Pescara : Novelli

By Conrad Ferdinand Meyer

The Project Gutenberg eBook of Pescara
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pescara
        Novelli


Author: Conrad Ferdinand Meyer

Translator: Joel Lehtonen

Release date: September 11, 2023 [eBook #71612]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1906

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PESCARA ***




PESCARA

Novelli


Kirj.

CONRAD FERDINAND MEYER




25:nnestä painoksesta suomensi

Joel Lehtonen





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1906.




ÉNSIMÄINEN LUKU


Linnoituksensa salissa Milanossa istui nuori herttua Sforza
tarkastellen valtiolaskuja. Hänen viereensä oli asettunut hovikansleri,
joka selitteli lukuja, johdellen sormellaan pitkin numerorivejä.

— Hirvittävä summa! huokasi herttua ja kauhistui sitä rahan määrää,
minkä kiireesti suoritetut linnoitustyöt olivat nielleet. Miten paljon
nälkäisten lombardilaisraukkaini hikipisaroita! — Ja päästäkseen noita
kovaonnisia numeroita näkemästä, alkoi hän katsella alakuloisesti
pitkin seiniä, joita heleänväriset freskot koristivat.

Oven vasemmalla puolen piti Bakkus kemuja mytologisine palvelijoineen
ja oikealle puolen oli keveä, mutta ajattelematon käsi maallistuttanut
pyhän tapauksen aina huikentelevaisuuteen asti kuvaten ruokkimisen
korvessa. Ylhäällä kunnaalla istui jumalainen isäntä pienoiskoossa
ja tuskin näkyvänä, jota vastoin etualan valtasi iloinen seurue,
mikä puvuiltaan ja eleiltään muistutti suuresti lombardilaista
elonkorjuuväkeä ja ilmaisi naurettaviin saakka kaikki mainion
ruokahalun ilmeet.

Kanslerin tarkatessa mitä hallitsijansa katsoi, pisti herttuan
silmään erityisesti kiemaileva tyttö, joka kori käsivarrellaan — kai
ylijääneiden murusten, kokoamista varten — antautui vieressään lepäävän
nuorukaisen syleiltäväksi ja salli tämän työntää hohtavan valkeiden
hampaittensa väliin paahdettua kalaa. — Ainakaan tuo tuossa ei ole
vielä nälissään, virkkoi kansleri kujeileva ilme silmissään.

Raukea hymy ilmestyi herttuankin hienoille huulille jälleen
hävitäkseen. — Minkä tähden rakennamme linnoituksia? tuskaili hän
alkaen taas puhua murheensa esineistä. — Se on huonosti tuottavaa
ammattia. Suuri piirittäjä Pescara valloittaa varustukset tuossa
tuokiossa ja sälyttää niskoilleni vielä sotakulut. Kuule Girolamo, —
hän oikaisi hennon hoikkaa vartaloaan — jätä minut rauhaan salaisilta
liitoiltasi ja sopimuksiltasi, sinä väsymätön vehkeilijä! Minä
niistä viis! Sinä tuhoat lombardilaiseni ja minut, Jumalan vitsaus!
Minä en tahdo vihoittaa keisaria, joka on lääninherrani. Ennen
annan hänen pirullisten espanjalaistansa nylkeä itseni kuin uusien
liittolaistani käyttää minua kilpenään minut pettääkseen! — Hän vaipui
kuin kohtaloonsa alistuen tuoliinsa pujot polvet pystyssä ja huudahti
epätoivoisesti: — Minä nain keisarin orpanan tai sisaren! Jäljestä sinä
se asia kuntoon, jos olet hyvä valtiomies kuten luulet olevasi.

Kansleri purskahti nauruun.

— Naura vain, Girolamo, hyvä on sinun nauraa. Vaikka sinä kierit alas
miten jyrkiltä katoilta tahansa, niin putoat sinä aina jaloillesi
kuin katti. Mutta minä menen siinä leikissä säpäleiksi. Siinä velhon
kattilassa, joka kiehuu aivoissasi, haihdun minä ja herttuakuntani
ilmaan. Taivas varjelkoon! Liitto pyhän isän, San Marcon [Venetsian
erikoispyhimys] ja liljain [Ranskan vaakunakukat] kanssa! Ei ole
paaviin ylipäänsä luottamista minun enempää kuin muidenkaan! Hän on
Medicejä! Ja Markus, luonnollinen viholliseni ja naapurini, on ilkein
kaikista pyhimyksistä. Entä sitten tuo Ranska! Se antoi isäni mädätä
vankikomeroihin ja elättää nyt Parisissa veli Maksia, jonka sinä
kunnoton möit kuin kauppatavaran!

Ruhtinaspojan herkissä piirteissä kuvastui tuska, hän näytti näkevän
sukunsa suojelushengen verkkaan laskevan ja sammuttavan soihtunsa.
Kyynel vierähti hänen laihalle poskelleen.

Kansleri hyväili häntä isällisesti: — Ole nyt järkevä, Frans kulta,
lohdutteli hän. — Petinkö minä muka Maksin? Enhän toki. Hänen
antautumisensa oli selvä seuraus siitä, että sveitsiläiset kärsivät
masentavan tappion. Minä sain kuningas Fransin myöntämään hänelle
eläkkeen ja hommaanpa vielä hänelle tiluksenkin. Hän itse ymmärsi
aikeitteni rehellisyyden ja kiitti minua. Tiedäthän Frans, että hän
on filosofi, joka katselee maailmaa yläilmoista. Kun Maks nousi
ratsaille lähteäkseen täältä, puhui hän vielä satulassakin viisauden
sanoja. "Ylistän taivasta", sanoi hän, "etten enää koskaan joudu
tekemisiin kovakouraisten sveitsiläisten ja pitkäkyntisen keisarin"
— hän tarkoitti majesteettivainajaa, Frans — "ja espanjalaisten
salamurhaajain kanssa." Ja eihän Maksista sitäpaitse ollut lainkaan
italialaiseksi ruhtinaaksi, hän oli niin kömpelö ja epähieno. Mutta
sinä olet aivan toista maata, Frans! Kun ojennat vartaloasi, on sinussa
jotain ruhtinaallista ja onpa sinulla vielä puhujankin lahjat, jotka
perit mainiolta isältäsi, Maurilta. Vakuutan että olet vielä kerran
Italian viisain ja onnellisin ruhtinas.

Herttua katseli epäillen kansleriinsa. — Ellet sitä ennen ole minua jo
pettänyt ja hommannut minulle eläkettä taivaassa, hymyili hän.

Morone, joka mustaan, pitkään juristitakkiinsa puettuna seisoi hänen
edessään, vastasi hellästi: — Rakkahin Frans! Sinulle en tee mitään
pahaa. Tiedäthän että olet minun sydänkäpyseni. Sinulta ei viedä
Milanon kruunua niin totta kuin olen Morone. Sinun pitää vain antaa
kauniisti neuvoa ja vakuuttaa itseäsi siitä, mikä on omaksi parhaaksesi.

— Et ole esittänyt minulle ainoaakaan pätevää syytä tuon vastaleivotun
liittosi välttämättömyydestä. Ja minä en tahdo nousta kapinaan
lääninherraani vastaan! Se olisi rikoksellista ja vaarallista.

Nopeasti löysi nyt kansleri horjuvaista hallitsijaansa sokaistakseen
ja peloittaakseen kyllin todenmukaisen ja tehoavan harhaluulon niistä
petollisista ja häikäisevistä haaveista, joita mielikuvituksensa alati
synnytti.

— Kuule nyt Frans, sanoi hän — keisari on sinulle kuin suljettu portti.
Olethan hänelle kirjoittanut mitä liikuttavimpia kirjeitä ja hän ei
ole kertaakaan vastannut. Tuo etäinen nuorukainen on, kuten kerrotaan,
tahdoton vahanukke burgundilaisten hoviheitukkainsa käsissä. Siinä
suhteessa olet häntä parempi, sinä arvostelet asioita itsenäisesti.
Mutta Madridissa ohjaa tuulia Borboni, tuo tuhlaavainen konnetabli,
joka syytää kultaa kuin tuhkaa ja jonka uskollisuutta ei lainkaan
epäillä koska hän on pettänyt kuninkaansa Fransin ja on tuomittu
ikipäivikseen palvelemaan keisaria. Borboni haluaa Milanoa. Sinun
läänityksesi on luvattu hänelle. Hän on äidin puolelta Gonzagain sukua
ja tavoittelee jotain italialaista kruunua. Miksi ei keisari anna
lääniä sinulle, vaikka olet maksanut hänelle satoja tuhansia? Siksi
että hän tuumii antaa sen Borbonille niin totta kuin minä olen tässä.
Kun äskettäin lähetit minut keisarin leiriin, syleili hän minua niin
että olin tukehtua ja pistipä kouraani vielä kukkaronkin valmistaakseen
minua sopivan hetken varalle. Kyllä tunnetaan nuo täkäläiset Ranskan
herrat.

Kanslerin puhe oli samalla valetta ja totta: hullulla humalapäällä
ollessaan oli konnetabli kerran palkinnut ruhtinaallisesti vieraansa
nokkelan sanansutkauksen.

— Ja sinä hylkiö otit rahat vastaan? kauhistui herttua.

— Puhtaimmalla omallatunnolla, vastasi Morone kujeillen. — Etkös tunne
Frans kulta, erästä kasuistien oppia, että nainen ottakoon vastaan
kaikki mitä hänelle annetaan kunhan säilyttää vain siveytensä? Tämä
lauselma sopii myös ministereihin ja sallii minun näinä köyhinä aikoina
alentua asianhaarain mukaan. Voithan tällä rahalla hankkia itsellesi
jonkun hyvän taulun. Frans. Pitäähän sinullakin olla kunnialliset
huvituksesi.

Sforza kalpeni ja meni aivan tajuiltaan kauhusta, kun ajatteli miten
Borboni isännöisi hänen linnassaan ja valtakunnassaan, jotka hän jo
tässä muinoin — ennen kuuluisaa kavallustaan — oli omistanut Ranskan
käskynhaltijana. — Olenhan sitä aavistanut ja se luulo on seurannut
minua alati, vaikeroi hän onnetonna, että Borboni väijyy Milanoani.
Pelasta minut, Girolamo! Solmi liitto. Mitä pikimmin! Muuten olen
hukassa! — Hän kavahti ylös tuoliltaan ja tarrautui kanslerin
käsivarteen.

Levollisesti vastasi kansleri: — Se ei ole tehty vain noin tuossa
tuokiossa, Frans kulta. Vaan voinemmepa ehkä vielä tänään toimia
jotain asian hyväksi. Rahanvaihtajamme Lollin luo poikkesi eilen
sattumalta Nasi — ei Horatius, vaan se kaunis Lelius — ja tilapäisesti
on täällä nyt myös Guicciardin, joka on hyvin miellyttävä mies vaikka
äksyileekin Vatikanissa. Näiden älykkäiden miesten kanssa voimme
asiasta keskustella ja olenpa kutsunut luoksesi illallisellekin tuon
Venetsialaisen ja Florensilaisen, kun tiesin että pidät keveästä
pakinoimisesta ja viehättävästä seurasta.

— Voi sitä vietävän salaliittoa, vaikeroi herttua kahden vaiheella.

— Ja vielä tuli tänne eräs henkilö ratsain aamuhämärässä. Hän pyytää
päästä puheillesi kello kolme iltapäivällä, hän meni ensin levolle
virkistyäkseen matkasta.

— Vielä eräs? Mikä henkilö? — Herttua vapisi.

— Borboni.

— Rutto syököön sen valjun kavaltajan! huusi Sforza. — Mitä hän täällä
tekee?

— Sen ilmoittaa hän sinulle itse. Kuule! tuomiokirkossa soitetaan jo
iltamessuun.

— Ota sinä hänet vastaan, kansleri! rukoili herttua yrittäen pujahtaa
ovesta ulos. Mutta Morone tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet
paikalleen. — Pyydän, istuutukaa, Teidän korkeutenne! Kyllä tähän
totutte. Kun konnetabli astuu sisään, niin on Teidän korkeutenne
noustava ylös ja otettava hänet seisoen vastaan. Niin käy se paraiten.
— Kansleri puki tuolilla riippuvan manttelin herransa hartioille ja
pelkonsa lannistaen otti tämä vähitellen ruhtinaallisemman ryhdin,
jolloin hänen soma vartalonsa ja luonteva käytöksensä tekivät varsin
edullisen vaikutuksen.

Sillaikaa tähysteli kansleri ulos akkunasta, johon näkyivät
linnoituksen piha ja sen takaa vasta luotujen vallitusten ääripiirteet.
— No noin sen pitää käydä, virkkoi hän. — Tuollapa seisoo vilpitön
konnetabli jonkun sylen päässä seurueestaan ja piirtelee rehellisesti
uutta varustustamme taskukirjaansa. Minäpä menen tuomaan hänet sisään.

Kun tuo kuuluisa petturi — vartaloltaan hoikka ja pitkä, pää ylpeä
ja kasvot kalvaat ja hienopiirteiset, silmät omituisen sameat — tuo
salaperäinen ja suuri ilmiö astui Moronen kanssa saliin, kumarsi hän
kohteliaasti Frans Sforzalle, joka katseli häntä arasti.

— Teidän korkeutenne, lausui Karl Bourbon, lähestyn teitä
velvollisimmasti kunnioittaen ja pyydän tulla kuulluksi tuodessani
sanomia hänen keisarilliselta majesteetiltaan.

Frans herttua vastasi arvokkaasti olevansa valmis kuulemaan nöyrästi
korkean lääninherransa tahtoa, mutta alkoi sen sanottuaan horjua ja
vaipui takaisin istuimelleen.

Nähdessään herttuan istuutuvan, katseli konnetabli ympärilleen
saadakseen hänkin tuolin tai edes jakkaran. Mutta huoneessa ei
ollut ainoaakaan sellaista eikä edes hovipoikaa. Silloin levitti
hän permannolle herttuan eteen kallisarvoisen vaippansa ja asettui
notkeasti siihen istumaan vasen kyynärvarsi pystyssä ja oikea käsi
puuskassa.

— Teidän korkeutenne suvainnee, virkkoi hän.

Karl Bourbon oli kavalluksensa jälkeen elänyt itsevihaajan paahteisessa
ja kalvavassa ilmakehässä. Ei edes kaikkein ylhäisinkään henkilö
olisi tohtinut muistuttaa tätä ylpeätä miestä tuosta hänen teostaan
pienimmälläkään vihjauksella tai antaa hänelle vihiä siitä, miten
yksimielisesti ja tavattoman ankarasti ajan yleinen mielipide tuomitsi
hänet siitä, mutta hän tiesi itse sen kovan tuomion ja omatuntonsa
vakuutti sen oikeutetuksi. Ihmisiä ja koko maailmaa aina itsestään
alkaen halveksi hän mitä perinpohjaisimmin, mutta samalla salasi hän
tämän tunteensa ja kukaan ei esiintynyt moitteettomammin ja puhellut
viattomammin kuin hän kieltäen omilta huuliltaan kaiken pilkan,
kaiken salaivan, jopa pienimmätkin vihjaukset, ja siten myös muilta.
Vain joskus ilmaisi kuten maasta yhtäkkiä leiskahtava liekki jokin
pirullinen sanansutkaus tai törkeä kompa hänen sielunsa tilaa.

Hetken ajateltuaan alkoi konnetabli sointuvalla äänellä ja hieman
päätään kääntäen: — Uskon, ettei Teidän korkeutenne saata minua
vastuunalaiseksi siitä, mikä sanomissani mahdollisesti on Teille
epämieluista. Jääden omasta puolestani täydellisesti asiasta syrjään,
välitän vain Teidän korkeudellenne erään hänen keisarillisen
majesteettinsa päätöksen, minkä hän on tehnyt ministerineuvostossa
tosin ensin kuulusteltuaan kolmea italialaista sotaherraansa, Pescaraa,
Leyvaa ja minun alamaisuuttani.

— Miten voi Pescara? keskeytti julkeasti kansleri, joka seisoi saman
matkan päässä molemmista. — Onko Pavian luona saamansa peitsen haava
parantunut?

— Ystäväni, vastasi konnetabli halveksivasti, pyydän Teitä pitämään
suunne kiinni silloin kun Teiltä ei mitään kysytä.

Nyt toisti herttua kanslerinsa kysymyksen. — Herra konnetabli, sanoi
hän, miten voi Pavian sankari?

Bourbon kumarsi kohteliaasti. — Kiitän Teidän korkeuttanne
suosiollisesta tiedustelusta. Rakas virkaveljeni, hänen ylhäisyytensä
Ferdinand Avalos, Pescaran markiisi on nyt aivan terve. Hän ratsastaa
ilman vaivaa tavallisen kymmentuntisen matkansa päivässä. Sitten jatkoi
hän: — Mutta suokaa minun jälleen ryhtyä asiaani, Teidän korkeutenne!
Karvas lääke on juotava pian. Keisarillinen majesteetti toivoo kovin,
että Teidän korkeutenne luopuu tuosta Liigasta, jonka olette solmineet
tai aiotte solmia hänen pyhyytensä, Ranskan ja Englannin kruunujen sekä
Venetsian tasavallan kanssa.

Nyt alkoi Milanon herttuan puhe juosta ja hän vakuutteli oivallisesti,
ollen hyvin hämmästyvinään ja suuttuvinaan, ettei tiennyt sellaisista
liigoista tuon taivaallista ja että hän varmaan vasallivelvollisuuttaan
muistaen olisi ensimäinen ilmoittamaan asiasta heti keisarille,
jos tietäisi, että Ylä-Italiassa punottaisiin sellaisia juonia
hänen majesteettiaan vastaan. Näin lausuen pani hän kätensä aralle
sydämelleen.

Konnetabli istui pää kumarassa ja kohteliaasti kuunnellen ja
antoi nuoren teeskentelijän toistaa valeitaan yhä uusissa ja
uusissa muodoissa. Vihdoin vastasi hän kylmällä äänellä, jossa oli
halveksumisen ja säälin hieno vivahdus: — Uskon Teidän korkeutenne
sanoihin ja olen kuitenkin pahoitettu luulemaan, että Teidän
korkeudellenne on asiain tilasta annettu epätarkkoja tietoja. Me
varmaan tunnemme sen seikan paremmin. Ranska ja Englanti tekivät
keskenään rauhan pahoissa aikeissa keisaria vastaan, se oli tosiasia,
josta saimme tarkan selon Alankomaista. Ylitä varma on, että meitä
vastaan varustaudutaan Ylä-Italiassa. Ja mikäli pyhää isää uskaltanee
ryhtyä arvostelemaan, niin hänkin näyttää taas tapansa mukaan ruvenneen
meitä salaisesti vastustamaan. Tehdyn tai tekeillä olevan erittely ei
kuulu meidän tehtäväämme: me vain ehkäisemme aikeet. Ennenkun Liiga,
lisäsi hän merkitsevästi ja hiljaisemmalla äänellä, saa itselleen
sotapäällikön.

Nyt lausui hän vaatimuksensa: — Teidän korkeutenne antakoon meille
ennen kuukauden loppua vakuutuksen puolueettomuudestaan. Se on hänen
keisarillisen majesteettinsa harras pyyntö. Ja sillä vakuutuksella
ymmärretään taas, että: sveitsiläiset eroitetaan palveluksesta,
lombardilaisista asejoukoista päästetään puolet lomalle, kaikki
linnoitustyöt keskeytetään kerrassaan ja tämä kekseliäs mies, — hän
osoitti päännyykäyksellä kansleria — luovutetaan hänen keisarilliselle
majesteetilleen. Ellette, tätä tee, — ja hän kavahti ylös kuin ratsun
selkään hypätäkseen — niin hälyytämme hyökkäykseen heti syyskuun
loputtua, juuri sydänyöllä, ei hetkeäkään aikaisemmin eikä myöhemmin,
ja anastamme herttuakunnan muutamain marssien jälkeen. Teidän
korkeutenne sopii asiaa harkita! — Hän kumarsi ja lähti.

Kun Morone tahtoi seurata konnetablia, valtasi Bourbonin yhtäkkiä
huima ilveilyn halu ja hullunkurisella liikkeellä kielsi hän kansleria
tulemasta. — Adieu, Pantalon mon ami! [Hyvästi, Pantalon ystäväni.
(Pantalon oli muuan italialaisen huvinäytelmän ainaisia henkilöitä.)]
huusi hän Moronelle olkansa takaa.

Morone raivostui tästä nimityksestä, joka epäsi häneltä kaiken vakaisen
arvokkuuden, hän juoksi kiukuissaan edestaas huoneessa ja sotki
jalkansa konnetablin vaippaan, mikä oli jäänyt permannolle. Mutta nuori
herttua takertui kanslerin käsivarteen ja itki: — Girolamo, nyt näin
oikein hänen aikeensa! Hän pitää Milanoa jo kuin omanaan. Pura liitto!
Heti paikalla, tänään! Muuten se hornanhenki vie kruununi!

Avuton poika nyyhki vielä kanslerinsa rintaa vasten, kun harmaahapsinen
kamaripalvelija tuli ja syvään kumartaen lausui hänelle juhlallisesti:
— Teidän korkeutenne pöytä on katettu. — He seurasivat palvelijaa,
joka kovin arvokkaasti asteli heidän edellään huonerivin läpi. Yksi
noista huoneista, kammio, josta ei ollut erikoista ovea, näytti
sammalvihreine tapettineen ja neljine samanvärisine jakkaroineen
olevan jonkinlainen salainen keskusteluhuone ja herttua seisahtui
hämmästyneenä keskelle sen lattiaa, sillä takaseinällä, mikä ennen oli
ollut tyhjä, riippui nyt suuri taulu, jota hän ei tuntenut omakseen. Se
oli ilmestynyt palatsiin salaisesti hänelle valmistettuna yllätyksenä
Mantuan rajakreiviltä, kuten puitteista saattoi lukea. Herttua otti
kansleriaan kädestä ja nuo kaksi Italian lasta lähenivät nyt mahtavaa
taulua hiljaisesti hiivien ja hartaasti riemuiten. Siinä pelasivat mies
ja nainen luonnollisessa koossa valkean marmoripöydän ääressä shakkia.
Nainen, heleä ja hempeä olento ruhtinaallisessa puvussa, kosketti
verkkaisin sormin kuningatarta ja tarkasteli samalla salavihkaa
vastapelaajansa kasvoja, jonka, huolellisesti piirretyn soturin,
ankarissa suun sopissa piili hienoinen hymy.

Sekä herttua että kansleri tunsivat miehen kohta. Hän oli Pescara.
Helposti arvasivat he myös kuka oli nainen. Kukapas muu kuin Victoria
Colonna, Pescaran vaimo, Italian helmi! Ho olivat kuin lumoutuneet
tuohon tauluun. He tunsivat, että sen suurin sulous oli siinä korkeassa
ja hellässä rakkaudessa, jonka kautta sulivat lämpöiseksi elämäksi
runoilijattaren vienona ja ja soturin ankara vakavuus, ja myös
molempain nuoruudessa, sillä päivän paahtama ja arpinen Pescarakin
näytti vain sankarilliselta nuorukaiselta.

Tosiaan, vain kahdeksantoista ikäisiä olivatkin he molemmat olleet kun
astuivat vihkialttarin ääreen ja sen jälkeen pysyivät he toisilleen
uskollisina ruumiiltaan ja sielultaan, usein pitkän aikaa erotettuina,
nainen himmeän lamppunsa valossa tutkien Italian suurta runoilijaa,
mies leimuavan leiritulen ääressä karttojaan katsellen, ja sitten
jälleen yhtyen markiisin tilalla Iscialla kuin autuaitten saarella.
Tämän tiesi ja uskoi tavoiltaan turmeltunut Italia ja se sitä hymyillen
ihmetteli.

Nuo kaksi katselijaakin havaitsivat mikä kauneus oli naisellisen
haltioitumisen ja miehisen itsensä hillitsemisen yhtymässä. He eivät
huomanneet sitä sielullaan, vaan taideaistinsa herkillä sormenpäillä.
Kai olisivat he kuvaa vielä kauankin ihailleet, ellei kamaripalvelija
olisi tullut alamaisimmasti ilmoittamaan, että kaksi kutsuttua
odotti etuhuoneessa. Kulettuaan parin kamarin kautta, tulivat he
odotushuoneeseen ja kun vieraat oli lyhyesti esitelty, astuttiin sisään.

Nyt istuvat he nelin miehin ruokain ääreen, jotka eivät olleet
ylelliset, mutta hienot. Alussa, kevyen keskustelun aikana, tarkasteli
herttua salavihkaa vieraitaan. He olivat näöltään varsin erilaiset.
Kanslerinsa ruman pään ja karkeat piirteet oli herttua tuhannesti
nähnyt, mutta nyt oli hän huomaavinaan, että Moronen kiiluilevat
silmät pyörähtelivät erikoisen vikkelästi ja hänen pikimusta tukkansa
näytti pörhistyvän kuin harjaksi hänen julkealle otsalleen. Edellisten
vieressä näyttivät Guicciardinin miehekkäät, tasavaltalaisylpeät kasvot
sangen jaloilta. Venetsialainen oli taas mallimies kauneudessa pitkine,
pehmoisine hiuksineen, vienon ivallisine katseineen ja huulillaan
rakastettavan petollinen hymy. Vänkäänkin olivat kasvot erilaiset.
Kansleri oli ruskea kuin olivi, Venetsialainen kuultavan kalpea kuin
lagunien asujan ainakin ja Guicciardin oli niin keltainen, ärtyisen ja
vaivautuneen näköinen, ettei herttua voinut olla tiedustelematta hänen
terveytensä tilaa.

— Minulla on keltatauti, Teidän korkeutenne, vastasi Florensilainen
lyhyesti. — Sappeni puhkesi, eikä ihmekään, sillä hänen pyhyytensä
lähetti minut legatsioneilleen luomaan kunnollista valtiojärjestystä.
Luopas sitä siellä, missä papit mestaroivat! Mutta ei puhuta enää
tästä, muuten saan kuumeen Milanon terveellisestä ilmasta ja hyvistä
Saksan sanomista huolimatta. — Hän ei halunnut tarjottua imelää
ruokalajia, vaan sekoitti itselleen kurkkusalatin, johon kaatoi enemmän
etikkaa kuin öljyä.

— Saksan sanomista? huudahti kansleri.

— Niinpä niin, Morone. Sain kirjeen asian tuntijalta. Hurmahenkien
kapina on kukistettu ja — mikä on oivallisinta — itse Fra Martino
[Luther] on ruvennut heitä ankarasti vastustamaan puheilla ja
kirjoituksilla. Tämä minua ilahuttaa ja saa uskomaan hänen
kutsumukseensa. Sillä, hyvät herrat, maailman mullistajalla on kaksi
tehtävää: hänen on täytettävä ajan vaatimukset, mutta sitten — ja se on
vaikeampaa — on hänen seisominen kuin gigantti ajan kuohuvia myrskyjä
vastaan ja paiskattava nurin ne kiihoittuneet narrit ja lurjukset,
jotka tunkeutuvat hääräämään mukana ja pilaavat liioittelulla hyvää
työtä.

Herttua olisi toivonut toisia sanomia, sillä hän rakasti sotaa ja
meteleitä, kun ne riehuivat vuorten tuolla puolen tuottaen hänen
mielikuvitukselleen ajanvietettä itse miehen ollessa turvassa. Mutta
kansleri huokasi todella helläsydämisesti: — Germaniassa taitaa
nykyjään olla hirveät ajat.

— Surettavat ne minuakin, vastasi Florensilainen, mutta kuitenkin
seuraan tarkoin tapahtumain juoksua. Uppiniskaisten ritarien ja
kapinoivaan talonpoikain kukistuttua hallitsevat nyt ruhtinaat.
Uskonpuhdistus — tahi miksi sitä nyt sanoisin, on pelastettu.

— Ja Te olette tasavaltalainen? pisteli kansleri.

— En — Saksanmaalla.

Korea Leliuskin yhtyi laskemaan leikkiä. — Ja palvelette pyhää isää,
Guicciardin? laverteli hän.

Guicciardin, joka kiusallisen keltatautinsa vuoksi ei voinut hymyillä
imelästi, vastasi jörösti: — Täsmälleen, Teidän ihanuutenne, syntieni
rangaistukseksi. Paavi on Medicejä ja sen suvun omaksi on joutunut
Florens. Minä en halua pötkiä maanpakoon synnyinkaupungistani, sillä
koditonna harhaileminen on kurjista kurjinta ja kotiaan vastaan
taisteleminen rikoksellisista rikoksellisinta. Ja pyhä isä tietää
kyllä mikä olen miehiäni ja tyytyy minuun sellaisenaan. Minä palvelen
häntä ja hänellä ei ole minun suhteeni valittamista. Mutta suutani en
minä anna tukkia ja olkoon näin meidän asiantuntijain kesken riemuiten
sanottu: Fra Martino puolustaa oikea asiaa, mikä on totisesti tosi!

