin Dirk täytti kuusitoista vuotta, oli Selina sallinut
hänen kehittyä aivan luonnollisesti ja itsetiedottomasti vastaanottaa
vaikutteita niistä väijyksistä, joita Selina niin taitavasti järjesteli
hänen läheisyyteensä. Hän näki suurten miesten elämäkertoja —
kuvauksia Lincolnista, Washingtonista, Gladstonesta, Disraelista,
Voltairestä — historiateoksia — ihanasti kuvitettuja taidehistorioita
— arkkitehtuurin, juridiikan, vieläpä lääketieteenkin oppikirjoja.
Hän tilasi kaksi parasta insinöörilehteä. Hän järjesti erään vajan
Dirkille työpajaksi ja varusti sen kaikilla työkaluilla, mutta poika
ei ensimmäisten viikkojen jälkeen ollut siellä paljonkaan. Hän oli
sopivasti ja hellästi mieltynyt kaikkiin hommiin, mutta mikään niistä
ei kokonaan vanginnut hänen mielenkiintoaan. Selina oli ajatellut
Roelfia järjestäessään työvajaa. Vain kerran pakonsa jälkeen oli
Roelf lähestynyt perhettään. Ranskasta oli tullut kirje, ja siinä
oli pieni rahasumma Geertjelle ja Jozinalle — kovin pieni rahasumma,
jonka hän oli vaivautunut lähettämään niin kaukaa ulkomailta,
ajatteli varakas Poolin perhe. Geertje oli nykyään naimisissa van der
Sijden pojan Gerritin kanssa ja asui eräällä farmilla Low Prairien
puolella. Jozina oli niin hupsu, että hän tahtoi muuttaa kaupunkiin
sairaanhoitajattareksi. Roelfin pieni rahalahja ei merkinnyt mitään
heille. He eivät nähneet sitä taistelua, jota varaton taideoppilas kävi
säästäessään pennejään. Selina ei ollut koskaan kuullut mitään hänestä.
Mutta muutamana päivänä vuosien kuluttua hän oli tullut juosten Dirkin
luokse eräs kuvalehti kädessään.

»Katso!» hän oli huutanut näyttäen kuvaa. Dirk oli tuskin koskaan
nähnyt häntä niin kiihtyneenä. Kuva esitti erästä kuvapatsasta —
naisvartaloa. Sen nimi oli Seine — lainehtiva, käärmemäinen, siro,
inhottava, kaunis ja hirvittävä nainen. Sen kasvot olivat viehkeät,
nälkäiset, jalot ja kavalat — samalla kertaa. Se esitti sitä Seineä,
joka elähdytti viljavia laaksomaita, sitä Seineä, joka kuljetti
tuhansia elottomia, turvonneita ruumiita, 1793:n punasilmäistä
raivotarta ja 1650:n hymykuoppaista kiemailijaa. Kuvan alla oli parisen
riviä — Roelf Pool... Salon... amerikkalainen... tulevaisuus...

»Se on Roelf!» Selina oli huutanut. »Roelf. Pikku Roelf Pool!»
Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Dirk oli ollut kohteliaan
myötätuntoinen. Mutta hänhän ei ollutkaan koskaan tuntenut Roelfia
oikeastaan. Hän oli kuullut äitinsä puhuvan hänestä, mutta — —

Selina näytti kuvan Pooleille ajaen sinne eräänä iltana
hämmästyttääkseen heitä. Rouva Klaas Pool oli kauhistunut nähdessään
tuon alastoman naisen kuvan ja huudahtanut: »Jestas sentään!»
torjuvasti, ja oli ilmeisesti luullut Selinan tuoneen sen heille
vain pilkatakseen heitä. Aikoikohan hän näyttää sitä muillekin
high-prairieläisille!

Selina ymmärsi High Prairien asujainten sielun nykyään paremmin kuin
ennen, vaikkakaan ei vieläkään täydellisesti, huolimatta siitä, että
hän oli elänyt heidän keskuudessaan lähes kaksikymmentä vuotta. He
olivat kylmiä, mutta kuitenkin ystävällisiä, epäluuloisia, mutta
kuitenkin jalomielisiä. He epäilivät kaikkia muutoksia, mutta
edistyivät kuitenkin uutteruutensa ja loppumattoman ahertamisensa
avulla. Sukupolvia kului ilman mielikuvituksen hiventäkään, ja sitten
saattoi syntyä — Roelf Poolin kaltainen henki.

Selina yritti selittää Roelfin mestarillisen tekeleen sisältöä heille.
»Katsokaa nyt, se on esittävinään Seineä — jokea, joka virtaa Pariisin
halki maaseudun helmaan. Pariisin — koko Ranskan — historia liittyy
Seineen, sulautuu siihen — niin hirvittävät kuin suurenmoisetkin
kohtaukset. Se virtaa juuri Louvren ohitse. Se näkyy Bastillen
ikkunoihin. Sen suurimmalla saarella upeilee Notre Dame. Seine on
nähnyt äärettömiä tapahtumia, rouva Pool! — —»

»Niin typerää puhetta!» keskeytti entinen leski. »Ei joki voi nähdä
mitään. Kaikki tietävät, ettei joki voi nähdä.»

Kun Dirk oli seitsemäntoista vuoden vanha, rupesivat he puhumaan
seuraavasta vuodesta. Dirkin piti mennä yliopistoon. Mutta mihin
yliopistoon? Ja mitä aikoi hän opiskella siellä? Hm, vaikea sanoa.
Jotakin yleistä — olihan siellä kai sellainenkin kurssi. Joitakin
kieliä — vähän ranskaa taikka muuta sellaista — ja kansantaloutta ja
kirjallisuutta ja ehkäpä historiaakin.

»Niinkö», oli Selina sanonut. »Niin. Jotakin yleistä siis. Tietysti,
jos joku ihminen halusi ruveta arkkitehdiksi, niin silloin kai Cornell
olisi ollut oikea paikka — taikka Harvard tulevalle juristille — taikka
Boston Tech insinöörille, taikka — —»

Aivan niin — jos nimittäin joku halusi ruveta opiskelemaan jotakin
tuollaista. Mutta tuo yleinen kurssi ei ollut niinkään hullu ajatus,
siksi kunnes Dirk keksisi oikean alansa. Kieliä ja kirjallisuutta ja
muuta sellaista.

Selina oli oikeastaan hyvinkin mielissään. Sillä tavalla meneteltiin
Englannissakin. Siellä lähetettiin poika yliopistoon. Häneen ei
puristettu mitään teknillistä oppijaksoa, ja häntä ei kiidätetty
väkipakolla jonkun ammattihaaran kirjallisuuden halki. Siellä hänet
lähetettiin yliopistoon vain kehittymään kirjojen ja opin ilmapiirissä,
viettämään viihtyisiä hetkiä sellaisten miesten seurassa, jotka
opettivat vain siksi, että he pitivät opettamisesta, ja joiden vapaat
keskustelut opintohuoneen takkavalkean ääressä olivat arvokkaampia kuin
kokonaiset luentosarjat. Selina oli lukenut siitä englantilaisissa
romaaneissa. Oxford! Cambridge! Peruukkeja, murattia, urheilua,
vaskipiirroksia, ristikkoikkunoita, kirjoja, väittelyitä ja kirjallisia
kerhoja!

Sellaista oli Englannissa. Vanhempaa sivistystä tietenkin. Mutta
eiköhän amerikkalaisissakin yliopistoissa voisi olla samaa henkeä? Ja
jos Dirk halusi jotain sellaista, niin hän oli iloinen. Oikein iloinen!
Tavoitteli tosi kauneutta.

Kaikki kehuivat niin hirveästi Midwestin yliopistoa, joka sijaitsi
Chicagon etelälaidalla. Se oli tietenkin uusi, mutta nuo goottilaiset
rakennukset näyttivät kuitenkin aika iäkkäiltä ja vakavilta (Illinois
Centralin esikaupunkijunat samoin kuin tuhansien naapuritalojen uunien
rasvainen hiilisavu olivat tämän vaikutelman päätekijät). Ja sitäpaitsi
siellä kasvoi todellakin murattia — ja siellä oli ristikkoikkunoita.

Dirk oli sitä ehdottanut eikä Selina. Pääsyvaatimukset olivat hyvin
helpot. Harvardko? Taikka Yale? Voi, pojilla oli siellä rahaa kuin
roskaa. Eugene Arnoldilla oli oma autonsa New Havenissa.

Heidän mielestään oli todellakin tässä tapauksessa Chicagon
Midwest-yliopisto, joka sijaitsi kaupungin eteläosassa, lähellä järveä,
erittäin sopiva. Siellä voi hän todellakin opiskella jotain yleistä.
Maailmahan oli avoinna Dirkin edessä. Tämä oli kuin lasten nappien
laskua:

Pappi — lukkari — talonpoika — kuppari.

He laskivat yhdessä Dirkin sielun nappeja, mutta tulos oli aina
erilainen. Se riippui aina kulloinkin käytetystä puvusta. Eugene Arnold
aikoi opiskella lakitiedettä Yalessa. Hän sanoi tarvitsevansa sitä,
jos hän joskus liittyisi toiminimen palvelukseen. Pauline (hän vaati
nykyään, että häntä nimitettiin Paulaksi) oli muutamassa tyttökoulussa
ylisen Hudsonin varrella — sellaisessa koulussa, joka ei ilmoita edes
kolmenkymmenenviiden sentin kuvalehtien etusivulla.

Kahdeksantoistavuotiaana Dirk siis joutui Midwestin yliopistoon. Se oli
paljon käytännöllisempää kuin jonkun itäisen yliopiston valitseminen
olisi ollut. High Prairie kuuli, että Dirk DeJong aikoi lähteä
yliopistoon. Erään naapurin poika sanoi: »Menetkö Wisconsiniin —
maanviljelyskurssille?»

»Varjelkoon, en mene!» oli Dirk vastannut. Hän kertoi siitä Selinalle
ja nauroi. Mutta hänen äitinsä ei nauranut.

»Kävisin itse mielelläni sen kurssin, jos tahdot tietää. Se on kuulemma
aivan mainio.» Hän katsahti äkkiä Dirkiin. »Dirk, haluaisitko sinä?
Haluaisitko sinä mennä Madisoniin, tarkoitan. Sitäkö sinä haluaisit?»

Dirk hämmästyi. »Minäkö! En ikinä!... Ellet sinä toivo sitä, äiti.
Siinä tapauksessa menen mielelläni. On kamalaa ajatellakin, että sinä
raadat tällä tavalla farmilla, sillä aikaa kuin minä olen koulussa.
Tunnen olevani niin kurjan kurja, kun äitini raataa minun puolestani.
Muut pojat — —»

»Minä teen sitä työtä, mikä minua kiinnostaa, sen henkilön takia, jota
rakastan enin koko maailmassa. Minä olisin hukassa — onneton — ilman
farmiani. Jos kaupunki todellakin vähitellen hiipii niskaani, kuten
toiset ennustavat, niin en käsitä, mitä silloin teen.»

Mutta Dirk oli muodostanut oman mielipiteensä tästä kysymyksestä. »Ei
Chicago koskaan kasva tännepäin kaikkien noiden terästehtaiden ja
valimoiden ollessa eteläpuolellamme. Pohjoispuoli on tulevaisuuden
puoli. Siellä asutaan nyt jo.»

»Ketkä asuvat siellä?»

»Ihmiset, joilla on rahaa.»

Silloin Selina hymyili, niin että pieni, hauska ryppy hänen nenänsä
juuressa taas näkyi selvästi. »No, siinähän tapauksessa me siis sovimme
vielä toistaiseksi mainiosti tähän eteläpuoliskoon.»

»Odotahan vain, kunnes minä ehdin menestyä maailmassa. Sitten sinun ei
tarvitse enää raataa.»

»Mitä sinä tarkoitat 'menestymisellä', Noinsuuri?» Selina ei ollut
nimittänyt häntä Noinsuureksi vuosikausiin. Mutta nyt tuo vanha
lempinimi kohosi hänen kielelleen kenties juuri sen johdosta, että he
puhuivat hänen menestyksestään. »Mitä sinä tarkoitat 'menestymisellä',
Noinsuuri?»

»Rikkautta. Rahaa.»

»Oi, ethän, Dirk! Et suinkaan! Se ei ole menestymistä. Roelf — hänen
työnsä — se merkitsee menestystä.»

»Hyväinen aika, jos sinulla vain on tarpeeksi rahaa, niin voit ostaa
niitä esineitä, joita hän valmistaa, ja omistaa ne. Sehän on melkein
yhtä hauskaa, eikö totta?»

Midwest-yliopisto oli syntynyt miltei sananmukaisesti yhtenä yönä
sille paikalle, missä Midway Plaisance oli sijainnut Chicagon
maailmannäyttelyn aikana vuonna 1893. Yhden ainoan miehen miljoonat
olivat esittäneet sen taikasauvan osaa, joka oli loihtinut paljaasta
aromaasta esille opinahjon. Yliopiston ohjelma nimitti häntä
Perustajaksi, kirjoittaen sanan suurella kirjaimella niin kuin
Jumalan nimen. Ylioppilaat puhuivat hänestä hieman huolimattomammin.
He nimittivät häntä Öljy-Johnnyksi. Hän oli jo lahjoittanut
yliopistolle kolmekymmentä miljoonaa, mutta siitä huolimatta ahnehti
tämän oppilaitoksen täyttymätön vatsa yhä enempää. Jos öljyn hinta
kohosi sentin murto-osankaan verran, sanoivat he heti: »nyt sopisi
Öljy-Johnnyn taas heittää kitaamme joitakin miljoonia.»

Dirk ryhtyi opintoihinsa Midwestin yliopistossa syksyllä 1909.
Hänen ensimmäinen vuotensa ei ollut kovinkaan hauska — sellaisethan
ne ensimmäiset vuodet tavallisesti ovat. Hän suoriutui kuitenkin
aika hyvästi... Suuri osa miesylioppilaista opiskeli lakia,
mikä selittää nykyään Chicagossa ja sen ympäristössä toimivien
kiinteimistökauppiaiden ja vakuutusasiamiesten suuren lukumäärän. Jo
ennen ensimmäisen lukukautensa loppua hän oli saavuttanut kaikkien
suosion. Hän oli synnynnäinen johtohenkilö, ja yhdistysten jäsenmerkit
kukoistivat hänen napinreiässään. Jos hän pukeutui johonkin valmiina
ostettuun hännystakkiin, niin se heti näytti parhaimman räätälin
tekeleeltä. Hänen käytöksensä oli luonnostaan erikoisen miellyttävä.
Miehet pitivät hänestä — samoin tytötkin. Hän oppi sanomaan: »Minulla
on taloutta kello kymmenen», joka tarkoitti hänen kansantalouden
luentoaan, ja: »Minäpä jäänkin pois psyykestä», mikä merkitsi sitä,
että hän aikoi jäädä pois seuraavalta sovelletun psykologian luennolta.
Hyvin harvoin hän ylipäänsä kuitenkaan »jäi pois» luennoiltaan. Hän
ajatteli äitiään, ja silloin tuntui tuollainen sekä epärehelliseltä
että typerältä. Jotkut hänen tovereistaan naureskelivat hänen
virkaintoisuudelleen. »Saattaisi melkein luulla, että sinä kuuluisit
luokattomiin», sanoivat he.

Luokattomat olivat enimmäkseen vakavia ja sangen keski-ikäisiä
ylioppilaita, joiden opinnot olivat heidän elämänsä jälkisatoa.
Tavallisesti he eivät olleet ilmoittautuneet millekään täydelliselle
kurssille, tai sitten he kuumeisesti suorittivat kaksinkertaisen
oppimäärän. Luokkaylioppilaat olivat sitävastoin säännöllisesti
ilmoittautuneita ylioppilaita, jotka olivat aivan yhdenikäisiä
(seitsemästätoista kahteenkymmeneenkolmeen), ja jotka mielellään
höystivät opintojansa sokerimuruilla. Luokattomista ylioppilaista
mainitsi yliopiston luettelo m.m. seuraavaa:

Vähintään kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneet henkilöt, jotka
eivät pyri yliopistolliseen oppiarvoon, saavat pyydettyään lupaa
Yliopiston Tutkintolautakunnalta ottaa osaa Yliopiston järjestämiin
oppitilaisuuksiin luokattomina ylioppilaina. Heidän on esitettävä
todistukset menestyksellisestä toiminnasta opettajana taikka muusta
huomattavasta toiminnasta käytännöllisellä alalla... Heitä ei voi
valita julkisesti edustamaan Yliopistoa...

He olivat tämän tieteen temppelin tuhkimoita.

Luokkaylioppilaat ja luokattomat eivät seurustelleet keskenään. Paitsi
ikää erotti heitä toisistaan myöskin päämäärä. Luokkaylioppilaat olivat
enimmäkseen solakoita nuorukaisia, jotka käyttivät urheilulakkeja,
piippuja ja villatakkeja ja jotka puhuivat potkupallosta, pesäpallosta
ja tytöistä; taikka solakoita nuoria tyttöjä, joilla oli läpinäkyvät
puserot, joiden alta siinsivät liivinsuojustimien vaaleanpunaiset
silkkinauhat, laskostetut hameet, jotka liehuivat ihastuttavasti
heidän astellessaan edestakaisin koulunpihalla, ja jotka puhuivat
potkupallokilpailuista, juoruista; vaatteista ja pojista. He jäivät
pois luennoilta, mikäli se suinkin oli mahdollista, ja muodostivat
ylioppilaskunnan. Midwest leipoi heitä sadoittain — ketjuttain, kuten
Aug. Hempelin makkaratehdas syyti hienoja, muhkeita makkaroitaan, jotka
kaikki olivat täsmälleen toistensa näköisiä ja seurasivat välittömästi
toisiaan. Niin ja niin monta sataa valmistui tämän vuoden luokalta.
Niin ja niin monta oli valmistuva seuraavan vuoden luokalta. Joskus
sattumalta joku huimapäinen makkara rikkoi kuorensa, ja silloin se
heitettiin pois. He viruivat yliopistossa sen tähden, että heidän
vanhempansa — uutterat kauppiaat, tehtailijat, liikemiehet ja heidän
kelpo vaimonsa — halusivat antaa lapsilleen hyvän kasvatuksen. He
olivat kunnianhimoisia lastensa puolesta. »Minä en milloinkaan saanut
oppia mitään ja surin aina tätä puutetta, ja nyt haluan minä antaa
pojalleni (taikka tytölleni) hyvän kasvatuksen, joka on auttava häntä
elämän taistelussa. Kas, tämä aika vaatii erikoistumista.»

Jalkapalloa, juttuja, minä-sanoin-Jimille ja minä-sanoin-Bessielle.

Luennoilta jäänti olisi tuntunut luokattomasta yhtä mielettömältä
kuin viikkorahansa heittäminen katuojaan. Jos he vain ruumiillisesti
olisivat kyenneet, olisivat he kuunnelleet kaksikin luentoa yhtäaikaa
ja kirjoittaneet kaksi tutkielmaa samassa hetkessä. He olivat
värittömiä, vakavia naisia, joiden ikä vaihteli kolmenkymmenen ja
neljänkymmenenkahdeksan välillä, joiden tukka ei ollut mikään koristus,
vaan käsite, joka oli mahdollisimman nopeasti kierrettävä pois tieltä
nuppuun, joiden vaatteet olivat vain verho, joiden kengät eivät edes
olleet »käytännölliset jalkineet», vaan hyvin yksinkertaisesti vain
kengät, kuluneet, paikatut, käyttökelpoiset kengät. Miehet olivat
vakavia, nukkavieruja, usein silmälasipäisiä; heidän takinkauluksillaan
oli hilsettä ja heidän uurteiset, huolestuneet kasvonsa olivat
aivan toisenlaiset kuin luokkaylioppilaiden tuoreet, poikamaiset,
huolettomat naamat. He puhuivat täsmällisesti ja miltei kaikuvasti
»kansantaloudesta ja sovelletusta psykologiasta». Monet heistä olivat
ahertaneet kymmenen, jollei viisitoistakin vuotta voidakseen suoda
itselleen tämän myöhäisen kouluutuksen. Tämän tässä täytyi elättää
äitiään ja tuon tuossa joukkoa nuorempia veljiä ja sisaria. Tuolla
kolmekymmentäyhdeksänvuotiaalla, lempeällä naisella oli halvattu isä,
ja tuo toinen oli kärsinyt köyhyyttä, kalvavaa, lohdutonta köyhyyttä
ja viidentoista vuoden tuskallista, ääretöntä säästämistä voidakseen
toteuttaa loistavan unelmansa yliopisto-opinnoista. Tämä tyttö tässä
taas opiskeli voidakseen ryhtyä yhteiskunnalliseen työhön — Social
Serviceen. Hän oli tehnyt kaikkea. Hän oli ollut palvelijattarena ja
palvellut myyjänä 5:n ja 10:n sentin kaupoissa. Hän oli opiskellut
iltaisin; säästänyt pennejä, viisisenttisiä, kymmensenttisiä,
neljännesdollareita. »Muusta huomattavasta toiminnasta käytännöllisellä
alalla.» Jumala tietäköön, että he olivat toimineet!

He katsoivat yliopistoa aluksi rakkauden sokaisemina kuin sulhanen,
joka katsoo omistajan hellin silmin morsiantaan, jonka tähden hän on
raatanut ja odottanut nuoruutensa vuodet. Yliopisto oli antava hänelle
takaisin hänen hävinneen nuoruutensa — ja enemmänkin. Se oli antava
hänelle viisautta, tietoa, voimaa ja ymmärrystä. He olisivat voineet
kuolla sen puolesta — ja he miltei kuolivatkin vaipuessaan korviaan
myöten kieltäymyksiin ja työhön.

He tulivat puristaen rakkauttaan molemmissa käsissään kuin uhrijuhlaan.
»Ota minut!» he huusivat. »Tässä minä tulen ja tarjoan kaiken, mitä
omistan — Minä tarjoan antaumukseni, toivoni, opinhaluni ja rikkaat
lupaukseni. Minulla on kokemuksia, katkeran suloisia kokemuksia. Tunnen
taistelun. Katso, tässä ovat arpeni. Voin tuoda luokkahuoneisiin niin
paljon uutta ja arvokasta. Pyydän vain leipää — tiedon leipää.»

Ja yliopisto antoi heille kiviä.

»Meneppäs tuohon sakkiin!» sanoivat luokkaylioppilaat naureskellen
kulkiessaan pihan ylitse. »Hirveätä!»

Professorien mielestä he olivat kenties hieman liian innokkaita, liian
tiedonhaluisia, liiaksi vaativia. He jäivät luokkahuoneisiin luentojen
päätyttyä esittämään lukemattomia kysymyksiä. He olivat kukkuroillaan
tiedusteluja. He saattoivat milloin hyvänsä lausua luennon aikana:
»Niin, minä olen työskennellessäni huomannut, että — —»

Mutta professorit luennoivat mieluimmin itse. Jos oli viitattava
johonkin huomioon, niin viittaus oli esitettävä opettajan paikalta eikä
luokan keskuudesta. Sitäpaitsi tuollainen menettely häiritsi opetuksen
säännöllistä kulkua, esti kurssin edistymistä. Koulukello soi pian, ja
siinä oli hän sitten vasta päivän luennon keskikohdassa.

Ensimmäisenä vuotenaan Dirk erehtyi surkeasti seurustellessaan
miltei ystävällisesti erään tuollaisen luokattoman — naispuolisen
luokattoman kanssa. Tyttö kävi samoilla talouden luennoilla ja istui
hänen vieressään. Hän oli leveä, hyväntahtoinen, kömpelö, noin
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tyttö, joka ei koskaan puuteroinut
rasvaista ihoaan, ja jonka paksu tukka lemusi epämiellyttävästi
öljyltä. Hän oli ystävällinen ja toverillinen, mutta jokainen
luokkaylioppilas olisi voinut sanoa Dirkille, että hänen vaatteensa
olivat kamalat, ja kylmimpinäkin päivinä ilmaantui hänen kainaloittensa
alle puolikuun muotoinen tahra. Hän oli todellakin hyvin lahjakas,
ripeä, innostunut, tasainen ja arvostelukykyinen. Hän tiesi tarkalleen,
mitkä seikat olivat tärkeitä ja mitkä tyhjänpäiväisiä, miten seuraavan
päivän tehtävät oli valmistettava ja miten viikkokirjoitukset oli
kirjoitettava. Hänen nimensä oli Schwengauer — Mattie Schwengauer.
Kauheata!

»Kuulkaa», hän saattoi hyväntahtoisesti sanoa Dirkille. »Ei teidän
tarvitse lukea kaikkea tuota. Ei ensinkään. Riittää aivan, jos luette
sivut 256—273 Blainestä, 549—567 Jaeckelistä ja ensimmäiset yksitoista
— ei, kaksitoista sivua Trowbridgen lyhennyksestä. Silloin tiedätte
kaiken, mitä tarvitsette.»

Dirk oli kiitollinen. Tytön muistiinpanot olivat aina tarkat ja
täydelliset, ja hän salli Dirkin aina jäljentää ne. He tottuivat
lähtemään luokkahuoneesta yhdessä ja yhdessä kävelemään pihojen poikki.
Tyttö kertoi hänelle itsestään.

»Ovatko teidän omaisenne maanviljelijöitä?» Hän katseli ihmetellen
Dirkin hienosti leikattuja vaatteita ja kapeita, voimakkaita,
moitteettomia käsiä, hänen keikailevia kenkiään ja lakkiaan.
»Minunkin ovat maanviljelijöitä — Iowassa.» Hän äänsi sen Ioway.
»Elin farmilla kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhaksi. Toivoin aina
pääseväni kouluun, mutta meillä ei ollut rahaa, enkä minäkään voinut
muuttaa kaupunkiin ansaitsemaan, koska olin vanhin ja äiti oli niin
sairaalloinen Emman — nuorimman — meitä on yhdeksän — syntymän jälkeen.
Äiti kehotti minua lähtemään, ja isäkin oli suostuvainen, mutta minä
en voinut. Se ei ollut heidän vikansa. Jonakin vuonna oli kesä niin
kuuma, aivan rutikuiva, keväästä syksyyn saakka, että maissintähkät
kuivuivat paperiksi, ja seuraavana vuonna taas saattoi tulla niin
paljon vettä, että siemen mätäni maassa. Äiti kuoli minun ollessani
kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha. Lapset olivat kaikki aika suuria
jo silloin. Isä meni uudestaan naimisiin ennen vuoden loppua, ja
minä menin Des Moinesiin työhön. Olin siellä kuusi vuotta, mutta en
ansainnut paljonkaan veljeni takia, joka oli aikamoinen hurjapää.
Hänkin oli muuttanut Des Moinesiin isän mentyä uusiin naimisiin. Hän
ja Aggie — tuo toinen vaimo — eivät oikein vetäneet yhtä köyttä. Tulin
Chicagoon noin viisi vuotta sitten... Olen ollut tänä aikana kaikissa
muissa työpaikoissa, paitsi hiilikaivoksissa. Olisin mennyt niihinkin,
jos se olisi ollut välttämätöntä.»

Hän kertoi kaikkea tätä yksinkertaisesti ja vaivattomasti. Myötätunto
ja sääli täyttivät Dirkin mielen. Hän oli hyvin herkkäluonteinen. Tytön
puhe sekä liikutti että samalla jollakin tavalla kiusasi häntä.

»Te ette tietenkään ymmärrä, mitä täällä oleminen merkitsee minulle...
Noina vuosina — oi, minä uneksin tästä. Nytkään en minä vielä oikein
uskalla uskoa tähän. Tunnen koko ajan ympäristöni olemassaolon,
enkä kuitenkaan luota siihen. Tiedättehän, miltä tuntuu, kun näkee
unta jostakin kauniista, ja sitten herättyään huomaakin sen olevan
totta. Minä nautin yksistään täällä olostakin. 'Nyt kuljen pihan
poikki', sanon itsekseni. 'Olen ylioppilas — naisylioppilas —
Midwestin yliopistossa, ja nyt kuljen yliopiston pihan poikki matkalla
luennolle.'»

Hänen kasvonsa olivat hyvin kiiltävät ja vakavat ja viisaat.

»Sehän on suurenmoista,» vastasi Dirk epävarmasti. »Onpa se
suurenmoista.»

Dirk kertoi äidilleen tästä tytöstä. Tavallisesti hän matkusti kotiin
perjantai-iltaisin ja palasi vasta maanantaiaamuna. Hänen ensimmäiset
luentonsa alkoivat maanantaisin vasta kello kymmenen. Selina oli
hyvin kiinnostunut ja liikutettu. »Luuletko sinä, että hän suostuisi
joskus viettämään lauantain ja sunnuntain täällä meidän luonamme? Hän
voisi tulla kanssasi perjantaina ja palata sunnuntai-iltana, jos hän
haluaisi. Taikka sitten hän voisi jäädä maanantaiaamuun ja palata sinun
kanssasi. Täällähän on vierashuone, joka on niin viileä ja hiljainen.
Hän saa tehdä aivan oman päänsä mukaan. Minä annan hänelle kermaa ja
tuoreita hedelmiä ja kaikkia vihanneksia, joista hän pitää. Ja Meena
saa leipoa tuoreita kokosleipiään. Adam voi tuoda tuoretta kokosta
South Water Streetillä.»

Mattie tulikin muutamana perjantai-iltana. Oli lokakuun loppupuoli
ja oikea jälkikesä, Illinoisin preeriain ihanin aika. Pehmeä,
kultainen valo lainehti kaikkialla. Oli kuin ilma itse olisi ollut
sulaa kultaa ja värejä. Kurkut ja pumput [kurpitsat], jotka viruivat
muhevan, ruskean maan liepeillä, heijastivat lämmintä hehkua ja
vaahterain hallanpanemat lehdet helottivat auringossa. Maaseudun yllä
lepäsi hedelmällisyyden, uhkeuden ja täytettyjen lupausten hohde.
Se oli kuin kaunis ja hedelmällinen nainen, joka oli synnyttänyt
lapsensa, havainnut heidät hyviksi, ja joka nyt istui niitä katsellen
kirkassilmäisenä, suloisena, korkearintaisena ja tyytyväisenä.

Mattie Schwengauerin kasvoille kohosi heleä loiste. Kun hän ja Selina
kättelivät, tutki Selina häntä sangen uteliaana ja ikään kuin hieman
hämmästyneenä. Jälkeenpäin hän sanoi Dirkille kahdenkesken: »Mutta
sinähän väitit, että hän olisi ruma!»

»Onhan hän — tai — mitä sinä luulet?»

»Katsohan häntä.»

Mattie Schwengauer jutteli parhaillaan Meena Brasin, palvelijattaren
kanssa. Hän seisoi kädet komeilla ryntäillään, viisas pää taaksepäin
kallistuneena, silmät loistaen ja huulet hymyillen, niin että hänen
voimakkaat, leveät hampaansa näkyivät. He keskustelivat eräästä uudesta
separaattorista. Jokin seikka huvitti Mattie'a, ja hän nauroi. Se oli
nuoren tytön huoletonta, vapauttavaa, luonnollista naurua.

Kaksi päivää vietti Mattie oman päänsä mukaan. Toisin sanoen hän auttoi
juurikasvien korjuussa puutarhassa, lehmien lypsyssä ja hevosten
valjastuksessa sekä ratsasti satulatta niitä laitumelle viemään. Hän
käveli maantiellä, kahlaili pudonneiden lehtien joukossa metsissä,
kantoi tulipunaista vaahteranlehteä tukassaan, nukkui kuin kuollut
kymmenestä kuuteen ja söi suunnattomasti kermaa, hedelmiä, vihanneksia,
munia, makkaroita ja kakkuja.

»Kotona maalla sain tuollaista niin hirveän paljon, että oikein vihasin
sitä», hän sanoi nauraen hieman nolona. »Minun oli pakko syödä sitä
silloin. Mutta nyt nautin suunnattomasti sellaisesta, sillä se kai
kuuluu minun luontooni. Tämä on niin ihanaa, rouva DeJong. Ihanin aika
koko elämässäni.» Hänen kasvonsa säteilivät, niin että ne näyttivät
miltei kauniilta.

»Jos tahdotte, että minun on uskottava sanojanne», virkkoi Selina,
»niin palaatte pian luoksemme.»

Mutta Mattie Schwengauer ei palannut milloinkaan.

Seuraavan viikon alkupuolella muuan oikeista ylioppilaista lähestyi
Dirkiä. Hän oli junior, hyvin vaikutusvaltainen henkilö ja sen
ylioppilaskerhon jäsen, johon Dirkiä oli kehotettu pyrkimään ja joka
todellakin oli varsin edullinen kerho.

»Kuulehan, DeJong, minä tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa. Huh, sinun
on jätettävä tuo tyttö — Swinegour, taikka mikä hänen nimensä olikaan —
ellet halua loukata kaikkia kerhon poikia.»

»Mitä sinä tarkoitat? Jätettäväkö? Mikä häntä muka vaivaa?»

»Vaivaa! Hänhän on luokaton. Ja tiedätkö, mitä kerrotaan hänestä? Hän
sanoi sen itse neuvoessaan erästä tyttöä, jonka piti ansaita elantonsa
opintoaikanaan. Hän kylpee aina alusvaatteet ja valkoiset sukat yllään
säästääkseen pyykkisaippuaa. Pesee ne samalla kertaa, ja se on totinen
tosi.»

Dirkin sielun silmien eteen välähti kuva tästä lihavasta tytöstä, joka
istui puettuna ahtaisiin trikooalusvaatteisiinsa kylpyammeessaan ja
hankasi niitä ja itseään yhtä aikaa. Hullunkurinen ja vastenmielinen
näky — säälittävä näky, vaikkakaan Dirk ei halunnut myöntää sitä.

»Voitko kuvitella!» sanoi hänen tuleva kerhoveljensä. »Hyväinen aika,
emmehän me voi pitää seurassamme sellaista poikaa, joka seurustelee
tuollaisen tytön kanssa. Sinun on luovuttava hänestä, ymmärrätkö.
Lopullisesti. Pojat eivät siedä sitä.»

Dirkin mielessä kehittyi taas toinen kuva, jossa hän näki Dirk DeJongin
asettuvan ylevään asentoon ja lausuvan: »Eivät siedä sitä, pyh! Hän on
enemmän arvoinen kuin koko teidän moskanne yhteensä. Menkää helvettiin!»

Mutta sen sijaan hän sanoi epävarmasti: »Niinkö? Vai niin! Huh! — —»

Dirk vaihtoi paikkaa luokkahuoneessa, vältti Mattien silmiä ja
kiiruhti ulos luokasta heti tunnin päätyttyä. Eräänä päivänä hän näki
tytön tulevan vastaan pihalla ja aavisti, että hän aikoi pysähtyä
puhuttelemaan — luultavasti nauraen toruakseen häntä. Dirk kiirehti
silloin askeleitaan, väistyi hieman toiselle puolelle ja kulkiessaan
ohitse kohotti lakkiaan ja nyökkäsi kiinnittäen katseensa suoraan
eteenpäin. Silmäkulmallaan hän näki tytön seisovan hetkisen epäröiden
polulla.

Dirk valittiin kerhoon. Toverit ihastuivat heti häneen. Selina vain
sanoi parisen kertaa: »Miksi sinä et tuo tuota kelpo Mattie'a joskus
taas mukanasi tänne? Hän oli niin hyvä tyttö — taikka oikeammin nainen.
Hän näytti niin nuorelta ja huolettomalta ollessaan täällä, eikö totta?
Niin viisas tyttö sitäpaitsi. Hän on pääsevä pitkälle, saatpa nähdä.
Tuothan hänet ensi viikolla?»

Dirk kiemurteli, rykäisi, katsoi pois. »Enpä tiedä. En ole nähnyt häntä
viime aikoina. Hänellä on luultavasti muuta seuraa, mistä minä tiedän.»

