Markiisittaren rikos

By E. T. A. Hoffmann

The Project Gutenberg eBook of Markiisittaren rikos
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Markiisittaren rikos

Author: E. T. A. Hoffmann

Translator: Bertta Sulonen

Release date: April 4, 2025 [eBook #75789]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1921

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARKIISITTAREN RIKOS ***

language: Finnish




MARKIISITTAREN RIKOS

Kirj.

E.T.A. Hoffmann


Saksankielestä suomentanut

Bertta Sulonen





Hameenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1921.




I.


Muuan alhaissäätyinen mies nimeltä Barré oli illalla myöhään
houkutellut morsiamensa Boulognen metsään ja surmannut hänet siellä
puukonpistoilla, koska oli kyllästynyt häneen ja armasteli toista.

Tyttö, ammatiltaan hedelmäin kaupustelija, oli huomattavan kauneutensa
ja säädyllisen käytöksensä tähden yleisesti tunnettu kauniin
Antoinetten nimellä. Senpä vuoksi koko Pariisi oli kuohuksissa Barrén
rikoksesta; niin myös se pieni iltaseurue, jonka oli tapana kokoontua
herttuatar d'Aiguillonin luo. Ei puhuttu muusta kuin Antoinette-raukan
hirvittävästä murhasta.

Herttuatar syventyi mielellään siveysopillisiin mietiskelyihin.
Niinpä hän nytkin selvitteli hartaan kaunopuheisesti, että ainoastaan
häikäilemättömästi laiminlyömällä rahvaan opetusta ja uskonnollisuuden
kehittämistä luotiin mahdollisuuksia sellaisille rikoksille, jotka
pysyivät vieraina korkeampien, henkisesti kehittyneiden säätyluokkien
kesken.

Kreivi de Saint-Hermine, joka muuten oli jokaisen seurapiirin elvyttävä
jäsen, oli tänä iltana vaipunut syviin mietteisiin, ja hänen kasvojensa
kalpeus ilmaisi, että jokin vastenmielinen tapaus oli järkyttänyt hänen
mielensä tasapainoa. Nyt, kun herttuatar oli lopettanut siveellisen
esitelmänsä, alkoi hän:

"Anteeksi, armollinen rouva! Barrén lukutaito on oivallinen, hänellä
on kaunis käsiala, hän osaa laskea, jopa soittaa hyvin viuluakin; mitä
hänen uskontoonsa tulee, ei hän ole milloinkaan eläissään nauttinut
perjantaisin lihaa unssinkaan vertaa, säännöllisesti hän on käynyt
messussa ja ripittänyt itsensä murhapäivän aamuna. Mitä voitte sanoa
hänen sivistystään, hänen uskonnollisuuttaan vastaan?"

Herttuatar arveli, että kreivi tällä katkeralla huomautuksellaan
tahtoi hänelle ja muille läsnäolijoille purkaa sietämätöntä
pahantuulisuuttaan, joka tänään oli tyyten hävittänyt hänen
rakastettavaisuutensa. Edellistä keskustelua jatkettiin, ja muuan
nuori mies oli juuri aikeissa vielä kerran kuvata tarkoin Barrén jutun
yksityiskohtia, kun kreivi de Saint Hermine kärsimättömästi nousi
istumasta ja selitti kiivaasti, että hän poistuisi silmänräpäyksessä,
jos ei lopeteta tätä keskustelua, koska se terävin kynsin repii hänen
rinnassaan auki haavat, joiden tuskaa hän oli koettanut paeta edes
muutamaksi hetkeksi ihmisten seurassa.

Nytpä kaikki ahdistivat häntä viipymättä kertomaan pahantuulensa syyn.
Silloin hän sanoi:

"Se mikä minut tänään tekee ikäväksi ja sietämättömäksi, ei ole
kärtyisyyttä; te ymmärrätte minut ja minun oikeutetun tuskani ja
etten voi sietää keskustelua Barrén rikoksesta, kun ilmaisen, mikä
järkyttää koko sisintä olemustani. Mies, jota kunnioitan suuresti,
joka rykmentissäni aina osoittautui kunnolliseksi, urhoolliseksi,
minua kohtaan erikoisen uskolliseksi, markiisi de la Pivardière, on
kolme päivää sitten yöllä mitä julmimmalla tavalla murhattu omassa
vuoteessaan."

"Taivas", huudahti herttuatar, "mikä uusi kauhistuttava rikos! Kuinka
tämä on voinut tapahtua! Voi onnetonta markiisitar-raukkaa!"

Herttuattaren sanojen johdosta hetkeksi unohtui murhattu markiisi,
säälittiin vain markiisitarta ja ylistettiin kilvan suloista, henkevää
naista, jonka ankaraa hyveellisyyttä ja jaloa mielenlaatua oli pidetty
esikuvallisena ja joka jo neiti Chauvelinina oli ollut Pariisin
hienoimpien seurapiirien koristeena.

"Ja", jatkoi kreivi äänellä, joka ilmaisi mitä syvintä katkeruutta,
"ja tämä henkevä, suloinen nainen, Pariisin parhaimpien seurapiirien
koriste, tämä surmasi miehensä rippi-isänsä, kirotun Charostin avulla!"

Mykkinä, kauhun jäykistäminä tuijottivat kaikki kreiviin, joka kumarsi
pyörtyvän herttuattaren edessä ja poistui salista.




II.


Franziska Margarete Chauvelin oli jo varhaisessa lapsuudessaan
kadottanut äitinsä, ja niin oli hänen kasvatuksestaan huolehtimaan
jäänyt vain isä, älykäs, mutta ankara ja totinen mies. Ritari Chauvelin
luuli havainneensa, että naisen voi saada tietoiseksi heikkouksistaan
ja että ne myös sitä tietä voidaan parantaa. Hänen jäykkä luonteensa
halveksi sitä naisten ylevää rakastettavaisuutta, joka on lähtöisin
luonnon naiselle antamasta itsekohtaisesta maailmankatsomuksesta. Juuri
tässä onkin alkusyy sen sisäisen mielentilan ilmaisuihin, joka samalla
kun se tuntuu meistä oikulliselta, ahtaalta ja pikkumaiselta, sittenkin
vastustamattomasti vetää meitä puoleensa.

Päästäkseen tähän päämäärään ritari piti tarpeellisena suojella
tyttärensä luonnetta kaikilta naisellisilta vaikutuksilta; hän työnsi
loitolle kaikki, mikä hiukankin vivahti kotiopettajattareen, osasi
taitavasti järjestää asiat niin, ettei mikään pieni leikkitoveri
pukeutunut samoihin väreihin kuin Franziska, ettei mikään ystävätär
saanut hänelle kertoilla tanssiöiden salaisuuksia. Samalla hän
valvoi, että Franziskan välttämättömät naispalvelijat olivat pelkkiä
narrimaisia olentoja, joita hän sitten esitteli nurinkurisen
naisellisuuden irvikuvina. Pahimmin myrkytetyt pilkkanuolensa hän ampui
tyttären tullessa siihen ikään, jolloin rakkauden suloiset haaveet
alkavat muodostella naisen sisintä olemusta ja joiden vaikuttaessa
nuori poika usein kehittyy narrimaiseksi.

Onneksi Franziskalle oli tämä ritarin usko paha erehdys. Vaikka
hän yrittikin kasvattaa Franziskan syvästi naiselliseen mieleen
miehistä karkeutta, joka halveksii elämän leikkiä luullen sen täysin
käsittävänsä, ei hänen onnistunut hävittää sitä suurta suloutta ja
herttaisuutta, äidin perintöä, jota yhä enemmän säteili Franziskan
olemuksesta ja jota isä ihmeellisessä itsepetoksessaan piti viisaan
kasvatuksensa hedelmänä, ajattelematta että hän juuri sitä kohtaan oli
hionut vaarallisimmat aseensa.

Franziskaa ei voinut sanoa kauniiksi, hänen piirteensä eivät olleet
kyllin säännölliset. Mutta kauniiden silmien nerokas, säihkyvä
katse, suloinen hymy, joka karehti huulilla ja poskilla, täydellisen
tasasuhtainen, sorea vartalo, liikkeiden hieno sulavuus antoivat
Franziskan ulkonaiselle olemukselle sanoin kuvaamattoman viehkeyden.
Sitäpaitsi oli isä hankkinut hänelle oppineen sivistyksen, joka kyllä
usein hävittää sen mikä naisessa on sisintä, syvintä, antamatta mitään
sijalle, mutta joka oli hänet opettanut ymmärtämään asioita oikein,
tekemättä häntä kuitenkaan liian arvosteluhaluiseksi. Pilkallisuus,
jonka hän nähtävästi oli perinyt isältään, oli hänessä muuttunut
hyvänluontoiseksi, elämän iloa pulppuavaksi leikillisyydeksi. Näin
ollen on selvää, että kun isä taipuen säätynsä mukaisen elämän
vaatimuksiin vei hänet n.s. suureen maailmaan, hänestä heti tuli
kaikkien jumaloima olento.

Voimme ymmärtää, kuinka nuorukaiset ja miehet ponnistelivat
saavuttaakseen suloisen, henkevän Franziskan suosiota. Mutta ne
periaatteet, joita ritari Ohauvelin oli istuttanut tyttäreensä, tekivät
kaikki vaivannäöt tyhjiksi. Jos joku mies, jolle luonto erikoisemmin
oli tuhlannut naista miellyttäviä ominaisuuksia, lähestyi häntä, jos
hän puolestaan tunsi kiintymystä tätä miestä kohtaan, astui äkkiä hänen
silmiensä eteen rakastuneen naisen irvikuva sellaisena kuin isä sen oli
loihtinut esiin, ja kauhu ja pelko tappoi kaiken rakkaudentunteen heti
alussa.

Kun oli mahdotonta sanoa Franziskaa tyhmänylpeäksi, kylmäksi, niin
ruvettiin arvailemaan jotakin salaista rakkaussuhdetta, jonka kehitystä
odotettiin jännittynein mielin, vaikkakin turhaan. Franziska pysyi
naimattomana viidenteenkolmatta ikävuoteen asti. Silloin ritari
Chauvelin kuoli, ja Franziska, hänen ainoa perijättärensä, sai
haltuunsa Nerbonnen ritaritilan.

Herttuatar d'Aiguillon (olemme tutustuneet häneen kertomuksen
alussa) katsoi nyt tarpeelliseksi ruveta pitämään huolta Franziskan
asioista, hänen onnestaan ja menestyksestään, koska hänen mielestään
tyttö, vaikkakin jo viisikolmatta vuotta täyttänyt, ei voinut tulla
omin neuvoin toimeen. Tottuneena järjestämään kaikki tavallaan
juhlallisesti hän keräsi joukon rouvia, jotka neuvottelivat Franziskan
tulevaisuudesta ja viimein tulivat siihen yksimieliseen päätökseen,
että hänen nykyinen asemansa vaati häntä ehdottomasti valitsemaan
itselleen puolison.