Herttua piti tätä kujeiluna ja samalla iloitsi hän pahansuovasti
kuullessaan pyhän isän lähetin noin ylistävän Saksan suurta
kerettiläistä. Mutta pian hän kauhistui. Miten voi tapahtua
sellaista hänen palatsissaan ja hänen läsnäollessaan? Hän viittasi
pois palvelijat, jotka juuri olivat kantaneet pöytään hedelmiä ja
jotka hiljaa ja tarkkaavaisina olivat kuunnelleet tätä jännittävää
keskustelua.

Nyt vaati Morone, joka levottomasti oli pyörähdellyt istuimellaan.
Florensilaista: — Te olette valtiomies, Guicciardin, ja minäkin
tuhertelen siinä ammatissa. No hyvä, perustelkaapa tuo merkillinen
väitteenne, että veli Martinus puolustaa oikeaa asiaa ja että hänen
työnsä vielä onnistuu ja tuottaa pysyväiset tulokset.

Guicciardin tyhjensi levollisesti pikarinsa, kaunis Lelius murenteli
hyppysissään sokerileivosta, herttua luisui tuolillaan tapansa mukaan
velttoon lepoasentoon ja Morone kavahti innostuneena ylös.

— Eikö niin, hyvät herrat, alkoi Florensilainen, — ettei pieni lapsi
eikä edes hullukaan kärsisi väitettävän, että jokin seikka on jäänyt
entiselleen, vaikka se on muuttunut aivan vastakohdakseen, kuten
esimerkiksi lammas sudeksi tai enkeli piruksi? Mitä me sivistyneet
italialaiset ajatellemmekaan tuosta pyhästä olennosta, jonka
seuraajina paavit ovat, niin yhtä emme voi kieltää: että hän tarkoitti
hyvää ja kaunista. Vaan hänen jälkeläisensä, jotka ovat omistaneet
Natsarealaisen työt ja viran — katsokaapa heistä vain neljää vuosisadan
vaihteessa! Tuossa on petturi [Sixtus IV osallisena salaliitossa, jonka
kautta Piero di Medicin poika Guiliano murhattiin], joka salakavalasti
murhasi hyvän Julianuksemme! Seuraa hävytön kamasaksa, joka kauppaa
jumalallista anteeksiantamusta! [Innocentius VIII, anekauppa-luvan
antaja luostarikirkoille] Hänen jälkeensä murhaaja ja salainen, hempeä
perheenisä [Alexander VI]. Nämä eivät ole mitään satuolentoja, vaan
lihaa ja verta seisten aikakautensa nähtävinä suunnattoman suurina
hirviöinä. Ja neljäs sitten, jota en alenna näiden edellisten tasalle:
suuri Juliuksemme [Julius II], Mars-jumala, mutta juuri sellaisena
siveälle Rauhanruhtinaalle vielä räikeämpi vastakohta kuin nuo kolme
edellistä! Neljä kertaa peräkkäin tällainen irvikuva, se on jo pilkkaa
inhimillistä järkeä vastaan. Se on loppuva: joko haihtuu tuo ensimäinen
taivaallinen esikuva olemattomiin tässä sauhuavassa helvetin kidassa ja
liekehtivässä asepajassa, tai vapauttaa veli Martinus hänet terävällä
leikkauksella moisista seuraajista ja virkaveljistä!

— Tämäpä on lystiä, tuumi herttua ja kansleri taputti käsiään kuin
vimmattu.

— Saarna kuin Savonarolan, suvaitsi kaunis Leliuskin laulahtaa
tukeuttaen haukotustaan. — Jospa tuo Fra Martino olisi meillä siellä
Venetsiassa, niin kyllä tietäisimme hänet asianmukaisesti käännyttää
ja pitää kurissa. Mutta näin germanilaisen uppiniskaisuutensa varaan
jätettynä pelkään hänen ennemmin tai myöhemmin saavan seurata
edeltäjiään polttoroviolle.

— Eipäs, vastasi Guicciardin iloisesti, hänen oivat saksalaiset
ruhtinaansa suojelevat häntä miekoillaan.

— Mutta kukas hänen ruhtinaitaan suojelee? ivaili Venetsialainen.

Guicciardin päästi iloisen naurun. — Pyhä isä tietysti, vastasi hän.
— Katsokaas, jalot herrat, tässä on nyt taas sellainen helkkarin
sotkuinen vyyhti, jonka langoilla sattuma tai ehkä jokin sitä ylempi
ohjaa maailman historiaa. Kun paavimme maallistuivat ja saivat
omakseen valtion Italiassa, tuli heille lyhyt valtikka rakkaammaksi
kun pitkä paimensauva. Aikoohan Clemensimme tämän valtikan vuoksi
julistaa suorastaan sodan hurskasta keisaria vastaan. Mutta Kaarle
ei pakottane pyhän isän mieliksi, joka häntä pommittaa kanuunoilla,
reippaita germanilaisia keihäsmiehiään takaisin kirkon helmaan. Ja päin
vastoin: jos Saksan kerettiläiset ruhtinaat rupeavat juonittelemaan
hänen keisarillista majesteettiaan vastaan ja nostavat sodan, niin
tottapa pyhä isä jättää heidän sielunsa toistaiseksi rauhaan ja käyttää
salaisesti heidän aseitaan hyväkseen. Mutta sillaikaa puu kasvaa ja
juuret leviävät.

Nyt kävi herttua rauhattomaksi. Hänen päivätyössään läheni se
miellyttävä hetki, jolloin hän omin käsin ruokki koiriaan ja
haukkojaan. — Arvoisat herrat, sanoi hän, minua ei tuo germanilainen
munkki viettelisi. Sain kerran nähdä hänen kuvansa: kömpelö, kaulaton
moukan pää hartiain sisässä. Entä sitten hänen suosijansa, nuo
saksilaiset, ruhtinaat — olutpönttöjä!

Guicciardin rutisti rajusti hienoa maljaa ja oli vähällä kirota. —
Täällä on niin tukehuttavan kuumaa, puolustelitte hän ja oitis nousi
herttua pöydästä. — Mennään raittiiseen ilmaan, virkkoi hän. — Näkemiin
asti, hyvät herrat, tavataan sitten päivän laskettua vihreässä
kamarissa.

Hän lähti huoneesta näyttääkseen Venetsialaiselle, joka häntä
miellytti, rakennuksiaan, pengermiään ja puutarhojaan. Nämä olivat
vielä niitä verrattomia laitoksia, jotka viimeinen Visconti oli
teettänyt ja täyttänyt aavemaisella touhullaan, jäännös tuosta
"Onnelasta", josta lähtien hän kuin arka demoni loitsulinnastaan
hallitsi Italiaa täyskelpoisella taiteella ja josta hän kukitti heti
pois suosikkinsa, kun nämä sairastuivat, sillä kuolema ei saisi koskaan
näihin marmoriportteihin kolkuttaa.

Suuri osa vanhaa, komeutta oli rappeutunut tai sodissa ja äsken valleja
luodessa sotkettu ja kumottu. Kaikessa tapauksessa oli vielä jälellä
siksi paljon, että kaunis Lelius sai purkaa imartelevia ihmetyksiään
ja Frans Sforza nautti parin tunnin ajan suuresti. Ainoastaan
tullessaan ratsastusradalle, jonka Bourbon hallituksen hoitokaudellaan
Milanossa oli rakennuttanut, synkkenivät ruhtinaan kasvot. Mutta heti
ne jälleen kirkastuivat, kun hän kuuli Guicciardin kajahtelevan naurun
ja sitten näki hänet itsensä istuvan paitahihasillaan väen luhdissa
lombardialaisten tallirenkien joukossa lyöden heidän kanssaan korttia
ja ryyppien karvasta maalaisviiniä. — Tasavaltalaishuvituksia, ivaili
Frans Sforza. — Mies virkisteleikse äskeisestä ikävästä seurustelusta
ruhtinaallisten kanssa! — Kaunis Lelius hymyili kaksimielisesti ja he
jatkoivat kävelyään.

Ensimäinen vihreään kammioon saapuneista oli Girolamo Morone, ellei hän
sinne ollut tullut jo heti aterialta päästyä ja oleillut siellä sitten
koko ajan. Hän katseli yhä ja yhä hartaasti taulua. Väliin nauttivat
hänen ihailevat silmänsä tuon suloisen naisen näkemisestä, mutta nyt
hän jälleen tutki tiukin katsein Pescaran kasvoja ja se mitä hän noista
ankarista piirteistä näki tai luuli näkevänsä, kuvastui täydellisesti
tuon herkän miehen kiihkoissa liikkeissä ja katkonaisissa sanoissa.
— Mitenkähän pelaat. Pescara? höpisi hän äkäisesti itsekseen mustia
kulmakarvojaan rypistellen ja toistaen saman kysymyksen, mikä väikkyi
Victorian viattomissa silmissä.

Silloin löi joku häntä tanakasti olalle. — Pikiinnytkös jumalaiseen
Victoriaan, rahjus? kysyi Guicciardin karkeasti nauraen.

— Leikki pois. Guicciardin. Mitäs arvelet tuosta punanuttuisesta? —
Kansleri osoitti sotapäällikköä.

— Niin on kuin pyöveli.

— Ei. Guicciardin. Tarkoitan, mitä arvelet hänen kasvonpiirteistään?
Ovatko ne italialaisen vai espanjalaisen?

— Hyvä sekoitus, Morone. Molempien paheet: kavala, julma ja ahne!
Sellaiseksi minä olen hänet kokenut ja sellaiseksi sinä häntä minulle
kuvailit. Muistatkos, tässä kaksi vuotta sitten Roomassa, kun se viisas
Jaakko souti meitä Tiberin ylitse.

— Kuvailinko minä? Siinä tapauksessa erehdyin hetken vaikutelmista.
Ihmiset ja asiat muuttuvat.

— Niin, asiat. Mutta ei ihmiset; he muuttavat vain vaatteita ja
pöyhistelevät, mutta pysyvät aina samoina. Eikö niin, Teidän
korkeutenne? kääntyi Guicciardin herttuan puoleen, joka juuri
Venetsialaisen keralla astui sisään.

Asetuttiin noille neljälle jakkaralle ja lukittiin ovet. Avoimesta
akkunasta loisti hehkuen iltataivas.

— Jalot herrat, aloitti herttua sangen arvokkaasti, mihin oikeuttavat
valtakirjanne?

— Minun nöyryyteni, lausui kaunis Lelius, solmimaan liiton.

— Hänen viisautensa pyhä isä, puhui vuorostaan Guicciardin, toivoo myös
päätöstä. Liitto on kanan ollut hänen aatostensa lemmikki: hän asettuu,
kuten sopii, etunenään, mutta sillä ehdolla, että saa kirkon ylinnä
paimenena pysyä muodollisesti syrjässä.

— Liiga on perustettu! huusi herttua riehakkaasti. — Kansleri, tee
selvää valmistuksista.

— Herrat, alkoi tämä, kirjeessään lupaa Ranskan hallitus, joka on
sopinut asiasta Madridissa vankina olevan kuninkaan kanssa, antaa
melkoisen sotajoukon ja luopuu lopullisesti samalla vaatimuksistaan
Neapeliin ja Milanoon pyhän isän hyväksi.

— Optime, riemuitsi herttua. — Ja sveitsiläisiä saamme niin paljon kuin
haluamme, laumoittain, kun vain olisi dukateja, millä heitä kilistää
luokseen. Eikö niin kansleri?

— Siihen täytyy keksiä keinot, vakuuttivat toiset.

— Mutta herrat, meidän on kiiruhdettava! Borboni oli täällä. Ne
kurkistelevat kortteihimme. Keisarin sotapäälliköt uhkaavat valloittaa
Milanon kuukauden kuluttua ellemme lakkaa varustautumasta. Meidän
täytyy katkoa kahleemme ja voidaksemme ne katkoa, täytyy meidän valita
päällikkö, nyt, heti paikalla!

— No joko me nyt siihen olemme ehtineet, vastustelivat toiset yhteen
ääneen.

— Valita Liigan päällikkö, jatkoi kansleri, on samaa kuin ratkaista
Italian kohtalo. Kenen panemme Pescaraa, ajan suurinta sotapäällikköä
vastaan? Lausukaa! Ken on hänen vertaisensa nero! Suuret soturimme,
Alviano, Trivulzio, kauan ovat he jo levänneet haudoissaan ja muut
on Pavian taistelu surmannut. Nimittäkää mies! Ilmaiskaa se mahtava
olento. Missä se panssaroitu pelastuksen käsi, johon saan tarttua?

Seurasi surullinen mieliala ja kansleri iloitsi liittolaisten
alakuloisuudesta.

— Onhan meillä se Urbinolainen ja Ferraralainen, virkkoi Nasi, mutta
Guicciardin väitti, ettei hänen pyhyytensä kuuna päivänä huolisi
liittoon kapinallista vasalliaan, Ferraran herttuaa. — Ehkäpä
siis valitsemme Urbinon herttuan. Hän on turhamainen, itsekäs,
näkökannoiltaan ahdas ja ijankaikkinen kuhnustelija ja nahjus,
mutta kokenut soturi, eikä meillä ole valikoimisen varaa, haastoi
Florensilainen ryppyisin otsin.

— No onhan vielä, Guicciardin, se Teidän Medicinne, josta voitte saada
sen nuoren huimahatun, mitä näyttö niin sydämenne pohjasta toivovan,
ärsytteli Venetsialainen.

— Onko tuo pilkkaa, Nasi, suuttui Guicciardin. — Vai pantaisiin tässä
nuori ilkimys häpäisemään isänmaallista asiaa ja yltiöpäinen poika
kevytmielisesti nakkaamaan meille tappion viimeisessä sodassamme
taistelun arpanopilla! Ainakaan perinpohjin ei tuo Urbinolainen
meitä tuhoa, vaikka viruttaisikin sodan pitkäksi kuin nälkävuosi
odotellessaan milloin keisarilliseen leiriin tulisi murhaava rutto tai
huovit alkaisivat sieltä karkailla. Valitaan hänet! — Hän huokasi ja
alkoi samassa vihan vimmassa purkaa suppeaan kansleriin, joka oli hänen
puheensa lopussa epäilevästi virnistellyt.

— Mitä irvistelet siinä, narri! huusi hän Moronelle. — Anteeksi,
Teidän korkeutenne... käyn kärsimättömäksi... mutta uskon että Teidän
korkeutenne on puolellani! — Herttua katsoi kansleriinsa.

— Tehdään kuten haluat, virkkoi Morone. — Me myönnymme, mutta ei
suinkaan iloisin mielin hänen korkeutensa suostune alkamaan liittoamme
näin järjettömästi! — Herttua nyykäytti surullisesti päätään. —
Ei, huusi kansleri, hän ei myönnykkään, hän vetäytyy erilleen koko
hommasta, hän ei huoli tunnolleen edesvastuusta siitä, että hänen
herttuakuntansa viimeiset voimat, imetään kuiviin. Herttua ei ryhdy
taisteluun tietäen jo etukäteen olevansa lyöty ja masennettu! Liiga on
purettu! Tai hankimme sille voittoisan sotapäällikön.

Toiset vaikenivat apeilla mielin.

— Ja minä tiedän sopivan, lausui Morone.

— Sinä tiedät? huusi Guicciardin. — No piru vieköön, sano sitten! Puhu!
Ken vaakaan Pescaraa vastaan?

— Kansleri, puhukaa, kiirehti myös Venetsialainen.

Morone hypähti ylös jakkaraltaan, harppasi askeleen eteenpäin ja
haastoi voimakkaasti: — Ken vaakaan Pescaraa vastaan? Kuka on hänen
vertaisensa? Hän itse, Pescara.

Muut olivat aivan jähmettyä pelästyksestä. Herttua tuijotti silmät
selällään oivaan kansleriinsa. Guicciardin ja Venetsialainen painoivat
käden otsalleen ja alkoivat aprikoida. Helposti käsittivät he mitä
Morone tarkoitti. Olivathan he sellaisen ajan lapsia, jolloin
kavallukset ja lupausten rikkomiset olivat kuin jokapäiväistä leipää.
Olisipa nyt kysymyksessä ollut vain joku tavallinen kondottieri,
joku noista ruhtinaallisista tai alhaissyntyisistä seikkailijoista,
jotka möivät laumansa enimmän tarjoovalle, niin olisivat he jo ennen
kansleria tehneet tuon halpamaisen esityksen. Mutta keisarin ensimäinen
sotapäällikkö? Mutta Pescara? Mahdotonta! Mutta miksipä ei Pescara? —
Ja kun Morone taas alkoi intohimoisesti puhua, niin he oikein ahmivat
hänen sanojaan.

— Herrat, lausui Morone, Pescara on syntyisin meikäläisiä. Espanjassa
hän ei ole koskaan käynyt. Mitä hurmaavin italialaisnainen on hänen
vaimonaan. Selvä on, että hän rakastaa Italiaa. Pescara on meidän mies
ja nyt kohtalon ratkaisun hetkellä kun vapaalla kädellämme koetamme
katkoa toisen käden kahleita, vaadimme me puolellemme synnyinmaan
suurimman pojan ja ainoan sotapäällikön. Käymme hänen luokseen,
syleilemme, rukoilemme häntä: Pescara, pelasta Italia! Auta sitä! Tai
se vetää sinut muassaan perikatonsa kuiluun!

— Riittää sanahelinä! huusi Guicciardin. — Sinunlaisesi haaveksija,
jonka mielikuvitus lentää kuin päätön kana, on kelvoton harkitsemaan ja
selittelemään asiaa, mikä lähemmin tuumien ehkä ei ole mahdoton. Pidä
suusi kiinni ja anna järjellisten miettiä ja tehdä päätelmiä siitä,
mitä sinä ennustit kuumeen houreissa! Älä nyt riehu kuin riivattu, vaan
istu alas, anna minun puhua!

Hyvät herrat, monasti — ja epätoivoisissa oloissa aina — on
uskaliaisuus paras ja ainoa apu. Sota Urbinolaisen johdolla tuijottaa
meihin kuin naamari tyhjin silmäkoloin. Me tiedämme, että hän lamaisi
verkkaan voimamme ja veisi meidät johdonmukaisesti perikatoon.
Mieluummin heittäydymme huimaan uhkayritykseen. Siis, mitä minuun
tulee, niin ehdotan että koetetaan houkutella Pescaraa. Jos hän antaa
meidät ilmi keisarille, voi hän saattaa meidät tuhon omiksi. Mutta ken
tietää, ehkäpä hän joutuukin intohimojensa valtaan? Miettikäämme siis
ensin: mikä on Pescara? Minä vastaan teille: nerokas harkitsija, joka
tarkalla vaistolla erittelee ja punnitsee mahdollisuudet, mies, jolla
on tapana riisua valoverhot asiain yltä ja arvostella niitä todellisen
merkittävyyden ja asiallisen vaikutusvoiman mukaan. Tokkopahan hän
muuton olisi se mikä nyt on, Bicoccan ja Pavian voittaja? Ensin kun
esitämme hänelle asian, on hän siitä kovin suuttuvinaan, vaikka varmaan
itse lienee sitä joinakin hetkinä tuuminut ja aprikoinut ellei muuten,
niin kehittääkseen alati työskentelevää järkeään. Sitten ryhtyy
hän harvaan ja hartaasti punnitsemaan: tokko hänelle antamistamme
aineksista, se on Italiasta, saa armeijan ja myöhemmin valtakunnan ja
myös — palkkion. Ja koska aines on tosin jalo, mutta hauras, joten se
vaatii voimakasta kättä muovailussa, niin on meidän tarjottava hänelle
mahdollisimman paras palkka, nimittäin kruunu.

— Mikä kruunu? änkytti herttua peloissaan.

— Kruunu, sanoin minä, Teidän korkeutenne, enkä herttuanhattu.
Tarkoitan Neapelin komeaa kruunua. Se on vihamiehemme päässä ja siis
käytettävissä ja on hänen pyhyytensä läänitettävänä.

— Koska nyt tässä kruunuja jakelemme, ivaili Venetsialainen,
niin miksikä emme tarjoa hänelle yhdellä tiellä Italian satu- ja
unelmakruunua?

— Unelmakruunua! —Venetsialaisen kasvot värähtelivät tuskallisesti.
Sitten haastoi hän uhkamielin kuin itsensä ja läsnäolijat unohtaen:
— Italian kruunu! Kun Pescara ratsastaa joukkojemme etunenässä, niin
se häilyy näkymättömänä hänen päänsä päällä. Jospa hän, historiamme
suurimpana, tempaisi ja valtaisi tämän ihannekruunun, jota kohti
niin monet saastaiset kädet ovat kurotelleet! Jospa muuttuisi
todellisuudeksi hänen päässään tuo unelmakruunu! Ja kun nyt tässä,
virkkoi hän rohkeasti, olemme hylänneet kaiken kohtuuden ja ilmaisemme
sisäisimmät aatoksemme ja syvimmät toiveemme, niin kuulkaat, herrani:
jos Pescara on tuo valittu, mikä voi olla mahdollista, niin tarjoo aika
hänelle suotuisia tilaisuuksia ja tähdet onnea ennustavat. Jos hän
Italian yhdistää, niin hän sen myös hallitsee. Mutta, kansleri, sanoin
sinua haaveilijaksi ja nyt rakennan itse tuulen tupia innokkaammin kuin
sinä. Palatkaamme siis syntymättömien valtakunnasta todellisuuteen ja
vastatkaamme, vain kysymykseen: kuka rupee näyttelemään kiusaajan osaa?

— Minä syöksyn kuin Curtius kuiluun! huusi kansleri.

— Hyvä, kiitteli Guicciardin. — Sinä kelpaat. Joku muu ei saisi
sanaa suustaan ja lyyhähtäisi maahan mennessään puhumaan Pescaralle
kavalluksesta. Mutta sinä, hävytön kelmi, teet mitä tahansa ja
kulkuskaapusi pelastaa sinut oloista ja juonista, jotka toisen
veisivät hirteen. Jos ei Pescara suostu, niin ottaa hän asian
leikilliseltä kannalta, hän kohtelee sinua kuin markkinailveilijää.
Jos hän taas taipuu, niin havaitsee hän jo traagillisista kujeistasi
ja koomillisista otsan kurtuistasi asian koko ankaran totuuden. Mene,
poikani, kiusaa Pescaraa!

Herttua, joka oli istunut selkä kyyryssä ja mietiskellen jakkarallaan,
aikoi juuri käskeä tuomaan huoneeseen valoa, sillä ilta hämärtyi yhä
ja hän pelkäsi pimeässä. Mutta silloin hoksasi hän yhtäkkiä asiain
kehittyneen huippuunsa ja hän säikähti: — Et saa mennä, kansleri,
kielsi hän. — En tahdo olla missään tekemisissä tuon mahtavan Pescaran
kanssa. Jos hän suostuu, valloittaa hän ensimäiseksi työkseen alankoni,
jotka sopivat taistelukentiksi, ja linnoitukseni, jotka vallitsevat
alankoa. Ja kun hän ne saa, niin hän ne myös pitää. Vaan jos
kansleri hukkaa pelin, saan minä ensimäiseksi kärsiä ja minua kohtaa
lääninherrani ja keisarini armoton rangaistus. Oo, kyllä minä tunnen
teidät! Kaikki te, yksin tuokin tuossa, — hän katsahti surullisesti
kansleriinsa, — ajattelette vain Italiaanne ja Italiaanne ja minä
teille merkitsen, — hän puhalsi pitkin kämmentään, — juuri noin
paljon ja noin! Mutta minä olen ruhtinas ja tahdon pitää perintöni,
Milanon, en mitään muuta kuin Milanon! Girolamo, sinä et mene Pescaran
luo! Asiani joutuisivat sillaikaa hunningolle, minä en tule toimeen
hetkeäkään ilman sinua.

Nyt alkoi kaunis Lelius puhua ja laverteli: — Jos teidän korkeutenne
pysyisi sanoissaan, niin meidän aiheemme raukeaisi ja minulla
olisi uusi ehdotus. Kun nyt kerran, eriskummallista kyllä, etsimme
päämiestämme keisarin sotaherrain joukosta, niin eiköhän olisi ehkä
koeteltava, tokko Borboni, suurta palkkiota vastaan, tekisi vielä
kerran kavalluksen?

Herttua pelästyi hirveästi. — Milloin sinä lähdet, Girolamo? kysyi hän.

— Ensin täytyy, sukeltihe Guicciardin puhumaan, minun viedä sinut,
kansleri, mukanani Koomaan. Pyhä isä tahtoo tutustua sinuun lähemmin,
hän pitää näet sinua suuressa arvossa. Hän kutsuu sinua kansleri
Proteukseksi [Proteus: alati hahmoaan vaihteleva jumala kreikkalaisessa
tarustossa] ja väittää että hölmöistä silmistäsi huolimatta olet
Italian älykkäimpiä miehiä.

— No se on hyvä, huomautti Venetsialainen, jo senkin tähden, että
ratkaisun hetki, jolloin Girolamo Morone kiusaa Pescaraa, siirtyy
siten vähän myöhemmäksi. Minä näet haluaisin ensin hieman juurruttaa
tätä hetkeä yleiseen mielipiteeseen. Sopiiko minun valmistautua tähän
tehtävään, hyvät herrat?

Venetsialaisen äitelät kasvot saivat, mikäli enää voi hämärässä
eroittaa, tarmokkaan ilmeen ja hän puhui pontevasti: — Merkittävillä
sanoillaan kansleri meitä epäilemättä säikähytti, mutta ei oikeastaan
saattanut ihmetyksiin. Kun tuhoisa Pavian taistelu oli heittänyt koko
Italiamme avutonna keisarin jalkoihin, kaipasi yleinen mielipide
luonnollisesti rajoja uhkaavalle kaikkivallalle ja sai asiain pakosta
Liigan syntymään. Samalla tuumiskeltiin, minkä palkkion Pescara saisi
täydellisestä voitostaan ja yhden kuninkaan vangitsemisesta. Ja kun
keisari on maailman kuulu saituudestaan ja kiittämättömyydestään, niin
tehtiin kohta se johtopäätös, ettei hän antaisi sotapäällikölleen
mitään palkkiota ja että päällikkö varmaan ottaisi itse korvauksen
muualta. Nyt yhdistää yleinen mielipide nämä kaksi asiaa: jo
aavistetun, loistavan isänmaallisen liiton ja Pescaralle mahdollisesti
tulevan korvauksen. Hänen kavallustaan pidetään tehtynä jo ennenkun hän
sitä tekeekään. Nyt olisi soveliasta, että tämä perusteltu, yleinen
katsantokanta saisi taitavan käden kautta vakuuttavan muodon ja että
sujuva kieli tekisi sen koko Italialle ymmärrettäväksi. Äskettäin
ilmestyi joukkoomme kuleksiva kyky, toivorikas nuorukainen, joka
mahdollisesti vielä oleskelee Venetsiassa. —

— Potku Aretinille! [Pietro Aretino, kuuluisa kirjailija,
häväistyskirjoituksistaan pelätty.] Hän sepitti minusta hävyttömän
pilkkakirjeen... — Jumalainen mies, hänpä lausui ken on Italian
ruhtinaista ensimäinen! huudahtivat yhtaikaa Guicciardin ja herttua.

— Näytäänpä tuo mies täälläkin tunnettavan arvonsa mukaan, hymyili
Nasi. — Hänen kirjeensä tunnetuille tai tekaistuille henkilöille
lentelevät satoina tuhansina lehtisinä ja ovat mahti, joka hallitsee
maailmaa. Lähetänpä hänelle paksun rahapussin ja te saatte ihmetellä
kylvöäni, joka yhtenä yönä nousee maasta kuin koreat kärpässienet koko
Italiassa: runoja, esitelmiä, kirjevaihtoa, potkivia ja temmeltäviä,
puettuja ja alastomia, uhkaavia ja houkuttelevia kuvatuksia ja
otuksia bakkantisessa piirihypyssä, kaikki kieppuen Pescaran ja hänen
petoksensa todennäköisyyden ja jalouden ympärillä. Näin muodostuu
voittamaton yleinen mielipide, joka riistää Pescaran väkisin
puolellemme ja — mikä on tärkeintä — tekee hänet keisarin hovissa
epäillyksi niin perinpohjin ja ratkaisevasti, että hänen täytyy ruveta
kavaltajaksi tahtoi tahi ei!

— Ei sitä sillä lailla! huusi kansleri pimeästä. Sotkette pelin.
Italian vapauttajan pitää saada tehdä päätöksensä vapaasti eikä
pirullisten juonien uhrina...