Hän koetti olla ajattelematta tätä asiaa, sillä hän häpesi aikalailla.
Hän häpesi oikeastaan hirvittävästi. Hän ajatteli itsekseen: »Oh, mitä
siitä!» ja peitti noloutensa. Kuukauden kuluttua Selina sanoi taas:
»Sinun pitäisi kutsua Mattie Kiitospäivänä päivällisille, ellei hän
matkusta kotiin. Meillä on kalkkunaa ja kurpitsapiirakkaa ja muuta
sellaista. Hän nauttisi siitä hirveästi.»

»Mattie?» Dirk oli unohtanut hänen nimensäkin.

»Juuri Mattie. Olihan hän Mattie? Mattie Schwengauer.»

»Hänkö? Minä en ole nähnyt häntä pitkään aikaan.»

»Dirk, ethän vain ole riidellyt tuon kiltin tytön kanssa?»

Dirk päätti kertoa koko jutun. »Kuule nyt äiti. Yliopistossa on monen
monta eri joukkoa. Ymmärrätkö? Ja Mattie ei kuulu mihinkään niistä.
Sinä et tietenkään ymmärrä, mutta se on totta. Hän — hän on viisas ja
kyvykäs ja kaikkea hyvää, mutta hän ei vain kuulu mihinkään. Tuollaisen
tytön ystävänä et pääse minnekään. Sitäpaitsi hän ei edes ole mikään
tyttö, hän on keski-ikäinen nainen, jos oikein asiaa ajattelet.»

»Ei pääse minnekään!» Selinan ääni oli viileä ja hillitty. Sitten
hän lisäsi, kun pojan katse vältti häntä: »Näetkös, Dirk DeJong,
Mattie Schwengauer on juuri muuan tärkeimpiä syitäni, jonka
vuoksi minä lähetin sinut yliopistoon. Hän on niin sanoakseni osa
yliopisto-opetuksesta. Hänen kanssaan jutellessasi opit jo jotakin
arvokasta. Enhän minä suinkaan tarkoita sitä, ettet sinä saisi
mielelläsi seurustella sievien, nuorten, ikäistesi tyttöjen kanssa.
Olisi aivan nurinkurista, ellet sitä tekisi. Mutta tämä Mattie —
hyväinen aika, hänhän on itse elämä. Muistatko, kuinka hän kertoi
pesseensä astioita Kahdennentoista kadun juutalaisravintolassa,
jonka omistaja lainasi astioita ja veitsiä ja haarukoita naapuriston
italialaisiin ja irlantilaisiin häätilaisuuksiin, missä syötiin
sianlihaa ja mitä moskaa hyvänsä, ja sitten käytti niitä seuraavana
päivänä taas omassa ravintolassaan juutalaisille vierailleen.»

Muistihan Dirk kyllä. Selina kirjoitti Mattielle kirjeen kutsuen häntä
farmille Kiitospäiväksi, ja Mattie vastasi kohteliaasti eväten. »Olen
aina muistava teitä», hän kirjoitti tuossa kirjeessään, »rakkaasti.»




XIV.


Dirk ei keltanokkavuotenaan tutustunutkaan noihin miellyttäviin,
opettavaisiin, hiljaisiin jutteluihin kirjaston takkavalkean ääressä,
missä professorit innottavat kuulijoitaan klassillisen tiedon ja
nykyaikaisen hengen värittämällä älykkyydellään. Midwestin professorit
esittivät luentonsa oppisaleissa. Oppisaleissahan he niitä olivat
esittäneet kymmeniä vuosia, ja oppisaleissa he aikoivat edelleenkin
esittää niitä, siksi kunnes kuolema taikka johtokunnan kokous heidät
muualle muuttaisi. Nuoremmat professorit, nuo, jotka käyttivät hienoja,
harmaita pukuja ja kirkkaan värisiä kaulaliinoja, sitävastoin koettivat
innokkaasti esiintyä oppisaleissakin niin vähän pedanttisesti kuin
mahdollista ja useasti liioittelivat tätä pyrintöään. He koettivat
esiintyä poikien vertaisena, yllättivät kuulijat käyttämällä
koulukieltä ja saivatkin palkakseen naurua poikien ja tirskuntaa
tyttöjen puolelta. Dirk piti oikeastaan sittenkin enemmän pedanteista.
Kun edelliset kääntyivät ylioppilaiden puoleen epävirallisesti,
saattoivat he alottaa puheensa sanoen: »Kuulkaapas nyt, pojat — —» ja
tanssiaisissa he kilvan hakkailivat sieviä ylioppilastyttöjä.

Dirk kuunteli myöskin kahden naisprofessorin luentoja. Kummatkin olivat
keski-ikäisiä, kuivettuneita naisia, joiden silmistä vain heijastui
elämää. Heidän vaatteensa olivat valmistetut jostakin epämääräisestä,
tummasta, ruskeasta taikka likaisen harmaasta kankaasta, heidän
hiuksensa olivat elottomat ja heidän kätensä pitkät, luisevat ja
ilmeettömät. He olivat nähneet loppumattomien luokkien kulkevan
ohitseen. Huoneen täysi tuoreita, nuoria kasvoja oli ilmestynyt esille
hetkeksi ja sitten taas väistynyt syrjään toisten tuoreiden, nuorten
kasvojen tieltä, niin kuin pyöreät, valkoiset merkit kivitaululla,
jotka sitten taas sienellä pyyhittiin pois toisten samanlaisten
pyöreiden, valkoisten merkkien tieltä. Noista kahdesta naisesta saattoi
toinen — vanhempi — hetkiseksi leimahtaa elämään kuin tuikahdus
loppuunpalaneen lieden tuhassa. Hänellä oli huumorin ja eräänlainen
joustavan sukkeluuden lahja, ja nämä ominaisuudet olivat ihmeellisesti
säilyneet kolmenkymmenen vuodenkin kuolettavassa ja lamauttavassa
oppisalimaailmassa. Hänen älynsä oli terävä ja vapaa, ja se kantoi
sovinnaisen ympäristön ja synnynnäisen vanhanpiikuuden taakkaa.

Näiden naisten opetus kiusasi ja hermostutti Dirkiä. Neiti Eufemia
Hollingswoodin tapana oli korostaa joka kolmatta taikka viidettä tavua
ikään kuin iskien niihin koko äänensä painolla. Esimerkiksi:

»Silmäillessämme kysymyksiä, jotka nyt ovat käsiteltävinämme, täytyy
meidän ensiksi luoda katseemme histooriaan ja koettaa eritellä —»

Hän huomasi odottavansa vain tuota korostusta ja säpsähtävänsä sen
esiintyessä kuin vasaran iskusta. Se aiheutti päänsärkyä.

Neiti Lodge taas änkkäsi. Hän lähestyi jokaista sanaa
uh-uh-uh-uh-äänteellä, joka rääkkäsi kuulijaa. Uh-uh-uh katsellessamme
tämän uh-uh-uh geometrisen uh-uh-uh tilanteen uh-uh-uh-uh — —

Dirk kiemurteli rauhattomasti tuolillaan, huomasi kättensä puristuvan
nyrkkiin ja pelastautui katselemaan professorin takana olevalla
mustalla taululla helottavalle aurinkoläiskälle piirtyvää, ikkunan
ulkopuolella törröttävän tammenoksan varjoa.

Alkukeväästä Dirk ja Selina kerran taas keskustelivat asioista
istuessaan oman takkavalkeansa ääressä High Prairien maatilalla. Selina
oli rakennuttanut tuon takan viisi vuotta sitten, ja hän rakasti sitä
kuin tosi tulenpalvoja. Hän sytytti siihen tulen aina talvi-illoin
sekä keväisin, kun yöt olivat vielä kylmät. Dirkin poissaollessa
hän istui sen edessä iltaisin kaikkien muiden väsyneiden asukkaiden
mentyä levolle. Sekarotuinen, vanha Pom lepäsi hänen jalkojensa
ääressä nauttien vanhuutensa päivinä sellaisesta ylellisyydestä,
josta hän ei olisi voinut uneksiakaan halveksitun nuoruutensa aikana.
High-prairieläiset ajaessaan ohitse matkalla johonkin harvinaiseen
juhlaan taikka myöhäiselle torikäynnille, joka joskus oli välttämätön,
näkivät rouva DeJongin takkavalkean punertavan hohteen tanssivan
seinällä ja lämmittelivät sen loisteessa, vaikkakin he sitä paheksuivat.

»Hänellä on kelpo uunit, ja kuitenkin hän viitsii polttaa puita
tuollaisessa takassa. Aina hän onkin niin kummallinen. Mahtaa hänen
olla ikävä istuessaan tuolla yksinään koiransa kanssa.»

He eivät aavistaneetkaan, kuinka paljon vieraita Selinan luona kävi
noina talvi-iltoina — siellä kävi vanhoja ja uusia ystäviä. Noinsuuri
oli siellä, pullea, multainen lapsonen, joka kieriskeli ja peuhasi
pellolla, sillä välin kuin hänen nuori äitinsä pyyhki hikeä otsaltaan
ja katsoi häneen hellin silmin. Sitten tuli kymmenvuotias Dirk
DeJong. Samoin Simeon Peake somana, pehmeä-äänisenä ja iroonisena
kiiltävine kenkineen ja hattu aina hieman kallellaan. Pervus DeJong,
sinipaitainen jättiläinen, voimakkaine, helline käsineen, joiden
seljässä kasvoi hienoja, kultaisia haivenia. Fanny Davenportkin, hänen
tyttöaikansa näyttelijätärihanne, saapui hänen luoksensa hymyillen ja
kumarrellen, samoin kuin muinaisten Extravaganzain muhkeasti sädehtivät
trikoopukuiset olennotkin. Näiden vastakohtana esiintyi Maartje Pool
seisoen Roelfin pikku työpajan ovella kädet työnnettyinä esiliinan
alle lämpiämään. »Onpa teillä hauskaa!» hän sanoi kaihoten, »teillä ja
Roelfilla. Onpa teillä hauskaa.» Ja Roelf, tuo tumma, eloisa poika, ei
ymmärtänyt häntä. Roelf, Selinan nero, olikin aina mukana seurassa.

Oi, eihän Selina DeJong milloinkaan ollut yksinään näinä talvi-iltoina
takkavalkeansa ääressä.

Hän ja Dirk istuivat myöskin lämmittelemässä siellä muutamana kauniina,
kylmänä varhaishuhtikuun iltana. Oli lauantai. Viime aikoina ei Dirk
aina tullutkaan viettämään viikonloppua kotiinsa. Eugene ja Paula
Arnold olivat tulleet kotiin pääsiäiseksi. Julia Arnold oli kutsunut
Dirkin iloisiin juhliin Park Avenuen varrella sijaitsevaan taloonsa.
Dirk oli viettänyt kaksi kokonaista pyhääkin siellä. Prairie Avenuen
brokaadiloisteen rinnalla oli hänen oma makuuhuoneensa maalla tuntunut
miltei yllättävän karulta ja tyhjältä. Selina nautti hirveästi Dirkin
sangen katkonaisista selostuksista, ja imi niistä yhtä paljon iloa kuin
Dirk — ellei enemmänkin.

»Kerro nyt minulle, mitä te söitte», hän kysyi tavallisesti kuin lapsi.
»Mitä saitte esimerkiksi päivälliseksi? Oliko suurenmoista? Julie
kertoi, että heillä on kamaripalvelija nykyään. Ajattele! En malta
odottaa, kunnes Aug. Hempel kuvailee tätä hommaa.»

Dirk kertoi siis hänelle arnoldilaisesta ylellisyydestä, ja Selina
keskeytti hänet huudahtaen: »Majoneesia! Hedelmien kera! Oi, en ikinä
usko, että se voisi olla hyvää. Piditkö todellakin siitä? Kas, minäpä
laitankin sitä ensi viikolla, kun sinä tulet kotiin. Hankin ohjeen
Julielta.»

Dirk epäili, ettei hän pääsisikään kotiin ensi lauantaina. Muuan niistä
pojista, joihin hän oli tutustunut Arnoldilla, oli kutsunut hänet
heidän maatilalleen pohjoiseen, järven rannalle. Hänellä oli venekin.

»Sehän on ihanaa!» Selina huudahti vaiettuaan miltei huomaamattoman
silmänräpäyksen — silmänräpäyksen, jossa väreili säikähdys. »Koetan
olla hätäilemättä ja huolehtimatta kuin vanha kana, vaikka tiedänkin
sinun olevan vesillä... Jatka siis, Noinsuuri. Ensiksi siis hedelmiä
majoneesin kera. Millaista keittoa?»

Dirk ei ollut luonteeltaan puhelias — mutta hänen vaiteliaisuutensakaan
ei ollut yrmeää laatua. Se oli vain hänen hollantilaisilta esi-isiltään
peritty ominaisuus. Tällä kertaa hän kuitenkin oli laveasanaisempi kuin
tavallisesti. »Paula...» esiintyi lakkaamatta hänen keskustelussaan.
»Paula... Paula...»ja taas...» Paula.» Dirk ei itse huomannut toistoa,
mutta Selinan herkempi korva äkkäsi sen heti.

»En ole nähnyt häntä, sen jälkeen kuin hän lähti kouluun. Hän on kai
— niin — hän on vuosi sinua vanhempi. Hän on yhdeksäntoistavuotias.
Nähdessäni hänet viimeksi hän oli hyvin pieni, tumma ja laiha. Vahinko,
ettei juuri hän ole perinyt Julien ihastuttavaa, kultaista väriä ja
kauniita piirteitä, vaan Eugene, joka ei niitä tarvitse.»

»Ei hän ole ruma!» puuskahti Dirk kuumasti. »Hän on tumma ja hento ja
jotenkin — hm — viekotteleva» — Selina hätkähti huomattavasti ja nosti
nopeasti kätensä suulleen peittääkseen hymyn — »aivan kuin Kleopatra.
Hänen silmänsä ovat suuret ja vinot — en tarkoita kierot, vaan ikään
kuin kapenevat ulkokulmistaan, niin että ne näyttävät suuremmilta kuin
muiden ihmisten.»

»Minun silmiäni pidettiin sangen kauniina», virkkoi Selina
veitikkamaisesti, mutta Dirk ei kuullut hänen sanojaan.

»Hänen rinnallaan kaikki muut tytöt näyttävät niin — niin pulleilta.»
Hän istui hetkisen ääneti. Selinakin vaikeni, mutta vaitiolo oli
nyt painostava. Dirk puhkesi taas äkkiä puhumaan ikään kuin jatkaen
ajatustensa valmista uraa, »— hänen kätensä eivät vain ole ———»

Selina pakotti äänensä luonnolliseksi karkottaen siitä terävän
tutkija-sävyn. »Mitä hänen kätensä eivät ole, Dirk?»

Dirk pohti asiaa hetkisen rypistetyin kulmin. Vihdoin hän lausui
hitaasti: »En tiedä. Ne ovat ruskeat ja hirveän laihat ja ikään kuin —
ahneet. Tarkoitan, etten voi katsella niitä, ne hermostuttavat minua.
Ja kun koko hänen muu ruumiinsa on kylmä, niin ne ovat kuumat, jos
niihin koskee.»

Hän katseli äidin käsiä, jotka häärivät ompeluksen kimpussa. Hän
käsitteli parhaillaan silkkinauhan pätkää, jonka oli somistettava
Geertje Pool van der Sijden toisen pienokaisen pikku myssyä. Hänen
karkeat sormensa tarraantuivat yhtämittaa silkin pehmeään pintaan. Kova
työ, vesi, aurinko ja tuuli olivat paahtaneet nuo kädet, kovettaneet
ne, suurentaneet rystyset, levittäneet kämmenet ja riipineet ne
karkeiksi. Kuitenkin olivat ne niin pätevät ja voimakkaat ja viileät ja
luotettavat — ja hellät. Äkkiä Dirk tokaisi katsellen niitä: »Toista
ovat sinun kätesi. Minä rakastan sinun käsiäsi, äiti.»

Selina pani nopeasti, vaikkakin huomaamatta, syrjään työnsä, etteivät
hänen silmiinsä kohonneet onnelliset ja kiitolliset kyyneleet olisi
tahranneet vaalean punaista silkkinauhaa. Hän punastui kuin nuori
tyttö. »Todellako, Noinsuuri?» hän virkkoi.

Hetken kuluttua Selina ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvonsa näyttivät
yhtä nuorilta, vilkkailta ja tuoreilta kuin sen tytön kasvot, jonka
mielestä kaalinpäät olivat olleet niin kauniita tuona iltana hänen
keikkuessaan Halstedin kuoppaista tietä pitkin Klaas Poolin rinnalla
monta vuotta sitten. Tuo hohde kohosi hänen kasvoilleen aina, kun hän
oli onnellinen, innostunut ja kiihtynyt. Juuri tuon hohteen takia hän
oli kaunis niiden mielestä, jotka rakastivat häntä ja jotka nostivat
tuon hohteen hänen kasvoilleen, mutta niiden mielestä, jotka eivät
rakastaneet häntä ja jotka eivät koskaan nähneet tuota hohdetta, hän
oli melkein ruma nainen.

Taas syntyi uusi hiljaisuus. Sitten: »Äiti, mitä sinä sanot, jos minä
lähtisin itäänpäin ensi syksynä opiskelemaan arkkitehtuuria?»

»Miellyttääkö se sinua, Dirk?»

»Luulen sen miellyttävän.»

»Siinä tapauksessa sanon, että se on mainiota. Olen — olen onnellinen
jo ajatellessanikin sitä.»

»Se — maksaa hirveän paljon.»

»Minä järjestän. Kyllä minä järjestän... Kuinka jouduit valitsemaan
juuri arkkitehtuurin?»

»En tiedä varmasti. Nuo yliopiston uudet rakennukset — gotiikkaa,
muistathan — ovat aivan toisenlaiset kuin vanhat. Paula ja minä
juttelimme eräänä päivänä. Hän vihaa heidän taloaan siellä Prairien
varrella — se on hirveä, vanha, ruma kivikasa, jonka Illinois Centralin
junat ovat mustanneet yltä päältä. Hän tahtoisi, että hänen isänsä
rakentaisi pohjoisosaan jotakin — jonkun italialaisen 'villan'
taikka ranskalaisen 'chateaun' tai muuta sellaista. Niin monet hänen
ystävistään ovat jo muuttaneet pohjoisrannalle noista inhottavista
chicagolaisista taloistaan, joihin ehdottomasti kuuluvat korkeat
portaat, ulkonevat ikkunat ja kaameat tornit. Huh!»

»Hyväinen aika, minähän pidän juuri niistä», intti Selina lempeästi,
»oikein pidän. Arvattavasti olen minä väärässä, mutta minusta ne
tuntuvat niin luonnollisilta ja luotettavilta ja vaatimattomilta,
semmoisilta kuin Aug. Hempelin vaatteet, jotka ovat niin suorat ja
mukavat. Nuo talot näyttävät, minun mielestäni niin arvokkailta ja
sopivilta. Kenties ne ovat rumat — luultavasti ovatkin — mutta ne
eivät ole missään tapauksessa naurettavia. Niihin liittyy jonkinlainen
erikoinen, kömpelö suurenmoisuus. Ne ovat osa Chicagoa. Nuo
ranskalaiset ja italialaiset hepenet ovat — ovat asiaankuulumattomia.
Ne ovat yhtä hassuja kuin Abraham Lincoln olisi pukeutuneena vaalean
punaisiin silkkihousuihin ja solkikenkiin ja pitsirannikkaisiin.»

Dirk kykeni nauramaan tälle näylle, mutta hän intti kuitenkin vastaan.
»Mutta kun meillä ei ole mitään alkuperäistä arkkitehtuuria, niin
mitäs teet! Ethän toki sinäkään nimitä noita savun mustaamia, vanhoja
kivi- ja tiilikasoja rauta-aitoineen, kasvihuoneineen, kupuineen ja
portailleen aito alkuperäiseksi taiteeksemme?»

»En», myönsi Selina, »mutta nuo italialaiset huvilat ja ranskalaiset
linnat pohjois-Chicagon pohjoisissa esikaupungeissa muistuttavat
sangen suuresti pitsistä iltapukua Arizonan erämaassa. Se ei olisi
tarpeeksi viileä päivällä eikä tarpeeksi lämmin yöllä. Minun
mielestäni meikäläinen alkuperäinen arkkitehtuuri syntyy siten, että
arkkitehdit rakentavat rakennuksensa paikallista tarvetta — ilmanalaa
ja yhteiskunnan tarpeita silmälläpitäen sekä samalla ajatellen vähän
kauneuttakin. Me tarvitsemme harjatorneja ja pyörötorneja yhtä vähän
kuin nostosiltoja ja vallikaivantoja. Ne olivat luultavasti täysin
paikallaan niissä maissa, missä läänityslaitos oli vallalla, ja missä
lähimmän naapurisi päähän milloin hyvänsä saattoi juolahtaa kerätä
joukkonsa ja hiipiä luoksesi varastamaan vaimosi ja seinäverhosi ja
kultaiset juoma-astiasi.»

Dirk oli kiinnostunut ja huvitettu. Hänen äitinsä puhe vaikutti aina
häneen sillä tavalla. »Millaisen pitäisi sinun mielestäsi oikean
chicagolaisen talon olla, äiti?»

Selina vastasi nopeasti, ikään kuin selittäen jo ammoin suunniteltua
asiaa. Olisi luullut hänen ajatuksissaan jo monesti asettaneen
tuollaisen asumuksen vanhan DeJongin talon paikalle, missä he nyt
istuivat niin kodikkaasti ja mukavasti. »Katsos, siinä olisi suuria
parvekkeita, joilla ihmiset voisivat istua kuumina päivinä ja öinä
ja nauttia kesäisin preerioilta henkivästä lounaistuulesta — ja ne
kiertäisivät itäpuolellekin — ellei idässä olisi sopivia penkereitä
taikka muita parvekkeita, niin että kallisarvoinen järvituulikin
voisi pyyhkäistä sinua juuri silloin kuin olisit kuolemaisillasi
kuumuudesta, kuten niin useasti tapahtuu. Tuon talon pitäisi olla
hyvin suoraviivainen ja tiivis ja tukeva, etteivät kylmät talvemme ja
koillismyrskymme pääsisi pujahtamaan sen seinien sisälle. Ja tietysti
rakentaisin sinne myöskin makuuparvekkeita — nehän ovat amerikkalaisen
elämän valopilkku — meidän ylpeytemme. Englantilaiset juokoot teetänsä
penkereillään, espanjalaiset maleskelkoot patioissaan, ranskalaiset
varjoisilla pihoillaan ja italialaiset viiniköynnösten peittämissä
pergoloissaan, meillä amerikkalaisilla on makuuparvekkeemme — seinien
suojaamat ulkoilmaparvekkeemme. Uskon varmasti, että sille miehelle,
joka ne keksi, tarjotaan viimeisellä tuomiolla edullisemmat ehdot
kuin aeroplaanin taikka gramofoonin taikka puhelimen keksijälle. Se
mies ei, totta vieköön, ajatellut muuta kuin ihmissuvun terveyttä.»
Ja Selina nauroi Dirkille päätettyään näin komeasti puheensa, ja Dirk
nauroi Selinalle, ja molemmat nauraa hyryyttelivät vielä kauan yhdessä
takkavalkean ääressä ystävyksinä.

»Äiti, sinä olet kerrassaan suurenmoinen! — vaikkakaan sinun
alkuperäisiin chicagolaistaloihisi ei rakenneta muita kuin parvekkeita.»

Selina suhtautui ylen huolettomasti poikansa ankaraan arvosteluun.
»Mitäs siitä, jos talossa vain on kylliksi parvekkeita ja pari kolme
kylpyhuonetta ja ainakin kahdeksan vaatesäiliötä, niin se kelpaa
asuttavaksi, vaikka siitä puuttuisi mitä hyvänsä.»

Seuraavana päivänä he puhuivat vakavammin. Itäinen yliopisto ja
arkkitehtuuriopinnot tuntuivat päätetyiltä. Selina oli tyytyväinen ja
onnellinen, mutta Dirkin mieltä painoivat kustannukset. Hän esitti
nämä huolensa aamiaista syödessään (Dirkin aamiaista, sillä hänen
äitinsä oli nauttinut omansa jo monta tuntia aikaisemmin ja istui
nyt pojan juodessa kahviaan hänen vieressään silmäillen lehtiä,
jotka kiertävä maalaisposti oli juuri tuonut). Hän oli ollut ulkona
pellolla katselemassa, kuinka nuoria tomaatintaimia siirrettiin
taimilavasta avoimeen maahan. Hänen vanha, harmaa villatakkinsa oli
napitettu kaulaan saakka, sillä ilma oli vieläkin hyvin pureva. Hänen
päässään oli kumpurainen, musta, pehmeä huopahattu (Dirkin vanha),
joka muistutti suuresti sitä hattua, joka oli ollut hänen päässään
tuolla torimatkalla, kymmenen vuotta sitten. Selinan posket punersivat
hienosti hänen käveltyään pelloilla kirpeässä aamuilmassa.

Hän veti henkeä. »Kahvi tuoksuu niin ihanasti. Otanpa sittenkin — —»
Hän kaatoi itselleen puolisen kuppia hyveellisen näköisenä, niin kuin
ainakin sellainen, joka haluaisi kokonaista kuppia, mutta voittaa
kiusauksen.

»Olen ajatellut», alotti Dirk, »noita menoja — —»

»Siat», lausui Selina juhlallisesti.

»Siat!» Dirk katsahti hämmästyneenä kelpo äitiinsä.

»Siat suoriutuvat niistä», Selina selitti tyynesti. »Olen pari kolme
vuotta jo ajatellut niitä. August Hempel sen keksi. Oikeastaan
tarkoitan karjuja.»

Taas toisti Dirk epävarmasti: »Karjuja!»

»Jalorotuisia karjuja. Ne ovat kullan arvoisia tällä hetkellä ja
vielä muutaman vuoden ajan eteenpäinkin. En haluaisi sitoutua niihin
ikuisiksi ajoiksi. Vain siksi, kunnes herra Dirk DeJong on valmis
arkkitehti.» Dirkin ilme oli luultavasti puhuva, koska Selina
lisäsi: »Älä ole noin surkean näköinen, poju. Ei karju ole mikään
vastenmielinen otus ensinkään — eivät ainakaan minun karjuni, jotka
asuvat kaakeliseinäisten kylpyhuoneiden vertaisissa karsinoissa ja
syövät maissia. Karju saattaa olla oikein kaunis ja arvokkaan näköinen
elukka, ellei sitä kohdella kuin sikaa.»

Dirk näytti masentuneelta. »En tahtoisi käydä koulua — karjujen
kustannuksella.»

Selina otti päästään huopahatun ja heitti sen ikkunan vieressä olevalle
sohvalle sekä silitti tukkaansa kämmenellään. Hänen pehmeä, tumma
tukkansa oli täynnä harmaita hiuksia, mutta hänen silmänsä olivat yhtä
kirkkaat ja loistavat kuin ennenkin.

»Tiedäthän sinä, Noinsuuri, että tämä farmi on niinsanottu hyvä
farmi — niin hyvä kuin vihannesfarmi voi olla. Me olemme velattomat,
maat ovat kunnossa, sato on lupaava, ellemme saa taas viime vuoden
kaltaista sateista ja kylmää kevättä. Mutta mikään kauppapuutarha ei
tee omistajaansa rikkaaksi näinä päivinä, jolloin työ on niin kallista,
kauppa sellaista kuin se on ja kuljetus niin vaivalloista. Jokainen
kauppapuutarhuri, joka pääsee omilleen, laskee sen jo voitoksi.»

»Tiedän sen.» Dirk oli allapäin.

»No, enhän minä valita. Minä vain kerron sinulle. Olen hyvin
tyytyväinen elämääni. Kun näen parsaistutukseni, jonka asetin
kymmenen vuotta sitten, todellakin kantavan hedelmää, olen yhtä
onnellinen kuin jos olisin pudonnut suoraan kultakaivokseen. Joskus
muistelen sitä aikaa, jolloin isäsi koetti estää minua istuttamasta
ensimmäistä parsapenkkiäni. Ja ajattele tällaista huhtikuuta maalla,
kun kaikki itää ja versoo väkevässä, mustassa mullassa — ymmärräthän.
Ja ajattele, että kaikki tuo joutuu ravinnoksi — mitä parhaimmaksi
ravinnoksi, sellaiseksi ravinnoksi, joka pitää ihmisten ruumiit
puhtaina ja terveinä ja jäntevinä ja voimakkaina! Olen niin onnellinen
kuvitellessani, kuinka äidit sanovat pienokaisilleen: 'Syö nyt
pinaattisi, joka hitunen, muuten et saa jälkiruokaa!... Porkkanat
tekevät silmäsi kirkkaiksi... Syö loppuun perunasi. Perunoista saat
voimaa!'»

Selina nauroi posket punaisina.

»Ymmärrän — mutta karjut! Mitä tunteesi sanovat karjuista?»

»Hyvää vain!» tokaisi Selina reippaasti. Hän työnsi Dirkin eteen
pienen, sinivalkoisen vadin, joka oli ollut hänen kyynärpäänsä vieressä
valkoisella pöytäliinalla. »Otahan lisää kinkkua, Dirk. Tällainen soma,
paahdettu kiemura, ota nyt.»

»Olen jo lopettanut aamiaiseni, äiti.» Dirk nousi pöydästä.

Seuraavana syksynä hän oli arkkitehtuuriylioppilas Cornellissa. Hän
oli ahkera ja opiskeli loma-aikanakin. Hän tuli kotiin Illinoisin
kesän kuumimmaksi ja kosteimmaksi ajaksi ja vietti tuntimääriä joka
päivä omassa huoneessaan, jonne hän oli asettanut pitkän työpöydän ja
piirustuslaudan. Hänen kulmaviivottimensa oli aina käsillä, samoin
kaksi kolmiota — 45 ja 60 — sekä kompassi ja kaksi harppia. Selina
seisoi joskus hänen selkänsä takana, kun hän huolellisesti piirteli
jotain kalkioimispaperille. Hän halveksi nykyään aivan suunnattomasti
paikallista arkkitehtuuria. Hänen ylenkatseensa kohdistui etupäässä
noihin vuokrakasarmeihin, joita oli noussut kuin sieniä sateella
kaikkien Chicagon katujen vierille eteläisestä Hyde Parkista pohjoiseen
Evanstoneen saakka. Chicago puhui niistä hyvin hienosti. Se ei koskaan
nimittänyt niitä »huoneustoiksi», vaan aina »apartementeiksi». Jokaisen
julkisivulla (rakennukseen kuului tavallisesti kuusi apartementtiä)
riippui tavallisesti jonkinlainen lasiseinäinen ulkonema, jota
nimitettiin aurinkohuoneeksi. Näihin (joskus niitä nimitettiin komeasti
solariumeiksikin) Chicagon asukkaat pakenivat pois lyijynharmaan
taivaansa, raskaan, kostean järvi-ilmansa ja sumun, savun ja
pimeyden vallitsemasta maailmasta. Niiden kalustamiseen oli käytetty
keltaista ja ruusunpunaista kretonkia, ja niiden syvyydessä häämötti
silkkisiä lampunkupuja ja kukkaslaatikoita. Näissä avonaisissa pikku
näyteikkunoissaan Chicago sitten luki sanomalehtensä, ompeli, pelasi
bridgeä, vieläpä söi aamiaisensakin. Chicagolaiset eivät milloinkaan
vetäneet alas uutimiaan.

»Kamalaa!» raivosi Dirg. »Ne ovat jo sinänsä kerrassaan kaameat —
riippuvat talojen etusivuilla kuin kolme silmälasiparia, ja sitäpaitsi
ne vasta oikein lörpöttelevätkin perhe-elämän salaisuuksia! Siellä
suoritetaan kaikki muut kotiaskareet paitsi kylpyä. He ovat tyypillisiä
lasitalojen asukkaita!»

Keltanokkavuotenaan Dirk pauhasi useasti taiteesta. Mutta Selina
ei nauranut hänelle. »Ken tietää», hän tuumi. »Miksi hän ei voisi
harjoiteltuaan vuoden taikka pari täällä jossakin toimistossa matkustaa
Pariisiin vuodeksi opiskelemaan, jos se on tarpeen.»

Vaikkakin oli vuoden kiireisin aika, matkusti Selina Ithacaan ollakseen
läsnä Dirkin yliopiston päättäjäisjuhlallisuuksissa vuonna 1913. Dirk
oli silloin kahdenkymmenenkahden vuoden vanha ja — Selinan mielestä —
luokkansa kaunein poika. Hän olikin kieltämättä erinomaisen miellyttävä
ilmiö, pitkä, sieväkasvuinen, niin kuin isänsäkin, ja vaaleaverinen,
myöskin niin kuin isänsä, silmät vain olivat tummat. Ne olivat ruskeat
— eivät niin tummat kuin Selinan, mutta yhtä hivelevän ilmeikkäät. Ne
tavallaan korostivat hänen kasvojensa voimaa ja valoivat niihin tulta
ja terästä, hänen itsensä sitä huomaamatta. Naiset tuntiessaan tuon
heihin kiinnitetyn katseen tumman palon uskottelivat sen syttyneen
tunteista, joiden suhteen Dirk oli täysin viaton. Eiväthän he tienneet,
että tuo katse ja sen vaikutus riippuivat vain pigmenteerauksesta
ja silmän muodosta. Sitäpaitsi on harvapuheisen miehen katse aina
vaikuttavampaa kuin lörppäsuun.

Selina mustassa silkkipuvussaan, yksinkertaisessa, mustassa hatussaan
ja mukavissa kengissään näytti niin erikoiselta kaikkien noiden
hilpeiden, harsohattuisten ja nauhakoristeisten äitien joukossa. Hän
oli erikoinen, mutta samalla hieno olento — Dirkin ei tarvinnut hävetä
häntä. Selina katseli noita pulleavatsaisia, varakkaita, keski-ikäisiä
isiä ja ajatteli haikeasti, kuinka paljon komeampi Pervus olisi ollut
kuin kaikki nuo toiset, jos hän vain olisi elänyt niin kauan, että
olisi nähnyt tämänkin päivän. Sitten hän taas tuumi, ettei tätä päivää
luultavasti olisi milloinkaan koittanutkaan, jos Pervus olisi elänyt —
ja sitten hän soimasi itseään ajatellessaan tällaista.

Palattuaan Chicagoon Dirk joutui Hollis & Spraguen
arkkitehtitoimistoon. Hän oli onnellinen saadessaan työskennellä
tässä toimistossa, joka koetti parhaansa mukaan johtaa Chicagon
arkkitehtuuria oikeille urille. Michigan Boulevardin ääripiirteet
kohosivat jo vanhan, kamalan taivaanrannan yläpuolelle. Mutta Dirkin
työ ei ollut paljonkaan tavallisen piirtäjän työtä parempaa, ja hänen
viikoittaiset tulonsa ansaitsivat tuskin palkan nimeä. Mutta hän oli
yhä vieläkin kukkuroillaan mielipiteitä, ja hänen sorretut tunteensa
pääsivät purkautumaan pyhäisin Selinan luona farmilla. »Barokkia!»
puuskahti hän puhuessaan uudesta Beachside Hotelista pohjoisrannalla.
Hän väitti, että Lincoln Parkin uusi soittolava muistutti piikkisikaa,
ja sanoi, että kaupunginvaltuuston pitäisi määrätä Potter Palmerin talo
revittäväksi, koska se turmeli koko maiseman, ja kiehui kuvatessaan,
millainen alakaupungin Yleisen Kirjaston itäinen julkisivu oli.

