Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

By Edmondo De Amicis

The Project Gutenberg EBook of Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet, by 
Edmondo de Amicis

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license


Title: Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet

Author: Edmondo de Amicis

Release Date: April 10, 2012 [EBook #39418]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSAKOULU-OPETTAJAN ***




Produced by Tapio Riikonen






KANSAKOULU-OPETTAJAN NUORUUDENVAIHEET

Kirj.

Edmondo de Amicis


Itaalialainen alkuteos. [Suom. Ida Yrjö-Koskinen]


WSOY, Porvoo, 1892.



SISÄLLYS:

EDELLINEN OSA:

 Suomentajan esipuhe.
 Rohkeutta!
 Garasco.
 Seikkailuja maalla ja merellä.
 Piazzena.
 Entinen korpraali.
 Altarana.

JÄLKIMÄINEN OSA;

 Muistoja Sardiniasta.
 Viimeinen vuosi Altaranassa.
 Luostarissa.
 Camina.
 Toinen vuosi Caminassa.
 Bossolano.
 Turinissa.
 Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.

Viiteselitykset.






EDELLINEN OSA.




Suomentajan esipuhe.


Lukia jonka mieltä tämän kertomuksen vilkkaat piirrokset, ylevät
aatteet ja raikas maailmankäsitys viehättävät, ei varmaankaan katso
liikanaisiksi joitakuita tietoja Itaalian kansakoulusta ja sen
suhteesta aikansa muihin sivistyslaitoksiin. Tapausten ja luonteiden
kuvaus on kirjassamme kyllä selvä, voisi sanoa yleis-inhimillinen, niin
että melkein joka sivulla olemme kohtaavinamme oloja ja ihmisiä jotka
tuntuvat vanhoilta tutuilta. Mutta toiselta puolen on erotus meidän ja
tuon kaukaisen maan valtiollisissa, yhteiskunnallisissa ja
kirkollisissa seikoissa niin suuri, että lähempi selitys muutamissa
kohden näyttää tarpeen vaatimalta.

Itaalian uudempi historia on sen puolesta opettavainen, että siinä
erittäin selvästi näkyy aatteen voima kansojen ulkonaisten vaiheiden
muodostumisessa. On vaikeata ajatella kansallista olemusta joka
ulkonaisesti olisi surkeampi, rikki-riistetympi ja avuttomampi
kuin Itaalia tämän vuosisadan alulla. Napoleonin maailmanvalta oli
hajonnut ja Euroopan sorretut, nöyryytetyt kansat olivat päänsä
jälleen nostaneet, mutta tätä maata oli suuri osa jäänyt vieraan,
itävaltalaisen ikeen alle, ja muissa osissa hallitsi joukko
pikkuruhtinaita joilta puuttui sekä halua että tarpeellista kykyä ja
itsenäisyyttä voidakseen asettua synnyinmaansa kansallisuus-aatteen
etupäähän. Siitä huolimatta koko Itaalian yhtyminen yhdeksi valtioksi,
yhdeksi saman hallituksen ja samojen lakien alaiseksi kansaksi oli se
ajan valtaava kysymys jonka voima korvasi kaiken yksityisen
saamattomuuden ja jonka tieltä kaikkien ulkopuolisten esteitten täytyi
väistyä. Tuo aate, yhteisen itaalialaisen isänmaan aate ei muuten ollut
eilispäivän lapsia; se oli siitä asti kun Dante (13:annella
vuosisadalla) loi itaalian kirjakielen, yhäti, milloin selvempänä
milloin himmeämpänä, elänyt maan jaloimpien miesten ja naisten
sydämmissä. Mutta vasta nykyinen vuosisata sen täällä, niinkuin
muuallakin Euroopassa, kypsytti täyteen itsetietoon ja saatti voittoon.
On mieltä ylentävää nähdä aatteen taistelua ja voittoa: toisella puolen
maan mahtavia, väkivaltaa, painetteja ja valtiollista vainoa, toisella
tuo yksinäinen aate, joka hiljaa, huomaamatta kytee ihmisten rinnoissa,
opettaen heitä ylevästi ajattelemaan ja alttiisti työtä tekemään,
kunnes se vihdoin, "ajan tullen, hetken jouduttua" varttuu teoksi ja
tuhoaa tieltänsä turhat vastustukset. Tällainen, vieläpä tavallista
kauniimpi näytelmä on nähtävänä niissäkin tapahtumissa joiden
seurauksena sitten (v. 1860) oli Itaalian kuningaskunnan perustaminen.

Näytti yhteen aikaan siltä kuin olisi katoliselle kirkolle ollut
suotuna kunnia johtaa Itaalian kansallinen heräys toivotuille perille.
V. 1846, paavi Gregorio XVI:n kuoltua, oli hänen sijallensa astunut
hyvää tarkoittava, vielä nuorenpuolinen mies, tuo myöhemmin
"erehtymättömyys-dogmastaan" niin kuuluisa Pio IX, joka alussa osoitti
vapaamielisiä taipumuksia ja muuten esiytyi ulkovaltoja vastaan tavalla
joka hetkeksi teki hänestä milt'ei kansallissankarin. Vaan pian
kuitenkin havaittiin, että oli mahdottomia toivottu, ja ett'ei sama
mies voinut olla kansallisen heräyksen johtajana ja roomalaisen kirkon
päämiehenä. Protestanttisissa maissa kirkko, joka alusta aikain
periaatteiltaan oli kansan-omainen ja jonka vaikutuksesta kansalliset
kielet olivat kohonneet kirjallisuuden välikappaleeksi, ei saattanut
kylmäkiskoisena katsella elpyvän kansallistunteen ilmauksia. Toinen oli
katolisen kirkon laita. Tämä kirkko ei ole lakannut uneksimasta vanhan
maailmanvaltansa takaisin saamista, vaan vaatii yhä vielä jumalallisena
oikeutenansa ylintä sananvaltaa ajan valtiollisissakin kysymyksissä. Ei
ole näin ollen ihmettä että se epäluulolla katselee jokaista nousevaa
voimaa joka uhkaa käydä vaaralliseksi sen maallisille pyyteille.
Tällainen voima on myöskin kansallisuus-aate, ja Pio IX myöhemmin kyllä
katkerasti katui, että oli antanut isänmaallisen tunteensa houkutella
itseään palvelemaan asiaa joka sitten riisti paavin istuimelta
viimeisenkin kaistaleen maallista aluetta.

Nuori kuningaskunta puolestaan heti alusta koetti turvata asemaansa
kirkon vallanhimoa vastaan siten, että pani toimeen täydellisen eron
valtion ja kirkon välille. Että tällainen ero itsessään on luonnoton ja
turmiollinen, sitä tuskin kukaan ajatteleva ihminen epäilee; mutta
muuta neuvoa ei löydy siinä missä kirkko periaatteellisesti kieltää
valtiolta itsenäisen olemis-oikeuden ja käyttää kaiken voimansa
heikontaakseen sitä kunnioitusta jota alamaisissa tulee löytyä
laillista esivaltaa kohtaan. Kirkko joutui niin muodoin samaan asemaan
kuin jokainen muukin laillinen yhdyskunta; se nauttii suojelusta ja saa
esteettömästi toimia, niin kauan kuin sen toimet eivät ole
ristiriidassa valtion periaatteiden kanssa; sillä on oikeus itse hoitaa
kaikki asiansa, veroittaa jäseniänsä, asettaa virkaan ja panna viralta
palvelioitansa, pitää kokouksia, säätää asetuksia; kaikkeen tähän
valtio ei sekaannu. Mutta se ei saa rangaista jäseniään muilla kuin
puhtaasti kirkollisilla rankaistuksilla. Valtio puolestaan katsoo
kirkon jäseniä, niin pian kuin ovat Itaalian alamaisia, aivan samoilla
silmillä kuin muitakin alamaisiaan. Jos rikkovat esivallan säätämää
lakia ja oikeuden järjestystä, joutuvat siitä samaan edesvastuuseen
kuin muutkin, eikä kirkolla puolestaan ole mitään sekaantumis-oikeutta.
Tällä tavoin on koetettu toteuttaa periaatetta: vapaa kirkko vapaassa
valtiossa; vaan että se katolisen kirkon parissa jää lopultakin
toteuttamatta, siitä on jo kylläksi ennätetty saada kokemusta.
Seurauksena on ollut alituinen vastustus ja juonittelu kirkon, ja
alituiset rettelöimiset valtion puolelta.

On sanomattakin selvää, että kansakoulu tällaisissa oloissa alusta
saakka on ollut puhtaasti yhteiskunnallinen laitos, vapaa kaikesta
kirkollisesta hallintovaikutuksesta; mutta uskonnon-opetusta ei
Itaaliassa, niinkuin esim. Ranskassa, ole ehdottomasti poistettu
opetussuunnitelmasta, vaan on jätetty vanhempien ratkaistavaksi
kullakin paikkakunnalla, tahtovatko sitä lapsilleen annettavaksi vai
eivätkö. Kansakouluasetus ei myös pane vähintäkään estettä, jos kunnat
tahtovat asettaa pappinsa kouluneuvostoon tahi kutsua jonkun
hengelliseen säätyyn kuuluvan lastensa opettajaksi. Tätä
vapaamielisyyttä kirkko kyllä on koettanut käyttää hyväkseen, vaikka
jotenkin huonolla menestyksellä. Sen se itsekkin älyää ja kohtelee
siitä syystä kansakoulua peittelemättömällä vihalla; sillä se tuntee
itsensä kykenemättömäksi tällä alalla kilpailemaan valtion kanssa.
Mutta kummeksia ei näin ollen sovi, että kansakoulu puolestaan osoittaa
taipumusta sekä vastakirkollisuuteen että järkeis-uskoisuuteenkin, ja
että papiston ja maallikko-opettajien väli yleensä on nurja, usein
vihamielinen, vaikk'ei mitään varsinaista eroa puhtaasti
uskonnollisissa kysymyksissä löytyisikkään.

Lukia tapaa siellä täällä kertomuksessamme kohtia joissa tämä nurjuus
tavalla tahi toisella astuu näkyviin.

On tarpeellista silloin muistaa, että meidän maamme ja Itaalian
kirkolliset olot periaatteellisesti eroavat toisistaan. Kansan-opetus
meillä on kirkon alkuun-panema, ja kansakoulu on sen vuoksi, huolimatta
siitä että sen pääjohto kirkollisista viran-omaisista irroitettiin,
kaiken aikaa nauttinut papiston vilpitöntä kannatusta. Katolinen kirkko
sitävastoin ainoastaan pakosta ja ylläpitääkseen huojuvaa
vaikutusvaltaansa ryhtyi kansan-opetukseen; sillä sen varsinaisia
periaatteita on aina ollut, ja on vieläkin, että rahvaan ei tarvitse
itse mitään tietää, ei mitään ajatella, vaan ainoastaan sokeasti uskoa
mitä hengelliset esimiehet sille sanovat. Tämän oleellisen erotuksen
rinnalla mahdolliset yhtäläisyydet yksityisissä ilmiöissä kadottavat
lähes kaiken merkityksensä.

Siihen aikaan jolloin Itaalian hajanaiset osat yhtyivät yhdeksi
valtioksi, löytyi kansakoululaitosta jo melkein kaikkialla maassa
(paitsi Kirkkovaltiossa); mutta sen tila ei yleensä ollut kehuttava.
Poikkeuksena tästä oli kuitenkin Alppien juurinen, Sardinian
kuningaskuntaan kuuluva Piemontin maakunta, missä rahvaan opetus,
osittain valtion myötävaikutuksella vaan vielä enemmän yksityisten
isänmaallisesta toimesta ja uhrauksesta, oli puhjennut raikkaampaan
kukoistukseen. Täältä kansakoulun uudet aatteet levisivät muuallekkin,
liittyen kaikkialla kiinteästi kansalliseen innostukseen, ja ensimäisiä
jotka Piemontin esimerkkiä noudattivat, olivat nuo Itävallan alaiset
Lombardian ja Venetsian maakunnat. Etelä-Itaaliassa sitävastoin rahvaan
opetus vasta 1860 vuoden jälkeen järjestyi tyydyttävälle kannalle.
Yli koko uuden kuningaskunnan, näet, silloin astui voimaan n.s.
Casatin koululaki (_Legge Casati_), joka edellisenä vuonna (1859)
oli säädetty Sardinian kuningaskunnassa noudatettavaksi. Tämän lain
kautta koko koululaitos alistettiin opetus-asiain ministerin
hallinnon alle, ja avuksi hänelle asetettiin 21-jäseninen
yli-kouluneuvosto ynnä kolme ylitarkastajaa. Paikallisia viran-omaisia
ovat: Rehtori ynnä akatemiallinen neuvoskunta, 1 tarkastaja ja vihdoin
maakunta-kouluneuvostot. Kunnilla on oikeus itse valita jäsenet omien
koulujensa neuvostoihin, vaan näissä on puheenjohtajana aina
kunnallishallituksen esimies (sindaco), jonka harrastuksesta ja
toimeliaisuudesta suureksi osaksi koulun menestys niinmuodoin riippuu.

Oppiaika Itaalian kansakoulussa on nelivuotinen, jaettu kahteen
osastoon, joilla kummallakin on eri opettajansa. Alaosastolla
harjoitetaan seuraavia oppiaineita: sisältä-lukua ja kirjoitusta,
itaalian kirjakieltä (joka suuresti eroaa paikkakunnallisista
murteista) ja laskennon ynnä metri-järjestelmän alkeita. Yläosastolla
(jommoista koulupakon voimaan astuttua tulee olla 4,000 hengen
suuruisissa ja niitä suuremmissa kunnissa) edellisten lisäksi:
ainekirjoitusta, alkeismaantiedettä, kertomuksia isänmaan historiasta,
luonnontiedettä (jokapäiväisen elämän varalta) ja kaunokirjoitusta.
Uskonnon-opetuksesta on ennen puhuttu. Sekakouluja löytyy ainoastaan
siellä täällä.

V. 1877 säädettiin se yleinen koulupakko jonka voimaan astumista
kirjailiamme niin leikillisesti kuvaa. Maan 8,301 kunnasta oli silloin
jo 6,742 jotakuinkin varustettuna vaadituilla laitoksilla ja 400
noudatti heti asetusta; mutta muut eivät olleet koko koulupakosta ensi
alussa millänsäkään. Paljo vaikeuksia oli niinikään yksityisissä
kunnissa vanhempien kanssa. Ja seuraavista tarkastuksista kävi
selville, että kuningaskunnan 37,642 koulusta ainoastaan 5,175:lla oli
täysin kelvollista huoneistoa; 12,500 majaili huononpuoleisissa
kouluhuoneissa ja loput erin kurjissa hökkeleissä. Opettajien palkat
olivat maaseuduilla enimmäkseen mitättömät, ja kunnalliset
viran-omaiset harjoittivat heitä vastaan tuon tuostakin likaisinta
kitsautta ja ilkeintä mielivaltaa. Tämä vain osoitteeksi siitä, että
tosiolot eivät aina vastaa ohjelmia, ja että kirjailiamme, kansakoulun
varjopuolia kuvatessaan, ei suinkaan liioittele.

Kerrotaan herra Amicis'in ryhtyneen teostansa kirjoittamaan surkean
tapauksen johdosta, joka aikoinaan herätti paljo huomiota ja sääliä.
Eräänä aamuna, löydettiin Tiberin virrasta nuoren, erittäin kauniin
kansakoulu-opettajattaren ruumis. Tutkimus osoitti, että tyttö oli itse
lopettanut päivänsä, epätoivoissaan kunnallisten viran-omaisten
alituisesta rettelöimisestä ja loukkaavasta, hävyttömästä käytöksestä.
Amicis silloin ryhtyi kirjeenvaihtoon useitten erihaaroilla maata
työskentelevien opettajien ja opettajattarien kanssa, kootakseen siten
tarpeellisia aineksia tosi-elämästä; näiden pohjalle sitten suunnitteli
sen hauskan ja valaisevan kertomuksen joka tässä suomalaiselle
yleisölle tarjotaan.




Rohkeutta!


Kansakoulu-opettaja Emilio Ratti oli perheonnettomuuden kautta joutunut
opettajan uralle. Isällä oli pieni kirjapaino S:n kaupungissa, jossa
opettajaseminaari sijaitsi. Hän oli vielä täysissä miehuuden voimissa,
ja painattamalla erästä maanviljelyslehteä sekä saamalla tilauksia
useilta Turinin kirjankustantajilta hän vähitellen oli parannellut
huonoja asioitaan; vaan äkkiä hän kuoli, jättäen turvattoman perheen:
vaimon, esikoisen Emilion, joka oli keskikasvuinen poika, pienen
tyttären ja kaksi pientä poikaa, joista vanhempi oli vasta yhdeksän
vuotias. Hän oli eräänä iltana istunut perheineen aterialle, kun
samassa pudotti kahvelin kädestään, koetti ottaa sitä ylös, mutta ei
jaksanut, vaan sanoi: -- minä en voi hyvin; -- nämä olivat viimeiset
selvät sanansa. Hän pantiin vuoteelle, lääkäri tuli -- kaikki turhaan.
Koko oikea sivu oli halvautunut ja järki sekaisin: hän puhui aivan
ristiin eikä enää omia lapsiaan tuntenut. Kymmenen päivää sen jälkeen
oli hän ruumiina. Rahasäästöjä ei ollut, kirjapaino riitti töin ja
tuskin velkojen maksuun ja perheellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää
kotinsa noin kuukauden kuluttua. Tällä ajalla joutui leski, joka aina
oli ollut hyvin kivuloinen, vuoteen omaksi ja lapset olivat leivättä.
Läheisiä sukulaisia ei ollut muita kuin yksi setä, joka oli
viulunsoittaja, viraton ja tuiki köyhä, ja joka oli pakoittanut ainoan
tyttärensä jättämään kodin ja menemään seminaariin valmistuakseen
opettajattareksi. Ystävällinen kirje tältä serkulta oli ainoa osan-oton
ilmaus siltä taholta. Kaukaisemmilta sukulaisilta ei kuulunut mitään ja
ystävät pysyivät loitolla. Niinkuin usein tapahtuu, niin tässäkin:
vieraat ihmiset pelastivat perheen hajottamalla sen. Pispa pani toisen
pikku pojista don[1] Bonscon oppilaitokseen, sindaco[2] taas sai toisen
erääsen teollisuuskouluun, ja lapseton, rikas Golin pariskunta otti
pikku tytön luokseen sekä auttoi Emiliota monta kuukautta, kunnes tämä
sai ottaa pääsötutkinnon kaupungissa olevaan opettajaseminaariin, johon
pääsi vapaaoppilaaksi. Äiti, jota vähemmin hivutti tauti kuin tieto
lastensa avuttomasta tilasta, ei ollut kauan hyväntekijöilleen
kuormaksi: hän kuoli samana päivänä, jona Emilio toi hänelle tiedon
seminaariin pääsöstään.

Tämän uuden surun sortamana astui nuorukainen opettajaseminaariin,
jonka sija oli entisessä luostarissa ja jossa kolmella luokalla oli
noin 50 sisä- ja 10 ulko-oppilasta. Emilion synkkä mieliala pian
hälveni tässä kummallisessa yhteiskunnassa, joka oli muodostunut
seitsentoista vuotisista nuorukaisista ja kolmenkymmenen vuotisista
miehistä: siinä oli pappeja, entisiä sotilaita, talollisten,
käsityöläisten, virkamiesten ja kauppiasten poikia, kaikki hyvin
erilaisella sivistys-asteella. Muutamia oli opettajan uralle ajanut
kunnianhimo, kun näet halusivat kohoutua vertaisiansa korkeammalle,
toisia vastenmielisyys ruumiilliseen työhön; toiset olivat tulleet
siksi, että olivat huonosti onnistuneet muissa toimissa, ja toiset taas
siksi, että perheensä jonkun onnettomuuden kautta oli joutunut
köyhyyteen -- harva oli siellä omasta sisällisestä halusta. Kaikkia oli
kouluelämä yhteisine ruoka-aikoineen, lomahetkineen ja määrättyine
kävelyaikoineen muuttanut uudelleen pojiksi. Emilio puolestaan piti
enimmin tuosta yhtämittaisesta työskentelemisestä, johon häntä
pakoittivat monet lukuaineet sekä opistossa vallitseva tapa tehdä
kirjallisesti selkoa luennoista. Kasvatus-oppi aluksi peloitti
Emiliota, se tuntui kuivalta ja vaikeasti opittavalta, muisti ei
tahtonut riittää ja päänsä oli tottumaton abstraktiseen työhön. Hänen
oivallinen opettajansa ei vaatinut ylön paljon sääntöjen oppimista,
vaan kehitteli tarkasti alkutiedot ja perusti aina esittelynsä
kokemiinsa, lähtien tunnetuista asioista; hän lausui ajatuksensa
tavattoman selvästi ja teki niin senkin aineen Emiliolle mieluisaksi.

Pedagogikan opettaja, herra Megari, seminaarin johtaja, joka opetti
ainoastaan _oikeuksia ja velvollisuuksia_, oli paras opettajista.
Kahdeksan vuotta sitte oli Megarin vaimo joutunut tapaturmaisen
kuoleman uhriksi teaatterin palossa, ja tämän kauhean tapauksen jälkeen
oli opettajalla ainainen, lohduttamaton kaiho sydämessään. Hra Megari
oli viidenkymmenen vaiheella, lyhyt, harmaatukkainen, aina puettu
mustaan, lyhkäiseen, ruumiinmukaiseen takkiin, oli ankaran näköinen ja
äkkinäinen liikkeiltään. Kumminkaan hän ei ollut tulinen eikä liioin
äreä. Häntä kunnioitettiin ja pelättiin ankaran ja samalla lempeän
käytöksensä sekä lyhyen ja sattuvan arvostelunsa tähden. Paitsi sitä
auktoriteettia, jota luja luonne ja suuret lahjat antavat, oli hänessä
samalla tuota alituista ja levotonta arkuutta arvostaan, joka
vähempi-lahjaisille henkilöille on omituinen. Hän oleskeli
välihetkinäkin nuorison parissa ja käski oppilaita iltaisin, kahdeksan
tai kymmenen kerraltaan, vierashuoneesensa seurustelemaan kanssansa;
kumminkaan ei sen kautta kukaan oppilaista tullut askeltakaan häntä
lähemmäksi. Hän herätti joka päivä kaikissa samaa ihastelun ja
alamaisuuden tunnetta, jota ensi kertaa häntä nähdessään olivat
tunteneet. Sitäpaitsi oli kaikissa oppilaissa häntä kohtaan tuota
myötätuntoisuutta ja kiitollisuutta, jota aina herättää opettaja, joka
tekee vaikean oppiaineen helpoksi ja huvittavaksi. He kunnioittivat
häntä siksi, että hän aina noudatti oikeutta, eikä hänessä koskaan
voitu huomata suurempaa rakkautta johonkuhun erityiseen oppilaasen. Hän
vaati paljon vaan ei liikoja, ja huonopäisiä mutta ahkeria oppilaita
hän kohteli hellävaraisesti. Hän ei ollut ärtyisä muun kuin ääntämisen
suhteen, hän antoi oppilaiden kahteenkymmeneen kertaan yhä uudelleen
lausua samaa sanaa, kunnes äänsivät sen oikein. Hän oli tavattoman
ankara kaikkea raakamaisuutta kohtaan puheessa ja käytöksessä, hän ei
voinut kärsiä luonteen heikkoutta eikä persoonallisen arvokkuuden
puutetta, jopa ulkonaisten pikku seikkainkin suhteen sekä koulussa että
sen ulkopuolella hän vaati tarkinta säädyllisyyttä. Saipa häneltä
toisinaan kuulla sanoja, jotka panivat urhoollisimmankin sekä
punastumaan että kalpenemaan. Hän tahtoi ennen kaikkea oppilaistaan
sivistyneitä, hienotapaisia miehiä. Sen näki, että hänellä oli
tavattoman korkeat ajatukset toimestaan. Sitä paitsi hän oli vakuutettu
kasvatuksen kaikkivallasta ja luuli voivansa muodostaa koko
ihmiskunnan, jos olisi saattanut yksin kasvattaa koko nuoren polven.
Tämä hänen mielihaireensa syntyi luultavasti siitä, ett'ei hän koskaan
ollut lapsia opettanut, vaan luuli heitä paljoa yksinkertaisemmiksi ja
helpommin muodostettaviksi kuin ovatkaan; oli kuinka hyvänsä, tämä
väärä käsitys tuli hänen suuresta rakkaudestaan opettajatoimeen. Samaa
rakkautta hänen onnistui herättää monessa oppilaassaankin.

Tämä surumielinen mies iski kaikki ajatuksensa työhön, hetkeksikään
antautumatta menneitten surullisten muistojen valtaan, ja painoi näin
ikäänkuin leimansa Emilio Rattiin. Se huomattiin toisen lukuvuoden
alussa, kun kasvatus-oppi kävi käytännöllisemmäksi ja siinä siirryttiin
yleisistä käsitteistä ja ihmisluonteen tutkimisesta koulu- ja
kotioloihin. Silloin kehittyi Emiliossa hitaasti mutta selvästi palava
rakkaus opettajatoimeen, rakkaus, jonka luuli itsessään aina löytyneen,
vaikkakin tietämättänsä. Tämä oli totta. Lempeä luontonsa, perintö
äidiltä, joka oli hienosti sivistynyttä sukua; kasvatus-opillisten
kirjain lukeminen, jotka isän kirjapainossa joutuivat hänen käsiinsä;
sellainen isällinen tunne, joka tavallisesti varattomissa perheissä
herää esikoisen sydämmessä nuorempia siskoja kohtaan; alituinen puhe
kaupungin seminaarista, joka vuosittain uudistuvine naamoineen herätti
hänen uteliaisuuttaan jo aikaisimmasta lapsuudesta saakka, -- kaikki
tämä oli hänen tietämättänsä kypsyttänyt häntä päätökseen, jonka luuli
sattumalta tehneensä, päätökseen ruveta opettajaksi. Kun sitte
onnettomuus perheen ennätti, tuli näiden syitten lisäksi vielä eräs,
joka aina seuraa suurta surua: rauhallisen ja tyynen olon kaipuu; sillä
eiköhän opettajan elämä maakylässä lie hyvin rauhallista, kodista
kouluun, koulusta kotia, ilman muuta yhteyttä maailman kanssa kuin
lapset. Vaan väkevämpikin syy määräsi hänen elämän-uransa. Hän oli
pitkin sitä aikaa, joka kului hänen köyhäksi tulemastaan aina siihen
kun toisten armeliaisuuden kautta tukalasta tilastaan pääsi, käynyt
turhaan apua hakemassa monelta ihmiseltä. Käsikädessä oli hän astunut
surupukuisten, pelon-alaisten siskojensa kanssa portaita ylös apua
anomaan ja useimmiten epätoivoisena palannut saatuaan kieltävän
vastauksen. Kun hän näinä kolmenakymmenenä äärettömän pitkänä päivänä,
joina toiveet ja pettymykset vaihtelivat, päättyen aina illaksi
alakuloisuuteen ja surumielisyyteen, kun hän tällöin pienessä pimeässä
komerossaan, sairaan äitinsä huoneen vieressä, hyväili ja painoi
rintaansa vastaan noita kolmea osatonta pienokaista ja pyysi, ett'eivät
toki ääneen itkisi, silloin virisi hänen sielussaan rajaton
armahtelevaisuus, hehkuva rakkaus kaikkiin avuttomiin, turvattomiin
lapsiin.

Olipa vihdoin yksi syy, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla
vähäarvoisen näin suuressa onnettomuudessa, mutta joka kumminkin
vaikutti Emilioon; hänen siskoparkansa, näet, olivat tavattoman rumia,
niin että, vaikk'ei heissä mitään varsinaista ruumiin vikaa ollut,
näyttivät milt'ei naurettavilta, varsinkin kun lisäksi olivat kovin
toistensa näköisiä. Muutamain ihmisten kasvoissa kuvastui hämmästystä
tai naurun halua, toisissa näki sääliä enemmän heidän ulkomuotonsa kuin
osattoman tilansa tähden, ja kaikki tämä ikäänkuin pistimellä pisti
Emilion sydämmeen, niin että hän, yksin ollessansa siskojensa kanssa,
näitä hellimmästi hyväili. Tämä harras veljenrakkaus säilyi hänessä
vielä hänen seminaariinkin jouduttuansa.

Näyttää tosiaan kuin rakkaus lapsiin, siksi kait kun se lähtee muita
rikkaammasta ja puhtaammasta lähteestä, olisi se tunne, joka enemmän
kuin muut saattaa piiriinsä vetää ja sulkea semmoisiakin esineitä,
jotka eivät siihen välittömästi kuulu. Niinpä Emiliossakin tuo rakkaus
oli vähitellen laajennut helläksi ja surumieliseksi lemmeksi, joka
käsitti kaikki lapset, koko tuon kärsivän, köyhän, hoidotta jätetyn
lapsi-maailman. Sinne hänen ajatuksensa viimeisten surullisten
muistojen johdosta usein palasivat. Kun tähän mielentilaan vielä
vaikutti kasvatus-opillinen kirjallisuus, joka huokui pelkkää rakkautta
ja pyhää kunnioitusta lapseen, sekä korkealle asetti kasvattajan ylevän
toimen, tunsi Emilio niin monien voimien vetävän itseään tälle alalle,
että hän alkoi katsoa itseänsä siihen jo luonnosta määrätyksi; niin
että, vaikka perheensä olisi ollut loistavassakin taloudellisessa
asemassa, hän lopulta kuitenkin olisi ruvennut opettajaksi. Kuten usein
lukujen ja uuden toimen ensi innostuksessa joku erityinen lauselma
tarttuu mieleen sekä tulee nuoruutemme ikävöivän halun ilmaisijaksi ja
ikäänkuin kaikkien ajatustemme loistavaksi keskipisteeksi, niin
Emilionkin aivoihin painui ja sitte voimallisesti kautta elämän
vaikutti lause, jonka oli kuullut kasvatus-opin opettajalta: Ei löydy
korkeampaa ja kadehdittavampaa tietoa kuin sen ihmisen, joka joka ilta
voi itsellensä sanoa: tänään olen luonut uuden ajatuksen, herättänyt
ylevän tunteen, oikaissut virheen, kylvänyt uuden hyvän siemenen lapsen
sieluun. -- Kas siinä tulevaisuutesi -- ajatteli Emilio. Tämä lauselma
syöpyi päivä päivältä syvemmälle hänen tietoisuuteensa, painui syvälle
sydämmeensä sekä elähytti hänen lukujaan ja toiveitaan.

Jos ei aineitten paljous olisi Emiliota niinkuin muitakin rasittanut ja
estänyt heitä ei ainoastaan tietojansa sulattamasta, vaan, kuten
sanoivat, myöskin niitä pureskelemasta, olisi nykyinen elämänsä,
vaikkakin vapaus oli rajoitettua, tuntunut hänestä varsin hauskalta.
Käytännölliset harjoitukset seminaariin kuuluvassa mallikoulussa,
luennot, yhteiset kävelyretket ja käynnit läheisten maakyläin kouluissa
huvittivat häntä. Myöskin toveri-elämä virkisti häntä, vaikka hänen
umpinainen ja yhä vielä alakuloinen luontonsa pysytteli häntä
loitommalla tovereista. Ensimmäisinä kuukausina oli hänellä
asuinkumppanina muudan käsnäisillä kourilla ja naulakengillä varustettu
lihava talonpoikais-nuorukainen, joka ähki kirjoitustensa ääressä kuin
härkä vakoa kiskoessaan, hikoili luokalla ja eli ainaisessa tutkinnon
pelossa. Toinen huonetoveri oli eräs ilomielinen entinen pappi, joka
mielellänsä poltti piippua ja jolle kumppanit olivat rahaa kokoomalla
ostaneet kurttuisen pumpuliröijyn; hän oli kaikkein huvikiekkona. Nämä
kaksi kumppania olivat usein haihduttaneet Emilion surulliset
ajatukset.

Sittemmin johtaja asetti oppilaat toisten perusteiden mukaan yhdessä
asumaan. Heitä pantiin kolmittain samoilta seuduilta samaan huoneesen,
ja niin Emilio sai toverikseen erään lääkärin pojan sekä erään entisen
korpraalin, joista hän ei enää eronnut. Nämät tekivät ystävyyden
liiton, kulkivat aina kävelyretkillä yhdessä, niinkuin säädettynä oli
seminaarin vanhassa ohjesäännössä. Korpraali oli järjestysmies, s.o.
hänen tuli silmällä pitää toveriensa käytöstä ja ilmoittaa, jos oli
jotain erinomaisempaa. Jos on totta, että vaihettelu huvittaa, niin
eipä olisi voitu paremmin asettaa; sillä kahta, sekä Emiliosta että
toisistaan siihen määrään eroavaa originaalia ei olisi löytynyt, vaikka
tulella olisi haettu. Entinen korpraali, Lerica, oli saapunut
seminaariin jonkunmoisen maineen saattamana. Hän oli näet edellisenä
vuonna erityisestä armosta saanut ottaa osaa nuorten naisten
opettajatar-koetukseen (virkansa oli estänyt häntä saapumasta
miesopettajien tutkintoon). Eräs Turinin sanomalehti oli somasti
kuvannut salia, jossa kirjalliset kokeet tapahtuivat, ja siinä
esittänyt tuon omituisen haamun keskellä kahtasataa nuorta naista:
nunnia, maalaisvaimoja, koulutyttöjä jos jonkinmoisissa puvuissa.
Jättiläis-korpraali istui yksinään pienen pöydän ääressä kumarruksissa
kirjoitusvihkonsa ylitse niin että viikset vihkoa lakaisivat.
Koulupiireissä oli tälle paljon naurettu. Koska häntä, tietojen
täydellisen olemattomuuden tähden ei hyväksytty yhdessäkään aineessa,
täytyi hänen ryhtyä säännöllisiin lukuihin ja tuli niin seminaariin.

Miksi hän, tämä vahvajäntereinen sotamies, valitsi juuri opettajan
toimen, hän joka kahdeksankolmatta iässä näytti kuin olisi ollut
neljänkymmenen vuotias, jolla oli suuret ulkonevat silmät, kauhean
isot, nuijamaiset nyrkit, ukkosen ääni, ja kasvot, jotka ehdottomasti
säikyttivät lapsia, sitä ei voinut kukaan ihminen ymmärtää; liiatenkin
kun hän lisäksi oli siihen määrään kiivas luonnoltaan, että esim.
kerran mallikoulussa, vastaukseksi erään toverin "järkevään kritikiin",
puristi tälle nyrkkiään ja mulkoili häntä kuin mieletön. Toveri astui
varovasti askeleen taaksepäin.

Vieläkin kummallisemmalta tuntui, että mies oli ruvennut tälle uralle,
kun hänellä näytti olevan synnynnäistä vastenmielisyyttä _kakaroihin_,
joissa hän kaikissa luuli asuvan pohjatonta ilkeyttä ja viekkautta.
Harjoitustunneilla hän aina luuli lasten silmistä keksivänsä jonkun,
joka kuolemaansa saakka vihasi häntä, ja siksi Lerica katseli milloin
yhtä milloin toista pojista kaksintaistelijan uhkaavalla silmällä. Kun
hän sitte kiukkuisena puhui pojista, nimitti hän heitä roistoiksi ja
raukoiksi, joille tekisi mieli antaa korville. Mutta Emilio piti
Lericasta hänen suoran luonteensa ja hänen älykkäisyytensä tähden.
Kumminkin joutuivat he pian riitaan, kun puhe kääntyi koulusta
opettajatoimeen, sillä siitä Lericalla oli aivan toinen ajatus: hän
näet käsitti tulevaisuutensa alituiseksi taisteluksi, jossa hänen tuli
herättää pelkoa kunnallislautakunnan esimiehissä ja papeissa, ajaa ulos
hävyttömiä vanhempia ja raakoja vahtimestareita sekä heittää ikkunasta
pihalle tottelemattomia poikia. Tätä rajuluontoista kumppania aisoissa
pitämään auttoi toinen asuintoveri, Giovanni Labaccio, paksunläntä,
keskikokoinen, parraton, hyvällainen nuorukainen, maltillinen kaikessa
kuni vanha eläkettä nauttiva virkamies; hän ei koskaan valittanut ja
piti kaikkien puolta. Giovanni oli ahkera, vaan ei innostunut, hänellä
oli kaunis käsiala, hän oli suuri herkkusuu sekä näytti aina niin
tyytyväiseltä kuin olisi opettajatoimessa käsittänyt mukavan ja
onnellisen elämän, joka hänelle yksin runsaasti etuja ja suloa soi. Hän
iloitsi pienestä perinnöstä, jota odotti sedältään, Azzornon
kunnallislautakunnan esimieheltä, josta hän usein ylpeydellä puhui.

Näiden kahden kumppanin kanssa oli Ratti'lla pitkät puheet lomahetkinä,
kun toiset huvittelivat palloa lyömällä, heidän kanssaan hän joka päivä
oli kävelemässä, niin että moni kaupunkilainen rupesi tuntemaan heidät,
tuon hoikan, kalpean, kaitaleukaisen, vilkassilmäisen nuorukaisen, joka
astui kiivaan jättiläisen ja paksun, hymyilevän Giovannin välissä.

Koska kaupunki oli pieni, olivat muutkin tovereista tunnetuita joko
ulkomuodoltaan tahi maineeltaan; entinen pappi; runoilija, joka
kirjoitti sonetteja kahvilan passareille ja tilapäisiin juhliin; eräs
entinen kirjapainon työntekijä, joka oli kaikista lahjakkain ja josta
paljon toivottiin; pari kolme seminaarilaista, jotka olivat yöllisten
seikkailujensa kautta tulleet kuuluisiksi. Eräs heistä otettiin kiini,
juuri kun kiipesi lankun yli johonkin pihaan, ja joutui näin oikeuden
eteen.

Ratti ei tuntenut lähemmältä keitaan muita kuin huonekumppaninsa, eleli
melkein eräkkäänä eikä edes tiennyt tapahtumista oppilaitoksen
historiassa.

Sillä lailla kokonaan työhön vaipuneena, vietti Emilio kolme
seminaari-vuottansa. Hän harrasti alussa luonnontieteitä, mutta kokoeli
kumminkin lopulta kaikki voimansa humanistisien aineitten ja metodiikan
tutkimiseen. Yhä enemmän hänet valtasi ihanteellinen rakkautensa
lapsiin ja ylevä käsitys opettajatoimen korkeudesta, vaikk'ei hän siltä
toki ruvennut aivan loistavia tulevaisuudelta toivomaan, sillä isän
kuoleman jälkeiset kokemukset olivat tehneet kaikki ylenmääräiset
toiveet siinä kohden mahdottomiksi. Vuosi vuodelta syntyi hänessä
seminaarin johtajaa kohtaan yhä suurempaa myötätuntoisuutta, joka ei
perustunut yksin tämän oivaan luonteesen ja suuriin luonnonlahjoihin.
Siihen oli syynä myös eräs seikka, joka koski Rattia yksinomaan. Jo
ensimmäisestä päivästä asti luuli hän huomanneensa johtajan katseen
viipyneen hänessä kauemmin kuin muissa oppilaissa, ja että joskus, kun
heidän silmänsä kohtasivat toisiansa, johtaja äkkiä katsoi toisaanne.
Se oli katse, joka ei ilmaissut uteliaisuutta eikä hyväntahtoisuutta.
Ei tunneilla eikä muutoinkaan Ratti voinut johtajan kasvoissa lukea
mitään erityistä rakkautta itseensä. Mutta jotakin siinä oli; yksin tuo
mykkä katse mieheltä, joka oli kaikkia kohtaan yhtäläinen, merkitsi
jotain. Tämä salainen tunne, jota Ratti ei voinut selittää ja joka
kuitenkin aina oli mielessä, antoi hänelle työssä suurempaa voimaa ja
syvempää mielihyvää kuin mitä ehkä suoraan osoittama myötätuntoisuus
olisi voinut herättää. Tuo katse, tuo kylmä huomaavaisuus, joka tuli
Rattin osaksi, oli itsessään vähäpätöinen asia, mutta siinä oli jotakin
isällistä hellyyttä häntä kohtaan, jolla ei ollut isää eikä äitiä.
Vaikkakin hän usein epäili tämän tunteen olemassa oloa johtajassa,
tunsi hän ankarain silmäin häntä seuratessa olevansa vähemmän orpo kuin
ennen ja ryhtyi taas tyynenä työhönsä.

Yksi ainoa seikka häiritsi hänen rauhaansa kolmannen lukuvuoden
keskipaikkeilla. Hänessä oli ollut se turha luulo, että kaikki se
pintapuolisten tietojen moninaisuus, joilla hän oli enemmän muistoansa
rasittanut kuin ymmärrystään kehittänyt, oli rikasta ja todellista
tietämistä. Tämä synnytti ylpeyttä, niinkuin useimpien käy lukemisen
ensi innostuksessa, kun ei ole vielä jouduttu sille tietojen
kukkulalle, josta näkee tuntemattomien, käsittämättömien asioiden
laajan näköpiirin. Vaan ylpeys pian kukistui, kun Ratti päästötutkinnon
lähetessä, kertasi eri aineet ja tutki itseänsä. Silloin hän huomasi,
kuinka vähän oli kokonaisia aatteita ja selviä käsitteitä hänen
himmeässä ja järjestämättömässä tietovarastossaan, kuinka se oli täynnä
työnkatkelmia, vaikka hän oli luullut sitä oikeaksi aarreaitaksi. Kaksi
viimeistä kuukautta hän luki yhä suuremmalla innolla yöt, päivät. Kun
hän joskus yöllä äkkiä lakkasi lukemasta, valtasi hänet syvä
turvattomuuden tunne. Aivojen liiallinen rasitus loi hänen eteensä
kammottavalla selvyydellä vanhempain viimeiset hetket, ja kuvia
ensimmäisestä kuukaudesta heidän kuolemansa jälkeen, jolloin hän
siskoineen vaelsi turvattomana ihmisiltä apua hakemassa. Silloin hän
joutui epätoivoon, juuri kuin kaikki olisi ollut todellisuutta.
Tämmöisinä hetkinä riensivät avuksi samassa huoneessa valvovat toverit:
väliin toinen väliin toinen tempasi hänet hänen haaveiluistaan.
Korpraali taisteli nyrkki pystyssä lukujensa kanssa, juuri kuin olisi
ollut vihollinen edessään; Labaccio puolestaan kuorsasi säännöllisesti
viisi minutia jokaisen lukuun käytetyn tunnin jälkeen. Joskus toverit
sanoinkin koettivat häntä kehoittaa, edellinen kiroili, jälkimäinen
käski terveyttä hoitamaan. Läheisemmäksi ystäväksi hän ei koskaan
tullut kummankaan kanssa; siksi oli hän liian hienoa sisällistä
rakennetta ja katseli maailmaa liiaksi erilaiselta kannalta; sitä
paitsi oli suuri ero heidän iässään. Mutta ehkäpä juuri luonteen
erilaisuus kiinnitti hänet tovereihin, varsinkin korpraaliin, niin että
suru tuli suuremmaksi kuin oli luullutkaan, kun heidän onnellisesti
päättyneen päästötutkinnon perästä tuli erota siinä varmassa tiedossa,
ett'eivät pitkään aikaan näkisi toisiansa. Lerica joutui Turiniin,
Giovanni Azzornoon ja Emilio tuli Golis puolisojen luo.

Nämät olivat kiintyneet Emilion pikku sisareen, ja tyytyväisinä Emilion
menestykseen seminaarissa, lahjoittivat hänelle sen summan, jonka
seminaarinkäynti olisi maksanut, ell'ei Emilio olisi saanut
stipendiota, sekä hankkivat hänelle pian paikan läheisessä
Garasco-nimisessä kylässä. Siellä hänen piti olla vuosi virkaatekevänä
alemmassa kansakoulussa, erään opettajan sijassa, joka sairasti, ja
jonka sindaco, opettajan sukulainen, tahtoi saada takaisin niin pian
kuin hän oli parantunut. Palkka oli vähäpätöinen: seitsemän sataa
lireä,[3] sataneljäkymmentä lireä vähemmän kuin mitä eräälle maalta
tulleelle vahtimestarille samaan aikaan maksettiin. Mutta kun oli ollut
siellä yhdeksän kuukautta, saattoi hän hakea edullisempaan paikkaan;
tämä vuosi oli oleva hänellä jonkinmoisena oppiaikana.

Saatuansa virkaan-nimityksensä hän käytti kaksi viimeistä viikkoa
kokoilemalla hyvin laadittuja opetus-ohjelmia ja ainekirjoituksia,
joiden avulla toivoi voivansa alkaa suuremmalla varmuudella. Sitäpaitsi
tilasi hän erään kasvatus-opillisen aikakauskirjan seuratakseen ajan
uusia aatteita ja saadakseen siitä ohjauksia tulevalle opetukselleen.

Matkapäivän aamuna hän asetti kyytirattaille pitovaatteita
sisältävän kirstunsa, pari kymmentä koulukirjaa sekä ison pakan
muistiinpanovihkoja ja läksi sitte ensin seminaariin sanomaan hyvästi
johtajalle. Tämän Emilio tapasi vastaan-otto-huoneessa kylmän
kohteliaana kuin tavallisesti. Johtaja toivotti Emiliolle onnea ja
antoi hänelle muutamia neuvoja: hänen piti aina käyttäytyä hyvin,
osoittaa kunnioitusta kaikkia kohtaan, jatkaa lukujaan; hän ei saisi
liittyä mihinkään puolueesen, eikä yleensä muusta huolia kuin
velvollisuutensa täyttämisestä; hänen piti varoa, ett'ei kohta liikoja
vaatisi, jota moni, mallikoulun ohjelma mielessään, teki ja jonka
tähden heitä pidettiin häpeemättöminä uudistajina; hänen tuli katsoa
kaikkia asioita ylevältä kannalta, puhutella vuoroon tarkastajaa
vuoroon esimiestä, aina tarpeellisella kunnioituksella -- tämä oli
paras tapa päästä määränsä päähän. Johtaja lisäsi vielä: "Asettakaa
aina päämäärä korkealle. Paljon voidaan saavuttaa silläkin
vaatimattomalla uralla, jonka olette valinneet. Älkää antako tälläkin
alalla vallitsevan suuren kilpailun lannistaa rohkeuttanne, kuten
epattojen tapa on. Viranhakijoita on lukemattomia niin hyvin meidän
kuin kaikilla muillakin aloilla. Mutta jos lasketaan pois ne, joilla ei
ole kylläksi kykyä ja ne, joilla on kykyä, mutta ei hyvää tahtoa, sekä
vihdoin kaikki, joilla on molemmat nämät ominaisuudet, mutta ei
kylläksi lujaa luonnetta eikä hyvää terveyttä -- niin hakijain luku
supistuu suuresti. On niitä kansakoulu-opettajia, jotka ovat
suorittaneet tohtorin tutkinnon, saaneet virkoja oppikouluissa ja
yliopistoissa, kirjoittaneet kehuttuja kirjoja; urhoollisia opettajia,
jotka, jättämättä alkeis-opetusta, elättävät suuren perheensä ja
kasvattavat poikansa lääkäreiksi ja lain-oppineiksi. Myöskin vähemmin
ulkonaista suosiota voittaneissa opettajissa on monta kunnon miestä,
jotka elävät kunnioitettuina ja tyytyväisinä. Te tulette semmoisia
tuntemaan. Ottakaa ne esimerkiksenne ja olkoon onni seurananne." -- Kun
hän tämän oli sanonut, antoi hän Emiliolle muistoksi Daguets'in
"Kasvatus-opillisen käsikirjan" ja sanoi: -- Ottakaa tämä, sieltä
löydätte paperin, jonka halusta tahdotte omistaa. -- Nuori opettaja
otti liikutettuna kirjan, kumarsi eikä voinut sanaakaan sanoa.

Kun Emilio oli jälleen noussut vaunuihin, haki hän kirjassa olevan
paperin ja avasi sen. Mutta hän oli tuskin käsittänyt ensimmäisten
sanain merkityksen, ennenkuin kirjaimet, paperi ja ympärillä oleva
maisema sulivat kaikki yhteen. Se oli hänen äitinsä kirje, ainoa äidin
kirjoittama joka oli tallella, kirjoitettu herra Megarille; pieni
viivoitettu paperi, johon äiti raukka oli päivää ennen kuolematansa
piirtänyt lyijykynällä: -- _Kuolinvuoteeltani minä uskon Teille poika
parkani_. Nuorukainen suuteli kirjettä, pani sen takaisin kirjaan,
katseli suoraa santaista tietä, joka vei hänet elämän suureen
taisteluun, ja lausui sydämensä syvyydestä tuon sanan, jota hän oli
näinä kolmena vuonna ehtimiseen itseksensä toistellut: -- Rohkeutta!




Garasco.


Ensimäiset tuttavuudet.

Emilio tuli Garascoon tuntematta vasta-alkajan lapsellista hurmausta,
sillä hän oli seminaarissa ollessaan saanut käsitystä opettajan
vaivaloisesta elämästä; mutta jonkinmoisella tyynellä uteliaisuudella
hän katseli ensimäistä majataloaan elämänsä matkalla. Hän oli hyvin
tyytyväinen siihen tapaan, jolla sindaco otti häntä vastaan; hän katsoi
sitä onnelliseksi enteeksi, niinkuin tuota ihanaa syyspäivääkin, jonka
valossa kylä näytti kuin juhlapukuiselta. Emilio astui juuri
raatihuoneen portaita ylös, kun sindaco ja hänen sihteerinsä
polkupyörillä ajoivat pihaan. He tulivat maalta, jonne olivat tehneet
huviretken. Opettaja sekä hämmästyi että ilahtui huomatessaan
paikkakunnan korkeimman virkamiehen iloiseksi, kohteliaaksi
kolmenkymmenen ikäiseksi herraksi, joka alati hyvänsuovasti hymyili.

-- Kas, uusi opettaja! -- huudahti sindaco ja ojensi hänelle kätensä;
-- aivan nuori mies; sitä parempi, silloin helpommin sovimme. -- Kun
sindaco oli, enemmän toverin kuin esimiehen tapaan, antanut muutamia
tietoja paikkakunnasta, esitteli hän kirjurinsa, joka hänkin oli nuori
mies ja jolla oli jotain entisestä upsierista muistuttavaa
säntillisyyttä puvussa ja suoruutta käytöksessä. Sali, josta näkivät
päivänrinteisen puutarhan, oli kalustettu kesäasuntojen tapaan.
Näyttipä siltä kuin kaikki tässä kunnassa olisi nuorta.

-- Nyt sinun pitää -- sanoi sindaco iloisesti sihteerillensä -- antaa
opettajallemme kaikki tarpeelliset tiedot, viedä hänet paikkoja
katsomaan, näyttää koulu ja esittää hänet virkatovereille, ja k:lo 5
syötte molemmat päivällistä luonani. Päivällisten jälkeen teemme pienen
retken puistoon. Hyvästi siksi.

Emilio läksi sieltä varsin tyytyväisenä ja ilmaisi tunteensa
sihteerille. Tämä ylisti esimiestään pilviin asti, kertoi hänen olevan
seudun rikkaimpia ja että hänellä oli kaksi isoa taloa Turinissa; hän
oli todellinen gentlemani, sydän kultaa. Hänen isänsä oli ollut
kaksikymmentä vuotta sindacona Garascossa ja oleskeli vieläkin
vuosittain siellä kuusi kuukautta, Kesäkuusta Marraskuuhun. Poika, joka
oli metsästäjä, kukkasten viljeliä, vuorilla kiipeilijä, maaelämän
ihastelija, oli jäänyt maalle tykkönään kahdeksi vuodeksi, talveksikin,
niin että vain pistäymältä joskus kävi Turinissa. Kesäisin oli sindaco
kaikkien juhlain järjestäjä. Koko seutu jumaloi häntä. Sihteerin tuli
kiittää häntä paikastaan. He olivat olleet koulukumppaneita: sitten
oli sihteeri ruvennut sotilas-uralle, jolla aikaa toinen luki
tuomarintutkintoa. Kun hän kelvon oli päässyt ratsuväen luutnantiksi,
täytyi hänen perheellisten olojen tähden jättää uransa. Ja kun hän
silloin oli toimetta, hankki ystävä hänelle sihteerinviran Garascossa.
Saattoipa sanoa, että he yhä elivät tovereina: he metsästelivät,
kalastelivat, ratsastelivat yhdessä. Sihteeri ei väärin käyttänyt tätä
tuttavallisuutta, sillä virassa hän aina pysyi asemassaan. Hän oli
tyytyväinen, eikä tahtoisi vaihtaa paikkaansa majuurin-arvoon. -- Hän
puhui totta, paitsi sen, mikä koski perheoloja, -- sillä asian laita
oli semmoinen, että hänet oli ajettu pois sotaväestä, ja sen, mikä
koski seudun ihastusta sindacoon; metsästys, näet, ja muut huvitukset
houkuttivat hänet liiaksi velvollisuuksistaan, ja siitä moni napisi.
Sindacon poissa ollessa, joka kumminkin, sihteerin sanain mukaan, teki
kaiken, enemmän kuin tarvittiinkaan, hoiti asioita kunnallislautakunnan
jäsen Toppo. Tämä mies oli röyhkeä rettelöitsijä, josta ei
paikkakunnalla pidetty. Useasti ystävykset heittivät toimet ukon
niskoille ja läksivät yhdessä polkupyöräretkelle. Niin kunnan asioita
hoidettiin.

Sihteeri saattoi opettajan kylän läpi, joka oli tavattoman
säännöllisesti rakennettu. Kaksi pitkää, suoraa katua siinä kulki
ristiin, muodostaen risteyksessä neliskulmaisen torin, jonka varrelle
kauppias oli puotinsa asettanut. Talot olivat matalia, muutamat
puutarhan ympäröimiä, joista viiniköynnökset kiersivät ylös
palkongeille ja ikkunain ympäri. Katujen kulmissa oli aurinkokelloja,
joihin eräs puolihullu runoilia oli kirjoitellut värsyjänsä ja
muistolauseita niin syvämielisiä, ett'ei kukaan niitä ymmärtänyt.
Kaukana näkyivät Alpit.

Poikakoulu oli sijoitettu entiseen luostariin, toisen pääkadun päähän,
myllyn läheisyyteen. Emilio, joka, kuultuansa puhuttavan sindacon
rikkaudesta ja anteliaisuudesta, luuli saavansa nähdä oikean
mallikoulun, hämmästyi hiukan astuessaan ahtaasen ja kapeaan
luokkahuoneesen, jonka kattoa kannatti kaksi keskellä seisovaa patsasta
ja johon valo huonosti pääsi kahdesta liian korkealla olevasta
ympyriäisestä ikkunasta.

Huone oli varmaankin ennen ollut kappelina. Seinillä riippui koko
joukko eläinten ja kasvien kuvia ja ikkunain välissä oli iso
maatieteellinen kartta. Kaikki oli huonossa kunnossa. Kahteen pitkään
riviin asetetut, huonosti kyhätyt penkit olivat täynnänsä leikkauksia,
piirtoja ja naverruksia, ikäänkuin sepän- tai nikkarin-oppilaat
olisivat niitä kymmenen vuotta käyttäneet. Lähellä ovea riippui vielä
iso paperi, jolle oli tutkinnossa laulettavan laulun nuotit
kirjoitettuna; edellinen opettaja oli näet kiihkeä musiikin harrastaja.
Vähän ylempänä riippui naulassa pölyinen jäännös tavattoman isosta
kukkakiehkurasta, joka lienee joskus ollut koristuksena koulujuhlassa.
-- Kaikki tämä on pois otettavaa -- sanoi vilkkaasti sihteeri,
huomatessaan opettajan tyytymättömän muodon. -- Sindaco tuumii juuri
tämän huoneiston täydellistä muuttamista. Tässä on uuni revittävä,
tuossa seinä poistettava, kadulle päin tulee uusi ikkuna ja
pihanpuolelle lasinen iso etehinen, välitunneilla käytettäväksi; saatte
uudet koulutarpeet -- sanalla sanoen suuria muutoksia. Muutamain
vuosien kuluttua on meillä kaunein koulu koko seudulla.

Sitte menivät Toppo herran luo, joka asui keltaisessa, aurinkokellon
melkein kokonaan varjoomassa pienessä talossa. Opettaja ei saattanut
olla hymyilemättä nähdessään tuota entistä maanmuokkaajaa. Se oli
lyhyt, lihava, tavattoman isopäinen mies, joka väliin koneentapaisesti
sulki silmänsä. Arvata kumminkin saattoi, että tuossa päässä mahtoi
asua jonkinmoinen elatusnero, ja että tuon naamarin takana, joka niin
määränperäisesti hymyili, piili koko joukko selkeätä tahdon voimaa.

Toppo otti vastaan opettajaa kohteliaasti, vaikka jonkinmoisella
juhlallisella arvokkuudella, joka oli anteeksi annettava, koska hänessä
oli niin monta tointa yhdistettynä. Hän oli kunnallislautakunnan jäsen,
koulujen tarkastusmies, vaivaistalon johtaja, hyväätekeväisyysseuran
jäsen ja varapuheenjohtajana uuden tien rakennustoimikunnassa. Tähän
"korkeuteen" hän oli ehtinyt oltuaan sitä ennen talonpoikana,
puuseppänä, muurarina ja voutina. Neljänkymmenen vuoden työllä ja
säästämisellä oli hän koonnut isonlaisen omaisuuden.

Muun muassa tiedusti Toppo Golin perheestä, jonka tunsi kulkupuheista
ja josta puhui suurella kunnioituksella; käski sitte avata
viinipullon ja esitteli veljensä tyttären, päästötodistuksen saaneen
opettajattaren. Tämä oli pystönenäinen, isokasvuinen tyttö, jonka
säveät juonteet ilmaisivat varsin heikkoa ymmärrystä ja joka koetti
kätkeä käsiänsä, ne kun näyttivät siltä, kuin hän ikänsä olisi
käyttänyt jotain kynää raskaampaa työasetta.

Vierailu oli lyhyt, mutta se teki Emilioon hyvän vaikutuksen.
Tarkastusmies pyysi häntä, sulkien samassa silmänsä, käymään heillä
jonakin iltana kouluasioista haastelemassa ja jäi kohteliaasti kyllä
porstuaan seisomaan siksi, kunnes opettaja oli päässyt portaita alas.

Kadulle tultuaan kysyi Ratti koulu-legaattia.[4] Toinen nauroi. Häntä
ei tarvinnut ajatellakkaan, se oli salaperäinen henkilö, jonka olemassa
oloa ei varmuudella tiedetty. Hän oli Turinissa, monen peninkulman
päässä Garascosta, eikä näyttäytynyt seudulla muulloin kuin
raesateitten ja vesitulvien jälkeen, jolloin tuli maataloansa
katsomaan.

Sihteeri aikoi viedä nuorukaista tervehtimään tulevaa työtoveria don
Leriä, kolmannen luokan opettajaa, mutta kun hän muisti, ett'ei Leri
siihen aikaan päivästä olisi kotona, ehdoitti hän käyntiä erään
opettajattaren, neiti Strinatin luona, ja sitte heidän piti mennä
tervehtimään kirkkoherraa, joka asui vastapäätä.

-- Mainio opettajatar, joka on ollut virassa kolmekymmentäviisi vuotta,
luja luonne; hänen koulunsa käy kuin vedetty kello -- sanoi sihteeri.

Kuitenkin oli häntä kohdeltu hävyttömästi, edellisen sindacon aikana
tietysti. Kun opettajattaren kontrahti oli uudistettava, -- en varmaan
muista kuinka monen opetusvuoden kuluttua, -- teki joku johtokunnan
jäsen sen herttaisen huomautuksen, että jos kontrahtia uudistetaan,
tulee kunnan lopulta maksaa eläkekkin opettajattarelle, ja niin kunta
saisi pian uusia menoja. Useimmat johtokunnan jäsenistä pitivät
huomautuksen oikeana, ja kun olivat varmat siitä, ett'ei sen ikäinen,
hiukan kivuloinen opettajatar heittäisi paikkaansa, niin sanoivat:
Jääköön paikkaansa, mutta luopukoon oikeudestaan eläkkeesen.
Opettajatar parka, joka pelkäsi jäävänsä paikatta, suostui. -- Niin
sitä tehtiin! -- huudahti sihteeri.

Opettaja odotti hänen oitis lisäävän, että uusi sindaco oli sovittanut
tämän vääryyden; mutta kummastuksekseen ei hän saanut enempätä kuulla.
Sitä vastoin hän huomasi kuinka sihteeri pitkin matkaa kurkisti sinne
ja tänne, toisinaan uutimilla peitettyyn ikkunaan, toisinaan suljettua
ovea, juuri kuin joka paikassa olisi "jotain".

Kun he käänsivät kulmasta, sanoi sihteeri: -- Katsokaa ... pikku
opettajatar.

Heitä vastaan tuli nuori, pullakka tyttö, puettu osaksi rikkaan
talonpoikaisnaisen osaksi hienon herrasnaisen tapaan, iso olkihattu
päässä. Opettajan huomio suuresti kiihtyi, kun hän ajatteli, että tämä
oli ensimäinen virkatoveri, jonka kohtasi.

Se on ensimäisen luokan opettajatar -- kuiskasi sihteeri; -- hiukan
ylöllinen -- -- -- minä esittelen teitä.

Kun he olivat tulleet lähemmäksi, pysähtyi sihteeri, nosti hattuaan ja
esitteli Ratti'n opettajattarelle. Sitte hän kääntyi opettajaan, jolle
sanoi nuoresta naisesta: -- -- -- lahjoja -- -- -- mielikuvitusta
-- -- -- lupaava tulevaisuus kirjallisella alalla.

Emilio luuli huomaavansa sihteerin teeskennellystä huolettomuudesta ja
vähän pilkallisesta puhetavasta, että tämä seisoi tytön edessä, jota
turhaan oli koettanut liehakoita.

Ujostelematta vastasi nuori nainen: -- Minä en ansaitse niin paljo
kiitosta.

Hän ei ollut kaunis, mutta raitis kuin ruusu, jokapäiväiset kasvot,
siniset silmät. Ääni ilmaisi jossain määrin itserakkautta.

-- Minkä vaikutuksen on kylä huonoisemme tehnyt teihin? -- kysyi hän
Emiliolta.

Tämä haki älykästä vastausta, mutta ei keksinyt vaan sanoi: -- Erittäin
edullisen -- -- -- kauniit ympäristöt -- -- -- pieni, miellyttävä
kaupunki.

-- Täällä on luonnon-ihanaa, ei muuta -- sanoi nuori tyttö. -- -- -- Ja
rauhallisuus -- -- -- on eduksi opinnoille.

-- Mutta pikku neiti -- huomautti sihteeri hymyillen kahdamielisesti --
ei kauan tänne jää rauhaa nauttimaan. Hän piankin Turiniin lentää. Hän
ei ole luotu jäämään meidän köyhään kouluumme.

-- Minua ei mikään kunnianhimo aja kaupunkiin -- vastasi opettajatar
katsahtaen ylös Alppeihin -- -- -- eikä mihinkään muuhunkaan paikkaan
maailmassa. Minä elän yksinomaan pikku tyttöjeni hyväksi.

Hymyellen ja melkein liian syvällä kumarruksella hän sanoi nuorille
herroille hyvästi ja pitkitti matkaansa.

Oivallinen tyttö -- sanoi sihteeri, ilman että opettaja saattoi päättää
puhuiko hän totta vai leikkiä -- lahjakas, suuri kuvitusvoima. Hänen on
tapana panna ajatuksensa paperille, hän haaveilee kedoilla ja on
taitava lausuja. -- Ja hän kertoi tytön lyhyen elämänsadun.

Hänen isänsä on härkäpaimen tällä paikkakunnalla. Eräs vanha leskirouva
kiintyi tyttöön jo tämän pienenä ollessa, otti hänet luokseen ja antoi
hänen lukea opettajattareksi. Kun rouva oli kuollut, palasi hän isänsä
ja sisarensa luo. Härkäpaimen oli hulluksi tulla ylpeydestä.

Saman päivän illalla kuuli Emilio, kulkiessaan härkäpaimenen huoneen
ohi, kuinka pikku opettajatar luki perheelle ajatuksensa siltä
päivältä. Köyhä kansa piti häntä kylän kaunistuksena. Kun hän palasi
kotiin muassaan päästökirja Turinin seminaarista, oli kylän "Soitannon
Ystäväin" torvisoittokunta mennyt häntä vastaan. Toppo oli hiukan
kateellinen veljensä tyttären puolesta, jonka toinen aivan himmensi.
Anteeksi annettavaa, mies parka.

He löysivät opettajattaren, neiti Strinatin, pihalla huoneensa
edustalla syöttämässä kanoja, joiden hoidolla hän koetti lisätä niukkaa
palkkaansa. Hän otti kohteliaasti mutta jäykästi vieraitansa vastaan ja
pyysi heitä istumaan penkille.

Neiti Strinatilla oli ohuet, harmaat hiukset, jakaus keskellä päätä,
koukkunenä, suun ympärillä ankaruutta osoittava piirre ja siniset
silmälasit; pukunsa oli varsin köyhä.

Hän lausui opettajan tervetulleeksi, kysyi seminaarin uutta
opetus-ohjelmaa ja osoitti harvapuheisuutensa ohessa selvää ymmärrystä
ja jonkinmoista koulusivistystä. Sitte hän äkkiä kääntyi sihteerin
puoleen laskeakseen hänen sydämmelleen, että ennen lukukauden alkua
ainakin luokkahuoneen kivilaattiaa korjattaisiin; se oli aivan
hajallaan, niin että tytöt siihen kompastuivat. Sihteeri näytti
suuttuvan siitä, että hän toi valituksensa uuden opettajan aikana; hän
lupasi kumminkin ilmoittaa asian.

Se oli -- jatkoi neiti Strinati -- siinä kunnossa jo viime lukuvuoden
alussa ja se on siinä vieläkin, pyydän -- hän pitkitti terävämmällä
äänellä -- te tiedätte, ett'en enää tahdo siitä muistuttaa, sillä se
puhe polttaa kieltäni; mutta ajatukseni on, ett'ei ainakaan tänä vuonna
tarkastajan viime varoituksen perästä pitäisi kauemmin sallia semmoista
vallattomuutta -- -- -- minä annan asialle oikean nimensä. -- Sitte hän
kääntyi Ratti'n puoleen ja sanoi: -- -- Ajatelkaas, opettajatar joka ei
koskaan ole edes nähnyt päästötodistusta, pitää kumminkin yksityistä
koulua, jossa hän muka opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan. Ja hän
saa käsiinsä talonpoikaisvaimoja, jotka ovat kyllä yksinkertaisia
lähettääkseen pikku tyttönsä sinne kouluun ja maksaakseen liran
kuukaudessa. Minä en sitä sano siksi, ett'en itse saa tuota pientä
maksoa, vaan siksi että se on petosta, jolla otetaan oppilaat
julkisista kouluista sinne, missä eivät mitään opi. Olkoon kylläksi kun
kerron, ett'ei heillä ole edes istuinpenkkejä; opettajatar pitää kirjan
polvellaan, lapset ovat ympärillä polvillaan ja lukevat siitä.

Sihteeri oli hämillään ja sanoi opettajattaren liioittelevan.

-- Ettäkö liioittelen? -- huudahti neiti Strinati. -- Mutta koko
paikkakuntahan sen tietää! -- Ja kääntyen opettajaan hän pitkitti: --
Ja kuinka hän sitte kuria pitää, tuo nainen. Teidän tulee vain tietää,
että hän rangaistukseksi antaa heidän kielellään tehdä ristinmerkin
lattiakiviin, ja isompia lapsia näpäsee sormustin sormessa keskelle
otsaa; -- jaa, totisesti, kaikki hänen oppilaansa ovat merkityt ja
tunnetaan kadulla. Ja sinne ne menevät! Huomatkaa, että tarkastaja,
joka ensimäisenä vuonna ei tiennyt asiasta mitään, tänä vuonna on
käskenyt sulkea koulun. Kyllä kai! Hän oli tuskin selkänsä kääntänyt,
kuin koulu taas avattiin. Voitteko väittää, ett'ei se ole totta? --
kysyi hän sihteeriltä.

Tämä haki vastausta. -- Se on totta eikä ole totta -- hän vastasi
nousten hämmästyneenä ja suutuksissaan; -- minä sanon: se on koulu
eikä ole koulu; siellä opetetaan vähän katkismusta ja vähän
ompelemista -- -- --

-- Siellä opetetaan -- keskeytti opettajatar -- kaikkea, mitä ei pidä
opettaa, ja siellä nauretaan sekä oppikursseille että tarkastuksille.
Se on yksityiskoulu, ja siinä kyllä, loiskasvi -- -- --niinkuin
tarkastaja sitä nimitti, syöpä, joka kansakoulua kalvaa. Tahdotteko,
että sanon vielä yhden totuuden; mitä vasten tätä kärsitään vastoin
lakia ja meitä muita, jotka opetamme, niin -- -- -- Mutta te sen
tiedätte paremmin kuin minä; turhaa on, että teille sitä sanon.

Totuus, jonka Ratti myöhemmin sai tietoonsa, oli seuraava: puheena
oleva nainen, vanha talonpoikainen vaimo, joka ei osannut aakkosia
enempää, oli Toppo herran sisar; tämä suvaitsi hänen opetustointansa
päästäksensä häntä elättämästä.

-- Kun kaikki harkitaan -- vastasi sihteeri kohottaen olkapäitään -- --
niin asia ei minuun kuulu! -- Jättäessään hyvästi, koetti hän lepyttää
neiti Strinatia ja sanoi luulevansa yksityiskoulun jäävän tänä vuonna
avaamatta.

-- Mutta lapsethan ovat jo alkaneet siellä! -- huudahti opettajatar ja
katsoi harmistuneena häntä suoraan silmiin.

-- Nähkääs, se tulee suljettavaksi ennen joulua -- sanoi hän ja taputti
opettajatarta olalle. -- Mutta kuinka on mahdollista, että
malliopettajatar semmoinen kuin neiti Strinati, kaikkien kunnioittama
ja arvossa pitämä, suuttuu moisesta turhasta!

-- Oh, älkää jäniksenjalalla pyyhkielkö, toinen vastasi, ja
kohteliaasti tervehtien Rattia jäähyväisiksi hän palasi kanojensa luo
jättäen kokonaan huomaamatta toisen herran kumarruksen.

Päästäksensä kaikista selityksistä, sihteeri meni oitis kirkkoherran
taloon, joka oli vastapäätä, kirkon vieressä. Portaissa hän pysähtyi
äkkiä ja sanoi opettajalle, silmää iskien: -- Laittakaa niin, että
tulette Perpetuan suosioon, hän on yhdeksän vuotta palvellut Toppo'lla
-- -- -- ja -- -- lisäsi hän nauraen -- -- pyrkii koulun
naistarkastajaksi.

Kirkkoherra oli kahdeksankymmenen vuotias ukko, käyrä kuin puolikuu.
Hänen kurttuiset kasvonsa ilmaisivat ääretöntä väsymystä ja suurta
hyvyyttä sekä kertoivat sielusta, joka aina oli karttanut juonia ja
riitoja. Koska hän ei tietänyt mitä puhua nuorelle opettajalle, kysyi
hän kuinka vanha tämä oli, milloin vanhempansa olivat kuolleet, missä
iässä siskonsa olivat, ja nyökähytti päätään vastauksille, juuri kuin
ne olisivat olleet perin älykkäitä arvosteluja. Sitten puhui
kirkkoherra kauan ja hyvin lempeästi riidasta, joka oli syntynyt
edellisenä sunnuntaina ennen erästä lastenkodissa vietettävää juhlaa,
kun näet nunnat olivat ottaneet varakkaitten lapsilta hienot vaatteet
ja panneet ne niiden ylle, joiden oli määrä juhlassa lausua runo. Hän
puolusteli sekä nunnia että raivostuneita äitejä. Ratti ymmärsi oitis,
ett'ei tämä hyvä Herran palvelia tuottaisi hänelle koskaan
minkäänmoisia ikävyyksiä ja vaikeuksia. Sitävastoin tunsi hän
selittämätöntä levottomuutta nähdessään kirkkoherran Perpetuan, joka
oli kuudenkymmenen vuotias ämmä, pitkä kuin humalariuku ja lattea kuin
lauta. Perheen emännän varmalla ryhdillä, toinen käsi puuskassa, hän
seisoi suorana isäntänsä vieressä. Emilio oli kuullut sanottavan, että
pappien talouden hoitajain oli tapana sekaantua koulun asioihin, ja
nämä kuivat, riitaisat kasvot, jotka häntä tarkastellen katselivat,
näyttivät juuri tuommoisen "kaiken kaikessa" kasvoilta. Heidän tultuaan
ulos kadulle, näkyi akka vielä ikkunassa. Epäilemättä oli hän asettunut
sinne katsomaan, nostaisiko uusi opettaja lakkiansa kirkon ohi
kulkiessa.

Nyt oli Ratti'lla enää tuttavuus tekemättä toisen opettajan, don Lerin
kanssa, joka asui koulurakennuksessa, missä kunta oli hänellekkin
huoneen määrännyt; mutta siihen hän ei tarvinnut sihteerin apua.
Opettaja Leri tuli hänen luokseen illalla, kun hän oli palannut
sindacon päivällisiltä.

Juuri kun Emilio muistissaan toisteli päivän tapahtumia, istuen
valkoiseksi sivutussa, yhdellä kadulle päin antavalla ikkunalla sekä
ruohoiseen pihaan avautuvalla luukulla varustetussa kammiossaan, kuuli
hän ovelle koputettavan. -- Kuka siellä --- hän kysyi. Täyteläinen ja
sointuva ääni vastasi: -- Toveri.

Vieraan ensi näkeminen vaikutti Emilioon masentavasti. Ei hän ollut
iässään nähnyt niin majesteetillista pappia, kauniine, vakavine,
sydämmellisine pispankasvoineen. Leveä otsa, pystysuora syvennys
keskellä, ilmaisi ajattelijaa. Hän oli pikemmin isoluinen kuin
lihava, ja hiukset olivat aivan mustat, vaikka hän lähentelihe
viidettäkymmentä. Emilio kysyi kohta itsekseen, kuinka semmoinen mies
ei ollut muuta kuin kansakoulu-opettaja.

Istuttuansa sen tapaan, joka ei aio kauan viipyä, ojensi pappi hänelle
kättä, lausui hänet arvokkaalla sydämmellisyydellä tervetulleeksi ja
ilmoitti mielipahansa siitä, ett'ei Emilio olisi vuotta kauemmin
Garascossa, sekä toivoi heidän tekevän yhteisiä kävelyretkiä -- joskus.

-- Kuitenkaan ei iltaisin -- lisäsi hän vakavasti -- silloin en mene
ulos. -- Sitte hän mainitsi monena vuonna käyttäneensä kaiket illat
keskeymättä työhön, jota oli alkanut jo nuorukaisena ja jonka tähden
hänen piti paljon lueskella.

Emilio kysyi, olisiko ehkä sopimatonta tiedustaa teoksen nimeä -- -- --

-- Uskonto ja koulu -- vastasi pappi vaatimattomasti, nousi ja ojensi
kätensä jäähyväisiksi. Sitte hän pitkitti totisella äänellä: -- Minä
asun vanhan sisareni kanssa. Jos voin olla teille joksikin hyödyksi --
päivisin -- niin tiedätte, missä asun. Olette aina tervetullut. Minä
pyydän, pitäkää minua, ikämme erotusta katsomatta, ystävänänne.

Lerin leveä ajattelian-otsa kumartui, hän meni takaperin ulos ja sulki
varovasti oven. Ratti oli hurmaantuneena. Tämä oli varmaankin kaikista
kunnian-arvoisin ja syvämielisin ihminen mitä hän sinä päivänä oli
oppinut tuntemaan, ja olisi tarpeellisena vastakohtana keveämieliseen
sindacoon ja kaksimieliseen sihteeriin. Hän oli tarjoutunut ystäväksi,
vaikka olisi voinut esiytyä opettajana nuoremmalle kumppanilleen.
Emilio kuvaeli mielessään mitä tietojen ja hyvien neuvojen aarteita hän
löytäisi tästä erinomaisesta miehestä, joka, voidaksensa paremmin
antautua tutkimuksilleen, tyytyi asumaan yksinäisessä kylässä, ja joka
ehkä omaavoittoa pyytämättä eleli ajattelian puhdasta elämää,
etäisintäkään kunnianhimoa tuntematta.

-- Ylimalkaan on ensimäinen päivä ollut hyvä -- päätti Emilio. Olkoon
jatko samanlainen.


Ensimäiset opetustunnit.

Koulu avattiin Lokakuun 5 päivänä. Emilio oli otettu ensi luokan
opettajaksi, mutta odottamatta hän sai toisenkin luokan niskoilleen.
Innokas kun oli, ei hän kieltäytynyt.

Hänellä oli yhteensä viisikymmentä oppilasta. Ensimmäinen vaikutus,
jonka nämä häneen tekivät, ei tosiaan ollut edullinen; tuntui kuin
näihin verraten seminaarin mallikoulun kaikki oppilaat olisivat olleet
pieniä hienoja herrasmiehiä. Täällä useimmat olivat talonpoikaislapsia.
Kömpelösti muodostuneet päät, harmaan, lian-keltaisen tukan verhoamat;
päivettyneet kasvot, jotka muistuttivat perunoista tahi huonosti
paistuneista kakuista; moni ilman sukkia puukengissä tahi nauhattomissa
pieksuissa, puetut valkaisemattomiin paitoihin, joiden avonaisesta
rinnuksesta rinta ja vatsa paistoi, yllään kauhtuneet pumpulinutut,
jotka haisivat väkevästi heinälle. Useimmilla oli kirjansa kaulan
ympäri riippuvassa repalaisessa laukussa, jota kantoivat tunnillakin.
He tulivat kouluun kasvot ja kaula röhnäisinä, vaatteet mullassa ja
oljen korsissa; tuuppien ja sysien hakivat paikkansa. Sitte istuivat
sormet suussa, raappivat päätään, syhyttivät rintaansa ja
kainaloitansa, tahi pyyhkivät hikisiä kasvojaan musteisilla sormilla,
jotta pian näyttivät sepän-oppilailta. Muutamat käärivät housunsa puoli
sääreen, juuri kuin olisivat aikoneet joen yli kahlata; toiset nostivat
alastomat polvensa pöydän reunaan; jotkut pureksivat nälkäisinä
kaulassaan riippuvaa nahkahihnaa; eräs pudotti puukenkänsä suurella
rytinällä maahan ja yksi kaivoi varpaitaan.

Opettaja tunsi ensi kerralla inhoa näitä pikku porsaita kohtaan. Heissä
oli tulevien rosvojen ja tappeliain mallikuvia, oikeita marakatteja,
joita opettajan mielestä olisi ollut kuukausi häkissä pitäminen
ennenkuin pääsivät koulupenkille. Asia kävi hullua hullummaksi, kun hän
huomasi, ett'ei edeltäjällään lie ollut mitään valtaa oppilaittensa
yli, sillä toisen luokan pojilla, entisen opettajan kasvateilla, oli
kaikilla ikäänkuin perhepiirteenä jotain julkeata ja lurjusmaista
silmissään ja osoittivat todella suuria taipumuksiakin siihen suuntaan.
Näin ollen hänen asianaan oli ennen kaikkea tehdä mitä edeltäjänsä oli
laiminlyönyt ja, jättäen tiedollisen kasvatuksen syrjemmälle, ensiksi
saada oppilaistaan ihmisiä. Siihen vaadittiin ankaraa työtä. Mutta
vielä oli hänen rakkautensa lapsiin palava, hänen innostuksensa
opettajatoimeen tuore, ja yksin tuo ajatus, että oli saanut tämmöisen
raaka-aineen muodosteltavakseen, kiihoitti siihen määrään hänen
itsetietoisuuttaan ja oman etevyytensä tuntoa, että hän suurella
innolla aloitti toimensa.

Mutta, hyväinen aika, kuinka paljo vaikeampaa tuo oli kuin hän oli
saattanut ajatellakkaan! Ensi alusta alkain oli hänen taisteleminen
lyijynraskasta hitaisuutta vastaan, joka oli huomattavana ei yksin
lapsissa, vaan pienimmässäkin pikku asiassa. Hän oli vilkasluontoinen
ja tahtoi kaikessa toimia reippaasti; mutta kaikki kävikin kylän muun
elämän tahdissa, s.o. kauhean hitaasti. Puoli yhdeksän aamulla oli
koulun kelloa soitettava, mutta se soi aina myöhemmin. Viimeisen kellon
lyönnin kai'uttua nähtiin kaksi poikaa siellä, kolme täällä, joku
kauempana, kaikki liikkuivat etanoina eteenpäin; ennen yhdeksää ei
koskaan ollut koko joukko koolla. Ensimäisinä päivinä muutamat
pienemmistä pojista eivät tahtoneet astua sisään kouluun muuten kuin
ihan viimeisinä ja pysähtyivät senvuoksi kauhistuneina ovelle. Emilio
sai sittemmin tietää, että hänen oli vanhempia kiittäminen tästä
omituisesta mielialasta, sillä nämät olivat vuosikausia käyttäneet
opettajaa mörkönä voidaksensa pitää lapset kurissa ja alati hokeneet:
-- Malta, kunhan kouluun tulet! -- Koulussa sulle opettaja kyllä antaa!
-- Pienet lapset olivat vastahakoisia, sillä he pelkäsivät
korvapuusteja ja kepin-iskuja. Sitäpaitsi useat tulivat kouluun ilman
kirjoja ja vihkoja, ja sanoivat, vanhempainsa opettamina: -- Kunta ei
ole meille vielä niitä hankkinut! -- ja he tahtoivat kirjat ilmaiseksi,
vaikkakin heillä olisi ollut varaa ostaa. Emilio aivan kauhistui, kun
ensi kerran luetti toista luokkaa, nähdäkseen kuinka pitkälle olivat
ehtineet. Lapset lukivat, ei ainoastaan itse ymmärtämättänsä
sisällystä, vaan niin, että opettajakin töin tuskin ymmärsi. Hänestä
tuntui ikäänkuin eivät olisi lukeneetkaan itaalian kieltä, vaan jotakin
vierasta, karkeata murretta, ja häntä halutti pistää sormi heidän
suuhunsa koetellakseen mitä pureskelivat, kun niin mongersivat itaalian
ihanata kieltä. Huoahtaen sanoi hän itsekseen: -- Minun on siis
alkaminen ihan alusta! -- Hän ajatteli, katkerasti hymyellen,
ylihallituksen pitkiä julistuksia, joissa komealla kielellä käsketään
opettajien valvoa ääntämisen puhtautta. Puhtautta! Ensin kai heille oli
opettaminen ihmisten tapaista ääntämistä.

Uusia vaikeuksia ilmaantui. Emilio kyllä tiesi, ett'ei kukaan tule
seminaarista kypsyneenä opettajana ja että kaikkien täytyy pitkäin
kokemusten kautta harjaantua; mutta häntä hämmästytti monet
odottamattomat vastukset, vaikeammat kuin oli aavistanutkaan. Hän
käsitti oitis, että hänen, saadakseen pienemmät oppilaat itseään
ymmärtämään, piti puhua heidän murrettaan; isommat oppilaat eivät
senvuoksi oppineet mitään suurimmalla osalla äidinkielen tunneista.
Tämä kaksiosastoinen luokka teki opetuksen kahta vaikeammaksi, antoi
ainoastaan puolen tuloksen ja oli kurinpidon suhteen kolme vertaa
tavallista väsyttävämpi; kun hän opetti yhtä osastoa, kävi toinen
levottomaksi, joka taas häiritsi edellistä. Mitä ensi luokkaan tulee,
hän katkeruudekseen havaitsi todeksi, mitä seminaarissa ollessaan jo
oli oppinut: että se luokka on raskain hoitaa juuri siksi, että
opettajan on vaikea saada sitä itseänsä ymmärtämään. Hän rupesi jo
pelkäämään olevansa yksi niitä, joilla oli suuri taito hoitaa
keskiluokkia, vaan jotka eivät koskaan edes keskinkertaisesti onnistu
pikkuisten kanssa; kun taas toiset, vähempilahjaisetkin, ovat kuin
luotuja pienten lasten opettajiksi. Koska hän luontonsa taipumuksesta
lausui muistutuksensa ja moitteensa tyynesti ja perinpohjin saadaksensa
oppilaansa itse älyämään virheensä, ja niin vaikuttaakseen ymmärryksen
kautta heidän sydämmeensä, täytyi hänen joka kerta keskeyttää opetus ja
siitä syystä sitte lisäksi tehdä yleisiä muistutuksia, pitääkseen
tarkkaavaisuutta vireillä. Hänen täytyi tunnustaa varsin perustetuksi
tuo kasvatusopin-opettajan ehdotus, että eri koulu olisi asetettava
huonolahjaisia oppilaita varten. Hänellä oli molemmissakin luokissa
semmoisia vähempilahjaisia, jotka, vaikka hyvin opinhaluisia,
pakoittivat opettajaa loppumattomasti toistelemaan mitä oli sanonut.
Ehtimiseen pienimmät oppilaista ilmaisivat niin suurta tietämättömyyttä
elämän jokapäiväisimmistä asioista, että opettajan täytyi käyttää paljo
kallista aikaa niin sanoakseni ihmisen luomiseen, ennenkuin saattoi
ruveta koulupoikaa muokkaamaan. Pikkupojista moni ei esimerkiksi
tiennyt liikanimeään, ja ristimänimestäänkin vain jonkinmoisen
väärennyksen. Muudan, joka ei tietänyt äitinsä nimeä, vastasi,
opettajan kysyessä kuinka isän oli tapa nimittää äitiä: -- Kuules sinä
-- semmoisella muodolla kuin todella olisi luullut tätä nimeksi.

Voidaksensa opettajansa antaman ohjeen mukaan yksilöllisesti kasvattaa
oppilaitaan, rupesi Emilio tutkimaan isompain luonnetta. Hän sitä
varten teki kirjallisia muistiinpanoja vihkoon, jossa eri sarekkeihin
oli merkitty: luonne, lahjat, kehitys, tunne, taipumus j.n.e. Mutta
kuinka kauhealta työltä tämä jo alussa tuntui! Näyttipä siltä, kuin
melkein kaikki olisivat vaistomaisesta vastahakoisuudesta koettaneet
peittää luonnettansa; kaikissa oli huomattavana jotakin umpinaista ja
vastahakoista, kaikki olivat hänen mielestänsä yhtäläisiä. Ei hänen
onnistunut saada tietoja perheoloistakaan; kun ei kysymys koskenut
koulua, ei enää vastattu. Paitse tätä kohtasi odottamattomia vaikeuksia
opetuksen muodollisessa puolessa: kun oli yksinkertaisia asioita
tekeminen havainnollisiksi, kun tuli vastata kolmen neljän
poikaveitikan odottamattomiin kysymyksiin, ne kun muka halusivat kuulla
eräitten sanain merkitystä; kun oli vaihtaminen aineita eri osastoilla
synnyttämättä epäjärjestystä, tahi esittäminen asioita niin, että
tarkkaavaisuus vallitsi koko luokalla eikä aikaa mennyt hukkaan.
Kaikkea tätä hän koetti, mutta se kävi hitaammin ja sekavammin sekä
tuotti vähemmän tuloksia kuin hän oli odottanut. Häntä vaivasi myös
sama kiusallinen tunne, jota kaikki nuoret opettajat ensi alussa
enemmän tahi vähemmän saavat tuntea ja joka kauemminkin kiusaa
muutamia: jonkinmoinen tuskallinen ujous kaikkien noiden häntä
seuraavien silmäparien edessä, sama tunne, joka vaivaa äsken
nimitettyjä nuoria luutnantteja heidän ensikertaa esiintyessään
joukkonsa edessä; ujous, joka saa alkunsa luulosta, että opetettavat
odottavat huomaavansa epävarmuutta, kokemattomuutta tahi virheitä
johtajansa käytöksessä. Paljon hänellä oli vielä opittavaa ja
koetettavaa! Mitäpä varsinaista hyötyä hänellä oli kaikesta siitä
järjestymättömästä tiedosta, jota oli seminaarissa päähänsä ajanut?


Ansa.

Vähitellen Emilio tottui kylän elämään. Hän meni joskus iltaisin torin
varrella olevaan kahvilaan, jonne sindacon ystävät kokoontuivat, tai
Valkoisen ristin ravintolaan, joka oli tämän vastustajain
kokouspaikkana, ja tutustui näissä paikkakunnan päähenkilöihin. Mutta
kaikki olivat niin kiintyneinä korttipeliinsä, että töin tuskin
malttoivat kättä antaa likeisimmille ystävilleen näiden sisään
astuessa, ja opettajasta, kun kerran olivat hätäisesti tervehtineet,
eivät sen koommin vähääkään välittäneet. Hän ei tuosta pahastunut,
sillä hän ei pyytänyt muuta, kuin saada olla rauhassa. Sitäpaitsi
vihkojen korjaamiset ja valmistukset tunneille veivät häneltä illoin
lähes kaiken ajan. Lisäksi tuli, että kylä öisin, jos ei kuu paistanut,
oli niin pimeä, että opettaja, kuten moni muukin, pysyi kotona, kun
pelkäsi ulkona saavansa kolauksia.

Melkein joka päivä kohtasi Emilio koulun portaissa tahi käytävässä don
Lerin, joka kohteliaasti tervehti ja puhui muutamia sanoja; vaan kun
Emilio huomasi don Lerin aina syviin ajatuksiin vaipuneeksi, ei hän
tahtonut häntä pidättää. Näin Emilio yhä edelleen eleli yksinänsä.

Mutta pian hänen oli pakko jättää yksinäisyytensä.

Joka kerta kun Emilio kohtasi Toppo'n, sanoi tämä ystävällisesti,
silmää vilkuttaen: -- Herra Ratti, kotonani teitä aina odottaa
pullollinen viiniä. -- Koska hän pelkäsi, että Toppo lopulta suuttuisi
hänen tulemattomuudestaan, päätti hän kerran lähteä Toppo'n luo.
He tyhjensivät viinipullon. Tarkastusmies ikävystytti häntä
loppumattomilla puheilla kunnallisista asioista; sittemmin antoi hän
opettajan puhua koulusta, nyökäyttäen myöntäväisesti päätään hänen
aatteilleen. Opettajasta oli niin ihmeen hauskaa saada puhua näistä
asioista, että hän, kun uudelleen sinne pyydettiin, meni oitis. Toppo'n
tapa johtaa keskusteluja oli aina sama; hän alkoi jonkinmoisella
oppineella esitelmällä aineesta, johon itse oli hyvin perehtynyt, ja
antoi sitte opettajan puhua mielin määrin opetusasioista. Emiliosta
tämä seurustelu tuntui hauskalta, mutta hän ihmetteli veljentytärtä,
joka ei koskaan avannut suutaan, vaikka oli puhe häntäkin niin läheltä
koskevista asioista. Sitäpaitsi häntä rupesi vaivaamaan tytön
yksipintainen äänettömyys ja opettajaan aina suunnattu,
teeskenteleväinen katse.

Neljännellä käynnillä Toppo herra rupesi puhumaan asioita, jotka
herättivät Emiliossa himmeätä epäluuloa: siitä muka suuremmasta
kunniasta, jota naineet opettajat kylissä nauttivat naimattomain
rinnalla; onnellisista avioliitoista, jotka syntyvät opettajien ja
opettajattarien yhteen mennessä, kun molemmat panevat palkkansa yhteen
ja voivat auttaa toisiansa työssä j.n.e. Muutamia vuosia sitte oli
kylässä ollut harvinainen pariskunta, vielä hyvin nuoria ihmisiä
molemmat. -- -- -- Vai niin -- ajatteli Ratti -- olisinkohan minä
siihen sopiva ja onko tällä kohteliaisuudella ainoastaan se
tarkoituksena? -- Hän vilkaisi nuorta tyttöä, joka ensi kerran loi
katseensa maahan ja sen kautta vahvisti Emilion käsitystä asiasta.
Vielä varmemmaksi hän tuli seuraavana päivänä kohdatessaan sihteerin,
joka kysyi: -- Te käytte siis Toppo'n perheessä?

Opettaja vastasi karttaen, että häntä usein sinne käskettiin.

-- Teette hiton oikein -- pitkitti sihteeri -- esimiesten kanssa tulee
olla hyvällä kannalla. Sitäpaitse -- lisäsi hän naurahtaen -- ei
nuorelta tytöltä suinkaan puutu suloutta ja sedällä on kolikoita.

Emilio punastui ja peittääkseen harmiansa hän oli ymmärtävinään nämä
sanat leikiksi: -- Kyllä kai hyväkin naimiskauppa -- hän arveli --
opettaja seitsemän sadan liren palkalla.

-- Joutavia! -- sanoi toinen -- teillä on tulevaisuus edessänne, ja
sitäpaitsi -- -- -- pitäähän hankkia itselleen suojelioita.

Ratti'n muistui mieleen ne kysymykset, joita Toppo oli tehnyt Golin
perheen suhteen. Haihduttaaksensa kaikki epäilykset, hän vielä eräänä
iltana läksi Toppo'n luo, varmasti päätettyään olla sinne vasta
menemättä ja näyttelemättä naurettavaa ja kunniatonta osaa. Mutta tällä
kertaa tapahtui hänelle jotain merkillistä. Kun hän myöhään tuli ulos
Toppo'n luota, kompastui hän johonkin, kaatui ja kuuli jonkun nauravan
lähellä. Hän nousi, tunnusteli eteensä ja huomasi kaatuneensa kadun
poikki pingoitettuun nuoraan. Hän katseli ympärilleen, vaan ei
huomannut ketään; mutta juuri kun aikoi pitkittää matkaansa, hän kohta
kuuli jotain suhisevan korvansa ohitse ja kiven sattuvan seinään
takanaan. Emilio ei ollut luonnostaan urhoollinen, mutta sentään niitä,
joiden itsetuntoa raukkamaisuus niin paljo vaivaa, että jo yksin tämän
tunteen pelko ajaa heidät vaaraan. Hän töytäsi siihen suuntaan, josta
kivi oli tullut, mutta ei nähnyt ketään; sitävastoin kuuli hän saman
naurun, tällä kertaa vähän kauempaa; sitte kaikki oli hiljaa. Hän
jatkoi matkaansa, veri kuohuksissa. Hän tiesi, että kylissä oli
kilpakosijain tapana pingoittaa köysiä suositun sulhasen eteen. Siis
häntä jo paikkakunnalla pidettiin tytön kosijana, myötäjäisten
onkijana, naurettavana lepertelijänä. Kukapa olisi koskaan osannut
ennustaa hänelle semmoisia ikävyyksiä hänen virkauransa alussa? Viha
raivosi hänessä, niin että hänen teki mieli sanoa sedälle ja
veljentyttärelle vasten kasvoja, että olivat valheellisia vihollisia.

Emilio nukkui huonosti sinä yönä ja heräsi tuntien jotain kipua
kurkussaan. Hän oli varmasti päättänyt katkaista seurustelun, mutta
tahtoi sitä ennen selittää asiansa jollekulle, sillä hänen
mustasukkainen kilpakosijansa oli kait tunnettu paikkakunnalla, ja hän
tahtoi torjua sen luulon, että muka pelosta oli jättänyt käyntinsä.
Kenen puoleen hänen oli kääntyminen? Hän tuli ajatelleeksi neiti
Strinatia, joka oli kauan ollut paikkakunnalla ja siis tiesi yhtä ja
toista tarkastusmiehestä, eikä muuten, vihoissaan kun oli
yksityiskoulun tähden, suinkaan surkeilisi.

Illemmalla meni Emilio opettajattaren luo, muka kysyäkseen, oliko
opettajien tapana vuoden alusta lähettää tarkastajalle ote
opetus-ohjelmasta, jonka kukin oli itselleen laatinut. Hän löysi neiden
tarkastamassa lampunvalolla isoa kasaa oppilaille harsittuja paitoja.
Emilio lähestyi häntä tuolla kunnioituksen sekaisella lapsellisella
rakkaudella, joka tekee että lapsettomat, vanhanpuoleiset naiset
pitävät paljon nuorista miehistä. Kovin hän hämmästyi, kun opettajatar
kohta kysyi: -- Te käytte siis _hartaasti_ Toppo'lla? -- Hänkin! Emilio
puolustautui sillä, että häntä oli kolme, neljä kertaa sinne kutsumalla
kutsuttu. Mutta kuinka opettajatar sen tiesi? -- Luuletteko, ett'ei
semmoisia asioita tiedetä! vastasi opettajatar pitkittäen paitojen
tarkastusta. -- Sitäpaitsi, se oli teidän kohtalonne. Edeltäjänne kävi
myöskin siellä -- -- -- lyhyen ajan. Se mies on päättänyt heittää tytön
jonkun opettajan kannettavaksi, ehkäpä saadaksensa antaa suosionsa
myötäjäisten asemesta; sillä se on helpolla ymmärrettävä, ett'ei hän
tahdo avata kukkaroansa. Kuka tietää miksi? Väliin tuommoiset
ukkorahjukset tekevät hulluuksia vähää ennen kuolemataan. Pyydän
anteeksi, pidättekö nuoresta naisesta?

Opettaja kohautti olkapäitään. Neiti Strinati nauroi pilkallisesti ja
sanoi: -- Hän on hanhi. Muuten se on setä, joka tahtoo tyttöä hienoksi
naiseksi, sillä hän toivoo siten saavansa hänet helpommin naimisiin.
Mitä tyttöön itseensä tulee, ei hän ymmärrä ihmistapoja: hän juoksee,
niin pian kuin pääsee pellolle, talonpoikaisnaisia kättelemään.

Malttamattomana saadaksensa jotain tietää, Emilio kertoi nuorasta ja
kivestä. -- Kuinka -- kysyi neiti Strinati ja pani pois paidan, jota
piti kädessään -- näin pian? Että se oli tapahtuva, tiesin kyllä; mutta
vasta jonkun ajan päästä. Edellinen opettaja sai selkäänsä, hän. --
Pitemmittä mutkitta hän kertoi salaisuuden. Nuora-mies oli eräs
suutarin poika, joka kolme vuotta sitte kosi tyttöä, toivoen runsaita
myötäjäisiä; mutta hän sai rukkaset, joutui raivoihinsa ja vannoi
kostavansa jokaiselle, joka tyttöä ihastelisi. Se oli tappelija,
joka kolme kuukautta oli istunut vankina kahakassa antamastaan
puukon-iskusta. Eikö Emilio vielä ollut huomannut erään tummanverisen
veitikan, jolla oli syntymämerkki silmän alla ja lakki kallellaan
päässä, terävästi katselevan häntä silmiin? Se oli heittiö, joka
saattoi tehdä hänelle vielä pahat kepposet. Opettaja teki viisaasti,
kun oli varoillaan joka kerta Toppo'lla käydessään.

Näistä sanoista arvasi Emilio opettajattaren tutkivan, oliko hän
pelkuri, ja sanoi siksi, varsin vielä käyvänsä Topo'lla useamman kuin
yhden kerran, mutta sitten lakkaavansa. -- Teette oikein kun menette --
vastasi opettajatar; -- minä annan sen neuvon, ett'ette äkkiä lakkaa
siellä käymästä, sillä silloin ärsytätte ukkoa, joka kostonhimosta
saattaa vainota teitä kuin edeltäjäännekin. Hän on tyhmä ja ylpeä mies.
Turhasta asiasta hän sohrii kirjeen ylitarkastajalle Turiniin ja
luulottelee sitte saaneensa vastauksen, vaikka koko maailma tietää
hänen likaisen kirjeensä joutuneen paperikoriin.

Neiti Strinati kertoi muun muassa, että eräänä päivänä, kun hän vielä
opetti ensi luokkaa, Toppo tulee kouluun muka tarkastamaan lasten
edistymistä -- he olivat juuri aloittaneet tavaamista -- panee lasten
eteen erään hallituksen antaman julistuksen ja sekä suuttuu että
ihmettelee, kun eivät lapset osanneet sitä lukea; Toppo arveli, että
koska isot kirjaimet ovat helposti luettavia ja julistus oli tavattoman
suurta pränttiä, lasten olisi pitänyt, kuukauden tavattuaan, kyetä sitä
lukemaan.

-- Sitäpaitsi -- opettajatar jatkoi matalalla äänellä -- käskee
omatuntoni minua puhumaan teille toista asiaa. Tehän ette pidä
tytöstä, vai kuinka? Noh, siinä kylläksi. Mutta älkää menkö ansasta
toisestakaan syystä. Se on roskainen juttu. Tytöllä on epäilemättä
opettajattarentodistus; on ihmisiä, jotka ovat sen nähneet ja sitä
pidelleet. Mutta onko se oikea vai väärennetty todistus? Tuo
todistuksella kehuminen alkoi jo muutamia vuosia sitten ja kaikki
kuuluivat alussa sitä uskoneen. Miksikä ei? Mutta sitte ruvettiin
epäilemään, milloin tyttö oikeastaan olisi tutkinnon suorittanut.
Muutamat uteliaat rupesivat asiata urkkimaan ja kyselemään; mutt'ei
kenenkään onnistunut saada enempää tietoonsa, kuin että hän yhden
ainoan kerran olisi poistunut Garascosta matkustaakseen setänsä kanssa
Turiniin. Se tapahtui neljä vuotta sitte, vaan matkapäivät eivät
ollenkaan sattuneet sen vuoden tutkintoaikaan. Sitäpaitsi oli
kuulusteltu vähän sieltä ja täältä, eräältä silloiselta tutkijalta sekä
muutamilta opettajattarilta, joilla oli todistus samalta vuodelta;
mutta ei edellinen eivätkä jälkimäiset muistaneet nähneensä häntä
suullisessa enempi kuin kirjallisessakaan tutkinnossa. Eräs toinen
seikka on huomioon otettava: ei kukaan ole koskaan tytön omasta suusta
kuullut sanaakaan tuosta ihmeellisestä tutkinnosta, jonka kumminkin
pitäisi olla tärkeä tapahtuma nuorelle tytölle. Kuinka asian laita
lienee? Oikeastaan ei vielä oltu varmoja mistään petoksesta; mutta joku
Toppo'n vihamiehistä pitkitti vielä tutkimuksia. Eihän tämä olisi
ensimäinen kerta, kun rahasta vääriä todistuksia valmistellaan
rehtorein kanslioissa. Joka tapauksessa, kun asia kerran selvenee,
syntyy siitä niin häpeällinen juttu, että jokaisen, ken on perheelle
sukua, pitäisi häpeästä maan alle vajota.

Nuorukainen oli kuullut kylläksi. Hän kävi kerran vielä Toppo'n luona,
oli harvapuheinen ikäänkuin valmistaakseen setää ja veljentytärtä
siihen, ett'eivät pitkään aikaan saisi nähdä häntä, jätti kylmästi
hyvästit ja läksi, varmasti päättäen olla enää heillä näyttäytymättä.


Sydämmen kasvatus.

Emilio omisti kaiken aikansa koululle, semminkin poikain siveelliselle
kasvatukselle. Hänellä ei ollut varalla mitään valmiita ankaruuden tai
leväperäisyyden järjestelmiä, vaan hän seurasi luontoaan, joka käski
häntä hyvyydellä toimittamaan kuuliaisuutta; se onnistuikin osittain.
Vähitellen hän oppilaitten ruokkoomattoman ulkokuoren alta löysi sielun
hyviä ominaisuuksia ja, mitä raakuus peitti enemmän kuin muuta, lisäksi
jotain herttaista ja rakastettavaa, jota löytyy kaikissa lapsissa,
pienissä villeissäkin, ja tekee ikävätkin lapset rakkaiksi opettajalle.
Mutta häntä kohtasi myöskin odottamattomat vaikeudet. Tosin hänen
onnistui muutamissa herättää katumusta tahi muuta jaloa tunnetta,
puhumalla heille sydämmellisesti, kärsivällisesti ja hellällä
kaunopuheliaisuudella. Mutta kuinka vaikea oli tätä tapaa noudattaa!
Emilio huomasi sen kautta joutuvansa kuten taiteilija jonkinmoiseen
hermostuneesen sielun jännitykseen, jonkunmoiseen itsetyytyväisyyden
mielenkiihkoon, josta hänet pian koko aamupäiväksi riisti vähäinenkin
pahoinvointi, pieni harmi tahi vain epäystävällinen ajatus, joka äkkiä
ja tahtomatta aivoissa heräsi. Semmoisissa tapauksissa oli itsensä
hillitseminen aivan turhaa. Lempeät ja vakuuttavat sanat eivät enää
tulleet suuhun, tahi ne lausuttiin ilman lämpöä ja vakaisuutta eivätkä
tunkeneet lasten sieluihin. Mikä pahempi: hän huomasi, että kun sanansa
sillä lailla sanoi, hän pilasi niiden vaikutuksen ei ainoastaan siksi
kerraksi, vaan myöskin niiksi tapauksiksi, jolloin ne oikein lausui.
Eräät sisälliset sielunilmiöt pojissa tekivät tämän kasvatustavan
vaikeaksi; he näet olivat väliin tylsiä ja vastahakoisia, ikäänkuin
tyhjiä sieluistaan ja paatuneita sydämmistään, niin ett'ei hänen
millään keinoin onnistunut saada heitä vireille ja huvitetuiksi. Ehkäpä
syynä oli hetkellinen vähennys Herbert Spencerin hermonesteessä, josta
oli kuullut puhuttavan seminaarissa? Vaan mistä tuo vähennys tuli koko
luokkaan? Hän ei sitä ymmärtänyt eikä siihen neuvoa keksinyt. Ne olivat
hukkaan menneitä opetustunteja, jotka jättivät katkeruutta mieleen.
Sitäpaitsi rupesi Emilio isommissa pojissa huomaamaan luonteita, joihin
eivät ruumiilliset kuritukset, nuhteet tai ystävälliset sanat mitään
vaikuttaneet. Jos näissä pojissa piili jotain hyvää, ei löytynyt mitään
tietä, ei suoraa eikä väärää, jota myöden sen perille olisi päässyt. He
näyttivät kuuluvan toiseen rotuun kuin muut, olivatpa juuri kuin
tuntemattomia soittokoneita, joita ei tiennyt minne kosketella
saadakseen niitä soimaan. Varsin kaunistelematta hän väliin kysäisi
isällisellä äänellä: -- Minkä vuoksi teet noin, vaikka tiedät sen minua
kiusaavan ja että sinua siitä rangaistaan? Etkö ymmärrä, ett'ei sinun
pidä ja ettei sun sovi niin menetellä? Miksikä tahdot mieluummin,
ett'en sinusta pidä, kuin että sinua rakastaisin? -- Pojat eivät
näyttäneet ymmärtävän näiden sanain tarkoitusta; he eivät muuttaneet
muotoa ja olivat kohta uudelleen tottelemattomia. He kuuntelivat
uhkauksia samalla muodolla kuin sitä ennen nuhteita. Hän ei tahtonut
näiden eikä muidenkaan oppilaitten kanssa puhuessaan turvautua
uskontoon, niinkuin sydämmensä häntä usein käski, sillä hänestä tuntui
kun se olisi hänen suussaan kadottanut kaiken vaikutuksensa heidän
sieluihinsa, ja he katselivat häntä ällistyneinä, ikäänkuin olisivat
ajatelleet: -- Emmehän ole kirkossa! -- jonkun kerran säälien, juuri
kuin ymmärtäen hänen epätoivoisena tarttuneen tähän viimeseen
pelastuskeinoon. Kaikki tämä teki hänet ajoittain alakuloiseksi. Mutta
ainoastaan ajoittain.

Tuo vanha ajatus, joka Emiliolla oli lapsista ja josta hänen
hellyytensä heitä kohtaan lähti, vaikutti hänessä yhä vielä
voimallisesti. Hänen ei muuta tarvinnut kuin tuokioksi luoda eteensä
tuon suuren lapsiparven ääretöntä kurjuutta, nuot lukemattomat
nälistyneet, piestyt, kiusatut, oman onnensa nojaan heitetyt lapset,
tuo summaton joukko pienokaisia, joilla ei ole muuta kuin kyyneleet
puolustuksekseen, jotka saavat kärsiä kaikista aika-ihmisten paheista
ja rikoksista, jotka kasvavat ja kuihtuvat keskellä kamalimpia oloja,
ja viskataan tuhansista käsistä teille, katu-ojiin, sairashuoneisiin,
kirkkotarhoihin; tätä kun vaan ajatteli, niin kohta sulautuivat ne
lapset, jotka hänen edessään istuivat, noihin lukemattomiin toisiin,
hän näki heissä viattomuuden ja inhimillisen heikkouden kuvan, jotain
suurta ja kunnian-arvoista, joka herätti hänessä rajatonta sääliä ynnä
puuttumatonta kärsivällisyyttä ja anteeksi-antoa; ja niin hän taas
aloitti työnsä hiljaisena kuin ennenkin.


Oppilaitten vanhemmat.

Emilio havaitsi samaan aikaan toisen seikan, jota ei ollut voinut oppia
koetunneilla; hän, näet, joutui tuttavuuteen lasten vanhempain kanssa,
joissa tapasi monta kummallisuutta ja joiden suhteen useammassa kuin
yhdessä katsannossa pettyi. Ainoastaan viisi tahi kuusi vanhemmista --
hänellä oli viisikymmentä oppilasta -- tuli häneltä tietoja pyytämään.
Kummallista oli, että muutamat talonpojat ja päiväläiset, jotka asuivat
vähän matkan päässä kaupungista ja jotka näkivät hänet joka päivä sekä
usein puhelivat peltotöistä tahi omista asioistaan, eivät koskaan
kysyneet mitään pojistansa, juuri kuin se olisi ollut kiellettyä
puhetta. Sitä hän ei käsittänyt. Kasvatusopillisia ohjeita noudattaen
Emilio rupesi puhumaan vanhemmille lapsista, saadakseen heiltä tietoja
näiden luonteista tahi itse tutkiakseen oppilaitansa näiden
vanhemmista. Hän koetti saada tietoonsa perheitten elämäntavat,
perinnölliset taudit, taipumukset ja siveelliset virheet. Tuulen tupia
kaikki! Semmoisiin kysymyksiin vastattiin epäluuloisesti, sinne tänne
ilman tarkoitusta, vieläpä katseltiin häntä uhkaavin silmin. Enin mitä
hän sai tietää jonkun pojan luonteesta oli: -- se on kiltti poika --
tahi: -- se on lurjus; älkää säästäkö keppiä.

Muutamat vanhemmat, joiden pojat olivat sinä vuonna alkaneet ensi
luokassa, odottivat tiesi mitä ihmeitä tuosta kiitetystä _opetuksesta
ja kasvatuksesta_ ja menivät kuukauden kuluttua kohteliaasti
opettajalle valittamaan, että heidän poikansa eivät _kauttaaltaan
katsoen_ olleet rahtuakaan entistään parempia, vaan samoja häpeämättömiä
veitikoita kuin ennenkin. Eikä siinä kyllin: hän tiesi, että niin pian
kuin lapsi teki jotain pahaa kotona, tälle sanottiin: -- Niinkö
opettaja sinua on neuvonut? -- Eräs isä meni niin kauas, että syytti
opettajaa rivosta sanasta, jonka poika kotona lausui. -- Kuinka asian
lienee laita, herra opettaja? Meiltä hän ei ole voinut sitä kuulla.

Useimpien vanhempain käytöksessä Emilio huomasi jonkimmoista ylpeyttä
itseään kohtaan, joka tuli siitä tiedosta, että he ne oikeastaan
opettajata elättivät. Ja kuinka ne häntä elättivät? Hän kyllä käsitti,
että sen mielestä, joka eli maapalukasta, hänen palkkansa tuntui
suuremmoiselta; kaksi lireä päivässä, ajatelkaas, siitä vain että
puhuu, ja sitäpaitse naimaton mies ja niin nuori. Siksi vaativat
häneltä ihmeitä, katsomatta velvollisuudekseen auttaa vähääkään
opetuksessa ja kurin tahi puhtauden pidossa. Kun hän kerran lähetti
pesemättömän pojan kotiin, tuli isä kouluun, piti suurta melua ja
huusi: -- Te kai tahdotte vain hienoja herroja kouluunne! -- Toisen
kerran, kun hän pyysi erästä hyvänluontoista vaimoa puhdistamaan
pienoistansa syöpäläisistä, jotka levisivät luokalla, vastasi vaimo: --
Oh, tietäkääs, siitä minä en välitä. Se osoittaa, että pojalla on terve
veri. Annetaan olla, herra opettaja.

Olipa muutamia hyvin kunnioittaviakin vanhempia, jotka lakki kourassa
odottivat opettajaa koulun ulkopuolella ja lähestyivät häntä hartaasti
kumarrellen. Mutta nämä olivat kaikista ikävimpiä, sillä he tulivat
Emilion luo kuin yleiselle kirjurille; yksi saadakseen epäselvästä
kirjeestä selkoa, toinen pyytäin opettajaa lukemaan läpi isoa
paperikasaa ja sitte antamaan neuvoa riitajutussa; kolmas tahtoi
kirjoittamaan isännälle kirjettä, jossa pyydettäisiin vuokran
alennusta, tarpeellisilla johdatuksilla ja sanain käänteillä, jotka
eivät loukkaisi ja joita ainoastaan opettaja osasi panna kokoon.
Ikäänkuin osoittaakseen kiitollisuuttaan lisäsivät he: -- Kuulkaas, ei
teidän tarvitse arkailla, herra opettaja; napauttakaa vain poikaani
aika lailla, kun hän sitä ansaitsee. -- Mutta kun hän sitte joskus
antoi ankarimman rangaistuksensa, erottaen pojan joksikin ajaksi
koulusta, tekivät vanhemmat asian naurettavaksi antamalla erotetun
juosta pitkin ketoja ikäänkuin ihastuneena koululuvasta. Oi, eihän
mitään kaikesta tästä oltu puhuttu hänelle seminaarissa!


Yksin.

Emilio opetti yhä mielellään ja oli tyytyväinen. Tuo vaatimaton ja
tavallinen temppu, käydä joka kuukausi koulurahaston hoitajalta
perimässä pientä palkkaansa, jonka oli ansainnut pennin penniltä yhtä
monella opetuksella, neuvolla ja ojennuksella, tuotti hänelle joka
kerta sydämmellistä iloa ja tyydytystä, jota kesti useampia päiviä.
Hänen koulustaan puuttui enään vain muutamia tarpeellisia kaluja, joita
aikoi pyytää sindacolta: muutamia maanviljelystä koskevia kuvia,
maapallokartta, jospa kuinkakin pieni, ja ennen kaikkea yksi penkki
entisten lisäksi, sillä ensimäisen kuukauden kuluttua sai hän viisi
oppilasta lisää ja oli pakoitettu asettamaan kaksi poikaa, kolmeksikin
tunniksi peräkkäin, oman pienen pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Eräänä
kauniina marraskuun päivänä Emilio tapasi sindacon hänen asuntonsa
edustalla; mies oli erittäin hyvällä tuulella, ratsusaappaat jalassa ja
ratsupiiska kädessä, juuri menossa ratsastusretkelle. Koska tilaisuus
tuntui sopivalta, puhui Emilio muun muassa koulunkin asioista. --
Kuinka -- sanoi sindaco hämmästyneenä -- puuttuuko semmoista koulussa!
Mutta se on, ipso facto, autettava. Olette kai siitä ilmoittaneet? Hän
antoi Emilion vielä kerran luetella nuo kolme tarvittavaa, laski
sormillaan ja kallisti nyökäyttäen päätään juuri kuin kuunnellakseen
paremmin.

-- Minä käsken kohta kirjoittaa tästä asiasta -- hän sanoi -- aivan
oitis. -- Sitte kertoi hän opettajalle aikeistaan: hän hommasi jotakin
parast'aikaa uutta vuotta varten, jonkinmoista koulujuhlaa, jossa
tulisi lausuntoa, laulua ja lastentanssia, jotakin tavatonta ja
erinomaisen hauskaa. Hänelle tuttuja perheitä Turinista piti saapua
tänne, vartavasten juhlalle. Mutta oppilaita piti ajoissa valmistaa. --
Jonakin päivänä -- päätti hän puheensa -- lähetän teitä hakemaan
neuvotellaksemme yhdessä. -- Sitte hän sanoi ystävällisesti hyvästi,
nousi satulaan, kannusti hevostansa ja katosi.

Monta päivää kului Emilion sindacoa näkemättä, eikä hän kuullut
puhuttavan penkistä enempää kuin kuvistakaan; mutta hän lohdutti
itseänsä ja ajatteli, että hän ainakin pääsisi pänttäämästä poikiin
jotakin tilapäistä typerää juhlarunoa. Niin hän yhä aikojansa eleli
levollisena.

Koska rakkaus kouluun oli vallannut Emilion koko olennon, ei hän voinut
käsittää, kuinka ihminen maakylässä saattoi ikävään menehtyä ja siksi
epätoivossaan pistäytyä Valkoisessa ristissä neljäkin kertaa päivässä
kuulustamassa, oliko matkustavaisia saapunut, -- vaikkapa ei muuta kuin
joku kuormain ajaja, kunhan vain sai nähdä oudot kasvot. Sunnuntaisin
hän matkusti postimiehen kanssa ----iin sisartansa tervehtimään, mutta
muina päivinä ei hänellä ollut kenestäkään seuraa. Kokonaisen kuukauden
aikaan hän tapasi don Leriä yhden ainoan kerran ulkopuolella koulua. Se
tapahtui eräänä sunnuntai-iltana, kun Leri palasi Turinista, jonne oli
mennyt hakemaan muutamia teokseensa tarvittavia todistuskappaleita.
Hänen oli kallisarvoiset käsikirjoituksensa käärössä kainalon alla ja
hän siveli niitä totisesti ja kunnioituksella, juuri kuin pyhää
aarretta. Emilio kohtasi useammin Toppoa, joka nyreästi vastasi
tervehdykseen ja oli joka kerta uhkaavamman näköinen, ikäänkuin
ennustaen myrskyä. Eräänä päivänä hän vihdoin muutaman anniskelun
edustalla tunsi suutarin pojankin liikkeestä, jolla tämä kumppaneilleen
osoitti opettajaa, ja siitä röyhkeästä muodosta, jolla hän kädet takin
taskuissa ja toinen sääri toisen päällä häntä katseli. Emilio ei ollut
häntä näkevinään. He kohtasivat toisiansa vielä muutamia kertoja.
Kilpakosija katseli aina ylpeästi ympärilleen, nähdäkseen, oliko
ihmisiä lähellä, ja ikäänkuin osoittaakseen opettajalle, että jos ei
olisi ketään näkynyt, hän olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta kun
huomasi toisen järkähtämättömän tyyneyden, ja ehkä vielä enemmän
sentähden, että käynnit Toppo'lla olivat loppuneet, jätti hän opettajan
rauhaan. Eräänä yönä kumminkin sama suutarinpoika tuli kumppaneineen
rähisemään Emilion akkunoitten alle. He matkivat nälkäisten aasien
kiljumista, arvattavasti siten lausuakseen sekä ajatustaan hänen
taloudellisesta tilastaan että myöskin hänen toimensa halveksumista,
Emilio ei ollut millänsäkään.

Nuorella opettajalla ei yksinäisessä elämässään ollut kuin yksi
toivomus toteutumatta, toivomus, joka hänellä oli ollut jo
seminaari-ajoilta ja johon kaikki iloiset, vaikka varsin vaatimattomat
tulevaisuuden unelmat sulivat yhteen. Hän toivoi kylään nuorta,
sivistynyttä opettajatarta, jonka kanssa olisi voinut rakentaa
ystävyyden liittoa, puhdasta ja harrasta ystävyyden liittoa, josta
aikaa myöten toinen tunne saattaisi kehittyä. Kyllähän siellä oli tuo
ensimäisen luokan pikku opettajatar. Mutta se ei Emiliota miellyttänyt,
kun oli yht'aikaa semmoinen talonpoikaistyttö ja hieno neiti. Hän tuli
ajatelleeksi kukkasvihkoa, joka on laitettu sekaisin elävistä ja
paperikukista, ja arvasi tytön silmistä, että turhamaisuus hänessä asui
ja että häntä hallitsi sellaiset ahtaat ja omituiset käsitteet, joita
puolisivistys ja vaillinainen kotikasvatus synnyttävät. Hänen
epätietonsa tässä kohden haihtui, kun hän kerran, ensi lumen langettua,
tapasi tytön ulkona kedolla ja puheli vähän hänen kanssaan. Tyttö, joka
oli pysähtynyt keskelle tietä, teki lyijykynällä muistiinpanoja pieneen
kirjaan.

-- Pikku neiti kirjoittaa runoja -- opettaja sanoi ja nosti lakkiaan.

-- En -- vastasi hän vapaasti -- minä en koskaan kirjoita runoja, kun
olen kävelyllä. Minä kirjoitan muistiin ajatuksia, ett'en niitä
unhoittaisi; pari, kolme sanaa, ei enempää.

-- Jonakin päivänä ilahuttanette meitä jollakin?

-- Oh -- vastasi hän päätään pudistaen -- olemme vielä kaukana siitä
päivästä.

-- Ette siis aio koskaan painattaa mitään?

-- Sitä en tarkoita; mutta en ainakaan vielä pitkään aikaan. Olen
saanut päähäni olla mitään painattamatta, ennenkuin täytettyäni
yhdeksänkolmatta vuotta.

Opettaja naurahti. -- Olette liian vaatimaton. Miksi olette määränneet
juuri vuoden yhdeksänkolmatta, jos tuota ei lie sopimaton kysyä?

-- Se on salaisuuteni.

-- Joku kait sen salaisuuden teiltä ryöstää ja pakoittaa teitä
painattamaan ajatuksenne -- -- -- toisella nimellä.

-- Oh, sitä ei ole pelkäämistä.

-- Miksikä ei?

Opettajatar oli hetkisen ääneti, sitte hän sanoi:

-- Siksi, ett'en koskaan aio rakastaa.

-- Oletteko varma siitä? Kuinka niin voi puhua teidän iällänne!

-- Minä olen tehnyt lupauksen.

-- Sepä kummallista. Oletteko myöskin luvanneet, ett'ette kertoisi
kellekkään syytä.

Opettajatar katseli maahan, ikäänkuin syviin ajatuksiin vaipuneena ja
sanoi sitte taidokkaasti, muka hienosti hymyillen:

-- Taide, joka kaiken tekee, ei ilmaise mitään.

Vaan Emiliolle oli opettajatar itsensä kyllin ilmaissut.


Ensimäinen myrsky.

Eräs suuri tapahtuma, ensimäinen myrsky Emilion opettaja-uralla, johti
muutamia päiviä sen jälkeen hänen ajatuksensa pois rakkausseikoista.
Muutamana iltana hän sai suojelijaltaan Golilta kirjeen, jossa
tämä kertoi yhden opettajanpaikan olevan avoinna Piazzenassa ja
kehoitti häntä lähettämään sinne hakemuksensa ynnä seminaari- ja
virantekotodistukset, samalla vakuuttaen Emilion saavan viran, koska
hän, Goli, oli häntä lämpimästi suositellut johtokunnalle. Sitäpaitse
siellä oli eräs Golin tuttava, don Pirotta, hengellisen veljeyskunnan
johtaja, herttainen ja arvossa pidetty mies, josta tulisi Emiliolle
hyvä ystävä.

Seuraavana aamuna Emilio lähetti paperinsa postissa ja otti mukaansa
kouluun erään muurarin nauloineen vasaroineen muuttamaan toiseen
paikkaan kertomataulua ja kahta seinäkuvaa, jotka olivat huonossa
valaistuksessa. Muurari löi juuri viimeisiä lyöntejä ja pojat olivat
asettuneet penkkeihinsä, kun tarkastusmies astui huoneesen.

Ensi silmäyksellä Emilio ei ollut tuntea Toppoa, sillä tällä oli
tuommoinen omituinen muoto, jonka mielenliikutus on muuttanut aivan
tuntemattomaksi. Tällä kertaa oli syynä kiukku, joka jo kauan aikaa oli
kasvamistaan kasvanut Toppo'n karkeassa, ylpeässä, itsepintaisessa
kallossa ja nyt äkkiä vasaran lyönneistä puhkesi näkyviin, niinkuin
vesi kiehuvassa kattilassa kiehuu yli reunojen.

Opettaja nousi ja antoi merkin pojille, että tervehtisivät; muurari
lakkasi naulaamasta.

-- Mitä täällä tehdään? -- kysyi Toppo.

Emiliota harmitti Toppon muikea muoto, hän vastasi reippaasti: -- Ei
mitään vaarallista. Annan vain muuttaa huonosti asetettuja
seinätauluja.

Tarkastusmies kipristi silmiään ja sanoi: Teillä ei ole oikeutta sitä
tehdä.

--- Se oli minusta niin yksinkertainen asia -- vastasi opettaja.

-- Te ette saa -- sanoi Toppo korottaen ääntänsä -- edes naulaa siirtää
ilman johtokunnan lupaa.

Nuorukaisen veri kuohui. Oli ilmeistä, että Toppo tahtoi häntä
nöyryyttää. Ja niinkuin joskus tapahtuu, että suurimpainkin
mielenliikutusten raivotessa odottamatta kaukaisia kuvia ilmestyy
aivoihin, niin nytkin Emilion mielikuvitukseen yht'äkkiä lensi entinen
korpraali Lerica, joka nyrkki pystyssä ajoi tarkastusmiestä pihalle.
Tämä kuva kiihoitti hänen harmiansa.

-- Minä tiedän -- vastasi hän kuivasti -- ett'en ansaitse nuhteita
-- -- -- tuommoisella äänellä annettuja.

Toppo astui askeleen eteenpäin ja kipristi silmiään.

-- Niinkö te puhuttelette tarkastusmiestä?

Nuorukainen käsitti, ett'ei hän voinut, melua nostamatta, puolustaa
itseänsä, eikä myös voinut oitis väistyä, kadottamatta kaikkea
valtaansa luokassa. -- -- Hänen päässään syntyi salaman nopeana ajatus.
Hän veti äkkiä suosijansa kirjeen taskusta ja sanoi, päättävästi sitä
näyttäen: -- Olette tarpeettomasti huolissanne. Minä en ole opettajana
Garascossa. Katsokaas tätä.

Temppu ei oikeastaan mitään merkinnyt, osittain sen tähden, että hän
todella vielä oli opettajana Garascossa, osittain siksi, että jo
edeltäpäin tiedettiin hänen viipyvän vain vuoden täällä. Mutta niinkuin
usein intohimojen hallitsemissa kiistoissa tapahtuu, niin tässäkin
tuolla odottamattomalla ja salaperäisellä vastauksella oli tarkoitettu
vaikutus, sillä siihen riita päättyi. Toppo kun äkkiä käsitti
voimattomuutensa vahingoittaa vastustajaansa ja aloittamansa sodan
hyödyttömyyden, tukki kerrassaan suunsa. Mutta koska hän yhä edelleen
oli vihoissaan, eikä tiennyt kuinka oli jutusta kunnialla peräytyminen,
lausui hän muutamia sanoja, jotka eivät mitään merkinneet, mutta jotka
kumminkin turvasivat peräytymisen. -- Tarkastaja tulee! hän huusi ja
astui pitkin askelin ulos.

Opettaja, joka hieman kalpeana jäi seisomaan, kertoi itsekseen: --
Tarkastaja tulee. -- Mutta kun hän käsitti tuon tyhjäksi uhkaukseksi,
koskahan tarkastaja ei tullut yksinomaan hänen tähtensä, ja kun hän
muuten oli asiastansa varma, pitkitti hän tuntia. Halpamainen hyökkäys
oli kumminkin horjahduttanut hänen tasapainonsa koko aamupäiväksi, ja
tehnyt hänet alakuloiseksi koko päiväksi, ikäänkuin tämä olisi ollut
enteenä lukemattomiin kiusoihin, jotka häntä odottivat, ensimäinen
niitä myrskyjä, jotka vasta rakeillaan peittäisivät koko hänen uransa.


Uusi vihollinen.

Ei tosiaankaan kauan viipynyt, ennenkuin Emilio huomasi uuden
vihollisen. Eräänä aamuna tuli pieni, kalpea, ulkokullatun näköinen
kauppiaanrouva ja valitti äreällä äänellä, ett'ei hänen poikansa
käyttäytynyt hyvin kirkossa ja että hän kotona turhastakin asiasta
kiroeli kuin riivattu. Hän päätti, iskien Emilioon paljon merkitsevän
katseen: -- Kuulkaas, herra opettaja, minä en tahdo, että poikani
kasvaa ilman uskontoa! -- Emilio, joka ymmärsi mitä tarkoitettiin,
harmistui ja ajoi vaimon ulos, sanoen ei kärsivänsä, että hänelle
tultiin velvollisuuksia opettamaan, ja mitä pojan uskontoon tulee, on
siitä puhuttava papille, jonka luona oppilaat käyvät ripillä. Kun hän
työnsi vaimon ovesta pihalle, näki hän toisella puolen katua
kirkkoherran talouden hoitajattaren, joka rohkean näköisenä odotteli
vaimoa. -- Sinä hänet tänne lähetit -- ajatteli Emilio, ja kohta
muistui hänen mieleensä sihteerin leikkipuhe Perpetuan pyrinnöistä
päästä koulun tarkastajaksi. -- Sanokaa sille, joka teidät lähetti, hän
lisäsi, että hän pitäköön huolta tiskeistään, älköönkä sekaantuko
koulun asioihin. -- Pahempi epäluulo heräsi hänessä sittemmin:
taloudenhoitajatar oli juossut ärsyttämässä lasten vanhempia opettajaa
vastaan. Tullaksensa asiasta varmaksi ja saadaksensa tietää,
minkälaisia hyökkäyksiä hänellä oli kestettävänä kirkkoherran kyökistä
päin, hän tälläkin kertaa turvautui neiti Strinatiin. Hän ajatteli
sitäpaitsi, ett'ei Toppo'n entinen uskottu saattanut olla
opettajattaren suosiossa.

Muutamain ripsain piirtein opettajatar kuvaili Perpetuan personan ja
teki tuon niin lystillisesti, että Emilion levottomuus kääntyi
iloisuudeksi. Kirkkoherran kyökkimaija oli muka luonne, jommoisia
opettaja oli usein tapaava urallaan. Hän oli jo vuosikausia tahtonut
ohjata yleistä opetusta Garascossa, mutta onneksi kyllä ei vanha
kirkkoherra, ymmärtäväinen ja hyväsydämminen mies, yhtynyt hänen
tuumiinsa. Hän oli kahtena vuonna turhaan kehoittanut isäntäänsä muun
muassa pakoittamaan opettajaa seuraamaan koulupoikia kirkkoon ja siellä
niiden käytöstä valvomaan. Kun hän, kori kainalossa, kulki koulun
ohitse tätä avattaessa tahi suljettaessa, pysähtyi hän aina
tarkastamaan oppilaitten käytöstä ja ilmoitti aina Toppo'lle, milloin
oli syntynyt epäjärjestystä.

Perpetua oli vihoissaan Ratti'lle pääasiallisesti siitä, ett'ei tämä
häntä tervehtinyt, kun sitä vastoin edellinen opettaja oli aina
kohteliaasti nostanut lakkia. Uusi opettaja oli ikuisesti loukannut
häntä. Sitä paitsi oli hän saanut päähänsä, että uuden opettajan piti
olla papin, niinkuin don Leri, nuoren, hauskan, hänen mieleisensä
papin. Hän ei suvainnut maallikko-opettajia.

Perpetua kulki sillä välin kylässä puhumassa pahaa Emiliosta; hän
sanoi, että Garascoon oli opettajaksi lähetetty uskoton poikanulikka,
joka ei edes nostanut lakkiaan kirkon ohi kulkiessaan ja joka antoi
poikain kiroilla; opettaja muka kielsi poikia kantamasta kaulassaan
pieniä pyhimyksen kuvia; opettajan monet retket kaupunkiin olivat
varsin hävettäviä, sillä kaikki ymmärsivät mitä hän siellä teki; jos
kirkkoherra olikin liian hyvä ja pysyi ääneti, niin vanhempain tuli
ehkäistä säädyttömyyttä; ja jos tämä ei koskenut muitten sydämmiin,
niin hän, Perpetua, kyllä kerran vaikka yksinään koulun puhdistaisi. --
Koska Emilio oli pian jättävä kylän, ei hän tästä kaikesta paljoakaan
välittänyt; mutta hän päätti kohdatessaan katsoa vihollistansa
suoraan silmiin, voidaksensa tämän käytöksestä päättää kuulemiensa
todenperäisyyttä. Muutamia päiviä myöhemmin hän eräänä aamuna tapasikin
Perpetuan vihanneskori käsivarrella. Sumusta huolimatta opettaja näki,
että Perpetua jo kaukaa tunsi hänet ja valmistautui tähän kohtaukseen.
Luultavasti olivat kauppiaan rouvalta lähetetyt terveiset saapuneet
hänen korviinsa. Perpetua astui lujin askelin, nenä pystyssä ja katseli
suoraan eteensä, vilkaisematta opettajaan. Kun oli päässyt vähän matkaa
ohi, hän äkkiä kääntyi astuen poikki kuran toiselle puolen katua.
Ratti pysähtyi ja sanoi nauraen: -- Sota on siis julistettu! --
Taloudenhoitajatar kääntyi äkkiä kuin kylkeen pistetty ja vastasi,
läähättäen, väkinäisesti nauraen: -- Oh, älkää leikkiä lyökö, pikku
herraseni, olen minä teitä partaisempia miehiä opettanut! -- ja hän
jatkoi vinhaan kulkuansa.


Tarkastajan käynti.

Emilio unhoitti pian kohtauksen Perpetuan kanssa, samoin Toppo'n
uhkaukset, ja pitkitti kiihtyneellä innolla työtään koulussa. Hän tuli
pahoilleen nähdessään kevään tultua kolmannen osan oppilaista jättävän
hänet siirtyäkseen maantöihin; mutta hän lohtui taas, huomatessaan
kuinka oli paljoa helpompi opettaa ja pitää kurissa pienempää
oppilasmäärää, johon parhaat olivat jääneet jäljelle. Kuitenkin hän
päivä päivältä yhä suuremmalla katkeruudella älysi, ett'ei hänen
hyvyytensä ja ystävällinen tapansa kantanut niitä hedelmiä, joita hän
luuli olevansa oikeutettu saamaan. Kun hän nuhteli oppilaitaan, tai
puhui heille ystävällisesti silloin kun heidän olisi ollut rangaistusta
odottaminen, näytti tosin siltä, kuin häpeisivät, ja olivat yleensä
hauskemmat nähdä, kuin saadessaan uhkauksia ja lyöntejä; mutta tuon
hetkellisen hävyn ja katumuksen mentyä unhoittivat taas tyyni opettajan
ystävälliset sanat ja lankesivat jälleen kurittomuuteen, jonka
ilmaukset kävivät yhä suuremmiksi ja taajemmiksi. Emilio tunsi poikain
liukuvan hänen käsistään ja ymmärsi, ett'ei hänellä pian olisi mitään
valtaa heidän ylitsensä. Tämä tuotti hänelle huolta; mutta hän noudatti
kuitenkin yhä edelleen ystävällistä tapaansa, sillä hänestä oli
vastenmielistä niin pian muuttaa menettelyä, kun oli vasta äsken
astunut opettajan-uralle. Hän oli pettynyt rakkaimmassa toiveessaan;
mutta hän jaksoi vielä kestää. Joku epämääräinen uskonnollinen tunne,
joku suloinen, armas muisto, joka hänessä oli jäljellä lapsuutensa
uskosta, hänen hurskaan äitinsä kuva ja se lumousvoima, jolla
Kristuksen puhdas salaperäinen haamu aina häneen vaikutti, kaikki tuo
pysytteli häntä pystyssä, vaikka hänkin tietysti, kuten moni muu, oli
hengittänyt aikansa ilmasta ja opinnoistaan kaikenlaisia epäilyksiä.

Eräänä päivänä Toukokuun alussa tapahtui jotakin, joka kovasti
järkähytti Rattin käsityksiä kasvatuksesta. Hän seisoi rankkasateessa
sateenvarjo kädessään koulun portilla, nähdäkseen viimeisten
oppilaitten lähtevän kauniisti koulusta, kun hän kuuli erään pojan
takanansa kauheasti huutavan. Hän kääntyi ja näki paitahihaisillaan
olevan talonpojan toisella kädellään pitävän poikaa niskasta ja
toisella lyövän sitä rajusti vasten kasvoja. Vastustamaton vaisto, joka
aina oli ajanut Emiliota arvelematta taisteluun niiden kanssa, jotka
lapsia löivät, saattoi hänet nytkin tämän miehen kimppuun. Opettaja
astui talonpojan ja hänen uhrinsa väliin, sai iskun, tarttui
talonpoikaa käteen ja koetti erottaa molempia toisistaan. Siinä hän ei
kuitenkaan onnistunut sen paremmin kuin että mies raivostui yhä
enemmän. Se oli isä, joka pojan koulussa ollessa oli huomannut hänet
syypääksi varkauteen ja oli nyt asettunut odottamaan uloskäytävälle,
ett'ei poika pääsisi pakoon. -- Minä välitän viisi opettajasta! ärjäsi
hän ja löi yhä poikaa; -- minulla on oikeus lapsiani rangaista. Menkää
tiehenne, taikka, hitto vieköön, annan teillekkin! Koulupojat seisoivat
piirissä heidän ympärillään, muita ihmisiä keräytyi paikalle. Emilion
onnistui sysätä syrjemmälle poika, joka oli asettuneena selin seinää
vasten, kauhistuneena ja nenä veressä. Sitten opettaja otti isän
hartioista kiini ja puhui hengästyneenä, rukoilevalla äänellä: Kas
niin, rauhoittukaa nyt, älkää herättäkö pahennusta, näettehän tänne
kansaa kokoontuneen, olkaa siivolla nyt. -- Mies kiroili, mutta
rauhoittui kumminkin. Saatuaan käsivartensa vapaiksi, hän otti lakkinsa
ja takkinsa, jotka olivat pudonneet; sitten hän silmillään haki poikaa,
joka yhä seisoi vapisten paikallaan.

Emilio, jota huolestutti ajatus, että talonpoika alkaisi leikin
uudelleen kotona, koetti rauhoittaa häntä, ja puhui yhä hengästyneenä:
-- Kas niin, antakaa sen nyt tähän päättyä. Pientä poikaa ei noin
kuriteta. Siitä ei ole mitään hyötyä, asia käy vain pahemmaksi. Kyllä
jo riittää. Teidän täytyy minulle luvata, ett'ette tee sitä uudelleen.
Minähän olen hänen opettajansa. -- Hän on varastanut! huusi huohottaen
talonpoika ja näytti nyrkkiä pojalle. -- Te olette häntä rangaissut --
vastasi opettaja; -- ja nyt -- riittää. Minä en päästä poikaa
kanssanne, jos ette vakuuta kunniasanallanne -- -- --. Minä en anna
tappaa yhtä parhaimpia oppilaitani. Lahjakas poika. Sitä en sano siksi,
että leppyisitte, vaan siksi että omatunto käskee -- -- --. Lyhyesti,
jos tahdotte sen tietää -- hän lisäsi matalalla äänellä -- niin tahdon
hänet välttämättömästi tutkintoon. -- Talonpoika katsoi epäillen
opettajaan, mutta pian näkyi, että kehuminen vaikutti, sillä hän oli
hetkisen vaiti ja huusi sitte pojalle: -- Laita luusi kotiin! -- Ääni
oli tuima; mutta opettaja ymmärsi saaneensa voiton. Varovaisuuden
vuoksi saattoi Ratti häntä jonkun matkaa ja puheli hänen kanssaan.

Emilio toivoi tämän tapahtuman lähimmäksi seuraukseksi sitä, että pojat
tulisivat kunnioittavammiksi ja että heissä heräisi suurempi halu olla
opettajalleen mieliksi. Mutta hän ihmeekseen huomasi, että juttu sen
sijaan oli saattanut heidät koko joukon rohkeammiksi käytöksessään
häntä kohtaan. Tosin hän kaikkien silmistä oli lukevinaan
myötätuntoisuutta, muutamissa hyvinkin harrasta; mutta se oli pikemmin
ystävän kuin oppilaan myötätuntoisuutta, jonka takaa useoissa pisti
näkyviin jonkinmoinen veitikkamainen vivahdus, ikäänkuin olisivat
hiukan ylölliseksi katsoneet sitä nuorukais-intoa ja kiihkeyttä, jolla
hän oli puolustanut heidän toveriansa, ikäänkuin olisivat siinä nähneet
enemmän heikkoutta kuin voimaa, enemmän tunnetta kuin järkeä; olipa
kuin hän opettajana olisi menettänyt jotain heidän silmissään. Tämä
havainto suretti häntä. Hän oli siis, seuratessaan luontoaan, tähän
asti erehtynyt. Hänen tuli, maksoi mitä maksoi, muuttaa menetystä ja
vihdoinkin älytä sen väitteen totuus, jota niin usein oli kuullut:
ett'ei hyvällä hallita aika-ihmisiä enempi kuin lapsiakaan, ett'ei se
edes ole heille hyödyksi ja että niin hyvin edelliset kuin
jälkimäisetkin kunnioittavat ainoastaan niitä, joita pelkäävät.

Emiliota nämä epäilykset yhä edelleen kiusasivat, kun eräänä aamuna
tarkastaja odottamatta astui sisään, sindacon ja Toppo'n seuraamana,
joista ensin mainittu esiytyi ratsassaappaissa, kukkanen napinlävessä.
Opettaja arvasi tämän odottamattoman ilmestymisen Toppo'n keksimäksi,
joka ehkä toivoi löytävänsä opettajan tuntiinsa valmistumattomana. Ensi
aluksi opettaja vähän hämmästyi, mutta nähdessään tarkastajan
miehekkäät, ystävälliset kasvot, harmaan parran sekä tumman,
avaran pellavakankaisen takin, hän pian rauhoittui. Kun tarkastaja
oli tervehtinyt opettajaa, katseli hän ympärillensä huoneessa,
joka auringon luomista kultasateista huolimatta näytti varsin
ikävältä. Oitis rupesi sindaco vilkkaasti esittelemään rakennuksen
korjaussuunnitelmaa: -- tässä oli seinä revittävä -- tuohon ikkuna
avattava -- se ja se oli korjattava; Emilio huomasi, ett'ei tämän
päivän suunnitelma ollut lainkaan sama, kuin se, josta sihteeri oli
maininnut. Se oli aivan uusi tuuma, yksi niitä satoja, jotka vuoden
kuluessa syntyivät ja kuolivat sindacon aivoissa, ilman että niitä
pantiin edes paperilla alkuun.

Tehtyänsä tavalliset kysymyksensä, tarkastaja kehoitti opettajaa
pitkittämään opetusta.

Vapisevalla äänellä, mutta semmoisen henkisen ponnistuksen
kannattamana, joka tavallisesti viepi voiton ujoudesta
kunnianhimoisissa ja omaa arvoansa tuntevissa ihmisissä, nuorukainen
ryhtyi jatkamaan keskeytynyttä havainto-opetustaan.

Hän sanoi sanottavansa tarkalleen ja selvästi, miellyttävällä tavalla,
ja äänellä joka vähitellen tuli lujemmaksi ja kirkkaammaksi. Tarkastaja
keskeytti hänet.

-- Hyvä! -- hän sanoi; -- tuo havainto-opetus oli hyvin käsitetty ja
hyvin esitetty.

Koulupojat, jotka kaikkea huomaavat, katselivat tavallisella
koirankurisuudellaan silmiänsä rypistelevätä Toppoa.

Tarkastaja antoi muutamain pienemmistä oppilaista lukea sisältä ja
näytti tyytyväiseltä; sitten hän käski isompain lukea ja sanoi
huomaavansa, että opettaja oli ääntämistä hyvin harjoittanut. Mutta
vielä tyytyväisemmäksi hän tuli lasten vastauksiin, kun tämän jälkeen
itse kyseli heiltä ja antoi heidän tehdä selkoa erään siveyttävän
kertomuksen sisällyksestä, jossa esitettiin lasten velvollisuuksista
vanhempiansa kohtaan ja heidän rakkauttaan tovereihin, kouluun ja
työhön. Semmoisia vastauksia oli kyllä voitu opettaa ulkoa; mutta
niissä oli kaikissa jotain itsenäistä, jotakin jonka saattaa antaa
ainoastaan se opettaja, ken on tottunut lämpimästi puhumaan semmoisista
asioista ja joka osaa niitä oppilaihinsa teroittaa. Näyttipä siltä,
kuin oppilaat tarkastajan läsnäollessa olisivat olleet opettajan
mielentilassa, ja niinmuodoin näyttäneet parhaat puolensa.

Emilio punastui hieman, aavistaen saavansa kiitosta. Tarkastaja katseli
myötätuntoisesti noita kasvoja, jotka niin selvästi kuvastelivat
kaikkia nuoren sielun väreitä. Sen jälkeen sanoi opettajalle: -- Minua
ilahduttaa. Jatkakaa samaan tapaan, harrastakaa varsinkin luonteitten
kehittämistä. Kauniin ja oikean opettaminen ja yhä uudelleen
toisteleminen, vakuutettuna, että siitä toki aina jää jotain tallelle,
vaikkapa se vasta vuosienkin perästä muistissa himmeästi kajastaisi, on
suureksi siunaukseksi. Kaikin voimin jo heti alusta alkain kukistaa
raukkamaisuutta, ilkeyttä ja itsekkäisyyttä; koettaa saada lapsia
käsittämään uskollisuuden ja jalomielisyyden ylevyyttä -- -- -- se se
on pää-asia; kaikki muu ei ole mitään tämän rinnalla.

Sindaco nyökäytti tyytyväisenä päätään opettajalle ja tarkastaja sanoi:
--- Me kohtaamme vielä toisemme -- sen jälkeen molemmat menivät ulos;
Toppo, joka heitä seurasi, pysähtyi ovessa, iskeäkseen vihaisen
silmäyksen erääsen poikaan, joka hymyillen häntä katseli.

Kun pojat huomasivat opettajan tyytyväiseksi, rupesivat he
hillimättömästi meluamaan, niin että hälinä käytävässä kuului
tarkastajan korviin. Emilio koetti heitä rauhoittaa. Hän oli todella
tyytyväinen. Tarkastajan kehuminen oli ensimäinen julkinen kiitos,
jonka hän oli vaivoistaan saanut, ja hänestä tuntui kuin tuo mies olisi
lukenut hänen sydämmensä syvimmät aatokset. Hänet valtasi harras toivo
saada jälleen tavata tarkastajaa, saada hänelle niinkuin ystävälle
avata sisimmän sielunsa, kertoa kokemuksensa kouluelämästä,
pettymyksensä ja suuret epäilyksensä kasvatusta ja kurinpitoa koskevien
kysymysten suhteen. Oi, tarkastaja oli ehkä luullut Emiliota
vakuutetuksi ja varmaksi asiastaan sekä tyytyväiseksi oppilaisinsa.
Hänellä oli vastustamaton tarve saada sanoa tarkastajalle totuus ja
pyytää häneltä neuvoa, joskin sillä kadottaisi osan arvostaan hänen
silmissään.

Malttamattomana Ratti laski, milloin tarkastaja, päätettyään
tarkastuksensa, jälleen olisi majatalossa, ja kiirehti sinne. Hän löysi
hänet yksinään päivällispöydässä, kasa pöytäkirjoja vieressään. Hän oli
jollakin tekosyyllä välttänyt sindacon kutsut.

Tarkastajaa näytti nuoren opettajan tulo ilahuttavan ja hän käski häntä
istumaan. Emilio huomasi tarkastajan kääntävän kokoon ja pistävän
povitaskuunsa paperiarkin, johon oli kauniisti jotain kirjoitettu.
Siinä oli pikku opettajattaren _ajatuksia_, tervehdys tarkastajalle.
Ikänsä miellyttävällä avomielisyydellä ilmoitti Emilio tarkastajalle
tulonsa syyn, kertoi suuresta rakkaudestaan lapsiin, tavastaan ohjata
heitä rakkaudella ja lempeydellä, johon hänen luontonsa häntä vaati,
sekä katkerasta mielikarvaudesta, jonka oppilaiden mahdottomuus hänessä
oli herättänyt. Hän mainitsi myös, ett'eivät oppilaat olleet täydelleen
hänen vallassaan, ett'ei hän osannut kuria pitää.

-- Minä sen huomasin -- tarkastaja sanoi. Opettaja katseli häntä
hämmästyneenä.

-- Jos olisivat vallassanne -- pitkitti tarkastaja hymyellen -- niin
eivät olisi melunneet minun lähdettyäni. Tarkoitan, valta poistui minun
kanssani.

Hän vaikeni ja katseli Rattia. Sitte hän jatkoi: -- Älkää luulko, että
annan teille nuhteita. Minä arvasin mitä tulitte tänne puhumaan jo
siitä tavasta, jolla opetitte. Se oli, en sano isän, vaan veljen
puhetta. Kuulkaa nyt neuvoani. Rajatonta rakkauttanne lapsiin käsitän
hyvin, sillä minussakin sitä on. Se on suuri aarre opettajalla ja
tyytyväisyyden runsas lähde. Se on ollut kaikkien suurten kasvattajien
ensimmäinen ominaisuus; se se on, joka valaisee ja lisää kasvattamisen
ja opettamisen taitoa. Mutta opettajan tulee peittää tätä rakkauttaan,
niin että lapsi aavistaa, mutta ei näe sitä. Muistakaa Capponin[5]
kaunista lauselmaa: Ainoastaan yhdessä ankaruuden kanssa voi rakkaus
lasta hallita. Ja minä lisään: pojan tulee saada se käsitys, että
rakkaus on ansaittava. Hän ei anna sille arvoa, jos huomaa saavansa
sitä ilman mitään lahjaksi. Jokaisessa myönnytyksessä, joka hänelle
suodaan, hänen synnynnäinen vallanhimonsa näkee ainoastaan oikeuden, ja
pysyttääksensä valtaansa hän käy kapinalliseksi. Ymmärrättekö? Jos
häntä lempeästi kohtelette, ei hän sano: -- He kohtelevat minua niin,
tehdäkseen minua paremmaksi. -- Semmoista käsitystä hänellä ei voi
olla. Sen sijaan hän sanoo: -- He kohtelevat minua niin siksi, että
heidän täytyy minua niin kohdella, -- ja tietysti hän ei ole
kiitollinen siitä, minkä luulee itsellensä oikeuden mukaan tulevan. Hän
ajattelee: -- Jos opettaja uhkaa, mutta ei kuitenkaan rankaise, niin se
tapahtuu sentähden, ett'en ansaitse rankaistusta; jos hän pyytää eikä
käske minua jotain tekemään, niin se tapahtuu sentähden, ett'ei hän
saa minua käskeä. -- Sehän on selvää. Siis, ei uhkauksia, vaan
rankaistuksia; ei kehoituksia, vaan käskyjä. Kaiken tämän ohessa saa
kyllä ilmestyä rakkautta, joka varovasti, sopivissa tilaisuuksissa,
lievittää, palkitsee ja lohduttaa, ikäänkuin auringon säde pilviseltä
taivaalta. Lasten niinkuin sotamiesten suhteen on noudatettava sama
sääntö: ei koskaan saa uhata, ei koskaan hieroa sovintoa. Uskokaa
minua. Minä olen alkanut niinkuin te, ja minun on täytynyt muuttaa
menetystapaa. Minusta on tullut kaksinais-ihmioen. Minussa on
kätkettynä olento, joka rakastaa lapsia, kärsii heidän suruistansa ja
vastoinkäymisistään, ja iloitsee heidän herttaisuudestaan ja
vaatimattomuudestaan, joka ajatuksissaan heitä hyväelee ja antaa heille
anteeksi. On toinenkin, niin sanoakseni ulkonainen olento, edellisen
suora vastakohta, joka asettuu tämän ja lasten väliin ankarana, köyhänä
kiitoksista, väliin kovin jäykkänä, ja aina yhdenlaisena. Koettakaa
olla samoin. Jonkun ajan se teistä tuntuu raskaalta ja katkeralta;
mutta paljoa vähemmin katkeralta kuin huonosti palkittu ja loukattu
liiallinen hyvyys. Kun olette päässeet voitolle, näette, ett'ette
suinkaan ole menettäneet sitä sydämellistä tyytyväisyyttä, jota rakkaus
lapsiin tuottaa, vaan saattepa päinvastoin tuntea vieläkin suloisempaa,
juuri siitä syystä, että sitä salaatte, ja vieläkin suurempaa sen
vuoksi, ett'ei sitä liiallisen pehmeyden pahat seuraukset pyri
tukahuttelemaan. Oletteko vakuutettu? -- Tämän sanottuaan tarkastaja
nousi lähteäksensä sindacon luo.

Opettaja ojensi lämpimästi kätensä jalolle miehelle. Tarkastaja otti
ojennetun käden molempain käsiensä väliin, ja katseli Rattia katseella,
joka kovin muistutti hänen isävainajansa katseesta. Tarkastajakin oli
aikoinaan ollut opettajana, ja nähdessään edessänsä kaksikymmenvuotiaan
virkaveljen, joka innolla antautui vaatimattomalle ja vaivaloiselle
uralleen, tuli hän syvästi liikutetuksi, ikäänkuin olisi nähnyt
itsensäkieltävän lähetyssaarnaajan menossa tuntemattomaan maailmaan. Ja
hän sanoi rakkaasti: -- Minä toivotan teille menestystä, poikani.