— No aina ne nyt on sinulla nuo moraaliset arvelusi! keskeytti häntä
Guicciardin. — Tietysti minuakin inhottaa sydämestäni tämä hanke ja
säälin auttamattomasti ansaan vedettyä! Mutta pakotan itsessäni ihmisen
vaikenemaan ja menettelen kuin valtiomies. Hänen ylhäisyytensä juoni on
epäilemättä kaikkein hävyttömin, mitä tänä iltana on keksitty, mutta
se on myös älykkäin ja vaikuttavin. Vasta nyt käy asia Pescaralle
vaaralliseksi ja hänen petoksensa mahdolliseksi. Toimeen!

— Hän kuuntelee keskellämme! huusi herttua kimakasti ja kaikki
säikähtivät ja tuijottivat pelästyneinä kuten herttuakin. Kuu, joka
oli noussut taivaan rannalle kuten häikäisevä hopeakiekko, loi vinoja
säteitään kammioon ja välkehti kummallisesti shakinpelaajain taululla.
Victoria näytti katselevan suurin, vihastunein silmin kuin aikoisi
sanoa: Kuulitkos, Pescara! Miten hävytöntä! ja kysyi nyt kuin tuskassa:
Mitäs teet. Pescara? — Päällikkö oli kuolon kalpea ja suunsopessaan
piili hymy.




TOINEN LUKU


Avarassa, valoisassa akkunakomerossa yhdessä noista Vatikanin ylevistä
kamareista, joiden katto- ja seinämaalauksissa Raphael oli ihannoinut
ihmishengen voittoriemuja, istui piirteiltään ylevä ja olemukseltaan
kunnianarvoinen vanhus. Hän puheli hartaasti ruskeapalmikkoiselle
naiselle, joka oli hänen jalkainsa juuressa kasvot häntä kohti
käännettyinä ja joka, hempeä olento, oli yhtä kaunis kuin nuo
kuvat, joissa Urbinolainen oli ihaniksi naisiksi ruumiillistuttanut
lakitieteen ja jumaluusopin käsitteet. Ijäkäs, köyryselkäinen paavi
näytti väljässä, valkeassa viitassaan matroonalta, joka lausuu nuorelle
naiselle opetuksen viisaita sanoja.

Kauan ei Victoria vielä liene ehtinyt istua jakkarallaan, sillä pyhä
isä tiedusteli juuri hänen puolisonsa. Pescaran markiisin vointia. —
Eikö Pavian luona saatu kylkivamma tuota enää kipua? kysyi hän.

— Markiisi on ihan terve, vastasi Victoria viattomasti. — Haava kylessä
arpeutui ja samoin se pahempi haava otsassa. Hän tulee käymään pyhän
isän luona virkalomallaan, jonka keisari armollisesti on hänelle
luvannut ja joka suo meidän, onnen lasten, — hän lausui tämän silmät
riemusta loistaen — olla jälleen yhdessä meren saarellamme. Mutta
hän epäröi vielä lähteä lomalle, vähemmin valtiollisten tapahtumain
vuoksi, mitkä eivät ole entistään rauhallisemmat eivätkä uhkaavammat —
kirjoittaa hän — vaan siksi ettei halua erota joukoistaan nyt juuri.
Se murhanenkeli, — virkkoi hän hymyillen — miettii näet paraikaa
uutta, parannettua tuliasetta ja uusia sotaliikkeitä ja haluaa niillä
ensin kokeilla. Sentähden kutsui hän minut leiriinsä Novaraan, vaikka
aikoi ensin rientää tietämättäni tänne Roomaan. Minä lähden matkaan
huomenna, en ahtaassa kantotuolissa, vaan tulisen turkkilaisratsuni
satulassa. Ah, olisipa minulla siivet! Kaipaan arpista miestäni, jonka
kasvoja en ole nähnyt sen kuuluisan taistelun jälkeen, joka teki hänen
nimensä kuolemattomaksi. Nyt kiiruhdin sydän riemua tulvillaan Teidän
pyhyytenne luo sanomaan jäähyväisiä: sillä sitä varten tulin tänne. —
Näin puhui Victoria sydän kuohuillen ja tulvehtien kuin roomalainen
lähde.

Hänen suorista sanoistaan arvasi pyhä isä, että Pescara piti yleensä
hommiaan yhtä tarkoin salassa kuin hän itsekin. Eroitus oli vain
siinä, että nuori Pescara lensi ratkaisevina hetkinä esiin kuin salama
ukonpilvestä, jota vastoin Clemens kätkeytyi hattaraansa päätöskykyä
vailla ja itselleen äkäillen, kun ukkomaisen varovaisuutensa vuoksi
päästi hyvän tilaisuuden käsistään. Toista vertausta käyttääksemme;
paavi teroitti piirrintään siksi kunnes sen kärki liian hienona katkesi
hänen harmikseen. Varovaisesti ja hiljaa hapuillen punoi Clemens nyt
juoniaan.

— Virkalomaako markiisi onkin pyytänyt? ihmetteli paavi. — Minä luulin
hänen tahtoneen eroa. Minulle kerrottiin, että Akilleys vihoittelisi
teltassaan.

— Siitä en minä tiedä enkä uskokaan, pyhä isä, vastasi Victoria ja
heilautti ylpeästi päätään. — Miksi eroa?

— Ei suinkaan minkään suloisen Briseiksen tähden, madonna, vastasi
Clemens harmissaan laskien kylmästi leikkiä, — vaan siksi kun häntä
peijattiin voitetun kuninkaan ja Soran ja Carpin tornien jutussa.

Näillä sanoillaan vihjasi paavi kahteen tunnettuun tosiasiaan. Neapelin
varakuningas oli Pavian taistelussa ehättäytynyt ennen Pescaraa
riisumaan miekan Ranskan kuninkaalta ja riistämään kunnian Pescaralta,
jolle se kuului, viedäkseen nuo jalot saaliit Espanjaan. Ja silloin
oli keisari antanut Soran ja Carpin ahnaalle Colonnalle, Victorian
sukulaiselle, eikä suurelle sotapäällikölleen, joka hänkin oli niitä
toivonut.

Victoria punastui tietämättään. — Pyhä isä, teillä on puolisostani
halventavia ajatuksia. Luulette Pescaraa sangen pikkumaiseksi.
Siunatkaa minua, että saan lähteä ja nähdä, ettei Teidän Pescaranne ole
minun Pescarani. Kaipaan kovin tuon oikean Pescaran luo.

Hän nousi jakkaraltaan ja seisoi korkeana paavin edessä, mutta pian
hänen vartensa taas taipui ja hän kumartui nöyrästi rukoilemaan
siunausta. Silloin pyysi paavi häntä jälleen istumaan ja hän totteli.
Clemens ei tahtonut antaa luisua käsistään tätä tilaisuutta, jolloin
voi yllyttää Pescaraa petokseen hänen oman vaimonsa suloisen suun
kautta. Mutta paavi tajusi selvästi, ettei Colonnaan voinut vaikuttaa
mitään pelkillä vihjauksilla ja valmisteluilla: kaksimielisistä
sanoista Victoria joko loukkaantuisi tai ei viitsisi niitä edes
ajatellakaan kun ei niitä käsittäisi ja osaisi niille antaa mitään
arvoa. Paavin täytyisi nyt näyttää Victorialle asian todellinen ja
toteutumiseen pyrkivä luonne alastomana ja selvin piirtein, että tämä
ottaisi sen edes kuuleviin korviinsa. Moiseen menettelyyn oli Clemens
tottumaton ja hän huokasi raskaasti.

Silloin keksi hän kylläkin henkevän ja älykkään lähtökohdan. Laskien
sinettisormuksella koristetun kätensä kirjalle, joka oli sidottu
sinisiin samettikansiin ja kullattuihin heloihin, kysyi hän Victorialta
huolettomalla äänellä:

— Sepitätkö, tyttäreni, nykyään jälleen jotain uutta runoelmaa? Olen
tosiaan sinun runoutesi ihailija, sillä se käsittelee hyviä ja pyhiä
asioita. Rakastan sitä etenkin silloin, kun se tekee moraalisia
kysymyksiä ja vastaa niihin. Mutta vaikeinta siveellistä arvoitusta
et ole vielä käsitellyt ainoassakaan sonetissasi. Tiedätkö, Victoria
Colonna, mitä tarkoitan?

Victoria ei ihmetellyt tätä pyhän isän äkillistä päähänpistoa, sillä
puheena oli nyt hänen oma toimialansa ja tekiväthän sekä oppineet
että maallikot hänelle varsin usein samantapaisia kysymyksiä hänen
jo ihaillun nimensä vuoksi. Victoria oikaisi taistelunhaluisesti
solakkaa vartaloaan ja silmänsä alkoivat säteillä. — Suurin siveellinen
ristiriita, sanoi hän empimättä, syntyy kun kaksi korkeinta
velvollisuutta törmää yhteen.

Nyt pääsi pyhä isä väljemmille vesille. — Niin on, vahvisti hän
jumaluusoppineen vakavuudella. — Se tahtoo sanoa: kaksi näöltään
korkeinta, sillä toinen niistä aina on korkeampi, muuten ei olisi
siveellistä maailmanjärjestystä. Ja minä rukoilen jumalaa ja hänen
pyhimyksiään auttamaan ja opettamaan sinua, ettäs ymmärtäisit tämän
velvollisuuksista ylemmän ja ettäs halvemman hyljäisit sinä ja sinun
miehesi, sillä katso: pian on tämä suuri ja raskas ristiriita teidän
ratkaistavaksenne lankeeva.

Victoria kalpeni kun tuo akademinen kysymys näin yhtäkkiä iski suoraan
hänen elämäänsä. Mutta pyhä isä jatkoi juhlallisesti: — Kuuntele minua,
tyttäreni! Kaikki mitä nyt sinulle puhun, on myös markiisille puhuttu
oleva, sillä sinun kauttasi kulkevat sanani hänelle. Kuule siis: pyhä
istuin eroaa pian keisarista ja nousee häntä vastaan. Toimintani tässä
perustuu ruhtinaan ja kirkon paimenen velvollisuuksiin. Ruhtinaan:
koska nyt on Italian kohtalon ratkaiseva hetki. Ellemme siitä ota
vaaria, joudumme me kaikki Italian ruhtinaat ikipäiviksi Espanjan ikeen
alle. Mitä arvelletkaan, niin väittävät kaikki asiaa ymmärtävät. Mutta
myös korkeimman paimenen velvollisuuksiin: jos tuossa arvoituksen
kaltaisessa nuorukaisessa, joka yhdistää veressään kansoja ja päässään
kruunuja, herää vanha keisariajatus, niin on koko pyhäin edeltäjäin!
kärsimyksellinen työ hukkaan mennyttä ja uusi valtiotaito kahlehtii
kirkon pahemmin ja nöyryyttää syvemmin kuin aikoinaan nuo tarumaiset
germanilaiset hirviöt, Hohenstaufit ja Salalaiset. Niin on asia.
Ymmärrätkö nyt, mikä Italian täyttää kauhulla ja toivolla?

— Markiisi ei taida uskoa tätä, virkkoi Victoria yhtäkkiä punastuen.—
Pyhä isä hymyili. — Hänen pyhyytensä suvaitkoon muistaa, — hymyili
Victoriakin, että olen Colonnain sukua ja siis gibellini.

— Olet Rooman lapsi ja kristitty, tyttäreni, oikaisi Clemens.

Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Victoria: — Entä Pescara?

— Pescara, vastasi paavi hiljemmin, on paremminkin minun kuin
keisarin alamainen. Sillä hän on neapelilainen ja minä olen Neapelin
lääninherra. Älä usko, Victoria, että puhun nyt leikkiä. Miten voisin
sitä tehdä kun olen maailman omatunto? Totisesti sanon sinulle:
usein olen minä unettomina öinä ja huolekkaina aamupuhteina tutkinut
oikeuksiani Pescaraan. Ja kun olen epäillyt omaa valtiollista
ymmärtämystäni, olen turvautunut Italian kahteen suurimpaan
lainoppineeseen, Accoltiin ja... hm... erääseen toiseen...

Viisaasti kyllä jätti hän viimeisen nimen virkkamatta, kun onneksi
muisti, että tuo toinen lainoppinut, Cervian piispa, oli mitä
hävyttömimmän lahjuksien rakastajan pahassa huudossa. — Molemmat,
jatkoi Clemens naputellen sormuksellaan sinisen kirjan kanteen,
ovat yhtä mieltä siitä, että Pescara ankarimman oikeuden mukaan on
paljon enemmän minun kuin keisarin mies ja he ovat huomauttaneet,
että minulla nyt, kun keisarista tulee vastustajani, on valta paavina
päästää markiisi siitä valasta, jolla hän on sitoutunut pyhän istuimen
viholliseen.

Paavi nousi hiljaa ylös. — Ja sen minä teenkin! lausui hän
papillisesti: — Minä vapautan Ferdinand Avalosin keisarin
alamaisuudesta ja uskollisuuslupauksestaan. Minä nimitän Pescaran
markiisin kirkon gonfalonieriksi ja sen liigan sotapäälliköksi, joka
pyhäksi kutsutaan, koska sen johtajana on jälkeläisensä muodossa itse
Kristus. — Paavi vaikeni hetkiseksi.

Ja nyt kohotti hän molemmat kätensä samaan korkeuteen kuten pitäen
Colonnan pään päällä kruunua ja Victoria vaipui hämmästyneenä
polvilleen. Selkeällä äänellä lausui paavi: — Palkiten jo etukäteen
gonfalonierini ansiot minua ja kirkkoani kohtaan, kruunaan minä
Ferdinand Avalosin, Pescaran markiisin Neapelin kuninkaaksi! — Nuori
kuningatar vapisi ilosta. Hän arveli ansaitsevansa kruunun. Sanatonna,
hehkuvin poskin otti hän vastaan siunauksen. Sitten nousi hän ylös ja
lähti huoneesta tasaisin, kiirein askelin kuten haluten hetipaikalla
viedä kruunun arvossa korotetulle puolisolleen.

Itsekin kiihtyneenä seurasi pyhä isä häntä sitä kyytiä että tohvelinsa
olivat pudota. Kynnyksellä saavutti hän Victorian Ja tahtoi antaa
hänelle sen sinisamettisen kirjan. — Markiisille, sanoi hän.

Silloin huomasi Clemens Victorian takana Guicciardinin ja Moronen,
jotka olivat ehkä hetken siellä kuunnelleet. Kanslerista oli Victoria
noine riemun hehkua säteileville silmineen sellainen ilme, että hän
joutui tuiki ymmälle. Nopeasti hän sentään tointui hämmästyksestään ja
alkoi anella paavilta: — Esittäkää, Teidän pyhyytenne, minut epäpyhä
tuolle jumalaiselle Victorialle! — jonka jälkeen Clemens napautti häntä
hieman olalle ja esitteli hänet sanoilla: — Milanon kansleri, maailman
lapsi, jonka päälle pyhää henkeä aletaan vuodattaa! — Sitten kuiskasi
hän Victorian korvaan: Morone, Buffone [Pikku narri].

Victoria katosi onnensa huumauksessa ja paaville jäi tuo sininen
kirja käteen, sillä hän oli vielä aivan kuin juovuksissa siitä
rohkeasta, vertauskuvallisesta teosta, johon kauniin naisen näkeminen
oli saanut hänet ryhtymään. Nyt tunsi hän sentään kuin olisi
kadottanut tasapainonsa. Viittauksella kielsi hän Florensilaiselta
ja Lombardilaiselta vierailun ja pujahti jälleen raphaelilaiseen
kammioonsa.

Nuo kaksi, joita ei otettu vastaan, tuijottivat hetken ällistyneinä
toisiinsa, sitten tarttui Guicciardin nauraen kanslerin käsivarteen ja
veti hänet muassaan hienoja portaita myöten alas Vatikanin puistoihin,
joiden lehtikujain siimestä he eivät kaivanneet, sillä taivaan
peittivät mustat pilvet.

— Oikeastaan, alkoi Guicciardin, pidän minä tuosta ukosta. Vaikka
hän punookin juoniaan niin hienosti ja sovittelee sanojaan kovin
harkitusti, on hän kuitenkin pohjaltaan samainen intohimojen pätsi
ja kiukkuinen otus kuin minäkin. Nyt se kiihkoilee kun ilmaisi
Colonnalle vaarallisen salaisuutemme. Sinä puistatuksissasi et tietysti
huomannut, miten hän tahtoi pistää Victorian käteen Accoltin ja Angelo
de Cesiin lausuntoja. Lahjottava lurjuspari, joka kaunistelee vääriä
valoja raamatunlauseilla! Muuten on ihme, että Clemens vanhoilla
päivillään ryhtyy näin huimiin ja uhkarohkeisiin yrityksiin ja
vielä ihmeellisempää on, että hän ryhtyy siihen itseään epäillen ja
luottamatta tähteensä, sillä salaisesti hän uskoo olevansa oikea kovan
onnen poika. Se on varsin ikävää. Leo oli sentään toista miestä, aina
niin säteilevä ja iloinen ja siten myös onnellinen, jotavastoin tämä
nykyinen pyhyys näkee, kuten tässä äsken minulle Jeremiaan tapaan
ennusteli, jo ikuisen kaupungin ryöstettynä ja näiltä katoilta, — hän
viittasi Vatikaniin — savun ja liekkien suitsuavan. Ja kuitenkin ryhtyy
hän otteluun keisaria vastaan, minkä luen hänelle suureksi ansioksi,
vaikkapa se teko saattaa vaaranalaiseksi ensin ainoastaan hänen
Florensinsa. Ukolla on vielä verta suonissaan ja hän kiristelee niitä
vähiä hampaitaan mitä ikenissään vielä on, kun näkee noiden kopeain
espanjalaisten aatelisherroin keikailevan Capitoliolla kuten Neapelissa
tai Brysselissä. Vaan mikäs on, kansleri, unelmaisi esineenä? Tuo
nainenko? Tietysti!

— Minä puhun roomattarelle kuin vanha roomalainen! huusi kansleri.

— Hyvä. Mutta varo vain, ettet innostu ja pistä togan alta esiin
klassillista pukinsorkkaasi. Ole ihmisiksi, laskettele suuria sanoja ja
sulje ne hänen turhamaisuutensa huomioon!

— Hänen sydämeensä ne suljen!

— Siis hänen mustepulloonsa, sillä kirjailijanaisten sydän on täynnä
mustetta, ivaili Florensilainen. — Mutta uskotkos, kansien, — ja
Guicciardin nipisti häntä kovasti käsivarresta, — että aikeemme riistää
unen muiltakin kuin pyhältä isältä. Minäkään en ole viikon ajalla
niin silmääni ummistanut. Alituiseen täytyy tuumiskella mitä Pescara
tekee. Hänen suuttumukseensa keisaria kohtaan en luota hituistakaan:
he voivat sotia koska tahansa. Yhtä vähän vaimon vaikutusvaltaan.
Vaimo saanee tosin ilmoittaa Pescaralle paavin asian, mutta hänen
pyynnöilleen ei mies kallista korvaansa. Vaan enpä luota myös hänen
vasalliuskollisuuteensa. Pescara ei ole mikään Cid Campeador tai
miksi ne espanjalaiset sanovatkaan noita lojaaleja sankareitaan, hän
on liiaksi Italian ja aikansa lapsi. Pescara uskoo vain voimaan ja
suurten yksilöiden ainoaan velvollisuuteen saavuttaa korkein kasvunsa
kaikilla ajan tarjoomilla keinoilla ja tehtävissä. Sellainen hän on
ja sellaisena aiheeseemme sopiva. Varmaan hän on meidän ja me hänen
saaliinsa. Ja kumminkin... naura vain, Morone... minä aavistelen
pahoja, vainuan jotain salaista tai salassa pidettyä, oleellista tai
satunnaista, ruumiillista tai sielullista hänen rinnassaan, lyhyesti
sanoen, jotain aavistamatonta estettä, joka nostaa tien pystyyn
edessämme ja näyttää tarkat laskelmamme vääriksi.

— Mutta jos, sanoi Morone mietiskellen, hän kerran on sellainen miksi
luulet ja kun tunnemme määräävät olosuhteet, niin mistä hiidestä sitten
ilmestyisi se onneton este?

— Enpä tiedä! Mutta tällä Pescaralla kuuluu olevan se mainio temppunsa,
että antaa ryntäävän vihollisen kiivetä kaikille kukkuloille, jonka
jälkeen hän valtaa rautakirnuillaan viimeisen ja luo vihollisia vastaan
tuhoisan vallin. Jospa nyt hänen sisimmässään nousisi sellainen valli
meitä vastaan juuri silloin kun luulemme voittaneemme hänen sielunsa?
Mutta pois pelottelut, jotka eivät liene muuta kuin painostavaa
ukonilman hellettä ja luonnollista levottomuutta ja epävarmuutta, mikä
käy aina suurten ja vaarallisten yritysten edellä.

Salama leimahti ja Vatikani loisti häikäisevän valkeana ja näkyivät
uuden rakennustaiteen kauniit suhteet. Ukkosen kumistessa pujahtivat
miehet pilarikäytävän pylväiden varjoon, Guicciardin hämmästyneenä ja
miettien mitä tuo enne merkitsisi ja kansleri taivaasta ja taivaan
merkeistä välittämättä, sillä hän kuvitteli jo viruvansa Colonnan
jalkain juuressa.

Innostuksensa hurmiossa oli Victoria kiiruhtanut Vatikanista pitkin
eräitä sen monista portaista ja syrjäportin kautta ulos. Kantotuolin ja
saattueen, joka turhaan odotteli häntä pääportilla, oli hän unohtanut
ja kiiruhti nyt liehuvin vaattein ja enemmän kunnianhimoisen unelmansa
kuin nousevan ukonilman kannustamana kohti palatsiaan Apostolin
torille. Hän asteli ryöstettyine kruunuineen kuten ensimäinen Tullia
[Rooman kuninkaan Servius Tulliuksen tytär, miehensä. Tarqviniuksen
kanssa osallinen isänsä surmaamiseen], ei isänsä ruumiin, vaan
kavalletun valtiouskollisuuden yli; sillä Fabritius Colonnan tytär
ja Pescaran puoliso oli neapelilainen ja Kaarle Viidennen, Neapelin
kuninkaan alamainen.

Paavin kruunausvehkeily oli aivan huumannut hänet. Tapa ja ympäristö,
vuosisatain usko ja jälelle jääneet hurskauden ulkonaiset muodot
saattoivat hänet pitämään kirkon päätä, vaikka tämä oli hyvinkin
turmeltunut, jumalallisen tahdon ja korkeimman oikeuden tulkkina — ja
mitenkäpä olisi itsetunto ja sitä vähemmin ylpeys puolison arvosta
sallinut hänen epäillä paavin oikeutta laskea kruunu tuon kaikkein
ansiokkaimman päähän? Sepä aiheutti, että Medicin julkea teko tuntui
hänestä muuttaneista ajoista huolimatta jumaluuden ilmaukselta.

Nuori, seurueeton kuningatar oli kiiruhtanut Borgon läpi ja
Enkelisillan yli ja kulki nyt ihmisvilinässä Oikokadulla, kuten sitä
sanottiin. Väki väistyi kunnioittaen hänen tieltään eikä ihmetellyt
lainkaan ylhäisen rouvan seurueetonta ja hätäistä käyntiä; jota kai
ukonilman edellä nouseva myrsky kiiruhti. Mutta vähitellen tungoksen
kasvaessa ahtaalla kadulla hiljensi hän askeleitaan, vaikka kaltainen
taivaan kaista kadun yllä tuli yhä mustemmaksi ja uhkaavammaksi.

Silloin näki hän etäämpänä ihmisjoukossa ratsastavan seurueen. Kai
saattoivat espanjalaisen lähetystön herrat audiensille Vatikaniin
Lombardian kolmatta keisarillista sotapäällikköä, Leyvaa. Hän, entinen
tallimestari ja kapakoitsijan ja piian poika, joka oli noussut
arvossa orjamaisen kunnianhimonsa ja rautaisen tahtonsa kautta, oli
vartaloltaan kömpelö ja naamaltaan kuin verikoira, sillä häneltä oli
samalla miekan iskulla halaistu otsa, nenä ja huulet. Leyvan vieressä
ratsasti valkea mantteli hartioillaan uljaalla andalusilaisella
rotuhevosella ruskeatukkainen, tarmokkaan näköinen ylimys ja näyttipä
kuin olisi hän tervehtinyt Victoriaa nöyrästi kumartaen, mutta hän
olikin kunnioittanut vain kivistä pyhimyksen kuvaa erään kirkon
kulmalla.

Liekö ollut syynä salamain räikeä valo tai noiden herrain vihamielinen
ryhti kun he liikkuivat kaupungissa, jonka kolmekruunuisen hallitsijan
tiesivät salaa pettäneen heidän kuninkaansa, tai ehkä Victorian
kiihtynyt mielikuvitus, mutta hän näki ja tunsi miesten ja ratsujen
kopeudessa, puuskaan koukistetuissa käsissä, halveksien ja kuin
olan yli Romuluksen lapsiin heitetyissä katseissa, jopa kankeissa
parranhuipuissakin vain ivaa ja loukkauksia, joita Espanjan
nouseva maailmanvaltius alkaa jaella. Kauhu, inho ja lepytön viha
heräsi roomattaren povessa näitä vieraita ryöväreitä ja korskeita
seikkailijoita kohtaan, jotka raastoivat yhdeksi valtakunnaksi koko
uuden ja vanhan maailman. Miksi oli nuori keisari samalla tämän häijyn
kansan kuningas, kansan, jonka suonissa virtaili maurilaisveri ja joka
oli mainelukeillaan myrkyttänyt Italian?

Ehkäpä olisi Victorian ikivanha sukuhenki, joka pitkät vuosisadat oli
nähnyt parhaaksi palvella uskollisesti keisaria, kiinnittänyt hänen
sydämensä muuten Kaarleen, mutta ei nyt, ei juuri tähän keisariin,
vaikkei hän olisi ollutkaan espanjalainen. Hän ei voinut pitää minkään
arvoisena tuota mitätöntä poikaa, jota ei ollut nähnyt, ja joka ei
ollut käynyt Italiassa eikä halunnut sinne edes tullakaan.

Tosin oli keisari Pavian taistelun jälkeen kirjoittanut. Victorialle
kirjeen ja onnitellut häntä, että hän oli Pescaran puoliso. Mutta
juuri näissä parissa rivissä näytti kuvastuvan hallitsijan kurja
luonne ja enimmän harmitti ylevää rouvaa tuo hänen mielestään arka ja
ulkokultainen nöyryys, jolla nuori keisari antoi voitosta jumalalle ja
pyhimyksille kaiken kunnian. Vaikka Victoria itsekin oli kiitollinen
taivaisille, piti hän tuollaista nöyryyttä sentään miehelle ja
valtiaalle sopimattomana. Ehkä olikin tähän taivaan ylistelyyn syynä
se, ettei kaunis voitto ollut etäällä olevaa keisaria innostanut ja
että hän tahtoi halpamaisesti niukentaa Pescaran laakereja? Siksi oli
tietysti taivas tehnyt kaikki! mutta miehensä maineesta, oli Victoria
kiihkeän mustasukkainen. Ja miten epäjalo olikaan Kaarle ollut! Hän ei
raaskinut antaa sotapäällikölleen, jolle sai olla kiitollinen Italian
omistamisesta, edes paria kurjaa italialaista kaupunkirähjää! Ei,
moista pikkusielua ei voinut edes kavaltaa, hänestä voi enintään erota
jättäen hänet oman onnensa nojaan.

Silloin häikäisi Victoriaa väkevä salama, sama, joka oli karkoittanut
kanslerin ja Guicciardinin Vatikanin kattojen suojaan. Syrjäkatua
oikaisten saapui Victoria juuri kun sade alkoi kohista Pantheonin
portaille ja sen uljaaseen esipihaan. Käymättä mahtavaan temppeliin
sisälle, nojautui hän viilenevää ilmaa hengittäen erääseen noista
tiheään ryhmitetyistä, valtavista pilareista ijäkkään rakennuksen
räystään alla ja aatoksensa liiteli varhaiseen muinaisuuteen, jonka
hyveitä ajan köykäinen kuvittelu ihaili, vaikkei pitänyt niitä
esikuvinaan tai edes ymmärtänyt niiden yksitoikkoista jäykkyyttä ja
ankaraa todellisuutta.