»Älä viitsi», Selina lohdutteli onnellisena. »Kaikkihan pystytettiin
täällä niin nopeasti. Muista, että vielä eilen taikka toissapäivänä
Chicago oli vain intiaanilinnoitus, jossa oli telttoja nykyisten
tornien paikoilla ja multavalleja asfaltin paikoilla. Kauneus vaatii
aikaa. Ehkäpä me olemmekin odottaneet kaikki nämä vuodet juuri sinun
kaltaisiasi nuorukaisia. Ja ehkäpä minä jonakin päivänä ajan pitkin
Michigan Boulevardia jonkun hienon vieraan — esimerkiksi Roelf Poolin
rinnalla. Juuri niin. Sanokaamme juuri Roelf Poolin, tuon kuuluisan
kuvanveistäjän. Ja hän kysyy silloin: 'Kuka on piirustanut tuon
rakennuksen — tuon tuolla, joka on niin voimakas ja kuitenkin niin
keveä, niin iloinen ja siro ja kuitenkin niin vaatimaton?'ja minä
vastaan: 'Tuonko? Sehän on muuan poikani Dirk DeJongin varhaisimmista
yrityksistä.'»

Mutta Dirk kieritteli alakuloisena piippuaan ja pudisti päätään.
»Voi, sinä et tunne asioita, äiti. Tämä on kirotun hidasta peliä.
Yhtäkkiä olen minä kolmekymmenvuotias. Ja mikä minä olen? Jonkinlainen
juoksupoika — tai ehkäpä hieman suurempi herra — Hollisin toimistossa.»

Ylioppilasaikanaan oli Dirk seurustellut paljon Arnoldien, sekä Eugenen
että Paulan kanssa, mutta Selina luuli joskus huomaavansa hänen
välttävän näitä tapaamisia — noita kutsuja ja sunnuntaivierailuja.
Selinaa se miellytti, sillä hän arvasi rahakysymyksen pidättävän häntä
— ja hänestä Dirkin piti ajoissa todeta heidän välillään vallitseva
erotus. Eugenella oli oma auto — Arnoldin autotallin viiden auton
joukossa — ja Paulallakin oli omansa. Hän oli ollut ensimmäisiä
autotyttöjä Chicagossa, ja hän oli kiitänyt Chicagon bulevaardeja
pitkin autossaan jo lyhythameisena pikkutyttönä. Ohjauspyörän ääressä
hän oli huimapäisen uskalias ja uskomattoman vallaton. Hän vaikutti
voimakkaasti Dirkin tunteisiin, ja Selinakin tiesi sen. Parina
viimeisenä vuonna Dirk oli puhunut hyvin vähän Paulasta, mistä Selina
arvasi hänen olevan pahasti kiinni.

Joskus Paula ja Eugene ajoivat farmille suorittaen matkan heidän
uudesta pohjoisrannan talostaan DeJongin maatilalle hengästyttävän
harvoissa minuuteissa. Eugene esiintyi tavallisesti puettuna
autolakkiin, avaraan, lontoolaiseen takkiin, polvihousuihin ja
omituisiin, englantilaisiin urheilukenkiin, ja hänen vaatteensa
riippuivat hänen yllään huolettoman holtittomasti. Paula ei käyttänyt
urheilupukuja. Ne eivät sopineet hänen tyyppiinsä, sanoi hän itse. Hän
oli hoikka, tumma ja eloisa ja hän käytti mielellään ohuita ja pehmeitä
kankaita — kreppejä ja harsoja. Hänen jalkansa näyttivät hyvin pieniltä
läpinäkyvissä silkkisukissaan ja solkikengissään. Hänen silmänsä olivat
suloisen kaihoavat, hän jumaloi ylellisyyttä ja ilmaisi sen itse.

»Minun täytyy naida rahaa», hän selitti. »Nyt kun he eivät enää nimitä
ukki raukkaa pihviparooniksi, ja kun he ovat vieneet häneltä tiesi
kuinka monta miljoonaa, olemme me suoraan sanoen mierolla.»

»Sen olet näköinenkin!» pisti Dirk, mutta hänen keveän äänensä takana
piili katkeruutta.

»Se on totinen tosi. Ajattele kaikkea tuota pengontaa näiden
kymmenen vuoden aikana. Isä parka! Ukki oli tietenkin aika kova
veitikka aikoinaan, sen myönnän mielelläni. Luin kerran hänen
viimeisen oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat — vuodelta 1910 — ja tulin
siihen tulokseen, että Aug-ukon rinnalla Jesse Jameskin näytti
yhteiskunnan hyväntekijältä. Luulisi hänen iällään ihmisen käyvän
jo hieman varovaisemmaksi. Seitsenkymmenisen miehen pitäisi ruveta
vähän ajattelemaan ja pelkäämään tulevankin maailman tuomioita.
Mutta isoisä onkin oikearotuinen, vanha merirosvotyyppi. Hän on
taisteleva ja polttava ja rosvoava, kunnes hän vaipuu pohjaan laivansa
mukana. Ja tällä hetkellä näyttääkin tällä vanhalla ruholla olevan
aika tuima hyökkäys kestettävänään. Isä itsekin sanoo, että ellei
sota puhkea taikka tapahdu jotakin muuta sellaista, mikä on sangen
epätodennäköistä, niin säilyketeollisuus on saava pahan vuodon.»

»Mikä kaunopuheisuuden kukkanen!» mutisi Eugene. Kaikki neljä — Paula,
Dirk, Eugene ja Selina — istuivat avaralla, suojatulla parvekkeella,
jonka Selina oli rakennuttanut talon lounaiskulmaan. Paula lepäsi
tietenkin kiikkusohvalla. Silloin tällöin hän työnsi kapean, laiskan
jalkansa lattiaan parantaen sohvan hidasta vauhtia.

»Eikö ollutkin? Ja päättääkseni sen yhtä komeasti sanon, että Aug-kulta
on toiminut laivan mahtavana kapteenina koko purjehduskauden. Isä ei
ole koskaan ollut muuta kuin kiltti toinen perämies, ja sinä Eugene
tuskin kelpaat, suo nyt anteeksi, laivapojaksikaan.» Eugene oli
siirtynyt liikkeen palvelukseen vuosi sitten.

»Mitä voidaan vaatiakaan», puolustelihen Eugene, »mieheltä, joka vihaa
suolattua silavaa? Ja muitakin sikaruokia?» Hän oli aina inhonnut
isoisänsä karjalaitumia ja kaikkea niihin kuuluvaa.

Selina nousi astuen parvekkeen toiseen päähän. Hän katseli ulos
pelloille varjostaen silmiään kädellään. »Tuolla Adam tuo pihaan
viimeistä kuormallista. Nyt hän lähtee kaupunkiin. Cornelius lähti jo
tunti sitten.» DeJongin farmi lähetti nykyään kaupunkiin kaksi suurta
kuormallista vihanneksia päivässä. Selina hautoi parhaillaan suuren
kuorma-auton ostoa, joka vapauttaisi hänet kompuroivista hevosista ja
säästäisi tunnittain matkaan käytettyä aikaa. Selina siirtyi pihalle
tarkastamaan Adam Brasin vankkureiden kuormitusta. Portaiden alapäässä
hän kääntyi. »Ettekö te molemmat voisi jäädä illalliselle? Te saisitte
rauhassa riidellä koko aterian ajan ja ajaa kotiin illan viileydessä.»

»Kiitos, minä jään», sanoi Paula heti. »Jos minulle vain annetaan
kaikkia vihanneslajeja sekä keitettyinä että raakoina. Keitettyjen
pitää uida kermassa ja ruskeutetussa voissa. Ja minun pitää saada itse
mennä poimimaan niitä, niin kuin Maud Muller taikka Marie Antoinette
taikka joku muu noista teeskennellyistä maalaishaaveilijoista tekee.»

Ranskalaiskorkoisissa kengissään ja harsomaisissa silkkisukissaan hän
sitten tepasteli pellon muhevissa, mustissa vaoissa perässään koria
kantava Dirk.

»Parsaa», Paula tilasi ensiksi. Sitten: »Mutta missä sitä on? Eihän
tämä voi olla parsaa?»

»Maan alla, hölmö», huusi Dirk ja kumartuen otti esille koristaan
omituisen, käyrän veitsen eli lapion, jota käytettiin parsaa
kerättäessä. »Leikkaa versot kolmen taikka neljän tuuman syvältä maan
alta.»

»Oi, anna minun koettaa!» Paula polvistui silkkipuvussaan multaan,
turmeli hienot kenkänsä, luopui yrityksestään ja istui katselemaan,
kuinka Dirk käytteli taitavasti veistänsä. »Kuule, minä tahdon poimia
retiisejä ja maissia ja tomaatteja ja salaattia ja herneitä ja
artisokkaa ja — —»

»Artisokkaa kasvaa Kaliforniassa eikä Illinoisissa.» Dirk oli
tavallista harvapuheisempi ja ilmeisesti nyrpeissään.

Paula huomasi sen. »Miksi tuollainen Othellon irvistys?» »Ethän sinä
tarkoittanut — kun puhuit tuosta rikkaasta naimisestasi — — Ethän sinä
ollut tosissasi?»

»Tietenkin olin. Millaisen miehen minä sitten muka voisin naida?» Dirk
katsoi häneen vaieten. Tyttö hymyili. »Niin, minähän tietysti sopisin
kerrassaan loistavasti farmarin emännäksi.»

»Minä en ole mikään farmari.»

»Arkkitehti sitten. Työsi Hollis & Spraguen piirtäjänä tuottaa sinulle
luultavasti kaksikymmentäviisi dollaria viikossa.»

»Kolmekymmentäviisi», sanoi Dirk kovasti. »Se ei kuulu asiaan!»

»Ei kuulukaan, kultaseni.» Paula pisti esille toisen jalkansa. »Nämä
kengät maksavat kolmekymmentä.»

»Enhän minä jää kolmeenkymmeneenviiteen loppuelämäkseni. Riittäähän
toki sinun järkesi käsittämään sen. Eugenelle ei maksettaisi senkään
vertaa, ellei hän olisi isänsä poika.»

»Äidinisänsä tyttärenpoika», Paula korjasi. »Ja ehkäpä hänelle
maksettaisiinkin. Gene on syntynyt mekaanikoksi, jos he vain sallisivat
hänen ryhtyä siihen hommaan. Hän on aivan hullaantunut koneisiin ja
muuhun sellaiseen moskaan. Mutta kaikkea vielä — miljonäärin poika
tutustuu isänsä liikkeeseen alottaen tikapuun alimmalta portaalta.
Ja Gene puettuna overalleihin ja työmiehen myssyyn kaikissa
sunnuntailehdissä. Hän ajaa Michigan Streetin toimistoon kello kymmenen
ja lähtee sieltä kello neljä eikä erota härkää lehmästä nähdessään ne.»

»Viis minä välitän Genestä. Minä puhun nyt sinusta. Laskithan sinä
leikkiä, laskithan?»

»Enkä laskenut. En siedä köyhyyttä, enkä edes kohtuullistakaan
varallisuutta. Olen tottunut rahaan — paljoon rahaan. Olen
kahdenkymmenenneljän vuoden vanha ja pidän silmäni auki.»

Dirk potkaisi viatonta punajuuren vartta kengällään. »Sinä pidät
enemmän minusta kuin kenestäkään muusta miehestä.»

»Niin pidänkin. Aina minua kohtalo vainoaa.»

»Niinpä siis!»

»Niinpä siis me viemme nämä vihannekset taloon ja määräämme, että ne
keitettäisiin kermassa.»

Paula oli tarttuvinaan raskaaseen koriin, mutta Dirk tempasi sen niin
kiivaasti hänen kädestään, että tyttö kiljahti ja loi moittivan katseen
punaiseksi hiertyneeseen käteensä. Dirk iski hänen olkapäihinsä —
pudisti häntä. »Kuule nyt, Paula. Väitätkö sinä todellakin meneväsi
naimisiin jonkun miehen kanssa vain siksi, että hänellä sattumalta
olisi paljon rahaa?»

»Ehkäpä en vain siksi, että hänellä olisi paljon rahaa. Mutta se on
ehdottomasti oleva muiden ohella tärkeä tekijä. Sitäpaitsi hän on
ainakin aika paljon parempi kuin sellainen mies, joka viskelee minua
pelloilla kuin perunasäkkiä.»

»Suo anteeksi. Mutta — kuulehan, Paula — tiedäthän, että minä — piru
vieköön! — Ja tässä minä nyt kyykötän arkkitehtuuritoimistossa, ja
monta vuotta saattaa kulua, ennen kuin minä — —»

»Niin, mutta monta vuotta saattaa myöskin kulua, ennen kuin minäkään
kohtaan miljoonani. Miksi siis murjottaisimme? Ja vaikka kohtaisinkin
ne, niin me, sinä ja minä, voimme kuitenkin pysyä yhtä hyvinä ystävinä.»

»Älä lörpöttele. Älä koetakaan syöttää minulle noita
viattomuus-temppujasi. Muista, että minä olen tuntenut sinut
kymmenvuotiaasta saakka.»

»Ja tiedät tarkalleen, kuinka musta minun sydämeni on, eikö niin? Sinä
tahtoisit saada jonkun reilun, soman tyttölapsen, joka osaisi erottaa
parsan herneestä silmämäärällä ja joka tarjoutuisi juoksemaan kilpaa
kanssasi täältä keittiöön.»

»Jumala varjelkoon!»

Kuuden kuukauden kuluttua Paula Arnold oli naimisissa Theodore A.
Stormin kanssa. Tämä viisikymmenvuotias mies oli hänen isänsä ystävä
ja niin monien yhtiöiden pää, niin monien pankkien osakas ja niin
monien liikkeiden johtaja, että Aug. Hempelkin vietti todellista
erakkoelämää hänen rinnallaan. Paula ei nimittänyt koskaan häntä
Teddyksi. Kukaan ei nimittänyt häntä Teddyksi. Theodore Storm oli suuri
mies — ei oikeastaan lihava, vaan pullea. Hänen pituutensa pelasti
hänen muhkean ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa olivat suuret, valkoiset ja
vakavat, hänen kaunis, runsas, tumma tukkansa harmeni ohimoilta, ja
hän pukeutui erinomaisen hyvästi, ellei mainita hänen taipumustaan
miltei naisellisiin kaulaliinoihin. Hän rakensi Paulalle kaupunkitalon
Lake Shore rantatielle, siihen kaupunginosaan, jota nimitettiin
Kultarannaksi. Rakennus muistutti pienehköä kirjastotaloa. Hänellä
oli sitäpaitsi vielä maatalokin Lake Forestin toisella puolella.
Se oli järven pohjoisella rannalla, ja sen huolellisesti hoidetut
puistometsät viettivät acremäärin järveen päin. Siellä oli ajoteitä,
luolia, puroja, siltoja, kasvihuoneita, talleja, kilparata, puutarhoja,
meijereitä, suihkulähteitä, varjoisia polkuja, ja tilanhoitajan maja
(joka oli kaksi kertaa suurempi kuin Selinan päärakennus). Kolmen
vuoden kuluessa Paula sai kaksi lasta, pojan ja tytön. »Kas niin,
nyt sekin on tehty», hän sanoi. Hänen avioliittonsa oli hirveä
erehdys, ja hän tiesi sen itsekin. Sota, joka syttyi 1914 miltei heti
hänen häittensä jälkeen, kohotti nimittäin Hempel-Arnoldin osakkeet
huimaavan korkealle. Miljoonia nauloja amerikkalaista lihaa ja silavaa
laivattiin Eurooppaan. Kahden vuoden aikana kasvoi Hempelien omaisuus
suuremmaksi kuin milloinkaan ennen. Paula oli korviaan myöten vaipunut
Vertavuotavan Belgian avustamistyöhön — koko Kultaranta oli siihen
innostunut. »Kaunis rouva Theodore A. Storm ottamassa vastaan lahjoja
Vertavuotavan Belgian hyväksi perustamassaan toimistossa», nähtiin
kuvalehdissä.

Dirk ei ollut nähnyt häntä kuukausimääriin. Muutamana perjantaipäivänä
Paula odottamatta soitti hänelle Hollis & Spraguesin toimistoon.

»Tule meille viettämään lauantaita ja sunnuntaita, tulethan? Ajamme
maalle tänään iltapäivällä. Voin pahoin ajatellessanikin Vertavuotavaa
Belgiaa. Lähetän lapset maalle jo aamulla. En voi itse päästä niin
varhain. Haen sinut autollani tänään kello neljä ja vien sinut itse
perille.»

»Aioin viettää tämän pyhän äidin luona. Hän odottaa minua.»

»Ota hänet mukaan.»

»Ei hän tule. Tiedäthän, ettei hän pidä tuollaisesta samettikenkäisestä
komeudesta.»

»Voi, mehän elämme siellä maalla niin hirveän yksinkertaisesti. Oikein
maalaisesti. Tule nyt, Dirk! Haluan keskustella kanssasi eräistä
seikoista — suunnitelmista... Kuinka työ sujuu?»

»Kohtuullisesti. Tiedäthän, ettei nykyään rakenneta paljonkaan.»

»Tuletko?»

»En tiedä, voinko — —»

»Haen sinut kello neljä. Pysähdyn kadulle. Älä anna minun odottaa,
ethän? Pollarit mukisevat, jos auto seisoo Loopilla kello neljän
jälkeen.»




XV.


»Laputa tiehesi vain!» sanoi Selina, kun Dirk kutsui hänet farmin
puhelimeen. »Se virkistää sinua. Sinä oletkin ollut kuin hapan omena
pitkät ajat. Tarvitsetko paitoja? Ja sinä jätit tänne tennishousut
viime syksynä — puhtaat. Etkö sinä...»

Kaupungissa Dirkillä oli suuri huone komeroineen kauniissa,
vanhanaikaisessa, kolmikerroksisessa talossa Deming Placen varrella.
Hän käytti etuhuonetta työhuoneenaan ja komeroa makuuhuoneenaan. Hän
ja Selina olivat sen yhdessä kalustaneet hyljäten kaikki huoneen
alkuperäiset vehkeet, lukuunottamatta vuodetta, pöytää ja muhkeata,
mukavaa, haalistunutta, vanhaa nojatuolia, jonka brokaadipäällys
viittaili menneeseen loistoon. Kun Dirk sitten oli asettanut kirjansa
avonaisille hyllyille toiselle seinälle, himmeäkupuisia lamppuja
pöydälle ja kirjoituspöydälle, niin huone näytti sekä asuttavalta että
asutulta. Tänä aikana heidän kalustaessaan Dirkin huonetta Selina
tottui tulemaan kaupunkiin silloin tällöin päiväksi taikka pariksi
penkoakseen huutokauppakamareita taikka vanhojen tavarain kauppoja. Hän
oli tosi taituri tällä alalla ja vihasi uusien, tavallisella tavalla
hankittujen huonekalujen vernissaa ja kiiltoa.

»Kauneinkin esine kehittyy todella omaksi itsekseen vasta sen jälkeen
kuin se on joutunut oikeaan elämään, kun sitä on heitelty ja hangattu
ja pahoinpidelty, kun palvelijat ovat sitä raaputelleet ja se on
kiillotettu uudelleen, ja siinä on istuttu taikka maattu, taikka
siitä on syöty, ja sitä on pölyytetty», Selina sanoi. »Ne ovat aivan
ihmisolentojen kaltaisia. Minä käytän mieluummin ajan ja käytön
pehmittämää vanhaa vaahterapöytääni, jonka Pervuksen isä omin käsin
veisti seitsemisenkymmentä vuotta sitten, kuin kaikkia Wabash Avenuen
mahonkilevyjä.»

Hän nautti suuresti näistä harvinaisista kaupunkimatkoistaan — teki
niistä pyhäpäivän. Dirk vei tavallisesti hänet teatteriin, ja siellä
hän istui aivan hurmaantuneena. Hän suhtautui tähän huvittelulajiin
yhtä tuoreesti ja kiihkeästi kuin Dalyn kiertävän teatteriseurueen
päivinä, jolloin hän pikkutyttönä oli istunut permannolla isänsä,
Simeon Peaken rinnalla. Oli omituista, ettei hän, vaikkakin hänen
elämänsä oli ollut peräti vailla romantiikkaa ja seikkailua; kuitenkaan
pitänyt elävistäkuvista. »Ääretön ero», hän selitti, »on elävienkuvien
ja teatterin suoman jännityksen välillä. On kuin onkin! Kuka viitsisi
leikkiä paperinukeilla, jos voisi leikkiä oikealla pikku vauvalla.»

Hän intoutui hirveästi penkomaan tämän suuren, hajanaisen kaupungin
outoja nurkkia ja näytti keksivän uusia ihmeitä joka käynnin
aikana. Lyhyen ajan kuluttua hän tunsi Chicagon paremmin kuin Dirk
— puhumattakaan vanhasta Aug. Hempelistä, joka oli elänyt tässä
paikassa yli puolen vuosisataa, mutta joka ei koskaan poikennut kauaksi
heiluriuraltaan, joka vei kotoa karja-aitauksiin ja karja-aitauksista
kotiin.

Ne seikat Chicagossa, jotka kiihottivat Selinan mielikuvitusta, eivät
näyttäneet ensinkään kiinnostavan Dirkiä. Joskus hän vuokrasi vapaan
huoneen Dirkin täysihoitolasta päiväksi taikka pariksi. »Tiedätkö!» hän
läähätti pojalleen tämän palatessa iltaisin toimestaan. »Olen käynyt
kaukana luoteispuolella. Siellä on aivan toinen maailma. Siellä on
Puola. Siellä on tuomiokirkkoja ja miehiä, jotka istuvat ravintoloissa
kaiket päivät ja lukevat sanomalehtiä ja juovat kahvia ja pelaavat
dominoa taikka muuta sellaista. Ja tiedätkö, mitä sitäpaitsi keksin?
Chicagossa on lähes suurin puolalainen asujamisto kaikista maailman
kaupungeista. Kaikista!»

»Niinkö?» Dirk vastasi hajamielisesti.

Mutta tänä päivänä hänen äänensä ei ollut suinkaan hajamielinen hänen
puhuessaan puhelimessa äidilleen. »Ethän vain pahastu? Tulen maalle
ensi lauantaina. Taikka kenties voin ajaa sinne keskelläkin viikkoa ja
jäädä yöksi... Kuinka muuten voit?»

»Mainiosti. Muista sitten tarkasti katsella Paulan uutta taloa,
niin että sitten voit kertoa minulle siitä. Julie sanoo, että se
on jonkinlainen romaanitalo. Hän kertoi, että Aug-ukko on vain
kerran nähnyt sen eikä enää mene sinne toiste edes katsomaan
lapsenlapsiansakaan.»

Päivä oli ihmeellisen lauhkea maaliskuun päivä. Kevät, joka
tavallisesti oli niin kaino ja arka täällä Chicagossa, oli nyt
syöksynyt päistikkaa heidän ylitseen. Kun Dirkin toimistotalon mahtava
pyöröovi oli työnnäissyt hänet kadulle, näki hän Paulan istuvan
pitkässä pika-autossaan kadun syrjällä. Hän oli pukeutunut mustiin.
Koko naisellinen hienosto sekä keskiluokka Chicagossa käytti mustaa.
Koko naisellinen hienosto ja keskiluokka Amerikassa käytti mustaa.
Kaksi sotavuotta oli riistänyt Pariisilta miehet, veljet ja pojat. Koko
Pariisi kulki mustissa. Koskematon Amerikka lainasi iloisesti elegantit
suruvaatteet, joten koko Michigan Boulevard ja Fifth Avenue asteli
krepin ja harsokankaan, mustien hattujen, mustien käsineiden ja mustien
kenkien pimentämänä. Ei mikään muu kuin musta »kelvannut» tänä vuonna.

Musta ei sopinut Paulalle. Hän oli hieman liian kalpea, vaikkakin
hän koetti heikentää noiden synkkien verhojen vaikutusta ihmeellisen
kauniin, virheettömästi yhdistetyn helminauhan ja uuden, pehmeän
puuterilajin avulla. Paula katsahti Dirkiin hymyillen ja taputti
viereistä nahkaistuinta toisella kädellään, joka turkissisusteisessa
hansikkaassaan näytti kummallisen paksusormiselta.

»Autossa on kylmä. Napita takkisi ylös asti. Minne me ajamme laukkuasi
hakemaan? Asutko vielä Deming Placen varrella?»

Dirk asui yhä vieläkin Deming Placen varrella. Hän kiipesi Paulan
viereen istumaan, paikalle, minne hänenkin kaltaisensa, nuori ja
notkea mies vain vaivoin pääsi tunkeutumaan. Theodore Storm ei koskaan
yrittänytkään taittaa itseään sellaiseen kynäveitsiasentoon, jollaista
hänen vaimonsa autossa ajaminen olisi vaatinut. Auto oli rakennettu
nopeutta eikä mukavuutta silmälläpitäen. Matkustaja lepäsi miltei
pitkällään, sääret suorina. Paulan jalat, jotka niin taitavasti
painelivat jarrua ja polkimia, olivat verhotut läpikuultaviin, mustiin
silkkisukkiin ja pieniin, kiiltäviin solkikenkiin.

»Sinä et ole puettu kylliksi lämpimästi», olisi hänen miehensä sanonut.
»On mieletöntä käyttää tuollaisia puolikenkiä automatkalla.» Ja hän
olisi ollut oikeassa.

Dirk ei sanonut mitään.

Paula hoiteli ohjauspyöräänsä satumaisen taitavasti. Auto pujahteli
sinne tänne liikenteen hyörinässä kuin juokseva neste, kuin
emaljivirta, kuin äänetön viri joessa. »En voi päästää sitä menemään
vielä», sanoi Paula. »Odotahan, kunnes olemme Lincoln Parkin toisella
puolella. Luuletko, että he aikovat säilyttää tuon hirvittävän Rush
Streetin sillan iankaikkisesta iankaikkiseen!» Kun he tulivat Dirkin
asunnon kohdalle, sanoi Paula: »Minä tulen mukaan ylös. Ei kai sinulla
ole teetä siellä?»

»Vielä mitä! Luuletko sinä, että minä olen joku englantilainen
romaanisankari?»

»Pyh, älä viitsi leikkiä maalaisserkkua ja chicagolaista, Dirk. » He
kiipesivät kolmen kerroksen portaat, ja Paula katseli ympärilleen
tutkivasti. Hänen katseensa ei ollut hylkäävä. »Tämähän ei ole
hullumpaa. Kuka sen on järjestänyt? Äitisikö? Hyvin sievää. Mutta
sinulla pitäisi tietenkin olla oma pieni huoneustosi ja japanilainen
palvelija. Hän esimerkiksi tekisi tuonkin sinun puolestasi.»

»Niin tekisi», äkäisesti. Dirk sulloi matkalaukkuaan. Hän ei heittänyt
siihen vaatteitaan, vaan taittoi ne sirosti ja käytännöllisesti, niin
kuin viisaan äidin poika aina tekeekin. »Palkkani riittäisi hädin
tuskin hänen valkoisiin työpukuihinsa.»

Paula asteli edestakaisin huoneessa poimien esille kirjoja, pannen ne
takaisin, sormiellen tuhkakuppia, katsellen ulos ikkunasta, tutkien
muuatta valokuvaa ja polttaen savukkeen hänen pöydällään olevasta
laatikosta. Hänen liikkeensä olivat levottomat, hermostuneen vilkkaat,
kissamaiset. »Pian minä lähetän sinulle joitakin pikkutavaroita, jotka
sopivat tänne, Dirk.»

»Älä, Jumalan tähden!»

»Miksei?»

»Maailmassa on vain kahta lajia naisia. Sen opin jo yliopistossa.
Sellaisia, jotka lähettävät miehille somisteita heidän huoneisiinsa, ja
sellaisia, jotka eivät lähetä.»

»Sinä olet raaka.»

»Sinähän kysyit. Kas niin! Nyt olen valmis.» Hän napsautti laukkunsa
kiinni. »Pyydän anteeksi, etten voi tarjota sinulle mitään. Minulla ei
ole edes viiniä ja — miten kirjoissa sanotaankaan? — niin, biskviittiä.»

Taas he liukuivat Paulan roadsterissa liukkaasti Sheridan Roadia
pitkin, kiersivät jyrkästi Evanstonin hautausmaan kulman, kulkivat
Wilmetten ja Winnetkan somien keskiluokan esikaupunkien ohitse. Paula
suoritti uhkarohkeasti Hubbard Woodin mäkien hermoja tärisyttävät
käännökset ja pysytti sitten kovan ja tasaisen vauhdin koko loppumatkan.

»Me nimitämme taloamme Stormwoodiksi», kertoi Paula. »Eikä kukaan
ulkopuolinen aavistakaan, kuinka sopiva tuo nimi on. Älä rypistä
otsaasi. En minä aio syöttää sinulle aviollisia sekasoppiani. Äläkä
myöskään sano, että minä muka halusin juuri sitä... Kuinka työsi
menestyy?»

»Kurjasti.»

»Etkö pidä siitä — työstäsi?»

»Oikeastaan pidän, mutta — niin, tiedäthän sinä, että me kaikki
päästessämme yliopistosta luulemme olevamme tulevia Stanford Whiteja
taikka Cass Gilberteja, pystyttävämme Woolworthin pilvenpiirtäjiä ja
saavuttavamme kuuluisan nimen yhdessä yössä. Minä olen kuluttanut koko
eilispäivän ja tämänkin suunnittelemalla mukavuuslaitoksia sen uuden
kuusikerroksisen toimistotalon kaikkiin kerroksiin, joka sijaitsee
Milwaukee Avenuen ja Ashlandin kulmauksessa, ja joka on neliskulmainen
kuin mikäkin siirtomaatavaralaatikko.

»Entä kymmenen vuoden päästä?»

»Kymmenen vuoden päästä minulle kenties uskotaan tuollaisen
siirtomaatavaralaatikon piirustaminen yksinäni.»

»Miksi et jätä koko höskää?»

Dirk ällistyi. »Jätä! Mitä sinä tarkoitat?»

»Heitä hiiteen. Tee jotakin, joka nopeasti hyödyttää sinua. Tämä aika
ei sovi odotukseen. Kenties sinä todellakin kahdenkymmenen vuoden
kuluttua piirustat suurenmoisen goottilaistyylisen toimistotalon
koristamaan tätä uutta ja loistavaa Michigan Avenuea, jota nykyään
aina sätitään. Mutta silloin sinä olet keski-ikäinen mies, joka asuu
keskiluokan talossa jossakin keskiluokan esikaupungissa keskiluokkaan
kuuluvan vaimonsa rinnalla.»

»Kenties» — Dirk oli hieman loukkaantunut. »Ja kenties minä silloin
olen Chicagon sir Christopher Wren.»

»Kuka hän on?»

»Taivas! Kuinka usein olet sinä käynyt Lontoossa?»

»Kolmasti.»

»No, luo sitten ensi kerralla pieni silmäys muutamaan sangen somaan
pikku rakennukseen, jota nimitetään St. Paulin tuomiokirkoksi. Minä en
ole koskaan sitä nähnyt, mutta siitä puhutaan paljon.»

He kääntyivät Stormwoodin portista sisälle. Vaikkakin puut ja pensaat
olivat vielä paljaat, näkyi maassa jo hieno viheriä vivahdus.
Hämärtyvässä valossa vilahti silmään pensaikon lävitse alhaalla
siintävän järven välke. Se oli ihmeellisesti safiirinsininen
laskevan auringon valaisemana. Tie kaarsi viimeisen kerran, pujahti
puukujanteeseen ja johti mahtavan, pylväillä somistetun, loisto-ovisen
talon eteen. Ovi avautui, kun he pysähtyivät. Valkopäähineinen ja
-esiliinainen tyttö seisoi ovensuussa. Auton viereen ilmestyi mies
jostakin näkymättömästä paikasta, tervehti kohteliaasti Paulaa ja ajoi
auton pois. Hallissa palava, avoin valkea tervehti heitä. »Palvelija
kantaa ylös laukkusi», sanoi Paula. »Kuinka pienokaiset voivat, Anna?
Onko herra Storm tullut?»

»Hän soitti, rouva Storm. Hän ilmoitti, ettei hän voisi saapua, ennen
kuin myöhemmin — vasta kymmenen jälkeen. Teidän ei tarvitse missään
tapauksessa odottaa päivälliselle.»

Paula oli äkkiä muuttunut voimakkaan roadsterinsa notkeasta, taitavasta
ja pelottomasta ohjaajasta talon tärkeäksi emännäksi, joka tarkasti
huomaamatta kaiken ja jakoi määräyksensä kulmia hieman kohottaen taikka
päätä nyökäten. Halusiko Dirk heti vetäytyä huoneeseensa? Ehkäpä
hän halusi katsella pienokaisia, ennen kuin ne paneutuivat levolle,
vaikkakin lastenhoitaja ajaisi hänet luultavasti suinpäin tiehensä.
Hän oli tuollainen järeä brittiläinen naikkonen, tunsihan Dirk
sellaiset. Päivällinen tarjotaan puoli kahdeksan. Hänen ei tarvinnut
pukeutua. Miten vain häntä halutti. Täällä ei välitetty muodoista.
Oikeata maalaiselämää. (Dirk oli laskenut kolmetoista palvelijaa
ennen seuraavaa keskipäivää, eikä hän kuitenkaan ollut lähestynytkään
keittiötä, pesutupaa taikka maitohuonetta.)

Hänen huoneensa kauhistutti häntä, kun hän astui siihen. Se oli suuri,
suorakulmainen laitos, jonka kapeat, lyijykehyksiset ikkunat olivat
syvällä seinissä kummallakin puolella. Toisesta saattoi hän nähdä
vilahduksen järvestä, mutta ainoastaan vilahduksen. Perheen omat
makuuhuoneet olivat nähtävästi järven puolella. DeJongin laki määräsi,
että vieraan piti aina saada parasta, mutta nämä rahakkaat perheet
ottivat ilmeisesti itselleen parhaimman ja kohtelivat vierastaan
hyvästi, vaikkakin liehakoimatta. Dirk oppi taas jotakin uutta. Hänestä
se oli ihmeellistä, mutta samalla järkevää. Hänen matkalaukkunsa
oli purettu ja sen sisällys oli pantu kaappiin, ennen kuin hän ehti
huoneeseensa. »Tämä on kerrottava Selinalle», hän mietti virnuen.
Hän tarkasteli huonettaan arvostellen. Hän arvioi sen tyylin hieman
epäröiden ranskalaiseksi. Oli kuin hän olisi päistikkaa pudonnut jonkin
Recamierin huoneeseen eikä pääsisi siitä ulos. Siinä oli ruusunpunaista
brokaadia, kultaverkkoa ja kermanväristä pitsiä ja ruusunnuppuja.
»Nolo huone miehen asuttavaksi», hän ajatteli potkaisten tuolia — sitä
nimitettiin kaiketi fauteuiliksi, ja hän oli salaa iloinen kyetessään
ääntämään sen virheettömästi. Siellä oli pitkiä peilejä, silkkiverhoja
ja kermanvärisiä seiniä. Pitsiverhot ympäröivät vuodetta, jonka
höyhenkevyt peite oli ruusunväristä silkkiä. Hän tarkasti myöskin
kylpyhuoneensa. Se oli todellakin huone, paljon suurempi kuin hänen
vuodekomeronsa Deming Placen varrella — yhtä suuri kuin hänen oma
makuuhuoneensa kotona farmilla. Koko kylpyhuone oli ihmeellisesti
viritetty sinivalkoiseen väriasteikkoon. Amme oli suunnattoman suuri
ja tukeva, ikään kuin koko talo olisi ollut rakennettu sen ympärille.
Siellä oli pyyhinliinoja, sinivalkoisia pyyhinliinoja loppumattomiin,
kaikensuuruisia pyyhinliinoja pienistä, kirjailluista pyyhkeistä
suunnattomiin, paksuihin kylpyhursteihin saakka, joihin saattoi
kääriytyä kuin mattoon.

