Ensi aste : Koulupojan romaani

By E. N. Chirikov and Onni R. Hamara

The Project Gutenberg eBook of Ensi aste
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Ensi aste
        Koulupojan romaani

Author: Ewgenij Tshirikoff
        O. H-a.


        
Release date: June 14, 2026 [eBook #78856]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1910

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78856

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENSI ASTE ***
language: Finnish




ENSI ASTE

Koulupojan romaani


Kirj.

JEVGENI TSHIRIKOFF


Suomensi

O. H—a [Onni Hamara]



Kirjallisia pikkuhelmiä XXXIII.





Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1910.




EWGENIJ NIKOLAJEWITSH TSHIRIKOFF


syntyi 1864 etelä-Venäjällä polveutuen eräästä simbiriskiläisestä
aatelissuvusta. Ylioppilaaksi päästyään opiskeli hän Kasanin
yliopistossa ensin juridikaa ja sitten luonnontiedettä, ottamatta
kuitenkaan kumpaistakaan alaa erikoisalakseen. Kuitenkin täytyi hänen,
luultavasti politisista syistä, lopettaa opintonsa.

Tämän jälkeen antautui hän sanomalehtialalle toimien kirjeenvaihtajana
useissa aikakauslehdissä. Hän on kirjoitellut m.m. Ruskoje
Bogatstwo'on, Nowoje Slowo'on Sisn'iin, Ruskaja Misl'iin y.m. Sisn'in
toimitukseen liittyi hän myöhemmin vakinaisesti, mutta siirtyi mainitun
lehden lakattua maaseutuosaston toimittajaksi Ruskaja Misl'iin. Hänen
mainitussa lehdessä julkaisemansa "maakuntakuvat" herättivät ansaittua
huomiota sattuvina ja nerokkaina Venäjän maalaiselämän kuvauksina.

Mutta ei ainoastaan sanomalehtimiehenä, vaan myöskin kirjailijana on
T. tehnyt itsensä tunnetuksi. Varsinkin novellistina on hän ollut
sangen tuottelias. Niiden joukossa ovat ansiokkaimpia kokoelmat
"Invalidy" (Invalidit) ja "V otstavku" (jäähyväishetkellä). Kaikkiaan
on hänen novellikokoelmiaan ilmestynyt 18 kpl. kustannusliike "Snanien"
kustannuksella, jossa liikkeessä m.m. Maksim Gorjki on osakkaana ja
joka on kustantanut Gorjkin, Andrejeffin, Kuprinin y.m. mestariteoksia.
T. oli muutenkin sangen lähellä mainittuja kirjailijoita, kuuluen
samaan kirjalliseen piiriin ja ollen läheinen ystävä heidän kanssaan.
Nyt on tuo ystävyys kuitenkin laimennut, josta syystä hänen viimeiset
tuotteensakin ovat ilmestyneet erään toisen kustannusliikkeen
kustannuksella Moskovassa.

Se seikka, että T. nuorena ylioppilaana joutui politiseen ilmapiiriin
ja nuorten, sivistyneiden, vapaamielisten ylioppilaiden, n. k.
"nuorvenäläisten", seuraan, on antanut leiman koko hänen tuotannolleen.
Hän liikkuu sangen mielellään politisilla aloilla ja kuvailee Venäjää
juuri sellaisena kuin se esiintyy vapaamielisten, niin ylhäisten kuin
alhaisten, sivistyneiden kuin sivistymättömien silmissä. Myöskin seuraa
hän mielellään Marxin viittomaa yhteiskunnallista tietä.

Dramatisella alalla on T. tehnyt itsensä tunnetuksi etupäässä
dramoillaan "Za slavon" (Kunniatta), "Druzja publiki" (Julkisuuden
ystävät) ja "Jevrei" (juutalaisia), joka viimeksimainittu näytelmä on
esitetty Suomessakin Maaseututeaatterissa. T:n huvinäytelmät ovat sen
sijaan vähäpätöisempiä. Niitä ei voida verrata hänen dramoihinsa, jotka
uudenaikaisen tyylinsä ja rikkaan vuoropuhelunsa suhteen usein kohoavat
runoilutaidon huippuun. Aihe on niissä kyllä suppea ja käsittely
lyhyttä, mutta vuoropuhelu sisältää syväaatteisia totuuksia ja osoittaa
kirjailijan selväsanaiseksi ja vakavaksi työskentelijäksi. — Aivan
viime aikoina on T. myöskin eräillä fantasia-näytelmillään saanut
suurta suosiota venäläisen yleisön keskuudessa.

_Suomentaja_.






Ensi aste.




I.


Kevät on tullut!

Aurinko heloittaa ja paahtaa täydellä terällään. Kaduilla kiitää
riemuisassa kilpajuoksussa pieniä jokia ja puroja. Katoilta ja
akkunalaudoilta putoilee jääpuikkoja musertuen maahan sattuessaan
tuhansiksi palasiksi. Taivas on kirkas, kuulakka ja hohtavan
sininen; pienet pilvenhattarat leijailevat sillä kuin yksinäiset
valko-joutsenet. Kaikkialta, maasta ja taivaasta, keksii katse suloa,
riemua ja kauneutta.

Ihmiset ovat ystävällisiä, iloisia ja onnellisia. Kaikki odottavat
jotakin, toivovat jotakin, aivan kuin olisivat hekin uuden kevään
tullessa alkaneet elää uutta elämää, toisenmoista kuin tähän saakka
eletty oli ollut.

Kimnasipuutarhan korkean orapihlaja-aidan vieressä pitävät varpuset
sellaista melua, että vanha viiksikäs konstaapelikin, joka seisoo
läheisimmässä kadunkulmassa, torkahtaa ja uneksii valmistettavasta
tappelusta, johon hänen viran puolesta pitäisi sekaantua.

Katoilla ja kadun pälvipaikoissa kuhertelevat kyyhkys-herrat. Ne
keikailevat, kohottelevat siipiään ja luovailevat kyyhkysneitosten
ympärillä, lausuen näille kauniita, rakkautta ja onnea uhkuvia
romanssejaan. Naakat ovat vallanneet synkän vankilatornin elämöiden
siellä kuin riitaiset noidat.

Kaikki iloitsevat. Vanha vakainen koirakin, joka loikoo suurten
kiviportaiden edessä, tuntee itsensä sangen tyytyväiseksi. Se
raaputtelee toisella takajalallaan korvantaustaansa, oikoo ruumistaan,
laskeutuu sitten selälleen, katsahtaa taivaan sini-kirkkauteen ja makaa
sitten mielihyvin mukavassa asennossaan.

Mutta iloisimpia ja tyytyväisimpiä ovat epäilemättä koulupojat,
realistit ja kimnasistit. Tänään on ollut viimeinen koulupäivä
pääsiäisen edellä. Hitaasti ovat tunnit kuluneet, pojat eivät ole
voineet istua hiljaa, tarkkaavaisina seurata opetusta ja tuntea
minkäänlaista kunnioitusta opettajiaan kohtaan. Opettajatkaan eivät
ole erikoisesti välittäneet opetuksesta, vaan sensijaan lörpötelleet
kaikenmoista joutavaa oppilasten kanssa, ja vain näön vuoksi on
silloin tällöin kuulunut katkera "shii!", kun poikain mielet lähenevän
lupa-ajan hauskuuksia muistellessa ovat joutuneet niin kuohuksiin,
että luokka on suuresti muistuttanut varpusia, jotka äskettäin
täyttivät auringonpaisteessa tarkastelevan konstaapelin vanhan sydämen
perättömillä tappelu-unelmilla.

Vihdoinkin kuluivat loppuun nuo ikävät tunnit, vihdoinkin pääsivät
pojat vapaiksi! Vapauden ja riippumattomuuden tunne valtasi heidän
mielensä, ja iloisesti ja reippaasti iskivät heidän kenkäinsä korot
katukivitykseen, kun he meluisissa joukkioissa suuntasivat kulkunsa
kotejansa kohti. Kahden viikon yhtäjaksoinen loma-aika oli lasten
mielestä niin pitkä aika, että pääsiäisen jälkeinen maanantai tuntui
heistä sangen kaukaiselta mahdollisuudelta. Tuohon maanantaihin
mennessä ehtivät he toimia määräämättömästi, elää lukemattomia
riemukkaita tapahtumia.




II.


Kimnaasin toisen luokan oppilaat Petroff ja Pawloff olivat eronneet
toverien meluisasta joukosta ja kulkivat vilkkaasti keskustellen kahden
katukäytävällä.

"Me myöhästymme. He lopettavat, ennen kuin ehdimme perille."

"Mitä se tekee! Tiedäthän, millaisia tytöt ovat. Siihen minkä minä ja
sinä suoritamme viidessä minuutissa, kuluttavat he kaksikymmentäviisi",
vastasi Petroff. "Mutta laskehan alas housunlahkeesi! Olet käärinyt ne
liian korkealle."

Petroff tunsi harmistuvansa noiden ylöskäärittyjen housunlahkeiden
takia; Pawloff pysähtyi, kumartui alas ja kääri auki lahkeet. "Kunpa
vain muistaisin kääriä ne jälleen ylös ennen kotiin menoa! Muuten
saan taas äidiltä toruja", ajatteli hän itsekseen ja kiiruhti
ketteräjaikaisen toverinsa jälkeen, joka täyttä vauhtia ohjasi kulkunsa
kohti tyttökoulua.

"Jospa vain saisimme selville hänen asuntonsa! Nähtävästi
Nikolskaja-kadulla. Seurasin häntä eilen, mutta kadotin hänet
näkyvistäni", selitti Petroff jouduttaen kulkuaan.

"Sinä et tiedä hänen sukunimeään?"

"En. Toisten olen kuullut kutsuvan häntä Leliaksi. Ja sukunimenhän minä
kyllä saan selville, kunhan vain — kaunis nimi! Hänet on luultavasti
ristitty Jelenaksi."

"Ei hänen tarvitse olla Jelena! Luokkamme 'pystynokkaisella
balalajkalla' on sisar, jota myöskin kutsutaan Leliaksi, mutta joka ei
kuitenkaan ole ristitty Jelenaksi vaan joksikin aivan toiseksi."

Kimnasistit kääntyivät vasempaan, kulkien pitkin vuorelle johtavaa
aitausta. He lisäsivät vauhtiaan, sillä he alkoivat jo kohdata
koulutyttöjä.

"Katsos, tuolla hän on!" huudahti Petroff ja puukkasi kyynärpäällään
Pawloffia kylkeen.

"Missä?"

"Tuolla, senkin sokko! Kulkee realistin vieressä."

"Todellakin."

"Menkäämme toiselle puolelle katua!"

Toisella puolella katua kulki pieni kaksitoista- tahi
kolmetoista-vuotias tyttönen, jolla oli ruskea, kullalle-kimalteleva
palmikko, rusoittavat posket ja iloiset, viisaat pikku silmät. Hän
keskusteli vilkkaasti seuralaisensa, realistin kanssa ja heilutteli
askelten tahdissa huolettomasti kantohihnaan sidottuja koulukirjojaan.

Niin, _hän_ se oli!

Petroff oli huonolla tuulella. "Vai niin, hän on jo tilattu", ajatteli
hän tuntien sekä harmia että suuttumusta.

"No, kiiruhdahan! Jäätkö taaskin jälkeen!" murahti hän tyytymättömänä
Pawloffille, jonka pitkät housunlahkeet alinomaan valuivat kantapäitten
alle ja hidastuttivat siten hänen kulkuansa. Toverukset kulkivat kadun
ylitse ja läksivät seuraamaan Leliaa.

Petroff katseli tarkasti hänen palmikkoansa, sinistä palmikkonauhaa
ja hänen ruskean hameensa reunaompeleita. Lelialla oli aivan
uudet kalossit, joiden jättämät jäljet näkyivät selvästi märässä
katukivityksessä. Petroff sijoitti jalkansa hänen jälkiinsä huomaten
tuon tehtävän sangen hauskaksi. Pawloff laahusti hänen takanaan,
ja syyttä ei Petroff nimitellytkään häntä "kyhnykseksi". Oli aivan
mahdotonta pitää hänen kanssaan yllä keskustelua, joka olisi
kiinnittänyt Lelian huomion heihin, mutta sitävastoin lörpötteli hän
kyllä kaikenmoista joutavaa hetkellä, jolloin heidän olisi pitänyt
vaieten kuunnella.

Realisti oli jo hetkisen luimistellut seuraajiaan. Usein oli hän
kääntänyt päätään ja mulkoillut vihaisesti kimnasisteihin, mutta
Petroff ei joutunut hämilleen. Vaikka hän ei ollutkaan kovin voimakas,
oli hän kuitenkin sangen rohkea ja urhoollinen.