Vaipuneena entisaikain muisteluun piti, hän Corneliaa ja Lucretiaa,
noita muinaisuuden hyveekkäitä naisia, kuin sisarinaan. Olihan
hänellä itselläänkin toki edes kaksi nimeä, jotka helähtivät tuiki
roomalaisilta ja olivathan naiselliset paheet, hänestä yhtä kaukana
kuin noista jaloista olennoista. Ne suorat ja ylpeät vaimot olivat
synnyttäneet maailman valloittajia. Virgiliuksen suurenmoinen "Te
rege imperio" [Sinä olet keisarina hallitseva], jota Victoria oli
itsekseen niin usein kuiskaillut, valtasi hänet nyt aina kyyneliin
asti. Hän meni temppeliin, laskeutui polvilleen ja salamoita leimuavan
kupukaton alla hän käsiään väännellen rukoili, etteivät Rooma ja Italia
vaipuisi orjuuden kuiluun, rukoili kristillisiä jumaluuksia ja yhtä
kiihkeästi Olympon herraa, joka hänen yllään ukkosena kumisi, rukoili
kaikkea sitä, mikä voi pelastaa ja yhdisti merkillisesti ja samalla
luonnollisesti eri jumaluudet murrosajan tapaan.

Kun hän lähti Penthconista — miten kauan hän lieneekään ollut siellä
polvillaan, sitä ei hän ajatellut — kirkastui juuri Italian taivas ja
tavallista kulkuaan, kevein, tasaisin askelin jatkoi hän matkaansa
palatsiinsa.

Nyt kiersivät hänen ajatuksensa jälleen Pescaraan. Eivät jaksaisi
espanjalaisia karkoittaa maasta nämä naiskätöset, siihen kykenisi
ainoastaan Pescara, joka voi johtaa omansa voittoon, jos vain nainen ja
viisaus häntä siihen kehoittaisivat. Saattoiko Victoria sitä toivoa?
Oliko Pescara niin hänen vallassaan? Victorian täytyi tunnustaa
itselleen, ettei hän heidän pitkästä, vilpittömästä avioelämästään
huolimatta tuntenut täysin Pescaran sisintä olemusta. Victoria
muisti ulkoa hänen kasvonsa, eleensä, pienimmätkin tapansa. Hän oli
varma siitä, että tuo siveä mies oli hänelle uskollinen eikä siinä
erehtynyt. Victoria ylpeili siitä, että Pescara häntä jumaloi ja holhoi
kalleimpana omaisuutenaan ja kohteli häntä mitä suurimmalla rakkaudella
ja huolenpidolla, samalla hellästi ja kunnioittavasti. Heidän yhdessä
olonsa autuaina hetkinä, joita sotaretket ja leirielämä alinomaa
keskeyttivät, heitti Pescara mielestään suunnitelmansa, karttansa
ja Liviuksensa ja katseli vain vaimoaan ja tämän kanssa sinistä
merenkalvoa ja väikkyviä purjeita. Pescara pyyteli Victoriaa soittamaan
luuttua, sulki silmänsä ja kuunteli. Hän keksi vaikeita ongelmia
aiheiksi Victorian sonetteihin ja tarkisti joskus hänen ylimalkaisten
ajatustensa ja laajain käänteittensä muotoja, sillä olipa hän itsekin
muinoin,— vankina olonsa pakollisella loma-ajalla — runoillut, eikä
suinkaan häpeäksi haarniskoidulle soturille, Victorian kunniaksi laulun
"Lemmen ylistys".

Mutta voitoistaan ei tuo nuori ja vielä suurempia voittoja kaipaava
uros kertonut vaimolleen koskaan mitään, sillä hän varoi, kuten sanoi,
vaimoaan sekä ikävystyttämästä että verellä tahraamasta. Sotaretki oli
hänen mielestään pitkäin kärsimysten polku, joka johti teurastuslavan
verilätäköihin. Politikasta sekä menneestä että vallitsevasta puhui hän
Victorialle sangen harvoin, joskin lienee kerran sattunut mainitsemaan,
että ylväintä työtä maailmassa on ohjata näkymättömin käsin ihmisiä ja
tapahtumia ja ken sitä hyvää kerran saa maistaa, se ei muista herkuista
huoli. Kuitenkin tuumi Pescara tavallisesti, että politikka on vain
saastainen markkinatori, jonka ilettävässä liejussa hänen vaimonsa ei
pitäisi tahrata hameensa puhdasta lievettäkään.

Victoria myönsi itselleen, että tuo pettämättömän tarkkanäköinen
Pescara oli hänelle sentään käsittämätön ja hänen ajatuksensa ja
uskonsa häneltä salassa.

Niinkö tosiaan? Oliko hänen miehensä sielussa häneltä kiellettyjä
ovia ja suljettuja kammioita? Hänen sotaherran suunnitelmiaan
ja valtiomiehen toimiaan ei Victoria halunnut tietää, mutta hän
tahtoi tyystin tuntea hänen kunnianhimonsa ja omantuntonsa. Ja nyt
kun Pescaran oli tehtävä hirvittävä, ratkaiseva päätös, nyt ei
Victoria tosiaan antaisi karkoittaa itseään hänen kamppailevalta
sydämeltään, nyt ei hän vieroittuisi miehestään pelkillä hyväilyillä
ja leikkipuheilla, nyt tahtoi hän olla apuna ja toimia yhdessä hänen
kanssaan. Olihan hän jo antanut Pescaralle sielun raikkauden ja
puhtaan nuoruuden! Olihan hän Colonnain sukua! Ja kruununkin hän
hänelle vielä tarjoo! Vaikka Pescara sen hylkää tai sitten ottaa
hänen käsistään ja painaa päähänsä, joka tapauksessa tahtoo Victoria
olla hänen kanssarikollisensa tai kanssauskollisensa, itsetietoinen
osa hänen vaikenevasta sielustaan. Olisipa hän jo Pescaran luona! —
Sydän ja askeleet polttivat häntä, niin kärsimätön hän oli. Nyt asteli
hän jo poikki Apostolin torin, missä häntä vastaan tuli haarniskoitu
nuorukainen, joka oli häntä odottanut palatsin portilla.

— Olin levoton tähtenne, ylhäinen rouva, kun kantotuolinne ja
saattueenne palasivat Vatikanista ilman Teitä, tervehti nuorukainen. —
Mutta vihdoinpa saavuitte, kummini, jos saan sanoa teitä siksi, joksi
olen lapsuudestani tottunut ja mikä on oikeuteni. — Mitään vastaamatta
nousi Victoria hänen kanssaan ylös portaita nojautuen vastahakoisesti
hänen käsivarteensa.

Tätä tavanmukaista palvelusta ei Victoria voinut häneltä kieltää,
vaikka nuori mies olikin hänestä hyvin vastenmielinen. Sillä Del Guasto
— se oli nimensä — oli Pescaran sisarenpoika ja Avalosien sukua kuten
Pescarakin. Viisitoistavuotiaina molemmat olivat Pescara ja Victoria
nostaneet pojan yhdessä kastemaljasta. Näin oli kastetoimituksen
järjestänyt Victorian isä, sotapäällikkö Fabritius Colonna saadakseen
nähdä lemmikkinsä, nuoren soturin ja kukoistavan tyttärensä saman
kastemaljan ääressä ja suodakseen heidän ihailla toistensa ryhtiä ja
kauniita kasvoja.

Sitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan
sopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen
kastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton
ja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain
poikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen
sielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen
ja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä
heräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja
kartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan
jumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää
soturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin,
mutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä
peräytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää
tuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään
oli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.

Mutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin
konnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan
kuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi
kertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria
tiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del
Guasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan.
Hän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut
voinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi
uskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto
olevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui
olevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle
varhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen
leiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä
sieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat
kilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet.
Liittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui
hieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla
matkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa
ja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta
on, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni
vähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten
jonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää
vakoilijaa.

— Puhukaa, Don Juan, kuiskasi Victoria.

— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään
salattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin,
julkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä,
italialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta
ja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa
sotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen,
lisäsi hän ilkeästi.

Victoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. —
Kenestä? Eihän vain Pescarasta?

— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan
että sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen
pyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.

Victoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. —
Entä Pescara...? virkkoi hän käsittämättömästi.

— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja
nautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen
kukistaa ja hylkää... oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del
Guasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.

Victoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt
sinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko
antanut sinulle luvan tulkita häntä!... Kuin kissa hiirellä...
inhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!

Mainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa
Datin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan.
Del Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut
sitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä
rehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli
polvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja
pelastaisi hänen kunniansa.

Victorian mainitessa sanan "kunniaton" puraisi Del Guasto rajusti
huultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En
ole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En
puhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan
siitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa
morsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.

Victorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon
onnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla
ja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?

Del Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota,
sillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä.
Minä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä
tähden syytätte _minua_ siitä, että _hän_ oli heikko ja että häntä nyt
halveksin ja katson ylön?

Rajaton inho väristi Victoriaa. — Ilkiö! voihki hän.

— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen
puheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis
Teille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön
eteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja
sotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut
vapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä
en voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta
ilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.

Victoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta
ulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän
viimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien
ympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota
sadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.

Oli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet
uudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta
ja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin
pantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa
ajatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin
povin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän
luki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän
sielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan
muisti ulkoa.

Hän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan
sofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla.
Kun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika
kylessään tulevan keihään haavan paikkaa... Samassa muuttui valkea
puku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui
panssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse
kuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja
ilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen
raamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena
karkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.

— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen
edessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone,
haluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt,
että paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös
palvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti
tulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi
kanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa
valossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita
kasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.

— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on
kai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen
luokseen huomenna varhain.

— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt
kanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä
ja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen
pahastunut ja jota nyt aion syyttää.

Mikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä,
vaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää?
Mikä on rikokseni, Morone?

— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja
kirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että
ensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa
surette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette
eivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian
kahlinnut!

— Mitkä kolme? kysyi Victoria.

— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa,
painoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi
sopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo
kellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.

— Sitä kyytä!

— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian
Isabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla,
väkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä
vääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati
isäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.

— Onneton nainen!

— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija,
nuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa,
korskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että
houkkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa.
Silloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.

— Kurja!

— Kolme on Italian kahlinnut. Neljäs, Te, sen vapauttakoon!

— Kansleri. En ole vanhuksen, en nuoren pojan, en houkkien enkä jonkun
muun sellaisen puoliso, joka antaa vaimon itseään hallita... ja minä en
kruunua himoitse! — Victoria lensi purppuran punaiseksi.

— Herratar, virkkoi kansleri, kruunu himoitsee. Teitä. Armahtakaa
kansaanne, puhukaa Pescaralle sen puolesta! En pyydä Teitä häntä
mairimaan, viettelemään ja juonilla kietomaan! En liittoudu kanssanne,
en valmista osajakoja. Annan Teidän lähteä ja kiidän, kilpailen
kerallanne kumpi meistä ehtii ennen hänen luokseen. Ja jos Te ehditte
ennen, niin syleilkää hänen polviaan, puhukaa sydämenne kyllyydestä
ja rukoilkaa: — Pescara, minä olen Italia ja virun jatkaisi juuressa.
Nosta minua ja paina minut rintaasi vasten!

Victoria heltyi ja kanslerikin ihan itki.

— Ylhäinen rouva, lausui hän, mikä olen minä Teidän kanssanne näitä
asioita puhumaan! En ole kelvollinen koskemaan huulillani edes hameenne
lievettä. Ludvig Mauri, kaikkein jalomielisin herrani, korjasi minut
Milanon kadulta ja soi minun hypellä jaloissaan kuin pienen, leikkisän
villakoiran. Hänen luonaan nautin opetukseni ja hänen hovissaan ja
myöhemmin hänen palveluksessaan sain tarkastella aikani ihmisiä ja
elämää, koko vuosisadan hillitöntä riemukulkua.

Mauri parka! Kova onni ja ranskalaiset veivät hänet Locheen, niissä
hän sai kymmenen pitkää ajastaikaa kitua vankeudessa. Hänen viimeisenä
vuotenaan tapasin hänet siellä vielä; sillä olin silloin, asiain
pakosta, ranskalaisten palveluksessa ja kaipasin nähdä hyväntekijäni
kasvoja. Kun ensin hänet näin, niin oikein säikähdin ja olin
tuskin hänet tuntea. Hän oli kuin henki: vankila ja kurjuus olivat
merkillisesti kirkastaneet hänen kasvonsa. Vasta kun hän alkoi puhua,
tunsin hänet entiseksi herrakseni. Hän hymyili ja lausui tuolla hänelle
ominaisella, verrattoman hienolla tavalla: "Sinäkö, Girolamo? Kunnon
mies, kun tulit minua katsomaan. En minä ole äkeissäni siitä, että
menit vihamiesteni palvelukseen. Asiat voivat sinut siihen pakottaa ja
mikäli sinua tunnen, olet kerran vielä oleva poikieni uskollinen ystävä
ja neuvonantaja kun onnenpyörä toisin kääntyy. Sinusta on nyt tullut
kypsynyt valtiomies eikä sinussa huomaa huonon koulun jälkiä. Muistatko
vielä, miten kehoitin sinua säilyttämään hassut eleesi ja kohtuuttomat
liikkeeni, joilla nyt sait uudet ystävät valtaasi?"

Niin laski hän leikkiä ylevämielisesti jonkun aikaa, mutta jatkoi
sitten vakavasti ja lausui: "Arvaatko Girolamo, mikä täällä
työttömyydessä aina painaa mieltäni? Ei oma kohtaloni, vaan
Italian ja yhä alinomaa vain Italian. Suren sieluni syvimmästä,
että naisen houkuttelemana kutsuin avukseni muukalaiset, joiden
kanssa te nyt saatte taistella ja joista uhkaa tulla häiritsevä osa
valtioruumiiseenne. Mutta tiedänpä miten jälleen pääsette vapaiksi.
Sitä koetti Valentine», se Cesar Borgia, pelkän pahan avulla. Mutta
Girolamo, poikaseni, pahaa saa käyttää vain varovaisesti ja pienin
annoksin, muuten se tappaa koko yrityksen. Sitä koettaa nyt myös
tuo Roverilainen paavi Julius, joka ukonpilvenä hyökkää muukalaisia
vastaan, mitkä hän itse kuten minäkin, hankki maahan. Mutta vanhus
hukkaa voimansa vaivoissa, pian on hänen uhmaava henkensä häilyvä
tuonen mailla ja häntä seuraa vain tavallinen ylimäinen pappi, mikä on
liian heikko Italiaa parantamaan, mutta kyllin vahva estämään muita
sitä parantamasta.

"Kaikkein rakkahin Girolamo, en usko Italian viimeisen hetken vielä
tulleen, sillä se on kuolemattomuuteen luotu; mutta tahtoisin säästää
sitä orjuuden kiirastulelta. Muista, poikaseni: näen silmistäsi, että
sinulla kerran on osa siinä tapahtumain hurjassa tanssissa, joka
kiitää Lombardian ylitse. Jos yhtäkkiä ilmestyisi näistä vaihtuvista
muodostumista mahti ja näiden hetkellisten olemusten joukosta yksilö,
ei ilkimys eikä pappi, vaan soturi, jonka rautaisen anturan astuntaa
voitto seuraa, niin antaudu hänelle, ruumiinesi, sieluinasi, olipa
hän sitten mitä sukua tahansa, kunhan ei vain ole muukalainen! Missä
kavaluutta ja valhetta tarvitaan, — sillä ilman niitä ei valtakuntia
perusteta — siinä toimi sinä, poikaseni, mutta hän pysyköön
moitteetonna!"

Kansleri hypähti ylös istualtaan. Innostuksessaan eksyi hän
huomaamattaan — eikä kiihtynyt Victoriakaan sitä huomannut — kauas
totuuden rajapyykeiltä. — Ja tuon valitun apuna! huudahti Morone,
olkoon mitä ihanin ja puhtain nainen! Italian täytyy saada nähdä hyvät
avut ruumillistuneina, että voisi niitä elämässään seurata. Tapain
turmelus ja siveyden verhojen repiminen meidät tuhoaa. Tässä suhteessa
on meidän saatava voitto vielä suurempi kuin tappotantereilla ja
liikutettava taikasauvaa mahtavampaa kuin sotapäällikön valtikka. Näen
sielussani hänet, tuon avujen kuningattaren, papittaren, joka holhoo
pyhää tulta, valtiuden ylläpitäjän, ja hosianna! koko Italia on häntä
kiittävä ja ylistäen seuraavaa! — Näytti kuin olisi kansleri aikonut
heittäytyä nöyrästi Victorian jalkoihin, mutta vetäytyikin takaisin ja
kuiskasi hämillään: — Näin sanoi Ludvig Mauri vankeudessaan.

Victoria ummisti silmänsä, sillä hän tunsi että ne säteilevät autuasta
riemua ja hehkuivat kuin auringot.

Silloin virkkoi kansleri: — Olen väsyttänyt Teitä, jalo rouva, silmänne
painuvat umpeen. Teidän on oltava jalkeilla varhain aamulla ja olette
nyt kovin uuvuksissa. — Ja tuo viekastelija katosi pimeään yöhön, joka
sillä välin oli kattanut ikuisen kaupungin.




KOLMAS LUKU


Akkunan ääressä, josta näki yli Novaran tornien ja hellettä höyryilevän
alangon aina etäisen Monte Rosan aamunraikkaille lumihuipuille,
istui Pescara tehden sotasuunnitelmaa, jonka mukaan keisarin armeija
oli marssiva Milanoon. Hän oli siksi kiihkeässä ajatustyössä, ettei
kuullut kamaripalvelijan hiljaisia askeleita eikä huomannut tätä,
ennenkun hänelle tarjottiin virvoitusjuomaa. Tuota kevyttä nestettä
lusikalla sekoitellen virkkoi Pescara: — En toru sinua, Battista,
vaikka vasten nimenomaista kieltoani tulit viime yönä huoneeseeni.
Maatessasi lähelläni kuulit kai, miten hengitin tavallista raskaammin
— painajainen, ahdistus.... ei maksa vaivaa puhua. — Pescara otti
kulauksen lasista.

Battista, ovela neapelilainen, salasi säikähdyksensä ja tekeytyi varsin
viattomaksi. Kautta pyhän neitsyen hän valehteli ja vakuutteli, että
oli ollut kuulevinaan huudettavan nimeään ja ettei millään muotoa
muuten, käskemättä, olisi tohtinut pistää nokkaansa hänen ylhäisyytensä
makuukamariin. Oikeastaan oli asia sellainen, että hän oli sulasta
ihmisrakkaudesta, ilman kehoitusta ja vasten ankaraa kieltoa rientänyt
auttamaan herraansa, kun oli kuullut hänen kauheasti voihkivan. Sitten
oli hän tukenut Pescaraa käsivarsillaan vuoteella, kunnes tämä saattoi
jälleen hengittää tasaisesti.

— Ei se ollut yhtään vaarallista, toisti Pescara. — En tarvinnut apua.
Mutta, kuten sanottu, en tahdo sinua torua, nyt kun meidän on erottava
toisistamme. Mielelläni olisin pitänyt sinut palveluksessa, mutta
pojan velvollisuuttasi on kunnioitettava. Ja kun kerran ijäkkäät ja
kivuloiset vanhempasi Tricaricossa kärsivät köyhyyttä, niin ei minulla
ole oikeutta pitää sinua luonani. Mene ja tee huolettomiksi heidän
vanhuutensa päivät. Oivallisena parturina ja liukaskielisenä hulivilinä
tulet sinä kyllä toimeen kaikkialla hyvin. Jumala kanssasi, poikani,
minua vastaan ei sinulla pidä oleman syytä nurkua. — Ja hän otti kynän
käteensä.

Battista oli kuin puusta pudonnut. Hän vannoi epätoivoisesti ja tällä
kertaa aivan totta puhuen, että hänen isänsä oli majaillut taivaissa
jo monta vuotta ja että äiti, Carambaccia, oli toimelias, terve kuin
pukki ja lihava kuin ankerias. Sotapäällikkö vastasi kirjoittaessaan:
— Ai, niinhän se olikin, Battista, köyhät vanhempasi eivät asukaan
Tricaricossa, vaan Potenzassa, mutta ne paikathan ovatkin toisiaan
aivan lähellä. — Hän antoi eroitetulle palvelijalle kassaosoitteen.

Vaikka Battista olikin aivan murtunut — hän tiesi ettei Pescara peruuta
sanojaan — vilkaisi hän sentään pikaisesti lappuun, mihin oli merkitty
vain hyvin kohtuullinen summa. Sotapäällikkö ei tuhlaillut pienissä
eikä suurissa asioissa, ei keisarin eikä omaa tavaraansa. Hän varoi
myös, ettei ilmaisisi parturille liian suuren lahjan kautta tapahtuman
tärkeyttä eikä näyttäisi myöskään siltä kuin haluaisi häntä lahjoa
vaikenemaan, sillä Pescara oli varma, että Battista ensimäisessä
sopivassa tilaisuudessa kauppaisi tuon tiedon vielä kalliimmasta
niille, joille oli välttämätöntä saada tarkka selko päällikön terveyden
tilasta.

Tuskallisesti pettyneenä ja kiroten sitä hetkeä jona syntyi, lankesi
Battista armollisen herransa jalkain juureen, syleili hänen polviaan
ja silitteli hänen kättään. — Voi hyvin, virkkoi päällikkö, ja vie
vielä nuo pois. — Hän osoitti juoma-astioita ja eroitti näin käskynsä
rikkojan suopeasti palveluksesta.

Ennenkun hän jälleen ehti syventyä suunnitelmiinsa, kuului ulkoa
putoavan lusikan ja särkyvän lasin kilinä ja pitkä, hoikka herttua
Bourbon, joka oli kovakouraisesti nakannut onnettoman Battistan
tieltään, tuli huoneeseen ilmoittautumatta, sillä hänellä oli
vastaanottotuntinsa tähän aikaan.

— Kas, Teidän korkeutenneko? virkkoi Pescara kääntyen häntä kohti ja
nousten seisalleen.

— Anteeksi. Ratsastin joukkojeni luo, niin näin etukaupungissa
kuleksivan kauppamiehen, joka laskeutui muulinsa selästä juuri
Teidän ylhäisyytenne lääkärin Numa Datin portilla. Ellei hän olisi
kasvoiltaan ollut niin arvokkaan näköinen, olisin valmis vannomaan,
että hän oli unohtumaton ystäväni, Milanon kansleri. Lähetin palvelijan
ottamaan selkoa vieraasta ja sain kuulla, että matkustaja on muka
lääkärin tuttava, jokin milanolainen juvelikauppias nimeltä Scipione
Osnago. Ehkäpä hän kumminkin lienee vain joku tuon monissa muodoissa
kummittelevan kanslerin lukemattomista varjoista. Hän keikutteli
vartaloaan niin mukavasti, ettei sitä muut voi matkia, ja kun olin
vielä aivan lähellä kaupunkia, niin saatoin helposti ratsastaa takaisin
ilmoittaakseni Teille tuon jalon urhon mahdollisesta vierailusta.

— Minä olenkin jo kauan odottanut häntä tekemään milanolaisen puolesta
verukkeita ja vakuutuksia, vastasi sotapäällikkö. — Vaan kun häntä ei
alkanut kuulua ja varmalta taholta saimme tietää, että herttua yhä
varusteleikse ja jatkaa linnoitustöitään, niin jätin hänet herran
haltuun. Nyt tulee hän liian myöhään. Huomenna, keskiyöllä, päättyy
herttuan koetusaika. Lähdemme liikkeelle täsmälleen kello kaksitoista,
vaikka kansleri toisikin merkittäviä uutisia.

— Niin, sillä Moronella, jutteli Bourbon, on taas jotain juonia
mielessään. Kun vein Milanoon ultimatumiamme, huomasin ajatusten
kiehuvan hänen aivoissaan kuin muurahaispesän. Te markiisi ette
voi käsittää, miten hävytön se mies oikeastaan on. Siihen aikaan
kun hoitelin Milanon hallitusta, oli hän minulla neuvonantajana
ja kirjurina ja nosteli minua niin sanoakseni yli pöydän — sillä
söin mielelläni hänen kanssaan ja kuuntelin hänen kaskujaan ja
päähän pistojaan — kaiken maailman valtaistuimille ja paritteli
joka ruhtinattaren kanssa. Ja mikä on kaikkein hulluinta: hänen
hassutuksissaan on järkeä. Olenpa utelias näkemään, mitä hän jälleen on
keksinyt päästääkseen itsensä ja herttuansa pulasta. Tietysti jotain
ennen kuulumattoman nerokasta, jotain ihan äärimäistä. Ehkäpä hän
esimerkiksi, — herttua nauroi pakahtuakseen — tarjoo meille kahdelle
keisarin sotapäällikölle Liigan johdon ja vetää togansa poimuista esiin
pari houkuttelevaa italialaista kruunua?

— Teidän korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä.

— No mitäs muuta, markiisi, vastasi herttua ja aikoi lähteä. Mutta
vielä tarttui hän sotapäällikön käteen ja virkkoi hellällä äänellä,
joka ilmaisi heidän keskinäistä, maailmalta salattua ystävyyttään:—
Kiitos siitä, Pescara, että pidät loitolla minusta tuota Leyvaa ja
annat minulle oikean ja hänelle vasemman siiven johdettavaksi. En jaksa
kärsiä häntä, en voisi ratsastaa lähistöllään. Voisi sattua onneton
tapaus, vielä pahempi kuin äskettäin täällä Novarassa. Hän saattaisi
jälleen eksyä minua sättimään ja minä, minä tappaisin hänet kuin kurjan
koiran. — Herttua virkkoi tämän hiljaa ja katsoi maahan.

Pescara piteli herttuan oikeaa kättä kädessään, varoitteli ja
pyyteli. — Mitä teittäkään silloin! Täällä, julkisella torilla, riita
viheliäisestä majapaikasta! Lähetin kohta Leyvan Neapeliin pyytämään
varakuninkaalta väkeä sotaretkelle, vaikka tiesin ettei hänellä ole
sitä antaa. Tahdoin päästää Teidät näkemästä vihamiestänne. Kuinka
saatoitte kohdella sillä tavoin kanssapäällikköänne! Siinä ette tehneet
oikein. Suren sitä tapausta. Tällaista älköön toistuko vastedes, sitä
pyydän.

— Aihe oli joutavanpäiväinen, Pescara, mutta —

— Pahin mitä Leyva, todistajain kuulustelun mukaan, lausui Teille, oli
ettei hän antaisi ylvästelijän itseään komennella, mutta Te veditte
miekkanne huotrasta ja omain miestenne täytyi Teitä hillitä.

— Voi, kuiskasi herttua, ei hän sanonut ylvästelijä. Olen
tarkkakuuloinen! Se oli toinen sana... ja sen tungen vielä kerran
keisarin ja paavin kurkkuun takaisin!

— Toinen sana? virkkoi Pescara ja katui kohta kysymystään, sillä hän
näki herttuan aivan kalpenevan ja lentävän valkeaksi kuin liitu. Hän
arvasi vanhan Leyvan murahtaneen, ettei hän antaisi petturin itseään
komennella tai että Bourbonin arka omatunto oli saanut hänet kuulemaan
Leyvan sanat sellaisina.

Salainen ystävyys, mikä yhdisti tavallisen aatelisen ja
kuningassukuisen miehen ja sai aikaan sen ihmeen ettei ollut kateutta
näiden kahden nuorekkaan ja jo kuuluisan päällikön välillä, joiden
valta ja oikeutukset olivat vielä suuressa määrin yhteiset, johtui
etupäässä herttuasta, joka tiesi, ettei hänen liittoutumisensa Ranskan
vihollisiin voinut riistää häneltä Pescaran kunnioitusta. Olipa se
sitten viisautta tai välinpitämättömyyttä siveellisistä seikoista,
vapautta paraitenkin perustelluista ennakkoluuloista tahi mitä
täydellisintä ihmistuntemusta ja korkeinta oikeudenmukaisuutta, mitä
tahansa — avosylin oli Pescara ottanut vastaan keisarin palvelukseen
astuvan ruhtinaallisen suurpetturin ja kohdellut häntä mitä hienoimmin
yhdistäen virkaveljeyden ja kunnioituksen. Ehkäpä oli Pescara myös
huomannut tässä särkyneessä olennossa, joka muukalaisten aseilla ja
itseään kiroten tuhosi isänmaataan, synnynnäisen ja katoamattoman
aateluuden. Ja siitä oli herttua Pescaralle kiitollinen.

Lempeästi puheli sotapäällikkö onnettomalle ja piteli hänen kättään
kädessään: — Harhaluuloja, Teidän korkeutenne! Olette varmaan kuulleet
sellaista mitä ei sanottu. Olkaa mies! Tukkikaa laakereilla hornan
kuilut! Olettehan sodan jumalan lemmityinen ja mestari valtiomiehenä.
Olemme molemmat vielä nuorukaisia, edessämme lukemattomien päivien
elämä, seisomme keski-ijän tällä puolen, tuskin puolivälissä
kolmaskymmenes. Elämillehän sellaisen vuosisadan ensimäisellä
kolmanneksella, joka tarjoo loputtomiin asti suuria toiveita ja monia
mahdollisuuksia! Meidän on nykyhetken täyteläisyys! Kaarle, me elämme!