Dirkin mielen valtasi kunnioitus.

Hän päätti kylpeä ja sittenkin pukeutua smokkiin ja oli tyytyväinen
vaivannäköönsä tavatessaan Paulan istumassa mustassa shifongipuvussa
takkavalkean ääressä siinä suuressa kattotuolin koristamassa
huoneessa, jota hän nimitti kirjastoksi. Dirkin mielestä hän näytti
hyvin kauniilta tuossa harsoisessa puvussaan helmineen. Hänen
sydämenmuotoiset kasvonsa suurine, kulmista hieman kohoavine silmineen,
hänen pitkä, hento kaulansa ja hänen korkealle kiinnitetty tukkansa,
joka paljasti hänen pienet korvansa, olivat hyvin viehättävät, mutta
Dirk päätteli, ettei hän sanoisi sitä Paulalle.

»Sinä olet hirveän vaarallisen näköinen», sanoi Paula.

»Minä olenkin vaarallinen», vastoi Dirk,» mutta se riippuu vain
nälästä, joka leimaa minun muuten niin lempeät hollantilaispiirteeni
näin petomaisiksi. Mutta miksi sinä nimität tätä kirjastoksi?»
Tyhjät hyllyt ammottivat kaikilla seinillä. Huone oli varustettu
satoja niteitä varten, ja siellä virui nyt korkeintaan viisi- taikka
kuusikymmentä kirjaa toistensa varassa taikka pitkällään hyllyillä.

Paula nauroi. »Ne näyttävät tosiaankin sangen harvoilta. Tiedäthän,
että Theodore osti tämän talon sellaisenaan. Onhan meillä tietenkin
tarpeeksi kirjoja kaupungissa. Enkä minä viitsikään lukea täällä.
Theodore! — enpä luule, että hän on koskaan elämässään lukenut mitään
muuta kuin salapoliisijuttuja ja sanomalehtiä.»

Dirk oli itsekseen ajatellut, että Paula arvattavasti oli tiennyt
miehensä saapuvan vasta kello kymmenen ja tahallisesti järjestänyt
tämän tête-à-tête-aterian. Hän ei siis myöntänyt olevansa hieman
harmissaan Paulan sanoessa: »Olen kutsunut Emeryt tänne päivällisille,
niin voimme pelata vähän bridgeä jälkeenpäin. Tunnethan sinä Phil
Emeryn — kolmannen. Hän käyttää sitä käyntikorteissaankin kuin joku
kuninkaallinen henkilö.»

Emeryt toimivat kangasalalla, olivat toimineet kangasalalla
kuusikymmentä vuotta, kuuluivat Chicagon ylimystöön, olivat
arvossapidettyjä myöskin Englannissa ja ajoivat koirineen
metsästämään punaisissa takeissaan Chicagon jäykkien ja ihmettelevien
esikaupunkipreeriain halki. He omistivat suuren maatilan järven
rannalla lähellä Stormwoodia. He saapuivat hieman myöhään. Dirk oli
nähnyt kuvia vanhasta Phillip Emerystä (»Phillip Ensimmäisestä», hän
ajatteli virnuen sisällisesti) ja päätti katsellessaan tätä sangen
veretöntä kolmatta painosta, että varsi rupesi ohenemaan. Rouva Emery
oli vaalea, kuvapatsaan kaltainen ja viehätyksetön. Paula hehkui hänen
rinnallaan kuin tumma jalokivi. Päivällinen oli erinomainen, mutta
hämmästyttävän yksinkertainen, tuskin runsaampi kuin se, jonka Selina
olisi hänelle tarjonnut, arveli Dirk, jos hän olisi mennyt kotiin
täksi pyhäksi. Keskustelu oli katkonaista ja sangen mitätöntä. Ja tuo
veijari omisti miljoonia! Miljoonia! Tuon pojan ei tarvinnut näperrellä
jossakin arkkitehtitoimistossa. Rouva Emeryä kiinnosti Chicagon
katunimien oikea ääntäminen.

»Se on aivan hirveää», hän sanoi. »Oikeastaan pitäisi perustaa
liitto, joka ajaisi oikean ääntämisen asiaa. Olisi opetettava
kaikille ihmisille ja lapsille kouluissa. Goethe Streetiä nimitetään
'Gertyksi' ja Des Plainesissä äännetään kaikki s:t. Illinoisiakin
sanotaan Illinoiseksi'.» Hän oli oikein tosissaan. Hänen rintansa
kohoili, ja hän söi nopeasti salaattiaan. Dirk ajatteli, ettei lihavien
vaaleaverikköjen koskaan pitäisi kiihtyä. Heidän kasvonsa punastuvat
niin rumasti.

Bridgeä pelattaessa päivällisen jälkeen Phillip Kolmas kuitenkin
osoitti olevansa sikäli isänsä poika, että hän voitti Dirkiltä
enemmän rahaa kuin tämän oikeastaan kannatti menettää, mutta siihen
oli rouva Philkin osaltaan syypää pelatessaan Dirkin vastapuolena.
Paula pelasi Emeryn kanssa rohkeata ja viekasta peliä. Theodore Storm
saapui kello kymmenen ja jäi katsomaan heitä. Vieraiden lähdettyä he
istuivat kolmisin valkean ääressä. »Jotakin juotavaa?» Storm kysyi
Dirkiltä. Dirk epäsi, mutta Storm sekoitti aika wiskyn itselleen ja
vielä toisenkin. Wisky ei nostanut mitään väriä hänen valkoisille,
ilmeettömille kasvoilleen. Hän puhui tuskin sanaakaan. Dirk, joka
tavallisesti oli vaitelias, tuntui hänen rinnallaan miltei puheliaalta.
Mutta Dirkin puhumattomuus ei ollut raskasta ja elotonta niin kuin
tämän miehen, joka oli sekä lamauttava että hermostuttava. Hänen
mahansa, suuret, valkoiset kätensä ja hänen leveät, värittömät kasvonsa
olivat kuin valkaistu, veretön lihakasa. »En käsitä, kuinka hän sietää
tuota miestä», Dirk ajatteli. Mies ja vaimo näyttivät suhtautuvan
toisiinsa kohteliaan suopeasti. Storm pyysi anteeksi ja vetäytyi pois
mutisten jotakin väsymyksestä ja tapaamisesta huomenna.

Kun hän oli mennyt, sanoi Paula: »Hän pitää sinusta.»

»Mainiota», sanoi Dirk, »jos se on totta.»

»Se onkin mainiota. Hän voi auttaa sinua paljon.» »Kuinka auttaa? Minä
en ymmärrä — —»

»Mutta minäpä ymmärrän. Minä tahdon, että sinä menestyisit. Minä
tahdon. Sinä voitkin menestyä. Se on kirjoitettu koko olemukseesi,
ryhtiisi, puheeseesi ja puhumattomuuteesi. Siihen katseeseen, jonka
sinä luot ihmisiin. Sinun käytökseesi. Sitä kai nimitetään voimaksi, ja
sinulla sitä on joka tapauksessa.»

»Onko sitä miehelläsikin?»

»Theodorella! Ei! Taikka — —»

»Siinä näet. Minulla on voima, mutta hänellä on rahat.»

»Sinulla on kerran vielä oleva kumpaakin.» Paula nojautui eteenpäin.
Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja suunnattoman suuret. Hänen kätensä
— nuo laihat, tummat, kuumat kädet — olivat ristissä hänen sylissään.
Dirk katseli häntä äänettömänä. Äkkiä kohosivat kyyneleet Paulan
silmiin. »Älä katsele minua tuolla tavalla, Dirk.» Hän vaipui
hervottomana takaisin tuoliinsa. Hän näytti väsyneeltä ja hieman
vanhettuneelta. »Avioliittoni on epäonnistunut — käsitäthän toki sen.»

»Myönnä, että sinä tiesit sen jo edeltäkäsin.»

»Enpähän. Tai kenties tiesinkin. Voi, enhän minä tiedä. Eikä se
vaikuta enää mitään. En minä pyri tuollaiseksi Elämäsi Johtolangaksi,
kuten sellaista nimitetään. Minä vain pidän sinusta — kuten tiedät
— ja haluan auttaa sinua menestymään. Se on luultavasti — niin —
jonkinlaista äidillisyyttä.»

»Minun mielestäni riittäisi kaksi lasta tyydyttämään tuota tunnetta.»

»Voi, enhän minä mitenkään voi innostua taivaisiin kahdesta
punertavasta, terveestä lapsimöhkäleestä. Tietysti minä rakastan
heitä ja muuta sellaista, mutta he eivät tarvitse muuta kuin pullon
suuhunsa säännöllisin väliajoin, pesua, pukeutumista, tuulettamista
ja unta. Heidän hoitamisensa on aivan koneellista ja yhtä jännittävää
kuin myllyn polkeminen. En minä voi viettää elämääni viljellen
äidinrakkautta ja lyöden rintoihini kahden soman lihamöhkäleen tähden.»

»Mitä sinä sitten tahtoisit minun tekevän, Paula?»

Paula virkistyi taas kiinnittäen kaiken huomionsa Dirkiin. »Kaikki
on niin hullunkurista. Noilla miehillä, joiden tulot nousevat
kolmeenkymmeneen-, neljäänkymmeneen-, kuuteenkymmeneen-, jopa
sataantuhanteenkin vuodessa, ei usein ole läheskään samoja lahjoja
kuin viidentuhannen miehellä on. Tohtori, joka lähetti Theodorelle
neljäntuhannen dollarin laskun kummankin lapseni syntyessä, ei tehnyt
mitään sellaista, jota ei mikä hyvänsä Fordillaan ajava maalaistohtori
olisi tehnyt. Hän vain tiesi saavansa tuon summan, ja hän siis vaati
sen. Jonkunhan aina täytyy saada nuo viidenkymmenentuhannen tulot —
jonkun liikemiehen, pörssiherran taikka — niin, katso Phil Emeryäkin!
Hän ei luultavasti kykenisi tarvittaessa myymään vaaleanpunaisen
silkkinauhan pätkääkään jollekin koulutytölle. Katso Theodorea! Hän
vain istuu ja räpyttelee silmiään eikä sano mitään. Mutta kun oikea
hetki lyö, niin hän puristaa nyrkkiin lihavan, valkean kouransa
muristen: 'Kymmenen miljoonaa', taikka 'Viisitoista miljoonaa', ja asia
on ratkaistu.»

Dirk nauroi peittääkseen kasvavaa kiihtymystään. »Asia ei ole
käsittääkseni aivan noin yksinkertainen. Sen takana piilee jotakin,
jota meidän silmämme eivät näe.»

»Eikä piilekään! Minähän tunnen koko tuon sakin. Minä olen
kasvanut tämän rahalauman keskuudessa, enkö olekin? Minä olen
nähnyt silavanmyyjiä ja vehnäkeinottelijoita ja kaasun ja sähkön
ja kangastavarain kauppiaita. Isoisä on ainoa koko joukosta, jota
kunnioitan. Hän on pysynyt samana. Häntä ei vain petkutetakaan
kauniilla sanoilla. Hän tietää, että hän ryhtyi sianlihan tukkukauppaan
juuri silloin kuin sianlihan tukkukauppa oli jotakin uutta Chicagossa.
Ja katso, mikä hän nyt on!»

»Kai siis sentään myönnät, että oikea ajankohta on myöskin tärkeä
kysymys», Dirk intti.

Paula nousi seisomaan. »Ellet sitä itse tiedä, niin minä sanon
sinulle, että nyt on oikea ajankohta. Isoisä ja Theodore kelpaavat
työtovereiksi. Voithan olla arkkitehti, jos haluat — onhan se aika
hienokin ammatti. Mutta ellet ole nero, ei se sinua kohota kovinkaan
korkealle. Yhdy sinä isoisään ja Theodoreen, Dirk, niin viiden vuoden
kuluttua — —»

»Mitä silloin?» He seisoivat silmä silmää vasten, Paula jännittyneenä
ja palavana, Dirk tyynenä, vaikkakin vilkastuneena.

»Koeta, niin näet, koetathan? Lupaathan, Dirk?»

»En tiedä varmasti, Paula. Luulen, ettei se miellyttäisi ainakaan
äitiäni.»

»Mitä hän ymmärtäisi? Oi, tiedänhän, että hän on hieno, viisas
ja ihmeellinen ihminen. Juuri ihmeellinen. Rakastan häntä. Mutta
menestyminen! Hänen mielestään menestys merkitsee uutta parsa-
taikka kaalipeltoa taikka uutta uunia keittiöön kaasun ehdittyä High
Prairiehen saakka.»

Dirk tunsi epämääräisesti, että Paula hallitsi häntä, että hänen
kuumat, kiihkeät kätensä puristivat häntä, vaikkakin he seisoivat
erillään ja katselivat toisiaan miltei vihamielisesti.

Riisuutuessaan tuona iltana ruusuisessa silkkihuoneessaan Dirk
mietiskeli: »Mikähän peli nyt oikeastaan on käynnissä? Mihinkähän
hän pyrkii? Ole varovainen, Dirk, poikaseni.» Tultuaan huoneeseensa
hän oli heti astunut korkean peilinsä luokse ja katsellut itseään
huolellisesti ja tutkivasti tietämättä, että Paula omassa huoneessaan
teki samaten. Dirk siveli kämmenellään tarkasti ajeltua leukaansa ja
katseli smoking-pukunsa leikkausta. Häntä harmitti, ettei se ollut
Peter Peelin, Michigan Boulevardin englantilaisen räätälin tekemä. Peel
oli vain niin kirotun kallis. Kenties ensi kerralla...

Maatessaan pehmeässä vuoteessaan silkkipeitteen alla hän taas mietti:
»Mikähän pikku peli nyt oikeastaan onkaan käynnissä?»

Hän heräsi kello kahdeksan suunnattoman nälkäisenä. Hän tuumi
levottomana, miten hän saisi aamiaisensa. Paula oli sanonut, että
aamiainen tuotaisiin hänen huoneeseensa. Dirk venyttelihen laiskasti,
hypähti jaloilleen, käänsi veden vuotamaan ja kylpi. Palatessaan
takaisin aamupuvussaan ja tohvelit jaloissaan hän näki, että hänen
aamiaistarjottimensa oli salaperäisellä tavalla ilmestynyt hänen
huoneeseensa ja lepäsi nyt herkullisena pienellä, siirrettävällä
pöydällä. Sillä oli joukottain pieniä, peitettyjä vateja ja
ihastuttavan taiteellinen kahvikalusto. Taitetut ja neitseelliset
sanomalehdet olivat sen vieressä. Siellä oli myöskin kirjelippunen
Paulalta: »Haluaisitko kävellä hieman noin puoli kymmenen aikaan? Tule
tallin luokse, niin minä saan näyttää sinulle uuden hevoseni.»

Matka talosta tallin luokse oli jo sinänsä sievä kävelyretki. Paula
odotti häntä puettuna ratsastuspukuun. Hän näytti niin poikamaiselta ja
nuorelta seisoessaan Patin, päätallimestarin, suuren ruhon vieressä.
Hänellä oli vaaleanruskeat nahkahousut, hieman tummempi takki ja pieni,
pyöreä huopahattu, jonka lieri kiertyi ylöspäin otsalla.

Paula tervehti häntä. »Olen ollut ulkona jo kaksi tuntia — suorittanut
aamuratsastukseni.»

»En siedä ihmisiä, jotka heti ensi työkseen aamulla kertovat minulle
olleensa ulkona kaksi tuntia.»

»Jos sinä olet tuollaisella tuulella, niin me emme näytäkään sinulle
hevostamme, emmehän, Pat?»

Pat oli toista mieltä. Hän näytti Dirkille uuden, satuloidun tamman,
niin kuin äiti näyttää viimeistä jälkeläistänsä, hellästi ja ylpeästi.
»Katsokaapa hänen selkäänsä», sanoi Pat. »Siitä tuntee hevosen, herra.
Tämän viivan pituudesta. Katsokaa nyt! Tämä vasta on jotakin!»

Paula katsahti Dirkiin. »Ratsastathan sinä?»

»Ratsastin ennen vanhaan satulatta vanhoilla kaakeillamme farmilla.»

»Sinun pitää oppia. Me opetamme sinua, opetammehan, Pat?»

Pat katsoi tutkivasti Dirkin solakkaa, notkeaa vartaloa. »Helppo homma.»

»Älkää nyt!» vastusteli Dirk.

»Sitten saan seuraa ratsastaessani. Theodore ei ratsasta milloinkaan.
Hän ei urheile millään tavalla, istuu vain tuossa suuressa, pulleassa
autossaan.»

He astuivat vaunuvajaan, suureen, ilmavaan, valkeaksi pestyyn halliin,
joka oli täynnä loistavia valjaita, jalustimia ja kuolaimia kuin
jalokiviä lasikaapeissaan. Siellä oli myöskin punaisia ja keltaisia
ja sinisiä ohjaksia riippumassa seinällä ja rivi voittomaljakoita.
Vaunuvaja vaikutti Dirkiin hyvin masentavasti. Hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt mitään sen kaltaista. Siellä ei ensinnäkään ollut mitään
autoja. Hän oli unohtanut, että ihmiset saattoivat ajaa muullakin
kuin autolla. Hevonen herätti naurua Chicagon bulevaardeilla. Jos
kiiltävät vaunut olisivat kahden sileän, kastanjanruskean hevosen
vetäminä vierineet Michigan Avenuea pitkin, olisi koko katu pysähtynyt
ihmettelemään ja tirskumaan, niin kuin se olisi ihmetellyt ja tirskunut
nähdessään roomalaiset, seebrojen vetämät rattaat keskuudessaan. Ja
tässä vajassa seisoivat tuollaiset säteilevät, tahrattomat vaunut.
Täällä oli hieno, kermanvärinen kuomu kermanvärisine tupsuineen.
Täällä oli kaksipyöräisiä, korkeita, keveitä ja siroja rattaita, muuan
viktoria ja kahdet ponirattaat. Tässä huoneessa saattoi kävijä unohtaa,
että auto oli keksittykään. Ja kohoten kaikkien yläpuolelle, masentaen
kaikki muut, himmentäen kaikki muut törrötti siellä vielä diligenssikin
— mieletön ajopeli. Se oli täysin kunnossa. Sen pielukset olivat
ehjät, sen kyljet loistivat, sen astuimet kiilsivät. Dirk purskahti
äänekkääseen nauruun nähdessään sen. Se oli niin mahtava ja niin
hullunkurinen. Poikamaisesti hän äkkiä hypähti kolme porrasta ylös sen
ajurinistuimelle. Hän näytti niin kauniilta istuessaan siellä ylhäällä.
»Nelivaljakko — niinhän näitä nimitetään? Eikö teillä ole roomalaisia
juggernauteja?»

»Haluatko ohjata sitä?» kysyi Paula. »Saat kyllä tänään iltapäivällä.
Luuletko osaavasi? Siinä on todellakin neljä hevosta.» Hän nauroi
Dirkille tummat kasvonsa kääntyneinä ylöspäin.

Dirk katsahti alas häneen. »En.» Hän kiipesi alas. »Silloin kuin
tämä oli käytännössä, ajoi minun isäni luultavasti farmikaakkejaan
Heinätorille.»

Paula huomasi, että Dirk oli pahastunut jostakin syystä. Viitsisikö
hän odottaa, kunnes Paula ehtisi vaihtaa pukua? Vai miellyttäisikö
automatka häntä enemmän? He kävelivät rinnatusten takaisin taloa
kohden. Dirk ei pitänyt siitä, että Paula niin innokkaasti uteli hänen
toivomuksiaan. Se kiusasi häntä.

Paula pani kätensä hänen käsivarrelleen. »Dirk, oletko sinä suuttunut
minulle eilisiltaisesta puheestani?»

»En.»

»Mitä sinä ajattelit tullessasi huoneeseesi eilen illalla? Kerro, Mitä
sinä ajattelit?»

»Ajattelin: 'Hän on kyllästynyt mieheensä ja haluaa hurmata minut.
Minun on siis oltava varuillani.'»

Paula nauroi ihastuneena. »Sepä sievää ja suoraa puhetta... Entä
sitten?»

»Ajattelin, ettei minun takkini istunut oikein hyvästi ja toivoin, että
voisin tilata seuraavan Peeliltä.»

»Niin voitkin», sanoi Paula.




XVI.


Mutta maailman meno luontuikin sitten niin, ettei Dirkin tarvinnutkaan
huolehtia uuden smokinginsa leikkauksesta seuraavan puolentoista
vuoden aikana. Hänen takkinsa oli, samoin kuin muutamien miljoonain
muidenkin hänen ikäistensä nuorukaisten takit, sievästi oliivinharmaa,
ja hän kantoi sitä varsin soreasti ja tyynen huolettomasti, niin kuin
ainakin mies, joka tietää, että hänen hartiansa ovat leveät, hänen
vyötäisensä kapeat, hänen vatsansa litteä, hänen lanteensa solakat ja
hänen säärensä suorat. Suurimman osan tästä ajasta hän vietti Fort
Sheridanissa ensiksi upseerikursseilla, sitten muita upseerikokelaita
harjoittamassa. Hän suoriutui tehtävästään mainiosti. Salainen
vaikutusvalta oli hänet sinne asettanut, ja se kiinnitti hänet samaan
paikkaan vielä senkin jälkeen kuin hän itse oli ruvennut kapinoimaan
liikkumattomuuttaan vastaan. Fort Sheridan sijaitsee muutaman mailin
päässä Chicagosta kaupungin pohjoispuolella. Pohjoisrannan huvilain
hienot päivälliset olivat ehdottomasti epäonnistuneet, ellei niissä
ollut vähintään yhtä majuria, yhtä everstiä, kahta kapteenia ja
muutamia ensimmäisiä luutnantteja siroteltuna sinne tänne. Heidän
saappaansa kiilsivät niin kauniisti tanssisaleissa.

Viimeisten kuuden kuukauden aikana (vaikka hän ei tietenkään
aavistanut, että ne olivat viimeiset) Dirk koetti epätoivon vimmalla
päästä Ranskaan. Hän oli äkkiä pahanpäiväisesti kyllästynyt tähän
sievään kotityöhön, päivällisiin, luistavaan totuntatapaan,
oliivinväriseen autoon, joka kiidätti hänet, minne hän vain halusi (hän
oli komppanian päällikkö), Paulaan, jopa äitiinsäkin. Kaksi kuukautta
ennen sodan päättymistä hän vihdoinkin pääsi Euroopan puolelle, mutta
Pariisi määrättiin sittenkin hänen päämajakseen.

Ensimmäinen juopa oli avautunut Dirkin ja hänen äitinsä välille.

»Jos minä olisin mies», Selina sanoi, »niin ratkaisisin minä
kantani sodan suhteen suoraa päätä ja asettuisin joko tälle taikka
tuolle puolelle. Minä ryhtyisin siihen samalla tavalla kuin Jan
Steen lautakasaansa — tietäen, että se on likaista työtä, josta on
suoriuduttava mahdollisimman nopeasti, taikka sitten kieltäytyisin
puuttumasta siihen ensinkään, jos työ mielestäni ei sopisi minulle.
Minä joko taistelisin taikka sitten esiintyisin sodan itsetietoisena
vastustajana. Mitään välimuotoa ei olisi olemassa, ellen olisi vanha
taikka rampa taikka sairas.»

Paula kauhistui kuullessaan tällaista puhetta. Samoin Juliekin, joka
oli vaikeroinut ääneensä Eugenen liittyessä ilmailuvoimiin. Poika oli
nyt Ranskassa ylen onnellisena. »Tarkoitatko todellakin», kysyi Paula,
»että Dirkin muka pitäisi lähteä valtameren taakse haavoittumaan taikka
kaatumaan?»

»En. Jos Dirk kaatuisi, loppuisi minunkin elämäni. Luultavasti eläisin
minä edelleenkin, mutta elämäni olisi kuitenkin, päättynyt.»

Kaikki ottivat jollakin tavalla osaa työhön.

Selina oli pohtinut omaa asemaansa sodan sekamelskassa. Hän olisi
halunnut lähteä Ranskaan kenttäkeittäjäksi, mutta oli sitten huomannut,
että se olisi ollut sulaa itsekkyyttä. »Minun tehtäväni on», hän
selitti, »kasvattaa vihanneksia!» ja karjujani niin nopeasti kuin ikinä
voin.» Hän antoi monelle perheelle ilmaisen ruoan miesten ollessa
sotapalveluksessa. Itse hän raatoi kuin mies suorittaen entisen rotevan
rengin työn farmillaan.

Paula oli viehättävä Punaisen Ristin univormussa. Hän kehotti Dirkiä
tarjoutumaan valtion vapaudenlainaobligatsionien myyntiin, ja Dirk
onnistui odottamattoman hyvästi. Hänen käytöksensä oli niin tyyni
ja vakava, ja hän oli niin sanomattoman luotettavan ja viehättävän
näköinen univormupuvussaan. Paulan pikku omistajanilme oli kasvanut
kasvamistaan, kunnes se nykyään ympäröi Dirkiä kuin vaippa. Paula ei
leikkinyt enää — hän oli vakavasti, hirvittävästi rakastunut Dirkiin.

Kun Dirk vuonna 1918 riisui univormunsa, siirtyi hän Great Lakes Trust
Companyn arvopaperiosastolle. Theodore Storm omisti huomattavan osan
sen osakkeista. Dirk sanoi, että sota oli hävittänyt hänen ihanteensa.
»Ihanteettomuus» sana lausuttiin nykyään useasti syyksi taikka
selitykseksi, jos joku poikkesi totutuista tavoista. »Sodan luoma
ihanteettomuus.»

»Mitä sinä sitten luulit sodan aikaansaavan?» sanoi Selina. »Luulitko
sen puhdistavan! Se ei ole vielä koskaan puhdistanut.»

Oli selviö, ainakin Selinan mielestä, että Dirk oli ainoastaan
väliaikaisesti luopunut alastaan. Tavallisesti hän ratkaisi kaikki
kysymykset hyvin ripeästi, mutta tällä kertaa hän vasta liian myöhään
huomasi, että hänen poikansa oli lopullisesti hyljännyt rakennukset
arvopaperien tähden, ja ettei hän koskaan olisi rakentava muita taloja
kuin Selinan omia ilmalinnoja. Dirkin pari ensimmäistä kuukautta
arvopaperiosastolla tuottivat enemmän kuin kokonaisen vuoden työ
Hollis & Spraguesin toimistossa. Kun hän voitonriemuisena kertoi
siitä Selinalle, sanoi tämä: »Niin, mutta eihän tuollainen voi
sittenkään olla hauskaa, tuollainen paperien myyminen? Arkkitehtuuri
on jännittävää. Melkein yhtä jännittävää kuin näytelmäkappaleen
kirjoittaminen, joka sitten näytellään — joka herää henkiin silmiesi
edessä — arkkitehtuuri mahtaa olla miltei yhtä hauskaa. Sinä piirrät
vain rakennuksen paperille — teet pieniä merkkejä tänne, vedät suoria
viivoja tuonne, kirjoitat numeroita, lasket, jäljennät, mittaat —
ja sitten jonakin päivänä näet äkkiä todellisen rakennuksen. Se on
terästä ja kiveä ja tiiltä, koneet jyskyttävät sen sisässä kuin sydän,
ja ihmiset virtaavat sisälle ja ulos. Se on osa tätä kaupunkia. Se on
kappale tosi kauneutta, jonka sinä olet luonut! Voi, Dirk!» Dirkin
mieltä viilsi tuska, kun hän sillä hetkellä näki äitinsä kasvot. Ne
olivat niin eloisat, niin innostuneet.

Dirk keksi puolusteluja. »Minä myyn arvopapereita ja hankin rahaa
talojen rakentamiseen, eikä sekään ole ikävää.»

Mutta Selina pyyhkäisi tuon kuvan pois miltei halveksivasti. »Älä puhu
pötyä. Dirk. Sellaista työtä tekee lipunmyyjä, joka päästää ihmiset
sisälle katsomaan kappaleita.»

Dirk oli saanut paljon ystäviä viimeisen puolentoista vuoden aikana.
Sitäpaitsi hän oli omaksunut uuden käytöstavan, arvovaltaisen ja
vakuuttavan ilmeen. Arkkitehdin ammatti oli lopullisesti jäänyt
hänen selkänsä taakse. Sotakuukausien aikana ei ollut rakennettu
mitään eikä luultavasti seuraavinakaan vuosina rakennettaisi mitään.
Rakennusaineita ei ollut ja työvoima oli suunnattoman kallista. Hän
ei sanonut Selinalle, että hän oli luopunut tuosta toisesta työstä,
mutta oltuaan kuusi kuukautta uudessa virassaan hän tiesi, ettei hän
milloinkaan enää palaisi takaisin.

Hän menestyi heti alusta alkaen. Vuoden kuluttua hänen menestyksensä
oli niin täydellinen, että hän oli muuttunut miltei erottamattomasti
kaikkien noiden satojen muiden, menestyneiden, nuorten chicagolaisten
liikemiesten kaltaiseksi, joiden vaatteet teetettiin Peelin liikkeessä,
joiden kaulukset olivat ihmeellisen puhtaat Loopinkin hiilipölyisessä
ilmastossa, joiden kengät olivat käsintehdyt, ja jotka söivät
aamiaispäivällisensä Noon-klubissa First National Bankin katolla,
missä Chicagon miljonäärit söivät corned-beef hashia, milloin vain
tämä kansanomainen ruokalaji esiintyi ruokalistalla. Hän oli ollut
salaisesti kiihtynyt syödessään ensimmäisen ateriansa tässä klubissa,
jonka jäseniin kuuluivat kaupungin rahamiespiirien »suurmiehet».
Nykyään hän jo kykeni hieman ylimielisestikin suhtautumaan heihin.
Olihan hän tuntenut vanhan Aug. Hempelin jo vuosikausia samoin kuin
Michael Arnoldin ja myöhemmin Phillip Emeryn ja Theodore Stormin, mutta
hän oli luullut, että nämä miehet olisivat olleet jotenkin erikoiset.

Paula oli kerran sanonut: »Theodore, etkö veisi Dirkiä ylös
Noon-klubiin jonakin päivänä? Siellä on paljon suuria herroja, joihin
hänen pitäisi tutustua.»

Dirk meni sinne sydän sykkyrällä. Suuri, huoneenkokoinen,
messinkiristikkoinen hissi kiidätti heidät ylös kullan linnoituksen
katolle. Klubin seurusteluhuone tuotti hänelle ensimmäisen pettymyksen.
Se muistutti Pullman junan tupakkahuonetta. Tuolit olivat mustalla
nahkalla taikka punaisella plyyssillä päällystetyt. Puuosat olivat
kiiltävän punaista mahonkijäljittelyä. Matto oli viheriä. Hallissa,
sikaripöydän vieressä, oli kirkkaaksi kiillotettuja, messinkisiä
sylkyastioita. Ruoka oli hyvästi valmistettua miesten ruokaa.
Yhdeksän kymmenestä näistä herroista omisti miljoonia. Milloin vain
ruokalistalla esiintyi corned beefiä taikka kaalia, valitsi yhdeksän
kymmenestä sitä. Nämä eivät olleet ensinkään pilalehtien ja romaanien
luomia Amerikan suurliikemiehiä — noita kellahtavia, hermostuneita,
dyspeptisiä olentoja, jotka nauttivat aamiaispäivällisekseen maitoa
piirakoiden kera. He jakaantuivat kahteen selvään luokkaan. Vanhat
herrat, joiden ikä vaihteli viiden- ja kuudenkymmenen välillä, olivat
kookkaita, punakoita, täyteläisiä miehiä, joita heidän lääkärinsä
pelottelivat liian korkealla verenpaineella, suonten kalkkiutumisilla,
laajentuneilla sydämillä ja kapinallisilla munuaisilla. Nyt he siis
olivat olevinaan erittäin varovaisia, söivät hitaasti ateriansa,
polttelivat hiljakseen ja juttelivat. Heidän kasvonsa olivat
liikkumattomat, heidän silmänsä viekkaat ja kovat ja heidän puheensa
vapaata ja sangen vähän kieliopillista. »Runstasiko Baldwin sitä
etelä-amerikkalaista höskää, vai nappasiko hän ne ilman muuta?»
Useimmat heistä eivät olleet saaneet leikkiä nuoruudessaan, ja nyt he
leikkivät kömpelösti, hieman surumielisesti ja kuitenkin kiihkeästi,
niin kuin leikkii se, joka on saapunut tanhualle liian myöhään,
Lauantaisin nähtiin heidän eurooppalaisine, vihreine urheilusukkineen
ja skotlantilaisine nuttuineen ohjaavan kulkunsa golfkentille taikka
järvelle päin. He turmelivat sekä suunsa että maksansa väkevillä
sikareilla, koska savukkeet olivat liian halpoja ja piiput liian
yleisiä. »Otahan sikari!» oli heidän tervehdyksensä, tunnussanansa
ja sesaminsa. »Otahan sikari.» Ainoastaan harvat heistä olivat niin
rikkaita ja niin arvossapidettyjä, että he uskalsivat polttaa halpoja,
keveitä panatelloja. Hempelin ukko oli näitä. Dirk huomasi, että hän
tullessaan joskus Noon-klubiin aikaansai pienen kunnioittavan hälinän.
Hän läheni nykyään seitsemääkymmentäviittä, hänen selkänsä oli suora,
hänen mielensä voimakas ja elämänhaluinen — mahtava, vanha merirosvo
pikkuväen joukossa. Hän oli toiminut suorasukaisesti ja raa'asti —
loiskis! läiskisi viholliset mereen. Nuorempi polvi katseli häntä
huvitettuna ja kunnioittavasti.

Nämä nuoret miehet, joiden ikä vaihteli kahdestakymmenestäkahdeksasta
neljäänkymmeneenviiteen, olivat uusien liikemenetelmien opetuslapsia.
He olivat suorittaneet tutkintonsa yliopistoissa. He olivat eläneet
ylellisyyden keskellä koko elämänsä. He muodostivat toisen taikka
kolmannen polven. He puhuivat »sielutieteestä» ja sovittivat
itsehillinnän käytäntöön... He tunsivat suggestionin voiman. Siellä,
missä Aug. Hempel oli nostanut mustan lipun, he vetäytyivät periskoopin
turviin. Dirk totesi, etteivät nämä miehet puhuneet liikeasioista
ruoka-aikana, elleivät olleet tulleet tapaamaan toisiaan erikoisesti
juuri sitä varten. Dirkin mielestä he tuhlasivat kosolta aikaa ja
useasti he torkkuivat puolisen tuntia mukavissa toimistoissaan
vetäydyttyään muka »neuvotteluihin» taikka työhön, jota heidän
sihteeriensä kopean ilmoituksen mukaan ei voitu häiritä ennen puolta
kolmea. He olivat noiden parrakkaiden, karkeapintaisten ja sangen
pelottavien miesten poikia ja pojanpoikia, jotka olivat vuonna 1835
taikka 1840 tulleet Limerickin taikka Kilkennyn kreivikunnista taikka
Skotlannista taikka Reininmaasta muovailemaan tätä uutta maata
voimakkailla, karvaisilla käsillään, noilla käsillään, joiden tekemä
työ oli luonut sinfoniaorkesterit, purjehdusseurat ja golfklubit,
joiden avulla heidän jälkeläisensä nyt sitten huvittelivat ja
lepäilivät.

Dirk kuunteli Noon-klubin keskustelua.

»Sain kahdeksankymmentäkuusi. Aika hyvä päivä Tippecanoen osakkeilla.»

»... aitiot käyvät aika hyvin kaupaksi, mutta Metropolitan sieppaa
kaikki parhaimmat ja me kaipaamme nimiä. Mary Garden ei vedä enää
niin kuin ennen — edes Chicagossakaan. Tarvitaan laajojen piirien
kannatusta.»