Tämä keskustelu haihdutti Emilion viimeisetkin epäilykset; hän päätti
muuttaa kohtelutapaansa lasten suhteen, mutta vasta uudessa virassaan,
sillä Garascossa se oli liian myöhäistä. Vaan olipa hän viettänyt
pientä voittojuhlaa, joka muun muassa tuotti jäljellä oleviksi
kuukausiksi sen onnen, että hän saattoi elää rauhassa Toppo'n kostolta.


Palkintovimma.

Melkein huomaamattansa oli Emilio päässyt lukukauden loppuun.
Vaikka hänen piti lähteä paikkakunnalta, tahtoi hän kuitenkin hyvin
valmistaa lapsia tutkintoon. Garascossa pantiin suurin arvo
pälkintojen-jakamiseen, joka tapahtui ensimäisenä päivänä Elokuuta ja
jota sindaco, juhlien järjestäjä, suurella innolla harrasti, kutsuen
väkeä kokoon läheltä ja kaukaa. Tässä tilaisuudessa hän ei säästänyt
rahojaan eikä vaivojaan, vaan pani kukkaronsa jopa oman itsensäkin
likoon, ikäänkuin olisi kysymys ollut kunniavelan suorittamisesta.
Urkuri, joka samalla oli kirja-, paperi- ja kangaskauppias, harjoitti
jo kuukautta ennen oppilaita kuorolaulussa. Opettajien täytyi,
opetuksen suureksi haitaksi, luetuttaa oppilailla ulkoa ja harjoittaa
heitä lausumaan tilapäärunoja, vuorokeskusteluja ja kohtelijaisuuksia.
Pahinta oli, että kun sindaco oli palkinnoiksi ottanut kauniisti
sidottuja kirjoja, pieniä tauluja, kaulaliinoja, korvarenkaita ynnä
muita kauniita ja hauskoja tavaroita, tämä herätti vanhemmissa,
varakkaissakin, semmoisen innon saada lapsillensa palkinnoita, että he
tutkinnon edellisenä kuukautena tekivät alituisia rynnäköitä opettajia
vastaan, ja juhlan jälkeen kuului loppumatonta valitusta. Opettajan
palkitessa herrasmiehen poikaa, sanottiin häntä lahjotuksi; jos saaja
oli köyhä poika, nimitettiin opettajaa tasavaltalaiseksi ja
sosialistaksi. Jos kaksi palkintoa sattumalta joutui yhteen ja samaan
perheesen, huudettiin oitis puolueellisuutta ja opettajan ostamista,
ikäänkuin kahden siskon olisi mahdotonta molempain ansaita palkintoa.
Näinä päivinä olivat opettajat ja opettajattaret todella marttiiroja.
Muutamat katsoivat heinin karsain silmin, toiset eivät tervehtineet,
kaikkialla heitä ylenkatseellisesti kohdeltiin, juuri kuin olisivat
laittomasti tehneet kauppaa noilla tutkintoleluilla.

Myöskin vasta-alkajamme sai osansa. Vanhemmat, joita ei ollut koko
vuonna nähnyt, rohkenivat pyytää häntä muutamia päiviä ennen tutkintoa
päivälliselle. Niiden oppilaitten isät ja äidit, joita oli valittu
lausumaan ja jotka harjoittelivat koulussa, sanoivat opettajalle, että
jos hän ei varmaan lupaisi heidän lapsilleen palkintoja, ei hänen
pitäisi panna heitä lausumaankaan, "sillä", lisäsivät, "jo se seikka
yksinään, että poika lähtee tuonne häpeemään ja että, jos hyvin käy,
hän huvittaa herrasväkeä, oikeuttaa palkinnon saamiseen", -- aivan kuin
olisi ollut puhe esiytyvistä taiteilijoista. Yksi asian-omaisista
ehdoitteli yhtä, toinen toista palkinnon saajaksi. Nuori opettaja sai
ilokseen lukea seiniltä hiilellä kirjoitettuja uhkauksia tahi
ehdokasluetteloja, joissa pikku kandidaatit ehdoittelivat itseänsä.
Eräs vaimo pyysi Emiliota antamaan palkintoa hänen pojalleen, koska
tämä oli kokonaisen kuukauden sairastanut jotain rohtumatautia. Mutta
Emilio oli päättänyt toimia omantuntonsa mukaan, vaikkakin siitä kaikki
hornan henget lentoon lehahtaisivat. Ainoa, mikä häntä oikein harmitti,
oli se kun näki, kuinka tuiki turhaa oli kaikki järkevä puhe niille,
jotka kehoittivat häntä väärin ja puolueellisesti menettelemään.


Yhteiskunnallinen kysymys.

Garascoon ja sen ympäristöille alkoi joka päivä saapua uusia
kesävieraita: rouvia, neitiä, ylioppilaita ja liikemiehiä;
viimeksimainitut matkustivat joka aamu Turiniin ja palasivat takaisin
illalla. Kylä näytti aivan toisenlaiselta, ja alkoipa hauska elämä
ajoretkineen, tansseineen ja päivällisineen, joihin kaikkiin sindaco
upposi korvia myöten. Ikävyyttä peläten on kesävieraitten tapana
seurustella kenen kanssa tahansa, ja haettiinpa niin ollen tuon
miellyttävän nuoren opettajankin seuraa.

Siinä oli uutta iloa Emiliolle, kun hän ensi kertaa oli suuressa
hienossa seurassa; ja ensi kertaa hän nyt oli, sillä paikkakunnan
muutamat varakkaat henkilöt, joiden kanssa hän oli joutunut
seurusteluihin, eivät yksinkertaisten elämäntapojensa tähden
tuntuneetkaan oikealta herrasväeltä. Syntynyt kun oli työväen luokan ja
keskisäädyn vaiheilla, johon viimeksi mainittuun häntä houkutteli
pyrkimään sekä yleensä työväestössä havaittu taipumus että myöskin
luonnollinen kunnianhimo; kun lisäksi äidiltään saamansa hyvä kasvatus
ynnä se yhteys, johon hän kirjanpainajan ja -kustantajan poikana oli
joutunut ylempisäätyistensä kanssa, ikäänkuin olivat valmistelleet
häntä hienompaan seurapiiriin, niin ei hän edes alussakaan tuntenut
itseään kovin vieraaksi noissa virkamies-, asian-ajaja- sekä
kauppias-perheissä, jotka häntä keskuuteensa vetivät. Viimeinen
kiilloitus, jonkinmoinen ulkonainen hienous, joka häneltä vielä
puuttui, oli tuon hyväpäisen nuorukaisen niin helppo omistaa, että
muutamain päiväin päästä ei kukaan voinut huomata sitä häneltä
milloinkaan puuttuneen. Hän ei heittäytynyt uuteen seuraelämään siinä
toivossa, että pääsisi kohoamaan ensimäiseksi; hän tahtoi ainoastaan
seurustelutavallaan herättää myötätuntoisuutta ja sivistyksensä sekä
luonnonlahjainsa kautta, jotka hänen mielestään olivat etevämmät kuin
tavallisissa kansakoulu-opettajissa, saavuttaa suosiota jopa
kunnioitustakin. Kaiken tämän alla ei piillyt mikään selvään tajuttu
tarkoitus hyötyä tuosta korkeampain suosiosta; pääasiallisesti hän vain
pyrki kohoamaan omissa silmissään, voidakseen katsoa tätä ikäänkuin
hyväksi enteeksi, jonka rohkaisemana sitten paremmalla menestyksellä
kykenisi omassa toimessaan työskentelemään.

Mutta jo alussa Emilio ikäväkseen havaitsi, että hänen, nuoren
kansakoulu-opettajan, sivistyksen varsin runsaat, vaikka hiukan
yksipuoliset koulutiedot eivät paljoa merkinneet seuraelämässä. Hän
tunsi itsensä tietämättömäksi noitten ihmisten parissa, joilla kaikilla
oli jonkinmoinen eurooppalainen yleissivistys, jotka puhuivat vaikkapa
vain korvakuulonkin mukaan hänelle ihka oudoista nimistä, kirjoista ja
tapahtumista, jotka tottuneesti ja helposti koskettelivat satoja
hänelle aivan vieraita asioita. Usein täytyi Emilion vai'eta, joskus
kuulla hämmästyneenä huudahdettavan: -- Kuinka, ettekö tiedä sitä? --
Mitä, ettekö todella ole lukenut sitä? -- tämä sanottiin vähimmättä
loukkaamisen tarkoituksetta, mutta se loukkasi kumminkin.

Niinikään se teknillinen sanavarasto, joka hänellä oli hallussaan ja
jota hän koulussa niin sievästi käytteli, ei häntä paljo hyödyttänyt
noissa vaihtelevissa tuttavallisissa haasteloissa, joissa ajatuksille
annetaan lyhyempi sanapuku ja ollaan, niin sanoakseni, sanasilla. Hän
oli kankeanlainen leikinlaskija ja sekava kaskujen kertoja, huomasipa
usein selittävänsä liian laajalta ajatuksia, joita olisi pitänyt vain
ohimennen mainita. Väliin tapahtui, että hän oikealla, kauniilla
kielellä lausui lauseita, joita, ääntänsä kuultuaan ja luettuansa
sanojensa vaikutusta läsnäolevain kasvoista, olisi halusta toivonut
jättäneensä sanomatta. Tämä oli ensimäinen puutteellisuus hänen
sivistyksessään, sitä ikävämpi, kun hän oli siinä iässä, jolloin
henkinen ylpeytemme, perustuen enemmän tulevaisuuden toiveelle kuin
oleviin oloihin, luo laajoja ja epämääräisiä vaatimuksia, jotka juuri
siitä syystä, että niitä ei näytetä, tuottavat meille loukkauksia ja
tuhansia tuskia.

Mutta vielä suurempi pettymys, paljo, paljo suurempi, odotti Rattia!
Astuessaan ensi kerran kansakoulu-opettajana hienoon, sivistyneesen
seuraan, luuli hän virkaansa pidettävän arvossa joka vastaisi sen
todellista merkitystä sekä niitä monia ja monenlaisia hankaluuksia,
joita hän siinä oli kokenut ja yhä joka päivä sai kokea. Kovin hän
hämmästyi huomatessaan opettajan nimen useimpain korvissa soivan aivan
toisin, kuin oli luullut, ja että siihen oli yhdistettynä jotain
köyhää, kulunutta ja melkein naurettavaa, aivan kuin sanoihin
markkinalaulaja tahi arkkiveisujen tekijä. Kun hänet esitettiin: --
Tässä on kansakoulu-opettaja -- oli hän huomaavinansa jonkinmoista
ylenkatseen hymyä, joka häntä loukkasi. Nuorten naisten katseet,
jotka selvemmin, kuin rouvain ilmaisevat esitellyn mieshenkilön
naimakelpoisuutta, sanoivat aivan suoraan, että hänen oli asemansa, jos
ei juuri heitä paljoa alempana, kumminkin heistä varsin kaukana. Kun he
mielihyvällä hätäisesti silmäilivät hänen pitkäkkäitä kalpeita
kasvojaan, hänen mietiskeleväisiä ja samalla lempeitä silmiään,
näyttipä siltä, kuin olisivat ajatelleet: -- Vahinko, että hän on vain
opettaja! -- He käyttäytyivät tuttavallisesti tavalla, joka oli
olevinaan kohteliaisuutta, mutta tuntui hänestä hyvin sopimattomalta.
Kerrankin, illallista syötäessä, hän kuuli sanottavan: -- Oh, täytyypä
jättää hiukan sijaa opettajallekkin.

Varsinkin tunsi Emilio nöyryytystä nähdessään erään pienen Turinilaisen
opettajattaren alamaista käytöstä. Muudan kaunis, isokasvuinen, rikkaan
öljykauppiaan rouva oli ottanut tämän mukaansa maalle, lukemaan lasten
kanssa. Emiliota loukkasi kovin, kun rouva, vähääkään käsittämättä
käytöksensä sopimattomuutta, sanoi opettajattarelle: -- Neiti, kantakaa
saaliani. -- Opettajatar, hakekaa viuhkani -- juuri kuin hänellä olisi
ollut kamarineitsyt juoksutettavana. Emilio soimasi liikaa arkuuttaan
ja naurettavia vaatimuksiaan; mutta väkisinkin nousi hänen loukattu
ylpeytensä, lujana ja käskevänä kuin itse omantunnon ääni. Oliko
opettaja todellakin niin vähäpätöinen olento. Hän yksinkertaisuudessaan
ihmetteli, miksi niin oli. Hänestä oli järjetön ristiriitaisuus kaiken
sen välillä, mitä niin suurellisesti joka haaralta jaariteltiin ja
kirjoitettiin "kasvattajan jalosta kutsumuksesta, ensimäisen opetuksen
suuresta merkityksestä, opettajain oikeuksien polkemisesta ja heidän
ansioistaan yhteiskunnan suhteen" -- ja toiselta puolen sen tavan
välillä, jolla sama yhteiskunta heitä noin kahden kesken kohteli.
Kuinka tuo oli mahdollista? He uskovat meille lapsensa sanoen: --
Kasvattakaa heidän sydämmiänsä -- valmistakaa parempaa nuorta polvea --
parantakaa maailmaa -- -- -- ja sitte taas: -- Jättäkää hiukan sijaa
opettajallekkin. -- Opettajatar, hakekaa viuhkani. Siinähän oli
vääryyttä ja teeskentelyä.

Palatessaan kutsuista tahi yhteisiltä kävelyretkiltä, toisteli Emilio
muistissaan kaikki loukkaavat sanat ja nöyryyttävät tapaukset siltä
kertaa ja tunsi silloin kunnianhimonsa ja toiveensa haavoitetuiksi,
niinkuin haulien tapaaman kyyhkysparven. Hän ajatteli lakkaamatta tuota
ristiriitaa ja vääryyttä, ja huomasi joka päivä yhä selvemmin asian
lohdutonta totuutta. Nämät ihmiset eivät ylenkatsoneet häntä hänen
virkansa tähden, koskahan sitä kehuivat pilviin saakka; eivätkä
myöskään hänen alhaisen sukuperänsä tähden, sillä usea heistä ei ollut
sen korkeampaa sukua; eivät senkään vuoksi, että hän olisi ollut
vähemmin sivistynyt, koskapa he suurella kunnioituksella kohtelivat
muutamia omaan piiriinsä kuuluvia, jotka olivat perin sivistymättömiä;
eivät myöskään siitä syystä, että hänellä olisi ollut vähemmin hieno
seurustelutapa, sillä siinä hän oli heidän vertaisensa. Syynä ei
niinmuodoin voinut olla mikään muu, kuin hänen pieni palkkansa,
seitsemänsataa lireä, ja se, että hän oli uralla, jolla ei
voinut suurempia tuloja toivoakkaan. Tietämättänsä antoivat näin
rahan-ylpeyden itseänsä hallita. Se oli siis jotain luuloteltua
henkistä etevämmyyttä, joka ei perustunut muuhun kuin rikkauteen; tämän
edessä köyhän on vapaaehtoisesti pysyttävä alemmalla asteella, juuri
kuin suurten luonnonlahjain luonnollisen etuuden tahi säätyoikeuden
edessä. Että näin suuri eroavaisuus oli olemassa, ei yksin
taloudellisissa suhteissa, vaan katsantotavassakin samaan säätyyn
kuuluvien, samalla sivistyksen kannalla olevain ihmisten välillä, sitä
ei hän ollut koskaan ennen aavistanutkaan. Nyt vasta hän huomasi
semmoista ylimyskuntaa löytyvän. Hän kuuli joka päivä ympärillänsä
suurella kunnioituksella puhuttavan kesävieraitten vuosikoroista ja
palkoista, ilman että ihminen itse tuota kunnioitusta millään tavoin
herätti, hän näki tervehdyksiä tehtävän varallisuuden mukaan, pitämättä
väliä sillä, kuinka niitä varoja käytettiin. Niin oli asia. Hänen usein
lukemansa ja kuulemansa siveys-ohje, ett'ei muka kunnioitusta osteta,
oli sen vastakohtana mitä nyt näki. Tämä teki hänet katkeraksi
sisimmässä sielussaan. Mitä hyötyä oli luvuista, jos hänen aina oli
pysyminen tässä alhaisessa asemassa? Hänellä tosin oli hyvän omantunnon
tuottama tyydytys; mutta eikö hänen tämmöisessä yhteiskunnassa aina
täytyisi oleskella syrjässä sopenkuluna; saisiko hän koskaan muuta kuin
nöyryytyksiä osakseen?

Mitä syvemmältä Emilio näitä asioita ajatteli, sitä katkerammaksi hän
kävi. Vähitellen hänestä katosi tuo nuorekas iloisuus, joka hänen
luullakseen tähän asti oli hankkinut hänelle sijaa seuraelämässä.
Nyt hän alkoi näyttää, että huomasi jonkinmoista syrjäyttämistä
ja että tunsi itsensä loukatuksi tuosta, mahdollisesti kyllä
tarkoittamattomasta epäkohteliaisuudesta. Mutta kuten aina tämmöisissä
tapauksissa käy, muuttui laiminlyöminen pian ylenkatseeksi ja tahdoton
epäkohteliaisuus tahallisiksi pieniksi loukkauksiksi. Emilion ylpeys
heräsi, ja kun hän ei kauemmin osannut hillitä itseänsä, jätti hän koko
seuraelämän. Yksinäisyys teki hänet vieläkin katkerammaksi. Tätä ennen
ei hän ollut ajatellut yhteiskunnallista arvojärjestystä, sillä hän ei
ollut näitä asioita kylläksi tuntenut. Hän ei ollut käsittänyt, kuinka
kukaan saattoi väittää ja uskoa, että miljoonain köyhyys tuli yhden
ylellisyydestä, ja oli tuskin kääntänyt sinne päin ajatuksiaan
ennenkuin päätti yleisen omaisuudenjaon tuottavan vain yleistä
köyhyyttä. Mutta nyt hän kiihkoisesti palasi tähän ennen hämärään
kysymykseen aivan toisilla, selvemmillä käsitteillä. Vaan koska hän ei
löytänyt päästään mitään uuttakaan, sopivaa yhteiskuntajärjestelmää --
semmoinen selvä ja tyydyttävä uusi järjestys olisi tulevaisuuden
toiveena häntä rauhoittanut -- heräsi hänen vihansa vanhaa kohtaan
kahta kiivaammaksi, varsinkin kun loukattu itsetunto lisäsi vereksiä
yllykkeitä. Kaikin tavoin hakien katkeruudelleen purkausta, päätti hän
tästä lähin kasvattaa koulupoikansa näihin aatteisin, herättää heissä
samoja intohimoja, joita hänessä itsessänsä oli, ja näin kostaa edes
niillä vähäisillä aseilla, joita yhteiskunta oli hänen käsiinsä
antanut. Mutta yksin sen kautta, että hän koetti keksiä keinoja
toteuttaakseen tuumiansa, heräsi hänessä tuhansia muita aatoksia, jotka
tekivät hänet rauhattomaksi. Jos hän näin menettelisi, saisiko hän
vielä nauttia sitä sydämmellistä tyytyväisyyttä opetustoimestaan, joka
oli hänen elämänsä elävin ja puhtain tunne ja joka vastakin oli
semmoisena oleva? Saattaisiko hän näin tehdä, pettämättä virkansa
velvollisuuksia? Olisiko hänessä kylläksi tunnonrauhaa ja
urhoollisuutta tarvittaessa puolustamaan aatteitansa esimerkiksi
tarkastajan edessä? Näitä ajatellessaan hän alkoi epäröidä, oli
tyytymätön ihmisiin, itseensä, virkaansa ja kaikkeen. Tässä
mielentilassa hänet ennätti loppujuhla, jonka jälkeen hän oli päättänyt
matkustaa pois.


Loppujuhla.

Emilio kävi hyvästiä jättämässä aamupuolella, ett'ei juhlan jälkeen
tarvitsisi muuta kuin kätellä muutamia.

Loppujuhlan oli määrä alkaa kello kolme jälkeen puolen päivän, sindacon
päivällisten perästä, joihin herroja ja naisia oli kutsuttu.
Raatihuoneen nelikulmainen, tilava piha, jota ympäröi matala muuri sekä
kolmella taholla rivi akasia-puita, oli juhlalliseksi koristettu.
Emiliosta varustukset olivat liiaksi teaatterimaisia. Portin
yläpuolella riippui kuninkaan kuva lippujen ympäröimänä. Rakennuksen
etusivu oli koristettu leveillä kolmivärisillä lipuilla ja puitten
välissä riippui vihreitä, metsäkukilla koristettuja köynnöksiä. Laitos
oli sindacon keksintöä. Sisäänkäytävän edessä, pitkällä pöydällä, jota
peitti punainen liina, olivat palkinnot, joiden joukossa muutamia,
erään kesävieraan lahjoittamia, paljon huomiota herättäviä hopeisia
taskukelloja. Lapsia varten oli sinne sindacon puutarhasta kannettu
rauta- ja puutuoleja. Vanhemmat saivat seisoa seinustalla. Sindacon
vieraita varten oli kentän oikealle puolelle lehvistä ja lipuista
rakennettu maja auringon hellettä vastaan; kaikki muut saivat mielin
määrin paistua auringossa. Emilion saapuessa poikineen paikalle,
soittivat jo "Musiikin Ystävät" pihan kulmassa, kenttä oli ahtautunut
täyteen väkeä, ja valkoiseksi sivutulla kiviaidalla istui talonpoikia,
jotka heiluttelivat sääriänsä sekä muodostivat mustan juovan valkoista
aitaa ja sinistä taivasta vasten. Emilio asettui luokkansa viereen. Hän
huomasi don Lerin olevan poissa, Kirkkoherran taloudenhoitajatar oli
asettunut Ratti'n poikain läheisyyteen, pitääksensä heitä silmällä.

Kellon kolmea lyödessä saapuivat kunnallishallituksen jäsenet sindacon
johtamina; heitä seurasi jono vaaleisin puettuja kesävieraita, kaikilla
punoittavat kasvot ja heltyneet sydämmet, päivällisviinien
vaikutuksesta näet.

Juhla alkoi kaikkien oppilaitten yhteisellä laululla; Emiliosta tuo
muistutti kanaparven kaakotusta, jonka jäsenet kaikki yht'aikaa
munivat. Äidit olivat turanneet kaikenlaista pienoistensa ylle, niin
että nämät enemmän olivat vaatemyttyjen kuin ihmislasten näköisiä.
Sitte lauloi pieni valittu kuoro. Emilio ei saanut selvää kuin yhdestä
rivistä, jota laulettiin kymmeneen kertaan: _ilo, min tuottavi työ_.
Korkeat asian-omaiset kiittivät urkuria.

Nyt olisi ollut Toppo'n vuoro pitää puhetta, mutta sitä ei ollut
ajattelemistakaan. Emilio tuumi, mitä nyt tulisi, kun ei sindaco
esiytynyt, eikä myöskään antanut merkkiä palkintojen jakamiseen. Vaan
äkkiä hän näki ensi luokan pikku opettajattaren nousevan istuimeltaan
ja astuvan puhujalavalle. Emilio kävi kovin levottomaksi. Mitä hittoa
hän siellä aikonee. Oh, eipä kauan viipynyt, ennenkuin se tiedettiin.
Nuori tyttö, pinnistettynä lyhyt-uumaiseen villahameesen, lausui
rohkealla ja kuuluvalla äänellä, joka Emiliota harmitti, Maclodion
tappelu nimisen runon Alessandro Manzoni'lta.

Opettaja säpsähti. Maclodion tappelu! Mikä kumma ajatus! Mitä sen oli
täällä tekemistä? Sepähän on naurettavaa! Kuinka semmoista pilantekoa
sallittiin?

Nuori nainen alkoi. Tuskin oli hän ensimmäisen säkeen lukenut, niin jo
Emilio olisi suonut voivansa kätkeytyä tuolin alle. Opettajattaren ääni
kuului vaivaantuneelta, kimeältä, yksitoikkoiselta ja mahtipontiselta;
uimarin tapaan hän liikutteli käsivarttaan; koko hänen esiytymisessään
oli jotain teeskenneltyä ja lapsellista, jota noiden epämuotoisten
kasvojen synkät eleet tekivät vieläkin naurettavammaksi. Nuorukainen
punastui hänen puolestaan. Hän tarkasteli kutsutuita vieraita. Muutamat
olivat hämmästyneinä ja katselivat toisiansa, toiset seisoivat
alaskumartuneina, pitäen viuhkaa suun edessä; kaikkien silmät loistivat
hillitystä naurusta. Emilio tunsi virkansa arvoa loukattavan ja puri
huuliaan harmista. Tuo kauhea lausuminen ei sitte ollut koskaan
loppuakkaan. No vihdoinkin se oli ohitse. Emilio tunsi seisoneensa
tunnin kaakinpuussa. Hiljaisella kirouksella saattoi hän lausujan
paikoilleen. Nuori tyttö kiitti voittoriemuisena niitä, jotka häntä
onnittelivat. Opettaja erittäin huomasi sihteerin kiittävän rähäjävällä
iloisuudella ja tavattoman häpeemättömästi; hän näki heidän
keskinäisistä silmäyksistään, ett'ei ollut paljo uskominen tytön
antamaa naimattomuuden lupausta. Runoilijain lupauksia, ajatteli
Emilio.

Sen jälkeen esiintyi neiti Strinati, lasisilmät nenällä ja paperiarkki
kädessään. -- Tuo käy laatuun -- ajatteli Ratti, hengitti helpommin ja
kuunteli. Se oli puhe "opetuksen tarpeellisuudesta". Opettajatar luki
sen hitaasti ja aivan levollisena. Tuossa nyt oli ainakin tervettä
järkeä, tosin asioita, joita oli ennen sadasti sanottu, mutta näki,
että hän oli niitä itsekin ajatellut. Silmäin omituisesta väikkeestä
lasisilmäin takana ymmärsi, että se oli samalla pistopuhetta korkeille
asian-omaisille yksityiskoulusta ja kouluhuoneitten huonosta kunnosta.
Puhe loppui muutamilla viisailla ja voimakkaasti lausutuilla yleistä
mieltymystä herättävillä neuvoilla vanhemmille. Viran-omaiset
vaikenivat, mutta muut paukuttivat käsiänsä.

Kun melu oli tau'onnut, luki neiti Strinati niiden oppilaitten nimet,
jotka saivat palkintoja ja nämä tulivat peräkkäin punaisen pöydän
eteen. Tämä on aina kaunis näkö. Heidän ujoutensa, uudet vaatteensa,
tuo tyytyväisyys ja uljuus somistavat heitä. Opettaja katseli
liikutettuna kuuden oppilaansa esiin astumista, noiden poikain, joita
oli niin monena kuukautena tutkinut, opettanut, varottanut ja neuvonut
ja joita hän ei sen päivän perästä enää saisi nähdä. Kun pojat sitten,
palkinnot käsissään, palasivat paikoilleen, hymyilivät he
ystävällisesti opettajalle; se häntä ilahutti enemmän kuin kaikki
kiitokset sekä esti häntä näkemästä vanhempain raakaa uteliaisuutta,
kun nämä töytäsivät katselemaan, mitä lapset olivat saaneet. Niinpä,
tänä hetkenä oli koulujuhlassa, noiden yksinkertaisten, köyhäin
oppilaitten esiintyessä, jotain hyvin kaunista, jota korskan ja
lausumisen naurettavaisuus ei voinut kokonaan pilata.

Juhlaa häiritsi vielä kerran narrimainen, päivän merkitystä koskeva
kaksinhaastelu. Sen toimitti kaksi pientä tyttöä, jotka liikkuivat kuin
marionetit ja puhuivat kuin papukaijat. Sitä paitsi lausui joku
oppilaista viran-omaisille kiitoksen, joka oli täynnä törkeätä
imarrusta ja hassuimpia jokapäiväisyyksiä.

Sen jälkeen seurasi pikku tyttöjen ja poikien vuorolaulua isänmaalle.
He sekosivat kerta toisensa perään ja heidän täytyi yhä aloittaa
uudelleen, niin että peloissaan eivät loputtua saaneet kuristuneista
kurkuistaan muuta kuin jonkinmoista ampiaispörinätä.

Syvän hiljaisuuden vallitessa esiintyi vihdoinkin sindaco, hienona ja
keikarimaisena, kuin olisi juhla ollut hänen kunniaksensa. Hän puhui
hyvin. Sen kuuli, että hän oli pientä puhettansa tarkkaan valmistanut.
Hän kiitteli lapsia ja opettajia, vanhempia ja viran-omaisia, mainitsi
suunnitelmistaan koulurakennusten suhteen, lausui muutamia kohteliaita
sanoja läsnäoleville herroille ja naisille, jotka kumartelivat
vastaukseksi. Hän puhui perheestä, kasvatuksesta ja isänmaasta, ja
lopetti huutamalla "eläköön" kuninkaalle ja Itaalialle.

Kutsuvieraat nousivat paikoiltaan ja tunkeilivat sindacon ympärille,
kiitellen ja onnitellen häntä: -- Pieni helmi, tuo puhe -- liikuttava
juhla -- kaikin puolin onnistunut koulujuhla, jommoista hän yksin saa
toimeen. -- Palveliat tarjosivat sitten kaikille virvoitusjuomia,
konvehtia ja appelsiineja. Tämän puolesta kaikki oli moitteetonta.
Sindaco antoi penkkejä ja opetusvälikappaleita puuttua koulusta, mutta
juhlissa ei säästetty. Ylen iloisella mielellä erottiin. Emilio käytti
yleistä hälinätä saadaksensa kenenkään huomaamatta jättää jäähyväiset
esimiehilleen ja muutamille toisille, jotka hätäisesti ja hajamielisinä
sanoivat hyvästi, nähtävästi ajattelematta, että se oli ainaiseksi. Hän
oli sitä odottanut, mutta se loukkasi kumminkin. Varsinkin suututti
häntä muudan lihava rouva, öljykauppiaan vaimo, joka loukkaantuneena
siitä, että Emilio oli jättänyt seuraelämän ja arvaten ehkä miksi,
sanoi ivallisesti naurahtaen: -- Kah opettaja, jota ei pitkään aikaan
ole näkynyt! Miks'ette tekin lukeneet meille jotain kaunista? -- Emilio
nieli harminsa, nosti ääneti lakkiaan, riensi kotiin ja sulkeutui
kamariinsa.

Kylä oli käynyt pimeäksi ja hiljaiseksi ja Ratti oli istunut monta
tuntia alakuloisena huoneessaan, kun hän äkkiä kuuli joukon iloisia
ääniä, niiden seassa sihteerin, kadulta huutelevan: -- Opettaja! --
Opettaja Ratti! -- Tulkaa alas! -- Uteliaana hän kiiruhti portaita alas
ja huomasi pihalla koko joukon nuoria kesävieraita, useimmat joko
ylioppilaita tahi lukiolaisia. He olivat hämäristä saakka olleet ulkona
mässäilemässä ja tahtoivat nyt ottaa opettajan mukaansa, tarjotakseen
hänelle lähtöryyppyä Valkoisessa Ristissä. Samalla lailla, ikkunan alla
meluten, olivat muitakin ajaneet pesistään. Emilio seurasi heitä
karkoittaakseen ikäväänsä.

Vanha viini ynnä nuorten miesten sydämmellinen iloisuus, jolla matkivat
opettajiaan ja kertoivat hullunkurisia kaskuja yliopistoelämästä,
virkisti hänen alakuloisen mielensä. Kaikki he olivat vähän päälle
kahdenkymmenen vuoden, kaikki aikoivat aatteillaan maailman valloittaa;
mutta ylpeys ja rahanhimo eivät olleet heitä vielä sokaisseet. Muutamat
olivat vihamielisiä ylimysluokille, joihin itse kuuluivat, ja kaikki he
kohtelivat opettajaa vertaisenaan. Yksi heistä matki Maclodion tappelun
lausumista niin, että kaikki koko seurue purskahti nauruun paitsi
sihteeriä, joka hymyili, katsahdettuansa levottomasti viereiseen
saliin, missä oli väkeä. Eräs nuorukaisista matki Toppoa, pitäen
puhetta suljetuin silmin. Pian Emiliokin nauroi ja laski leikkiä
muitten kanssa. Kun hän sanoi hyvästi nuorukaisille, jotka viinistä
vähän riemastuneina taputtivat häntä olalle ja latinaksi lausuivat
sydämmellisimpiä hyvästejä sekä onnentoivotuksia, tuntui Emiliosta,
kuin hän olisi eronnut vanhoista ystävistä. Eräs heistä palasi vielä
jonkun matkaa sanoakseen hänelle: -- Herra opettaja, te matkustatte
Piazzenaan? -- Sielläkös tapaatte ihania tyyppejä.

Sihteeri, joka oli jäänyt yksin Emilion kanssa, luuli kohteliaisuuden
vaativan seuraamaan opettajaa kotiin, ja he kulkivat hitaasti käsi
kädessä kuun valaisemia katuja pitkin. Kun olivat portille saapuneet,
lykkäsi sihteeri häntä kylkeen, käskien häntä puhumaan hiljaa, ett'ei
muka sairasta häiritsisi.

Opettaja ei ymmärtänyt ketä hän tarkoitti.

-- Don Leriä -- selitti toinen. -- Ettekö tiedä hänen tekeytyneen
sairaaksi, päästäkseen puhetta pitämästä juhlassa.

Lerin palvelia oli todella sanonut Emiliolle, joka oli tullut
hyvästille, että isäntänsä ei voinut hyvin. Mutta hän luuli Lerin
näyttelevän sairaan osaa, saadakseen rauhassa pitkittää työtään.

-- Mitä työtä? kysyi sihteri.

-- Sitä, jota hän jo monta vuotta on tehnyt ja johon hän käyttää kaikki
iltansa: Uskonto ja koulu.

Sihteri nojasi seinään, painoi käsiänsä kylkiinsä ja näytti olevan
nauruun pakahtumaisillaan.

-- Oh -- huudahti hän -- niinkö hän on teille sanonut. Se on suurin
sukkeluus, minkä hän eläissään on laskenut! Hän nauroi yhä. -- Te ette
siis tiedä mitään, olette ainoa koko paikkakunnalla, joka ette mitään
tiedä. Don Leriä riivaa omituinen vimma. Hän on hurjin romaanien ahmija
koko maailmassa. Dumas, Sue, Féval, Terrail, Kock, kaikki hän on
lukenut, luullakseni hän lainailee kahdesta kirjastosta, ostaa
romaaneja romukirjakaupoista ja matkustelee vähä väliä Turiniin kirjoja
hankkimaan. Oh, ettehän tiedä mitään, ette edes asian lystimäisintä
puolta. Ääneenlukijana on hänen piikansa. Olette kait nähneet tuon
naurettavan olennon, oikea vanha hameisin puettu lautamies. Hän on
Savoijasta kotoisin ja osasi tuskin lukea taloon tullessansa. He ovat
häntä opettaneet, ja ahkeran harjoituksen kautta hän on päässyt niin
kauas, että osaa lukea jotakuinkin sisältä. Hänellä on oikein rautaiset
keuhkot, hän jaksaisi lukea hengittämättä vaikka koko messukirjan
alusta loppuun. Joka päivä luetaan heillä ääneen. Piika istuu
kirjoineen pienen pöydän ääressä, sisar sohvassa ja Leri nojatuoliin
mukavasti vajonneena, kädet ristissä vatsalla ja sikari hampaissa. Näin
ovat istuneet viisitoista vuotta jok'ikinen ilta kello kahdeksasta
yhteentoista. Se on kautta maailman tunnettu asia.

Tämä odottamaton uutinen haihdutti aivan Emilion surumielisyyden.
Seuraavana aamuna hän ilomielin riensi portaita alas, kun kyytipojan
ruoskanläjäykset kadulta olivat hänet herättäneet. Hän lähti matkaan,
kirkonkellojen soidessa Ave Mariaa. Taivaanranta kuulsi hienon sumun
läpi ennustaen kaunista päivää. Hänenkin tulevaisuutensa tuntui,
ensimmäisen vuoden ikävistä kokemuksista huolimatta, yhä peittyneeltä
tietämättömyyden verhoon. Hän oli siinä iässä, jossa nuorukainen
tietää, mutta ei oikein ota uskoakseen elämätä ja maailmaa kurjiksi --
samoin kuin jokainen ihminen tietää, mutta ei usko kuolevansa.
Hänellähän oli vielä niin paljon edessään! Tuhansittain tovereita,
oppilaita, vanhempia ja esimiehiä oli häntä odottamassa. Kuka tietää
kuinka moni heistä vastaisi hänen ihanteitansa, kuka tietää kuinka
monta ystävää ja mallioppilasta, kuinka monta kiitollista vanhempaa,
rauhallista ja hauskaa vuotta hän vielä löytäisi! Yksi ainoa haava
kirveli vielä: se, minkä nuo hienot herrat ja naiset olivat iskeneet
hänen opettajaylpeyteensä. Huoaten hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui
kuin tuo haava pysyisi auki koko elämä-iän.




Seikkailuja maalla ja merellä.


Garascossa Emilio hämmästyksekseen sai kirjeen serkultaan,
viulunsoittajan tyttäreltä, joka kertoi vuoden alusta olleensa
opettajana pienessä, Alppien rinteille rakennetussa Pilonan kylässä,
samaa lääniä kun Garasco. Tyttö mainitsi sivumennen muutamista
romantillisista seikkailuista, joita hänelle muka oli ollut
kaksivuotisella opettajatarajallaan etelä-Itaaliassa sekä pyysi
Emiliota tutkinnon jälkeen itseään tervehtimään eräkäsmajaansa.

Niiden ystävällisten sanain muisto, jotka serkku oli heille
kirjoittanut isän kuoleman johdosta sekä tuo myötätuntoisuus, joka
syntyy läheistä sukua, mutta eri sukupuolta olevien nuorten ihmisten
kesken ja näyttää milt'ei välttämättömästi vievän lemmen suhteisin,
herätti Emiliossa hartaan halun käydä tyttöä tervehtimässä. Lisäksi
tuli vielä vasta-alkajan uteliaisuus kansakoulu-olojen suhteen ynnä
tietämättömyys varsinkin nais-opettajain tilasta.

Osan lupa-aikaansa oli Emilio ----ssä Golilaisten luona. Siellä ei
kumminkaan enää saanut tavata rakasta opettajaansa, Megaria, sillä tämä
oli jättänyt seminaarin. Pikimältään kävi Emilio Turinissa veljiään
tervehtimässä ja läksi sitte, ennenkuin meni uuteen työpaikkaansa,
tuolle kauan aiotulle retkelle Pilonaan, serkkua tervehtimään.

Kylä oli hyvin korkealla meren pinnasta, pitkässä Alppilaaksossa.
Garascosta sinne oli kahden tunnin matka hevosrautatietä ja yhtä kauan
kestävä jalkamatka aivan huonoa polkua. Emilio läksi matkaan aamun
koitteessa. Laakso oli erittäin kaunis, mutta sitä hän ei huomannut,
kun mieli oli kiintyneenä aivan toisiin asioihin. Pitkin matkaa
mielikuvitus loi hänen eteensä koko joukon naiskuvia, joiden kaavana
oli se hämärä tytön kuva, mikä hänellä oli muistossansa nuoresta
sukulaisestaan. Hän uneksi, että tämän käynnin seurauksena ehkä olisi
kestävä ja harras ystävyys, kenties rakkaus, sekä kuvitteli sinne ja
tänne serkun olennosta, tavoista ja luonteesta. Ajatuksissaan hän jo
näki heidän istuvan kahden syömässä; heidän kai piti syödä päivällistä
yhdessä. Hän tunsi jonkinmoista mielenliikutusta, joka hänestä tuntui
hyvin lapselliselta, kun hän tummia vuoria vastaan huomasi Pilonan
harvalukuiset rakennukset molemmin puolin kirkasta virtaa.

Emilio astui muutamain kyökkipuutarhain sekä suljetun kirkon ohitse ja
kysyi kyyssäselkäiseltä muijalta opettajatarta. Akka näytti sormellaan
pientä, loitommalla olevaa rakennusta; Emilio pysähtyi naurahdellen sen
eteen. Se oli niin pieni, ett'ei siellä voinut asua useampaa kuin yksi
henkilö, ja oli luultavasti rakennettu vartavasten opettajattarelle,
sillä se oli erin sievä vihreine ikkunapielineen ja ainoa valkoiseksi
sivuttu koko kylässä. Alikerran valkoisilla uutimilla somistetussa
akkunassa kasvoi muutamia kukkasia.

Ollessaan enää pari askelta sisäänkäytävästä näki Emilio ikkunassa
kaksi mustaa silmää ja avoimen suun. -- Serkkuni! sanoi syvä ääni.

-- Niin olen -- opettaja vastasi.

Ovi avattiin oitis ja ulos hyppäsi isokasvuinen, tummanverinen nuori
tyttö, joka ojensi hänelle toisen kätensä; toista, jossa oli
leipäpalanen ja keitetyn munan puolisko, piti hän kätkettynä selän
taakse. Hän kysyi kolmella eri äänen värähdyksellä: -- Tekö se olette?
-- Sinäkö se olet? -- Oi, kuinka hauskaa nähdä sinua!

Viiden minuutin kuluttua tuntui nuorukaisesta kuin hän ikänsä olisi
ollut tytön hyvä tuttu. Tosin tämä oli paljo entisestään muuttunut:
kasvanut isoksi, käynyt laihaksi ja hiukan koukkuselkäiseksi, saanut
suuren suun, tummat, syvät silmät, isot kädet, tuuhean mustan tukan
sekä suuret, valkoiset hampaat. Hän puhui pikaan ja liikkeensä
muistuttivat voimakkaasta koulunjohtajattaresta, jolla on työtä yli
korvien.

-- Päätit vihdoinkin tulla! -- huudahti hän. -- Viiden kuukauden
kuluttua. Sinä mietit tarkoin asiata. Enpä olisi sinua tuntenutkaan.
Olethan näöltäsi kuin latinankielen provessori. Oikein kummallista kun
täällä tapaamme toisemme! Me syömme päivällistä yhdessä. -- Äläpäs --
sanoi opettajatar, kun Emilio aikoi astua huoneesen, ja saattoi hänet
pieneen, papuköynnösten harvakseen peittämään lehtimajaan; -- oitisko
huoneeseni, ei! He tosin kaikki tietävät, että odotin serkkuani; mutta
se ei riitä. Minun täytyy olla varovainen. Nyt juoksen hiukan pois,
mutta tulen pian takaisin.

Hän palasi vaimon seurassa, jolle antoi käskyjä päivällisestä. Muutamia
minuuteja myöhemmin kuultiin kanan kirkuvan, kun siltä niskat
väännettiin. He istautuivat lehtimajaan, jossa oli karkeasti tehty
pöytä ja kaksi tuolia.

Puhelu koski aluksi perheoloja. Vaikka niihin oli yhdistyneinä katkeria
muistoja, tuntui nuorukaisesta kuitenkin niin hyvältä kuullessaan
vilpoisessa, hiljaisessa vuoriseudussa tuota ystävällistä ääntä ja
katsellessaan noita kasvoja, jotka muistuttivat hänen lapsuuttaan.

Tunnin ajan he puhelivat kuolleista vanhemmistaan, serkkujen vaiheista,
niistä kärsimyksistä, joita viulunsoittaja oli tyttärelleen tuottanut,
seminaarimuistoista, Garascosta sekä opettajattaren erakkoelämästä.
Kaukaa kuului paimenten huutoja ynnä laitumella kulkevien vuohten
tiukujen kilinää.

Sitten serkku vei hänet pieneen, lipasmaiseen rakennukseensa, jättäen
oven selälleen niin että siitä näkivät suuren osan laaksoa, sinisen
taivaanrannan ja kaukana olevan, usmaisen alangon. Alikerran huoneissa
riippui seinillä pieniä maatieteellisiä karttoja, ja siellä täällä oli
kirjoja sekä yhtä ja toista muuta pientä tavaraa, oppilaitten antamia
lahjoja.

-- Tämä on minun kotini -- sanoi serkku. -- Arvaa kuinka paljon
tämä huone on maksanut? Kaikkiaan kahdeksansatäa lireä. Kunta
päätti sen rakentaa erään omituisen tapahtuman johdosta, josta
sanomalehdet kertoivat. Muudan opettajatar, joka oli määrätty vasta
avattavaan kouluun Pilonassa, tuli tänne kaukaisesta Modenasta,
syntymäkaupungistaan, mutta hänen täytyi jättää paikkansa ja matkustaa
kotiin takaisin, kun ei täällä eikä missään lähellä ollut asumusta
saatavissa. Kaunis esimerkki hallituksen huolenpidosta.

Ulos tullessaan Emilio hämmästyksekseen näki pöydän katettuna
lehtimajassa. Serkku sanoi niin tehneensä, koska siellä oli vilpoista
ja se oli -- -- -- valtiollisesti viisainta. Lähellä ei kumminkaan
muita näkynyt kuin joku ohi kulkeva poikanen ja muutama nainen, joka
kantoi heiniä tahi turpeita.

Päivälliseksi oli liemiruokaa, kananpaistia ja vihanneksia munain
kanssa. Nauraen istuutuivat pöytään. Voimakkaalla kädellä serkku
leikkasi paistia sanoen olevansa nälissään kuin "opettajatar vuorella".
Hän tuntui Emiliosta pikemmin hauskalta kumppanilta kuin nuorelta
tytöltä. Kuitenkin olivat hänen ruskea ihonsa ja valkoiset hampaansa
Emilion mielestä varsin kauniit; pitkä vartalo näytti vähän
lystimäiseltä.

Pienin ottein tyttö kertoi viimeiset vaiheensa. Päästäksensä makaamasta
isänsä niskoilla oli hän päättänyt hakea paikkaa kaukana kotoa, niin
pian kuin saisi todistuksensa. Eräs naimisissa oleva lapsuuden ystävä
etelä-Itaaliassa oli äkkiä sähkösanomalla kutsunut hänet luokseen. Hän
kertoi, mitä suuria vaikeuksia hänellä oli ollut saadakseen kokoon
matkarahoja ja muita tarpeita matkaa varten. Marraskuun 1 päivänä hän
läksi kauhealle merimatkalle. Pahemmin ei olisi voinut alkaa uraansa.
Ajatelkaas, useampain seikkailujen perästä hän sateessa öiseen aikaan
tuli asemalle, josta oli määräpaikkaan vielä seitsemän tai kahdeksan
kilometriä aina vain ylösvievää tietä, ja ainoa kyytimies, mikä oli
saatavissa, pyysi siitä matkasta viisikymmentä lireä, juuri puolet
siitä mitä hänellä oli. Hänen olisi täytynyt maksaa niin paljon, ellei
kaksi läsnä olevaa upseria, jotka sääliväisyydestä puuttuivat asiaan,
olisi saaneet maksua tingityksi kymmeneen lireen. Tuo oli kumminkin
vähäpätöinen seikka. Vihdoinkin perille tultua rikkinäisissä kärryissä,
kauhean väsyneenä meni hän oitis johtajan, pienen, hoikan ukon luo ja
kuuli tältä sen ilahuttavan uutisen, että hänen matkalla ollessaan oli
silloinen sindaco puolueineen vallasta syösty eikä uusi sindaco
tahtonut muutoksista mitään tietää, joten opettajattaren paikkaa siis
ei enää ollut olemassakaan. Kauhistuneena rientää tyttö uuden sindacon
luo, joka puolestaan vakuuttaa asian niin olevan. Hän seisoi aivan
kivettyneenä. Mitä oli tehtävä? Tämä kaikki pitkän vaivaloisen matkan
perästä! Hänellä ei ollut rahoja palatakseen, hän oli nyt kuin kadulle
heitetty. Hän purskahti itkuun. Sindacon kävi sääliksi, lupasi
ajatella asiata ja antoi hänelle vastaiseksi aliopettajan paikan
pikkulastenkoulussa. Sepäs oli koulu! Alastomat lapset piti ensi työksi
pistää vesisaaviin, pestä ja hieroa ja antaa puhtaat paidat, jotka
lasten kotiin lähtiessä taas riisuttiin. Olihan tuo kumminkin jotain,
millä henkensä elättää. Mutta keskellä vuotta, kun koulun varat
loppuivat, suljettiin koko laitos ja hän oli taas paljaan taivaan alla.
Kahden kuukauden palkka jäi saamatta. Parhaaksi juuri tarjottiin
hänelle opettajattaren toimi eräässä kreivinperheessä ja hän lähti taas
matkaan parasta toivoen. Mutta kreivitär, joka miehen matkoilla ollessa
otti hänet vastaan, piti häntä liiaksi nuorena eikä kylläksi -- --- --
rumana ja lähetti hänet samaa tietä takaisin.

Opettajatar katsoi olevansa auttamattomasti hukassa ja palasi
epätoivoisena koululleen. Kaikeksi onneksi oli sindaco sill'aikaa
muuttanut mieltä ja päättänyt jakaa tyttöosaston sillä tavoin kuin
hänen edeltäjänsä oli aikonut; siis hänellä oli nyt paikka. Täynnä
innostusta alkoi hän työtään. Hän sai toisen luokan; neljätoista
oppilasta kirjoitettiin kouluun, seitsemän saapui. Hän virkosi uuteen
eloon. Mutta kuumetauti raivosi paikkakunnalla, kaikki hänen oppilaansa
sairastuivat; hän itsekin tuli sairaaksi ja sai silloin vasta tietää,
että juuri kuumetautien tähden ei kukaan opettaja pysynyt siellä vuotta
kauemmin, sillä puoli palkkaa meni kiinalääkkeen ostoon. Hän
parantui ja tyytyi kohtaloonsa. Toisellakin tavoin sai hän kovaa
kokea. Pikkukoulun vielä maksamattomasta palkasta ei hän saanut
centesimoakaan. Olivat luvanneet maksaa matkakustannukset, mutta siitä
eivät olleet tietävinäänkään. Vasta vuoden loppupuolella täytettiin
asunnon lupaus sillä lailla, että hänet sijoitettiin rappeutuneeseen
luostariin, isoon huoneesen, jonka ovessa ei ollut pihtipieliä, niin
että täytyi sulkea ovet laudoilla ja pönkkien avulla. Maksettuansa
palkan pienelle, paljasjalkaiselle palvelialleen sekä suoritettuaan
muutamia muita pieniä menoja, jäi omasta palkasta niin vähän, että
tuskin elatukseksi riitti, vaikka ravintonsa oli yksinkertaisinta
laatua: papuja, herneitä ja vihanneksia. Paikkakunta oli erittäin
köyhää. Tätä kuvaa parhaiten se, että suurena merkillisyytenä
mainittiin eräässä tienhaarassa olevaa paperilippua, jossa ilmoitettiin
kanaa kaupaksi. Kuitenkin olisi hän jäänyt paikoilleen, ellei
kuumetauti olisi ruvennut uudestaan raivoamaan kahta kauheammin.
Kansannaiset tulivat mielettöminä kouluun, pilkkasivat siellä kuninkaan
kuvaa ja huusivat, että se oli hän, joka saattoi tämän maanvaivan
näille ihmisparoille. Opettajatar sairastui vielä kerran ja vähällä
oli, ett'ei kuollut. Hänen täytyi hakea toista paikkaa, hän kirjoitti
ylitarkastajalle, joka kuuli hänen rukouksensa ja hankki hänelle viran
meren rannalla. Niin pian kuin nimitys oli saapunut, matkusti hän
pitkän maamatkan ja perille päästyään löysi ilokseen vastassaan
lapsiparven, joka käsiä paukutellen ja eläköön huudoilla saattoi hänet
raatihuoneelle. Kaikki ottivat hänet ystävällisesti vastaan ja
neljässäkymmenessä kahdeksassa tunnissa kirjoitettiin satakaksikymmentä
oppilasta kouluun, kahdeksasta neljääntoista vuotisia, joista
tilanpuutten tähden täytyi nuorimmat ja vanhimmat lähettää kotiin.

-- Minä kiinnyin näihin tyttöihin -- hän sanoi -- ja he pitivät oitis
minusta. Juuri kuin olisivat ymmärtäneet minun olevan suruissaan
yksinäisyydestäni, moni heistä piti minulle seuraa koko päivän. Tuntien
päätyttyä tanssivat he pihalla ilahuttaakseen minua, löivät tamburiinia
ja lauloivat. Oi, kuinka kilttejä ja herttaisia tyttösiä olivat!
Nuhteet ja kiitokset tekivät heihin syvän vaikutuksen, he olivat kovin
lahjakkaita, lukivat innokkaasti ja tunnollisesti ja olivat erittäin
taitavia käsitöissä. En ole koskaan heidän vertaisiaan nähnyt!

Vanhemmatkin rupesivat pitämään opettajattaresta. Pääsiäispäivänä he
tulivat hänen luokseen saattokulussa tuoden lahjoina kakkuja,
keitettyjä munia, viiniä ja juustoa. Näinä muutamina kuukausina
edistyivät oppilaat erinomaisesti; pienimmät oppivat sisältä lukemaan
ja kaikki olivat työhönsä ihastuneita. Mutta juuri silloin tuli
vastoinkäymisiä. Muut opettajat, kaikki lähiseudun pappeja,
vähätietoisia saitureita, jotka korpin tavoin laskeusivat sairasten yli
saadakseen hautausmaksoa, rupesivat kadehtimaan häntä. Kerran, sindacon
lausuessa, että opettajattaren oppilaat olivat ainoat koko
paikkakunnalla, jotka edistyivät, uhkasi yksi papeista haastaa hänet
kaksintaisteluun. Opettajattaresta puhuttiin pahaa, sanottiin häntä
Turinilaisen vihannes-akan tyttäreksi, kerrottiin että hän oli tullut
paikkakunnalle ilman paitaa, ett'ei hän voinut säädyllisesti tyttöjä
kasvattaa, että hän oli ajettu pois edellisestä virkapaikastaan
sentähden, että hän käyskenteli revolveri taskussa, ja että hän oli
onnen onkija, joka oli tehnyt jos jonkinmoista. Kaikessa tässä tuotti
hänelle lohdutusta tyttöjen harras ystävyys.

-- Me teimme yhteisiä kävelyretkiä vuorille -- kertoi hän vilkkaasti --
ostimme vihanneksia ja melooneja, istauduimme heinikkoon syömään.
Sitten hypättiin nuoraa. Valtiolaitoksen perustamisen muistopäivänä
toivat he kaikin minulle vähän öljyä ja me sytytimme kaikki lamput
koulussa juhlavalaistukseksi. Vanhemmat olivat hyvillänsä. Yhdessä
kävimme kappeleissa. Suloisia juhlia, jotka saattoivat minut
unhoittamaan kaikki ikävyydet. Ihania päiviä! Oi, kuinka meri oli
kaunis! Oi, kuinka nuo muistot ovat armaita!

Silmänsä täyttyivät kyynelillä ja hänen täytyi hetkeksi keskeyttää
kertomustaan.

Vaan pahempia oli tulossa. Eivät kaikki vanhemmat olleet tyytyväisiä.
Muutamat niin sanotuista "paremmista ihmisistä" lähettivät hänelle
lahjoja sitä varten, että hän soisi muutamia etu-oikeuksia heidän
lapsillensa, esim. antaisi niiden istua yksinään penkillä ja mennä
ensimmäisinä ulos koulusta. Hän ei suostunut ja vanhemmat
loukkaantuivat. Toiset pyysivät, ettei hän _sinuttelisi_ heidän
lapsiaan vaan _teitittelisi_ tahi sanoisi _neidiksi_. Siihenkin hän
vastasi kieltävästi ja sai niin uusia vihollisia. Sindaco, joka oli
demokrati, nautti tästä kiellosta ja kiitteli opettajaa; siitä
vanhemmat loukkaantuivat vieläkin enemmän. Vanhemmat vastustivat
sindacoa ja nimittivät häntä vuohipaimeneksi. Hän oli hyvänluontoinen
mies, joka kuljetti opettajattaren korko-ompeluksia ja tekokukkia
"herrojen klupiin" ja kehui: -- Katsokaas, mitä opettajattaremme osaa
valmistaa! -- Sillä lailla hän yhä kiihoitti toisten kateutta. Eräänä
päivänä opettajatar sai kirjeen neljäntoista vuotiaalta kuoripojalta,
joka ehdoitteli, että he yhdessä karkaisivat Amerikaan. Hänen
vihollisensa nostivat melua asiasta ja syyttivät häntä pojan
villitsemisestä; sitä ei kumminkaan kukaan muu uskonut kuin juuri samat
papit, jotka levittivät valheita hänestä, katselivat häntä rakastunein
silmin ja kaikenmoisissa tilaisuuksissa puhuivat hänelle sopimattomia
kohteliaisuuksia, -- varsinkin yksi heistä, pitkä ja rento, jolla oli
mahdoton varatukka ja nokka kuin kurjella. Tämä sanoi hänelle
liikutetulla äänellä, perheettömäin ja ilottomain pappiparkain
onnettomuudessaan tarvitsevan hellyyttä. Eräänä iltana istui pappi
hänen takanansa pienessä teaatterissa, jonne hän oli mennyt
naapuriperheen seurassa. Pappi kajosi häneen, opettajatar nimitti
pappia häpeemättömäksi pöhköksi, jonka johdosta tämä syvästi loukattuna
otti kostaaksensa sillä lailla, että seuraavina päivinä, heidän
teaatterissa ollessaan, rupesi hänelle viittomaan ja merkkejä antamaan,
että ihmiset luulisivat heillä muka yhteisiä asioita olevan.
Tyttö kirjoitti valituskirjeen sindacolle, joka ilmoitti asian
kirkkoherralle, ja tämä uhkasi panna papin viralta. Silloin vannoi
pappi taistelevansa opettajatarta vastaan vaikka kuolemaan saakka.
Sillä aikaa olivat muutamat nuoret herrat, luullen häntä hänen
turvattomuutensa tähden helpostikin voitettavaksi, ruvenneet häntä
kiusailemaan kosimisillaan, väliin keskellä katuakin, juuri kuin hän
olisi ollut joku kitaransoittajatyttö. He lähettivät palvelustyttönsä
viemään hänelle rakkaudenkirjeitä kouluun keskellä opetustunteja. Kun
ei siitä sen parempaa tullut, julmistuivat he ja rupesivat yksiin
tuumiin pappein kanssa. Vihdoin sindaco, joka piti hänen puoltaan,
syöstiin vallasta, silloin alkoivat opettajattaren kärsimisen ajat.
Huomatessaan tien avoimeksi pani tuo vihamielinen pappi kokoon
kirjeitä, jotka jätti uudelle sindacolle, ilmoittaen, että opettajatar
muka oli ne hänelle kirjoittanut. Sindaco kehoittaa opettajatarta
jättämään eronhakemuksensa. Tyttö koettaa puolustaida, mutta ei häntä
uskota; hänen on pakko erota, jonka, jälkeen hän haastaa papin
oikeuteen. Pappi pelästyy, rukoilee turhaan häntä peruuttamaan
haasteen, raivostuu ja yllyttää katupoikia heittelemään opettajatarta
kivillä. Papin oma palvelija sai vahingossa kiven päähänsä.

Ratti teki harmistuneen liikkeen.

-- Oh, tuo ei vielä mitään -- pitkitti serkku. --- Tähän aikaan, kun en
muuta pelastuksen neuvoa tiennyt, kirjoitin isälleni ja pyysin rahoja
kotimatkaa varten. Isäni vastasi, ett'ei hänen mielestään ollut
sopivata jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Mitä minun oli
tekeminen? Minä koetin tyytyä kohtalooni ja peruutin haasteen. Mutta
koko olemassaoloni oli kysymyksen alaisena. Silloin perustin
yksityiskoulun. Koska tyttöset yhä pitivät minusta, tuli kouluuni noin
kahdeksankymmentä oppilasta, jota vastoin toinen opettajatar,
jälkeläiseni, erään äsken paikkakuntaan muuttaneen virkamiehen rouva,
sai vain seitsemän tai kahdeksan. Siitä syntyi kilpailua. Minun
oppilaani pilkkasivat häntä kadulla, hänen oppilaansa hyökkäsivät minun
tyttöjeni kimppuun. Kunta, joka oli hänen puolellaan, käski minun
sulkemaan kouluni. Siinä nyt taas olin tyhjin käsin. Minä sain
ompelutyötä, valmistin tossuja, myssyjä ja ristimäpukuja; räätälit
lähettivät minulle poikain vaatteita ommeltaviksi. Minä ansaitsin niin
paljon, että jotakuinkin toimeen tulin; mutta en aina; oli päiviä,
jolloin ei ollut mitään syötävää. Minun täytyi myydä tavarani ja nukkua
olkivuoteella. -- Iloisesti hän huudahti: -- Nyt elän mielestäni kuin
isoinen vallasnainen!

Sitten jatkoi hän kertomustaan. Sillä aikaa kun näin elää kitusteli,
kirjoitti hän surkeasta tilastaan ylitarkastajalle. Mutta
ylitarkastaja, joka asui kovin kaukana, sai vastakkaisiakin tietoja,
eikä uskonut häntä, vaan kirjoitti: saadaanpa nähdä mitä voimme tehdä
asianne hyväksi. Muutamat paikkakunnan ihmiset neuvoivat häntä
lähtemään tiehensä millä tavalla tahansa. Eihän hänellä ollut
centesimoakaan! Ne päivät olivat kuin puukonpistoja hänen muistissaan.
Eräs surkea tapaus soi hänelle hiukan myötäkäymistä. Yksi hänen entisiä
oppilaitansa, jonka vanhemmat kuuluivat hänelle vihamieliseen
puolueesen, sai kuristustaudin, ja kun tyttönen tahtoi nähdä
opettajatartansa, lähettivät vanhemmat häntä hakemaan. Hän riensi
sinne, hoiti oppilastansa ja istui hänen vuoteensa vieressä, kunnes
kuolema tuli korjaamaan. Uuden sindacon sydän tästä heltyi ja hän salli
hänen palkinnoksi jälleen avata koulunsa, sillä ehdolla että koulu
kutsuttaisiin "kouluksi naistöiden oppimista varten" ja että siellä
ainoastaan aivan salaa opetettaisiin lukua ja kirjoitusta. Se oli
siunattu asia. Hän ryhtyi innokkaasti toimeen, piirsi hiilellä
piirustuskaavoja, havainto-opetuksessa tarvittavia kuvia ja
maantieteellisiä karttoja. Oppilaat palasivat kouluun, ja näytti siltä
kuin kaikki kävisi hyvin.

-- "Silloin tulee luokseni odottamatta eräänä päivänä n.s. tarkastaja,
isopartainen, tuuheatukkainon mies, kehuu piirustuksiani ja kaavojani
ja on ylen kohtelias. Tunsin elämän palaavan takaisin sydämmeeni. Hän
pyysi nähdäkseen päästökirjaani ja minä annoin sen hänelle. Mutta mies
olikin petturi, häpeemätön konna, jonka viholliseni olivat luokseni
lähettäneet. Sen oitis huomasin, kun hän ei enään ruvennutkaan antamaan
takaisin todistustani, ellen minä allekirjoittaisi lupausta, jossa
sitoutuisin matkustamaan tieheni -- -- -- Tämän kolauksen saatuani olin
aivan voimaton pitemmältä taistelemaan ja kirjoitin paperin alle.
Kuitenkaan ei hän antanut minulle todistustani, vaan sanoi saavani sen
vasta samana päivänä, jona matkustaisin, Vaan päästäkseni lähtemään
täytyi minun haalia vähä rahaa kokoon. Sitä varten rupesin kauheasti
työtä tekemään, annoin yksityistunteja, hoidinpa pieniä lapsiakin. Minä
niukensin ateriani, nukuin ainoastaan neljä tuntia yöseen, enkä päivin
minuuttiakaan hukannut. Sillä aikaa lakkasivat vainoomiset ja pappikin
peruutti kirjallisesti syytöksensä. Mutta paikkakunnalla, jossa olin
niin ikäviä päiviä viettänyt, en voinut kauemmin viipyä. Jumalan armona
pidin kirjettä, joka kehoitti minua tulemaan rehtorinkansliaan
saadakseni määräystä toiseen virkaan. Neljä päivää sen jälkeen läksin."

"Koska hevoskyyti oli liian kallista, sain viidellä lirellä paikan
venheessä, jolla kahdeksan miestä sousi viikunoita lähimpään
kaupunkiin. Ne lienevät olleet camorristeja.[6] Liian myöhään rupesin
heitä epäilemään."

"Kun olimme jo kaukana rannasta, näin, että kaikki alkoivat
katsella kaulassani riippuvata laukkua; arvattavasti luulivat siinä
olevan rahaa. Minä rupesin pelosta vapisemaan, ja välttääkseni
väkivaltaisuuksia avasin sen, jotta saattoivat nähdä sisällyksen. Siinä
ei ollut muuta kuin todistukseni, vähän leipää ja makkaraa. He eivät
puhuneet sanaakaan ja minä rauhoituin hiukkasen. Yöllä nousi myrsky,
meri oli kauhea nähdä, kalastajat luulivat hukkuvansa; minä heittäydyin
venheen pohjalle ja uskoin sieluni Herran haltuun. Neljä tuntia kesti
pelkoa ja suurinta tuskaa. Kaikeksi onneksi istui venhe kiinni
salakarille ja siinä odotimme päivän valkenemista. Aamulla ilma
asettui. Minulla ei kumminkaan ollut enään uskallusta jatkaa matkaani
meritse, joka minua kauhistutti. Minut laskettiin maalle, ja yksinäni,
läpimärkänä kiireestä kantapäähän kuljin metsän halki tapaamatta
elävätä olentoa ja pääsin vihdoin postivaunuilla lähimpään kaupunkiin,
jonne kalastajatkin olisivat minut vieneet. Luulin vastuksieni jo
loppuneen. Nousin junaan ja tulin ----n kaupunkiin, riensin rehtorin
virkahuoneesen, jossa minua otettiin ystävällisesti vastaan, liiankin
ystävällisesti -- --- --."

"Entäs uusi virkani? Oi taivasten taivas! Se oli kylässä, muutaman
kilometrin päässä siitä paikkakunnasta, josta olin lähtenyt."

Miksikä sitten olivat tahtoneet häntä sinne? Miksi panneet hänen
turhaan tekemään tätä pitkää, vaivaloista matkaa? Oh, se oli helppo
arvata. Tänne saapuneet kertomukset hänen pienistä seikkailuistaan
olivat herättäneet uteliaisuutta. He käskivät hänen saapua paikalle
saadaksensa häntä nähdä. Ehkä olisivat antaneet paikan lähempänäkin,
jos hän olisi paremmin vastannut heidän käsitystään, jos hän olisi
ollut taipuvaisempi luonnoltaan. Nyt hän sai kääntyä takaisin. Hän
varustausi enkelin kärsivällisyydellä ja matkusti takaisin.

Uuteen kylään, jossa muutamia vuosia sitte sindaco oli murhattu, ei
ollut mitään oikeata tietä. Alituisesti kompastelevalla aasilla hän
ratsasti sinne kauheata polkua; jonka molemmin puolin oli syvät kuilut.
Monasti oli lyödä päänsä murskaksi ja pääsi perille kädet aivan
veressä. Siellä hän löysi kouluhuoneen, jossa oli lautakatto, ikkunat
ilman minkäänlaisia varjostimia, rottia niin että vilisi ja seinässä
mehiläispesä, jonka asukkaat lentelivät tuttavuutta hieromaan
oppilaitten kanssa. Hän oli siellä monta kuukautta. Eivät maksaneet
hänelle luvattua palkkaa, vaan antoivat hänelle kaksikymmentä viisi
lireä kuukaudessa. Tähänkin hän tyytyi siksi kunnes isänsä,
omantuntonsa vaatimana, kutsui hänet kotiin. Ennen lähtöänsä hän
kumminkin vielä velkoi maksamatta olevaa palkkaansa, noin kuutta sataa
lireä. Koulukassa oli tyhjä, niin että hänen oli odottaminen joku aika.
Lopulta antoivat hänelle viisisataa lireä, kaikki kuparirahassa, niin
että sen laskemista kesti puolentoista tuntia, ja hänen täytyi ottaa
eri aasi sitä varten. Ajettuansa lähimpään satamaan, josta hänen oli
laivalla mentävä Genuaan, eivät majapaikassa tahtoneet ottaa vastaan
hänen rahojaan. Silloin hän huomasi monen lanteista vääräksi. Hän oli
nöyrä, poimi oikeat rahat koriin ja nousi laivaan. Ja niin se seikkailu
päättyi.

Liikutettuna tarttui Emilio serkkunsa käteen, jota vähän aikaa piteli
omassaan, -- sitten kun serkku ensin oli katsellut ulos lehtimajasta.

-- Kotiin tultuani -- lopetti tyttö kertomuksensa -- tunsin suurta
tarvetta saada jonkun aikaa elää rauhassa, kaukana muusta maailmasta;
minä hain paikan pienessä vuorikylässä, ja nyt olen täällä.

Ratti seurasi silmillään hänen kätensä viittausta, ja oli oikein
hämmästyksissään nähdessään kataja- ja kuusimetsää sekä Alppien
lumihuntuisia huippuja, sillä hän oli äsken mielikuvituksessaan ollut
kaukana meren rannalla, valoisilla tuntemattomilla mailla.

-- Ja kuitenkin -- saneli serkku nuoruuden innolla -- aion palata
samoille paikoille. Olen siellä kärsinyt, mutta olen siellä myös
viettänyt ihania päiviä ja oppinut tuntemaan paljon hyviä ihmisiä!
Tytöt jumaloivat minua; moni vielä kirjoittaa minulle. Kun näillä
lumisilla seuduilla ajattelen noita paikkoja, olen näkevinäni edessäni
suuren valon. Minut käsittää jonkunmoinen koti-ikävä auringon valoon.
Sitä paitsi huvittaa minua sanomattomasti nähdä maailmaa ja joutua
uusiin elämän-oloihin; minä tarvitsen liikuntoa ja taistelua. Koetan
saada jonkun paikan Tunisiassa tahi -- pitkitti hän hymyellen --
Palestinassa. En tahdo kylmässä kuolla. -- Surumielisesti hän lisäsi:
-- Sielläkin aion saavuttaa rakkautta.

Hän saattoi serkkua hyvän kappaleen tietä, eräälle virran yli vievälle
sillalle, jonne hänen kävelyretkensä tavallisesti ulottuivat.
Nuorukainen kulki äänetönnä: kertomukset matkoista, kärsimyksistä ja
uhrauksista olivat panneet hänen mielikuvituksensa liikkeelle ja
herättäneet hänessä uusien olojen ja kaukaisten paikkain kaipuuta. Se
aatos, että kansakoulu-opettajankin elämässä saattoi olla vaaroja,
ihmeellisiä seikkailuja ja kohtia, joissa tarvittiin voimaa ja
urhoollisuutta, teki hänen toimensa korkeaksi ja antoi sille hänen
silmissään uuden runollisen hohteen, semmoisen kuin sotilaan ja
löytöretkeilijän elämällä on. Hän iloitsi nuoruudestaan ja siitä, että
oli täynnä toivoa ja voima?

Kun heidän oli eroaminen, otti Emilio kiihkeästi ja hellästi serkun
kädet omiinsa. Tyttö salli sen, mutta veti ne piankin irti, katseli
ympärilleen ja sanoi: -- Ole varoillasi; minä olen sanonut, että olemme
serkuksia, mutta helposti voi käydä niin, ett'eivät sitä usko. Sitä
paitse on täällä eräs vuohipaimen, joka kosii minua. Jos hän tulee
mustasukkaiseksi, olen hukassa. Me olemme siis samaa mieltä
opetussuunnitelmasta -- lisäsi hän korkealla äänellä nähdessään ihmisiä
ohi kulkevan.

-- Olemme samaa mieltä -- vastasi Emilio hymähdellen.

Serkku pitkitti matalalla äänellä, sydämellisesti mutta lujasti: --
Ehkä emme enää toisiamme tapaa -- -- -- hyvästi sitte, rohkeutta vaan!

Opettaja toivotti hänelle hartaasti samaa, heilutti lakkiaan ja läksi
astumaan laaksoon päin. Serkku palasi asumukseensa, jonka illan pimeys
jo oli melkein peittänyt.




Piazzena.


Uusia kasvoja.

Syyskuun loppupuolella läksi Emilio uuteen virkaansa Piazzenaan, yhteen
noita kyliä, jotka muistissa sulautuvat satoihin toisiin, aivan kuin
viljapellot, jotka sen ympärillä silmän siintämättömiin lainehtivat.
Päivällisten tienoissa hän eräänä kirkkaana syyspäivänä saapui paikalle
ja hänestä tuntui kuin olisi hän tullut autioon, hyljättyyn kylään,
sillä hän ei tavannut elävätä olentoa noilla mutkaisilla elukkain
ryvettämillä kaduilla, joitten molemmin puolin kulki pitkiä aitoja tahi
seisoi matalia huoneita, ikkunat uudinten verhoomina. Avoimista
porteista tunki kirpeä heinän ja sarvikarjan löyhkä, ja muutamilla
nurmenpeittämillä toreilla kävi porsaita laitumella. Kirkot olivat
suljettuina. Erään papin hän näki katoavan porttikäytävään ja muutama
vaimo kääntyi syrjäkadulle. Ei muuta ääntä kuulunut kuin suihkukaivon
loiskinaa ja veden lirinää katuojassa. Joka taholla vihreitä puita ja
kauniita ketoja. Päivälliskellon soitto ei koskaan tuntunut lakkaavan.

Don Pirotta, jolle Ratti oli saanut suosituskirjeen holhoojaltaan, otti
hänet vastaan kuin vanhan ystävän. Se oli viidenkymmenen ikäinen mies,
joka huonon terveytensä tähden näytti vanhemmalta, mutta oli samalla
älykkään ja hienon näköinen. Hän sanoi Piazzenaa perin hyvästi
hoidetuksi kunnaksi, vaikka täällä, kuten muuallakin, oli kaksi varsin
vilkasta eri puoluetta.

-- Teidän ei ole tarvis siitä välittää -- sanoi Pirotta opettajalle. --
Pitäkää vapaasti seuraa niiden kanssa, jotka teitä miellyttävät, sillä
joko aiotte elää eräkkäänä tahi kaikkein ystävänä, vetävät he teidät
kumminkin jompaan kumpaan puolueesen; taikka jos teidän onnistuu
pysyttäidä ulkopuolella kumpaakin, saatte molemmista vihamiehiä.
Kansakoulu-opettaja, joka ei kuulu mihinkään puolueesen, saa yksin
kunnan vahtimestarinkin vihollisekseen. Laittakaa niin, että noudatatte
kirkkoherran vaatimuksia, niin voitte välttää yhteentörmäyksiä. Tehkää
niin sindaconkin suhteen, jolla on eriskummalliset mielipiteet -- hän
naurahti -- kieliopin suhteen, mutta joka sentään on kunnon ihminen.
Kouluhuoneisto on muhkea.

Sen jälkeen Pirotta antoi hänelle käytännöllisiä neuvoja kauppapuotien
suhteen, sen tapauksen varalta, että Ratti aikoisi pitää omaa taloutta.
Yksi kunnallishallituksen jäsenistä oli teurastaja, toinen maustinten
kauppias; ja tarkastusmies, joka oli nainut sindacon orpanan, oli
etevin sekatavarankauppias paikkakunnalla. Viisainta olisi tehdä
kauppansa heillä eikä muitten kauppiasten luona.

-- Lyhyesti sanoen -- niin päätti hän puheensa -- jos teillä on
vähänkin käyttäytymis-älyä, ettekä huoli juoruista, joita saatte joka
taholta kuulla, tulette kyllä viihtymään täällä ja teitä myöskin
pidetään arvossa.

Opettaja pani mieleensä varsinkin sen neuvon, joka koski puolueita. Se
oli tärkeämpi kuin oli luullutkaan; sillä jo yksin siitä syystä, että
suojeliansa oli hänestä kirjoittanut Pirottalle, olivat kaikki
kuukautta ennen hänen tuloansa Piazzenaan lukeneet hänet Pirottan
puolueesen kuuluvaksi.

Kirkkoherran puolue oli tähän aikaan vallassa. Kova vihamielisyys, joka
johtui edellisenä vuonna olleesta ankarasta kiistasta, vallitsi
kirkkoherran ja don Pirottan välillä. Don Pirotta oli muutaman
hengellisen veljeskunnan kappalainen; perustamalla pikkulasten koulun,
hän oli hankkinut itselleen kunniamerkin. Kadehtien Pirottan menestystä
hyvänä saarnamiehenä, joka veti kaikki sanankuuliat puoleensa, oli
kirkkoherra kieltänyt veljeskuntaa pitämästä iltakirkkoa Toukokuun
ajalla. Veljeskunta valitti pispalle, joka kumosi kiellon. Kirkkoherra
puolestaan kosti, sitte kun jälleen oli voittanut piispan suosion
jättämällä tälle osan testamentti-lahjoituksesta, jonka eräs kaukainen
sukulainen oli hänelle uskonut sillä ehdolla, että kaikkina aikoina
pidettäisiin sielumessua hänen puolestansa. Luottaen esimiehensä
suosioon sekä tuon uskonnollisen, taipuvaisen sindacon ystävyyteen,
esiintyi kirkkoherra nyt mahtavana miehenä, esti pienen näytelmähuoneen
perustamista kylään, pakoitti pikkukoulua ottamaan palvelukseensa juuri
ne nunnat, joita hän ehdoitti, hankki kunnalta vuotuisen rahamääräyksen
kirkon lamppuihin ja, mikä vieläkin tärkeämpi, hänen onnistui saada
koulun tarkastusmieheksi don Pirottan sijaan tuo sekatavarankauppias,
joka oli sekä kirkkoherran että sindacon uskollinen ystävä; hänen
kauttaan saattoi kirkkoherra sekaantua koulun asioihin.

Opettajamme kuului siis jo tietämättänsä vastustuspuolueesen, kun hän
Lokakuun ensi päivänä aloitti koulunsa.

Emilio suuresti ihastui nähdessään kouluhuoneiston; sillä hän piti
totena, mitä Megarin oli tapana sanoa: kaunis kouluhuoneisto on paras
keino saada rahvas itse opetusta suosimaan. Huoneisto oli rakennettu
varta vasten koulujen tarpeeksi syrjäiselle, aukealle paikalle vanhan
kappelin viereen; se oli iso, valkoinen, nelikulmainen rakennus, jossa
poikakoulu oli sijoitettu toiseen, tyttökoulu toiseen puoleen,
kummallakin eri sisäänkäytävänsä ja pihamaansa. Ihastuneena jopa
ihmetellen katseli opettaja koulun valkoisia, siistejä seiniä ja hyvin
pidettyjä penkkejä. Seinällä riippui neljä maatieteellistä karttaa,
joita lie joku jättiläinen sinne ripustanut, niin ylhäällä olivat;
pienen pieni musta taulu sekä yksi ainoa kasvikuva; kaikki oli perin
puhdasta, ihan kuin vasta ostettua. Kuninkaan kuva, öljyyn painettu,
riippui kahden ison raamatunhistoriallisen taulun välissä, jotka
näyttivät siltä kuin olisi ne ostettu jostakin markkinakojusta ja sitte
puhdistettuina ja kiilloitettuina tänne pantu. Opettaja ihmetteli
lukuisan oppilasjoukkonsa suurta siisteyttä sekä vanhan vahtimestarin
sotilaantapaista säntillisyyttä. Tämä esiintyi aina parta tarkoin
ajeltuna, mustassa samettitakissa ja hopeanauhoilla koristettu lakki
päässä.

Emilio piti myös paljon työtovereistaan, joita joka päivä välitunneilla
tapasi koulun pienessä ja siistissä opettajasuojassa.

Toisen luokan opettajatar, joka oli paikkakunnalla asunut jo
kaksitoista vuotta, oli noin neljänkymmenenvuotias, pitkä, kalpea
nainen, kärsivän ja lempeän näköinen; hiuksensa olivat sileäksi suitut,
pukunsa tavallista yksinkertaisempi, aina samankuosinen, juuri kuin hän
olisi kuulunut johonkin sisarkuntaan. Ilokseen nuori opettaja kuuli
hänen äitinsä monta vuotta asuneen samalla paikkakunnalla, jolla hänen
oma äitinsä aikoinaan oli asunut; molemmat rouvat olivat olleet hyviä
tuttavia.

Toinen opettajatar oli kolmenkolmattavuotias, kaunisvartaloinen, hyvin
puettu, kohtelias ja arvokas käytöksessään. Heti hän tarkasteli
Emiliota vilkkailla, terävillä, säihkyvillä silmillään. Hänen suuri,
aistillisuutta ilmaiseva suunsa oli omituisesti muodostunut ja näytti
aina valmiilta pistosanoja päästämään.

Mies-opettaja, hyvänluontoinen, perin rehellinen,
seitsemänkymmenenvuotias ukko, puhui ja liikkui äärettömän hitaasti ja
oli varustettu vatsalla, jonka tavattomaan isouteen ei kuitenkaan
ravinnon runsaus lie ollut syynä. Hän oli virkaansa toimittanut vähää
vailla puolen vuosisataa ja melkein koko ajan Piazzenassa, niin että
kunnallishallituksessa istui useita hänen entisistä oppilaistaan, jotka
nyt, kolmenkymmenen vuoden kuluttua, pienellä rettelöimisellä kokivat
kostaa koulun-aikaisia rangaistuksiaan. Mies paralta puuttui kaksi
sormea vasemmasta kädestä; ne hän oli hukannut Valdi Sesiassa, jossa
oli ollut pari vuotta opettajana. Kerran, näet, eräs hänen oppilaitaan,
jonka kodissa asui kivensärkijöitä, toi mukanansa kouluun näiltä
varastamiansa dynamiitti-patruunia. Poika, nurkkaan pantuna, helisteli
niitä taskussaan. Kun hän ei käskyä totellut eikä heittänyt pois
leikkikalujansa, tempasi opettaja ne häneltä; mutta samassapa
räjähtävätkin ja veivät mukanaan kaksi opettajan sormea. Se oli noita
pieniä tapaturmia, joita ei saata ennalta arvata, mutta jotka
nähtävästi kuuluvat opettajan toimeen.


Sindaco ja kirkkoherra.

Emilio aloitti koulutyötään, lujasti päättäen seurata sitä
menetystapaa, joka hänestä oli paras, s.o. pitää ankaraa kuria
kuitenkaan kovuutta käyttämättä, peittää kylmän tyyneyden alle
luonteensa liian suuren taipuvaisuuden sekä sydämmenkin kasvatuksessa
käyttää jonkun verran lujuutta ja jäykkyyttä, joka pysytteleisi
oppilaat hänestä kunnioittavan matkan päässä. Hän katsoi tätä muutosta
opetustavassaan ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan jopa tuiki
tarpeelliseksikin ja luuli sen käyvän aivan helposti päinsä. Rupesi
siis oitis, vähän poikiin tutustuttuansa, olemaan varsin jäykkä ja
kylmä niillekkin kuudelle, kahdeksalle pojalle, jotka herttaisuudellaan
olivat herättäneet hänen myötätuntoisuuttansa. Tämän uuden menetystavan
ensimmäinen tulos oli erittäin hyvä.

Ensimäisenä lauantaina ilmaantui sindaco kouluun. Ennenkuin sisään
astui, hän muutaman minuutin kuunteli oven takana ja näytti olevan
varsin tyytyväinen luokassa vallitsevaan hiljaisuuteen ja
järjestykseen. Ensin hän katseli ympärilleen valoisassa, aurinkoisessa
huoneessa ja kysyi sitte opettajalta tyytyväisen näköisenä niinkuin se,
joka odottaa mieleistänsä vastausta: -- Mitä pidätte kouluhuoneistosta?

Ken vain kerran näki sindacon kasvot, taisi niistä paikalla lukea hänen
hallitsevat intohimonsa: järjestyksen ja puhtauden. Hänen pitkällä
virka-urallaan nämät intohimot olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän oli
oikeana kiusana käskyn-alaisilleen, kauhistuksena sihteerille ja
vahtimestarille, jota jälkimäistä hän muun muassa komensi tarkkaa
vaaria pitämään siitä, että eräät kunnallislautakunnan käytettäviksi
aiotut paperit, joita oli määrä säilyttää aivan toisessa laatikossa
kuin kirjelaatikossa, olivat leikatut tarkasti suoran kaiteen muotoon
ja aivan yhdenkokoisia. Kylässä hirveästi naurettiin sitä tarkan
tarkkaa huolta, jolla hän kirjoitti nimensä: ensin pölytti ja pyyhki
kynän, sitte kirjoitettuaan pyyhki ja lukitsi sen kynäkoteloon, jota
joka kerta aina puhdisti. Pilaa herätti myöskin se matematillinen
tarkkuus, jolla hän, rikas mies, määräsi taloutensa menot, laskien
kuinka monta luotia lihaa tuli kunkin perheen jäsenen osaksi. Hän
kirjoitti kauniilla käsialalla kaikki menonsa siistin siisteihin
tilikirjoihin, joita talletti parikymmentä vuosikertaa aivan kuin
kalliita käsikirjoituksia. Vaikka oli jo kuudenkymmenen vuoden
vanha ja hiukan viallinen, esiytyi hän aina moitteettoman hienossa ja
siistissä vaatetuksessa, peilikirkkaiksi kiilloitetuissa saappaissa
sekä ajoi partansa jok'ikinen päivä. Niin hyvin sanoissa kuin teoissa
oli hän tarkan täsmällinen, jopa liiaksikin säännöllinen. Hänen oli
tapana puhua kuin olisi kirjasta lukenut sekä lausua mielisanansa
ja -lauselmansa erityisellä painolla; aivan kuin on tapana vanhoja
käymättömiä hopearahoja heläyttää pöytään, koska muuten ei kukaan niitä
minkään arvoisina pitäisi. Eleissään oli jotain varovaista ja samalla
papillisen juhlallista.

Jonkun aikaa opetusta kuunneltuaan hän kiitteli opettajaa ja laski
hänen sydämmelleen varsinkin äidinkielen opetuksen, jota viime vuosina
oli laiminlyöty. -- Ihanan kielemme opetusta -- hän sanoi.

Sen jälkeen hän lähestyi koulun penkkejä ja katseli niitä tarkoin.
Huomatessaan niissä kynäveitsen jälkiä, suuttui hän ja sanoi opettajaan
kääntyen: -- Yhdestä asiasta täytyy minun oitis teille puhua: vaatikaa
ankarasti koulun kalujen kunnioittamista. Se on asia, jossa en laske
alemmas vaatimuksiani. Meidän täytyy katsoa, ett'emme aloita huonosti.
Koulun tulee olla pyhä niinkuin kirkko. Se onkin jonkinmoinen kirkko --
ja hän laski erään mielilauselmansa -- se on siviili-kirkko.

Kun sindacon epäluulot kerran olivat heränneet, tarkasteli hän myöskin
kauempana olevia penkkejä, katseli kauan seiniä ja palasi sitte lasten
luo. Sormellaan osoittaen mustepilkkua, jonka eräs oppilaista oli
saanut vihkoonsa, hän kysäisi: -- Niinkö vihkoja pidetään?

Poika vastasi arasti: Se on semmoisessa lehdessä, mitä min' en enää
käytä.

-- Mitä min' en! -- matki sindaco. -- Sano oikeammin: -- jota en enää
käytä. -- Opettajaan kääntyen hän jatkoi, juuri ulos menossa: -- Siis
muistatte, äidinkieli ja puhtaus ovat ne kaksi asiaa, joille minä panen
erityisen arvon.

Vielä kerran toistettuaan mielilauseensa siviili-kirkosta, ilmoitti hän
vihdoinkin, vaikka vaan kuin sivumennen, oikean asiansa, jota ei ollut
tahtonut uskoa toisten toimitettavaksi, varsinkin kun opettajan
mielipiteitä ei vielä tunnettu. Opettajan näet piti hyväntahtoisesti
huomis-aamuna seurata luokkaansa kirkkoon, messua ja saarnaa kuulemaan
--- -- -- se oli tapana -- -- -- aivan tarpeellinen kunnioituksen
osoitus -- -- -- Muutoin oli erittäin suotavaa, että opettaja
kirkossakin valvoi poikainsa käytöstä. Hän saattoi antaa heidän
kokoontua koulun pihaan neljännestä ennen jumalanpalveluksen alkua.
Emilio joutui hieman pahoillensa tästä käskystä, sillä hän pelkäsi
saarnoja liian pitkiksi pojille. Seuraavana aamuna saattoi hän pojat
kirkkoon; toisetkin opettajat olivat siellä.

Pimeä, avara kirkko oli puolillaan väkeä, ja pian Emilio
kouluvahtimestarin avulla oppi tuntemaan paikkakunnan tärkeämmät
henkilöt ulkomuodolleen. Kun kirkkoherra saarnansa aloitti, valtasi
opettajan ikävämpi tunne kuin ikävystymisen. Saarna oli katkera,
sotkuinen ja murteellinen sekä täynnänsä persoonallisia hyökkäyksiä,
joita äsken paikkakuntaan tullut ei voinut ymmärtää, mutta jotka
kumminkin tekivät opettajan levottomaksi, hänen kun salamana juolahti
mieleensä, että samanlaiset saattoivat vastaisuudessa häntäkin
tarkoittaa. Hän arveli, mitä olisi kerran itse tekevä, kun häntä
vuorostaan saarnastuolista löylyteltäisiin.

Myöhemmin Emilio sai kuulla syyn tuohon ankaraan saarnaan. Edellisenä
iltana oli paikkakunnalle saapunut _il Popolo_ niminen sanomalehti
lisälehtineen ja jälkimäisessä oli kirjoitus kirkkoherraa vastaan. Tämä
oli ostanut kaikki kappaleet ja polttanut ne torilla kirkon edustalla,
kokoontuneen ihailiajoukon riemuitessa.

Saarnaajan laihat, kovat, pitkäin, harmaitten hiusten ympäröimät kasvot
ja koko hänen kuiva, äreä olentonsa ilmaisivat riitaista mieltä. Vielä
enemmän sitä todistivat kiivaat ja äkkinäiset ruumiin liikkeet. Kun
saarna tuntui loppuvan, alkoi hän taas uudelleen. Hän soimasi
vapaamuurareita ja niitä, jotka lukivat huonoa kirjallisuutta, käyttäen
munkkien keksimiä ja viljelemiä mahtilauseita. Emilio, joka ei
entiseltä tuntenut maalaispappien kaunopuheliaisuutta ja jolla sitä
paitse oli tuollainen horjuva usko, johon typerät saarnat tekevät
aivan päinvastaisen vaikutuksen, paheni koko kirkonkäynnistä.
Kirkonpalveliankin esiintymistapa loukkasi häntä. Se oli paksu,
talonpoikainen mies, joka seisoi suorana ja jäykkänä kädet ristissä
saarnastuolin alapuolella ja tuimin silmin katseli järjestänsä kutakin
saarnassa tarkoitettua henkilöä, ikäänkuin esittääkseen heitä
seurakunnalle.

Seuraavina sunnuntaina oli saarna samanlaista. Hänen
kunnian-arvoisuutensa oli verrattoman röyhkeä. Eräänä päivänä hän
huusi saarnastuolista: -- Vaikkapa itse kuningas tulisi tänne
sotajoukkoineen, sanoisin hänelle vasten silmiä, että hallituksemme on
huono. -- Erittäin hän vihasi niitä, jotka lukivat eräitä Turinissa
ilmestyviä sanomalehtiä; hän tiesi tarkoin näiden tilaajat
paikkakunnalla. Muutamat kätkivät sanomalehtensä nähdessään hänen
lähestyvän. Joka vuosi sai hän aikaan suurta melakkaa ennen sitä
juhlaa, jota vietettiin kaupungin suojeluspyhimyksen kunniaksi.
Estääkseen julkisten tanssiaisten pitämistä silloin uhkasi hän jättää
nuoret tytöt synnin päästöttä eikä tahtonut laskea juhlasaattoa ulos
kirkosta. Hautajaisissa hän väliin oli varsin silmitön, murensi
palasiksi vahakynttilän keskelle katua, jos se ei ollut tarpeeksi
painava, ja jätti koko toimituksen sikseen. Sitä paitsi hän käräjöi
puolen maailman kanssa: erään naapurin oli haastanut oikeuteen
vesijohtoa koskevasta kiistasta, toista oli syyttänyt epärehellisestä
ala-ikäisten perinnön hoidosta y.m.


Neiti Fanarin salaisuus.

Jonkun aikaa sai Ratti olla rauhassa. Kirkkoherran syntipukkina tällä
haavaa oli ensi luokan opettajatar, neiti Elda Fanari. Vihamielisyys
oli alkanut jo opettajattaren tulopäivänä, sillä neiti oli valinnut
rippi-isäkseen don Pirottan eikä kirkkoherraa. Toinen oli siitä niin
suutuksissaan, että muutamasti ei voinut olla sydäntään purkamatta. Hän
väitti, että koska opettajatar oli rippi-isäkseen ottanut toisen eikä
häntä, kunnan etevintä hengen miestä ja ikäänkuin luonnollista
rippi-isää, tämä teko oli julkisena todistuksena opettajattaren
ylenkatseesta ja loukkasi kovin hänen arvoaan seurakunnan
esipappina. Mutta opettajatar piti puoliaan, ja hänen kunnian-
arvoisuutensa pani asian muistiinsa. Sen Emilio sai kuulla eräältä
kunnallishallituksen jäseneltä, entiseltä sindacolta, joka oli asian-
ajaja ilman toimituskonttooria, koulu-legaatti[7] ja johti nykyään
vastustuspuoluetta. Eräänä iltana tämä kahvilassa rupesi tuttavalliseen
haasteluun Emilion kanssa. Asian-ajaja oli komea, viidenkymmenen
vuotias leskimies; hänellä oli avonaiset, miellyttävät kasvot ja hän
kävi hienosti ja nuorten tapaan puettuna. Puhuessaan liikutteli paljon
käsiänsä kuin näytelläkseen monia sormuksiansa.

-- Kait te, opettaja hyvä, jo olette kunnon sindacoltamme saaneet
kieliopillista neuvoa? -- oli yksi hänen ensimäisiä kysymyksiänsä.

Kun huomasi Emilion tälle kysymykselle hymyilevän, purskahti hän
nauruun ja rupesi peittelemättä sättimään kunnallishallitusta, tehden
sitä kuitenkin aivan leikillisesti ja ilman vihaa tahi kateutta. Muun
muassa hän kehoitti Emiliota suojelemaan oppilaittensa vihkoja
hyvänluontoisen, möhömahaisen sekatavarankauppiaan kynsiltä; se oli
kunnon äijä, oikea mallitarkastaja, siksi sivistynyt että osasi
painettua kompuroimatta lukea; mutta hänellä oli se paha tapa, että
hyökkäsi puodistaan kouluun pesemättömin käsin vihkoja tarkastamaan,
niin että näihin aina jäi rasvaisten sormien jälkiä, jotka olivat
sindacolle kauhistukseksi. Sitten asian-ajaja vilkutti silmiään ja
kysyi -- mitä opettaja piti neiti Fanarista. -- Oi onnellista
opettajaa, joka alati sai oleskella hänen läheisyydessään!

Koulunjohtokunnan jäsenen puheeksi tämä toki oli liikaa. Hämmästyneenä
katseli Emilio asian-ajajaa, sillä hän ei vielä tuntenut tuota
maaseuduilla ei suinkaan harvinaista tyyppiä, herrasmiestä tavallisesti
vanhanpuoleista, joka haaveksien ihailee naispuolista opettajasäätyä;
niinkuin isommissa kaupungeissa löytyy herroja, jotka erittäin
harrastelevat tanssijattaria, ompelioita, naiskonttoristeja taikka
jotakuta muuta kauniin sukupuolen ammattiluokkaa, jolla niinmuodoin on
heihin jonkinmoinen ammattiviehätyksen voima. Asian-ajaja oli
nuoruudestaan asti ihaellut opettajattaria ja pani yhä vieläkin ensi
sijalle sydämmessään päästökirjan saaneet opettajatarkaunottaret.
Sindacona jopa sitä ennenkin oli hänellä ollut pieniä seikkailuja;
olipa hän tehnyt lukemattomia tyhmyyksiä, mutta hänen intohimonsa
ei ollut siltä ollenkaan lauhtunut. Koulun tarkastajaksi tultuansa
hän puhui ainoastaan tyttökouluista, ikäänkuin poikakouluja
ei olisi lainkaan ollut olemassa; tyttökouluista taas hän nosti
puhetta ainoastaan päästäksensä kertomaan opettajattarista.
Opettajatar-käsitteessä oli hänen mielestään jotakin lumoavaa,
salaperäistä, kirjallisen irstasta ja samalla nunnamaisen siveätä, joka
kiusasi häntä kuin kielletty hedelmä ainakin. Kun hän sanoi: -- viime
keväänä seminaarista laskettu opettajatar -- sanoi hän sen aivan
vesissä suin, niinkuin herkkusuu sanoo: -- tuore lohimullo tänä aamuna
saatu. -- Hän tunsi kaikki sen läänin opettajattaret ja saattoi,
tietysti syyttäen virkavelvollisuuksiaan, matkustaa monet penikulmat
nähdäkseen jotakuta uutta opettajatarta, jota oli kuullut kehuttavan
kauniiksi.

Vaikka Emiliota ei suurin huvittanut asian-ajajan lempiaine,
oli hänen kuitenkin pakko siihen puuttua. -- Kuulkaas, minkälaisia
opettajattaria siellä Garascossa oli? -- Kun asian-ajaja oli saanut
Emilion kuvaamaan tuota runoilevaa ja runoja lausuvaa opettajatarta,
istui hän jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena, silmät kiinni,
ikäänkuin voidaksensa oikein nauttia tuosta kuvasta, tuosta
opettajattaren ja talonpoikaistytön ihmeellisestä sekoituksesta.
Samalla lailla hän teki kuullessaan opettajatar-serkkua mainittavan,
vaikka silloin muodolla, joka osoitti hienontuneempaa ahnautta. --
Opettajana kaksi vuotta etelä-Itaaliassa! -- sanoi hän samalla äänellä,
jolla juoppo puhuu vanhasta viinistä.

Sen jälkeen asian-ajaja johti puheen taasen Fanari neitiin ja lajitteli
kaikki hänen ihastusta herättävät ominaisuutensa. -- Erittäin
miellyttävä olento, vai kuinka? Oikein hieno nainen. Olette kait
huomanneet hänen käsiänsä? Silmät, jotka katselevat sadalle suunnalle
yhtä haavaa, taivaaseen päin, maahan ja joka paikkaan. Tosin hän
saattaisi olla pari tuumaa pitempi ja vähän laihempi; mutta eihän tuo
mitään tee -- -- -- Ja sitten tuo hänen hurmaava salaperäisyytensä!
Mitä, ettekö vielä ole kuulleet neiti Fanarin salaisuudesta?

Salaisuus oli tosiaankin eriskummainen. Neiti Fanari oli otettu
seuraajaksi opettajattarelle, joka erotettiin virasta siksi, että
eräänä päivänä karnevaalin[8] aikana oli sulkenut koulun ja matkustanut
Turiniin, ei -- niinkuin hän syyksi sanoi -- sairasta äitiänsä
tervehtimään, vaan mennäkseen rakastajansa seurassa naamiohuveihin. Nyt
oli asian laita semmoinen, että neiti Fanarinkin äiti makasi sairaana
Turinissa. Kun siis uusi opettajatarkin usein teki Turinin matkoja,
väliin joka kymmenes päivä, rupesi moni, muistaen edeltäjää, epäilemään
tuon sairastavan äidin olemassa-oloa. Tosin saatiin sindacon
tiedustelujen kautta selville, että äiti sekä oli olemassa että
sairasteli, mutta epäluulot kerran herättyään eivät sillä sammuneet.
Semmoisella erinomaisella, kaunissilmäisellä tytöllä täytyi olla
rakastajansa. Sitä paitsi ei hän Turinista palatessaan näyttänyt
ollenkaan totiselta, niinkuin se, joka äsken on täyttänyt yhden
seitsemästä laupeuden työstä. Tämä antoi ajattelemisen aihetta
talonpoikaiskolloille. Siinä täytyi olla lemmenseikkailuja.
Uteliaisuudesta olivat lähettäneet heti opettajattaren perään vakojia,
joiden piti urkkia kaikki asiat, saadakseen tietoonsa sekä rakastajan
että todistuksia opettajatarta vastaan. Turinissa asuvia ystäviä oli
pyydetty pitämään poliisin tavoin opettajatarta silmällä. Muutamat
olivat kahdestikkin matkustaneet opettajattaren jäljestä; he eivät
mitään keksineet ja kävivät entistänsä innokkaammiksi. Kettu oli liian
viekas tarttuakseen heidän ansaansa. Opettajattaren palveliaakin
tutkittiin, mutta turhaan. Kirjeenvaihtoa pidettiin tarkasti silmällä;
mutta opettajattarelle ei tullut muuta kun kirjekortteja äidiltä ja
eräs pedagogiallinen aikakauskirja. Ruvettiinpa epäilemään
sanomalehdessä olevan neulalla pistettyjä ilmoituksia yhtymisiksi. Itse
apteekkarikin, joka samalla oli postimestarina, joutui siinä määrässä
yleisen uteliaisuuden valtaan, että tarkasti sanomalehteä kynttilätä
vastaan; mutta siinä ei ollutkaan läpiä. Kun eivät muuta voineet,
katselivat tarkoin opettajatarta silmiin hänen Turinista palatessaan ja
pitivät tarkkaa vaaria hänen ihonsa väristä sekä hänen käynnistään.
Muitten muassa kirkonpalvelia, kuohuen sisällistä kiukkua, katseli
häntä inkvisiittorin läpitunkevilla silmillä. Totta puhuen oli paljon
aiheita; mutta eihän semmoisiin sivuseikkoihin voi epäilyksiänsä
perustaa. -- Asian-ajaja ei kertonut, että alussa oli luultu häntä
rakastajaksi. Epäluulo kumminkin haihtui, kun huomattiin, ett'eivät
matkustaneet pois koskaan samoina päivinä, oltiinpa muuten tietävinään,
että heidän välillään oli ollut jotain jo siihen aikaan, kun
asian-ajaja oli sindacona ja Fanari neiti opettajattarena toisessa
kylässä. -- Ei, hän ei ollut rakastaja, vaan se oli luultavasti joku
nuori mies, jota ei ollut helppo löytää. Erään tuommoisen retken
perästä oli opettajatar kantanut oikein ruusua rinnassaan, ja siitä
ruususta puhuttiin kokonainen viikko. Saattoihan vähemmästäkin pää
tulla pyörälle. Neiti Fanari, joka aavisti kaikkea tätä, näkyi
nauttivan heidän uteliaisuutensa kiihoittamisesta ja lisäsi vain
epäilyksiä jäykällä käytöksellään ja pilkallisella muodollaan. Mitä
enemmän häntä vakoiltiin ja vahdittiin, sitä levollisemmin ja
kunnioittavammin hän ihanilla, hämmästyneillä silmillään katseli niitä,
jotka puhuivat hänelle pistosanoja, aivan kuin hän ei lainkaan
ymmärtäisi mitä tarkoittivat; mutta silmissä loisti hymy, joka sanoi:
-- Minä ymmärrän kyllä, -- Lyhyesti, häpeällistä oli monen mielestä,
että sindaco niin usein antoi lomaa. Mutta eihän sindaco raatsinut
kieltää; sehän oli hänen nuorimman tyttärensä, sindacon pikku
epäjumalan, opettajatar; sitä paitsi oli hänen opetuksensa
mallikelpoista, sairas äiti oli todella olemassa eikä noissa puheissa
muutenkaan perää ollut. Olipa siis kuin olikin suuttumus tukahutettava.

Asian-ajaja nautti tämänlaisista keskusteluista. Lopuksi sanoi: --
Nuorukainen, teidän tulee kukistaa tuo Turinilainen rakastaja. Oi,
ollappa kahdeksan sataa lireä palkkaa ja ainoastaan kahdenkymmenen
kahden vanha --

Emilion päähän ei kuitenkaan pälkähtänyt noudattaa asian-ajajan neuvoa,
sillä hän oli noita ujoja luonteita, jotka tuskin uskaltavat rynnätä
varustamattomiinkaan linnoituksiin, ja puolustustilassa olevia kokonaan
välttävät.

Sitä vastoin jonkinmoinen myötätuntoisuus veti häntä toisen
opettajattaren Maria Mancon puoleen, jonka äiti oli käskenyt häntä
käymään heillä. Hän menikin sinne joskus. Muija parka, joka eli
tyttärensä palkasta ynnä pienestä tupakkakaupasta, muistutti paljon
Emilion äidistä. Vieno, surumielinen tytär, jonka nuoruuden kukoistus
oli koulupenkille lakastunut, teki miellyttävän vaikutuksen Emilioon.
Kun hän ajatuksissaan muutti neiden nuoremmaksi ja korjaeli
virheellisyydet ruumiin muodostuksessa, näytti opettajatar sielunsa
puolesta vastaavan ihannetta, joka Emilion sydämmessä eli. Siinä oli
luonne, jonka virka oli masentanut. Opettajattaren kasvoissa saattoi
nähdä jälkiä monesta vaivaloisesta vuodesta, huolia paikkansa
menettämisestä, tarkastajain käyntien herättämää kauhua; jälkiä, joita
olivat tehneet kohtuuttomat sindacot, kiittämättömät vanhemmat ja pahat
oppilaat, mutta myöskin jälkiä siitä enkelimäisestä kärsivällisyydestä,
jolla hän oli tämän kaiken kantanut. Ja kuitenkin hän puhui suurella,
tavaksi tulleella kunnioituksella paikkakunnan viranomaisista sekä
kertoi etevimmistä oppilaista luokassaan, tuomarin veljen tyttäristä ja
tarkastusmiehen tytöstä, juuri kuin olisivat olleet pikku prinsessoja.
Hänessä ei enää ollut rahtuakaan kiekailemisen halua eikä vähääkään
tuota naisissa yleistä turhamaisuutta, jota kuitenkin vaiston-omaisesti
ja tarkoituksetta riittää siihenkin ikään, jossa ei enää ole mitään
miellyttämisen toivoa.

Ainoastaan joskus, kun Maria Manco nosti silmänsä koru-ompelusta, jonka
oli määrä tulla kirkon alttarille, ja loi ne seinään, kajasti niissä
pian haihtuva kaipuu, ikäänkuin vierähtäneen kyyneleen välke, joka ehkä
osoitti, että hän sielunsa silmillä näki toisenmoisen elämän, jota
nuoruutensa ensi päivistä saakka oli uneksinut; kentiesi onnettoman
lemmen muisto, ja surumielisyys, syntynyt katsellessa tuota alati
vaihtuvaa lapsiparvea, josta hän ei ainoallekkaan saattanut sanoa: Sinä
olet minun. -- Hän ei koskaan valittanut asemaansa, eipä muutakaan ja
täytti ilman ulkokullaisuutta kaikki kirkolliset velvollisuutensa. Ei
häntä kylässä nähty juuri muuta kun ostoksilla. Ensi kertaa tätä
Emiliolle puhuessaan hän pysähtyi sanaan ostoksilla ja katsahti
kysyväisenä Emilioon nähdäkseen, oliko siinä Emilion mielestä jotain
heidän viralleen alentavaista. Tämä katseppa päin vastoin koroitti
opettajatarta Emilion silmissä ja lisäsi vain sitä myötätuntoisuutta,
jota neiti hänessä oli herättänyt.


Sindacon toinen käynti.

Emilio käytti kaiken aikansa ja vaivansa koulun hyväksi yhä edelleen
noudattaen uutta metoodiaan. Vaan tässäpä metoodissa onkin avonaisille
luonteille, paitsi ensimäistä hankaluutta toimeenpanossa, toinenkin
kentiesi arveluttavampi vastus, nimittäin tuo suuri vaikeus pysyä saman
menetystavan rajoissa, sittenkin kun jo on alkanut saada siitä
ensimäisiä hedelmiä, s.o. kun kurinpito ja kunnioitus, jonka juuri tuo
menetys on vaikuttanut, ovat tehneet oppilaat siivoiksi ja
rakastettaviksi. Emiliolla oli luokassaan seitsemän tahi kahdeksan
poikaa, joiden suhteen hänen oikein oli vaikea pidättää ystävällistä
luontoaan ilmi puhkeamasta, varsinkin kun heidän silmistään luki
harrasta toivomusta, jopa pyyntöäkin, että opettaja toki osoittautuisi
luonteensa mukaisena. Näyttipä tosiaankin siltä, kuin olisivat
arvanneet hänen oikean luontonsa ja odottaneet, että se jonakin päivänä
puhkeaisi näkyviin, murtaen valheellisen kuoren, johon oli kätkeytynyt.
Hänen täytyi ehtimiseen käyttää tahtonsa koko voimaa, jott'ei heltyisi
heidän kyyneleistänsä, -- noista kyyneleistä, jotka, todellisilta
vaikka näyttivätkin, tuossa tuokiossa saattoivat vaihtua kujeiluihin --
sekä pidättääksensä kättänsä, joka pyrki hyväilemään, ääntänsä, joka
oli vähällä käydä rukoilevaiseksi, ja sanaa, joka lähti ylenmääräisillä
kiitoksilla iloa kaksinkertaiseksi lisäämään. Koulu tuli hänelle nyt
toisesta syystä aivan yhtä vaivaloiseksi kuin ennen, poikain ollessa
kurittomia. Väliin hänen oikea luontonsa astui näkyviin ja tämä silloin
suututti häntä. Hän oli kuin nuori viini, joka tynnyrissänsä kuohuu ja
kihisee. Mieleensä johtui seuraava kysymys: enköhän kadottane parempain
oppilaitteni rakkautta, koettaessani saavuttaa kaikkien kuuliaisuutta?
Mielellänsä hän olisi vastannut siihen myöntämällä, saadaksensa edes
yhden syyn, jonka nojalla olisi voinut hyljätä uuden metoodinsa; mutta
omatunto vastasi kieltämällä. Hän oli varma siitä, että hyvillekkin
oppilaille oli parempi, jos kuuliaisuus masensi mieltymystä opettajaan,
kuin jos kurittomuus edellisen kokonaan tukahdutti.

Sitä paitsi oli hän lujasti vakuutettu, että tämä menetystapa oli
sopivampi niille, joihin sydämmen tietä oli mahdoton vaikuttaa.

Emiliota ei enään yhtä paljo huvittanut kouluelämä kuin hänen
opettajatoimensa ensi kuukausina. Hänelle, joka oli ainoastaan muutamia
vuosia oppilaitansa vanhempi ja välistä tunsi suurta halua ruveta
leikkimään heidän kanssansa, oli tämä uusi kasvatus- ja opetus-metoodi
jonkinmoisena vapaaehtoisena vanhentumisen keinona. Hänestä tuntui
niinkuin hänen sielunsa olisi kokoon kitistynyt, niinkuin hän olisi
loppuun kulunut kaksikymmenvuotisesta koulutyöstä.

Toisetkin epäilykset häntä ahdistelivat. Miksi ei hän voinut
kunnioitusta herättää ja ylläpitää, käyttäytyessään luonteensa
mukaisesti? Eikö tuo tullut siitä, että hänen luonteessaan oli jotain
vajanaista ja epävakaista, että puuttui johdonmukaisuutta, kohtuutta ja
ylevyyttä tuolta hyvyydeltä, jolla hän oli luullut kaikki saavansa
aikaan. Hän oli luullut erehdyksensä olevan liikanaisessa hyvyydessä;
entä jos olikin hyvyyden puutteessa? Tämän ominaisuuden hän oli
kelvottomana heittänyt luotaan; eiköhän olisi ollut parempi koettaa
tehdä sitä täydellisemmäksi? Ehkä kaikki tuli siitä, ett'ei hän
käsittänyt ensimäisen metoodinsa arvoa eikä luottanut sen menestykseen;
niinkuin moni luonnostaan hyvä ja ystävällinen opettaja muutamain
vuosien kokemusten jälkeen rupeaa kohtelemaan oppilaita tavalla, joka
on tykkänään vieras hänen luonteelleen.

Ensimäiset kuukaudet matelivat loppuun Emilion usein näitä ajatuksia
hautoessa, ja hän jo ihmetteli, että oli saanut olla viran-omaisilta
niin kauan aikaa rauhassa, kun eräänä päivänä sindacon käynti toi
hänelle ensimäisen sodanjulistuksen.

Sindaco astui luokkaan, puistettuansa ensin tuiki tarkoin kaiken lumen
sateenvarjostaan. Hänen takaansa ilmestyi sekatavarankauppias kiiltävin
kasvoin, juuri kuin olisi niitä pyyhkinyt rasvaisella esiliinallaan.
Hänen pitkä, lihava, leppeä, terveyttä uhkuva ulkonainen ihmisensä
todisti selvään, kuinka sangen tärkeänä hän kouluvirkaansa piti; olipa
tuo tärkeys hänen perheellensäkin niin selvänä, että eräs hänen pikku
tytöistään ensimäisenä päivänä koulussa, kun opettaja käski: -- Nouskaa
ylös! -- aivan teeskentelemättä kysyi, pitikö hänenkin, tarkastusmiehen
tyttären, nousta.

Sillä välin kun sindaco tarkasteli seiniä ja lattiaa nähdäkseen niissä
pilkkuja tahi raamuja, katseli sekatavarankauppias, häntä matkien,
penkkejä, olisiko niissä mustepilkkuja ja vuolemia.

Sindaco kysyi opettajalta, kuinka koulussa kävi, ja oli hyvin
kohtelias. Hänellä mahtoi olla jokia ikävä asia puhuttavana.

Emilio sitä aavisti, kun sindaco noin kyseli sinne tänne eikä
vastauksia juuri kuunnellut, ja sitte pyysi opettajaa luetuttamaan
ääneen viime ainekirjoituksen, että hän saisi kuulla, kuinka kieltä oli
käytetty. Aineena oli: Viktor Emanuel rientää syksyllä 1870 Roomaan,
jota tulvivan Tiberin virta hätyyttää.

Kun yksi aine oli ääneen luettu, sanoi sindaco hitaasti ja
ystävällisesti: -- Tuo oli hyvä. -- Kuitenkaan -- -- -- ei haittaisi
-- --- -- antaa joskus joku aine -- -- -- Tieteellinen opetus voi
varsin hyvin tulla siveellisen avuksi. Kun sanon siveellisen, tarkoitan
varsinkin uskonnollista. Pyhissä historioissa on hämmästyttäviä
aiheita. Niissä kerrotaan suuremmoisista asioista, joita aikoihin
saivat pyhimykset; nekin olivat eteviä ihmisiä -- -- -- niin hyvin
tiedoissa kuin muuten. Sillä lailla saavutettaisiin kaksinkertainen
hyöty -- -- --- aivan samalla kertaa. Sitä paitsi -- -- -- ei ole
hullumpata vaihetella väliin.

Opettaja arvasi oitis mistä tämä neuvo oli alkujaan ja vastasi
kohteliaasti: -- Anteeksi, herra sindaco -- -- Minä pidin viisaampana
erottaa nämä kaksi alaa -- -- -- varsinkin kun oppilaani saavat
opetusta kirkossa -- -- -- En tahtonut tunkeilla muitten alalle.

-- Se ei ole toisen alalle tunkeilemista, herra opettaja -- se on
toisen alan laajentamista -- Sitä tarkoitin -- sanoi sindaco.

-- Pyydän anteeksi -- pitkitti opettaja kohteliaasti -- minun
ymmärtääkseni ei herra sindaco löydä mitään sopimatonta antamassani
aineessa?

-- Sitä en tarkoita -- vastasi sindaco, joka älysi pistoksen ja kävi
siitä hiukan rohkeammaksi -- vaikka oikeastaan ei ole tarpeellista
valita aivan vereksiä tapahtumia -- -- -- Näitä asioita käsitetään
perheissä väliin hyvin eri lailla. -- -- Lyhyesti, ne ovat valtiollisia
tapahtumia. Parasta lie jättää ne sanomalehtien huostaan. Tätä en sano
varsinaisesti äsken luetusta aineesta -- -- vaan siksi, että toinen
asia vetää toisen perässään. Siis -- -- päätti hän, ikäänkuin
harmissaan siitä, että alkoi sotkeutua omaan puheesensa -- on parasta
seurata vanhain ihmisten neuvoja -- -- teidän, joka olette nuori
-- -- -- ja ymmärtäväinen. Se on teille hyödyllistä.

Opettaja, joka myöskin oli vihoissaan, ei vastannut.

Vaan sindaco näytti odottavan vastausta.

-- Saattaahan herra sindaco -- sanoi opettaja vähän kuivasti -- päättää
niistä aineista, jotka vasta annetaan.

Sindaco käsitti hyvin hyvästi, että purevan vastauksen alla kätkeytyi
päätös menetellä itsenäisesti, mutta hän ei ollut sitä käsittävinään.
Otettuaan kirjoitusvihkon pojan käsistä, teki hän muutamia kielellisiä
muistutuksia semmoisella muodolla kuin esim. seppä tarkastaa
ammattiinsa kuuluvia työkaluja. -- Tässä sanotaan -- huomautti sindaco
-- _samana hetkenä, jolloin kansa ryntäsi esiin_. Minä sanoin: _samana
hetkenä, jona_ j.n.e.

-- Pyydän anteeksi -- sanoi opettaja -- _jolloin_ on kieliopin mukaan
oikea tämmöisessä paikassa.

-- _Jona_ on kieliopillisesti oikeampi -- sanoi sindaco. --
Kielessäkin on logiikka oleva ensimäinen asia. Tämä _jolloin_ tekee
hämmennystä. -- Hän pitkitti: -- _Kuun kolmantenakymmenentenä_. Minä
kolmantenakymmenentenä?

-- Päivänä -- vastasi poika.

-- Se on jotenkin yleiseen käytetty lyhennys, huomautti opettaja.

-- Minä tahdon, että järkeä tyystin käytetään -- jatkoi sindaco. --
Eihän voi olla määräyssanaa olematta esinettä s.o. pääsanaa, jota
määrätään. Selvyyttä ennen kaikkea.

Sitte hän pyyhki vihkoista pari _mitkä_ sanaa ja ehätti opettajalle
sanomaan: -- Minä tiedän, ett'ei se ole mikään varsinainen virhe; mutta
sitä käytetään väärin, eikä se kauniilta kuulu. Minä pyyhin sen aina
virkamiesteni kirjoituksista. Taistelkaa tekin sitä vastaan, se tekee
teille hyvää.

Tämä sana harmitti opettajaa.

-- Mitä muuhun tulee -- päätti sindaco ja kumartui alas nähdäksensä
kamiinin alle -- on kaikki hyvin. Hyvä järjestys, puhtaus. Pitkittäkää
samalla lailla. Sanokaa oppilaille, että he tarkoin pyyhkivät jalkansa,
ennen kuin käyvät sisään.

Sanoaksensa hänkin jotain, kumartui sekatavarankauppias erään pojan
kirjoitusvihkon ylitse ja sanoi totisena, osoittaen sormella erästä
sanaa: -- Pane piste tuon i:n päälle.

Ja he astelivat molemmat tiehensä katsellen vielä kerran tarkasti
seiniin.


Don Biracchio.

-- Oi, rakas opettaja -- sanoi koulu-legaatti eräänä päivänä Ratti'lle
-- meillä on varsin huonot Herran palveliat. Ainoa jonkin arvoinen on
don Biracchio. Ja niinpä hän eräänä päivänä vei Emilion don Biracchion,
hiippakunnan alkuperäisimmän papin luo. Tämä asui puolen kolmatta
kilometrin päässä Piazzenasta pienessä kylässä, jonka muodostivat
muutamat talorähjät. Hän asui yksin hökkelipahaisessa, jonka
yläkerrassa oli viheliäinen kamari ja alakerrassa kaksi pientä
huonetta. Talon edustalla kasvoi pieni puutarha tahi oikeammin
nokkospensaikko, joka vahvasti muistutti pienestä sukukirkkomaasta.
Don Biracchio sai vuosittain muutamia satoja lirejä erään
testamentti-rahaston koroista, sillä ehdolla, että opetti kylän
poikalapsia, joita ei koskaan ollut enempää kuin noin kymmenen tahi
kaksitoista. Näillä rahoilla sekä messujen toimituspalkoista ja muista
pienistä satunnaisista tuloista hän eli.

Don Biracchio oli ankarin ruuan-ahmatti monen peninkulman piirissä,
aivan pohjaton hotko, joka saattoi pistää poskeensa neljänneksen
vasikkaa niinkuin ei mitään; vaan tuo ei estänyt häntä olemasta samalla
ensi luokan juomareita. Jonakin edellisenä vuonna oli koko hänen
vuosipalkkansa mennyt Piazzenan teurastajalle. Tämän oli tapana,
huomatessaan jonkun myymättä jääneen lihamöhkäleen rupeavan pahenemaan,
lähettää sana don Biracchiolle, joka aina osti sen alennettuun hintaan.
Ostipa hän yksin tautiin kuolleittenkin lehmäin lihaa, enimmäkseen
reisikappaleita, joita hän sitte ripusteli verannalle ikkunain väliin,
voidakseen sieltä vähä väliä leikata aika kimpaleen. Kaikissa
paikkakunnan kapakoissa oli hän tunnettu huikeista aterioistaan. Kerran
hän kolme päivää yhtä mittaa oleskeli ravintolassa pelipöydän ääressä
ja tyhjensi sitte toverinsa kanssa kolme lekkeriä punaista viiniä.
Pahimmankin pohmelon paransi hän siten, että piti niskaansa puolen
tuntia suihkukaivon alla, tahi kulkemalla penikulman matkan
rankkasateessa paljain päin. Kun hänellä oli matti kukkarossa, eleskeli
hän viikottain ihmisiä näkemättä, huonerähjäänsä sulkeutuneena. Muuten
hän oli kunnon mies, joka ei koskaan tehnyt sopimattomia, ja oli niin
hyvänluontoinen, että koulupojat pitivät häntä melkein toverinaan,
vetivät häntä takista ja puhuivat kaikki yht'aikaa. Estääksensä
tämmöistä liiallista tuttavallisuutta antoi hän lämpimänä vuoden-aikana
oppilaitten, kirjat polvilla, istua pienessä puutarhassa kivien ja
nokkosten keskellä ja opetti itse palkongilta, jossa hän istui lehmän
reiden läheisyydessä, litran vetävä kannu jalkain välissä.

Tiellä koulu-legaatti kertoi viimeisestä koirankurista, jonka oppilaat
olivat tehneet don Biracchiolle. Hänellä oli puolen tusinaa kanoja, ja
joka kerta kun kuului kaakotusta, keskeytti hän opetuksensa ja meni
munaa hakemaan. Arvatkaa mitä nuo lurjukset keksivät saattaaksensa
hänet ihan epätoivoon? He hankkivat jostakin kaukaisesta kylästä erään
ikäisensä paimenen, oikean konstiniekan, joka osasi taitavasti matkia
kanojen kaakotusta. Sen ottivat avukseen ja kätkivät rakennuksen
edustalla olevaan kuoppaan. Seuraukset arvaatte. Pappi laukkasi koko
aamupäivän, pettyi ehtimiseen eikä voinut ymmärtää kuinka laita
oikeastaan oli; joutui lopulta väsyneenä ja hikisenä aivan epätoivoon;
ja pojat nauroivat, niin että olivat haljeta.

Kun he olivat saapuneet pienelle rakennukselle, joka pilvisenä päivänä
näytti kurjaa kurjemmalta, huusi koululegaatti kovaa: -- Don
Biraaaacchio!

Kohta sen jälkeen avattiin alikerrasta pikkuinen akkuna, jossa
lasiruutujen asemesta oli kaksi paperiarkkia, ja akkunasta pisti ulos
leveät, luiset, verevät kasvot, perin pienet silmät ynnä suuri,
hämmästystä ilmaiseva suu.

Ovi avattiin. Vieraisin tulijat astuivat pienen pieneen suojaan. Siellä
seisoi viinipullo penkillä, nurkassa oli koko joukko risukimppuja;
laattia oli ihan peittonaan puun palasia, kanan höyheniä, pähkinän
kuoria ja keitetyn kastanjan jätteitä; siellä täällä näkyi kenkärajoja
ja keppejä, ja savutettua seinää pitkin oli pingoitettu nuora, jolla
riippui pesuvaatteita kuivumassa.

Opettaja katseli ihmetellen tuota omituista, viisikymmenvuotista
pappia; lyhyt ja harteva, korkearintainen, matalaääninen, näytti
raudanterveeltä ja hirmuisen väkevältä. Don Biracchio otti heidät
sydämmellisesti vastaan, potki sälyt pois tieltä ja laski heidät
toiseen huoneesen, jossa ei ollut muuta kalustoa kuin kaappi, piironki
ja iso pöytä koulupoikia varten; pöydällä ja piirongilla muutamia
kirjoja, avattu partaveitsi, sanomalehtiä, pari maljaa ja suolasalkku.
Pappi meni oitis viiniä hakemaan, pesi kaksi lasia vadissa, jolla aikaa
opettaja katseli piirongilla rivissä makaavia kirjoja. Siinäkin hän
huomasi merkillistä sekavuutta: kirkollisia ja koulukirjoja sekä
romaaneja.

Sepä vasta iloinen sielu! Moneen aikaan opettaja ei ollut nauranut niin
sydämmen pohjasta kuin täällä. Parasta kaikesta oli, ett'ei don
Biracchio koskaan itse edes vetänyt suutansa nauruun. Kun hän oli
jotain hullunkurista sanonut, tarkasteli hän minkä vaikutuksen se
kuulioihin teki, rypisti kulmakarvojansa ja pani suunsa tuuttiin
ikäänkuin viheltääkseen. Hän tunsi kaikki ihmiset niillä
paikkakunnilla, kaikki, rikkaimmasta herrasmiehestä halvimpaan
lehmipaimeneen asti; hän tiesi kaikki kahden viimeisen vuosikymmenen
juorut, ja jokaisesta henkilöstä ja tapahtumasta oli hänellä varalla
joku mehukas ja hauska kasku. Sitten jutteli jos jonkinlaista; siitä
kuinka hän oli viininsä valmistanut, kuinka oli vesitorven hellaansa
sovittanut, kertoi partaveitsensä historian ja selitti tarkoin miten
kasviksia on valmistettava. Vähäpätöisimmätkin asiat kuuluivat hänen
suustaan uusilta ja hupaisilta ja todistivat niin herttaista
maailmankatsantoa, niin mukavan hauskaa filosofiaa ja niin tavatonta
sekä sielun että ruumiin terveyttä, että kun häntä kuuli, teki
väkisinkin mieli jäädä sinne syömään noista maljoista ja asumaan hänen
kanssansa tuossa hökkelissä erillään muusta maailmasta, ilman kaikitta
ajatuksitta ja alakuloisitta tunteitta. Hänen puheistaan päättäen oli
hänellä kovin paljon työtä. Hän nousi ylös viideltä, lakaisi huoneensa,
hakkasi puut, hommasi tuntikausia pienessä taloudessaan, valmisti
ruokansa, hoiti koulutuntinsa ja toimitti kaikenlaisia asioita yhdelle
ja toiselle. Päivä ei ollut hänelle riittääkseen.

Sillä lailla olisi hän voinut lörpötellä iltaan asti; joskus oli hänen
puheessaan paljokin järkeä; väliin joku viisas arvostelu kunnan
asioista, syvämielinen mietelmä, joka todisti hyvää päätä ja tarkkaa
arvostelukykyä, mutta kaiken ohessa huomasi lakkaamatonta,
sisällistä naurua, joka, vaikk'ei sitä hänen kasvoissaan nähnyt,
vastustamattomasti tarttui kuulioihin. Koulu-legaatti pyysi häntä
kertomaan erästä mehukkaimmista jutuistaan; mutta vieraan tähden ei
toinen tahtonut siihen ryhtyä. Silloin koulu-legaatti kysäisi kuinka
oppilaat jaksoivat.

-- Oi, älkää minulle niistä roistoista puhuko! He tekevät pilkkaa
minusta. Minä olen liiaksi vetelä olemaan opettajana. -- Ja hän kertoi
heidän viimeisen kepposensa. -- Ajatelkaas, eräänä päivänä viime
viikolla yksi oppilaista pyysi tunnin ajalla päästäksensä pihalle,
sitte pyysi toinen ja niin yhä edelleen; kaikki pyrkivät pihalle. Minä
kysyin: noh, mikäs teidän nyt on? He vastasivat: me olemme syöneet
liiaksi omenoita. Vai niin. Kaikki lasketaan ulos, muutamat kaksi
toiset kolmekin kertaa. Kauhean kauan aina viipyvät retkellään. En
kumminkaan mitään epäillyt. Mutta loppupuolella tuntia olivat kaikki
punaisen kirjavia kasvoiltaan. Ajatelkaas, ei yksikään ollut käynyt
ulkona! Kaikki olivat pysähtyneet vuoroonsa viereiseen huoneesen,
vetäneet korkit pulloistani ja lasipillillä imeneet viinin suuhunsa.
Kuusi litraa viiniä tyhjensivät, nuo veitikat.

Don Biracchio jäi aivan vakavaksi vaikka muut nauroivat.

-- Ettekö heitä rankaisseet? kysyi legaatti.

-- Herrainen aika, kuinka heitä olisi voinut rankaista, olivathan
kaikki juovuksissa!

Kun pappi oli heidät saattanut ulos ja hyvästi oli sanottu, palasi hän
takaisin erakkomajaansa.

Muutamia askeleita rakennuksesta astuttuaan kääntyi koulu-legaatti
vielä ja huusi uudelleen: -- don Biraaaacchio.

Tämä tuli akkunaan.

-- Minun piti vain kertoa, että koulujen tarkastaja on tulossa.

Jymisevällä äänellä vastasi pappi: -- Me olemme valmiina.

Sitte sulki akkunan.


Vanha tuttava.

Pian sen jälkeen Emilio taas ilokseen sai nähdä tarkastajan
rehelliset kasvot, tutut Garascon ajoilta, ja samalla tehdä,
valitettavasti ensimäisen ja viimeisen kerran, sen havainnon, että
kansakoulu-opettajalle on suureksi eduksi, jos hän kauan saa olla saman
hyvän tarkastajan neuvon ja käskyn alaisena.

Nähdessään tarkastajan koulussa, hän riensi häntä tervehtimään niinkuin
ainakin vanhaa ystävää. Tuskin olivat tervehtineet ennenkuin tarkastaja
kysyi: -- Kuinkas uusi metoodinne onnistuu?

Opettaja saattoi todella vastata sen käyvän hyvin, ja vastasikin niin;
mutta samalla hän kertoi uhrauksista, joita se häneltä oli vaatinut.
Hänen oli onnistunut, tarkastajan neuvojen mukaan, muodostaa opettajaa
ulkonaisesti, vaan sisällinen opettaja oli tyytymätön ja niskoitteli.

Tarkastaja arveli tuon juuri todistavan hyvää ja lisäsi, ikäänkuin
Emilio ei muuten olisi häntä ymmärtänyt: -- Jos sisällinen opettaja
tyytyisi, ette enää olisikkaan mikään hyvä opettaja, sillä silloin ette
enää rakastaisi oppilaitanne kylläksi.

Hän viittasi siihen, että joskus toiste puhuisivat enemmän asiasta.
Tällä kertaa hän ei viipynyt kauan Ratti'n luokalla. Muutamia
kysymyksiä tehtyänsä hän kehui opettajaa sindacon aikana. Sindaco
seisoi kylmänä ja väliäpitämättömänä sekä tutki niin herkeämättä
seiniä, että tarkastajakin sen huomasi ja siksi lopetti keskustelunsa
sanoen: -- Tämä on oikea helmi koulujen seassa ja siitä on kunnalle
suuri kunnia. -- Näitä sanoja kuullessaan sindaco kirkastui ja lisäsi
hänkin jonkun kehuvan sanan opettajasta.

Opettajaa käskettiin seuraamaan tarkastajaa toverin luokkaan, jossa
tarkastaja aikoi puhua muutamia sanoja molemmille opettajille. Paitsi
sindacoa liittyi seuraan myöskin sekatavarankauppias.

Hidasluontoinen, lihava vanha opettaja ei vähääkään hämmästynyt
tarkastajansa ja esimiestensä tuloa. Hän silitti vain hitaasti
kädellään valkoisia hapsiansa, joita tuskin kerran päivässä kampasi.
Hän oli jo ehtinyt siihen iän ja nöyryyden mittaan, jolloin ei enään
ole mitään keltään toivottavaa eikä peljättävää; eikä hän olisi
vähääkään häiriytynyt, vaikkapa itse opetus-asiain ministeri omassa
korkeassa persoonassaan ja koko virkakuntansa seuraamana olisi kouluun
ilmestynyt.

Tarkastajaa näytti hämmästyttävän opettajan tavattoman hitaat
vastaukset ja se, että tarkastajan täytyi auttaa häntä hakemaan kirjoja
ja papereita, joita tarvitsi voidaksensa vastata tarkastajan tekemiin
kysymyksiin. Kun opettaja lopulta löysi haettavansa paperin, meni
häneltä minuutti sen levittämiseen ja kaksi minuuttia tarvittavan
numeron hakemiseen.

Sindaco ja sekatavarankauppias kävivät kärsimättömiksi tarkastajan
tähden.

Tämä antoi muutamain poikain lukea ääneen. He lukivat kauhean hitaasti
ja surkealla äänellä. Hän teki heille kysymyksiä; he vastasivat yhtä
hitaasti. Näyttipä siltä, kuin opettajan vanhuus olisi poikiin
tarttunut: he eivät olleet vilkkaita eivätkä huvitettuja. Kun oppilas
kaikessa rauhassa mietti vastausta, odotti opettaja kärsivällisenä ja
kiiruhtamatta, katsellen oppilasta puoleksi ummessa silmin.

Tarkastaja suuttui.

-- Jo riittää -- sanoi hän huohottaen -- mutta katsokaas, teidän
pitäisi liikkua suuremmalla voimalla, -- -- -- herättää hiukan eloa
luokassanne -- -- --

Opettaja katseli silmälasiensa alatse levollisesti tarkastajaa,
ikäänkuin kysyäkseen: -- Mutta, herra tarkastaja, mistä luulette minun
ottavan semmoisia ominaisuuksia?

Tarkastaja kyseli vielä vähän pojilta ja korjasi muutamia
virheellisyyksiä ääntämisessä. Hän oli tyytymätön ja näytti aivan
siltä, kuin olisi aikeissa torua. Ehkä juuri tästä päästäkseen hän
äkkiä rupesi tekemään noita tarkastukseen kuuluvia, määrätyitä
kysymyksiä.

-- Kuinka kauan olette virassa olleet?

-- Neljäkymmentäkahdeksan vuotta -- vastasi opettaja.

-- Oletteko saaneet lisäpalkkioita?

-- Kerran sadan kymmenen liren lahjapalkkion.

-- Koko virka-aikananne?

Opettaja teki myöntävän liikkeen.

-- Oletteko laskeneet kuinka paljon saisitte eläkettä, jos nyt
hakisitte virkaeroa?

-- Kaksitoista lireä kuukaudessa.

Hetken äänettömyys seurasi tätä vastausta.

Viimeinen määrätty kysymys oli vielä tekemättä.

Tarkastaja kysyi: -- Mitä toivomuksia teillä on?

Opettaja vastasi tyynesti: -- Ei mitään.

Tarkastaja katsoi opettajaan ja hänen suuttumuksensa oli aivan
lauhtunut.

Kun hän sittemmin oli kahden kesken Emilion kanssa, puhui hän tälle
ystävällisesti ja avonaisesti havainnoistaan. Hän oli pahoillaan
ankarista sanoistaan tuolle äijä paralle, joka välttääkseen nälkään
kuolemista käytti kurjan elämänsä heikot voimat koulun palvelukseen.
Mitä häneltä saattoi vaatia? Hän kertoi äsken lukeneensa erään
helläsydämisen miehen sepittämän kirjasen, jossa ehdoitettiin isompiin
kaupunkeihin perustettavaksi "koti vanhoja, isännättömiä koiria
varten". Olipa maailma todella kummallinen! Poistaaksensa synkät
ajatuksensa kertoi tarkastaja Ratti'lle muutamia tapahtumia viime
tarkastusmatkaltaan.

Mielipahakseen hän kerran tahtomattansa oli ollut syynä veren
vuodatukseen. Hän oli aivan odottamatta tullut pieneen kylään ja astui
kouluhuoneesen juuri kun opettaja luokalla ajoi partaansa, samalla
sanellen oppilaille kirjoitettavaa. Opettaja hämmästyi niin, että
partaveitsi tunki syvälle leukaan. Se oli pieni ukkoraasu, joka asui
itse luokkahuoneessa. Siellä oli hänellä jonkinmoinen viljavarastokin;
siellä hän keitti kahvinsa, poltti piippuansa, paikkasi vaatteitaan ja
lakaisi laattiaa, kaikkea samalla aikaa kuin opetti. Mistäpä olisi
ollut rohkeutta moittia tämmöisessä asemassa olevaa "sivistyksen
lähetys-saarnaaja?" Merkillisintä oli, että hän opetti puhtaalla sen
maakunnan murteella, ja kun tarkastaja kysyi, miks'ei hän puhunut
puhdasta itaaliankieltä, oli hän teeskentelemättä vastannut: -- Jos
minä puhuisin kirjakieltä, eivät pojat enää tulisi kouluun. Tarkastajan
kysymykseen, kuinka pojat vastaisuudessa, kirjeitä kirjoittaessaan,
saattaisivat tulla toimeen ilman kirjakielen taitoa, antoi opettaja
merkillisen selityksen. Hänellä oli pieni, mallikirjeitä sisältävä
kirja, ja sieltä hän kirjoitutti oppilaitten vihkoihin mitä
erilaisimpia kirjeitä, niin että he, jos säilyttivät vihkonsa, löysivät
niistä kaavoja, joita voivat sovittaa elämän eri aloilla tarvittaviin
kirjeisiin. Olipa hänellä tapana sanella kirjoitettavaksi muutakin,
joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan. Tarkastaja oli muun muassa
löytänyt kaikissa kirjoitusvihkoissa seuraavan: -- Muistakaa,
ylihuomenna on hyvän opettajanne nimipäivä, hänen, jolla on niin paljon
vaivaa teidän tähtenne ilman vastaavata palkkiota; teidän on jollain
tavoin näyttäminen kiitollisuuttanne j.n.e. -- Tämän ja monen muun
opettaja paran vastakohtiakin ilokseen tapasi, semmoisia, jotka olivat
toimeensa hyvin innostuneita. Erittäin hän muisteli opettajaa pienessä
Rilla nimisessä kylässä; se tuli oikein kaunopuheliaaksi, kun
keskusteltiin opettajan toimesta ja oli ylen kekseliäs alallaan sekä
niin avonainen ja miellyttävä käytökseltään, että tarkastaja
kerrassaan rakastui häneen ja tunsi hänen läheisyydessään entisen
koulu-innostuksensa virkoavan eloon. Tuolla nuorella, yksinäisellä
opettaja raukalla syrjäisessä kylässä, pienipalkkaisessa virassa oli
eriskummainen aatos: hän, joka oli löytölapsi, luuli olevansa jonkun
ylhäisen herran, ehkäpä ruhtinaan poika, joka lopulta saisi selville
syntyperänsä. Tämän hän kertoi nauraen niin että oli sekä surkeata että
hassua.

-- No niin -- päätti tarkastaja -- semmoinen innokas opettaja kostaa
kyllä opettajakunnan puolesta vääryyden, jonka sadat laiskurit ja
taitamattomat sille tekevät. Tälläkin kertaa erosi Ratti tarkastajasta
tyytyväisenä ja täynnänsä hyviä aikomuksia. Ollessaan jo aivan lähdössä
antoi vanhus vielä vaunusta opettajalle hyviä neuvoja siitä, kuinka oli
menetteleminen, jos kirkkoherra aloittaisi sodankäyntiä.

-- "Tehkää -- sanoi hän -- niinkuin omatuntonne käskee, mutta
menetelkää varmasti ja tyynesti; se pitää vastustajat aisoissa ja
toimittaa puolellenne epäröivät, jommoisia useimmat ovat. Muuta ei
tarvita. Tyytykää pitelemään puolianne. Ne opettajat, jotka ryhtyvät
hyökkäämään, hairahtuvat ajattelemattomiin tekoihin. Antakaa te
vastustajain raivota ja uuvuttaa itseänsä. Mutta puolustaessanne
itseänne, sen sanon vielä kerran, olkaa luja, pitäkää pää pystyssä,
älkääkä väistykö askeltakaan. Kansa on ottanut teidät palvelukseensa,
muistakaa se. Kaikissa tapauksissa, jos teitä ahdistetaan, huutakaa
vain: _aseisin_, ja me muut riennämme avuksenne. Nuorukainen, minä
toivotan teille onnea ja menestystä."

Tuo hyväntahtoinen tarkastaja oli kumminkin kovin loukannut erästä
henkilöä Piazzenasta. Neiti Mancon luokassa hän luultavasti
hajamielisyydessä oli kysäissyt ääneen opettajattaren ikää, sen sijaan
että olisi antanut hänen merkitä sen paperiinsa. Opettajatar oli
pakoitettu ääneen vastaamaan: -- Kolmekymmentä yhdeksän vuotta. --
Pikku tytöt olivat, kuullessaan tämän luvun, joka heidän mielestään oli
äärettömän korkea, kuiskutelleet ja supisseet, ja se oli niinkuin
puukonpistosta opettajatar paralle. Kaiken tämän sai Emilio kuulla
koulu-legaatilta, joka oli seurannut tarkastajaa tyttökouluissa
(poikakouluihin hän ei jalallaan astunut) ja joka, opettajattarien
todellisena ritarina, oli asiasta kovin närkästyksissään.

-- Onko kuuna päivänä nähty niin epäkohteliasta miestä! huudahti
koulu-legaatti. -- Sehän on hirmuista! Minä kirjoitan siitä _il Popolo_
lehteen! Eikö löydy mitään ohjekirjaa tarkastajia varten? Eihän koskaan
kysytä ikää neljänkymmenen vuotisilta tytöiltä!

Opettaja koki puolustaa tarkastajaa, mutta samassa koulu-legaatti
rupesi muusta puhumaan ja hänen vihansa muuttui juhlalliseksi
totisuudeksi.

-- Rakas opettaja -- Teidän tulee saada virka Altossassa. Minä kävin
siellä asioissa toissa päivänä ja sinne jäi sydämmeni -- -- -- jäi
totta tosiaankin. Siellä on vuoden ajan ollut eräs opettajatar -- -- --
oikea Herran enkeli. Teidän tarvitsee vaan tietää, että asian-omaiset
ovat olleet pakoitettuna pyytämään opettajatarta käymään aamumessussa,
kun vielä hämärtää, eikä päivämessussa, sillä silloin tuli nuoria
herroja läheltä ja kaukaa häntä katsomaan. Hän ei ole oikeastaan
mikään kaunotar, mutta ihanin olento, mitä ajatella voi, pitkä,
sinisilmäinen ja vaalea, vaaleanverinen -- -- -- enkelinsielu, ja
käytös ruhtinaallinen; sanalla sanoen, oikea ihme. Hän on erään
ratsastusretkellä kuolleen everstin tytär, tuli Altossaan Hyvän
Paimenen sisarkunnan valkoisessa puvussa ja oli aivan kuin joku
korkeampi ilmestys. Sindaco, opettaja, kirkkoherra, lääkäri, sihteeri,
koko kunta käy ikäänkuin sumussa. Kunnallishallitus tekee kaiken, mitä
opettajatar tahtoo. He ovat korjauttaneet kouluhuoneistoa ja tuottaneet
pianon opettajattarelle. Ette voi aavistaakkaan -- -- -- Oppilaat,
äidit ja talonpojat ovat rakastuneina häneen; hän on ottanut kaikilta
vallan ja vaikuttanut sivistäväisesti kaikkiin. Hänellä on jotain
lumoavaa, hurmaavaa äänessä ja silmissä, jota vastaan ei kukaan voi
seisoa. Lapset juoksevat kadulla häntä vastaan ja suutelevat hänen
käsiään kuin olisi hän itse Neitsyt Maria. Kaikki kanniskelevat hänelle
kukkasia. Kerrotaan hänen opettavan niin, että isotkin istuvat siellä
suu auki ihmetyksestä. Hän on hurmaava, sanon minä, ja niin hoikka että
vyötäisistä menee yhteen käteen. En koskaan voi saada häntä mielestäni.
Niin -- sanoi hän lopulta, antaakseen rakkaudelleen henkevämmän karvan
-- jospa seminaarit vuosittain lähettäisivät tuhannen tuommoista
opettajatarta, pian Itaalia ihan uudeksi uudistuisi. -- Hän huokasi,
katsahtaen voimakasta mutta jo kurttuista kättänsä, jolla oli ikäänkuin
viitaten näyttänyt tuota kansallista uudistusta.


Elämä kylässä.

Tarkastajan käynnin jälkeen koitti Emiliolle rauhallinen aika, vaikka
hän useasti huomasi kirkonpalvelian valvovan hänen liikkeitään
iltamessun päätyttyä, ja vaikka kirkkoherra puolestaan perheissä
pauhasi opettajan antamista isänmaallisista ainekirjoituksista.

Kirkkoherran ja neiti Fanarin välinen riita jatkui yhä. Edellinen
soimasi saarnoissansa neitiä siitä, että tämä, sen sijaan että ompelisi
kirkolle jotain, valmisti koulutaloon kolmiväristä lippua; neiti Fanari
puolestaan oli tyynesti selittänyt aikovansa, jos hyökkäyksiä
uudistettaisiin, haastattaa kirkkoherran kunnianloukkauksesta
oikeuteen, ja kirkkoherra oli ääneen nauranut uhkaukselle. Vihollisuus
näyttäytyi siinä, että toisiansa kohdatessansa katselivat suoraan
eteensä eivätkä olleet huomaavinansa vastaantuliata, vaikka molemmat,
pappi uhkamielisesti ja opettajatar pilkallisesti, hymyelivät. Koko
kylä odotteli riidan puhkeamista, ja yhä edelleen puhuttiin
opettajattaren matkoista Turiniin sekä vakoeltiin niitä.

Koulututkinto tuli sitten. Ratti oli onnellisesti ja hyvin pitänyt
katkismustutkinnon, jota kirkkoherra oli kuunnellut uhkaavan totisena,
ja hän saattoi nyt sanoa suuremmitta myrskyittä päättäneensä ensimäisen
kouluvuoden. Hän alkoi vihdoinkin täydellä todella ryhtyä omiin
lukuihinsa, voidaksensa sittemmin suorittaa kilpatutkinnon Turinissa.
Jo seminaari-ajoista asti oli hän toivonut virkaa sen kaupungin
kansakouluissa. Nyt hän saattoi pitää harjoitus-aikaansa päättyneenä,
ja tällä hetkellä ei ollut mitään, joka häiritsi häntä, eipä
kesävieraitakaan ollut kylässä kuin muutamia pikkukauppiaita Turinista;
kaikinpuolin oli siis aika sovelias omiin lukuihin. Hän otti esille
kirjansa ja vihkonsa, ja alkoi.

Vaan kovin hän hämmästyi, kun jo ensimäisenä päivänä huomasi, ett'ei
lukeminen huvittanutkaan ja että hänen oli paljoa vaikeampi oppia nyt
kuin koskaan ennen. Tämän vaikeuden hän luuli johtuvan alkavasta
henkisestä hitaisuudesta, joka muka oli syntynyt alituisesta toisten
opettamisesta; hänen tuntui kovin hankalalta siirtää ajatuksiaan siitä
piiristä, jonka sisällä olivat kahden vuoden kuluessa liikkuneet. Mutta
hän ponnisti hellittämättä ja toivoi lopullista voittoa. Ensimäiset
viikot kuluivat ja hän luki yhä ilman intoa ja mitään oppimatta;
tuntuipa kuin aivonsa olisivat olleet sumun peitossa. Ensimmältä hän ei
voinut ymmärtää tämmöistä sielun tilaa. Ikävystyminen astui akkunasta
sisään ja tunki kylässä vallitsevan luostarimaisen hiljaisuuden ja
äänettömyyden seurassa hänen henkiseen olentoonsa. Jonkinmoista
virkeyttä huomattiin ainoastaan aamuisin torilla, apteekin
läheisyydessä, silloin kun aamupostia jaettiin. Kaksi- tai
kolmekymmentä henkeä, kirjeitä tahi sanomalehtiä kädessä, seisoi siinä
silloin jutellen; astelivat yhdessä hetkisen, sen jälkeen sanoivat
hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Sitten ei moneen tuntiin
kuulunut minkäänlaista ääntä, varsinkaan kuumina päivinä, jolloin
kaikki pitivät oviansa ja ikkunoitansa kiinni; näyttipä aivan siltä
kuin asukkaat olisivat lakanneet ajattelemastakin eikä paikkakunnalla
olisi muuta elävätä ollut kuin kärpäset.

Tämmöisessä hiljaisuudessa, jossa vähinkin äännähdys tuntui melulta,
oli Rattikin ottanut tavakseen uteliaana juosta ikkunaan, milloin joku
ajoi ohitse, ja kuunnella ahnaasti jokaista kadulta tulevaa puhetta.
Hänkin oli oppinut muutamien kylän asukasten tavoista laskemaan ajan
kulkua. Hän tunsi sindacon kepin kolauksen kivikatuun, tuomarin rouvan
pikaiset askeleet, urkurin yskän, sotamiesten astunnan ja muut äänet,
jotka määrättyinä hetkinä päivästä aina toivat samat ajatukset hänen
mieleensä. Puoli viiden ja viiden välillä hän kuuli pari kolme
naurunhohotusta läheisestä kahvilasta; niiden tiesi tulevan kunnan
rahastonhoitajasta, joka silloin pistäytyi kahvilaan kertomaan piikansa
tyhmyyksistä. Emilio luuli kuulevansa määrättyinä aikoina aasin
kiljunaa, joka väliin tuli yhdeltä väliin toiselta taholla, ja aina
muistutti ikävystyneen jättiläisen aimo haukottelusta.

Yhtä ikävää oli Emiliolla seuroissakin, sillä henkisessä elämässä
vallitsi samanlainen hiljaisuus ja yksitoikkoisuus kuin ruumiillisessa.
Loppumattomiin keskusteltiin siitä, kummassako kylän kahdesta kaivosta
oli parempaa vettä; joku selitti tuntikaudet uutta puhdistamistapaa,
jota oli käyttänyt oman pihansa hoidossa, toinen kertoi kuinka oli
rotat talostansa karkoittanut; nuo pitkät selitykset jäivät kesken
illalla ja niitä pitkitettiin seuraavana aamuna, sillä joka päivä
löydettiin uusia väittelyn perusteita, joihin sitte vastustaja yön
hiljaisuudessa mietti uusia kumoavia todistuksia.

Henkinen hitaisuus oli muutamissa kohonnut siihen mittaan, että kun
aamulla hakivat sanomalehden, joka toi tietoja muusta maailmasta,
pistivät sen taskuunsa ja lukivat vasta illan tultua. Toiset eivät edes
avanneet sanomalehteä taitteestaankaan, vaan antoivat tuttavain
suullisesti kertoa uutiset itselleen. Eräs kunnallishallituksen jäsen
ei sanomista muuta lukenut kuin "lämpömäärän Itaalian isommissa
kaupungeissa", ja joka päivä hän huudahti hämmästyksestä nähdessään
lämpömittarin ilmoitukset Cagliarista ja Florensista. Ratti ei voinut
kellekkään puhella luvuistaan, eipä edes yleensä kirjoista. Kylässä oli
ainoastaan pari, kolme perhettä, jotka ollenkaan kirjallisuutta ostivat
ja nekin omituisien perusteiden mukaan: he katsoivat enemmän kauniita
kansia, kuin kirjan sisällystä. Ja vaikka nämä perheet olivat
päättäneet käyttää vuosittain viisi tai kuusi lireä kirjain ostoon,
jättivät he ne ostamatta, jos vuoden kuluessa sattui joku vahinko,
esimerkiksi jos puolen tusinaa viinipulloja pamahti rikki taikka tuuli
kaasi omenapuun.

