Hänen viimeinen tervehdyksensä : Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista

By Doyle

The Project Gutenberg eBook of Hänen viimeinen tervehdyksensä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Hänen viimeinen tervehdyksensä
        Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista

Author: Arthur Conan Doyle

Release date: July 17, 2025 [eBook #76520]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1921

Credits: Tuula Temonen, Juhani Kärkkäinen, and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ ***

language: Finnish




HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ

Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista


Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE



Suomennos englannin kielestä





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1921.




LUKIJALLE.


Herra Sherlock Holmesin ystävät ihastunevat kuullessaan hänen vielä
olevan elossa ja hyvissä voimissa, vaikka tilapäiset leinikohtaukset
ovatkin hieman kangistuttaneen häntä. Hän on asunut useita vuosia
merenrannikolla viiden kilometrin päässä Eastbourne'sta, missä hän on
viettänyt aikaansa filosofisissa mietiskelyissä ja maata viljellen.
Tänä lepokautena hän on vastannut kieltävästi mitä ruhtinaallisimpiin
tarjouksiin ryhtyä erilaisia rikosasioita tutkimaan, koska oli
päättänyt kokonaan siirtyä yksityiselämään. Saksan sodan lähestyminen
sai kuitenkin hänet asettamaan huomattavan älyllisen ja käytännöllisen
kykynsä hallituksen käytettäväksi. Tästä johtuneet historialliset
seuraukset ovat kerrottuina »Hänen viimeisessä tervehdyksessään». Olen
lisännyt siihen useita entisiä tapahtumia, jotka ovat kauan olleet
salkussani, tehdäkseni teoksesta täydellisen.

John H. Watson, M.D.




SEIKKAILU WISTERIA LODGE’SSA.



I. HERRA JOHN SCOTT ECCLES’IN MERKILLINEN KOKEMUS.


Muistikirjaani on merkitty tämän tapahtuneen eräänä koleana ja
tuulisena päivänä maaliskuun loppupuolella vuonna 1892. Holmes oli
saanut sähkösanoman syödessämme aamiaista ja oli kyhännyt siihen
vastauksen. Hän ei sanonut mitään, mutta asia askarrutti hänen
ajatuksiaan, sillä hän seisoi takan edessä, kasvot miettiväisen
näköisinä, poltellen piippuaan ja vilkaisten tuon tuostakin
sähkösanomaa. Äkkiä hän kääntyi puoleeni silmissään vallaton ilme.

»Luullakseni on meidän pitäminen sinua, Watson, oppineena miehenä», hän
sanoi. »Kuinka määrittelet sanan eriskummallinen?»

»Outo — tavaton», ehdotin.

Hän pudisti päätään.

»Siihen sisältyy ehdottomasti jotakin enemmän», sanoi hän, »jokin
salainen viittaus murheelliseen ja hirveään. Jos muistelet jotakin
niistä kertomuksista, joilla olet rääkännyt pitkämielistä yleisöä, olet
huomaava, kuinka usein eriskummallinen on kehittynyt rikokselliseksi.
Ajattelepa tuota pikku juttua punatukkaisesta miehestä. Se oli alussa
kylläkin eriskummallinen ja kumminkin se päättyi epätoivoiseen
rosvousyritykseen. Taikka tuo mitä eriskummallisin juttu viidestä
appelsiinin siemenestä, joka johti murhaajani rikosliittoon. Se sana
saa minut varovaiseksi.»

»Onko se tuossa?» kysyin.

Hän luki sähkösanoman ääneen:

»Minulle on sattunut mitä uskomattomin ja eriskummallisin tapaus.
Saanko kysyä teiltä neuvoa? — Scott Eccles, Postitoimisto, Charing
Cross.»

»Onko hän mies vai nainen?» kysyin.

»Mies tietenkin. Nainen ei milloinkaan lähettäisi sähkösanomaa, johon
vastaus olisi maksettu. Hän olisi tullut itse.»

»Aiotko tavata häntä?»

»Rakas Watson, tiedäthän, kuinka ikävystynyt olen ollut aina siitä
asti kuin vastasimme kieltävästi eversti Carruthers'ille. Henkeni
on kuin kiivaassa käynnissä oleva kone, joka pirstoutuu palasiksi,
koska sitä ei käytetä siihen työhön, jota varten se rakennettiin.
Elämä on arkipäiväistä, sanomalehdet kuivia; rohkeus ja romantiikka
näyttävät iäksi kadonneen rikosmaailmasta. Saatatko siis kysyä minulta,
olenko valmis ryhtymään uuden problemin ratkaisemiseen, vaikka se
osoittautuisi miten mitättömäksi tahansa! Mutta tässähän onkin
asiakkaamme, ellen erehdy.»

Portaista kuului tasaisia askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
ilmestyi huoneeseen roteva, pitkä, harmaaviiksinen ja kunnioitusta
herättävä henkilö. Hänen elämänsä tarina oli kirjoitettuna hänen
ankaroissa piirteissään ja hänen komeassa käytöksessään. Sääryksistään
aina kultasankaisiin silmälaseihinsa asti hän oli vanhoillinen,
valtiokirkon kiihkeä kannattaja, kunnon kansalainen, puhdasoppinen
ja sovinnainen äärimmäiseen saakka. Mutta joku hirmuinen kokemus oli
hämmentänyt hänen luontaisen mielentyyneytensä ja jättänyt jälkensä
hänen pörröiseen tukkaansa, suuttumuksesta punaisiin poskiinsa ja
hätääntyneeseen, kiihtyneeseen käytökseensä. Hän syöksyi heti asiaansa.

»Minulle on sattunut mitä merkillisin ja epämiellyttävin tapaus, herra
Holmes» sanoi hän. »En ole milloinkaan elämässäni ollut sellaisessa
tilanteessa. Se on mitä säädyttömintä — mitä katalinta. Minun täytyy
vaatia jotakin selitystä.» Hän ähkyi ja puhkui suuttumuksesta.

»Pyydän, istuutukaa, herra Scott Eccles», sanoi Holmes tyynnyttävällä
äänellä. »Saanko kysyä, miksi te ensinkään tulette minun luokseni?»

»No niin, herra, asia ei näyttänyt sellaiselta, että siinä olisi
tarvittu poliisia, ja kuitenkin on teidän, kuultuanne asianhaarat,
myönnettävä, että en voinut jättää juttua sikseen. Yksityiset
salapoliisit muodostavat ihmisluokan, joista en ensinkään pidä, mutta
kuultuani teidän nimenne —»

»Aivan niin. Mutta toiseksi, miksi ette tullut heti?»

»Mitä tarkoitatte?»

Holmes katsoi kelloaan.

»Kello on neljännestä yli kaksi», hän sanoi. »Teidän sähkösanomanne
lähetettiin kello yhden tienoilla. Mutta jokainen, joka vilkaisee
pukuanne, näkee selvästi hämmennyksenne olevan peräisin heräämisenne
hetkestä asti.»

Vieraamme silitti harjaamatonta tukkaansa ja tunnusteli ajelematonta
leukaansa.

»Olette oikeassa, herra Holmes. En ajatellut ensinkään pukeutumistani.
Olin liiankin iloinen päästessäni pois sellaisesta talosta. Mutta minä
juoksentelin sinne tänne tiedustellen, mitä tehdä, ennenkuin tulin
luoksenne. Menin, nähkääs, talon isännöitsijöiden luo, ja he sanoivat,
että herra Garcia'n vuokra oli aivan oikein maksettu ja että kaikki oli
järjestyksessä Wisteria Lodge'ssa.»

»No, no, herra», sanoi Holmes nauraen. »Te olette ystäväni, tohtori
Watson’in kaltainen, jolla on paha tapa kertoa juttunsa alottaen
väärästä päästä. Olkaa hyvä ja selvittäkää ajatuksenne ja kertokaa
minulle oikeassa järjestyksessä tarkalleen, mitkä tapahtumat
saivat teidät lähtemään ulos harjaamattomana ja kampaamattomana,
kiiltonahkakengissä ja liivit väärin napitettuina etsimään neuvoa ja
apua.»

Vieraamme katsahti surkeannäköisenä sopimatonta asuaan.

»Varmaankin tämä näyttää sangen pahalta, herra Holmes, eikä minulle
tietääkseni ole iässäni milloinkaan ennen tapahtunut sellaista. Mutta
minä kerron teille koko tuon omituisen jutun ja kun olen lopettanut,
olette varmasti myöntävä sen riittävän anteeksipyynnöksi minulle.»

Mutta hänen kertomuksensa katkaistiin heti alussaan. Ulkoa kuului
melua, ja kun rouva Hudson avasi oven, ilmestyi huoneeseen kaksi
rotevaa, virallisen näköistä henkilöä, joista toisen hyvin tunsimme
tarkastaja Gregson’iksi Scotland Yard'ista. Hän oli tarmokas, uljas
ja omalla, alallaan pystyvä virkamies. Hän puristi Holmesin kättä ja
esitti toverinsa tarkastaja Baynes'iksi Surrey'n poliisilaitokselta.

»Me olemme metsästämässä yhdessä, herra Holmes, ja löytämämme jäljet
johtivat tälle suunnalle.» Hän käänsi verikoiransilmänsä vieraamme
puoleen. »Oletteko te herra Scott Eccles, Popham Housesta, Lee'stä?»

»Olen.»

»Me olemme seuranneet teitä koko aamun.

»Te pääsitte hänen jäljilleen sähkösanoman avulla, epäilemättä», sanoi
Holmes.

»Aivan oikein, herra Holmes. Vainusimme hajun Charing Cross'in
postitoimistossa ja riensimme tänne.»

»Mutta miksi te seuraatte minua? Mitä tahdotte?»

»Me toivomme saavamme selityksen niihin tapahtumiin, jotka johtivat
viime yönä herra Aloysius Garcia'n kuolemaan Wisteria Lodge'ssa,
lähellä Esher'iä.»

Vieraamme oli kohonnut istumaan tuijottavin silmin, ja joka värin
hivenkin oli kadonnut hänen hämmästyneiltä kasvoiltaan.

»Kuollutko? Sanoitteko, että hän on kuollut?»

»Sanoin, herra. Hän on kuollut.»

»Mutta miten? Tapaturmaisestiko?»

»Murhattuna, jos kukaan.»

»Hyvä Jumala! Tämä on kammottavaa! Ettehän tarkoittane, — ettehän
tarkoittane, että minua epäillään?»

»Kirje teiltä löytyi kuolleen taskusta, ja siitä saimme tietää teidän
aikoneen viettää viime yön hänen talossaan.»

»Niin vietinkin.»

»Oi, vietittekö tosiaan?»

Virallinen muistikirja tuli esiin.

»Odottakaa hetkinen, Gregson», sanoi Sherlock Holmes. »Kaikki, mitä
toivotte, on vilpitön kertomus, eikö niin?»

»Ja velvollisuuteni on varoittaa herra Scott Eccles'iä, että sitä
voidaan käyttää häntä vastaan.»

»Herra Eccles oli juuri kertomassa asiaansa meille teidän astuessanne
huoneeseen. Luullakseni, Watson, ei konjakki ja sooda olisi hänelle
vahingoksi. Nyt, herra, minä ehdotan, ettette vähääkään välittäisi
siitä, että kuulijakuntanne on lisääntynyt, vaan että kertoisitte
edelleen aivan niinkuin ei teitä olisi ensinkään keskeytetty.»

Vieraamme oli kulauttanut alas konjakin, ja väri oli palannut hänen
kasvoilleen. Epäluuloisesti vilkaisten tarkastajan muistikirjaa hän
ryhtyi heti paikalla eriskummalliseen esitykseensä.

»Minä olen vanhapoika», hän sanoi, »ja koska olen seuraa rakastava
mies, on minulla laaja ystäväpiiri. Näiden joukossa on erään entisen
oluttehtailijan perhe, nimeltä Melville, joka asuu Albemarle'n
kartanossa Kensingtonissa. Tämän pöydässä minä joku viikko sitten
tapasin nuoren Garcia-nimisen miehen. Hän oli ymmärtääkseni
espanjalaista syntyperää ja jollakin tavoin yhteydessä lähetystön
kanssa. Hän puhui oivallisesti englanninkieltä, oli käytökseltään
miellyttävä, ja kaunein mies, jonka elämässäni olen nähnyt.

»Jollakin tavoin me solmimme ystävyyssuhteen, tämä nuori mies ja minä.
Hän näytti ensi hetkestä mieltyneen minuun ja kahden päivän kuluttua
kohtauksestamme hän tuli tervehtimään minua Lee’hin. Toinen seikka
johti toiseen, ja lopuksi hän kutsui minut viettämään muutamia päiviä
talossaan Wisteria Lodgessa, Escher’in ja Oxshott’n välillä. Eilen
illalla menin Esher’iin täyttääkseni tämän pyynnön.

»Hän oli kuvaillut minulle talonväkensä, ennenkuin läksin sinne. Hän
asui uskollisen palvelijan, oman maanmiehensä kera, joka täytti hänen
kaikki tarpeensa. Tämä mies osasi puhua englanninkieltä ja hoiti hänen
talouttaan. Lisäksi oli siellä ihmeellinen keittäjä, kuten hän sanoi,
sekarotuinen, jonka hän oli matkoillaan jostakin onkinut ja joka osasi
laittaa oivallisia päivällisiä. Muistan hänen sanoneen, että hänen
taloutensa oli sangen omituinen sijaitakseen Surrey'n sydämessä, ja
että minä tulen olemaan samaa mieltä, vaikka se onkin osoittautunut
koko joukon omituisemmaksi kuin mitä luulin.

»Minä ajoin mainittuun paikkaan, joka sijaitsee noin kahden
penikulman päässä etelään Esher’istä. Talo oli keskikokoinen ja
rakennettu hieman syrjään valtatiestä, ja sinne johti kiemurteleva
ajotie, jota reunustivat korkeat muurivihreäpensaat. Se oli vanha,
kaatumaisillaan ja rappeutumistilassa oleva rakennus. Kun ajopelit
seisahtuivat ruohottuneelle ajotielle mustuneen ja tahriintuneen oven
eteen, aloin epäillä, oliko viisasta mennä vieraisille miehen luo,
jota tunsin niin vähän. Mutta hän avasi itse oven ja tervehti minua
sangen sydämellisesti. Minut jätettiin miespalvelijan, surumielisen,
tummaverisen henkilön huostaan, joka näytti tietä makuuhuoneeseeni,
matkalaukkuni kädessään. Koko paikka teki masentavan vaikutuksen.
Söimme päivällisen kahden, ja vaikka isäntäni pani parastaan ollakseen
huvittava, näyttivät hänen ajatuksensa vaeltavan muualla koko ajan, ja
hän puhui niin epämääräisesti ja sekavasti, että minä tuskin saatoin
ymmärtää häntä. Hän rummutti yhtä mittaa pöytää sormillaan, pureskeli
kynsiään ja osoitti muitakin hermostuneen kärsimättömyyden merkkejä.
Itse päivällinen ei ollut hyvin tarjottu eikä hyvin keitetty, eikä
vaiteliaan palvelijan juro olemus ollut omansa meitä elvyttämään. Voin
vakuuttaa teille illan kuluessa monesti toivoneeni voivani keksiä
jonkinlaisen syyn, minkä nojalla lähteä takaisin Lee'hin.

»Eräs seikka johtuu mieleeni, joka kenties voisi vaikuttaa asiaan,
jota te molemmat herrat tutkitte. Silloin en miettinyt sitä ensinkään.
Päivällisen loppupuolella ojensi palvelija herralleen kirjelipun.
Huomasin isäntäni sen luettuaan näyttävän entistä hajamielisemmältä ja
kummallisemmalta. Hän luopui kaikista yrityksistä keskustella ja istui
poltellen lukemattomia savukkeita omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta
ei maininnut mitään kirjeen sisällöstä. Kello yhdentoista tienoilla
minä ilokseni pääsin nukkumaan. Jonkun ajan kuluttua Garcia katsahti
sisään ovesta — huone oli jo silloin pimeä —ja kysyi minulta, olinko
soittanut. Sanoin, etten ollut. Hän pyysi anteeksi, kun oli häirinnyt
minua niin myöhään, sanoen kellon olevan lähes yksi. Minä nukahdin sen
jälkeen ja nukuin sikeästi koko yön.

»Ja nyt tulen kertomukseni hämmästyttävimpään kohtaan. Herätessäni
oli jo valoisa. Katsahdin kelloani, joka oli lähes yhdeksän. Olin
nimenomaan pyytänyt herättämään itseni kello kahdeksan, joten olin
sangen ihmeissäni tästä unohtamisesta. Hypähdin vuoteeltani ja soitin
palvelijaa. Ei mitään vastausta. Minä soitin uudelleen ja yhä uudelleen
samalla tuloksella. Silloin tein sen johtopäätöksen, että soittokello
oli epäkunnossa. Sieppasin vaatteet ylleni ja riensin alakertaan
erittäin huonolla tuulella tilaamaan hiukan kuumaa vettä. Voitte
kuvitella hämmästystäni, kun huomasin, ettei siellä ollut ketään.
Minä huusin etusaliin. Ei mitään vastausta. Sitten juoksin huoneesta
huoneeseen. Kaikki oli autiota. Isäntäni oli näyttänyt minulle, mikä
oli hänen makuuhuoneensa, ja minä koputin ovelle. Ei mitään vastausta.
Minä väänsin kädensijaa ja astuin sisään. Huone oli tyhjä, eikä
vuoteessa oltu nukuttu. Hänkin oli poistunut muiden mukana. Vieras
isäntä, vieras palvelija, vieras keittäjä, kaikki olivat kadonneet yön
aikana! Niin päättyi vierailuni Wisteria Lodgessa.»

Sherlock Holmes hykersi käsiään ja nauraa hihitti Jättäessään tämän
omituisen tapauksen kummallisten sattumuksien kokoelmaansa.

»Kokemuksenne on minun tietääkseni aivan ainoalaatuinen», hän sanoi.
»Saanko kysyä, herra, mitä sitten teitte?»

»Minä olin raivoissani. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin
joutunut jonkinlaisen kelvottoman, loukkaavan pilan uhriksi. Sulloin
tavarani matkalaukkuun, heitin etusalin oven perässäni paukahtaen
kiinni ja läksin Esher'iä kohti matkalaukku kädessäni. Menin
Allan-veljesten luo, jotka ovat huomattavimmat tilanhoitajat kylässä,
ja sain kuulla, että huvila oli vuokrattu tältä yhtiöltä. Mieleeni
juolahti, että koko tuo tapaus tuskin saattoi olla tarkoitettu minun
pilkakseni, vaan että pääsyynä isäntäni katoamiseen oli varmaan halu
päästä vapaaksi vuokrasta. Ollaan jo pitkällä maaliskuussa, joten
neljännesvuoden maksupäivä on käsillä. Mutta tämä otaksuma ei pitänyt
paikkaansa. Isännöitsijä oli kiitollinen minulle varoituksestani,
mutta kertoi vuokran jo edeltäkäsin maksetuksi. Sitten minä suuntasin
kulkuni kaupunkiin ja pistäydyin Espanjan lähetystössä. Miestä ei
siellä tunnettu. Tämän jälkeen menin Melvillen luo, jonka talossa
ensiksi olin tavannut Garcia’n, mutta huomasin, ettei hän oikeastaan
tiennyt niinkään paljoa Garciasta kuin minä. Lopuksi, saatuani
teidän vastauksenne sähkösanomaani, tulin teidän luoksenne, koska
te ymmärtääkseni olette henkilö, joka antaa neuvoja vaikeissa
asioissa. Mutta nyt, herra tarkastaja, kuulen siitä, mitä sanoitte
astuessanne huoneeseen, että te osaatte jatkaa kertomusta ja että
joku murhenäytelmä on tapahtunut. Voin vakuuttaa teille joka sanani
olevan totta ja etten tiedä mitään muuta tämän miehen kohtalosta
kuin mitä olen kertonut. Ainoa toivomukseni on auttaa lakia kaikella
mahdollisella tavalla.»

»Olen varma siitä, herra Scott Eccles — olen varma siitä», sanoi
tarkastaja Gregson sangen ystävällisellä äänellä. »Minä olen
velvollinen sanomaan, että kaikki, mitä olette sanonut, pitää sangen
tarkoin yhtä tosiasioiden kanssa, sikäli kuin ne ovat tulleet
tietoomme. Esimerkiksi tuo kirjelippu, joka saapui päivällisen aikana.
Satuitteko huomaamaan, miten sen kävi?»

»Huomasin kylläkin. Garcia rypisti sen kokoon ja heitti tuleen.»

»Mitä siitä sanotte, herra Baynes?»

Maalais-salapoliisi oli roteva, pöhöttynyt, punakka mies, jonka kasvot
olisivat näyttäneet karkeilta, ellei niissä olisi ollut pari erittäin
loistavia silmiä, jotka olivat miltei kokonaan tuuheiden poski-
ja kulmakarvojen poimujen peitossa. Verkalleen hymyillen hän veti
kokoonkäärityn, värittömän paperipalasen taskustaan.

»Uunissa oli ristikko, herra Holmes, ja hän heitti kirjeen sen yli.
Minä löysin sen palamattomana tulisijan takaosasta.»

Holmes hymyili hyväksyvästi.

»Teidän on täytynyt tutkia talo sangen huolellisesti, voidaksenne
löytää yksinäisen paperipallon.»

»Niin teinkin, herra Holmes. Se on tapani. Luenko sen, herra Gregson?»

Lontoolainen nyökkäsi.

»Kirje on kirjoitettu tavalliselle kellertävänvalkoiselle paperille
ilman vesileimaa. Se on neljännesarkki. Paperi on leikattu kahtia
lyhytteräisillä saksilla. Se on taitettu kokoon kolmesta kohdasta ja
sinetöity punaisella lakalla, joka on kiireisesti vuodatettu kirjeeseen
ja johon on sitten painettu leima jollakin sileällä, pitkänpyöreällä
esineellä. Se on osoitettu herra Garcialle, Wisteria Lodgeen Siinä
sanotaan: 'Meidän omat värimme, vihreä ja valkoinen. Vihreä avoin,
valkoinen suljettu. Pääportaat ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealla,
vihreä boijikangas. Onnea matkalle! D.’ Käsiala on naisen, kirjoitettu
teräväkärkisellä kynällä, mutta osoite on kirjoitettu joko toisella
kynällä tai on sen kirjoittanut toinen henkilö. Se on paksumpaa ja
rohkeampaa käsialaa, kuten näette.»

»Sangen tärkeä kirjelippu», sanoi Holmes silmäillen sen lävitse. »Minun
täytyy toivottaa teille onnea», herra Baynes, tarkkaavaisuuden vuoksi,
jolla olette pikkuseikkoja myöten tutkinut sen. Ehkä voitaisiin lisätä
muutamia vähäpätöisiä seikkoja. Pitkänpyöreä sinetti on epäilemättä
sileä hihan-nappi — mikä muu olisi sen muotoinen? Sakset olivat käyrät
kynsisakset. Niin lyhyet kuin nuo kaksi leikkausta ovatkin, voitte
selvästi nähdä saman pienen kaaren kummassakin.»

Maalais-salapoliisi nauraa hihitti.

»Minä luulin puristaneeni siitä kaiken mehun, mutta huomaan siinä vielä
olleen hiukkasen jälellä», hän sanoi. »Minun on sanominen, että en saa
kirjeestä selville muuta kuin että jotakin oli tekeillä ja että, kuten
tavallista, nainen oli kaiken takana.»

Herra Scott Eccles oli levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan tämän
keskustelun kestäessä.

»Minua ilahduttaa, että löysitte kirjeen, koska se vahvistaa
kertomustani», hän sanoi. »Mutta pyydän viitata siihen, etten vielä
ole kuullut, mitä herra Garcialle on tapahtunut ja kuinka hänen
talonväkensä on käynyt.»

»Mitä Garciaan tulee», sanoi Gregson, »on kysymykseen helppo vastata.
Hänet löydettiin tänä aamuna kuolleena Oxshott Common’issa, noin
penikulman päässä kotoaan. Hänen päänsä on murskattu mäsäksi iskemällä
hiekkapussilla tai jollakin sentapaisella raskaalla esineellä, joka
on enemmän ruhjonut kuin haavoittanut. Paikka on yksinäinen eikä
neljännespenikulman alueella siitä ole ainoatakaan taloa. Hänet on
ilmeisesti lyöty maahan ensiksi takaapäin, mutta hänen kimppuunsa
hyökännyt henkilö on lyönyt häntä vielä kauan sen jälkeen kuin hän on
kuollut. Se on ollut mitä raivokkain hyökkäys. Ei mitään jalanjälkiä
eikä mitään osviittaa rikoksentekijän selville saamiseksi ole olemassa.»

»Onko hänet ryöstetty?»

»Ei, mitään ryöstöyritystä ei ole tehty.»

»Tämä on sangen kiusallista, sangen kiusallista ja hirveätä», sanoi
herra Scott Eccles valittavalla äänellä: »mutta asianhaarat ovat
tosiaankin tavattoman ankarasti minua vastaan. Minulla ei ollut mitään
tekemistä isäntäni yöllisen vaelluksen ja surullisen lopun kanssa.
Millä tavoin minä tulen sekaantumaan juttuun?»

»Sangen yksinkertaisesti, herra», vastasi tarkastaja Baynes. »Ainoa
asiakirja, joka löydettiin vainajan taskusta, oli kirje teiltä, jossa
ilmoitettiin teidän aikovan viettää hänen kanssaan yö, jona hän kuoli.
Tämän kirjeen kuori ilmoitti meille kuolleen miehen nimen ja osoitteen.
Kello yhdeksän jälkeen tänä aamuna me saavuimme hänen taloonsa emmekä
tavanneet teitä emmekä ketään muutakaan siellä. Minä sähkötin herra
Gregson'ille, että hän etsisi teidät käsiinsä Lontoosta sillä välin
kuin minä tutkin Wisteria Lodgea. Sitten minä tulin kaupunkiin, yhdyin
herra Gregsoniin ja tässä nyt olemme.»

»Nyt luullakseni», sanoi Gregson nousten, »meidän on parasta antaa
tälle asialle virallinen muoto. Suvainnette kai tulla mukanamme
poliisiasemalle, herra Scott Eccles, ja antaa meille kirjallisen
selityksen?»

»Tietysti tulen heti. Mutta pyydän teidän apuanne, herra Holmes.
Toivon, että ette säästä kustannuksia ettekä vaivoja päästäksenne
totuuden perille.»

Ystäväni kääntyi maalaistarkastajan puoleen.

»Luullakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että työskentelen
teidän kanssanne, herra Baynes?»

»Te teette minulle kunnian, herra, se on tietty.»

»Te näytätte olleen sangen ripeä ja toimelias kaikissa toimissanne.
Saanko kysyä, oliko minkäänlaista viittausta siihen, millä hetkellä
mies oli kuollut?»

»Hän oli maannut paikalla kello yhdestä alkaen. Siihen aikaan satoi ja
hänen kuolemansa oli varmasti tapahtunut ennen sadetta.»

»Mutta se on aivan mahdotonta, herra Baynes», huudahti vieraamme.
»Hänen äänestään ei voi erehtyä. Voisin vannoa, että hän juuri samaan
aikaan puhutteli minua makuuhuoneessani.»

»Merkille pantavaa, mutta ei suinkaan mahdotonta», sanoi Holmes
hymyillen.

»Onko teillä johtolanka?» kysyi Gregson.

»Sen avulla asia käy sangen yksinkertaiseksi, vaikka siinä ilmenee
joitakin uusia ja mielenkiintoisia piirteitä. Tarkempi asiain tuntemus
on tarpeen, ennenkuin uskaltaisin lausua lopullista ja varmaa
mielipidettä. Sivumennen sanoen, herra Baynes, löysittekö mitään
huomattavaa paitsi tätä kirjettä tutkiessanne taloa?»

Salapoliisi katsahti ystävääni omituisella tavalla.

»Oli olemassa yksi tai kaksi _sangen_ huomattavaa seikkaa», hän sanoi.
»Ehkä te haluaisitte tulla luokseni, kun olen suorittanut tehtäväni
poliisiasemalla, ja lausua mielipiteenne niistä?»

»Olen kokonaan käytettävissänne», sanoi Sherlock Holmes. »Johdattakaa
nämä herrat ulos, rouva Hudson, ja olkaa ystävällinen ja lähettäkää
poika viemään tätä sähkösanomaa. Hänen tulee maksaa viiden shillingin
vastaus.»

Me istuimme hetkisen ääneti vieraidemme mentyä. Holmes poltti kiivaasti
kulmakarvat vedettyinä alas terävien silmien päälle ja pää eteenpäin
ojennettuna hänelle ominaiseen kiihkeään tapaan.

»No, Watson», hän kysyi kääntyen äkkiä puoleeni, »mitä arvelet asiasta?»

»En voi millään tavoin selittää tätä Scott Eccles'in salaperäistä
juttua.»

»Entäs rikos?»

»Niin, miehen seuralaisten katoamisen johdosta arvelisin heidän olevan
jollakin tavalla sekaantuneita murhaan ja paenneen oikeuden käsistä.»

»Se on tietenkin mahdollinen näkökohta. Mutta sinun on kuitenkin
myöntäminen, että on sangen kummallista, että hänen kaksi palvelijaansa
olisi ollut salaliitossa häntä vastaan ja hyökänneet hänen kimppuunsa
juuri sinä yönä, jolloin hänellä oli vieras. Hänhän oli heidän
vallassaan viikon kaikkina muina öinä.»

»Mutta miksi he sitten pakenivat?»

»Aivan niin. Miksi he pakenivat? Siinä on painava asianhaara. Toinen
painava asianhaara on vieraamme herra Scott Eccles'in merkillinen
kokemus. Nyt, rakas Watson, onko ihmisnerokkuuden mahdoton keksiä
selitystä, joka selittäisi nämä molemmat painavat asianhaarat? Jos se
selitys olisi sellainen, että siihen mahtuisi myös tuo salaperäinen
kirje sangen omituisine lauseineen, no niin, silloin sen voisi hyväksyä
väliaikaisena olettamuksena. Jos tuoreet tapahtumat, jotka saapuvat
tietoomme, kaikki soveltuvat kaavaan, niin voisi olettamuksestamme
vähitellen tulla ratkaisu.»

»Mutta mikä on olettamuksemme?»

Holmes nojasi taaksepäin tuolissaan silmät puoliummessa.

»Sinun on myöntäminen, rakas Watson, että ajatus pilasta on mahdoton.
Kuten seurauksista näkyy, oli vakavia asioita tekeillä, ja Scott
Eccles'in houkutteleminen Wisteria Lodge'en oli jossakin yhteydessä
niiden kanssa.»

»Mutta minkälaisessa mahdollisessa yhteydessä?»

»Selittäkäämme asia rengas renkaalta. Sen valossa on tässä
kummallisessa ja äkkinäisessä, nuoren espanjalaisen ja Scott
Eccles'in välillä syntyneessä ystävyydessä jotakin luonnotonta.
Ensinmainittu joudutti sitä. Hän meni Eccles'in luo heti tutustumisensa
jälkeisenä päivänä ja oli läheisessä kosketuksessa hänen kanssaan
siihen saakka, kunnes sai hänet Esher'iin. Mitä hän nyt tahtoi
Eccles'istä? Mitä Eccles saattoi toimittaa? Minä en näe hänessä
mitään viehättävää? Hän ei ole erittäin älykäs — eikä mies, joka
sopisi toveriksi sukkelajärkiselle latinalaiselle. No, miksi juuri
hänet sitten valittiin kaikkien niiden joukosta, joita Garcia
tapasi, erikoisen soveliaana tämän tarkoituksiin? Onko hänessä joku
silmiinpistävä hyve? Minä väitän hänessä sitä olevan. Hän on oikea
sovinnaisen, kunnianarvoisen brittiläisen tyyppi ja oikea mies
todistajaksi vaikuttamaan toiseen brittiläiseen. Näitte itse, kuinka
ei kumpainenkaan tarkastaja edes uneksinut epäillä hänen selityksensä
todenmukaisuutta, niin eriskummainen kuin se olikin.»

»Mutta mitä hänen tuli todistaa?»

»Ei mitään asiain kääntyessä näin, mutta kaikkea, jos ne olisivat
kääntyneet toisin. Niin minä selitän asian.»

»Ahaa, hän olisi voinut todistaa Garcia'n olleen muualla kuin
rikospaikalla.»

»Aivan niin, rakas Watson, sen hän olisi voinut todistaa. Otaksukaamme
esimerkiksi Wisteria Lodge'n talonväen olevan liittolaisena jossakin
suunnitelmassa. Yrityksen, oli se minkälaatuinen tahansa, tulisi
tapahtua, sanokaamme, ennen kello yhtä. Jollakin tavoin kääntämällä
kelloja on heidän ollut mahdollista saada Scott Eccles makuulle
aikaisemmin kuin hän luuli, mutta joka tapauksessa on luultavaa,
että Garcia’n mennessä kertomaan hänelle kellon olevan yksi, se ei
todellisuudessa ollut enempää kuin kaksitoista. Jos Garcia olisi voinut
tehdä, mitä hänellä nyt lienee ollut tehtävänä, ja tulla takaisin
mainitulla tunnilla, olisi hänellä ollut tepsivä vastaus kaikkiin
syytöksiin. Tässä olisi nyt nuhteeton englantilainen valmis vannomaan
vaikka minkä tuomioistuimen edessä, että syytetty oli kotonaan koko
ajan. Se olisi vakuutus kaikkein pahintakin vastaan.»

»Aivan niin, aivan niin, käsitän sen. Mutta mitä sanot toisten
katoamisesta?»

»Minulla ei vielä ole kaikkia tosiasioita, mutta en luule olevan
olemassa mitään voittamattomia vaikeuksia.

»Entä sanoma?»

»Kuinka se kuuluikaan? 'Omat värimme, vihreä ja valkoinen’. Aivan
kuin kilpa-ajoa. 'Vihreä avoin, valkoinen suljettu’. Se on selvästi
merkki. 'Pääportaat, ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealle, vihreä
boijikangas.' Tämä on sovittu merkki. Voimme huomata mustasukkaisen
aviomiehen kaiken takana. Pyyntö oli ilmeisesti vaarallinen. Muuten hän
ei olisi sanonut: 'Onnea matkalle', ellei asianlaita olisi ollut niin.
'D'. — Sen piti olla oppaana.»

»Mies oli espanjalainen. Minä arvelen, että 'D' on edustamassa
Doloresta, joka on yleinen naisennimi Espanjassa.»

»Hyvä, Watson, sangen hyvä — mutta aivan hylättävä ehdotus.
Espanjalainen kirjoittaisi toiselle espanjalaiselle espanjankielellä.
Tämän kirjeen kirjoittaja on varmasti englantilainen. No niin, meidän
tulee vain kärsivällisesti odottaa, siksi kunnes tämä oivallinen
tarkastaja tulee takaisin. Sillävälin voimme kiittää onnellista
kohtaloamme, joka pelasti meidät muutamaksi lyhyeksi hetkeksi
toimettomuuden sietämättömästä rasituksesta.»

       *       *       *       *       *

Holmesin sähkösanomaan oli saapunut vastaus, ennenkuin Surrey'n
poliisivirkamies oli palannut. Holmes hikisen ja oli aikeissa panna
sen muistikirjansa väliin, kun huomasi vilahduksen minun odottavista
kasvoistani. Hän heitti sen minulle nauraen.

»Me liikumme ylhäisissä piireissä», hän sanoi.

Sähkösanoma oli luettelo nimiä ja osoitteita: »Lordi Harringby, The
Dingle; Herra George Folliott, Oxshott Towers; Herra Hynes, J.P.,
Purdey Place; Herra James Baker Williams, Forton Old Hall; Herra
Henderson, High Gable; Pastori Joshua Stone, Nether Walsling.»

»Tämä on sangen selvä keino rajoittaa toimintapiiriämme», sanoi Holmes.
»Epäilemättä Baynes, kaavanmukainen kun on, on jo tehnyt samankaltaisen
suunnitelman.»

»En oikein käsitä.»

»No hyvä, rakas ystävä, olemme jo tulleet siihen johtopäätökseen, että
sanoma, jonka Garcia päivällisen aikana sai, oli sopimus kohtauksesta.
No, jos olemme oikeassa lukiessamme sen siten kuin se ilmeisesti on
kirjoitettu, ja jos me aiomme noudattaa sopimusta, niin tulee meidän
nousta pääportaita ja etsiä seitsemäs ovi eräästä käytävästä; siis
on talo sangen laaja. On yhtä varmaa, että tämä talo ei voi olla,
kauempana kuin penikulman etäisyydessä Oxshottista, koska Garcia
kävellen meni siihen suuntaan ja toivoi, minun selitykseni mukaisesti,
ennättävänsä ajoissa takaisin Wisteria Lodge'en voidakseen todistaa
olleensa kotonaan kello yhteen saakka. Koska suuria taloja ei Oxshottin
läheisyydessä voi olla erittäin paljon, ryhdyin tuohon selvään keinoon
ja lähetin sähkösanoman Scott Eccles'in mainitsemille tilanhoitajille
ja sain heiltä luettelon heistä. Tässä sähkösanomassa ovat nimet, ja
sekavan vyyhtimme toisen pään täytyy olla niiden joukossa.»

       *       *       *       *       *

Kello oli lähes kuusi, ennenkuin saavuimme kauniiseen Surrey'n kylään
Esher’issä, tarkastaja Baynes seuralaisenamme.

Holmes ja minä olimme varanneet mukaamme yötarpeet ja me saimme
mukavan yösijan Bull’issa. Lopuksi läksimme salapoliisin seurassa
käymään Wisteria Lodge'ssa. Oli kylmä, synkkä maaliskuun ilta,
tuima tuuli ja hieno sade piiskasivat kasvojamme. Luonto oli sopiva
kehys raivaamattomalle laidunmaalle, jonka halki tiemme kulki, ja
murheelliselle päämäärälle, johon se meitä vei.



II. SAN PEDRON TIIKERI.


Kylmä ja alakuloinen parin penikulman pituinen kävelyretki johti
meidät korkean puuportin luo, joka avautui synkkään kastanjakäytävään.
Kiemurteleva ja varjoisa ajotie vei meidät matalan, pimeän talon luo,
joka näytti pikimustalta siniharmaata taivasta vasten. Etu-akkunasta,
joka sijaitsi vasemmalle ovesta, vilkutti heikko valo.

»Siellä on poliisikonstaapeli vahdissa», sanoi Baynes. »Minä koputan
akkunaan.» Hän astui ruohikon poikki ja naputti kädellään ruutuun.
Himmeän lasin lävitse näin hämärästi erään miehen hypähtävän
seisoalleen tulen ääressä olevasta tuolista ja kuulin kovan huudon.
Hetkistä myöhemmin oli kalpeakasvoinen, läähättävä poliisi avannut oven
kynttilä heiluen hänen vapisevassa kädessään.

»Mikä on hätänä, Walters?» kysyi Baynes terävästi.

Mies pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa ja päästi pitkän helpotuksen
huokauksen.

»Olen iloinen, että olette tullut, herra. Ilta on ollut pitkä, enkä
luule hermojani yhtä hyviksi kuin ennen.»

»Hermojanneko, Walters? Minä luulin, ettei teillä hermoja ollutkaan
ruumiissanne.»

»No niin, herra, syynä on tämä yksinäinen, hiljainen talo ja tuo
kummallinen seikka keittiössä. Kun te sitten koputitte akkunaan, luulin
sen taas tulleen.»

»Minkä luulitte taas tulleen?»

»Paholaisen, herra, mikäli tiedän. Se oli akkunassa.»

»Mikä oli akkunassa ja milloin?»

»Se tapahtui kaksi tuntia sitten. Valo oli juuri sammumassa. Minä
istuin lukien tuolissa. En tiedä, mikä pani minut katsahtamaan ylös,
mutta alimmaisesta ruudusta katselivat minua eräät kasvot. Jumalani,
herra, millaiset kasvot ne olivat! Tulen varmasti näkemään ne unissani.»

»No, no, Walters! Tällainen ei ole poliisikonstaapelille soveliasta
puhetta.»

»Tiedän, herra, tiedän; mutta säikähdyin ja on turha tehdä tyhjäksi
sitä. Kasvot eivät olleet mustat, herra, eivätkä valkoiset, eivätkä
minkään tuntemani värin näköiset, vaan omituisen varjon tapaiset kuin
savi, johon on räiskähtänyt maitoa. Sitten ne olivat kooltaan — kaksi
kertaa teidän, herra. Ja niiden katse — suuret tuijottavat mulkosilmät
ja valkoinen hammasrivi kuin nälkäisellä pedolla. Sanon teille, herra,
etten voinut liikuttaa sormeakaan, enkä hengittää ennenkuin ne olivat
häipyneet pois. Minä hyökkäsin ulos pensaisiin, mutta Jumalan kiitos
siellä ei ollut ketään.»

»Ellen tietäisi teitä hyväksi mieheksi, Walters, merkitsisin teidät
tästä mustaan kirjaan. Vaikka käsillä olisi itse paholainen, ei
vahdissa olevan poliisin milloinkaan pitäisi kiittää Jumalaa siitä,
ettei hän voinut saada sitä käsiinsä. Minä otaksun, ettei koko juttu
ole näky eikä hermokohtaus.»

»Sen ainakin saa helposti selville», sanoi Holmes valaisten pienellä
taskulyhdyllään. »Niin», hän ilmoitti tutkittuaan lyhyen ajan ruohoa,
»kahdentoista numeron kengät, sanoisin. Jos hän itse oli samaa kokoa
kuin hänen jalkansa, oli hän varmasti jättiläinen.»

»Minne hän joutui?»

»Hän näyttää paenneen pensaikon kautta ja kiirehtineen tielle.»

»Hyvä on», sanoi tarkastaja kasvot vakavina ja miettiväisinä, »kuka
tahansa hän lieneekin ollut ja mitä hyvänsä hän lieneekin tahtonut,
niin hän on tällä hetkellä mennyt ja meidän on kiinnitettävä huomiomme
lähimpiin tehtäviin. Nyt, herra Holmes, jos suvaitsette, näytän teille
talon.»

Eri makuuhuoneista ja arkihuoneista ei ollut löytynyt mitään
huolellisesta etsimisestä huolimatta. Nähtävästi asukkaat olivat
tuoneet vähän tai ei mitään muassaan, ja kaikki huonekalut
pikkuseikkoja myöten oli vuokrattu talon kera. Joukko vaatteita, joissa
oli merkki Marx & Co., High Nolborn, oli jälellä. Oli jo tehty kyselyjä
sähköteitse ja saatu selville, ettei Marx tiennyt ostajastaan muuta
kuin että hän maksoi hyvin. Paripuolia vaatteita, muutamia piippuja,
joku kertomuskirja, kaksi niistä espanjankielisiä, vanhanaikainen
revolveri ja kitara olivat oman omaisuuden joukossa.

»Kaikissa näissä ei ole mitään», sanoi Baynes hiipiessään kynttilä
kädessään huoneesta huoneeseen. »Mutta nyt, herra Holmes, pyydän teitä
kiinnittämään huomionne keittiöön.»

Se oli synkkä, korkeakattoinen huone talon takaosassa, yhdessä nurkassa
olkipehkuja, jotka nähtävästi olivat keittäjän vuoteena. Pöytä oli
pinottu täyteen puoleksi syötyjä ruokia ja likaisia astioita, edellisen
illan päivällisen jätteitä.

»Katsokaapa tätä», sanoi Baynes. »Mitä tästä saatte selville?»

Hän piti kynttiläänsä eriskummallisen esineen edessä, joka oli
keittiökaapin takana. Se oli niin ryppyinen, kutistunut ja kuihtunut,
että oli vaikea sanoa, mikä se oli ollut. Muuta ei voinut sanoa, kuin
että se oli musta ja nahkainen ja että se jossain määrin muistutti
kääpiömäistä ihmisolentoa. Ensiksi, tutkiessani sitä, luulin
sitä palsamoiduksi neekeripoikaseksi, ja sitten se näytti sangen
vääristyneeltä vanhalta apinalta. Loppujen lopuksi jäin epätietoiseksi
siitä, oliko se eläin vai ihminen. Kaksinkertainen rivi valkoisia
näkinkenkiä oli ripustettu sen keskipalkan ympäri.

»Sangen mielenkiintoista — sangen mielenkiintoista, toden totta!» sanoi
Holmes kurkistellen tätä ilkeännäköistä muinaismuistoa. »Onko mitään
muuta?»

Äänetönnä Baynes suuntasi askeleensa likaviemärin luo ja kohotti
kynttiläänsä. Jonkun suuren valkoisen linnun jäsenet ja ruumis, joka
oli julmasti revitty palasiksi höyhenten ollessa vielä kiinni, oli
heitetty viemäriin. Holmes osoitti helttoja raadellussa päässä.

»Valkoinen kukko», hän sanoi, »erittäin mielenkiintoista! Tämä on
tosiaan sangen merkillinen juttu.»

Mutta herra Baynes oli säästänyt hirveimmän näytettävänsä viimeiseksi.
Likaviemärin alta hän veti esiin sinkkisen sangon, joka sisälsi jonkun
määrän verta. Sitten hän otti pöydältä kulhon, jossa oli pieniä
hiiltyneiden luiden palasia.

»Jotakin on tapettu ja jotakin on poltettu. Me kaivoamme kaiken tämän
liedestä. Täällä kävi tohtori tänä aamuna. Hän sanoo, että ne eivät ole
ihmisluita.»

Holmes hymyili ja hykersi käsiään.

»Minun täytyy onnitella teitä, tarkastaja, siitä, että teillä on
käsiteltävänä niin erikoinen ja opettavainen rikosjuttu. Teidän
kykynne, jos voin sanoa niin loukkaamatta, näyttävät olevan suuremmat
kuin tilaisuudet osoittaa niitä.»

Tarkastaja Baynes'in pienet silmät välähtivät ilosta.

»Olette oikeassa, herra Holmes. Me ummehdumme maaseudulla.
Tämäntapainen juttu antaa miehelle tilaisuuden koetella onneaan ja minä
toivon onnistuvani. Mitä sanotte näistä luista?»

»Lampaan, sanoisin, tai vohlan.»

»Entä valkoinen kukko?»

»Merkillistä, herra Baynes, sangen merkillistä. Sanoisin
ainoalaatuista.»

»Niin, herra, tässä talossa on täytynyt asua sangen omituisia ihmisiä,
joilla on ollut sangen omituisia tapoja. Yksi niistä on kuollut.
Seurasivatko hänen kumppaninsa häntä ja surmasivat hänet? Jos he
olisivat seuranneet, niin me olisimme saaneet heidät kiinni, sillä
joka satamassa on vartia. Mutta minun omat mielipiteeni ovat sangen
erilaiset. Niin, herra, omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset.»

»Teillä on siis joku suunnitelma?»

»On, ja minä aion itse suorittaa sen, herra Holmes. Oman kunniani
vuoksi olen pakotettu tekemään niin. Teidän nimenne on kuuluisa, mutta
minun on vielä tehtävä omani kuuluisaksi. Olisin iloinen voidessani
jälestäpäin sanoa itse ratkaisseeni sen ilman teidän apuanne.»

Holmes nauroi hyväntuulista naurua.

»Hyvä on, hyvä on, tarkastaja», hän sanoi. »Kulkekaa te polkuanne ja
minä kuljen omaani. Minun tulokseni ovat aina teidän käytettävissänne,
jos välitätte kääntyä puoleeni niitä pyytämään. Luullakseni olen
nähnyt, mitä haluan, tässä talossa ja arvelen aikani tulevan
hyödyllisemmin käytetyksi muualla. Hyvästi ja hyvää onnea!»

Saatoin nähdä useasta selvästä merkistä, jotka olisivat jääneet
kaikilta muilta paitsi minulta huomaamatta, että Holmes oli hyvillä
jäljillä. Niin tyyneltä kuin hän näyttikin sivullisesta, oli hänen
kirkastuneissa silmissään ja entistä reippaammassa käytöksessään siitä
huolimatta tukahdutettua intoa ja jännitystä, joka vakuutti minulle
metsästyksen olevan alkamassa. Tapansa mukaisesti hän ei sanonut
mitään, ja tapani mukaisesti minä en myöskään tehnyt kysymyksiä.
Minulle oli kylliksi saada ottaa osaa metsästykseen ja antaa
vaatimatonta apuani otuksen kiinni otossa, enkä tahtonut häiritä noita
kiihkeässä toiminnassa olevia aivoja tarpeettomalla keskeytyksellä.
Aikanaan saisin kyllä kaikki tietää.

Minä odotin siis — mutta, yhä syvemmäksi pettymyksekseni odotin
turhaan. Päivä seurasi toista, mutta ystäväni ei ottanut askeltakaan
eteenpäin. Erään aamupäivän hän vietti kaupungilla, ja minä sain
sattumalta tietää hänen käyneen British Museum’issa. Lukuunottamatta
tätä retkeä hän vietti päivänsä tehden pitkiä kävelyretkiä ja usein
yksin tai juttelemalla kylän juoruakkojen kanssa, joiden kanssa hän oli
tehnyt tuttavuutta.

»Olen varma siitä, Watson, että viikko maaseudulla on oleva korvaamaton
sinulle», hän huomautti. »On taas kerran sangen huvittavaa nähdä
ensimmäisiä vihreitä silmuja pensasaitauksissa ja urpuja pähkinäpuissa.
Mukanasi lapio, kasvilaatikko ja kasviopin alkeiskirja voit viettää
päiväsi opettavaisella tavalla.» Hän kuljeskeli ristiin rastiin näissä
varustuksissa, mutta iltaisin hän tavallisesti toi kotiin kehnon
kasvikokoelman.

Sattumalta me kohtasimme vaelluksillamme tarkastaja Baynes'in. Hänen
lihavat, punaiset kasvonsa vetäytyivät hymyyn ja hänen pienet silmänsä
välkähtelivät hänen tervehtiessään toveriani. Hän puhui vähän jutusta,
mutta siitä vähästä me käsitimme, ettei hänkään ollut tyytymätön
tapahtumain kulkuun. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, jotakuinkin
hämmästyneeni, kun noin viiden päivän kuluttua rikoksen tapahtumisesta
avasin aamulehden ja näin suurilla kirjaimilla:

    »Oxshottin salaperäinen juttu
            selviämässä.
    Oletettu murhamies pidätetty.»

Holmes hypähti tuolissaan, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä
kuullessaan minun lukevan otsakkeen.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi. »Et kaiketi tarkoittane, että Baynes on
saanut hänet kiinni?»

»Nähtävästi», minä sanoin lukiessani seuraavaa kertomusta:

»Esher'issä ja sen läheisyydessä oltiin sangen kiihtyneitä,
kun kuultiin myöhään eilen illalla, että siellä oli tapahtunut
vangitseminen, joka oli Oxshott’in murhan yhteydessä. On muistettava,
että herra Garcia Wisteria Lodge'sta löydettiin kuolleena Oxshott
Common’issa, ruumis osoittaen tavattomia väkivallan merkkejä, ja että
hänen palvelijansa ja keittäjänsä pakenivat samana yönä, mikä seikka
näytti osoittavan heidän olevan osalliset rikokseen. Otaksuttiin, mutta
sitä ei koskaan todistettu, että miesvainajalla oli kalleuksia talossa
ja että niiden ryöstäminen oli syynä rikokseen. Tarkastaja Baynes,
joka ajaa asiaa, teki kaikkensa päästäkseen selville pakolaisten
piilopaikasta, ja hänellä oli syytä uskoa, etteivät nämä olleet
menneet kauas, vaan piileskelivät jossakin pakopaikassa, joka oli jo
edeltäkäsin katsottu. Kuitenkin oli alusta alkaen varmaa, että heidät
viimein keksittäisiin, syystä että keittäjä, muutamien kauppiasten
todistuksen mukaan, jotka olivat vilahdukselta nähneet hänet akkunassa,
oli erittäin silmiinpistävän näköinen — ollen suunnattoman suuri
ja hirveän näköinen mulatti kellahtavine neekerikasvoineen. Tämä
mies on nähty rikoksen tapahduttua, sillä konstaapeli Walters keksi
hänet samana iltana ja ajoi häntä takaa, kun hän oli niin rohkea,
että tuli takaisin Wisteria Lodge'en. Tarkastaja Baynes, joka arveli
sellaisella käynnillä olevan jonkun tarkoituksen ja senvuoksi
luultavasti sen tulevan uudistumaan, lähti talosta, mutta jätti
vartioston pensaikkoon. Mies meni ansaan ja hänet saatiin vangiksi
viime yönä taistelun jälkeen, jossa raakalainen pahasti löi konstaapeli
Downingia. Me otaksumme, että kun vanki tuodaan viranomaisten eteen,
tulee poliisi pyytämään lykkäystä, ja että toivotaan suuria hänen
kiinniottamisestaan.»

»Tosiaan, meidän on heti tavattava Baynes», huudahti Holmes tarttuen
hattuunsa. »Saavutamme hänet juuri parhaiksi, ennenkuin hän lähtee.»
Me riensimme kylätietä alaspäin ja näimme, kuten olimme odottaneetkin,
tarkastajan olevan juuri lähdössä asunnostaan.

»Oletteko nähnyt sanomalehden, herra Holmes?» hän kysyi ojentaen lehteä
meitä kohti.

»Olen, Baynes, olen nähnyt sen. Pyydän, älkää pitäkö sopimattomana, jos
ystävällisesti varoitan teitä.»

»Varoitatteko, herra Holmes?»

»Minä olen jonkinlaisella huolella syventynyt tähän asiaan, enkä ole
vakuutettu siitä, että olette oikeilla jäljillä. En tahdo teidän
menevän liian pitkälle, ennenkuin olette varma.»

»Te olette sangen hyvä, herra Holmes.»

»Vakuutan puhuvani teidän parastanne silmälläpitäen.» Minusta tuntui
siltä kuin olisin huomannut herra Baynes'in toisessa silmässä pientä
vilkutuksen häivettä.

»Mehän sovimme siitä, että työskentelemme omalla suunnallamme kumpikin,
herra Holmes. Minä teen niin.»

»Oh, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Älkää moittiko minua.»

»En, herra; luulen teidän tarkoittavan parastani. Mutta meillä on
kullakin omat menettelytapamme, herra Holmes. Teillä on omanne ja
minulla on kenties omani.»

»Älkäämme puhuko siitä sen enempää.»

»Te olette aina tervetullut minun uutisiani kuulemaan. Tämä mies on
täydellinen villi-ihminen, väkevä kuin kuormahevonen ja häijy kuin
paholainen. Hän puri Dawning'in peukalon miltei poikki, ennenkuin hänet
saatiin hallituksi. Hän puhuu tuskin sanaakaan englantia, emmekä saa
hänestä muuta ääntä kuin röhkimistä.»

»Ja te luulette itsellänne olevan todistuksia siitä, että hän murhasi
herravainajansa?»

»En ole sanonut sitä, herra Holmes; en ole sanonut sitä. Meillä on
kullakin omat pienet keinomme. Te koettelette omianne ja minä omiani.
Se on sopimus.»

Holmes kohautti olkapäitään kävellessämme pois yhdessä. »Minä en voi
vaikuttaa mieheen. Hän näyttää olevansa menemässä perikatoon. No niin,
asia on kuten hän sanoo, meidän on kummankin koeteltava omaa keinoamme
ja katsottava, mitä siitä seuraa. Mutta tarkastaja Baynes'issä on
jotakin, jota minä en voi oikein ymmärtää.»

»Istupa tuohon tuoliin, Watson», sanoi Sherlock Holmes, kun olimme
palanneet asuntoomme Bull’iin. »Tahdon selittää sinulle tilanteen,
koska tarvitsen apuasi tänä iltana. Anna minun esittää sinulle tämän
jutun kehitys, sikäli kuin minä olen voinut seurata sitä. Niin
yksinkertainen kuin se pääpiirteissään onkin ollut, on silti ilmennyt
hämmästyttäviä vaikeuksia pidättämisen suhteen. Sillä alalla on vielä
aukkoja täytettävänä.