"Sipulia ja munakokkelia!" mutisi Petroff, aivan kuin vastauksena
realistin raivokkaisiin katseisiin.

Realisti ei ollut kuulevinaan, mutta hänen kasvoillaan voi selvästi
huomata ajatuksen: "Odotahan! Kunhan vain saatan hänet kotiinsa, niin
kyllä sitten saat maksun sanoistasi." Niin hän mielessään mietti,
ottaen kuitenkin samalla osaa keskusteluun naisensa kanssa.

"Meillä alkavat tutkinnot heti pääsiäisen jälkeen kestäen 15 päivään
toukokuuta, jolloin lukukausi loppuu. Silloin pääsemme jälleen
vapaiksi."

"Te olette onnellisia! Meillä alkavat kirjoitukset vasta 10 päivä
toukokuuta. Ja sen jälkeen en saa enää teitä tavata, Alevtina
Nikolajevna", huokasi realisti.

"Kuulitko! Alevtina Nikolajevna!" kuiskasi Petroff puukaten toveriaan.

Varmaankin kuuli myöskin Lelia äänen, joka hänen takanaan kuiskasi
hänen nimensä, sillä hän keikautti päätään tyytyväisen hymyn levitessä
hänen kasvoilleen. Lelia oli sangen itserakas keikailija. Se seikka,
että takana kulkevat kimnasistit tunsivat mielenkiintoa häntä kohtaan,
tyydytti suuresti hänen itserakkauttaan.

Hän heilautti päätään, aivan kuin heittääkseen toiselle puolelle niskaa
palmikkonsa, ja alkoi keskustella realistin kanssa äänekkäämmin, kuten
on tapana tehdä, kun tiedetään muitakin kuulijoita, kuin se, jolle
sanat kohdistetaan, olevan lähistössä ja halutaan puhe saada myöskin
heidän kuuluviinsa.

"Ja kimnasistien lukukausi loppuu kaiketi aivan viimeksi, noiden
poika-parkojen", lausui Lelia laulavalla äänensävyllä.

Petroff katsoi velvollisuudekseen yskäistä. Realisti vaikeni, mutta
hänen kasvoillaan kuvastui tyytymättömyyttä.

Pawloffin uusien housujen lahkeet olivat likaantuneet, joka seikka
saattoi hänet sangen levottomaksi. Hän aikoi kääntää ne jälleen ylös,
mutta ei Petroffin moitteita peljäten uskaltanutkaan sitä tehdä.

Siten saapuivat he Nikolskajakadulle, jossa Petroff oli edellisenä
päivänä kadottanut Lelian näkyvistään. Lelia ja realisti kääntyivät
vasempaan, kimnasistit tekivät samoin. Kuljettuaan kolmen tahi neljän
talon ohitse, saivat he selville sekä Lelian asunnon että hänen
sukunimensä — Trojtskaja, — sen näkivät he oven nimikilvestä.

"Mutta kentiespä hän onkin täysihoidossa, joten tuo nimi ei ole hänen
isänsä", koitti Pawloff väittää.

"Tyhmyri! Huomasithan nimilevyssä nimen Nikolai, ja häntähän kutsutaan
Nikolajevnaksi. On päivänselvää, että nimen omistaja on hänen isänsä."

Näin onnistui Petroff saamaan selville hänen ristimä- ja sukunimensä
sekä asuntonsa. Mutta siihen ei hän aikonut pysähtyä. Hän päätti
hinnalla millä hyvänsä päästä hänen tuttavuuteensa. "Se ei ole
ollenkaan mahdotonta", ajatteli hän toivorikkaana. "Varmasti saapuu hän
pääsiäismessuun Neitsyt-Marian kirkkoon."

Realisti oli jatkanut matkaansa eteenpäin katua ja lakkaamatta
katsahtanut suuttuneena kimnasisteihin.

"Sipulia ja munakokkelia!" kirkui Petroff.

"Pidä suusi, nulikka", kuului vastaus aivan kuin taisteluvaatimuksena.

Petroff ehdotti Pawloffille, että he yhdessä löylyttäisivät realistia,
mutta Pawloff ei uskaltanut, ja niin läksivät Lelian saattajat
tappelutta kukin omalle suunnalleen.




III.


Pääsiäisviikko oli käsissä. Kevät edistyi nopeasti. Aurinko loisti yhä
kirkkaammin, taivas muuttui yhä syvemmäksi ja kuultavammaksi. Lumi
oli kokonaan sulanut. Eräät irroittivat jo sisäakkunansa. Kaikkialla
valmistauduttiin arvokkaasti viettämään suurta juhlaa.

Kaduilla näkyi pitkiä jonoja hartaita "uskovaisia", jotka hiljaa ja
juhlallisesti ohjasivat kulkunsa johonkin kaupungin lukemattomista
kirkoista.

Suureen messuun pääsiäisyönä ottivat osaa, kuten luonnollista, myöskin
Petroff ja Pawloff. He nuuskivat kaikki mahdolliset kirkot. He menivät
Neitsyt-Marian kirkkoon, tunkeutuivat aivan etunenään, tekivät nopeasti
ristinmerkin ja alkoivat pälytä ympärilleen, aivan kuin etsien jotakin.
Seistyään siinä kymmenkunnan minuuttia, puukkasi Petroff kyynärpäällään
Pawloffin kylkeen, jonka jälkeen nuo kaksi pääsiäismessun viettäjää
tunkeutuivat jälleen ulos kirkosta. Kirkkomäelle saavuttuaan pistivät
he lakit päähänsä ja läksivät kulkemaan kohti Pietari-Paavalin kirkkoa.
Siellä uudistui sama juttu. Hartaat ukot ja ämmät suuttuivat.

"On mahdotonta, Jumala nähköön, pysyä täällä hartaana", mutisivat he.
"Edes ja takaisin!"

Mutta kimnasistit eivät masentuneet, vaan jatkoivat etsiskelyään.
Petroff oli jo alkanut epäillä, mutta äkkiä kääntyikin kohtalo
toveruksille myötäiseksi.

"Jospa käväisisimme seminaari-kirkossa", ehdotti Petroff alakuloisena,
heidän kuljettuaan "kahdentoista evankelistan" luvun aikana
vahakynttilät käsissään useimmissa kirkoissa.

He astuivat seminaarin kirkkosaliin. Petroffin katse kulki
läsnäolijasta toiseen. Äkkiä vavahti hän, ja hänen sydämensä alkoi
kiivaasti jyskyttää. Hän oli löytänyt kullankimalteisen palmikon, johon
oli solmuttu sininen nauhanruusuke.

"Katsohan tuonne!" kuiskasi hän läähättäen Pawloffille.

Pawloff kurotti kaulaansa, mutta ollen likinäköinen ei hän voinut
keksiä etsimäänsä. Hän ei kuitenkaan halunnut näyttää, millainen
"sokko" hän oli, vaan kuiskasi vastaukseksi:

"Niin, kyllä minä näen!"

Petroff tunkeutui lähemmäksi Leliaa ja pysähtyi aivan hänen viereensä.
Hän seisahtui siihen hartaan hiljaisena ja vaipui innokkaaseen
rukoiluun; väliin hän kuitenkin salaa katsahti Leliaan.

Temppeli oli täynnä hartaita rukoilijoita. Pappi luki evankeliumeja,
silloin tällöin kuului tornista kellon läppäys ja kirkosta ämmien
syviä, hartaita huokauksia. Sitten viritti kirkkokööri soinnukkaan
riemulaulun, joka vähitellen kuoli korkeuteen, kajahtavan
temppeliholvin salaperäiseen hämäryyteen. Tuli kimalteli sadoissa
vahakynttilöissä, ja kun joku evankeliumi oli luettu loppuun,
lepattelivat nuo pienet liekit ja sammuivat sitten, hetkiseksi täyttäen
ilman savun ja noen tuoksulla.

Kun Petroff saapui seminaari-kirkkoon, oli hänellä vain halpahintainen
vahakynttilä, josta hän oli toisen puolen pureskellut kappaleiksi
harmitellessaan "löytöretkiensä" hyödyttömyyttä. Nyt osti hän paksun,
kullatun kynttilän, joka maksoi kokonaista kymmenen kopeekkaa. Kun
uuden evankeliumin lukeminen alkoi, sytytti hän nopeasti kynttilänsä ja
ojensi sen sitten Lelialle, jotta tämä voisi saada kynttiläänsä tulen
hänen kynttilänsä liekistä.

"_Merci!_" kuiskasivat hänen huulensa melkein kuulumattomasti. Hän
hymyili, sytytti kynttilänsä ja seisoi taas vakavana ja liikkumattomana
kuin täysikasvuinen nainen.

Toverukset olivat jo etukäteen sopineet "operationinsa" laadusta.
Pawloff, joka seisoi Lelian takana, puhalsi hiljaa hänen kynttiläänsä,
kunnes sai sen sammumaan. Jälleen ojensi Petroff kynttilänsä Lelialle.

Sitten sammutti hän aivan kuin vahingossa oman kynttilänsä ja
kääntyi sitten Lelian puoleen tulta pyytäen. Tällöin puhutteli hän
häntä Alevtina Nikolajevnaksi hämmästyttäen siten suuresti häntä ja
tyydyttäen samalla yhtä suuresti hänen itserakkauttaan.

Kun hän sitten meni suutelemaan ristiinnaulitun kuvaa, seurasi Petroff
aivan hänen kintereillään. Se seikka, että he tällöin sattuivat
koskettamaan toisiansa, ei tehnyt mitään, se oli vain hauskaa.
Pawloff jäi taakse, sekaantui kömpelyydessään ihmisjoukkoon ja katosi
jäljettömiin. Mutta Petroff oli vikkelämpi. Heti Lelian jälkeen painoi
hän huulensa ristiinnaulitun kuvaan, samalle kohdalle, kuin hänkin
ja seurasi sitten taas häntä. Realisti, joka muutamia päiviä sitten
oli ärsyttänyt Petroffia, näkyi raivaavan itselleen tietä ihmisjoukon
lävitse heitä kohti. Kun he astuivat toistensa ohitse, puukkasi Petroff
aivan kuin sattumalta kyynärpäällään hänen kylkeensä. Sitten katosi
hänkin ihmismereen. Lelia kulki ovelle, ja Petroff luonnollisesti
seurasi häntä. Lelia näytti odottavan jotakin.

"Meillä on varmaankin sama matka, Alevtina Nikolajevna! Minun täytyy
mennä aina Nikolskajakadun toiselle puolelle, joten voimme kenties
kulkea yhdessä?" esitti Petroff käyttäen apunaan pientä hätävalhetta.

Lelia iloitsi. Hän oli kadottanut näkyvistään saattajansa, kamarineito
Fenjan, eikä uskaltanut kulkea yksinään, sillä yö oli jo myöhäinen ja
ulkona oli sangen pimeää.

Petroff liittyi siis hänen seuraansa. Kotimatkalla koitti hän esiintyä
mahdollisimman edukseen, samalla kun hän koitti halventaa realistin
"ansiota".

"Realistit eivät voi päästä yliopistoon; heitä ei oteta siellä vastaan."

"Niin, mutta kun he suorittavat jonkunlaisen tutkinnon, niin käy se
kyllä päinsä."

"Hekö suorittaisivat tutkinnon! Siihen he eivät kykene. He ovat liian
paksupäisiä."

"Mutta heistäpä voi sen sijaan tulla sotilaita."

"Sotilaita! Ikäänkuin se olisi jotakin! Mekin pääsisimme sotilasalalle,
jos vain tahtoisimme. Mutta mepä emme halua."

"Sotilailla on sangen kauniit virkapuvut."

Petroff ei voinut heti keksiä sopivaa vastaväitettä.

"Jopa vain!" huomautti hän ohimennen ja käänsi sitten keskustelun
varsinaiseen asiaansa. Silloin sai hän tietää, että Lelia oli
kuudennella luokalla, että hän joka ilta viiden tienoissa käveli ulkona
isänsä seurassa ja että hänen kotipihassaan pelattaisiin pääsiäispyhinä
krokettia.




IV.


Toinen pääsiäispäivä oli ihana kevätpäivä.

Satojen kirkonkellojen riemusoitto kajahteli ilmassa. Ylhäiset
pääsiäis-onnittelijat ajelivat kaduilla korskuvilla hevosillaan,
alempiarvoisten kulkiessa juhlapukuisina katukäytävällä ja
syljeskellessä ympärilleen pureskeltuja auringonkukan siemeniä.

Myöskin luonto otti osaa yleiseen juhlailoon ja vietti juhlaa
talviunesta heräämisensä johdosta.

