Kultakuoriainen y.m. kertomuksia

By Edgar Allan Poe

The Project Gutenberg eBook of Kultakuoriainen y.m. kertomuksia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kultakuoriainen y.m. kertomuksia

Author: Edgar Allan Poe

Translator: Yrjö Jylhä
        Yrjö Kivimies

Release date: August 28, 2024 [eBook #74325]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1927

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAKUORIAINEN Y.M. KERTOMUKSIA ***





KULTAKUORIAINEN Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

Edgar Allan Poe


Suomentanut

Yrjö Kivimies


Runot kääntänyt

Yrjö Jylhä





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




SISÄLLYS:

Edgar Allan Poe.
Kultakuoriainen.
Tarina Rosovuorilta.
Sfinksi.
William Wilson.
Musta kissa.
Ligeia.
Kuilu ja heiluri.
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin systeemi.
Usherin talon häviö.




EDGAR ALLAN POE.


Niistä harvoista amerikkalaissyntyisistä kirjailijoista, joiden maine
ja — mikä merkitsevämpää — taiteellinen vaikutus on kantautunut
valtameren yli vanhaan Eurooppaan, on Edgar Allan Poe mainittava
ensimmäisellä sijalla. Hänessä on Amerikka maksanut takaisin
maanosallemme hituisen suuresta kulttuurivelastaan, vieläpä kahdella
kirjallisuuden alalla: lyriikan ja kertomataiteen.

Poe syntyi Bostonissa v. 1809 ja kuoli Baltimoressa v. 1849. Se
maailmanmaine, minkä hänen runoutensa hänen kuolemansa jälkeen
saavutti, käänsi kirjallisuudentutkijain uteliaan huomion siihen
omalaatuiseen ihmiselämään, joka sisältyy mainittujen rajavuosien
väliin ja joka tuntuu tarjoavan niin sovittamattomia vastakohtia
ja niin vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Siinä kuvassa, minkä
eri elämäkerran kirjoittajat antavat Poe'sta, onkin usein vain
ääripiirteistä yhtäläisyyttä — mielikuvitus on kehittänyt eri
suuntiin runoilijan elämäkerran tarjoamaa ainehistoa. Toiselta puolen
on epäilemättä hänen persoonallisuuteensa liittyviä sairaalloisia
piirteitä romanttisesti liioiteltu, toiselta puolen on Poen
»kunnian» pelastamisen tarkoituksessa harjoitettu epähistoriallista
kaunomaalausta. Mutta miten erilaisia Poe’sta annetut kuvat
lienevätkin, luemme niistä kuitenkin aina kaksi tosiasiaa: onneton
ihminen, suuri taiteilija!

Runoilijan isä David Poe oli vapaussodasta tunnetun
irlantilaissyntyisen kenraali Poe’n poika. Hän oli, jouduttuaan
epäsäännöllisen elämäntapansa johdosta erilleen suvustaan, mennyt
naimisiin englantilaissukuisen näyttelijättären kanssa ja myöskin
itse antautunut teatterin palvelukseen. Heidän toinen poikansa oli
Edgar. Sekä David Poe että hänen vaimonsa kuolivat molemmat samana
vuonna, 1811, keuhkotautiin. Kaksivuotias Edgar joutui varakkaan
richmondilaisen tupakkakauppiaan Allanin perheeseen kasvatiksi. Hänen
kasvatusvanhempansa pitivät hyvää huolta hänen koulunkäynnistään
ja lähettivät hänet myöhemmin Englantiin täydentämään opintojaan.
Amerikkaan palattuaan jatkoi hän lukujaan mm. Virginian ja
Charlottesvillen yliopistoissa, harrastaen etenkin ranskan ja latinan
opintoja. Hän oli omaksunut rikkaan nuorenmiehen elämäntavat ja
tuhlasi mm. pelivelkoihinsa runsain käsin kasvatusisänsä varoja.
Viimemainittu, kyllästyneenä Poe’n tuloksettomiin, loppumattomia
varoja kysyviin opintoihin, kieltäytyi kustantamasta kasvatuspoikansa
jatkuvia yliopistolukuja ja pani tämän konttorityöhön liikkeessään.
Tuleva runoilija ei kuitenkaan voinut kauan kestää konttorikirjojen
ääressä, vaan pakeni kasvatusisänsä luota ja värväytyi sotilaaksi.
Uudella toimialallaan ei Poe päässyt kersantin arvoa pitemmälle, mutta
keksi sensijaan näihin aikoihin itsessään runoilijan. Salanimisenä
julkaisi hän v. 1827 runokokoelman »Tamerlane and other poems»
(»Tamerlan ja muita runoja») sekä kaksi vuotta myöhemmin uuden
täydennetyn painoksen tästä esikoisteoksestaan. Tällä välin oli Poe
uudelleen sopinut kasvatusisänsä kanssa, joka lähetti nuoren runoilijan
West Point'in sotilasakatemiaan. Täällä osoitti Poe erinomaisia
taipumuksia matematiikkaan, mutta hänen hillitön luonteensa joutui
ristiriitaan koulun järjestyssääntöjen kanssa ja sotilasakateemikon ura
katkesi kesken. Kasvatusisä, joka vaimonsa kuoltua oli mennyt uusiin
naimisiin, ja saanut omia lapsia, osoittautui haluttomaksi avustamaan
tämän koommin kasvatuspoikaansa, joka nyt sai aloittaa kynällään
sitkeän taistelun olemassaolosta. Ensimmäinen menestys tässä miltei
epätoivoisessa kamppailussa jokapäiväisestä leivästä kohtasi Poe’n,
kun hän v. 1833 sai 100:n dollarin palkinnon eräältä baltimorelaiselta
lehdeltä parhaasta lehden kilpailuun jätetystä kertomuksesta.
Koeteltuaan turhaan saada kustantajaa näihin aikoihin kirjoittamilleen
kertomuksille hankki Poe itselleen niukan toimeentulon sanomalehtien
toimittajana ja avustajana. Paitsi kaunokirjailijana esiintyi hän
toimittamissaan tai avustamissaan lehdissä myöskin arvostelijana
lausuen pelottomasti julki mielipiteensä silloinkin, kuu se kulki ajan
vallitsevaa suuntaa vastaan. Poe’n terävät, kaukonäköiset kritiikit,
joiden täyden arvon vasta myöhempi aika on todennut, esiintyivät hänen
aikalaisilleen ylen mielivaltaisina ja kohtuuttomina ja hankkivat
hänelle joukon leppymättömiä vihamiehiä, jotka eivät ainoastaan
vaikeuttaneet hänen taisteluaan leivästä, vaan ulottivat kostonsa
hänen kuolemansa jälkeiseenkin aikaan, sepitellen, kuten kirjailija
Gristvold, alentavia, totuudesta poikkeavia kuvauksia hänen elämästään
ja luonteestaan.

Vaihtaen alituisesti olutpaikkaa harjoitti Poe sanomalehtimiehen
ammattia milloin New Yorkissa, milloin Bostonissa, milloin
Philadelphiassa, milloin Richmondissa. Kiihoittaakseen väsyneitä
aivojaan tai etsiäkseen unohdusta vastoinkäymisessään ja köyhyydessään
turvautui Poe alkoholiin ja opiumiin, vaipuen vähitellen yhä syvemmälle
näiden nautintoaineiden orjuuteen. V. 1836 meni hän naimisiin
14-vuotiaan serkkunsa, kauniin ja rakastettavan Virginia Clemmin
kanssa. Kun Virginia yksitoista vuotia kestäneen onnellisen avioliiton
jälkeen, sairastettuaan kauan keuhkotautia, kuoli, ei Poe enää
toipunut tästä iskusta. Kuoleman varjo, joka tuntui seuranneen häntä
siitä lähtien, kun hän kaksivuotiaana menetti molemmat vanhempansa
ja myöhemmin rakastetun ja ihaillun kasvatusäitinsä, lankesi entistä
raskaampana hänen elämäänsä. Hänen sairaalloisen sukuperinnön rasittama
hermostonsa vaati entistä runsaammin unohdusta antavia kiihokkeita, hän
menetti yhä suuremmassa määrässä herruuden oman itsensä ylitse. Hänen
rauhaton elämänsä päättyi 1849, neljänkymmenen vuoden iässä, eräässä
Baltimoren sairashuoneessa, minne hänet tajuttomassa tilassa kannettiin.

Poen onneton, köyhyyden, sairauden ja kuoleman varjostama elämä on
ruokkinut runoilijamielikuvitusta, jolla omalaatuisuudessaan ei ole
monta vertaistaan maailmankirjallisuudessa. Hän aloitti runoilunsa
Byronin ja Mooren merkeissä, multa löysi pian oman erikoisalansa,
jossa hän itse kohosi mestariksi ja esikuvaksi. Tämä erikoisala
on synkkäin, sairaalloisten, yliherkkien mielialojen ja tunteiden
hienossa erittelyssä ja varmassa kuvailussa. Omakohtaisen, syvällisen
tuntemuksensa inhimillisen sielunelämän synkimmiltä rajamailta
sovittaa hän loogillisesti rakennetun ja miltei matemaattisella
täsmällisyydellä kerrotun seikkailu- tai kauhutarinan puitteihin.
Näissä yhdistää hän harvinaisen sielullisen näkijä-kyvyn korkealle
kehitettyyn tyylilliseen taituruuteen, jota monet kirjailijat
seikkailu- ja kriminaalikertomuksen alalla — sellaiset kuin Stevenson,
Conan Doyle, Ewers ym. — ovat saavuttamattomana esikuvanaan enemmän
tai vähemmän tietoisesti jäljitelleet. Ihmiskuvauksen kykyä sanan
vaativammassa mielessä Poe'lta tosin puuttuu eikä hänen kertomustensa
henkilöiden joukossa tapaa juuri nimeksikään plastillisesti kuvattuja
luonteita, mutta sensijaan esittää hän pettämättömällä taidolla kauhua,
epätoivoa, kuumehoureisia näkyjä ja mielentiloja, opiumhumalaa,
koko sitä fantastista maailmaa, mitä kiihoitetut, sairaat aivot
voivat kuvitella ja mikä Poe'lla muodostaa eräänlaisen symboolisen
peilikuvan todellisuudesta. Hän on vastaanottanut vaikutuksia
sekä englantilaisista kauhunovelleista että saksalaiselta E.T.A.
Hoffmannilta, mutta pettämättömässä tunnelmamaalailussa, kuvauksen
teräväpiirteisessä voimassa ja sanallisen ilmaisun merkitsevässä
niukkuudessa sivuuttaa hän kaikki edeltäjänsä. Useissa hänen näköjään
kylmällä kädellä piirretyissä kertomuksissaan voimme niinikään helposti
tuntea jälkiä runoilijan persoonallisista elämyksistä, mm. niissä
monissa novelleissa, joissa suru rakastetun kuoleman johdosta on
kertomuksen keskeisenä aiheena ja joista tähän kokoelmaan suomennettu
»Ligeia» on edustava näyte.

Kuoleman ja katoavaisuuden ajatuksen tapaamme keskeisenä myöskin Poe'n
lyyrillisissä runoissa, joista eräät omalaatuisessa kauneudessaan
kuuluvat englanninkielisen runouden kaikkein yleisimmin tunnettuihin
tuotteihin. Harvoin, jos milloinkaan, on eloonjääneen suru rakastetun
kuoleman johdosta tulkittu yhtä mieltäjärkyttävällä, yhtä syvällisellä
tavalla kuin kuuluisassa »The Raven» (»Korppi»)-runossa, minkä kaameat
kertosäkeet kauan kaikuvat sen korvissa, joka ne kerran on kuullut. Ja
sellainen ylevä rakkausruno kuin »To Helen» (»Helenalle») muistuttaa
syvässä kaipuussaan Shelley'n ylimaallisimpia runoelmia. Myöskin monet
Poe’n harvoista filosofisen syvällisistä tai loistavan taiturimaisista
runoista ovat hänen kuolemansa jälkeen saavuttaneet nopean kuuluisuuden
ja hänen vaikutuksensa toisiin lyyrikkoihin on ollut hyvin huomattava.
Niinpä on Ranskassa Charles Baudelairen nimi erottamattomasti liittynyt
»Korpin» runoilijan nimeen.

Poe, joka köyhyydessä ja alennuksessakin säilytti ylpeän tietoisuuden
omasta neroudestaan, ei eläessään saavuttanut murto-osaa siitä
tunnustuksesta, jonka jälkiaika, etenkin valtameren tällä puolen,
on hänelle niin auliisti myöntänyt. Ja sitä mukaa kuin häntä on
opittu taiteilijana ihailemaan, sitä mukaa on hän myöskin ihmisenä ja
luonteena alkanut saada enemmän ymmärtämystä osakseen. Eikä enää voida
kieltää traagillista ylevyyttä tältä onnettomalta runoilijalta, joka
huolimatta kaikista kohtalon iskuista pelasti rikkomattomana elämänsä
myrskyistä omalaatuisen kauneuden aarteen jälkipolville.

_V.A. Koskenniemi_.




KULTAKUORIAINEN.


    Mitä nyt! Mitä nyt! Tuo mieshän hyppii hullun
    lailla! On myrkkyhämähäkki häntä purrut.

                             _All in the Wrong_.

Monta vuotta sitten tutustuin hyvin läheisesti herra William
Legrandiin. Hän kuului vanhaan hugenottiperheeseen ja oli joskus ollut
varakas; mutta yhtämittaiset onnettomuudet olivat köyhdyttäneet hänet
miltei puutteeseen asti. Välttääkseen onnettomuuksiensa aiheuttamia
nöyryytyksiä hän läksi New Orleansista, esi-isiensä kaupungista, ja
asettui Sullivanin saarelle Etelä-Karoliinaan, lähelle Charlestonin
kaupunkia.

Tämä saari on hyvin omituinen. Siinä ei ole juuri muuta kuin
merihiekkaa, ja se on noin kolmen mailin pituinen. Ei missään kohdassa
sen leveys nouse yli neljännesmailin. Manteresta sen erottaa tuskin
huomattava liejuttunut salmi, joka kiemurtelee läpi kaislikon ja
rämekasvien muodostaman tiheikön; se on oikea liejukanojen lempipaikka.
Kasvullisuus, niinkuin arvatakin saattaa, on sangen niukkaa tai ainakin
kituliasta. Ei ainoatakaan kunnon puuta ole nähtävissä. Lähellä saaren
länsikärkeä, missä Fort Moultrie sijaitsee ja missä on muutamia kurjia
lautahökkeleitä — niissä asuu kesäaikaan tomua ja kuumetta pakoon
lähteneitä charlestonilaisia — kasvaa kyllä pörröisiä kääpiöpalmuja;
mutta koko saaren, lukuunottamatta tätä läntistä kärkeä ja
merenpuoleista kovaa, valkoista rannikkoa, peittää tiheä sulotuoksuinen
myrtti, jota Englannin puutarhurit pitävät niin tavattoman suuressa
arvossa. Tämä kasvullisuus nousee usein viidentoista tai kahdenkymmenen
jalan korkuiseksi ja muodostaa melkein läpitunkemattoman viidakon,
täyttäen koko ilman tuoksullaan.

Aivan tämän viidakon keskeen, verrattain lähelle saaren itäistä ja
etäisintä osaa oli Legrand rakentanut itselleen pienen majan, jossa hän
asui, kun aluksi, aivan sattumalta, tutustuin häneen. Tämä tuttavuus
kypsyi pian ystävyydeksi — sillä tuossa erakossa oli paljon sellaista,
mikä herätti mielenkiintoa ja kunnioitusta. Huomasin hänet hyvin
kasvatetuksi ja harvinaisen lahjakkaaksi, mutta samalla ihmisvihaajaksi
ja taipuvaiseksi häilähtelemään kiihkeästä innostuksesta syvään
alakuloisuuteen. Hänellä oli hallussaan paljon kirjoja, mutta
harvoin hän niitä tutki. Hänen päähuvituksensa olivat ampuminen ja
kalasteleminen tai kuljeskeleminen pitkin rannikkoa tai läpi viidakon
etsimässä simpukoita ja hyönteisiä; hänen hyönteiskokoelmaansa olisi
voinut kadehtia joku suuri tutkija, vaikkapa joku Swammerdammkin.
Näillä ulkoilmaretkillä häntä tavallisesti seurasi eräs vanha neekeri,
Jupiter-niminen, joka oli vapautettu ennen perheen vastoinkäymisiä,
mutta jota ei voitu hyvillä sanoilla eikä väkivallalla saada luopumaan
siitä, mitä hän arveli eittämättömäksi oikeudekseen, nimittäin
alituisesti vartioida nuoren »massa Willin» askeleita. Ei ollut
mahdotonta, että Legrandin sukulaiset, jotka pitivät nuorta miestä
vähän löyhkäpäisenä, olivat saaneet tämän piintyneen aatteen ajetuksi
Jupiterin päähän siinä toivossa, että kulkuria pidettäisiin silmällä.

Talvet ovat Sullivanin saaren leveysasteella harvoin ankaroita,
ja syksyllä hyvin harvoin tarvitsee sytyttää takkatulta. Lokakuun
keskivaiheilla 18— sattui kuitenkin olemaan harvinaisen kylmä päivä.
Juuri vähää ennen auringonlaskua minä tunkeuduin pensaston läpi
kohti ystäväni majaa, jossa en ollut käynyt erinäisiin viikkoihin;
asuin siihen aikaan Charlestonissa, yhdeksän mailin päässä saaresta,
mutta kulkuyhteys oli vielä silloin paljon huonompi kuin nykyjään.
Saavuttuani majalle koputin tapani mukaan; kun en saanut vastausta,
etsin avaimen tutusta piilopaikasta, avasin oven ja menin sisään.
Takassa leimusi komea tuli. Se oli uutuus, mutta ei mitenkään
epämiellyttävä. Riisuin päällystakkini, otin nojatuolin läheltä
räiskyviä halkoja ja odotin kärsivällisesti isäntäväen paluuta.

Heti pimeän laskeuduttua he saapuivat ja tervehtivät minua
sydämellisesti. Jupiter hymyillen korvasta korvaan kiiruhti
valmistamaan liejukanaa illalliseksi, Legrandilla oli taas
innostuksenpuuskauksensa — vai miksi niitä nimittäisin? Hän oli
löytänyt erään tuntemattoman kaksikuorisen raakun, joka muodosti uuden
suvun, ja mikä vielä enemmän, hän oli metsästänyt ja pyydystänyt
Jupiterin avulla erään _scarabaeuksen_, jota hän luuli aivan uudeksi,
mutta josta hän tahtoi kuulla minun mieltäni huomenna.

»Entä miksi ei tänä iltana?» kysyin hieroskellen käsiäni liekkien
yläpuolella ja toivoen hemmettiin koko _scarabaeusten_ heimon.

»Niin, kunpa vain olisin tiennyt, että sinä olet täällä!» sanoi
Legrand. »Mutta enhän ole nähnyt sinua pitkään aikaan, ja mistä olisin
voinut aavistaa, että sinä tulisit juuri tänä iltana; kotimatkalla
lapasin luutnantti G:n, tuolta linnoituksesta, ja typerästi kyllä
lainasin kuoriaisen hänelle; mahdotonta on sinun siis nähdä sitä ennen
kuin huomenna. Jää tänne yöksi, niin minä lähetän Jupin hakemaan sitä
heti auringon noustua. Se on koko luomakunnan ihanin kapine!»

»Mikä? — aurinkoko?»

»Pötyä! Ei! — kuoriainen. Se on loistavan kullan värinen — suuren
hikkoripähkinän kokoinen suunnilleen — ja lähellä selkäkilven toista
päätä kaksi sysimustaa pilkkua ja toisessa päässä yksi soikeahko.
_Antennae_...»

»Ei siinä ole _yhtän_ tina, massa Will, minä sano jo monta kerta»,
keskeytti Jupiter, joka tietenkään ei ymmärtänyt tuota tuntosarvien
tieteellistä nimitystä. »Se lutikka ole ihan kultanen lutikka, kaikki
kulta pait noi siivet — ei ikinä minä näke likikän niin raskas lutikka.»

»No jaa, olkoon menneeksi», vastasi Legrand minun mielestäni paljon
vakavammin kuin asia ansaitsi, »mutta onko siinä syytä antaa lintujen
palaa? Väri» — hän kääntyi minuun — »on tosiaankin tarpeeksi erikoinen,
jotta voi ymmärtää Jupiterin päähänpiston. Et ikinä ole nähnyt
loistavampaa metallikiiltoa kuin sen kuoressa — mutta siitä voit itse
päätellä huomenna. Sillä välin voin antaa sinulle aavistuksen sen
muodosta.» Sanoessaan tätä hän istuutui pienen pöydän ääreen, jolla oli
kynä ja mustetta, mutta ei paperia. Hän etsi sitä laatikosta, mutta ei
löytänyt.

»Saman tekevä», sanoi hän lopulta, »kyllähän tämäkin kelpaa», ja hän
veti liivinsä taskusta jotakin, mikä minusta näytti hyvin likaisen
paperiarkin palaselta, ja teki siihen kynällään karkean piirroksen.
Hänen tätä tehdessään minä istuin yhä edelleen takan ääressä, sillä
minua palelsi vieläkin. Kun piirros oli valmis, hän ojensi sen
nousematta istuimeltaan. Ottaessani sen vastaan kuulin äänekästä
murinaa, ja joku kuului raapivan ovea. Jupiter avasi oven, ja Legrandin
iso newfoundlantilaiskoira hyökkäsi sisään, hyppäsi olkapäilleni
ja oli tukahduttaa minut hyväilyllään, sillä minä olin edellisillä
käynneilläni ollut sille hyvin ystävällinen. Kun se oli lopettanut
hyppelynsä, katselin paperia ja totta puhuakseni toverini piirros
ällistytti minua hiukan.

»No niin», sanoin katseltuani sitä kotvan, »tämä on totisesti
ihmeellinen kuoriainen; aivan uutta minulle; en ikinä ole nähnyt tämän
kaltaista — ellen mahdollisesti pääkalloa — jota se muistuttaa enemmän
kuin mitään muuta, mikäli minä asiaa ymmärrän.»

»Pääkallo!» toisti Legrand — »no niin — olkoon menneeksi, kyllä se
paperilla vähän siltä näyttää — epäilemättä. Molemmat ylemmät mustat
pilkut näyttävät silmiltä, vai mitä, ja tuo pitkähkö siinä peräpuolessa
suuta — ja onhan koko eläin soikeahko.»

»Ehkäpä niinkin», sanoin minä; »mutta, Legrand, pelkään pahasti, että
sinä et ole mikään taiteilija. Minun täytyy odottaa, kunnes näen itse
kuoriaisen, jos haluan saada mitään käsitystä sen ulkonäöstä.»

»No jaa, enpä tiedä», sanoi hän hiukan loukkaantuneena, »minä piirrän
kohtalaisesti — ainakin minun _pitäisi_ — minulla on ollut hyviä
opettajia, ja toisinaan imartelen itseäni kuvittelemalla, etten ole
aivan pölkkypää.»

»Mutta, hyvä ystävä, sitten sinä lasket leikkiä», sanoin minä, »tämä
on mukiin menevä _pääkallo_ — — niin, voin sanoa, että tämä on aivan
_loistava_ kansanomaisen anatomia-käsityksen mukaan — ja sinun
kuoriaisesi on maailman ihmeellisin kuoriainen, jos se muistuttaa
sitä. Niin, tästä samankaltaisuudesta me voimme saada kauniin
luvun taikauskon historiaan. Otaksun, että sinä annat kuoriaiselle
nimen _scarabaeus caput hominis_ tai jotakin siihen tyyliin —
luonnonhistoriassa on monta samantapaista nimeä. Mutta missä ovat ne
tuntosarvet, joista sinä juttelut?»

»Tuntosarvet!» sanoi Legrand, joka tuntui käsittämättömän kiihtyneeltä.
»Varmasti sinun täytyy nähdä tuntosarvet. Minä piirsin ne yhtä
selvästi, kuin ne luonnossa näkyivät, ja minusta sen pitäisi riittää.»

»No niin, no niin», vastasin, »ehkä olet piirtänyt — en niitä
kuitenkaan näe», ja minä ojensin hänelle paperin sanomatta sen enempää,
sillä en tahtonut enää kiihdyttää häntä; mutta olin kovin ällistynyt
tästä asiain käänteestä; hänen huono tuulensa hämmästytti minua — ja
mitä koppakuoriaisen kuvaan tuli, ei siinä totisesti näkynyt mitään
tuntosarvia ja koko piirros näytti hyvin paljon tavalliselta pääkallon
kuvalta.

Hän otti paperin hyvin ärtyisesti ja oli rutistaa sen ilmeisesti
tuleen viskatakseen, kun satunnainen vilkaisu siihen näytti äkkiä
kiinnittävän hänen huomiotaan. Samassa hänen kasvonsa karahtivat
tulipunaisiksi ja kohta taas kuolonkalpeiksi. Joitakuita minuutteja
hän tutki piirrosta innokkaasti. Sitten hän nousi, otti kynttilän
pöydältä ja meni istumaan merimieskirstulle huoneen kaukaisimpaan
nurkkaan. Siellä hän uudelleen tutki paperia kiihkeän tarkkaavaisena ja
käännellen sitä kaikkiin suuntiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään,
ja hänen käytöksensä hämmästytti minua kovasti; arvelin kumminkin
viisaimmaksi olla kiihdyttämättä hänen kasvavaa äreyttään. Lopulta hän
otti lompakon taskustaan, asetti paperin siihen huolellisesti ja pisti
sen sitten kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka hän lukitsi. Nyt hän oli
jo tyynempi, mutta tuo alkuperäinen innostus oli kokonaan kadonnut.
Hän ei kuitenkaan näyttänyt niin paljon jöröltä kuin hajamieliseltä.
Illan kuluessa hän yhä enemmän tuntui vaipuvan unelmiin, joista minun
päähänpistoni eivät voineet häntä herättää. Olin aikonut jäädä majaan
yöksi, niinkuin olin usein ennenkin tehnyt, mutta nähdessäni isäntäni
mielialan, arvelin sopivaksi lähteä. Hän ei kehoittanut minua jäämään,
mutta lähtiessäni hän puristi kättäni tavallista sydämellisemmin.

Suunnilleen kuukauden kuluttua (en ollut sillävälin nähnyt Legrandia
lainkaan) tuli minua Charlestoniin tapaamaan hänen palvelijansa,
Jupiter. En milloinkaan ollut nähnyt tuota kunnon neekerivanhusta niin
alakuloisena ja pelkäsin, että ystävälleni oli tapahtunut jokin vakava
onnettomuus.

»No, Jup», sanoin minä, »mikä hätänä? Miten sinun isäntäsi voi?»

»Joo, jos minä puhu totta, massa, hän ei niin hyvin kuin pitä.»

»Ei hyvin! Totisesti ikävää kuulla. Mitä hän valittaa?»

»Sepä se! Ei hän valitta — mut ole kumminki hyvin kipeä.»

»Hyvin kipeä, Jupiter! Mikset sanonut heti? Onko hän makuulla?»

»Ei, ei hän olla! — hän ei olla missään — siitä just kenkä puristaa
— minu mieli olla raskas, hyvin raskas, kun minä katsele massa Will
parka.»

»Jupiter, olisi hauska ymmärtää mitä sinä puhut. Sanot, että isäntäsi
on kipeä. Eikö hän ole kertonut mikä häntä vaivaa?»

»Ei, massa, ei maksa vaiva suuttu — massa Will ei sano mitä — mut miks
hän kulkee ympäri näin, pää alhalla ja hartiat ylhällä ja yhtä valkonen
kuin hanhi? Ja sitten hän koko aika pitä kädessä pilli...»

»Pitää mitä, Jupiter?»

»Hän pitä pilli, jossa ole kuviot — ei ikinä minä nähnyt niin
kummalliset kuvat. Uskoka pois, minä aivan rupe pelkä. Minä ole koko
aika pitä häne silmällä. Toissapäivä hän pääse livistämään ennen
auringonnousu ja ole poissa koko se siunattu päivä. Minä piti iso keppi
valmiina antaa hänelle pirun hyvä selkäsauna, kun hän pala — mutta minä
ole sellaine hölmö, ettei minä henno kumminka piestä häntä — hän näyttä
niin surkealta.»

»Mitä? — jaha — vai niin, loppujen lopuksi minusta tuntuu parhaalta,
ettet ole liian ankara sille poika paralle — älä pieksä häntä, Jupiter
— ei hän sitä oikein kestä — mutta etkö ollenkaan aavista, mikä on
aiheuttanut tämän sairauden tai muutoksen hänen tilassaan? Onko jotakin
tapahtunut sitten viimenäkemän?»

»Ei, massa, ei mitään ikävää sen jälkeen — minä luulla se olla ennen —
se oli juuri päivää ennen te oli siellä.»

»Kuinka niin? Mitä sinä tarkoitat?»

»Joo, massa, minä meina lutikka — sitä minä meina.»

»Mikä ihme?»

»Se lutikka — minä ole aivan vissi, että se kultalutikka ole purra
massa Willin päähän.»

»Ja mitä syitä sinulla on sellaista kuvitella, Jupiter?»

»Sillä ole kynsiä vallan tarpeeks, massa, ja suuta kanssa. Ei ikinä
minä ole nähny niin pirullinen lutikka — se potki ja puri mitä vain
tuli lähelle. Massa Will sai sen ensin kiinni, mutta piti laske
se menemään hyvin pian, uskoka pois — ja silloin se varmasti puri
häntä. Minä ei pitäny se lutikan suu, ja minä ei tahtonu koske siihen
sormella, vaan otti se paperipalalla. Minä kiersi se paperiin ja työnsi
palan sitä sen suuhun — sillälailla me otti se kiinni.»

»Ja sinä siis luulet, että se kuoriainen tosiaankin puri isäntääsi ja
että hän siitä tuli sairaaksi?»

»Minä ei luulla mitään — minä tietä se. Miks hän sitten uneksi nii
paljo kulta, jos ei se tule siitä, että kultalutikka purre? Minä ole
ennenki kuullu kultalutikasta.»

»Mutta mistä tiedät, että hän uneksii kullasta?»

»Mistä tiedän? Siitä, että hän juttelee unissaan — siitä minä tietä.»

»No niin, Jup, ehkä olet oikeassa; mutta mitkä onnelliset seikat ovat
saaneet sinut kunnioittamaan minua käynnilläsi?»

»Mitä te meina, massa?»

»Toitko jonkin viestin herra Legrandilta?»

»Ei, massa, minä tuo tämä kirje.» Ja samalla Jupiter ojensi näin
kuuluvan kirjeen:

 »Hyvä veli!

 Miksi et ole käynyt pitkään aikaan? Toivon ettet ole ollut kyllin
 tyhmä suuttuaksesi mistään minun pienestä puuskauksestani; mutta ei,
 se ei ole luultavaa.

 Sitten viimenäkemän olen saanut aihetta huolestumiseen. Minulla on
 jotakin kerrottavaa sinulle, vaikka tuskin tiedän miten sitä kertoa,
 vai kertoako lainkaan.

 En ole voinut oikein hyvin näinä viime päivinä, ja vanha Jup-parka
 ikävystyttää minut melkein sietämättömiin hyvää tarkoittavalla
 huolenpidollaan. Mahdatko uskoa: hän on tehnyt pari päivää sitten
 valtavan kepin rangaistakseen minua, kun livistän hänen käsistään ja
 kulutan päivät yksinäni manteren kukkuloilla. Tosiaankin uskon, että
 vain riutunut ulkonäköni säästi minulta pieksiäiset.

 En ole lainkaan lisännyt kokoelmaani sitten viimenäkemän.

 Jos mitenkään voit, niin lähde Jupiterin mukaan. Tule pois! Haluaisin
 nähdä sinut tänä iltana hyvin tärkeitten asioiden vuoksi. Vakuutan,
 että ne ovat äärimmäisen tärkeitä.

 Harras ystäväsi

 _William Legrand_.»

Tämän kirjeen sävyssä oli jotakin, mikä minua kovasti huolestutti.
Koko kirjoitustapa erosi kokonaan Legrandin entisestä. Mitähän hän
mahtoi uneksia? Mikähän uusi päähänpisto askaroitti hänen kiihtyneitä
aivojaan? Mitähän »äärimmäisen tärkeitä asioita» hänellä saattoi olla
neuvoteltavana? Jupiterin selitys hänen tilastaan ei ennustanut hyvää.
Pelkäsin, että yhtämittaiset onnettomuudet olivat lopulta hämmentäneet
ystäväni järjen. Hetkeäkään epäröimättä valmistauduin sentähden
seuraamaan neekeriä.

Saavuttuamme laivalaiturille näin viikatteen ja kolme lapiota, kaikki
nähtävästi uusia, sen veneen pohjalla, jolla meidän piti mennä salmen
yli.

»Mitä tämä kaikki tarkoittaa, Jup?» kysyin minä.

»Ne ole viikate, massa, ja lapiot.»

»Aivan oikein, mutta mitä niillä tehdään täällä?» »Ne ole viikate ja
lapio, massa Will käski osta kaupungista ja kasa raha piti minu maksa
niistä.»

»Mutta mitä, kaiken salaperäisyyden nimessä, 'massa Will' aikoo tehdä
viikatteilla ja lapioilla?»

»Ei _minä_ tiedä. Ja paha minu viekön, jos hänkään tiedä. Mutta kaikki
tule siitä lutikasta.»

Huomatessani, että oli mahdotonta saada mitään tyydyttävää selitystä
Jupiterilta, jonka koko järki näytti olevan »sen lutikan» hämmentämä,
minä astuin veneeseen ja panin purjeet kuntoon. Raikkaassa ja
reippaassa tuulessa me pian jouduimme Fort Moultrien pohjoispuolella
olevaan pieneen lahdelmaan, ja parin mailin kävely vei meidät majalle.
Noin kolmen tienoissa iltapäivällä saavuimme perille. Legrand oli
odottanut meitä kärsimättömästi. Hän puristi kättäni hermostuneen
kiihtyneesti, mikä teki minut levottomaksi ja vahvisti entisiä
epäluulojani. Hänen kasvonsa olivat aivan aavemaisen kalpeat ja syvälle
vajonneista silmistä, loisti luonnoton kiilto. Tiedusteltuani hänen
vointiaan kysyin paremman puheenaiheen puutteessa, oliko hän jo saanut
sen kovakuoriaisen takaisin luutnantti G:ltä.

»Kyllä», vastasi hän punastuen kovasti. »Sain sen heti seuraavana
aamuna. Ei mikään saisi minua eroamaan siitä kuoriaisesta. Tiedätkö,
että Jupiter on aivan oikeassa sen suhteen.»

»Millä tavoin», kysyin epämiellyttäväin aavistusten valtaamana.

»Otaksuessaan, että se kuoriainen on _puhdasta kultaa_.» Hän sanoi
tämän äärimmäisen vakavana, ja minun teki sanomattoman pahaa.

»Tämä kuoriainen tuo minun onneni», jatkoi hän riemuitsevasti
hymyillen, »ja palauttaa perheeni varakkuuden. Onko sitten ihme, että
pidän sitä arvossa? Koska kaitselmus on nähnyt hyväksi lahjoittaa
sen minulle, niin tarvitsee minun vain käyttää sitä oikein ja minä
pääsen sen kullan luo, jonka tienviittana se on. Jupiter, tuo tänne se
_scarabaeus_!»

»Mitä, se lutikka, massa? Minä ei aio saada paha sen elukan takia — te
täytyy otta se itse.»

Ja Legrand nousi vakavana ja juhlallisena ja toi minulle kovakuoriaisen
lasikaapissa, johon se oli ollut suljettuna. Se oli kaunis
kovakuoriainen ja siihen aikaan tuntematon luonnontieteilijöille
— tietysti arvokas kappale tieteelliseltä näkökannalta. Lähellä
selän yläpäätä oli kaksi pyöreätä mustaa pilkkua ja yksi lähellä
alapäätä. Peitinsiivet olivat harvinaisen kovat, kiiltävät, aivan kuin
kiilloitettua kultaa. Hyönteisen paino oli varsin huomattava, ja ottaen
kaiken huomioon saatoin tuskin moittia Jupiteria hänen käsityksensä
takia; mutta en millään voinut ymmärtää, mikä sai Legrandin yhtymään
tähän käsitykseen.

»Lähetin sinua hakemaan», sanoi hän juhlallisella äänellä, kun minä
olin lopettanut hyönteisen tarkastelemisen, »lähetin sinua hakemaan
saadakseni sinun neuvojasi ja apuasi, kun rupeamme edistämään kohtalon
ja kuoriaisen suunnitelmia...»

»Rakas Legrand», huudahdin minä keskeyttäen hänet, »sinä olet varmasti
sairas, ja olisi parasta olla hiukan varovainen. Sinä menet vuoteeseen
ja minä jään tänne muutamaksi päiväksi, kunnes tämä kohtaus on ohitse.
Sinulla on kuumetta ja...»

»Koettele valtimoani», sanoi hän.

Minä koettelin, enkä totta puhuakseni huomannut vähimpiäkään kuumeen
oireita.

»Mutta voit olla sairas, vaikkei sinulla olisikaan kuumetta. Anna minun
nyt kerrankin määräillä. Ensiksikin sinä menet vuoteeseen. Sitten... »

»Erehdyt», keskeytti hän, »voin niin hyvin kuin saattaa odottaa
tällaisen jännityksen vaivaamalta ihmiseltä. Jos todellakin tahdot
minulle hyvää, niin lievennät tätä jännitystä.»

»Ja miten sen voin tehdä?»

»Hyvin helposti. Jupiter ja minä aiomme mennä tutkimusretkelle manteren
kukkuloille, ja tällä retkellä me tarvitsemme sellaisen henkilön apua,
johon voimme luottaa. Sinä olet ainoa, johon voimme uskoa. Onnistumme
tahi emme — kiihtymys, jonka nyt huomaat minussa, häviää kokonaan.»

»Olen halukas auttamaan sinua kaikin tavoin», vastasin. »Mutta
tarkoitatko, että tällä pirullisella kuoriaisella on jotakin tekemistä
sinun retkesi kanssa?»

»Tietysti.»

»Silloin, Legrand, minä en voi lähteä niin järjettömään yritykseen.»

»Olen pahoillani — hyvin pahoillani — sillä meidän täytyy yrittää Jupin
kanssa kahden kesken.»

»Kahden kesken! Mies on selvästi hullu! — mutta odotahan! — mitenkähän
pitkä aika siihen kuluu?»

»Luultavasti koko yö. Me aiomme lähteä heti paikalla ja tulla takaisin
joka tapauksessa auringon noustessa.»

»Ja sinä lupaat kunniasanallasi, että kun tämä päähänpistosi on ohi
ja kuoriaisjuttu (hyvä Jumala!) johtanut tyydyttäviin tuloksiin, niin
sinä palaat kotiin ja seuraat minun määräyksiäni ehdottomasti, aivan
niinkuin lääkärin?»

»Kyllä, lupaan kyllä; ja lähdetään nyt, sillä meillä ei ole
hiukkaistakaan aikaa hukata.»

Sydän raskaana seurasin ystävääni. Läksimme neljän tienoissa — Legrand,
Jupiter, koira ja minä. Jupiter kantoi viikatetta ja lapioita. Hän
tahtoi itsepäisesti kantaa kaikki — enemmän pelosta, niin minusta
näytti, uskoa niitä herransa haltuun kuin mistään liiallisesta
ahkeruudesta tai palvelushalusta. Hänen käytöksensä oli äärimmäisen
jöröä, ja »se pirun lutikka» oli ainoa lause, joka pääsi hänen
huuliltaan koko matkalla. Minun kantamuksenani oli kaksi sytyttämätöntä
lyhtyä, kun taas Legrand tyytyi kuoriaiseen, jota hän kantoi sidottuna
piiskansiiman päähän ja jota hän kulkiessaan heilutteli edestakaisin
kuin mikäkin loitsija. Kun huomasin tämän viimeisen selvän merkin
ystäväni mielenhäiriöstä, saatoin tuskin pidättää kyyneleitäni. Arvelin
kuitenkin parhaaksi ainakin toistaiseksi mukautua hänen kuvitelmiinsa
tai ainakin niin kauaksi, kunnes saattaisin menestyksellisesti ryhtyä
tarmokkaampiin toimenpiteisiin. Sillä välin yritin, vaikkakin turhaan,
urkkia häneltä retken tarkoitusta. Kun hänen oli nyt onnistunut
saada minut mukaansa, näytti hän haluttomalta keskustelemaan mistään
mitättömämmistäkään asioista eikä kaikkiin kysymyksiini suvainnut
vastata muuta kuin: »Saadaan nähdä!»

Saaren päässä soudimme salmen yli pienellä veneellä ja päästyämme
manteren puoleiselle ylävälle rannikolle jatkoimme matkaamme luoteiseen
suuntaan, läpi aivan villin ja yksinäisen alueen, jossa ei ihmisjalan
jälkiä näkynyt missään. Legrand opasti meitä epäröimättä, vain
silloin tällöin hetkiseksi pysähtyen ottamaan suuntaa jonkinlaisista
maamerkeistä, jotka hän ilmeisesti oli asettanut edellisillä
käynneillään.

Tällä tavoin me vaelsimme parisen tuntia, ja aurinko oli juuri
laskemassa, kun me saavuimme seutuun, joka oli suunnattoman paljon
synkempi kuin mikään matkamme varrella. Se oli jonkinlaista ylätasankoa
lähellä erään melkein luoksepääsemättömän vuoren huippua; vuori oli
ylt'yleensä tiheän metsän peittämä, ja se oli siroiteltu täyteen
valtavia kallionlohkareita, jotka näkyivät olevan irti kalliosta ja
monissa tapauksissa estyivät vierimästä laaksoon vain niiden puiden
takia, joita vastaan ne nojasivat. Syvät kuilut, joita halkeili joka
suuntaan, tekivät näköalan vielä jylhemmän juhlalliseksi. Luonnon
muovaama pengermä, jolle me kiipesimme, oli niin kokonaan orjantappuran
peitossa, että ilman viikatetta olisi ollut mahdotonta tunkeutua
eteenpäin; ja isäntänsä määräyksestä Jupiter rupesi raivaamaan
meille tietä suunnattoman korkean tulppaanipuun juurelle; se kasvoi
kahdeksan tai kymmenen tammen keralla tuolla tasanteella ja oli sekä
majesteettisen kokonsa että lehvistönsä rehevien muotojen ja oksien
valtavuuden puolesta komeampi niitä kaikkia ja myöskin jokaista muuta
puuta, minkä milloinkaan olen nähnyt. Kun olimme saapuneet tämän puun
luo, kysyi Legrand Jupiterilta, luuliko tämä voivansa kiivetä siihen.
Ukko näytti vähän hämmästyvän kysymyksestä eikä kotvan aikaan vastannut
mitään. Lopulta hän lähestyi tuota valtavaa runkoa, käveli hitaasti sen
ympäri ja tutki sitä hyvin tarkasti. Lopetettuaan tarkastelunsa hän
sanoi vain:

»Joo, massa, Jup kiipe joka puu hän näke.»

»Ylös sitten niin pian kuin mahdollista, sillä pian tulee liian pimeä.»

»Miten kauas ylös, massa?» kysyi Jupiter.

»Nouse ensin runkoa pitkin, ja sitten minä neuvon mihin suuntaan — ja
kuulehan — odota! Ota tämä kuoriainen mukaasi.»

»Lutikka, massa Will! — Kultalutikka!» huusi neekeri. »Kiskoa ylös puu!
Piru vie, jos minä se teke!»

»Jos sinä, Jup, iso väkevä neekeri pelkäät koskea viattomaan pieneen
kuolleeseen koppakuoriaiseen, niin voit pitää sitä tästä nuorasta —
mutta ellet ota sitä mukaasi jollakin tavalla, niin minun on pakko
murskata kallosi tällä lapiolla.»

»Mikä nyt hätä, massa», sanoi Jupiter ilmeisesti häpeissään aina
myöntyväisyyteen asti; »aina tahto potki vanha neekeri. _Minä_ laske
vain leikki. _Minä_ pelkä se lutikka! Mitä minä huoli se lutikka?» Hän
tarttui varovaisesti nuoran äärimmäiseen päähän ja pitäen hyönteistä
mahdollisimman kaukana itsestään valmistautui nousemaan puuhun.

Nuorena on tulppaanipuun, _Liliodendron Tulipiferumin_, Amerikan
komeimman puun runko erittäin sileä ja varsin korkealle aivan oksaton;
mutta sen vanhetessa kuori halkeilee ja käy epätasaiseksi, ja
rungosta työntyy joukoittain lyhyitä oksia. Siksi kiipeämisvaikeudet
olivat pikemmin näennäisiä kuin todellisia. Syleillen mahdollisimman
tiukasti tuota valtavaa lieriötä käsivarsillaan, tarttuen käsillään
epätasaisuuksiin ja hapuillen paljaille varpailleen tukea ulkonemista
Jupiter, oltuaan kerran pari vähällä tipahtaa, keinottelihe
ensimmäiseen suureen haaraan ja näytti luulevan, että pahin oli
nyt ohi. _Uhka_ oli tosin ohi, vaikka kiipeejä oli kuuden- tai
seitsemänkymmenen jalan korkeudessa.

»Mikä tie minä nyt mene, massa Will?» kysyi hän.

»Kiipeä pitkin suurinta oksaa, — sitä, joka on tällä puolen», sanoi
Legrand. Neekeri totteli häntä heti ja ilmeisesti aivan vähällä
vaivalla; kiipesi yhä korkeammalle, kunnes hänen tanakasta ruumiistaan
ei näkynyt vilahdustakaan sitä ympäröivän tiheän lehdikön läpi. Kotvan
kuluttua ylhäältä kuului jonkinlainen hei-huuto.

»Miten kauas minä pitä mennä?»

»Miten korkealla olet nyt?» kysyi Legrand.

»Hirmuisen korkea», vastasi neekeri. »Näke taivas puulatva läpi.»

»Älä huoli taivaasta, vaan kuuntele mitä sanon. Katsele runkoa alaspäin
ja laske oksat tältäpuolen. Montako oksaa olet noussut?»

»Yks, kaks, kolme, neljä, viis — minä noussu viis oksa tällä puolen,
massa.»

»Nouse siis yhtä oksaa ylemmäksi.»

Kotvan kuluttua kuului ääni uudelleen antaen tiedoksi, että oli päästy
seitsemännelle oksalle.

»Nyt, Jup», huusi Legrand ilmeisesti hyvin kiihoittuneena, »sinun on
kiivettävä oksaa pilkin niin kauaksi kuin pääset. Jos näet jotakin
outoa, niin ilmoita.»

Tällä hetkellä olivat kaikki arveluni ystävä parkani sairaudesta
hävinneet. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pitää häntä
mielipuolena, ja varsin huolissani jo mietiskelin, miten saisin hänet
viedyksi takaisin kotiin. Tuumiessani mitä olisi paras tehdä, kuului
Jupiterin ääni uudelleen.

»Pelkä mennä kovin kauas tämä oksa pitkin — se ole ihan laho oksa koko
matka.»

»Sanoitko, että se on _laho_ oksa, Jupiter», huusi Legrand vapisevalla
äänellä.

»Juu, massa, kuiva kuin kynnys — ihan kuiva — ihan kuiva — ihan
kuollut.»

»Taivaan nimessä — mitä minä nyt teen?» kysyi Legrand ilmeisesti aivan
ymmällään.

»Teet!» sanoin minä iloisena, kun sain tilaisuuden sanoa sanan minäkin.
»Tietysti mennään kotiin ja ruvetaan nukkumaan. Lähde pois ja ole
järkevä. Tulee jo myöhä ja sitäpaitsi muista lupauksesi.»

»Jupiter», huusi hän välittämättä minusta lainkaan. »Kuuletko?»

»Juu, massa Will, kuulla vallan hyvin.»

»Koettele sitten oksaa veitselläsi ja ota selville, onko se _hyvin_
laho.»

»Se ole ihan tarpeeks laho, massa», vastasi neekeri hetken kuluttua,
»mutta vois se olla enemmänkin laho. Ehkä minä voisi uskaltaa mennä
oksa pitkin yksin.»

»Yksin! — mitä sillä tarkoitat?»

»Minä tarkoitta lutikka. Tämä ole hirveän raskas lutikka. Jos minä
pudotta se ensin alas, niin kyllä oksa sitten kestää yks neekeri.»

»Pirullinen roisto!» huusi Legrand ilmeisesti paljon keventyneempänä,
»älä sellaista turhaa lörpöttele! Jos vain pudotat sen kuoriaisen, niin
totisesti taitan niskasi. Hei, Jupiter, kuuletko?»

»Juu, massa, ei tartte niin kilju neekeri parka.»

»No, kuuntele sitten! Jos uskallat oksaa pitkin niin kauas kuin pääset,
etkä päästä kuoriaista putoamaan, niin annan hopeadollarin lahjaksi,
kohta kun olet tullut alas.»

»Olla jo menossa, massa Will — varmasti minä olla», vastasi neekeri
hyvin halukkaasti — »minä olla melkein lopussa jo».

»_Lopussa jo!_» Legrand suorastaan ulvoi, »sanotko, että olet jo latvan
päässä?»

»Pian olla lopussa, massa — oi oi oi! Herra varjele, mitä tämä ole
tässä puussa?»

»Hyvä juttu», huudahti Legrand hyvin ilahtuneena, »mikä se on?»

»Juu, ei se olla muuta kuin kallo — joku ruumis ole jätetty puuhun, ja
varis ole nokkinu jokikinen lihapala siitä pois.»