Herttuatar otti itse taivuttaakseen avioliittoa karttelevan tytön
noudattamaan tätä päätöstä ja iloitsi jo etukäteen suostutustaitonsa
voitosta. Hän lähti neiti Chauvelinin luo ja todisti hyvin
harkitussa puheessaan, joka oli tuottanut hänelle paljon päänvaivaa,
että Franziskan vihdoin täytyi myöntyä elämän ehtoihin, luopua
itsepäisyydestään ja ynseydestään, antaa sydämessään tilaa rakkauden
tunteelle ja onnellistuttaa mies, joka olisi hänen arvoisensa.

Franziska oli rauhallisesti hymyillen kuunnellut herttuattaren puhetta,
keskeyttämättä häntä kertaakaan. Suuri oli herttuattaren hämmästys,
kun Franziska selitti olevansa aivan samaa mieltä, että hänen asemansa
laajojen tilusten omistajana, suuren omaisuuden hoitajana ehdottomasti
vaati häntä vakiinnuttamaan elämänsä jonkun kunnollisen miehen kanssa
hänen omasta säädystään. Hän puhui sitten tästä avioliitosta kuin
jostakin liikeasiasta, joka tällaisessa tilanteessa välttämättä oli
päätettävä, ja arveli ehkä piankin kosijainsa joukosta voivansa valita
järkevimmän ja rauhallisimman.

"Neiti", huudahti herttuatar, "neiti, eikö teidän rikas, herkkä
mielenne siis tuntisi ihaninta tunnetta, joka tekee kuolevaisen
onnelliseksi? — Ettekö milloinkaan ole rakastanut?"

Franziska vakuutti, ettei sellaista ollut sattunut, ja kehitteli
sitten isänsä teoriaa, että näet jokin ilkeä luonnon periaate oli
hillittömästi ivaten istuttanut ihmisrintaan tämän tunteen, joka
murtaa inhimillisen hengen alkuperäisen voiman ja turmelee elämän
nöyryytyksillä ja kaikenlaisilla naurettavilla narrimaisuuksilla.

Herttuatar joutui ihan suunniltaan kuullessaan puhuttavan niin
inhottavista periaatteista ja soimasi aika lailla Franziskaa siitä,
että tämä oli noudattanut oppia, jota hän nimitti suorastaan
jumalattomaksi, pahasta lähteneeksi, koska se oli naisen sisimmälle
luonteelle vastainen ja varmasti saisi aikaan juuri sen, mistä hän
syytti jalointa tunnetta, nimittäin kurjan, turmeltuneen elämän.
Viimein hän otti neidin käden omaansa ja puhui kyynelten kihotessa
silmiin:

"Ei, hyvä rakas lapseni, ei se ole mahdollista; sinä petät itseäsi,
teet itsesi huonommaksi kuin todellisuudessa olet; vieraita ovat
sinulle nuo ankaran, tylyn miehen periaatteet, jotka vihaavat
elämää! — Sinä olet rakastanut ja vastustit vain teeskennellyssä
itsenäisyydessäsi sisäistä liikutustasi! — Ole rehellinen, punnitse
jokaista elämäsi hetkeä! — On sula mahdottomuus, ettei rakkauden tunne
minään hetkenä ole äkkiä tunkeutunut jäällä panssaroituun sydämeesi!"

Juuri kun Franziska aikoi vastata herttuattarelle, näytti jokin ajatus
salaman tavoin välähtävän hänen mieleensä. Punastuen hiusmartoa myöten,
sitten muuttuen kalmankalpeaksi hän tuijotti maahan; syvä huokaus
pusertui hänen rinnastaan, sitten hän puhkesi puhumaan:

"Niin, minä tahdon olla vilpitön. — Elämässäni on ollut hetki, jolloin
minut hirvittävän voimakkaana yllätti tunne, jota opin inhoamaan ja
vieläkin inhoan!" —

"Voi sinua!" huudahti herttuatar, "voi sinua onnetonta, mutta kerro!"

"Olin juuri", kertoi Franziska, "täyttänyt kuudennentoista vuoteni,
kun isäni toi minut teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Te
ymmärsitte voittaa ujouteni, niin että olin kokonaan oma itseni. Sitä,
mikä nyt on mielestäni kelvotonta hillittömyyttä, pidettiin silloin
erinomaisen rakastettavana, ja itserakkaudessani olisin melkein voinut
luulla itseäni seurapiirin ihailluksi kuningattareksi."

"Se te olittekin, varmasti olitte!" keskeytti herttuatar.

"En muista enää", jatkoi neiti, "mistä silloin puhuin, mutta se herätti
koko seurueen huomion, niin että kaikkien katseet olivat kiintyneet
minuun syvän hiljaisuuden vallitessa, ja minä loin hämmästyneenä
katseeni maahan. — Silloin olin kuulevinani aivan lähelläni nimen
Franziska kuin hiljaisen huokauksen. — Vaistomaisesti nostan silmäni
— katseeni osuu nuorukaiseen, jota siihen asti en ollut lainkaan
huomannut; —. mutta selittämätön leimu loistaa hänen tummista
silmistään ja lävistää sisimpäni kuin hehkuva tikari — minut valtaa
sanaton tuska — minusta tuntuu kuin minun täytyisi vaipua kuolemaan,
mutta kuolema on kuin taivaan suloisin autuus. — En saa sanaa suustani,
tuskainen huokaus vain pusertuu rinnastani — ja kyyneltulva vierähtää
silmistäni. —

"Minun luullaan äkkiä sairastuneen, ja minut viedään toiseen
huoneeseen, avataan vaatteeni ja koetetaan kaikkia mahdollisia keinoja,
jotta pääsisin kauheasta tilastani. — Kuolettavan tuskan ja epätoivon
vallassa selitän, että kaikki jo on ohi, että voin jälleen hyvin.
Haluan takaisin vieraiden luokse. — Silmäni etsivät, löytävät _hänet_
— en näe muuta kuin hänet — hänet! — Pelkään hänen lähestyvän itseäni,
ja kuitenkin juuri se ajatus täyttää minut ennen tuntemattomalla, ennen
aavistamattomalla hurmauksella.

"Isäni huomasi kiihtyneen mielentilani, vaikkei ehkä käsittänytkään sen
syytä; nopeasti hän vei minut pois.

"Niin nuori kuin olinkin, täytyi minun huomata, että se paha turmiota
tuottava tunne, josta isäni oli minua varoittanut, oli yllättänyt
minut, vieläpä niin rajuna, että olin vähällä siihen sortua. Isäni oli
puhunut totta. Taistelin ankaran taistelun ja voitin. Nuorukaisen kuva
häipyi, tunsin itseni iloiseksi ja vapaaksi. Uskalsinpa taas tulla
teidän seurapiiriinne, armollinen rouva. Mutta sitä, jota pelkäsin, en
enää tavannut.

"Mutta kohtaloa ei minun voittoni tyydyttänyt; minua odotti vielä
vaikeampi taistelu.

"Useita viikkoja oli kulunut. Istun illan hämärtyessä ikkunan ääressä
ja katselen kadulle. Silloin näen saman nuorukaisen, joka katsoo ylös
minuun, tervehtii ja astuu suoraan talon ovea kohti. — Voi minua!
Kaksinkertaisella voimalla iskee tuo hirvittävä tunne minuun! Hän
tulee, etsii sinua — niin ajattelin, ja se oli autuutta — epätoivoa, ja
löi minut tainnoksiin!

"Kun jälleen heräsin tuntoihini, makasin riisuttuna sohvalla; isäni
seisoi vierelläni naftapullo kädessään. Hän kysyi, oliko jotakin
erikoista tapahtunut minulle. Hän oli kuullut huoneeni ovea avattavan,
sitten suljettavan, ja miehisten askelten poistuvan portaita alas ja
pahasti pelästyen tavannut minut pyörtyneenä lattialla. En voinut,
en uskaltanut sanoa hänelle mitään; mutta hän näytti aavistavan
salaisuuden. Sillä siitä hermokuumeesta huolimatta, joka saattoi minut
haudan partaalle asti, hän kohdisti minuun katkeran ivansa, ruoskien
kiusallista rakkaudenkuumetta ja sen petollisia pyörtymiskohtauksia. —
Minä kiitän häntä siitä; hän auttoi minut saamaan toisen voittoni, joka
näytti minusta kunniakkaammalta kuin ensimmäinen."

Herttuatar syleili, suuteli ja hyväili nuorta neitoa täynnä riemua. Hän
vakuutti, että kaikki kääntyisi parhain päin. Saavutetusta voitosta hän
ei piitannut vähääkään. Mutta kun hän piti tarkkaa päiväkirjaa, jossa
mainittiin jokainen hänen iltakutsuissaan käynyt henkilö ja mitä niissä
oli tapahtunut, toivoi hän helposti löytävänsä sen nuorukaisen, joka
oli saanut Franziskan rakkauden. Sitten hän yhdistäisi rakastuneet,
jotka itsepäisen isän surkuteltava periaate oli eroittanut.

Franziska vakuutti, että jos tuo nuorukainen, joka tietysti näinä
lähes kymmenenä vuotena oli kehittynyt mieheksi, olisikin pysynyt
naimattomana ja pyytäisi häntä vaimokseen, hän ei kuitenkaan suostuisi,
sillä noiden kohtalokkaiden hetkien muisto turmelisi koko hänen
vastaisen elämänsä.

Herttuatar soimasi häntä itsepäisyydestä ja pelkäsi, että oikean
ymmärryksen hetki voisi siirtyä liian myöhäiseksi ja siten aiheuttaa
korvaamatonta vahinkoa Franziskalle.

Mutta neito piti mielenmuutosta tässä asiassa mahdottomana, koska hän
jo kymmenen pitkää vuotta oli kestänyt koetusta. Eipä hän myöskään
tuntunut pitävän kiirettä niin välttämättömältä näyttävän aviopuolison
valitsemiseen, sillä lähes kolme vuotta kului vielä, ja hän oli yhä
naimaton.

"Ihmeellinen hän on, ja jotakin merkillistä hän tekee odottamatta",
sanoi herttuatar d'Aiguillon ja olikin oikeassa, sillä kukaan ei voinut
aavistaa, että Franziska antaisi kätensä markiisi de la Pivardièrelle,
niinkuin todella tapahtui.