Rattia sekä hämmästytti että loukkasi se tavaton ankaruus, paljoa
jyrkempi kuin sivistyneitten kaupunkilaisten, jolla nuo mainitut
perheet lausuivat arvostelujansa kirjailioista, ja se sekava käsitys,
joka heillä oli hyvästä ja huonosta kirjallisuudesta. Tuntuipa siltä,
kuin olisivat kerskanneet itsenäisellä, yleisestä käsityksestä
poikkeavalla arvostelullaan, ja olleet varsin arkoja siitä,
ett'ei vain luultaisi maalaisten sokeasti seuraavan kaupunkilaisten
käsitystä pitämättä omaa ajatusta asioista. Niinpä erään
kunnallishallituksenjäsenen rouva, joka oli ollut häämatkalla
Lombardiassa ja Venetsiassa, sanoi, ylpeästi olkapäitään kohauttaen,
ett'ei Venetsia hänen mielestään ollut "ollenkaan kaunis". Ylimalkaan
Ratti huomasi heiltä tykkönään puuttuvan yleistä harrastusta; eivät
olleet huvitettuja mistään kuntansa rajojen ulkopuolella olevasta,
juuri kuin heidän kylänsä olisi ollut pikkuinen, muusta maailmasta
riippumaton taivaankappale, jossa kaikille pikku seikoille annettiin
sama arvo ja tärkeys, kuin valtion tärkeimmille asioille. Miehiä oli
vaikeampi kuin naisia johtaa pois tavallisista puheaineista, ja harvoin
olivat ne huvitettuja asioista, joita kaupunkien, pienienkin, asukkaat
intohimoisesti seuraavat. Muun muassa opettaja ihmeekseen huomasi
heidät melkein kaikki tyyni väliäpitämättömiksi tuon suuren
yhteiskunnallisen kysymyksen suhteen, jota hän niin usein ajatteli.
Ehkä sentähden, että he, eläen syrjäisessä seudussa, eivät pelänneet
yhteiskuntaa uhkaavia mullistuksia; tai kentiesi siitä syystä,
ett'eivät läheltä tunteneet noiden vihollisten voimain suuruutta ja
mahtia, ne kun maakylissä esiytyvät hajallaan ja siivoina, ja pitivät
siis mahdottomana että mikään voisi järkähyttää valtion, tuon pilviin
ulottuvan jättiläisen, olemassa oloa. Lyhyesti, hänen nuori sielunsa ei
missään tilaisuudessa eikä millään taholla kohdannut ajatusta tahi
intohimon kipinää, joka häntä olisi työhön innostanut. Kaiken tuon hän
löytäisi lukemalla uusia kirjoja, jotka ovat ikäänkuin kansallisen
elämän hengityksenä ja suonen tykytyksenä. Sanomalehdistä hän luki
uusien kirjojen nimiä ynnä niiden arvosteluja ja rupesi niitä kovin
ikävöimään; mutta ne olivat hänelle kuin kulta-fasaanit aseettomalle
metsästäjälle. Jokainen niistä olisi maksanut kahden päivän palkan ja
pakoittanut häntä yhä enemmän supistamaan niukkoja aterioitaan, jotka
töin ja tuskin saattoivat hänet kykeneväksi pystyssä pysymään. Lainaksi
taas hän ei koskaan rohkenisi pyytää noita kirjoja kylän harvoilta
kirjain-omistajilta, pelosta että häntä pian syytettäisiin koulutyönsä
laiminlyömisestä. Ainoa, jonka keskusteluista hänellä oli oppimista ja
jonka puoleen hän uskalsi kääntyä, oli don Pirotta; tämä sairasteli
Lokakuusta alkaen ja kävi yhä huonommaksi lukukauden loppupuoleen.
Koulu-legaatilla oli ainoastaan muutamia hajanaisia osia Segur'in
yleistä historiata, niistäkin puuttui monta lehteä, ja sitäpaitsi mies
ei osannut puhua muusta kuin opettajattarista. Jäljellä oli siis neiti
Manco, jota Emilio väliin kävi tervehtimässä; mutta hänen älynsä ja
sivistyksensä olivat jo monet vuodet olleet suljettuina koulun ahtaasen
piiriin, niinkuin hänen nunnamainen ruumiinsa tuohon vanhan-aikaiseen,
tummaan pukuun, ja kun puhe siirtyi tätä piiriä ulommaksi, otti hän
siihen osaa ainoastaan äänettömänä kuunteliana. Opettaja oli siis aivan
yksinään ja tunsi jonkinmoista henkistä nälkää, joka hänen sieluansa
näännytti. Hän heittäytyi vähitellen työttömäksi ja haaveiluihin, jotka
häntä työn tavoin väsyttivät, mutta samalla synnyttivät tyhjyyttä ja
tyytymättömyyttä. Hänen oli ikävä ja hän kävi katkeraksi.

Vastapäätä Emilion ikkunata oli toinen ikkuna, jossa kivuloinen, vanha
mies päiväkaudet istui pää käsiin nojautuneena ja katseli kadulle päin,
missä jokaisen puolentunnin kuluessa joku astui ohitse ja kahdesti
päivässä kulki rattaat; tässä oli kylläksi ajatuksen askaretta
katselialle. Tuo ukko oli Emilion mielestä ilmetty henkilöimä kylästä.
Väliin se katseli ylös hänen puoleensa, haukotteli, ja opettaja
haukotteli myöskin. Hän kauhistui ajatellessaan, että tällä lailla
saisi elää monta vuotta, tempasi hattunsa ja riensi ulos, ikäänkuin
paeten tulevaisuutensa kamalaa kuvaa.


Ratkaiseva ottelu.

Tästä mielentilasta tempasi Emilion loppupuolella syyskuuta don
Pirottan äkillinen kuolema. Jo tätä ennen oli Ratti ollut kahden
vaiheella, uudistaakko virka-kontrahtiansa vielä kahdeksi vuodeksi vai
ei; mutta tuon kuolemantapauksen jälkeen, ja varsinkin kun hänen
korviinsa oli tullut että kunta aikoi hankkia opettajaa, joka samalla
olisi pappi, voidaksensa jättää kaksi tointa samalle henkilölle, päätti
Ratti, kysyttyään neuvoa holhoojaltaan, sanoa irti itsensä, ja
tiedusteli toista paikkaa. Tämä odottamaton päätös oli tuskin tullut
tunnetuksi ennenkuin se synkkä muoto, jolla kirkkoherra oli häntä
tervehtinyt, johonkin määrin kirkastui eikä pappi koulujen aljettua
antanut hänen tuntea vihaansa muuna kuin poistuvan ukkospilven
kaukaisena jyrinänä. Eikä siinäkään kyllä; kirkkoherra tykkönään
unhoitti opettajan erään huomiota herättävän tapahtuman johdosta, joka
ainaiseksi piirtyi paikkakunnan historiaan.

Vähää ennen kuin koulut jälleen avattiin, oli Fanari neiti, kuukauden
poissa oltuaan, palannut takaisin Turinista, puettuna harmaasen
silkkikirjaiseen hameesen, kukoistavan ja tyytyväisen näköisenä;
sitäpaitsi hänellä oli jotain entistä pehmeämpää ja iloisampaa
käytöksessään, joka suurimmasti ärsytti hänen salaisuutensa perille
pyrkijöitä. Joku tosin koetti levitellä sitä huhua, että neiti muka oli
ollut kuukauden Turinissa kirvoittuaksensa jostain aivan toisesta
asiasta kun koulutyön tuottamasta väsymyksestä; mutta panetus ei ollut
voittanut alaa. Sitäpaitsi, mitä hyödytti semmoisten uskominen? Sehän
olisi samaa, kuin tunnustaa, että kylää oli koko vuoden nenästä
vedetty. Parasta oli siis palata vartioimisiin ja vakoeluihin, sitä
enemmän, kun luultiin jo oltavan salaisuuden jäljillä.

Viikkoa jälkeen neiti Fanarin kotiintuloa oli eräänä iltana kaunis
vaaleapartainen herra oleskellut hetkisen kahvilassa ja sen jälkeen
hiipinyt sille syrjäkadulle, jossa opettajatar asui. Vähäistä myöhemmin
olivat tämän ikkunat pimeät ja luukut edessä, vaikka niissä
tavallisesti oli valkeata myöhään yöhön. Ja kun kerran luonnottomuuksia
pidettiin luonnollisina, sanottiin: tähän asti ovat olleet varovaisia,
mutta kuukauden yhdessä oleskeltuaan Turinissa eivät enää jaksa
tapojansa hillitä, vaikka kuinka kävisi. Mutta sen enempää ei tullut
selville. Vaikka aikaiseen aamulla muutamat olivat asettuneet
vartioimaan katujen kulmiin, eivät olleet nähneet ketään muuta
huoneesta tulevan paitsi opettajattaren, joka yksinään tavallisella
ajalla meni kouluun puettuna harmaasen somaan pukuunsa. Hän oli
suloisesti hymyellen ja alihuuli pilkallisen pitkänä tervehtinyt
vahdissa olevia. Siitä nämät eivät hämmästyneet, he aikoivat vielä
seisoa vakoelemassa. Semmoisissa asioissa muka pian langetaan
uudelleen, kun ei enään olla varovaisia. Kyllä he vielä jonakin päivänä
saisivat opettajattaren kiinni ja silloin hän kyllä kyytinsä tietäisi.

Historia oli sillä välin levinnyt kylässä ja oli paljo parannettuna
saatettu kirkkoherran korviin, siinä toivossa että hän saarnastuolista
antaisi opetuksen, joka tepsisi. Eivätpä pettyneetkään toiveessaan.

Vaikka kirkkoherra olikin urhoollinen mies, näytti hänestä aluksi
kuitenkin liian uskaliaalta ruveta tekemään kovia syytöksiä noin
epämääräisillä perusteilla. Mutta silloin sattui tapahtuma, joka
ratkaisi asian.

Lokakuussa vietettiin kirkon suojeluspyhän juhlaa, jolloin oli tapana
kuljettaa pyhimyksen kuvaa suuressa juhlasaatossa. Sitä kantamaan
valittiin aina kaksi nuorta ja kaunista talonpoikaistyttöä. Nämät
ostivat, tavan mukaan omilla rahoillaan, ison tyllihunnun pyhimyksen
kuvan peitoksi. Kirkkoherra, joka jo kauan oli ollut tyytymätön
mokomaan rahan haaskaukseen, päätti että rahat tänä vuonna olivat
paremmin käytettävät ja kehoitti sentähden tyttöjä jättämään
hunnun-oston sekä sen sijaan lahjoittamaan rahat pyhän Pietarin
kassaan. Tytöt olivat kahdella päällä, sillä juuri tuo kustannus tuotti
jommoistakin kunniaa heidän perheilleen ja hunnun hinta oli
jonkinmoisena tulevain myötäjäisten mittaenteenä. Ett'ei syy kiellosta
lankeaisi yksin-omaan heidän niskoilleen, tekivät he niinkuin
tavallisesti semmoisessa tapauksessa tehdään: kysyivät neuvoa siltä,
jonka tiesivät antavan mieleisensä neuvon, nimittäin neiti Fanarilta,
sisartensa opettajattarelta. Tämä ei ainoastaan hyväksynyt heidän
tuumaansa, vaan keksipä vielä puolustussyitäkin, joita saattoivat ensi
kerralla tuoda esiin kirkkoherraa vastaan: olihan se luvallinen ja
kunnioitusta ansaitseva kunnianhimo, sillä he eivät rahoja tuhlanneet
omiin koristuksiinsa, vaan kunnioittaakseen pyhimyksen kuvaa; semmoinen
tapa oli jo ikivanha; jos käyttäisivät rahat toisella lailla, eivät
kaikki saisi sitä tietää ja heitä syytettäisiin saituudesta; missään
tapauksessa eivät tahtoneet olla ensimäisiä, jotka vanhan tavan
hylkäsivät. Molemmat tytöt lukivat hyvin tämän läksyn ja sitte
oikopäätä kirkkoherran luo sitä kertomaan. Tämä, jolla oli hyvä
vainu, käsitti oitis, että joku oli pannut sanat tyttöjen suuhun, ja
sen sijaan, että tapansa mukaan olisi uhannut sulkea heidät
kirkonkiroukseen, peitti hän vihansa ja pakoitti heitä hyvällä
ilmoittamaan neuvonantajansa. Silloinkos myrsky remahti. Senkin
juutalaistyttö! Hävytön vapaamuuraritar! Tuo oli siis ottanut
saastuttaakseen koko pitäjän! Olipa se suorastaan julistanut sotaa
pyhälle neitsyelle! Siitä oli loppu tehtävä!

Asia tuli tutuksi. Kirkonkirous saarnastuolista ei voinut jäädä
tulematta.

Sunnuntaiaamuna oli kirkko täyteen ahdettuna. Seurakunta oli suuressa
jännityksessä. Siellä oli muitten muassa koulu-legaatti, joka oli
saapunut siinä lapsellisessa luulossa, että hänen läsnäolonsa estäisi
saarnaajaa sopimattomuuksista. Neiti Fanari istui oppilaineen aivan
tyvenenä, vaikka kaikki häntä katselivat. Juuri tämä tyyneys ärsytti
vielä enemmän hänen vihollistansa. Ilmakin oli myrskyinen; kirkon
ikkunoita pieksi raju tuuli, joka kuului kamalalta kuin kadotettujen
sielujen valitus.

Kirkkoherra kurkotti jo alusta aikain kaulaansa, vaikk'ei sisällys
olisi sitä vielä vaatinutkaan. Ei koskaan ennen oltu nähty hänen
käsivartensa sillä lailla ilmaa halkovan, eikä hänen harmaiden
hapsiensa niin rajusti liehtovan hänen laihojen kasvojensa ympäri. Hän
ei kauan pysynyt yleisesti nuhtelevana, vaan hellitti ohjakset ja
rupesi yksityistä henkilöä hätyyttämään. Hän ei enää puhunut peitetyin
sanoin niinkuin ennen: hän piti pitkän, mieskohtaisen nuhdesaarnan,
josta nimi vain puuttui. "Opettajatar, joka kylvää jumalattomuutta
-- -- -- joka turmelee tyttöjen sydämmet -- -- -- joka empimättä voisi
juoda kupillisen lihalientä, ennenkuin käy Herran pöytään." -- -- --
Hän lisäsi vielä: -- -- -- "irstaan höllä käytös -- -- --
kaupunginretket -- salaperäiset vieraat -- -- --." Jo ensi sanoissa
olivat kaikki kääntyneet neiti Fanariin, joka kauan näytti aivan
tyyneltä. Vaan hyökkäykset eivät ottaneet loppuakseen ja moni nousi
seisomaan ikäänkuin odottaen jotain onnettomuutta tapahtuvaksi.
Oppilaat katselivat kauhistuneina kirkkoherraa ja opettajatarta.
Saarnan lopulla kuului mutinata. Neiti Fanari oli käynyt kalman
kalpeaksi, mutta piti päätänsä pystyssä ja näytti ylpeältä. Kuuliain
sohina ilmaisi papille, että hän oli mennyt yli kaikkien rajojen.
Silloin hän äkkiä muutti ainetta. Vaan ei kukaan enää kuunnellut
saarnan loppua, sillä kirkossa supistiin ja liikehdittiin tavattomasti.

Ulosmennessään kaikki pysähtyivät, pidellen hattujansa ja hameitansa
tuulelta, pienelle torille, nähdäksensä opettajattaren astuvan ohitse.
Tuuli hänen tullessaan kirkosta heilutteli hänen hameitansa ja näytti
nuo kauniisti kengitetyt pienet, hurmaavan sievät jalat. Hän oli vielä
kalpea, mutta tyyntynyt, ja koetti kaikin tavoin saada entistä hymyä
huulilleen. Jonkun aikaa kaikki väistivät häntä. Ensimäisenä ja kovin
harmistuneena lähestyi Ratti, sitten koulu-legaatti sekä muutamat muut,
jotka kaikki lausuivat suuttumustansa ja paheksumistansa äskeisen
tapauksen johdosta; uteliaat seisoivat piirissä ympärillä ja muutamat
neiti Fanarin oppilaista itkivät. Hiukan vapisevalla äänellä hän
virkkoi pari sanaa, mutta sanoi ne niin kovaa, että kaikki ympärillä
seisovat saattoivat kuulla: -- Älkää siitä välittäkö. Jo tänään haastan
hänet oikeuteen. -- Kääntyen koulu-legaattiin hän lisäsi: -- Te saatte
asiatani oikeudessa ajaa.

Legaatti irvisti rumasti. Ratti tuon irvistyksen inhokseen havaitsi,
sillä hän tiesi mitä se merkitsi. Hänellä oli tässä edessään yksi noita
monia vapaamielisiä hölmöjä, jotka kerskuvat uskottomuudestaan ja
hurjasta vastakirkollisuudestaan, mutta ovat kuitenkin suurimpia
raukkoja, kun tulee kysymykseen vastustaa rohkeata pappia, jota
takanapäin ivaavat; jotka pelosta väistyvät, vaikka tietävätkin jonkin
asian oikeaksi; jotka pelkäävät siitä syystä, kun isänmaanrakkautensa
ja valtiollinen vakaumuksensa ovat vailla kaikkea lujaa perustusta;
jotka pelkäävät, koska heihin lapsesta on jäänyt jonkinmoinen hämärä,
perinnöllinen helvetin kauhu. Ja tuollaisten vapaamielisyyden sankarien
luku kasvoi Piazzenassa ja muissa kylissä juuri asian-ajajan ja hänen
kaltaistensa esimerkistä; olipa niitä jo talonpoikiakin, jotka
perjantaisin söivät lihaa kapakassa[9] ja syödessään laskettelivat
kirouksia sekä hirmuisimpia juttuja kirkkoherrasta ja hänen entisestä
elämästään; mutta varsin kiireesti piiloittivat lihavatinsa pöydän
alle, niin pian kuin äkkäsivät kirkkoherran kolmikulmaisen hatun
vilahtavan ikkunain taatse.

Koulu-legaatti kun suorastaan ei voinut kieltäytyä rupeamasta
opettajattaren asian-ajajaksi, suostui, ja saatuaan taas kasvonsa
tavalliseen sävyyn, hän mutisi: -- Suurimmalla ilolla olen teidän
käytettävänänne. -- Hänen jälkeensä tarjoutui moni todistajaksi,
opettajatar kiitti heitä kaikkia, sai takaisin kauniin ruusunpunaisen
hipiänsä ja meni kotiin.

Koko seudussa tämä tapahtuma herätti ääretöntä huomiota. Peläten
kaikkein pahinta sekaantuivat sindaco, tarkastusmies y.m. oitis
seuraavina päivinä asiaan, saadaksensa opettajatarta luopumaan
aikeestaan ja kirkkoherraa ojentamaan sovinnollista kättä. Mutta
jälkimäinen oli yhä edelleen raivoissaan ja edellinen kielsi ylpeästi.
Sitäpaitsi oli eräässä Turinilaisessa sanomalehdessä alkanut nimetön
kirjeenvaihto, joka teki opettajattarelle väistymisen mahdottomaksi.
Hallitsevan puolueen suureksi mielikarvaudeksi haaste todella
annettiin.

Rattia, joka ei tämmöisiä riitoja tuntenut, harmitti ihmisten käytös.
Useimmat, nekin, joiden mielestä kirkkoherra oli tyhmyyden tehnyt,
moittivat opettajatarta haasteesta, jota pitivät suurimpana
hävyttömyytenä; sillä yksinäinen nainen, joka pelkäämättä puolustaa
itseänsä, on häväistyksenä niille miehille, jotka sitä ristissä käsin
katselevat. He sanoivat: -- Jos kerran kirkkoherra on näin pitkälle
mennyt, tietää se sitä, että hän voi todistaa syytöksensä, ainakin tuon
törkeimmän. Yleensä toivottiin nuoren naisen menettävän. Ratti, joka
vielä oli kokematon eikä voinut ymmärtää tämmöistä vihamielisyyttä,
rupesi levottomana ajattelemaan, että ehkä opettajan virassa oli jotain
vastenmielistä ja ikävää, kosk'eivät nyt kaikki kunnon ihmiset
ryhtyneet asiata puolustamaan, niinkuin heidän sydämmensä ja järkensä
olisi vaatinut. Hän ei käsittänyt, että pääsyynä sekä miesten että
naisten vihamielisyyteen oli se varma tieto, että opettajattarella oli
rakastaja ja että hän salaa ja ihmisten kiusallakin oli onnellinen;
tuon onnensa vuoksi hän oli sietämättömämpi kuin jos olisi tehnyt minkä
virheen tahi rikoksen tahansa. Yksi ainoa nainen puolusti häntä,
sekatavarankauppiaan rouva, joka tässä kohden oli aivan toista
mieltä, kuin miehensä. Tämä nainen oli antanut valita itsensä
naistarkastajaksi, voidaksensa esiytyä koulussa suurella
juhlallisuudella, milloin hänellä oli jotain uutta puvussaan
näytettävänä. Syy hänen erityiseen suosioonsa oli seuraava:
opettajatar, jonka hyvää makua ja kaupunkilaiskasvatusta hän piti
suuressa arvossa, osasi viisaasti liehakoida hänen helmaheikkouksiansa:
kauniita vaatteita ja hienoa käytöstapaa. Hänpä yksin siis ei jättänyt
neiti Fanaria, vaan oli pikemmin entistänsä ystävällisempi; tahtoi,
näet, komeilla vapaamielisyydellään, joka todisti hänessä olevan
sielunjaloutta ja urhoollisuutta, kaksi todesti hienolle naiselle
kuuluvaa ominaisuutta. Ompa totta, että mielistely usein luo lujempaa
ystävyyttä kuin tosi tunne. Kaikki muut naiset välttivät opettajatarta,
joko sitte todella pelkäsivät tai olivat pelkäävinään oikeuden käynnin
saattavan ilmoille jotain häpäisevää.

Neiti Fanari matkusteli taas Turinissa ja oli saanut takaisin entisen
tyynen ja ylpeän onnellisen muotonsa, tuommoisen rakastetun naisen
muodon, joka tuntui julkeatakin julkeammalta. -- Rakkaus lie saanut
hänet pois suunniltaan -- niin sanottiin -- kun uskaltaa noin esiytyä.
Tietoja jutun vaiheista ahmimalla ahmittiin. Asia oli siirtynyt
tuomarista yleisen syyttäjän huostaan. Kirkkoherra oli hankkinut
asian-ajajan kaupungista; todistajia oli haastettu. Määrättiin jo päivä
lopullista oikeuden tutkintoa varten. Moni oli päättänyt saapua
kuuntelemaan. Pari päivää aikaisemmin matkustivat sekä kirkkoherra että
opettajatar oikeuspaikkaan, kumpikin sentään eri aikoina. Vaan tuon
suuren päivän aamuna levisi paikkakunnalla hämmästyttävä uutinen:
oikeudenkäynti olikin jätetty sikseen. Asian-ajajat olivat taivuttaneet
molemmat riitapuolet ajoissa sovintoon. Tämä oli loistava tappio
kirkkoherralle. Opettajatar peruutti haasteen ja pappi maksoi hänelle
tuhannen lireä vahingonkorvausta sekä antoi kirjallisen selityksen,
jossa selvin sanoin vakuutti koskaan ei aikoneensakkaan loukata
opettajattaren kunniata, vaikka oli käyttänyt liian kiivasta kieltä,
pelkästä uskonnon puolustuksen innosta.

Tämä oli kova isku. Opettajatar palasi Piazzenaan kauniine, raukeine
silmineen, mutta ilman voittajan muotoa ja alkoi seuraavana päivänä
koulunsa, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kirkkoherra
lymytteliihe jonkun aikaa. Hänen kirjoituksensa opettajattarelle
julkaistiin sanomalehdessä, jota muutama tusina levisi kylään, ja
numerot kulkivat siellä kädestä käteen. Sanalla sanoen, opettajattaren
voitto oli täydellinen. Ja sitten tapahtui, mitä luonnollisesti
pitikin tapahtuman. Kun vastustuspuolue huomasi kirkkoherran
ystävineen nöyryytetyksi, onnitteli se julkisesti opettajatarta, jonka
vaaran hetkenä oli jättänyt suojatta, ja käänsi sarvensa lymyssä
piileilevää vihollista vastaan. Olihan vihdoinkin aika tullut, kun
saatiin puhua suu puhtaaksi! Tuo pappi hassu saattoi koko kunnan
hunningolle. Kuukausi takaperin oli hän neuvonut sindacoa vastaamaan
asian-omaisille, jotka kysyivät yösijoja kylän läpi marssivalle
hevosrykmentille, ett'ei sitä voida Garascoon sijoittaa pikien ja
heinien puutteen tähden, -- vaikka kumpaakin oli yllin kyllin.
Joukon oli täytynyt marssia toiseen kylään, suureksi vahingoksi
Piazzenalle. Ja syyksi sanottiin sotilasten muka turmelevan maakylien
asukkaita! Sitäpaitsi pappi oli ottanut kuusikymmentä centesimoa
kastetodistuksesta niiltäkin, jotka olivat syntyneet ennen 1866, vaikka
lain 147 § toisin määrää. Entäs sitte sekin hävyttömyys, hautauttaa
kastamattomia lapsia aivan kirkon läheisyyteen. Ja vihdoin tuo rettelö
kreivittären testamentista. Koko papin entisyys kaivettiin maasta,
yksin historiat kahdesta hänen näköisestään pikku nulikastakin. Häntä
haukuttiin ääneen kahviloissa ja kauppapuodeissa, uhattiinpa selkään
antaa, jos uskaltaisi nenäänsä ovesta pistää.

Tästä huolimatta rupesivat parin viikon päästä kirkonpalvelia ja
kirkkoherra kylässä kävelemään, toisella hattu niskassa, toisella
korvalla. He katselivat vihollisiansa entiseen tapaansa synkästi ja
vihaisesti, ja saivat osakseen samat tervehdykset kuin ennen,
niiltäkin, jotka olivat enin heitä soimanneet. Ainoa muutos oli se,
ett'eivät koko vuotena sekaantuneet koulun asioihin. Nuorella
opettajalla ei ollut aineitten valinnan puolesta enää vähintäkään
kiusaa sindacosta.

Emilio oli kumminkin hakenut paikkaa Altaranan kylässä Alpeilla, jonne
demokratinen ja parannuksia puuhaava sindaco tahtoi nuorta opettajaa,
ja hän sai viran Golin perheen suosituksella. Siellä oli riittävä
palkka ja siihen hän tyytyi.


Uusi tarkastaja.

Emilio eleskeli rauhassa ensi tarkastukseen saakka, jolloin hän
mielipahakseen näki, ett'ei tuo hyvä tarkastaja Garascon ajoilta
palannutkaan, ja sai kokea, että tarkastajan muutos saattaa tuoda
paljon ikävyyksiä mukanaan, Uusi tarkastaja oli neljänkymmenen vuotias,
pienenläntä mies, leukaparta Napoleonin tapaan, mustassa puvussa,
suruharso hatussa. Hän oli edellisen suora vastakohta, ei ainoastaan
luonteen puolesta vaan mielipiteissäänkin, niinpä tosiaan joko sitte
varsin tahi tarkoituksetta, kaikissa mielipiteissään. Mikä Emiliota
enin huolestutti, oli tarkastajan hyvää päätä todistava selvä ja terävä
puhe, joka pohjia myöten järkähytti Emilion tähän-astiset käsitykset
opetuksesta. Hän astui luokkaan, perässään juhlallinen seurue, johon
kuului sindaco, tarkastusmies, koulu-legaatti ja eräs vieras, kaikille
tuntematon nuori mies. Vaikka hän ei oikeastaan moittinut opettajaa,
oli hänellä aina jotain muistuttamista; kaikki oli hänen mielestään
huonoa ja piti _ab imis fundamentis_[10] parannettaman. Hetken aikaa
hän kuunteli opetusta, keskeytti keskellä lausetta ja kysyi
opettajalta: -- Te seuraatte siis sokratillista metoodia?

Opettaja vastasi käyttävänsä vuoroin esittävää vuoroin kyselevää
opetusta, sen mukaan kuinka asia kulloinkin vaati, mutta että kyselevä
oli hänen mielestään ainakin ensimäisen luokan oppilasten suhteen
paras. Niin hän oli menetellyt kaksi vuotta ja oli siihen varsin
tyytyväinen.

Tarkastaja pudisteli päätään. Hän oli ehdottomasti sokratista metoodia
vastaan, sillä se kehitti pelkkiä itserakkaita tyhjänpuhujia. Se oli
vain hukkaan heitettyä aikaa. Kaksi kymmenestä hyötyi siitä, ja muut
olivat ainoastaan papukaijoja, jotka arvaamalla vastaelivat. Se oli
pallon heittoa sanoilla; epäilemättä hyvin mukava metoodi opettajalle,
mutta sen aika oli ollut ja mennyt. Opettajan yksin tuli puhua eikä
koko luokan hänen kerallaan, sillä sehän muistutti ihmisen puheesta
kai'un kanssa. Opettajan piti aina puhua, toistaa sanansa, kun sitä
tarvittiin, ja niin paljon kun suinkin harjaantua esitelmän pidossa.
Koska oppilaan oli opittava kaikki opettajan suusta, niin pois kirjat
ja muistiinpanot! Ainoa aimo opetusmestari on ihmis-ääni.

Ohimennen kajottuansa kasvatuksen probleemiin, tarkastaja hieman
pilkallisesti kysyi Emiliolta: -- Vai niin, te tutkitte luonteita?
Koetatte siis vaikuttaa lasten sydämmiin?

Siinäkin asiassa oli hän aivan vastakkaista käsitystä; hänen mielestään
opettajalle ei muu kuulunut kuin opetuksen antaminen. Kaikki aika, mikä
käytetään sydämmen kehittämiseen, ryöstetään opetukselta, eikä kanna
hedelmiä. Opettaja ei voi oppilaille korvata isää, äitiä tahi
sielunpaimenta. Hänen tulee kehittää ymmärrystä eikä muuta, ja siinä on
kyllin. Toiselta puolen on esimerkki ainoa, joka opettaa; kaikki muu on
tuulen pieksemistä, joka juoksee pojan läpi niinkuin vesi
kattorännissä. Hän päätti: -- Ainoastaan elämä, intohimot ja tarpeet
ihmisen muodostavat. Te luulette kasvattavanne poikaa mieheksi näillä
penkeillä, ja kuitenkin täällä kehittyy ainoastaan epämääräinen olento,
jonka sukuvietti, kunnianhimo, ahneus -- nuo kolme tulikoetta --
muuttavat aivan äkkiä miksi sattuu, ilman että kukaan ihminen voi sitä
ennalta määrätä. Siis hukkaan pantua vaivaa.

Tarkastaja teki oppilaille muutamia kysymyksiä ja oppilaat vastasivat.
Hän moitti heidän latelevan vastauksensa ulkomuistista, ja sanoi
opettajalle: -- Muistakaa Ratich'in mielilausetta: Ulkoaluku on luonnon
ja järjen raiskaamista. -- Sitten hän katseli vihkoja ja moitti
kansakoulujen liiallista aineitten kirjoittamista. Aivan tarpeetonta on
rasittaa lapsia lausumaan ajatuksia, joita heillä ei ole; se on samaa
kuin harjoittaisi heitä pukemaan vaatteita tyhjän ylle. Isänmaalliset
ainekirjoitukset hän hylkäsi; eihän sovi lapsen sielussa henkiseen
rasitukseen liittää isänmaan käsitettä tahi muita korkeita asioita,
sillä siten rupeavat niitä kauhulla tahi väliäpitämättömyydellä
katselemaan. Hän antoi lasten lukea ääneen ja moitti ääntämistapaa;
virheellisyys johtui vajanaisesta tavaamisen opetuksesta. Lopulta hän
ilmoitti julkaisevansa kiertokirjeen, jossa hänen aatteensa olisivat
esitettyinä. Sanalla sanoen, maailma oli uudeksi muodostettava. Jättäen
opettajan pään täyteen sekasotkua meni hän saattonsa seuraamana
tiehensä.


Surkea päivä.

Tosin oli tarkastaja lausunut useita totuuksia ja paljon huomioon
otettavaa; mutta voidaksensa seurata hänen aatteitaan olisi Emilion
täytynyt, ei ainoastaan opetustapaansa muuttaa, vaan itsekin tulla
aivan toiseksi. Pitkän, tunnollisen harkinnan perästä hän tuli samaan
päätökseen, johon opettajat tavallisesti tämmöisissä kohdissa tulevat:
hän päätti pitkittää aivan samaan tapaan kuin ennen. Mutta silloin
sattui tapahtuma, joka vasten hänen tahtoansa teki muutoksen luokassa.

Eräänä aamuna, kävellessään kaukana kylästä silkkiäispuitten
varjoomalla käytävällä, joka kulki pitkin maantien viertä, näki Emilio
lääkärin ratsastavan vastaansa tiellä. Tämä palasi tavallisilta
sairaskäynneiltään, vihreät silmälasit nenällä ja sateenvarjo levällään
auringon häikäisevää valoa torjumassa. Kun olivat tulleet lähelle
toisiansa, pysäytti lääkäri hevostansa, tervehti opettajaa ja sanoi
käyneensä katsomassa erästä hänen oppilastansa, joka asui vähän matkan
päässä siitä. Hän ei tiennyt pojan nimeä, mutta Emilio muisti äkkiä
luokaltaan erään Dobetti nimisen oppilaan olleen neljätoista päivää
poissa.

-- Kuulkaas -- lisäsi hän -- teidän pitäisi mennä sinne -- että hän saa
nähdä edes yhdet kristilliset kasvot, ennenkuin kuolee. Vanhempansa
ovat oikeita konnia!

Lääkäri pani hevosensa liikkeelle. Opettaja kysyi: -- Mikä tauti
hänessä on? -- Lääkäri vastasi, hiljaa eteenpäin ratsastaen: -- Oi, se
tauti, jonka rääkätyt lapset saavat. -- -- -- Voi semmoisia roistoja,
semmoisia roistoja!

Emilio meni maantien yli, kulki poikki peltojen polkua pitkin ja tuli
pienelle tuvalle, jossa ei mitään liikettä näkynyt. Hän astui pihaan.
Heinäkuorman suojassa istui kaksi pientä poikaa ja vähäinen tyttö aivan
hiljaa; he näyttivät olevan siskoksia. Emilio meni suoraan ovelle,
johon oli naulattu pyhän neitsyen kunniaksi sepitetty laulu, ja
kolkutti. Ovi avattiin, ja Emilion edessä seisoi mies ja vaimo keskellä
lattiaa, käsivarret riipuksissa, molemmat kylmäkiskoisen ja jäykän
näköisiä.

Emilio sanoi olevansa koulu-opettaja ja kysyi:

-- Kuinka sairas voi? -- Vaimo loi silmänsä maahan, mies puisti päätään
ja vastasi selvällä äänellä: -- Hän muuttaa majaa.

-- Te näytte kantavan asian tyynesti -- huomautti opettaja ja katseli
heitä.

-- Minkäs sille tekee? -- sanoi vaimo huoaten.

-- Se on jo kolmas lapsi, jonka Herra meiltä ottaa.

-- Missä hän on? -- kysyi opettaja.

Mies näytti sormellaan pientä ovea, vaimo avasi sen ja Emilio astui
sisään molempain seuraamana. Se oli mustaseinäinen huone, jonka
puoleksi täyttivät risukimput ja kaikellaiset peltokalut. Sisään
astuessaan Emilio polkaisi vaapsahaispesää, joka lie pudonnut
seinähirsistä. Sänkyä ei näkynyt. Mies osotti nurkkaan risukimppujen
taakse. Opettaja kääntyi sinne. Hän näki sängyn, ja kasvot jotka
kuolema jo oli merkinnyt.

Hämmästyksen ja kauhun valtaamana hän seisoi hetkisen hiljaa. Töin
tuskin hän tunsi pojan kuihtuneet kasvot, jotka olivat vahankarvaiset
ja kiilsivät hiestä; kärpäsiä oli asettunut painuneitten silmien
kulmiin, rinta kohosi ja laski ankarasti. Poika makasi olkipatjalla,
joka oli sijoitettu jonkinmoiselle laudoista kyhätylle alustalle. Pään
alla oli siniraitainen, likainen, päällisetön tyyny. Hänellä oli yksi
ainoa lakana, joka toiselta puolen oli valunut kivilattialle. Likainen
paita oli avoinna, niin että tuon laihan ruumiin kylkiluut näkyivät.
Rikkanaisen, komuutin virkaa tekevän pallin alla oli leipäpalanen.
Huone haisi varsin pahalle.

Emilio lähestyi pään-alusta, pani polvilleen ja laski toisen kätensä
pojan laihan käden viereen sängyn laidalle, mutta ei uskaltanut häneen
kajota.

-- Tunnetko minua? kysyi opettaja.

Ääntä kuullessaan poika hitaasti käänsi silmiään ja katseli
välinpitämättömästi opettajaa.

Emilio toisti kysymyksensä.

Silloin näkyi sairaan silmissä väläys, niinkuin kaksi kipinää olisi
syttynyt niiden syvyydessä, huulet liikkuivat, venyivät pitkiksi ja
saivat vaivalla lausuneeksi: opettaja. Emilio säpsähti tuota sanaa
kuullessaan, juuri kuin nyt olisi ensi kerran kuullut siinä jotain
ihanaa ja soinnukasta.

Samassapa hän kauhukseen tunsi jotain liikkuvan kaulallansa. Hän
katseli mikä se oli. Se oli pojan käsi, joka hitaasti oli kohonnut
pitkin takkia, saapunut kaulukseen ja piti siitä kiinni.

Silloin Emilion valtasi ääretön säälin tunne, ja hän otti käteensä
pojan kylmän, tahmean käden, joka ei häntä enää inhottanut. Hän haki
mielessään lohduttavia sanoja, mutta ei löytänyt ainoatakaan. Julmaa
olisi ollut sanoa pojalle: -- Rohkeutta, rohkeutta! -- Hän saattoi
ainoastaan kysyä: -- Dobetti, tekeekö kipeätä: -- Poika teki myöntävän
liikkeen silmäluomillaan ja hengitti raskaasti.

Opettaja muisti kerran toruneensa poikaa huolimattomuudesta. Hän
muisteli pojan ääntä, huonoa lausumista ja hymyä, vaan tuo kaikki
tuntui hänestä hyvin kaukaiseen aikaan kuuluvalta.

Sairas poikanen katseli lakkaamatta opettajan silmiä, niinkuin olisi
huomannut niissä kyyneleet, ehkä ensimmäiset, joita hänen tähtensä
vuodatettiin. Pieni käsi piteli lakkaamatta opettajasta kiinni. Tämä
koetti johtaa ajatuksiansa johonkin muuhun, päästäksensä sieluansa
painavasta surumielisestä säälistä. Olihan poika paran parempi päästä
pois. Mikä elämä olisi hänen osaksensa tullut? Mitkä ilot häntä
odottaisivat? Vähänpä kuolema häneltä vei! Emilion sydän nousi kapinaan
näitä ajatellessaan. Kaikki niin turhaa, säälimätöntä ja kauheata!
Kuoleva lapsi! Suuri Jumala! Syntyä, syödä hiukkasen mustaa leipää,
saada selkäänsä ja kuolla! Toinenkin ajatus lensi läpi hänen päänsä:
tuommoinen surkea kuolema, kurjassa hökkelissä, kovan leipäkannikan
varalla, tunnottomain vanhempain hoidossa on jotain tavallista, jota
tapahtuu joka päivä, tuhannesti, ehtimiseen. Inhottava ajatus!

Poika katsoi yhä terävästi opettajaan. Katsellessaan noita tuijottavia
silmäteriä, jotka himmentyivät ja lähestyivät toisiansa niinkuin poika
olisi ruvennut kieroon katsomaan, tunsi opettaja suurta levottomuutta,
jopa sisällistä kauhistusta, juuri kuin olisi pelännyt tuossa katseessa
iankaikkisuuden salaisuuden selviävän. Sairas hengitteli kiivaammin,
yskäisi väliin ja silloin valui suusta märän sekaista kinaa; silmät
painuivat pään sisään, käsi kylmeni. Senjälkeen hän liikutteli
huuliaan, niinkuin olisi äänettömin kielin lausunut kamottavia sanoja.

-- Hän kuolee -- sanoi isä.

-- Pankaa polvillenne, niin että hän teidät näkee -- sanoi opettaja.

Ainoastaan äiti rupesi polvilleen, peittäen toisella kädellä
kasvojansa.

Silloin poikaa puistutti yksi noita viimeisiä elon-ilmauksia, jotka
väliin pakoittavat lapsia viimeisillä voimillaan sopertamaan sanoja,
mitkä ainaiseksi avoimina haavoina jäävät kirveltämään vanhempain
sydämeen. Sairas kävi levottomaksi, puristi kiivaammin opettajan takin
kaulustaa ja huusi, mulkoillen silmiään: -- Voi opettaja, opettaja,
loppu tulee!

Käsi aukeni, putosi alas, ja kasvot jäykistyivät liikkumattomiksi,
hämmästystä osoittaviksi.

-- Hän on kuollut -- sanoi isä.

Opettaja kääntyi poispäin kauhistuneena; mutta samassa
silmänräpäyksessä hän noudatti sydämmensä kehoitusta, kumartui kuolleen
ylitse ja suuteli häntä huoaten otsalle.

Sitten hän nousi ylös ja pyyhki kyyneleensä. Kun hän näki vanhemmat,
äidin silmät tuskin punaisina, isän kulmat rypyssä, jotta näyttäisi
murheelliselta, seisovan keskellä huonetta, ei hän voinut olla
sanomatta ylenkatseellisella äänellä: -- Mahdatte edes valvoa kuolleen
ruumiin luona.[11]

Mies ja vaimo seurasivat häntä aurinkoiseen pihaan vievälle ovelle.
Siellä pidätti äiti hänet, sanoen että olivat köyhää väkeä, jolla oli
paljon lapsia; jos hän hyväntahtoisesti antaisi jotain hautajaisiin,
hän, joka oli ollut poika raukan opettajana -- -- --

Emilio pisti muutaman vaskirahan vaimon käteen, käänsi hänelle
selkänsä, astui nopeasti pihan poikki ja kulki peltojen ylitse vievää
polkua polttavassa auringon paahteessa. Hän astui kuin olisi hän ollut
sekaisin; hänen sielunsa syvimmässä syvyydessä liikkui tuo kamala
tunto, jonka valtaan ihminen joutuu katsottuaan äsken kasvoista
kasvoihin kuolemata, ja joka kumoo kaikki hänen entiset käsitteensä
elämästä sekä tekee maailman hänen silmissään värittömäksi. Hän näki
yhä edessään nuo pienet liikkumattomat, ongelman tapaiset kasvot.
Ne liitelivät hänen edessään, kääntyneinä häneen päin kuin
ylenluonnollinen ilmestys, ja niiden kanssa muita, tuhansittain muita
kasvoja, yläpuolella, alapuolella, sivulla, lähellä, kaukana;
lukemattomien kuolleitten lasten kalpeita kasvoja, koko tuo ääretön,
surkea tappotanner, jolla pienokaiset taistelevat huolimattomuutta,
ilkeyttä, lemmettömyyttä ja kurjuutta vastaan, ja kuolevat kenenkään
hyväilemättä, kenenkään säälimättä. Ja kaikki tuo tuntui hänestä niin
hirmuiselta, että hän, pelastuakseen elämää ja ihmisiä kerrassaan
inhoamasta, haki turvaansa taivaallisessa, maallisia oloja ulommas
ulottuvassa toivossa.


Pettymys.

Kun Emilio tässä mielentilassa jälleen aloitti työtään, sydämmessä tuo
entinen rakkaus lapsiin, joka taas oli vironnut surun ja säälin
tunteista, näki hän monena päivänä jokaisen oppilaan kasvojen takana
toiset, kalpeat ja kuihtuneet kasvot, aivan semmoiset kuin ne, joita
kurjassa kodissa oli suudellut. Ensimäinen seuraus oli, että hänen
tavallinen ankaruutensa tahtomattakin lauhtui; sitten, kun hän tuli
ajatelleeksi, että kumminkin jättäisi paikkakunnan, hylkäsi hän ehdon
tahdon ennen seuraamansa rautaisen kurinpidon, osittain henkeänsä
lepuuttaakseen, osittain tehdäksensä koetta. Oitis hän tunsi suurta
helpoitusta, ikäänkuin olisi riisunut yltään ahtaan, hengitystä
ehkäisevän takin. Hän luuloitteli voivansa viimeiset päivät olla
ystävällisenä ja lempeänä sen kunnioituksen nojalla, jonka kahden
vuoden ankara kuri oli perustanut.

Pelkkää pettymystä! Tuskin oli neljä tahi viisi parasta ja helpoimmin
hallittavaa poikaa, jotka eivät väärin käyttäneet höllitettyjä
ohjaksia. Kaikki muut muuttuivat vähemmässä kuin viikossa hänen
silmäinsä alla pikku pedoiksi, niin että Emilio nyt pitemmittä mutkitta
uskoi opettajan tosin voivan lempeästä ankaraksi muuttua, mutta ett'ei
ole koettamistakaan päinvastaiseen suuntaan, kääntämättä luokkaansa
ylös alaisin.

Neljäntoista päivän päästä Emilio ei enää poikiansa tuntenut. Niistäkin
oppilaista, jotka olivat tuntuneet ymmärtäväisiltä ja ujoilta, oli
pulpahtanut esiin, ikäänkuin halkeavista siemenkoteloista, ilmetyitä
pikku piruja, nenäkkäitä ja tottelemattomia, jotka välittivät viisi
torumisista, kuusi ystävällisistä neuvoista. Opettaja tosin saattoi
uhaten sanoa: -- Te olette käyneet pahemmiksi sen jälkeen, kuin olen
kuria höllittänyt. Minäkin rupean taas ankaraksi. -- Hän ottikin
ankaran muodon ja rankaisi, mutta se ei enää auttanut. Hän oli kuin
kruunustansa luopunut hallitsia, jolla ei ole sen koommin valtaa eikä
kunniaa. Voittaaksensa molemmat takaisin, olisi hänen täytynyt
taistella kokonainen vuosi.

Tämän kokeen kautta päästyään asiasta selville, päätti hän käyttää
tulevain oppilaittensa suhteen entistä menetystapaa ja vannoi
sydämmessään juhlallisesti, ett'ei sitä koskaan enään jättäisi.


Jäähyväisillä käynnit.

Niin lähestyivät viimeiset päivät. Tutkinto oli tuskin mennyt, kun
Emilio läksi hyvästiä jättelemään. Sydämmellisin oli käynti neiti
Mancon luona, joka otti häntä vastaan suru mielessään ja melkein
itkien, sillä oppilaat olivat hänelle tuottaneet häpeätä tutkinnossa.
Sindacon mielestä oppilaat olivat liiaksi ujoja ja sekavia; hän oli
viitannut opettajattarelle, että nämät ominaisuudet ilmaantuivat
oppilaissa jonkinmoisena heijastuksena heidän opettajastaan.
Opettajatar lisäsi vaatimattomasti: -- Se on totta, semmoinen olen aina
ollut -- -- -- Nyt ei enää pidetä sen luontoisista -- -- -- Sitten hän
ojensi opettajalle kapean nunnan-kätensä ja virkkoi: -- Te olette nuori
ja pääsette eteenpäin maailmassa -- -- -- se on ilahuttava äitiä ja
minua -- -- -- Mutta kuka tietää, muistatteko silloin enää meitä. -- Ne
olivat herttaisimmat sanat, jotka nuorukainen sai muistokseen
Piazzenasta.

Kun Emilio tuli hyvästille neiti Fanarin luo, tapasi hän tämän
ihastuttavassa aamupuvussa. Kauniin naisen tyynellä luontevuudella
neiti pisti aamutakkinsa kiinni kahdella nuppineulalla. Hän oli
kohtelias opettajalle ja kiitti häntä lämpimästi hänen osoittamastansa
ystävällisyydestä tuon käräjänkäynnin aikana. Kiitosten sulous
kuitenkin Emiliolta katkeroitui, kun hän huomasi mikä ilo loisti
opettajattaren silmistä huomispäiväisen Turinin-matkan johdosta.

Emilio kävi sindaconkin luona, joka yleensä, ellei lukuunota
noita kieliopillisia saivarruksia, oli kohdellut häntä hyvästi.
Koulu-legaattia hän ei tavannut kotona, sillä tämä oli seitsemännellä
käynnillä Altossassa. Emilio meni sieltä don Biracchiolle hyvästiä
sanomaan.

Sataa tihutteli. Pieni piha oli yhtenä ainoana vesilätäkkönä,
ja tuo vähäinen, harmaanlikainen rakennus muistutti enemmän
lappalaiskodasta kuin sivistyneen ihmisen asumuksesta. Emilio löysi
hänen kunnian-arvoisuutensa aterialla, edessään peloittava määrä
kurkka- ja tomaatti-salaattia sekä korvaton saviruukku täynnä viiniä.
Vaikka opettaja kaipausta tuntien erosi tuosta hieman naurettavasta,
omituisesta miehestä, jota hän sekä kunnioitti että tavallaan
rakastikin, katosi toki vähinkin tunteellisuus hänen hyvästeistään,
tätä jättiläis-annosta nähdessään. Mutta pappi puheli ystävällisesti,
kertoen suu täynnä ruokaa tavallisella levollisuudellaan oppilaitten
viimeiset kujeet.

-- Oli sekin oikeitten pääkonnien työtä -- sanoi pappi. -- He eivät
enää tahtoneet lukea pihalla, sanoivat muka saavansa käsniä peräpuoleen
alituisesta kivillä istumisesta. Ajatelkaas, niin turhan arkoja! Ja ne
marakatit saattavat kumminkin istuallaan laskea alas Monte Vison
huipulta saamatta raamuakaan nahkaansa -- -- -- No, tiedättekös, mitä
keksivät pakoittaaksensa minua ottamaan heidät sisään. He kaivoivat
omilla sormillaan ojan myllypurosta tänne saakka, viisikymmentä metriä
pitkän ojan. Kolme päivää lienevät siellä myyränneet. Sanonpa teille,
se on työ, joka näyttää aikamiesten tekemältä. He kaivoivat sitkeän
kärsivällisesti -- -- -- leveän ojan, ymmärrättekö, johtaaksensa veden
minun pihaani. Kun se oli johdettava poikki erään salaojan, laittoivat
aika kourun ison puun kuoresta, jonka olivat varastaneet Jumala tiesi
mistä. Ja kaiken tämän he tekivät salaa, huomatkaa se. Luulen heidän
työskennelleen öisin. Niillä lurjuksilla on kissan silmät. Vihdoinpa
kerran, istuessamme tunnilla, avasivat vesijohtonsa ja piha muuttui
järveksi, jossa vesi ulottui puoleen sääreen. Mahdotontahan oli pitää
heitä siellä istumassa.

-- Ja te annoitte asian jäädä sillensä? kysyi opettaja.

-- Annoin jäädä sillensä, minäkö? vastasi pappi, tomaatin puolikas
suussaan. -- En suinkaan. Ensin piti heidän tunnustaa. Sitten pakoitin
heitä kaivamaan uutta ojaa, johtaakseen vettä pois pihasta.

-- Heidän lie ollut hirveän hauskaa.

-- Hauskaa? -- -- He hikoilivat ja ähkivät kuin kuormajuhdat, ne
vietävät. Sitten, kun ei enää ollut vettä jäljellä, sanoin minä: Te
ette tahdo istua kivillä, seisokaa sitte märässä.

-- Se oli hyvä! Ja ne seisoivat siinä -- -- --

-- Niin, mitä seisomiseen tulee -- -- --

-- Kuinka! -- huudahti opettaja -- annoitteko heidän päästä voitolle?

-- No, entäs sitte, hyvä Jumala! Kun tuskin olivat tuohon asettuneet,
rupesivat kaikki yhtä haavaa kurnuttamaan "koaks, koaks!" ja sanoivat
sammakkojen rönssivän heidän jaloissaan. Sitä melua minä en kestänyt.
Minun täytyi ottaa heidät huoneesen päästäkseni häpeämästä heidän
puolestansa.

Emilio nauroi ääneen, mutta don Biracchio pysyi totisena ja kaasi
viiniä vieraalleen. Hyvästiä heittäessään seisoivat perunankuorien ja
kaalinlehtien peittämällä kynnyksellä ja pappi tarjosi opettajalle
vihreän, poikkivartisen jättiläissateenvarjon, mutta opettaja kiitti,
eikä ottanut. Viimeiset sanat, mitkä don Biracchio lausui,
puhdistettuaan mahdottoman isolla kielellään suunsa sallaatin
jätteistä, oli toivotus, joka sisälsi sen mitä hän piti elämässä
parhaimpana: -- Herra suojatkoon teidän terveyttänne.

Kun Emilio tien käänteessä katseli taaksensa, näki hän sateen läpi
papin seisovan ovessa ja kädellään osottavan ojaa, jonka pojat olivat
kaivaneet.

Näistä iloisista muistoista huolimatta eivät Emilion ajatukset olleet
varsin valoisia, kun hän matkusti kylästä. Ajaessaan ketoja pitkin ja
hengittäessään puhdasta, hyvänhajuista aamu-ilmaa, toisteli hän
muistissaan mennyttä aikaa, niinkuin sitä ihminen aina tekee
jättäessään paikan, joka jonkun aikaa on tarjonnut kotia ja suojaa
elämän retkellä.

Minkälaista oli oikeastaan hänen elämänsä ollut näinä viimeisinä
kolmena vuotena? Hän ei ollut löytänyt sitä tyydytystä eikä sitä
ystävällisyyttä, jota oli toivonut saavansa; ei hän ollut tiedoissaan
edistynyt, eikä voinut sanoa keksineensä varmaa menetystapaa, jonka
mukaan luokka oli hoidettava. Hän tunsi hyvin, että paitsi tuota
ankaraa jäykkyyttä, johon oli turvautunut, löytyi vielä joku lämpimämpi
ja hedelmällisempi, hänelle mahdoton metoodi. Toinen ajatus painoi
vielä enemmän hänen mieltänsä. Hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että
koulu-opettajan vaatimattomassa virassa, joka kysyy niin suuria
uhrauksia itserakkaudelta antamatta vastaavaa aineellista palkkiota ja
kunniaa, on hyvin paljon rauhattomuutta. Voi hyvä Jumala! Tulisiko
vastakin olemaan niinkuin oli ollut, vai tulisiko hänelle vieläkin
vaikeampaa! Mielikuvituksissaan hän näki edessänsä koko sarjan kyliä,
joissa hänen vuoroon tuli asua aina myöhäiseen vanhuuteen asti, sekä
pitkän jonon sindacoja, kirkkoherroja, tarkastajia ja kiusaajia kaiken
ikäisiä, jos jonkin virkaisia, miehiä ja naisia, jotka vastaisuudessa
odottivat häntä, muutamilla kynät, toisilla luudat tai sakset pystyssä,
valmiina iskuja jakelemaan; ja hänen sielunsa syvimpään soppeen hiipi
hiljaa alakuloinen vastenmielisyys tulevaisuutta kohtaan. Mutta silloin
tapahtui jotain, joka johti hänen ajatuksensa aivan odottamattomaan
suuntaan.

Emilio tuli sattumalta katsoneeksi tarkemmin erästä vanhaa
sanomalehteä, joka hänellä oli kääreenä kirjan ympärillä ja näki siinä
kirjoituksen, joka kiinnitti puoleensa hänen huomionsa. Kirjoituksen
nimi oli: _Nyrkkitaistelia koulussa_. Siinä kerrottiin seuraavaa: --
Erinomaista kouluvoimistelua harjoitetaan Casarigan kansakoulussa,
jossa opettaja ja sindaco ovat ilmi vihollisia. Eräänä päivänä astui
luokkaan ovelle kolkuttamatta kunnan vahtimestari lakki päässä ja
puettuna isoon kappaan kuin Ernanin ryövärit. Hän tuli toimittamaan
jotakin sindacon asiata. Opettaja komensi hänet ottamaan lakkia
päästään. Vahtimestari nauroi opettajalle vasten silmiä. Silloinapa
toinen julmistui, ryntäsi kateederista alas ja löi lakin pois
vahtimestarin päästä. Tämä läksi raivoisana ulos, mutta palasi, viiden
minutin päästä, iso keppi kädessään ja töytäsi opettajaa vastaan. Vaan
saipa kun saikin tekemistä oikean aakkosten Simsonin kanssa, joka
yhdellä nyrkin iskulla sivalsi kepin hänen kädestään, nosti hänet
ilmaan ja heitti ulos kadulle. Vahtimestari erotettiin virastaan
pariksi päiväksi, mutta kuitenkin opettaja sai aika torat sindacolta,
joka ilmoitti kummallisen puolustussyyn vahtimestarin käytökseen: -- Se
oli näet vilustunut. -- Sanomalehtikirjoituksessa oli vielä pari
lausetta päätteeksi. Tämän kirjoituksen luettuaan huudahti Emilio
ilosta ja nauroi ääneen, niinkuin olisi jonkun vanhan velikullan nähnyt
edessään. Tuo nyrkkitaistelija-opettaja ei ollut kukaan muu kuin
Lerica, entinen korpraali seminaarin ajoilta.




Entinen korpraali.


Emilio olisi vieläkin enemmän ihastunut, jos olisi saattanut aavistaa,
että Lerican nimi, sattumalta keksitty neljän kuukauden vanhassa
repaleisessa sanomalehdessä, oli ikäänkuin joku noita selittämättömiä
enteitä, joita väliin elämässä sattuu, ja jotka tietävät että henkilö,
jota emme moneen vuoteen ole nähneet, seuraavana hetkenä, kadunkulmasta
kääntäessämme, ilmi elävänä seisoo edessämme ja saapi meidät
ällistyksestä seisahtumaan.

Tuskin oli kuukausi edellä kerrotusta seikasta kulunut, kun Emilio,
joka oli poikennut Turiniin veljiänsä tervehtimään, kävellessään Piazza
del Municipion pylväistössä näki edessään ihmisjoukossa pitkän, hiukan
köyristyneen selän ynnä punertavan niskan, jotka molemmat herättivät
hänessä himmeitä muistoja. Mies kulki hitaasti, ajatuksiin vaipuneena,
kädet selän takana. Nekin tuntuivat Emiliosta tutuilta. Hän astui
vinhemmin, tarttui mieheen kiinni ja huusi: -- Lerica! -- Kaksi suurta
silmää ja kahdet isot viikset kääntyivät opettajaa kohden: se oli hän.

-- Ratti! -- ärjäsi Lerica jykeällä äänellä, johon sotakomennossa oli
tottunut, laski ilon merkiksi lapiomaiset kätensä toisen hartioille ja
ravisti niin, että Emilio tärisi kiireestä kantapäihin asti.

Kysymyksiä sateli ristiin. Emilio kertoi vaiheensa muutamin sanoin ja
mainitsi nauraen sanomalehtikirjoituksen. Ystävän muoto synkkeni.

-- Mutta -- kysyi Emilio --- mitä sinä oikeastaan Turinissa toimitat?

Lerica ei heti vastannut. Jonkun hetken päästä hän pani kätensä ristiin
rinnalle, katseli Emiliota miettiväisen näköisenä ja sanoi: --
Tiedätkös, me olemme molemmat tehneet suuren tyhmyyden.

Vähitellen hän kävi kiivaammaksi ja kertoi tulleensa Turiniin
erään oikeudenkäynnin johdosta, joka hänellä oli Casarigan
kunnallishallitusta vastaan, missä oli ollut opettajana kolme vuotta --
sikamaisimmassa paikassa tämän maan pinnalla. Hän ei voinut ymmärtää,
kuinka oli saattanut suostua heidän ehtoihinsa kun, jo kolmenkymmenen
vuotiaana, jätti seminaarin: kolmena päivänä viikossa kuusi tuntia
päivässä kunnan koulussa, ja muina päivinä piti rämpiä tunteja antamaan
kolmen kilometrin päässä olevaan kirottuun luolaan, kauhean kurjaa
tietä kesällä ja talvella; talvisin kylmä kuin Siperiassa, kesäisin
polttavan kuuma ja muina vuoden aikoina niin kosteata, että naama oli
tulla homeesen.

Ratti nauroi nähdessään Lerican poskien entiseen tapaansa hehkuvan.

Ensimäinen vuosi meni kyllä, sillä silloin hänellä oli ollut kunnon
sindaco, eläkettä nauttiva eversti, hieman turhantarkka, mutta muutoin
kunnon poika, jonka kanssa toimeen tuli. Mutta sitten hän sai sinne
ylpeän roiston, jota oli mahdoton kärsiä.

-- Ajatteles ensin, mitä kunnallishallitus tekee. Sen jäsenet ovat
järjestänsä rosvoja, jotka nauravat opettajille, laeille ja
Kristukselle. He tahtovat saada kauniin raatihuoneen, voidakseen
tilavasti vetää lähimmäisiään nenästä. He teettävät piirustukset
komeata rakennusta varten, jota nimittävät koulutaloksi, ja pyytävät
valtion apua. Hallitus, joka ei huomaa petosta, antaa kuusi tuhatta.
Senkin ketut rakentavat sitte huoneuston, sullovat koulut kahteen
pieneen alakerran huoneesen, täyttävät kaiken muun virkakunnallaan ja
pakoittavat meitä tunneilla kuulemaan heidän polkemistaan, tuntikausia
kestäviä hassuja keskustelujaan ja kokouksia, jotka kaikki markkinain
tavoin loppuvat tappeluihin. Aatteles tämän lisäksi -- -- Mutta ei,
kurja maailma, parempi on, ett'en enempää sano, sillä muuten raivostun
kuin turkkilainen.

Lerica pyysi Emiliota aamiaiselle. Toinen kiitti, mutta sanoi
matkustavansa yhden junalla. Korpraali tarttui siiloin Emilion
käsivarteen ja työnsi häntä edellään kuin pikkuista lasta, sanoen: --
Kas niin, kun nyt kerran olemme tavanneet toisemme tässä koiran
elämässä, niin sinä tulet, taikka minä kannan!

Lerica kääntyi Dora Grossan kadulle viedäkseen hänet _Kolmen kepin_
ravintolaan.

Tiellä Emilio kysyi, oliko toinen kuullut mitään Labaccio toverista.

-- Oh, Labacciosta -- huudahti korpraali. -- Siinä on nyt kerrassaan
mies, joka on luotu opettajaksi. Se on oikean tien älynnyt. --
Kyllähän hänellä oli ollut tietoja Labacciosta; olivat olleet
kirjeenvaihdossakin ensimäisenä vuonna, ja kuukausi sitten oli hän
toisen kumppanin kautta kuullut paljonkin Labacciosta. Se oli jo kolme
vuotta ollut opettajana Staloran kunnassa, jonne oli sitoutunut
kuudeksi vuodeksi. Uskottavinta oli, ettei hän koskaan tulisi sieltä
muuttamaan. Hän eli hyvässä sovussa kaikkein kanssa. Muun muassa oli
kirjoittanut runoja sindacon syntymäpäiväksi. Oh, se vasta tiesi, miten
ihmisten suosio oli saavutettava. Starolan kunnassa hän oli
jonkinmoisena kaikkena-kaikessa, joka pisti nokkansa joka
talon asioihin. Hän kanniskeli kunnallishallituksen rouvain
päivänvarjostimia, oli joka pyhäksi pyydetty päivällisille ja
liehakoitsi vähäisen kaikkia puolueita. Olihan veitikka hiukan
latinaakin opiskellut ja valmisteli nykyään, kelpo maksua vastaan,
kesävieraitten poikia lukion aliluokille. -- Etkös ole koskaan lukenut
hänen kirjeitään _il Popolon_ lisälehdessä? Niissä on aina joku
sellainen kyhäys kuin esim. tarkastajan puheen ylistys, kertomus
päivällisistä, joita pidettiin poismuuttavan tuomarin kunniaksi, kuvaus
tutkinnon yhteydessä pidetystä juhlasta; kaikki höystettynä hienolla
imartelulla. Se mies näetkös osaa aapiskirjan ongella onkia itselleen
viidenkymmenen tuhannen myötäjäiset. Velikulta, me kaksi olemme oikeita
pöhköjä.

-- Entä oikeudenkäyntisi? kysyi Emilio, kun olivat istuneet tuota
välttämätöntä etulajia syömään.

-- Oikeuden käyntini -- vastasi Lerica kulmakarvojaan rypistäen -- nyt
siitä kerron. Kuulumaton konnamaisuus. Roistoja kaikki, sanon minä.
Sodan alkuna oli sindacon poika, oikea myyrä, joka minulla oli
luokassani. Isä oli saanut päähänsä, että pojan piti olla ensimäisenä
kaikissa aineissa. Vielä on toinen asia, joka sun ensin tulee tuntea.
Koska lapset eivät voineet mennä välitunneiksi kotiinsa, ottivat ruokaa
mukaansa kouluun, ja siitä yksinkertaisesta syystä, kun kaikki olivat
köyhiä, oli heillä vain leipää tahi polentaa[12] taikka joku omena, ei
sen enempää. Sitä vastoin sindacon poika, mokomakin pikku prinssi, oli
varustettu korilla, jossa oli linnunpaistia, pannukakkuja, karamelleja
ja viinipullo. Voit arvata, ett'en minä tuosta pitänyt. Tunnethan
mimmoisia pojat ovat, persoja ja ahmatteja häijymmin kuin eläimet.
Minua harmitti nähdessäni heidän sylkeänsä nielekselevän syötyänsä
leipäpalasensa, sill'aikaa kun tuo toinen mokoma, joka tuskin oli ruuan
arvoinen, pisti poskeensa herkkupaloja ja pöyhkeili niistä. Sanoinpa
hänelle muutamasti, ett'en tuosta pitänyt ja että hän ottaisi mukaansa
ainoastaan yhtä lajia, niinkuin muutkin pojat, eikä tulisi kouluun
munkin tavoin vatsaansa ahtamaan. No niin, silloin se sota alkoi.
Sindaco herran mielestä tämä oli oiva _casus belli_. Minun ei muka
sopinut laskea hänen poikansa suupaloja, isällä kait oli oikeus ajaa
poikaansa mitä tahtoi ja kuinka paljo tahtoi, ja jos minua harmitti
hänen syömisensä, sopi minun kääntää poispäin kasvoni. Arvannet, että
osasin vastata sille aasille, sille lurjukselle! Pahempaa oli, että hän
eräänä päivänä tuli valittamaan pojan arvosanoja liian huonoiksi, ja
milt'ei viitannut siihen, ett'en minä muka käsittänyt hänen kakaransa
lahjakkaisuutta. Vastasin aikovani tutkia poikaa tarkemmin, ja aloin
antaa hänelle todistuskirjaan kamelikurjen munan kokoisia nollia.
Silloinkos jyrisi ja salamoi. Hän koetti minua säikytellä.

Lerica nauroi väkinäisesti, kohotti hartioitaan; vaan pian hän taas
kiukustui, ja jatkoi: -- Ajatteles, se usutti koko kunnallishallituksen
minun kimppuuni ja ne tahtoivat pitemmittä mutkitta panna minut
viralta. Arvaappas minkä keinon keksivät. Minulla oli kontrahti
kuudeksi vuodeksi, eikä minua voitu erottaa muuten kuin opettajaksi
kykenemättömyyden nojalla tahi siitä, että saisin kolme varotusta
sopimattomasta käytöksestä. Ne roistot koettivat jälkimäistä keinoa.
Tulivat minua ärsyttämään, että suuttuisin ja menettäisin malttini.
Ajatteles, ärsyttämään minua, Carlo Lericaa. Eräs raakalainen, lihava
kunnallishallituksen jäsen, ammatiltaan parran-ajaja, joka oli koko
ensimäisen vuoden leukaani kaltannut ja nyt oli vimmoissaan siitä kun
olin itse ruvennut partaani ajamaan, sitä paitsi noiden toisten konnien
yllyttämä, tuli kouluun ja sanoi koko luokan kuullen minun menetelleen
puolueellisesti hänen poikaansa kohtaan sekä vaati häpeemättömästi
minua muuttamaan arvosanoja. Ja kun minä siihen jyrkästi sanoin,
ett'en, uhkasi hän poikain kuullen "toimittaa minulle harmia". Minä
vastasin: -- Tehkää niin! -- johon hän ärähti: -- Suus kiinni! -- Minä
punastuin hiusmartoa myöten ja ojensin jo käteni lyödäkseni -- --
Kaikeksi onneksi joku pyhimys minua pidätti. Mutta suutani en
säästänyt. Minä sanoin häntä suoraan siaksi -- -- aivan koreasti. Sen
johdosta minua varotettiin. Se oli näet ensimäinen varotus. Vaan
sittenpä olinkin varoillani. Ne olivat ihan hulluina vimmasta, ja mitäs
keksivätkään? Tuo teurastajan tapainen parran-ajaja oli huomaavinaan
minun olevan muka likinäköisen. -- Silmäthän sillä on ulkona päästä --
sanoo -- hän on varmasti sokea. Siitä kai jollain lailla selkoa saamme.
-- Oh, kun ajattelen miten sitten menettelivät, tekisi mieleni tuossa
paikassa palata sinne ja löylyttää heitä kaikkia kelpo lailla keskellä
kuntakokousta. Senkin lurjukset, jos heistä jonkun tapaan täällä
Turinissa, niin kannanpa häntä jaloista pitkin kaupunkia kuin kuollutta
kaniinia.

Emilio nauroi.

-- Sinä naurat -- sanoi toinen närkästyneenä. -- Mutt'ei siinä ole niin
mitään naurettavaa, kultaseni. Eräänä aamuna tulevat luokkaan, sindaco
ja tarkastusmies, varsin sikamainen julistus mukanaan. Minun piti muka
poikia varottaa pihan nurkkia likaamasta j.n.e. He käskivät minua oitis
lukemaan julistuksen pojille. Käsitin paikalla; roistot olivat tuon
kyhänneet varta vasten semmoisilla saivaren kokoisilla kirjaimilla,
pannakseen lukutaitoni koetukselle. Minä purin huuliani ja olin
äissäni. Sitten aukaisin julistuspaperin, ponnistin kaikki voimani ja
luin sen kompuroimatta. Sen jälkeen jätin lehden sindacolle
katseella, joka oli kotoisin helvetistä. He menivät tiehensä, sappi
halkeamaisillaan. Keksivätpä toisen konnankoukun. Vaan eivät he
silläkään kertaa onnistuneet. Vaalien aika tuli. Sinä tunnet minut:
minä teen mitä omatunto käskee, vaikka maailma siitä halkeisi. Äänestin
vallasta pantua sindacoa ja pidin julkisesti hänen puoltaan. Silloin
tulee eräänä iltapäivänä monta kunnallislautakunnan jäsentä hatut
päässä luokseni kouluhuoneesen, ilmoittamaan minulle, että olivat
saaneet jollain lailla tietää -- se ei suinkaan ollut vaikeata -- minun
hankkineeni ääniä kukistetulle sindacolle; se ei käynyt laatuun;
velvollisuuteni opettajana oli muka puolustaa vallassa olevaa
kunnallishallitusta; ja että he, jos pitkitin samalla lailla,
ryhtyisivät tehokkaisiin toimiin. -- Oho, hyvät herrat -- minä vastasin
-- Carlo Lerica ei anna niinkään säikyttää itseänsä. Minulla on
omatunto ja käsitys yhtä hyvä kuin muillakin, olen opettaja ja samalla
kansalainen ja pidän velvollisuutenani huomauttaa, että laki määrää
rankaistusta sille, joka koettaa vaikuttaa vaalimiehiin. -- Tästä
säväyksestä suuttuivat niin, että paikalla menivät yli kaikkien
rajojen: kun olivat palanneet kokoukseen, erottivat minut oitis
virastani, kysymättä mikä on oikein tai väärin, mikä lain mukaista,
mikä vasten lakia.

Tässä hän keskeytti ja tirkisti silmiin erästä kuuntelevaa viinuria.
Tämä, joka huomasi julmistuneen muodon, vetäytyi pois. -- Nyt
tulee paras -- pitkitti Lerica. -- Minä riennän prefektin luo
selittämään asiatani. Prefekti kumoaa erottamiskäskyn laittomana.
Kunnallislautakunta raivostuu, ei rupea alistumaan vaan sulkee koulun.
Vihollisuuksia jatketaan. Kouluneuvosto vahvistaa prefektin päätöksen.
Kunnallishallitus pysyy yksipintaisena. Mitä on tekeminen? Minä
kirjoitan _Kansakoulu_ nimiseen sanomalehteen, joka puolustaa asiatani
ja neuvoo minua aloittamaan oikeudenkäyntiä. Juuri sitä ne
tahtoivatkin. Roistot, jotka tiesivät mitä oikeudenkäynnit maksavat,
nauroivat ja sanoivat: hänellä ei ole rahaa oikeutta käydäkseen.
Sitäpaitsi ovat, niinkuin tiedät, koululakimme niin sekavia, että usein
omien sanomalehtiemme asian-ajajat, vaikka ovatkin lain-oppineita,
joutuvat ymmälle. Kunnallishallitus voi aina toivoa jollain lailla
pääsevänsä pälkäästä. Toiseksi näkee hyvin eriskummaisia oikeuden
päätöksiä. Sanalla sanoen, minä epäilin. Mutta sanomalehti vaati minua
oikeutta hakemaan ja tuli avukseni. Millä lailla? Se oli sukkela tuuma.
Sanomalehdellä on kolme tuhatta tilaajaa, joiden puoleen se kääntyy.
Nyt on autettava koulu-opettaja Lericaa, jolle aiotaan tehdä vääryyttä.
Mies on ruti köyhä. Jos vaan kolmas osa teistä, tilaajista, lähettäisi
hänelle joka kuukausi kahdenkymmenen centesimon postimerkin, olisi tuo
jo kaksisataa lireä kuukaudessa ja siinä olisi hänelle kyllin. Minä
sain kaikkiansa kaksikymmentä seitsemän postimerkkiä ja olin siis
pakoitettu myymään puolet vähistä kaluistani suorittaakseni ensimäiset
oikeudenkäyntikulungit.

-- Ja nyt?

-- Nyt juttu kulkee kulkuaan. En missään tapauksessa enää palaa
Casarigaan; olen jo saanut toisen viran. Jos ei muuta, tahdon kumminkin
pakoittaa heitä maksamaan loput palkastani, ymmärräthän. Senkin rosvot!
Saatoitko aavistaa valitsemaamme virkaa niin häijynmoiseksi? Näetkös,
minä aavistan minkä lopun saan, jos siinä pysyn: jonakin päivänä lyön
kuoliaaksi jonkun kunnallishallituksen kokonaisuudessaan ja joudun
vankeuteen, taikka räjähdän itse sirpaleiksi kuin kranaatti ja lennätän
koko koulun palasina ilmaan.

Emilio antoi hänen rauhoittua tyhjentämällä lasillisen viiniä; sen
jälkeen hän hymyellen kysyi toveriltaan asiaa, joka seminaarin ajoilta
asti oli ollut hänen huulillaan.

-- Sanoppas minulle suoraan, Lerica, kuinka koskaan päähäsi pälkähti
ruveta opettajaksi?

Lerica vaikeni hetkisen ja vastasi sitte tyynesti? -- Rupesin, siksi
että olen aasi.

Oh, et sanokkaan mitä ajattelet -- virkki Emilio. -- Sinä et siis -- --
löydä mitään tyydytystä opettajantoimessa?

Lerica suuttui.

-- Mitä tyydytystä siinä olisi löydettävänä, jos saan kysyä! -- hän
vastasi ja löi nyrkkiään pöytään. -- Saatamme puhua peittelemättä.
Tahdotko uskotella minulle olevasi onnellinen? Annas kuulla mitä
tyydytystä sinä olet löytänyt.

Emilio vastasi uudella kysymyksellä: -- Etkö esimerkiksi pidä
pojistasi?

Entinen korpraali tuijotti silmät pystyssä Emilioon ja kysyi sitte
vilpittömästi hämmästyneenä: -- Pojista -- -- Mutta nehän ovat oikeita
pahan sikiöitä. Kuinka, olisiko sinulla siitä toinen käsitys. -- Siinä
tapauksessa, suo anteeksi, luulen sinun näinä kolmena vuotena tutkineen
tähtitiedettä, sen sijaan että olisit opettanut poikia. Etkö sinä heitä
tunne? Ehkä olen jonkun ihmeen kautta saanut osalleni Itaalian
ilkeimmät roiston-alut. Mutta siitä ei kannata kiistää; kaikki he ovat
yhtäläisiä. Valehtelioita ovat kaikki tyyni ja viekkaita järjestään --
oi, niin viekkaita! Joka pojassa asuu koko pesue lurjuksia. En tunne
yhtään poikkeusta, en ole löytänyt ainoatakaan, joka ei milloin tahansa
olisi valehdellut kuin vanha varas, yksin sentähden, että
valehteleminen häntä huvittaa -- Oh! -- huusi hän ja pudisti nyrkkiänsä
nenänsä alla -- minkälaisia mallipoikia olen saanut osalleni! Kun vaan
heitä muistelen, kuohuu vereni. Aatteles, nuo kyynärän korkuiset
veijarit kirjoittivat minulle nimettömiä kirjeitä, täynnä
hävyttömyyksiä. Muutamat väärensivät todistuksensa, ja tuntuipa siltä
kuin olisivat kymmenen vuotta sitä tointa harjoittaneet. Oli yksikin,
joka kokonaisen vuoden huvikseen matki tätä oikean olkapään liikettä ja
teki sen aivan silmäini edessä kymmenesti päivässä, kertaakaan
nauramatta, ett'en saisi syytä heittää häntä pihalle. Yhdeksän
kuukautta hän kiusasi minua tuolla olkaliikkeellään; ja hän näki, että
minä vapisin. -- -- Vieläkin kun tuota ajattelen, antaisinpa kuukauden
palkan, kun saisin oikein pieksää sitä poikaa. Sitä paitsi -- niin,
monta muuta. Voisin lukea sulle pitkän litanian pelkkiä kiusantekoja.
Lyhyesti, kaikki he ovat roistoja.

Emilio nauroi.

-- Sinä naurat, sinä? -- Mutta se on kieltämätöntä totta. Ainakin
maalla varastavat he kaikki. Veiväthän kerran piipun taskustani. Oh,
muistan hyvää opettajaamme, Megaria, kuinka hän ehtimiseen kertoi
Rousseau'n Emile'stä: _Ihminen syntyy hyvänä_. Ennen kaikkea hän syntyy
sikana. Oletkos huomannut, millä vastenmielisyydellä lapsikakarat
antavat pestä itseänsä. Ystävä, ole varma siitä, että ihminen on roisto
kätkyestä alkaen. Minä sanon sinulle, että niin on asia. Pojat ovat
tästä loistavimpana todistuksina. Sitten tulee itsekkäisyys, käsitys
siitä, ett'ei ole mahdollista tehdä kaikkea pahaa jota mieli tekisi,
lopulta pelko, joka pitää ihmistä hiukan aisoissa, sekä tottumuksen
voima, joka jonkun verran häntä ojentaa. Mutta niinkauan kuin pelkkä
luonto hallitsee, näet kyllä minkälaisia ovat: kynsivät äitinsä
rintoja, lyövät niin pian, kuin kykenevät kättä kääntämään, repivät
hyönteisiä palasiksi, nyhtävät höyhenet elävistä linnuista ja pistävät
silmät sammakoilta. Katseleppas heidän tappelevan keskenänsä: he ovat
kurjempia kuin Tsulukafferit. He puhuvat vain tappamisesta. Minulla oli
oppilas, joka niin pian kuin rahaa sai, osti Turinilaisen sanomalehden
lukeakseen puukoituksista. Hae sinä kiitollisuutta noista huonosti
kesytetyistä pedoista. Koeta heihin ymmärrystä istuttaa! Ei vaikka
kirveellä pään halkaisisit. Ja sitte tullaan ja puhutaan opettajille
lempeydestä! Täytyy tosiaankin olla mielipuolen, uskoakseen että poikia
voi kurissa pitää muuten kuin korvapuusteilla ja potkuilla. -- Siis --
kysyi Emilio -- lyötkös niitä? Lerica vastasi ylenkatseellisesti: --
En. -- Hän mietti hetkisen. -- Minä en lyö heitä, koska varmaan
hakkaisin heidät kuoliaiksi. Kun joku on minua äärimmäisiin saakka
ärsyttänyt, ett'en enää tiedä mitä teen, niin töytään häntä vastaan
nyrkki pystyssä ja puistan nyrkkiäni hänen nenänsä alla, näin tällä
lailla, rautaista nyrkkiäni, annan hänen sitä haistaa, sivelen hänen
nokkaansa sillä sekä nimitän häntä roistoksi, karanneeksi rosvoksi ja
siaksi. Oi, jospa saisin kiukkuni laskea valloilleen! Väliin pelkään
saavani halvauksen. Enhän uskonut ihmissikiöitä semmoisiksi sioiksi,
kuin nyt olen oppinut heitä tuntemaan koulupenkeillä. Mutta näetkös,
jos heistä kerran vasta tulee sindacoja ja tarkastusmiehiä, eihän ne
voi tulla pahempia kuin meidän nykyisetkään. Juokaamme sen asian
päätökseksi ja puhukaamme muusta.

Lopun aikaa puhelivat seminaari-ajoista; mutta jälleen tultuaan Dara
Grossan kadun pölyyn ja ihmishälinään, kääntyi puhe taas heidän
virkoihinsa.

-- Vai niin -- sanoi Lerica ja pisti kätensä ystävän kainaloon -- sinua
tyydyttää "kasvattajan kallis toimi"?

-- Tyydyttää ja tuottaa iloa -- vastasi toinen; -- ja minä koetan olla
tyytyväinen osaani. Minä pidän pojista.

-- No niin -- sanoi korpraali pilkallisella äänellä -- sinä olet
entisesi kaltainen. Sinä olet sydämmen opettaja. -- Hän kuohahti
jälleen. -- Hitto vieköön, on minullakin sydän! Mutta ihmiset
käyttäytyvät niin, että se pakahtuu kiukusta. Onko se minun vikani,
että ne roistot luonteeni muuttavat? Mutta jo riittää; saa nähdä kuinka
menestyn uudessa paikassani, Badotinossa. Olen päättänyt, ett'en
ainakaan minä ole ensimäinen, joka sytytintä heilautan. Kunhan vain
pääsisin tuosta siunatusta oikeudenkäynnistä.

-- Onko päätös tänään odotettavissa -- kysyi Emilio.

-- Tänäänkö? -- Ei. Minä en suinkaan ole sen takia Turiniin tullut.

Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän puristi ystävän kättä ja kertoi
tulleensa pientä hempukkaa tapaamaan.

Emilio ei voinut olla nauramatta, niin lystimäiseltä asia hänestä
tuntui: tuo kiivasluontoinen Goliat rakastuneena, kumarruksissa nuoren
tytön vieressä.

-- Niin -- sanoi Emilio -- kyllähän näkee, etteivät koulunpenkit anna
sinulle kylläksi tyydytystä.

-- Kuuleppas! -- huudahti Lerica hehkuvin poskin, pysähtyi äkkiä ja
pani kädet rinnalleen ristiin -- eikös sekin ole sikamainen, tyhmä ja
konnamainen vaatimus, että naimattoman opettajan muka tulee elää kuin
pyhä Ludvig Gonzagalainen! Mutta sanoinpa niille herroille ajatukseni
asiasta vasten silmiä. Pahin inkvisiitori oli eräs tekopyhä tarkastaja,
joka kaikenlaisten syitten nojalla kävi ehtimiseen tyttökouluissa, ei
suinkaan opettajattarien tähden, huomaa se -- ne olivat hänelle liiaksi
tuleentuneita hedelmiä -- vaan oppilaitten vuoksi. Tuo gorilla pujahti
aina kolmanteen luokkaan, jossa isoimmat tytöt istuivat. Oli näet
ihastunut kolmanteen luokkaan. Aatteles; semmoisia konnankujeita. Koska
hän tunsi oppilasten vanhemmat, useimmat talonpoikia taikka työväen
luokkaan kuuluvia, oli hänellä muka aina asioita tytöille isältä tai
sedältä, tärkeitä asioita, joita piti kuiskata heidän korviinsa.
Silloin hän aina tarttui heitä käsivarteen tahi olkapäähän. Usein hän
piti tarpeellisena katsella heidän kirjoitusvihkojaan ja tunki silloin
penkkeihin istumaan, muka tarkemmin tarkastaakseen käsialoja.
Riittänee, kun kerron mitä tapahtui eräänä aamuna: tarkastusmies oli
tuskin luokasta astunut ulos, kun yksi tytöistä nousi julmistuneena
paikaltaan, meni opettajattaren luo ja kuiskasi:

-- Sanokaa herra tarkastusmiehelle, että jos hän vielä kerran panee
kätensä minun polvilleni, niin minä annan hänelle korvapuustin ihan
luokan edessä. -- Oikea gorilla, sanon minä. Väliin hänellä,
ohikulkiessaan, on muka jotain sanottavaa opettajattarelle ja huutaa
tätä ulos, saadakseen, opettajattaren portailla seisoessa, nähdä minkä
väriset sukat sillä on. Siksipä opettajatar enää tulee vain ikkunaan.
Ja semmoinen sika oli häpeemätön kyllä, tullaksensa puhumaan
siveydestä, minulle, Carlo --

Tässä hän keskeytti juttunsa, tarttui lähellä töllöttävää poikaa
käsivarteen, nosti hänet korkealle ja heitti seinustalle, samassa kuin
ohikulkeva omnibus hipasi hänen takkiansa. Sitte ärjäsi pojalle: --
Etkös näe, tollo, päälles ajettavan?

Lerica tarttui jälleen Emilion käsivarteen ja sanoi:

-- Jos olisin ennen nähnyt koululaukun hänen selässään, olisin huoleti
antanut heidän ajaa ylitse. Oletkos ennen nähnyt tuommoisia leukoja?
-- -- Hän muistuttaa kovin noiden nimettömäin kirjeitteni lähettäjistä.
-- -- Tahdonpa edeskinpäin vetää kuormaani enkelin kärsivällisyydellä,
kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että minua pidetään kunniassa. Sitä
vaadin niin kauan kuin Carlo Lerican veri virtaa suonissani; sen vannon
kokonaisen krusifiksi-kasan kautta.

Hiukan hengitettyänsä hän pyysi Emiliota vielä kerran lausumaan uuden
paikkansa nimen; Altarana, toisti Lerica ja muistutteli mielessään,
että se oli vain muutaman kilometrin päässä Azzornosta, missä Labaccion
kuuluisa setä asui.

-- Jos setä rupeaa kuolemaan -- sanoi Lerica -- saatpa iloksesi nähdä
Labaccion rientävän sinne perintöä hakemaan. Se on totta, Azzornossa
minulla on serkku, joka on opettajana. Altaranassa näet erään kauniin,
pienen opettajattaren, jota serkkuni naiskentelee. Siellä löydät myös
kauhean sindacon, itse pääukkoa häijymmän. Minä sanon sinulle, he ovat
sikoja kaikki tyyni.

Emilio kysyi uteliaana, tiesikö toinen enemmänkin. Lerica ei tuntenut
oloja tarkemmin, sillä serkku oli kirjoittanut yhden ainoan kerran. --
Muuten voin sanoa sulle -- lisäsi hän -- että piankin työnnät hänet
syrjään. Kukapa tietääkään kuinka monta valloitusta olet tehnyt noilla
viiksilläsi, pikku jesuiitta. Ettäs sitte silmäsi! Vietävätä, miksikä
minulle syntyessäni annettiin tämmöinen häränturpa! -- ja hän löi
nyrkillä leukaansa.

Rupesi hämärtämään, kun olivat ehtineet Piazza San Carlolle. Korpraali
vilkaisi ympärilleen ja katseli sitten kelloaan.

-- Rakas ystävä -- sanoi hän hieman liikutetulla äänellä -- hyvin
ikävältä tuntuu jättää sinua. Minä matkustan huomis-aamuna ensimäisellä
junalla. Vielä yksi yö on minun viettäminen sikamaisessa majatalossani,
jossa nukun jalat ulkona vuoteesta. Kovin oli hauskaa tavata sinua.
Tiedäthän, että aina olen pitänyt sinusta. Kirjoita joskus. Jos jonakin
päivänä saat kirjeen, merkityn vankilan leimasimella, niin tiedät sen
olevan Carlo Lericalta, joka on nuijannut kuoliaaksi jonkun
kunnallishallituksen.

Emilion täytyi kohota varpailleen, voidaksensa suudella ystävätä
poskelle. Lerican toinen viiksi pisti harjan tavoin häntä nenään. Sen
jälkeen korpraali asettui pilarin taakse porttikäytävään ja Emilio
riensi rautatien-asemalle, hartaasti haluten päästä pois lyhtyjen
valosta, korkeain rakennusten suojasta ja ihmisjoukon jaloista, jotka
kaikki tekivät hänet alakuloiseksi ja lisäsivät hänessä oman
vähäpätöisyyden ja yksinäisyyden tunnetta.




Altarana.


Sindacon ohjelma.

Altaranan kylä on Länsi-Alppein rinteellä. Se on muodostunut kahdesta
kaareen kääntyvästä huonerivistä, joita yhdistää kivisilta, minkä
alatse puro vallattomasti heittäytyy isompaan, laakson kanssa
samannimiseen virtaan. Tämä laakso on jylhässä seudussa, paistavan
lumihuippuisen vuoren juurella, minkä jyrkällä rinteellä taajaan kasvaa
pyökki- ja kastanjapuuta, leppää ja koivua, ja metsän lomitse
pilkoittaa sieltä täältä taloja ja huviloita, jotka yhdeksän kuukautta
vuodesta ovat haudan tavoin suljettuina. Kylässä on yksi ainoa pitempi
katu, joka siellä täällä -- kirkon, raatihuoneen, apteekin ja soman
ravintolan edustalla -- laajenee säännöttömäksi toriksi. Ravintola
avataan aina Kesäkuussa ja suljetaan ensi pakkasilla. Asukkaat
koettavat ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään korvata karun luonnon
liian niukkoja antimia, sekä elävät enimmäkseen maidolla ja polentalla.
Vaimot tekevät työtä kuin juhdat, miehet siirtyvät lämpimän tultua
muuanne työnansiolle ja palaavat vasta talveksi; se lienee edullista
väenlisäykselle, sillä joka nurkassa täällä näkee keltatukkaisia,
punaposkisia, likaisia lapsiparvia. Muutamien kilometrien päässä
Altaranaa alempana on maantien vieressä pieni kylä, Case Rosse, joka
kuuluu samaan kuntaan. Koko paikkakunta on kesäisin hyvin ihana tummine
lehtoineen, lukemattomine loistavine kukkineen ja vienosti lorisevine
metsäpuroineen; syksyisin ja talvisin vallitsee kaikkialla hiljaisuus
ja pimeys, ainoastaan syvällä kuohuva virta täyttää laakson
kohinallaan, johon väliin sekaantuu seppien takomisen synnyttämää
kalketta.

Päivää jälkeen Emilion tulon astui hänen luokseen pieni, ryövärin
näköinen mies, jolla oli kierot silmät, tuuhea harmaa parta ja
laajalierinen korkea hattu. Kimeällä äänellä hän, sindacon lähettämänä,
pyysi opettajaa määrätyllä ajalla saapumaan raatihuoneelle, johon koko
opettajakunta oli kokoontuva. Tuo pieni mies oli kunnan vahtimestari,
entinen kivenhakkaaja, joka kiviä poratessaan oli menettänyt toisen
silmänsä ja jota siitä syystä yleisesti kutsuttiin _silmäpuoleksi_.
Sitä haukkumanimeä hän tyynesti kärsi, paitsi silloin kun oli
juovuksissa.

Määrätyllä ajalla Emilio saapui raatihuoneelle, uteliaana näkemään
kaikki vastaiset toverinsa samalla kertaa; sillä liian aikainen
maailmankokemus oli hänessä herättänyt tuota uteliaisuutta, joka haluaa
oppia tuntemaan uusia ihmis-originaaleja, ja joka tavallisissa oloissa
herää vasta myöhemmällä iällä. Kolme opettajatarta ja kaksi opettajaa
oli jo raatihuoneen salissa; se oli kapea ja matala huone, jonka
keskellä seisoi iso pöytä, muodostettu neljästä erikorkuisesta
pöydästä, joita yhteisesti peitti vihreä, koinsyömä liina. Huone tuli
homeelle ja pölylle, niinkuin ikkunoita ei vuoteen olisi auki pidetty.

Hätäileväinen, pieni mies, puettu puolittain palvelian, puolittain
puotiherran tapaan, viikset kuin kissalla, esitteli ensin itsensä
kunnan sihteerinä sekä nimitti sitten Emilion tulevat työtoverit: Neiti
Pezza, toisen ja kolmannen luokan opettajatar; neiti Vetti, Case Rossen
yhteiskoulun opettajatar; rouva Falbrizio, ensi luokan opettajatar;
herra Calvi, ensi luokan opettaja.

Emilion huomio kiintyi neiti Vettiin, joka enemmän teeskennellen kuin
ujoudesta loi silmänsä maahan Emilion häntä katsellessa. Epäilemättä
tämä oli Lerican mainitsema opettajatar. Neiti Vetti oli tumma-ihonen
ja käytti puuteri-jauhoa peittääkseen hiukan rokon-arpista ihoansa;
hänen pieninkin liikkeensä ilmaisi, että saalin alla oli kätkettynä
notkean tanssijattaren ruumis. Neiti Pezza oli kolmenkymmenen vuotias,
kellahtava, pehmeäsilmäinen nainen, puettu sen tapaan, joka ei enään
ulkomuodostaan välitä. Rouva Falbrizio oli 50-vuotias, jäykän ja
viekkaan näköinen talonpoikaisnainen, liina päässä, esiliina edessä,
sivulla riippuivat sakset. Herra Calvi, pitkä ja kaljupää, oli puettu
vihreään, kovin huonosti istuvaan takkiin.

Viiden minutin päästä astui sindaco sisään, tarkastusmies seurassaan.

Sindaco oli neljä vuotta ollut nykyisessä toimessaan. Hän oli
perustanut kylän ison ravintolan, mutta nyt vetäytynyt yrityksestä ja
käytti kaiken aikansa omaisuutensa, kahden runsasmetsäisen maatilan
hoitoon. Sindacon kasvot ilmaisivat hänen entistä ammattiaan; hänellä
oli leveä, parraton, punakka kokinnaama sekä pitkät ja ulkonevat
huulet, joiden takaa pilkoitti hänen suuret, valkoiset hampaansa.
Hiukset olivat lyhyiksi kulitut ja kaula lyhyt.

Hän astui sisään näytteliän tottuneesen tapaan, hymyeli kaikille ja
sanoi: -- Tehkää hyvin ja istukaa, hyvä herrasväki.

Kun olivat saaneet asettuneiksi pöydän pitkälle puolelle, istui hän
tarkastusmiehen kanssa vastapäätä.

Juuri tänä vuonna oli koulupakon astuminen voimaan ja siitä syystä oli
sindaco kutsunut opettajiston kokoon, antaakseen heille muutamia
neuvoja ja kehoituksia.

Hän alkoi puheensa ujostelematta, teki ehtimiseen kieliopillisia
virheitä ja lausui joka sanan suurella painolla.

-- Nyt ompi siis se vuosi, hyvä herrasväki, jolla me astumme uuden
pakkolain voimaan koulunkäynnin suhteen; jonka vuoksi olen teitä kokoon
kutsunut. Te tunnette minut ja tiedätte miten intohimoisesti harrastan
opetus-asioita. Tänä vuonna täydymme toimia kaksinkertaisilla voimilla.
Jo tästä hetkestä alkain, tarkoitan minä. Meidän on alkaminen elämän
tai kuoleman taistelua tietämättömyyden kanssa. Elämän tai kuoleman
taistelua. Ne ovat sanani. Laki on pyhä. Meidän tulee saattaa kaikkia
sitä kunnioittamaan hyvällä, kehoittaa vanhempia ja perheitä, saada
luokat täyteen ja kunnostamaan itsensä. Minä puolestani selitän käyväni
suoraan tietäni, kenenkään muotoon katsomatta, ja nyt on sihteeri
antava teille jokaiselle luettelon koulu-iässä olevista lapsista, jonka
olemme tehneet suurimmalla tarkkuudella ja säntillisyydellä. Minä
kerron sen vielä: me emme saa väistyä, vaan ne vanhemmat, jotka
laiminlyövät, ovat oitis pretorille ilmoitettavat. Kaksi ensimmäistä
sakkoa ovat viisikymmentä centesimiä ja niin eteenpäin kolme lireä,
kuusi, kymmenen lireä. Minä pyydän teitä itseänne ilmoittamaan
oppilaillenne asiasta, ja hätätilassa käymään isäin ja äitien luona
neuvomaan ja nuhtelemaan. Siis, jos alamme vuotemme hyvin, käy kaikki
muu hyvin, kansan siunaukseksi. Lauseemme olkoon: sivistys ja väsymätön
voima. Tämä olkoon yleisesti puhuttu lain käytännöstä.

Kaikki odottivat nyt, kun alkulause oli ohi, itse puhetta, mutta
huomasivat pian, että siihen se loppuikin.

-- Mitään muuta -- pitkitti sindaco -- ei minulla ole sanomista. Herra
sihteeri, antakaa luettelot. Sihteeri, joka suurella tarkkuudella oli
puhetta seurannut, hyppäsi alas tuolistaan ja jakoi luettelot. Sindaco
nousi paikaltaan, kaikki muut tekivät samoin. Emilio vilkaisi
luetteloonsa; oppilaita oli seitsemänkymmentä neljä.

Niinkuin hallitsiat juhlallisissa vastaan-otoissa puhui sindaco
muutaman ystävällisen sanan heille kullekin, paitsi rouva Falbriziolle.
Emilio huomasi, että sindaco, puhuessaan neiti Vettin kanssa, läheni
tarpeettoman likelle, niin että nenät melkein koskivat yhteen, ja että
opettajattaren olossa ja puheessa oli jotain hekumallista. Sitten kysyi
sindaco neiti Pezzalta, kuinka tämä voi ja puisteli osan-ottavaisesti
päätään, Calvilta kysyi hän tuttavallisesti: -- Kuinkas käy uuden
aapiskirjan? Valmistuuko se pian? -- Opettaja antoi matalalla äänellä
pitkiä selityksiä, joista ei ollut loppua tulla, samalla vahvistaen
puhettaan vilkkailla eleillä. Lopuksi kätteli sindaco Emiliota ja
kertoi vielä ohjelmansa: -- Me ymmärrämme toisemme. Sota elämästä tai
kuolemasta tietämättömyyttä vastaan. Se olkoon lippumme. Jos tästä
olemme yksimielisiä, olemme sitä kaikessa muussa.

Näillä sanoilla hän hajotti kokouksen.


Pakollinen koulunkäynti.

Emilio ymmärsi kohta, että sindacon sotaisan ohjelman alla piili koko
joukko puoskarimaisuutta ynnä melkoinen määrä sitä pahaa vikaa, jolle
oli julistanut verivihollisuutta. Mutta hän ajatteli, ett'ei ainakaan
tuo sindaco tulisi häntä kiusaamaan kieliopillisilla saivarruksilla.

Käydessään kouluhuoneistoa katsomassa, Emilio sai sen käsityksen että
hänen ennen tietämättömyyttä oli taisteltava siivottomuutta vastaan.

Poikakoulu oli vuoren juurella sijaitsevan vanhan rakennuksen
alikerrassa, josta oli väliseiniä otettu pois. Yläkerrassa oli
tyttökoulu toisella puolen käytävää, ja vastapäätä sitä asui kunnan
vahtimestari vaimoineen. Emilion luokkahuone oli matala, kahdella
pienellä rautaristikkoisella ikkunalla varustettu sali, jonka pitkä
kamiini-torvi jakoi kahteen osaan. Katto oli mustaksi savuttunut,
peräseinä täynnä rasvamerkkejä lasten päistä, muissa seinissä
mustepilkkuja, ikkunoista roikkui paperiliistoja, nurkista hämähäkin
verkkoja ja seinillä riippui neljä ajan ja kosteuden pilaamaa
julistusta, joista kaksi vuodelta 1847. Olipa huoneessa likainen
luutakin. Kun Emilio ensi kerran näki tulevan luokkahuoneensa,
johtuivat hänelle mieleen seuraavat Tommaseon[13] sanat: -- jos koulu
ei ole temppeli, on se luola. -- Tässä ainakin mietelmä oli toteutunut.

Siitä huolimatta alkoi Emilio työtään hyvällä tahdolla. Koulupakko
antoi hänelle uutta intoa, aivan kuin olisi uusi, parempi aika
koittanut opettajalle, aika, jolloin vanhemmat, nähdessään
koulunkäyntiä vaadittavan pyhänä, yhteiskunnallisena velvollisuutena,
kunnioittaisivat opettajaa ja jollakin tavoin kokisivat helpoittaa
hänen työtään, ainakin siten, että kehoittaisivat poikiaan koulua
rakastamaan ja päästäisivät heidät sinne joka päivä. Emilio päätti
puolestaan tehdä minkä voi lain täytäntöön saattamiseksi.

Koulun alkajaispäivänä saapui Emilion luokkahuoneesen koko sarja
terveitä, paksuja poikia, joilla oli vuoriasukkaan kaunis iho, tyyntä
mielenlaatua ilmaisevat siniset silmät ja pään muodostuksessa jotain,
joka teki heidät lujamielisen näköisiksi. Saapuville tuli viisikymmentä
kolme, vaikka luettelo koulu-iässä olevista ilmoitti niitä olevan
seitsemänkymmentä neljä. Tosin eivät kaikki seitsemänkymmentä neljä
olisi mahtuneet luokkahuoneesen, mutta sitä ei oltu ajateltu.

Muutamain päiväin kuluttua Emilio teki useita muistutuksia
oppilasluetteloon, antoi sen sihteerille, jätettäväksi sindacolle, sekä
kysyi häneltä yhtä ja toista oppilaitten vanhemmista, koska näet aikoi
mennä heitä muistuttamaan.

Melkein kaikki asuivat kaukana kylästä. Emilio päätti suorittaa pari,
kolme käyntiä päivässä, asettaen kävelyretkensä sen mukaan. Hän aloitti
hartaalla totisuudella retkensä, mietittyään valmiiksi muutamia
lyhyitä, järkeviä varotussanoja, joiden hänen mielestään piti varmasti
vaikuttaa. Mutta siitä harhaluulosta hän piankin pääsi. Vaikka hän
esiytyi kohteliaana ja ystävällisenä, otettiin häntä joka paikassa
äreästi vastaan. Muutamat selittivät suoraan, ett'eivät aikoneet
lähettää poikiansa kouluun siitä syystä kun tarvitsivat heitä kotona
ulkotöissä; toisten mielestä koulu oli liian kaukana. Muutamat sanoivat
poikiansa sairaiksi; mutta heidän puhuessaan seisoi poika vieressä
leipää jauhaen.

Emilio koetti ensin neuvoa hyvällä, mutta uhkasi lopulta lain
kovuudella. -- Oh, sakkojako! -- sanoivat he -- vieläkös mitä! Saa
nähdä, onko herra sindacolla uskallusta temmata pois leipää suustamme.
-- Muutamat nauroivat ja väittivät kaiken lopulta rajoittuvan siihen,
että vanhempain nimet kirjoitettiin pretorin ilmoitustaululle, josta ei
kukaan edes niitä nähnyt. Eräs talonpoika hyökkäsi Emiliota vastaan,
sanoen: -- Se nyt vielä orjuudestamme puuttui! Eikö ollut kylläksi jo
verojen ryöstössä; pitikö siihen lisättämän pakollinen koulunkäynti!
Herra sindaco saa pojan sijaan palkata minulle palvelian. Kuulkaas,
tuleeko herra pretori viemään lehmiäni laitumelle? Kysytäänpä
uskaliaisuutta, herra opettaja, kun tulette tämmöisille asioille.

Kummallisimpia kaikista olivat kuitenkin ne, jotka juttelivat tyynesti
asiasta, ikäänkuin olisivat tehneet hallitukselle suuren palveluksen,
lähettämällä poikansa kouluun, palveluksen, joka heitä oikeutti
jonkunmoiseen vahingonkorvaukseen. -- No niin -- sanoi muudan heistä
isossa seurassa -- jos hallitus tahtoo pojat kouluun, niin antakoon
meille vuotuista apua. Saavathan sotamiehetkin elannon ja palkan. Nyt
hallitus tahtoo koululapset; se saa ne siis elättääkkin.

Kuitenkin kolme tahi neljä noista yhdestäkolmatta vastahakoisesta
perheestä lähetti poikansa kouluun, osittain pelosta osittain
myöntyväisyydestä. Mitä muihin tuli, huomasi Emilio, ett'ei hän voinut
muuta tehdä, kuin odottaa sindacon ankaruuden seurauksia ja jättää omat
käännytyspuuhansa sikseen.


Kirkkoherra ja sihteeri.

Emilio oli saanut asumuksen pienessä tummanvärisessä rakennuksessa,
vähän matkan päässä koulusta; alikerrassa asui kunnallishallituksen
sihteeri ja ylikerrassa, paitsi Emiliota, neiti Pezza vanhan sisarensa
kanssa. Rakennus oli kulmatalo, jonka avoin piha antoi laaksoon päin.
Pihanpuolella oli ylikerrassa palkonki, jonka toisesta lasiovesta pääsi
opettajattaren pieneen asumukseen, toisesta Emilion huoneesen; palkonki
oli puuaitauksella kahtia jaettu.

Naimattomalla sihteerillä oli alikerrassa yksi huone ja kyökki, johon
eräs vanha vaimo tuli kahdesti päivässä hänen ruokaansa valmistamaan.
Emilio sopi vaimon kanssa niin, että tämä samalla valmistaisi
hänellekkin päivällisruokaa; hän söisi kumminkin omassa huoneessaan.
Yhteinen keittäjä antoi Emiliolle aihetta tutustumaan tuon
teräväleukaisen, piikkiviiksisen pikku sihteerin kanssa, jonka suuri
ujous oli raatihuoneessa herättänyt hänen huomiotansa. Pienellä
miehellä oli aina tapana, yksin kotonansakin, puhua matalalla äänellä
ja katsella ympärilleen, niinkuin olisi pelännyt joka tuolin taakse
urkkijan kätkeytyneen. Emilio oitis mieltyi tuohon miesparkaan, jossa
kaikki hänen toimeensa kuuluvat vaikeudet, tuskat ja vaarat näyttivät
saaneen ruumiillisen ilmestysmuotonsa; ja vaikka puhe tietysti kävi
jotenkin hitaasti, kun näet oli aivan mahdotonta saada häntä päästämään
suustansa varomatonta sanaa tahi yleensä muuta kuin hyvää arvostelua
kunnan viran-omaisista ja heidän teoistaan, viihtyi Emilio hänen
kanssaan ja vietti mielellänsä illat hänen huoneessaan.

Eipä kauan viipynyt ennenkuin Emilio keksi sihteerissä pahan tavan; hän
joi, mutta kotona yksinänsä, kentiesi vasta pimeän tultua. Emilio
huomasi sen siitä kaksinkertaisesta innosta, jolla hän illalla rupesi
asian-omaisia kehumaan. Juuri semmoisena hetkenä hän kerran mainitsi
kirkkoherran parantuneen ruusutaudista ja kehotti varovasti Emiliota
lähtemään kirkkoherraa tervehtimään. Kuullessaan Emilion aikovankin
sinne, hän ilahtui ja kuiskasi: -- Se on aina viisainta.

Sen kokemuksen nojalla, mikä Emiliolla oli Piazzenan kirkkoherrasta,
läksi hän hyvin vastenmielisesti papin luo, vakuutettuna, että kohtaisi
samanlaisen jumalanpalvelian. Mutta hän löysi, ei ainoastaan aivan
toisenlaista, vaan vieläpä ilmiön, jonka laista ei koskaan ennen ollut
tavannut.

Emilion tullessa kirkkoherra istui pitkän, kapean huoneen perällä,
ikkunan luona pienen pöydän ääressä, jolla oli yksi ainoa avattu kirja.
Alkoi juuri hämärtää ja ulkona satoi. Huone oli niin pimeä, ettei olisi
voinut arvaamallakaan arvata papin ikää, ellei hänen terävät
piirteensä, valtainen otsansa ja kotkannenänsä olisi kuvautuneet
iltahämyn valaisemaa ikkunaa vastaan; tuo sivukuva ilmaisi täysissä
miehen voimissa olevata miestä. Hänen tapansa vieraita vastaan-ottaa
oli yhtä jyrkkä ja omituinen kuin ulkomuotonsakin.

-- Kiitän teitä käynnistä -- hän sanoi opettajalle lyhyesti ja
kirkkaasti sekä ääntäen tavalla, joka, vaikka hiukan murteellinen,
ilmoitti melkoista sivistynyttä. -- Mutta jos olette tulleet tänne
puhumaan kanssani koulusta, niin olette turhaan itseänne vaivanneet.

Opettaja hämmästyi ja kysyi miksi, mutta lisäsi heti kuivasti: -- Olen
tullut tänne täyttämään kohteliaisuuden vaatimuksia.

-- Vai niin, no sitä parempi -- jatkoi pappi. -- Aion suoraan sanoa
teille käsitykseni asiasta. Minä en ollenkaan sekaannu kunnan
kouluasioihin siksi, että ehdottomasti hylkään kaiken, mitä siellä
tehdään. Olkoon sanottuna. En hyväksy sitä tapaa, jolla siellä puhutaan
uskonnosta, jolla lapsia kasvatetaan, en niitä perusteita, joiden
mukaan opettajia valitaan, opetussuunnitelmaa säädetään, oppikirjoja
määrätään, en mitään hyväksy; ja kun en saa kaikkea aivan
toisenlaiseksi, olen mieluimmin ääneti, ett'en turhaa melua nostaisi.

Opettaja yritti puhumaan.

-- Se on turhaa -- keskeytti pappi -- pyydän anteeksi. Jos olisittekin
aivan samaa mieltä kuin minä, olisi puheemme kumminkin hukkaan
heitettyä aikaa, sillä ette kumminkaan voisi opettaa omien ja minun
aatteitteni mukaisesti. Kansakoulu on semmoinen kuin se on tahi
jommoiseksi se on tehty, eikä yksikään opettaja voi sitä muuttaa.
Minussa on nyt kerran se järkähtämätön vakaumus, että jos ei
jumalallista lakia panna lastenkasvatuksen perustukseksi, ei sen
pohjaksi saada muuta kuin koko joukko mielettömimpiä vastakohtia, ja
että siis koulu semmoisena kuin se nyt on, uskonnon-opetus sivuseikkana
-- rehellisempää sitten olisi jättää se tykkönään pois -- s.o. koulu,
joka sysää Jumalan nurkkaan, ellei häveten peitä häntä kokonaan,
semmoinen koulu on nuorison turmio ja samalla yhteiskunnan perikato. En
ole mikään oppinut mies, enkä voi ajatuksiani paremmin lausua. Mutta
olen tästä yhtä varma kuin jostakin mittaus-opillisesta totuudesta. Se
on tosin pappi, joka teille puhuu, mutta minä vakuutan, että vaikka en
olisikkaan pappi ja vaikkapa en uskoisi yhtään mitään, olisin kumminkin
vakuutettu siitä, mitä olen teille puhunut. Saman selityksen olen
antanut sindacolle, jonka kanssa en tule toimeen. Sentähden en ruvennut
pyydettäessä tarkastusmieheksikään. Minä en ole tekemisissä lasten
kanssa muuten kuin kirkossa. Te saatte tehdä ja sanoa koulussanne juuri
mitä tahdotte. Tämän ajan koulua en tunnusta. Antakaa anteeksi
suorapuheisuuteni, me olemme nyt kerrassaan toisiamme ymmärtäneet.

Emilio oli kahden vaiheella pitikö suuttua tämmöisestä puheesta vai
tekeytyä väliäpitämättömäksi; vaan papin suorapuheisuus herätti hänen
kunnioitustansa ja hän sanoi: -- No niin, te pysytte vakaumuksessanne
ja minä omassani. Minä olen rehellinen mies ja semmoisena kasvatan
poikia; siinä on minulle kylläksi.

-- Siinä ei ole kylläksi -- sanoi pappi.

Opettaja katsoi häneen.

-- Teistä on tullut kunnon mies -- jatkoi kirkkoherra ja nousi
seisomaan -- siksi että teitä pienestä pahasta on kasvatettu tavalla,
jota ette enään itse voi kasvatuksessanne käyttää, s.o. uskonnon
perustuksella. Siksi ovat pojat tähän aikaan pahempia kuin ennen, ja ne
jotka kasvavat tästä lähtein, tulevat vieläkin pahemmiksi ja niin
eteenpäin, siksi kun kaikki hukkuu. Syynä siihen, ett'ei kaikki jo tätä
nykyä käy aivan nurinpäin, on se, että opettajat, perheet ja
koululapset, joko vasten tahtoansa taikka tietämättänsä, vielä seisovat
toisella jalalla vanhan perustuksen raunioilla. Kun niitä raunioita ei
enää ole, katsokaa, tuleepa päivä, jolloin opettajat eivät uskalla
sanoa oppilailleen edes: -- Älä varasta. -- Sitä eivät silloin enää
muut sanokkaan kun vahtisotamiehet, -- -- jos niitäkään enää löytyy.
Jumala antakoon, että olisin sieluni autuudesta yhtä varma kuin tästä
asiasta.

-- Ainakin -- sanoi nuori mies naurahtaen -- olen minä varma siitä,
ett'en itse sitä päivää näe.

-- Kuinka vanha olette?

-- Kolmenkolmatta.

-- Parasta -- sanoi kirkkoherra -- kun ette liikoja toivo. Hyvästi.

Emilio oli koko nuorukaissielunsa lämmöllä liian innostunut ja
rakastunut aatteisinsa, päästääksensä tätä keskustelua mieltään
häiritsemään; hänessä heräsi sitäpaitsi omituisia epäilyksiä itse
miehen suhteen. Hän oli papin kasvoissa ja sanoissa ollut huomaavinaan
jotakin, joka ilmaisi juuri tuon lujan uskonnollisen vakaumuksen
puutetta, mistä hän kuitenkin tavallaan kehui; ja jos hänessä sitä oli,
miksi se vetäytyi syrjään eikä urhoollisesti astunut taistelemaan
saattaakseen itselleen voittoa. Ei, noin ei olisi sivistynyt ja
sielunsa pohjasta Jumalaa pelkääväinen mies puhunut nuorukaiselle;
semmoista puhetta hän ei olisi koskaan kuullut niiltä vanhoilta
papeilta, joita oli lapsuudessaan tuntenut ja joita hänen äitinsä oli
arvossa pitänyt; joiden rauhaisa ääni vielä kaikui hänen korvissaan,
enemmän vakuuttaen soinnullaan kuin sanojensa sisällyksellä. Emilio
luuli olevansa varmana siitä, ett'ei kirkkoherra koskaan rukoillut eikä
koko elämässään ollut vaikuttanut yhdenkään uskovaisen ihmisen
sydämmeen. Hän ei saattanut olla uskovainen pappi. Kuitenkin käsitti
Emilio hänen sanoneen suoraan ajatuksensa. Kuinka semmoinen
ristiriitaisuus oli mahdollinen? Hän olisi ehkä asian käsittänyt, jos
olisi pappia enemmän tuntenut. Tällä hetkellä hän ei ymmärtänyt.

Tämä arvoitus pyöri Emilion mielessä hänen lähtiessään kirkkoherran
talosta; mutta samalla siihen pyrki lohduttava ajatus: -- Ei siis
tuokaan pyri tunkeutumaan minun ja poikaini väliin.


Omituinen opettaja.

Ensimäiset viikot vierivät levollisesti koulussakin. Emilio oli
palannut entiseen menetystapaansa, jonka heittäminen oli viimeisinä
kuukausina Piazzenassa tuottanut niin paljon ikävyyksiä. Vastoin
kaikkien luuloa -- sillä määräaika oli ohitse -- sakoitettiin
niskoittelevia vanhempia. Eräänä päivänä saapui eräs isä kouluun ja
haukkui kaikkia viran-omaisia; mutta hänellä oli kumminkin poika
mukanansa. Viisi, kuusi muuta vastahakoista lähetti sinne poikansa.
Sindaco ei siis hellittänyt. Emilio rupesi pitämään hänestä, ja
näyttipä siltä kuin sindacokin olisi mieltynyt Emilioon, koska uskoi
iltakoulun hänelle. Hän tuli eräänä aamuna kouluun vartavasten
esittääksensä tätä Emiliolle.

-- Herra Calvi -- sanoi sindaco -- on kunnon opettaja ja lahjakas mies,
mutta hänellä on muuta tehtävää -- -- -- Sitä paitsi vaativat uudet
laitokset nuoria voimia; se on minun ajatukseni. Huomenna julistetaan
ilmoitus kouluun kirjoituksesta ja ensi viikolla aloitamme. Saatte
nähdä, että uudistamme koko paikkakunnan.

Viikkoa myöhemmin piti Emilio ensimäistä tuntiaan iltakoulussa,
jossa oli kaksikymmentä oppilasta, osittain nuorukaisia, osittain
täysi-ikäisiä miehiä: nikkarin oppilas, kaksi seppää, muutamia
paimenia, torninvahti sekä eräs äijä, joka oli samalla parran-ajaja ja
kalastaja. Muutamat heistä osasivat jo lukea ja laskea vähäisen ja
tulivat nyt tietojansa kartuttamaan. Nämät uudet oppilaat, joiden
kurinpito ei vienyt Emiliolta ainoata ajatustakaan, virkistivät häntä
suuresti ja antoivat hänelle paljon uusia havainnoita. Mitä taas itse
opetukseen tulee, tuottivat ne hänelle uusia vaikeuksia, sillä hänen
piti opettaa niitä aivan toisin kuin lapsia: käyttää pikaisempaa
opetustapaa, kosketella ainoastaan tärkeimpiä seikkoja, toisin sanoen,
käyttää kuivaa oiko-opetusta. Pahinta oli, että luokassa löytyi yksi
ainoa, keskeltä kattoa riippuva lamppu, jonka piti valaista kaikille;
oppilaitten oli pakko tunkea kaikkien yhteen kasaan lampun alle, ja
sittenkin ne, jotka istuivat äärimmäisinä, vetäisivät tikulla tulta,
kun tuli vaikeampia, pienikirjaimisia sanoja. Mutta kaikissa oli hyvä
opin halu; sitäpaitsi oli huone lämmin, joka seikka usealle oppilaista
oli harvinaisena nautintona. Yksi ainoa asia Emiliota häiritsi; Calvi
saattoi näet loukkautua luottamuksesta, jota osoitettiin nuoremmalle
opettajalle; mutta käytyään näinä päivinä muutamia kertoja hänen
luonaan ja opittuaan häntä tarkemmin tuntemaan Emilio kokonaan
rauhoittui senkin asian suhteen.

Herra Calvi, ajattelia ja edistyksen mies, oli hiukan eriskummainen.
Häneltä puuttui ainoastaan jokin vähäinen mutta kuitenkin aivan
välttämätön ominaisuus ollaksensa älyniekka. Hän käytti kaiken aikansa
keksiäkseen uusia metoodeja, joilla hän sitte kokeili, joka kuukausi
uudella, ja toivoi aina tekevänsä ihmeitä; mitä oppilaat tästä
hyötyivät, saattaa kukin opettaja itse ymmärtää. Hän keksi luku-,
kirjoitus-, lasku-, kasvatus-, muistinharjoitus-, lyhyesti jos
jonkinlaisia metoodeja.

Yhteen aikaan oli Calvi opettanut aakkosia siten, että kirjaimen sijaan
antoi lausua jonkun eläimen nimen, joka alkoi juuri sillä kirjaimella,
esim. Apina, Karhu j.n.e.; mutta hänen oli pian lakkaaminen, sillä
syntyi sekasotkua, joka herätti aivan äänekästä, hillitsemätöntä iloa
oppilaissa. Samaan tapaan oli hän kahtena ensimäisenä kuukautena
antanut oppilaiden kirjoittaa monivärisillä liiduilla, sillä hänen
mielestään värien moninaisuus vaikuttaisi hyvää oppilaitten sekä
silmiin että henkiseen kehitykseen. Hän oli myöskin keksinyt tavan,
jonka mukaan voisi kirjoittaa vasemmalta oikealle.

Kurinpidon suhteen oli Calvi yhteen aikaan noudattanut kostonlakia: jos
poika haavoitti toista rautanaulalla, niin opettaja otti naulan ja
pisti sillä rikollista. Kasvatusopillinen sääntö, joka neuvoo aina
täyttämään, mitä kerran on uhannut, tuotti hänelle muutamasti paljon
ikävyyksiä. Eräänä päivänä, näet, oppilaat toivat kouluun
koppakuoriaisia. Calvi sanoi, että jos tämä toistamiseen tapahtuisi,
pakottaisi hän syyllistä syömään tuomansa elävän. Hän täyttikin todella
uhkauksensa: erään poikaraukan täytyi niellä koppakuoriainen; mutta
poika juoksi heti kotiin, antoi ylön elävän ja huusi kuin riivattu.
Muuten oli Calvi melkein liiankin hyvä ja anteeksiantavainen
koululapsille. Pienet julmuutensa hän harjoitti ainoastaan avatakseen
uusia uria kasvatustieteelle.

Useampien kasvatus-opillisten aikakauskirjain väsymättömänä
kirjeenvaihtajana hän lähetti painettaviksi suunnitelmia ja jos
jonkinlaisia kyhäyksiä; koulussa hän kirjoitti kirjeensä ja
esitelmänsä, luki siellä sanomalehdet, teki muistiinpanonsa ja mietti
alati. Hänen opettajapöydällään näki sikin sokin kirjoja,
paperipalasia, muistiinpanoja, sikaarin pätkiä, kaulaliinoja ja
kaikenmoisia pieniä kasvatus-opillisia esineitä, joita hän itse oli
valmistanut; siellä täällä oli erivärisiä musteita sisältäviä pulloja.
Luontoperäisestä matkimishalusta tekivät sitte pojatkin pöydistänsä
pieniä joulunäyttelyltä, joihin kuljettivat kotoaan vähän kutakin.

Näistä huolimatta sindaco piti kekseliäästä Calvista, jonka ehdoituksia
hän poikkeuksetta hyväksyi, vaan ei toteuttanut ainoatakaan. Väliin
Calvi ehdoitti komitean asettamista kansan sivistyksen levittämiseksi;
väliin tahtoi pidettäväksi "henkistä juhlaa" koulukassan hyväksi;
kerran tahtoi panna toimeen yleistä lausuntokilpajuoksua; kuten hän
tuumaansa nimitti. Hän aikoi näet antaa oppilaittensa juosta kilpaa ja
samalla lausua tilaisuutta varten sepitettyjä runoja. Tämä koe
tuottaisi erinomaisia ja varmoja tuloksia siitä, mitä liikkeen
lisääntyminen mahdollisesti vaikuttaa muistiin ja ääntämis-elimiin.
Tämmöisiin ajatuksiin vaipuneena ei Calvi koskaan, niinkuin muut
opettajat, valittanut kurjaa osaansa, eikä kentiesi tuntenutkaan
oloansa huonoksi. Hän oli omaa voittoa pyytämätön edistysmies. Jonkun
aikaa oli hän kirjoitellut uutta aapiskirjaa, perin uusi aate, joka,
jos se onnistuisi, tekisi hänet kuuluisaksi ja rikkaaksi. Toinenkin
uusi aate eli näinä päivinä hänen päässään; hän aikoi ehdotella
Rikoslakia lukukirjaksi valtakunnan alkeiskouluihin, ja joka kerta
Emiliota tavatessaan hän tälle kauan puhui asiasta ja vakuutti
rikoslain, sopivasti jaettuna eri luokkakursseihin ja tarpeenmukaisesti
selitettynä, omistavan juuri ne ominaisuudet, joita kansakoulun
oppikirjalta vaaditaan. Toisiakin tuumiansa hän ilmaisi nuorelle
opettajalle ja teki sen aina muodolla, josta toinen saattoi lukea: --
Tämä on yksi minun aatteitani -- antaakseen Emilion ymmärtää, että ne
hänelle uskottiin omistus-oikeuden loukkaamattomuuden ehdolla.
Tavallisesti hän lisäsi: -- Älä vielä kerro sitä kenellekkään.

Calvi eleli tyytyväisenä tämänlaisessa aatemaailmassa, säästeli
ruokapalojansa saadaksensa niillä rahoilla postimerkkejä, kulki kodin
ja koulun, koulun ja kodin väliä pitkässä rähjäisessä aina auki
olevassa takissa. Muutamat paikkakunnalla pitivät häntä puolihassuna,
toiset taas puhuivat hänestä suurella kunnioituksella.

Calvi olisi luultavasti paremmin onnistunut, jos olisi nuoruutensa
elänyt isomman kaupungin sivistyneitten opettajien parissa, niin että
se hänen omituinen lahjansa, joka syrjähtyi yli rajojen, olisi saanut
tukea toisten kyvykkäämpäin samanlaisista ominaisuuksista. Mutta kun
hän aina oleskeli maakylissä, missä ei ketään ollut ohjaamassa ja
nöyryyttämässä, siirtyi hän yhä kauemmas haaveilujen ja utukuvien
maailmaan. Hänen vaimonsa, joka oli samalla kylän kätilöin, ihaeli
häntä ylen lahjakkaana henkilönä ja oli hyvin mustasukkainen.

Tämän originaalin ja sihteerin seurassa Emilio vietti ne harvat
vapaahetket, jotka koulu ja kotityö hänelle myönsivät. Paljo hänellä
olikin kotityötä, sillä muun muassa oli pakollinen koulunkäynti sitä
suuresti lisännyt monien, alusta alkain kunnossa pidettävien
luettelojensa kautta. Hänellä ei ollut tilaisuutta seurustella muitten
ihmisten kanssa. Neiti Pezza, joka oli kivuloinen, sulkeutui omaan
huoneesensa, niin pian kuin oli luokalta päässyt; sitä paitsi oli hän
kivuloisuuden tähden hakenut eroa virastaan ja aikoi keväällä poistua,
sekä piti itseänsä sentähden muukalaisena paikkakunnalla. Yhden ainoan
kerran tapasi Emilio kirkkoherraa, mutta tämän raukeat siniset silmät
ja kylmä tervehdys eivät liioin kehoittaneet puheisin. Pappikin oli
erakko, joka karttoi kaikkia. Pitemmässä kuin kuukauden ajassa näki
Emilio yhden ainoan kerran neiti Vettiä, joka väliin tuli kaupoille
pähkinänkuoren kokoiseen puotiin, missä rouva Falbrizio piti
sekatavaran kauppaa.

Juuri kylän pitkän-omainen muoto oli syynä siihen, että Emilio ani
harvoin tapasi niitäkään henkilöitä, joiden kanssa olisi voinut
puhella. Kello kahdeksan aikana illalla näytti siltä, kuin Altarana
olisi painunut vuoren seinään. Ainoastaan muutama siellä täällä
tuikkiva tulonen ilmaisi eläviä olentoja löytyvän tällä pimeällä
alalla. Yhtenä ainoana iltana viikossa, kello kymmenen aikaan, näki
Emilio, ell'ei lumi ollut aivan korkealla, muutamia varjoja kulkevan
ikkunainsa ohi ja kuuli yksityisiä sanoja keskustelusta, joka
vähitellen taukosi. Silloin paikkakunnan herrasväet palasivat
iltakemuista piirilääkäriltä, jonka soma rouva soitteli pianoa; sieltä
tuli erään viinikauppiaan rouva, postimestari veljineen, joka oli
apteekkari, nuori pretori äitineen sekä sindacon serkku,
ylöskantomiehen rouva. Ylöskantomies oli partainen, ihmispelko olento,
joka vuodet umpeen pyssy olalla kuljeskeli metsissä kuin olisi
metsänkäynti ollut hänellä ammattina. Kun tämä seurue oli kulkenut
Emilion ikkunan ohitse, ei muuta kuulunut kuin virran kohinaa.


Rouva Falbrizio.

Tällä tavoin oli Emilio elänyt kolme kuukautta ja luuli jo vihdoin
löytäneensä rauhallisen paikan, kun eräänä päivänä, satunnaisesti
keskustellessaan opettajattaren, rouva Falbrizion kanssa, huomasi
Altaranassakin kyllä taistelua olevan.

Rouva Falbrizion koulu oli peltojen keskellä seisovassa yksinäisessä
rakennuksessa, koko joukon syrjässä kylätiestä. Hänen luokkahuoneensa
oli alikerrassa. Viereiseen pieneen kamariin oli, aivan vastoin
asetuksia, sijoitettu herra Canigallon yksityiskoulu. Canigallo,
entinen konttoristi, oli aikoinaan istunut hulluinhuoneessa ja oli
siitä pitäin ihmisvihaaja, jonka yllä ei kukaan koskaan ollut nähnyt
puhdasta paitaa. Sisustamatonta ylikertaa käytti isäntä,
kunnallishallituksen jäsen, puuvajanaan.

Eräänä aamuna Emilio näki rouva Falbrizion seisovan puotinsa ovessa
liina päässä ja paistinpannu kädessä. Rouva tervehti Emiliota ja pyysi
häntä sisään. Tiskin takana makasi pieni lapsi kätkyessään.

-- Ettekö tiedä uutisia? Kysyi rouva Falbrizio.

Emilio ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa.

-- Minut on sanottu irti virastani.

Nuori opettaja ei tahtonut tuota uskoa.

-- Se on vallan totta -- pitkitti opettajatar surkealla muodolla. --
Menkää katsomaan pretorin ilmoitustaulusta. Herra sindaco on liittänyt
siihen otteen sen kokouksen pöytäkirjasta, jossa panivat minut viralta.

-- Viralta pantu! -- huudahti Emilio ihmetellen rouvan tyyneyttä. --
Miksi?

-- Oh -- vastasi rouva Falbrizio -- monestakin syystä. Asiata on kauan
valmisteltu. Te ette tunne sitä juttua. Olen varma, että kouluneuvosto
kumoo erottamiskäskyn. Mieheni on puunhakkaaja, enkä minäkään isoja
ansaitse tällä puotipahaisella. Lisäksi vielä saimme kymmenen vuotta
naimisissa oltuamme tämän pikku raukan, jonka Herra meille lähetti, en
tiedä miksi. Te näette pienen palkkani olevan tarpeesen. Eipä se iso
olekkaan. Kolmesataa kuusikymmentä kuusi lireä ja kolmekymmentä kolme
centesimoa. Mutta se riittää kumminkin leiväksi ja keittoruuaksi.

-- Mutta kuinka taisivat panna teidät viralta? -- kysyi opettaja kerran
vielä.-- Syyttömästikkö? Jotain kai mainitaan pöytäkirjassa.

-- Pöytäkirjassa sanotaan minua kykenemättömäksi opettajattareksi.
Tosin olen suorittanut ainoastaan syyskurssin, mutta velvollisuuteni
olen tietänyt niin täyttää, että tarkastajat ovat aina olleet
tyytyväisiä. Mitä siihen asiaan tulee, on minulla rauhallinen omatunto.
Voidaksensa erottaa minut kykenemättömyyteni nojalla, tarvitsevat he
tarkastajan suostumuksen. Saammepa nähdä keväällä -- -- -- Mutta
-- -- -- siinä on muitakin syitä -- -- --

Opettaja odotti, varmana siitä, että toinen kertoisi koko jutun.

Pianpa rouva pitkittikin: -- Nähkääs, se alkoi jo vuosi sitten. Minä
tulin tänne astuakseni erään opettajattaren sijaan, nuoren ihmisen,
jonka täytyi jättää koulu, siksi -- -- -- että hän ei voinut kauemmin
olla koulussa. Tarkoitukseni ei ole panetella ketään, puhun asioista,
joita koko maailma tietää. Herra sindaco on leskimies parhaassa
iässään. Sanottiin heillä olleen ystävyyttä keskenään. Totta on, että
sindaco naitti hänet ja että vastanaineet oitis matkustivat tiehensä.
Mutta tiedättehän veden välistä valuvan takaisin myllyyn. Näyttääpä
siltä, kuin sindaco tahtoisi saada hänet takaisin juuri siksi, että
sillä on mies ja se seikka juoruja ehkäisee. Sanottiin sindacon,
entisen pois tultua, ruvenneen ihastelemaan Case Rossen pikku
opettajatarta, ja siksi minulla ei muutamaan aikaan ollut ollenkaan
ikävyyksiä. Case Rosse on kumminkin liian kaukana täältä; sitä paitsi
on tuo nuori neiti kunniallinen ihminen ja sitähän hänen tuleekin olla
jo Azzornon opettajan tähden, joka tahtoo hänet naida; mitäs minä
tiedän? Niinkuin sanottu, tahtoo sindaco minua jättämään paikkani
tuolle naineelle opettajattarelle.

Emiliota suuresti huvitti vastahakaisuus, joka oli noiden häjyjen
asiain ja sen hyväntahtoisen äänen välillä, millä niitä kerrottiin,
samoin kuin ristiriita siivojen sanojen ja silmistä loistavan ilkeyden
välillä. Tuo katse todisti opettajatarta naiseksi, joka saattoi
malttiaan menettämättä taistella viimeiseen saakka ketä vihollista
vastaan tahansa.

-- Totta on -- sanoi rouva Falbrizio -- että he alkoivat väittämällä
minun pikku tyttöjeni ei mitään oppivan -- -- -- ett'en muka ollut
kylläksi taitava, ja vähensivät palkastani kuusikymmentä kuusi lireä ja
kolmekymmentä kolme centesimoa sanoen: Te olette tältä paikkakunnalta,
voitte luopua siitä, mikä on yli tasaluvun. Sitten tuli riita lumesta,
josta niinikään kiukuttelivat. Minulla on luokkahuoneessani kamiini,
joka savuaa kauheasti. Puita tietysti ei kustanneta. Tytöt tuovat
jokainen halon mukanansa, ja kun talvi on kova, lähettävät vanhemmat
polttoaineita. Kylmästä kärsii. Toissa talvena täytyi antaa viideksi
päiväksi lupaa, kun lunta oli parin metrin korkeudelta, niin että
koulurakennus oli lumen peitossa ylikerran ikkunoita myöten. Silloin
sindaco tahtoi, ajatelkaas, että minä omalla kustannuksellani antaisin
vedättää lumen pois. Sehän oli kohtuuton vaatimus! Minä, köyhä vaimo!
Sitten tulivat lasten vanhemmat ja kaivoivat lumeen läven, josta
astuimme sisään kuin suppiloon ja etsimme ovea. Sindaco kävi yhä
kiukkuisemmaksi minulle. Joka päivä syntyi riitaa. Sitten tuli tuo
siunattu jupakka ulkohuoneesta, pyydän anteeksi. Eihän voi olla
ajatustaan sanomatta, kun ihmisessä kerran on hiukan säädyllisyyttä!
Viereisen huoneen tästä ovat vuokranneet yksityiskouluksi sen pois
matkustaneen opettajattaren veljelle; eikä täällä ole muuta kuin yksi
ainoa ulkohuone. Minä kirjoitin asian sopimattomuudesta sindacolle ja
sanoin suoraan sitä "siveettömäksi häpeäksi". Mielestäni en sanonut
liikoja. Kuitenkin otti hän sen loukkaukseksi ja vastasi kirjeessään,
paljoa siveettömämpää olevan, että opettajatar imettää lastaan koulussa
oppilasten nähden. Oliko se teidän mielestänne, herra opettaja, oikein
vastattu?

-- Eikö hän muuta vastannut?* -- Emilio kysyi.

-- Kyllä, hän sanoi hulluudeksi puhua siveettömyydestä, koska oppilaat
vielä olivat pieniä. Oliko tuo nyt mielestänne pätevä puolustus?
Kaikeksi onneksi sekaantui tarkastusmies asiaan ja selvitti sen.
Sanalla sanoen, toinen ikävyys toisensa perästä. Pahemmin kävi, kun he,
minun kotona sairastaessani, lähettivät vahtimestarin kantamaan pois
penkit luokkahuoneestani. Minä tulin parhaaksi vallattomuutta estämään,
mutta silloin oli hän jo vienyt kaksi penkkiä. Ja kuinka he sitte minua
kohtelivat! Vahtimestari tietysti ottaa tapoja sindacolta. Hän on
-- -- -- hiukan juoppo. Sitäpaitsi -- näin meidän kesken sanottuna --
juo sindacokin -- -- -- kohtuullisesti. Ja juotuansa -- minä tarkoitan
vahtimestaria -- puhuu hän kaikenmoista -- -- -- Minulle on
yhdentekevää, vaikka hän kehuu itsellänsä olevan paremman palkan kuin
minulla, ja sanoo: minä ansaitsen luudallani enemmän kuin te
kynällänne. Se onkin muuten totta. Mutta minua harmittaa, kun antavat
hänen valehdella pitkin kylää. Ovatpa muun muassa sitäkin huhunneet,
että minä muka olen siivoton, ja että tarkastaja toissa vuonna minun
koulussani tuli täyteen syöpäläisiä. Ilmi valhe! Sanon sen julkisesti,
sillä kaikki voivat nähdä vaatteeni, kun ovat kuivaakseen levitettyinä
pihalle, ja päättää, näyttävätkö ne siivottoman ihmisen vaatteilta.

Emilio tunsi nöyryytystä opettajattaren puolesta kaikkia näitä
häväistyksiä kuullessaan; samalla kuitenkin hänen eriskummaiset
kertomuksensa ja tuo teeskennelty sävyisyys häntä huvittivat.

Rouva Falbrizio jatkoi: -- Neiti Pezzan pyydettyä kivuloisuuden tähden
virkaeroa, toivoin sindacon jättävän minut rauhaan. Kyllä kai! Hänessä
on vanhaa vihaa minuun jostakin lauseesta kunnallishallitusta vastaan,
jonka ovat väittäneet minun sanoneen; sentähden pidättivät minulta
kahdentoista päivän palkan, eivätkä asiata koskaan unhoittaneet. --
Sitten hän lisäsi säkenöivin silmin: -- Pelkkää parjausta, sen vakuutan
teille.

-- Mutta -- Emilio kysyi hetken mietittyään -- miksi toivoitte sindacon
vainoomisten lakkaavan neiti Pezzan eronhakemisen johdosta? Senkö
tähden, että hän nyt voi antaa sen paikan tuolle toiselle?

-- En suinkaan -- vastasi rouva Falbrizio -- sitä hän ei voi tehdä, kun
sillä on todistus opettajaksi ainoastaan alempaan kouluun. Sitäpaitsi
luulen, ett'ei hän enää sitä ajattelekkaan. Kuka tietää, miehet ovat
hyvin vaihemielisiä. Tietysti nyt, kun paikka on julistettu
haettavaksi, asettaa sindaco niin, että siihen valitaan opettajatar,
joka -- -- -- Kaikki miehet ovat sitä lajia, enemmän tahi vähemmän. He
pitävät nuorista tytöistä. Sen näköiselle kuin minä olen eivät suinkaan
paikkaa anna. Minä aavistan ilmoituksessa olevan: "Ne, joilla on
valokuvansa, liittäkööt sen hakemuksensa."

-- Hitto vieköön! -- huudahti Emilio nauraen -- sehän on tavallinen
naima-ilmoitus.

-- Kyllä hän valokuvia saa, se on varmaa, jatkoi opettajatar
sävyisästi. -- Paljonhan löytyy nuoria opettajattaria, ja kun
paikkoihin on kovin paljon hakioita, saavat kyllä noudattaa kaikkia
vaatimuksia -- -- -- nuoret tyttöparat. Tosin heidän seassaan on
useoita, jotka rehellisellä tavalla saavat miehen itselleen. Tälläkin
paikkakunnalla on monta maanviljeliää, vaatimattomia ja siivoja
keski-ikäisiä miehiä, jotka, nähdessään nuo nuoret, somasti puetut,
sivistyneet naiset, rakastuvat heihin, vaikk'eivät nämät olekkaan,
kuten sanotaan, erittäin mieshartaita. Tuoreena esimerkkinä on täällä
neiti Vetti, kunniallinen nuori tyttö; hänen piti mennä naimisiin herra
Cavezzin kanssa, joka on puukauppias, talonpoikainen mies, mutta rikas.
Kerrotaan heidän jo seurustelleen -- -- -- tietysti kaikessa
siivoudessa. Nyt en tiedä -- miksi asia lie myttyyn mennyt.

Hän olisi juttuansa jatkanut, jos ei samassa eräs ostaja olisi puotiin
astunut, niin että hänen täytyi kerrassaan katkaista kertomuksensa.
Opettajan pois lähtiessä hän sanoi: -- Tapaamme vasta toisemme, herra
opettaja. Jos jotain kuuluu, tahdon siitä antaa sanan. Minä toivon,
Jumalan avulla, kaiken hyvin päättyvän.

Siitä päivästä alkaen Emilio seurasi tarkasti sindacon ja
opettajattaren kiistaa. Hän rupesi asiaa kyselemään sihteeriltä, jonka
änkyttävät, sekavat, sindacoa puolustelevat lauseet: -- erhetystä
-- -- -- epäilyttäviä tietoja -- -- -- en voi sitä uskoa -- -- --
tekivät asian totuuden Emiliolle ihan varmaksi. Juuri tuosta sihteerin,
vainotun rotan tapaisesta arkamaisuudesta Emilio ymmärsi hänen
monastikin saaneen tuta, että sindaco oli viekas ja paha mies, aivan
leppymätön niille, joita ei voi kärsiä. Hyvänluontoinen sihteeri ei
uskaltanut puhua pahaa edes sindacon vihollisista, vaan molempain
puolueitten taistelussa hän pysyttelihe nykyisten ja tulevain
vallanpitäjäin keskivälillä, niinkuin se, joka on joutunut vastakkain
ajavain vaunujonojen väliin, tekeytyy niin pikkuiseksi kuin suinkin ja
koettaa sääliä herättää. Hän teki ostoksensa vuoroin vallassa-olijain,
vuoroin entisten kunnallishallitusten jäsenten puodeissa, ett'ei vaan
ketään loukkaisi.

Tästä huolimatta opettaja piti sihteeristä, ei ainoastaan hänen
hyvänluontoisuutensa takia, joka pelonkin alta pisti näkyviin, vaan
useista muistakin syistä: olihan mies parka huonopalkkainen niinkuin
hän itsekin, samoin koditon ja kaikkien oikuille alttiina, eikä häntä
koskaan kiitollisuudella kohdeltu. Molemminpuolinen myötätuntoisuus ja
myöskin taloudellinen etu saattoi heidät yhteiseen ruokaan. Opettaja
meni alas sihteerin huoneesen syömään ja maksoi ruuastaan
kuukausittain. Pöydässä ei monia lajeja ollut: litran viiniä piti
riittää heille molemmille kahdeksi ateriaksi. Tunnollisesti
noudatettiin sitä terveys-opin sääntöä, että pöydästä on noustava juuri
kun ruoka parhaiten maistuu. Kun näki nuo laihat miehet istuvan
tyhjässä huoneessa, pienen lampun valossa, vähäisen pöydän ääressä,
jolle oli asetettu vadillinen laihaa lihalientä, kaksi lasillista
viiniä ja samaten vettä, luuli tosiaankin näkevänsä köyhyyden istumassa
juhlapäivällisillä nälän luona.

Eräänä iltana heidän näin istuessaan äänettöminä illallispöydässä,
kuului kova ääni, joka huusi avaimen lävestä: -- Yksi kuollut!

Opettaja hypähti, peläten murhan tapahtuneen heidän ovensa
ulkopuolella.

Sihteeri vastasi tyynesti: -- Minä tulen oitis.

Sitten hän selitti asian Emiliolle. Milloin ken pitäjässä kuoli,
lähetettiin siitä oitis hänelle sana raatihuoneesen. Ellei hän ollut
siellä, tulivat hänen kotiinsa ilmoittamaan, päästäkseen kahdesti
juoksemasta.

Toisella kertaa, heidän äänettöminä aamiaista syödessään, huusi kimeä
naisen ääni: -- Herra sihteeri! _Pikkuinen! -- Pikkuinen_ oli
paikkakunnan hienompi nimitys _äsken syntyneelle_.

Tuommoista tapahtui kuitenkin harvoin. Päivän ainoat uutiset olivat
tavallisesti ne, jotka sihteeri toi kunnallishallituksesta: -- Huomenna
pidetään kokousta. -- Ylöskantomies on tänään palannut. -- Eilen kaatui
kärryt, juuri kun ajoivat Case Rosseen.

Eräänä aamuna sihteeri kertoi harvinaisen uutisen: -- Sindaco on
matkustanut Turiniin. -- Emilio kysyi miksi. Katseltuansa tarkasti
ympärilleen, ett'ei vain ketään vierasta olisi kuuntelemassa, vastasi
sihteeri matalalla äänellä, pitäen kättä suun edessä: -- Minä luulen
sen matkan tapahtuvan rouva Falbrizion rettelön tähden -- -- -- menee
kouluraadin puheille.

Kolmen päivän päästä ajoi sindaco kotiin vaunuissa; hänen leveät,
parrattomat, kiiltävät kokinkasvonsa paistoivat voitonriemusta. Emilio
näki hänen kohta sen jälkeen astuvan kevein askelin kylätietä,
pysähtyvän puotien kohdalla, jossa aina huudahti korkealla äänellä: --
Kaikkiin on myönnytty! Kaikkiin on myönnytty!

-- Opettajatar on viralta pantu -- ajatteli Emilio.

Seuraavana päivänä Emilio kysyi sihteeriltä, mutta tämä ei sanonut
varmasti tietävänsä.

Kolmen päivän kuluttua ilmestyi sihteeri parka päivällisiin niin
säikähtyneen näköisenä, että Emilio oitis arvasi heillä olleen
myrskyisen kokouksen. Niinpä olikin ollut. Kouluraadista oli tullut
kirjoitus, joka kumosi opettajattaren viralta panon, siksi ett'ei se
ollut tapahtunut lailliseen aikaan, ja jätti samalla asian päätöksen
tarkastajan ensi käyntiin. Tämän johdosta oli sindaco yltynyt
semmoiseen raivoon, että sihteeri vieläkin oli kauhistuksissaan.

Uteliaana nähdäkseen rouva Falbriziota voitonriemuisana riensi Emilio
seuraavana aamuna hänen puotiinsa. Siellä rouva istui tyynenä tiskin
takana, pikku lastansa imettäen. Hänen oli muotonsa nöyrä ja
ystävällinen kuin tavallisesti, mutta silmissä liekehti omituisesti.

-- Olette kai jo kuulleet? -- sanoi hän opettajalle, pannen lapsen
kätkyeesen. -- Minä aavistin niin käyvän. Kouluraadin herrat asian
kyllä ymmärsivät. Te kai pidätte minua hyvin yksinkertaisena, kun sanon
olevani oikein pahoillani siitä, että hyvä sindaco on saanut mielipahaa
minun tähteni. Kun kaikki harkitaan, olemme molemmat vanhentuneita
samalla paikkakunnalla. Muistan hyvin sen ajan, jolloin hän oli
passarina _Kolme karhua_ nimisessä ravintolassa ja siellä pesi lautasia
sekä harjasi kävijäin saappaat. Hän oli poikanen, josta kaikki pitivät.
-- Tunsinpa minä hänen vaimoparkansakin, jota hän, miesrukka, kohteli
niin, ett'ei sitä voi puhuakkaan. Nuo kaikki ovat muistoja, jotka
kiinnittävät minut itse mieheen.

-- Nyt saatte edes rauhassa nukkua -- huomautti opettaja.

-- Kyllä kai, herra rakas! -- rouva Falbrizio vastasi. -- Nukkua
rauhassa! En suinkaan! Nyt alkaa entistä pahempi leikki. Te ette saata
ajatellakkaan, mitä tuo hyvä mies voi tehdä, kun hänellä kerran on
jotain mielessä.

Sota oli todellakin alkanut. Sindaco kulki huoneesta huoneesen
yllyttämässä vanhempia, ett'eivät enää lähettäisi lapsiaan rouva
Falbrizion kouluun ja sanoi vastahakoisille: -- Minä olen sindaco, te
voitte jonakin päivänä tarvita minua, ja jos vielä lähetätte lapsenne
tuolle kaupustelialle -- -- -- niin saattepa nähdä.

Opettajatar oli jo saanut kuulla tästä ja luuli sindacon käyvän
kokoelemassa allekirjoituksia vastalauseesen häntä vastaan.

-- Ei se tähän lopu -- lisäsi rouva. -- Koska herra Cavezzi, jonka piti
naida neiti Vetti -- mutt'ei nainutkaan, vaikka ei kukaan tiedä miks'ei
-- matkustaa Roomaan, on sindaco antanut hänelle asiaksi ilmoittaa
tästä opetus-asiain ministerille. Tämmöinen vaimoparka kuin minä
ilmoitetaan ministerille! Hyvä, tarkastaja luultavasti tekee asiassa
käänteen. Minä luotan esimiehiini -- -- -- toivottamatta kellekkään
ikävyyksiä. Sitä paitsi tulee pian uusi opettajatar ukkosen
johdattajaksi, toivon ma.


Hakemukset.

Eräänä iltana Maaliskuun lopulla onnistui Emilion saada sihteeriltä
uutinen urkituksi. Saman päivän aamuna hän oli tiellä tavannut
kuumetaudista äsken toipuneen rouva Falbrizion, joka taudin aikana oli
kahdestikkin lähettänyt rakkaan oppimattoman puolisonsa lasten läksyjä
kuulustamaan. Rouva Falbrizio oli huutanut Emiliolle toiselta puolen
katua: -- Tiedättekö uutisia, herra opettaja? Valokuvat ovat tulleet.
-- Hän tarkoitti viranhakijain valokuvia. Enempää Emilio ei saanut
tietää, mutta hän meni päivälliselle siinä vakaassa aikomuksessa, että
onkisi, maksoi mitä maksoi, tarkemmat tiedot sihteeriltä.

Tuo arka pöytätoveri oli juuri sinä iltana erinomaisen hyvällä
tuulella; ehkä häntä oli kiitetty tahi luvattu hänelle lahjapalkkiota,
niin että hän käyttäytyi odottamattoman avomielisesti.

Sihteeri kertoi kuinka hänen setävainaansa, ammatiltaan pappi, oli
jättänyt pienen perinnön -- -- -- vähäpätöisen tosin -- -- mutta
kuitenkin arvokkaan, josta hän nautti ainoastaan pari tai kolme kertaa
vuoteensa; siksi niin harvoin, että se oli ainoa muisto kunnon sedästä,
ja hänen omat elintapansa olivat hyvin yksinkertaisia -- -- --
Lyhyesti, setä oli jättänyt hänelle muutamia pulloja perin vanhaa,
hienoa viiniä, ja näistäpä hän aikoi tänä iltana tarjota hyvälle
naapurilleen ja ruokatoverilleen. Sanottuansa tämän varsin salaperäisen
näköisenä, avasi hän kaapin monilla tempuilla, ikäänkuin se olisi ollut
kassakaappi, otti varovasti pullon, veti suurella kunnioituksella
korkin suulta, kaasi kahteen pieneen lasiin, joista toisen tarjosi
opettajalle, katsoen tätä uteliaasti, ikäänkuin välillisesti
tunteakseen toisessa heräävää nautintoa.

Hyvänä sielutieteiliänä Emilio odotti, kunnes pullo oli melkein tyhjänä
ja hänen isäntänsä erittäin iloisella mielellä; silloinpa teki äkkiä
kysymyksen, joka ainakin tunnin ajan oli ollut hänen huulillaan: --
Siis, sihteeri kulta, ovat opettajattarien valokuvat tulleet. Onko
niissä kauniita?

Sihteeri näytti kovin hämmästyneeltä:

-- Kuinka te sen tiedätte? -- kysyi hän hetkisen kuluttua.

-- Tiedänpä vaan -- vastasi Emilio hymyellen, mitä te siitä välitätte,
kuinka olen saanut sen tietooni? Tiedättehän te, sihteeri, että minun
äänettömyyteeni voi varmasti luottaa.

Toinen sanoi väliäpitämättömän näköisenä: -- Hakioita on seitsemän
-- -- -- valokuvia ainoastaan kolme. Ei niistä juuri puhua kannata.

-- Joka tapauksessa -- opettaja huomautti -- koska kerran lähettivät
valokuvansa, luulivat kai jotain erin-omaisempaa lähettävänsä.

Sihteeri katseli ympärilleen, siirsi tuolinsa lähelle opettajaa,
punastui kovin ja sanoi matalalla äänellä: -- Yksi niissä on, josta
paljon pidän, eräs tummanverinen, sileähiuksinen madonnanmuoto. Hän on
hyvin kaunis! Hame musta, kaula soma -- -- -- Ristimätodistus ilmoittaa
iän viideksikolmatta. Hän on menestyksellä jo opettanut Saluzzon
oppikoulussa. Arvosanat parhaimmat, tietysti. Entäs suu! Sanalla
sanoen, en ole koskaan kauniimpaa suuta nähnyt. Te tunnette
piirilääkärin rouvan. No niin, kasvot ovat samaa lajia -- -- -- mutta
kauniimmat. Lyhyesti, erin-omaisen miellyttävä.

-- Se kai valitaan -- sanoi opettaja.

-- Niin, se riippuu kunnallishallituksesta -- muistutti sihteeri.

-- Entä ne kaksi muuta? kysyi Emilio.

-- Ne kaksi muuta -- vastasi sihteeri, kyökkiin katsahdettuansa -- ei
nekään olisi hullumpia. Toinen on vaalea, pitkäkaulainen. Toinen on
liian lihava, mutta kaunissilmäinen. Ei kuitenkaan ole mitään vielä
päätetty ensimäisen suhteen. Oi, oi sitä ensimäistä, opettaja rakas!
Hän tulee monta sydäntä valloittamaan. Enempää en sano.

-- Minusta näyttää kuin hän olisi teidät jo valloittanut, Emilio
arveli.

Sihteeri teki liikkeen, joka merkitsi: minua ei oteta lukuun,
kunnallissihteeri parka ei ole mies eikä mikään, ja hän huokasi. Sitten
otti ryypyn ja innostui yhä enemmän. -- Kaunis suu -- tosiaankin, en
ole eläissäni niin kaunista suuta nähnyt.

-- Mutta -- sanoi opettaja ikäänkuin ajattelematta -- jos hän tekee
saman vaikutuksen sindacoon.

Sihteeri katsoi häneen ja sanoi totisena: -- Älkää uskoko mitä
puhutaan. Ihmiset puhuvat puhuakseen. Tosin voi näyttää siltä, kuin
sindaco -- -- -- mutta hän on mies, joka virkansa hoitaa, joka ei
erehdy -- -- -- Mutta muistakaa, ett'ette puhu kellekkään näistä
asioista, minä pyydän teitä taivaan tähden olemaan vaiti. Te tunnette
asemani -- -- -- Jumala minua varjelkoon! Minä tein tyhmästi, kun
rupesin teille puhumaan.

Opettaja oli suuttuvinaan sihteerin epäilyksistä.