Petroff ja Pawloff kulkivat edestakaisin Nikolskajakadun neljännen
talon kohdalla. Talon pihasta kuului vilkkaita lastenääniä, naurua
ja huutoa. Luonnollisesti pelattiin siellä krokettia. He odottivat
nyt sopivaa tilaisuutta voidakseen mennä pihaan pelaamaan, mutta
eivät uskaltaneet sitä sentään tehdä. Eritoten Pawloff näytti sangen
epäröivältä.

"Siellä on nähtävästi myöskin realisti, ja hän voi iskeä meitä
krokettinuijallaan."

Petroff kuunteli. Hän erotti selvästi muiden äänien joukosta Lelian
soinnukkaan äänen. Hän olisi niin mielellään pelannut krokettia Lelian
kanssa, ja tunsi kuin olisi joku erityinen voima vetänyt häntä tuohon
pihaan! Hän työnsi raskaan portin sivulle ja kurkisti pihaan, mutta ei
huomannut mitään muuta kuin korkean muurin oikealla ja porraskäytävän
vasemmalla. Piha oli nimittäin talon nurkan takana. Mutta hän kuuli
ääniä, huutoja ja nuijaniskuja.

"Menemmekö sisään, vai mitä arvelet?" kysyi Petroff astuen portin
sisäpuolelle ja kääntyen sitten Pawloffin puoleen.

"Mutta realisti voi ..."

"Hätähousu!" vastasi Petroff suuttuneena ja vetäisi jalkansa takaisin.

Mutta kuule! Lelian ääni kajahteli niin lähellä, niin lähellä, hänen
pienten jalkojensa astunta ja iloinen naurunsa kuului niin selvästi!
Krokettipallo vieri kapeaan porttikäytävään. Petroff pisti heti päänsä
portin sisäpuolelle ja kurkisti porttikäytävään.

"Oh! Kuka siellä!" huudahti Lelia peljästyneenä huomatessaan leveästi
hymyilevät kasvot porttiaukossa.

"Pelaatteko te krokettia, Alevtina Nikolajevna?" kysyi Petroff
tunkeutuen sisemmäksi.

"Tekö se olettekin, Petroff! Miksi ette tule sisään? Tulkaa peliin!"

"Minä en ole yksinäni. Tuolla ulkona on muuan toverini."

"Voihan hänkin tulla mukaan."

Mutta ei! Kun Petroff kääntyi ympäri, ei toveria näkynytkään missään.
Kuultuaan huudon: "Kuka siellä!", oli Pawloff luullut kysyjää
realistiksi ja kiireimmän kautta paennut tiehensä.

"Hätähousu!" sanoi Petroff itsekseen ja astui portin sisäpuolelle.
Hän pisti kätensä takkinsa taskuun ja otti sieltä munan, joka oli
varustettu seuraavanlaisella omistuskirjoituksella:

    "Mä mukana munan tään soman,
    Kuin nimikorttini oman
    Rakkauteni tahdon kantaa
    Ja sen kauniille sitten antaa...
    Kristus on ylösnoussut!!
    A.N. T:lle minulta."

Hän antoi munan Lelialle ja sanoi sitten, kaihoisasti häntä pienillä,
mustilla silmillään katsellen:

"Kristus on ylösnoussut, Lelia!"

Lelia otti munan, punastui kuin ruusunnuppu, katsoi maahan ja sanoi
hiljaa!

"Mutta − − mutta minä en salli herrojen antaa minulle
pääsiäissuudelmaa."

"Sepä ikävää", sanoi Petroff alakuloisena, mutta tarttui kuitenkin
Lelian käteen, veti hänet lähemmäksi ja aikoi suudella häntä poskelle.

Koululakki putosi Petroffin päästä ja hänen huolellisesti siloitetut
hiuksensa joutuivat sotkuksiin.

Petroff ei varmaankaan olisi pian päästänyt Leliaa irti, ellei äkkiä
olisi nurkan takaa ilmestynyt muuan pieni tyttönen, joka käsiään
taputellen alkoi huutaa:

"Mutta tulkaapas katsomaan Leliaa! Tulkaa katsomaan Leliaa!"

Petroff tointui jälleen ja päästi irti Lelian. Heti syöksyi realisti
paikalle pitäen krokettinuijaa kädessään.

"Nytpä sain sinut kynsiini, sininen naudanlihakappale!" kirkui hän,
heilutti nuijaansa ja juoksi Petroffia kohti.

Petroff sieppasi tomuuttuneen lakkinsa maasta ja juoksi
nuolennopeudella portille.

"Sainpas kuitenkin häneltä pääsiäissuudelman", ajatteli Petroff
paetessaan realistin nuijaa. Ja huomattuaan vaaran olevan ohitse,
kääntyi hän jälleen päin, kohotti nyrkkiänsä ja huusi:

"Odotapas, senkin sipuli ja munakokkeli, vielä tulet tuntemaan nyrkkini
laadun!"




V.


Kesän vietti Petroff Olshankan kylässä Grisha-sedän luona.

Sinne saavuttuaan ikävöi hän alussa sangen suuresti Leliaa. Hän tunsi
itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, kuljeskeli alakuloisena paikasta
toiseen eikä voinut löytää mitään lohduttavaa.

Edellisenä kesänä oli siellä ollut sangen hauskaa. Setä Grisha oli
ollut iloinen ja ilvehikäs, ja he olivat olleet mitä parhaimpia
ystäviä. He olivat yhdessä kierrelleet mailla ja metsissä, laskeneet
ilmaan leijoja ja onkineet kaloja. Setä Grisha oli silloin
kohdellut Petroffia paljon huomaavaisemmin kuin nyt. Mutta olihan
se luonnollista, sillä olosuhteet olivat silloin aivan toiset kuin
nyt. Setä Grisha oli mennyt naimisiin täti Dunjan kanssa ja pysyi
lakkaamatta nuoren puolisonsa seurassa unhoittaen kokonaan sellaisen
olennon kuin Petroffin. Tällainen asiantila tuntui tosin sangen
harmittavalta, mutta Petroff ei millään muotoa halunnut osoittaa
välittävänsä siitä. Hän kyllä tulisi toimeen yksikseenkin, sedän
seurattakin! Uusi täti ei myöskään piitannut mitään Petroffista, mutta
sekin seikka oli hänen mielestään yksi ja sama.

Kun he esimerkiksi lähtevät käsi kädessä kävelylle metsään, eivät he
lainkaan muista Petroffia, ennen kuin ovat saapuneet veräjän toiselle
puolelle ja alkavat kulkea ylös mäkeä. Silloin käännähtää täti Dunja ja
huutaa eteisportailla seisovalle Petroffille:

"Petja! Etkö halua tulla mukaan?"

"Ei kiitoksia!", vastaa Petroff ääneen, ajatellen samalla itsekseen:
"Äsken eivät he lainkaan kysyneet minun mielipidettäni, ja niinpä eivät
he tarvitse tehdä sitä nytkään."

Niin, aika kului sietämättömän hitaasti! Hän heittäytyi pitkälleen
ruohikkoon, sulki silmänsä ja antautui suloisten unelmien valtaan.
Ruskeat kiharat ja soma pystynokka muistuivat hänen mieleensä, hänen
sydämensä täyttyi samalla kertaa sekä riemusta että tuskasta, ja hän
alkoi ikävöidä takaisin kaupunkiin.

"Setä voi kyllä olla iloinen", ajatteli Petroff, "hänellähän on
puoliso. Mutta minä olen aivan yksinäni, ja siksipä tuntuukin aika
minusta sietämättömän pitkältä."

Jospa vain Lelia olisi täällä! Silloin kulkisi hän käsi kädessä hänen
kanssaan, aivan kuin setä tädin kanssa, eivätkä hekään haluaisi ketään
mukaansa kävelylle lähtiessään.

Ensi viikon ikävöi Petroff niin perinpohjaisesti, että täti Dunja aivan
väsyi häneen.

"Etkö sinä voisi tehdä jotakin?" kysyi hän suuttuneena.

"Ei minulla ole mitään tekemistä."

"Voithan lukea jotakin."

"Olen jo aikoja sitten lukenut kaikki täällä löytyvät kirjat."

"Mutta voithan mennä ulos leikkimään."

"Ei täällä ole ketään, jonka kanssa leikkisin."

"Laita sitten leija ja lennättele sitä."

"Ulkona ei tuule."

"Etkö siis voi löytää itsellesi mitään hommaa ja puuhaa?"

"Ei täällä ole mitään, jonka kanssa kannattaisi hommailla ja puuhailla."

Mutta parin viikon kuluttua alkoi Petroff jo unhoittaa ikävänsä. Ja kun
vielä oli kulunut viikkokausi, oli Petroffilla niin paljon tekemistä,
että hänen oli mahdoton ehtiä niistä suorittamaan puoltakaan.

Hän oli paremmin tutustunut uuteen tätiin ja sopinut setä Grishan
kanssa. Ja sitäpaitsi vaikuttivat setä ja täti niin vähän hänen
hommiinsa, että hänestä oli aivan yhdentekevää, olivatko he
olemassakaan. Hän oli nimittäin saanut kylän lapsista ystäviä ja
leikkitovereita, ja leikkien sekä huvitusten paljous oli saanut hänet
kokonaan valtaansa. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan kierteli hän
joko kylässä tahi hedelmäpuutarhassa. Punakkana ja hengästyneenä saapui
hän välistä keittiöön vettä juomaan ja pisti päänsä suoraan vesisaaviin.

"Voisitte juoda kauhalla! Se ei käy laatuun, että te pistätte päänne
vesisaaviin! Kas, tässä on kauha!" torui keittäjätär Agrafenja ojentaen
hänelle vesikauhan.

"Siitä et sinä tarvitse pitää huolta", vastasi Petroff, nosti päänsä
vesisaavista ja kiiruhti ulos ovesta.

Kun päivällisaika läheni, täytyi häntä hakemalla hakea syömään.

"Pi-ikku he-rraa! Pjotr Vasilitsh", huuteli Agrafenja
keittiönportailla, ja Nikita meni mäelle häntä huutelemaan.

Joka päivä uusia leikkejä, uusia huvituksia − −

Petroff oli hyljännyt kaikki arvoasteet ja soveltautunut täydellisesti
ympäristönsä mukaan. Ja talonpoikaislapset puolestaan tottuivat pian
häneen ja alkoivat kutsua häntä vain Petjaksi. Kaikki kunnioitus häntä
kohtaan oli kadonnut, ja he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. Tämä
seikka tuntui nyt hänestä aivan luonnolliselta, sillä hän oli jo aikoja
sitten unhoittanut, että lapset jaetaan kahteen tarkasti toisistaan
eroitettuun luokkaan: parempien ihmisten lapsiin ja katupoikiin.

Nopeasti ja huomaamatta kuluivat päivät. Lelia oli kokonaan haihtunut
hänen mielestään. Kuinka voikaan hän ikävöidä häntä, kun hänellä ei
ollut edes aikaa muistella hänen olemassaoloaan! Aamusarastuksesta
iltaruskoon saakka oleskeli hän ulkona ystävien ja toverien seurassa.
Näännyksissä ja väsyksissä meni hän illalla sänkyyn ja nukkui sitten
herkeämättä seuraavaan aamuun saakka, jolloin leikit ja huvit alkoivat
uudelleen. − −

Melkeinpä huomaamatta oli kesä kulunut. Oltiin jo puolivälissä
elokuuta. Kaunis kesäinen ilma vallitsi tosin vieläkin, mutta illat
olivat muuttuneet viileämmäksi ja puitten lehdet kellahtaviksi. Vasten
tahtoa suuntautuivat ajatukset kaupunkiin, kimnasiin ja ennen kaikkia
loma-ajaksi määrättyihin tehtäviin. Mitään niistä ei ollut vielä
suoritettu, mutta siitä huolimatta ei hän tuntenut minkäänlaista halua
tarttua kirjaan.

Eräitä päiviä ennen Petroffin paluuta kaupunkiin saapui setä Grishan
postissa kirje, jonka kuoreen oli epätasaisella lapsenkäsialalla
kirjoitettu: "Nikolain kimnasin 3:nnen luokan oppilas Pjotr Petroff."
Setä kiusoitteli pitkän aikaa Petroffia. Hän ei antanut hänelle
kirjettä, vaan piti sitä ylhäällä päänsä päällä, Petroffin hyppiessä
hänen ympärillään ja koittaessa saada kirjeen käsiinsä. Petroff oli
aivan tulipunainen ja hän oli juuri selittämäisillään, että kirjeen
saaminen oli hänestä aivan yhdentekevää, kun täti Dunja sekaantui
leikkiin, otti kirjeen mieheltään ja ojensi sen kiihtyneelle
asianomaiselle.