Markiisi de la Pivardièrellä näytti Franziskan kosijain joukossa olevan
vähäisimmät mahdollisuudet. Seurassa hän ei esiintynyt juuri edukseen,
sillä tämä varreltaan keskikokoinen mies tuntui henkisesti kuivalta
ja kömpelöltä. Elämänsä hän oli nuoruudessaan tuhlannut, eikä hänessä
siksi ollut elämänintoa, ja tämä välinpitämättömyys, joka välistä
muuttui ylenkatseeksi, purkautui joskus purevana ivana. Hän kuului
niihin epävakaisiin luonteisiin, jotka eivät milloinkaan tee pahaa
ilman pakottavaa syytä ja tekevät hyvää, kun niin sattuu eivätkä tule
erikoisesti sitä ajatelleeksi.

Franziska luuli huomaavansa markiisin esiintymistavassa, ajatuksissa
ja periaatteissa paljon yhtäläisyyttä isänsä kanssa, ja se seikka
nähtävästi lähensi häntä markiisiin. Tämä taas oli kyllin viekas
huomatakseen, millä tavoin tyttö oli voitettavissa, tutki tarkoin
ja painoi visusti mieleensä kaikki, mitä Franziska lausui etenkin
avioliitosta. Näitä mielipiteitä hän sopivassa tilaisuudessa toi esille
ominaan.

Tämä näennäinen mielenlaadun yhtäläisyys, tietoisuus siitä, että
markiisi kaikkien kosijain joukossa oli ainoa, joka katseli elämää
oikealta näkökannalta eikä koskaan esittäisi vaatimuksia, joita hän
ei kykenisi täyttämään, vieläpä se seikka, ettei hänen mieleensä
kertaakaan ollut juolahtanut näytellä tulista rakastajaa, vaan että
hän aina oli pysynyt kylmänä ja kuivakiskoisena, se kaikki määräsi
Franziskan valinnan ja teki velkojain ahdistamasta markiisista
Nerbonnen ritaritilan isännän.

Paljon syytä oli siis olettaa, että tässä avioliitossa ilmaantuisi
ikäviä epäkohtia, mutta todellisuus todisti kuitenkin toista.

Markiisi esiintyi aivan toisenlaisena miehenä puolisonsa
rakastettavuuden häntä ympäröidessä. Jää näytti hänen sisimmässään
sulavan, ja kaikesta vastaanhangoittelusta huolimatta täytyi ihmisten
lopulta myöntää, että markiisi de la Pivardière oli sangen miellyttävä
ihminen, jonka kanssa markiisitar voisi elää onnellisena, vaikkakin
pysyisi periaatteilleen uskollisena.

Vietettyään muutaman kuukauden Pariisissa markiisi lähti puolisoineen
Nerbonnen ritaritilalle, ja molemmat viettivät siellä todella
rauhallista, onnellista elämää, jos siksi voi nimittää täydellistä
välinpitämättömyyttä toinen toistaan kohtaan, joka ei sali mitään
vaatimuksia kummaltakaan puolelta. Tämä asiain tila ei vähimmässäkään
määrässä muuttunut, kun markiisitar synnytti puolisolleen tyttären.

Useita vuosia oli kulunut, kun (1688) puhkeava sota aiheutti n.s.
nostoväen liikekannalle panon, jolloin markiisin oli nostoväkeen
kuuluvana aika-ajoin pakko poistua Nerbonnen linnasta.

Lieneekö tämä palvelus tuntunut hänestä vaivaloiselta vai halusiko
hän vaihtelua yksitoikkoiseen elämäänsä, tai ehkä oli myöskin suhde
markiisittareen käynyt ikäväksi, kiusalliseksi — kuinka lieneekään
ollut, hän pyrki armeijaan ja hänen onnistui saada johdettavakseen
ratsujoukko kreivi Saint-Herminen rykmentissä, ja niin hän joutui
kokonaan pois kotoa.




III.


Neljännestunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta sijaitsi Miserayn
luostari, joka oli augustiinilaisveljesten hallussa. Yksi näistä
munkeista hoiti samalla Nerbonnen linnan kappelia, ja hänen
velvollisuuksissa kuului lukea messu joka lauantai kappelissa. Sama
munkki oli myös vanhan tavan mukaan Nerbonnen herrasväen rippi-isä.
Tästä johtui, että markiisittaren oli tapana kuunnella messua ja
ripittää itsensä luostarissa eikä Nerbonnen seurakunnan kirkossa. Koska
luostari oli ainoastaan neljännestunnin matkan päässä linnasta, kulki
markiisitar tavallisesti jalan tämän välin.

Erään pyhäpäivän aamuna, kun markiisitar käveli linnan puutarhassa,
kaikuivat luostarin kellot kumeina ja juhlallisina. Hän tunsi pitkästä
aikaa omituista surumielisyyttä. Menneisyys kohosi unennäkönä hänen
silmiinsä, ja moni rakas olento, moni nopeasti ohikiitänyt hetki
muistutti hänelle, ettei hän ollut kyennyt käymään käsiksi elämään
silloin, kun se vielä verevänä ja kukoistavana sykki hänen ympärillään.
Selittämätön tuska, jonka syytä hän ei käsittänyt, ahdisti hänen
rintaansa, ja vastoin hänen tahtoaan vierivät kyyneleet poskille.
Hartaudenharjoituksesta hän toivoi saavansa lievennystä. Hän lähti siis
luostariin, ja jumalanpalveluksen aikana, joka juuri oli alkanut, hän
läheni oudon, vastustamattoman voiman pakottamana rippituolia, jossa
Nerbonnen linnan kappalainen tavallisesti oli.

Mutta kun pappi nyt saneli synninpäästön, vavahti Franziska hänen
ääntänsä ja horjui poispäin puoleksi tajuttomana. Samassa näkyivät
ristikon takaa papin kalmankalpeat kasvot, ja synkät silmät lävistivät
hänet tulisella katseellaan.

"Ei, se ei ollut ihminen, se oli henkiolento, jonkin kauhistavan hornan
esille manaama musertamaan minua ja elämääni!"

Niin ajatteli markiisitar, kun hän aivan uupuneena saapui takaisin
linnaansa. Mutta yhä voimakkaammaksi kasvoi hänen kammonsa, kun
hän selvästi muisti tunnustaneensa aavemaiselle rippi-isälle, että
hän varhaisessa nuoruudessaan oli tosin ilman omaa syytä surmannut
nuorukaisen, mutta sitten ollut uskoton puolisolleen, jollaisista
rikoksista ei pienintäkään aavistusta ollut tunkeutunut hänen
sieluunsa, Samalla hän muisti papilta päässeen sydäntäsärkevän,
tuskallisen valituksen, kun hän kertoi murhasta. Synninpäästössä pappi
kuitenkin oli sanonut, että taivas jo kauan sitten oli antanut sen
anteeksi, mutta uskottomuuden, jota hän oli harjoittanut puolisoaan
kohtaan, voisi kyliä vilpitön katumus ja ankara parannus sovittaa,
vaikka hänen täytyisi kuitenkin alistua maallisen lain rangaistavaksi.

Koko tämä salaperäinen tapaus tuntui hänestä mielipuolen kammottavalta,
tuskaiselta unennäöltä. Hän lähetti palvelijan luostariin tiedustamaan,
kuka kappalaisen sijasta tänä aamuna oli kuunnellut rippiä.

Hänelle ilmoitettiin kappalaisen erinneen tästä elämästä kaksipäiväisen
sairauden jälkeen. Sama pappi, joka aamulla oli toiminut rippi-isänä,
tulisi hoitamaan Nerbonnen linnan kappelia ja siis toimittamaan messun
seuraavana lauantaina.

"Onko mahdollista", tuumi markiisitar itsekseen, "että kiihtynyt
mielentila, sanoisinpa melkein hermokouristuksen tapainen kohtaus voi
aikaansaada moisia mielettömyyksiä. Kun näen aaveen ruumiillistuneena,
niin häpeän typeryyttäni."

Lauantaiaamuna varhain, kun pappi astui markiisittaren huoneeseen
täyttääkseen sielunpaimenen velvollisuutta ja tervehti häntä lempeästi
kumartaen sanoilla: "ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" tuijotti
Franziska häneen kauan, vaipui sitten hänen jalkoihinsa ja huusi aivan
suunniltaan kauhusta:

"Voi minua! Sinähän olet se nuorukainen, jonka nuoruudessani surmasin?"

"Tointukaa, rouva markiisitar", sanoi pappi rauhallisesti nostaen
markiisittaren pystyyn ja vieden hänet nojatuoliin, "minä pyydän teitä
voittamaan tuskan, joka liian verisesti raatelee rintaanne, kun ei
kuitenkaan mikään katumus voi korvata sitä, mikä auttamattomasti on
kadotettu!"

"Älkää pitäkö minua mielipuolena, kunnioitettava herra!" alkoi
markiisitar vapisevalla äänellä. "Teidän kalpeat kasvonne, teidän
harmaantuneet hiuksenne — ja kuitenkin te se olette, niin, te olette
sama nuorukainen, jonka muinoin tapasin herttuatar d'Aiguillonin luona,
— te sytytitte rinnassani sen kuolettavan palon, polttavan tuskan,
joka iäksi oli tuomittu pysymään minulle vieraana! Voi minua! Mikä
voima vielä nyt, kun näen teidät jälleen, raatelee sisintäni? Mutta ei,
kaikki on mielikuvitusta — te ette voi olla sama nuorukainen — eihän se
ole mahdollista!"

"Kyllä", keskeytti pappi markiisittaren, "kyllä minä olen sama
nuorukainen, onneton Charost, jonka te syöksitte epätoivoon! Tunsin
teidät, kun astuitte rippituoliin: ymmärsin sen, mitä tunnustitte
omituisessa hämmennyksessänne, ja ne huokaukset, jotka vaistomaisesti
tunkeutuivat rinnastani, ne kuumat kyyneleet, jotka virtasivat
silmistäni, olivat viimeinen vero, jonka maallisen tuskani muisto
minulta vaati. Siihen asti olin säilyttänyt kirjettä, jonka kirjoititte
minulle, ja joka lävisti sydämeni ja syöksi minut lohduttomaan
kurjuuteen. Minä hävitin sen, kun olin nähnyt teidät jälleen, kun olin
varma siitä, että viimeinenkin koetus oli kestetty."