-- Enhän minä nyt tarkoittanut -- -- -- kiiruhti sihteeri lisäämään. --
Tiedänhän mimmoiselle miehelle olen puhunut. Ette te minusta tee
pilkkaa. Kuitenkin pyydän teitä olemaan varovainen. Ja koska kerran --
hän puhui hyvin matalalla äänellä -- olen teille osan kertonut, uskon
teille koko asian, sillä osoittaakseni luottamustani. Ensin mainittu on
virkaan nimitetty.

-- Minkä niminen hän on? -- kysyi Emilio.

-- Sillä on kaunis nimi: Faustina Galli -- vastasi sihteeri, kaasi
viimeisen tilkan laseihin ja sanoi avosydämisesti, sanojaan
punnitsematta: -- Juokaamme pikku neidin malja, Jumala häntä
varjelkoon!

-- Ohoh -- kysäsi opettaja -- hän on siis vaarassa?

Toinen ymmärsi oitis liikoja puhuneensa, nousi häpeän-alaisena pöydästä
ja oli nyrpeissään.

-- Sepä nyt riivattu mies -- sanoi Emilio -- joka on löytävinänsä
epäilyttävää joka sanastani.

Mutta nuo varomattomat, esimiehiä vaarantavat sanat olivat nyt kerta
lausutut eikä sihteerillä ollut muuta neuvoa kuin uudelleen kehoittaa
opettajaa olemaan asiasta aivan ääneti. Sen jälkeen hän meni maata,
levottomana ja omantunnon tuskain vaivaamana.


Hauska tarkastaja.

Emilion oli siis odottaminen sekä päätöstä, joka ratkaisisi rouva
Falbrizion kohtalon, että neiti Gallin tuloa; ja tämäpä kaksinainen
odotus hieman muunti hänen lähimmän tulevaisuutensa yksitoikkoista
näköpiiriä.

Kevät tuli tänä vuonna alpeille aikaisin. Jo Huhtikuun lopulla lumi
alkoi sulaa, lähteet ja purot vapaina lorista; niityt kirjautuivat
satakaunoista ja laaksoissa kuului laitumella kulkevan karjan kellojen
kilinää sekä silloin tällöin paimentorvien pitkiä, ihania säveleitä.

Talven paettua rupesivat koulupojatkin, tuosta "loukkaamattomasta"
laista huolimatta, häviämään.

Emilion luokalla saapuvilla olevain keskimäärä, viisikymmentä, hupeni
äkkiä viideksi neljättä kaikista neljästä kahdeksatta koulu-iässä
olevasta. Sindaco määräsi sakkoa viisikymmentä centesimoa ja uhkasi
uudistaa rangaistuksen; vanhemmat kumminkin selittivät mieluummin
maksavansa sakot, kuin laskevansa luotaan pojat, joita tarvitsivat
ulkotöissä. Mutta kun asia kehittyi siksi, että oli otettavissa kolme
tahi kuusi lireä, raha, joka riitti sakon maksajalle kokonaisen viikon
elintarpeihin, ei edes sindaco raskinut niitä ottaa. Emilio puhui
hänelle asiasta ja sai vastaukseksi: -- Saammepa nähdä -- -- --
koettakaamme parastamme. Hyvä asia olisi, jos ei tarvitsisi koulua
sulkea jo Toukokuussa. Sitäpaitsi laki on uusi. Emme tahdo säikyttää
kansaa jo ensimäisenä vuonna. Saamme vähitellen vetää ohjat
kireämmälle. -- Tämä rauhoitti Emiliota.

Tarkastajan tultua ei Emiliolla ollut neljästä kahdeksatta pojasta
näyttää kuin kaksikymmentä neljä; olihan kuin pieneksi sulanut joukko
sotamiehiä, vaivaloisen marssin jätteitä.

Tarkastaja ei ollutkaan se, jota Turinista odotettiin -- tämä oli äkkiä
sairastunut -- vaan eräs viereisestä läänistä, jonka rehtori oli
käskenyt oitis alkamaan siitä minne toinen oli lopettanut. Hän tuli
jalkaisin, kahden opettajan seuraamana, joista toinen kantoi hänen
matkareppuaan, toinen hänen sadetakkiaan. Myöhemmin tuli tietoon,
opettajien saaneen maksaa hänen ruokansakin Case Rossen ravintolassa.
Tuskin olivat saapuneet Altaranan ravintolaan, niin opettajat jättivät
hänet ja sindaco koulu-legaatin seuraamana saapui tarkastajan puheille.

Tarkastaja meni ensin neiti Pezzan ja herra Calvin luokille, sitte
vasta Emilion luokalle. Hän oli omituisen, mutta hauskan näköinen.
Hänen karheat valkoiset hiuksensa ja verestävät silmänsä muistuttivat
jääkarhusta; mutta se oli karhu, joka nauroi sydämmellisesti, näyttäen
tupakanpureksijan mustia hammastynkiä. Pusertuneena kun oli liian
lyhköiseen päällystakkiin, päässä kulunut, ahtaan pieni lakki, ja iso,
vahakankainen laukku kainalossa, olisi häntä helpostikin saattanut
luulla kulkukauppiaaksi.

Käynti Emilion luokalla oli lyhyt ja rattoisa. Tarkastaja kiinnitti
huomionsa varsinkin oppilaitten ulkomuotoon ja sanoi ensimäisestä,
jolta kysyttiin: -- Hei, kuinka kaunis muoto! -- Kohta senjälkeen hän
lisäsi: -- Kysykää vähän tuolta nysältä tuolla takapenkillä, jolla on
nuo tähdenkirkkaat silmät. Sillä näyttää olevan lahjoja. -- Entäs tältä
toiselta. Sanoppas, mistä olet tuon karvan saanut, olethan kuin
mansikkamaitoa? Hän mahtanee kiivetä puissa kuin apina. Katsokaas noita
kynsiä! Kummallista -- sanoi hän sitten -- ett'ei koko luokassa ole
ainoatakaan kotkan nenää ja että kaikilla on saman muotoiset suut.
Täälläpä voisi tehdä laajoja tutkimuksia. -- Tekemillään kysymyksillä
ja muistutuksilla tarkastaja osoitti olevansa älykäs ja hyväpäinen
mies. Hän oli tyytyväinen ja päästi ehtimiseen suustaan hyvä, hyvä,
kulkien samalla edestakaisin luokkahuoneessa ikäänkuin hänellä olisi
ollut elohopeata ruumiissa. Lopuksi hän piti pojille pienen puheen,
esittäin hauskalla tavalla, joka vaikutti opettajaankin, se kun oli
aivan uusi todistus oppimisen tarpeellisuudesta -- -- -- Ette saa
unhoittaa, minkä olette oppineet, sillä kuinkas muuten käy, kun tulette
isoiksi ja sotapalvelukseen? Käy niin, että saatte aloittaa aapiskirjan
alusta aikain iällä, jolla on hyvin vaikea oppia, ettekä kumminkaan opi
lukemaan siksi kun sotaväestä pääsisitte. Tiedätte, mitä laki määrää:
se, joka osaa lukea ja kirjoittaa, saa erota, mutta joka ei osaa, saa
pysyä palveluksessa siksi kun oppii; ja silloin saattaisi tapahtua,
että näkisitte toverinne vapaina ja tyytyväisinä marssivan pois, ja
itse saisitte jäädä vankein tavoin korpraalin piiskan komennettaviksi,
hölmön ja aasin nimeä kantamaan.

Tämä selitys näkyi vaikuttavan tehokkaasti oppilaisiin; mutta samalla
tuntui opettajasta niinkuin se veisi pojilta halun pukeutua "sotilaan
kunniakkaasen asuun".

Ulos mennessään käski tarkastaja Emiliota seuraamaan itseään muihin
kouluihin ja antoi sentähden pojille lupaa koko päiväksi.

Kun olivat kadulle joutuneet, liittyi tarkastusmies heihin. Hänen
vihollisensa, koulu-legaatti ei edes tervehtinyt tulijaa. Sitten
tapasivat sihteerin ja hänenkin piti seurata. Tarkastaja laahasi
mukanaan kaikki, jotka tapasi, ei tehdäksensä itseänsä tärkeäksi, vaan
hauskuuden vuoksi, ja antoi halusta käynneillensä ystäväin parissa
tehdyn huviretken leiman. Joka askeleella katsahti hän ympärilleen ja
huudahti: -- Oi, mimmoisia vuoria! Kuinka kauniita seutuja! --
sitäpaitsi hän kehui kylän asukasten kauneutta, paikkakunnan puhdasta
ilmaa ja terveellistä vettä.

Sillä tavoin kulkivat kaikki yhdessä kylän läpi ja ohjasivat askeleensa
rouva Falbrizion koululle. Tuo suuri riita oli nyt rankaistava.

He astuivat sisään yksitellen ja hiljaa ikäänkuin poliisit epäilyksen
alaiseen taloon. Aluksi katsahti tarkastaja kattoon, joka oli niin
matalalla, että melkein käsin siihen ylöttyi. Sitten hän loi silmänsä
savusta mustuneisin seiniin.

Sindaco ehätti sanomaan: -- Minä olen jo antanut käskyn seinien
maalaamisesta.

Tarkastaja näytti sormellaan ikkunaa, josta ruutu puuttui.

-- Siitä kyllä pidän huolta -- kiiruhti sindaco vastaamaan.

Kun sindaco näki tarkastajan jalallaan kohottavan irrallaan olevaa
lattiakiveä, lisäsi hän kiiruusti: -- En voi ymmärtää -- -- --
niidenhän piti tulla eilen sitä korjaamaan.

Kolmestakymmenestä kouluun kirjoitetusta oppilaasta oli saapuvilla vain
seitsemän pientä tyttöä, jotka istuivat kahdella etumaisella penkillä.
Tarkastaja tiedusteli poissa olevia ja kysyi sitte, oliko opettajatar
ollut sairaana. Kyllä, hän oli tosiaankin viikkokauden maannut sairaana
ja vasta edellisenä päivänä noussut vuoteesta; siksi tarkastajan ei
pitänyt suuttua häneen, vaikkakin oppilaat olivat hiukan jäljessä.
Opettajattaren tätä sanoessa, näytti sindaco varsin hajamieliseltä.

Tällä hetkellä astui sisään kaksi kunnallishallituksen jäsentä, joita
sindaco oli haettanut tehdäkseen tuomion sitä juhlallisemmaksi. Toinen
niistä oli viinikauppias, se näet joka kehui olevansa Viktor Emanuelin
näköinen. Koko seurue asettui penkkien edustalle, kahdeksan miestä,
joiden yhteenlaskettu ikä nousi neljäänsataan. He olivat asettuneet
ankaran näköisinä pikku tyttöjen eteen ja muodostivat siten kuvaelman,
jonka nimeksi olisi saattanut panna: _Lapset, julkisen opetuksen
sortamina_. Yksi ainoa lapsista, pieni punatukkainen tyttö, katseli
veitikkamaisesti koko seuruetta.

Tarkastaja teki opettajattarelle muutamia kysymyksiä, joihin tämä
vastasi selvään ja hitaasti puhtaalla itaalian kielellä, katsahtaen
väliin sindacoon, sillä hän tiesi, että hänen kielitaitonsakin
laskettaisiin vaakaan.

Senjälkeen antoi tarkastaja lasten lukea aapiskirjasta. Lapset
tiesivät, varsinkin isommat, että tämä oli kova koe opettajattarelle ja
pelkäsivät siksi niin, että aapiskirjat tutisivat pienissä kätösissä ja
virheitä tuli ehtimiseen. Joka virheeltä katsoivat sindaco ja
kunnallislautakunnan jäsenet tyytyväisinä toisiinsa.

Eräs pieni tyttö pysähtyi keskellä lukua ja rupesi itkemään.

Opettajatar teki epätoivoisen liikenteen.

-- Ne ovat jäljessä -- sanoi sindaco.

-- Minä en saata olla sitä mieltä -- vastasi tarkastaja sovinnollisesti
-- Tässä näemme äkillisen säikähdyksen vieneen lapselta kaiken
mielenmaltin.

Tarkastaja koki kehoittaa pikku tyttöä: -- Kas niin, hiukan rohkeutta,
pikku ystäväiseni. Eihän tarkastaja ole mikään mörkö. Minä pidän pikku
tytöistä. Ei tässä ole mitään peljättävää. Sitäpaitsi, teidän on
hankkiminen kunniata opettajattarelle.

Tyttönen rauhoittui vähäsen ja jatkoi änkyttäen lukuansa. Kaikki
muutkin lukivat, toiset hyvin, toiset huonosti.

-- Ei niinkään huonoa -- sanoi tarkastaja -- ei niinkään huonoa. Eihän
ihmeitä voi pyytää. Opettajatar on ollut sairaana, eikös niin?

Sindaco nyykähytti myöntäen päätään.

-- Meillä on ollut paljo lunta tänä talvena -- jatkoi tarkastaja --
luultavasti suuret lumipyryt keskeyttivät lukuja moneksi päiväksi.

-- Yhdeksitoista päiväksi -- vastasi opettajatar.

-- Vai niin, vai niin -- lausui tarkastaja, astellen edestakaisin
miesryhmän ja etumaisten penkkien välillä: -- kaikki tuo on lukuun
otettava.

Senjälkeen tarkasteli hän kirjoitusvihkoja, nyökähytti hyväksyvästi
päätään ja sanoi iloisasti; -- No entä, mitäs vielä?

Tarkastusmies ehdoitteli mumisten: Luettakaa jotain ulkoa.

-- En toki. en huoli kuulla papukaijan lörpötystä -- sanoi tarkastaja.

Koulu-legaatti nauroi partaansa ja siveli toisella kädellä karkeata
leukaansa.

Tarkastusmies lisäsi: -- Ehkä vähän maantiedettä?

-- Maantiedettä ei lueta alemman koulun ensi luokalla -- tokaisi siihen
koulu-legaatti ja mulkoili tarkastusmieheen ikäänkuin olisi tahtonut
sanoa: -- Se on oikein, saitpa kerrankin.

Tarkastaja pani kahden isommista tytöistä laskemaan pientä laskua
mustalla taululla, ja se kävi koko hyvin.

-- Hyvä, hyvä -- sanoi hän silloin: -- lienee jo kylläksi, Tämä
pellavapää on pieni ruusunnuppunen. -- Minun mielestäni ei ole enää
mitään tarkastettavaa.

Sindaco vapisi. -- Kuitenkin -- sanoi hän, kun ei enää voinut itseänsä
hillitä -- tuntuu minusta, että toinen kuulustelu -- -- --

-- Mitä toista kuulustelua tahdotte pitää? keskeytti legaatti,
malttamattomana päästäkseen pois; -- ettekö näe, että ne pelkäävät? Se
olisi tosiaankin paras tapa saattaa lapset täydessä kuumeessa kotiin.

-- Minun mielestäni -- puuttui tarkastaja puheesen -- on tässä jo
kyllin. Ja sinä, pikku veitikka, joka näyt nauravan koko maailmalle,
mitä siitä sanot, keijukaiseni?

Senjälkeen istautui tarkastaja pöydän ääreen, otti kysymyskaavan
matkarepustaan ja teki määrätyt kysymykset opettajalle.

Hänen kysyessään: -- Kuinka suuri palkka? -- -- -- oli opettajatar
hetken ääneti, nauttiaksensa asian-omaisten ahdistuksesta, ne kun
pelkäsivät opettajattaren kertovan heidän harjoittamastaan vääryydestä.
-- Palkka -- vastasi hän -- olisi -- --- -- hän katseli sindacoa, joka
puri huuliaan, ja lisäsi kiiruusti: -- palkka on kolmesataa
kuusikymmentäkuusi lireä ja kolmekymmentä kolme centesimoa. -- Samassa
hän heitti viholliseensa läpitunkevan katseen, joka näytti sanovan: --
minä armahdan sinua.

-- Mitä valituksia?

Ivallinen hymy levisi äkkiä hänen kasvoillensa ja hän vastasi katsellen
vihamiestään: -- Ei mitään.

Tarkastaja kirjoitti muistikirjaansa, teki lapsille muutamia
kysymyksiä, kehoitti opettajatarta tarkoin terveyttään hoitamaan ja
hypähti sitte ulos huoneesta kuin koulupoika. Muut seurasivat. Sindaco
ja kaksi muuta kunnallishallituksen jäsentä olivat harmista
halkeamaisillaan, mutta kätkivät kiukkunsa ja pyysivät, kuten kylän
hallitusmiesten tapa on, tarkastajalta neuvoja koulun hoitoa koskevissa
mutkallisissa asioissa. Hän vastasi kokeneesti ja kohteliaasti, mutta
samalla aivan lyhyesti, niinkuin tämä puhe olisi häntä ikävystyttänyt
ja estänyt ympärillä olevaa kaunista luontoa ihaelemasta.

Kun olivat ravintolalle saapuneet, päättivät taas yhtyä kello kaksi,
lähteäksensä yhdessä Case Rossen kansakouluun; sen jälkeen seurue
hajaantui. Herra Calvi oli vähää ennen seuraan liittynyt ja nytpä
tarkastaja pyysi häntä sekä Emiliota ravintolaan aamiaiselle "pitämään
seuraa" ja lyhentämään aikaa siksi kunnes jälleen lähdettiin
tarkastukselle. He noudattivat kutsua ja istautuivat pienen pöydän
ääreen.

Tarkastaja söi kahden edestä ja oli erinomaisen hauska:
loppumattomilla, lystimäisillä jutuillaan, jotka eivät kouluasioihin
alunkaan kajonneet, houkutti hän kaikki nauramaan, ruokatoverinsa,
ravintolan isännän ja palvelustytön, ja viipyi siellä niin, että
opettajat, saadakseen hänet nousemaan, tekivät liikkeen ikäänkuin
maksaakseen mitä oli nautittu. Heidän suureksi hämmästyksekseen ja
vieläkin suuremmaksi harmikseen hän antoi todella opettajain maksaa ja
sanoi vain aivan laimeasti: -- Pyydän anteeksi -- -- -- en minä
tahtoisi -- -- --, niin laimeasti, etteivät saattaneet pistää
kukkaroansa takaisin taskuun. Sitten astui kepeästi ja iloisasti
portaita alas, tarttui molempien kainaloihin ja sanoi matalalla
äänellä, silmää iskien: -- Saattepa _molemmat_, luottakaa minuun, aimo
lahjapalkkion.

Torilla seisoivat sindaco ja tarkastusmies odottamassa; edellinen
tavallista punaisenpöhömpänä, juuri kuin olisi ryypyissä hakenut lohtua
vastoinkäymisistään. Koulu-legaattia esti luuvalo seuraamasta ja herra
Calvi ei saattanut kauemmin olla kotoa poissa, koska hänen vaimonsa oli
vuoteen omana. Tarkastaja lyöttäytyi Emilion seuraan, saadaksensa
puhelukumppania. Kaksittain yhdessä he vienossa auringon paisteessa
astelivat Case Rosseen päin. Kun olivat puoliväliin tulleet, yhtyi
sihteeri seuraan.

Neiti Vettin koulu oli sijoitettu pieneen, valkoiseen taloon, keskelle
avaraa niittyä, parin sadan metrin päähän itse kylästä. Eräs laakson
herrasmiehiä oli testamentin kautta lahjoittanut talon kunnalle, joka
teki siitä koulun ripustamalla sinne soitinkellon nuorineen.
Luokkahuoneet olivat alikerrassa; yläpuolella oli opettajattaren pieni
asumus sekä vähäinen vanhan muijan asunto, jolle kunta maksoi kellon
soittamisesta kymmenen lireä vuosittain. Seurueen saavuttua paikalle
näkivät kaksi koulun ikkunan rautaristikkoon kytkettyä lehmää, jotka
kurkistivat luokkahuoneesen, missä heidän pieni paimenensa istui
koulupenkillä oppimassa.

Tarkastajan muoto osoitti iloista hämmästystä, kun hän näki tuon
vastaan rientävän pikku opettajattaren, joka ilmestyi kasvot
maalattuina ja teeskennellyn ujona, pinnistettynä mustaan hameesen;
kaulassa oleva tulipunainen nauha ja musta puku sopivat mainiosti ja
antoivat iholle tavattoman valkoisen hohteen.

Tarkastaja istautui pienen pöydän eteen, sindaco ja tarkastusmies
asettautuivat kukin juurista tehdylle tuolille, oikealle tarkastajasta;
opettajatar, Emilio ja sihteeri jäivät seisomaan toiselle puolelle.

Huone oli iso, seinät valkoiset. Pienen pöydän yläpuolella oli hylly,
jota peitti valkoinen liina; hyllylle oli asetettu kipsinen,
tylli-hunnun peittämä madonnan kuva, jonka päässä oli tekokukista
kyhätty seppele. Molemmin puolin kuvaa seisoi pieni, sininen lasi-vaasi
sinisine kukkineen. Alipuolelle oli kiinnitetty olivipuun oksa.
Kevätaurinko loi kaikkeen valonsa.

Tämä oli n.k. sekakoulu ja ansaitsi todella nimensä, sillä sekavampaa
seuraa tuskin saattanee ajatella. Yhdellä puolen istuivat pojat,
toisella tytöt, yhteensä kaksikymmentä. Vaikk'ei kahtatoista vuotta
vanhempia lapsia oikeastaan olisi saanut ottaa kouluun, oli siellä
useoita yli-ikäisiä, muitten muassa eräs neljäntoista vuotias melkein
täysikasvuinen poika sekä kolme tai neljä naima-iässä olevaa
talonpoikaistyttöä, jotka johtajan huoneeseen astuessa pistivät paljaat
jalkansa penkin alla säilössä olleisin puukenkiin. Torkahtaneenakin
olisi älynnyt olevansa maalaiskoulussa, eikä tähän vakaumukseen
suinkaan olisi tullut yksin ulkona vallitsevan kesäisen tuoksun tähden.

-- No niin -- sanoi tarkastaja vilkkaasti ja löi kätensä yhteen --
ryhtykäämme toimeen! Jos haluatte, voitte alkaa, neitiseni.

Opettajatar antoi lasten näyttää tietojansa _miimillisessä
nomenklatuurissa_. Oppilaat lausuivat korkealla äänellä, kaikki
yht'aikaa, määrätyssä järjestyksessä eri ruumiin osien nimet, samalla
osoittaen molemmilla käsillään nimitettyä jäsentä. Tarkastaja ei voinut
pidättää nauruansa, niin perin koomillista oli nähdä noiden isojen,
turpeiden tyttöjen surkealla, laulavalla äänellä totuudessaan lausuvan
nimet ja samalla sormillaan koskettelevan otsaa, nenää, suuta, lanteita
j.n.e., aivan kuin pikkulasten koulussa nähdään.

Sen jälkeen lukivat yksitellen, kukin vuoroonsa. Kaikilla oli sama
ääntämistapa ja sama jonottava tahti, niin että tuntui siltä, kuin yksi
ja sama henkilö olisi lukenut koko ajan, ainoastaan hiukan ääntänsä
muutellen.

-- Niin -- sanoi tarkastaja leukaansa raappien, -- minä ymmärrän
-- -- -- sekakoulu. Se on kaikkien vaikein koulu. Te taidatte sen
parhaiten tietää, neitiseni.

Opettajatar pudisteli päätään ja rupesi vaivojansa valittamaan,
röyhennellen kuin turturikyyhkynen. -- Ettäkö on vaikeata! Sen takaan.
Pahinta on pitää kaikkia lapsia työssä yhtä haavaa ja saada useasti
poissa olleita seuraamaan mukana. Te näette itse, kuinka esimerkiksi
tänään on kaksikymmentä oppilasta, huomenna voin saada puolet siitä ja
ylihuomenna ehkä kaksi sen vertaa. Toisena päivänä aivan erilaiset
kasvot kuin sitä edellisenä. Suurta vaikeutta tuottaa koulutuntien
sovittaminen paimenessa käynnin mukaan. Kun ovat paimenessa olleet,
väsyttää heitä, eivätkä jaksa tulla tänne. Sitäpaitsi, muutamilla on
kirjoja, toisilla ei. Katsokaas tänne, ensimäisen rivin lapsilla ei ole
yhdelläkään paperia eikä kyniä. Kuinka minun tulee menetellä,
opettaakseni heitä kirjoittamaan? Pojat pelaavat rahansa kadulla ja
tytöt myyvät paperinsa. Minkä kirjoittavat, se minun täytyy antaa
koulussa kirjoittaa, sillä kotona niiltä puuttuu joko mustepullo tahi
aikaa kirjoittaakseen. Muutamat tytöistä ovat viidentoista toiset
seitsemän vuotisia, ja siksi täytyisi opettajan kohdella heitä aivan
eri tavalla, vaikkakin olisivat kaikki tiedoissa samalla asteella. Se
on tosiaankin vaikeata.

Hän jatkoi puhettaan hullutellen vienolla äänellään. Tarkastaja ja
sindaco kuuntelivat hartaasti suut auki ja kiiluvin silmin, ikäänkuin
tuon musiikin lumoamina. Heidän katseensa eivät siirtyneet
opettajattaren kasvoista kuin ainoastaan väliin ja silloinkin vain
tarkastellaksensa hänen pientä vartaloansa.

-- Hyvä! huudahti äkkiä tarkastaja ja löi nyrkillään pöytään kuin
lumousta poistaakseen -- tehdäänpä muutamia kysymyksiä.

Opettajatar kysyi lapsilta huoneessa olevain eri esineitten nimiä.
Lapset mulkoilivat silmät selällään esineitä, joita neiti sormellansa
osoitti, juuri kuin olisivat pelkällä katseellaan aikoneet esinettä
pakoittaa nimeänsä ilmoittamaan.

Äkkiarvaamatta tarkastaja keskeytti opettajatarta ja osoitti luokassa
olevaa isointa poikaa.

-- Kysykää vähäisen tuolta velikullalta -- sanoi hän leikkisästi; -- se
näyttää siltä kuin taitaisi jotain.

-- Pietro Generi -- lausui opettajatar, katseli poikaa ikäänkuin
sivumennen ja loi sitte silmänsä aivan toiselle taholle.

Poika nousi seisoalle, ja vaikka kasvonsa olivat kovin ruskoittuneet,
huomasi kumminkin, kuinka hän punastui hiusmartoa myöten.

Tämä tuntui sekä Emiliosta että tarkastajasta vähän kummalliselta ja
molemmat huomasivat opettajattaressa jonkinmoista ujostelemista.
Sihteeri naurahti ja katseli lattiaan.

Tarkastaja ei kuunnellut kysymyksiä eikä vastauksia, koko hänen
huomionsa oli kiintynyt vuoroon opettajattareen vuoroon poikaan, ja kun
jälkimäinen istautui, näytti tarkastaja hyvin miettiväiseltä ja raappi
leukaansa. Senjälkeen kääntyi hän neiti Vettiin -- silmissä entistä
vilkkaampi kiilto -- tehdäkseen tavanmukaiset kysymykset. Sindaco ja
tarkastusmies astuivat lähemmäksi nähdäkseen ja kuullakseen paremmin.

-- Ikänne? -- -- -- kysyi tarkastaja kohteliaasti. -- Teiltä voi
huoleti sitä kysyä.

Neiti vastasi sulavalla äänellä: -- Kolme kolmatta vuotta.

-- Kolme kolmatta vuotta! -- toisti tarkastaja hitaasti, ikäänkuin
imien joka sanan, katsahti onnittelevaisesti neitiin ja pani iän
kirjaansa. Hän tiedusti virkavuodet, palkan ja saadut lahjapalkkiot.

Sitten hän kysyi: -- Mitä ehdoituksia teillä olisi?

-- En tiedä mitään siinä suhteessa -- vastasi neiti.

-- Mitä valituksia?

-- Minulla ei ole mitään valitettavaa.

Vielä oli yksi kysymys tekemättä. Tarkastajan kasvoissa kuvastui hienoa
hekumallisuutta ja hän tiedusteli vienolla, hyväilevällä äänellä: --
Mitä toivomuksia?

Sindaco ja tarkastusmies panivat huulensa pitkälle herkkusuitten tapaan
ja katselivat kiiluvin silmin opettajattaren kasvoja.

Nuori tyttö loi lumoavan teeskenteleväisesti silmänsä maahan ja melkein
huokaamalla kuiskasi: -- Minulla ei ole toivomuksia.

Nuo kolme asian-omaista nielivät sylkensä.

-- No niin -- sanoi tarkastaja huoahtaen -- kirjoittakaamme siis: ei
mitään.

Ovesta ulos päästyään puhkesi tarkastajan ihastus ilmoille: -- Oi, mikä
marjanen, tuo opettajatar! Oh, niin harvinaisen suloinen tyttö! -- Hän
ihastuksessaan eksyi niin kauas, että onnitteli sindacoa kun tämmöisen
aarteen oli osannut ja taputti häntä olalle. Sindaco rupesi
salamyhäisen, tyytyväisen näköiseksi, aivan kuin olisi yhtaikaa
tahtonut sekä peittää että herättää aavistusta "jostakin".

Niin se tarkastajankäynti päättyi.

Kun Emilio muutamia tunteja senjälkeen istui sihteerin kanssa syömässä,
ei hän voinut uteliaisuuttaan pidättää. Mitä merkitsi pojan
punastuminen ja opettajattaren hämillisyys? Siinä mahtoi olla salaisuus
kätkettynä.

-- Se ei suinkaan ole mikään salaisuus -- sanoi sihteeri. Tuo poika
loppi on rakastunut opettajattareen ja siihen määrään mustasukkainen,
että potkii kumppaneitaan, jos opettajatar sattuu heitä kehumaan. Hänen
tunteensa tulivat ensin siten ilmi, että hän varasti hedelmiä ja
vihanneksia lahjoittaakseen niitä opettajattarelle. Tämä ei koskaan
ottanut vastaan. Eräänä iltana kohtasi hän opettajattaren syrjäkadulla
ja teki siellä tunnustuksensa, pyysi pahat tekonsa anteeksi ja suuteli
kerta toisensa perästä opettajattaren esiliinaa. Hänet ajettiin pois
koulusta, mutta sai sittemmin palata. Nyt hän näyttää tyyneltä, vaikka
onkin armottomasti rakastunut ja koettaa kaikin tavoin päästä jälleen
opettajattaren suosioon. Pahin kiusanhenkensä on eräs Azzornon
opettaja, kaunis, nuori mies, joka liikkuu näillä seuduin ja väliin on
kävelyllä neiti Vettin kanssa. Poika uhkaa halkaista opettajalta
vatsan. Hän sen kyllä tekisikin, ellei opettajatarta pelkäisi. Hän on
niin rakastunut -- -- -- että oikein ällöttää. Opettajatar ei ole
mitään huomaavinansa. Hän tietysti vain välttää tulemastaan liian
lähelle tuota poikaa. Muuten sanotaan häntä lahjakkaaksi -- --- --
tuota lurjusta.


Uusi tuttavuus.

Kaksi kuukautta myöhemmin oli tutkinto. Se ei tuottanut Emiliolle
erinäistä päänvaivaa; sindaco vaan, joka juuri sinä aamuna oli
riidellyt rouva Falbrizion kanssa, oli hieman nyreä Emiliollekkin,
luultavasti sentähden, että tämä hänen mielestään liian paljon
seurusteli hänen vihollisensa kanssa.

Vihdoinkin oli kauan toivottu kesäloma alkanut. Emilion kukkaro ei
sallinut hänen tänä vuonna matkustaa siskojansa tervehtimään. Hän
malttoi mieltänsä, kun huomasi, että Altaranaan saapui ainoastaan
joitakuita kesävieraita ja että nämät eivät olleet niin huvinhaluisia
kuin tasangoille muuttaneet kaupunkilaiset, joille yksitoikkoinen
luonto ei tarjoa viehätystä. Kuitenkin näiden harvalukuistenkin
kesävieraitten pelkkä näkeminen häntä kiusasi; se repi auki entiset
arat, jo melkein umpeen menneet haavat hänen ylpeässä mielessään. Niin
pian kuin hän kaukaa näki kylänreitillä vaaleapukuisen naisen, poikkesi
hän jollekkin syrjäkadulle, ikäänkuin olisi nähnyt vihollisen; tätä
tehdessään hän kuitenkin tunsi salaista kaipuun tunnetta, sillä yhä
hänessä kyti suuri halu saada osakseen kunnioitusta ja arvoa sekä
kohota astetta ylemmäksi omaa säätyänsä. Odottamaton tapahtuma saattoi
hänet niitten ihmisten pariin, joita hän pakeni.

Eräänä aamuna, kun hän istui lukemassa jonkun tarkastajan kirjoittamia
_Kasvatus-opillisia esitelmiä_, jotka Calvi oli hänelle lainannut,
koputettiin ovelle ja sisään astui hienon ja älykkään näköinen
viidenkymmenen ikäinen herra. Vieras esitteli itsensä kohteliaasti; hän
oli asian-ajaja Samis.

-- Olette opettaja Ratti? -- kysyi hän iloisen sydämmellisesti, ilman
vähäistäkään ylpeyttä. -- Ette tunne minua?

Ei, Emilio ei todellakaan muistanut häntä nähneensä. Hän oli kuitenkin
kunnallishallituksen jäsen ja edellisenä talvena kahdestikkin käynyt
Altaranassa. Hän ilmoitti kohteliaasti käyntinsä syyn.

-- Minä tulin paikkakunnalle viettääkseni kesää täällä ja kuulin
kerrottavan täällä olevasta nuoresta opettajasta. Minä sanoin:
menkäämme nuoren opettajan luo, puhumaan kouluasioista. Tässä nyt olen.
Älkää pahastuko omituisesta seurustelutavastani. Minä olen nyt kerran
semmoinen. Minä puhun aina asiani suoraan. Ja nyt istun kursailematta.

Tulokkaan ystävällisyys ja omituinen esittelytapa saattoivat Emilion
hieman hämilleen; mutta pian hän huomasi epäsoinnun, joka vallitsi
vieraan hyväntahtoisen katseen ja suun ympärillä väreilevän ilkeyden
välillä. Vieras näytti ihmiseltä, joka luonnostaan on ylevä, mutta
tottumuksesta laskee pistopuheita, tuommoinen hyväsydämminen epäilijä.
Emilio huomasi oitis edessään seisovan miehen lahjakkaammaksi ja
sivistyneemmäksi niitä, joiden kanssa oli tottunut seurustelemaan. Hän
kiitti herra Samista ja kysyi, millä saattaisi häntä palvella.

-- Juttelemalla voitte minua palvella -- sanoi vieras ystävällisesti.
-- Tämmöisessä yksinäisyydessä ei saata keltään sen suurempaa
palvelusta pyytää. Minäkin olen puoleksi opettaja -- -- -- siksi että
harrastan lämpimästi kansan opetusta. Yksi lapsettomuuteni tuottamista
haitoista on se, ett'en voi lapsissani tutkia koulua; sehän on paras ja
ehkä ainoa tapa niiden oppia tuntemaan koulua, jotka eivät viraltaan
ole opettajia.

Hän lisäsi jo kauan aikoneensa omaksi lapseksi ottaa jonkun lahjakkaan
ja lukuhaluisen talonpoikaispojan, voidaksensa seurata askel askeleelta
tapahtuvaa siveellistä ja tiedollista kehitystä, jonka nykyaikainen
kasvatus ja sivistys hänessä vaikuttaisi.

Emilio huomautti, että asian-ajajalla olisi hyvin vähän häneltä
opittavaa, hän kun oli opettajana työskennellyt ainoastaan neljä
vuotta.

-- Neljä vuotta on tähän maailman aikaan samaa kuin neljännes
vuosisataa -- sanoi asian-ajaja, ja lisäsi hymyellen: -- Jos Itaaliassa
kaikki, jotka sanovat ja kirjoittavat "käyttäneensä koko elämänsä" tahi
"parhaimmat nuoruutensa voimat" taikka "uhranneensa terveytensä"
koulun palveluksessa, todella olisivat tunnollisesti hoitaneet
opettajatointaan edes neljä vuotta, olisimme oppinein kansa maailmassa.

Senjälkeen hän äkkiä kysyi: -- Kuinka teidän on täällä olla? Kenen
kanssa vaihdatte ajatuksianne? Minkä keinon olette keksineet ikävän
karkottamiseksi?

Vieraan herran tuttavallisuudesta ihastuneena Emilio sanoi suoraan,
että ainoa ihminen, joka hänestä oli sivistyneeltä tuntunut, oli
kirkkoherra. Hän kertoi tämän omituisesta vastaan-otto-tavasta ja
kummallisesta tunnustuksesta, ilmaisipa myöskin epäilyksensä.
Kirkkoherra ei mahtanut olla oikea uskovainen; kuitenkin hän tuntui
vakaasti uskovan sitä, mitä oli lausunut kouluasioista.

-- Oh, don Barca! -- huudahti Samis. -- Teillä on hyvä vaisto, herra
opettaja. Se mies ei usko Jumalaa, ei perkelettä liioin. Katsokaas, hän
kuuluu siihen omituiseen ihmisluokkaan, joka ei mitään usko, mutta
kumminkin on rehellisesti vakuutettu siitä, että juuri uskottomuus on
maailman perikato. Itsellään noilla ihmisillä ei ole mitään uskoa,
mutta pitävät kuitenkin uskonnon opetusta tuiki tarpeellisena; sillä he
eivät suostu siihen, että jumalaton vapaamielisyys vielä olisi löytänyt
jotain uskonnon opetuksen sijaan pantavaa. He pitävät kunnon
kansalaisen ja isänmaan-ystävän suorana velvollisuutena puolustaa
uskonnon opetuksen pysyttämistä. Niitä on paljo semmoisia pappeja. Vaan
vapaamielistenkin leirissä on lukemattomia aivan uskonnottomia, jotka
puolustavat uskonnollista kasvatusta ja jättävät lapsensa pappien
opetettaviksi. Papeilla on ainakin yksi kasvatuksen aate selvänä ja
kumoamattomana: he näet sanovat: uskonto, jota me tahdomme, on juuri
tämä uskonto. Sotkioita ovat opettajat, kirjailiat ja kaikki
laverteliat, jotka, kun heillä ei ole tarpeeksi omaatuntoa ja rohkeutta
ollakseen suoria niinkuin papit, saarnaelevat _uskonnollisesta
tunteesta, uskonnosta ja uskosta_, sen enempää selittämättä. Mitä uskoa
sitten tarkoittavat? Sitäkö, jota tunnusti pyhä Francesco Assisilainen,
vai sitäkö, joka oli Giuseppe Mazzinilla? Vai ehkä teidän uskoanne?
Minkälainen se on? Ikäänkuin uskonnon asioita saattaisi lapsille ja
yhteiselle kansalle opettaa ilman varmaa tunnustusta, sinne tänne
horjuen, toisin sanoen ilman opinkappaleita.

Asian-ajaja nousi, puhalsi piipustaan muhkeat savupilvet ja meni
piirongin luo kirjoja selailemaan, niinkuin olisi ollut kotonaan. Hän
tarjoutui lainaamaan Emiliolle kirjoja ja kasvatus-opillisia
aikakauslehtiä, joita oli perinyt veljeltään, edellisenä vuonna
kuolleelta opettajalta. Näissä sanomissa oli Ratti löytävä paljon
hyödyllisiä ja huvittavia asioita. Sitte hän kysyi: -- Kuulkaas, onko
uusi opettajatar jo saapunut?

Nuorukainen vastasi opettajattaren tulevan vasta Syyskuussa, ja
tehdäkseen jutun hauskemmaksi, hän kertoi tuon valokuvasalaisuuden,
jonka oli ruokatoveriltaan urkkinut.

Herra Samis tiesi jo sen historian. Hän ei ollut tahtonut sekaantua
asiaan. Hakemukset jo olivat hänen mielestään naurettavia,
jopa kerrassaan konnamaisia. Noin parikymmentä opettaja- ja
opettajatarparkaa lukee virkailmoituksia sanomissa; tarttuvat
koukkuun ja heittävät hukkaan viisi, kuusi lireä postimaksoihin ja
karttapapereihin lähettääkseen kunnille jos jonkinlaisia todistuksia ja
puoltolauseita, väliinpä valokuviakin -- -- -- ja usein kuitenkin on
asian-omainen jo edeltäkäsin valittu: joku sindacon suosikki, rehtorin
puoltama, tarkastajan turvatti tahi valtiopäivämiehen uskottu. Ja nyt
rupeavat jo vaatimaan opettajattarienkin valokuvia. Yhtä hyvin
saattaisi sanomalehden neljännellä sivulla ilmoittaa: -- Kaunis tyttö,
niillä ja niillä ominaisuuksilla varustettu, otetaan kunnan
palvelukseen. -- Ettekö huomaa kuinka koroittavat vaatimuksiansa vuosi
vuodelta? On muutamia pieniä kuntia, jotka tahtovat naimattomia,
nuoria, lapsettomia opettajia, mieluimmin lukion läpikäyneitä tahi
semmoisia, jotka osaavat ranskaa tahi saksaa, koristepiirustusta taikka
kemiaa ja fysiikkaa. Toissa vuonna eräs kunta haki opettajaa, joka
osaisi pianoa soittaa ja laulaa. Eihän liene juuri välttämättömänä
ehtona vaadittu, että hän olisi harjoittanut laulua _della Scala_
teaatterissa. Ja kaikkea tätä vaaditaan seitsemästä sadasta lirestä.
Olkaamme oikeudenmukaisia. Sehän on tavaran ilmaiseksi pyytämistä. Pian
kai saamme nähdä tuon tänne tilatun _kaunottaren_. Kuinka vanha hän on?

Opettaja vastasi: -- Viidenkolmatta vuoden,

-- Käsittäkää sanani oikein -- pitkitti asian-ajaja. -- Ettekö vielä
ole törmänneet yhteen asian-omaisten kanssa? -- -- -- Sitä parempi.
Niinkuin tietänette, on täkäläinen hallitus kokkipoikain ja
härkäpaimenten käsissä. Olette kai tarkanneet heidän ulkomuotojaan.
Näyttävät jokseenkin tavallisilta ihmisiltä, kun kaikki käy heidän
mielensä mukaan, mutta koettakaapas vain mennä yhtäkään heistä liian
lähelle. Te, hyvä opettaja, olette nuori, ettekä siis tunne mennyttä
ettekä nykyistä sukupolvea. Olette kyllä kuulleet puhuttavan
ylimyssäätyisten ylpeydestä, noitten maallisten puolijumalain, jotka
meitä muita kohtelevat jonkunmoisena alhaisempana ihmisrotuna. Heidän
ylpeytensä on kumminkin rakastettavaa, verraten noitten arvoon ja
varallisuuteen kohonneitten härkäpaimenten röyhkeyteen. Edelliset
halveksivat toki ainoastaan alemmalla asteella olevia. Jälkimäiset
ylönkatsovat ylhäisiä ja alhaisia, jopa vertaisiansakin, sekä
ovat järkähtämättömän pöyhkeitä, törkeitä ja epäkohteliaita
kaikensäätyisille.

Tässä katkaisi Samis herra äkkiä puheensa, ikäänkuin olisi katunut,
että ensi kertaa ihmistä puhutellessaan oli liiaksi kuohahtanut. Hän
rupesi jälleen iloisesti haastelemaan ja pyysi opettajaa käymään
tervehtimässä. Hän asusteli pienessä keltaisessa huvilassa vähän matkan
päässä Case Rosseen päin. Siellä Ratti ei tapaisi muita kuin hänet
vaimoineen, ja he joisivat kahvia ja puhelisivat yhdessä. Hän keskeytti
opettajan kiitokset panemalla sormensa omalle suulleen, ikäänkuin
muistuttaaksensa opettajaa olemaan vaiti siitä, mitä olivat puhuneet.
-- Lähettäkää noutamaan koulusanomia -- huusi hän portaissa.


Asian-ajaja Samis.

Emilio rupesi käymään uuden ystävänsä kodissa. Hän tunsi suloisinta
tyydytystä ensi kertaa istuessaan tuossa hienossa pikku salissa, jota
koristi arvokkaat vesimaalaukset ja komeat kirjat, suutasuksin
hienonmuotoisen, keski-ikäisen rouvan kanssa, joka ylen kohteliaasti
antautui hänen kanssaan haasteluun niistä aineista, joista Emilio osasi
puhua. Rouva tiedusteli yhtä ja toista koulupoikain luonteista ja
tavoista, tuolla hellällä hartaudella, jota lapsettomissa naisissa
mitkään pettymykset eivät ole kylmentäneet. Emilio huomasi asian-ajajan
ja hänen rouvansa puheista joka päivä oppivansa asioita, joita
ainoastaan seurustelun kautta voi oppia. Toisetkin kesävieraat, joita
Emilio tapasi asian-ajajan kodissa, noudattivat isäntäväen esimerkkiä
ja olivat hänelle kohteliaita. Hän tunsi erityistä kiitollisuutta
heitäkin kohtaan siitä, että lausuivat sanaa _kansakoulu-opettaja_
lyhyesti ja vakaasti, niinkuin olisivat sanoneet esim. _luutnantti_;
siinä oli erityinen sointu, jonka siihen panivat, ei tietämättänsä,
vaan vapaaehtoisen kohteliaasti, ja tuopa hänen itsetuntoansa hyväili.

Kaikkia näytti asian-ajajan sanatulva huvittavan, liiatenkin kun hän
innostuessaan laski toisen kummallisen väitteen toisensa perään.
Emilion mielestä hän useimmiten lausui kumoamattomia totuuksia, joihin
opettaja saattoi täydestä sydämmestä yhtyä.

Kerrankin asian-ajaja suuttui erääsen kesävieraasen, joka nauraen
soimasi kunnallishallitusta -- ja tietysti asian-ajajaa siihen
kuuluvana -- siitä, että kirkkoherra oli uhannut tänäkin vuonna antaa
tykeillä ampua suojeluspyhimyksen syntymäpäivän kunniaksi, vaikka
ampumisella edellisenä vuonna oli ollut kovin surkeat seuraukset.

-- Teitä on joukko perin vapaamielisiä miehiä, sanoi vieras
asian-ajajalle -- teitä, joilla on valta, ja annatte kuitenkin hänen
korkea-arvoisuutensa olla lakien laatijana.

-- Miksikä ei? -- vastasi asian-ajaja hieman närkästyneenä. -- Minusta
se on aivan luonnollista. Te, Voltairen oppilaat, isojen kaupunkien
asukkaat, jotka ette tunne pappeja, luulette meidän -- koska itse
tiheästi asutuissa kaupungeissa voitte välttää heidän vaikutustaan --
luulette meidän täällä muutamain talonpoikain avulla pääsevän heistä.
Ettekö ymmärrä papin täällä työskentelevän rajoitetulla alalla; hän
vaikuttaa sentähden kaikkiin ja on mahtava mies, olkoon muuten
mimmoinen tahansa; jos hän on paha, vahingoittaa hän kaikkia, jos on
hyvä, tekee hän kaikille hyvää. Kaupungissa ette huomaa hyviä ettekä
pahoja jälkiä hänen työstään. Ja sitäpaitsi, koska kaupungissa kaksi
kolmatta osaa asukkaita on väliäpitämätön uskonnon suhteen, luulette
kai kaksi kolmatta osaa koko Itaalian asukkaista uskottomiksi ja
arvelette tehneenne laskun koko maata varten. Semmoista typeryyttä!
Samalla lailla sanotte: se ja se toimi taikka se ja se kirja tulee
taika-uskolle antamaan aika läimäyksen -- -- -- ikäänkuin niinkään
helposti ihmisten mielistä karkoitettaisiin vuosisatojen synnyttämiä
käsitteitä ja erhetyksiä. Te luulette seisovanne ratsumiesjoukon
etunenässä, kun ympärillenne katsellessanne näette pelkkiä ratsastajia.
Mutta, hyvä ystävä, se on vain etujoukko. Pääjoukkona on jalkaväki ja
kuormasto. Laukatkaa vain eteenpäin, te kaupunkilaiset; maalaiskunnat
kyllä seuraavat minkä voivat. Mutta sillä aikaa he kuitenkin ottavat
turviinsa munkit ja nunnat, säilyttävät lakkautetut juhlat, rikkovat
koululakia, pakoittavat opettajia messussa käymään, antavat
kirkkoherrain kouluissa mellastaa ja nauravat uusille vihkimistä,
hautausta y.m. koskeville asetuksille. Jospa tietäisitte minkä
vaikutuksen laverruksenne täällä tekee: -- Kansa tuntee -- -- -- kansa
uskoo -- -- -- kansa tahtoo! Merkillisintä on, että nekin, jotka
nuorina taikka suuren osan elämäänsä ovat maalais-oloja tunteneet,
kuitenkin korkeampaan asemaan päästyänsä kaiken aivan unhoittavat tai
kuvittelevat olojen kymmenessä vuodessa tuiki muuttuneen, taikka
pikemmin luulevat arvoon nousemallaan koroittaneensa koko ympäristönsä,
niinkuin auringot joskus radaltaan syöstyänsä vetävät koko
kiertotähdistön peräänsä.

Varsin hupaisena asian-ajaja myöskin esiytyi, kun paikkakunnan
merkillisemmät henkilöt tulivat puheeksi; silloin ei kukaan häntä
keskeyttänyt ja kaikkien oli hauska.

-- Minä tiedän milloin sindaco on juovuksissa -- sanoi hän kerran --
siitä, että se silloin jää viiden tai kuuden askeleen päähän ihmisistä,
joita tapaa, ja pysähtyy, ikäänkuin varovainen sovinnonhieroja sodassa,
jonkun matkan päähän, ett'ei viininhaju kantelisi. Lemmen kiusaukset
käsittävät hänet aina, kun vatsansa on liian täynnä. Yhteen aikaan hän
oli vihoissaan neiti Pezzalle. Asia tuli siitä, että hänen kerran
oivallisen päivällisen jälkeen pisti päähänsä mennä tyttökouluun
nuuskimaan. Hän astui äkkiarvaamatta luokkaan, kalotti päässä, tallukat
jaloissa ja piippu suussa. Opettajattaren pikku koira karkasi hirveästi
haukkuen häntä vastaan ja kaikki tytöt purskahtivat nauramaan, niin
että hänen täytyi häveten vetäytyä takaisin. Pitkän aikaa sen jälkeen
hän kosti antamalla kirjallisesti kieltävän vastauksen opettajattaren
pyyntöön saada enemmän puita kouluun, lisäten seuraavan syyn
kieltoonsa: _varsinkin, koska opettajatar ei ole tällä lukukaudella
kuntaa hyvin palvellut, sillä muutamat tytöt eivät ole oppineet hyvästi
paitoja ompelemaan_.


Uusi opettajatar.

Keskipaikkeella syyskuuta matkusti Emilion uusi, hauska tuttava
tiehensä niinkuin muutkin kesävieraat, ja hän aloitti taas, vaikka
vastenmielisestikkin, yksinäistä, yksitoikkoista elämätään; kuitenkin
ainoastaan lyhyemmäksi ajaksi.

Eräänä iltana kuukauden loppupuolella istui opettaja, päätettyänsä
perin laihan päivällis-ateriansa, sihteerin kanssa ruokahuoneessa
kuunnellen sateen ropinaa ikkunaruuduissa. Äkkiäpä kuului vaunujen
ratinaa, jotka pysähtyivät heidän porttinsa edustalle. Kohta sen
jälkeen astui palvelustyttö sisään ja kertoi hätäisesti uuden
opettajattaren tulleen, sen, jonka piti muuttaa yläkertaan, neiti
Pezzan huoneisin. Sihteeri riensi oitis ulos. Emilio jäi paikoilleen,
sillä hänen mielestään oli sopimatonta uteliaana rynnätä esiin. Kahden
minuutin päästä sihteri palasi takaisin. Hän ei näyttänyt lainkaan
ihastuneelta.

-- No -- kysäisi opettaja -- miltäs näytti tuo merkillinen suu?

-- Minä luulin sitä kauniimmaksikin -- vastasi toinen ja istuutui.

Senjälkeen hän lisäsi, että opettajatar on miellyttävä nuori tyttö,
lyhyenläntä, hauskanmuotoinen, ei mitään sen enempätä. Hänellä oli
mukanaan isänsä, melkein rampa äijän käppyrä, joka nojankin varassa
hyvin vaivaloisesti kömpi portaita ylös.

-- Mies parka! -- lisäsi hän säälivällä äänellä.

-- Hän näyttää minusta olleen aikoinaan kunnallissihteerinä. Niin,
niin, semmoinen se on -- -- -- meidän loppumme.

Seuraavana aamuna asettui Emilio, niin pian kuin vuoteesta pääsi,
pihanpuoleisen ikkunan ääreen, kurkistaakseen uutimien raosta
vastakkaiselle palkongille. Opettajatar seisoi siellä panemassa
vaatteita tuuloittumaan nuoralle, joka oli pingoitettu seinää pitkin.
Emilio huudahti itsekseen: -- Mutta sehän on tohtorin rouva! -- Emilio
oli vain kahdeksan askeleen päässä opettajattaresta ja saattoi ikkunan
läpi, aivan toisen huomaamatta, tarkasti katsella opettajatarta siinä,
kun tämä seisoi sivuin häneen päin. Tyttö näkyi olevan pienikasvuinen,
hiukset kastanjanruskeat, pehmeät, kiiltävät. Hän ei ollut kaunis,
mutta tavattoman valko-ihoinen, hoikka ja täyteläinen; kätensä olivat
erinomaisen pienet. Hän oli tosiaankin hämmästyttävässä määrässä
tohtorin rouvan näköinen, mutta hänellä oli hienommat piirteet. Hän
kumartui ottaaksensa maahan pudonnutta nenäliinaa ja katsoi alas
pihalle. Jokainen hänen liikkeensä oli tyyni ja miellyttävä. Kun hän
äkkiä käänsi kasvonsa Emilioon päin, tuntui tästä, kun hän siinä
hetkessä olisi käynyt vuosia vanhemmaksi. Hänen kasvonsa olivat vakaat
ja ilmaisivat alituista huolen-alaisuutta. Surumielisten silmäin
alipuolella, tuon melkein liian terävän nenän alla kaareutui pieni,
ihmeen ihana ja herttainen suu, niin että Emilion huomio kohdistui
siihen ikäänkuin kolmanteen silmään ja se puhuikin enemmän kuin silmät
otsassa sekä ilmaisi selvemmin sielun eri väreitä.

Uusi opettajatar ei herättänyt suurta huomiota Altaranassa. Hänen
hieno, miellyttävä olentonsa ei saattanut maakylässä olla sen kummempi
asia. Vaan kaikki huomasivat hänen yhdennäköisyytensä tohtorin
rouvan kanssa, vaikka tämä oli iloisempi, punakkaampi ja paljoa
kaunissilmäisempi. Opettajattaren liian vanhan-aikainen, köyhyyttä
ilmaiseva puku ei miellyttänyt; se ei tuottanut kunnalle kunniata.
Vielä suurempaa harmistumista herätti tieto, ett'ei hänellä ollut
tuloja centesimoakaan yli palkkansa, ja että hän elätti isäänsä, tuota
puolikuollutta ukkoa. -- Molemmat -- niin sanottiin -- kuuluvat
Puutteen perheesen. -- Ensimäisellä viikolla isä kulki yhden ainoan
kerran ulkona; nojautuneena keppiin ja tyttärensä käsivarteen hän astui
tutisevin päin ja hitaasti kuin etana. Ihmiset, joita kohtasivat,
puhuivat heistä melkein ylönkatseellisesti, niinkuin näytelmästä, joka
vaikuttaa masentavasti kansaan. Herra Calvin vaimo lausui lyhyesti
julki yleisen mielipiteen, kun eräänä päivänä kahvilan edustalla kysyi
ystävältään, oliko tämä nähnyt _köyhää opettajatarta_. Nimitys siirtyi
muiden suuhun ja pysyi sitte muutamassa seurapiirissä äsken tulleen
tavallisena nimenä. Sindaco ei, muodosta päättäen, ollut tästä
huvitettu.

Koulut avattiin. Emilio huomasi, että työn aljettua hänen naapurinsa
kävi iloisemmaksi ja loi päältään päivä päivältä yhä enemmän sitä
surumielisyyden leimaa, joka oli ensi aikoina ollut huomattavana hänen
kasvoissansa.

Ensi ääni, jonka Emilio aamulla herätessään kuuli, oli opettajattaren
askeleet palkongilta. Opettajattaren täytyi taloudessaan tehdä itse
kaikki toimet, ja oli sen vuoksi usein ostoksilla jo ennen
koulutunteja; myöhään iltaisin näki valkeata hänen huoneestaan.

Emilio alkoi pian puhella hänen kanssaan ikkunasta, sanasen silloin
toisen tällöin. Opettajattaren ääni oli hieman samea eikä vähääkään
sointuisa. Hän erotteli tavuut liiaksi toisistaan ja puhui liian
hitaasti, niinkuin olisi oppilailleen puhunut ja selittänyt eri sanojen
merkitystä. Mutta suun kauniit liikkeet korvasivat rumaa äänen värettä.
Hänen suunsa oli tosiaankin hyvin kaunis. Puhuessaan hän joka sanalla
näytti ilmaa suutelevan, ja tulipa ehdottomasti ajatelleeksi kukkasta,
joka ehtimiseen avautuu auringonsäteen sattuessa ja sulkeutuu kylmän
tuulen puhalluksesta sekä väräjää mehiläisen mettä särpiessä. Väliin
Emilio ei tajunnut itse ajatusta opettajattaren lauseissa, kun niin
tarkkaan katseli miten sanat suusta sukeusivat ja kuinka suu eri lailla
muodostui eri sanoja lausuessaan. Pian huomasivat olevansa hyvinkin
samanmielisiä ja tämän perustuksena oli heissä molemmissa asuva lämmin,
harras tunne. Joka päivä kertoi opettajatar ohimennen Emiliolle
jostakin havainnosta, väliin hauskasta, väliin ikävästä, jonka hän oli
tehnyt oppilaittensa luonteista.

Eräänä iltana, vaatteita harjatessaan, opettajatar näytti tavallista
miettiväisemmältä. Hän sanoi opettajalle, että se, mikä häntä enimmin
suretti lukukauden alussa, oli oppilaitten _ensimäinen_ pahanteko,
ensimäinen lankeemus, joka todisti pahaa luontoa ja siten paljasti
vihollisen, jota vastaan hänen tuli olla täysissä aseissa koko vuoden.
-- Mutta -- lisäsi hän -- kunhan minulla on seitsemän tahi kahdeksan
kilttiä oppilasta, olen tyytyväinen. Yhden oppilaan pienikin
jalomielisyys, joka todistaa hyvää luonnetta, korvaa kymmenen ilkeyden.
Minä rakastan oppilaitani. Me olemme kaikki saaneet maailmaa kokea,
taikka toisin sanoen, olemme hukanneet parempia tunteitamme. Elämän
kuluessa ihminen joka päivä hukkaa jonkun jalon tunteen. No niin, ainoa
jalo tunne, joka minulla on jäljellä -- lukuun ottamatta rakkauttani
isä raukkaani, -- tunne, joka ei koskaan tule vähentymään -- sen tiedän
-- on rakkauteni lapsiin. Jos jonkun kerran nuo muutkin paremmat
tunteet heräävät, niin se on tuo tunne, joka niitä herättää. Mitä
enemmin opin ihmisiä tuntemaan, mitä useampia itsekkäitä äitejä,
sydämmettömiä isiä, kurjia ja häpeän-alaisia koteja näen, sitä
voimakkaammaksi käy rakkauteni lapsiin. Minä tulen silloin ajatelleeksi
mimmoisissa käsissä useimmat heistä ovat, mitä raukat saavat nyt ja
mitä vastaisuudessa kärsiä ja kuinka moni heistä ilman omaa syyttään
tulee huonoksi ja onnettomaksi ihmiseksi. Se on rakkaus, joka ei
laimene pettymyksistä eikä vanhempain osoittamasta vihamielisyydestä;
sanalla sanoen, se on jotain vaistomaista, niinkuin ihmisen elämisen
halukin. Minulle lapset ovat ainoa runollisuus ja herttaisuus
maailmassa. Jos lapset häviäisivät maailmasta, tahi puhuakseni
mahdottomuuksia, jos ihmiset syntyisivät täysi-ikäisinä, uskon, että
muutamain vuosien kuluttua muuttuisivat kaikki pedoiksi ja repelisivät
toisensa kuoliaaksi. Niin minusta on tuntunut aina lapsuudestani
saakka. Yhteiskunnallinen jako köyhiin ja rikkaisin kiusaa minua
ainoastaan silloin, kun ajattelen lapsia. Minä en vihaa lähimmäisiäni
muulloin kuin ajatellessani, että miljoonain isoisten huonous on syynä
siihen, että miljoonamäärät lapsia saavat kärsiä vilua ja nälkää. Minun
silmissäni pahuus silloin näyttää pirulliselta, kun se lapsia
vahingoittaa. Siksi ovat mielestäni sydämmettömät äidit luomakunnan
kurjimpia epäsikiöitä. Kerran näin juopuneen naisen, pieni lapsi
käsivarrella, lankeavan tiedotonna kadulle, niin että lapsen pää
halkesi. Tämä muisto on elämäni kiusa, ja niin usein kuin se mieleeni
tulee, sadattelen ihmisiä.

Emiliosta tuntui, niinkuin nuori opettajatar olisi sanoihin pukenut
juuri hänen sielunsa sisimmät ajatukset ja tehnyt sen niin tarkkaan,
kuin olisi vain kertonut ajatuksia, joita oli kuullut ennen Emilion
suusta.

Eräänä iltana hän kertoi käyneensä kunnan pikkulasten koulussa ja sanoi
vieläkin olevansa aivan liikutettuna. Lapsiparven näkeminen vaikutti
häneen samalla lailla kuin kirkkomusiikki ja herätti hänessä
tuhansittain kauniita ja surullisia ajatuksia, jotka liikuttivat häntä
kyyneliin asti. Semmoisina hetkinä hän tunsi olevansa valmis uhraamaan
kaiken verensä, jos sillä olisi taitanut saattaa nuo pienet, rakkaat
olennot onnellisiksi.

-- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- seuraan heitä kaikkia ajatuksissani
kotiin ja silloin tunnen tukahduttavaa sääliä, ajatellessani, mitä
heillä on vastassaan: kylmät suojat, likaiset vuoteet, vähän
epäterveellistä ruokaa, äkäisiä tahi luonnottomia vanhempia, jotka
heitä lyövät ja antavat heidän kuolla hakematta lääkäriä. Voitteko
ymmärtää, kuinka saattaa lyödä pientä lasta? Se on ajatus, joka panee
vereni kuohuksiin. Lyödä lasta -- -- -- se on niinkuin näkisin sitä
tapettavan. Kauheata on ajatella löytyvän vanhempia, jotka voivat
pieksää lapsiansa niin, että ne sairastuvat! Omia lapsiansa! Tekeepä
mieli kauhistuksesta huutaa jo sitä ajatellessaan. Ja kuitenkin,
semmoista näkee joka päivä ja semmoista saa tapahtua! Oi häpeätä!
Inhimillisen armeliaisuuden pitäisi tykkönään antautua tälle alalle.
Tehtäköön muulle osalle ihmiskuntaa niin paljon hyvää kuin suinkin
voidaan, mutta ennen kaikkia olisivat lapset niin suojeltavat,
ett'eivät näkisi maailman kurjuutta ja kaikkia sen kauhistuksia.
Sietäisipä perustaa seuroja, jotka hakisivat tietoonsa julmia
vanhempia, niinkuin ajetaan hulluja koiria takaa, ja antaisi keskellä
katua pieksää sydämmettömiä äitejä, niin hyvin ylhäisiä kuin alhaisia.
Oi, se on kurjaa, se on kurjaa!

Opettajatar puhui niin selvään Emilion tunteita, ett'ei tämä lisännyt
sanaakaan muutoin kuin toisinaan kehoittaakseen häntä jatkamaan. Oli jo
tullut melkein pimeä, ja hänen äänensä näytti lähtevän varjosta.

-- Nimien väärentäjiä rankaistaan -- hän pitkitti. -- Minä olen
ihmetellyt, miksi ei niitä vanhempia rankaista, jotka kasvattavat
lapsensa roistoiksi. Onhan semmoisiakin vanhempia, jotka pakoittavat
lapsiansa huonoiksi ihmisiksi, perheitä, joissa valmistamalla
valmistetaan pahantekiöitä, tunnottomia, julmia, kostonhimoisia miehiä
ja naisia. Siksi annan niin paljo anteeksi koulussa. Samasta syystä
annan ihmiselle satakin pahaa tekoa anteeksi, jos huomaan hänet hyväksi
jollekulle lapselle. Niin kauan kuin joku roisto voi olla hellä
pienoisille, panen suuremman arvon häneen kuin moneen rehelliseen
mieheen, joka ei kyyneltäkään vuodata pienen kuolleen lapsensa kehdon
ääressä. Väliin olen alakuloinen ja suuttunut koko maailmaan. Jos
silloin näen kadulla karkeakätisen köyhän työmiehen, joka kantaa
pienokaistaan käsivarrellaan, katselee sitä ja hyväilee kostein silmin
-- silloin palaa jälleen tasapaino sieluuni ja minä palaan kotia
ajatellen hyvää koko ihmiskunnasta. Tätä ei kestä kauan, sillä paljon
enemmän näkee pahaa kuin hyvää, ja onhan n.s. paremmissakin säädyissä
vanhempia, jotka rääkkäävät rumaa, kivuloista lastaan ja sen sijaan
osoittavat suosiotaan kauniille ja terveelle lapselle. Kerran oli
minulla oppilaana kaksi sisarusta, joista toinen tuli kouluun hienossa
puvussa, taskut täynnä namuja, jota vastoin toinen oli köyhäin tavoin
puettuna ja kantoi käsissään merkkejä vitsan saannista. Ajatelkaas,
minun luokassani! Minun silmäini edessä! Ja ne olivat paikkakunnan
herrassäätyisiä! Minä nostin melua asiasta -- -- -- ja sain sentähden
eroni. Kunpa en täällä näkisi jotain samanlaista, kunpa eivät
lähettäisi luokseni uhri parkoja, jotka eivät saa kylläksi ravintoa ja
joilla on mustelmia ruumiissaan; ei löydy sitä valtaa maailmassa, joka
siinä tapauksessa minua pelottaisi. Minä menisin suoraa päätä kotiin
vanhempain luo, vaikkapa täytyisi kulkea viisikymmentä kilometriä
vuorten yli; ja vaikka vanhempia olisi sata yhdessä ja tietäisin
menettäväni henkeni, sanoisin heitä kuitenkin roistoiksi ja
murhaajiksi, niin totta, kuin on Jumala, joka minua kuulee.

Viimeiset sanansa hän lausui kiivaasti. Nuorukainen oli syvästi
liikutettuna ja huudahti: -- Hyvä, hyvä, neiti Galli! Niin olen minäkin
aina ajatellut. Mutta voidaksensa lausua ajatuksensa tuolla lailla,
täytyy ihmisellä olla teidän ylevä sielunne.

-- Niin kai -- sanoi opettajatar leikillisesti, vaikka hänen äänensä
vielä värähteli liikutuksesta. -- Täytyy olla kielevä niin kuin minä,
se on minun luuloni -- -- -- Riennän sisään, alkaa jo tuntua kylmältä.
Hyvää yötä, herra Ratti.

Opettajatar läksi, jättäen Emilion, jonka korvissa vielä kaikui oma
nimensä; se nyt tuntui aivan uudelta ja ikäänkuin aateloitulta.

Tämän illan jälkeen Emilio tunsi jonkinmoista ujoutta puhutellessaan
naapuriansa, ja itserakkaus pakoitti häntä kovin miettimään ja
ajatuksissa kääntelemään ja vääntelemään sanoja, joita aikoi sanoa
opettajattarelle, saadaksensa ne omituisiksi, paljon sisältäviksi ja
aivan eroaviksi jokapäiväisistä muodoista, joilla puhelua tavallisesti
aloitettiin. Ikäväkseen hän näki ensimäisen lumen tulevan, joka teki
pitkistä palkonki-puheluista lopun. Hän koetti ruveta keskusteluihin
matkalla koulusta ja kouluun, mutta silloin ehtivät puhua ainoastaan
muutamia sanoja, taikka huomasi hän paikallaan herra Calvin, joka piti
neiti Gallia älykkäänä, uusia kasvatus-opillisia aatteita käsittävänä
tyttönä ja joka sentähden koetti selvitellä ja saada hänet uskomaan
tuumiensa erinomaisuutta.

Pian huomasi Emilio, että se väliäpitämättömyys, jolla kylän herrat
ensin olivat katselleet opettajatarta, vähitellen vaihtui mieltymyksen
uteliaisuudeksi, ikäänkuin päivä päivältä olisivat yhä enemmän älynneet
tuota opettajattaressa löytyvää suloutta ja herttaisuutta. Niinhän oli
hänen itsensäkin laita, ja koska hän piti opettajattaresta, olisi hän
suonut, että tämä, saavuttaaksensa kunnioitusta, pukeutuisi paremmin,
niin että kaikki jo lähemmättä seurusteluttakin oppisivat tuntemaan
hänen jaloa luonnettaan samalta kannalta kuin Emiliokin. Opettajatar
ompeli itse hameensa ja niihin tuli kaikkiin joku vika leikatessa, niin
että pullottivat väljinä hartioitten kohdalta. Hänellä oli lyhyt, tumma
päällystakki, joka teki hänet tavallista lihavamman näköiseksi,
hattuansa hän piti liiaksi otsalla, niin että hiukset joutuivat
peittoon. Ainoastaan suu oli koko kauneudessaan näkyvissä. Eipä kauan
viipynyt, ennenkuin Emilio sai tietää, että muutkin olivat huomanneet
opettajattaren kaunista suuta ja että se oli ollut eräänä iltana
kahvilassa pretorin, tohtorin ja veronkantomiehen välillä keskustelun
alaisena, jota olivat sopimattomilla lisämuistutuksilla höystäneet.

Vieläkin suuremmaksi mielipahakseen kuuli Emilio sindacon käyneen
kahdesti samalla viikolla neiti Gallin luokassa. Kun Emilio kysyi,
oliko se totta, vastasi opettajatar hymähdellen "on" ja lisäsi, että
hänestä tuntui, kuin sindaco paljonkin hommaisi koulujen hyväksi.
Opettajattaren muodosta Emilio saattoi päättää sindacon liikkuneen
sopivasti, mutta samalla olleen vakomisretkellä; hän näki ett'ei
opettajatar vielä aavistanut mitään pahaa.

Eräänä päivänä kertoi opettajatar surullisen näköisenä saaneensa tietää,
että kirkkoherra oli pahastunut siitä, kun ei opettajatar oitis
tultuansa ollut ruvennut "Marian Tyttäret" nimisen seuran jäseneksi.
Nyt hän piti siihen yhtymistä liian myöhäisenä, sillä eihän se enää
näyttäisi vapaalta päätökseltä. Hän oli kahden vaiheella.

Aina aamulla, kun opettajatar oli palkongilla, kertoi hän opettajalle
edellisen päivän pienet uutiset.

-- Eilen illalla -- hän sanoi kerran -- oli herra Calvi luonani
selittämässä uutta metoodiansa laskennon opettamisessa. Hän tahtoo sitä
opettaa numeroita käyttämättä. Totta puhuen en paljoa siitä
viisastunut. Mutta hän on itse niin varma asiastaan, tuo kunnon mies,
että mielelläni kuulin hänen selityksiänsä.

Emiliosta tämä uutinen oli kaikkea muuta kuin hauska.

-- Minua -- huomautti hän -- ette ole koskaan pyytäneet tulemaan
itseänne tervehtimään.

-- En kyllä, mutta onhan asiassa eroa -- vastasi opettajatar hymyellen.
-- Ensiksikin herra Calvi tuli kutsumatta, itsestänsä; toiseksi, hän on
nainut mies ja viidenkymmenen vuoden vanha. -- -- -- Muuten en ole
teitä kutsunut, koska pelkäsin, että isäni seura vaikuttaisi teihin
masentavasti. Hän jaksaa tuskin puhua, isä raukka, ja käy huonommaksi
päivä päivältä. -- Senjälkeen hän lisäsi: -- Terve tuloa, se olisi
hauskuudeksi meille.

Tämänlainen pyyntö ei näyttänyt Emiliosta olevan kylläksi ja hän katsoi
parhaaksi odottaa parempaa kutsua.

Kun hän eräänä iltana ei nähnyt niinkuin tavallisesti valoa
opettajattaren huoneesta, kysyi hän seuraavana päivänä, oliko tämä
ollut ulkona.

Oli hän ollut, hän oli käynyt pretorin äidin luona, tämä oli ollut
kahdesti koululla tiedustamassa pienestä suojatistaan, ja molemmilla
kerroilla hartaasti pyytänyt opettajatarta heillä käymään, niin että
hän piti velvollisuutenaan sinne mennä. Olivat myös pyytäneet häntä
muistamaan jälkiänsä.

Eräänä iltana hän kysyi opettajalta ohimennen: -- Voitteko sanoa, mitä
rouva Calvilla lie minua vastaan, hän katsoo, kohdatessamme, kovin
vihaisesti minuun. -- Opettajatar naurahti ja kohautti olkapäitään, kun
Emilio vastasi rouvan luultavasti olevan mustasukkaisen miehensä
kasvatus-opillisten keskustelujen johdosta.

Joku aika sen jälkeen, eräänä iltapäivänä, ilmoitti neiti Galli
Emiliolle tosiaankin suuren uutisen. Piirilääkärin rouva, joka syksyllä
oli nimitetty koulun naistarkastajaksi, oli käynyt neiti Gallin
luokalla.

Tietämättä käynnin syytä, Emilio oitis arvasi, ett'ei se lie ollut
hauskinta lajia. -- Hän on kaunis nainen -- sanoi neiti Galli, mutta
äänestä ymmärsi hänen huomanneen heidän yhdennäköisyyttään ja siksi
suurella varovaisuudella puhuvan toisen kauneudesta. -- Hän oli hyvin
hienosti puettu, minun mielestäni liiankin hienosti tullakseen köyhäin
vuoristolaisten kouluun. Hän tarkasteli käsitöitä. Sen kyllä huomaa,
että hän ymmärtää semmoisia asioita. Mutta -- -- -- hän tuntui minusta
vähän jäykältä, melkein ankaralta. Puolessa tunnissa hän tuskin
kahtakymmentä sanaa puhui.

Opettajatar ei ymmärtänyt, että rouvaa oli estänyt enemmän puhumasta
sisällinen yksinhaastelo, joka kuului tähän tapaan: -- Mieheni -- tuo
hölmö -- kehtaa sanoa, että olemme toistemme näköisiä kuin kaksoiset.
Antakaas nähdäkseni nuo sukat. Tarvitaampa tosiaankin naineen miehen
silmät ja hienotunteisuus voidaksensa lausua semmoista kohteliaisuutta
naiselle. Tässä olet pudottanut silmiä, tyttö. Hänellä on matala otsa
ja posket kuopalla. Näyttäkää minulle paidat. Entäs tuon pretori pöllön
puhe erinomaisen kauniista suusta. Huomatkaa, opettajatar, kuinka tämä
on leikattu. Sitä paitsi hän on kauhean rumasti puettu.


Rakkautta.

Emilion mielestä neiti Galli ei ollut kauhean rumasti puettu, sillä
hänessä eli jo tyttöä kohtaan se määrä myötätuntoisuutta, jonka avulla
nainen joka ilta pääsee jostakin virheestä ja joka aamu nousee
varustettuna jollakin uudella avulla. Hän ei enää huomannut
opettajattaren nenää liian teräväksi, päinvastoin oli neiti Galli
Emilion silmissä kasvanut pitemmäksi ja hänen suunsa oli, jos
mahdollista, käynyt pienemmäksi ja vieläkin armaamman näköiseksi.
Tuntui hänestä myöskin siltä kuin ei kirkkahinkaan ääni saattaisi hänen
korvissaan kauniimmin helähtää, kuin opettajattaren hiukan samea ääni.
Malttamattomasti hän odotteli koulutuntien päättymistä saadaksensa
tavata opettajatarta portaissa, ja hän sai tavakseen keskeyttää
puhettaan, niin pian kuin kuuli opettajattaren äänen yläkerrasta.
Vaikka olikin jo jokseenkin kylmä, näyttihen opettajatar muutamina
aamuina vilaukselta palkonki-ikkunassa; kampaamattomana ja aamupuvussa
hän tervehti opettajaa hymyellen tahi pienellä käden liikkeellä.
Semmoisina aamuina meni Emilio iloisena kouluun, ei ollut tuiman ankara
vaatimuksissaan vaan taipui leikkiä lyömään niinkuin opettajatoimensa
ensi aikoina. Mutta hän huomasi pian, että sillä lailla hänen
omistamansa metoodi laimentuisi ja siksi hänen täytyi väkisinkin
voittaa luontonsa, saattaaksensa noudattaa ankaraa menetystapaansa.
Vaan vasten hänen tahtoansakin tunki naapurin kuva kaikkiin hänen
ajatuksiinsa ja tunteisinsa, jopa itse opetukseenkin, väritti
lukukirjan, antoi lämpöä lasku-opille, jopa heijasti valoansa
oppilaittenkin kasvoista. Hänen täytyi tunnustaa, että tuo kuuluisa
teoria sisällisestä ja ulkonaisesta "minusta" on hyvin vaikea ja
melkein mahdoton noudattaa, silloin kun sielun täyttää vilkas tunne,
vaikkapa se onkin -- kuten hän itsellensä luulotteli -- kaukana
rakkaudesta ja enemmän ystävyyden tapaista. Poikain vallattomuus ei
enää vaikuttanut häneen samalla tavalla kun ennen. Tosin hän suuttua
kuohahti kuin ennenkin, mutta oitis toi mielikuvitus hänen eteensä
tutun ikkunan, jossa oli nuo rakkaat kasvot; ja kun tuli ajatelleeksi,
että tunnin päästä taas saisi puhella tuon pienen suun kanssa, niin
ankaran nuhteen tahi ansaitun rangaistuksen sijaan pääsi häneltä
opetustoimensa ensi aikoina käyttämänsä laimea muistutus: -- Se saa nyt
olla tällä kertaa, mutta älä enää koskaan tee niin.

Emilio tuli yhä tuttavammalle kannalle neiti Gallin kanssa, joka
ainoastaan hänelle saattoi puhua omista asioistaan. Iloisesti sanoi
kerran opettajatar muutamain oppilaistansa jo pitävän hänestä, muitten
muassa erään pienen talonpoikaistytön, joka toi hänelle kukkavihkoja.
Kun opettajatar lähestyi tyttöstä, painautui tämä häntä vastaan ja
lempeät silmänsä rukoilivat niin hartaasti hyväilyä, ett'ei
hän voinut vastustaa lapsen äänetöntä pyyntöä. Opettajatar sanoi
usein huomanneensa kuinka hyväilyt vaikuttavat erinomaisesti
ystävällisen-luontoisiin pikku tyttöihin, joilla on kovat vanhemmat ja
jotka eivät koskaan elämässään ole suuteloa saaneet. Yhteen aikaan oli
hän käynyt pienen, sairaan oppilaan luona, -- se kuolikin
sairashuoneesen -- joka pyysi, että häntä suudeltaisiin ennenkuin otti
lääkkeitä, tai ennenkuin häntä leikattiin, jopa ennenkuin aikoi
nukkuakkin. Vielä viimeisinä päivinään hän usein heikolla äänellä
sanoi: -- Suutele minua, suutele minua -- sanoi hoitajalle, lääkärille,
kelle tahansa, joka häntä lähestyi. Tyttö, joka toi kukkasvihkot
muistutti hänen mielestään tuosta pienestä vainajasta. Neiti Gallin
parhaita oppilaita oli sekatavarankauppiaan tytär, jaloluontoinen
tyttönen, joka, vaikka vielä pelkkä lapsi ja vanhempain suuressa
määrässä hemmoittelema, osoitti mitä suurinta hienotunteisuutta siinä,
ett'ei tahtonut pukeutua toisia komeammin, vaan lahjoittipa
tovereilleen salaa yhtä ja toista pientä. Muut lapset ihan jumaloivat
häntä.

Emilio kysyi pretorin äidin pientä suojattia, joka oli neiti Gallin
luokalla. Opettajatar rypisti otsaansa. Emilio tiedusteli arasti, mitä
oli tapahtunut; hän oli näet pari päivää aikaisemmin nähnyt
opettajattaren menevän pretorille. Opettajatar empi hetkisen, sitten
sanoi vakaasti: -- Minä en koskaan enään mene sinne. -- Näytti siltä,
kuin hän ei olisi tahtonut enempää puhua; mutta kun pelkäsi näitä
sanoja väärin selitettävän, sanoi hän syyn päätökseensä. -- Pretorin
äiti on oivallinen nainen; mutta -- -- -- mutta siinä talossa ei näe
muita ihmisiä, kuin häntä ja hänen poikaansa -- -- -- Rouva menee liian
usein ulos vierashuoneesta. Yksinäinen nainen ei voi seurustella rouvan
kanssa -- -- -- jonka äidinrakkaus on niin laajalle menevä.

Opettaja ymmärsi kaiken ja tunsi piston sydämmessään.

-- Oih, -- huoahti opettajatar -- se on kiusallista, ett'ei voi missään
elää, loukkaamatta jotakuta: nyt nuo ihmiset suuttuvat minuun.

Samassa muistui hänen mieleensä toinenkin ikävyys, jonka oli syyttänsä
sinä päivänä saanut osakseen. Hän oli mennyt postikonttooriin,
kuulustamaan kirjettä, jota jo oli odottanut kolme päivää. Postineiti,
jota hän ensi kertaa eläissään puhutteli, oli vastannut hänelle niin
epäkohteliaasti, että hän jäi seisomaan äänetönnä hämmästyksestä ja
harmista.

Suruisena hän kysäisi opettajalta: -- Tiedättekö, miksi hän minua niin
kohteli?

Ei, sitä hän ei tosiaankaan tiennyt.

Emiliota harmitti tämmöinen solvaus, juuri kuin se olisi häntä itseään
kohdannut. Ensin hän aikoi neuvoa nuorta tyttöä valittamaan sindacolle,
mutta hän malttoi mielensä ja puhui sen sijaan asiasta sihteerille
pyytäen häneltä selitystä.

Tämä oli ensin hyvin hämmästyvinänsä, mutta kun ei voinut kauemmin
teeskennellä, ilmaisi koko salaisuuden.

Postissa palveleva neiti Allari tahtoi, vaikkakin oli koko joukon yli
kolmenkymmenen, päästä naimisiin nuoren pretorin kanssa, johon oli
siihen määrään rakastunut, että postin hoito meni nurin narin. Pretorin
äiti, joka tähtäeli tuota "postimerkkityttöä" paljoa, paljoa
korkeammalle, oli kohteliaasti ajanut hänet ulos. Nyt lie rouvan
ystävällisyys uutta opettajatarta kohtaan harmittanut postineitiä. --
Käskekää opettajatarta -- lisäsi sihteeri matalalla äänellä -- olemaan
varoillansa.

Usealla taholla ilmaantui vihamielisyyttä neiti Gallia vastaan. Juuri
tämä saattoi Emilion myötätuntoisuuden sitäkin suuremmaksi. Eipä hän
uskaltanut edes itsellensäkään tunnustaa, toivovansa noiden
vihollisuuksien saattavan nuorta tyttöä yhä lähemmäksi häntä, ainoata
uskottua, ja että tästä lähestymisestä jokin ystävyyttä hellempi tunne
tytössä heräisi.

Eräänä iltana Emilio meni neiti Gallin kotiin viemään
kasvatus-opillisia sanomalehtiä, joita asian-ajaja oli hänelle
lainannut. Nähdessään tuon halvatun ukko raukan, joka katseli häntä
hämmästynein silmin ja mutisi muutamia epäselviä sanoja, sekä
ajatellessaan nuoren tytön orjallista, vaivaloista elämää kodissa ja
koulussa, lisääntyi hänen mieltymyksensä, samalla kun hän tunsi syvää
sääliä.

Emilio kävi vastakin naapuriensa luona. Kuitenkin nuo lyhyet
keskustelut palkongilla, jossa olivat vapaampina, tuntuivat hänestä
hauskemmilta. Nyt olivat ruvenneet puhelemaan muustakin kuin koulusta
ja kylästä. Emilio havaitsi silloin omituisen seikan tytön luonteessa:
niin pian kun hän vähänkin puhui rakkaudesta -- ei toki omasta
tunteestaan, vaan ylimalkaan rakkaudesta aivan epämääräisesti -- lensi
tytön kasvoihin pikainen loiste; nuo vilkkaat silmät säkenöivät ja
näytti kuin olisivat sanoneet: -- Oi, tiedänpä kyllä! Sitäkin on
maailmassa. Ei kukaan sitä paremmin tunne kuin minä! -- Sitte katkaisi
äkkiä puhelun ja sai takaisin entisen muotonsa, aivan kuin olisi
ajatuksiensa juoksunkin siihen keskeyttänyt. Emiliosta tuntui kuin
olisi rakkauden ajatus salaman tavoin välähtänyt tytön sielun läpi;
samaten kuin ajattelemme toista, kaukana väikkyvää ihanata
ihmemaailmaa, josta ei saa puhua, ett'ei mielikuvitus hyppäisi yli
järjen ja totuuden asettamien rajojen. Kaikissa keskusteluissa, jotka
koskivat tunteita, ei hän mennyt todellisuutta kauemmas. Hänen
rakkaudestaan lapsiin pulppusi ehtimiseen ajatuksia, jotka tarkoittivat
pahan parantamista, rikollisen ojentamista tahi tapaa, millä lailla
olisi taisteltava hyvän istuttamiseksi ihmisten sydämmiin.
Mielenliikutukset hänessä heräsivät äkkiä ja tyyntyivät pian. Kun hän
oli vihoissaan, oli hänen tapana panna pienet kätensä nyrkkiin ja lyödä
toista toistansa vastaan; tämäpä oivallisimmasti ilmaisi hänen hyvää ja
toimellista luonnettansa. Ei mikään mahti maailmassa voinut murtaa
hänen rautaista tahtoansa, jos hänellä kerran oli järki ja hyvä
omatunto puolellaan.

Kun Emilio kuuli neiti Gallin puhuvan, muisteli hän serkkuansa; mutta
hänestä tuntui kuin edellinen hyvyydessään olisi väkevämpi ja
johdonmukaisempi jälkimäistä. Neiti Galli ei olisi koskaan serkun
tavoin antanut valhetarkastajan pakoittaa itseänsä kirjoittamaan
sitoumuksen alle, jossa lupasi lähteä paikkakunnalta. Altaranan
nuorella opettajattarella näkyi olevan vähemmän rikas mielikuvitus,
mutta enemmän ymmärrystä kuin serkulla; hän näytti vähemmän kohdistuvan
pikku seikkoihin, mutta enemmän suuriin asioihin, ja hänessä tuntui
olevan suurempia ja pysyväisempiä tunteita, kuin Pilonalaisessa
ammattisisaressaan; mutta kuinka paljo neiti Galli Emilion silmissä oli
serkkua kauniimpi, vaikk'ei ero muuten molempien naisten välillä
ollutkaan suuri!

Tämän jälkeen ei Emilio enää tunnettaan nimittänyt "ystävyydeksi",
sillä siihen oli ilmautunut tuntomerkkejä, jotka eivät pettäneet:
yksinänsä huoneessaan hän puhui helliä sanoja tuolle kuvalle, joka eli
hänen sielussaan, ja toisteli ääneen lempinimityksiä -- ne kaikki
säkeniä, jotka ilmaisevat hänessä tulen syttyneen, ja liekkien piankin
leimahtavan maalle.


Mustasukkaisuutta.

Odottamaton tapahtuma häiritsi Emilion mielenrauhaa. Myöhään eräänä
iltana hän näki sindacon tulevan naapurin luota. Seuraavana aamuna
nousi Emilio puolta tuntia tavallista aikaisemmin odottaakseen
opettajattaren ilmestymistä ikkunaan. Tuskin oli tämä näkyviin tullut,
ennenkuin Emilio ehätti kysymään sindacon käynnistä. Toinen vastasi
aivan väliäpitämättömästi, että sindacon ystävällisyys häntä ihmetytti.
Oli näet tullut kuulustelemaan, kuinka vanha isä jaksoi; oli muka
kuullut sen äkkiä käyneen huonommaksi; tuossa ei ollut lainkaan perää.
Siihen opettajatar päätti koko keskustelun.

Muutamia päiviä myöhemmin kävi vielä huonommin. Kun Emilio eräänä
ehtoona palasi kotiin iltakoulusta, tapasi hän tiellä neiti Gallin,
joka kiireesti vastasi hänen tervehdykseensä ja sanoi menevänsä
raatihuoneelle, jonne häntä oli käsketty. Emilio muisti levottomana,
ett'ei sihteeri ollut siellä tähän aikaan päivästä. Sitten hän
ehtimiseen kurkisteli ikkunasta kadulle, pitääksensä varalla, milloin
opettajatar palaisi, ja kun näki hänen tulevan, teki itsellensä asiata
ulos ja kohtasikin opettajattaren portaissa. Pimeys esti Emilion
näkemästä neiden huolestunutta muotoa. -- Oh, vähäpätöinen asia vaan --
vastasi hän leikillisesti. Sindaco tahtoi puhua minulle, ennenkuin
sakoittaa vanhempia, jotka taas ovat ruvenneet pitämään tyttöjänsä
poissa koulusta.

Mutta kolme päivää myöhemmin kävi sindaco yksin kaikilla luokilla, siis
myöskin neiti Gallin. Nyt ei ollut enää epäilemistäkään: esimies alkoi
syttyä. Emilio vaati taas opettajattarelta selityksiä palkongilla.
Tällä kertaa hän, opettajattaren hymyilystä päättäen, epäili sindacon
jo ruvenneen tunteistaan puhumaan. -- Hän käy väliin luonamme -- sanoi
neiti; -- -- -- onhan sillä koko joukko sanoja -- -- -- Hänellä näkyy
olevan runsaasti aikaa hukkaankin heittää. -- --

-- Kuka tietää! -- sanoi Emilio katkerasti. -- Hän on tyhmä kyllä,
toivoakseen -- -- -- ett'ei aika olekkaan niin hukkaan heitettyä.

Opettajatar loi närkästyneen silmäyksen Emilioon, rypisti
kulmakarvojaan ja sanoi: -- Kun on minusta kysymys, ei ole kauankaan
toivon varaa.

Emilio tunsi kuin jäädyttävän hallan hiipivän rintaansa. Olivatko nuo
sanat aiotut hänellekkin? Hän ei puhunut sen enempää sindacosta.

Seuraavalla viikolla käskettiin neiti Gallia taas raatihuoneesen.
Huolestuneen näköisenä hän itse siitä kertoi Emiliolle, kun kohtasivat
taas toisiansa tiellä. Tällä kertaa Emilio ei voinut mennä häntä
vastaan kun hän palasi kotiin. Seuraavana aamuna astui Emilio
palkongille, mutta opettajatarta ei näkynyt. Silloin hän asettui
kymmentä minuuttia ennen tunnin alkua koulun ovelle. Määrätyllä ajalla
tulikin neiti Galli tavallista tietään, mutta muuttunein kasvoin ja
värähtelevin huulin, niin että Emilio uskalsi ainoastaan tervehtiä
häntä. Jotain oli tapahtunut! Ehkä oli sindaco törkeästi kosinut heidän
ollessaan kahdenkesken? Ehkä koettanut käyttää väkivaltaa? Emilio oli
aivan säikähdyksissään. Illan tultua hän asettui palkongille
opettajatarta odottelemaan. Tämä tulikin muutamiksi hetkiksi, tuntui
tyyntyneemmältä, mutta oli vielä aivan kalpea.

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi nuorukainen tuskallisena. -- Teillä on
ollut joku suurempi ikävyys. Mitä tapahtui sindacon luona?

-- Ei mitään, vastasi neiti päättäväisellä äänellä. -- Se ei ole
puhumisen arvoista -- -- -- Minä pyydän, älkää sen enempää kysykö.

Hän ryhtyi jälleen heidän tavallisiin keskusteluaineisinsa, mutta
näytti miettiväiseltä ja katseli tuon tuostakin petäjikköä, joka esti
laaksoa näkymästä.

Sillä lailla hän teki monastikkin; ei antanut Emilion, jota uteliaisuus
kidutti, ruveta puhumaan käynnistä raatihuoneessa.

Eräänä aamuna heräsi Emiliossa epäluuloja, kun opettajatar aikoi
tavallista varemmin lähteä pois palkongilta, katseltuaan männikköä.

-- Menettekö aikaisemmin sisään -- tiedusteli Emilio -- siksi, ett'ei
nähtäisi teidän puhuvan minun kanssani? Ehkä meistä juorutaan kylässä?

Emilio tunsi oikeata nautintoa sanoessaan "meistä", ikäänkuin se sana
sulkisi sisäänsä kaksi henkilöä eikä ainoastaan kahta käsitettä.

Opettajatar naurahti ylpeästi ja vastasi: -- Jos niin olisi, jäisin
uhallakin tänne seisomaan -- -- -- Mutta minun täytyy mennä sisään. --
Ja näyttääksensä puhuneensa vakaasti ja totta, hän hyvästi jättäessään
loi opettajaan tavallista sydämmellisemmän katseen.

Neiti oli tuskin sisään päässyt, ennenkuin Emilio näki vahtimestarin
ruman lakin petäjikössä. Heitä siis todellakin vakoeltiin! Opettaja
kävi miettiväiseksi. Nyt vasta johtui hänen mieleensä, että heitä
voitiin ulkoa nähdä, ja ehkä heidän haasteloitaan oli pidetty
rakastuneitten kuherruksina. Ehkäpä heitä oli kauankin vakoeltu?
Kenenkäs muun toimesta kuin sindacon? Nyt vasta hänelle selveni, mitä
viikkoa sitte raatihuoneella oli tapahtunut: -- sindaco oli raa'asti
rakkauttaan selittänyt ja saanut kieltävän vastauksen, lausutun
harmistuneella äänellä; hän oli hävyttömästi pysynyt vaatimuksessaan ja
vihdoin raivostunut: -- Te olette opettajan rakastajatar! -- Tämä
ajatus saattoi Emilion pois suunniltaan. Hän ajatuksissaan näki Carlo
Lerican omassa asemassaan, kuinka hän, silmiään mullistellen, riensi
raatihuoneelle haukkumaan sindacoa suut ja silmät täyteen. Entäs
sitten! Opettajatar joutuisi huonoon huutoon ja hänet itse ajettaisiin
virasta, eikä hän enää koskaan saisi neiti Gallia tavata. Mutta jos hän
erehtyikin? Ehk'ei tuo mies ollutkaan asiaan sekaantuneena.

Emilion ei tarvinnut kauan elää epätietoisuudessa. Seuraavana aamuna
kouluun mennessään hän huomasi sindacon apteekin ikkunassa. Tultuansa
lähemmä otti Emilio lakin päästään tervehtiäkseen, mutta sindaco käänsi
hänelle selkänsä.

Tämä oli sodan julistus.


Ensimäinen laukaus.

Seuraavalla viikolla räjähti ensimäinen laukaus. Kunnan vahtimestari
astui eräänä aamuna neiti Gallin luokkaan, otti huolimattomasti lakin
päästään ja jätti opettajattarelle jäljennöksen kunnallislautakunnan
päätöksestä, jonka mukaan hän ensi lukuvuoden alusta oli siirretty
opettajaksi Case Rosseen. Opettajatar luki ilmoituksen, oppilaat
näkivät hänen kalpenevan. Kun hän astui ulos luokkahuoneesta, rutisti
hän, harmista melkein tukehtuneena, paperin kädessään. Tämähän oli
ääretöntä mielivaltaisuutta, jota vastaan hän aikoi oitis valittaa,
ett'ei kukaan luulisi hänellä olevan vähintäkään neuvottomuutta
omassatunnossaan. Hänellä oli valtakirja opettajanvirkaan pitäjän
kansakoulussa eikä Case Rossen; hänelle oli määrätty tyttökoulun toinen
luokka eikä suinkaan sekakoulua. Hänenhän oli aivan mahdotonta viedä
isäänsä tuonne pikku kylään, kauas lääkäristä ja apteekista. Joka
tapauksessa näytti tuo aiheeton muuttaminen rangaistukselta ja hän piti
sitä häpeänä. Tuota pikaa hän kirjoitti kirjeen hallitukselle ja
luetteli siinä kaikki nämät syyt valitukseensa sekä rupesi vastausta
odottelemaan. Mutta vastausta ei kuulunutkaan.

Hän meni koulu-legaattia tapaamaan. Tämä sairasteli jäsenkolotusta eikä
päästänyt opettajatarta puheilleen. Silloin neiti kääntyi maakunnan
kouluneuvoston puoleen vakuutetussa kirjeessä. Tämän kirjeen kanssa
kulki ristiin rehtorin kirje, jossa käskettiin häntä määräpäivänä ja
määrätunnilla saapumaan rehtorin puheille. Levottomana enemmän
epätiedosta kuin pelosta hän uskoi isänsä erään naapurivaimon hoitoon
ja lähti aikaisin aamulla tuiskussa ja pimeässä Turinia kohden, kulkien
ensin kyydillä, sitte hevosvaunuilla ja lopulta rautatietä.

Hän saapuu Turiniin ja menee rehtorin luo. Mistä on kysymys? -- -- --
Mitä hänestä tahdotaan? Sindaco oli ennättänyt ennen häntä, ilmoittanut
hänen muuttoansa Case Rosseen siveellisten syitten tähden. Neiti Galli
ja kansakoulu-opettaja, jotka asuivat seinäkkäin, pitivät kylässä
loukkausta herättävää yhteyttä keskenään. Puolustuksen sijaan
vieri äkkiä hänen huulilleen kovia syytöksiä, ja hän oli juuri
lausumaisillansa ne kiivain sanoin, kun hän viimeisellä hetkellä
malttoi mieltänsä. Mitä apua siitä olisi lähtenyt? Sindaco kieltäisi,
opettajattaren syytös tulisi liian myöhään ja näyttäisi pian
valhepuolustuksen keksinnältä. Siis parasta oli pää pystyssä puolustaa
itseänsä tyynellä, äänellä. Se oli kaikki halpamaista parjausta. Hän ja
opettaja olivat väliin puhuneet toistensa kanssa. Oliko siitä mitään
sanottavaa? Mitä moitittavaa siinä oli? Miksi oli uskottu ensimmäistä
syytöstä eikä kuulusteltu asian laitaa muilta ihmisiltä, ennenkuin
häntä haastettiin tulemaan tutkittavaksi, niinkuin mitäkin pahantekiää?
-- -- -- -- Rehtori muistutti sävyisästi, katsellen sindacon kirjettä,
että opettaja oli käynyt neidin luona. -- Minullahan on isäni luonani!
-- huudahti opettajatar suuttuneena. -- Sindaco itsekin on käynyt
meillä! -- Rehtori katseli häntä ja näytti liikutetulta sekä oli
hienotunteinen kyllä, kun ei kertonut sindacon käyneen siellä vain
tullaksensa vakuutetuksi isän kykenemättömyydestä huomaamaan mitä
ympärillä tapahtui. -- Minä uskon teitä -- sanoi hän hetken ääneti
oltuansa, jätti opettajattaren ystävällisesti hyvästi ja kehoitti häntä
olemaan kärsivällisenä ja varovaisena.

Opettajatar matkusti oitis kotiin. Läpiväsyneenä saapui hän keskellä
yötä kylään, jossa jo oli ruvettu juoruamaan hänen siirrostaan Case
Rosseen, Turinin matkastaan ja yhteydestään Ratti'n kanssa.

Odotettiin vaan kouluraadin päätöstä. Kymmenen päivää kului
molemminpuolisessa levottomuudessa. Kerrottiin jonkun salaperäisen
henkilön sillä aikaa saapuneen paikkakunnalle asiasta tarkempaa selkoa
ottamaan, mutta ei opettaja eikä opettajatar eipä sindacokaan olleet
häntä nähneet.

Vihdoinkin Turinin kouluneuvoston päätös tuli ja kumosi
kunnallishallituksen muuttokäskyn. Sindaco ei kumminkaan peräytynyt.
Viikon kuluttua sai neiti Galli eron virastaan.


Erotettuna virasta.

Virkaeron-anto oli sindacon puolelta vieläkin suurempi tyhmyys kuin
siirtäminen toiseen kouluun, sillä tuomatta esiin uusia syitä hän
tuomitsi ankaramman rangaistuksen opettajattarelle, joka oli vapautettu
helpommasta. Neiti Galli oli tällä kertaa levollisempi ja vetosi
uudelleen Turinin kouluneuvostoon saadaksensa eronmääräyksen kumotuksi,
sekä pitkitti sillä aikaa työtänsä koulussa.

Olot olivat kumminkin muuttuneet, sillä sindacon vihamielisyys
alkoi kantaa hedelmiä. Muutamat vanhemmat, jotka jo aikaisemmin
vastahakoisesti laskivat tyttönsä kouluun, pitivät ne nyt tykkönään
kotona, hyvin tietäen, ett'ei sindaco ilmoittaisi heitä pretorille,
koska heidän menettelyään saattoi pitää solvauksena sindacon
viholliselle. Toisten oppilaitten muodosta opettajatar ikäväkseen
huomasi, että hänestä puhuttiin enemmän tai vähemmän selvästi heidän
kodeissaan. Hän näki ilkeän katseen vanhempien tyttöjen silmissä ja
vieläkin ilkeämmän hymyn huonojen oppilaitten huulilla; mutta kilttien
ja hänestä pitävien tyttöjen katseessa hän luki osan-ottoa, ja näyttipä
siltä, kuin ne huolestuneen uteliaasti olisivat odottaneet hänen jotain
sanovan tahi valittavan heille suruaan ja mielipahaansa. Hän tunsi
itsensä kyllin väkeväksi taisteluun viran-omaisia vastaan; mutta
tyttöjen muuttunut mieli haavoitti häntä kovin, ja samensi sen lähteen
josta hän oli voimia ammentanut. Heidän seurassaan hänestä tuntui
ikäänkuin olisi seisonut tuomariensa edessä; hän käsitti, että heissä
joka hetki liikkui joku koululle hyvin vieras ajatus, joka
likeisimmästi koski häntä.

Noin kymmenen päivää eronsaannin jälkeen lakkasi kukkia tuova pikku
tyttökin koulua käymästä. Opettajattarella ei ollut uskallusta
kysyä vanhemmilta poisjäämisen syytä, kun tiesi heitä sindacon
alustalaisiksi; mutta joka kerta kun hän näki tyttösen tyhjän paikan,
valtasi hänet suru, ikäänkuin lapsi olisi kuollut. Kun hän kirjoitti
tytön päiväkirjaan poissa olevaksi, käyttivät ilkeät tytöt tilaisuutta
ilmoittaakseen: -- Me olemme hänet nähneet. Hän ei ole vähääkään
sairas! -- Yksi ainoa oppilas, sekatavarankauppiaan tytär tuotti
kaksinkertaisella kunnioituksellaan ja herttaisuudellaan jonkinmoista
lohdutusta. Vaan senkään isä tuskin tervehti opettajatarta kadulla.
Väliin kun opettajatar äkkiarvaamatta astui luokkahuoneesen, seisoi
pikku tyttönen toveriensa keskellä hehkuvin poskin puhumassa jotain
innokkaasti ja korkealla äänellä. Opettajatar ymmärsi tytön puolustavan
häntä.

Luokka harveni päivä päivältä. Hänen nimipäivänään, kolmantenatoista
Tammikuuta, jolloin oppilaansa tavallisesti olivat muistaneet häntä
pienillä lahjoilla, ainoastaan kolme tyttöä, niiden joukossa
sekatavarankauppiaan tytär, toi hänelle alppikukkia. Nyt oli enää
neljätoista tyttöä luokalla. Sinä päivänä ei hän voinut mielipahaansa
salata Emiliolta. Hän pysähtyi hetkiseksi palkongille ja virkkoi
syvästi murehtien: -- He ovat muiksi muuttaneet mun tyttöseni.
Oppilaani jättävät minut -- -- -- eivät enää pidä minusta.

Emilio ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan päätti saman päivän
illalla puhua suunsa puhtaaksi sihteerille, jonka tavallista
säikähtyneempi muoto ja itsepintainen äänettömyys neiti Gallia vastaan
harjoitetun ilkeyden suhteen oli viime aikoina häntä ärsyttänyt. Mutta
sihteeri ehtikin ennen häntä. Miesparan näkyi olevan vaikea asiatansa
esittää, hän oli jonkun aikaa kahden vaiheella ja änkkäsi koko joukon
puolustussyitä sekä sai lopulta Emiliolle ilmoitetuksi, että koska
hänen, virkatoimien tähden, piti muuttaa ruokatunnit ja huonon
terveytensä vuoksi seurata erityistä ruokajärjestystä, täytyisi heidän
luopua yhteisistä ruokailuistaan. -- -- --

Opettaja käsitti oitis oikean syyn: sihteeri pelkäsi sindacoa. Tuo
raukkamaisuus harmitti Emiliota.

-- Teidän juttujanne! -- hän huudahti ja nousi pöydästä. -- Sanokaa
ennen suoraan, että arastelette nahkaanne? Tarvitaanko siihen niin
paljo uskallusta.

Sihteeri kielsi häpeän puna poskillaan ja viittasi Emiliota puhumaan
hiljempaa. Se ei muka ollut totta, mitä Emilio sanoi, sihteeri
oli puhunut puhdasta totuutta, opettaja saattoi itse kysyä
lääkäriltä -- -- -- ottaa selkoa kunnallishallituksen uudesta
työjärjestyksestä -- -- --

-- Myöntäkää ainakin -- sanoi Emilio -- että opettajattaren vainoominen
on konnantyötä, että se perustuu häpeälliseen panetteluun ja että
kaiken alla piilee jokin kataluus esimiehenne puolelta.

Sihteeri oli kauhistuksissaan, teki liikkeen kuin tukkiakseen opettajan
suuta ja riensi sulkemaan kyökin ovea.

-- Tunnustakaa ainakin -- pitkitti Emilio -- että olette vakuutettu sen
olevan pelkkää parjausta, sillä te tiedätte varmaan sen parjausta
olevan.

-- Mutta hyvä Jumala! -- vastasi toinen hämmästyneen näköisenä -- mitä
tahdotte minun tunnustamaan, minun, jolla ei ole mitään osaa asiassa,
joka en tiedä mitään? Tiedättehän, että sihteeri on palvelijain
palvelija, kunnallishallituksen jalkarääsy. Kuinka voitte luulla heidän
minulle mitään puhuvan?

-- Siis -- pitkitti Emilio -- te olette heidän puolellansa, heidän
osaveljensä -- -- -- Te ette olekkaan sihteeri, vaan sindacon nöyrin
palvelija!

-- Nöyrin palvelija, suuri Jumala! Puhukaa hiljaa. Mitä minun
mielestänne pitäisi tekemän? Kaikkihan minua potkivat aamusta iltaan.
Kirottu olkoon se päivä, jona synnyin!

Hän näytti katuvaiselta, niinkuin olisi anteeksi pyytänyt. Emilio
katseli häntä tuntien pikemmin sääliä kuin ylenkatsetta; hän nieli
äkkiä viimeisen suupalan, heitti ruokaliinan pöydälle ja meni ulos.

Sihteeri riensi hänen jälkeensä ja sanoi: -- Vaikka emme syökkään
yhdessä, voimmehan siltä olla edeskinpäin hyviä ystäviä, vai kuinka? --
Ja kun opettaja ei vastannut, lisäsi hän tarttuen tämän käsivarteen: --
Katsokaas, antaakseni teille todistusta ystävyydestäni, kerron teille
jotain, joka teitä ilahuttaa.

Nuorukainen kääntyi, toivoen saavansa kuulla jonkin salaisuuden.

-- Sanon teille -- pitkitti toinen matalalla äänellä -- että minun
ymmärtääkseni tuossa riidassa opettajattaren kanssa -- -- --
hallituksen käy hyvin vaikeaksi saada hänet pois.

Opettaja oli vähällä läjäyttää miestä korvalle, mutta malttoi mielensä
ja sanoi toiselle vasten silmiä: -- Te olette narri -- sekä käänsi
hänelle selkänsä.

Sihteeri astui askeleen eteenpäin ja puhui rukoilevalla äänellä: --
Olkaa varovaisempi sanoissanne.

Sen päivän perästä Emilio ei enää puhunut entisen ruokatoverinsa
kanssa.

Opettajattaren vainoomiset haavoittivat Emilion sekä omaatuntoa että
myöskin sydäntä ja rakkautta; sillä hän käsitti, että vaikka vaino
tosin saattoi tuon yksinäisen, surullisen tytön häntä, ainoata
puolustajaa ja ystävää, lähemmäs, niin se toisin puolin teki Emiliolle
vaikeammaksi kohdata ja puhutella armastansa. Hän piti melkein
velvollisuutenaan välttää opettajatarta, ett'ei antaisi uutta sytykettä
panetteluille. Sitäpaitsi se todistaisi hienotunteisuuden puutetta, jos
hän nyt, niin kauan kuin tätä levottomuutta kesti, rupeaisi tytölle
tunteitaan ilmoittamaan.

Vihollisen iskut alkoivat Emilioonkin sattua. Sindaco lähetti
puoluelaisilleen allekirjoitettavaksi anomus-esityksen, jossa
pyydettiin opettajan ja opettajattaren paikkakunnalta "siirtämistä",
koska olivat kunnan nuorisolle "perin huonona esimerkkinä". Ei kukaan
tietänyt varmaan heidän antavan muuta huonoa esimerkkiä kuin että
puhelivat palkongilla; harva uskoi heistä mitään sen pahempaa;
varovaisimmat sanoivat siirtämistä sen puolesta oikeutetuksi,
että se pelastaisi Case Rossen neiti Vettistä, joka, päättäen
Azzarnon opettajan jäljistä lumessa, näytti olevan hiukan liiaksi
vieraanvarainen. Siten asiasta oli huvia milloin yhdelle milloin
toiselle, ja sitä jauhettiinkin loppumattomiin, vieläpä lasten kuullen,
jotka sitte vuorostaan juttuja matkivat. Emilio tästä pian huomasi
seurauksia pojissaan, jotka, paitsi että olivat levottomia kun opettaja
oli epätasainen, rupesivat osoittamaan kunnioituksen puutetta. Eräänä
aamuna hän kouluhuoneen seinällä, luokkahuoneensa ikkunan alla havaitsi
hiilipiirroksen, joka kuvasi syleilevää herraa ja naista, molemmilla
päiväkirja kädessään; sitäpaitsi hän näki kaksi poikaa seisovan lymyssä
nurkan takana, tietysti katsellakseen, minkä vaikutuksen piirustus
tekisi opettajaan.

Tämä löytö herätti Emiliossa epäluuloa, niin että hän aina, kun isommat
pojat vilkaisivat toisiinsa taikka kuiskuttelivat keskenään, luuli
heidän tarkoittavan häntä ja opettajatarta. Pian hän kävi ärtyisäksi ja
haukkui poikia sanoilla, jommoisia ei koskaan ennen ollut käyttänyt ja
joita hän tyynnyttyään katkerasti katui. Hän alkoi opetuksessaan
karttaa kaikkia semmoisia asioita jotka ennen olivat saattaneet hänet
puhumaan sydämmellisesti ja innostuneesti, sillä hän huomasi, ett'ei
hänen enää ollut mahdollinen niin puhua, ja jos puhuisikin, tulisi
siihen aivan väärät soinnut. Hän huomasi isompain poikain jälleen
tavattomalla terävyydellä tarkistuvan joka lauseesen jopa sanaankin,
joka vähänkin kajosi rakkautta tahi naista, ja tästäpä hän oli
alituisesti hämillään. Koulu oli hänestä käynyt sietämättömäksi ja
pojat inhottaviksi. Oi, kuinka kaikki oli muuttunutta!


Yhä pahempaa.

Opettajattaren uljas ryhti ja varma voiton toivo saattoivat sindacon
raivon ylimmilleen. Eräänä aamuna kun opettajatar tuli kouluun, oli
hänen luokkansa ovi lukossa. Kunnan vahtimestari oli jo kadulta
peräyttänyt ensin tulleet oppilaat ja seisoi nyt oven edessä käskemässä
viimeksi tulleita kotiin palaamaan. Kalpeana ja vapisevana kysyi neiti
Galli, mitä tämä merkitsi. Aivan lakkiaan kajoomatta vahtimestari
vastasi hävyttömällä, vinkuvalla äänellään: -- Niin on käsky
korkeammasta paikasta.

Opettajatar meni hämmästyneenä kotiinsa, mutta rauhoittui
ajatellessaan, ett'ei tämmöistä vallan väärinkäytöstä saattanut kestää
sen jälkeen, kun kouluneuvoston kielto erottamasta olisi saapunut, ja
että semmoinen tulisi, siitä hänen mielestään ei ollut epäilemistäkään.
Illemmalla hän neuvotteli Emilion kanssa ja näytti varsin tyyneltä. Hän
tahtoi kirjoittaa rehtorille, mutta opettaja neuvoi häntä odottamaan,
sillä osoittaakseen olevansa varma asiastansa ja luottavansa
täydellisesti kouluneuvostoon. Hän seurasi ystävän neuvoa.

Nuorukainen oli päättänyt ruveta, opettajattaren tietämättä, tätä
auttamaan ja aikoi kostaa hänelle tapahtuneet vääryydet tavalla, jota
jo monta päivää oli harkinnut. Hän kirjoitti paikkakunnalla ja
muuallakin laajalti levinneesen _Kansakoulu_ nimiseen sanomalehteen
kirjeen, jossa perinpohjin kertoi kiistasta sindacon ja opettajattaren
välillä, ja löylytti kelpo lailla edellistä sekä pyysi rehtoria asiaan
puuttumaan. Hän pyysi sanomalehden toimittajaa lähettämään sen numeron
rehtorille, kirjoitus punaisella alleviivattuna, kuten tapana oli.
Emilio toivoi tämän kirjoituksen ainakin peljättävän sindacoa ja
panevan rehtorin ehkä oitis liikkeelle. Joka tapauksessa se olisi aika
läimäys tuota kokinnaamaa vasten ja tulisi kauan tuntumaan.

Alkoi siis taistelu uudella tantereella ja olisihan tuo ollut varsin
hupainen, ellei syy olisi ollut niin ikävää laatua. Alkoi yksi noita
monia sotia, joita käyvät keskenään koulusanomalehdet, puolustaessaan
tilaajiaan koulumiehiä, ja kuntien vallanpitäjät, jotka, kun heidän on
käyttäminen kynää aseenaan, tavallisesti esiintyvät varsin
naurettavina. Lehden toimittaja otti kirjeen lehteensä, ilmoittamatta
lähettäjän nimeä, uskottelipa Turinista lähetetyksi ja lisäsi muun
muassa: -- -- -- "hävyttömästi kyllä on sindaco sulkenut koulun,
niinkuin hän ennen paiskasi kyökin-oven kiinni, kun poika oli
paistinkastikkeen pohjaan polttanut". Loppulisäykseksi vielä (se ei
ollut mitään harvinaista tänkaltaisissa kiistoissa) kehoitti kaikkia
tilaajoitaan, sekä miehiä että naisia, lähettämään sindacolle
käyntikorttinsa merkiksi siitä ihastuksesta, jota "sindacon erinomainen
taito lakia polkea ja asettua korkeampia kouluvaltoja vastaan" oli
heissä herättänyt.

Emilio sai sen numeron, ainoan mikä Altaranaan lähetettiin. Hän luuli,
että kunnallishallituskin oli saanut lehden. Mutta toimituspa ei
lähettänytkään lehteä sindacolle eikä kellekkään muullekkaan koko
kunnassa, sitä varten että käyntikorttien tulva aivan odottamattomana
sitä paremmin vaikuttaisi; olivat näet laskeneet, että monta päivää
ehtisi kulua ennenkuin asia muuten leviäisi paikkakunnalle. Ja niin
kävikin. Semmoisissa tapauksissa opettajat ja opettajattaret auttavat
toisiansa yksimielisyydellä, joka valitettavasti on harvinainen
opettajien kokouksissa ja muissa seuroissa.

Neljän, viiden päivän kuluttua alkoi sindacolle sadella käyntikortteja
opettajilta ja opettajattarilta, kaikista maan ääristä, kaiken
muotoisia ja kaiken karvaisia, muutamat koristettuina piirroksilla,
jotka kuvasivat paistinpannuja, hakkureita ynnä muita kyökkikapineita.
Joka posti toi kuusi tai seitsemän uutta korttia. Viikon kuluessa oli
tullut yhteensä kahdeksankymmentä. Ensimäisenä ja toisena päivänä oli
sindaco hämmästynyt, kolmantena ja neljäntenä käynyt levottomaksi;
lopulta hän raivostui ja rupesi epäilemään itsestänsä pilkkaa tehtävän,
kuitenkaan ymmärtämättä kuinka salaliitto häntä vastaan oli aikaan
saatu. Juuri kun aikoi mennä neiti Gallia läksyttämään, sai hän
myöhästyneen sanomalehden. Koska kirje oli Turinista lähetetty, alkoi
hän kaikeksi onneksi epäillä asian-ajaja Samista ja seisoi nyt siinä
pää pyörällä ja ajatuksiin vaipuneena. Vaan hän ei uskaltanut
kirjoittaa asian-ajajalle, osaksi siitä syystä, ett'ei ollut asiasta
ihan varma, osaksi kun pelkäsi saavansa tältä aika kyydin, ja siksi hän
takertui tekemään varsin suuren tyhmyyden. Hän kirjoitti itse
"Kansakoulu"-lehteen, kirjoitti ensi kiukuissaan omakätisen kirjeen
täynnä salaperäisiä raakoja sanoja, ei kieltänyt mitään, vaan puhui
kantelemisista, viittaeli asian-ajajaan, viholliseensa muka, ja sanoi
"luottaen oikeuteen" odottavansa päätöstä korkeammasta paikasta.
Sanomalehden toimittaja veitikka julkaisi kirjeen pitemmittä
selityksittä painettuna isoilla kirjaimilla, jotka tarkoin esittivät
kaikki tavaus- ja kieliopilliset virheet tilaajain suureksi huviksi.
Päälle päätteeksi saapui juuri samana päivänä, jona sindaco sai
takaisin kyhäyksensä painettuna, myöskin kouluneuvoston päätös, jossa
opettajattaren erottaminen kumottiin.

Kun neiti Galli sai sen kuulla, katsoi hän itsensä pelastetuksi, ja
Emilio sekä moni muukin uskoi, että koulu heti avattaisiin; he pitivät
mahdottomana, että sindaco seuralaisineen enää, toisen varotuksen
kouluneuvostolta saatuaan, uskaltaisi menetellä niin julkean
laittomasti ja jättäytyä julkisen häpeän vaaraan. Tässä luulossa elivät
kuitenkin vain kokemattomat, jotka eivät käsittäneet, kuinka kauas
väkivaltaisuuksiin loukattu ylpeys voi saattaa raakaa, itsepintaista,
rahan-ylpeätä, juuri tietämättömyytensä tähden rohkeata ihmistä, joka
hellan äärestä on kiivennyt sindacon istuimelle.

Sinä päivänä, jona sindaco sai kouluneuvoston päätöksen, nähtiin hänen
juoksentelevan pitkin kylää, ikäänkuin olisi vihollisiansa takaa
ajanut; kahvilassa, tupakkapuodissa ja muualla kuultiin hänen
selittelevän välittävänsä viisi kouluraadista ja prefektistä; hän aikoi
kääntyä valtioneuvostoon ja jos ei siellä saisi oikeutta, antaisi hän
paikkakunnan edusmiehen ensi valtiopäivillä pyytää säädyiltä selitystä,
ja jos ei sekään onnistuisi, vetoasi hän kuninkaasen. Joka tapauksessa
ei pitäisi opettajattarien saada voittoa, opettajattarien, "jotka
levittävät siveettömyyttä kuntiin" ja turvautuvat sanomalehtiin
saadaksensa hallituksen asettamat esimiehet naurun ja pilkan alasiksi.

Koulua ei todellakaan avattu. Opettajatar odotti kärsivällisesti,
luullen että sindaco, häntä vähän vielä ärsyttääksensä, aikoi avata
koulun vasta ensi kuun alussa. Mutta kun ensimäisenä päivänä
Maaliskuutakin hänen luokkahuoneensa yhä pysyi suljettuna, pyysi hän
herra Calvia menemään avainta hakemaan. Sitä ei annettu. Silloin hän
läksi koulu-legaatin luo; mutta tätä vaivasi yhä jäsenkolotus ja hän
tahtoi olla rauhassa. Hän lupasi kumminkin ottaa asian huostaansa niin
pian kuin paranisi ja sanoi, että herra Calvin kanssa panisivat kokoon
ja lähettäisivät uuden valituskirjoituksen kouluneuvostolle. Lyhyesti,
kaikki jäi entiselleen.


Viimeinen koettelemus.

Edellisiä suurempi vastoinkäyminen teki neiti Gallin aseman vieläkin
surkeammaksi. Lukukauden alussa oli hänelle maksettava palkka kahdelta
edelliseltä kuukaudelta. Koska hän ei uskaltanut Maaliskuun ensimäisenä
päivänä mennä raatihuoneelle hakemaan valtakirjaa, jolla palkkansa
perisi, pyysi hän sihteeriä toimittamaan itselleen valtakirjan.
Sihteeripä melkein kutistui kokoon, ei uskaltanut katsella
opettajatarta silmiin, änkytti ei vielä saaneensa siitä käskyä sekä
neuvoi häntä antamaan "asian tyyntyä"; toisin sanoen, hän antoi tietää,
ett'ei opettajattarelle aiottukaan maksaa palkkaa.

Vaikka opettajatar oli rautainen luonteeltaan, pani tämä hänet
kuitenkin epäröimään. Vaan pian hän rohkaisi mielensä ja sanoi: -- Jos
pitävätkin minua viralta pantuna, on minulla kumminkin oikeus vaatia
palkkaa silta kuukaudelta, jonka jo olen koulussa työskennellyt. Mutta
ei niin, minulla on oikeus palkkaan koko ajalta! Minä en ole koulua
sulkenut ja kouluneuvosto on pannut minut takaisin virkaani! Minulla on
vanha isäni, josta minun tulee huolta pitää. Ei opettajattaria saa
niinkään kadulle heittää. Sehän olisi kuulumatonta!

Sihteeri, joka todella oli pahoillansa, turvautui entiseen keinoonsa:
rupesi surkeaksi. Hän löi kädellä otsaansa, otti taivaan Herran
todistajakseen ja sanoi itseänsä maan matoseksi, mieheksi, joka toivoi
maan allansa halkeavan ja nielevän hänet.

Neiti Galli, huomattuaan ett'ei sihteeristä ollut mitään apua, rohkaisi
mielensä ja meni, sen enemmän asiaa harkitsematta, ylöskantomiehen luo.

Vaan ensimmäisistä sanoistapa hän jo huomasi että tämän rouva, sindacon
sisar, loukattuna perheylpeydessään, oli vaikuttanut ikävällä tavalla
mieheensä. Tuo partainen villisikain-pyytäjä oli kaikkea muuta paitsi
kohtelias ja kuittasi hänet, kun ensin oli torunut, kolmella hitaasti
lausutulla kysymyksellä: -- Mutta valtakirja, neiti? -- -- -- Mutta
valtakirja? -- -- -- Mitäs minä voin tehdä ilman valtakirjaa? -- -- --

Harmiin pakahtumaisillaan aikoi neiti Galli rientää sindacon luokse ja
pakoittaa häntä velvollisuuttaan täyttämään, sanomalla hänelle mitä
kauheimpia sanoja, nimittämällä häntä rosvoksi ja murhaajaksi ja
sylkemällä häntä silmille. Mutta ollessaan enää parinkymmenen askeleen
päässä raatihuoneesta, hän näki sindacon seisovan ovessa piippuaan
poltellen ja haastellen sihteerin kanssa. Hän kääntyi opettajattareen
päin ja voitonriemu ilmestyi hänen kasvoilleen. Tämä näkö toi
neiti Gallin mieleen hänen likaisen kosimisensa, eläimellisen
kiukustumisensa, ruokottoman julkeutensa, kaikki uhkaukset ja valheet,
ja niinpä hän päätti kärsiä mitä tahansa, ennenkuin nöyrtyisi
vapaaehtoisesti astumaan tuon miehen eteen. Tuska sydämmessä, mutta
samalla varmana jaksavansa taistella viimeiseen saakka, palasi hän
kotiin.

Pianpa hän saikin sotia puutetta vastaan. Niinkuin muutkin pikku
kuntain opettajat ja opettajattaret, joilla on pienet palkat ja nekin
myöhään maksetaan, oli neiti Galli vuoden kaksi ensimmäistä kuukautta
elänyt suurimmalta osalta velaksi; hän ei tahtonut kajota pieneen
säästörahaansa, joka oli aiottu isän tarpeisin taikka käytettäväksi
matkakassana siinä tapauksessa, että hän saisi viran jossakin kaukana.
Hän oli siis jo aivan alussa uutta kuukautta pakoitettu lisäämään
velkojaan. Pikkukauppiaat, joilta hän tavaroita otti, olivat älykkäitä
ihmisiä, tottuneita opettajien ja vallanpitäjien välisiin riitoihin, ja
aavistivat voiton tällä kertaa kallistuvan opettajattaren puolelle. He
ymmärsivät siis, että hän lopulta perisi palkkansa ja maksaisi ottonsa,
ja siksi he yhä edelleen antoivat velaksi, vaikka tosin, tavallisuuden
mukaan, koroittivat hintojansa. Sillä lailla hänen velkansa vähäisessä
ajassa lisääntyi melkoisesti.

Tällä välin koko kunta ei muusta puhunut kuin opettajattaren asioista.
Olihan muutamia, viinikauppiaan rouva, koulu-legaatin vaimo,
tarkastusmies ja apteekari, jotka säälivät tyttöä ja mielellään
olisivat häntä lähestyneet, edes sanoin häntä lohduttaakseen; mutta kun
näkivät sen päivän pian lähestyvän, jona heidän oli todellakin
auttaminen, pysyivät loitompana. Toiset sitä vastoin riemuitsivat.
Näitä olivat äidillisessä rakkaudessaan loukattu pretorin äiti;
tarkastajatar, joka opettajattaressa inhosi omaa parannettua kuvaansa;
rouva Calvi ja postineiti, jotka olivat mustasukkaisia, sekä
ylöskantomiehen vaimo, sindacon sisar. Mitä kirkkoherraan tulee,
iloitsi hän salamyhkää saadessaan uutta todistusta siitä
epäjärjestyksestä ja pahennuksesta, jota papiston johdosta erotettu
koulu tuottaa.

Ainoastaan rouva Falbrizio, joka tahtoi osoittaa urhouttaan ja joka
neiti Gallissa näki oman kuvansa, meni toverin luo tarjoomaan
palvelustansa. Ja näyttipä hän tekevän sen sydämmensä pohjasta. Mutta
hän käytti niin surkeata kieltä, ett'ei opettajatar saattanut suostua
hänen tarjouksiinsa.

Lähetettyään rehtorille vielä uuden valituskirjoituksen, jossa tarkasti
teki selkoa asemastaan, ryhtyi opettajatar parka raskaalla sydämmellä
tekemään suurta uhria: hän otti pienen säästörahansa, tuon summan, jota
oli suurella ahkeruudella viiden vuoden kuluessa koonnut, oikeastaan
tarkoitusta varten, jota ei jaksanut ajatellakkaan: voidaksensa
toimittaa isälleen kunniallisen hautauksen.


Kurjuutta.

Turhia korulauseita käyttämättä tarjosi Emilio monasti neiti Gallille
apuansa semmoisella osan-otolla ja avonaisella tunteellisuudella, joka
vaikuttaa sydämmeen. Hänellä oli toista sataa lireä säästössä, siihen
laskettuna kaksikymmentä viisi lireä edellisen talven iltakoulusta,
(kymmenen centesimoa tunnilta) joka palkka aina vasta seuraavana vuonna
kannettiin. Opettajatar ei suostunut ottamaan rahoja, koska muka niitä
ei tarvinnut. Hän tuntui varsin tyyneltä, mutta päivä päivältä näki
häntä vähemmin. Eräänä iltana hän sentään vielä hymyeli entiseen
herttaiseen tapaansa, kun hän palkongilla kertoi Emiliolle herra
Calvin käyneen luonansa ja lohdutukseksi esittäneen uutta tuumaansa,
jonka mukaan kuntia pakotettaisiin opettajille palkkoja maksamaan ja
samalla perustettaisiin pieniä, haarakonttooreilla varustettuja
maanviljelyspankkeja; lyhyesti, sekasotkua alusta loppuun. Vaikka
opettajatar parka oli surun masentamana, nauroi hän sydämmellisesti
eikä tiennyt, että Calvi raukka kadulle päästyään sai aika löylyn
rouvaltaan, joka oli ollut vakoelemassa. Sen illan jälkeen ei Emilio
moneen päivään nähnyt neiti Gallia.

Emilio istui pitkät illat alakuloisena kotonaan, pienen lampun valossa
selaillen kasvatus-opillisia aikakauskirjoja. Ennen ei häntä yhtään
ollut huvittanut eräs osasto, joka löytyy melkein kaikissa
koulusanomalehdissä ja jossa kerrotaan opettajakunnan vastoinkäymisistä
ja vaiheista; mutta nyt neiti Gallin surkuteltava asema herätti hänessä
katkeraa uteliaisuutta. Hän halusi tietää enemmänkin ammattiveljiensä
kurjuudesta ja rupesikin lukemaan yksinomaan niitä asioita, vieläpä
vanhoistakin vuosikerroista. Siinä olikin kokonainen odysseia
vastoinkäymisiä ja viheliäisyyttä, jotka vallan hämmästyttivät
Emiliota. Perin hermostunut kun oli, luuli hän joskus yksinäisyydessä
ja yön pimeydessä näkevänsä nuo lukemansa paikat ja henkilöt, ja oli
kuulevinänsä noiden ihmisraukkain ääniä.

Muun muassa hän luki eräästä palkattomaksi joutuneesta kyläopettajasta,
joka äkkiä sairastui Via della Seienze kadulla Turinissa. Eräs
ohikulkeva herra tarjoutui viemään hänet kotiin vaunuissa. Mutta
opettaja ei tullut, vaan pyysi sen sijaan jotain lämmintä juodakseen,
sillä sitä hän muka välttämättömästi tarvitsi. Miesparka, joka koetti
nälkäänsä salata pyytämällä lämmintä juotavaa, herätti juuri sen kautta
suurempaa sääliä Emiliossa, kuin jos olisi suoraan sanonut: -- Minun on
nälkä, antakaa minulle leipää. -- Kuka tietää, mitä kohtalon kolauksia,
mitä murheita ja huolia hän oli kestänyt, ennenkuin nälän heikontamana
kaatui Turinin kadulle! -- -- --

Eräässä kunnassa karabinieerien päällikkö löysi kansakoulu-opettajan
puolikuolleena makaavan pensaikon takana ja antoi hänelle kolme lireä;
tämän johdosta, lisäsi sanomalehti, rehtori paikalla riensi asiasta
tutkintoa pitämään. Tuo koditon "sotilas sivistyksen etujoukoissa" oli
jonkun aikaa viettänyt yönsä koulun penkeillä, mutta kun hänet oli
sieltä pois ajettu, oli hänen täytynyt hakea suojaa isossa ammeessa.
Sieltäkin olivat karkoittaneet hänet. Sehän olikin aivan luonnollista,
sillä mitä hyötyä saattoi enää olla semmoisesta opettajasta? -- -- --

Toisessa lehdessä kerrottiin kunnasta, jossa opettajat ja
opettajattaret olivat nälkään kuolemaisillaan, kun eivät moneen
kuukauteen saaneet palkkojansa. Silloin muutamat paikkakunnan asukkaat
muodostivat toimikunnan, joka julkaisi yleisen kehoituksen varojen
kokoamiseksi. Pienikin lahja otetaan kiitollisuudella vastaan -- sanoi
toimikunta. -- Tuo ei ollut juuri hiljaista, vaatimatonta
hyväätekeväisyyttä, mutta nälistyneet raukat eivät saa olla liian
arkatunteisia.

Etelä-Itaaliassa oli opettaja, jonka, kun mies ei saanut kunnalta
centesimoakaan palkastaan, sinne majoitetun sotaväen upsierit pyysivät
pöytäänsä syömään. Upsierit komennettiin pois, mutta jättivät opettajan
nälän seuraajilleen perinnöksi, ja sillä lailla mies tuli toimeen kaksi
vuotta.

Sitten Emilio luki eriskummaisia esimerkkejä siitä, kuinka yhdellä
miehellä saattoi olla monta tointa: löytyi opettajia, jotka virkansa
ohessa olivat lukkareina, kunnallisvahtimestareina, rajasuutareina ja
puunhakkaajina; ja vaikka heillä oli tuloja niin monelta eri taholta,
täytyi heidän kuitenkin maata kovalla sängyn pohjalla ja kuukausimääriä
elää pelkillä pilaantuneilla viikunoilla.

Valitettavasti löytyi surkeampiakin esimerkkejä: kahdeksankymmenen
vuotisia opettajia, jotka, viisikymmentä kahdeksan vuotta koulussa
palveltuaan, olivat joutuneet puille paljaille siksi, että olivat
kuuroja ja siis kelvottomia työhönsä; opettajattaria, joita
rankaistujen oppilaitten vanhemmat kauheasti suomivat. Eräs opettajatar
joutui puutteen ja vainoomisten kautta semmoiseen epätoivoon, että
lasten läsnä ollessa kolmasti pisti saksilla kurkkuunsa. Eräs toinen
jätti äkkiä luokkansa, juoksi ulos koulupihalle ja heittäytyi kaivoon,
niin että lapset kuulivat veden loiskeen.

Koko tämän surkuteltavan joukon nälistyneitä olentoja, sairaita,
turvattomia äijiä ja muijia sekä ennen aikojaan vanhentuneita tyttöjä
näki Emilio rasittuneen mielikuvituksensa loihtimina astuvan rivissä
hänen tyhjänpuoleisen huoneensa hämärässä. Ne olivat kaikki sanovinansa
hänelle, toinen toisensa perästä: -- Tule kanssani, toveri! Minä käyn
kerjuulla. -- Seuraa minua! Minä menen sairashuoneesen. -- Tule mukaan!
Minä menen kirkkotarhaan. -- Ja ne jättivät hänet syvän surun valtaan.


Kovin kiusattu.

Sill'aikaa kun Emilio katsasti tuota viheliäistä joukkoa, kävi neiti
Gallin olo yhä tukalammaksi. Saadaksensa paremmin uutta lainaa, hän
käytti säästövaransa maksaaksensa osan velkojaan. Mutta kauppiaat,
jotka näkivät koulun yhä suljetuksi, rupesivat epäilemään
opettajattaren voittoa ja joko eivät enempää velaksi antaneet, taikka
antoivat tavaroitaan sen näköisinä, kuin olisivat osoittaneet hänelle
suurtakin armoa. He kyselivät: -- Noh, neiti, tuo prefektuurin käsky,
tuleeko se vai? -- Tahi sanoivat: -- Saatte tavaranne täältä
-- -- -- mutta asiat näkyvät hyvin viipyvän. -- Tämänkaltaiset
epäkohteliaisuudet kiusasivat häntä niin, että hän supisti tarpeensa
kaikkein välttämättömimpään päästäksensä kuulemasta kauppiaitten
röyhkeilemisiä. Paikkakunnan piiat tulivat hänen perässään puotiin,
varta vasten nähdäksensä hänen kurjia ostoksiansa, jotka päivä päivältä
pienenivät. -- Opettajatar on laihtumisparannuksella -- sanoivat. --
Joka aamu se näyttää hoikemmalta. Se syö niin vähän, jott'ei
ruuansulatus estäisi lukemista. -- Ja he seisoivat ryhmissä katujen
kulmissa ja nauroivat hänelle. Muutamat piiat saivat leipojan ja
teurastajan tyttäriltä urkituksi kuinka suuri opettajattaren velka oli
ja kertoivat sen sitte isäntäväelleen, niin että kodeissa saatettiin
lire lireltä seurata hänen hätäänsä. Neiti Galli aavisti tätä kaikkea,
ja se inhoittava julkisuus, mikä hänen köyhyytensä osaksi tuli, pisti
kuin miekka hänen sieluunsa; mutta samalla se lisäsi hänen
urhoollisuutensa kaksinkertaiseksi, niinkuin suuren väkijoukon läsnäolo
vahvistaa kuolemaan tuomitun mielenlujuutta.

Ikkunastaan Emilio näki, kun opettajatar palasi kotiinsa, ja sydän
täynnä sääliä hän tyttöä ihaeli. Mitä suuremmiksi opettajattaren
vastoinkäymiset kasvoivat, sitä kauniimmaksi hän kävi Emilion silmissä.
Hän hoiti hyvin pukuansa ja kasvoihin oli ilmestynyt jotain, joka puhui
tyynestä, loppumattomasta surumielisyydestä. Ainoastaan suu,
joka väliin liikutuksesta värähteli, ilmaisi toisinaan, kuinka
raskaalla mielellä hän oli, mutta ei ollut siltä kadottanut mitään
ihanuudestansa. Kadulla kulkiessaan ei hän näyttänyt erittäin
masentuneelta, ei liioin ylpeältä, eikä hän ollut ketään huomaavinansa;
mutta jos hän odottamatta huomasi jonkun vihollisen tahi uteliaan,
katseli hän vuorille päin, joiden lumipeittoa aurinko oli ruvennut
repelemään, tahi loi silmänsä alas siniseen virtaan, jonka rannat
alkoivat kirjautua monen värisistä kukkasista. Yksi ainoa ihminen
saattoi hänen verensä kuohuksiin, vaikkapa sen vain kaukaa näki -- se
oli sindaco; ja eräs toinen herätti hänessä inhon tunnetta, jota ei
kyennyt salaamaan, -- se oli kunnan vahtimestari, joka juovuksissa
ollessaan kulki opettajattaren ohitse voitonriemuisena partaansa
silitellen ja heiluttaen sinne tänne matalaa teloittajanruumistaan. Nuo
olivat kumminkin satunnaisia ikävyyksiä, mutta huoli isän suhteen
painoi aina hänen mieltään, ja senpä kaikki käsittivät.

Kun Emilio eräänä päivänä näki opettajattaren väsyneenä ja tavallista
kalpeampana, pelkäsi hän hänen ruvenneen itseltään kieltämään osan
ravinnostaan, ett'ei sairaalta isältä mitään puuttuisi. Tämän aatoksen
ajamana ja säälistä liikutettuna Emilio asettui illalla palkongin
ikkunan viereen ja aikoi vielä kerran tarjota tytölle rahansa sekä
rukoilla häntä niitä ottamaan. Mutta opettajatar vastasi Emilion
erehtyvän ja voivansa kyllä vielä odottaa. Hän puhui lujalla äänellä,
josta ymmärsi, että kärsisi viimeiseen asti, ennenkuin suostuisi apua
ottamaan. Kuitenkin hänen kieltoaan seurasi syvä ja lempeä katse, joka
selvästi sanoi: -- Jumala antakoon, että voisin ottaa vastaan apua.
Sinä olet ainoa ystäväni, mies parka. Minä tiedän sinun rakastavan
minua. Sinä olet hyvä. Jumala siunatkoon sinua. Minä en voi, sillä
ylpeyteni on minulle elämän ehto.

Kerran taas Emilio kysyi häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia ja eikö
hän tahtoisi antaa Emilion jollekkulle kirjoittaa taikkapa matkustaa
Turiniin puhumaan rehtorille hänen puolestaan. Ei, hänellä ei ollut
sukulaisia; turhaa olisi kellekkään kirjoittaa; hän oli itsekin äsken
lähettänyt kirjeen rehtorille; vastaus ei saattanut enää kauan viipyä.

Sillä aikaa kävi opettajattaren olo yhä huonommaksi. Eräänä iltana, kun
Emilio näki hänet, silmät itkusta punaisina, kysyi hän kyynelten syytä.
Toinen kertoi kotiin tullessaan löytäneensä pimeillä portailla
odottamassa tuon pikku tytön, joka ennen toi kukkasia. Tyttö huono oli
heittänyt kätensä hänen kaulaansa ja suudellut häntä itkien sekä sitte
juosta liihottanut pois. Tämä kohtaus oli tehnyt hänelle hyvää. Sitten
opettajatar ei voinut tukahuttaa valitusta. Hän saattoi kärsiä ja
tyytyä jos minkälaiseen, kun vain sai arvonsa pelastetuksi; mutta kun
piti noin esiintyä puodeissa, joissa häntä kohdeltiin röyhkeästi
-- -- -- Se oli kärsimystä, joka nousi yli voimain.

-- Oi, jos ei vanhaa isääni olisi! -- huudahti hän.

Opettaja tarjosi hänelle uudelleen melkein itkien kaiken mitä hänellä
oli. Mutta hän vastasi tyynesti: -- Minä en voi. Minä olen alkanut
taistelun ja minun on se yksin kestettävä niin kauan kuin ei vanha
isäni siitä kärsi.

Seuraavana päivänä hän näytti hiukan toivokkaammalla, sillä hän oli
saanut kuulla, että prefektuurasta oli tullut käsky avata koulua. Mutta
toivo haihtui, kun hän kuuli sindacon, sen sijaan että olisi avannut
koulun, matkustaneen Turiniin. Luultavasti se oli harkinnut kokoon
uuden juonen, ja meni nyt levittämään uusia valheita. Arvatenkin se
vielä kuukauden ajan saisi lopullista päätöstä venyttäneeksi. Silloin
oli hänen vastustuskykynsä jo melkein loppuun kulunut. Sitä
käsittääkseen tarvitsi vain nähdä hänen käyntiänsä, ja vieläkin
selvemmin sitä todisti hänen uupunut, raukea katseensa, katse, joka
kertoi liian niukan ruuan tuottamasta heikkoudesta.

Kylässä ihmeteltiin, että hän enää saattoi vastustella ja laskettiin
heittäymyksen päivät, aivan kuin piiritetystä linnoituksesta. Uteliaat
ohitse kulkiat katselivat ylös hänen ikkunoihinsa, kuten on tapana,
milloin talossa joku on kuolemaisillaan. Hänen kiukkuisimmalla
vihollisellaan, tohtorin palvelialla, oli tapana aamuisin vastaan
tullessa nostaa korinsa kantta, ikäänkuin hakeakseen sieltä jotakin;
mutta se tahtoikin ainoastaan näyttää kuinka täysi hänen korinsa oli.
Opettajattaren kadulla astuessa kuiskuteltiin: -- Mutta mitäs se syö
pysyäkseen pystyssä? -- Sääliväiset käänsivät kasvonsa poispäin;
viholliset asettuivat katujen kulmiin katselemaan häntä ja tarkastamaan
hänen ryhtiänsä. Näyttipä siltä kuin useimmat olisivat käyneet
hävyttömämmiksi, kuitenkaan ei niin paljon ilkeydestä kuin sentähden,
että tahtoivat sillä pakoittaa opettajatarta nöyrtymään, päästäksensä
kauemmin näkemästä tuota surkeutta. Hän varmaankin kärsi nälkää. Niin
perheissä arveltiin. Koko viime viikolla ei hän ollut ottanut velaksi
muuta kuin puolen kiloa lihaa ja siinäkin toinen puoli luuta, vähän
voita ja hiukan leipää. Hän ei enää käyttänyt siivoojata apunaan, eikä
enää nähty tulta iltaisin hänen ikkunassaan. Asumuksensa muistutti
haudasta. Kuinka hän saattoi enää tehdä vastarintaa? Sehän oli
mielettömyyteen vivahtavaa ylpeyttä. Kun on vanha, kivuloinen isä,
tekee kait mielellään muutamia uhrauksia.

Tämä puhe tuli Emilion korviin ja saattoi hänet epätoivoon. Koska hän
ei enää voinut itseänsä hillitä, päätti hän eräänä päivänä millä
hinnalla tahansa pakoittaa opettajatarta ottamaan häneltä apua. Hän ei
ollut koko päivänä nähnyt opettajattaren ulos menevän, ja epäillen
hänen sairastuneen heikkoudesta hän teki lujan päätöksen. Hämärän
tultua hän meni porstuaan soittamaan opettajattaren ovelle. Oven edessä
hän huomasi pienen tytön, joka aikoi myöskin soittaa, mutta ei
uskaltanut. Emilio kysyi, kuka se oli. Tyttö pelästyi, vapisi eikä
vastannut. Emilio veti tulta tulitikulla. Se oli sekatavarankauppiaan
tytär. Näytti siltä, kuin hän olisi juossut kotoa aivan säikäyksissään.
Kun tyttö huomasi vieraan opettajaksi, kätki hän äkkiä toisen kätensä
selän taa. Emilio kysyi: -- Mitäs sinä haet? Mitä kätket selkäsi taa?
-- Vavisten ja tulipunaisena näytti hän mitä oli kätkenyt ja sanoi
puoleksi tukahtuneella äänellä: -- Ottakaa tämä, minä en uskalla. --
Antakaa se opettajattarelle. -- Ja samassa hän juoksi portaita alas.

Emilio katseli esinettä, jonka oli käteensä saanut; se oli käärö. Hän
avasi sen. Siinä oli sardiini-laatikko, vähän kuivatuita hedelmiä ja
muutamia korppuja. Tyttö oli varastanut kotoaan opettajattarelle.
Emilion suuri rakkaus lapsiin leimahti, niinkuin liekit tulipalossa.
Tietämättä mitä oikeastaan tekisi noilla tavaroilla, hän soitti kelloa
epävakaisella kädellä. Tumma olento ilmestyi oveen: se oli hän.

Opettaja sanoi: -- Minä se olen -- ja ojensi ujostellen käärön.

Neiti Galli otti sen ja meni porstuan ikkunan luo katsomaan, mitä siinä
oli.

-- Ottakaa takaisin! -- huudahti hän äkkiä niinkuin olisi polttanut
itseänsä ja laski käärön takaisin nuoren miehen käteen. Sen jäljestä
hän sanoi melkein närkästyneellä äänellä: --- Niin kauas en ole vielä
joutunut. -- Hänen äänensä kuului hyvin heikolta.

Opettaja ojensi esiin toisen kätensä ja sanoi: -- Katsokaa tätä, neiti
Faustina, ottakaa minulta apua, minä rukoilen teitä!

Nuori tyttö kielsi taas, mutta lisäsi lempeästi: -- Kiitoksia, herra
Ratti. Te olette kovin hyvä! Mutta minä en tarvitse mitään, sen voin
teille vakuuttaa. -- Oi, sitä rakasta, kilttiä tyttöä! Hyvää yötä! Oh,
älkää peljätkö; tietäkääs, minulla on teräksinen sielu.

Mutta Emilio ei mennytkään pois. Hetkisen oli aivan äänetöntä. Hän
kuuli opettajattaren hengittävän raskaasti ja astui askeleen
lähemmäksi. Äkkiä päästi opettajatar epätoivoisen huudahduksen: -- Oi,
minä en kestä kauempaa! En jaksa enää! Olen melkein lopussa! -- ja
itkien painoi hän päänsä nuorukaisen rintaan. Silloin hän tunsi
opettajan kyyneleet poskillaan ja samassa suutelon, yhden ainoan,
pitkän, intoisan suudelman, jota seurasi rakkauden, ilon ja surun
synnyttämä tukautettu huudahdus. Kun Emilio toistamiseen haki hänen
huuliaan, irtaantui opettajatar hänen syleilystään ja hävisi. Hän
syöksyi perässä ja törmäsi suljettua ovea kohden. Emilio suuteli ovea,
nojasi läähättäen poskensa siihen ja seisoi siinä sydän täynnä tuskaa,
mutta samalla -- sanomattoman onnellisena.


Loppu.

Kolme päivää myöhemmin loppui neiti Gallin koetus-aika. Murhenäytelmän
loppukohtaus tuli äkkiä. Turinista saapui poliisikomisarius, mukanaan
määräys asettaa opettajatar heti virkaansa ynnä kouluraadin päätös,
jonka kautta kunta velvotettiin maksamaan hänelle osan palkasta koko
siltä ajalta, jona hänen oli täytynyt olla erillään koulutyöstä;
sitäpaitsi kunta tuomittiin maksamaan kulungit.

Poliisikomisarius meni suoraa päätä kunnallishallitukseen. Tuskin
puolen tuntia oli hänen tulostaan kulunut, kun jo koko kylä asiasta
tiesi.

Kunnallishallituksen jäsenet kokoontuivat oitis ja opettajatar
käskettiin raatihuoneesen. Komisarius, pitkä mies, juhlallinen
käytöksessään ja herttaisen kohtelias kaikille, aivan kuin olisi
ollut häissä, esitteli laajalti prefektin käskyn ja kehoitti
kunnallishallitusta jo samana päivänä kylän kadulla julkisen
kuuluttajan kautta ilmoittamaan koulun jälleen avatuksi sekä käskemään
perheitä lähettämään tyttöjänsä sinne. Sitte vaati hän luokkahuoneen
avainta, jonka heti kohteliaasti jätti opettajattarelle. Hän lisäsi,
että kirkkoherraakin oli pyydettävä saarnastuolista julistamaan koulu
jälleen avatuksi ja lausui toivomuksen, ett'ei enää vasta minkäänlaisia
riitoja ja ikävyyksiä koulussa syntyisi, sekä puhui lopulta muutamia
kohteliaita, tyhjää sisältäviä sanoja sindacolle, joka kuunteli
väristen, ymmärtämättä laskiko komisarius leikkiä hänen kanssaan vaiko
puhui täyttä totta. Sindaco ja opettajatar eivät katsoneet toisiinsa.

Kun juhlallisuus oli päättynyt, vieras saattoi neiti Gallin koululle.
Heitä seurasi koko joukko uteliaita katselioita ja muutamat entiset
oppilaat, jotka oitis iloisina asettuivat entisille istuinpaikoilleen.
Sen jälkeen vieras kumarsi kohteliaasti ja läksi.

Prefektin käsky julistettiin, kouluun tuli oitis kolmekymmentä tyttöä,
palkka ja muut maksut suoritettiin, sindaco oli aivan ääneti, muut
kunnallishallituksen jäsenet pesivät kätensä, ja melkein kaikki paitsi
ne, joilla oli erityistä vihan syytä, iloitsivat opettajattaren
voitosta, nekin jotka huvikseen olivat tarkastelleet hänen
kärsimistänsä. Opettajattaren kestävyyttä kehuttiin ja sanottiin
sindacon vihdoinkin saaneen hyvin ansaitun löylyn. Nytpä muka sai nähdä
hänet jonkun aikaa häntä koipien välissä. Erinomaisen kelvollinen
luonne tuolla nuorella tytöllä, joka näyttää niin vaatimattomalta ja
lempeältä, ja mikä harvinainen tytär hän on! Oi, jospa kaikki
opettajattaret voisivat sillä lailla saattaa itsensä ja ammattinsa
arvoon, niin eivät suinkaan kunnallishallitukset joutuisi syypäiksi
niin moneen väkivaltaisuuteen ja kehnouteen ja, tärkeintä kaikista,
koulut menestyisivät paremmin. Oli kuinka hyvänsä, Jumalan kiitos,
kaikki oli hyvin päättynyt.


Pettynyt.

Riidan päätös ilahutti Emiliota kahdenkertaisesti; sillä samalla kun
hän näki opettajatar paralta kärsimysten loppuneen ja rauhan ajan taas
koittavan, toivoi hän, ett'ei opettajatar enää salaisi rakkauttansa,
josta Emilio oli tuona avuttomuuden ja epätoivon hetkenä saanut niin
armaan, niin surullisen suloisen todistuksen.

Emilio käytti hyväkseen ensimäistä iltaa, jona hänet taas tapasi
palkongilla, ja alkoi uskalluksella, jota antaa varma tieto, että on
löytänyt vastarakkautta, sydämmensä tunteita hänelle hellimmästi
selitellä. Hän hyväili tytön sormia, jotka tämä oli pistänyt palkongin
säleaidan lomiin, ja pysähtyi joka lauseella vetääkseen henkeänsä.
Hän puhui kauan, luullen opettajattaren olevan ääneti pelkästä
mielenliikutuksesta. Hän sanoi tämän tunteen täyttävän koko hänen
olentonsa, että opettajatar oli juuri semmoinen nainen, jota oli
uneksinut elämänsä toveriksi, ja ett'ei hän koskaan luopuisi
rakkaudestaan menettämättä samalla kaikkea onnen ja rauhan toivoa.
Viime sanat sanottuaan hän intohimoisesti suuteli tytön sormia, odotti
vapisten vastausta ja koetti lukea sitä opettajattaren kasvoista, joita
hämärä jo peitti.

Vastauksen ensimäinen värähdys kouristi Emilion sydäntä. Oi, se ei
ollut rakastavan ääntä.

-- Kiitän teitä, rakas herra Ratti! -- sanoi opettajatar lempeällä ja
surullisella äänellä. -- Olen aina teille kiitollinen sieluni pohjasta
-- -- -- Te olette ollut minulle veljenä -- -- -- Ilman teitä minulla
ehkä ei olisi ollut voimia niin suuriin kärsimyksiin -- -- -- Jos
tilaisuutta siihen tulisikin, en kuitenkaan koskaan, koskaan voisi
hyvyyttänne palkita -- -- -- Minä pidän teistä ja sen voin teille sanoa
-- -- -- Mutta se, josta te puhutte -- -- -- on mahdotonta.

Nuorukainen oli kovin hämmästyksissään ja matki tuon onnettomasti
rakastuneitten iankaikkisesti samanlaisen, mielettömän kysymyksen: --
Miksi?