»Pääkallo, niinkö? — mainio juttu! — miten se on kiinnitetty oksaan? —
mikä sitä pidättää?»

»Odotta, massa, minä katso. Kyllä tämä ole ihmeellinen juttu, hitto vie
— kallossa ole suuri naula, joka pitä kiinni se puussa.»

»No niin, Jupiter, tee aivan niinkuin sanon — kuuletko?»

»Juu, massa.»

»Kuuntele sitten! Katso pääkallon vasenta silmää.»

»Hm! Hei, hyvä juttu! Tässä ei olla yhtän vasen silmä.»

»Puupää! Etkö osaa erottaa vasenta kättäsi oikeasta?»

»Juu, kyllä minä — kyllä minä se tietä — minä hakka puu minu vasen käsi
kanssa.»

»Aivan oikein, sinä olet vasenkätinen! Ja sinun vasen silmäsi on
samalla puolen kuin sinun vasen kätesi. No niin, kai sinä nyt löydät
pääkallon vasemman silmän, tai ainakin sen paikan missä silmä on ollut.
Oletko löytänyt sen?»

Pitkä hiljaisuus. Lopulta neekeri kysyi:

»On se kallon vasempi silmä sama puoli kuin kallon vasempi käsi? —
nähkääs, kallolla ei olla käsi ollenkaan — saman tekevä! Minä löysin se
vasempi silmä. Tässä on vasempi silmä!»

»Päästä kuoriainen putoamaan sen lävitse, niin pitkälle kuin nauhaa
riittää — mutta varo, ettei nauha pääse kädestäsi.»

»Selvä ole, massa Will; helppo juttu pudotta lutikka reiästä — katso
nyt sitä siellä alhaalla!»

Tämän keskustelun aikana ei Jupiterista ollut näkynyt vilahdustakaan;
mutta kuoriainen, jonka hän oli päästänyt putoamaan, näkyi nyt nuoran
päässä ja kimalteli kuin kiilloitettu kultapallo laskevan auringon
viimeisissä säteissä, jotka yhä heikosti valaisivat ylänköä, jolla me
seisoimme. _Scarabaeus_ riippui vapaana oksien alapuolella, ja irti
päästettynä se olisi pudonnut aivan meidän jalkoihimme. Legrand otti
nopeasti viikatteen ja puhdisti sillä ympyränmuotoisen alan, kolme,
neljä jaardia läpimitaten, aivan hyönteisen alapuolelta, ja tehtyään
tämän käski Jupiterin päästää irti nuoran ja laskeutua puusta.

Iskettyään paalun aivan tarkasti siihen paikkaan, johon kuoriainen
oli pudonnut, ystäväni otti taskustaan mittanauhan. Kiinnitettyhän
sen siihen rungon kohtaan, joka oli lähinnä, hän kieritti sen auki,
kunnes se ylettyi paaluun, ja sitten jatkoi matkaa tähän puun ja
paalun määräinhän suuntaan viisikymmentä jalkaa — ja Jupiter katkoi
viikatteella pensaita pois tieltä. Sillä tavoin saavutettuun kohtaan
lyötiin toinen paalu ja se keskipisteenä piirrettiin noin neljän
jalan suuruinen ympyrä. Otettuaan nyt lapion itselleen ja annettuaan
Jupiterille ja minulle yhden kummallekin, Legrand pyysi meitä kaivamaan
niin nopeasti kuin mahdollista.

Totta puhuakseni minulla ei milloinkaan ole ollut erikoista makua
tämäntapaisiin huvituksiin ja juuri silloin olisin kaikkein mieluimmin
kieltäytynyt siitä; yö oli näet tulossa ja olin jo kovin uupunut
tähänastisista ponnistuksista; mutta mitään pakenemismahdollisuutta
ei ollut, ja pelkäsin kovasti, että kieltäytymiseni vaikuttaisi
pahasti ystävä parkani mielentasapainoon. Jos olisin voinut
luottaa Jupiterin apuun, niin en olisi lainkaan epäröinyt koettaa
pakkokeinoilla saada tuo heikkomielinen kotiin; mutta olin liian
varma vanhan neekerin haluttomuudesta ruveta missään olosuhteissa
auttamaan minua henkilökohtaisessa taistelussa hänen herraansa
vastaan. En lainkaan epäillyt, että jälkimmäinen oli saanut tartuntaa
niistä monista etelävaltioiden taikauskomuksista, jotka kertoivat
haudatuista aarteista, ja että hänen kuvittelunsa olivat vahvistuneet
koppakuoriaisen löytämisestä tai ehkäpä Jupiterin jääräpäisestä
väitteestä, että »se lutikka oli puhdasta kultaa». Hulluuteen
taipuvainen mieli saattoi helposti joutua harhaan tuollaisista
vihjauksista — etenkin kun ne vahvistavat ennakolta omaksuttuja
lempiaatteita — ja sitten muistui mieleeni poikaparan puhe, että tuo
kuoriainen oli »tienviitta varallisuuteen». Kaiken kaikkiaan olin
kovin utelias ja huolestunut, mutta lopulta päätin välttämättömyydestä
tehdä hyveen — kaivaa parhaani mukaan, sillä tavoin, omien silmien
todistuksella, nopeammin saadakseni mielipuolen vakuutetuksi hänen
kuvitelmiensa järjettömyydestä.

Sytytettyämme lyhdyt me kaikki ryhdyimme kaivamaan niin innokkaasti,
että ahkeruutemme olisi ansainnut järkevämmän syyn. Ja kun tulen
liekki loi valonsa meihin ja työkapineisiimme, niin en voinut olla
ajattelematta, miten maalauksellisen joukon me muodostimme ja miten
oudolta ja epäilyttävältä meidän työmme varmaankin olisi näyttänyt
kenestä vaeltajasta tahansa, joka sattumalta olisi saattanut tulla
meidän puuhaamme katsomaan.

Kaivoimme hyvin innokkaasti parin tunnin ajan. Ei puhuttu juuri
mitään. Eniten meitä huolestutti koiran haukunta — eläin otti tällä
tavoin hyvin innokkaasti osaa meidän puuhaamme. Lopulta se kävi niin
äänekkääksi, että rupesimme pelkäämään sen hälyttävän kaikki ympäristön
kulkurit; tai pikemminkin tämä oli Legrandin kuvittelua. Omasta
puolestani näet minä olisin iloinnut mistä tahansa keskeytyksestä, joka
olisi auttanut saamaan ystäväni kotiin. Lopulta tuon metelin vaiensi
hyvin vaikuttavasti Jupiter, joka hypähtäen kuopasta sangen tarmokkaan
näköisenä sitoi elukan suun housunkannattimillaan, ja palasi sitten
jörösti hihittäen työhönsä.

Mainitun ajan kuluessa olimme päässeet viiden jalan syvyyteen, eikä
vielä ollut tullut näkyviin pienintäkään merkkiä aarteesta. Lakkasimme
työstä kaikki, ja rupesimme jo toivomaan, että ilveily oli lopussa,
mutta Legrand, ilmeisesti hyvin pettyneenä pyyhki miettiväisesti
otsaansa ja aloitti uudelleen. Olimme kaivaneet koko neljän jalan
ympyrämme ja nyt laajensimme hiukan rajoja ja kaivoimme vielä kaksi
jalkaa syvemmälle. Ei vieläkään näkynyt mitään. Kullankaivaja, jota
minä säälittelin mätä hartaimmin, kiipesi lopulta kuopasta kasvot
katkeran pettymyksen vääristäminä ja rupesi hitaasti ja vastahakoisesti
vetämään ylleen takkia, jonka hän oli heittänyt pois työn alkaessa.
Minä en tällä välin sanonut sanaakaan. Jupiter rupesi herransa
viittauksesta kokoilemaan työkaluja. Kun tämä oli tehty ja koira
vapautettu kuonokopastaan, me syvän hiljaisuuden vallitessa läksimme
kotia kohden.

Olimme ottaneet ehkäpä kymmenkunnan askelta tähän suuntaan, kun
ääneensä sadatellen Legrand hyökkäsi Jupiterin kimppuun tarttuen häntä
kurkusta. Ällistynyt neekeri aukaisi silmänsä ja suunsa ammolleen,
pudotti lapionsa ja vaipui polvilleen.

»Rois-to», sanoi Legrand kähisten tavut yhteenpurtujen hampaittensa
välitse, »mokoma saatanallinen musta konna! — puhu, tunnusta! — vastaa
heti tässä paikassa ilman kiertelyjä! — mikä — mikä on sinun vasen
silmäsi!»

»Voi taivas, massa Will, totta kai tämä ole minu vasempi silmä?»
voivotti pelästynyt Jupiter asettaen kätensä oikealle näköelimelleen ja
pitäen sitä siinä epätoivoisen itsepäisesti, aivan kuin peläten, että
hänen herransa koettaisi repäistä sen irti.

»Sitä minä arvelinkin! Minä tiesin sen! Eläköön!» kiljui Legrand
päästäen neekerin menemään ja tehden joukon pyörähdyksiä ja hyppäyksiä.
Jupiter, joka nousi polviltaan ja tuijotti mykkänä vuoroin minua,
vuoroin herraansa, oli sangen ällistynyt.

»Tulkaa, meidän täytyy mennä takaisin», sanoi viimeksimainittu, »juttu
ei ole vielä lopussa»; ja hän johti meidät jälleen tulppaanipuun luokse.

»Jupiter», sanoi hän kun olimme saapuneet sen juurelle, »tulehan tänne!
Oliko pääkallo naulattu oksaan kasvot ylöspäin, vai oksaa vasten?»

»Naama oli ylöspäin, massa, niin että varis voi nokki silmä pois ilman
mitään vaivaa.»

»No niin, tämänkö silmän läpi sitten pudotit kuoriaisen?» — tässä
Legrand kosketti Jupiterin toista silmää.

»Juu, se oli tämä silmä, massa — vasempi silmä — just niinkö te käski»,
ja tässä neekeri osoitti oikeata silmää.

»Hyvä juttu — meidän täytyy koettaa uudelleen.»

Tässä ystäväni, jonka hulluudesta nyt kuvittelin näkeväni eräänlaisen
johdonmukaisuuden merkkejä, muutti kuoriaisen putoamispaikkaa
osoittaneen paalun noin kolme tuumaa länteenpäin. Hän otti uudestaan
mitan rungon lähimmästä kohdasta ja jatkettuaan suoraa suuntaa
viisikymmentä jalkaa merkitsi pisteen, joka oli erinäisten jaardien
päässä edellisestä kaivuupaikasta.

Tämän pisteen avulla piirrettiin taas ympyrä, hiukan edellistä
suurempi, ja me ryhdyimme jälleen lapioimaan. Olin hirvittävän uupunut,
mutta kuitenkaan ei työ enää tuntunut niin vastenmieliseltä, vaikka
en ymmärräkään, mikä sai mieleni niin muuttumaan. Minut oli vallannut
kerrassaan käsittämätön mielenkiinto — ja olinpa aivan innostunutkin.
Ehkäpä Legrandin kaikessa hulluttelussa oli jotakin — jotakin
johdonmukaista tai järkevää, mikä tehosi minuun. Kaivoin kiihkeästi
ja silloin tällöin tapasin tosiaankin itseni katselemasta — melkein
kuin olisin innokkaasti odottanut tuota kuviteltua aarretta, josta
haaveksiminen oli saattanut onnettoman toverini sekapäiseksi. Eräänä
hetkenä, kun sellaiset ajatusharhautumat eniten minua värväsivät ja
kun me olimme työskennelleet noin puolitoista tuntia, meidät jälleen
keskeytti koiran raivokas haukkuminen. Ensikerralla sen levottomuus oli
ilmeisesti ollut vain leikkisyyden tai muun sellaisen oikun aiheuttama,
mutta nyt sen ääni oli saanut tuikean kaiun. Kun Jupiter taas yritti
sitoa sen kuonoa, teki se raivokasta vastarintaa, hypähti kuoppaan ja
rupesi vimmatusti raapimaan multaa käpälillään. Tuossa tuokiossa se
oli paljastanut kasan ihmisluita, jotka muodostivat kaksi täydellistä
luurankoa; joukossa oli erinäisiä metallinappeja ja jotakin mikä
näyttäytyi lahonneen villakankaan jäännöksiksi. Pari lapionpistoa
käänsi esiin suuren espanjalaisveitsen terän, ja kun kaivoimme
edelleen, tuli näkyviin kolme, neljä irtainta kulta- ja hopearahaa.

Nähdessään nämä Jupiter tuskin saattoi pidättää iloaan, mutta hänen
herransa kasvot olivat äärimmäisen pettyneet. Hän kehoitti kuitenkin
meitä jatkamaan ponnistuksiamme, ja sanat olivat tuskin lausutut,
kun minä kompastuin ja kaaduin eteenpäin, sillä saappaani kärki oli
tarttunut suureen rautarenkaaseen, joka oli puoleksi hautautunut tuohon
irtonaiseen multaan.

Nyt me teimme työtä oikein olan takaa, eikä elämässäni ole milloinkaan
ollut kymmentä niin jännittävää minuuttia. Tämän ajan kuluessa me
olimme paljastaneet pitkulaisen puukirstun, joka päättäen täydellisestä
säilymisestä ja ihmeellisestä kovuudestaan oli selvästi joutunut jonkin
kivettymisprosessin alaiseksi — ehkäpä elohopea-bikloridin. Tämä
kirstu oli puolen neljättä jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja puolen
kolmatta jalkaa korkea. Se oli lujasti kiskoitettu takorautaisilla
vanteilla, jotka eräänlaisena verkkona peittivät sen kokonaan. Kirstun
molemmilla puolilla, lähellä kantta, oli kolme rautarengasta — kuusi
kaikkiaan — joiden avulla kuusi henkilöä saattoi saada hyvän otteen.
Meidän yhdistetyt äärimmäiset ponnistuksemme saivat sen vain hiukan
liikkumaan. Huomasimme kerta kaikkiaan, että oli mahdotonta liikuttaa
niin suurta painoa. Onneksi kantta piti kiinni vain kaksi liukuvaa
säppiä. Ne me vedimme irti — jännityksestä vapisten. Siinä samassa
meidän silmiemme edessä välähti suunnattoman arvokas aarre. Kun
lyhdyn valo lankesi kuoppaan, leimahti sieltä, kullan ja jalokivien
sekalaisesta röykkiöstä, sellainen kimallus ja hehku, että silmämme
kerrassaan häikäistyivät.

En yritäkään kuvailla tunteitani. Hämmästys oli tietenkin valtavin
niistä. Legrandin näytti jännitys aivan uuvuttaneen, eikä hän sanonut
juuri mitään. Jupiterin kasvoilla oli hetken aikaa sellainen kuoleman
kalpeus kuin neekerin kasvoilla voi milloinkaan olla. Hän näytti
lamautuneelta — ukkosen iskemältä. Äkkiä hän vaipui polvilleen kuoppaan
ja haudaten paljaat käsivartensa kyynärpäitänsä myöten kultaan antoi
niiden olla siinä kuin nauttien kylvyn ylellisyydestä. Lopulta hän
syvään huoahtaen huudahti kuin yksinpuheluna:

»Ja kaikki tämä tuo se kultalutikka! Se nätti kultalutikka! Se pikku
kultalutikka parka, joka minä niin haukku! Etkö häpeä, neekeri? — vasta
heti!»

Lopulta minun oli pakko huomauttaa sekä isännälle että palvelijalle
aarteen poisviemisen tarpeellisuudesta. Oli tulossa kovin myöhä,
ja meidän täytyi pitää kiirettä, jos mieli saada kaikki kotiin
ennen päivän valkenemista. Oli vaikeata sanoa mihin piti ryhtyä, ja
epätietoisuudessa kulutettiin paljon aikaa — niin sekavia olivat
kaikki ehdotukset. Lopulta me kevensimme kirstua tyhjentämällä
kaksi kolmasosaa sen sisällöstä, kunnes kykenimme, tosin hiukan
vaivalloisesti, nostamaan sen kuopasta. Poistetut tavarat sijoitettiin
pensaikkoon ja koira jätettiin niitä vartioimaan; Jupiter antoi sille
määräyksen pysyä ehdottomasti paikoillaan ja tukkia turpansa, kunnes
me palaisimme. Sitten läksimme kiireesti kotiin arkkua kantaen;
saavuimme majaan kaikessa rauhassa mutta paljon vaivoja kestettyämme
kello yhden aikaan aamulla. Olimme niin uupuneita, että olisi ollut
luonnonvastaista tehdä mitään enempää. Lepäsimme kello kahteen ja
söimme illallista; kohta senjälkeen lähdimme ylängölle mukanamme
kolme lujaa säkkiä, jotka onneksi löysimme talosta. Vähää ennen
neljää me saavuimme kuopalle, jaoimme mahdollisimman tasapuolisesti
aarteen jäännökset ja jättäen kuopat täyttämättä läksimme jälleen
majalle, jossa jälleen vapauduimme kultaisista kuormistamme, juuri
kun aamunsarastuksen ensimmäiset heikot kajastukset valaisivat idän
puunlatvoja.

»Olimme nyt aivan lopussa; mutta kiihkeä jännitys kielsi meiltä
levon. Kolmen tai neljän tunnin levottoman imen jälkeen me aivan kuin
sopimuksesta nousimme tutkimaan aarrettamme.

»Arkku oli ollut täynnä reunojaan myöten, ja me kulutimme koko
päivän ja suurimman osan yötä sen sisällyksen tutkimiseen. Mitään
järjestystä ei ollut pidetty. Kaikki esineet oli kasattu vain
summamutikassa. Järjesteltyämme kaikki huolellisesti havaitsimme
omistavamme suuremman omaisuuden kuin aluksi olimme otaksuneetkaan.
Rahaa oli yli neljäsataaviisikymmentä tuhatta dollaria — arvioimme
rahat niin tarkasti kuin mahdollista ikätaulukkojen mukaan. Hopeata
ei ollut kolikkoakaan. Kaikki oli vanhaleimaista kultaa ja hyvin
erilaista — Tanskalaista, espanjalaista ja saksalaista rahaa, muutamia
englantilaisia guineoita ja joitakuita rahoja, joiden kaltaisia
emme olleet milloinkaan aikaisemmin nähneet. Vielä oli muutamia
hyvin isoja ja raskaita kolikoita, niin kuluneita, ettemme voineet
saada selkoa niiden kirjoituksista. Amerikkalaista rahaa ei ollut.
Jalokivien arvoa oli vähän vaikeampi määritellä. Timantteja — muutamat
harvinaisen suuria ja hienoja — oli kaikkiaan satakymmenen, eikä
yksikään niistä ollut pieni; kahdeksantoista huomattavan kaunista
rubiinia; kolmesataakymmenen smaragdia, kaikki hyvin kauniita;
kaksikymmentä safiiria ja yksi opaali. Kaikki nämä kivet oli murrettu
kehyksistään ja heitetty irralleen arkkuun. Kehykset itse, jotka
poimimme muun kullan joukosta, oli vasaralla taottu lyttyyn, ilmeisesti
siksi, ettei niitä tunnettaisi. Paitsi kaikkea tätä oli kirstussa
suuri joukko kultakoristeita — liki kaksisataa paksua sormusta ja
korvarengasta, raskaita ketjuja — kolmekymmentä, jos muistan oikein
— kahdeksankymmentäkolme hyvin isoa ja painavaa ristiinnaulitun
kuvaa, mahtava kultainen juomamalja, joka oli koristettu runsaasti
viiniköynnöksen lehdillä ja bakkanaalisilla kuvilla, kaksi hienosti
koristeltua miekankahvaa ja monta muuta pikku esinettä, joita en enää
muista. Näiden arvoesineitten paino oli yli kolmensadanviidenkymmenen
naulan; ja tähän laskuun en ole ottanut sataayhdeksääkymmentäseitsemää
komeata kultakelloa, joista kolmen arvo oli ainakin viisisataa
dollaria. Monet niistä olivat hyvin vanhoja ja ajanmittareina
arvottomia; sisukset oli ruostuminen enemmän tai vähemmän tärvellyt —
mutta kaikki olivat runsaasti timanteilla koristeltuja ja kuoret hyvin
arvokkaita. Me arvioimme sinä yönä arkun koko sisällyksen puoleentoista
miljoonaan dollariin; ja myöhemmin myytyämme koristeet ja jalokivet
(muutamia jätimme omiin tarkoituksiimme) havaitsimme huomattavasti
aliarvioineemme aarteen.

Kun vihdoinkin olimme lopettaneet tutkimisemme ja kiihkeä järkytyksemme
oli hiukkasen tyyntynyt, niin Legrand, joka huomasi, että minä
pakahtuisin kärsimättömyydestä, ellen saisi tietää tämän ihmeellisen
arvoituksen ratkaisua, antoi yksityiskohtaisen selityksen kaikista sen
yhteydessä olevista seikoista.

»Muistathan», hän sanoi, »sen yön, jona minä ojensin sinulle sen
karkean luonnoksen, jonka olin tehnyt koppakuoriaisesta. Muistat
kai myöskin, että minä kovin kiihdyin sinun itsepäisyydestäsi, kun
väitit, että minun piirrokseni muistutti pääkalloa. Kun aluksi väitit
sitä, niin luulin sinun laskevan leikkiä; mutta sittemmin muistin ne
omituiset pilkut kuoriaisen selässä ja myönsin itsekseni, että sinun
huomautuksessasi oli hiukan perää. Kuitenkin sinun pilkkasi ärsytti
minua — sillä pidin itseäni hyvänä piirtäjänä — ja sentähden, kun
ojensit pergamenttipalan takaisin, olin vähällä rypistää sen ja heittää
tuleen.»

»Paperipalan, tarkoitat kai», huomautin minä.

»Ei, se näytti kovin paperilta, ja siksi minäkin sitä ensin luulin,
mutta kun rupesin sille piirtämään, niin havaitsin heti, että se
oli palanen hyvin ohutta pergamenttia. Sehän oli aivan likainen,
niinkuin kai muistat. No niin, aioin juuri rypistää sen, kun satuin
katsahtamaan piirrokseen, jota sinä olit katsonut, ja voitko kuvitella
hämmästystäni, kun havaitsin, että tosiaankin pääkallonkuva oli
juuri siinä — näytti siltä — samassa paikassa, johon minä olin
piirtänyt kuoriaisen. Kotvan aikaa olin liian ällistynyt ajatellakseni
järkevästi. Tiesin, että minun piirrokseni oli yksityiskohdissa
aivan erilainen kuin tämä — vaikkakin ääriviivoissa oli jotakin
samankaltaista. Nopeasti otin kynttilän ja istuuduin huoneen toiseen
päähän ja ryhdyin tutkimaan pergamenttia tarkasti. Kääntäessäni sitä
näin oman piirrokseni toisella puolella aivan sellaisena kuin olin sen
piirtänyt. Ensiksi vain ihmettelin ääriviivojen samankaltaisuutta —
ja sitä omituista sattumaa, että minun tietämättäni oli pergamentin
toisella puolella — aivan minun piirrokseni takapuolella — ohut kallon
kuva ja että tämä pääkallo ei ainoastaan ääriviivojensa, vaan myöskin
kokonsa vuoksi niin läheisesti muistutti minun piirrostani. Tämän
sattuman omituisuus aivan typersi minut joksikin aikaa; sellainen
on tämäntapaisten sattumien tavallinen vaikutus. Ajatus ponnistelee
luodakseen yhteyden — syyn ja seurauksen yhteyden — ja kun ei
siihen kykene, niin lamautuu hetkiseksi. Mutta kun toivuin tästä
huumauksesta, niin minulle vähitellen valkeni seikka, joka vavahdutti
mieltäni paljon enemmän kuin tuo sattuma. Rupesin aivan kirkkaasti
muistamaan, että pergamentilla ei ollut ollut mitään piirrosta,
kun minä tein luonnokseni kuoriaisesta. Rupesin olemaan ihan varma
siitä, sillä muistin kääntäneeni ensin toisen puolen, sitten toisen
etsiessäni puhtainta kohtaa. Jos siinä olisi silloin ollut pääkallo,
niin varmasti olisin sen huomannut. Selvästi tässä oli arvoitus, joka
tuntui mahdottomalta ratkaista; mutta jo silloinkin olin näkevinäni
välähdyksen, hyvin himmeän, aivojeni kaukaisimmissa ja salaisimmissa
kammioissa, kiiltomadon kaltaisen aavistuksen siitä totuudesta, jonka
viime yön seikkailu niin loistavasti osoitti todeksi. Nousin heti ja
pistettyäni pergamentin varmaan talteen jätin sikseen kaikki enemmät
mietiskelyt, kunnes jäisin yksin.

»Kun sinä olit mennyt ja Jupiter nukkunut, rupesin tutkimaan asiaa
johdonmukaisesti. Ensiksi muistuttelin tapaa, jolla pergamentti oli
tullut haltuuni. Se paikka, josta löysin kuoriaisen, oli manteren
rannalla, noin mailin päässä itään saaresta ja vain hiukan yläpuolella
nousuvesimerkkiä. Tarttuessani siihen se puraisi minua kovasti
sormeen, ja minun täytyi päästää se irti. Jupiter, joka aina harrastaa
varovaisuutta, katseli ympärilleen löytääkseen jonkin lehden tai
muun senkaltaisen, ennenkuin tarttui hyönteiseen, joka oli lentänyt
häntä kohden. Silloin hänen katseensa, samoin kuin minunkin, osui
pergamenttiliuskaan, jota minä silloin luulin paperiksi. Se oli
hautautuneena hiekkaan, vain kulma pisti esiin. Lähellä samaa paikkaa
näin laudankappaleita, jotka ilmeisesti olivat jäännöksiä jonkin laivan
pelastusveneestä. Hylky näytti maanneen siinä pitkät ajat, sillä niitä
tuskin saattoi tuntea veneen osiksi.

»No niin, Jupiter otti pergamentin, kietoi kuoriaisen siihen ja antoi
sen minulle. Pian sen jälkeen me läksimme kotiin ja matkalla tapasimme
luutnantti G:n. Näytin hyönteistä hänelle, ja hän pyysi saada sen
mukaansa linnoitukseen. Kun suostuin siihen, niin hän muitta mutkitta
pisti sen liivintaskuunsa, ilman tuota pergamenttia, jota olin pitänyt
kädessäni hänen katsellessaan. Ehkä hän pelkäsi, että minä muuttaisin
mieleni, ja arveli parhaaksi ottaa kohta kun sai — ja sinähän tiedät
miten innostunut hän on luonnontieteisiin. Silloin lienen tietämättäni
pistänyt pergamentin taskuuni.

»Muistathan, etten pöydän luo mentyäni löytänyt paperia tavalliselta
paikalta. Katsahdin laatikkoon, enkä löytänyt sielläkään. Etsin
taskuistani toivoen löytäväni jonkin vanhan kirjeen, kun pergamentti
sattui käteeni. Olen tällä tavoin tarkasti kuvannut, miten se joutui
minun haltuuni, sillä olosuhteet tehosivat minuun voimakkaasti.

»Epäilemättä sinä pidät minua haaveilijana, mutta jo silloin olin
havainnut eräänlaisen yhteyden näissä asianhaaroissa. Olin yhdistänyt
suuren ketjun kaksi rengasta. Merenrannalla oli vene ja lähellä venettä
oli pergamentti — ei paperi — johon oli piirretty pääkallon kuva.
Tietysti sinä kysyt: 'Missä on yhteys?' Minä vastaan, että pääkallo on
yleisesti tunnettu merirosvojen tunnusmerkki. Pääkallolippu vedetään
mastoon kaikissa otteluissa.

»Olen sanonut, että tuo palanen oli pergamenttia eikä paperia.
Pergamentti on kestävää — melkein kulumatonta. Vähäarvoisia asioita
on harvoin kirjoitettu pergamentille, koska pelkkiin piirustamis- tai
kirjoitustarkoituksiin se ei ole niin hyvää kuin paperi. Tämä ajatus
tuntui viittaavan johonkin tarkoitukseen — tai sanoisinko merkitykseen
tuossa pääkallossa. Minulta ei jäänyt myöskään huomaamatta pergamentin
muoto. Vaikka sen eräs kulma oli sattumalta rikkoutunut, saattoi
helposti nähdä, että sen alkuperäinen muoto oli ollut pitkulainen. Se
oli juuri sellainen liuska, jonka saattaa valita jotakin muistiinpanoa
varten — jotakin sellaista, joka oli huolellisesti pidettävä tallessa
ja kauan muistettava.»

»Mutta», keskeytin minä, »sinähän sanoit, että pääkalloa ei ollut
pergamentilla, kun sinä piirsit kuoriaisen. Miten sinä sitten
saatoit huomata mitään yhteyttä veneen ja kallon välillä koska tämän
jälkimmäisen, niinkuin itse myönsit, on täytynyt tulla pergamentille
(Herra yksin tietää miten tai kenen toimesta) sen jälkeen kuin sinä
olit piirtänyt kuoriaisen?»

»Niin, siitäpä se koko salaisuus riippuu; vaikka sen salaisuuden
ratkaiseminen oli jo niin pitkälle päästyä sangen helppo. Suuntani
oli jo aivan selvä, enkä voinut tulla muuta kuin yhteen ratkaisuun.
Järkeilin esimerkiksi tähän tapaan: kun piirsin _scarabaeuksen_, niin
pergamentilla ei ilmeisesti ollut mitään kallon kuvaa. Kun olin saanut
piirrokseni valmiiksi, niin annoin sen sinulle ja pidin sinua tarkasti
silmällä, kunnes palautit sen. _Sinä_ et senvuoksi voinut piirtää
kalloa, ja ketään muuta ei ollut läsnä sitä tekemässä. Siis niinkään
inhimillisen toiminnan tulos se ei ollut. Ja kuitenkin se oli olemassa.

»Päästyäni tähän tuumiskeluissani koetin muistella ja muistinkin
kaikki seikat, jok'ikisen yksityiskohdan, joka oli tapahtunut tuona
ajanjaksona. Ilma oli kylmä (totisesti harvinainen ja onnellinen
sattuma!) ja uunissa paloi tuli. Minulla oli kävelystä tullut kuuma
ja istuin pöydän lähellä. Sinä taas olit vetänyt tuolisi takan
viereen. Juuri kun minä panin pergamenttipalasen käteesi, ja sinä
aioit ruveta sitä katsomaan, syöksyi Wolf sisään ja hyppäsi sinun
olkapäillesi. Vasemmalla kädelläsi sinä hyväilit sitä ja pidit sitä
loitolla, kun taas sinun oikea kätesi, jossa pergamentti oli, riippui
polviesi välissä aivan lähellä tulta. Hetkisen jo luulin, että tuli
tarttuisi siihen, ja olin jo sinua varoittamaisillani, kun sinä,
ennen kuin ennätin sanoa mitään, olit vetänyt sen pois ja ruvennut
sitä tutkimaan. Kun ajattelin kaikkia näitä seikkoja, en hetkeäkään
epäillyt, että kuumuus juuri oli tuonut pergamentille näkyviin tuon
kallon. Kai tiedät, että on olemassa kemiallisia valmisteita ja on
ollut iät kaiket, joiden avulla voidaan kirjoittaa niin paperille
kuin pergamentillekin sillä tavoin, että kirjoitus tulee näkyviin
vain kuumuuden avulla. Kuningasveteen liuotettua kobalttisineä,
jota miedonnetaan neljä kertaa suuremmalla vesimäärällä, on joskus
käytetty; siitä syntyy vihreä muste. Puhdas kobaltti sekoitettuna
salpietarihappoon tuottaa punaista mustetta. Nämä värit katoavat jonkin
ajan kuluttua, kun esine, jolle ne on kirjoitettu, kylmenee, mutta
lämmittämisestä ilmestyvät taas näkyviin.

»Tutkin nyt kalloa hyvin huolellisesti. Sen ääriviivat, jotka olivat
lähinnä pergamentin syrjiä, olivat paljon _selvempiä_ kuin muut viivat.
Ilmeisesti oli lämmön vaikutus ollut epätäydellinen tai epätasainen.
Sytytin heti tulen ja annoin kuumuuden vaikuttaa pergamentin jokaiseen
osaan. Aluksi oli ainoa tulos se, että kallon heikot viivat selvenivät;
mutta kun jatkoin koetta, tuli siihen nurkkaan, joka oli vastapäätä
kallon kuvaa, näkyviin piirros, jota ensin luulin vuoheksi. Tarkempi
tutkiminen kuitenkin osoitti, että se tarkoitti vohlaa.»

»Hahhah!» nauroin minä, »totisesti minulla ei ole oikeutta nauraa
sinulle — puolitoista miljoonaa dollaria on liian vakava juttu
naurunasiaksi — mutta et kai aio liittää kolmatta rengasta ketjuusi
— et kai voi keksiä mitään yhteyttä merirosvojen ja vuohen välillä
— mitä merirosvoilla on tekemistä vuohien kanssa — nehän kuuluvat
maatalouteen.»

»Mutta minähän sanoin, että se _ei_ ollut vuohen kuva.»

»No, vohlan sitten — kai se yksiin vetää.»

»Vetää kyllä, mutta ei kokonaan», sanoi Legrand. »Olet kai kuullut
eräästä _kapteeni_ Kiddistä [Vohla on englannin kielellä _kid_. —
Suom.]. Arvelin heti paikalla, että tuo eläimenkuva oli jonkinlainen
puumerkki tai hieroglyfinen nimikirjoitus. Sanon nimikirjoitus, koska
sen asema pergamentilla viittasi tähän suuntaan. Vastakkaiseen nurkkaan
piirretty pääkallo merkitsi samaan tapaan jonkinlaista leimaa tai
sinettiä. Mutta olin kovin pahoillani kaiken muun puuttumisesta — ei
ollut sanoisinko — koppaa kuviteltuun soittimeeni — tekstiä aiheeseen.»

»Odotit kai, että löytäisit kirjeen tuon leiman ja allekirjoituksen
välillä.»

»Jotakin siihen suuntaan, Totta on, että minua suunnattomasti vavisutti
aavistus jostakin suuresta onnenpotkauksesta. Vaikea sanoa miksi.
Ehkäpä se loppujen lopuksi oli pikemmin pelkkä toive kuin todellinen
vakaumus; mutta uskotko, Jupiterin tyhmä hokeminen, että se lutikka
oli puhdasta kultaa, vaikutti tavattomasti minun mielikuvitukseeni.
Ja sitten tuo sarja sattumia ja yhdenmukaisuuksia — kaikki tämä oli
totisesti ihmeellistä. Oletko huomannut, miten pelkkä sattuma oli, että
nämä kaikki seikat tapahtuivat sinä _ainoana_ vuodenpäivänä, jona on
ollut tarpeeksi kylmä, jotta on tarvinnut sytyttää tulta takkaan, ja
että ilman tulta tai koiran leikkimistä juuri sinä hetkenä, jona se
hyökkäsi sisään, en ikinä olisi saanut nähdä pääkalloa enkä myöskään
päässyt aarteeseen käsiksi?»

»Mutta jatkahan — olen kuolla kärsimättömyydestä.»

»No niin, olet tietysti kuullut monta juttua — tuhannen epämääräistä
huhua rahoista, joita Kidd ja hänen miehensä ovat haudanneet jonnekin
Atlantin rannikolle. Näissä huhuissa täytyy olla perustuksena
jotakin todella tapahtunutta. Ja minusta se seikka, että huhut ovat
voineet elää niin kauan ja jatkuvasti, näyttää todistavan vain, että
haudattuja aarteita ei milloinkaan ole löydetty. Jos Kidd olisi
haudannut ryöstösaaliinsa vähäksi aikaa ja sitten käynyt noutamassa
ne, niin tuskinpa huhut olisivat voineet elää meidän aikoihimme
aivan muuttumattomina. Huomaat, että tarinat kertovat vain aarteen
etsijöistä, eivät aarteen löytäjistä. Jos merirosvo olisi noutanut
rahansa, niin juttu olisi ollut lopussa. Minusta näytti, että jokin
sattuma — sanotaanpa esimerkiksi paikkaa koskevien muistiinpanojen
katoaminen — oli riistänyt häneltä löytämiskeinon ja että tämä vahinko
oli joutunut hänen seuralaistensa tietoon, jotka puolestaan ehkä
milloinkaan eivät olleet kuulleet, että aarre oli kätketty lainkaan
ja jotka ilman opastusta turhaan sitä etsittyään olivat ensimmäiseksi
antaneet alun näille nyt niin yleisille tarinoille. Oletko milloinkaan
kuullut, että mitään suurta aarretta olisi löytynyt tältä rannikolta?»

»En milloinkaan.»

»Mutta me tiedämme kyllä, että Kiddin saaliit olivat suunnattomat.
Pidin senvuoksi varmana, että ne yhä edelleen olivat maanpovessa;
ja tuskinpa hämmästyt, jos kerron, että toivoin, olinpa melkein
vakuutettu, että tuo niin omituisesti löydetty pergamentti sisälsi
hävinneen tiedon aarteen paikasta.»

»Entä miten sinä jatkoit?»

»Pidin pergamenttia taas kuumuutta lisättyäni tulen ääressä; mutta
mitään ei tullut näkyviin. Ajattelin, että ehkäpä lika aiheutti
epäonnistumisen, ja siis huolellisesti huuhdoin pergamenttia lämpimällä
vedellä ja niin tehtyäni pistin sen paistinpannuun pääkallopuoli
alaspäin ja asetin pannun puuhiilillä kuumennetulle hellalle. Muutamien
minuuttien kuluttua, kun pannu oli läpeensä kuumentunut, otin liuskan
pois ja kuvaamattomaksi ilokseni huomasin siinä muutamissa paikoissa
pilkkuja, jotka tarkastaessani huomasin riveihin järjestetyiksi
numeroiksi. Pistin sen uudelleen pannuun ja annoin jäädä siihen vielä
minuutiksi. Kun otin sen pois, niin se oli aivan tällainen.»

Tässä Legrand, joka oli uudelleen lämmittänyt pergamentin, ojensi
sen minun nähtäväkseni. Seuraavat merkit, hyvin karkeasti punaisella
musteella kirjoitetut, olivat pääkallon ja vuohen välillä.

  53±±+305))6*;4826)4±.)4±);806*;48+8§60))85;
  1±(;:±*8+83(88)5*+;46(;88*96*?;8)*±(;485);5*+2:
  *±(;4956*2(5*4)8§8*;4069285);)6+8)4± ±;1(±9;
  48081;8:8±l;48+85;4)485+528806*81(±9;48;(88;4(±
  ?34;48)4±;161;:188;±?;

»Mutta», sanoin minä ojentaen liuskan takaisin, »tämä on yhtä pimeätä
kuin ennenkin. Vaikka kaikki Golcondan jalokivet annettaisiin tämän
arvoituksen ratkaisemisesta, niin aivan varmasti ne jäisivät minulta
saamatta.»

»Ja kuitenkaan», sanoi Legrand, »ratkaisu ei ole lainkaan niin vaikea
kuin voi näyttää näin ensimmäisellä hätäisellä silmäyksellä. Nämä
numerot, niinkuin on helppo arvata, muodostavat kirjaimia — se on,
ne sisältävät tarkoituksen. Mutta siitä, mitä Kiddistä tiedetään, en
voinut ajatella, että hän olisi mies, joka kykenisi laittamaan mitään
vaikeita salakirjoituksia. Olin heti selvillä, että tämä oli niitä
helpoimpia — sellainen kuitenkin, jota merimiehen karkean älyn oli
aivan mahdotonta ratkaista ilman avainta.»

»Ja sinä sen todellakin ratkaisit?»

»Helposti! Olen ratkaissut kymmenentuhatta kertaa vaikeampiakin.
Olosuhteet ja eräänlainen luontainen taipumus ovat johtaneet minun
mielenkiintoni tällaisiin arvoituksiin, ja saattaa hyvin epäillä, tokko
inhimillinen äly voi laatia sellaista arvoitusta, jota ei inhimillinen
äly tarpeeksi uutterana voisi ratkaista. Niin, kun kerran olin päässyt
selville, että merkit kuuluivat yhteen ja olivat luettavia, en
tuhlannut ajatustakaan pelkkään selittämisvaikeuteen.

»Tässä tapauksessa — niinkuin kaikissa salakirjoitustapauksissa —
ensimmäinen seikka on merkkien kieli: ratkaisun periaatteet näet,
mikäli varsinkin on kysymys yksinkertaisemmista merkeistä, riippuvat
kielen laeista ja muuttuvat sen mukaan. Yleensä ei ole muuta
mahdollisuutta kuin kokeilla (mahdollisuuksiin nojaten) jokaista
kieltä, minkä osaa ja mikä tuntuu sopivan ratkaisuun, kunnes oikeaan
tulokseen on päästy. Mutta tämän salakirjoituksen kaikki vaikeudet
hälvensi tuo nimikirjoitus. 'Kidd'-nimen sanaleikki ei ole mahdollinen
missään muussa kielessä kuin englannissa. Ilman tätä asianhaaraa olisin
aloittanut yritykseni espanjalla tai ranskalla, sillä luonnollisinta
olisi ollut, että Espanjan meren rosvo olisi käyttänyt niitä kieliä.
Näin ollen pidin varmana, että salakirjoitus oli englantia.

»Huomaat, että sanojen välillä ei ole mitään eroa. Jos eroja olisi
ollut, niin juttu olisi ollut suhteellisen helppo. Siinä tapauksessa
olisin aloittanut vertailemalla ja analysoimalla lyhyitä sanoja ja jos
olisi sattunut yksikirjaiminen sana (esimerkiksi a tai J), niin olisin
pitänyt ratkaisua varmana. Mutta kun mitään välejä ei ollut, pyrin
ensityökseni toteamaan, mitkä kirjaimet esiintyivät useimmin ja mitkä
harvimmin. Laskettuani kaikki laitoin tällaisen taulukon:

  Merkkiä 8 on 33
          ;  » 26
          4  » 19
     ± ja )  » 16
          *  » 13
          5  » 12
          6  » 11
     + ja 1  »  8
          0  »  6
     9 ja 2  »  5
     : ja 3  »  4
          ?  »  3
          §  »  2
      — ja.  »  1.

»No niin, englannin kielessä esiintyy useimmin kirjain e. Senjälkeen
järjestys on tällainen: a o i d h n r s t u y c f g l m w b k p q x
z. E esiintyy niin usein, että tuskin voi sanoa lyhyttäkään lausetta,
jossa sitä ei olisi.

»Tässä, näin alussa, olemme jo päässeet pitemmälle kuin pelkkiin
arvauksiin. Tämän taulukon hyöty on aivan ilmeinen — mutta tässä
salakirjoituksessa tarvitsemme sitä vain osittain. Koska useimmin
esiintyvä merkki on 8, niin me voimme aloittaa otaksumalla, että se
on sama kuin aakkosten e. Vahvistaaksemme tätä otaksumaa me katsomme,
mahtaako 8 esiintyä usein kaksinkertaisena — sillä e esiintyy englannin
kielessä usein kahdennettuna sellaisissa sanoissa esimerkiksi kuin
'meet', 'fleet', 'speed', 'seen', 'heen', 'agree' ja niin poispäin.
Tässä tapauksessa havaitsemme, että kahdennettu e esiintyy kokonaista
viisi kertaa, vaikka salakirjoitus on lyhyt.

»Otaksukaamme siis, että 8 merkitsee e:tä. No niin, kaikista
englanninkielen sanoista on 'the' tavallisin; katsokaamme siis,
mahtaako tässä olla minkään kolmen merkin uusiutumisia, jotka ovat
samassa järjestyksessä ja joista viimeinen on 8. Jos huomaamme
sellaisten kirjainten toistumisia, niin voimme pitää jokseenkin
varmana, että ne merkitsevät sanaa 'the'. Tarkastellessamme merkkejä
löydämme kokonaista seitsemän sellaista yhdistelmää, ja niiden merkit
ovat ;48. Voimme siis olla varmat että ; merkitsee t:tä, 4 edustaa h:ta
ja kahdeksan merkitsee e:tä — ja tästä viimeisestä voimme olla illan
vakuutetut. Sillä tavoin on päästy suuri askel eteenpäin.

»Mutta määrättyämme yhden ainoan sanan voimme määrätä erään
suunnattoman tärkeän seikan, nimittäin useiden sanojen alun ja lopun.
Ottakaamme esimerkiksi viimeistä edellinen kohta, jossa yhdistelmä
;48 esiintyy — läheltä salakirjoituksen loppua. Tiedämme, että merkki
;, joka heti välittömästi seuraa, on erään sanan alku ja kuudesta
merkistä, jotka seuraavat tätä 'the'-sanaa, tunnemme kokonaista viisi.
Kirjoittakaamme nämä merkit niillä kirjaimilla, joita tiedämme niiden
merkitsevän ja jättäkäämme tyhjä väli tuota tuntematonta varten, näin —

    t eeth.

»Tästä voimme kohta erottaa lopusta tuon 'th':n kuulumattomana tähän
t:llä alkavaan sanaan; sillä koettamalla koko aapistoa emme voi löytää
kirjainta, joka sopisi tuohon tyhjään paikkaan, ja me huomaamme,
ettemme voi muodostaa sanaa, johon tämä th kuuluisi. Siten meille
jäljelle jää vain

    t ee,

ja läpikäymällä aapisten niinkuin aikaisemmin tulemme sanaan 'tree'
ainoana mahdollisena. Sillätavoin saamme uuden kirjaimen, r:n, jota
edustaa merkki (, ja saamme sanat 'the tree' rinnatusten.

»Kun menemme eteenpäin, niin vähän matkan päästä tapaamme taas
yhdistelmän ;48 ja käytämme sitä välillä olevan rajoituksena. Saamme
silloin seuraavan pätkän:

    the tree ;4(±?34 the,

tai asettamalla jo tunnetut kirjaimet tähän tapaan:

    the tree thr±?3h the.

»Jos nyt tuntemattomien merkkien tilalle jätämme tyhjät paikat tai
pisteen, niin kirjoitamme näin:

    the tree thr... h the,

josta ilmeisesti pilkottaa sana 'through'. Mutta tämä keksintö antaa
meille kolme uutta kirjainta o:n, u:n ja g:n, joita edustavat merkit ±
? ja 3.

»Jos me nyt tarkasti tutkimme salakirjoitusta löytääksemme tuttujen
merkkien yhdistelmiä, niin löydämme läheltä alkua tällaisen:

    83(88 eli egree,

joka ilmeisesti on 'degree'-sanan loppu, ja siitä saamme uuden
kirjaimen, d:n, jota edustaa merkki +.

»Neljän kirjaimen päässä tässä sanassa tapaamme yhdistelmän

    ;46(;88.

»Käyttämällä tunnettuja kirjaimia ja tuntemattomien sijasta pistettä,
luemme:

    th6rtee*

mikä ryhmä heti viittaa sanaa 'thirteen', ja antaa meille taas kaksi
uutta kirjainta i:n ja n:n, joita edustavat merkit 6 ja *

»Jos me nyt palaamme salakirjoituksen alkuun, niin tapaamme yhdistelmän

            53±±+p/

        »Kääntämällä sen niinkuin aikaisemminkin saamme sanan

            good,

joka vakuuttaa meidät siitä, että ensimmäinen kirjain on A ja kaksi
ensimmäistä 'A good'.

»Nyt on jo aika järjestää hämmentymisen välttämiseksi avaimemme
taulukon muotoon. Se on tällainen:

  5 on yhtäkuin a
  +       »     d
  8       »     e
  3       »     g
  4       »     h
  6       »     i
  *       »     n
  ±       »     o
  (       »     r
  ;       »     t

»Siis meillä on kokonaista kymmenen tärkeätä kirjainta selvillä, ja
olisi hyödytöntä enää jatkaa ratkaisun yksityiskohtia. Olen sanonut
tarpeeksi vakuuttaakseni sinua, että tämän kaltaiset salakirjoitukset
ovat helposti ratkaistavia, ja antaakseni sinulle näytteen niiden
järjenmukaisesta ratkaisemisesta. Mutta saat olla varma, että tämä
salakirjoitusnäyte kuuluu kaikkein helpoimpiin. Mitäpä tässä muuta kuin
antaa täydellinen käännös pergamentin merkeistä. Tässä se on:

»_A good glass in the bishop's hostel in the devil’s seat forty-one
degrees and thirteen minutes northeast and by north main branch
seventh limb east side shoot from the left eye of the death’s-head
a bee line from the tree through the shot fifty feet out_.» (Hyvä
lasi piispanmajassa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi astetta
ja kolmetoista minuuttia pohjoisluoteeseen päärunko seitsemäs oksa
itäpuolella pistä läpi pääkallon vasemman silmän mehiläisen tietä
puusta viisikymmentä jalkaa.)

»Mutta», sanoin minä, »arvoitus näyttää yhtä pahalta kuin ennenkin.
Mitenkä on mahdollista saada selville kaikesta tästä hölynpölystä —
paholaisen istuin', 'pääkallo' ja 'piispanmaja'?»

»Myönnän kyllä», vastasi Legrand, »että aluksi juttu näyttää ihan
sotkuiselta. Ensitöikseni koetin jakaa lauseet, niinkuin kirjoittaja on
tarkoittanut.»

»Tarkoitatko pilkuttamista?»

»Jotakin siihen tapaan.»

»Mutta miten se oli mahdollista?»