»Menkäämme takaisin kirjeeseen, joka ojennettiin Garcialle samana
iltana, jona hän kuoli. Hylätkäämme tuo Baynes'in ajatus, että Garcia’n
palvelijat olivat sekaantuneet juttuun. Todistus tähän piilee siinä
tosiseikassa, että Garcia toimitti Scott Eccles’in luokseen, ja
tämä saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että Scott Eccles todistaisi
Garcia’n olleen paikalla. Siis oli Garcialla tekeillä jotakin, ja
luultavasti jotakin rikollista sinä yönä, jonka kuluessa hänet kuolema
kohtasi. Sanon rikollista, koska vain mies, joka on aikeessa tehdä
rikoksen, haluaa todistaa olleensa toisaalla kuin on ollut. Kuka siis
luultavimmin on ottanut hänet hengiltä? Varmaankin henkilö, jota
vastaan rikos oli suunnattu. Niin pitkälle näytämme olevan varmalla
pohjalla.

»Nyt voimme nähdä syyn Garcia’n talonväen katoamiseen. He olivat
kaikki liittolaisia samassa tuntemattomassa rikoksessa. Jos se
olisi onnistunut, olisi Garcia palannut, kaikki mahdolliset
epäluulot torjuttu englantilaisen todistuksen perustalla ja kaikki
olisi ollut hyvin. Mutta yritys oli vaarallinen, ja jollei Garcia
palaisi määrätyllä hetkellä, oli luultavaa, että hänen oma henkensä
oli uhrattu. Senvuoksi oli järjestetty niin, että hänen kahden
käskyläisensä piti paeta johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan, jossa
he olisivat voineet välttää tutkimukset ja josta he olisivat olleet
tilaisuudessa uudistamaan yrityksensä. Se selittäisi täydellisesti
tosiasiat, eikö niin?»

Koko selittämätön vyyhti näytti selviävän silmieni edessä. Ihmettelin,
kuten aina, kuinka en ennen ollut käsittänyt sitä.

»Mutta miksi toisen palvelijan piti palata.»

»Voimmehan kuvitella, että paon hämmingissä jotakin kallisarvoista,
jotakin, josta hän ei mitenkään voinut luopua, oli jäänyt. Se
selittäisi hänen itsepintaisuutensa, eikö niin?»

»Selittäisi kylläkin, mutta mikä on seuraava aste?»

»Seuraava aste on kirje, jonka Garcia sai päivällisen aikana. Se
ilmaisee rikostoverin toisessa päässä. No, missä oli toinen pää? Olen
jo ennen osoittanut sinulle, että se saattoi löytyä jostakin suuresta
talosta, ja että suurten talojen lukumäärä on rajoitettu. Ensimmäiset
päivät tässä kylässä uhrasin kävelyretkiin, joilla kasvitieteellisten
tutkimusten; ohella tutustuin kaikkiin suuriin taloihin ja niiden
asujainten perhehistoriaan. Yksi, ainoastaan yksi kiinnitti huomiotani.
Se on kuuluisa, vanha, Jakob kuninkaan aikainen yksinäinen talo High
Gable'ssa, penikulman päässä Oxshott’in etäisemmästä kolkasta ja tuskin
puolen penikulman päässä murhenäytelmäpaikalta. Muut kartanot kuuluivat
proosallisille ja kunnianarvoisille ihmisille, jotka elävät syrjässä
kaikesta seikkailusta. Mutta herra Henderson, High Gable'sta, oli
yleisen puheen mukaan merkillinen mies, jolle voisi sattua merkillisiä
seikkailuja. Minä senvuoksi keskitin huomioni häneen ja hänen
talonväkeensä.

»Eriskummainen ryhmä ihmisiä, Watson — mies itse eriskummaisin
kaikista. Minun onnistui tavata hänet uskottavan tekosyyn nojalla,
mutta luulin lukevani hänen tummista, syvällä olevista miettiväisistä
silmistään, että hän oli täysin tietoinen todellisesta asiastani. Hän
on viisikymmenvuotias, voimakas, ketterä mies, jolla on teräksenharmaat
hiukset, suuret tupsumaiset, mustat kulmakarvat, saksanhirven käynti ja
hallitsijan ulkonäkö — tulinen, käskevä mies, jolla on hehkuva henki
pergamentti-kasvojen takana. Hän on joko muukalainen tai on elänyt
kauan kuumassa vyöhykkeessä, sillä hän on keltainen ja kuiva, mutta
kuitenkin sitkeä kuin piiskanletku. Hänen ystävänsä ja kirjurinsa,
herra Lucas, on epäilemättä muukalainen, suklaanruskea, kavala, lempeä
ja kissamainen, puheessaan myrkyllistä lempeyttä. Kuten näet, Watson,
olemme jo yllättäneet kaksi ryhmää muukalaisia — toisen Wisteria
Lodge'ssa, toisen High Gable'ssa — joten aukkomme alkavat täyttyä.

»Nämä kaksi miestä, keskenään läheiset ja uskotut ystävät, ovat perheen
päähenkilöt; mutta siihen kuuluu vielä eräs henkilö, joka kenties on
vielä tärkeämpi meidän välittömille tarkoituksillemme, Hendersonilla
on kaksi lasta — yksitoista- ja kolmetoista-vuotisia tyttöjä. Heidän
kotiopettajattarensa on neiti Burnett, suunnilleen neljänkymmenen
ikäinen englannitar. Tämä pieni joukko muodostaa varsinaisen perheen,
sillä he matkustavat yhdessä, ja Henderson on innokas matkustaja, aina
liikkeessä. Vasta joku viikko sitten hän on palannut High Gable'en
oltuaan vuoden poissa. Saatan lisätä, että hän on äärettömän rikas,
ja olivatpa hänen mielihalunsa minkälaiset hyvänsä, voi hän helposti
ne tyydyttää. Muutoin on hänen talonsa täynnä teurastajia, mies- ja
naispalvelijoita ja suuressa englantilaisessa maatalossa tavallista,
liian hyvin ruokittua, vähän työtä tekevää joukkokuntaa.

»Niin paljon sain kuulla, osaksi kylän juoruakoilta ja osaksi tein
itse huomioita. Ei ole parempia välikappaleita kuin loukkaantuneet,
palveluksesta erotetut palvelijat, ja minulla oli onni tavata eräs.
Minä sanon sitä onneksi, mutta hän ei olisi joutunut tielleni, ellen
olisi etsinyt häntä. Kuten Baynes huomauttaa, on meillä kaikilla
oma järjestelmämme. Minun järjestelmäni auttoi minua löytämään John
Warner'in, High Gable'n entisen puutarhurin, jonka hänen vallanhimoinen
isäntänsä oli erottanut palveluksesta pahalla tuulella ollessaan.
Hänellä vuorostaan on ystäviä sisäpalvelijoiden joukossa, jotka,
samoinkuin hän, pelkäävät ja inhoavat isäntäänsä. Siten oli minulla
avain perheen salaisuuksiin.

»Omituista väkeä, Watson! En luulottele vielä ymmärtäväni asiaa
kokonaan, mutta joihinkin määrin. Talo on kaksisiipinen rakennus, ja
palvelijat asuvat toisella puolella, perhe toisella. Molempien siipien
välillä ei ole mitään yhteyttä paitsi Hendersonin oman palvelijan
välityksellä, joka tarjoo perheen ateriat. Kaikki kannetaan eräälle
ovelle, joka muodostaa yhdyssiteen. Opettajatar ja lapset menevät
tuskin ensinkään ulos, ainoastaan puutarhaan. Henderson ei milloinkaan,
ei edes sattumalta kävele yksin. Hänen tumma sihteerinsä on kuin hänen
varjonsa. Palvelijoiden kesken käy juoru, että heidän isäntänsä pelkää
hirveästi jotakin. 'Hän on myynyt sielunsa paholaiselle rahasta', sanoo
Warner, 'ja odottaa nyt saamamiehensä tulevan vaatimaan omaansa.'
Mistä he ovat tulleet, tai keitä he ovat, siitä ei kenelläkään ole
aavistusta. He ovat sangen väkivaltaisia. Kahdesti Henderson on
sivaltanut ihmisiä koiranruoskallaan, ja vain hänen paksu kukkaronsa ja
tuntuva hyvityksensä ovat pidättäneet hänet poissa lakituvasta.

»No, Watson, arvostelkaamme nyt tilannetta tämän uuden tiedon
valossa. Voimme otaksua kirjeen tulleen tästä kummallisesta talosta
ja olleen kehoituksen Garcialle panna toimeen joku yritys, joka oli
jo edeltäkäsin suunniteltu. Kuka kirjoitti kirjeen? Sen teki joku
talossa oleva, ja se oli nainen. Kuka muu, ellei neiti Burnett,
kotiopettajatar? Kaikki arvelumme näyttävät osoittavan siihen suuntaan.
Joka tapauksessa voimme omaksua sen olettamuksen ja katsoa, mitä
seurauksia siitä olisi. Lisättäköön, että neiti Burnett’in ikä ja
luonne tekevät varmaksi, että ensimmäinen otaksumani tässä jutussa
piilevästä rakkausasiasta on aivan mahdoton.

»Jos hän kirjoitti kirjeen, oli hän luultavasti Garcia'n ystävä ja
liittolainen. Mitä voitiin siis odottaa hänen tekevän kuullessaan
Garcia’n kuolemasta? Jos tämän oli kuolema kohdannut jossakin katalassa
yrityksessä, tulisivat hänen huulensa pysymään suljettuina. Kuitenkin
täytyi hänen sydämessään tuntea katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan,
jotka olivat surmanneet Garcia'n, ja hän auttaisi luultavasti parhaansa
mukaan saadakseen murhaajille koston. Voisimmehan siis tavata hänet ja
koettaa käyttää häntä hyväksemme? Se oli ensi ajatukseni. Mutta nyt
tulemme ikävään tosiasiaan. Neiti Burnett’iä ei mikään ihmissilmä ole
nähnyt murhayöstä lähtien. Siitä illasta asti hän on ollut kadoksissa.
Onko hän elossa? Tapasiko hänetkin ehkä kuolema samana yönä kuin
ystävän, jota hän oli kutsunut? Vai onko hän ainoastaan vankina? Se
kohta meidän on vielä ratkaistava.

»Varmaan käsität tilanteen vaikeuden, Watson. Ei ole olemassa mitään,
mitä voisimme käyttää todistuksena. Koko luonnoksemme voi näyttää
haaveelliselta, jos se esitetään viranomaisille. Tuon naisen katoaminen
ei merkitse mitään, syystä että tuossa erinomaisessa talossa jokainen
jäsen voi kadota näkyvistä viikoksi. Ja kuitenkin hän voi tällä
hetkellä olla hengenvaarassa. Kaikki, mitä voin tehdä, on vartioida
taloa ja jättää asiamieheni, Warner, vahdiksi porteille. Me emme voi
sallia sellaisen tilanteen jatkua. Ellei laki voi tehdä mitään, on
meidän otettava itse vastuu päällemme.»

»Mitä ehdotat?»

»Tiedän, mikä on hänen huoneensa. Siihen voi päästä erään ulkosuojan
katolta. Minun ehdotukseni on, että sinä ja minä menisimme sinne tänä
iltana katsomaan, emmekö voisi saada salaisuutta ilmi.»

Se ei ollut, minun on se tunnustaminen, mikään erittäin houkutteleva
suunnitelma. Vanha talo, jonka ilmapiirissä väikkyi murha, sen
kummalliset ja hirveät asukkaat, tuntemattomat vaarat sitä lähestyessä
ja tosiasia, että olimme laillisesti katsottuna asettumassa väärään
asemaan, kaikki tuo yhteensä laimensi intoani. Mutta Holmesin
jääkylmässä todistelussa oli jotakin, joka teki mahdottomaksi pelosta
väistyä mitään hänen suosittelemaansa seikkailua. Kuulija tiesi, että
siten, ja vain siten, voitiin löytää ratkaisu. Minä puristin äänetönnä
hänen kättään, ja arpa oli heitetty.

Mutta ei ollut suotu, että meidän tutkimuksemme päättyisivät sellaiseen
seikkailuun. Kello oli noin viisi, ja maaliskuun illan varjot alkoivat
laskeutua, kun eräs kiihtynyt talonpoika syöksyi huoneeseemme.

»He ovat lähteneet, herra Holmes. He lähtivät viimeisellä junalla.
Neiti karkasi, ja hän on minulla vaunuissa alhaalla.»

»Oivallista, Warner!» huudahti Holmes hypähtäen seisoalleen. »Watson,
aukot täyttyvät nopeasti.»

Vaunuissa oli nainen puoliraukeana hermojännityksen laukeamisesta.
Hänen kotkaa muistuttavilla ja laihtuneilla kasvoillaan näkyi äsken
eletyn murhenäytelmän jälkiä. Hänen päänsä riippui huolimattomasti
rinnalla, mutta hänen kehottaessaan sitä ja kääntäessään tylsät
silmänsä meihin päin näin silmäterät, jotka olivat kuin mustat pisteet
leveän harmaan iriksen keskellä. Hän oli opiumilla myrkytetty.

»Minä vartioitsin porttia, sitä jota neuvoitte, herra Holmes», sanoi
lähettiläämme, toimesta erotettu puutarhuri. »Vaunujen tullessa
ulos minä seurasin niitä asemalle. Neiti näytti siltä kuin olisi
kävellyt unissaan; mutta kun he koettivat saada hänet junaan, hän tuli
tajuihinsa ja taisteli vastaan. He työnsivät hänet vaunuun. Hänpä
taaskin taistellen pääsi ulos. Minä asetuin häntä puolustamaan, sain
hänet vaunuihin, ja tässä olemme. Minä en unohda kasvoja, jotka näin
rautatievaunun akkunassa kuljettaessani häntä pois. Minun elämäni ei
tulisi olemaan pitkä, jos hän saisi menetellä mielensä mukaan — tuo
mustasilmäinen, kolkko, keltainen paholainen.»

Me kannoimme naisen yläkertaan, asetimme hänet sohvalle, ja pari kuppia
mitä vahvinta kahvia selvitti pian hänen aivonsa myrkyn aiheuttamista
sumuista. Holmes oli kutsunut Baynes'in, ja tilanne selitettiin hänelle
nopeasti.

»Kas, tepä olette hankkinut minulle juuri sen todistuksen, joka minulta
puuttuu», sanoi tarkastaja lämpimästi puristaen ystäväni kättä. »Minä
olin alusta alkaen samoilla jäljillä kuin te.»

»Mitä! Tekö ajoitte takaa Hendersonia?»

»No niin, herra Holmes, teidän ryömiessänne pensaikossa High Gable'ssa
olin minä eräässä puussa kasvimaalla ja näin teidät alhaalla. Oli vain
kysymys siitä, kumpi saisi todistuksensa ensimmäisenä.

»Miksi te sitten vangitsitte mulatin?»

Baynes nauroi täyttä kurkkua.

»Olin varma siitä, että Henderson, kuten hän nimittää itseään, tunsi,
että häntä epäiltiin, ja että hän pysyttelisi syrjässä eikä liikkuisi
minnekään niin kauan kuin luuli olevansa vaarassa. Minä vangitsin
väärän miehen uskotellakseni hänelle, että emme pitäneet häntä
silmällä. Tiesin, että hän pötkisi pakoon silloin ja antaisi meille
tilaisuuden saada kiinni neiti Burnett.»

Holmes laski kätensä tarkastajan olkapäälle.

»Te tulette kohoamaan korkealle ammatissanne. Teillä on vaistoa ja
sisäistä näkemystä», hän sanoi.

Baynes punastui ilosta.

»Minulla oli eräs mies siviilipuvussa odottamassa asemalla koko viikon.
Minne tahansa High Gable'n väki meneekin, pitää hän heitä silmällä. Hän
mahtoi olla pahassa pulassa, kun neiti Burnett pakeni. Mutta teidän
miehenne kuitenkin vangitsi hänet, ja kaikki päättyy hyvin. Me emme voi
vangita ilman neidin todistusta, se on selvä, joten on sitä parempi
mitä pikemmin saamme kuulla selityksen.»

»Neiti tulee joka hetki voimakkaammaksi», sanoi Holmes vilkaisten
kotiopettajatarta. »Mutta kertokaa minulle, Baynes, kuka tämä Henderson
on?»

»Henderson», vastasi tarkastaja, »on Don Murillo, jota kerran
kutsuttiin San Pedron tiikeriksi.»

San Pedron tiikeri! Koko juttu tuosta miehestä tuli mieleeni
silmänräpäyksessä. Hän oli tunnettu mitä irstaimmaksi ja
verenjanoisimmaksi hirmuvaltiaaksi, joka milloinkaan oli hallinnut
sivistyneen nimeä vaativaa maata. Voimakas, peloton ja tarmokas kun
oli, oli hänellä kyllin avuja peijatakseen innoittavilla paheillaan
masentunutta kansaa kymmenen tai kaksitoista vuotta. Hänen nimensä oli
kauhistus koko Keski-Amerikassa. Sen ajan kuluttua noustiin yleisesti
häntä vastaan. Mutta hän oli yhtä viekas kuin julma, ja kuullessaan
ensi kuiskauksen tulevasta levottomuudesta hän oli salaisesti
kuljettanut aarteensa eräälle laivalle, jonka miehistö oli hänen
uskollisista puoluelaisistaan kokoonpantu. Kapinoitsijat piirittivät
seuraavana päivänä tyhjää palatsia. Diktaattori, hänen kaksi lastaan,
hänen kirjurinsa ja hänen rikkautensa olivat kaikki livahtaneet
heidän käsistään. Siitä hetkestä saakka hän oli kadonnut maailmasta,
ja hänen salanimensä on ollut usein keskustelunalaisena Europan
sanomalehdistössä.

»Niin, herra; Don Murillo, San Pedron tiikeri», sanoi Baynes. »Jos
otatte selvän asiasta, niin ovat San Pedron värit vihreä ja valkoinen,
samat, jotka kirjeessä on mainittu, herra Holmes. Hän kutsui itseään
Hendersoniksi, mutta minä pääsin hänen jäljilleen Parisista, Roomasta
ja Madridista Barcelonaan, jonne hänen laivansa tuli vuonna '86. He
ovat etsineet häntä koko ajan voidakseen kostaa hänelle, mutta vasta
nyt he ovat alkaneet päästä hänen jäljilleen.»

»He keksivät hänet vuosi sitten», sanoi neiti Burnett, joka oli
noussut istumaan ja nyt seurasi tarkkaan keskustelua. »Jo kerran on
häntä vastaan tehty murhayritys, mutta joku paha henki suojeli häntä.
Nyt taas kaatui jalo, ritarillinen Garcia tuon hirviön päästessä
vahingoittumattomana pakoon. Mutta joku toinen on tuleva ja taaskin
toinen, kunnes eräänä päivänä on tehty oikeutta; se on yhtä varmaa kuin
se, että aurinko huomenna nousee.» Hänen laihat kätensä puristuivat
nyrkkiin ja hänen riutuneet kasvonsa kalpenivat vihan herättämästä
intohimosta.

»Mutta kuinka te olette sekaantunut tähän juttuun, neiti Burnett?»
kysyi Holmes. »Kuinka voi englantilainen nainen ottaa osaa sellaiseen
murhajuttuun?»

»Minä otan siihen osaa, koska ei löydy mitään muuta keinoa maailmassa,
jolla oikeus pääsisi voitolle. Mitä Englannin laki välittää niistä
verivirroista, joita vuosia sitten vuodatettiin San Pedrossa, tai siitä
laivanlastillisesta aarteita, jotka tämä mies on varastanut? Teille ne
ovat vain rikoksia, jotka on tehty jossakin toisessa kiertotähdessä.
Mutta me tiedämme. Me olemme oppineet tuntemaan totuuden suruissa
ja kärsimyksissä. Meillä ei helvetissäkään ole yhtään Juan Murillon
kaltaista vihollista eikä mitään rauhaa elämässä niin kauan kuin hänen
uhrinsa yhä huutavat kostoa.»

»Ei ole epäilystäkään siitä», sanoi Holmes, »että hän oli kamala. Mutta
millä tavalla teihin on koskenut?»

»Tahdon kertoa teille kaikki. Tämän konnan kätyrien piti jonkun
tekosyyn nojalla murhata jokainen, joka näytti lupaavan joskus tulla
hänen vaaralliseksi kilpailijakseen. Minun mieheni — niin, oikea nimeni
on Signora Victor Durando — oli San Pedron ministerinä Lontoossa. Hän
tapasi minut siellä ja meni kanssani naimisiin. Hienompaa miestä ei
maan päällä milloinkaan ole elänyt. Onnettomuudeksi kuuli Murillo hänen
oivallisuudestaan, kutsui hänet kotimaahan jonkun tekosyyn nojalla
ja ammutti hänet. Saatuaan edeltäpäin varoituksen kohtalostaan hän
kieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Hänen maatilansa takavarikoitiin
valtiolle ja minut jätettiin eläkkeelle murtunein sydämin.

»Sitten seurasi hirmuvaltiaan kukistuminen. Hän pakeni, kuten te juuri
äsken kuvasitte. Mutta ne monet, joiden elämän hän oli hävittänyt,
joiden lähimmät ja kalleimmat olivat kärsineet piinaa ja kuoleman
hänen puoleltaan, eivät tahtoneet jättää asiaa sikseen. He liittyivät
yhdistykseksi, joka ei ennen hajoaisi kuin tehtävä oli täytetty. Minun
osalleni tuli, sen jälkeen kuin olimme huomanneet Hendersonin olevankin
tuon kukistuneen tyrannin, kiinnittää itseni hänen perheeseensä
ja antaa toisille tietoja hänen liikkeistään. Tämän saatoin tehdä
hankkimalla itselleni kotiopettajattaren toimen hänen perheessään. Hän
ei tiennyt, että nainen, joka istui häntä vastapäätä joka aterialla,
oli nainen, jonka miehen hän silmänräpäyksessä oli lähettänyt
iäisyyteen. Minä hymyilin hänelle, tein velvollisuuteni hänen lapsiaan
kohtaan ja odotin aikaani. Parisissa tehtiin murhayritys, mutta
se epäonnistui. Me matkustimme nopeasti mutkitellen halki Europan
eksyttääksemme takaa-ajajat, ja lopulta palasimme tähän taloon, jonka
hän oli ottanut haltuunsa ensi kerran saapuessaan Englantiin.

»Mutta täälläkin olivat oikeuden palvelijat odottamassa. Tietäen
hänen palaavan tänne Garcia, joka on erään korkeimman papin poika
San Pedrosta, odotti kahden luotettavan alempiarvoisen toverin
kera, ja kaikkia kolmea innosti samat syyt kostoon. Hän saattoi
tehdä sangen vähän päivällä, sillä Murillo otti huomioon kaikki
varovaisuustoimenpiteet eikä milloinkaan mennyt ulos ilman
henkivartijaansa Lucas'ta, tai Lopez’ia, kuten häntä hänen suuruutensa
aikana nimitettiin. Yöllä hän kuitenkin nukkui yksin, ja kostaja
saattoi löytää hänet. Eräänä iltana, josta oli edeltäkäsin sovittu,
lähetin ystävälleni lopulliset ohjeet, sillä mies oli aina varuillaan
ja vaihtoi alituisesti huonetta. Minun piti katsoa, että ovet olivat
avoinna ja vihreän ja valkoisen valomerkin akkunassa ajotietä
vastapäätä piti antaa tieto, oliko kaikki varmaa, tai oliko parempi
siirtää murhayritys tuonnemmaksi.

»Mutta kaikki meni meiltä myttyyn. Minä olin jollakin tavoin herättänyt
Lopez'in, kirjurin, epäluulon. Hän hiipi taakseni ja hyökkäsi kimppuuni
juuri kun olin lopettanut kirjeeni. Hän ja hänen herransa laahasivat
minut huoneeseeni ja pitivät tutkintoa asiassani, ikäänkuin olisin
ollut syylliseksi tuomittu petturi. He olisivat heti paikalla iskeneet
veitsensä minuun, jos olisivat ymmärtäneet, millä tavoin paeta tekonsa
seurauksia. Lopuksi, monen väittelyn päästä, he päättivät, että
oli liian vaarallista murhata minut. Mutta he päättivät ainiaaksi
päästä vapaaksi Garciasta. He olivat panneet suuhuni suukapulan,
ja Murillo kiersi käsivarttani ympäri siksi kunnes annoin hänelle
osoitteen. Vannon, että hän olisi saanut vääntää sen poikki, jos olisin
ymmärtänyt, mitä se merkitsi Garcialle. Lopez kirjoitti kirjoittamaani
kirjeeseen osoitteen, sinetöi sen hihannapillaan ja lähetti palvelijan,
Josén, viemään sen perille. Kuinka he murhasivat hänet, siitä en tiedä
muuta kuin että Murillon käsi hänet surmasi, sillä Lopez oli jäänyt
vartioimaan minua. Luullakseni hänen täytyi odottaa kanervapensaikossa,
jonka lävitse polku kiemurtelee, ja hän iski Garcia'n kuoliaaksi tämän
kulkiessa hänen ohitseen. Ensiksi he aikoivat antaa hänen astua taloon
ja tappaa hänet ilmitulleena murtovarkaana; mutta päättelivät sitten,
että jos he sekaantuisivat kuulusteluun, tulisi heidän oma nimensä heti
julkisesti paljastetuksi ja he olisivat alttiita uusille hyökkäyksille.
Garcia'n kuolemaan saattaisi takaa-ajo pysähtyä, koska sellainen
kuolema saattaisi pelottaa muut yrittämästä.

»Kaikki olisi nyt ollut hyvin, ellen minä olisi tiennyt, mitä he
olivat tehneet. En epäile, että toisinaan henkeni riippui hiuskarvan
varassa. Minut suljettiin huoneeseeni, minua kauhistutettiin mitä
hirveimmillä uhkauksilla, minua pidettiin julmasti pahoin, jotta
mieleni olisi masentunut — katsokaa tätä haavaa olkapäässäni ja
mustelmia käsivarsissani ylhäältä alas asti —-ja suuhuni työnnettiin
kapula, kun kerran yritin huutaa ulos akkunasta. Viisi päivää kesti
tätä julmaa vankeutta, jolloin tuskin sain niin paljon ravintoa, että
sielu ja ruumis saattoivat pysyä yhdessä. Tänä iltana tuotiin minulle
hyvä aamiainen, mutta heti, nautittuani sitä, tunsin, että minut
oli myrkytetty. Kuin jonkinlaista unta muistan, että minut puoleksi
kuljetettiin, puoleksi kannettiin vaunuihin; samassa tilassa minut
kuljetettiin junaan. Vasta silloin kun pyörät jo alkoivat liikkua
minä äkkiä huomasin vapauteni olevan omissa käsissäni. Minä hyppäsin
ulos, he koettivat vetää minua takaisin, ja ellei tämä hyvä mies olisi
auttanut minua ja johdattanut minut vaunuihin, en ikänä olisi päässyt
pakoon. Nyt, Jumalan kiitos, olen heidän valtapiirinsä ulkopuolella
iäksi.»

Me olimme kaikki tarkkaan kuunnelleet tätä tärkeätä esitystä. Holmes
katkaisi äänettömyyden.

»Vaikeutemme eivät vielä ole ohitse», hän huomautti pudistaen päätään.
»Poliisitoimemme päättyy, mutta laillinen toimintamme alkaa».

»Aivan niin», sanoin minä. »Todennäköisesti selittäisi keskinkertainen
lakimies sen itsepuolustukseksi. Taustassa voi olla sata rikosta, mutta
ainoastaan tätä yhtä voidaan tutkia.»

»No, no», sanoi Baynes reippaasti. »Minulla on paremmat ajatukset
laista. Itsepuolustus on toinen asia. Houkutella henkilö kylmäverisesti
ansaan aikeessa murhata hänet on toista, vaikka hänen puoleltaan
olisi pelättävissä minkälainen vaara hyvänsä. Ei, ei, meidät kaikki
julistetaan syyttömiksi kohdatessamme High Gablen asukkaat ensi
käräjissä Guildford’issa.»

       *       *       *       *       *

Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että vielä piti kulua joku aika,
ennenkuin San Pedron tiikeriä rangaistus kohtaisi. Kavalia ja rohkeita
kun olivat, eksyttivät hän ja hänen toverinsa takaa-ajajat jäljiltä
poikkeamalla erääseen majataloon ja poistumalla takaportista Curzon
Square'lle. Siitä päivästä lähtien heitä ei enää nähty Englannissa.
Noin kuusi kuukautta senjälkeen markiisi Montalva ja signor Rulli,
hänen kirjurinsa, murhattiin huoneissaan hotelli Escurial’issa
Madridissa. Rikos luettiin nihilismin syyksi eikä murhaajia milloinkaan
saatu kiinni. Tarkastaja Baynes tuli luoksemme Baker Street’ille
mukanaan painettu kuvaus kirjurin tummista kasvoista ja hänen herransa
magnetisista mustista silmistä ja tupsumaisista kulmakarvoista.
Meillä ei voinut olla epäilystäkään siitä, että oikeus, vaikkakin
viivästyneenä, vihdoin oli saavuttanut hänet.

»Sekava juttu, rakas Watson», sanoi Holmes poltellen iltapiippuaan.
Sinun ei ole mahdollista esittää sitä siinä supistetussa muodossa, jota
sydämesi rakastaa. Siihen kätkeytyy kaksi maanosaa, se sisältää kaksi
ryhmää salaperäisiä henkilöitä ja on tullut yhä monimutkaisemmaksi
ystävämme Scott Eccles’in sangen kunnianarvoisan persoonan vuoksi,
jonka sekaantuminen juttuun osoittaa minulle, että Garcia-vainajalla
oli suunnitteleva mieli ja hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Se
on huomattavaa vain senvuoksi, että mahdollisuuksien täydellisessä
tiheikössä me arvokkaan työkumppanimme, tarkastajan, kanssa olemme
pysytelleet tarkoin pääasiassa, ja siten meitä on johdettu pitkin
mutkikasta ja kiemurtelevaa polkua. Onko siinä joku kohta, joka ei ole
sinulle aivan selvä?»

»Mulatti-keittäjän palaaminen.»

»Luullakseni on tuo merkillinen otus keittiössä vastuussa siitä.
Mies oli alkuperäinen villi-ihminen San Pedron aarniometsistä,
ja tämä oli hänen fetishinsä. Kun hän toverinsa kera oli paennut
johonkin edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan — jossa jo epäilemättä
oli eräs liittolainen — oli toveri pyytänyt häntä jättämään niin
huomiotaherättävän huonekalun. Mutta mulatin sydän oli kiintynyt
siihen, ja häntä veti seuraavana päivänä sinne, jolloin hän akkunasta
tiedustellessaan näki poliisi Walters'in vartioimassa. Hän odotti
kolme päivää kauemmin, ja silloin hänen hurskautensa tai hänen
taikauskonsa ajoi hänet vielä kerran yrittämään. Tarkastaja Baynes,
joka tavallisella terävänäköisyydellään oli pienentänyt tapahtuman
arvoa minun silmissäni, oli todellisuudessa huomannut sen tärkeyden ja
jättänyt paikalle ansan, johon olento meni. Onko muuta kohtaa, Watson?»

»Raadeltu lintu, verisanko, hiiltyneet luut, koko tuon kammottavan
keittiön salaisuudet?»

Holmes hymyili kääntäessään esiin erään sivun muistikirjastaan.

»Minä vietin erään aamun British Museumissa tutkien sitä ynnä muita
kohtia. Tässä on kyseessä Eckermann’in _Voodoismi ja neekeriuskonnot_:

»'Tosi Voodoo'n palvelija ei ryhdy mihinkään tärkeään yritykseen
ilman määrättyjä uhreja, jotka ovat aiotut lepyttämään hänen
saastaisia jumaliaan. Äärimmäisissä tapauksissa nämä menot muodostuvat
ihmisuhreiksi, joita seuraa ihmissyönti. Tavallisimmat uhrit ovat
valkoinen kukko, joka elävänä revitään palasiksi, tai musta vuohi,
jonka kurkku leikataan poikki ja jonka luut poltetaan.'»

»Huomaat siis villi-ystävämme olleen sangen puhdasoppisen
jumalanpalvelusmenoissaan. Se on eriskummaista, Watson», Holmes
lisäsi hitaasti sulkiessaan muistikirjansa; »mutta, kuten olen ollut
tilaisuudessa huomauttamaan, on vain yksi askel eriskummaisesta
hirveään.»




JUTTU PAHVILAATIKOSTA.


Valikoidessani muutamia tyypillisiä juttuja, jotka valaisevat
ystäväni Sherlock Holmesin erinomaisia henkisiä ominaisuuksia, olen
yrittänyt, mikäli mahdollista, valita sellaisia, joissa ilmeni vähimmin
aistimusfilosofiaa, jotavastoin hänen kyvyilleen niissä tarjoutui
suotuisa toiminta-ala. On kuitenkin onnettomuudeksi mahdotonta kokonaan
erottaa aistillista rikollisesta, ja historiankirjoittaja joutuu siihen
pulaan, että hänen on joko uhrattava yksityisseikkoja, jotka ovat
oleellisia hänen esitykselleen, ja siten annettava väärä vaikutelma
kysymyksestä, tai on hänen käytettävä ainehistoa, jonka hän on sattuman
eikä valinnan kautta saanut. Tällä lyhyellä esipuheella minä palaan
muistiinpanoihini, jotka koskettelevat erästä kummallista ja ennen
kaikkea hirveätä tapahtumasarjaa.

Oli helteisen kuuma elokuun päivä. Baker Street oli kuin uuni,
ja auringon hehku tien toisella puolella olevan talon keltaiseen
tiiliseinään oli silmille tuskallinen. Oli vaikeata uskoa näitä
samoiksi seiniksi, jotka kohosivat niin synkkinä talven sumuista.
Uutimemme olivat vedetyt puoliksi alas, ja Holmes makasi sohvalla
kiemurassa lukien uudelleen ja yhä uudelleen kirjettä, jonka oli saanut
aamupostissa. Minä puolestani olin palvelusaikanani Intiassa tottunut
kestämään kuumuutta paremmin kuin kylmyyttä, ja 90° kuumuus ei ollut
minulle rasittava. Mutta aamun sanomalehti ei ollut mielenkiintoinen.
Parlamentti oli hajonnut. Kaikki olivat lähteneet kaupungista ja minä
ikävöin New Forest’in metsäniittyjä tai Southsea'n rantahiekkaa.
Loppuun kulutettu pankkitili oli saattanut minut siirtämään lomani
toistaiseksi, ja mitä toveriini tulee, ei maaseutu eikä meri
vähintäkään viehättänyt häntä. Hän mielellään makasi viiden miljoonan
ihmisen keskellä, tuntosarvet ulkona ja niin sanoakseni selaillen
heidät läpi, herkkänä joka huhulle tai epäilylle selittämättömästä
rikoksesta. Luonnon ihailulla ei ollut mitään sijaa hänen monien
lahjojensa joukossa, ja ainoana vaihteluna hänellä oli, että hän
käänsi mielensä kaupungin pahantekijästä vainutakseen esiin hänen
maalaisveljensä.

Huomatessani Holmesin olevan liiaksi syventyneenä mietteihinsä
keskustellakseen olin minä heittänyt kuivan sanomalehden syrjään, ja
nojaten taaksepäin tuolissani vaivuin mietteisiin. Äkkiä tunkeutui
toverini ääni ajatuksiini.

»Olet oikeassa, Watson», hän sanoi. »Se on mitä nurinkurisin tapa
päättää väittely.»

»Mitä nurinkurisinta!» minä huudahdin ja sitten äkkiä todeten, kuinka
hän oli ollut kaikuna sisimmille ajatuksilleni suoristauduin tuolissani
ja tuijotin häneen täysin tyrmistyneenä.

»Mitä tämä on, Holmes?» minä huudahdin. »Tämä menee yli kaiken
käsityskykyni.»

Hän nauroi sydämestään säikähdykselleni.

»Muistanet», hän sanoi, »että joku aika sitten minun lukiessani sitä
kohtaa eräässä Poe'n kuvauksessa, jossa eräs tarkka ajattelija seuraa
toverinsa lausumattomia ajatuksia, sinä olit taipuvainen pitämään
juttua pelkkänä kirjailijan voimannäytteenä. Huomauttaessani, että
minulla alituisesti oli tapana tehdä samoin, sinä ilmaisit epäuskoa.»

»Oi, enpä!»

»Ehkä et kielelläsi, rakas Watson, mutta varmaankin kulmakarvoillasi.
Kun minä näin sinun heittävän sanomalehtesi syrjään ja vaipuvan
ajatuksiisi, olin sangen onnellinen saadessani tilaisuuden tarkastaa
niitä ja lopuksi tunkeutua niihin todistaakseni olleeni yhteydessä
kanssasi.»

Mutta minä en vielä ollut läheskään tyydytetty. »Esimerkissä, jonka
luit minulle», sanoin, »ajattelija veti johtopäätöksensä sen miehen
teoista, josta hän teki huomioita. Jos muistan oikein, hän kompasteli
kiviin, katseli tähtiä ja niin edespäin. Mutta minä olen istunut hiljaa
tuolissani, ja mitä osviittoja olen minä voinut antaa sinulle?»

»Teet itsellesi vääryyttä. Ihmiselle on annettu kasvojen piirteet
keinoiksi, millä hän ilmaisee mielenliikutustaan ja sinun piirteesi
ovat uskollisia palvelijoita.»

»Tahdotko sanoa lukevasi minun ajatusteni juoksun kasvojeni piirteistä?»

»Piirteistäsi ja eritoten silmistäsi. Ehkä et itse voi muistaa, kuinka
haaveesi alkoivat?»

»En, en voikaan.»

»Siinä tapauksessa tahdon sinulle kertoa sen. Heitettyäsi maahan
sanomalehtesi, mikä oli liike, joka veti huomioni sinuun, istuit
puoli minuuttia tyhjin ilmein. Sitten pysähtyivät silmäsi äskettäin
keskeytettyyn kenraali Gordon’in muotokuvaan, ja minä näin kasvojesi
muutoksesta, että ajatuksesi olivat alkaneet vaeltaa. Mutta ne eivät
kulkeneet kauas. Silmäsi vilahdukselta kohtasivat Henry Ward Beecher'in
kehyksettömän kuvan, joka seisoo kirjojesi päällä. Sitten katsahdit
ylös seinään, ja tietysti oli tarkoituksesi ilmeinen. Sinä ajattelit,
että jos kuva pantaisiin kehyksiin, peittäisi se juuri tuon tyhjän
paikan ja sopisi hyvin yhteen tuolla ylhäällä olevan Gordon’in kuvan
kanssa.

»Sinä olet seurannut minua ihmeellisesti!» huudahdin. »Tähän saakka
tuskin olisin voinut eksyä. Mutta nyt palasivat ajatukseni takaisin
Beecher'iin ja sinä katselit tarkoin sitä, ikäänkuin olisit tahtonut
tutkia hänen luonnettaan hänen kasvonpiirteistään. Sitten lakkasivat
silmäsi rypistymästä, mutta sinä jatkoit tarkasteluasi ja kasvosi
olivat miettiväiset. Sinä muistelit Beecher’in elämän vaiheita.
Huomasin hyvästi, että et voinut tätä tehdä ajattelematta tehtävää,
joka hänellä oli kansalaissodassa pohjoisvaltioitten hyväksi, sillä
muistan sinun ilmaisseen intohimoista suuttumusta sen tavan vuoksi,
millä kansamme hurjimmat ottivat hänet vastaan. Sinä tunsit niin
voimakkaasti, että tiesin sinun pakostakin ajattelevan sitäkin
ajatellessasi Beecher'iä. Kun näin silmiesi hetkistä myöhemmin
siirtyvän kuvasta, epäilin mielesi nyt kääntyneen kansalaissotaan, ja
huomatessani huultesi puristuvan yhteen, silmäsi säkenöivän ja kätesi
puristuvan nyrkkiin, olin varma siitä, että ajattelit todella sitä
urhoollisuutta, jota molemmat puolueet osoittivat tuossa epätoivoisessa
taistelussa. Mutta sitten taas tulivat kasvosi surullisemmiksi;
pudistit päätäsi. Sinun ajatuksesi viivähtivät elämän surullisuudessa
ja kauheudessa ja hyödyttömässä hävittämisessä. Kätesi hiipi omaan
vanhaan haavaasi ja huulillasi värähti hymy, joka osoitti minulle,
että ajatuksiisi oli tunkeutunut tämän kansainvälisten kysymysten
ratkaisutavan naurettava puoli. Tässä kohdassa minä olen kanssasi yhtä
mieltä, että se oli nurinkurista; ja olin iloinen huomatessani koko
johtoni oikeaksi!»

»Aivan ehdottomasti!» minä sanoin. »Ja nyt kun olet selittänyt sen,
tunnustan olevani yhtä hämmästynyt kuin äskenkin.»

»Se oli sangen pintapuolista, rakas Watson, vakuutan sinulle. Minä en
olisi tunkenut sitä sinun huomioosi, ellet olisi osoittanut epäuskoa
tässä hiljakkoin. Mutta minulla on käsissäni tässä pieni probleemi,
joka voi osoittautua vaikeammaksi ratkaista kuin pieni kokeeni lukea
ajatuksia.

Oletko huomannut sanomalehdissä lyhyttä kertomusta erään paketin
merkillisestä sisällöstä, joka oli postissa lähetetty neiti
Cushing'ille, Cross Street’illä, Croydon'issa?»

»En, en ole nähnyt.»

»Ah, siinä tapauksessa sinun on täytynyt sivuuttaa se huomaamatta.
Heitäpä lehti minulle! Tässä se on raha-asioiden sarakkeessa. Ehkä
tahdot olla niin hyvä ja lukea sen ääneen.»

Minä otin sanomalehden, jonka hän oli heittänyt takaisin minulle, ja
luin osoitetun kohdan. Sen otsakkeena oli: »Kammottava paketti».

»Neiti Susan Cushing, joka asuu Cross Street’illä, Croudon'issa,
on joutunut erään pilan uhriksi, jota olisi pidettävä erittäin
mitoittavana ja loukkaavana, ellei huomattaisi tapahtumaan liittyvän
vieläkin synkempää merkitystä. Kello kaksi eilen iltapäivällä ojensi
postinkantaja hänelle pienen paketin, joka oli kääritty ruskeaan
paperiin. Sisällä oli pahvilaatikko, joka oli täytetty karkealla
suolalla. Tyhjentäessään tätä huomasi neiti Cushing kauhukseen kaksi
ihmiskorvaa, jotka nähtävästi olivat aivan äskettäin leikatut irti.
Laatikko oli lähetetty postipakettina Belfastista edellisenä aamuna.
Lähettäjästä ei ole mitään tietoa, ja asia on sitäkin salaperäisempi,
kun neiti Cushing, joka on viisikymmenvuotias, on elänyt sangen
syrjässä, ja kun hänellä on niin harvoja tuttavia ja kirjeen
kirjoittajia, että on harvinainen tapaus, kun hän saa jotakin postissa.
Joku vuosi sitten hän kuitenkin asuessaan Penge'ssä oli vuokrannut
huoneita talostaan kolmelle lääketieteen ylioppilaalle, jotka hänen oli
pakko sanoa irti heidän meluavien ja epäsäännöllisten tapojensa vuoksi.
Poliisit arvelevat näiden nuorukaisten valmistaneen neiti Cushing'ille
tämän solvauksen, heillä kun oli kaunaa häntä vastaan, ja he toivoivat
voivansa peloittaa häntä lähettämällä hänelle nämä muistomerkit
leikkaushuoneista. Tälle otaksumalle antaa tukea se tosiseikka, että
eräs näistä ylioppilaista oli kotoisin pohjois-Irlannista ja neiti
Cushing'in luulon mukaan Belfastista. Asiaa tutkitaan innokkaasti
herra Lestrade'n, joka on salapoliiseistamme terävimpiä, otettua sen
huolekseen.»

»Niin paljon Daily Chronicle'ssa», sanoi Holmes minun lopetettuani
lukemisen. »Nyt ystävämme Lestrade'n tiedot. Minä sain häneltä
kirjeen tänä aamuna, jossa hän sanoo: 'Luullakseni on tämä juttu
sangen suuresti teidän makuunne. Meillä on hyviä toiveita selittää
asia, mutta meidän on hiukan vaikeata saada pohjaa toiminnallemme. Me
olemme tietysti sähköttäneet Belfastin postitoimistoon, mutta sinä
päivänä otettiin siellä vastaan suuri joukko paketteja, ja heillä ei
ollut mitään keinoa saada selvä tästä yhdestä tai muistaa lähettäjää.
Laatikko on puolen naulan suuruinen mesikaste-tupakka-laatikko eikä
auta meitä millään tavoin. Otaksuma lääketieteen ylioppilaista näyttää
minusta vieläkin mahdollisimmalta, mutta jos teillä olisi pari tuntia
ylimääräistä aikaa, olisin sangen onnellinen saadessani tavata teidät
täällä. Olen joko kotona tai poliisiasemalla koko päivän.' Mitä sanot,
Watson? Voitko voittaa kuumuuden ja lähteä Croydon'iin kanssani
mahdollisesti saamaan uutta tapahtumaa muistiinpanoihisi?»

»Minä juuri ikävöin jotakin tekemistä.»

»Nyt siis saat. Soita kenkiämme ja pyydä tilaamaan ajuria. Minä
tulen heti takaisin, kunhan olen muuttanut pukua ja täyttänyt
sikaarilaatikkoni.»

Sadekuuro rapisi meidän ollessamme junassa ja kuumuus oli Croydon’issa
paljon vähemmän painostava kuin kaupungissa. Holmes oli sähköttänyt
edeltäkäsin, joten Lestrade yhtä jäntevänä kuin ketteränä ja niin
portimonkaltaisena kuin konsanaan odotti meitä asemalla. Viiden
minuutin kävelyn päästä me olimme Cross Street’illä, jossa neiti
Cushing asui.

Se oli sangen pitkä katu, jolla oli kaksikerroksisia sieviä ja
keikailevia tiilitaloja valkaistuine kiviportaineen, joiden ovien
edessä seisoi pieniä ryhmiä naisia esiliinat edessä juttelemassa.
Puolivälissä katua Lestrade koputti eräälle ovelle, jonka avasi
pieni palvelustyttö. Neiti Cushing istui etuhuoneessa, johon meidät
johdettiin. Hän oli lempeäkasvoinen nainen, jolla oli suuret, vienot
silmät ja harmahtavat hiukset, jotka kummallakin ohimolla kihartuivat.
Koruompeleinen pikkuliina oli hänen sylissään ja korillinen värillisiä
silkkilankoja oli tuolilla hänen vieressään.

»Ne ovat ulkorakennuksessa, nuo kaameat esineet», hän sanoi Lestrade'n
astuessa sisään. »Toivoisin teidän vievän ne pois kokonaan.»

»Niin teenkin, neiti Cushing. Pidin niitä täällä vain siksi, kunnes
ystäväni Sherlock Holmes olisi nähnyt ne teidän läsnäollessanne.»

»Miksi minun läsnäolossani, herra?»

»Sen varalta, että hän haluaisi tehdä muutamia kysymyksiä.»

»Mitä hyödyttää tehdä minulle kysymyksiä, kun sanon teille, etten tiedä
mitään, en yhtään mitään asiasta.»

»Aivan niin, rouva», sanoi Holmes rauhoittavaan tapaansa. »Minä en
epäile, että teitä on tämä juttu jo kiusannut enemmän kuin kyllin.»

»Niin onkin, herra. Minä olen hiljainen nainen ja elän erilläni
maailmasta. Minulle on aivan uutta nähdä nimeni sanomalehdissä ja
nähdä poliisit talossani. Minä en halua noita esineitä tänne sisälle,
herra Lestrade. Jos tahdotte nähdä ne, niin on teidän mentävä
ulkorakennukseen.»

Se oli pieni vaja pienessä talon takan olevassa puutarhassa. Lestrade
meni sisään ja toi ulos keltaisen pahvilaatikon, jonka ympärillä oli
pala paperia ja hiukan nuoraa. Polun päässä oli penkki ja me istuimme
kaikki sille Holmes'in tutkiessa yksitellen niitä esineitä, jotka
Lestrade oli ojentanut hänelle.

»Nuora on erittäin mielenkiintoinen», hän huomautti pitäen sitä valoa
vasten ja haistellen sitä. »Mitä sanotte tästä nuorasta, Lestrade?»

»Se on tervattu.»

»Aivan oikein. Se on pätkä tervattua purjelankaa. Te olette epäilemättä
myös huomannut, että neiti Cushing on leikannut nuoran saksilla, kuten
näkyy kaksinkertaisesta hankauksesta molemmilla puolilla. Tämä on
tärkeätä.»

»Minä en kykene näkemään sen tärkeyttä», sanoi Lestrade.

»Tärkeys on siinä seikassa, että solmu on jätetty koskematta ja että
tämä solmu on erikoinen laatuaan.»

»Se on sangen sievästi solmittu. Sentähden minä olenkin huomauttanut
siitä», sanoi Lestrade ystävällisesti.

»Se nuorasta siis», sanoi Holmes hymyillen; »nyt on laatikon
käärepaperin vuoro. Ruskea paperi, josta tuntuu selvästi kahvin
tuoksu. Mitä, ettekö huomannut sitä? Luullakseni ei siitä voi olla
epäilystäkään. Osoite kirjoitettu hajanaisin kirjaimin: 'Neiti
S. Cushing. Cross Street, Croydon.' Kirjoitus on kirjoitettu
leveäkärkisellä kynällä, luultavasti J-kynällä, ja sangen
ala-arvoisella musteella. Sana Croydon on ensin kirjoitettu i:llä,
joka on korjattu y:ksi. Paketin on siis toimittanut lähetetyksi mies
— käsiala on selvästi miehen — joka ei ole saanut erittäin hyvää
kasvatusta eikä tunne Croydon’in kaupungin nimeä. Sitä myöten hyvä!
Laatikko on keltainen puolen naulan mesikastelaatikko, jossa ei ole
mitään erikoista paitsi kaksi peukalon jälkeä vasemmassa alakulmassa.
Se on täytetty karkealla suolalla, sentapaisella, jota käytetään
säilytettäessä vuotia ynnä muihin karkeampiin kauppatarkoituksiin. Ja
siihen upotettuina ovat nämä sangen merkilliset kapineet.»

Hän otti puhuessaan ulos nuo kaksi korvaa ja asettaen laudan polvilleen
hän tutki niitä tarkoin, sillä välin kuin Lestrade ja minä kumartuneina
eteenpäin hänen kummallakin puolellaan katselimme vuoroin näitä
hirvittäviä jätteitä, vuoroin toverimme miettiväisiä, innokkaita
kasvoja. Lopuksi hän käänsi ne vielä kerran laatikkoon päin ja istui
hetkisen syvissä mietteissä.

»Te olette tietenkin huomannut», hän viimein sanoi, »etteivät korvat
ole samaa paria.»

»Olen kyllä huomannut sen. Mutta jos tämä olisi muutamien
leikkaussalissa työskentelevien ylioppilaiden tekemä loukkaava pila,
olisi heille yhtä helppoa lähettää kaksi paripuolta parina.»

»Aivan niin. Mutta tämä ei ole loukkaavaa pilaa.»

»Oletteko varma siitä?»

»Kaiken todennäköisyyden nojalla. Ruumiisiin leikkaushuoneissa
ruiskutetaan säilyttävää nestettä. Näissä korvissa ei ole mitään
merkkiä siitä. Ne ovat myös aivan verekset. Ne on leikattu tylsällä
vehkeellä, joka tuskin tapahtuisi, jos joku ylioppilas olisi tehnyt
sen. Edelleen olisivat karboli ja tislattu viina ne säilytyskeinot,
jotka johtuisivat lääketieteen ylioppilaan mieleen, eikä varmastikaan
karkea suola. Minä toistan, ettei tässä ole kyseessä loukkaava pila,
vaan että me olemme saamassa selville vakavanlaatuisen rikoksen.»

Epämääräinen värinä kulki lävitseni kuunnellessani toverini sanoja ja
nähdessäni ankaran vakavuuden kovettavan hänen kasvonpiirteensä. Tämä
petomainen valmistelu näytti verhoavan jotain oudon ja selittämättömän
kauheata taustassa. Lestrade kuitenkin pudisti päätään, kuten vain
puoliksi vakuutettu ihminen.

»Epäilemättä voi pilaotaksumaa vastaan tehdä vastaväitteitä», hän
sanoi; »mutta toista vastaan on vielä painavampia syitä esitettävänä.
Tiedämme tämän naisen viettäneen mitä hiljaisinta ja kunnioitettavinta
elämää Penge'ssä ja täällä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän
on tuskin päivääkään ollut poissa kotoaan sinä aikana. Miksi maailmassa
siis joku rikollinen lähettäisi hänelle rikoksensa todisteet, etenkin
kun hän, ellei ole erinomainen näyttelijä, ymmärtää yhtä vähän asiasta
kuin mekään?»

»Siinä onkin pulma, joka meidän on ratkaistava», vastasi Holmes, »ja
minä puolestani lähden siitä otaksumasta, että minun arveluni on
oikea ja että tässä on tehty kaksi murhaa. Toinen näistä korvista
on naisen, pieni, siromuotoinen ja lävistetty korvarengasta varten.
Toinen on miehen, auringonpaahtama, kirjava ja sekin lävistetty
korvarengasta varten. Nämä kaksi ihmistä ovat luultavasti kuolleet,
muuten olisimme kuulleet heidän historiansa ennen. Tänään on perjantai.
Paketti pantiin postiin torstai-aamuna. Murhenäytelmä siis tapahtui
keskiviikkona tai tiistaina tai aikaisemmin. Jos nuo kaksi ihmistä
olisivat murhatut, kuka muu kuin heidän murhaajansa olisi lähettänyt
nämä tekonsa todistukset neiti Cushing’ille? Voimme otaksua, että
paketin lähettäjä on kaipaamamme mies. Mutta hänellä lienee painavat
syyt lähettää neiti Cushing’ille tämä paketti. Mikä syy siis? Sen on
täytynyt tapahtua hänen kertoakseen hänelle, että työ on tehty, tai
kiusatakseen häntä kenties. Mutta siinä tapauksessa hän tietää, kenestä
on kysymys. Tietääkö hän. Epäilen sitä. Jos hän tietäisi, miksi hän
silloin kutsuisi poliisia? Hän olisi voinut haudata korvat, ja silloin
ei kukaan olisi tiennyt asiasta mitään. Niin hän olisi menetellyt, jos
hän olisi halunnut suojata rikoksentekijää. Mutta ellei hän tahtoisi
suojella häntä, niin hän antaisi ilmi hänen nimensä. Tässä on sellainen
sekasotku, joka täytyy selvittää.» Hän oli puhunut korkealla, nopealla
äänellä tuijottaen tyhjään puutarhaan aitauksen yli, mutta nyt hän
hypähti eloisasti seisoalleen ja käveli taloa kohti.

»Minun täytyy tehdä neiti Cushing’ille muutamia kysymyksiä», hän sanoi.

»Siinä tapauksessa minä jätän teidät tänne», sanoi Lestrade, »sillä
minulla on toinen pikku asia käsillä. Luullakseni ei minulla ole enää
mitään kuultavaa neiti Cushing’iltä. Tapaatte minut poliisiasemalta.»

»Me pistäydymme sisällä matkalla junalle», vastasi Holmes. Hetkistä
myöhemmin hän ja minä olimme jälleen etuhuoneessa, jossa tuo hiljainen
nainen yhä työskenteli. Hän laski sen syliinsä meidän astuessamme
sisään ja katsahti meihin avoimilla, tutkivilla sinisilmillään.