Petroff riensi puutarhassa sijaitsevaan leikkitaloon ja repi vapisevin
käsin auki kirjekuoren. Sisällä näkyi vaaleansinistä postipaperia.
"Lelialta!" arveli hän heti ja ahmi kiireesti kirjeen sekavaa sisältöä:

"Päivää Petroff! Kuinka voitte? Minä voin, Jumalan kiitos, hyvin.
Lahjoittamanne pääsiäismunan annoin minä kanan haudottavaksi, sillä
minä tahdoin hirveän mielelläni saada kananpoikasen. Mutta ilkeä kukko
söi sen. Me olemme jo muuttaneet kaupunkiin ja maanantaina alkaa
jälleen koulu. Minulla ei ole nyt enempää kirjoitettavaa. Toivon, että
kohtaisimme pian toisemme! Voikaa hyvin! Alevtina Trojtskaja."

Ja alempana oli jälkikirjoitus:

"Tulkaa mahdollisimman pian, jotta saisimme sitten pelata krokettia!"

Muistojen tulva valtasi Petroffin mielen ja herätti uuteen eloon
vanhoja, puoliksi unohdettuja tunteita. Jälleen seisoi Lelia
ilmielävänä hänen sielunsa silmien edessä ja jälleen tunsi hän
vastustamatonta vetovoimaa kaupunkiin. Kaikki tähänastinen muuttui
vht’äkkiä sietämättömän ikäväksi, joutavaksi ja tyhmäksi. Hän ei
ollut enää huvitettu talonpoikaislasten leikeistä ja hommista; hän ei
voinut ajatella mitään muuta kuin Leliaa eikä toivoa muuta kuin pian
kohtaavansa hänet jälleen.




VI.


Kaupunkiin palattuaan etsi Petroff kaikkein ensiksi käsiinsä
Pawloffin. Toisensa tavattuaan eivät he puhjenneet minkäänmoisiin
tunteenpurkauksiin, vaan käyttäytyivät aivan kuin olisivat olleet
erossa vain päivän tahi pari.

"Oletko suorittanut loma-ajaksi määrätyt laskutehtävät?" kysyi Petroff.

"Kyllä, mutta vastaukset eivät ole yhtäpitäviä tulemakirjan kanssa.
Laskukirjassa lienee joku painovirhe."

"Se ei tee mitään! Annathan minun jäljentää laskusi?"

"Mielihyvin. Voithan aamulla saapua meille tekemään sen."

Petroff halusi mahdollisimman pian kuulla Leliasta, mutta ei viitsinyt
suoraan kysellä hänestä Pawloffilta.

"No, oletko pelannut paljon krokettia?" esitti hän varovaisesti.

"Kyllä. Viimeksi eilen."

"Oliko teitä useampia pelaajia?"

"Kyllä. Ja Lelia pelasi sangen hyvin."

Petroff punastui ja vavahti.

"Minun täytyy päästä pelaamaan hänen kanssaan", lausui hän aivan kuin
ohimennen.

"Tule mukaan, niin lähdemme sinne heti", ehdotti Pawloff. "He ovatkin
luultavasti siellä parhaillaan leikkimässä. He ovat muuttaneet toiseen
taloon, jossa on suuri nurmipiha. Krokettia ei siellä tosin kovin usein
pelata, mutta leikitään sen sijaan innokkaasti haukkaa ja kyyhkystä."

"Se onkin hauskempaa."

"Muistatko vielä tuota realistia?" kysyi Pawloff.

"Kyllä. Mitä hänestä?"

"Niin, me olemme nyt ystäviä ja leikimme usein yhdessä. Mukanamme
on myöskin muuan Lelian serkku, nimeltään Kukushkin. Hän on hakenut
meidän kimnaasiimme, ja ajatteles, juuri kolmannelle luokalle. Hänen
vanhempansa asuvat samassa talossa kuin Lelia."

Petroff kuunteli toverinsa tietoja hieman kademielin. Hän huomasi, että
Pawloff oli täydellisesti sulautunut uusiin oloihin, sillä hän puhui
Leliasta kuin vanhasta toverista.

"Sinä olet kaiketi rakastunut Leliaan?" sanoi Petroff, haluten nähdä,
miten Pawloff suhtautuisi tuollaiseen otaksumaan.

Pawloff loukkaantui:

"Sinä olet itse rakastunut ja luulet siksi muittenkin tekevän samoin."

Syntyi synkkä hiljaisuus. Pawloff näytti suuttuneelta ja olisi kenties
eronnut Petroffin seurasta, mutta koska hän toivoi saavansa jäljentää
Petroffin vihkosta kesälomaksi määrätyn latinankäännöksen, ei hän
voinut tehdä sitä.

"Huomisaamuna tuon minä sinulle latinanvihkoni ja jäljennän samalla
laskutehtävät", sanoi viimein Petroff haluten lopettaa kiusallisen
hiljaisuuden.

"Hyvä on", sanoi Pawloff ja leppyi hieman.

"Mutta jos lainkaan aiomme lähteä, niin nyt olisi aika tehdä se."

"Minne lähteä?"

"Minne! Itsehän sinä juuri ehdotit, mutta kysyt siitä huolimatta minne!"

Pawloff alkoi etsiä koululakkiaan.

"Se on tuolla", sanoi Petroff ja otti ylös lakin, joka oli pudonnut
pöydän alle, sovittaakseen siten äskeisen loukkauksen.

Toverukset läksivät ulos. Koko matkan tunsi Petroff kiivasta
mielenliikutusta, hän samalla kertaa sekä iloitsi että ikävöi.

Oli kaunis elokuun iltapäivä. Miellyttävä viileys vallitsi ulkona.
Siellä täällä kuului avoimesta akkunasta pianonsoittoa.

Harvinainen, tähän saakka aivan outo tunne heräsi Petroffin rinnassa.
Hän tunsi huumautuvansa riemusta, nautti hengittämisestä, soitosta ja
yleensä ympäristöstään. Hän oli ollut niin kauan poissa kaupungista,
että kaikki tuntui hänestä nyt aivan uudelta, vaunujen jyrinä,
jäätelökauppiaiden iloiset huudot ja sanalla sanoen koko kiehuva ja
kuohuva kaupunkielämä.

Väliin korjasi hän lakkiaan, jotta se olisi, aivan kuin upseereilla,
suruttomasti ja veitikkamaisesti kallellaan. Väliin veti hän sormillaan
paremmin esille kiiltäviä kalvosimiaan ja paitansa kaulusta. Väliin
tarttui hän nenäliinaan ja kuivasi hikikarpalot otsaltaan. Väliin taas
koitteli hän varovaisesti, olivatko hiukset hyvässä järjestyksessä.

Nyt saapuivat he viimein perille.

Heidän edessään kohosi suuri ja juhlallinen kaksikerroksinen kivitalo.
Petroffin mielestä oli se kuin johonkin salaperäisyyden vaippaan
verhottu.

"Tässä talossa asuu siis Lelia", ajatteli hän, ja samalla tuntui
talo hänestä niin tutulta ja rakkaalta, melkeinpä aivan pyhältä.
Kaikella tuossa talossa oli kuin joku erikoinen leimansa, akkunoilla
ja kukkasilla, joita näkyi akkunoissa, portilla ja sadekouruilla
katonrajassa. Tuokin sadekourun pää, joka ammoittaa tuossa nurkassa, on
kuin joku lohikäärmeen ja krokodiilin välimuoto.




VII.


Syvää hartautta tuutien astui Petroff tuon merkillisen talon pihaan.
Piha oli suuri nurmikkokenttä, jonka leikkelivät ristiin-rastiin pienet
hietapolut. Kahden sivurakennuksen punaiset levykatot pilkoittivat
kellastuneitten lehtien lomasta. Kalkkunakukko asteli ylpeästi talon
ainoan kalkkunakanan rinnalla. "Kluk, kluk, kylläpä sinä olet ruma!
Kana on sinua kauniimpi!" ärsytteli Pawloff kukkoa. Eteisportailla
makasi rotukoira, joka alkoi heilutella häntäänsä Pawloffin nähdessään.
He olivat nähtävästi vanhoja tuttavia.

"Mikä se on nimeltään?" kysyi Petroff.

"Kartush."

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt pihassa. Vain vaunuvajan ovesta
välähteli vaunuja puhdistavan kuski-Ivanin sininen paita.

Pawloff meni vaunuvajan ovelle.

"Missä on Kukushkin?" kysyi hän Ivanilta.

Ivan käänsi päätään, mutta jatkoi työtään mitään välittämättä Pawloffin
kysymyksestä ja hyräili hiljalleen jotakin alakuloista kansanlaulua.

Talon avoimesta akkunasta kuului ihmisääniä ja lautasten kalinaa.
Siellä syötiin päivällistä. Sydän kiivaasti tykyttäen kuunteli Petroff
ääniä ja toivoi voivansa eroittaa niistä Lelian äänen, mutta turhaan.

"Missä asuvat Trojtskijt?" kysyi hän päättäväisesti toveriltaan.

"Toisessa kerroksessa. Tuo akkuna, neljäs kulmasta, on heidän!"

"Pawloff! Minä tulen heti", kuului äkkiä ääni toisen sivurakennuksen
akkunasta.

"Kuka hän oli!" kysyi Petroff.

"Kukushkin. Lelian serkku."

Kukushkin piti sanansa. Ahmittuaan kiireesti päivällis-teen juoksi hän
pihaan ja ehdoitti leikittäväksi "kuopan vartiaa".

"Meitä on liian vähän", huomautti Petroff.

"Voimmehan noutaa mukaan Lelian."

Sitä juuri oli Petroff tarkoittanut. Kukushkin riensi sisään, mutta
toiset jäivät pihaan odottamaan.

Odotus tuntui sietämättömältä. Petroff alkoi salaa korjata ulkoasuaan
ja voi mielenliikutuksensa takia tuskin hengittääkään. Kuullessaan
jonkun oven narinan vavahti hän, punastui ja alkoi leikkiä Kartushin
kanssa, aivan kuin ei olisi lainkaan odottanut Leliaa. Nyt narisi
jälleen joku ovi, Kukushkinin anturat kolisivat portaissa, mutta samalla
kuuli hän pehmeitä, taajoja askeleita. Hän se oli, hän, Lelia!

Petroff unhoitti hengittää, ja hänen sydämensä lakkasi tykyttämästä.

"Petroff! Tekö täällä!" huudahti Lelia ja jäi seisomaan portaille.

"Hyvää päivää!" vastasi Petroff tulipunaisena, kohotti lakkiaan ja
kaapaisi maata jalallaan, niin että tomu pölisi pilvenä.

Lelia juoksi riemuiten hänen luokseen. He antoivat kättä toisilleen,
eivätkä pitkään aikaan tienneet mitä sanoisivat.

"Onko kesälomanne kulunut hauskasti?" kysyi viimein Lelia.

"Ei ollenkaan, se on ollut hirveän ikävä!" vastasi Petroff synkkänä ja
luuli itsekin koko loma-ajan ikävöineensä Leliaa.

"Ja ajatelkaas, kukko söi munan, jonka te annoitte minulle! Sellainen
vahinko!"

"Lörpötelkää joskus toiste munasta! Tulkaa jo vihdoinkin leikkimään!"
keskeytti heidät Kukushkin.

"Kuopan vartiaa!" ehdotti Petroff.

He alkoivat leikkiä "Kuopan vartiaa". Petroff tarkasteli uteliain
katsein Leliaa. Hän oli kasvanut ja päivettynyt, ja hänen äänessään oli
hieman toisellainen kaiku, kuin viimeksi tavatessa, tahi kenties hän
vain luuli sellaista huomanneensa, sillä pitkään aikaan ei hän ollut
kertaakaan kuullut Lelian kirkasta ääntä. Ja hän oli muuttunut yhä
kauniimmaksi. Mutta hänen naurunsa oli aivan entisenlaista, iloista ja
helisevää. Hän oli pukeutunut valkoiseen pumpulipukuun ja näytti siinä
niin notkealta ja sukkelalta. Kun hän juoksi, heitteli hän päätään
ja huuteli hilpeänä. Petroff ei voinut lakata katselemasta Leliaa,
josta syystä hän voi ottaa osaa leikkiin vain sangen hajamielisesti,
sulautumatta siihen yhtä eloisasti ja välittömästi kuin toiset.

He leikkivät kauan. Kun Lelia viimein kutsuttiin sisään, tunsi Petroff
janoa ja seurasi siksi Kukushkinia tämän asuntoon.

"Sinähän olet myöskin meidän kimnasissamme?" kysäisi Kukushkin.

"Olen."