»Ajattelin, että kirjoittaja tieten tahtoen oli jättänyt välit
pois, jotta ratkaiseminen kävisi vaikeammaksi. No niin, mies joka
ei ole liian älykäs, menee jokseenkin varmasti liian pitkälle.
Kun hän kirjoittaessaan tuli kohdalle, joka olisi vaatinut
välin tai välimerkin, niin hänelle tuli kiusaus tässä paikassa
kirjoittaa merkkinsä tavallista lähemmäksi toisiaan. Jos vilkaiset
käsikirjoitusta, niin helposti huomaat viisi sellaista kokoonahdettua
paikkaa. Toimien tämän vihjauksen mukaan, jaoin kirjoituksen näin:

»Hyvä lasi piispanmajassa paholaisen istuimella neljäkymmentäyksi
astetta ja kolmetoista minuuttia — pohjoisluoteeseen — päärunko
seitsemäs oksa itäpuolella — pistä läpi pääkallon vasemman silmän —
mehiläisen tietä puusta viisikymmentä jalkaa.»

»Tämäkään jako», sanoin minä, »ei paljon valaise».

»Ei se valaissut minuakaan», vastasi Legrand, »muutamaan päivään,
joiden aikana tein ahkeria kyselyjä naapuristossa Sullivanin
saarelta saadakseni tietää, oliko siellä mitään rakennusta, jota
nimitettäisiin 'piispanmajaksi'. Kun en saanut mitään tietoja tästä
asiasta, olin jo laajentamaisillani tutkimuksiani ja rupeamaisillani
oikein järjestelmälliseen työhön, kun yht'äkkiä mieleeni juolahti,
että tämä 'piispanmaja' saattoi jotenkin vihjata erääseen vanhaan
Bessop-nimiseen perheeseen, joka muinaisina aikoina oli omistanut erään
vanhan herraskartanon noin neljän mailin päässä saaresta pohjoiseen.
Läksin siis istutuksille ja kyselin asiaa paikan vanhoilta neekereiltä.
Lopulta eräs vanhimmista akoista sanoi kuulleensa jostakin sellaisesta
paikasta kuin _Bessopin linnasta_ ja arveli voivansa opastaa minut
sinne, mutta hän sanoi, ettei se ollut linna eikä talo, vaan korkea
kallio. Lupasin antaa hänelle hyvän maksun vaivoistaan, ja vähän
epäröityään hän suostui seuraamaan minua paikalle. Löysimme sen ilman
erikoista vaivaa, ja lähetettyäni hänet tiehensä rupesin tutkimaan
paikkaa. 'Linna' oli vain sekalainen seurakunta kallion järkäleitä ja
kukkuloita — ja eräs näistä jälkimmäisistä oli hyvin erikoinen sekä
korkeutensa että eristetyn paikkansa ja oudon muotonsa vuoksi. Kiipesin
sen huipulle ja olin kovin hämmennyksissäni mitä sitten tehdä.

»Siinä innokkaasti mietiskellessäni silmäni sattuivat erääseen kapeaan
pengermään, joka oli kallion itäkyljessä, kenties noin jaardin verran
alapuolella huippua, jolla minä seisoin. Ja tämä pengermä ulkoni
noin kahdeksantoista tuumaa eikä ollut enempää kuin jalan levyinen;
sen yläpuolella oli halkeama kalliossa, joka sai sen karkeasti
muistuttamaan niitä syväselkäisiä tuoleja, joita meidän esi-isämme
käyttivät. En lainkaan epäillyt, että tämä oli se 'paholaisen istuin',
johon käsikirjoituksessa viitattiin ja silloin tuntui, kuin käsissäni
olisi ollut arvoituksen täydellinen ratkaisu.

»Tiesin, että 'hyvä lasi' ei voinut merkitä muuta kuin kaukoputkea,
sillä merimiehet käyttävät lasisanaa harvoin muussa merkityksessä.
Tiesin nyt, että oli käytettävä kaukoputkea tässä, ja tunsin paikan,
josta sitä oli käytettävä — ehdottomasti _määrättyyn suuntaan_.
En lainkaan epäillyt, että lauseet 'neljäkymmentäyksi astetta ja
kolmetoista minuuttia' sekä 'pohjoisluoteeseen' olivat annetut
kaukoputken suuntaamiseksi. Kovasti kiihtyneenä näistä keksinnöistä
kiiruhdin kotiin, hankin kaukoputken ja palasin kalliolle.

»Laskeuduin askelmalle ja huomasin, että oli mahdotonta istua
siinä muussa kuin yhdessä ainoassa asennossa. Tämä seikka
vahvisti ennakkoajatustani. Rupesin käyttämään kiikaria.
Tietysti ’neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia' ei
voinut tarkoittaa muuta kuin vaakasuoraa linjaa taivaanrannan
yläpuolella, koska horisonttaalisuunta oli selvästi määrätty
sanoilla ’pohjoisluoteeseen'. Tämän suunnan määräsin heti
taskukompassillani; sitten suunnattuani kaukoputken mahdollisimman
tarkkaan neljänkymmenenyhden asteen ja kolmentoista minuutin kulmaan
taivaanrannasta ylöspäin liikutin sitä varovaisesti ylöspäin ja alas,
kunnes huomioni kiintyi ympyrämäiseen rakoon tai aukkoon erään suuren,
muita korkeammalle kohoavan puun lehvistössä. Tämän aukon keskustassa
huomasin valkoisen pilkun, mutta en ensin voinut erottaa mikä se oli.
Järjestettyäni kaukoputken polttopisteen oikein katsoin uudestaan ja
sain selville, että se oli ihmisen pääkallo.

»Tämän havainnon jälkeen olin tarpeeksi toivehikas pitääkseni
arvoitusta ratkaistuna; sellaiset lauseet kuin 'päärunko', 'seitsemäs
oksa', 'itäpuoli' saattoivat merkitä vain pääkallon asemaa puussa, kun
taas 'pistä läpi pääkallon vasemman silmän' saattoi myöskin merkitä
vain yhtä määrättyä asiaa. Käsitin, että käskettiin pudottaa kuula
kallon vasemman silmän läpi ja että mehiläisen tie eli toisin sanoen
suora linja, joka vedettäisiin rungon lähimmästä kohdasta 'piston' (tai
sen kohdan, johon kuula putoaisi) kautta ja jota sitten jatkettaisiin
viisikymmentä jalkaa edelleen, osoittaisi määrätyn pisteen — ja tämän
pisteen alla, ajattelin, ainakin saattoi olla haudattuna jotakin
arvokasta.»

»Kaikki tämä», sanoin, »on varsin selvää ja, vaikkakin nerokasta, aivan
yksinkertaista ja ilmeistä. No, mitä teit senjälkeen kuin olit lähtenyt
piispanmajalta?»

»Niin, kun olin huolellisesti painanut muistiin puun muodon
ja paikan, läksin kotiin. Mutta samalla hetkellä kun nousin
'paholaisenistuimelta', oli tuo ympyrämäinen aukko kadonnut, enkä
nähnyt siitä vilaustakaan, vaikka käännyin miten tahansa. Nerokkainta
koko tässä jutussa näyttää minusta olevan se tosiasia (sillä uudistetut
kokeeni ovat todistaneet, että se on tosiasia), että mainittua
ympyrämäistä aukkoa ei voi nähdä miltään muulta paikalta kuin tuolta
kapealta askelmalta — tarkoitan sellaista paikkaa, jolle ihminen voi
päästä.

»Tällä tutkimusretkellä 'piispanvuorelle' minua seurasi Jupiter, joka
epäilemättä oli muutamien viikkojen aikana pannut merkille hajamielisen
käytökseni ja erikoisen huolellisesti varonut jättämästä minua yksin.
Mutta seuraavana päivänä nousin hyvin varhain ja sillä tavoin päästyäni
livistämään häneltä läksin ylängölle etsimään puuta. Ja loppujen
lopuksi löysinkin sen. Kun tulin illalla kotiin, aikoi palvelijani
antaa minulle selkään. Seikkailun lopun sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin.»

»Luultavasti», sanoin minä, »sinä erehdyit paikasta, josta me ensin
kaivoimme, siksi että Jupiter tyhmyydessään antoi kuoriaisen pudota
oikeasta silmästä vasemman asemesta.»

»Aivan niin. Se erehdys teki kahden ja puolen tuuman eron kuoriaisen
putoamispaikassa. Jos aarre olisi ollut haudattu pääkallon alle,
niin erehdys olisi ollut aivan mitätön. Mutta nyt se paikka ja
puun lähin kohta olivat vain kaksi pistettä suuntaviivan vetämistä
varten; tietysti virhe, vaikkakin alussa mitätön, kasvoi sitä mukaa
kuin suuntaa jatkettiin, ja kun olimme päässeet viidenkymmenen jalan
päähän, niin se johti meidät kokonaan pois jäljiltä. Ilman minun varmaa
vakaumustani, että aarre todellakin oli sinne haudattu, olisimme
tehneet turhaa työtä.»

»Mutta se sinun juhlallisuutesi ja käytöksesi, kun heiluttelit
kuoriaista — se oli totisesti hullua! Pidin varmana, että sinä olit
mielipuoli. Ja miksi sinä niin itsepäisesti tahdoit pudottaa kuulan
sijasta kuoriaisen»?

»No niin, suoraan sanoakseni olin vähän loukkautunut sinun
epäluuloistasi ja niinpä päätin kaikessa hiljaisuudessa rangaista
sinua omalla tavallani, pienellä, somalla hokuspokuksella. Sen vuoksi
heiluttelin kuoriaista, ja sen vuoksi annoin pudottaa sen puusta. Sain
tämän päähänpiston, kun sinä kerran huomautit sen painosta.»

»Ahaa, ymmärrän; ja nyt on koko jutussa vain yksi seikka, joka minua
kummastuttaa. Mitenkä me selitämme ne luurangot, jotka löysimme
aarrehaudasta?»

»En kykene vastaamaan siihen kysymykseen sen paremmin kuin sinäkään.
Näyttää kuitenkin siltä kuin asian voisi selittää vain yhdellä ainoalla
tavalla — ja kumminkin on hirveätä ajatella sellaista julmuutta,
kuin minun arveluni edellyttää. On selvää, että Kidd — jos aarteen
todellakin hautasi Kidd, mitä en lainkaan epäile — on selvää, että
hänellä täytyi olla jotakin apua työssään. Mutta kun työ oli tehty,
piti hän arvattavasti tarkoituksenmukaisempana raivata tieltä kaikki,
jotka tunsivat salaisuuden. Kenties riitti pari kuokaniskua, kun hänen
apulaisensa työskentelivät kuopassa; ehkä hän tarvitsi tusinan — kukapa
sen tietää?»




TARINA ROSOVUORILTA.


Syksyllä vuonna 1827 oleskellessani Virginiassa, lähellä
Charlottesvilleä, jouduin sattumalta herra Augustus Bedloen
tuttavuuteen. Tämä nuori ja joka suhteessa merkillinen herrasmies
kiihdytti suunnattomasti uteliaisuuttani ja mielenkiintoani. Huomasin
mahdottomaksi käsittää häntä sen enempää hengen kuin ruumiinkaan
puolesta. Hänen perheestään en voinut saada mitään tyydyttävää
selvitystä. En päässyt selville, mistä hän oli. Hänen iässäänkin —
vaikka sanonkin häntä nuoreksi herrasmieheksi — oli jotakin, mikä
saattoi minut koko lailla ymmälle. Tosin hän näytti nuorelta — ja
hän usein puhui nuoruudestaan — mutta sattui hetkiä, joina vähällä
vaivalla saatoin kuvitella häntä satavuotiaaksi. Mutta mikään hänessä
ei ollut niin omituista kuin hänen ulkonäkönsä. Hän oli erittäin
pitkä ja laiha. Hän oli hyvin kumaraselkäinen. Hänen jäsenensä olivat
ylen pitkät ja kuihtuneet. Hänen otsansa oli leveä ja matala. Hänen
ihonsa oli aivan veretön. Hänen suunsa oli iso ja kaareutuva, ja
hänen hampaansa olivat epätasaisimmat, vaikkakin terveet, mitkä ikinä
olin nähnyt kenenkään ihmisen suussa. Hänen hymynsä ei kuitenkaan
ollut lainkaan epämiellyttävä, niinkuin saattaisi kuvitella; mutta
se ei milloinkaan vaihdellut. Siitä kuvastui syvä alakuloisuus —
muuttumaton ja loppumaton synkkyys. Hänen silmänsä olivat luonnottoman
suuret ja kissamaisen pyöreät. Silmäterätkin suurenivat ja pienenivät
valovaihtelujen mukaan aivan kuin kissansukuisilla eläimillä. Hänen
kiihtyessään silmäterät rupesivat loistamaan aivan käsittämättömän
kirkkaina; ne näyttivät syöksevän loistavia säteitä — ei heijastusta,
vaan sisäistä väikettä niinkuin kynttilä tai aurinko; mutta
tavallisesti ne olivat niin täydelleen laimeat, verhotut ja hämärät,
että mieleen johtuivat kauan haudassaan maanneen ruumiin silmät.

Nämä henkilökohtaiset omituisuudet aiheuttivat ilmeisesti hänelle
paljon kiusaa, ja hän alituisesti viittaili niihin puolittain
selittävällä, puolittain anteeksipyytävällä tavalla, joka ensimmäisellä
kerralla vaikutti minuun hyvin tuskastuttavasti. Pian kuitenkin totuin
siihen, ja vastenmielisyyteni haihtui. Hänen tarkoituksensa tuntui
olevan mieluummin vihjailla kuin suoraan vakuuttaa, ettei hän ollut
aina ollut ruumiillisesti tällainen — että pitkä hermokohtausten
sarja oli riistänyt häneltä tavallista suuremman kauneuden ja
tehnyt hänet sellaiseksi, jollaisena hänet nyt näin. Monta vuotta
häntä oli hoitanut eräs lääkäri, nimeltä Templeton — vanha herra,
ehkä seitsemissäkymmenissä — johon hän oli tutustunut Saratogassa
ja jonka hoidosta hän siellä oli saanut, tai kuvitteli saaneensa,
suurta lievitystä. Asia loppui siihen, että Bedloe, varakas mies,
teki tohtori Templetonin kanssa sopimuksen, jonka mukaan jälkimmäinen
runsaasta vuosimaksusta otti omistaakseen aikansa ja lääketieteellisen
kokemuksensa yksinomaan tuon invaliidin hoitoon.

Tohtori Templeton oli nuoruudessaan vaeltanut laajalti ja Pariisissa
kääntynyt Mesmerin oppien innokkaaksi kannattajaksi. Pelkästään
magneettisilla parannustavoilla hänen oli onnistunut lieventää
potilaansa äkillisiä tuskia; ja tämä menestys oli tietysti saanut
jälkimmäisen jossakin määrin luottamaan nuhin käsityksiin, joihin nämä
parannuskeinot pohjautuivat. Tohtori oli kuitenkin niinkuin kaikki
intoilijat ponnistellut kovasti tehdäkseen oppilaastaan täydellisen
käännynnäisen ja päässytkin lopulta niin pitkälle, että sai tämän
alistumaan lukuisiin kokeisiin. — Näiden alituisesta toistamisesta
oli aiheutunut tulos, joka nykyjään on käynyt niin tavalliseksi,
ettei se herätä juuri mitään mielenkiintoa, mutta jota niinä aikoma
tuskin tunnettiin Amerikassa. Tarkoitan, että tohtori Templetonin
ja Bedloen välille oli vähitellen syntynyt hyvin ilmeinen ja
selvästi havaittava _rapport_ eli magneettinen suhde. En kuitenkaan
tahdo väittää, että tämä _rapport_ ulottui juuri kauemmaksi kuin
tavalliseen nukuttamiskykyyn; mutta itse tämä kyky oli kehittynyt hyvin
voimakkaaksi. Ensimmäistä kertaa yrittäessään magneettiseen uneen
vaivuttamista mesmeristi epäonnistui täydelleen. Viides tai kuudes
kerta onnistui vain osittain ja silloinkin vain pitkän ponnistuksen
jälkeen. Vasta kahdennellatoista kerralla voitto oli täydellinen.
Tämän jälkeen potilaan tahto nopeasti alistui lääkärin tahtoon, niin
että kun ensimmäisen kerran tutustuin molempiin, uni saapui melkein
silmänräpäyksellisesti pelkästä lääkärin tahtomisesta, vieläpä
silloinkin, kun sairas ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Vasta
nyt, vuonna 1845, jolloin sellaisia ihmeitä tapahtuu tuhansittain
joka päivä, minä uskallan kirjoittaa tämän näennäisen mahdottomuuden
vakavana tosiasiana.

Bedloen luonne oli mitä suurimmassa määrin tunteellinen, kiihtyvä
ja haaveileva. Hänen mielikuvituksensa oli varsin vilkas ja
luomiskykyinen, ja epäilemättä sitä kiihdytti piintynyt tapa käyttää
morfiinia; jota hän nieli suurin määrin ja jota ilman hän olisi
pitänyt elämistä mahdottomana. Hänen tapansa oli ottaa sitä hyvin
vahva annos kohta aamiaisen jälkeen — tai pikemminkin juotuaan kupin
väkevää kahvia, sillä hän ei syönyt aamupäivisin mitään — ja sitten
lähteä yksinään tai vain koiran seurassa pitkälti harhailemaan
niille villeille ja yksinäisille kukkuloille, jotka reunustavat
Charlottesvilleä lännessä ja etelässä ja joita kunnioitetaan nimellä
Rosovuoret.

Eräänä hämäränä, lämpimänä, usvaisena päivänä marraskuun lopulla, tuon
omituisen vuodenaikojen _interregnumin_ vallitessa, jota Amerikassa
nimitetään intiaanikesäksi, herra Bedloe läksi tapansa mukaan
kukkuloille. Päivä kului, mutta hän ei palannut.

Lopulta kovin huolestuimme hänen viipymisestään ja olimme kello
kahdeksan ajoissa illalla jo lähtemäisillämme häntä etsimään, kun hän
yht'äkkiä ilmestyikin, ei terveytensä puolesta tavallista huonompana,
mutta mieli ehkä hiukkasen reippaampana. Selonteko, jonka hän antoi
retkestään ja häntä pidättäneistä tapauksista, oli tosiaankin
merkillinen.

»Muistatte kai», sanoi hän, »että läksin Charlottesvillestä kello
yhdeksän tienoissa aamulla. Suuntasin kulkuni heti vuorille ja kymmenen
ajoissa tulin erääseen solaan, joka oli aivan outo minulle. Hyvin
innostuneena seurasin sen mutkia. Näköala joka suunnalla — vaikkakaan
sitä ei voi sanoa suurenmoiseksi — oli kuitenkin sanoin kuvaamaton
ja sen synkkä autius erikoisesti viehätti mieltäni. Tämä erämaa
näytti aivan neitseelliseltä. En voinut olla uskomatta, että vihreitä
turpeita ja harmaita kallioita, joita minä astelin, ei milloinkaan
aikaisemmin ollut polkenut ihmisen jalka. Niin täydelleen eristetty
ja tosiasiallisesti luoksepääsemätön, paitsi tilapäisten sattumien
avulla, on tuon kuilun suu, ettei ole lainkaan mahdotonta, vaikka
minä olisinkin ensimmäinen seikkailija — aivan ensimmäinen ja ainoa
seikkailija — joka on milloinkaan tunkeutunut sen loukkoihin.

»Paksu ja omituinen usva, joka on tunnusmerkillinen intiaanikesälle ja
joka nyt raskaana ympäröi kaikkia esineitä, syvensi epäilemättä niitä
hämäriä vaikutelmia, joita nuo esineet synnyttivät. Tämä miellyttävä
sumu oli niin tiheä, etten milloinkaan voinut nähdä polkua edessäni
enempää kuin kymmenisen jaardia. Tämä polku oli tavattoman polveileva,
ja kun aurinkoa ei voinut nähdä, kadotin minä pian käsityksen
suunnasta. Sillä välin oli morfiini tehnyt tavallisen vaikutuksensa
— tehnyt näkyvän maailman tavattoman mielenkiintoiseksi. Lehden
väräjäminen — ruohonkorren värivivahdukset — apilaan muoto — mehiläisen
surina — kastepisaran väike — tuulen henkäily — vienot tuoksut, jotka
tulivat metsästä — niissä oli kokonainen maailmankaikkeus mielijohteita
— hajanaisen ja sekavan ajatuksen iloinen ja kirjava seurue.

»Kiintyneenä tähän tällaiseen kuljin erinäisiä tunteja, ja sinä aikana
usva tiheni ympärilläni niin, että lopulta minun täytyi suorastaan
hapuilla tietä. Ja silloin minut valtasi kuvaamaton levottomuus —
jonkinlainen hermostunut epäröinti ja vavistus — pelkäsin astua
eteenpäin, etten putoaisi johonkin kuiluun. Muistin myöskin omituisia
kertomuksia näistä Rosovuorista ja eriskummallisista ja julmista
ihmisroduista, jotka asustivat niiden lehdoissa ja luolissa.
Tuhannen hämärää kuvitelmaa vaivasi ja huolestutti mieltäni — sitä
ahdistavampia, koska ne olivat hämäriä. Äkkiä huomiotani kiinnitti kova
rummunlyönti.

»Hämmästykseni oli luonnollisesti aivan suunnaton. Rumpu oli
näillä kukkuloilla tuntematon kapine. En olisi enemmän ällistynyt,
vaikka olisin kuullut arkkienkelin pasuunan äänen. Mutta pian sain
toisen ja vielä hämmästyttävämmän pelonaiheen. Minua kohden tuli
raivoisasti kaliseva tai helisevä ääni, aivan kuin olisi ravistettu
suurta avainkimppua — ja samassa ryntäsi kiljahtaen ohitseni eräs
tummakasvoinen ja puolialaston mies. Hän meni niin läheltä, että tunsin
hänen kuuman hengityksensä kasvoillani. Toisessa kädessään hän piti
helistintä, joka oli tehty teräsrenkaista, ja niitä hän juostessaan
ravisteli voimakkaasti. Tuskin hän oli kadonnut usvaan, kun hänen
perästään läähätti suu auki ja silmät palaen valtava peto. En voinut
siitä erehtyä. Se oli hyeena.

»Tämän hirviön näkeminen pikemmin lievensi kuin lisäsi kauhuani —
sillä nyt tiesin varmasti uneksivani ja koetin ponnistautua valveille.
Astelin rohkeasti ja reippaasti eteenpäin. Hieroin silmiäni. Huutelin
ääneen. Nipistelin jäseniäni. Sain näkyviini pienen lähteen ja sen
ääreen kumarruin ja valelin vedellä käsiäni, päätäni ja kaulaani. Tämä
tuntui hälventävän ne epävarmat tunteet, jotka tähän asti olivat minua
vaivanneet. Nousin mielestäni uutena miehenä ja jatkoin vakaasti ja
rauhallisesti tuntematonta tietäni.

»Lopulta, kun ponnistukset ja eräänlainen ilman helteisyys olivat minut
aivan uuvuttaneet, istuuduin erään puun alle. Pian rupesi aurinko
vaisusti pilkottamaan ja puunlehtien varjo lankesi heikkona mutta aivan
selvänä ruoholle. Tätä varjoa katselin ihmetellen monta minuuttia.
Katselin ylöspäin. Puu oli palmu.

»Nousin kiireesti ja pelokkaan kiihtymyksen valtaamana — kuvitelmani
uneksimisesta ei enää pitänyt paikkaansa. Näin — tunsin, että kaikki
aistimeni toimivat aivan virheettömästi — ja nämä aistit välittivät
sielulleni kokonaisen maailman uusia ja omituisia aistimuksia. Kuumuus
muuttui yht’äkkiä aivan sietämättömäksi. Tuuli oli täynnä outoa
tuoksua. — Korviini kantautui yhtämittainen, matala kohina aivan kuin
runsasvetisen, mutta hitaasti virtaavan joen, ja siihen sekaantui
lukuisien ihmisäänien omituinen sorina.

»Sillä välin kuin kuulostelin niin äärimmäisen kummastuneena,
ettei sitä maksa vaivaa ruvetakaan kuvailemaan, vei kova ja lyhyt
tuulenpuuskaus pois tuon rasittavan sumun aivan kuin velho olisi lyönyt
sauvallaan.

»Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa,
jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta
näyttävä kaupunki, sellainen joista luemme Tuhannen ja yhden yön
saduista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Asemastani,
joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen
ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Kadut näyttivät lukemattomilta, ja
leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin, mutta olivat
pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan
kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella
suunnaton määrä parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja
eriskummallisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja
niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti erilaisia kauniita
tavaroita — silkkejä, muslimeja, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä
komeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla
lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi
hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasta
veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä
ja hopeaisia tai kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa
ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä — näiden miljoonan
tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen
ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja
härkiä, ja legioonittani siivottomia mutta pyhitettyjä apinoita
kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijain kattolistoja pitkin tai
riippui minareeteista ja talojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta oli
rantaan rakennettu lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin, ja
joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen, jotka
syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin
rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita, majesteettisia viidakoita,
palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja haaveellisia,
vanhoiksi kasvavia puita; ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan
olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri
tai yksinäinen, hurmaava tyttö, joka ruukku päälaellaan kulki kohti
mahtavan virran rantaa.

»Tietysti sanotte, että minä uneksin; mutta niin ei ollut. Kaikessa
mitä näin — mitä kuulin — mitä tunsin — mitä ajattelin — ei ollut
lainkaan sitä epämääräisen poissaolevaa, mikä on niin tunnusmerkillinen
unelle. Kaikki oli ankarasti johdonmukaista. Epäillessäni aluksi,
että olin tosiaankin hereillä, tein joukon kokeita, jotka pian
todistivat, että todellakin olin. Nähkääs, kun ihminen näkee unta ja
unessaan epäilee, että hän uneksii, niin epäily _ei milloinkaan ole
näyttäytymättä toteen_, ja nukkuja herää melkein heti. Niinpä Novalis
ei erehdy sanoessaan, että 'me olemme lähellä heräämistä, kun uneksimme
uneksivamme'. Jos tämä tällainen näky olisi sattunut minun lainkaan
epäilemättä sitä uneksi, niin se ehdottomasti olisi ollut uni, mutta
tällaisenaan, epäiltynä ja kokeiltuna minun täytyy luokittaa se toisten
ilmiöitten joukkoon.»

»En ole varma, vaikka ette erehtyisikään», huomautti tohtori Templeton,
»mutta jatkakaa. Te nousitte ja laskeuduitte kaupunkiin.»

»Minä nousin», jatkoi Bedloe silmäillen tohtoria äärettömän
hämmästyneenä, »minä nousin ja niinkuin sanoitte, laskeuduin
kaupunkiin. Matkallani jouduin valtavaan väkijoukkoon, joka parveili
jokaisella pääkadulla, kaikki samaan suuntaan ja osoittaen joka
liikkeellään mitä raivokkainta kiihtymystä. Aivan äkkiä jokin
käsittämätön mielijohde sai minut tuntemaan voimakasta henkilökohtaista
mielenkiintoa siihen, mitä oli tekeillä. Oli kuin olisin tuntenut, että
minulla oli tärkeä osa näyteltävänä, vaikka en tarkoin tajunnut mikä.
Tuota ympäröivää väkijoukkoa kohtaan tunsin syvää vastenmielisyyttä.
Vetäydyin heidän joukostaan ja nopeasti astuttuani erästä kiertotietä
saavuin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä raivokas melske ja
tora. Pieni miesjoukko, puettu puolittain itämaiseen, puolittain
eurooppalaiseen pukuun, johtajana eräs herrasmies, jonka univormu
oli osittain englantilainen, oli joutunut epätasaiseen tappeluun
kujilla parveilevan roskaväen kanssa. Minä yhdyin heikompaan puoleen,
asestauduin erään kaatuneen upseerin aseilla ja taistelin — en tiedä
kenen kanssa — hermostuneen raivokkaana niinkuin epätoivoinen mies
ainakin. Ylivoimainen vihollinen lannisti meidät pian ja pakotti meidät
etsimään turvaa eräänlaisesta kioskista. Sinne me linnoittauduimme
ja olimme toistaiseksi turvassa. Kurkistusreiästä, joka oli lähellä
kioskin kattoa, näin suuren väkijoukon, joka raivoisan kiihtyneenä
ympäröi erään joen rannalla sijaitsevan kauniin palatsin ja hyökkäsi
sen kimppuun. Pian eräästä tämän palatsin yläikkunasta laskeutui
muuan naismaisen näköinen henkilö köyden avulla, joka oli tehty hänen
seuralaistensa turbaaneista. Käsillä oli vene, jolla hän pujahti virran
vastakkaiselle rannalle.

»Ja siinä samassa uusi seikka valtasi mieleni. Puhuin muutamia
kiireisiä, mutta tarmokkaita sanoja tovereilleni ja saatuani muutamia
heitä suostumaan tuumaani tein rajun hyökkäyksen kioskista. Ryntäsimme
väkijoukkoon, joka ympäröi sitä. Aluksi se väistyi edestämme. Se
järjestyi uudelleen, taisteli vimmatusti ja peräytyi jälleen. Sillä
välin me olimme ajautuneet kauas kioskista, eksyneet ja joutuneet
kapeille kaduille; niitä reunustivat korkeat talot, joiden loukkoihin
ei aurinko ole milloinkaan voinut tunkeutua. Roskaväki tunki rajusti
päälle, ahdisti meitä keihäillään ja peitti meidät nuolisateeseen. Nämä
jälkimmäiset olivat hyvin merkillisiä ja muistuttivat jossakin määrin
malaijien kiemuraisia tikareita. Ne oli tehty matelevaa käärmettä
mukaillen, olivat pitkiä ja mustia ja varustetut myrkytetyillä
väkäsillä. Eräs sellainen sattui oikeaan ohimooni. Horjahdin ja
kaaduin. Äkillinen ja kamala pahoinvointi kouristi minua. Vääntelehdin
— läähätin — kuolin.»

»Ette kai nyt tahdo väittää», virkoin hymyillen, »ettei koko
seikkailunne ollut unta. Ette kai väitä, että olette kuollut?»

Saneessani nämä sanat odotin tietenkin Bedloelta vastaukseksi
jotakin kiihkeätä mielenpurkausta; mutta ällistyksekseni hän epäröi,
vapisi, muuttui peloittavan kalpeaksi eikä puhunut mitään. Katselin
Templetoniin. Hän istui tuolissaan suorana ja jäykkänä — hänen
hampaansa kalisivat ja silmät olivat pullistua ulos päästä. »Jatkakaa!»
sanoi hän lopulta käheästi Bedloelle.

»Monen minuutin ajan», jatkoi jälkimmäinen, »minun ainoa aistimukseni —
ainoa tunteeni — oli pimeys ja olemattomuus ja tietoisuus kuolemasta.
Lopulta tuntui läpi sieluni käyvän ankara ja äkillinen puistatus,
aivan kuin sähköisku. Sen mukana tuli kimmoisuuden ja valon tunne.
Tämän jälkimmäisen minä tunsin — en nähnyt. Samassa tunnuin nousevan
maasta. Mutta minulla ei ollut mitään ruumiillista, ei mitään näkevää,
kuulevaa tai käsinkosketeltavaa olemusta. Väkijoukko oli hajaantunut.
Meteli oli loppunut. Kaupunki oli suhteellisen rauhallinen. Allani oli
oma ruumiini nuoli ohimossa, ja koko pää oli hirvittävästi pöhöttynyt
ja vääristynyt. Mutta kaikki nämä seikat minä tunsin — en nähnyt.
Mikään ei kiinnostanut minua. Ruumiskin näytti asialta, joka ei minua
liikuttanut. Tahtoa minulla ei ollut, mutta ilmeisesti minun oli
pakko liikkua; leijailin kuin kelluen pois kaupungista ja palasin
mutkikkaalle polulle, jota myöten olin sinne astunut. Kun olin palannut
sille solan kohdalle, jossa olin kohdannut hyeenan, tunsin taas kuin
galvaanisen patterin iskun; painon, tahtomisen ja olemuksen tunne
palasi. Tulin omaksi alkuperäiseksi itsekseni, ja läksin nopeasti kotia
kohden — mutta mennyt ei ollut kadottanut todellisuudentuntuaan — enkä
tällä hetkelläkään voi pakottaa järkeäni uskomaan sitä unennäöksi.»

»Eikä se ollutkaan», sanoi Templeton hyvin juhlallisen näköisenä,
»vaikka olisi vaikea sanoa, miksi muuksi sitä pitäisi nimittää.
Otaksukaamme vain, että nykyaikaisen ihmisen henki on muutamien
hämmästyttävien sielullisten keksintöjen rajalla. Tyytykäämme tähän
otaksumaan. Muuten minun on annettava joitakin selityksiä. Tässä on
vesivärimaalaus, jonka olisin näyttänyt teille aikaisemmin, ellei
käsittämätön kauhun tunne olisi minua tähän asti estänyt.»

Katsoimme kuvaa, jonka hän ojensi. En nähnyt siinä mitään erikoista;
mutta Bedloeen se vaikutti kummallisesti. Katsahtaessaan siihen hän
oli vähällä pyörtyä. Ja kuitenkin se oli vain pienoiskuva — tosin
ihmeteltävän tarkka — hänen omista merkillisistä piirteistään. Ainakin
minun mielestäni.

»Huomaatte kai», sanoi Templeton, »kuvan päiväyksen — se on tässä,
tuskin erottaa, tässä nurkassa — 1780. Sinä vuonna tämä kuva
maalattiin. Se on erään kuolleen ystäväni — erään herra Oldebin ‒
johon kiinnyin kovin Kalkutassa, Warren Hastingsin hallinnon aikana.
Olin silloin vain kaksikymmenvuotias. Kun ensimmäisen kerran näin
teidät, herra Bedloe, Saratogassa, niin juuri tuo teidän ja tämän
kuvan ihmeellinen yhdennäköisyys sai minut puhuttelemaan teitä,
etsimään teidän tuttavuuttanne ja ryhtymään tuohon sopimuksentekoon,
joka päättyi niin, että minusta tuli ainainen seuralaisenne. Tähän
toimintaani vaikutti osittain, ja ehkäpä pääasiallisesti, vainajan
surullinen muisto ja osittain myöskin huolestunut ja kai jonkin verran
kauhunsekainen uteliaisuus teidän suhteenne.

»Kertoessanne näyn kukkuloilta olette aivan tarkasti kuvannut
intialaisen kaupungin Benaresin, joka on pyhän virran rannalla.
Metelit, taistelut ja verilöylyt olivat todellisia tapahtumia Cheyte
Singin kapinan aikana, joka syntyi vuonna 1780 ja jonka aikana Hastings
joutui suureen hengenvaaraan. Mies, joka pakeni turbaaneista sidotun
köyden avulla, oli Cheyte Sing itse. Kioskiin vetäytynyt joukko
oli alkuasukassotilaita ja englantilaisia upseereja, joita komensi
Hastings. Minä kuuluin tähän joukkoon ja tein kaikkeni estääkseni
hätäisestä ja kohtalokkaasta hyökkäyksestä sitä upseeria, joka
kaatui kujalle bengalilaisen myrkytetystä nuolesta. Tämä upseeri on
rakkain ystäväni. Hän oli Oldeb. Huomaatte tästä käsikirjoituksesta»
(tohtori veti esiin muistikirjan, jonka monet sivut olivat ilmeisesti
vasta-kirjoitetut) »että juuri samaan aikaan kuin te olitte näkevinänne
nuo tapahtumat vuoristossa, minä kuvasin niitä täällä kotona.»

Noin viikon kuluttua tästä keskustelusta näkyi eräässä Charlottesvillen
lehdessä seuraava uutinen:

»Meillä on surullinen velvollisuus ilmoittaa, että äskettäin kuoli
herra _Augustus Bedlo_, herrasmies, jonka rakastettavat ominaisuudet
ja monet avut ovat jo kauan tehneet hänet pidetyksi Charlottesvillen
asukkaitten keskuudessa.

»Herra B. on muutamien viime vuosien aikana potenut hermosärkyä,
joka usein on uhannut käydä tuhoatuottavaksi; mutta sitä voi pitää
vain välillisenä syynä hänen kuolemaansa. Läheisin syy oli erittäin
omituinen. Eräällä retkeilyllä Rosovuorilla muutama päivä sitten hän
hiukan vilustui ja sai kuumeen, jota seurasi ankara veren pakkautuminen
päähän. Lievittääkseen tätä tohtori Templeton turvautui paikalliseen
suoneniskuun. Iilimatoja asetettiin ohimoihin. Kauhistuttavan lyhyessä
ajassa potilas kuoli, ja silloin kävi selville, että astiaan, jossa
iilimatoja säilytettiin, oli vahingossa tullut eräs noita myrkyllisiä
juotikkaita, joita silloin tällöin tavataan ympäristön lammikoissa.
Tämä eläin oli imeytynyt erääseen oikean ohimon pikkuvaltimoon. Sen
läheinen yhdennäköisyys lääketieteellisen iilimadon kanssa aiheutti,
ettei erehdystä havaittu, ennen kuin jo oli liian myöhäistä.

»Huom! — Charlottesvillen myrkyllisen juotikkaan erottaa
lääketieteellisestä iilimadosta sen musta väri ja etenkin sen
kiemurtelut tai matomaiset liikkeet, jotka hyvin läheisesti
muistuttavat käärmeen liikkeitä.»

Puhelin mainitun lehden toimittajan kanssa tästä merkillisestä
tapaturmasta ja tulin kysyneeksi, miten oli sattunut, että vainajan
nimi oli kirjoitettu Bedloksi.

»Otaksun», sanoin minä, »että teillä on perusteita tähän
kirjoitustapaan, mutta olen aina luullut, että nimen lopussa on e.»

»Perusteita? Ei», vastasi hän. »Se on pelkkä painovirhe. Siinä on e
lopussa kaikkialla koko maailmassa, enkä ikinä ole kuullutkaan, että se
kirjoitettaisiin muulla tavalla.»

»Silloin», mutisin minä kääntyessäni tieheni, »silloin tosiaankin
totuus sattuu olemaan omituisempi kuin mikään romaani — sillä Bedlo
ilman e:tä, mitä se on muuta kuin Oldeb nurinpäin? Ja tämä mies sanoo,
että se on painovirhe.»




SFINKSI.


Kun kolera harjoitti hirmuhallitustaan New Yorkissa, olin saanut
eräältä sukulaiseltani kutsun pariksi viikoksi hänen huvilaansa
Hudsonin rannalle. Siellä meitä ympäröi kaikki kesähuvitukset;
ja metsäretkillä, piirustelemalla, soutelemalla, kalastelemalla,
uimalla, sekä musiikin ja kirjojen avulla olisimme saaneet aikamme
miellyttävästi kulumaan, ellei joka aamu olisi tuosta väkirikkaasta
kaupungista saapunut kammottavia tietoja. Ei kulunut päivääkään, ilman
että olisimme saaneet uutisia jonkun tuttavan kuolemasta. Ja tuon
kauhean taudin yhä levitessä opimme joka päivä odottamaan murhesanomaa
jonkun ystävän menettämisestä. Lopulta vavahdimme aina postinkantajan
ilmestyessä. Etelätuulikin tuntui meistä kuoleman saastuttamalta.
Tämä lamauttava ajatus lopulta valtasi kokonaan sieluni. En voinut
puhua, ajatella enkä uneksia mistään muusta. Isäntäni luonne ei
ollut niin helposti kiihtyvä, ja vaikka olikin hyvin masentunut,
yritti hän kuitenkin reipastuttaa minua. Epätodellisuudet eivät
milloinkaan vaikuttaneet hänen jälkeensä, jolla oli huomattavat
taipumukset filosofiaan. Kauhua herättäviin seikkoihin nähden hän oli
huomattavan herkkä, mutta kauhun varjot eivät hänen mieltään mitenkään
kiinnittäneet.

Hänen yrityksiään temmata minut siitä luonnottoman synkkyyden
tilasta, johon olin vaipunut, heikensivät huomattavasti muutamat
kirjat, jotka olin löytänyt hänen kirjastostaan. Ne olivat omiaan
kasvattamaan minussa piileviä perityn taikauskoisuuden siemeniä. Olin
hänen tietämättään lukenut näitä kirjoja, ja siksi hänen oli usein
mahdotonta ymmärtää niitä pakkomielteitä, joita ne olivat istuttaneet
mielikuvitukseeni.

Eräs minun lempiaineeni oli kansanomainen usko enteisiin — usko, jota
siihen aikaan olin taipuvainen aivan vakavissani puolustamaan. Tästä
aiheesta pidimme pitkiä ja innokkaita keskusteluja, joiden aikana hän
väitti sellaisia uskomuksia aivan aiheettomiksi, kun minä taas olin
sitä mieltä, että kansanomaisessa käsitystavassa, joka syntyy aivan
välittömästi — siis ilman havaittavia ulkoapäin tulleita vaikutuksia —
on jo itsessään ilmeinen totuuden siemen ja sitä täytyy kunnioittaa.

Seikka oli sellainen, että kohta tuloni jälkeen minulle oli sattunut
tapaus, niin täydelleen selittämätön ja niin tuhoa ennustava, että
minulle suotaneen anteeksi, vaikka pidinkin sitä enteenä. Se peloitti
ja samalla kertaa siinä määrin hämmensi minua, että kesti monta päivää,
ennenkuin saatoin pakottautua kertomaan siitä ystävälleni.

Erään tavattoman lämpimän päivän iltapuolella istuin kirja kädessä
avoimen ikkunan ääressä, josta minulla oli näköala joen rannoille ja
kauas eräälle vuorelle, jonka tämänpuoleiselta sivulta maanvieremä
oli vienyt enimmät puut. Ajatukseni olivat jo kauan sitten kaikonneet
kirjasta läheisen kaupungin synkkyyteen ja autiuteen. Kun kohotin
päätäni, sattui katseeni tuohon alastomaan vuorenseinämään ja erääseen
olioon — johonkin hirvittävän näköiseen elävään petoon, joka hyvin
nopeasti laskeutui kallion huipulta sen juurelle ja lopulta katosi
siinä kasvavaan tiheään metsään. Kun tämä olento aluksi tuli näkyviin,
epäilin omaa tervettä järkeäni — tai omien silmieni todistusta; ja
kului monta minuuttia, ennenkuin minun onnistui vakuuttautua, etten
ollut hullu enkä uneksinut. Mutta kun kuvaan tämän pedon (jonka näin
selvästi ja jota tarkastelin koko sen kulun ajan), niin pelkään, että
lukijan on vielä vaikeampi uskoa kuin minun.

Kun arvioin pedon suuruuden vertaamalla sitä niihin isoihin puihin,
joiden ohi se kulki — niiden harvojen metsän jättiläisten, jotka
maanvieremän raivo oli säästänyt — päättelin, että se oli paljon
suurempi kuin mikään linjalaiva. Sanon linjalaiva siksi, että pedon
hahmo herätti sen mielteen — meidän seitsemänkymmenenneljän kanuunan
sotalaivojamme runko antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen sen yleisistä
ääripiirteistä. Eläimen suu oli kärsän päässä; kärsä puolestaan
oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ja suunnilleen
niin paksu kuin täysikasvuisen norsun ruumis. Tämän kärsän juuressa
oli suunnaton joukko mustaa, suorrukkeista karvaa — enemmän kuin
olisi saanut yhteensä kahdenkymmenen puhvelin turkista; ja tästä
karvatukosta tunkeutui alaspäin kaksi valkeanhohtavaa torahammasta,
jotka olivat melkein samanlaiset kuin villisian, mutta mittasuhteiltaan
suunnattomasti valtavammat. Yhdensuuntaisesti kärsän kanssa ja sen
molemmilta puolin työntyi esiin jättiläismäinen sauva, kolmekymmentä
tai neljäkymmentä jalkaa pitkä, joka näytti olevan puhdasta kristallia
ja muodoltaan täydellinen särmiö; se taittoi laskevan auringon säteitä
mitä loistavimmalla tavalla. Kärsä oli kiilan muotoinen, kärki
alaspäin. Siitä läksi kaksi siipiparia — jokainen siipi kolmisensataa
jalkaa pitkä — toinen siipipari toisen päällä, ja kaikki peitetty
metallimaisilla suomuksilla; jokainen suomus tuntui olevan kymmenen
tai kaksitoista jalkaa läpimitaten. Huomasin, että ylempiä ja alempia
siipiä sitoi toisiinsa vahva ketju. Mutta omituisinta tässä kamalassa
olennossa oli _pääkallon kuva_, joka peitti melkein koko rinnan ja oli
niin huolellisesti piirretty valkoisella ruumiin tummaa pohjaa vasten,
että olisi voinut luulla sitä omantunnontarkan taiteilijan työksi.
Katsellessani tätä hirveätä eläintä, varsinkin sen rintaa, kammoten
ja vavisten — tulevan onnettomuuden aavistus, jota en suurimmilla
ponnistuksillanikaan saanut torjutuksi — näin kärsän päässä olevien
valtavien leukojen äkkiä avautuvan ja niiden välistä pääsi huuto,
niin äänekäs ja tuhoaennustava, että se värähdytti hermojani kuin
kuolinsoitto. Ja kun hirviö katosi vuorenjuurelle, kaaduin kohta
pyörtyneenä lattialle.

Tultuani jälleen tuntoihini aioin tietysti heti kertoa ystävälleni mitä
olin nähnyt ja kuullut; ja tuskin voin selittää, mikä haluttomuuden
tunne esti minut siitä.

Vihdoin eräänä iltana, kolme tai neljä päivää tuon tapahtuman jälkeen
istuimme kahden kesken samassa huoneessa, jossa olin nähnyt tuon
näkyni, minä samalla paikalla ikkunan ääressä ja ystäväni läheisellä
sohvalla. Paikan ja ajan yhtäläisyys sai minut kertomaan ilmiöstä
hänelle. Hän kuunteli loppuun, nauroi ensin sydämellisesti ja muuttui
sitten tavattoman vakavaksi, aivan kuin olisi ollut päivänselvää, että
minä en kyennyt hallitsemaan aistimiani täydelleen. Siinä samassa näin
taas aivan selvästi tuon hirviön ja kiljahtaen kauhusta näytin hänelle
sitä. Hän katseli innokkaasti — mutta väitti, ettei nähnyt mitään —
vaikka minä aivan selvästi osoitin elukan tietä, kun se laskeutui
alastonta vuorenseinää myöten.

Olin nyt hirvittävän levoton, sillä pidin näkyä joko kuolemani enteenä
tai mikä pahempaa, mielipuolisuuden tiedoittajana. Painauduin kiivaasti
tuoliin ja istuin muutaman silmänräpäyksen kasvot käsissä. Kun
uudelleen nostin katseeni oli näky kadonnut.

Mutta isäntäni, jonka rauhallisuus oli jossakin määrin palannut, kyseli
hyvin tarkasti näkyeläimen muotoa. Kun olin täydelleen tyydyttänyt
hänen uteliaisuutensa, huokasi hän syvään, aivan kuin olisi päässyt
jostakin sietämättömästä taakasta, ja jatkoi puhettaan minun mielestäni
julmuutta hipovan levollisena erinäisistä spekulatiivisen filosofian
kohdista, joista aikaisemmin olimme keskustelleet. Muistan, että hän
erikoisesti (muiden seikkojen muassa) puolusti sitä ajatusta, että
tärkein syy kaikkien inhimillisten tutkimusten erehdyksiin oli järjen
taipumuksessa ali- tai yliarvioida esineitten tärkeyttä vain siksi,
että niitä arvosteltiin läheltä katsoen. »Esimerkiksi», sanoi hän,
»jotta voitaisiin oikein arvostella sitä vaikutusta, jonka demokratian
täydellinen leviäminen tulee suurin piirtein ihmiskuntaan tekemään,
täytyy tässä arvostelussa ottaa huomioon sen ajan etäisyys, jolloin
sellainen leviäminen mahdollisesti voi tulla täydelliseksi. Mutta
voitko mainita ainoatakaan hallitusasioita käsitellyttä kirjailijaa,
joka milloinkaan on arvellut maksavan vaivaa lainkaan käsitellä tätä
erikoista asianhaaraa?»

Hän vaikeni hetkiseksi, meni kirjakaapille ja otti esille erään
eläintieteellisen teoksen. Hän pyysi minua vaihtamaan paikkaa, jotta
hän helpommin saisi selon kirjan hienosta tekstistä, ja istuutui sitten
minun nojatuoliini ikkunan ääreen, avasi kirjan ja jatkoi keskustelua
uudelleen samaan tapaan kuin aikaisemmin.

»Ellet», sanoi hän, »olisi niin äärimmäisen tarkasti kuvannut sitä
hirviötä, niin ehkä en milloinkaan olisi voinut todistaa sinulle, mikä
se oli lajiaan. Sallit minun ensin lukea sinulle koululaismääritelmän
_sfinksin_ suvusta, joka kuuluu heimoon _crepuscularia_, lahkoon
_lepidoptera_ ja luokkaan _insecta_ — hyönteisiin. Määritelmä on
tällainen:

»Neljä kalvomaista siipeä, joita peittävät värilliset, pienet, metallin
näköiset suomukset. Suu muodostaa kiertyvän kärsän, joka on kehittynyt
leukojen pidentymisestä; sen molemmilla puolin on hampaitten jäännökset
ja untuvamaiset suurihmat; alemmat siivet on kiinnitetty ylempiin
lujalla karvalla; tuntosarvet ovat pitkulaisen nuijan muotoiset
ja särmiömäiset; takaruumis on suippo. Pääkallosfinksi on joskus
herättänyt paljon kauhua kansan kesken surullisella huudollaan, jota se
päästelee, ja sillä kuoleman merkillä, joka sillä on rinnassaan.»