»Olen varma siitä, herra», hän sanoi, »että tämä juttu on erehdys
eikä pakettia ensinkään ole aiottu minulle. Minä olen sanonut tämän
useita kertoja tuolle Scotland Yard’ista olevalle herralle, mutta hän
yksinkertaisesti nauraa minulle. Minulla ei ole ainoatakaan vihollista
maailmassa, sikäli kuin tiedän, miksi siis kukaan tekisi minulle
tuollaiset kepposet?»

»Minä olen pääsemässä samaan mielipiteeseen, neiti Cushing», sanoi
Holmes, istuutuen hänen viereensä. »Arvelen sen olevan enemmän
kuin luultavaa...» hän vaikeni ja minua ihmetytti katsahtaessani
ympärilleni nähdä hänen tuijottavan erikoisen tarkasti naista
sivultapäin. Hämmästys ja tyytyväisyys olivat silmänräpäyksen ajan
luettavissa hänen innostuneilla kasvoillaan, vaikka neiti Cushing'in
kääntyessä ympäri keksiäkseen syytä hänen vaitioloonsa hän oli tullut
yhtä totiseksi kuin ennenkin. Minä tuijotin kovin tarkkaan hänen
sileätä, harmaata tukkaansa, hänen siistiä päähinettään, hänen pieniä
kullattuja korvarenkaitaan, hänen levollisia kasvonpiirteitään; mutta
minä en voinut nähdä mitään, mikä olisi aiheuttanut toverini ilmeisen
kiihtymyksen.

»Olisi pari kysymystä —»

»Oi, minä olen väsynyt kysymyksiin!» huudahti neiti Cushing
kärsimättömänä.

»Teillä on luullakseni kaksi sisarta.»

»Mistä te voitte sen tietää?»

»Minä huomasin sen samana hetkenä, jolloin astuin huoneeseen, että
teillä on valokuva kolmesta naisesta kamininreunuksella, joista
yksi olette epäilemättä te, ja toiset ovat niin äärettömästi teidän
näköisenne, että ei voi olla epäilystäkään sukulaisuudesta.»

»Olette aivan oikeassa. Nuo ovat sisareni Sarah ja Mary.»

»Ja tässä kyynärpään! kohdalla on toinen valokuva, joka on otettu
Liverpoolissa nuoremmasta sisarestanne erään miehen seurassa, joka
virkapuvusta päättäen on laivakonstaapeli. Huomaan, että sisarenne oli
naimaton siihen aikaan.»

»Te teette sangen sukkelasti huomioitanne.»

»Se on ammattini.»

»No hyvä. Olette aivan oikeassa. Mutta hän meni murtama päivä sen
jälkeen naimisiin herra Browner'in kanssa. Hän oli Etelä-Amerikan
linjalla silloin kun kuva otettiin, mutta piti niin paljon sisarestani,
ettei voinut kestää niin pitkän ajan eroa tästä ja meni palvelukseen
Liverpoolin ja Lontoon laivoihin.»

»Oi, kenties Conqueror'iin?»

»Ei, May Day'hin, kuten viimeksi kuulin. Jim kävi kerran täällä minua
katsomassa. Se tapahtui ennenkuin hän rikkoi lupauksensa; mutta
sittemmin hänellä oli tapana maihin tullessaan aina hiukan juoda, ja
kun hän joi hiukankin, hän tuli täydellisesti tylsäksi mielipuoleksi.
Oi, se oli paha päivä, jolloin hän otti taas lasin käteensä. Ensiksi
hän hylkäsi minut, sitten hän joutui riitaan Sarah’in kanssa, ja nyt,
koska Mary on lakannut kirjoittamasta minulle, emme tiedä, miten heidän
asiansa lienevät.»

Oli ilmeistä, että neiti Cushing oli joutunut asiaan, joka liikutti
häntä sangen syvästi. Kuten useimmat ihmiset, jotka viettävät
yksinäistä elämää, hänkin oli ensin arka, mutta lopuksi tuli erittäin
puheliaaksi. Hän kertoi meille useita pikkupiirteitä langostaan,
konstaapelista, ja sitten siirtyen entisiin asukkaisiinsa, lääketieteen
ylioppilaisiin, hän kertoi meille heidän pahoista töistään sekä heidän
nimensä ja asuntonsa. Holmes kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, silloin
tällöin tehden kysymyksen.

»Palataksemme toiseen sisareenne Sarah’n», hän sanoi, »ihmettelen sitä,
että te ette asu yhdessä, kun molemmat olette naimattomia.»

»Ah, te ette tunne Sarah’n luonnetta, muutoin ette ihmettelisi. Minä
koettelin sitä tullessani Croydon’iin, ja me jatkoimme yhdessäoloa
siksi kunnes meidän noin kaksi kuukautta sitten oli erottava Minä
en halua sanoa sanaakaan omaa sisartani vastaan, mutta hän oli aina
juonikas, ja oli vaikeata olla Sarah’n mieliksi.»

»Sanotte hänen riidelleen Liverpoolissa asuvien sukulaistenne kanssa.»

»Niin, ja he olivat kerran mitä parhaimpia ystäviä. Kas hän muutti
sinne ollakseen lähellä heitä. Ja nyt hän ei tiedä kuinka pahaa puhuisi
Jim Browner'ista. Viimeiset kuusi kuukautta, jotka hän oli täällä, hän
ei puhunut muusta kuin tämän juomisesta ja elämästä. Jim oli saanut
hänet kiinni juonittelusta, epäilen sitä, ja hiukan näyttänyt hänelle
mieltään, ja siitä se alkoi.»

»Kiitän teitä, neiti Cushing», sanoi Holmes nousten ja kumartaen.
»Sisarenne Sarah’n sanoitte muistaakseni asuvan New Street’illä
Wallington'issa? Hyvästi, ja minä valitan, että teitä on häiritty
asialla, jonka kanssa sanojenne mukaan teillä ei ole mitään tekemistä.»

Tullessamme ulos ajoi juuri ajuri ohitse ja Holmes huusi sen luo.

»Kuinka pitkältä on Wallington’iin?» hän kysyi.

»Ainoastaan penikulman verran», herra.»

»Hyvä. Hyppää ylös, Watson. Meidän täytyy takoa niin kauan kuin rauta
on kuuma. Niin yksinkertainen kuin juttu onkin, on sen yhteydessä
ollut pari sangen opettavaista yksityisseikkaa. Pysähtykää jonkun
sähkölennätinlaitoksen eteen ohi ajaessanne, ajuri.»

Holmes lähetti lyhyen sähkösanoman, ja lopun matkaa hän nojasi
taaksepäin kärryissä hattu kallellaan nenän päällä suojaamassa kasvoja
auringolta. Ajajamme pysähtyi erään talon edustalle, joka oli aivan sen
talon kaltainen, josta olimme äskettäin lähteneet. Toverini käski hänen
odottaa ja laski kätensä naputtimelle, kun samassa ovi aukeni ja vakava
nuori mustapukuinen herra, jolla oli sangen kiiltävä hattu, ilmestyi
ovelle portaille.

»Onko neiti Cushing kotosalla?» kysyi Holmes.

»Neiti Sarah Cushing on erittäin sairas», hän sanoi. »Hän on eilisestä
aikain osoittanut vakavalaatuisia aivosairauden oireita. Hänen
lääkärinään en mahdollisesti voit ottaa vastuulleni sallia kenenkään
tavata häntä. Kehoittaisin teitä uudistamaan käyntinne kymmenen päivän
kuluttua». Hän veti hansikkaat käteensä, sulki oven ja marssi poispäin
katua alas.

»No hyvä, jos emme voi, niin emme voi», sanoi Holmes iloisesti.

»Ehkä hän ei olisi voinut, tai ei olisi tahtonut kertoa sinulle
paljonkaan.»

»En minä tahtonutkaan hänen kertovan mitään. Tahdoin vain katsella
häntä. Kuitenkin luulen saaneeni kaikki, mitä tarvitsen. Ajakaa meidät
johonkin säädylliseen hotelliin, ajuri, jossa voimme syödä hiukan, ja
senjälkeen menemme tapaamaan ystäväämme Lestrade’a poliisiasemalle.»

Me söimme yhdessä miellyttävän, pienen aterian, jonka aikana Holmes
puhui ainoastaan viuluista kertoen suurella ihastuksella, kuinka hän
oli ostanut oman Stradivariuksensa, joka oli ainakin viidensadan
guinean arvoinen, eräältä juutalaiselta kaupanvälittäjältä Tottenham
Court Road'illa viidelläkymmenelläviidellä shillingillä. Tämä johti
hänet Paganiniin, ja me istuimme tunnin punaviinipullon ääressä hänen
kertoessaan minulle jutun toisensa perästä tuosta erinomaisesta
miehestä. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja kuuma hohde oli
pehminnyt vienoksi hehkuksi, ennenkuin olimme poliisiasemalla. Lestrade
odotti meitä ovella.

»Sähkösanoma teille, herra Holmes», hän sanoi

»Ahaa! Siinä on vastaus!» Hän repäisi sen auki, silmäili sen lävitse ja
rypisti sen taskuunsa. »Hyvä on», hän sanoi.

»Oletteko saanut selville jotakin?»

»Olen saanut selville kaikki!»

»Mitä!» Lestrade tuijotti häneen hämmästyneenä. »Te laskette leikkiä.»

»En elämässäni ole ollut milloinkaan vakavampi. Hirvittävä rikos on
tehty ja luullakseni olen nyt paljastanut sen yksityiskohtia myöten.»

»Entä rikoksentekijä?»

Holmes raaputti muutaman sanan käyntikorttinsa taakse ja heitti sen
Lestrade'lle.

»Se on hänen nimensä», hän sanoi. »Te ette voi antaa vangitsemiskäskyä
ennenkuin huomenillalla aikaisintaan. Ehdottaisin, että ette mainitsisi
ensinkään minun nimeäni jutun yhteydessä, koska minä haluan olla
yhdistettynä vain sellaisiin rikoksiin, joiden ratkaisemisessa on
jonkinlaista vaikeutta. Tule pois, Watson.» Me harppasimme yhdessä
asemalle jättäen Lestrad'en yhä tuijottamaan ihastunein ilmein korttia,
jonka Holmes oli heittänyt hänelle.

       *       *       *       *       *

»Juttu», sanoi Sherlock Holmes istuessamme sinä iltana jutellen
sikaaria polttamassa huoneessamme Baker Street’illä, »on niitä, joissa,
kuten niissä, mitkä olet merkinnyt muistiin nimillä »Purppuranpunainen
tutkielma» ja »Neljän merkki», meidän on täytynyt johtaa päätelmämme
vaikutuksista syihin. Minä olen kirjoittanut Lestrade'lle pyytäen häntä
hankkimaan meille yksityiskohdat, joita meiltä vielä puuttuu ja jotka
hän saa tietoonsa vasta sitten, kun on saanut miehensä varmaan talteen.
Varmasti voimme luottaa hänen tekevän sen, sillä vaikka häneltä puuttuu
kokonaan ajatuksen lahja, on hän sitkeä kuin verikoira, kunhan kerran
on ymmärtänyt, mitä hänen on tehtävä, ja juuri tämä sitkeys onkin
vienyt hänet Scotland Yard'in ylimmälle asteelle.»

»Juttusi ei siis ole täysin valmis?» minä kysyin.

»Se on pääasiassa tarpeeksi täydellinen. Tiedämme, kuka on tuon
inhoittavan teon tekijä, vaikka toinen uhreista yhä onkin meiltä
salassa. Tietenkin olet sinäkin tehnyt omat johtopäätöksesi.»

»Otaksun sinun epäilevän tätä Jim Browner'ia, erään Liverpoolin laivan
konstaapelia?»

»Oi, hän on enemmän kuin epäilyksen alainen.»

»Ja kuitenkaan minä en voi nähdä muuta kuin sangen epämääräisiä
viittauksia.»

»Päinvastoin, minun mielestäni ei mikään voi olla selvempää. Annapa,
kun käyn lävitse pääasiat. Me ryhdyimme asiaan käsiksi, kuten
muistanet, täysin tietämättöminä, mikä aina on etu. Emme olleet
tehneet mitään päätelmiä. Me olimme siellä vain tekemässä huomioita
ja vetämässä johtopäätöksiä huomioistamme. Mitä me ensiksi näimme?
Sangen lempeän ja kunnianarvoisan naisen, joka näytti olevan täysin
viaton kaikkiin salaisuuksiin, ja valokuvan, joka näytti minulle
hänellä olevan kaksi nuorempaa sisarta. Hetkeksi välähti mieleeni,
että laatikko olisi voinut olla tarkoitettu jommallekummalle heistä.
Siirsin sen ajatuksen syrjään sellaisena, jonka sopivassa tilaisuudessa
voisimme todistaa joko oikeaksi tai vääräksi. Sitten menimme
puutarhaan, kuten muistat, ja näimme tuon pienen keltaisen laatikon
sangen merkillisen sisällön.

»Nuora oli senlaatuinen, jommoista purjeentekijät laivassa käyttävät,
ja heti paikalla tuulahdus mereltä oli huomattavissa tutkisteluissamme.
Huomatessani, että solmu oli sellainen, jota merimiehet tavallisesti
käyttävät, ja että paketti oli pantu postiin eräässä satamassa ja
että miehen korva oli lävistetty korvarengasta varten, joka tapa on
niin paljon yleisempi merimiesten kuin maamiesten keskuudessa, olin
aivan varma siitä, että kaikki murhenäytelmän näyttelijät olivat
löydettävissä merta kulkevien luokkien keskuudesta.

»Tarkastaessa paketin osoitetta huomasin sen olevan neiti S.
Cushing'ille. Nyt vanhin sisar oli tietenkin neiti Cushing, ja vaikka
hänen alkukirjaimensa olikin »S», saattaisi paketti kuulua yhtähyvin
jommallekummalle toisista. Siinä tapauksessa tulisi meidän alkaa
tiedustelumme kokonaan uudelta pohjalta. Minä menin senvuoksi taloon
aikoen saada selityksen tähän kohtaan. Olin vakuuttamaisillani neiti
Cushing'ille olevani varma siitä, että tässä oli tapahtunut joku
erehdys, kun, kuten muistanet, äkkiä pysähdyin. Asia oli niin, että
minä olin juuri nähnyt jotakin, joka täytti minut hämmästyksellä ja
samalla rajoitti tiedustelumme alaa äärettömästi.

»Lääkärinä sinä, Watson, olet huomannut, että ei mikään ruumiinosa
vaihtele niin kovin kuin ihmiskorva. Jokainen korva on säännöllisesti
aivan erilainen ja eroaa kaikista muista. Viime vuoden Anthropological
Journalissa tapaat kaksi lyhyttä minun kirjoittamaani kirjoitelmaa
siitä aiheesta. Minä olin sentähden tutkinut laatikossa olevia
korvia asiantuntijan silmillä, ja olin huolellisesti pannut merkille
niiden anatomiset ominaisuudet. Kuvittele siis hämmästystäni, kun
katsellessani neiti Cushing'iä huomasin hänen korvansa vastaavan
täydellisesti sitä naisen korvaa, jota olin juuri tarkastanut. Se ei
voinut olla sattuma. Sama korvalehden lyhennys, sama leveä yläliuskan
kaarto, sama sisäruston kiertyminen. Se oli täydellisesti sama korva.

»Luonnollisesti minä heti näin huomion äärettömän tärkeyden. Oli
ilmeistä, että uhri oli veriheimoa, ja luultavasti sangen läheltä. Minä
aloin puhua hänelle hänen perheestään ja muistanet hänen heti paikalla
antaneen meille muutamia erittäin arvokkaita yksityistietoja.

»Ensinnäkin oli hänen sisarensa nimi Sarah, ja tämän osoite oli vielä
aivan äskettäin ollut sama, joten oli aivan ilmeistä, kuinka erehdys
oli tapahtunut ja kenelle paketti oli aiottu. Sitten kuulimme tästä
konstaapelista, joka oli naimisissa kolmannen sisaren kanssa, ja
kuulimme hänen olleen niin läheisissä suhteissa neiti Sarah'an, että
tämä tosiaan oli muuttanut Liverpooliin ollakseen lähellä Browner'ia
mutta jälestäpäin oli eräs riita-asia erottanut heidät. Tämän riidan
vuoksi olivat muutamaksi kuukaudeksi keskeytyneet kaikki tiedonannot,
joten, jos Browner'illa olisi syytä osoittaa joku paketti neiti
Sarah’lle, olisi hän epäilemättä käyttänyt tämän vanhaa osoitetta.

»Ja nyt oli asia alkanut selvitä ihmeellisesti. Olimme saaneet kuulla
tuon konstaapelin olemassaolosta, kuulleet, että hän oli tulinen
mies, jolla oli voimakkaat intohimot — muistathan hänen luopuneen
sangen korkeasta arvoasemasta ollakseen lähempänä vaimoaan — ja
joka tilapäisesti joutui kiihkeän juomahimon valtaan. Meillä oli
syytä luulla, että hänen vaimonsa oli murhattu ja että eräs mies, —
luultavasti merimies — oli murhattu yhtaikaa. Mustasukkaisuus tietenkin
tulee heti paikalla mieleen syynä rikokseen. Ja miksi piti nämä
todisteet hirmuteosta lähettää neiti Sarah Cushing'ille? Luultavasti
siitä syystä, että hän asuessaan Liverpoolissa oli jollakin tavoin
aiheuttanut ne tapahtumat, jotka johtivat murhenäytelmään. Huomaat.
että tämän linjan laivat poikkeavat Belfastissa, Dublinissa ja
Waterfordissa, joten, olettaen, että Browner oli tehnyt teon ja astunut
heti laivaansa May Day'hin, olisi Belfast ensimmäinen paikka, missä hän
voisi panna postiin tämän hirveän paketin.

»Toinenkin selitys oli tällä asteella ilmeisesti, mahdollinen, ja
vaikka se minusta näytti tuskin luultavalta, olin päättänyt saada siitä
selvän, ennenkuin menisin edemmäs. Kovaonninen rakastaja olisi voinut
surmata herra ja rouva Browner'in, ja miehen korva olisi voinut kuulua
aviomiehelle. Oli monta vastaväitettä tähän otaksumaan, mutta se oli
helposti ajateltavissa. Minä sentähden lähetin sähkösanoman ystävälleni
Algar'ille, joka kuuluu Liverpoolin poliisivoimaan, ja pyysin hänen
ottamaan selville, oliko rouva Browner kotona ja oliko hänen miehensä
lähtenyt matkalle May Day'llä. Sitten menimme tervehtimään neiti
Sarah’a.

»Olin ennen kaikkea utelias näkemään, kuinka kauas suvun korva oli
kehittynyt hänessä. Sitten hän olisi tietenkin voinut antaa meille
sangen tärkeitä tietoja, mutta minä en oikein luottanut siihen.
Hänen oli täytynyt kuulla asiasta edellisenä päivänä, koska koko
Croydon puhui siitä, ja hän yksin saattoi ymmärtää, kenelle paketti
oli tarkoitettu. Jos häntä olisi haluttanut auttaa oikeutta, olisi
hän luultavasti jo antanut tietoja poliisille. Kuitenkin oli meidän
velvollisuutemme tavata hänet, joten menimme hänen luokseen.
Saimme kuulla, että uutisella paketin saapumisesta — sillä hänen
pahoinvointiinsa oli peräisin siitä hetkestä — oli sellainen vaikutus
häneen, että hän sai aivokuumeen. Oli selvempää kuin milloinkaan, että
hän käsitti paketin oikean merkityksen, mutta samoin oli selvää, että
meidän tuli odottaa joku aika, ennenkuin saisimme häneltä mitään apua.

»Me emme itse asiassa kuitenkaan olleet riippuvaisia hänen avustaan.
Vastauksemme odottivat meitä poliisiasemalla, jonne olin neuvonut
Algar'ia ne lähettämään. Ei mikään saattanut olla ratkaisevampaa. Rouva
Browner'in talo oli ollut suljettuna enemmän kuin kolme päivää ja
naapurit olivat sitä mieltä, että hän oli mennyt etelään, sukulaisiaan
tapaamaan. Laivatoimistoista oli hankittu varma tieto siitä, että
Browner oli matkustanut May Day laivassa ja minä lasken sen varmasti
olevan Thamesilla huomenillalla. Saapuessaan perille hän kohtaa
tyhmänpuoleisen, mutta päättäväisen Lestrade’n, enkä minä epäile meidän
saavan kaikki yksityiskohtamme täydennetyiksi.»

       *       *       *       *       *

Sherlock Holmes ei pettynytkään toiveissaan. Kaksi päivää myöhemmin
hän sai suuren kirjeen, joka sisälsi lyhyen kirjeen salapoliisilta ja
kirjoituskoneella kirjoitetun useita sivuja käsittävän asiakirjan.

»Lestrade on saanut hänet onnellisesti kiinni», sanoi Holmes katsahtaen
minuun. »Kenties sinusta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän sanoo.»

 »Rakas herra Holmes. Suunnitelman mukaan, jonka me olimme laatineet
 todistaaksemme otaksumiamme» — me kuuluu koko hienolta, Watson,
 eikö niin? — »minä menin Albert Dock’iin eilen kello 6 i.p. ja
 astuin May Day laivaan, joka kuuluu Liverpoolin, Dublinin ja
 Lontoon höyrylaivayhtiölle. Kysellessäni sain kuulla, että siellä
 oli konstaapeli nimeltä James Browner ja että hän oli käyttäytynyt
 matkalla niin kummallisella tavalla, että kapteenin oli ollut pakko
 vapauttaa hänet hänen tehtävistään. Astuessani alas hänen kojuunsa
 tapasin hänet istumassa arkulla keinutellen itseään edestakaisin.
 Hän on suuri, voimakas mies, sileäksi ajeltu ja hyvin tummaverinen
 — kuten Aldrige, joka auttoi meitä väärässä pesulaitosjutussa. Hän
 hypähti seisomaan kuullessaan asiani, ja minä nostin vihellyspillini
 huulilleni kutsuakseni pari jokipoliisia, jotka olivat nurkan takana,
 mutta hänessä ei näyttänyt olevan ensinkään rohkeutta, ja hän ojensi
 kätensä hiljaa kahleihin. Me kuljetimme hänet pois vankilaan ja samoin
 hänen laatikkonsa, sillä arvelimme sieltä löytyvän jotakin todisteita
 rikoksesta; mutta lukuunottamatta suurta terävää veistä, jommoinen
 useimmilla merimiehillä on, emme löytäneet mitään vaivoistamme
 huolimatta. Näemme kuitenkin, ettemme tarvitse enempiä todistuksia,
 sillä kun hänet oli tuotu tarkastajan eteen asemalla, pyysi hän lupaa
 saada antaa lausuntonsa, jonka tietysti kirjoitti muistiin aivan
 sellaisessa muodossa kuin hän sen teki meidän pikakirjoittajamme. Me
 hankimme kolme otetta kirjoituskoneella, joista suljen tähän kuoreen
 yhden. Juttu näyttää olevan, kuten koko ajan olen arvellutkin,
 äärettömän yksinkertainen, mutta olen Teille kiitollinen avustanne
 tutkimuksissani. Lämpimin terveisin Teille uskollinen

 G. Lestrade.»

»Hm! Tutkimus oli tosiaan sangen yksinkertainen», huomautti Holmes,
»mutta minä en usko hänen nähneen sitä siinä valossa silloin kun hän
ensi kerran kävi luonamme. Katsokaamme kuitenkin, mitä Jim Browner'illa
on sanottavaa puolestaan. Tämä on hänen lausuntonsa, sellaisena kuin
se annettiin tarkastaja Montgomery'lle Shadwell'in poliisiasemalla ja
sillä on se etu, että se on sananmukainen.»

»Onko minulla mitään sanottavaa? On, minulla on paljonkin sanomista.
Minun täytyy tunnustaa kaikki. Voitte hirttää minut tai jättää minut
rauhaan. En vähääkään välitä siitä, mitä te teette. Kerron teille,
etten ole sulkenut silmiäni uneen siitä lähtien, kun tein tekoni, enkä
usko milloinkaan enää voivani nukkua ennenkuin lakkaan enää heräämästä.
Joskus ne ovat miehen kasvot, mutta useimmin ne ovat vaimoni. En
milloinkaan ole näkemättä jompiakumpia. Mies katselee suuttuneena
ja mustana, mutta vaimoni kasvoilla on jonkintapaista hämmästystä.
Niin, niin, tuo valkea karitsa, hän saattoi hyvinkin olla hämmästynyt
lukiessaan kuolemaa niiltä kasvoilta, jotka harvoin olivat katsoneet
muulla tavoin kuin rakkaasti häneen ennen.

»Mutta se oli Sarah’n syy, ja iskeköön murtuneen miehen kirous
polttomerkin häneen ja pankoon hänen suonissaan veren mätänemään! En
silti tahdo puhdistaa itseäni. Tiedän ruvenneeni uudelleen juomaan,
kun olin sellainen elukka. Mutta hän olisi antanut minulle anteeksi;
hän olisi tarrautunut minuun kiinni, kuten köysi »jumpruun», ellei tuo
nainen milloinkaan olisi astunut kotimme kynnyksen yli. Sillä Sarah
Cushing rakasti minua siksi kunnes koko hänen rakkautensa muuttui
myrkylliseksi vihaksi hänen saadessaan tietää, että minä välitin
enemmän vaimoni jalanjäljestä kurassa kuin koko hänen ruumiistaan ja
sielustaan.

»Heitä oli kaikkiaan kolme sisarta. Vanhin oli hyvä nainen, toinen
oli paholainen ja kolmas oli enkeli. Sarah oli kolmekymmentäkolme
ja Mary kaksikymmentäyhdeksän meidän mennessämme naimisiin. Me
olimme onnellisia päivät pitkät perustaessamme kodin yhdessä ja koko
Liverpoolissa ei ollut parempaa naista kuin minun Maryni. Ja sitten me
pyysimme Sarah'n luoksemme viikoksi, ja viikko kasvoi kuukaudeksi, ja
toinen asia johti toiseen, kunnes hän oli täysin yksi meistä.

»Minä olin sininauhalainen siihen aikaan ja me panimme hiukan rahaa
säästöön, ja kaikki oli kirkasta kuin uusi dollari. Jumalani, kuka
olisi uskonut tultavan tähän? Kuka olisi uneksinut siitä?

»Minulla oli tapana olla kotona sangen usein viikon loppupäivät ja
joskus kun laiva lastauksen vuoksi seisoi satamassa, saattoi minulla
olla lomaa koko viikko kerrallaan, ja täten minä tapasin koko paljon
kälyäni Sarah'a. Hän oli hieno pitkä nainen, musta, vilkas ja tulinen,
joka kantoi päätään pystyssä, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin
kipinä piikivestä. Mutta kun pikku Mary oli läsnä, en milloinkaan edes
ajatellut häntä, sen vannon, niin totta kuin toivon Jumalan armoa.

»Minusta oli joskus tuntunut kuin olisi Sarah halunnut olla kahden
kanssani tai houkutella minut ulos kävelemään kanssaan, mutta en minä
ollut milloinkaan ajatellut siitä mitään. Mutta eräänä päivänä minun
silmäni avautuivat. Olin tullut laivalta ja tapasin vaimoni poissa,
mutta Sarah’n kotona. 'Missä Mary on?' kysyin. 'Oh, hän on mennyt
maksamaan joitakin laskuja.' Minä tulin kärsimättömäksi ja astelin
edestakaisin huoneessa. 'Se ei ole ensinkään kohteliasta minulle, ettet
voi tyytyä minun seuraani niin lyhyttä aikaa.’ 'Se on totta tyttöseni',
sanoin minä ojentaen käteni häntä kohden ystävällisesti, mutta hän
tarttui siihen molemmin käsin hetkeksi, ja ne polttivat kuin kuumeessa.
Minä katsahdin häntä silmiin ja luin niistä kaikki. Hänen ei tarvinnut
puhua mitään eikä minunkaan. Minä rypistin kulmiani ja vedin käteni
pois. Sitten hän seisoi hiljaa hetkisen vierelläni ja kohotti sitten
kätensä ja taputti minua olalle. 'Vakava, vanha Jim!' hän sanoi ja
naurahtaen hieman pilkallisesti hän juoksi ulos ovesta.

»No niin, siitä hetkestä lähtien Sarah vihasi minua koko sydämestään ja
sielustaan ja hän onkin nainen, joka osaa vihata. Minä olin hullu, kun
sallin hänen yhä edelleen olla luonamme, — lumottu hullu — mutta minä
en milloinkaan sanonut Marylle sanaakaan, sillä tiesin sen surettavan
häntä. Asiat kävivät miltei kuten ennenkin, mutta jonkun ajan päästä
minusta Maryssä itsessään alkoi tapahtua jonkinlainen muutos. Hän oli
aina ollut niin luottavainen ja viaton, mutta nyt hän tuli omituiseksi
ja epäluuloiseksi tahtoen tietää, missä olin ollut ja mitä olin tehnyt
ja keneltä minulle tuli kirjeitä ja mitä taskuissani oli ja tuhansia
samanlaisia hullutuksia. Päivä päivältä hän tuli yhä omituisemmaksi ja
ärtyisemmäksi ja meillä oli aiheettomia riitoja tyhjän takia. Minä olin
todella hämmästynyt siitä kaikesta. Sarah vältti minua nyt, mutta hän
ja Mary olivat aivan erottamattomat. Nyt näen, kuinka hän juonitteli
ja suunnitteli ja myrkytti vaimoni mielen minua kohtaan, mutta minä
olin niin sokea hölmö, etten osannut ymmärtää sitä ajoissa. Sitten minä
rikoin raittiuslupaukseni ja aloin juoda taas, mutta luulen, etten
olisi niin tehnyt, jos Mary olisi ollut sama kuin ennen. Hänellä oli
nyt syytäkin olla minuun kyllästynyt, ja kuilu välillämme alkoi avartua
yhä suuremmaksi. Ja sitten tämä Alec Fairbairn tunkeutui meille ja
asiat muuttuivat tuhat kertaa mustemmiksi.

»Ensiksi hän tuli kotiimme Sarah'a tervehtimään, mutta pian hän tuli
meitä tervehtimään, sillä hän oli miellyttävä mies, ja hän voitti
ystäviä kaikkialla, minne vain tulikin. Hän oli raju, kerskaileva
mies, sukkela ja kiharatukkainen, joka oli nähnyt puolet maailmaa ja
osasi jutella siitä, mitä oli nähnyt. Hän oli hauska seuramies, minä
en tahdo sitä kieltää, ja hänellä oli ihmeellisen kohteliaat tavat
ollakseen merimies, joten uskonkin hänen kerran tienneen enemmän laivan
peräpuolesta kuin keulakannesta. Kuukauden ajan hän kulki kuin kotonaan
talossani, enkä milloinkaan tullut ajatelleeksi, että hänen pehmeä,
sukkela käytöksensä voisi joskus aiheuttaa ikävyyksiä. Ja sitten
viimein joku seikka pani minut epäilemään ja rauhani oli siitä päivästä
lähtien iäksi mennyttä.

»Lisäksi tapahtui vain eräs pikku seikka. Minä olin tullut odottamatta
vierashuoneeseen, ja astuessani ovelle näin tervetuloa ilmaisevan
välähdyksen vaimoni kasvoilla. Mutta nähdessään, kuka tulija oli, se
ilme häipyi pois, ja hän kääntyi poispäin pettymys katseessaan. Siinä
oli minulle kyllin. Ei ollut olemassa ketään muuta kuin Alec Fairbairn,
jonka askeleiksi hän olisi voinut luulla minun askeleitani. Jos olisin
voinut nähdä hänet silloin, niin olisin surmannut hänet, sillä minä
olen aina ollut kuin hullu, kun luontoni on päässyt valloilleen.
Mary näki silmissäni paholaisen välkähtävän ja hän juoksi eteenpäin
laskien kätensä hihalleni. 'Älä, Jim, älä!' hän sanoi. 'Missä Sarah
on?' kysyin. 'Keittiössä', sanoi hän. 'Sarah', sanoin minä, 'tämä
mies Fairbairn ei milloinkaan enää saa varjostaa oveani.' 'Miksi ei?'
sanoi hän. 'Siksi, että minä määrään niin'. 'Oh!' sanoi hän, 'elleivät
minun ystäväni ole kyllin hyviä tähän taloon, silloin en minäkään ole
siihen kyllin hyvä!' 'Voit tehdä, miten haluat', sanoin minä, 'mutta
jos Fairbairn näyttää naamansa täällä vielä kerran, niin lähetän
minä sinulle toisen hänen korvistaan muistolahjaksi!' Hän säikähtyi
luultavasti kasvojani, sillä hän ei vastannut sanaakaan, ja samana
iltana hän lähti talostani.

»No niin, en nyt tiedä, oliko se pelkkää pirullisuutta tämän naisen
puolelta vai luuliko hän voivansa kääntää minut vaimoani vastaan
kiihoittamalla tätä käyttäytymään huonosti. Joka tapauksessa hän
vuokrasi talon juuri kahden poikkikadun päässä meistä ja vuokrasi
asuntoja merimiehille. Fairbairn’illä oli tapana oleskella siellä,
ja Maryllä oli tapana mennä sinne juomaan teetä sisarensa ja hänen
kanssaan. Kuinka usein hän kävi, en tiedä, mutta eräänä päivänä
seurasta häntä, ja kun minä syöksyin sisään ovesta, meni Fairbairn ulos
takapuutarhan aitauksen yli kuten pelkuri skunkki eläin, jommoinen hän
olikin. Minä vannoin vaimolleni tappavani hänet, jos vielä tapaisin
hänet tuon miehen seurassa, ja minä vein vaimoni muassani nyyhkyttävänä
ja vapisevana ja valkoisena kuin paperi. Välillämme ei enää ollut
jälkeäkään rakkaudesta. Minä saatoin nähdä hänen vihaavan ja pelkäävän
minua, ja kun tämä ajatus ajoi minut juomaan, silloin hän halveksi
minua kaiken lisäksi.

»No niin, Sarah huomasi, ettei hän enää voinut elää Liverpoolissa,
joten hän muutti takaisin luullakseni asuakseen sisarensa kanssa
Croydon’issa ja elämä vieri eteenpäin miltei samanlaisena kuin ennen
kotona. Ja sitten tuli tämä viimeinen viikko ja kaikki kurjuus ja häviö.

»Se tapahtui seuraavalla tavalla. Me olimme lähteneet May Day'llä
seitsemän päivän matkalle, mutta eräs härkätynnyri irtaantui ja
irroitti erään poikkipuun, joten meidän oli palattava takaisin
satamaan kahdeksitoista tunniksi. Minä lähdin laivalta ja tulin kotiin
ajatellen, kuinka vaimoni hämmästyisi, ja toivoen hänen ehkä ilostuvan
saadessaan nähdä minut niin pian. Se ajatus aivoissani käännyin omalle
kadulleni, ja sillä hetkellä kulki ajuri ohitseni, ja ajopeleissä istui
hän Fairbairn’in rinnalla, molemmat jutellen ja nauraen, ensinkään
ajattelematta minua, joka seisoin heitä vahtimassa jalkakäytävältä.

»Sanon teille, ja annan kunniasanani siitä, että siitä hetkestä lähtien
en ollut oma herrani, ja kaikki näyttää sumealta unelta, kun katselen
taaksepäin sitä. Minä olin tuonnoin ajatellut ankarasti, ja nuo kaksi
asiaa yhdessä aivan myllersivät aivoni sekaisin. Nyt jokin hakkaa
päässäni kuin laivanrakentajan vasara, mutta sinä aamuna minulla tuntui
olevan koko Niagaran sihinä ja suhina korvissani.

»No niin, minä lähdin juoksemaan minkä jalat kannattivat ajurin
jälessä. Kädessäni oli raskas tamminen keppi, ja sanon teille
nähneeni silmissäni punaista alusta asti; mutta juostessani tulin
myös viekkaaksi ja jättäydyin jälkeen voidakseni katsella heitä
tulematta itse nähdyksi. He pysähtyivät pian rautatieasemalla. Siellä
oli suuri väkijoukko pilettiluukulla, joten minä pääsin aivan lähelle
heitä tulematta huomatuksi. He ostivat piletit New Brightoniin. Minä
tein samoin, mutta menin kolmanteen vaunuun heidän vaununsa takana.
Saavuttuamme sinne he kävelivät pitkin Paradea, ja minä olin aina noin
sadan askeleen päässä heistä. Viimein näin heidän vuokraavan veneen ja
lähtevän soittelemaan, sillä oli sangen kuuma päivä, ja he arvelivat
epäilemättä, että vesillä olisi viileämpi.

»Oli aivan kuin he olisivat olleet annetut käsiini. Oli hiukan sumua,
eikä voinut nähdä kauemmas kuin muutaman sadan kyynärän päähän. Minä
vuokrasin itselleni veneen ja soudin heidän jälkeensä. Minä saatoin
nähdä heidän aluksensa haahmon, mutta he kulkivat miltei yhtä nopeasti
kuin minä ja heidän täytyi olla runsaasti penikulman päässä rannasta,
ennenkuin saavutin heidät. Sumu oli kuin verhona ympärillämme ja sen
keskellä olimme me kolme. Jumalani, unohdanko milloinkaan heidän
kasvojaan, kun he näkivät, kuka oli veneessä, joka lähestyi heitä?
Vaimoni kiljaisi. Mies kirosi kuin hullu ja iski minua airolla, sillä
hänen täytyi nähdä kuolemaa silmissäni. Minä väistin iskun ja iskin
häntä kepilläni, joka musersi hänen päänsä kuin munan. Minä olisin
ehkä säästänyt vaimoani, kaikesta hulluudestani huolimatta, mutta
hän kiersi käsivartensa miehen ympärille huutaen hänelle ja kutsuen
häntä Aleciksi. Minä löin uudelleen ja hänkin makasi pitkällään miehen
vieressä. Minä olin silloin kuin villipeto, joka on maistanut verta.
Jos Sarah olisi ollut siinä, kautta jumalan, olisi hän saanut liittyä
heihin. Minä vedin veitseni tupestaan, ja — hyvä! olen kertonut
kylliksi.

»Minulle tuotti hurjaa iloa ajatus, mitä Sarah tuntisi saadessaan
tällaiset todistukset siitä, mihin hänen juonittelunsa oli johtanut.
Sitten sidoin ruumiit veneeseen, särjin yhden laudan ja seisoin
vieressä siksi kunnes he olivat uponneet. Tiesin varsin hyvin, että
omistaja arvelisi heidän kadottaneen suuntansa sumussa ja ajelehtineen
selälle. Minä puhdistin itseni, menin takaisin maihin ja astuin
laivaani, ilman että ainoakaan sielu epäili, mitä oli tapahtunut. Sinä
yönä tein paketin Sarah Cushing'ille ja seuraavana päivänä lähetin sen
Belfastista.

»Siinä on totuus. Voitte hirttää minut tai tehdä minulle, mitä ikänä
tahdotte, mutta te ette voi rangaista minua niin, kuin jo olen
rangaistu. En voi sulkea silmiäni näkemättä noita molempia kasvoja
tuijottamassa minua — tuijottamassa, kuten he tuijottivat minuun
veneeni sukeltaessa esiin sumusta. Minä surmasin heidät nopeasti,
mutta he surmaavat minut hitaasti; ja jos minun on vietettävä toinen
sellainen yö, niin olen joko hullu tai kuollut ennen aamua. Ettehän
pane minua yksin koppiin, herra. Säälikää minua älkääkä panko, ja
kohdeltakoon teitä tuskanne päivänä, kuten te nyt kohtelette minua.»

       *       *       *       *       *

»Mikä on sen tarkoitus, Watson?» sanoi Holmes juhlallisesti laskiessaan
paperin kädestään. »Mitä tarkoitusperää edistää tämä kurjuuden ja
väkivaltaisuuden ja pelon piiri? Sen täytyy tähdätä johonkin päämäärään
tai muutoin hallitsee maailmaamme sattuma, mikä ei ole ajateltavissa.
Mutta mikä tarkoitusperä? Siinä on tuo ikuisesti pysyvä probleemi,
jonka ratkaisusta ihmisjärki on yhtä kaukana nyt kuin konsanaan.»




JUTTU PUNAISESTA YMPYRÄSTÄ.



ENSIMMÄINEN OSA.


»No niin, rouva Warren, minä en käsitä teillä olevan mitään erikoista
syytä olla huolissanne, enkä ymmärrä, miksi minä, jonka aika on
jonkinarvoinen, sekaantuisin asiaan. Minulla on tosiaan muutakin
tekemistä.» Näin puhui Sherlock Holmes ja kääntyi taas suuren
kokoelmakirjansa puoleen, jota hän parastaikaa järjesteli, varustaen
luettelolla joitakin uusimmista aineksistaan.

Mutta emännässä oli sukupuolensa sitkeys ja oveluus. Hän pysyi lujasti
kannallaan.

»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi
hän — »herra Fairdale Hobbes’in.»

»Ah, niin kyllä — yksinkertainen juttu.»

»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän hyvyydestänne,
herra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin hänen
sanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän
voivan, jos vain tahtoisitte.»

Holmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta,
taipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan
pois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään
syrjään tuolinsa.

»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne.
Sallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut!
Teitä huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne
pysyttelee huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika,
rouva Warren, jos minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua
viikkokausiin.»

»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra
Holmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa
milloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä
hänestä edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni
on yhtä hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään
koko päivän, jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän
piileskelee? Mitä hän on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan
yksin hänen kanssaan talossa, ja se on enemmän kuin voin kestää.»

Holmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä,
oli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme
katosi naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat
tavalliseen jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle
tuolille.

»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat»,
sanoi Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla
kaikkein tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja
maksaneen kahden viikon vuokran täysihoidosta?»

»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä
viikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»

»No niin?»

»Hän sanoi: 'Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne
omilla ehdoillani.' Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee
niukasti ja raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen
punnan setelin ja ojensi sen minulle heti paikalla. 'Voitte saada saman
summan joka kahden viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot',
sanoi hän. 'Ellette, niin en tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.'»

»Mitkä olivat ehdot?»

»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon
avain. Se oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein
avain. Myöskin, että hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä
milloinkaan, millään syyllä, saanut häiritä.»

»Varmaankaan ei siinä ollut mitään ihmeellistä?»

»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä
kymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole
kertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa
edes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta
paitsi tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»

»Oh, hän poistui siis talosta ensimmäisenä yönä, niinkö?»

»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme
menneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä
siten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita
keskiyön jälkeen.»

»Entä hänen ateriansa?»

»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan
jättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten
hän soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta.
Jos hän haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää
sen tarjottimelle.»

»Painaako!»

»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen,
jonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen — TULITIKKU.
Tässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY GAZETTE. Minä
vien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»

»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana
paperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan
hieman tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää
painokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se
viittaa, Watson?»

»Siihen, että hän haluaa pitää salassa käsialansa.»

»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan
hänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä,
miksi tuollaisia lakoonisia sanoja?»

»En voi käsittää.»

»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on
kirjoitettu leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen
mallisella lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois
tästä sivusta sen jälkeen kuin painaminen on suoritettu, joten 'S'
SAIPPUA-sanasta on osaksi hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö
niin?»

»Varovaisuudestako?»

»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki,
jotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva
Warren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan.
Minkä ikäinen hän voisi olla?»

»Nuorenpuoleinen herra, — ei yli kolmeakymmentä»

»Hyvä, voitteko antaa minulle vielä joitakin tietoja?»

»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä
muukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»

»Ja hän oli hyvin puettu?»

»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei
mitään silmiinpistävää.»

»Eikö hän maininnut mitään nimeä?»

»Ei, herra.»

»Eikö hän ole saanut kirjeitä, eikö ole käynyt vieraita?»

»Ei kumpaakaan.»

»Mutta varmaankin te tai tyttö käytte aamuisin hänen huoneessaan?»

»Ei, herra. Hän pitää kokonaan huolen itsestään.»

»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen
tavaroistaan?»

»Hänellä oli muassaan yksi suuri ruskea laukku, — eikä mitään muuta?»

»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko,
ettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»

Emäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta
tulitikkua ja savukkeen pätkän.

»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen
kuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»

Holmes kohautti olkapäitään.

»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty
sytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet
tulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen
aika! Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta
ja viikset, sanotte?»

»Niin, herra.»

»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu
mies on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi,
Watson, olisivat kärventyneet.»

»Imuke kenties?» ehdotin minä.

»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut
olla kahta ihmistä, rouva, Warren?»

»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten
sellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»

»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen
lopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut
vuokranne, eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on
tosiaan harvinainen. Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa
piileskellä, ei se oikeastaan kuulu teihin. Meillä ei ole mitään
aihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä, ennenkuin meillä on jotakin
syytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä olen ottanut asian
huolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa minulle, jos sattuu
jotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»

»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia,
Watson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä
olla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan
siinä olla sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen
ihmeellinen seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt
oleskelee huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»

»Miksi luulisit niin?»

»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota
herättävää se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti
vuokrattuaan huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli
takaisin — kun kaikki todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole
mitään todistusta siitä, että henkilö, joka tuli takaisin, oli sama,
joka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka vuokrasi huoneet, puhui
hyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa 'tulitikku', kun
pitäisi olla 'tulitikkuja'. Voin kuvitella, että sana otettiin
jostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo
lakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta.
Niin, Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut
vuokralaisten vaihto.»

»Mutta missä mahdollisessa tarkoituksessa?»

»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä keino
saada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä
kiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten
sarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina
— huuto- ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta
varmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä
henkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota
ehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai
sanoma saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen
välityksellä. Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua
ainoastaan yhteen lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon
Daily Gazette'sta. 'Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin
luistinradalla' — sen voimme sivuuttaa. 'Varmaankaan ei Jimmy tahdo
murtaa äitinsä sydäntä' — se ei näytä kuuluvan tähän. 'Jos se nainen,
joka pyörtyi Brixton'in raitiovaunussa' — se ei kiinnitä mieltäni.
'Joka päivä minun sydämeni halajaa’. — Määkimistä, lohdutonta
määkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa- Kuuntele tätä: 'Ole
kärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman keskustelukeinon. Sillävälin
tämä palsta. — G'. Se on kaksi päivää sen jälkeen kuin rouva Warrenin
vuokralainen oli saapunut. Se kuuluu hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo
salaperäinen henkilö ymmärsi englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan
kirjoittaa sitä. Katsokaamme, voimmeko päästä uudelleen jäljille.
Kyllä, tässä olemme — kolme päivää myöhemmin. 'Teen parastaikaa
menestyksellä järjestelyjäni. Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta.
Pilvet haihtuvat. — G.' Ei mitään viikkokauteen senjälkeen. Sitten
seuraa jotakin määrätympää. 'Polku selvenee. Jos onnistun, niin annan
viestejä, muista sovittu merkki — 1A; 2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää
— G'. Se oli eilisessä lehdessä, eikä tämänpäiväisessä ole mitään. Se
on sangen lähellä rouva Warrenin vuokralaista. Jos odotamme hiukan,
Watson, en epäile asian käyvän ymmärrettävämmäksi.»

Niin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla
seisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva
ilme kasvoillaan.

»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden
pöydältä. »'Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset
päädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen —
G'. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan
tutustuttava rouva Warren'in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä
uutisia tuotte meille tänä aamuna?»

Vieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti, mikä
todisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.

»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä
enempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt
suoraa päätä hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan
kohtuullista teitä kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta
kärsivällisyyteni on lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että
lyödään minun vanhaa miestäni —.»

»Onko herra Warrenia lyöty?»

»Joka tapauksessa pidelty pahoin.»

»Mutta kuka piteli häntä pahoin?»

»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren on
työnvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road'issa.
Hänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna
hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen
kimppuunsa takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja
viskasi hänet myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He
kuljettivat häntä tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät
hänet ulos. Hän makasi ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin
vaunut joutuivat. Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead
Heath'illä; sitten hän astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne
hän nyt jäi makaamaan sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan
teille, mitä oli tapahtunut.»

»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä
miehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»

»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet
nostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla.
Heitä oli ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»

»Ja te yhdistätte tämän hätyytyksen vuokralaiseenne?»

»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan
ennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä
kylliksi. Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani,
ennenkuin päivä on joutunut iltaan.»

»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla,
että tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti.
On selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää,
että hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä,
erehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa.
Huomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat
tehneet, elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»

»No, mitä minun on tekeminen, herra Holmes?»

»Minulla on suuri halu nähdä tämä teidän vuokralaisenne, rouva Warren.»

»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra
ovea. Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen
vienyt tarjottimen.»

»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja
nähdä hänen tekevän sen.»

Emäntä mietti hetkisen.

»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa
sinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»

»Oivallista!» sanoi Holmes. »Milloin hän syö väliaamiaisen?»

»Kello yhden ajoissa, herra.»

»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva
Warren, hyvästi.»

Kello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli
korkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka
on kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä
kadun kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin
taloihin. Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka
pisti esiin niin, ettei se voinut jäädä huomaamatta.

»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla
varustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme
paikan ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa
akkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto,
johon irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»

»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla
ylös ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»

Se oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli
asetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi
nähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva
Warren jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen
naapurimme soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen,
laski sen suljetun oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen
raskaasti lähti pois. Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme
silmällä kuvastinta. Äkkiä, kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului
kiertyvän avaimen narina, oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä
pisti nopeasti ulos ja nosti tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se
pantiin nopeasti takaisin ja minä näin vilahduksen tummista, kauniista,
säikähtyneistä kasvoista, jotka kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta
aukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni, avain kääntyi vielä kerran, ja
kaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua hihasta, ja me hiivimme
hiljaa alas portaita.

»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle.
»Luulen, Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin
kotonamme.»

»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen
nojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en
osannut otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista
naista, Watson.»

»Hän näki meidät.»

»Hän näki jotakin, joka häntä säikähdytti. Se on varmaa.

Tapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs
aviopari etsii pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja
läheisestä vaarasta. Tuon vaaran suuruuden osoittaa heidän
varovaisuustoimenpiteidensä perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku
tehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää naisen ehdottomassa turvassa
tehdessään tekonsa. Se ei ole helppo probleemi, mutta hän ratkaisi
sen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei hänen läsnäolostaan
tiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut sanomat, kuten
nyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa ilmitulemista
hänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo johtaa
heidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla
suoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden
sekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»

»Mutta mitä on sen pohjalla?»

»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen
kaiken pohjalla? Rouva Warren'in outo juttu laajenee hiukan ja saa
sitä enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme.
Niin paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden
vuoksi. Sinä näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme
myös kuulleet hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä
tarkoitti vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden
säilyttämisen tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja
kuoleman. Hyökkäys herra Warren'in kimppuun edelleen osoittaa, että
viholliset, keitä he lienevätkin, eivät itsekään ole tietoisia
naisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan. Se on sangen
merkillistä ja sekavaa, Watson.»

»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä hyödyt?»

»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun,
suorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia
ajattelematta ensinkään palkkiota?»

»Opikseni, Holmes.»

»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras
on viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä
mainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi
meidän olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»

Palatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan hämäryys
saennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin yksitoikkoisuudeksi, jonka
vain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja kaasulamppujen tahraiset
sädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme vuokratalon pimentyneestä
arkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse korkealta uusi himmeä valo.

»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja
innokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan,
minä voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä
kädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada
varmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa
merkkejä. Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme
verrata. Yksinäinen merkki, se on 'A' varmasti. Entä sitten? Kuinka
monta laskit? Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä 'T:tä'.
AT — se on kyllin ymmärrettävää! Toinen 'T'. Varmaankin tämä on toisen
sanan alku. No sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla
kaikki, Watson? 'ATTENTA' ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi,
jos sen selittää kolmeksi sanaksi — 'AT . TEN . TA', elleivät 'T.A.'
ole jonkun henkilön alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se
on? ATTE — no, se on taas sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen
merkillistä! Nyt hän tekee merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän
kertaa sen kolmannen kerran. 'ATTENTA' kolme kertaa! Kuinka usein hän
aikoo kerrata sen? Ei, nyt se näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois
akkunasta. Mitä siitä arvelet, Watson?»

»Salasanoina, Holmes.»

Toverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää
salakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on
italiankieltä. 'A' tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. 'Varo
itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!' Miten se olisi, Watson?»

»Luulen sinun keksineen sen.»

»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti
kerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa?
Odotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»

Taaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin
leimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin
ennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.

»'PERICOLO' — 'Pericolo' — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin?
Niin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu!
'PERI'. Hohoo, mitä ihmettä —»

Valo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö
ja kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen,
jossa oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä
katkaistu. Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui
silmänräpäyksessä meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen
kyyristyneestä asennosta akkunan luota.

»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin
pirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland
Yard'in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian
tärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»

»Menenkö kutsumaan poliisia?»

»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita
viattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä itse
voimme tehdä.»



TOINEN OSA.


Kävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta,
josta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään,
ääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi
ulos yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista.
Howe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan
verhoutunut mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon
langetessa kasvoillemme.

»Holmes!» hän huudahti.

»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard'in
salapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä
teidät tuo tänne?»

»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te
pääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»

»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut
vastaan merkit.»

»Merkit?»

»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne
nähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne,
en näe mitään syytä jatkaa työtäni.»

»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla
teille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan
ole tutkinut mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani
voimakkaampi saadessani teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi
ovi, joten hän on varmassa tallessa.»

»Kuka hän on?»

»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on
annettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti
maahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä,
jotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra
Holmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in
amerikkalaisesta toimistosta.»

»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra, minua
ilahduttaa tavata teitä.»

Amerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli
sileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat.
»Olen nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin
saada kiinni Gorgianon —»

»Mitä! Punaisen piirin Gorgianonko?»

»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet
kaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen
murhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta
saisimme hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja
olen ollut viikon ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen
jotakin syytä tarttuakseni häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme
seuranneet häntä tuohon suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi
ovi, joten hän ei voi paeta meitä. Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä
sen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta voin vannoa, ettei hän ollut
yksikään niistä.»

»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen,
kuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»

Muutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli
meille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.

»Hän on keksinyt meidät», huusi hän.

»Miksi niin luulette?»

»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia
rikostoverilleen — Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia.
Sitten äkkiä, juuri kun hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli
kertomassa heille vaarasta, hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta
kuin että hän akkunasta oli äkkiä joko keksinyt meidät kadulla tai
jollakin tavalla tullut ymmärtämään, kuinka lähellä vaara oli, ja että
hänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi välttää sen? Mitä ehdotatte,
herra Holmes?»

»Että menemme heti ylös itse katsomaan.»

»Mutta meillä ei ole mitään valtakirjaa hänen vangitsemiseensa.»

»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi
Gregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme
katsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan
vastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»

Meidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä
älykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi
ylös portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla
ehdottomasti tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut
Scotland Yard’in viraston portaita. Pinkerton'in mies oli koettanut
päästä hänen ohitsensa, mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet
kyynärpäillään takaisin. Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman
etuoikeus.

Kolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan.
Gregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus
ja pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen
tehnyt ja kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki
hämmästyksestä. Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren
jälkiä. Punaiset askeleet osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä
sisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu. Gregson tempaisi sen auki ja
piti lyhtyään edessään meidän kaikkien tirkistellessä innokkaasti hänen
olkapäänsä ylitse.

Keskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies,
sileäksi ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi
vääntyneinä; päätä ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä
leveässä märässä ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa
olivat koukussa, kädet ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja
hänen leveästä, ruskeasta kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen
kahva; veitsen koko terä oli työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska
mies oli jättiläisen suuruinen, oli hänen täytynyt lyyhistyä tuosta
kauheasta iskusta kuin mestauskirveellä surmattu härkä. Hänen oikean
kätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin sarvikahvainen,
kaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen hansikas.

»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen
salapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»

»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta
mitä te teette?»

Holmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti
sitä edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti
pimeyteen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.

»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä
ajatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat
kuolleen ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän
seistessänne odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko
heitä läheltä?»

»Tarkastin.»