»... hyppäsin Century-junaan New Yorkissa neljännestä vailla kolme ja
ehdin täällä vielä koetella uutta hevostani puistossa. Se on tottumaton
kaupunkiin, mutta ensi viikollahan me jo muutamme maalle Lake Forestiin
— —»

»... mainio kappale, mutta he eivät lähetä tänne alkuperäistä
henkilökuntaa, ja seuraus on selvä...»

»... Lontoossa. Eikö olekin hauska viheriä väri? Tällaisia kaulaliinoja
et saa täältä ikinä. Nämä ostin viime matkallani. Niin, Plumbridgeltä
Bond Streetin varrella.»

Kykenihän Dirk itsekin varsin vaivattomasti puhumaan tuollaista. Hän
kuunteli hiljaa, nyökkäsi, hymyili, hyväksyi taikka väitti vastaan.
Hän katseli ympärilleen tarkasti arvostellen. Siellä oli suppeiksi
muovailtuja vyötäröltä, huolellisesti leikattuja räätälin pukuja ja
silmäkulmista säteileviä, viekkaita kokemuksen ryppyjä. Siellä söi
reklaamitoimiston johtaja aamiaispäivällistään pankkiirin seurassa,
arvopaperiherra jutteli harvinaisten kirjain kokoilijan kanssa ja
tukkukauppias istui pienen pöydän ääressä vastapäätä Horatio Craftia,
kuvanveistäjää.

Kaksivuotta vieri, ja nyt oli Dirkkin oppinut»hyppäämään Centuryyn»
säästääkseen tunnin Chicagon ja New Yorkin välillä. Peel sanoi oikein
mieliksensä sovittavansa takkia hänen leveään, suoraan selkäänsä ja
housuja hänen voimakkaisiin, tukeviin jalkoihinsa. Hänen hipiänsä,
jonka hän oli perinyt punaposkisilta hollantilaisilta esi-isiltään,
jotka olivat kasvaneet Alankomaiden tasankojen raikkaassa,
merentuoksuisessa ilmastossa, oli hieno ja kirkas. Joskus Selina
tuntien puhdasta, aistillista iloa, siveli karkealla, työn kovettamalla
kädellään hänen hartioitaan ja hänen kaunista, voimakasta, suoraa
selkäänsä. Dirk oli kahdesti ollut ulkomailla. Hän oppi sanomaan, että
hän »oli kipaissut Euroopan puolelle pariksi päiväksi». Kaikki oli
tapahtunut vaivaisten kahden vuoden kuluessa — Amerikassa elämä kiitää
nopeasti kuin teatterissa.

Selina oli hieman ymmällään katsellessaan tätä uutta Dirkiä, jonka
elämä oli niin rikasta ilman häntäkin. Joskus hän ei nähnyt poikaansa
pariin kolmeen viikkoon. Dirk lähetti lahjojaan, joita Selina hyväili
ja kosketteli nauttien ja sitten pani syrjään — hienoja, pehmeitä,
käsintehtyjä silkkivaatteita, joita hän ei voinut käyttää. Vuosien
luoma tottumus oli liian voimakas. Vaikkakin hän aina oli ollut
sellainen nainen, joka rakasti puhtautta ja hienoutta, olivat hänen
varhaisen avioliittonsa ankarat päivät painaneet häneen auttamattomasti
leimansa. Kun hän nykyään pukeutui, oli hänen alushameensa
varmasti vieläkin mustaa satiinia ja hänen yksinkertaiset, lujat
liivinsuojustimensa paikatut kainaloiden alta. Hän ei käyttänyt mitään
tämän nuoruudenhullun ajan apuneuvoja. Aurinko ja tuuli ja sade ja
avoimen preerian kylmyys ja kuumuus olivat kostaneet uhmaajalleen.
Hänen hipiänsä oli päivänpaahtama ja ahavoitunut ja hänen tukkansa
karkea ja kuiva. Vain hänen silmänsä hämmästyttivät tässä ympäristössä
katsojaa. Ne olivat niin tyynet, niin kirkkaat, niin eloisat — viisaan,
nuoren tytön kauniit silmät keski-ikäisen naisen kasvoissa. Selina
suhtautui vieläkin niin tuoreesti koko elämään.

Hänellä oli oikein huomattavan vähän yksityisomaisuutta. Hänen
lipastonsa lokerot olivat kuin nunnan säiliöitä. Siinä oli vain
hänen harjansa ja kampansa ja pieni pino yksinkertaisia, valkoisia
alusvaatteita. Hänen kylpyhuoneensa hyllyllä oli hammasharja,
vähän vaseliinia ja rasiallinen talkkipuuteria. Siellä ei ollut
ainoatakaan niistä apuneuvoista, joilla vanhahko nainen luulottelee
kykenevänsä petkuttamaan maailmaa. Hän käytti nykyään mukavia, hyvin
tehtyjä, matalakorkoisia puolikenkiä, Fieldin erikoiskenkiä, sileitä
paitapuseroita ja suoria, tummia hameita taikka sinistä verkapukua.
Hän oli keski-ikäinen nainen, joka lähestyi vanhuutta, nainen, joka
käveli kauniisti ja ryhdikkäästi ja joka katseli sinua suoraan silmiin,
kirkkaasti, mutta samalla lempeästi. Sellainen hän oli. Ja kuitenkin
oli hänessä jotain kiinnostavaa, jotain valloittavaa. Sen tunsi heti.

»En käsitä, mitä sinä teet!» valitteli Julie Arnold kerran Selinan
suorittaessa harvinaista vieraskäyntiään kaupungissa. »Sinun silmäsi
ovat kirkkaat kuin pienen lapsen silmät ja minun ovat kuin kuolleita
ostereita.» He olivat ylhäällä Julien pukuhuoneessa pohjoisrannalla
sijaitsevassa, uudessa talossa — uudessa talossa, joka nykyään oli
vanha talo. Julien peilipöytä oli ihmeellinen. Selina istui sievässä,
mustassa puvussaan ja koristeettomassa hatussaan katsellen sitä, ja
Julie istui sen edessä äreänä ja innostuneena.

»Se on», Selina virkkoi, »aivan kuin Mandelin kauneudenhoito-osasto
taikka sairashuoneen leikkaussali juuri ennen jotain suurta
leikkausta.» Siinä oli suuria lasipönttöjä, jotka sisälsivät valkoista,
ja keltaista jauhetta. Siinä oli rivittäin rasvapurkkeja, jotka
sisälsivät rasvoja hieromista, päiväkäyttöä ja pesua varten. Siinä oli
punaisia, valkoisia ja kellahtavia pastoja. Reiällinen rasia sisälsi
pumpulia. Siinä virui kauneusvesiä, hajuvesiä, suihkuja, ranskalaisia
saippuoita, rasvoja ja pötkyjä. Se ei ollut enää mikään pukupöytä, se
oli laboratorio.

»Tämäkö?» huudahti Julie. »Näkisitpä Paulan. Hänen juhlamenojensa
rinnalla on minun pukeutumiseni keittiövadissa polskuttamista.» Hän
hieroi cold creamia silmiensä ympäri kahdella sormella työntäen
lihaksia samalla ylöspäin.

»Tuo näyttää hurmaavalta», Selina lausui. »Joskus minäkin koetan,
millä se tuntuu. Minä aion koettaa joskus hirveän monta asiaa — niin
monta asiaa. 'Joskus' minä aion koettaa hirveän paljon — kaikenlaista
sellaista, mitä en ole koskaan tehnyt, mutta joka huvittaa minua.
Ajatteles, Julie! Minun käsiäni ei ole koskaan vielä hoidettu!
Joskus vielä pistäydyn manikyyrisalonkiin. Pyydän tytön värjäämään
kynteni ihanan kirkkaalla vermillionilla. Ja sitten annan hänelle
kaksikymmentäviisi senttiä juomarahaa. Nuo tytöt ovat niin somia
leikkotukkineen ja veikeine, kirkkaine silmineen. Sinä arvattavasti
pidät minua hulluna, jos sanon, että nuorennun, kun vain katselenkaan
heitä.»

Julie hieroi kasvojaan. Hänen silmissään oli hajamielinen ilme. Äkkiä
hän virkkoi: »Kuulehan, Selina. Dirk ja Paula ovat liian paljon
yhdessä. Ihmiset puhuvat.»

»Puhuvat?» Hymy häipyi Selinan kasvoilta.

»Herra nähköön, enhän minä ole ahdasmielinen. Kukaan ei voi olla
ahdasmielinen tänä aikana ja minun iässäni. Jos olisin ikinä voinut
aavistaakaan, että koittaisi sellainenkin päivä, jolloin — — Niin,
sodan jälkeen on nähtävästi kaikki sallittua. Mutta Paula ei välitä
mistään. Joka sielu tietää, että hän on hullaantunut Dirkiin. Dirkin
kannalta katsoen on juttu hyvä, mutta Paulan laita on toisin. Hän ei
mene minnekään, jollei Dirkiä ole kutsuttu samaan paikkaan. Dirk on
tietenkin hirveästi suosittu. Herra nähköön, eihän täällä Chicagossa
ole montakaan hänen kaltaistansa nuorta miestä — niin kaunista,
onnistunutta, hyvin kasvatettua ja niin edespäin. Melkein kaikki
katoavat itään heti, kun vain heidän isänsä suostuvat perustamaan New
Yorkiin Itäisen haaraliikkeen taikka muuta sellaista... He ovat aina ja
kaikkialla yhdessä. Minä kysyin Paulalta, aikoiko hän erota Stormista,
mutta hän sanoi, ettei hänellä itsellään ollut kylliksi rahaa, ja ettei
Dirk ansainnut tarpeeksi paljon. Dirkin palkka kohoaa tuhansiin, mutta
Paula on tottunut miljooniin. Siinäpä se!»

»He leikkivät lapsina yhdessä», keskeytti Selina epävarmasti.

»He eivät ole lapsia enää. Älä hupsuttele, Selina. Niin nuori sinä et
kuitenkaan ole.»

Ei, niin nuori hän ei todellakaan ollut. Kun Dirk seuraavalla kerralla
saapui harvinaiselle käynnilleen farmille, kutsui Selina hänet
makuuhuoneeseensa — tuohon viileään, hämärään, karuun makuuhuoneeseen,
jossa oli sama vanha, musta pähkinäpuinen vuode, jossa hän oli levännyt
Pervus DeJongin morsiamena noin kolmekymmentä vuotta sitten. Selina oli
vetänyt pienen, kudotun nutun arvokkaan, valkoisen yöpaitansa päälle.
Hänen runsas tukkansa oli palmikoitu kahdeksi pitkäksi piiskaksi. Hän
näytti hyvin tyttömäiseltä tuossa himmeässä valaistuksessa, kun hänen
suuret, lempeät silmänsä kääntyivät Dirkin puoleen.

»Dirk, istukan tähän vuoteeni reunalle niin kuin ennen vanhaan.»

»Olen kuoleman väsynyt, äiti. Kaksikymmentäseitsemän kuoppaa golfia,
ennen kuin tulin tänne.»

»Ymmärrän. Koko ruumistasi särkee — särkee niin hauskasti. Minäkin
tunsin sellaista särkyä oltuani koko päivän pellolla keräämässä
juurikasveja taikka istuttamassa taimia.» Dirk oli vaiti. Selina
tarttui hänen käteensä. »Etkö sinä pitänyt siitä — että minä sanoin
noin? Suo anteeksi. En aikonut pahoittaa mieltäsi, kultaseni.»

»Tiedän, ettet aikonut, äiti.»

»Dirk, tiedätkö, miksi tuo nainen, joka kirjoittaa seurapiirien uutiset
sunnuntain _Tribuneen_, nimitti sinua tänään?»

»En. Miksi? Minä en milloinkaan lue sellaista.»

»Hän sanoi, että sinä kuulut Chicagon _jeunesse dorée'hen_.»

Dirk irvisti. »Helkkarissa!»

»Muistan sen verran ranskaa neiti Fisterin koulun ajoilta, että tiedän
sen merkitsevän kullattua nuorisoa.»

»Minäkö kullattu! Mainiota! Minä en ole edes tähditettykään.»

»Dirk!» Selinan ääni oli matala ja värisevä. »Dirk, minä en tahdo,
että sinä lukeutuisit kullattuun nuorisoon, vaikka kultaus olisi
kuinka paksua hyvänsä. Dirk, enhän minä sitä varten ole työskennellyt
pakkasessa ja päivänpaisteessa. En minä moiti sinua, minä pidin
työstäni. Suo anteeksi, että siitä puhuinkaan. Mutta, Dirk, minä en
tahdo, että minun poikani kuuluisi _jeunesse dorée'hen_. Ei. Minun
poikani ei saa kuulua siihen!»

»Kuule nyt, äiti. Tuohan on hullua. Miksi sinä puhut tuolla tavalla —
aivan kuin tuhlaajapojan äiti jossakin melodraamassa... Minä raadan
kuin hevonen — tiedäthän sinä sen. Sinä saat väärän käsityksen asioista
istuessasi tällä pienellä farmilla. Miksi sinä et muuta kaupunkiin,
osta pientä huoneustoa ja myy farmia?»

»Asumaan sinun luoksesiko, sitäkö sinä tarkoitat?» Tämä oli silkkaa
pahankurisuutta.

»Oi, ei. Sinä et viihtyisi siellä», huomautti Dirk nopeasti.
»Sitäpaitsi minä en ole koskaan kotona. Olen toimistossa koko päivän ja
iltaisin aina jossakin.»

»Milloin sinä oikeastaan ehdit lukea, Dirk?»

»Herranen aika — —»

Selina nousi istumaan vuoteessaan katsellen tarkasti palmikkonsa
ohutta päätä, jota hän kieritteli sormensa ympäri. »Dirk, mitä sinä
oikeastaan myyt tuossa mahonkitoimistossasi? En ole koskaan päässyt
siitä selville.»

»Obligatsioneja, äiti. Tiedäthän sen.»

»Obligatsioneja.» Selina mietti asiaa hetkisen. »Onko niitä vaikea
myydä? Kuka niitä ostaa?»

»Riippuu asianhaaroista. Kaikki ostavat niitä — toisin sanoen...»

»Minä en osta, koska minulla ei ole rahaa. Mutta jos minulla olisi
rahaa, niin se palaisi varmasti takaisin farmiin työkalujen korjausten,
kylvöviljan, karjan taikka laajennusten haahmossa. Sellaista on
farmarin elämä — tällaisen pienen kauppapuutarhurinkin.» Hän pohti taas
hetkisen asiaa. Dirk väänteli ja käänteli itseään ja haukotteli. »Dirk
DeJong — arvopaperikauppias.»

»Sinä sanot tuon, äiti, aivan kuin se olisi rikollinen ammatti.»

»Tiedätkö, Dirk, joskus minä todellakin ajattelen, että jospa sinä
olisit jäänyt tänne farmille — —»

»Hyvä Jumala! Minkä tähden!»

»Oi, enpä tiedä. Sinä ehtisit uneksia. Ehtisit — ei, se kai on
jo voitettu kanta. Nyt eivät farmit enää synnytä neroja. Koneet
ovat tunkeutuneet häiritsemään maamiehen unia. Ennen hän istui
tuntikausia vaunun istuimella ohjakset valtoimina kädessään hevosten
hölkytellessä kaupunkia kohden. Nykyään hän kiitää kuin pyörremyrsky.
Hänellä on koneellisia sitojia, auroja, viljanleikkaajia — hän itse
on vain mekaanikko. Hän ei ehdi uneksia. Jos Lincoln olisi elänyt
meidän päivinämme, olisi hän pilkkonut puunsa vinkuvan ja vonkuvan
sirkkelisahan säestyksellä ja iltaisin viilettänyt kaupunkiin
lainaamaan kirjojaan yleisestä kirjastosta sekä sitten lukenut niitä
sähköpäärynän valossa eikä maaten vatsallaan häilähtelevän takkavalkean
edessä... Juuri niin...»

Selina paneutui taas pitkäkseen ja katsoi poikaansa. »Dirk, miksi sinä
et mene naimisiin?»

»Pyh — ei ole ketään sellaista, kenen minä haluaisin naida.»

»Tarkoitatko, ettei ole ketään sellaista, jonka voisit?»

Dirk nousi seisomaan. »Tarkoitan: kenen haluaisin. Hän kumartui
ja suuteli äitiään keveästi. Selinan kädet kietoutuivat lujasti
hänen ympärilleen. Vasen käsi, jossa kiilsi hänen paksu, kultainen
vihkimäsormuksensa, painoi Dirkin pään lujasti hänen rintaansa vastaan.
»Noinsuuri!» Dirk oli taas pikkupoika.

»Sinä et ole moneen vuoteen nimittänyt minua Noinsuureksi.» Dirk nauroi.

Selina innostui taas tuohon vanhaan leikkiin, jota he olivat leikkineet
Dirkin lapsena ollessa. »Kuinka suuri on minun pojuni! Kuinka suuri?»
Hän hymyili, vaikkakin hänen silmänsä loistivat tummina.

»Noin suuri!» vastasi Dirk osoittaen hyvin pientä väliä peukalollaan ja
etusormellaan. »Noin suuri.»

Selina katsoi suoraan häneen istuen pystyssä vuoteessaan pieni
villahuivi hartioillaan. »Dirk, aiotko milloinkaan palata takaisin
arkkitehtuuriin? Sota kuuluu jo historiaan. Nyt taikka ei koskaan.
Kohta on jo liian myöhäistä. Aiotko koskaan enää palata arkkitehtuuriin
— omaan ammattiisi?»

Selvä leikkaus. »En koskaan, äiti.»

Selina hätkähti, ikään kuin hänen kasvoilleen olisi heitetty jäistä
vettä. Hän näytti äkkiä niin vanhalta ja väsyneeltä. Hänen hartiansa
jysähtivät notkalleen. Dirk seisoi ovensuussa valmiina ottamaan vastaan
soimaukset. Mutta kun Selina puhkesi puhumaan, niin hän soimasikin
itseään. »Siinä tapauksessa minä olen iskenyt kirveeni kiveen.»

»Älä hupsuttele, äiti. Minähän olen onnellinen. Sinä et voi elää toisen
ihmisen puolesta hänen elämäänsä. Sinä sanoit minulle joskus lapsena,
ettei elämä ollut vain seikkailu, joka oli otettava sellaisenaan
vastaan toivoen, että jotain suurenmoista aina piili heti ensimmäisen
nurkan takana. Sinä sanoit, että sinä olit elänyt juuri sillä tavalla,
ja ettei se käynyt laatuun. Sinä sanoit — —»

Selina keskeytti hänen puheensa huudahtaen: »Niin sanoin. Niin juuri
sanoinkin. Muistan sen varsin hyvästi.» Äkkiä hän kohotti uhkaavasti
sormensa. Hänen silmänsä loistivat profeetallisesti. »Dirk, älä hylkää
häntä tällä tavalla!»

»Ketä en saa hyljätä?» Dirk oli hämmästynyt.

»Kauneutta! Itseilmaisua. Miksi vain sitä nimität. Odotahan! Kauneus
on äkkiä luonasi jonakin päivänä. Jonakin päivänä sinä tarvitset sitä,
etkä sitä silloin enää löydäkään.»

Itsekseen Dirk harmitteli tätä vuodekeskustelua äitinsä kanssa.
Selina vähäksyi poikansa työtä, ajatteli hän, vaikkakin kaikki
vieraat ihailivat hänen menestystään. Dirk oli sanonut: »Noin suuri»,
osoittaen vain pientä väliä peukalollaan ja etusormellaan vastatessaan
äitinsä leikkisään kysymykseen, mutta hän ei ollut silloin ollut
rehellinen. Hänestä Selina oli naurettavan vanhanaikainen ja sangen
epäoikeudenmukainen. Mutta hän ei halunnut väitellä äitinsä kanssa.

»Odotahan sinäkin, äiti», hän siis virkkoi hymyillen. »Jonakin päivänä
sinun itsepintainen poikasi saavuttaa päämääränsä. Odotahan, kunnes
miljoonat rupeavat tulvimaan. Sittenpä saat nähdä.»

Selina laskeutui pitkälleen, käänsi puhuvasti selkänsä ja veti peitteen
ympärilleen.

»Sammutanko valon, äiti, ja avaanko ikkunat?»

»Meena tekee sen. Hän tekee sen aina. Kutsu vain hänet tänne... Hyvää
yötä.»

Dirk tiesi, että häntä pidettiin sangen tärkeänä henkilönä hänen omassa
maailmassaan. Salaiset voimat olivat auttaneet — senkin hän tiesi.
Mutta hän ei ollut huomaavinaan Paulan järjestelyä ja langannykäisyjä
— ei myöntänyt, että hänen sileät, tummat, kiihkeät kätensä olivat
hoitaneet Dirkin uraan kuuluvaa koneistoa. Paula itse oli viisas; —
hän tiesi, että Dirk kaikkoaisi hänen luotaan, jos hän vain tuntisi
olevansa kiitollisuudenvelassa Paulalle. Paula tiesi, että velallinen
vihaa velkojaansa. Paula makasi valveilla öisin ajatellen Dirkin
asioita ja punoen suunnitelmia häntä varten, ja sitten hän esitti
nämä suunnitelmansa Dirkille niin taitavasti, että Dirk luuli itse
ne luoneensa. Paula oli viime aikoina myöskin havainnut, että heidän
yhä läheisemmäksi muuttuva suhteensa vahingoittaisi Dirkin asemaa,
jos siitä ruvettaisiin julkisesti puhumaan. Mutta Paulan _täytyi_
kuitenkin nykyään tavata hänet joka päivä taikka edes keskustella
hänen kanssaan. Lake Shore Driven varrella sijaitsevassa talossa
olivat Paulan omat huoneet — arkihuone, makuuhuone, pukuhuone ja
kylpyhuone — järjestetyt siten, että ne muodostivat ikään kuin eri
huoneuston. Hänen puhelimeensa kuului oma johto, joka vei suoraan hänen
makuuhuoneeseensa. Paula soitti Dirkille heti ensi työkseen aamuisin
ja viimeksi iltaisin. Hänen äänensä oli silloin aivan muuttunut,
matala, väreilevä ja niin oudon sävyinen, ettei vieras olisi voinut
sitä tunteakaan. Hänen sanansa olivat aivan arkipäiväiset, mutta Paula
tiesi, että ne merkitsivät paljon.

»Mitä sinä olet tänään tehnyt? Kuuluuko hyvää?... Miksi et tullut
tänne?... Muistitko, mitä olit päättänyt Kennedyn suhteen? Se on
mainio keksintö, eikö totta? Sinä olet merkillinen mies, Dirk, etkö
ole sitä ennen tiennyt?... Olen kaivannut sinua... Sinäkö myöskin?...
Milloin?... Sopiiko aamiaispäivällisten aika?... Oi, ei suinkaan, jos
sinä olet luvannut tavata liiketuttaviasi... Entä kello viisi?... Ei,
ei siellä... En tiedä. Se on niin julkinen paikka... Niin... Hyvästi...
Hyvää yötä... Hyvää yötä...»

He rupesivat kohtaamaan toisiaan salaa, syrjäisissä paikoissa. He
söivät aamiaispäivällisensä tavaratalojen ravintoloissa, minne heidän
ystävänsä eivät milloinkaan tulleet. He viettivät iltapäivän hetkiä
elävienkuvien palatsien hämärässä, ahtaassa ilmapiirissä istuen
viimeisellä rivillä, näkemättä filmiä ja kuiskutellen innokkaasti
hiljaisin äänin, jotka eivät häirinneet hajallaan keskisalissa istuvia
kinointoilijoita. Ajellessaan autolla he pysyttelivät eteläosan
tuntemattomilla kaduilla, jotka kätkivät heidät yhtä hyvästi kuin
Afrikan viidakot pohjoispuolen chicagolaisen pitäessä kaupungin
eteläosaa sivistyksen ulkorajana.

Paulan ystävien mielestä hän oli viime aikoina paljon kaunistunut.
Häntä ympäröi sama hohto, väreily ja ruusuinen ilmapiiri, jota aina
säteilee rakastuneesta naisesta.

Useasti hän hermostutti Dirkiä. Sellaisina hetkinä Dirk muuttui
entistäänkin hiljaisemmaksi ja pidättyvämmäksi. Jos hän vaistomaisesti
peräytyi, eteni Paula vuorostaan. Joskus Dirk luuli vihaavansa
häntä — hänen kuumia, kiihkeitä käsiään, hänen hehkuvia, pyytäviä
silmiään, hänen kapeita, punaisia huuliaan, hänen kalpeita, hienoja,
sydämenmuotoisia kasvojaan, hänen tuoksuvia vaatteitaan, hänen
omistajanilmettään. Niin juuri! Hänen omistajanilmettään. Paula
kietoutui häneen joka katseellaan ja liikkeellään, vaikkakaan hän ei
koskenut häneen. Paulasta säteili jonkinlaista ahdistavaa ahneutta.
Hän oli kuin kuuma tuuli, joka joskus puhalsi preerialla — puhalsi
puhaltamistaan, mutta ei virkistänyt. Se kuivasi, kärvensi, hermostutti
ja hivutti. Joskus Dirk tuumi, mitähän Theodore Storm mahtoi ajatella
ja tuntea tuon liikkumattoman, velton, valkoisen naamionsa takana.

Dirk tapasi paljon muitakin tyttöjä. Paula oli viisas ja hankki
hänelle seuraa. Hän pyysi heitä aitioonsa oopperassa. Hän kutsui heitä
päivällisilleen. Hän ei ollut välittävinään heidän vaarallisuudestaan.
Hän kärsi, kun Dirk heitä puhutteli.

»Dirk, miksi et joskus ota mukaasi tuota sievää Farnhamin tyttöä?»

»Onko hän sievä?»

»Taitaa olla. Sinähän juttelit niin kauan hänen kanssaan Kirksin
tanssiaisissa. Mistä te puhuitte?»

»Kirjoista.»

»Kirjoistako? Hän on hirveän suloinen ja viisas, eikö olekin?
Viehättävä tyttö.» Paula oli äkkiä oikein onnellinen. Kirjoista!

Farnhamin tyttö oli suloinen tyttö. Hän oli sellainen tyttö, johon
pitäisi rakastua, mutta johon ei rakastuta. Farnhamin tyttö oli
noita hänen aikaansa ja luokkaansa kuuluvia, hyvin kasvatettuja
chicagolaistyttöjä. Hän oli hyvä, luotettava, selväpäinen, suora,
kyvykäs ja sievä, epämääräisen ja kiinnottoman sievä. Hänen tukkansa
oli tavallisen tukan värinen, hänen hampaansa hyvät, hänen silmänsä
mukiinmenevät, hänen hipiänsä kirkas, hänen kätensä ja jalkansa
sopivat, ja hän sekä luisteli, tanssi että puhui hyvästi. Hän oli
lukenut ne kirjat, jotka sinäkin olit lukenut — hän oli toisin sanoen
mainio seuralainen. Hänellä oli rahaa kuin roskaa, mutta hän ei koskaan
puhunut siitä. Hän oli matkustellut paljon. Hänen kätensä tarttui
lujasti omaasi — mutta sinä tunsit vain käden etkä mitään sähkövirtaa,
joka olisi sävähtänyt lävitsesi iskien kärkensä suoraan sydämeesi.

Kun Paula sitävastoin näytti sinulle kirjaa seisoen vieressäsi, niin
hänen käsivartensa hiipi huomaamatta kainalosi kaareen, ja sinä tunsit
hänen pehmeän, hennon kylkensä läheisyyden.

Dirk tunsi paljon tyttöjä. Oli muuan laji, jota nimitettiin North
Shoren tytöksi. He olivat solakoita, pitkiä, hienorakenteisia.
Heillä oli hieno, pieni nenä, korkea, vieno nenä-ääni, korvarenkaat,
savuke huulilla, ja he söivät mielellään aamiaispäivällisensä
Huylerissa. Kaikki nämä tytöt muistuttivat ihmeellisesti toisiaan
Dirkin mielestä. He puhuivat kaikki ranskaa sangen hyvästi,
tanssivat monimutkaisia luonnetansseja, lukivat uusia kirjoja ja
käyttivät samoja malleja. He alottivat, koristivat ja lopettivat
puheensa sanomalla: »Taivas!» He ilmaisivat sen avulla hämmästystä,
myötätuntoa, hilpeyttä, kauhua ja alistumista. »Taivas! Olisitpa
nähnyt hänet! Taivas!» — kauhua. Heidän sanankäyttönsä muistutti
sangen suuresti hänen toimistossaan työskentelevien tyttöjen puhetta.
»Hän on poikaa», sanoivat he puhuessaan ihaillen jostakin toisesta
tytöstä. He suorastaan palvoivat rehellisyyttä. Näinä aikoina,
jolloin kaikki varustettiin paksuilla, kirkuvilla otsikoilla, oli
heidänkin merkittävä punaisella musteella huomautuksensa, jotta
kukaan olisi viitsinyt niitä kuunnella. He sanoivat ensiksi: »pötyä»,
sitten: »roskaa» ja lopuksi: »moskaa.» Kukaan ei enää sanonut:
»Kuinka tyhmää!» vaan: »Kuinka kamalan kaameaa!» Heidän suloisten,
kirkkaiden ääntensä lausumat sanat putoilivat huolettomasti heidän
sieviltä huuliltaan. He olivat kaikki niin pelottomia, siteettömiä ja
vapaita. He sanoivat itse, että se oli pääasia. Joskus Dirk toivoi,
että he olisivat hieman hillinneet vauhtiaan. He järjestelivät
loppumattomasti puutarhajuhlia ja teatterinäytöksiä ja suurenmoisia
hyväntekeväisyysjuhlia, venetsialaisia iltoja, itämaisia basaareja
ja hyväntekeväisyystanssiaisia. Ohjelmien suorittajat useasti sekä
lauloivat, näyttelivät että tanssivat paremmin kuin ammattitaiteilijat,
mutta esityksestä puuttui kuitenkin oikean teatterin väri ja leima.
Näissä juhlissa he tuhlasivat tuhansia pukuihin ja koristuksiin ja
ansaitsivat taas toisia tuhansia, jotka he sitten juhlallisesti
luovuttivat Asialle. He eivät huomanneet, että tämä oli naurettavaa.
Silloin tällöin he innostuivat johonkin liikeyritykseen taikka
ammattialaan halveksien seuraelämän lakeja. Paulakin ryhtyi
kaikenlaisiin hommiin. Hän ja hänen ystävänsä avasivat avaamistaan
ompeluliikkeitä ja basaareja. He perustivat teesalonkeja, joissa
räikeän viheriä, vermillioni, oranssi ja musta viiltelivät silmää.
He luovuttivat reklaaminteon jollekin ilmoitustoimistolle. Nämä
seikkailuyritykset kukoistivat, kuihtuivat ja kuolivat. Ne olivat
sodan jälkeisen levottomuuden tuotteita. Monet näistä naisista olivat
väsymättä ahertaneet nuo kaksi sotavuotta, ohjanneet sotilasautoja,
hoitaneet ambulansseja, toimineet sairaanhoitajattarina, siivonneet
ja johtaneet kenttäkeittiöitä. He kaipasivat nyt toiminnan suomaa
jännitystä ja tyydytystä.

Heidän mielestään Dirk oli kuin luotu avointa kilpailua varten,
ja he harmittelivat Paulan omistusoikeutta. Kaikki nuo Susanit
ja Janet ja Katet ja Betyt ja Sallyt — modernien, eroottisten
neitien yksinkertaiset, vanhanaikaiset nimet — puhuivat Dirkin
kanssa, tanssivat, ajoivat ja kuhertelivat hänen kanssaan. Hänen
luoksepääsemättömyytensä ja Paulan etumatka vain korottivat hänen
erikoislaatuista viehätystään. Dirk ei antanut viittä penniäkään koko
tyttöparvesta.

»Voi, herra DeJong», he sanoivat, »onko teidän nimenne todellakin Dirk?
Niin veikeä nimi! Mitä se merkitsee?»

»Ei mitään, mikäli minä tiedän. Se on hollantilainen nimi. Sukuni —
isäni suku — on hollantilainen.»

»Eikö Dirk ole jonkinlainen miekka taikka tikari? Se kuuluu niin
uljaalta ja julmalta ja kohtalokkaalta — Dirk.»

Silloin hän tavallisesti punastui hieman (muuan hänen etujaan) ja
hymyili ja katsoi heihin eikä sanonut mitään. Hänestä se riitti
vastaukseksi.

Hänen menestyksensä oli suunnaton.




XVII.


Nämä tytöt ja Dirkin toimistossa työskentelevät naisapulaiset
olivat niin toistensa kaltaisia, ettei Dirk saattanut olla sitä
huvitettuna toteamatta. Hän sanoi: »Kirjoittakaa, neiti Roach»,
solakalle nuorelle olennolle, joka oli yhtä viehättävä kuin ne
tytöt, joiden kanssa hän oli edellisenä päivänä tanssinut taikka
ratsastanut taikka pelannut tennistä tai bridgeä. Heidän pukunsakin
olivat virheettömästi jäljennetyt. Saattoivatpa he käyttää samaa
hajuvettäkin. Joskus hän ohimennen ihmetteli, kuinka se voi olla
mahdollista. Heidän ikänsä oli kahdeksantoista, yhdeksäntoista
taikka kaksikymmentä vuotta, ja heidän kasvonsa ja ruumiinsa ja
luontaiset taipumuksensa olivat ehdottomasti ja naurettavasti
ristiriidassa heidän työnsä ja asemansa kanssa. He olivat kuitenkin
sangen kyvykkäitä — taitavia kuin koneet. He tekivätkin koneellista
työtä. He vastasivat puhelimissa, kiersivät vipuja, painoivat
nappuloita, näppäilivät kirjoituskoneita ja piirtelivät nimiä. He
olivat suloisia olentoja ja heillä oli neljäntoistavuotiaan lapsen
mieli. Heidän tukkansa oli kiiltävä, hienosti aallotettu ja niin
hieno ja kiharainen kuin pienen lapsen hiukset. Heidän rintansa oli
litteä ja heidän vartalonsa omituisen suvuton kuin nuoren pojan
vartalo. Heillä oli käärmeen viisaus. He käyttivät ihmeellisiä,
pieniä, kudottuja puseroita, litteitä, lapsellisia kauluksia ja
naurettavan käytännöllisiä sukkia ja puolikenkiä. Heidän jalkansa
olivat hoikat ja voimakkaat. Heidän suunsa olivat pyöreät, pehmeät
ja punertavat, ja heidän alahuulensa oli kukkasmaisesti kaartunut
kuin juuri imemästä lakanneen pienokaisen alahuuli. Heidän silmänsä
olivat avoimet, tyhjät, kaikkitietävät. He hoitivat omat asiansa kuin
sotapäälliköt. He olivat kylmiä, jäykkiä ja ylimielisiä. He saattoivat
miestuttavansa epätoivoon. He olivat merirosvoja, henkipattoja,
jotka ottivat kaiken eivätkä antaneet mitään. Useimmat heistä olivat
lähtöisin alhaisista kodeista, ja kuitenkin he jollakin ihmeellisellä
tavalla tunsivat kaikki Paulan tuntemat ja käyttämät hienot keinot.
He olivat notkeita, hämmennyttäviä, ihastuttavia ja vaarallisia.
Heidän aamiaispäivällisensä olivat kokoonpantuja makeisista ja muusta
epäterveellisestä syötävästä, ja kuitenkin oli heidän hipiänsä samettia
ja kermaa. Heidän äänensä olivat kimeät, honottavat ja sivistymättömät,
ja heidän kasvonsa muistuttivat Greuzen taikka Fragonardin tauluja.
»Min' en olis mennyt, vaikka hän olisi piitannutkin, mutta olis hän
voinut soittaa sittenkin. Mutta minäpä puhuinkin suuni puhtaaksi — niin
äkäinen olin.»