Kukushkin hyppäsi ilosta ilmaan ja löi Petroffia niin voimakkaasti
selkään, että Petroff ehdottomasti olisi antanut iskun "takaisin",
jollei Kukushkin olisi ollut Lelian serkku. He eivät enää jatkaneet
leikkiä. Se ei enää huvittanut Petroffia, sillä olihan Lelia poistunut,
ja siitä syystä läksi hän Pawloffin seurassa kotiinsa.

Petroff tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi. Tulevaisuudessa häämöitti
läheinen ystävyys Kukushkinin kanssa ja sen aiheuttamana tilaisuuksia,
joissa usein voi kohdata Lelian.




VIII.


Petroffin laskelmat osottautuivat oikeiksi. Syksyn kuluessa tuli
hänestä Kukushkinin uskollinen ystävä, ja pian onnistui hänen päästä
myöskin Lelian kotiin.

Hän oli nyt kolmannella luokalla ja Lelia viidennellä. Luokkaeroitus
oli kuitenkin vain näennäinen, sillä tyttökoulussa laskettiin luokat
"ylhäältä alaspäin", kuten kimnasisteilla oli tapana sanoa, joten siis
Petroff ja Lelia olivat vastaavilla luokilla.

Arkipäivinä oli Petroffilla tapana käydä Kukushkinilta kyselemässä
läksyjä, milloin venäjän, milloin saksan j.n.e., ja lauantai-iltapäivin
saapui hän sinne aivan kuin kutsuttuna.

Leikittyään siellä kaksi kertaa "kuningasta" ja eräänä iltana "sokkoa"
huomasi hän selvästi, että hänen rakkautensa Leliaan oli jo juurtunut
syvälle ja ettei hän voinut elää hänettä. Siksipä päättikin hän mennä
naimisiin hänen kanssaan. Pian loppuisi heidän molempain koulunkäynti,
ja hän pääsisi rauhantuomariksi, kuten isänsäkin.

Mutta rakastiko Lelia häntä? Siitähän riippui kaikki. Sitä ei hän itse
lainkaan epäillyt, sillä hän oli huomannut paljon siihen suuntaan
viittaavaa.

Kun he esimerkiksi olivat kerran leikkineet "kuningasta", oli Lelia
tahtonut päästä kuninkaaksi ja samalla tehnyt kaikkensa saadakseen
Petroffin "prinssikseen". Tällöin oli hän tehnyt pienen petoksenkin,
josta Petroff kuitenkin varoi puhumasta toisille. Hän oli nimittäin
pöydän alla töykkinyt häntä toisella jalallaan. Kerran taas oli hän
kysynyt häneltä: "Tuletteko tänne myöskin ensi lauantaina?" sekä
lisännyt: "Jos te tulette, niin tulen myöskin minä". Ja myöskin oli hän
samana iltana sanonut hänelle: "Petja, kyyhkyläiseni, tulkaa istumaan
tähän näin!" Tämä oli tapahtunut teepöydässä, Petroffin istuessa
toisella puolella pöytää kuin hän, mutta tyttö oli ehdottomasti
tahtonut hänet rinnalleen.

Oli siis päivänselvää, että Lelia mielihyvin tulisi Petroffin
puolisoksi.

Ensi aikoina hermostutti häntä se seikka, että Lelia suuteli Vasilia
saapuessaan Kukushkineille tahi lähtiessään sieltä, mutta sittemmin
lohdutteli hän itseään arvelulla, että serkukset kyllä voivat suudella
toisiaan, mutta eivät voi mennä naimisiin toistensa kanssa.

Sitäpaitsi olivat kaikki epäilykset haihtuneet tuona muistettavana
iltana, jolloin he olivat leikkineet Kukushkinin kotona "sokkoa".
Lelia oli nimittäin silloin tahallaan pudottanut puserostaan pienen
vaaleansinisen ruusukkeen, ja Petroff oli ottanut sen ylös lattialta ja
piiloittanut taskuunsa.

Ruusuketta säilytti hän pienessä, sirossa paperirasiassa näyttämättä
sitä kenellekään. Mutta itse otti hän joka aamu ennen kimnaasiin
menoaan ruusukkeen rasiasta, painoi sen huulilleen ja sanoi hiljaa:
"Rakas pikku ruusuke, pelasta minut tänään latinassa, saksassa" j.n.e.
Ja hän oli varmasti vakuutettu siitä, että ruusuke "vaikutti", sillä
kun hän eräänä aamuna vain kerran silmäili lävitse latinan kieliopin
läksyn ja sitä sitten koulussa kyseltiin häneltä, selvisi hän niin
hyvin, että sai vihkoonsa arvosanan "hyvin tyydyttävä". Niin, se oli
ollut aivan ihmeellistä! Kouluun lähtiessään ei hän ollut muistanut
mitään läksystä, mutta kun häneltä sitten kysyttiin, ajatteli hän vain
hetkisen ruusuketta ja alkoi sitten ladella: "Nomineista, jotka omaavat
päätteen — _is_, huomattakoon erikoisesti maskuliinit _generis, panis,
piscis,−crinis, finis_ — — —"

"Hyvä! Hyvin käy!" koitti opettaja hillitä Petroffia, mutta hän jatkoi
loppuun saakka, ja olisi varmaankin saanut arvosanan "kiitettävä",
jollei hän vähän myöhemmin olisi hieman kompastellut substantivien
taivutuksessa.




IX.


Oli tullut talvi. Joululoma läheni, ja sankarimme alkoivat jo unelmoida
joulukutsuista. Petroffin mielestä olivat joulukutsut Trojtskij'en
luona maailmanhistoriallisia tapahtumia, jotka anastivat kaiken hänen
mielenkiintonsa, kaikki hänen mietteensä.

Lelia kutsui Petroffin jo samana päivänä, jolloin loma alkoi, ja
tämä ryhtyi heti laajoihin valmistuksiin tuon merkitsevän tapahtuman
varalta. Koskaan ennen ei hänen mieltänsä ollut vallannut niin suuri
keksimisinto kuin nyt. Hakattua an hienoksi jauhoksi liitupalasen,
jonka hän oli "siepannut" koulusta, alkoi hän iloisesti hyräillen
kiilloittaa koulutakkinsa nappeja ja kalunoita. Sitten osti hän 20
kopekalla benziniä ja alkoi itse pestä valkoisia hansikkaitaan, jotka
hän oli saanut edellisenä pääsiäisenä ja joissa oli jo sangen rumia
tahroja. Ja äitinsä saattoi hän aivan epätoivoiseksi kärttämällä
yht’mittaa uusia saappaita.

"Vanhatkin ovat vielä aivan hyvät ja eheät", koitti äiti väittää.

"Mitäs tämä sitten on", huomautti Petroff kohottaen toisen jalkansa ja
osoittaen korkoa.

"Se ei tee mitään! Sinä olet vain kuluttanut kengänkannat läntälleen."

"Niin, mutta sinä et voi aavistaakaan, kuinka tämä kenkä hieroo
jalkaani", sanoi Petroff vakuuttavasti.

Uudet saappaat saikin hän vihdoin ja viimein, sillä hän alkoi ontua ja
kieltäytyi lopulta vetämästä jalkaansa vasemman jalan saapasta.

Saatuaan ulkopuolisen olemuksensa täysin kelvolliseen kuntoon pälkähti
Petroffin päähän ajatus, että hänen pitäisi antaa Lelialle joku muisto.
Hän valitsi runoalbumin ja uhrasi siihen kokonaisen ruplan, jonka
hän oli säästänyt niistä kolmen kopekan lanteista, joita hän joka
lauantai sai äidiltään aamiaisrahoikseen. Se oli komea albumi, jossa
oli kultakirjaiset, punaiset sahvianikannet ja komean kukkavihkon kuva
ensimäisellä lehdellä. Petroff valvoi puoliyöhön saakka koittaessaan
saada kokoon omistusta, joka omakätisesti oli kirjoitettava lahjaan.
Vihdoinkin oli se valmis. Kukkavihkon alle kirjoitti hän siroilla
kirjaimilla:

    "Se ero on sinulla
    Ja ruusulla kauniilla
    Että pakkanen ruususen surmaa,
    Mutta sinulle tuota ei turmaa.

              Oppilas Nikolskajan kimnaasin
                       III luokalla .

                           Pjotr Petroff."

Kaikki oli valmiina, ei mitään ollut enää huolehdittavana. Odotusaika
tuntui hänestä sietämättömän pitkältä. Kutsuihin oli enää jälellä vain
kaksi päivää, ja Petroff kuljeskeli huoneesta huoneeseen kiusaten ja
ikävystyttäen talon kaikkia asukkaita ja riidellen pikku veljensä
kanssa.

"Ryhdy nyt hommaamaan jotakin!" huusi hänen äitinsä, joka kadotti
kokonaan kärsivällisyytensä. Mutta Petroff ei nykyisin voinut ajatella
mitään muuta kuin kutsuja ja Leliaa. Hän avasi kirjan, luki pari riviä
ja heitti sen sitten taas syrjään.

"Jospa menisin Kukushkineille?" arveli hän itsekseen. "Mutta se ei
sovi, sillä kaikkialla on parhaillaan käymässä joulusiivous, ja
Leliakin sanoi ennen joulua olevansa kiinni kaikellaisissa puuhissa,
niin ettei hänellä ole aikaa edes kävelyillekään näinä päivinä. —
Mutta voinhan minä mennä hetkiseksi ulos kävelemään."

Petroff veti yllensä päällystakin ja läksi päämäärättä kävelemään
kaupungille, mutta joutui aivan kuin sattumalta kadulle, jonka varrella
Lelia asui. Hän kulki talon ohitse, katsahti sivumennen pihaan ja
jatkoi matkaansa. Saavuttuaan lähimpään kadunkulmaukseen kääntyi hän
ympäri, kulki taas talon ohitse ja katsahti jälleen pihaan. Niin, aika
kului hitaasti, sietämättömän hitaasti.

Vihdoin oli käsissä tuo kauan odotettu päivä. Kellon lyödessä seitsemän
saapui Petroff Trojtskij'n eteiseen huolellisesti paperiin kääritty
runoalbumi kädessään.

Upeasti koristettu kuusi seisoi keskellä suurta salia. Loistavat
kynttilät muuttivat sen komean tähtipyramiidin muotoiseksi.
Värillisiä lyhtyjä oli kätketty oksien alle. Kullatut ja hopeoidut
pähkinät, tähdet, metalliset pikkukoristeet ja lasikuulat kiikkuivat
langoissaan ja säteilivät kuin lumikiteet huurteisena kuutamoyönä.
Tuon lumoavan tähtipyramiidin kätköön peittyi lukemattomia
pikkuherkkuja ja makeispusseja. Kuusen ympäri kierteli aistikkaita
värillisiä paperiköynnöksiä. Valo heijastui kirkkaaksi siloitettuun
parkettipermantoon. Aivan kuusen latvassa paloi pieni punainen lyhty,
joka näytti tuttavallisesti vilkuttelevan kuusta ympäröivälle joukolle.




X.


Tuossa joukossa näkyi yksinomaan nuorisoa. Vanhemmat olivat jättäneet
heidät yksikseen, sillä he olivat kiintyneet omiin hommiinsa. Äiti oli
useitten vieraitten kanssa asettunut vihreän pöydän ääreen pelaamaan
"vistiä", ja isä oli erään eläkettä nauttivan viiksekkään everstin
kanssa joutunut keskusteluun, joka koski Venäjän aatelin suuria
ansioita ja merkitystä valtaistuimelle ja isänmaalle. — Molemmat
olivat aatelisia, jotka omistivat yli arvonsa kiinnitetyt sukutilat.
— Isoäiti istui ruokasalissa teekeittimön ääressä, maristen itsekseen
joka kerta, kun hänen uudelleen täytyi täyttää se kiehuvalla vedellä,
ja kamarineito liehui sinne tänne kuin kuiva nahka ehtiäkseen
toimittamaan kaikki saamansa määräykset.