"Kuinka?" huudahti markiisitar. "Te puhutte saamastanne kirjeestä? En
milloinkaan ole teille kirjoittanut. Olin nähnyt teidät herttuatar
d'Aiguillonin luona, mitään enempää lähenemistäkään ei ollut — mitä
ihmettä tämä on!" —

"Ehkä", vastasi pappi rauhallisesti hymyillen, "ehkä kahdenkymmenen
vuoden aika, samalla kun se poisti mielestäni syvän loukkauksen, joka
oli syössyt minut epätoivoon, myös on hävittänyt muistista sen tavan,
kuinka tuo loukkaus tuli osakseni.

"En ollut vielä rakastanut; vasta kun näin neiti Chauvelinin, valtasi
minut tämä tunne sellaisella voimalla, että se kokonaan järkytti
herkän nuorukaisen sielunelämän. Autuaan tunteen hurmaamana näin
neidissä heräävän levottomuuden, näin, kuinka hänen silmänsä vuoroin
etsivät, vuoroin välttivät minua ujon, ensikerran syttyvän lemmen
vallassa. Niin, en epäillyt enää, saatoin uskoa elämäni korkeimpaan
onneen! Isäni, presidentti Charostin lähtö maatilalleen Chatilloniin
pakotti minutkin poistumaan Pariisista. Mutta kuinka olisin voinut
pysyä loitolla rakkaudestani? Hankin vaivoin isältäni suostumuksen
matkustaa takaisin pääkaupunkiin. Olin saanut tietooni neidin asunnon;
ensimmäiseksi suuntasin askeleeni sinne toivoen edes näkeväni
rakastettuni ikkunassa. Mikä autuus, mikä taivaan ihanuus, kun hänet
näin, kun hän äkillisen mielenliikutuksen valtaamana peräytyi. Ylös
— ylös hänen luokseen, hänen jalkainsa juureen vuodattaakseni koko
sieluni rakkauden korkeimmassa innostuksessa! Tämä ajatus tukahdutti
kaiken harkintakyvyn.

"Ei ketään eteisessä; osuin oikeaan, astuin neidin huoneeseen. Silloin
huusi se, jonka luulin rakastavan itseäni, sellaisella äänellä, että
veri hyytyi suonissani: 'Pois — pois — onneton!' ja ojensi torjuen
kätensä minua kohti, näyttäen selvästi syvän inhonsa. Kuulin askelia
lähenevän, mutta vasta asunnossani, johon olin tiedottomasti palannut,
pääsin oikein tajuihini. Vielä tänä päivänä en osaa selittää, kuinka
poistuin ritari Chauvelinin talosta, kohtasinko ketään, puhuinko
kenenkään kanssa, tai tapahtuiko muuten mitään.

"Rauhoituttuani vähän en voinut muuta ymmärtää, kuin että oli sattunut
jokin onneton erehdys. Kirjoitin Franziskalle, kuvailin hänelle
onnetonta tilaani intohimoisen rakkauteni hehkuvin värein, vannotin
häntä sydämeen käyviin sanoin ilmoittamaan, mikä nurja sallimus oli
aiheuttanut sen vihan ja syvän inhon, jota hän oli osoittanut minua
kohtaan. Heti seuraavana päivänä sain vastauksen, sen kirjeen, joka
ikiajoiksi vei kaiken toivoni. Franziska hylkäsi minut purevalla
ivalla. Hän vakuutti, ettei hänessä likimainkaan ollut vihaa tai inhoa:
hän ei edes ollut kokenut sellaisia tunteita. Mutta mielipuolia hän
pelkäsi kovin ja pyysi minua siksi pysymään poissa näkyvistään. Jotakin
omituista mielisairautta hän väitti minun potevan. Sen pelko oli
aiheuttanut kohtauksen, jonka tulkitsin vihaksi tai inhoksi.

"Tämän onnettoman kirjeen jokainen sana leikkasi sydäntäni. — Lähdin
Pariisista ja harhailin siellä täällä palaamatta Chatilloniin. Puku
ylläni osoittaa teille, mistä etsin rauhaa ja mistä sen löysin."

Markiisitar vakuutti kaiken pyhän nimessä, ettei hän milloinkaan ollut
saanut Charostilta kirjettä, eikä siis myöskään ollut voinut siihen
vastata. Todennäköistä oli, että kirje oli joutunut ritarin käsiin, ja
tämä oli vastannut siihen tyttärensä puolesta.

Markiisittaren mieleen tuli nyt eräs ajatus, jonka vähintäkään aihetta
ei tähän asti ollut uinaillut hänen sielussaan. Hänelle selvisi,
että isä, jonka koko olemus aina oli herättänyt hänessä mitä syvintä
kunnioitusta ja jonka elämänviisautta hän oli pitänyt ajatustensa
ja toimintansa ainoana mittapuuna, että juuri tämä isä oli ollut se
turmiollinen periaate, joka oli vaatinut uhrikseen hänen kauneimman
onnensa. Hänen väärien periaatteiden varassa eletty elämänsä tuntui
synkältä, ilottomalta haudalta, johon hänet oli syösty ilman
pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta. Repivä tuska laskeutui hänen
rintaansa.

Charost käsitti markiisittaren täydelleen ja koetti rohkaista häntä
kirkon suomalla lohdutuksella, jota hän jakeli innostunein sanoin. Hän
vakuutti nyt vasta ymmärtävänsä taivaan ikuisen tuomion ja ylistävänsä
sitä, kun hänen maallinen onnensa oli särkynyt sirpaleiksi, jotta hänen
mielensä puhdistuisi ja pyhittyisi vastaanottamaan suhdetta, johon jo
maan päällä sisältyi taivaan autuus. Hänet oli korkein mahti valinnut
johdattamaan naista, jota hän kerran oli intohimoisesti rakastanut,
ainoalle oikealle autuudentielle.

"Mitä", keskeytti markiisitar kiivaasti, "te tahtoisitte" —

"Olla teidän rippi-isänne", jatkoi Charost rauhallisen arvokkaasti,
"ja minä toivon, rouva markiisitar — tai sallikaa minun nimittää
teitä Franziskaksi — että voitan kaiken maallisen tuskan, joka teidän
elämäänne kuluttaa täällä alhaalla. Teidän puolisonne uskoo minulle
kernaasti kappalaisen paikan linnassanne; hän muistanee kai vielä
Silvein François Charostin, jonka nuoruudenystävä hän oli."

Charost oli oikeassa; hänen lohduttavat sanansa kevensivät
markiisittaren mieltä ja virittivät pian hilpeyttä, jota hän ei ollut
ennen eläissään tuntenut. Useamminkin kuin kappalaisen virka vaati
Charost tuli Nerbonnen linnaan, ja kun hänen vilkas henkensä mielellään
antautui iloisuuteen, joka ei käynyt arvokkuuden ahtaimpien rajojen
yli, tuli hänestä pian keskipiste siihen pieneen seurueeseen, jonka
oli tapana kokoontua Nerbonnen linnaan. Tähän seurapiiriin kuuluivat
etupäässä ritari Preville puolisoineen, muuan herra de Cangé, rouva
Dumée poikineen ja herra Dupin, kaikki markiisittaren naapureita.




IV.


Markiisitar kirjoitti heti puolisolleen, että linnan kappalainen oli
kuollut ja että augustiinilaisveli Charost sillä välin hoiti virkaa.
Nyt markiisin piti päättää, saisiko Charost pitää viran.

Tämän markiisittaren kirjeen kävi samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka
hän oli kirjoittanut puolisolleen. Hän sai näet tältä säännöllisesti
kirjeitä, jotka olivat päivätyt siinä kaupungissa, missä kreivi
Saint-Herminen rykmentti majaili. Mutta ainoassakaan ei ollut vastausta
siihen, mitä hänelle oli kirjoitettu. Kun markiisi ei milloinkaan
valittanut hänen vaiteliaisuuttaan, oli kirjeiden ilmeisesti täytynyt
tulla perille. Siksi markiisitar vähitellen uskoi, että hänen miehensä
tahtoi torjua luotaan kaikki kotia ja sen toimia muistuttavat
ajatukset. Tälläkään kertaa ei markiisi maininnut sanaakaan kappalaisen
toimesta. Toisin oli asia selviämässä kuin markiisitar oli luullut tai
milloinkaan aavistanut.

Vignan, Pariisin parlamentin prokuraattori, kirjoitti hänelle, että
eräs poliisivirkamies Auxerren kaupungista oli kääntynyt hänen
puoleensa saadakseen tietää markiisi de la Pivardièren nykyisen
asuinpaikan. Markiisi oli näet kauan oleskellut sanotussa kaupungissa
ja joutunut suhteisiin erään naisen kanssa, joka nyt esitti
vaatimuksiaan.

Markiisitar ei ollut tähän asti tiennyt vähintäkään puolisonsa
oleskelusta Auxerressa, yksikään hänen kirjeistään ei ollut siellä
leimattu. Tämä seikka ynnä se suhde, jossa markiisin sanottiin olleen
johonkin naiseen, teki hänet levottomaksi. Hän tiedusteli asiaa
tarkemmin ja sai kuulla, että markiisi jo kauan sitten oli heittänyt
sotapalveluksensa ja oleskellut Auxerressa. Siellä hän oli antautunut
rakkaussuhteisiin erään Pillard-nimisen ravintoloitsijan tyttären
kanssa, ja tämä oli miellyttänyt häntä siinä määrin, että hän oli
päättänyt näytellä kahta osaa yht'aikaa, olla sekä markiisi de la
Pivardière että vahtimestari Bouchet. Tämän nimen ja aseman hän todella
oli omaksunut, asettunut asumaan rakastajattarensa isän majataloon,
luvannut naida tytön ja sitten vietellyt hänet. Vasta myöhemmin oli
Pillardin onnistunut saada tietoonsa viettelijän oikea nimi.

Se syvä tuskan ja katkeran loukkauksen tunne, joka oli vallannut
markiisittaren mielen hyljätyn Charostin astuessa hänen eteensä ja joka
ensin syyttäen kohdistui isään, oli vähitellen yhä enemmän suuntautunut
markiisiin. Hänessä Franziska näki isän aloittaman työn täydentäjän,
elämänonnensa tuhoojan. Hän unohti, että vain hänen omat väärään
johdetut periaatteensa olivat tehneet hänestä markiisin puolison.

Mutta tämä katkeruus muuttui ilmeiseksi vihaksi, kun markiisittarelle
selvisi, että hän oli uhrannut elämänsä ja onnensa kunniattomalle
ja kurjalle miehelle. Ehkei markiisitar olisi tuntenut kärsimäänsä
vääryyttä niin elävästi, jos ei Charost olisi samaan aikaan sukeltanut
esiin menneisyyden kätköstä.

Voiko nainen milloinkaan karkoittaa ensimmäisen, ainoan rakkauden
sydämestään? Voiko rakastettu milloinkaan tulla toiseksi, jota ei enää
rakasta?