»Äläs nyt. Mitä hän sanoi?»

»Äs, hän nauroi.»

»No, menitkö?»

»Minäkö? En ikinä! Miks sinä minua luulet oikeastaan?»

»Älä höpsi. Hän on buli giba.»

Näiden keskellä Dirk työskenteli vieraana, etäisenä ja koskemattomana.
Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos hän olisi saanut kuulla, että
häntä siellä nimitettiin »Jääpuikoksi». He hyväksyivät hänen sukkansa,
hänen kaulaliinansa, hänen kyntensä, hänen piirteensä, hänen säärensä
hyvin silitettyine housuineen ja hänen suoran, voimakkaan selkänsä
ja sitä peittävän Peelin takin. He ihailivat ja paheksuivat häntä.
Heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi salaa kuvitellut,
mitenkä Dirk jonakin päivänä kutsuisi hänet työhuoneeseensa, sulkisi
oven ja sanoisi: »Loretta» (heidän nimensä olivat ihmeellisiä
epäsikiöitä, jotka olivat syntyneet siten, että he itse muovailivat
alkuperäiset nimensä uusien, kehittyneiden kauneuskäsitteidensä
mukaisiksi — ja niin syntyivät nuo Lorettat, Imogenet, Nadinet,
Nataliet ja Ardellat), »Loretta, minä olen jo kauan katsellut teitä, ja
te olette varmaankin huomannut, kuinka syvästi minä ihailen teitä.»

Se ei ollut ensinkään mahdotonta. Sellaista kyllä tapahtuu. Elävätkuvat
olivat opettaneet heille, että sellaista tapahtuu.

Dirk, joka ei aavistanutkaan heidän säälimätöntä, kaikkinielevää
kiintoaan, olisi kauhistunut vielä enemmän, jos hän olisi tiennyt,
kuinka perusteellisesti he tunsivat hänen henkilökohtaiset ja
yksityiset asiansa. He tiesivät esimerkiksi kaiken, mitä Paulasta
oli tiedettävä. Tätäkin he ihailivat ja paheksuivat. He myönsivät
rehellisesti, että hänen pukunsa olivat täydelliset, ja nauttivat
suunnattomasti tietäessään olevansa nuorempia ja punaposkisempia kuin
hän, he halveksivat häntä, koska hän niin avoimesti paljasti tunteensa
Dirkiä kohtaan (he lienevät huomanneet sen jollakin yliluonnollisella
tavalla, sillä Paula kävi tuskin milloinkaan Dirkin toimistossa ja
verhosi aina kaikki puhelunsa taitavaan valepukuun). Heidän mielestään
Dirk kohteli äitiään aivan suurenmoisesti. Selina oli ollut hänen
toimistossaan parisen kertaa. Hän oli kerran käydessään jutellut
toverillisesti Ethelinda Quinnin kanssa, jolla oli Da Vincin keruubin
kasvot ja miestensyöjän sielu. Selina puheli aina kaikkien kanssa.
Hän nautti kuunnellessaan raitiotiekonduktöörien, pesuakkojen,
ovenvartiain, emäntien, konttoristien, autonkuljettajien ja poliisien
puheita. Hän ikään kuin houkutteli heidät puhumaan. He avautuivat
hänelle kuin kukkaset auringolle. He vaistosivat hänen mielenkiintonsa
ja myötätuntonsa. Heidän puhuessaan Selina saattoi huudahtaa:
»Todellako! Sehän on kamalaa!» Hänen silmänsä loistivat osanottoa.

Selina sanoi kerran astuessaan Dirkin työhuoneeseen: »En, totta vieköön
käsitä, kuinka sinä voit työskennellä noin sievien olentojen joukossa
muuttumatta aika sulttaaniksi. Minä aion kutsua muutamia heistä
farmille ensi sunnuntaiksi.»

»Älä, Herran nimessä, äiti! He eivät ymmärtäisi sitä. Minä tuskin
tiedän, että heitä on olemassakaan. He kuuluvat toimiston kalustoon.»

Myöhemmin päivällä Ethelinda Quinn oli esittänyt pätevän mielipiteensä.
»Tiedättekö, hän vastaa kymmentä Jääpuikkoa. Minä tykkään hänestä.
Näitteks te hänen kamalaa hattuaan? Mutta eiks totta, se ei näyttänyt
möltshiltä hänen päässään sittenkään? Kuka muu hyvänsä näyttäisi noissa
hepenissä hupsulta, mutta hän voi pitää mitä tahansa. Kas hänessä on —
en tiedä oikein — niin, hänessä on piffiä. Viis muodista. Hän on niin
kilttikin. Hän sanoi, että minä olen soma, pikku olento. Uskokaa pois.
Hän oli sitäpaitsi oikeassa.»

Puolen tunnin kuluttua sanoi tietämätön Dirk tyynesti: »Kirjoittakaa,
neiti Quinn.»

Dirk siis vaelteli tämän loimoavan naisellisuuden hehkussa
kärventymättömänä. Paula, North Shoren tytöt, sivistyneet liikenaiset,
joita hän silloin tällöin kohtasi työssään, sekä hänen oman
toimistonsa viettelevät pikku neitoset kohdistivat häneen lämpimät,
hajuvesituoksuiset hurmauskeinonsa. Hän liikkui heidän keskuudessaan
viileänä ja tyynenä. Kenties hänen nopea menestymisensä perustui hieman
tähänkin tosiseikkaan puhumattakaan hänen hiljaisesta kunnianhimostaan.
Häntä pidettiinkin nykyään jo ehdottomasti menestyksen miehenä Chicagon
liike-elämän lentotähtienkin pyörteessä. Pohjoispuolen äidit katselivat
hänen tulojaan, hänen uraansa ja hänen tulevaisuuttansa kunnioituksella
ja kavalin aikein. Pieni, sievä pino kutsukortteja lepäsi aina
postin joukossa hänen säännönmukaisella, pienellä pöydällään hänen
pienessä, säännönmukaisessa huoneustossaan, jota hoiti hänen pieni,
säännönmukainen japanilaisensa säännönmukaisen pohjoisen kadun varrella
niin lähellä (vaikkakaan ei liian lähellä) järveä, että hän saattoi
ikkunoistaan sitä katsella.

Paula oli auttanut häntä kalustamaan huoneustonsa. Dirk ja hän olivat
yhdessä puhutelleet sisustusarkkitehtiä. »Mutta sinun on käytettävä
omaakin makuasi», sanoi Paula, »että se saisi yksilöllisen leiman.»
Kalusto oli italialaista tyyliä, puuaine tummaa tammea taikka
pähkinäpuuta. Kaikki oli tukevaa eikä kuitenkaan täysipainoista, ja
huone oli synkkä, olematta vaikuttava. Siellä oli pitkiä, veistettyjä
pöytiä, joita tuhkakuppi tuntui saastuttavan, suuria loikoiltavia
nojatuoleja, joihin et kuitenkaan heittäytynyt, himmeitä, hopeaisia
kynttilänjalkoja, verhoja ja Danten rintakuva, joka raskasmielisesti
hymyili sinulle säännönmukaisesta syvennyksestään. Huoneessa ei
ollut paljon kirjoja. Siihen kuului pieni eteinen, suuri arkihuone,
makuuhuone, ruokahuone, keittiö ja pieni komero japanilaista
palvelijaa varten. Dirk ei viettänyt montakaan tuntia päivästä tässä
paikassa. Joskus hän ei päiväkausiin istunut olohuoneen nojatuoleissa,
käyttäen sitä vain tienä, jonka halki hän ryntäsi makuuhuoneeseensa
vaihtaakseen työpukunsa päivällispukuun. Hänen kohoamisensa oli
todellakin vain tasaista pyörrettä — toimistosta kotiin, kotoa
päivällisille, päivällisiltä tanssiaisiin. Hänen suhteensa maailmaan
oli yksitoikkoinen ja soi harvoja kosketuskohtia. Hänen toimistonsa
oli suuri ja loistava toimisto, joka sijaitsi suuressa ja loistavassa
toimistotalossa LaSalle Streetin varrella. Hän ajoi työhönsä ja
takaisin autossaan bulevaardeja pitkin. Hänen seuraelämälliset
suhteensa sijaitsivat pohjoisessa, LaSalle Street rajoitti hänen
maailmaansa lännessä, Lake Michigan idässä, Jackson Boulevard etelässä
ja Lake Forest pohjoisessa. Olisi luullut hänen asuvan tuhansien
mailien päässä muusta Chicagosta, niin vähän hän tunsi tuota valtavaa,
kuohuvaa, kiljuvaa, rämisevää, väkevän kammottavaa teräsjättiläistä,
jota nimitettiin Chicagoksi.

Selina ei ollut sekaantunut hänen huoneustonsa kalustamiseen. Kun se
oli valmis, oli Dirk voitonriemuisena vienyt hänet sitä katsomaan.
»Katso nyt», hän huudahti, »mitä tästä sanot, äiti?»

Selina oli seisonut huoneen keskellä pienenä ja yksinkertaisena
noiden mahtavien, synkkien, veistettyjen pöytien, tuolien ja kaappien
joukossa. Pikku hymy oli nykinyt hänen suupieliään. »Minusta tämä on
hirveän kodikas — aivan kuin joku tuomiokirkko.»

Joskus Selina vieläkin esitti eriävän mielipiteensä, vaikkakin hän oli
viime aikoina käynyt oudon varovaiseksi. Hän ei enää kysellyt Dirkiltä
niiden talojen sisustusta, joissa hän vieraili (Ohio Streetin varrella
olevissa italialaisissa huviloissa), taikka loistavien päivällisten
ulkomaalaisia ruokalistoja. Farmi kukoisti. Eteläpuolen suuret
teräsvalimot ja tehtaat lähenivät häntä lähenemistään, mutta vielä ne
eivät olleet astuneet rautajalkaansa hänen viljaviin, viheriöiviin
peltoihinsa. Selinan farmin tuotteet ja sikatarhat olivat tulleet
oikein kuuluisiksi erinomaisen laatunsa takia. Blackstonen ja Draken
hotellien ruokalistoilla puhuttiin »DeJongin parsasta». Joskus Dirkin
ystävät härnäsivät häntä sen johdosta, eikä hän aina tunnustanut nimien
yhtäläisyyden todellista syytä.

»Dirk, luulenpa, ettet sinä todellakaan koskaan tapaa keitään uusia
ihmisiä», sanoi Selina hänelle kerran taas langetessaan neuvomaan
poikaansa. »Sinä et osaa imeä elämästä sen parhainta makua. Sinun
pitäisi saada tippanen oikein alkuperäistä uteliaisuutta, jotta voisit
nauttia täysin siemauksin ihmisistä ja tapahtumista. Kaikista ihmisistä
ja kaikista asioista. Nyt sinä kierrät aina samaa piiriä yhä uudelleen
loppumattomiin.»

»Minulla ei ole aikaa. Minun ei kannata tuhlata aikaani.»

»Sinun ei kannata olla tuhlaamattakaan.»

Joskus Selina tuli kaupunkiin viikon taikka kymmenisen päivää
kestävälle vierailulle, heittäytyen johonkin, jota hän itse
nimitti orgiaksi. Tällöin kutsui Julie Arnold hänet tavallisesti
asumaan johonkin Arnoldin talon vierashuoneeseen, ja Dirk tarjosi
hänelle makuuhuonettaan väittäen voivansa varsin mukavasti nukkua
olohuoneensa suurella sohvalla taikka siirtyä University Clubiin siksi
ajaksi. Selina epäsi aina nämä kutsut. Hän asettui asumaan milloin
mihinkin hotelliin. Nauttien tulevista vapaapäivistään hän kiirehti
retkeilyilleen riehakkaana kuin koulupoika lauantaisin suunnittelematta
edeltäkäsin ohjelmaa ja kuvitellen loistavia seikkailuja, joita tavalla
taikka toisella tarjoutuisi hänelle. Hän rakasti Michigan Boulevardin
ja State Streetin myymäläin ikkunoita, joissa kopeat vahanaiset
seisoivat kimaltelevissa iltapuvuissaan sormet hienosti koukistettuina,
ikään kuin pidellen viuhkaa, ruusua taikka ohjelmaa, ja hymyillen
alentuvasti kateelliselle maailmalle, joka litisti nenänsä lasiseinää
vastaan. Selina, jota elämä ja ihmiset huvittivat, nautti valoista,
väreistä, hyörinästä ja hälinästä. Nuo raadannan vuodet, jolloin
elämä painoi hänet maahan saakka, eivät olleet sittenkään tappaneet
hänen elämänhaluaan. Hän tunkeutui kaupungin muukalaiskortteleihin
— italialaisiin, kreikkalaisiin, kiinalaisiin, juutalaisiin
kaupunginosiin. Hän tunkeutui Mustaan Kehään, missä Chicagon laaja
ja yhä kasvava neekeriasutus kiehui ja kuohui ja ojenteli pitkiä
jäseniään uhkaavasti ulottuen yhä kauemmaksi ja rikkoen ahdistavat
siteensä. Hänen vakavat kasvonsa, hänen rauhallinen käytöksensä, hänen
elävä kiinnostuksensa ja ystävällinen hymynsä suojelivat häntä. He
luulivat häntä jonkinlaiseksi yhteiskunnallisen työn tekijäksi, köyhien
auttajaksi. Hän osti ja luki _Independentiä_, neekerien sanomalehteä,
missä luonnontohtorit ilmoittivat noitayrttejään. Lähettipä hän kerran
kaksikymmentäviisi senttiäkin tilaten tällaisen rasian ihastuneena
yrttien nimiin — ne olivat Aatamin ja Eevan yrttejä, Metsien Herraa,
Lohikäärmeen Verta, Suurta Johannes Voittajaa, Jezebelin Juurta ja
Paratiisin Mukuloita.

»Kuule, äiti», Dirk selitteli, »sinä et saa juoksennella tuolla
tavalla. Se on varomatonta. Tämä ei ole mikään High Prairie. Jos haluat
liikkua, niin käsken Sakia kuljettamaan sinua autolla.»

»Sehän olisi erittäin hauskaa», virkkoi Selina lempeästi. Mutta hän ei
koskaan käyttänyt hyväkseen tätä tarjousta. Joskus hän kävi South Water
Streetillä, joka oli nykyään kokonaan muuttunut ja paisunut miltei
yli laitojen. Hän kuljeskeli mielellään pitkin ahdinkoisia käytäviä,
joita reunustivat lavat, laatikot ja kaikenlaiset korit täpötäynnä
hedelmiä, vihanneksia ja siipikarjaa. Mustapintaiset, vieraat kasvot
täyttivät nykyään kadun. Siellä, missä ennen vanhaan oli ollut
punanaamaisia, overalliin puettuja miehiä, hän näki nykyään notkeita,
jänteviä poikia, jotka vanhoissa sotilaspaidoissaan ja khakivärisissä
housuissaan vierittivät rattaita, lastasivat laatikoita ja rämistivät
katua pitkin suunnattomissa kuorma-autoissaan. Heidän kasvonsa olivat
kovat ja heidän puheensa lyhyttä. He liikkuivat sirosti säästäen
voimiaan. Selina mietti siinä katsellessaan, että jokainen noista
miehistä oli elinvoimaisempi, isänmaallisempi sekä teki hyödyllisempää
ja rehellisempää työtä kuin hänen oma menestyksellinen poikansa Dirk
DeJong.

»Missä on papuja?»

»Tuolla, vanhalla papukauppiaalla.»

»Sitkeitä.»

»Parempia ei ole.»

»Pidä itse.»

Monet vanhemmista miehistä tunsivat hänet, löivät kättä ja juttelivat
hetkisen. William Talcott, joka oli hieman kuivempi, hieman ryppyisempi
ja hieman harmaampi kuin ennen, nojasi yhä vieläkin ovensa pieleen
paitahihasillaan ja puettuna siistiin, ruskeaan pukuunsa, hyvä,
sytyttämätön sikari suussaan ja paksu kultaketju vatsallaan.

»No, onni on teitä potkaissut, rouva DeJong, on kuin onkin. Muistatteko
sitä päivää, jolloin te tulitte tänne myymään ensimmäistä kuormaanne?»

Oi, muistihan Selina sen päivän.

»Poikanne on myöskin hyvällä tolalla. Hän kuulemma tekee rahaa, eikö
teekin? Tuntuu niin hyvältä, kun poika menestyy tuolla tavalla.
Jestanpoo, kuinka hyvältä tuntuu! Ajatelkaapa minunkin tytärtäni,
Carolinea — —»

High Prairien elämälläkin oli oma viehätyksensä. Useasti siellä nähtiin
outoja vieraita, jotka viipyivät siellä viikon taikka kymmenisen päivää
— poikia ja tyttöjä, joiden kaupunkilaiskalpeus vaihtui lämpimään
ruskotukseen — väsyneitä, näivettyneitä naisia, jotka joivat Selinan
kermaa ja söivät hänen uhkeita vihanneksiaan ja mureita kananpoikiaan
ahneesti, ikään kuin peljäten ruoan heti katoavan silmiensä edestä.
Selina keräsi näitä vieraitaan kaupungin merkillisimmistä kolkista.
Dirk paheksui tätäkin. Selina kuului High Prairien koulun johtokuntaan.
Hän ajeli useasti maanteillä ja kaupunkiinkin halveksitussa Fordissaan,
jota hän käytteli kekseliäästi ja taitavasti. Hän kuului tiekomiteaan
ja Kauppapuutarhurien Liitto kunnioitti suuresti hänen mielipidettään.
Hänen elämänsä oli täyteläistä, miellyttävää ja hedelmällistä.




XVIII.


Paula oli keksinyt keinon, jolla naiset houkuteltaisiin ostamaan
osakkeita. Keino oli hyvä. Hän esitti sen niin taitavasti, että
Dirk luuli itse sen keksineensä. Dirk oli nykyään arvopaperiosaston
päällikkö Great Lakes Trust Companyn mahtavassa, uudessa, valkoisessa
palatsissa Michigan Boulevardin pohjoispäässä. Sen valkoiset tornit
kimaltelivat vaaleanpunaisina järvien sumussa. Dirk sanoi, että
rakennus oli kerrassaan kamala, epäsuhtainen hirviö, ja että se
muistutti suunnatonta jäätelötorttua. Hänen yksityishuoneensa oli
pikemminkin loistavan, kirjattoman kirjaston kuin liiketoimiston
kaltainen. Sen seinät olivat tummaa, himmeää pähkinäpuuta, ja siellä
oli suuria, hyllyviä tuoleja, pehmeitä mattoja ja varjostettuja
lamppuja. Naispuolisista asiakkaista pidettiin aivan erikoisen hyvää
huolta. Heitä varten oli muuan huone sisustettu matalilla, mukavilla
tuoleilla ja pieluksilla, lampuilla ja kirjoituspöydillä — purppuraa ja
ruusunpunaa. Paula oli valinnut tämän huoneen kaluston. Kymmenen vuotta
sitten olisi tuollaista toimistohuonetta pidetty naurettavana, mutta
nyt se muodosti aivan asiallisen liitteen toimistotaloon.

Dirkin yksityishuone oli yhtä luoksepääsemätön kuin valtion päämiehen
asunto. Kortit, puhelimet, juoksupojat ja sihteerit välittivät vieraan
ja Dirk DeJongin, arvopaperiosaston päällikön, seurustelua. Jos halusit
häntä tavata, niin kuiskasit hänen nimensä tuon kuuden jalan pituisen
salapoliisin korvaan, joka vahtimestarin valepuvussa seisoi marmorisen
pyörösalin keskellä katsellen jokaista tulijaa kylmästi arvostelevin
katsein. Hän tallusteli sitten edelläsi varovaisesti kumipohjillaan,
jättäen sinut sitten jonkun juhlallisen toimistopojan haltuun, joka
kysyi nimeäsi. Odotit. Hän palasi. Odotit jälleen. Vähän ajan kuluttua
ilmestyi eteesi nuori nainen kysyvin kulmin. Hän keskusteli kanssasi.
Hän katosi. Odotit taasen. Hän palasi näkyviisi, ja nyt sinut vietiin
Dirk DeJongin suureen ja loisteliaaseen sisätoimistoon. Silloin hävisi
myöskin muodollisuus.

Dirk oli niin iloinen tavatessaan sinut — tyynen ja kiinnostuneen
iloinen. Esittäessäsi asiasi hän aina kuunteli tarkkaavaisesti,
aivan viehättävän tarkkaavaisesti. Great Lakes Trust Company hoiti
suunnattoman paljon naisten asioita. Dirk oli avomielinen, avulias — ja
hänelle uskottiin aina puheenalainen tehtävä. Hän puhui hyvin vähän.
Hän oli ihmeteltävän vaikuttava. Muodikkaisiin, mustiin huntuihin
verhotut rouvat muodostivat synkkiä jonoja hänen ovensa eteen. Hänen
ehdottamansa (usein Paulan keksimät) taitavat ilmoitukset kantoivat
Great Lakes Trust Companylle runsaita hedelmiä. He painattivat sieviä,
pieniä lehtisiä naisia varten, jotka käsittelivät säästämistä ja
rahojen sijoittelua. »Te ette neuvottele sieluttoman yhtiön kanssa»,
sanoivat nämä lehtiset. »Voimmeko me palvella teitä? Te kaipaatte
vieraan neuvoja. Ennen kuin toimitte, sallikaa pätevän asiantuntijan
tarkistaa päätöksenne. Kenties teillä on sukulaisia ja ystäviä, jotka
mielellään antaisivat teille hyviä neuvoja, mutta joille te kenties
ette mielellänne paljasta asemaanne. Meidän tehtävämme on suorittaa
luottamustehtäviä ja huolehtia leskien ja orpojen eduista.»

Tämä yritys loi yllättäen miljoonia. »Naiset tottuvat tottumistaan
käsittelemään itse rahojaan», totesi Paula viekkaasti. »Hyvin pian
heidän suosionsa on yhtä tärkeä kuin miesten. Keskitason naiset eivät
ymmärrä hölynpölyä arvopapereista — arvopaperien kaupasta. Heidän
mielestään ne ovat hirveän salaperäisiä ja vaarallisia käsitteitä.
Naisia olisi kasvatettava. Etkö sinä kerran puhunut naisia varten
järjestettävistä finanssikursseista, Dirk? Sinä voisit antaa niille
jonkinlaisen sosiaalisen leiman. Lähetä kutsuja ja hanki erilaisia
pankkimiehiä — suuria miehiä, joiden nimet tunnetaan — puhumaan noille
naisille.»

»Luuletko, että he tulisivat tuollaisille kursseille?»

»Tietenkin he tulevat. Naiset ottavat vastaan kaikki sellaiset kutsut,
jotka vain ovat painetut paksulle, kermanväriselle paperille.»

Great Lakes Trust Companyllä oli haarakonttori Clevelandissa sekä New
Yorkissa Fifth Avenuen varrella. Tämä liike, jonka tarkoituksena oli
opettaa naisia ostamaan arvopapereita ja ymmärtämään raha-asioita,
muuttui sen kautta koko maata käsittäväksi liikkeeksi. Suunniteltiin
ilmoituksia sanomalehdissä ja viikkolehdissä.

Nämä rahakysymyksiä käsittävät luennot naisille pidettiin joka
toinen viikko Blackstonen kristallisalissa, ja ne menestyivät
loistavasti. Paula oli oikeassa. Aika annos Aug. Hempelin terävyyttä
ja kaukonäköisyyttä oli siirtynyt häneen. Naiset saapuivat — lesket,
joiden piti sijoittaa rahansa, liikenaiset, jotka olivat säästäneet
osan palkastaan, varakkaat naiset, jotka halusivat itse hallita
omaisuuttaan, tai jotka paheksuivat miehensä hoitotapaa. Jotkut
saapuivat vain uteliaisuudesta, jotkut muun työn puutteesta, toiset
taas nähdäkseen tuon tunnetun pankkimiehen tai asianajajan taikka
liikemiehen, joka oli lupautunut puhumaan kuulijoille. Dirk esiintyi
kolme taikka neljä kertaa talven kuluessa ja oli yleisön ilmeinen
suosikki. Nuo hienot kreppi- ja kävelypukuiset ja pienihattuiset
naiset kuhisivat ja sihisivät hänen ympärillään silloinkin kuin he
hartaina kuuntelivat hänen huolellisesti valmistettuja esityksiään.
Hän näytti hyvin komealta, hienopiirteiseltä ja sirolta seisoessaan
puhujalavalla ihmeteltävässä, räätälin tekemässä puvussaan valkoinen
kukka napinreiässä. Hän puhui vaivattomasti, selvästi ja sujuvasti
ja vastasi luennon jälkeen esitettyihin kysymyksiin hieman hitaasti
ehtiäkseen ajatella, mutta kuitenkin varmasti, mikä suuresti miellytti
hänen kuulijoitaan.

Johtokunta oli päättänyt, että koko maata käsittävään ilmoitukseen
olisi saatava kuva, joka kiinnittäisi puoleensa naisten katseet ja
kiinnostaisi heitä. Dirk arveli, että Dallas O'Mara, jonka merkillinen,
kananjalkaa muistuttava nimikirjoitus sojotti melkein kaikkien
silmäänpistävimpien ilmoituksien alakulmassa, oli sopiva henkilö tähän
tarkoitukseen. Paula ei oikein hyväksynyt tätä ajatusta.

»N-n-noo, onhan hän varsin taitava tyttö», Paula virkkoi varovaisesti,
»mutta emmeköhän keksisi jotain vielä parempaa?»

»Tyttö!» huudahti Dirk silloin. »Onko hän nainen? En tiennyt sitä.
Tuollainen nimi voi merkitä mitä hyvänsä.»

»Onhan hän toki nainen. Sanotaan, että hän on hyvin — hyvin viehättävä.»

Dirk kutsutti luokseen Dallas O'Maran. Taiteilija lupasi tulla joskus
kahden viikon kuluttua. Dirk päätti, ettei hän voinut odottaa,
neuvotteli toisten ilmoitustaiteilijoiden kanssa, katseli heidän
kyhäelmiään, kuunteli heidän suunnitelmiaan eikä ollut tyytyväinen
kehenkään heistä. Aika oli lyhyt. Kymmenen päivää oli jo kulunut. Hän
käski sihteerinsä soittaa Dallas O'Maralle ja pyytää, että hän tulisi
Dirkin toimistoon kello yksitoista samana päivänä.

Mahdotonta, taiteilija työskenteli atelierissään joka päivä kello
neljään.

Voisiko hän sitten tulla DeJongin toimistoon puoli viisi?

Kyllä, mutta hänestä olisi parempi, jos herra DeJong tulisi hänen
atelieriinsä, missä hän saisi katsella taiteilijan luonnoksia —
öljymaalauksia, piirroksia taikka pastelleja. Hän työskenteli nykyään
enimmäkseen pastelliväreillä.

Sihteeri toisti kaiken tämän puhelimestaan pöydän ääressä istuvalle
Dirkille. Tämä viskasi savukkeensa vihaisesti tuhkalautaselle, puhalsi
viimeisen, raivoisan pölähdyksen ja tempasi käteensä oman puhelimensa.
»Kaikenlaisia taiteilija pahuuksia, jotka ovat olevinaan ties mitä»,
hän mutisi käsi vastaanottotorven päällä. »Halloo, neiti Rawlings —
minä tahdon puhutella häntä. Yhdistäkää hänet tänne.»

»Halloo, neiti — puh — O'Mara. Täällä puhuu herra DeJong. Toivon, että
te tulette tänne toimistooni keskustelemaan kanssani.» (Nyt on tämä
kenkkuileminen päättyvä.)

Kuului naisen ääni: »Tulen tietenkin, jos niin haluatte. Arvelin
vain, että olisin voinut säästää meidän kummankin aikaa. Olen saapuva
luoksenne puoli viideltä.» Hänen äänensä oli vitkainen, matala,
täyteläinen. Ihastuttava ääni — viihdyttävä ääni.

»Hyvä, puoli viideltä siis», lausui Dirk nopeasti ja heitti
torven koukkuunsa. Näin tuollaisia oli kohdeltava — tuollaisia
nelikymmenvuotiaita naikkosia, jotka kulkivat toimistoissa riippuvin
hapsin ja piirustuskäärö kainalossaan.

Lyönnilleen kello puoli viisi saapui tuo nelikymmenvuotinen naikkonen,
jonka hapset riippuivat ja joka kantoi piirustuskääröä kainalossaan.
Dirk antoi hänen odottaa uloimmassa huoneessa viitisen minuuttia,
sillä hän oli vieläkin hieman kiukuissaan. Viittä yli puolen astui
hänen työhuoneeseensa pitkä, solakka tyttö, jolla oli yllään hieno,
pieni takki ja turkisreunuksinen hame, ja jonka musta hattu oli niin
erikoinen ja yksinkertainen, että miehenkin silmä saattoi todeta sen
ranskalaisen alkuperän. Hänen kainalossaan ei ollut minkäänlaista
piirustussalkkua.

Miehen aivojen lävitse välähti monta ajatusta, jotka eivät kuuluneet
liikesanastoon. »Tuhat tulimmaista!... Millaiset silmät!... Noin
pitäisi kaikkien tyttöjen pukeutua... Väsyneen näköinen... Ei, hänen
silmänsähän vain ovat hieman rasittuneet... Kaunis... Ei, ei hän ole
kaunis... Onpas...» Ääneensä hän sanoi: »Olette kovin ystävällinen,
neiti O'Mara.» Sitten hän arveli olleensa liian juhlallinen ja virkkoi
lyhyesti: »Istukaa.»

Neiti O'Mara istuutui. Neiti O'Mara katsoi häneen väsyneillä, syvän
sinisillä silmillään. Neiti O'Mara ei sanonut mitään. Hän katseli vain
Dirkiä hyväntahtoisesti, rauhallisesti ja miettivästi. Dirk odotti,
että hän sanoisi, ettei hän tavallisesti käynyt toimistoissa, että
hän ei voinut viipyä kahtakymmentä minuuttia kauempaa, että päivä
oli lämmin taikka kylmä, Dirkin työhuone kaunis, näköala joen ylitse
suurenmoinen t.m.s. Neiti O'Mara ei suvainnut sanoa mitään. Dirk rupesi
siis puhumaan kiireesti.

Tämä oli uusi kokemus Dirk DeJongille. Tavallisesti naiset aina ensiksi
rupesivat puhumaan ja puhuivat paljon. Harvapuheiset naiset muuttuivat
puheliaiksi Dirkin vaietessa, ja puheliaat naiset rupattelivat.
Paula puhui aina kymmenen sanaa Dirkin sanoessa yhden. Mutta tässä
oli nyt nainen, joka oli vaiteliaampi kuin hän itse. Hän ei ollut
epäystävällisesti eikä painavasti vaitelias, hän oli vain hiljaisesti,
harkitusti, tyynesti vähäpuheinen.

»Selitän teille, mitä me tarvitsemme, neiti O'Mara.» Ja sitten hän
selitti. Hän arveli, että hänen vaiettuaan taiteilija läjäyttäisi
esille kolme taikka neljä ehdotusta. Niin olivat kaikki muut tehneet.

Kun Dirk oli päättänyt puheensa, sanoi neiti O'Mara: »Voin ajatella
asiaa parisen päivää tehdessäni muuta työtä. Se on tapani. Piirustan
parhaillani erästä oliivisaippuailmoitusta. Voin ryhtyä teidän työhönne
keskiviikkona.»

»Mutta minä haluaisin nähdä sen — tarkoitan, että haluaisin tietää,
mitä te olette suunnitellut.» Luuliko tuo tyttö, että Dirk sallisi
hänen laatia kaikki itsekseen kysymättä Dirkin neuvoa?

»Oi, se on aivan tarpeetonta. Mutta voittehan te käväistä
atelierissäni, jos haluatte. Viikon kuluttua luulen sen valmistuvan.
Asun Ontarion puolella, vanhassa atelieritalossa. Löydätte sen,
jos etsitte sellaista rakennusta, josta tiilet ovat karisseet
katukäytävälle.» Hän hymyili hidasta, leveää hymyään. Dirk huomasi,
että hänen hampaansa olivat hyvät, mutta suu liian suuri. Hymy oli joka
tapauksessa sievä ja lämmin. Dirk huomasi itsekin hymyilevänsä seurana.
Sitten hän muuttui taas asialliseksi — hyvin asialliseksi.

»Kuinka paljon te — mikä on — mitä te pyydätte tällaisesta
piirustuksesta?»

»Tuhatviisisataa dollaria», sanoi neiti O'Mara.

»Hullutusta.» Dirk katsahti tyttöön. Ehkäpä hän laski leikkiä. Mutta
hänpä ei hymyillytkään. »Vaaditteko tuhatviisisataa yhdestä ainoasta
piirustuksesta?»

»Sellaisesta piirustuksesta — ehdottomasti.»

»Pelkään, ettemme me voi maksaa sitä, neiti O'Mara.»

Neiti O'Mara nousi seisomaan. »Se on hintani.» Hän ei ollut ensinkään
hämillään. Dirk totesi, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt
naisen käyttäytyvän noin mutkattomasti. Hän itse haparoi tällä kertaa
kirjoituspöytänsä varusteiden joukossa siirrellen kyniä, paperilehtistä
ja imupaperia. »Hyvästi, herra — DeJong.» Tyttö ojensi ystävällisesti
kätensä. Dirk tarttui siihen. Tytön tukka oli kultaa — himmeätä eikä
kirkasta kultaa — ja se kiertyi suureen solmuun matalalle niskassa.
Dirk puristi hänen kättänsä. Väsyneet silmät kohottivat katseensa
häneen.

»Niin — jos se on kerran hintanne, neiti O'Mara — — En ollut
valmistunut maksamaan niin paljon — mutta te huippukyvyt kai olette
tottuneet huimaaviin hintoihin.»

»Emme sen huimaavampiin kuin teidänkään huippukykynne.»

»Niin, mutta tuhatviisisataa dollaria on aika summa.»

»Minäkin olen samaa mieltä. Mutta minusta onkin kymmenestä dollarista
saakka jokainen summa aika suuri. Tietäkää, että minä sain ennen aikaan
kaksikymmentäviisi senttiä kappaleelta piirtäessäni hattuja Gagelle.»

Tyttö oli kieltämättä viehättävä. »Nyt olette niinmuodoin perillä —
onni on teille myötäinen.»

»Perilläkö! En sinä ilmoisna ikinä! Olen juuri vasta alottanut.»

»Ansaitseeko joku enemmän piirustuksillaan kuin te?»

»Ei kukaan, mikäli minä tiedän.»

»Joten te siis — —?»

»Joten minä siis heti kohta kerron teille elämäni tarinan.»

Tyttö hymyili taasen hidasta leveää hymyään ja kääntyi lähteäkseen.
Dirk totesi, että muiden tyttöjen suut ovat vain kasvonpiirteitä, mutta
tämän suu oli kasvojen kaunistus.

Hän oli mennyt. Neiti Ethelinda Quinn tovereineen ulommassa
toimistosalissa hyväksyi neiti Dallas O'Maran puvun hänen
käsintehdyistä kengistään ranskalaissyntyiseen hattuunsa saakka ja
salamannopeasti muunsi mielessään omat pukunsa uuteen uskoon. Dirk
DeJong sisähuoneessa totesi tilanneensa tuhannenviidensadan dollarin
piirustuksen kuin sian säkissä ja olevansa pakotettu tekemään tiliä
siitä Paulalle.

»Merkitkää muistiin, neiti Rawlings, että minun on käytävä neiti
O'Maran atelierissä torstaina.»