Bourbon ei kuullut tukahutettua huokausta, joka kohosi sotapäällikön
rinnasta. Hän puristi lujasti Pescaran kättä ja tummat silmänsä
säikkyivät taistelun haluisesti. Ja salatakseen syvää liikutustaan,
alkoi hän tapansa mukaan lasketella rivoja sukkeluuksia. Pescaran
tuliset sanat olivat saaneet jälleen hereille hänen uljaimman
nuorekkuutensa. — Ja me sitä olemme vasta poikia! riemuitsi hän. —
Sinä, komean Victorian mies arvaat, että minulta olivat sydän ja suolet
vaihtaa paikkaansa, kun Porcaccia kuningatar-äiti tahtoi kaikin mokomin
minua miehekseen! Voitko ajatella minua kuningas Fransin isänä? Oi
rakas poikapuoleni. "Madame", vastasin kuningattarelle kumartaen syvään
hänen edessään, "madame, ei käy päinsä! Lykkäisitte minut nenällänne
pois sängystä!" Ja koko käännös, mars yli rajan! — Herttua rähähti
raikuvaan nauruun ja samassa astui sisään Del Guasto matkasta pölyisenä
ja tervehti enoaan, sotapäällikköä ja kumarsi iloiselle Bourbonille.

Sitten kääntyi tulija Pescaran puoleen, jota tarkasteli hämmästynein
ja ihailevin silmin kuten olisi sotapäällikön tehnyt valtavamman
näköiseksi se osa, jota näyttelemään italialainen salaliitto häntä
tahtoi: Del Guasto kertoi: — Matkasimme Roomasta, ei suurena seurueena
herrattaren iloksi, vaan Neapelistä palaavan Leyvan ja erään ylimyksen
kanssa, joka kuuluu olevan kuninkaallista sukua ja kutsuu itseään
Moncadaksi. Häneen saatte tutustua kun hän tuo Teille tietoja
varakuninkaalta. Ehdin ennen muita ilmoittamaan rouva Victorian
tulosta. Hän säteilee riemusta tietäessään saavansa nähdä Teidät
jälleen ja on samalla sangen niukkasanainen, sillä hänellä on Teille
ilmoitettavana valtiollinen salaisuus, kuten oletan, ja paavillinen
salaperäisyys, kuten, aavistan, ja samainen donna Victoria kantaa
ankaraa kaunaa hänen epäsuosioonsa joutunutta sisarenpoikaanne kohtaan,
jonka hän on pian kaikkien lain kaavain mukaan haastava eteenne
oikeuteen. Erään aivan inhimillisen seikan vuoksi, hymyili Del Guasto.

— Tai epäinhimillisen, pisteli Pescara. — Ilmoitatteko vielä muiden
tulosta. Don Juan?

— Elleivät, silmäni pettäneet, Milanon kanslerin.

— Ah, nauroi Bourbon.

— Töytäsin häneen jo Roomassa lähellä Colonnain palatsia. Palatessani
sinne öiseen aikaan näin muurin kylkeä myöten hiiviskelevän jonkun
varasmaisen olennon pitkissä pukimissa ja kun valaisin tuota epäilyksen
alaista palvelijani soihdulla, niin olikin juristin baretin alla tuo
julkea mukulanenä ja hävytön kähärä tukka, mitkä muistan aina Pavian
ajoilta, kun se hullu kansleri, kuten häntä sanotaan, tuli Teitä,
onnittelemaan taistelun jälkeen. Hän oli kai käynyt ilmoittamassa
paavin uusimman salaisuuden donna Victorialle, joka oli jättänyt
paaville jäähyväiset saman päivän iltapuolella. — Del Guasto lausui
tämän ilkeästi vihjaillen.

Sotapäällikkö katsoi häneen ankarasti: — Don Juan, sanoi hän. Teidän
ei tarvitse pitää huolta donna Victorian käytöksestä ja vielä vähemmin
häntä vartioida. Hänen jokaisesta askeleestaan, vähimmästäkin
aiheestaan ja liikkeestään lausun jo etukäteen pelkän hyväksymiseni ja
kiitokseni.

Don Juan kumarsi. — Matkalla Novaraan, jatkoi hän, tapasin vielä monta
kertaa kanslerin, se on erään hedelmäkauppias Paciaudin Markenista,
jolla oli hirmuisen iso käsnä nenässä ja joka sanoi minulle, kun
häntä puhuttelin, en pakoittanut puhumaan, olevansa kovan onnen
poika: odottamaton paavillinen asetus oli näet kieltänyt hedelmäin
viennin maasta ja hän oli tehnyt Teidän ylhäisyytenne kanssa ankaran
kuletussopimuksen. Sitä selitellyssään keikkui ja kujeili hän aivan
kuin kansleri. Tämä häärää nykyjään jos jonkinmoisissa puuhissa ja
esiintyy mitä hassuimpain otusten muodossa. Hänestä jutellaan joka
paikassa niemimaalla, kuten myös — ilman vähintäkään vertailua — Teidän
suuresta persoonastanne.

— Mitä tarkoitatte, Don Juan?

Del Guasto, jolla ei ollut tapana pelätä juuri mitään, epäröi nyt
kuitenkin vastata kun näki Pescaran kylmän ilmeen. Sitten sai herttuan
läsnäolo hänet tuiki vaikenemaan.

— Minun ja hänen korkeutensa välillä ei ole salaisuuksia, lausui
sotapäällikkö. — Puhukaa, Don Juan.

Käskystä huolimatta tuntui rohkeasta nuorukaisesta niin hirveältä
puhua peittelemättä tällaisesta asiasta tässä paikassa ja tähän aikaan
— keskellä keisarillista leiriä ja espanjalaisen sotaväenosaston
marssiessa juuri tahdikkain askelin akkunan ohi — että hän peitti
italialaisen juonen julkeat aikeet kaunopuheisuutensa verhoihin.

— Eno, kertoi hän halveksuvasti, yhä vinkuvat korvani raivoisasta
riidasta, joka on noussut joka kauppakojussa, kapakassa ja parturissa,
joka pallopaikassa ja luullakseni sakaristojen juttusopukoissakin
— Avalosien oikeasta ja velvoittavasta isänmaasta, siitä, olemmeko
neapelilaisia vai espanjalaisia. Eikä riitä edes kirkuna ja hälinä,
alkuperästämme lentelee lehtisiä ja kirjelmiä ympäri maailman.

Päällikkö kohautti hartioitaan. — Sen tapainen kyhäys, virkkoi hän,
ilmestyi kerran pöydällenikin, heitin sen nurkkaan. Joutavaa riitaa.

Don Juan jatkoi itsepintaisesti: — Sain myös kuulla, että juristit ja
teologit yliopistoissa väittelevät ankarasti paavin läänitysoikeudesta
Neapeliin, sen laajuudesta ja rajoista.

— Jätämme sen oppineiden huoleksi, vai mitä, Teidän korkeutenne?
laski Pescara leikkiä. — Mitä muuten Avalosien isänmaahan tulee, niin
neuvon sinua, sukulaiseni, olemaan kunnon mies, olipa sitten kuntosi
espanjalainen tai neapelilainen.

Nyt ilmoitti paashi, lääkäri Numa Datin pojanpoika ja Del Guaston
pettämän Julian veli, hento, suurisilmäinen ja viaton lapsi, joka oli
määrätty väliaikaisesti palvelijaksi, että etuhuoneessa odotti puheille
pääsyä muudan apteekkari nimeltä Baldassare Bosi, Orvietosta. Hänellä
oli jokin käärö kainalossa eikä hän tahtonut lähteä pois millään
ilveellä. Hän sanoi poikenneensa isoisänsä luona, joka oli antanut
vieraalleen tämän lapun tuotavaksi hänen ylhäisyydelleen. Poika antoi
Pescaralle paperin, johon oli vapisevalla kädellä kirjoitettu: "Morone".

Pescara mietti hetkisen. — Tietääkö vieras, että nämä herrat ovat
täällä? kysyi hän paashilta.

— En minä usko, Teidän ylhäisyytenne, vastasi poika.

— No tuo hänet sisään, mutta älä ennen kun minä huudan.

Sitten alkoi päällikkö puhua herttualle: — Teidän korkeutenne, pyydän
Teiltä nyt pientä palvelusta. Koska pidätte mahdollisena, että
Milanon kansleri koettaa houkutella minua salaliittoon, niin olisin
kovin varomaton, jos antaisin tuon ulkona odottavan jutella kanssani
ilman todistajia. Tahdon kaksi luotettavaa todistajaa ellei olemaan
aivan läsnä, niin kuitenkin kuulemaan jokaista sanaamme, ettei hovin
epäluulo, ei rakkaan Leyvanne kateus eikä, — hän puhui hiljemmin
— tuo kirottu, jonka kanssa, Don Juan, ratsastitte tänne ja joka
varakuninkaan lähettiläänä muka aikoo täällä vaaniskella tekojani,
saisi aihetta syyttää minua, en sano juuri valtiokavalluksesta,
mutta edes väärästä menettelytavastakaan. Tahdon kuunnella kanslerin
juttuja, hän voi hölmöydessään ja innossaan paljastaa vihollistemme,
aikeet ja keinot. Siihen hän on herkempi kuin kukaan muu. Asiain
pakosta suvaitkoon siis Teidän korkeutenne alentua vakoojaksi. Ja
Te, Del Guasto, seuratkaa esimerkkiä. — Pescara astui kultatupsuilla
koristetun, raskaan, punaisen verkon luo, jonka laajat laskokset
peittivät viereisen huoneen oven aina kynnykseen asti. Sen hän nyt
avasi. — Täällä on Teidän korkeutenne hyvässä piilossa, virkkoi hän.

Vaikka tuo omituinen seikkailu tuntui herttuasta kovin houkuttelevalta,
epäröi hän sentään vähän. — Mutta jos Morone nostaa verhoa? epäili hän,
vaan markiisi vastasi: — Ei nosta, siitä ei huolta. Sen minä takaan.
— Del Guaston sieraimet paisuivat kuten hekumasta. Hän toi jakkaran
herttualle, jonka selän taa hän asettui toiseksi kuuntelijaksi.
Punainen esirippu laskeutui oven eteen.

Mutta nyt riensi sisään paashipoika Ippolito, syleili Pescaraa ja
supatti hänen korvaansa vesissä silmin: Ei se olekaan apteekkari,
vaan noita. Se on pitkä ja kamalan näköinen, sillä on musta takki ja
taikakalu kaulassa.

— Pelkurihan sinä olet, poika! Tuo hänet sisään.

— Tuossa se jo on! huusi Ippolito ja pakeni huoneesta.

— Kas, Tekö, Morone? ja noin valtiomiehen asussa? vaikka vähän
hiestynyt markasta. Kolme naamarianne on nähtävästi paahtanut Teitä
niin että olette aivan tukehtua.

Morone läähättikin raskaasti ja hikipisarat kihoilivat hänen otsalleen.
Hän ei virkkanut mitään.

— Mitä on Teidän viisaudellanne asiaa? kysyi sotapäällikkö vakainen
ilme silmissään, mutta ei saanut muuta vastausta kuin epäselvää
sopertelua. Pienen vaitiolon jälkeen tarttui Pescara leikittelevästä
siihen rahaan, joka riippui raskaissa kultakäädyissä kanslerin
ryntäillä. — Lionardo, kansleri? Ja kenen kuva? Maurinko? Nerokkaan
näköinen pää.

Mutta kansleri ei voinut aiottua pakinaa edes rakkaasta herrastaankaan,
niin ymmällä hän oli.

Silloin alkoi sotapäällikkö muitta mutkitta: — Teidän herttuanne,
Morone, toivoo kai edullisempia ehtoja? Ne kyllä voitanee laatia, kun
hänen korkeutensa ensin saa minut vakuutetuksi siitä, ettei hänellä
ole pahoja aikeita. Tarkastakaamme siis yhdessä ultimatumiani pykälä
pykälältä. — Hän meni pöydän luo, josta otti jonkin paperin.

Silloin tunsi hän poskeensa lehahtavan kuuman henkäyksen ja hänen
korvaansa kuiskattiin läähättäen:

— Pescara, ei ole nyt kysymys siitä. Italia antaa sinulle sotajoukkonsa.

— No sehän on hyvä! vastasi sotapäällikkö päätään kääntämättä. — Se
siis antautuu keisarille?

Silloin kiljaisi kansleri hänen selkänsä takaa: — Ei keisarille, vaan
sinulle, jos luovut keisarista!

Pescara kääntyi tuon hurjimuksen puoleen ja teki uhkaavan, vihaisen
liikkeen. — Mitä riehut! Tekisipä mieleni nakata sinut ulos akkunasta!

Kansleri ei säikähtänyt. Hän huusi uudelleen silmät palaen: — Tämä
hetki voi tehdä sinut suureksi, Pescara! Älä hylkää hyvää tilaisuutta!
Saisit ehkä vielä sitä katua! Voisit katumukseesi kuolla!

— St! Mitä huudat! Jospa joku kuuntelee! tämän verhon takana... ehkäpä
minä itse... oletko varma, etten voisi sitä tehdä? Ota selko, kohota
verhoa!

Morone hallitsi nyt täysin tunteitaan kun oli puraissut pään hävyltään
ensimäisillä sanoillaan. — Pescara, lausui hän, minä olen tullut
kokemaan, että kaikkein kavalin ja epäluuloisinkin lopulta joutuu
sellaiseen tilaan ja sellaisen kuilun partaalle, että hänen täytyi
uskoa ja luottaa. Niin Valentino [Cesare Borgia] suhteessaan Rovereen
[paavi Julius II], niin myös Mauri, rakas herttuani, suhteessaan
päämiehiinsä ja sveitsiläisiin.

— Mutta heidät petettiinkin. Morone!

— Kyllä. Pescara, mutta sekä jalo Mauri että kunnoton Borgia, molemmat
he kulkivat turmioonsa epäluulotta, mikä on inhimillisyyden loistetta
heidän ansaitun häviönsä synkeydessä. Kun tällä hetkellä uskallan
kaikkein korkeimpani ja vaadin sinulta kaikkein korkeinta, niin
olisinpa naurettava narri, jos tänä pyhänä silmänräpäyksenä kahmisin
verhoja kuin petetty aviomies, joka etsii eukkonsa piiloitettua
henttua. Ei. Minä antaudun täysin alttiiksi! Kuuntele sanojani ja
mestauta minut sitten vaikka jos tahdot.

— Tuo on suurta! virkkoi Pescara tosissaan ja lisäsi sitten epäillen:
— Mutta oikeinkohan minä nyt annan sinun puhua? Olen, suoraan sanoen,
kovin utelias ja enhän voi noin sankarillista miestä ajaa uloskaan
ilman muuta. Mutta vastatkaapas, kansleri, ensin erääseen kysymykseen:
olenko antanut Teille tai Teidän ruhtinaallenne pätevää syytä tai edes
pienintäkään aihetta epäillä minun sotapäällikön uskollisuuttani?

Kansleri vastasi kieltävästi.

— Paljon valehdellaan maailmassa: hänen majesteettinsa kerrotaan
palkinneen minua huonosti ja siitä olisin minä muka suuttunut. Mutta
sen sanon, että jos luotatte keisarin kiittämättömyyteen ja Pescaran
salaiseen vihaan, niin älkää astuko askeltakaan eteenpäin: muuten
hukutte tuohon harhaluulonne petolliseen suohon.

— En luota niihin.

— Tai rohkaiseeko Teitä ehkä se, mitä Italiassa yleensä huhutaan.
Italia minua imartelee, uhkailee ja saattaa epäillyksi. Mutta tuo
italialaisten mielipide on vain salakavalaa tekotyötä. Se tahtoo syöstä
minut hovin suosiosta ja samalla pitää minua kurissa Italiassa. Olen
ollut varuillani ja lähettänyt nuo katalat kyhäykset kuin häkkiin
suljetut käärmeet keisarille. Oletteko Tekin, Morone, olleet tätä
myrkkyä keittämässä?

— Kansleri kalpeni. — Kautta manalan jumalten, sitä en ole tehnyt!
huudahti hän.

— Ellet aio voittaa minua viekkaudella, niin kai sitte yllytyksillä,
kansleri?

— En.

— Milläs sitten?

— Vakuutuksilla.

— Kaikkein tehokkaimmalla tavalla. Mutta minä en vakuutu vain noin
tuostaan. Siis istukaa, kansleri! — Pescara toi reippaasti kaksi tuolia
ja nyt asettuivat he toisiaan vastapäätä. Morone istui selkä kumarassa
ja polvet koukussa, sotapäällikkö mukavasti nojaillen.

— Pescara, mikä on ihanin taistelusi, sotataidon ihmetyö? kysyi
kansleri.

Päällikkö ei virkkanut mitään, vaikka vastaus oli itsestään selvä. Hän
huokasi hiljaa.

— Ja miksi on keisari sen tehnyt?

Salama leimahti Pescaran silmistä. — Irvikuvaksi, murahti hän.

— Annoit hänelle saaliina voitetun kuninkaan, mutta Kaarle ei tiedä
mitä sillä tehdä. Hän nylkee voiteltua kuin koronkiskuri. Mahdollisen
ja yksinkertaisen asemasta vaatii hän mahdotonta ja moninaista.
Suuri voittaja olisi sanonut hänelle: "Luovu Italiasta, siinä ovat
luonnolliset lunnaasi, jotka voit suorittaa Ranskaa vahingoittamatta.
Luovu ja ole vapaa". Pescara hymyili. — Sinä olet vaarallinen mies,
Morone, kun luet noin ajatuksiani. Mutta vain sinä olet ne julkisesti
lausunut, minä en ole virkkanut sanaakaan.

Tästä innostuneena jatkoi kansleri: — Olen kiitollinen keisarille, että
hän solvasi Pavian voitonjumalatarta, joka kääntyy jälleen puoleesi,
Pescara. Se jumalatar on otellut myös keisaria vastaan eikä vain hänen
puolestaan. Se on yhdistänyt Italian karkoittamaan muukalaisia maasta
ja näyttänyt meille sotapäällikkömme.

Pescara, suotuisasti ovat tähdet yllesi asettuneet! Kypsynyt on hetki
ja sinä myös. Ratkaiseva aika täynnä epätoivoista ottelua, jumalia ja
titaaneja, hirmuvaltaa vastaan nousee vapaus, vielä tänään on kaikki
kuohua ja liikehtimistä, huomenna ehkä jo jähmettynyttä laavaa. Ja
teko, joka sinua odottaa ja johon olet luotu! Eikö vavahda kätesi
ottaakseen ajan aineet muovailtavikseen? Järjellinen tehtävä, ikuisen
perustaminen! Vilkaise vain karttaa ja katso niemimaata kahden meren
ja lumihuippuisten vuorten välissä. Tutki historiaa: usein väkivalloin
revitty ja alati jälleen yhteen kasvava kudos tasavaltoja ja ruhtinaita
kahden vanhan vihollisensa kynsissä, kaksine väärine johtoaatteineen,
hirveine harhakuvineen, paaveineen ja keisareineen! Katso jumalan
sormea, jonka viittauksella syntyy uusi ihmisyys: vapaa ja itseään
jalostava ihmisyys, ilman korkeinta viranomaista, ei maallista eikä
hengellistä. Vapaasti kehittyneiden kykyjen yhtymä, saman arvoisten
valtioiden sopusointu —

Pescara tarttui haltioituneen puhujan käsivarteen kuin pakenijaa
pidättäen: — Älähän vain lehahda lentoon, Girolamo, ilveili hän.

Kansleri tempautui irti ja huusi: — Älä anna itseäsi estää jumalaisesta
tehtävästä taikauskoisten ennakkoluulojen tai vanhentuneiden
käsitteiden, jotka eivät perustu järkeesi, eivät sydämeesi eivätkä
asiain luontoon. Tunnen sinut, Pescara! Sinä olet Italian poika ja siis
uskollinen ja tunnoltasi ylevä!

— Mutta Te italialaisethan olette kovin kevytmielistä väkeä, hymyili
Pescara. — Vaan sinäpä tekeydyt pahassa suuremmaksi kuin mitä
oletkaan: sillä nuo viisaat sanat eivät ole omiasi, niissä vain puhuu
haltijahenkenne, Florensilainen. Elääkö hän vielä?

Kansleri arvasi ketä päällikkö tarkoitti. — Kituu köyhyydessä,
unohdettuna ja halveksittuna, vastasi hän hämillään. — Suurin neromme.

— Syystä kyllä. Sillä on politisia lauselmia, jotka selvän järjen ja
harkitsevan käden käyttäminä ovat hyödyllisiä, mutta jotka muuttuvat
turmiollisiksi ja vääriksi heti kun niitä virkkavat julkeat huulet ja
kirjoittavat rikokselliset kädet. Vaan se mitä nyt sanoin, on aivan
ylimalkaista ja kaikkihan riippuu vain käytöstä. Miten olet, kansleri,
suunnitellut esimerkiksi petokseni käytöllisen puolen?

Kansleri aikoi alkaa puhua kuten riittäisi hänellä sanoja
loppumattomiin. Silloin kosketti Pescara häntä käsivarteen. — Hiljaa,
varovasti! varoitti hän. — Nyt astut kaidalle ja horjuvalle portaalle:
voi sattua että olen puhuttuasi pakoitettu vangitsemaan sinut
kavaltajana. Neuvon, ettet puhu omassa nimessäsi. Naamioi siis itsesi
miksi haluat, vaikkapa tuoksi kadonneeksi Florensilaiseksi sihteeriksi,
olkoon hän sitten joukossamme tai vainaiden valtakunnassa. Puhu,
Niccolo Macciavelli! Minä vaikenen, kuuntelen ja ihmettelen sanojasi
ja ehkäpä vielä todistan, että sinulla on aivan ylenpalttisen rikas
mielikuvitus valtiomieheksi. Oo, kyllä arvostelen sinua, hyvä Niccolo!

Tämä yhä jatkuva päällikön leikillinen sävy loukkasi kansleria ja hän
otti suuttuakseen. — Loppukoon jo pila! Älä alennu näyttelijäksi, joka
esittää kuolemaa isänmaan edestä! Pescara, pyydän sinua ymmärtämään
asian vakavuuden.

— Vakavuuden? No olkoon menneeksi! vastasi päällikkö ja pani silmänsä
umpeen kuten tarkemmin kuullakseen. Silloin säikähti kansleri hänen
laihain kasvojensa tavatonta kalpeutta ja ankaruutta. Mutta hän piti
päänsä.

— Teidän ylhäisyytenne, ei olo vahingoksi asialle se mitä olette
ilmoittaneet keisarille: on hyvä että hän luottaa Teihin niin kauan
kuin mahdollista ja että pidätte luopumuksenne salassa vielä silloinkin
kun jo paavi ja Liiga julistavat manifestinsa. Sillä välin vahvistatte
asemianne ja karsitte joukkojanne.

Pescara rypisti otsaansa.

— Leyva on eroitettava, vaati kansleri.

Pescara laski sormillaan.

— Mitä laskette? kysyi kansleri ihmeissään.

Levollisesti vastasi päällikkö: — Jos Leyva on eroitettava, niin lienee
myös saksalaisten päällikköjeni kuoltava, sillä he ovat uskollisia
keisarille ja valtakunnalle. Heidät on mestattava. Tai juotanko niille
ehkä myrkkyä kekkereissä? Mikähän olisi parasta, kansleri?

Morone kalpeni.

— Ja miten pääsen eroon espanjalaisista ylimyksistä? Murhantanko minä
heidätkin?

— Kastilialaiset, vastasi Morone jyskivin sydämin, jäävät kai keisarin
puolelle. Toiset Te viettelette äärettömällä saaliilla. Ainakin nuo
Neapelin aragonialaiset suostuvat. Minä tunnen sen rodun, se on kuin
nuo Uuden maailman rosvomaiset sankarit. Ajatelkaas vain millainen
hirviö on esimerkiksi tuo Teidän Del Guastonne!

Pescara ei tenännyt vastaan.

— Alempi väki taas, joka on virtaillut lippujenne alle kaikilta
maailman kulmilta, sen hallitsee horjumaton hengenmahtinne ja rautainen
sotakuri, tietysti muistaen maksaa myös säännöllisesti palkkaa, johon
keisari ei koskaan kyennyt — vaan Teillähän on hallussanne kaikki
Italian aarteet. Ja kun menetätte väkeä, niin voitte täydentää riviä
sveitsiläisillä, jotka pestautuvat kenen palvelukseen tahansa nyt kun
he johdon ja valtioajatuksen puutteessa menettivät jo saavuttamansa
itsenäisen aseman ja ulkopolitikkansa.

— Sääli heitä, virkkoi Pescara itsekseen. — Hän tunsi jonkinlaista
hellyyttä sveitsiläisiä kohtaan, mitkä hän oli voittanut kahdessa
taistelussa ja joita hurjapäitä hän oli Bicoccan luona tuhonnut
kokonaista tuhat erityisen, heidän raivoisaa ryntäystään vastaan
keksityn tykistöjärjestelmän avulla. Hän rakasti tuota urheaa kansaa,
vaikka saikin olla kiitollinen sveitsiläispeitselle Pavian luona
saamastaan haavasta. — Sääli heitä! Mennyttä kalua on vapautensa,
toisti Pescara.

— Teidän hyödyksenne, jatkoi kansleri.

— Valloitanko siis Milanon? lopetti Pescara. — Suunnitelmani on tehty.

— Eihän Teidän tarvitse sitä valloittaa, herttuahan on jäsenenä samassa
Liigassa, jonka sotapäällikkö Te olette.

— Aivan niin, kas kuin sen unohdin. Kaikessa tapauksessa tulee
Milanosta sotaliikkeitteni keskusta? Entä sitten?

— Sitten on käskettävissänne hänen pyhyytensä, Venetsian ja Neapelin
joukot puhumattakaan muiden pienempäin valtioiden väestä.

— Seis, Morone! Neapeli on Espanjan!

— Neapeliin olette silloin jo lähettäneet varakuninkaaksi
sisarenpoikanne ja hän kukistaa sen julmuudellaan lyhyessä ajassa.

— Varakuninkaaksi? Olenko minä siis Neapelin kuningas? Milloinka se
kruunu tuli päälläni? kysyi Pescara kylmästi.

— Katso, ne siivitetyt jalat, jotka Teille sen tuovat, ovat jo ovienne
vaiheilla, vastasi kansleri punastuen.

Sotapäällikön kylmä ilme lämpeni kuin olisi kasvojaan valaissut säde,
ei kruunusta, vaan saapuvan vaimonsa kirkkaasta läsnäolosta. — Haaveksi
lisää, Morone, sanoi hän.

— Kun kerran Italian yhdistyneet joukot ovat komennettavinanne ja kun
olette valloittamattomassa asemassa, jatkoi kansleri hämmästyttävän
varmasti, niin ei mikään estä Teitä enää tekemästä tiliä selväksi
keisarin kanssa, ehkäpä ilman taisteluakin, sillä vaikka, ei: _koska_
olette aikanne suurin sotapäällikkö, niin luotatte myös mieluummin
älykkääseen shakkipeliin ja laajoihin strategisiin laskelmiin kuin
noihin yhtäkkisiin ja aina umpimähkäisiin taistelun ratkaisuihin.
Sanon: ehkä ilman verenvuodatusta, sillä keisarin ei ole kovinkaan
helppo saada itselleen uutta sotapäällikköä ja koota Italiaan toista
armeijaa, kun Te joukkoinenne olette hänestä luopunut. Etenkin kun
vielä Ranska ja Englanti hankkivat hänelle kyllin tekemistä Liigalle
annetun lupauksensa mukaan.

— Tunnen sopimuksenne kuningas Fransin kanssa aivan
yksityiskohtaisesti, keskeytti Pescara, mutta en usko siitä olevan
mitään hyötyä. Kuningas nääntyy Espanjassa vankeudessa. Alkamalla
yrityksen hetkenkin liian aikaiseen, pettäisi hän Liigan heti, mikäli
häntä tunnen.

— Juuri joku päivä sitten, vakuutteli kansleri hullunkurisesti,
kirjoitti kuningatar Louise minulle ja lupasi pysyä liitossa yhtä
horjumatonna kuin siveydessään.

Huoneessa kajahti vihellys... kansleri kuunteli kummastellen. Kai oli
lintu lentänyt visertäen akkunan ohi.

— Vielä on keisarilla muutkin vastuksensa, jatkoi kansleri, Puolikuu ja
Saksan ruhtinaat.