Mikään ankaran säädyllisyyden lievinkään loukkaus, vielä vähemmän
rikollisuus saattoi esiintyä hänen suhteessaan Charostiin, sillä niin
totista laatua oli papin hurskaus. Mutta tämä suhde oli kuitenkin
herättänyt markiisittaressa uudenlaisia elämän vaatimuksia. Hän
ymmärsi, että elämä rakastetun miehen rinnalla voi olla aivan
toisenlaista kuin miksi hän sitä oli kuvitellut. Mutta samalla kun
hänelle selvisi tämä, samalla hän näki oman onnensa auttamattomasti
särkyneen, ja lohduttomuus tästä korvaamattomasta tappiosta lisäsi
hänen vihaansa markiisia vastaan.

Tämän vihan hän ilmaisi joka tilaisuudessa mitä räikeimmällä tavalla.
Hän vakuutti, ettei mikään saisi häntä valvomaan oikeuksiaan rappiolle
joutunutta puolisoa kohtaan, että tämän mahdollinen kotiintulo olisi
suurin onnettomuus, mikä häntä saattaisi kohdata, ja että hän käyttäisi
silloin kaikkia keinoja karkoittaakseen miehensä Nerbonnen linnasta.




V.


Markiisi de la Pivardière oli salaa poistunut Auxerresta kyllästyneenä
Pillardin tyttäreen. Sitäpaitsi häneltä puuttui varoja jatkamaan
siellä elämää samaan tapaan kuin ennen. Hän huomasi olevansa velkojain
ahdistama joka puolelta; siksi hän katsoi välttämättömäksi palata
Nerbonnen linnaan hankkimaan rahaa.

Tällä matkalla, jonka hän suoritti ratsain, hän tuli Bourdieux-nimiseen
kylään, joka on seitsemän tunnin matkan päässä Nerbonnen linnasta.
Juuri kun hän siellä majatalossa söi aamiaista, tapasi hänet Jeun
kylästä kotoisin oleva mies Marsau, joka tunsi markiisin ja ihmetteli
hänen siellä oloaan, kun koti oli niin lähellä. Markiisi kertoi
aikovansa iltahämärässä yllättää vaimonsa. Tällöin vaihtui Marsaun
kasvojen ilme niin omituisesti, että markiisi huomasi sen ja alkoi
aavistaa pahaa. Marsau, ilkeä kavala mies, kertoi kysyttäessä
empimättä, että uusi kappalainen augustiinilainen Charost, oli tullut
linnaan, ja hänelle markiisitar ripitti itseään joka päivä ja hetki.
Oli siis hyvin mahdollista, että markiisi yllättäisi vaimonsa juuri
kesken hartaudenharjoitusta.

Rippi-isän nimi iski markiisiin kuin salama. Charost ei varmaankaan
ollut aavistanut, että de la Pivardière, joka tekeytyi hänen
ystäväkseen, tunsi hänen salaisuutensa, että ritari Chauvelin oli
hänelle kertonut, kuinka oli kukistanut sen, joka aikoi tunkeutua
hänen tyttärensä rakastajaksi. Eikä hän myöskään tiennyt, että de
la Pivardière, joka jo siihen aikaan oli päättänyt saada Franziskan
omakseen, vaikka siihen kuluisi kuinka pitkä aika, oli tehnyt kaikkensa
lisätäkseen hyljätyn, poloisen nuorukaisen epätoivoa, joten tämä
heittäen kaiken toivon pakeni luostariin.

Kun markiisi itse oli luvattomassa lemmenliitossa, uskoi hän
markiisittaren rikoksen sitä helpommin, kun tiesi, kuinka voimakas
nuoren Charostin vaikutus ennen oli ollut. Se, jonka tähden hän muinoin
oli ollut vähällä kadottaa tavoittamansa päämäärän, oli nyt loukannut
häntä. Vihan vimmassa hän huudahti:

"Minä haen käsiini tuon ulkokultaisen papin, ja sitten henki hengestä!"

Sattui vielä niin, että eräs Nerbonnen linnan palvelijattarista astui
ravintolaan juuri silloin, kun markiisi huusi nämä sanat. Tyttö, joka
jo lapsena oli tuntenut markiisin ja usein kuullut markiisittaren
sanovan, että hänen miehensä kotiintulo olisi mitä suurin onnettomuus,
säikähti hirveästi ja juoksi linnaan kertomaan, kenen oli nähnyt ja
mitä oli kuullut.

Oli juuri helatorstai, Nerbonnen kappelin pyhitysjuhla. Charost
oli aamulla toimittanut juhlallisen messun ja iltapuolella
jumalanpalveluksen. Se pieni naapurien seura, josta ennen on kerrottu,
oli kokoontunut markiisittaren luo, ja tämä pyysi myös kappalaista
viettämään iltaa linnassa.

Niin suuresti kuin tieto markiisin tulosta oli järkyttänyt
markiisittaren mieltä, hillitsi hän kuitenkin itsensä, niin ettei
kukaan vieraista, kaikkein vähimmin pappi, huomannut mitään. Kun hän
pelkäsi pahinta, kutsutti hän luokseen kaksi miestä, joiden rohkeuteen
ja uskollisuuteen hän luotti, varusti toisen miekalla ja vei heidät
ruokasalin viereiseen huoneeseen.

Illallinen oli melkein lopussa, ja markiisitar alkoi jo epäillä, ettei
markiisi täyttäisikään uhkaustaan. Silloin tämä äkkiä astui saliin.

Kaikki nousivat pöydästä ja lausuivat ilonsa markiisin odottamattoman
kotiintulon johdosta. Etenkin Charost vakuutti moneen kertaan, kuinka
hän oli kiitollinen kohtalolle, joka viimein toi kotiin vanhan, aina
mielessä säilyneen ystävän. Markiisitar yksin istui tyynesti paikallaan
eikä luonut mieheensä silmäystäkään.

"Mutta", sanoi vihdoin rouva de Preville hänelle, "mutta hyvä Jumala,
rouva markiisitar, tällä tavallako te toivotatte tervetulleeksi
puolisonne, jota ette pitkään aikaan ole nähnyt?"

"Minä", tarttui markiisi puheeseen heittäen murhaavan katseen pappiin,
"minä olen tosin hänen puolisonsa, mutta en enää hänen _ystävänsä_,
kuten minusta näyttää!"

Selvää on, että vieraat tämän kohtauksen jälkeen turhaan yrittivät
jatkaa keskenjäänyttä hilpeää keskusteluaan. Varsinkin Charost näytti
olevan hyvin levoton, sillä tavaton puna nousi hänen kasvoilleen.
Hän tarkasteli markiisia omituisin katsein; tämä ei ollut sitä
huomaavinaan, vaan söi ja joi hyvällä halulla. Mieliala kävi hetki
hetkeltä yhä painostavammaksi, ja kun kello löi kymmenen, hajaantui
seurue. Herra de Preville kutsui markiisin aterialle luokseen kolmen
päivän perästä, ja toinen otti kutsun vastaan.

Kun markiisitar oli jäänyt kahden kesken markiisin kanssa, jatkoi hän
yhä kaameaa, vihamielistä vaikenemistaan. Markiisi kysyi ylpeällä,
käskevällä äänensävyllä, millä oli ansainnut niin kylmää ja halveksivaa
kohtelua.

"Mene", vastasi markiisitar, "mene Auxerreen ja kysy syytä mielipahaani
siltä siveettömältä naiselta, jonka kanssa olet jo kauan elänyt
häväisten kaikkia kunnian ja uskollisuuden käsitteitä!"

Markiisi, joka ei aavistanut markiisittaren tietäneen hänen
rikollisesta suhteestaan, tunsi kärsivänsä musertavan tappion, sillä
hän ymmärsi, että tämä johtaisi eroon, että hän menettäisi Nerbonnen
linnan, ainoan tulolähteensä, jos ei voisi lepyttää vaimoaan. Siksi
hän koetti selittää markiisittarelle, ettei hän milloinkaan ollut
käynyt Auxerressa, että kaikki, mitä hänestä mahdollisesti oli puhuttu,
oli ilkeää kostonhaluista parjausta. Mutta silloin markiisitar nousi
istuimeltaan ja sanoi lävistäen hänet hirvittävällä katseella:

"Sinä kurja teeskentelijä, tulet pian näkemään, mihin minunlaiseni
nainen kykenee, kärsittyään näin suuren häväistyksen!"

Nämä uhkaavat sanat lausuttuaan hän poistui siihen kamariin, missä
hänen yhdeksänvuotias tyttärensä nukkui, ja lukitsi oven jäljessään.
Markiisi lähti siihen huoneeseen, jossa hän muulloin nukkui puolisonsa
kanssa, riisuutui Hybert-nimisen palvelijan avulla ja meni vuoteeseen.
Seuraavana aamuna hän oli kadonnut jäljettömiin.




VI.


Tämä markiisin salaperäinen katoaminen herätti tavatonta huomiota
kaikkien naapurien kesken. Markiisitar yksin ei osoittanut mitään
muutosta käytöksessään; hänestä oli samantekevää, millä tavalla
markiisi oli hävinnyt, kunhan ei vain tarvitsisi enää koskaan
häntä nähdä. Markiisi oli jättänyt kotiin hevosensa, viittansa,
ratsusaappaansa; hän ei siis ollut voinut poistua kauas. Markiisittaren
kamarineitsyt Margarete Mercier oli puhunut sekavasti markiisin
katoamisesta tuona yönä; yhä äänekkäämmin alkoi huhu kertoa
tapahtuneesta rikoksesta ja syytti viimein suoraan markiisitarta
puolisonsa murhasta. Asia levisi ja varmeni yhä, kun kamaripalvelija
Hybert, joka salin oven takana seisten oli kuullut markiisin ja
hänen rouvansa viimeisen keskustelun ja markiisittaren uhkaavat
sanat, kuiskaili niitä kenelle sattui ja lisäsi vielä, että markiisi
todennäköisesti nyt oli vainaja.

Jokainen, joka tuona kohtalokkaana iltana oli ollut markiisittaren
luona, oli pannut merkille hänen omituisen käytöksensä, ja se, mitä
ennen oli katsottu ilkeämieliseksi, kavalaksi panetteluksi, että
näet markiisitar eläisi rikollisessa suhteessa augustiinilaismunkki
Charostin kanssa, tuntui nyt uskottavalta. Tämän suhteen syyksi pantiin
tuo luultu rikos.