Lelia ja hänen pieni veljensä hoitivat huolellisesti iloisen ja
ystävällisen isäntäväen osia. Volodja, jonka hiukset olivat käherretyt
ja jolla oli päällään aistikas merimiespuku, liikkui hoikilla
säärillään tottuneesti kuin maailmanmies liukkaalla parkettipermannolla
ja huvitti naisia keskustelullaan. Lelia sitävastoin menetteli aivan
toisin kuin veljensä. Hän kulki jokaisen ystävättärensä kanssa muutamia
kertoja ympäri huoneen ja oli poikkeuksetta huomaavainen jokaista
nuorta herraa kohtaan. Eloisana, riemukkaana ja sirkeäsilmäisenä,
täynnä kekseliäisyyttä ja toimeliaisuutta, oli hän koko joukkueen
sielu. Hän tunsi koko joukon leikkejä ja esiintyi kaikkialla
aloitteenantajana ja järjestäjänä. Hänen kuuluva ja kaunissointuinen
äänensä kaikui lakkaamatta kuin pieni hopeakello, hänen huutonsa ja
naurunsa voitti yleisön melun ja hälinän. Olkapäillään aaltoilevan
kiharan tukkansa, avointen, iloisten kasvojensa ja veitikkamaisten
sinisilmiensä avulla ei tuo kolmetoistavuotias kaunotar vetänyt
puoleensa vain nuorten herrojen huomiota, vaan myöskin pitivät
hänestä kaikki naiset, jotka kilpailivat onnesta saada tarttua hänen
käsivarteensa ja kierrellä hänen seurassaan kuusen ympäri tahi
kirjoittaa muistosäkeitä albumiin, jonka hän oli saanut Petroffilta. Se
täyttyikin pian.

Herrojen joukosta herätti enimmin huomiota realisti Grisha, vanha
tuttumme ja Petroffin kilpailija. Hän oli korkeammalla luokalla kuin
kukaan toisista ja oli sitäpaitsi ainoa realikoululainen koko joukosta.
Tietoisuus siitä, että hän eräissä suhteissa erosi toisista saattoi
hänet esiintymäänkin oman arvonsa tuntevasti. Hän vastusti leikkejä,
mutta puolusteli sen sijaan tanssia. Hän tervehti naisia, kuten oikea
"kavaljeri", syvään kumartaen ja sotilaallisesti raapaisten jalallaan.
Puseroa käyttäviä pikkupoikia kohteli hän kuin vanha vakava koira
penikoita — samalla kertaa sekä alistuvaisesti että suojelevasti.
Kimnasisteja katseli hän halveksuvasti.

Hänen tanssinjohtajatoimensa ja siihen yhdistynyt nauharuusuke
napinlävessä, kellonsa ja kellon vitjansa, valkoiset hansikkaansa ja
ennen kaikkia hänen arkailematon paperossinpolttonsa olivat omiaan
lisäämään hänen arvoaan seurueen ja etenkin naisten silmissä.

Poikkeuksia oli vain kaksi, Petroff ja Pavljuk. Petroff kohteli
realistia halveksien ja tupakoi itsekin, ja Pavljuk oli realistin
lihallinen veli, eikä siksi voinut häntä lainkaan kunnioittaa. Vaikka
Pavljuk vielä käytti puseroa, oli realisti kuitenkin hänen silmissään
aivan tavallinen kuolevainen. Pavljuk oli häikäilemätön, yltiöpäinen
ja miesmäinen poikanen. Hän ei itkenyt koskaan, ei valitellut koskaan,
mutta oli aina valmis sinkauttamaan haukkumasanoja tahi käyttämään
nyrkkejään. Hänellä ei ollut auktoriteteja. Leikkikaluja ei hän
sietänyt, josta syystä hänen sisartensa kaikki nuket aina olivat
kauhean näköisiä. Yhdellä ei ollut nenää, toisella jalkaa, kolmannella
hiuksia j.n.e. Kaikkia, jotka itkivät, kutsui hän akoiksi ja oli
kerran nimittänyt tuolla tavoin omaa äitiäänkin. Hän puhui karkealla
bassoäänellä, ja hänen kaikki liikkeensä olivat raskaita ja kulmikkaita.

Tuossa nuoressa joukossa vallitsi mitä parhain mieliala, ja aika kului
sangen hupaisesti. Pavljuk väänsi pientä posetivia ja muut tanssivat.
Sitten leikkivät he leikkejä "posti tulee" ja "kaikki linnut lentävät".
(Pavljuk repi Lelian hameesta korureunuksen.) Sitten alkoivat he
panttileikin. Kun Lelia punastuen astui realistin eteen, joka vakavana
ja umpimielisenä istui eräässä nurkassa, ja nopeasti lausui:

    "Rouvani on lähettänyt minut kaupalle.
    Mitä haluatte ostaa?
    Mustaa ja valkoista valita ette saa.
    Mitä haluatte ostaa?",

sanoi realisti tyytymättömänä:

"Se on tyhmä ja ikävä leikki. Yksin 'naapurien vaihtokin' on parempi!"

Lelia kääntyi toisten puoleen ja selitti aivan odottamatta:

"Ei, tämä leikki on liian ikävä! Ja sitäpaitsi on se niin tyhmä! Eikö
herrasväki halua leikkiä 'naapurien vaihtoa'?"

Seurue myöntyi pyyntöön. Tuolit järjestettiin parittain, ja jokainen
valitsi paikkansa. Petroff, joka koko ajan oli kierrellyt Lelian
ympärillä, kiiruhti luonnollisesti käyttämään tilaisuutta hyväkseen ja
istumaan hänen viereensä.

Mutta tästä aiheutui vaikea selkkaus, kuten lukijat huomaavat
seuraavasta luvusta.




XI.


Kun Lelia selitti tyytymättömyytensä naapuriinsa Petroffiin ja tämän
täytyi sen vuoksi siirtyä toiselle tuolille erään tytön viereen, joka
ei hänen mielestään ollut minkään arvoinen, joutui Petroff sangen
huonolle tuulelle. "Niin, se on minusta aivan yhdentekevää", mutisi hän
puoliääneen mennessään uudelle paikalleen. Mutta todellisuudessa olisi
hän sangen mielellään halunnut Lelian vierustoverikseen. Ja kukapa ei
olisi sitä halunnut! Realisti koitti saavuttaa tuon onnen, Pawloff
samaten ja yksinpä kömpelö Pavljuk koitti pysytellä mahdollisimman
lähellä Leliaa.

Siitä hetkestä alkaen ei Petroff enää ollut kohtelias "kavaljeeri".
Hän vastasi naisille epäkohteliaasti ja nenäkkäästi ja tuijotteli
alakuloisesti sille suunnalle, jossa tuo häntä loukannut nainen istui.
Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Lelia, realistin hänen
pyynnöstään istuessa Petroffin paikalle, innokkaasti huudahti: "Nyt
olen tyytyväinen", johon realisti kiiruusti vastasi: "Minä myös."

Pari kertaa koitti Petroff eroittaa heitä vihaisesti huudahtamalla:
"Kaikki ovat tyytymättömiä!" Mutta tulos oli sangen vähäinen. Kun
huudot ja nauru olivat vaienneet ja yleinen sekaannus ja epäjärjestys
asettunut, huomasi Petroff realistin ja Lelian vain vaihtaneen
tuolejaan.

"Uskoton!" ajatteli Petroff. Tähän saakka oli Lelia kaikissa
tilaisuuksissa, joissa he olivat olleet yhdessä, antanut hänelle
etusijan. "Naisten vapaassa valinnassa" oli hän aina heti rientänyt
hänen luokseen, ja kun he leikkivät "naisen arvaamista", oli Petroff
aina mennyt suoraan Lelian luokse, ja aina oli osoittautunut, että hän
oli arvannut oikein.

Ja tänään aivan aiheetta — tyytymätön _häneen_ naapurinaan!

Petroff tunsi raivokkaasti vihaavansa realistia.

He alkoivat leikin "minkä näköinen on prinssi". Lelian täytyi noutaa
vastaukset, ja realisti oli prinssi.

"Ketä hän muistuttaa?" kysyi hän kuiskaten ja lähensi pientä korvaansa
Petroffin suun eteen.

"Hännätöntä aasia", vastasi epäröimättä Petroff, joka jo kauan aikaa
oli miettinyt tuota realistia alentavaa vertausta.

Lelia punastui ja joutui sangen hämilleen. Hänen mielestään oli aivan
mahdotonta lausua tuollaista vertausta ääneen ja vieläpä suorastaan
tanssinohjaajalle.

"Ei, keksikää joku toinen! Pian!" pyysi hän.

"Sitä en tarvitse tehdä. Olen jo sanonut hännätöntä aasia", uudisti
Petroff julkeasti ja ilkkuen.

"No, sittepähän nähdään. Minä sanon vain — —"

"Hännätöntä aasia!" uudisti Petroff vielä kerran entistä suuremmalla
painolla.

Kun Lelia, paremmin muistaakseen, kuiskaten kävi lävitse annetut
vastaukset, ei hän maininnutkaan Petroffin vertausta, vaan hymähti
jotakin tarkoittaen: "Hm, hm". Sitten kuiskasi hän jokaisen korvaan
jotakin, mutta ei välittänyt Petroffista mitään, vaan kulki hänen
ohitsensa.

"Hännätöntä aasia", muistutti hänelle vielä kerran Petroff, joka oli
noussut paikaltaan ja lähestynyt häntä takaapäin.

Realisti oli levoton. Hän aavisti, että jotakin epämieluista oli
tekeillä ja istui tuolillaan kuusen vieressä kuin rikoksellinen, joka
odottaa tuomiotaan, pää alas painuneena ja katse permantoon tähdättynä.
Lelia astui esiin ja alkoi: "Prinssi muistuttaa ruusua, upseeria,
ritaria. Ja sitten vielä jotakin — — niin, teekeittimöä, (sen oli
lausunut Pavljuk) kummitusta, (realisti hymähti halveksivasti), kilttiä
nuorukaista, ja, ja — —"

Lelia epäröi.

"Aasia", lausui hän sitten päättäväisesti.

"Hännätöntä!" lisäsi Petroff, joka tarkoin vartioi, että hänen
loukkaavaa vertauksensa lausuttaisiin täydellisenä.

Realisti punastui, eikä alussa voinut lausua sanaakaan. Koko joukko oli
alkanut kirkua, huutaa, nauraa ja taputtaa käsiään. Etenkin Pavljuk
ilmaisi suurimman tyytyväisyytensä.

"Hurraa! Hurraa! Hännätöntä aasia!" kirkui hän karkealla äänellään,
taputti käsiään ja polki jalkaansa permantoon. "Hurraa!"

"Se ei ollut lainkaan sukkelaa, vaan päinvastoin sangen tyhmää",
selitti viimein realisti vavahtelevalla äänellä. "Hännätöntä aasia
ei ole olemassakaan. Se vain osoittaa, ettei se henkilö, joka sen on
keksinyt, lainkaan osaa luonnontiedettä, vaan on sivistymätön kollo."

"Kuinkas sellaista voit puhua!" huusi Pavljuk nousten tuoliltaan.
"Löytyykö kummituksia sitten? Mutta aasilta voidaan katkaista häntä.
Meidän verikoirallamme ei myöskään ole häntää. Ennen sillä kyllä oli
se, mutta se hakattiin poikki. Siten voi aasikin tulla hännättömäksi.
Hurraa!"

"Kunhan minä kerron isälle, niin saat selkääsi", uhkasi realisti
veljeänsä.

"Kielittelijä! Tyhmyri!" kuului heti Pavljukin vastaus.

Syvä, kiusallinen hiljaisuus seurasi noita sanoja.

"Sanokaa nyt, mikä oli paras!" lausui Lelia hiljaa ja aivan kuin
anteeksi pyytäen.

"Ritari", sanoi realisti.

"Se oli minun!" huudahti Lelia ihastuneena ja siirsi realistin, joka
tunsi olevansa sangen suuttunut ja harmistunut, pois "prinssituolilta".

"Minä en halua enää leikkiä", selitti Petroff aivan odottamatta.

"Sinun täytyy! Sinä et ole vielä ollut prinssinä", vastusteli Kukushkin.

"Hän pelkää! Akka, akka!" kiljui Pavljuk.

"Hän on pelkuri", huomautti realisti halveksivasti.

"Hän on pelkuri! Hän on pelkuri!" toisti Lelia ja taputti käsiään.

"Se ei liikuta sinua, hännätön aasi! Sinulle ei kukaan tässä puhu",
kirkui Petroff raivostuneena realistille.

"Nulikka!" vastasi tämä ja vetäisi sauhun paperossistaan.

Nyt tapahtui ihmeellinen muutos Petroffissa. Hän alkoi äkkiä itkeä
hillittömästi ja poistui huoneesta.

"Tuollainen akka! Hän itkee! Hän pakenee!" huusi Pavljuk Petroffin
jälkeen.

"Mitä nyt? Mitä on tapahtunut?" kysyi moittivasti rouva Trojtskaja,
joka äkkiä oli ilmestynyt hämmentyneen seurueen keskuuteen.

"Petroff haukkui Grishaa hännättömäksi aasiksi ja sitten alkoi hän itse
itkeä", selitti Pavljuk.

"Mitäs tämä merkitsee, Grisha?" huomautti emäntä ja kääntyi realistin
puoleen käsittämättä asian oikeata laitaa. "Olettehan te vanhempi kuin
hän! Hävetkää vähän!"