Lähimpinä päivinä hän huomasi, että hämmästyttävän monet ihmiset
tiesivät hämmästyttävän paljon asioita Dallas O'Marasta. Hän oli
kotoisin Texasista, ja siitä johtui hänen mahdoton nimensä. Hän oli
kahdenkymmenenkahdeksan — kahdenkymmenenviiden — kolmenkymmenenkahden
— kolmenkymmenenkuuden vuoden vanha. Hän oli kaunis. Hän oli
ruma. Hän oli orpo. Hän oli itse ansainnut elatuksensa käydessään
taidekoulua. Hän ei ymmärtänyt rahan arvoa. Kaksi vuotta sitten hänen
piirustuksensa olivat äkkiä herättäneet huomiota. Hänen päämääränsä
oli öljyvärimaalaus. Hän raatoi kuin kaleeriorja, leikki kuin lapsi.
Hänellä oli kaksikymmentä ihailijaa eikä yhtään rakastajaa. Hänen
ystävänsä, niin hyvin miehet kuin naisetkin, olivat monilukuiset ja
vaelsivat edestakaisin hänen atelierissään kuin yleisellä torilla.
Siellä saattoi milloin hyvänsä tavata keitä hyvänsä Bert Colsonista,
mustapintaisesta varieteetähdestä pariisilais-lakeforestilaiseen rouva
Robinson Gilmaniin, ja Chicagon sinfoniaorkesterin ensimmäisestä
viulunsoittajasta Leo Mahlerista Carsonin mallipiirtäjään Fanny
Whippleen saakka. Hän avusti kaikenlaisia onnettomia kanssasisaria ja
veljiä Texasissa ja kaikkialla lähellä.

Neiti Rawlings ilmoitti, että Dirk tulisi alelieriin torstaina kello
kolme. Paula sanoi, että hän tulisi mukaan ja tulikin. Hän pukeutui
erikoisesti Dallas O'Maraa varten, ja tulos oli kieltämättä hurmaava.
Dallas maalasi pastelliväreillään muotokuvia ja joskus hän käytti
öljyvärejäkin. Hän oli saanut palkinnon viime keväänä Chicago Art
Institutin muotokuvanäyttelyssä pantuaan näytteille rouva Robinson
Gilmanin kuvan. Hänen mallinaan istumista pidettiin suurena kunniana.
Paulan hattu oli valittu hänen hiustensa ja profiilinsa mukaan, hänen
pukunsa kaulaleikkaus hänen hattunsa, hiustensa ja profiilinsa mukaan
ja hänen helmensä kaikkien näiden neljän mukaan. Tämä yhdistelmä oli
omiaan lyömään neiti Dallas O'Maran täydellisesti laudalta.

Neiti Dallas O'Mara istui atelierissään korkealla tuolilla
maalaustelineen edessä suuri kokoelma liituja vieressään. Hän oli
merkillisen näköinen eikä välittänyt siitä vähääkään. Hän tervehti
Dirkiä ja Paulaa iloisen ystävällisesti ja jatkoi heti työtään. Hyvin
hienosti puettu malli istui hänen edessään.

»Hei!» sanoi Dallas O'Mara. »Tässä se on. Mitä te pidätte siitä?»

»Kas», sanoi Dirk. »Tuoko?» Paperilla näkyi oikeastaan vain
jonkinlainen hämärä luonnos tuosta hienosti puetusta mallista.
»Tuollainenko se on?» Tuhatviisisataa dollaria!

»Toivottavasti te ette kaipaa naista, joka ostaa arvopapereita.»
Hän jatkoi työtään. Hän siristi toista silmäänsä, otti taskustaan
esille merkillisen, pienen, kiiltävän esineen, johon hän katsahti,
ja jonka hän sitten työnsi takaisin taskuunsa. Hän veti mustan
viivan paperiin hiilikynällä ja sotki sen sitten peukalollaan. Hänen
yllään oli haalistunut, kaikkipeittävä esiliina, jonka pinnalla
tushi, kumihiutaleet, kynänpiirrot, hiilentomu ja pesu kamppailivat
ylivallasta muodostaen sekanaisen, Chicagon ilmaa muistuttavan
hämäryyden. Valkoisen, ei erikoisen puhtaan silkkipuseron kaulus pisti
esille sen alta. Hänen jaloissaan oli pehmeät, nahkaiset, tupsuniekat
tohvelit. Hänen himmeän keltainen tukkansa riepotti suurena, hatarana
solmuna niskassa. Toisella poskella oli musta pilkku.

»Taivas», ajatteli Dirk, »miltä hän näyttääkään!»

Dallas O'Mara viittasi ystävällisesti kädellään tuoleihin, joilla virui
hattuja, kaikenlaisia vaatteita, pahvilevyjä ja (nojatuolin leveällä
käsinojalla) keltainen möhkäle. »Istukaa.» Hän huusi tytölle, joka oli
avannut heille oven: »Gilda, heitä syrjään nuo tavarat. Tässä on rouva
Storm ja herra DeJong — Gilda Hannan.» Dirk huomasi myöhemmin, että
tyttö oli hänen sihteerinsä.

Huone oli siistimätön, kodikas ja likainen. Kulunut, vanha, suuri
piano seisoi nurkassa. Puolet huoneen pohjoiseen viettävästä katosta
oli lasista. Muuan mies ja tyttö istuivat sohvalla huoneen toisessa
päässä keskustellen vakavasti. Tummaverinen, ulkomaalaisen näköinen
mies, jonka Dirk hämärästi muisti joskus nähneensä, soitti hiljaa
pianoa. Puhelin soi. Neiti Hannan vastasi, toisti puhelun Dallas
O'Maralle ja saneli vastauksen takaisin puhelimeen. Korkealla
tuolillaan, tohvelijalka kiertyneenä tuolinjalkojen väliin, Dallas
työskenteli keskitetysti, tyynesti ja hartaasti. Hiuskiehkura
riippui hänen silmillään. Hän työnsi sen pois ranteellaan piirtäen
uuden viirun otsaansa. Hänen hartautensa ja välinpitämättömyytensä
olivat ihmeteltävät — niin vaikuttavat, niin suurenmoiset. Hän
ei katsahtanutkaan vieraisiinsa. Hänen huomionsa oli kiinnitetty
yksinomaan työhön, ja hänen nenänsäkin kiilsi. Dirk ei ollut
vuosikausiin nähnyt sellaista tyttöä, jonka nenä olisi kiiltänyt.
Ainahan he vetivät esille nuo pienet rasiansa ja muut sellaiset ja
kalkitsivat kasvonsa niiden sisällyksellä.

»Kuinka te voitte työskennellä tällaisessa ihmisjoukossa?»

»Voi», vastasi Dallas syvällä, laiskan rauhallisella äänellään,
»tavallisestihan täällä on pari-, kolmekymmentä henkeä» — hän vetäisi
tulipunaisen piirron paperille ja pyyhki sen heti pois — »tuhannet
ihmiset kulkevat täällä edestakaisin. Minä pidän siitä, että näen
ystäviä raataessanikin.»

»Tuhat tulimmaista!» Dirk tuumi, »hänhän on — — en keksi sanoja, mutta—
—hänhän on — —»

»Emmekö jo lähde?» sanoi Paula.

Dirk oli unohtanut hänen läsnäolonsa. »Aivan heti, jos sinä olet
valmis.»

Ulkopuolella Paula kysyi: »Luuletko sinä kuvan onnistuvan?» He astuivat
hänen autoonsa.»

»En tiedä. On vaikeata sanoa tällä asteella, vai mitä luulet?»

»Palaatko toimistoosi?»

»Palaan.»

»No, onko hän viehättävä?»

»Mitä itse luulet?»

Dirk oli niinmuodoin varuillaan! Paula veti kiivaasti kampia ja vaihtoi
toiseen välitykseen. »Hänen kaulansa oli likainen.»

»Hiilentomua», virkkoi Dirk.

»Tokkopa», vastasi Paula.

Dirk kääntyi sivulle katsoakseen häneen. Oli kuin hän olisi
nähnyt Paulan ensimmäisen kerran. Hän näytti hauraalta, kovalta,
keinotekoiselta — ikään kuin hyvin pieneltä. Ei ruumiillisesti, vaan
sielullisesti.

Kuva oli valmis ja paikallaan kymmenen päivän kuluttua. Sinä aikana
Dirk kävi kahdesti Ontario Streetin varrella olevassa atelierissä.
Dallas ei näyttänyt tyytymättömältä. Hän ei näyttänyt erikoisen
kiinnostuneeltakaan. Hän oli kummallakin kerralla vaipunut työhönsä.
Ensimmäisellä kerralla hän oli saman näköinen kuin Dirkin ensi
kertaa käydessä, mutta toisella kerralla hän oli puettu uuteen,
puhtaaseen takkiin, jonka keltainen väri sointui hyvin loistavasti
hänen hiuksiinsa, sekä korkeakantaisiin, vaaleanruskeisiin, siroihin
puolikenkiin. Dirkin mielestä hän oli kuin pikku tyttö, joka oli juuri
pesty ja puettu puhtaaseen leikkiesiliinaan.

Hänen ajatuksensa kiertelivät useasti Dallas O'Maraa. Hän huomasi
joskus puhuvansa hänestä muille ja luuli sävyänsä erittäin
ylimieliseksi. Hän puhui mielellään tuosta tytöstä. Hän kertoi
äidilleen hänestä. Hän uskalsi vapaasti ilmaista ajatuksensa Selinalle
ja oli luultavasti käyttänyt hyväkseenkin tätä vapautta, koska hänen
äitinsä katsoi häneen niin tarkkaavaisesti sanoessaan: »Tutustuisin
kovin mielelläni häneen. En ole koskaan vielä tavannut tuollaista
tyttöä.»

»Kysyn häneltä, saisinko joskus tuoda sinut hänen atelieriinsä
käydessäsi kaupungissa.»

Oli aivan mahdotonta puhua hänen kanssaan minuuttiakaan kahdenkesken,
ja se hermostutti Dirkiä. Ihmisiä kulki koko ajan edestakaisin
atelierissä — merkillisiä, tärkeitä, hämmästyttäviä ihmisiä ja pieniä,
halveksittuja, nukkavieruja ihmisiä. Siellä oli rahaton taidekoulun
oppilas, punatukkainen ja kiihkeäsilmäinen tyttö, joka asui Dallasin
luona, siksi kunnes hän saisi kotoaan rahoja, sekä helmiketjuinen
Metropolitan-oopperan laulajatar, joka oli alentunut laulamaan
parisen viikkoa Chicagon oopperassa. Dirk ei tiennyt, että Dallaskin
soitti, ennen kuin hän kerran tapasi tytön istumassa hämärissä pianon
ääressä Bert Colsonin, mustapintaisen ilveilijän keralla. Colson
lauloi noita hirvittäviä lauluja orvokkeja kasvattavista huhtikuun
sateista ja Ma-ha-ha-ha-ha-ha-mysta, mutta ne eivät olleetkaan
hirvittäviä hänen niitä laulaessaan. Tuon laihan, onttorintaisen,
synkkäsilmäisen ilveilijän yllä lepäsi merkillinen paatoksen tenho ja
suurenmoinen rytmin mahti — hän sitoi kuulijansa ja pakotti heidät
rakastamaan itseään. Teatterissa hän astui aina näyttämön partaalle
ja syleili kuulijakuntaansa. Hän puhui kuin kengänkiillottaja ja
lauloi kuin enkeli. Dallas istui pianon ääressä, Colson kumartui sen
ylitse, ja he harjoittelivat jotain laulua. He olivat kiihtyneet,
hurmaantuneet kumpikin. He tuskin huomasivat Dirkin tuloa. Dallas
nyökkäsi hänen saapuessaan, mutta jatkoi samalla soittoaan. Colson
lauloi halvan, tuntehikkaan ballaadin, ikään kuin se olisi ollut
traagillinen kansanlaulu, hänen käsivartensa ojentuivat, hänen kasvonsa
hehkuivat. Dallas säesti, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
Kun he lopettivat, sanoi tyttö: »Eikö tämä ollut hirveä laulu? Olen
hullaantunut siihen. Bert aikoo esittää sen illalla.»

»Kuka — hm — on sen kirjoittanut?» Dirk kysyi kohteliaasti.

Dallas rupesi taas soittamaan. »Kukako? Niin — minä.» Jälleen he
upposivat työhönsä. He eivät välittäneet Dirkistä eivätkä he kuitenkaan
olleet epäystävällisiä. He vain olivat kiinnostuneemmat omaan työhönsä.
Dirk lähti päättäen, ettei hän enää palaisi tähän taloon. Miksi hän
vetelehtisi tällaisissa ateliereissä? Mutta seuraavana päivänä hän oli
jälleen siellä.

»Kuulkaa, neiti O'Mara», hän oli vetänyt tytön syrjään
silmänräpäykseksi. »Kuulkaa, ettekö te joskus voisi syödä kanssani
päivällistä? Ja tulla teatteriin?»

»Hyvin mielelläni.»

»Milloin?» Dirk oikein vapisi.

»Tänään.» Dirkillä oli tärkeä kokous. Siekailematta hän pyyhki sen pois
mielestään.

»Tänäänkö! Mainiota! Missä te haluaisitte syödä päivällistä?
Casinossako?» Se oli Chicagon hienoin klubi, pieni, vaalean punainen,
italialainen stukkomaja Lake Shore Driven varrella. Dirk oli ylpeä
voidessaan kutsua Dallasin tuohon klubiin.

»Voi, ei, minä vihaan noita taiteellisia pikkupaikkoja. Minä pidän
hotelleista, joissa on kaikenlaisia ihmisiä. Klubissa on ympärillämme
vain samanlaisia ihmisiä. He ovat klubin jäseniä joko sen tähden,
että he kaikki harrastavat golfia, taikka sen tähden, että he ovat
suorittaneet yliopistollisia tutkintoja taikka kuuluvat samaan
valtiolliseen puolueeseen taikka kirjoittavat tai maalaavat taikka
ansaitsevat yli viisikymmentätuhatta vuodessa taikka muuta sellaista.
Minä pidän enemmän sekasotkusta. Minä pidän sellaisesta ruokasalista,
joka on täynnä ammattipelureita ja vakuutusasioitsijoita ja
näyttelijöitä ja kauppiaita, varkaita, salakuljettajia, asianajajia,
katunaisia, rouvia, koulutyttöjä, kauppamatkustajia, miljonäärejä —
joka lajia. Sellaista minä nimitän päivällisen syömiseksi ulkona —
lukuunottamatta tietysti ystävieni päivälliskutsuja.» Tämä oli hänen
puheekseen harvinaisen pitkä juttu.

»Ehkä», Dirk innostui, »te suostuisitte joskus syömään päivällistä
minunkin pienessä kodissani. Kutsuisin neljä taikka viisi vierasta,
taikka — —»

»Kenties.»

»Menemmekö Drakeen tänä iltana?»

»Se muistuttaa liiaksi roomalaista saunaa. Nuo pilarit kiusaavat minua.
Mennään Blackstoneen. Minä olen aina oleva sikäli Texasin lapsi, että
Blackstonen ranskalainen huone on hienointa, mitä tiedän.»

He menivät siis Blackstoneen. Hovimestari tunsi Dirkin. »Hyvää iltaa,
herra DeJong.» Dirk oli salaa oikein tyytyväinen, mutta sitten hän
hätkähti huomatessaan, että hovimestari hymyili Dallasille ja Dallas
hovimestarille. »Hei, André», sanoi Dallas.

»Hyvää iltaa, neiti O'Mara.» Tervehdyksen sanamuoto oli
säännönmukainen, Blackstonen ranskalaisen huoneen hovimestarin
arvoinen, mutta hänen äänensä oli lyyrillinen, ja hänen silmänsä
säihkyivät. Hän tarjosi tytölle tuolin kuin valtaistuimen
kuningattarelle.

Huomatessaan oudon ilmeen Dirkin silmissä Dallas selitti: »Tutustuin
häneen sotaväessä ollessani Ranskassa. Hän on kelpo poika.»

»Olitteko te — mitä te teitte Ranskassa?»

»Jos jotakin.»

Dallasin päivällispuku oli hieno, mutta joku vaalean punainen
silkkinauha pilkisti huolimattomasti esille olkapäältä. Se kuului
luultavasti hänen liivinsuojukseensa. Paula olisi — mutta Paulan
pukuhan oli aina niin täydellinen, ettei mikään poikkeus olisi ollut
mahdollinenkaan. Dirk piti hänen puvustaan, joka päättyi jyrkästi
olkapäällä paljastaen hänen kiinteät, valkoiset käsivartensa. Kangas
oli himmeästi kullanvärinen — hänen hiustensa mukainen. Tällainen oli
tämä Dallas. Dallaseja oli tusina — sata kappaletta. Ja kuitenkin
hän oli aina sama Dallas. Et koskaan voinut edeltäkäsin tietää,
tapaisitko tahriintuneeseen takkiin puetun, hiilinaamaisen, veitikan
vai pieneen turkkiin puetun kaunottaren. Joskus hän Dirkin mielestä
muistutti ruotsalaista palvelijatarta korkeine poskipäineen, syvine
silmineen ja suurine, taitavine käsineen. Joskus hän muistutti tuota
komeaa jumalatarta, jota niin useasti kuvataan, joka pitää kädessään
runsaudensarvea seisoessaan korkearintaisena sirossa asennossa. Häntä
ympäröi luonnollisuuden, hedelmällisyyden ja alkuperäisyyden ilmakehä.
Dirk totesi, että hänen kyntensä olivat lyhyet eivätkä hyvin hoidetut
— ne eivät kiiltäneet hiottuina, teroitettuna ja punattuina niin kuin
Paulan kynnet. Sekin miellytti merkillisesti Dirkiä.

»Haluatteko ostereita?» hän kysyi. »Täällä niihin voi luottaa. Vaiko
hedelmäsalaattia? Sitten helmikanan rintaa artisokkien kera — —»

Dallas oli huolestuneen näköinen. »Jos te — te kai pidätte siitä. Minä
pitäisin enemmän paistista ja paistetuista perunoista ja venäläisestä
salaatista — —»

»Suurenmoista!» Dirk oli innostunut. Hän tilasi toisenkin samanlaisen
annoksen, ja he söivät sen pelottavan halukkaasti. Dallas söi
sämpylöitä. Dallas söi voita. Dallas ei puhunut ruoasta. Hän
sanoi vain kerran sen olevan hyvää ja kertoi unohtaneensa tänään
aamiaispäivällisen kiireisessä työssään. Dirkin mielestä kaikki
tämä oli niin viihdyttävää ja virkistävää. Tavallisesti, kun hän
istui ravintolassa jonkun naisen seurassa, tämä sanoi: »Voi, kuinka
mielelläni minä söisin edes yhden tuollaisen murean, pienen sämpylän!»

Hän sanoi silloin: »Miksi et sitten syö?»

Jolloin nainen aina vastasi: »En ikinä uskalla! Hyvä Jumala! Ainakin
puoli naulaa. En ole vuoden päiviin syönyt sämpylää voin kera.»

Taas hän sanoi: »Miksi et?»

»Pelkään lihovani.»

Ja silloin oli Dirkin vastattava koneellisesti: »Sinäkö! Mahdotonta.
Sinä olet juuri sopiva.»

Dirk oli niin kyllästynyt noihin naisiin, jotka puhuivat painostaan,
vartalostaan ja viivoistaan. Hänestä se oli mautonta. Paula kieltäytyi
aina jääkylmästä milloin mistäkin nautinnosta. Dirk oli vaivaantunut
istuessaan pöydän ääressä vastapäätä häntä. Dirk söi koko aterian,
ja Paula hypisteli pikku murusia Melban paahtoleivästä ja maisteli
salaatin lehteä ja puolta, sokeroimatonta grapefruitia. Hän ei voinut
nauttia omista ostereistaan, paististaan ja kahvistaan. Hän epäili,
että Paula aina katseli hänen ruokaansa hieman kateellisesti, vaikkakin
hän oli olevinaan niin välinpitämätön. Paula olikin hieman näivettynyt.

»Teatteri on naapuritalossa», sanoi Dirk. »Parin askeleen päässä.
Meidän ei tarvitse, lähteä täältä ennen kahdeksaa.»

»Sepä hyvä.» Dallas nautti savukkeesta kahvin keralla pehmeän,
kiehtovan tunnelman vallassa. Dirk kertoili itsestään. Hän oli kuin
vapautunut, luonteva ja onnellinen.

»Tiedättekö, että minä olen arkkitehti — tai ainakin olen ollut
sellainen. Siksi kai niin mielelläni vetelehdinkin teidän
atelierissänne. Olen ruvennut kaipaamaan kyniä ja piirustuslautaa ja
kaikkea sellaista — jonkunlaista koti-ikävää luultavasti.»

»Miksi sitten hylkäsitte ne?»

»Ei kelvannut.»

»Mitä te tarkoitatte — miksi se ei kelvannut?»

»Ei tuottanut rahaa. Sodan jälkeen ei kukaan rakentanut mitään. Ehkäpä,
jos olisin ponnistellut kynsin hampain — —»

»Ja sitten rupesitte pankkiiriksi, niinkö? No, pankissa lieneekin
tarpeeksi rahaa.»

Dirk tunsi piston. »En ruvennut pankkiiriksi — heti. Hoidin
obligatsionien myyntiä.»

Dallasin kulmakarvojen väliin ilmestyi pieni vako. Hänen kulmakarvansa
olivat paksut, voimakkaat ja hieman epätasaiset, ja ne yhtyivät useasti
hänen nenänsä yläpuolella. Paulan kulmakarvat muodostivat mustan viivan
— huolellisesti piirretyn puoliympyrän silmien yläpuolelle, jotka eivät
kätkeneet mitään tuntemattomia salaisuuksia. »Minä puolestani ainakin»,
virkkoi Dallas hitaasti, »mieluummin piirustaisin jonkun sellaisen
rakennuksen takaoven, joka kaunistaisi ja kohottaisi tätä kaupunkia,
kuin myisin kaikkia niitä arvopapereita, joita milloinkaan on virrannut
— minne tuollaiset arvopaperit sitten mahtavatkaan virrata.»

Dirk puolustelihen. »Minäkin ajattelin tuolla tavalla. Mutta äitinihän
oli auttanut minut opin tielle, raatanut ja ahertanut antaakseen
minulle hyvän kasvatuksen. Enhän minä voinut vetelehtiä ja ansaita
hädin tuskin vain elantoani. Halusin antaa hänelle kaikki maailman
ihanuudet. Halusin — —»

»Halusiko hän sitten kaikkia noita ihanuuksia? Tahtoiko hän teidän
luopuvan arkkitehtuurista ja ryhtyvän arvopapereihin?»

»Hän — en oikein tiedä, mitä hän — —» Dirk oli liian rehellinen —
hän oli yhä vieläkin Selina DeJongin poika — hän ei kyennyt suoraan
valehtelemaan.

»Lupasitte kerran, että minä saisin joskus tutustua häneen.»

»Saanko tuoda hänet teidän luoksenne? Tai suostuisitteko te — ajamaan
kanssani farmille jonakin päivänä? Hän pitäisi siitä hirveästi.»

»Samoin minäkin.»

Dirk kumartui äkkiä eteenpäin. »Kuulkaa, Dallas. Mitä te ajattelette
minusta?» Hän tahtoi tietää sen. Hän ei jaksanut enää odottaa.

»Minusta te olette oikein hauska nuori mies.»

Tuo oli hirveätä. »Mutta enhän minä halua olla hauska nuori mies.
Tahdon, että te pitäisitte minusta — paljon. Sanokaa, mitä minulta
puuttuu? Miksi te työnnätte minut syrjään niin useasti? Minä en koskaan
saa tuntea olevani oikein lähellä teitä. Mitä minulta puuttuu?» Dirk
oli allapäin.

»No, jos te välttämättä tahdotte tietää — — Minä vaadin, että niillä
ihmisillä, joita useasti tapaan, on oleva jotain, joka kimaltelee, joka
häikäisee. Toisissa ihmisissä on yhdeksän kymmenettä osaa loistoa ja
yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa, kuten Gene Meranissa, ja toisissa
on yhdeksän kymmenettä osaa katinkultaa ja yksi kymmenesosa hohtavaa,
jaloa metallia, kuten Sam Huebchissa. Mutta on sellaisiakin ihmisiä,
jotka ovat pelkkää tasaista punerrusta ilman pisaraakaan kuninkaallista
purppuraväriä.»

»Ja sellainen olen siis minä.»

Dirk oli hirveästi pettynyt, loukkaantunut ja masentunut. Hän oli
myöskin kiukuissaan. Hänen ylpeytensä oli haavoittunut. Olihan hän Dirk
DeJong, Chicagon nuorten miesten ensimmäisiä, lupaavin ja suosituin
heistä. Mitä oli Dallas O'Mara — vain ilmoitustenpiirtäjä, joka sai
tuhatviisisataa dollaria kuvasta?

»Kuinka käy miesten, jotka rakastuvat teihin? Mitä he tekevät?»

Dallas sekoitti mietteisiinsä vaipuneena kahviaan. »Tavallisesti he
ilmaisevat minulle sen.»

»Entä sitten?»

»Sitten he voivat paremmin, ja me olemme hyviä ystäviä.»

»Mutta ettekö te milloinkaan rakastu heihin?» Kirotun varma ja
itsetietoinen tyttö! »Ettekö te sitten koskaan rakastu heihin?»

»Melkein aina», virkkoi Dallas.

Dirk rohkaisi mielensä ja iski suoraan asiaan. »Minä voisin antaa
teille paljon, mitä teillä ei ole — sekä purppuraista että ilman
purppuraa.»

»Matkustan huhtikuussa Ranskaan, Pariisiin.»

»Mitä tarkoitatte? Pariisiin! Miksi?»

»Opiskelemaan. Tahdon maalata muotokuvia. Öljyväreillä.»

Dirk oli järkytetty. »Ettekö voi maalata niitä täällä?»

»En toki. En sellaisia kuin nyt tarvitsen. Olen jo opiskellutkin
täällä. Olen käynyt Art Institutessa kolmesti viikossa vain
harjoittaakseni kättäni.»

»Sielläkö te siis käyttekin iltaisin?» Dirkin mieli keventyi oudosti.
»Saanko joskus seurata teitä sinne, saanko?» Mitä hyvänsä. Mitä hyvänsä.

Dallas ottikin hänet mukaansa eräänä iltana keinotellen hänet
taitavasti ankaran irlantilaisen ohitse, joka vartioi alakerran
luokkahuoneiden sisäänkäytävää, avasi kaappinsa, pukeutui
työesiliinaansa ja tarttui siveltimiinsä. Sitten hän juoksi hallin
poikki. »Älkää puhuko», hän varoitti Dirkiä. »He häiriytyvät. Mitähän
he sanoisivat, jos näkisivät minun atelierini?» Hän kiirehti pieneen,
säälimättömän valoisaan, ahdistavan kuumaan huoneeseen, jonka seinät
olivat valkeiksi maalatut. Telineet peittivät jokaisen neliötuumankin
lattiasta. Heidän edessään seisoi miehiä ja naisia siveltimet
käsissään vaipuneina hartaaseen työhön. Dallas asettui omalle
paikalleen ja syventyi heti hänkin työhönsä. Dirk räpytteli silmiään
häikäisevässä valossa. Hän katsahti lavalle, jonne kaikki katselivat
työskennellessään. Siellä lepäsi alaston nainen.

Dirk hätkähti ja hänen päänsä lävitse välähteli ajatuksia: »Herranen
aika, hänellähän ei ole vaatteita! Piru vieköön, tämä on paksua. Hän on
aivan alasti!» Hän koetti kuitenkin näyttää tottuneelta, huolettomalta
ja ylimieliseltä. Hänen onnistuikin voitettuaan ensi hämmästyksensä
täydellisesti tottua tilanteeseen. Oppilaat maalasivat vartalokuvaa
öljyväreillä.

Malli oli moroni, jonka iho oli kuin samettia ja ruusunlehtiä, ja
hänen asentonsa valuivat pehmeästi kuin kerma. Hänen tukkansa oli
käherretty puiseviksi laineiksi, hänen nenänsä oli kömpelö, ja
hänen korvarenkaansa olivat rohdoskaupasta ostetut, mutta hänen
selkänsä oli luultavasti kauniimpi kuin Helenan ja hänen rintansa
kuin kaksi korallihuippuista lumikinosta. Kahdenkymmenen minuutin
kuluttua Dirk huomasi vaipuneensa aivan ulkopuolisesti ja viileästi
tutkimaan vivahduksia, varjoja, värejä ja viivoja. Hän kuunteli
opettajan hiljaisia neuvoja ja tirkisti hartaasti toisella silmällään
todetakseen, oliko tuo varjo mallin vatsalla todellakin sininen vaiko
ruskea. Hänkin saattoi heti nähdä, että Dallasin maalaus oli miltei
loukkaavan paljon parempi kaikkien muiden töitä. Hänen taulussaan oli
ihon alla lihaksia ja lihaksien alla verta ja luuta. Hän ilmeisesti
tunsi ihmisruumiin yhtä tarkasti kuin lääkäri. Dirk huomasi nyt, että
siinä juuri piilikin hänen ilmoituskuviensa tenho. Piirustus, jonka
hän oli suorittanut Great Lakes Trust Companyn arvopaperiosaston
tilauksesta, oli ollut tavallaan hyvin totunnainen, mutta aiheen
käsittely ja piirtäjän taito olivat luoneet sen viehätyksen. Dirk
ajatteli, että Dallasin öljymaalaukset, jos hän sellaisiin joskus
ryhtyisi, olisivat varmaankin sekä eloisia että vaikuttavia, mutta hän
toivoi kuitenkin, ettei Dallas koskaan siihen työhön rupeaisikaan. Hän
toivoi — —

Vasta yhdentoista jälkeen he astuivat ulos Art Instituten ovesta ja
seisoivat hetkisen leveiden portaiden yläpäässä katsellen heidän
edessään lepäävää maailmaa. Dallas ei sanonut mitään. Äkkiä kuohahti
yön kauneus esille tulvahtaen hyökynä Dirkin mieleen. Siinä oli loistoa
ja kimallusta, värejä ja hehkua. Oikealla Wrigleyn talon valkoinen
torni kohosi satumaisena sinipunervaa taivasta vastaan. Juuri tällä
puolella välkytteli sähkölamppujen noitalauma sanomaansa punaisin ja
valkoisin valoin katsojalle. Ensiksi valkoiset lamput:

    OSTA

Sitten pimeys, jolloin jäit vasten tahtoasikin odottamaan. Sitten
punaiset:

    TAVARAMARKKINOILTAMME

Taas pimeys. Sitten leimahtivat kummatkin värit entistä suurempina
kirjaimina niin kirkkaasti, että silmämunaasi kirveli, häikäisten
näkyvistä tornit, taivaat ja kadut:

    SÄÄSTÄ RAHAA

Suoraan edessä muodosti Adams Streetin maanalaisen katos venetsialaisen
sillan, jonka alla musta asfalttikanava virtasi hitaasti eteenpäin.
Kahviloiden ja tupakkakauppojen valot heijastivat pylväsrivistöjä
kanavan pintaan. Näky oli hurmaava. Dirkin mieleen juolahti, että
Dallas oli juuri tuollainen — samanlainen kuin Chicago itse. Hänessä
oli hohtoa ja halpuutta, katinkullan kimallusta ja suurenmoisuutta,
ihanuutta ja rumuutta.

»Suloista», huudahti Dallas vetäen syvän henkäyksen. Hän kuului
kaikkeen tähän.

»Niin on.» Dirk tunsi olevansa vieras. »Haluatteko voileivän? Oletteko
nälkäinen?»

»Kuolen nälkään.»

He söivät voileivän ja joivat kahvia muutamassa kokoyön ruokalassa,
koska Dallas väitti, ettei hän voinut mennä ravintolaan näin likaisin
kasvoin, ja koska hän ei myöskään viitsinyt vaivaantua peseytymään.
Hän oli tavallista avomielisempi tänä iltana, hieman väsynyt, vähemmän
ylimielinen ja itsenäinen kuin tavallisesti. Sen kautta hän oli
ikään kuin avuton — uupunut — ja hänen avuttomuutensa ja uupunut
ilmeensä herättivät Dirkin hellyyden. Dallasin hymy valutti hänen
mieleensä lämpimän onnen tunnun — kunnes hän huomasi, että tyttö
hymyili aivan samalla tavalla pisamaiselle nuorukaiselle kiiltävän,
nikkelisen kahvipannun ylitse sanoessaan tälle, että hänen kahvinsa oli
suurenmoista.




XIX.


Kaikki entiset, suunnattoman tärkeät seikat menettivät arvonsa nyt.
Ihmiset, joiden seura oli tuntunut niin houkuttelevalta, eivät äkkiä
merkinneetkään mitään. Hänen pelinsä muuttuivat niin typeriksi. Hän
katseli kaikkea Dallas O'Maran viisaiden, kauneutta rakastavien
silmien lävitse. Oli ihmeellistä, ettei hän huomannut tämän tytön
katselevan elämää miltei samalta näkökulmalta kuin hänen äitinsä sitä
katseli. Viime vuosien aikana oli hänen äitinsä useasti loukannut häntä
arvostellessaan hänen rikkaita ja mahtavia ystäviään — heidän tapojaan,
heidän pelejään, heidän huvituksiaan ja heidän käytöstään. Ja hänen
äitinsä elämäntapa taas puolestaan loukkasi Dirkiä. Käydessään joskus —
harvoin — farmilla hän oli aina näkevinään jonkun synkän, alakuloisen
naisihmisen keittiössä, arkihuoneessa taikka kuistilla — naisen, jolla
oli rikkinäiset hampaat, naurettavat kengät ja traagilliset silmät —
juomassa kahvia ja purkamassa sydäntään Selinalle. Hänestä ne olivat
aivan hirveät — tuoksuivat piparimintulle, hielle ja kurjuudelle. »Ja
hän on ollut työttömänä marraskuusta saakka — —»

»Eihän. Sehän on hirveätä!»

Dirk ei pitänyt siitä.

Joskus ukko Hempel ajoi Selinaa tervehtimään, ja Dirk saattoi yllättää
heidät naurusuin ilkkumassa — Dirkin arvelun mukaan — North Shoren
väkeä.

Selina ei ollut enää moneen vuoteen toverillisesti kysynyt: »No, mitä
siellä tarjottiin päivälliseksi, Dirk?»

»Tarjottiin — niin — keittoa kai.»

»Eikö mitään ennen keittoa?»

»Tietysti. Jotakin — oli — jotakin kanapeen tapaista, tiedätkö? Ja
kaviaaria.»

»Herranen aika! Kaviaaria!»

Joskus Selina tirskui kuin pahankurinen tyttö asioille, jotka Dirkin
mielestä olivat vakavia asioita. Esimerkiksi ketunmetsästykselle.
Lake Forest oli ruvennut harrastamaan ketunajoa ja Tippecanoen sakki
rakensi koiratarhat. Dirk oli oppinut ratsastamaan oikein hyvästi.
Muuan englantilainen herra — eräs kapteeni Stokes-Beatty — oli
vihkinyt North Shoren ketunajon salaisuuksiin. Kapteeni Stokes-Beatty
oli pitkäkasvuinen, lenkojalkainen ja hevosnaamainen nuori mies,
jonka käytös oli hyvin hillittyä. Yllämainittu, mukava Farnhamin
tyttö oli ilmeisesti tähdissä määrätty hänen vaimokseen. Paula oli
järjestänyt metsästysaamiaiset Stormwoodissa, ja tilaisuus oli ollut
varsin onnistunut, vaikkakin amerikkalaiset herrat suhtautuivat
hieman epäluuloisesti paistettuihin munuaisiin. Ruoka oli laadittu
mahdollisimman tarkasti englantilaisten metsästysaamiaisten leperöiden
liharuokien mallin mukaan, ja se oli haaleassa höyryssä kadottanut
kaiken makunsa. Naiset olivat solakoita ja heidän pukunsa miesräätälin
tekemiä, mutta he kantoivat metsästyspukujaan yhtä tottumattomasti ja
arasti kuin tytöt ensimmäisiä, avokaulaisia iltapukujaan. Useimmat
herroista olivat asettuneet vastahankaan, kun oli kysymys punaisista
takeista, mutta kapteeni Stokes-Beatty kantoi omaansa komeasti. Kettu
— huolestuneen ja surkean näköinen otus — oli tuotettu laatikossa
etelästä, ja päästyään vapauteen se asettautui kodikkaasti istumaan
muutamaan illinoisilaiseen maissipeltoon eikä kiitänytkään sukkelasti
piilopaikkaan, niin kuin sen olisi pitänyt. Kun ajo oli päättynyt,
tunsivat metsästäjät täyttäneensä velvollisuutensa aivan kuin
tapettuaan torakan.