Ainoastaan herra de Preville ja hänen puolisonsa eivät mitenkään
ottaneet uskoakseen, että markiisitar oli voinut tehdä niin kammottavan
työn. He koettivat saada selvyyttä siihen pimeyteen, joka ympäröi tuon
yön tapahtumia, kun Pivardièren pieni yhdeksänvuotias tytär, kuten
tavallista, tuli heillä käymään; hän oli näet samanikäinen kuin herra
de Previllen tytär, ja lapset olivat leikkitovereita.

He puhuttelivat lasta kahden kesken ja kyselivät varovasti, oliko
tapahtunut mitään erikoista sinä yönä, jolloin isä oli kadonnut.

Pienokainen kertoi empimättä, että äiti oli vienyt hänet illalla
erääseen syrjäiseen huoneeseen ja käskenyt hänen nukkua siellä, mitä
ei ollut tapahtunut koskaan ennen. Yöllä hän oli herännyt kovaan
kolinaan ja kuullut surkean äänen huutavan: "Vanhurskas Jumala! — armoa
— säälikää minua!" Mutta kun hän kauhun valtaamana tahtoi juosta pois
huoneesta, oli ovi suljettu. Sitten kaikki hiljeni. Seuraavana päivänä
hän oli huomannut siinä huoneessa, missä isä oli nukkunut, verisiä
jälkiä lattialla ja nähnyt äidin itsensä pesevän verisiä liinoja.

Voiko ajatella, ettei viaton, teeskentelemätön lapsi puhuisi totta,
— että se mielikuvituksessaan sepittäisi sellaisia juttuja? Herra
de Preville antoi lapsen toistaa kertomuksensa useampien täysin
luotettavien henkilöiden läsnäollessa, ja hän ja hänen puolisonsa,
jotka enemmän kuin muut olivat uskoneet markiisittaren viattomuuteen,
tunsivat sitäkin suurempaa katkeruutta sitä ihmistä kohtaan, josta
olivat niin hirveällä tavalla erehtyneet.

Kun Chatillonin yleinen syyttäjä sai tietoonsa asianhaarat, syytti hän
markiisitarta murhasta. Eräs oikeudenjäsen, Bonnet, määrättiin pitämään
tutkimusta ja lähti sitä varten kirjuri Bretonin kanssa Jeun kylään.

Markiisittarelta ei voinut pysyä salassa, mikä häntä uhkasi; hän pakeni
kamarineitsyt Margarete Mercierin kanssa ja vahvisti siten hirvittävän
epäluulon, joka häneen oli kohdistunut. Toinen palvelijatar Katharine
Lemoine oli kuuleman mukaan suoraan sanonut olleensa läsnä isäntäänsä
murhattaessa. Hänet vangittiin, ja pian senjälkeen myös Margarete
Mercier, joka tavattiin Romorantinissa, jonne markiisitar oli hänet
jättänyt.

Molemmat kertoivat melkein täydelleen samalla tavoin hirvittävästä
tapauksesta yksityiskohtia myöten, niin ettei heidän todistustensa
uskottavuutta voinut epäillä.

Kun markiisitar (näin kuului kertomus) oli varma, että markiisi oli
nukkunut, poisti hän mikäli mahdollista kaiken palvelusväen, vei
yhdeksänvuotiaan tyttärensä erääseen ylemmän kerroksen huoneeseen ja
lukitsi hänet sinne. Kun kello löi kaksitoista, kolkutettiin linnan
portille. Markiisitar käski Mercierin sytyttää tulta ja avata. Hän
teki niin, ja augustiinilainen Charost astui sisään kahden miehen
saattamana, joista toinen oli varustettu pyssyllä, toinen sapelilla.

"Nyt on sopiva aika", sanoi markiisitar Charostille, ja kaikki menivät
varpaisillaan markiisin huoneeseen. Yksi miehistä tempasi vuoteen
uutimen syrjään. Markiisi oli vetänyt peitteen leukaan asti ja nukkui
raskaasti. Mutta kun mies aikoi vetää peitteen hänen yltään, heräsi hän
ja hyppäsi pystyyn; samassa silmänräpäyksessä toinen laukaisi pyssynsä.
Markiisi haavoittui, mutta ei kuolettavasti.

Verissään hän syöksyi keskelle huonetta ja rukoili armoa, mutta turhaan.

"Päättäkää työnne", huusi markiisitar miehille.

Silloin markiisi huusi epätoivon tuskassa: "Julma vaimo, eikö sinua
mikään liikuta? Eikö mikään muu kuin minun vereni voi sammuttaa
vihaasi? Sinun ei tarvitse koskaan enää minua nähdä, minä luovun
kaikista vaatimuksistani, anna minun vain elää!"

"Täydentäkää työnne!" huusi markiisitar vielä kerran helvetillisen
raivon salamoidessa hänen silmistään, Nyt kaikki kolme, Charost ja
molemmat muut miehet, heittäytyivät markiisin kimppuun ja iskivät
häneen useampia haavoja. Kun he viimein päästivät hänet, korisi hän
vielä. Silloin markiisitar tempasi yhdeltä murhamieheltä tikarin,
työnsi sen markiisin rintaan ja lopetti hänen kuolinkamppailunsa.
Juuri tässä silmänräpäyksessä astui sisään Katherine Lemoine, jonka
markiisitar oli lähettänyt läheiseen meijeriin, ja joutui näkemään mitä
markiisitar teki. Hän oli huutamaisillaan kauhusta; markiisitar käski
miesten pistää vaatetta tytön suuhun, mutta nämä vastasivat, ettei se
ollut tarpeellista; he pistäisivät tytön kuoliaaksi, jos tämä päästäisi
pienintäkään ääntä.

Sitten molemmat miehet kantoivat ruumiin pois. Heidän poissaollessaan
toi markiisitar omin käsin tuhkaa, jolla puhdistutti huoneen
huolellisesti, ja kannatti vereen tahratut vuoteet ja lakanat
kellariin. Kahden tunnin kuluttua palasivat miehet. Markiisitar
kestitsi heitä, söi ja joi itse heidän kanssaan, ja sitten he
poistuivat Charostin kanssa.

Sama Hybert, jonka kautta huhu markiisin murhasta oli levinnyt,
oli muka hänkin tunkeutunut huoneeseen. Hän tunnusti heränneensä
laukaukseen ja luulleensa ryövärien karanneen markiisin kimppuun.
Sentähden hän oli juossut markiisin huoneeseen. Tuskin hän oli avannut
oven, kun markiisitar juoksi häntä vastaan ja uhkasi tappaa hänet
siihen paikkaan, jos hän ei poistuisi. Myöhemmin Charost oli pakottanut
hänet vannomaan ankaran valan, jossa hän lupasi vaieta kaikesta, mitä
oli nähnyt tuona yönä ja mitä muutenkin oli huomannut. Hybert piti
vangittaman, mutta hän pakeni, eikä häntä mistään löydetty.

Charost vangittiin syytettynä osallisuudesta markiisi de la Pivardièren
hirvittävään murhaan, kun Bourgesin virkaatekevä piispa oli antanut
pidätykseen luvan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun markiisitar de la
Pivardière tuli esiin kätköstään ja antautui vapaaehtoisesti vangiksi.

Hän selitti, että vain hetkellinen heikkous, kidutuksen pelko oli
ajanut hänet etsimään suojaa ystävättärensä markiisitar d'Auneuilin
luona; paeta hän ei ollut tahtonut. Hänen ei mielestään tarvinnut
vakuuttaa viattomuuttaan, sillä jos tarkasteli hänen entistä
elämäänsä, hänen luonnettaan, niin tuntui mielettömältä pitää häntä
niin inhoittavan työn tekijänä. Ankarintakaan tutkimusta hänen ei
siis tarvinnut peljätä, päinvastoin hän toivoi, että siten särkyisi
halveksittavan ilkeämielisyyden ja käsittämättömien erehdysten verkko,
ja silloin hän olisi epäluulosta vapaa, eikä hänen läsnäolonsakaan
olisi välttämätön oikeudenkäynnissä. Mutta asia oli muuttunut,
kun hänen rippi-isäänsä augustiinilaismunkki Charostia syytettiin
osallisuudesta rikokseen. Nyt hänen täytyisi jakaa kohtalonsa sen
kanssa, jonka hyveellisyys ja hurskaus oli paras suoja kaikkea
konnamaista rikollisuutta vastaan. Vasta kun tämän ystävän syyttömyys
kirkastuisi, tuntisi hänkin jälleen saavutetun vapauden suloisuutta.
Sentähden hän ei enää peljännyt vankityrmää.

Charost kohotti lempeästi hymyillen katseensa taivaaseen, kun
hänelle luettiin syytöskirjelmä. Rupeamatta laajemmin puolustamaan
syyttömyyttään hän tyytyi sanomaan, että hän piti syytöstä, jonka
varmaan itse helvetin valheellinen päämies oli keksinyt, uutena taivaan
lähettämänä koettelemuksena, johon piti nöyrästi alistua.

Vaikka molempien palvelijattarien todistukset olivat yhtäpitävät
kaikkien muulla tavoin selville saatujen syrjäseikkojen kanssa ja rikos
näin ollen melkein toteennäytetty, vakuuttivat markiisitar ja Charost
kumpikin syyttömyyttään. Tämä lujuus, rauhallinen ja varma kieltäminen
lukemattomissa kuulusteluissa, joka muuten olisi puhunut syytettyjen
viattomuuden puolesta, osoitti tuomarien mielestä yhä selvemmin
markiisittaren ja Charostin pohjatonta, inhoittavaa teeskentelemistä.

Tämän tuomarien kannan omaksuivat vähitellen kaikki, jotka ennen
olivat kunnioittaneet markiisitarta suuresti, vieläpä rahvaskin. Kun
oikeudenpalvelijat olivat Nerbonnen linnassa takavarikoimassa kaikkea,
tunkeutui väkijoukko sisään, rikkoi ikkunat, ovet, astiat, hävitti koko
linnan, joka nyt näytti raunioilta.

Kaikki markiisi de la Pivardièren ruumiin etsimisyritykset olivat
turhia, ja tähän seikkaan vetosivat syytettyjen puolustajat
osoittaessaan, että markiisitarta ja Charostia vastaan nostettua
kannetta ei ollut voitu täydellisesti näyttää toteen. Tämän johdosta
oikeudenjäsenet, jotka osoittivat harvinaista intoa rikoksen selville
saamiseksi, vielä kerran käskivät penkoa maata kaikkialla linnan
lähistöllä, minne ruumis suinkin olisi voitu kätkeä. Bonnet oli näet
kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että murhaajat olivat kaivaneet
markiisin ruumiin ihan likelle linnaa.