Opettajatar huokasi.

-- Miksi -- -- -- vastasi hän hitaasti, puhuen äidillisen hellällä
äänellä. -- Elämäni ura on jo viitattu. Minun täytyy omistaa elämäni
kokonaan isälleni -- -- -- Te olette vielä nuori -- -- -- elämänne ura
on alussaan vasta -- -- -- Minun kutsumukseni ei ole sinne päin
-- -- -- Ette voi arvata, kuinka pahaa tekee tätä teille sanoa.

Hetken vaiti oltuaan hän uudelleen virkkoi, toisti lempeästi ja
matalalla äänellä: -- Se on mahdotonta -- -- -- Oi, sanoinhan sitä
teille! -- huudahti hän äkkiä, kovin liikutettuna, kun kuuli vierellään
tukahutettua itkua. -- Minä saatoin teille lopultakin kärsimystä!
Semmoinen on kohtaloni! Se oli kuitenkin kaikista ikävintä. Minä en voi
tuota kuulla. Kas niin, herra Ratti! Minä rukoilen teitä. Oi Jumalani!
Ette puhuisi noin, jos tietäisitte, kuinka se minua koskee. Päästäkää
käteni -- -- -- ei, pitäkää sitä vaan, kunhan rauhoitutte. Oi, enkö ole
kärsinyt jo kylläksi! Jo riittää, jo riittää. Isäni huutaa minua.

Vaan Emiliopa ei päästänyt tuota pikku kätöstä irti. Koko hänen nuori
sielunsa, vastoinkäymisten koettelema ja rakkautta janoava, puhui tällä
hetkellä. Hän tahtoi, tahtoi väkisinkin saada rakkautta, hän oli aivan
ensi nuoruudestaan asti odottanut tätä tunnetta; juuri tätä odottaen
oli hän rakastanut koulua ja ihaellut lapsukaisia; hänellä ei ollut
isää eikä äitiä, hän oli yksin ja ilman menestyksen toivoa maailmassa;
mutta koko elämä muuttuisi hänen silmissään, jos vain Faustina häntä
rakastaisi, hän eikä kukaan muu, sillä Emilio ei koskaan löytäisi
toista senkaltaista, niin kaunista, hyvää, aivan kuin hänen oma äitinsä
oli ollut, väkevä kuin marttiira ja todella käsin kannettava. Kovin hän
äsken kuluneina surunpäivinä oli kärsinyt neidon puolesta ja
äärettömästi rakastanut! Kun oli nähnyt hänen kulkevan kadulla kalpeana
ja uskaliaana, kaikkein pilkallisten katseitten tähystämänä, olisi hän
voinut suudella hänen jälkiään ja antaa vaikka verensä, jos sillä olisi
saattanut rakastettuansa vahvistaa. Ihastuksesta, raivosta ja
rakkaudesta oli hän itkemällä itkenyt.

-- Oi armahimpani -- -- -- rakas Faustina! En ole edes mahdollinen
puhumaan kanssasi. Miksipä minua rakastaisit? Koko elämäni ei ole sen
arvoinen kuin ainoa sana sinun suustasi, sinä ihana, siunattu olento!
Mutta kuka sun on tänne lähettänyt! Tahtoisin maata kuolleena tässä
paikassa, kun vain sinä pitäisit kättäsi sydämmelläni.

Emilio vaikeni läähättäen ja suuteli hänen sormiaan. Toinen ei
vastannut mitään. Emilio päästi pienen käden. Se vetäytyi takaisin,
mutta vapisi.

Hetkinen kului, hetkinen joka Emiliosta tuntui iankaikkisuudelta;
virran pauhina kuului selvään ja muistutti ohikulkevan loppumattoman
ihmisjoukon kohinasta. Emilio näki paimenten tulet vuorten rinteillä
tuikkivan; tulipa äkkiä muistelleeksi ulkomuotoaan, joka ennen oli
herättänyt monen naisen mieltymystä, tuskaa, jota uusi kielto hänelle
tuottaisi sekä rukoili hiljaa äidiltänsä apua, ikäänkuin olisi luullut
äitinsä esirukouksillaan voivan häntä auttaa.

Vihdoinkin kuului taas tytön ääni, kuuluipa niin vienona, että Emilio
alussa uskalsi toivoa.

-- Kiitos! -- hän virkahti tuskin kuuluvasti -- en koskaan, en koskaan
unhoita mitä olette minulle puhunut. En koskaan. Niin kauan kuin elän,
pidän teistä -- -- -- Olen aina kätkevä sananne sydämmessäni -- -- --

Sitten hän väkisin keskeytti puheensa suunnan ja pitkitti: -- Mutta se
on mahdotonta! -- -- -- Ainoastaan yhdellä ehdolla voimme pitää
toisistamme -- -- -- mutta tää on mahdotonta. Siis on meillä molemmilla
yksi velvollisuus: se ett'emme puhu tästä asiasta. Minunkin puoleltani
se vaatii uhrausta -- -- -- Te tulette onnelliseksi ilman minua, rakas
herra Ratti. Minä olen varma siitä. Jos pahoitan mieltänne -- -- --
antakaa anteeksi, te kun olette niin hyvä. Pitäkää minusta edelleenkin
veljen tavoin. Olkaa nyt edelleenkin kiltti, niin äitinne on
tyytyväinen teihin.

Nuorukainen painoi toista kättään suutansa vasten ja päästi valituksen.

Säälin liikuttamana neiti Galli pisti kätensä aitauksen välistä
ikäänkuin antaakseen hiukan lohdutusta. Emilio peitti sen suuteloilla,
lyöden otsansa aitaukseen.

-- Hyvästi! -- sanoi tyttö huoahtaen ja vetäytyi pois, mutta Emilio
suuteli yhä tyhjää ilmaa.

Sitten Emilio huusi hänen nimeänsä, mutta ei kuullut muuta kuin virran
kohinaa. Kaikki oli loppunut. Emilio vietti yönsä epätoivoisena.
Seuraavana aamuna aikaisin hän näki opettajattaren palkongilla,
kalpeana ja itkeneen näköisenä. Neito tervehti häntä ystävällisesti.

Uuden toivon elähyttämänä rupesi Emilio illalla taas puhumaan
rakkaudestaan.

Mutta toinen vastasi niinkuin ennenkin, painoi päänsä suruisena alas ja
sanoi, tuijottaen pihan toisella puolen oleviin petäjiin: -- Se on
mahdotonta -- -- -- Älkäämme siitä enää puhuko.

Nuorukainen totteli ja vähitellen he palasivat entisiin
keskusteluaineisinsa, kuitenkaan löytämättä niissä enää menneitten
aikain viehätystä. Emiliolla mielestään ei ollut enää mitään puhuttavaa
opettajattarelle. Hänpä se nyt aina lopetti puhelut. Neljäntoista
päivän kuluttua hän ei enää edes hakenut opettajattaren seuraa. Lopulta
tyytyivät pelkkään surumieliseen tervehtämiseen; opettajatar haki
silmillään Emilion katsetta, Emilio puolestaan karttoi hänen silmiänsä,
Kaikki oli loppunut.


Rauenneet toiveet.

Emilio rakasti opettajatarta ja kärsi yhä edelleen. Koska hän oli
lohdutuksen puutteessa, kääntyi hän sitä koulutyöstään hakemaan. Mutta
se oli liian myöhäistä. Koulu ei anna lohdutusta muille kuin niille,
jotka sitä uskollisesti rakastavat, ja rankaisee vaihemielisiä kahta
ankarammin kuin niitä, jotka eivät sitä koskaan ole rakastaneet.

Emilion luokka oli levoton ja viran-omaiset yllyttelivät kurittomuutta.
Varmaa oli, ett'ei sindaco, vaikka vihasi opettajaa, aikonut ruveta
suoraan puskusille hänen kanssaan, niinkuin opettajattaren, eikä
uudelleen taittaa sarviansa; hän oli varma siitä, että tarvittiin
toinen menetystapa, että pienien lakkaamatta uudistuvien pikkukiusojen
kautta elämä oli tehtävä tukalaksi Emiliolle. Vahtimestari ei enää
jalallaan astunut kouluun ja lika oli tullut ylimmilleen; mustetta ja
liitua puuttui, iso taulu oli poissa; köyhemmät oppilaat eivät enää
saaneet kirjoitusvihkoja, vaan tulivat tyhjin käsin kouluun; lyhyesti,
kaikin puolin koetettiin aikaan saada häiriötä ja harmia. Pojat, jotka
kaikesta tästä ymmärsivät kunnallishallituksen tahtovan opettajaa
viralta, kävivät röyhkeiksi, kirjoittelivat seinille neuvoja, että
opettaja matkustaisi tiehensä, lykkäsivät toisiaan kyynärpäillä ja
nauraa tirskuivat, kun opettaja joskus sanoi: -- _Ensi vuonna_ annan
teidän tehdä sitä ja sitä; -- kaikki tämä loukkasi häntä suuresti.

Ilkeimpiä oppilaita oli viinikauppiaan poika, yhdentoistavuotias
nulikka, jonka oli tapana, Emilion toistaessa, pahan tottumuksen
kautta, lausetta tahi sanaa kahdesti, vetää pääkamaraansa niin
eriskummaisesti, että hiukset kohosivat pystyyn kuin heltiävä
varatukka. Tämä kovin nauratti tovereita eikä opettaja saattanut poikaa
rankaista, se kun väitti temppua synnynnäiseksi luonnonvirheeksi, joka
hänessä oli ollut vähäisestä asti.

Eräänä päivänä, kun Emilio oli kovin ärtyneenä, hän ajoi pojan ulos.
Mutta tämäpä palasi takaisin isänsä seurassa ja luokan edessä syntyi
sanakiista, joka yhä vähensi opettajan jäljellä olevaa kunnioitusta. Ja
mitä enemmän Emiliota ruvettiin halveksimaan, sitä kiivaammaksi hän
kävi. Pianpa hän joutui niin kauas, että kohotti kättään lyödäkseen,
vähitellen sitten rupesi todella lyömään, ensin hiljaa mutta sittemmin
oikein tuntuvasti. Ensi kerralla hän sitä katkerasti katui, mutta
tottui siihen vähitellen.

Emilio havaitsi pian kyllä lyömisen pahat seuraukset. Kun itse oli
väkivaltainen, kävivät oppilaatkin rajuiksi. Pojat käyttivät kadulla
toisiansa vastaan samoja haukkumasanoja, joita hän oli käyttänyt heistä
koulussa, ja jos hän oli lyönyt jotakuta, potkivat he toisiansa
vähäisen sanan tahi vain kiukkuisen katseenkin takia. Selkään antamalla
ei hän saanut oppilaita entistään tottelevammiksi, ja muutamain päiväin
kokemus teki hänelle selväksi sen lauseen totuuden, jota usein oli
seminaarissa kuullut: taistelussa kiivaan opettajan ja oppilaitten
välillä voittavat lopulta jälkimäiset, sillä he käsittävät kiivauden
heikkoudeksi, se kun syntyy siitä, että huomaa olevansa kykenemätön
luonnollisella tavalla kunnioitusta itsellensä hankkimaan.

Kun Emilio oli siirtänyt valtansa nyrkkiin, ei hänen katseellaan ja
äänellään ollut enää mitään vaikutusta: hänen toruessaan katselivat
pojat hänen kättään, ja niin kauan kun se ei liikkunut, nauroivat. Sama
lyönti, jolla hän oli jonakin päivänä ojentanut harhailevaa oppilasta,
ei riittänyt enää seuraavana päivänä, vaan hänen täytyi lyödä kovemmin.
Olipa kuinka kiihkoissaan hyvänsä, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi,
nähdessään poikain hänen lähestyessään asettuvan asentoon, joka
muistutti selkäänsä saaneesta koirasta. Hän näki poikain luonteitten
huononevan ja kadottavan kaiken itsetunnon sekä käsitti, että ainoa
pysyvä tunne, minkä selkään saanti lapsissa herätti, pelkoa ja kipua
lukuun ottamatta, oli kostonhimo. Hänellä oli jo kymmenkunta oppilasta,
joiden kasvoista taisi lukea heidän päättäneen ennen tai myöhemmin
tehdä hänelle jotain pahaa. Siksi hän heitä vihasi, mutta hänen oli
samalla paha olla. Jos hän joskus omantunnon vaatimuksesta koetti olla
entisensä kaltainen, tyyni ja ystävällinen, huomasi hän pojissa äkkiä
voitonriemua ja pilkallista hymyä, semmoista kuin vihollinen osoittaa,
jolle pelosta on täytynyt aseensa antaa, ja tämä taas herätti Emilion
sydämmessä katkeruutta ja kiukkua.

Koulu oli muuttunut hänelle helvetiksi ja hän tunsi itsensä varsin
onnettomaksi.


Lasi.

Silloinpa Emilio heittäysi täydellä järjellä paheesen, johon moni
kansakoulu-opettaja maalla vähitellen ja ympäristönsä viettelemänä
melkein tietämättänsä joutuu: hän rupesi ryyppimään. Se sai alkunsa
eräänä iltana kun hän, unhoittaaksensa ilkeätä kepposta, jonka muudan
tähän asti siivo ja hyvä oppilas hänelle oli tehnyt, kaivoi
seinäkaapista edellisenä vuonna erään piirustus-oppilaansa isältä
saamansa _rypälemehupullon_. Muutamat kulaukset tätä nestettä tekivät
koulusanomien lukemisen erittäin hauskaksi ja antoivat hänelle tunnin
kuluttua mitä herttaisinta unta, jota muutoin olisi turhaan saanut
odotella puoli yöhön saakka.

Emilion pikku huone oli käynyt hänelle inhottavaksi ja hän otti
tavakseen lähteä ulos joka ilta, ehtoollista syötyään. Hänen oli vain
kuljettava poikki kadun tullaksensa kapakkaan; ei kukaan häntä nähnyt.
Ja sinne hän menikin, juomaan unta itselleen. Hänen likeinen
tuttavuutensa kapakoitsian ja tämän pojan, entisen oppilaansa kanssa,
puolusti jotakuinkin hänen oleskeluaan tämmöisessä paikassa.

Ensimäisinä päivinä Emilion toisinaan käsitti äkillinen kauhistuksen
tunne istuessaan viiniltä löyhkäävän pöydän ääressä ja nähdessään nuot
viisi, kuusi raakaa miestä, jotka joka ilta savuavan lampun valossa
hypistelivät rasvaisia korttejansa. Ja hän sanoi itseksensä: -- Kuinka?
Oletko sinäkin tänne sortunut -- -- -- viidenkolmatta iällä -- -- --
monet ihanat unelmat uneksittuasi? -- -- -- Mutta ajatellessaan
virkansa monia vastuksia, poikien kiittämättömyyttä, hyljättyä
rakkauttaan sekä kaikkea ilkeyttä ja huonoutta, jota oli saanut kokea,
hävisivät kohta katumuksen tunteet ja omantunnon soimaukset.

Yksi ajatus häntä aina vaivasi: se että hänen täytyi kulkea
opettajattaren oven ohitse ja nähdä tuo tuttu palkonki. Kun hän oli
juonut, tuntui se sietämättömältä. Usein hän joi lasin lisää
voidaksensa väliäpitämättömänä astua nuot askeleet.

Emilio joi tuntematta juonnistaan mitään nautintoa, kallisti äkisti,
ikäänkuin olisi lääkkeitä nauttinut. Hän rakasti ainoastaan viinin
vaikutuksia, ei makua. Eipä hänen edes tarvinnut kohtuuttomasti juoda,
sillä vähäinenkin alkoholimäärä vaikutti nopeasti ja kestävästi hänen
arkoihin, raittiuteen tottuneisin hermoihinsa. Viini vaikutti hänen
ruumiisensa äkkiä ja syvästi, eikä tuottanut hämmentämätöntä iloa, vaan
synnytti omituista aatteitten sekasokaa, alakuloisia ja iloisia
tunteita, rohkeita, lapsellisia mielenjohteita. Hän kuuli ikäänkuin
sisällänsä asuvain ihmisten huutoa ja torumista, ja kuunteli tätä
hämmästyneenä ja peläten, ikäänkuin olisi huoneessaan kuullut vieraita
ihmisiä astuvan ja puhelevan.

Illoin hän alakuloisena jätti kapakan, vaivoin laskien sormillaan
kuinka monta ja mitä lajia kauan toivomiansa kirjoja hän olisi voinut
ostaa rahoilla, joita oli tuolla hukkaan käyttänyt. Tämä ajatus saattoi
hänet väliin lykkäämään luotaan puoleksi juodun viinilasin -- -- --
vaan muutamia minuutteja sen jälkeen hän kuitenkin tyhjensi sen.

Väliin hän kuljeksi iltapimeässä edes takaisin kylän syrjäkadulla,
ennen kuin saattoi kotiin mennä, ja riensi sitte melkein juoksujalassa
huoneesensa. Nämät edestakaisin kävelyt syrjäkadulla öiseen aikaan
tuntuivat eräästä siellä asuvasta naisesta jonkinmoisilta ujon
rakkauden harhailuilta. Ensin hän tuli ikkunaan, mutta ilmestyi
sittemmin portille, ja niinpä mies parka juomisen huviin yhdisti
toisenkin.

Jonkun ajan kuluttua alkoi Emilio aamuisin tuntea suurta henkistä
laiskuutta, ajatellessaan odottavia koulutunteja. Ensimäinen tunti
hänen mielestään oli loppumattoman pitkä. Silmät unesta raskaina hän
asettui kadunpuolisen akkunan ääreen katselemaan kuin noiduttuna kylää,
jota hän vihasi. Oi, kuinka kovasti hän sitä vihasi! Siellä oli taloja,
jotka olisi tahtonut jaottaa maan tasalle, kadunkulmia, joita vihasi,
ihmis-olentoja, jotka vuosimääriä olivat hänelle kiusaa tehneet. Entäs
kaikki nuo haalistuneet puotikyltit, jotka olivat hänen muistiinsa
kaivautuneet määrätyssä järjestyksessään ikäänkuin aakkoset
kirjaimistossa; vesi, joka valui rikkiöimestä katonkourusta likaiselle
kiviseinälle, missä oli risainen ilmoitus asevelvolliskutsunnasta ja
toinen, joka koski Amerikaan siirtoa; tuo alituinen vesilätäkkö
naapurin portin edessä; tuo piha, täynnä törkyä ja mädänneitä lehtiä;
likainen koira, rähjäiset kanat ja äikeä hiilenkatku; kaikki oli rumaa,
ikävää ja inhottavaa! Tuntuipa Emiliosta kuin itse kuolemakin tuolla
pienellä kaltevalla hautausmaalla, kylän yläpuolella, olisi kylmempi,
toivottomampi, jopa kuolleempi kuin missään muussa kirkkotarhassa koko
maan päällä.

Näitä surullisia ajatuksia karkoittaaksensa Emilio läksi ottamaan
ryypyn aamulla ennen kuin koulu alkoi; hän teki sen äkkiä ja rajusti,
ikäänkuin polttavat pisarat tappaisivat hänen sisässään asuvia
kiusallisia ajatuksia kuin vahingollisia matoja, ja samalla kostaisivat
hänen kärsimyksensä. Iltaisin hän joi runsaasti saadaksensa voimia
kestämään seuraavan aamun synkkämielisyydenpuuskaa. Nukuttaaksensa
omantunnon soimauksia, joita hän opettajana tunsi, koetti hän
juodessaan sekä illoin että aamuin tehdä pilkkaa virastaan,
muistelemalla kaikkia niitä halventavia lauseita, joita oli lukenut
tahi kuullut viimeisinä vuosina. Hullu hän oli ollut! Maksoiko
todellakin vaivaa monena vuonna elää pelkällä runollisuudella
joutuakseen lopulta tämmöiseen lätäkköön? Sillä tavalla
kansanvalistustyöhön houkutellaan lahjakkaita nuorukaisia, niinkuin
parittajat narraavat nuoria tyttöjä, luvaten heille palvelusta jonkun
kunnon kaupunkilaisen perheessä ja kuitenkin vievät porttolaan.

Siten putoelivat ihanteet yksi toisensa jälkeen opettajan sydämmestä
alas lasiin: lapset, jotka kirjoittelevat kylän seinille: -- Mene
tiehesi! -- isänmaa, joka, vaatien tuhannet uhrit, palkitsi häntä
kadunlakaisijan palkalla; uskonto -- -- -- Hallitseva uskonto oli se,
joka oli Piazzenan kirkkoherralla. Ja Emilio joi. Hänellä ei ollut
muuta lohdutusta. Kahtena tai kolmena iltana hän koetti kotiin tultuaan
kynällä kertoa rauenneista toiveistaan ja siitä kuinka maailmaa
halveksi; mutta hän huomasi, ett'ei sitäkään helpotusta ollut hänelle
suotu. Ei ollut kyllä, että hänessä oli totuutta, järkeä ja intohimoja,
kirjailialta vaaditaan taiteellista taipumusta ja sitäpä häneltä
puuttui.

Silloin Emilion valtasi syvä ylenkatse kaikkea kuivaa, vaivaloista
lukemista kohtaan, jota oli niin kovin aikoinansa harjoitellut ja joka
häntä hyödytti koulussa hyvin vähän, ulkopuolella koulua ei vähääkään.

Juopuneen tavoin leveästi nauraen hän katseli pienelle kirjahyllylle
ladottuja seminaari-vihkojansa, ikäänkuin olisivat sisältäneet koko
joukon valheita ja hullutuksia. Keskellä näitten hyödyttömäin lukujen
muistoja oli kumminkin kuva, joka herätti rakkautta ja kunnioitusta,
yksinpä silloinkin, kun hän juovuksissa itsekseen purpatti: se oli
hänen opettajansa Megarin kuva. Se mies oli todella vakuutettu siitä,
mitä opetti, hän ei valhetellut ja hän oli rakastanut Emiliota. Nyt hän
näki edessään Megarin semmoisena kuin viimeksi oli hänet nähnyt,
silloin kun sai häneltä äitinsä kirjeen, mustapukuisena, vakavana ja
jalon näköisenä. Oi, mielellään hän olisi tahtonut jälleen nähdä
entistä opettajaansa! Tuntuipa siltä, kuin Megari yksin saisi hänet
semmoiseksi, kuin ennen oli -- -- -- mutta ehkä ei hänkään. Nyt oli jo
liian myöhäistä. Emiliohan oli ainaiseksi kadottanut ihanan uskonsa.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin, tuhanten toisten tavoin, pilkata
kaikkea maailmassa ja lohduttaa itseänsä miten parhaiten taisi.
Puhellen näin itseksensä horjui hän kynttilä kädessä seinäkaapilleen,
jossa hänellä tätä nykyä oli suuri varasto juomatavaroita ja nautti
siellä vielä yhden lohdutuksen ja unhoituksen ryypyn.

Piankin alkoivat uudet elämäntavat jättää jälkiä Emilion kasvoihin;
otsa ei enään ollut niin kirkas kuin ennen ja kasvoissa huomasi jotakin
hervotonta, ikäänkuin pitkän jalkamatkan jälkeen, katse oli muuttunut
arastelevaksi ja himmeäksi ja silmäin ympärystät tummiksi. Nämät olivat
itsessänsä vähäpätöisiä seikkoja, mutta eivät jääneet huomaamatta
siltä, joka hänestä piti.

Eräänä iltana astuessaan kotiportaita ylös hän näki opettajattaren
porstuassa odottelevan itseään, Emilio pysähtyi hämmästyneenä ja aikoi
jo palata takaisin, mutta samassa teki pimeä hänet urhoolliseksi ja hän
astui eteenpäin.

Nuori tyttö tuli häntä niin lähelle, että Emilio tunsi hajun hänen
äsken silitetystä hameestaan ja sepä ruusuntuoksun tavoin nousi Emilion
päähän.

-- Herra Ratti! -- sanoi opettajatar ujosti ja ystävällisesti.

Emilio odotteli.

Tytön kasvot tulivat aivan lähelle Emilion kasvoja ja hän kuiskasi
rukoilevalla äänellä kaksi sanaa, jotka säpsähyttivät Emiliota: --
Älkää juoko!

Sitte katosi.

Opettaja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä paikallaan. Sen jälkeen
virtasi hänen sieluunsa koko joukko ajatuksia ja suloisia muistoja, ja
niiden seurassa koko hänen rakkautensa ja syvällinen, sydämmellinen
hellyytensä; mutta hänestä tuntui samalla kuin tämä ei olisikaan ollut
tuon hellän, sisarellisen nuhteen seurausta, vaan olipa kuin hyvälle
tuleva hame olisi väkevän hajuveden tavalla herättänyt hänet raskaasta
juomarin-unestaan -- -- -- Vilkkaat tunteensa eivät kuitenkaan
kestäneet kauemmin kuin rakettien lennättämät tähtöset, jotka oitis
ilmassa sammuvat. Hän kävi jälleen raskasmieliseksi kuin ennenkin.
Pitkin matkaa hän hoki: _älä juo_, ja vastasi itse, päätänsä
ravistellen: -- Noh, entäs jos minä lakkaisin juomasta, mitä sitte? --
Oh, hän tunsi vallan hyvin tuon luonteen, joka oli taipumaton kuin
tammi vuoren rinteellä. Koska opettajatar ei rakastanut häntä sillä
tavalla kuin Emilio tahtoi, saipa hän antaa hänen rauhassa kieriä
syvyyden partaalle saakka -- -- --- Hän se juuri oli antanut Emiliolle
ensimmäisen sysäyksenkin. Jos hän lakkaisi juomasta, rupeaisi hän
jälleen rakastamaan tyttöä ja samalla kärsimään -- -- -- Ei, ei
koskaan! -- _Älkää juoko_. Se on tosiaan merkillistä, ensin pistää
miestä puukolla sydämmeen ja sitten sanoa rakkaasti: -- Älä huuda!

Emilio hymyili säälin hymyä itselleen, asetteli pöydälle kylmän, laihan
ateriansa ja koetti ajatella muita asioita. Mutta tuon äsken silitetyn
hameen haju tunkemalla tunki hänen sieramiinsa ja valui sieltä
jonkinmoisena rakkaudenjuomana joka suoneen. Jos hän ei koettaisi
päästä siitä irti, saisi hän takaisin entisen kuumeensa. Hänen täytyi
mennä ulos haihduttamaan sitä vuorilla. Kiireesti hän söi illallisensa,
riensi ulos kedoille -- -- -- ja palasi kapakkaan.


Yhteentörmäys.

Emilio kävi kapakassa yhä joka ilta ja laiminlöi yhä enemmän töitään.
Kylässä aljettiin huomata hänen elämäntapojaan ja niistä puhua, ja
Emilionkin korviin tuli, mitä sindaco oli kahvilassa hänestä sanonut
monen henkilön aikana: -- Me ryhdymme pian asiaan. -- Pari kolme kertaa
hän, iltaisin ravintolassa istuessaan, luuli näkevänsä ikkunain takana
uteliaita kasvoja, jotka hävisivät, kun hän rupesi niihin tuijottamaan.
Eräänä iltana oli hän tuntevinansa viinikauppiaan Viktor Emanuelin
tapaiset viikset. Kun hän aamuisin kulki kouluun, huomasi hän yhden ja
toisen kääntyvän ja katselevan, astuiko hän horjumatta. Tämä ärsytti
häntä tavattomasti. Kaikeksi onneksi ei oppilaista kukaan vielä
uskaltanut millään lailla viitata opettajan paheesen.

Mutta eräänä päivänä astuessaan luokkaansa hän näki isolle taululle
piirretyksi saman kuvan, joka oli kapakkain kylteissä: pullon, josta
viiniä pursusi vieressä olevaan lasiin.

Opettaja punastui korvia myöten ja tarkasteli poikia, jotka istuivat
suut irvissä.

Hän raivostui, kutsui poikia valehtelioiksi ja roistoiksi. Sitten tutki
hän heitä yksitellen keksiäkseen rikoksellisen. Kun hän seisoi
viinikauppiaan pojan edessä, teki tämä tavallisen temppunsa
hiuskamarallaan, joka herätti yleistä naurua. Opettaja joutui
suunniltaan, tarttui poikaa kaulukseen ja veti hänet penkistä ulos;
kaulaliina jäi opettajan käteen.

Tämä näytelmä palautti rauhan luokkaan. Opettaja malttoi mielensä,
antoi pyyhkiä pois pullon kuvan ja alkoi tuntinsa, luullen kaiken tähän
päättyvän.

Seuraavana aamuna, kun Emilio juuri saneli oikeinkirjoitukseksi, astui
viinikauppias luokkaan.

Emilio luuli hänen tulleen varta vasten soimaamaan häntä eilisen
tapahtuman johdosta, ja koska tänä aamuna oli erittäin ärtyisellä
tuulella, valmistautui hän aimo lailla läksyttämään viinikauppiasta.

Vaan kauppiaspa ei puhunut sanaakaan pojan löylytyksestä. Astuttuaan
sisään hän asettui luokan eteen seisomaan, ikäänkuin antaakseen
opettajalle ja oppilaille aikaa huomata, kuinka hän oli kovin kuningas
vainaan näköinen.

-- No -- kysyi Emilio häneltä kärsimättömästi -- mitäs te haette?
-- -- -- Minä sanelen parast'aikaa.

Puhuteltu vastasi tyynesti tulleensa luokkaa tarkastamaan.

Opettaja luuli miestä hassuksi.

-- Luokkaa tarkastamaan? -- kysäisi hän. -- Millä oikeudella?

Toinen vastasi, tehden juhlallisen liikkeen kädellään: -- Koulun
tarkastusmiehen oikeudella.

Opettaja hypähti tuoliltaan: -- Koulun tarkastusmiehen! Mistä ajasta
alkaen? -- -- -- Ja minkä ansion nojalla, jos saan luvan kysyä?

-- Toispäivästä alkaen -- vastasi viinikauppias, ja
kunnallislautakunnan päätöksen nojalla. Edeltäjäni on yksityisten
asiain tähden jättänyt toimensa.

Niin oli todellakin laita. Sindaco oli toimittanut nimityksen aivan
salaa ja valinnut toimeen viinikauppiaan, saadakseen terävällä aseella
pistää vihollistaan rintaan. Emilio arvasi asian, ja kun nyt kiusaan
yhdistyi edellisenä iltana nautittu alkoholi, yltyi hän raivoon. --
Mutta minäpä en ole siitä asiasta mitään kuullut -- hän jatkoi
kiukustuneena. -- Teidän nimitystänne ei ole minulle ilmoitettu,
niinkuin asiaan olisi kuulunut. Minä en siitä tiedä.

-- Herra opettaja -- sanoi toinen -- te saatatte virkanne vaaraan.

-- Luulenpa melkein, että teette pilkkaa minusta! Kuka on ikänä kuullut
tarkastusmiestä kouluun lähetettävän antamatta ensin tietoa hänen
nimityksestään opettajille?

-- Minähän sen nyt ilmoitan.

-- Se ei riitä. Minä en voi kärsiä, että se tapahtuu tällä lailla.

-- Saatte kai kärsiä palkan vähennystä!

-- En syyttömästi.

-- Syynä on puuttuva kunnioitus esimiehiä kohtaan. Minä aion itse
kirjoittaa rehtorille.

-- Minäkin aion sinne kirjoittaa.

-- Me kirjoitamme molemmat!

-- Kirjoittakaa tekin! -- huusi opettaja pojille ja alkoi taas sanella.
Tämä pilasana huvitti kovin poikia, sillä pojat ovat aina sen puolella,
jonka onnistuu antaa viimeinen sutkaus.

Viinikauppias nyt puolestaan vimmastui.

-- Te saatte vielä pilapuheennekin maksaa! -- sanoi hän ja lisäsi
käskevästi, poikaansa kääntyneenä: -- Ulos tästä koulusta!

Poika hyppäsi kuin kissa penkistä ja seurasi isää, joka kääntyi ovessa
ja loi vielä kerran julmistuneen silmäyksen opettajaan.

Seuraavana päivänä sai opettaja vahtimestarin kautta kirjallisen
ilmoituksen, että oli menettänyt palkan kolmelta päivältä. Mutta se ei
siihen loppunut: sindaco oli ilmoittanut asian rehtorille, suuresti
lisäiltynä.

Loppupuolella viikkoa sai Emilio koulu-legaatin kautta käskyn saapumaan
Turiniin rehtorin puheille.


Rehtorilla käynti.

Emilio matkusti surumielisenä, pahaa aavistaen, eräänä Toukokuun
aamuna. Taivas näytti olevan samealla mielellä kuin Emiliokin; paksut
valkoiset sumut riippuivat laakson yli, laskeutuen hitaasti
korkeammilta vuorenhuipuilta peittämään matalampia siksi kunnes
hajaantuivat syksyisenä sateena. Case Rossen kohdalla antoi
Emilio vaunujen pysähtyä virkistääksensä itseään viinilasilla, ja
ensimäisellä ratavaunupysäkillä hän tyhjensi vieläkin lasin, jonka
jälkeen rupesi näkemään asioita hiukan hauskemmassa valossa. Hänestä
tuntui mahdottomalta, että häntä olisi kutsuttu vastaamaan
huolimattomuudestaan koulussa, sillä siitähän eivät olleet tarkastaja
eikä kunnallislautakunta mitään asian-omaisille ilmoittaneet; ei häntä
voitu vaatia edesvastaukseen ryyppäämisestä, sillä eipä hän ollut
koskaan esiintynyt julkisesti juopuneena. Toiselta puolen taas oli
naurettavaa, jos rehtori antoi hänen tehdä tämän pitkän matkan
ainoastaan neuvoaksensa häntä sekottamaan vettä viiniinsä. Jäljellä
siis ei ollut muuta kutsun syytä, kuin tuo sanakiista tarkastusmiehen
kanssa, ja siinä luuli Emilio oikeuden osittain olevan hänen
puolellaan. Siis hänen ei tarvinnut olla levoton.

Taivas selkeni mitä kauemmas hän alangolle ajoi, ja hänen päästyään
rautatiepysäkille paistoi aurinko kirkkaana ja virkistävänä.

Rautatievaunuissa hän tuli ajatelleeksi, ett'ei rehtorin tarkoitus
olekkaan antaa hänelle nuhteita, vaan että hän käyttää tuota opettajan
ja viinikauppiaan välistä riitaa hyväksensä saadakseen Emiliolta
suullisesti tarkempia tietoja Altaranan koulu-oloista, jota paikkaa hän
jo kauan oli silmällä pitänyt. Tämän ajatuksen elähyttämänä Emilio kävi
ensi pysäkillä nauttimassa lasillisen vahvistuksekseen. Hän päätti
kysyttäessä puhua suunsa puhtaaksi, pelkäämättä ketään, vaikka sitte
saisi oikeudenkäynninkin niskoilleen. Vähän ennen hänen Turiniin
tuloaan, vihantain, keväisten ketojen näkeminen käänsi hänen
ajatuksensa iloiseen suuntaan. Hän oli kuullut puhuttavan rehtorista,
joka ulkopuolella koulumaailmaa oli kuuluisa historiallisista
teoksistaan ja jonka lämpimiä, nerokkaita koulupuheita sanomalehdet
kilvan kiittelivät. Ajatus, että Emilio joutuisi tekemisiin noin
korkeasti sivistyneen ja vaikuttavan miehen kanssa, muutti hänessä
pelon uskallukseksi; kuuluisissa miehissä nuorukaiset rakastavat oman
tulevaisuutensa kuvaa ja luulevat heitä tavallisia ihmisiä
hyväntahtoisemmiksi, koska muka ovat toisia onnellisemmat.

Kun Emilio asteli aurinkoisella, vilkasliikkeisellä via Doragrossa
kadulla Turinissa, tuntui kaupungin keväinen, iloinen ulkomuoto varsin
hyvältä enteeltä. Hän läksi aamiaista syömään _Kolmen kepin_
ravintolaan, missä oli ennen käynyt Lerican kanssa. Siinä istuessaan
viiniä särpimässä valmistautui hän ajatuksissaan vastaamaan
mahdollisesti tehtäviin kysymyksiin, ja harkitsi kuinka hänen oli
arvokkaasti ja sopivasti puhuttava sivistyneelle miehelle, kuuluisalle
kirjailijalle ja puheniekalle. Viime aikoina oli juomatapa tuottanut
hänelle vaikeutta puhtaan itaaliankielen puhumisessa; sillä se kieli
vähässä ajassa unhoittuu niiltä, jotka ovat sitä kirjoista oppineet, ja
vaatii selvältäkin mieheltä tarkkaa ajatusta. Koska Emilio osittain
laiskuudesta, osittain laimentuneesta oman arvonsa tunnosta jonkun
aikaa oli jättänyt äidinkielen hoitamisen sikseen, oli hän vähitellen
tottunut virheellisiin, jokapäiväisiin puhetapoihin. Niistä hän kyllä
oli tuon tuostakin päättänyt luopua; eikähän se mahdotonta olisi
ollutkaan. Mutta näin kerrassaan ei niistä päässyt erilleen.

Voittaaksensa ujouttaan ja kielensä kantaa irti saadakseen ei Emilio
tiennyt muuta neuvoa kuin vetäistä pari kolme ryyppyä lisää. Kun tämä
oli tehty, huomasi hän hetken päästä sopivain sanain ja ajatuksia
kuvaavain lauseitten ikäänkuin itsestänsä sikiävän, ja hän päätti puhua
enemmän kuin kysyttiinkään. Miksikä hän ei käyttäisi tarjoutuvaa
tilaisuutta hyväkseen, tehdäksensä itsensä tunnetuksi semmoiselle
miehelle? Mitähän jos kertoisi hänelle perheestänsä, nuoruutensa
opettaja-innostuksesta, pettymyksistään; ja jos hän pyytäisi rehtorilta
neuvoa virkansa ja lukujensa suhteen, jos hän nuoren avomielisyydellä
uskoisi hänelle lukutuumansa ja pyrintönsä, niin rehtorissa varmaan
heräisi myötätuntoisuutta ja hän ehkä lupaisi apua, joka vaikuttaisi
Emilion koko elämän suuntaan. Moni vaatimaton nuorukainen oli onnensa
löytänyt siten, että sattumalta oli joutunut jonkun mahtavan, etevän
miehen tuttavuuteen, miehen, joka, aavistaen nuorukaisessa lahjoja ja
sydäntä olevan, isällisesti oli auttanut, täysin vakuutettuna siitä,
että oli oivan työn tehnyt. Näissä kauniissa mietteissä Emilio tyhjensi
lasin toisensa perään. Riemastuneena ja täynnä toivoa hän tarkasteli
ohikulkevia ja läksi kevein askelin, vaikka pää hiukan sekavana,
astumaan rehtorin kansliaan vähää ennen vastaan-otto-aikaa. Castello
torin kulmassa olevassa ravintolassa hän nautti vähäisen marsala-viiniä
vahvistaakseen rohkeuttansa ja astui sitte kouluvirastoon.

Ikäväkseen Emilio näki siellä monta aikaisemmin tullutta odottamassa.
Muutamat istuivat vähäisessä etehisessä, toiset, joiden ensin piti
puheille päästä, seisoivat rehtorin huoneesen vievässä käytävässä
seiniin nojauneina. Opettaja jätti käyntikorttinsa paksulle,
parrattomalle vahtimestarille, joka samassa käänsi selkänsä ja hävisi,
mutta pian palasi, sanoen: -- Jahka teidän vuoronne tulee.

Koska ei ollut mitään istumapaikkaa saatavissa, nojautui Emiliokin
avonaisen etehis-oven pieliin, niin että saattoi nähdä sekä etehiseen
että käytävään. Ahdas, huonosti valaistu, virkavaltaa hajahtava
etehinen sekä äänettömät, totiset ihmiset, jotka kovin muistuttivat
lääkärin odotushuoneessa istuvista sairaista, olivat omiansa oitis
haihduttamaan Emilion ylen iloisen mielialan. Silloin tällöin kuului
suljetun oven takaa matala miehen ääni, luultavasti rehtorin, sekä
naisen nopeata puhetta.

Ajan kuluksi rupesi Emilio tarkastelemaan saapuvilla olioita.
Etehisessä istui muutamia maalais-opettajattaria, kaikki samanlaisissa
vihertävissä tahi punertavissa puvuissa, mustat hunnut päässä, pitäen
kädessään halpahintaista viuhkaa, paperia ja kirjekuoren. Niiden
joukossa oli muudan laupeudensisarkin, joka istui kirjoitellen
muistiinpanoja pieneen kirjaan. Selin ikkunaan seisoi opettaja, joka
näytti entiseltä tarkk'ampujain korpraalilta: pienenläntä,
vääräsäärinen, viikset terävät ja jakaus niskaan saakka. Tuon tuostakin
hän kiinni kiristettyjen hampaittensa välitse sylkäisi niinkuin
alempisäätyisten keikarien tapa on. Se oli luultavasti joku maalais don
Juan, tänne haastettu rakkausseikkailuistaan selkoa tekemään. Hänen
vieressään seisoi tuuheapartainen ukko, jonka kasvot ja puku todistivat
hänen olevan jonkin rappeutuneen teaatterin palveluksessa. Ulko-oven
vieressä istui kaksi nuorta, koukkunenäistä opettajatarta, suuresti
juutalaistyttöjen näköisiä. Kaikki nämä henkilöt katselivat totisina
toisiansa taikka lukivat kymmenenteen kertaan seinille liisteröittyjä
papereita: ilmoituksia haettavista viroista, suoritettavista
ylioppilas-, opettaja- ja opettajatartutkinnoista sekä siellä täällä
vanhoja kasviluetteloja. Yksi ainoa henkilö joukossa näytti
malttamattomalta: se oli eräs hienosti puettu, lihavanläntä pappismies,
jolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän kulki edestakaisin etehisessä
ja käytävässä sen muotoisena, kuin olisi ollut isäntä talossa, ja
tarkasteli läsnäolijoita kiireestä kantapäihin. Pimeässä käytävässä
seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat muitten joukossa muutamia
nuoria Pyhän Vincentin veljeskuntaan kuuluvia lähetyssaarnaajia isoine
valkoisine kauluksineen. Nuoria poikia, jotka näyttivät olevan
lukiolaisia, kulki huoneen läpi leimatut paperiarkit kourassa.
Koululaisten vanhemmat pääsivät sisään. Opettajia ja opettajattaria
tuli uusia sijaan sen mukaan, kuin ensin tulleet menivät pois. Kaikki
näyttivät miettiväisiltä ja heidän kasvoistaan luki joko toivoa, pelkoa
tahi alakuloisuutta. Kaikkien takana Emilio mielikuvituksissaan näki
häämöttävän koululapsia sadottain, kylän kirkontorneja, raakoja
sindacoja sekä ylöskantomiesten suljettuja rahaluukkuja.

Puolen tuntia siinä seisottuaan rupesivat kaikki nämä olennot Emilion
silmissä peittäytymään sumuun. Pää kävi raskaaksi, hänen tuli uni ja
ajatukset sekosivat. Hän tunsi sietämätöntä inhoa kaikkeen tuohon
ympärillänsä huomattavaan levottomuuteen ja kurjuuteen, joka hänen
sydämmessään herätti muistoja omista kokemistaan kärsimyksistä.
Rehtorin matala ääni, jonka joka hetki kuuli, teki hänet levottomaksi,
ikäänkuin se olisi seinän läpi puhunut hänelle. Tahdottomat ja turhat
kokeensa ymmärtää silloin tällöin sanasen puheesta väsyttivät häntä
suunnattomasti. Äkkiäpä hän rupesi katselemaan seinälle ripustettua
ilmoitusta _Ratavaunujen kulkuvuoroista Turinissa_ ja ikävä hämmästys,
melkeinpä peljästys hänet käsitti, kun näki kirjainten tanssivan
silmäinsä edessä, eikä ollut saada luettua, mitä siinä seisoi. Hän
koetti toistella mielessään valmistamaansa puhetta, mutta ei voinutkaan
pitää ajatuksia koossa.

Jonkun hetken kuluttua Emilio huomasi, että hän lienee nukkunut
kolme, neljä minuuttia. Pysyäkseen hereillä hän rupesi laskemaan
läsnäolijoita, mutta sekosi joka kerta kun joku kulki ohitse, ja niin
hänen täytyi alkaa aina uudelleen. Hän katseli rehtorin huoneesta
tulevien kasvoja: muutamat näyttivät voitonriemuisilta, toiset kulkivat
pää painuksissa ja eräskin opettajatar piti nenäliinaa silmillään. Jono
ei ottanut koskaan loppuakseen.

Kun Emilio vihdoinkin huomasi tyhjän tuolin, istautui hän siihen ja
nukkui jälleen. Havahtaessaan oli hänen vielä pahempi olla kuin
edellisellä kerralla: pää oli täynnänsä sekavia, alakuloisia ajatuksia,
hänellä oli rikollisen paha omatunto, hän oli sairas ja voimaton joka
nivelessä, niin että tuntui hyvin vaivaloiselta astua käytävän poikki.

Taasen sulki hän silmänsä, mutta säpsähti samassa hereille.
Vahtimestari oli huutanut häntä nimeltä.

Tuokiossa hän selveni, mutta kun vastasi: -- On läsnä! -- niin hänen
kielensä kovin kangersi, ja kulkiessaan pitkin käytävää hänen täytyi
varoa kaatumista.

Vahtimestari avasi oven ja mulkoili häneen epäluuloisesti.

Emilio seisahtui kynnykselle, hattu kourassa, ja haki rehtoria
silmillään.

Tämä seisoi selkä ikkunaa vasten. Valo, joka jätti rehtorin kasvot
tykkönään varjoon, lankesi suoraan sisääntulijaan.

-- Käykää peremmälle! -- sanoi rehtori.

Emilio hätkähti kuullessaan tuon äänen.

Hän astui ikkunalle saakka ja seisoi silmä silmää vasten Megarin
kanssa.

Emilio ei ollut moneen aikaan kurkistanutkaan koulusanomiin, eikä siis
tiennyt, että rehtori oli äkkiä kutsuttu opetusasiain hallintovirastoon
kansakouluasioita hoitamaan, ja että Alessandrian rehtori Megari oli
asetettu hänen sijalleen.

Ensin Emilio hämmästyi, sitten hän kävi iloiseksi ja ojensi kätensä.

Mutta rehtori vain katseli häneen eikä liikahtanut paikaltaan.
Tämmöinen jäykkyys haihdutti opettajan urhoollisuuden tykkönään. Hän
tunsi vanhuksen tarkastavan katseen itseensä kiintyneeksi eikä voinut
muuta kuin tuijottaa kirjoituspöytään.

Rehtori ei lausunut kysymystään soimaavalla äänellä. Näyttipä siltä,
kuin hän olisi muuta ajatellut kuin mitä kysyi: -- Mitä keskinäistä
riitaa teillä on, tarkastusmiehellä ja teillä, herra Ratti?

Nuo vakaan äänen soinnut herättivät Emiliossa tuhansia muistoja.
Asiansa selittäminen rupesi häntä peloittamaan, ikäänkuin se olisi
ollut kuoleman tuomiota. Pian seisoi siinä epäröiden, ponnisteli
voimiansa ja rupesi puhumaan. Hänelle ei oltu ilmoitettu uuden
tarkastusmiehen määräyksestä. Miksi sitä ei oltu tehty? Siksi että
sindaco oli vihassa. Siis hänen täytyi kertoa, mikä oli syynä sindacon
vihamielisyyteen. Mutta hänen piti myöskin mainita neiti Gallin
asiasta. Mutta jo ennenkuin hän kouluun tuli, oli siellä juttuja erään
toisen opettajattaren tähden. Sekin oli tietoon saatettava. Hän ei
ollut koskaan saanut virkanuhteita. Sitten ruvettiin juoruamaan, kun he
vain puhelivat yhdessä. Opettajatar päätettiin siirtää pois. Sen
jälkeen tuli tuo sanomalehtikirjoitus. Hän puhui opettajattaren kanssa
palkongilla. Silloin usutettiin pojat häntä vastaan. Liitua ja mustetta
puuttui koulussa, eikä luokkahuonetta laastu. Mutta vainoomiset olivat
alkaneet jo aikaisemmin.

Sillä lailla Emilio pitkitti, takertui yhä enemmän, päästi suustaan
murteellisuuksia, puhui sitä ja tätä epäselvällä äänellä ja
sokertavalla kielellä, kunnes ajatukset menivät aivan sekaisin ja häpeä
hänet valtasi niin, että hän äkkiä, keskellä lausetta, lopetti
ikäänkuin halvauksen kohtaamana, tuijotti lattiaan ja oli vaiti.

Rehtori astui päättäväisenä häntä lähemmäksi ja sanoi hetken ääneti
oltuaan, alentaen ääntään, katkerasti ja ylenkatseellisesti: -- Ratti!
Sillekkö tolalle olette joutuneet? Minkälaista on elämänne näinä
aikoina ollut? Kenen kanssa olette pitäneet seuraa? Kuinka olette
voineet niin muuttua?

Jos hänen äitinsä olisi haudasta puhunut nuhdellen, ei se niin olisi
sydäntä lävistänyt kuin tämä ääni, jossa hän kuuli kaikuja
aikaisemmasta nuoruudestaan, sammuneesta innostaan, valitusta menneestä
innostuksesta toimeensa ja kadotetusta ihmis-arvostaan. Hän ei voinut
mitään vastata.

-- Menkää tiehenne! -- sanoi Megari tuimasti. -- Ja tulkaa takaisin
selvittyänne. Ette nyt kykene minua kuulemaan.

Opettajan pää vaipui alas niinkuin olisi saanut lyönnin ja hän lähti.

Mutta ovessa hän vielä kääntyi ja loi rehtoriin katseen, jossa kuvautui
mitä syvin nöyryys, niin että rehtori käden liikkeellä kutsui häntä
palaamaan.

-- Kuinka te uskalsitte tulla luokseni tuossa tilassa? -- hän kysyi. --
Oletteko niin syvälle langennut, ett'ette itse enää tiedäkkään
irstailevanne? Kun teidät ensin näin, en ollut silmiäni uskoa.
Seminaarissa opin tuntemaan hyvän ja kelpo nuorukaisen, yhden niitä
harvoja, jotka minusta tuntuivat luoduilta kasvattajan jaloon toimeen.
Minä pidin hänestä, en ole häntä unhoittanut ja halusin häntä nähdä.
Mutta te ette olekkaan enää se nuorukainen. Kuinka olette voineetkaan
viidessä vuodessa muuttua noin kurjaksi? Oletteko kauan jo olleet
erillänne luvuista? Tuommoisessako tilassa esiinnytte luokalla?
Koettakaa toki ennenkuin menette, voimianne ponnistaa, ja sanokaa,
ett'ette kauankaan ole tuota tietä vaeltaneet ja että lankeemuksenne on
oleva vain surkea, ohimenevä ajanjakso elämässänne.

Jokainen näistä sanoista haihdutti Emilion ajatuksia peittävää sumua,
mutta häpeä ja mielenliikutus pidättivät vielä hänen kieltään.

Megari astui lähemmäksi,

-- Tuo tarkastusmiehen juttu -- sanoi hän -- on vähäpätöinen asia,
jonka voin järjestää. Mutta pahempi on, että te ette enää ole oikea
opettaja. Minä en puhu ainoastaan tilastanne tällä hetkellä, minä
tiedän, ett'ei älynne ole enään se mikä se ennen oli; teidän elämänne
on muuttunut ja teidän koulunne on huonolla hoidolla, ette sitä enää
rakasta ettekä siitä välitä. Minun ei tarvitse tuota keltään kuulustaa.
Silläkö lailla olette noudattaneet äitinne viimeistä kehoitusta? Mitä
olette hänen kirjeellään tehneet, herra Ratti? -- -- -- Oletteko sen
hukanneet?

Emilio peitti silmänsä toisella kädellään. Kun hän otti sen pois,
näkyivät hänen kasvonsa kyynelten huuhtomina. Hän vastasi
liikutuksissaan: -- Minulla on kirje vielä tallella, herra rehtori!
Antakaa anteeksi, että tulin luoksenne tässä tilassa. Älkää tuomitko
minua liian ankarasti. Te voitte tarkastajien kertomuksista nähdä, että
minä näinä viitenä vuotena olen aina tehnyt velvollisuuteni. Teillä ei
olisi itsellännekään ollut mitään syytä minua moittia. Olen koettanut
lukeakkin. Sitten tulivat vainoomiset ja kaikki ikävyydet ja minä
koetin saada ne unhoittumaan. Näin on ollut laita ainoastaan muutaman
kuukauden. Vielä on minulla aikaa kääntyä. Ajatelkaa miltä tuntuu elämä
maakylässä -- -- -- Jos sattuu joutumaan vihoihin, ei siellä ole
ketään, joka puolustaisi ja antaisi hyviä nevoja. Poikia ärsytetään
opettajaa vastaan ja koko hänen olonsa myrkytetään. Ei siellä ole
huvituksia, ei kirjoja, eikä yhtään mitään. Silloin ihminen joutuu
alakynteen. Mutta minulla ei ole mitään omalla tunnollani. Te voitte
kuulustaa asiata. Vielä saatan pää pystyssä esiintyä luokan edessä. En
uskaltaisi näin puhua teille, ellei se olisi totta. Ja sitäpaitsi
-- -- -- olenhan jälleen nähnyt teidät, ja se on minulle kylläksi. Jos
te annatte minulle anteeksi, tulen entiseni kaltaiseksi. Äitini ei enää
voi teille kirjoittaa, mutta minä voin, häpäisemättä hänen muistoaan,
pyytää teiltä anteeksi; sen vannon teille.

Hän pyyhkäsi toisella kädellään kasvojaan, ikäänkuin tullaksensa
täyteen tajuntaan.

-- Nyt -- lisäsi hän -- on tämä kaikki ollutta.

Rehtori katseli häntä hetkisen, ojensi hänelle sitte molemmat kätensä
ja sanoi: -- Minä uskon teitä.

Opettaja tarttui niihin ja kumartui suudellakseen Megarin kättä. Tämäpä
ei sitä sallinut, vaan veti pois kätensä ja sanoi entisellä
arvoisuudellaan, mutta varsin hellästi: -- Lupaattehan minulle palata
niihin aikeisin, joilla seminaarista lähditte, eikö niin? Te käytte
eteenpäin urallanne hyvänä opettajana, joka pitää oppilaistaan, on
ylpeä toimestaan, luja viettelyksiä vastaan ja viettää kunniallista
elämää? Aloitattehan taas lukujanne?

Nuorukainen nyökähytti päättävästi päätään.

-- No niin -- pitkitti Megari -- minäkin olen unhoittava tämän -- -- --
Olen ajatuksissani yhä seuraava teitä urallanne. Minä käsitän syyt
muutokseenne, käsitän nekin joista ette ole puhunut. Minä tiedän
kansakouluopettajan elämän, käsitän kaikki ja annan paljon anteeksi.
Mutta oppilaallani oli ennen sydäntä ja voimaa voittaakseen vastukset
ja hänellä on sitä vieläkin, ja minä luotan häneen. Palatkaa nyt
takaisin kyläänne poikainne luo, antautukaa uudelleen tykkönään
velvollisuutenne täyttämiseen rakkaudella ja kärsivällisyydellä. Saatte
nähdä rauhan päiväin, jopa ihanain hetkien pian palaavan. Hyvästi.
Muistelkaa äitiänne.

-- Ja teitä! huudahti Emilio liikutettuna; -- niin kauan kuin elän!

Hän astui säteilevin kasvoin ulos ja vahtimestari päästi samalla Pyhän
Vincentin veljeskunnan lähetyssaarnaajat, joitten takana vielä näkyi
kaksi pitkää jonoa kärsivällisiä ja alamaisia odottelijoita.

_Edellisen osan loppu_.






JÄLKIMÄINEN OSA.




Muistoja Sardiniasta.


Rehtorin kansliasta ulos tultuansa Emilio huomasi, että hänen oli
mahdotonta sinä päivänä enää ehtiä Altaranaan, ja päätti siis jäädä
seuraavaan aamuun. Hän suuntasi oitis askeleensa Corso Palestroon päin
tervehtiäkseen siellä erästä tuttavaa, mutta aivan odottamaton kohtaus
sai hänet lykkäämään käyntinsä tuonnemmaksi.

Hän oli tuskin jättänyt via della Cernaia kadun ja astunut Corsolle
ennenkuin huomasi noin kolmenkymmenen askeleen päässä naisen, joka teki
liikkeen ikäänkuin olisi tuntenut Emilion ja riensi hymysuin häntä
vastaan.

Emilio tunsi hänet vasta aivan lähelle päästyään: se oli serkkunsa. Hän
oli kauniimpi nyt kuin ennen Pilonassa, vaikkakin oli laihtunut ja
puettu vähän kummalliseen pukuun: kappa vaalean punainen ja suuret
sulat hatussa. Tässä asussa, iloisena ja reippaana kuin ennenkin, hän
oli ihanan keväimen elävä kuva.

-- Kuinka, oletko sinä täällä? -- kysyivät molemmat yhtä haavaa.

Serkku asui Moncalierissä erään seminaari-toverin luona. Hän oli tullut
Turiniin erään sukulaisen kuoleman johdosta ja käytti tilaisuutta
tervehtiäkseen sikäläisiä serkkujaan, joista tiesi kertoa Emiliolle,
että jaksoivat erittäin hyvin.

-- Mutta kuinkas sinä olet täällä? -- sanoi hän vielä kerran.
Huomatessaan väsymyksen ja mielenliikutuksen kuvautuvan Emilion
kasvoissa, hän epäili tämän tulevan joltakin lemmenretkeltä ja tunsi
oitis mielikarvauden ja mustasukkaisuuden tunnetta, jotka semmoisissa
tapauksissa herkemmin heräävät naisissa kuin miehissä, ehkä sentähden
että naisen mielikuvitus pikemmin ja vilkkaammin luo rakkauskohtauksia
eteensä. Hän katseli tutkistellen Emilioon ja kysyi: --- Mikä sinua
vaivaa? Mistä tulet?

Emilio kertoi asiansa puoleksi ja senkin vastahakoisesti. Tämä
odottamaton kohtaus, joka haihdutti hänen juhlallisen mielialansa ja
liikutuksensa, harmitti häntä, vaikka hänestä olikin hauskaa tavata
serkkua. Tämäpä huomasi Emilion hämillisyyden ja kysäisi loukatun
äänellä, _häiritsikö häntä jollain lailla_. Mutta hymy, joka levisi
Emilion kasvoille hänen huomatessaan serkun muuttavan muotoa, lauhdutti
tämän jälleen.

-- Se tuntui siltä -- sanoi serkku iloisesti. Kumminkaan hän ei
näyttänyt uskovan Emiliolla todella olleen asiata rehtorille, ja kun
oli hieman mustasukkainen, rupesi puhelemaan kuumeentapaisella
kiireellä.

Emiliolla ei ollut serkulta ollut tietoja sitte viime kirjeen; hän sen
vuoksi luuli tytön vielä asuvan pienessä vuorikylässä.

-- Pilonassako! -- huudahti toinen. Sen jälkeen olen ollut meren
toisella puolen.

Hän oli ollut pari vuotta Sardiniassa, josta oli palannut noin pari
viikkoa sitten. Oi, kaksi ihanaa vuotta! Maallinen paratiisi! Hän oli
ollut K:n kaupungissa, opettajana eräässä laupeudensisarten
lastenseimen yhteydessä olevassa pikkulastenkoulussa. Hän oli opettanut
ulko-oppilaita: viisikymmentä tyttöä, kuudesta neljääntoista ikäisiä.
Lastenseimi ja koulu olivat sijoitetut avaraan luostariin, jonka
pitkissä, katujen levyisissä käytävissä askeleet ja ääni kaikuivat
niinkuin kuninkaallisissa taulukallerioissa. Luostarissa oli vanha,
palkongilla varustettu torni, josta toiselta puolen näki vihreän,
öljypuita kasvavan tasangon sekä jylhiä, louhisia vuoria, toiselta taas
hänen iki-ihaelmansa, aavan lainehtivan meren.

-- Entäs sinä -- kysyi hän Emiliolta -- kuinka sinä viihdyt
Altaranassa?

Mutta hän ei malttanutkaan vastausta odottaa, vaan pitkitti juttuansa.

Siellä oli juuri hänen mieleisensä luonto, Sardinian majesteetillinen,
jylhä luonto. Huoneen korkuisia viikunapuita, appelsiini-metsiä, suuria
ketoja täynnänsä maanomenia ja kukkakaaleja; siellä hän taisi
tuntikaudet kuljeskella kuin omassa, äärettömässä puutarhassaan, ketään
kohtaamatta. Luostarin vieressä oli satumainen puisto, jossa kukkaset
ja nyrkinkokoiset kranaatti-omenat puista putoelivat ja peittelivät
kalalammikkojen pintoja. Ilma oli kaikkialla täynnänsä hurmaavaa
kukkastuoksua.

Näyttipä siltä, kuin nämä hurmaavat tuoksut vieläkin vaikuttaisivat
serkussa, sillä hän puhui niin innokkaasti ja vilkkailla eleillä, että
veti ohikulkiain huomiota puoleensa.

Huomatessaan Emilion vain hajamielisenä kuuntelevan itseään, hän alkoi
puhua vieläkin innokkaammin. Hän kehui oppilaitaan pilviin saakka.
Hänen viisikymmentä oppilastansa olivat paikkakunnan ylhäisimmistä
perheistä, raharuhtinasten ja korkeasukuisten lapsia. Tosin hän ei
siihen suurta arvoa pannut -- -- -- Mutta hänelle, joka kolme vuotta
oli oleskellut Pilonan kilipaimenten parissa, oli tämä koulu
erinomaisen hauska, sillä tyttöset olivat hienosti kasvatettuja ja
vanhemmat ruhtinaallisen kohteliaita. Tarvitsi vain nähdä etehisen,
joka oli täynnä samettisia, silkkisiä pikku kappoja reunustettuja mitä
hienoimmilla turkiksilla. Entäs heidän kevätpukunsa sitten! Koko luokka
näytti yhdeltä ainoalta kukkaslavalta! Jok'ikinen päivä, koulutuntien
alkaessa ja päätyttyä oli siellä kirjava joukko ylhäisiä naisia,
kamarineitsyitä ja livreepukuisia palvelioita. Jos satoi, oli ulkona
pitkä jono vaunuja odottamassa. Oppilasten naispuoliset omaiset, jotka
samalla olivat lastenseimen suojelioita, lahjoittivat hänelle
silkkinauhoja, kauniita hiusneuloja ja kilpikonnanluisia kampoja.
Iltaisin, kun laupeudensisaret jo olivat levolle menneet, oli hienojen
rouvien tapana tulla häntä tervehtimään, ja ne kohtelivat häntä aivan
vertaisenaan, niin taidokkaasti, ylevästi ja ystävällisesti -- -- -- Ja
nytpä serkku, tehden iloisia, juhlallisia liikkeitä, alkoi luetella
koko joukon ylhäisiä arvo- ja sukunimiä.

Emiliolle johtui mieleen taru kaupungin rotasta, joka kertoo kaikesta
kaupungin ihanuudesta ojarotalle. Tuo pakinoiminen ilmaisi kuitenkin
perinpohjaista kaunistelematonta luonnollisuutta, semmoista
lämminsydämmistä luonnetta, joka muodostuu sen maailman mukaan, missä
elää, niinkuin muutamat kasvit saavat maaperänsä karvan; luonnetta,
joka, tekemättä itselleen väkivaltaa, tulee nöyräksi köyhäin parissa
ja, huonontumatta, muuttuu turhamaiseksi ylhäisten seurassa. Serkku,
joka vuorikylässä oli ollut vaatimaton ja yksinkertainen, oli,
vietettyään kaksi vuotta hienon maailman mukavaa elämää, käynyt hieman
itserakkaaksi ja turhamaiseksi. Mutta hän ei ollut muuttunut muuta kun
pinnalta; syvemmältä hän oli sama perin kelpo tyttö kuin ennenkin.

Tapahtuu joskus, että muutamat rakastettavat luonteet eivät miellytä,
siksi kun on oppinut tuntemaan viehättävämpiäkin, ihan niinkuin
parhaimmatkaan herkut eivät maistu, jos on kerran saanut syödä vielä
parempia; siitä tuli, ett'ei serkku miellyttänytkään Emiliota, joka
vertasi tämän kaikkia puheita ja liikkeitä Altaranassa olevaan
ystäväänsä.

Saadaksensa hänet lopettamaan juttunsa ylhäisistä, Emilio kysäisi: --
Entäs koulusi?

Kouluko! Se oli oikea kaunotarten näyttely! Alussa hän oli tuntenut
itseänsä oikein vaivatuksi noitten uneksivaisten katseitten edessä.
Kaikki tyttöset olivat tummanverisiä, hiukset pikimustia, kulmat
tummia, kaarevia -- -- -- Entäs heidän omituinen kielimurteensa, josta
ei edes yhdeksän vuotta toimessaan ollut johtajatar sanaakaan
ymmärtänyt. Kaikki tämä teki lapset hänen silmissään jonkinmoisiksi
satumaisiksi olennoiksi. Sanalla sanoen, ne olivat aivan toisenlaisia
kuin pohjois-Itaalian lapset. Hän oli ihastunut Sardiniaan, eikä enää
voinut viihtyä alppi-Itaaliassa, jossa nuoret tytöt olivat liian
umpinaisia, kylmäverisiä, ja lapset kovin lapsellisia -- -- --
Sardiniassa sitä vastoin ovat lapset jo kahdeksan ikäisinä
täydellisesti kehittyneitä luonteita. Siellä hänen oli ohjaaminen pikku
naisia. Jos sitte olivat pahoja tai kilttejä, ilmaisivat he jo
ensimäisenä päivänä luontonsa, niin ett'ei tarvinnut lainkaan olla
heistä epätiedossa. Opettajattaren työ oli helppoa. Entäs heidän
väkevät tunteensa. Se oli hänen mieleisensä rotu, rotu jolla oli
hermoja ja verta. Siellä oli tyttöjä, jotka rakastivat häntä niin, että
punastuivat hänen luokkaan astuessaan, ja jotka niin usein kuin
tilaisuutta suinkin tarjoutui, ilmaisivat hänelle tunteensa, väliin
salaa, muutamilla vapisevilla sanoilla, niin sydämmellisellä tavalla,
että hän sen iäti muistaa. Samanlaisia kuin olivat rakkaudessa, olivat
myöskin vihassa. Siellä oli muutamia, jotka eivät voineet häntä kärsiä,
jotka vähimmättäkään syyttä vihasivat häntä, pelkästä vaistomaisesta
vastenmielisyydestä, ja tekivät sen siinä määrin, ett'ei hän työssäkään
tullut toimeen heidän kanssaan. Mutta suoria he olivat eivätkä suinkaan
vastenmielisyyttään peitelleet. He eivät liehakoinneet hänen edessään
panetellakseen sitten selän takana, vaan kävivät ilmi sotaa. Ja samalla
laillapa menettelivät keskenäänkin. Siellä oli ystävyksiä, jotka
olisivat voineet käydä kuolemaan toistensa puolesta, ja vihollisia,
jotka ennen olisivat antaneet lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin ojentaneet
kättä toisilleen. Kuusivuotiset pipanat saattoivat raivostua, jos
jotakuta toveria rankaistiin, vähäpätöisistä asioista taisivat petojen
lailla repiä ja kynsiä toisiaan, väliin aivan vähin äänin jossakin
nurkassa, niin ett'ei sekään joka oli alakynnessä, päästänyt
pienintäkään pirahdusta.

-- Ne vasta olivat vilkkaita olentoja! -- hän päätti. Entäs sinä,
minkälaisia ihmisiä siellä Altaranassa on?

Mutta eipä hän tälläkään kertaa malttanut kuulla vastausta, vaan
jatkoi.

-- Oh, Piemonttilaiset ovat oikeita jääkalikoita! Niiden ei koskaan
päähän pälkähdä ilmoittaa tunteitaan, niinkuin nuo siellä etelässä
tekevät -- -- -- Hänellä oli ollut onnea kaikessa. Muun muassa hän oli
saanut ystäväkseen ranskalaisen laupeudensisaren, joka opetti
ulko-oppilaille omaa kieltään; tavaton nainen tuo, oikea enkeli
-- -- -- hän sai päähänsä lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan,
pelastamaan kiinalaisten lapsia. Tämä ajatus oli hänet niin vallannut,
että kun asiasta rupesi puhumaan, hän vapisi ja kasvonsa muuttuivat.
Yksin unissaankin hän siitä puhui, huutaen ääneen kiinalaisten
lasten nimiä niinkuin olisi nähnyt ne edessään. Hän oli ollut
taistelutantereella 1870 vuoden sodassa, auttanut kuolevaisia, joiden
viime sanoja hän vieläkin toisteli; hän oli ollut läsnä vaikeissa
jäsenten leikkauksissa ja hirmuisien kuolinvuoteiden ääressä, ja nytpä
hän vieläkin väliin kuuli pitkin päivää syliinsä kuolleitten
sotamiesten kamalia valitushuutoja, ikäänkuin kaiku olisi niitä
kertoillut joka taholta. Kaikesta tästä huolimatta hän oli niin herkkä,
että jos joku tyttönen vähän haavoitti sormensa, hän oitis
säikähtyneenä riensi auttamaan, ja hän seurasi harrasta osaa ottaen
tuntemattomienkin henkilöjen kärsimyksiä, ikäänkuin itse tahtomattansa
olisi ollut niihin syypää. Oi, semmoista jumalallista olentoa. Jokainen
lause hänen suustaan tuntui rukoukselta. Kun kuuli hänen äänensä, oli
se niinkuin vieno tuulahdus toisesta maailmasta.

Emilio katseli serkkua. Tämä oli liikutettuna eikä näyttänyt enää
samalta kuin äsken.

-- Olit siis onnellinen? -- kysyi Emilio, -- Eikö sulla ollut
ikävyyksiä, eikä taisteluja?

-- Ei ollut ikävyyksiä, ei taisteluita -- vastasi hän. Siellä vietin
kaksi rauhan vuotta.

Kaikkialla oli rauhaa, sekä luostarissa että sen ulkopuolella. Yksin
nuo pitkähiuksiset, valkohousuiset ja tummasukkaiset miehet, jotka hän
ikkunastaan näki makailevan tuntikausia torilla, tahi lasten tavoin
rakentelevan huoneita pähkinänkuorista, ja joiden päivällisenä oli
ainoastaan vihanneskimppu, minkä kainalossaan kantoivat -- nekin
tuntuivat hänestä muinaisajan kansalta, yksinkertaiselta ja
rakasteltavalta. Tiedot verisistä riidoissa ja perheitten välisistä
_vendettoista_[14] saapuivat luostariin viesteinä kaukaisesta
maailmasta -- -- -- Hänen lähimmässä ympäristössään ei koskaan mitään
tapahtunut, joka olisi hänen sielunsa rauhaa häirinnyt. Ja hän oli
vapaa. Hän söi ateriansa yksin isossa ruokasalissa ja häntä passattiin
niinkuin ylhäistä naista; hän nukkui erinäisessä, tilavassa huoneessa,
meni ulos milloin halutti, ainoastaan erään lastenseimen tytön
seuraamana, joka palveli häntä kamarineitsyenä. Hänen tarvitsi harvoin
mennä ulos, sillä hänen luonaan kävi hyvin paljon vieraita. Luostari
oli hänen hovinsa. Sitä paitsi -- -- -- tuo ranskalainen laupeudensisar
oli saanut hänet jumaliseksi. Monena iltana, kun kahden kuunvalossa
seisoivat ikkunan ääressä, puhellen yhtä ja toista, sanoi ranskalainen
ystävä: -- Rukoilkaamme -- ja pani kätensä ristiin. Ja hänkin, kun
katseli vuoria ja ääretöntä tasankoa, rukoili oikein sydämmensä
pohjasta, rukoili niin kuin muinoin vain lapsuudessaan oli rukoillut.

Äkkiäpä alkoi serkku taas maallisia juttujansa ja sanoi: -- Se on
totta, minulla on täällä risti -- hän veti vaaleanpunaisen kapan alta
esiin ristin -- kultaristi, jonka Ortun markiisitar minulle antoi, hyvä
ystäväni -- -- -- enempi kuin ystävä. Hän jumaloi minua ja tahtoi
väkisin, että lähtisin kotiopettajaksi hänen perheesensä, jossa minua
kohdeltaisiin kuin prinsessaa. Hän pyysi rippi-isääni taivuttamaan
minua siihen. Hän kutsui minua luokseen, ja kun minä olin siellä, ei
hän ottanut muita vastaan. Se oli jotain, josta saatoin ylpeillä, sen
sulle vakuutan. Kaksi päivää sieltä matkustettuani kirjoitti hän
minulle -- -- -- kirjeen! Niin kirjoitetaan ainoastaan sisarelle. Siinä
on ystävyys, joka tulee kestämään kuolinpäivääni asti. Oi, mikä ihana,
hauska elämä! Niin eletään ylhäisessä kohteliaassa maailmassa.

-- Sinä kait halusta matkustat sinne takaisin? -- kysyi Emilio.

Serkku vastasi surullisena: -- En koskaan palaja sinne. Jätin paikkani.

Nuorukaisen suu jäi auki hämmästyksestä. -- Jätit paikkasi? Miksikä? --
Emilio epäili oitis, että serkku oli onnettomasti rakastunut, joutunut
vainon alaiseksi tahi jonkun mahtavan naisen mustasukkaisuuden
esineeksi.

-- Miksikö jätin paikkani? -- -- -- kysyi tyttö ehtiäksensä vastausta
valmistella ja punastui hieman. Sitten lisäsi leikillisesti: -- Siksi,
että siellä etelässä on liian kuumaa! Troopillinen ilman-ala, päiviä,
joina ei voi hengittää, ja on aivan sekaisin kuumuudesta. Sitäpaitsi,
siellä on kurjaa vettä. Muuten, niinkuin tiedät, tarvitsen minä
vaihtelua. Myöskin -- -- -- olin liian yksinäni. Entäs sinä sitte,
kuinka viihdyt Altaranassa? -- Hän katseli Emiliota tutkistellen ja
toisti ensimäisen kysymyksensä: -- Mistä sinä nyt tulet?

Emilio vakuuttaen vakuutti totta puhuneensa ja lisäsi hymyellen,
katsoen serkkua tarkoin silmiin: -- Kuumuuden tähdenkö tottakin
paikkasi jätit? -- -- -- Siinä kai lienee jotain salaperäistä.

Taas punertuivat tytön poskipäät äkkiä, mutta kalpenivat pian jälleen.

-- Siinä ei ole mitään salaperäistä -- hän vastasi totisena, -- Mutta
sinä, kuinka viihdyt Altaranassa?

Tällä kertaa täytyi Emilion vastata kysymykseen ja hän saattoikin sen
tehdä. Heidän kulkiessaan edes takaisin corso Palestrolla hän kertoi
osan elämänsä vaiheista. Väliin häntä vaivasivat ohikulkiain uteliaat
katseet, niissä kun vilahti senlaatuista tarkkanäköisyyttä, jota tapaa
kaiken-ikäisissä ja -säätyisissä ihmisissä, silloin kun kohtaavat
nuoria, eri sukupuolta olevia henkilöitä, jotka kahden kesken
kävelevät. Mutta serkku ei ohikulkioita huomannut, sillä hän kuunteli
kovin tarkkaan Emilion sanoja, ehkä siten haihduttaaksensa sitä ikävää
vaikutusta, jonka hänen puheensa alku- ja loppupuoli olivat Emilioon
tehneet. Haihduttaaksensa tykkönään tämän vaikutuksen, hän hyvästi
sanoessaan laski todellisen, teeskentelemättömän luonteensa taas
näkyviin.

-- Älä unhoita -- hän sanoi. -- Minä olen semmoinen tuulihattu -- -- --
ehkä siitä syystä, kun kadotin äitini niin aikaisin. Mutta -- -- --
olenhan hyvänluontoinen. Sitäpaitsi olen ainoa, täysi-ikäinen
naispuolinen sukulaisesi. -- -- -- Minulla on hiukan niinkuin oikeutta
vaatia, että minusta pidät.

Hän ojensi Emiliolle molemmat kätensä, katsellen uhkamielisenä
ympärilleen.

Emilio kysyi, missä hän asui.

Toinen vastasi majaelevansa erään ystävän luona ja lisäsi
herttaisesti vaikka samalla surumielisesti: -- Tiedäthän --- -- --
kansakoulu-opettajattaret ovat niinkuin nunnat: he löytävät
jokapaikassa yösijaa eikä heidän tarvitse mennä hotelleihin.

Tämä hymyily palautti Emilioon mieltymyksen, jota serkku hänessä ennen
oli herättänyt.

--- Ja nyt -- hän kysyi -- olet paikatta?

Serkulla oli toivossa paikka ensi vuodeksi Brillassa, Liguurian
rannikolla.

-- Vaan tiedätkö -- hän lisäsi -- minä yhä toivon pääseväni -- -- --
Afrikaan tahi Itämaille.

Tätä. sanoessaan hän oli jo muutamain askeleitten päässä Emiliosta ja
teki, surullisesti hymyillen, kädellään liikkeen, joka ikäänkuin
viittasi tuonne kaukaiseen maahan.




Viimeinen vuosi Altaranassa.


Jälkimaininkeja.

Palattuaan Altaranaan lakkasi Emilio ryyppäämästä, ryhtyi innokkaasti
omiin lukuihinsa ja kohteli oppilaitaan aivan toisin kuin ennen: ei
koskaan enää selkään, ei toria eikä haukkumasanoja, vaikka sitten kuri
olisikin mennyt männikköön. Neiti Gallille, joka huolestuneena kysyi
mitä varten häntä oli käsketty Turiniin, puhui hän asian juurta
jaksain, ei ainoastaan sydäntänsä huojentaakseen, vaan myöskin kun
varmasti toivoi, että opettajatar, saatuansa tietää tuon pahalle tielle
joutumisen tapahtuneen juuri hänen tähtensä, heltyisi kuullessaan
surullisesta kohtauksesta rehtorin luona. Tyttö tulikin todella
liikutetuksi ja, vaikk'ei hän tahtonut uskoa itseänsä lankeemisen
syyksi, iloitsi hän sydämmellisesti Emilion katumuksesta, ikäänkuin
tämä jättämällä paheensa samalla tukehduttaisi rakkautensakin. Siitä
päivästä alkaen hän taas oli ystävällinen ja tuttavallinen Emiliolle.
Mutta sitenpä leimahti rakkauskin Emiliossa uudelleen ilmi tuleen.
Kuitenkin hän pysyi levollisena, luottaen pitkällisen vakaan ystävyyden
rauhoittavaan vaikutukseen, ja odotellen -- vaikka hänen tuntonsa häntä
siitä soimasi -- tuota tytölle surullista asiaa, jonka inhimillisesti
päättäen pian täytyi tapahtua; sillä pääsyynä tytön kieltoon hän oli
aina pitänyt tai tahtonut pitää sitä, että tämä pelkäsi sairaalle
isällensä samassa määrässä huonompaa oloa, kuin molemmat nuoret, hyvin
köyhiä kun olivat, lisäisivät perhettä.

Näitä ajatellen Emilio odotteli kärsivällisenä ja kysyi joka päivä
kuinka vanhus jaksoi, uskaltamatta kuitenkaan silloin katsoa nuorta
tyttöä silmiin, sillä häntä melkein kiusasi tunto, ett'ei menetellyt
aivan rehellisesti. Mutta ukko, hän huononemistaan huononi.

Pian tulivat tutkintohuolet ja Emilio odotti saavansa mieliharmia
viran-omaisten puolelta. Kun hän täydellä todella oli ruvennut työtään
hoitamaan ja mielellään tahtoi jäädä Altaranaan, oli hän varoillansa.

Hyökkäys tehtiinkin häntä vastaan. Suulliseen tutkintoon
saapuivat sindaco, tarkastusmies, viinikauppias ja kolme muuta
kunnallishallituksen jäsentä. Herra Calvin luokassa olivat antaneet
opettajan kysellä, mutta täällä itse tutkivat poikia ja tekivät sen
niin, että helposti ymmärsi heidän jo kotona valmistaneen kysymykset
sekä antaneen niille mahdollisimmasti vaikean muodon. Kaikkein
juonikkain oli viinikauppias; hän oli varustanut suunsa täyteen
vaikeita kysymyksiä kymmenmurtoluvuista, joita hän sitte heitteli
luokkaan sotaisan näköisenä, ja kääntyi joka vastauksella toisiin
kunnallishallituksen jäseniin, ikäänkuin sanoakseen: -- Tuo oppilas on
mahdoton. -- Sindacolla oli kysymyksensä kirjoitettuina pieneen
paperiin, johon tuon tuostakin vilkaisi.

Tutkinnon tuloksena oli, että oppilaat ylimalkaan osottautuivat varsin
huonoiksi, joka seikka -- huomaa ristiriitaa -- vaikutti sen, että
asian-omaiset jättivät luokan vähemmän äreän näköisinä, kuin olivat
sinne tulleet, näyttivätpä tyytyväisiltä kuin voittajat ikään ja
koettivat uhkaavalla äänettömyydellään musertaa opettajan.

Vakaasti toivoen voivansa seuraavana vuonna laiminlyöntiänsä korjata,
ei Emilio tappion katkeruutta suurin tuntenut.

Hänen suureksi ilokseen oli muitten kesävieraitten muassa asian-ajaja
Samiskin saapunut Altaranaan. Nuorukainen oitis riensi hänen luokseen
kertomaan vuoden merkillisistä tapahtumista, varsinkin neiti Gallin
jutusta. Asian-ajaja oli siitä jo hiukan kuullut, mutta kun hänelle
kerrottiin kaikki erityisseikat, huudahti hän kiivaasti: -- Semmoisia
roistoja! Että semmosta roistoväkeä onkaan! Niille pitää antaa
muistomarja!

Tilaisuutta siihen hän sai piankin.

Sindaco oli keksinyt palkintopäivän mukavaksi kostonpäiväksi. Hän aikoi
näet juhlallisesti jakaa palkintoja ainoastaan toisen koulun
oppilaille, joko tytöille tahi pojille, eikä olla tietävinäänkään
toisesta, siten nöyryyttääksensä vihattua opettajaa tahi opettajatarta.
Oltuansa jonkun aikaa kahden vaiheella pitikö kurittaa Rattia vai neiti
Gallia, sillä molempia hän ei voinut tavoittaa, päätti hän purkaa
kiukkunsa opettajatarta kohtaan, osittain koska vihasi häntä enemmän
kuin opettajaa, osittain siksi, että tyttökoulussa oli kaksikin
vihollista, neiti Galli ja rouva Falbrizio. Hän siis ilmoitutti
poikakoulussa pidettävän juhlan päivän ja tunnin, määräsi palkinnot,
lähetti kutsut kiertämään ja antoi kauniisti koristaa isoimman
raatihuoneen saleista.

Juhlallisuuden avasi herra Calvi eriskummallisella puheella, joka alkoi
Egyptiläisten kasvatus-opista. Senjälkeen soitteli kunnan vaillinainen
orkesteri ja tämän vaiettua luki sindaco esitelmän koulupakosta.
Tyttökoulun puolesta ei tehty mitään, eipä sanaa sanottu selitykseksi.

Silloin katsoi asian-ajaja Samis ajan soveliaaksi antaakseen
viran-omaisille läksytyksen. Hän haki kirjastostaan sopivia kirjoja,
pyysi tyttöjen tyytymättömät vanhemmat juhlaan, sai opettajattaret
tuumaansa suostumaan, koristi puutarhansa lipuilla, antoi asettaa sinne
istuinpenkkejä, tilasi Azzornon Soiton Ystävät illaksi soittamaan,
kutsui kesävieraat mukaan, ja niin vietettiin juhla puheita pitäen ja
nauttien valkoista viiniä ynnä makeisia.

Tämä toinen koulujuhla oli tietysti paljoa hauskempi ja iloisempi
ensimäistä. _Il Popolossa_ oli kertomus siitä ja kylässä ei kokonaiseen
viikkoon puhuttu muusta kuin tästä juhlasta.

Sindaco, joka sillä hetkellä ei voinut muuten kostaa, levitti,
nähtyänsä erään palkinnonsaaneen pikku tytön kädessä kuvallisen
satukirjan, sen huhun, että asian-ajaja oli antanut tytöille kirjoja,
joissa oli "alastomia naisia". -- Arvaa sen sitten -- lisäsi kulkupuhe
-- mimmoinen teksti niissä on!


Asian-ajajan kodissa.

Tutkinnon jälkeen alkoivat asian-ajajan kodissa tavalliset seurustelut,
ja näihinpä Emilio nyt, niinkuin edellisenäkin vuonna, kutsuttiin
osalliseksi. Tänä kesänä hän, kokemiensa ikävyyksien jälkeen, tunsi
entistä kiinteämpää vetoa asian-ajajan rouvan puoleen, jonka
ystävällinen kohteliaisuus häntä ihastutti ja näytti täysin korvaavan
kaikki hänen tähän asti kärsimänsä nöyryytykset. Hän ajatteli, että jos
rouva koko vuoden olisi ollut paikkakunnalla, niin hän kentiesi olisi
voinut välttää nuot ikävyydet, ja jos rouvan herttainen ystävyys olisi
täyttänyt Emilion mielen, tuo intohimoinen rakkautensa naapuriin olisi
ehkä jäänyt heräämättä tai ainakin herännyt vähemmin kiihkeänä, sillä
yksinäisyys juuri oli sille vauhtia antanut. Hän huomasi kuinka koko
hänen olentonsa, sisimmistä ajatuksista alkain aina tervehtimiseen ja
käden-antoon asti, jalostui rouva Samis'in vienon seurustelun
vaikutuksesta, ja kuinka jokainen hänen seurassaan vietetty hetki
haihdutti hänen sielustaan raakojen puheitten ja kuukauden ajan
kestäneen siveettömän elämän jälkiä. Kaikki vanhat toiveet ynnä tuo
oikeutettu kunnianhimo kohota nykyistä korkeammalle, jonka hän jo oli
heittänyt, virkosivat hänessä uuteen eloon siitä omituisesta, joko
siten tarkoittamattomasta tahi tahallisesta tavasta, millä rouva Samis
toisinaan puhui hänen nykyisestä asemastaan kansakoulu-opettajana,
aivan kuin tuo asema olisi jotain satunnaista ja menevää, ainoastaan
aste parempaa yhteiskunnallista asemaa kohti, johon rouva ei
vähintäkään epäillyt hänen kerran kohoavan.

Tällaisia mielessään kuvitellen ajatteli Emilio, että jos jokaisella
lahjakkaalla nuorella opettajalla olisi kylässään tämmöinen nainen, se
tuhansia hänen virkaveljistään estäisi kuoleutumasta tahi joutumasta
pelinhimon ja juomisen orjiksi. Rouvan oli tapana, kun Emilio illalla
sinne tuli, leikillisesti kysyä: -- No, herra Ratti, kertokaas mitä
tänä päivänä olette lukeneet. --- Tämän kysymyksen odottaminen
kiihoitti häntä päivän kuluessa hakemaan kirjoja, lukemaan, ja
miettimään miten parhaiten sisällyksestä selkoa tekisi, aivan niinkuin
koulupoika läksyänsä valmistelee. Kerran sanoi Emilio eräälle
asian-ajajan ystävälle: -- Semmoinen nainen pitäisi olla joka
seminaarissa. -- Toinen naurahti, mutta suostui siihen täydellisesti,
Emilio tunsi itsensä onnelliseksi, kun myöhemmin sai tietää, että
sanansa olivat tulleet rouva Samis'in korviin.

Opettajaa huvittivat varsinkin asian-ajajan "loistavan" pessimismin
purkaukset, kuten hänen ystävänsä sitä nimittivät, sekä hänen
erinomainen taitonsa sättiä omia ja opettajakunnan yhteisiä vihollisia,
kun tuli puhe koulusta, joka näkyi käyneen hänelle mieliaineeksi.
Häpeä, joka oli tullut kunnallishallituksen osaksi, oikein ihastutti
häntä, eikä hän koskaan kuullut kylläkseen kerrottavan tuosta suuresta
loppunäytöksestä, joka suoritettiin poliisikomisariuksen suosiollisella
avulla. Asian-ajajaa ihmetytti, ett'ei sindaco ollut kauemmin
vastustellut, sillä, hän arveli, joko on alppikunnilla korkeampi
käsitys oikeuksistaan tahi on kansa täällä päin itsepäisempää kuin
muualla Itaaliassa, ne ovat levottomimpia ja vaikeimmat saada järkiinsä
silloinkin, kun tietävät menetelleensä laittomasti. Kerran hän oli
kuullut Altaranan sindacon huutavan keskellä kuntakokousta, että hän
omilla jaloillaan polkisi lakia, niinkuin hän silloin tallasi vanhan
sanomalehden rikki. Eikä tuo ollut mikään harvinainen tapaus. Laki ei
ollut minkään arvoinen, jos opettajilla ja opettajattarilla ei ollut
uskallusta oikeuksiansa valvoa. Olihan erään alppi-kunnan
kunnalliskokouksessa äänestyksen perusteella vähennetty opettajain
palkat seitsemästä sadasta lirestä viiteensataan, ilmoittamatta siitä
edes asian-omaisille, ja näin oli tehty siinä tarkoituksessa, että
säästyisi varoja kirkon etuseinän korjauksiin. Ja päätös tuli voimaan.
Toisessa kunnassa taas oli ne rahat, jotka hallitus lähetti
palkankoroituksiksi opettajille kirjoitettu kunnan tulojen laskuun,
ilman että asian-omaisella oli vähintäkään aavistusta asiasta.
Lukemattomia on semmoisia kuntia, jotka menolaskuihinsa merkitsevät
summan opettajain palkoiksi, mutta sitte salaisella välipuheella
pakoittavat heitä tyytymään puolta vähempään. Epärehellinen sindaco saa
aina käsiinsä jonkun opettajan, jonka nälkä on hänen omaa
konnamaisuuttaan suurempi ja joka sentähden tyytyy saamaan puolen lireä
kokonaisen asemesta. Emilion myötätuntoisuus asian-ajajaa ja tämän
rouvaa kohtaan lisääntyi vielä näiden mieltymyksestä neiti Galliin,
vaikka tämä, syyttäen isän tautia, ei ollutkaan noudattanut heidän
kutsuaan käydä heitä tervehtimässä. Rouva ihaeli neiti Gallin oikeutta
rakastavaa, jaloa luonnetta, ja asian-ajaja oli huomannut hänen
tavattoman kauniin suunsa.

-- Kun ajattelee -- hän eräänä iltana sanoi vierailleen -- että sindaco
tahtoi suudella tuota ruusun-umppua ilkeällä suullaan, joka on likaisen
suppilon näköinen! Täytyy todellakin olla hävytön, vanha kokki,
luullaksensa olevansa oikeutettu semmoisia herkkuja nauttimaan.

Kerran päästyään mieliaineesensa, hän huvitteli läsnäolevia
tavallisilla hauskoilla jutuillaan.

-- Katsokaas, Itaaliassa on naimattoman kyläopettajattaren asema
sietämätön varsinkin miesten kehnouden tähden. Alhaisin ja rumin
virkamies, jotakuinkin varakas maanviljeliä viidenkolmatta vuotisesta
seitsemänkymmenen ikäiseen asti, miehet, jotka vain kahdesti kuussa
muuttavat paitaa ja pesevät kasvojansa vähä joka päivä, luulevat
oikeudekseen vaatia, että kunnan opettajatar heitä rakastaa, ikäänkuin
häntä palkattaisiin vastavarten lohduttamaan veronmaksajain vapaita
sydämmiä. Kummallista kyllä, kaikki he näyttävät aprikoivan tähän
tapaan: -- Hän on nuori, yksinäinen ja kansakoulu-opettajatar eikä
kuitenkaan ole minuun rakastunut! Mutta se on verrattoman hävytöntä! --
Ja nuo herrat tuntevat itsensä todella loukatuiksi. Opettajatar parat!

Asian-ajaja ei voinut säälin tunteitta ajatella niitä nuoria
tyttöparvia, jotka vuosittain päästetään seminaareista ja saavat
virkoja kylissä. Juuri sinä vuonna tilastolliset tiedot osoittivat,
että neljäkolmatta tuhatta opettajatarta oli palkattomina. Täydellä
syyllä oli eräs sanomalehti lausunut: -- Meillä on oikea opettajatarten
tulva. -- Hädän pakoittamina ja auttaaksensa omaisiaan ottavat tuhannet
nuoret tytöt, niin pian kuin ovat päästötodistuksensa saaneet, minkä
viran tahansa ja millä ehdoilla tahansa kansakouluissa, taikkapa
pikkukouluissa ja yksityislaitoksissa sijaisen ja apulaisen nimellisen
toimen, josta maksetaan piian palkka. Opettajattarien on asema paljoa
huonompi kuin opettajien, sillä he ovat tavallisesti korkeampaa
säätyluokkaa ja kärsivät siis enemmän elämän vastahakoisuuksista: ovat
ylempien sotilasten ja virkamiesten tyttäriä, ennen varakkaitten vaan
sittemmin köyhtyneitten vanhempain lapsia. Moni, joka antautuu
opettajattaren uralle aavistamattakaan sen hankaluuksia ja ilman
tarpeellisia ruumiin voimia, ei kestä kaikkia vaikeuksia, vaan menehtyy
tykkönään. Muutamat pilaavat terveytensä liian laihalla ja vähällä
ruualla voidaksensa pukeutua siististi. Ylen moni kärsii haittaa
äkkinäisestä ilman-alan muutoksesta, kun heitä siirretään tasangolta
johonkin vuoriseutuun taikka päin vastoin. Ja, hyvä Jumala, muudan
valtiopäivämies, puhuessaan opettajattarien eläkkeitten puolesta, oli
sanonut heidän keskimäärin voivan olla virassaan kahdestakymmenestä
kuudenkymmenen ikäiseen saakka! Täytyyhän kait ainakin laskea luvusta
ne, jotka ennen kolmeakymmentä täytettyään saavat keuhkotaudin. Sekä
kaupungeissa että maalla näkee monta nuorta opettajatarta niin
kurjassa tilassa, että se minkä maksavat eläkekassaan on heiltä
itseltään todella hukkaan mennyttä rahaa. Päälle päätteeksi viettävät
puutteen-alaista elämää ja pelkäävät alituisesti saavansa eron
kivuloisuutensa tähden. Siksipä rykien ja täydessä kuumeessa laahaavat
itsensä kouluun, pitävät tuntinsa itku kurkussa tahi kaatuvat
tainnoksiin penkkien väliin. Tämän johdosta on eräässä kaupungissa
isällisellä huolenpidolla säädetty, että kunnan lääkärin aina jonkun
ajan kuluttua tulee opettajattaria tarkastaa. _Sydämmen työjuhdat!_
Siksihän heitä nimitetään. Saadaksemme käsitystä siitä, kuinka suuressa
arvossa heidän tointansa pidetään, tarvitsee minun vain kertoa
esimerkki pienestä R:n kaupungista, missä on koulu, joka valmistaa
opettajattaria tutkintoon; siinä oli ennen hyvin paljon oppilaita, vaan
nyt se on aivan tyhjänä, kun lähitienoille on perustettu mattotehdas,
jossa nuoret tytöt saavat työtä. Ovat, näet, kaikki havainneet
edullisemmaksi mattojen tekemisen kuin lasten sydämmien kehittämisen.

Eräänä sunnuntaina Elokuussa Emilio kutsuttiin päivällisille Samis
pariskunnan luo. Kymmenkunnan vieraan joukossa oli siellä myöskin
muudan filosofian tohtori Turinista, uljas viidenkymmenen vuotias mies,
suuren kirjapainon johtaja, jossa työskenteli koko joukko nuoria
lahjakkaita opettajia saaden palkakseen määrätyn osuuden liikkeen
voitoista. Tohtori oli juuri palannut käynniltään viereisessä
laaksossa, missä erästä tekeillä olevaa teostansa varten oli
opettajilta ja opettajattarilta saanut kaikenlaisia tietoja
sikäläisistä koulu-oloista. Hän oli yksi niitä monia korkeampain
koulujen opettajia, jotka käyttävät neljännen osan aikaansa oman
koulunsa hyväksi, vaan muut kolme neljännestä työskentelevät yleisen
kansan-opetuksen parantamiseksi. Kokeilian kesken-eräisten aatteitten
sekasotkussa löytyi tuossa päässä kuitenkin joku verta tervettä järkeä
ja älyä, tavallisia henkilöissä, jotka ovat syntyneet oikeastaan
teollisuuden harjoittajiksi, mutta eksyneet opin tielle.

Tohtorilla oli kunniasija emännän vieressä ja vastapäätä istui nuori
nainen, erään Turinilaisen paitatehtailian rouva. Hänen vieressään
istuivat hänen lapsensa, toisella puolen pieni tyttö, toisella poika,
molemmat koreissa vaatteissa, polvet paljaina ja tytöllä pitkät hapset
hajallaan.

Jo aterian alusta oli haastelo vilkasta. Isäntä oli puhelias kuin
tavallisesti ja iski taaskin viholliseensa sindacoon, kertoen muun
muassa neiti Gallin historian, jonka tohtori pyysi saadakseen
päivällisen jälkeen kirjoittaa muistiin. Tämä tapahtuma vain vahvisti
hänen käsitystään siitä, että opettajan asema pienissä kunnissa on sekä
mahdoton että naurettava, pääasiallisesti siksi, kun keskenään
viholliset voimat vetävät häntä sinne ja tänne, niinkuin pahantekiää,
joka on tuomittu rikkiraastettavaksi neljän hevosen välissä. Toiselta
puolen vetävät häntä sindaco ja tarkastusmies, toiselta koulu-legaatti
ja tarkastaja, jotka jälkimäiset useinkin ovat keskenään kuin kissa ja
koira, ja sitten tulee kirkkoherra lisäksi tahtoen vetää opettajaa
rippituoliin. Sillä lailla kaikki häntä kiusaavat ja piinaavat, eikä
hän saa apua ei turvaa keltään. Ainoa tapa, tohtorin mielestä, jolla
voitaisiin opettajille hankkia itsenäinen, vapaa asema ja tarpeellista
kunnioitusta, olisi erityisen kouluneuvoston asettaminen, rehtori
puheenjohtajana ja jäsenissä ainakin yksi opettajakunnan valitsema
kansakouluopettaja; tällä neuvostolla sitte olisi valta virkaan
nimittää, siirtää ja asettaa opettajia, kuitenkin aina ensin kuultuansa
syytettyä itseään. Sitäpaitsi hän tahtoisi hävittää koulu-legaatin
toimen, sillä nämät joko liian paljon sekaantuvat koulun asioihin
tahi eivät puutu niihin ollenkaan ja joutuvat useimmiten riitaan
asian-omaisten kanssa; heidän sijaansa pitäisi asettaa ansiokkaita
kansakoulu-opettajia. Palkan tulisi olla vähintäin kahdeksansataa lireä
opettajattarilla ja 1000 opettajilla sekä kuntain ja hallituksen
yhteisesti maksettava. Eläkelaitos olisi parannettava, lahjapalkkioita
ja palkankoroituksia annettava.

Mutta asian-ajaja, yksi noita kokeilioita pessimismin alalla, jotka
eivät tahdo kuullakkaan osittaisista parannushankkeista puhuttavan, kun
pelkäävät niiden kautta menettävänsä huvin nähdä kaikkea mustassa
karvassa, vastasi: -- Ajan hukkaa kaikki! pyydän anteeksi. Kaikki nuo
pienet parannukset eivät voi selvittää kansan-opetuksen vaikeata
kysymystä. Ja tiedättekö, miks'eivät? Sanon teille ajatukseni:
kysymystä on mahdoton ratkaista.

Tohtori, joka tavallisesti osasi kaikki kysymykset ratkaista, pudisteli
päätään.

-- Niin, hyvä herrasväki -- pitkitti asian-ajaja -- siinä on vain tuo
pieni vaikeus: kysymys on ratkaisematon. Olemme jo vuosikausia
puhuneet sinne ja tänne, jopa kirjoitelleet _kirjoja_ mahdotonta
saavuttaaksemme. Mitä sitten oikeastaan tahdomme? Me tahdomme saada
viisikymmentä tuhatta kansakoulu-opettajaa, toisin sanoen,
viisikymmentä tuhatta ihmistä, joilla on taitoa opettaa ja kasvattaa
lapsia, s.o. jotka ovat jossain määrin sivistyneitä, erittäin
ymmärtäväisiä, ja hyväsydämmisiä, hienotapaisia, ahkeria,
kärsivällisiä, ja jotka lakkaamatta käyttävät näitä hyviä
ominaisuuksiansa sekä viettävät kaikin puolin kunniallista elämää,
ollen samalla itse esimerkkinä opetuksilleen. Lyhyesti, me tahdomme
käytettäväksemme viisikymmentä tuhatta ihmistä, varustettua mitä
harvinaisimmilla henkisillä ja siveellisillä ominaisuuksilla, joita ani
harvoin tapaa samassa henkilössä, ja joita ani harvoin kaikkia
vaaditaan missään muussa vaikeimmassakaan toimessa. No niin, sanonpa,
ett'ei maamme voi tuottaa puoliakaan tuota määrää, ei vaikka palkkoja
miten koroitettaisiin ja kouluoloja kuinka parannettaisiin; sillä
vaikka mitä tehtäisiin, ei koskaan voida kylläksi palkita sitä minkä
opettajavirka kunnolliselta hoitajaltaan vaatii, tahi asettaa virkoja
semmoisiksi, että ne houkuttelisivat puoleensa sen osan nuorisoa, joka
arvokkaalla tavalla paikkansa täyttäisi. Välttämätöntä on siis, niinpä,
se on itse asian luonnossa, että opettajakunta yhä huononemistaan
huononee, eikä ainoastaan meillä vaan yleensä kaikkialla. Parannelkaa
mielenne mukaan; ette saa maata väkisin antamaan mitä sillä ei ole ja
mitä se sitäpaitsi ei antaisi, vaikka sillä olisikin.

Tohtori kohautti olkapäitään: -- Siis -- hän huomautti -- ei teidän
mielestänne ole muuta tehtävä, kuin panna kädet ristiin ja antaa asiain
mennä menoaan. Se olisi teidän johtopäätöksenne. Minun luullakseni se
olisi suurin erehdys. Me emme pyydä viittäkymmentä tuhatta täydellistä
kansakoulu-opettajaa; me koetamme vain kaikin tavoin vähentää perin
huonojen opettajien lukua. Jos ei mitään tehdä, niin tämä luku
välttämättömästi pysyy niin suurena kuin se on, tahi oikeammin se
lisääntyy. Siis on jotain tehtävä; ellette muuten pidä lastenkasvatusta
saavuttamattomana utukuvana ja ellette aio kansan-opetusta opettajineen
kouluineen liikana rihkamana heittää oman onnensa nojaan.

-- Kuulkaas vaan! -- sanoi asian-ajaja, närkästyneenä sattuvasta
vastauksesta. -- Minä en sano sitä utukuvaksi' -- -- -- utukuva se ei
suinkaan ole. Mutta luulen varmasti, että meillä on aivan liialliset
ajatukset koulun kasvattavasta vaikutuksesta. Minun mielestäni
esimerkillä on suurempi vaikutus; ne hyvät tunteet ja pysyväiset
vaikutukset, joita lapset saavat vanhempainsa ja muitten ihmisten
seurasta ja käytöksestä, merkitsevät paljoa enemmän. Tunsin erään
oikein lurjusmaisen pojan, joka isän ylevästä käytöksestä kerrassaan
muuttui. Isä oli näette eräänä päivänä kiivennyt korkealle
kirsikkapuuhun; äkkiäpä oksa taittui ja hän oli varma pudotessaan
katkaisevansa käsivartensa tahi jalkansa. Mutta sen sijaan, että olisi
vaaran-alaista tilaansa ajatellut, pani hän sormen huulilleen merkiksi
pojalle, ett'ei huutaisi ja säikyttäisi sydäntautista äitiä, joka myös
oli puutarhassa, vaikka toisessa päässä. Isä putosi ja taittoi toisen
säärensä, mutta kehoitti yhä poikaa äänettömyyteen. -- Minä uskon
semmoisissa teoissa olevan kasvattavaa voimaa; mutta en luule sitä
olevan koulun siveellisessä kasvatuksessa, jolla on ainoastaan sanat
välikappaleenaan. Sanat eivät vaikuta vähäistäkään lapsiin, jos ei
niitä todisteta tosiksi; mutta saavathan lapset kotonaan ja muualla
nähdä ja kuulla aivan toista. Kahdeksan vuotiaina he jo ymmärtävät tuon
pelin: vanhemmat ja opettajat koettavat saada heitä itseänsä paremmiksi
ja pyrkivät asian perille loruten sitä enemmän, mitä vähemmin voivat
viitata omiin tekoihinsa. Koulukasvatus! Yksi ainoa huono teko kotona,
sopimaton, avaimenreijästä nähty kohtaus, taikka sivu isän auki
unhoittuneesta kirjasta voi hävittää opettajan kuudenkuukautiset
vaivannäöt; ja semmoista tapahtuu joka päivä. Mitä hyötyä on, että
lapset yhden tunnin päivässä kuulevat puhuttavan siitä, mikä oikeata ja
hyvää on, kun päivän muina yhtenätoista tuntina kuulevat ja näkevät
kaikkea muuta. Tohtori hyvä, sukupolvi kasvattaa toista ainoastaan
tekojensa kautta, eikä pääse minnekään laverruksillaan. "Lapsistamme
täytyy tulla meitä parempia" on mielestäni tyhmin ja virheellisin
inhimillinen lause, jos sitä käyttäessämme ajattelemme vain suullisia
tahi kirjoitettuja neuvojamme nuorisolle. Joskin yliopistokasvatuksella
olisi toivottu vaikutuksensa ja jos meillä olisikin viisikymmentä
tuhatta lahjakasta opettajaa, luulenpa sittenkin pysyvämme samalla
asteella, sillä tämmöinen kasvatus on työläs saada hedelmiä kantamaan,
se kun vaatii luonteita, käsitystaitoa ja erin-omaista puhelahjaa.
Tuskin yhdellä kymmenestä kelvollisesta opettajasta on nämä
ominaisuudet. Onko kymmenen sivistyneen perheen-isän joukossa yhtään
joka edes sanoin voi lapsiansa kasvattaa? Isät luottavat opettajien
kasvatustyöhön, opettajat sanovat ja syystäkin, ett'eivät mitään saa
aikoihin ilman kotien myötävaikutusta, ja niin kasvatus jää tyhjäksi
sanaksi, joka soi kauniilta korvissamme.

-- Pyydän anteeksi -- alkoi tohtori, pilkan hymy huulillaan -- millä
lailla sitte kansallisluonne on parannettava?

Sitä ei asian-ajaja ollut ajatellut, hän mietti hetkisen ja sanoi
sitte: -- Sodan avulla.

Melkein kaikilta pöytävierailta pääsi paheksiva huudahdus.

Asian-ajaja joutui intoihinsa, aivan kuin ikänsä olisi tätä aatetta
miettinyt. -- Ainoastaan sodan avulla -- hän pitkitti -- olkoon sillä
sitte mikä päätös tahansa; sen tekee ainoastaan sota, joka kansakuntaa
järisyttää luita ja ytimiä myöten, joka pakoittaa sitä ajattelemaan,
verta vuotamaan, kärsimään, elämään kuolo silmäin edessä, niin ett'ei
se kymmeneen vuoteen vedä suutansa nauruun.

Kaikki muut inttivät vastaan minkä voivat. Keskeltä hälyä kuului tuon
vieraan naisen sydämmellinen nauru. Hän näet luuli asian-ajajan,
sanoneen jotakin huvittavaa. Päivällisten alusta alkaen oli Emilio
uteliaasti häntä tarkastellut. Hän oli kaunis, kolmenkymmenen vuotias
nainen, tummat kiharat hiukset, ympyriäiset kasvot, pyöreät silmät ja
pyöreä suu, hyvin täyteliäs ruumiiltaan, kiristetty pitseillä ja
vaaleanpunaisilla nauharuusuilla koristettuun mustaan silkkihameesen.
Tirkistävät likinäköiset silmät puoleksi ummessa hän kuunteli molempia
kinailioita, ikäänkuin olisi saanut kovin voimiaan ponnistaa
käsittääksensä mitä sanottiin, ja kun hän näki muitten nauravan, nauroi
hän mukana, näyttäen perin pienet, valkoiset hampaansa sekä kauniit
poskikuoppasensa; mutta selvästi saattoi huomata, ett'ei hän
keskustelua seurannut. Hän söi vuoristolaisen hyvällä halulla.

Tohtori virkahti tyynesti: -- Te ette usko koulun kasvattavaa
vaikutusta, minäpä en luota sodan kasvatusvoimaan. Sota on pelkkää
inhottavaa teurastusta, jonka tottumuksesta ja valtiollisen hyödyn
takia verhoamme runollisella loisteella. Jos meidät voitettaisiin,
olisi se perikatomme; jos voittaisimme, joutuisimme ylpeyden hutikkaan,
että hourailisimme neljänneksen vuosisataa. Olen varmasti vakuutettu
siitä, että koulu kasvattaa kansaa, kun kerran opettajat ja koulu-olot
muuttuvat paremmiksi. Sen minä uskon yhtä varmasti, kuin tiedän
viljellyn maan kantavan parempaa hedelmää kuin viljelemättömän, ja sitä
parempaa, mitä enemmän sitä on muokattu. Tämä, herraseni, on
kieltämätön totuus. Mieletöntähän olisi kieltää, että meidän,
_saadaksemme parempia opettajia, ennen kaikkea on hankittava heille
varmempi ja parempi taloudellinen asema_, niin että yhä useammat ja yhä
kunnollisemmat pyrkivät kansakoulun palvelukseen, josta sitten voidaan
vaatimuksiakin yhä koroittaa sekä valikoida tarkemmin henkilöt. Ompa
meillä Itaaliassa, sanottakoon mitä tahansa, kansakoulun alalla eteviä
miehiä, joille muissa maissa tuskin löytynee vertoja. Meillä on
opettajia, jotka, vaikka eivät olekkaan tavattoman sivistyneitä,
osaavat opetuksessaan yhdistää tervettä järkeä mielikuvitukseen ja
vakaisuutta iloisuuteen, menettämättä aikaa tahi kunnioitusta, ja
tekevät sen ihmeteltävällä, vaistomaisella pedagogiallisella
aistilla, kuin synnynnäiset kasvatustaiteilijat ainakin. Löytyy
kansakoulu-opettajia, jotka varattomina, ilman kirjoja, suuriperheisinä
ja pakotettuina toimeen tullakseen laskemaan tarkoin joka centesimon,
koko maailma vastassaan, kuitenkin pitkittävät lukujaan ja edistyvät
yhä ainoastaan sen nojalla, että palavasti, ilman itsekkäisyyttä
tointansa rakastavat. Kaikki tarkastajat tuntevat senlaisia opettajia.
Ottakaa hiukka selkoa asiasta, hyvä herra, niin löydätte huomaamatta
jääneitä kansakoulu-opettajia, joiden elämänhistoria olisi
kultakirjaimilla kirjoitettava kasvatus-opillisiin aikakauskirjoihin.

Asian-ajaja kohautti olkapäitään ja puhkesi sanoihin: -- Semmoiset ovat
urhoja, mutta eivät ne kokonaisessa maassa paljoa merkitse; ne ovat
kuin suuria arpajaisvoittoja, jotka eivät suinkaan tee kansaa
rikkaammaksi. Sankarit ovat tähän aikaan niin harvinaisia, että jos
joku sattumalla löytyy, hänelle kohta pystytetään muistopatsas.

-- Oivat opettajat eivät ole niinkään harvinaisia -- ryhtyi tohtori
taas puheeseen, innokkaasti puolustaen sitä kansanluokkaa, jota sai
rikkauksistaan kiittää, ja nyökäyttäen päätään Emiliolle, hän jatkoi:
-- En nyt tahdo puhua läsnäolevista -- -- --

Kun nuori rouva näki toisten hieman hymyelevän, luuli hän tohtorin
laskeneen leikkiä ja huudahti, ääneen nauraen: -- Voi kuinka hupaista.

Useat vieraista pyysivät tohtoria kertomaan jotain käynnistään
naapurilaakson kouluissa.

Hän rupesi oitis kertomaan eräästä omituisesta opettajasta, joka oli
ottanut viran pienessä kyläkoulussa kahden tai kolmen sadan liren
vuosipalkasta, sillä ehdolla että pääsisi koulun pöytäkirjaa pitämästä,
koska se oli hänelle aivan mahdotonta. Aurinkoisina päivinä hän antoi
oppilaitten istua kärryissä, ja koska hänellä oli pieni maatilkku, oli
hän omaksi hyödykseen keksinyt erityisen kasvatusteoriian, jonka
perusti Pestalozzin lauseesen: "Sopivin askaroiminen, minkä voi
kouluopetukseen yhdistää, on maanviljelys." -- Täytyy -- sanoi opettaja
-- palauttaa ihmiset yhteisen emonsa, maan puoleen; maata muokatessa
varttuvat siveys, sydämmen rauha ja kaikki hyvät ajatukset; tämän
kauniin tekosyyn nojalla hän pani oppilaansa tekemään työtä
peltotilkullaan. Totuttaakseen heitä taloudellisiin toimiin hän antoi
heidän valmistaa ruokaa, hakata puita ja kiilloittaa saappaita.

Kaikki pöytävieraat nauroivat.

Tohtori kertoi kohta jälkeen toisenkin esimerkin, siten vahvistaakseen
edellisen kertomuksensa todenperäisyyttä. Staccon pienessä kunnassa oli
kolmenkymmenen vuotias kansakoulu-opettaja, haudankaivajan poika,
verraton toimessaan, joka siivon tapansa, sydämmensä hyvyyden,
viisautensa ja kunniallisen elämänsä kautta oli päässyt kylän
rauhatuomariksi ja lopulta kohonnut niin korkealle arvossa ja vallassa
kuin suinkin kyläopettaja saattaa nousta. Ei voi suin sanoa kuinka
ahkera tuo nuorukainen oli ja kuinka paljon hyvää hän teki kunnassaan,
hävittämällä ennakkoluuloja, sovittamalla vihollisia, herättämällä
kodeissa innostusta lukemiseen sekä saattamalla tuhlaajapoikia oikealle
tielle, ja tämän kaiken hän teki pysyen aina vaatimattomana, jonka
ominaisuutensa kautta hän jo alusta alkaen oli saavuttanut kaikkien
suosion. Tosiaankin voi yhtyä Lutherin lauseesen: "Hyvää opettajaa ei
voida rahoilla palkita."

Mitä ylemmäksi hän oli tullut vuoriseuduilla, sitä huonommissa oloissa
olivat opettajat eläneet. Se oli ikäänkuin nousemista kurjuuden
kukkuloille.

Muitten muassa oli hän tavannut vanhan opettajan, joka, kun ei voinut
kylläksi lämmittää luokkahuonetta, piti tuntejansa tallissa. Vielä
korkeammalla olevassa vuorikylässä hän oli tiellä kohdannut punaiseen
hameesen puetun, koppaa selässään kantavan nuoren opettajattaren.
Vuoden pahimpana aikana tämä, alppisauva kädessään, olkisaappaat ja
säärykset jalassa, asteli kylästä kylään tunteja antamaan.
Kouluhuoneena hänellä oli kellari, jossa ei ollut kylliksi penkkejä,
vaan moni lapsista istui kivillä. Kun lunta kasaantui oven ja ikkunain
eteen, täytyi heidän kaikkien rynnätä ulos, ett'eivät tukehtuisi.
Korkeimmassa laaksossa, asutun maailman ylimmillä rajoilla, vähän
alempana ikuisen lumen seutuja, oli opettajana pappi. Hänellä oli pieni
hökkelin tapainen kouluhuone ahtaalla paikalla kirkon ja kirkkotarhan
välissä. Mies muistutti vahvasti vanhasta erakosta vihreässä takissaan
ja rikkiöimissä saappaissaan. Hän eli perunoista ja murmeli-rotan
lihasta sekä piti palveluksessaan vanhaa, rähjäistä, rääsyihin puettua
piikaa, joka tavallisesti kääri riepuja opettajan jalkain ympäri, kun
tämän oli mentävä tunnilleen. Se oli kansan-opetuksen kauhujen
äärimmäinen kuva; ylempänä oli kaikki kuollutta.

Tämä surkea kuvaus mielessä noustiin pöydästä; mutta huvilan edustalla
kasvava puutarha oli niin kaunis ja sen alla vierivä virta sekä metsä
ja vuoret loitompana tarjosivat niin ihanan näköalan, että iloiset
haastelot piankin taas alkoivat sujua.

Emäntä pyysi Emiliota pikimältään huvihuoneesen. Täällä tapasivat
päivällisissä olleen vieraan rouvan, joka Emilion tullessa lähetti
lapsensa ulkopuolelle leikittelemään. Rouva Samis'illa oli ystävänsä,
rouva Ribbanin puolesta jotain Emiliolta pyydettävää.

-- Tilaisuus ei ole oikein sovelias -- hän sanoi --, mutta herra Ratti
antaa kyllä anteeksi.

Kysymys oli yksityistunneista. Rouva Ribbani toivoi, että Emilio nyt
loma-aikana opettaisi hänen poikaansa, joka oli saanut ehdot Turinin
kansakoulun kolmannesta luokasta neljännelle.

Emilio ei ollut oikein suostuvainen, syyttäen sitä, että sindaco oli
käskenyt hänen Elo- ja Syyskuiden kuluessa kertaamaan niiden kanssa,
jotka olivat jääneet hänen omalle luokalleen.

Vaan nuori rouva oli itsepäinen ja pyysi häntä toki tekemään hänen
Oskarilleen tämän suuren palveluksen. Olihan kysymys ainoastaan
vähäpätöisestä seikasta: kolmesta tunnista viikossa. Poika oli saanut
repposet ainoastaan laskennossa.

-- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- on poikani hyvin harras oppimaan; hän on
hiljainen ja hyväpäinen, eikä tule teille suurtakaan vaivaa hänestä.

-- Kas niin -- sanoi rouva Samis ystävällisesti Emiliolle -- te voitte
kyllä tehdä sen palveluksen rouva Ribbanille.

-- Saattaisinhan minä -- alkoi taas vieras rouva -- pyytää rouva
Falbriziota, joka viime kesänä opetti tyttöäni, mutta ymmärrättehän,
ett'ei pojalle ole opettajattaressa kyllä. -- Hän lisäsi äkkiä: -- Mitä
maksoon tulee, emme suinkaan katso sen määrää.

Opettaja loukkaantui; rouva Samiskin teki harmia ilmaisevan liikkeen.

-- En minäkään sitä katso -- vastasi nuorukainen hiukan terävällä
äänellä. Hän ei kumminkaan pannut rouva Ribbanin sanoja pahakseen,
sillä ne lausuttiin aivan ajattelemattomasti. Sitä paitsi näytti rouva
yhtä hyvänluontoiselta kuin ajattelemattomalta.

-- Kolmannesta luokasta neljänteen sanoitte? -- kysyi Emilio.

-- Sanoinko niin? vastasi hän. -- Taisin erehtyä. Se tuli varmaankin
toisesta kolmanteen -- -- -- niin juuri, toisesta kolmanteen. Te voitte
määrätä hetken, joka itsellenne parhaiten sopii, esimerkiksi kolmesta
neljään j.pp. Meidän huvilamme on pari sataa askelta ylempänä
raatihuonetta; se, näette, jossa on lipulla koristettu huvihuone.
Meillä on hauska huone istuaksenne. -- Kääntyen rouva Samisiin hän
lisäsi: -- Se on se sininen, jossa kamarineitsyt makasi viime vuonna.
Muistatteko, eräänä päivänä te menitte sinne hamettanne laittelemaan?

Tuokin erityisseikka kamarineitsyestä tuntui Emiliosta
vastenmieliseltä, mutta rouva näytti semmoiselta luonnonlapselta,
ett'ei hän sen enempää ajatellut sanain sopimattomuutta.

-- Niinkuin mainitsin -- pitkitti rouva Ribbani vilkkaasti ja
lähentelihen Emiliota likinäköisten tavallisella tuttavallisuudella --
ei ole puhe muusta kuin ainekirjoituksen harjoittamisesta; toisissa
aineissa hän on hyväksytty. Voisittehan vähän pitää silmällä
käsialaakin, sillä totta puhuen, hän kirjoittaa oikeita
harakanvarpaita. Mutta, saattehan itse nähdä -- lisäsi hän nauraen.

Opettaja kysyi pojan ikää. Rouva Ribbani katseli kattoon, laski
kiireesti sormillaan ja vastasi: -- Kahdeksan vuotta -- -- -- ei,
kahdeksan ja puoli. Eihän se ole ikä eikä mikään. Jos tietäisitte
kuinka vilkas hän on! Pieni irti päässyt paholainen. Pyydän
sydämmellisesti että varustautte kärsivälliseksi, herra opettaja.
Valitettavasti hän on hemmoiteltu lapsi, joka varmaan saattaa teidät
epätoivoon. Sopiiko teidän alkaa huomenna?

Huomispäivän tunti määrättiin, jonka jälkeen kaikki kolme palasivat
muuhun seuraan. Rouva Ribbani näytti varsin tyytyväiseltä; rouva Samis
taas pidättäen nauruansa vilkaisi Emilioon.


Yksityistunnit.

Seuraavana päivänä meni Emilio lukemaan rouva Ribbanin pojan kanssa.

Huvilan edustalla kasvavassa puutarhassa oli pieniä kukkasmaita sekä
kahvin juontia varten kuusikulmainen huvimaja, jonka katto kohosi
keilanmuotoiseksi ja jonka neljä akkunaa olivat varustetut vihreillä
säleuutimilla.

Avatessaan puutarhan portin Emilio äkkäsi rouva Falbrizion, joka seisoi
huvimajan kohdalla tuttavallisesti puhellen kamarineitsyen kanssa; vaan
koska tämä loukkasi Emiliota heidän yhteisen virka-arvonsa puolesta, ei
hän ollut näkevinäänkään rouvaa astuessaan puutarhan poikki. Palvelia
avasi hänelle oven salin viereiseen siniseen huoneesen. Se oli rikas,
huolimattomasti hoidettu koti, täynnänsä kauniita, pölyisiä
huonekaluja; viuhkoja, muotilehtiä ja leikkikaluja oli heitelty sinne
tänne tuoleille ja sohville.

Pian ilmaantui rouva Ribbani poikineen. Ruvettiinpa haeskentelemaan
mustepulloa ja lopulta huudettiin palveliaa tuomaan omaansa. Rouva,
joka luuli velvollisuudekseen kuunnella tuntia, istautui pöydän ääreen,
vastapäätä opettajaa, ja näytti perin tarkkaavaiselta.

Kymmenessä minuutissa Emilio oppi tuntemaan oppilaansa. Se oli hyvin
vähän kehittynyt, kuunteli opettajaa pitäen käsiään ristissä vuoroon
toisen vuoroon toisen polven ympärillä ja vastasi kysymykseen: --
Oletkos ymmärtänyt? -- aina: Olen minä! -- vaikka kuitenkin oli
ymmärtänyt aivan nurinnarin. Mutta pahinta kaikesta oli, että hän
yksipäisesti pysyi virheissään, viisasteli ja koetti epärehellisen
asian-ajajan julkeudella toisiksi kääntää opettajan sanoja. Pari kolme
kertaa äiti läksi ulos muutamiksi minuuteiksi. Kerran Emilio oven takaa
kuuli naurua ja ikäänkuin kahden painimista, joista toisen äänestä
tunsi palveliaksi. Luultavasti tämä kutitti kamarineitsyttä. Sitte
kuului pianonsoittoa salista. Rouva palasi taas sisään ja kysyi
häiritsikö soittaminen sekä kertoi pikku tytöllä par'aikaa olevan
soittotunnin. Emilio vastasi: ei, semmoisella äänellä, että rouvan
olisi pitänyt ymmärtää hänen tarkoittavan toista, mutta sitä rouva ei
käsittänyt. Emilio toivoi seuraavalla tunnilla saavansa jäädä rauhaan
pojan kanssa. Mutta tälläkin kertaa rouva istui huoneessa, leikellen
auki erästä itaalialaista romaania, johon silloin tällöin kurkisteli.
Loppupuolella tuntia hän alkoi kuunnella avosuin, ikäänkuin olisi
tahtonut niellä opettajan sanat, väliin heilauttaen päätään
heittääkseen ylös matalalle otsalle valuneen mustan hiussuortuvan.
Nuorukainen katseli häntä salavihkaa. Rouva oli pystynenäinen ja ylen
täyteläinen, mutta kaunis, eikä näyttänyt vähääkään kiekailevalta.
Hänen läsnäolonsa häiritsi kumminkin Emiliota, samoin kuin
heleänvärinen pilkku kirjassa, sivun laidassa, häiritsee lukijata.

Kolmannella kerralla Emilion täytyi rouva Ribbanin juttujen takia
aloittaa tuntinsa neljännestä liian myöhään. Rouva kertoi, että oli
ollut kovin ikävää Sestrin kylpylaitoksessa; että hänen miehensä oli
määrä tulla Syyskuun ensi päivinä hakemaan häntä ja he matkustaisivat
Roomaan; ja että hän aikoi viettää syksynsä vuorelle rakennetussa
huvilassaan, jonne hän aina lähti viininkorjuun ajaksi. Äkkiä hän
kysäisi, oliko poika paljonkin edistynyt kahdella ensimäisellä
tunnilla.

Tälläkin kertaa rouva istui sisällä ja kuunteli tarkasti opettajaa,
tirkistäen suoraan seinään ja silloin tällöin nyökäyttäen
hyväksyväisesti päätään. Kun Emilio selitti erästä liikuttavaa
kertomusta, kääntyi hän uteliaana kuuntelemaan muutamia äänenväreitä,
ikäänkuin olisivat olleet kätketyn soittokoneen sointuja. Hän tarkistui
sanaan _ihmeellinen_ ja toisteli sitä hiljaa itsekseen, niinkuin olisi
miettinyt sen merkitystä. Kun opettaja, saatuansa oikean vastauksen,
sanoi "hyvin!" heittäytyi äiti poikansa kaulaan ja suuteli häntä
rajusti, ikäänkuin poika olisi päästänyt oikeita neron leimauksia.

Seuraavilla tunneilla Emiliota häiritsi toinen seikka: Rouva Ribbanin
luo tuli naisia vieraisin ja ne puhuivat ja nauroivat ääneen salissa,
samalla kun vierashuoneessa opetettiin.

Eräänä päivänä hän viereisestä huoneesta kuuli miehen ääntä, joka
hiljaa puhui rouvan kanssa, ja sitte taas kuului ikäänkuin käsi olisi
laskettu käden päälle. Se herätti Emiliossa epäluuloja.

Seuraavana päivänä oli Emilio tuskin tuntinsa aloittanut, ennenkuin
palvelia tuli sisään kantaen tarjottimella persikoita ja muita
makeisia, ja kohta sen jälkeen ilmaantui rouva pyytäen, että opettaja
olisi hyvä ja antaisi "pikun" syödä opettajan puhuessa, sillä heidän
piti kello neljä, ihan lyönnilleen, lähteä huviretkelle. Opettaja
suuttui ja oli ääneti, kunnes poika oli herkut ahmaissut; mutta rouva
ei laisinkaan huomannut tuota mieliharmin osoitusta. Tämä kaunis,
lihava nainen lapsellisine kasvoineen oli Emiliosta kovin typerä ja
ajattelematon, mutta samalla niin teeskentelemätön, että hän lopulta
antoi hänelle ajattelemattomuuden anteeksi. Hän ei kuitenkaan voinut
välistä olla ajattelematta onnettaren mielivaltaisuutta, verratessaan
tätä laiskaa, mitätöntä rouvaa, joka virui ylellisyydessä, nuoreen
naapuriinsa, kelpo tyttöön, joka vietti hyödyllistä, jaloa ja
toimeliasta elämää, mutta jolla tuskin oli kylläksi nälkänsä
tyydykkeeksi.

Eräänä päivänä oli Emilio vähällä ikipäiviksi jättää koko huvilan
hyvästiäkään sanomatta. Hän oli juuri päättänyt tunnin ja poika oli jo
mennyt ulos. Salissa oli vieraita, joille parast'aikaa tarjottiin
viiniä. Rouva Ribbani tuli äkkiä sisään, pyysi opettajaa vielä
viipymään hetkisen ja katosi samassa. Kohta sen jälkeen kantoi palvelia
Emiliolle lasillisen viiniä. Tämä lasillinen, joka lähetettiin hänelle
kuin jollekin kuskille ikään, ilman että häntä pyydettiin sisään
toisten luo tai ilman että rouva hetkeksikään jäi hänelle seuraa
pitämään, loukkasi häntä kovin. Hän ei kajonnut lasiin, vaan meni
tiehensä lujasti päättäen vasta jäykällä käytöksellään saada rouva
Ribbanin ymmärtämään että hän oli käyttäytynyt perin sopimattomasti.

Kun Emilio seuraavalla kerralla tuli, loukkasi rouva häntä vieläkin
pahemmin. Hän riensi Emiliota vastaan hymysuin, ikäänkuin olisi ollut
hauskoja uutisia sanottavana, ja kysyi matalalla äänellä, tahtoiko
Emilio tehdä tuttavuutta erään salissa olevan herran kanssa. Se oli
ylhäinen henkilö, opetus-asian toimikunnan osastopäällikkö, yksi niitä
viran-omaisia, joita on edullista tuntea, koska heillä on suuri
vaikutusvalta. Semmoisen miehen puoltosana olisi opettajan
tulevaisuudelle suuriarvoinen; jos ei muuta, hän voisi hankkia
opettajalle palkankoroitusta, jota hän oli monelle muullekkin rouvan
tutulle hankkinut.

-- Älkää ujostelko yhtään, vaan tulkaa sisään -- lisäsi hän. Se on
kohtelias mies, joka osaa seurustella kaikenlaisten ihmisten kanssa.

Opettaja kielsi jyrkästi, eikä sanonut tarvitsevansa puoltolauseita.
Katsahtaessaan vieraan käyntikorttia, jonka rouva oli hänelle jättänyt,
ei hän voinut pidättää nauruaan. Siinä seisoi: herra se ja se _Yleisten
töitten_ toimiston osastopäällikkö.

Opettajan kieltävä vastaus pahoitti hieman rouvaa ja hän meni ulos.
Mutta vähää ennen tunnin loppua hän taas palasi sisään ja istautui
tavalliselle paikalleen. Sepäs omituinen olento! Väliin näkyi
mieltymyksellä katselevan Emiliota; mutta kun opettaja silloin katsoi
häneen, niin hän hätkähti ja käänsi silmänsä toisaanne, niinkuin
olisi asiata tarkemmin miettinyt ja ajatellut: -- Mitäs tyhjää?
Kansakoulu-opettaja -- -- ---

Emilio olisi kutakuinkin pitkittänyt tuntejansa, ellei rouva Ribbani
yhä uudelleen olisi häntä loukannut, väliinpä kovin syvästikkin.
Eräällä kerralla rouva tuulispäänä ryntäsi sisään keskellä tuntia, löi
kätensä yhteen ja huuteli: Riennä, Oskari, riennä! Setä on saapunut!
Tänään ei ole tuntia! -- Kun rouva näki opettajan tyytymättömän muodon,
hän kohta ystävällisesti lisäsi: -- Oi, älkää olko pahoillanne; me
otamme tämänkin tunnin laskuun. -- Sen sanottuaan, hän kiiruhti pois
pojan kansaa, niin ett'ei Emilio ehtinyt häntä löylyttää.

Kaksi päivää myöhemmin Emilio palasi huvilaan, varmasti päättäen antaa
rouvalle läksytyksen, joka ei mielestä menisi, niinpä oikein puhua
suunsa puhtaaksi. Mutta rouva estikin häntä odottamattomalla tavalla;
hän astui niin julkean lähelle opettajaa, että tämä tunsi hänen kuuman
hengityksen leuassaan ja se Emilion suuttumuksen hillitsi.

-- Tänään -- kertoi rouva äänellä kuin olisi aikonut Emiliolle jotain
erityistä uskoa -- kunnioitamme setää pitämällä isot päivälliset.
Mieheni tulee tänne varta vasten päiväksi Turinista. Minä olisin
teitäkin pyytänyt -- --

-- Minulle se olisi todellakin hauskaa, ymmärrättehän sen -- -- -- ja
miehelleni myös -- -- -- Mutta niin ei ole muitten laita -- -- -- Setä
on kunnon mies -- -- -- hieman sukuylpeä vain. Toiste teidän tulee olla
meillä päivällisellä, kun olemme omin joukoin ja silloin minä pyydän
rouva Falbrizion myös.

Tämä solvaus tuli niin äkkiarvaamatta ja tehtiin niin viattomalla
muodolla, ett'ei nuorukainen oitis löytänyt sanoja vastatakseen. Kun
rouva oli mennyt, ajatteli Emilio tarkemmin hänen puhettaan ja tunsi
olevansa aivan raivoissaan.

-- Sinnekkö asti -- hän mutisi itsekseen -- olen laskenut tuon
tyhmän hanhen! Hän pitää minua renkinään! Puuttuu vain, että hän panee
minut poikansa saappaita harjaamaan! Tuo ei voi tulla pelkästä
tietämättömyydestä. Pohjana lienee ylenkatse ja salainen halu loukata
minua. Setä muka on aristokraatti. Oh, te pyhäpukuiset kollot, opetanpa
teille ihmistapoja, niin että sen kauan muistatte!

Pari päivää sen jälkeen Emilio palasi huvilaan sanoakseen rouvalle,
sedälle, jopa kaikille ihmisille, ett'ei häntä enää haluttanut olla
pojan opettajana. Aikoipa ilmaista syynkin, oikein puhua suunsa
puhtaaksi, eikä vähääkään peittää loukattua ylpeyttään. Vaan puutarhan
portilla hän tapasi kamarineitsyen, joka siinä seisoi häntä odottamassa
ja ilmoitti omituisesti hymähdellen päivällisen lykätyn paria tuntia
myöhemmäksi, ja että "herrasväki" vielä istui pöydässä; parasta siis
palata vasta tunnin kuluttua.

Opettaja kävi tulipunaiseksi ja terävä vastaus pyöri hänen kielellään;
mutta kun häpesi näyttää närkästystään palvelustytölle, hillitsi hän
vihansa, käänsi selän tytölle ja meni vastaamatta tiehensä, eikä
aikonut sen koommin jalallaan astua sen talon kynnyksen yli. Vanha
viha, mikä hänessä nöyryytettynä opettajana kyti rahaylimyksiin, heräsi
jälleen eloon ja entiset, yhteiskunnallisia kostonhankkeita
tarkoittavat aatokset leimahtivat tulenliekkien tavoin hänen
sielussaan. Hän kiihotti näitä liekkejä ja ahmi mielessään
tulevaisuuden kuvaa, jonka mielikuvitus loi hänen eteensä: kiljuva
roistojoukko ryntää tuohon puutarhaan ja tuohon taloon, kukistaa,
polkee ja hävittää kaikki sekä ajaa potkuilla ja kepin lyönneillä
huoneesta huoneesen tuota ylimysmielistä setää, työmiehiään
köyhdyttävää aviomiestä ja tuota äitelää, juveli-koristeista rouvaa,
joka lihoo ja laiskottelee vääryydellä anastamassaan asemassa, ja jonka
jok'ikisestä huokosesta löyhkää ylönkatsetta köyhyyteen, joka kuitenkin
olisi hänelle juuri omiansa.

Tässä mielentilassa Emilio palasi kotiin ja purki sydämmensä neiti
Gallille, joka, ihme kyllä, näytti tyytyväiseltä ja lämpimin sanoin
lausui hyväksyvänsä Emilion päätöksen katkaista pitemmittä puheitta
kaiken yhteyden tuon herrasväen kanssa. Tämä ei kumminkaan ollut
Emiliolle kylläksi; hän tahtoi, että rouva Ribbani saisi tietää syynkin
välin rikkoumiseen ja meni sentähden rouva Falbriziolle kertomaan
kaikesta, varmana siitä, että hänen puheensa sanasta sanaan saapuisi
asian-omaisten korviin.

-- Menkää ja kertokaa sanani hänelle -- puhui Emilio rouva Falbriziolle
-- te, joka olette perheen tuttuja. Sanokaa hänelle myöskin, että
heitän hiiteen pojan mammoineen juuri edellä kerrotuista syistä, jotka
minulle selvään näyttävät, ett'ei rouva Ribbanin ymmärrys riitä
käsittämään erotusta opettajan ja tallirengin välillä.

Rouva Falbrizio oli aivan samaa mieltä ja lisäsi, happamasti hymyillen,
että rouva Ribbania oli tosiaankin sääli, koska hän kuului perheesen,
joka -- -- -- Hänen äidillään oli ollut sekatavarankauppa pienessä
kojussa piazza del Municipion varrella Turinissa. Rouva itse oli
metrimittaa pidellyt aina neljäntoista ikäiseksi. Herra Ribbani oli
rakastunut rouvaansa, tämän vielä kojussa seisoessa. Kuitenkin täytyi
sanoa, että hän ei ole ainoastaan kaunis vaan hyväsydämminenkin nainen,
ja että hän, vaikka ihmiset paljon hänestä puhuvat, oli kaikin puolin
kunniallinen nainen.

Pari päivää myöhemmin toi rouva Ribbanin palvelia Emiliolle terveisiä
emännältään, joka kysyi, miksi ei opettajaa enää heillä näkynyt ja
milloin hän taas tahtoi tulla poikaa opettamaan. Rouva Falbrizio ei
ollut siis vielä mitään kertonut.

Opettaja vastasi aikovansa kirjoittaa rouvalle. Seuraavana päivänä hän
kirjoittikin lyhyen ja äreän kirjeen, jossa, syitä mainitsematta, pyysi
päästä yksityistunneista. Rouva, joka ei koskaan kirjoitellut, lähetti
uudelleen palveliansa kohteliain sanoin pyytämään selvitystä opettajan
omituiseen vastaukseen. Emilio ei vastannut mitään.

Kolmannen kerran palvelia ilmaantui opettajan luo, kourassaan kirje,
joka luultavasti sisälsi rahoja. Hän uudisti entisen pyyntönsä, että
opettaja joko palaisi huvilaan tahi antaisi selityksiä. Emiliopa ei
ottanut kirjettä vastaan, eikä myöskään antanut selityksiä.

Viikko oli kulunut, eikä rouva Falbrizio ollut avannut suutaan Emilion
asiasta, sillä häntä huvitti pitää näin arkaluontoisen asian langat
jonkun aikaa käsissään.

Vielä kerran ilmestyi palvelia Emilion luo nöyrän näköisenä --
arvatenkin kajastusta emännän mielentilasta --, hartaasti pyytäen
Emiliota edes hetkeksi tulemaan rouvan luo, joka oli kovin pahoillansa
ja jolla oli jotain erittäin tärkeätä puhuttavaa. Rouva Falbrizio oli
siis vihdoinkin juorunnut. Emilio lähti huvilaan.

Rouva Ribbani oli todellakin kovin pahoillaan, sillä hän ei ollut
Emiliota loukannut ylpeydestä, vaan siksi, kun hän ei lainkaan
ymmärtänyt mikä asema opettajalla on palvelusta tekeväin pitkällä
arvoasteikolla. Tietämättömyydestä hän sekotti kaikki semmoiset
henkilöt, niin että ne hänen silmissään olivat yhtenä ainoana
ihmisluokkana, niinkuin ei villikään tiedä erotusta kastrullin ja
lämpömittarin välillä. Mutta saatuansa rouva Falbriziolta kuulla, mitä
oli rikkonut -- vaikka opettajatar, rouvalle mieliksi, oli nauranut
koko asialle, eikä rouva itse oikein käsittänyt tehneensä
sopimattomasti -- oli hän häpeissään ja pahoillaan, hyväluontoinen kun
oli, ja päätti, maksoi mitä maksoi, sovittaa rikoksensa.

Emiliosta tuntui vastenmieliseltä lähteä huvilaan, ajatellessaan, että
piti astua palveliain ohitse, jotka luultavasti tiesivät kaiken ja nyt
nauraisivat hänelle, kun hän palaisi niinkuin armoihin otettu palvelia.
Mutta kun hän, kurkistaessaan puutarhan aidan lomitse, ei ketään
huomannut, rohkaisi hän mielensä. Palveliat olivat iltaruualla ja
lapset peuhasivat ylikerrassa.

Tuskin oli Emilio puutarhaan tullut, ennenkuin näki rouva Ribbanin
huvihuoneesta rientävän vastaansa, käsi ojolla, punastuen ja
tuskallisesti häntä tirkistellen.

-- Oi, herra opettaja! -- sanoi hän -- minä olen ollut kovin
pahoillani, kauhean, kauhean pahoillani, uskokaa minua!

Rouva ei löytänyt sanoja anteeksi pyytääkseen ja turhaa semmoinen olisi
ollutkin. Hän ei olisi kumminkaan voinut siitä asiasta puhua,
loukkaamatta uudelleen Emiliota.

Hän pyysi Emiliota huvimajaan, istumaan penkille vastapäätä akkunaa,
jonka säleuudinten kautta iltarusko heloitti. Rouva rupesi latelemaan
katkonaisia lauseita, jotka väliin eivät sisältäneet mitään, väliin
taas liiankin paljo. Samoja lauseita hän toisteli kymmeneen kertaan.

-- Oikein pahoillani, uskokaa minua. Jospa aavistaisitte -- -- --
Kuinka saatoitte luulla minun tarkoituksella -- -- -- sivistynyttä,
hyvin kasvatettua nuorukaista kuin te olette -- -- -- En tosiaan tiedä,
missä järkeni lie ollut -- -- -- Te ymmärsitte minut väärin -- -- --
Lyhyesti, antakaa minulle anteeksi. Sanokaa minua ennen hassuksi
-- -- -- Te ette saa luulla mun tahallani -- -- -- Vaikka millä ehdolla
tahansa tulee teidän antaa anteeksi ja vakuuttaa, että pidätte kaiken
erhetyksenä ja että aina, alituisesti olette meidän ystävämme.
Lupaattehan sen?

Voidaksensa oikein nähdä opettajan silmistä, oliko tämä vielä
vihoissaan, rouva tuli niin lähelle, että hänen viime sanansa tunkivat
ennen Emilion suuhun kuin korviin, ja tuo sekainen akasian, nuoren
naisen ja äsken pestyn liinavaatteen hajahdus pani hänet vapisemaan
kiireestä kantapäähän.

-- Vakuutan teille -- sai opettaja sanoneeksi ja väisti päätänsä minkä
voi taakse päin, tietämättä minne kätensä pistäisi. -- Minun puolestani
on kaikki unhoitettu; olen pahoillani, että olen tuottanut teille
mielipahaa.

Hän vaikeni ja tuijotti erästä kirjavata rouvan mustalle hameelle
kiinnitettyä nauharuusua, vihoissaan siitä että hän, joka oli ollut
niin julmistuneena, noin lapsekkaasti ja helposti antautui. Rouva
Ribbani teki vilkkaan, iloa ilmaisevan liikkeen.

-- Te vieritätte kiven sydämmeltäni! -- huudahti hän. -- Se oikein
minua ilahuttaa! Palaattehan taas poikaa opettamaan? Me viivymme vielä
muutamia päiviä täällä. Oskarinikin on kovin pahoillansa teidän
poisjäännistänne. Palaattehan! Luvatkaa minulle?

Emilio oli edeltäkäsin odottanut tätä kysymystä ja päättänyt vastata
kieltävästi. Mutta tuntiessaan rouvan lämpöisen hengityksen kasvoillaan
ja pehmoisen silkkihameen vasenta kättänsä hivelevän, sanoi hän: -- En
todellakaan tiedä -- -- -- Saammehan nähdä -- -- -- Kyllä minä tulen.

Nuori nainen löi kätensä yhteen. Sitten kysäisi äkkiä katsellen
Emiliota tarkasti silmiin: -- Silloin kai saan antaakkin teille sen,
jota ette suostuneet ottamaan?

Taaskin rahat! Voi, tuota kaunista, tyhmää olentoa! Mutta tällä kertaa
ei Emilio voinut olla nauramatta, ja rouva nauroi myöskin käsittämättä
miksi, sekä nojautui niin lähelle opettajaa, että tämä saattoi nähdä
plombeeratun syömähampaan toisen suussa. Huone pyöri ympäri Emilion
silmissä, ja hämärässä hän painoi suunsa rouvan pehmoisiin huuliin.
Huumauksissaan hän tosin kuuli huudettavan: -- Opettaja! -- mutta se
huuto ilmaisi hämmästystä eikä suuttumusta ja tuli muuten liian
myöhään.

Tuommoista voi siis tapahtua "opin paarioillekkin"? Tämä oli hänen
ensimmäinen ajatuksensa. Heidän keskinäinen välinsä oli hänestä, vasta-
alkajasta, tämän tapahtuman jälkeen niin omituinen, että hän, heidän
astuessaan ulos huvimajasta, uteliaana vilkaisi rouvaan, ikäänkuin
olisi odottanut näkevänsä hänen aivan toiseksi muuttuneena. Mutta hän
erehtyi: rouva oli aivan entisensä muotoinen, paitsi että oli
vilkkaampi kuin ennen, ikäänkuin olisi juossut kertaalleen puutarhan
ympäri. Rouva kurkisti puoleksi ummistunein silmin ympärilleen,
nähdäkseen, oliko kukaan lähitienoilla. Voi kuinka harmillista!
Tuolla aidan vieressä seisoikin rouva Falbrizio, joka, uteliaana
nähdäksensä miten asia päättyisi, oli muka tullut nuppineularasiata
kamarineitsyelle tuomaan. Rouva Ribbani astui rohkeasti häntä kohden ja
Emilio koki olla huolettoman näköisenä. Vaan hän näki opettajattaren
tuijottavan suoraan hänen kaulaansa, ja kun kädellänsä koetteli, tunsi
hän mustan silkkisen kaulaliinansa solmusta auenneen. Voi kirottua!

-- Herra Ratti -- sanoi Falbrizion rouva ilkeästi hymyillen --
tiedättekö Azzornon sindacon kuolleen tapaturmaisesti. Puunkauppias toi
ne tiedot noin tuntia sitten.

Mitä Emilio välitti Azzornon sindacosta ja hänelle sattuneesta
tapaturmasta! Koko illan hän näki edessään tuon lauenneen mustan
kaulaliinansa jonkinmoisena suruharsona peittävän kaikki entiset
ruusunkarvaiset muistot, ja oli lukevinansa siitä uhkauksia, joita ei
kumminkaan kyennyt selittämään ja jotka juuri siitä syystä tekivät
hänet kahta levottomammaksi.

Vasta seuraavana päivänä muistui huvimajan tapaus hänen mieleensä ilman
tuota mustaa kaulaliinaa, iloisampana ja hauskempana kuin edellisenä
iltana, ja ajoi hänet taas huvilaan. Uteliaana, malttamattomana,
sykkivin sydämmin kuin varas, joka menee piilopaikkaansa kurkistamaan
onko varastettu aarteensa vielä paikoillaan, läksi Emilio astumaan
rouva Ribbanin luokse.

Puutarhan portilla hän epäillen pysähtyi, ja kun huomasi puutarhurin,
kysyi hän tältä: -- Onko rouva kotona?

Vastaus sattui häneen kuin miekan isku. Rouva oli saanut mieheltänsä
sähkösanoman ja matkustanut lapsineen, palvelioineen päivällisen
tienoissa Turiniin, eikä aikonut palata ennenkuin ensi vuonna.

Kuka olisi saattanut kaksi päivää aikaisemmin sanoa semmoisen tiedon
tuottavan hänelle surua ja mielipahaa, ikäänkuin hänet olisi pettänyt
ihminen, jota hän kauan oli rakastanut.

Yksinään, allapäin, tuntien ruumiin ja sielun tuskaa ajatellessaan
tuota tapausta, joka hetkistä ennen oli hänen mieltänsä hurmannut,
Emilio asteli kotiinpäin. Häntä masensi semmoinen yksinäisyyden ja
tyhjyyden kammo, että hän heti kotiin päästyään meni palkongille ja
seisoi siinä odotellen naapuriansa, sielussa tuska ja katumus sekä
kalvava halu hakea hänen seurastaan lohdutusta ja asettaa ystävänsä
itsensä ja tuon mielikuvan väliin, ikäänkuin kaihtaakseen sitä
ajatuksiltaan ja tyynnyttääkseen suloisella, puhtaalla tunteella
kuohuksissa olevaa sydäntään.

Kun neiti Galli tuli näkyviin, tervehti Emilio häntä kovin
ystävällisesti, hymyellen ja melkein rukoilevasti katsoen sekä ojensi
kätensä. Opettajatarpa ei tarttunutkaan ojennettuun käteen, katseli
häntä vain kylmästi. Äkkiä heräsi Emilion sielussa epäluulo:
kaulaliina, rouva Falbrizio -- -- -- Oi, sitä ei ollut epäilemistäkään;
rouva Falbrizio oli kertonut. Mitä hän sanoisi neiti Gallille? Kuinka
hän tästä pulasta suoriuisi? Hänen tätä miettiessään sanoi opettajatar
hitaasti, katsellen häntä: -- Tätä nykyähän annatte tuntinne
huvimajassa? -- Ja ennenkuin Emilio ehti vastata, pudisti hän
surumielisesti päätään ja meni sisään hyvästiä sanomatta.


Labaccio, toveri seminaari-ajoilta.

Emilio oli niin saanut kaksikin haavaa sydämmeensä. Kuitenkin lohdutti
häntä ajatus, että syynä ystävättären närkästykseen ei voinut olla muu
kuin mustasukkaisuus, siis elpyvä rakkaus. Tässä toivossa hän odotteli
rakkauden ilmautumista, niin pian kuin mustasukkaisuus olisi hävinnyt.
Mutta hän odotti turhaan. Muutamain päiväin päästä rupesi opettajatar
taas puhumaan hänen kanssaan, vaikka hyvin harvoin ja vastenmielisesti
sekä semmoisen äänellä, joka oli ystävyydessään pettynyt ja siitä
syystä käynyt epäluuloiseksi. Kaikki Emilion ponnistukset entisten,
tuttavallisten haastelojen palauttamiseksi olivat aivan turhat ja
jonkun ajan kuluttua hän alakuloisena niistä tykkönään luopui. Hän
tunsi opettajattaren järkähtämättömän luonteen ja oli vakuutettu
auttamattomasti vajonneensa hänen silmissään ja ett'ei enää ollut
mitään toivon sijaa. Uudelleen hän tunsi itsensä tässä talossa
yksinäiseksi kuin kuolleeksi, hän heitteli kirjansa nurkkaan ja
antautui saman raskasmielisyyden valtaan, jota ennen oli ravintolassa
haihduttanut. Sinneppä hän kyllä nytkin olisi osannut, ellei häntä
olisi pidättänyt asian-ajajan ja tämän rouvan osoittama ystävällisyys;
hän kävi edelleenkin heitä tervehtimässä, vaikka tosin ei niin usein
kuin ennen. Kaikeksi onneksi sattui pieni tapahtuma, joka muutamiksi
päiviksi haihdutti hänen synkeän mielialansa ja antoi ajatuksille
toista suuntaa.

Eräänä aamuna, kun hän juuri istautui pöytään laihaa aamiaistaan
syömään, tuli koulun vanha siivooja sisään jättäen käyntikortin, josta
hän luki: -- _Giovanni Labaccio, kansakoulu-opettaja, jäsen Palermon
Ansiollisten seurassa, saanut kunniapalkinnon Itaalian-opettajien
keskinäiseltä apuyhdistykseltä_. Ystävät eivät olleet toisiaan
tavanneet viiteen vuoteen! Kun Emilio töytäsi pöydästä mennäksensä
porstuaan toveria vastaan, seisoi tämä jo ovessa.

Emilio halaili ja suuteli häntä. Toveri otti tyynenä vastaan nämät
ystävyyden osoitukset ilman että juonteensa vähääkään muuttuivat ja
kysyi rauhallisesti niinkuin olisivat toisensa edellisenä päivänä
tavanneet: -- Kuinkas voit, Ratti?

-- Olethan aivan entisesi näköinen! -- huudahti Emilio nauraen, tarttui
toverin käteen ja vei hänet keskelle huonetta. Entisen koulutoverin
ilmestyminen karkoitti kaikki surulliset ajatukset hänen mielestään, ja
hän tunsi itsensä viittä vuotta nuoremmaksi.

Labaccio ei todellakaan ollut paljoa muuttunut. Hän oli käynyt hieman
lihavammaksi ja kankeammaksi liikkeissään, mutta hänen kasvonsa olivat
yhä parrattomat ja iloisat niinkuin ennen. Hän oli perin huolellisesti
ja siististi puettuna, ja korkea, ahdas kaulus kuristi kaulaa niin,
että hänen oli pakko pitää päätänsä aina pystyssä.

Kuten Emilio heti Labaccion nähtyänsä aavisti, oli tämä tullut näille
maille sukulaisensa, Azzornon sindacon kuoleman johdosta, ja poikennut,
sitten kun asiat oli saatu järjestetyiksi, Altaranaan vanhaa ystäväänsä
tervehtimään. Emilio lausui surunsa tapahtuneesta kuolemasta; mutta kun
toinen keskeytti häntä liikkeellä, joka ilmaisi kohtaloonsa tyytymystä,
ei Emilio pitänyt tarpeellisena puhua siitä asiasta sen enempää. Toisen
estelemisistä huolimatta hän laittoi siivoojan hakemaan puodista yhtä
ja toista syötävää; sillä hän tahtoi välttämättömästi tarjota aamiaista
ystävälleen.