"Minä en ole koskettanut häntä pikkusormella-ni-kaan. Hän a-alkoi, ja
minä saan syyn niskoilleni...!"

Tuntien loukkautuvansa moisesta vääryydestä unhoitti realisti arvonsa
siihen määrin, että hänkin alkoi vetistellä.

Nyt kuului itkua ja nyyhkytystä kahdesta huoneesta, ja emännän oli
mahdoton saada selville, kuka oli syyllinen ja kuka syytön.

"Nadeshda Vasiljevna! Teillä on lyöntivuoro", sanoi muuan silmälaseja
käyttävä herra, joka ilmestyi ovelle ja katosi sitten yhtä pian kuin
oli tullutkin.

"No kaiken näköistä. Te ette voi edes leikkiäkään rauhassa! Nyt
lakkaatte heti riitelemästä ja itkemästä, sillä muuten annan minä
sammuttaa joulukuusen!" päätti rouva Trojtskaja suuttuneena ja poistui
huoneesta.




XII.


Sunnuntaisin oli Lelian tapana mennä isänsä ja äitinsä seurassa
luistinradalle.

Lienee tarpeetonta sanoa, että myöskin Petroff meni sinne. Palkkioksi
siitä, että hän kolmasti oli matematikassa saanut arvosanan
"kiitettävä" oli hänen äitinsä ostanut hänelle amerikalaiset luistimet,
ja joka sunnuntai oli hän niillä luistelemassa.

Ahmittuaan suurimmassa kiireessä päivällisen, usein muistamattakaan
jälkiruokaa, otti hän luistimensa ja kiiruhti luistinradalle. Niin
kiire oli hänellä, etteivät hänen jalkansa totelleet häntä, vaan
kulkivat nopeammin kuin hän määräsi ne kulkemaan, hänen sydämensä
jyskytti ja poskensa hehkuivat. Tosin oli luistinrata aivan lähellä
Petroffin kotia, mutta siitä huolimatta oli matka hänen mielestään
sietämättömän pitkä.

Vasta luistinpaviljongin portaille ehdittyään pysähtyi hän
huokaisemaan. Hän kiinnitti nopeasti luistimet jalkoihinsa,
liiteli jäälle, teki joitakin käänteitä, kohotti koululakkinsa
suoraan, koitti kädellään, oliko nenänsä kuiva, ja alkoi sitten
tarkastella ympäristöään. Hänen katseensa etsi supinahkakaulusta
ja viheriäreunaista turkislakkia. Ne olivat nimittäin Lelian isän
tunnusmerkit. Ja keksittyään supinahkakauluksen ja viheriäreunaisen
lakin tiesi hän, että myöskin Lelia oli saapuvilla. Ja muuta hän ei
tarvinnutkaan tietää.

Huomattuaan Lelian pisti hän kädet takkinsa taskuihin ja luisteli
varmasti mutta kuitenkin aivan kuin sattumalta samalle suunnalle.
Saavuttuaan aivan Lelian lähelle teki hän äkkikäänteen, niin että tytön
ehdottomasti täytyi huomata hänet.

"Petroff! Tulkaa luistelemaan minun kanssani!"

"Kas vaan, Alevtina Nikolajevna! Oletteko tekin täällä!"

Petroff kääntyi huolettomalla liikkeellä Alevtina Nikolajevnan luo. He
tarttuivat toistensa käsiin ja kiisivät radan poikki niin nopeasti kuin
suinkin pääsivät.

Myöskin Pawloff kävi luistinradalla, mutta hän luisteli sangen
kehnosti. Hän kulki ruumis etunojossa, heilutteli käsiään ja kaatuili
vähän-väliä. "Kasvun varalta" tehdyn päällystakin helmus laahusti
pitkin jäätä ja oli lumesta aivan valkeana; samaten myöskin lakki.
Totta puhuen häpesi Petroff luistella Pawloffin kanssa ja pysytteli
siksi luistinradalla mahdollisimman kaukana hänestä.

Realisti taas ei voinut lainkaan pysyä luistimilla mutta saapui
usein luistinradalle katselemaan toisten hyörintää ja kävelemään
jäälle Lelian kanssa. Lelia luisteli ja hän kulki keskustellen
hänen rinnallaan. Tämä suututti Petroffia. Jää ei ollut tarkoitettu
kävelijöille, vaan ainoastaan ja yksinomaan luistelijoille. Kävelijät
olivat vain luistelijain tiellä.

Kun Petroff joskus sattui kaatumaan, syytti hän aina siitä kävelijöitä
ja suuttui luonnollisesti silmittömästi. Mutta pääasia oli, ettei
Lelia vain nähnyt, millaiselta hän näytti kaatuessaan ja potkiessaan
jaloillaan ilmaa.

Joulukutsuissa sattunut tapahtuma aiheutti pitemmän keskeytyksen noissa
hupaisissa jääkohtauksissa. Petroff häpesi Leliaa, joka Pawloffin
kertoman mukaan oli kutsunut häntä "itkupussiksi", mutta sielussaan
tuntemaansa polttavaan häpeäntunteeseen sekoittui myöskin loukkauksen
kärsineen katkeruus sekä hurja mustasukkaisuus, joka aiheutti hänelle
melkeinpä sietämätöntä tuskaa.

"Sipulia ja munakokkelia!" lausui hän ajatuksissaan suositulle
kilpailijalleen ja suunnitteli sadottain kauheita kostokeinoja.

"Minä lyön hampaat hänen suustansa", kertoi hän Pawloffille, mutta
tiesi tuon teon itselleen aivan mahdottomaksi, koska realisti oli häntä
voimakkaampi.

"Hänelle sopii aivan hyvin nimitys 'hännätön aasi'! Hän ei pääse
yliopistoon ja hänellä on tuskin välttävääkään arvolausetta
oppiaineissa; hän eroitetaan pian realikoulusta ja pannaan
suutarinoppiin. Ja sitten tulee Leliasta suutarineukko", ajatteli
Petroff vahingoniloisena. Mutta... Hänen silmissään päilyi joka päivä
ja joka hetki tuo kultapalmikkoinen ja sinisilmäinen suutarineukko ja
hänen korvissaan kaikui lakkaamatta hänen suloinen äänensä. Melkeinpä
tahtomattaan veti hän esiin pienen rasiansa ja avasi sen. Siinä oli
yhäti tuo hänen jumaloimansa pikkuinen nauharuusuke.

Onnellisten päivien muistot heräsivät uudelleen, ja Petroff vajosi
epätoivoon. "Minä otan isän revolverin ja ammun itseni, ja sitten saa
hän tietää sen", kuiskasivat hänen huulensa, ja hänen mielikuvituksensa
esitti hänelle seuraavan taulun:

Hän on ampunut itsensä. Suoraan sydämeen. Isä ja äiti itkevät ja
sanovat: "Oi, pikku Pjotr raukkaa, miksi teit niin?" Pjotr on ennen
kuolemaansa kirjoittanut kirjeen, ja siitä saavat he tietää syyn.
"Hyvä isä ja äiti! Tervehtikää Alevtina Nikolajevnaa ja sanokaa
hänelle, etten tahtonut asettua hänen onnensa tielle!" kirjoittaa
hän kirjeessään. Lelia kuulee puhuttavan hänen kuolemastaan. Häntä
kauhistuttaa tuo tieto, hän ei voi uskoa sitä todeksi. Mutta epäilykset
katoavat, sillä ruumiskirstun kansi on asetettu pystyyn kadulle heidän
talonsa seinää vasten. Lelia kulkee ohitse ja kysyy portinvartialta,
kuka on kuollut. "Kimnasisti Pjotr Petroff on ampunut itsensä", vastaa
portinvartia. "Mitä sanotte?" — "Niin, hän ampui itsensä eilen; kuula
osui suoraan sydämeen." — Niin, kaikki on lopussa. Tehtyä ei enää
voi saada tekemättömäksi! — Hautauspäivä on käsissä. Petroff makaa
valkeassa brokadikirstussa, kukkien peittämänä Nikolainkirkossa.
Punapartainen lukkari lukee; kirstun vieressä lepattelevat paksut
kynttilät korkeissa jaloissaan. Hiljaa astuu Lelia kirkkoon. Kulkee
kirstun luo ja polvistuu. "Rakas pikku Pjotr, kyyhkyläiseni! Olen
rikkonut paljon sinua vastaan." Lelia nyyhkyttää ja katuu katkerasti
sitä, että oli pettänyt Petroffin. Kuinka iloiseksi hän tulisikaan, jos
Petroff heräisi jälleen eloon! Mutta se on mahdotonta. Kuoro laulaa jo:
"Uinuos, uinuos hurskaitten joukoss'". Eron hetki lähenee — —

Niin kuvittelee Petroff pimeinä talvi-iltoina sängyssään loikoessaan
ja joutuu tällöin surkuttelemaan itseään siinä määrin, että kyyneleet
valuvat pitkin hänen poskiaan.

Eräänä pitkänä, yksitoikkoisena talvi-iltana seisoo Petroff
vierashuoneen akkunan ääressä ajatellen varhaista kuolemaansa.
Saatuaan kehitetyksi mielimietteensä aina "Sanomain" kuvaukseen hänen
hautajaisistaan kuulee hän jonkun naputtavan akkunaruutuun. Se on
Kukushkin. Hän seisoo aivan akkunan takana nenä painettuna lasiin.

Ensin peljästyy Petroff, sillä akkunaruutuun painetut huulet ja nenä
eivät lainkaan muistuta Kukushkinin sanottuja kasvojenosia. Mutta kun
toveri irroittaa kasvonsa ruudusta ja hymyilee leveästi, tuntee Petroff
hänet ja iloiset aavistukset täyttävät hänen sydämensä.

Innokkaasti viittilöi hän Kukushkinia saapumaan sisään. Tämä tottelee,

"Miksikä et enää koskaan käy meillä?" kysyi hän.

"Niin — — minä lueskentelen nykyisin ahkerasti."

"Lelia lähetti sinulle terveisiä!"

Petroff punastui. Mutta ilo katosi pian epäilyksen tieltä ja hän sanoi:

"Se on valhe!"

"Hän oli eilen meillä odottaen sinua ja luullen sinun saapuvan. Me
leikimme 'kuningasta'. Mene sunnuntaina luistinradalle. Lelia käski
sinun menemään. Ehdottomasti! Me olemme joutuneet epäsopuun realistin
kanssa."

"Se on valhe!" toisti Petroff, joka ei voinut uskoa korviaan.

"Ei, minä vakuutan! Voisin vaikka vannoa sen", vakuutteli Kukushkin.

"Mutta mistä se johtui?

"Hän oli hävitön ja kutsui Leliaa keikailevaksi tytönlepakoksi."

"Mokomakin aasi!" huudahti Petroff. "Hänet eroitetaan pian
realikoulusta. Oppiaineissa on hänellä tuskin välttäviäkään arvosanoja."

"Mutta, kuten muistanet, kertoi hän joulukutsuissa olevansa viides
luokallaan."

"Niin, viides loppupäästä lukien", sanoi Petroff vahingoniloisena.

Hänen mieleensä muistuivat jälleen joulukutsut ja hänen naurettava
käyttäytymisensä niissä. Olihan hän itkenyt. Mutta samalla muistui
hänen mieleensä jotakin, joka oli omiansa vahvistamaan hänen
rohkeuttaan. Myöskin realisti oli itkenyt. Hän saattoi lohduttaa
itseään sillä, että jos joku tahtoi puhua itkupussista, niin täytyi
hänen muistaa niitä olleen kaksi eikä yksi.

"Älä unhoita saapua sunnuntaina luistinradalle! Lelia käski niin sanoa.
Hän sanoi haluavansa sanoa silloin sinulle jotakin erikoisen tärkeätä."

"Ethän vain valehtele?"

"En, minä vakuutan. Voisin vaikka vannoa sen. Hän sanoi näin: 'Sano
hänelle, että hänen välttämättä täytyy tulla, sillä minulla on jotakin
hyvin, hyvin tärkeätä sanottavaa hänelle!'"

Kukushkin poistui ja jätti Petroffin samalla kertaa sekä onnellisten
että huolestuttavien mietteittensä valtaan.




XIII.


Vihdoin saapui tuo sunnuntai, jonka Lelia oli määrännyt kohtauspäiväksi.