Sitten alkoi kiertää omituinen huhu. Kerrottiin, että Bonnet juuri oli
aloittamaisillaan kaivamistöitä eräässä paikassa, kun markiisi ilmestyi
hänelle elävänä ja huusi hirveällä äänellä, ettei hänen pitäisi etsiä
maasta sitä, jolle taivas ei ollut suonut sellaista lepoa. Sitten (näin
lisättiin) oli markiisin henki kauhein sanoin syyttänyt markiisitarta
ja Charostia murhasta. Kauhun jäykistämänä Bonnet oli paennut.

Miten lieneekään ollut tämän markiisin ilmestyksen laita, se vain on
varmaa, että Bonnet sairastui hyvin vaikeasti ja kuoli vähän aikaa
myöhemmin.

Chatillonin tuomioistuin katsoi tarpeelliseksi kuulustella
markiisitarta ja Charostia vastakkain. Markiisitar astui aitauksen
eteen yhtä rauhallisena kuin aina ennenkin; mutta kun Charost tuotiin
sisään, heittäytyi markiisitar valittaen ja epätoivon vallassa hänen
jalkoihinsa ja huusi sydäntäsärkevällä äänellä:

"Isäni — isäni — miksi rankaisee taivas minua näin julmasti? Voiko
mikään autuus tuolla ylhäällä pyyhkiä pois näitä tuskia? Te minun
tähteni syytettynä mitä hirvittävimmästä rikoksesta, minun tähteni
tuomittuna häpeälliseen kuolemaan? Mutta ei, ei, varmasti tapahtuu
jokin ihme! Mestauspaikalla aukenee taivas teille kunniassaan, ja
kirkastettuna nousette korkeuteen ja kaikki kansa vaipuu rukoillen
polvilleen."

"Rauhoittukaa", vastasi Charost koettaen nostaa markiisitarta pystyyn,
"rauhoittukaa, rouva markiisitar! Vaikean koettelemuksen on taivas
lähettänyt meille. Älkää sanoko, että minä kuolen teidän tähtenne. Ei,
samanlainen kohtalo ehkä saattaa meidät kuolemaan. Olettehan te yhtä
vapaa syyllisyydestä kuin minäkin."

"Ei, ei", huudahti markiisitar kiivaasti, "ei, ei, minä kuolen
syyllisenä. Oi, isäni! Oikeassa olitte, maallinen kosto saavuttaa
rikollisen."

Oikeus luuli näissä markiisittaren sanoissa olevan tunnustuksen
ja kehoitti häntä nyt viipymättä kertomaan totuuden, joka muuten
kidutuksen avulla puserrettaisiin hänestä.

Silloin markiisitar toisti saavuttaen äkkiä entisen maltillisuutensa,
ettei hän ollut siihen tekoon vikapää, ettei hän lainkaan aavistanut,
millä tavalla markiisi oli kadonnut jäljettömiin.

Myöskin Charost vakuutti liikuttavin sanoin, että markiisitar oli yhtä
syytön kuin hänkin, ja että jos hän mahdollisesti tunsi syyllisyyttä
toisessa suhteessa, rikkomus silloin oli sitä laatua, ettei sitä mikään
maallinen tuomioistuin voinut tuomita.

Oikeus katsoi tämänkin lausunnon hyvin kaksimieliseksi ja
epäilyttäväksi. Päätettiin ryhtyä kidutukseen.

Tämän kuullessaan markiisitar jähmettyi elottomaksi patsaaksi.
Charost selitti, että jos maallinen heikkous saisi hänet tunnustamaan
jonkun rikoksen, niin hän jo etukäteen peruuttaa tunnustuksen, joka
kiduttamalla on häneltä saatu.

Molemmat, markiisitar ja Charost, piti juuri vietämän salista ulos;
silloin syntyi ulkona hälinää, oikeussalin ovet avautuivat, ja sisään
astui — murhatuksi luultu markiisi de la Pivardière!




VII.


Luotuaan pikaisen silmäyksen markiisittareen ja Charostiin hän astui
aitauksen eteen ja selitti tuomareille, että hän henkilökohtaisesti
saapumalla oikeuden istuntoon luuli parhaiten todistavansa, ettei häntä
oltu murhattu.

Samalla hän ojensi Romorantinin tuomarin laatiman asiakirjan,
jonka mukaan enemmän kuin kaksisataa henkilöä oli todistanut hänet
markiisi de la Pivardièreksi. Pyhän Antoniuksen juhlapäivänä, juuri
iltamessun aikana, hän astui Jeun kirkkoon, ja hänen ilmaantumisensa
oli synnyttänyt kauhua koko seurakunnassa, koska kaikki heti
ensi silmäyksellä tunsivat murhatuksi luullun markiisi de la
Pivardièren ja luulivat näkevänsä aaveen. Sitäpaitsi olivat Miserayn
augustiinilaisveljet ja hänen tyttärensä imettäjä todistaneet, ettei
hän todella ollut kukaan muu kuin markiisi.

Tuomarien kehoituksesta hän kertoi sitten yksityiskohtaisesti, kuinka
hän oli hävinnyt linnasta.

Levottomuus ja hämmästys esti tuona kohtalokkaana yönä markiisia
nukkumasta. Kellon lyödessä kaksitoista hän kuuli linnanportille
kolkutettavan ja tutun äänen huutavan:

"Herra markiisi, — herra markiisi, avatkaa, me tulemme pelastamaan
teitä uhkaavasta vaarasta!"

Hän nousi makuulta ja tapasi oven edessä François Marsaun Jeustä,
mukanaan kaksi miestä, joista toinen oli asestettu pyssyllä, toinen
sapelilla. Marsau kertoi markiisille, että hänen luokseen oli poikennut
oikeudenpalvelijoita, joilla oli määräys vangita markiisi Pillardin
syytöksen johdosta, joka koski avioliittolupauksen rikkomista. Nyt
voisi ainoastaan pikainen pako hänet pelastaa.

Markiisi, joka äskeisen kohtauksen johdosta oli kiihtyneessä
mielentilassa, näki olevansa hukassa. Häntä odotti ankara rangaistus
kaksinnaimisen yrityksestä; hän huomasi olevansa yksin, markiisittaren
hylkäämä, ja päätti paeta heti. Hänen hevosensa ontui; viitta,
ratsusaappaat, pistoolit, kaikki olivat vain esteenä hänen nopeasti
paetessaan. Jalkaisin hän seurasi Marsauta ja molempia miehiä, jotka
lupasivat suojella häntä kaikkia hyökkäyksiä vastaan. Onnellisesti
hän kulki Jeun läpi ja pääsi turvaan. Silloin, kun hän vielä kokosi
välttämättömiä matkatarpeitaan, laukesi toisen miehen pyssy; markiisi
kuuli askelten lähestyvän, ja huoneen ovi temmattiin auki. Mutta hän
löi sen kiinni ja pakeni, kun linnassa taas kaikki oli hiljaista.

Levähtämättä hän sitten harhaili ympäri maata löytämättä missään
turvallista olinpaikkaa. Näillä retkillään hän tuli Plavignyn kylään
ja kuuli vasta täällä, että markiisitarta ja Charostia syytettiin
hänen murhastaan. Tämän tiedon järkyttämänä hän päätti palata kotiin
ja unohtaen oman vaaranalaisen tilansa tehdä tyhjäksi inhoittavan
syytöksen. Hän toivoi myöskin suhteensa markiisittareen muuttuvan
toiseksi, jos tämä hänen kauttaan pelastuisi häpeästä ja kuolemasta.

Lähellä Nerbonnen linnaa hän tapasi Bonnetin kaivamassa esille
markiisin ruumista. Hän huusi miehelle, ettei ollut tarpeellista
hakea maan alta sitä, joka vielä vaelsi maan päällä, ja vaati
häntä kirjoittamaan todistusta hänen ilmaantumisestaan. Sen sijaan
Bonnet riensi hevosen selkään ja pakeni niin nopeasti kuin voi.
Oikeudenpalvelija seurasi häntä, ja ainoastaan molemmat talonpojat
Nerbonnesta, jotka Bonnet oli ottanut mukaansa kaivamaan, pysyivät
paikallaan ja tunsivat herransa. Kun markiisi hämmästyksekseen ja
kauhukseen tapasi Nerbonnen linnan sijasta rauniot, lähti hän Jeun
kylään, hankki Romorantinissa todistuksen siitä, kuka hän oli, ja
riensi Chatilloniin esittäytymään oikeusistuimelle.

Luonnolliselta olisi tuntunut, että markiisin paluu olisi kumonnut
syytteen markiisitarta ja hänen rippi-isäänsä vastaan; näin ei
kuitenkaan käynyt eikä voinutkaan käydä. Paitsi sitä, että molempien
tyttöjen todistus vielä oli pätevä, sisälsi myös markiisin kertomus
paljon epätodenmukaista. Mutta varsinkin tuntui markiisittaren käytös
perin oudoksuttavalta. Osoittamatta mitään yllätyksen tai hämmästyksen
merkkiä hän tarkasteli luuloteltua markiisia läpitunkevasti, ja
katkera, pilkallinen hymy toi aavistuksen niistä tunteista, joita
hänen sielussaan liikkui. Näytti siltä kuin hän olisi etukäteen
tiennyt tällaisen henkilön ilmestyvän, joka näyttelisi markiisi de la
Pivardièren osaa, ja nyt jännittyneenä tarkkailisi, kuinka tuo olento,
joka tosin ulkomuotoon, puheeseen, käyntiin, asentoihin nähden oli
aivan markiisin kaltainen, siitä suoriutuisi.

Toisin oli Charostin laita, joka markiisin astuessa sisään risti
kätensä ja kohottaen katseensa taivaaseen näytti rukoilevan.

Oikeus määräsi markiisittaren ja Charostin vietäviksi takaisin
vankilaan ja päätti tutkia mitä tarkimmin ja ankarimmin luulotellun
markiisi de la Pivardièren todenperäisyyttä, vaikka Romorantinin
tuomarin asiakirja näytti ratkaisseen asian.

Tuoreessa muistissa oli vielä muuan petkuttaja, joka käyttäen hyväkseen
harvinaista yhdennäköisyyttään erään Martin Guere nimisen henkilön
kanssa, sanoi olevansa tämä ja sai kolme pitkää vuotta petetyksi koko
kaupunkia, vieläpä Gueren vaimoa ja lapsia, kunnes mies itse palasi
kotiin ja paljasti petoksen, jonka rangaistukseksi tuli kuolema.

Aluksi näytettiin luuloteltua markiisia molemmille vangituille
tytöille, Mercierille ja Lemoinelle, jotka molemmat yksimielisesti
vakuuttivat, ettei heille näytetty henkilö ollut markiisi de la
Pivardière, vaikka yhdennäköisyys olikin hyvin merkillinen. Tästä tuli
uusi epäluulon aihe markiisitarta ja Charostia vastaan.