Sitten hän pani kirjan kiinni ja nojautui tuolissaan eteenpäin, niin
että joutui aivan samaan asentoon kuin minä sillä hetkellä, jolloin
olin nähnyt »hirviön».

»Ahaa tuossa se on!» huudahti hän hetken kuluttua. »Se menee takaisin
vuorenrinnettä ylöspäin, ja myöntää täytyy, että tuolla elukalla on
vallan erikoinen ulkonäkö. Mutta missään tapauksessa se ei ole lainkaan
niin suuri eikä lainkaan niin kaukana kuin sinä kuvittelit; sillä
seikka on sellainen, että kun se nyt ryömii ylös tuota lankaa, jonka
joku hämähäkki on kutonut ikkunankehykseen, niin huomaan, että se on
korkeintaan noin yhden kuudestoistaosa tuuman pituinen ja myöskin noin
yhden kuudestoistaosan tuuman päässä minun silmäterästäni.»




WILLIAM WILSON.


    Mitä sanoa siitä? Mitä sanoo omatunto
    julma, tuo aave polullani?

           W. Chamberlaynen _Pharonnida_.

Sallittakoon minun tällä kertaa nimittää itseäni William Wilsoniksi.
En tahdo tahrata tätä puhdasta paperia kirjoittamalla siihen
todellisen nimeni. Se on jo liian suuressa määrässä tullut inhon,
kauhun ja ylenkatseen aiheeksi. Eikö ylenkatseen tuuli ole kantanut
tuota nimeä maapallon etäisimpiinkin osiin? Voi, hylkiöiden hylkiö!
etkö ole ikuisiksi ajoiksi kuollut maailmalta, kuollut sen iloilta
ja kunnianosoituksilta ja kultaisilta toiveilta? — ja eikö taivaan
ja sinun toiveittesi välillä riipu ikuisesti raskas, synkkä,
läpitunkematon pilvi.

Vaikka voisinkin, en nyt tahtoisi kuvata myöhäisempiä vuosiani, jotka
olen viettänyt sanomattomassa kurjuudessa ja anteeksiantamattomissa
paheissa. Tälle ajalle — näille myöhäisemmille vuosille — oli ominaista
äkkiä kasvava roistomaisuus, jonka alkuperää aion tässä kuvata.
Ihminen rappeutuu tavallisesti vähitellen. Minusta taas kaikkinainen
hyve valahti yhdellä kertaa pois niinkuin viitta. Sangen tavallisesta
ja jokapäiväisestä paheellisuudesta minä astuin jättiläisaskelella
itse Heliogabalusta pahemmaksi. Seuratkaa siis kertomustani, niin
saatte tietää, mikä sattuma tämän kurjuuden aiheutti. Tunnen kuoleman
lähestyvän, ja varjo, jonka se luo eteensä, on pehmittänyt minun
paatuneen mieleni. Minä kaipaan myötätuntoa, kun minun on mentävä
halki tumman varjon laakson — olin vähällä sanoa, että kaipaan sääliä.
Haluan saada maailman vakuutetuksi siitä, että olen jossakin määrin
ollut sellaisten olosuhteiden uhri, joiden herrana yksikään ihminen ei
voi olla. Minä haluan kuvauksellani osoittaa, että tässä hairahdusten
erämaassa sittenkin oli myös _ennakolta määrätyn_ kohtalon kosteikko.
Ja minä haluan osoittaa, että vaikka ehkä joillakin ihmisillä
aikaisemmin on ollut yhtä suuria kiusauksia kuin minulla, ei kuitenkaan
ketään ole kiusattu samalla tavalla kuin minua eikä kukaan ole
langennut samalla tavalla kuin minä. Ja siksikö, ettei hän milloinkaan
ole niin kärsinyt? Enkö ole mahtanut elää unessa. Ja täytyykö minun nyt
kuolla hirveimmän kauhun ja arvoituksellisimman salaisuuden uhrina,
mitä milloinkaan on ollut.

Polveudun suvusta, jonka herkkä tempperamentti ja voimakas mielikuvitus
aina ovat herättäneet huomiota; ja jo varhaisimmassa lapsuudessani kävi
ilmi, että olin täydellisesti perinyt tämän sukuluonteen. Vanhetessani
se kävi yhä selvemmäksi ja alkoi monestakin syystä herättää ystävissäni
vakavaa huolestusta ja tuottaa minulle itselleni suurta vahinkoa.
Kasvoin omavaltaiseksi ja taipuvaiseksi mitä hurjimpiin oikkuihin
ja mitä hillittömimpien intohimojen uhriksi. Kun olin heikko ja
sairaalloinen, eivät vanhempani voineet tehdä paljonkaan ehkäistäkseen
pahoja taipumuksiani. Muutamat heikot ja huonosti suoritetut yritykset
tähän suuntaan päättyivät heidän täydelliseen tappioonsa ja siis minun
suureen voittooni. Tämän jälkeen oli minun tahtoni talossa lakina, ja
sellaisessa iässä, jossa useimmat lapset eivät vielä ole jättäneet
lastenkamaria, saatoin minä kaikessa seurata omaa tahtoani ja olin
kaikessa, vaikk'en nimellisesti, oma herrani.

Aikaisimmat koulumuistoni liittyvät isoon, vanhaan, Elisabetin
aikaiseen taloon; se sijaitsi kolkossa kylässä, jossa kaikki talot
olivat hyvin vanhoja ja sijaitsivat mahtavien, kyhmyisten puiden
varjossa. Tämä kunnianarvoisa, vanha kylä oli todellakin ihmeellinen,
unenomainen paikka. Voin vielä tällä hetkellä mielikuvituksessani
tuntea sen varjoisten lehtokujien viileyden, hengittää sen tuhansien
kukkivien pensaiden tuoksua, ja vieläkin riemastua kirkonkellon
syvistä kajahduksista, kun ne joka tunti äkillisesti katkaisivat syvän
hiljaisuuden, jossa ajan nakertama goottilainen kirkontorni nukkui.

Kenties suurimman ilon, minkä nyt enää voin kokea, minulle tuottaa
kouluaikojen! yksityiskohtainen muisteleminen. Kurjuuteen vajonnut
kun olen, saan näistä hajanaisista muistoista lohtua, vaikkapa
vain tilapäistä ja ohimenevää. Nuo niin jokapäiväiset ja usein
naurettavatkin pikkuseikat saavat mielikuvituksessani kohtalokkaan
merkityksen, sillä ne liittyvät aikaan ja paikkaan, missä minä
havaitsen ensimmäiset viitteet siitä kohtalosta, jonka valtaan lopulta
olin täydelleen joutuva. Sallikaa minun siis muistella.

Niinkuin jo olen sanonut, oli talo vanha ja epäsäännöllinen.
Siihen kuuluva alue oli laaja, ja tätä aluetta ympäröi korkea
ja paksu tiilimuuri, joka ylhäältä oli varustettu laasti- ja
lasisirukerroksella. Tuo vankilaa muistuttava muuri oli meidän
maailmamme rajana. Sen ulkopuolelle pääsimme vain kolme kertaa
viikossa, nimittäin lauantai-iltapäivinä, jolloin me kahden opettajan
seurassa teimme yhteisen retken lähiseutuun, sekä kaksi kertaa
sunnuntaina, jolloin me säännöllisissä riveissä marssimme aamu- ja
iltajumalanpalvelukseen kylän ainoaan kirkkoon. Koulumme johtaja oli
samalla tämän kirkon pappina. Muistan vielä, miten ihmetellen ja
ihaillen aina katselin häntä, kun hän määrämittaisin ja juhlallisin
askelin käveli saarnastuolille. Oliko tämä teennäisen arvokas
pappi hienoine, hyvin silitettyine juhlapukuineen ja huolellisesti
puuteroituine peruukkeineen todellakin sama mies, joka kasvot happamina
ja puettuna rähjäisiin vaatteisiin joka päivä jakoi koulussa patukka
kädessä drakoonista oikeutta? Ah, mikä jättiläismäinen paradoksi — mikä
ratkaisematon ja mahdoton arvoitus!

Eräässä tuon paksun muurin nurkassa oli raskas ja iso rautalevyllä
päällystetty portti, jonka yläosaan oli kiinnitetty piikkireunus.
Millaisia kauheita tunteita se herättikään meissä! Sitä ei yleensä
koskaan avattu, paitsi niinä kolmena kertana viikossa, jolloin me
suoritimme säännöllisesti uusiutuvat retkemme; ja jokainen sen
valtavien saranoiden vingahdus antoi meille aihetta salaperäisiin ja
juhlallisiin ajatuksiin.

Avara puisto oli muodoltaan epäsäännöllinen, ja siinä oli useita
tilavia piilopaikkoja ja salasoppia. Siellä oli myöskin iso,
hyvin hiekoitettu leikkikenttä, jossa ei ollut enemmän puita kuin
penkkejäkään. Tämä kenttä sijaitsi talon takana, ja sen edessä oli
pieni pengermä, jossa kasvoi puksipuuaita ja muita pensaita, mutta
tälle rauhoitetulle alueelle me astuimme vain harvinaisissa ja
juhlallisissa tilaisuuksissa, niinkuin ensimmäisen kerran kouluun
tullessamme ja lopullisesti sieltä poistuessamme, tai ehkä myöskin
silloin, kun joku ystävä tai sukulainen oli hakemassa meitä vierailulle
joulu- tai kesäloman aikana.

Mutta itse talo! — mikä ihmeellinen vanha rakennus se oli! Minusta se
oli todellinen lumottu linna. Sen kiemurtelevat käytävät ja eksyttävät
portaat ja erilaiset huoneet tuntuivat minusta loputtomilta. Oh vaikea
edes varmasti sanoa, kummassa sen kahdesta kerroksesta kulloinkin
sattui olemaan. Jokaisesta huoneesta vei kolme tai neljä porrasta
ylöspäin tai alaspäin seuraavaan huoneeseen. Ja käytävien haarautumat
olivat niin lukemattomat ja selittämättömät ja toisiinsa sekoittuneet,
että meidän käsityksemme talosta kokonaisuudessaan liittyi lähinnä
siihen käsitykseen, mikä meillä oli ikuisuudesta. Niinä viitenä
vuotena, jotka vietin koulussa, en päässyt koskaan varmaan käsitykseen
siitä, missä osassa taloa se huone sijaitsi, joka oli minun ja
yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen muun oppilaan makuuhuoneena.

Koulusali oli tämän talon suurin huone, ja minusta se oli koko maailman
suurin. Se oli hyvin pitkä, sangen kapea ja tavattoman matala, ja siinä
oli suipot goottilaiset ikkunat ja tammipanelikatto. Eräässä etäisessä
ja peloittavassa nurkassa sijaitsi jonkinlainen kahdeksan tai kymmenen
neliöjalan laajuinen aitaus, joka tuntien aikana oli meidän rehtorimme,
kunnianarvoisan pastorin, tohtori Bransbyn kaikkeinpyhimpänä. Salin
muissa nurkissa oli kaksi samanlaista aitausta, toinen klassillisten
kielten opettajaa, toinen englannin ja matematiikan opettajaa varten.
Hajallaan ylt'ympäri salia oli sikin sokin lukemattomia penkkejä
ja pulpetteja, kaikki vanhuuttaan kuluneita ja niin mustuneita,
madonsyömiä ja täynnään alkukirjaimia, koko nimiä, irvokkaita kuvia
ynnä lukuisia muita veitsentuotteita, että oli melkein hävinnyt se
muoto, joka niillä oli alkujaan, kauan sitten ollut. Huoneen toisessa
päässä oli iso vesiämpäri ja toisessa suunnattoman suuri seinäkello.

Tämän koulun kunnianarvoisien muurien sisällä minä ehtimättä vielä
ikävystyä vietin viisi vuotta — kymmenennestä viidenteentoista
ikävuoteeni. Lapsen vilkkaat aivot eivät huvia ja hommaa löytääkseen
tarvitse ulkomaailmaa ja sen tapahtumia; ja koulun näennäisesti
yksitoikkoinen elämä tarjosi minulle enemmän jännitystä ja
mielenkiintoa kuin sittemmin koin nuoruuden hurjisteluissa ja
miehuusiän rikoksissa. Ja kuitenkin minun täytyy uskoa, että varhaisin
sielunkehitykseni monessa suhteessa oli epätavallinen — vieläpä
liiallinen. Useimpiin ihmisiin eivät varhaisen lapsuuden elämykset jätä
mitään kauan pysyvää vaikutusta. Kaikki on harmaan usvan peittämää —
heikkoja ja epämääräisiä muisteloita — epäselvää muistoa kalpeista
riemuista ja unentapaisista murheista. Niin ei ollut minun laitani.
Nuoruuden vaikutelmat ovat syöpyneet sieluuni niin terävin, selvin ja
kestävin piirtein, että muistuttavat vanhojen karthagolaisten mitalien
leimoja.

Ja kuitenkin — maailman silmillä katsoen — miten vähän minulla
oli muistettavaa! Herääminen aamuisin, vuoteeseen-meno iltaisin;
harjoitukset ja oppitunnit, säännöllisesti uusiutuvat puoli-lupapäivät
ja retkeilyt silloin tällöin, urheilukenttä peleineen ja leikkeineen
ja juonineen; — kaikki tällainen, joka on kauan ollut unohduksissa,
koko tämä tunteiden ja tapahtumien aarniometsä, tämä vaihtelevien
mielenliikutusten, jännityksen ja kiihtymyksen maailma. »_O le bon
temps, que ce siècle de fer!_»

Asianlaita oli niin, että minun kiivas, tulinen ja käskevä luonteeni
pian teki minut tovereitteni joukossa etupään mieheksi, ja hitaasti,
mutta vastuksetta minä sain selvän ylivallan kaikkiin nähden,
jotka eivät olleet kovin paljon minua vanhempia — kaikkiin, yhtä
lukuunottamatta. Tuo poikkeus oli eräs koulun oppilas, jolla,
vaikka hän ei ollut sukua minulle, oli sama ristimä- ja sukunimi
kuin minullakin; tämä seikka ei kuitenkaan ollut kovin merkillinen,
sillä vaikka olin ylhäisestä perheestä, oli nimeni eräs noita aivan
tavallisia nimiä, jotka Englannissa ikimuistoisista ajoista ovat
tulleet yhteisomaisuudeksi. Olen senvuoksi tässä kertomuksessa
nimittänyt itseäni William Wilsoniksi — keksitty nimi, joka ei
paljonkaan eroa siitä, mikä minulla todellisuudessa on. Kaikista
tovereistani, jotka kuuluivat »meidän joukkoomme», oli kaimani
ainoa, joka ryhtyi kilpasille minun kanssani, niin opinnoissa kuin
urheilukentän leikeissä ja otteluissa — myöskään hän ei missään
suhteessa suostunut alistumaan minun mielipiteisiini ja vallanhimoiseen
tahtooni. Jos tässä maailmassa on olemassa täydellistä ja kiistämätöntä
itsevaltiutta, on sellaista se tyrannius, jota valtiasluonne poikaiässä
harjoittaa vähemmän tarmokkaita tovereitaan kohtaan.

Wilsonin vastahakoisuus aiheutti minulle paljon huolta, varsinkin kun
salaa pelkäsin häntä, vaikka toisten läsnäollessa kohtelin häntä sangen
ylimielisesti. Tunsin myös, että se tasavertaisuus minun kanssani,
joka hänen vaivatta onnistui säilyttää, kenties todisti etevämmyyttä,
koska yliotteeni pysyttäminen vaati minulta mitä suurinta ponnistusta.
Mutta kuitenkaan ei tätä etevämmyyttä — tai tasavertaisuutta — itse
asiassa tunnustanut kukaan muu kuin minä, sillä jonkin käsittämättömän
sokeuden vuoksi eivät toverimme näyttäneet edes aavistavan sitä.
Hän kilpaili minun kanssani, hän vastusti minua ja ennen kaikkea
hän itsepintaisesti ja ujostelemattomasti teki tyhjäksi minun
suunnitelmiani ja aiheitani, mutta kaikki tämä tapahtui salaa. Häneltä
tuntui puuttuvan kokonaan se kunnianhimo, joka kannusti minua ja jonka
avulla minä kykenin voittamaan toverini. Näytti siltä kuin hänen
toimintaansa olisi määrännyt vain oikullinen halu estää, hölmistyttää
ja nöyryyttää minua, ja toisinaan sattui, etten voinut olla
hämmästyksen ja nöyryytyksen sekaisin tuntein panematta merkille, että
kaikkien hänen vastaväitteittensä, loukkaustensa ja pistopuheittensa
takana piili perin odottamatonta ja äärimmäisen epätervetullutta
kiintymystä. En voinut muuta kuin otaksua, että tämä omituinen käytös
johtui täydellisestä itserakkaudesta, joka pukeutui ylimielisen
suojelevaisuuden muotoon.

Tämä viimeksimainittu piirre Wilsonin käytöksessä se kenties — yhdessä
samannimisyyden ja sen seikan kanssa, että satuimme astumaan kouluun
samana päivänä — aiheutti huhun, että me olimme veljeksiä. Tuo huhu
levisi koulun yläluokkalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä juuri
liikoja välitä nuorempien tovereittensa asioista. Olen aikaisemmin
sanonut, tai olen tahtonut sanoa, ettei tämä Wilson ollut minkäänlaista
sukua minulle. Mutta jos me olisimme olleet veljeksiä, olisimme
totisesti olleet kaksoiset, sillä sen jälkeen kun olin poistunut
tohtori Bransbyn koulusta, sain sattumalta tietää, että kaimani oli
syntynyt tammikuun 19 päivänä v. 1809 — ja tämä on sangen merkittävä
seikka, koska tuo päivä on myöskin minun syntymäpäiväni.

Saattaa näyttää ihmeelliseltä, että minä, huolimatta niistä jatkuvista
ikävyyksistä, joita alituinen kilpailuni Wilsonin kanssa ja hänen
sietämätön vastaansanomishalunsa minulle tuottivat, kuitenkaan en
voinut vihata häntä sydämeni pohjasta. Tosin meillä oli melkein joka
päivä kiistaa, jolloin hän useimmiten julkisesti luovutti voitonpalmun
minulle, mutta sillä tavoin, että minusta tuntui kuin oikeastaan
hän olisi ollut sen arvoinen. Mutta minun ylpeydestäni ja hänen
todellisesta arvokkuudestaan johtui, että me aina pysyimme »tuttavina»,
ja meidän luonteissamme oli monta yhteistä piirrettä, jotka aiheuttivat
tunteen, minkä vain meidän asemamme toverien joukossa esti kehittymästä
ystävyydeksi. On tosiaankin vaikea selittää tai kuvata todellisia
tunteitani häntä kohtaan. Ne muodostivat sotkuisen vyyhden, jossa oli
avointa vihamielisyyttä, joka ei vielä ollut vihaa, hiukan kunnioitusta
ja varsin paljon pelkoa — sanalla sanoen kokonainen maailma sekalaisia
tunteita. On ehkä tarpeellista lisätä, että Wilson ja minä olimme
erottamattomat toverukset kaikessa.

Epäilemättä juuri meidän luonnottomasta suhteestamme johtui, että
kaikki hyökkäykset häntä vastaan pikemmin muodostuivat kepposiksi ja
pilkaksi (joka näennäisesti leikillisenä oli tarkoitettu haavoittamaan)
kuin avoimemmaksi ja vakavammaksi vihollisuudeksi. Mutta minun
tämänsuuntaiset yritykseni eivät suinkaan aina ottaneet menestyäkseen,
ei edes silloin, kun olin tehnyt suunnitelmani mitä huolellisimmin
ja kekseliäimmin, sillä kaimani oli tuollainen rauhallinen ja
arvokas henkilö, jollaisilla ei ole mitään heikkoa kohtaa. Ainoa
arka paikka, minkä hänestä saatoin löytää, oli muuan luonnonvika,
johon jalomielisempi vastustaja ei milloinkaan olisi käynyt käsiksi —
nimittäin eräänlainen puhe-elimen heikkous, josta johtui, ettei hän
milloinkaan voinut koroittaa ääntään _matalaa kuiskausta lujemmaksi_.
Enkä minä hävennyt käyttää tätä heikkoutta kaikella mahdollisella
tavalla hyväkseni.

Wilson vastasi monin tavoin minun hyökkäyksiini ja — ennen kaikkea
oli hänen käytännöllinen järkensä keksinyt jotakin, joka ärsytti
minua suunnattomasti. Miten hän alun perin oli päässyt selville
tästä heikkoudestani, on arvoitus, jota en milloinkaan ole kyennyt
ratkaisemaan, mutta kun hän kerran oli havaintonsa tehnyt, käytti
hän sitä epäröimättä hyväkseen. Minä olin aina vihannut halpaa ja
jokapäiväistä sukunimeäni ja niinikään yksinkertaista, vaikkakin
vähemmän plebeijistä ristimänimeäni. Nämä sanat olivat aina viiltäneet
korviani, ja kun toinenkin William Wilson tuli kouluun samana
päivänä kuin minä, olin hänelle vihainen siitä, että hänellä oli
minun nimeni, ja tunsin entistäkin suurempaa vastenmielisyyttä tätä
nimeä kohtaan, koska vieras käytti sitä, sillä tästä syystähän sitä
tultaisiin toistamaan kahta vertaa useammin ja se sekoitettaisiin tuon
kohtalokkaan yhtäläisyyden vuoksi varmasti usein minun nimeeni.

Näin syntynyt vastenmielisyyden tunto kasvoi jokaisesta
yhtäläisyydestä, minkä havaitsin minulla ja kilpailijallani olevan.
En ollut vielä huomannut sitä merkittävää seikkaa, että me olimme
samanikäiset; mutta näin, että olimme yhtä pitkät ja että ulkonäössämme
ja käytöksessämme oli määrätty yleinen samankaltaisuus. Niinikään minua
kuohutti tuo huhu sukulaisuudestamme, joka oli liikkeellä ylemmillä
luokilla. Lyhyesti sanoen, ei mikään voinut ärsyttää minua siinä
määrin kuin vähäisinkin viittaus johonkin sisäiseen tai ulkonaiseen
yhtäläisyyteen meissä. Mutta itse asiassa minulla ei (paitsi mitä
tulee meidän luuloteltuun sukulaisuuteemme) ollut minkäänlaista syytä
otaksua, että yhtäläisyys olisi antanut aihetta puheisiin tai että
toverimme edes olisivat huomanneet sitä. Ilmeistä oli, että hän oli
havainnut sen kaikissa muodoissaan yhtä tarkasti kuin minäkin; mutta
se, että hän tästä seikasta saattoi keksiä niin kiitollisen tavan
ärsyttää minua, on, niinkuin aikaisemmin olen sanonut, luettava hänen
tavattoman terävän älynsä ja ymmärryksensä ansioksi.

Hänen aatteensa oli tekeytyä sekä sanoissa että elkeissä mahdollisimman
paljon minun kaltaisekseni, ja hän toteutti aikeensa ihailtavan
taitavasti. Oli helppoa jäljitellä minun vaatetustani; vaivatta hän
myöskin omaksui käyntitapani ja ryhtini; ja huolimatta kurkkuviastaan
hän myös matki minun ääntäni — voimakkaampia ääniä hän tietenkään
ei voinut ilmaista, mutta äänensävy oli sama; ja hänen _omituinen
kuiskauksensa oli täydelleen minun ääneni kaiku_.

En voi kuvata, miten suuressa määrin tämä minun muotokuvani (sillä
sitä ei voinut oikeuden mukaan nimittää irvikuvaksi) kiusasi minua.
Yksi ainoa lohdutus minulla oli: tätä matkimista ei todennäköisesti
huomannut kukaan muu kuin minä ja minun tarvitsi sietää vain kaimani
viekkaat ja omituisen pilkalliset hymyt, Tyytyen siihen, että oli
tehnyt minuun tarkoittamansa vaikutuksen, hän näytti rajoittuvan
salaa hymyilemään sitä pistosta, jonka oli aiheuttanut minulle, ja
luopui ylimielisesti siitä julkisesta suosiosta, minkä niin hyvä
keksintö olisi voinut hankkia hänelle. Se että toverit eivät olleet
voineet ymmärtää ja pitää arvossa hänen päähänpistoaan eivätkä olleet
ottaneet osaa hänen pilkantekoonsa, oli arvoitus, jota minä monina
tuskallisina kuukausina turhaan yritin ratkaista. Saattoihan johtua
hänen jäljennöksensä liioittelemattomuudesta, että sitä oli vaikea
tuntea, mutta luultavampaa on, että juuri vastustajani rauhallinen
ylimielisyys, joka vähäksyi originaalin pikkupiirteitä (ja muutahan
tyhmät eivät maalauksessa huomaa), mutta kuvasti sen hengen kokonaan,
aiheutti sen, että vain minä ymmärsin hänen työtään.

Olen jo useammin kuin kerran maininnut, millaisen tympäisevän
suojelija-asenteen hän aina otti minuun nähden ja miten monesti hän
ehkäisi minun aikeeni. Tätä hän ei tietenkään tehnyt avoimesti, vaan
neuvoin ja viittauksin. Kuuntelin näitä neuvoja vastenmielisesti,
ja se tunne vuosien kuluessa kävi yhä voimakkaammaksi. Ja kuitenkin
minun täytyy tällä hetkellä, niin paljon myöhemmin, tehdä hänelle
oikeutta yksinkertaisesti tunnustamalla, etteivät hänen neuvonsa
milloinkaan olleet sellaisia kuin kehittymättömältä ja kokemattomalta
nuorukaiselta olisi odottanut ja että hänen moraalinen kehityksensä,
samoin kuin myöskin hänen yleinen lahjakkuutensa ja elämänviisautensa,
oli minulle ylivoimainen; olisin tänä päivänä parempi ja sen vuoksi
myöskin onnellisempi ihminen, ellen olisi niin usein hylännyt noita
ilmehikkäinä kuiskauksina annettuja neuvoja, joita minä silloin vain
aivan liian katkerasti vihasin ja inhosin.

Mutta kävi niin, että minua päivä päivältä alkoi yhä enemmän tympäistä
hänen vastenmielinen valvontansa, ja joka päivä tunsin yhä syvemmin
loukkaantuvan! siitä, mitä pidin hänen sietämättömänä hävyttömyytenään.
Olen aikaisemmin maininnut, että tunteeni häntä kohtaan olisivat
toveruutemme alkuaikoina helposti voineet kehittyä ystävyydeksi; mutta
kouluaikani loppupuolella nämä tunteet olivat hyvin lähellä todellista
vihaa, vaikka hän silloin oli muuttanut käytöstään minua kohtaan
jossakin määrin hillitymmäksi. Luulen, että hän eräässä tilaisuudessa
näki sen ja senjälkeen vältteli tai oli välttelevinään minun seuraani.

Suunnilleen näihin aikoihin, erään kiivaan kiistan jälkeen, jossa hän
oli ollut vähemmän varuillaan kuin tavallisesti ja vastoin tapojaan
puhunut harvinaisen avomielisesti, minä huomasin tai olin huomaavinani
hänen äänessään, hänen ilmeissään ja puheessaan jotakin sellaista,
joka ensin tyrmistytti minua ja sitten kiinnitti mitä suurimmassa
määrässä mieltäni herättämällä minussa hämäriä ja sekavia muistoja
varhaisimmasta lapsuudestani, ikäkaudelta, jolloin muisti ja tietoisuus
eivät vielä olleet syntyneet. En voi kuvata tätä vaikutelmaa paremmin
kuin sanomalla, että vain vaivoin saatoin vapautua tunnosta, että olin
tuntenut tämän nuorukaisen jonakin äärettömän kaukaisena ajankohtana.
Tämä aistiharha haihtui kuitenkin yhtä äkkiä kuin oli syntynytkin, ja
minä olen maininnut tapauksen vain määrätäkseni ajan, jolloin viimeisen
kerran kouluaikanani keskustelin omituisen kaimani kanssa.

Tuossa suuressa vanhassa talossa lukemattomine kerroksineen ja
osastoineen oli monta isoa, toisiinsa liittyvää huonetta, missä
suurimmalla osalla oppilaita oli makuusijansa. Mutta siellä oli myöskin
(niinkuin niin merkillisesti rakennetussa talossa täytyikin olla) monta
pientä komeroa ja salasoppea, ja nämäkin oli, kiitos tohtori Bransbyn
taloudellisen kekseliäisyyden, järjestetty makuuhuoneiksi, vaikka
niihin korkeintaan mahtui yksi ainoa makuusija kuhunkin. Eräs näistä
pikku huoneista oli kaimani Wilsonin makuuhuoneena.

Eräänä yönä viidennen kouluvuoteni lopulla ja heti yllämainitun kiistan
jälkeen, kun kaikki jo nukkuivat, minä nousin vuoteestani ja hiivin
lamppu kädessä kapeita käytäviä myöten kilpailijani makuuhuoneeseen.
Minä olin jo kauan hautonut mielessäni hänelle tuollaista ilkeätä
kepposta, jotka tähän asti olivat menestyneet niin huonosti. Aioin
nyt toteuttaa suunnitelmani ja antaa hänen tuntea koko sen ilkeyden,
joka täytti minut. Kun olin tullut hänen huoneensa kohdalle, astuin
sisään jätettyäni lampun oven ulkopuolelle. Olin askelen eteenpäin ja
kuuntelin hänen tyyntä hengitystään. Kun olin vakuuttautunut siitä,
että hän todella nukkui, tartuin lamppuun ja lähestyin uudestaan hänen
vuodettaan. Sitä verhosivat vuodeuutimet, jotka minä hiljaa vedin
syrjään, jolloin valo lankesi kirkkaana nukkuvaan ja minun katseeni
suuntautui hänen kasvoihinsa. Minä katselin niitä, ja jääkylmä,
lamauttava väristys kulki läpi koko olemukseni. Rintani kohoili,
polveni vapisivat, ja sieluni valtasi aiheeton, mutta sietämätön kauhu.
Läähättäen laskin lampun vielä lähemmäksi hänen kasvojaan. Olivatko
nämä — nämä kasvot todellakin William Wilsonin? Näin kyllä, että kasvot
olivat hänen, mutta kuitenkin värisin kuin kylmästä ajatellessani
mahdollisuutta, että ne eivät olleet hänen. _Mikä_ noissa kasvoissa
mahtoi niin voimakkaasti vaikuttaa minuun? Seisoin ja tuijotin, ja
hajanaiset ajatukset temmelsivät aivoissani. Tuollaiselta hän ei
näyttänyt, ei, ei _tuollaiselta_, elävässä elämässä. Hänellä oli sama
nimi kuin minulla, hän muistutti minua ulkonäöltään, hän oli tullut
kouluun samana päivänä kuin minä — ja sitten tuo mieletön minun
eleitteni, minun ääneni, minun tapojeni ja minun käytökseni matkiminen!
Oliko millään tavoin inhimillisesti mahdollista, että _se, mitä nyt
näin_, oli vain seuraus tuosta hänen ärsyttävästä tavastaan? Väristen
ja kauhuissani minä sammutin lampun ja hiivin äänettömästi huoneesta ja
pian sen jälkeen poistuin koulusta ainiaaksi.

Vietettyäni muutaman kuukauden toimettomana kotonani menin
ylioppilaaksi Etoniin. Lyhyt väliaika oli riittänyt heikentämään
muiston siitä, mitä oli tapahtunut tohtori Bransbyn koulussa, tai
ainakin muuttamaan käsitykseni noista tapahtumista. En voinut enää
tuntea niiden traagisista sisältöä, epäilin aistieni todistusta ja
ajattelin koko asiaa harvoin muulla tavoin kuin hiukan ihmetellen
ihmisen herkkäuskoisuutta ja ylimielisesti hymyillen perittyä vilkasta
mielikuvitustani. Elämäntapa, jota noudatin Etonissa, ei liioin ollut
omansa vähentämään käsitysteni kevytmielisyyttä. Se ajattelemattomien
hullutusten pyörre, johon päätäpahkaa heittäydyin, huuhtoi pois kaikki
vakavat vaikutelmat ja ajatukset ja jätti jälkeensä vain muiston
menneestä hurjistelusta.

En kuitenkaan tahdo kuvailla paheellista elämänjuoksuani enkä
irstailuani, jotka uhmasivat kaikkia lakeja. Kolme hukkaan kulunutta
vuotta oli antanut minulle vain syvään juurtuneita paheellisia
tapoja ja lisännyt huomattavasti pahuuttani, kun kerran kulutettuani
viikon sieluttomissa huvituksissa kutsuin pienen seurueen irstaimpia
tovereitani huoneeseeni salaisiin juominkeihin. Kokoonnuimme myöhään
illalla, sillä aikomuksemme oli pitkittää hurjisteluamme aamuun
asti. Viini valui virtanaan, eikä myöskään puuttunut muita ja
kenties vaarallisempia viettelyksiä, ja meidän humalainen ilomme oli
kohonnut huippuunsa, kun kalpea sarastus alkoi näkyä idässä. Olin
järjettömyyteen asti kiihtynyt viinistä ja pelistä ja aioin juuri
kohottaa tavallista herjaavamman maljan, kun huomiotani äkkiä herätti,
että eteisen ovi avattiin kiivaasti, minkä jälkeen kuulin palvelijani
äänen viereisestä huoneesta. Hän sanoi, että henkilö, jolla ilmeisesti
on kova kiire, tahtoi puhua kanssani hallissa.

Viinistä kiihtynyttä mieltäni tämä keskeytys pikemmin ilahdutti kuin
hämmästytti. Hoipersin eteenpäin ja olin muutamalla askelella talon
eteishallissa. Tässä pitkässä ja kapeassa huoneessa ei ollut lainkaan
lamppua eikä mitään muutakaan valoa kuin se perin heikko sarastuksen
hohde, joka tunkeutui puolipyöreästä ikkunasta. Kun astuin huoneeseen,
näin suunnilleen minun itseni ikäisen nuorukaisen, yllään valkoinen
kashimirikankainen takki, joka oli samaa uudenaikaista kuosia kuin
minunkin. Sen verran saatoin nähdä, mutta heikko valaistus esti minua
näkemästä miehen piirteitä. Kun astuin huoneeseen, tuli hän kiireesti
minun luokseni, tarttui tunkeilevasti ja kärsimättömästi käsivarteeni
ja kuiskasi korvaani: »William Wilson!»

Silmänräpäyksessä olin aivan selvä.

Muukalaisen käytöksessä ja siinä tavassa, millä hän pudisti kohotettua
etusormeaan, oli jotakin, joka ehdottomasti hämmästytti ja tyrmistytti
minua, mutta tavaton järkytykseni ei suinkaan johtunut tästä. Ei,
vaan se juhlallinen varoitus, joka piili hänen kumeassa, kuiskaavassa
äänessään, ja ennen kaikkea äänensävy, itse se merkillinen äänensävy,
jolla nuo yksinkertaiset tavut kuiskattiin, ne ne kulkivat sieluni läpi
kuin sähköisku ja täyttivät sen äkkiä tuhansilla menneiden aikojen
muistoilla. Ennen kuin ehdin malttaa mieleni, oli hän mennyt.

Vaikka tämä tapaus tekikin voimakkaan vaikutuksen minun sekaviin
aivoihini, oli vaikutus kuitenkin yhtä ohimenevä kuin se oli ollut
elävä. Muutaman viikon aikana harrastin tosin uutterasti opintoja tai
vaivuin synkkiin mietteisiin. En yrittänytkään salata itseltäni, kuka
tämä ihmeellinen ihminen oli, joka niin itsepäisesti sekaantui minun
asioihini. Mutta kuka ja mikä tämä Wilson oli? Ja mistä hän tuli? Mitä
hän oikeastaan tahtoi? En voinut keksiä vastausta näihin kysymyksiin —
sain vain tietää, että hän erään perheonnettomuuden vuoksi oli jättänyt
tohtori Bransbyn koulun samana päivänä, kuin minä karkasin sieltä.
Mutta ennen pitkää lakkasin ajattelemasta asiaa, sillä mielenkiintoni
valtasi nyt kokonaan ajatus tulevasta matkastani Oxfordiin.
Matkustinkin sinne pian ja vanhempieni turhamaisuuden vuoksi sain
sellaiset varukset ja sellaisen vuosirahan, että saatoin täydellisesti
heittäytyä siihen nautintoelämään, joka jo oli sydämelleni rakas,
ja kykenin kilpailemaan tuhlaavaisuudessa Englannin rikkaimpien
kreivikuntien jalosukuisten perillisten kanssa.

Kun minulla nyt oli tarpeeksi varoja, puhkesivat luontaiset
taipumukseni kaksinverroin voimakkaina esiin, ja mielettömässä
sokeudessa minä uhmasin säädyllisyyden yksinkertaisimpiakin lakeja.
Mutta olisi typerää viipyä kevytmielisen elämäni yksityiskohdissa.
Sanalla sanoen, kaikkien noiden tuhlarien joukossa olin minä
herodiaanisempi kuin Herodes itse ja antamalla nimeni monille uusille
hullutuksille toin sangen huomattavan lisän ennestäänkin pitkään
luetteloon niistä paheista, jotka ovat yleisiä tässä Euroopan
irstaimmassa yliopistossa.

Tuskinpa voisi kuitenkaan uskoa, että minä tänä aikana todellakin
olin herrasmiehen asemasta vajonnut tarpeeksi syvälle ruvetakseni
opettelemaan ammattipelurien kurjimpia temppuja; ja kun olin
täydellisesti perehtynyt tähän halveksittavaan taitoon, käytin sitä
vielä lisätäkseni muutenkin ruhtinaallisia tulojani yksinkertaisten
ylioppilaiden kustannuksella. Mutta niin oli kuitenkin asianlaita,
ja juuri siitä syystä, että tämä oli niin tavaton rikos kaikkea
kunniantuntoa vastaan, juuri sen vuoksi minä epäilemättä sain
rankaisematta ja turvallisesti jatkaa työtäni. Sillä kukapa
rappeutuneimmistakaan tovereistani ei olisi mieluummin kieltänyt omien
aistimiensa todistusta kuin epäillyt sellaisista hommista iloista,
avomielistä, uljasta William Wilsonia, koko Oxfordin jalointa ja
anteliainta ylioppilasta — häntä, jonka hullutukset (niin sanoivat
hänen loisensa) olivat vain nuoruuden ja kesyttömän mielikuvituksen
hullutuksia, jonka hairahdukset olivat vain verrattomia päähänpistoja
ja jonka suurin pahe oli vain rohkea ja huoleton tuhlaus?

Suunnilleen kaksi vuotta olin menestyksellisesti harjoittanut tätä
ammattia, kun yliopistoon saapui muuan Glendinning niminen nousukas
— rikas, kertoi huhu, kuin Herodes Atticus — ja jonka rikkaudet
olivat yhtä helposti saavutetut. Huomasin pian, että hän oli varsin
tyhmä, ja valitsin hänet tietysti taitavuuteni uhriksi. Pelasin
hänen kanssaan usein ja käytin väärinpelaajien vanhaa temppua antaen
hänen ensin voittaa huomattavia summia sitten kyniäkseni hänet sitä
perusteellisemmin. Kun katsoin ajan tulleen, minä tapasin hänet
(lujasti olin päättänyt, että tästä kohtauksesta tulisi lopullinen
ja ratkaiseva) erään opintotoverimme (hra Prestonin) huoneessa;
isäntämme, joka oli meidän kummankin harras ystävä, ei luonnollisesti
aavistanutkaan minun aikeitani. Saadakseni koko jutun parempaan
valoon keksin koota kahdeksan, kymmenen hengen suuruisen seurueen ja
pidin tarkasti huolta siitä, että pelikortit otettiin esille kuin
sattumalta ja että uhrini itse ehdotti pelaamista. Lyhyesti sanoen, en
laiminlyönyt ainoatakaan väärinpelaajien tavallisista tempuista — ja ne
ovat nykyjään niin yleisiä, että on ihmeellistä, miten vielä voi olla
niin yksinkertaisia ihmisiä, että sallivat itsensä petettävän niillä.

Yhdessäolomme oli jatkunut myöhään yöhön, ja minun oli lopulta
onnistunut saada Glendinning ainoaksi vastustajakseni. Pelasimme
minun mielipeliäni _écartéta_. Seurueen muut jäsenet, joita jännitti
meidän korkea pelimme, seisoivat ympärillämme katsellen. Nousukas,
jonka aikaisemmin olin houkutellut juomaan vahvasti, jakoi ja pelasi
kovin hermostuneesti, minkä osittain, mutta ei kokonaan, saattoi panna
alkoholin tilille. Hyvin lyhyen ajan kuluttua hän oli velkaa minulle
suuren summan, minkä jälkeen hän tyhjennettyään ison lasin portviiniä
teki juuri sen, mitä minä kylmäverisesti olin odottanut — hän näet
ehdotti, että kaksinkertaistaisimme jo järjettömän isot panoksemme.
Hyvin näytellyn vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kun toistettu
kieltäytymiseni oli johdattanut hänet kiivaisiin sanoihin, myönnyin
vastahakoisuutta teeskennellen hänen tahtoonsa. Tulos osoitti tietysti,
miten täydellisesti uhrini oli kynsissäni; vajaassa tunnissa hän
oli nelinkertaistanut velkansa minulle. Jo jonkin aikaa oli viinin
aiheuttama punerrus puuttunut hänen kasvoiltaan, mutta nyt näin
hämmästyksekseni, että hän oli käynyt hirvittävän kalpeaksi. Sanon
hämmästyksekseni, sillä innokkaisiin tiedusteluihini oli vastattu, että
Glendinning oli pohjattoman rikas, eikä niiden summien, jotka hän nyt
oli hävinnyt, niin suuria kuin ne olivatkin, olisi pitänyt kyetä edes
vakavasti huolestuttamaan häntä, saatikka sitten aiheuttamaan niin
väkevää mielenliikutusta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli
liiasta viinistä ruvennut voimaan pahoin, ja pikemmin pelastaakseni
arvoni toverien silmissä kuin mistään jalommasta vaikuttimesta aioin
juuri ehdottaa, että lopettaisimme pelin, kun eräät takanani seisovien
kuiskaukset ja Glendinningin huulilta päässyt äärimmäisen epätoivon
huudahdus ilmoittivat minulle, että olin saattanut hänet taloudelliseen
perikatoon, tavalla, joka aiheutti hänelle kaikkien osanoton.

On vaikea sanoa, mitä minä nyt oikeastaan olisin tehnyt. Uhrini
säälittävä tila oli luonut kaikkiin läsnäolijoihin syvän
alakuloisuuden, ja muutaman minuutin vallitsi täydellinen hiljaisuus,
jonka aikana tunsin, että vastoin tahtoani punastuin kaikkia niitä
halveksivia ja moittivia katseita, joita seurueen vähimmän turmeltuneet
minuun suuntasivat. Minun täytyykin myöntää, että se äkillinen ja
tavaton keskeytys, joka nyt sattui, hetkeksi kohotti sietämättömän
taakan hartioiltani. Päädyn iso raskas kaksoisovi avattiin yht'äkkiä
niin kiivaasti, että sen aiheuttama tuulahdus sammutti kuin
taikaiskusta kaikki valot huoneesta. Juuri kun valot sammuivat, ehdimme
nähdä suunnilleen minun mittaiseni, päällystakkiin pukeutuneen miehen
astuvan sisään. Mutta sitten oli aivan pimeätä, ja me saatoimme vain
tuntea, että hän seisoi joukossamme. Ennenkuin kukaan meistä oli
ennättänyt tointua siitä äärimmäisestä hämmästyksestä, joka meidät
kaikki oli vallannut, kuulimme muukalaisen puhuvan.

»Hyvät kerrat», sanoi hän matalalla, selvällä, _kuiskaavalla_
äänellä, joka tunkeutui ytimiini asti, »hyvät herrat, en pyydä teiltä
anteeksi menettelyäni, sillä täytän siten vain velvollisuuteni. Te
ette epäilemättä tiedä, millainen se henkilö on, joka tänä iltana on
_écartéssa_ voittanut suuren summan lordi Glendinningiltä. Osoitan
teille senvuoksi yksinkertaisen ja ratkaisevan keinon vakuuttautua
tästä hyvin tärkeästä seikasta. Olkaa hyvät ja tutkikaa huolellisesti
hänen vasemman hihanvuorinsa sisäpuoli ja erikoiset pikku kääröt,
jotka lienevät löydettävissä hänen kirjaillun aamunuttunsa laajoista
taskuista.»

Hänen puhuessaan oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla
nuppineulan putoavan lattialle. Lopetettuaan puheensa hän poistui yhtä
äkillisesti kuin oli tullutkin. Voinko minä — täytyykö minun kuvailla
tunteitani? Tarvitseeko minun sanoa, että koin kaikki kadotettujen
tuskat? Varmastikin oli minulla hyvin vähän aikaa ajatella. Monet
kädet tarttuivat minuun kursailematta, ja valot sytytettiin viipymättä
uudelleen. Nyt seurasi tarkastus, ja vasemman hihani vuorista
löydettiin kaikki ne arvokorut, jotka ovat ratkaisevia _écartéssa_,
ja nuttuni taskuista joukko samanlaisia korttipakkoja kuin meidän
käyttämämme, se vain erotuksena, että ne olivat _arrondées_, niinkuin
teknillinen termi kuuluu, s.o. arvokortit olivat hiukan kuperat
päistään ja alemmat kortit samoin sivuiltaan.

Jokainen vihanpurkaus olisi iskenyt minuun vähemmän syvälle kuin
toverieni halveksiva hiljaisuus ja kylmä iva.

»Herra Wilson», sanoi isäntämme kumartuen ottamaan lattialta
kallisarvoisen, harvinaisella nahalla vuoratun turkin, »tämä on varmaan
teidän?» (Kun kotoa lähtiessäni oli hyvin kylmä, olin heittänyt
turkkini aamunutun päälle, johon olin pukeutunut ja olin riisunut
sen saavuttuani herra Prestonin luo.) »Otaksun, että on tarpeetonta
etsiä tästä lisätodistuksia teidän taitavuudestanne. Olemme totisesti
saaneet todistuksia tarpeeksi. Toivon teidän ymmärtävän, että teidän
käy välttämättömäksi lähteä heti Oxfordista — ja joka tapauksessa
silmänräpäyksessä poistua minun asunnostani.»

Niin muserrettu ja nöyryytetty kuin olinkin, on luultavaa, että olisin
vastannut hänen pilkallisiin sanoihinsa jollakin väkivaltaisella
teolla, ellei huomioni juuri silloin olisi kiintynyt erääseen
hämmästyttävään seikkaan. Se turkki, joka minulla oli ollut ylläni, oli
vuorattu erinomaisen harvinaisilla ja kallisarvoisilla turkiksilla — en
tahdo edes sanoa, miten harvinaisia ja ylellisen kalliita ne olivat.
Kuosi oli omaa keksintöäni, sillä sellaisissa asioissa olin äärimmäisen
turhamainen. Kun siis herra Preston ojensi minulle sen vaatekappaleen,
jonka hän oli nostanut lattialta läheltä ovea, näin melkein
kauhistukseen asti hämmästyneenä, että minulla jo oli oma turkiskappani
käsivarrellani (mihin kai tietämättäni olin sijoittanut sen) ja että
se, jonka hän minulle ojensi, oli vähäisintäkin pikkupiirrettä myöten
uskollinen jäljennös minun kapastani. Sillä omituisella olennolla,
joka niin kohtalokkaasti oli paljastanut minut, oli ollut yllään
turkiskappa, mutta minua lukuunottamatta ei kukaan toinen seurueestamme
ollut tuonut sellaista mukanaan. Maltoin suurella vaivalla mieleni,
panin Prestonin ojentaman vaatekappaleen sen päälle, joka minulla
jo oli käsivarrellani ja poistuin huoneesta kulmakarvat uhmaavasti
rypyssä. Ennen päivän sarastusta lähdin epätoivon, häpeän ja kauhun
sekaisessa mielentilassa nopealle matkalle Oxfordista mannermaalle.

_Minä pakenin turhaan!_ Paha kohtaloni vainosi minua kuin kirous,
ja kävi ilmi, että sen salaperäinen valta minuun oli vasta alkanut
näyttää vaikutuksiaan. Tuskin olin saapunut Pariisiin, kun sain uuden
todistuksen siitä inhoittavasta mielenkiinnosta, jota tuo Wilson
osoitti minun tekoihini ja toimiini. Moneen vuoteen en saanut lainkaan
rauhaa. Se roisto! Miten onnettoman ja aavemaisen alttiina hän
ehkäisikään minun kunnianhimoiset suunnitelmani Roomassa! Ja samoin
Wienissä — Berliinissä — Moskovassa! Totisesti, enpä tiedä, missä
minulla ei olisi ollut syytä kirota häntä kaikesta sydämestäni. Vihdoin
sietämättömän kauhun valtaamana pakenin kaikkein syrjäisimpiin maihin
ja kaupunkeihin — ja kuitenkin _minä pakenin turhaan!_

Yhä uudestaan kysyin itseltäni salaisissa neuvotteluissa itseni kanssa:
»Kuka hän on? mistä hän tulee? mitä hän minusta tahtoo?» Mutta en
voinut löytää vastausta. Ja sitten minä tutkin mitä huolellisimmin
hänen menettelytapaansa ja käytöstään ja hänen röyhkeän valvontansa
selvimpiä ilmauksia. Mutta tästäkään tutkistelusta en saanut mitään,
mille olisin voinut perustaa edes jonkinlaisen arvelun. Pisti
silmään, että joka kerta kun hän oli osunut tielleni, hän oli estänyt
minut toteuttamasta suunnitelmaa, josta varmasti olisi ollut pahoja
ja vahingollisia seurauksia. Se oli kurja puolustus tuollaiselle
omavaltaiselle holhoukselle, kehno korvaus niin itsepintaisesta ja
loukkaavasta sekaantumisesta minun luontaiseen itsemääräämisoikeuteeni!