»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen, tumma,
keskikokoinen?»

»Oli; hän kulki viimeiseksi ohitseni.»

»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen
hänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä
pitäisi olla teille kylliksi.»

»Ei siinä ole paljon, herra Holmes, Lontoon miljoonien joukossa.»

»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän
naisen avuksenne.»

Me käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella,
seisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen.
Hän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta
epäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna
lattialla makaavaan tummaan olentoon.

»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette
tappaneet hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan
ja hän hypähti ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta,
taputtaen käsiään, tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä,
ja tuhansittain sieviä, italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen
huuliltaan. Oli hirveätä ja hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin
ilosta huumaantuneen tällaisen näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja
katsahti meihin kaikkiin kysyvästi.

»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet
Giuseppe Gorgianon? Eikö niin?»

»Me olemme poliiseja, rouva.»

Hän katsahti ympärilleen huoneen sopukoihin

»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro
Lucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista.
Missä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja
minä juoksin minkä ennätin.»

»Minä se olin, joka kutsuin», sanoi Holmes.

»Tekö! Kuinka te osasitte kutsua?»

»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne
täällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa
'_Vieni_' ja te tulisitte varmasti.»

Kaunis italialaisnainen katseli kauhulla toveriani.

»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän.
»Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen
kasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä
arvaan! Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on
varjellut, minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi
hirviön omalla voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen
oletkaan! Mikä nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»

»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä
rouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting
Hill’in jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette
tai mitä te olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne,
että tarvitsemme teitä Yard’issa.»

»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan
yhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan.
Ymmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi
syypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te sanotte,
sitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen toimineen
sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän
tahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa
palvelusta kuin kertoa meille koko jutun.»

»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva.
»Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria,
joka rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me
lukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin,
menemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme
mielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»

       *       *       *       *       *

Puolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan
pienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista
onnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme
sattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen
epätavallisella englanninkielellä.

»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja
olen Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut
kerran sen seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä
aloin rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei
ollut rahaa eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa
ja tarmonsa — joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme.
Me pakenimme yhdessä, menimme naimisiin Bari'ssa ja möimme minun
jalokiveni saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui
neljä vuotta sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.

»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään
palveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet
muutamien rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten
mahtavan ystävän. Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli
suuren Castalotte & Zamba-liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New
Yorkin tärkeimmän hedelmäin tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on
raajarikko, ja uudella ystävällämme Castalotte'lla on kaikki voima
ja valta liikkeessä, jonka palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa
miestä. Hän otti mieheni palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön
ja osoitti hyväntahtoisuuttaan joka tavalla. Signor Castalotte oli
vanhapoika, ja minä uskon hänen pitäneen Gennarosta kuin pojastaan,
ja sekä mieheni että minä rakastimme häntä kuin isäämme. Me olimme
vuokranneet ja kalustaneet pienen talon Brooklynissa, ja koko
tulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta pilvi ilmestyi, joka
sittemmin pimensi taivaamme.

»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään
maanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin
Posilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte
todistaa, sillä te olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä
ainoastaan hänen ruumiinsa ollut jättiläisen, vaan kaikki hänessä
oli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää. Hänen äänensä jyrisi kuin
ukkonen meidän pienessä talossamme, jossa tuskin oli tilaa hänen
käsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä. Hänen ajatuksensa,
hänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki oli liian suurta
ja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi, etteivät
muut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan
säikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät
hänet vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän
Jumalaa siitä, että hän on kuollut!

»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei
Gennaro ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli
tapana istua kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia
hourailuja valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka
muodostivat vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään,
mutta minä, joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen
kasvoistaan jonkinlaista mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan
ennen niillä nähnyt. Ensin luulin sen olevan inhoa. Ja sitten,
vähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän kuin inhoa. Se oli pelkoa
— syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana — iltana, jolloin
huomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja
pyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen nimessä, jota
hän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi
minulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin
suuresti.

»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi
kuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään,
jolloin koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla
hulluksi maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen,
seuraan, nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari'n
kanssa. Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia,
mutta kerran jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut
mahdollisuutta paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä
siitä vapaaksi iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän
eräänä iltana tapasi kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa
yllyttänyt häntä liittymään yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen,
joka oli etelä-Italiassa saanut nimen 'Kuolema', sillä hän oli punainen
kyynärpäitä myöten murhista! Hän oli tullut New Yorkiin välttääkseen
Italian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan tästä kammottavasta
seurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro minulle ja näytti
kutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen alussa oli
punainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä päivänä
pidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen
olemaan läsnä siinä.

»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku
aika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina
teki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen
sanansa olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat,
villipedonsilmät aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen
salaisuutensa ilmi. Minä olin herättänyt hänessä 'rakkautta', kuten
hän sitä nimitti — elukan, villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä
ollut palannut, kun hän tuli. Hän syöksyi sisään, tempaisi minut
voimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua karhun syleilyllä, peitti
minut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan kanssaan. Minä potkin ja
huusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen kimppuunsa. Hän löi
Gennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen ei milloinkaan
enää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.

»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla
sellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se
oli pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran
rahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla
tehdä heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa.
Oli käynyt selville, että Castalotte'a, meidän rakasta ystäväämme,
oli kiristetty. Hän oli kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli
tehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt päätettiin, että hänestä tehtäisiin
sellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia muita uhreja vikuroimasta.
Kokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja hänen talonsa
räjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä, kenen
tulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen
hymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli
se edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli
punaisella ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen
täytyi surmata paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa
koston alaiseksi. Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista
niitä, joita he pelkäsivät tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan
heidän omaa persoonaansa, vaan niitä, joita he rakastivat, ja
tietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-parkani sydäntä ja teki hänet
miltei hulluksi pelosta.

»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme
ympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme.
Seuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi.
Keskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta
ennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen
vaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon
tietoja, että hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.

»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme
olisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat
yksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka
säälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa
että Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan.
Jos sitä koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli
käytettävä hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme
oli suonut meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei
mikään mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän
halusi olla vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian
poliisin kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka.
Kaikki tietoni sain erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran,
katsoessani akkunastani ulos, näin kaksi italialaista vartioimassa
taloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano oli keksinyt piilopaikkamme.
Lopuksi Gennaro kertoi minulle sanomalehden välityksellä, että hän
antaisi minulle merkkejä eräästä määrätystä akkunasta, mutta kun merkit
tulivat, olivat ne vain varoituksia, jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle
on nyt aivan selvää, että hän tiesi Gorgianon olevan kintereillään ja
että, Jumalan kiitos, hän oli valmistautunut tämän tulon varalle. Ja
nyt, herrat, minä tahtoisin kysyä teiltä, onko meillä mitään pelättävää
lain puolelta, ja voisiko mikään tuomari maailmassa tuomita minun
Gennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»

»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen virkamieheen,
»en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta arvaan, että
tämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»

»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson. »Jos
hänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin
hänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään
voi käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»

»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta
yliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja
omituisen esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei
kello ole vielä kahdeksaa, ja Covent Garden'issa on Wagner-ilta! Jos
kiirehdimme, voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»




JUTTU BRUCE PARTINGTON’in PIIRUSTUKSISTA.


Marraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse
sakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni
mahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista akkunoistamme
edes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja.
Ensimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla
suurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti
askartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa
esineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen
kerran, työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme
likaisen, raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen
öljymäisiksi tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja
toimekas luonne voinut kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää.
Hän asteli herkeämättä edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun
tarmokkuuden synnyttämässä kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen
huonekaluja ja raivoten toimettomuutta vastaan.

»Eikö ole mitään mielenkiintoista sanomalehdessä, Watson?» sanoi hän.

Minä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella»
mitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen
vallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen
vaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin.
Minä en voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi
ollut joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen
levähtämättä kiertämään.

»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen
metsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon.
»Katsohan ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot
häämöttävät, kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran
sekoittuvat pilven rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä
kiertää koko Lontoon kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi
kunnes iskee ja silloinkin näkyen vain uhrilleen.»

»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti
halveksivasti.

»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin
se», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole
rikoksentekijä.»

»Niin onkin», sanoin minä sydämellisesti.

»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista
viidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä,
kuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä,
ettei latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä —
kautta Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee
meidän kuolleen yksitoikkoisuutemme.»

Se oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja
purskahti nauruun.

»Hyvä! Hyvä! Mitä vielä?» sanoi hän. »Veli Mycroft on tulossa tänne.»

»No miksikä ei?» kysyin minä.

»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan
pitkin maakylän polkua. Mycroft'illa on raiteensa ja hän kulkee niitä
pitkin. Hänen Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä
hänen piirinsä. Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän
maanpinnan kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»

»Eikö hän selitä?»

Holmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.

»Minun täytyy puhua kanssasi Cadogan West'in asiasta. Tulen heti.
Mycroft.»

»Cadogan West? Minä olen kuullut tuon nimen.»

»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee puhumaan
tällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin
suistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»

Muistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan,
kun juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.

»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen
hallituksen palveluksessa.»

Holmes nauraa hohotti.

»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy
olla vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa
luullessasi hänen olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit
myös tavallaan oikeassa, jos sanoisit, että hän silloin tällöin on
brittiläinen hallitus.»

»Rakas Holmes!»

»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä
puntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole
minkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä
arvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»

»Mutta miten?»

»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen
itselleen. Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä
tule olemaankaan. Hänellä on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä
säännöllisimmät aivot, joilla on erittäin suuri kyky säilyttää
mielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla elävällä ihmisellä.
Samat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten paljastamiseen,
on hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään kaikkien
hallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike,
rahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki
muut ihmiset ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on
kaikkitietävyys. Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja
asiassa, joka käsittää laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen,
kulta- ja hopeakannan, ja hän voisi saada kaikista eri neuvoja eri
hallituksen osastoista, mutta vain Mycroft voi yhdistää ne kaikki
ja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on yhteydessä toisen
kanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi mukavuudekseen; nyt
hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen suurissa aivoissaan
on kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada käsille
silmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa
vaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä.
Hän ei ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen
vuoksi irtautuu, kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku
tehtävissäni. Mutta tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän
tarkoittaa? Kuka on Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»

»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia
sanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West
oli se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä
tiistai-aamuna.»

Holmes kavahti tarkkaavaiseksi piippu puolitiessä huulille menossa.

»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni
muuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä
meillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni.
Nuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä.
Häntä ei oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä
väkivaltaa. Eikö asia ole niin?»

»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita
on käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua
merkilliseksi.»

»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla
aivan erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson,
antakaamme kuulua tosiasiat.»

»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän
vuoden ikäinen, naimaton ja toimessa Woolwich'in asevarastoissa.»

»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft'in
juttuun!»

»Hän lähti Woolwich'ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet
hänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt
sumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään
riitaa eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa.
Seuraava, mitä hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa
löysi eräs kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate'n aseman luota
maanalaisella rautatiellä Lontoossa.»

»Milloin?»

»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana
kiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä
asemaa, siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää
oli pahasti murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut
aiheutua junasta putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut
tulla radalle. Jos se olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen
täytynyt kulkea asema-aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies.
Tämä kohta näyttää aivan varmalta.»

»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai
elävänä joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on
minulle selvillä. Jatka.»

»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä
ruumis löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut
ovat yksinomaan keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden'istä
ja kaukaisista laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä
nuorukainen oli, kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan
myöhään yöllä, mutta millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada
selville.»

»Hänen pilettinsä ilmaisisi sen tietysti.»

»Hänen taskuissaan ei ollut mitään pilettiä.»

»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan
sangen merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua
keskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään.
Luultavasti oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä
aikeissa salata asema, jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko
hän sen vaunussa? Sekin on mahdollista. Mutta kohta on merkillisen
mielenkiintoinen. Ymmärtääkseni ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»

»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen
kukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli
myös pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin
haaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi
pilettiä hienoille paikoille Woolwich'in teatteriin samaksi illaksi.
Samoin pieni käärö teknillisiä papereita.»

Holmes huudahti tyytyväisenä.

»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich
— asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on
täydellinen. Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen
erehdy.»

Hetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto johdettiin
sisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli, ilmaisi
ruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön rungon
yläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka
teräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat
niin lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen
ensi silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä
hallitsevan hengen.

Hänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland Yard’ista
— laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus ennusti jotakin
tärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan sanomatta.
Mycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui nojatuoliin.

»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän
vastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät
siedä kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin
sopimatonta olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta.
En ole milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee
amiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko
lukeneet jutun?»

»Olemme vastikään. Mitä teknillisiä papereita ne olivat?»

»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen.
Sanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka
tällä kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in
vedenalaisen suunnitelmat.»

Mycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen
tärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.

»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen
siitä.»

»Ainoastaan nimeltä.»

»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty
kateellisimmin kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois,
että merisota käy mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien
piirissä. Kaksi vuotta sitten kuljetettiin salaa sangen suuri summa
ja se kulutettiin keksinnön monopolin hankkimiseen. On kaikin, tavoin
koetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat, jotka ovat erittäin
sekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia, joista kukin
on välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti tehdyssä
turvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon
ja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu
millään ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston
päärakennusmestari halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä
Woolwich’in toimistoon sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä
me nyt löydämme ne erään kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta
Lontoon, keskuksessa. Viralliselta näkökannalta katsoen on se
yksinkertasesti kamalaa.»

»Mutta tehän olette saaneet ne takaisin?»

»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole.
Kymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa
oli seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut.
Sinun on jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista
pienistä poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi
erinomaisen tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West
paperit, missä ovat puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa
joutui sinne, mistä se löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä
vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän
palveluksen koko maallesi.»

»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen
kuin minäkin.»

»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville
yksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen
antava sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne
ja tänne, ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani
linssi silmälläni — se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen
selvittämään jutun. Jos sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran
kunnianosoitusluettelossa —»

Ystäväni hymyili ja pudisti päätään.

»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa
on tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa
suuresti katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»

»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille,
samoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä.
Paperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra
James Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi
riviä tietokirjaa. Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni,
suosittu vieras mitä ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies,
jonka isänmaallisuutta ei millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen
heistä, joilla on säilytyspaikan avain. Minä saatan lisätä, että
paperit olivat epäilemättä virastossa työtuntien aikana maanantaina,
ja herra James lähti Lontooseen noin kello kolme ottaen avaimensa
mukaansa. Hän oli amiraali Sinclair'in perheessä Barclay Square'lla
koko illan tämän tapauksen sattuessa.»

»Onko tämä varmasti todistettu?»

»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen
lähteneen Woolwich'ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen
Lontooseen; joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä
kysymyksessä.»

»Kuka oli toinen mies, jolla oli avain?»

»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson.
Hän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi
lasta. Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion
palveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen
vastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa
mukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän
kotona koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa
ole milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»

»Kerro meille Cadogan West'istä.»

»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä.
Häntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi
mieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa
lähinnä Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen,
henkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu
käsitellyt niitä.»

»Kuka lukitsi suunnitelmat sinä iltana?»

»Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä.»

»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt
löydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West'iltä. Se
näyttää ratkaisevalta, eikö niin?»

»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä.
Ensinnäkin, miksi hän otti ne?»

»Otaksuttavasti ne olivat arvokkaat?»

»Hän olisi voinut saada niistä useita tuhansia varsin helposti.»

»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita
Lontooseen kuin myydä ne?»

»En, en voi!»

»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti
paperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»

»Useita vääriä avaimia. Hänen täytyi avata rakennus ja huone.»

»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen
myydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin
säilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin
kaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet
kohtasi kuolema.»

»Kuinka?»

»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich'iin, kun hänet
surmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»

»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon
sillalle vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä
Woolwich'iin.»

»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki
Lontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän
oli syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen
kohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti
lähteä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven.
Ulkona oli sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»

»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä;
ja kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät
koskettelematta. Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan
West oli päättänyt viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi
luonnollisesti tehnyt sopimuksen vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan
hän otti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan puolitiehen
sinne ja katosi sitten äkkiä.»

»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman
kärsimättömänä keskustelua.

»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2:
Olettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen.
Hänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden
katoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli
hänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan
olisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on
palkkio hänen petoksestaan?»

»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole
ensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen
ne. Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen
hinnasta. Hän lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen
kanssaan. Junassa asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja
heitti hänen ruumiinsa ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»

»Miksi ei hänellä ollut pilettiä?»

»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa.
Senvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»

»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne
pysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa.
Toisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington'in
vedenalaisen suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on
siinä tehtävä?»

»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen
seisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä
kykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä
ainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan
ole ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja
te, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi?
Me alamme tiedustelumme käymällä Aldgate'n asemalla. Hyvästi, Mycroft.
Minä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle
edeltäpäin, että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella
radalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan
Aldgate'n aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti
rautatieyhtiötä.

»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin
kolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä,
sillä nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on
voinut tulla ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä
jäljille, on täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»

»Onko vaunut tutkittu, olisiko niissä mitään väkivallan merkkejä?»

»Mitään sellaisia merkkejä ei ole eikä mitään pilettiä ole löydetty.»

»Eikö mitään ilmoitusta avoinna olleesta ovesta?»

»Ei mitään.»

»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade.
»Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate'n vakinaisessa keskikaupungille
kulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa
raskaan mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle
juuri ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja
mitään ei voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta.
No mutta, mikä herra Holmesia vaivaa?»

Ystäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja
siihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on
yhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat
hänen innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen
terävillä, vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen,
tuon sierainten värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen
yhteenvetäytymisen, jonka tunsin niin hyvästi.»

»Vaihteet», hän mutisi, »vaihteet.»

»Mitä niistä? Mitä tarkoitat?»

»Otaksun, ettei tämäntapaisessa systeemissä ole paljon vaihteita?»

»Ei, niitä on sangen vähän.»

»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa
olisikin vain niin.»

»Mitä se on, Holmes? Onko sinulla vihiä jostakin?»

»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu
mielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja
kuitenkin miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»

»Tuskin on ollutkaan.»

»Mutta ymmärtääkseni oli haava melkoisen suuri.»

»Luu oli murskautunut, mutta mitään suurta ulkonaista vammaa ei ollut.»

»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun
mahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli
putoamisen aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»

»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja
vaunut jaeltu uudelleen.»

»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen
vaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»

Ystäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli
kärsimätön ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien
henkilöiden kanssa.

»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua,
etteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson,
me olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää
tarvitse vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme
täytyy nyt viedä meidät Woolwich'iin.»

Lontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen
minulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:

 »Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka tapauksessa
 ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-kadulle
 täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai
 kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan
 Englannissa, sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»

»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme
Woolwich'in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli
Mycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka
lupaa tulla todella merkitseväksi.»

Hänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle
pingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja
ajatuksia herättävä asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan.
Katso riippakorvaista ja luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata
loikoillessa koppinsa lähettyvillä ja vertaa sitä samaan koiraan sen
juostessa silmät hehkuvina ja lihakset jännitettyinä jälkiä vainuten
— sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa sitten aamun. Hän oli
aivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä olento, joka istui
hiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti sitten oli
kierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.

»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin
todella typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»

»Vielä nytkin ovat ne minulle hämärät.»

»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen,
joka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen
ruumiinsa oli vaunun katolla.»

»Katolla!»

»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On
yhteensattuma, että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna
kaareilee ja heiluu tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka,
jossa voi edellyttää katolla olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi
vetää mitään esinettä junan sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai
on tapahtunut merkillinen yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä
verestä. Tietysti ei radalla tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis
oli jo vuotanut verta muualla. Jokainen tosiasia itsessään herättää
ajatuksia. Yhdessä niillä on moninkertainen voima.»

»Ja piletti myös todistaa samaa!» huudahdin minä.

»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä
selittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»

»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä
kaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei
tosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»

»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen
haaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna
viimein ajoi Woolwich'in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti
Mycroft'in paperin taskustaan.

»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän.
»Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»

Tuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät
nurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu
hälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse.
Isännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.

»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James
kuoli tänä aamuna.»

»Herranen aika!» huusi Holmes hämmästyksissään. »Kuinka hän kuoli?»

»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä,
eversti Valentinen?»

»Kyllä, meidän on paras tehdä siten.»

Meidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa
seuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro,
vaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen
nuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton
tukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut
perheelle. Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.

»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James,
oli mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli
sellaisen jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman
virkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»

»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka
olisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»

»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus
kuin teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa
poliisin käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West'in
syyllisyyttä. Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»

»Ettekö voi tuoda mitään uutta valoa juttuun?»

»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut.
Minä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä
hetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä
jouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»

»Tämä on tosiaan odottamaton käänne», sanoi ystäväni istuuduttuamme
jälleen ajopeleihin. »Mietin, oliko kuolema luonnollinen vai surmasiko
tuo vanhusraukka itse itsensä! Jos jälkimmäinen otaksuma olisi
oikea, niin voisi sen käsittää merkiksi laiminlyödyn velvollisuuden
synnyttämistä itsesyytöksistä. Se kysymys on meidän lykättävä
tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt poikkeamme Cadogan West'in kotiin.»

Pienessä, mutta hyvin hoidetussa talossa kaupungin laidassa asui
murheellinen äiti. Vanha rouva oli liian sekaisin surusta ollakseen
meille millään tavoin hyödyksi, mutta hänen rinnallaan oli kalpea
nainen, joka esitti itsensä neiti Violet Westbury'ksi, vainajan
kihlatuksi ja viimeiseksi, joka oli nähnyt hänet tuona kohtalokkaana
yönä.

»Minä en voi selittää sitä, herra Holmes», sanoi hän. »Minä en ole
voinut sulkea silmiäni murhenäytelmän tapahduttua, olen aina vain
ajatellut ja ajatellut, yöt, päivät, mikä sen oikea merkitys voisi
olla. Arthur oli maailman vilpittömin, kohteliain, isänmaallisin
mies. Hän olisi ennemmin leikannut oikean kätensä poikki kuin myynyt
valtiosalaisuutta, joka oli uskottu hänen säilytettäväkseni. Se on
luonnotonta, mahdotonta, nurinkurista jokaisen mielestä, joka tunsi
hänet.»

»Entä tosiasiat, neiti Westbury?»

»Niin, niin; myönnän, etten, voi selittää niitä.»

»Oliko hän jollain tavoin rahan puutteessa?»

»Ei; hänen tarpeensa olivat sangen pienet ja hänen palkkansa runsas.
Hän oli säästänyt muutamia tuhansia ja meidän piti mennä naimisiin
uuden vuoden aikaan.»

»Eikö hänessä ollut mitään merkkejä mielenkiihoituksesta? Kuulkaapa,
neiti Westbury, olkaapa täysin avomielinen meille.»

Toverini nopea silmä oli keksinyt hänen tavassaan jonkinlaisen
muutoksen. Nainen punastui ja epäröi.

»Niin», sanoi hän viimein. »Minulla oli se tunne, että hänen mieltään
painoi jokin seikka.»

»Kauanko aikaa?»

»Vain viimeisen viikon ajan tai niille vaihein. Hän oli miettiväinen
ja kiusaantunut. Kerran minä ahdistin häntä siitä. Hän myönsi, että
oli tosiaan jotain ja että se koski hänen virkaelämäänsä. 'Se on liian
vakavaa minulle voidakseni puhua edes sinun kanssasi siitä', sanoi hän.
Minä en voinut saada tietää mitään muuta.»

Holmes näytti vakavalta.

»Jatkakaa, neiti Westbury. Vaikka se näyttäisi olevan häntä vastaankin,
jatkakaa. Me emme voi sanoa, mihin se voi johtaa.»

»Todellakaan ei minulla ole muuta kertomista. Kerran tai kahdesti
näytti minusta kuin hän olisi ollut kertomaisillaan minulle jotakin.
Hän puhui eräänä iltana salaisuuden tärkeydestä, ja minä hiukan
muistelen hänen sanoneen, että epäilemättä ulkomaalaiset vakoojat
maksaisivat paljon saadakseen sen.»

Ystäväni kasvot kävivät yhä vakavammiksi.

»Onko muuta?»

»Hän sanoi, että me olemme leväperäisiä sellaisissa asioissa — että
petturin olisi helppo saada suunnitelmat.»

»Aivan äskettäinkö hän teki sellaisen huomautuksen?»

»Niin, aivan äskettäin.»

»No, kertokaa meille nyt viimeisestä illasta.»

»Meidän piti mennä teatteriin. Sumu oli niin sankka, että ajurista ei
ollut hyötyä. Me kävelimme, ja tiemme kulki aivan viraston läheltä.
Äkkiä hän syöksyi pois sumuun.»

»Sanomatta sanaakaan?»

»Hän huudahti; siinä kaikki. Minä odotin, mutta hän ei palannut. Sitten
minä kävelin kotiin. Seuraavana aamuna, sen jälkeen kuin virasto oli
avattu, tultiin kyselemään. Noin kello kaksitoista kuulimme hirveän
uutisen. Oi, herra Holmes, jos voisitte vain pelastaa hänen kunniansa!
Se oli hänelle niin suuriarvoinen!»

Holmes pudisti päätään surullisena.

»Tule, Watson», sanoi hän, »tiemme kulkee muuanne. Seuraava
pysähdyspaikkamme täytyy olla virastossa, josta paperit otettiin.»

»Oli kyllin musta jo ennen tämän nuoren miehen asia, mutta kyselymme
tekevät sen vielä mustemmaksi», huomautti hän ajurin ajaa körötellessä
eteenpäin. »Hänen lähestyvä avioliittonsa antaa aiheen rikokseen.
Hän tahtoi tietysti rahaa. Ajatus oli hänen aivoissaan, koska hän
puhui siitä. Hän teki tytöstä miltei rikostoverin kertomalla tälle
suunnitelmastaan. Se on kaikki sangen pahasti.»

»Mutta varmaankin, Holmes, merkitsee luonnekin jotakin? Entä miksi hän
jätti tytön kadulle ja syöksyi pois tehdäkseen valtiorikoksen?»

»Aivan niin. Voi tosiaan tehdä vastaväitteitä. Mutta niitä vastassa on
hirveä juttu itse.»

Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä, oli meitä vastassa
virastossa ja otti meidät vastaan sillä kunnioituksella, jonka toverini
käyntikortti aina herätti. Hän oli laiha, juro, keski-ikäinen,
silmälaseilla varustettu mies, jonka posket olivat kuopalla ja kädet
vapisivat sen hermostuttavan jännityksen johdosta, jonka alaisena hän
oli ollut.

»Asiat ovat huonosti, herra Holmes, sangen huonosti! Oletteko kuullut
päällikön kuolemasta?»

»Me olemme juuri tulossa, hänen kodistaan.»

»Paikka on epäjärjestyksen vallassa. Päällikkö kuollut, Cadogan West
kuollut, paperimme varastetut. Ja kuitenkin, sulkiessamme virastomme
maanantai-iltana, oli meidän virastomme yhtä hyvässä kunnossa kuin mikä
muu virasto tahansa. Hyvä Jumala, on kaameata ajatella sitä! Että West,
josta vähimmin kaikista ihmisistä olisi sitä luullut, olisi tehnyt
sellaisen rikoksen!»

»Te olette siis varma hänen syyllisyydestään?»

»Minä en voi nähdä mitään muuta keinoa selittää asia. Ja kuitenkin
olisin minä luottanut häneen kuin itseeni.»

»Mihin aikaan suljettiin virasto maanantaina?»

»Kello viisi.»

»Suljitteko te sen?»

»Minä menen aina viimeisenä ulos.»

»Missä olivat suunnitelmat?»

»Tuossa kaapissa. Minä panin ne itse sinne.»

»Eikö rakennuksella ole minkäänlaista vartijaa?»

»On; mutta hänellä on muitakin virastoja vartioitavinaan. Hän on vanha
sotamies ja mitä luotettavin mies. Hän ei nähnyt mitään sinä iltana.
Mutta olihan sumu sangen sankka.»

»Otaksukaamme Cadogan Westin tahtoneen tulla rakennukseen virkatuntien
jälkeen; hänhän olisi tarvinnut kolme avainta, eikö niin, ennenkuin voi
päästä papereihin käsiksi.»

»Olisi kylläkin. Ulko-oven avaimen, viraston ja kaapin avaimen.»

»Vain herra James Walter'illa ja teillä oli nuo avaimet?»

»Minulla ei ollut mitään avaimia oviin, ainoastaan kaappiin.»

»Oliko herra James järjestyksen mies tavoiltaan?»

»Oli, luullakseni. Tiedän, mitä noihin kolmeen avaimeen tulee, että hän
piti niitä aina samassa renkaassa. Minä olen usein nähnyt ne siellä.»

»Ja tuo rengas meni hänen mukanaan Lontooseen?»

»Hän sanoi niin.»

»Ja teidän avaimenne on aina ollut hallussanne?»

»Niin on, aina.»

»Siinä tapauksessa on West'illä, jos hän on syyllinen, täytynyt olla
kaksoiskappale. Ja kuitenkaan ei hänen ruumiiltaan löydetty sellaista.
Toinen kohta: jos joku tämän viraston kirjanpitäjä halusi myydä
suunnitelmat, niin eikö olisi ollut yksinkertaisempaa jäljentää ne itse
kuin ottaa alkuperäisiä, kuten nyt tehtiin?»

»Vaatisi melkoista teknillistä taitoa jäljentää suunnitelmia pätevästi.»

»Mutta minä otaksun, ettei herra James’illa eikä teillä eikä West’illä
ollut vaadittavaa teknillistä taitoa?»

»Epäilemättä meillä oli, mutta pyydän, ettette vetäisi minua juttuun,
herra Holmes. Mitä hyötyä on meidän tämäntapaisista arveluistamme, kun
alkuperäiset suunnitelmat todella löydettiin West’iltä?»

»No niin, on tosiaan merkillistä, että hän olisi antautunut alttiiksi
vaaralle ottamalla alkuperäiset, jos hän olisi turvallisesti voinut
ottaa jäljennökset, mikä olisi yhtä hyvin vastannut hänen etujaan.»

»Merkillistä epäilemättä — ja kuitenkin hän teki siten.»

»Kaikki kyselyt tässä asiassa paljastavat jotakin selittämätöntä. Nyt
puuttuu vielä kolme paperia. Ne ovat ymmärtääkseni juuri välttämättömät
paperit.

»Niin on asianlaita.»

»Tahdotteko sillä sanoa, että joku, jolla on hallussaan nämä kolme
paperia, voisi ilman noita seitsemää muuta rakentaa Bruce-Partington’in
vedenalaisen?»

»Minä ilmoitin siten amiraliteetille. Mutta tänään olen tarkastanut
uudelleen paperit, enkä ole siitä aivan varma. Eräässä takaisin
saaduista papereista on piirrettynä kaksinkertaiset venttiilit
itsesovittelevine lovineen. Ennenkuin muukalaiset ovat itse keksineet
sen, eivät he voi rakentaa venettä. Tietysti he voivat pian voittaa sen
vaikeuden.»

»Mutta nuo kolme puuttuvaa piirustusta ovat tärkeimmät?»

»Epäilemättä.»

»Luvallanne, luulen nyt tekeväni kierroksen koko tämän alueen ympäri.
En nyt muista muuta, mitä minä haluaisin kysellä.»

Hän tutki kaapin lukon, huoneen, oven ja lopuksi akkunan rautaiset
luukut. Vasta ollessamme ulkona nurmikolla heräsi hänen mielenkiintonsa
voimakkaasti. Akkunan ulkopuolella oli laakeripensas ja useita sen
oksia oli joko taivutettu tai taitettu. Hän tutki huolellisesti
linssinsä avulla niitä ja senjälkeen eräitä hämäriä ja epäselviä
merkkejä maassa sen alla. Lopuksi hän pyysi pääkirjanpitäjää sulkemaan
rautaluukut ja osoitti minulle, että ne töin tuskin sulkeutuivat
keskellä ja että kenen tahansa olisi mahdollista ulkopuolelta nähdä,
mitä huoneessa tapahtui.

»Kolmen päivän viivytys on hävittänyt kaikki todistukset. Ne voivat
merkitä jotakin tai ei mitään. Hyvä, Watson, en luule Woolwich'in
voivan auttaa meitä edemmäs. Me olemme saaneet pienen sadon. Saammepa
nähdä, käykö meidän Lontoossa paremmin.»

Kuitenkin saimme yhden lyhteen lisää satoomme, ennenkuin läksimme
Woolwich'in asemalta. Matkalipputoimiston virkailija saattoi sanoa
meille varmuudella nähneensä Cadogan West'in — jonka hän tunsi
ulkonäöltä hyvin — maanantai-iltana, ja että tämä oli matkustanut
junalla 8,15 Lontooseen Lontoon sillalle. Hän oli yksin ja osti
kolmannen luokan menopiletin. Virkailijaa oli hämmästyttänyt hänen
kiihtynyt ja hermostunut käytöksensä. Hän oli ollut niin säikähtynyt,
että hän tuskin saattoi korjata rahat, jotka sai takaisin, ja
virkailija oli auttanut häntä tässä. Silmäys aikatauluun osoitti,
että juna 8,15 oli ensimmäinen, jolla West'in oli mahdollista lähteä
jätettyään naisen noin 7,30.

»Rakentakaamme uudelleen, Watson», sanoi Holmes puolen tunnin vaitiolon
jälkeen. »Minä en luule meillä milloinkaan yhteisten tutkimustemme
joukossa olleen rikosjuttua, jonka jäljille olisi ollut vaikeampi
päästä. Jokainen uusi edistysaskel, jonka voimme ottaa, paljastaa uuden
aukon takana. Ja kuitenkin olemme varmaankin edistyneet kutakuinkin
suuresti.

»Woolwich'issa tekemiemme tiedustelujen tulokset ovat, pääasiallisesti
olleet nuorta Cadogan West'iä vastaan; mutta todistukset akkunan
luona viiltäisivät hänelle suotuisampaan otaksumaan. Otaksukaamme,
esimerkiksi, että häntä oli lähestynyt joku ulkomaalainen asiamies.
Se on voinut tapahtua sellaisten takauksien vallitessa, jotka estivät
häntä puhumasta siitä, ja kuitenkin askarruttivat hänen ajatuksiaan
siihen suuntaan, jonka hänen huomautuksensa morsiamelleen ilmaisivat.
Hyvä. Nyt tahdomme otaksua, että hän mennessään teatteriin tuon nuoren
naisen kera äkkiä sumussa näki vilahdukselta tämän saman asiamiehen
kulkevan virastoon päin. Hän oli tulinen mies ja ripeä päätöksissään.
Kaikki sai väistyä velvollisuuden tieltä. Hän seurasi miestä, pääsi
akkunan luo, näki asiapaperien viennin ja ajoi takaa varasta. Täten
voitamme sen vastaväitteen, ettei kukaan ottaisi alkuperäisiä, jos
hän voi tehdä jäljennökset. Tämän ulkopuolella olevan täytyi ottaa
alkuperäiset. Niin pitkälle on se johdonmukaista.»

»Mikä on seuraava askel?»

»Sitten tulemme vaikeuksiin. Kuvittelisi sellaisten olosuhteiden
vallitessa nuoren Cadogan West’in ensimmäisen toimenpiteen olleen
ottaa kiinni varas ja tehdä hälyytys. Miksi hän ei tehnyt siten?
Olisikohan paperien varas voinut olla ylempi virkamies? Se selittäisi
West’in käytöksen. Tai olisiko varas päässyt West'iä pakoon sumussa ja
West lähtenyt Lontooseen ennättääkseen ehkäisemään häntä pääsemästä
omaan asuntoonsa, otaksuen silloin hänen tienneen, missä se asunto
oli? Vaatimus mahtoi olla kovin pakottava, koska hän jätti tyttönsä
seisomaan sumuun eikä ensinkään yrittänyt antaa hänelle tietoja. Tässä
kadotamme jäljet, on olemassa ammottava kuilu kaikkien otaksumien
ja sen seikan välillä, että West’in ruumis makasi keskikaupungin
junan katolla, taskussa seitsemän paperia. Nyt on vaistoni
ryhdyttävä tehtävään toisesta päästä. Jos Mycroft on antanut meille
osoiteluettelon, niin meidän lienee mahdollista saada käsiimme miehemme
ja seurata kaksia jälkiä yksien asemesta.»

       *       *       *       *       *

Tosiaankin odotti meitä kirje Baker-kadulla. Hallituksen lähetti oli
tuonut sen pikaisesti. Holmes katsahti sitä ja heitti sen minulle.

 »On paljon pikku väkeä, mutta harvoja, jotka voisivat käsitellä
 niin suurta asiaa. Ainoat huomion arvoiset ovat Adolph Meyer, Great
 George-katu 13, Westminster; Louis La Rothière, Campden Mansions,
 Notting Hill; ja Hugo Oberstein, Caulfield Gardens, Kensington.
 Viimemainitun tiedettiin olleen kaupungissa maanantaina ja nyt
 kerrotaan hänen matkustaneen. Olen iloinen kuullessani sinun nähneen
 hiukan valoa. Ministeristö odottaa sinun lopullista kertomustasi
 mitä suurimmalla levottomuudella. Korkeimmasta paikasta on saapunut
 painavia esityksiä. Valtion koko poliisivoima on takanasi, jos sitä
 tarvitsisit. —

 Mycroft.»

»Pelkään», sanoi Holmes hymyillen, »etteivät kuningattaren kaikki
hevoset ja kaikki miehet voi auttaa tässä asiassa.» Hän oli levittänyt
auki suuren Lontoon karttansa ja kumartui innokkaana sitä tarkastamaan.
»Hyvä, hyvä», sanoi hän heti huudahtaen tyytyväisyydestä, »asiat
kääntyvät vihdoinkin meille hiukan myötäisiksi. No niin, Watson,
luulen vilpittömästi meidän lopultakin selvittävän sen.» Hän läimäytti
minua olalle äkkinäisessä hilpeyden puuskassa. »Nyt menen ulos vain
ottaakseni selvää paikoista. En tahdo tehdä mitään ilman uskottua
toveriani ja elämäkertani kirjoittajaa. Jää sinä tänne ja on luultavaa,
että näet minut jälleen tunnin tai parin kuluttua. Jos aika käy
pitkäksi, ota paperia ja kynää ja ala kertomuksesi siitä, kuinka me
pelastimme valtion.»

Minä tunsin heijastuksen hänen ylpeydestään omassa mielessäni, sillä
tiesin hyvin, ettei hän poikkeaisi niin kauas tavallisesta käytöksensä
yksivakaisuudesta, ellei riemuun olisi kyllin syytä. Minä odotin koko
pitkän marraskuun illan kärsimättömänä hänen paluutaan. Vihdoin, hiukan
jälkeen yhdeksän, saapui eräs lähetti tuoden kirjeen:

 »Syön päivällistä Goldini'n ravintolassa, Gloucester Road’illa
 Kensingtonissa. Ole hyvä ja tule luokseni sinne. Tuo mukanasi
 päällystakki, salalyhty, taltta ja revolveri — S. H.»

Se oli sievoinen varustus kunnioitettavan kaupunkilaisen kantaa
hämärien, sumunverhoamien katujen lävitse. Minä tuppasin ne kaikki
tarkoin päällystakkiini ja ajoin suoraa päätä ilmoitettuun paikkaan.
Siellä istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä komean
italialaisen ravintolan oven lähellä.

»Oletko syönyt mitään? Sitten juo kanssani kahvia ja curacao'a.
Koettelepa omistajan sikaria. Ne ovat vähemmän myrkyllisiä kuin voisi
odottaa. Onko sinulla vehkeet?»

»Ne ovat täällä, päällysnutussani.»

»Oivallista. Annapas kun kerron sinulle lyhyesti; mitä olen tehnyt, ja
hiukan viittaan siihen, mitä olen tekemäisilläni. Nyt sinulle pitää
olla selvänä, että tämän nuoren miehen ruumis asetettiin junan katolle.
Se kävi selväksi sinä hetkenä, jolloin totesin sen tosiasian, että hän
oli pudonnut katolta eikä vaunusta.»

»Eikö sitä olisi voitu pudottaa sillalta?»

»Minä sanoisin sen mahdottomaksi. Jos tutkit katot, olet näkevä niiden
olevan hieman pyöristettyjä eikä niiden ympärillä ole aitausta.
Senvuoksi voimme sanoa varmuudella, että nuori Cadogan West oli
asetettu katolle.»

»Kuinka hänet oli voitu asettaa sinne?»

»Juuri siihen kysymykseen oli meidän vastattava. On vain, yksi
mahdollinen keino. Tiedät, että maanalainen rautatie kulkee tunneleista
vapaana muutamin paikoin Westend'issä. Minä muistin hämärästi, että
olin matkustaessani sitä tietä nähnyt sattumalta akkunoita pääni
päällä. Nyt oleta junan pysähtyneen sellaisen akkunan alla. Olisiko
mitenkään vaikeata asettaa ruumis katolle?»

»Se näyttää sangen vähän luultavalta.»

»Meidän on palattava siihen vanhaan aksiomiin, että kun kaikki muut
mahdolliset asianhaarat puuttuvat, niin sen mikä jää jäljelle, oli se
sitten miten uskomatonta hyvänsä, täytyy olla totta. Tässä ovat kaikki
muut mahdollisuudet puuttuneet. Kun huomasin johtavassa asemassa olevan
kansainvälisen asiamiehen, joka oli juuri lähtenyt Lontoosta, asuvan
eräässä talorivissä, joka oli maanalaisen rautatien vieressä, ilostuin
niin kovin, että sinä hiukan hämmästyit minun äkkinäistä riemuani.»

»Oi, siitäkö se johtui todellakin?»

»Niin, siitä. Herra Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, oli tullut
mielenkiintoni esineeksi. Minä alotin toimintani Gloucester Road'in
asemalta, missä eräs avulias virkailija käveli kanssani pitkin rataa ja
salli minun saada tyydytyksekseni tietää ei ainoastaan, että Caulfield
Garden’in taka-akkunat antavat radalle, vaan myös sen tärkeämmän
tosiasian, että erään suuremman rautatien yhtymäkohdassa pysähdytetään
maanalaiset junat usein juuri sillä kohdalla muutamaksi minuutiksi.»

»Oivallista, Holmes! Sinä olet päässyt perille!»

»Niin pitkälle, niin pitkälle, Watson. Me edistymme, mutta päämäärä
on kaukana. No niin, nähtyäni Caulfield Garden'in takaosan menin
katsomaan etusivua ja tulin vakuutetuksi siitä, että lintu oli
kuitenkin lentänyt pois. Se on melkoisen suuri talo, jonka ylimmät
huoneet ovat sisustamattomat, mikäli minä voin arvioida. Oberstein
asui siellä yhden ainoan kamaripalvelijan kera, joka oli luultavasti
liittolainen ja jolla oli hänen täydellinen luottamuksensa. Meidän
on pidettävä mielessämme, että Oberstein on matkustanut mannermaalle
käyttämään saalistaan, mutta hän ei edes ajatellut pakoa, sillä hänellä
ei ollut mitään syytä pelätä vangitsemiskäskyä, eikä varmaan hänen
mieleensäkään juolahtanut ajatus asianharrastajan toimeenpanemasta
kotitarkastuksesta. Kuitenkin aiomme tehdä juuri sen.»

»Emmekö voisi hankkia vangitsemiskäskyä ja laillistuttaa sitä?»

»Tuskinpa vain.»

»Mitä voimme tehdä?»

»Emme voi sanoa, mitä kirjeenvaihto voisi saada aikaan tässä.»

»Minä en pidä siitä, Holmes.»

»Rakas ystäväni, sinun tulee olla vahdissa kadulla. Minä suoritan
rikollisen osan. Ei ole nyt aikaa menetettävänä pikkuseikkoihin.
Ajattelepa Mycroft’in kirjettä, amiraliteettiä, ministeristöä, ylhäistä
henkilöä, joka odottaa uutisia. Meidän on pakko mennä.»

Vastaukseni oli, että nousin pöydästä.

»Olet oikeassa, Holmes. Meidän on pakko mennä.»

Hän hypähti seisoalleen ja pudisti kättäni.

»Tiesin, ettet peräytyisi lopultakaan», sanoi hän ja hetken ajan näin
hänen silmissään jotakin, joka muistutti hellyyttä enemmän kuin mikään
ilme, jota olen milloinkaan nähnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
oli taas oma käskevä, käytännöllinen itsensä.

»Sinne on noin puoli penikulmaa, mutta ei ole mitään kiirettä.
Kävelkäämme», sanoi hän. »Älä pudota vehkeitä, pyydän. Sinun
vangitsemisesi epäluulonalaisena henkilönä olisi mitä onnettomin
käänne.»

Caulfield Gardens oli noita leveäpäätyisiä, pylväillä ja
pylväskäytävällä varustettuja talorivejä, jotka ovat niin
silmiinpistävä tuote Victorian hallitusajan keskikaudelta Lontoon
Westend'issä. Viereisessä asumuksessa näytti olevan lasten kutsut,
sillä nuorten äänien iloinen sorina ja pianon rimputus kaikui yössä.
Sumua oli yhä kaikkialla, kätkien meidät ystävälliseen verhoonsa.
Holmes oli sytyttänyt lyhtynsä ja valaisi sen loistolla jykevää ovea.

»Tämä on vakava tehtävä», sanoi hän. »Se on varmaankin yhtä hyvin
salvattu kuin lukittu. Meidän on paras mennä pihalle. Siellä on
oivallinen kaarikäytävä tuolla alhaalla sen tapauksen varalta, että
liian virkaintoinen poliisi sekaantuisi asiaan. Anna minulle kätesi,
Watson, ja minä teen samoin sinulle.»

Minuutin kuluttua olimme molemmat pihalla. Tuskin olimme ennättäneet
synkkään varjoon, ennenkuin poliisin askeleet kuuluivat sumusta
ylhäältä. Kun niiden pehmeä rytmi hälveni pois, kävi Holmes alemman
oven kimppuun. Minä näin hänen kumartelevan ja ponnistelevan, kunnes se
kovalla ryskeellä lensi auki. Me juoksimme pimeään käytävään sulkien
pihalle johtavan oven takanamme. Holmes kulki edellä mutkikkaita,
matottomia portaita. Hänen lyhtynsä keltainen pieni valovirta loisti
matalaan akkunaan.

»Kas tässä olemme, Watson — tämän täytyy olla juuri se.» Hän avasi
sen ja hänen tätä tehdessään kuului matala karhea surina, joka kasvoi
kasvamistaan äänekkääksi mylvinäksi junan syöksyessä ohitsemme
pimeydessä. Holmes kuljetti valoaan pitkin akkunan aluspuuta. Se oli
paksun noen peitossa, joka oli noussut ohikulkevista vetureista, mutta
mustaa pintaa oli toisin paikoin töhritty ja hangattu.

»Voit nähdä, missä he pitivät ruumista. Hei, Watson, mitä tämä on? Ei
voi olla epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi verta.» Hän osoitti
epäselviä erivärisiä pilkkuja akkunan puuaineessa. »Tässä sitä on
myöskin portaiden kivillä. Todistus on täydellinen. Olkaamme täällä
siksi kunnes joku juna pysähtyy.»

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Juuri seuraava juna ähkyi tunnelista
ulos, kuten ennen, mutta hiljensi vauhtiaan päästyään aukealle, ja
sitten, jarrujen vikistessä pysähtyi allamme. Akkunan reunukselta ei
ollut neljää jalkaakaan vaunujen katolle. Holmes sulki oven pehmeästi.

»Sikäli olemme julistetut syyttömiksi», sanoi hän. »Mitä arvelet siitä,
Watson?»

»Mestarinäyte. Et ole milloinkaan kohonnut korkeammalle.»

»En voi olla yhtä mieltä kanssasi siitä asiasta. Siitä hetkestä
lähtien, jolloin kuvittelin mielessäni ruumiin olleen katolla, mikä ei
tosiaan ollutkaan vaikea kuvitella, seurasi loppu välttämättömästä.
Ellei juttuun olisi sekaantunut niin tärkeitä asioita, olisi se tällä
asteella merkityksetön. Vaikeutemme ovat yhä edessämme. Mutta kenties
me voimme täältä löytää jotakin, joka voi auttaa meitä.»

Me olimme kiivenneet keittiön portaita ja asetuimme ensimmäisessä
kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Yksi oli ruokailuhuone, jäykästi
kalustettu eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Jäljellä
oleva huone osoittautui lupaavammaksi, ja seuralaiseni ryhtyi
järjestelmälliseen tutkimiseen. Siellä oli sikin sokin kirjoja ja
papereita, ja sitä oli ilmeisesti käytetty työhuoneena. Nopeasti ja
järjestelmällisesti käänsi Holmes nurin narin laatikon toisensa perästä
ja kaapin toisensa jälkeen, mutta hänen ankaria kasvojaan ei valaissut
ainoakaan menestyksen sytyttämä välkähdys. Tunnin kuluttua ei hän ollut
pitemmällä kuin alkaessaan.

»Tuo viekas koira on peittänyt jälkensä», sanoi hän. »Hän ei ole
jättänyt mitään syyttämään itseään rikoksesta. Hänen vaarallinen
kirjeenvaihtonsa on hävitetty tai viety pois. Tämä on viimeinen
mahdollisuutemme.»

Se oli pieni tinainen kassa-arkku kirjoituspöydällä. Holmes mursi
sen auki talttansa avulla. Siellä oli useita paperirullia, jotka
oli kirjoitettu täyteen kuvioita, ja laskelmia ilman ainoatakaan
viittausta, joka olisi osoittanut, mihin ne kuuluivat. Uudistuvat sanat
»vedenpaine» ja »paine neliötuumaa kohti» viittasivat mahdollisesti
vedenalaiseen. Holmes heitti ne kaikki kärsimättömänä syrjään.
Jäljelle jäi vain muuan kuori, jonka sisällä oli joitakin pieniä
sanomalehtileikkeleitä. Hän pudisteli ne pöydälle ja äkkiä minä näin
hänen innokkaista kasvoistaan, että hänessä oli syttynyt toiveita.

»Mitä tämä on, Watson? Hä? Mitä tämä on? Luettelo tiedonannoista erään
sanomalehden ilmoituksissa. Daily Telegraph'in sekalaisten ilmoitusten
palsta painosta ja paperista päättäen. Ei mitään päivämäärää — mutta
tiedot järjestäytyvät itsestään. Tämän täytyy olla ensimmäinen:

'Toivoin saavani kuulla pikemmin. Ehtoihin suostuttu. Kirjoita
täydellisesti kortilla ilmoitetulla osoitteella. — Pierrot.'

»Sitten seuraa: 'Liian sekava kuvailtavaksi. Täytyy saada täydellinen
kertomus. Tavara odottaa sinua kunhan esineet ovat luovutetut. —
Pierrot.'

»Sitten tulee: 'Asia on kiireellinen. On pakko peruuttaa tarjous, ellei
sopimusta täytetä. Tee kirjeellisesti sopimus. Vahvistan ilmoituksella.
— Pierrot.'

»Lopuksi: 'Maanantai-iltana kello yhdeksän jälkeen. Kaksi koputusta.
Vain me. Älä ole niin epäluuloinen. Maksu kovassa rahassa, kun tavarat
on luovutettu. — Pierrot.'

»Tosiaankin täydellinen todistus, Watson. Jospa vain voisimme päästä
käsiksi toisessa päässä olevaan mieheen!» Hän istui ajatuksiinsa
vaipuneena naputellen sormillaan pöytään. Lopulta hän hypähti seisomaan.

»No niin, kenties se loppujen lopuksi ei olekaan niin vaikeata. Täällä
ei ole enää mitään tekemistä, Watson. Luulen, että voimme ajaa Daily
Telegraph’in toimistoon ja siten päättää hyvän päivätyön.»

       *       *       *       *       *

Mycroft Holmes ja Lestrade olivat tulleet sovittuun aikaan aamiaisen
jälkeen seuraavana päivänä luoksemme ja Sherlock Holmes oli kertonut
heille edellisen päivän toimet. Ammattipoliisi pudisti päätään, kun
tunnustimme tehneemme murtovarkauden.

»Näitä emme voi tehdä poliisilaitoksella, herra Holmes», sanoi hän. »Ei
ihme, että saavutatte suurempia tuloksia kuin me. Mutta näinä päivinä
te tulette menemään liian pitkälle ja saatte nähdä itsenne ja ystävänne
pulassa.»

»Englannin, kodin ja kauneuden puolesta — hä, Watson? Marttyyrejä
isänmaan alttarilla. Mutta mitä sinä siitä ajattelet, Mycroft?»

»Oivallista, Sherlock! Ihailtavaa! Mutta miten aiot menetellä?»

Holmes otti Daily Telegraph’in, joka oli pöydällä.

»Oletteko nähneet Pierrot’n ilmoitusta tänään?»

»Mitä? Uusiko?»

»Niin, tässä se on: 'Tänä iltana. Sama aika. Sama paikka. Kaksi
naputusta. Äärettömän tärkeätä. Oma turvallisuutesi vaarassa. —
Pierrot.'»

»Kautta Yrjänän!» huudahti Letsrade. »Jos hän vastaa tuohon, olemme
saaneet hänet kiinni!»

»Niin minäkin ajattelin pannessani ilmoituksen. Luulen, että jos te
molemmat voisitte asettaa asianne niin, että tulisitte noin kello
kahdeksan Caulfield Gardens’iin, saattaisimme mahdollisesti päästä
hiukan lähemmäksi ratkaisua.»

       *       *       *       *       *

Eräs Sherlock Holmes’in silmiinpistävimpiä luonteenominaisuuksia oli
hänen kykynsä lakkauttaa aivonsa toimimasta ja siirtää ajatuksensa
keveämpiin asioihin, kun hän vain oli tullut vakuutetuksi, ettei
voinut enää työskennellä edistyäkseen. Muistaakseni hän syventyi koko
tuoksi muistettavaksi päiväksi kirjoitelmaan Lassuksen polyfonisista
moteteista.

Minulla puolestani ei ollut tätä irtautumiskykyä ja päivä tuntui
senvuoksi loppumattoman pitkältä. Tehtävän suuri kansallinen tärkeys,
korkeissa piireissä vallitseva jännitys, koko luonne kokeessa, jota
olimme tekemässä — kaikki yhdessä vaikuttivat hermostooni. Minusta
tuntui vapauttavalta, kun me vihdoin, kevyen päivällisen jälkeen,
lähdimme retkellemme. Lestrade ja Mycroft kohtasivat meidät sopimuksen
mukaan Gloucester Road'in asemalla. Oberstein'in talon pihalle vievä
ovi oli jätetty auki edellisenä yönä ja minun oli pakko, kun Mycroft
Holmes ehdottomasti ja pahastuneena kieltäytyi kiipeämästä aitauksen
ylitse, mennä sisään ja avata etuhuoneen ovi. Kello yhdeksän istuimme
kaikki työhuoneessa odottaen kärsivällisesti miestämme.

Kului tunti ja vielä toinenkin. Kun kello löi yksitoista, näytti suuren
kirkonkellon täsmällinen lyönti soivan toiveittemme hautalaulua.
Lestrade ja Mycroft vääntelivät istuimillaan ja katsahtivat kahdesti
minuutissa kellojansa. Holmes istui hiljaisena ja tyynenä, silmäluomet
puoleksi suljettuina, mutta joka aisti herkkänä. Hän kohotti päätään
äkkinäisellä nykäyksellä.

»Hän tulee», sanoi hän.