— Puolikuu, niinpä niin, päätteli sotapäällikkö. — Mutta Saksan
ruhtinaiden ja heidän uuden oppi osakin kanssa voisi keisari helposti
sopia. Vai mitä arvelet, Morone?

Kansleri vastasi mietiskellen: — Niin luulisi, mutta tokko se
sentään käynee päinsä. Keisari tarvitsee kirkkoa raskaan ja synkeän
luonteensa vuoksi, jonka hän on perinyt äidiltään. Tuo uusi usko vaatii
voimakkaampia sieluja.

— Oikeinko sinä käsität näitä asioita? kysyi sotapäällikkö uteliaana.

— Kuinkas minä, Pescara. — Olen kuten sinä ja me kaikki muutkin
meikäläiset todellisuuden asujan, valon lapsi, joka antiikisessa
viisaudessaan ei kuitenkaan näe muuta kuin harhakuvia ja varjoja, oman
olemuksensa jättiläismäisiä kuvastuksia häilyvissä usvissa. Vaan nuo
ihmiset, jotka rahvaan tavalla uskovat hyvään ja pahaan, ruumiiseen
ja sieluun ja viimeisen tuomion tarinaan, ne taistelevat nyt, kuten
tiedät, leppymättömästi siitä, miten on paras varustautua mylvähtelevän
pasuunapäivän varalle. Viisas kirkkomme avaa myymälän ja tarjoo suuren
varastonsa oivallisia valmisteita kaupaksi. Mutta saksalainen munkki
tiuskii ja huutaa: "Tavara on roskaa! Älkää tuhlatko rahaanne tyhjään!
Saatte sellaista ilmaiseksi! Syntivelkanne on maksettu. Uskokaa vain,
niin sitä ei ole olemassa!" — Mutta moisen uskominen vaatii suurta
uskallusta, sillä se on uskomattomista kaikkein uskomattominta. Mutta
kun saksalaiset kerran saavat tuon uskon päähänsä, eivät he enää
tarvitse mitään papillista ja he ovat itsepäisessä varmuudessaan
valtavasti voimakkaammat kuin me uskottomat tai taikauskoiset
italialaiset.

Puhun ehkä törkeästi. Mutta nämä itsessään mitättömät kuvittelijat
muuttuvat nyt elämän vaikuttavimmiksi voimiksi, joita ei ainakaan
valtiomiehen ole halveksittava. Ei etenkään sinun, Pescara, jolla
on suuri tehtävä edessäsi, vaikka luullakseni oletkin jumalaton. —
Sotapäällikkö ei hymyillyt.

— Taisit vähän erehtyä kansleri, vastasi Pescara totisesti: — Uskon
minä johonkin jumaluuteen, enkä lainkaan kuvitteluun. Vaan muissa
väitteissäsi olet oikeassa. Näin sen kerran todeksi omin silmin.
Taisteluni iltana, — hän tarkoitti Pavian taistelua — näin sairaalassa
kahden sangen rikoksellisen miehen olevan kuolemaisillaan. Toinen oli
espanjalainen, toinen saksalainen. Edellämainittu vapisi ja värisi
pyhäin jäännösten turvissa ja kahden papin käsissä, saksalainen oli
yksin, mutta aivan luottavaisena ja iloisena. Puhelin hänen kanssaan,
sillä osaan vähän saksaa, ja hän väitti uskovansa ja luottavansa kuin
katuvainen ryöväri. Vaan jättäkäämme nyt nämä sieluntutkimukset. Jatka
asiaasi, sillä enpä luule sinun vielä saaneen suutasi puhtaaksi.

— En sanonutkaan, Pescara. — Vasta sitten kun miekalla tai viisaalla
sopimuksella olet lyönyt keisarin laudalta, vasta sitten lasket
perustuksen omalle suuruudellesi ja Italian vapaudelle. Edessäsi on
Herkilleen kaksitoista urostyötä! Nostat aseisiin olemuksesi kaikki
ominaisuudet ja vivahdukset: maltillisuuden ja päättäväisyyden,
innostuksen ja harkinnan, viekkauden ja ylevyyden. Pieninkään
ominaisuutesi ei saa olla toimetonna. Sinä et tunne itseäsi
vielä lähimainkaan, Pescara! Vasta sitten sinä esiinnyt koko nyt
salatussa suuruudessasi: kansalle ankarana ja hyvänä haltijana,
sotaväelle erehtymättömänä voittajana, isänmaan ystäville Italian
luojana, oppineille jälleen eloon heräävän roomalaisen kunnianhimon
ilmestyksenä ruhtinaille, mikäli niitä enää sallit olevan, hallitsevana
liittolaisena. Hyväksesi lankeavat kaikki ajan mahdollisuudet ja edut.
Rupeat paavin suojelijaksi ja valloitat takaisin hänen menetetyt
kaupunkinsa ja alusmaansa, jotka pidät itse; asetut sovittajaksi
kituvan tasavallan ja Florensin Medicin välille ja he tottelevat
molemmat sinua. Jopa tuo ylpeä ruhtinatar Hadriakin [Adrianmeren
ruhtinatar = Venetsia] on alistuva valtasi alle. Minä näen sinut jo
dogina, riemuitsi Morone, ja kihlautuvan meren kanssa.

Niin vartut kunnes sinut tuhanten iloitsijan kätten varassa, hurmaava
vaimo vieressäsi kohotetaan Roman Kapitoliolla kaiken Italian kansan
kuninkaaksi ja sinä olet silloin tätä maata hiukan rakastavakin, mitä
vielä luullakseni et voi tehdä, ja oletpa joutuva siihen millä minä
alotin, sillä ainoastaan rakkaus Italiaan, ainoaan aarteeseeni, sai
minut polvillani sinua rukoilemaan, oi kovasydäminen! — Ja hän syleili
päällikön polvia niin palavan kiihkeästi, että tämä hypähti ylös
kieltäytyen sellaisesta jumaloimisesta, mutta näytti kuitenkin olevan
syvästi liikutettu. Ehkä tuon petollisen olennon tositunteista? Tai
ehkäpä syntyi hänen mahtavissa aivoissaan tahdottomasti elävä kuva
omasta ja Italian suuruudesta kanslerin tekemäin viittausten mukaan?

Pescara asteli kauan hiljalleen edestaas huoneessa käsivarret ristissä
ryntäillä ja pysähtyi viimein kuin sattumalta jälleen kanslerin etoen.
— Miten monta vuotta ijästäni vaadit tuohon tehtävään, Morone? kysyi
hän.

— Monta, epäilemättä monta, vastasi kansleri. — Kuta useampia,
sitä parempi. Vain pitkäin, hedelmällisten seisauksien kautta,
jotka antavat asiain kehittyä hiljaa ja vastustamattomasti ja jotka
vähitellen kuluttavat horjumattomilta näyttävät esteet ja höllentävät,
rauhoittavat omiatuntoja, jopa sovittavat ja pyhittävät kaiken alkujaan
epäpuhtaankin, vain sellaisten leveiden ja välttämättömien portaiden
kautta noustaan valtiossa johonkin pysyväiseen. Parahin liittolaisesi,
Pescara, on elämä. Kymmenen, kaksikymmentä, miksei kolmekymmentäkin
vuotta, Pescara? Ovathan voimasi kukoistavimmillaan, ammennat
niitä kuin ehtymättömästä lähteestä. Tuskin olet aarteisiisi vielä
koskenutkaan ja juuri siksipä kutsuvatkin Italian kuolemattomat jumalat
sinua tähän tehtävään, että, roomalaisesti puhuen, olet nuorukainen,
eikä päällesi pitkiin aikoihin vielä kuolon varjo lankee?

Yhtäkkiä ilmestyi päällikön kasvoihin synkeä ja kova piirre. Hän
heitti kansleriin niin tuikean katseen että tämä väistyi askeleen
hänen edestään. — Tiedätkös, uhkasi Pescara, että jos kunnianhimoni
pääsee valloilleen, on sen ensimäisenä uhrina oleva Sforza, sinun
hallitsijasi? Sillä minä alottaisin antamalla Milanon Bourbonille,
joka on toinen itseni ja oikea käteni, Gonzagain sukua. Sen sallisin
mielelläni hänelle. Jätätkö minulle Sforzan?

— En, kautta kaikkien jumalten! huusi kansleri kauhuissaan. — Pettää
herttuani! En koskaan! En milloinkaan. Ja, — huusi hän suuttuneena —
miten voisit Borbonilla saastuttaa puhdasta ja pyhää asiaamme!

— Kas siinä on mies! ivaili Pescara. — Liekö julkeampaa taivaan
alla? Hän pysyy uskollisena kaikkein kurjimmalle ruhtinaalle, mutta
vaatii minua rikkomaan valani korkealle keisarilleni! Kas sitä
johdonmukaisuutta! Yllyttää minua kavallukseen ja tahtoo itse pysyä
syyttömänä!

— Se on aivan toista, vaikeroi kansleri. — Konnetabli petti isänmaansa,
mutta sinä pelastat isänmaasi luopumalla ruhtinaasta, joka ei ole
ruhtinaasi. Pettäisinkö herttuani, lempeän herrani! Maurin haamu
ilmestyy minulle unessa... — Morone huokasi surkeasti... — Vaan
kumminkin, olkoon niin! Mutta nyt Pescara, älä myös sinä enää vastusta!
Armahdathan Italiaa? Vastaa jo, julmuri! — Ja kyyneleet puhkesivat
kanslerin silmiin.

— En tänään. Morone, lohdutteli Pescara. — Olemme nyt molemmat
väsyksissä ja kaipaamme lepoa. On päivällisunen hetki. — Pescara
soitti. — Ippolito, neuvoi hän poikaa, opasta tätä herraa, joka on
suuri valtiomies, tornirakennuksen puolelle. Hovimestari avatkoon hänen
käytettäväkseen koko huonerivin yläkerrassa ja palvelkoon ja kestitköön
häntä huomaavaisesti ja runsaasti. Valittu kirjasto on käytettävänänne
kansleri, ja jos haluatte raikasta ilmaa, niin voitte, mennä varjoisaan
puistoon, joka ulottuu aina valleihin saakka. En kutsu Teitä luokseni
aterialle, sillä odotan donna Victoriaa, jonka kanssa vietän tämän
illan. Kulukoon aikanne hupaisesti. Huomenna tavataan.

— Miten saan päiväni kulumaan? vaikeroi kansleri.

— Kyllä totutte. Vielä eräs asia: älkää vain lähestykö vartiopaikkoja,
muuten saisitte tutustua saksalaisiin. — Hän näki kanslerin kalpenevan.
— Älkää pelätkö, lopetti hän ystävällisesti ja laski hänet luotaan.

Kääntyessään seisoivat Pescaran edessä herttua ja Del Guasto, jotka
olivat tulleet piilostaan esiin. Molemmat olivat kovin kiihkoissaan,
kalpean Bourbonin posket hehkuivat kuumeen tapaisesti ja Del Guaston
silmät liekehtivät kummallisesti. Pescara arvasi että keskustelu ja
kuvailtu maine oli heidät vietellyt ja hurmannut. Del Guasto himoitsi
saalista ja herttua puhdistavia laakereita. He vaikenivat vielä,
mutta heidän vaativista ja rukoilevista eleistään voi päättää että he
halusivat kohta ruveta puhumaan asiasta. Silloin Pescara tukki heidän
suunsa.

— Herrani, sanoi hän, esitimme täällä teatterikappaleen. Näytelmä oli
pitkä. Eikö Teitä ruvennut haukottamaan?

Silloin muuttui yhtäkkiä Bourbonin mieliala ja hän rähähti nauramaan. —
Murhenäytelmäkö vai ilveily? kysyi hän.

— Murhenäytelmä, Teidän korkeutenne.

— Nimeltään?

— Kuolema ja narri, vastasi Pescara.




NELJÄS LUKU


Läpi pitkän huonerivinsä asteli Milanon kansleri rauhattomana
edestakaisin. Akkunaluukut oli suljettu paahteiselta iltapäivän
auringolta ja vain raosta pujahteli sisään hämäryyteen kujeileva säde
piirtäen permannon kiviliuskoihin räikeän juovan, mutta kamarien
peräsopet olivat aivan pimeät. Vaan Pescaran sielussa ei kansleri
huomannut pienintäkään valon sädettä. Kansleri oli uskaltanut koko
ihmisensä vaaraan, Pescara ei pienoista osaakaan ja kansleri oli
nyt tunnustuksensa kautta syyllinen ja vieläpä melkein vanki. Eipä
siitä, että hän olisi katunut ilmi tulemistaan tai ollut peloissaan
tästä puolinaisesta vankeudestaan. Päin vastoin, hän oikein mässäili
nautinnosta kun ajatteli, miten ylevä tuo hänen täydellinen
antautumaksensa oli ollut. Hän ei piitannut mitään edes herttuansa
halpamaisesta kavaltamisesta, sillä niin oli hänet hurmannut intohimo
ja viehättävä salajuoni saada myöntymään tuo henkilö, jonka ylevää
käytöstä ja oivallista teeskentelyä äskeisessä kohtauksessa hän oikein
ihaili. Hän jatkoi mietteissään äskeistä keskustelua: vuoropuhelun
jokikinen sana kajahti toistuen hänen korvissaan ja jokainen ilme
ja liike kuvastui hänen kasvoillaan ja vavahutti hänen lihaksiaan —
mutta tuumiessaan puhutun merkitystä ja vaikutusta joutui hän aina
käsittämättömiin ja tuhoisaan epätoivoon. Keksittyään yhden selityksen
toisensa jälkeen, pääsi hän aina vain samaan toden näköisimpään
johtopäätökseen: vielä ei Pescara ole varma, vielä taistelee hän
sisällistä taisteluaan.

Silloin muisti hän kaivaten liittolaistaan, joka millä hetkellä
tahansa voi rientää hänen avukseen ja Victoria Colonnan arvon tiesi
hän vaikuttavan sanomattomasti asiaan. Vain sellainen nainen voi
voittaa sellaisen miehen. Ei ajanut kanslerin asiaa mikään yllyttelevä,
vallanhimoinen, juonitteleva vaimo, joita Italiassa siihen aikaan oli
niin paljon, vaan ajan ylevin nainen. Tuossa kaikki Italian kauneudet
ja avut yhdistävässä ja sen rikoksista ja synneistä puhtaassa olennossa
ilmeni Moronelle isänmaa niin verrattomana ja sen vapauttamisen kunnia
niin rajattomana, ettei edes Pescara, ja juuri Pescara voisi vastustaa
Victoriaa. Näiden taivaallisten silmäin kautta ilmaisi olemassaolonsa
jokin näkymättömin keinoin vaikuttava liitto niin puhtaasti ja
kirkkaasti, että maallisissa tarkoituksissa ja mielivaltaisesti
tekaistu nimi "Pyhä Liiga" tuntui aivan oikeutetulta.

Tuon taivaisen naisen ihailu, jota hän luuli Italian pelastajaksi,
muuttui kanslerissa jumaloimiseksi ja pyhäksi hartaudeksi, sillä hän
oli yhtä altis kaikkein ylevimmille kuin alhaisimmillekin tunteille.

Nyt kun luottamus jälleen kirkasti hänen sieluaan, kaipasi hän päivän
valoa. Hän avasi luukun ja huomasi ympärilleen katsellessaan ylevänsä
niin sanotussa käärmesalissa, josta hänen herttuansa, usein oli
puhunut, mutta jota hän itse ei vielä koskaan ollut nähnyt. Seinäin
laudoituksia pitkin kierteli maalattu palmikko kahdesta käärmeestä,
jotka kietoutuivat toinen toiseensa. Toinen oli Sforzain tulta sylkevä
lohikäärme ja toinen Viscontien kamala vaakuna: kyy lapsi kidassa.
Liekö ollut totta vai tarua, mutta väitettiin herttaisen Lionardo da
Vincin luoneen tämän hirvittävän seppeleen. Siihen aikaan, jolloin
hän palveli kauan Mauria, oli hän kertoman mukaan kerran majaillut
myös Novaran herttuan hovissa ja valmistanut muutamassa hetkessä tämän
mielijohteensa julman luoman muka hallitsijahuoneensa kunniaksi. Juttu
voi olla tosi, sillä tuo hempeiden hymyjen loitsija rakasti samalla
hirmuolentoja ja irvikuvia. Kansleri katseli ensin ihastuen, vaan pian
kauhistuneena tuota villiä piiriä, säikkymättömän mielikuvituksen
tuotetta, jossa hirviölle ja alastomalle lapselle oli kuvattu niiden
luonnollisista liikkeistä johtuvat eleet. Yhtäkkiä näytti hänestä
kuin alkaisi tuo kiehkura elää ja kiemuroida. Kansleri kääntyi siitä
kauhuissaan pois ja meni jälleen akkunan luo.

Hän näki yksinäisen linnanpuiston, jonka sisusta häipyi synkän tummaan
pimeyteen aavain lehväholvien alle. Puiston yllä säteili päivän
huikaiseva valomeri ja sieltä täältä pilkisti esiin osa sakaroitua
kaupungin muuria. Pienen matkan päästä loisti upeasta metsiköstä
kolmen pengermänsä huipulta huvitalo, josta näkyi kulma ja kaksi somaa
sivua, toinen tornilla varustettu ja toisen kyljessä pilarikäytävä
kierteleville viiniköynnöksineen. Morone oletti, että tuo miellyttävä
maalaishuvila oli järjestetty Victorian asunnoksi Pescaran toimesta,
joka tahtoi valmistaa vaimolleen lemmekkään vastaanoton rauhaisessa,
tilapäisessä paikassa eikä täällä kolkossa ja vartijain askelia
kajahtelevassa linnassa. Myös ennusti vieraan tuloa se, että palvelijat
kiiruhtivat ylös ja alas huvilan portaita ja nyt oli kansleri
kuulevinaan myös saapujain melua vastakkaiselta puolelta. Silloin ei
kansleri enää jaksanut olla kiusallisissa huoneissa, hän haki portaat
ja myös portin ja asteli pian puiston varjoisilla käytävillä.

Morone tuli suurelle, ympyräiselle aukeamalle, jossa vallitsi herttaisa
hämärä ja jonka keskustalla suihkulähde hiljaa ja yksitoikkoisesti
soristen valeli kimaltavaan maljaansa läpi välkkyvää vettä. Lähistöllä
oli neljä leveää marmoripenkkiä. Yhdellä niistä, jonka kädennojina oli
kaksi sfinksiä, nukkui sotapäällikkö leuka rintaa vasten.

Hieman hämmästyen läheni Morone häntä hiljaisin askelin. Hän tahtoi
tarkastaa, eivätkö nukkuvan kasvojen tiedottomat piirteet nyt ilmaisisi
ja kuvaisi hänen salattuja ajatuksiaan. Kauan tarkasteli kansleri. Ei,
tuon uinuvan kasvoilla ei kuvastunut kunnianhimoisia unelmia, ei myös
kavallustuumia. Hänen lepäävissä piirteissään oli epäilemättä vain
kärsimysten ja kieltäymyksen ilme, ei vivahdustakaan voitonriemusta
tai kavaluudesta. Häntä katsellessa kangistuivat kanslerinkin
kiihoittuneet ilmeet, niin valtavasti vaikuttivat nuo liikkumattomat
kasvot, että Morone tahtomattaan joutui jonkinlaiseen fatalistiseen
tunnetilaan, tietoisuuteen ihmisaikeiden turhuudesta ja kohtalon
kaikkivaltaisuudesta. Vain hurskautta ja kuuliaisuutta ilmaisivat
päällikön voimakkaat kasvot.

Silloin laski joku yhtäkkiä kätensä kanslerin olalle. Säpsähtäen
kuin aavetta, kuten olisi tuon edessään nukkuvan henki häntä takaa
koskettanut, kääntyi kansleri ja näki nyt kellertävän pään ja
vanhuuttaan köyryselkäisen olennon, jonka eläväksi ihmiseksi ilmaisivat
vain ruskeat, älykkäät, mutta kovin surumieliset silmät.

— Numa! Ihanpa säikäytit minua.

— Niinpä taisin. Mutta tule, kansleri. Annetaan hänen nukkua ja
istutaan tuonne vastapäätä että voin katsella häntä kauempaa. — He
istuutuivat ja lääkäri, joka oli jo yli kahdeksankymmenen ikäinen,
mutta vielä hyväkuntoinen, alotti nyt keskustella supatellen kanslerin
kanssa. — Luuletko voittaneesi? kysyi hän.

— En tiedä, vastasi kansleri. — Est ist votis.

— Pettyvä olet, Girolamo! Sanon, että vaikka hän tahtoisikin, ei hän
voi.

— Ei voi? Miksi ei voi? Puhut hämärästi. Mikä on se jumala tai
jumalatar, joka häntä estää? Älä kiusaa minua! Puhu!

— Jos saisin puhua, olisin kehoittanut sinua kääntymään takaisin
Novarasta jo majani ovelta, mutta huuleni ovat pannassa. Vaan enhän
voi, mies rukka, antaa sinun syöksyä turmioonkaan. Menetät täällä
toiveesi ja ehkä henkesikin! Minä vakuutan sinulle, hän ei voi! Hän ei
saa. Se ei ole sallittu. Pakene! Toivo on turhaa.

— Pakene? Pescaraako? En sitä ajattele enkä hänestä eroa! Kautta tuhon
honkien, minkätähden se ei ole sallittu?

Silloin supatti lääkäri niin hiljaa, että Morone tuskin voi kuulla
hänen sanojaan: — Eikö kaikki kuolevainen elä täällä ajan ja paikan
armosta? Mutta ne loppuvat häneltä.

Lääkäri painoi sormen huulilleen vaatien hiljaisuutta ja toisti kohta
saman tempun huomauttaakseen että joku läheni. — Hiljaa! Katso! supatti
hän.

Kevein askelin riensi Victoria Colonna luonnon avaraan, vehreään saliin
hakemaan puolisoaan tämän lempipaikalta. Hänen vaatteensa olivat vielä
matkan tomussa, hän oli kiiruhtanut kai tänne heti hevosen selästä
päästyään. Kun hän näki nukkuvan miehensä, seisahtui hän hetkiseksi
ja katseli häntä katselemistaan. Yhtäkkiä puhkesivat kyyneleet hänen
silmiinsä joko ilon ylenpalttisuudesta tai säikähdyksestä kun näki
noiden rakkaiden kasvojen pyhän totisuuden ja piirteet, joita huolet
ja haavat olivat syviksi uurtaneet, Mutta kohtapa hän jo oli miehensä
luona. Sanomattoman hellästi pisti hän kätensä tuon ankaran olennon
leuan alle, jota kohotti hiljaa ja herätti hänet palavilla suudelmilla.
Pescara avasi silmänsä, painoi vaimon oikealle puolelleen ja suuteli
häntä otsalle.

Pescaran noustessa ylös oli Morone jo harvinaisen siveellisen
liikutuksen vallassa pujahtanut tiehensä ja Pescara näki edessään vain
lääkärin. Kietoen vasemman kätensä Victorian vyötäröille, tarttui hän
oikealla Numan käteen ja lausui vaimolleen: — Tässä on lääkärini!
ja tulisin tuntein kuten aina notkisti Victoria polveaan ja suuteli
lääkärin hervotonta kättä suutelemistaan. — Suljitte sankarini haavan!
riemuitsi Victoria ylen kiitollisena. Sitten suoristi hän vartaloaan ja
kysyi hyvin heltyneenä: mestari Numa Daliko?

Vanhus kumarsi.

Victoria kääntyi heltyneenä puolisonsa puoleen, puheli hänen kanssaan
suutatusten ja valitteli: — Ennenkun iloitsemme, täytyy sinun hankkia
oikeutta minulle ja tälle miehelle! Sisarenpoikamme on vietellyt hänen
poikansatyttären eikä se konna tahdo sovittaa rikostaan ja mennä hänen
kanssaan naimisiin!

— Niinkö, Numa? kysyi päällikkö, ja kun vanhus surullisesti myönsi: —
Minkätähden ette ole minulle tästä puhunut?

— Ensin, Teidän ylhäisyytenne, en ollut asiasta varma, vaikka lapsi
lähtikin salaa kotoa Novarasta. Ja miten olisin voinut vaivata Teitä,
jolla on omat suuret huolenne, vähäpätöisen tytön kohtalolla? Vasta
tänään sain varman tiedon, kun tuli kirje sen luostarin abbedissalta,
jonne lapsi parka pakeni.

Nyt painautui Victoria anellen sankarinsa vasenta kylkeä vasten, johon
naisellisen vartalon puserruskin näytti koskevan kipeästi. Salatakseen
ja vaimentaakseen kipuaan astui Pescara askeleen eteenpäin.

He seisoivat nyt kolmisin lähteen välkkyväin suihkujen luona. —
Ihana rouva, olen sydämestäni kaivannut nähdä Teitä jälleen, sanoi
sotapäällikkö, ja vihdoinhan saavuitkin, sieluni ilo! — Hän katsoi
hänen säteileviin silmiinsä. — Mutta ovathan ylevät luomesi vielä
aivan matkan tomussa. Missä liinasi? — Victoria antoi hänelle liinan,
jonka Pescara kostutti ja hiveli ja puhdisti sitten hänen ummistettuja
hiomiaan, otsaansa ja ohimoltaan.

— Muistan poikasityttären hyvin, Numa, vaikken nähnyt häntä kuin
vilkaisulla. Tummat, siniset silmät, kastanjanruskea tukka kuten tällä
tässä, eikö niin? Ja Julia nimeltään. Mitä hänen kohtaloonsa tulee,
tuntuu se minusta vaikealta ja traagilliselta. Eipä siltä, etten voisi
pakottaa tuota konnaa — sillä, kuten tiedät, Victoria, en minäkään voi
häntä kutsua muuksi — menemään hänen kanssaan naimisiin. Hän taipuisi
epäilemättä, sillä hän on minun luomani ja tottelee käskyjäni. Mutta
epäilen olisiko hyvä kahlia halveksittua tuohon sydämettömään ja
julmaan olentoon, joka tosin kerran pääsee julkeana ja lahjakkaana
maailman maineen kukkuloille. Entä tyttö itse? Toivooko hän sitä?
Luuletko, Victoria? Halunneeko sitä hän, joka luullakseni on rukoillut
sinua Roomassa, koskapa hänet tunnet?

— Niin hän rukoili, vastasi Victoria anovasti.

— Saattoiko hän kestää puhtaan katsantosi? Mitkähän tunteet hänellä on
sellaista miestä kohtaan, joka häntä halveksii? Jos minä olisin hänen
isänsä, niin sulkisin hänet luostariin. Mutta Te, madonna, olette
inhimillinen ja helläsydäminen. Ja ehkäpä tyttö häntä vielä rakastaa,
tahi vihaa ja rakastaa yhtäaikaa — sitä en tosiaan tiedä. Mutta koetan
huolehtia hänen asiastaan, hän saa valita mielensä mukaan.

Kuihtunein huulin virkkoi lääkäri: — Julia raukka! Vai valita! Onneksi
on hänet siitä vapautettu!

— Miten niin? kysyi Pescara.

— Synkeän, vaan viisaan jumalan kautta.

— Ymmärrän, virkkoi päällikkö kohta, hän on kuollut.

— Totta puhuitte, Teidän korkeutenne.

— Eihän hän vain tehnyt itselleen pahaa? vaikeroi Victoria. — Siitä
hänet suojeluspyhimyksensä estäköön!

— Ken tietää! Kun hän luonanne käytyänsä palasi luostariin, kuoli hän
heti. Oma tunnustuksensa ja Teidän puhtautenne näkö, madonna, antoi
hänelle kai surman iskun kuten hänen jaloutensa aavisti. Ehkä sydämen
halvaus, ehkä — useinhan se avulias, ymmärtävä ja taitava tyttö auttoi
minua lääkkeitä valmistaessa.

Sotapäällikkö virkkoi: — Älkäämme enää tästä keskustelko. Hän pääsi
rauhaan ja täyttäsi nyt pyhiä velvollisuuksiaan sellaiselle mahdille,
jonka edessä viheliäiset tuomiomme raukeavat tyhjiin.

Victoria itki. Vanhus huokasi: — Ei vuoda kyynelkään! Ehkä onkin
parasta näin.

— Niin se on, lopetti päällikkö.

Sitten tarjosi hän Victorialle käsivartensa ja virkkoi keveästi: —
Jalo rouva, siksi ajaksi, minkä saamme olla yhdessä, varustin meille
iloisemman asunnon kuin tuo vanha linna kömpelöine kattoparruineen,
tuo kavaluuksien koti, sillä sen nostosillalta jätettiin Mauri
vihollistensa käsiin. Näettehän tuon soman rakennuksen tuolla piiniain
luona, madonna? Se on järjestetty Teitä varten ja on sovelias Teidän
puhtaalle olemuksellenne.