Olin myöskin pannut merkille, että vainoojani (samalla kun hän
ihmeteltävän taitavasti ja huolellisesti pysyi oikussaan jäljitellä
minun ulkoasuani) aina onnistui suorittaa sekaantumisensa minun
elämääni sillä tavoin, etten saanut vilahdukseltakaan nähdä hänen
kasvojaan. Olipa Wilson millainen hyvänsä, niin ainakin _tämä_ oli
suurinta teeskentelyä tai typeryyttä. Saattoiko hän milloinkaan
uskoa, etten minä tuntenut häntä — häntä, joka oli nöyryyttänyt minut
Etonissa ja ryöstänyt kunniani Oxfordissa, joka oli ehkäissyt minun
kunnianhimoni Roomassa ja kostoni Pariisissa, häntä, joka oli tuhonnut
minun suuren rakkauteni Napolissa ja paljastanut Egyptissä sen, mitä
hän nimitti minun ahneudekseni? Saattoiko hän, periviholliseni ja paha
henkeni, kuvitella, etten tuntenut kouluaikojeni William Wilsonia —
kaimaani, toveriani ja vihattua ja pelättyä kilpailijaani tohtori
Bransbyn koulun ajoilta? Se oli mahdotonta! Mutta kiiruhtakaamme
näytelmän viimeiseen, kohtalokkaaseen näytökseen.

Tähän saakka olin avuttomasti taipunut hänen valtaansa. Se syvä
kauhun tunne, minkä vallassa tavallisesti katselin Wilsonin ylevää
luonnetta, hänen kunnioitusta herättävää viisauttaan ja hänen
näennäistä kaikkialla-oloaan, yhdessä sen pelon kanssa, jonka eräät
toiset hänen ominaisuutensa herättivät minussa, olivat saaneet minut
tuntemaan itseni aivan heikoksi ja avuttomaksi hänen suhteensa ja
katkerana ja vastahakoisena alistumaan hänen tahtoonsa. Mutta viime
aikoina olin kokonaan heittäytynyt juoppouteen, jonka kiihoittava
vaikutus luonteeseeni saattoi minut yhä uhmaavammaksi ja ärtyisämmäksi.
Aloin napista — vitkastella — panna vastaan. Enkä tiedä, oliko vain
kuvittelua, että vastustajani valta näytti heikkenevän sitä mukaa kuin
vastarintani kävi vahvemmaksi. Miten hyvänsä, minä aloin nyt tuntea
sarastavaa toivoa, ja minun salaisimmissa ajatuksissani kypsyi luja ja
epätoivoinen päätös tehdä loppu orjuudestani.

Kerran Roomassa, karnevaalin aikana vuonna 18—, olin eräissä
naamiaisissa herttua di Broglion palatsissa. Olin juonut tavallista
enemmän, ja tungokseen asti täysien salien tukahduttava ilma vaivasi
minua sietämättömästi. Väkijoukon läpi tunkeutumisen vaikeus oli
myöskin omansa lisäämään ärtyisyyttäni, sillä minä etsin innokkaasti
(en tahdo sanoa, mistä alhaisesta syystä) vanhan ja voimattoman
Broglion nuorta, kaunista ja iloista herttuatarta. Aivan liian
luottavaisesti hän oli aikaisemmin ilmaissut minulle, millaisessa
valepuvussa hän tulisi esiintymään, ja kun minä nyt kaukaa olin nähnyt
vilauksen hänestä, kiiruhdin etsimään häntä. Tässä silmänräpäyksessä
laskeutui käsi kevyesti olkapäälleni, ja minä kuulin jälleen tuon
unohtumattoman, matalan _kuiskauksen_ korvassani.

Suoranaisen raivon vallassa käännyin heti sen puoleen, joka tällä
tavoin oli keskeyttänyt puuhani, ja tartuin häntä kiivaasti kaulukseen.
Hänellä oli yllään sinisestä sametista tehty espanjalainen viitta ja
vyötäisillään tummanpunainen vyö, josta riippui miekka. Hänen kasvonsa
olivat kauttaaltaan mustan samettinaamion peitossa.

»Roisto!» huusin raivosta käheällä äänellä — ja jokainen sana, jonka
lausuin, tuntui vain lisäävän vihaani. »Roisto! Petturi! Kirottu
lurjus! Sinä et saa, ei, sinä et saa ärsyttää minua kuoliaaksi! Seuraa
minua heti, taikka tapan sinut paikalla!» Ja vetäen häntä perässäni
minä raivasin meille tien pieneen tanssisalin vieressä olevaan
sivuhuoneeseen.

Kun pääsimme perille, työnsin hänet kiivaasti luotani. Hän horjui
seinää kohti, kun taas minä kiroten suljin oven ja käskin hänen
paljastaa miekkansa. Hän epäröi vain hetken; sitten hän kevyesti
huokaisten veti miekkansa esiin ja asettui asentoon.

Ottelusta tuli varsin lyhyt. Minä olin mieletön raivosta ja tunsin
kädessäni kymmenen miehen voiman. Muutamassa sekunnissa olin pakottanut
hänet peräytymään seinää vasten, ja kun hän nyt oli minun vallassani,
työnsin julmaa nautintoa tuntien miekkani kerran toisensa jälkeen hänen
rintansa läpi.

Samassa kuulin jonkun tarttuvan ulkopuolelta oven kädensijaan.
Kiiruhdin estämään oven avaamista, ja palasin sitten viipymättä
kuolevan vastustajani luo. Mutta mikään ihmiskieli ei pysty
ilmaisemaan sitä hämmästystä ja kauhua, jonka näky, minkä nyt näin,
minussa herätti. Se lyhyt silmänräpäys, joksi olin kääntänyt selkäni
huoneesta, oli riittänyt aiheuttamaan siinä suuren muutoksen. Siellä
oli — niin minusta hämmennyksessäni ensin tuntui — iso peili, jota
en siellä aikaisemmin ollut nähnyt — ja kun minä kauhun valtaamana
astuin lähemmäksi, erotin lasissa oman itseni, joka kasvot kalpeina ja
verentahrimina horjui minua kohti.

Sellaiselta minusta näytti, mutta niin ei ollut. Vastustajani,
Wilsonhan se seisoi edessäni, kamppaillen kuoleman kanssa. Hänen
naamionsa ja hänen viittansa lojuivat lattialla, jonne hän oli ne
heittänyt. Mutta hänen puvussaan ei ollut lankaakaan, hänen kasvoissaan
ei piirrettäkään, joka ei kaikissa suhteissa olisi ollut samanlainen
kuin minulla.

Se oli Wilson. Mutta hän ei enää puhunut kuiskaten, ja minä olisin
voinut luulla kuulevani oman ääneni, kun hän sanoi:

»_Sinä olet voittanut ja minä väistyn. Mutta tämän jälkeen olet sinäkin
kuollut, kuollut maailmalta, taivaalta ja toivolta. Minussa sinä elit
— ja katso tästä kuvasta, joka on sinun omasi, miten täydelleen olet
murhannut itsesi_.»




MUSTA KISSA.


En odota enkä pyydä ketään uskomaan sitä kaameaa ja kuitenkin varsin
arkipäiväistä kertomusta, jonka nyt aion kirjoittaa muistiin.
Olisin todellakin mielenvikainen, jos odottaisin jotakin sellaista
tapauksessa, missä aistimeni kieltävät oman todistuksensa. En
kuitenkaan ole mielenvikainen — enkä varmasti myöskään uneksi.
Mutta huomenna minä kuolen ja tänään tahdon keventää omaatuntoani.
Aikomukseni on esittää yksinkertaisesti ja selvästi, ilman mitään
selityksiä, sarja tavallisia tapahtumia. Näiden tapahtumien seuraukset
ovat kauhistuttaneet — ovat kiduttaneet — ovat saattaneet minut
perikatoon. Kuitenkaan en tahdo niitä selittää. Minulle ne ovat
tuottaneet ainoastaan kauhua, toisista ne voivat tuntua vähemmän
pelättäviltä kuin eriskummallisilta. On kenties olemassa jotkin viisaat
aivot, vähemmän pingoitetut kuin minun, jotka minun houreistani tekevät
jokapäiväisiä mitättömyyksiä — jokin rauhallisempi ja kirkkaampi järki
kuin minun, joka siinä tapaussarjassa, minkä minä vavisten kuvaan, on
näkevä vain hyvin tavallisen syyn ja seurauksen ketjun.

Lapsuudestani asti olin tunnettu lempeästä ja taipuvaisesta
luonteestani. Tunteellisuuteni pisti silmään jopa siinä määrin,
että saattoi minut toverieni ilvehdittäväksi. Ennen kaikkea minä
pidin eläimistä, ja vanhempani antoivat minulle monta erilaista
lemmikkieläintä. Niiden seurassa vietin suurimman osan aikaani enkä
milloinkaan ollut niin tyytyväinen kuin ruokkiessani ja hyväillessäni
niitä. Vuosien kuluessa tämä taipumus vahvistui, ja kun olin kasvanut
mieheksi, oli se parhain huvini. Niille, jotka ovat olleet kiintyneinä
viisaaseen ja uskolliseen koiraan, minun ei tarvitse selittää sen
tyydytyksen laatua ja voimakkuutta, minkä tuollainen taipumus voi
tarjota. Eläimen epäitsekkäässä ja uhrautuvaisessa rakkaudessa on
jotakin, mikä menee suoraan sellaiseen sydämeen, jolla on ollut
tarpeeksi tilaisuuksia koetella pelkän ihmisen laihaa ystävyyttä ja
haurasta uskollisuutta.

Menin nuorena naimisiin, ja minulla oli onni havaita vaimoni
sukulaisluonteekseni. Kun hän huomasi minun heikkouteni kotieläinten
suhteen, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta hankkia niitä mitä
miellyttävimpiä lajeja. Meillä oli lintuja, kultakaloja, kaunis koira,
kaniineja, pieni marakatti ja kissa.

Viimeksimainittu oli huomattavan iso ja kaunis eläin, kokonaan musta
ja hämmästyttävän viisas. Kissan viisaudesta puhuttaessa vaimoni,
joka oli melkoisesti taikauskoon taipuvainen, usein viittasi vanhaan
kansanomaiseen uskomukseen, että kaikki mustat kissat ovat salapukuisia
noitia. Ei niin, että hän olisi sitä todella tarkoittanut, ja minä
mainitsen tämän vain sen vuoksi, että se juuri nyt sattuu juolahtamaan
mieleeni.

Pluto — se oli kissan nimi — oli minun suosikkini ja toverini. Minä
yksin ruokin sitä, se seurasi minua kaikkialle, minne vain kotona
menin. Vaivoin saatoin estää sitä seuraamasta minua kaduillakin.

Meidän ystävyytemme kesti monta vuotta, jona aikana kuitenkin
luonteessani — kohtuuttomuuspaholaisen avulla — oli (minä punastun
tunnustaessani sen) tapahtunut täydellinen muutos pahempaan.
Päivä päivältä kävin yhä oikukkaammaksi, yhä ärtyisemmäksi ja yhä
hävyttömämmäksi toisia kohtaan. Soin itselleni oikeuden käyttää
hillitöntä kieltä vaimolleni puhuessani. Vihdoin tein hänelle
jopa ruumiillista väkivaltaa. Kotieläimeni saivat tietysti tuta
tämän muutoksen. En ainoastaan laiminlyönyt niitä, vaan myöskin
pahoinpitelin. Plutosta välitin kuitenkin edelleen sen verran,
että pidätyin pahoinpitelemästä sitä, vaikka en lainkaan hävennyt
pahoinpidellä kaniineja, marakattia ja koiraakin, kun ne sattumalta
tai kiintymyksensä ajamina osuivat tielleni. Mutta sairauteni paheni —
mikäpä sairaus vetäisi vertoja alkoholille! — ja vihdoin Plutokin, joka
nyt alkoi käydä vanhaksi ja senvuoksi hiukan ärtyisäksi — Plutokin sai
vihdoin kokea minun pahan tuuleni seurauksia.

Eräänä iltana, kun kovin päihtyneenä palasin kotiin eräästä
oleskelupaikastani kaupungissa, minusta tuntui, että kissa väitteli
minua. Kävin siihen käsiksi, ja silloin se säikähtyneenä minun
väkivaltaisuudestani veti hampaillaan käteeni pienen haavan. Jouduin
kohta pirullisen raivon valtaan. En tuntenut itseäni enää. Alkuperäinen
sieluni tuntui samassa pakenevan ruumiistani, ja saatanallistakin
väkevämpi viinan ruokkima ilkeys saattoi jokaisen hermoni vapisemaan.
Otin kynäveitsen liivintaskustani, avasin sen, tartuin eläin raukkaa
kurkusta ja kaivoin ehdoin tahdoin sen toisen silmän kuopastaan!
Minä punastun, palan, vapisen kirjoittaessani tästä inhoittavasta
julmuudesta.

Kun seuraavana aamuna nukuttuani humalan pois, tulin jälleen järkiini,
tunsin puoleksi kauhua, puoleksi katumusta, mutta se oli korkeintaan
vain heikko ja vähäpätöinen tunneailahdus, ja minun sieluni pysyi
välinpitämättömänä. Heittäydyin jälleen hurjasteluihin ja varsin pian
upotin viiniin jok'ainoan muiston teoistani.

Sillävälin kissa vähitellen parani. Sen tyhjä silmäkuoppa oli tosin
kauhea katsella, mutta se ei enää näyttänyt kärsivän tuskia. Se
kuljeskeli niinkuin ainakin pitkin taloa, mutta niinkuin saattoi
odottaa, se pakeni hirveästi säikähtäen, heti kun minä lähestyin
sitä. Minulla oli vielä sen verran vanhaa sydäntäni jäljellä, että
tunsin aluksi tuskaa, kun eläin, joka kerran oli rakastanut minua
niin suuresti, nyt noin ilmeisesti kammoksui minua. Mutta tämä tunto
väistyi pian ärtyisyyden tieltä. Ja sitä seurasi, minun lopulliseksi
ja auttamattomaksi perikadokseni, paatumuksen henki. Tätä henkeä ei
ole filosofien järjestelmissä. Mutta minä en ole elävämmin vakuutettu
siitä, että sieluni elää, kuin siitä, että paatumus on ihmissydämen
alkuperäisimpiä kannustimia — eräs niitä perusvaistoja, jotka antavat
suunnan ihmisluonteelle. Kukapa ei olisi satoja kertoja tehnyt huonoja
tai ilkeitä tekoja vain sen tiedon vuoksi, että hänen ei pitäisi tehdä
niin? Eikö meillä ole vakituinen vietti rikkoa lakia, vain senvuoksi
että tiedämme sen siksi. Niinkuin sanottu, sielun selittämätön halu
kiduttaa itseään — tehdä väkivaltaa itselleen — tehdä väärin vain
vääryyden itsensä vuoksi — se juuri pakotti minut jatkamaan ja vihdoin
saattamaan loppuun sen pahan, minkä olin tehnyt viattomalle eläimelle.
Eräänä aamuna panin kylmäverisesti silmukan kissan kaulaan ja hirtin
sen puuhun; hirtin sen kyynelten valuessa virtanaan ja sielussani mitä
katkerin tuska; hirtin sen, koska tiesin sen rakastaneen minua, ja
koska tiesin, ettei se ollut tehnyt minulle mitään pahaa; hirtin sen,
koska tiesin tekeväni synnin — kuolemansynnin, joka oli työntävä minun
sieluni — jos se oli mahdollista — ulkopuolelle Jumalan, laupiaan ja
ankaran Jumalan loppumattoman armon.

Tämän julman tekoni jälkeisenä yönä heräsin huutoon, että tuli oli
irti. Vuodeverhoni olivat liekeissä. Koko talo paloi. Suurella vaivalla
onnistui vaimoni, palvelijan ja minun itseni pelastautua liekeistä.
Hävitys oli täydellinen. Olin menettänyt kaikki mitä omistin ja vaivuin
epätoivoon.

Minä en lankea kiusaukseen yrittää asettaa onnettomuuttani ja
julmuuttani keskenään mihinkään syy- ja seuraus-yhteyteen. Mutta
minun tehtäväni on kertoa ketju tapahtumia, ja minä en tahdo jättää
ainoatakaan mahdollista rengasta epätäydelliseksi. Tulipalon jälkeisenä
päivänä kävin katsomassa taloni raunioita. Yhtä ainoata lukuunottamatta
olivat kaikki seinät sortuneet. Poikkeuksena oli eräs sangen ohut
väliseinä talon keskikohdalla, ja tämän seinän vieressä oli minun
vuoteeni ollut. Rappaus oli tällä kohtaa erittäin hyvin vastustanut
tulen vaikutusta, minkä arvelin johtuneen siitä, että seinä äskettäin
oli rapattu uudestaan.

Tähän paikkaan oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, ja monet niistä
näyttivät huolellisesti ja innokkaasti tarkastavan perästä seinän
osaa. Sanat sellaiset kuin: »Omituista!» ja: »Merkillistä!» sekä muut
samantapaiset herättivät minun uteliaisuuteni. Menin lähemmäksi ja
näin tavattoman ison _kissan_ kuvan ikäänkuin _reliefinä_ seinässä.
Tämä kuva oli merkillisen luonnonmukainen, ja kissalla oli kaulassaan
köydenpätkä.

Kun näin tämän ilmestyksen — muuna en sitä juuri voinut pitää — minä
ensin pelästyin ja hämmästyin hirveästi. Mutta vihdoin tuli harkinta
minulle avuksi. Muistin selvästi, että olin hirttänyt kissan erääseen
taloon rajoittuvaan puutarhaan. Kun tulipalosta hätyytettiin, oli tuo
puutarha kohta tullut täyteen väkeä, ja joku joukosta oli varmasti
leikannut kissan irti ja heittänyt sen avoimesta ikkunasta minun
huoneeseeni. Tämä oli luultavasti tehty siinä tarkoituksessa, että minä
heräisin. Toisten seinien sortuessa oli kissa, julmuuteni uhri, sitten
varmaankin puristunut seinän vastarapattua kohtaa vasten, ja laasti
ja raadon ammoniakki olivat yhdessä tulen kanssa aikaansaaneet kuvan,
sellaisen kuin nyt näin.

Vaikka siis harkinnan avulla saatoin varsin helposti selittää tuon
kummallisen kuvan synnyn, teki se minuun kuitenkin syvän vaikutuksen.
Kuukausiin en päässyt vapaaksi kissan kammottavalta haamulta, ja
tänä aikana tuli sieluuni takaisin epämääräinen tunto, joka näytti
katumukselta, mutta ei kuitenkaan ollut sitä. Minä jopa valittelinkin
eläimen menetystä ja niissä rähjäisissä paikoissa, joissa nyt aloin
käydä, etsiskelin samanlaista kissaa ottaakseni sen kuolleen sijaan.

Eräänä iltana istuessani puolihumalaisena muutamassa perin kurjassa
luolassa, kiintyi huomioni äkkiä mustaan olioon, joka lepäsi eräällä
niistä isoista rommi- ja katajaviinatynnyreistä, jotka olivat huoneen
pääasiallisena sisustuksena. Olin istunut kauan noihin tynnyreihin
tuijottaen, ja senvuoksi minua hämmästytti, etten aikaisemmin ollut
keksinyt oliota. Menin lähemmäksi ja kosketin sitä kädelläni. Se oli
musta kissa — tavattoman iso — aivan yhtä iso kuin Pluto ja kaikissa
suhteissa suuresti sen kaltainen, yhtä seikkaa lukuunottamatta. Pluton
ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkeata karvaa, mutta tällä kissalla
oli iso, muodoltaan epämääräinen valkea läikkä, joka peitti melkein
puolen rintaa.

Minun kajotessani siihen se heti nousi jaloilleen, kehräsi
tyytyväisenä, hankasi itseään kättäni vasten ja näytti olevan
ihastuksissaan minun huomiostani. Tässä minulle siis oli juuri
sellainen eläin kuin olin etsinyt. Tarjouduin heti ostamaan sen
krouvarilta; mutta tämä ei tehnyt minkäänlaisia vaatimuksia sen suhteen
— ei tietänyt siitä mitään — ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.

Jatkoin hyväilyjäni, ja kun valmistauduin lähtemään kotiin, osoitti
se ilmeistä halua seurata minua. Sallin sen tehdä niin ja pysähdyin
silloin tällöin sitä taputtelemaan. Kun tulimme asunnolleni, koteutui
kissa viipymättä sinne ja pääsi heti vaimoni ilmeiseksi suosikiksi.

Minä sensijaan aloin pian tuntea vastenmielisyyttä eläintä kohtaan.
Tämä oli aivan toista kuin olin odottanut — en tiedä, mistä se johtui —
mutta kissan ilmeinen kiintymys minuun herätti minussa vain harmia ja
vastenmielisyyttä. Vähitellen nämä harmin ja vastenmielisyyden tunteet
muuttuivat katkeraksi vihaksi. Minä välttelin elukkaa; jonkinlainen
häpeäntunne ja muisto edellisestä julmuudestani kuitenkin estivät minua
pahoinpitelemästä sitä. En muutamiin viikkoihin lyönyt sitä enkä tehnyt
sille minkäänlaista väkivaltaa, mutta vähitellen — hyvin hitaasti —
rupesin inhoamaan sitä kuvaamattomasti ja välttelemään kuin ruttoa.

Eräs seikka, joka epäilemättä lisäsi minun vihaani eläintä kohtaan,
oli, että minä ensimmäisenä aamuna sen jälkeen kuin olin tuonut sen
kotiini, havaitsin, että siltä, aivan niinkuin Plutoltakin, oli
riistetty toinen silmä. Mutta juuri tämän vuoksi vaimoni piti siitä
vieläkin enemmän, sillä hänessä oli, niinkuin jo olen maininnut,
suuressa määrin sitä inhimillistä tunneherkkyyttä, joka kerran oli
ollut silmäänpistävä piirre minussa ja joka oli hankkinut minulle
yksinkertaisimmat ja puhtaimmat iloni.

Mutta mitä enemmän aloin inhota kissaa, sitä enemmän se tuntui
kiintyvän minuun. Se seurasi jäljissäni kuvaamattoman itsepintaisesti.
Niin pian kuin minä istuuduin, loikoi kissa tuolini alla tai hyppäsi
minun polvilleni ja tuhlasi minulle tympäiseviä hyväilyjään. Jos nousin
lähteäkseni, pujahti kissa jalkojeni väliin, ja minä olin monesti
kaatua sen päälle — taikka sitten se iski pitkät ja terävät kyntensä
minun vaatteisiini ja kapusi rinnalleni. Sellaisissa tilaisuuksissa,
vaikka minua halutti tuhota se siihen paikkaan, minua pidätti niin
tekemästä osaksi edellisen rikokseni muisto, mutta etupäässä — minun
täytyy myöntää se — todellinen pelko tuota eläintä kohtaan.

Tämä pelko ei oikeastaan ollut mitään fyysillistä pelkoa — enkä minä
kuitenkaan tiedä, miten muuten voisin sen selittää. Minua melkein
hävettää tunnustaa se — niin, tässä vankikomerossakin se hävettää
minua — tätä pelkoa ja inhoa oli vielä lisännyt pahin hourekuva,
mitä ajatella saattaa. Vaimoni oli useammin kuin kerran huomauttanut
minulle kissan valkean rintaläikän omituisesta muodosta, tuon läikän,
joka oli ainoa eroavaisuus tämän ihmeellisen kissan ja sen välillä,
jonka minä olin tappanut. Lukija muistanee, että tällä sangen laajalla
läikällä oli alkujaan ollut hyvin epämääräiset ääriviivat — mutta nyt
se vähitellen, melkein huomaamatta, oli saanut varsin selvän muodon,
vaikkakin minun järkeni tahtoi leimata sen kuvitteluksi. Se kuvasi
erästä esinettä, jonka nimi saattaa minut vapisemaan — ja ennen kaikkea
juuri siitä syystä minä inhosin ja vihasin tuota petoa, josta kernaasti
olisin vapauttanut itseni — jos olisin uskaltanut — kuvasi nyt erästä
hirveätä, kammottavaa kapinetta — _hirsipuuta!_ — Oi, sinä kauhun ja
rikoksen, tuskan ja kuoleman murheellinen, kammottava ase!

Olin nyt onnettomampi ja kurjempi kuin kukaan ihminen koskaan ennen
on ollut. Ja _sieluton eläin_ — jonka toverin minä olin tappanut —
_sieluton eläin tuotti minulle_ — ihmiselle, Jumalan kuvaksi luodulle
— niin hirvittävää tuskaa. Ah, minulla ei enää ollut lainkaan rauhaa,
en saanut lepoa yöllä enkä päivällä! Päivällä ei kissa hetkeksikään
väistynyt luotani; ja yöllä minä joka hetki heräsin kamalista unista
tuntiessani tämän olennon hengityksen kasvoillani — ja sen suunnattoman
painon — lihaksi ja vereksi tulleen painajaisen, josta minä en jaksanut
enkä uskaltanut vapauttaa itseäni — makaavan iankaikkisesti sydämelläni.

Tällaisten kidutusten puristuksessa hävisivät vähitellen alkuperäisen,
paremman minäni viimeisetkin jätteet. Pahat ajatukset tulivat ainoaksi
seurakseni — ja ne olivat erittäin pimeitä ja pahoja. Ärtyisyyteni
kasvoi suoranaiseksi vihaksi ihmiskuntaa ja koko maailmaa kohtaan,
ja minulla oli usein äkillisiä, hillittömiä raivokohtauksia, joiden
valtaan antauduin sokeasti ja mistään välittämättä; ja vaimo parkani,
joka ei koskaan valittanut, oli useimmiten näiden purkausten
kärsivällisenä uhrina.

Eräänä päivänä hän jonkin talousasian vuoksi seurasi minua kellariin
sen vanhan talon alle, jonne me köyhyytemme tähden olimme muuttaneet.
Kissa tuli meidän perässämme jyrkkiä portaita myöten, ja kun
kompastuin siihen ja olin kaatua, jouduin mielettömän raivon valtaan.
Raivossani unohdin kokonaan sen lapsellisen pelon, joka tähän saakka
oli lamauttanut minun käteni, kohotin kirveen ja tähtösin tuohon
kirottuun eläimeen kuolettavan iskun. Mutta vaimoni käsi esti iskun.
Tämä väliintulo kohotti raivoni pirulliseksi hulluudeksi, minä tempasin
käteni irti ja upotin kirveen terän hänen aivoihinsa. Päästämättä
ääntäkään hän vaipui kuolleena lattialle.

Kun tämä kamala murha oli tehty, ryhdyin heti aivan rauhallisesti
kätkemään ruumista. Tiesin, etten voinut paremmin päivällä kuin
yölläkään viedä sitä talosta naapurien näkemältä. Useita suunnitelmia
tuli mieleeni. Ensin ajattelin leikata ruumiin pieniksi palasiksi ja
polttaa ne. Sitten aioin kaivaa kuopan kellarin lattiaan ja haudata
ruumiin siihen. Tuumiskelin myöskin upottaa sen pihalla olevaan kaivoon
tai sulloa laatikkoon ja lähettää rahtitavarana jollekin etäiselle
paikkakunnalle. Vihdoin keksin keinon, jota pidin kaikkia edellisiä
parempana. Päätin muurata ruumiin kellarin seinään — niinkuin keskiajan
munkkien väitetään muuranneen uhrejaan.

Tällaiseen tarkoitukseen oli tämä kellari hyvin sovelias. Sen seinät
oli kyhätty huolimattomasti, ja se oli äskettäin rapattu karkealla
laastilla, joka kostean ilman vuoksi ei vielä ollut ennättänyt kuivua.
Sitäpaitsi oli eräässä nurkassa ulkoneva tai uunin perusmuuri, joka
oli täytetty ja saatettu yhdenmukaiseksi kellarin muun asun kanssa.
Olin varma siitä, että tältä kohdalta saatoin irroittaa tiilet, työntää
ruumiin aukkoon ja muurata seinän jälleen umpeen, niin että se oli
aivan saman näköinen kuin ennenkin, eikä ainoakaan silmä voinut havaita
mitään epäilyttävää.

Tämä laskelma pitikin paikkansa. Sorkkaraudalla mursin tiilet vaivatta
irti, minkä jälkeen asetin ruumiin aukkoon huolellisesti seinää vasten.
Senjälkeen panin tiilet takaisin paikoilleen, hankin salaa hiekkaa ja
laastia, millä rappasin seinän, niin että se tuli aivan samanlaiseksi
kuin muutkin seinät. Kun työ oli tehty, oli kaikki mielestäni mitä
parhaassa järjestyksessä. Vastamuuratusta seinästä ei voinut havaita
merkkiäkään siitä, että se oli äskettäin murrettu auki. Roskat kokosin
lattialta erinomaisen huolellisesti. Katselin voitonriemuisena
ympärilleni ja sanoin itsekseni: »Tällä kertaapa en olekaan tehnyt
turhaa työtä!»

Lähin toimenpiteen! oli katsoa, minne oli joutunut eläin, joka kaiken
tämän kurjuuden oli saanut aikaan, sillä minä olin vihdoinkin lujasti
päättänyt tappaa sen. Jos sillä hetkellä olisin löytänyt kissan, olisi
sen kohtalo ollut ratkaistu, mutta näytti siltä kuin tuo viekas eläin
olisi ottanut onkeensa vihanpurkaukseni: se pysytteli näkymättömissä.
On mahdotonta kuvitella tai kuvata sitä suloisen vapautuksen ja
helpotuksen tuntoa, jonka tuon inhoittavan eläimen katoaminen
herätti minussa. Se ei näyttäytynyt koko yöhön — ja minulla oli siis
rauhallinen yö ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin kissa oli tullut
meille; niin, minä nukuin, vaikka tuo murha painoi sieluani.

Kului toinen päivä ja kolmaskin, eikä kiusanhenkeni näyttäytynyt.
Vihdoinkin taas hengitin vapaasti. Peto oli kauhuissaan paennut
näiltä mailta ikuisiksi ajoiksi! Minun ei enää milloinkaan tarvitse
nähdä sitä! Autuuteni oli täydellinen! Tietoisuus kauheasta teosta ei
minua paljon vaivannut. Muutamia harvoja kysymyksiä oli tehty, mutta
minä vastasin niihin helposti. Oli myöskin toimeenpantu virallinen
tarkastus, mutta mitään ei oltu havaittu. Katsoin tulevaisen onneni
taatuksi.

Neljäntenä päivänä murhan jälkeen taloon äkkiä ilmaantui poliisiosasto,
joka ryhtyi uuteen ja hyvin huolelliseen tarkastukseen. Kun kuitenkin
olin varma siitä, ettei piilopaikkaani voinut keksiä, pysyin täysin
levollisena. Poliisivirkailijat pyysivät minua saattamaan heitä heidän
kierroksellaan. He nuuskivat joka sopen. Vihdoin he menivät kolmannen
tai neljännen kerran kellariin. Ei ainoakaan lihakseni värähtänyt.
Sydämeni löi tasaisesti niinkuin ihmisellä, joka näkee viattomuuden
unia. Kuljimme kellarin läpi toisesta päästä toiseen. Kädet ristissä
rinnalla kävelin huolettomasti edestakaisin. Poliisivirkailijat olivat
aivan tyytyväisiä ja valmistautuivat lähtemään. Mutta minun sisäinen
riemuni oli niin suuri, etten voinut tukahduttaa sitä. Paloin halusta
sanoa vain yhden voitonriemuisen sanan ja saada heidät kahta vertaa
lujemmin vakuutetuiksi minun syyttömyydestäni.

»Hyvät herrat», sanoin viimein, kun nousimme portaita, »minä iloitsen
siitä, että olen voinut torjua teidän epäluulonne. Toivotan teille
kaikille runsaasti menestystä ja hiukan enemmän kohteliaisuutta.
Sivumennen sanoen, hyvät herrat, tämä on — varsin hyvin rakennettu
talo.» (Hurjassa halussani sanoa jotakin vaivatonta minä tuskin tiesin
mitä sanoin.) »Niin, uskallanpa väittää, että tämä on erinomaisen hyvin
rakennettu talo. Nämä seinät — joko te aiotte lähteä, hyvät herrat?
— nämä seinät ovat tukevaa tekoa» — ja samalla minä tolkuttomassa
ylimielisyydessäni kopautin kepillä, joka minulla oli kädessäni,
muutaman lujan iskun seinään juuri sille kohdalle, mihin olin muurannut
vaimo parkani ruumiin.

Jumala suojelkoon ja varjelkoon minua verivihollisen kynsiltä! Tuskin
oli iskujeni kaiku hälvennyt, kun niihin vastasi ääni haudasta! — ensin
särkynyt ja epäselvä vaikerrus, joka muistutti lapsen itkua, sitten
pitkä, kimeä, kestävä parku, eriskummallinen ja epäinhimillinen huuto,
valittava ulvonta, missä vaikerrus sekoittui voitonriemuun, ulvonta,
joka saattoi kohota vain helvetistä, paholaisten ja piinattujen
yhteinen kuoro.

Olisi turha yrittää kuvata minun tunteitani. Horjuin tajuttomana
vastakkaiselle seinälle. Hetken poliisit seisoivat hievahtamatta
portailla, kauhun ja vavistuksen vallassa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kaksitoista vankkaa kättä mursi seinää. Se särkyi
nopeasti. Silmiemme edessä seisoi vaimoni jo mädännyt ruumis, hyytyneen
veren peittämänä. Hänen päänsä päällä istui, ainoa silmä hehkuen ja
punainen kita ammollaan, se hirveä peto, jonka viekkaus oli johdattanut
minut murhaan ja jonka petollinen ääni nyt oli saattanut minut
vihamiesteni käsiin. Olin muurannut hautaan tuon hirviön!




LIGEIA.


    Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen
    salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain
    suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan
    hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden
    vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.

                                 _Joseph Glanvill_.

En kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes
missä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä,
ja monet kärsimykset ovat heikentäneet muistini. Taikka kenties en
nyt voi muistaa näitä seikkoja, senvuoksi että toden sanoakseni
rakastettuni luonne, hänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen,
mutta leppeä kauneutensa ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava
sulo tunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi
huomannut niitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen
kerran ja sitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa
kaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan
suvustaan. Epäilemättä se on ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä
tutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään
minut välinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole
muuta kuin tuo suloinen sana — Ligeia — jolla voin silmieni eteen
saada kuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani,
mieleeni välähtää, että _en milloinkaan ole tietänyt_ hänen sukunimeään
— hänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun
tutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai
oliko todistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä,
vai oliko se pikemmin minun oikkuni — romanttinen uhri intohimoisen
kiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi — onko
sitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan
mieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetään _romantiikaksi_,
— jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinen
_Ashtophet_, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen
avioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.

On kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se
on Ligeian ulkomuoto. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina
laihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä
majesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa
käsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En
milloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennen kuin kuulin
hänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä
olkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole
voinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumiunen näky, ilmava
ja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet
sitä säännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan
on väärin opetettu palvomaan kauneimpana. »Ei ole olemassa mitään
valikoitua kauneutta», sanoo Bacon, lordi Verulam, puhuessaan kauneuden
eri ilmenemismuodoista, »johon ei liity jokin outous suhteissa».
Mutta vaikka minä näin, etteivät Ligeian piirteet olleet klassillisen
säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa todellakin oli
»valikoitua», ja tunsin, että siinä oli paljon »outoa», olen turhaan
koettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä
»outouden» vaikutelmani johtui. Minä katselin hänen ylevän ja kalpean
otsansa muotoa — se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään
onkaan niin jumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili
puhtaimman norsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja
tietysti kihara tukka oli todella ainutlaatuinen. Minä katselin nenän
ylhäisiä viivoja, ja vain viehättävissä hebrealaisissa mitaleissa
olen nähnyt yhtä suurta täydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros
ja samat vapaudenjanoiset sieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä
suuta. Se oli totisesti kaiken taivaallisen ihanuuden riemuvoitto:
lyhyen ylähuulen jalo kaarros, alahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus,
kujeelliset hymykuopat, hampaiden kiilto ja hymy, niin loistava,
että se oli melkein tuskallinen. Ja minä tarkastelin leuan muotoa —
ja siinäkin havaitsin kreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden,
täyteläisyyden ja henkevyyden — sen viivan, jonka Apollo-jumala itse
eräässä unessa näytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten
katsoin Ligeian suuriin silmiin.

Silmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia.
Saattaa senvuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili
se salaisuus, josta lordi Verulam puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne
olivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne
olivat säihkyvämmät säihkyvältäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää.
Ja kuitenkin vain joskus — kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä — tämä
Ligeialla tuli näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa —
ainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani — tuntui ylimaalliselta
tai yliluonnolliselta turkkilaisten tarunomaisten hourien kauneudelta.
Silmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät
sysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat
samanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli »outoa», ei kuitenkaan
johtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli
varmastikin peräisin niiden ilmeestä. Ah, mikä merkityksetön sana,
jonka tyhjän kaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja
hengen maailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit
olen pohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata
sitä. Mikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun
rakastettuni silmäterissä? Mitä se oli? Tunsin kiihkeätä halua saada
tietää sen. Nuo silmät — ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset silmät!
Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta tuli niille
astrologeista kaikkein hartain.

Sielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole
ainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus — jota luullakseni ei
koulukirjoissa ole milloinkaan mainittu — että me yrittäessämme
palauttaa mieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemme _aivan
muistamaisillamme_ emmekä kuitenkaan kykene muistamaan. Kuinka monta
kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut
olevani vähällä löytää täydellisen selityksen niiden ilmeeseen — olen
tuntenut, että selitys lähestyi — mutta ei vielä tullut — ja yht'äkkiä
se oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin
mysteeri!) minä saatoin jokapäiväisimmissäkin seikoissa havaita
sellaista, mikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä
ajasta lähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, missä
se asusti alituisesti niinkuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden
esineiden ja ilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon
kuin se, jonka koin hänen suurten, säihkyvien silmiensä edessä. En
kuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita
sitä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen
tai perhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Minä olen kokenut
sen nähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin
vanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennen
kaikkea eräs kuudennen suuruusluokan tähti lähellä Lyyran sikermän
suurta tähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen
tarkastanut niitä teleskoopilla. Ja tämä tunto on yllättänyt minut
kuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja
kohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita
eräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa
vuoksi — kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: »Eikä tahto kuole.
Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on
vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea.
Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»

Monien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut
todellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin
sanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa,
sanojensa ja tekojensa _kiinteys_ oli kenties seuraus tai ainakin
merkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme
aikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä
milloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja
arvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri.
Ja näistä intohimoista saatoin minä saada käsityksen paitsi hänen
ihmeellisten silmiensä ilmeestä — noiden silmien, jotka samalla kertaa
hurmasivat ja peloittivat minua, hänen hyvin matalan äänensä melkein
maagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti
vaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle
puhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän
toisinaan lausui.

Olen maininnut Ligeian oppineisuudesta; se oli valtava — en sellaista
milloinkaan ole naisessa tavannut. Hän tunsi perusteellisesti
klassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni
saatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa
eurooppalaisissa kielissä. Niin, minä havaitsin hänen olevan
yhtä hyvin perillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja senvuoksi
suurimmassa arvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkin tämä
hänen ominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt minun muistiini!
Sanoin, etten koskaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän,
mutta missä hengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi
tutkinut _kaikki_ nuo filosofian, fysiikan ja matematiikan laajat
alat? En silloin käsittänyt yhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian
tiedot yksinkertaisesti olivat jättiläismäiset, hämmästyttävät;
mutta kuitenkin käsitin hänen ylivoimaisuutensa siksi hyvin, että
antauduin lapsellisen luottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen
metafyysillisen tutkimuksen sekavan maailman, jota minä avioliittomme
aikaisempina vuosina äärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten
voitonriemuisena — miten ihastuneena — millaisen kuolemattoman toivon
täyttämänä minä tunsin, kun hän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän
etsittyjä — mutta vähemmän tunnettuja — asioita, että ihanat näköalat
hitaasti avautuivat minulle, ja niistä läksi pitkiä, loistavia ja aivan
astumattomia teitä, jotka lupasivat johtaa minua kohden viisautta niin
korkeata ja jumalaisen kallisarvoista, että sen täytyi olla kiellettyä!

Miten rajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden
kuluttua näin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan
luotani! Ilman Ligeiaa minä olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä
hänen läsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle
kirkkaasti transcendentalismin monet mysteerit, joihin me syvennyimme.
Vailla hänen säteilevien silmiensä valoa, kävivät kirjaimet, leimuavat
ja kultaiset, hämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä
harvemmin valaista sivuja, joita minä tutkin. Ligeia tuli sairaaksi.
Nuo tummat silmät paloivat liiaksi — liian voimakkaasti loistaen;
valkeat sormet kävivät vahamaisen läpikuultaviksi; ja siniset suonet
jalolla otsalla paisuivat ja laskivat jokaisella heikoimmallakin
hengenvedolla. Näin, että hänen täytyi kuolla — ja minä kamppailin
epätoivoisesti synkän Azraelin kanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu
hänen kanssaan oli hämmästyksekseni vielä tarmokkaampaa kuin minun.
Hänen voimakkaassa luonteessaan oli ollut paljon sellaista, mikä oli
saanut minut uskomaan, että hän kohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin
ei käynyt. Sanat eivät kykene edes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa
vastarintaa, jota hän teki Varjolle. Minä voihkin tuskasta tätä
murheellista näytelmää katsellessani. Olisin tahtonut häntä lohduttaa
ja tyynnyttää; mutta kiihkeässä halussaan elää — elää — vain elää, hän
äärimmäisenä typeryytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä.
Eikä hän kuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut
arvokasta käytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi — yhä
matalammaksi — mutta minä en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen
sanojen rajussa sisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä
arveluita ja toivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut
lausunut.

Hänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt; ja helppo olisi
ollut nähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt
aivan epätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin
täydelleen hänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni
kiinni pitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä
rakkaus kohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten
tunnustusten autuuden? — Miten olin ansainnut sen kirouksen, että
rakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en
kestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista
väkevämmässä antautumisessa rakkauteen — voi, niin ansaitsemattomasta
lahjoitettuun! — minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen
raivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin
nopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta — tätä hänen rajua
kiihkoaan saada elää — vain elää — en kykene kuvaamaan — minulla ei ole
ilmaisukeinoja sen selittämiseen.

Kahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut
käskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt,
jotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä
tottelin. Ne olivat tällaiset:

    Kas! näyttämöllä juhlitaan,
    on vuotten murheet poissa!
    Taas enkelparvi hunnuissaan
    on katsomon aitioissa
    ja näkee lävitse kyynelten,
    miten vaihtuu toiveet ja surut,
    ja säveltä outoa huokuen
    soi sfäärien urut.

    Isän Jumalan näköiset nuket vain
    mumisten kuiskivat siellä
    ja kiitävät eestaas kiiruhtain
    toinen toisensa tiellä.
    Niit' ohjaa hahmo muodoton,
    joka kulissit vaihtaa salaa,
    ja mustista kondoorinsiivistään
    alas tuskaa se valaa.

    Kovin sekava draama! — milloinkaan
    ei unohtaa voida tätä!
    Iankaikkisesti tuskassaan
    väki kiertää ympyrätä;
    mut aina alkuun palaten
    on aaveenajo turhaa.
    On draama pelkkää kauhua
    ja hulluutta ja murhaa!

    Mut katso! kesken näytelmää
    joku hirviö esiin mataa!
    Verenkarvaisena se liekehtää
    ja sen suusta myrkkyä sataa!
    Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan
    pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii;
    mut verta ihmisen nähdessään
    vavisten seraafit nyyhkii.

    Valot sammuvat — myrskynä yllättäin
    pimeys näyttämön peittää
    ja verhoks sydänten väriseväin
    sysimustan viittansa heittää —
    mut enkelit todistaa kalveten:
    on julma kuoleman sato,
    se oli murhenäytelmä »Ihminen»
    ja sen sankari: Voittaja Mato.

»Oi Jumala!» Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen
kätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo
viimeiset rivit — »oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän
olla järkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö
me ole osia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se
on väkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleille _eikä
kuolemallekaan kokonaan_ muun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden
vuoksi.»

Ja kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi vaikeitten
käsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän
huokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin
hänen puoleensa ja erotin — taas — Glanvillin loppusanat: »_Ainoastaan
tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan_.»

Hän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut
kestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa
kaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä
maailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut
enemmän, paljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi.
Muutamien kuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen
ostin senvuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua
mainita, eräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta
ja korjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä
ja autio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset
muistot, jotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja
alakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja
syrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan vihreän peittämät ulkoseinät
melkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties
heikosti toivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle
todella kuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani ollut
taipumuksia tällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi
jälleen surun mukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista
mielenvikaisuutta saattoi vainuta kaikista noista upeista ja
haaveellisista verhoista, juhlallisista egyptiläisistä veistoksista,
eriskummallisista huonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista.
Sillä minä olin joutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat
vaikuttaneet askareisiini ja minun tapoihini. Mutta en tahdo viipyä
näissä järjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta,
ikuisesti kirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä
johdatin morsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen
kultakutrisen ja sinisilmäisen lady Rowena Trevanionin.

Voin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen
yksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun
he kullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon
astua _sellaiseen_ morsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi
korkeassa tornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko
viisikulmion eteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa
valtava ruutu venetsialaista peililasia, — yksi ainoa, tummaksi
väritetty, niin että auringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan
loivat kaikkiin siellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän
ikkunan yläosan päällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka
kapusi pitkin tornin paksuja muureja. Korkea, holvattu katto oli
koristettu tummalla tammipaneililla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä
ja eriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen
puunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin
korkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta
metallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon
leikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.

Muutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia
kynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli
vuode, morsiusvuode, matala, intialainen sänky veistellystä ebenpuusta
ja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli
mustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi
Luxorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa
oli tapa, millä se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä
riippui katosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta
kankaasta tehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona
lattialla, päällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa
sekä vuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myöskin verhoina,
jotka osaksi peittivät ikkunat. Tämä kangas oli kudottu oikeista
kultalangoista, sen koko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan
mittaisia arabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain
määrätystä kulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri
suunnilta katsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen,
näyttivät ne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan
vierailija havaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka
kuuluvat vanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien
rikollisissa unissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti
vielä voimakas veto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai
nämä kammottavan rauhattomasti liikkumaan.

Sellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin
epäpyhän kuherruskuukautena lady Tremainen kanssa, vietin ilman
erikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni
pelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän väitteli
minua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemmin
tyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli
paremmin paholaisen kuin ihmisen arvoinen. Alati ajatukseni palasi
(ah, miten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan,
hautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen
lahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen,
jumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä,
joka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä
(sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minä usein tapasin yön
hiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa
hänen nimeään, niinkuin minun raju kiihkoni, minun totinen intohimoni
ja minun hivuttava kaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin
niille poluille, jotka hän — ah ikuisiksiko? — ajoiksi oli jättänyt.

Avioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen
sairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen
yönsä levottomiksi; ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi
tornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa
syntyneen sairaalloisesta kuvittelusta — tai ehkä huoneen fantastisen
sisustuksen vaikutuksesta.. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin
parani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman
sairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko
ruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai
tämän jälkeen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten
uusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia.
Kun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti
mikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin minä
hänessä kasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka
edistyi rinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin
äänistä — noista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä
seinäverhojen takana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.

Eräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista
painokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän
oli juuri herännyt levottomasta unesta, ja minä olin puoliksi
huolissani, puoliksi epämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen
riutuneitten kasvojensa ilmettä. Istuin intialaisella leposohvalla
hänen ebenpuuvuoteensa vieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa,
vakavasti kuiskaten äänistä, joita hän kuuli _juuri silloin_, mutta
joita minä en voinut kuulla — ja liikkeistä, joita hän näki, mutta
joita minä en kyennyt havaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen
takana, ja minä tahdoin näyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten
itsekään oikein uskonut siihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet
ja nämä seinäverhojen kuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan
vedosta. Mutta kuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen,
osoitti minulle, että yritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet
turhat. Hän näytti olevan pyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa
ollut käsillä. Muistin silloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä,
jota lääkäri oli määrännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian
poikki hakemaan sitä. Mutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan
valon kohdalle, herätti kaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani.
Tunsin että jotakin käsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui
ohitseni; ja kultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa
valoa, oli varjo — heikko, tuskin huomattava häivähdys — olisi voinut
sanoa sitä varjon varjoksi. Mutta minä olin päihtyneenä vahvasta
oopiumiannoksesta, enkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut
siitä lady Rowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian
poikki, kaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt
hiukan toipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen
kiinnitettynä vaivuin leposohvalle. Ja nyt minä havaitsin selvästi
hiljaisia askeleita lattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä
myöhemmin, juuri kuin Rowena vei pikarin huulilleen, minä näin — tai
kenties minä uneksin näkeväni kahden tai kolmen suuren, kirkkaan,
verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin näkymättömästä lähteestä
pikariin. Jos minä näin tämän — niin ei ainakaan Rowena. Hän joi
viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumista asiasta, joka tarkemmin
ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuote,
mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan ladyn kuvittelut ja
myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.

Mutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa
heti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne
pahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat
hänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin minä yksinäni kuolleen
kanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa
sitten oli ottanut hänet vastaan minun morsiamenani. Oopiumihumalan
villit uninäyt liihoittelivat kuin varjot minun ohitseni.
Levottomin katsein tarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja,
seinäverhojen vaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia
monivärisiä liekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä
öinä oli tapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan
suitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei
kuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni
vuoteessa makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti
mieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja minä tunsin jälleen väkevästi
koko sen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin
hänen lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta
täynnä katkeria ajatuksia minun ainoasta, verrattomasta rakkaudestani
minä istuin tuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.

Ehkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä
minä en välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko,
hiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. Minä tunsin,
että se tuli ebenpuuvuoteesta — kuolleen vuoteesta. Minä kuuntelin,
taikauskoisen kauhun jäykistämänä — mutta ääni ei toistunut. Minä
jännitin silmäni äärimmilleen keksiäkseni kuolleessa ruumiissa jotakin
liikettä, mutta en voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta.
Kuitenkaan en ollut voinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut
tuon äänen, niin heikko kuin se olikin, ja minun mielenkiintoni oli
herännyt. Päättäväisesti ja itsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului
monta minuuttia, ennenkuin sattui mitään, mikä saattoi helpottaa
mysteerin ratkaisemista. Vihdoin näin, että äärimmäisen heikko, tuskin
huomattava värinhäive oli levinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien
sisäänpainuneisiin pieniin suoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan
ja kauhun valtaamana, jolle ihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta
ilmaisua, tunsin jäsenteni jähmettyvän ja sydämeni laukeavan lyömästä.
Mutta vihdoin sai velvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää
voinut epäilläkään, että me olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että
lady Rowena vielä eli. Oli välttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta
torni sijaitsi aivan erillään siitä osasta linnaa, missä palveluskunta
asui — ketään ei ollut lähellä — enkä minä voinut kutsua ketään
jättämättä huonetta useiksi minuuteiksi — ja sitä en uskaltanut tehdä.
Sen vuoksi rupesin yksinäni yrittämään palauttaa vielä heikosti
lepattavaa elämää. Ennen pitkää kuitenkin näin, että oli tapahtunut
käänne. Väri katosi poskilta ja silmäluomista, jättäen jälkeensä
kalpeuden, joka oli valkeampi kuin marmori; huulet kävivät kahta kertaa
jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi; kaamea kylmyys levisi nopeasti yli
koko ruumiin, ja tavallinen hirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta
jäljestä. Väristen heittäydyin takaisin samalle leposohvalle, josta
minä näin säikähtyneenä olin ponnahtanut pystyyn, ja vaivuin jälleen
intohimoisiin unelmiini Ligeiasta.

Niin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?)
vielä kerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin —
äärimmäisen kauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen — se oli huokaus.
Syöksyin kuolleen luo ja näin — näin aivan selvästi hänen huultensa
värähtävän. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät,
paljastaen kirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli
vielä rinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä
yksinvaltias. Minä tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui,
ja vain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen
verran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus
vaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja
kaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen
kohdilla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiäkin. Lady _eli_;
ja kaksinkertaisen innokkaana ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa.
Minä hankasin ja haudoin hänen ohimoltaan ja käsiään ja koettelin
kaikkia keinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset
tietoni minulle suosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen
kasvoiltaan, valtimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys,
se taipumaton jäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat
ominaisia useita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.

Ja jälleen minä vaivuin unelmiini Ligeiasta — ja jälleen (onko
ihmeellistä, että minä vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) — _jälleen_
saapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta
miksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien
yksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka minä kerran toisensa
jälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean
henkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen
näytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen
kuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan
ja miten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja
ulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.

Suurin osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut
kuollut, taas jälleen liikahti — ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä
ennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin
mikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin
ja jäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden
mielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli
vähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin
sanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri
syttyi hänen kasvoilleen — jäsenet ojentuivat — ja ellen olisi nähnyt
tiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla,
että Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka
en rohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo
käärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja
horjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.

En vavissut — en liikahtanut — sillä sanomattomien ajatusten myrsky,
jonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet,
syöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin
hievahtamatta — mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen
ilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana —
talttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakin _elävä_
Rowena? Vai oliko se _ollenkaan_ Rowena — Tremainen kultakutrinen,
sinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkätähden, _minkätähden_ minun
pitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen —
mutta minkätähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket — niillä
hehkuivat elämän ruusut — niin, nämä kauniit posket olivat varmasti
lady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen — eikö se ollut hänen? —
mutta _oliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi?_ Mikähän
selittämätön hulluus minuun iski tuon ajatuksen mukana? Yksi loikkaus,
ja minä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän
pudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet,
ja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää,
valtoimenaan valuvaa tukkaa; _se oli mustempi kuin keskiyön siivet!_
Ja nyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaasti
_silmänsä_. »Nyt, vihdoinkin», minä huudahdin ääneen, »en enää — en
enää voi erehtyä — nämä syvät, mustat, säihkyvät silmät — ne ovat minun
kadotetun rakkaani — lady — _lady Ligeian!_»




KUILU JA HEILURI.


Olin sairas — pitkällinen kauhu oli tehnyt minut kuolemansairaaksi; ja
kun he lopulta irroittivat kahleeni ja antoivat minun istua, tunsin
että aistimeni olivat pettämäisillään. Tuomio — kamala kuolemantuomio
— oli viimeinen selvä ääni, jonka korvani erottivat. Senjälkeen
tuntuivat inkvisiittorien äänet sulautuvan unen kaltaiseksi epäselväksi
sorinaksi. Se herätti sielussani ajatuksen _vallankumouksesta_ — ehkäpä
siksi, että mielikuvitukseni yhdisti sen myllynkiven kuminaan. Tätä
kesti vain vähän aikaa, sillä pian en kuullut enää mitään. Kuitenkin
näin vielä jonkin aikaa — mutta miten kammottavan liioiteltuja näkyjä!
Näin mustaviittaisten tuomarien huulet. Ne näyttivät minusta valkeilta
— valkeammilta kuin liuska, jolle piirrän näitä sanoja — ja ohuilta
aivan irvokkuuteen asti; ohuutta, joka ilmaisi intohimoista lujuutta
— järkähtämätöntä päättäväisyyttä, häikäilemätöntä halveksuntaa
inhimillisiä tuskia kohtaan. Näin, että minulle kohtalokkaita sanoja
vuosi noilta huulilta. Näin niiden käyristyvän kuolinsanomaan. Näin
niiden muodostavan nimeni tavuja; ja minua pöyristytti, koska mitään
ääntä ei kuulunut. Näin myöskin muutamina mielipuolisen kauhun hetkinä,
miten huoneen mustat seinäverhot hiljaa ja melkein huomaamatta
liikkuivat, ja sitten katseeni sattui seitsemään pöydällä seisovaan
pitkään kynttilään. Aluksi ne tuntuivat heijastavan ihmisrakkautta
ja näyttivät hennoilta, valkoisilta enkeleiltä, jotka tahtoivat
minut pelastaa; mutta sitten äkkiä sieluni valtasi kuolettava
kuvotus ja jokainen hermoni tuntui värisevän, aivan kuin olisin
koskettanut sähköpatteriin, ja enkelit muuttuivat tarkoituksettomiksi
liekkipäisiksi aaveiksi, ja näin, etten niiltä mitään apua voinut
odottaa. Ja sitten mieleeni hiipi ihanan sävelen lailla ajatus, miten
suloista lepoa on makaaminen haudassa. Tämä ajatus tuli hiljaa ja
varkain, ja tuntui kuluneen pitkä aika, ennenkuin se kypsyi aivan
selväksi; mutta juuri kun mieleni kykeni kirkkaasti sen tuntemaan
ja siitä iloitsemaan, katosivat tuomarien hahmot edestäni kuin
taikaiskusta; pitkät kynttilät vaipuivat olemattomiin; liekit sammuivat
kokonaan; musta pimeys vallitsi kaikkialla; kaikki aistimukset
tuntuivat vajoavan hillitöntä vauhtia kuiluun niinkuin sielu Hadekseen.
Hiljaisuus ja yö tunkeutui läpi kaiken.

Olin pyörtynyt; mutta en sano, että kaikki tietoisuus oli hävinnyt. En
tahdo koettaa määritellä enkä edes kuvailla mitä oli jäänyt jäljelle;
mutta kaikki ei ollut hävinnyt. Syvimmässä unessa — ei! Kuumehoureessa
— ei! Tainnoksissa — ei! Kuolemassa — ei! edes haudassakaan _ei kaikki
ole hävinnyt_. Muuten ei ihmisen kuolemattomuutta olisi olemassakaan.
Syvimmästäkin unesta herätessämme me särjemme _jonkin_ unen
lukinseitin. Kuitenkaan sekuntia myöhemmin (niin ohut on tuo seitti
voinut olla) me emme enää muista, että olemme uneksineet. Tointuessamme
pyörtymyksestä koemme kaksi astetta; ensiksikin henkisen ja sitten
ruumiillisen olemassaolon tunteet. Näyttää otaksuttavalta, että jos
palatessamme toiselle asteelle me voimme muistaa ensimmäisen asteen
vaikutelmat, niin voisimme havaita, että näissä vaikutelmissa olisi
eläviä muistoja tuosta takana olevasta kurimuksesta. Ja tuo kurimus on
— mikä? Miten ainakin erottaisimme sen varjot haudan varjoista? Mutta
vaikk'emme mielemme mukaan voi palauttaa muistiin tuon ensimmäisen
asteen vaikutelmia, niin eivätkö ne pitkän ajan kuluttua tule
kutsumattomina ja meidän ihmetellessä, mistä ne tulevat? Se, joka ei
ole milloinkaan pyörtynyt, ei kuulu niihin, jotka löytävät ihmeellisiä
palatseja ja omituisia tuttuja kasvoja hehkuvista hiilistä; ei niihin,
jotka huomaavat avaruudessa liehuvan noita laumaihmisiltä salattuja
synkeitä näkyjä; ei niihin, jotka humaltuvat jonkin uuden kukan
tuoksusta; ei niihin, jotka hätkähtävät musikaalisesta ajatuksesta,
joka milloinkaan aikaisemmin ei ole kiinnittänyt heidän huomiotaan.

Monissa syvällisissä ponnistuksissani muistella, vakavissa
pyrkimyksissäni palauttaa mieleen jälkiä tuosta näennäisestä
olemattomuudesta, johon sieluni oli vajonnut, on ollut hetkiä,
jolloin olen uneksinut onnistuneeni: on ollut lyhyitä, hyvin lyhyitä
ajanjaksoja, jolloin olen saanut puserretuksi esiin muistoja, joiden
suhteen myöhemmin kirkas järki on saanut minut vakuutetuksi, että
ne voidaan johtaa vain tuon näennäisen tiedottomuuden tilasta. Nämä
muistin varjot kertovat hämärästi pitkistä hahmoista, jotka nostivat
ja kantoivat minut läpi hiljaisuuden alas — alas — vielä alemmas —
kunnes hirvittävä pyörrytys ahdisti minua pelkästään ajatellessani
laskeutumisen loppumattomuutta. Ne kertovat myöskin sydäntäni
painostavasta epäselvästä kauhusta, joka johtui sydämen luonnottomasta
hiljaisuudesta. Sitten tulee tunto äkillisestä liikkumattomuudesta
läpi kaiken, aivan kuin ne, jotka kantoivat minua (aavemainen
joukkio) olisivat laskeutuessaan sivuuttaneet rajattomuuden rajat
ja lepäilisivät vaivalloisen ponnistuksen jälkeen. Sitten muistan
tyhjyyden ja kosteuden tunteen; ja sitten kaikki on _hulluutta_ —
rangaistus hengelle, joka ahkeroitsee kiellettyjä asioita. Hyvin äkkiä
palasi sieluuni liikettä ja ääntä — sydämen rauhatonta liikuntaa ja
korviini sen tykytyksen ääntä. Sitten väliaika, joka on aivan tyhjä.
Sitten ääni jälleen ja liikuntaa ja kosketus — vihlova tunne, joka
kävi läpi ruumiini. Sitten pelkkä olemassaolon tietoisuus ilman
ajatuskykyä — tila, joka kesti kauan. Sitten, hyvin äkkiä, ajatus,
ja pöyristyttävä kauhu ja kiihkeä ponnistus päästä oikeasta asemasta
selville. Sitten ankara kaipuu vaipua tunteettomuuteen. Sitten elämän
raju palaaminen ja onnistunut yritys liikkua. Ja nyt täydellinen muisto
oikeudenkäynnistä, tuomareista, mustista seinäverhoista, tuomiosta,
sairaudesta, pyörtymyksestä, sitten unohtui kaikki mikä seurasi, kaikki
minkä myöhemmin ja suurin ponnistuksin olen kyennyt heikosti muistamaan.

En vielä ollut avannut silmiäni. Tunsin maksavani selälläni,
sitomattomana. Ojensin käteni ja raskaasti se putosi johonkin kosteaan
ja kovaan. Annoin sen jäädä siihen muutamiksi minuuteiksi, jolla aikaa
koetin kuvitella, missä ja _mikä_ minä olin. Tahdoin mielelläni, mutta
en uskaltanut käyttää silmiäni. Kauhistuin ensimmäistä silmäystä
esineisiin, joita ympärilläni olisi. Ei niin, että olisin pelännyt
näkeväni joitakin kamalia esineitä, vaan minua hirvitti ajatus,
ettei olisi mitään nähtävää. Lopulta epätoivosta villinä avasin
äkkiä silmäni. Pahimmat epäluuloni saivat vahvistuksen. Iankaikkisen
yön pimeys ympäröi minua. Huohotin; läpitunkematon pimeys tuntui
painavalta ja tukehduttavalta. Makasin yhä hiljaa paikoillani ja koetin
saada järkeäni toimintaan. Muistelin inkvisition menettelytapoja ja
yritin sitä tietä päästä selville oikeasta tilastani. Tuomio oli
julistettu; ja minusta tuntui, kuin siitä olisi pitkä aika kulunut.
Mutta hetkeäkään en ajatellut itseäni todellakin kuolleeksi. Sellainen
otaksuma, huolimatta kaikesta mitä romaaneissa kerrotaan, ei lainkaan
sovi todellisuuteen; — mutta missä paikassa ja asemassa minä olen?
Tiesin, että kuolemaantuomitut tavallisesti nieli _autodafea_, ja eräs
sellainen oli pidetty samana iltana, jona minut tuomittiin. Oliko
minut lähetetty takaisin vankilaan odottamaan seuraavia uhraajaisia,
jotka eivät tapahtuisi ennenkuin monen kuukauden kuluttua? Huomasin
kohta, ettei niin voinut olla asianlaita. Uhrit oli vaadittu
viipymättä. Sitäpaitsi minun koppini — niinkuin Toledon kaikkien
kuolemaantuomittujen — lattia oli ollut kivinen, ja valoakin oli ollut
vähäisen.

Hirvittävä ajatus ajoi äkkiä veren koskena sydämeeni, ja hetkiseksi
taas vaivuin tunnottomuuteen. Toinnuttuani ponnahdin kohta jaloilleni
kaikki jäsenet kouristuksenomaisesti vavisten. Työntelin käsiäni
raivokkaasti joka suunnalle. En tuntenut mitään; pelkäsin kuitenkin
astua askeltakaan, etteivät _haudan_ seinät estäisi kulkuani. Hiki
valui joka huokosesta ja kokoutui suuriksi kylmiksi pisaroiksi
otsalleni. Tämä tuskallinen epävarmuus kävi lopulta sietämättömäksi,
ja varovasti liikuin eteenpäin kädet ojennettuina, ja silmäni
ponnistelivat nähdäkseen jonkin heikon valonsäteen. Etenin monta
askelta; mutta kaikkialla oli vain pimeyttä ja tyhjyyttä. Hengitin
vapaammin. Näytti varmalta, että minun kohtaloni ei ainakaan ollut
kamalinta laatua.

Ja nyt, yhä jatkaessani varovaista etenemistäni minun muistiini
tunkeutui tuhansia hämäriä huhuja Toledon kauhuista. Sen vankiloista
kerrottiin ihmeellisiä seikkoja — olin niitä aina pitänyt satuina,
mutta kumminkin omituisina ja liian kammottavina toistaa muuten kuin
kuiskaten. Oliko minut jätetty nääntymään nälkään tänne maanalaisen
pimeyden valtakuntaan, vai mikä kohtalo, ehkäpä hirvittävämpi, minua
odotti? Tuomarieni luonteesta tiesin varsin hyvin, että lopputulos
olisi kuolema ja tavallista paljon katkerampi kuolema. Tapa ja
hetki olivat ainoat, jotka kiinnittivät mieltäni tai tekivät minut
levottomaksi.

Lopulta ojennetut käteni törmäsivät johonkin kiinteään esteeseen.
Se oli seinä, ilmeisesti kivistä muurattu — hyvin tasainen, tahmea
ja kylmä. Seurasin sitä astellen hyvin epäluuloisen varovasti, mikä
johtui eräistä vanhoista tarinoista. Kuitenkaan tämä tutkimusretki
ei antanut minulle minkäänlaista käsitystä vankilani mittasuhteista,
sillä seinät näyttivät olevan niin täydellisen yhdenmuotoisia, että
saatoin kulkea sen ympäri ja palata lähtöpaikkaani huomaamatta sitä.
Etsin sen vuoksi veistä, joka oli ollut taskussani, kun minut vietiin
inkvisitiohuoneeseen; mutta se oli kadonnut. Vaatteeni oli vaihdettu
karkeasta sarssikankaasta tehtyyn viittaan. Olin ajatellut tehdä sen
terällä kolon muurilaastiin, jotta voisin todeta lähtökohtani. Vaikeus
oli kuitenkin mitätön, vaikka se minun hämmentyneelle mielelleni aluksi
näyttikin aivan voittamattomalta. Repäsin suikaleen viittani helmasta
ja asetin sen pitkin pituuttaan lattialle suorassa kulmassa seinää
vastaan. Kuljettuani vankilan ympäri ja saavuttuani lähtöpaikkaani
en voisi olla huomaamatta tätä räsyä. Niin ainakin ajattelin; mutta
en ollut ottanut huomioon koppini suuruutta tai omaa heikkouttani.
Lattia oli märkä ja liukas. Hoipertelin eteenpäin kotvan aikaa, kunnes
kompastuin ja kaaduin. Äärimmäinen väsymys pakotti minut jäämään siihen
paikkaan; ja maatessani uni pian yllätti minut.

Herätessäni ja ojennettuani käsivarttani löysin viereltäni leipäkyrsän
ja vesiruukun. Olin liian uupunut ajatellakseni tätä seikkaa, söin vain
ja join ahneesti. Pian sen jälkeen jatkoin kierrostani kopin ympäri ja
lopulta vaivalloisesti tulin sarssisuikaleen luokse. Siihen paikkaan,
johon kaaduin, olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, ja jatkettuani
vaellusta laskin vielä neljäkymmentäkahdeksan askelta ennenkuin saavuin
perille; siis sata askelta kaikkiaan. Olin kuitenkin tavannut monta
kulmaa seinässä enkä siis voinut arvata holvin muotoa; en näet voinut
olla otaksumatta, että se oli holvi.

Ylen vähän tarkoitusta — eikä tietystikään mitään toivoa — oli
näissä tutkimuksissa; mutta epämääräinen uteliaisuus pakotti minut
niitä jatkamaan. Jättäen seinän päätin kulkea suoraan kopin poikki.
Aluksi etenin äärimmäisen varovasti, sillä vaikka lattia näytti
olevan kiinteätä ainetta, oli se kuitenkin pettävän liukas. Lopulta
kuitenkin rohkaisin mieleni enkä epäröinyt astella tukevasti — koettaen
kulkea niin suoraa suuntaa kuin mahdollista. Olin edennyt kymmenen,
kaksitoista jalkaa tähän tapaan, kun viittani revennyt lieve sotkeutui
jalkoihini. Astuin sille ja kaaduin äkkiä kasvoilleni. Kaatumisen!
aiheuttamassa hämmennyksessä en aivan heti huomannut erästä jotenkin
yllättävää seikkaa, joka muutamia sekunteja myöhemmin vielä maatessani
siinä herätti huomioni. Se oli tällainen: leukani oli kopin lattialla,
mutta huuleni ja pääni yläosa, vaikka ne selvästi olivat alempana
kuin leukani, eivät koskettaneet mihinkään. Samalla tunsin, miten
otsani kylpi tahmeassa höyryssä, ja sieraimiini kohosi mädänneitten
sienten omituinen haju. Ojensin käteni ja vapisin huomatessani, että
olin kaatunut juuri pyöreän kuilun reunalle; sen suun laajuutta en
tietenkään voinut sillä hetkellä määritellä. Hapuillen rappausta juuri
reunan alapuolelta minun onnistui irroittaa pieni palanen, jonka
annoin pudota kaivoon. Monta sekuntia kuuntelin, miten se pudotessaan
kimmahteli kuilun seiniin; ja lopulta kuului synkkä loiskahdus, jota
seurasivat äänekkäät kaiut. Samalla hetkellä kuulin äänen, joka
muistutti yläpuolella olevan oven nopeata avaamista ja sulkemista, ja
samalla pimeyden läpi tunkeutui äkkiä heikko valonsäde, joka yhtä äkkiä
hävisi.

Näin nyt selvästi kohtalon, joka oli minulle valmistettu, ja onnittelin
itseäni tästä ajoissa sattuneesta tapaturmasta, joka oli minut
pelastanut. Vielä toinen askel ennen kaatumista, ja maailma ei minua
olisi enää milloinkaan nähnyt. Ja kuolema, jonka äsken olin väistänyt,
oli juuri sellainen, jota olin pitänyt pelkkänä satuna kuullessani
kertomuksia inkvisitiosta. Sen hirmuvallan uhreilla oli valittavana
hirveimpiin ruumiillisiin tuskiin tai kaameimpiin henkisiin kauhuihin
kuoleminen. Minulle oli jätetty jälkimmäinen tapa. Pitkälliset
kärsimykset olivat niin pingoittaneet hermoni, että vapisin omankin
ääneni kaikua, ja joka suhteessa olin kypsynyt sopivaksi siihen
kidutukseen, joka minua odotti.

Kaikki jäsenet vavisten minä ryömin takaisin seinän luo — päättäen
mieluummin kuolla siellä, kuin uhmailla noita kauheita kaivoja, joita
mielikuvitukseni nyt maalaili eri paikkoihin pitkin vankilaa. Toisessa
mielentilassa minulla ehkä olisi ollut rohkeutta lopettaa kurjuuteni
kerta kaikkiaan hyppäämällä johonkin tuollaiseen kaivoon, mutta nyt
olin oikea raukkojen raukka. Enkä myöskään voinut unohtaa, mitä olin
lukenut näistä kuiluista — että elämän _äkillinen_ hävittäminen ei
lainkaan kuulunut heidän hirvittävimpään suunnitelmaansa.

Kiihtymys piti minua hereillä monta tuntia; mutta lopulta nukahdin
taasen. Herätessäni löysin niinkuin aikaisemminkin vieressäni
leipäkyrsän ja vesiruukun. Polttava jano kalvoi minua, ja astian
tyhjensin yhdellä siemauksella. Siihen oli varmasti sekoitettu jotakin
— sillä tuskin olin juonut, kun vastustamaton uneliaisuus rupesi
painamaan silmäluomiani. Vaivuin syvään uneen — kuoleman kaltaiseen.
Luonnollisesti en voi tietää, miten kauan sitä kesti; mutta kun jälleen
avasin silmäni, saatoin nähdä ympärilläni olevat esineet oudossa,
rikinkaltaisessa valossa, jonka aiheuttajasta en ensin voinut päästä
selville. Saatoin nähdä vankilan laajuuden ja muodon.

Sen kokoon nähden olin kovasti erehtynyt. Seinien ympärysmitta ei
voinut ylittää kahtakymmentäkahta metriä. Muutamaksi minuutiksi tämä
seikka aiheutti minulle koko joukon turhaa huolta; turhaa tosiaankin
— sillä mikä voisi olla vähemmän tärkeätä näissä kamalissa oloissa
kuin pelkät koppini mittasuhteet? Mutta sieluani kiinnostivat
kovin pikkuseikat, ja ponnistelin suunnattomasti yrittäessäni
selittää erehdystä, johon mittauksessani olin päätynyt. Lopulta
totuus kirkastui. Ensimmäisellä tutkimusretkelläni olin laskenut
viisikymmentäkaksi askelta, kunnes kaaduin; silloin olin varmasti
askelen tai kahden päässä sarssisuikaleesta; tosiasiallisesti
olin melkein kulkenut holvin ympäri. Sitten nukuin ja herätessäni
varmaankin olin kääntynyt vanhoille jäljilleni ja sillä tavoin joutunut
kuvittelemaan ympärysmitan kahta kertaa suuremmaksi. Hämmentynyt
mielentilani oli estänyt minut huomaamasta, että aloitin matkani seinä
vasemmalla kädellä ja lopetin sen seinä oikealla.

Olin myöskin erehtynyt kopin muodon suhteen. Hapuillessani tietä
olin tavannut monta nurkkausta ja sillä tavoin saanut käsityksen
jostakin epäsäännöllisestä; niin voimakas on täydellisen pimeyden
vaikutus ihmiseen, joka herää pyörryksistä tai unesta! Kulmat olivat
vain muutamia pieniä epäsäännöllisten välimatkojen päässä olevia
syvennyksiä. Kopin muoto oli ylipäätänsä neliömäinen. Se, mitä
olin luullut rappaukseksi, näytti nyt raudalta tai joltakin muulta
metallilta — valtavia laattoja, joiden yhtymäkohdat aiheuttivat
syvennyksiä. Koko tämän metalliholvin pinta oli karkeasti koristettu
kaikilla niillä hirvittävillä ja mitoittavilla tunnuskuvilla, joita
munkkien ruumishuone-taikausko on synnyttänyt. Uhkaavannäköisiä
paholaisenkuvia, luurankoja ja muita vielä hirveämpiä maalauksia oli
seiniä peittämässä ja rumentamassa. Huomasin, että näiden epäsikiöitten
ääriviivat olivat kohtalaisen selvät, mutta värit näyttivät
himmenneiltä ja kuluneilta aivan kuin kostean ilman vaikutuksesta.
Katselin myöskin lattiaa, joka oli kivinen. Keskellä ammotti
ympyrämäinen kuilu, jonka kidasta olin pelastunut; mutta se olikin
ainoa lajiaan.

Tämän kaiken näin epäselvästi ja suurin ponnistuksin — sillä
ruumiillinen asemani oli kovin muuttunut nukkumisen aikana. Makasin nyt
selälläni pitkin pituuttani jonkinlaisella matalalla puulavitsalla.
Siihen olin lujasti sidottu munkin vyötä muistuttavalla pitkällä
hihnalla. Se kulki monin kierroksin jäsenteni ja ruumiini ympäri
jättäen vapaaksi vain pääni ja vasemman käteni niin kauaksi, että
suurin ponnistuksin saatoin ylettyä ruokaan, jota oli lattialla
savilautasella. Näin kauhukseni, että ruukku oli poissa. Sanon
kauhukseni — sillä minua vaivasi sietämätön jano. Tätä janoa näyttivät
vainoojani haluavan yhä kiihdyttää — sillä lautasella oleva liha oli
ylenmäärin höystettyä.

Katselin ylöspäin ja tarkastelin vankilani kattoa. Se oli noin kolme
tai neljäkymmentä jalkaa korkealla ja laitettu hyvin seinien tapaan.
Eräässä näistä levyistä oli varsin omituinen kuva, joka naulitsi
katseeni. Se oli maalaus Ajasta sellaisena kuin se tavallisesti
esitetään, paitsi että viikatteen sijasta se piti esinettä, jonka
ensinäkemältä otaksuin kuvaavan valtavaa heiluria, samanlaista kuin
joskus näkee vanhanaikaisissa seinäkelloissa. Tämän laitteen muodossa
oli kuitenkin jotakin, mikä sai minut katselemaan sitä tarkemmin.
Tuijottaessani suoraan siihen (sillä se oli aivan yläpuolellani)
kuvittelin näkeväni, että se liikkui. Sekuntia myöhemmin totesin tämän
kuvitelman oikeaksi. Sen heilaus oli lyhyt ja tietenkin hidas. Katselin
sitä muutamia minuutteja hiukan peloissani, mutta enemmän ihmetellen.
Lopulta väsyneenä seuraamaan sen uneliasta liikettä käänsin katseeni
kopin muihin esineisiin.

Hiljainen melu sai huomioni heräämään, ja katsellessani lattialle näin
sillä muutamien suunnattomien rottien juoksentelevan. Ne olivat tullet
kaivosta, joka oli oikealla puolen juuri näköpiirissäni. Vielä minun
tuijottaessani tuli niitä joukoittain, kiireesti, silmät ahneudesta
palaen ruoan tuoksun houkuttelemina. Karkoittamaan niitä sen kimpusta
vaadittiin paljon ponnistuksia ja tarkkaavaisuutta.

Lienee kulunut puoli tuntia, ehkäpä kokonainenkin (sillä ajasta voin
saada vain epätäydellisen käsityksen), ennenkuin jälleen loin silmäni
ylöspäin. Se mitä näin, hämmästytti ja pelästytti minua. Heilurin
heilahdusväli oli kasvanut melkein metrillä. Luonnollisena seurauksena
tästä oli vauhdinkin lisääntyminen. Mutta eniten minua vavahdutti
ajatus, että se oli huomattavasti _laskeutunut_. Huomasin nyt —
tarpeetonta sanoa, miten kauhistuneena — että sen alaosa oli tehty
kiiltävästä teräksestä puolikuun muotoiseksi; sarvet, joiden kärkien
väliä oli jalan verran, kaartuivat ylöspäin ja alareuna oli ilmeisesti
yhtä terävä kuin partaveitsen terä. Partaveitsen tapaan se myöskin
näytti tukevalta ja raskaalta, kasvaen terästä lähtien lujuutta ja
paksuutta. Se oli kiinnitetty vahvaan messinkitankoon ja _suhisi_ ilmaa
viiltäessään.

En voinut enää epäillä kohtaloa, jonka munkkien nerokkuus kidutusten
keksimisessä oli minulle valmistanut. Inkvisition kätyrit olivat
huomanneet, että minä tunsin kuilun — _kuilun_, jonka kauhut oli
määrätty niin rohkealle kerettiläiselle kuin minulle — _kuilun_,
tyypillisen helvetin, jota huhut kuvasivat heidän rangaistustensa
Ultima Thuleksi. Tuohon kuiluun putoamisen olin välttänyt vain
pelkän sattuman avulla, ja tiesin, että yllätykset tai kidutuksiin
johtavat ansat muodostivat tärkeän osan kaikista näistä irvokkaista
vankilamestauksista. Koska en ollut pudonnut, ei heidän saatanalliseen
juoneensa kuulunut heittää minua syvyyteen; ja siis (muuta
mahdollisuutta ei ollut) minua odotti erilainen ja lempeämpi
kuolemantapa. Lempeämpi! Puolittain hymyilin tuskissani, kun ajattelin
sellaisen sanan sellaista käyttöä.

Mitäpä maksaa vaivaa kertoa niistä pitkistä, pitkistä yli-inhimillisen
kauhun tunneista, joiden aikana laskin teräksen viuhahtavia
heilahduksia! Tuuma tuumalta niin hitaasti, että laskeutumisen havaitsi
vain pitkien väliaikojen jälkeen, jotka tuntuivat vuosilta — alaspäin,
aina vain alaspäin se laskeutui! Kului päiviä — ehkä montakin päivää
— ennenkuin se laskeutui niin lähelleni, että löyhytteli kasvoilleni
katkeria henkäyksiään. Terävän teräksen haju tunkeutui sieraimiini.
Minä rukoilin — minä väsytin taivaan rukouksillani, että se laskeutuisi
nopeammin. Tulin raivoisan hulluksi ja ponnistelin päästäkseni tuon
kamalan käyrämiekan heilausta vastaan. Ja sitten äkkiä muutuin aivan
levolliseksi ja makasin hymyillen tuolle kimaltelevalle kuolemalle
niinkuin lapsi harvinaiselle leikkikalulle.

Sitten taas vaivuin äärimmäiseen välinpitämättömyyteen; aika oli lyhyt,
sillä uudelleen herättyäni elämään ei heiluri näyttänyt huomattavasti
laskeutuneen. Mutta aika saattoi olla pitkäkin — sillä tiesin, että
siellä oli demooneja, jotka pitivät silmällä pyörtymiskohtauksiani
ja jotka saattoivat mielensä mukaan hoidella heilurin liikkeitä.
Herätessäni tunsin itseni hyvin — oi! niin kuvaamattoman — sairaaksi
ja heikoksi, aivan kuin olisin kauan kärsinyt nälkää. Kesken noita
vaivojakin ihmisluonto vaati ravintoa. Tuskallisesti ponnistaen ojensin
vasemman käsivarteni niin pitkälle kuin siteet sallivat ja otin
haltuuni sen vähäisen jäännöksen, minkä rotat olivat minulle jättäneet.
Kun panin suupalan huulieni väliin, värähdytti mieltäni puolittainen
riemu ja toivo. Mutta mitä toivolla oli minun kanssani tekemistä? Koko
tunne oli niinkuin sanoin puolittainen — ihmisellä on paljon sellaisia,
jotka eivät milloinkaan tule täydellisiksi. Tunsin, että se oli riemua
ja toivoa, mutta tunsin myöskin, että se oli kuollut syntyessään.
Turhaan ponnistelin täydellistääkseni sen — pitääkseni sen. Pitkälliset
kärsimykset olivat melkein tuhonneet kaikki tavalliset hengenkykyni.
Olin tylsä — olin idiootti.

Heilurini liikkui suorakulmaisesti ruumiini pituussuuntaa vasten, ja
näin, että puolikuu oli tarkoitettu kohtaamaan sydämeni seutuja. Se
leikkaisi sarssiviittaani — palaisi ja uudistaisi leikkauksensa —
uudelleen — ja taas uudelleen. Huolimatta sen kammottavan laajasta
heilahdusvälistä (noin kolmekymmentä jalkaa tai enemmän) ja sen
putoamisten suhisevasta voimasta, joka riittäisi särkemään vaikka nämä
rautaseinät, ei se kuitenkaan moneen minuuttiin voisi tehdä muuta
kuin viiltää viittaani. Ja tähän ajatukseen pysähdyin. En uskaltanut
jatkaa pitemmälle. Viivyttelin siinä kohdassa itsepintaisesti —
aivan kuin niin viivyttelemällä olisin _täältä_ voinut pysähdyttää
terän laskeutumisen. Pakottauduin kuvittelemaan puolikuun ääntä, kun
se kulkisi läpi vaatteen — sitä omituisen hykähdyttävää tunnetta,
jonka vaatteen hankaaminen tekee hermoihin. Kuvittelin näitä kaikkia
mitättömyyksiä, kunnes hampaani rupesivat kalisemaan.

Alas — järkähtämättä alas se ryömi. Raivoisa ilo täytti mieleni
ajatellessani vastakohtaa sen hitaan alastulon ja nopean sivusuunnan
välillä. Oikeaan — vasempaan — laajalle ja leveälle — kiljaisten
kuin kadotettu sielu! kohden sydäntäni varkain kuin tiikeri! Nauroin
vuoroin, vuoroin ulvoin — mikä ajatus milloinkin sattui saamaan
ylivallan.

Alas — varmasti, taipumattomasti alas! Se heilui kolmen tuuman päässä
sydämestäni! Taistelin kiivaasti — raivokkaasti — vapauttaakseni
vasemman käsivarteni. Se oli vapaa vain kyynärpäähän saakka. Saatoin
ponnistaen ulottaa sen vain vieressäni olevasta lautasesta suuhuni,
mutta en kauemmaksi. Jos olisin saanut siteet kyynärpääni yläpuolelta
irroitetuksi, olisin koettanut pysäyttää heilurin. Olisin yhtä hyvin
voinut koettaa pysäyttää lumivyöryn!

Alas — lakkaamatta — auttamattomasti alas! Huohotin ja vääntelehdin
joka heilahduksella. Vetäydyin kouristuksenomaisesti kasaan joka
pyyhkäisystä. Silmäni seurasivat sen heilahduksia poispäin ja
ylöspäin epätoivoisen kiihkeästi; ne sulkeutuivat vaistomaisesti
terän laskeutuessa, vaikka kuolema olisi ollut vapahdus, ah kuinka
sanomattoman suloinen! Kuitenkin jokainen hermoni vapisi, kun
ajattelin, miten helposti koneen laskeminen syöksisi tuon terävän,
kiiltävän kirveen rintaani. _Toivo_ se oli, joka sai hermoni
värisemään ja ruumiini kutistumaan. Se on _toivo_ — piinapenkillä
riemuitseva toivo — joka kuiskailee kuolemaantuomitulle inkvisition
vankiluolissakin.

Näin, että kymmenen tai kaksitoista heilahdusta toisivat terän kyllin
alas koskettamaan viittaani välittömästi — ja tämä huomio vuodatti
äkkiä sieluuni epätoivon koko rohkean, keskittyneen kylmäverisyyden.
Ensimmäisen kerran moneen tuntiin — tai ehkä päivään — minä
_ajattelin_. Koko side tai vyö, joka minua kietoi, sattui olemaan
_yhtenäinen_. En ollut sidottu eri köydenpätkillä. Partaveitsimäisen
puolikuun ensimmäinen isku siteen jonkin kohdan poikitse voisi sen
katkaista, niin että vasemmalla kädellä voisin vapauttaa koko ruumiini.
Mutta miten kauhistuttavan lähellä teräs oli! Miten kohtalokas olisi
pieninkin liikahdus! Oliko muuten luultavaa, että kiduttajien kätyrit
eivät olleet huomanneet ja estäneet tämän mahdollisuuden? Oliko
otaksuttavaa, että side kulki rintani poikki heilurin kohdalla? Peläten
huomaavani heikon ja ilmeisesti viimeisen toivoni tyhjäksi kohotin
päätäni sen verran, että selvästi näin rintani. Vyö ympäröi jäseneni
ja ruumiini tiukasti kaikkiin suuntiin — _paitsi murhaavan puolikuun
kohdalla_.

Tuskin olin laskenut pääni entiseen asentoon, kun mieleeni välähti
ajatus, jota en voi nimittää muuksi kuin siksi puolittaiseksi
pelastuksen ajatukseksi, johon olen jo viitannut ja joka epämääräisenä
tunkeutui aivoihini, kun nostin ruokaa palaville huulilleni. Kokonainen
ajatus välähti nyt mieleeni — heikko, tuskin terve, tuskin selvä —
mutta kuitenkin kokonainen. Rupesin kohta sovittamaan sitä käytäntöön
niin hermostuneen tarmokkaasti kuin vain epätoivoinen ihminen kykenee.

Monta tuntia oli aivan lähellä sitä matalaa puulavitsaa, jolla minä
makasin, suorastaan vilissyt rottia. Ne olivat villejä, kylmäverisiä,
ryöstönhaluisia — niiden punaiset silmät tuijottivat minuun, aivan
kuin ne vain olisivat odottaneet minun liikkumattomuuttani tehdäkseen
minusta saaliin. »Mihin ruokaan», ajattelut, »ne ovat tottuneet
kaivossa?»

Ne olivat huolimatta kaikista häätämisyrityksistäni ahmineet kaiken
muun paitsi pienen jäännöksen lautasen sisällyksestä. Tavakseni oli
tullut alituisesti huiskuttaa kättäni lautasen vaiheilla; ja lopulta
tämän liikkeen itsetiedoton yksitoikkoisuus oli siltä riistänyt kaiken
vaikutuksen. Ahneudessaan nuo elukat joskus tarttuivat terävillä
hampaillaan minun sormiini. Jäljelle jääneitten rasvaisten maustettujen
ruokien palasilla minä hieroin siteen perinpohjin joka paikasta mihin
yletin; sitten nostaen käteni lattialta makasin aivan hengähtämättä.

Aluksi nuo ryöstönhaluiset elukat hämmästyivät ja pelästyivät tätä
muutosta — liikkeen taukoamista. Ne vetäytyivät rauhattomina takaisin;
monet livahtivat kaivoon. Mutta tätä kesti vain hetken. En turhaan
ollut laskenut niiden ahneuteen. Huomatessaan, että minä jäin aivan
liikkumattomaksi, pari rohkeinta loikkasi lavitsalle ja haisteli
vyötä. Se näytti merkinannolta yleiseen hyökkäykseen. Kaivosta
kiiruhti tuoreita joukkoja. Ne iskeytyivät puuhun — tulvivat sen yli
ja juoksentelivat satamäärin ruumiillani. Heilurin mittamääräinen
liike ei häirinnyt niitä lainkaan. Vältellen sen iskuja ne pureutuivat
voideltuun siteeseen. Ne tunkeilivat — ne parveilivat päälläni kasvavin
joukoin. Ne kiemurtelivat kurkullani; niiden kylmät huulet etsivät
omiani; olin puoleksi tukehtunut niiden painosta; inho, jolle missään
kielessä ei ole nimeä, paisutti rintaani ja raskaan tahmeana kouristi
sydäntäni. Mutta minuutti vain, tunsin, niin taistelu olisi ohi.
Selvästi tajusin siteen heltiävän. Tiesin, että useampi kuin yksi kohta
oli varmasti jo katkaistu. Yli-inhimillisen päättäväisesti makasin
_hiljaa_.

En ollut erehtynyt laskelmissani — enkä ollut kestänyt turhaan. Lopulta
tunsin olevani _vapaa_. Vyö riippui palasina ruumiistani. Mutta
heilurin isku kohtasi jo rintaani. Se oli viiltänyt sarssiviittaani.
Se oli leikannut allaolevaa liinapaitaa. Kahdesti se jälleen heilahti,
ja terävä kipu viilsi joka hermoani. Mutta paon hetki oli saapunut.
Käteni kuiskauksesta vapauttajani syöksyivät suinpäin pakoon. Vakaasti
liikkuen — varovaisesti, sivuttain, vetäytyen kasaan ja hitaasti — minä
luikersin siteen syleilystä ja käyrämiekan ulottuvilta. Hetkiseksi
ainakin _olin vapaa_.

Vapaa! — ja inkvisition kynsissä! Tuskin olin astunut puiselta
kauhunvuoteeltani vankilan kivilattialle, kun tuon helvetillisen koneen
liikunta taukosi, ja se jonkin näkymättömän voiman avulla vedettiin
ylös katon läpi. Se oli opetus, joka tuntui epätoivoiseen sydämeeni
saakka. Epäilemättä jokaista liikettäni oli seurattu. Vapaa! — olin
vain paennut tuskallista kuolemaa joutuakseni johonkin vielä pahempaan.
Tätä ajatellessani silmäilin hermostuneesti rautaista vankilaani.
Jotakin outoa — jokin muutos, jota aluksi en voinut selvästi erottaa —
oli ilmeisesti huoneessa tapahtunut. Monta minuuttia minä uneksien ja
vavisten kiusasin itseäni turhilla, irrallisilla otaksumilla. Silloin
ensimmäistä kertaa havaitsin koppia valaisevan rikinkaltaisen loisteen
alkulähteen. Se lähti noin puolen tuuman levyisestä halkeamasta, joka
seinien alareunaa myöten kulkien ulottui ympäri koko kopin; seinät
olivat siis aivan kokonaan erossa lattiasta. Koetin, vaikka tietysti
turhaan, katsoa aukon läpi.

Tästä yrityksestä noustessani kopin muuttumisen salaisuus yht'äkkiä
selvisi. Olin havainnut, että vaikka seinille maalattujen hahmojen
ääripiirteet olivat verraten selvät, näyttivät värit kuitenkin
pilaantuneilta ja epämääräisiltä. Nämä värit olivat nyt saaneet ja
saivat joka hetki kauhistavan väkevän loisteen, joka lisäsi noiden
aavemaisten ja pirullisten kuvien tehoa, niin että lujemmatkin
hermot kuin minun olisivat vavahtaneet. Demooniset silmät, villin
ja aavemaisen elävät, tuijottivat minuun tuhansilta suunnilta,
sellaisiltakin, joissa niitä ennen ei ollut näkynyt, ja hehkuivat
kaameata tulta, jota en voinut pakottautua uskomaan epätodelliseksi.

_Epätodelliseksi!_ — Hengittäessäni tuli sieraimiini kuumennetun raudan
höyryä! Tukahduttava haju täytti koko vankilahuoneen! Joka hetki
syveni noiden silmien hehku, jotka tuijottivat tuskiani! Rikkaammat
punavivahdukset levisivät yli kuvien verihekkuman. Minä huohotin!
Haukkoilin ilmaa! Ei ollut epäilystäkään kiduttajieni tarkoituksesta
— voi, heltymättömimmät, saatanallisimmat ihmisten joukossa! Pakenin
hehkuvaa metallia koppini keskukseen. Kesken uhkaavaa tulikuoleman
ajatusta lievitti tieto kaivon viileydestä balsamin tavoin sieluani.
Hyökkäsin sen kammottavalle partaalle ja loin jännittyneen silmäyksen
syvyyteen. Hehkuvan katon heijastus valaisi sen kaikki loukot. Mutta
tänä sekavana hetkenä järkeni kieltäytyi tajuamasta sen tarkoitusta,
mitä näin. Lopulta se tunkeutui — taisteli tiensä minun sieluuni — se
kyteytyi vapisevaan järkeeni. Oi, kuinka siitä voisi kertoa! — oi,
kauhua! — mitkä tahansa muut kauhut paitsi tämä! Kiljahtaen riensin
pois partaalta ja hautasin kasvot käsiini — katkerasti itkien.

Kuumuus lisääntyi nopeasti, ja kerran vielä katsahdin ympärilleni
vavisten kuin horkassa. Koppi oli taas muuttunut — ja nyt ilmeisesti
_muodoltaan_. Niinkuin ennenkin minä aluksi turhaan koetin tajuta
mitä oli tekeillä. Mutta pitkäksi aikaa en jäänyt epätietoiseksi.
Inkvisition kostoa oli kiirehtinyt minun kaksinkertainen pakoni,
eikä kauhujen kuningas sallisi enää mitään leikinlaskua. Huone oli
ollut neliömäinen. Huomasin, että nyt kaksi sen rautakulmaa oli
teräviä — kaksi tietenkin tylsää. Tämä kamala erotus suureni nopeasti
matalan jyminän tai voihkinan säestämänä. Tuossa tuokiossa lattia oli
muuttunut vinoneliöksi. Mutta muuttuminen ei jäänyt tähän — enkä minä
toivonut tai halunnut sen jäävänkään. Olisin painanut nuo punaiset
seinät povelleni iankaikkisen rauhan vaatteina. »Kuolema», sanoin,
»mikä muu kuolema tahansa paitsi tuo kuilussa odottava!» Narri! eikö
minun olisi pitänyt tietää, että tämän hehkuvan raudan tarkoituksena
oli vain pakottaa minut _kuiluun_? Voisinko sietää tätä hehkua? ja
vaikka voisinkin, niin kykenisinkö kestämään sen puristusta? Ja aina
vain kapeammaksi kävi vinoneliö, niin nopeasti, ettei minulle jäänyt
harkinnan aikaa. Sen keskus ja tietysti levein kohta tuli juuri
ammottavan kuilun kohdalle. Vetäydyin taapäin — mutta sulkeutuvat
seinät painoivat minua vastustamattomasti eteenpäin. Lopulta
korventuneella ja kiemurtelevalla ruumiillani oli enää vain tuuman
verta jalansijaa vankilan lujalla lattialla. En kamppaillut enää, mutta
sieluni hätä puhkesi kovaan, pitkään ja viimeiseen epätoivon huutoon.
Tunsin horjuvani reunalla — käänsin katseeni pois —

Kuului epäsointuisaa ihmisäänten sorinaa! Kuului monien torvien kovaa
kohinaa! Kuului tuhannen ukkosen jyminää! Tuliset seinät vetäytyivät
kiireesti takaisin! Ojennettu käsi tarttui minun omaani, kun pyörtyen
putosin kuiluun. Se oli kenraali Lasallen. Ranskan armeija oli
marssinut Toledoon. Inkvisitio oli vihamiestensä vallassa.




TOHTORI TARRIN JA PROFESSORI FETHERIN SYSTEEMI.


Syksyllä vuonna 18—, eräällä matkalla läpi Ranskan eteläisimpien
maakuntien, minun tieni johti muutamien mailien päähän eräästä
määrätystä _Maison de Santésta_ eli yksityisestä hulluinhuoneesta,
josta olin Pariisissa, lääketiedettä harrastavilta ystäviltäni, kuullut
hyvin paljon. Kun en milloinkaan ollut käynyt sellaisessa laitoksessa,
arvelin, että tilaisuus oli liian hyvä hukkaan heitettäväksi; ja
niinpä ehdotin matkatoverilleni (herrasmiehelle, johon muutamia päiviä
aikaisemmin olin sattumalta tutustunut), että poikkeaisimme tunniksi
tai pariksi syrjään katselemaan tuota parantolaa. Hän vastusti tätä
ehdotusta — syyttäen ensiksikin kiirettä ja toiseksi aivan tavallista
kammoa, jonka mielipuolten näkeminen herättää. Hän pyysi kuitenkin,
etten mistään pelkästä kohteliaisuudesta kieltäytyisi tyydyttämästä
uteliaisuuttani, ja sanoi ratsastavansa hiljaa edelleen, niin että
minä saisin kiinni hänet samana päivänä tai ainakin seuraavana. Hänen
hyvästellessään tulin ajatelleeksi, että laitokseen pääsy voisi
kohdata vaikeuksia, ja mainitsin hänelle tämän pelkoni. Hän vastasi,
että ellen minä todellakaan tuntenut johtajaa, monsieur Maillardia,
tai ellei minulla ollut jotakin suosituskirjettä tai muuta sellaista,
niin vaikeuksia saattoi todellakin syntyä, sillä näiden yksityisten
hulluinhuoneiden säännöt olivat ankarammat kuin julkisten hospitaalien.
Itse, hän lisäsi, oli hän muutamia vuosia sitten tutustunut Maillardiin
ja auttaisi kyllä minua sen verran, että ratsastaisi portille ja
esittelisi minut, vaikkakaan hänen kammonsa mielisairautta kohtaan ei
sallisi hänen astua itse sisään.