Oven takaa oli kuulunut hiipiviä askeleita. Nyt ne palasivat. Me
kuulimme ulkopuolelta haparoivaa ääntä ja sitten kaksi terävää
naputusta oven koputtajalla. Holmes nousi viitaten meitä jäämään
istumaan. Etuhuoneen kaasu oli vain pieni valopiste. Hän avasi
ulko-oven, ja sitten, kun tumma olento hiipi hänen ohitseen, sulki ja
lukitsi hän sen. »Tätä tietä», kuulimme hänen sanovan, ja hetkistä
myöhemmin seisoi miehemme edessämme. Holmes oli seurannut aivan
hänen kintereillään, ja kun mies kääntyi huudahtaen hämmästyksestä
ja säikähdyksestä, tarttui Holmes häntä kaulukseen ja heitti hänet
takaisin huoneeseen. Ennenkuin vankimme oli jälleen saavuttanut
tasapainonsa, oli ovi suljettu, ja Holmes seisoi selkä sitä vasten.
Mies katsoa tuijotti ympärilleen, kompastui ja kaatui tajuttomana
lattialle. Sysäyksessä hänen leveälierinen hattunsa lensi pois hänen
päästään, hänen kaulaliinansa valahti pois hänen huuliltaan ja siinä
näkyivät eversti Valentine Walter'in pitkä, vaalea parta ja pehmeät,
hienot kasvonpiirteet.

Holmes vihelsi yllätettynä.

»Tällä kertaa voit kirjoittaessasi merkitä minut aasiksi, Watson»,
sanoi hän. »Tämä ei ollut se lintu, jota minä etsin.»

»Kuka hän on?» kysyi Mycroft innokkaasti.

»Herra James Walterin nuorempi veli, vedenalaisen virkakunnan päämies.
Niin, niin; minä näen, millaiset kortit ovat. Hän on tointumassa.
Luullakseni on parasta, että jätätte tämän tutkimuksen minulle.»

Me olimme kantaneet maassa makaavan ruumiin sohvalle. Nyt nousi
vankimme istualleen, katsahti ympärilleen kauhistunein ilmein ja
pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin henkilö, joka ei voi uskoa omia
aistejaan.

»Mitä tämä on?» kysyi hän. »Minä tulin tänne tervehtimään herra
Oberstein'iä.»

»Kaikki on tunnettua, eversti Walter», sanoi Holmes. »Kuinka
englantilainen herrasmies voi käyttäytyä sillä tavoin, on minulle
käsittämätöntä. Mutta koko teidän kirjevaihtonne Oberstein’in kanssa
ja suhteenne häneen on meidän tiedossamme. Samaten ovat myös nuoren
Cadogan West'in kuolemaa koskevat asianhaarat. Sallikaa minun neuvoa
teitä hankkimaan itsellenne edes se pieni luottamus, minkä katumus
ja tunnustaminen voivat synnyttää, koska on olemassa vielä muutamia
yksityisseikkoja, jotka voimme saada tietää vain teidän huuliltanne.»

Mies voihkaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hän pysyi
vaiti.

»Minä voin vakuuttaa teille», sanoi Holmes, »että tärkeimmät asiat ovat
jo tunnetut. Me tiedämme, että te olitte rahapulassa; että te otitte
jäljennöksen veljenne hallussa olevista avaimista; ja että ryhdyitte
kirjevaihtoon Oberstein'in kanssa, joka vastasi kirjeisiinne Daily
Telegraph’in ilmoitussarakkeessa. Me tiedämme, että menitte virastoon
sumussa maanantai-iltana, mutta että nuori Cadogan West näki teidät
ja seurasi teitä, Cadogan West, jolla oli luultavasti joku syy jo
entuudestaan epäillä teitä. Hän näki teidän varkautenne, mutta ei
voinut nostaa hälyytystä, koska oli varsin mahdollista, että te olitte
ottanut paperit veljellenne Lontooseen. Jättäen kaikki yksityiset
hommansa, kuten kunnon kansalainen, jommoinen hän oli, hän seurasi
teitä läheltä sumussa ja pysyi kintereillänne siksi kunnes saavuitte
juuri tähän taloon. Silloin hän sekaantui asiaan ja silloin te, eversti
Walter, lisäsitte petokseen hirveämmän rikoksen, nimittäin murhan.»

»Minä en sitä tehnyt! Minä en sitä tehnyt! Jumalan edessä vannon, etten
tehnyt!» huudahti kurja vankimme.

»Kertokaa siis meille, kuinka Cadogan West menetti henkensä, ennenkuin
te asetitte hänet junan vaunun katolle.»

»Tahdon kertoa. Vannon teille kertovani. Minä tein kaiken muun.
Tunnustan sen. Se tapahtui aivan kuten te sanotte. Arvopaperipörssi —
velka oli maksettava. Minä tarvitsin rahaa kipeästi. Oberstein tarjosi
minulle viisituhatta. Se tapahtui pelastaakseni itseni häviöstä. Mutta
murhaan olen minä yhtä syytön kuin te.»

»Mitä sitten tapahtui?»

»Hänellä oli epäilyksensä ennen, ja hän seurasi minua, kuten
kuvailitte. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin vasta ovella. Sumu oli
sakea, eikä voitu nähdä kolmen kyynärän päähän. Minä olin naputtanut
kolmasti ja Oberstein oli tullut ovelle. Tuo nuori mies syöksyi esiin
ja vaati tietoonsa, mitä aioimme tehdä papereilla. Oberstein'illä
oli lyhyt hengenpelastuskone. Hänellä oli se aina muassaan. Kun West
väkivalloin tunkeutui jäljessämme taloon, löi Oberstein häntä päähän.
Isku oli kohtalokas. Hän kuoli viiden, minuutin kuluttua. Siinä hän
makasi etuhuoneessa, ja me olimme aivan ymmällä mitä tehdä. Silloin
Oberstein keksi tämän ajatuksen junista, jotka pysähtyivät hänen
taka-akkunansa alle. Mutta ensiksi hän tarkasti paperit, jotka olin
tuonut. Hän sanoi kolme niistä olevan tärkeitä, ja että hänen täytyi
pitää ne. 'Te ette voi pitää niitä', sanoin. 'Woohvich'issa nousee
kauhea melu, jollei niitä viedä takaisin.' 'Minun täytyy pitää ne',
sanoi hän, 'sillä ne ovat niin teknillisiä, että on mahdotonta siinä
ajassa ottaa jäljennöksiä.' 'Silloin niiden kaikkien yhdessä täytyy
vaeltaa takaisin tänä yönä', sanoin. Hän mietti hetkisen, ja sitten hän
huudahti keksineensä keinon. 'Kolme pidän minä', sanoi hän. 'Toiset
pistän tämän nuorukaisen taskuun. Kun hänet löydetään, pannaan koko
juttu luultavasti hänen laskuunsa.' Minä en voinut keksiä mitään muuta
keinoa päästä pulasta, joten teimme hänen ehdotuksensa mukaisesti.
Me odotimme puoli tuntia, ennenkuin juna pysähtyi. Oli niin sakea
sumu, ettei voinut nähdä mitään, eikä meidän ollut ensinkään vaikeata
vierittää West'in ruumista junan päälle. Siihen loppui juttu, mikäli
minä tiedän.»

»Entä veljenne?»

»Hän ei sanonut mitään, mutta hän oli kerran yllättänyt minut
kopeloimassa avaimiaan, ja luulen hänen epäilleen. Minä luin hänen
silmistään, että hän epäili. Kuten tiedätte, ei hän enää milloinkaan
pitänyt päätään pystyssä!»

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Mycroft Holmes katkaisi sen.

»Ettekö voi korjata asiaa? Se keventäisi omaatuntoanne ja mahdollisesti
myös rangaistustanne.»

»Miten minä voisin korjata sitä?»

»Missä on Oberstein papereineen?»

»Minä en tiedä.»

»Eikö hän antanut mitään osoitetta?»

»Hän sanoi, että Hotel du Louvre'en Parisissa osoitetut kirjeet
mahdollisesti saapuisivat hänelle.»

»Siinä tapauksessa on korjaaminen vielä teidän vallassanne», sanoi
Sherlock Holmes.

»Tahdon tehdä kaikki voitavani. Minä en tunne tätä ihmistä kohtaan
mitään erikoista hyvänsuopeutta. Hän on ollut syynä minun turmiooni ja
rappeutumiseeni.»

»Tässä on paperia ja kynä. Istukaa tämän pulpetin ääreen ja
kirjoittakaa saneluni mukaisesti. Osoittakaa kuoret annetulla
osoitteella. Se on oikein. Nyt kirje: 'Rakas herra! — Mitä tulee
kauppasopimukseemme, lienette epäilemättä huomannut nyttemmin, että
eräs tärkeä yksityisseikka puuttuu. Minulla on piirustus, joka tekee
sen täydelliseksi. Tämä on kuitenkin saattanut minulle erikoista
vaivaa, ja minun täytyy pyytää teiltä vielä viiden sadan punnan
ennakkomaksua. Minä en tahdo uskoa sitä postiin enkä ottaa vastaan
muuta kuin kultaa tai seteleitä. Minä tulisin luoksenne ulkomaille,
mutta se herättäisi huomiota, jos nyt lähtisin maasta. Senvuoksi
odotan kohtaavani Teidät tupakkahuoneessa Charing Cross'in hotellissa
kello kaksitoista lauantaina. Muistakaa, että otan vain kultaa tai
englantilaisia seteleitä.' Tuo riittää sangen hyvin. Minua hämmästyttää
suuresti, ellei se tuo miestämme.»

Ja niin se toikin. On historiallinen tapahtuma — sen kansan salaisen
historian, joka on usein niin paljon läheisempi ja mielenkiintoisempi
kuin sen julkiset ajantiedot — että Oberstein, innoissaan täyttämään
elämänsä päätehtävän, meni ansaan ja joutui viideksitoista vuodeksi
virumaan brittiläiseen vankilaan. Hänen matkalaukustaan löytyivät
korvaamattomat Bruce-Partington'in suunnitelmat, jotka hän oli aikonut
tarjota myytäväksi Europan kaikkiin laivastokeskuksiin.

Eversti Walter kuoli vankeudessa tuomionsa toisen vuoden lopulla. Mitä
Holmes’iin tulee, palasi hän virkistyneenä jatkamaan kirjoitelmaansa
Lassuksen polyfonisista moteteista, jonka asiantuntijat sanovat
olevan tyhjentävän lausunnon asiasta. Muutamia viikkoja myöhemmin
kuulin sattumalta ystäväni viettäneen päivän Windsor'issa, mistä
hän palasi erittäin hieno smaragdinen koristeneula mukanaan. Kun
kysyin, oliko hän ostanut sen, vastasi hän, että se oli lahja eräältä
armolliselta naiselta, jonka hyväksi hänellä kerran oli ollut onni
suorittaa eräs pieni palvelus. Hän ei sanonut muuta; mutta minä
kuvittelen voivani arvata tuon ylevän naisen nimen, enkä ensinkään
epäile tuon smaragdineulan ikuisesti pysyttävän ystäväni mielessä
Bruce-Partington'in suunnitelma koskevan jutun.




JUTTU KUOLEVASTA SALAPOLIISISTA.


Rouva Hudson, jonka luona Sherlock Holmes asui, oli pitkämielinen
nainen. Hänen ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa oli
kaikkina vuorokauden aikoina tungokseen asti täynnä merkillisiä ja
usein vastenmielisiä olentoja, ja sitäpaitsi osoitti hänen merkillinen
vuokralaisensa elämässään sellaista omituisuutta ja säännöttömyyttä,
jonka täytyi ankarasti koetella emännän kärsivällisyyttä. Hänen
uskomaton epäsiisteytensä, hänen syventymisensä musiikkiin
epätavallisina aikoina, hänen silloin tällöin harrastamansa
ampumaharjoitukset revolverilla huoneessa, hänen kammottavat ja
usein pahanhajuiset tieteelliset kokeensa ja väkivaltaisuuden ja
vaaran ilmakehä, joka häntä ympäröi, teki hänestä Lontoon pahimman
vuokralaisen. Toisaalta maksoi hän ruhtinaallisesti. Minä en epäile,
ettei koko taloa olisi voitu ostaa Holmesin huoneistaan maksamilla
vuokrarahoilla niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hänen
kanssaan.

Emäntä tunsi mitä syvintä kauhunsekaista kunnioitusta häntä kohtaan
eikä milloinkaan uskaltanut vastustaa häntä, vaikka hänen menettelynsä
olisi näyttänyt kuinka hurjalta tahansa. Emäntä piti hänestä myös,
sillä hän oli merkillisen lempeä ja kohtelias käytöksessään naisia
kohtaan. Hänelle oli koko naissukupuoli vastenmielinen eikä hän
luottanut siihen, mutta hän oli aina ritarillinen vastustaja. Tietäen,
kuinka todellista emännän huolenpito oli vuokralaisestaan, kuuntelin
minä vakavana hänen kertomustaan, kun hän tuli asuntooni avioliittoni
toisena vuonna ja kertoi minulle surullisesta tilasta, johon ystäväni
oli vaipunut.

»Hän tekee kuolemaa, tohtori Watson», sanoi hän. »Kolme päivää hän
on yhä huonontunut ja epäilen, ettei hän kestä tämän päivän ylitse.
Hän ei tahtonut sallia minun hakea lääkäriä. Tänä aamuna nähdessäni
luiden alkavan kuultaa hänen kasvoistaan ja hänen suurten, kirkkaiden
silmiensä katsovan minuun, en voinut kestää kauempaa. »Joko luvallanne
tai ilman, herra Holmes, menen minä noutamaan lääkäriä juuri tällä
hetkellä», sanoin. 'Olkoon se siis Watson', sanoi hän. Minä en
kuluttaisi hukkaan hetkeäkään tullakseni hänen luokseen, herra, tai
muutoin ette näe häntä elossa.»

Minä kauhistuin, sillä en ollut kuullut mitään hänen sairaudestaan.
Minun ei tarvitse sanoa, että syöksyin hattuani ja päällysnuttuani
ottamaan. Ajaessamme takaisin kyselin yksityiskohtia.

»Minulla on sangen vähän kertomista teille, herra. Hän on
työskennellyt erään jutun vuoksi Rotherhithessä, eräällä joen varrella
olevalla kadulla, ja hän toi tämän sairauden mukanaan sieltä. Hän
paneutui vuoteeseen keskiviikkona iltapäivällä eikä ole senjälkeen
liikahtanutkaan. Näinä kolmena päivänä ei hän ole nauttinut ruokaa eikä
juomaa.»

»Hyvä Jumala! Miksi ette kutsunut lääkäriä?»

»Hän ei tahtonut sitä herra. Tiedätte, kuinka käskevä hän on. Minä en
rohjennut olla tottelematon. Mutta hänellä ei ole enää pitkiä aikoja
tässä maailmassa, kuten itse tulette huomaamaan heti kun näette hänet.»

Holmes oli todella surkean näköinen. Sumuisen marraskuun päivän
hämärässä valossa oli sairashuone synkkä paikka, mutta vuoteesta minua
tuijottavat kuihtuneet, nääntyneet kasvot panivat sydämeni värisemään.
Hänen silmissään oli kuumeen kirkkaus, molemmilla poskilla hivutautinen
puna, ja tummia rupikuoria riippui hänen huulistaan; laihat kädet
liikkuivat lakkaamatta peitteellä, hänen äänensä oli koriseva ja
katkonainen. Hän makasi välinpitämättömänä minun astuessani sisään,
mutta nähdessään minut, huomasin hänen silmistään, että hän tunsi minut.

»Hyvä, Watson, meillä on asiat huonosti», sanoi hän heikolla äänellä,
mutta hiukan vanhaa huolettomuutta äänessään.

»Rakas ystävä!» huudahdin lähestyen häntä.

»Takaisin! Heti paikalla takaisin!» sanoi hän niin terävän käskevästi
kuin olin kuullut hänen vain ratkaisevilla hetkillä voivan puhua. »Jos
lähestyt minua, Watson, niin käsken sinut ulos talosta.»

»Mutta miksi?»

»Koska se on minun toivomukseni. Eikö se riitä?»

Niin, rouva Hudson oli oikeassa. Hän oli käskevämpi kuin milloinkaan
ennen. Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen uupumustaan.

»Minä halusin vain auttaa», selitin.

»Aivan niin! Autat parhaiten, jos teet, kuten sinua käsketään.»

»Varmasti, Holmes.»

Hän luopui ankarasta tavastaan.

»Ethän ole vihainen?» kysyi hän haukkoen ilmaa.

Miesparka, kuinka olisin voinut olla vihainen nähdessäni hänet
sellaisessa tilassa edessäni?

»Näin on vain sinun vuoksesi, Watson», korisi hän.

»_Minunko_ vuokseni?»

»Minä tiedän mikä minua vaivaa. Sumatralainen kiinalaistauti, josta
hollantilaiset tietävät enemmän kuin me, vaikka he ovat näihin saakka
puhuneet siitä sangen vähän. Vain yksi seikka on varma. Se on varmasti
kuolettava, ja se on hirveän tarttuva.»

Hän puheli nyt kuumeisella kiihkolla, pitkillä käsillään huitoen ja
heilutellen viittaillessaan minua menemään.

»Se tarttuu kosketuksesta, Watson — siinä se on, kosketuksesta.
Pysyttele sinä etäällä, niin on kaikki hyvin.»

»Hyvä Luoja, Holmes! Luuletko sellaisen syyn merkitsevän minulle
mitään? Se ei vaikuttaisi minuun silloinkaan, kun kyseessä olisi
vieras henkilö. Kuvitteletko, että se voisi estää minua tekemästä
velvollisuuttani niin vanhaa ystävää kohtaan?»

Taaskin astuin askeleen eteenpäin, mutta hän työnsi minut takaisin
katsahtaen minuun raivostuneen näköisenä.

»Jos tahdot seistä siinä, puhun minä. Jollet, niin on sinun lähdettävä
ulos.»

Minä tunnen niin syvää kunnioitusta Holmesin erinomaisia lahjoja
kohtaan, että olen aina mukautunut hänen toiveisiinsa, silloinkin
kun vähimmin ymmärsin niitä. Mutta nyt olivat kaikki ammattivaistoni
heränneet. Olkoon hän herrani muualla, minä olin hänen herransa ainakin
hänen sairashuoneessaan.

»Holmes», sanoin minä, »sinä et ole oma itsesi. Sairas mies on vain
lapsi, ja sellaisena tahdon kohdella sinua. Jos haluat tai et tutkin
minä tautisi oireet ja kohtelen sinua niiden mukaan.»

Hän katseli minua myrkyllisesti.

»Jos minun täytyy kutsua lääkäri huolimatta siitä, tahdonko vai enkö,
anna minun edes kutsua joku, johon luotan», sanoi hän.

»Et siis luota minuun?»'

»Ystävyyteesi, varmasti. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, Watson,
ja sinä olet kerta kaikkiaan vain yleisparantaja, jolla on sangen
rajoitettu kokemus ja keskinkertaiset lahjat. On tuskallista sanoa
sinulle näitä asioita, mutta sinä et jätä minulle valitsemisen varaa.»

Minä loukkaannuin syvästi.

»Sellainen huomautus ei ole sinun arvoisesi, Holmes. Se näyttää
minulle sangen selvästi hermojesi tilan. Mutta ellet luota ensinkään
minuun, en minä tahtoisi pakottaa sinua vastaanottamaan palvelustani.
Salli minun kutsua herra Jasper Meek tai Penrose Fisher tai joku muu
Lontoon etevimmistä miehistä. Mutta joku sinun täytyy saada, ja siinä
piste. Jos luulet minun aikovan seistä tässä nähdäkseni sinun kuolevan
auttamatta itse sinua ja noutamatta ketään muuta avuksesi, niin olet
erehtynyt.»

»Tarkoitat hyvää, Watson», sanoi sairas mies puoleksi nyyhkyttäen,
puoleksi voihkien. »Pitääkö minun näyttää toteen sinun oma
tietämättömyytesi? Mitä sinä tiedät, pyydän kysyä, tapanuli-kuumeesta?
Mitä sinä tiedät mustasta formosa-rutosta?»

»Minä en ole milloinkaan kuullut kumpaisestakaan.»

»Idässä on monta outoa tautia, paljon omituisia patologisia
mahdollisuuksia, Watson.» Hän pysähtyi joka lauseen lopussa kootakseen
loppuvat voimansa. »Olen oppinut niin paljon vastikään suorittamien!
tutkimusten kestäessä, joilla on lääketieteellis-rikosasiallinen leima.
Niiden aikana sain tämän taudin. Sinä et voi tehdä mitään.»

»Mahdollisesti en. Mutta minä tiedän sattumalta, että tri Ainstree,
kuuluisin troopillisten maiden tautien tuntijoista, on nyt Lontoossa.
Kaikki vastustus on turha, Holmes. Minä menen tällä hetkellä noutamaan
häntä.» Minä käännyin päättävästi ovelle.

Minä en ole milloinkaan niin kauhistunut! Silmänräpäyksessä oli kuoleva
mies tiikerintapaisella hyppäyksellä ehkäissyt tekoni. Kuulin avaimen
kierron aikaansaaman kovan kilahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli
hoiperrellut takaisin vuoteeseensa uupuneena ja läähättäen tästä
hirveästä voimainponnistuksesta.

»Ethän tahdo ottaa avainta minulta väkivallalla, Watson. Olen voittanut
sinut, ystäväni. Tässä olet ja tänne jäät siksi kunnes minä tahdon
toisin. Mutta minä tahdon tehdä sinun mieliksesi.» (Kaiken tämän hän
sanoi läähättäen, hirveästi kamppaillen hengittääkseen välillä.) »Sinä
ajattelet vain minun parastani. Tietysti minä tiedän sen varsin hyvin.
Saat menetellä mielesi mukaan, mutta anna minulle aikaa koota voimia.
Ei vielä, Watson, ei vielä. Kello on neljä. Kello kuusi voit mennä.»

»Tämä on järjetöntä, Holmes.»

»Vain kaksi tuntia, Watson. Minä lupaan, että saat mennä kello kuusi.
Tyydytkö odottamaan?»

»Minulla ei näytä olevan valitsemisen varaa.»

»Ei olekaan. Watson. Kiitos, en tarvitse apua lakanoiden
järjestämisessä. Ole hyvä ja pysyttele etäällä. Nyt, Watson, minä
tahtoisin asettaa erään toisen ehdon. Sinä saat hakea apua, mutta ei
siltä mieheltä, jonka sinä valitset, vaan eräältä toiselta, jonka minä
valitsen.»

»Kaikin mokomin.»

»Ensimmäiset kaksi järkevää sanaa, jotka olet puhunut tultuasi tänne,
Watson. Tuolta löydät joitakin kirjoja. Minä olen hieman uupunut;
ihmettelen, miltä patterista mahtaa tuntua silloin kun se vuodattaa
sähköä. Kello kuusi, Watson, ryhdymme uudelleen keskustelemaan.»

Mutta oli sallittu, että siihen ryhdyttäisiin paljon ennän sitä ja
olosuhteiden vallitessa, jotka säikähdyttivät minua miltei yhtä paljon
kuin hänen loikkauksensa ovelle. Olin seisonut muutaman minuutin
ajan katsellen hiljaista olentoa vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat
miltei lakanan peitossa ja hän näytti nukkuvan. Sitten voimatta
istuutua lukemaan kävelin hitaasti ympäri huonetta tutkien kuuluisien
rikollisten valokuvia, jotka koristivat joka seinää. Lopuksi,
tarkoituksettomassa vaelluksessani tulin uunihyllyn luo. Siinä oli
hajallaan piippuja, tupakkapusseja, käsiruiskuja, kynäveitsiä,
revolverinpatruunoita ja muita pikkuesineitä sikin sokin. Näiden
keskellä oli pieni mustan ja valkoisen kirjava norsunluulaatikko, jossa
oli työntökansi. Se oli siro pieni esine ja minä olin ojentanut käteni
tarkastelukseni sitä lähempää, kun —

Hän päästi hirveän huudon — kiljunnan, jonka olisi voinut kuulla
kadulle. Kylmät väreet kulkivat ruumiissani ja hiukseni nousivat
pystyyn tämän kamalan huudon kuullessani. Kääntyessäni ympäri näin
vilahduksen kouristuneista kasvoista ja raivostuneet silmät. Minä
seisoin kuin halvattuna mainitsemani pieni laatikko kädessäni.

»Pane se pois! Alas, heti paikalla, Watson, heti paikalla, sanon
minä!» Hänen päänsä painui takaisin tyynylle ja hän huoahti syvään
helpotuksesta, kun minä laskin laatikon lakaisin hyllylle. »Minä
vihastun, kun tavaroihini kosketaan, Watson. Sinä tiedät sen. Sinä
hyörit ja pyörit enemmän kuin voin sietää. Sinä, lääkäri — sinä voisit
ajaa potilaan mielisairaalaan. Istuudu, mies, ja anna minun levätä!»

Tapaus teki mieleeni mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Voimakas ja
aiheeton kiihtymys, jota seurasi tämä karkea puhe, joka erosi niin
suuresti hänen tavanmukaisesta miellyttävyydestään, osoitti minulle,
kuinka syvästi hänen mielensä oli järkytetty. Kaikista surkuteltavin
on ylevän mielen rappeutuminen. Minä istuin hiljaa ja alakuloisena,
kunnes sovittu aika oli kulunut. Hän näytti pitäneen silmällä kelloa
kuten minäkin, sillä se oli tuskin kuusi, kun hän alkoi puhua samalla
kuumeisella vilkkaudella kuin ennenkin.

»Nyt, Watson», sanoi hän. »Onko sinulla taskussasi, yhtään pientä
rahaa?»

»On.»

»Onko yhtään hopeaa?»

»Hyvä joukko.»

»Kuinka monta puolikruunua?»

»Minulla on viisi.»

»Ah, liian vähän! Liian vähän! Voi kuinka onnetonta, Watson! Kaikesta
huolimatta voit pistää ne kellotaskuusi. Ja loput rahoistasi vasempaan
housuntaskuusi. Kiitos. Se pitää sinut siten paljon paremmin
tasapainossa.»

Tämä oli hourailevaa mielisairautta. Hän värisi ja päästi taas yskän ja
nyyhkytyksen välisen äänen.

»Sytytä nyt kaasu, Watson, mutta ole hyvin varovainen, ettei se
hetkeksikään ole muuta kuin puoleksi sytytetty. Pyydän sinua olemaan
varovainen, Watson. Kiitos, se on oivallista. Ei, sinun ei tarvitse
vetää eteen verhoja. Ole nyt niin ystävällinen ja aseta muutamia
kirjeitä ja papereita tälle pöydälle ulottuviini. Kiitos. Nyt muutamia
noista pikkuesineistä tuolla hyllyllä. Oivallista, Watson! Tässä on
sokeripihdit. Ole ystävällinen ja nosta tuo pieni norsunluinen laatikko
niiden avulla. Aseta se tähän paperien joukkoon. Hyvä! Voit nyt mennä
noutamaan herra Culverton Smith’iä, Lower Burke-kadun 13:sta.»

Totta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut,
sillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että
näytti vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä
innokkaasti haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut
vastahakoinen kieltäytyessään.

»Minä en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoin minä.

»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että
mies, joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri,
vaan kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen
istutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi
hänet itse tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia.
Jos sinä voisit yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä
ainoalaatuisella kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on
ollut hänen rakkain harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa
minua.»

Minä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä
yritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden
puristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän
oli käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka
olin ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet
huomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan
ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin
yhä hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän
aina hillitsemään itsensä.

»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro
hänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta
miehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en
voi ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin
hedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista,
kuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»

»Annoit ohjeita minulle herra Culverton Smith'iä varten.»

»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani
hänelle, Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta.
Hänen veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin
sen hänelle. Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua
kohtaan. Sinä lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo
hänet tänne millä keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan
hän!»

»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet
niihin!»

»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä
palaat hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et
tule hänen kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et
milloinkaan ole pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia
vihollisia, jotka rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja
minä, Watson, olemme näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä
kumoon osterien vuoksi? Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on
mielessäsi.»

Minä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä,
joka leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen,
ja minä otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä
sisälle. Rouva Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani
kuulin, poistuessani huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen
hourepäissään laulelevan. Alhaalla minun seistessäni viheltämässä
ajuria tuli eräs mies luokseni sumun lävitse.

»Kuinka herra Holmes voi, herra?» hän kysyi.

Se oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut
puettu virkapukuun.

»Hän on kovin sairas», vastasin.

Hän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian
pirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta
tulevan valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.

»Minä olen kuullut jotakin sentapaista», sanoi hän.

Ajuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla
osoittautui olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting
Hill’in ja Kensington'in epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka
edustalle ajurini pysähtyi, oli siro ja vakavan kunnianarvoisen
näköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen, jykevine kaksipuolisille
ovineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli sopusoinnussa
juhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan värillisen
sähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.

»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä,
herra, minä vien perille käyntikorttinne.»

Minun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra
Culverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean,
hillittömän, terävän äänen.

»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka
usein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»

Isännöitsijän puolelta seurasi sävyisä lepytteleväin selitysten tulva.

»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni
keskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen
tulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»

Taaskin sävyisää mutinaa.

»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla
poissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»

Minä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan
laskien kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua.
Ei tämä ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen
elämänsä riippui minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva
isännöitsijä oli saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen,
ohitseen ja olin huoneessa.

Kimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan
ääressä. Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja
ihmiset, joissa oli raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa
harmaata silmää, jotka tuijottivat minuun takkuisten punaisten
kulmakarvojen alta. Korkeassa kaljussa päässä oli pieni samettinen
lakki, joka oli painettu keikailevasti sen toiselle vaaleanpunaiselle
kaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja kuitenkin katsahtaessani
alaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli pieni ja hento,
olkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on potenut
riisitautia lapsuudessaan.

»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on tämän
tunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin
teidät vastaan huomisaamuna?»

»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock
Holmes —»

Ystäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen
mieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan.
Hänen kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.

»Oletteko tullut Holmesin luota?» kysyi hän.

»Olen juuri lähtenyt hänen luotaan.»

»Mitä Holmes'ista? Kuinka hän voi?»

»Hän on hyvin sairas. Sen vuoksihan minä tulen.»

Mies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi
istuutuakseen omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen
hänen kasvoistaan uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin
voinut vannoa, että ne olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen
hymyyn. Kuitenkin vakuutin minä itselleni, että minun oli täytynyt
yllättää joku hermostunut värähdys, sillä hän kääntyi puoleeni hetkistä
myöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra
Holmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta
minä kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän
on harrastaja rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot,
minulle mikroobit. Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen
pulloja ja ruukkuja, jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä.
»Noiden hyytelöviljelysten joukossa on muutamilla maailman pahimmilla
vahingontekijöillä nyt — — —»

»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä
on teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan
Lontoossa, joka kykenisi auttamaan häntä.»

Pieni mies säpsähti, ja loistava lakki putosi lattialle.

»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa
häntä hänen vaivassaan?»

»Teidän idän tautien, tuntemuksenne takia.»

»Mutta miksi hän luulee saamaansa tautia idän taudiksi?»

»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa
laivatokalla joissakin ammattiasioissa.»

Herra Culverton Smith hymyili miellyttävästi ja otti ylös lakkinsa.

»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa
laatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»

»Noin kolme päivää.»

»Houriiko hän?»

»Toisinaan.»

»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä
olla kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea
keskeytystä työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan
poikkeuksellinen. Minä tulen kanssanne heti.»

Minä muistin Holmesin määräyksen.

»Minulla on toinen määräys», sanoin.

»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite.
Voitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin
kuluttua.»

Pelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin
ymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi
helpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa
ollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet
hourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä,
mutta se oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.

»No, tapasitko hänet, Watson?»

»Tapasin; hän tulee.»

»Mainiota, Watson! Mainiota! Sinä olet läheteistä paras.»

»Hän halusi tulla minun kanssani.»

»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut
mahdotonta. Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»

»Minä kerroin hänelle kiinalaisista East End'issä.»

»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä
ystävä voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»

»Minun täytyy odottaa kuullakseni hänen mielipiteensä, Holmes.»

»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän
mielipiteen olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän
kuvittelee olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana
on tarpeeksi tilaa, Watson.»

»Rakas Holmes’ini!»

»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone
ei sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään
vähimmän epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen
voivan tapahtua.» Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä
tarkkaavaisuudesta. »Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti,
mies, jos rakastat minua. Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa —
mitä tahansa, kuuletko? Älä puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin
tarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä hänen äkkiä saadut voimansa
uupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen puheensa häipyi
matalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen mutinaksi.

Piilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin
askeleet portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten,
hämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan
sairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella
vieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein
omituinen vaitiolo katkaistiin.

»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella
herätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa,
aivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.

»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin
toivoa teidän tulevan.»

Toinen nauroi.

»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan
täällä. Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»

»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa
teidän erikoistietojanne.»

Vieraamme naurahti.

»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää.
Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?»

»Sama», sanoi Holmes.

»Ah, te tunnette jälleen oireet?»

»Vain liiankin hyvin.»

»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se
olisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on.
Victor-parka kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies.
Oli tosiaan, kuten sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut
harvinaisen aasialaisen taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka
minä olin tehnyt erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen
terävästi teiltä, että huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta
otaksua, että se oli syy ja seuraus.»

»Minä tiesin, että te teitte sen.»

»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla
voinut todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun
levittelette minusta tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni
saamaan apua hetkellä, jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»

Minä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle
vettä!» huohotti hän.

»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo
teidän menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan
teille vettä. Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko
ymmärtää, mitä sanon?»

Holmes voihki.

»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä»,
hän kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon,
että tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava
sen.»

»Unohtava, minkä?»

»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei
myönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»

»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule
näkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa,
rakas Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä,
tiedättekö, miten veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan
teistä.»

»Niin, niin.»

»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä —
sanoi, että te saitte sen Eastend'issä, merimiesten parissa.»

»Minä saatoin selittää sen vain siten.»

»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne
terävä, eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä
kertaa. Muistelkaapa nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi
keksiä mitään muuta syytä, mikä olisi aiheuttanut taudin?»

»En voi ajatella. Muistini on mennyt. Taivaan tähden, auttakaa minua!»

»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään,
missä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän
tietävän sen, ennenkuin kuolette.»

»Antakaa minulle jotakin tuskani helpottamiseksi»

»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella.
Teihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»

»Niin, niin, se on kouristusta.»

»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon.
Kuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa
tapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet
alkoivat?»

»En; en mitään.»

»Ajatelkaapa uudelleen.»

»Olen liian sairas ajatellakseni.»

»No, sitten minä tahdon auttaa teitä. Eikö postissa tullut jotakin?»

»Postissako?»

»Sattumalta joku laatikko?»

»Minä pyörryn — minä olen mennyttä!»

»Kuulkaa, Holmes!» Kuului sentapaista ääntä kuin hän olisi pudistellut
kuolevaa miestä, ja minä saatoin töin tuskin pysyä hiljaa kätkössäni.
»Teidän täytyy kuulla minua. Muistatteko erästä laatikkoa —
norsunluista laatikkoa? Se tuli keskiviikkona. Te avasitte sen —
muistatteko?»

»Muistan, muistan, minä avasin sen. Sen sisäpuolella oli terävä
vieteri. Joku pila —»

»Se ei ollut mitään pilaa, kuten tulette huomaamaan omalla
kustannuksellanne. Te hullu, te tahdoitte saada sen ja te olette saanut
sen. Kuka käski teidän tulemaan tielleni? Jos olisitte jättänyt minut
rauhaan, en olisi vahingoittanut teitä.»

»Minä muistan», Holmes ähki. »Vieterin! Se teki haavan. Tämä laatikko
tämä tässä pöydällä.»

»Juuri sama, kautta Yrjänän! Ja se voikin poistua huoneesta minun
taskussani. Siinä menee teidän viimeinenkin todistuskappaleenne. Mutta
nyt tiedätte totuuden, Holmes, ja voitte kuolla tietoisena siitä,
että minä surmasin teidät. Te tiesitte liian paljon Victor Savagé'n
kohtalosta, joten minä olen lähettänyt teidät saamaan saman. Te olette
sangen lähellä loppuanne, Holmes. Minä istun tässä vartioimassa teidän
kuolemistanne.»

Holmesin ääni oli alentunut miltei kuulumattomaksi kuiskaukseksi.

»Mitä tuo on?» sanoi Smith. »Sytyttääkö kaasu? Ah, varjot alkavat
laskeutua, niinkö? Niin, minä tahdon sytyttää sen, nähdäkseni teidät
paremmin.» Hän meni huoneen poikki ja valo kirkastui äkkiä. »Voisinko
tehdä mitään muuta pientä palvelusta, ystäväni?»

»Tulitikku ja savuke!»

Minä miltei huudahdin ilosta ja hämmästyksestä. Hän puhui
luonnollisella äänellään — hiukan heikolla ehkä, mutta äänellä, jonka
tunsin. Seurasi pitkä vaitiolo, ja minä tunsin, että Culverton Smith
seisoi hiljaa hämmästyksestä katsellen seuralaistaan.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kuulin hänen viimein sanovan kuivalla, käheällä
äänellä.

»Paras tapa näytellä jotakin osaa, on elää se», sanoi Holmes. »Annan
teille kunniasanani, etten kolmeen päivään ole maistanut ruokaa enkä
juomaa siihen saakka, kunnes te olitte niin hyvä ja kaadoitte minulle
tuon lasillisen vettä. Mutta tupakka on mielestäni kiusallisin. Ah,
täällä on muutamia savukkeita. Minä kuulin raapaistavan tulitikkua. »Se
on paljon parempaa. Hoi, hoi! Kuulenko erään ystävän askeleita?»

Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja tarkastaja Morton ilmestyi
näkyviin.

»Kaikki on kunnossa ja tuo on miehenne», sanoi Holmes.

Virkamies ryhtyi tavallisiin varokeinoihin.

»Minä vangitsen teidät syytettynä erään Victor Savagé'n murhasta», hän
lopetti.

»Ja voitte lisätä: murhayrityksestä erästä Sherlock Holmesia vastaan»,
huomautti ystäväni nauraa hohottaen. »Säästääkseen erään sairaan
vaivoja, tarkastaja, herra Culverton Smith oli niin hyvä ja antoi
sovitun merkkimme sytyttämällä kaasun. Sivumennen sanoen on vangin
oikeanpuoleisessa takintaskussa pieni laatikko, joka olisi hyvä ottaa
pois. Kiitos. Laskekaa se tuohon. Se voi näytellä osaansa oikeudessa.»

Kuului äkkiä rytinää ja tappelua, jota seurasi raudan kalske ja
käsirautojen sulkeminen.

»Oiva ansa!» huusi kimeä, kiukkuinen ääni. »Se tulee saattamaan teidät,
Holmes, syytettyjen penkille eikä minua. Hän pyysi minua tulemaan tänne
parantamaan häntä. Minun kävi häntä sääli, ja minä tulin. Nyt hän
epäilemättä valheellisesti väittää minun sanoneen jotakin, jonka hän
voi keksiä antamaan tukea hänen mielettömille epäluuloillensa. Voitte
valehdella mielenne mukaan, Holmes. Minun sanani on aina yhtä hyvä kuin
teidänkin.»

»Taivasten tähden!» huudahti Holmes. »Minä olin kokonaan unohtanut
hänet. Rakas Watson, minun täytyy pyytää sinulta tuhannesti anteeksi.
Ajattelepa, että olin unohtaa sinut. Minun ei tarvitse esittää sinua
herra Culverton Smith’ille, koska ymmärtääkseni olette tavanneet
toisenne hiukan aikaisemmin tänä iltana. Onko teillä ajuri alhaalla?
Minä seuraan teitä, kun olen pukeutunut, sillä minusta voisi kenties
olla jotakin hyötyä poliisiasemalla.»

»Se ei milloinkaan ole ollut minulle enemmän tarpeen», sanoi Holmes
virkistäessään itseään lasillisella punaviiniä ja muutamilla korpuilla
pukeutuessaan. »Kuitenkin on minulla säännöttömät tavat, kuten tiedät,
ja sellainen teko on minulle vähemmänarvoinen kuin useammille muille.
Oli erittäin tärkeätä minun saada rouva Hudson vakuutetuksi tilani
todellisuudesta, koska hänen tuli ilmoittaa siitä sinulle ja sinun
vuorostasi hänelle. Ethän loukkaantune, Watson? Sinä myöntänet,
että monien lahjojesi joukossa ei teeskentelyllä ole sijaa ja että
jos sinä olisit tiennyt salaisuuteni, et sinä olisi mitenkään
voinut saada Smith’iä vakuutetuksi hänen läsnäolonsa ehdottomasta
välttämättömyydestä, mikä oli koko suunnitelman tärkein kohta. Tuntien
hänen kostonhimoisen luonteensa olin täysin varma siitä, että hän
tulisi katselemaan kättensä töitä.»

»Mutta sinun ulkonäkösi, Holmes, sinun aavemaiset kasvosi?»

»Kolmen päivän täydellinen paasto ei kohota kenenkään kauneutta,
Watson. Muutoin ei niissä ole mitään, mitä ei pesusieni voisi parantaa.
Vaseliinia otsalle, belladonnaa silmiin, punaväriä poskiluihin ja
vahaa huulien ympäri, siten saavutetaan sangen tyydyttävä vaikutus.
Sairaaksi tekeytyminen on aihe, josta olen aikonut joskus kirjoittaa
kirjoitelman. Silloin tällöin puhumalla puolikruunuista, ostereista tai
jostakin muusta asiaan kuulumattomasta aiheesta saa aikaan tyydyttävän
hourailun vaikutelman.»

»Mutta miksi et sitten sallinut minun tulla lähellesi, koska ei ollut
todellisuudessa mitään tarttuvaa tautia olemassa?»

»Vieläkö kysyt, rakas Watson? Kuvitteletko mielessäsi, että minulla ei
ole kunnioitusta sinun lääketieteellisiä lahjojasi kohtaan? Saatoinko
kuvitella sinun terävältä arvostelukyvyltäsi jäävän huomioonottamatta,
että kuolevalla miehellä, vaikka olinkin heikko, ei valtimo lyönyt
tavallista kiivaammin eikä kuume ollut kohonnut. Neljän kyynärän
päässä saatoin pettää sinua. Jos en onnistuisi siinä, kuka toisi
Smith’in käsiini? Ei, Watson, minä en koskisi tuohon laatikkoon.
Sinä voit itse nähdä, jos katsot sivultapäin, missä terävä vieteri
ponnahtaa esiin kuin kyykäärmeen hammas avatessasi sen. Todennäköisesti
sai Savagé-parka surmansa jonkun tällaisen viekkaan juonen avulla,
hän kun oli tämän hirviön ja erään perinnön välillä. Mutta minun
kirjeenvaihtoni on, kuten tiedät, sekalainen ja minä olen hieman
varoillani kääröjen suhteen, jotka saapuvat minulle. Mutta minulle
oli selvää, että minä, antamalla hänen luulla tosiaan onnistuneensa
aikomuksessaan, voisin huomaamatta saada hänet tunnustamaan. Tuon
suunnitelman toteutinkin tositaiteilijan perinpohjaisuudella. Kiitos,
Watson, sinun täytyy auttaa ylleni viitta. Kun olemme tehneet
tehtävämme poliisiasemalla, arvelen, ettei olisi pois tieltä nauttia
jotakin ravitsevaa Simpson’illa.»




LADY FRANCES CARFAX’in KATOAMINEN.


»Mutta minkätähden turkkilaiset?» kysyi herra Sherlock Holmes
tuijottaen kiinteästi kenkiäni. Minä istuin silloin taaksepäin
nojautuneena ruokonojalla varustetussa tuolissa ja minun eteenpäin
ojennettu jalkani oli vetänyt hänen aina virkeän huomionsa puoleensa.

»Englantilaisetpa», minä vastasin hieman hämmästyneenä. »Ostin ne
Latimer’in liikkeestä Oxford-kadulla.»

Holmes hymyili väsyneen kärsivällisen näköisenä.

»Kylpy!» sanoi hän, »kylpy! Miksikä veltostuttava ja kallis
turkkilainen mieluummin kuin virkistävä kotimainen?»

»Siitä syystä, että muutamina viime päivinä olen tuntenut itseni leinin
vaivaamaksi ja vanhaksi. Turkkilainen kylpy on lääkärikielellä sanoen
lievittävä — uusi lähtökohta, ruumiin puhdistaja.»

»Sivumennen sanoen, Holmes», minä lisäsin, »minä en ensinkään epäile,
että yhteys minun kenkieni ja turkkilaisen kylvyn välillä on täysin
itsestään selvä loogilliselle järjelle, ja kuitenkin olisin sinulle
kiitollinen, jos tahtoisit ilmaista sen minulle.»

»Ajatuksenjuoksu ei ole kovinkaan epäselvä, Watson», sanoi Holmes
vallattomasti silmää iskien. »Se kuuluu samaan alkuperäiseen päätelmien
luokkaan, jota voisin valaista siten, että kysyisin sinulta, kenen
kanssa ajelit tänä aamuna.»

»Minä en myönnä, että uusi esimerkki on mikään selitys», sanoin minä
hiukan tylysti.

»Hyvä, Watson! Erittäin arvokas ja johdonmukainen huomautus. Annapas
kun katson, mitkä olivat eri kohdat. Ota viimeinen ensimmäiseksi —
ajuri. Huomaat, että sinun viittasi vasemmassa hihassa ja olkapäässä
on muutamia tahroja. Jos olisit istunut keskellä kärryjä, ei sinulla
luultavasti olisi ensinkään tahroja ja jos sinulla olisi, olisivat ne
sopusuhtaiset. Senvuoksi on selvää, että sinä istuit sivulla. Senvuoksi
on yhtä selvää, että sinulla oli toveri.»

»Se on aivan ilmeistä.»

»Suunnattoman tavallista, eikö niin?»

»Entäpä saappaat ja kylpy?»

»Yhtä lapsellista. Sinulla on tapana sitoa kenkäsi määrätyllä tavalla.
Tässä tilaisuudessa näen ne sidotuiksi taidokkaalla kaksoissolmulla,
jollaisella sinä et tavallisesti sido niitä. Ne ovat siis olleet poissa
jaloistasi. Kuka on sitonut ne? Suutariko — vai saunapoika? Ei ole
todennäköistä, että se olisi ollut suutari, koska kenkäsi ovat miltei
uudet. Hyvä, mitä jää jäljelle? Kylpy. Hullunkurista, eikö niin?
Mutta siitä huolimatta on turkkilainen kylpy ollut hyödyksi eräässä
suhteessa.»

»Missä suhteessa?»

»Sanot, että sinä olet ottanut tuon kylvyn, koska tarvitset vaihtelua.
Minäpä otaksun, että hankit vaihtelua. Mitä sanot Lausanne'sta, rakas
Watson — ensi luokan piletti ja kaikki kustannukset ruhtinaallisesti
maksettuina?»

»Oivallista! Mutta miksi?»

Holmes nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja otti muistikirjan
taskustaan.

»Eräs maailman vaarallisimpia ihmisiä», sanoi hän, »on irtonainen
nainen, joka on ilman ystäviä. Hän on mitä viattomin ja usein mitä
hyödyllisin kuolevaisista, mutta hän yllyttää toisia rikoksiin. Hän on
avuton. Hän on muuttelevainen. Hänellä on kyllin keinoja kulkeakseen
maasta maahan ja hotellista hotelliin. Hän häviää hämäräperäisten
täysihoitolojen ja vuokratalojen sokkeloihin ja ilmestyy jälleen. Hän
on eksynyt kananpoika kettujen maailmassa. Kun hänet on nielaistu,
häntä tuskin kaivataan. Minä pahoin pelkään, että rouva Carfax'ille on
tapahtunut jotakin pahaa.»

Minä tunsin huojennusta tämän yleisestä yksityiseen siirtymisen
johdosta. Holmes kysyi neuvoa muistiinpanoistaan.

»Rouva Frances», hän jatkoi, »on kreivi Rufton vainajan ainoa
jälkeläinen suorassa polvessa. Tilukset menivät, kuten muistat,
miespuoliselle linjalle. Hän jäi pieniin varoihin, mutta omisti
muutamia sangen arvokkaita espanjalaisia arvokaloja hopeasta ja
hienosti hiottuja timantteja, joihin hän oli sydämestään kiintynyt
— liian kiintynyt, sillä hän kieltäytyi luovuttamasta niitä
pankkiirilleen ja kantoi niitä aina yllään. Jotenkin liikuttava henkilö
tämä rouva Frances, kaunis nainen, vielä nuorekas keski-ikäisenä ja
kuitenkin, omituisen sattuman takia, viimeinen jäännös siitä, mikä
kaksikymmentä vuotta sitten oli upea laivasto.»

»Mitä hänelle sitten on tapahtunut?»

»Ah, mitäkö on tapahtunut rouva Frances’ille? Onko hän elossa vai
kuollut? Siinä kysymys. Hän on nainen, jolla on täsmälliset tavat, ja
neljän vuoden aikana on hänellä ollut muuttumaton tapa kirjoittaa joka
toinen viikko neiti Dobney'lle, vanhalle opettajattarelleen, joka on
kauan elänyt erillään maailmasta Camberwell'issä. Tämä neiti Dobney
juuri on kääntynyt puoleeni neuvoa kysyen. Lähes viisi viikkoa on
kulunut ilman mitään tietoja. Viimeinen kirje oli Hotel Nationalesta
Lausanne'sta. Rouva Frances näyttää lähteneen sieltä jättämättä mitään
osoitetta. Perhe näyttää olevan huolissaan, ja koska he ovat erittäin
varat kaita, ei rahoja säästetä, jos vain voimme selvittää asian.»

»Onko neiti Dobney ainoa tietojen antaja? Varmaankin oli hän niidenkin
kanssa kirjevaihdossa?»

»On olemassa eräs kirjeenvaihtaja, jolla on varma vetovoima, Watson. Se
on pankki. Yksinäisten naisten on elettävä, ja heidän pankkikirjansa
ovat päiväkirjoja suppeassa muodossa. Hän käyttää Silvester’in pankkia.
Minä olen silmäillyt lävitse hänen tilinsä. Viimeinen shekki, vain
yksi ainoa, maksoi hänen laskunsa Lausannessa, mutta se oli suuri ja
luultavasti hänelle jäi rahoja yli. Vain yksi on sittemmin otettu.»

»Kenelle ja missä?»

»Neiti Marie Devine'lle. Ei ole mitään, mikä ilmaisisi, missä shekki
oli kirjoitettu. Se lunastettiin ei täyttä kolmea viikkoa sitten Crédit
Lyonnais'ssa Montpelier'ssä. Summa oli viisikymmentä puntaa.»

»Ja kuka on neiti Marie Devine?»

»Senkin olen voinut saada selville. Neiti Marie Devine oli rouva
Frances Carfax'in palvelija. Miksi hän olisi maksanut hänelle tämän
shekin, sitä emme vielä ole määritelleet. Mutta minä en epäile, ettei
sinun tutkimuksesi pian selvittäisi asiaa.»

»Minun tutkimukseniko?»

»Tästä syystä virkistävä terveysmatka Lausanne'en. Tiedäthän, etten
minä mahdollisesti voi lähteä Lontoosta niin kauan kuin vanha Abrahams
on sellaisessa ankarassa pelossa henkensä vuoksi. Sitäpaitsi on
ylipäänsä parasta, etten minä lähde maasta. Scotland Yard tuntee
jäävänsä avuttomaksi ilman minua ja se aiheuttaa epäterveellistä
kiihtymystä rikollisten keskuudessa. Lähde siis, rakas Watson, ja jos
minun vaatimatonta neuvoani joskus pidetään arvossa niin erinomaisesta
hinnasta kuin kaksi penniä sanalta, niin on se saatavissasi yötä päivää
mannermaan sähkölennättimen päässä.»

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää myöhemmin olin National hotellissa Lausannessa, missä
herra Moser, tunnettu taloudenhoitaja, otti minut vastaan kaikella
kohteliaisuudella. Rouva Frances oli hänen ilmoituksensa mukaan
oleskellut siellä useita viikkoja. Kaikki, jotka tapasivat hänet,
pitivät hänestä paljon. Hän ei ollut yli neljänkymmenen. Hän oli yhä
sievä ja hänestä näki, että hän nuoruudessaan oli ollut sangen suloinen
nainen. Herra Moser ei tiennyt mitään mistään arvokkaista kalleuksista,
mutta palvelijat olivat huomauttaneet, että rouvan makuuhuoneessa
olevat raskaat matka-arkut olivat olleet aina tarkoin lukitut. Marie
Devine, kamarineitsyt, oli yhtä tunnettu kuin hänen emäntänsä. Hän oli
nykyjään kihloissa erään hotellin päätarjoilijan kanssa, eikä hänen
osoitettansa ollut vaikea saada selville. Se oli Rue de Trajan numero
11 Montpelier. Kaiken tämän kirjoitin muistiin ja tunsin, ettei Holmes
itsekään olisi voinut olla neuvokkaampi kootessaan tapahtumista tietoja.

Vain yksi seikka jäi yhä epäselväksi. Minun ei ollut mahdollista
mitenkään selittää syytä rouvan äkilliseen lähtöön. Hän oli sangen
onnellinen Lausannessa. Oli täysi syy otaksua hänen aikovan jäädä koko
huvikaudeksi loistaviin huoneisiinsa, joista oli näköala järvelle.
Ja kuitenkin oli hän lähtenyt ilmoittaen lähdöstään vain yhtä päivää
ennen, mikä seikka pakotti hänet maksamaan turhaan viikon vuokran. Vain
Jules Vibart, kamarineitsyen sulhanen, saattoi antaa joitakin tietoja.
Hän asetti äkkinäisen lähdön erään pitkän, tumman, parrakkaan miehen
vierailun yhteyteen, joka oli pari päivää ennen käynyt hotellissa.
»Villi-ihminen — oikea villi-ihminen!» huusi Jules Vibart. Mies asui
jossakin kaupungilla. Hänen oli nähty puhuvan vakavasti rouvan kanssa
kävelyllä järvenrannalla. Sitten hän oli tullut vieraisille. Rouva oli
kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän oli englantilainen, mutta
hänen nimestään, ei ollut mitään tietoa. Rouva oli lähtenyt sieltä
heti sen jälkeen. Jules Vibart ja, mikä oli vielä tärkeämpää, Jules
Vibart’in lemmitty, arvelivat tämän käynnin ja tämän lähdön olevan syyn
ja seurauksen suhteessa toisiinsa. Vain yhdestä asiasta ei Jules voinut
keskustella. Se oli se syy, minkä vuoksi Marie oli jättänyt emäntänsä.
Siitä hän ei osannut tai ei tahtonut puhua mitään. Jos minä halusin
tietää sen, oli minun mentävä Montpelier’hen ja kysyttävä häneltä
itseltään.

Siten päättyi tiedustelujen! ensimmäinen jakso. Toinen oli sijoitettu
siihen paikkaan, mihin rouva Frances Carfax oli lähtenyt poistuttuaan
Lausanne'sta. Tämän suhteen oli ollut jonkinlaista salaperäisyyttä,
mikä vahvisti sitä ajatusta, että hän oli lähtenyt aikeessa eksyttää
jonkun jäljiltään. Miksi ei muutoin olisi hänen matkatavaroitaan
avoimesti lähetetty Badeniin? Sekä hän että ne saapuivat rheiniläiseen
vesiparannuslaitokseen jotakin kiertotietä. Niin paljon sain kootuksi
tietoja Cookin paikallisviraston hoitajalta. Sitten läksin Badeniin
lähetettyäni Holmesille kertomuksen kaikista hommistani, johon sain
vastaukseksi puoleksi leikillisen kiittelevän sähkösanoman.