-- Rakas Rattini -- sanoi äsken tullut, kohotti hitaasti käsivartensa,
niinkuin olisivat olleet kaksi saman koneiston liikkeelle panemaa
vipua, ja laski ne Emilion olkapäille -- minua ilahuttaa nähdä sinut
hyvissä voimissa.

Sitten hän järjesteli kaulaliinansa solmua, tarkasti tuolin
istuinlautaa, kohotti hieman housujaan, nosti takinliepeet ja istautui.

Alussa haastelo muistutti pienen heleästi helähtelevän sähkökellon ja
tavallisen tuntilukuja lyövän seinäkellon yhteissoitosta. Labaccio
vastaeli noin joka kymmenenteen kysymykseen, jota vastoin hänen
kysymyksiinsä tuli vastauksia satamalla. Emilion kerrottua elämänsä
vaiheet, pudisteli toinen arvellen päätänsä. Emilio mainitsi myös
saaneensa tietoja hänestä heidän yhteiseltä tuttavaltaan, entiseltä
korpraalilta.

-- Carlo Lericalla -- sanoi toveri -- lienee äsken ollut ikäviä
rettelöitä Badolinossa. Muistaakseni luin jotain semmoista
_Kasvatus-opillisessa kirjallisuudessa_, joka on varsin oivallinen
aikakauslehti. Mutta en muista asian yksityiskohtia. Oh, sinä hankit
aivan liikoja herkkuja -- hän lisäsi, katsellen mielihyvällä
ruokapöytää, jolle siivooja oli asetellut tavallisen eturuuan: voita ja
kasviksia. -- Ei se käy päinsä näin meidän keskemme.

Emiliosta oli kovin hupaista nähdä jälleen toverin kasvoilla tuo tuttu
seminaarin aikuinen kasvojen väänne, jonka hän aina teki ruokaa
nähdessään: vetäisi nenänsä kurttuun ja työnsi huulensa herkullisen
pitkiksi.

Emilio huudahti ilomielin: -- Käy pöytään, Labaccio kulta! Nyt puhumme
Carlo Lericasta ja kaikista muista vanhoista ystävistä. Mutta ensiksi
tulee sinun kertoa elämäsi vaiheet loppuun.

He asettuivat aamiaispöytään. Labacciolla ei ollut paljoa kerrottavaa.
Niinkuin Lerica jo oli puhunut, oli hän yhä edelleen entisessä
virassaan Stalorassa, Po'n varrella, ja viihtyi siellä hyvin. Hän oli
uudistanut virkasitoumuksen vieläkin kuudeksi vuodeksi. Parempaa
paikkaa hän ei koskaan olisi voinut saada ja toivoi vain, että Ratti
ystävälläkin olisi ollut samanmoinen onni.

Emilio toivotti hänelle onnea kunniapalkinnon johdosta.

Labaccio teki kainoutta ilmaisevan liikkeen ja sanoi, sekottaessansa
kastiketta eturuokaan: Turinin oivallinen rehtori hankki sen
minulle. Kolmekolmatta palkintoa oli jaettavana ansiokkaille
kansakoulu-opettajille kolmenkolmatta läänin kylissä. Koska minä olin
nuorin kaikista ehdoitetuista -- melkein kaikki muut olivat äijiä -- ei
minulla ollut vähääkään toivoa, enkä oikeastaan tiedä millä perusteella
-- -- -- elleivät kentiesi ottaneet lukuun -- -- -- Palkintoja
jaettaessa olivat saapuvilla Aostan herttua, hänen ylhäisyytensä
ministeri, konseljin presidentti -- -- -- ja koko joukko ylimyksiä.
Hänen ylhäisyytensä lisäsi kunniapalkintoon vielä yhden valtiolainan
osakkeen, joka antaa viisi lireä korkoa.

-- Sanalla sanoen -- virkahti Emilio -- sinä olet tyytyväinen
maailmaasi?

-- En ole tyytyväinen -- vastasi toinen -- mutta tyydyn. Näiden
molempain lausetapain välillä on eroa.

Hetken päästä hän kysäisi: -- Miks'et keitä näitä keltaisia
pippurikasviksia? ja hän kertoi tarkasti niiden valmistuksen.

-- Sinä tyydyt -- pitkitti Emilio kesken jäänyttä puhettaan -- siksi
että sinulla on ollut onnea. Mutta jos olisit joutunut tekemisiin
eräänlaisten sindacojen, kirkkoherrain ja tarkastusmiesten kanssa
-- -- -- Rakas ystävä, sallippas sanoakseni: me opettajat olemme
valinneet kurjan kurjan uran.

-- Se on totta -- myönsi toveri tyynesti -- kurjan kyllä. Mutta
sallippas sinä minun sanoa jotain -- -- -- Älä sitä käännä omaan
kohtaasi. Minun ymmärtääkseni paljon riippuu siitäkin, kuinka tietää
asettaa olonsa. Opettajat puhua purpattavat. He muka ovat aina
oikeassa. Mutta katsokaamme asiata tarkemmin. Olet kai huomannut, että
on opettajia, jotka itse ovat syypäät selkkauksiin. He tulevat kyliin
sen näköisinä, jotta -- -- -- ja vähimmästäkin kolauksesta pauhaavat
niin kuin heidän persoonassaan olisi loukattu hänen ylhäisyyttänsä
opetus-asiainministeriä, tiedettä ja, Jumala tiesi, mitä kaikkea,
ehkäpä itse sivistystäkin. Tässä maailmassa tarvitaan hiukan enemmän
myöntyväisyyttä, varsinkin kun on koulu-opettaja; jos ei sitä ole
-- -- -- ei voi tulla toimeen.

-- Oho, kylläpä kuulee, että sinulla on ollut onnea! -- sanoi Emilio.
-- _Vähimmästäkin kolauksesta!_ Mutta entäs kun kaikki kolauttavat
monta kuukautta yhtä perää, panettelevat, yllyttävät koululapsia ja
koettavat tallata jalkain alle!

-- Hyvä Ratti, minä en puhu semmoisista tapauksista, puhun vaan noin
yleensä. Minä väitän, että sielläkin, missä on vaikeita luonteita, ja
viran-omaisia jotka tuntuvat äreänpuolisilta, voipi vähäistä viisautta
tahi ystävällistä kohtelua käyttämällä välttää paljon ikävyyksiä.
Tahdon kertoa esimerkin omasta elämästäni. Staloran kirkkoherra näytti
alussa olevan minusta varsin vähän huvitettu. No, eipä tarvittu kuin
pieni temppu, eikä edes sitäkään, ainoastaan pieni päähänpistos, niin
alkoi suosia minua. Arkkipispan täällä matkustellessa pölähti päähäni
neuvoa kirkkoherraa haettamaan kaupungista ruiskulla varustettu
vesitynnyri, jolla kastelisi tietä arkkipispan vaunujen edessä, ett'ei
pöly vaivaisi hänen ylhäisyyttänsä -- -- -- Tämä oli siunatun hyvä
aate. Hänen ylhäisyytensä kiitti kohteliaasti kirkkoherraa, joka taas,
aivan kuin taikavoimalla, muuttui perin toisenlaiseksi minua kohtaan.
Noin vähän tarvitaan, jotta papit tulevat ystäviksemme.

-- Se riippuu siitä mimmoisia papit ovat!

-- Minä puhunkin siitä kuinka minulle on käynyt. Stalorassa ei meidän
suinkaan sovi soimata hengellistä säätyä. Niillä seuduin on monta
pappia, jotka samalla ovat koulu-opettajia. Ja aimo opettajia ovatkin.
Se taas tulee siitä, että läänin kaksi viimeistä pispaa ovat olleet
mallipappeja, sivistyneitä, rakastettuja ja suuressa arvossa pidettyjä
miehiä, joilla oli suuri vaikutusvalta kunnissa. Nämä kustansivat usean
papin suorittamaan opettajantutkintoa ja tekivät lahjoituksia heidän
hyväkseen. Ratti hyvä, kun pappi on vakinaisena opettajana jossakin
kunnassa, on hän hyvä opettaja. Ainoastaan muutto-papit ovat
kelpaamattomia opettajan toimeen; sillä, jos papit usein paikkaa
vaihtavat, tietää se, että ovat jossain joutuneet riitaan pispansa
kanssa. Semmoisia pappis-opettajia ei meillä ole.

-- Siis kaikki käy sinulle mielen mukaan! Mutta tahtoisinpa halusta
tietää, miltä kannalta otat uskonnon opetuksen, tuon minulle vaikeimman
aineen.

Labaccio vastasi totisena: -- Minä kunnioitan uskontoa. Niinkuin
tiedät, on minulla siinä aina ollut periaatteeni. Minun ymmärtääkseni
tulee opettajan ennen kaikkea olla oppilaittensa hengellisenä isänä.
Mitäpä voisikaan aikoihin saada ilman uskontoa? Minusta tuntuu kuin ei
olisi mahdollista lasten ymmärrystäkään kehittää -- -- -- ja hän lisäsi
hitaasti, katsellen Emiliota että epäilisikö tämä hänen muualta
lainanneen lauseensa: -- eihän voisi ilman aurinkoa saattaa maatakaan
hedelmälliseksi. Kerron sulle suoraan, minä pidän aamu- ja iltarukousta
luokassani.

-- Silloin lieneekin kirkkoherra aika tyytyväinen -- sanoi Emilio.

-- Kirkkoherra on hyvä ystäväni. Toiselta puolen olen minäkin hänelle
kiitollisuuden velassa. Hän se oli, joka kehoitti minua lukemaan
hiukkaisen latinaa, niin että nyt annan tunteja siinä kielessä.
Par'aikaa selittelen Epitomea muutamille talonpoikaispojille, jotka
aikovat papeiksi. Tiedätkös -- -- minä olen yhä edelleenkin
metoodillinen niinkuin ennen seminaarissa. Omiin lukuihini käytän joka
päivä kolme neljännestuntia, en minuuttiakaan vähempää, jok'ikinen
päivä vuoden umpeensa.

Emiliota nauratti nuo neljännestunnit. -- Sanalla sanoen, sinulta
riittää aikaa kaikkeen. -- Emilio toivotti hänelle onnea ja kertoi
Lericalta kuulleensa Labaccion tulleen _välttämättömän tarpeelliseksi_
Stalorassa.

-- Minä asetan suuni säkkiä myöden -- pitkitti toveri, jättäen
tahallaan toisen leikkipuheen siksensä, ja kertoi sitte toimistaan, yhä
syömistään jatkaen. Hän oli muun muassa toisten kanssa perustanut
_käsityöläisten ja pikkukauppiaitten sivistysseuran_. Hänen oli
onnistunut henkiin herättää kunnan soittokunta, joka oli sitten saanut
toisen palkinnon Bra'n kilpailussa. Sitäpaitsi oli hän kolmena vuonna
opettanut piirustusta, ja piirustus-oppilaat olivat teettäneet hänelle
mitalin, jossa oli hänen nimensä kaiverrettuna toiseen puoleen. Tätä
nykyä hän kirjoitteli maataloutta koskevaa luentosarjaa, sekä luki
niitä asioita käsitteleviä aikakauskirjoja, sillä vielä oli paljo
talonpojilla opittavaa, varsinkin viinin valmistukseen ynnä hedelmäin
ja viljalajien säilyttämiseen kuuluvia seikkoja. Mutta enintä kunniaa
oli hänelle tuottanut tekstattu kirjoitus, jonka hän Victor Emanuelin
kuoleman johdosta kirjoitti eräälle paikkakunnalla asuvalle kreiville.
Se panetti kirjoituksen lasiin ja kehykseen, sekä ripusti palatsinsa
etuseinälle lippujen ja vanhain, kansalliskaartille muinoin
kuuluneitten kiväärien keskelle.

Aina milloin Labaccio mainitsi viran-omaisia, sanoi hän kunnioittavasti
"ritari ja sindaco Lotti, ritari, koulu-legaatti ja tohtori Bellini,
ritari, tarkastusmies ja insinööri Calossi", eikä unhoittanut yhtäkään
arvonimeä. Hän oli tosiaankin semmoinen, miksi seminaarissa ollessaan
oli käennyt. Ratti katseli häntä mieltymyksellä, jommoista tunnemme,
nähdessämme ennustuksemme toteutuneiksi. Labaccio puhui tyynesti, eikä
koskaan ääntään koroittanut. Hän katseli lakkaamatta eteensä pöytään,
ja samalla kun puhui hän oli täydessä hommassa: suolasi, lisäsi
pippuria, leikkasi leivän pieniksi viipaleiksi, pyyhki murut pöydältä
kädellään, asetteli kaulaan sidottua salvettiaan -- ja teki kaiken
tämän perin hitaasti. Kun hän nosti kasvonsa ylöspäin, toisen jotain
kysyessä, loi hän katseensa, niinkuin ennenkin seminaarissa, ei puhujan
silmiin, vaan hänen kaulaliinaansa.

-- Sinä olet oikein onnenpoika! -- virkkoi Emilio. -- Minkäslainen on
sitte kunta?

-- Kunta on hyvä -- vastasi Labaccio. -- Minulla on ollut onni joutua
tekemisiin semmoisten kotien kanssa, jotka auttavat minua työssäni.
-- -- Tässäkin suhteessa toistan entisen havaintoni, että löytyy
opettajia, jotka eivät tiedä omaa parastansa, vaan kokevat hyötyä
kunnassa vallitsevasta eripuraisuudesta rupeamalla jonkin erityisen
puolueen mieheksi. Se on erhetystä, hyvä ystävä, surku-tel-ta-vaa
erhetystä. Minä sitävastoin pyrin sovittamaan riitaisuudet ja saatanpa
kehua onnistuneenikin pyrinnöissäni. Sanotaan: koulu-opettaja on
sivistyksen apostoli kunnassa. Tahtoisinpa lisätä: myöskin rauhan
apostoli; pääasiallisesti rauhan. Opettajan tulee saattaa rauhaa
kuntaan ja asettaa suu säkkiä myöden. On esimerkiksi opettajia, jotka
menevät päivälliskutsuille toisen puolueen jäsenten luokse, mutt'eivät
toisen, peläten loukkaavansa toisia. Semmoinen menetystapa todistaa
luonteen heikkoutta, ett'en sano pelkurimaisuutta. Minun mielestäni
opettajan tulee olla puolueitten yläpuolella, eikä mitäkään näistä
erittäin suosia, ja siksi minä menen kaikkien kutsuihin. Opettajan
ensimmäinen velvollisuus on pysyä hyvässä sovussa kotien kanssa. Se
opettaja, joka riitaantuu vanhempain kanssa, ei voi koskaan mitään
hyvää saada aikaan. Siis, ei minkäänlaisia epäkohteliaisuuksia, se on
periaatteeni; ei minkäänlaisia riitaisuuksia. Jos luokassani on --
ajatelkaamme semmoista tapausta -- sindacon tai tarkastusmiehen poikia,
niin en suinkaan heitä vanhempainsa tähden aseta ensi riville istumaan;
mutta enpä myöskään seuraa muutamien opettajien hullua menetystä,
jotka, peläten, että heitä luullaan lahjomisille alttiiksi, ja
kehuakseen muka itsenäisyyttään panevat parempisukuiset oppilaansa
viimeiselle penkille. -- -- Sitäpaitsi, ovathan viran-omaisetkin
ihmisiä. Eihän sovi vaatia, ett'eivät rakastaisi omia lapsiaan enemmän
kuin muita. Tyhmyyksiä.

Jo Emilio vihastui: -- Hyväinen aika, mitä rupatat! Sinä olet
opettajiston Feniks lintu ja sattunut löytämään Eldoradon. Mutta mitä
minuun tulee ja myöskin useimpiin virkaveljistämme, on meillä
lukemattomia ja kaikenkaltaisia vaikeuksia ja elämämme on ikävää ja
kurjaa. Se ei ole minkään arvoista, jos onkin kunniallinen mies ja
tekee velvollisuutensa. -- -- Minä näen ehtimiseen väkivaltaisuuksia ja
vääryyksiä tehtävän ja opettaja on niiden suhteen turvaton. Joka
taholta kuuluu valitushuutoja, tuhansittain on opettajia, joilla ei ole
ravintoa kylliksensä ja moni kuolee nälkään. Et voi kieltää, että tämä
on totta.

-- Sitä minä en suinkaan kiellä -- vastasi Labaccio hiljaisena -- mutta
usko pois, Ratti, paljo liioitellaan.

-- Liioitellaanko? -- -- Missä tilassa ovat Staloran naapurikuntain
opettajat? Luullakseni sinä sen tiedät.

-- Minä tunnen muutamia heistä. No niin -- -- ylipäänsä heillä on hyvä
asema. Kerran sairastui yksi opettajista ja silloin talonpojat toivat
hänelle kaikenlaisia lääkeyrttejä sekä hevosen-ihraa. -- -- Usko minua,
asiat eivät ole niin huonosti kuin hoetaan. Minun luullakseni on syytä
molemmin puolin. Eiväthän opettajat muuta tee kuin ruikuttavat tuosta
siunatusta palkastaan. Lopulta käyvät sietämättömiksi. Sanonpa vielä
kerran, itse he ammattinsa alentavat alituiseen huutamalla nälkään
kuolevansa. Siinä on jouduttu niin kauas, että ihmiset, nähdessään
opettajan, säpsähtäen peräytyvät ikäänkuin näkisivät Ugolino
kreivin[15] haamun. Opettajat kirjoittelevat sanomalehtiin ja
uhkailevat. -- -- Näyttävät luulevan, ett'ei heitä varten olekkaan
oikeutta ja armahtavaisuutta maailmassa -- -- Usko minua; minä seuraan
noita riitoja -- -- kirjoitan eri vihkoon tuomio-istuinten päätökset ja
neuvoskuntain mietinnöt, ja huomaan, että niissä usein opettajien
vainoojia kelpo lailla pelmuutetaan. Mutta mitä sinä teet?

Näin sanoen Labaccio otti vadin, jossa oli kasviksia, Emilion kädestä
ja neuvoi hänelle, kuinka sallaati oli valmistettava. Hän esitteli
teoriiansa eri ainesten tarkasta punninnasta sekä näytti kuinka lehtiä
oli liikuteltava, etteivät maustimet lentäisi pitkin. Äkkiä sysäsi hän
tuolin taaksepäin, jott'ei saisi polvilleen kasvislehteä, joka putosi
vadista.

-- Taaskin olet entisesi tapainen! -- huudahti Emilio nauraen. -- Olet
aina enemmän pelännyt tahrapilkkua, kuin pyssynlaukausta.

-- Hyvä ihminen -- sanoi toinen tyynesti -- jos eivät opettajat varo
vaatteitaan. -- -- Arvaatkos, kuinka kauan olen käyttänyt tätä takkia?
-- -- Viisi vuotta, eikä sitä vielä ole käännetty. Jos ei tuota
mieletöntä pakollista voimistelua olisi, kestäisi se vielä pitkät ajat.

-- Lyönpä vetoa, ettäs olet jo pääomia kokoellut -- sanoi Ratti.

Labaccio kohautti hartioitaan. Kuinka häneltä olisi mitään voinut
säästyä? Mutta ensi vuonna hän toivoi voivansa panna säästöön,
sillä hän saa palkankoroitusta. Hän kehui ritari ja sindaco Lottia,
joka oli hankkinut lisää opetusvälikappaleita ja antanut hänelle
kahdeksankymmentä lireä iltakoulusta paitsi hallituksen palkanlisäystä
sekä luvannut hänelle vähäisen maata _mallipelloksi_, aiottua
maanviljelyskoulua varten.

-- Sinähän olet koko Kroiso! -- virkkoi Emilio hieman kateissaan.
Siksi että itse olet joutunut kultalaan, näet muidenkin kohdan
ruusunkarvaisena. Minun puolestani nauttios vaan olostasi, mutta sääli
edes niitä, joilla on tuskin välttämättömimpänsä, äläkä kehu tätä
kaikkein viheliäisintä virkaa. Eihän tarvitse muuta kuin muistaa että
kaikilla muilla urilla on ylenemisen toivoa. Tämä toivo antaa ihmiselle
voimaa raatamaan. Meidän virassamme ei ole muuta toivomista kuin ett'ei
vajoisi alaspäin. Siinä kansakoulu-opettajan toimen määritelmä.

-- Kai olot paranevat -- virkahti Labaccio.

-- Sinulle kyllä, siitä olen varma -- sanoi Emilio, ja muistaessaan
Lerican leikkipuhetta hän lisäsi: -- Luultavasti nait tytön, jolla on
viisikymmentä tuhatta lireä.

Labaccio katseli häntä ällistyneenä ja vastasi hiukan hämillään: -- Ei
se ole mikään tyttö.

-- Oho, arvasinpa siis oikein! -- huudahti Emilio, iloissaan
odottamattomasta keksimisestään. -- Tyttö tahi muu; pääasia että hankit
itsellesi vaimon, jolla on niin ja niin paljon kukkarossa. Arvasinhan
sen.

Labacciota hieman harmitti, kun oli noin joutunut ansaan. Nyt ei enää
maksanut vaivaa asiata salata. Niin, tätä naimista oli jonkun aikaa
puuhattu, mutta häitä oli täytynyt lykätä. -- -- Hän ei uskaltanut
mainita, että oli odottanut setänsä kuolemaa, mennäkseen naimisiin.
Morsian oli leski -- -- yksi pikkukoulun perustajia, saman koulun,
jonka sihteerinä hän ilmaiseksi oli ollut toista vuotta. Hän alkoi
ylistellä sydänkäpynsä hienoa kasvatusta ja oivallista luonnetta. -- --
Se osasi ranskaa ja vähän englannin kieltä, lyhyesti sanoen, sillä oli
perusteellinen sivistys ja -- -- miellyttävä olento.

-- On sillä kai muutakin, joka vetää sinua puoleensa -- sanoi Ratti.

Hän tarkoitti myötäjäisiä; mutta toveri luuli hänen ilvehtien puhuvan
nuoruudesta ja kauneudesta, joista ominaisuuksista sulhanen ei ollut
sanaakaan virkkanut, koska edellistä ei enää ollut, jälkimäistä ei
koskaan ollut löytynytkään. Hän oli siis ymmärtävinänsä Emilion sanat
niin, että todella saivat oikean tarkoituksensa ja vastasi: -- Kyllä
niin, hänellä on vähän tavaraa. -- -- Minä teen hyvän kaupan. -- Ja
kostaaksensa toiselle tämän sivuiskuja, hän lisäsi: -- Luultavasti hän
ei olisi minua ottanut, jos olisin noita kerjäläisten tavoin
ruikuttavia opettajia.

Emilio ymmärsi pistoksen, ja osaksi ivasta suuttuneena, osaksi
vihoissaan uudesta todisteesta, että kaikki oli ennalta laskettua
tuossa monituumaisessa päässä, joka ulkoapäin näytti niin
hyvällaiselta, hän puhkesi terävästi sanomaan: -- Niin, nyt ymmärrän,
että sinun täytyy päästä eteenpäin maailmassa! Sinulla on kaikki mitä
siihen tarvitaan. Hengessäni näen sinut kunnallishallituksen jäsenenä,
tohtorin seppele päässä, valtiopäivämiehenä. -- -- Säädyissä istuessasi
et kai häpeä meitä, niinkuin moni muu on tehnyt. Sinä kyllä silloin
muistat vanhoja tovereitasi, jotka eivät ole voineet rahoja ravistaa
päästötodistuksestaan, vaan ovat jääneet maan mutaan ja nöyrästi
tekevät velvollisuutensa. Ehdoittelet kai palkan vähimmäksi määräksi
edes tuhannen lireä. Sinulla on hyvä sydän ja sanot luultavasti
leikatessasi fasaanin paistia: -- Toimittakaamme niin, että palanen
häränlihaa keitetään tuolle nälkäiselle joukolle, josta onnellisesti
olen päässyt -- -- älyni avulla.

Emilio oli tuskin sanansa sanonut, ennenkuin pelkäsi loukanneensa
ystävätään. Mutta Labaccio vastasi aivan tyynesti, kahviaan sekotellen:
-- Tuhannen lireä on minusta aina ollut sopivin summa, mikä olisi panna
palkan vähimmäksi määräksi -- -- tätä nykyä, siihen lisäksi vapaa
asumus; eläkelaki kaipaa parannusta siihen suuntaan, että esimerkiksi
otetaan lukuun sekin aika, jonka opettaja tarvitsee hankkiakseen uuden
paikan, kun on joutunut virattomaksi ilman omaa syytänsä.

Hän oli hetkisen vaiti maistaakseen kahviansa. Sitten kysyi: -- Miksi
et sekota herneitä kahviisi? -- Ja hän antoi Emiliolle hyvän neuvon:
herneitä oli pantava puoleksi; nekin olivat poltettavat ja jauhettavat.
Sillä lailla valmistettuna maistui kahvi paremmallekkin kuin
paljaaltaan ja maksoi noin pari centesimoa vähemmän kuppi.

Tämä omituinen käänne, jonka Labaccio antoi puheelle, lepytti Emilion
jälleen ja hän melkein katui koettaneensa ärsyttää toista sekä rupesi
leikkiä laskemaan ja puhumaan omista seikkailuistaan, kunnes toinen
katseli kelloaan ja sanoi, että hänen oli lähteminen. Hän pyysi
vaateharjaa ja harjasi itseänsä huolellisesti, jonka jälkeen kiitti
toveria kestityksestä.

Kun ystävät olivat kadulle tulleet, kysyi Labaccio, mitä koulusanomia
Emilio tilasi, ja kuultuaan hän ehdoitteli ottamaan toista,
_Kasvatus-opillinen kirjallisuus_ nimistä lehteä, joka oli halvempi.
Koska Emilio ei näyttänyt oikein taipuvaiselta vaihtoon, sanoi toinen
lopulta syynkin ehdoitukseensa: se, joka hankki seitsemän tilaajaa, sai
yhden vuosikerran ilmaiseksi. Hänellä oli jo kuusi. Miksikä Emilio ei
saattaisi tehdä hänelle mieliksi?

Ravintolan edustalla odotteli Labaccion kyytimies. Opettaja nousi
vaunuihin, varoen tarkoin housujaan, etteivät tahraantuisi.

-- Milloin tapaamme jälleen? -- kysyi Emilio luontaisen
sydämmellisesti, sillä tällä hetkellä hän näki Labacciossa ainoastaan
vanhan toverinsa.

Toinen vastasi toivovansa nähdä hänet ensi opettajakokouksessa,
Milanossa tahi Turinissa.

-- Minulla ei ole toivoa päästä sinne -- sanoi Emilio. -- Kaikissa
tapauksissa on minulle aina hauskaa tavata sinua. Onnea retkillesi,
äläkä unhoita minua --- hän pitkitti ja puristi sydämmellisesti ystävän
lihavaa velttoa kättä.

Kun vaunut lähtivät liikkeelle, sanoi Labaccio aivan tyynesti: -- Kyllä
minä ajoissa annan sinulle tiedon häistäni.


Omituinen oppilas.

Labaccion lähdettyä tunsi Emilio entistänsä suurempaa kyllästystä
oloonsa, niinkuin usein käypi, kun kunnolliset ihmiset, joilla ei ole
sattunut onnea olemaan, näkevät mielestään tunnottoman kumppanin
myötäkäymistä; tämä vastenmielisyys kypsytti hänessä päätöksen koettaa
onneaan Turinissa päästäkseen pois maaelämästä. Mutta sen päämäärän
saavuttamiseksi hänen täytyi täydellä todella ryhtyä lukuihinsa, ja
koska nuot aikaisemmat tapaukset olivat auttamattomasti ryöstäneet
häneltä sekä vanhempain että oppilaitten kunnioituksen, ei hän enää
voinut Altaranassa saavuttaa tuota hengen työlle välttämättömän
tarpeellista mielenrauhaa, vaan päätti hakea toista paikkaa. Sitäpaitsi
ei kylässä ollut mitään, joka olisi pidättänyt häntä, sittenkun hän
kerran oli menettänyt neiti Gallin ystävyyden ja varmaksi ymmärtänyt,
ett'ei se enää millään ollut takaisin voitettavana. Opettajattaren
läheisyyspä vaivasikin häntä, ja armaansa näkeminen oli hänelle
kiusaksi. Kaukana Altaranasta hän kyllä tytön pian unhoittaisi. Yksi
ainoa side kiinitti häntä Altaranaan: se oli Samis'in herrasväki. Ero
heistä tuntuisi katkeralta.

Aikaisin eräänä aamuna astui asian-ajaja Emilion huoneesen huudahtaen:
-- Herra opettaja, tässä tuon lahjan tieteelle! -- Tämän sanottuaan hän
käski sisään neljäntoista vuotiaan pojan, joka asettui vastapäätä
opettajaa ja katseli häntä rohkeasti, odottaen, että toinen tuntisi
hänet. Vaan muutos, joka pojan ulkomuodossa oli vuoden kuluessa
tapahtunut, sekä siistit vaatteet vaikuttivat sen, ett'ei Emilio oitis
tuntenutkaan Generiä, tuota lurjusta Case Rossen yhteiskoulusta, joka
oli neiti Vettiä armastellut. Kun asian-ajaja mainitsi pojan nimen,
muistui oitis Emilion mieleen tuuma, josta toinen oli edellisenä vuonna
puhunut: ottaa näet joku lahjakas rahvaan poika suorastaan auran
perästä ja antaa hänen kulkea lukutietä, voidaksensa hänessä askel
askeleelta seurata eläimen muutosta ihmiseksi sekä siten tutkia
kysymystä talonpojan yhteiskunnallisesta ja tiedollisesta
kasvatuksesta. Tutkittuansa ja koeteltuansa useita poikia, asian-ajaja
lopulta oli valinnut Generin, joka toisena kouluvuotenaan oli
osoittanut todella merkillistä älyä ja tahdon tarmoa. Isä, vanha
roisto, oli antanut poikansa niin monilla ehdoilla, että tuntui siltä,
kuin hän olisi tehnyt suuren armon asian-ajajalle. Tämä oli ottanut
pojan mukaansa kaupunkiin, räätälillä puetettavaksi, ja uskoi hänet nyt
kuukauden ajaksi Emilion hoitoon valmistettavaksi suorittamaan
pääsötutkintoa Turinin kansakoulun neljänteen luokkaan. Asian-ajajan
tarkoitus oli antaa Generin, päätettyään kansakoulun, käydä jonkin
teknillisen oppilaitoksen läpi.

-- Katselkaa häntä tarkasti kiireestä kantapäihin -- virkkoi
asian-ajaja -- ja sanokaa, eikö hän näytä maailman valloittajalta.

Kun lukutunnit oli määrätty ja Generi pois lähetetty, kertoi Samis
tarkoin tutkineensa poikaa sekä hankkineensa perinpohjaisia tietoja
hänestä, ennenkuin oli hänet valinnut. Juuri semmoista luonnetta hän
oli hakenut: poikaa, jolla ei olisi vähintäkään tunteellisuutta. Neiti
Vettiä koskevat haaveilut olivat vain tilapäistä aistinten kiihkoa.
Rakkaus opettajattareen oli muuttunut palavaksi koulu-innoksi, jota
seurasi tahi jolle kentiesi oli perustuksena voittamaton inho
talonpojan asemaa ja raskasta maatyötä kohtaan. Säännöllisesti kuin
joku oikeudenpalvelia oli isä monena kuukautena pieksänyt poikaansa
saadakseen hänet irti Minervasta ja jälleen kiinni Cerekseen. Turhaa
kaikki: poika oli rautaisen itsepäisesti ponnistanut vastaan ja sata
kertaa selitellyt, että antaisi ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, kuin
rupeaisi talonpojaksi. Näyttipä siltä kuin koko se kansanluokka, joka
vuosisadat oli auran perässä hikoillut, nyt olisi väsynyt ja
maisteltuaan pojan suulla kirjatietoja, noussut hänen persoonassaan
kymmenen sukupolven yhteisillä voimilla tuota perinnöllistä kirousta
vastaan.

Hän on ennalta valittu -- päättä asian-ajaja -- ruumiillisesti,
henkisesti ja siveellisesti varustettu taistelemaan ja kohoamaan
korkeammalle; hän on pelkästään aivoa ja tahdon voimaa; ihminen joka
onnistuu kaikessa. Älkää ajatelko koskaan voittavanne hänen
rakkauttaan, niinkuin en minäkään toivo saavani häneltä mitään
kiitollisuutta. Ennustanpa hänen viidenkolmatta vuotiaana kirjoittavan
kirjan, jossa vastustellaan minun mielipiteitäni oikeustieteessä.
Kohdelkaa häntä aika-ihmisenä ja huviksenne tutkikaa häntä. Se maksaa
kyllä vaivan, olkaa varma. Hän on tulevaisuuden talonpoika.

Emilio rupesi opettamaan Generiä, käyttäen enimmän ajan äidinkieleen ja
laskentoon. Poika oli todellakin lahjakas ja harras työssään, ja pian
opettaja huomasi asian-ajajan oikein käsittäneen hänen luonteensa.
Koska Generi oli vast'ikään ensimmäistä kertaansa käynyt Turinissa,
antoi Emilio hänelle aineeksi kuvauksen tästä kaupungista. Kirjoitus
oli erinomaisen selvä, hyvä suunnitelman puolesta ja siinä kerrottiin
muutamia varsin omituisia havaintoja; mutta siinä ei ollut ihailun
sanaakaan, ei ainoatakaan ihmettelevää huudahdusta, jommoisia lapset
niin paljon käyttävät kertoessaan jostain, joka on heitä huvittanut
tahi liikuttanut. Sama oli laita seuraavienkin ainekirjoitusten ja
suullisten esittelyjen, joissa kuitenkin sydämmen kielten olisi pitänyt
värähdellä: kirjoitettiin näet isänmaata, uskontoa ja perhettä koskevia
aineita. Kyllä hän näiden sanain sisällyksen ymmärsi, kertoi ja selitti
selvästi ja johdonmukaisesti mitä luettiin tahi opetettiin, mutta ei
hänen katseensa, ei äänensä koskaan ilmaisseet vähintäkään sydämmen
liikutusta. Kun Emilio huomautti jostakin tehdystä virheestä, näytti
oppilas miettiväiseltä, ja kehuttaessa hän salasi tyytyväisyytensä.
Hän antoi Emilion usein toistaa jonkin selityksen voidakseen
paremmin käsittää, eikä ollut koskaan hajamielinen tahi odottanut
malttamattomana tunnin päättymistä. Kuitenkin tunsi opettaja elämän
tykyttävän tuossa kuivassa, voimakkaassa ruumiissa, joka uusista
vaatteistaan huolimatta vielä haiskahti talonpojalle; nuo päivettyneet
kädet, leveine, litteine sormenpäineen liikehtivät, pojan jotakin
vastausta miettiessä, tiedottomasti, kuumeentapaisesti; tuo todisti
vilkasta sielun-elämää ja hermojen kireätä jännitystä. Generin ruumiin
asento, liikkumistapa ja ääntäminen muistuttivat yhä vielä pojasta,
joka oli kasvanut riihen ja karjapihan vaiheella. Emiliosta näytti
hänen talonpoikamaisuutensa päivä päivältä yhä enemmän katoavan.
Ainoastaan opettajansa kohtelemisessa hän oli muuttumaton: aina
kunnioittavainen, vaan ilman vähintäkään sen hartaampaa tunnetta.
Tullessaan sanoi hän "hyvää päivää" ja mennessään "hyvästi", ja jos oli
jostakin epätietoinen, kysyi; muuta ei puhunut.

Uteliaana saadaksensa tietää, mitä tässä moukan pojassa oikeastaan
piili, Emilio kerran otti leikillä puheeksi hänen entisen
mielitiettynsä ja odotti näkevänsä pojan punastuvan niinkuin silloin
koulussa. Vieläkös mitä; poika kohautti naurahtaen toista olkaansa,
ikäänkuin olisi pitänyt niitä asioita pelkkinä hullutuksina, joita ei
enää ajatellutkaan.

Eräänä päivänä kysyi Emilio, eikö hän pelännyt aikaa myöten väsyvänsä
opin tiellä, jossa on niin paljo vastuksia ja joka vaatii niin suuria
ponnistuksia.

Poika pudisti kieltävästi päätään.

-- Eikö sinusta ole ikävä jättää vanhempiasi? -- tiedusteli opettaja.

Toinen vastasi: -- He ovat tyytyväisiä -- aivan niinkuin asia olisi
koskenut yksin vanhempia.

-- Mutta -- pitkitti opettaja -- jonakin kauniina päivänä kadut
kauppojasi ja silloin muutat suuntaa ja rupeat taas talonpojaksi.

Poika vastasi kuivasti ja äreästi: -- En koskaan, en koskaan -- ja
naurahti säälivästi niin mahdotonta olettamusta.

Nämä vastauksensa hän lausui pää pystyssä ja silmät tuijottaen avaran
lakeuden kaukaiseen taivaanrantaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään
tappotanteren, jolta kuului kaukainen tykkien jyske ja jonka näkeminen
häntä riemastutti.

Generin pieni olento oli kuukauden ajan hauskana vaihetuksena
Emiliolle; sen kuluttua hän mielihyväkseen saattoi asian-ajajalle
ilmoittaa, että tämän holhotti oli erinomaisesti edistynyt. Samis'in
herrasväen Turiniin lähdön edellisenä päivänä Emilio sanoi asian
päivällispöydässä tavallisten vieraitten läsnäollessa. Hän huomasi
tuottaneensa suurta tyytyväisyyttä isännälleen, sitä enemmän, koska
tämän ystävät ja tuttavat jonkun aikaa olivat tehneet pilaa hänen
kummallisista kokeistaan muodostaa suurta miestä polentajauhoista.

Asian-ajaja käytti opettajan lausuntoa Generistä hyväkseen antaakseen
löylyä vastustajilleen ja piti sen johdosta viimeisen esitelmän siltä
kesältä.

Niinpä niin, saattoivat he hänen puolestaan nauraa niin kauan kuin
Generin kaltaiset pojat olivat poikkeuksina, niin kauan kuin oli
harvinaista, että talonpoikaispojat ja käsityöläisten lapset valitsivat
lukutien. Mutta jälkeisemme kyllä huomaisivat, kuinka parannusta
seuraisi parannus, myönnytystä myönnytys, siksi kunnes joudutaan siihen
tilaan, että kaikkien oikeus sivistykseen pidetään kieltämättömänä,
että kaikki urat aukaistaan kaikensäätyisille lapsille. Jälkeläisemme
saavat silloin nähdä, miltä entisten etu-oikeutettujen säätyläisten
tuntuu kilpailla uusien kykyjen kanssa, jotka ilmestyvät laajoista
kansankerroksista, mitkä siihen asti ovat olleet tykkönään
poissuljettuina kilpailusta.

-- Nyt jo -- pitkitti asian-ajaja --- valitatte, että teitä on liian
paljo ja että teidän täytyy syödä toisianne. Mutta kun ne murtauvat
opin teille ja tekevät rynnäköitä yhteiskunnan kukkuloille, nuo
tietämättömyydessä eläneitten sukupolvien jälkeläiset, väkevämpine
himoineen -- sillä heidän halunsa ovat vuosisatoja olleet tyydyttämättä
-- raittiine, uupumattomine ajatusvoimineen, pontevuudella, joka vastaa
heidän ruumiillista voimaansa, väkevämmällä muistolla kuin teidän,
alkuperäisempinä ja kestävämpinä; mitäpä jälkeläisenne voivat toimittaa
näiden rinnalla, jälkeläisenne, jotka teiltä ovat perineet henkisen
väsymyksen, itsemurhan-taipumuksen, tuhansittain paheita ja koko joukon
surkeita hermotauteja, ylen _kiihoittuneen elämän_ seurauksia? Saatte
vielä nähdä, te, jotka luulette henkisen kyvyn ja tieteellisen
sivistyksen kulkevan perintönä keskisäädyssä ja rajoittuvan yksin
siihen, saatte nähdä, kuinka nuo matalaiset talonpojat leveine
hartioineen ja kovine kourineen tekevät puhdasta, kun istautuvat
lukupöydän ääreen tuoden mukanaan virkistävän tuulahduksen pellolta ja
työpajasta. Nuoret, sivistystä janoavat raakalaiset silloin murtautuvat
rappeutumisen lahonneisin kouluihin -- -- ja kiipeevät sinne teidän
ruumiittenne ylitse. Minä lähetän nyt yhden sotamiehen etujoukkoihin.

Puheensa vahvistukseksi hän huusi luokseen Generiä, joka oli
puutarhassa.

Tuo hienoihin vaatteisin puettu talonpoikaispoika, joka asian-ajajan
puheen jälkeen esiytyi jonkinmoisena uhkaenteenä keskisäädylle ja
samalla jonkinlaisena tieteellisyyden uudesti-synnyttäjänä, herätti
äänekästä naurua, joka harmitti Samista.

-- Naurakaa te vaan -- hän virkkoi, jälkeläisenne eivät naura.

Sen jälkeen hän ojensi lasillisen viiniä pojalle, joka, katseltuaan
kirkkaasti ja tyynesti ympärilleen, ujostelematta tyhjensi sen yhdessä
kulauksessa. Se herätti uutta iloa.

-- Sillä lailla teidät niellään! huudahti asian-ajaja voitonriemuisana.

Kaikki nousivat nauraen ruokapöydästä.


Terveydenhoitoa harrastava tarkastaja.

Melkein lapsellisen malttamattomasti Emilio odotteli tarkastajan
käyntiä, ikäänkuin tämä mies olisi tuonut mukanansa kaupungin ilmaa ja
läsnäolollansa lyhentänyt Altaranan ja Turinin, Emilion toiveitten
kaupungin, väliä.

Tarkastaja, pitkä, harmaahiuksinen, synkkäsilmäinen, älykkäännäköinen
mies, kulki luokasta luokkaan sen muotoisena, kuin olisi ollut
käynnillä jossakin rangaistuslaitoksessa. Hän muistutti suuresti
ruumiilliseen asuun pukeuneesta apeamielisyydestä ja toimitti
tarkastuksensa Emiliolle tuiki uudessa muodossa. Kun hän kyseli jotain
tahi katseli opettajaa, oppilaita, koulua, viran-omaisia, näytti hänet
valtaavan syvä säälin tunne kaikkia kohtaan. Astuessaan Emilion
luokkahuoneesen, hän huolimattomasti ja väsyneen näköisenä tiedusteli:
-- Kuinka usein teidän on täytynyt muuttaa metoodia? -- Ja vastausta
odottamatta hän taas kysyi: -- Kuinka monta tarkastajaa on teillä jo
ollut?

Hän ei tälläkään kertaa odottanut vastausta, vaan pitkitti: -- Minä en
aio tehdä minkäänlaisia muistutuksia opetustapaanne vastaan. Jos te
kokeilette hyvällä metoodilla, ei teillä ole muuta tehtävänä kuin
pitkittää samaan suuntaan, ja jos huomaatte opetustapanne huonoksi,
voitte yksinkin tehdä siinä parannuksia omien kokemustenne nojalla.
Yhdellä ainoalla käynnillä en voi arvostella opetustapaanne, yhtä vähän
kuin minun on mahdollista antaa teille toista, valmiiksi määriteltyä.
Olkaa varoillanne, ett'ette muuta tapaa joka kuukausi niinkuin muutamat
tekevät. Olen tavannut opettajia, jotka pitävät koulua jonkinmoisena
omain aivojensa voimistelu-kenttänä. Muutamat ovat siitä aivan
hulluiksi tulemaisillansa. Lasken sydämmellenne: älkää koettako
näytellä neron osaa. Tyytykää olemaan pelkkänä tavallisena ihmisenä.
Meillä on todella munivien kanojen puutetta ja sen sijaan yllin kyllin
hyödyttömiä kotkia.

Emilio luuli hänen tarkoittavan herra Calvia, jonka luokassa äsken oli
käynyt.

Kun tarkastaja vertaili saapuvilla olevain oppilaitten lukua siihen,
mikä sen olisi pitänyt olla, pudisti hän päätänsä. Kaikkialla oli
nähnyt saman asianlaidan. Kaksi pakollista kouluvuotta supistuu
useammille yhdeksi vaillinaiseksi vuodeksi, niin ett'eivät koulusta
päästessään osaa edes nimeänsä kirjoittaa. Saattaisipa todella tästä
maanmainiosta kansakoulusta sanoa, että se vähentää oppimattomain,
mutta lisää kelvottomain lukua.

Sitten hän antoi Emilion tehdä pojille kysymyksiä, ja pudisteli
sääliväisesti päätään, kun kuuli oppilaitten vaivalla pusertelevan
kieliopillisia sääntöjä ja määritelmiä. Tuntui siltä, kuin pojat
olisivat kertoelleet vieraskielisiä sanoja, joita olivat, sisältöä
ymmärtämättä, ulkoa oppineet.

-- Hyvä -- tarkastaja virkkoi -- te teette, minkä voitte. Kuullaanpas,
onko heillä minkäänlaisia tietoja hyödyllisistä asioista.

Hän alkoi itse tehdä yksinkertaisia ja helposti ymmärrettäviä
kysymyksiä terveys-opista: kuinka vesi on puhdistettava, kuinka silmiä
ja korvia on eräissä tapauksissa suojeltava, mitä varustuksia on
tehtävä tarttuvain tautien liikkuessa, kuinka annettava ensimmäinen apu
luun murtuessa tahi jäsenen nyrjähtäessä, miten haavoja hoidettava y.m.
-- kaikki asioita, joista pojat olivat tuiki tietämättömiä.

-- Opettakaa hiukan näitäkin vähäpätöisiä aineita, herra opettaja --
sanoi hän -- se ei ole hukkaan heitettyä aikaa.

Opettajan sanomattomaksi hämmästykseksi tarkastaja rupesi tutkimaan, ei
kirjoitusvihkoja, vaan poikain kauloja, silmiä ja hampaita, ja rypisti
tyytymättömänä otsaansa. Sen jälkeen sanoi: -- Kylpyamme vesineen ja
saippuoineen olisi tarpeen joka luokkaa varten. Sitä minä pitäisin
voimisteluakin tarpeellisempana.

Kun hän oli palannut opettajan paikalle, ei hän pitänytkään
tarkastajien tavallista, koulutyötä koskevata puhetta, vaan kehoitti
sen sijaan poikia harjaamaan hampaitaan kahdesti päivässä sekä
huuhtomaan tarkoin suutansa. Pojat luulivat inspehtorin leikkiä
laskevan. Hän puhui heille ystävällisesti ja kertoi muun muassa, kuinka
japanilaiset, köyhimmätkin, tekevät, saadakseen kauan pitää hyvät
hampaansa: he näet raappivat hampaitaan kynsillä, ottavat suun täyteen
vettä, molskuttavat sitä kielellään ja sitte ruiskuttavat ulos niin
kovaa, että palveliain on tapana suutansa pihassa huuhtomalla herättää
yläkerrassa nukkuva isäntäväkensä.

-- Näin tehden, pienet ystäväni -- pitkitti tarkastaja -- voivat he
vielä kahdeksankymmenen vuotisina pureskella mitä ruokia tahansa, jota
vastoin täällä jo viidenkymmenen vuotisilla on huono ruuansulatus,
siitä vain, ett'emme voi ruokaamme kunnollisesti purra. Ja jos
turmelemme vatsamme, pilaamme samalla mielialamme ja teemme sekä
itsemme että muut ihmiset onnettomiksi. Tuo on teistä ihmeellistä, vai
kuinka? Vaan ettepä saata arvata, kuinka paljosta viheliäisyydestä
maailma pääsisi, jos vähän enemmän käytettäisiin puhdasta vettä. Mutta
-- päätti hän, katsellen likaisia seiniä -- missä koulua ei pidetä
siistinä, siellä eivät oppilaatkaan pese itseään. -- Sitten lisäsi,
opettajaan kääntyen: -- Olkaa yhtä tarkka puhtauden suhteen kuin olette
kieliopin sääntöjen, niin saattepa huomata totuuden erään suuren
ajattelian sanoissa: Ihmisen tulee ennen kaikkea olla kaunis eläin.

Pojat nauroivat.

-- Valitettavasti -- tarkastaja jatkoi -- eivät näille asioille naura
ainoastaan pojat, vaan hyvin moni aika-ihminenkin; jopa korkeassa
asemassa olevat henkilöt ylönkatsovat puhdasta vettä, raitista ilmaa ja
valoa.

Lopulta hän rupesi aivan hitaasti kirjoittamaan tarkastuksen
pöytäkirjaa eikä ollut huomaavinaankaan tarkastusmiestä, joka saapui
huoneesen aivan hengästyneenä ja asettui tarkastajan viereen seisomaan.
Lakattuaan kirjoittamasta, tarkastaja nousi ja sanoi opettajalle: --
Teistä tulee jonakin päivänä tarkastaja; kaikki opettajat tulevat siksi
ennemmin tahi myöhemmin. No niin, älkää silloin tehkö, niinkuin moni
muu teidän nuorista virkaveljistänne, jotka, vaivoin tarkastajiksi
päästyään, rupeavat törkeiksi ja sälyttävät opettajien niskoille
kaikenmoista käsittämätöntä ja epäkäytännöllistä, mitä ovat onkineet
kasvatusopillisten keksintöjen väljästä merestä. Tämän minä lasken
sydämmellenne. Katsokaa myöskin, ett'ette neljässäkolmatta tunnissa
unhoita, olleenne neljäkolmatta vuotta opettajana.

Senjälkeen hän kääntyi tarkastusmieheen, joka luultavasti odotti
jotakin kohteliasta lausetta, ja sanoi: -- Koulu on likainen.

Ovessa hän vielä huusi pojille: -- Lukekaa ja peskää itseänne.


Uusia tietoja entiseltä korpraalilta.

Kun tuo omituinen tarkastaja oli lähtenyt ja Emilio taas alkoi vajota
entiseen alamielisyyteensä, sattui odottamaton tapaus, joka virkisti
häntä kokonaiseksi viikoksi. Tuli, näet, hänelle Carlo Lericalta
Badolinosta aika kirje, oikea pieni paperimytty, jonka tuskin oli
saanut temmatuksi postinkuljettajan kädestä, ennenkuin riensi kiiruusti
kotiin, aivan kuin lukiolainen vetäytyy johonkin soppeen, sattumalta
saatu, kielletty kirja kourassaan. Pelkästään noiden kahden ison
paperiarkin näkeminen herätti hänessä sydämmellistä naurua, jotta
oikein hyvältä tuntui; ystävä näet oli ahtanut ne täpö täyteen suurta,
mutta taajaa käsialaansa sekä pistänyt tuon tuostakin väliin hirmuisen
suurilla kirjaimilla sanoja, joiden tuli merkitä äänen kiihtymistä ja
vihanpurkauksia. Kirjoitus oli muuten vähän erijaksoista, josta saattoi
päättää hänen sitä kirjoittaneen useampaan erään, vähän joka päivä;
ymmärsipä jo ennen kuin sitä lukikaan, että se oli yhtenäistä kuvausta,
johon tekijä oli laskenut kahden vuoden kiukut ja kiusat, ja että hän
oli sitä kirjoitellut vihasta vapisevalla kädellä, kiroellen ja
puhisten.

Lerica ystävä siinä kertoi, oitis määräpaikkaan saavuttuansa
joutuneensa ikäviin rettelöihin. Kuntaan kuului kaksi pientä kylää,
joihin oli rakennettu uudet koulutalot sekä hyvin hauskat asumukset
opettajille; mutta itse pääkylässä, jonne hän oli joutunut, ei ollut
erinäistä koulurakennusta, siitä yksinkertaisesta syystä, että muudan
mahtava kunnallishallituksen jäsen jo monena vuotena oli koululle
neljästä sadasta lirestä vuosittain vuokrannut kaksi pientä pötsää
eräässä vanhassa kapakassa. Näihin kahteen huoneesen piti Lerican jakaa
luokkansa ja itse opettaessaan seisoa molempain huoneitten välisessä
ovessa. Vaan ei siinä kyllä. Hänelle oli luvattu vapaat huoneet, ja
tämä lupaus oli todella täytetty siten, että hänelle oli vanhaan
kirkkoon laitettu jonkinmoinen asumus. Kirkon sivuholviin oli näet
soviteltu pieni huone, jossa ei ollut edes kämmenen levyydelta suoraa
seinää, mihin olisi voinut peilinsä tahi jonkin taulun ripustaa, ja
joka kerta kun hän läheni seiniä, löi hän päänsä kaltevaan kattoon.
Kaikki tämä heti alussa turmeli hänen hyvää mieltänsä. Kuitenkin oli
ensimäisenä vuotena kaikki käynyt hyvin. Mutta kuules, mitä sitte
tapahtui.

Kunnasta kuoli pappi, joka oli lukenut messun ja opettanut katkismusta
koululapsille, ja silloin aiottiin säästäväisyyden vuoksi hankkia
opettajaksi pappi, joka toimittaisi molempia virkoja. Mutta ensin
tahdottiin päästä Lericasta, jonka kontrahti oli tehty kuudeksi
vuodeksi. Koetettiin siis saada hänet hyväntahtoisesti itsestään
väistymään. Mutta hän vastasi jyrkästi: en. Silloin rupesivat tekemään
hänen oloansa tukalaksi, uuvuttaakseen muka häntä. -- Uuvuttaa Carlo
Lericaa! -- seisoi kirjeessä. -- Ymmärräthän, että kun minun
kunniastani on kysymys, ei ole joka miehellä voimia vääntää. Mutta
sinulla ei ole aavistusta heidän ilkeydestään. Menivätpä niinkin
pitkälle, että tulivat ottamaan karttoja koulustani. Mutta minäpä
näytin niille hampaitani. Koska kaikista ilkein heistä oli tuo mainittu
koulupötsien omistaja, annoin kolmannen miehen kautta ilmoittaa hänelle
lähettäväni oitis kaksintaistelun haasteen, jos hän vähääkään kiusaa
tekisi. _Roisto_ ei uskaltanut viiteen päivään pistää kuonoansa ovesta.
Palkintojen jakamisjuhlassa koki _Roisto_ kostaa. Hän käski urkuria
soittamaan kansallislaulua ennenkuin minä olin puheeni päättänyt. Mutta
minä en lakannut sittenkään, vaan nielty harmi antoi keuhkoilleni
semmoisen voiman, että musikantin täytyi herjetä, kun ei kukaan voinut
kuulla ainoatakaan ääntä hänen kilkutuksestaan. Jonkun ajan päästä
kävivät vieläkin häijymmiksi. _Kaiku_ nimiseen lehteen lähettivät
häpeemättömän nimettömän sepustuksen, jossa muitten valheitten lomassa
selitettiin, kuinka muka entiset sotilaat ovat sopimattomia opettajan
toimeen, koska muka ovat kiivaita ja heiltä puuttuu lempeys,
käytöstapa, _taito ja kekseliäisyys_, joita välttämättömästi vaaditaan
lapsia opetettaessa j.n.e. Minä vastasin vaatimalla kirjoittajaa
ilmoittamaan nimensä, ellei mielinyt olla iljettävin kaikista
panettelioista. Muun muassa nimitin häntä pässinpääksi ja Juudaaksi,
mutta _Roistopa_ ei vaan nimeänsä ilmoittanut; vaan hän ja ne toiset,
jotka olivat samaa villaa, valmistelivat uusia koiruuksia. He eivät
vähempää tarkoittaneet, kuin saada minut nälän kautta taivutetuksi.
Kokonaisena lukukautena en saanut penniäkään palkkaa. Rahastonhoitaja,
joka samalla on sekatavarankauppias, selitti olevansa aivan ilman
rahoja. Minun täytyi valtakirjallani mennä maanviljelyspankkiin ja
menetin sen kautta kymmenen prosenttia. Seuraavana lukukautena kävivät
päälle päätteeksi hävyttömiksi. Tuo kauppias voro oli kylläksi rohkea
sanoakseen minulle, ett'ei hänellä ollut rahaa palkan maksuun, mutta
että rahain asemesta saisin ottaa hänen puodistaan silliä, kabeljoa tai
mitä tarvitsin, niin paljon kuin ikänä halutti. Minä vastasin, että
mieluummin kuolisin nälkään, kuin pilaisin vatsaani hänen moskallansa,
ja uhkaamalla valittavani prefektille pakoitin hänet maksamaan
palkkani. Arvaas mitä sitte keksivät? He palkkasivat lurjuksen, joka
kätkeytyi koulun läheisyyteen ja sieltä sitte minun opettaessani kai'un
tavoin matki viimeisiä sanojani, narratakseen poikia nauramaan ja
tehdäkseen opetuksen mahdottomaksi. Voit kuvaella mielessäsi mitä
tapahtui, kun tämän huomasin; minä ryntäsin ulos luokasta kuni
jalopeura. Minun ei heti onnistunut löytää miestä. Väliin ääni kuului
kadulta, väliin jostakin ikkunasta, joskus läheisestä pihasta, ja
Jumala tiesi mistä. Joku naapuri konna mahtoi pitää häntä luonaan. Hän
pääsi aina hyvissä ajoin pakoon. Minä puristelin turhaan nyrkkiäni
neljänä päivänä ja luulin sappeni halkeavan. Mutta eräänä aamuna, kun
olin asettunut ikkunan poskeen, näin miehen varjon alhaalla
katukäytävällä. Keksinpä keinon; en mennytkään ovesta, vaan heittäydyin
alas ikkunasta ja putosin hänen nenänsä eteen, juuri kun matki
viimeistä sanaani. Lurjus läksi juoksemaan, minä perässä, raivostuneena
ja paljain päin. Hän juoksi kuin karkuun päässyt vanki ja minä perässä.
Hän käänsi kulmassa, minä perässä, ja niin mentiin kadulta toiselle,
kunnes hänet vihdoinkin kylän ulkopuolella saavutin ja annoin hänelle
siellä niin sekä eteen että taakse, päälle ja alle, siihen kuuluvine
selityksineen, niin, niin, ett'ei kukaan sitten nähnyt häntä
neljääntoista päivään edes vilahdukselta.

Kirjeessä kerrottiin vielä Lerican vihollisten käyttäneen tuota
petollista tapaa, että yllyttivät poikia opettajia vastaan. Sitten hän
kertoi oppilaistaan, jotka muka olivat ikävimpiä, ilkeimpiä olentoja
mitä hänellä koskaan ennen oli ollut, oikeita paheitten ja
rikoksentekijäin ituja; lyhyesti: koulunsa oli kerrassaan pieni
ojennuslaitos. Siellä ei ollut ainoitakaan kasvoja, jotka edes
kaukaisimmassa tulevaisuudessa olisivat antaneet aihetta toivomaan
omistajistaan rehellistä miestä. Kaikilla heillä oli kissan tahi näädän
silmät, ketun tai verikoiran turpa, ja pääkallot semmoisia kuin näkee
pahantekijöillä tahi Austraalian neekereillä.

Näitten ihmisten ilkeys -- kirjoitti Lerica -- on suurempi kuin
ajatella saattaa. Menivätpä niinkin pitkälle, että kodeissa varustivat
pojille konstikkaita kysymyksiä, joita heidän sitte, muka
tiedonhaluisina tahi uteliaina, piti kysyä minulta keskellä tuntia,
saattaaksensa minut pulaan ja ymmälle. Minä, senkin aasi, annoin
narrata itseäni, enkä ymmärtänyt heidän peliänsä ennenkuin _Roiston_
poika kolmanteen kertaan samalla viikolla kysyi minulta sanaa, jonka
luultavasti olivat jostain sanakirjasta onkineet, hän ja se konna, joka
hänet oli maailmaan laittanut. -- Herra opettaja, mitä merkitsee sana
sekamölö? kysyi poika. Sekamölö! Jopa asia valkeni minulle. -- Se
merkitsee nuoraa, jolla sinä olisit hirtettävä -- vastasin minä -- sinä
ja ne lurjukset, jotka ovat sanan suuhusi panneet. -- Siitä päivin ei
kysymyksiä sen koommin tullut.

Lerica paran kiukkuisin vainooja oli eläinlääkärin poika, _Lurjus_,
jonka esittämiseen hän oli käyttänyt kokonaisen sivun kirjeessään ja
sitä tehdessään joutunut niin haltioihinsa, että huomaamattansa eksyi
seikkaperäisyyksiin, ikäänkuin olisi aineestaan hyvinkin nauttinut,
samalla kun kuitenkin kiukusta puhisi. Tuo poika oli koulun ikävimpiä
ilmiöitä, pää kuin hyrrä, silmät vinot, korvat pitkät, tyhmä, laiska,
siivoton, veltto ja viekas. Lurjus oli ottanut tavakseen silmillään
kiusata opettajaa: hän katseli opettajaa, ei muuta, tuijotti
lakkaamatta häneen läpitunkevin, kylmin katsein, joista ei voinut
mitään lukea; ei ainakaan opettaja käsittänyt niiden sisältöä ja juuri
se häntä kiusasi ja ärsytti. Poika katseli opettajaa niinkuin olisi
tahtonut silmillään hänet lumota, ja lumosikin todella, sillä hän
pakoitti opettajaa katselemaan takaisin, ja niinpä sattui joskus, että
he kokonaisen minuutin tuijottivat toisiansa kuni veriviholliset,
Vainoominen oli alkanut siitä, kun poika eräänä päivänä oli tullut
likaisena kouluun ja opettaja silloin kantoi hänet vesijohdon alle sekä
ruiskutti siitä vettä kasvoille. Siitä päivästä aikain poika tuijotti
lakkaamatta opettajaa eikä katsonut alas muulloin kuin lukiessaan ja
kirjoittaessaan; silloinkin vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, sillä
hän katsahti yhä rivi riviltä opettajaan. Näin hän teki opettajan sekä
tullessa että mennessä, joka päivä, jok'ainoa tunti, niin että tämä
tuijottaminen vihdoinkin kävi opettajalle oikeaksi kidutukseksi ja hän
tunsi väliin suurta halua kuristaa tuon lurjuksen kuoliaaksi. Ikävintä
kumminkin oli, että pojalla oli laaja suku, joka kokonaisuudessaan lie
vihannut opettajaa, koska kaikki, isä, äiti, sisaret ja veljet, pienet
ja suuret kadulla kohdatessaan tuijottivat häneen samalla lailla,
samanlaisilla vinoilla silmillä, yhtäläisellä kylmällä, jäykällä
katseella. Kääntyivätpä kaduilla, pysähtyivät katsellakseen häntä,
tuijottivat talonsa ikkunoista ja puodeistakin, jos sattuivat niissä
olemaan. Hän tiesi näiden katseitten seuraavan itseään, ennenkuin niitä
näkikään, ja hänellä oli ilkeä, hämärä tunto niistä ikäänkuin olisi
ollut jonkun noituuden vallassa. Oi, mikä sanomaton tuska se oli! Hän
oli niin vihoissaan, että olisi tahtonut dynamiitilla räjähyttää koko
perheen ilmaan.

-- Kuitenkin sanotaan -- pitkitettiin kirjeessä -- ett'ei poikia saa
lyödä! -- Lerica sitävastoin tahtoisi seurata erään naapurikylän
opettajaa esimerkkiä. Tällä oli pöytänsä vieressä mahdottoman pitkä
rottinki-keppi, joka, niinkuin Jumalan tuomio, ulottui joka paikkaan,
ja sen avulla hän piti kuria voimassa. Ei muka saa lyödä poikia! Mutta
sehän olisi luonnotonta! Täytyy todellakin olla lurjus ja valehtelin
puolustaakseen moista väitettä, joka tuottaa lapsille onnettomuutta ja
tekee opettajan työn koulussa mahdottomaksi. Senjälkeen kun rottinki
koulusta karkoitettiin, oli tämä muuttunut helvetiksi, sillä pojilla ei
ollut mitään peljättävänä. Surkeata kyllä ei hän voinut kiivaan
luontonsa ja suurten voimainsa tähden käyttää nyrkkiä, sillä silloin
saisi välskärikin tekemistä. Mutta hänellä oli muita neuvoja. Eräs
pojista oli rohjennut kirjoittaa isolle taululle: -- Menkää matkaanne'
-- Opettaja otti pojan niskasta, veti taulun eteen ja antoi hänen
pyyhkiä kirjoituksen pois nenällään. Sitten kielsi poikaa kasvojaan
pesemästä; hänen piti semmoisenaan astua siittäjäinsä silmäin eteen.

-- Menkää matkaanne! -- näin kirje päättyi. -- Kyllä minä menenkin, sen
roskajoukko, mutta vasta sitte, kun haluttaa, enkä ennen kuin olen
saanut kostaa teille pahat tekonne. -- Lerica kertoi, että hänellä
tukenaan ja turvanaan oli ollut kirkkoherra, jättiläinen niinkuin hän
itsekin, vapaamielinen kunnon mies, joka juuri niiden ominaisuuksiensa
tähden oli vihattu paikkakunnalla ja viranomaisten vainooma, mutta jota
kaikki kumminkin pelkäsivät erään Turinissa tapahtuneen seikkailun
johdosta. Oli näet eräänä yönä kaksi roistoa muutamalla sivukadulla
hyökännyt papin kimppuun, mutta tämä oli tarttunut molempia kaulukseen
ja kuljettanut heidät, kielet pitkällä, lähimpään poliisi-konttooriin.
Tämä mies oli tullut Lerican läheiseksi ystäväksi, ja kun he yhdessä
kulkivat katuja pitkin silmiään mulkoillen, "vapisi koko kunta".
Kuitenkin hän salaa tiedusteli toista paikkaa ja pyysi Emiliota
ilmoittamaan, olisiko Altaranan läheisyydessä semmoista saatavissa.
Jälkilisäyksessä oli: -- Kunnallishallituksen jäsen, kouluhuoneiden
vuokraaja, on kuntakokouksessa moittinut minua siitä, ett'en ollut
_omalla kustannuksellani_ matkustanut Saluzzon opettaja-kokoukseen. Sen
_Roisto!_


Hyvästi!

Lerican hauskan kirjeen jälkeen ja saatuaan määräyksen uuteen paikkaan
Caminassa, kuluivat Emilion päivät jokseenkin yksitoikkoisesti vuoden
loppuun.

Vaikka Emilio oli paljon kärsinyt Altaranassa, jätti hän kuitenkin
paikkakunnan tuntien suurta kaipuuta, varsinkin rakastettavan
naapurinsa tähden; sillä Emilion myötätuntoisuus, rakkaus ja ihaelu
sekä kaikki muut tukahutetut tunteet heräsivät jälleen sydämmessä eron
hetken lähestyessä. Opettajattaren isä oli jo kuukauden päivät maannut
hyvin huonona viimeisillään ja tänä surun aikana oli hänellä
taloudellisissa toimissa apunaan sekatavarankauppiaan pieni
ystävällinen tyttö sekä tuo kukkia tuova oppilas; ja joka ilta, kun
tyttöset sanoivat hänelle portaissa hyvää yötä, piti hän molempia
hetkisen syliinsä suljettuina ja painoi äänetönnä heidän päätänsä
rintaansa vasten.

Juuri kun Emilio oli lähtemäisillään huoneestaan, sanoakseen
opettajattarelle hyvästi, huomasi hän tämän seisovan palkongilla
käsipuihin nojautuneena, kalpeana ja uupuneena yövalvomisista. Tieto
tulevasta suuresta surusta kuvastui hänen kasvoissaan, mutta samalla
hän näytti lujana onnettomuutta vastaan ottavan, ikäänkuin olisi
päättänyt kantaa kaiken valittamatta. Hän seisoi siinä pää pystyssä,
silmillään tähystellen avaruuteen, aivan kuin olisi ajatuksissaan
katsellut niitä tuhansia pieniä tyttöjä, joille tästälähin oli uhraava
elämänsä tykkönään. Hän näytti vaipuneen ajattelemaan sitä, kuinka
olisi täyttävä jäljellä olevat pyhät velvollisuutensa, sitten kun tuo
toinen, yhtä pyhä, pian olisi täytetty.

Kun Emilio näki hänet surullisena ja ajatuksiin vaipuneena, ei hän
raskinut murhetta lisätä jäähyväisillä, jotka ehdottomasti
herättäisivät katkeria muistoja. Hän katseli opettajatarta vähän aikaa,
ja kirjoitti sitte hänelle hellät hyvästit, suuteli ajatuksissaan tuota
herttaista suuta, josta niin moni, iäksi hänen mieleensä painunut sana
oli lähtenyt.




Luostarissa.


Emilio oli viettänyt toista kuukautta ----ssa, Golin perheessä,
sisariensa kanssa.

Eräänä iltapäivänä, vähää ennen päivällistä, hän juuri seisoi ja
mietti, mitä varten pöytä oli katettu kuudelle hengelle, kun samassa
isäntä astui sisään ja lausui hänelle hymyellen: -- Emilio, täällä on
eräs entinen mielitiettysi! -- Samassa töytäsi sisään korkeakasvuinen,
tummanverinen nainen, tarttui Emilion käsiin ja suuteli häntä
molemmille poskille.

Se oli Emilion serkku, joka juuri oli saapunut ----een, ihastuksissaan
vapaudesta, jonka oli saanut neljänkymmenen päiväisen luostari-elämän
jälkeen.

-- Nytpä saat kuulla! -- hän sanoi Emiliolle ja huoahti samalla syvään,
aivan kuin olisi aikonut kertoa pakoretkestä, jonka avulla oli päässyt
jostakin vankilasta.

Opettaja huomasi serkkunsa muuttuneeksi: hän oli entistänsä
laihempi, päivettynyt, niinkuin olisi palannut Afrikan matkoilta,
suorempiselkäinen sekä entistään hermostuneempi, vilkkaampi
liikenteissään ja puheissaan. Kun hän oli riisunut hatun päästään ja
hätimiten kädellään silitteli kauniita, mustia hiuksiaan, muistui
Emilion mieleen elävästi nuo tukevat kädet, jotka reippaasti olivat
leikelleet kananpaistia pienen alppimökin viereisessä lehtimajassa.

-- Noh -- kysyi nuori tyttö Emiliolta -- mitä sinä olet toimittanut
tänä vuonna? Oletko mennyt naimisiin? Kuka minulle siitä puhuikaan?
-- -- -- Vai et? Oletkos vielä Altaranassa? Sinä olit merkillisen
näköinen tavatessani sinua Turinissa? Kuinka tuon jutun kävi? Kerro
minulle kaikki viidessä minuutissa.

Herra ja rouva Golia, hiljaisia, viidenkymmenen ikäisiä ihmisiä, aina
tottuneita yksitoikkoiseen elämään, huvitti äärettömästi tämä kahden
nuoren vilkas sananvaihto, joka koski koulua, valtiota, kirkkoa ja
rakkautta. Nuoret puolestaan innostuivat isäntäväen uteliaisuudesta,
raittiista ilmasta ulkona palkongilla, jossa päivällistä syötiin,
ihanasta, vuorille ja laaksoihin antavasta näköalasta sekä lapsuutensa
muistoista, ja kävivät vähitellen yhä innokkaammiksi, niin että lopulta
pitivät hauskana ikävimpienkin elämänsä kohtausten kertomista.

-- Ylimalkaan -- serkku virkkoi -- olen minä toimeeni tyytyväinen. Jos
ei muuta, niin oppii maailmaa tuntemaan, ja saa elää!

Hän oli ollut etelä-Itaaliassa, eräällä saarella Ligurian rannikolla.
Hän saattoi ylhäisen naisen tavoin kehua matkustaneensa. Kuitenkaan ei
ollut saanut kylläkseen ilmaa ja valoa. Hänen pyrintöjensä määränpäänä
oli yhä Tunis tahi Itämaat -- -- -- Mutta ensin hän aikoi käydä
Amerikassa. Toivoi saavansa viran la Platan itaalialaisessa
siirtokunnassa ja teki jo sopimuksia asiasta sekä luki Espanjan kieltä
Ollendorff'in metoodin mukaan. Nuo neljäkymmentä luostarissa vietettyä
päivää olivat lisäksi vahvistaneet häntä hänen päätöksessään lähteä
lentämään tuhansia peninkulmia valtameren poikki. Oi, noita
neljääkymmentä päivää! Koko elämänsä iän ne pysyisivät hänen
muistissaan. Se aika oli ollut hänelle ikäänkuin vaellusta
tuntemattomassa maailmassa, tahi kuin kuusi viikkoa kestävä uni, josta
tuskin vieläkään oli oikein herännyt. Hän ei mihinkään hintaan tahtoisi
olla ilman tätä muistoa. Ja ajatelkaas, hän oli kuitenkin aluksi
epäillyt, kun lukuvuoden päätyttyä Brillassa häntä tahdottiin
opettamaan voimistelua nunnille! Ne olivat oikeita luostarinunnia,
joilla oli pikkulastenkoulu, ja koska sekin kuului kunnan
oppilaitoksiin, oli tarkastaja vaatinut heiltäkin pakollista
voimistelun-opetusta. Hangoiteltuansa jonkun aikaa vastaan heidän oli
täytynyt taipua, ja he lähettivät kuulustamaan opettajatarta, joka
voisi valmistaa heitä voimistelututkintoon -- tietysti hankittuansa
ensin pispalta luvan.

Oudoilla, unhoittumattomilla tunteilla hän astui tämän luostarin
portista sisään, vaikkakin hänelle oli myönnetty lupa päästä joskus
ulos palvelian seuraamana. Luostari oli varsin muhkea korkeine,
merellepäin antavine ikkunoineen ja isoine, palmuja ja hedelmäpuita
kasvavine puutarhoineen. Ja sitte tuo syvä äänettömyys, nuo nunnat,
jotka kellon kaikuessa hävisivät kuni varjot ja jotka astuivat niin
hiljaa, ett'ei koskaan kuullut heidän askeleitaan, eikä heitä lainkaan
huomannut ennenkuin seisoivat ihan edessä, ikäänkuin maan povesta
nousseina. Entäs heidän kuiskutteleva puheensa, aivan kuin joka seinän
takana olisi joku maannut viimeisillään -- kaikki tämä oli kovin
ikävää! Vaikka siellä olikin kolmekymmentä nunnaa, joista kymmenen
opettajatarta, tunsi hän itsensä väliin kovin yksinäiseksi avarassa
rakennuksessa; hänet valtasi kauhistus ja hän tunsi vastustamatonta
halua karata tai huutaa apua; sillä tuntuipa aivan kuin kaikki olisivat
hiipineet pois ja muuranneet portit kiinni, jättäen hänet pelkoon ja
nälkään kuolemaan.

-- Tällä lailla tuntui kuitenkin ainoastaan ensimäisinä päivinä -- hän
sanoi. Opetus pian huoleni haihdutti. Kello 4 aamulla oli messu, sitte
pidettiin rukous ja sen jälkeen oli aamiainen, jota seurasi voimistelu.

Paljo oli hänellä vaikeuksia voitettavina, ennenkuin sai tunnit hyvään
alkuun. Luostarin säännöt kielsivät nunnia koskemasta toisiinsa. Häntä
itseään oli abedissa jo toisena päivänä vakavasti nuhdellut, kun hän
uskalsi, heidän puutarhassa kävellessään, pistää kätensä erään nunnan
kainaloon, sekä käskenyt häntä olemaan vasta niin tekemättä, sillä
nunnaan ei saanut muuten kajota, kuin jos auttoi ylös kaatunutta. Kun
heidän siis ensimäisellä voimistelutunnilla oli ottaminen toisistaan
kiinni, kielsivät he jyrkästi. Rippi-isän täytyi uppiniskaisilta
kieltää synninpäästö ja abedissankin oli pakko sekaantua asiaan ja
selittää kajoamista luvalliseksi, koska esivalta niin käski, ennenkuin
sai heitä temppuja tekemään. Sitten piti heidän oppia marssimista ja
siinä tuli uusia kinastuksia. Liikkeitä oli otettava, jotka heidän
kainouttaan loukkasivat ja joita siis piti jättää yhden toisensa
perästä rippi-isän ratkaistaviksi; hän oli neuvotonna pari päivää.
Siellä oli muitten muassa eräs seitsemänkolmatta vuotias nunna, iso,
karkearakenteinen, hieman juonikas ihminen, joka ei millään ehdoin
tehnyt muutamia liikkeitä ja kalpeni harmista. Oli tosiaankin sekä
surkeata että naurettavaa nähdä näiden nunnien hyppelevän rukousnauha
vyöllään, sotkeutuvan pitkiin, valkoisiin pukuihinsa ja pitävän aina
päätänsä alas kallistuneena välttääkseen opettajattaren katsetta. Siitä
huolimatta he oppivat voimistelemaan. Tuntien loputtua voimistelivat
omin päin, kertasivat kaikki liikkeet, komentaen vuoron perään, mutta
matalalla äänellä niinkuin olisivat lausuneet kiellettyjä sanoja
ja tehneet jotain sopimatonta. Koko päivän ajattelivat vain
voimisteluharjoituksiaan ja vähä väliä tuli joku nunna hänen kammioonsa
kysymään neuvoa jonkin voimistelua koskevan asian johdosta. -- Neiti,
kuinka monessa osassa tehdään käsivarren liikkeitä? Neiti, kuinka
parhaiten suoritetaan "kumarrus eteenpäin"?

-- Te, joka olitte tuommoisten sopimattomuuksien opettajatar, arveli
herra Goli, mahdoitte olla heidän silmissään kadotettu sielu?

-- En suinkaan! -- vastasi toinen. -- Päinvastoin, ne rupesivat
pitämään minusta. Te miehet tunnette tuiki vähän nunnien luonteita!
Rakkauden kaipuu on noissa nuorissa tytöissä väkevämpi kaikkia muita
tunteita. Eräänä aamuna, kun minua keskellä tuntia alkoi vaivata kova
surumielisyys, niin että purskahdin itkuun, tulivat he kaikki
ympärilleni ja kysyivät huolistuneina: -- Mikä teitä vaivaa? Millä
olemme teitä loukanneet? -- Ja kaikkien suusta sateli helliä sanoja.

Iltaisin oli muutamain tapana koettaa taivuttaa häntä rupeamaan
nunnaksi; tietysti olivat vakuutettuina tekevänsä sillä jotain, joka
tarkoitti opettajattaren parasta.

Joukossa oli myöskin hyvin aineellisia nunnia, jotka eivät muuta
ajatelleet kuin ruokaa, ja noudattivat hyvin vastenmielisesti luostarin
ankaria säädöksiä. Nämät herättivät toisissa suurta inhoa ja olivat
heille häpeäksi ja kiusaksi. Toiset taas, kiduttaakseen itseänsä,
söivät vain puolet niukasta ruoka-annoksestaan, jona useimmiten oli
kurkkavihannesta, menivätpä niinkin pitkälle kieltäymyksissään, että
abedissan täytyi pyytää rippi-isää määräämään heille kuinka paljo
leipää heidän tuli syödä kunakin päivänä. Siellä oli nunnia, jotka
valitsivat huonoimmat, pilaantuneimmat hedelmät syödäkseen, jotka
lukivat rukouksia melkein koko aterian ajan ja sitte vasta, juuri
ennenkuin pöydästä noustiin, hotaisivat hätä hätää ruuan, etteivät
ehtisi tuntea sen makua suussaan. Toisten taas olivat kasvot aivan
arvissa, siksi että, itseänsä kiusatakseen, eivät yöksi asettaneet
ikkunaansa hyttysverkkoa. Tässä on lisäksi se merkillinen seikka
muistettava, että he kaikki lueskelivat ei ainoastaan hämmästyttävän
ahkerasti, vaan vielä suurella kunnianhimolla, niin ett'ei hän voinut
käsittää kuinka tämä saattoi sopia kaiken maallisen ylönkatsomiseen,
jota uskonto käskee, ja siihen nöyryyteen, jota he kaikessa muussa
osoittivat. Itse abedissakin, kaunisvartaloinen, ihanasilmäinen
viidenkymmenenvuotias nainen, joka pani määräkseen mitä ankarimpia
hurskauden harjoituksia, niin että väliin sai suonenvetoa ja ulisi
kivuista, joihin itse oli syypää, ei voinut peittää mielihyväänsä, kun
hänen lahjakkaisuuttaan ja sivistystään kehuttiin. Eikä siinä kyllä:
opettajatar ei voinut käydä valalle, ett'eivät abedissan puvun
aistikkaasti järjestetyt laskokset ja hänen uljas ryhtinsä olleet
jotain mietittyä ja asetettua. Abedissa parka! Hänkin kiintyi nuoreen
opettajattareen ja he puhelivat pitkät ajat kulkien käsi kädessä.
Kuitenkin hän aina matalalla äänellä sanoi: -- Pidä hihasta.

-- Lyhyesti -- Emilio virkkoi -- sinun oli siellä hauskaa.

-- Sitä en voi sanoa! vastasi serkku. -- Minä olin raskasmielinen.

Niinpä ne olivat kaikki muutkin. Oikein jumalisetkin liian usein
vakuuttelivat olevansa tyytyväisiä, jotta olisi voinut uskoa heidän
totta puhuvan. Seitsemän tuntia päivästä oli pakollisesti määrätty
rukoilemiseen, ja perjantaina rukoiltiin ojennetuin käsivarsin, niin
että ruumis muodosti ristin. Useat heistä olivat kivuloisia ja pistivät
sen vuoksi soppaan perin pieniä Vapahtajan sydämmen valokuvia, joita
sitte sopan kera nielivät. Yksitoikkoinen luostari-elämä hivutti
ihmisparkoja niin kovin, että kun kerran olivat voittaneet ensimmäisen
vastenmielisyytensä voimisteluun, rupesivat sitä siunaamaan pitkien
päiviensä pienenä vaihetteluna. Niinpä, heidän oli niin ikävä,
että kovin malttamattomasti odottivat vuosittain tapahtuvia
_puhdistusharjoituksia_, koska silloin uusi pappi ulkoa maailmasta
saapui heitä ripittämään. Kolmeen kuukauteen sitä ennen eivät muusta
puhuneet ja silloin heidän kasvonsa säteilivät, niinkuin olisivat
odottaneet jonkun jumalan astuvan alas heidän luoksensa. Merkillisin
mitä heidän elämässään oli tapahtunut ja josta monta vuotta puhuttiin,
oli se kun eräs pappi suuteli abedissan huntua hyvästi jättäessään.
Kaikilla nunnilla oli, teljetyn ja ikäänkuin tukahutetun elämänsä
seurauksena, erittäin vilkas mielikuvitus, ikäänkuin nuoruus, sydämmiin
kuristettuna, puhkeaisi esiin mielihaaveissa, kun ei se millään muulla
lailla päässyt purkautumaan. Monessa oli mieli ja ymmärrys nähtävästi
muuttuva toiseksi sen mukaan kuin ruumis muuttui. Siellä oli eräskin,
joka väliin vähäpätöisimmästä asiasta alkoi niskoitella ja raivosi
abedissalle. Häntä rankaistiin asettamalla arestiin portin ja
ulkomuurin väliseen komeroon, ja siellä hän seisoi tuntikausia
liikkumattomana, itkien ja pitäen käsiään silmäin edessä. Eräs toinen,
lempeäluontoinen ja kivulias, oli osittain vapautettu luostarin
säännöksistä; hänen oli tapana juosta puolen päivää puutarhassa edes
takaisin kuin mielipuoli, ja yön tullen piti hän kaikkia hereillä
kauhealla yskällään, joka kaikui vintistä kellariin saakka ikäänkuin
petoeläimen karjunta. Tässä rauhan tyyssijassa oli öisin vähemmin
rauhallista kuin päivällä. Opettajattaren viereisessä kamarissa asui
nuori, tavattoman kaunis tyttönen, joka öisin huuteli Amerikassa olevaa
äitiään kolme- --- viisikymmentä kertaa peräkkäin, niin hellällä ja
surumielisellä äänellä, että sydäntä viilsi. Oi, kyllä hän heitä
kaikkia muistaisi koko elämänsä iän ja liiatenkin sitä pikku nunnaa,
joka aamuisin toi hänelle kahvia, kasvot yhtä valkoisina, kuin
huntunsa, kätöset pienet kuin lapsella ja vieno ääni, jolla aina sanoi:
-- Deo gratia[16] -- Hän oli hyvin nuori ja hoikka; vaaleat sinisilmät
ilmaisivat ääretöntä rakkauden kaipuuta ja katselivat aina
opettajatarta, niinkuin hänellä olisi ollut tuhannen asiata
puhuttavana, mutta hän ei koskaan mitään sanonut. Eräänä aamuna pikku
nunna luuli opettajattaren vielä nukkuvan, hiipi varpaillaan sisään,
suuteli häntä otsalle ja kiiruhti ulos; neljääntoista päivään ei hän
sitte uskaltanut katsella opettajatarta silmiin.

Herra Goli hengitti syvään, ikäänkuin karkoittaakseen mielikuviaan ja
sanoi teeskennellyn kärsimättömästi: -- Palatkaamme voimisteluun.

-- Niin -- myönsi opettajatar naurahtaen -- palatkaamme voimisteluun.

Loppupuolella kurssia kävivät nunnat kovin levottomiksi tutkinnosta, ei
suinkaan sen vaikeuden tähden, mutta siksi että tutkintolautakunta,
jonka puheenjohtajana oli läänin rehtori, saapuisi luostariin ja heidän
pitäisi niiden edessä tehdä samat temput, joita alussa niin
vastenmielisesti olivat suorittaneet vaikk'ei ollut kuin nuori tyttö
katsomassa. Varsinkin marssimista ajatellessaan kalpenivat kauhusta.
Itse abedissakin oli levoton ja antoi aterioidessamme tavallista
useammin lukea rukouksia ruokasalissa, arvattavastikkin sen vuoksi,
että hän tahtoi edeltäkäsin pyytää anteeksi siitä häväistyksestä, jota
hänen täytyisi sallia luostarissaan tapahtuvaksi. Moni nunna ripitti
itseänsä tavallista ahkerammin saadakseen neuvoja ja lohdutusta.
Välihetkillä puutarhassa eivät opettajattarelle muusta puhuneet kuin
tulevasta tutkinnosta, tehden senkin seitsemän kysymystä: että tunsiko
hän tutkintolautakunnan jäseniä, heidän ikäänsä ja tapojaan; olivatko
naineita vai naimattomia; kuinka kauan kutakin nunnaa tutkittaisiin;
pääsisivätkö muutamista liikkeistä tahi saisivatko tehdä ne lievemmin,
vähän sinne päin. Opettajatar koki kaikin tavoin rauhoittaa heitä,
mutta huonolla menestyksellä. Yöllä vasten tutkintopäivää ei kukaan
oikein nukkunut; kaikki viettivät yönsä kiihtyneessä unen ja valvonnan
välitilassa, tuo polttava ajatus aivoissa hereillä, niin että kun
kyyhkynen sattui lentämään erään nunnan kammioon, tämä kauhistuneena
huusi perkeleen tulleen hänen luokseen; kaikki sisaret pukeutuivat
tuota pikaa ja juoksentelivat huutaen käytävissä, kunnes abedissa
lopulta tuli kynttilä kädessä katsomaan mitä meluttiin. Oi, kuinka
opettajattaren kävi sääliksi nuot nuoret, valkopukuiset tytöt, jotka
seisoivat siinä yhteen sullottuina käytävän päässä! Kerittyine päineen
olivat juuri kuin joukko sairaita nuorukaisia. Lapsiparat olivat
häpeillänsä ja vapisivat, peläten perkelettä ja rehtoria.

-- Tuo kauhea tutkintolautakunta saapui kello 10 aamupuolella.
Valitettavasti oli rehtorin muoto juuri semmoinen, joka suuresti
muistutti nunnaparkojen hourekuvista. Hän oli harmaahiuksinen
rakuunakapteeni, viikset isot, mustat, nenä korkea, katse tuima
ja ääni ankara. Häntä seurasi mitättömän, puisevan näköinen
voimistelun-opettaja sekä tarkastaja, joka kaikeksi onneksi oli varsin
hauskannäköinen, lihava ja kaikille kohtelias. Tutkinto pidettiin
isossa, tyhjässä huoneessa, johon tilaisuutta varten oli ripustettu
kaksi ristiinnaulitun kuvaa. Heti alussa rehtori suuttui huomatessaan
nunnain liikanaista ujoutta ja abedissan säikähtyneen muodon.
Viimeksimainittu näytti siltä, kuin olisi tulisilla hiilillä kulkenut,
aivan kuin sinne olisi tultu vartavasten hänen luostariaan häpäisemään.
Rehtori teki kysymyksensä niin kiivaalla äänellä, että tutkittavat
joutuivat aivan tolaltaan; toiselle toisensa perästä hän sanoi: --
Älkää toki pelätkö! Minä olen ihminen enkä mikään kummitus. Mitä teihin
on ajettu? -- hän lisäsi mulkoillen abedissaa. Mutta pahinta oli
vapaitten liikkeiden tekeminen. Kun abedissa näki rukousnauhain
toisiinsa sekaantuvan, vapisi hän kuin olisi nähnyt jotain pyhää
saastutettavan. Rehtori oli erittäin tarkka marssimisen suhteen, ja kun
sitä liikettä tehtiin, kävi hän kärsimättömäksi siitä ett'ei jalkoja
näkynyt ja huusi vihaisesti: -- Mutta nostakaa toki hiukan hameitanne,
että voin nähdä kuinka liikutte! -- Abedissa sanoi puoleksi
tukahtuneella äänellä: -- Tuo on sopimatonta! -- Onneksi rehtori ei
hänen sanojaan kuullut. Jos ei noita huolistuneita nunnaparkoja olisi
käynyt sääliksi, olisi heitä todella ihastuksekseen katsellut, niin
suloisia olivat juuri ujoutensa tähden siinä voimistellessaan, vapisten
ja punastuen valkoisten huntujen alla. Aivan selvästi huomasi missä
tuskassa olivat, ja tarkastaja käänsi pois kasvonsa, ett'ei
silmäyksillänsä lisäisi heidän tuskaansa. Äkkiä sanoi rehtori minulle
karkeasti:

-- Tehkää muutamia kysymyksiä vartalon pyörityksestä!

Näitä sanoja kuullessaan ei abedissa enää voinut hillitä itseänsä, vaan
sanoi korkealla äänellä, kalveten: -- Pyydän anteeksi, mutta tämähän
voi tulla kysymykseen ainoastaan miesten voimistelussa. -- Vartalon
pyöritys jätettiin sikseen. Vaan tämä välimuistutus lisäsi rehtorin
harmia. Häntäpä jo ennestään äkäytti abedissan ja sisarten selvään
osoittama vastenmielisyys voimisteluun, joka kumminkin olisi ollut
monelle heistä tuiki tarpeellinen. Rehtori sanoikin hiukan terävästi,
hyvästi heittäessään: -- Älkää te niin voimistelua pelätkö, abedissa
rouva. Se ei ole vähääkään sopimatonta. Voimistelu antaa terveyttä.
Neuvokaa nunnianne sitä harrastamaan, niin teette pyhän työn ja voitte
apteekki-tavaroista säästyvät varat käyttää köyhäin hyväksi. --
Abedissa oli niin mielissään päästessään tutkijalautakunnasta, ett'ei
pistosanoja käsittänyt ja sama oli nunnien laita. He olivat niin
iloissaan herrojen lähdettyä, että olisivat halailleet ja suudelleet
toisiaan, elleivät luostarin säännöt olisi sitä kieltäneet. Samana
päivänä menivät kaikki rippituolin juurelle.

-- Kummallista! -- huudahti herra Goli, joka oli kiiltävin silmin
kuunnellut serkun kertomusta. --- Olisinpa mielelläni nähnyt tuon
sinisilmäisen pikku nunnan marssivan.

Nämät sanat eivät nähtävästi miellyttäneet rouva Golia, ja harmissaan
hän rupesi hallitusta sättimään, sanoen:

-- Se oli tosiaankin sopimatonta, niinkuin abedissa sanoi. Ainakin
nunnia täytyisi kunniassa pitää. Hallitus on liian raju!

Lopuksi serkku kertoi eronhetken katkeruudesta. Muutamat sisarista
pitivät hänestä sydämmellisesti, niin että salaa pistivät hänen
huoneensa pöydälle mitä ihanimpia hedelmiä. Toisia oli, jotka iltaisin,
heidän puutarhassa kävellessään, näyttivät kärsivän siitä, kun eivät
saaneet puristaa edes hänen käsivarttaan, ja siksi silloin tällöin
silittivät hänen kasvojaan, kuitenkaan niihin kajoomatta. Tässä heidän
liikkeessään sekä sitä seuraavassa katseessaan oli sanomatonta
hellyyttä. Päivää ennen kuin hänen oli määrä lähteä, uskoivat muutamat
hänelle salaisuutensa. Muun muassa pieni sinisilmäinen nunna sanoi
itkien olevansa kovin pahoillaan opettajattaren lähdön takia ja aikoi,
osoittaaksensa, kuinka rakkaana häntä piti, kerran kirjoittaakkin
hänelle; rippi-isä ottaisi kirjeen postiin pannakseen, niin ei abedissa
saisi siitä tietää; opettajattaren piti säilyttää tämä kirje muistona
häneltä, ikäänkuin joltakin kuolleelta siskolta. Matkapäivänä
keräytyivät kaikki hänen ympärilleen ja lahjoittivat amuletteja,
rukousnauhoja, mitaleja, appelsiineja ja makeisia, ja kun nämä kaikki
eivät mahtuneet hänen taskuihinsa, ompelivat ison irtonaisen pussin,
joka pistettiin vyötäreille hameen alle. Eron hetkellä itkivät kaikki
nunnat, ja kun hän lähti, riensivät maantielle päin oleviin ikkunoihin.
Sen puoliset luostarin ikkunat olivat aina peitossa, mutta se ei tehnyt
mitään, he tahtoivat kumminkin kuulla pois vieriväin vaunujen jyrinää;
heidän viimeinen hyvästinsä oli kuiskaus, joka kuului eteen
kiinnitettyjen uudinten takaa, ja muutama "voi hyvin", joka
tukahutettuna nyyhkytyksenä saapui hänen korviinsa.

-- Ja nyt -- virkkoi serkku, äkkiä iloiseksi muuttuen, vaikka
kyyneleet silmissä kiilsivät -- lähden minä Amerikaan! Toivoni on saada
haltuuni yhteiskoulu jossakin tasangolla olevassa itaalialaisessa
siirtokunnassa, missä tytöt ja pojat tulevat kouluun kaukaa, ratsastaen
pienissä parvissa, noin neljä tai kuusi yhdessä, ja ennenkuin astuvat
luokkaan sitovat hevosensa ikkunan ristikkoon -- -- -- Hauskaa lienee
nähdä heidän lukutuntien päätyttyä yhdessä nelistävän pois ja
hajaantuvan eri tahoille kuin lintuparven. Minusta se olisi kuin
näkisin siivellisten sanansaattajain vievän ajatuksiani kaikille
ilmansuunnille ja henkeni hallitsevan erämaita.

Kuitenkin pitäisin vieläkin parempana vapaata, liikkuvaa koulua, joka
voisi siirtyä sen mukaan kuin siirtolaiset etenevät, vaikkapa kauas
intiaanien asumarajoille. Häntä innostutti tuo ajatus, että saisi
seurata auran perässä astelevaa aakkosten lukijaa ja sanoa: --- Minä
olen ensimmäinen, joka näillä seuduin olen opettanut lukemaan hamasta
maailman luomisesta!

Mutta hänellä oli toinenkin, entistä vielä rohkeampi aatos. _Diario de
los maestros_ lehdessä hän oli lukenut kuinka Argentinassa suuren
tulvan vallitessa koulurakennus oli joutunut veden valtoihin ja koulu
siitä syystä joksikin aikaa sijoitettu isoon laivaan, johon myös oli
valmistettu asumus opettajattarelle, ja kuinka tämä piti tuntiansa
levitettyjen purjeitten varjossa.

-- Sillä tavoin minäkin tahtoisin opettaa -- päätti hän puheensa --
laivassa, joka kulkee virtoja ylös päin aivan aarniometsiin saakka,'
missä jaguaarit ja kuguaarit kiljuvat; siellä opettaisin lapset
polvillaan rukoilemaan koskien pauhinassa. Oi, ihania unelmiani! Kuka
tiesi vaikka joku niistä vielä toteutuisi!

Liikutettuna kun oli, hän näytti varsin kauniilta; äänessäkin oli
nuoruuden lämpöä, niin että isäntäväki katseli häntä lämpimästi ja
myötätuntoisesti.

-- Siitä kaikesta ei tule mitään! -- sanoi kohteliaasti herra Goli. --
Jonakin päivänä tulee mies, jolla on sydäntä ja aistia, pidättää teidät
Euroopassa ja ottaa päästänne Amerikan kaikkine koskineen.

-- Ei -- vastasi nuori tyttö aivan tyynesti ja surumielisesti -- minun
aikani on mennyt. Muutoin olen liian oikullinen tullakseni hyväksi
vaimoksi.

Äkkiä muistui hänelle jotain hauskaa mieleen ja hän tuli jälleen
iloiseksi. Hänellä oli ollut eläessään ainoastaan kaksi vakaata
naimatarjousta. Ensimäinen kosija oli neljänkymmenen vuotias
vuohipaimen, leskimies, jolla oli pieni tyttö hänen luokallaan. Se oli
jonkun aikaa häntä armastellut ja käytti omituista tapaa ilmaistaksensa
rakkauttaan. Hän antoi nimittäin pienen tytön kirjoittaa helliä sanoja
kirjoitusvihkojen laitoihin, ja töhräsi sitte nimensä, tuskin
luettavan, alle. Kun opettajatar kielsi tyttöä semmoisia asioita
kirjoittamasta, koetti mies päästä hänen suosioonsa ja kotiinsa sen
kauniin tekosyyn nojalla, että muka tahtoi opetusta kirjoituksessa,
koska käsialansa oli niin rumaa. Kun opettajatar kielsi, kosi mies
vasten naamaa, koettaen todistaa semmoisen liiton edullisuutta, kun
näet hän laumoineen ja opettajatar kouluineen ansaitsisivat niin
paljon, että voisivat muhkeasti yhdessä elää. Oikein oli vaikeata saada
hänet nöyränä tyytymään rukkasiin. Miesparka oli tosiaankin
pahoillansa, istui tuntikaudet koulun ovella, surumielisenä piippuaan
poltellen kuuntelemassa opettajattaren ääntä. Joka kerta kun
opettajatar meni ulos, uudisti hän itsepäisenä kosimisensa, pitäen
toista kättä sydämmellään. Paimen parka! Kaikista niistä, jotka olivat
sanoneet rakastavansa häntä, lie tämä ollut ainoa, joka todella oli
rakastanut.

-- Entäs toinen kosija? -- kysyivät pöytätoverit.

-- Toinen kosija -- naurahti opettajatar -- oli paljoa nuorempi.

Se oli yksi hänen oppilaistaan Brillan yhteiskoulussa, seitsemän
vuotias poika, hyvin kunnianhimoinen. Tämä oli eräänä päivänä pistänyt
hänen laatikkoonsa tavattoman isoilla kirjaimilla kirjoitetun kirjeen,
jossa luvattiin, että jos opettajatar tutkinnossa antaisi hänelle
palkinnon, niin joko hän tahi hänen veljensä isoksi tultuansa hänet
naisivat.

Kaikki nauroivat; herra Goli ei kumminkaan tyytynyt näihin
tunnustuksiin.

-- Neitipä ei ole vielä kaikkea kertonut -- sanoi hän. -- Vielä on yksi
kertomatta.

-- On kyllä -- vastasi toinen leikillisesti -- Brillan sindaco, joka
ilmoitti rakkautensa sonetissa; mutta minä annoin hänelle rukkaset
käyttäen vastauksessani hänen omia riimejään.

-- Ei -- sanoi, herra Goli veitikkamaisen näköisenä -- ei nyt ole
kysymys kunnallishallituksesta, vaan kuninkaallisesta armeijasta.

Opettajatar punastui ja tuo viittaus näytti häntä pahoittavan.

Edellisenä vuonna hän jonakin heikkona hetkenä oli kertonut rouva
Golille tapahtuman Turinin ajoilta, jossa oli ollut voimistelua
oppimassa. Voimistelu-opiston viereisen kasarmin upsierit olivat
ottaneet tavaksi odottaa häntä opiston portilla. Rehtori, kun sai tämän
tietoonsa, valitti kenraalille ja sen perästä upseereja ei näkynyt.
Mutta yksi heistä, nuori kaunis mies, joka oli tavattomasti hänen
näköisensä, niin että olisi voinut veljeksi luulla, oli mieltynyt
häneen -- ja jättänyt jälkeensä sydänhaavan, joka ei vieläkään ollut
umpeen mennyt.

Herra Goli muutti heti puheen-ainetta, huomatessaan kajonneensa arkaan
kohtaan.

-- Lyhyesti, neiti kulta -- hän virkkoi leikillisesti -- niin totta
kuin minulla on kaksi silmää päässäni, te ette tule Amerikaan menemään.
Ensi vuonna näihin aikoihin olette lakanneet olemasta opettajana.

-- En -- vastasi hän surumielisesti -- koulu on tarkoitusperäni. Minä
en vaan tahtoisi elää niin kauan, ett'en jaksaisi olla opettajattarena
enään. Siitäpä en luule pelkoa olevankaan. Minä menen koulusta suoraan
kirkkotarhaan. -- Nousten pöydästä hän iloisesti lisäsi: -- Minulla on
toivomuksia kuoloanikin seuraavien päivien suhteen.

Hänen ihanteenansa oli kuolla etelä-Itaaliassa, Ligurian rannikolla,
missä aurinko ihanasti helolttaa; hän toivoi pienten oppilaittensa
saattavan häntä hautaan; mutta heidän tuli olla iloisia, kulkea
kukkasvihkot käsissä ja laulaa erästä ensimäisen lukukirjan laulua,
jota hän heille opettaisi. Hän oli haudattava, lasten viime
ainekirjoitukset sylissään, ja hautakivelle oli piirrettävä sanat,
jotka Valentin Friedland lausui vähää ennen kuolemataan: -- _Lapseni,
minua on kutsuttu toiseen kouluun_.

Tätä sanoessaan hänen sydämmensä täyttyi vilpittömällä, hartaalla
ilolla ja sitä kesti koko matkan asemalle saakka, jonne Golin
herrasväki ja Emilio häntä saattoivat. Hän pysähtyi katujen kulmissa ja
osoitti katulyhtyjen valossa päivänvarjostimellaan laivayhtiöitten
ilmoituksia sekä näytti eräässä laivankuvassa sitä paikkaa laivan
peräkannella, missä hän aikoi iltansa viettää. Sitten lausui muistosta
Brillan sindacon sonetin sekä oman vastauksensa. Hän matki
ligurilaisten koululasten ääntämistapaa. Lopulta kertoi kepposestaan,
jota oli kylissä käyttänyt saadakseen liikkeellä olevia juorupuheita
vaikenemaan. Hän rupesi oitis, kun huomasi itseänsä moitittavan siitä,
että antoi jonkun ihastella itseään, laajasti ja tarkasti asiasta
puhumaan. Juoruaminen lakkasi paikalla, mutta sen sijaan häntä
soimattiin kerskailijaksi.

-- Oh -- hän huudahti -- minä olen aika valtioviisas!

Rautatievaunuista hän vielä puhui ystävilleen, hymyellen kyynelsilmin:
-- Kuulkaas, katsokaa minua tarkoin, sillä kun palaan Amerikasta, ette
enää tunnekkaan. Olen silloin paljoa tummempi, puhun espanjan kieltä ja
intiaanilainen kamarineitsyt kulkee perässäni. Saatte nähdä, saavutanpa
onneni. Menen naimisiin uljaan _estancieron_[17] kanssa ja me
perustamme mallikouluja _gauchoille_.[18] _Buenas noches_, ystäväni!
_Buenas noches!_[19]




Camina.


Ensimäinen tuttavuus.

Emilio matkusti Caminaan tuntien sitä itseensä luottamusta, jota meissä
aina on, kun aiomme asettua ihmisten pariin, jotka eivät tunne
virheitämme ja hairauksiamme; luottamusta, joka tekee, että uuden
elämän alkaminen näyttää mielestämme helpolta, elämän muka, joka ei
ainoastaan näytä, vaan todella onkin semmoista, joksi sitä tahtoisimme.

Ajaessaan sateen puhtaaksi huuhtoamaa maantietä, jota poppeli-rivit
varjosivat, syyskuun ilta-auringon punertavassa hohteessa,
hän ajatuksissa toisteli kaikki hyvät päätöksensä, laskien ne
sormillaan: elää yksinään, jopa entistänsä erakompana; noudattaa
viran-omaisten tahtoa niin paljon kuin suinkin välttääksensä riitoja ja
yhteentörmäyksiä; käyttää kaiken vapaan aikansa ahkeriin lukuihin
voidakseen kilpailla opettajan paikasta Turinassa. Ajatuksensa itse
koulusta olivat taas melkoisesti talttuneet, vietettyään nuo kaksi
hauskaa kuukautta sisariensa seurassa Golin herttaisessa perheessä. Hän
päätti jälleen ruveta ystävälliseksi ja avomieliseksi pojille sekä
hakea voimaa puuttumattomaan hyvyyteen sydämmessään asuvasta
uskonnollisesta tunteesta, joka ei hänessä koskaan ollut kokonaan
sammunut. Kaikki tämä tuntui hänestä, ajaessaan siinä ruusunkarvaisen
taivaan loisteessa täynnä uutta halua ja innostusta, aivan helpolta ja
ikäänkuin korkeamman voiman vaatimalta. Ja ulompana tätä kaikkea
haamoitti yhä hämärä toivo, että tuossa vieraassa kylässä löytäisi
ensin ystävyyttä, sitte rakkautta, joka täyttäisi koko hänen elämänsä.

Koska Emilio saapui Caminaan vasta hämärissä eikä enää saattanut mennä
viran-omaisten puheille, ajoi hän _Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan,
tilasi illallista ja asettui yksin istumaan alikerrassa olevaan isoon
huoneesen, jonka vastaisella seinällä kuningas ja kuningatar
kauhistunein muodoin tuijottivat toisiinsa, ikäänkuin olisivat antaneet
toisilleen tiedoksi monarkian häviön. Silloin tällöin ilmaantui oveen
jonkun ravintolassa kävijän uteliaat kasvot, talon piika taikka isännän
pojat, jotka lienevät epäilleet häntä uudeksi opettajaksi, ja kohta sen
jälkeen hän saikin epäselvästi kuulla itseänsä arvosteltavan. Hänen
siinä korvat pystyssä kuunnellessaan, tulla laahusti huoneesen
neljänkymmenen vuotias mies, vaatteet huonot, pää ja parta
ruokkoamatta; hän astui Emilion eteen ja, ottamatta savipiipun nysää
suustaan, kysyi oliko toinen uusi opettaja. Myöntävän vastauksen
saatuaan, hän esitteli itsensä: -- Giuseppe Reale, ensimäisen luokan
opettaja -- ojensi Emiliolle kätensä ja istui kursailematta pöydän
toiseen päähän. Sitten tuijotti taas hymyellen Emilioon sanaakaan
sanomatta. Emilio luuli miestä sairaaksi tai hulluksi, kunnes hengähdys
ilmaisi, ett'eivät asiat olleet oikealla tolalla, minkä muutenkin
huomasi niistä ankarista ponnistuksista, joita mies sai tehdä
puhuakseen ymmärrettävästi.

Jo Realen ensimmäinen lause oli raa'asti tuttavallinen: -- Vai niin,
tekin olette olleet mieletön ja ruvenneet opettajaksi? -- -- -- Kuinka
kauan olette olleet? -- -- -- Kuusi vuotta! No teillä on ollut hyvä
aika huomata mitä sorttia se elatuskeino on. Siis -- -- -- ajan hukkaa
siitä puhua.

Reale oli kuusitoista vuotta vetänyt iestä ja jo heti alussa katunut,
ett'ei ruvennut laulajaksi, hänellä kun oli kaunis baryton-ääni. Mutta
hänen isänsä, ammatiltaan taidesorvari, tahtoi välttämättömästi nähdä
poikansa "kansan kasvattajana" ja oli tosiaankin oikeaan osannut!
Kokonaista kuusitoista vuotta hän oli Caminassa kuhnustellut ilman
vähintäkään paremman toivoa ja aivan haluttomana lukuihin, joista ei
kumminkaan mitään hyötyä ollut. Vähän aikaa mietittyänsä, ikäänkuin
kokoillen muistiinsa hajaantuneita sanoja, hän lisäsi: -- Pienissä
kunnissa näet _sielun hengityselimet_ kaipaavat happea. Hämmästys, joka
näitten sanain johdosta ilmaantui Emilion kasvoihin, näytti puhujata
suuresti huvittavan.

Pitkän aikaa taas Emiliota katseltuaan Reale matalalla äänellä lisäsi:
-- Olette joutuneet oikeaan sudenkuoppaan, vihollisen leiriin, kuntaan,
joka on kansan-opetuksen julki vihollinen. En tarkoita, että ihmiset
olisivat pahoja; ilkeämpiä olen aikoinani nähnyt; mutta -- -- -- he
vihaavat koulua vaistomaisesti. Ja sitäpaitsi -- -- -- ollakseni aivan
puhumatta heidän rehellisyydestänsä -- -- --

Kauan ja katkerasti valiteltuaan kunnallishallituksen vääryyksistä, hän
kertoi että, sittenkun perin pohjin oli tutkinut kaikkia opetustapoja,
oli vihdoin tullut siihen päätökseen, että Lancasterin[20] metoodi oli
paras, sillä se antoi loistavia tuloksia. Senjälkeen hän lisäsi
matalalla äänellä: -- Te saatte nähdä opettajattaren, neiti Pedanin --
kohotti silmänsä ylös ja heitti koomillisella liikkeellä suukkosen
kattoon, jonka tehtyään hoiperteli pois.


Caminan kylä.

Caminan kylä teki Emilioon heti miellyttävän vaikutuksen. Hänestä
tuntui hauskalta tuo pitkä, mutkikas katu, jonka keskupaikka laajeni
isoksi, säännöttömäksi toriksi kauppakojuineen; torin laidoissa kohosi
pieniä, sieviä taloja, kaksi kahvilaa, raatihuone ja teaatteri. Siltä
puolen toria, jolle ei oltu rakennettu, näki äärettömän lakeuden,
leviävän aina Merialppien kaukaisiin siintäviin huippuihin saakka.
Kylä, joka kaukaa näytti metsikköön kätkeytyneeltä, oli rakennettu
muutaman kukkulan rinteelle, keskelle laajaa viinitarhaa; seutu oli
täynänsä huviloita ja riveihin istutettuja silkkiäispuita. Se oli
vilkas ja siisti kunta, jossa Emilio jo mielestään hengitti Turinin
ilmaa.

Emilion onnistui saada itselleen sopiva asunto kyläkujan
toisessa päässä, eräässä maalaistalossa, jonka omistajana oli
kunnallishallituksen sihteeri. Alikerrassa asui talonpoikainen perhe;
yläkerrassa, Emilion kanssa vierekkäin, metsänvartija poikineen.

Metsänvartia, jonka kasvot melkein tykkönään peittyivät viiksiin ja
kulmakarvoihin, musta kuin Beduiini, pyysi jo ensimäisenä iltana
Emiliota valitsemaan hänelle kolme arpanumeroa; sillä Stellinan
metsänvartia oli voittanut kaksituhatta viisisataa lireä numeroilla,
joita niin ikään äsken tullut opettaja oli hänelle valinnut. Emilio
piti sekä tästä miehestä että muista naapureistaan, sillä he tuntuivat
vilpittömiltä ihmisiltä, jotka eivät vartioinneet hänen askeleitaan,
vaan olivat poissa kotoa koko päivän.

Ensi aluksi ei sindacokaan, herra Lorsa, tuntunut ikävältä, vaikka hän
otti Emiliota vastaan hiukan äreästi ja pitkittä puheitta; mutta hän
oli suora käytöksessään. Sindaco oli maatilan-omistaja ja
viinikauppias, muhkea, kuudenkymmenen vuotias mies, talonpoikainen
kasvoiltaan ja ruumiiltaan, tuima- ja pienisilmäinen äijä, jolla oli
tavattoman iso, käyrä nenä ja jotain kovaa juonnetta suun ympärillä.
Oitis huomasi hänen lapiota pidelleen kauan aikaa mieheksikin tultuaan,
ja siistit vaatteensakin ilmaisivat maanmiestä.

Kun Lorsa oli silmillään mittaillut Emiliota kiireestä kantapäihin,
näytti siltä, kuin äsken tulleen hoikka vartalo ja hienot kasvot eivät
olisi herättäneet hänessä luottamusta. Ehkä piti hän Emiliota nuorena
nokkana ja opettajana, joka ei voisi kuria ylläpitää. Mutta Emilion
kunnioittava käytöstapa ja lyhyet lakoonilliset vastaukset pian
haihduttivat tämän käsityksen. Hän näytti itse äsken tulleelle
luokkahuoneen, joka oli kunnantalon alikerrassa: ison, pitkän,
neliskulmaisen huoneen, jota käytettiin myöskin juhlissa sekä
asevelvollisten arvannostoissa. Siellä ei näkynyt kuin muutamia,
poikain sormien jäljillä koristettuja nimiluettelolta sekä joitakuita
huojuvia penkkejä; seinät näyttivät siltä, kuin niille olisi
monilukuisia saariryhmiä maalattu; mutta huone oli valoisa ja avara, ja
Emilio näytti tyytyväiseltä. Hän aikoi huomauttaa likaisista seinistä,
mutta sindaco ehti ennen ja sanoi huolimattomasti: -- Täällä voisi
tietysti olla siistimpätä; mutta eipä tänne, herraseni, tulekkaan
kreivinpoikia.


Suvaitsevainen kirkkoherra.

Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen meni Emilio aamulla käymään
kirkkoherran luona, joka oli koulun tarkastusmies. Hän löysi tämän
hyvin pienessä huoneessa, ison pöydän ääressä, jolla oli sikin sokin
papereita, kirjoja, lankakeriä, sanomalehtiä sekä piian tilkkoja ja
sukkapuikkoja.

Emilio johti oitis puheen uskonnon-opetukseen, nähdäkseen, aikoiko
kirkkoherra sekaantua koulun asioihin, ja saadakseen tietää, mitä
vaatimuksia hänellä oli. Papin ensi sanoista hän ymmärsi saavansa jäädä
rauhaan.

Kirkkoherra, kuudenkymmenen vuotias, lihava, hyväluontoinen kristitty,
oli yksi niitä pappeja, joista kylissä on tapana sanoa: että he
"pitävät Itaalian puolta". Lause sisältää kumminkin ainoastaan toisen
puolen totta, sillä pakosta he pitävät kahdenlaisen Itaalian puolta,
mustan ja valkoisen, ja mikä kummallisempaa, ovat vakaumuksesta
kummankin puolella. Kirkkoherran ominaisuuksia oli muuten tuonlainen
kohteliaisuus, joka itserakkautta mielistelee senkautta, että tarkan
tarkkaan on kuuntelevinaan mitä toinen puhuu, olkoon se sitte mitä
hyvänsä; kuunteleepa vieläkin tarkemmin, jos muita on saapuvilla.

Tästä tavasta huolimatta hän oli erinomaisen hajamielinen, sekä lempeä
ja säveä luonnoltaan, niin kuin hajamieliset ihmiset useimmiten ovat.
Hän läksi, milloin kutsuttiin, kesävieraitten huviretkille ja laski
leikkiä kaikkien kanssa, kuitenkaan unhoittamatta arvoisuuttansa; hän
ei koskaan ollut kuulevinaan epäilyttäviä sukkeluuksia. Valtiollisissa
keskusteluissa hän huitoi muutamilla lauseparsilla, joilla aina pääsi
pulasta ja saattoi olla kaikille mieliksi. Puhuessaan Emilion kanssa
hän piankin toi mielilauseensa esiin.

-- Uskonto -- sanoi hän ja tarttui oikean käden peukalolla ja
etusormella vasemman käden etusormeen -- ja isänmaa -- hän tarttui
pitkään sormeen. Sitten piti opettajan nenän edessä nuot kaksi sormea
yhdistettyinä ja lisäsi: -- Isänmaa ja uskonto liitossa yhdessä
-- -- -- aina yhdessä.

Näin oli hänen aina tapansa puhua, ja jos hänen milloin täytyi sanoa
enemmän, esimerkiksi kun Caminassa kesää viettävät ylioppilaat hänet
väkisin vetivät väittelyihinsä, jutteli hän hyväntahtoisen totisena
semmoisiakin hullutuksia, ett'ei kukaan sanaakaan ymmärtänyt. Jos
toiset sitte yksipintaisesti vaativat häntä käyttämään selvempää
kieltä, tuli hän pahoille mielin. -- Hänestä pidettiin paikkakunnalla.
Ylioppilaat nimittivät häntä _isänmaalliseksi luikerteliaksi_ ja
pitivät väliin kesäöinä serenaatia hänen ikkunainsa alla, pakoittaen
häntä nousemaan sängystä, sekä huusivat sitte, matkien papin tavallista
sormi-temppua: -- Barbera ja Grignolino (kaksi viinilajia, joita papin
oli tapana juoda) liitossa -- -- -- yhdessä -- -- -- aina yhdessä!
siksi kunnes hän käski heidät sisään juomaan lasillisen.


Opettajatar, neiti Pedani.

Samana päivänä, jona oli käymässä kirkkoherran luona, läksi Emilio
raatihuoneesen hankkimaan luetteloa koulu-iässä olevista pojista; mutta
hämmästyksekseen hän kuuli, ett'ei semmoista oltu vielä tehty. Siellä
hän ensinnäkin tapasi koulu-legaatin, ensimäisen oikein inhottavan
naaman, minkä kylässä oli nähnyt. Se oli pienenläntä mies, punaiset
hiukset hiukan harmahtavia, kalotti vihreä, iho kaltainen ja muoto niin
hapan kuin olisi äsken etikkaa niellyt. Päälle päätteeksi mies änkkäsi
ja kävi kimeltävissä silmälaseissa, joiden takaa oli mahdoton silmiä
erottaa.

Emilion koko huomio kääntyi kumminkin opettajattareen, neiti Pedaniin,
jonka sindaco hänelle esitteli. Tällä neidellä oli erinomaisen kaunis
vartalo, mutta nenä sivuilta litistynyt ja kasvot melkein liian pitkät,
sekä katse kylmä, melkeinpä tyly. Hän näytti iältään olevan muutamia
vuosia yli kahdenkymmenen.

Neiti Pedani puhui sindacolle jotain oppilaittensa
kouluun-kirjoituksesta, ja hänen voimakkaassa äänessään kuului väliin
sortuneita väreitä, jotka muistuttivat äänenmurrossa olevan nuorukaisen
puheesta. Sitte läksi tiehensä, kumartain Emiliolle jäykästi. Pian
senjälkeen astuessaan ulos raatihuoneesta, Emilio näki opettajattaren
kulkevan poikki torin ja huomasi hänen ottavan pitkiä askeleita,
pitävän päätänsä pystyssä, astuvan majesteetillisesti. Kun hän kulki
apteekin ohi, huomasi Emilio muutamia herroja, jotka nostivat lakkiaan
ja jonkun aikaa seurasivat häntä silmillään. Torin varrella olevan
talon ikkunassa seisoi karabinieerien päällikkö; se näkyi niin ikään
katselevan häntä. Reippaasti käännähtäen oikealle katosi opettajatar
poikkikadulle.

Kotimatkalla jo Emilio mietti, eikö hänen pitänyt kirjoittaa herra
Samis'ille ja kertoa vihdoinkin löytäneensä maalais-opettajattaren,
joka oli kaunis ja samalla kunniassa pidetty. Hän ei todella ollut
erehtynyt. Mutta tuon kunnioituksen tyttö oli saavuttanut osittain
muutamain omituisten tapahtumain johdosta, osittain erinomaisen
luonteensa kautta.

Neiti Pedani oli kolme vuotta sitte tullut Caminaan; vaan sitä ennen
oli tänne saapunut kertomus omituisesta seikkailusta, johon hän oli
Lombardiassa joutunut. Pavian rehtori, näet, oli lähettänyt hänet
erääsen vaivaloiseen kuntaan, josta opettajatar oli karannut. Vaikka
eri puolueisin jaettuina, olivat kunnan jäsenet kumminkin siinä yhtä
mieltä, että heidän arvoansa oli loukattu, kun oli lähetetty
opettajatar, jota eivät itse olleet valinneet, ja siksi nuori tyttö
otettiin epäkohteliaasti vastaan, tehtiinpä hänelle ymmärrettäväksi,
ett'ei tahdottu hänestä niin mitään tietää. Mutta kun hän pelkäämättä
piti puoliaan ja vastasi ylpeästi ensi hyökkäyksiin, rupesivat
kirjoittamaan talojen seinille rumia syytöksiä, sitten sanoivat hänelle
samoja asioita suullisesti, ja lopuksi tuli koko joukko ihmisiä hänen
ikkunaansa alle meluamaan ja huutamaan, niin että hänen täytyi paeta.
Rehtori, joka oli päättänyt näyttää valtaansa, hankki prefektiltä apua
ja sai opettajattaren palaamaan paikkaansa. Eräänä iltana hän ajoi
kylään, tarkk'ampuja-komppanian saattamana, joka sotaisilla tempuilla
asetti hänet jälleen kouluvirkaan ja jäi kylään neljäksikymmeneksi
tunniksi kunnan kustannuksella. Kun melu asiasta oli asettunut ja
viran-omaiset jälleen tulleet järkiinsä, pyysi nuori tyttö neljäntoista
päivän kuluttua virkaeroa ja joutui senjälkeen Caminaan.

Kuukausi hänen tulonsa jälkeen oli tulipalo eräässä tuparakennuksessa
maalla. Opettajatar oli ensimäinen, joka riensi paikalle, ja siellä hän
jakeli viisaita neuvoja ja käskyjä sinne tänne peljästyksissään
juokseville talonpojille, järjestäen sammutustyön suurella
uskaliaisuudella ja mielenmaltilla. Lopulta saapui lähimmästä
kaupungista sähköteitse kutsuttu jalkaväen-plutoona, erään luutnantin
komentamana. Kun tämä huomasi nuoren neidon täydessä sammutustyön
touhussa, helmat käärittyinä, keppi kädessään, ihastui hän ikihyväksi
ja heitti muiskusen, johon sai kepinlyönnin vastaukseksi. Nämät urotyöt
sekä opettajattaren uljas muoto sytyttivät monen sydämmen Caminassa, ja
siitä seurasi rakkauden ilmoituksia, kirjeitä ja rohkeita tunnustuksia
vasten kasvoja, jopa keskellä katuakin. Mutta kun opettajatar oli
heittänyt kirjeet avattuina ulos ikkunastaan ja karkoittanut
suullisesti kosivat noilla väliäpitämättömyyden ja kyllästymisen
eleillä, jotka ylpeyttä haavoittamalla parhaiten rakkauden sammuttavat,
sai hän jäädä rauhaan. Eivätpä voineet edes panettelulla kostaa
häväistystään, sillä hän ei antanut syytä juoruihin, vaikka miltä
taholta olisi koetettu.

Neiti Pedanin miehekäs ja karhea luonne astui omituisella tavalla
näkyviin koulussakin, josta hän karkoitti kaiken hentomielisyyden. Hän
kertoi oppilailleen kuuluisain naisten hyödyllisistä tahi uljaista
teoista. Hänen inhonsa hemmoittelua ja velttoutta vastaan meni niin
pitkälle, että hän henkensä takaa taisteli poistaakseen tytöistään
heidän taipumustaan hyväilyihin, tahtoipa heitä muuttamaan nimet
Katariina, Karoliina ja Josefiina Kateraksi, Karolaksi ja Josefaksi.
Tietysti hän suuresti harrasti tyttöjen voimistelua ja antoi sitäpaitsi
oppilaittensa leikkiä sotaa pienellä koulupihalla, jakaen heidät
kahteen ryhmään, jotka vuoroon hyökkäsivät toistensa kimppuun ja
valloittivat pienen penkereen. Hän luki kahta voimistelulehteä,
voimisteli kotona nostotelineillä ja matkaili lupa-aikoina vuorilla
alppisauva kädessä, ja seuranaan talonpoikaisnainen, joka kantoi eväitä
ja muutinvaatteita.

Kaikessa hän oli spartalaisen yksinkertainen. Niinpä hänellä
huoneessaan oli ainoastaan kaikkein välttämättömimmät tarvekalut,
pienen pieni peili ja sängyn asemesta merimies-vuode. Pukunsa sopi
hyvin, mutta oli perin yksinkertainen. Ainoa koriste, jota hän
itsellään suvaitsi (lapsuudesta jäänyt tapa), oli kaksi otsalla
häilyvää hiuskiharaa, joita hän väliin unohti kähertää ja joskus
kiireissään kähersi rikkasihvelin varrella. Hän ei kuitenkaan ihmisiä
kartellut. Kävipä paikkakunnan rouvienkin luona, jotka, sitten kun
mustasukkaisuus hänen ensimmältä herättämästään ihastuksesta oli
haihtunut ja kun olivat huomanneet, ett'ei hänessä ollut hituistakaan
kiekailemisen vikaa, hakivat hänen seuraansa ja pitivät hänen
omituisesta luonteestaan, jossa joka päivä tuli uusia puolia näkyviin.
Seuraelämässä hän oli hyvin äänetön, kuunteli harvoin mitä muutkaan
puhuivat ja näytti olevan ajatuksissaan kaukana. Moni luuli syyksi
hänen haavoittumattomuuteensa sitä, että hän oli kihloissa ja että hän
oli noita vahvoja, järkeviä sieluja, jotka kokoovat tunteensa
määrättyyn asiaan ja sitten purkavat ne peljättävällä voimalla. Toiset
taas luulivat häntä mahdottomaksi kaikkiin hellempiin tunteisin,
eivätkä voineet ajatellakkaan rakkautta hänessä muuna kuin
sairaanloisena tilana, joka häiritsisi sopusoinnun hänen voimakkaassa,
raittiissa ja täyteläisessä elinrakennuksessaan. Mutta koska hän oli
kotoisin Lombardiasta saakka, ei hänestä varmuudella tiedetty mitään
muuta kuin että isänsä, joka oli ollut rykmentin lääkäri, oli kuollut.
Sitäpaitsi epäiltiin hänen salaa lukevan, valmistuaksensa Turinin
kilpatutkintoihin.

Ihastus, jota opettajatar oli herättänyt, ei kuitenkaan ollut sammunut,
ainoastaan tukahutettu. Muutamissa, esimerkiksi ylöskantomiehessä ja
lääkärissä, oli tunne hyvinkin eleillä, ja he kostivat hyljättyä
rakkauttaan osoittelemalla opettajattaren pitkiä askeleita ja
miehekästä ääntä. Kun opettajatar astui kahvilan tahi apteekin ohitse,
ottivat herrat ensin hatut päästään, ja loivat sitte pitkiä
hekumallisia silmäyksiä hänen vyötäreilleen, ajatellen ajatuksia, joita
eivät olisi kehdanneet sanoiksi saattaa. Rakkauden tunnustuksia,
kirjallisia enempi kuin suullisiakaan, ei enää uskallettu tuoda esiin.
Opettaja Reale, joka kerran juovuspäissään oli kadulla pysähtynyt kädet
ristissä opettajattaren eteen, sai semmoisen kyydin sindacolta, ett'ei
enää sen koommin uskaltanut kujeilla. Ainoa, joka julkisesti näytti
mielikarvauttansa ja uskalsi jonkun matkan päästä vainota
opettajatarta, oli karabinieerien päällikkö. Ahtaasen takkiinsa
puserrettuna tämä kulki huohoittaen, viiksiään väännellen, kynsiään
pureskellen edestakaisin koulun edustalla, ja kun kuuli opettajattaren
äänen, mulisteli vihaisesti silmiään. Ehdottomasti tuli ajatelleeksi,
nähdessään hänen katselevan opettajatarta: -- Nyt se varmaankin tytön
vangitsee. -- Caminan hienossa seurapiirissä siitä laskettiin leikkiä,
kuitenkin tarpeellisella kunnioituksella.


Sindaco Lorsa.

Yllä-olevat jutut, joita Emilio ensi päivinä kuunteli hartaalla
uteliaisuudella, eivät estäneet häntä käymästä levottomaksi siitä
varsin selittämättömästä hitaisuudesta, jolla luetteloa koulu-iässä
olevista lapsista valmistettiin; ehk'ei ollut aikomus sitä
hankkiakkaan, kuka tiesi. Tämä näytti hänestä ikävältä enteeltä. Hän
oli tullut Caminaan täynnänsä hyviä aikeita. Oliko hän todellakin,
niinkuin tuo juopunut toveri oli sanonut, joutunut kuntaan, missä oli
taisteltava velvollisuuksistansa välittämättömiä viran-omaisia vastaan,
jotka väliäpitämättömyydellä, kentiesi vihamielinkin koulua katselivat?

Päästäksensä tästä kiusallisesta epätietoisuudesta Emilio päätti käydä
sindacon luona jollain lailla hankkiakseen luetteloa. Hän aikoi
tarjoutua itse kirjoittamaan sitä sindacon papereista, vaan tämä
ehdotus näytti sindacoa suututtavan. Hän otti opettajaa vastaan seisoen
virkapöytänsä vieressä, jolla oli iso kasa prefektuurasta tulleita
kirjoituksia, väännellen tyhjää, puuvartista tupakkapiippua karkeissa
käsissään. Sindaco kiitti Emiliota, mutta sanoi, ett'ei hänen apuaan
tarvittu.

-- Luettelo kyllä valmistuu ilman teitä -- sanoi -- valmistuu ajoissa
-- -- -- ennen kuukauden loppua.

Opettaja huomautti kunnioittavasti haluavansa sitä ennen
kouluun-kirjoitusta, voidaksensa alkaa työnsä säännöllisesti.

-- Tulette kaikissa tapauksissa alkamaan säännöllisesti -- sindaco
vastasi. -- Maailma ei siltä hajoo, vaikka luettelo puuttuukin. Tätä
nykyä meillä on koko joukko tekemistä -- -- --

-- Minä tarkoitin -- pitkitti Emilio -- sitä, että voisimme oitis
vaikuttaa vanhempiin, jotka ovat jättäneet lapsensa koukun tuomatta
-- -- -- sillä jos oitis asiaan ryhtyy, on sillä suurempi vaikutus,
niinkuin tiedätte.

Sindaco oli hetken ääneti.

-- Koulusta jääneisin poikiin, vanhempiin -- -- -- sanoi hän sitte --
saammepa nähdä. Mutta eihän Itaalia siltä joudu hukkaan, vaikka yksi ja
toinen poika olisikin viikon ajan koulusta poissa.

Opettaja katseli ihmetellen sindacoa, mutta vieläkin suuremmaksi kävi
hänen hämmästyksensä nähdessään pöydällä koko joukon opetusta koskevia
kiertokirjeitä ja säädöksiä, prefektuurasta sindacolle lähetettyjä,
jotka kaikki olivat vielä avaamatta.

-- Mutta -- muistutti Emilio -- tiedättehän, että jos muutamat
oppilaista ovat ensimäiset tunnit poissa, on niiden kanssa
kaksinkertainen vaiva, ennenkuin saa ne seuraamaan ja sitäpaitse
pidättävät sitte toisia oppilaita.

-- Oh, hyvä Jumala! -- huudahti sindaco kohauttaen hartioitaan ja
rupesi kävelemään huoneessa edes takaisin. -- Kaikki nuo ovat
samanlaisia -- -- -- Kaikki luulevat voivansa maailman uudistaa
muutamilla opetustunneilla. Minulla on oma käsitykseni asiasta. Minä
sanon: levittäkää valistusta, se on hyvä -- -- -- Mutta emme saa
ajatella, ett'ei oppimaton ihminen muka ole mikään ihminen. Tietysti
te, opettajana, ajattelette toisin -- -- --

Hetken ääneti oltuaan hän äkkiä lisäsi, ikäänkuin jonkin sisällisen
vaikutuksen innostamana, osoittaen toiselta puolen katua, kartanoitten
kattojen yläpuolitse kohoavia poppeleita: -- Näettekö nuo puut tuolla?
Ne ovat tulleet isoiksi ja vahvoiksi, käymättä päivääkään koulua.

Emilio katseli ääneti poppeleita.

-- Minä tarkoitin -- virkkoi sindaco nopeasti, lieventääksensä sanainsa
ikävää vaikutusta -- että se on minun käsitykseni. Sitäpaitsi, kyllä me
pidämme huolta luettelosta.

Lepyttääksensä opettajaa hän kertoi antaneensa käskyn, että eheitä
ikkunan ruutuja pantaisiin rikkiöinten sijaan Emilion luokkahuoneesen.

-- Haluatteko mitään muuta? -- kysyi hän viimeiseksi.

Ei, Emilio ei tosiaankaan mitään muuta halunnut, vaan meni alakuloisena
tiehensä; ajatuksissaan hän näki koulupenkkinsä puoleksi tyhjinä,
opetuksen häiriytyneenä ja tarkastajan tyytymättömänä.

Vaan toinen toivomus heräsi hänen sielussaan: harras halu saada
selville, miksikä ihmiset, jotka ovat syntyneet alimmilla yhteiskunnan
asteilla, mutta kohonneet arvoon itse hankkimansa rikkauden avulla,
eivät ainoastaan ole välinpitämättömiä tietojen levittämisestä
entisille vertaisilleen, vaan vieläpä, valtaan päästyänsä, taistelevat
valistuksen levittämistä vastaan. Emilio ei voinut tätä ilmausta
muutoin selittää, kuin että se johtuu heidän luontoperäisestä
vastenmielisyydestään asioihin, joita eivät ymmärrä, ja joiden suhteen
siis on pakko kysyä muilta neuvoa. Oikeata syytä ei Emilio omin voimin
keksinyt, siihen hänellä oli liian vähän maailmankokemusta.

Caminan sindaco oli yksi noita kunnianhimoisia nousukkaita, joissa
yht'aikaa asuu sekä salaista taipumusta pysyttää alhaisessa,
ylönkatsotussa asemassa sitä säätyluokkaa, josta itse ovat kohonneet,
koska, näet, heidän kohoamisensa siten näyttää suuremmoisemmalta ja
todistaa muka tavatonta kykyä, että myöskin todellista kirjatiedon
halveksimista, ei ainoastaan siitä syystä kun itse ovat sen avuttakin
onnensa saavuttaneet ja siis katsovat sitä tarpeettomaksi, vaan myöskin
sentähden että todella luulevat opin ja tietojen heikontavan ja
turmelevan syntyperäisiä, luonnollisia lahjoja, jotka ovat heitä
eteenpäin maailmassa saattaneet. Sitäpaitsi ylönkatsovat valistusta,
kun näkevät, ett'ei oppineita ihmisiä kumminkaan kunnioiteta heidän
sivistyksensä mukaan.

Niinpä Lorsa sindaco, joka oli arvoon kohonnut luonnonlahjainsa ja
rautaisen kestävyytensä nojalla, neljänkymmenen vuotisen ahkeruuden ja
säästäväisyyden kautta, ylönkatsoi tykkönään kaikkia kieliopillisia
loruja, tieteellistä maanviljelyksen opetusta, kaikkia noita yleisiä ja
erityistietoja, jotka lupasivat kultaa ja kunniata sen säätyluokan
lapsille, johon hän oli kuulunut. Niistä sadoista pojista, jotka
kansanvalistustaudin puhjettua olivat käyneet paikkakunnan koulua, ei
hän ollut nähnyt ainoankaan saavuttaneen onnea, ja tämä oli Lorsalla
aina sitovana todistuksena. Kykenemättömänä käsittämään aatteitten ja
tietojen kaukaa havaittavaa vaikutusta, kun ne hitaasti lisääntyvät
sukupolvesta toiseen, sekä perittyjen ja saavutettujen henkisten
aarteitten keskeymätöntä kasvamista, haki Lorsa ainoastaan noita
paikalla saavutettavia välittömiä hedelmiä; eivätkä hänen mielestään
nämät hedelmät lainkaan vastanneet kaikkea sitä harmia mitä koulu
tuottaa viran-omaisille, niitä häiriöitä joita se saattaa koti-elämään
ja sitä ääretöntä ylpeyttä, jota se oppilaissa synnyttää. Koulu oli
hänen silmissään pelkkää petosta, tarkastajat ja rehtorit
lorunlaskijoita, koulu-ohjelmat, palkinnot ja puheet sulaa ilvettä.


Caminan koulupojat.

Emilio lohduttelihe ensimäisestä pettymyksestänsä sillä ajatuksella,
että joskin sindaco polki lakia antaessaan puolet hänen luokastansa
olla tyhjillä, ei hän kuitenkaan voinut estää Emiliota ryhtymästä
alttiilla rakkaudella harvalukuisan mutta innokkaasti ja ahkerasti
työskentelevän oppilasparvensa palvelukseen. Hän tervehtikin senvuoksi
ilolla ensimäistä koulupäivää.

Kahdeksanviidettä poikaa oli kouluun ilmoittautunut, kaksiviidettä oli
saapunut: viisikolmatta toiseen ja seitsemäntoista kolmanteen luokkaan.
Niinkuin tavallista, olivat useimmat valkotukkaisia, päivettyneitä
talonpoikaisvesoja; mutta pirteiltä ja älykkäiltä ne näyttivät,
tuntuivatpa Emiliosta miellyttäviltä varsinkin sen vilkkaan
uteliaisuuden tähden, jota nuori opettaja heissä herätti. Saattoi
selvään lukea heidän kasvoistaan, että olivat vakaasti päättäneet
saavuttaa hänen mielisuosionsa. Vaan samalla vilahti tuossa päätöksessä
sitäkin toivoa, että opettajassa löytäisivät hyvän sydämmen ja heikon
tahdonvoiman.

Ensimäistä, hyvää vaikutusta, minkä Emilio oppilaistaan sai, himmensi
ainoastaan kaksi vähäpätöistä seikkaa. Oppilasluettelossa oli muitten
muassa nimi Lorsa, ja kun opettaja kysyi pojalta, joka tätä nimeä
mainittaessa oli seisoalleen noussut, oliko hän sindacon poika, sai hän
myöntävän vastauksen. Mieluummin hän olisi ollut tuota oppilasta
paitsi. Kun hän sitten ei heti saanut selkoa eräästä toisesta nimestä,
nousi muudan punatukkainen poika seisomaan ja esitteli itsensä
koulu-legaatin poikana. Oitis Emilio näki mielikuvituksissaan nuo
vastenmieliset keltaiset kasvot silmälaseineen, jotka oli tavannut
raatihuoneessa. Senkin oppilaan hän halusta olisi jättänyt jollekkin
toiselle opettajalle.

Emilio aloitti koulunsa, palaten entiseen metoodiinsa, s.o. ollen
ystävällinen ja kärsivällinen. Hän oli sitä vakavammin päättänyt
kiinteästi noudattaa tuota menetystapaa, kun arveli, että jos yritys ei
tälläkään kertaa onnistuisi, ei sitä koskaan enää tulisi koetettua, --
hyvinkin tavallinen harhaluulo nuorissa, jotka eivät aavista, kuinka
monasti luonto ottaa väkisin oikeutensa ja ajaa meidät uudestaan
samalle tolalle, jolta jo usein olimme poikenneet. Rakkaasti varottaa
koskaan itsetuntoa loukkaamatta, puhua ja neuvoa, koettaa kaikilla
mahdollisilla keinoilla vaikuttaa omaantuntoon, ja kun kärsivällisyys
on menemäisillään, väkisinkin pitää siitä kiini ja aloittaa uudestaan
-- se oli hänen ohjelmansa. Ja hänen todella onnistuikin panna sitä
käytäntöön. Hänen luokassaan ei ollut, ainakin Emiliosta siltä tuntui,
ainoatakaan tuollaista ilkeätä luonnetta, jota on melkein mahdoton
lempeästi kohdella ja joka pakoittaa opettajaa olemaan ankarana
muillekkin lapsille. Muutamat oppilaat kun olivat tottuneet äsken
paikkakunnalta muuttaneesen jäykkä- ja kylmäluontoiseen opettajaan,
toiset taas epätasaiseen ja rajuun Realeen, ihmettelivät kaikki Emilion
uutta, heille aivan outoa kohtelutapaa, ja tuopa ihmettely piti heidät
ensi päivinä aisoissa. Tuntui ikäänkuin olisivat aavistaneet, ett'ei
sitä kauan voisi kestää ja odotelleet tyynesti äkkinäistä käännettä.
Kun joku poika luuli saavansa korvilleen, ja opettaja sen sijaan
hitaasti lähestyi, pani kätensä pojan olalle ja rupesi lempeästi ja
vakavasti puhelemaan hänen kanssaan, katselivat muut oppilaat toisiansa
suurin silmin ja kysyväisesti hymyillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet
sanoa: -- Mikäs merkillinen elävä tuo on? -- Emilion menettelytapa
pani lapset aivan pyörälle. He aavistivat himmeästi opettajan
sävyisyyden alla lujaa tahtoa, joka tiesi torjua hyvyytensä
väärinkäyttämistä. Kasvoissa kuvastuva surun tunne, kun joku koetteli
hänen kärsivällisyyttään liiaksi, vaikutti poikiin enemmän kuin vihan
purkaus, juuri sentähden, ett'eivät ymmärtäneet mitä ajatuksia se
oikeastaan ilmaisi. Emilio puolestansa, uusien aatteittensa
elähyttämänä ja iloisena kun ei esteitä kohdannut, puhui lämpimästi ja
löysi helpolla esimerkkejä ja sattuvia todistuksia, jotka vaikuttivat
oppilaisin. Hänestä tuntui kuin äänensä ei koskaan ennen olisi niin
hyvin opettamiseen soveltunut.

Muutamain päiväin kuluttua Emilio huomasi kymmenessä tai kahdessatoista
oppilaassaan metoodinsa hyvää vaikutusta. Olivat, näet, alkaneet
kuunnella ylen tarkkaan; osoittivatpa mieltymystään häntä kohtaan sekä
liikkeissä että katseissa. Metsänvartian perin vilkkaalla pojalla, joka
ei koskaan voinut istua hiljaa, oli eriskummainen tapa: kun opettaja
lempeällä äänellä kertoi jotakin liikuttavaa tahi runollista, ei hän
ollut kuulevinaankaan, taikka katseli kattoon väkinäisesti
naureskellen, ikäänkuin nuo sanat eivät vähääkään häneen olisi
vaikuttaneet. Mutta Emilio, joka semmoisissa asioissa oli
tarkkasilmäinen, ei käsittänyt väärin pojan käytöstä, vaan tuli yhä
varmemmaksi siitä, ett'ei aina ole uskominen näennäistä tunteettomuuden
ilmausta lapsissa, jotka niinkuin moni aika-ihminenkin väärästä
kainoudesta koettavat liikutustaan salata. Useat oppilaista olivat
kovia kuin kivet, olipa muutamain tapana, opettajan puhuessa
liikuttavasti, kyynäspäillä työkkiä toisiansa, ikäänkuin olisivat
tahtoneet sanoa: -- Se saarnaa. -- Mutta tuollaiset olivat kuitenkin
pian ohi meneviä seikkoja, jotka eivät vaikuttaneet luokkaan
häiritsevästi.

Varsinkin se Emiliota ilahutti, että koulu-legaatin poika, joka aluksi
teki opettajaan niin ikävän vaikutuksen, oli aivan toisenlaatuinen kuin
olisi luullut päättäen hänen suuresta yhdennäköisyydestään isän kanssa.
Päivä päivältä opettaja yhä selvemmin huomasi pojan värittömistä
kasvoista ja hänen vastauksistaan hyvän sydämmen, joka ei ainoastaan
ymmärtänyt, vaan oikein janosi rakkautta. Emilio olisi vieläkin
ystävällisemmin häntä kohdellut, jos olisi tiennyt syyt tuohon hänen
janoonsa, ujouteensa ja raskasmielisyyteensä. Pojan pernatautinen,
saita isä ja äkäluontoinen, tuhlaavainen äiti, oikea noita, riitelivät
aamusta iltaan, joutuivatpa usein tukkanuottasilla ja hakkasivat
toisiaan millä vain käteensä saivat; niin että naapurit, jotka apuun
riensivät, löysivät molemmat verisinä, miehen silmälasit säpäleinä,
vaimon palmikot hajallaan. Naapurien täytyi väkisin erottaa heitä ja
sittenkin vielä pariskunta haukkui toisiansa minkä kerkesi. Poika parka
eleli päivänsä vanhempain tappeluissa ja kuuli heidän alituiseen
hokevan eroa tahi itsemurhaa ja laskevan katalimpia syytöksiä
toisistaan. Emilion sanat olivat ensimmäisiä ystävällisiä ääniä, jotka
konsanaan olivat pojan sieluun tunkeuneet. Nuot äänet saattoivat pojan
selvästi tajuamaan, mitä häneltä siihen saakka oli puuttunut. Emilio
huomasi sen, ja tuon lapsen suosio, jonka isässä hän vaistomaisesti
aavisti vastaista vihollistansa, teki jo ensi päivästä saakka hänen
ihanteellisen menetystapansa noudattamisen helpoksi ja hauskaksi.


Don Brunan kodissa.

Emilio karttoi opettaja Realea, osaksi sentähden, että tämä harvoin oli
selvänä, osaksi siksi, kun hän oli ottanut tavaksi pilkata Emilion
"ihania toiveita" ja lakkaamatta matki mielilausettaan: ajan hukkaa on
opintojen harrastus yhteiskunnan hyväksi, joka tuskin maksaa sen mikä
valoon menee. Toverin seura oli Emiliosta inhottavaa, sillä hän näki
hänessä säätynsä häpeän ruumiillisessa muodossa. Mutta kun Reale eräänä
Marraskuun aamuna poikkesi hänen luokseen ja ehdoitteli, että menisivät
yhdessä "don Brunalle tyhjentämään pullollisen viiniä", myöntyi hän ja
läksi toisen kanssa ulos.

Dos Bruna oli toinen Boccin oppilaitoksen kahdesta opettajasta. Jo
monta kertaa oli tuo pieni pappi valkoisine hiuksineen ja tyytyväisine
kasvoineen tullut Emiliota vastaan ja tuntunut vanhalta, hyvältä
ystävältä, joka oli melkein unhoittunut.

Oppilaitos oli Salicen pienessä kylässä, puolenkolmatta kilometriä
Caminasta ylöspäin.

Autiota tietä, poikki valjenneitten peltojen, he astuivat kirkkaana,
lämpöisenä syyspäivänä. Reale pysähtyi kerta toisensa perästä pientä
piippuansa sytyttämään ja kertoi don Brunalla olevan viidenkolmatta
vuotiaan veljenpojan, joka oli oppilaitoksen toinen opettaja, sekä
sisarentyttären, huonopäisen talonpoikaistollon, joka välttämättömästi
tahtoi päästä opettajattareksi ja joka, toisen kerran saatuansa
repposet Turinissa, oli hävennyt niin, ett'ei kehdannut kylään palata,
vaan jäi kolmeksi kuukaudeksi kaupunkiin erään tädin luo. Kun lopulta
tuli takaisin, ei näyttänyt silmiänsä kahteenkymmeneen päivään.

-- Tässä hiiden kylässä -- virkkoi Reale -- on häijyjä kielilakkareita,
jotka, kuultuaan jonkun tyttöparan saaneen repposet pääsötutkinnossa,
selittävät sen tapahtuneen huonon käytöksen vuoksi; se on ruokoton
valhe, sillä tämä on kunniallinen tyttö, sitäpaitsi kauhean ruma.

Oppilaitokseen kuului kolme vaatimatonta rakennusta. Yhdessä oli kaksi
pientä, matalaa koulusuojaa; toisessa kolmehuoneinen asumus, jossa don
Bruna sisarensatyttären kanssa asui; kolmanteen, jossa eräällä
talonpoikaisperheellä oli vuokra-asuntonsa, oli veljenpoika sijoitettu
navetan viereiseen kamariin.

Vilkkaasti kuin nuori poika don Bruna keikkui ulos eräästä ovesta.
Emiliota suuresti ilahutti se sydämmellisyys, jolla pappi otti häntä
vastaan.

Don Bruna oli hyvin pieni ja laiha, niin että hänen takkinsa olisi
sopinut kaksitoista vuotiaalle pappis-oppilaalle. Hänen hiuksensa
olivat puhtaan, valkoisen pumpulin kaltaisia, silmät kirkkaansiniset,
posket punaiset ja hampaat kauniit. Koko hänen olentonsa huokui iloa,
avosydämmisyyttä ja lapsellista viattomuutta.

Heti aluksi hän kertoi hetkisen sitä ennen tapahtuneen, lystimäisen
jutun kissasta ja rotasta sekä vei sitte Emiliota opistoa katselemaan.
Toisessa luokkahuoneessa pestiin par'aikaa vaatteita ja siellä seisoi
pesupunkka täynnä höyryävää vettä. Heidän siellä seisoessaan astui
sisään rehevä, kuudenkymmenen vuotias Perpetua, jolla ei paljon muuta
ollut kuin vartaloa ja lanteita, ilvenäytelmän naamarista muistuttavat
kasvot sekä tuskin kolmenkaan vaaksan korkuiset sääret, jotka näyttivät
kuin polvista poikkisahatuilta.

Reale puhutteli häntä yht'äkkiä: -- Oi, Johanna! Teidän pitää tälle
opettajalle kertoa se kohtaus tarkastajan käynnistä.

Emännöitsiä purskahti hillitsemättömään nauruun, niin että vatsansa
hyppi kuin mustalaistanssijattaren.

Se oli tapahtuma, jonka koko paikkakunta tunsi. Läänin pelättävä
tarkastaja tuli aivan odottamatta opistoon ja tapasi luokkahuoneessa
emännöitsiän rikkomassa kahta munaa kastrulliin. Antamatta toiselle
aikaa selittämään mitä varten don Bruna oli lähettänyt hänet hetkeksi
poikia vartioimaan, piti tarkastaja, joka luuli häntä opettajattareksi,
pitkän, ankaran saarnan siitä kunniasta, joka on koululle tuleva. Sen
jälkeen emännöitsiän oli tapana kertoa tarkastajan vaikeasti
ymmärrettäviä lauseita, surkeasti niitä väännellen mitä naurettavimpiin
muotoihin.

Kun olivat jälleen pihalle tulleet, kutsui don Bruna veljensä poikaa
lyömällä kätensä yhteen. Tämä tuli hämmästyneen näköisenä navetasta,
kumarsi pari kolme kertaa ja änkytti muutamia sanoja tervehdykseksi.
Emilio katseli ihmetellen tuota pitkää laihaa lukkarinruumista, tuota
kalpeakasvoista, maitopartaista nuorukaista, joka tulla tassutteli
varpaillaan, pää kumarruksissa, kädet ristissä, kyynärpäät painettuina
ruumista vasten, tuskin uskaltaen ihmisiä silmiin katsoa. Ensi
näkemältä saattoi vannoa, että hän antoi oppilaansa lopottaa pater
noster'ia[21] aamusta iltaan, että hänellä oli jalkoihin asti ulottuva
paita, ja että hän sammutti kynttilän ennenkuin riisui yltään.

Nuori pappi lausui ohuella äänellä:

-- Uusi opettaja? Suuresti ilahuttavaa! -- jonka jälkeen hän kumarsi ja
astui muutamia askeleita taaksepäin.

Don Bruna vei vieraansa pieneen, hunajalta suloisesti tuoksahtavaan
ruokasaliinsa, ja sillä aikaa kun Johanna avasi viinipullon ja valmisti
tarjottavaa, näytteli isäntä vanhoja väripainoksia, Maria Pian ja
Portukalin kuninkaan muotokuvia, jotka oli löytänyt paperiromun seasta
ja panettanut kehyksiin. Sitten jutteli taloudestaan, talonpojista,
ajasta ja kymmenestäkin muusta seikasta, puhui herkeämättä,
leikillisesti ja käsiään hykerrellen.

Realen kysyessä sisarentytärtä, kävi pappi totiseksi ja puhui matalalla
äänellä. Tyttöparka oli liialla lukemisella silmänsä pilannut, oli taas
alkanut kauheasti päähänsä päntätä ensi vuoden kilpatutkintoa varten ja
mahdotonta oli saada häntä päätöksestään luopumaan. Väitti ainoastaan
kuoleman voivan hänen päätöstään muuttaa.

-- Konnamaista! -- huudahti Johanna, ja pitkitti, vaikka don Bruna
käden liikkeellä pyysi häntä vaikenemaan. -- Vieläkin antoivat sille
repposet, vaikka lapsiraukka kolme vuotta kiusauntui lukemisessa.
Tahtoisinpa sanoa Turinin herroille opettajille, että koko maailma
tietää ainoastaan kauniitten tyttöjen läpäisevän heidän tutkinnossaan,
semmoisien, jotka pukeutuvat muodikkaasti ja panevat suunsa supulle. Se
on häpeällistä.

Johanna olisi jatkanut juttuansa, ellei don Bruna olisi häntä
keskeyttänyt ollen heittävinään korkin-avaimen hänen suuhunsa, jolloin
toinen purskahti isoon nauruun. Sitten alkoi pappi puhella iloisesti
kodistaan ja kertomaan elämästään, jota siinä vietti.