Kiitin häntä, ja käännyttyämme valtatieltä tulimme eräälle
ruohottuneelle syrjäpolulle, joka puolen tunnin kuluttua melkein
hävisi tiheään, vuoren juurta peittävään metsään. Tämän sankan ja
hämärän metsän läpi me ratsastimme parisen mailia, kunnes _Maison de
Santé_ tuli näkyviin. Se oli haaveellisen näköinen herraskartano,
kovin rapistunut, jonka aika ja hoidon puute olivat saattaneet tuskin
asuttavaan kuntoon. Sen ulkonäkö täytti minut kammolla, ja pysähdyttäen
hevoseni päätin puolittain palata takaisin. Pian kumminkin häpesin
heikkouttani ja jatkoin matkaani.

Kun ratsastimme portille, huomasin sen olevan hiukan raollaan ja
raosta näin miehen kasvojen kurkistavan. Hetkistä myöhemmin tämä mies
astui esiin, puhutteli toveriani nimeltä, pudisti sydämellisesti
hänen kättään ja pyysi laskeutumaan maahan. Siinä oli itse monsieur
Maillard. Hän oli ryhdikäs, hienon näköinen vanhan koulun herrasmies,
jonka käytös oli hyvin kohteliasta ja huokui eräänlaista hyvin tehoavaa
juhlallisuutta, arvokkuutta ja arvovaltaisuutta.

Kun ystäväni oli esitellyt minut, maininnut minun haluni katsella
laitosta ja saanut monsieur Maillardin vakuutuksen, että minulle
osoitettaisiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sanoi hän
jäähyväiset ja katosi ainaiseksi näkyvistäni.

Hänen mentyään johtaja ohjasi minut pieneen ja erittäin somaan
vierashuoneeseen, jossa muiden hienostuneen maun todisteitten joukossa
oli paljon kirjoja, piirroksia, kukkaruukkuja ja soittokoneita. Uunissa
paloi iloinen tuli. Pianon ääressä istui laulaen erästä Bellinin aariaa
nuori ja hyvin kaunis nainen, joka minun saapuessani keskeytti laulunsa
ja otti minut vastaan viehättävän kohteliaasti. Hänen äänensä oli
matala ja koko hänen käytöksensä korutonta. Luulin myöskin näkeväni
surun merkkejä hänen kasvoillaan, jotka olivat erittäin, vaikkakaan
minun makuni mukaan eivät epämiellyttävän, kalpeat. Hän oli puettu
syvään surupukuun ja herätti rinnassani kunnioituksen, mielenkiinnon ja
ihailun tunteita.

Olin Pariisissa kuullut, että monsieur Maillardin laitoksessa
käytettiin hoitotapaa, jota yleisesti nimitetään »rauhoitussysteemiksi»
— kaikki rangaistukset ovat poistetut — kopissa-pitoonkin turvaudutaan
harvoin — salaisesti vartioiduille potilaille jätetään paljon
näennäistä vapautta, ja useimpien sallitaan maleksia pitkin taloa ja
sairaalan aluetta, aivan kuin he olisivat selväjärkisiä ihmisiä.

Muistellen näitä seikkoja pidin hyvin varani kaikessa mitä sanoin
neidolle, sillä enhän voinut varmasti tietää, oliko hän terve; ja
tosiaankin hänen silmissään väikkyi määrätty rauhaton loiste, joka sai
minut kuvittelemaan, ettei hän ollut. Sen vuoksi rajoitin seurusteluni
yleisiin keskustelunaiheisiin ja sellaisiin, joista arvelin,
etteivät ne tekisi levottomaksi tai kiihdyttäisi mielipuoltakaan.
Hän vastaili aivan järkevästi kaikkiin minun puheisiini; ja vieläpä
hänen omituisimmatkin huomautuksensa todistivat mitä terveintä älyä;
mutta pitkä mielisairausilmiöiden harrastus oli opettanut minulle,
ettei voinut luottaa sellaisiin terveystodistuksiin, ja niinpä koko
keskustelun ajan jatkoin yhtä varovaisesti, kuin olin aloittanut.

Hetken kuluttua koristeltuun liveriin puettu lakeija tuli kantaen
tarjotinta, jolla oli hedelmiä, viiniä ja muita virvokkeita; otin
niistä osani, ja pian sen jälkeen nainen läksi huoneesta. Hänen
poistuttuaan käänsin katseeni kysyvästi isäntääni kohden.

»Ei», sanoi hän, »oh, ei — perheeni jäsen — sisarentyttäreni ja aivan
terve nainen».

»Suokaa tuhannesti anteeksi epäluuloni», vastasin, »mutta
luonnollisesti voitte antaa anteeksi. Tämän teidän laitoksenne loistava
järjestely tiedetään hyvin Pariisissa, ja minä ajattelin mahdolliseksi,
näettekös...»

»Niin, niin — älkää sanoko enempää — tai oikeastaan minun pitäisi
kiittää teitä suurenmoisesta viisaudestanne. Harvoin tapaamme
niin paljon älyä nuoressa miehessä; ja useammin kuin yhden
kerran on tapahtunut onnettomia rettelöitä joidenkin vierautemme
ajattelemattomuuden takia. Edellisen hoitotapani aikana, jolloin
potilaani saivat maleksia kaikkialla mielensä mukaan, heitä usein
raivostuttivat ymmärtämättömät ihmiset, jotka tulivat laitosta
katsomaan. Siksi minun oli pakko turvautua ankaraan pääsy kielto on,
eikä laitokseen sallittu tulla kenenkään, jonka tahdikkuuteen en voinut
luottaa.»

»_Edellisen_ hoitotapanne aikana!» sanoin minä toistaen hänen sanojaan
— »pitääkö minun siis ymmärtää, että 'rauhoittamissysteemi', josta olen
kuullut niin paljon, ei ole enää käytännössä?»

»Niin», vastasi hän, »muutamia viikkoja sitten päätimme luopua siitä
ainaiseksi».

»Todellakin! Te saatte minut hämmästymään!»

»Havaitsimme, herraseni», sanoi hän huoahtaen, »aivan välttämättömäksi
palata vanhoihin menettelytapoihin. Rauhoittamissysteemin
_vaarallisuus_ on aina ollut ilmeinen, ja sen etuja on paljon
yliarvioitu. Uskon, herraseni, että tässä talossa on kokeiltu
tarpeeksi, jos missään. Me teimme kaiken minkä ihmisjärki saattoi
keksiä. Olen pahoillani, ettette voinut käväistä luonamme aikaisemmin,
jolloin olisitte itse voinut päätellä. Mutta otaksun, että olette
tutustunut rauhoitusmenetelmään — yksityiskohdittain.»

»En aivan. Olen kuullut siitä vain muilta henkilöiltä — enimmäkseen
kolmannen tai neljännen käden tietoja.»

»Tietäkää siis, että tämä systeemi yleensä sopii niille potilaille,
jotka ovat _menagés_ — eriskummallisia. Me emme vastustaneet
_ainoatakaan_ kuvitelmaa, mikä juolahti hullun aivoihin. Päinvastoin,
emme niitä ainoastaan sietäneet, vaan vieläpä rohkaisimmekin; ja
useat pysyväisistä parannuksistamme saatiin sillä tavalla. Ei ole
olemassa todistelutapaa, joka koskisi mielipuolen heikkoon järkeen
niinkuin _reductio ad absurdum_. Meillä on esimerkiksi ollut ihmisiä,
jotka ovat kuvitelleet itseään kananpojiksi. Parannuskeino oli, että
itsepintaisesti pidettiin tätä kuvitelmaa tosiasiana — potilas ei
käsitä sitä tarpeeksi selvästi tosiasiaksi, jos häntä sen vuoksi
syytetään järjettömyydestä — ja siis viikon ajan häneltä kiellettiin
kaikki muu ruoka kuin se mitä käytetään, kananpojalle. Tällä tavoin
pieni jyvä ja hiukan hiekkaa tekivät suoranaisia ihmeitä.»

»Mutta oliko tällainen parannuskeino ainoa?»

»Ei lainkaan. Luotimme paljon yksinkertaisiin huvituksiin, sellaisiin
kuin musiikki, tanssi, ruumiinharjoitukset yleensä, kortinpeluu,
määrätynlaiset kirjat ja niin poispäin. Me pyrimme kohtelemaan jokaista
yksilöllisesti aivan kuin jonkin tavallisen ruumiillisen sairauden
uhrina; ja sanaa 'mielisairaus' ei mainittu milloinkaan. Tärkeä kohta
oli järjestää jokainen mielipuoli vartioimaan kaikkien muiden tekoja.
Tämä tällainen luottaminen hullun ymmärrykseen on hänen auttamistaan
sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Sillä tavoin me saatoimme
huomattavasti vähentää vartijoita.»

»Eikä teillä ollut minkäänlaisia rangaistuksia?»

»Ei minkäänlaisia.»

»Ettekö te milloinkaan sulkeneet potilaitanne koppiin?»

»Kyllä silloin tällöin, kun jonkun mielisairaus kypsyi kohtaukseksi tai
äkisti muuttui raivoksi, me veimme hänet salaiseen koppiin, ettei hänen
sairautensa tarttuisi toisiin. Ja pidimme siellä, kunnes saatoimme
lähettää hänet takaisin ystäviensä luokse, sillä raivohullujen kanssa
meillä ei ole mitään tekemistä. Tavallisesti heidät siirrettiin
yleisiin sairaaloihin.»

»Ja nyt te olette muuttaneet kaiken tämän — ja pidätte muutosta
parempana?»

»Ehdottomasti. Systeemillä oli varjopuolensa ja myöskin vaaransa. Nyt
se on onneksi poistettu Ranskan jok'ikisestä _Maison de Santésta_.»

»Olen totisesti hämmästynyt tästä kaikesta», sanoin, »sillä olin varma,
ettei nykyjään muuta hoitotapaa käytetäkään tässä maassa».

»Olette vielä nuori, ystäväiseni», vastasi isäntäni, »mutta aika tulee,
jolloin opitte itse arvostelemaan mitä maailmassa tapahtuu luottamatta
toisten juttuihin. Älkää uskoko mitään mitä kuulette ja vain puolet
siitä, mitä näette. Mitä tähän _Maison de Santé_-juttuun tulee,
niin ilmeisesti joku asioita tuntematon on johtanut teitä harhaan.
Päivällisen jälkeen, kun olette tarpeeksi levännyt ratsastuksenne
vaivoista, minä erittäin mielelläni näytän laitosta ja tutustutan
teitä systeemiin, joka minun ja kaikkien silminnäkijöiden mielestä on
verrattomasti vaikuttavin kaikista tähän saakka käytetyistä.»

»Teidän omanneko?» kysyin — »onko se systeemi aivan omaa keksintöänne?»

»Olen ylpeä», vastasi hän, »voidessani tunnustaa, että se on omani —
ainakin jossakin määrin.»

Tohtori Tarrin ja professori Fetherin systeemi 173

Tällä tavoin keskustelin monsieur Maillardin kanssa tunnin tai pari,
jona aikana hän näytteli minulle laitoksen puistoja ja kasvihuoneita.

»En voi», sanoi hän, »näyttää teille potilaitani juuri tällä hetkellä.
Herkkätunteista mieltä sellaiset näyt aina jossakin määrin kuohuttavat,
enkä tahtoisi pilata ruokahaluanne. Kohta syömme päivällistä.
Voin tarjota teille vasikkaa, _à la Menehoult_ kukkakaalin kera
_veloute_-kastikkeessa — senjälkeen lasillinen _Clos de Vougeôta_ — ja
silloin hermonne ovat tarpeeksi lujat.»

Kello kuudelta ilmoitettiin päivällinen, ja isäntäni johti minut
suureen ruokasaliin, jonne oli jo kokoontunut hyvin lukuisa seurue —
kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä henkilöä. He olivat ilmeisesti
säätyläisihmisiä — varmasti ylhäistä sukua — vaikkakin heidän
pukunsa olivat mielestäni huikentelevaisen komeat vivahtaen hiukan
liiaksi hovilaisten kerskailevaan hienosteluun. Huomasin, että
ainakin kaksi kolmasosaa vieraista oli naisia; ja muutamat näistä
jälkimmäisistä olivat koristetut sellaiseen tapaan, jota pariisilainen
ei mitenkään pitäisi hyvää makua todistavana. Esimerkiksi monet
naiset, joiden ikä ei voinut olla alle seitsemänkymmenen vuoden,
olivat suorastaan peitetyt runsailla jalokivillä koristettuihin
sormuksiin, kaulaketjuihin ja korvarenkaisiin, ja he pitivät rintansa
ja käsivartensa häpeällisen paljaina. Huomasin myöskin, että näistä
puvuista varsin harvat olivat hyvin tehdyt — tai ainakin varsin
harvat olivat tehdyt kantajiaan varten. Silmäillessäni seuruetta
huomasin sen mielenkiintoisen tytön, jonka monsieur Maillard oli
esitellyt minulle pienessä vierashuoneessa; mutta hämmästykseni oli
suuri nähdessäni hänet puetuksi vannehameeseen, korkeakantaisiin
kenkiin ja brysselinpitseistä tehtyyn likaiseen hilkkaan, joka oli
aivan liian suuri hänelle; hänen kasvonsa näyttävätkin jonkinlaiselta
naurettavalta pienoiskuvalta. Kun ensimmäistä kertaa olin nähnyt
hänet, oli hänen yllään ollut hyvin kaunis surupuku. Lyhyesti sanoen,
koko seurueen pukeutumisessa oli jotakin outoa, joka aluksi sai
minut muistamaan alkuperäisen ajatukseni »rauhoittamissysteemistä»
ja kuvittelemaan, että monsieur Maillard oli tahtonut pettää minua,
kunnes päivällinen olisi ohi, etten saisi mitään epämiellyttäviä
tunteita syödessäni mielipuolten kanssa; mutta muistaessani, että
Pariisissa minulle oli huomautettu eteläranskalaisten erikoisesta
omituisuudesta ja heidän vanhanaikaisista tavoistaan, ja keskusteltuani
seurueen muutamien jäsenten kanssa minun kuvitelmani aivan heti ja
täydelleen karkoittuivat. Itsessään ruokailuhuoneessa, vaikkakin
se ehkä oli tarpeeksi mukava ja laaja, ei ollut paljon hienoutta.
Lattialta esimerkiksi puuttui matto; Ranskassa kuitenkin alituisesti
tullaan toimeen ilman mattoja. Ikkunoissa ei ollut verhoja; suljetut
luukut olivat kiinnitetyt rautaisilla halkaisijan suuntaan kulkevilla
tangoilla. Huomasin, että tämä huone muodosti päärakennuksen siiven ja
ikkunat olivatkin kolmella seinällä, ovi neljännellä. Huoneessa oli
kaikkiaan kokonaista kymmenen ikkunaa.

Pöytä oli uhkea. Se oli kuormitettu lautasilla ja enemmän kuin
kuormitettu herkuilla. Yltäkylläisyys oli aivan barbaarista. Ruokaa
oli aivan tarpeeksi Enakiminkin juhlaa varten. En vielä ikänä ollut
nähnyt niin tuhlaavaista, niin valtavaa pöydänherkkujen kulutusta. Koko
järjestely todisti kuitenkin hyvin vähäistä makua; ja silmäni, jotka
olivat tottuneet hillittyyn valoon, kärsivät kovasti lukemattomien
vahakynttilöiden omituisesta loistosta. Niitä oli hopeaisiin jalkoihin
pistettynä sijoitettu pöydälle ja kaikkialle huoneeseen, missä vain
saattoi tilaa olla. Monta palvelijaa oli meillä tarjoilemassa, ja
eräällä suurella pöydällä, huoneen kaukaisimmassa nurkassa, istui
seitsemän tai kahdeksan ihmistä viuluineen, huiluineen, pasuunoineen
ja rumpuineen. Nämä veitikat kiusasivat minua kovasti silloin tällöin
aterian aikana lukemattomilla sävelsekoituksilla, joiden mukamas piti
olla musiikkia ja jotka näyttivät tuottavan suurta iloa kaikille
läsnäolijoille paitsi minulle.

Kaiken kaikkiaan en voinut olla ajattelematta, että kaikessa tässä
oli paljon outoa — mutta maailmahan on kokoonpantu kaikenlaisista
ihmisistä, jotka edustavat kaikkia ajatus- ja kaikkia seurustelutapoja.
Olin myöskin matkustanut liian paljon oppiakseni olemaan mitään
ihmettelemättä ja niinpä istuuduinkin hyvin tyvenesti isäntäni oikealle
puolen, ja kun ruokahaluni oli suurenmoinen, tein oikeutta hyville
ruokalajeille.

Keskustelu oli vilkasta, ja kaikki ottivat siihen osaa. Naiset niinkuin
tavallista puhuivat suurimman ajan. Huomasin pian, että melkein
kaikki seurueen jäsenet olivat hyvin kasvatettuja; ja isäntäni itse
oli kokonainen varasto hyväntuulisia juttuja. Hän näytti erittäin
halukkaalta puhumaan asemastaan _Maison de Santén_ johtajana; ja
mielisairas oli minun ihmeekseni kaikkien keskustelujen lempiaihe.
Monta hupaista juttua kerrottiin potilaitten päähänpistoista.

»Meillä oli täällä kerran veitikka», sanoi eräs paksu, pieni
herrasmies, joka istui oikealla puolellani, »veitikka, joka kuvitteli
olevansa teekannu; eikö muuten ole omituista, miten usein juuri tämä
erikoinen päähänpinttymä on iskeytynyt mielipuolen aivoihin? Ranskassa
on tuskin ainoatakaan hulluinhoitolaa, jossa ei olisi inhimillistä
teekannua. Tämä meidän herrasmiehemme oli englantilainen teekannu
ja puhdisti itseään joka aamu hyvin huolellisesti pukinnahalla ja
saippuajauheella.»

»Ja sitten», sanoi aivan vastapäätä istuva pitkä mies, »meillä oli
täällä aivan äskettäin eräs henkilö, joka oli saanut päähänsä, että
hän oli aasi — mikä kuvannollisesti puhuen olikin aivan totta. Pitkään
aikaan hän ei tahtonut syödä muuta kuin takkiaisia; mutta tästä
aatteesta me paransimme hänet hyvin pian sillä, ettemme antaneet hänen
syödä mitään muuta. Sitten hän rupesi alituisesti potkimaan — näin —
näin —»

»Herra de Kock, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte
inhimillisesti!» keskeytti vanha rouvashenkilö, joka istui puhujan
vieressä. »Olkaa ystävällinen ja pitäkää jalkanne aloillaan! Te olette
pilannut minun brokaadini. Onko tarpeellista havainnollistaa juttua
niin käytännöllisellä tavalla? Tämä ystävämme tässä ymmärtää varmasti
teitä ilman näitä eleitäkin. Kautta kunniani, te olette melkein yhtä
suuri aasi, kuin miksi tuo onneton ihminen kuvitteli itsensä. Teidän
liikehtimisenne on hyvin luonnollista, uskokaa pois.»

»_Mille pardons! Ma’m’selle!_» vastasi monsieur de Kock — »tuhannesti
anteeksi! En ollenkaan aikonut loukata. Ma'm'selle Laplace — monsieur
de Kock pyytää kunniaa saada kilistää kanssanne.»

Tässä monsieur de Kock kumarsi syvään, suuteli kättään hyvin
juhlallisesti ja kilisti ma'm'selle Laplacen kanssa.

»Sallikaa _mon ami_», sanoi monsieur Maillard minuun kääntyen,
»sallikaa minun lähettää teille palanen tätä vasikkaa _à la St.
Menehoult_ — huomaatte sen erikoisen hienoksi».

Tällä hetkellä oli kolmen tukevan tarjoilijan juuri onnistunut
sijoittaa turvallisesti pöydälle suunnaton tarjotin tai leikkuulauta,
jonka sisällön otaksuin olevan »_monstrum horrendum, informe, ingens,
cui lumen ademptum_». Tarkempi silmäys todisti kuitenkin, että se oli
vain pieni, kokonaisena paistettu vasikka, joka oli asetettu polvilleen
omena suussa, niinkuin Englannissa on tapana tehdä jäniksille.

»Ei kiitoksia», vastasin, »sillä totta puhuakseni en ole erikoisen
ihastunut vasikkaan _à la St._ — — — mikä se olikaan? — en näet luule,
että se on oikein terveellistä minulle. Otan kuitenkin uuden lautasen
ja maistan vähän kaniinia.»

Pöydällä oli muutamia pikkukulhoja, jotka sisälsivät nähdäkseni oikeata
ranskalaista kaniinia — varsin herkullinen _morceau_, jota voin
suositella.

»Pierre», huusi isäntä, »vaihda tämän herran lautanen ja anna hänelle
kylkipala tätä kaniinia _au-chat_ [kissan malliin. Suom.].»

»Tätä mitä?» kysäisin.

»Tätä kaniinia _au-chat_.»

»Kiitoksia paljon — kun tarkemmin ajattelen, niin en taida
välittääkään. Otan kinkkua.»

Ei näy lainkaan tietävän, ajattelin itsekseni, mitä näiden
etelämaakuntain ihmisten pöydissä joutuu syömään. En totisesti välitä
heidän kaniinistaan _au-chat_ — ja jääköön minun puolestani myöskin
heidän _katti-au-kaniininsa_.

»Ja sitten», sanoi eräs hauskalta näyttävä pöydän alapäässä istuva
mies tarttuen keskustelun lankaan siinä kohden mistä se oli katkennut,
— »ja sitten muiden eriskummallisuuksien joukossa meillä oli kerran
potilas, joka hyvin itsepintaisesti väitti itseään Kordovan juustoksi
ja kuljeskeli veitsi kädessä pyytäen, että ystävät koettaisivat pientä
palaa hänen säärestään».

»Hän oli epäilemättä suuri hölmö», huomautti eräs, »mutta häntä ei
voi ollenkaan verrata erääseen vissiin henkilöön, jonka me kaikki
tunnemme paitsi tämä vieras herra. Tarkoitan miestä, joka piti itseään
samppanjapullona ja alituisesti kuljeskeli poksahdellen ja sihisten,
tähän tapaan.»

Tässä puhuja, mielestäni hyvin karkeasti, pisti vasempaan poskeensa
oikean peukalonsa ja vetäisi sen pois, jolloin syntyi korkin
poksahtamista muistuttava ääni, ja sitten hyvin harjaantuneesti
läpättämällä kieltä hampaitaan vasten sai aikaan terävän sihinän, jota
kesti minuutin verran ja joka jäljitteli samppanjan kuohumista. Näin
selvästi, että tällainen käytös ei lainkaan miellyttänyt monsieur
Maillardia; mutta tämä herrasmies ei sanonut mitään, ja keskustelua
jatkoi eräs hyvin laiha pikku mies, jolla oli iso tekotukka.

»Ja sitten täällä oli eräs tyhmyri», sanoi hän, »joka kuvitteli itseään
sammakoksi; ja kyllä hän muistuttikin sitä kokolailla. Toivoisin, että
olisitte nähnyt hänet, herra» — tässä puhuja kohdisti sanansa minulle
— »teidän sydämellenne olisi tehnyt hyvää nähdä, miten luonnollisesti
hän käyttäytyi. Herrani, jos se mies ei ollut sammakko, niin voin
pitää vain suurena vahinkona, ettei hän ollut. Hänen kurnutuksensa —
näin — u-u-u-u-r-r — u-u-u-r-r-! oli maailman hienoin ääni ja kun hän
asetti kyynärpäänsä pöydälle näin — saatuaan lasin tai pari viiniä —
ja aukoili suutansa, näin, ja pyöritteli silmiään, näin, ja räpytteli
niitä suunnattoman nopeasti, näin, niin herrani, uskallanpa sanoa, että
varmasti olisitte ihaillut sen miehen neroa.»

»En lainkaan epäilekään», vastasin.

»Ja sitten», sanoi joku muu, »oli Petit Gaillard, joka piti itseään
nuuskahiutaleena ja oli aivan suunniltaan, koska ei voinut ottaa
itseään oman peukalonsa ja etusormensa väliin».

»Ja sitten oli Jules Desoulières, joka oli hyvin omituinen nero ja
hullutteli päähänpinttymällä, että hän oli kurpitsa. Itsepintaisesti
hän pyysi kokkia tekemään hänestä piirakoita — mistä kokki ehdottomasti
kieltäytyi. Minä puolestani en ole aivan varma, vaikka kurpitsapiirakka
_à la Desoulières_ olisikin ollut ensiluokkaista syötävää!»

»Te saatatte minut hämmästymään!» sanoin minä ja katsoin kysyvästi
monsieur Maillardiin.

»Haa-ha-haa!» sanoi tuo herrasmies — »he-he-he! — hi-hi-hi! — ho-hoho!
— hu-hu-hu! — hyvä juttu! Teidän ei pidä hämmästyä, _mon ami_; tämä
ystävämme on humoristi — _drôle_ — teidän ei pidä ymmärtää häntä
kirjaimellisesti.»

»Ja sitten», sanoi joku, »täällä oli Bouffon Suuri — aivan erikoinen
omalla tavallaan. Hän tuli hulluksi rakkaudesta ja kuvitteli, että
hänellä oli kaksi päätä. Toista hän väitti Ciceron pääksi ja toista hän
kuvitteli yhdistetyksi; otsasta suuhun se oli Demosteneen ja suusta
kaulaan lordi Broughamin. Mahdollisesti hän oli väärässä; mutta hän
olisi saanut teidät vakuutetuksi väitteensä oikeutuksesta, sillä hän
oli suunnattoman kaunopuheinen mies. Häntä vaivasi ehdoton intohimo
puhetaiteeseen eikä hän voinut pidättyä esiintymästä. Esimerkiksi hän
pyrki hyppäämään päivällispöydälle näin ja — ja —»

Tässä puhujan vieressä istuva mies pani kätensä hänen olkapäälleen ja
kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, jolloin hän äkkiä lopetti
puheensa ja vaipui takaisin tuoliinsa.

»Ja sitten», sanoi mies joka oli kuiskaillut, »täällä oli Boullard,
hyrrä. Nimitän häntä siksi, koska häntä vaivasi hullunkurinen,
vaikkakaan ei aivan järjetön piintymä, että hän oli muuttunut hyrräksi.
Olisitte suorastaan ulvonut naurusta nähdessänne hänen hyrräävän. Hän
saattoi pyöriä toisella kantapäällään kokonaisen tunnin, tällä tavoin —»

Tässä ystävä, jonka hän juuri oli keskeyttänyt kuiskuttelemalla, teki
aivan samanlaisen palveluksen hänelle.

»Mutta», huusi eräs vanha rouva kimakalla äänellään, »teidän monsieur
Boullardinne oli hullu ja vielä hyvin typerä hullu, sillä kuka,
jos sallitte minun kysyä, on milloinkaan kuullut puhuttavankaan
inhimillisestä hyrrästä? Sellainen on aivan järjetöntä. Madame
Joyeuse oli tuntehikkaampi henkilö, niinkuin tiedätte. Hänellä
oli oikkunsa, mutta siinä oli tervettä järkeä, ja siitä oli hupia
kaikille, joilla oli kunnia tuntea hänet. Hän havaitsi kypsän
harkinnan jälkeen muuttuneensa tapaturmasta kukonpoikaseksi; mutta
sellaisena hän käyttäytyi säädyllisesti. Hän lepatti siipiään
suunnattoman vaikuttavasti — näin — näin — näin — ja hänen
kiekumisensa oli ihastuttavaa! Kukko-kiekuu! — kukko kiekuu! — kukko
kiekuu-kuu-kuu-kuuu-ku-uuuuu!»

»Madame Joyeuse, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte
säädyllisesti!» keskeytti hänet meidän isäntämme hyvin ankarasti. »Joko
käyttäydytte niinkuin rouvashenkilön tulee tai poistutte pöydästä —
voitte valita.»

Nainen (jota hämmästyksekseni kuulin nimitettävän madame Joyeuseksi
tuon hänen antamansa madame Joyeusen kuvauksen jälkeen) punastui aivan
kulmakarvojaan myöten ja näytti äärettömästi häpeävän tätä ojennusta.
Hän painoi päänsä alas eikä sanonut tavuakaan vastaukseksi. Mutta eräs
toinen ja nuorempi nainen otti asian käsiteltäväksi. Hän oli tuo minun
kaunis tyttöni, jonka olin tavannut vierashuoneessa.

»Oi, madame Joyeuse oli hölmö!» huudahti hän, »mutta totisesti paljon
enemmän tervettä järkeä oli Eugénie Salsafetten mielipiteessä. Hän oli
hyvin kaunis ja tuskallisen säädyllinen nuori nainen, joka ajatteli,
että yleinen pukeutumistapa on säädytön ja halusi aina pukeutua
vuoripuoli ulospäin. Ja se on hyvin helposti tehty. Tarvitsee vain
tehdä näin — ja sitten näin — näin — näin — ja siten näin — näin ja
sitten —»

»_Mon Dieu! Ma'm'selle! Salsafette!_ huudahti kymmenkunta ääntä. »Mitäs
te nyt? — hillitkää itsenne! — riittää jo! — näimme aivan selvästi,
miten se tehdään! — pidättäkää! pidättäkää!» ja useat henkilöt
hyppäsivät jo paikoiltaan pidättämään ma'm'selle Salsafetteä kohoamasta
mediciläisen Venuksen tasolle, kun kohtausta hyvin vaikuttavasti
ja äkkiä täydensivät pitkälliset huudot tai kiljahdukset joistakin
päärakennuksen osista.

Nuo kiljahdukset koettelivat kovin hermojani, mutta seuruetta minä
suorastaan säälittelin. En milloinkaan ole nähnyt järkeviä ihmisiä niin
täydelleen pelästyneinä. Kaikki kalpenivat niin, että olisi luullut
näkevänsä yhtä monta ruumista, ja kyyristyneinä tuoleihinsa vavisten ja
kauhusta huohottaen kuuntelivat äänen uudistumista. Se kuului uudelleen
— äänekkäämpänä ja aivan kuin lähempää — ja sitten kolmannen kerran
_hyvin_ äänekkäänä ja sitten neljännen kerran ilmeisesti hiljempänä.
Tämä äänen huomattava hiljentyminen palautti seurueen mielialan kohta
ennalleen; kaikki vilkastuivat, ja kasku seurasi toistaan. Uskalsin nyt
kysyä häiriön syytä.

»Pelkkä mitättömyys», vastasi monsieur Maillard, »me olemme tottuneet
sellaisiin ääniin, emmekä välitä niistä juuri lainkaan. Mielipuolet
rupeavat silloin tällöin ulvomaan kuorossa; toinen saa toisen yltymään,
niinkuin joskus käy koiralauman öisin. Välistä tapahtuu, että näitä
konserttikuntoja seuraa yhteinen murtautumisyritys; silloin tietenkin
on pieni vaara tarjona.»

»Ja montako heitä nyt on lukkojen takana?»

»Tällä hetkellä meillä ei ole kaikkiaan enempää kuin kymmenen.»

»Enimmäkseen kai naisia?»

»Oh, ei — kaikki ovat miehiä ja tukevia poikia, uskokaa pois.»

»Todellakin! Ja minä kun olen aina luullut, että mielipuolten enemmistö
olisi kauniimpaa sukupuolta.»

»Yleensä on niin, mutta ei aina. Jokin aika sitten täällä oli
kaksikymmentäseitsemän potilasta, ja siitä joukosta kokonaista
kahdeksantoista oli naisia; mutta myöhemmin asiat ovat muuttuneet hyvin
paljon, niinkuin huomaatte.»

»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon niinkuin huomaatte», keskeytti se
herrasmies, joka oli särkenyt ma'm'selle Laplacen sääriluut.

»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon, niinkuin huomaatte!» sanoi koko
seurue kuorona.

»Pitäkää kielenne kurissa jok'ainoa!» sanoi isäntäni hyvin
raivostuneena. Ja koko seurue vaipui ainakin minuutin kestävään
syvään hiljaisuuteen. Eräs nainen totteli monsieur Maillardia
kirjaimellisesti: työnsi ulos kielensä, joka oli harvinaisen pitkä, ja
piti sitä hyvin alistuvaisena molemmin käsin kiinni päivällisen loppuun
saakka.

»Entä tämä vallasnainen?» kuiskasin minä monsieur Maillardin puoleen
kumartuen — »tämä rouva, joka on juuri puhunut ja joka päästelee
kukko-kiekuuuu-uuta — hän luultavasti on vaaraton — aivan vaaraton, vai
mitä?»

»Vaaraton!» huudahti isäntä teeskentelemättömän kummastuneena, »mitä —
mitä voitte tarkoittaa?»

»Vain lievästi sekaisin?» vastasin koskettaen otsaani. »Olen varma,
ettei hän ole erikoisesti — ei vaarallisesti sairas.»

»_Mon Dieu!_ Mitä ihmettä te _voitte_ kuvitella? Tämä rouva, erikoinen
vanha ystäväni, madame Joyeuse, on ehdottomasti yhtä terve kuin
minä itse. Hänellä on tietysti omat pikku omituisuutensa — mutta
tiedättehän, että kaikki vanhat naiset — kaikki hyvin vanhat naiset
ovat enemmän tai vähemmän omituisia!»

»Varmasti», sanoin minä, »varmasti — ja sitten nämä muut naiset ja
herrat —»

»Ovat minun ystäviäni ja hoitajia», keskeytti monsieur Maillard
suoristautuen hyvin ylhäisestä, — »hyvin hyviä ystäviä ja apulaisia».

»Kuinka! kaikkiko?» kysyin minä, — »naiset ja kaikki?»

»Luonnollisesti», vastasi hän, — »me emme voisi tehdä juuri mitään
ilman naisia; he ovat maailman parhaita hullujenhoitajia; heillä on
omat tapansa; heidän kirkkailla silmillään on ihmeellinen vaikutus —
vähän siihen suuntaan kuin käärmeen lumoavalla katseella, tiedättehän?»

»Varmasti», sanoin minä, »varmasti! He käyttäytyvät hiukan omituisesti,
vai mitä? — he ovat hiukkasen _kummallisia?_ — eivätkö teistäkin?»

»Omituisia! — kummallisia! — ajatteletteko _tosiaankin_ niin? Varmasti
me emme ole kovin turhankainoja täällä etelässä — teemme paljon
sellaista mikä meitä huvittaa — iloitsemme elämästä ja niin poispäin,
ymmärrättehän —»

»Varmasti», sanoin minä — »varmasti».

»Ja sitten ehkä tämä _Clos de Vougeôt_ on vähän huumaavaa,
ymmärrättehän — hiukan _väkevää_ — tiedättehän?»

»Varmasti», sanoin, »varmasti. Muuten, monsieur, ettekö te
sanonut, että se hoitotapa, jonka olette ottanut tuon kuuluisan
rauhoittamissysteemin sijaan, on erittäin ankara?»

»Ei lainkaan. Kopissa-pidon täytyy tietysti olla ankaraa, mutta
käsittely — lääketieteellinen käsittely, tarkoitan — on enemmän
potilaitten mielenmukaista kuin mikään muu.»

»Ja tämä uusi systeemi on teidän omaa keksintöänne?»

»Ei kokonaan. Muutamista seikoista tulee ansio professori Tarrille,
josta varmasti olette kuullut puhuttavan; ja minun käsittelyssäni on
sovellutuksia, joista minun oikeuden mukaan täytyy antaa tunnustus
kuuluisalle Fetherille, joka, ellen erehdy, teillä on kunnia tuntea
aivan läheisesti.»

»Suureksi häpeäkseni», vastasin, »täytyy minun tunnustaa, etten
milloinkaan ole kuullut kummankaan herrasmiehen nimeä».

»Laupias taivas!» huudahti isäntäni työntäen tuokaan äkkiä taaemmaksi
ja kohottaen käsiään. »Kuulenko aivan oikein? Ette kai tarkoittanut
sanoa, ettette milloinkaan ole _kuullut_ oppineesta tohtori Tarrista
tai kuuluisasta professori Fetheristä?»

»Minun on pakko», vastasin, »tunnustaa tietämättömyyteni, mutta
totuutta ei saa loukata missään asiassa. Yhtä kaikki, tunnen vaipuvani
tomuun, koska en ole tutustunut näiden epäilemättä suurenmoisten
miesten tuotteisiin. Tahdon emien pitkää etsiä heidän teoksensa ja
syventyä niihin huolellisesti. Monsieur Maillard, olette totisesti —
minun täytyy se tunnustaa — olette _totisesti_ — saanut minut häpeämään
itseäni!»

Ja totta se olikin.

»Älkää sanoko enempää, hyvä nuori ystäväni», sanoi hän sydämellisesti
ja puristi kättäni, — »vaan kilistäkäämme».

Me joimme. Pöytäkunta seurasi meidän esimerkkiämme aivan hillittömästi.
He lörpöttelivät — pilailivat — nauroivat — tekivät tuhansia
hullutuksia — viulut kiljuivat — rumpu mäikyi — pasuunat pauhasivat
niinkuin yhtä monta Phalariksen vaskihärkää — ja koko näytelmä paheni
asteettain sitä mukaa kuin viinit nostivat mieltä, ja vähitellen se
muuttui jonkinlaiseksi virkaatekeväksi hornaksi. Sillä välin monsieur
Maillard ja minä, muutamia Sauterne- ja Vougeôt-pulloja välissämme,
jatkoimme keskustelua huutaen voimiemme takaa. Tavallisella äänellä
ei ollut enää mahdollisuutta päästä kuuluville sen enempää kuin kalan
huokauksella Niagaran pohjasta.

»Ja, hyvä herra», ulvoin hänen korvaansa, »te sanoitte ennen
päivällistä jotakin sellaista, että vanha rauhoitussysteemi oli
vaarallinen. Miten sen asian laita on?»

»Niin», vastasi hän, »välistä se kävi hyvin vaaralliseksi. Ei voinut
lainkaan laskea mielipuolten oikkuja; ja minun mielestäni niinkuin
tohtori Tarrin ja professori Fetherinkin _ei milloinkaan_ ole
turvallista antaa niiden ajan pitkään juoksennella vartioimattomina.
Mielipuoli voidaan 'rauhoittaa', niinkuin sanotaan, hetkiseksi,
mutta lopulta hän on hyvin taipuvainen käymään äänekkääksi. Hänen
viekkautensakin on suuri, niinkuin jo sananlasku toteaa. Jos hänellä
on jokin asia tekeillä, niin hän salaa halunsa aivan ihmeteltävän
viisaasti; ja taitavuus muka parantuneen osan esittämisessä on
filosofille eräs sielun omituisimpia probleemeja. Kun mielipuoli
näyttää täydelleen terveeltä, niin on jo aika pistää hänet
pakkopaitaan.»

»Mutta _vaara_, parahin herra, josta puhuitte — oman kokemuksenne
mukaan — hoitaessanne tätä laitosta — onko teillä käytännöllistä
aihetta ajatella, että vapaus on liian vaarallista mielisairaille?»

»Täällä? — oman kokemukseni mukaan? — no niin, voin kyllä vastata
myöntävästi. Esimerkiksi — ei _kovin_ kauan sitten — juuri tässä
talossa sattui omituinen tapahtuma. 'Rauhoitussysteemi', tiedättehän,
oli silloin hoitotapana, ja potilaat olivat vapaalla jalalla. He
käyttäytyivät huomattavan hyvin — erikoisen hyvin — kuka tahansa
tervejärkinen olisi ymmärtänyt, että joitakin pirullisia tuumia
haudottiin — tietänyt vain siitä seikasta, että veitikat käyttäytyivät
niin _huomattavan_ hyvin. Ja sittenpä tapahtuikin, että eräänä kauniina
aamuna hoitajat löysivät itsensä kädet ja jalat sidottuina kopeista,
jossa heitä kohdeltiin, niinkuin he olisivat olleet mielipuolia, ja
vartijoina olivat mielipuolet itse, jotka olivat ottaneet itselleen
vartijain velvollisuudet.»

»Mitä te puhutte! En ikinä ole kuullutkaan mitään niin hullunkurista!»

»Se on aivan totta — kaikki tämä johtui erään hölmön toimesta — erään
mielipuolen — joka jotenkin oli saanut päähänsä, että hän oli keksinyt
paremman hallitustavan kuin kukaan milloinkaan — hullujenhallituksen,
tarkoitan. Hän tahtoi luultavasti panna keksintönsä käytäntöön ja niinpä
hän houkutteli muut potilaat yhtymään salaliittoon hallitsevien voimien
kukistamiseksi.»

»Ja häntä todellakin onnisti?»

»Ei epäilystäkään. Vartijat ja vartioidut olivat pian vaihtaneet
paikkoja. Tai ei aivan niin, sillä mielipuolet olivat olleet vapaina,
mutta vartijoita pidettiin kopeissa edelleen ja kohdeltiin, surullista
sanoa, hyvin ylimielisellä tavalla.»

»Mutta otaksun, että vastavallankumous pantiin pian toimeen. Tällainen
olotila ei ole voinut kauan jatkua. Ympäristön väki — laitoksen
vierailijat tekivät varmasti hälytyksen.»

»Erehdytte. Pääkapinoitsija oli liian ovela sellaiseen. Hän ei
päästänyt laitokseen keitään vierailijoita — paitsi eräänä päivänä
erään hyvin tyhmännäköisen nuoren herrasmiehen, jonka suhteen hänellä
ei ollut aihetta mitään pelätä. Hän päästi hänet laitokseen — vain
vaihtelun vuoksi — pitääkseen vähän hupia hänen kustannuksellaan.
Peijattuaan häntä tarpeeksi hän päästi hänet pois ja lähetti hänet
omille teilleen.»

»Ja _miten_ kauan nuo hullut sitten hallitsivat?»

»Oh, hyvin pitkän ajan — varmasti kuukauden — en tarkasti osaa sanoa
miten paljon kauemmin. Sillä välin hullut pitivät hauskaa, uskokaa
pois. He heittivät pois omat nukkavierupukunsa ja panivat tyhjäksi
pukusäiliöt ja jalokivilippaat. Talon kellarit olivat viinipulloja
täynnä, ja nämä mielipuolet ovat oikeita piruja tietämään, miten sitä
juodaan. He elivät hyvin, uskokaa pois.»

»Entä kohtelu — mitä erikoista kohtelutapaa kapinanjohtaja rupesi
käyttämään?»

»No niin, hullu ei ole välttämättömästi hölmö, niinkuin jo olen
huomauttanut; tämä hänen menettelytapansa oli paljon parempi kuin
aikaisempi. Se oli hyvin oivallinen systeemi — yksinkertainen — soma —
aivan vaivaton — se oli suorastaan herkullinen — se oli —»

Tässä isäntäni selitykset katkaisi äkkiä toinen sarja kiljahduksia,
aivan samanlaisia kuin ne, jotka olivat aikaisemmin heitä
huolestuttaneet. Tällä kertaa ne kuitenkin näyttivät lähtevän nopeasti
lähestyvien henkilöitten suista.

»Laupias taivas!» minä huudahdin — »mielipuolet ovat varmasti
murtautuneet irti».

»Minä kovasti pelkään samaa», vastasi monsieur Maillard muuttuen
nyt äärimmäisen kalpeaksi. Hän oli tuskin lopettanut lausettaan,
kun äänekkäitä huutoja ja sadatuksia kuului ikkunain alta, ja kohta
senjälkeen kävi selväksi, että muutamat ulkopuolella olevat ihmiset
yrittivät väkisin tunkeutua huoneeseen. Ovea taottiin ilmeisesti
moukarilla ja ikkunaluukkuja väännettiin ja pudisteltiin raivoisasti.

Syntyi mitä kauhein sekasorto. Monsieur Maillard ryömi minun suureksi
kummastuksekseni erään sivupöydän alle. Olin odottanut enemmän
päättäväisyyttä hänen puoleltaan. Orkesterin jäsenet, jotka viime
neljännestunnin olivat ilmeisesti olleet liiaksi humalassa täyttääkseen
velvollisuuttaan, ponnahtivat yht'äkkiä jaloilleen ja soittokoneittensa
luo ja kiiveten pöydälleen rupesivat soittamaan »Yankee Doodlea», jota
he jatkoivat, elleivät aivan puhtaasti, niin ainakin yli-inhimillisen
tarmokkaasti koko metelin ajan.

Ruokapöydälle pullojen ja lasien väliin hypähti herrasmies, joka niin
suurella vaivalla oli aikaisemmin saatu pidätetyksi hyppäämästä sille.
Ja heti päästyään hyvään asentoon, hän rupesi pitämään puhetta, joka
epäilemättä oli aivan mainio, jos sitä vain olisi voinut kuulla.
Samaan aikaan mies, joka oli erikoisesti mieltynyt hyrrään, rupesi
suunnattoman tarmokkaasti kehräämään kädet ojennettuina ruumiista
suorassa kulmassa; ja niinpä hän tosiaankin näytti hyrrältä ja
iski maahan jokaisen, joka sattui hänen tielleen. Ja kuullessani
uskomatonta samppanjan poksahtelua ja sihinää huomasin pian, että se
tuli henkilöstä, joka päivällisen aikana oli esittänyt samppanjapulloa.
Ja sitten sammakkomies kurnutti, aivan kuin hänen sielunsa autuus
olisi riippunut jokaisesta hänen äännähdyksestään. Ja kesken tätä
kaikkea muita korkeammalle kohosi aasin yhtämittainen kiljunta. Olisin
totisesti voinut itkeä vanhan ystäväni, madame Joyeusen puolesta, sillä
tuo naisparka näytti hirvittävän sekapäiseltä. Muuta hän ei kuitenkaan
tehnyt kuin seisoi nurkassa uunin vieressä ja lauloi yhtämittaa
kimakalla äänellään: »Kukko-kiekuu-uuuuuuuu!»

Ja sitten seurasi huippukohta — näytelmän katastroofi. Koska muuta
puolustusta paitsi kirkumista ja ulvomista ja kukonkiekuntaa ei
yritettykään ulkoapäin tunkeutuvia vastaan, niin kaikki kymmenen
ikkunaa murrettiin nopeasti ja melkein samanaikaisesti. Mutta ikinä en
unohda niitä ihmetyksen ja kauhun tunteita, joiden vallassa katselin,
kun näiden kymmenen ikkunan läpi hyökkäsi taistellen, repien ja ulvoen
kokonainen armeija olioita, joita luulin simpansseiksi, orangutangeiksi
ja Hyväntoivonniemen isoiksi mustiksi paviaaneiksi.

Sain hirvittävän iskun ja vierin erään sohvan alle, jossa makasin
hiljaa. Maattuani siellä noin neljännestunnin, jonka aikana kuuntelin
korvat hörössä mitä huoneessa tapahtui, sain kuitenkin tyydyttävän
loppuratkaisun tähän murhenäytelmään. Kävi selville, että kertoessaan
mielipuolesta, joka oli kiihoittanut toverinsa kapinaan, monsieur
Maillard oli vain kuvaillut omaa suoritustaan. Tämä herrasmies oli
pari kolme vuotta aikaisemmin ollut laitoksen johtajana; mutta hän
tuli hulluksi itse ja joutui potilaitten joukkoon. Tätä asiaa ei
ollut tietänyt matkakumppanini, joka oli minut esitellyt. Vartijat,
lukumäärältään kymmenen, oli äkkiä yllätetty, ensiksi hyvin tervattu,
sitten huolellisesti kieritetty höyhenissä [Kunnon monsieur
Maillardilta ei puuttunut huumorintajua: tohtori _Tarrin_ nimen
merkitys viittaa _tervaan_, professori _Fetherin_ taas _höyheneen_.
Suom.] ja sitten suljettu maanalaisiin koppeihin. He olivat olleet
vankeina yli kuukauden, jona aikana monsieur Maillard oli anteliaasti
jakanut heille ei vain tervaa ja höyheniä (jotka muodostivat hänen
»systeeminsä»), vaan myöskin leipää ja runsaasti vettä. Jälkimmäistä
pumpattiin heidän päälleen joka päivä. Lopulta eräs pääsi pakoon
viemärijohdon kautta ja vapautti kaikki muutkin.

Rauhoitussysteemi — tärkein rajoituksin — on jälleen otettu käytäntöön
tuossa laitoksessa; mutta en voi olla yhtymättä monsieur Maillardiin,
että hänen oma »hoitotapansa» oli omassa lajissaan hyvin oivallinen.
Se oli, niinkuin hän aivan oikein huomautti, »yksinkertainen — soma —
aivan vaivaton — aivan täydelleen vaivaton.»




USHERIN TALON HÄVIÖ.


    Son coeur est un luth suspendu;
    Sitôt qu'on le touche il résonne.

                      _De Béranger_.