He astelivat puiston läpi ja saapuivat kolmen portaan juurelle, johon
ijäkäs lääkäri raskaasti hengittäen jäi odottamaan kunnes sotapäällikkö
palaisi. Kun Victoria nousi rappuja ylös, huomasi hän kaksi
veistokuvaa, jotka koristivat ylintä porrasta, toinen oikealla, toinen
vasemmalla puolen. — Nuo ovat nuoren Frans Sforzan ajatusten luomia,
niissä on hänen hyvä makunsa parhaiten ilmennyt, jutteli Pescara.
— Nämä ryhmät ovat hänen oikullisten aivojensa kauniita ajatuksia.
Esimerkiksi tuo oikeanpuoleinen. En voinut sitä ensin ymmärtää, vaikka
se miellytti minua kovasti. Silloin ilmaisi puiston hoitaja minulle
kirjoituksen, joka oli ollut sen jalustassa, mutta jonka hienotuntoinen
herttua oli veistättänyt pois saadakseen katselijat tuumiskelemaan ja
arvailemaan kuvan merkitystä. Kirjoitus oli... mutta sanopas mikä,
rakkaani?

Vilkaistuaan vasempaan ryhmään, mikä esitti hyväilevää paria vapaissa
asennoissa, katseli Victoria kauan oikeanpuolimaista. Siinä oli
kaksi naisolentoa, toinen pitkällään ja kuten repien kevytmielisesti
kukkasta tai perhosta, toinen seisoen joko syvissä ajatuksissa
tai kaukaisuuteen tuijotellen. Mutta kaikilla kolmella tytöllä,
lemmiskelevällä, unohtavalla ja kaipaavalla, olivat samallaiset kasvot,
vaikka eri ilmeet. Victoria mietti. Silloin kuiskasi sotapäällikkö
hänen korvaansa vallattomasti kuin koulussa poika tytölle: — Katso
tarkemmin, pari kirjainta näkyy vielä! — Victoria keksi vasemmalta
hyvin epäselvän kirjoituksen: "Pres"... mutta oikealta eroitti hän
vähän paremmin: "Ass"... — Presenza ja Assenza, johti hän hämmästyneenä
ja sotapäällikkö virkkoi: — Nykyhetki on riehakas. Mutta unohdus on
ajatukseton. Minä ylistän nykyhetken unohdusta: kaipausta.

— Emme enää koskaan eroa, jos rakastat minua, Ferdinand.

— Vain kerta vielä, madonna. Muutamiksi päiviksi, enintään viikon
ajaksi, kunnes olen valloittanut Milanon. Seuraatte minua sinne
ja sitten emme enää eroa, ellette halua. Sinulla on vaalin valta,
Victoria, virkkoi Pescara hellästi.

— Minäkö haluaisin!

— Muistatko rakkaani, laski Pescara jälleen leikkiä, mitä Iscian
loiskivalla rannalla sanoit minulle, ettet muka ymmärtänyt, että
nainen, joka on kerran rakastanut, saattaa tulla toisen omaksi?
Rakkaudelle olisi sellainen muka mahdotonta, sanoit. Totta kyllä, mutta
kokemus ja inhimillinen luonto on sen näyttänyt usein mahdolliseksi.
Assenza, assenza!

Silloin suoristi Victoria ylevää vartaloaan ja ojensi säteilevää
taivasta kohti ihanan kätensä, jolta hiha valahti kyynäspäähän, ja
vannoi:

— Päivän pyhäin säteiden nimessä, koskaan en tule toisen omaksi!

Sotapäällikkö vaiensi häntä: — Kas tuolla seisovat kamarinaisesi ja
ällistelevät, hyvä lapsi, pyhiä lupauksiasi, joita eivät varmaan tule
matkimaan. — Hän viittasi, että kamarineitsyt, joka oli kunnioittavan
etäällä, lähenisi ja jätti markiisittarelle hyvästi: — Teidän on
muutettava pukua, herrattareni, ja minulla on töitä vielä iltaan
saakka. Näkemiin! Tapaamme auringon laskettua täällä illallisella.
— Pescara lähti katsomatta enää hänen puoleensa. Portaiden juuressa
pisti hän kätensä vanhan lääkärin kainaloon ja he palasivat hiljaa
sypressikujaa pitkin linnaan päin.

— Miten Teidän jaloutenne voi viime yönä? kysyi vanhus.

— Niinkuin tavallisesti, vastasi Pescara. — Ethän vain ilmaissut mitään
vieraallesi, Numa?

— Muistin kieltonne... Mutta miten voitte ilveillä näin julmasti
kanslerilla ja onnettomalla isänmaallani! Miten saatatte sitä tehdä?

— Ilveilenkö minä? Päin vastoin, Numa, omat maamiehesi ilveilevät
minulla: he teeskentelevät elämää ja ovat rikoksissaan ja synneissään
kuolleet.

He kulkivat hetken vaieten. — Kuuletkos Numa, ivaili nyt päällikkö,
äskettäin kävi luonani eräs astrologi ja asetti kohtaloni horoskopin.
Hän arvioi ikäni kuudeksi kymmeneksi vuodeksi, vaan minä pidin sitä
liian lyhyenä!

Vanhus huokasi.

Jälleen kulkivat he vaieten. Linnan kaidalla portilla jätti Pescara
vanhukselle hyvästit. — Päällikköni odottavat minua, Numa, käskin heitä
tulemaan tähän aikaan. — Mutta nähdessään nuo lempeät, ruskeat silmät
ja hampaattoman suun, alkoi vanhus häntä säälittää ja hän virkkoi
ystävällisesti: — Älä ole milläsikään, Numa. En minä rusikoi pahasti
Italiaasi, kohtelen sitä lempeästi ja oikeuden mukaan.

Odotussaliin tullessaan seisoivat sotapäällikköä vastapäätä herttua
Bourbon ja Leyva ja heidän välissään Del Guasto kuten vihamiesten
eroittajana ja vielä eräs neljäs henkilö, joka nojaili akkunanpieleen.
Tämä oli ijäkäs ylimys, puoleksi munkki, puoleksi maailmanmies, tukka
pronssin karvainen, piirteet tutkimattomat ja syvät ja hartioillaan
munkkikaavun tapainen valkea mantteli. Hänet huomatessaan näytti
Pescara hieman tuskastuvan, mutta meni sentään ja antoi hänelle kättä.

— Mikä tuottaa minulle kunnian, Moncada?

Toinen vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, tulen lähettiläänä
varakuninkaan tyköä ja pyydän hänen nimessään puhelua.

— Sen suon, vastasi päällikkö, vaan pyydän, että Teidän armonne
selittää näin sotaretken aattona asiansa lyhyesti.

— Pyydän salaista puhelua.

Pescara tuumi. — Sainistako? Ei, ritari. En voi salata näiltä
virkaveljiltäni mitään asiallista. Päästäkää minut vähemmällä vaivalla.
Sisareni poika tässä ei salaisuuksia ilmaise! Mikä on asianne? Puhukaa,
ritari! — Hän ei pyytänyt Moncadaa istumaan.

Ritari tarkasteli läsnäolijani kasvoja. — Kuten vaaditte, lausui
hän. — Teidän ylhäisyytenne, varakuningas on kovin huolissaan.
Italialainen Liiga on tosiasia, jota Teidän ylhäisyytenne ei epäile,
koska lähetitte Leyvan anomaan väkeä varakuninkaalta, joka tosin ei voi
sitä antaa, kun tarvitsee itse omansa tehdäkseen sodan mahdollisesti
syttyessä kunnioittavan, mutta uhkaavan liikkeen erehtynyttä tai
harhaan johdettua paavia vastaan. Teidän ylhäisyytenne ilmoitti, että
sotajoukkojemme täytyy niemimaan pohjois- ja eteläosissa noudattaa
samaa ohjelmaa ja tukea toisiaan. Tässä tarkoituksessa lähetti
varakuningas minut Teitä seuraamaan ja antamaan hänelle tietoja
tapahtumain kulusta. Suostutteko siihen, Teidän ylhäisyytenne?

Päällikkö myöntyi pahoilla mielin.

— Vielä toinen asia, jatkoi Moncada. — Valitan, ettette suonut
minulle salaista puhelua ja että minun täytyy käyttää hyväkseni
tätä tilaisuutta. Madridissa toivotaan, että Teidän ylhäisyytenne
valloitettuanne Milanon, ryhtyy siellä ankariin ja perinpohjaisiin
toimiin yksinvallan menestymiseksi ja pahan hävittämiseksi juurineen.
Neuvotaan: luopio herttua on lähetettävä vankina Espanjaan,
niskoittelevalta lombardilaiselta aatelilta on riistettävä tilukset
ja heidät mestattava, raskaat verot ja vahva varusväki pitäkööt
porvaristoa kurissa: kauhistus vallitkoon Milanossa! — Hän koetti
päällikön kasvoista lukea hänen ajatuksiaan.

Pescara pysyi levollisena. — Kauhistus, toisti hän. — Ei koskaan niin
kauan kun minä elän ja palvelen keisariani! Milano on valtakunnan
aluetta eikä keisari tahdo että hänen valtakuntaansa hävitetään.
Kuka se tässä toivoo? Ja ken neuvoo? Älkää huoliko lausua neuvoja ja
toivomuksia. Moncada, en niitä tarvitse.

— Pyysikö herttua lykkäystä? kysyi Moncada epäluuloisesti.

— Ei, ritari.

— Eikö kanslerinsakaan kautta?

— Hänen korkeutensa Milanon kansleri asuu tästä päivästä alkaen tässä
linnassa. Teidän armonne voi keskustella hänen kanssaan ja hankkia
häneltä haluamanne tiedot. Voitte niin olla hänelle seurana, sillä
pelkäänpä että hänellä on ikävä.

— Ottiko Teidän ylhäisyytenne hänet vastaan? Kysymystäni ei aiheuta
uteliaisuus, vaan huoli kuninkaan asiasta, jonka palvelijoita me kaikki
tässä olemme.

— Keskustelin kanslerin kanssa kaksi tuntia tänä aamuna.

Tuollainen suoruus hämmästytti Moncadaa, mutta ei ilmaissut hänelle
mitään uutta. Moronen tulosta ja puheilla olosta oli hän saanut tarkat
tiedot jo Pescaran palvelijoilta, jotka hän oli lahjonut urkkijoiksi.

— Pitkäpä oli keskustelu katsoen siihen, että puheena saattoi olla,
vain herttuan ehdoton antautuminen.

Pescara vaikeni. Salainen inho näytti estävän häntä kunnioittamasta
ainoallakaan tarpeettomalla sanalla tuota hänen edessään seisovaa
olentoa.

— Ihmettelen, jatkoi Moncada, ettei Teidän ylhäisyytenne lopettanut
keskustelua hyvin lyhyeen ja minua hämmästyttää ylimalkaan, että
otitte tuon ilkiön laisinkaan vastaan nyt kun koko Italiassa Teidän
ylhäisyydestänne levitellään panettelevia huhuja.

— Riittää, ritari! Joka sana olisi solvausta ja ajan hukkaa. Olen
ilmoittanut keisarilleni näistä valeista. Se riittää. Minä tunnen
vihamieheni...

— Viisaasti tehty. Ja yhtä viisaasti, jos Teidän ylhäisyytenne olisi
hankkinut luotettavat todistajat keskustelusta Moronen kanssa.

— Ne ovat, vastasi Pescara halveksivasti. — Nämä, herrat tässä. —
Bourbon ja Del Guasto nyykäyttivät päätään. — Mutta mitä tulee tuon
keskustelun sisältöön, jota näytte olevan utelias tietämään, niin
voitte siitä ottaa selvän vastauksesta, minkä olen halukas huomenna,
läsnäollessanne, jos tahdotte, antamaan kanslerille ennenkuin hän
vankina seuraa joukkojamme sotaretkelle. Tässä samassa salissa. Vaan
nyt lähden. — Ja hän jätti Moncadan ja meni sisähuoneisiinsa, jonne
muut kolme häntä seurasivat.

Moncada oli yksin. — Naamari kasvoilla, tuumiskeli hän, oivallinen
naamari. Millaiset ovat kasvonsa?... Kyllä saan nähdä... Et vältä
minua, kierrän aina ympärilläsi, Pescara! — Hän asteli ulos huoneesta
hitaasti ja ristiriitaisin tuntein.

Kolmen sotaherran valmistellessa sisällä sotaretkeä, jäi etusali
hetkeksi tyhjäksi ja vartijattomaksi. Hovipoika Ippolito oli
pujahtanut herrattarensa luo, jonka tulosta hän oli saanut vihiä ja
jonka kauneutta ja lempeyttä hän lapsellisesti ihaili. Hän paloi
halusta saada tervehtiä ja palvella Victoriaa. Mutta hänen poissa
ollessaan valtasi juhlaisan salin hupainen seurue. Konnetablin viisi
vinttikoiraa, vielä aivan pentuja ja hupsuja elukoita, oli älynnyt
jonkin vahdittoman tien linnaan ja ne nuuskivat nyt sen oven rakoja,
jonka kätkössä vainusivat herransa olevan. Tämä rotu oli siihen
aikaan hyvin muodissa. Nyt tuli sisään menoa katsomaan myös markiisin
vinttikoira, jalo eläin, kovin sitkeä juoksija, eikä sitä näyttänyt
lainkaan huvittavan tuo kevytmielinen joukkio, mitä se luultavasti piti
ihan kelvottomana oleksimaan tässä vakaisessa huoneessa, ja mille se
muristen ilmaisi epäsuosiotaan.

Kas silloinpa ilmestyi saliin myös soma, siro vinttikoira,
rakenteeltaan mitä hienoin eläin, jonka välkkyvässä kaulanauhassa oli
kirjoitus: "Minä olen Victoria Colonnan koira." Ensin toiset ottivat
sen hämmästyneinä vastaan, vaan sitten tuli siitä huiman ajon otus,
jota koko pentuparvi haukkuen ja piirissä kiertäen ajeli. Vihdoin
hyppäsi sisään hovipoika ja tempasi herrattarensa omistaman eläimen
syliinsä, ehkä lähetettynä sitä etsimään, ja pakeni temmellyksestä
jälessään huimat takaa-ajajat paitse Pescaran vakavaa juoksijaa.
Samassa astui Leyva ulos sisähuoneesta ja kiihdytti yleistä pakoa
antaen viimeiselle, konnetablin penikalle sellaisen potkun, että se
ulisten pyöri ilmassa.

Harmaapäisen päällikön kasvot olivat punaiset raivosta ja vaivoin antoi
hän Pescaran, joka häntä seurasi, pidättää itseään. — Leyva, lausui
markiisi, pyydän Teitä jäämään! Älkää kiihkoilko! Enhän voi Teitä
pakottaa kohtelemaan herttuaa oikeuden mukaisesti, mutta noudattakaa
edes hyviä seurustelutapoja! Herttua käyttäytyi Teitä kohtaan
mallikelpoisesti, moitteettoman sävyisästi, mutta te aloitte hänelle
irvistellä kuin moukka ja nyt juoksette matkaanne, ennen neuvottelujen
loppua. Sellainen menettely ei ole asemanne ja arvonne mukaista.

— En voinut sitä petturia kauemmin kärsiä. Pescara! Se kopeilija
loukkasi minua joka ilmeellään, joka liikkeellään. Hän oli pelkkää
ivaa! Hän kylmyydellään halveksii ja kumarruksillaan pilkkaa minua. En
ymmärrä, mikä hänet oikeuttaa katsomaan minua ylön. Olen ylhäisestä
syntyperästään huolimatta kuitenkin parempi mies kuin hän, sillä
kunniani on puhdas ja kuningastani palvelen uskollisesti, mutta hän
on kuninkaansa pettänyt. Hänen otsassaan on Kainin merkki ja liukas
naamansa rumempi kuin minun arpeni! Eivät toki kaikki ruhtinaat
minua halveksi, on niitäkin jotka tuntevat arvoni. Esimerkiksi tämä
Moncada, jonka kanssa tänne matkustin. Ainakin hän on pitänyt minua
luottamuksensa arvoisena.

Pescara kävi totiseksi. — Leyva, sanoi hän, nyt annoitte selityksen,
johon puolestani aina olen tyytynyt. Minä en katso syntyperään, vaan
arvostelen ihmisiä sen mukaan mitä heistä olen kokenut. Vai oletteko
koskaan huomannut minun kopeilevan tai menettelevän pikkumaisesti?
Sinulla ei ole mitään kaunaa minua vastaan, virkkoi hän luottavaisesti,
me tunnemme toisemme. — Hän koetti kirkkain, harmain silmin katsoa
virkatoveriaan silmiin, mutta tämä väisti itsepintaisesti hänen
katseensa ja tuijotti alas. — Ei muuta, murisi Leyva, kuin että
olette ystävä muille. Vaan minulla on nyt kiire. Teidän ylhäisyytenne
lähettäköön toimintaohjeet jälestäni. Haluan kernaasti saada ne
kirjallisesti. Leyva täyttää velvollisuutensa. Luottakaa siihen.

Sotapäällikkö antoi hänen mennä ja silitteli ajatuksissaan
vinttikoiraansa, joka oli pistänyt päänsä hänen käteensä.

Sitten astui hän sisään huoneeseensa, jossa tapasi Bourbonin ja Del
Guaston kiihkeästi keskustelemassa kaiketi kanslerista, sillä he
vilkaisivat usein tornipuolelle päin. Sotapäällikkö hymyili. — Herrat,
sanoi hän, te saitte tänä aamuna kuulla kummallisen keskustelun ja —
mikä on vielä kummallisempaa — se keskustelu ei vietellyt minua, vaan
Teidät, todistajani! Minun uskollisuuteni jäi horjumattomaksi, mutta
teidän luullakseni ei: siitä voitosta voisi kansleri olla hyvillään,
vaikkei hän sitä halunnutkaan.

Nyt kääntyi hän totisena Del Guaston puoleen. — Don Juan, näin
miten Teidän silmänne, säikkyivät saaliinhimoisesti. Voitte olla
kiitollinen minulle siitä, etten antanut Teidän puhua ja kavaltaa
herraanne, ja keisarianne. Sillä juuri Teidän, Don Juan, tulee olla
järkkymättömän uskollinen majesteetillenne, ellette halua tulla
pahantekijäksi. Uskollisuus ruhtinaille on ainoa hyve, joka pelastaa
Teidät turmiosta, ja viimeinen kunnian käsite, mitä Teillä enää on. Se
aateloi itsepintaisuutenne, kun totutatte sen taisteluun luopumuksia
ja kapinallisia vastaan. Julmista himoistanne tulee näin maallisen
oikeuden palvelijoita. Ottakaa tämä varteen omaksi hyväksenne
tarkoitettuna neuvona ja nyt, menkää, mutta välttäkää donna Victorian
kasvoja. Hän vihaa Teitä, hän ei voi kärsiä murhaajaa.

— Murhaajaa? kavahti Don Juan.

— Niin. Murhaajaa. Ettekö vielä tiedä, ken oli uhrinne? Sanon sen
Teille. Julia, ystäväni Numa Datin pojantytär, joka kuoli Roomassa
murtuneena. Te hänet murhasitte. Hänen on nyt hyvä olla, mutta se ei
kaunista vähintäkään konnan työtänne. Älkää pelätkö, että hän ilmestyy
eteenne, hän on päässyt lepoon ja jättänyt Teidät sielunne kostottarien
valtaan, katumukseen ennemmin tai myöhemmin.

Del Guasto kalpeni ja tukkansa pöyristyi pystyyn kuin kihermä
käärmeitä. Oma tekonsa ei häntä kauhistanut, vaan sotapäällikön
tuomarillinen totisuus, jonka musertava päätös tuntui tulevan aina
haudan tuolta puolen: Hän karttoi säpsähtäen salamoita, jotka
sinkoilivat päällikön silmistä.

— Perheasioita, huomautti Bourbon. — Mutta kuules, Ferdinand, kansleri
hullautti minua enemmän kuin luuletkaan. Vaikka hän haukkui minua —
hän onkin ainoa, jolle en siitä suutu — oli hän minut ihan sokaista,
tai paremminkin sinä, kun sanoit minua toiseksi itseksesi ja haluavasi
antaa minulle Milanon. Sinä pidit hauskaa kustannuksellani ja minä
hölmö en sitä tietysti käsittänyt.

— Suo anteeksi, Kaarle! Minä halusin nähdä, pysyisikö kansleri
uskollisena herttualleen. Mutta usko minua Kaarle, että myös sinun
ainoa onnesi on palvella vain keisaria. Italian rappiota ei voi
estää, maa kalvaa itse perustukset altaan. Tarkastahan vain asiaa:
Italia heittäytyy armoilleni ehdottomasti ja rukoillen, totuuden ja
suuruuden varjolla, ja samalla kiskoo se ilkeästi pohjan jaloistani
pakottaakseen minut hyppäämään yli kuilun. Sellaisten huhujen ja
panettelujen kierrellessä en ihmettele, että Madridista lähetettiin
kimppuuni tarkastelija ja nuuskija. Mutta miksi juuri viholliseni?
miksi Moncada? Tosin ei hän voi tuottaa minulle mitään vahinkoa ja
minä suoritan päivätyöni loppuun ja sinulle, Kaarle, annan mitä voin,
virkani ja jälkeläisyyteni... Kohtelethan oikeudenmukaisesti Italiaa,
Kaarle? Ethän sitä nyle ja sorra ylen määrin? Teethän minulle sen pyhän
lupauksen. Vaikkeivät italialaiset olisi sitä minulta ansainneet. Minä
tunnen sinut: sinä kohtelet heitä inhimillisesti.

— Paitse pyhää isää, joka minua haukkui. Vaan Ferdinand, mitä sinä
puhutkaan? Minua oikein pelottaa! Olemmehan saman ikäisiä ja kuula voi
kaataa minut ennen sinua tai molemmat meidät yhtaikaa. Tuo Moncada
kylmi sieluasi kuin halla, näin miten hänen tulonsa sinua kauhisti.
Mikä teillä oikeastaan on?

Nyt laskihe päivä ja hiljainen naputus kuului ovelta. Ippolito tuli
sisään ja pyysi hartaasti herraansa: — Älköön Teidän ylhäisyytenne
antako madonnan enää odottaa. Pöytä on jo katettu tuolla
alarakennuksessa, madonna vartoo terassilla, hyvä ettei tule Teitä
hakemaan.

— Mene, lapseni, sano että tulen heti.

— En mene, vastasi Ippolito herttaisen kopeasti, muuten tarttuu Teidän
ylhäisyytenne jälleen suurpolitisiin pakinoihin hänen korkeutensa
kanssa ja unohtaa hyvän rouvan.

Päällikkö soi pojan seistä vieressään ja jatkaessaan keskustelua
herttuan kanssa, jonka olan yli hän oli kietonut tuttavallisesti
käsivartensa, puhui hän espanjankieltä, jota hovipoika ei ymmärtänyt.
— Mikäkö meillä on, minun ja Moncadan välillä, Kaarle? Jotain kauheaa,
epäluulo, mikä on minulle sama kuin tosiasia, vaikkei minulla ole muita
todistuksia kuin oma varma uskoni. Luulen, tiedän sen: tuo mies on
isäni murhaaja. — Hän silitteli lapsen kiharoita, joka katseli häneen
viattomin silmin.

— Se tapahtui vuosisatain vaihteessa ja minä olin suunnilleen
saman ikäinen kuin tämä tässä, en ainakaan vanhempi. Isäni, oiva
sotapäällikkö ja parempi ihminen kuin minä, suoraluontoinen mies,
joutui suuren Gonsalvon kanssa, — joka silloin oli varakuninkaana ja
sai sitten kokea niin julmaa kiittämättömyyttä espanjalaisten puolelta
— lähetystössä Barcelonaan, missä vanhan Ferdinandin hovi siihen aikaan
oli. Siellä näki hän neapelilaisen ruhtinassukumme viimeisen vesan,
tuon onnettoman nuorukaisen, jonka täytyi Ferdinandin epäluulon uhrina
kuihtua aviossa hedelmättömän naisen kanssa. Vilpitön ja varomaton kun
isäni oli — häntä suorempaa miestä ei voi löytyä, se on varma — ryhtyi
hän osaaottavaisesti puheluun tuon prinssin kanssa, jolta oli riistetty
kruunu, ja pistäytyipä joskus hänen palatsissaankin pakeilla. Tämä
riitti herättämään kuninkaassa epäluuloa ja saattamaan isän hengiltä
tuomittavaksi.

Kerron sinulle asian sellaisena, joksi sen jälestäpäin olen tutkinut
ja hajanaisista seikoista havainnut, kun järjen ja ihmistuntemuksen
karttuessa menneisyys alkoi minulle olla jonkin arvoinen. On hyvin
mahdollista, että kuningas itse määräsi uhrinsa surmattavaksi vaikkapa
vaan puolella sanalla tai merkitsevällä vihjauksella. Salaisen tuomion
taas otti toimeen pannakseen muudan nuorukainen, jota hän piti luonaan
ja joka huhun mukaan oli hänen luonnollinen poikansa. Nuori Moncada,
juuri tämä, kohtasi isäni palatsin pylväskäytävässä tämän palatessa
prinssin luota ja pisti hänet kuoliaaksi. Se oli salamurha, ei
kaksintaistelu, sillä vanha haava oli halvannut oikean puolen isäni
ruumiista. Syyttömästi kaatui Pescara niin totta kuin käsivarteni sinua
nyt kietoo, sillä tuo rehellinen mies ei voinut olla salajuonissa ja
kavalluspuuhissa. Eikö tämä ole katalaa? Ehkäpä luuli nuori Moncada
vielä täyttävänsä velvollisuuden kunnon kristittynä totellessaan
kuninkaan vihjailua. Se on ilettävää! Voisiko teillä tapahtua
tällaista, Kaarle?

— Niin Ranskassako? Ehkäpä... Ei. Ei sentään näin julkeasti.

— Vuosien kuluttua kun olin ansainnut ensimäiset kannukseni, kohtasin
Moncadan päällikköni ja appeni. Fabritius Colonnan teltassa. Hän
halaili minua, nimitti minua nuoreksi sankarikseen, Espanjan toivon
nousevaksi tähdeksi ja tarkasteli, tutki rauhallisesti kasvojani.
Vakuutti minun muistuttavan suuresti isääni, jonka hän oli tuntenut.
Veri jähmettyi suonissani, sillä aavistin, että minua syleili varmaan
isäni murhaaja.

— Ja päästit hänet käsistäsi?

— Saman päivän iltana etsin häntä joko riistääkseni henkensä tai
heittääkseni omani. Hän oli hävinnyt. En voinut hakea häntä. En
ehtinyt, kun elin alituiseen leirielämää, keskellä ratkaisevia
tapahtumia. Mutta murhatun isäni haamu seurasi minua kaikkialle.

Myöhemmin sain kuulla, että tuo vihattuni oli sulkeutunut erääseen
kartusianiluostariin sovittaakseen jotain syntiään. Sitten ilmestyi
hän yhtäkkiä Kuballe, jossa kuningas Ferdinand antoi hänelle suuria
läänityksiä. Hän lähti uljaan Cortezin mukana Meksikoon luultavasti
väjyäkseen tuota kunnianhimoista valloittajaa: sillä Moncadaa
elähyttävät isänsä ajatukset ja suunnitelmat ja hän kuuluu siihen
kiihkoespanjalaiseen puolueeseen, jonka vastapainona hovissa onneksi
ovat burgundilaiset ja alamaalaiset. Palattuaan meren takaa, tekaisi
hän itselleen ansion siitä, että Uusi-Espanja oli joutunut kruunulle
muka hänen salaisen toimintansa kantta ja keisarin veljenpojatkin
kunnioittavat häntä pelonsekaisesti. Nyt ilmestyi hän Italiaan minua
vainoamaan tai tuhoamaan. Sellainen on Moncada!

— Kuules, Ferdinand, lausui Bourbon tarkkaavaisesti kuunneltuaan,
olen kauan toivonut saada tehdä sinulle jonkin hyvän työn. Kostanko
isäsi ja karistan vihamiehen niskoiltasi? Ei salamurhalla, se ei ole
tapaistani, vaan säännönmukaisessa kaksintaistelussa, johon minulla jo
on aihe. En pelkää häntä, sillä — karttaen ottelua vain sinun kanssasi
— me ranskalaiset olemme parempia miekkailijoita kuin te espanjalaiset,
kuten tiedät. Sinä pysyt leikistä poissa ja ruhtinaallinen sukuni
suojaa minua. Haluatko? Olen käytettävänäsi.