Koko edellisen päivän mietti Petroff, mitä tuo "hyvin, hyvin
tärkeä" mahtoi olla eikä sen takia ehtinyt oppia ainoatakaan
maanantai-läksyistään. Tosin istui hän kokonaisen tunnin
"Latinanlukuharjoitusten" ja kaksi tuntia kreikan kieliopin ääressä,
mutta siitä huolimatta ei hänen muistiinsa jäänyt ainoatakaan lausetta
tahi kieliopin pykälää. Käsissään pöydän alla piteli hän rasiaa, jossa
oli tuo sininen nauharuusuke, ja vähän väliä irtaantui hän kirjastaan
katsellakseen ja suudellakseen sitä. "Jotakin hyvin, hyvin tärkeätä",
toisti hän ajatuksissaan, samalla kun huulet lukivat: "Leonidas ja 300
spartalaista kaatui Termopylaen luona."

Yöllä nukkui Petroff huonosti. Huokaillen kieritteli hän sinne tänne
sängyssään. Tyyny tuntui hänestä sietämättömän kuumalta. Alinomaan
kääntyili hän ja siirteli ruumistaan mitä erilaisimpiin asennoihin.
Mielessään kiukutteli hän vanhalle lastenhoitajattarelle, joka kuorsasi
äänekkäästi ja kiusoittavasti, yski ja puhui unissaan estäen siten
hänet nukkumasta. Vasta salin suuren seinäkellon lyödessä kahta sulki
Petroff silmänsä ja vaipui väsyneen syvään uneen.

Mutta vielä vitkallisemmin kuluivat sunnuntain iltapäivätunnit!
Petroffin mielestä näyttivät kellon osoittimet seisovan paikoillaan, ja
että kello oli jätättänyt, — siitä oli hän aivan varma. Hän oli juuri
noussut tuolille aikoen lykätä osoitinta hieman eteenpäin, kun hänen
äitinsä sattumalta astui sisään ja esti hänen yrityksensä.

"Mitä sinä nyt oikeastaan aiot?" kysyi hän ihmetellen.

"Se on jättänyt, äiti hyvä. Se on vähintäinkin puoli tuntia jälessä."

"Lorua. Kello käy aivan oikein", vastasi äiti kultakelloonsa
katsottuaan.

"Niinpä myöhästyn aamulla koulusta."

Vihdoin ja viimein kuuli hän palvelustytön kalisuttelevan lautasia
ruokasalissa. Hän alkoi kattaa pöytää.

"Liiku hieman joutuisammin! Minulla on hirveä nälkä!" kiirehti Petroff
häntä.

Tänään hylkäsi Petroff karpalokiiselinkin, joka aina oli ollut hänen
mieliruokaansa. Ja se tapahtui vain Lelian takia, tuon "hyvin, hyvin
tärkeän" takia, jonka Lelia oli luvannut sanoa hänelle luistinradalla.

Hän nousi ensimäisenä pöydästä ja ehtimättä nielaista viimeistä
lihapalasta suuteli nopeasti isäänsä ja äitiänsä ja oli juuri
lähtemäisillään luistinradalle, kun hänen isänsä pysähdytti hänet:

"Osaatko jo läksysi?"

Petroff joutui hieman hämilleen, mutta sai pian takaisin rohkeutensa ja
vastasi huolettomasti, välttäen kuitenkin isän katsetta:

"Meillä ei ole juuri mitään luettavaa. Latinan läksy on vanha,
venäjässä emme ole saaneet ollenkaan läksyä ja matematikassa — niin,
sen osaan jo entuudestaan."

Mutta isä, joka jostakin syystä oli aamusta alkaen ollut huonolla
tuulella, pyysi nähdäkseen Petroffin muistikirjan. Suuttuneena veti hän
sen esiin koululaukustaan ja jätti sen isälleen.

"Oletko kirjoittanut käännöksen? Saanko nähdä sen!" sanoi isä
läksymerkinnöt luettuaan.

"Käännöksen? Sen ehdin kyllä toimittaa illalla", sanoi Petroff
hämmentyen.

"Hm — — No, oletko ratkaissut laskuesimerkin N:o 1,784? Ja
kirjoittanut vastauksen? Näytä se minulle!"

"En, isä hyvä. Mutta sen ehdin kyllä tekemään illalla."

"Nyt ryhdyt lukemaan läksyjäsi! Luistinradalle et mene tänään",
lausui isä huolettomasti, työnsi syrjään muistikirjan ja alkoi syödä
karpalokiiseliään.

Oi, jospa isä olisi tiennyt, millaisen tuskan hän aiheutti pikku
Pjotrilleen, niin ei hän koskaan, ei koskaan olisi hennonut sanoa noin.

Petroff ei yrittänytkään taivuttaa häntä. Hän tiesi, että kun isä
lausui jotakin tuolla rauhallisella äänellä, niin ei mikään voima
voinut saada häntä muuttamaan päätöstään. Petroff tyytyi siksi vain
mielessään kiukuttelemaan isälleen. Kun hän itse kasvaa suureksi ja
tulee rauhantuomariksi, ja Lelia ja hän ovat saaneet omia lapsia, ei
hän koskaan kohtele heitä niin sydämettömästi, kuin nyt isä häntä.

Petroff meni huoneeseensa, avasi vastenmielisesti laukkunsa, veti
sieltä esiin kirjan toisensa jälkeen ja heitti ne huolimattomasti
sängylle. Laskuesimerkki N:o 1,784 näytti aivan kuin kiusaa tehden
osoittautuvan ratkaisemattomaksi. Turhaan sadatteli hän numeroita,
haukkui matematikanopettajaansa, kääntyili sinne tänne tuolillaan, puri
kolmasti poikki lyijykynänsä terän ja tuhrasi puolet laskuvihkoaan —
esimerkki jäi kun jäikin ratkaisematta. Latinan käännös asettui myöskin
aivan kuin uhmaten vastahankaan. Kaikki lauseparret olivat hävinneet
hänen muististaan, joten hänen täytyi etsiä ne yksi kerrallaan
sanakirjasta. Ja teräskynä tarttui vähän väliä paperiin sotkien koko
käännösvihkon.

"Herra Jumala, miten ihmisen täytyy kärsiä!" huuteli Petroff useampia
kertoja tuolillaan kärsimättömästi hyppien. Kyyneleet kohosivat jo
hänen silmännurkkauksiinsa.

Päivä alkoi jo hämärtyä. Kello löi neljä, puoli viisi. Tuli pimeä.
Lastenhoitajatar kantoi sisään viheriäverhoisen lampun. Akkunastaan
näki Petroff kynttilänliekin loistavan vastaisesta talosta, ja hetkisen
kuluttua sytytettiin myöskin kadulla kaasulyhdyt. Oli siis jo liian
myöhäistä mennä luistinradalle, ja niinpä ei Petroff voisi enää tavata
Leliaa, eikä saada tietää, mitä tuo "hyvin, hyvin tärkeä" oli, joka oli
aiheuttanut hänelle niin paljon tuskaista levottomuutta.




XIIV.


Niin, miten oli nyt meneteltävä? Vielä oli jälellä viimeinen toivo —
mennä Vasilij Kukushkinin luo. Kenties oli Lelia nyt siellä.

Sattuma suosi hänen suunnitelmiaan. Isä ja äiti olivat kinastelleet
teatterista, ja lopulta oli isä mennyt ulos eteiseen, paiskannut
suuttuneena oven jälkeensä kiinni, pukeutunut ja mennyt ulos.

Petroff riensi äidin luo.

"Äiti, minun täytyy mennä Vasilij Kukushkinin luo. En ole muistanut
merkitä kirjaani venäjän läksyä."

"Oi, kuinka huolimaton sinä olet, Pjotr!" valitteli äiti. "Aina sinä
unhoitat jotakin."

"Älä sano niin, äiti hyvä!" koitti Petroff heikosti puolustella.

"No niin, menehän sitten! Mutta älä viivy kauan!"

Petroff hyppäsi ihastuneena ilmaan, läksi juoksujalkaa ulos, ja
vajaan kymmenen minuutin kuluttua soitti hän ovikelloa, jonka
yläpuolella olevaan kiiltävään messinkilevyyn oli kaiverrettu: Nikolai
Nikolajevitsh Kukushkin.

Eteiseen saavuttuaan huomasi Petroff, ettei Lelia ollut siellä.
Kun hän oli siellä, kaikui koko huoneisto hänen hopeankirkkaasta
naurustaan, nyt vallitsi talossa synkkä hiljaisuus. Hän kuuli vain
seinäkellon heikon, metallikaikuisen raksutuksen ja sitten kiihtyneen
bassoäänen, joka kaikui jostakin sisähuoneesta, sanoen: "Sietäisit
selkääsi laiskuri! Onko aikomuksesi jäädä toiseksi vuodeksi kolmannelle
luokalle, mitä?" — Vasilij Kukushkin sai nähtävästi nuhteita isältään.

Äkkiä lakkasi bassoääni torumasta ja jyrähti uhkaavasti: "Kuka siellä?"

"Minä, Pjotr Petroff", sanoi Petroff, astui epäröiden saliin ja kysyi:
"Missä Vasja on?"

"Hän on nurkassa häpeämässä", jyrisi basso vihaisena, ja Nikolai
Nikolajevitshin hyvinvoipainen vartalo, puettuna yötakkiin ja
tohveleihin, ilmestyi ovelle. Petroff joutui yhä enemmän hämilleen.
Raollaan olevasta ovesta näkyivät Vasilij Kukushkinin paksut sääret
kirjoituspöydän ja seinän välisessä nurkassa.

"Mitä te tahdotte, nuori mies?"

"Minä tahdon vain" kuiskasi Petroff.

"'Vain, vain', niin! On parempi lukea läksyjään ja työskennellä hieman
kirjojensa joukossa, kuin juoksennella joutilaana sinne tänne! Niin se
on, nuori mies!"

"Enhän minä" — —

Petroff seisoi peloissaan kiihtyneen isännän edessä ja katseli tämän
yötakin vyön tupsuja, jotka olivat sidotut kiinni vatsan kohdalta.

"Hm!" ärähti Nikolai Nikolajevitsh, laahusteli tohveleineen
sylkilaatikon luo ja sylkäisi.

"Tule tänne!" huusi hän sitten niin että huoneen seinät kajahtelivat.
Punaisena ja hikisenä, tukka epäjärjestyksessä hiipi Vasja
Kukushkin nurkastaan ja meni akkunan ääreen, jossa hän, kasvoillaan
syvämietteinen ilme, alkoi piirrellä akkunaruutuun sormensa nenällä.
Petroff meni toverinsa luo. "Menkäämme lastenkamariin!" kuiskasi Vasja
hillityllä äänellä irroittamatta katsettaan ja sormeaan ruudusta.

Salista ulos päästyään muuttui Vasja aivan kokonaan. Hän myhähteli
itsekseen, irvisti ilkeästi, heilautti kättään ja kulki sitten
nelinkontin ylös portaita.

"Miksi et tullut luistinradalle? — Oletko ratkaissut laskuesimerkin?
Annatko minun jäljentää sen sinun vihkostasi?"

"Isä kielsi minun menemästä luistinradalle."

"Kielsi! Kylläpä sinä olet! Lelia suuttui sinuun. Hän jätti minulle
kirjeen sinulle annettavaksi. Tässä se on."

Kukushkin jätti Petroffille pienen kirjelappusen. Hän sieppasi sen ja
kätki sen taskuunsa. Puheltuaan vielä kymmenen minuuttia Kukushkinin
kanssa sanoi hän jäähyväiset ja läksi kotiinsa.

Kotiin saavuttuaan veti hän mielenliikutuksesta vapisevin käsin kirjeen
taskustaan, meni lähemmäksi valoa ja luki:

"Te olitte uskoton ettekä saapunut tänään luistinradalle. Sellaista en
olisi koskaan voinut odottaa Teiltä ja siksipä onkin nyt kaikki lopussa
välillämme, ja Te saatte antaa minulle takaisin nauharuusukkeen. —
Alevtina Trojtskaja."

Petroff luki kirjeen vielä kerran lävitse.

Hänen silmäripsissään loisti pari kyyneltä, jotka hetkisen kuluttua
putosivat hänen latinan kielioppinsa kannelle. Tuska täytti hänen
sydämensä. Hänen sielunsa syvimmistä sopukoista kohosi synkkiä,
ahdistavia tunteita, jotka kynsillään kuristivat hänen kurkkuansa.
Hänen päänsä painui alas latinan kielioppia vasten.

"Lelia! Rakkaani! Enkelini, jumalani!" kuiskasivat hiljaa hänen
huulensa. "Jospa tietäisit, miksi minä en voinut tulla! Oi, jospa vain
tietäisit sen! Oi, isä, isä, mitä olet tehnyt minulle!"

Petroff nousi tuoliltaan, heittäytyi pitkälleen sänkyyn, painoi päänsä
tyynyyn ja itki katkerasti ja hillittömästi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENSI ASTE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.