Koko ikävän, pimeän ja äänettömän syyspäivän, jona pilvet riippuivat
painostavan alhaalla, olin aivan yksin, ratsain, matkannut läpi
aivan erikoisen aution seudun ja lopulta illan varjojen pidentyessä
kavahdin Usherin alakuloisen talon lähettyvillä. En tiedä, miten
oli — mutta kohta nähdessäni ensimmäisen vilahduksen rakennuksesta
mieleeni tunki sietämätön alakuloisuus. Sanon sietämätön, sillä
tunne ei ollut lainkaan sukua tuolle runollisuudessaan puoliksi
miellyttävälle aistimukselle, jonka ankarimmatkin hävityksen ja kauhun
kuvat tavallisesti tuovat mieleen. Katselin eteeni avautuvaa näyttämöä
— pelkkää taloa ja maiseman yksinkertaisia viivoja — synkkiä seiniä —
tyhjiä silmännäköisiä ikkunoita — muutamia reheviä saraheinäniittyjä —
ja muutamia kaatuneitten puiden valkoisia runkoja — katselin sielu niin
masentuneena, etten sellaista voi verrata mihinkään muuhun maalliseen
tunteeseen selvemmin kuin oopiumihekumoitsijan jälkiunelmaan — katkera
herääminen arkielämään ‒ kamala unihunnun häviäminen. Sydän jäätyi,
painostui, sairastui — mieli painostui niin synkäksi, ettei mikään
mielikuvituksen ruoskiminen, voinut sitä vähääkään ylentää. Mikä —
minä pysähdyin miettimään — mikä minut niin lamautti ajatellessani
Usherin taloa? Arvoitus oli ratkaisematon; en voinut tarttua kiinni
niihin varjomaisiin haaveisiin, jotka mietiskellessäni tulivat mieleen.
Minun oli pakko palata siihen epätyydyttävään johtopäätökseen, että
vaikka epäilemättä on varsin yksinkertaisia luonnollisten asianhaarojen
yhdistelmiä, jotka kykenevät meihin niin vaikuttamaan, niin kuitenkaan
meidän terävyytemme ei pysty niitä selittämään. Oli mahdollista,
mietin minä, että pelkästään näyttämön osien, kuvan yksityiskohtien
toisenlainen järjestely saattaisi olla tarpeeksi lieventämään tai
ehkäpä suorastaan lakkauttamaan sen mahdollisuudet surulliseen
vaikutelmaan; ja toimien tämän ajatuksen mukaan minä ohjasin hevoseni
pikimustan ja synkän metsälammen äkkijyrkälle partaalle — se välkehti
tyynenä asunnon luona — ja katselin, vavahtaen entistä karmivammin,
alaspäin harmaan saraheinän, aavemaisten puunrunkojen ja tyhjien silmää
muistuttavien ikkunoitten ylösalaiseen kuvajaiseen.

Mutta kuitenkin tämän synkän maatalon aioin ottaa oleskelupaikakseni
muutamaksi viikoksi. Sen omistaja, Roderick Usher, oli ollut hyvä
poikuusaikojen toverini; mutta monet vuodet olivat kuluneet viime
tapaamisestamme. Kirje oli äsken kuitenkin saapunut minulle erääseen
kaukaiseen maankolkkaan — kirje häneltä minulle — jonka hillittömän
rukoileva sisällys ei sietänyt muuta kuin henkilökohtaista vastausta.
Kirjoitus todisti hermokiihoitusta. Kirjoittaja kertoi tilapäisestä
ruumiillisesta sairaudesta — henkisestä häiriöstä, joka painosti
häntä — ja hartaasta halusta tavata minut, hänen parhaan, jopa ainoan
henkilökohtaisen ystävänsä, sillä hän toivoi, että minun seurani
tuottama hupi lieventäisi hänen sairauttaan. Juuri tapa, millä tämä ja
paljon muuta oli sanottu — sydän, joka niin silminnähtävänä paljastui
hänen pyynnöstään — oli se, mikä ei sallinut minun jäädä epäröimään, ja
siksipä tottelinkin kohta tuota mielestäni hyvin omituista kutsua.

Vaikka poikasina olimme hyvin läheisesti seurustelleet, tiesin
oikeastaan hyvin vähän ystävästäni. Hänen pidättyväisyytensä oli ollut
synnynnäistä ja suorastaan liioiteltua. Tiesin kuitenkin, että hänen
hyvin vanha sukunsa oli ylimuistoisista ajoista tunnettu tavattoman
tunneherkästä mielenlaadustaan, joka oli pitkien aikakausien kuluessa
osoittautunut ylevissä teoissa ja viimeaikoina ilmennyt monesti
runsaassa, mutta hienotunteisessa laupeudenharjoituksessa samoin kuin
intohimoisessa antautumisessa soittolaiteen vaikeuksiin, ja niihin ehkä
enemmän kuin sen oikeaoppisiin ja helposti havaittaviin kauneuksiin.
Olin myöskin saanut tietää sen merkittävän seikan, että Usherin suvun
runko, niin ikivanha kuin se olikin, ei milloinkaan ollut työntänyt
mitään pysyvää oksaa; toisin sanoen koko suvun oli aina, mitättömin
ja tilapäisin muunnoksin, muodostanut suora päälinja isästä poikaan.
Ilmeisesti tämä puutteellisuus, minä päättelin pohtiessani, miten
kartanon luonne täydelleen sopeutui sen ihmisten luonteeseen, ja
harkitessani sitä mahdollista vaikutusta, jota toinen on vuosisatojen
kuluessa saattanut tartuttaa toiseen — ehkäpä tämä sivuhaarojen puute
ja siitä seuraava katkeamaton perinnön ja nimen siirtyminen isältä
pojalle oli ajan pitkään yhtäläistänyt molemmat sulattaen tilan
alkuperäisen nimen outoon ja kaksimieliseen nimitykseen »Usherin talo»
— nimitykseen, joka sitä käyttävien talonpoikien mielestä näytti
merkitsevän sekä perhettä että perhetaloa.

Olen sanonut, että ainoa seuraus hiukan lapsellisesta kokeestani —
tuosta lampeen-katsomisesta — oli vain syventänyt ensimmäistä omituista
vaikutelmaani. Epäilemättä juuri tieto taikauskoisuuteni — miksipä
en nimittäisi sitä niin? — nopeasta kasvamisesta enimmin kiiruhti
sen kasvamista. Sellainen, olen kauan tietänyt, on kaikkien kauhuun
perustuvien tunteitten paradoksaalinen laki; ja se mahtoi olla ainoana
syynä, että kun jälleen kohotin katseeni taloon sen kuvajaisesta, niin
mielessäni kasvoi omituinen kuvitelma — niin naurettava kuvitelma,
että kerron sen vain osoittaakseni, miten väkeviä olivat ne tunnelmat,
jotka minua painostivat. Olin niin kannustanut mielikuvitustani,
että tosiaankin luulin näkeväni, kuin koko talon ja sen alueen
yllä olisi ollut oma ilmakehänsä — ilmakehä, jolla ei ollut mitään
yhteyttä taivaan vapaaseen ilmaan, vaan joka huokui noista lahonneista
puista ja harmaista seinistä ja hiljaisesta lammesta — myrkyllinen
ja salaperäinen huuru, raskas, liikkumaton, heikosti huomattava ja
lyijynkarvainen.

Ponnistautuen irti näistä mietelmistä, joiden täytyi olla unta, minä
silmäilin tarkemmin talon todellista ulkonäköä. Huomattavin piirre
näytti olevan sen tavaton vanhuus. Aikakaudet olivat sitä suuresti
muokanneet. Pienet sienimäiset kudokset peittivät koko ulkoseinän ja
riippuivat hienona, sotkuisena ripsuna räystäistä. Mutta tämä kaikki ei
merkinnyt mitään varsinaista rappeutumista. Muuraus ei ollut lainkaan
sortunut missään paikoin, ja raivokas erimielisyys näytti vallitsevan
eri osien kestävyyden ja yksityisten kivien rappeutuneen tilan välillä.
Tässä kohden mieleeni muistui vanhan, jossakin hylätyssä kellarissa
vuosia, vailla ulkomailman turmelevaa vaikutusta lahonneen puuteoksen
silmäänpistävä täydellisyys. Paitsi tätä laajalle ulottuvan rappion
todistusta rakennuksessa näkyi kumminkin vain vähäisiä kestämättömyyden
merkkejä. Ehkäpä tottuneen tarkastelijan silmä olisi voinut huomata
päädyssä tuskin näkyvän halkeaman, joka alkaen katonrajasta jatkui
sotkuisena juovana, kunnes hukkui lammen synkkään veteen.

Pantuani merkille nämä asiat minä ratsastin lyhyen sillan yli talon
luo. Eräs palvelija otti hevoseni, ja minä astuin goottilaiseen
eteishuoneeseen. Eräs sisäpalvelija, joka käveli kuin varkain, johdatti
minut sitten monien hiljaisten, hämärien ja sokkeloisten käytävien
kautta herransa _studioon_. Monet seikat, jotka tapasin matkalla,
lisäsivät — en tiedä miten — sitä epämääräistä tunnelmaa, josta olen
jo puhunut. Vaikka esineet ympärilläni — vaikka kattokoristukset,
tummalla verhoillut seinät, eebenpuunmustat lattiat ja oudonmuotoiset
asevarustukset, jotka ratisivat minun kulkiessani, olivat asioita,
joihin tai joiden kaltaisiin olin tottunut jo lapsuudessani — vaikka
en hetkeäkään epäröinyt tunnustaa, miten tuttua tämä kaikki oli — niin
kuitenkin ihmettelin huomatessani, kuinka outoja olivat ne kuvitelmat,
joita nämä tavalliset seikat synnyttivät. Eräissä portaissa tuli
vastaan perheen lääkäri. Hänen piirteensä, ajattelin minä, kuvastivat
sekaisin luihuutta ja ällistystä. Hän lähestyi minua pelokkaasti ja
pujahti ohi. Sitten palvelija työnsi erään oven auki ja ilmoitti minut
isännälleen.

Tämä huone oli hyvin avara ja korkea. Ikkunat olivat pitkät, kapeat
ja suippopäiset ja niin korkealla mustasta tammilattiasta, että
niihin oli aivan mahdotonta ylettyä. Heikko punertava valo tunkeutui
lyijylasiruutujen lävitse, juuri niin voimakas, että saattoi erottaa
huoneen suurimmat esineet; turhaan silmä sai kuitenkin ponnistella
tunkeutuakseen kaukaisimpiin nurkkiin tai korkokuvilla koristetun
holvikaton korkeuksiin. Seinillä riippui tummia verkakudoksia.
Huonekaluja oli paljon, ja kaikki ne olivat epämukavia, vanhanaikaisia
ja kuluneita. Pitkin huonetta oli useita kirjoja ja soittokoneita,
mutta ne eivät voineet antaa sille mitään elokkuutta. Tuntui, kuin
olisin hengittänyt murheen kyllästämää ilmaa. Tuikea, synkkä,
parantumaton kolkkous väikkyi hävittävänä kaiken yllä.

Minun astuessani sisään Usher nousi sohvalta, jolla hän oli loikonut,
ja tervehti minua niin vilkkaan ja paljonsanovan lämpimästi,
että ensiksi pidin sitä liioitellun sydämellisenä — ikävystyneen
maailmanmiehen teeskenneltynä ponnistuksena. Kuitenkin eräs hänen
ilmeensä todisti hänen täydellistä vilpittömyyttään. Me istuuduimme;
ja kotvasen, jona aikana hän ei puhunut mitään, minä silmäilin häntä
puoleksi säälien, puoleksi kauhuissani. Varmasti ihminen ei ole
milloinkaan niin peloittavasti muuttunut ja niin lyhyessä ajassa
kuin Roderick Usher! Vain vaivalloisesti saatoin tämän edessäni
istuvan riutuneen olennon todeta poikuustoverikseni. Kuitenkin hänen,
kasvojensa sävy oli aina ollut erikoinen; kalmankalpea iho, suuret,
kosteat, verrattoman kirkkaat silmät, hiukan kapeat ja hyvin vaaleat,
mutta harvinaisen kauniisti kaartuvat huulet, siro hebrealaismallinen
nenä, jonka sieraimet kuitenkin olivat laajat, hienosti muovailtu
leuka, jonka ulkonemisen puute puhui siveellisen tarmon puutteesta,
hiukset, joiden pehmeys ja ohuus muistutti hämähäkin lankaa — näitä
kasvoja, jotka kohtuuttomasti levisivät ohimojen seutuvilla, ei ollut
helppo unohtaa. Ja nyt vallitsevien piirteiden pelkkä korostaminen
ja tästä johtunut ilme olivat aiheuttaneet sellaisen muutoksen, että
epäilin kenelle puhuin. Ihon nykyinen aavemainen kalpeus ja silmien
nykyinen yliluonnollinen kimallus ne ennen kaikkea vavahduttivat,
vieläpä kammottivat minua. Silkinhieno tukkakin oli saanut kasvaa ihan
mielensä mukaan, ja kun se villinä lukinseittinä pikemminkin tulvi kuin
valui hänen otsalleen, niin en voinut parhaalla tahdollanikaan yhdistää
sen arabeskimaista vaikutusta mihinkään inhimilliseen.

Ystäväni käyttäytyminen iski mieleeni heti vaikutelman jostakin
ristiriitaisesta ja epävarmasta; ja pian huomasin tämän johtuvan
heikoista ja turhista yrityksistä kukistaa uusiutuvaa värähtelyä —
seuraus liiallisesta hermokiihoituksesta. Johonkin tämäntapaiseen
oli kyllä minua valmistanut kirje ja eräät poikuusajan muistot sekä
johtopäätökset hänen erikoisesta ruumiinrakenteestaan ja luonteestaan.
Hänen liikkeensä olivat vuoroin eloisia, vuoroin hitaita. Hänen äänensä
vaihteli nopeasti vapisevasta epävarmuudesta (jolloin elinvoimat
tuntuivat aivan olevan loppumaisillaan) sellaiseen tarmokkaaseen
suppeuteen — tuohon jyrkkään, painavaan, kiirehtimättömään ja
onttokaikuiseen puhetapaan — tuohon synkkään, tasaiseen ja
mittamääräiseen huudahteluun, jonka tapaa vanhalla juopporatilla tai
parantumattomalla oopiuminsyöjällä hänen syvimmän humaltumisensa aikana.

Tällä tavoin hän puhui minun vierailuni tarkoituksesta, hartaasta
halustaan tavata minut ja siitä lievityksestä, jota hän odotti minulta.
Jotenkin perusteellisesti hän selitteli sitä, mitä luuli tautinsa
luonteeksi. Se oli, sanoi hän, synnynnäinen ja peritty sairaus ja
sellainen, jolle hän ei uskonut parannusta olevan — pelkkää hermoista
johtuvaa mielikuvitusta, lisäsi hän kohta, joka epäilemättä pian
menisi ohi. Se ilmeni monina luonnottomina aistimuksina. Jotkut
niistä, sellaisina kuin hän ne kuvasi, olivat mielenkiintoisia ja
hämmästyttäviä; vaikka ehkäpä olosuhteet ja hänen kertomistapansa
vaikuttivat myös omalta osaltaan. Hän kärsi kovin aistien
sairaalloisesta herkkyydestä; vain kaikkein mauttominta ruokaa hän
saattoi sietää; hän saattoi käyttää vain määrätyllä tavalla kudotusta
kankaasta tehtyjä pukuja; kukkien tuoksu oli tukahduttavaa; heikkokin
valo kidutti hänen silmiään, ja oli vain eräitä ääniä, ja ne olivat
jouhisoitinten, jotka eivät häntä kauhistuttaneet.

Huomasin, että hän oli oudonlajisen kauhun ehdoton orja. »Minä sorrun»,
sanoi hän, »minun täytyy sortua tähän surkuteltavaan hulluuteen. Niin,
juuri niin minä joudun perikatoon. Minua kammottavat tulevat tapaukset,
eivät itsensä, vaan seuraustensa vuoksi. Vapisen ajatellessani jotakin
vaikkapa vain maailman jokapäiväisintä tapausta, joka vaikuttaisi tähän
sietämättömään sielulliseen jännitykseen. En pelkää lainkaan itse
vaaraa, vaan sen ehdotonta seurausta — kauhua. Tässä hermostuneessa
— tässä kurjassa tilassa minusta tuntuu, että ennemmin tai myöhemmin
tulee hetki, jolloin minulta menee sekä henki että järki koettaessani
kukistaa hirveätä aivohouretta, _Pelkoa_.»

Lisäksi pääsin silloin tällöin hänen suustaan pujahtaneista
katkonaisista ja epämääräisistä vihjauksista selville eräästä toisesta
hänen henkisen tilansa piirteestä. Häneen oli piintynyt eräänlaisia
taikauskoisia kuvitelmia siitä talosta, jossa hän asui ja josta hän ei
moneen vuoteen ollut uskaltanut poistua — eräänlaisesta vaikutuksesta,
jonka kuviteltu pakko kuvattiin liian hämärillä sanoilla tässä
toistettaviksi — vaikutus, jota hänen kotitalonsa pelkän muodon ja
aineen erikoisuudet, niinkuin hän sanoi, ulottivat hänen sieluunsa —
ja vaikutus, jota harmaiden vallien ja tornien ja niitä kuvastelevan
synkän lammen pelkkä olemassaolo oli ulottanut hänen sisäiseen
elämäänsä.

Kuitenkin hän myönsi, tosin epäröiden, että paljon tuosta häntä
vaivaavasta omituisesta synkkyydestä saattoi johtaa luonnollisemmasta
ja paljon ilmeisemmästä aiheesta — hänen hellästi rakastetun
sisarensa, hänen ainoan monivuotisen toverinsa, hänen viimeisen ja
ainoan sukulaisensa vaikeasta ja pitkällisestä sairaudesta, joka
ilmeisesti pian päättyisi kuolemaan. »Hänen kuoltuaan» sanoi Usher niin
katkerasti, etten unohda sitä milloinkaan, »olen minä (niin toivoton ja
heikko) vanhan Usherin suvun viimeinen». Hänen puhuessaan lady Madeline
(sillä siksi häntä nimitettiin) kulki huoneen kaukaisimman osan poikki
hitaasti ja huomaamatta minun läsnäoloani. Katselin häntä äärettömän
kummastuneena ja ehkä hiukan kauhuissani — ja kuitenkin huomasin
mahdottomaksi selittää noita tunteita. Jonkinlainen ahdistus painosti
minua, kun seurasin katseellani hänen askeleitaan. Kun ovi lopulta
sulkeutui hänen jälkeensä, etsi katseeni vaistomaisen innokkaana hänen
veljensä kasvoja — mutta hän oli haudannut ne käsiinsä, ja saatoin vain
havaita, että tavallista kelmeämpi kalpeus oli peittänyt nuo kuihtuneet
kädet, joiden välistä tihkui kuumia kyyneleitä.

Lady Madelinen sairaus oli kauan uhmannut hänen lääkäriensä taitoa. Sen
epätavalliset oireet olivat piintynyt välinpitämättömyys, asteettainen
riutuminen ja usein uudistuvat vaikkakin ohimenevät osittaisen
katalepsian kohtaukset. Tähän asti hän oli tarmokkaasti taistellut
sairauttaan vastaan eikä ollut asettunut vuoteeseen; mutta samana
iltana, jona minä saavuin taloon, hävittäjän musertava voima (niinkuin
hänen veljensä kertoi yöllä sanomattoman kiihtyneenä) lannisti
hänet; ja sain kuulla, että tuo vilahdus, jonka olin hänestä nähnyt,
olisi luultavasti viimeinen — että ladya, ainakaan elävänä, en enää
milloinkaan saisi nähdä.

Muutamina seuraavina päivinä ei hänen nimeään maininnut Usher
sen enempää kuin minäkään; ja tuona aikana ponnistelin kovasti
hälventääkseni ystäväni synkkämielisyyttä. Maalailimme ja luimme
yhdessä, tai minä kuuntelin kuin unessa hänen elävän kitaransa villejä
improvisatioita. Ja sillä tavoin, mitä täydellisemmin yhä läheisempi
ystävyys salli minun tunkeutua hänen henkensä lymypaikkoihin, sitä
katkerammin havaitsin, miten hyödyttömiä olivat yritykset elähdyttää
sielua, josta pimeys, niinkuin synnynnäinen välttämätön ominaisuus,
valui synkkämielisyyden loppumattomana säteilynä koko hänen sisäiseen
ja ulkonaiseen maailmaansa.

Muistan aina monta juhlallista tuntia, jotka sillä tavoin »vietin
Usherin talon isännän seurassa. Ja kuitenkin epäonnistuisin
yrittäessäni kertoa tarkalleen niitä tutkimuksia tai askareita,
joihin hän takerrutti tai johti minut. Kiihtynyt ja ylipingoittunut
mielikuvitus loi niihin kaikkiin kammottavan hohteen. Hänen pitkät,
improvisoidut hautalaulunsa soivat iankaikkisesti korvissani. Muun
muassa on mieleeni jäänyt tuskallisesti väräjämään eräs omituinen
turmeltu muunnelma Weberin viimeisen valssin villistä sävelestä.
Maalauksista, joita hänen mielikuvituksensa vaivalloisesti kypsytteli
ja jotka veto vedolta kävivät yhä epämääräisemmiksi, mikä pöyristytti
minua sitä enemmän, koska en tietänyt miksi — näistä maalauksista
(niin eloisina kuin ne yhä mielessäni ovatkin) koettaisin turhaan
selittää muuta kuin pientä osaa, joka ulottui pelkästään kirjoitetun
sanan alueelle. Niiden paljas yksinkertainen piirustus kiinnitti ja
kammotti mieltä. Jos kuolevainen on milloinkaan maalannut ajatusta,
niin se kuolevainen oli Roderick Usher. Ainakin minuun — niissä silloin
ympäröivissä oloissa — huokui noista aineettomista kuvitelmista, joita
synkkämielinen heitteli kankaalle, sietämättömän väkevä kauhu, jonka
kaltaistakaan en milloinkaan ole tuntenut katsellessani Fuselin tosin
hehkuvia, mutta kuitenkin liian kouraantuntuvia unelmia.

Erästä ystäväni aivokummitusta, joka ei ole niin ankarasti
aineettomuuteen kallistuva, koetan vaikkakin heikosti esittää
sanoin. Tämä pieni kuva esitti suunnattoman pitkää ja suorakulmaista
kellariholvia tai tunnelia, jonka seinät olivat matalat, valkeat ja
vailla mutkia tai tunnuslauseita. Muutamat piirustuksen syrjäseikat
kuitenkin ilmaisivat, että tämä luola oli syvällä maanpinnan alla. Niin
valtavan pitkä kuin se olikin, ei missään näkynyt ulkomaailmaan vievää
tietä; ja vaikka mitään soihtua tai muuta keinotekoisen valon lähdettä
ei voinut huomata, virtasi tunnelin läpi voimakas sädevuo ja kietoi sen
kokonaan aavemaiseen ja luonnottomaan kirkkauteen.

Olen jo maininnut tuosta kuulohermojen sairaalloisesta tilasta,
joka teki potilaalle sietämättömäksi kaiken musiikin paitsi
muutamia kielisoitinten ääniä. Ehkäpä juuri noista ahtaista
rajoista, joihin hänen täytyi kitaraansa käsitellessään tyytyä,
aiheutui suureksi osaksi hänen esityksiensä haaveellinen luonne.
Mutta hänen valmistelematta-säveltämisensä tulista _helppoutta_
ei voi sillä selittää. Hänen säveltensä samoinkuin hänen villien
fantasioittensa sanojenkin (sillä hän joskus säesti itseään hetken
luomilla loppusoinnuilla) täytyi johtua tuosta kiihkeästä henkisestä
kokoontumisesta ja keskityksestä, jota niinkuin aikaisemmin olen
huomauttanut saattaa havaita vain korkeimman keinotekoisen kiihtymyksen
hetkinä. Erään tällaisen laulun sanat ovat helposti tarttuneet
muistiini. Ehkä ne tehosivat minuun tavallista voimakkaammin,
koska ajatuksen salaperäisen verhon alta olin ensimmäisen kerran
havaitsevinani Usherin täydelleen tajuavan, että hänen ylpeä
järkensä horjui valtaistuimellaan. Säkeistöt, joiden nimenä oli
»Kummituspalatsi», olivat suunnilleen, elleivät aivan tarkalleen,
tällaiset:

    I.

    Nous kerran linna ylväin
    yli vehmaan laaksomaan,
    kohos pilviin tornein, pylväin,
    hyvät enkelit vierainaan.
    Oli Ajatus kuningas seudun —
    ja siivet seraafien
    ei koskaan ennen havisseet
    yli loiston sellaisen.

    II.

    Yli torninpartahitten
    liput keltaiset tuulessa ui.
    (Tämä kaikki kauan sitten,
    jo ammoin tapahtui.)
    Ja ylitse muurin harmaan
    kun lauhat tuulet soi,
    niin kukkain tuoksun armaan
    ne sylissänsä toi.

    III.

    Näki kulkijat laaksotiellä
    läpi kirkkaitten ikkunain,
    miten luutun soidessa siellä
    kävi henget liihoittain.
    Ja valtaistuimellaan
    siell' istui kuningas.
    Oli suuren valtansa mukaan
    hän uljas, loistelias.

    IV.

    Ovi linnan säihkyi, väikkyi
    vain helmin ja rubiinein,
    ja ovesta kaiut läikkyi
    niin ihanin sävelein.
    Niin kimaltain ja liitäin
    ne lauloivat kunniaa
    ylen viisaan kuninkaansa,
    jota kuuli kansa, maa.

    V.

    Mut murheet kohtas maata
    surunmustina raivossaan.
    (Ah, surkaa — tuhost' ei saata
    maa herätä milloinkaan!)
    Ja kauniin linnan loisto,
    joka kerran on häikäissyt,
    nyt muinaisaikain takaa on
    vain tarina himmennyt.

    VI.

    Kautt' ikkunain nyt tiellä
    saa nähdä kulkijat:
    epäsointujen tahtiin siellä
    pahat henget liikkuvat,
    läpi hämärän oven ryntää
    nyt haamuja virtanaan,
    ja se hirveä lauma nauraa
    — mut ei hymyile milloinkaan.

Muistan, että tämän ballaadin aiheuttama mielipiteiden vaihto johti
Usherin lausumaan ajatuksen, jota en mainitse niin paljon sen uutuuden
vuoksi (sillä monet muut [Watson, toht. Percival, Spallanzani ja
erikoisesti Llandaffin piispa. — Katso »Chemical Essays», osa V.]
ovat ajatelleet samaan tapaan) kuin itsepintaisuuden tähden, jota hän
osoitti sitä puolustaessaan. Tämä käsitys oli ylipäänsä sama kuin
teoria kaiken kasvullisuuden tuntoherkkyydestä. Mutta hänen sekavassa
mielikuvituksessaan tämä ajatus oli saanut paljon uskaliaamman muodon
ja vissein rajoituksin tunkeutunut epäelimellisen luomakunnan alueelle.
Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni hänen vakaumuksensa täyttä laajuutta
ja hänen kiihkeätä antaumustaan siihen. Tämä usko kuitenkin yhtyi
(niinkuin jo aikaisemmin olen viitannut) hänen esi-isiensä talon
harmaisiin kiviin. Hän kuvitteli, että tuntoherkkyyden ehdot täytti
näiden kivien sovittelutapa — niiden järjestely samoin kuin monet
loiskasvit, jotka peittivät ne, sekä lahonneet puut, jotka seisoivat
sen ympärillä — ennen kaikkea se seikka, että ne pitkiä aikoja olivat
häiritsemättä olleet samassa asemassa, sekä niiden kuvastuminen
vallihaudan hiljaiseen veteen. Todistus — tuntoherkkyyden todistus
— näkyi, sanoi hän (ja minä vavahdin hänen puhuessaan), vettä ja
seiniä ympäröivän ilmakehän hitaassa mutta varmassa tihentymisessä.
Tuloksen huomasi, hän lisäsi, tuossa hiljaisessa mutta painostavassa ja
kauheassa vaikutuksessa, joka vuosisatoja oli johtanut hänen sukunsa
kohtaloita ja joka teki hänet sellaiseksi, millaisena nyt näin hänet —
millainen hän oli. Sellaiset käsitykset eivät tarvitse selityksiä, enkä
aio niitä antaakaan.

Kirjamme — kirjat, jotka vuosikausia olivat olleet huomattavana
osana tuon sairaan elämässä — olivat niinkuin saattaa otaksua aivan
tämän haaveellisuuteen taipuvaisen luonteen kaltaisia. Me tutkimme
sellaisia teoksia kuin Gressetin »Ververt et Chartreuse», Machiavellin
»Belphegor», Svedenborgin »Taivas ja helvetti», Holbergin »Niilo
Klimmin maanalainen matka», Robert Fludin, Jean D’Indaginén ja De
la Chambren »Kiromantia», Tieckin »Matka siniseen kaukaisuuteen»
ja Campanellan »Auringon kaupunki». Eräs lempiteoksia oli pieni
oktaavilaitos dominikaanimunkki Eymeric de Gironnen »_Directorium
Inquisitoriumista_», ja Pomponius Melassa oli kappaleita vanhoista
afrikkalaisista satyyreistä ja egipaneista, joiden seurassa Usher
saattoi uneksia tuntikausia. Hänen kaikkein mieluisinta luottavaansa
oli kuitenkin erittäin vanha ja harvinainen kirja goottilaista
kvarttokokoa — hävinneen kirkkokunnan käsikirja — »_Vigiliae Mortuorum
secundum Chorum Ecclesiae Maguntinae_.»

En voinut olla ajattelematta tämän teoksen omituista rituaalia ja sen
mahdollista vaikutusta sairaaseen, kun hän eräänä iltana ilmoitettuaan
äkkiä, ettei lady Madelinea enää ollut, sanoi haluavansa, että ruumista
pidettäisiin kaksi viikkoa (ennen lopullista hautausta) eräässä niitä
lukemattomia kellariholveja, joita rakennuksen alla oli. Ulkonainen
syy, jolla hän puolusteli tätä omituista menettelyä, oli kuitenkin
sellainen, etten katsonut asiakseni ryhtyä väittelemään. Veljen
olivat tähän päätökseen johtaneet (niinkuin hän kertoi minulle)
vainajan sairauden omituinen luonne, lääkärin itsepintaisen innokkaat
vaatimukset ja perheen hautausmaan kaukainen ja syrjäinen asema. En
tahdo kieltää, että muistellessani sen henkilön epävarmoja kasvoja,
jonka saapuessani tähän taloon olin portailla tavannut, minua ei
lainkaan haluttanut vastustaa tätä mielestäni joka tapauksessa
vahingoittamatonta eikä mitenkään luonnotonta varovaisuutta.

Usherin pyynnöstä autoin häntä väliaikaisen hautauksen järjestelyssä.
Kun ruumis oli asetettu kirstuun, niin me kaksin kannoimme sen
leposijalleen. Holvi, johon sen asetimme (ja joka oli ollut niin kauan
suljettuna, että sen tunkkautunut ilma esti soihtujamme kirkkaasti
palamasta) oli pieni, kostea ja aivan vailla minkäänlaisia valoaukkoja
ja oli hyvin syvällä, aivan juuri sen rakennuksenosan alla, jossa
minun makuuhuoneeni oli. Ilmeisesti sitä kaukaisina feodaaliaikoina
oli käytetty pahimmanlaatuisiin vankilatarkoituksiin ja myöhemmin
ruudin tai jonkin muun helposti syttyvän aineen säilytyshuoneena,
sillä osa sen lattiaa ja koko siihen johtava käytävä oli huolellisesti
päällystetty kuparilevyillä. Samalla tavoin oli suojattu myös vankka
rautaovi. Sen suunnaton paino sai aikaan tavattoman terävän kitinän,
kun sitä liikutettiin saranoillaan.

Laskettuamme surullisen taakkamme kannatinpukeille tähän kauhun
paikkaan me osittain siirsimme syrjään vielä naulaamattoman
kirstunkannen ja katsoimme vainajan kasvoja. Huomasin nyt ensimmäistä
kertaa veljen ja sisaren tavattoman yhdennäköisyyden, ja Usher ehkä
tajuten ajatukseni mutisi muutamia sanoja, joista sain tietää, että
vainaja ja hän olivat olleet kaksosia ja että heidän välillään oli aina
vallinnut aivan käsittämättömän voimakas myötätunto. Emme kuitenkaan
kauan katselleet vainajaa — sillä kauhistumatta ei häntä voinut nähdä.
Sairaus, joka oli murtanut ladyn hänen nuoruutensa kukkeudessa, oli
niinkuin tavallisesti kataleptiset taudit jättänyt pettävän, vienon
punerruksen hänen rinnalleen ja kasvoilleen ja hänen huulilleen tuon
epäilevästi viivyttelevän hymyn, joka vaikuttaa kuolleella niin
kauhistuttavalta. Panimme kannen paikoilleen ja ruuvasimme sen kiinni
ja lukittuamme rautaoven läksimme hitaasti talon yläkerran melkein yhtä
synkkiin huoneisiin.

Ja nyt, kun muutamia katkeran surullisia päiviä oli kulunut, tapahtui
ystäväni henkisessä sairaudessa huomattava käänne. Hänen tavalliset
tapansa katosivat. Hän laiminlöi tai unohti tavalliset askareensa. Hän
kuljeksi huoneista toisiin kiireisin, epätasaisin ja tarkoituksettomin
askelin. Hänen kasvojensa kalpeus oli muuttunut jos mahdollista vielä
aavemaisemmaksi — mutta silmien loisto oli kokonaan sammunut. Tuota
äänen satunnaista käreyttä ei kuulunut enää milloinkaan, ja hänen
puheensa oli yhtämittaista värinää, aivan kuin hän olisi äärettömästi
pelännyt jotakin. Joskus ajattelin, että hänen alituisesti kiihtynyt
mielensä hautoi jotakin painostavaa salaisuutta, jonka ilmaisemiseksi
hän kamppaili rohkeutta itselleen. Välistä taas minun täytyi selittää
kaikki pelkiksi mielisairauden käsittämättömiksi oikuiksi, sillä näin
hänen tuntikausia tuijottavan avaruuteen äärimmäisen jännittyneenä
aivan kuin kuunnellakseen jotakin kuviteltua ääntä. Ei ihme, että hänen
tilansa peloitti minua — että se tarttui minuun. Tunsin, miten hitaasti
mutta varmasti hänen haaveellinen mutta väkevä taikauskonsa rupesi
vaikuttamaan minuun.

Näiden tunteiden voiman huomasin varsinkin mennessäni nukkumaan myöhään
illalla noin seitsemän, kahdeksan päivää sen jälkeen kuin olimme
sijoittaneet lady Madelinen maanalaiseen kellariin. Uni ei tullut
lähelle vuodettani, vaikka tunti kului toisensa jälkeen. Ponnistelin
järkeilläkseni hermostuneisuuden tiehensä. Koetin uskotella itselleni,
että suuri osa tunteistani, elleivät kaikki, johtuivat huoneen
synkästä sisustuksesta — tummista ja repaleisista seinäverhoista,
joita nousevan myrskyn henkäykset liikuttivat seinällä edestakaisin
ja kahisuttivat vuodeverhojani vastaan. Multa ponnistukseni jäivät
hedelmättömiksi. Voittamaton väristys tunkeutui vähitellen ruumiini
läpi, ja lopulta tämä aivan aiheeton, mutta äärimmäinen rauhattomuus
puristi painajaisena sydäntäni. Voimani ponnistaen pudistin tämän pois,
nousin istumaan patjoilleni ja tuijottaen kiihkeästi pimeään huoneeseen
kuulostelin — en tiedä miksi, mutta vaistomainen tunne pakotti minua
— jotakin matalaa ja epämääräistä ääntä, joka pitkin väliajoin,
myrskyn aina joskus hiljetessä tuli — en tiedä mistä. Väkevän kauhun
valtaamana, joka oli sitä sietämättömämpi, kun sitä ei voinut selittää,
minä kiireesti heitin vaatteet ylleni (sillä tunsin, etten enää sinä
yönä voisi nukkua) ja koetin päästä tästä surkuteltavasta mielentilasta
kävelemällä nopeasti edestakaisin.

Olin tehnyt vain muutamia kierroksia, kun portailta kuuluvat kevyet
askelet kiinnittivät huomiotani. Tunsin ne kohta Usherin askeliksi.
Hetkeä myöhemmin hän kevyesti koputti ovelleni ja astui sisään lamppua
kantaen. Hänen kasvonsa olivat raihnaat niinkuin tavallisesti — mutta
hänen silmistään loisti eräänlainen mielipuolinen pirteys, ja koko
hänen käytöksensä todisti pidätetystä hysteriasta. Hänen ulkonäkönsä
säikähdytti minua — mutta mikä tahansa oli parempaa kuin yksinäisyys,
jota olin niin kauan kärsinyt, ja niinpä hänen tulonsa tuntui
helpotukselta.

»Ja sinä et ole sitä nähnyt?» sanoi hän äkkiä katseltuaan kotvasen
hiljaa ympärilleen — »etkö ole nähnyt sitä? — mutta odotahan,
niin saat nähdä!» Niin puhuen ja asetettuaan lampun huolellisesti
syrjään hän kiiruhti erään ikkunan luo ja työnsi sen auki myrskyn
heiteltäväksi. Raivokas tuulenpuuska oli melkein heittää meidät kumoon.
Yö oli myrskyinen, mutta kuitenkin synkän kaunis ja aivan erikoinen
kauheudessaan ja kauneudessaan. Pyörremyrsky oli ilmeisesti koonnut
kaikki voimansa meidän ympäristöömme, sillä tuulen suunnassa tapahtui
alituisia ja voimakkaita muutoksia, ja harvinaisen tiheät pilvet (jotka
kulkivat niin alhaalla, että talon tornit katosivat niihin) eivät
estäneet meitä näkemästä, miten ne nopeasti, aivan elollisten olentojen
kaltaisina lensivät kaikilta suunnilta toisiaan vastaan poistumatta
etäisyyteen.

Sanon, ettei niiden harvinainen tiheys estänyt meitä tätä kaikkea
näkemästä — eikä kuitenkaan näkynyt vilahdustakaan kuusta tai
tähdistä — eikä salama kertaakaan välähtänyt. Mutta näiden valtavien
höyrymassojen alapinnat samoin kuin ympärillämme olevat esineet
loistivat luonnottomassa valossa, jota loivat taloa ympäröivät
himmeänvälkkyvät ja selvästi näkyvät kaasuhöyryt.

»Et saa — sinun ei pidä katsella tätä!» sanoin väristen Usherille
ja vein hänet lempeällä väkivallalla ikkunan luota tuolille. »Nämä
ilmiöt, jotka sinua niin kiihoittavat, ovat vain verrattain tavallisia
sähköilmiöitä, tai ehkä ne johtuvat vallihaudan mätänemishöyryistä.
Pistäkäämme ikkuna kiinni; ilma on kolea ja vaarallinen sinun
terveydellesi. Tässä on niitä sinun mielikirjojasi. Minä luen ja sinä
kuuntelet; ja niin me vietämme tämän hirvittävän yön yhdessä.»

Se vanha kirja, jonka olin ottanut käteeni oli Sir Launcelot Canningin
»Hullu Trist», mutta olin sanonut sitä Usherin mielikirjaksi enemmän
leikillä kuin vakavissani; totta puhuen näet sen kömpelössä ja
mielikuvituksettomassa pitkäveteisyydessä oli sangen vähän sellaista,
mikä saattoi herättää mielenkiintoa ylevään tähtäävässä ja henkevässä
mielenlaadussa. Se oli kuitenkin ainoa käsillä oleva kirja, ja minua
kannusti heikko toivo, että sairasta vaivaava kiihtymys tyyntyisi
(sillä henkisten sairaalloisuuksien historia on täynnä samanlaisia
tapauksia) näistä äärimmäisistä typeryyksistä, joita aioin lukea.
Ja jos olisin voinut päätellä siitä ylipingoitetun innokkaasta
mielenkiinnosta, jonka vallassa hän kuunteli tai ilmeisesti kuunteli
kertomuksen sanoja, niin olisin voinut onnitella itseäni tarkoitukseni
onnistumisesta.

Olin tullut siihen tunnettuun kohtaan, jossa Ethelred, kirjan sankari,
koetettuaan sovinnolla päästä erakon majaan, päättää tunkeutua sinne
väkisin. Niinkuin muistetaan, kertomuksen sanat kuuluvat:

»Ja Ethelred, joka oli luonnostaan rohkea ja sitäpaitsi nyt
kiihoittunut viinistä, jota hän oli juonut, ei ruvennut enää
neuvottelemaan erakon kanssa, joka todellakin oli itsepintainen ja
pahansuopa luonteeltaan, vaan tuntien sateen kastelevan hartiansa ja
peläten myrskyn nousevan, kohotti tapparansa ja iski oven laudoitukseen
niin suuren reiän, että hänen rautakintainen kätensä siitä mahtui;
siitä hän nyt veti väkevästi ja ravisti ja repi kaiken rikki, niin että
kuivan ja räiskähtelevän puun ääni kaikui läpi metsän.»

Lopetettuani tämän lauseen hätkähdin ja pysähdyin hetkiseksi, sillä
minusta tuntui (vaikka kohta päättelin, että kiihtynyt mielikuvitukseni
oli minut pettänyt) — minusta tuntui, että jostakin talon hyvin
kaukaisesta osasta kantautui korviini epäselvä ääni, joka aivan
tarkassa samankaltaisuudessaan saattoi olla Sir Launcelotin niin
tarkasti kuvaaman räiskähtelevän äänen (tosin tukahtunut ja himmeä)
kaiku. Epäilemättä tämä yhteensattuma yksinään oli saanut huomioni
kiintymään; ikkunanpuitteiden ritinä ja yhä kasvavan myrskyn
sekalaisten äänien joukossa ei tuo ääni itsessään olisi varmasti
mitenkään voinut kiinnittää mieltäni tai häiritä minua. Jatkoin
kertomusta.

»Mutta uljas sankari Ethelred, joka nyt astui ovesta, kiukustui ja
hämmästyi, kun ei huomannut jälkeäkään tuosta pahansuovasta erakosta;
mutta sensijaan näki hän suomuisen ja hirvittävän tultasyöksevän
lohikäärmeen vartioimassa kultaista palatsia, jonka lattiat olivat
hopeaiset; ja seinällä riippui kiiltävä kuparikilpi, jossa oli
tällainen reunakirjoitus:

    Vain voittaja saa täältä asunnon;
    lohikäärmen tappajan kilpi on.

Ja Ethelred kohotti tapparansa ja iski lohikäärmettä päähän, joka
vieri hänen eteensä ja puhalsi ulos saastaisen henkensä huutaen niin
kamalasti ja käreästi ja myöskin niin vihlaisevasti, että Ethelredin
oli melkein pakko painaa kädet korvilleen tätä kaameata huutoa vastaan,
jonka kaltaista ei milloinkaan oltu kuultu.»

Tähän taas pysähdyin äkisti ja aivan tyrmistyneenä — sillä en voinut
epäilläkään, että juuri sillä hetkelläkin kuulin (vaikka mahdotonta
sanoa miltä suunnalta) matalan ja ilmeisesti kaukaisen, mutta käreän,
pitkäveteisen ja ihan epätavallisen rääkyvän tai kirskuvan äänen,
aivan samanlaisen kuin se lohikäärmeen luonnoton kiljunta, jonka
mielikuvitukseni oli jo loihtinut esiin.

Vaikka tämä toinen ja tavattoman erikoinen sattuma täytti sieluni
tuhansilla risteilevillä tunteilla, joista väkevämmät olivat ihmettely
ja äärimmäinen kauhu, pysyin kuitenkin tarpeeksi kylmäverisenä
välttääkseni millään huomautuksella kiihoittamasta toverini hermoja.
En ollut lainkaan varma, oliko hän kuullut tuota ääntä, vaikkakin
muutamien viime minuuttien aikana hänen käytöksessään oli tapahtunut
omituinen muutos. Istuttuaan aivan kasvot minuun päin hän vähitellen
oli kääntynyt tuolillaan ja istui nyt oveen päin; niinpä vain
puolittain näin hänen piirteensä, vaikka kyllä huomasin, että hänen
huulensa värisivät, aivan kuin hän olisi kuulumattomasti mutissut
jotakin. Pää oli vaipunut rinnalle, mutta tiesin, ettei hän nukkunut,
sillä sivusta näin silmän avoimesti ja jäykkänä tuijottavan. Samaa
todisti myöskin ruumiin liikkuminen, sillä hän kiikutti sitä
sivulta toiselle hiljaa, mutta alituisesti ja yksitoikkoisesti.
Nopeasti pantuani tämän kaiken merkille minä palasin Sir Launcelotin
kertomukseen, joka jatkui näin:

»Ja nyt, kun sankari oli päässyt lohikäärmeen peloittavasta raivosta,
hän muistaen vaskikilven ja murtaen lumouksen, jonka vallassa se oli
ollut, poisti raadon tieltään ja astui urheasti linnan hopealattian
yli sinne, missä kilpi riippui seinällä; se ei kuitenkaan odottanut
hänen saapumistaan, vaan putosi lattialle hänen jalkoihinsa hirvittävän
kovasti ja peloittavasti rämähtäen.»

Juuri kun nämä sanat olivat tulleet huuliltani, minä — aivan kuin
vaskikilpi olisi siinä samassa pudonnut raskaasti hopealattialle —
kuulin selvän, onton ja metallimaisen, vaikkakin ilmeisesti verhotun
kajahduksen. Aivan hermot piloilla ponnahdin jaloilleni, mutta Usherin
mittamääräinen keinutteleminen ei häiriytynyt. Juoksin hänen tuolinsa
luo. Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä suoraan eteenpäin, ja kasvot
olivat kuin kivettyneet. Mutta laskiessani käden hänen olkapäälleen
hänen koko ruumiinsa läpi kulki ankara värähdys; sairaalloinen hymy
väreili hänen huulillaan, ja näin, että hän mutisi hiljaa, nopeasti ja
soperrellen, aivan kuin ei olisi tietänyt mitään minun läsnäolostani.
Kumarruin aivan hänen lähelleen ja lopulta pääsin selville hänen
sanojensa kamalasta sisällöstä.

»Ei kuulla sitä? — kyllä minä kuulen sen ja olen kuullut. Kauan — kauan
— kauan — monta minuuttia, monta tuntia, monta päivää olen sen kuullut
— mutta en uskaltanut — voi minua kurjaa raukkaa! — en uskaltanut —
_en uskaltanut_ puhua! _Me olemme haudanneet hänet elävänä!_ Enkö ole
sanonut, että aistimeni ovat terävät? Sanon nyt sinulle, että kuulin
hänen ensimmäiset heikot liikkeensä arkussaan. Kuulin ne — monta, monta
päivää sitten — mutta en uskaltanut — _en uskaltanut puhua!_ Ja nyt,
tänä yönä — Ethelred — hahhah! — erakon oven särkeminen ja lohikäärmeen
kuolinhuuto ja kilven räminä! — sano ennemmin: hänen kirstunsa
särkyminen ja hänen vankilansa rautaoven saranoin kirskuminen ja hänen
kamppailunsa holvin kuparoidussa käytävässä. Oi, minne minä pakenisin?
Eikö hän ole täällä aivan kohta? Eikö hän kiiruhda soimaamaan minua
kiireestäni? Enkö ole kuullut hänen askeleitaan portailla? Enkö erota
hänen sydämensä raskasta ja kamalaa tykintää? Hullu!» Hän ponnahti
pystyyn ja kirkaisi tavut, aivan kuin ponnistus veisi hänen henkensä:
»Hullu! _Sanon sinulle, että hän seisoo oven takana!_»

Aivan kuin huudahduksen yli-inhimillisellä tarmolla olisi ollut
loihtuvoima — valtava antiikkinen ovi, johon puhuja osoitti, avasi
samassa hitaasti raskaat, eebenmustat leukansa. Se oli raivoisan
tuulenhenkäyksen työtä — mutta ulkopuolella seisoi lady Madeline
Usherin viittaan kääriytynyt korkea vartalo. Hänen valkoisissa
käärinliinoissaan oli verta ja kaikkialla hänen riutuneella ruumiillaan
merkkejä katkerasta kamppailusta. Hetkiseksi hän jäi kynnykselle
vavisten ja hoippuen edestakaisin — sitten hiljaa valittavasti
huudahtaen hän kaatui raskaasti eteenpäin veljensä päälle ja ankarassa,
lopullisessa kuolintuskassaan kaatoi hänetkin — ruumiin ja niiden
kauhujen uhrin, joita hän oli ennustanut.

Pakenin kauhistuneena siitä huoneesta ja koko talosta. Myrsky riehui
täydessä vimmassaan, kun ajoin laskusillan yli. Äkkiä lankesi polulle
kirkas valo, ja minä käännyin katsomaan, mistä niin omituinen hohde
saattoi tulla, sillä takanani oli vain suuri talo ja sen varjot.
Valo tuli laskevasta, verenkarvaisesta täysikuusta, joka paistoi
kirkkaana läpi sen kerran tuskin huomattavan halkeaman, josta olen
puhunut ja joka ulottui murtoviivana talon katosta sen perustukseen.
Tuijottaessani tämä halkeama leveni nopeasti; sitten tuli raivokas
tuulenpuuska; kuun koko kehä tuli samassa näkyviin; päätäni huimasi,
kun näin noiden valtavien seinien sortuvan; kuului pitkä kumiseva
ääni, aivan kuin tuhannet kosket olisivat pauhanneet, ja syvä ja musta
lammikko peitti yrmeästi ja hiljaa Usherin talon jäännökset.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTAKUORIAINEN Y.M. KERTOMUKSIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.