-- Niinkuin näette, herra opettaja, vierii elämämme vain näiden kolmen
katon alla. Täällä olen elellyt parikymmentä vuotta. Kuinkahan monta
tuhatta kertaa olemmekaan nähneet puuron höyryävän tässä huoneessa,
Johanna? Kesäisin on täällä pieni paratiisi; kauniita näköaloja, joka
askeleella raikkaita lähteitä, niinkuin kait jo huomasitte, ihania,
varjoisia istuinpaikkoja! Talvisin istumme illat navetassa. Minä luen
ääneen ja toiset pelaavat korttia. Tosin ovat kaikki päivät yhtäläisiä,
mutta rauhaisaa täällä on, vai kuinka? Ja sitäpaitsi -- -- -- hyvää
väkeä. Isot ihmiset tuntee pienokaisista. Näkisittepä koululapsiamme.
Mutta teidän ovat tietysti samanlaisia. Hyvä tahto, hyvä käytös,
jumalisia ja kovin virkkuja! Muutamat kokoelevat harvinaisia kiviä ja
hyönteisiä, joita kyllä kannattaa nähdä, sen teille vakuutan. Täytyy
tunnustaa, että saamme runsaan palkan vaivastamme. Kun koulussa käy
hyvin, käy muutenkin hyvin; sillä me elämme sen hyväksi, eikö niin? Ja
aika kuluu hauskasti. Kaksikymmentä vuotta! Kaksikymmentä kuukautta!
Tietysti, kun ollaan terveitä. Lyhyesti, kiittäkäämme Häntä tuolla
ylhäällä. Ottakaa tippanen vielä niin olette kilttiä.

Huomatessaan yrittäneensä kaataa avaamattomasta pullosta, pappi
purskahti poikamaiseen, vallattomaan nauruun, johon palvelijakin ääneen
yhtyi, niin että oli mennä kaksinkerroin.

Emilio katseli ihaillen köyhää pappia, joka näytti niin vähästä
iloitsevan, ja ihmetteli hiukan kateissaan, mistä siveellisestä
lähteestä tuo ilo lie virrannut, mitä tunteita ja ajatuksia sen mahtoi
pohjalla olla ja mikä erityisen edullinen ruumiin-ominaisuus sitä
kannatti; sillä hänestä tuntui mahdottomalta otaksua, että papin
iloisuus johtuisi pelkästään uskosta, johon aina on erottamattomasti
yhdistyneenä epäilystä, pelkoa ja taisteluita.

Yhä leikkiä laskien saatteli don Bruna vieraitaan pihan portille ja
osoitti siellä sormellaan kolmea lehmää, jotka samassa astelivat
pihaan; hän huudahti taas nauraen: -- Tuossa näette opettajakunnan
lämmitys-uunit! jonka jälkeen kiitteli ylenmäärin maidon mainioisuutta.

Heidän kaikkien siinä nauraessaan kuului muutamien askelten
päästä voimakas nais-ääni sanovan: -- Hyvää iltaa, teidän
kunnian-arvoisuutenne!

Se oli neiti Pedani, joka kuuden oppilaansa kanssa palasi
jalkamatkalta. Kaikki kääntyivät häneen tervehtien. Kun hän seisoi
tuossa korkeana ja voimakkaana, posket hohtaen raittiin vuorituulen
puhalluksista, puettuna ruumiinmukaiseen, pantsarintapaiseen
ihokkaasen, iso, musta sulka hatussaan, oli hän todellakin muhkea ja
teki Emilioon paljoa syvemmän vaikutuksen nyt kuin ensi kerralla.
Kuitenkaan ei hän siksi lumonnut Emiliota, ett'ei tämä olisi huomannut,
kuinka papin veljenpoika oli lentänyt tulipunaiseksi aivan
silmänvalkuaisia ja kaulaa myöten, niin että oli muuttunut melkein
tuntemattomaksi, ja tuijotti silmät selällään suoraan maahan, aivan
kuin ujous olisi hänet kerrassaan nyykistänyt. Reale, jolla oli paha
omatunto, vetäytyi hiukan syrjään.

Opettajatar pysähtyi don Brunan eteen ja kertoi hänelle ottavansa joka
tuorstai muutamia oppilaistaan terveys-opilliselle retkelle, varsinkin
säätyläisten lapsia, niillä kun talvis-aikaan ei ollut kylläksi
liikuntoa. Hänellä oli omat aatteensa. Naisten ruumiillinen kehitys oli
saatava aivan toiselle kannalle. Heitä kasvatetaan ihan hento- ja
ventomielisiksi, vaikka heidän osansa elämässä on kärsiä suurempia
kipuja ja tehdä raskaampaa työtä kuin miesten. Niin kauan kuin löytyy
velttoja naisia, tulee myöskin olemaan heikkoja miehiä. Hän tahtoi
tyttöjänsä tukevammiksi kuin saman-ikäiset pojat olivat ja antoi heidän
sentähden tehdä kävelyretkiä, joita joka kerta pidennettiin kilometrin
matka. Edellisellä viikolla olivat astuneet San Roccoon ja tänä päivänä
la Marraan saakka.

Neiti Pedani puhui, vähääkään ujostelematta niitä kymmentä silmää,
jotka häntä tarkastelivat. Päinvastoin, hän katseli edessään seisovaa
viittä miestä ikäänkuin olisi heistä mittaa ottanut, piti toista
jalkaansa hieman eteenpäin ojennettuna ja nojasi kättänsä sauvan päähän
kuin miekan kahvaan.

San Roccon, la Marran, tiet, lapset, kaikki paikat ja kaikki ihmiset
tunsi pieni pappi ja sanoi jonkun hauskan sukkeluuden kustakin,
ikäänkuin sähköittyneenä nuoren, kauniin tytön läsnäolosta. Mutta
samalla näki, että tytön olento ilahutti häntä ainoastaan niinkuin
kaunis kuva huvittaa lasta, ja ett'ei hän tytössä ihaellut naista, vaan
ikäänkuin ruumiilliseen asuun pukeunutta nuoruutta, terveyttä ja
kevättä, ei mitään sen enempää.

-- Hyvästi! -- sanoi opettajatar äkkiä ja alkoi taas astua pitkin
askelin pienen joukkonsa seuraamana.

Vierailevat opettajat jättivät hekin don Brunan hyvästi ja läksivät
kyläänpäin, pysyen viidenkymmenen askeleen päässä neiti Pedanista,
jota lakkaamatta silmillään seurasivat. Kun hän oli kadonnut erään
puutarha-aitauksen taakse, pysähtyi Reale, kääntyi ajatuksiinsa
vaipuneen toverin puoleen, pani etusormensa tämän rintaa vasten ja
sanoi nauraen: -- Teihin on sattunut!

-- Semmoisiakin tyhmyyksiä! -- vastasi Emilio suuttuneena.

-- Muutoin -- mutisi Reale ja pitkitti tietään horjuvin askelin -- tuo
ei olisi ihmeellistä -- -- -- Se on ihana tyttö.


Sindacon käynti.

Ainoa, joka joskus astui jalallaan kouluun, oli sindaco ja hänkin vaan
siksi, että se kuului asiaan ja ett'ei tahtonut olla muita huonompi.
Stazzellassa, naapurikunnassa, oli tavaton sindaco, jonka kaikkia
toimia naapuripitäjissä kehuttiin. Lorsa kadehti häntä, varsinkin kun
ilkikurisilla Caminassa oli tapana, huomattuansa tätä kateellisuutta,
Lorsan aikana kehua naapurikunnan sindacoa. -- Oletteko kuulleet?
Stazzellan sindaco on _omalla kustannuksellaan_ hankkinut kouluun
Viktor Emanuelin rintakuvan. -- Oletteko lukeneet Stazzellan
sindacosta? Hän on _omalla kustannuksellaan_ panettanut kouluhuoneitten
seinille mietelmiä ja ripustuttanut joka luokkaan neljän kuuluisan
miehen kuvat. -- Nämät uutiset ärsyttivät Lorsaa niin, ett'ei hän
voinut hillitä itseään, vaan nimitti virkaveljeään ulkokullatuksi, joka
itse panettaa sanomalehtiin omaa ylistystänsä, ja kunnianhimollaan
saattaa kuntansa perikatoon. Mutta joko sitten sindaco tunsi omantunnon
soimauksia tahi aavisti himmeästi, että hänenkin piti jotain tehdä,
aina kun hän oli sanomista lukenut ylistyksiä naapuri-sindacosta, otti
hän lakkinsa ja ohjasi askeleensa koululle.

Tieto siitä, että Stazzellan sindaco oli toisen luokan huoneen seinille
antanut loistavalla värillä maalata läänin kartan, saattoi sindacon
keskipaikkeilla joulukuuta ensi käynnilleen Emilion luokkaan.

Lorsa oli huonolla päällä astuessaan luokkaan ja tuuppasi vihaisesti
poikaa, joka ovessa vastaan tullen oli vahingossa häntä jalalle
polkenut. Sitten käski opettajaa pitkittämään opetusta. Emilio opetti
juuri laskentoa pienille pojille ja sitävarten hänellä oli neljään
osaan jaettu omena kädessään.

Emilio sanoi: -- Mitä minä äsken tein? Leikkasin kummankin
omenanpuoliskon kahteen yhtä suureen osaan. Kuinka moneen osaan olen
siis omenan jakanut? -- -- -- Neljään osaan. Sanokaa minun perästäni:
neljään osaan. Miksi nimitetään kutakin näitä neljää osaa? Me sanomme
niitä neljänneksiksi. Nyt panemme yhteen ne neljännekset, joihin olimme
omenan jakaneet. Niinkuin näette, on omenamme taasen eheä. Kuunnelkaa
tarkoin. Niistä neljästä osasta, joihin jaoin omenan, otan yhden. Tässä
se on! Kuinka suuren osan omenasta otin?

Sindacon muoto ilmaisi suurinta surkuttelua, kun hän kuuli tämmöistä
loruavaa selitystä asioista, joita kaikki ymmärtävät. Hän keskeytti
opetusta kysyen, miksi ensi rivillä istui ainoastaan yksi poika.

Emilio vastasi, että toiset pojat tavallisesti laiminlöivät
koulunkäynnin ja että niiden nimet olivat luettelossa, jonka hän jo
_kahdesti_ oli sindacolle jättänyt.

Lorsa ei enää kajonnut tähän aineesen, vaan kysyi eräältä pojalta,
miksi tämä piti käsiänsä hihansuihin pistettyinä.

Opettaja vastasi kunnioittavasti, että huoneessa oli kylmä ja ett'ei
siellä kylläksi lämmitetty.

Sindaco katseli häntä hämmästyneenä ja sanoi: -- Kylmäkö sanotte,
vaikka täällä on teitä kolmekymmentä samassa huoneessa?

Senjälkeen kääntyi takarivillä istuvaan poikaansa ja kysyi jyrkällä
äänellä: -- Paleletko sinä?

Hetken epäröityään vastasi poika: en.

-- Sitäpaitsi -- pitkitti sindaco -- on heitä monta. Jos asettuvat
lähemmä toisiansa, pysyvät lämpöisinä.

Hän katseli ympärilleen huoneessa. Sen huomasi, että hänen oli siellä
hiukan paha olla, että paikka oli hänestä vastenmielinen.

-- Täällä ei ole juuri puhdasta -- huomautti hän.

-- Minä näen sen kyllä -- myönsi Emilio -- lienee parasta muistuttaa
vahtimestaria -- -- --

-- Vahtimestari -- keskeytti sindaco -- ei ole velvollinen lakaisemaan
kuin joka kymmenes päivä.

-- Se ei riitä -- sanoi Emilio.

-- Itsekukin voi auttaa lakaisemisessa täällä -- pitkitti sindaco.

Opettaja katseli häntä. Sindaco lisäsi nopeasti: -- Antakaa
koulupoikain vuorotellen lakaista luokkahuonetta.

-- Teen niin.

Taas katseli sindaco ympärilleen, meni sitte ovea kohden ja sanoi: --
Ennen kaikkea -- -- -- opettakaa poikia kunnioittamaan viran-omaisia ja
heitä tervehtämään, sillä täällä on enemmän kuin yksi epäkohtelias --
senjälkeen meni ulos.

Totellen käskyä Emilio jo seuraavana päivänä rupesi pojilla
lakaisuttamaan luokkahuonetta ja määräsi sen heille tehtäväksi
aakkosjärjestyksessä. Hän oli utelias näkemään kuinka sindacon poika
käyttäytyisi vuorollaan, hän, joka niin ylpeili isästään. Mutta sinä
aamuna, jolloin olisi ollut hänen vuoronsa, löysi Emilio, aikaisin
kouluun tultuansa, vahtimestarin ankarassa lakaisemishommassa. Kun oli
työnsä lopettanut, heitti hän luudan nurkkaan ja sanoi nyreänä
opettajalle: -- Tästälähin tulen minä tänne -- -- -- Minua on siihen
komennettu.


Herkkiä tunteita.

Emilio omisti yhä hartaammin kaikki voimansa koululle semmoisella
rakkaudella, että väliin ihmetteli, mistä se tulikaan. Ei hän koskaan
ennen ollut tuntenut sellaista sielun ja mielen heimolaisuutta suuren
Zürichin pedagoogin kanssa, jota hän aina oli sydämmestään ihaillut.
Lakkaamatta kaikuivat hänen korvissaan nämä Pestalozzin kauniit sanat:
-- Kaikkea sitä hyvää, jota asui lasteni sieluissa, tunsin minäkin.
Minä pidin kädelläni heidän käsistään, minä luin silmilläni heidän
silmistään. Heidän naurunsa oli minun nauruani, heidän itkunsa minun
itkuani. Ei minulla ollut ystäviä, ei muuta, tuskin syötävää; minulla
oli ainoastaan rakkaat koululapseni. Seisoen heidän vuoteensa vieressä,
rukoilin ja opetin siksi, kunnes olivat nukkuneet. Vieläpä silloinkin
kun olivat kaukana minusta, elin heidän kanssansa.

Emilion itsekseen toistellessa näitä sanoja, käsitti hän ja tunsi
sydämmensä koko voimalla, että _jalojen sielujen kasvattaminen_ on
pyhin, kunniakkain toimi, mikä ihmisellä saattaa olla maan päällä.
Hänen kävi niinkuin suuren mestarinsakin oli käynyt, että väliin tunnin
alussa hänet käsitti semmoinen kuumeentapainen mielenliikutus,
samanlainen, joka usein taiteilijan valtaa hänen työssään. Pitkän
kokemuksen kautta vakautuneena siitä, että mitä paremmin opettaja on
tuntiinsa valmistunut, sitä helpompi hänelle on kurinkin pito,
valmistautui Emilio joka päivä hyvin huolellisesti, niin että tuntinsa
tulivat yhä paremmiksi, täyteläisemmiksi ja vilkkaammiksi, oppilaat
tarkkaavammiksi ja hän itse yhä tyytyväisemmäksi työhönsä, niinkuin
puhuja, joka on puhujalavalla kunniata saavuttanut. Kun hän lyhyillä
levähdyshetkillä tunnin kestäessä katseli ulos ikkunasta aavalle
tasangolle, jolta kohoili monet valkoiset kirkontornit, näki hän
ajatuksissaan ne monet sadat opettajat, jotka samoilla tunneilla
työskentelivät sadoissa kylissä opettaaksensa ja kasvattaaksensa
miljoonia lapsia; ja ajatus, että hänkin sai olla osallisena tässä
suuressa, siunausta tuottavassa työssä, pani hänen sydämmensä
innostuksesta sykkimään.

Emilio tiesi hyvin muutamain vanhempain moittivan häntä liian
hellävaraiseksi ja valittavan, ett'ei heidän poikiansa, vaikka olivat
kotona oikeita pikku piruja, koskaan koulussa kuritettu. Mutta hän
lohdutti itseänsä sillä, että samaa oli Pestalozzistakin sanottu ja
että moni tämän oppilaitten vanhemmista ei ollut opettajaa edes
tervehtinyt, niinpä muutamat olivat vihanneet häntä. Emilio tiesi
myöskin, ett'ei hänen opetustapansa sindacoa miellyttänyt. Tämä oli
kerran tullut häntä vastaan, kun hän talutti kädestä ja ystävällisesti
puhutteli erästä luokkansa vallattomimmista pojista, ja silloin oli
sindaco hänelle sanonut: -- Ystävällisyyttä tuommoiselle! -- Mutta
Emilio oli nyt ihan varma siitä, että kaikki voitetaan hyvyydellä, joka
on kehittynyt enkelimäiseksi lempeydeksi, eikä senvuoksi välittänyt
mistään moitteista.

Hän kävi tervehtimässä sairaita oppilaita heidän kodeissaan, antoi
vanhemmille hyviä neuvoja, suoden heille heidän epäkohteliaisuutensa
anteeksi. Erityisellä rakkaudella hän kohteli huonolahjaisia oppilaita,
valvoi ulkopuolella kouluakin huimapäisten käytöstä, eikä laiminlyönyt
mitään tilaisuutta neuvoakseen heitä enemmän vanhemman veljen kuin
opettajan tapaan.

Sydämmessään ja sielussaan hän tunsi olevansa ikäänkuin armontilassa,
joka teki kaiken hänelle helpoksi ja hauskaksi. Tätä tunnetta vahvisti
lisäksi ihana kevät, kaunis kylä, jossa joka taholla näki vihreätä ja
sinistä, kaukaa virtoja ja Alppien valkoisia päitä, ja jossa
kaikkialla maa, nurmi ja kukkaset tuoksuivat. Tämä tuoksu toi mieleen
nuoruuden-ajan raittiit tunteet ja niitä seurasi toivo päästä joksikin
tässä maailmassa, sekä päätös aloittaa aivan uudelleen henkistä
elämäänsä. Hän ryhtyi jälleen lukuihinsa. Hän tuli illoin aikaisin
kotiin, ja vaihdettuansa muutamia sanoja omituisen, parrakkaan
metsänvartian kanssa, joka tuntikaudet istui liikkumatonna portin
vieressä kysyen sopivaa arpajaisnumeroa, sulkeutui Emilio huoneesensa,
tutki oppikirjojansa ja lueskeli ranskankieltä. Väliin hän myöhään
illalla kuuli akkunansa alta Realen käheän äänen, joka huusi
songertaen: -- Hyvä, pitkitä vain! Lue sitä roskaa! -- -- -- Oh sitä
hullua, sitä pässinpäätä! -- Mutta nämät sanat eivät vähääkään hänen
rauhaansa häirinneet, päinvastoin johdattivat hänen mieleensä, mikä
suuri ero oli hänen ja virkaveljen välillä, ajatus, joka yhä enemmän
lujitti hänen hyviä päätöksiään.

Näin kiihkeässä mielentilassa kun oli, heräsi hänessä myös uuteen eloon
uskonnollinen tunne, joka ei koskaan ollut tykkönään sammunut. Se
ilmaantui vain epämääräisenä tunteena, melkein pelkkänä toivomuksena,
että sielu pysyisi puhtaana huonoista ajatuksista, ja siten valmistuisi
ottamaan vastaan uskoa, josta hänellä ei ollut vielä edes selvää
käsitystäkään. Myöhään yöhön hän mietteissään seisoi ikkunan ääressä
katsellen avaraa, kuun valaisemaa tasankoa ja näki mielikuvituksissaan
äitinsä, siskonsa, hyväntekijänsä ja rakkaan Faustina ystävänsä, jotka
kaikki loivat häneen uuden elämän toivoa. Lopulta hän haki kirkkoherran
seuraa sekä tilaisuutta avatakseen hänelle sydämmensä, niinkuin poika
puhuu asiansa isälleen. Mutta kun tuo hyvä pappi huomasi Emilion
sieluntilan, kauhistui hän ajatellessaan, että tästä syntyisi
syvämielinen ja mieltä jännittävä keskustelu, ja keskeytti sentähden
äkkiä puheen tarjoamalla lasillisen viiniä sekä kääntämällä haastelon
jollekkin hauskemmalle alalle.

Silloin kääntyi Emilio don Brunan puoleen, jonka kanssa jo oli
päättänyt ruveta latinaa lukemaan, Emilio tunsi sydämmensä lämpiävän
joka kerta kun näki tuon kunnon vanhuksen rehelliset kasvot, ja puristi
hänen voimakasta kättään. Mutta hän huomasi pian, ett'ei voisi
tällekkään sydäntänsä avata; sillä jos hän sanankin sanoi sielunsa
tilasta, kävi pappi totiseksi ja kuunteli kunnioittavasti, mutta
pysyttelihe ulkopuolella ainetta, taputteli vain Emiliota olkapäälle ja
lausui: -- Oi, mikä kelpo nuori mies! Mitkä hyvät tunteet! -- lyhyesti,
teki niinkuin viisaan papin sopii, joka käsittää, että jokapäiväiset
korulauseet -- ja muuta hänellä ei olisi ollut antaa -- pikemmin
vahingoittavat kuin edistävät niitä heikkoja ajatusten ja tunteitten
taimia, joita hän aavisti nuoren ystävänsä sielussa nousevan.

Yksi ainoa asia hämmensi Emilion sopusointuisata mielentilaa ja se oli
tuo väkevä tunne, mikä hänet kevään tullen valtasi joka kerta, kun näki
tai puhutteli neiti Pedania. Tyttö ihan hehkui terveyttä ja hänen
vartalonsa näytti käyneen entistänsä kauniimmaksi, vaikka kasvot eivät
olleet muuttuneet vaan ilmaisivat yhä voimakasta ja tyyntä nuoruuden
tuntoa. Tunne, minkä hän Emiliossa herätti, ei ollut rakkautta, vaan
ainoastaan jonkinmoista veren hehkua; se loi hänen mieleensä sekavan
joukon kiihoittavia kuvia, joissa kussakin näkyi tytön vartalo ja eri
ruumiin asentoja, mutta kasvoja ei ainoassakaan. Nämät kuvat kulkivat
salaman nopeudella Emilion sielun läpi, jopa väliin koulussakin, jos
oli tavannut opettajattaren vähää ennen kuin luokalle meni. Tuo veren
kuohahtaminen kävi lopulta niin väkeväksi, että hän eräänä päivänä
paljasti mielentilansa. Hän seisoi opettajattaren pienen puutarhan
portilla ja puheli tytön kanssa tarkastajan pian odotettavasta
käynnistä tuijottaen tuota kaunista kättä, joka piteli aitauksen
rautaisesta säleestä, ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä, kun
häneltä äkkiä aivan aiheettomasti pääsi jokapäiväinen, typerä ja
samalla liian selvä kohteliaisuus. Hän hämmästyi itsekin tyhmyyttään ja
rohkeuttaan. Opettajatar katseli häntä tarkkaan, ja kun oli Emilion
muodosta huomannut, ett'eivät sanat ilmaisseet mitään satunnaista
mielenjohdetta, vaan ajatusten tavallista suuntaa, ehkäpä jonkinmoisia
toiveita, sanoi hän tyynesti, katsellen Emiliota kireestä kantapäihin:
-- Ottakaa telineliikkeitä.


Eräitä opettajakunnan parioita.[22]

Kolaus koski kipeästi ja pani Emilion moneksi päiväksi vapisemaan
harmista ja häpeästä; kuitenkin se vaikutti hyvääkin samalla lailla
kuin tulikuuma rauta haavassa. Loukattu ylpeys tukahutti aistillisuuden
äänen, ja kun tämä oli vai'ennut, tunsi Emilio itsensä taas vapaaksi.

Toinen seikka antoi hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Pienestä
vuorikylästä, näet, saapui aivan odottamatta eräs virkatoveri, tunnettu
tilapäinen runoilia, joka sepustuksiinsa käytti paikkakunnan
kielimurretta. Hän tuli pyytämään, että Emilio hänelle kirjoittaisi
kouluneuvostolle lähetettävää palkanlisäys-anomusta, perustettua
syille, joita ei puoliakaan olisi ehditty yhdessä päivässä luetella ja
selittää.

Virkatoveri muistutti vanhasta persialaisesta noidasta, ontui, oli
kierosilmä, hiukset pitkät, harmaat. Emilion kanssa puhui pelkkää
kirjakieltä, arvatenkin siksi, ett'ei epäiltäisi hänen kykyänsä; vaan
hänen ääntämisensä oli virheellistä. Hän sanoi tahtovansa nuorta, äsken
päässyttä opettajaa kirjoittamaan anomusta, ei sen vuoksi, ett'ei itse
muka taitaisi sitä tehdä, mutta sentähden, kun ei sitä kirjoitustapaa,
jota hän oli oppinut, enää hyväksytty, sillä _kirjoitustapa_ niinkuin
kaikki muutkin maailmassa oli muuttunut, eivätkä viran-omaiset
suvainneet niitä opettajia, jotka kirjoittivat vanhan-aikaisesti.
Miesparka oli myös kylänsä rajasuutarina saadakseen siitä pieniä
lisätuloja. Hänellä oli poika sotapalveluksessa. Kiitokseksi Emilion
avusta hän sepitti pari säettä, niin surumielistä, että Emilio oli
vähällä pistää kätensä taskuun antaakseen hänelle lantin.

Vanha opettaja palasi monta kertaa Caminaan Emiliota tervehtimään,
toipa eräänä päivänä mukaansa yhden kumppaneistaan, itseään vieläkin
köyhemmän ja omituisemman ukon, joka oli tullut sinne perimään
palkkaansa ylöskantomieheltä. Kurjan henkensä piteeksi vanhus oli
pienen kuntansa sekä opettajana että postinhoitajana, lisäksi
naapurikunnan sihteerinä, Sitäpaitsi hän ansaitsi silloin tällöin
muutaman liren myymällä oravia, joita pyydysteli ihmeteltävällä
näppäryydellä. Mies eli ainaisessa pelossa, että menettäisi jonkin
toimistansa, ja aina siitä päivin, kun oli jostakin maaseutulehdestä
lukenut kaksi pientä, häntä vastaan tähdättyä kirjoitusta nimeltä _Joka
paikassa läsnäoleva opettaja ja Palkkojen kasaantuminen_, synkistyivät
hänen kasvonsa joka kerta kun vaan sanomalehden näki.

Tältä mieheltä sai Emilio tietoa eräästä toisessa kunnassa palvelevasta
opettajasta, joka "saadaksensa ruumiinsa ravinnon" oli ollut
haudankaivajan sijaisena hänen pitkällisen sairautensa aikana, ja että
tästä oli kerrottu _il Popolon_ lisälehdessä.

Yleiseksi tavaksi on tullut opettaja parkojen pilkkaaminen
sanomalehdissä. Niinpä esimerkiksi kuukautta tätä ennen oli hyökätty
erään vanhan opettajan kimppuun, joka samalla oli pappina ja kauan
saanut elää rauhassa, ja väitetty hänen pilaavan pojat liiallisella
lempeydellä. Tämä syytös sattui häneen niin syvästi, että hän sitä
päätä rupesi lyömään ja potkimaan poikia niin hurjan rajusti, jotta
nämä karkasivat hänen käsistään, jopa hyppäsivät ulos ikkunasta.

Emilio kuuli puhuttavan monesta varsin surkuteltavasta opettajasta sekä
lähellä että kaukana. Työtoveri, jonka esimerkki enemmän kuin muiden
oli omiansa opettamaan hänelle tyytyväisyyden vaikeata taitoa, oli
muudan opettajatar Riocaldon kylässä. Emilio läksi sinne kerran don
Brunan seurassa, joka oli tuntenut opettajattaren isävainaan,
vahtimestarin Alessandriassa. Yksin jäätyänsä vanhempain kuoltua,
suoritti tyttö opettajatartutkinnon ja palasi sitte tänne
syntymäseudulleen, jossa viranomaisten luvalla perusti koulun,
työskennellen siinä kahdesta sadasta lirestä vuodessa. Siellä häntä oli
tunnettu lapsuudesta saakka ja häntä kohdeltiin hyvästi.

Riocaldon opettajatar oli kahdeksankolmatta vanha, lihavanläntä ja
iloluontoinen, tavattoman ahkera ja hyväntahtoinen. Hänellä oli
asuttavana kaksi huonetta, jotka eivät olleet junavaunuja isommat.
Toisessa hän opetti yht'aikaa poikiaan ja tyttöjään, jotka istuivat
talonpoikain valmistamilla, höyläämättömillä palleilla, edessään
ravintolassa ennen palvelleet vanhat penkit.

Hän kertoi itse lystimäisestä köyhyydestään don Brunalle, joka yhtyi
hänen iloisiin juttuihinsa. Voidaksensa tulla toimeen hän ompeli
paitoja ja silitteli maksun edestä talonpojille, jotka sitte,
palatessaan maissijauhoineen myllystä, lahjoittivat hänellekkin
säkkisen, niinkuin sanoivat, "uutta polenttaa"; leipoessaan oli heillä
tapana kieritellä vartavasten opettajattarelle iso kakku. Hiukan hän
ansaitsi silläkin, että valmisti talonpoikaisnaisille
juhlatilaisuuksissa käytettäviä valkoisia huntuja, ja
laskentotunneista, joita salaa antoi muutamille täysi-ikäisille, hän
sai viininkorjuun aikana muutamia vakkasellisia rypäleitä. Niistä
puserteli viiniä, jolla sitte pitkin vuotta värjäsi juomavettänsä.
Siten hän elää kituutteli näillä jauhoilla ja tällä viinillä sekä
omenoilla ja perunoilla, joita syksyllä kokoeli talven varaksi;
kylmimpinä kuukausina hän lämmitti niillä haloilla, joita koululapset
hänelle kanniskelivat. Ehtiäksensä koulussakin ommella täytyi hänen
antaa lasten oikeinkirjoitukseksi kirjoittaa tusinoittain sivuja
piplianhistoriasta ja sohjata tuota pikaa kaunokirjoitusvihkonsa
täyteen. Hänen oli suorastaan pakko koulussa ommella, koska hänellä ei
ollut varaa kustantaa yötyöhön tarvittavaa valoa.

-- Sillä -- sanoi hän luontevasti ja hyväntahtoisesti myhäillen ja
tarjosi kummallekkin vieraistaan lasillisen sokurivettä -- minulla ei
ole niin suurta palkkaa kuin teillä.


Oppinut tarkastaja.

Emilio näki muutamia näistä tovereistaan tarkastajan ensi käynnillä.
Tämä tuli Caminaan vasta Toukokuun loppupuolella, jolloin luokat olivat
jo puoleksi tyhjinä. Ensimmäisenä tiesi hänen tulostaan Reale, joka
monena päivänä oli keskellä tuntia lähettänyt kaksi oppilaistaan pitkät
matkat, koko kilometrejä ulkopuolelle kylän rajoja tähystelemään
tarkastajan tuloa. Emilion luokkaan tämä sitä vastoin astui aivan
odottamatta kirkkoherran seuraamana.

Tarkastaja oli pitkä, lihavanläntä mies, päässä suuri panamahattu ja
puettu valkoisiin, isoihin liiveihin. Hänellä oli tyynet ja samalla
liikkuvaiset kasvot, niinkuin on usein sekavilla ajattelioilla; hän oli
yksi noita lahjakkaita ja sivistyneitä, mutta samalla hyödyttömiä tahi
vahingollisia miehiä, jotka ajatuksillaan ja teoillaan ehtimiseen
ampuvat syrjään kuin huonosti tähdätyt tykit. Tämä oli Emiliolle uusi
tarkastaja-tyyppi, joka huvitti häntä edellisiä enemmän, vaikk'ei heitä
suurempaa hyötyä tuottanutkaan.

Tarkastaja astui luokkahuoneesen, katseli ympärilleen, kysyi
ystävällisesti opettajalta yhtä ja toista ja kuunteli vähän aikaa
opetusta. Senjälkeen kyseli itse oppilailta. Mutta kun näki, kuinka hän
raappi leukaansa ja tuijotti eteensä, ymmärsi kyllä, ett'ei hän juuri
tarkasti kuunnellut.

Äkkiä hän keskeytti oppilasta, jolta juuri oli kysynyt, ja esitteli
mietelmiänsä Emiliolle.

Hän oli eri mieltä useimpain kasvatustieteiliäin kanssa siinä, että
lasten henkiset lahjat muka ovat kehitettävät tasaisesti, jott'ei
ainoastaan yksi tahi muutamat harvat kehity toisten kustannuksella. Hän
puolestaan oli päinvastoin sitä käsitystä, että opettajan on etsiminen
ilmoille kunkin lapsen päätaipumus -- sillä semmoinen on jokaisessa,
enemmän tahi vähemmän kätkettynä -- ja käyttäminen kaikkia keinoja
tämän lahjan kehittämiseksi ja vahvistamiseksi sekä sen kautta
herättäminen oppilaassa kunniantuntoa, itseensäluottamusta ja lukuhalua
ja siten käyttäminen tätä taipumusta kaikkien muitten sielunlahjain
herättämiseksi ja kehittämiseksi.

Sillä lailla tarkastaja pitkitti hyvän aikaa ja koki muun muassa kumota
Jacotot'in väitettä, että muka kaikki ihmiset ovat yhtä lahjakkaita.

Sitten hän jälleen keskeytti oppilasta neuvoaksensa opettajaa lukemaan
erästä äsken ilmestynyttä kirjaa: _Spencer ja Schopenhauer
kasvatuksesta_, se oli helposti käsitettävä, synteettinen kirja, joka
olisi opettajalle suureksi avuksi hänen johtaessansa poikain
siveellistä kasvatusta.

Kun tuli puheeksi oppilas, jonka isä oli toistamiseen viety Collegnon
hulluinhuoneesen, saneli tarkastaja laajalti perinnöllisyys-teoriiasta,
puolustaen Sicilianin aatteita vasten kehitys-opin kannattajia, jotka
antavat liian vähän arvoa _tahdonvoimalle_, mutta liian paljo
_olosuhteille ja asianhaaroille_. Sitten lisäsi: -- Me saamme myöhemmin
puhua enemmän siitä asiasta.

Kirkkoherran tehdessä pojille muutamia kysymyksiä uskonnossa,
virkahti tarkastaja ikäänkuin olisi itseksensä puhunut: -- Jumalan
käsite! Mihin se lapsessa perustuu? Se se juonikas kysymys on, teidän
kunnian-arvoisuutenne. Tunteen kysymys. Tunne jostakin _meitä
voimallisemmasta persoonallisesta mahdista_? Tunne jostakin
_käsittämättömästä_?

Kirkkoherra pani huulensa pitkälle ja katseli häntä ihmetellen.

Tarkastaja nousi pystyyn, kiitti poikia, opettajaa ja tarkastusmiestä
sekä virkkoi sitte, kääntyen taas koululapsiin: -- Muistakaa -- -- --
ikäänkuin olisi aikonut ruveta puhetta pitämään; mutta äkkiä juolahti
häneen toisia ajatuksia ja hän sanoi: -- Me näemme toisemme vielä,
pojat! -- jonka jälkeen meni ulos.

Hyvänlaatuinen kirkkoherra toivoi kuulevansa jotakin selvempää kiitosta
opettajasta, saadaksensa kertoa sitä kunnallishallitukselle ja sanoi
siksi, oitis kun olivat luokalta lähteneet: -- Siis on hänellä herra
tarkastajan mielestä hyvä opetustapa?

-- Oh! vastasi tämä ja painoi taas suuren panamahatun päähänsä. --
Opetustapa -- -- -- Huolimatta fysiologiallisten tieteitten
edistymisistä, joita vielä lisäksi paleontologian ja embrylogian viime
tulokset valaisevat, emme kuitenkaan vielä tunne kyllin tarkkaan
ajatuksen syntyä, kehkeytymistä ja lakeja sekä yleisiä inhimillisiä
hengen lahjoja, voidaksemme varmuudella sanoa: -- Tämä on oikea
metoodi. -- Mitään metoodia ei ole olemassa. Jokainen opettaja täyttää
paremmin tai huonommin tämän puutteen. Tosin pitäisi käyttää eri
opetustapaa kutakin eri lasta varten, jopa eri tapaa kunkin eri
ominaisuuksia varten -- -- --

Kirkkoherra pudisti päätään ja katsoi maahan,

-- Sitä paitsi -- tarkastaja päätti -- kuka tietää? Ehkäpä kaikki onkin
pelkkää valhetta eikä löydykkään mitään kasvatustiedettä. Kuka tiesi
Spencerin väite lopultakin on tosi: jos itsekasvatus on järkähtämätön
perusohje, miksi ei sitte jätetä lasta luonnon kehitettäväksi?

Kirkkoherra hymyili suostumukseksi ja sanoi hyvästi.

Tarkastaja, joka aatteista raskaissa vanhuksissa tavallisella
tuttavallisuudella takertui kiinni ihmisiin, jotka edes vähän jaksoivat
kuunnella hänen laverrustaan, tahtoi Emiliota seuraamaan itseänsä
_Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan jotakin nauttimaan.

Siellä hän lähti loppumattomille harharetkille saksalaisen
kasvatus-opin sokkeloihin. Sitten kertoi toisessa koulussa tavanneensa
opettajan, joka ei ollut selvänä; sen johdosta koko joukon havaintoja,
joita itse oli tehnyt juopumisen vaikutuksesta sanojen ja numeroiden
muistamiskykyyn. Hän toivoi näiden havaintojen luovan uutta valoa
muistitieteesen ja merkitsevän paljo kansakouluissakin.

Paikkakunnan kaikki opettajat ja opettajattaret saattoivat tarkastajaa
majataloon. Siellä seisoivat hänen ympärillään kuunnellen hänen
puheitaan, siksi kunnes hän lähti kyytihevosella, kaikkien vilkuttaessa
nenäliinoillaan. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi noutamaan
paperia, jonka oli unhoittanut. Sitten matkusti ja huusi Emiliolle: --
Huomenna lähetän kirjan, jonka teille lupasin.

Kirjaa hän tietysti ei koskaan lähettänyt, eikä kukaan häntä sen
koommin nähnyt. Ainoa mitä hänestä kylässä muistettiin, oli tuo
tavattoman iso panamahattu, jonka alta kuohui kuin lähteestä
tyhjentymätön jono käsittämättömiä sanoja.


Voimistelun marttiirat.

Tutkinnon päätyttyä olisi Emilio halusta heittäytynyt kuukauden ajaksi
täydelliseen lepoon; mutta sitä hän ei saattanut, sillä hänellä oli
opetus-asiain ministerille velka suorittamatta. Täytyi näet hankkia
itselleen todistus voimistelun opettamisen taidosta. Hänen
ylhäisyytensä oli määrännyt, että jokainen, jolla ei ollut ensi
lukuvuoden alussa semmoista todistusta, oli pidettävä kykenemättömänä
opettamaan. Siksi oli Emilio jättänyt hakemuksen saadaksensa ottaa osaa
kuukauden kestävään voimistelukurssiin, joka oli tänä kesänä pidettävä
hänen syntymäkaupungissaan, juuri niitä opettajia ja opettajattaria
varten jotka, niinkuin hänkin, olivat olleet kovakorvaisia yhä
uudistetuille virallisille kehoituksille.

Tuskin oli tutkinto mennyt, niin Emilio täytti matkareppunsa, nosti
voimistelijoille määrätyn stipendin, pisti kirjoittamansa voimistelua
koskevan esitelmän taskuunsa ja läksi matkaan perin hyvillään kun
valtion varoilla (1 lira 66 centesimoa päivää kohden) pääsi tapaamaan
sisartaan ja hyväntekiöitään.

----een tultuaan oli hänellä varsin odottamattomana ilona se että
tapasi koko joukon entisiä tovereita, joista ei ollut moneen
aikaan kuullut mitään. Suuressa opettajajoukossa, joka parveili
voimisteluhuoneen portilla, hän näki neiti Strinatin Garascosta, neiti
Mancan Piazzenasta, herra Calvin Altaranasta, ja kun kaikki olivat
asettuneet katoksen alle riviin, tarkoin kuunnellakseen erään
valkopartaisen tarkastajan esiinhuutoja, kuuli Emilio nimen Falbrizio
mainittavan, jonka jälkeen tuttu ääni vastasi: on.

Sääli, jota nämä riviin asetetut ihmiset Emiliossa herättivät, himmensi
piankin vanhan tuttavuuden synnyttämää iloa.

Siinä oli noin neljäkymmentä miestä ja yhtä monta naista, jälkimäiset
kahdessa rivissä oikealla, edelliset vasemmalla, kaikki avaran katoksen
alla, jonka edessä oli laaja, nelikulmainen piha voimistelutelineineen.

Hyvä Jumala, minkälaisia voimistelioita!

Siinä oli opettajakunnan ikäloput ja rahjukset, kaikki, jotka
vanhuuden, sairauden tahi jonkun ruumiin vamman tähden olivat
pysytelleet niin kauan kuin mahdollista poissa tästä kaakinpuusta, ja,
koetettuansa jos jollain tavalla päästä siitä, olivat lopulta
myöntyneet olemaan osallisina harjoituksissa, ett'eivät kadottaisi
elatustansa.

Emiliota hävetti kuulua semmoiseen jälkijoukkoon. Siellä
oli seitsenkymmenvuotisia muoreja, harmaapäisiä pappeja,
talonpoikaispukuisia, vanhuuttaan kummarassa kulkevia opettajia ja
raskaita vaimoja. Muitten muassa oli kaksi kovin lihavaa nunnaa ja eräs
kyyssäselkäinen opettaja. Siellä täällä näki kaljupäitä, kuihtuneita
kasvoja silmälaseineen, kyyryselkiä, horjuvia sääriä ja puukenkiä.
Nuorukaisia, Emilion ikäisiä, oli tuskin seitsemän tai kahdeksan.
Opettajattaria oli ainoastaan kaksi alle kolmenkymmenen vuoden.
Kaikkien muitten ulkomuoto ilmaisi liian aikaista tuleutumista,
vanhuutta, heikkoutta ja kurjuutta.

Tarkastaja esitteli miespuolisille oppilaille voimistelunopettajan,
hoikan, iloisen miehen, jolla oli mustat, ruumiinmukaiset vaatteet,
niin että ulko-olollaan muistutti teaatteri-pirusta; naisille
esiteltiin tummanverinen, vakava opettajatar, jonka oli jakaus toisella
korvalla ja joka näytti varsin sotaisalta.

Sekä opettaja että opettajatar pitivät lyhyen alkajaispuheen.
Seuraavana päivänä alkoivat harjoitukset.

Vastaisen yhteiskunnan tukipylväät! Useimmille heistä oli tämä kuukausi
kuin kolmenkymmenen päivän vietto kiirastulessa. Muutamat, jotka olivat
opettajina lähikylissä, astuivat aikaiseen aamulla kaupunkiin kuusi tai
kahdeksan kilometriä ja palasivat samaten jalkaisin, niin pian koin
iltapäivän tunti oli päättynyt. Muista toiset nukkuivat yönsä
olkipatjoilla isossa huoneessa, jonka kaupunki oli antanut heidän
käytettäväkseen, toiset taas ajurien majapaikoissa. Monelle
opettajattarelle oli yösija valmistettu eräässä kaupungin luostarissa.

Koska useimmilla opettajattarista ei ollut varaa ruokailla
ravintoloissa, söivät he tuomiansa eväitä paljaan taivaan alla. Tuntien
väliajoilla istuivat parvissa, kolme, neljä kussakin, molemmin puolin
yleistä kävelypaikkaa, pureskellen leipää ja makkaraa, kylmää polentaa
tahi melooneja, joiden hankkimiseksi useat olivat panneet rahaa yhteen,
ja joivat suihkukaivoista tahi ojista. Muutamat olivat ottaneet
lapsensa maalta mukaan. Toiset imettivät pienoisiansa. Syötyänsä pani
usea heistä maata kävelypaikan kivisohville, nojaten päätänsä omalle
vaatemytylleen.

Tämä näkö sai Emilion raskaalle mielelle, sitä enemmän, kun näki
ohikulkevain herrain ja naisten kylmästi hymyillen katselevan noita
ihmisraukkoja; hän ymmärsi heidän, nähdessään opettajattaria tuossa
tilassa loukkautuvan, sen sijaan että olisivat säälineet heitä.
Mielikarvaus herätti hänessä tunteita, aivan toisellaisia kuin ne,
joita tunsi ensi kertaa nähdessään noita virkatovereitansa. Hän ei enää
hävennyt ollaksensa heidän veljensä, olipa päin vastoin ylpeä kun taisi
heidän nimessään torjua loukkaavata sääliväisyyttä ja saattoi
sydämmessään sanoa noille pöyhkeille porvareille, että tämä surkea
näytelmä, jonka opettajat heidän kunnassaan esittivät, oikeastaan oli
seurausta heidän häpeällisestä väliäpitämättömyydestään kansan
sivistyksen suhteen, heijastusta lukemattomien poroporvarien
tietämättömyydestä, laiskuudesta ja isänmaallisuuden puutteesta.

Mutta voimisteluhuoneessa, missä ei ollut vieraita näkemässä, ei Emilio
väliin voinut pidättää nauruansa, -- naurua, jota muutamat koomilliset
eleet ehdottomasti synnyttivät, ilman että siinä on pilkan
vivahdustakaan itse ihmisiä kohtaan; jota päinvastoin sydämmessään
pyytää anteeksi, samalla kun suu nauraa.

Kivuloiset äijäpahaiset, harmaahapsiset opettajattaret ja vanhat papit
katselivat voimistelun-opettajaa ja telineitä, kuuntelivat ja
kertasivat heille outoja ja kummallisia komentosanoja semmoisella
hätääntyneen ja pelästyneen muodolla, ikäänkuin heitä olisi tuohon
haalittu jonkun puolihullun ministerin tirannillisesta oikusta.
He eivät voineet mitenkään käsittää, kuinka nämä kidutuskoneet
ja koko tämä narripeli saattoi hyödyttää koulua ja edistää sen
uudestisyntymistä. Väliin keskeytti heidän liikkeitään yskän puuska
tahi satunnainen jäsenenkolotus. Ennenkuin tekivät mitä komennettiin,
katselivat toisiansa, sillä ei kukaan uskaltanut olla ensimmäinen; ja
tehtyänsä vähänkin vilkkaampia liikkeitä, muutamat horjuivat, toiset
tarkastelivat olivatko vaatteitaan repineet. Kaikki tekivät liikkeen
"kädet ylös" juuri kuin olisivat sanoneet: -- Laupias Jumala, pelasta
meitä tästä hädästä.

Viidenkymmenen vuotiaat kadehtivat nuorempiansa siksi, kun näillä vielä
oli tähän toimeen kylliksi notkeat jäsenet; heitä taas kadehtivat
kuudenkymmenen vuotiaat, joiden oli vaikea pysyä tasapainossa ja taasen
kuudenkymmenen vuotiaat opettajattaret katselivat katein silmin saman
ikäisiä mies-opettajia; sillä vaikka näiden voimistelu oli naurettavaa,
ei se ollut kuitenkaan sopimatonta niinkuin opettajattarien.

Viimeksi mainittujen joukossa oli muutamia niin perin ujoja, että
seisoessaan rivin edessä joutuivat aivan ymmälle ja unhoittivat
komentosanat, niin että näitä täytyi kymmenen kertaa toistaa.

Voimistelun-opettajattarella oli tapana sanoa: -- Rohkaiskaa mielenne!
Olemmehan täällä toverien kesken. Ei ole yhtään syytä ujostella. Teidän
täytyy tulla järkiinne.

Mutta se oli yhtä kuin jos olisi kehoittanut hirsipuussa riippuvaa
näyttämään iloiselta.

Neiti Manca, Piazzenan opettajatar, joutui kolmannella tunnilla, kun
hänen piti tehdä joku liike rivin edessä, niin hämilleen, ett'ei voinut
nostaa käsivarsiaan, vaan seisoi siinä leuka rintaan painuneena ja
silmät maahan tuijottaen ikäänkuin kivettyneenä.

-- Mutta miks'ette pitkitä? -- kysyi opettajatar.

Neiti Manca vastasi heikolla äänellä, alakuloisena: -- En tiedä
-- -- -- en uskalla -- -- -- en voi.

Opettajatar oli pakoitettu lähettämään hänet takaisin riviin.

Ensimäinen, jonka kanssa Emilio saattoi häiritsemättä puhua, oli neiti
Strinati. Opettajattaren selkä oli kohonnut hiukan pyöreämmäksi ja
jakaus käynyt leveämmäksi, mutta katseensa oli yhtä ankara värillisten
silmälasien takaa ja hänen kasvonsa, jotka aika epätoivoissaan oli
jättänyt rauhaan, olivat yhtä punaiset kuin ennenkin.

Hän tervehti nuorukaista huomattavalla mielihyvällä ja kertoi don Lerin
yhä edelleen ahmivan romaaneja sekä ensi luokan pikku opettajattaren
yhä runoilevan ja lausuelevan, edistymättä vähäistäkään kummassakaan
taiteen haarassa. Muuten oli Garascossa kaikki muuttunutta. Vanha
kirkkoherra oli kuollut ja häntä seurasi nuori, juonikas pappi, joka
kirjoitteli kirkollisiin sanomalehtiin, liehakoi naisia ja mellasteli
kouluissa. Mitä tarkastusmies Toppoon tulee, niin ihmetteli neiti
Strinati kovin, ett'ei Emilio tiennyt häpeästä, joka oli veljentytärtä
kohdannut ja josta sanomalehdetkin olivat puhuneet.

Asia oli semmoinen, että eräs Toppo'n verivihollinen, rikas
maan-omistaja, lääninhallituksen jäsen, joka tunsi puolen Turinia, oli
kynsin hampain koettanut saada selkoa tuosta veljentyttären
päästötodistusjutusta ja lopulta hankkinutkin todisteita siitä, ett'ei
tyttö koskaan ollut tutkintoa suorittanut. Rehtori, jolle asia
ilmoitettiin, lähetti Toppoa noutamaan; tämä oli vimmoissaan, häntä oli
muka petetty; mutta pian todistettiin hänen asiasta tienneen.
Jatkettujen tiedustelujen kautta tuli ilmi, että eräs Toppo'n
sukulainen, opettaja jossakin korkeammassa oppilaitoksessa, oli ollut
asiassa osallisena ja että eräs virkamies oli kirjoittanut tuon väärän
päästökirjan. Opettaja ja virkamies jäivät kumpikin virkaylennyksittä,
tyttö julistettiin ainaiseksi opettajatartutkintoon mahdottomaksi ja
Toppo herra pakoitettiin ottamaan eron tarkastusmiestoimesta eikä enää
sen koommin saanut olla kunnallishallituksenkaan jäsenenä.

-- Aimo kuperkeikka -- sanoi neiti Strinati. -- Ettäkö ei ole
mahdollista! Mitäpäs ei meidän kunnassamme tapahdu! Siellähän on
jouduttu jo niin pitkälle, että yksin _köyhyyden todistuksia_
väärennetään!

Seurauksena Toppo'n kukistumisesta oli, että sindaco -- polkupyörällä
ajaja, joka Toppo'ssa oli menettänyt oikean kätensä, kävi yhä
omituisemmaksi ja jätti kunnan asiat leväperään, niin että ali-prefekti
lähetti Garascoon reviisorin tarkastamaan tilejä. Tämä oli löytänyt
kunnan asiat perin huonossa tilassa, tilikirjat ihan sotkuisina ja
päälle päätteeksi erään kunnalle tien rakennukseksi annetun valtioavun
hukattuna. Sindaco oli toimestaan luopunut ja sijaan tullut toinen,
joka oli yhtä poikaa kirkkoherran, kunnan todellisen hallitsijan
kanssa.

Emilio kysyi sihteeriä.

Tämä oli, oitis sindacon kukistuttua, pötkinyt tiehensä, jättäen
jälkeensä koko joukon velkoja sekä pikku opettajattaren aivan
lohduttamattomaksi. Tyttö oli "lupauksestaan" huolimatta rakastunut
sihteeriin siinä määrässä, että kun tuli tieto tämän paosta, hän
sulkeutui huoneesensa ja kaikki pelkäsivät hänen häällä tappavan
itsensä. Mutta isä ja naapurit, jotka murtausivat sisään, löysivät
hänet kirjoittelemassa runoja. Koska hän tänä vuonna täytti
yhdeksänkolmatta vuotta, odottivat kaikki, että hän päätöksensä
mukaisesti julkaisisi kyhäyksiänsä. Hän väitti näiden olevan valmiina
ja että hän aikoi omistaa runonsa Portukalin kuningattarelle.

-- Ja tietäkääs -- päätti neiti Strinati jättäessään hyvästi, -- koulut
ovat yhä samassa kunnossa, paitsi että on vielä muutamia ikkunoita
lisäksi särkynyt.

Hartaimmin Emilio kuitenkin halusi kuulla jotain Altaranasta, ja niin
pian kuin taisi pysäyttää rouva Falbrizion, vei hän tämän syrjään ja
kyseli innokkaasti neiti Gallista.

-- No kuulkaahan vaan! vastasi rouva ja katseli veitikkamaisesti
Emiliota. -- Minä kun odotin teidän kyselevän erästä toista.

Neiti Galli oli talven kuluessa menettänyt isänsä, valvottuansa
kertaakaan riisumatta kaksikymmentä yötä tämän vuoteen ääressä.
Mahdotonta on kertoa kuinka hän suri tuota kuoleman tapausta. Jopa
liiaksikin.

-- Väliin näette tapahtuu -- sanoi rouva, selittääkseen, mitä tarkoitti
tuolla sanalla liiaksi -- että tuommoiset nuoret ja kauniit
opettajattaret ovat epätoivoissaan -- -- -- tehdäkseen niinkuin
kirjoissa jutellaan. Niin, en minä tahdo väittää -- riensi hän
lisäämään, nähdessään, minkä vaikutuksen sanansa tekivät Emilioon --
ett'ei hänen surunsa ollut todellista -- -- -- varsinkin kun sindaco ei
suonut hänelle kolmea päivää pitempää lupaa, vaan hänen täytyi melkein
oitis pitää tuntinsa semmoisessa mielentilassa, tyttö paran, että
oppilaansa nyyhkyttivät kilvan hänen kanssaan. Sitä sindacoa,
sydämmetöntä ihmistä!

Mutta nyt se, Jumalan kiitos, on tullut hieman paremmaksi, saatuansa
niinkuin tahtoi Case Rosseen tuon naidun opettajattaren, jonka tähden
hän, rouva Falbrizio, oli saanut niin paljon harmia kärsiä. Sindaco oli
hankkinut miehelle pienen toimen kunnallishallituksessa, ehkä
antaakseen hänelle myöhemmin sihteerin viran.

-- Ja _sentähden_ -- sanoi rouva kiiluvin silmin ja happamasti
hymyillen -- on hän sijoittanut perheen kunnantaloon oman huoneensa
viereen, niin että jos hänellä vaikka yöllä olisi joku tärkeä asia
antaa miehelle toimitettavaksi, ei hänen tarvitse muuta kuin naputtaa
seinään. Ja sillä lailla -- -- -- niin sanotaan -- -- -- käy virkakin
paremmin.

Sitten kertoi, että Samis'in herrasväki jaksoi hyvin ja että Generi
poika teki ihmeitä Turinin teknillisessä koulussa sekä oli tullut niin
hienon nirsuksi, ett'ei lupa-ajoilla enää tahtonut syödä isänsä kanssa
samassa pöydässä. Muuten se varmaankin aikaa myöten oli tuottava
kunniata syntymäseudulleen.

-- Oletteko tavanneet herra Calvia? -- kysyi rouva Falbrizio lopuksi,
-- Menkää häntä hakemaan, niin saatte kuulla kauniita juttuja
voimistelusta. Jospa tietäisitte, kuinka häntä harmittaa, ett'ei hän
ole sitä keksinyt. Lahjakas mies muuten, kun vain ei hänellä olisi tuo
kätilöin vaimona, joka mustasukkaisuudellaan tekee hänet hulluksi ja
joka itse on siihen määrään sekapäinen, ett'ei yksikään synnytys enää
käy onnellisesti paikkakunnalla. Mustasukkainen vielä viidenkymmenen
vanhana! Ja nähtyänsä niin paljon maailmassa -- -- -- Huomatkaa, että
sanoin nähtyänsä, enkä tehtyänsä, niinkuin kaikkein muiden on tapa
sanoa. Oh, minkaltaisessa maailmassa me elämme!

Herra Calvi oli todellakin virallisen voimistelun ilmi vihollinen ja
taipui siihen ainoastaan ylpeällä ylenkatseella, ottamatta edes takkia
yltään, takkia, joka oli yhtä täynnä likapilkkuja kuin ennenkin ja
jonka taskut pullottivat täynnänsä papereita, ihan kuin ennen
Altaranassakin. Eräänä päivänä hyökkäsi herra Calvi välitunnilla
Emilion kimppuun ja esitteli hänelle aatteitaan.

Voimistelu järjestettyine ja laskumääräisine temppuineen, semmoisena
kuin se nyt korkeasti viisaan De Sanctis'in[23] älyn mukaan sälytettiin
koulujen niskoille, oli suoraa hulluutta ja tulee muutamain vuosien
päästä yleiseksi naurun aineeksi. Hänen, Calvin, ajatuksen mukaan
täytyi, jos mieli fyysillisesti ja moraalisesti ihmistä kasvattaa,
palata takaisin ihmisen alkuaikoihin. Nyt kun tiede on todistanut, että
alku-ihminen oli nelikätinen eläin, tottunut useimmiten kulkemaan
nelinryömin, seuraa siitä, että meidän, antaaksemme ruumiille
vähitellen takaisin entisen terveytensä, väkevyytensä ja notkeutensa,
tulee panna lapset liikkumaan kaikilla neljällä raajalla, toisin
sanoen, on keksittävä voimistelu, jonka ainoana perusteena ja
telineenä on _puu_, kasvava puu tietysti. Puussahan ovat kaikki
voimistelutelineet kuin yhdistettyinä: runkoa käytetään kiipeämiseen,
oksat soveltuvat tangoiksi ja nojapuiksi, niillä voi harjoittaa
hyppimistä toiselta toiselle, tasapainossa pysymistä kävelemällä pitkin
niitä ja sitä paitsi saattaa niiltä hypätä alas hyppäämisen
harjoitukseksi. Sitäpaitsi puu on terveellisin voimisteluhuone, sekä
happeen tähden, jota lehdet huokuvat, että lehtien vihreän värin
vuoksi, se kun suopi lepoa silmälle. Siis olisivat lapset totutettavat
leikkimään, syömään ja lukemaan puissa, niin kaikki heidän ruumiilliset
voimansa pian ja sopusointuisasti kehittyisivät. Lisäksi löytyy vielä
pätevä historiallinen syy, jota ei saa unhoittaa: puu keskellä
maallista paratiisia oli hyvän ja pahan tiedon tunnuskuvana: vapauden
puu on merkki ihmisen vapautumisesta yhteiskunnan jäsenenä;
voimistelupuu olisi ruumiillisen uudestisyntymisen tunnuskuvana
-- -- -- Muuten vaati tuuma laajaperäistä kehittämistä, ja hän, Calvi
valmisteli parast'aikaa esitelmäjaksoa tästä aineesta.

-- Saammepa nähdä -- sanoi hän lopulta. -- Tätä nykyä olen pakoitettu
tanssimaan ilvenukkena niinkuin kaikki muutkin, koska korkeat herrat,
joilla valta on, niin tahtovat. -- Ja hän lisäsi ylpeästi hymyillen: --
Jonakin kauniina päivänä lienen minä se, joka pakoitan heitä
tanssimaan.

Harjoituksia jatkettiin yhä ja melkein joka päivä sattui omituisia
pikku tapahtumia.

Vaikeinta ja vaivaloisinta vanhoille eivät suinkaan olleet liikkeet,
vaan itse voimistelun teoreettisen puolen oppiminen ja muistaminen.
Moni huonomuistinen ukko ei saanut millään päähänsä tätä uutta
sotilas-akrobaatti-kieltä. Puolet oppiajasta oli jo kulunut, ilman että
muudan oppilaista, pieni, kurttunaamainen seitsemänkymmenen vuotias
äijä, puettu siniseen piikkokankaiseen pukuun, sauva alati nojanaan,
saattoi käsittää, miksi komennettaessa oikealle, vasemmalle juuri
käännyttiin sinnepäin, missä voimistelian oikea ja vasen puoli oli,
eikä sen mukaan, kuinka nämä suunnat olivat opettajaan nähden.
Ehtimiseen hän astui väärin ja löi sitten otsaansa vanhalla, suonisella
kädellään, epätoivoissaan ja maata tömistäen.

Sitten siellä oli pieni pappi parka, hyvin laiha ja niin
köyryselkäinen, että kulki melkein kaksin kerroin, puettu kuluneesen,
vihreän kellertävään takkiin. Jokaista uutta liikettä otettaessa, tuo
pikku äijä rukoili voimistelun-opettajaa vapauttamaan häntä sen
tekemisestä, rukoili matalalla äänellä ja surkeasti niinkuin
kerjäläinen pyytää almua Jumalan laupeuden tähden. Opettaja kehoitteli
ja lirputteli ja saikin hänet koettamaan. Mutta kun hänen piti hypätä
nuoran yli, joka ei ollut käden leveyttä korkeammalla maasta, kielsi
hän itsepintaisesti, pudisteli päätänsä ja teki kieltävän liikkeen
vapisevalla kädellään.

-- No, no, teidän kunnian-arvoisuutenne -- sanoi voimistelun-opettaja;
-- nythän on kysymyksessä yksi ainoa hyppäys, että oppisitte
alkuasennon ja hypyn nuoran yli, voidaksenne sitte opettaa niitä
pojille; yksi ainoa hyppy.

Pappi ravisteli kieltävästi päätään ja opettajan täytyi jättää asia
sikseen.

Viime päivinä puhui Emilio enimmäkseen neiti Mancan kanssa, joka oli
Emilioon tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran, kun toisiansa
tapasivat, neiti tervehti silmät maahan luotuina, ikäänkuin olisi
hävennyt näyttäytyä Emiliolle vanhentuneena. Hän oli tosiaankin
suuresti vanhentunut, mutta nuo kuihtuneet kasvot, joihin huolet ja
nöyryytykset olivat jälkensä jättäneet, ilmaisivat samaa lempeätä
nöyryyttä ja osaansa tyytymystä kuin ennenkin, ja tuolla hoikalla
ruumiilla oli sama nunnamainen sulo kuin ennen. Kun Emilio kuuli hänen
äänensä, muisti hän liikutettuna niitä rauhallisia iltoja, joita oli
viettänyt opettajattaren kodissa, tämän ommellessa alttari-liinaa kylän
kirkkoon. Neiti Mancan äiti eli vielä, eikä mitään sanottavampaa ollut
tapahtunut. Kaksisataa tyttöä entisten lisäksi oli nauttinut hänen
hoitoaan ja hyväilyjänsä, neljä uutta tarkastajaa oli saattanut hänet
vapisemaan leipäpalastaan, neljä tutkintoa lisäksi oli pitänyt häntä,
kukin kuukauden ajan, peloittavassa tuskassa, kyyneleitä hän oli saanut
vuodattaa ansaitsemattomain soimausten ja lasten kiittämättömyyden
tähden -- muuta ei ollut kerrottavaa.

Emilio kysyi häneltä Piazzenan tuttavista.

Siellä oli yhä edelleenkin sama kirkkoherra, ja tuolla painolla hän
tahtoi varovasti sanotuksi, että entinen ei ainoastaan elänyt, vaan
elipä samalla lailla kuin ennen. Sindacon puhtaudelliset ja kielelliset
harrastukset olivat käyneet yhä suuremmiksi, mutta hän oli joutunut
tekemisiin opettajan kanssa, joka oli oikea kieliniekka ja he
riitelivät niin että kuului kauas kadulle. Don Biracchio yhä lihosi ja
asui yksin töllissään.

-- Entäs neiti Fanari? -- kysyi Emilio uteliaasti ja hymyili.

Opettajatarkin hymyili, sillä hän ymmärsi opettajan haluavan tietää,
oliko tuo merkillinen salaisuus saatu ilmi, mutta kumminkin hän epäili
antautua tähän arkaan aineesen, josta hän ei koskaan ennen ollut
puhunut opettajan kanssa. Kun hän näki Emilion poikamaisen
uteliaisuuden ja suuren ystävyyden itseänsä kohtaan, voitti hän
vastenmielisyytensä ja vastasi hymyellen Emilion kysymyksiin.

Salaisuuden perille ei oltu tultu, vaan toveri teki yhä pikku
matkojansa Turiniin, aina tyynenä ja tutkimattomana; kaikki olivat
entistään uteliaammat ja aivan raivoissaan, sekä kokivat kaikin tavoin
saada asiasta selkoa. Lopulta, kun oli saatu tietää, että
opettajattaren pöydällä kirjekuoressa oli valokuva, jota tämä useasti
katseli, lahjottiin hänen pieni piikansa ottamaan se kerran
opettajattaren poissa ollessa ja toivottiin niin lopultakin saatavan
tietoon, kuka tuo salaperäinen rakastaja oli. Tuskin oli valokuva
saatu, ennenkuin neljä, viisi henkeä heittäytyi, uteliaisuudesta
halkeamaisillaan, sen ylitse.

-- Noh? -- kysäsi Emilio.

-- Se olikin paavin, pyhän Leo XIII:sta valokuva -- vastasi opettajatar
syvällä kunnioituksella.

Hän lisäsi hymyellen, pettymyksen saattaneen nuo uteliaat herrat aivan
hulluiksi -- -- --

Emilio purskahti nauramaan. Sitten kysyi, kuinka opettajattarien ritari
jaksoi varsinkin sydämmensä puolesta.

-- Oh, asian-ajajako! -- sanoi neiti Manca, arvaten Emilion
tarkoittaneen tämän pääasiallista ominaisuutta.

Asian-ajajaa oli kova isku kohdannut. Altossan kaunis opettajatar, joka
ihastutti kaikkia ja johon asian-ajajakin oli hurmaantunut, oli mennyt
naimisiin. Nuori insinööri, joka vietti kesäänsä siellä kylässä, oli
rakastunut tyttöön ja nainutkin hänet vastoin erään rikkaan sedän
tahtoa, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisista, vaan oli
ruvennut koulu-legaatiksi vartavasten, voidaksensa siirtää
veljentyttären johonkin toiseen virkaan. Itse rehtorin oli täytynyt
ryhtyä asiaan suojatakseen opettajatarta sedän vainoomisilta; olikin
hänen lopulta onnistunut lepyttää setä ja taivuttaa hänet antamaan
suostumuksensa. Häitä oli vietetty Altossassa, ja kun nuori pariskunta
matkusti, olivat lapset, viran-omaiset ja koko joukko kylän asukkaita
saattaneet heitä pari kilometriä sekä täyttäneet vaunut kukkasilla.
Seuraavana suvena oli nuori rouva käynyt kylässä, komeassa
ruhtinaallisessa puvussa, oli ollut vielä entistänsä kauniimpi ja
ystävällisempi sekä pitänyt kesäkoulua entisille oppilailleen. Tätä
nykyä hänellä oli itsellään pieni lapsi ja hän oli onnellinen.

Neiti Mancan tätä sanoessa huomasi Emilio hänen katseessaan tuon
epämääräisen kaipuun, jota ennenkin oli nähnyt hänen silmissään;
kaipuun, joka oli syntynyt siitä, että hän vuosikausia oli nähnyt
sadottain pikku tyttöjä koulupenkeillään, voimatta yhdellekkään sanoa:
sinä olet minun. --

Lopulta koitti tutkintopäivä. Tutkinnon oli määrä olla julkinen ja
voimisteliat tiesivät, että paitsi muita rehtori, pispa ja sindaco
aikoivat saapua. Silloin päättivät vanhemmat opettajattaret pyytää
tarkastajalta päästäksensä tekemästä muutamia liikkeitä ja puhuivat
asiasta opettajattarelle. Tällä ei ollut mitään sitä vastaan, ja
saadaksensa asian selville, hän asetti oppilaat kahteen riviin ja
pyysi, että ne, jotka tahtoivat vapautusta, astuisivat pari askelta
eteenpäin ja muut jäisivät paikoilleen. Kolmekymmentäkahdeksan
opettajatarta otti askeleen eteenpäin. Ainoastaan nuot kaksi nuorempaa
pysyivät paikoillaan. Asia ilmoitettiin tarkastajalle, joka vuorostaan
alisti sen rehtorin päätettäväksi ja tämä antoikin suostumuksensa,
vähän asiata ajateltuaan.

Tästä huolimatta näyttivät vanhat opettajattaret kovin pelästyneiltä ja
hämmästyneiltä, kun sitte tuona tärkeänä päivänä astuivat yleisön
eteen. Kaikki olivat pukeutuneet parhaimpiin vaatteisinsa. Miesten
leuat olivat sileiksi ajetut ja naisten päät huolellisesti su'itut.
Pitkän voimisteluhuoneen toista seinää istuivat kutsuvieraat, kaikki
niin sanottuja parempia ihmisiä, joista muutamat näyttivät olevan hyvin
vähän hienotunteisia. He käyttäytyivät niinkuin ihmisten on tapa
käyttäytyä vanhojen tai ontuvain eläinten kilpajuoksuissa, jommoisia
muutamilla paikkakunnilla pannaan toimeen; sillä erotuksella kuitenkin,
että jälkimäisiä paikkakunnan sanomalehdet päivää jälkeenpäin kutsuvat
julmiksi huvituksiksi ja yleisön iloa sanovat raakamaisuudeksi.

Ikävintä kaikesta oli nähdä kuinka voimisteluhuoneesen lasketuista
tutkittavien opettajattarien lapsista pienemmät nauroivat äitiensä
ujoudelle ja kummallisille liikkeille ja kuinka taas vanhempia lapsia,
jotka asian ymmärsivät, harmitti yleisön loukkaavat hymyillyt.

Eräs vanha opettajatar pyörtyi. Pappi, joka hyppäämistä pelkäsi,
lankesi polvilleen. Mitään muuta ei tapahtunut. Näytös päättyi
onnellisesti. Säkissä juokseminen oli ainoa, mikä puuttui.




Toinen vuosi Caminassa.


Sumeita päiviä,

Emilion palattua Caminaan, oli siellä koko joukko kesävieraita, ja joka
päivä puhuttiin kylässä tähän tapaan: -- Eilen tulivat Borellin. --
Tänä iltana odotetaan insinöörin rouvaa tulevaksi. -- Fiorinin
matka-arkut ovat jo saapuneet.

Huvikauden aljettua näkyivät mielipahan ajatkin palanneen Emiliolle.

Viimeksi tulleitten joukossa oli myöskin erään provessorin perhe
Genuasta. Provessori pyysi Emiliota opettamaan erästä hänen pojistaan,
joka oli jäänyt luokalle. Perheen seitsentoistavuotinen, kalpea,
tuntehikas tytär oli törkeän kiekailias; hän oli ottanut tavakseen
ammuskella rakastunein katsein, ikäänkuin leikillä ja harjoituksen
vuoksi, jokaista, joka vain tielle osui. Oli sillä toinenkin tapa
hyökätä uhrinsa kimppuun: pidätteli silloin tällöin jonkun aikaa
hengitystään ja sitte läähätti kaiken ilman keuhkoistaan ikäänkuin
sydän olisi keventynyt jostakin mielenliikutuksesta.

Nuori nainen rupesi oitis silmillään ammuskelemaan opettajaa ja oli
saavinansa äkkinäisiä sydämmen kohtauksia. Vaikk'ei Emilio turhia
toivonut, mairitteli tytön liehakoiminen kumminkin hänen
itserakkauttaan; sillä hän ajatteli, että vaikka tuo olisikin pelkkää
oikkua, se kumminkin todisti tytössä hienoa sielua, joka käsitti
opettajan kutsumusta jaloksi, eikä ylönkatsonut hänen vaatimatonta
asemaansa. Silmäpeliä ja tukahdettuja huokauksia kesti yhä, siksi
kunnes kylään oli tullut useampia korkeampain oppilaitosten opettajia,
jotka olivat tuttuja provessorin perheessä. Sinne saapui myöskin eräs
tytön serkku, luutnantti tarkk'ampujapataljoonassa. Hänpä huomasi tytön
silmävehkeet.

Eräänä päivänä, lukiessaan oppilaansa kanssa, Emilio kuuli serkun
sanovan viereisessä huoneessa: -- Mistä se tulee, että sinä, lahjakas
ja sivistynyt tyttö, palaat takaisin aapiseen?

Sen päivän päästä tyttö ei enää vilkaissut Emilioon, ja tämä tunsi
loukkautuneensa sielunsa syvimmässä pohjassa. Hän mietti monta päivää
luutnantin sanoja ja kysyi tuhannesti itsekseen, minkä syyn tähden
nuori nainen piti niin paljoa jalompana sotamiesten komentamista kuin
lasten sydänten kasvattamista. Täytyikö hänen siis pakoittamalla
pakoittaa itseänsä arvaamaan tointansa niin alhaiseksi, että sitä voi
pitää milt'ei häpeällisenä ja naurettavana?

Tämä uusi hänen opettajakunniaansa vastaan suunnattu isku naisen
puolelta, joka vähäistä ennen oli juuri tätä tunnetta mairitellut,
sattui häneen niin odottamatta ja kipeästi, että hän jonkin tekosyyn
nojalla lakkasi tunteja antamasta ja palasi erakkoelämäänsä.

Sinä vuonna oli Camina, Emilion suureksi kiusaksi, täynnänsä
kesävieraita, jotka eivät koskaan saaneet kylläänsä huviretkistä ja
juhlista. Kaiken tämän turhamaisuuden näkeminen, vaunujen ratina,
kadulta myöhään iltaisin kuuluva herrain ja naisten iloinen lavertelu
ärsytti enemmän kuin koskaan ennen Emiliota, kun hän istui lukemassa
huoneessaan. Hän viskeli kirjoja nurkkiin ja hänen sydämmessään heräsi
jälleen viha rahaa vastaan, tuo nöyryytetyn köyhälistön raivo ja
vastustamaton halu järkähyttää olevia oloja. Hän ei kuitenkaan löytänyt
näissä tunteissa enempää lohdutusta kuin ennenkään. Sitäpaitsi hän nyt
selvään näki kuinka jykevä yhteiskuntarakennus oli. Tämä teki hänet
alakuloiseksi ja saattoi hänet uskomaan maailman nykyistä tilaa
kohtalon sallimaksi tahi jonkun julman oikeuden tuottamaksi, jonka
syitä hän ei saanut selville, ja jota vastaan nouseminen olisi ollut
järjettömyyttä.

Nämät ajatukset saattoivat Emilion niin alle päin, että hän lakkasi
lukemasta, ei noudattanut kutsuja huviretkille, eikä lähtenyt ulos
moneen päivään. Kirkkoherra aavisti pahaa ja pistäytyi eräänä iltana
Emilion luo virkistämään häntä.

-- Teidän täytyy oppia oikein yhdistämään työ ja huvitus, huvitus ja
työ -- sanoi hän, tehden tavallisen liikkeen sormillaan.

Mutta kun huomasi Emilion todella alakuloiseksi ja että tätä halutti
avata sydäntänsä hänelle, pötki hän äkkiä tiehensä lausuen muutamia
ystävällisiä sanoja ovessa, portaissa, vieläpä kadullakin.

Ainoa, jonka onnistui saada Emilio ulos, oli don Bruna, joka eräänä
aamuna tuli hakemaan Emiliota Saliceen aamiaiselle.

Emilio todella virkistyi nähdessään tuon pirteän pikku papin, joka
hääri puutarhassaan kooten kasviksia ja hedelmiä ja riemuiten
kesäisestä päivästä. Heidän istuessaan vaatimattoman, siistin
ruokapöydän ääressä, elähytti isäntä hänen kuoleentunutta mieltänsä
hauskoilla, viattomilla pikku kertomuksillaan. Hän saikin rohkeutta
verratessaan itseänsä rumaan sisarentyttäreen, joka raukka paljosta
lukemisesta oli saanut silmänsä kipeiksi ja kulki aina alla päin
onnistumattomien tutkintojensa tähden. Hänen rinnallaanhan Emilio,
tutkinnon suorittanut opettaja, oli oikein etu-oikeutettu olento, joka
oli kiivennyt kunnian kukkuloille. Siitä huolimatta ei hän ollut niin
iloinen kuin tavallisesti ja don Bruna sen kyllä huomasi.

-- Ratti kulta -- sanoi hän äkkiä -- te olette jostakin pahoillanne.

-- Oh, minäpä tiedän, mikä on hätänä -- sanoi Johanna emännöitsiä, joka
samassa astui tirskuen sisään. -- Herra opettaja on siksi suruissaan
kun kaunis opettajatar matkusti pois.

Hän tarkoitti neiti Pedania, joka vietti lupa-ajat Turinissa. Emilion
teki mieli läjäyttää palveliaa vasten suuta ja aikoi juuri vastata, kun
samassa unhoitti koko harminsa nähdessään veljenpojan käyvän aivan
tulipunaiseksi.

Emilio ajatteli itsekseen, mikä saattoi olla syynä semmoiseen hämilleen
joutumiseen; johtuiko se turmeltuneen, tekopyhän pappiskokelaan
alhaisesta himosta vai perustuiko siveellisen miehen kauniisen,
palavaan rakkauteen, joka voi hillitä intohimonsa, vaan ei
teeskennellä.

Don Bruna uudisti kysymyksensä, kun käsi kädessä astellen Emilion
kanssa kulkivat takaisin Caminaan päin:

-- Vai niin, Rattini on alakuloinen! Siitä en pidä, enkä tahdo siitä
mitään tietää. Olettehan nuori mies, teillä on hyvät periaatteet,
tulevaisuus edessänne ja vielä niin monta, niin monta poikaa
kasvatettavana. Ei, se ei sovi. Meidän täytyy ryhtyä latinan lukuun.

Pappi ei jättänyt Emiliota, ennenkuin tämä oli hieman hymyillyt ja
luvannut jonakin aamuna tulla latinaa oppimaan uuden tavan mukaan,
loppusointuisilla kieliopin säännöillä.


Koulu teatterissa.

Emilion rakkaus kouluun heräsi uudelleen, kun jälleen ryhtyi virkaansa,
ja hän antautuikin tykkönään toimeensa.

Vaan eräs ikävä tapahtuma häiritsi hänen työtään.

Erityisistä syistä oli kunnallishallitus päättänyt sijoittaa
pretorin-viraston raatihuoneesen ja juuri Emilion luokkasuojaan, ja
koska koululle aiottu uusi vuokrahuoneisto ei vielä ollut kunnossa,
määräsi sindaco Emilion luokan vastaiseksi sijoitettavaksi
teaatteri-rakennukseen.

Pojat olivat ihastuksissaan, mutta opettajasta se oli sangen ikävää.
Huone oli ensinnäkin varsin pimeä, kun ei siellä ollut muuta, kuin
kaksi rautaristikolla varustettua ikkunaa parven alapuolella.
Sitäpaitsi hänen pöytänsä ei sopinut olemaan muualla kuin näyttämöllä,
kuiskaajan kopin edessä, ja poikain täytyi istua parterrilla
sekä parven alla, niin että Emilion oli vaikea valvoa heidän
tarkkaavaisuuttaan, eikä hänen ääntänsäkään hyvin kuultu, vaikka
esirippu oli alas laskettuna. Huolimatta siitä, että paikka oli synkkä
kuin hauta, näytti kuin oppilaat, siksi että olivat teaatterissa,
pitäisivät oikeutenansa tunneilla peuhata ja jutella niistä
näytelmistä, joita olivat nähneet.

Emilio valitti sindacolle, mutta tämä sanoi opettajaa turhan
tyytymättömäksi ja lisäsi: -- Siellä on valtiomies puhetta pitänyt;
voitte tekin siellä opettaa.

Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Jotta huone edes vähänkin olisi
koulun näköinen, naulattiin kuninkaan kuva lehterille, vastapäätä
näyttämöä. Kirkkoherran neuvosta pantiin huoneesen myöskin tavattoman
iso, musta krusifiksi. Tämä kiinnitettiin nuoraan, joka riippui
näyttämön otsahirrestä. Mutta koska se siten joutui melkein keskelle
esirippua vasten erästä isoa, puolialastonta luonnotarta, joka muitten
neitosten kera oli kirjavin värin esirippuun maalattu ja pojat siitä
alkoivat ilvehtiä, käski koulu-legaatti siirtää krusifiksin toiselle
sivuseinälle.

Täällä teaatterissa täytyi Emilio paran opettaa aina Tammikuun loppuun
saakka. Sillä ajalla huoneistossa usein pidettiin öisiä tansseja,
sattuipa välistä, että kun Emilio aamulla tuli kouluun, oli lattia
täynnä appelsiinin kuoria ja karamelli-paperia, joita pojat sitte
nuoleskelivat; ja hiestä sekä ruokahöyryistä sakea ilma saattoi
Emiliota tuntemaan itsensä varsin levottomaksi ja nöyryytetyksi.

Kaikeksi onneksi pian virkisti häntä tieto, että palkintojen jakaminen
oli tapahtuva Helmikuun ensi päivinä ja että hän oli valittu pitämään
juhlapuhetta.

Sindaco kammoi siinä määrässä tämmöisiä tilaisuuksia, että tavallisesti
oli niihin tulematta; mutta tänä vuonna hän oli päättänyt tehdä sen
juhlalliseksi ja itse ottaa siihen osaa. Tähän päätökseen hän oli
tullut kateudesta, kun luki _il Popolosta_ muhkean kirjoituksen, jossa
kerrottiin uudesta jalomielisyyden todistuksesta, minkä Stazzellan
sindaco oli osoittanut. Tämä näet oli antanut jakaa palkinnot
puutarhassaan, tavattoman isossa ansari-huoneessa isojen harvinaisten
kasvien ja ihanien kukkien keskellä, joista kertoja laajalti lateli.

-- Hän pani toimeen juhlan ansarissa -- sanoi Lorsa; minä panen
teaatterissa.

Kumma kyllä, Stazzellassa ei ollut teaatteri-huonetta.

Palkinnoiksi sindaco antoi koko joukon kirjoja, jotka joku kreivi oli
joskus kunnalle lahjoittanut; muitten muassa niissä oli Rovanin _Sadan
vuoden historia_ punaisissa korukansissa. Siitä sindaco määräsi --
tietämättä mitä se sisälsi -- edellisen osan luokan ensimäiselle ja
jälkimäisen toiselle oppilaalle. Sindaco kutsui juhlaan koko
kunnallishallituksen ja paljon tuttujansa, yksin lähikylistäkin. Mutta
kun äsken oli satanut paljon lunta, saapuivat vaan harvat.

Vaikka yleisö oli harvalukuinen, esiintyi Emilio sydän kurkussa, sillä
nyt hän ensi kertaa piti julkista puhetta.

Hän oli kirjoittanut neljätoista sivua _Kasvatuksen merkityksestä_,
suureksi osaksi muisteloita siitä, mitä oli lukenut; mutta ne
todistivat puhujan suurta rakkautta aineesensa, ja siinä oli paljon
kauniita kuvauksia. Kirjoittajan sydämmen kuuli sykkivän tässä
puheessa, mutta samalla hän puhui liiaksi tunteille, eikä tuo oikein
ollut yleisön mukaista. Emilio luki puheensa niin liikutuksissaan, että
kun joskus nosti silmänsä paperista ja katseli yleisöä, hän tuskin
tunsi harvalukuiset saapuvilla olevat naiset, legaatin pojan, joka
kivettynein kasvoin kuunteli, don Brunan valkopään ja neiti Pedanin
pienen hatun. Opettajattaren takana istui karabinieerien päällikkö,
mulkoillen silmiään ja väännellen viiksiään.

Emilio luki teeskentelemättömän sydämmellisesti ja hänen puheensa
näytti syvästi vaikuttavan noihin ihmisiin, jotka olivat tottuneet
kuulemaan pakon luomia, tunteetta lausuttuja korupuheita.

Kun hän oli puheensa päättänyt, paukutettiin käsiä, ja kirkkoherra,
joka pian sen jälkeen piti pienen puheen hänkin, lausui kohteliaita
sanoja Emiliolle. Moni kunnan mies ja lasten vanhemmat toivottivat
hänelle onnea, muitten muassa metsänvartia, jonka tukeva kädenlyönti
teki Emiliolle hyvää. Neiti Pedani, kaiken tunteellisuuden
julkivihollinen, sanoi suoraan, astuessaan Emilion ohi: -- Minä
onnittelen; mutta tiedättekö -- -- -- me kaksi olemme täydellisiä
vastakohtia.

Sindaco, jolle koulu-legaatti oli puheen kestäessä useasti
kuiskutellut, mutisi Emiliolle: -- Hyvä, hyvä -- -- -- mutta vähempi
makeus riittää, minä pyydän. Teidän "rakkaat" lapsenne sohjasivat eilen
illalla nurkkani täyteen sikamaisia sanoja.


Koulu-legaatin vaimo.

Epäsointuisat säveleet kumminkin haipuivat onnentoivotuksiin.

Ollessaan yksin kadulla Emilio ihmeekseen näki koulu-legaatin vaimon
lähestyvän, taluttaen poikaansa, joka oli saanut palkinnon. Vaimo ei
ollut kertaakaan vuoden kuluessa tullut kouluun tiedustelemaan
pojastansa, vaan oli aina katsellut opettajaa melkeimpä
vastenmielisesti. Nyt sitä vastoin hän säteilevin kasvoin astui
Emiliota vastaan ja kiitteli minkä jaksoi hänen puhettaan, sanoen siinä
huomanneensa suurta kykyä, ja sydäntä, paljon sydäntä. Rouva oli
vieläkin ihan liikutuksissaan. Hänellä oli aivan samat ajatukset
kasvatuksesta, sen tuli perustua hyvyyteen, kärsivällisyyteen ja
itsensä kieltämykseen, ja hän kiitti opettajaa, tosin liian myöhään,
kaikesta tämän osoittamasta hyväntahtoisuudesta hänen pojalleen, joka
aina kotona puhui opettajasta.

-- Opettaja, jolla on _sydäntä_, semmoista olen aina toivonut
pienokaiselleni. Jos _sydäntä_ kerran on, niin on kaikkea muutakin.
Puheessanne osoititte, että teillä on _suuri sydän_.

Kun Emilio kuuli nämät paljot puheet _sydämmestä_ ja näki tuon lyhyen
pyöreän käden, jolla rouva huitoi kuin olisi tahtonut siunaella
opettajaa, muistui hänen mieleensä kolme päivää sitten tapahtunut riita
rouvan kodissa, ruokapöydässä, jolloin mies ja vaimo ensin olivat
nakelleet toisiansa koviksi keitetyillä munilla ja leivänpalasilla ja
sitten uhanneet isolla kahvelilla ja paistiveitsellä, niin että
naapurit olivat rientäneet apuun. Emilio ei tiennyt mitä vastata; hän
tunsi vastenmielisyyttä, sillä rouvan liiaksi voidellut hiukset,
julkeat, kovat kasvot ja koko tuo lyhyt, paksu olento häntä ällötti.
Rouva koki peittää runsaasti kuluneet neljäkymmentä vuottansa
ilettävillä nuoren tytön eleillä, jotka johtivat mieleen paikkakunnalla
liikkuvia hänen nuoruuttansa koskevia juttuja.

Emiliota vaivasi joku hämärä ja kiusallinen aavistus, että hän ehkä oli
puheellansa tunkenut ihrakerrosten läpi rouvan tuntohermoihin, joihin
mies ei koskaan ollut saanut toisellaisia nuoliansa sattumaan. Hän
vastasi kylmästi rouvan uudistettuihin kädenpuserruksiin, kun tämä
jäähyväisiksi soi hänelle pari suloista, nääntyvää silmänluontia.
Ajatuksiinsa vaipuneena Emilio ei aluksi huomannut, mitä Reale puhui.
Tämä ahdisteli Emiliota siitä, ett'ei puheessa ollut sanaakaan
lausuttuna opettajakunnasta.

-- Hitto vieköön! -- sanoi -- meidän täytyy käyttää tarjona olevia
tilaisuuksia, antaaksemme ihmisten tietää ajatuksiamme asioista. Viime
vuonna minä sätin hallitusta niin, että karabinieerien päällikkö
raivostui.

Äkkiä hän muutti ääntä ja sanoi nauraa hissuttaen: -- Kuulkaas. Minä
näin sinut koulu-legaatin rouvan seurassa. Ole varoillasi, toveri. Tuo
nainen suosii erittäin "sivistyksen etuvartijoita". Edeltäjälläsi oli
ikävyyksiä hänen tähtensä, samoin sillä opettajalla, joka oli täällä
ennen häntä. Mies on mustasukkainen kuin turkkilainen kaikkia
meikäläisiä kohtaan. Kun vain näkee jonkun opettajan, luulee heti
tuntevansa kuinka sarvet otsastansa puhkeevat. Emilio nauroi.

-- Ole varoillasi -- kertasi toinen ja meni matkoihinsa.

Emilio asiata ei sen koommin ajatellut. Hänen suureksi ilokseen
muutettiin hänen luokkansa pois teaatterista, mutta valitettavasti ei
juuri sen parempaan paikkaan. Se näet sijoitettiin erään vanhan,
eläkettä nauttivan sotilaslääkärin talon alikertaan. Isännän täytyi
kulkea luokkahuoneen läpi päästäksensä pieneen suojaansa, jossa
oleskeli suurimman osan päivää eläimiä täyttäen. Tuon tuostakin hän
raotti ovea ja sanoi: -- Anteeksi, hyvä herrasväki! -- ja kulki samassa
huoneen läpi kantaen kädessään lintua tahi jotakin nelijalkaista
eläintä, mikä kaikki lapsia kovin häiritsi. Siitä huolimatta Emilio oli
mieluummin tämmöisessä valoisassa kievarinhuoneessa kuin pimeässä
teaatteri-pötsässä, jossa mielestänsä aina oli ikäänkuin puhujalavalla.

Ikävä kyllä ei kauankaan viipynyt, ennenkuin Realen ennustus kävi
toteen. Legaatin vaimo tuli eräänä päivänä tuntien päätyttyä kouluun
poikaansa noutamaan. Tulipa sitten useamminkin jos jonkinlaisten
tekosyitten johdosta: väliin tahtoi muka tietoja koulutyöstä, väliin
kysyi neuvoja kirjojen ostoista, väliin oli haluavinansa ohjeita omien
lukujensa jatkamisen varalta. Joka kerta hän saattoi opettajaa
kappaleen matkaa kotiin päin.

Haastelu kääntyi pian toisiinkin aineisin. Rouva puheli ympäröivästä,
luonnon-ihanasta maisemasta, alakuloisuudesta, jota aina tunsi
pilvisinä päivinä, ihmetteli, kun ei opettaja ollut synkkämielinen
eläessään täällä maakylän yksinäisyydessä, kyseli hänen omaisistaan ja
hellitteli opettajan sisaria. Jott'eivät vastaantulijat ymmärtäisi
hänen juttujaan, hän puhui hyvin nopeaan, huitoi käsillänsä ja rupesi
kovin murheellisen totiseksi, ikäänkuin olisi puhunut varsin tärkeistä
asioista tahi kysynyt vakavia neuvoja poikansa kasvatuksen suhteen.

Kolmannen kerran Emiliota saattaessa, tämän huomio erityisesti kiintyi
erääsen yhä uudistuvaan temppuun: rouva silitti toisella kädellään
hänen kättänsä, sanoen: -- Kuulkaas -- ikäänkuin sillä kiihoittaakseen
hänen tarkkuuttaan.

Neljännellä saattomatkalla Emilio tuli asiasta ihan varmaksi ja häntä
se kovin kiusasi, varsinkin kun ajatteli tuota kelpo poikaa, joka
tietysti ihmetteli opettajan tuttavallisuutta ja jutteluita äidin
kanssa. Hän olisi lujasti välttänyt rouvaa, jos se olisi käynyt päinsä
osoittamatta julkeata epäkohteliaisuutta, ja sitä ei rouva olisi
milloinkaan antanut anteeksi. Vielä enemmän hän huolestui nähdessään,
että samalla kun hän tuli kouluun, rouvan mies joko oitis tahi vähän
ajan perästä ilmaantui kadulle, johonkin kulmaan, kahvilan ikkunaan tai
torin laitaan, mutta vain sivuhahmo tahi selkä vilahti hetkeksi
näkyviin, ikäänkuin hän olisi tahtonut liikkua kaikkein huomaamatta
tahi saada ihmiset uskomaan, että oli ulkona omilla asioillaan.

Eräänä päivänä, kun Emilio odottamatta kohtasi koulu-legaatin ja
tervehti häntä, nyökkäsi tämä niinkuin tavallisesti katsomatta
opettajaan, mutta nosti lakkiansa perin korkealle ja hänen kätensä
näytti vapisevan.

Emilio oli oikein huolissaan, ei tiennyt kuinka oli menetteleminen ja
olisi mielellään kysynyt neuvoa joltakulta -- -- -- kun odottamaton
tapaus päästi hänet ajaksi pulasta: rouvan sisar kuoli äkkiä Turinissa;
rouva matkusti oitis sinne, eikä Emilio kuukauteen häntä nähnyt.


Vierailuja.

Helmikuu oli ihana, lumeton ja lämmin. Emiliolla oli tämä kuukausi
rauhallista, hauskaa aikaa; joku vähäpätöisempi tapahtuma vain
hiukan vilkastutti kylän elämää ja antoi uusia aineksia hänen
mielikuvituksilleen ja havainnoilleen.

Caminaan saapui eräänä päivänä vanha, kyyssäselkäinen, melkein
ryysyihin puettu opettajatar, joka monena kuukautena oli kulkenut
kylästä kylään pyytämässä muutamia lantteja virkaveljiltään ja
sisariltaan. Hän näytti päästökirjaansa, sindacon todistusta ja muita
papereita ja sanoi menettäneensä terveytensä pienessä kunnassa
etelä-Itaaliassa, jossa oli opettanut niin kosteassa huoneessa, että
sammakot hyppelivät tyttöjen jaloissa. Nyt hän oli matkalla Turiniin,
jossa rouva Malfatti parast'aikaa muutamien taiteenharrastajain
suosiollisella avulla hommaeli teaatteri-näytäntöä hänen hyväkseen.
Caminan opettajat kokoelivat hänelle hiukan apua. Laihanlainen heidän
apunsa oli, sillä edellisenä vuonna oli eräs toinen köyhä opettajatar
kulkenut kylässä. Rahain asemesta Reale antoi hänelle aimo kepin ja
läksi vahvasti juovuksissa, saattamaan häntä kilometrin matkan, sen
muotoisena kuin olisi ollut kurjuuden ritarina, ja haukkui kaikkia
ministereitä; illalla piti puheen kapakassa.

Muutamia päiviä sen jälkeen, eräänä sunnuntaina, tulivat Pennaron
oppilaitoksen sisäoppilaat kylään; he olivat opettajinensa
jalkamatkalla. Heidän vanha voimistelun-opettajansa pani heidät
juoksumarssia pyyhkäisemään neiti Pedanin ohitse. Silloinpa Emilio ensi
kerran näki opettajattaren ihastuksesta säteilevän, katsellessaan
lapsia suurin silmin ja sieramet levällään niinkuin sotapäällikkö
tarkastaa joukkojensa liikkeitä.

Kuukauden viimeisenä päivänä tuli _Harmaa Hattu_ nimiseen ravintolaan
pariskunta, josta puhuttiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Ne olivat
Stazzellan opettaja ja opettajatar, jotka vasta naineina tekivät pienen
huvimatkan Caminaan tovereitansa tervehtimään ja pitivät näille
kahvikestit ravintolassa. Molemmat olivat lähes kolmenkymmenen ikäisiä
ja molempain kasvoista saattoi nähdä, että kuuluivat "aakkosten
paarias-luokkaan". Nyt näyttivät vapailta ja tyytyväisiltä eikä heidän
kasvonjuonteissaan ollut merkkiäkään menneistä huolista ja
kärsimyksistä. He kertoivat osan elämänsä vaiheista, loput sai arvata.
Sindaco oli pakoittanut heitä naimisiin, ehkä saadaksensa laillisen
vahvistuksen suhteelle, joka alkoi olla huonona esimerkkinä kasvavalle
sukupolvelle. He kiittelivät sindacoa pilviin saakka ja kertoivat
ihmeellisiä asioita koulustaan, Stazzellassa heillä muka oli erinäinen
rakennus puutarhoineen aivan omassa vallassaan. Heidän palatessaan
häämatkalta, oli heidän kunniakseen laitettu kunniaportti kukkasista,
ja pienillä tykeillä oli ammuskeltu. Sindaco oli antanut koko
kirjastonsa, kolme tuhatta nidosta, opettajakunnan käytettäväksi. Kunta
aikoi omalla kustannuksellaan lähettää opettajansa ja opettajattarensa
Milanon kasvatus-opilliseen näyttelyyn. Lyhyesti, he olivat löytäneet
opettajien eldoradon. Vastanaineet matkustivat pois, jättäen Caminassa
palveleviin virkatovereihinsa tunteen, jossa oli sekaisin mielihyvää,
kateutta ja toivoa.

Joku ilkeä ihminen kertoi Lorsalle tuon onnellisen pariskunnan
käynnistä. Sindaco sanoi pilkallisesti: -- Opettajat ovat samanlaisia
kuin sindaconsa. Lorunlaskioita kaikki tyyni. Heille kaikille käy vielä
kerran surkeasti.


Hyökkäys.

Maaliskuun ensimäisenä päivänä koulu-legaatin vaimo palasi, surupuku
yllään, Turinista ja rupesi oitis juoksemaan opettajan perässä
entistään vieläkin hellätunteisempana. Hän näet omaan tunteesensa
lisäsi uuden surunsa leiman, oli tämä sitte oikeata laatua tai
ainoastaan teeskentelyä, ja tahtoi kiiruusti saada takaisin, mitä
kuukauden poissa olemalla oli menettänyt.

Eräänä aamuna hän kysyi Emiliolta, eikö tämä "hätätilassa" tahtoisi
tulla heille kotiin, lukemaan heidän poikansa kanssa, joka pyrki
kimnaasiin.

Tuosta kysymyksestä Emilio jo aavisti hänen jonakin päivänä tekevän
noita peittelemättömiä ilmoituksia, joista ei verukkeilla pääse, ja hän
oli kovin levoton, kuinka asiasta selkiäisi loukkaamatta rouvaa kovin
kuolettavasti tahi näyttämättä itse kovin raukkamaiselta. Hänen
päähänsä ei edes pälkähtänyt ruveta minkäänlaisiin kauppoihin rouvan
kanssa, hänen koko olentonsa nousi tällaista tekoa vastaan. Mutta hänen
ihmeekseen päivät kuluivat ilman mitään sen enempää. Rouvan puheesta ja
käytöksestä olisi saattanut luulla, että jotain oli joka hetki tulossa,
vaikka huulet eivät saaneet sanotuksi. Lopulta Emilio rupesi uskomaan,
että vaimo jostain oikusta tahtoi pysyä tuntehikkaan ystävyyden
rajoissa, jota pienet lemmenvivahdukset ja äidillinen hellyys vain
höystivät, taikka sitten (ja se tuntui kaikista luultavimmalta), että
hän käyttäytyi sillä tavalla tuottaakseen miehellensä julkista häpeätä.

Tätä viimeksi mainittua otaksumista vahvisti se, kun hän sai kuulla
aviopuolisojen välin käyneen yhä huonommaksi sisaren kuoleman jälkeen.
Sisar oli jättänyt rouvalle pienen perinnön ja nytpä mies syytti hänen
kätkeneen seteleitä ja papereita, joita kuoleva muka oli antanut
kädestä käteen. Näiden johdosta syntyi kamalia jupakoita ja huimia
tappeluja. Eräänä aamuna saapui rouva kouluun iso mustelma silmän alla;
hän käytti yksin tätäkin tehdäkseen katseensa entistänsä suloisemmaksi,
nääntyneemmäksi. Silloin opettaja ei enää epäillyt olevansa vain
jonkinmoisena koston välikappaleena, ja hän rauhoittui jossakin määrin.
Vaan tästä huolimatta tuo julkinen ihasteleminen häntä kiusasi, sillä
moni kylässä katseli jo häneen pilkallisesti. Lopullisen selityksen sai
hän Realelta.

-- Siis -- kysyi tämä muutamasti kohdatessaan Emilion -- rupeavat
raudat kuumenemaan?

Toisen jyrkkä kieltäminen oli aivan turha vaiva.

-- Ole varoillasi -- sanoi toveri ja sulki toisen silmänsä -- mies on
kostonhimoinen -- -- -- ja tekee sulle vielä ikävät kepposet.

Sitten astui niin lähelle Emiliota, että tämä tunsi viinanlöyhkää
toisen suusta, ja lisäsi: -- Tahdotko kuulla ystävän neuvoa? -- -- --
Anna sinä sen narssun olla. Koko kylä puhuu asiasta.

Nämät tiedot saivat Emilion raivoon. Hän vihasi rouvaa, hänen miestään
ja omaa kohtaloansa, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan; hän päätti
ensi tilassa puhua suunsa puhtaaksi ja oitis lopettaa tuttavuuden,
huolimatta siitä, loukkaisiko sillä vai ei. Pysyen järkähtämättä tässä
päätöksessään, hän monta päivää mietti, kuinka olisi käyttäytyminen ja
mitä hän sanoisi rouvalle.

Eräänä iltapäivänä näki Emilio koulu-legaatin rouvan seisovan taaskin
puutarhansa portilla, jossa näytti odottelevan opettajata. Emilio meni
suoraan hänen luokseen ja aikoi nyt antaa iskunsa.

Mutta rouvan ensi sanat salpasivat hänen suunsa. Rouva lähestyi
huolestuneen näköisenä ja sanoi: -- Tulkaa hetkeksi luoksemme, herra
opettaja, Poikani on sairaana ja minä olen hyvin huolissani. Hän tulisi
hyvin iloiseksi, jos teidät näkisi. Emme voi ymmärtää, mikä häntä
vaivaa.

Koska Emilio piti pojasta, läksi hän oitis sisään; toivoipa myös
samalla miehen mustasukkaisuuden haihtuvan, kun se näkisi opettajan
noin avomielisesti taloon tulevan. Ovesta sisään astuessaan Emilio
kysyi koulu-legaattia. Tämä oli samana aamuna kello kuusi matkustanut
asioille Turiniin. Tuota sattumaa ei Emilio pitänyt hauskana.

Hän kulki kahden huoneen läpi ennenkuin tuli pojan luo, joka hymyellen
tervehti opettajaa ja nousi istumaan vuoteessaan.

Emiliota ihmetytti; sillä vaikka hänellä ei ollut lääkärin silmää, näki
hän oitis, että poika oli korkeintaan hiukan vilustunut. Katse oli
kirkas, ääni luja ja posket punottivat. Pojan ensi sanoista Emilio
ymmärsi hänen tahtovan nousta ylös, ja kohta lensi salaman nopeudella
se ajatus opettajan mieleen, että äiti tahallaan pakoitti poikaa
sängyssä makaamaan. Hämmentyneenä hän sopersi muutamia sanoja tahtoen
päästä sieltä niin pian kuin suinkin.

Tuntuipa siltä kuin pojan näkeminen olisi kiihdyttänyt äidin
levottomuutta; sillä niin pian kuin Emilio ja hän olivat päässeet
viereiseen huoneesen, rupesi rouva äkkiä itkemään ja virkkoi: -- Oi,
opettaja rakas, sanokaa, ett'ei se ole vaarallista! -- Ja hän
heittäytyi opettajan kaulaan ja antoi päänsä vajota hänen rintaansa
vasten. Rouvan viekkaus ja julkeus, tieto, että poika oli
sisähuoneessa, tuo öljyinen pää ja lihava lihamöhkäle saattoivat
Emilion sielun ja hengen semmoiseen vastustamisraivoon, että hän oli
vähällä heittää rouvan aika töyssäyksellä luotaan. Nyreänä hän irroitti
lihavat kädet hartioistaan, astui askeleen taaksepäin ja sanoi
tuimasti, rouvaan katsomatta: -- Mutta eihän poikaa mikään vaivaa!
Miksikä teette itsenne suotta levottomaksi?

Veri nousi rouvan päähän, mutta hän hillitsi itseänsä; hän oli
hämmästyvinänsä ja suuttuvinansa siitä, että hänen käytöstään muka oli
väärin ymmärretty, ja sanoi kiukusta muuttunein kasvoin: -- Katsokaas
vain -- -- -- Oho, mitä olette luulotelleet, häpeämätön ihminen,
pässinpää? -- Ja hän näytti kädellään ovea. Mutta Emilio oli jo
rientänyt ulos.


Rakkaus kouluun.

Kauhistuneena läksi Emilio koulu-legaatin huoneesta, sillä hän tiesi
rouvan alkavan sotaa häntä vastaan; mutta samalla hän tunsi suurta
helpoitusta päästyänsä tuosta häpeällisestä orjuudesta. Tapahtumaa
tarkemmin ajateltuaan hän ymmärsi, ett'ei olisi ollutkaan muuta keinoa
kuin se, jota hän oli käyttänyt. Jos olisikin ollut vähemmin äreä,
olisi hän kuitenkin rouvaa loukannut, ja jos taas, välttääkseen
suuttumusta rouvan puolelta, olisi pakoittanut itseänsä inhottavaan
myöntyväisyyteen, niin olisi hän vetänyt päälleen miehen vihat. Siis
oli parasta, ett'ei asiata enää ajatellutkaan.

Rouva ei tullut enää kouluun, vaan kulki väristen, tervehtimättä
Emilion ohitse, ja kun eivät enää puhuneet toistensa kanssa, jätti
mieskin julkisen vakoilemisensa. Mutta joko hän sitten oli saanut
kuulla opettajan käyneen heidän kodissaan, taikka muuten epäili vielä
olevan salaista yhteyttä rouvansa ja opettajan välillä, sen sijaan että
olisi muuttunut hyväksi jälleen hän mulkoili entistä enemmin ja vältti
minkä voi opettajan silmiä sekä vastasi tämän tervehdykseen entistä
vapisevammalla kädellä. Oli kuinka hyvänsä, Emilio toivoi, koska nyt
kaikki yhteys rouvan kanssa oli katkaistu, miehen ennemmin tahi
myöhemmin rauhoittuvan. Ja hän antautui entistä innokkaammin työhönsä.

Tähän aikaan hän hartain mielin lueskeli Pestalozzin _Lienhard ja
Gertrud_ nimistä teosta ja Legouven kirjaa "_Meidän lapsemme_"; niistä
hän sai uusia aatteita ja tunteita sekä keksi uusia menettelytapoja
luonteen kehittämiseksi, joilla sitte kokeili luokallaan. Sitäpaitsi
oli hän eräältä kylässä majailevalta kreiviltä, joka omalla
kustannuksellaan oli rakennuttanut Caminan teaatteri-huoneen, saanut
käytettäväkseen Grimaldin 48 ja 49 vuosien sotatapahtumia esittäviä
kuvia. Kerta viikossa Emilio toi näitä kuvia kouluun aina yhden
erältään, ja suureksi mielihyväkseen hän huomasi kuvissa esitettyjen
kertomuksien tekevän syvän vaikutuksen poikiin, jotka tuntien päätyttyä
puhuivat niistä, toistelivat niissä esiintyviä nimiä ja kaikin tavoin
kokivat selvästi ja lämpimästi tehdä selkoa kertomuksista. Tehokas
rangaistus rikoksesta tahi laiminlyönnistä oli, jos käski oppilaan ulos
luokasta, juuri ennenkuin taulu otettiin esille, ja sanoi: -- Sinä et
ansaitse sitä nähdä. Se oli haluttomimmallekkin kovin katkerata.
Tapahtuipa melkein aina, että syyn-alainen tunnin päätyttyä ilmestyi
opettajan luo nöyrästi pyytäen saadaksensa nähdä taulua, jotta voisi
kirjoittaa sen viikon aineen.

Innostuneimpia oli koulu-legaatin poika joka, tietämätön kun oli siitä
mitä puhuttiin opettajasta ja hänen äidistään, ei viime tapahtumain
jälkeen ollut vähääkään muuttanut ystävällistä ja kunnioittavaista
käytöstapaansa.

Emilio oli äsken luokassansa keksinyt toisenkin kelpo luonteen. Se oli
puukauppiaan poika, kaunis nuorukainen, jonka lahjat näkyivät olevan
kehitystä vailla ja jota kovin harmitti, kun ei vaan oitis ymmärtänyt,
kohta oikein vastannut tai selvään muistanut. Tästä huolimatta oli
poikanen niin ylpeä, että oli enemmän kuin kaksi kuukautta vihoissaan
opettajalle, kun tämä eräänä päivänä oli kärsimättömänä sanonut: --
Sinua turhaan opettaa, -- Mutta paremmin opittuaan tuntemaan pojan
luonnetta kohteli hän häntä aivan toisin, teki kysymyksensä niin, että
ne melkein jo sisälsivät vastaukset ja tuotti hänelle tuon tuostakin
pieniä syitä itsetyytyväisyyteen. Sillä lailla Emilio herätti pojan ja
voitti hänen sydämmellisen rakkautensa.

Innostuneena muutamista hyvistä tuloksista ryhtyi Emilio hartaasti eri
luonteitten tutkimiseen ja rupesi nyt niinkuin kerran ennenkin tekemään
muistiinpanoja joka oppilaasta. Hän mietti jo edeltäkäsin, kuinka hänen
oli pahempitapaisia nuhteleminen, miltä kannalta heidän rikoksiansa
katseleminen, ja saattoiko ehkä kodissa ja kotioloissa olla jotain,
jonka kautta voisi vaikuttaa heidän sydämmiinsä. Äksympien suhteen hän
menetteli niin, ett'ei ollut heistä tietävinään, eikä moneen päivään
katsonut sinnepäinkään, missä istuivat, aivan kuin heidän paikkansa
olisi ollut tyhjänä; väliin taas puhui heistä, niinkuin olisivat olleet
kuolleina ja sillä lailla hänen onnistui saada heitä katumukseen.

Juuri se tieto, että opettajan hyvyys oli niin suuri kuin ajatella
saattoi ja että hän teki työnsä kaikin voimin, antoi hänen
suuttumiselleen ja nuhteilleen ihmeellisen vaikutuksen; pojat
käsittivät opettajan sopivista sanoista hänen olevan loukatun ja
todella pahoillaan.

Emilio muisteli tällöin selvästi, että hän sinä aikana, jolloin teki
työnsä vastahakoisesti ja ylenmielin, oli ollut turhaan kiukkuinen, sen
sijaan että olisi ollut sopivasti pahoillansa, ja että häntä
oppilaitten pahat teot olivat enemmän kiusanneet kuin surettaneet,
koska oli pitänyt niitä pikemmin hävyttömyyksinä itseänsä kohtaan kuin
oikeutta loukkaavina rikoksina.

Niin hänen päivänsä kuluivat ahkerassa työssä ja tyytyväisyydessä; ja
kun hän istui herkuttoman päivällispöytänsä ääressä, laiha lihaliemi
edessään, olipa aivan kuin Faustina Galli olisi taputtanut häntä
olkapäälle, ja hiljaa mietti silloin Emilio tyytyväisenä itsekseen: --
Olethan jo seitsemänkolmatta vuoden vanha.


Pahoja enteitä.

Emilion mielenrauha kuitenkin hiukan häiriytyi ulkopuolella koulua.
Muutamista merkeistä päättäen hän huomasi koulu-legaatin salaa
vehkeilevän häntä vastaan. Väliin katseli sindaco häntä miettiväisesti,
ikäänkuin olisi ajatellut asioita, joita toiset olivat hänelle
kertoneet, ja nyt mielessään vertaisi niiden johdolla saatua kuvaa
ihmiseen, joka hänen edessään seisoi. Emilio ei pelännyt sindacoa,
mutta hän pelkäsi tuota toista, punatukkaista, kelta-ihoista, joka
istui puolen päivää liikkumattomana puutarhansa nurkassa pernatautiaan
miettien ja muistutti henkilöstä, joka on halpaukseen kuollut, ilman
että perhe on sitä huomannut. Mitähän se ajattelikaan pitkinä, synkkinä
hetkinä, joita työttömänä vietti tuolillaan? Eiköhän sitä, kuinka
toista vahingoittaisi.

Toisekseen Emilio taas rauhottui, kun ei tiennyt, millä tekosyyllä
saattaisivat karata hänen kimppuunsa.

Pahoja enteitä rupesi kuitenkin ilmestymään.

Eräänä päivänä kun hän, oppilaitten lähdettyä, nuhteli erästä poikaa,
jonka sitä varten juuri oli käskenyt jäämään, kuuli hän jonkun
pysähtyvän oven taa. Hän riensi ikkunaan katsomaan ja näki kadulla
koulu-legaatin käyrän selän poistuvan kauemmas. Se oli seisonut
kuuntelemassa.

Eräänä päivänä sindaco ilmestyi koululle samassa kun poikain oli kotiin
lähdettävä, ikäänkuin olisi tullut valvomaan heidän lähtöään. Mitä
varten? Meniväthän pojat aina siivosti ulos. Legaatti lie käskenyt
hänet sinne ja ilmoittanut poikain meluavan lähteissään.

Vihdoinpa eräänä aamuna, kun Emilio meni puolta tuntia aikaisemmin
kouluun, piirustaakseen, ennen lasten tuloa, isolle taululle
maantieteellistä karttaa, pisti sindaco nenänsä ovesta sisään,
ikäänkuin katsoakseen, oliko opettaja paikoillaan. Legaatti seisoi
kadulla. Mitä tuo merkitsi? Miksi eivät niin tehneet Realelle? Juuri
Realelta tahtoi Emilio kysyä miksi häntä vastaan vehkeiltiin ja mitä
ihmiset hänestä juorusivat, ja niin hän läksi eräänä iltana
tiedustelemaan. Mutta Reale, vanha kettu, joka vaikeimmissa tapauksissa
piti viran-omaisten puolta, oli varoillaan eikä ilmaissut mitään
toverilleen.

-- Mitäs minä tiedän? -- hän vastasi.

Häneltä ei siis Emilio saanut selvää asiasta ja päättikin olla sitä sen
koommin ajattelematta.


Kevät.

Kevät oli tullut, pohjois-Itaalian suloinen kevät, jota joku
luonnon-ihailia on sanonut koko maapallon ihanimmaksi, luonnon
iloisaksi heräämiseksi, verrattavaksi siihen iloon, millä nuori nainen
irroitaikse vanhan hallitsijan syleilystä rientääkseen rakastetun
nuorukaisen rinnoille.

Nuoressa opettajassakin kaikki tunteet heräsivät uuteen eloon. Vanhan
sotilaslääkärin pikku puutarhasta tunki ruusujen tuoksu hänen
luokkahuoneesensa ja ikkunasta hän näki kotiseutunsa valkoiset vuoren
huiput, jotka johtivat mieleen lapsuuden muistoja. Väliin Emilio,
tunteittensa humauksissa, näki oppilaissaan pikku veljensä, semmoisina
kuin nämät olivat olleet noina lohduttomina päivinä isän kuoleman
jälkeen, ja silloin hän tunsi vastustamatonta halua hyväillä heitä.
Semmoisina hetkinä hänen ei edes tarvinnut taistella siistinten ja
hauskinten poikain suosimista vastaan; hän laski aivan itsestään
kätensä karkeimpien ja rikkinäistenkin takkien olalle, pilkattujen
lasten pään päälle, otsille, joille puutteet, taudit ja huolet olivat
piirtäneet selvät merkkinsä. Hänelle ei ollut kylläksi, että näki
oppilaansa koulu-tunneilla. Vaikka missä maalla olisi kenen heistä
tavannut, seurasi hän tätä jonkun matkaa tiellä, taikka istautui
kivelle pojan viereen ja kertoi hänelle yhtä ja toista hyödyllistä ja
huvittavaa.

Koska Emilio oli koulussa ilmoittanut, että se, joka tahtoi häneltä
jotain kysyä, taikka parannella tietojaan jossain aineessa, saisi tulla
hänen luokseen kotiin saamaan opetusta ilmaiseksi, kävi siellä
lupa-aikana yksi ja toinen, muitten muassa puukauppiaan poika, joka oli
äidinkielessä muitten jäljessä ja siksi nyt kirjoitteli ylimääräisiä
aineita. Muutamille Emilio opetti vapaan käden piirustusta, toisille
hän lainasi koulusanomia, joissa oli hauskoja kaksinhaasteloita
taikka kertomuksia, ja sitä haluavaiset saivat hänen kädestään
onnentoivotuskirjeitä isän tai äidin nimipäiväksi, ja sillä lailla
Emilio pääsi vanhempain suureksi suosikiksi. Moni vanhemmista tuli
opettajan kotiin kiittämään, toiset lähettivät hänelle hedelmiä ja
vihanneksia, puoteihin ja tupiin häntä ohi astuessa pyydettiin juomaan
lasillinen viiniä. Nämä hyväntahtoisuuden osoitukset tekivät hänelle
oikein hyvää. Häntä eivät enää koulu-legaatin salahankkeet häirinneet,
eivätpä edes kun hän eräänä päivänä, puukauppiaan pojan lähdettyä hänen
luotaan ja nyökäyttäessään tälle hyvästiä ikkunasta, huomasi sindacon
ja legaatin kätkeytyneinä läheisen nurkan taakse, ikäänkuin olisivat
olleet siellä vakoelemassa.

-- Ehkä luulevat -- ajatteli itsekseen -- minun antavani tunteja maksoa
vastaan ja sitten toimittavani parempia numeroita todistukseen. En
huoli puhdistautua moisesta syytöksestä. Jos nostavat kauteen, silloin
kyllä selitän asian.


Salamat.

Vaan siitä päivästä alkaen puukauppiaan poika ei enää käynytkään
kirjoittamassa ja muutamat muutkin pojat jäivät tulematta. Emiliossa
hänen äskeinen arvelunsa kävi yhä varmemmaksi. Legaatti mahtoi
uskotella vanhempia, että opettaja muka antoi nyt vapaatunteja
vaatiakseen sitten maksoa lukuvuoden lopussa, jolloin tutkinto oli
edessä. Se oli selvää, niin se ihmisiä uskotteli. Emilio ei huolinut
kysellä pojilta, ett'ei antaisi syytä juoruihin, vaan päätti myöhemmin
käydä kodeissa selitystä pyytämässä. Mutta pian hän keksi jotain uutta
ja ikävää isoimmissa ja edistyneimmissä pojissa, jotain rangaistusta
vaativaa julkeutta ja röyhkeyttä, ja kuritusten jälkeen hän huomasi
heidän ilkeästi hymyelevän, ikäänkuin olisivat jotain salaa ajatelleet.
Tuntuipa kuin liikkuisi paikkakunnalla joku halventava huhu hänestä,
joka oli alentanut opettajalle tulevaa kunnioitusta. Sitä eivät voineet
vaikuttaa yksin vapaatunnit. Äkkiä johtui hänen mieleensä, että joku
vihollinen Altaranassa, ehkäpä sindaco, oli kirjoittanut ja kertonut
Caminaan jotain ikävää, alentaakseen hänen mainettansa. Vaan hänestä
tuntui taas uskomattomalta, että olisivat kaksi vuotta pidättäneet
kostonhaluansa. Mutta kun hän näki yhä useampain oppilaitten muuttuvan
samaan suuntaan ja huomasi monen kyläläisen katselevan itseään uteliain
ja pilkallisin silmin, pelkäsi hän omistaneensa tietämättään jonkun
ruman tavan puheessa tahi eleissä ja liikkeissä. Hän siis rupesi
tarkastelemaan itseään, mutta ei voinut havaita mitään erinomaisempaa.
Kiusaava epäilys oli yhä jäljellä. Mutta yhdestä asiasta hän oli varma:
kaikkien näiden alkuunpaniana ei ollut kukaan muu kuin tuo vanha
punatukka.

Eräänä päivänä päätti Emilio mennä suoraa päätä koulu-legaatin luo ja
nostaa sanakiistaa, jotta kerrankin puhuisivat suunsa puhtaaksi
toisilleen, joko sitte sitä seuraisi rauha taikka se olisi rehellisen,
avonaisen sodan julistus.

Mutta seisoessaan legaatin puutarhan portilla ja nähdessään tuon
ruumiintapaisen, liikkumattoman olennon istuvan lehtimajassa
hautapatsaan näköisellä istuimella, kadotti hän kaiken toivon saada
aikaan mitään hyvää, ja niin hän astuikin ohitse.

Hän aikoi kääntyä kirkkoherran puoleen, mutta tämä oli sairaana.
Hän ajatteli don Brunaa; mutta pieni pappi, joka asui ulkona
kylästä, ei saattanut mitään tietää. Silloin hän päätti kysyä
ruokatoveriltaan, jonka kanssa söi ravintolassa, nuorelta,
ymmärtäväiseltä piirilääkäriltä, ja meni siinä tarkoituksessa, heidän
eräänä päivänä toisiansa kohdatessaan syrjäkadulla, tämän luokse ja
tiedusteli ystävällisesti, tiesikö tämä mitä hänestä, opettajasta,
paikkakunnalla puhuttiin.

Lääkäri punastui ja oli hetken ääneti. Sen jälkeen vastasi: -- En tiedä
-- -- -- luulen, että -- -- -- mitä te tarkoitatte? Kunnassa ollaan
niin -- -- -- Luultavasti nuo ovat ennakkoluuloja -- -- -- Monelta
kannalta voi asioita katsella, aina sen mukaan kuinka kunkin luonto on
-- -- -- Te olette liian hyväluontoinen. Uskokaa minua, ei ole tarvis
olla liian hyvä kovaluontoisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä
-- -- -- taikka pitävät sitä aivan toisena. Olkaa ankarampi -- -- --
pojillekkin. Väliin viran-omaiset luulevat liian suurta lempeyttä
-- -- -- heikkoudeksi. -- Ja niin hän jätti Emilion puhumatta sanaakaan
sen selvempää.

-- Lempeyttä? -- ajatteli opettaja. -- Heikkoutta? Siis aina sama
soimaus; ei niin paljon sokuria. Mutta miksi eivät sano suoraan? Ja
miksi eivät pojat ennen nauraneet? -- -- -- Siinäpä onkin muuta
lisäksi.


Raju-ilma.

Tuskissaan tästä epätiedosta Emilio seuraavana päivänä meni kouluun;
hän oli lujasti päättänyt jollain lailla päästä totuuden perille.
Tullessaan luokkaan pari minuuttia liian myöhään, hän löysi sen aivan
epäjärjestyksessä ja huomasi tulollaan keskeyttäneensä kiivaita
keskusteluja. Vaikeata oli saada pojat hiljenemään. Emilio alkoi
tuntinsa ja opettikin noin puolen tuntia, mutta huomasi poikain olevan
tavattoman hajamielisiä ja ehtimiseen murahtelevan.

Lopulta hän rupesi kyselemään, ensin puukauppiaan pojalta.

Tämä nousi seisomaan, mutta ei saanut vastanneeksi. Hänen uljaissa,
pikku kasvoissaan kuvautui suurempi hämmennys kuin muuten, jolloin hän
ei osannut kysymykseen vastata.

Emilio lähestyi hänen paikkaansa ja sanoi: -- Sinä olet jäänyt jälkeen.
Sinun täytyy lukea tarkemmin nämä säännöt. Miksi et tullut enää
luokseni kotiin lukemaan?

Poika kallisti päänsä eikä vastannut.

-- Kielsikö joku sinua? -- kysyi Emilio.

Poika vaikeni yhä.

-- Vai ehkä sinua itseäsi ei enää haluttanutkaan tulla?

Vaistomaisesti pudisti poika päätään.

-- Oi, sinulla oli kyllä halu tulla -- virkkoi Emilio. -- Ethän
saattanut olla tyytymätön opettajaasi. Ethän voi väittää minun koskaan
tehneeni sulle muuta kuin hyvää, siitä päivästä asti, kun kouluun
tulit? Ethän ole lakannut pitämästä minusta, vai kuinka?

Näitä sanoja kuullessaan poika purskahti itkuun, pani toisen kätensä
silmien eteen ja pudisteli taas kieltävästi päätään.

-- Jo on kylläksi -- sanoi Emilio, otti pojan pään kättensä väliin ja
suuteli häntä otsalle.

Kaikki isommat pojat purskahtivat nauruun.

Opettaja tunsi piston sydämmessään ja kasvonsa muuttuivat.

-- Miksi nauratte? -- kysyi hän.

Kaikki lakkasivat nauramasta, mutta kukaan ei vastannut.

-- Sinä siellä? -- huusi Emilio ja kääntyi isomman pojan puoleen. --
Miksi sinä nauroit? Mitä sinä ajattelit? Mitä nyt ajattelet? Mitä olet
kuullut minusta?

Opettajan kasvot olivat kalpeat ja kamalat nähdä. Poika näytti
pelon-alaiselta ja oli vaiti.

Emilio seisoi hetken ääneti, sitten sanoi: -- Tunti on päättynyt.
Menkää kotiinne.

Kaikki astuivat hiljaa ulos. Emilio otti lakkinsa, sulki koulun ja meni
suoraa tietä raatihuoneelle.

Vahtimestari, joka seisoi portissa, sanoi sindacon olevan sisällä.
Lupaa kysymättä astui Emilio virkahuoneesen, jossa löysi sindacon
täydessä työssä kirjoituspöytänsä ääressä; hänen vieressään seisoi,
kalotti päässä ja iso päiväkirja kainalossa, koulu-legaatti, joka
käänsi silmälasinsa huoneesen astuvaan.

Sindaco nosti kysyvästi päätään; näytti siltä, kuin hän olisi ollut
pikemmin kiusattu kuin vihoissaan Emilion odottamattomasta tulosta.

Emilio puhui asiansa suoraan, hiukan vapisevalla äänellä: -- Minä olen
tullut, antakaa anteeksi jos sopimattomalla ajalla, pyytämään
selityksiä teiltä, herra sindaco. -- -- -- Luulen teidän voivanne antaa
selityksiä -- -- -- Lyhyesti sanoen, ihmisillä on jotain minua vastaan,
ja koko ympäristöni on muuttunut -- -- -- Te tiedätte sen kyllä
-- -- -- Minä teen velvollisuuteni tunnollisesti ja olen aina tehnyt.
Joku vehkeilee salaa minua vastaan -- -- -- Oppilaani, jotka ennen
minua kunnioittivat, eivät ole niinkuin ennen. Voitteko minua mistään
moittia? Missä olen rikkonut? Tässä on joku erehdys taikka parjausta.
Minun on oikeus saada se tietää voidakseni puolustaa itseäni.
Puhukaamme kunnon ihmisten tavoin. Minä olen valmis teitä kuulemaan.

Sindaco oli hämillään. Mutta hän ei päässyt luikertamaan pakoon. Hän
riisti otsaansa isolla, luisevalla kädellään ja vastasi tuijottaen
Emilion rintaan: -- Tässä ei ole panettelua -- -- -- rauhoittukaa.
Ainoastaan -- -- -- olenhan sitä monasti teille sanonut. Koulupoikain
suhteen vaaditaan enemmän ankaruutta, enemmän -- -- -- niin, mitäs minä
tiedän? Te olette liian hyvä. Se on minun ajatukseni. Mutta kun kaikki
harkitaan -- -- --

-- _Mutta kun kaikki harkitaan_ -- matki opettaja -- on mahdotonta,
ett'ei olisi muuta. Minä opetan ja kasvatan niinkuin sydämmeni ja
omatuntoni käskevät. Teidän tulee katsella tuloksia. Minun luokassani
on aina ollut hyvä kuri. Otan koko kunnan todistajakseni. Jos olisi
kysymyksenä ainoastaan liiallinen hyvyys, eivät pojat olisi lakanneet
minua kunnioittamasta. Siinä on jotain panettelua. Puhukaa suoraan.

Kyllästyneenä sindaco kohautti toista olkapäätään, niinkuin asia ei
olisi koskenut häntä lainkaan, ja kääntyi tuskastuneena legaattiin,
ikäänkuin ilmoittaakseen, että tämän nyt oli vuoro puhua asia selväksi.

-- Niin, herra sindaco -- pitkitti Emilio korkealla äänellä --
täytyy olla joku roisto, joka minua parjaa. -- Ja Emilio tuijotti
koulu-legaattiin.

Sanat sattuivat häneen, ja kääntäen kalmankarvaiset kasvonsa
opettajaan, hän sopersi kiukkuisena: -- Te hy -- -- hyväilette poikia.

-- Mitä tarkoitatte? -- Emilio kysyi vaaleten.

-- Kyllä te ymmärsitte! -- vastasi toinen.

Opettaja seisoi hetken aivan kuin kivettyneenä. Sitten sutkahutti
koulu-legaatille aika korvapuustin, niin että kalotti, silmälasit ja
päiväkirja lensivät kukin eri haaralleen ja legaatti löi toisen
poskensa seinä-almanakkaan. Samalla Emilio kiljaisi miehen korvaan: --
Siinä on sinulle, sen valehtelija, sen sika, sen pelkuri!

Sindaco ryntäsi Emiliota vastaan, mutta töyttäsikin vahingossa
koulu-legaattiin niin että tämä kaatui pitkäkseen, ja sindacon sitte
siinä virkaveljeänsä auttaessa, katosi opettaja huoneesta.


Post hoc.

Vahtimestari, kunnallislautakunta, karabinieerit, pretori ja
kirkkoherra, oppilaitten vanhemmat ja puolen maailmaa oli kuohuksissa
näitten tapahtumain johdosta. Näyttipä siltä kuin Emilio päättäisi
päivänsä kaleereissa. Mutta asialle tulikin hauskempi loppu.

Nuorukaisen ulkomuoto, hänen mielikarvaudesta tukahtunut äänensä, kun
hän kertoi kaikesta rehtorille ja prefektille Turinissa, olisivat
riittäneet takaamaan heille hänen puheensa totuutta. Ja kun kerran
oltiin varmat siitä, että hän puhui totta, muuttui syytös häntä vastaan
niin halpamaiseksi, että se kerrassaan teki Emilion käytöksen legaattia
vastaan oikeutetuksi. Sitäpaitsi huomasi Caminaan lähetetty tarkastaja
kaikkien, yksin niittenkin, jotka olivat juoruja uskovinansa,
suurimmasti kehuvan opettajaa, ja legaatti puolestaan, kun käsitti
opettajalla olevan syytä haastattaa häntä kunnianloukkauksesta, luopui
vaatimuksestaan saada vahingonkorvausta särkyneistä silmälaseistaan.

Emilion oli mahdoton jäädä kauemmaksi siihen kylään, eikä hän enää
olisi ehtinyt hakea muuta paikkaa alkavaa lukuvuotta varten, vaan olisi
jäänyt puille paljaille tahi Golilaisten niskoille -- joka jälkimäinen
vaihtopuoli oli hänestä kahta kauheampi -- ellei hänen olisi
sattumuksen ja rehtori Megarin avulla onnistunut saada väliaikaista
koulutyötä Bossolanon kunnassa. Sikäläinen kansakoulu-opettaja oli
odottamatta saanut suuren perinnön ja lentänyt kuin nuoli tiehensä,
nyökäyttämättä edes päätään kylän kirkontapulille.

Viimeinen tapahtuma Caminassa oli koskenut arjinta paikkaa Emilion
sydämmessä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen ihmisrakkautensa lähde ja
opettajatoimensa innostus ollut ikipäiviksi myrkytettyinä. Ei hän enää
koskaan voisi tulla entisensä kaltaiseksi, vaan voittamaton inhon tunne
olisi ainaiseksi pidättävä hänen kättään hyväilyistä ja kuolettava
ystävälliset sanat hänen huulillaan.

Näin surkeassa mielentilassa eli Emilio pitkät ajat. Ainoa, mikä
hänelle tuotti lohdutusta, oli muudan metsänvartian samalla
ystävällinen ja naurettava teko. Tämä näet, kohta raatihuoneessa
tapahtuneen jupakan jälkeen, kun arvasi opettajan surulliseksi ja
huolestuneeksi, oli antanut poikansa huutaa avaimen reiästä,
osoittaakseen, että hän ainakin piti opettajan puolta: -- Hyvää päivää,
herra opettaja! Olkaa iloinen! -- Ja sitte oli itse lisännyt kovalla
äänellä: -- Herra legaatti on 59 vuoden vanha, eilen oli 13:s päivä; se
tietää huonoa onnea; lyönpä vetoa kokonaisen liran.




Bossolano.


Apteekissa.

Koska Emilio oli päättänyt ensi keväänä ottaa osaa Turinin
kilpatutkintoihin, päästäksensä opettajaksi sen kaupungin kansakouluun,
ja piti niinmuodoin kylä-opettajana kiertämistänsä päättyneenä, saapui
hän Syyskuun viime päivinä varsin väliäpitämättömänä Bossolanoon. Eipä
häntä edes uteliaisuus kiihoittanut, vaikka joutui uusille seuduille ja
uusien ihmisten pariin. Neljään edelliseen paikkaan tullessaan oli
häntä uusien olojen näkeminen hyvin huvittanut. Mutta jos tällä kertaa
olisi edeltäkäsin tiennyt, minkälainen seurustelu ja olo häntä
Bossolanossa odotti, olisi hän iloiten sinne matkustanut. Bossolano oli
kaikin puolin erinomaisin kunta, minkä hän siihen asti oli nähnyt.

Aukealla kedolla sijaitsevan kylän keskellä oli iso neliskulmainen
tori, sen varrella seisoivat kirkko, ravintola, apteekki,
rahatoimikamari, _Ystävyys_ niminen kahvila, ja raatihuone, jonka
seinälle oli suunnattoman suurilla kirjaimilla piirretty _Poikain
kansakoulu_, sekä karibinieerien pieni kasarmi, jonka ikkunoista
tavallisesti riippui kaksi vasta maalattua vyötä ikäänkuin
ilmoitustauluina. Tuntuipa siltä kuin kaikki viran-omaiset ja
kunnalliset laitokset olisivat järjestyneet näin yhteen ryhmään,
voidaksensa paremmin pitää toisiansa silmällä.

Tämän kunnan sindacona oli apteekkari, perin laiha, ontuva, rikas mies,
kuudenkymmenen vuotias, erinomaisen pienipäinen. Hän oli ilmetty
kohteliaisuus, tervehti opettajaa myymäpöytänsä ääressä, tarjosi
hänelle lasillisen kiinalla sekotettua vermutia ja vakuutti koko ajan
hänen tulevan mainiosti viihtymään Bossolanossa, kunnassa, jossa ei
muka löytynyt puolueita eikä riitaisuuksia, vaan kaikki ihmiset elivät
keskinäisessä rakkaudessa kuin saman perheen jäseninä. Täällä Emilio
saisi toverikseen opettaja Dellin, todella harvinaisen miehen, josta
luultavasti tulisi hyvä ystävä hänelle.

Emilio sai oitis tutustua toiseen opettajattareen, neiti Riccoliin,
joka tuli apteekkiin ostamaan vähäisen soodaa. Puotiherra antoi sen
leikkiä laskien ja tyttö punastui kovin. Sindaco pyysi opettajatarta
erääsen nurkkaan, esitti hänelle siellä Emilion, jolloin toinen taas
joutui kovin hämilleen. Se oli oikea pienois-opettajatar, joka näytti
tuskin täysi-ikäiseltä. Hän oli soleavartinen ja soma; silmät pienet,
harmaat; niitä olisi voinut sanoa kauniiksi, ellei katseessa olisi
ollut jotain koulutyttömäistä arkuutta, joka rumensi hänen muuten
sieviä juonteitaan.

Opettajattaren mentyä pyysi sindaco Emiliota apteekin takana olevaan
huoneesen ja esitti hänet siellä lihavalle, vanhanpuoleiselle,
pehmeäsilmäiselle rouvalle, joka istui sohvassa muotilehteä lukien sen
näköisenä, jotta heti ensi silmäyksellä saattoi nähdä hänet sindacon
arvoisaksi puolisoksi. Rouva tervehti hymyellen, nyrpisti suutaan ja
ojensi sormen päät Emiliolle. Sitten rupesi kursailematta esittämään
kotinsa sisustusta ja varustuksia. Makuukamari ja ruokasali olivat
alikerrassa; tässä huoneessa ja sen viereisessä tupakkasuojassa ottivat
kahdesti viikossa vieraitansa vastaan. Hän sanoi Emilionkin
tervetulleeksi heidän piiriinsä. Apteekin toisella puolen oli pieni
puutarha, jossa heidän oli tapana lämpöisellä ilmalla syödä
päivällistä. Talo ei tosin ollut mikään palatsi, mutta kumminkin
riittävän tilava heille. -- Sitäpaitsi -- hän lisäsi -- aina sitä
viihtyy omassa talossaan.

Rouvakin puhui kunnassa vallitsevasta rauhasta ja sovusta; mainitsi
muuten, että Bossolanon seurapiiri saattoi kerskata jommoisestakin
hienompien ihmistapojen tuntemisesta, johon muka melkoisessa määrässä
oli vaikuttanut hänen kotinsa sivistäväinen ilmapiiri, täällä kun
seurusteli ihmisiä, joilla muuten oli hyvinkin erilaiset mielipiteet.


Malliopettaja.

Huone, jonka kunta oli Emilion asuttavaksi määrännyt, oli torin
varrella, rakennuksessa, jossa myöskin asui opettaja Delli perheineen,
sekä soittokunnan johtaja, kylän urkuri.

Heti nähdessään Dellin, joka seuraavana päivänä kävi häntä
tervehtimään, Emilio hämmästyi suuresti. Hän oli tuntevinansa miehen,
joka seminaarin-aikana usein oli astunut hänen sielunsa silmäin eteen
Megarin puhuessa siitä, miten opettajan on silloin ja silloin ja
silloin menetteleminen. Megarin oli ollut tapana kysyä: -- Mitä _meidän
opettajamme_ tekee semmoisessa tapauksessa? -- Tämä Emilion
ihanneopettaja muistutti merkillisesti Dellistä, joka oli todella
ilmetty ruumiilliseen asuun pukeutunut opettajatoimi. Hän oli
neljänkymmenen ikäinen, ankaran ja tyynen näköinen mies, jolla oli
vaaleat viikset, laihat jäsenet, hän oli käytöksessään perin siisti,
liikkeiltään vilkas ja samalla säännöllinen niinkuin sotakuriin
tottunut; pukunsa muistutti osittain alemmasta virkamiehestä osittain
täysin palvelleesta poliisista.

Emilio kyseli yhtä ja toista viran-omaisista, mutta sai hyvin
epämääräisiä vastauksia, ikäänkuin asia olisi ollut toisen mielestä
varsin joutava. Sitä vastoin Delli puhui neljännestunnin ajan uudesta
kouluhuoneesta, jota parast'aikaa rakennettiin jonnekkin kylän laitaan,
ja kertoi tarkoin sen asemasta sekä kelpo rakennus-aineista, juuri kuin
olisi puhunut itselleen rakennettavasta talosta. Sitten katseli
kelloaan, sanoi Emiliolle hyvästi ja meni tiehensä ryhdikkäänä kuin
sotilas, jättäen miellyttävän, uteliaisuuden sekaisen tunteen äsken
tulleesen. Emilio melkein aavisti tuon karkean kuoren alta löytävänsä
erinomaisen ihmisen, jota hän kerran syvään kumartaisi.


Rouva Marticani.

Poikakoulu oli raatihuoneen alakerrassa; siihen kuului kaksi pientä,
hyvin varustettua huonetta, joiden ikkunat olivat torille päin.

Ensimmäistä aamua ollessaan luokkahuoneessansa Emilio näki naisen
tirkistävän ikkunasta sisään ja kohta sen jälkeen astuvan huoneesen
taluttaen pientä poikaa. Vieras sanoi olevansa toisen luokan
opettajatar, rouva Julia Marticani, tulleensa esittämään pientä
kuusivuotiasta poikaansa, joka pyrki ensi luokalle. Rouvan huolellinen,
vaikka köyhänlainen puku, vilkkaat jopa hermostuneet liikkeet eivät
voineet salata hänen ikäänsä, ja jos ei hänellä olisi ollut noita kahta
liian valkoista tekohammasta, olisi hän näyttänyt vieläkin vanhemmalta.
Rouva tuntui kunnioitusta ansaitsevalta naiselta ja tunnolliselta
äidiltä. Perheolot, niin hän kertoi Emiliolle, pakoittivat häntä
elämään kaukana miehestään, jolla oli "erinomaisen hyvä" virka
Turinissa, mutta joka syystä ei tahtonut, että rouva jättäisi toimensa
nyt, kun muutamain vuosien kuluttua saisi eläkkeen. Heillä oli vain
tämä ainoa poikanen, jota jumaloivat ja jonka hyväksi saattoivat uhrata
vaikka mitä. Hän uskoi lämpimästi poikansa opettajan suosioon. Se
olikin kiltti ja ymmärtäväinen lapsi, jota rouvan veli, "etevä
asian-ajaja", lapseton mies, erittäin suosi, aikoen tehdä hänet
"suurehkon omaisuutensa" perilliseksi. Eräs miehen sukulainen,
"senaattori" arvoltaan, oli poikaa kasteelle kantanut ja halusi tietoja
pojasta silloin tällöin, "kovin ystävällisten" kirjeitten kautta sekä
oli äsken pyytänyt saadakseen pienokaisen valokuvan. Niin, opettaja
kyllä koulussa tutustuisi poikaan ja rupeaisi varmasti hänestä
pitämään. Rouva oli vain pahoillaan siitä, ett'ei Emilio aikonut pysyä
Bossolanossa vuotta kauemmin.

-- Kuitenkin -- lisäsi hän kiireesti, otsaansa rypistäen -- ei siitä
ole teille vahinkoa, sallikaa minun sanoa se suoraan. Teille on kai
kerrottu ihmeellisiä asioita kunnasta, ja siinä vallitsevasta
yksimielisyydestä, sivistyksestä y.m. -- -- -- Älkää toki uskoko
kaikkea, mitä teille sanotaan, herra Ratti -- -- -- Täällä, niinkuin
kaikkialla, löytyy ilkeitä ihmisiä. Sen saatan teille vakuuttaa, minä,
joka olen vuoden ajan täällä oleskellut kokemassa yhtä ja toista.

Vähän aikaa arveltuaan, hän kertoi elämänsä suurimmasta
koettelemuksesta. Siitä päivästä asti, jona oli kylään tullut, oli se
asia, että hän eli yksin ja kaukana miehestään, antanut aihetta
kaikellaisiin valheellisiin ja ikäviin juoruihin. Ensin oli sanottu
hänen ruvenneen opettajatar-uralle saadaksensa elää vapaammin; sitten
oli puhuttu, että hän oli erotettu miehestään ja että vika tietysti oli
hänessä; olipa lopulta väitetty, ett'ei miestä _ollut olemassakaan_.
Saattoiko ajatella ilkeämpää halpamaisuutta? Rouva kyllä voisi
ilmoittaa panettelijat, kirjoittaa sukulaiselleen senaattorille
ja saada heidät rangaistukseen; mutta hänen miehensä neuvoi
varovaisuuteen, koska hänellä muka oli "korkea asema", joka
häväistysjutusta kärsisi, vaikkapa rouva voittaisikin. Rouva oli tosin
viime vuonna ollut kahdesti Turinissa, mutta "ikävä kyllä" ei miehellä
"ankarilta virkatoimiltaan" ollut aikaa käydä hänen luonaan maalla ja
siksi juorukelloilla oli hyvä tila soida. Uusi vuosi ei kumminkaan
päättyisi hänen miehensä tulematta käymään Bossolanossa ja silloin
kaikki panettelut kerrassaan lakkaisivat. Hänen miehensä pelkkä
läsnäolo saisi häijyt kielet vaikenemaan ja tuottaisi rouvalle
loistavan voiton kaikkien kärsimysten jälkeen.


Suuri "mullistus".

Näinä muutamina päivinä ennen koulun alkua tuli Emilio tuttavaksi
urkurinkin kanssa, joka asui saman etehisen takana, ja häneltä Emilio
sai kaikenmoisia tietoja paikkakunnan oloista ja henkilöistä.

Urkuri oli hauskin originaali, mitä Emilio siihen saakka eläissään oli
nähnyt: hän oli kolmenneljättä vuotiaaksi tavattoman lihava mies;
kasvot parrattomat ja pyöreät kuin täysikuu; pystynenä, pilkallinen
hymy, kallellaan retkottava hatturähjä ja suupieliä kiertelevä sikarin
pätkä antoivat tuolle naamalle niin häpeemättömästi röyhkeän
vivahduksen, että pyhimyksenkin olisi tehnyt mieli antaa miestä
korville. Mutta urkurin tavattomat ja harvinaiset soitannolliset
lahjat, se todella erinomainen tarkkuus, jolla hän hoiti tehtäviänsä,
sekä vihdoin hänen oikeastaan hyväntahtoinen luonteensa saivat ihmiset
unohtamaan tuon tyhmän, kollomaisen käytöstavan ja ylen rohkeat
mielipiteet. Tasavaltalainen hän oikeastaan ei ollut, vaikka häntä
siksi sanottiin, sillä ei hän innotellut kuningaskuntaa vastaan eikä
tasavallan puolesta; eipä edes oikein tiennyt, miksi oli tyytymätön
yhteiskunnan nykyisiin oloihin; politiikista puhui harvoin, eikä
hänellä ollutkaan siinä selviä mielipiteitä ja varmoja tarkoitusperiä.
Mutta hänessä oli jonkinmoista seikkailian taipumusta veressä, ja
syntyperäinen vastenmielisyys rikkaisin ja korkeassa asemassa oleviin
kansalaisiin, joiden edut vaativat vanhan säilyttämistä, ja koska
urkurilla oli omituinen vakaumus siitä, että musiikki vain hyötyisi
siitä, jos maailma toiseksi muuttuisi, puhui hän hiljan ja varhain pian
tapahtuvasta, yleisestä hajaantumisesta, nimittäen sitä _suureksi
mullistukseksi_, jonka luuli käsittävän kaikki olot, suhteet ja
laitokset, joita kaikkia hän yhteisesti halveksivasti nimitti _isoksi
lautahökkeliksi_. Varsinaisia syitä tuohon mullistukseen ei hän
tiennyt, yhtä vähän kun saattoi sanoa, mitä raunioille oli
rakennettava. Hän vain väsymättä vakuutteli mullistusta varmaksi ja
pian tapahtuvaksi asiaksi. Merkkiä siitä hän näki joka päivä mitä
vähäpätöisimmissä tapahtumissa. Joka aamu ja ilta hän keskeytteli
kahvilassa sanomalehden-lukuaan, huudahtaen: -- *Oletteko lukeneet?
-- -- -- Kuulitteko? -- -- -- Lukekaa tästä -- -- -- Katsokaa tätä
-- -- -- Tietäkääs, asia on vakavaa laatua -- -- -- Sanonpa teille,
_nyt on aika tullut_ -- -- -- ja samassa hän, mulkoillen säälivän
tuimasti saapuvilla olevia viran-omaisia ja talon-omistajia, alkoi
maalailla tulevia aikoja semmoisilla väreillä, että oikein pöyristytti.
Kummallista kyllä, urkuri ei ketään vihannut, ei toivonut pahaa Mikolle
eikä Matille; hän vain ikävöi _suurta mullistusta_, ei muuta. Se olisi
jotain suurenmoista, sanoi imien hyvillään sikaariansa, jotain paljoa
enempää kuin mitä tyytymättömät koskaan ovat saattaneet uneksiakkaan ja
arkamieliset milloinkaan kuvitella. Niin, tuo _iso lautahökkeli_ on
kauttaaltaan laho, perustukset kaivelletut ja se pysyy pystyssä
ainoastaan ihmeen kautta. Tuulenpuuska vain, niin se romahtaisi kokoon
kuin korttihuone. Urkuri oli niin varma asiasta ja samalla niin
ihastunut aatokseensa, että loma-aikoina laati sävelteosta, jota nimitti
_suureksi mullistukseksi eli maailman loppusoitoksi_ ja josta silloin
tällöin tuttavilleen soitteli paikkoja pianolla, huomauttaen silmiä
räpyttämällä jokaista tärkeämpää paikkaa.

Tämä omituinen mies kehitti eräänä iltana aatteitansa Emiliolle pianon
ääressä kodissaan, jonne oli pyytänyt opettajaa nauttimaan lasillisen
kylmää minttujuomaa ja hiukan musiikkia.


Sindacon luona.

Kunnan tärkeimmät henkilöt Emilio oppi tuntemaan sindacon
iltakutsuissa, jonne hän tietysti meni, koska pyyntöä oli uudistettu.
Ensimäisissä semmoisissa kesteissä hän tapasi neiti Riccolin, joka ujon
näköisenä kuin äsken tullut ainakin istui emännän vieressä. Sindacon
rouva pyysi aina opettajattaria kutsuihinsa saadaksensa kirjallisesti
sivistyneen kunniavartion ympärilleen. Siellä oli koko joukko muita
naisia, kaikki jo vanhanpuoleisia paitsi maanmittarin rouva, koulujen
tarkastajatar, joka oli nuorehko, tummaverinen, isosilmäinen, melkein
leuvaton nainen, kaunis ja ylpeä. Häntä pidettiin paikkakunnan
suurimpana sukkeluuksien laskijana.

Naiset pysytteliivät ison salin toisessa päässä, herrat taas
oleskelivat osittain tässä, osittain viereisessä polttohuoneessa
tupakoimassa. Pari vaatimatonta kattolamppua valaisi näitä kahta perin
yksinkertaista suojaa niin huonosti, että sindacon kunnia-diploomi
riippui aivan pimeässä seinällään. Kaksi kertaa illan kuluessa
palvelija tarjoeli turhan pienissä laseissa tippasen Marsala-viiniä,
jossa tuntui apteekin makua. Silloin tällöin kulki sindaco vieraittensa
luo tarjoskellen omassa korkeassa persoonassaan "Cavour"-sikareja
kuusikulmaisen temppelin muotoisesta kotelosta, jossa kaikki ovet
avautuivat yht'aikaa, kun erästä nappia painoi; mutta isäntä avasi ja
sulki temppelinsä niin kiireesti, että jos ei vieras ollut tavallista
sukkelampi sormiltaan, ei hän ehtinytkään saada sikaria käsiinsä,
taikka jäivät sormet väliin.

Sindacon ensimäisessä illanvietossa olivat koulu-legaatti, maanmittari,
ylöskantomies ja muutamia toisia, joita Emilio ei tuntenut. Myöhemmin
illalla saapuivat sinne kirkkoherra ja piirilääkäri, nuori, pitkä mies,
alapuoli kasvoja keltaisen parran peitossa, joka teki hänet saksalaisen
näköiseksi.

Kaikkien vieraitten saavuttua syntyi pitkä keskustelu viime
kunnalliskokouksesta, jossa oli päätetty kaivettavaksi oja pitkin
hautausmaan vartta johdattamaan liiallista vettä eräältä ylempänä
olevalta paikalta. Kokouksessa oli äänestys seurannut pitkiä kiihkeitä
keskusteluja.

Keskustelun kestäessä, jolloin kuntakokouksessa esiin tuodut myötä- ja
vasta-syyt toistettiin -- legaatti oli ehdottomasti tuommoista
ojaa vastaan, tohtori taas ja hänen kanssaan useammat muut
kunnallishallituksen jäsenet sitä puolustivat -- sai Emilio tutustua
aivan uuteen, eriskummalliseen väittelytapaan. Tosiaankin, sindaco
rouvineen oli totta puhunut: Bossolanon herrat olivat, jyrkästi
vastakkaisista mielipiteistä huolimatta, ystävyksiä: totta oli myöskin,
ett'ei löytynyt toista kuntaa, jossa entinen sindaco, niinkuin legaatti
täällä, väittelisi noin rauhallisesti semmoisesta kysymyksestä, josta
juuri oli kuntakokouksessa kiihkeästi kiistelty. Siinä tyynesti
kinasteltaessa käyttivät he kotitekoisia lauseparsia, jotka missä
muussa seurassa tahansa olisivat synnyttäneet varsin kiusallisia
ikävyyksiä. Niin esimerkiksi sanoivat sävyisästi: -- Teidän on tapana
puolustaa _vähemmän oikeata asiata_. -- -- -- Sillä kertaa, pyydän
anteeksi, käyttäydyitte _vähemmin oikein_. -- Herrat eivät menetelleet
_hienotunteisesti_ niinkuin olisi sopinut vaatia -- -- -- Kun kuulia
kerran käsitti tämmöiset sanamuodot paikkakunnalla tavallisiksi,
huomasi hän, ett'ei toinen puolue ollut toista hävyttömämpi. Jos herrat
kiivastuivat liiaksi ja keskustelu pyrki kehittymään riidaksi, ilmestyi
emäntä oitis rauhan rakentajana, taikka koetti leikkipuheilla kääntää
keskustelua toisaalle; sen hän teki ystävällisellä ja vakavalla tavalla
ikäänkuin joku ministerin rouva taikka lähettilään puoliso, joka kahden
vieraansa riitaantuessa pelkää näkevänsä kipinän, mistä voisi syttyä
"eurooppalainen sota".

Emilio vaihtoi illan kuluessa pari kolme kertaa paikkaa ja joutui
lopulta salin soppeen naistarkastajan viereen, jota hänen kertomuksensa
Altaranan ja Caminan koomillisista henkilöistä näytti suuresti
huvittavan. Sitten rouva ryhtyi puhumaan neiti Riccolista ja kysyä,
mitä Emilio piti pienestä virkatoveristaan. Miellyttävä tyttönen,
vaikka kovin pieni, eikö niin? Hän oli myös hyvä opettajatar,
sanomattoman kärsivällinen ja kovin ystävällinen pikku oppilailleen.

-- Mutta -- lisäsi rouva -- jonkun, johon hän luottaa, pitäisi
huomauttaa häntä pahasta tavasta -- -- -- ei juuri pahastakaan vaan
pikemmin hyvästä; mutta semmoisesta hyvästä, joka liiallisuutensa
kautta voi antaa aihetta pilkantekoon. Ja tuo olisi mielestäni kovin
ikävää.