Dirk oli kertonut tästä Selinalle ylpeillen. Hän oli ottanut osaa
ketunajoon.

»Ketunajoon! Miksi te ajoitte tuota kettua?»

»Miksikö? Miksi ylipäätään metsästetään kettuja?»

»En minä ainakaan tiedä. Ketut olivat ennen muinoin pahana rasituksena
joillakin seuduilla ja siksi niitä silloin metsästettiin. Ovatko ketut
viime aikoina ruvenneet vaivaamaan Lake Forestiakin?»

»Älä nyt hassuttele, äiti.» Dirk kertoi aamiaisestakin.

»Mutta tuohan on typerää, Dirk. On hyvä, jos jäljittelemme sellaisia
puolia, jotka ovat ulkomailla paremmat kuin meidän omamme. Englannissa
ovat puutarhat, takkavalkeat, koirat, kankaat, kävelykengät, piiput
ja vetelehtijät paremmat kuin täällä. Mutta nuo haaleat aamiaiset
— —! Heillähän ei ole kaasua — siitä se johtuu. Ei kukaan Kansasin
taikka Nebraskan maalaisemäntä alistuisi heikäläisiin keittiöihin
— ei hetkeksikään. Ja meidän renkimme nyrpistäisi nenäänsä heidän
käristetylle silavalleen.» Selina nauroi.

»Jos sinä puhut tuolla tavalla, äiti — —»

Mutta Dallas O'Mara oli aivan samaa mieltä. Dallas oli nähtävästi
tullut muotiin North Shoren seurapiireissä maalattuaan rouva
Robinson Gilmanin muotokuvan. Hänet oli kutsuttu päivällisille ja
aamiaispäivällisille ja tanssiaisiin, mutta hän sanoi Dirkille, että
heikäläisten hommat ikävystyttivät häntä.

»He ovat kilttejä», hän sanoi, »mutta heidän on aina ikävä. Kaikki
koettavat olla jotain, mitä he eivät ole, ja sellainen on kovin
rasittavaa. Naiset selittävät aina, että he asuvat Chicagossa vain
siksi, että heidän miestensä liike sijaitsee siellä. Kaikki osaavat
tehdä jotain — he tanssivat taikka maalaavat taikka ratsastavat taikka
laulavat sangen hyvästi — mutta eivät sittenkään tarpeeksi hyvästi. He
ovat ammattimaisia harrastelijoita, jotka koettavat ilmaista jotain,
mitä he eivät tunne, taikka mitä he eivät kykene vahvistamaan niin
voimakkaaksi, että sitä kannattaisi ilmaista.»

Hän myönsi kuitenkin, että he kykenivät ihailemaan sellaista, mitä
toiset ihmiset tekivät oikein hyvästi. He pitivät hyvää huolta
vierailevista ja tunnustetuista kirjailijoista, maalareista,
luennoitsijoista ja sankareista ja kutsuivat heidät asumaan
vieraina heidän florensilaisissa, englantilaisissa, espanjalaisissa
taikka ranskalaisissa palatseissansa, jotka sijaitsivat Chicagon
pohjoispuolella Illinoisissa. Erikoisen ystävällisesti he ottivat
vastaan etenkin kaikki ulkomaalaiset kuuluisuudet. Vuodesta 1918
alkaen näitä oli laskeutunut Chicagon (ja koko Amerikan) ylitse
heinäsirkkaparvena, lähtien liikkeelle New Yorkista ja lentäen
länteenpäin niitellen kahisevien setelien somaa vihreyttä matkallansa.
Palattuaan Eurooppaan kukkuroillaan rahaa ja ikävystyneinä kaikkeen
he tarttuivat innokkaasti kyniinsä aikaansaaden sepustuksia, jotka
näyttivät viisailta, vaikkakaan eivät ystävällisiltä, ja jotka useasti
tuntuivat varsin mauttomiltakin.

North Shoren emännät kilpailivat kunniasta kutsuen innokkaasti näitä
kuuluisuuksia koteihinsa. Paula — kaunis, älykäs, rikas, kavala Paula
— suoriutui useasti voittajana näistä kilpailuista. Hänen viimeinen
valloituksensa oli Emile Goguet — kenraali Emile Goguet, Champagnen
sankari — mies, jolla oli tyhjä takinhiha, kankea, valkoinen parta ja
kunniamerkkirivi. Virallisesti hän saapui Amerikkaan sen amerikkalaisen
divisioonan vieraaksi, joka oli Goguetin ranskalaisten joukkojen avulla
torjunut saksalaisten hyökkäyksen Champagnessa, mutta yleinen mielipide
oli kuitenkin se, että hän saapui solmimaan ystävällisiä suhteita oman
maansa ja hieman vastahakoisten Yhdysvaltain välillä.

»Ja arvaappa», viserteli Paula, »arvaappa, kuka hänen kanssaan tulee,
Dirk? Tuo ihmeellinen Roelf Pool, ranskalainen kuvanveistäjä! Goguet
tulee meille, ja Pool on luvannut veistää rintakuvan, tiedätkö,
nuoresta Quentin Rooseveltista erään valokuvan mukaan, jonka rouva
Theodore Roosevelt — —»

»Mitä sinä sanot — ranskalainen kuvanveistäjäkö! Hän ei ole
ranskalaisempi kuin minäkään. Hän on syntynyt muutaman mailin päässä
äitini farmista. Hänen vanhempansa olivat hollantilaisia puutarhureita.
Hänen isänsä asui High Prairiessä viime vuoteen saakka, jolloin hän
kuoli halvaukseen.»

Kun hän kertoi tästä Selinalle, punastui tämä kuin nuori tyttö,
niin kuin hän aina vielä punastui oikein kiihtyessään. »Luin sen
sanomalehdestä. Saankohan», hän lisäsi hiljaa, »minäkin tavata hänet?»

Tuona iltana olisit sinä voinut nähdä Selinan istuvan vanhan
leikkauksilla koristellun arkkunsa edessä hypistellen noita
haalistuneita, ajan hampaan kalvamia esineitä, joiden tuntehikasta
säilyttämistä Dirk oli paheksunut. Hän katseli tuota karkeaa
piirustusta, joka esitti Heinätoria, viininpunaista kashmirpukua ja
muutamia kuihtuneita, valkoisia kukkasia.

Paula oli järjestänyt suuret — ei kuitenkaan liian suuret —
päivälliset toiseksi illaksi. Hän oli hyvin hermostunut puhuessaan
niistä — hermostunut, kiihtynyt ja iloinen. »Väitetään», hän kertoi
Dirkille, »ettei Goguet syö muuta kuin koviksi keitettyjä munia ja
korppuja. No, muut vieraani hyväksynevät kuitenkin kananpokani,
sieneni ja muun ruokalistan. Hän omistaa farmin Bretagnessa ja se on
hänen lempilapsensa. Pool on suurenmoinen — tumma, synkkä ja hyvin
valkohampainen.»

Paula oli nykyään aina hyvin iloinen. Liian iloinen. Dirkin mielestä
hänen hermostunut tarmokkuutensa oli väsymätön — ja samalla niin
väsyttävä. Dirk ei myöntänyt itselleenkään, kuinka perinpohjin
kyllästynyt hän oli noihin kalpeisiin, sydämen muotoisiin,
hienopiirteisiin kasvoihin, hoikkiin, ruskeisiin, puristuviin sormiin
ja hänen omistajanilmeeseensä. Hän oli ruvennut paheksumaan Paulan
pikku omituisuuksia, niin kuin uskoton aviomies kärsii katsellessaan
tietämättömän vaimonsa liikkeitä. Paula laahasi hieman kantapäitään
kävellessään. Dirk oli tulla hulluksi. Paula saattoi pureskella
huolellisesti hoidettuja kynsiään ympäröivää nahkaa ollessaan
hermostunut. »Voi, älä tee noin», sanoi Dirk.

Dallas ei koskaan hermostuttanut häntä. Dirk totesi suorastaan
lepäävänsä hänen seurassaan. Dirk panssaroisi mielensä mennessään hänen
luokseen, mutta oltuaan siellä minuutin verran hän kiitollisena ja
vastustelematta vaipui tytön mielen rauhallisiin syvyyksiin. Joskus
Dirk epäili Dallasin tahallisesti valitsevan tällaisen tyylin.

»Tämä teidän rauhallisuutenne — tämä mutkattomuus», hän sanoi muutamana
päivänä tytölle, »on varmaankin vain keksitty asenne, eikö Lotta?» Dirk
koetti kaiken mokomin herättää hänen huomiotansa.

»Osaksi kylläkin», vastasi Dallas suopeasti. »Mutta eikö se teistäkin
ole sangen soma asenne?»

Mitä saattoi mies tehdä tuollaiselle tytölle?

Tässä oli nainen, joka piti hänet täydellisesti hallussaan
huolimatta siitä, ettei hän milloinkaan ojentanut sormeaankaan häntä
pidättääkseen. Dirk takoi nyrkkejään hänen välinpitämättömyytensä
sileää muuria vastaan saavuttamatta muuta tulosta kuin naarmut käsiinsä.

»Te ette pidä minusta sen tähden, että minä olen etevä liikemies,
niinkö?»

»Mutta minähän pidän teistä.»

»Mutta minä en viehätä teitä.»

»Minusta te olette kovin viehättävä mies — oikein vaarallinen mies.»

»Oh, älkää näytelkö viatonta ja tietämätöntä koulutyttöä. Te tiedätte
kirotun hyvästi, mitä minä tarkoitan. Te olette saanut minut, ettekä te
välitä minusta. Olisiko asia muuttunut, jos minä olisin ollut taitava
arkkitehti enkä taitava liikemies?» Dirk muisti, mitä hänen äitinsä
oli sanonut muutama vuosi sitten, tuona yönä, jolloin he juttelivat
hänen vuoteensa vieressä. »Sanokaa, onko miehen oltava taiteilija
kiinnostaakseen teitä?»

»Ei, Jumalan tähden! Joskus minä kai menen naimisiin jonkun
känsäkouraisen työn orjan kanssa, ja silloin valloittaa hän minut juuri
noilla käsillään. Jos haluatte tietää, niin voin sanoa, että minä pidän
juuri naarmuisista käsistä. Mies, joka on kamppaillut, on saavuttanut
jotain — en tiedä mitä — ilmeen silmiinsä — oikean tunnun käteensä.
Ehkä hän ei olekaan etevä alallaan — tai, on hän sentään. En tiedä.
Minä en ole tottunut tällaiseen filosofeeraamiseen. Minä tiedän vain
sen, että hän — kas, teihinhän ei ole raapiutunut mitään merkkejä.
Ei ainoatakaan naarmua. Te hylkäsitte arkkitehtuurin taikka minkä
hyvänsä, siksi että se oli niin masentava ammattiala niinä aikoina. En
väitä, että teidän olisi pitänyt jatkaa. Te olitte luullakseni aivan
tavallinen arkkitehti. Mutta jos te olisitte itsepintaisesti jatkanut
— jos te olisitte rakastanut työtänne niin paljon, että te olisitte
jatkanut sitä — raataen, kamppaillen ja riippuen siinä kiinni kynsin ja
hampain — niin olisi tuo taistelu painanut leimansa teidän kasvoihinne,
silmiinne, leukaanne, käsiinne ja koko olentoonne seisoessanne,
kävellessänne, istuessanne ja puhuessanne. Kuulkaa nyt. Minä en sano
tätä pahassa mielessä. Mutta te olette niin sileä. Minä pidän karheista
ihmisistä. Tämä kuuluu hirveältä. En oikeastaan tarkoita ensinkään
sitä. En tarkoita — —»

»Mitäs siitä», sanoi Dirk raskaasti. »Luulen ymmärtäväni.» Hän istui
katsellen käsiään — hienoja, voimakkaita, naarmuttomia käsiään. Äkkiä
ja aiheetta hän ajatteli toista käsiparia — hänen äitinsä käsiä —
joiden rystyset olivat paisuneet, joiden iho oli halkeillut — jotka
olivat ilmehikkäät — joihin oli kirjoitettu hänen elämänsä tarina.
Naarmuja. Hänen äitinsä käsissä oli naarmuja. »Kuulkaa, Dallas. Jos
minä tietäisin — minä voisin palata Hollis & Spraguesin toimistoon ja
alottaa alusta saakka, neljästäkymmenestä dollarista, jos tietäisin,
että te — —»

»Älkää tehkö sitä.»




XX.


Kenraali Goguet ja Roelf Pool olivat olleet Chicagossa jo yön ja osan
päivääkin, mutta Dirk ei ollut vielä tavannut heitä — heidät oli
kutsuttu Paulan päivällisille täksi illaksi. Dirk oli utelias näkemään
Poolia, mutta sotilas ei erikoisesti kiinnostanut häntä. Hän oli
levoton ja onneton ja kiihkeästi ikävöiden Dallasin seuraa (katkerin
mielin hän tunnusti sen) hän pistäytyi atelieriin vasten tavallisuutta
heti aamiaispäivällisen jälkeen ja kuuli sieltä iloisia ääniä ja
naurua. Miksi — miksi hän ei voinut koskaan työskennellä yksinään ilman
tuota hälinää ympärillään!

Tahraiseen esiliinaan ja kuluneisiin tohveleihin puettu Dallas jutteli
siellä kahden syntisen kanssa, jotka olivat karanneet Chicagon
seuraelämästä. He olivat kenraali Emile Goguet ja Roelf Pool. He
näyttivät viihtyvän suunnattoman hyvästi. Hän esitteli Dirkin heille
vaivattomasti, ikään kuin jokainen olisi pitänyt heidän läsnäoloaan
hänen atelierissään aivan luonnollisena. Hän ei ollut milloinkaan
maininnut heidän nimiään Dirkille, ja nyt hän sanoi ikään kuin
ohimennen: »Tässä on Dirk DeJong — kenraali Emile Goguet. Me olimme
samalla rintamalla Ranskassa. Ja Roelf Pool. Olimmehan, Roelf?»

Kenraali Emile Goguet kumarsi virallisesti, mutta hänen silmänsä
säteilivät. Hämmästys ja ilo olivat kirkastaneet Roelf Poolinkin kasvot
aivan uusiksi. Hän astui Dirkin luokse ja tarttui hänen käteensä. »Dirk
DeJong! Älkää — kuulkaa, ettekö te tunne minua? Minä olen Roelf Pool.»

»Pitäisihän minun tuntea», virkkoi Dirk.

»Voi, enhän minä sitä tarkoita — tunsin teidät pikkupoikana. Tehän
olette Selinan Dirk. Olettehan? Minun Selinani poika. Ajan häntä
katsomaan tänään iltapäivällä. Hänen tähtensä myöskin olen tullut
tänne. Hyväinen aika, minähän —» Hän nauroi ja puheli nopeasti kuin
poika. Dallas oli puhjennut leveään iloon ja nautti hirveästi.

»He ovat karanneet», hän selitti Dirkille, »paenneet täksi päiväksi
järjestettyä monimutkaista ohjelmaa. En käsitä, mistä ranskalaiset
ovat saaneet maineensa — he ovat suorastaan epäkohteliaita. Kenraali
esimerkiksi on aika karhu, eikö totta? Ja lopen kyllästynyt naisiin.
Hän on ainoa ranskalainen kenraali, joka vaivaantui vankilassa
opiskelemaan englantia.»

Kenraali Goguet nyökkäsi hartaasti ja nauroi läkähtyäkseen. »Entä te?»
hän sanoi Dirkille käyttäen huolellisesti ja virheettömästi englannin
kieltä. »Oletteko tekin taiteilija?»

»En», vastasi Dirk, »minä en ole taiteilija.»

»Mikä sitten?»

»Puh — tuollaista vain — arvopapereita. Toisin sanoen, olen pankkimies.
Myyn obligtsioneja.»

»Aivan niin», kenraali Goguet oli hyvin kohtelias. »Arvopapereita
siis. Osakkeet ja obligatsionit ovat kelpo tavaraa. Me ranskalaiset
rakastamme niitä suuresti. Me ranskalaiset kunnioitamme hirveästi
amerikkalaisia arvopapereita.» Hän nyökkäsi, silmät välkkyivät, ja
sitten hän kääntyi taas Dallasin puoleen.

»No, nyt lähdemme siis kaikki yhdessä», ilmoitti Dallas kiirehtien
täpötäyteen makuuhuoneeseensa atelierin perälle.

Tämä oli sentään miltei liiaksi epämuodollista. »Minne?» kysyi Dirk.
Kenraalikin näytti hämmästyneeltä.

Roelf selitteli innoissaan. »Tämä on salajuoni. Me aiomme kaikki ajaa
äitiänne tervehtimään. Tulettehan te mukaan? Teidän täytyy tulla —
ehdottomasti.»

»Lähteä!» tokaisi vihdoin kenraalikin. »Minne me muka nyt lähtisimme?
Luulin, että me saisimme jäädä tänne lepäämään. Täällä on niin
hiljaista eikä mitään vastaanottokomiteoja.» Hänen äänessään väreili
kaipuu.

Roelf koetti selittää tilannetta. »Herra DeJongin äiti on farmari.
Muistattehan, että minä puhuin hänestä laivalla tullessamme. Hän oli
suurenmoisen ystävällinen minulle ollessani lapsi. Hän oli ensimmäinen
ihminen, joka selitti minulle, mitä kauneus oli — mitä se on. Hän on
suurenmoinen. Hän viljelee vihanneksia.»

»Ai! Farmariko! Mainiota! Minäkin olen farmari. Hyvä!» Hän puristi
uudelleen Dirkin kättä. Dirk rupesi vihdoinkin kiinnostamaan häntä.

»Tietenkin seuraan teitä. Tietääkö äiti, että te tulette? Hän toivoi
hirveästi saavansa nähdä teidät, mutta pelkäsi, että te olisitte
kasvanut liian suureksi — —»

»Odottakaapa, kunnes kerron hänelle siitä päivästä, jolloin astuin
maihin Pariisissa viisi frangia taskussani. Niin, hän ei tiedä, että
me tulemme, mutta onhan hän joka tapauksessa kotona, onhan? Tunnen
elävästi, että hän on siellä, aivan samanlaisena kuin ennen. Onhan hän
siellä, onhan?»

»Varmasti.» Oli varhaiskevät, farmin kiireisin aika.

Dallas ilmestyi näkyviin puettuna matkatakkiin ja uusi keväthattu
päässään. Hän huiskutti kättään uskolliselle Gilda Hananille. »Jos joku
kysyy minua, niin sanokaa, että minä olen totellut kevään ääntä. Ja jos
poika tulee hakemaan tuota ilmoituskuvaa, niin sanokaa, että hän saa
sen huomenna.»

He kiiruhtivat portaita alas ja voimakkaaseen autoon, joka oli asetettu
vieraiden käytettäväksi. He ajoivat Loopin kautta Michigan Avenuea
pitkin etelään. Chicago, joka tavallisesti oli niin ikävä ja harmahtava
huhtikuussa, oli tänään verhoutunut kultaan ja säihkyvään sineen.
Ilma oli kirpeä, mutta sen kylmyydessäkin värjyi vienoja lupauksia.
Dallas ja Pool olivat vaipuneet pariisilaissuunnitelmiinsa ja
pariisilaismuistoihinsa. »Ja muistatteko, kuinka me... Vain seitsemän
frangia yhteensä koko joukolla ja päivällinen oli... tulette siis
varmasti kesäkuussa ... öljyvärejä... teillä on kipinä, sen sanon...
te pääsette vielä pitkälle, Dallas... muistakaa, mitä Vibray sanoi...
opiskella... työtä...»

Dirk oli allapäin. Hän esitti kaupunkia kenraali Goguetille.
Kuusikymmentä mailia vain bulevaardia. Puistojärjestely. Paras koko
maassa. Grand Boulevard. Drexel Boulevard. Jackson Park. Illinois
Centralin junat. Kamalaa tosiaankin, mutta niitä sähköistettiin
parhaillaan. Muutettiin sähköllä kulkeviksi, ymmärrättehän. Silloin me
pääsemme tuosta savusta ainakin. Tämä on Halsted Street. Maailman pisin
katu.

Ja kenraali saneli kohteliaasti: »Vai niin! Niinkö! Va-ai niin.
Erittäin kiintoisaa.»

Sitten näyttäytyi High Prairien musta, muheva multa. Pieniä, tuoreita
korsia pisti esille maasta. Kasvihuoneita. Taimilavoja. Vihdoinkin itse
farmi.

Se näytti niin siistiltä ja sievältä. Viheriäluukkuinen, valkoinen talo
(Selinan toteutunut unelma) hymyili heille piilipuiden takaa, jotka jo
umpuilivat lauhkean, varhaisen kevään syleilyssä.

»Mutta ettekö te nimittänyt sitä pieneksi farmiksi!» sanoi kenraali
Goguet, kun he astuivat ulos autostaan. Hän katseli peltoja.

»Se onkin pieni», vakuutti Dirk. »Vain noin neljäkymmentä acrea.»

»Voi teitä amerikkalaisia. Ettekö te tiedä, että me Ranskassa
viljelemme maata paljon pienemmässä mittakaavassa. Meillä ei ole
kylliksi maata — tuollaista laajaa, tyhjää maaseutua.» Hän ojensi
oikean kätensä. Jos vasen hiha ei olisi ollut tyhjä, olisi hän
luultavasti levittänyt kummatkin.

Selina ei ollut tuossa sievässä, hiljaisessa talossa. Hän ei ollut
myöskään kuistilla eikä pihalla. Meena Bras tuli hitaasti ja
hätiköimättä esille keittiöstä. Emäntä oli kuulemma pellolla. Hän
lupasi mennä häntä hakemaan, kutsua hänet kotiin, minkä hän tekikin
puhaltamalla kaksi kertaa kolme voimakasta törähdystä seinänaulasta
ottamallaan torvella. Meena seisoi keittiön ovella kasvot peltoja
kohden käännettyinä ja puhalsi niin, että hänen punaiset poskensa
pelottavasti pullistuivat. »Nyt hän tulee», Meena vakuutti palaten
takaisin työhönsä. He astuivat ulos kuistille odottamaan Selinaa. Hän
oli läntisellä kuusitoistikollaan — samalla läntisellä maatilkullaan,
joka ennen oli ollut hedelmätöntä, vesiperäistä liejua. Dirk oli
hämmentynyt ja epävarma ja hän häpesi mielialaansa.

Sitten he näkivät Selinan, joka lähestyi heitä pienenä ja tummana
auringon, taivaan ja peltojen muodostamaa taustaa vasten. Hän käveli
nopeasti, mutta samalla raskaasti, sillä maa oli pehmeä. Kaikki neljä
seisoivat katsellen häntä. Hänen lähestyessään he näkivät, että
hänen tumma hameensa oli kiinnitetty lukkoneuloilla koholle, märältä
kevätmullalta suojaan, ja kuitenkin se oli täynnä liejutahroja.
Karkea, paksu, harmaa villatakki oli napitettu kaulaan saakka hänen
suoralle, solakalle vartalolleen. Hänen päässään oli kulunut, pehmeä,
musta hattu. Hän nosteli leveäkärkisiä, mukavia kenkiään korkealle
pehmeästä, sitkeästä maasta kävellessään. Tullessaan lähemmäksi hän
otti hattunsa käteensä ja pitäen sitä aurinkoa vasten varjosti sillä
silmiään. Hiljainen kevättuuli liehutteli kevyesti hänen hiuksiaan.
Hänen poskensa punersivat hienosti. Hän lähestyi polkua pitkin,
ja nyt hän saattoi jo nähdä vieraiden kasvot. Hän näki Dirkin,
hymyili ja viittoili, sitten hänen katseensa siirtyi kysyen muihin
— univormupukuiseen, parrakkaaseen herraan, pitkään tyttöön ja
tummaan, herkkäilmeiseen mieheen. Äkkiä hän pysähtyi, painoi kädellään
sydäntään, ikään kuin tuskan ahdistamana, hänen huulensa avautuivat,
ja hänen silmänsä levisivät. Kun Roelf astui askeleen eteenpäin, lähti
Selina juoksemaan häntä vastaan kuin nuori tyttö. Mies sulki tuon
multaisen puvun, karkean, harmaan villatakin ja kuluneen, vanhan hatun
omistajan hennon vartalon syliinsä.




XXI.


He olivat juoneet teetä farmin arkihuoneessa, ja Dallas oli voihkaissut
nähdessään talon kauniin, hollantilaisen posliinikaluston. Selina oli
emännöinyt loistavin kasvoin niin kuin ainakin nainen, joka tietää
pukeutuneensa silkkiin ja hienoon palttinaan. Hän ja kenraali Goguet
olivat heti ensi hetkestä saakka viehättyneet toistensa seuraan
kohdaten toisensa parsaviljelyksen yhteisellä pohjalla.

»Entä paksuus?» oli kenraali kysäissyt, sillä parsa oli hänenkin
lemmikkinsä bretagnelaisen maatilan tuotteiden joukossa. »Kuinka paksu
sen tyvi sitten on?»

Selina muodosti peukalollaan ja etusormellaan ympyrän. Kenraali
huokaisi toivottomasti kadehtien. Kenraali sopeutui loistavasti
seuraan. Hän ahmi teetä ja kaakkuja. Hän imarteli Selinaa silmillään.
Ja Selina punastui ja naurahteli kuin nuori tyttö, mutta hän taas
käänsi aina sanansa Roelfiin, ja Roelfissa hänen katseensa viipyi ja
lepäili. Roelfin kanssa hän käveli toisten puhuessa. Oli kuin Roelf
olisi ollut hänen ainoa poikansa, joka nyt oli palannut kotiinsa. Hänen
kasvonsa säteilivät ihanasti.

Dallas, joka istui Dirkin vieressä, kuiskasi: »Kas, näettekö nyt, mitä
minä tarkoitin — mitä minä tarkoitin sanoessani haluavani maalata
muotokuvia. Ei tuollaisten rouvien muotokuvia, joiden kaulassa on
helminauha, ja joidenka toinen käsi riippuu puoleksi silkkilaskoksien
peitossa. Tarkoitan luonnekuvia ylhäisistä miehistä ja naisista
— ylhäisen amerikkalaisista ihmisistä — kuten esimerkiksi teidän
äidistänne.»

Dirk katsahti häneen nopeasti hymähtäen luullen tytönkin puhuvan
hymysuin. Mutta Dallaspa ei hymyillytkään. »Minun äidistänikö?»

»Niin, jos hän vain suostuu. Tahtoisin maalata nuo hienot, loistavat
kasvot, joita sisältäpäin hehkuva valo kirkastaa, ja tuon leuan,
joka muistuttaa Mayflowerin ja länteenpäin vaappuvien aromaavaunujen
naisia, ja hänen silmänsä! Tahtoisin maalata tuon nukkavierun, hassun,
suurenmoisen, vanhan hatun ja valkoisen puseron — ja hänen kätensä! Hän
on niin kaunis. Hän tekisi minut kuuluisaksi päivässä. Uskotteko?»

Dirk tuijotti häneen, ikään kuin hän ei olisi ymmärtänyt mitään.
Sitten hän kääntyi tuolissaan katsellakseen vuorostaan äitiään. Selina
keskusteli Roelfin kanssa.

»Oletko sinä siis todellakin kuvannut kaikki Euroopan kuuluisuudet,
Roelf? Ajatteles! Sinä olet nähnyt koko maailman ja sinä pitelet sitä
parhaillasi omissa kourissasi. Pikku Roelf Pool. Ja sinä suoriuduit
sittenkin yksinäsi, omin voimin — kaikesta huolimatta.»

Roelf kumartui hänen puoleensa. Hän peitti omallaan Selinan karkean
käden. »Kaalinpäät ovat niin kauniit», hän sanoi. Sitten he nauroivat
yhdessä kuin hyvällekin sukkeluudelle. Sitten puhui Roelf taas
vakavasti: »Onpa teidänkin elämänne ollut suurenmoinen, Selina,
täyteläinen, rikas ja voittoisa elämä.»

»Minunko elämäni!» huudahti Selina. »Hyväinen aika, Roelf, minähän
olen ollut täällä koko ajan, tällä paikalla, minne sinä poikana minut
jätit. Luulenpa, että hattu ja pukukin voisivat melkein olla samat
kuin silloiset. Minä en ole käynyt missään, tehnyt mitään nähnyt
mitään. Kun ajattelen, mitä kaikkea aioin nähdä, ja mitä kaikkea aioin
tehdä!» »Sinähän olet ollut kaikkialla», sanoi Roelf. »Sinähän olet
nähnyt kaikki maailman kauneimmat ja kirkkaimmat paikat. Muistatko,
että kerroit minulle isäsi kerran jakaneen kaikki ihmiset vain kahteen
lajiin. Toiset olivat vehnää ja toiset smaragdeja. Sinä olet vehnää,
Selina.»

»Ja sinä smaragdia», virkkoi Selina nopeasti.

Kenraali kuunteli hartaana heidän puhettaan, vaikkakaan hän ei
käsittänyt mitään. Hän silmäsi rannekelloaan ja huudahti: »Päivällinen!
Mitä sanoo emäntämme, madame Storm? Karkaaminen on mukavaa, mutta
palaaminen on myöskin välttämätöntä. Ajatelkaa meidän ihanaa
emäntäämme!» Hän oli hypähtänyt seisomaan.

»Eikö hän olekin kaunis?» sanoi Selina.

»Ei», vastasi Roelf jyrkästi. »Suu on pienempi kuin silmät. Rouva
Stormin kasvoissa on tämä väli» — hän valaisi sanojaan kääntyen
Dallasin puoleen ja koskettaen hänen huuliaan ja silmiään kevyesti
hennoilla, voimakkailla, ruskeilla sormillaan — »pienempi kuin tämä.
Jos suu on pienempi kuin silmät, niin kasvot eivät ole kauniit.
Katsokaa esimerkiksi tätä Dallasia — —»

»Juuri minua», irvisteli Dallas. »Tämä suu mahtaa ainakin olla
tarpeeksi suuri. Jos suuri suu on kauneuden tärkein ehto, olen minä
ihana kuin Troian Helena, Roelf.»

»Niin oletkin», sanoi Roelf yksinkertaisesti.

Dirkin sisässä kaikui ääni kaikumistaan: »Sinä olet vain kumileimasin,
Dirk DeJong. Sinä olet vain kumileimasin.» Se toisti yhä samaa asiaa.

»Voi noita päivällisiä!» huudahti kenraali. »Minä en tahtoisi olla
kiittämätön — mutta voi sittenkin noita päivällisiä! Paljon mieluummin
minä jäisin tänne hiljaiselle ja suloiselle farmille.»

Kuistin portailla hän kääntyi, löi kantansa läjähtäen yhteen, kumarsi
syvään, tarttui Selinan karkeaan, työn kuluttamaan käteen ja suuteli
sitä. Ja sitten suuteli Roelfkin hellästi hänen kättään, ja Selina
hymyili hieman epävarmasti painaen vasenta kättään rintaansa vasten
posket hienosti punertuen.

»Voi, voi teitä», sanoi Selina hyrähtäen pehmeään, värisevään nauruun,
»voi, kukaan ei ole vielä koskaan suudellut kättäni.»

Hän seisoi kuistin portailla viittoillen heille kädellään auton
kiitäessä nopeasti pois neljine vieraineen — tuollainen hento,
suoraselkäinen pikku olento valkoisine puseroineen ja mullan tahrimine
hameineen.

»Tulettehan joskus takaisin?» hän oli kysynyt Dallasilta. Ja Dallas
oli vastannut myöntävästi, mutta samalla kertonut piakkoin lähtevänsä
Pariisiin opiskelemaan.

»Saanhan palattuani maalata teidän kuvanne?»

»Minunko kuvani!» oli Selina huudahtanut kummastellen.

Nuo neljä, jotka kiitivät takaisin Chicagoa kohden asfalttista
Halstedin tietä pitkin, olivat hieman väsyneet ja herpaantuneet. He
antautuivat ilmassa väräjävän, nukuttavan kevään syleilyyn.

Roelf Pool otti hatun päästään. Julma kevätvalo paljasti hänen mustan
tukkansa harmaat viirut. »Tällaisena päivänä kieltäydyn minä uskomasta
neljäänkymmeneenviiteen ikävuoteeni. Dallas, sano minulle, etten minä
olekaan neljääkymmentäviittä.»

»Sinä et olekaan niin vanha», sanoi Dallas hitaalla, hyväilevällä
äänellään.

Roelfin kapea, ruskea käsi ojentui rohkeasti tarttuen tytön
voimakkaaseen, valkoiseen käteen. »Kun sinä sen sanot, Dallas, on se
miltei totta.»

»Se onkin totta», sanoi Dallas.

He jättivät Dallasin Ontario Streetille hänen ränsistyneen, vanhan
atelierinsä eteen ja Dirkin hänen hienoon, pikku huoneustoonsa ja
jatkoivat sitten matkaansa.

Dirk väänsi avainta lukossa. Hänen japanilainen palvelijansa
Saki pujahti hiljaa eteiseen päästäen pieniä, sihiseviä
tervehdysäännähdyksiä. Sääntöjen mukaisella pienellä eteispöydällä
virui sääntöjen mukainen, pieni kirjepinkka. Dirk meni italialaisen
arkihuoneensa halki makuuhuoneeseensa. Japanilainen seurasi häntä.
Dirkin sääntöjen mukainen iltapuku (Peelin, Michigan Boulevardin
englantilaisen räätälin, tekemä iltapuku) oli sääntöjen mukaisesti
levitetty hänen vuoteelleen — virheettömät housut, virheettömät liivit,
virheetön paita ja takki.

»Onko minua kysytty, Saki?»

»Missy Storm soitti.»

»Pyysikö hän sanomaan jotakin?»

»Ei. Missy soittaa toisen kerran.»

»Hyvä on, Saki.» Dirk viittasi hänet pois ja ulos huoneesta. Mies meni
sulkien oven hiljaa takanaan, kuten sääntöjen mukaisen japanilaisen
palvelijan tuli ja sopi. Dirk riisui yltään takkinsa ja liivinsä
ja heitti ne vuoteen vieressä olevalle tuolille. Hän seisoi sitten
hetkisen liikkumattomana katsellen Peelin tekemää iltapukuaan ja
hohtavaa paidanrinnustaan, joka ei milloinkaan kumpuroinut. Nyt on
kylvettävä, hän ajatteli laiskasti ja koneellisesti. Sitten hän
yhtäkkiä heittäytyikin kasvoilleen hienolle silkkipeitteiselle
vuoteelleen ja makasi siinä pää käsiinsä kätkettynä hyvin hiljaa. Hän
makasi siinä vielä puolen tunnin kuluttuakin, kun puhelin kimeästi
kilahti ja Saki hiljaa ja kunnioittavasti kopautti makuuhuoneen ovelle.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOIN SUURI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.