Baden’issa ei ollut vaikeata seurata jälkiä. Rouva Frances oli
asunut »Englischer Hof»-nimisessä hotellissa kaksi viikkoa. Siellä
ollessaan oli hän tutustunut erääseen tohtori Schlessinger'iin,
eteläamerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan ja tämän vaimoon. Kuten
useimmat yksinäiset naiset löysi rouva Frances lohtua ja askartelua
uskonnosta. Tohtori Schlessinger'in huomattava persoonallisuus, hänen
harras antaumuksensa ja se tosiasia, että hän ollen parantumassa
eräästä sairaudesta harjoitti apostolin tointaan, vaikutti rouva
Frances’iin syvästi. Hän oli auttanut rouva Schlessinger'iä toipuvan
pyhän miehen hoitelemisessa. Tämä vietti päivänsä, hotellin isännän
kertomuksen mukaan, lepotuolissa kuistilla palveleva rouva kummallakin
puolellaan. Hän valmisteli parhaillaan karttaa pyhästä maasta,
silmälläpitäen erityisesti midianilaisten kuningaskuntaa, josta hän
kirjoitti tutkielmaa. Lopulta, kun hänen terveydentilansa oli tullut
paljon paremmaksi, oli hän vaimonsa kera palannut Lontooseen ja rouva
Frances oli lähtenyt sinne heidän seurassaan. Tämä oli tapahtunut juuri
kolme viikkoa aikaisemmin, eikä isännöitsijä ollut kuullut heistä
mitään sen jälkeen. Mitä kamarineitoon, Marie'en, tulee, oli tämä
lähtenyt pois muutamia päiviä ennen, vuodattaen runsaasti kyyneleitä
ilmoitettuaan, toisille palvelijoille lähtevänsä palveluksesta
ainiaaksi. Tohtori Schlessinger oli maksanut koko seurueen laskun, ennen
lähtöään.

»Sivumennen sanoen», sanoi isäntä lopuksi, »ette te ole ainoa rouva
Frances Carfax’in ystävä, joka on kysellyt häntä nyt juuri. Siitä on
vain, noin viikko, kun eräs mies kävi täällä luonamme samalla asialla.»

»Sanoiko hän nimensä?» kysyin.

»Ei; mutta hän oli englantilainen, vaikka harvinainen tyyppi.»

»Villi-ihminenkö?» sanoin minä yhdistäen tosiasiat kuuluisan ystäväni
tapaisesti.

»Aivan niin. Se kuvaa häntä sangen hyvin. Hän on kookas, parrakas,
ruskeaihoinen mies, joka näyttää kuin olisi paremmin kotonaan
uudisasukkaan majassa kuin muodikkaassa hotellissa. Kova, kiivas mies,
luulisin, ja sellainen, jota en mielelläni tahtoisi loukata.».

Jo alkoi salaisuus hahmoittua, kuten olennot käyvät selvemmiksi sumun
hälvetessä. Tässä oli tämä hyvä ja hurskas nainen, jota seurasi
paikasta paikkaan synkkä ja leppymätön olento. Nainen pelkäsi miestä,
sillä muutoin ei hän olisi paennut Lausanne'sta. Mies oli yhä ajanut
takaa häntä. Ennemmin tai myöhemmin saisi hän hänet kiinni. Oliko hän
jo saanutkin? Siinäkö hänen jatkuvan vaikenemisensa salaisuus? Eivätkö
hänen seurassaan olevat hyvät ihmiset voineet suojella häntä miehen
väkivallalta ja uhkavaatimukselta. Mikä hirveä tarkoitusperä, mikä syvä
aikomus piili tämän pitkän takaa-ajon takana? Siinä se tehtävä, joka
minun oli ratkaistava.

Holmes’ille minä kirjoitin osoittaen, kuinka nopeasti ja varmasti
minä olin tunkeutunut asian ytimeen. Vastaukseksi sain sähkösanoman,
jossa pyydettiin kuvausta tohtori Schlessinger'in vasemmasta korvasta.
Holmesin ajatukset sukkeluudesta ovat kummalliset ja toisinaan
loukkaavat, joten minä en välittänyt hänen sopimattomalla ajalla
tekemästään pilasta — sitäpaitsi olin jo saapunut Montpelier’hen
ajaessani takaa kamarineitsyttä, Marie'ta, ennenkuin hänen sanomansa
saapui.

Minun ei ollut vaikeata löytää entistä palvelijaa ja saada kuulla
kaikki, mitä hän voi kertoa minulle. Hän oli uskollinen olento, joka
oli jättänyt emäntänsä vain siitä syystä, että tiesi hänen olevan
hyvissä käsissä ja syystä että hänen oma lähestyvä avioliittonsa teki
eron joka tapauksessa välttämättömäksi. Hänen emäntänsä oli, kuten hän
tunnusti surullisena, osoittanut jonkinlaista hermostuneisuutta häntä
kohtaan heidän oleskellessaan Badenissa, olipa kerran tehnyt hänelle
kysymyksiä, aivankuin olisi epäillyt hänen rehellisyyttään, ja tämä oli
tehnyt eron helpommaksi kuin se muutoin olisi ollut. Rouva Frances oli
antanut hänelle viisikymmentä puntaa häälahjaksi. Marie katseli, kuten
minäkin, suurella epäluulolla muukalaista, joka oli karkottanut hänen
emäntänsä Lausanne'sta. Omin silmin oli hän nähnyt hänen tarttuvan
rouvan ranteeseen kovin väkivaltaisesti julkisella kävelytiellä järven
rannalla. Hän oli tulinen ja hirveä mies. Hän arveli rouva Frances'in
häntä peläten lähteneen Schlessinger'ien seurassa Lontooseen. Hän ei
milloinkaan ollut puhunut Marie'lle siitä, mutta monet pienet merkit
olivat saaneet kamarineidon vakuutetuksi siitä, että hänen emäntänsä
eli alituisessa hermostuneessa mielentilassa. Niin pitkälle hän oli
päässyt kertomuksessaan, kun hän äkkiä hypähti ylös tuoliltaan kasvot
vääristyneinä hämmästyksestä ja pelosta. »Katsokaa», hän huusi. »Tuo
lurjus yhä ajaa takaa! Tuossa on sama mies, josta puhun.»

Arkihuoneen avoimesta akkunasta näin suunnattoman suuren, mustaverisen
miehen, jolla oli pörröinen parta, kävelevän hitaasti kadun keskellä
ja katselevan innokkaasti talojen numeroita. Oli ilmeistä, että hän,
kuten minäkin, oli etsimässä kamarineitoa. Toimien silmänräpäyksen
mielijohteesta minä hyökkäsin ulos ja puhuttelin häntä.

»Te olette englantilainen», sanoin.

»Mitä sitten, vaikka olisinkin», hän kysyi rypistäen rumasti otsaansa.

»Saanko kysyä, mikä on nimenne?»

»Ette, ette saa», sanoi hän päättävästi.

Tilanne oli nurinkurinen, mutta usein on suorin tie paras. »Missä on
rouva Frances Carfax?» kysyin minä.

Hän tuijotti minuun hämmästyneenä.

»Mitä te olette tehnyt hänelle? Miksi olette ajanut häntä takaa? Minä
vaadin vastausta!» sanoin.

Mies kiljahti suuttumuksesta ja syöksyi minua kohti kuin tiikeri. Minä
olen pitänyt puoliani monessa taistelussa, mutta miehellä oli rautainen
ote ja paholaisen raivo, Hänen kätensä oli kurkkuni ympärillä ja olin
miltei tajuttomana, kun eräs ranskalainen työmies sängistynein parroin,
sinisessä puserossa, syöksyi ulos vastapäätä olevasta kapakasta seiväs
kädessään ja löi hyökkääjääni ankarasti käsivarteen, mikä pakotti
tämän hellittämään otteensa. Hän seisoi hetkisen raivosta kihisten
epätietoisena siitä, pitikö hänen uudistaa hyökkäyksensä. Sitten
vihasta ähkien hän jätti minut rauhaan ja astui taloon, josta minä olin
juuri tullut ulos. Minä käännyin kiittämään puolustajaani, joka seisoi
vieressäni ajotiellä.

»Hyvä, Watson», sanoi hän, »sinä olet tehnyt asiasta sangen kauniin
keiton. Luulenpa melkein, että sinun olisi parasta palata kanssani
takaisin Lontooseen yöjunalla.»

Tuntia myöhemmin Sherlock Holmes istui tavallisissa pukimissaan minun
yksityishuoneessani hotellissa. Hänen selityksensä äkkinäisestä
ilmestymisestään soveliaalla ajalla oli aivan yksinkertainen, sillä,
huomattuaan voivansa poistua Lontoosta oli hän päättänyt ennättää
ennen minua paikkaan, mihin todennäköisesti ensi kerran pysähtyisin.
Työmiehen valepuvussa hän oli istunut kapakassa odottamassa minun
ilmestymistäni.

»Ja sinä olet erittäin johdonmukaisesti tehnyt tiedustelujasi, rakas
Watson», sanoi hän. »Minä en tällä hetkellä voi muistaa ainoatakaan
erehdystä, jota sinä olisit jättänyt tekemättä. Sinun toimenpiteittesi
koko vaikutus on ollut hätyyttää joka paikassa, etkä kuitenkaan ole
saanut ilmi mitään.»

»Kenties sinä et olisi toiminut ensinkään paremmin», vastasin minä
katkerasti.

»Ei ole siinä asiassa mitään »kenties» sanaa. Minä olen toiminut
paremmin. Tässä on kunnianarvoisa Philip Green, joka asuu kanssasi
samassa hotellissa ja me voimme saada hänestä lähtökohdan
menestyksellisemmälle tutkimukselle.»

Eräs nimikortti oli tuotu tarjottimella, ja sitä seurasi sama
partaniekka lurjus, joka oli hyökännyt kimppuuni kadulla. Hän säpsähti
nähdessään minut.

»Mitä tämä on, herra Holmes?» hän kysyi. »Minä sain kirjeenne ja olen
tullut. Mutta mitä tällä miehellä on tekemistä asian kanssa?»

»Tämä on vanha ystäväni ja toverini, tri Watson, joka auttaa meitä
tässä asiassa.»

Vieras ojensi suunnattoman suuren, ruskettuneen kätensä sanoen muutaman
sanan puolustuksekseen.

»Toivoakseni en loukannut teitä. Kun syytitte minua siitä, että muka
olin loukannut sitä naista, en voinut hillitä itseäni. En tosiaankaan
voi vastata itsestäni nykyään. Hermoni ovat kuin sähköjohdot. Mutta
tämä tilanne on aivan käsittämätön minulle. Minä haluan ennen kaikkea
tietää, herra Holmes, miten maailmassa te tulitte kuulleeksi minun
olemassaolostani.»

»Minä olen kosketuksessa neiti Dobney'n, rouva Frances'in opettajattaren
kanssa.»

»Vanha Susan Dobney yömyssyineen! Muistan hänet hyvin.»

»Ja hän muistaa teidät. Se oli ennenkuin — ennenkuin te katsoitte
parhaaksi lähteä etelä-Afrikkaan.»

»Ah, minä huomaan teidän tuntevan koko elämäkertani, minun ei
tarvitse salata teiltä mitään. Vannon teille, herra Holmes, ettei
tässä maailmassa ole milloinkaan elänyt Miestä, joka olisi rakastanut
jotakin naista niin koko sydämestään kuin minä Frances’iä. Minä
olin hurja nuorukainen, tiedän sen — en kuitenkaan muita ikäisiäni
huonompi. Mutta hänen mielensä oli puhdas kuin lumi. Hän ei voinut
sietää raakuuden varjoakaan. Kun siis hän sai kuulla, mitä minä otin
tehnyt, ei hän tahtonut olla enää missään tekemisissä kanssani. Ja
kuitenkin hän rakasti minua — se on kaikkein ihmeellisintä! — rakasti
minua siksi paljon, että jäi naimattomaksi koko siunatuksi iäkseen
juuri minun takiani. Kun vuodet olivat kuluneet ja minä olin ansainnut
rahaa Barberton’issa, arvelin voivani kenties etsiä hänet käsiini ja
lepyttää hänet. Minä olin kuullut, että hän oli yhä naimaton. Löysin
hänet Lausanne'sta ja tein kaiken voitavani. Hän heltyi luullakseni,
mutta hänen tahtonsa oli voimakas, ja kun minä seuraavan kerran menin
hänen luokseen, oli hän lähtenyt kaupungista. Minä seurasin hänen
jälkiään Baden’iin ja sitten kuulin jonkun ajan kuluttua, että hänen
kamarineitonsa oli täällä. Minä olen raaka ihminen, olen äskettäin
tullut raakalaiselämästä ja kun tri Watson puhui minulle siten kuin hän
puhui, menetin itsehillintäni hetkeksi. Mutta kertokaa minulle Jumalan
nimessä, mihin lady Frances on joutunut.»

»Se meidän täytyy saada selville», sanoi Sherlock Holmes omituisen
vakavasti. »Mikä on osoitteenne Lontoossa, herra Green.»

»Langham-hotellista minut löytää.»

»Saisinko siis kehoittaa teitä palaamaan sinne ja olemaan saatavissa
siinä tapauksessa, että tarvitsisin teitä? Minä en halua antaa turhia
toiveita, mutta saatte olla vakuutettu siitä, että kaikki, mitä voidaan
tehdä lady Frances'in turvallisuuden hyväksi, tulee tehdyksi. Tällä
hetkellä en voi sanoa enempää. Minä jätän teille tämän kortin, niin
että te voitte olla kanssamme kosketuksessa. Nyt, Watson, jos haluat
pakata matkalaukkusi, sähkötän minä rouva Hudson'ille, että hän panisi
parastaan valmistuksissaan kahta nälkäistä matkustajaa varten, jotka
saapuvat huomenna kello 7,30.»

       *       *       *       *       *

Saapuessamme Baker-kadulla olevaan huoneustoomme odotti meitä
sähkösanoma, jonka Holmes luki huudahtaen mielenkiinnosta ja heitti sen
sitten minulle. »Nykäisty tai revitty», kuului sanoma ja lähtöpaikka
oli Baden.

»Mitä tämä on?» kysyin.

»Se on kaikki», Holmes vastasi. »Sinä muistanet minun näennäisesti
irrallisen kysymykseni, joka koski tämän hengenmiehen vasenta korvaa.
Sinä et vastannut siihen.»

»Minä olin lähtenyt Badenista enkä voinut tiedustella.»

»Aivan niin. Senvuoksi tein saman kysymyksen »Englischer Hof»-hotellin
isännöitsijälle, ja hänen vastauksensa on tässä.»

»Mitä se osoittaa?»

»Se osoittaa, rakas Watson, että me olemme tekemisissä erään
erittäin neuvokkaan ja vaarallisen miehen kanssa. Kunnianarvoisa tri
Schlessinger, lähetyssaarnaaja etelä-Amerikasta, ei ole kukaan muu
kuin Pyhä Peters, eräs tunnottomimpia roistoja, mitä Australiasta
on milloinkaan lähtenyt — ja nuoreksi maaksi on se lähettänyt ulos
muutamia sangen täydellisiä tyyppejä. Hänen omituinen erikoisalansa
on houkutella luokseen yksinäisiä naisia vaikuttamalla heidän
uskonnollisiin tunteisiinsa, ja hänen niinkutsuttu vaimonsa,
eräs englannitar, nimeltä Fraser, on oivallinen apuri. Hänen
menettelytapansa luonne ilmaisi hänet minulle, ja tämä ruumiillinen
erikoisuus — hän loukkaantui vaikeasti eräässä salonkitaistelussa
Adelaide'ssa vuonna '98 — vahvisti minun epäluuloni. Tämä naisparka
on mitä helvetillisimmän pariskunnan käsissä, joka ei kaihda mitään,
Watson. On sangen luultavaa, että hän on jo kuollut. Ellei, on hän
epäilemättä jonkinlaisessa vankeudessa eikä voi kirjoittaa neiti
Dobney'lle eikä muille ystävilleen. On kyllä mahdollista, että hän ei
milloinkaan saapunut Lontooseen tai että hän on matkustanut sen läpi,
mutta edellinen on uskomatonta, koska ulkomaalaisten ei ole helppo
petkuttaa mannermaan poliisia näiden luettelojärjestelmän vuoksi; ja
viimemainittu on myöskin vähän luultavaa, koska nämä maankiertäjät
eivät voineet toivoa löytävänsä muuta paikkaa, jossa olisi niin helppoa
pitää jotakin henkilöä vankeudessa. Kaikki vaistoni sanovat minulle
hänen olevan Lontoossa, mutta koska meillä ei tällä hetkellä ole mitään
keinoa sanoa, missä, voimme ryhtyä vain lähimpiin toimenpiteisiin,
syödä päivällisemme ja olla kärsivällisiä. Myöhemmin illalla minä
menen kävelemään ja keskustelemaan ystäväni Lestraden kanssa Scotland
Yard'iin.»

Mutta yhtä vähän virallisen poliisin kuin Holmesin oman pienen, mutta
sangen tehoisan järjestön onnistui selvittää salaisuutta. Lontoon
monien miljoonien joukkoon hukkuivat etsimämme kolme henkilöä niin
täydellisesti kuin eivät olisi milloinkaan eläneet. Ilmoituksia
koetettiin, mutta epäonnistuttiin. Jälkiä seurattiin, mutta ne eivät
johtaneet mihinkään tuloksiin. Kaikki rikollisten kokouspaikat, joissa
Schlessinger olisi voinut käydä, etsittiin turhaan. Hänen entisiä
tovereitaan pidettiin silmällä, mutta he pysyivät erillään hänestä. Ja
sitten äkkiä, viikon kestäneen avuttoman epävarmuuden jälkeen, tuli
hiukan valoa asiaan. Hopeainen briljanteilla somistettu kaulakoriste,
vanhaa espanjalaista mallia, oli pantattu Bevington’illa, Westminster
Road'illa. Panttaaja oli suuri sileäksi ajeltu mies, joka näytti
papilliselta. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat ilmeisesti väärät.
Korvaa ei oltu huomattu, mutta kuvaus soveltui varmasti Schlessinger'iin.

Kolmasti oli parrakas ystävämme Langham'ista käynyt tiedustelemassa
uutisia — kolmannen kerran tuntia tämän uuden käänteen jälkeen. Hänen
vaatteensa alkoivat käydä väljemmiksi hänen suurelle ruumiilleen. Hän
näytti surkastuvan tuskastaan.

»Jospa vain antaisitte minulle jotakin tekemistä!» oli hänen ainainen
valituksensa. Viimein Holmes saattoi käyttää hyväkseen hänen
palvelustaan.

»Mies on alkanut pantata jalokiviä. Meidän pitäisi saada hänet nyt.»

»Mutta tarkoittaako tämä, että lady Frances’ille on tapahtunut jotakin
pahaa?»

Holmes pudisti päätään sangen vakavasti.

»Jos oletamme heidän pitäneen häntä vankinaan aina tähän asti, niin
on selvä, etteivät he voi päästää häntä vapaaksi joutumatta itse
perikatoon. Meidän täytyy olla valmistuneita pahimpaan.»

»Mitä minä voin tehdä?»

»Nämä henkilöt eivät tunne teitä ulkonäöltä?»

»Eivät.»

»On mahdollista, että hän menee tulevaisuudessa jonkun toisen
vakuuslainaajan luo. Siinä tapauksessa on meidän alettava uudelleen.
Toisaalta hän on saanut hyvän hinnan, eikä häneltä ole kyselty mitään,
joten hän luultavasti tarvitessaan rahaa palaa takaisin Bevington’in
luo. Minä annan teidän viedä heille kirjeen ja he antavat teidän
odottaa puodissa. Jos tuo mies tulee, seuraatte te häntä kotiin. Mutta
ei mitään varomattomuutta ja, ennen kaikkea, ei väkivaltaa. Minä
vaadin teiltä kunniasananne siitä, että ette ota askeltakaan minun
tietämättäni ja suostumuksettani.»

Kahtena päivänä sen jälkeen kunnianarv. Philip Green (hän oli,
sivumennen sanoen, sen nimisen kuuluisan amiraalin poika, joka johti
Asovan meren laivastoa Krimin sodassa) ei tuonut meille mitään uutisia.
Kolmannen päivän iltana hän syöksyi asuinhuoneeseemme kalpeana,
vavisten, voimakkaan ruumiin joka lihas väristen kiihkosta.

»Hän on käsissämme! Hän on käsissämme!» huusi hän.

Hän puhui sekavasti mielenliikutuksessaan. Holmes lohdutti häntä
muutamin sanoin ja työnsi hänet nojatuoliin.

»No nyt, kertokaa meille tapahtumain kulusta», sanoi hän.

»Hän tuli vasta noin tunti sitten. Se oli vaimo tällä kertaa, mutta
riippakoriste, jonka hän toi, oli edellisen pari. Hän on pitkä, kalpea
nainen, jolla on portimon silmät.»

»Se on tuo nainen», sanoi Holmes.

»Hän poistui toimistosta ja minä seurasin häntä. Hän käveli ylös
Kenningtonin tietä ja minä seurasin hänen kintereillään. Nyt hän meni
erääseen myymälään. Herra Holmes, se oli hautajaisten toimeenpanijan.»

Toverini säpsähti. »Entä sitten?» hän kysyi värisevällä äänellä, joka
puhui tulisesta sielusta kylmien harmaiden kasvojen takana.

»Hän puheli laskupöydän takana seisovalle naiselle. Minä astuin myös
sisään. »Se on myöhäistä», kuulin hänen sanovan tai sentapaisia sanoja.
Nainen puolustelihe. »Sen pitäisi olla siellä jo ennen», vastasi hän.
»Siihen meni kauemmin aikaa, kun se oli tavallisuudesta poikkeava.»
He vaikenivat molemmat ja katsoivat minuun, jolloin minä tein jonkun
kysymyksen ja läksin myymälästä.»

»Teitte erinomaisen hyvin. Mitä sitten tapahtui?»

»Nainen tuli ulos, mutta minä olin piiloutunut erääseen ovikäytävään.
Hänessä oli luullakseni herännyt epäluuloja, sillä hän katseli
ympärilleen. Sitten hän huusi ajuria ja astui kärryihin. Minä sain
onneksi toisen ja seurasin häntä. Hän astui alas vihdoin. Poultney
Square'llä numero 36:n kohdalla, Brixton'issa. Minä ajoin ohitse,
astuin pois kärryistä torin kulmassa ja pidin silmällä taloa.»

»Näittekö ketään?»

»Akkunat olivat kaikki pimeitä paitsi yhtä alimmaisessa kerroksessa.
Uudin oli alhaalla, ja minä en voinut nähdä sisään. Minä seisoin siinä
miettien, mitä nyt tekisin, kun umpivaunut ajoivat esiin, kaksi miestä
vaunuissa. He astuivat alas, ottivat jotakin vaunuista ja kantoivat
sen portaita myöten sisäänkäytävän ovelle. Herra Holmes, se oli
ruumisarkku.»

»Ah!»

»Silmänräpäyksen ajan olin syöksymäisilläni sisään. Ovi oli avattu,
jotta miehet taakkoineen pääsisivät sisään. Yllämainittu nainen oli
avannut sen. Mutta minun siinä seistessäni oli hän nähnyt minut
vilahdukselta ja luulen hänen tunteneen minut. Näin hänen säpsähtävän
ja sulkevan kiireesti oven. Minä muistin lupaukseni teille, ja tässä
olen.»

»Olette tehnyt oivallista työtä», sanoi Holmes raaputellen muutamia
sanoja paperiarkin puoliskolle. »Me emme voi tehdä mitään lakivoimaista
ilman valtuuksia, ja te voitte hyödyttää asiaa parhaiten viemällä tämän
kirjeen viranomaisille ja saamalla valtakirjan. Se voi olla jossakin
määrin vaikeata, mutta minä luulisin kalleuksien myynnin olevan
kylliksi. Lestrade pitää kyllä huolen kaikista yksityisseikoista.»

»Mutta he voivat murhata hänet sillävälin. Mitä saattoi ruumisarkku
tarkoittaa, ja ketä muuta kuin häntä varten olisi se ollut?»

»Tahdomme tehdä kaiken, mitä on tehtävissä, herra Green. Ei hetkeäkään
menetetä. Jättäkää se meidän huoleksemme. Nyt, Watson», hän lisäsi
asiakkaamme kiirehtiessä pois, »hän panee lailliset voimat liikkeille.
Me olemme laittomat, kuten tavallista, ja meidän on kuljettava omaa
suuntaamme toiminnassamme. Tilanne tuntuu minusta niin epätoivoiselta,
että mitä äärimmäiset keinot ovat oikeutettuja. Ei hetkeäkään saa
viivytellä, vaan on heti paikalla lähdettävä Poultney Square’lle.»

»Koettakaamme uudelleen esittää tilanne», sanoi hän ajaessamme nopeasti
parlamenttirakennusten ohitse ja Westminster-sillan yli. »Nämä roistot
ovat houkutelleet tämän onnettoman naisen Lontooseen vieroitettuaan
hänet ensin uskollisesta kamarineitsyestään, jos hän on kirjoittanut
joitakin kirjeitä, on ne pidätetty. Jonkun liittolaisensa avulla ovat
he vuokranneet kalustetun talon. Ollessaan kerran siellä ovat he
vanginneet hänet ja ottaneet haltuunsa hänen arvokkaat kalleutensa,
joita he alusta alkaen ovat tavoitelleet. He ovat jo alkaneet myydä
niitä, mikä toimenpide näyttää heistä aivan turvalliselta; koska
heillä ei ole mitään syytä luulla kerienkään välittävän tämän naisen
kohtalosta. Kun hän pääsee vapaaksi, tulee hän luonnollisesti
syyttämään heitä julkisesti. Sentähden ei häntä saa vapauttaa. Mutta he
eivät voi pitää häntä lukkojenkaan takana. Niin ollen on murhaaminen
heidän ainoa ratkaisunsa.»

»Se näyttää sangen selvältä.»

»Seuratkaamme nyt toista suuntaa olettamuksissamme. Jos seuraat kahta
eri ajatusjaksoa, Watson, löydät jonkun leikkauspisteen, jonka pitäisi
lähetä totuutta. Me lähdemme nyt, emme ladyistä, vaan ruumisarkusta,
ja teemme päätelmiä takaisinpäin. Tuo tapaus todistaa, niin luulen,
aivan epäilemättä, että lady on kuollut. Se viittaa myös oikeaoppisiin
hautajaisiin asiaankuuluville lääkärintodistuksineen ja laillisine
vahvistuksilleen. Jos lady olisi ilmeisesti murhattu, olisivat he
haudanneet hänet johonkin kuoppaan takapihalle. Mutta tässä on kaikki
avointa ja säännönmukaista. Mitä se merkitsee! Varmaankin sitä, että he
ovat surmanneet hänet jollakin tavalla, joka on erehdyttänyt lääkärin
ja näyttänyt luonnolliselta kuolemalta — myrkyttämällä kenties. Ja
kuitenkin, kuinka ihmeellistä, että he olisivat voineet päästää jonkun
lääkärin hänen luokseen, ellei tämä olisi ollut liitossa, mikä on
tuskin luultavaa.»

»Olisivatko he voineet väärentää lääkärin todistuksen?»

»Vaarallista, Watson, sangen vaarallista. Ei, minä tuskin
luulen heidän menetelleen niin. Pysähtykää, ajuri! Tässä on
nähtävästi hautajaistoimisto, sillä me olemme juuri sivuuttaneet
vakuuslainatoimiston. Haluaisitko mennä sisään, Watson? Sinun
ulkomuotosi herättää luottamusta. Kysy, mihin aikaan Poultney Square’n
hautajaiset tapahtuvat huomenna.»

Liikkeessä oleva nainen vastasi epäröimättä, että niiden piti olla
kello kahdeksan aamulla.

»Kuten näet, Watson, ei minkäänlaista salaperäisyyttä; kaikki
avonaista! Jollakin tavoin on lailliset muodollisuudet täytetty, ja
he luulevat itsellään olevan, sangen vähän pelättävää. No hyvä, nyt
ei ole muuta mahdollisuutta kuin suoranainen rintamahyökkäys. Oletko
asestettu?»

»Keppini!»

»Hyvä, hyvä, me tulemme olemaan kyllin vahvat. 'Kolminkertaisin asein
on hän varustettu, joka ajaa oikeata asiaa.' Me emme voi suostua
odottamaan poliisia emmekä pysytellä lain neljän kulman sisällä. Nyt,
Watson, me lähdemme yhdessä onneamme koettelemaan, niinkuin olemme
joskus ennenkin tehneet.»

Hän oli soittanut äänekkäästi erään suuren pimeän talon ovikelloa
Bultney Sqnare'n keskellä. Se avattiin heti paikalla, ja pitkän naisen
haahmo kuvastui hämärästi valaistua eteistä vasten.

»No, mitä haluatte?» kysyi hän terävästi tuijottaen meihin pimeydestä.

»Minä haluan puhua tri Schlessinger'in kanssa», sanoi Holmes.

»Täällä ei ole sellaista henkilöä», vastasi hän ja koetti sulkea ovea,
mutta Holmes oli työntänyt jalkansa sen rakoon.

»Niin, minä tahdon tavata miehen, joka asuu täällä, kutsui hän itseään
millä nimellä hyvänsä», sanoi Holmes lujasti.

Nainen epäröi. Sitten hän heitti oven auki. »No hyvä, tulkaa sisään!»
sanoi hän. »Minun mieheni ei pelkää tavata ketään ihmistä maailmassa.»
Hän sulki oven takanamme ja osoitti meidät arkihuoneeseen oikealle
eteisestä sytyttäen kaasun lähtiessään luotamme. »Herra Peters on oleva
silmänräpäyksessä luonanne.»

Hänen sanansa olivat kirjaimellisesti totta, sillä meillä oli tuskin
aikaa katsahtaa ympärillemme tomuisessa ja koinsyömässä huoneessa,
jossa olimme, ennenkuin ovi avautui ja suuri, sileäksi ajeltu mies
astui keveästi huoneeseen. Hänellä oli suuret punaiset kasvot, joissa
oli riippuvat posket ja yleisilmeenä pintapuolinen hyväntahtoisuus, ja
niitä rumensi julma, irstas suu.

»Tässä on tapahtunut joku erehdys, herrat», sanoi hän rasvaisella
äänellä, joka koetti teeskennellä luontevuutta. »Kuvittelen teidän
saaneen vääriä ohjeita. Mahdollisesti, jos koettaisitte kauemmas alas
katua.»

»Riittää jo; meillä ei ole aikaa tuhlataksemme», sanoi toverini
lujasti. »Te olette Henry Peters Adelaide'sta, entinen kunnianarvoisa
tri Schlessinger Badenista ja Etelä-Amerikasta. Minä olen siitä yhtä
varma kuin siitä, että minun oma nimeni on Sherlock Holmes.»

Peters, kuten nyt tahdomme kutsua häntä, säpsähti ja tuijotti
kiinteästi hirveätä takaa-ajajaansa. »Minä luulen, ettei teidän nimenne
säikähdytä minua, herra Holmes», sanoi hän kylmästi, »kun ihmisen
omatunto on niin puhdas kuin minun, ette te voi pelotella häntä. Mitä
teillä on tekemistä minun talossani?»

»Minä tahdon tietää, mitä olette tehnyt lady Frances Carfax'ille, jonka
veitte mitassanne Baden’ista.»

»Minä olisin sangen iloinen siitä, jos te voisitte kertoa minulle,
missä tuo nainen lienee», vastasi Peters kylmästi. »Minulla on hänelle
lasku lähes sadasta punnasta eikä minulla ole siitä muuta vastinetta
kuin pari roskamaisia korvarenkaita, joihin ostaja tuskin katsahtaisi.
Hän liittyi rouva Petersiin ja minuun Baden’issa — se on totta, että
käytin toista nimeä siihen aikaan —, ja hän riippui meissä kiinni,
siksi kunnes tulimme Lontooseen. Minä maksoin hänen pilettinsä. Kun
kerran olimme onnellisesti Lontoossa, hävisi hän jäljettömiin ja jätti,
kuten sanon, nämä vanhanmuotiset jalokivet velkojensa vastineeksi. Jos
löydätte hänet, herra Holmes, olen teille suuresti kiitollinen.»

»Minä aion löytää hänet», sanoi Sherlock Holmes, »minä aion kulkea
tämän talon läpi, siksi kunnes löydän hänet.»

»Missä teidän valtakirjanne on?»

Holmes vetäisi puoliksi revolverin taskustaan. »Tämä saa kelvata siihen
saakka, kunnes parempi tulee.»

»Mutta tepä olette halpamainen murtovaras.»

»Te voitte sanoa minua sellaiseksi», sanoi Holmes iloisesti. »Minun
toverini on myös vaarallinen rosvo. Ja yhdessä aiomme käydä läpi
talonne.»

Vastustajamme avasi oven.

»Nouda poliisi, Annie!» sanoi hän. Kuului naisen hameen kahinaa
käytävässä, ja eteisen ovi avattiin ja suljettiin.

»Aikamme on täpärällä, Watson», sanoi Holmes. »Jos yritätte pidättää
meitä, Peters, niin sangen todennäköisesti vahingoitatte itsenne. Missä
on se ruumisarkku, joka tuotiin taloonne?»

»Mitä te tahdotte ruumisarkusta? Se on käytännössä. Siinä on ruumis.»

»Minun täytyy nähdä se ruumis.»

»Ei milloinkaan minun suostumuksellani.»

»Siinä tapauksessa ilman sitä.» Nopealla liikkeellä Holmes työnsi
miehen syrjään ja meni hänen ohitseen eteiseen. Puoliksi avoin ovi oli
aivan edessämme. Me astuimme sisään. Se oli ruokailuhuone. Pöydällä,
puoliksi sytytetyn kynttiläkruunun alla oli ruumisarkku. Holmes
sytytti kaasun ja kohotti kantta. Syvällä ruumisarkun pohjalla makasi
laiha olento. Yläpuolella olevien kynttilöiden loiste valaisi vanhoja
ja kuihtuneita kasvoja. Ei minkään mahdollisen julmuuden, nälällä
nääntymisen tai taudinkaan avulla olisi yhä kauniista lady Frances'ista
voinut tulla tällainen kuihtunut jäännös. Holmesin kasvot osoittivat
hänen hämmästystään ja myöskin, että hänen tuli helpompi olla.

»Jumalan kiitos», mutisi hän. »Se on joku toinen.»

»Ah, olettepa kerrankin erehtynyt pahasti, herra Sherlock Holmes»,
sanoi Peters, joka oli seurannut meitä huoneeseen.

»Kuka tämä kuollut nainen on?»

»Hyvä, jos tahdotte tosiaan sen tietää, niin on hän vaimoni vanha
hoitajatar, Rose Spender on hänen nimensä, jonka me löysimme Brixton’in
työlaitoksen sairaalasta. Me toimme hänet tänne, kutsuimme tohtori
Horsom’in, Firbank, Villa numero 13, — arvelen teidän panevan
muistiin hänen osoitteensa — ja hankimme hänelle huolellista hoitoa,
kuten kristittyjen ihmisten tapa on. Kolmantena päivänä hän kuoli
— todistuksessa sanotaan vanhuuden heikkouteen — mutta se on vain
lääkärin mielipide, ja tietysti te tiedätte asian paremmin. Me
annoimme hänen hautajaistensa järjestämisen Stimson & Co:n tehtäväksi,
Kennington Road'ista, ja he hautaavat hänet huomenna — mutta kello
kahdeksan. Voitteko nähdä siinä mitään outoa, herra Holmes? Te olette
tehnyt typerän erehdyksen, ja voitte aivan hyvin tunnustaa sen. Minäpä
antaisin jotakin teidän töllistelevien, tuijottavien kasvojenne
valokuvasta, vetäessänne syrjään kannen ja odottaessanne näkevänne
lady Frances Carfax'in, kun sen sijaan näittekin vain erään vanhan
yhdeksänkymmenen vuotiaan naisen.»

Holmesin ilme oli mahdollisimman puhumaton hänen vastustajansa
pilkatessa, mutta hänen nyrkkiinpuristetut kätensä ilmaisivat kiivasta
suuttumusta.

»Minä aion-käydä talonne lävitse», sanoi hän.

»Aiotteko sittenkin», huusi Peters naisen äänen ja askelten kuuluessa
portaissa. »Saammepa sen pian nähdä. Tätä tietä, poliisit, olkaa hyvät.
Nämä miehet ovat tunkeutuneet talooni, enkä voi päästä heistä eroon.
Auttakaa minua ajamaan heidät ulos.»

Eräs poliisi ja konstaapeli seisoivat ovella. Holmes veti
käyntikorttinsa rasiastaan.

»Tässä on nimeni ja osoitteeni. Tämä on ystäväni, tri Watson.»

»Hyväinen aika, herra, me tunnemme teidät varsin hyvin», sanoi poliisi,
»mutta te ette voi jäädä tänne ilman valtakirjaa.»

»Tietenkään en. Ymmärrän sen varsin hyvin.»

»Vangitkaa hänet!» huusi Peters.

»Me tiedämme, milloin meidän on käytävä käsiksi tähän herraan, jos niin
tarvitaan», sanoi poliisi juhlallisesti, »mutta teidän on mentävä,
herra Holmes.»

»Niin, Watson, meidän on mentävä pois.»

Hetkistä myöhemmin olimme taas kadulla. Holmes oli yhtä tyyni kuin
aina, mutta minä olin kiihdyksissä suuttumuksesta ja nöyryytyksestä.
Poliisi oli seurannut meitä.

»Olen pahoillani, herra Holmes, mutta sellainen on laki.»

»Aivan niin, poliisi; te ette voinut menetellä toisin.»

»Toivoakseni oli teillä pätevät syyt oloonne siellä. Jos minä voin
tehdä jotakin —»

»On kyseessä eräs kadonnut nainen, poliisi, ja me luulemme hänen olevan
tuossa talossa. Minä odotan tällä hetkellä valtakirjaa.»

»Siinä tapauksessa pidän minä silmällä asianomaisia henkilöitä. Jos
jotakin ilmenee, annan teille varmasti tiedon.»

Kello oli vasta yhdeksän, ja me riistan jäljille täyttä päätä. Ensin me
ajoimme Brixton'in työlaitoksen sairaalaan, missä saimme kuulla todeksi
sen, että eräs armelias pariskunta oli käynyt siellä muutama päivä
sitten ja että he olivat vaatineet erästä vanhaa heikkomielistä naista
haltuunsa sanoen häntä entiseksi palvelijakseen ja että he olivat
hankkineet luvan viedä hänet pois kerallaan. Uutinen hänen kuolemastaan
ei herättänyt mitään hämmästystä.»

Lääkäri oli seuraava päämäärämme. Hänet oli kutsuttu. Hän oli todennut
vaimon kuolevan pelkästään vanhuuttaan, oli tosiaan nähnyt hänen
kuolevan ja kirjoittanut todistuksen asianomaiseen muotoon. »Minä
vakuutan teille, että kaikki oli aivan säännöllistä eikä asiassa
ollut voinut tapahtua mitään väärää peliä», sanoi hän. Ei mikään
talossa ollut herättänyt hänen epäluulokaan paitsi sitä seikkaa, että
heidän säätyisilleen ihmisille oli merkillistä se, ettei heillä ollut
palvelijaa. Niin pitkälle meni tohtori, ei sen pitemmälle.

Lopuksi jouduimme Scotland Yard'iin. Oli ollut vaikeuksia valtakirjan
saantiin nähden. Oli välttämätöntä viivytellä hiukan. Viranomaisten
allekirjoitusta ei voitu saada ennenkuin seuraavana aamuna. Jos Holmes
tahtoisi tulla kello yhdeksän tienoissa, voisi hän mennä Lestraden
kera mainittuun paikkaan ja nähdä sen vaikutuksen. Siten päättyi
päivä, jotapaitsi ystävämme, poliisi, tuli noin puoliyön tienoissa
sanomaan nähneensä häilyviä valoja siellä täällä suuren, pimeän talon
akkunoissa, mutta ettei kukaan ollut poistunut eikä kukaan astunut
sisään. Me emme voineet muuta kuin rukoilla kärsivällisyyttä ja odottaa
huomiseen.

Sherlock Holmes oli liian kiihtynyt keskustellakseen ja liian levoton
nukkuakseen. Poistuessani jäi hän polttelemaan innokkaasti, raskaat,
tummat kulmakarvat olivat yhteen rypistettyinä ja pitkät, hermostuneet
sormet näpäyttelivät tuolin käsinojaa hänen käydessään mielessään
lävitse salaisuuden kaikki mahdolliset ratkaisut. Useita kertoja yön
kuluessa kuulin hänen kiertelevän talossa. Viimein, juuri kun minua oli
kutsuttu aamulla, hyökkäsi hän huoneeseeni. Hän oli yönutussa, mutta
hänen kalpeat kasvonsa syvälle painuneille silmineen puhuivat minulle
unettomasta yöstä.

»Mihin aikaan olivat hautajaiset? Kello kahdeksan, eikö niin?» kysyi
hän innokkaasti. »Hyvä, nyt on kello kaksikymmentä minuuttia yli
seitsemän. Hyväinen aika, Watson, mihin ovat joutuneet aivot, jotka
Jumala on antanut minulle? Joutuin, mies, joutuin! On kyseessä elämä
tai kuolema, — sata kertaa suurempi mahdollisuus kuolemaan kuin
elämään. Minä en milloinkaan anna itselleni anteeksi sitä, jos tulemme
liian myöhään, en milloinkaan.» Ei ollut kulunut viittä minuuttia,
ennenkuin me kiisimme ajurin kärryillä alas Baker-katua. Mutta
sittenkin oli kello kaksikymmentäviisi minuuttia vailla kahdeksan
sivuuttaessamme Big Ben'in ja löi kahdeksan syöksyessämme Brixton
Road’ia alas. Mutta toiset myöhästyivät samoin. Kymmenen minuuttia
yli ajan seisoivat ruumisvaunut yhä talon ovella, ja juuri kun meidän
vaahtoava hevosemme pysähtyi, ilmestyi ruumisarkku kolmen miehen
kantamana. Holmes hyökkäsi eteenpäin ja sulki heidän tiensä.

»Takaisin!» huusi hän laskien kätensä etummaisen rinnalle. »Viekää se
takaisin paikalla!»

»Mitä perhanaa te tarkoitatte? Vielä kerran kysyn teiltä, missä
valtakirjanne on?» karjaisi raivoisa Peters, suuret punaiset kasvot
hehkuvina ruumisarkun toisessa päässä.

»Valtakirja on matkalla. Tämä arkku jää taloon siksi kunnes se tulee.»

Käskevä sävy Holmesin äänessä vaikutti kantajiin. Peters oli äkkiä
kadonnut taloon ja he noudattivat näitä uusia määräyksiä. »Nopeasti,
Watson, nopeasti! Tässä on ruuviavain!» huusi hän, kun arkku oli
uudelleen asetettu pöydälle. »Tässä on yksi teille, mies! Saatte
kultarahan, jos kansi tulee auki minuutissa! Älkää kysykö mitään —
toimikaa vain! Hyvä on! Se avautuu! Se avautuu! Vihdoinkin se avautuu!»

Yhteisillä ponnistuksilla me tempasimme auki arkun kannen. Sitä
tehdessämme syöksähti sisäpuolelta tukahduttava ja hyvin voimakas
kloroformin tuoksu. Arkussa makasi ruumis, jonka pää oli kiedottu
kokonaan pumpuliin, joka oli kastettu nukutusaineeseen. Holmes
repäisi kääreen pois ja paljasti kauniin ja henkevän keski-ikäisen
naisen kuvapatsasmaiset kasvot. Silmänräpäyksessä hän oli kietaissut
käsivartensa olennon ympärille ja nosti hänet istumaan.

»Onko hän mennyttä, Watson? Onko toivon kipinääkään jäljellä? Emmehän
toki ole myöhästyneet?»

Puolen tunnin ajan tuntui siltä kuin olisimme todella myöhästyneet.
Osaksi todellisen tukahtumisen, osaksi kloroformin myrkyllisen höyryn
vaikutuksesta näytti lady Frances’ia olevan miltei mahdoton herättää
henkiin. Ja sitten tekohengityksen, eetteriruiskutuksien, kaikkien
tieteen keksintöjen avulla jonkinlainen elonmerkki, silmäluomien
räpytys, hiukan sumua peilissä puhui hitaasti palaavasta elämästä.
Paikalle oli ajanut ajuri, ja Holmes kurkisti yöuutimen raosta ulos.
»Siinä on Lestrade valtakirjoineen», sanoi hän. »Hän saa varmasti nähdä
lintunsa lentäneen ulos. Ja tässä», lisäsi hän raskaiden askelten
rientäessä käytävää pitkin, »on joku, jolla on suurempi oikeus hoidella
tätä naista kuin meillä. Hyvää huomenta, herra Green; luulen, että lady
Frances on siirrettävä muuanne mitä pikemmin sitä parempi. Sillävälin
jatkettakoon hautajaisia ja menköön vanha naisparka, joka vielä makaa
tuossa arkussa, yksin viimeiseen lepopaikkaansa.»

       *       *       *       *       *

»Jos sinä haluaisit liittää tämän jutun muistiinpanoihisi, rakas
Watson», sanoi Holmes sinä iltana, »niin voi se vain olla esimerkkinä
siitä, millaiselle hetkelliselle sokeudelle parhaitenkin hillitty
mieli voi olla alttiina. Sellaiset erehdykset ovat yhteisiä kaikille
kuolevaisille ja suurin on hän, joka osaa tuntea ja korjata ne. Minä
voin kenties vaatia tätä vaatimatonta tunnustusta. Yöllä minua ahdisti
ajatus, että jossakin oli johtolanka, kummallinen ajatus, omituinen
havainto oli tullut huomiooni ja kadonnut liian helposti. Sitten
äkkiä, aamun harmaudessa, tulivat sanat takaisin mieleeni. Ne olivat
hautajaisten toimeenpanijan vaimon sanat Philip Green'in kertomina. Hän
oli sanonut: 'Sen pitäisi olla siellä jo ennen. Siihen meni pitempi
aika, kun se ei ollut tavallista mallia.' Hän puhui ruumisarkusta. Se
oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Se saattoi ainoastaan merkitä,
että se oli tehty jonkun erikoisen mitan mukaan. Mutta miksi? Miksi?
Silloin muistinkin sillä hetkellä korkeat syrjät ja pienen kuihtuneen
olennon pohjalla. Miksi niin suuri arkku niin pienelle ruumiille?
Jotta eräälle toiselle ruumiille jäisi tilaa. Molemmat haudattaisiin
saman todistuksen nojalla. Se olisi kaikki ollut niin selvää, ellei
oma näkemykseni olisi himmentynyt. Kello kahdeksalta piti lady Frances
haudattaman. Meidän ainoa mahdollisuutemme oli pysähdyttää arkku talon
edustalla.

»Oli epätoivoisen pieni mahdollisuus meidän tavata häntä hengissä,
mutta sellainen mahdollisuus oli, kuten seuraukset osoittivat. Nämä
ihmiset eivät minun tietääkseni olleet milloinkaan tehneet murhaa.
He mahdollisesti lopultakin pelkäsivät todellista väkivaltaa. He
saattoivat haudata hänet ilman mitään merkkiä siitä, kuinka hän päätti
päivänsä, ja vaikka hänet olisikin kaivettu maasta, oli heillä joku
mahdollisuus. Minä toivoin sellaisten mietelmien liikkuvan heidän
mielessään. Sinä voit loihtia esiin näytelmän varsin hyvin. Sinä näit
tuon hirveän luolan yläkerrassa, missä naisparkaa oli pidetty niin
kauan. He syöksyivät sisään ja nukuttivat hänet kloroformillaan,
kantoivat hänet alas, ripottivat nukutusainetta enemmän ruumisarkkuun
hänen heräämisensä varalta ja sitten ruuvasivat kannen kiinni. Ovela
suunnitelma, Watson. Se on minulle uutta rikosten joukossa. Jos meidän
entiset lähetyssaarnaajaystävämme pääsevät Lestrade'n kynsistä, odotan
saavani tulevaisuudessa kuulla joistakin loistavista tapauksista heidän
elämässään.»




JUTTU PAHOLAISEN JALASTA.


Kirjoitellessani silloin tällöin muistiin muutamia merkillisiä
kokemuksia ja mielenkiintoisia muistelmia, jotka liittyvät pitkään
ja läheiseen ystävyyssuhteeseeni herra Sherlock Holmes’iin, on minua
aina kohdannut hänen julkisuudenkammonsa aiheuttamia vaikeuksia.
Hänen synkälle ja kyynilliselle hengelleen oli julkinen kiitos aina
kauhistuttava, eikä mikään huvittanut häntä enemmän jonkun onnistuneen
jutun lopussa kuin jättää lopullinen ratkaisu jonkun puhdasoppisen
oikeudenpalvelijan tehtäväksi ja kuunnella pilkallisesti hymyillen
yleisön moniäänisiä onnitteluja, jotka osuivat väärään paikkaan.
Tämä seikka siis, tämä ystäväni suhtautuminen asiaan, eikä suinkaan
mikään mielenkiintoisen aineiston puute, on ollut syynä siihen, että
olen tuonut sangen harvoja muistelmia julkisuuteen. Minun osani hänen
muutamissa seikkailuissaan oli aina etuoikeus, joka sääsi minun
pitämään asian salassa ja vaikenemaan siitä.

Vastaanotin siis melkoisella hämmästyksellä sähkösanoman Holmesilta
viime tiistaina — hänen tiedetään aina välttäneen kirjoittamista,
milloin vain sähkösanomaa voi käyttää — jossa olivat seuraavat sanat:
»Miksi ei kertoa heille cornilaisesta kammosta — omituisin juttu,
jota minä olen käsitellyt.» Minulla ei ole aavistustakaan siitä,
mikä jälkisilmäys hänen muistissaan oli johdattanut asian uudelleen
hänen mieleensä tai mikä oikku oli saanut hänet toivomaan, että
minä kertoisin sen; mutta minä riennän, ennenkuin toinen peruuttava
sähkösanoma saapuu, etsimään muistiinpanot, jotka antavat minulle jutun
yksityiskohdat, ja asettamaan kertomuksen lukijaini eteen.

Keväällä vuonna 1897 osoitti Holmesin rautainen terveys joitakin
heikkenemisen oireita alituisen ankaran, mitä rasittavimman työn
ja kenties myös hänen oman satunnaisen varomattomuutensa takia.
Maaliskuussa samana vuonna tri Moore Agar Harley-kadulta, jonka
näytelmällisen esittämisen Holmesille minä voin joskus kertoa, antoi
suoranaisia määräyksiä, että kuuluisan yksityispoliisin oli pantava
syrjään kaikki juttunsa ja vetäydyttävä täydelliseen lepoon, jos hän
halusi välttää terveytensä täydellistä murtumista. Terveydentilastaan
hän ei itse vähääkään välittänyt, sillä hän oli henkisesti
täydellisesti kunnossa, mutta viimeinkin, kun uhattiin, että hän tulisi
ainiaaksi kykenemättömäksi työhön, saatiin hänet suostumaan ilman
alanmuutokseen. Siten me yhdessä jouduimme aikaisin keväällä sinä
vuonna erääseen pieneen mökkiin lähelle Poldhu Bay'tä, Cornin niemimaan
uloimmassa kärjessä.

Se oli yksinäinen paikka, joka sangen hyvin soveltui potilaani juroon
mielialaan. Pienen, valkoiseksi maalatun, korkealla ruohoisella
niemekkeellä sijaitsevan talomme akkunoista katselimme alas koko Mounts
Bay'n synkkää puoliympyrää, jota reunustivat mustat kalliot ja vaahtoa
roiskuvat karit, joiden luona lukemattomat merimiehet olivat päättäneet
päivänsä. Pohjoistuulella se lepää tyvenenä ja turvallisena kutsuen
myrskyn heittelemää alusta etsimään sieltä rauhaa ja suojaa.

Sitten tulee äkkinäinen tuulenpyörre, raivoava tuulenpuuska lounaasta,
ankkurien ajautuminen perässä, rannan suoja, ja viimeinen kamppailu
kuohuvissa pyörteissä. Viisas merimies pysyttelee kaukana tuosta
pahasta paikasta.

Maalla olivat ympäristömme yhtä synkät kuin merenpuolella. Se oli
epätasaista nummimaata, yksinäistä ja tummaa seutua, siellä täällä
kirkontorni osoittamassa jonkun vanhanaikaisen kylän paikkaa. Joka
suunnalla näillä soilla oli erään hävinneen heimon jälkiä, heimon
joka oli hävinnyt täydelleen sukupuuttoon ja josta ainoastaan
kertoivat ihmeelliset kivimuistomerkit, säännöttömät vallitukset,
jotka sisälsivät kuolleiden tuhkaa, ja omituiset maanmuodostumat,
jotka viittasivat historiantakaisiin taisteluihin. Paikan lumous ja
salaperäisyys sekä sen unohtuneista heimoista johtuva synkkä ilmapiiri
kiinnitti ystäväni mielikuvitusta, ja hän vietti suuren osan aikaansa
pitkillä kävelyretkillä ja yksinäisissä mietiskelyissä nummella.
Entinen cornilaismurre oli myös vetänyt hänen huomionsa puoleensa,
ja hän oli muistaakseni saanut päähänsä, että se oli sukua kaldean
kielelle ja että sitä olivat laajalti levittäneet foinikialaiset
tinakauppiaat. Hän oli saanut luettelon kielitieteellisistä kirjoista
ja oli juuri asettumassa kehittämään tätä väitelmää, kun äkkiä
minun surukseni ja hänen peittelemättömäksi ilokseen me huomasimme
juuri tuossa unelmien maassa aivan läheisimmässä läheisyydessämme
joutuneemme ratkaisemaan sellaista tehtävää, joka oli jännittävämpi,
viehättävämpi ja äärettömän paljon salaperäisempi kuin mikään
niistä, jotka olivat ajaneet meidät Lontoosta. Meidän yksinkertainen
elämämme ja rauhalliset, terveelliset tottumuksemme keskeytettiin
väkivaltaisesti, ja meidät syöstiin keskelle tapahtumain sarjaa, joka
aiheutti mitä suurinta kiihtymystä ei ainoastaan Cornwallissa vaan koko
länsi-Euroopassa. Monet lukijoistani muistanevat jotakin siitä, mitä
kutsuttiin »Cornin kauhuksi», vaikka asiasta tuli Lontoon sanomalehtiin
mitä epätäydellisin selostus. Nyt, kolmentoista vuoden kuluttua annan
yksityiskohtaisen kertomuksen tästä käsittämättömästä jutusta yleisölle.

Olen maininnut, että siellä täällä olevat kirkon tornit merkitsevät
kyliä, joita oli hajallaan Cornwall'in tässä osassa. Lähin näistä
oli pieni Tredannick Wollas-niminen kylä, jossa noin parin sadan
asukkaan hökkelit olivat ryhmissä vanhanaikaisen, sammalpeitteisen
kirkon ympärillä. Seurakunnan pappi, herra Roundhay, oli jonkinlainen
muinaistieteilijä, ja sellaisena Holmes oli tutustunut häneen. Hän
oli keski-ikäinen mies, ystävällinen, ja muhkea, ja hänellä oli
melko suuri paikallistuntemus. Hänen kutsustaan olimme juoneet teetä
pappilassa ja olimme myös tutustuneet herra Montimer Tregennis’iin,
erääseen varakkaaseen herraan, joka lisäsi papin niukkoja varoja
asumalla vuokralla tämän suuressa yksinäisessä talossa. Pastori, joka
oli vanhapoika, oli iloinen siitä seikasta, vaikka hänellä oli sangen
vähän yhteistä vuokraksensa kera, joka oli laiha, tumma, silmälaseja
käyttävä mies ja käveli niin kumarassa, että näytti siltä kuin hänellä
olisi ollut oikea ruumiinvika. Muistan, että lyhyen vierailumme aikana
pastori oli mielestämme kielevä, jotavastoin hänen vuokraksensa oli
omituisen harvapuheinen, raskasmielisen ja tarkastelevaisen näköinen
mies, joka istui silmät pois käännettyinä, ilmeisesti hautoen
mielessään omia asioitaan.

Nämä olivat ne kaksi miestä, jotka astuivat pieneen arkihuoneeseemme
tiistaina 16 päivä maaliskuuta hiukan aikaa aamiaisemme jälkeen
meidän poltellessamme yhdessä ja valmistautuessamme jokapäiväiseen
retkeilyymme nummelle.