Asia oli seuraava: luonnostaan arkamainen tyttö, jota kaksi naimatonta,
perin kirkollista, kokematonta tätiä oli kasvattanut, oli, luettuansa
sanomista ja kuultuansa kotona puhuttavan monista kamalista
seikkailuista, joihin nuoret opettajattaret ovat joutuneet, saanut niin
kauhean käsityksen ympärillä piilevistä vaaroista, että oli saapunut
Bossolanoon samassa mielentilassa, kuin joku pieni nunnanen lähtisi
turkkilaisten sotaleiriin. Opettajatar sulkeutui huoneesensa, ei
uskaltanut koskaan auringon laskettua astua ulos, luuli jokaisessa
lähentelevässä miehessä näkevänsä don Juanin, eikä tohtinut mennä
kävelemään maalle päin, ikäänkuin jokaiseen pensaikkoon olisi piillyt
suukapulalla ja odottavilla vaunuilla varustettu naisten rosvo. Samana
iltana, jona kylään saapui, oli hän aivan nenän eteen sulkenut oven
sepältä, jonka sindaco oli lähettänyt jotain korjaamaan, ja avaimen
reiän läpi pyytänyt mestaria palaamaan päivän aikaan, jolloin koulun
siivooja oli saapuvilla. Taivas armahtakoon sitä miestä, joka kahden
kesken uskalsi sanoa neidelle kohteliaisuuksia, vaikkapa aivan
sopiviakin. Silloin tyttö parka pelästyi kuin olisi aiottu käyttää
väkivaltaa. Jopa hän oli kysynyt rouvalta, koulun naistarkastajalta,
pitikö hänen pretorille ilmoittaa nähneensä kolmen nuoren miehen
kiikaroivan koulurakennusta tarkoin, juuri kuin olisivat ottaneet siitä
mittaa kiivetäkseen jonakin yönä hänen huoneensa ikkunasta sisään.

Emilio piti juttua leikkipuheena ja nauroi sille, mutta rouva vakuutti
pyhästi totta puhuvansa. Vaan hänpä ei kertonut, ett'ei ollut
yrittänytkään tytön houreita karkoittaa, vaan sen sijaan vahvistanut
noita turhia luuloja, saadaksensa sitte nauraa tytön omituisuuksille
ilman että asianomainen sitä huomasi. Olipa neuvonut tyttöä olemaan
varoillansa yhden ja toisen suhteen, ja maalaili kamaliksi
seikkailioiksi muutamia luuvalon vaivaamia kunnon miehiä, jotka
näyttivät siltä kuin eivät edes ajatuksissaan kykenisi vaimoilleen
uskottomiksi.

Tätä kaikkea ei rouva kertonut, mutta hän osoitti sen peittelemättä
samana iltana. Kun oli kotiin lähdettävä, kuiskasi hän suojelevasti
opettajattarelle tulevansa miehineen häntä saattamaan, ja kun olivat
päässeet pimeässä torille, pisti hän kätensä opettajattaren kainaloon
ja antoi tämän astua heidän välissään. Emilio seurasi nähdäksensä,
tapahtuisiko mitään.

Kun olivat päässeet neiti Riccolin portille, puristi rouva nuoren,
tytön kättä ja sanoi: -- Rientäkää nyt huoneesenne ja antakaa minulle
sovittu merkki.

Tyttö juoksi portaita ylös, minutin päästä hän seisoi valaistussa
ikkunassa ja teki kädellään rauhoittavan liikkeen, joka oli kait
merkitsevinänsä: -- Täällä ei ole ketään.

Uutimet laskettiin alas. Tarkastaja-rouva tukahutti naurunsa muhviin.


Opettaja Delli.

Kaikki ihmiset Bossolanossa puhuivat hyvää opettaja Dellistä, niin että
Emilio päätti pyrkiä tutuksi hänen perheesensä, vaikk'ei Delli
puolestaan näyttänytkään siitä erittäin huvitetulta -- ei ylpeydestä,
vaan siksi kun rakasti yksinäisyyttä. Vielä hartaammaksi kävi Emilio
kuultuansa urkurinkin kehuvan opettajaa, sillä jota se mies kiitti,
mahtoi todella melkoisesti poiketa toisista ihmisistä. -- Hän on _ainoa
oikein hienotapainen mies_ koko kunnassa, sanoi urkuri. Ainoa mikä
hänellä oli opettajaa vastaan, oli ett'ei tämä uskonut taikka oikeammin
ei välittänyt _suuresta mullistuksesta_, ja se oli hyvin kummallista,
sillä kenelläpä olisi suurempi syy toivoa maailman muutosta kuin
kansakoulu-opettajalla? Näille _suuri mullistus_ tuottaisi
pelkkää hyötyä, sillä arvattavasti uuden yhteiskunnan etevimmiksi
jäseniksi tulisivat ne, jotka kehittävät kansan järkeä, s.o.
kansakoulu-opettajat, ja ne, jotka kasvattavat kansalaisten sydämmiä,
s.o. musiikin-opettajat. -- Lukemista ja soittoa aina maailmassa
opetetaan -- intti urkuri.

Emilio lähestyi virkatoveriansa kysyen yhtä ja toista koulu-asioista,
sillä se oli ainoa tapa, millä vältti haastelon keskeytymistä oitis
alussa.

Emilio ei huomannut Dellissä erinomaisempaa sivistystä, mutta hänellä
oli tavattoman selvät, kokemukseen perustuvat eikä lukemalla saadut
aatteet.

Monivuotisen kokemuksen nojalla Delli oli tullut siihen päätökseen,
että melkein joka luokalla on viisi, kuusi vaivaloista oppilasta,
joissa aina on melkein samat virheet ja pahat taipumukset ja jotka jo
ensimäisenä päivänä katseesta ja muutamista muista merkeistä tuntee.
Siksi oli Delli vakaasti päättänyt aina käydä heidän kimppuunsa heti
alusta, jo ennenkuin olivat päässeet pahaa tekemään. Hän oli huomannut,
että juuri se seikka, kun oppilaat oitis ymmärsivät opettajan tuntevan
heidät perinpohjin, riisui heiltä kohta aseet sekä herätti heissä
semmoista pelkoa, että rohkeimmatkin pysyivät jonkun aikaa aisoissaan.

Kurinpidon suhteen oli Dellillä samat mielipiteet kuin tuolla Garascon
aikuisella tarkastajalla: hän rankaisi oitis uhkailematta, sillä hän
tahtoi saada oppilaansa siihen käsitykseen, että eräitä hairahduksia
seuraa rangaistus yhtä ehdottomasti ja varmasti kuin tekee kipeätä, jos
lyö päänsä seinään. Tunteitaan sanoi osaavansa vaivatta salata, vaikka
hänen toisinaan kyllä täytyi taistella voidakseen olla ankarana. Hän
osotti rakkauttansa koko luokkaa mutta ei ketään oppilasta kohtaan
erityisesti.

-- Opettaja ei saa olla -- niin hän väitti -- ihastuneena keneenkään
eikä mihinkään. Opettajan täytyy olla järkähtämättömän tyynen, melkein
persoonattoman, niin että pojat kohta käsittävät koulun olevan toista
kuin kodin, opettajan toista kuin isän, että koulussa rupeavat
kansalaisiksi kehittymään, joilla on velvollisuuksia yhteiskuntaa
kohtaan, ja ett'ei heillä siis ole oikeutta vaatia sääliä tahi
ystävällisyyttä.

Dellin mielestä olisi suurin erehdys, jos koetettaisiin koulusta tehdä
oppilaalle toista kotia; siitä näet tulisi auttamattomasti koti, jossa
ei olisi tarpeellista järjestystä, sillä opettajalla ei olekkaan samat
välikappaleet torjuakseen tuttavallisuuden väärinkäyttämistä, kuin
vanhemmilla.

Delli vaati ennen kaikkea oppilailtaan ehdotonta hiljaisuutta, niin
ett'ei hänen koskaan tarvinnut ääntänsä koroittaa, mikä onkin selvin
todistus opettajan heikkoudesta. Senpä tähden hänen oppilaansa, yksin
vähemmän sävyisetkin, tottuivat liikkumaan luokassa varpaillaan ja
hiljaa niinkuin olisivat olleet kirkossa. Sananen, katse, pieni pään
nyökähdys olivat ainoat tavat, joilla Delli ilmaisi myöntymistä tahi
tyytymättömyyttä.

Siveys-oppia hän opetti siten, että mitä tärkeämpi ja korkeampi asia
oli esitettävänä, sitä vähempisanaisia olivat antamansa säännöt ja
ohjeet, eikä hän selittänyt syitä syihin niinkuin sanoi tehtävän tähän
aikaan, jolloin lasten annetaan milt'ei väitellä pyhimmistä asioista.
Tarkoituksena oli täten teroittaa poikain mieliin, että minkä sanoi,
siitä hän oli yhtä varma kuin että aurinko paistaa taivaalla, ja että
muutamain siveys-sääntöjen tutkiminen olisi todella ollut pyhän
häpäisemistä.

Tapa, jolla Delli lapsia kohteli, tuntui Emiliosta liian karmealta ja
kylmältä, ja hän luuli sen perustukseksi kylmää ja kuivaa sydäntä.
Siksi Emilio pitikin Delliä Faustina Gallia ala-arvoisempana
opettajana, vaikka hän muuten huomasi heissä paljon yhtäläisyyksiä.
Vaan oltuansa pariin kertaan Dellin sijaisena ja opittuansa tuntemaan
tämän oppilaat, sai hän toisen käsityksen toveristaan ja näki
syvemmältä hänen sieluunsa.

Tuo Delli oli todellakin merkillinen mies; joka kerta hänen kanssaan
puhellessansa Emilio huomasi jonkin uuden ominaisuuden, jota ei ennen
ollut aavistanutkaan. Hän ei ollut paljoa lukenut, mutta minkä oli
saanut oppia, se oli mielessä pysynyt, ja vaillinaistenkin tietojen
välistä salamoi mitä syvämielisin, hämmästystä herättävin, tarkin
käsitys. Muutamissa aaterikkaissa lauseissa Emilio löysi järjestyneinä
ja selvinä käytännöllisinä ohjeina monta, yhdeksänä kouluvuotena saatua
hajanaista kokemusta, joita hänen ei itsensä ollut onnistunut saada
kokonaisuudeksi. Näytti siltä, kuin Dellin kaikki hengenlahjat
työskentelisivät yhteen ainoaan tarkoitusperään: opetukseen. Jokainen
uusi käsite muodostui hänessä semmoiseksi, että se kävi soveliaaksi
lasten aivoille ja käsitykselle; kaikki tiedot, mitkä hän kirjoista
tahi keskusteluista sai, sanomalehti-uutiset, luonnon ilmiöt ynnä muut
hän käsitti oitis, sekä muokkaeli ja muutteli oppilaitten hyödyksi
tunnilla käytettäviksi. Emilio arveli väliin mielessään, nähdessänsä ja
kuullessansa Delliä, muutamain ihmisten syntyvän opettajiksi, samoin
kuin runoilijalahja on syntyperäistä. Ei yksin Dellin ulkomuoto
osottanut hänen virkaansa, vaan sitä todistivat hänen eleensäkin, hänen
liikkeensä, tapa millä hän piteli kirjaa, käänsi kokoon paperiarkkia,
kastoi kynää musteesen y.m.; kaikki toimet koulun ulkopuolellakin
tapahtuivat mallikelpoisesti ikäänkuin hän olisi opettanut jotakuta
tekemään samoin. Oppiessaan häntä paremmin tuntemaan Emilio tuli siihen
vakaumukseen, ett'ei tuo kouluharrastus johtunut itserakkaudesta,
niinkuin monessa muussa opettajassa, joilla on varsin korkeat ajatukset
itsestään sivistyksen muka etuvartioina ja maailman parantajina. Delli
ei puhunut näistä suurenmoisista asioista niin mitään ja näytti
ajatuksissaankin pysyvän koulu-ohjelmansa ja velvollisuuksiensa
ahtaitten rajojen sisäpuolella. Yllykkeenä kaikkiin hänen toimiinsa ei
ollut oikeastaan mikään muu kuin syvä velvollisuuden tunto; hän tahtoi
korjata vaivojensa välittömät jos vähäisetkin hedelmät, hän rakasti
hartaasti toimensa pieniä yksityisseikkoja, uurasta työpäiväänsä,
puhdasta omaatuntoansa, järjestystä ja säännöllisyyttä. Häntä ilahutti
tieto, että lahjansa olivat käytettyinä alalla, jonka luonto oli
hänelle määrännyt, pienessä henkimaailmassa, jota ylemmä hän tuskin
ajatuksissaankaan halasi ja jossa hän päivä päivältä kehittyi
suurempaan täydellisyyteen ja tuli yhä tyytyväisemmäksi itseensä ja
muihin. Hän ei koskaan puhunut opettajakunnan yleisistä eduista. Kun
näki Dellin perheessä vallitsevan spartalaisen elantotavan, ymmärsi
kyllä, että opettajan palkka aina riitti menoihin. Hän lie nuorena
säästänytkin, koska oli oleskellut Turinissa tohtori Chervinin
kuuromykkäin laitoksessa hakemassa parannusta änkyttämiselleen; ja
myöhemmin, saatuansa odottamatta palkanlisäystä, oli hän sillä ostanut
valokuva-kiikarin (stereoskopin), jota vielä koulussa käytettiin. Hän
koetti kaikin tavoin vähentää menojaan voidaksensa kouluttaa
seitsentoista-vuotiasta poikaansa Turinin teknillisessä opistossa.
Poika oli monasti kevytmielisyydellään tuottanut surua isälleen. Kotona
heillä oli isän luokalla käypä, kahdeksan-vuotias poika sekä kymmenen
vuoden vanha tyttö, joka oli rouva Marticanin oppilas. Molemmat lapset
olivat hiljaisia ja vakavia sekä siisteissä puvuissa niinkuin isäkin.
Käytöksestään isää kohtaan saattoi pikemmin luulla heitä hänen
oppilaikseen kuin lapsikseen. Samanlaisella kunnioituksella kohteli
häntä vaimokin, jonka kasvot aina ilmaisivat tuota hellää
levottomuutta, mikä on omituinen niille perheen-äideille, joilla on
ylenmäärin työtä ja huolia ja jotka eivät millään tahdo hukata
minuuttiakaan tahi turhaan panna ainoatakaan centesimoa. Heidän
pienestä asumuksestaan -- kolme huonetta ja kyökki Emilion yläpuolella
-- ei koskaan kuulunut melua eikä kukaan puhuvan toistansa korkeammalla
äänellä. Määrätunnilla kuuluvat askeleet ja tuolien kolina ilmoittivat
siinä talossa elettävän tarkoin kellon mukaan niinkuin koulussa. Koulun
ensi soitolla astui opettaja lapsineen portaita alas ja sen jälkeen
kuului ylhäältä ainoastaan äidin rivakkaita askeleita.


Alkuperäisiä pienokaisia.

Tämän erinomaisen toverin esimerkki herätti Emiliossa uutta rakkautta
kouluun. Mutta kun ei ollut seitsemään vuoteen opettanut ensimäistä
luokkaa, kohtasi hän vaikeuksia, jotka tekivät hänet alakuloiseksi.

Ensiksikin hänen oli taisteltava milt'ei voittamattomia esteitä vastaan
voidaksensa käyttää kuusivuotiasten suhteen tuota jäykän ankaraa
metoodia, jota hän, maistettuansa Caminassa osoittamansa lempeän ja
ystävällisen käytöksen ikäviä hedelmiä, oli vahvasti päättänyt aina
noudattaa.

Sitäpaitsi saattaa sanoa, että tuon ikäisten suhteen varsinainen opetus
on sivuseikka verrattuna siihen alituiseen huolenpitoon, jota juuri
pienet lapset tuottavat opettajalleen. Yhtämittainen ulkona juoksu,
kikahdus jos nappi irtaantuu, homma jos nenäliina hukkuu, muurahaisen
marutus seinällä, joka saattaa tehdä parikymmentä pojista
hajamielisiksi, kaikki tuo antoi Emiliolle semmoista puuhaa, ett'ei hän
kolmeen tuntiin saanut olla viittäkään minuuttia rauhassa. Hänelle kävi
selväksi, että ainoastaan naisella voi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä
johtamaan tuommoista luokkaa, joka oikeastaan on vain pikkukoulun
jatkoa. Väliin hänen täytyi lähteä opettajapöydän äärestä erottamaan
kahta poikaa, jotka jonkin joutavan asian takia olivat päätyneet
tukkanuottaisille, väliin keskeyttää opetusta käskeäkseen jotakuta
poikaa niistämään nenäänsä. Hänen täytyi tarkastella taskut, katsella
suut, mitä niissä pureskeltiin, panna lakit päihin, kun oli kotiin
mentävä, ottaa takavarikkoon varastettu tavara, tutkia tukat, sitoa
haavoja, tarkastella kasvoja ja käsiä, lähettääkseen kotiin ainakin ne,
jotka eivät kolmeen päivään olleet itseään pesseet.

Mutta näistä huolimatta tarjosi tämä ikäkausi runsaita tutkimisen
aiheita. Paljo moninaisuutta ja monta eri vivahdusta oli noissa
luonteissa. Toinen saattoi joutua aivan epätoivoon mustepilkusta, joka
vahingossa oli vihkoon pillahtanut, toinen näytti siltä, kuin olisi
äidinmaidon keralla imenyt täydellistä väliäpitämättömyyttä kaiken
inhimillisen suhteen. Siellä oli lapsia, joiden uinuva ymmärrys kolmen,
neljän kuukauden kuluttua havahti ikäänkuin taikasauvan kosketuksesta,
toisia taas, jotka jonkun ajan kuluttua ilman huomattavampaa syytä ihan
kangistuivat, kävivät tuiki mahdottomiksi mitään käsittämään, eivätpä
edistyneet edes koneellisessa kirjoitustaidossa.

Emiliolla oli luokassaan muutamia perin merkillisiä luonteita, jotka
häntä suuresti huvittivat ja antoivat alituista tutkimisen aihetta.
Muitten muassa oli siellä poikanen, joka oli elävänä esimerkkinä siitä,
että pikku lasten opettajan jos kenenkään tulee olla sukkelan
tunkeutuakseen ulkokultaisen lapsen sisimpään sydämmeen. Se oli kaunis
seitsemännellä oleva vesa, jolla oli viattomat silmät kuin lapsilla
Murillon tauluissa. Kolmen kuukauden ajan tuo tenava veti opettajaa
nenästä kertomalla jos jonkinlaisia juttuja, miks'ei muka läksyjänsä
osannut. Kerrankin tuli kouluun käsi siteissä, säikähtyneen näköisenä,
ja kertoi laveasti kuinka oli pudonnut ja loukkaantunut, kuinka
vanhemmat olivat häntä lohdutelleet, mitä lääkäri oli sanonut y.m.
Toisella kerralla hänen muka oli täytynyt auttaa isää ja äitiä
tyhjentämään huonetta, jossa valkea oli päässyt valloilleen, polttanut
sen ja tämän, ja ainoastaan naapurien avulla saatu sammumaan; ja mitä
se ja se oli tämän sattuessa sanonut. Eräänä päivänä taas olivat kaikki
olleet levottomia isän puolesta, joka oli romahtanut portaita alas,
ajaessaan takaa ruokakonttooriin tunkeunutta voroa. Naapurin rouva oli
toisella puolen katua olevasta ikkunasta nähnyt varkaan ja ruvennut
huutamaan, jolloin toinen pakeni ja hukkasi sen ja sen näköisen lakin.
Kaikki jutut olivat hyvin monimutkaisia ja draamallisia, ne esitettiin
laajasti, avomielisesti ja vapaasti ja tuntuivat aivan uskottavilta,
sillä pojan katse ja eleet olivat semmoisia, ett'ei epäluuloisinkaan
ihminen olisi saattanut olla uskomatta. Ja kuitenkaan niissä ei ollut
rahdun rahtuakaan totta!

Emilion luokalla oli toinen erinomainen oppilas, aivan toista lajia,
joka väkisin tahtoi saada itsensä ja opettajan välille jonkinmoista
veljellistä suhdetta. Silloin tällöin hän hyppäsi alas penkiltään, meni
Emilion luo, pyysi häneltä kuiskaamalla jotakin neuvoa tai uskoi
hänelle kotoisia salaisuuksia, ja kun lukutunnit olivat loppuneet,
pyrki hän aina saattamaan opettajaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut
puhuttavana asioita, jotka koskivat yksin heitä molempia. Opettajaa
kohtaan hän rupesi jonkinmoisen suojelijan näköiseksi, pyyhki pölyt
opetuspöydältä ennenkuin Emilio tuli, näytti varsin tärkeältä ja
nuhteli tovereita, jos melusivat. Kerran hän kantoi Emiliolle
hiukkaisen maissi-jauhoja, jotka oli kotoa varastanut. Vaikka sai
kyytiä, oli hän sittenkin yhtä tunkeilevainen. Hän luuloitteli
saaneensa opettajalta uskotun toimia, joista ei saanut puhua. Lopulta
jouduttiin niin kauas, että poika, saadessaan toria, kun ei läksyänsä
osannut, viittaili Emiliolle ikäänkuin ilmoittaakseen toisille torien
tulevan vain muodon vuoksi. Ja parasta kaikesta oli, että poika piti
vanhempiansakin samassa uskossa, niin että nämä kerran ihmeissään ja
tyytyväisinä tulivat kiittämään Emiliota siitä ansaitsemattomasta,
vallan erityisestä suosiosta, jota heidän poikansa sai nauttia.

Vieläkin merkillisempi oli muudan rajasuutarin poika, Fusta, jolle
Emilio nauroi koko vuoden. Se oli lystimäinen veitikka, tavattoman
aikaisin kehittynyt, pienikasvuinen, isovatsainen, vääräsäärinen, naama
flegmaatillinen kuin vanhan rovastin, leikillisen ja samalla vakavan
näköinen. Sitäpaitsi puhui nenäänsä ja oli niin lystillinen
liikkeissään, vastauksissaan ja hairahduksissaan, ett'ei Emilio voinut
olla hänelle nauramatta luokankin edessä. Eräänä aamuna, kun poika tuli
kouluun vasta tunnin aljettua ja opettaja häntä siitä torui, pysähtyi
hän keskelle luokkahuonetta ja vastasi koomillisen vihastuneena: --
Äiti tahtoo minua juoksemaan asioilla ennenkuin kouluun tulen. Täällä
minua torutaan, jos tulen liian myöhään. Eipä enää tiedä, ketä tulee
totella. -- Muutaman ajan kuluttua Emilio ei enää voinut nauramatta
katsoa poikaan, ja teki hänelle sentähden harvoin kysymyksiä, ett'ei
itse olisi ensimäisenä houkuttelemassa koko luokkaa nauramaan. Jos
hänellä olisi ollut puoli tusinaa senlaisia poikia luokallaan, olisi
hänen ollut mahdotonta opettaa.


Urkuri ja pikku opettajatar.

Urkurilla oli viime aikoina jotain uutta mielessään, nimittäin neiti
Riccoli, johon luuli tehneensä tavattoman syvän vaikutuksen.

Pikku opettajatar oli joutunut yleiseksi huvilinnuksi, jolle kaikki
nauroivat ja josta kaikki pitivät. Tähän olivat myös vaikuttaneet ne
kertomukset, joita hänen pienet oppilaansa levittivät. Hän ei seurannut
mitään metoodia luokassaan, sai oppilaansa tottelemaan hyväilyillä,
rukouksilla ja namusilla, tuhlaili hyviä arvosanoja, opetti ja antoi
läksyksi mitä lapset tahtoivat, nauroi ja leikitteli heidän kanssaan ja
itki, jos käyttivät väärin hänen kärsivällisyyttään. Hänen lapsellinen
heikkoutensa, jota pieni vartalo hyvin kuvasti, ja hänen suuri
miespelkonsa oli tehnyt hänet vieläkin houkuttavammaksi herrain
silmissä. Eivätpä ainoastaan ne, jotka hänestä todella pitivät,
katsoneet häneen rakastunein silmin, vaan monet muutkin kohdatessaan
mulkoilivat häntä hartaasti, ikäänkuin olisivat olleet silmittömästi
ihastuneina ja aikoisivat uskaltaa vaikka mitä asiansa puolesta. Koska
määrätunneilla saattoi nähdä hänen kulkevan koulusta ja kouluun,
ottivat muutamat kylän herroista tavakseen asettua jonkun nurkan taa
tahi puodin ovelle väijyksiin, saadaksensa sitte nauraa opettajattaren
peljästykselle. Kun hän kaukaa näki odottajiansa, kävi hän
levottomaksi, astui joko liian pitkiä tahi liian lyhyitä askeleita, ei
tiennyt minne piti silmänsä kääntää ja tuuppi pikku tyttöjä, joita aina
piti seurassaan, ett'ei aivan yksin joutuisi tämmöisiin vaaroihin.

Niiden joukossa, jotka tuolla lailla huvittelivat pikku opettajattaren
kustannuksella, oli jonkun aikaa ollut urkurikin. Juuri hänestä tuo
näytelmä oli hauskempaa kuin muista, sillä hänen peloittava vatsansa,
hänen lavea, parraton ja hävytön naamansa, repaleinen hatturähjä
toisella korvalla, ja ryhti, joka muistutti riemuitsevasta
sanskulotista,[24] teki nuoreen tyttöön sen vaikutuksen kuin hänellä
tässä olisi ollut edessään itse vallankumouksen pahahenki, joka vaani
häntä harjoittaakseen ilkivaltaista kostoaan. Kun hänen oli astuminen
urkurin ohitse, joutui hän aivan suunniltaan.

Se urkuria hyvin huvitti, mutta loukkasi samalla hänen itserakkauttaan.

Emiliolle hän kertoi ihmettelevänsä tätä; sanoi, ett'ei koskaan ollut
luullut itseään kauniiksi, mutta ei myöskään miksikään epäsikiöksi,
joka säikyttäisi nuoria tyttöjä. Hän ei sanonut, mutta ajatteli
itsekseen, että se "taiteilija-loisto", joka häntä ympäröi, tietysti
lievensi hänen omituisen ulkomuotonsa ikävää vaikutusta.

-- Kaikki on turhaa -- hän pitkitti. -- Turhaan häntä lemmekkäästi
katselen. Kun hän minut huomaa, onpa kuin näkisi Belsebubin ilmi
elävänä edessään. Niin, kuka niitä naisia ymmärtää!

Hän eräänä päivänä par'aikaa jankutti näitä asioita Emilion huoneessa,
kun poika toi terveisiä kirkkoherralta, joka kutsui urkuria luokseen.
Varmana siitä, että asia koski joitakuita vanhoja ikäviä juttuja, otti
hän harmistuneena hattunsa ja läksi muristen matkaan.

Tuntia myöhemmin hän jälleen astui Emilion huoneesen, hehkuvin kasvoin.

-- Tiedättekö mitä minulle on tapahtunut? -- oli ensimmäinen
huudahduksensa, kun sai ääntä suustaan. -- Verratonta konnamaisuutta!
-- ja hän pyyhki nenäliinalla otsaansa.

Kirkkoherra oli alkanut sotkuisella johdannolla, ystävällisillä ja
umpimielisillä korulauseilla. Hänen muka piti urkurille antaa neuvoa
-- -- -- Oli tultu pyytämään häntä, kirkkoherraa -- -- -- Hyvin
vastenmielistä se oli -- -- -- Lyhyesti -- -- -- kysymys koski _nuorta
naista_. Pappi oli pyytänyt, ett'ei hän enää "vainoisi" neiti Riccolia
ja antaisi kunniasanansa, ett'ei täyttäisi "uhkaustansa väkivallan
käyttämisestä". Urkuri oli siinä seisonut ihmetellen, suu selällään
kuin ladon ovi. -- Vainoomista? Uhkauksia? Herra kirkkoherra kai laskee
leikkiä? -- En suinkaan, herraseni! Tässä näette todistuksen. -- Sen
jälkeen oli ojentanut urkurille kirjeen, jossa oli urkurin nimi alla;
kirje sisälsi hehkuvimman rakkauden ilmoituksen, jossa muun muassa
sanottiin, ett'ei hän enää jaksaisi kantaa sitä "vastenmielisyyttä",
jota opettajattaressa oli häntä vastaan. Kirje päättyi näillä sanoilla:
-- _Olen päättänyt uskaltaa vaikka mitä tahansa. Ei ihmisten eikä edes
Jumalan kosto voi minua pidättää -- -- -- vaikka minun voitettuani
täytyisikin lopettaa päiväni, soitettuani pianolla viimeiset kaihon
säveleet_. Arvoituksen selitys oli tässä viimeisessä lauseessa.
Opettajatar oli päättänyt kirjeen urkurin kirjoittamaksi ja pyytänyt
kirkkoherraa tekemään minkä voisi, jotta kirjoittaja toki jättäisi
julmat aikeensa.

-- Minä -- kertoi urkuri Emiliolle -- purskahdin nauruun. Näytin
kirkkoherralle käsialaani, ja se oli aivan toisenlaista kuin kirjeessä.
Sitte pyysin häntä katsomaan itseäni tarkasti, että näytinkö muka
siltä, joka kirjoittaisi tuommoista sotkua niinkuin joku lyseon
kolmasluokkalainen. Veri kuohahti päähäni. Hitto vieköön, miksi on
uskottava moista peliä, joka voi saattaa kunniallisen miehen huonoon
huutoon? Ovathan jo vuosikausia minua tunteneet. Voinhan ymmärtää,
ett'eivät katso yhteiskunnallisia asioita minun kannaltani, mutta sitä
en käsitä, että saattavat pitää minua roistona ja aasina. Ja minä
sanoin kirkkoherralle kyllä ottavani selkoa ilkityön tekijästä ja
rankaisevani häntä tavalla, josta aikoinansa sanomissa puhutaan.

Lopulta kirkkoherra oli uskonut hänen totta puhuvan, jopa nauroi
kirjettä uudelleen lukiessaan. Sitten oli sulkenut sen laatikkoon, sekä
kieltäytynyt jyrkästi antamasta sitä pois, ett'ei muka urkuri voisi sen
nojalla urkkia kirjeen kirjoittajaa. Mutta urkuri aikoi kaikissa
tapauksissa ottaa selkoa pahantekijästä.

-- Se mahtaa olla -- arveli hän -- joku sindacon tuttavista, joku
niistä, jotka antavat nipistää sormiansa sikari-ansassa. Asiata on
mahdettu pohtia siinä talossa. _Joskin tappaisin itseni pianoni
ääreen!_ Pöllö! Panenpa sinun polkkaa tanssimaan ilman pianoa -- -- --

Tuolle hanhimaiselle pikku opettajattarelle, joka ensin tirkisti häneen
minkä voi ja sitte meni kantelemaan, sanoisi selviä sanoja, jahka
joutuisivat kahden kesken, opettaisi häntä miten on eläminen nyt kun
hänelle luultavasti jo viisauden hampaita on puhjennut.

Mutta kun Emilio vakaasti kielsi häntä sitä tekemästä, tyytyi hän
siihen, että sai sanatulvana kaataa kostonsa opettajattaren ylitse: --
Tuommoiset pelkurimaiset, jäykät madonnat, Rattiseni, ovat ensimmäiset
lankeemaan, sillä heidän suuri pelkonsa tulee vain siitä, ett'ei heillä
ole vähääkään vastustusvoimaa. Uskokaa minua: neiti Riccoli matkustaa
pian Bossolanosta -- -- -- vartaloltaan vankempana kuin tänne tuli.

Kirkkoherra sai pikku opettajattaren piankin uskomaan erhettyneensä.
Mutta samalla neiti tunsi katkeraa pettymystä, sillä hänen pelkoonsa,
vaikka se kyllä oli todenperäinen, oli yhdistettynä melkoinen määrä
naisellista turhamaisuutta, jolle tuo alituinen vaaran-alaisuus oli
jotain salaisesti hurmaavata.


Salaperäinen aviomies.

Eräänä päivänä kun oli juuri koulusta lähtemäisillään, Emilio näki
rouva Marticanin, joka tapansa mukaan tuli poikaansa noutamaan, mutta
tällä kertaa sen näköisenä, että oli tehnyt tärkeän päätöksen, ja että
hänellä oli uutinen kerrottavana. Saavuttuaan opettajan eteen hän
sanoi: -- Minä odotan miestäni tänne -- ja ääni loppui, ikäänkuin hän
olisi ilmoittanut koko maailman pian muuttuvan. Tyynnyttyänsä
hengen-ahdistuksesta hän kertoi lähettäneensä miehelleen sähkösanoman,
jossa pyysi häntä tulemaan Bossolanoon, vaikkapa vain kahdeksi
tunniksi, maksoi mitä maksoi.

-- Jo on aika saada juorukellot vaikenemaan. Voittehan arvata, kuinka
ikävää minun on temmata miestäni toimistaan, varsinkin kun häntä
tarvitaan Turinissa, jossa hän on heidän oikea kätensä. Mutta mitä
tehdä? Voinko minä kulkea joka päivä vihkimäatesti kourassa, voinko
niin syvälle alentua? Tällä lailla kaikki vihdoinkin hänen näkevät ja
saavat pitkän nenän. Jumala antakoon vaan, ett'ei mieheni, joka on
kiivasluontoinen ja kovin arka perheensä kunniasta, äkkipäissään tekisi
jotain -- -- -- Minä vapisen jo sitä ajatellessanikin. Oitis
sähkösanoman lähetettyäni, kirjoitin kirjeen, jossa varoitin häntä
tulemaan tyynellä mielin ja valmiina suuriin ponnistuksiin voidaksensa
hillitä itseään. Toivon hänen noudattavan rukoustani. Olkoot vain
varoillansa, ett'eivät tule häntä liian lähelle, sen minä sanon. Kyllä
hän saa kaikki suut vaikenemaan. Mieheni tulee sunnuntai-aamuna. Jos te
kunnioittaisitte minua käynnillänne, esittäisin hänet teille halusta.
Minä olen varma siitä, ett'ette suinkaan katuisi kauppaanne, jos
oppisitte tuntemaan häntä lähemmin.

Tieto miehen tulosta levisi pian paikkakunnalla; samalla kerrottiin
pariskunnan saapuvan aamupäivän jumalanpalvelukseen, jotta kaikki
saisivat nähdä heidät. Suuri pelko käsitti ne, jotka äänekkäimmin
olivat kieltäneet miehen olemassa oloa; sillä jos tämä oli kiivas ja
hävytön ihminen, saattoihan vaimo ärsyttää hänet kostoon.

Mutta suuresti erehdyttiin! Seurakunnassa kuului supinaa ja kaikkien
huulilla nähtiin hymyä, kun pariskunta käsikkäin astui kirkkoon pikku
poika seurassaan. Tuo kauan odotettu kostonhaluinen aviomies oli pieni,
viidenkymmenen vuotias äijärahjus, huonoissa vaatteissa, rouvaa
pienempi, kasvot kiltit, nöyryyttä ilmaisevat, tuollaiset _alemman
virkamiehen_, vinossa kapeilla hartioilla, ja huulet aina uneliaassa
hymyssä. Kun messun aikana huomasi kaikkien silmät itseensä
kiintyneiksi, alkoi hän tirkistellä takinhihojaan ja saappaittensa
kärkiä sekä käänteli sormissaan mustaa puusta tehtyä piipunvartta, joka
pisti esiin povitaskusta. Kirkosta ulos astuessaan nosti kohteliaasti
ja kunnioittavasti hymyellen lakkia kaikille, jotka hänen vaimoaan
tervehtivät.

Koko sinä päivänä tuskin muusta puhuttiin kuin herra Marticanista. Mies
oli siis todella olemassa, vaikk'ei juuri koko mieskään, olihan
tuommoinen katkelma, tuommoinen miehen pätkä niin vähäpätöinen, ett'ei
tosiaan olisi kannattanut sitä näytteille tuottaa. Mistä maailmasta se
opettajatar oli saanut tuommoisen miehen-oireen käsiinsä? Sehän oli
totta varsin lystillinen ilmiö.

Ne, jotka eivät aamupäivällä olleet häntä nähneet, läksivät
kävelyajaksi torille vartavasten nähdäkseen häntä ennen pimeän tuloa.
Ja siellä se käyskentelikin, käsikynkässä vaimonsa kanssa, taluttaen
poikaa kädestä, köyryselkäisenä ja hymysuin, jota vastoin rouva astui
suorana kuin seiväs ja näytti totiselta. Tämän ryhmän yleisvaikutus
tuntui pahansuovista, niin monien ja suurten toiveitten perästä, varsin
heikolta. Olihan heidän esiintymisensä kuin mikäkin huonosti onnistunut
näytteliän koe, ja kovin ihmeteltiin, mikä korkea asema valtakunnan
hallinnossa tuolla pikku miehellä saattoi olla, joka näytti köyhimmän,
halvimman virkamiehen perikuvalta. Mutta ei sentään voitu oikein
sydämmestä hänelle nauraa. Muutamat niistäkin, jotka eivät olleet
panettelua uskoneet, mutta kuitenkin pelkästä ajattelemattomuudesta
panetelleet muiden mukana, häpesivät nähdessään tuon mies paran, jota
olivat pakoittaneet tekemään kalliin matkan näyttääkseen itseään, pikku
pojan, jota kauan aikaa olivat äpäräksi haukkuneet, sekä opettajatar
raukan, joka tosin oli tuima luonnoltaan ja väliin tarttui keppiin sekä
vaati liiaksi puhtautta ja siisteyttä köyhiltä oppilailtaan, mutta joka
kumminkin opetti heitä varsin hyvin, rakasti poikaansa ja oli
kieltämättä hyvä vaimo, koskahan ylpeili miehestään eikä edes
aavistanutkaan tämän tekevän aivan toisenlaista vaikutusta kuin hän oli
odottanut. Kuinka paljon häpeemättömiä oli puhuttu näistä kolmesta
ihmisraukasta, joita elatuksen murhe pakoitti elämään erillään ja jotka
eivät muuta pyytäneet, kuin että saisivat rauhassa syödä vaivalla ja
rehellisesti ansaitsemaansa leipäpalaa. Ja niinpä tapahtui, että moni,
pahan omantunnon vaivaamana, tervehti tavattoman kunnioittavasti
opettajatarta ja hänen miestään. Emilio huomasi sen ja iloitsi; sillä
olemme toki kaikki sen luontoisia, että sydämmemme laajenee, kun
tarkastaessamme lähimmäistemme käytöstä, olemme vaaditut tunnustamaan,
ett'eivät olekkaan kaikki ilkeitä ja raukkamaisia.


Suuri suru.

Loppupuolella talvea täytyi Emilion jättää oma luokkansa
kirkonpalvelian haltuun hoitaakseen Dellin luokkaa, sillä Delliä
vaivasi kaulatauti. Iltakoulussakin Emilio hoiti toverinsa tunteja.

Emilio oli joutunut yhä lähempään tuttavuuteen Dellin kanssa varsinkin
taudin aikana, sillä hän kävi joka päivä kertomassa luokan
edistymisistä. Ensikertaa Dellin luona ollessaan hän suuresti ihmetteli
pienessä kodissa vallitsevaa erinomaista siisteyttä; vaan kaikkein
enimmin häntä hämmästytti makuuhuone, johon Delli oli sängyn ja seinän
väliin muodostanut itselleen jonkinmoisen työhuoneen. Siinä oli pieni
kirjoituspöytä ja kirjahylly, johon oli perin siististi sijoitettu
koulukirjoja, paperitukkuja, luetteloita ja monta vuosikertaa
kasvatus-opillisia sanomalehtiä. Pienessä ruokahuoneessakin olivat
seinät täynnänsä koulukaluja: vanhoja maatieteellisiä karttoja,
muistotieteellisen järjestelmän tauluja, kunnia-diploomeja, allakka,
uuden koulurakennuksen pohjapiirustus sekä Vincenzo Troian kuva.

Delli teki työtä makuullakin. Lapset hiipivät varpaillaan hänen
vuoteensa ääreen, ja kun olivat siinä kertoneet läksynsä, menivät äitiä
auttamaan taloudessa. Äiti oli samalla sairaanhoitajana, keittäjänä,
siivoojana ja pesijänä; sitäpaitsi auttoi lapsia läksyjen lukemisessa.

Kovin Emilioon koski se levottomuus, joka perheen jäsenissä näkyi niin
kauan kuin isän taudin käänteestä oltiin epätietoisina. Ei tuo ihme
ollutkaan, isänhän työ ja terveys olivat heidän voimansa. Lääkärin
vakuuttaessa vaaran olevan ohitse, ja varsinkin kun näki toverinsa
pystyssä, Emilio tunsi kiven vierevän sydämmeltään. Osoittamansa
myötätuntoisuus ja ystävällisyys näinä murheen päivinä sekä hänen siivo
ja hauska käytöksensä herättivät vaimossa ja lapsissa ystävällisiä
tunteita, ikäänkuin hän olisi ollut vanha ystävä, jolle saattoi kaikki
puhua. Delli yksin ei muuttanut käytöstapaansa, vaan sydämmellisesti
kiitettyänsä kaikesta, oli hän edelleen kohtelias, tulematta sen
tuttavallisemmaksi, eikä puhunut koskaan muusta kuin koulu-asioista, ja
niistäkin ainoastaan, jos toinen teki kysymyksiä.

Tuskin oli isä päässyt sairasvuoteelta, ennenkuin pikku poika sai
tulirokon. Emiliolle tuli taaskin tilaisuus ihaella tätä perhettä, joka
aina oli valmis ottamaan vastaan kärsimyksiä ja vaaroja suotta
valittamatta tahi muuten osoittamatta heikkoutta. Semmoisissa
tapauksissa kaikki perheen jäsenet ponnistivat kaksinkertaisesti
voimiansa, kaikki toimivat nopeaan ja yksimielisesti niinkuin saman
koneen eri jäsenet, eikä tuossa köyhässä kodissa puuttunut yhtäkään
niistä lukemattomista pikku asioista, joita tautivuoteella tarvitaan ja
joita usein puuttuu rikkaissa ja hienoissa kodeissa, missä on
yltäkyllin rahoja, mutta ei huolenpitoa ja ymmärrystä.

Delli ei kuitenkaan jättänyt koulutyötään, ja koska pienokainen
tahtoi isää olemaan luonaan, istui tämä iltasin korjailemassa
kirjoitusvihkojansa sairaan vuoteen vieressä. Liikuttavaa oli nähdä,
kuinka poika parka, polttavan kuumeenkin ajalla, näytti iloitsevan
umpimielisen isän ystävällisyyden osoituksista ja koki, päästäksensä
isompaan suosioon, kysellä mitä oli läksyksi annettu, mitä isä aikoi
seuraavana päivänä selittää ja oliko koulussa mitään erinäistä
tapahtunut. Isä pyysi käden liikkeellä häntä vaikenemaan ja hän
vaikenikin oitis.

Eräänä päivänä oli kuume korkeimmillaan. Kaikki olivat peloissaan
pojan puolesta, ei kukaan nukkunut sinä yönä ja Delli teki työtä
aamunkoittoon asti ruokahuoneessa. Sieltä hän aina vähä väliä meni
sairaan luo, joka häntä huuteli. Pienokainen voitti taudin. Isä ei
sanoin ilmoittanut iloaan; ainoastaan kasvonsa, jotka viime päivinä
olivat olleet synkistyneinä, selkenivät hiukkasen.

Emilio huomasi että Dellillä ja hänen vaimollaan oli vielä jokin toinen
murhe, sillä jos ei olisi, pitäisihän ainakin äidin osoittaa suurempaa
iloa pojan parantumisesta. Emilio katseli useasti rouvaa ja tämä
huomasi sen.

Eräänä aamuna hän avasi sydämmensä Emiliolle. Viimeiset tiedot Turinin
teknillistä koulua käyvältä Norberto pojalta eivät olleet juuri hyviä.
Näyttipä siltä, kuin hän viime aikoina olisi ruvennut laiskottelemaan
ja vetelehtimään. Viime arvosanansa olivat laskeneet. Pojan
lyhyet, sekavat kirjeet näyttivät pakosta kirjoitetuilta, ilman
avosydämmisyyttä ja rakkautta. Hän ei voinut ymmärtää syytä kaikkeen
tähän. Poika oli hyvin vilkas, huveihin taipuvainen ja ehkä hieman
köykäinen luonnoltaan; mutta hän ei ollut koskaan ollut pahantapainen,
oli lukenut ahkeraan ja näyttänyt käsittävänsä niitä velvollisuuksia,
joita isän uhraukset hänen puoleltaan vaativat. Jumala varjelkoon
heitä, ett'ei poika joutuisi väärille teille, hän, josta isä toivoi
niin paljon! Isä itse oli häntä opettanut ja kasvattanut, oli
vuosikausia käyttänyt kaiken vapaan aikansa hänen hyväkseen,
kirjoittanut omalla kädellään hänelle oppikirjoja, valmistellut hänelle
lukemattomia kirjoitusvihkoja ja opetustauluja, siten huojentaakseen
hänen lukujaan. Sitäpaitsi oli isä ollut hänelle aina hyvänä
esimerkkinä. Jos ei poika sillä lailla ja senkaltaisen isän
kasvattamana onnistuisi, silloin tosiaankin saattoi joutua epätoivoon
kasvatuksen voimasta! Poika ei ollut viimeksi vastannut isän kirjeesen,
jossa tämä vaati pikaista vastausta.

Emilio koki lohdutella häntä minkä voi, mutta rouva ei muuttanut
surullista muotoaan.

-- Mitä te luulette, herra Ratti? -- sanoi hän. -- Minulla on pahoja
aavistuksia.

Eräänä aamuna, pari päivää ylläolevan haastelon jälkeen, tuli Dellin
pikku tyttö säikähtyneenä Emilion luo ja pyysi tätä äidin puheille.
Emilio riensi oitis portaita ylös ja tapasi ruokahuoneessa rouva
Dellin, joka istui pöydän vieressä kirje kädessä ja itki katkerasti.
Delli itse oli poissa ja poika vielä vuoteessa; tyttö meni ulos äidin
käskystä, äiti sulki äkkiä oven ja kääntyen opettajaan puhkesi hän
sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin.

Emilio ehti tuskin kysyä, ennenkuin rouva ojensi hänelle kirjeen,
sanoen: -- Te olette niinkuin veli meille. Minä luotan teihin. Lukekaa,
neuvokaa minua! Pelkään tulevani hulluksi.

Kirje oli rouva Dellille hänen poikansa emännältä, eräältä rouva
Beisson'ilta, joka pitkän, vuoroin lohduttavia vuoroin surullisia
sanoja sisältävän johdannon perästä kertoi, lähemmin selittämättä,
_sattumalta kaivanneensa kahtasataa viittäkymmentä_ lireä ja
keksineensä, ikävä kyllä, Norberton _ottaneen_ rahat, tietysti aikoen
toimittaa ne takaisin; poika oli viime aikoina ollut huonoissa
seuroissa; hän oli kahdenkesken hänelle peittelemättä tunnustanut
_ajattelemattomuutensa_ sekä osoittanut katumusta ja syvää surua. Rouva
ei olisi tahtonut kertoa tästä vanhemmille niinkuin hän ei ollut siitä
muillekkaan puhunut; mutta koska rahat olivat hukatut ja rouvalla puute
edessä, oli hänen ikävä velvollisuutensa pyytää perhettä maksamaan
hänelle vahingon, niin pian kuin suinkin, josta hän ei vähääkään
epäillyt, kun tiesi kuinka rehellisiä olivat. Lopulta kirjoitti
pitäneensä viisaampana kääntyä rouvan puoleen siinä tapauksessa, että
tämä mahdollisesti tahtoi pitää asian salassa mieheltään. Vanhempain ei
pitänyt surra liikaa, koska kysymystä ei ollut muusta kuin
lapsellisesta kevytmielisyydestä.

Emilio oli tuskin lukenut kirjeen, ennenkuin hän, muistellessaan isää,
tunsi piston sydämmessänsä; hänen hämmästyksensä lisäsi vaimo paran
epätoivoa.

-- Joko luitte? -- hän huusi, tempasi kirjeen ja rutisti sitä
käsissään. -- Oi Jumalani, Jumalani! Kun nyt semmoinen meille tapahtui!
Sanokaa, voiko tuo olla totta? Poikani, oma Norbertoni! Pitääkö mieheni
saada tietoa tästä? Ei, ei, ennen tahdon kuolla. Mitä on tekeminen?
Kaikeksi onneksi hän ei ollut kotona kirjeen saapuessa. Sanokaa, kuinka
minun on menetteleminen, herra Ratti? Maailma pyörii silmissäni. Minä
uskon vieläkin, ett'ei se ole totta. Mistä minä otan kaksi sataa
viisikymmentä lireä? Se tulee meidän häviöksemme. Ja rahat ovat oitis
lähetettävät. Entäs häpeä sitten! Jumala meitä armahtakoon!

-- Teidän miehenne ei pidä saada tästä tietoa -- vastasi Emilio
päättäväisesti. -- Kätkekää kirje ja koettakaa itse tyyntyä. Rahat minä
hankin. Kyllä kaikki tulee hyväksi jälleen. Mutta ennen kaikkea, teidän
miehenne ei saa tästä tietää.

-- Te olette pelastajamme! -- nyyhkytti äiti parka. -- Mitä minä nyt
teen?

-- Kuinka kauan herra Delli viipyy ulkona? -- Emilio kysyi.

-- Ei tiedä -- vastasi rouva huolestuneesti. Hän ei sanonut, minne
aikoi mennä. Hän voi olla täällä minä hetkenä tahansa. -- -- -- Rouva
riensi ikkunaan katsellakseen, näkyisikö se tulevaksi, mutta pysähtyi
jo kolmannella askeleella ikäänkuin maahan naulattuna, sillä samassa
joku tarttui oveen. Delli astui sisään, tervehti toveria ja antoi
lakkinsa vaimolleen sekä meni suoraa päätä sairaan luo. Molemmat toiset
seurasivat jäljestä, vaihdettuaan katseen, Emilio säpsähti, nähdessään
rouvan pelästyneet kasvot. Delli lähestyi vuodetta, pani kätensä pojan
otsalle, jolloin poika hymyili isälle. Sitten hän tutkistellen katseli
vaimoansa ja sanoi: -- Sinä olet itkenyt. Mikä sinua vaivaa?

Rouva näytti vapisevalla kädellään sairasta poikaa ja vastasi: --
Voithan arvata; minä pelkään taudin mahdollisesti palaavan.

-- Et sinä sitä ole itkenyt -- sanoi mies.

-- En muutakaan -- rouva vastasi.

-- Miksikä -- kysyi Delli hetken päästä -- et puhu minulle totta?

Katseensa oli niin tuima ja läpitunkeva, että rouva kokonaan hämmästyi
ja vastasi äkkiä: -- Norberto on pelannut.

Delli vaikeni hetkisen ja katseli Emiliota, joka turhaan koki keksiä
keinoa estääkseen asiaa täydelleen ilmi tulemasta. Sitten kysyi Delli
tyynesti vaimoltaan: -- Kuka on sinulle kirjoittanut?

-- Rouva Beisson.

-- Miksikä salaat kirjettä minulta? --

Äiti raukka, joka rutisteli kirjettä kädessänsä, oli hämillään kuin
pahantekijä, eikä enää voinut teeskennellä vaan vastasi: -- Siksi,
ett'en tahtonut mieltäsi pahoittaa. Olen jo vastannut kirjeesen.
Aikomukseni oli olla tästä sinulle puhumatta. Mitä hyötyä siitä
olisikaan? Sieltä tuli vain muutamia riviä. Olen sen jo polttanut
-- -- -- se on oikein totta.

-- Anna kirje minulle -- sanoi mies ja ojensi kätensä.

Rouva oli hetkisen kahden vaiheella ja mutisi sitte kuolevan äänellä:
-- Kysymys onkin jostain -- -- -- pahemmasta.

Minuutti kului kamalassa äänettömyydessä.

Sitten kaikui huoneessa ääni, jommoista rouva ei ollut ikänänsä kuullut
ja joka jäädytti hänen sydämmensä: -- Onko poika varastanut?

Rouva Delli purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Emilio töytäsi
toverin luo, tarttui tämän käsivarteen huudahtaen: -- Ei, hän ei ole
varastanut -- -- --. Se on pelkkää kevytmielisyyttä. -- -- -- Älä ole
levoton -- -- --.

Mutta kirje oli jo joutunut opettajan haparoiviin käsiin. Hän luki sitä
hermostuneella tarkkaavaisuudella, kasvonsa muuttuivat vähitellen
kalman karvaisiksi, niinkuin isän, joka näkee poikansa pistoolilla
tähtäilevän ohimoonsa, ja hitaasti vetävän liipaisinta, voimatta
liikahtaa tahi huutaa apua.

Kun Delli oli kirjeen lukenut, katseli hän suurin silmin vaimoonsa,
joka heittäytyi hänen kaulaansa ja itki haikeasti miehensä rinnoilla.

Opettaja irtaantui lempeästi vaimostaan ja istui miettiväisenä
hetkisen. Sanomaton väsymyksen ilmaus oli laskeutunut hänen
kasvoilleen, ikäänkuin hän näinä minuutteina olisi tullut kahtakymmentä
vuotta vanhemmaksi. Äkkiä sitte sanoi: -- Minä matkustan Turiniin.

Vaimo kysäisi arasti, katsomatta häneen: -- Entäs rahat?

Delli ei vastannut, mutta Emilio virkkoi: -- Ne minä hankin.

-- Ei tarvita -- sanoi Delli päättäväisesti. -- Minä tarvitsen pian
apuasi toiseen. Kiitos, Ratti.

Delli laski kätensä suulleen merkiksi siitä, ett'ei asiasta saisi
puhua.

Emilio riensi oitis ulos lähteäksensä rahoja hankkimaan. Itsellään
hänellä ei ollut kuin sata lireä, joita oli säästänyt Turinin matkaa
varten. Ensin hän aikoi kääntyä maanmittarin puoleen ja pyytää häneltä
lainaa, muka itselleen. Mutta hän oli tuskin porstuaansa päässyt,
ennenkuin toinen ajatus johtui hänen mieleensä ja hän naputti urkurin
ovelle.

Ovi avattiin ja hänen edessään olivat nuo isot, parrattomat kasvot
tavattoman totisina. Urkuri kuiskasi: -- Käy sisään. Poika on täällä.

Emilio luuli kuulleensa väärin, niin merkilliseltä asia hänestä tuntui.

-- Hän on täällä -- sanoi toinen matalalla äänellä ja antoi opettajan
astua sisään, sekä osoitti sormellaan viereistä huonetta. Minä tiedän
kaikki. Hän on tunnustanut minulle. Veitikka riensi tänne Turinista
jalkapatikkaa, toivoi ehtivänsä ennen kirjettä ja aikoi heittäytyä
isänsä jalkain juureen. Mutta kun hän oli portaille ehtinyt, käsitti
hänet semmoinen pelko, että hän töytäsi huoneeseni ja pyysi minua
kätkemään itseänsä. Minun tuli surko poikaa ja otin hänet vastaan.
Myöhemmin kyllä näytän nyrkkiä hänelle. Mutta tiedättehän -- -- --
vieras on huoneessa pyhänä pidettävä.

Emilio kertoi isän tietävän kaikki.

Urkuri oli sitä arvannut, kun oli kuullut rouva Dellin itkua
yläkerrasta. Tätä sanoessaan hän seisoi pianon vieressä, käsi
hiuksissa, tuijottaen lattiaan. Hetken päästä lisäsi: -- Että tuon nyt
piti tapahtua semmoiselle miehelle kuin Dellille! -- -- Oikeus on
omituinen tässä maailmassa. Eivät esimerkiksi varkaan lapset tuommoisia
tee. Sanokaas, voiko tämmöiselle yhteiskunnalle enää sallia puolta
vuotta pitempää elon-aikaa.

Sen jälkeen hän selitteli läheisemmät ja loitommat syyt pojan
rikokseen. Syynä ei ollut nainen, vaan ylimalkaan naiset. Vilkas ja
voimakas poika, joka oli seitsemänteentoista vuoteensa elänyt
-- -- -- niinkuin muka on elettävä -- -- -- oli sitte ensi kertaa
kiellettyä hedelmää maistettuansa kadottanut kaiken maltin ja
heittäytynyt nautintoihin nälkääntyneen villin tavoin. Mutta siihen
tarvittiin rahoja, ja kun hänellä oli käytettävänään ainoastaan
kansakoulu-opettajan laiha kukkaro -- -- --

-- Hän on käyttäytynyt kauheasti, -- pitkitti urkuri ja pudisteli
nyrkkiään. -- Dellin tapaiselle isälle ei saa käyttäytyä noin
konnamaisesti, ei -- -- --

Emilio keskeytti hänet ilmoittamalla tulleensa pyytämään häneltä
rahalainaa.

-- Tässä on -- -- vastasi urkuri vetäen kirjekuoren taskustaan.

Emilio suuteli häntä poskelle.

Urkuri hieroi kädellä poskeaan ja sanoi: -- Ei mitään kiittämistä. Kun
Dellille rahaa lainaa, on se juuri sama, kuin jos ne panisi valtion
pankkiin.

Emilio riensi portaita ylös suoraan Dellin luo. Opettaja rouvineen
olivat etumaisessa huoneessa, kun Emilio hengästyneenä astui sisään ja
ojensi rahat sanomatta sanaakaan.

Delli ei ottanut niitä.

-- Kiitos, Ratti -- hän sanoi tyynesti: -- Kyllä hyvyyttäsi muistan.
Mutta minä en tarvitse niitä. -- Samassa hän näytti Emiliolle
punaisella nauhalla sidotun setelitukon, monien vaivojen ja
kieltämysten hedelmän.

-- Menkää pikemmin -- lisäsi -- ja ilmoittakaa poissaolostani
sindacolle sekä sanokaa, että palajan huomenna.

Emilio lähti kohta, mutta päätti koettaa saada lopun asialle siten,
että poika heittäytyisi isän jalkoihin ja otettaisiin mukaan Turiniin.
Emilio palasi urkurin luo, jätti tälle rahat takaisin ja puhui
tuumastaan. Urkuri meni viereiseen huoneesen ja tuli pian ulos poika
mukanaan. Tämä oli miellyttävä, äitinsä näköinen nuorukainen, kalpea ja
väsyneen näköinen, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä.

Seuraavana silmänräpäyksenä kuuluivat isän askeleet portaista.

-- Rohkaise itseäsi! -- sanoi urkuri ja lykkäsi pojan ovesta ulos. --
Ennen menisin hirteen kuin tahtoisin toistamiseen nähdä tämmöistä
näytelmää.

Kaikki kolme astuivat ulos. Delli tuli portaita alas, matkareppu
kädessä. Poika syöksyi, niinkuin Herkuleen käden paiskaamana, hänen
jalkoihinsa, syleili isän polvia läähättäen ja sanaa sanomatta. Isä
kalpeni, teki vaistomaisen inhoa ilmaisevan liikkeen, katseli sitte
hetkisen poikaa sanomattomalla tuskalla ja sanoi: -- Mene äitiäsi
tervehtimään.

Poika juoksi portaita ylös, kimakka huuto kuului -- -- -- huuto, joka
ilmaisi sääliä ja anteeksi antamusta. Sitten juoksi hän takaisin alas
ja kätkeytyi isänsä taakse. Seuraavana iltana Delli palasi Turinista.
Emilio meni häntä tapaamaan, mutta toinen ei puhunut sanaakaan
matkastaan eikä pojasta. Ei äitikään sanonut mitään. Ei Emiliokaan
mitään kysellyt. He puhuivat aivan toisista asioista niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut.

Delli ei sitte koskaan sanallakaan maininnut näitä asioita, ei edes
poissa olevaa poikaa. Hän kävi yhä äänettömämmäksi, näytti entistään
totisemmalta ja antautui tykkönään koulutyöhönsä. Asioittensa
järjestämistä varten hänen täytyi käyttää kaikkia tarjona olevia
keinoja rahojen ansaitsemiseksi. Hän antoi tunteja talonpojille, jotka
asuivat puolentoista kilometrin päässä kylästä, palvelioille, jotka
aikoivat alkaa kauppaa ja teurastajan puolihassulle pojalle, jota
Emilio ei ollut huolinut luokkaansa. Hän ei sallinut itselleen
vähintäkään lepoa päivin, jätti sikseen jokapäiväiset kävelynsä uudelle
koulurakennukselle ja korjaili oppilaitten kirjoituksia lyijykynällä
kouluun kulkiessaan. Kahta nopeammin kuin ennen hän valmisti
tuntejansa, valitsi ainekirjoituksia ja teki muistiinpanoja siitä, mitä
oli kuullut ja lukenut ja mikä saattoi olla hänelle opetuksessa
hyödyksi. Rouva Delliä huolestutti miehensä kiihtynyt työ-into, joka
melkein vieroitti hänet perheestä, ja hän sanoi huolestuneena
Emiliolle: -- Oi, hän ei ole enää entisensä kaltainen, hän on aivan
muuttunut!

Emilio koki rouvaa lohdutella; sanoi juuri sitä seikkaa, että Delli
niin innokkaasti antautui koulutyöhön, hyväksi enteeksi, sillä se
todisti hänen unhoittaneen tuon ikävän jutun.

Mutta rouva pudisteli päätään ja virkkoi: -- Oi ei, ei, hän ei ole sitä
unhoittanut.

Kuitenkin tuntui siltä. Lyhyissä keskusteluissa hän jutteli
kouluasioista semmoisella selvyydellä ja seikkaperäisyydellä, sekä toi
esiin runsaita, älykkäitä ehdoituksia, jotka hämmästyttivät kumppania
ja ilmaisivat uusia puolia tuossa erinomaisessa miehessä.

Emilio ihaili Delliä ja oli hänelle suuresti kiitollinen siitä, että
hän ikäänkuin aatelis-arvoon koroitti heidän tointaan ja oli
virkakuntansa kaunistuksena, opettaja semmoinen, jota Emilio aina
ajatuksissaan voisi asettaa kilveksi, kun ihmiset hänen virkaveljiänsä
pilkkasivat. Delliä muistellessaan hän saattaisi irvisteliöille sanoa:
-- Onpa sentään joukossamme miehiä, joiden edessä teidän täytyisi
maahan kumartua.

Vieläkin ihmeteltävämmältä tuntui toveri, kun hän ajatteli, ett'ei tämä
koskaan koettaisi parantaa taloudellista tilaansa, että moni tarkastaja
ei älyäisi mitään eroa tämän ja muitten opettajien välillä ja että hän
kuolisi tuntemattomana niinkuin työmies vuorikaivoksessa, ansaittuansa
neljänä kymmenenä vuotena pyhässä virassaan tuskin sen vertaa kuin
tenoori-laulaja saa viikossa.


Viimeiset päivät Bossolanossa.

Emiliokin eleli viimeiset kuukaudet Bossolanossa aivan itseksensä.

Niin pian kuin oli kuulutettu kuusitoista paikkaa Turinin
kansakouluissa Toukokuun ensimäisenä päivänä tapahtuvan kilpailun
kautta haettavaksi, lähetti Emilio hakemuksensa ja muut paperinsa, ja
nyt kun kunniansa oli kysymyksessä, rupesi hän uudella innolla
tutkimaan kilpailuun tarvittavia aineita, joita niin monasti oli
alkanut lukea ja aina jättänyt. Suuresti häntä kiihoitti toivo päästä
opettajaksi Turiniin, jossa voisi olla varmana virastaan, jossa saisi
kuunnella yliopiston luentoja, olla saapuvilla opettajain kokouksissa,
käyttää kirjastoja, seurustella sivistyneitten toverien ja ystävien
kanssa, ja jossa ei olisi muita ohjeita kuin lukujärjestys, eikä muita
esivaltoja kuin koulunjohtokunta. Tuo tuntui hänestä jonkinmoiselta
luvatulta maalta.

Emilio oli siinä lukujen harjoittamiselle erittäin suotuisassa iässä,
jolloin nuoruuden intoon yhdistyy varttuneemman ajatuksen kestävyys;
jolloin ihminen vielä rakastaa maailmaa kylläksi halutaksensa saavuttaa
siinä kunniata, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että vastenmielisesti
antautuisi kirjojensa seuraan; hän oli tuossa hedelmää tuottavassa
iässä, jolloin ihminen valmistuu myöhempään nuoruuteensa ja saapi
silloin lyhyeksi ajaksi rintaansa samat toiveet ja eloisat tunteet,
mitkä hänellä oli ensimäisen nuoruuteensa päivinä.

Monta vuotta jälkeenpäin Emilio ihastuksella muisteli noita vilpoisia
aamuja Bossolanossa, jolloin hän nousi vuoteeltaan ennen aamun koittoa
ja istautui kirjoituspöytänsä ääreen; noita rauhaisia, rajattoman
vapaita hetkiä, jolloin hän työskenteli yksin keskellä nukkuvata kylää,
jopa miljoonain nukkuvain ihmislasten keskellä. Tuntuipa silloin
niinkuin hän aikaisen työnsä kautta pääsisi edelle muuta ihmiskuntaa,
jopa luontoakin kauemmas ja siten pitentäisi ikäänsä. Hän muisteli
noita ihania hetkiä, vietettyjä hauskassa, hiljaisessa työssä, jolloin
ei mikään häirinnyt, vaan päinvastoin aamukoiton unikuvat virkistivät,
sillä niissä entistä yhä useammin haamoittivat Faustina Gallin armaat
kasvot ikäänkuin salaperäisenä enteenä siitä, että hän pian näkisi
hänet jälleen. Halveksittavalta, jopa käsittämättömältä Emiliosta
silloin tuntui, että oli saattanut hakea iloa lasista, sen sijaan että
olisi sen löytänyt kirjoistaan ja toiveistaan. Kun hän, mielikuvitus
lukemisen kautta vireillä, näki päivän valon taivaan rannalla
sarastavan ja leviämistään leviävän, ajatteli hän iloiten, että
hänenkin ehkä elonsa tulisi valoisammaksi ja että aurinko joskus
nousisi sitäkin valistamaan.

Kun Emilion oli matkustaminen Turiniin, jonne oli saanut kutsun
kilpailuun, toivottivat kaikki hänelle onnea ja jättivät hänelle
jäähyväiset sydämmellisyydellä, jommoista hän ei ollut ennen missään
kylässä nähnyt. Täytyy lisätä, että moni sattumalta oli silloin hyvällä
päällä. Kirkkoherra oli vihdoinkin saanut valtiolta rahoja uuden
kirkontornin rakentamiseen ja maanmittari työskenteli ahkerasti
saadakseen siihen sievän piirustuksen, sekä väitti tekevänsä yhtä
kauniin kuin Florensin Campanilan torni, vaikka hiukan pienemmän; siitä
muka tulisi niin soma, että olisi öisin vartioittava, jott'ei
varastettaisi. Sindaco oli juuri ikään saanut valtion kunniamerkin.
Tarkastajatar näytteli parast'aikaa uutta hamettaan. Delli, jonka
vanhin poika oli onnellisesti päättänyt tutkintonsa, oli jälleen
aloittanut (hyvä merkki) jokapäiväiset kävelynsä koulurakennukselle,
josta ainoastaan savisilaus enää puuttui. Neiti Riccolikin, joka oli
melkoisesti rauhoittunut, oli entistänsä tyytyväisempi. Hänen
nimipäivänsä edellisenä iltana olivat muutamat nuoret herrat pitäneet
harmonikalla, okarinalla ja huilulla soittajaiset hänen ikkunansa alla,
ja silloin oli neiti osoittanut tavatonta urhoollisuutta taittaen kaksi
kukkasta ikkunalaudalla olevista kasveista ja heittäen ne alas
soittajille. Kumminkaan ei silmiänsä näyttänyt. Vaan kukkasten kanssa
hän osoitti tahtovansa heittää ainaiseksi luotaan kaikki perusteettomat
pelvot ja hullunkuriset luuloittelut. Hänkin heitti Emilialle hellät
hyvästit.

Viimeinen, jolle Emilio hyvästi sanoi, oli urkuri. Tämä riemuitsi
uudesta, äsken löytämästään aarteesta. Eräs Milanossa asuva ystävänsä
oli lähettänyt hänelle vuosikerran sanomalehteä _Aatteitten
transfusiooni_, kuuluisan Tito Livio Cianchettinin toimittama, ja sitä
urkuri luki sanomattomasti nauttien, sillä hän löysi siinä omat
aatteensa esitettyinä juuri tuommoisella haaveilevalla, uhkaavaisella
epämääräisyydellä, joka häntä miellytti. Varsinkin eräs asia oli
hänestä sukkela. Kauan haettuansa kahta sanaa, jotka sattuvasti
kuvaisivat yhteiskunnan kahta vihollista säätyluokkaa, ja käytettyänsä
turhaan sanoja _masentajat ja masennetut, hallitsevat ja hallitut_, oli
Cianchettini lopulta löytänyt kaksi sanaa, jotka urkurin mielestä
olivat oikeita neronleimauksia: _soittajat ja soitettavat_. Niin, ne
juuri olivat sopivat sanat! Maailma oli tosiaankin jaettu soittajiin ja
soitettaviin. Ei kukaan voinut toivoakkaan tämän jälkeen löytävänsä
kaunopuheliaasti ivallisempaa ja kuvaavampaa lausetapaa. Parina viime
viikkona hän enimmäkseen käytti vain näitä kahta sanaa, huutaen niitä
tuhannesti kahvilassa tavallisessa iltaseurassaan. Hän sanoi tahtovansa
käyntikorteilleen painattaa: _Se ja se, toimeltaan soittaja,
yhteiskunnallisen asemansa puolesta soitettava_. Ja hän nauroi niin,
että oli halkeamaisillaan. Tästä asiasta urkuri laski leikkiä koko ajan
kun Emilio oli hänen luonaan.

-- Ehkä -- hän sanoi -- emme tapaa toisiamme muutamaan aikaan. Jos niin
on, sitä parempi; se merkitsee, että me näemme toisemme, kun _kaikki
loppuu_.

Koska urkuri piti Emiliota hengenheimolaisenaan, vaikk'ei tämä koskaan
ollut ilmoittanut pitävänsä samoja aatteita, käski hän tätä
tervehtimään _ystäviä Turinissa_, kuitenkaan sanomatta keitä. Hän
tarkoitti kaikkia, jotka odottivat _isoa mullistusta_, suuren
_lautahökkelin_ vihollisia, sanalla sanoen _soitettavia_.

-- Sanokaa heille -- lisäsi -- että mekin, pienten kuntain jäsenet,
olemme valmiina, ja että, kun tuo iso päivä vihdoin koittaa, me
seisomme heidän sivullansa _soittamassa_. Tuhat tulimmaista -- -- --
emmekö silloin soittaisi!




Turinissa.


Turinissa keskellä meluavaa ihmisjoukkoa, joka kulki edes takaisin
raatihuoneen portaita, minne hänkin oli mennyt tiedustelemaan milloin
ja missä kirjallista tutkintoa pidettäisiin, kadotti Emilio kaiken
itseluottamuksen, mikä hänellä oli ollut Bossolanossa, ja hänestä
tuntuivat kaikki ihmiset kansakoulu-opettajilta, jotka aikoivat ottaa
osaa kilpailuihin ja olivat lukeneet enemmän kuin hän. Ja kun hän
illalla istui yksinään _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolassa, vaatimattomassa
huoneessa, jonka ikkuna antoi likaiselle pihalle päin, tuntui hänestä
kuin hän olisi tehnyt viisaammin, jos olisi ainaiseksi tyytynyt
rauhalliseen elämään jossakin maakylässä.

Seuraavana aamuna Emilio heräsi hyvä tuuma mielessään: hän tahtoi mennä
tervehtimään asian-ajaja Samista, jota ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen.
Emilio oli varma siitä, että asian-ajajan seurustelu häntä virkistäisi,
ja sitäpaitsi toivoi asian-ajajan, pyytämättäkin, antavan hänelle
suosituskirjeen; sillä hän oli kuullut tämmöisissä tutkinnoissa
suosituskirjeitä satamalla satavan ja niiden kevätsateen lailla tekevän
maan hedelmälliseksi.

Emiliolla oli se onni että tapasi asian-ajajan kotona.

Herra Samis oli hiukan lihonnut, käynyt vähän harmaapäiseksi, mutta oli
yhtä ystävällinen ja vilkas kuin ennen. Rouva oli jo matkustanut
maalle. Generi poika oli vast'ikään kunnialla suorittanut
päästötutkinnon teknillisestä koulusta ja aikoi juuri pyrkiä
teknilliseen opistoon. Altaranassa ei ollut mitään uutta tapahtunut,
paitsi että sindaco oli tullut entistänsä ylpeämmäksi. Sindacon
sopimaton suhde _Case Rossen_ naituun opettajattareen oli joka miehen
suussa. Hauskin uutinen, minkä Emilio sai kuulla, oli että Faustina
Galli, joka oli ottanut osaa viimevuotiseen kilpailuun, nyt oli
opettajattarena eräässä Turinin esikaupungissa ja että Emilio
luultavasti saisi tavata hänet ensi opettajakokouksessa, joka tulisi
pidettäväksi Emilion syntymäkaupungissa.

Kun Samis kuuli Emilion tulleen Turiniin kilpailua varten, kertoi hän
uutisen, joka aivan masensi Emiliota. Avoimia paikkoja oli, kuten
Emilio jo tiesi, kaikkiaan kuusitoista; hakijoita oli, ja sitä Emilio
ei ennen tiennyt, kokonaista kaksisataa kolmekymmentä.

Hän tunsi jo repposet saaneensa. Mutta asian-ajaja lohdutti häntä ja
sanoi, ett'ei saanut suuresta luvusta säikähtyä. Noiden kahdensadan
kolmenkymmenen hakijan joukossa oli ainoastaan kahdeksantoista
mies-opettajaa; kaikki muut olivat naisia. Jos valtuusmiehet, kuten
asian-ajaja luuli, olivat pidättäneet opettajille puolen tusinaa
paikkoja ei heitä tulisi aivan monta niistä kilpailemaan. Tätä
kuullessaan Emilio hengitti helpommin. Mutta lähemmin ajatellen tuntui
asia hänestä mahdottomalta, ja hän luuli asian-ajajan erehtyvän.

-- Minä en erehdy -- virkkoi herra Samis -- eikä se niin kummallista
olekkaan. Hakijoita on tietysti paljon, mutta useimmat heistä ovat
nuoria tyttöjä tästä kaupungista, jotka ovat päättäneet ruveta
opettajattariksi ainoastaan siinä tapauksessa, että saavat virkoja
täällä, jossa heillä on kotinsa ja tuttavansa. Jos eivät läpäise,
tulevat seuraavaan kilpailuun, jopa muutamat heistä saapuvat viisikin
kertaa peräkkäin samaan tutkintoon. Mutta kuinka moni opettaja viitsii
tulla tänne kovaa tutkintoa kokemaan, pieniä säästöjään huventamaan!
Minua ihmetyttää, että heitä on niinkin monta, ja luulen ensi vuonna
tulevan vähemmän; sillä ainoastaan etevät ja sivistyneet läpäisevät
täällä, eikä enää tähän aikaan kyvykkäitä tiedonhaluisia nuorukaisia
rupea opettaja-uralle. Mitä taas niihin tuhansiin tulee, jotka
maakylissä kuhnailevat, on niissä ani harva semmoinen, että voisi
toivoa onnistuvansa tutkinnossa. Se päivä on pian koittava, jolloin
eivät edes maanhylyt viitsi antautua opettaja-uralle. Kaikki,
jotka suinkin voivat, lähtevät nyt jo tiehensä. Ehtimiseen
kansakoulu-opettajat karkaavat toisille aloille, pyrkivät
kunnankirjureiksi, asioitsioiksi, työvoudeiksi, metsänvartioiksi,
heittäytyvät jos mihin toimeen, kysymättä kuinka heidän lopulta käy,
aivan niinkuin matkustajat, jotka pakenevat uppoavasta laivasta. Niinpä
esimerkiksi sain äsken kirjeen kunniapalkintoja ja hopeamitaleja
saaneelta kyläkoulun opettajalta, joka oli kirjeenvaihtaja-jäsenenä
useassa kirjallisessa seurassa ja nyt haki vahtimestarin virkaa.
Opettajakunnassa syntyneitä lomia eivät täytä taitavat oivalliset
opettajattaret, vaikka ovatkin opettajia sivistyneemmät ja lukemisesta
enemmän huvitettuja, kun ovat saaneet paremman kotikasvatuksen ja
opettajantoimi heille tarjoaa parempia taloudellisia etuja; mutta he
eivät saa opettaa toista luokkaa korkeammalle poikakansakouluissa.
Parasta kumminkin on se, että saavat antaa tunteja korkeammissa
oppilaitoksissa, joissa todellakin siveellinen kasvatus alkaa ja joissa
poikia kuin hiotaan lukioihin pääsöä varten. Minne lopulta joudutaan?
Sitä asian-ajaja ei sanonut tietävänsä. Mutta sen hän tiesi, että
Emilion oli syytä toivoa, ei ainoastaan miespuolisten hakijain
vähälukuisuuteen nähden, vaan siitäkin syystä, että näistä harvoista
tuskin puoletkaan vetivät vertoja hänelle; sillä niissä oli opettajia,
jotka olivat saapuneet ikäänkuin arvan heittoon, ilman taitoja ja
valmistusta, ja jotka luultavasti tuskin pääsisivät ollenkaan osaa
ottamaan suulliseen tutkintoon.

Tämä lohdullinen ajatus mielessä lähti Emilio seuraavana aamuna puoli
yhdeksän -- kello yhdeksän oli määrä alkaa -- Barettin kansakoululle,
jossa kirjallinen tutkinto oli pidettävä.

Näkö, joka täällä levisi hänen eteensä, oli niin uusi ja omituinen,
että se vei tutkintohuolet tykkönään mielestä. Porttikäytävässä ja
kadulla koulun ulkopuolella oli ahdinkoon asti opettajattaria;
läheisillä kaduilla ja katujen kulmissa seisoi joukoittain rouvia ja
neitejä, kaiken-ikäisiä ja -pukuisia; siinä oli viime muotilehden
mukaan muovaeltuja ja sitte jos mitä mallia kyläopettajattaren melkein
talonpoikaiseen pukuun asti; siellä täällä näki hakijain äitejä, isiä,
veljiä, ystäviä ja entisiä opettajia, jotka kaikki olivat tulleet heitä
rohkaisemaan ja antamaan hyviä neuvoja. Ne näyttivät enimmäkseen
murheellisilta tahi liikutetuilta, puhuivat ja läikehtivät vilkkaasti.
Monella tutkittavista oli kirjoja käsissä, kainaloissa, lakkareissa,
niin että vaatteet olivat sieltä täältä pönkällään; toiset kantoivat
aamiaistansa pienissä paketeissa taikka laukuissa; muutamilla oli
hajuvesipullot mukana, niillä virkistääkseen nuutuneita elinvoimiaan.
Siinä oli hattuja ja töyhtöjä jos minkä värisiä ja jos jonkin muotosia,
ääretön äänten sohina, jossa joka askeleella kuului tutkijakunnan
puheenjohtajan ja kuuden jäsenen nimiä mainittavan. Yhtä kehuttiin
sävyisäksi, toista sanottiin turhan tarkaksi, muutamaa syytettiin
lahjojen ottajaksi, neljännestä puhuttiin vieläkin enemmän, siksi
ett'ei kukaan häntä tuntenut. Silloin tällöin pyrki joku tutkijakunnan
jäsenistä ihmisjoukon läpi kouluun; heille avattiin tie, ja kun hyvin
olivat päässeet sisään, kuului mutinata kaikkialla. Koulun
majesteetillinen vahtimestari näyttäytyi väliin ovessa. Pari
poliisipalvelijaa kulki hymyellen edes takaisin. Uteliaita katsojia
kurkisteli naisjoukkoon keksiäkseen kauniita kasvoja; mutta ei heistä
kukaan välittänyt.

Puoli yhdeksän portit avattiin, tutkittavat töytäsivät sisään kuin
parvi koulutyttöjä, sukulaiset ja ystävät antoivat viimeiset
varoituksensa ja lohdutuksensa: -- Rohkeutta, tyttöseni. -- Niina, minä
pyydän, rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. -- Muista lauserakennusta! -- Ja
siinä suudeltiin, huokailtiin ja puristeltiin käsiä.

Ovella seisoi yksi tarkastuslautakunnan jäsen ja vahtimestari.
Tullivirkamiesten urkkivin katsein tarkastellen tuliain taskuja ja
mukana olevia kääröjä, käskivät he sisään astuvain laskea kirjansa
pois, ja pian olivat etuhuoneen pöydät ja tuolit täynnänsä oppi- ja
sanakirjoja. Opettajattarille oli alikerran isoon saliin nostettu
luokkahuoneista penkkejä ja tuoleja.

Emilio astui melkein viimeisenä sisään ja näki opettajattaret jo lähes
kaikki asemillaan. Hattunsa olivat heittäneet viereisiin
luokkahuoneisin. Siinä oli noin pari sataa päätä, asettuneina
kuuteentoista riviin, hiuksia kaiken karvaisia, eepenholtsin mustasta
kullan kellervään, hameita jos jonkin kuosisia, enimmäkseen vaaleita,
ja kun niille ulkona kasvavista puista lankesi vihreä valo, antoi se
koko huoneelle iloisen ja juhlaisan muodon, joka ei juuri sopinut
yhteen tutkittavain vakaitten katseitten ja ilmassa vallitsevan
tympeän, levottoman, kuumeen-omaisen väreen kanssa.

Yläkerran suureen saliin oli asetettu istuimia opettajille, ja heidän
taaksensa, sopivan matkan päähän, noin kolmelle kymmenelle
opettajattarelle, jotka eivät mahtuneet alakertaan.

Emilion astuessa yläkertaan istuivat kaikki opettajattaret jo
paikoillaan. Opettajiakaan ei enää puuttunut kuin pari, kolme. Nämät
olivat kaikki nuoria miehiä, alle kahdenkymmenen ikäisiä. Vanha,
nuuskainen vahtimestari asettui ovelle vartioimaan. Kaksi
tutkintolautakuntaan kuuluvaa opettajaa kulki edes takaisin kehoittaen
tutkittavia pian papereitansa järjestämään.

Emilio oli tuskin ehtinyt käskyä noudattaa ennenkuin hän, katsottuansa
ovelle, päästi hämmästyksen huudahduksen.

Carlo Lerica astui huoneesen.

Tämä oli tuskin ehtinyt kynnyksen sisäpuolelle, ennenkuin äkkiä
pysähtyi ja katseli kiukkuisesti istumapaikkoja; mutta huomatessaan
Emilion, naurahti ja astui Emilion luo, puristi ystävän kättä ja
istautui hänen viereensä.

Lerica tutisi vielä vihasta, kun alakerrassa oleva vahtimestari, sen
pöllö, oli väkisin tahtonut viedä hänen taskustaan paperiin käärityn
gruyère-juuston, siinä luulossa että se muka oli kirja.

-- Rakas Ratti -- sanoi hän matalalla äänellä -- minun vasta on ollut
hauskaa! -- -- -- Sikamainen kunta! -- -- --

Hänen täytyi keskeyttää, sillä tutkintolautakunnan puheenjohtaja astui
kahden jäsenen seuraamana sisään, ääneen lukeakseen kirjoitettavat
aineet. Samalla hetkellä kun hän avasi kirjekuoren jossa aineet olivat,
astui sisään pitkin askelin, hengästyneenä ja pelosta puoli kuolleena
kolme opettajatarta, jotka olivat myöhästyneet. He pyysivät anteeksi ja
armahdusta sekä riensivät paikoilleen, jonne uupuneina heittäytyivät
painaen kädet sydämmelleen.

Kirjoitettava aine oli kasvatus-opillinen: Kansakoulu-opettaja
järjestää ensimäisen, toisen ja kolmannen luokan luku-ohjelman sekä
määrää, mitä opetustapaa on noudatettava, jos tahtoo menestyksellä
opettaa äidinkieltä.

Tuskin oli aineen luku päättynyt, ennenkuin kuului muminata, huokauksia
ja tukahdutettuja huudahduksia, aivan niinkuin ahdinkoon asti
sullotusta oikeuspaikasta kuoleman tuomiota julistettaessa; sitten
seurasi syvä hiljaisuus.

Emilio työskenteli puolipäivään saakka aivan tyynesti, mitään
kuulematta tai näkemättä; mutta sitte kun ei enää ollut muuta tehtävänä
kuin aineen puhtaaksi kirjoittaminen, ei hän voinut olla seuraa
tarkastamatta, varsinkaan opettajattaria. Kaksi tuntia oli enää
jäljellä, ja sen vuoksi oli jo jonkinmoinen levottomuus heissä
huomattavana; muutamat taistelivat vielä itse aineen kanssa, toiset
huomasivat käsittäneensä asian väärin ja alkoivat siksi alusta, toiset
taas, laaja-ajatukselliset, olivat käsitelleet ainettansa liian
seikkaperäisesti ja pelkäsivät, ett'eivät ehtisikkään sitä lopettaa.
Kaikki nämä työskentelivät hirmuisella kiireellä, loivat rukoilevia
katseita kattoon ja tömistivät jaloillaan. Muutamat nakertelivat
hätäisesti kuivaa leipää, vasen käsi suun edessä. Toiset kirjoittelivat
kirjelappuja, joita sitte penkkien alta salavihkaa pistivät
naapureilleen. Kynien ratina kiihtyi hetki hetkeltä, aivan kuin olisi
kirjoitettu jollekulle, jonka kärsimättömyys yhä lisääntymistään
lisääntyi. Kun sitten ensimäiset jättivät kyhäyksensä, asianmukaisesti
varustettuna sepustajan nimikirjoituksella, lisääntyi jäljellä olevain
levottomuus ja tuska aivan sen mukaan, missä määrin kirjoittajain luku
väheni. Muutamat olivat kalpeita, toiset tulipunaisia ja pyyhkeilivät
hikeä otsaltaan. Niittenkin joukossa, jotka olivat tulleet somasti
puettuina, ei ollut ainoatakaan, joka nyt olisi huomannut olevansa
pörrössä hiuksin tahi että vaatteille taikka sormille oli töhräytynyt
mustetta. Kolme, neljä joukossa näytti väliin kovin toivottomalta ja
väsyneeltä; eikä se kummaa ollutkaan, ne kun olivat siellä jo kolmatta
tai neljättä kertaa ja koko heidän perheensä menestys riippui tästä
hetkestä. Kun aika oli loppumaisillaan ja toinen vartioivista
opettajista lausui nuo kamalat sanat: -- Hyvät naiset, kiiruhtakaa! --
silloin näki kauhun ja tuskan liikkeitä, jotka oikein herättivät
sääliä. Tärkeä hetki oli lyönyt, ja vielä kymmenen istui
kirjoittamassa. Eräs vanha, hermostunut provessori nalkutti: --
Paperit, hyvät naiset! Antakaa paperinne semmoisina kuin ovat! -- Hän
kulki penkkien väliä ja koitti koota papereita. Eräs toinen
tarkastuslautakunnan jäsenistä teki samoin, mutta hän menetteli
sävyisämmin. Mutta opettajattaretpa eivät tahtoneetkaan jättää
kirjoituksia luotaan, vaan vetivät ne aivan eteensä ja puolustautuivat
kyynärpäillään, rukoellen: -- Vielä hetkinen! -- Viisi minuuttia! --
Minä pyydän, armosta! -- Tukahutettuja huudahduksia kuului: -- Oi
Jumalani! Jumalani! -- Eräs nuori tyttö heitti kynän kädestään ja
purskahti itkuun. Emilio ei tahtonut kauemmin katsella tätä surkeutta.

Ulkona kadulla oli taaskin ahdinkoa. Siellä seisoi kirjoituksen
suorittaneita opettajattaria ja paljo muita ihmisiä, jotka
olivat tulleet kuulemaan kuinka oli käynyt. Ihmiset seisoivat
ryhmissä, joissa kussakin oli joku tutkinnossa ollut, huitoen
rumalla aine-konsehtillansa ja kertoen aamupäivän kärsimyksistä,
tarkastuslautakunnan kovuudesta, ankarista varokeinoista, joita oli
pidetty kaiken yhteyden estämiseksi ulkomaailman kanssa; läheiseen
puutarhaan ja viereisille kaduille oli asetettu vartioita, eikä oltu
edes annettu sukulaisten tuomia hedelmiä ja leipiä, kun näet pelättiin,
että niissä saattoi olla kirjeitä kätkettyinä. Sukulaiset ja ystävät
päivittelivät tarkastuslautakunnan säälimättömyyttä, surkuttelivat
tyttösiä ja järjestelivät lempeästi heidän epäkuntoon joutuneita
pukujaan sekä tarkastelivat konsehteja.

Tässä hälinässä tarttui joku Emilion olkapäähän. Se oli Lerica, ja he
syleilivät toisiansa sydämmellisesti.

-- Siis -- puhkesi ystävä sanoiksi -- pyrit sinäkin _Turinin suureen
rangaistuslaitokseen_?

Lerica ei ollut paljoa muuttunut viimeisenä viitenä vuotena. Ainoastaan
rypyt silmäin alla, nenän juuressa ja suupielissä olivat uurtuneet
hiukan syvemmiksi ja muistuttivat hänen karkeissa kasvoissaan
semmoisista puun-oksain jättämistä syvennyksistä, joita väliin,
kivikauden merkkeinä, nähdään vuorensyrjänteissä. Kaula oli myöskin
käynyt paksummaksi ja jykevämmäksi.

Vaikka Lerica oli nälkäinen kuin susi, tahtoi hän oitis kertoa
Emiliolle kaikki vaiheensa siitä päivästä asti, jolloin oli
kirjoittanut Altaranaan. Hän oli jättänyt paikkansa Badolinossa ja
joutunut Mocchian kuntakouluun, jossa oli kahta kauheampaa. Mocchia oli
pieni kylä, puoleksi kätketty rumaan laaksoon, jossa satoi kuusi
kuukautta peräkkäin. Koulussa oli niin kosteata, että märkyys oli aivan
pilannut seinällä riippuvan kuninkaankuvan, eikä enää voinut lukea
seinätaulujen allekirjoituksia. Ja tässä haudan kaltaisessa kunnassa
oli -- ei voinut ymmärtää miksi -- äärettömän paljon lapsia, jott'ei
tiennyt minne sijoittaa. Luokkansa oli täpöisen täysi ja kuitenkin
kaduilla vilisi lapsia, joista joka kolmatta vaivasi syhelmä. Se oli
aivan kauhea kylä lapsituotteliaisuuteensa nähden; niitä sikisi
niinkuin matoja juustossa. Siellä oli Lerica joutunut tekemisiin äsken
valitun sindacon kanssa, joka oli ylpeydestä niin hassahtava, että
vaati opettajaa pukeutumaan hansikkoihin, kun tulisi raatihuoneelle
sindacoa tapaamaan. Lericalla oli sielläkin ollut paljon rettelöitä
palkkansa perimisessä. Ylöskantomies, joka oli yksissä asioissa
sindacon kanssa, oli juonittelevainen roisto ja vastasi kolmena
kuukautena peräkkäin, kun Lerica tuli palkkaansa nostamaan: -- Minulla
ei ole mitään rahoja --, vaikka oli todistettu, että hän jo oli
kantanut rahat kunnalta. Mitä oli tekeminen? Lerica ei tahtonut kääntyä
kunnallishallituksen puoleen, sillä silloin asia olisi ollut
alistettava sindacon päätettäväksi, joka kostoksi ehkä olisi erottanut
hänet virasta. Mutta hän ehti ennen vihollisiaan ja pyysi itse eroa.
Vaan silloinpa prefekti lähetti hänen eronhakemuksensa koulu-legaatille
käskyllä, että opettajan on se peruuttaminen; sillä yhtä vähän kuin
kunta voi opettajansa kesken vuotta erottaa, yhtä vähän voi opettaja
itsekään jättää paikkaansa ennen lukuvuoden loppua. Lerican siis täytyi
pitkittää työtään, mutta ylöskantomieskin pitkitti niskoitteluaan.
Vihdoinkin, valitettuansa kerran toisensa perästä, prefekti otti sen
kuuleviin korviin ja käski sindacon pitämään huolta siitä, että
opettaja saisi palkkansa, muuten Mocchiaan lähetettäisiin komisarius
asiata tutkimaan kunnan kustannuksella.

-- Kun olin nämä tiedot saanut -- pitkitti Lerica -- riensin iloisena
ylöskantomiehen luo nostamaan kaikkia saataviani -- -- -- mutta hän
antoikin minulle koko summasta -- -- -- Lerica huusi ukkosen-äänellä,
niin että parikymmentä kadulla liikkuvaa henkilöä kääntyi katsomaan --
kuusitoista lireä, ymmärrätkös, kuusitoista sikamaista, kauheasti
haisevaa lireä! Loput maksettiin vähitellen pienissä osissa,
viisi, kuusi, neljä jopa kaksikin lireä kerrallaan. Mutta --
lisäsi hän pysähtyen keskelle katua, pudisti päätään ja päästi
metsäläisen riemunaurun -- kylläpä ovat saaneetkin kuulla siitä! Joka
kerta, kun kävin siellä palkkaani lypsämässä, haukuin niin, että
sinne kokoontui väkeä ja syntyi kauhea meteli. He eivät olleet
kuulevinaankaan. Minä jo edellisenä päivänä ajattelin haukkumasanat
valmiiksi, haukkumasanat sellaiset, että olisivat minut ampuneet, jos
heillä olisi ollut tippaakaan kunniallista verta suonissaan. Niin,
semmoinen onni minulla on. Saatpa nähdä, minun käy huonosti nytkin
tässä tutkinnossa.

Emilion tehdessä kieltävän liikkeen kädellään, virkahti Lerica: -- Minä
olen varma siitä! Minua liiaksi tunnetaan Piemontissa. Aatteles, mitä
ilkeitä kirjeitä kaikki, joita olen haukkunut ja uhkaellut selkään
antaa, ovat kirjoittaneet tutkijalautakunnalle ja valtuusmiehille. Sen
luontoisia, kuin minä olen, ei tahdota minnekkään. Mutta odottakaapas,
jos minä reput saan! En sano enempää. Ennen kaikkea saa tutkijakunta
tekemistä kanssani, sitte kierrän kaikissa kylissä, joissa olen
opettajana ollut, tekemässä loppusuorituksia ja silloin saat kuulla
ihania juttuja. Se on oleva kerrassaan kuin lihaksi muuttunut
maanjäristys olisi matkoilla.

Seuraavana päivänä oli kirjoitettava aine sananlaskusta: Opi ammattisi,
saat leipäsi. Tämä aine oli kehitettävä kertomuksen, vuorokeskustelun
tahi esitelmän muodossa.

Seurasi samanlaisia kohtauksia kuin edellisenäkin päivänä ja niitten
lisäksi vielä pieni tapahtuma uutta lajia. Kahden tunnin työn perästä
pyörtyi eräs nuori tyttö; hänet kannettiin puutarhaan, jossa kylmän
veden avulla saatiin virkoamaan, mutta hän ei voinut enää pitkittää
kirjoitusta.

Lerica häiritsi ehtimiseen Emiliota puoliääneen lausutuilla
kirouksillaan. Hänen mielestään aine oli tyhmä ja laiha, ja siksi hän
sadatteli tutkijakuntaa ja valtuustoja minkä jaksoi.

Ennenkuin tutkittavat läksivät tiehensä, ilmoitettiin heille että
kirjoituksia tarkastettaisiin kahdeksan päivää ja yhdeksännen aamulla
olisi koulun portilla luettelo niistä, jotka saisivat ottaa osaa
suulliseen tutkintoon. Niitä, joiden nimet eivät olisi listalla, ei
hyväksytty.

Ulkona kihisi ihmisiä enemmänkin kuin edellisenä päivänä. Emilio ja
Lerica pysähtyivät hetkeksi kadulle nähdäkseen kaikkia noita voitosta
varmoja tahi alakuloisia, miettiväisen näköisiä tahi itkeviä
opettajattaria, jotka astuivat ovesta ulos. He näyttivät väsyneiltä;
hiukset olivat pörröllään, puku epäjärjestyksessä, ikäänkuin olisivat
olleet tappelussa. Useimpain kasvoista saattoi lukea heidän aavistavan
väärin kirjoittaneensa, sekä harmittelevan jättäneensä monta hyvää
ajatusta ja selvää lausetta mustepulloon. Erotessaan he toisilleen
toivottivat onnea taikka lausuivat sanoja, jotka osoittivat pelkoa ja
epätoivoa.

Keskellä joukkoa Emilio kuuli äänen takanansa huutavan: -- Herra Ratti!
-- ja kun kääntyi, näki edessään neiti Pedanin. Äkkiä johtuivat Emilion
mieleen nuo julmat sanat: -- Harjoittakaa telineliikkeitä. -- Niitä
muistellessaan ja nähdessään tuon kookkaan, kukoistavan nuoren naisen
lensi häpeän puna Emilion poskille.

Neiti Pedani hymähti. Ehkä hänkin muisteli samaa asiaa. Mutta pian hän
tyynellä ja luontevalla ryhdillään päästi Emilion pulasta ja ojensi
hänelle voimakkaan kätensä.

-- Tekin täällä? -- hän kysyi niinkuin olisivat nähneet toisensa
edellisenä iltana. -- Olette kai voineet hyvin koko tämän ajan?

Neiti näytti nuoremmalta kuin Caminassa, oli hartevampi, hoikempi
vyötäreiltä ja entistänsä raittiimpi sekä ruumiin että sielun puolesta.

-- Lyönpä vetoa -- sanoi Emilio leikillisesti -- että otatte osaa
kilpailuun yksinomaisesti päästäksenne tänne _voimistelun kehtoon_.

Opettajatar vastasi: -- Juuri siksi.

Kohteliaasti Emilio arveli neidin voivan olla varman asiastaan.

Hän pudisteli epäileväisesti päätään. Kyllä kai, jos olisi kilpailtava
voimistelussa, sitten ei olisi hätää; mutta käsityötutkinto teki hänet
levottomaksi. Tuo siunattu paita, joka oli kokoon kursittava! Hän
varmaankin haaskaisi kymmenen metriä kangasta onnistumatta sittenkään,
sillä hänellä ei ollut kärsivällisyyttä eikä taipumusta semmoisiin
töihin.

Tätä sanoessaan opettajatar joutui kauas ihmisvirrassa.

-- Ratkaisevana päivänä kai vielä tavataan -- puhui neiti matkan päästä
ja heilutti kättään jäähyväisiksi. Hänestä ei enää näkynyt muuta kuin
satakaunoilla koristettu hattu, joka kohosi ihmisjoukossa ylemmäs
kaikkia muita hattuja.

Seuraavana kahdeksana päivänä, jolloin Emilio monta kertaa kävi
veljiänsä tervehtimässä, (toinen niistä oli kirjapainotyössä, toinen
puuseppänä) oli hän sanomattoman levoton; toivoi väliin onnistuneensa
loistavasti, toisinaan taas luuli auttamattomasti hokaroineensa. Yönä
vasten ratkaisevaa päivää hän ei saanut unta ja aamulla meni jo tuntia
ennen määräaikaa käyskentelemään koulun läheisyyteen. Siellä kulki
paljo muitakin rauhattomia olentoja, jotka joka viides minuutti
koettelivat koulun porttia ja hätääntynein katsein tarkastelivat
puutarhassa polttelevia vahtimestareita, sekä kadulla ohi kulkevia
tutkijakunnan jäseniä, jopa koulurakennuksen suljettuja ikkunoitakin.

Kun portti avattiin, töytäsi pihaan koko joukko tutkintoon pyrkijöitä,
sekä niitten sukulaisia ja ystäviä jotka eivät olleet uskaltaneet itse
tulla. Suulliseen tutkintoon oikeutettujen nimet olivat pienellä
ilmoitustaululla ison salin oven pielessä. Kovin lyhyt tuo luettelo
oli! Kokonaiseen neljännestuntiin ei Emilio voinut sitä lähestyä.
Jokaisen jälkeen, joka taulun alta poistui, tunki kaksi sijaan. Harmin,
valituksen ja napinan huudahduksia kuului; isät ja äidit poistuivat
synkin kasvoin, mutisten jotain; nuoria naisia tuli sieltä kalpeina ja
itkusilmin, lohduttelevien sukulaisten tahi ystävien tukemina; muutamat
astuivat, toivon kipinä rinnassaan, uudelleen katsomaan, että eikö
sittekin heidän nimeänsä olisi luettelossa.

Tällä hetkellä Emiliossa ei ollut vähääkään säälintunnetta jäljellä.
Päinvastoin röyhkeä kärsimättömyys oli hänet käsittänyt; hän tunkeutui
joukon läpi ensi riviin, onnistui sijoittamaan päänsä yläpuolelle
erästä hattua, jonka höyhentöyhdöt pistivät häntä leukaan. Ja nyt hän
tunsi saman tunteen, jonka raitis tuulahdus tuottaa ihmisraukalle, joka
on häkään nääntymäisillään -- -- -- Ratti, Emilio! Hänen nimensä oli
siinä. Emilio vetäisi syvän henkäyksen, joka käänsi hänen puoleensa
pikaisia kateellisia katseita; sitten tunkeutui taas ulos
ihmisjoukosta, niin ylen onnellisena, ett'ei muistanut itse katsoa eikä
muilta kysyä, oliko Lerican nimeä luettelossa.

Vieläkin tyytyväisemmäksi Emilio kävi illalla kuullessaan, että
ainoastaan kolme opettajaa oli läpäissyt ja että Lerica oli yksi
niistä. Emilio meni uskaliaana ja iloisena suulliseen tutkintoon.

Tutkittavat käskettiin kolme kerrallaan voimistelusaliin. Siellä oli
kaksi pöytää; toisen ääressä istui tutkijakunnan puheenjohtaja kahden
jäsenen kanssa, toisen ääressä olivat tutkijakunnan neljä muuta
jäsentä.

Emiliota tutkittiin yhdessä kahden opettajattaren kanssa. Nähdessään
nuo kuusi tuomarinnaamaa, jotka kääntyivät häneen, ja ajatellessaan,
että hän nyt muutamassa tuokiossa saattaisi hukkaan laskea monen vuoden
työn ja ponnistukset, valtasi Emilion sama hervahduttava tunne, joka
käsittää siivon nuorukaisen hänen astuessaan ensimmäistä kertaa
pelipöydän ääreen. Kun yhdestä pöydästä huudettiin häntä nimeltä,
menikin hän toiselle ja sai palata lakaisin ensimäisen luo. Siellä hän
näki molemmat kirjoituksensa levällään erään tutkijan edessä ja
hämmästyi niin, ett'ei tajunnut tämän ensimäistä kysymystä. Mutta äkkiä
hän tunsi suuren helpoituksen. Häntä kehuttiin. Silloin hänen rintansa
jälleen täyttyi uskaliaisuudella ja hän tunsi tuota selvää päihtymystä,
joka ennen muissa tiloissa oli niin paraiksi häneen tullut; tuota
melkein kaksinkertaista voimaa kaikessa sielunsa toiminnassa, joka
lähti hänen kunnianhimostaan ja ylpeydestään, kun muisteli entisiä
voitokkaita ponnistuksiansa ja ajatteli kuvituksissaan hymyilevää
tulevaisuutta. Hän näki itsensä yliopiston tutkijakunnan edessä,
voitokkaasti vastaamassa kysymyksiin, joita tohtorin arvo seurasi.
Tuntuipa kuin rinnallaan olisi seisonut näkymätön ystävä, Megari,
kuiskaamassa vastaukset hänen korvaansa. Hän suoriutui hyvin
tutkinnosta, sekä hämmästyi kovin, kun kuuli sanottavan: -- Saatte
mennä. -- Hän luuli kuulleensa väärin; nämä kolme neljännestuntia
tuntuivat kymmeneltä minuutilta. Tyynenä hän astui ulos. Mutta tuskin
ulos päästyään, käsitti hänet, nähdessään auringon ja ihmiset,
vastustamaton ruumiillisen liikkeen tarve ja niin hän läksi ilman
päämäärää astuskelemaan Turinin katuja. Sanomattoman hyvillään hän
ajatteli noita maakylissä viettämiänsä vuosia elämänsä menneenä
ajanjaksona ja muisteli jonkinmoisina unikuvina ihmisiä, joiden
tuttavuuteen oli joutunut. Ihmeekseen hän löysi itsensä hämärän tultua
_Kolmen Kyyhkyn_ ravintolan edustalla.

Astuessaan kyökkiin hän näki Lerican seisovan selin ovelle päin
puhumassa emännän kanssa.

Kun Emilio ei ollut tavannut ystävätään suullisessa tutkinnossa,
pysähtyi hän hieman neuvotonna, sillä hän pelkäsi, ett'ei Lericaa oltu
hyväksytty. Mutta Lerica oli tuskin kääntynyt, ennenkuin Emilio luki
hänen kasvoistaan, että kaikki oli hyvin käynyt.

-- Kaikki kävi hyvin -- toveri vastasi Emilion kysymykseen ja hykersi
käsiään.

Mutta äkkiä muuttui muotonsa ja hän sanoi: -- Aatteles, minä olin
tulistumaisillani provessori Alatiin, joka koetti kietoa minua.

Lerica ja provessori olivat riitautuneet Pekingin väkiluvusta. Lerica
oli sanonut "kaksi miljoonaa asukasta", mutta silloin oli provessori
nauranut ja huomauttanut, että se on mahdotonta, koska kaupungilla ei
ole isompaa alaa kuin Parisilla, jossa kaksi miljonaa asuu aivan
ahtaalla, kun sitä vastoin Pekingissä on laveita tykkönään asumattomia
tahi melkein asumattomia aloja, niinkuin keisarin kaupungin-osa,
äärettömät rämeet y.m. Lerica väitti mainitsemansa asukasluvun olevan
sen suuruiseksi ilmoitetun kaikissa kansakouluja varten valmistetuissa
maantieteissä. Toinen oli vastannut: -- Älkää noin kiivastuko! -- Minä
en kiivastu -- oli Lerica sanonut, ja siihen oli provessori
virkahtanut: -- Tyyntykää.

-- Lyhyesti -- pitkitti Lerica -- kaikesta näki, ett'eivät kasvoni
miellyttäneet sitä roistoa, ja hän koki saada minut kompastumaan Kiinan
pääkaupunkiin. Vähällä olin kuohahtaa, ja niin hänenkin laitansa oli.
Me törmäsimme todellakin yhteen. Mutta minä toivon selittäneeni asiani
oikein ja että kaikki päättyy hyvin.

Senjälkeen Lerica puhkesi meluisaan iloisuuteen joka, niinkuin aina,
päättyi kiroustulvaan.

-- Nyt se on loppunut -- huusi ja pudisti nyrkkiänsä Alpeille, jotka
häämöittivät ravintolan portista -- jaa, nyt se on loppunut, elämä
noissa tunkionmoisissa pikku-kunnissa, noissa navettakouluissa, joissa
sindacot, sen härkäpaimenet, ovat kymmenenä vuonna tehneet elämäni
helvetiksi!

Tällä hetkellä hän ei aikonut ainoata ajatustakaan uhrata häpeälliselle
menneisyydelle, ja koska ei voinut antaa anteeksi niille roistoille,
jotka olivat häntä sikamaisesti kohdelleet, tahtoi hän edes unhoittaa
heidät. Tietysti sillä ehdolla, ett'eivät joutuneet hänen tielleen.
Armahtakoon sitä heistä, joka sattumalta joutuisi hänen eteensä
jossakin Turinin kadunkulmassa. Rauhoitu, ystävä, hän rauhoittaen
lisäsi; hän ei aikonut melskettä nostaa. Hän aikoi vain pistää kaksi
sormea miehen leuan alle, nostaa ylös hänet aivan varovaisesti ja
asettaa hänet hiukan kauemmas kadulle sanoen: -- Odottakaa! Teidän
kaltaisenne ja Carlo Lerica eivät mahdu samalle katukäytävälle.

Ratti vietti illan hauskasti toverin seurassa. He tuumailivat muuttaa
yhteen asumaan päästyänsä molemmat Turiniin. Koska Lerica oli tuonut
kaikki tavaransa _Kolmen Kyyhkyn_ ravintolaan ja asettunut sinne,
saivat he ilokseen yhdessä vastaan-ottaa kaupungin komeapukuisen
vahtimestarin, joka toi kirjeen, missä tutkijakunnan puheenjohtaja
juhlallisesti ilmoitti heidän tutkinnossa läpäisseen ja että heidät
nimitettäisiin opettajiksi Turiniin kaupungin valtuusmiesten ensi
kokouksessa.

Ennenkuin Emilio pois matkusti, läksi hän tätä iloista sanomaa herra
Samis'ille kertomaan. Tämä toivotti Emiliolle onnea ja vakuutti
vaimonsakin tulevan siitä iloiseksi. Sitten sanoi: -- Minulla on jotain
teille näytettävää -- ja avasi viereisen huoneen oven, josta Emiliota
vastaan astui kahdeksantoista vuotias nuorukainen, Emilion entinen
oppilas, Generi, tuo poikanen, joka oli ollut silmittömästi rakastunut
neiti Vettiin. Hän oli täydellisesti muuttunut, niin ett'ei kukaan
olisi voinut aavistamallakaan aavistaa hänen alkuperäänsä. Hän oli
hienossa puvussa, hieman lihonnut, kasvanut holhoojaansa pitemmäksi ja
voimistelun ja miekkailun kautta saanut notkean ja nuortean ruumiin
sekä omituisen viehättävän olon ja ryhdin. Ainoastaan kasvot kuvasivat
niinkuin ennenkin kunnianhimoa, rohkeutta, päättäväisyyttä ja
kestävyyttä, sekä ilmaisivat sielua, jonka tahto ja luonto olivat
karaisseet elämän taisteluissa, sielua, joka oli ilman tunnetta, joka
ei kaivannut rakkautta ei hellyyttä.

Generi ojensi kätensä opettajalle niinkuin jollekkin vertaiselleen,
hymähteli, ei niin paljon näkemän ilosta, vaan niiden muistojen
johdosta, joita opettaja hänessä herätti, sekä sanoi kylmähköllä
äänellä muutamia jonkinmoista kiitollisuutta ilmaisevia sanoja: -- Oh
-- -- minä muistan kyllä -- jonka jälkeen rupesi leikittelemään
paperiveitsen kanssa.

Emilio katseli pojan käsiä, joissa vielä oli entisen päivettymisen
merkkejä ja joiden sormien päät olivat litteitä. Muuta merkkiä hänessä
ei enää ollut niiltä ajoilta, jolloin raatoi kedoilla. Puheessaan hän
käytti Turinin ylimysten murretta. Kaikesta saattoi ymmärtää hänen
tykkönään muuttuneen ja täydelleen perehtyneen sen seurapiirin elämään,
johon oli tullut siirretyksi.

Asian-ajaja katseli luomaansa mielihyvällä, vaikka ilman lempeyttä,
aivan niinkuin puuseppä tarkastelee höyläämäänsä lautaa, jonka on
saanut sileäksi ja hienoksi vasta pitkällisen työn perästä. Kun
asian-ajaja huomasi Emilion hämmästyvän nähdessään pojan, sanoi hän:
-- Muistatteko mitä ennustin siitä, kun talonpoikaisnuorukaiset alkavat
pyrkiä lukutielle? Mitä tästä kokeesta sanotte?

Emilio aloitti kohteliasta vastausta, mutia pysähtyi kesken peläten
saavansa nähdä itserakkaan ilmeen nuorukaisen kasvoissa; mutta kun
siitä ei ollut merkkiäkään huomattavana, pitkitti hän. Generistä ei
vähääkään huomannut puheen koskevan häntä.

Pojan osoittama tunteen puute ei miellyttänyt Emiliota, sillä hän
aavisti nuorukaisessa kunnianhimoisen ja sydämmettömän miehen-alun
rajua voimaa, joka jo koulussa pitää tovereita kilpailijoina, voimaa,
joka tungeikse eteenpäin, katsomatta kuka jälkeen jää, kuka maahan
poljetaan, joka pilkkaa huonompiansa, anastaa itselleen yksin, mitä
muutkin haluavat, ja jota ei mikään muu pidätä kuin pelko että
kadottaisi vaikkapa vain kämmenenkään leveyden omistamastansa alueesta.
Emiliossa heräsi niin suuri vastenmielisyys Generiin, ett'ei enää
voinut virkkaa sanaakaan heidän yhteisistä muistoistaan Altaranassa.

Tullessaan asian-ajajan luota vertasi Emilio itseänsä nuorukaiseen ja
ajatteli iloiten, että hän itsekin oli kunnianhimoinen ja että hankia
aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli pyrkinyt ylemmäksi ja käyttänyt
kaikki voimansa asemansa koroittamiseksi, mutta että hän, Jumalan
kiitos, sydämmessään tunsi voivansa ryhtyä elämän taisteluun niinkuin
rehelliset miehet kaksintaistelussa voimiaan koettavat, eikä niinkuin
rosvojen kesken tapellaan; ja että hän, vaikkakin taistelisi ja
puolustaisi itseänsä, jopa kohoaisi muita korkeammalle, kuitenkin aina
rakastaisi, auttaisi ja säälisi lähimmäistänsä ja aina kaukaisuudessa
näkisi edessään jotakin korkeampaa kuin oman kunnianhimonsa.

Vielä junalla, Turinista lähtiessään, hän tutki omaa sydäntänsä ja
tunsi suureksi mielihyväkseen, että vaikka kuinkakin kohoaisi entinen
oppilaansa, hän, Emilio, ei koskaan tätä mielisteleisi, ei myöskään
kadehtisi.




Uusia kasvoja ja vanhoja tuttuja.


Golilaiset ja Emilion sisar ottivat häntä ----n kaupungissa
sydämmellisesti vastaan ja iloitsivat suuresti hänen menestyksestään
koetutkinnoissa, sillä nyt oli raskain ja epävarmin puoli hänen
virka-uraansa jäänyt selän taakse. Hänelle itselleen tuo tuntui kuin
olisi päässyt kaukaiselta, yhdeksän vuotta kestäneeltä merimatkalta
tyyneen satamaan, tosin kutistunein toivein ja iho mustelmissa sekä
rinnassaan rauhan kaipuu, joka on ensimmäinen merkki siitä, että
nuoruus on mennyt; vaan samalla hän kumminkin iloitsi kokemuksistaan,
siitä että oli jälleen löytänyt lukutien ja että oli kestämistään
koettelemuksista ammentanut voimia, uusia odottavia koetuksia
kestämään.

Vielä Emilio pelkäsi ett'eivät Turinin valtuusmiehet, paikkojen
vähyyteen nähden, nimittäisikkään häntä vielä sinä vuonna virkaan.
Mutta eräänä aamunapa saapuikin virallinen nimitys Lucento-nimisen
etukaupungin opettajaksi, tuhannen liren vuosipalkalla, suurimmalla
mikä hänellä koskaan oli ollut. Nyt hän oli tyytyväinen.

Hänen syntymäkaupungillensa tavaton tapahtuma oli päättävä Emilion
maalais-opettaja-uran. Kansakoulujen rehtori oli kuusi kuukautta ennen
kuuluttanut opettajakokousta siellä pidettäväksi, ja siihen saapuisi
opettajia ja opettajattaria kaikista Piemontin seuduista, varsinkin kun
valtio maksoi viisikolmatta lireä jokaiselle kokoukseen matkustavalle.
Kokous tulisi kestämään kuusi päivää. Kaupungin hallitus antoi
vanhan kirkon käytettäväksi ja oli hankkinut koko joukon yösijoja
osan-ottajille. Kokous varmaan tulisi erinomaiseksi, yleväksi
kasvatus-opilliseksi juhlaksi, jossa Emilio saisi tavata monta vanhaa
toveria entis-ajoilta. Tämä ajatus häntä ilahutti.

Lisäksi sattui Syyskuun alussa toinenkin hupainen seikka: serkku palasi
aivan odottamatta kotimaahan. Hän tuli eräänä iltana kuin raketti
Golilaisten luokse ja toi mukanansa rouvalle laaman-vuodan, herralle
kääreen paraguay-teetä, Emiliolle kimpullisen intiaani-nuolia ja
Emilion sisarelle kaksi kanaria-lintua. Hänen pukunsa oli hyvin
omituinen; hartioilla näet oli mustanvalkoinen, isoruutuinen
_poncho_.[25] Luonnoltaan hän oli tullut entistänsä iloisemmaksi,
hermostuneemmaksi, kiihkeämmäksi ja haaveilevaisemmaksi, ikäänkuin
uuden maailman ilman mukana olisi hengittänyt raitista nuoruutta ja
hulluutta.

Kolmena, neljänä ensimäisenä päivänä serkku hurmasi, viehätti,
liikutti, elähytti kaikkia kummallisilla pikku kertomuksillaan; hän
kuvasi Pampas tasankoja, Rosarion ja Buenos Ayres'in katuja,
uutis-asukasten kyliä ja Paranan saaria niin elävästi, että
ne ilmi selvinä astuivat kuulijan silmän eteen. Kaksi vuotta
Amerikassa oltuansa hän läksi sieltä pois ainoastaan voittamattoman
muuttelohalunsa ajamana eikä minkään muun tähden. Nyt oli jo hankkinut
itselleen paikan Turinissa eräässä argentinilaisessa perheessä, joka
halusi espanjankieltä taitavaa Itaalialaista kotiopettajattareksi.
Mutta sittemmin hän aikoi hakea itselleen paikkaa itaalialaisessa
koulussa Afrikassa, sillä sitä hän jo kauan aikaa oli toivonut. Hän
kentiesi matkustaisi erään piemonttilaisen ystävän luo, jonka hallitus
oli lähettänyt Tripoliin pikkulasten koulua hoitamaan. Siinä koulussa
oli sata araapialaista lasta itaalian kieltä oppimassa. Mutta oi, ei
hän kuitenkaan missään löytäisi niin omituisia, romantillisia kouluja
kuin Buenos Ayres'issa, vaikka siellä valitettavasti annettiin lasten
liiaksi lausua runoja ja näytellä pikku kappaleita. Nämä koulut olivat
ikäänkuin Itaalian tulevaisuuden kuvia, Humberto kuninkaan ja Guiseppe
Mazzinin kuvat vierekkäin. Siellä ympäröi uudemman ajan historiata
satumainen, runollinen hohde; seikkailian iloinen pelottomuus näkyi
lapsiinkin imeytyvän la Plata virran veden mukana. Sielläpä oli
koululapsia jos jonkinlaisia! Siellä näki kaikkien Itaalian eri
seutujen kasvoinpiirteitä ja kuuli kaikkia eri itaalialaisia murteita,
niin että kun kymmenen oppilasta luki peräkkäin ääneen, kuuli kaikki
eri murteet, joita puhutaan Venedigistä Palermoon saakka. Muutamat
lapsista olivat Amerikassa syntyneitä, mutta kuitenkin sydämmen ja
kielen puolesta täydellisesti itaalialaisia sen kasvatuksen nojalla,
minkä olivat vanhemmiltansa saaneet. Toiset muistivat kotimaataan
ainoastaan unelmana. Usea heistä oli syntynyt merellä tahi satamissa.
Moni äsken maahan muuttanut painoi päänsä alas ja sai vedet silmiinsä,
kun vaan kuulivat Itaalian nimeä mainittavan; siihen liittyi tuhansia
muistoja. Lukemattomat olivat jo puoleksi "amerikalaistuneet" ja
kadottivat, itaaliankielisestä koulusta huolimatta, jok'ikinen päivä
yhä enemmän kotimaisia muistojaan, kieltänsä ja kansallistunnettaan.

Hauskaa oli kuulla serkun kertovan vaikeuksista, joita kaikkialle
tunkeutuva espanjankieli tuotti opettajille heidän suojellessaan
itaaliankieltä; sen päätteet liittyivät väkisin itaalialaisiinkin
sanoihin, muuttivat tavaamistapaa ja lauseitten sanajärjestystä. Lasten
muodostama sekamelska oli mitä koomillisin yhdistys kahdesta kielestä.
Surettavaa oli nähdä kuinka itaalialaiset lapset unhoittivat kielensä
pikemmin kuin muut, unhoittivat siksi ett'eivät tainneet äidinkieltään
oikein taikka olivat sitä huonosti oppineet kotimaansa kansakouluissa,
aivan kuin se olisi ollut jokin vieras kieli. Ihanalta tuntui noin
kaukana kotimaasta opettaa kansalaisilleen isänmaan historiaa. Kaikki
nuot useasti palaavat nimet ja vuosiluvut: Garibaldi, Viktor Emanuel,
1859, Marsala, Syyskuun 20 p., Daniel Manin j.n.e. -- kaikuivat aivan
toisin sillä puolen merta, ja kuinka paljoa suuremman vaikutuksen ne
tekivät sikäläisiin lapsiin kuin näihin kotoisiin vesoihin? Kun hän
Itaalian historiassa merkillisten tapahtumain vuosipäivinä kertoi
päivän merkityksestä, näki pienoisten poskien punoittavan, silmäin
säihkyvän ja kyyneliä vuotavan. Pienimmätkin oppilaat, käsittämättä
tarkoin asiata, mutta toisten liikutuksen valtaamina, lauloivat
kaukaisen kotimaansa lauluja tunteellisesti ja äänen väreellä, joka
tunki läpi sydämmen.

-- Minuakin -- sanoi serkku -- vaikka rakastan vaihteloa ja olen
syntynyt maailmata kiertämään, rupesi koti-ikävä kalvamaan, ja kun nuo
mustat sykloonit, hirmumyrskyt, pauhasivat peittäen auringon, niin että
se näytti pilviin sammuneelta, päätin, katsellessani Itaalian karttaa,
päästä, maksoi mitä maksoi, takaisin ensi postilaivassa, vaikka minulla
ei olisikkaan Genuan rantaan päästessäni muuta omaisuutta kuin hame
ylläni. Tiedän kyllä, että meitä täällä kohdellaan huonommin kuin
siellä, ja täällä on pienemmät palkat; mutta tämä on kuitenkin Itaalia!
Kuulkaas -- virkkoi serkku, tapansa mukaan kelpo lailla hypäten
ajatusjuoksussaan -- kuulkaas, kerran aikoi eräs neekeri viedä minut
väkisin mukaansa!

Sillä lailla serkku huvitteli koko seuraa, itse mitä loistavimmalla
tuulella, iloiten tulevasta opettajakokouksesta, jossa saisi nähdä
virkaveljiä ja sisaria koolla suuren joukon, enemmän kuin koskaan ennen
sitte seminaarin päästötutkinnon. Leikillä hän lisäsi luultavasti
säikähtävänsä nähdessään nälistyneitä tovereitansa, aivan niinkuin
Ugolino kreivi huomatessaan omat piirteensä tuhansilla muilla.

Noin tuhannenpa osan-ottajaa oli ilmoittautunutkin kokoukseen. He
alkoivat saapua eräänä sunnuntaina; joka junassa tuli viidenkymmenen
paikkeilla, viimeisellä junalla yksin Turinista kaksisataa henkeä.
Tuskin olivat perillä, ennenkuin rupesivat kulkemaan pitkin katuja,
niin että näytti siltä kuin kaupungin asukasluku olisi parissa tunnissa
karttunut kaksinkertaiseksi. Ei koskaan ennen oltu ----n kaupungissa
nähty niin omituisia ja monennäköisiä ihmisiä. Keikarimaisesti
puettujen opettajien rinnalla kulki toisia talonpoikaisessa asussa,
joilla oli kaulassa paksut villaliinat ja suuret, kankeat, hartioille
ulottuvat palttinakaulukset. Turinin korkeampain oppilaitosten
ylimys-opettajatarten keralla asteli leveälanteisia talonpoikaisnaisia
karkeissa ruudullisissa hameissa. Sekä opettajien että opettajattarien
seurassa näki kaiken ikäisiä ja kaiken kokoisia pappeja, kaiken
karvaisissa mustissa takeissa aina sysimustasta mustanpuhuvan
kaalinlehden karvaiseen asti, toisilla kiiltosaappaat, toisilla
rikköimet, länttäiset ruojut jalassa, toisilla hajuvesiltä lemahtavat
hienot nenäliinat, toisilla isot, siniruutuiset nuuskaniistimet.

----n arvoisa kaupunki näytti muuttuneen yhdeksi ainoaksi avaraksi
seminaariksi, jossa kaikilla oppilailla oli loma-aika. Kaduilla ja
käytävillä oli tungosta. Kahdeksan tai kaksitoista joukossa, asteli
samaan kouluun tahi piiriin kuuluvia opettajia ja opettajattaria. He
kulkivat koko kadun leveyden mittaisissa parvissa, tahi pitkissä
jonoissa, jotka tuon tuostakin joutuivat epäjärjestykseen siitä, että
tuli vastaan ystäviä ja vanhoja tuttuja, joita joku jonossa pysähtyi
tervehtimään ja puhuttelemaan, ja siten väliin ahdinko pysähytti
liikkeenkin kadulla. Kaupungin asukkaat vaelsivat ympäri, ihmetellen ja
ihaellen tuota parveilevaa ihmisjoukkoa, joka kaikkialta toi mukanaan
nuoruuden, tieteellisyyden ja kasvatus-opillisuuden tuulahduksia,
siivoa olevinaan-oloa, ihania toiveita ja vanhaa kurjuutta.

Uteliaitten joukossa oli Emiliokin, malttamattomasti odotellen
tapaavansa ystäviä ja tuttavia. Äkkiäpä hän seisoi silmätysten don
Lerin, Garascon opettajan kanssa. Tämä oli hieman harmaantunut
ohimoista ja käynyt pyöreämmäksi selästään, mutta oli muuten yhtä
majesteetillinen kuin ennenkin ja näytti olevan täynnänsä yleviä
aatoksia. Emilio oli nauruun purskahtamaisillaan, muistellessaan don
Lerin suurta, tekeillä olevaa teosta _Uskonto ja Koulu_, ja hän aikoi
juuri kysyä mihin osaan hän oli ehtinyt -- -- -- romaanissaan. Mutta
pappi astui häntä vastaan tyynenä, juhlallisena ja vakavana kuin joku
kirkkoruhtinas, joka hetkeksi oli mietteissään häiriytynyt, niin että
kysymys jäi tulematta Emilion huulilta. Tervehdittyään ja sanan kaksi
vaihdettuaan jätti Emilio papin ja meni toisia tuttavia tapaamaan. Yhä
enenevä pimeys esti häntä ihmisten kasvoja oikein erottamasta.

Hämärästä huolimatta hän näki koko joukon tovereita kumpaakin
sukupuolta, jotka istuen portaissa ja käytävissä odottelivat
levolle-menon aikaa. He olivat köyhäin tapaan vaatetettuja, näyttivät
hämmästyneiltä ja väsyneiltä. Tuntui siltä kuin olisivat hävenneet
siellä oloansa näin joukossa, kaukana kodistaan, ja olivat neuvottomina
niinkuin siirtolaiset laivasatamassa. Emiliokin väliin häpesi heitä,
nyt niinkuin useasti ennenkin. Hän taisteli tätä hävettämistä vastaan,
sillä hän huomasi sen perusteettomaksi. Eivätköhän kaikki yhteiskunnan
ammattiluokat voisi näytellä samanlaista näytelmää, sillä olihan luonto
lahjansa kaikkialla epätasaisesti jaellut?

Kun Emilio oli saanut nämä ajatukset karkoitetuiksi, tarttui häneen
vähitellen ylpeys ja ilo, jotka tavallisesti vallitsevat tuommoisissa
kokouksissa, joissa on koolla suuri paljous samaa harrastavia. He
tuntevat silloin selvemmin oman voimansa, aivan niinkuin sotamiehet
nähdessään joukkonsa järjestyksessä laajalla tanterella.

Seuraavana aamuna ennen kello kahdeksaa, kun Emilio astui poikki torin,
joka jo oli täynnänsä opettajia ja opettajattaria, joutui hän kahden
palttinakojun välissä äkkiä aivan Faustina Gallin eteen.

Hämmästyksestä huudahdettuaan tekivät molemmat epämääräisen liikkeen,
joka ikäänkuin kertoi, ett'ei käden antaminen kylliksi ilmaisisi iloa,
minkä jälleen näkeminen molemmissa herätti.

-- Minä olen katsellut nähdäkseni teitä -- sanoi Emilio väräjävällä
äänellä. -- Asian-ajaja Samis'ilta kuulin saaneenne paikan Turinissa.

Niin, hän oli ollut vuoden Turinissa. Hän ei enää kauemmin viihtynyt
kylässä, jossa isänsä kuoli, vaan läksi, tosin hyvin vähäisillä
toiveilla, Turinin kilpailututkintoon ja läpäisi luultavasti siksi,
että aineena oli tuo hänen aina harrastamansa _Lapsuuden runollisuus_.
Hän oli saanut paikan Rubatton esikaupungissa. Siten hänen oli
onnistunut päästä kaupunkilais-opettajattareksi ja sai kumminkin asua
aivan kuin maalia niinkuin ennenkin. Useimmat hänen oppilaistaan olivat
talonpoikaislapsia. Hänellä oli asuttavanaan yksi huone itse
koulurakennuksessa. Ja koska hän oli saanut hyvän tarkastajankin, oli
hän varsin tyytyväinen.

Emilio tarkasteli häntä. Jotain oli neiden kasvoissa, joka kertoi hänen
tulleen kolme vuotta vanhemmaksi. Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut
ainoatakaan valkoista karvaa hienossa, kastanjankarvaisessa tukassaan,
ja pienoinen suunsa oli yhä vielä yhtä raitis ja suloinen kuin ennen,
ylevät, kauniit sanansa näkyivät vieläkin puhkeavan ikäänkuin kukkaset
hänen huulilleen. Emilio tarkasteli häntä muistoja etsivän katseella,
tuolla tarkkuudella, jolla ihminen koettaa kuunnella kaukaa kajaavata
soittoa. Ja hän tunsi jotain sanomattoman suloista sydämmessään.
Katsellessaan alas opettajattareen, hän huomasi tämän hieman
laihtuneeksi, niin että hame oli väljällään hartioista; tästäkin Emilio
heltyi.

-- Minä en ole teitä unhoittanut -- sanoi hän äkkiä -- olen aina
pitänyt teistä, rakastanut teitä.

Neiti teki päällään liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanotuksi: --
Sitä minä epäilen.

Kun kuuli Emilion saaneen Turinissa paikan, näytti siltä kuin hän olisi
tahtonut salata iloaan siitä, mutta se ei onnistunut.

Emilio kertoi hänelle lyhyesti olostaan Caminassa ja Bossolanossa ja
miksi hän oli päättänyt ottaa osaa suureen kilpailuun; mutta hän puhui
melkein koneentapaisesti, sillä hänen mielessään pyörivät menneet
herttaiset hetket tuolla palkongilla, sekä muut entiset suloiset ja
suruiset muistot Altaranan ajoilta.

Yht'äkkiä hän ajatusjuoksunsa katkaisi ja toisti liikutetuin äänin: --
Minä olen aina pitänyt teistä.

-- Eihän tuo ole uutta -- vastasi hän hymyillen. Minäkin pidän teistä.
Emmekös aina ole olleet hyviä ystäviä?

Senjälkeen kertoi kovin kärsineensä, kun näki Emilion antautuvan
pahalle tielle ja taas sydämmestä iloinneensa, kun hän muuttui
entisensä kaltaiseksi; kertoipa myöskin kuinka hän surumielin oli
katsellut Emilion autiota ikkunaa, palatessaan kirkkomaalta isäänsä
saattamasta.

Emilio tuskin kuuli hänen puhettaan, sillä hänen mielessään kiersi se
ajatus, että opettajatar, lähinnä hänen äitiänsä, oli paras, jaloin
olento, minkä hän elämässään oli tavannut, ja muisteli mielessään sitä
sanoin selittämätöntä hohdetta, joka oli välähtänyt neiden silmissä
aina milloin Emilio puhui hänelle rakkaudesta, ja joka sai Emilion
aavistamaan tytön sielun syvyydessä kätkeytyvän sanomattomia hellyyden
ja suloisten tunteitten aarteita. Hän ajatteli, miten voimakas ja
uskollinen vaimo tulisi tuosta naisesta, jossa hän ei ollut koskaan
huomannut vähintäkään halpamaisuutta tai kevytmielisyyttä, joka näytti
olevan luotu samalla taistelemaan ja rakastamaan, kärsimään ja toisia
onnellisiksi tekemään, joka oli niin lempeä, niin järkevä, niin
pelkäämätön ja samalla niin vaatimaton. Entistä suuremmalla
mielenliikutuksella hän toisti: -- Minä olen aina pitänyt teistä.

Neiti katseli häneen, silmiinsä ilmestyi sanomattoman suloinen ilme ja
hän avasi suunsa -- -- -- mutta ei sanonut mitään. Sitten katseli
ympärilleen, katsoi kelloaan ja sanoi äkkiä lempeällä, epävakaisella
äänellä, joka ei ollenkaan ollut sanojen sisällön mukainen: -- Minä
olen tällä tunnilla luvannut tavata kahta tuttavaa. Kokouksessa
tapaamme kai toisemme. Kaikissa tapauksissa näemme toisemme joskus
Turinissa. -- Ja hän kysyi, milloin Emilio aikoi matkustaa.

Emilion oli määrä matkustaa samana iltana kuin kokous loppuisi,
ollaksensa Turinissa muutamia päiviä ennenkuin koulut alkaisivat.
Opettajatar aikoi myöskin silloin matkustaa. Matkustammeko yhdessä? --
kysyi Emilio.

-- Matkustetaan vaan kaikki yhdessä -- vastasi neiti hymyellen. --
Viimeisellä junalla menee puolet kokouksessa olleista. Siinä on
mahdoton toisiansa löytää.

Sitten lisäsi totisena: -- Saan ilokseni nähdä teidät jälleen
Turinissa.

Hänellä oli sama muoto ja sama ääni, joilla tapansa oli ennen muinoin
Altaranassa keskeyttää heidän haastelonsa. Nuorukainen tunsi jään
kylmyyttä rinnassaan, ojensi opettajattarelle kätensä ja sanoi
apeannäköisenä: -- -- Hyvästi siksi.

Mutta kun hän, astuttuansa muutamia askeleita poispäin, äkkiä kääntyi
taaksensa, huomasi hän neiden katsovan taakseen, katselevan Emiliota
niin lempeästi ja suloisesti, että Emilion sydän täyttyi ilolla. Oi,
tuo katse puhui totta ja ilmaisi, mitä sydämmessä asui! Ja hän meni
eteenpäin, valoisiin ajatuksiinsa vaipuneena.

Puolta tuntia myöhemmin Emilio läksi ensimäiseen kokoukseen. Suurella
uteliaisuudella hän seurasi kaikkia kokouksia, aivan kuin olisivat
olleet teaatteri-näytäntöjä.

Keskusteluja johti rehtori Megari, jonka vanhentuneet kasvot aluksi
herättivät Emiliossa surullisia tunteita ja hämmensivät näkemisen iloa.
Megari istui muitten korkea-arvoisten opettajien kanssa alttarin eteen
asetetun, vihreällä liinalla peitetyn pöydän ääressä. Kirkko oli
tungokseen täynnä väkeä ja puheitten välissä kuului ihmisjoukosta
kohinaa, joka muistutti kosken pauhinasta.

Katon alla tuo kirjava opettajajoukko näytti vieläkin omituisemmalta
kuin ulko-ilmassa, sillä täällä saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä
nähdä nuo sadat kukkasilla tai höyhenillä koristetut hatut,
talonpoikais-opettajattarien liinaiset, pappien kaljut päälaet,
vanhojen harmaat päät, mitä omituisimmat, pörröiset valetukat ja
nuorten opettajien kiiltävät, somasti jaetut hiukset.

Keskustelut olivat hyvin vilkkaita ja kiivaita; väliinpä oltiin vähällä
joutua riitaan. Moni oli saapunut sinne mielessään vuosikausia
haudottuja parannus-ehdoituksia, joita intohimoisesti puolustivat;
toiset olivat päättäneet pitää suurenmoisia puheita, joissa
käsittelisivät ainakin puolet kaikista inhimillisistä kysymyksistä;
muutamat huutaaksensa maailmalle kärsimiänsä vääryyksiä ja vaatiaksensa
hyvitystä. Kaikki nämät, onnistuttuansa saamaan puheen vuoroa,
kiivastuivat, jos heitä keskeytettiin taikka vastustettiin. Sitäpaitsi
oli sikäläisten kasvatus-opillisten kirjailijain välillä huomattavana
kilpailua sekä sanomalehtikiistain synnyttämää vihamielisyyttä, joka
puhkesi esiin vähimmästäkin vastaansanomisesta.

Itse asiassa ei kokouksessa mitään uutta puhuttu; siellä vatvottiin
vanhoja asioita, joita jokainen sivistynyt opettaja ja opettajatar oli
tietänyt jo kymmenkunnan vuotta. Mutta siellä löytyi neljä, viisi
selväaatteista ja kaunopuheliasta opettajaa, jotka hallitsivat
kuulioita ja ylläpitivät keskusteluja, muitten muassa eräs äreä,
pauhaava rettelöitsiä, joka näytti säätynsä ruumiillistuneelta
tyytymättömyydeltä; muudan toinen käytti, joka kerta kun puhui, kolme
neljännestuntia selittääksensä käsitteitä, joita kaikki ennalta
ymmärsivät, ja puhui niin nöyrällä äänellä, kuin jos kuulioina olisi
ollut pelkältään keisareita. Eräs pieni, hoikka neiti, jolla oli kimeä
soprano-ääni ja liehuva, valkoinen höyhen hatussaan, näyttihe kovin
rohkeaksi, riitaisaksi ja uupumattomaksi.

Keskusteluja elähyttivät kaikenmoiset lystimäiset välikohtaukset.
Ensimäisenä päivänä eräs kyläopettajatar luki ääneen sonetin, jota ei
kukaan ymmärtänyt ja joka oli kirjoitettu samaan malliin kuin
talonpoikain, pyhimysten kunniaksi kirjoitetut runot, joita naulaavat
navettainsa oville. Toinen opettajatar, myöskin maalta, pyysi
sananvuoroa eräässä kasvatus-opillisessa kysymyksessä, mutta teki oitis
kolme, neljä kamalaa kielivirhettä, niin että kuuliat pyysivät häntä
kaikin mokomin vaikenemaan, jonka hän hyväntahtoisesti tekikin. Lopuksi
muudan turpea maapappi piti puheen. Hän alkoi tosin äänellä, joka sopi
sekä aikaan että paikkaan, mutta huomaamattansa hän pian joutui vanhan
saarnanuottinsa valtaan ja piti puoleksi laulaen huikean saarnan,
mulkoillen silmillään peloittavasti, huutaen, manaten, lyhyesti, pitäen
hirmuista ilvettä.

Emiliota, jolle nämä kokoukset olivat jotain aivan uutta, huvittivat
kuuliat yhtä paljon kuin puheet.

Kaupungeista kokoukseen saapuneet näyttivät olevan hyvin kiivasta
väkeä. Siellä oli helposti syttyviä pikku opettajattaria, jotka
voimainsa takaa paukuttelivat käsiä kaikille esiintyville nuorille
opettajille. Toiset taas, itse kysymyksistä enemmän huvitetut, tekivät,
kuullessaan vastakkaisia mielipiteitä lausuttavan, tuimia, paheksumista
ilmoittavia liikkeitä, niin että höyhenet hatuissa tutisivat, taikka he
kuuntelivat niitä, jäykästi, pilkallisesti hymyillen. Moni teki niin
ahkeraan muistiinpanoja, että tuskin päätänsä kerkisi nostamaan.

Useimmilla maalta tulleilla oli ikävä olla, siksi etteivät mitään
ymmärtäneet. Muutamat opettajattaret kutoivat sukkaa. Yksi sanoi
Emiliolle: -- Minä en ymmärrä heidän puheitaan. He puhuvat liiaksi suun
sisässä. -- Maalta kotoisin olevat hämmästyivät kaupunkilaistoveriensa
kaunopuheliaisuutta ja rohkeutta, ne kun uskalsivat lausua
vastaväitteitä itse rehtoriakin vastaan; entäs millaisella äänellä
sitte! Maalaisista tuntui kuin olisivat olleet keskellä koulukapinaa ja
niinkuin maailma piankin menisi aivan mullin mallin.

Opettajakunnan ylimysten ja alhaison välillä oli iso joukko
puolisivistyneitä ja keskinkertaisilla lahjoilla varustettuja opettajia
ja opettajattaria, jotka olivat täpöisen täynnä aatteita, ehdoituksia,
kiukkua ja kunnianhimoa, mutta jotka eivät uskaltaneet lausua ääneen
ajatuksiansa, vaan sen sijaan purkautuivat naapureilleen, kokousten
jälkeen moittivat kaikkia puhujia ja raivostuneina siitä, ett'eivät
olleet uskaltaneet pyytää sananvuoroa, ryntäsivät ystäviensä kimppuun
ja lärpöttelivät heidät puolikuuroiksi.

Jokaista kokousta seurasi suuri hälinä. Kirkon edustalle ja läheisille
kaduille muodostui parvia, joissa keskustelua yhä jatkettiin, moitteita
ja mieltymyksen osoituksia toisteltiin. Tämmöisessä hälinässä näki
Emilio toisen päivän aamuna neiti Gallin, joka hymyellen tervehti ja
katosi joukkoon ennenkuin Emilio ehti hänet saavuttaa. Toisella
kerralla hän kohtasi herra Calvin, vanha, kulunut takki yllänsä,
tavattoman iso paperikäärö kainalossa ja varsin tyytymättömän
näköisenä. Calvi tuskin vastasi Emilion tervehdykseen, pudisteli
päätään ja sanoi sääliväisimmästi hymyillen: -- Heillä ei ole _mitään_
aatteita! Heillä ei ole mitään _aatteita_! -- ja sitte lenkutti
tiehensä, käyden kumarruksissa omien aatteittensa painosta.

Emilion ajatukset pyörivät lakkaamatta Faustina Gallissa. Mutta osaksi
yleisen hälyn ja häiriön takia, joka uusien tulokasten yhä saapuessa
lisääntymistään lisääntyi, osaksi sentähden, että neiti Galli tahallaan
näkyi välttävän kohtaamista, ei Emilio sen koommin päässyt puheisin
hänen kanssansa. Muutamia kertoja hän näki hänet kokouksissa. Neiti
istui kaukana Emiliosta eräässä kirkon sivukuorissa ja näytti tarkoin
seuraavan keskusteluja. Sitten Emilio tapasi hänet porttikäytävässä
tuntemattomien opettajattarien seurassa, ja kerran yksinkin, mutta
silloin neiti sanoi luvanneensa sillä tunnilla saapua johonkin
yksityiskokoukseen ja riensi samalla pois. Varmaankin hän varsin vältti
Emiliota! Mutta hymynsä tervehtiessään oli sama kuin tuolloin, kun
kääntyi taakseen katsomaan heidän ensi kertaa toisiansa kohdatessaan;
se oli hymy, joka lausui ystävyyttä enemmän, melkeinpä hyväilyn; olipa
kuin kaikkein yhteisten muistojen ihana kukka, epämääräinen lupaus,
tulevaisuuden aatos. Emilion mielikuvituksissa tyttö tästä lähin aina
näin hymyili, jos milloin häntä ajatteli.

Tuhannesti avautui Emilion sielun silmäin eteen eräs kuva: pieni asumus
neljännessä kerroksessa Turinin tiheimmin asutussa osassa, jossa Emilio
oli tuntenut hengenahdistusta, ensi kertaa tultuansa sinne suoraan
maalta; pieni pöytä, jonka toiseen päähän oli sijoitettu koulupoikain,
toiseen tyttöjen vihkoja, ja jonka ääressä he joka päivä yhdessä
söisivät rehellisesti ansaittua leipäänsä; ikkuna, jonka ääressä
kevät-iltoina, raskaan työpäivän päätyttyä, seisoisivat rinnoin, Emilio
kuunnellen hänen sulavaa puhettansa isästään ja pikku oppilaistaan, ja
katsellen tuon suloisen suun lapsellisia mutta kumminkin lujuutta
todistavia liikkeitä, kun hän siinä puhuisi jalot sanansa ja ylevät
ajatuksensa.

Hetkeksi kuitenkin nämät ajatukset haihtuivat Emilion mielestä, ja se
oli viimeisen kokouksen lopussa, jolloin rehtori Megari piti
päätöspuheen. Tämän sanat, lausutut voimakkaalla äänellä ja suurella
tunteellisuudella, jotka hänellä oli entis-ajasta vielä jäljellä,
kaikuivat tungokseen asti täydessä kirkossa, missä syvä hiljaisuus
vallitsi. -- -- -- Te nuorukaiset, niin kuuluivat päätössanat,
palatkaat kotiinne innostuneina näiden monien vanhojen esimerkistä,
jotka vielä, puolen vuosisadan vaivat kestettyään, kantavat koulun
lippua korkealla; ja te vanhat, virkistykää nähtyänne lukuisan
nuorisojoukon, joka varustautuu vereksillä tiedoilla, uljaalla
uskaliaisuudella jälkiänne seuraamaan. Palatkaa työhönne, te nuoret
opettajattaret, joille isänmaa on uskonut pyhän toimen äitien sijaisina
lapsiansa, rakkaimpia toiveitansa kasvattaa. Palatkaa kaikki korkeaan
kutsumukseenne, jossa saatte joka päivä kylvää kansaanne jaloja
tunteita, yleviä ajatuksia. Teidän tehtävänänne ei ole ainoastaan
tietämättömyyden ja taika-uskon häätäminen, vaan teidän tulee myöskin
köyhiä lohduttaa, hankkia iloa niille lapsille, jotka ovat kotoista
hellyyttä vailla, elähyttää kansaa odottamaan valoisampaa
tulevaisuutta. Teidän velvollisuutenanne on lasten kautta lähettää
rauhan sanoma eripuraisille perheille, herättää hellyyttä kovettuneissa
vanhemmissa, elvyttää rakkautta isänmaahan sen vihollisissa tahi sen
kylmäkiskoisissa lapsissa. Palatkaa vakaasti päättäen aina puolustaa
toimenne kunniata; kärsikää valittamatta kiittämättömyyttä,
vihamielisyyttä ja aiheettomia vainoomisia, sen ajatuksen vahvistamina,
että suurin onni, mikä ihmisen osalle tulla voi, on tunto siitä, että
tekee palkatonta hyvää; että joka hetki vaatimattomassa työssänne on
ihmisyydelle voitoksi; että köyhinkin, vähimmin sivistynyt,
vähäpätöisin teistä, halvinkin sotamies tässä sotajoukossa, joka
aselevotta taistelee mitä vaarallisinta vihollista vastaan, ja verta
vuodattamatta voittaa mitä tärkeimmissä tappeluissa, on oikeutettu
saamaan isänmaan jopa koko ihmiskunnan siunauksen. Jääkäät hyvästi,
urhokkaat nuoret naiset, kunnian arvoisat sotavanhukset, nuoret
asemiehet, uuden ajan pelkäämätön etujoukko! Rientäkää työhönne kaikki,
ja olkoon Jumala kanssanne niinkuin minunkin henkeni teitä aina on
seuraava!

Kokous puhkesi mieltymyksen myrskyyn viimeisiä sanoja kuullessaan.
Tällä hetkellä saattoi tosiaan sanoa kaikkien, sekä kaupunki- että
maalaisten, vanhojen että nuorten, tyytyväisten ja tyytymättömien
olleen yhtenä sieluna ja mielenä.

Tämä suurenmoinen mieltymyksen osoitus uudistui illalla rautatien
asemasillalla, kun Megari nousi junaan. Liikutettuna katseli Emilio
tätä näytelmää täyteen sullottujen rautatievaunujen akkunasta, samalla
kun Faustina Galli pisti päänsä viereisestä akkunasta. Rehtorin
viimeiset sanat kaikuivat vielä Emilion sielussa. Niin tosiaan,
kuuluihan hänkin sotajoukkoon ja saattoi olla ylpeä siitä. Sillä
joukolla on puutteensa, mutta tämä on osaksi sen maan syy, jota se
palvelee. Se on huonosti varustettu aseilla ja muonalla, mutta siitä
sille on enemmän kunniata kuin häpeää. Sen riveissä tosin on
kelvottomia ja pelkureita niinkuin kaikissa muissakin sotajoukoissa;
mutta, Jumalan kiitos, siinä löytyy sankareitakin, miehiä ja naisia,
joiden edessä maan mahtavain sopisi kumartaa. Niin, Megari oli totta
puhunut: ei kukaan maailmassa voi tehdä enemmän hyvää kuin he, eikä
löydy suurempaa onnea kuin hyvän tekeminen. Emilio muisteli mielessään,
että ihanimmat hetket hänen elämässään olivat olleet juuri ne, jolloin
hän oli vakuutettu tästä totuudesta. Entinen rakkautensa lapsiin kuohui
jälleen hänen sydämmessään, kun hän katseli äänetöntä ystäväänsä, joka
niin ihanin, lämpimin sanoin oli puhunut tästä rakkaudesta ja pitänyt
sitä vireillä hänenkin sydämmessään. Molemmat tunteet, rakkaus lapsiin
ja rakkaus tuohon ystävään, sulivat yhteen, valoisaksi ajatusten ja
mielikuvien maailmaksi. Hän ajatteli sitä iltaa Altaranassa, jolloin
neiti Galli nojautuen palkongin aitaukseen tuijotti taivaanrantaan,
ikäänkuin olisi jo kaukaisuudessa nähnyt ne tuhannet pikku tytöt,
jotka häntä odottivat ja joille hän oli tästälähin uhraava koko
elämänsä -- -- --.

Emilio näki ajatuksissaan omat ja kaikkien tovereinsakin oppilaat,
joukon, joka täytti koko hänen edessään olevan avaran kentän ja ulottui
niin kauas kuin silmä siinti ja josta kuului aavan meren tapaista
pauhinaa; miljoonittain pikku kasvoja ja kuroitettuja käsiä, olentoja,
jotka rukoilivat valoa, rakkautta, turvaa. Ja Emilio lupasi näitä
heille antaa, vannoi sielunsa syvyydestä, jalon isällisen tunteen
vallassa, joka käsitti hänen isänmaansa koko kasvavan sukupolven.

Faustina Galli näytti ajattelevan juuri samaa kuin Emilio. Äkkiä heidän
katseensa kohtasivat toisensa, ja tuntuipa siltä kuin olisivat
vaihtaneet ajatuksia katseissaan. Lopulta rupesivat, lakkaamatta
toisiansa katsellen, puhelemaan lapsista, yhteisistä muistoista, ja
toiveista että saisivat viettää hyödyllistä, ylevätä ja onnellista
elämää, työssä ja rakkaudessa.

Kun juna saapui Turiniin, vapisivat heidän huulensa, silmiin kertyi
kyyneleitä ja heidän sielunsa olivat sulamaisillaan. Sadat opettajat ja
opettajattaret astuivat ulos junasta huudellen toisillensa viimeiset
hyvästit.

Emilio ja Faustina Galli jäivät yksin vaunuihin. Molemmat katselivat
ympärilleen, päästivät sitten onnellisuuden huoahduksen ja suutelivat
kiivaasti, palavasti toisiansa. Sitten läksivät junasta ja saapuivat
ajoissa ulos, nähdäkseen rehtorin valkopään, kun hän, seisoen vaunujen
portailla, lausui muutaman jäähyväissanan parveilevalle ihmisjoukolle,
ojentaen kättään voimakkaasti Turinia kohden, aivan kuin sotapäällikkö
joukkojansa neuvoo taisteluun.




VIITESELITYKSET:


[1] Don on italialaisen papin virkanimi.

[2] Sindaco on kunnallislautakunnan esimies.

[3] _Lire_ italialainen raha, arvoltaan 1 markka.

[4] Kouluneuvoston jäsen.

[5] Italialainen valtiomies ja historioitsia, k. 1878.

[6] Camorristit olivat salaisen seuran jäseniä, joiden tehtävänä oli
ryöstö ja rosvous.

[7] Yksi italialaisen kansakoulun monia viran-omaisia.

[8] Laskiaishuvit.

[9] Lihan syönti perjantaisin on katolisilta kielletty. Suom. muist.

[10] Perin pohjin.

[11] Katolilainen tapa.

[12] Polenta on puuroa, jota valmistetaan maissista, survotusta
perunasta tai kastanjasta ynnä keitetystä maidosta. Jäähtyneenä se
kovettuu ja leikataan viipaleiksi.

[13] Nicolo Tommaseo oli italialainen runoilija ja filosofi.

[14] Kostonteoista.

[15] Kreivi Ugolino kärsi v. 1289, Pisan arkkipispan Ruggierin
käskystä, nälkäkuoleman vankilassa. (Kts. Danten "Helvetti",
kolmasneljättä laulu.)

[16] Kiitos Jumalalle.

[17] Espanjalainen maatilan-omistaja Etelä-Amerikassa.

[18] Hevospaimen.

[19] Hyvää yötä!

[20] Lancasterin opetustavan mukaan opettaja antaa etevämpäin
oppilaittensa olla opetuksessa avullisina.

[21] Latinalainen isämeidän rukous.

[22] Paria on Intiassa alimman kansaluokan nimitys; tällä kansaluokalla
ei ole mitään ihmis-oikeuksia.

[23] Francesco De Sanctis oli historioitsia ja valtiomies sekä
opetus-asiain ministeri kahteen eri kertaan.

[24] Sansculotte (housuton) oli hurjimpain vallankumoussankarien nimi
v. 1793.

[25] Poncho on etelä-amerikalainen pukine; punainen saali, keskellä
reikä, josta pää pistetään, ja riippuu, olkapäillä leväten, suoranaan
alas sekä edessä että takana.








End of the Project Gutenberg EBook of Kansakoulu-opettajan nuoruudenvaiheet, by 
Edmondo de Amicis

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSAKOULU-OPETTAJAN ***

***** This file should be named 39418-8.txt or 39418-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/3/9/4/1/39418/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
http://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org/license

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at http://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
http://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at http://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit http://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit: http://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart is the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     http://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.