Väsyttäväksi kävisi mainita kaikkia toimenpiteitä, joihin oikeus ryhtyi
saadakseen selville, tokko se henkilö, joka odottamatta oli astunut
esiin markiisi de la Pivardièrenä, todella oli tämä. Riittää, kun
kerromme siitä ratkaisevasta selvityksestä, joka saatiin Valencessa.
Täällä oli eräässä luostarissa kaksi markiisin sisarta, ja myös
luostarin abbedissa oli tuntenut hänet varhaisesta lapsuudesta asti.
Nämä kolme henkilöä eivät vähimmässäkään määrässä epäilleet markiisin
persoonaa, kun he olivat olleet hänen seurassaan kolme viikkoa ja hän
oli muistuttanut heille kaikkia pieniä, mitättömiä seikkoja heidän
lapsuuselämästään.

Luulotellun ja todellisen markiisin käsialojen yhtäläisyys, ja eräät
omituiset tavat, jotka olivat ainoastaan lähimpien ystäväin tiedossa,
lisäsivät luonnollisesti yli kolmensadan henkilön antamien todistusten
tehoa.

Niinpä siis oikeuden kaikkien sääntöjen mukaan tuomioistuimen täytyi
olettaa, että markiisi de la Pivardièren henkilöllisyys oli täysin
näytetty toteen.

Mutta markiisitar ja Charost olivat syytteessä markiisi de la
Pivardièren murhasta eikä murhasta yleensä; jos siis markiisin
henkilöllisyys oli täysin todistettu, täytyi syytöksen olla väärä.
Tähän sitovaan johtopäätökseen nojautui oikeus julistaakseen syytetyt
kaikesta vastuusta täysin vapaiksi.

Jos taas syytös oli väärä, niin olivat ne henkilöt, joiden todistukseen
se perustui, vannoneet väärin. Tämän mukaan käsiteltiin Catherine
Lemoinea ja Margarete Mercieriä.

Kuka ei olisi syyttänyt näitä molempia kavaluudesta ja
pahanilkisyydestä, ja he olivat sittenkin viattomia!

Mercier oli tuona yönä herännyt siihen, että linnanportille
kolkutettiin. Hän nousi ja herätti Lemoinen, ja molemmat katselivat
ikkunasta, kuinka kolme miestä juuri astui linnan ovesta sisään;
yhdellä näistä oli pyssy, toisella sapeli. He näkivät tämän kaiken
selvästi valonhämyssä, joka tunkeutui avatusta ovesta. Vähän ajan
kuluttua he kuulivat melua markiisin huoneesta, ensin valittavaa ääntä
ja sitten laukauksen; lopuksi kaikki hiljeni. He hiipivät nyt ulos
käytävään ja tapasivat Hybertin, joka näytti olevan aivan suunniltaan
ja työnsi heidät takaisin kamariinsa, sillä muuten heidät voitaisiin
murhata.

Seuraavana aamuna, kun markiisi oli hävinnyt, uskoi Hybert heille, että
hän oli laukauksen kuultuaan juossut markiisin huoneeseen ja koettanut
tunkeutua sisään. Mutta hänet työnnettiin ulos ja ovi lyötiin kiinni.
Hän oli kuitenkin ennättänyt selvästi nähdä huoneessa markiisittaren
ja Charostin, ja markiisi oli virunut verissään lattialla. Varmaa oli,
että markiisi oli murhattu ja että molemmat tuntemattomat miehet olivat
vieneet ruumiin pois. Mutta ei sanaakaan saisi puhua tästä asiasta,
sillä heitä voitaisiin varmaan pitää osallisina murhaan. Lemoine oli
huomannut markiisittaren illalla puhuttelevan kahta asestettua miestä.

Kaikki kolme muistelivat sitä vihaa, jota markiisitar niin usein oli
ilmaissut markiisia vastaan, hänen uhkaavia sanojaan ja markiisin
selittämätöntä katoamista. Näin tuntuu luonnolliselta, että se mitä
Hybert aluksi vain luuli nähneensä, muuttui tosiasiaksi, ja että kaikki
kolme sisimmässään olivat varmoja siitä, että markiisitar ja Charost
olivat murhanneet markiisin ja kuljetuttaneet ruumiin pois.

Jonkun järkyttävän tapahtuman voi ehkä kokonaan kätkeä sieluunsa
sellainen henkilö, joka esiintyy elämässä tottuneena näyttelijänä,
mutta Hybertin, Lemoinen ja Mercierin kaltaiset ihmiset eivät siihen
kykene. Tästä johtuivat kaksimieliset, epäilystä herättävät vihjaukset,
ja ne kasvoivat ilkeäksi huhuksi markiisitarta ja Charostia vastaan,
aiheuttaen viimein kanteen.

Bonnet oli (kuten mikään tuomari ei saisi olla) äärimmäisen
intohimoinen, ennakkoluuloinen, joka tavalla puolueellinen ja lisäksi
vielä vihamielisessä suhteessa Charostin sukuun.

Hänellä oli lähtökohtana se varma usko, että markiisitar eli
luvattomassa rakkaussuhteessa Charostin kanssa; aivan arvaamatta
ja hyvin sopimattomaan aikaan palaa markiisi, ja hänen käytöksensä
lietsoo entistä voimakkaammaksi markiisittaren vihan, niin että hän
ryhtyy vaikka mihinkä keinoihin saadakseen miehensä pois tieltä: murha
päätetään ja pannaan täytäntöön. Mahdotonta on, että teko on voinut
tapahtua ilman palvelijakunnan tietoa ja myötävaikutusta; näiden täytyi
siis myöskin tietää kaikki asianhaarat.

Tämän jälkeen Bonnet ei epäröinyt uhata Mercieriä ja Lemoinea
kuolemalla, jos he eivät tunnustaisi kaikkea, ja sai heiltä irti mitä
vain halusi. Menettelytapa tällöin on hyvin helppo.

"Etkö sinä", kysyi esim. Bonnet, "etkö itse nähnyt, kuinka Charost
karkasi markiisin kimppuun?"

"En, hyvä herra", vastasi puhuteltu, "sitä en ole nähnyt".

"Tunnusta", kiljui Bonnet, "tai joudut silmänräpäyksessä hirsipuuhun!"

"Niin, kyllä", sanoo tyttöraukka hirveän tuskan vallassa, "Charost
hyökkäsi markiisin kimppuun", j.n.e.

Useat henkilöt, jotka olivat vankilassa puhutelleet sekä Lemoinea
että Mercieriä, kertoivat tyttöjen katkerasti valittaneen Bonnetin
menettelyä ja toivoneen joutuvansa toisen tuomarin' kuulusteltaviksi,
jolle uskaltaisivat sanoa totuuden, että näet olivat vain _arvelleet_
murhan tapahtuneen.

Breton, kirjuri, myönsikin Bonnetin menetelleen niinkuin tytöt olivat
kertoneet; olipa hän kerrankin, kun Mercier ei tunnustanut todeksi
jotakin yksityisseikkaa, jota hän oli mielessään hautonut, vetänyt
puukon taskustaan ja uhannut heti paikalla leikata häneltä sormen
pois, jos hän ei tunnustaisi. Vielä enemmän! Vankilan mies- ja
naisvartijain täytyi Bonnetin määräysten mukaan pitkin päivää toistaa
tytöille että heidät hirtettäisiin, jos he peruuttaisivat vähintäkään
todistuksestaan. Tästä johtui sekin, etteivät he alussa tahtoneet
tuntea takaisin tullutta markiisia.

Sekin oli ihmeellistä, että Pivardièren pieni tytär, joka tunsi isänsä
heti, ei voinut selittää, kuinka hän oli tullut puhuneeksi herra de
Previllelle, niinkuin tämä oli todistanut. Mutta häneltä oli kysytty
niin tiukasti, hän oli niin pelästynyt, ja tuona yönä hän oli tosiaan
nukkunut toisessa huoneessa j.n.e.

Koko Pariisi, joka oli ollut kuohuksissa markiisittaren rikoksen
johdosta, juhli nyt hänen voittoaan, ja varsinkaan ne, jotka olivat
armottomimmin tuominneet hänet ottamatta huomioon syyttömyyden
mahdollisuutta, eivät väsyneet ylistämästä häntä loppumattomiin.
Kreivi de Saint-Hermine, joka oli surkutellut murhattua markiisi de la
Pivardièreä kunnollisena, urhoollisena miehenä, selitti nyt, kun hän
eli, hänen olevan täydellisen tyhjäntoimittajan, jota varmaan kohtaisi
ansaittu rangaistus.

Toimelias herttuatar d'Aiguillon otti viedäkseen markiisittarelle koko
Pariisin onnittelut ja kutsui häntä sinne elähdyttämään uudelleen
samoja seurapiirejä, joissa hän ennen oli tähtenä loistanut.

Hän tapasi markiisittaren syvän surun murtamana ja välinpitämättömän
rauhallisuuden vallassa, joka osoitti täydellistä kieltäytymystä.

"Mitä te puhutte!" huudahti herttuatar aivan hämmästyneenä, kun
markiisitar vakuutti, ettei hän olisi kuollut aivan syyttömänä, vaan
sovittanut kuolemallaan erään rikoksen.

"En pidä", vastasi markiisitar synkän tulen leimahtaessa hänen
silmistään, "en pidä mahdollisena, että te, rouva herttuatar, tässä
ajattelette rikosta, joka olisi synti vain maallista lakia vastaan.
Ah, minä rakastin häntä, minä rakastin häntä vielä silloinkin, kun
hän taivaan lähettämänä tuli luokseni sovittamaan minua ikuisen
kaikkivallan kanssa; ja tämä rakkaus, tämä rakkaus yksin oli minun
rikokseni!"

Monet, hyvin monet eivät olisi käsittäneet markiisitarta. Eikä häntä
käsittänyt herttuatarkaan, joka oli hyvin hämmästynyt, kun ei voinut
viedä pariisilaisille muita tietoja markiisittaresta, kuin että hän
kaukana maailman kirjavasta hälinästä tahtoi viettää loput päivänsä
luostarissa.

Tämän päätöksen markiisitar myös toteutti. Mutta markiisia hän ei
suostunut tapaamaan. Ei hän myöskään enää tahtonut puhutella Charostia,
joka viattomuutensa ja hurskautensa loisteessa palasi Miserayn
luostariin.

Markiisi de la Pivardière astui jälleen sotapalvelukseen ja sai pian
surmansa taistelussa salakuljettajia vastaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARKIISITTAREN RIKOS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.