»Herra Holmes», sanoi pastori kiihtyneellä äänellä, »mitä omituisin ja
surullisin tapaus on sattunut yöllä. Se on aivan ennenkuulumatonta.
Meidän täytyy pitää erikoisena sallimuksena sitä, että te satuitte
olemaan täällä tähän aikaan, sillä te olette ainoa mies koko
Englannissa, jota tarvitsemme.»

Minä tuijotin tunkeilevaa pastoria sangen epäystävällisin silmin;
mutta Holmes otti piippunsa suustaan ja kohosi tuolissaan kuin vanha
koira, joka kuulee metsästystorven soiton. Hän viittasi kädellään
sohvaan päin ja meidän vavahteleva vierailijamme ja hänen kiihtynyt
seuralaisensa istuutuivat vieretysten siihen. Herra Mortimer Tregennis
oli hillitymmän näköinen kuin pappi, mutta hänen laihojen käsiensä
värinästä ja hänen kirkkaiden silmiensä loistosta näki heidän olevan
yhtä liikutettuja.

»Puhunko minä vai tekö puhutte?» kysyi hän pastorilta.

»No, koska te näytte tehneen keksinnön, mikä tahansa se lieneekin,
olisi teidän kenties parempi puhua», sanoi Holmes.

Minä katsahdin huolimattomasti puettuun pappiin, jonka vieressä istui
huolellisesti puettu vuokralainen, ja minua huvitti se yllätys, jonka
Holmesin yksinkertainen päätelmä oli tuonut heidän kasvoilleen.

»Ehkä minun on paras sanoa ensin muutama sana», sanoi pastori, »ja
sitten voitte arvostella, pitääkö teidän kuunnella yksityiskohtia
herra Tregennis'iltä, vai eikö meidän pitäisi rientää heti tämän
ihmeellisen tapahtuman näyttämöpaikalle. Minun sallittanee siis
selittää, että tämä ystävämme vietti eilisillan molempien veljiensä,
Owen- ja George-nimisten, ja sisarensa Brendan seurassa heidän
talossaan Tredannick Wartha'ssa, joka on lähellä vanhaa kiviröykkiötä
nummella. Hän jätti heidät heti kello kymmenen jälkeen pelaamaan
korttia ruokailuhuoneen pöydän ääreen oivallisessa terveydentilassa
sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tänä aamuna hän, ollen aamuvirkku,
käveli sinne päin ennen aamiaista, jolloin hänet saavuttivat tri
Richardson vaunut. Tohtori selitti, että häntä oli juuri lähetetty
noutamaan mitä kiireellisimmin Tredannick Wartha'an. Herra Mortimer
Tregennis meni luonnollisesti hänen kanssaan. Saapuessaan Tredannick
Wartha'an hän näki mitä merkillisimmän näyn. Hänen kaksi veljeään ja
hänen sisarensa istuivat pöydän ympärillä aivan siten kuin hän oli
jättänyt heidät, kortit yhä levällään edessään ja kynttilät loppuun
palaneina jalkaan asti. Sisar makasi taaksepäin nojautuneena kuolleena
tuolissaan, jotavastoin molemmat veljet istuivat yksi hänen kummallakin
puolellaan nauraen, kirkuen ja laulaen aivan järjiltään. Kaikki kolme,
kuollut nainen ja molemmat mielipuolet miehet, olivat säilyttäneet
kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilmeen — kammon synnyttämän
kouristuksen, jota oli kauheata katsella. Talossa ei näkynyt ketään
muuta kuin rouva Porter, vanha kokki ja taloudenhoitaja, joka selitti,
että oli nukkunut sikeästi koko yön eikä ollut kuullut luiskaustakaan
yöllä. Ei mitään ollut varastettu eikä epäjärjestyksessä, eikä millään
tavalla voitu selittää, mikä kauhistus olisi voinut pelottaa naisen
kuoliaaksi ja kaksi voimakasta miestä järjiltään. Sellainen oli
tilanne, herra Holmes, lyhyesti kuvattuna, ja jos te voitte auttaa
meitä selittämään sitä, olette tehnyt suuren työn.»

Minä olin toivonut voivani jollakin tavalla houkutella toverini
takaisin siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut matkamme aiheena; mutta
yksi silmäys hänen jännittyneisiin kasvoihinsa ja rypistettyihin
kulmakarvoihinsa kertoi minulle, kuinka turha nyt oli toiveeni. Hän
istui jonkun aikaa hiljaa, vaipuneena miettimään merkillistä näytelmää,
joka oli tunkeutunut meidän rauhaamme.

»Minä tahdon perehtyä tähän asiaan», sanoi hän vihdoin. »Ensi näkemältä
se näyttää olevan sangen poikkeuksellista laatua. Oletteko itse ollut
siellä, herra Roundhay?»

»En, herra Holmes. Herra Tregennis toi tiedot pappilaan ja minä
kiirehdin heti tänne hänen kanssaan kysymään neuvoa teiltä.»

»Kuinka pitkä matka on taloon, jossa tämä eriskummallinen murhenäytelmä
tapahtui?»

»Noin penikulman verran sisämaahan.»

»Sitten kävelemme sinne yhdessä. Mutta ennen lähtöämme täytyy minun
tehdä teille muutamia kysymyksiä, herra Mortimer Tregennis.»

Toinen oli ollut hiljaa koko tämän ajan, mutta minä olin huomannut,
että hänen enemmän hillitty kiihtymyksensä oli vielä suurempi kuin
papin tungettelevainen liikutus. Hän istui kalpeat kasvot vääntyneinä,
tuskainen katse Holmes’iin kiinnitettynä ja ohuet kädet puristettuina
kouristuksentapaisesti yhteen. Hänen kalpeat huulensa värisivät
hänen kuunnellessaan kammottavaa kohtaloa, joka oli kohdannut hänen
perhettään, ja hänen tummat silmänsä näyttivät heijastavan jossakin
määrin näytelmän kauheutta.

»Kysykää, mitä haluatte, herra Holmes», sanoi hän innokkaasti.
»Se on paha asia puhuttavaksi, mutta minä tahdon vastata teille
totuudenmukaisesti.»

»Kertokaa minulle viime yöstä.»

»Hyvä, herra Holmes, minä söin illallista siellä, kuten pastori kertoi,
ja vanhempi veljeni George ehdotti, että pelaisimme sen jäljestä
whist-peliä. Me istuuduimme noin yhdeksän tienoissa. Neljännestä yli
kymmenen minä läksin. Lähtiessäni olivat kaikki pöydän ympärillä
mahdollisimman iloisina.»

»Kuka johdatti teidät ulos?»

»Rouva Porter oli mennyt nukkumaan, joten minä itse menin ulos. Minä
suljin hallin oven jäljessäni. Sen huoneen ovi, jossa he istuivat, oli
suljettu, mutta akkunan yöverho oli vedetty alas. Ovessa enemmän kuin
akkunassakaan ei ollut minkäänlaista muutosta tapahtunut tänä aamuna,
eikä ollut mitään syytä ajatella, että joku vieras olisi ollut talossa.
Ja kuitenkin he istuivat aivan hulluina kauhusta, ja Brenda makasi
kuolleena pelosta, pää riippuen tuolin käsinojalla. Minä en milloinkaan
tule saamaan mielestäni, miltä siinä huoneessa näytti, en milloinkaan
elämässäni.»

»Tosiasiat, sellaisina kuin te ne kuvailette, ovat tosiaan sangen
merkilliset», sanoi Holmes. »Minä otaksun, ettei teillä itsellänne ole
mitään omaa arvelmaa, joka voisi jollakin tavoin selittää niitä?»

»Se on pirullista, herra Holmes!» huusi Mortimer Tregennis. »Se ei
ole tästä maailmasta. Siihen huoneeseen on tullut jotakin, joka on
sammuttanut järjen valon heidän mielistään. Mikä inhimillinen keksintö
olisi voinut saada aikaan sen?»

»Pelkään», sanoi Holmes, »että jos asia ei ole inhimillinen, niin ei
se tosiaan ole minun selitettävissäni. Kuitenkin meidän täytyy tarkoin
tutkia kaikki luonnolliset selitykset, ennenkuin taannumme sellaiseen
arveluun. Mitä teihin, herra Tregennis, tulee, otaksun teidän olleen
jollakin tavoin erotettu perheestänne, koska he asuivat yhdessä ja
teillä oli huoneet eri paikassa.»

»Niin on asian laita, herra Holmes, vaikka syy on ollut ja mennyt. Me
olimme tinankaivajan perhe, Redtruth'ista, mutta me möimme yrityksemme
eräälle yhtiölle ja vetäydyimme syrjään saatuamme kyllin elääksemme. En
tahdo kieltää, että rahan jaossa ilmeni hiukan erimielisyyttä ja että
jonkun ajan oli välimme sen vuoksi rikkoutunut, mutta se oli kaikki
anteeksiannettu ja unohdettu, ja me olimme kaikki mitä parhaat ystävät.»

»Muistellessanne tuota iltaa, jonka vietitte yhdessä, eikö muistiinne
johdu ainoatakaan asiaa, joka mahdollisesti valaisisi murhenäytelmää?
Ajatelkaa tarkoin, herra Tregennis, eikö löytyisi mitään avainta, joka
voisi auttaa minua.»

»Ei ole olemassa mitään, herra.»

»Olivatko omaisenne tavallisessa mielentilassaan?»

»He eivät milloinkaan olleet olleet paremmassa.»

»Olivatko he hermostuneita ihmisiä? Eivätkö he milloinkaan osoittaneet
pelkäävänsä tulevaa vaaraa?»

»Ei mitään sentapaista.»

»Eikö teillä siis ole mitään lisättävää, mikä voisi auttaa minua?»

Mortimer Tregennis mietti vakavana hetkisen.

»Mieleeni johtuu eräs seikka», sanoi hän viimein. »Istuessamme pöydän
ääressä oli minun selkäni akkunaan päin, ja veljeni George, joka oli
vastapelaajani korttipelissä istui vastapäätä akkunaa. Minä näin hänen
kerran katsovan kiinteästi olkapääni yli, joten minäkin käännyin ja
katsoin myös. Käärekaihdin oli ylhäällä ja akkuna suljettu, mutta minä
saatoin parahiksi eroittaa kentällä olevat pensaat, ja hetken tuntui
minusta kuin olisin nähnyt jotakin liikkuvan niiden joukossa. En olisi
voinut sanoa, oliko se mies vai nainen, mutta arvelin, että siinä oli
varmasti jotakin. Kun kysyin, mitä hän katseli, sanoi hän itsellään
olleen saman tunteen. Siinä kaikki, mitä voin kertoa.»

»Ettekö ottaneet selvää siitä?»

»Emme. Asia sivuutettiin vähäpätöisenä.»

»Te läksitte siis heidän luotaan ilman minkäänlaista pahaa aavistusta?»

»Ilman minkäänlaista.»

»Minä en ole oikein selvillä siitä, kuinka te saitte kuulla uutisen
niin aikaisin tänä aamuna.»

»Minä nousen aikaisin aamulla, ja tavallisesti teen kävelyretken ennen
aamiaista. Tänä aamuna olin tuskin ennättänyt lähteä, ennenkuin tohtori
saavutti minut vaunuilleen. Hän kertoi minulle, että vanha rouva Porter
oli lähettänyt erään pojan hänen luokseen kiireellistä sanomaa tuomaan.
Minä hyppäsin hänen viereensä vaunuihin, ja sitten ajoimme eteenpäin.
Tullessamme sinne katsahdimme tuohon kamalaan huoneeseen, kynttilöiden
ja tulen oli täytynyt palaa loppuun jo tuntikausia sitten, ja he olivat
istuneet pimeässä aamun koittoon asti. Tohtori sanoi Brendan varmasti
olleen kuolleena vähintäin kuusi tuntia. Ei mitään väkivallan merkkiä
ollut näkyvissä. Hän makasi aivan tuolin käsinojaa vasten tuo ilme
kasvoillaan. George ja Owen laulelivat laulunpätkiä ja lepertelivät
kuin kaksi suurta apinaa. Oi, se oli kamalaa nähdä! Minä en voinut
kestää sitä ja tohtori oli valkea kuin lakana. Hänkin vaipui tuoliin
miltei tajuttomana ja me olimme menettää hänetkin.»

»Merkillistä, sangen merkillistä!» sanoi Holmes nousten ja ottaen
lakkinsa. »Minä arvelen, että meidän olisi paras mennä Tredannick
Wartha'an viipymättä. Tunnustan, että olen harvoin tutustunut juttuun,
joka ensi silmäykseltä olisi näyttänyt merkillisemmältä ratkaista.»

       *       *       *       *       *

Meidän toimenpiteemme tuona ensimmäisenä aamuna sangen vähän edistivät
tiedustelujamme. Mutta heti alussa tapahtui eräs seikka, joka teki
mieleeni mitä synkimmän vaikutuksen. Murhenäytelmän tapahtumapaikalle
johtava tie kulkee alas kapeata, kiemurtelevaa kyläkujaa pitkin.
Kulkiessamme sitä pitkin kuulimme lähestyvien vaunujen ratinaa. Me
väistyimme syrjään antaaksemme niiden kulkea sivuitse. Niiden ajaessa
ohitsemme näimme vilahdukselta suljetun akkunan takaa kamalasti
vääristyneet, irvistelevät kasvot tuijottamassa meitä. Nuo tuijottavat
silmät ja kirskuvat hampaat välähtivät sivuitsemme kuin kaamea ilmestys.

»Veljeni!» huusi Mortimer Tregennis huulet valkoisina. »He vievät heitä
Helston’iin.»

Me katselimme kauhulla mustia vaunuja, jotka mennä keikkuivat tietään.
Sitten me suuntasimme askeleemme tätä pahaenteistä taloa kohti, jossa
he olivat joutuneet tämän kummallisen kohtalon alaisiksi.

Se oli suuri ja valoisa asunto, enemmän huvilan kuin majan näköinen.
Siinä oli melkoisen suuri puutarha, jossa jo, cornilaisen ilmanalan
vuoksi, oli runsaasti kevätkukkia. Tähän puutarhaan vietti arkihuoneen
akkuna ja siitä oli, Mortimer Tregennis’in kertomuksen mukaan, täytynyt
tulla sen pahan, joka pelkällä kamaluudellaan oli silmänräpäyksessä
huumannut heidän mielensä. Holmes käveli hitaasti kukkaistutuksien
keskellä ja polkua pitkin, ennenkuin astuimme eteiseen. Hän oli
niin vaipunut mietteisiinsä, muistaakseni, että hän kompastui
vesiastiaan, kaatoi sen sisällön kumoon ja kasteli sekä jalkansa että
puutarhan polun. Talon sisällä kohtasimme cornilaisen vanhanpuoleisen
taloudenhoitajan, rouva Porterin, joka nuoren tytön avulla huolehti
perheen tarpeista. Hän vastasi auliisti kaikkiin Holmesin kysymyksiin.
Hän ei ollut kuullut mitään yöllä. Hänen herrasväkensä oli viimeksi
ollut oivallisella tuulella, eikä hän ollut milloinkaan nähnyt heitä
iloisempina ja onnellisempina. Hän oli pyörtynyt kauhusta astuessaan
aamulla huoneeseen ja nähdessään tuon hirvittävän seurueen pöydän
ympärillä. Hän oli toinnuttuaan paiskannut akkunan auki päästääkseen
aamuilmaa sisään ja oli juossut alas tielle lähettääkseen renkipojan
tohtoria hakemaan. Neiti oli vuoteessaan yläkerrassa, jos halusimme
nähdä häntä. Tarvittiin neljä vahvaa miestä saamaan veljeksiä
sairashuoneen vaunuihin. Hän itse ei jäisi toiseksi päiväksi taloon ja
hän lähtisi samana iltana yhtyäkseen perheeseensä St. Ives'issä.

Me astuimme ylös portaita ja tarkastimme ruumista. Neiti Brenda
Tregennis oli ollut hyvin kaunis tyttö, vaikka hän nyt oli tulossa
keski-ikään. Hänen tummat, selväpiirteiset kasvonsa olivat sievät
vielä kuoltuakin, mutta vieläkin oli niillä hiukan kauhun aiheuttamaa
kouristusta, joka oli ollut hänen viimeinen inhimillinen tunteensa.
Hänen makuuhuoneestaan astuimme alas arkihuoneeseen, jossa tämä
kummallinen murhenäytelmä oli äskettäin tapahtunut. Hiiltynyt tuhka
edellisen illan takkatulesta oli ristikolla. Pöydällä oli nuo neljä
valunutta ja loppuunpalanutta kynttilää, kortit olivat hajallaan pitkin
pöytää. Tuolit oli työnnetty seinää vasten, mutta kaikki muu oli kuin
edellisenä iltana. Holmes astui kevein, nopein askelin edestakaisin
huoneessa; hän istui eri tuoleilla vetäen ne takaisin entisille
paikoilleen. Hän tutki, miten paljon puutarha oli näkyvissä; hän tutki
lattian, katon ja tulisijan; mutta en kertaakaan nähnyt hänen silmäinsä
kirkastuvan enkä huuliensa puristuvan yhteen, mikä olisi osoittanut
minulle hänen näkevän jonkinlaista valoa tässä äärimmäisessä pimeydessä.

»Miksi tuli?» hän kerran kysyi. »Oliko heidän tapana aina pitää tulta
tässä pimeässä huoneessa kevätiltoina?»

Mortimer Tregennis selitti, että yö oli kylmä ja kostea. Siitä syystä
oli tuli sytytetty hänen tultuaan. »Mitä te nyt teette, herra Holmes»,
kysyi hän.

Ystäväni hymyili ja laski kätensä käsivarrelleni. »Luulen, Watson, taas
ryhtyväni myrkyttämään itseäni tupakalla, jota sinä niin usein ja aivan
oikein olet tuominnut», sanoi hän. »Luvallanne, herrat, vetäydymme
nyt majaamme, sillä minä en luule keksivämme mitään uutta valaistusta
asiaan. Minä tahdon muistella asioita mielessäni ja jos jotakin johtuu
mieleeni, tahdon ilmoittaa teille ja pastorille. Sillävälin toivotan
teille molemmille hyvää yötä.»

Vasta pitkän ajan perästä, tultuamme takaisin Poldhumajaan, katkaisi
Holmes täydellisen syvän hiljaisuutensa. Hän istui kyyristyneenä
nojatuoliinsa, laihat, askeettiset kasvonsa tuskin näkyvissä sinisen
tupakansavun takaa, mustat kulmakarvat vedettyinä alas, otsa rypyssä,
silmissä tyhjä kauas katsova katse. Vihdoin hän pani pois piippunsa ja
hypähti jaloilleen.

»Ei käy, Watson!» sanoi hän naurahtaen. »Kävelkäämme kallioilla yhdessä
etsien piinuolia. Me löytäisimme luultavasti niitä helpommin kuin
tämän probleemin ratkaisun. Antaa aivojen työskennellä ilman riittävää
ainehistoa on samaa kuin ajaa kone kulkemaan itsekseen. Se ajautuu
pirstaleiksi. Meri-ilmaa, auringonpaistetta ja kärsivällisyyttä, Watson
— kaikki muu on tuleva itsestään.

»No, määritelkäämme asemamme, Watson», jatkoi hän meidän
kuljeskellessamme yhdessä kalliolla. »Ottakaamme vahva ote siitä
pienestä aineistosta, mikä meillä on, niin että uusia asioita
ilmetessä me olemme valmiit asettamaan ne kunkin paikalleen. Minä
otaksun ensinnäkin, ettei kumpikaan meistä ole valmis uskomaan pahan
hengen sekaantumista tähän ihmisten väliseen juttuun. Alkakaamme
karkoittamalla se ajatus kokonaan mielestämme. Hyvä. Jäljelle jää
kolme henkilöä, jotka joku tietoinen tai epätietoinen ihmisteko on
vakavasti säikähdyttänyt. Se on luja pohja. No, mitä sitten tapahtui?
Otaksuen hänen kertomuksensa todeksi tapahtui se heti herra Mortimer
Tregennis'in lähdettyä huoneesta. Se on hyvin tärkeä kohta. Otaksumme
sen tapahtuneen muutama minuutti sen jälkeen. Kortit olivat yhä
pöydällä. Oli jo myöhäisempi kuin heidän tavallinen maatapanonsa aika.
Mutta he eivät olleet vielä muuttaneet asentoaan eivätkä työntäneet
tuolejaan taaksepäin. Toistan siis, että tapahtuma sattui heti hänen
lähtönsä jälkeen eikä myöhemmin kuin kello yksitoista eilenillalla.

»Lähin selvä tehtävämme on tarkastella Mortimer Tregennis'in liikkeitä
hänen lähdettyään huoneesta. Tämä ei ole vaikeata eivätkä ne näytä
olevan epäluuloa herättäviä. Tuntien menettelytapani huomasit tietenkin
jotakuinkin kömpelön keinoni vesilätäkön luona, jonka avulla sain
selvemmän jäljen hänen jalastaan kuin muutoin olisi ollut mahdollista.
Märkä, hiekkainen polku näytti sen oivallisesti. Viime yö oli myös
kostea, muistanet sen, eikä ollut vaikeata — saatuamme näytteen hänen
jalkansa jäljestä — keksiä hänen jälkiään muiden joukosta ja seurata
hänen liikkeitään. Hän näyttää kävelleen pois nopeasti pappilaan päin.

»Jos sitten Mortimer Tregennis katosi näyttämöltä ja jos kuitenkin
joku ulkopuolella oleva henkilö hätyytti kortinpelaajia, kuinka me
voimme päästä tuon henkilön perille ja kuinka voitiin saada aikaan
sellainen kauhistuttava vaikutelma? Rouva Porter voidaan vapauttaa.
Hän on nähtävästi viaton. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku
olisi kiivennyt puutarhanpuoleiseen akkunaan ja jollakin tavoin saanut
aikaan sellaisen vaikutuksen, että hän saattoi järjiltään ne, jotka
näkivät sen. Ainoa otaksuma tähän suuntaan tuli Mortimer Tregennis’iltä
itseltään, joka sanoo veljensä sanoneen jotakin liikkuneen puutarhassa.
Se on tosiaan merkille pantavaa, koska yö oli sateinen, pilvinen ja
pimeä. Hänen, jolla oli aikomus hätyyttää näitä ihmisiä, oli pakko
asettaa kasvonsa aivan lasia vasten, ennenkuin hänet voitiin nähdä.
Tämän akkunan ulkopuolella on kolmen jalan, levyinen kukkasarka, mutta
ei mitään jalanjälkiä. On siis vaikeata kuvitella, kuinka ulkopuolella
oleva henkilö olisi voinut tehdä niin kauhean vaikutuksen seurueeseen;
emme ole myöskään löytäneet mitään syytä niin kummalliseen ja
vaikeatekoiseen hyökkäykseen. Huomaathan vaikeutemme, Watson?»

»Ne ovat liiankin selvät», vastasin minä vakaumuksella.

»Ja kuitenkin, saatuamme hiukan enemmän aineistoa, voimme todistaa,
etteivät ne ole voittamattomia», sanoi Holmes. »Arvelen sinun laajassa
arkistossasi, Watson, löytyvän muutamia, jotka olivat miltei yhtä
hämäriä. Sillävälin me siirrämme syrjään jutun siksi kunnes ilmenee
selvempiä todisteita ja omistamme lopun aamusta tutkiaksemme kivikauden
ihmistä.

Lienen selittänyt ystäväni itsensähillitsemisvoimaa, mutta milloinkaan
en ole ihmetellyt sitä enemmän kuin tuona kevätaamuna Cornwall'issa,
jolloin hän kahden tunnin ajan keskusteli kelteistä, nuolenpäistä
ja lohkeamista niin kevyesti kuin ei mikään synkkä salaisuus olisi
ollut odottamassa ratkaisuaan. Vasta illalla palattuamme majallemme
tapasimme erään vieraan odottamassa meitä, joka pian johdatti mielemme
takaisin käsillä olevaan asiaan. Meille kummallekaan ei tarvinnut
sanoa, kuka vieras oli. Suunnaton ruumis, ryhmyiset, syvästi arpiset
kasvot tulisine silmineen ja haukannenineen, harmahtavat hiukset, jotka
miltei harjasivat majamme kattoa, parta — kullanvärinen latvasta ja
valkoinen huulten seutuvilta, lukuunottamatta tupakan väritystä, hänen
ainaisen sikaarinsa aiheuttamaa — kaikki tämä tunnettiin yhtä hyvin
Lontoossa kuin Afrikassa ja se oli vain yhdistettävissä tohtori Leon
Sterndale'en, suureen leijonametsästäjään ja tutkijaan.

Olimme kuulleet hänen oleskelevan tällä alueella, ja olimme kerran tai
kahdesti nähneet hänen pitkän haahmonsa nummimaan poluilla. Kuitenkaan
hän ei lähestynyt meitä, emmekä me edes olisi uneksineet lähestyä
häntä, koska hyvin tiedettiin hänen eristäytymishalusta viettävän
suurimman osan matkojensa väliajoista pienessä kesämajassa, joka oli
kätkössä Beauchamp Arriance'n yksinäisessä metsässä. Täällä, kirjojensa
ja karttojensa parissa, hän eli täysin yksinäistä elämää, tyydyttäen
omat vaatimattomat tarpeensa ja välittäen sangen vähän naapuriensa
asioista.

Senvuoksi oli minulle yllätys kuulla hänen kysyvän Holmesilta
innokkaalla äänellä, oliko hän edistynyt tämän salaperäisen jutun
selvittelemisessä. »Kreivikunnan poliisivoima on aivan väärässä»,
sanoi hän, »mutta kenties teidän laajempi kokemuksenne on keksinyt
ymmärrettävän selityksen. Minun ainoa suositukseni päästäkseni
osalliseksi teidän luottamuksestanne on, että monien oleskelujeni
aikana täällä olen tullut tuntemaan sangen hyvin tämän Tregennis'in
perheen — vieläpä voisin cornilaisen äitini puolelta kutsua heitä
serkuikseni — ja heidän kummallinen kohtalonsa on tietenkin ollut
minulle kauhistus. Voin kertoa teille, että olin lähtenyt niin etäälle
kuin Plymouth’iin saakka matkalla Afrikkaan, mutta uutiset saavuttivat
minut tänä aamuna ja minä tulin suoraan takaisin auttaakseni
tutkimuksia tehtäessä.»

Holmes kohotti kulmiaan.

»Jätittekö laivanne sen tähden?»

»Matkustan seuraavalla.»

»Hyväinen aika! Sepä ystävyyttä se!»

»Sanon teille, että ne olivat sukulaisiani.»

»Aivan niin, äitinne serkkuja. Olivatko matkatavaranne laivalla?»

»Osa oli, mutta suurin osa oli hotellissa.»

»Vai niin. Mutta varmaankaan ei tämä tapahtuma ollut ehtinyt Plymouthin
sanomalehtiin?»

»Ei, herra; minä sain sähkösanoman».

»Saanko kysyä, keneltä?»

Varjo häilähti tutkijan laihoilla kasvoilla.

»Olette sangen utelias, herra Holmes.»

»Se kuuluu ammattiini.»

Voimain ponnistuksella tri Sterndale saavutti mielentyyneytensä.

»Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka kerronkin», sanoi hän. »Se
oli herra Roundhay'lta, pastorilta, joka lähetti minulle sähköteitse
kutsun takaisin.»

»Kiitos», sanoi Holmes. »Voin sanoa vastaukseksi teidän omituiseen
kysymykseenne, että minä en ole kokonaan päässyt selvyyteen tästä
jutusta, mutta että minulla on paljon toiveita päästä jonkinlaiseen
tulokseen. Olisi ennenaikaista sanoa enemmän.»

»Ehkä ette panisi pahaksenne kertoa minulle, osoittavatko epäilyksenne
johonkin määrättyyn suuntaan.»

»Tuskin voin vastata siihen.»

»Siinä tapauksessa olen kuluttanut aikani turhaan, eikä minun tarvitse
enää pitentää vierailuani.» Kuuluisa tohtori harppasi ulos majastamme
sangen pahalla tuulella, ja viiden minuutin kuluttua seurasi Holmes
häntä. En nähnyt häntä ennenkuin seuraavana iltana, jolloin hän palasi
hitain askelin ja kasvot kuihtuneen näköisinä, mikä osoitti minulle,
ettei hän ollut päässyt pitkällekään tiedusteluissaan. Hän katsahti
sähkösanomaa, joka odotti häntä ja heitti sen sitten tuleen.

»Plymouthin hotellista, Watson», sanoi hän. »Sain tietää sen nimen
pastorilta ja minä sähkötin saadakseni varmuuden tri Leon Sterndale'n
kertomuksen todenmukaisuudesta. Hän näyttää sittenkin viettäneen viime
yön siellä ja tosiaan antaneen osan tavaroistaan lähteä Afrikkaan.
palaten itse tänne ollakseen läsnä tässä tiedustelussa. Mitä siitä
arvelet, Watson?»

»Asia koskee häneen syvästi.»

»Koskee häneen syvästi — niin. Tässä on lanka, johon emme vielä ole
päässeet käsiksi ja joka voi viedä meidät selvyyteen. Rohkaise mielesi,
Watson, sillä olen varma, ettei aineistomme ole vielä kaikki selvänä.
Kun se tapahtuu, voimme pian päästä vaikeuksista.»

Minä sangen vähän tiesin, kuinka pian Holmesin sanat kävisivät toteen
tai kuinka omituinen ja synkkä se uusi käänne olisi, joka avasi
kokonaan uuden tutkimusalan. Olin juuri ajamassa partaani akkunani
ääressä, kun kuulin kavioiden kapsetta, ja katsahtaessani ulos näin
kärryjen tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin. Ne pysähtyivät meidän
ovemme edessä ja ystävämme pastori hyppäsi niistä alas ja syöksyi ylös
puutarhan polkua pitkin. Holmes oli jo pukeutunut ja me riensimme alas
häntä vastaan.

»Meitä riivaa paholainen, herra Holmes! Seurakuntaparkaani riivaa
paholainen», huusi hän. »Saatana itse on päässyt siellä valloilleen!
Meidät on annettu hänen käsiinsä!» Hän tanssi ympäri; näky olisi ollut
hullunkurinen, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet tuhkanharmaat ja
silmät kauhistuneet. Lopulta hän ilmoitti kamalan uutisensa.

»Herra Mortimer Tregennis kuoli viime yönä ja aivan samoin oirein kuin
hänen muukin perheensä.»

Holmes hypähti seisomaan pelkkää tarmoa koko mies siinä
silmänräpäyksessä.

»Voitteko saada meidät molemmat mahtumaan kärryihinne?»

»Voin.»

»Siinä tapauksessa lykkäämme tuonnemmaksi aamiaisemme. Herra Roundhay,
me olemme täydellisesti teidän käytettävissänne. Kiirehtikää,
kiirehtikää, ennenkuin asiat joutuvat epäjärjestykseen.»

Vuokralaisella oli hallussaan pappilassa kaksi huonetta, jotka olivat
eräässä siipirakennuksessa erillään, toinen toisen päällä. Alla
oli suuri arkihuone, päällä hänen ma kuuhuoneensa. Näiden akkunat
viettivät krokettikentälle, joka ulottui aina akkunoihin asti. Me
olimme saapuneet ennen tohtoria ja poliisia, joten kaikki oli aivan
paikallaan. Sallikaa minun kuvailla tarkoin sitä näytelmää, jonka
näimme tuona sumuisena maaliskuun aamuna. Se on jättänyt minun mieleeni
vaikutelman, joka ei voi milloinkaan hälvetä.

Huoneen ilma oli kamalan ummehtunut ja raskas. Palvelija, joka oli
ensimmäisenä astunut huoneeseen, oli avannut akkunan, muutoin olisi
ilma ollut vielä sietämättömämpi. Tämä saattoi osaksi johtua siitä,
että eräs lamppu seisoi liekehtien ja käryten keskellä pöytää. Sen
ääressä istui kuollut nojaten taaksepäin tuolissaan, ohut parta
esiinpistäen, silmälasit työnnettyinä otsalle ja laihat, tummat kasvot
käännettyinä akkunaa kohti ja vääntyneinä samaan kauhun ilmeeseen,
joka oli ollut hänen kuolleen sisarensa kasvoilla. Hänen jäsenensä
olivat koukistuneet ja hänen sormensa köyristyneet, aivankuin hän olisi
kuollut pelon aiheuttamaan halvaukseen. Hän oli täysissä pukimissa,
vaikka näytti siltä kuin pukeutuminen olisi tapahtunut kiireisesti.
Olimme jo saaneet tietää, että hänen vuoteessaan oli nukuttu ja että
surullinen loppu oli tullut hänelle aikaisin aamulla.

Holmes’in velton ulkonäön alla piilevän tulikuuman tarmon saattoi
todeta se, joka näki äkkinäisen muutoksen, joka hänessä tapahtui
sinä hetkenä, jolloin hän astui tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen.
Silmänräpäyksen ajan hän oli jännitetyn ja valppaan näköinen, silmät
loistivat, kasvot olivat lujat, jäsenet vapisivat innokkaasta
toimeliaisuudesta. Hän oli ulkona nurmikolla, tuli akkunasta sisään,
kulki ympäri huonetta ja ylhäällä makuuhuoneessa, kaikkien mielestä
kuin raju mäyräkoira, joka kiertää otuksen pesää. Makuuhuoneessa hän
teki nopean tutkimuksen, joka päättyi siihen, että hän avasi akkunan,
mikä näytti antavan hänelle uutta aihetta kiihoittua, sillä hän nojasi
ulos akkunasta äänekkäästi huudahtaen mielenkiinnosta ja ihastuksesta.
Sitten hän syöksyi alas portaita, ulos avoimesta akkunasta, heittäytyi
kasvoilleen nurmikolle, hypähti ylös ja sisään huoneeseen vielä
kerran. Hän teki kaiken tarmokkaasti, kuten metsästäjä, joka on aivan
saaliinsa kintereillä. Lampun, joka oli tavallinen jalkalamppu, hän
tutki yksityiskohtaisen tarkasti, tehden mittauksia sen öljysäiliöstä.
Hän tutki huolellisesti tomukerrosta, joka peitti uunin päällyksen, ja
raapi kokoon hiukan tuhkaa, jota oli tarttunut sen yläpintaan, pistäen
sitä hiukan kirjekuoreen, jonka hän pani taskukirjansa väliin. Lopuksi,
juuri kun poliisiviranomainen ilmestyi sisään, nyökkäsi hän pastorille,
ja me kaikki kolme menimme ulos nurmikolle.

»Minua ilahduttaa ilmoittaa, ettei tutkimukseni ole mennyt aivan
turhaan», huomautti hän. »Minä en voi jäädä keskustelemaan asiasta
poliisin kanssa, mutta olisin sangen kiitollinen, herra Roundhay, jos
te tahtoisitte viedä tarkastajalle terveiseni ja kiinnittää hänen
huomionsa makuukamarin akkunaan ja arkihuoneen lamppuun. Kumpainenkin
sisältää paljon ja yhdessä niiden tiedonannot ovat melkein vakuuttavia.
Jos poliisi toivoisi enemmän tietoja, olen minä onnellinen saadessani
tavata jonkun heistä majalla. Ja nyt, Watson, luulen, että meitä
tarvitaan paremmin muualla.»

Mahdollisesti poliisiviranomaiset olivat suutuksissaan harrastajan
sekaantumisesta asiaan, tai luulivat he olevansa jollakin lupaavalla
suunnalla tutkimuksissaan; mutta varma on, ettemme kuulleet heistä
mitään kahtena seuraavana päivänä. Tänä aikana Holmes vietti jonkun
aikaa majassa poltellen ja uneksien, mutta suurimman osan ajasta
käyskennellen maaseudulla yksiksensä. Näiltä kävelyretkiltä hän palasi
usean tunnin kuluttua mainitsematta, missä oli käynyt. Eräs koe
osoitti minulle hänen tutkimustensa suunnan. Hän oli ostanut lampun,
joka oli samanlainen kuin se, joka oli palanut Mortimer Tregennis’in
huoneessa murhenäytelmän aamuna. Tämän hän täytti samalla öljyllä, jota
käytettiin pappilassa, ja hän laski tarkoin ajan, mikä kului siihen,
kunnes se oli palanut loppuun. Toinen koe, jonka hän teki, oli paljon
epämiellyttävämpi ja sellainen, jota minä tuskin milloinkaan unhotan.

»Muistanet, Watson», huomautti hän eräänä iltapäivänä, »että meidän
korviimme tulleissa kertomuksissa on yksi ainoa kohta, joka on
yhtäpitävä eri kertomuksissa. Tämä koskee sitä vaikutusta, jonka
huoneen ilma teki kummassakin tapauksessa niihin, jotka ensiksi
astuivat huoneeseen. Muistanet Mortimer Tregennis'in kertoneen
kuvaillessaan viimeistä vierailuaan veljensä talossa, että tohtori
astuessaan huoneeseen putosi istumaan tuoliin. Oletko unohtanut sen?
No niin, minä voin vastata siitä, että asia oli niin. No, muistanet
myös rouva Porterin, taloudenhoitajan, kertoneen meille pyörtyneensä
astuessaan huoneeseen ja että hän oli jäljestäpäin avannut akkunan.
Toisessa tapauksessa — kyseen ollessa Mortimer Tregennis'istä itsestään
— et liene unohtanut, kuinka kamalan raskas ilma oli huoneessa meidän
saapuessamme, vaikka palvelija oli avannut akkunan: Tuo palvelija oli,
kuten kyseltyäni sain tietää, niin sairas, että oli mennyt vuoteeseen.
Myöntänet, Watson, että nämä tosiasiat ovat sangen paljon sisältäviä.
Kummassakin tapauksessa on ilmeisesti kysymys myrkyllisestä ilmasta.
Kummassakin tapauksessa myös palaa huoneessa parhaillaan — toisessa
tapauksessa tuli, toisessa lamppu. Tuli oli tarpeen, mutta lamppu oli
sytytetty — kuten vertaillessa öljyn kulumisaikaa kävi selville —
pitkän aikaa sen jälkeen kuin oli jo valoisa päivä. Miksi? Varmaankin
senvuoksi, että on olemassa yhteyttä kolmen asian välillä — palamisen,
raskaan ilman ja lopuksi noiden onnettomien ihmisten hulluuden tai
kuoleman välillä. Se on selvä, eikö niin?»

»Siltä näyttää.»

»Ainakin voimme hyväksyä sen mahdolliseksi olettamukseksi. Otaksukaamme
siis, että kummassakin tapauksessa poltettiin jotakin, joka sai aikaan
kummallisen myrkyttävän vaikutuksen. Hyvä. Ensimmäisessä tapauksessa
— Tregennis’in perhettä koskevassa — tämä aine oli asetettu tuleen.
Nyt oli akkuna suljettu, mutta tuli tietenkin vei osan käryä ylös
savupiipusta. Tästä syystä olisi odottanut myrkyn vaikutuksen
lievemmäksi kuin toisessa tapauksessa, jolloin käryllä oli pienempi
mahdollisuus haihtua. Tulokset näyttivät osoittavan asian olevan
siten, koska ensimmäisessä tapauksessa vain nainen, jolla luultavasti
oli herkin elimistö, kuoli, toisissa ilmeni ohimenevä tai ikuinen
mielisairaus, joka on ilmeisesti myrkyn ensi vaikutus. Toisessa
tapauksessa oli tulos täydellinen. Tosiasiat näyttivät siis viittaavan
myrkytykseen, joka vaikutti palamisen välityksellä.

»Nämä ajatukset mielessäni katselin luonnollisesti ympärilleni Mortimer
Tregennis'in huoneessa löytääkseni joitakin jätteitä tästä aineesta.
Ilmeisesti oli katsottava paikka lampun savunsuojus. Siellä minä
kylläkin varmasti löysin paljon tuhkaa ja reunustalla ruskehtavaa
jauhoa, joka ei vielä ollut haihtunut. Minä otin puolet tästä ja asetin
sen, kuten näit, kirjekuoreen.»

»Miksi puolet, Holmes?»

»Minun tarkoitukseni ei ole seistä virallisen poliisivoiman tiellä.
Minä jätän heille kaikki todisteet, joita minä löydän. Myrkky yhä oli
jäljellä talkissa, jos heillä vain oli älyä löytää se. No, Watson,
me sytytämme lamppumme; mutta me tahdomme kuitenkin varovaisuuden
vuoksi avata akkunamme ehkäistäksemme kahden yhteiskuntaa palvelevan
jäsenen ennenaikaisen kuoleman; istuudu sinä avonaisen akkunan ääreen
nojatuoliin, ellet tunteellisen miehen tavoin päätä olla erilläsi koko
jutusta. Oi, sinä tahdot nähdä sen loppuun asti, tahdothan. Arvelinkin
tuntevani Watson'ini. Minä asetan tämän tuolini vastapäätä sinun
tuoliasi, jotta olisimme molemmat yhtä etäällä myrkystä ja toinen
toistamme vastapäätä. Oven jätämme raolleen. Kumpainenkin on nyt
tilaisuudessa pitämään toista silmällä ja saattamaan kokeen loppumaan,
jos oireet tulisivat peloittaviksi. Onko se kaikki selvä? Hyvä siis.
Minä otan pulverin tai sen jäännökset kuoresta ja asetan sen palavan
lampun päälle. Näin! Nyt, Watson, istuutukaamme odottamaan tapahtumain
kehitystä.»

Ne eivät hidastelleet tulossaan. Minä olin tuskin istuutunut
tuolilleni, ennenkuin tajusin paksun, väkevän tuoksun, pistävän
ja iljettävän. Ensimmäisestä henkäyksestä olivat aivoni ja
mielikuvitukseni tajuttomuuden tilassa. Paksu, musta pilvi pyöri
silmissäni, ja järkeni sanoi minulle, että tässä pilvessä, joka vielä
oli näkymätön mutta hyökkäämäisillään minun kauhistuneen järkeni
kimppuun, väijyi kaikki, mikä oli epämääräisen kaameata, hirveätä ja
käsittämättömän häijyä maailmassa. Epämääräisiä haamuja leijaili ja
ui tumman pilven reunalla, jokainen oli uhkaus ja varoitus jostakin
tulevasta, jonkun sanoin kuvaamattoman asukkaan tulosta kynnykselle,
jonka pelkkä varjokin puhaltaisi sieluni sammuksiin. Jäädyttävä kauhu
valtasi minut. Minä tunsin, että hiukseni nousivat pystyyn, että
silmäni työntyivät ulos kuopistaan, että suuni avautui ja kieleni
jäykistyi nahan kaltaiseksi. Melske aivoissani oli niin hirveä, että
jotakin varmasti pian riksahtaisi rikki. Minä koetin huutaa, ja
huomasin epämääräisesti jotakin käheätä kärinää, joka oli oma ääneni,
mutta se kuului etäältä ja erossa minusta. Samassa hetkessä minä,
jonkinlaisen ponnistuksen vaikutuksesta, murtauduin tämän epätoivon
pilven läpi ja näin vilahdukselta Holmesin kasvot, valkoisina, jäykkinä
ja kauhun vääristäminä — niillä oli sama ilme, jonka olin nähnyt
kuolleen kasvoilla. Tuo näky antoi minulle järkeä ja voimaa. Minä
syöksyin tuolistani, kietaisin käteni Holmesin ympärille ja yhdessä
me hyökkäsimme ulos ovesta ja hetkistä myöhemmin olimme pitkällämme
ruohikolla ja makasimme vierekkäin tajuten vain ihanan päiväpaisteen,
joka mursi itselleen tiensä sen helvetillisen kauhujen pilven läpi,
joka oli kietoutunut ympärillemme. Hitaasti se häipyi sieluistamme kuin
usva maisemasta, kunnes rauha ja järki olivat palanneet ja me istuimme
nurmikolla kuivaten tahmeita otsiamme ja katsellen huolestuneina
toinen toistamme pannaksemme merkille viimeiset jäljet siitä kaameasta
kokeilusta, jonka alaisia olimme olleet.

»Kunniani kautta, Watson!» sanoi Holmes viimein epämääräisellä
äänellä. »Minun tulee kiittää sinua ja samalla pyytää anteeksi. Se oli
anteeksiantamaton koe tehtynä itselläänkin, sitä enemmän ystävällään.
Minä tosiaan valitan.»

»Tiedäthän», vastasin hiukan liikutettuna, sillä en ollut milloinkaan
nähnyt Holmesissa niin paljon sydämellisyyttä, »että suurin iloni ja
etuoikeuteni on auttaa sinua.»

Hän oli taas puoliksi leikillisellä, puoliksi kyynillisellä tuulella,
kuten tavallisesti lähimpiensä seurassa. »Olisi tarpeetonta
tehdä itsensä hulluksi, rakas Watson», sanoi hän. »Selväjärkinen
huomioidentekijä varmaankin selittäisi meidän olleen hulluja jo
ennenkuin ryhdyimme niin hurjaan kokeiluun. Tunnustan, etten olisi
ikänä kuvitellut vaikutuksen voivan olla niin äkkinäisen ja vakavan.»
Hän syöksyi majaan ja palaten takaisin palava lamppu kädessä ja
käsivarsi suorana heitti hän sen risukkoon. »Meidän täytyy antaa
huoneen ilman hiukan puhdistua. Otaksun, Watson, ettei sinulla enää ole
epäilyksen varjoakaan, kuka näiden murhenäytelmien aiheuttaja on?»

»Ei minkäänlaista.»

»Mutta syy jää yhtä hämäräksi kuin ennenkin. Tule tähän lehtimajaan
keskustelemaan siitä kanssani. Tuo ilkeä aine tuntuu yhä kurkussani.
Luullakseni on meidän myönnettävä, että kaikki merkit osoittavat
tämän miehen, Mortimer Tregennis’in, olleen rikollisen ensimmäisessä
murhenäytelmässä, vaikka hän joutui uhriksi toisessa. Meidän on ensi
sijassa muistaminen, että on olemassa joku juttu perheriidasta, jota
seurasi sovinto. Kuinka katkera tuo riita lienee ollut tai kuinka
pintapuolinen sovinto, sitä emme voi sanoa. Kun muistelen Mortimer
Tregennis’iä ketunkasvoineen ja pienine, luihuine nappi-silmineen,
jotka katsoivat silmälasien takaa, tuntuu minusta, ettei hänen
kaltaisellaan miehellä ole erittäin anteeksiantavaista luonnetta.
No niin, ja lähinnä muistanet, että ajatus jonkun liikkumisesta
puutarhassa, joka hetkeksi johti ajatuksemme pois asian oikeasta
syystä, lähti hänestä. Hänellä oli omat syynsä johtaa meidät harhaan.
Lopuksi, ellei hän heittänyt tätä ainetta tuleen poistuessaan
huoneesta, kuka sen sitten teki? Kaikki tapahtui heti hänen lähtönsä
jälkeen. Jos joku muu olisi tullut huoneeseen, olisi perhe varmaankin
noussut pöydästä. Sitäpaitsi ei rauhallisessa Cornwallissa tule
vierailijoita kello kymmenen jälkeen illalla. Me voimme siis otaksua
kaiken todistavan Mortimer Tregennis'in syyllisyyttä.»

»Siinä tapauksessa oli hänen oma kuolemansa itsemurha!»

»Hyvä, Watson, se ei ole mahdoton otaksuma ensi silmäyksellä. Mies,
jonka omallatunnolla on sellainen rikos, että on pannut oman perheensä
sellaisen kohtalon alaiseksi, voisi hyvin määrätä itselleen saman
rangaistuksen katumuksen valtaan jouduttuaan. Mutta sitä väitettä
vastaan on olemassa muutamia vakuuttavia syitä. Onneksi on yksi
mies Englannissa, joka tietää koko asian, ja minä olen ryhtynyt
toimenpiteisiin, joiden avulla me saamme kuulla totuuden hänen omilta
huuliltaan tänä iltana. Ah, hän tuleekin hiukan ennen määräaikaa.
Kenties haluatte olla ystävällinen ja astua tätä tietä, tri Leon
Sterndale. Me olemme panneet toimeen kemiallisen kokeen huoneessa, ja
sen perästä on pieni huoneemme tuskin sovelias ottamaan vastaan niin
arvokasta vierasta.»

Minä olin kuullut puutarhaportin kolahduksen, ja nyt ilmestyi suuren
Afrikan-tutkijan majesteetillinen hahmo polulle. Hän kääntyi hiukan
hämmästyneenä sitä luonnonpuistoa kohti, missä me istuimme.

»Kenties me voimme selvittää tämän asian ennenkuin eroamme», sanoi
Holmes. »Joka tapauksessa olen sangen kiitollinen teille kohteliaasta
suostumuksestanne. Suonette anteeksi tämän muodollisuuksia vastaan
sotiman vastaanoton ulkosalla, mutta ystäväni Watson ja minä olemme
olleet lisäämäisillämme yhden kappaleen siihen juttuun, jota
sanomalehdet kutsuvat Cornin kauhuksi, ja me pidämme parempana raitista
ilmaa. Kenties, koska asiat, joista meidän on keskusteltava, koskevat
teitä henkilökohtaisesti sangen läheisesti, on yhtä hyvä, että
puhelemme sellaisessa paikassa, missä ei ole kuuntelijoita.»

Tutkija otti sikarinsa huuliltaan ja tuijotti jäykästi toveriini.

»Olen aivan ymmällä, ennenkuin saan tietää», sanoi hän, »mitä teillä
voi olla puhumista sellaista, joka koskee minua henkilökohtaisesti
sangen läheisesti.»

»Mortimer Tregennis’in surmaaminen», sanoi Holmes.

Silmänräpäyksen ajan toivoin olevani aseistettu. Sterndalen tuimat
kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi, hänen silmänsä leimusivat ja
ryhmyiset, intohimoiset suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan
hänen hypähtäessään eteenpäin kädet nyrkissä toveriani kohti. Sitten
hän pysähtyi, ja voimakkaalla ponnistuksella hän saavutti jälleen
kylmän, jäykän tyyneyden, joka ehkä oli vielä vaarallisempi kuin hänen
kuumaverinen purkauksensa.

»Minä olen elänyt niin kauan villien parissa ja lain vaikutuksen
ulkopuolella», sanoi hän, »että olen ruvennut itse toimimaan lakina.
Tekisitte hyvin, herra Holmes, kun ette unhottaisi sitä, sillä minulla
ei ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä.»

»Ei minullakaan ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä, tri
Sterndale. Varmaankin on selvin todiste siitä se, että minä, tietäen
niin paljon kuin tiedän, olen lähettänyt sanan teille enkä poliisille.»

Sterndale istahti ilmaa haukkoen, säikähdytettynä kenties ensi
kerran seikkailurikkaan elämänsä aikana Holmesin tavassa oli
tyyntä vakuutuksen voimaa, jota ei voida vastustaa. Vieraamme
tavoitti hetkisen sanoja, suurien käsien avautuessa ja sulkeutuessa
mielenliikutuksesta.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi hän vihdoin. »Jos tämä on pilaa
puoleltanne, herra Holmes, niin olette valinnut huonon miehen
kokeilunne esineeksi. Älkäämme puhelko turhia. Mitä te _todella_
tarkoitatte?»

»Tahdon kertoa sen teille», sanoi Holmes, »ja syy, minkä vuoksi tahdon
kertoa teille, on se, että toivon suoruuden herättävän suoruutta.
Mikä on oleva seuraava toimenpiteenä, se riippuu kokonaan teidän oman
puolustuksenne luonteesta.»

»Minunko puolustukseni?»

»Niin, herra.»

»Mitä vastaan minun on puolustauduttava?»

»Sitä syytöstä vastaan, että olette surmannut Mortimer Tregennis’in.»

Sterndale pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa. »Kunniasanallani, tepä
jatkatte yhä», sanoi hän. »Riippuuko koko menestyksenne tästä pilan
äärettömästä voimasta?»

»Pilaa teette itse, tri Leon Sterndale», sanoi Holmes ankarasti,
»enkä minä. Todisteeksi kerron teille muutamia tosiasioita, joihin
johtopäätökseni perustuvat. Teidän paluustanne Plymouthista, jolloin
annoitte suuren osan omaisuuttanne mennä Afrikkaan, en sano muuta kuin
että se ensiksi ilmoitti minulle teidän olevan yhtenä tekijänä, joka
myös piti ottaa lukuun tätä draamaa uudelleen muodosteltaessa.»

»Minä tulin takaisin —»

»Olen kuullut syynne ja katson ne epäpäteviksi ja vaillinaisiksi.
Sivuuttakaamme tuo. Te tulitte tänne luokseni kysymään minulta, ketä
epäilin. Minä kieltäydyin vastaamasta teille. Te menitte silloin
pappilaan, odottelitte jonkun aikaa sen ulkopuolella ja palasitte
sitten jälleen majaanne.»

»Kuinka sen tiedätte?»

»Minä seurasin teitä.»

»En minä nähnyt ketään.»

»Odotatteko näkevänne minut seuratessani teitä! Te vietitte unettoman
yön majassanne ja teitte eräitä suunnitelmia, joita toimeenpanemaan te
läksitte aikaisin aamulla. Lähtien oveltanne juuri päivän valjetessa
täytitte taskunne eräällä punertavalla soralla, jota oli kasassa
porttinne vieressä.»

Sterndale säpsähti huomattavasti ja katsahti Holmes’iin hämmästyneenä.

»Sitten te kävelitte nopeasti sen penikulman, joka eroitti teidät
pappilasta. Teillä oli jalassanne, voin huomauttaa, samat tenniskengät
kuin nytkin. Pappilassa kuljitte hedelmäpuiston ja sivuaitauksen
läpi, tullen ulos vuokralaisen Tregennis'in akkunan alla. Silloin oli
jo päivä, mutta talossa ei vielä liikuttu. Te otitte hiukan soraa
taskustanne ja heititte sen yläpuolellanne olevaan akkunaan.»

Sterndale hypähti seisomaan.

»Luulen, että olette itse paholainen!» huusi hän.

Holmes hymyili kohteliaisuudelle. »Tarvittiin kaksi tai kolme
kourallista, ennenkuin asukas tuli akkunaan. Te nyökkäsitte häntä
tulemaan alas. Hän pukeutui kiireessä ja astui alas saliinsa. Te
tulitte sisään akkunasta. Seurasi keskustelu — lyhyt laatuaan —
jonka kestäessä te kävelitte edestakaisin huoneessa. Sitten te
menitte ulos ja suljitte akkunan pysähtyen ulkopuolella olevalle
nurmikolle poltellen sikaria ja odotellen, mitä tapahtuisi. Vihdoin,
Tregennis'in kuoltua, te vetäydyitte pois kuten olitte tullutkin. Nyt,
tri Sterndale, kuinka puolustatte sellaista käytöstä ja mitkä olivat
tekojenne syyt? Jos te teette verukkeita tai pidätte minua pilkkananne,
vakuutan teille, että asia on ainiaaksi menevä käsistäni.»

Vieraamme kasvot olivat käyneet tuhkanharmaiksi hänen kuunnellessaan
syyttäjänsä sanoja. Nyt hän istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena
nojaten kasvojaan käsiinsä. Sitten hän äkkinäisen mielijohteen vallassa
otti valokuvan povitaskustaan ja heitti sen luonnon muodostamalle
pöydälle eteemme.

»Tuossa syy, miksi sen tein», sanoi hän. Siinä näkyi hyvin kauniin
naisen rintakuva. Holmes kumartui sen yli.

»Brenda Tregennis», sanoi hän.

»Niin, Brenda Tregennis», kertasi vieraamme. »Vuosikausia olen
rakastanut häntä. Vuosikausia on hän rakastanut minua. Siinä syy
siihen cornilaiseen erakkoelämään, jota ihmiset ovat ihmetelleet.
Se vei minut lähelle ainoata olentoa maailmassa, joka oli minulle
rakas. Minä en voinut naida häntä, koska minulla on vaimo, josta en,
Englannin valitettavien lakien tähden, voi päästä eroon. Brenda odotti
vuosikausia. Minä odotin vuosikausia. Ja tätä me odotimme.» Hirveä
nyyhkytys puistatti hänen suurta vartaloaan ja hän tarttui kurkkuunsa
kirjavan partansa alta. Sitten hän voimain ponnistuksella hillitsi
itsensä ja puhui edelleen.

»Pappi tiesi. Hän oli uskottumme. Hän kertoisi teille, että Brenda oli
enkeli maan päällä. Sen vuoksi hän sähkötti minulle, ja minä palasin.
Mitä merkitsi minulle Afrikka tai tavarani kuullessani sellaisen
kohtalon tulleen lemmittyni osaksi? Siinä teille kaipaamanne selitys
tekooni, herra Holmes.»

»Jatkakaa», sanoi ystäväni.

Tri Sterndale veti taskustaan paperipaketin ja asetti sen pöydälle.
Ulkopuolelle oli kirjoitettu: »Radix pedis diaboli» ja punainen myrkyn
merkki oli sen vieressä. Hän työnsi sen minua kohti. »Käsitän teidät
tohtoriksi, herra. Oletteko milloinkaan kuullut tästä valmisteesta?»

»Paholaisenjalkajuurta! En, en ole milloinkaan kuullut siitä.»

»Se ei ole mikään puute ammattitiedoissane», sanoi hän, »sillä minä
uskon, että, paitsi yhtä näytettä eräässä Budan laboratoriossa, ei
Euroopassa ole muuta olemassa. Se ei ole vielä tullut tunnetuksi
lääkkeiden valmisteluopissa enemmän kuin myrkkyopissakaan. Juuri
on muodoltaan jalan kaltainen, puoliksi ihmisen, puoliksi pukin
jalan kaltainen; tästä tuo haaveellinen nimitys, jonka eräs
kasvientutkijalähetyssaarnaaja on antanut. Sitä käyttävät Jumalan
tuomioissa myrkkynä lääkärit muutamilla seuduilla länsi Afrikassa ja
pitävät sen omana salaisuutenaan. Tämän erikoisnäytteen minä sain
sangen omituisten olosuhteiden vallitessa Ubanghin seudulla.» Hän
avasi paperin puhuessaan ja otti esiin läjän punertavan ruskeata
nuuskantapaista jauhetta.

»No, herra?» kysyi Holmes ankarasti.

»Olen aikeissa kertoa teille, herra Holmes, kaikki, mitä todella
tapahtui, sillä te tiedätte jo niin paljon, että on ilmeisesti minulle
edullista teidän tietää kaikki. Minä olen jo selittänyt, missä
suhteessa olin Tregennis'in perheeseen. Sisaren vuoksi olin ystävä
veljien kanssa. Perheen kesken syntyi eripuraisuutta rahan vuoksi ja
se vieroitti tämän miehen, Mortimerin, mutta sen asian otaksuttiin
selviytyneen, ja minä kohtasin myöhemmin hänet kuten muutkin. Hän
oli kavala, ovela, vilpillinen mies, ja tapahtui useita seikkoja,
jotka saattoivat minut epäilemään häntä, mutta minulla ei ollut syytä
mihinkään suoranaiseen riitaan.

»Eräänä päivänä, vain pari viikkoa sitten, tuli hän majaani ja minä
näytin hänelle muutamia afrikkalaisia harvinaisuuksiani. Muiden
esineiden muassa minä näytin tätä jauhetta ja kerroin hänelle sen
omituisista ominaisuuksista, kuinka se kiihoittaa niitä aivokeskuksia,
jotka pitävät vallassaan pelon tunnetta, ja kuinka sen onnettoman
alkuasukkaan kohtalona, jonka hänen heimonsa pappi on määrännyt Jumalan
tuomion alaiseksi, on joko hulluus tai kuolema. Minä kerroin hänelle
myös, kuinka voimaton eurooppalainen tiede oli keksimään sitä. En
voi sanoa, kuinka hän otti sen, sillä minä en ensinkään poistunut
huoneesta, mutta, epäilen hänen silloin kun availin kokoelmiani
ja kumarruin laatikoita katselemaan onnistuneen ottamaan hiukan
paholaisenjalkajuurta. Muistan hyvin, kuinka hän kyseli minulta, miten
paljon ja kuinka pitkä aika tarvittiin sen vaikutukseen, mutta minä
en osannut uneksiakaan, että hänellä oli mitään yksityistarkoituksia
kysellessään.

»Minä en enää ajatellut asiaa ennenkuin pastorin sähkösanoma saapui
Plymouthein. Tämä roisto arveli minun olevan merellä ennenkuin uutinen
voisi saavuttaa minut ja että minä olisin vuosikausiksi kadonnut
näkyvistä Afrikkaan. Mutta minä palasin heti. Tietenkään en voinut
kuunnella yksityiskohtaista kertomusta huomaamatta, että minun
myrkkyäni oli käytetty. Minä tulin, tapaamaan teitä sen varalta,
että te olisitte kenties keksinyt jonkun muun selityksen. Mutta
muuta ei voinut olla. Olin vakuutettu siitä, että Mortimer Tregennis
oli murhaaja; sen hän oli tehnyt rahan tähden, ja ehkä ajatellen
pääsevänsä yksin hallitsemaan heidän yhteistä omaisuuttaan, jos
kaikki perheen jäsenet tulisivat mielipuoliksi, oli hän käyttänyt
paholaisenjalkajauhetta heihin, tehnyt kaksi heistä mielisairaiksi ja
surmannut sisarensa Brendan, ainoan inhimillisen olennon, jota minä
milloinkaan olen rakastanut ja joka milloinkaan on rakastanut minua.
Siinä hänen rikoksensa; mikä oli oleva hänen rangaistuksensa?

»Pitikö minun vedota lakiin? Missä olivat todisteeni? Minä tiesin asian
todellisen laidan, mutta olisiko mahdollista saada maalaistuomioistuin
uskomaan niin outoa juttua? Mahdollisesti, mahdollisesti ei. Mutta
minä en voinut suostua menettämään juttua. Sieluni huusi kostoa. Olen
sanonut teille kerran ennen, herra Holmes, että olen viettänyt suuren
osan elämääni lain ulkopuolella ja että olen viimein ruvennut itselleni
laiksi. Niin oli nytkin. Minä päätin, että sama kohtalo, jonka hän oli
valmistanut muille, tulisi hänen omaksi osakseen. Joko se tai minä
omakätisesti jakaisin hänelle oikeutta. Koko Englannissa ei liene
miestä, joka panisi vähemmän arvoa omalle elämälleen kuin minä tällä
hetkellä.

»Nyt olen kertonut teille kaikki. Itse olette lisännyt lopun. Minä
läksin, kuten kerroitte, unettoman yön jälkeen, aikaisin aamulla
majastani. Minä käsitin vaikeuden saada häntä heräämään, joten
keräsin hiukan hiekkaa läjästä, josta puhuitte, heittääkseni sitä
hänen akkunaansa. Hän tuli alas ja päästi minut sisään arkihuoneen
akkunasta. Minä kerroin hänelle tulleeni sekä tuomarina että tuomion
toimeenpanijana. Konna vaipui tuoliin hajautuneena nähdessään
revolverini. Minä sytytin lampun, pistin jauheen sen päälle ja
seisoin akkunan ulkopuolella valmiina toimeenpanemaan uhkaukseni
ampua hänet, jos hän yrittäisi poistua huoneesta. Hän kuoli viiden
minuutin kuluttua. Jumalani, kuinka hän kuoli! Mutta minun sydämeni
oli kivikova, sillä hän ei kärsinyt mitään, mitä ei viaton lemmittyni
ollut tuntenut ennen häntä. Siinä kertomukseni, herra Holmes. Kenties,
jos olisitte rakastanut naista, olisitte itse tehnyt samoin. Joka
tapauksessa olen käsissänne. Voitte ryhtyä mihin toimenpiteisiin
haluatte. Kuten jo olen sanonut ei ole olemassa miestä, joka voisi
pelätä kuolemaa vähemmän kuin minä.»

Holmes istui hetkisen vaiti.

»Mitkä olivat teidän suunnitelmanne?» kysyi hän vihdoin

»Olin aikonut hautautua keski-Afrikkaan. Työni siellä on vain puoliksi
päättynyt.»

»Menkää tekemään toinen puoli», sanoi Holmes. »Minä ainakaan en aio
ehkäistä teitä.»

Tri Sterndale nousi jättiläismäisine vartaloineen, kumarsi vakavasti
ja poistui puistosta. Holmes sytytti piippunsa ja ojensi minulle
tupakkakukkaronsa.

»Sauhut, jotka eivät ole myrkyllisiä, lienevät tervetullutta
vaihtelua», sanoi hän. »Luullakseni olet yhtä mieltä, Watson,
siitä, että tämä ei ole juttu, johon meidän tulee sekaantua. Meidän
tutkimuksemme ovat olleet vapaita, ja toimintamme on myös oleva. Ethän
sinä syyttäisi tuota miestä?»

»En tosiaan», vastasin.

»Minä en ole milloinkaan rakastanut, Watson, mutta jos olisin ja jos
rakastamani nainen olisi saanut sellaisen lopun, voisin menetellä
samoin kuin, laiton leijonametsästäjämme on menetellyt. Kuka tietää?
No niin, Watson, minä en tahdo loukata älykkyyttäsi selittämällä, mikä
on ilmeistä. Akkunahirrellä oleva hiekka oli tietenkin tutkimukseni
lähtökohta. Se oli aivan erilaista kuin missään muualla pappilan
puutarhassa. Vasta kun huomioni oli kiintynyt tri Sterndale'en ja hänen
mökkiinsä, löysin sen ulkopuolelta samankaltaista. Lamppu, joka paloi
selvänä päivänä ja jauheen jäännökset suojustimella olivat seuraavat
renkaat selvästi nähtävissä olevassa ketjussa. Ja nyt, rakas Watson,
arvelen meidän voivan heittää jutun mielestämme ja siirtyä takaisin
hyvällä omallatunnolla tutkimaan noita kaldealaisia peruja, jotka
varmasti näyttävät olevan havaittavissa suuren kelttiläisen kieliheimon
cornilaisesta haarassa.»




HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ.

SHERLOCK HOLMES’in LOPPUSANAT.


Kello oli yhdeksän toisena päivänä elokuuta — maailman historian
hirveintä elokuuta. Olisi voinut jo luulla Jumalan kirouksen lepäävän
raskaana turmeltuneen maailman yllä, sillä helteisessä ja sakeassa
ilmassa vallitsi kaamea hiljaisuus ja epämääräinen odotuksen tunne.
Aurinko oli laskenut kauan sitten, mutta kaukaisella läntisellä
taivaanrannalla lepäsi matalalla veripunainen juova kuin ammottava
haava. Yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaasti; ja alhaalla laivojen
valot välkähtelivät satamassa. Nuo molemmat kuuluisat saksalaiset
seisoivat puutarhakäytävän kiviaitauksen vieressä, pitkä, matala,
raskaspäätyinen talo takanaan, ja he katselivat alas rannan leveätä
kaartoa suuren liitukallion juurella, jolle von Bork vaeltavan kotkan
tavoin oli asettunut asumaan neljä vuotta sitten. He seisoivat päät
aivan yhdessä puhellen matalalla, tuttavallisella äänellä. Alhaaltapäin
katsottuna olisivat heidän sikaariensa kaksi hehkuvaa päätä voineet
olla jonkun ilkeämielisen vihollisen suitsuvat silmät, jotka katselivat
alas pimeyteen.

Merkillinen mies tämä von Bork, — mies, jolle tuskin olisi voinut
löytää vertaa Saksan keisarin kaikkien lähettilästen joukossa. Hänen
lahjansa olivat ensiksi suositelleet häntä Englannin lähetystöön,
joka oli tärkein kaikista lähetystöistä, mutta sitten kun hän oli
ottanut sen toimen haltuunsa, olivat hänen lahjansa tulleet yhä enemmän
ilmeisiksi niille muutamille henkilöille maailmassa, jotka tunsivat
totuuden. Eräs näistä oli parooni von Herling, lähetystön pääsihteeri,
jonka äärettömän suuri 100 hevosvoiman auto salpasi kylätien
odotellessaan saavansa lennättää omistajansa takaisin Lontooseen.

»Sikäli kuin minä voin arvostella tapahtumain vaiheita, olette te
luultavasti Berliinissä viikon kuluttua», sanoi kirjuri. »Saapuessanne
sinne, rakas von Bork, luulen teidän hämmästyvän vastaanottoa, joka
teitä odottaa siellä. Minä tiedän sattumalta, mitä korkeimmissa
piireissä ajatellaan teidän työstänne tässä maassa.» Hän oli
suunnattoman suuri mies, tuo sihteeri, juhlallinen, leveä ja pitkä;
ja hänellä oli hidas, raskas puhetapa, joka oli ollut pääasiallisena
vaikuttimena hänen kohoamiseensa valtiomiesuralla.

Von Bork nauroi.

»Heitä ei ole kovin vaikea pettää», huomautti hän. »Ei saata kuvitella
taipuisampaa, yksinkertaisempaa kansaa.»

»Olen hiukan toista mieltä», sanoi toinen miettivästi. »Heillä on
eriskummalliset rajoitukset ja ne täytyy muukalaisen oppia huomaamaan.
Juuri tuo heidän ulkonainen yksinkertaisuutensa muodostaa muukalaiselle
ansan. Ensimmäinen vaikutelma, jonka saa heistä, on, että he ovat aivan
pehmeitä. Sitten töytää johonkin sangen kovaan, ja silloin tietää
saavuttaneensa rajan, ja olosuhteisiin on mukauduttava. Heillä on,
esimerkiksi, saarellaan sovinnaisuussäännöt, joita yksinkertaisesti
täytyy noudattaa.»

»Tarkoittanette »hyvää tapaa» ja senkaltaisia asioita?» von Bork
huokasi kuten henkilö, joka on kärsinyt paljon.

»Tarkoitan brittiläisiä ennakkoluuloja kaikissa kummallisissa
ilmaisumuodoissaan. Esimerkkinä voisin mainita erään omista pahimmista
kommelluksistani — voin suostua puhumaan kommelluksistani, sillä te
tunnette työni kyllin hyvin huomataksenne minun menestyneenkin. Se
tapahtui heti minun saapuessani tänne. Minut oli kutsuttu viikon
lopulla erään ministerin maatalossa pidettävään kokoukseen. Keskustelu
oli hämmästyttävän varomatonta.»

Von Bork nyökkäsi. »Minä olen ollut siellä», sanoi hän kuivasti.

»Aivan niin. No, tietenkin minä lähetin yhteenvedon saamistani
tiedoista Berliiniin. Onnettomuudeksi meidän kanslerimme on hiukan
kömpelö näissä asioissa, ja hän lähetti huomautuksen, joka osoitti
hänen tietävän mitä oli sanottu. Tämä tietysti johti jäljet suoraan
minuun. Ette aavista, miten paljon ikävyyksiä se tuotti minulle.
Silloin ei meidän brittiläisissä isännissämme näkynyt mitään
pehmeyttä. Sain kaksi vuotta kärsiä siitä. Entä te teeskenneltyine
urheiluharrastuksinenne.»

»Ei, ei, älkää kutsuko sitä teeskentelyksi. Tämä on aivan luonnollista.
Minä olen syntynyt urheilijaksi. Minä nautin urheilusta.»

»No hyvä, se tekee sen vielä vaikuttavammaksi. Te purjehditte heidän
kanssaan kilpaa, te metsästätte, pelaatte polo'a heidän kanssaan,
olette heidän vertaisensa joka pelissä, teidän nelivaljakkonne ottaa
palkinnon olympialaisissa kisoissa. Olen myös kuullut, että te vedätte
vertoja nuorille upseereille nyrkkitaistelussa. Mikä on lopputulos?
Ei kukaan ota teitä vakavalta kannalta. Te olette »vanha hyvä
urheilija», »aivan siisti mies saksalaiseksi», suurjuomari-, yöklubi-,
kaupunginkiertäjä-, »piru hänet vieköön»-ihminen. Ja sillävälin on
tämä teidän hiljainen maatalonne keskuksena puolelle siitä pahasta,
mitä Englannissa tapahtuu, ja tämä urheileva herra on mitä neuvokkain
sala-asiainneuvos Euroopassa. Nero, rakas von Bork, — nero!»

»Imartelette minua, parooni. Mutta varmasti voinen vakuuttaa, etteivät
tässä maassa viettämäni neljä vuotta ole olleet hedelmättömät. En ole
milloinkaan näyttänyt teille pientä varastoani. Tahtoisitteko astua
sisälle hetkeksi.»

Työhuoneen ovi avautui suoraan pengermälle, von Bork työnsi sen auki
ja kulkien edellä sytytti sähkövalon. Sitten hän sulki oven jäljessään
seuraavan jykevän olennon takana ja asetteli huolellisesti raskaan
verhon ristikolla varustetun akkunan eteen. Vasta kun kaikkiin näihin
varovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty ja ne oli tarkasteltu, käänsi
hän auringonpaahtamat kotkankasvonsa vieraansa puoleen.

»Osa papereitani on poissa», sanoi hän. »Kun vaimoni ja koko talous
eilen läksivät Flushing'iin, ottivat he vähempiarvoiset mukaansa. Minun
täytyy tietenkin vaatia lähetystön suojelusta toisille.»

»Teidän nimenne on jo merkitty yksityishenkilönä. Teillä tai
matkatavaroillanne ei tule olemaan minkäänlaisia vaikeuksia. Tietysti
on aivan mahdollista, ettei meidän tarvitse lähteä. Englanti voi jättää
Ranskan oman onnensa nojaan. Olemme varmat siitä, ettei niiden välillä
ole mitään sitovaa sopimusta.»

»Entä Belgia?»

»Niin, Belgia myös.»

Von Bork pudisti päätään. »En käsitä, kuinka voisi käydä niin. Tässä on
olemassa selvä sopimus. Se ei voisi tointua sellaisesta nöyryytyksestä.»

»Sillä olisi ainakin toistaiseksi rauha.»

»Mutta entä sen kunnia?»

»Pyh, hyvä herraseni, me elämme hyödyn aikakautena. Kunnia on
keskiaikainen käsite. Sitäpaitsi ei Englanti ole valmis. Se on
käsittämätöntä, mutta vieläpä meidän erikoinen sotaverotuksemme,
joka nousi viiteenkymmeneen miljoonaan ja joka minun luullakseni
teki aikomuksemme yhtä selväksi kuin olisi se ilmoitettu Times’in
etusivulla, ei ole herättänyt tätä kansaa unestaan. Toisinaan kuulee
kysymyksiä. Minun tehtäväni on keksiä vastaus. Siellä täällä on myös
jonkinlaista kiihtymystä olemassa. Minun tehtäväni on tyynnyttää se.
Mutta mikäli minä voin vakuuttaa teille, mitä tulee pääasioihin — kuten
ampumatarvevarastoihin, varokeinoihin vedenalaisten hyökkäysten varalta
ja toimenpiteisiin voimakkaiden räjähdysaineiden valmistamiseksi —
mihinkään ei ole valmistauduttu. Kuinka voi siis Englanti sekaantua
sotaan, varsinkin kun me olemme panneet käyntiin sille sellaisen
pirullisen panoksen, Irlannin kansallissodan, akkunoita särkevien
raivotarten ja, Jumala tiesi, minkä muodossa, pidättääksemme sen
ajatukset kotimaassa?»

»Sen on ajateltava tulevaisuuttaan.»

»Ah, se on toinen asia. Minä kuvittelen, että meillä on tulevaisuudessa
omat aivan määrätyt suunnitelmamme Englantiin nähden ja että teidän
tietonne tulevat olemaan sangen tärkeät meille. Tänään tai huomenna
on tapeltava John Bull'in [John Bull = Englanti] kanssa. Jos hän
haluaa tänään, olemme täysin valmiit. Jos huomenna, olemme vielä
valmiimmat. Luulisin englantilaisten tekevän viisaammin taistellessaan
liittolaisten kanssa kuin ilman heitä, mutta se on heidän oma
asiansa. Tämä viikko on heidän kohtalonsa viikko. Mutta te puhuitte
papereistanne.» Hän istui nojatuolissa valon loistaessa hänen leveään
kaljuun päähänsä, poltellen vakavana sikariaan.

Suuressa tammella laudoitetussa, kirjahyllyillä varustetussa huoneessa
riippui etäisimmässä nurkassa verho. Kun tämä vedettiin syrjään, tuli
näkyviin suuri messinkiheloilla varustettu kassakaappi, von Bork
irroitti pienen avaimen kellonvitjoistaan ja jonkun ajan kopeloituaan
lukkoa hän heitti auki raskaan oven.

»Katsokaa!» sanoi hän seisten valmiina ja viitaten kädellään.

Valo loisti kirkkaasti avattuun kaappiin ja lähetystön sihteeri
tuijotti jännittyneenä täyteen sullottuja lokerorivejä, joilla se oli
varustettu. Joka lokerolla oli nimikirjoituksensa, ja hänen silmänsä
lukivat, niitä pitkin siirtyessään, pitkän rivin sellaisia nimiä kuin
»Kahlaamoja», »Satamanpuolustuspaikkoja», »Ilmalaivoja», »Irlanti»,
»Egypti», »Portsmouthin linnoitukset», »Kanaali», »Rosyth» ja paljon
muita. Joka osasto oli pullollaan papereita ja suunnitelmia.

»Suurenmoista!» sanoi sihteeri. Pannen pois sikarinsa hän pehmeästi
taputti lihavia käsiään.

»Ja kaikki neljässä vuodessa, parooni. Ei niinkään huono näyttely
suurjuomarille, oivalliselle ratsastajalle, maalaisherralle.
Mutta kokoelmani jalokivi on tulossa ja tuossa on sen sija jo
valmiina.» Hän viittasi erääseen kohtaan, jonka päälle oli painettu:
»Laivastomerkkejä».

»Mutta onpa teillä tuossa jo hyvä varasto.»

»Vanhettunutta ja arvotonta paperia. Amiraliteetti sai jollain tavoin
hälyytysmerkin, ja joka kirja on muutettu. Se oli isku, parooni — pahin
taka-askel koko sotaretkelläni. Mutta kiitos shekkikirjani ja kelpo
Altamont’in on kaikki jälleen kääntyvä hyväksi tänä iltana.»

Parooni katsahti kelloaan ja päästi kurkustaan pettymyksen huudahduksen.

»No hyvä, minä en tosiaan voi odottaa enää. Voitte aavistaa, että tällä
hetkellä asiat ovat käynnissä Carlton Terrace'lla ja että meidän on
jokaisen oltava paikallamme. Minä olin toivonut voivani tuoda uutisia
teidän suuresta leikkauksestanne. Eikö Altamont maininnut mitään aikaa?»

Von Bork ojensi sähkösanoman.

»Tulen varmasti tänä iltana ja tuon uusia säkenöiviä sytytin-neuloja.
Altamont.»

»Säkenöiviä sytytinneuloja, mitä?»

»Hän, nähkääs, on olevinaan moottorien erikoistuntija, ja minä pidän
täyttä varastoa. Meidän asiakirjoissamme kaikki on nimitetty jonkun
erikoisen osan mukaan. Kun hän puhuu radiaattorista, tarkoittaa hän
sotalaivaa, kun hän puhuu öljypumpusta, tarkoittaa hän risteilijää, ja
niin edespäin. Säkenöivät sytytinneulat ovat laivastomerkkejä.»

»Portsmouthista keskipäivällä», sanoi sihteeri tutkien
päällekirjoitusta. »Sivumennen, paljonko annatte hänelle?»

»Viisisataa puntaa tästä erikoistyöstä Tietysti on hänellä myös
vakinainen palkka.»

»Ahne konna. He ovat hyödyllisiä, nuo petturit, mutta minä
vastahakoisesti suon heille heidän verirahansa.»

»Minä en kiellä Altamont’ilta mitään. Hän on ihmeellinen työntekijä.
Jos maksan hänelle hyvin, luovuttaa hän ainakin tavarat, käyttääkseni
hänen omia sanojaan. Sitäpaitsi ei hän ole petturi. Vakuutan teille,
että meidän yltiöpäisin kiihkosaksalainen junkkerimme on viaton
kyyhkynpoika tunteissaan Englantia kohtaan verrattuna todelliseen
katkeraan irlantilais-amerikkalaiseen.»

»Oh, irlantilais-amerikkalaiseenko?»

»Jos kuulisitte hänen puhuvan, ette epäilisi. Välistä häntä tuskin
voin ymmärtää, vakuutan sen. Hän näyttää julistaneen sodan kuninkaan
englannille [tarkoittaa kirjakieltä] samoin kuin Englannin kuninkaalle.
Täytyykö teidän todella mennä? Hän voi olla täällä joka hetki.»

»Ei. Olen pahoillani, mutta olen jo ollut liian kauan. Me odotamme
teitä varhain huomisaamuna, ja kun saatte tuon merkkikirjan Yorkin
herttuan portaiden pienestä ovesta, voitte liittää loistavan lopun
maineellenne Englannissa. Mitä? Tokaijia!» Hän osoitti tarkoin
sinetöityä pölynpeittämää pulloa, joka seisoi tarjottimella kahden
lasin kera.

»Saanko tarjota teille lasillisen ennen matkaanne?»

»Ei, kiitos. Sehän näyttää mässäykseltä.»

»Altamont’illa on hyvä maku viineihin nähden ja hän ihastui minun
tokaijiini. Hän on ärtyisä ihminen ja hänelle täytyy tehdä mieliksi
muutamissa suhteissa. Minun täytyy tutkia häntä, vakuutan sen teille.»
He olivat kulkeneet takaisin pengermälle ja pitkin sitä sen etäisimpään
kolkkaan, missä paroonin autonkuljettajan kosketuksesta suuri auto
tutisi ja huohotti. »Nuo ovat luullakseni Harwich’in valot», sanoi
sihteeri vetäen ylleen sumuviitan.» Kuinka hiljaiselta ja rauhalliselta
kaikki näyttää. Viikon kuluttua voi näkyä toisenlaisia valoja ja
Englannin rannikko voi olla vähemmän levollinen paikka! Ilmakaan ei
ehkä ole aivan niin rauhallinen, jos kaikki, mitä kelpo Zeppelin lupaa,
käy toteen. Sivumennen sanoen, kuka tuo on?»

Vain yhdessä akkunassa näkyi valoa heidän takanaan, siinä seisoi
lamppu ja sen vieressä istui pöydän ääressä vanha, herttainen,
punakkakasvoinen nainen maalaismyssy päässään. Hän istui kumartuneena
sukankutimensa yli ja pysähtyi silloin tällöin silittämään suurta
mustaa kissaa, joka istui tuolilla hänen vieressään.

»Se on Martha, ainoa palvelija, joka minulla on jäljellä.» Sihteeri
naurahti ääneen.

»Hän voi miltei olla vertauskuvana Britannialle», sanoi hän, »täysin
omissa ajatuksissaan ja yleisilmeenä mukavuutta rakastava uneliaisuus.
No niin, näkemiin, von Bork!» — lopuksi heiluttaen kädellään hän
hypähti vaunuihin ja hetkistä myöhemmin etulyhtyjen kaksi kultaista
keilamaista valovirtaa syöksyi eteenpäin pimeyden läpi. Sihteeri
nojasi taaksepäin Limousine-auton ylellisyystyynyille, ajatukset niin
vaipuneina uhkaavaa eurooppalaista murhenäytelmää miettimään, että hän
tuskin huomasi autonsa kiitäessä pitkin kylätietä, kuinka se miltei
ajoi erään pienen Ford-auton yli, joka tuli vastakkaiselta suunnalta.

Von Bork käveli hitaasti takaisin työhuoneeseensa, kun auton lamppujen
viimeiset säteet olivat häipyneet etäisyyteen. Kulkiessaan huomasi
hän vanhan taloudenhoitajattarensa sammuttaneen lamppunsa ja menneen
nukkumaan. Hänelle oli uutta tämä hänen laajan talonsa hiljaisuus
ja pimeys, sillä hänen perheensä ja taloutensa oli ollut suuri.
Mutta kuitenkin tuotti hänelle helpotusta ajatella heidän kaikkien
olevan turvassa ja että koko paikka oli yksin hänen hallussaan,
lukuunottamatta tuota ainoata naista, joka oli ollut keittiössä. Hänen
työhuoneessaan oli paljon siistittävää, ja hän istuutui tekemään
sitä, kunnes hänen rohkeat kauniit kasvonsa punehtuivat palavien
paperien synnyttämästä kuumuudesta. Nahkainen matkalaukku oli hänen
pöytänsä vieressä, ja siihen hän alkoi pakata sangen sievästi ja
järjestelmällisesti kassakaappiinsa arvokasta sisältöä. Mutta tuskin
hän oli ryhtynyt työhön, kun hänen herkät korvansa erottivat etäisen
auton äänen. Hän huudahti heti tyytyväisenä, hihnoitti matkalaukun,
sulki kassakaapin, lukitsi sen ja kiirehti ulos pengermälle. Hän tuli
juuri ajoissa nähdäkseen pienen auton valojen pysähtyvän portille. Eräs
matkustaja hypähti ulos ja kulki nopeasti häntä kohti kuljettajan,
joka oli jykevärakenteinen, vanhanpuoleinen, harmaaviiksinen mies,
asettuessa istumaan kuten henkilö, joka valmistautuu pitkään valvontaan.

»No?» kysyi von Bork innokkaasti juosten eteenpäin vierastaan vastaan.

Vastaukseksi mies heilutti voitonriemuisesti pientä, ruskeaan paperiin
käärittyä kääröä päänsä päällä.

»Voitte ottaa minut ilolla vastaan tänä iltana, herra», sanoi hän.
»Minä tuon vihdoinkin lihavan paistin.»

»Merkitkö?»

»Samat, joista kerroin sähkösanomassa. Viimeisetkin niistä, semaforin,
lamppujenmerkit, Marconin — jäljennöksen, nähkääs, ei alkuperäistä.
Se oli liian vaarallista. Mutta ne ovat oikeaa tavaraa ja te
voitte luottaa siihen», hän läimähdytti saksalaista olalle karkean
tuttavallisesti, josta toinen säpsähti.

»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Minä olen aivan yksin talossa. Odottelin
vain tätä. Tietysti jäljennös on parempi kuin alkuperäinen. Jos
alkuperäinen paperi puuttuisi, muuttaisivat he kaiken. Arveletteko
kaiken, mitä jäljennökseen tulee, olevan vaaratonta.»

Irlantilais-amerikkalainen oli astunut työhuoneeseen ja ojenteli pitkiä
jäseniään nojatuolista. Hän oli pitkä, laiha, kuusikymmenvuotias mies,
jolla oli selväpiirteiset kasvot ja pieni pukinparta, joka teki hänet
setä Sam'ia esittävien pilakuvien näköiseksi pääpiirteissään. Puoleksi
poltettu, lionnut sikari riippui hänen suupielessään ja istuutuessaan
hän sytytti sen. Valmistaudutte matkaan?» huomautti hän katsahtaessaan
ympärilleen. »Sanokaa, herra», lisäsi hän katseen kohdatessa
kassakaapin, josta verho nyt oli vedetty syrjään, »ettehän säilyttäne
papereitanne tuossa?»

»Miksi en?»

»Hyväinen aika, tuollaisessa ammollaan auki olevassa. Ja he pitävät
teitä jonkinmoisena vakoojana. Mikä hölmö hyvänsä pääsisi sen sisälle
tiirikalla. Jos minä olisin tiennyt, että minun jokainen kirjeeni
tulisi olemaan irrallaan tuontapaisessa esineessä, enpä toden totta
olisi kirjoittanut teille ensinkään.»

»Olisipa kovin vaikeata minkään aseen avulla valloittaa tuota kaappia»,
vastasi von Bork. »Te ette voisi leikata tuota metallia millään
aseella.»

»Entä lukko?»

»Ei, se on kaksinkertainen yhdyslukko. Tiedättehän, millainen se on?»

»Selittäkää minulle», sanoi amerikkalainen.

»No hyvä, tarvitsette sekä sanan että joukon numeroita, ennenkuin
voitte saada lukon toimimaan.» Hän nousi ja osoitti kaksinkertaista
säteilevää auringonkehrää avaimen reiän ympärillä. »Tämä ulommainen on
kirjaimille, sisimmäinen numeroille.»

»Hyvä, hyvä, sepä oivallista.»

»Se ei näet olekaan aivan niin yksinkertaista kuin arvelitte. Neljä
vuotta sitten teetin tämän, ja mitä luulette minun valinneen sanaksi ja
numeroksi?»

»En voi arvata.»

»No niin, valitsin elokuun sanaksi ja 1914 numeroiksi, ja tässä olemme.»

Amerikkalaisen kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja ihailuaan.

»Toden totta, sepä oli sukkelata! Te teitte siitä oivallisen esineen.»

»Niinpä niin, harva meistä olisi sittenkään arvannut päivämäärää. Tässä
se on, ja minä suljen sen huomenaamuna.»

»No hyvä, arvaan, että te määräätte minunkin puolestani. Minä en jää
tähän kirottuun maahan yksin. Viikossa tai vähemmässäkin ajassa minun
nähdäkseni John Bull on seisova takajaloillaan ja tömistelevä. Minä
mieluummin pitäisin häntä silmällä veden takaa.»

»Mutta tehän olette Amerikan kansalainen?»

»No niin, olihan Jack James'kin amerikkalainen, mutta hän siitä
huolimatta viettää aikaansa Portland’issa. Brittiläiseen ei vaikuta
se, että olet Amerikan kansalainen. »Täällä vallitsee brittiläinen
laki ja järjestys», sanoo hän. Sivumennen sanoen, herra, puhelussamme
Jack James’ista näyttää minusta siltä, että te ette suurestikaan koeta
salata miehiänne.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi von Bork terävästi.

»No niin, tehän olette heidän esimiehensä, ettekö ole? Teidän on
pidettävä huoli siitä, etteivät he joudu kiinni. Mutta he joutuvat
kiinni, ja milloin te olette pelastanut heitä? Esimerkiksi James —»

»Se oli James’in oma vika. Tiedättehän sen itse. Hän oli liian
itsepäinen liikeyritykseemme.»

»James oli kovapäinen — myönnän sen. Sitten oli Hollis.»

»Se mies oli hullu.»

»No niin, hän tuli hiukan höperöksi loppupuolella. Vähemmästäkin mies
tulee sellaiseksi, kun hänen täytyy näytellä aamusta iltaan satakunnan
lurjuksen kanssa. Mutta sitten on Steiner.»

Von Bork säpsähti voimakkaasti ja hänen punertavat kasvonsa kalpenivat
hieman.

»Mitä Steiner’istä?»

»No niin, he ovat saaneet hänet kiinni, siinä kaikki. He ryöstivät
hänen varastonsa viime yönä, ja hän sekä hänen paperinsa ovat kaikki
Portsmouth’in vankilassa. Te pääsette pakoon ja hän, mies parka, saa
ottaa iskut vastaan ja onni on, jos hän pääsee hengissä. Sen vuoksi
minä haluan päästä meren yli niin pian kuin tekin.»

Von Bork oli voimakas, itsensähillitsevä mies, mutta oli helppoa nähdä,
että uutinen oli säikähdyttänyt häntä.

»Kuinka he pääsivät käsiksi Steiner’iin?» mutisi hän. »Se on pahin
isku.»

»No niin, olittepa vähällä saada vielä pahemman, sillä minä luulin,
etteivät he ole kaukana minun jäljiltäni.»

»Ettehän toki tarkoita totta?»

»Varmasti. Emännälleni Fratton’in tiellä tehtiin joitakin kysymyksiä,
ja kuultuani siitä arvelin parhaaksi kiirehtiä matkaani. Mutta
tahtoisin mielelläni tietää, herra, mistä ne lurjukset tietävät nämä
asiat? Steiner on viides mies, jonka olette menettänyt sinä aikana kun
minä olen ollut kanssanne tekemisissä, ja minä tiedän kuudennen nimen,
jollen lähde tieheni. Kuinka selitätte sen, ja ettekö häpeä nähdessänne
miestenne kukistuvan tällä tavoin?»

Von Bork karahti tulipunaiseksi. »Kuinka uskallatte puhua sillä tavoin?»

»Ellen uskaltaisi jotakin, herra, en voisi olla palveluksessanne. Mutta
minä kerron teille, mitä mielessäni liikkuu. Olen kuullut, että te
saksalaiset valtiomiehet ette ole pahoillanne, jos näette asiamiehenne
työnsä tehtyään joutuvan pois viralta.»

Von Bork hypähti jaloilleen.

»Uskallatteko otaksua minun antaneen ilmi omat asiamieheni!»

»En vastaa siitä, herra, mutta jossakin on houkutuslintu tai risti, ja
teidän alanne on keksiä, missä. En mistään hinnasta enää ottaisi mitään
vaarallista suoritettavakseni. Minä lähden pieneen Hollantiin ja mitä
pikemmin sitä parempi.»

Von Bork oli hillinnyt suuttumuksensa.

»Olemme olleet ystäviä liian kauan riidelläksemme nyt, kun voiton hetki
on käsissä», sanoi hän. »Te olette tehnyt työnne oivallisesti ja pannut
itsenne vaaralle alttiiksi, ja sitä minä en voi unohtaa. Menkää kaikin
mokomin Hollantiin, ja Rotterdamista voitte astua laivaan, joka menee
New Yorkiin. Ei mikään muu linja ole oleva turvallinen viikon perästä.
Minä otan tuon kirjan ja pakkaan sen muiden kera.»

Amerikkalainen piti pientä pakettia kädessään, mutta ei tehnyt mitään
liikettä luovuttaakseen sitä.

»Mitä tulee taikinasta?» kysyi hän.

»Mistä?»

»Palkkiosta. 500 punnasta. Konstaapeli kävi kirotun hävyttömäksi
viimein, ja minun täytyi antaa hänelle vielä erikseen sata dollaria tai
muutoin olisi sekä teidän että minun käynyt huonosti. »En tee mitään»,
sanoi hän, ja hän tarkoitti mitä sanoi, mutta viimeinen satanen teki
sen. Se on maksanut minulle kaksisataa puntaa alusta loppuun, joten ei
ole luultavaa, että minä annan sitä ilman etupanosta.»

»No hyvä, herra, se on kauppaehto.»

»Aivan niin. Tapahtukoon tahtonne.»

Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti pankkiosoituksen, jonka repäisi
irti kirjasta, mutta hän pidättäytyi antamasta sitä toverilleen.
»Loppujen lopuksi, herra, koska me olemme sellaisessa suhteessa, herra
Altamont», sanoi hän, en ymmärrä, miksi minä luottaisin teihin enemmän
kuin te minuun. Ymmärrättekö?» lisäsi hän katsahtaen taaksepäin olkansa
yli amerikkalaista. »Tuossa on pankkiosoitus pöydällä. Vaadin oikeutta
saada tutkia tuota pakettia, ennenkuin otatte rahat.»

Amerikkalainen ojensi sen sanaakaan sanomatta, von Bork avasi nuoran
solmun ja kaksi käärepaperia. Sitten hän istahti tuijottaen hetkisen
sanattomassa hämmästyksessä pientä sinistä kirjaa edessään. Kanteen oli
painettu kultaisin kirjaimin: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja.
Vain silmänräpäyksen ajan sai mestarivakooja silmäillä tätä kummallisen
kelpaamatonta päällekirjoitusta. Seuraavassa hän tunsi niskassaan
rautaisen otteen ja hänen tuskasta vääntelevien kasvojensa edessä
pidettiin kloroformisientä.

       *       *       *       *       *

»Lasi vielä, Watson!» sanoi herra Sherlock Holmes, ojentaessaan pullon
keisarillista tokaiji-viiniä. Suunnattoman paksu autonkuljettaja, joka
oli istuutunut pöydän ääreen, ojensi lasinsa innokkaasti.

»Se on hyvää viiniä, Holmes!»

»Oivallista viiniä, Watson. Ystävämme sohvalla on vakuuttanut minulle
sen olevan Franz Josefin yksityiskellarista Schönbrunnin linnasta.
Saanko pyytää sinua avaamaan akkunan, sillä kloroformin haju ei edistä
makuaistia.»

Kassakaappi oli raollaan ja Holmes seisten sen edessä otti pinkan
toisensa perästä, tarkasti nopeasti jokaisen ja asetti sen sitten
sievästi von Bork'in matkalaukkuun. Saksalainen nukkui sohvalla
äänekkäästi kuorsaten, hihna käsivarsien ja toinen jalkojen ympärillä.

»Meidän ei tarvitse kiirehtiä, Watson. Meidän ei tarvitse pelätä
keskeytystä. Tahtoisitteko soittaa kelloa. Talossa ei ole muita kuin
vanha Martha, joka on näytellyt osansa oivallisesti. Minä hankin
hänelle paikan täällä ryhtyessäni asiaan. Ah, Martha, sinä olet iloinen
saadessasi kuulla, että kaikki on hyvin.»

Miellyttävä vanha nainen oli ilmestynyt oven suuhun. Hän niiasi
hymyillen herra Holmesille, mutta katseli hiukan epäluuloisesti
sohvalla makaavaa olentoa.

»Kaikki on hyvin, Martha. Hän ei ole ollenkaan vahingoittunut.»

»Se ilahduttaa minua, herra Holmes. Itse asiassa hän on ollut hyvä
isäntä. Hän tahtoi minua lähtemään vaimonsa kanssa eilen Saksaan, mutta
sehän tuskin olisi soveltunut teidän suunnitelmiinne, herra?»

»Ei mitenkään, Martha. Niin kauan kuin te olitte täällä, olin huoleton.
Me odotimme tänä yönä jonkun aikaa merkkiänne.»

»Se oli sihteeri, herra.»

»Tiedän. Hänen autonsa ajoi sivuitsemme.»

»Luulin, ettei hän milloinkaan menisi. Tiesin, ettei olisi teidän
suunnitelmamme mukaista kohdata häntä täällä.»

»Ei suinkaan olisikaan ollut. No niin, se vain merkitsi sitä, että me
odotimme puoli tuntia tai niille vaihein, ennenkuin näin sinun lamppusi
sammuvan ja tiesin tien olevan selvänä. Sinä voit tiedoittaa minulle
huomenna Lontooseen, Martha, Claridge'n hotelliin.»

»Hyvä on, herra.»

»Otaksun sinulla kaikki olevan valmiina lähtöä varten.»

»Niin onkin, herra. Hän pani postiin seitsemän kirjettä tänään. Minulla
on osoitteet kuten tavallista.»

»Hyvä on, Martha. Tahdon katsella niitä huomenna. Hyvää yötä. Nämä
paperit», hän jatkoi, kun vanha nainen oli kadonnut, »eivät ole
erittäin tärkeitä, sillä tietenkin ovat niihin sisältyvät tiedot kauan
sitten lähetetyt Saksan hallitukselle. Nämä ovat alkuperäiset, joita ei
olisi turvallisella tavalla voitu saada ulos maasta.»

»Sitten ei niistä ole hyötyä.»

»En menisi niin pitkälle sanoissani, Watson. Näyttäväthän ne ainakin
kansallemme, mitä tiedetään ja mitä ei. Minä voin sanoa, että suuri
joukko näitä papereita on tullut minun välitykselläni, eikä minun
tarvinne lisätä, että ne ovat täysin epäluotettavia. Vanhuuttani
kirkastaisi nähdä saksalaisen risteilijän purjehtivan Solent'in merta
minun laittamien! miinavyöhykesuunnitelmien mukaan. Mutta sinä,
Watson», hän pysähtyi työssään ja otti vanhaa ystäväänsä olkapäistä,
»minä olen tuskin vielä nähnyt sinua päivänvalossa. Kuinka vuodet ovat
sinua kohdelleet? Sinä näytät samalta lempeältä pojalta kuin ennenkin.»

»Tuntuu siltä kuin olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, Holmes.
Harvoin olen tuntenut olevani niin onnellinen kuin saadessani sinun
sähkösanomasi, jossa pyysit minua tapaamaan sinua Harwich'issa autolla.
Mutta sinä, Holmes — sinä olet muuttunut sangen vähän — lukuunottamatta
tuota hirveätä pujopartaa.»

»Nämä ovat uhreja, joita tehdään isänmaan puolesta», sanoi Holmes
vetäen pienestä tupsustaan. »Huomenna on se oleva vain kamala
muisto. Kun tukkani on leikattu ja muutamia muita pintapuolisia
muutoksia tehty, niin olen epäilemättä ilmestyvä Claridge'en huomenna
samanlaisena kuin olin ennen tätä amerikkalaista keskeytystä — pyydän
anteeksi, Watson, minun englantilainen alkuperäni näyttää yhä olevan
ilmeinen — ennenkuin tämä amerikkalainen juttu tuli tielleni.»

»Mutta sinä olit vetäytynyt syrjään, Holmes. Me kuulimme sinun elävän
erakonelämää mehiläistesi ja kirjojesi keskellä pienessä maatalossa
eteläisillä ylängöillä.»

»Aivan oikein, Watson. Tässä on minun loma-aikojeni työn tulos, viime
vuosieni suuri työ!» Hän otti pöydältä kirjan ja luki ääneen sen
koko nimen: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja sekä muutamia
huomautuksia kuningattaren eristämisestä. Yksin sen tein. Katso öiden
mietinnön ja päivien työn hedelmää, öiden ja päivien, joina pidin
silmällä pieniä työskenteleviä joukkioita, kuten kerran tarkastelin
Lontoon rikoksien maailmaa.»

»Mutta kuinka sinä taas ryhdyit työhön?»

»Olen itsekin usein ihmetellyt sitä. Olisin vastustanut ulkoasiain
ministeriä yksinään, mutta kun pääministerikin suvaitsi astua matalaan
majaani —! Asianlaita on niin, Watson, että tämä herra sohvalla oli
hiukan liian hyvä meidän kansallemme. Hän oli ainoa laatuaan. Asiat
menivät huonosti, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi ne menivät
huonosti. Asiamiehiä epäiltiin tai otettiin kiinnikin, mutta ilmeisesti
oli olemassa joku voimakas keskusvoima. Oli aivan välttämätöntä
päästä sen perille. Minua yllytettiin kovasti sekaantumaan asiaan.
Siihen on minulta mennyt kaksi vuotta, mutta ne eivät ole olleet
vailla kiihoitusta. Kun sanon, että minä lähdin Chicago’sta, sain
arvonylennyksen eräässä irlantilaisessa yhdistyksessä Buffalossa,
tuotin paljon puuhaa poliisiviranomaisille Skibbareenissa ja sitten
sattumalta näin erään von Bork'in ala-asiamiehen, joka suositteli minua
taitavana miehenä, niin olet myöntävä, että juttu oli sekava. Siitä
saakka kunnioitti hän minua luottamuksellaan, josta huolimatta hänen
useimmat suunnitelmansa menivät viekkaasti myttyyn ja viisi hänen
parhaita asiamiehiään joutui vankeuteen. Minä pidin heitä silmällä ja
vangitsin heidät, kun heidän aikansa oli tullut. No niin, herra, minä
toivon, että te ette ole huonoin!»

Viimeinen huomautus oli osoitettu von Bork'ille itselleen, joka
haukoteltuaan ja räpyteltyään silmiään kovasti oli maannut hiljaa
kuunnellen Holmesin viimeistä selitystä. Nyt hän päästi kuuluviin
raivoisan herjausten tulvan saksaksi, kasvot vääristyneinä
intohimoisesti. Holmes jatkoi asiakirjojen nopeaa tutkimista vankinsa
kiroillessa ja vannoessa.

»Vaikka onkin epämusikaalinen, on saksankieli kaikista kielistä
ilmehikkäin», huomautti hän, kun von Bork oli vaiennut pelkästä
uupumuksesta. »Ahaa! Ahaa!» hän lisäsi katsellen tarkasti erästä
kalkeeripaperia, ennenkuin pani sen laatikkoon. »Tämän pitäisi
sulkea toinen lintu häkkiin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että
rahastonhoitaja oli sellainen roisto, vaikka olen jo kauan pitänyt
silmällä häntä. Herra von Bork, teillä on paljon vastattavananne.»

Vanki oli kohottautunut jotenkin vaikeasti sohvalla ja tuijotti
hämmästyksen ja vihan sekaisella katseella vangitsijaansa.

»Minäpä maksan teille, Altamont», sanoi hän hitaasti harkiten, »vaikka
se maksaisi minulle koko elämäni, niin olen maksava teille!»

»Tuo vanha suloinen laulu!» sanoi Holmes. »Kuinka usein olenkaan
kuullut sen menneinä päivinä. Se oli professori Moriarty-vainajan
mielilause. Eversti Sebastian Moran'in, tiedettiin myös käyttävän sitä.
Ja nyt minä asun mehiläisiä viljellen eteläisillä ylängöillä!»

»Kirous sinulle, sinä kaksinainen petturi!» huusi saksalainen.
ponnistellen kahleitaan vastaan ja hehkuen murhaa raivoavista
silmistään.

»Ei, ei, niin hullusti ei ole laita», sanoi Holmes hymyillen. »Kuten
puheestani varmasti käynee selville, ei herra Altamont’ia Chicago’sta
ole ollut olemassakaan. Minä käytin häntä ja häntä ei enää ole.»

»Kuka te sitten olette?»

»On tosiaan toisarvoista, kuka minä olen, mutta koska asia näyttää
teistä mielenkiintoiselta, herra von Bork, voin sanoa, että tämä ei ole
ensimmäinen tuttavuuteni teidän perheenne jäsenten kanssa. Minä olen
ollut useissa asioissa Saksassa ennen ja nimeni on luultavasti tuttu
teille.»

»Tahtoisinpa tietää», sanoi preussilainen julmasti.

»Minä se sain aikaan eron Irene Adler'in ja Böhmin kuningas-vainajan
välillä silloin kun teidän serkkunne Heinrich oli keisarillisena
lähettiläänä. Minä myös pelastin kreivi von ja zu Grafenstein’in
tulemasta murhatuksi. Nihilisti Klopman aikoi murhata hänet, äitinne
vanhimman veljen. Minä juuri —»

Von Bork kavahti istualleen hämmästyneenä.

»On vain yksi ainoa mies», huusi hän.

»Aivan oikein», sanoi Holmes.

Von Bork voihkaisi ja vaipui takaisin sohvalle. »Ja suurin osa noista
tiedoista tuli teidän välityksellänne», huusi hän. »Minkä arvoisia ne
ovat? Mitä minä olen tehnyt? Se on oleva minun turmioni ikiajoiksi!»

»Se on tosiaan hiukan epäluotettavaa», sanoi Holmes. »Sitä pitäisi
hiukan ehkäistä ja teillä on vähän aikaa jäljellä ehkäistä sitä. Teidän
amiraalinne voikin huomata uudet pyssyt hiukan suuremmiksi kuin hän
luuleekaan ja risteilijät kenties hieman lujemmiksi.»

Von Bork kuristi omaa kaulaansa epätoivossaan.

»On suuri joukko muita pikkuseikkoja, jotka epäilemättä tulevat
aikanaan päivän valoon. Mutta teissä on eräs ominaisuus, joka on
hyvin harvinainen saksalaisissa, herra von Bork, te olette urheilija,
ettekä te ole kantava kaunaa minulle todetessanne, että te, joka
olette voittanut niin paljon muita ihmisiä, vihdoin olette itse tullut
voitetuksi. Loppujen lopuksi olette te tehnyt parhaanne isänmaanne
puolesta ja minä omani, ja mikä olisi luonnollisempaa? Sitäpaitsi»,
lisäsi hän jotenkin ystävällisesti, asettaen kätensä makaavan miehen
olalle, »on tämä parempi kuin kukistua jonkun halvempiarvoisen
vihollisen edessä. Nämä paperit ovat nyt valmiit, Watson. Jos tahdot
auttaa minua vankimme hoitelemisessa, luulen, että voimme lähteä
Lontooseen heti.»

Ei ollut helppo tehtävä kuljettaa von Bork'ia, sillä hän oli voimakas
ja epätoivoinen mies. Lopulta, pitäen häntä käsivarsista, kävelyttivät
molemmat ystävät häntä hyvin hitaasti pitkin puutarhakäytävää, jota
hän oli astellut niin ylpeän luottavaisena vastaanottaessaan kuuluisan
valtiomiehen onnittelut vain joku tunti sitten. Lyhyen ottelun jälkeen
hänet kohotettiin pienen auton ahtaalle istuimelle ja sidottiin vielä
käsistä ja jaloista. Hänen komea matkalaukkunsa kiinnitettiin hänen
taakseen.

»Toivon teillä olevan niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat», sanoi
Holmes, kun loppuvarustukset oli suoritettu. »Olisiko liian rohkeata
sytyttää savuke ja panna se huulienne väliin?»

Mutta kaikki huvittaminen oli hukkaan mennyttä suuttuneen saksalaisen
suhteen.

»Otaksun teidän tietävän, herra Sherlock Holmes», sanoi hän, »että jos
teidän hallituksenne kannattaa teitä tässä kohtelussa, niin tulee siitä
sodanjulistus.»

»Mitä teidän hallituksestanne ja kaikesta tästä kohtelusta?» sanoi
Holmes taputellen matkalaukkua.

»Te olette yksityishenkilö. Teillä ei ole lupakirjaa vangita minua.
Koko teko on ehdottomasti laiton ja kauhea.»

»Ehdottomasti», sanoi Holmes.

»Saksan alamaisen vangitseminen.»

»Ja hänen yksityispaperiensa varastaminen.»

»Hyvä, te tiedätte asemanne, teidän ja rikostoverinne. Jos minä
huutaisin apua kulkiessamme kylän sivuitse —»

»Rakas herraseni, jos tekisitte jotain niin hullua, niin siten vain
laajentaisitte meidän kyläravintoloidemme rajoitettuja nimiä antamalla
meille nimikilveksi »Vastaan päristelevä saksalainen». Englantilainen
on kärsivällinen olento, mutta tällä hetkellä on hänen luontonsa
hiukan tulistunut ja olisi kenties yhtä hyvä olla ärsyttämättä häntä
liiaksi. Ei, herra von Bork, te seuraatte meitä hiljaa ja järkevästi
Scotland Yard'iin, josta voitte lähettää noutamaan ystäväänne parooni
von Herling'iä nähdäksenne, ettekö vieläkin voisi täyttää sitä paikkaa,
jonka hän on varannut teille lähetystössä. Mitä sinuun tulee, Watson,
sinä varmaan yhdyt meihin ja toimitat vanhaa virkaasi, joten Lontoo ei
ole pois tieltä. Seiso kanssani täällä pengermällä, sillä tämä voi olla
meidän viimeinen häiritsemätön puhelumme.»

Molemmat ystävykset juttelivat ystävyydessä muutaman minuutin, ajan
muistellen vielä kerran menneitä päiviä. Silläaikaa vääntelehti heidän
vankinsa turhaan päästäkseen vapaaksi kahleista, jotka pidättivät
häntä. Heidän kääntyessään vaunuun päin Holmes osoitti taakseen kuun
valaisemaa merta ja pudisti miettiväisenä päätään.

»Itätuuli on nousemassa, Watson.»

»Enpä luule, Holmes. On hyvin lämmin.»

»Hyvä vanha Watson! Sinä olit ainoa kiinteä piste muuttuvaisena
aikakautena. Itätuuli on nousemassa siitä huolimatta, sellainen tuuli,
jollainen ei milloinkaan ole puhaltanut Englannin ylitse. Se on oleva
kylmä ja katkera ja moni meistä on lakastuva sen puhaltaessa. Mutta se
on sittenkin Jumalan oma tuuli ja valoisampi, parempi, voimakkaampi
maa on lepäävä auringossa myrskyn tauottua. Pane auto liikkeelle,
Watson, sillä on aika meidän päästä matkaan. Minulla on viidensadan
markan pankkiosoitus, joka pitäisi muuttaa rahaksi aikaisin, sillä sen
kirjoittaja haluaisi kyllä peruuttaa sen, jos voisi.»








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.