Vastatessaan loistivat Pescaran silmät sinerviltä ja lempeän
kirkastuneilta. — En. Se on liian myöhäistä. Olen jo muissa ajatuksissa
ja jätän murhaajan ikuisen oikeuden huomaan..

Bourbon katsoi häneen hämmästyneenä. Mutta Pescara otti Ippolitoa
kädestä ja sanoi: — Nyt ei anneta enää donna Victorian odottaa.

Hän antoi herttuan mennä edellä. Kiertoportaissa kysyi hän pojalta: —
Pidätkö sinä herrattaresta, jonka näit tänään ensikertaa?

— Oi, hän oli minulle heti niin ystävällinen, vastasi Ippolito, ja hän
on niin sisareni näköinen, jota en saa tavata enää koskaan, — kirkkaat
kyyneleet kierivät hänen poskilleen — kun vaari sanoi että hän meni
johonkin luostariin Roomassa ja teki nunnalupauksen. Ja Julia oli ennen
niin iloinen, mutta muuttui viime aikoina kovin hiljaiseksi. Miten voi
sisko hautautua maailmalta näin nuorena! — Pojan puhuessa saapuivat he
puistoon.

— Anon hartaasti tulla esitetyksi ylhäiselle rouvalle, pyysi
konnetabli. — Avatessani vastikään erään kirjan, luin lauselman:
”luodakseen Victoria Colonnan vertaistaan vaille, valoi luonto
ihanimman haaveensa ja särki sitten kaavan”. Suotteko minun häntä nähdä?

He kulkivat pitkällä sypressikujalla ja nyt näkivät he jonkun matkan
päässä kiihkeän kohtauksen: pois pyrkivä naisolento riuhtoi itseään
irti miehestä, joka virui hänen jaloissaan. Samassa huusi Ippolito: —
Tuolla se ilkeä noita tekee herrattarelle pahaa! ja juoksi suoraapäätä
donna Victorian avuksi kanslerin hypähtäessä ylös polviltaan ja
kadotessa laakeriaidan taa.

Vapautettu kiiruhti hymyilevän puolisonsa luo ja punastui niin
nuorekkaasti, ettei Pescara muistanut koskaan nähneensä häntä niin
kauniina. Ja tullessaan sanoi hän hengästyneenä:

— Muudan mies ahdisti ja vannotti minua ajamaan hänen asiaansa Teidän
ylhäisyydellenne: hän pyytää, ettette antaisi hänen vartoa ratkaisua
kovin kauan, sillä hän on nääntyä epätoivoon ja odotukseen.

— Kylläpä valitsi itselleen oivallisen esirukoilijan, madonna, vastasi
sotapäällikkö. — Vaan aikansa kullakin. Suvaitkaa minun nyt esitellä
Teille hänen korkeutensa Bourbon.

Vilkas Victoria ei voinut salata naisellista säälin tunnettaan.

Herttua ei ilmaissut millään tavoin, miten hullunkuriselta hänestä oli
tuo polvillaan kömpivä kansleri näyttänyt. Hän kumarsi kunnioittavasti
ja esiintyi hienosti ja ylpeästi Pescaran vuoksi ja siksi että tiesi
häpeällisen maineensa, joka häntä alati vaivasi. Hän ihaili Victorian
kauneutta katsahtamattakaan tummilla silmillään hänen kasvojaan tai
vartaloaan. Hän ei imarrellut, ei suitsuttanut pyhää savua, hän lausui
yksinkertaisesti: — Iloitsen saada nähdä madonna Victorian, ystäväni
markiisin puolison ja ihailen häntä kuten tulee. — Sitten alkoi
herttua Victorian vasemmalla puolella käyden kevyen ja miellyttävän,
mutta vähäpätöisen keskustelun ja kun Victoria pyysi häntä ruualle,
kieltäytyi hän kiittäen ja erosi heistä levollisen kohteliaasti huvilan
portaiden juurella.

Vaikka Victoria yleensä oli kovin vaatimaton, oli hän kuitenkin
odottanut herttualta enempää jo tottumuksestakin, sillä ajan
kuuluisuuksien oli tapana mairitella häntä aina äärimäisiin asti. Mutta
pian selvisi hän hämmästyksestään ja asteli pettymykselleen hymyillen
päällikön kanssa portaita ylös. Ilta jo hämärtyi.

Aterioiminen kesti vain lyhyen hetken kuten Pescara aina tahtoi.
Victoria ei huolinut tarjoilla ruokia edes omalle puolisolleen,
mutta tämäpä kosti herkkuihin päästyä. Jääsirujen, hedelmien ja
makeisten keskiössä oli pöydällä mantelikruunu, jonka päällikön
leipuri taitavasti oli valmistanut. — Kas tässä, laski hän leikkiä,
kunnianhimoiselle Victorialleni! — Pescara tarjosi kruunua Victorialle,
jonka sydän alkoi kiivaasti tykyttää.

Pöydästä noustua menivät he sivuhuoneeseen, johon kattolamppu loi
tasaista valoaan ja kirkasti kammion vielä tuoreet koristemaalaukset.
Seiniin oli kuvattu juoksevia lapsia kukkasseppeleineen ja katon
ristikkojen väliin oli kultaiselle pohjalle maalattu vapaasti valittu
seura harmaita sankarihaamuja. Lampun valaisemissa keskimäisissä
ruuduissa olivat Eneas, kuningas David, Hercules ja Pescara. Ainoana
huonekaluna oli leposohva, jonka kastanjapuiseen selkänojaan oli
kaiverrettu kohokirjaimilla: "Tässäpä sopii jutella."

— Mikähän siinä lienee, kysyi Victoria Pescaran viereen istuutuen,
ettei tuo konnetabli minua oikein miellyttänyt hienosta
esiintymisestään huolimatta, että hän — suoraan sanoen — oli minusta
melkein vastenmielinen?

— Voi mies parkaa! kujeili Pescara. — Mars ja Musa, raakuus ja
sulous, ruma Leyva ja ihana Victoria loukkaantuvat yhtä paljon
molemmat Capetingin käytöksestä, joka kumminkin oli heitä kohtaan
varsin moitteeton. Ehkäpä hänen ja erään toisen — kuka tuo toinen
sitten lieneekään — väliin on tullut jotain usvaa, ja luulen että tuo
väärentävä usva ja rumentava sumu on Bourbonin kavallus, tai miksikä
kuninkaastaan luopumista sanotaankaan.

Victoria kalpeni hieman.

— Kavallus... — Pescara lausui painolla tämän sanan kaikki kolme tavua.
— On ymmärrettävää, että jalo vaimo inhoo tällaista rikosta. Jos minä
petän ruhtinaani, ystäväni tai pahaa aavistamattoman vaimoni tahika
vain rikostoverini, niin ovat kaikki nuo teot kuitenkin ainoastaan
saman mielenlaadun ilmauksia... Synkeä ja suuri runoilijasikin [Dante],
jonka lukemisella virkistät mieltäsi, arvioi kavalluksen kauheimmaksi
kaikista rikoksista, koskapa Cerberus tai Lucifer hänen Guideccassaan
[Helvetti] riiputtaa kustakin kolmesta suustaan kavaltajaa. Ensimäisen
tiedän: hän se antoi vapahtajalle suuta. Vaan ketä ovat nuo toiset,
joita Lucifer riiputtaa jaloista päälaillaan? En satu nyt muistamaan
heidän nimiään. Lausupas se paikka, osaathan nuo sata laulua aivan
ulkoa.

Victoria lausui:

    — Degli altri due, ch' hanno il capo di sotto,
    Quel, che pende dal nero cello, è Bruto:
    Vedi come si storce, e non fa motto:
    El'altro è Cassio, che par sì membroto.

    [Muut kaksi, jotka riippuu suusta pedon
    päälaillaan, ovat Brutus — mykän moinen
    pään mustan vaivoissa ja suonenvedon —
    ja Cassius, tuo vankkavartaloinen.]

Kevyesti jutteli sotapäällikkö edelleen: — Tuo mykän tavoin
suonenvedossa vääntelehtivä Brutus on minusta hyvin kuvattu, mutta
— kysyn asiaankuuluvalla kunnioituksella — miten voi Dante puhua
Cassiuksen vankasta vartalosta, vaikka Julius Caesar pelkäsi häntä
juuri hänen kurjan laihuutensa vuoksi. Mitä pidät, Victoria, ylimalkaan
näistä Cerberuksen runoista.

Victoria vastasi rohkeasti: — Herrani, ei ole helvetti luotu Caesarin
murhaajia varten. Siinä suhteessa moitin runoilijaani.

— Älähän toki! väitti Pescara. — Ja sentään hyvä, roomalainen!
Uskollisuus on hyve, mutta ei hyveistä suurin. Suurin hyve on
oikeudenmukaisuus.

Näin häilyi Victoria yhä sielunsa salaisuuden kuilun vaiheilla eikä
Pescara suonut hänelle sopivaa lähtökohtaa puheeseen, vaikka hän
koko olentonsa kiihkolla pyrki alkuun ja voittoon, jota varten hän
oli Novaraan kiiruhtanut. Yhä uusia teitä koetti runoilijatar lähetä
maaliaan, mutta Pescara pidätti häntä siitä aina vain etäällä. Vihdoin
pälkähti hänen päähänsä käyttää apuna Italian suurinta vielä elossa
olevaa isänmaan ystävää.

— Pescara, minä olen aina ihmetellyt, sanoi hän, että sinunlaisesi
mies voi pitää enemmän lempeistä maalareistamme ja runoilijoistamme
kuin voimakkaista, enemmän Ariostosta ja Raphaelista kuin ylhäisestä
Dantesta ja hänen myöhemmästä hengen heimolaisestaan Buonarottista — ja
kumminkin olet itse syvä ja salaperäinen luonne.

— Siksipä juuri, että sitä olen. Taide on huvitusta. Mutta mitä tulee
sinun Michelangeloosi, niin älä vain tee minua mustasukkaiseksi kun
niin ihailet tuota jättiläistä ruhjottuine nenänrustoineen.

Victoria hymyili. — En ole koskaan nähnyt häntä kasvoista kasvoihin,
tunnen vain hänen sikstiniläisensä [Sixtuksen kappeli Vatikanissa,
kaunistettu Michelangelon freskomaalauksilla].

— Nuo profetat ja sibyllat? Vuosia sitten katselin niitä varsin tarkoin
ja kuitenkin haihtuivat ne muistostani muutamia yksityiskohtia lukuun
ottamatta. Jäi mieleeni esimerkiksi ihminen, jonka hiukset karkaavat
kauhusta pystyyn kun hän katsoo peiliin —

— Jossa näkee nykyhetken hirmut, päätti Victoria liikutettuna.

— Ja karyatidi, jota painaa hirvittävä taakka, tuo matala, kulmikas,
surkea olento! Kieltämättä mitä rumin nainen kuten sinä mitä ihanin.

— Sorrettu, kahlittu, orjuutettu —

— Nyt selvenevät mieleeni myös profetat: kaljupää Sakari, vai mikä se
olikaan, jalat ristissä; pauhaava Hesekiel turbaani päässä; Daniel
kirjoittaen, yhä vain kirjoittaen. Ja myös sibyllat: köyryselkäinen
akka terävine nokkineen, tähystellen kovin pikkuiseen kirjaansa
kiiluvin silmin, hänen vieressään toinen, joka vuodattaa öljyä
sammuvaan lamppuunsa ja tuo kaikista kaunein ja nuorekkain, joka istuu
delfiläisellä kolmijalalla. Kaikki vimmatussa puuhassa. Mistä johtuu
tällainen myrskyisyys? Mitä ne saarnaavat ja ennustavat?

Nyt huusi Victoria hehkuvan innostuksen valtaamana kuten olisi hän
itsekin jäsenenä tuossa profettanaisten neuvostossa: — Ne valittavat
Italian orjuutta ja ilmoittavat pelastajan ja vapahtajan tuloa.

— Eivätpäs, väitti Pescara ankarasti, parannuksen aika on mennyt. He
eivät julista armoa, vaan tuomiota.

Victoria vavahti, mutta samassa olikin rankaiseva ankaruus Pescaran
kasvoilta kadonnut. — Jätetään profettain kappeli, virkkoi hän
hellien, ja kauhistava, järisyttävä taide. Minua et liene tarkoittanut
puhuessasi Italian vapahtajasta, vaikka kylessäni onkin haava! päätti
hän laskien tuollaista hänelle ominaista, haikeaa leikkiä.

Victorian hellyys heräsi äärimäisiinsä kunhan kuuli Pescaran
mainitsevan tuota haavaa, joka oli häneltä riistänyt niin monien
päivien ja öiden levon kunnes Pescara kirjoitti, että se oli mennyt
umpeen. Rakas vaimo kietoi vasemman kätensä miehen ympärille ja
silitteli oikealla hänen punervan vaaleaa, edestä hieman kiharaista
tukkaansa alas otsalle niin että Pescara näytti nyt lampun loisteessa
ja hänen lempeän olemuksensa läheisyydessä vallan nuorelta.

Nyt muistui Victorian mieleen muudan heidän yhdessä olonsa päivä
äskettäin Tarentissa, Victorian tiluksella. Siellä olivat he, tosin
vasta paahteisen elokuun auringon laskettua, tarttuneet iltaruskon
sammuvassa valossa sirppiin ja leikanneet vielä reippaitten
työläistensä parissa kumpikin lyhteen. Yhä näki hän ajatuksissaan
sotapäällikön loikovan mukavasti lyhteensä varassa hänen itsensä
opettaessa elonkorjuutytöille uutta, etelän mallien mukaan hetkessä
sepittämäänsä cantilenea, jota nuori väki lauleskeli sitten innokkaasti
aina yöhön asti. Tuosta illasta mainitsi hän nyt jotain sotapäällikölle.

Tämä ihastui. — Muistatko vielä tuon laulun? kysyi hän.

— Kuinkas minä muistaisin!

— No, siinä oli sointuina muun muassa: "sitrat helkkyy, sirpit
välkkyy." Muuten kuvaili se ainoastaan miten kedoilla, jopa
taivaassakin kannetaan lyhteitä yhä ja yhä. Se sama laulu elää vielä
ehkä pitkän aikaa kansan suussa kun minä ja myöhemmin myös sinä jo
olemme vaienneet ja se viehättää minua paljon enemmän kuin muudan tässä
äskettäin minulle lähetetty sonetti, jossa puhut miehellesi sangen
juhlallista kieltä. Rauhoitu, Victoria! Ei se ole sinun runoilemasi,
sen tiedän varmaan.

Victoria kiehui kiukusta. — Ken uskaltaa, huusi hän, puhua sinulle
minun nimessäni? Ken julkenee? Missä on se tekele, minä sen revin!

— Oi, se olisi vahinko. Ne säkeet eivät alenna runoilija-arvoasi. —
Sotapäällikkö otti poveltaan paperiliuskan, jonka Victoria tempasi
hänen kädestään mennen lampun luo. Aaltoilevin povin, kiireesti alkoi
hän lukea:

— Victoria Pescaralle.

    Mä voitto oon, Pescara, lehvät käärin
    sun päähäs laakeriset taisteluista,
    vaan voi jos isänmaatani en muista
    ja ylhää nimeäni käytän väärin!

    Kun aviokses tulin lemmen määrin
    mä Rooman laps, isistä kruunatuista,
    niin Italian poiaks tein sun, suista
    tään kansan rakkaus sinuun soi maan äärin.

    Nyt vaadin, että konsa etehesi
    toin uhrin kalliin, vastalahjan kannat.
    Min annat, sankarini, vaimollesi?

    Ah, tiedän salaisimmat aatoksesi!
    Sä vapaiksi luot Italian rannat
    ja isänmaani mulle palkaks annat! —

Harvoin lienee tunnelma runoa luettaessa muuttunut niin merkillisesti
kuin nyt. Vihoissaan oli Colonna temmannut paperin käteensä, pian hän
leppyi, sitten luki sydämen lämmöllä ja viimeisiä riviä lausuessaan hän
riemuitsi kuin haltioissaan. Nyt tunnusti hän suoraan:

— Se minä olen ja sitä minä toivon, vaikken ole tätä kirjoittanutkaan!

Pescara katseli häneen kujeillen. — Tuo sonetti, sanoi hän, jalostui
ihmeellisesti huulillasi, mutta sisäisesti se on ontto ja halpamaisen
sielun luoma. Rakkaus ei vaadi palkkaa, rakkaus antaa itsensä
ilmaiseksi, rakkaus ei tee laskelmia. Niin ei Victoria toki ajattele.
Palkattu sepustaja on sen tehnyt ja minä tiedän hänen nimensäkin:
suunnaton itserakkaus sai hänet paljastamaan julkeasti kasvonsa naamion
alta. Katsopas näitä! — Pescara osoitti sormellaan kahta pienen
pientä kirjainta, toinen P ja toinen A, jotka oli koukerrettu liuskan
oikeanpuoleiseen alakulmaan. — Ja jumalaiseksi hän itseään nimittää!
Voin kuvitella, miten Aretini istuu ystävänsä Giovanni Medicin, Italian
hävyttömimmän nuorukaisen seurassa, mässää viinissä, irmastelee ja
ilkkuu: "Uskotkos, Hannu, ettei ole kovinkaan helppoa luulotella
itseään jumalaiseksi Victoriaksi!" Ja he rähisevät riemusta kuin
Faunit. Aretini nauraa niin että on lentää tuolilleen nurin, hän on
nauruunsa pakahtua!

— Kun pakahtuisi, konna! nyyhki Victoria. — Sillä Petrus Aretinus ja
hänen luonteensa olivat, jo siihen aikaan maailman kuulut.

— Hyvä, roomattareni! huusi Pescara. — Mutta jossain kohden on hän
osannut oikeaan, rakkaani: sinun ristimänimesi kiihdytti jo sulhoasi.
Ihanaa on viettää häitä voiton jumalattaren kanssa.

Mutta ei sietänyt Victoria enää pilaa. Hänen olemuksensa oli
kuohuksissa äärimäisiin asti, sielunsa järkytetty pohjiaan myöten,
kyynelten ja hehkuvain intohimojen vallassa. — Vaan toisessa kohden ei
hän ole osannut oikeaan, puhui hän kiihkeästi. — Minä en tiedä salaisia
aatoksiasi ja koetan niitä turhaan tutkia. Sinä ilveilet vaimollasi,
sinä syleilet minua ja sysäät luotasi! Et ole, julmuri, suonut minun
puhua sinulle edes asiaani, vaikka sydän riemusta pakahtuen tahdoin sen
sinulle kertoa!

— Siksi että tiesin, mikä se oli. Minä paheksun, että pyhä isä on
alentanut jalon vaimoni kätyrikseen ja saanut juonillaan sinut, suoran
olennon, tuomaan sanomia, jotka ovat arvottomat sekä hänelle että
sinulle, täynnä valheita ja sofismeja, mitkä olen pakotettu jonkun
päivän kuluttua peruuttamaan ja julistamaan valeiksi. Hänen pyhyytensä
antaa minulle Neapelin, jos sen ensin valloitan ja myös syntini
anteeksi, jos ensin solvaan omaatuntoani. Mutta minä en sellaisiin
sitomisiin ja päästämisiin usko maallisissa asioissa — kuten ei moni
muukaan enää — enkä edes hengellisissäkään, virkkoi hän pilkallisesti.
— Se usko loppui jo Savonarolan ja tuon germanilaisen munkin
ilmestyessä.

— Entä Italia, joka pyrkii lähenemään sinua kuin magneetin? Raaskitko
antaa sen suistua perikatoon? Eikö se ole sinusta minkään arvoinen?
Halveksitko sinä sitäkin? huusi Victoria epätoivoissaan.

Lauhkeasti vastasi sotapäällikkö: — Miten voisin halveksia kansaa,
jonka joukosta sinut sain? Mutta en uskottele sinulle mahdottomia:
Italia anoo turhaan, sen vaiva on hukkaan mennyt. Minä tiesin
kiusaukseni kauan sitten, minä näin sen vyöryvän itseäni vastaan kuin
aallon korkeimmilleen kohoten, enkä horjunut silmänräpäystäkään, en
salaisimmissakaan aatoksissani. Sillä valitsemisen varaa minulla ei
ollut, en ollut oma herrani, se asia ei minuun kuulunut.

Victoria kauhistui: — Mitä sanot? Ihminenhän sinäkin olet? Tai henkikö
ilman lihaa ja verta? Koskevathan jalkasi maahan, jota astelet?

— Minun jumalani, vastasi Pescara, asetti myrskyn purteni ympärillä.

Victoria huudahti hartaasti: — Sinun jumalasi? ja sulki miehen
syliinsä; — minä en päästä sinua, ennenkun sanot minulle, mikä on sinun
jumalasi.

Pescara irrottautui hänen syleilystään, vaikeni ja vastasi vihdoin
tuskallisin katsein: — Jos sitä tahdot. Vaan mennään puistoon, tahdon
raitista ilmaa.

Kun he astuivat pengermälle, loisti taivas heidän yllään täydessä
tähdessä ja vanhasta linnasta tuikki vielä yksinäinen tuli. — Tuolla,
virkkoi Victoria säälien, valvoo kansleri unetonna peläten ja toivoen.

— Enpä usko, vastasi Pescara, paremminkin onhan lukiessaan jotain
ilkivaltaista ja arvotonta nukkunut ja kuiviin palava lamppu valaisee
seiniä. — Hän arvasi paikalleen. Tuskallisten tiimain päästä oli Morone
vaipunut uneen Catulluksen runot kädessään.

Päällikkö kulki valkeilla marmoripenkeillä varustettuun puistikkoon,
jossa hänen oli tapana levähtää. Käsi kädessä istuivat he synkeän
lehväkatoksen alle.

Silloin kuiskasi Victoria: — Puhu nyt! — Mutta päällikkö vaikeni.

Kuului läheneviä askelia. Toisella penkillä alettiin supatella. —
Onkohan päällikkö tosiaan sellainen, Moncada? En uskoisi sitä.

— En minäkään vielä, Leyva, mutta pidän häntä silmällä. Jos näen
luuloni varmaksi, niin astun esiin ja me ryhdymme toimeen. Kuninkaasta
eivät hänen italialaiset joukkonsa saa luopua.

— Mitenkä Te arvelette...?

— Että sinä kokoat joukkosi ja me vangitsemme hänet.

— Tekee vastarintaa.

— Silloin hän kaatuu.

— Entä hänen majesteettinsa?

— Älä huoli! Hänen majesteettinsa tarvitsee meitä ja on vallassamme.
Jos sinä et tahdo auttaa minua, täytyy minun surmata hänet palkatun
käden kautta. Voinko luottaa sinuun?

— Se... voitte... Tukala teko... — Silloin vei toinen hänet pois
paikalta. — Olin kuulevinani lähistöltä hengitystä, sanoi hän.

Tosiaan, kostea yöilma ahdisti kuuntelevaa päällikköä ja tukkosi hänen
hengitystään. Hän huohotti raskaasti. Hän virkkoi: — Mennään pois,
kaste lankee ja tuho ilmoissa odottaa! — Victoria painautui hänen
rintaansa vasten.

Vanhalta linnalta päin kajahti kolme torventoitotusta.

— Pikalähetti. Saan vielä lukemista tänään.

— Ferdinand, rukoili Victoria. — Sinä olet ansassa. Keisari alkaa
sinua epäillä. Olet hukassa. Turvaudu Italiaan. Se on ainoa apusi ja
pelastuksesi.

— Minulla ei ole mitään pelättävää, lausui Pescara.

— Synkkä on tie, vaan turvapaikkani avoin.

Nyt tulivat he huvilan pieneen pylväseteiseen ja Pescara herätti
Ippoliton, joka oli nukkunut jakkaralleen. — Mene tuonne toiselle
puolen, käski hän, ja tuo se mitä, sinne juuri tuli. — Sitten sanoi
hän Victorialle: — Luulen, että saan tietoja Madridista, ehkä pari
riviä itseltään keisarilta, joka kirjoittaa minulle joskus salaa
ministereiltään. Olen utelias.

Nyt löi vanhan linnan tornikello keskiyötä, väsyneesti, värähdellen
ja niin verkkaan kuin olisi joka lyönnin välillä kulunut kokonainen
ihmisiltä. Kahdestoista kumahdus — ijäksi vaiennut.

Ippolito haparoi ovea ja toi käärön, jonka päällikkö avasi. Muiden
asiapaperien joukossa oli siinä keisarillinen valtuutus, jolla
hyväksyttiin sotaretki Milanoa vastaan ja oikeutettiin markiisi
menettelemään valloitetussa kaupungissa aivan oman harkintansa ja
olosuhteiden mukaan.

— Eikö tullut muuta? kysyi Pescara.

Poika notkisti kunnioittaen toisen polvensa ja antoi sotapäällikölle
pienen kirjeen, jonka hän oli hädin tuskin saanut lähetin käsistä, ja
poistui. Päällekirjoituksena oli: "Markiisille, omaan käteen."

— Keisarilta, virkkoi Pescara ja avasi. — Ota Victoria, lue minulle.
Hän kirjoittaa niin epäselvää. —

Victoria teki niin. Kirje oli lyhyt, vain muutamia riviä, ja kuului:

 "Minun Pescarani!

 Minä se laitatin tämän valtakirjan vasten ministeriöni tahtoa. Teillä
 on paljon vihamiehiä. Varokaa Moncadaa. Mutta minä luotan Teihin,
 sillä minä olen edestänne rukoillut ja näin enkelin, joka piteli Teitä
 kädestä kiinni. Minä luotan.

                                     Minä. Teidän Kuninkaanne."

Pescara hymyili vaivaloisesti. — Kaarle on liian herkkäuskoinen,
sanoi hän. — Joku muu voisi häntä sen avulla vahingoittaa. Mutta —
merkillistä — hän näki jumalani.

— Sano nyt minulle, mikä tuo jumalasi on! rukoili Victoria. — Minä
vaadin hartaasti, sano nyt, Pescara!

— Luulenpa, että se tulee juuri, puhalsi Pescara käheästi. Yhä
raskaammin hän alkoi hengittää, hän ähki, voivotteli, korahteli.
Hirveä ahdistus rusenteli rintaansa. Tavoitellen kädellään kipeää
sydäntään vaipui hän sohvalle ja vääntelehti hengen ahdistuksessa.
Victoria polvistui puolisonsa viereen, tuki häntä käsivarsillaan ja
kärsi hänen tuskiaan. Hän tahtoi huutaa Ippolitoa lähettääkseen hänet
noutamaan isoisäänsä, lääkäriä, mutta päällikkö esti sen kieltävällä
liikkeellä. Vihdoin nukkui Pescara äärettömiin asti väsyksissä.
Victoria oli luullut Pescaran kuolevan hänen käsiinsä. Itkettyään
itsensä uuvuksiin, nukahti Victoriakin. Silloin sammui lamppu.




VIIDES LUKIT


Kun Victoria heräsi pää pielustaan nojaten, oli hän yksin ja avoimesta
akkunasta virtaili aamuinen ilma sisään. Hän hypähti jalkeille ja meni
hakemaan puolisoaan, jonka näki astelevan edestakaisin terassilla unen
virkistämänä ja jälleen kuin uusin voimin. Hän ei tahtonut uskoa, että
Pescara viime yönä oli ollut hänen käsissään niin ankarissa kivuissa,
tapaus oli hänestä kuin unta.

Silloin aikoi Pescara: — Eilen, rakas herrattareni, kysyitte minulta
jumalani nimeä ja minä pelkäsin Teille vastata. Viimein olisitte
puoli pakosta saanut salaisuuteni ilmi, sillä vaikea on rakastetulta
vaimolta salata mitään. Silloin ilmestyi itse jumalani ja kosketti
minua. Tunnette nyt sen, jonka pelottava nimi jääköön lausumatta. Älkää
itkekö! Vuodatitte eilen jo kylliksi kyyneleitä. Vaan sanokaapa nyt,
missä haluatte oleskella sen aikaa kun olen sotaretkeltä Milanossa?

— Kuinka saatoit niin kauan sen minulta salata, Ferdinand?

— Ensin — jonkun aikaa — salasin sen itseltänikin... ja kuitenkin...
tiesin kohtaloni jo Pavian iltana. Tuon hurmeisen talviauringon
laskiessa päättyi myös eloni päivä. Miten olisin voinut synkentää
elämääsi ennen aikojaan ilmoittamalla omain hetkieni lyhyyden? Lausuit
joskus, että on julmaa herättää raskaassa unessa nukkuvaa ja ettet sitä
suvaitsisi. Mutta julma en ole.

— Olethan, vastasi Victoria, muuten et olisi antanut pettyä minun niin
karvaasti, vaan olisit kutsunut minua avuksi ja minä olisin sinua
hoitanut.

— Se oli tarpeen kaikilta salata, vastasi Pescara.

— Entä lääkäriltäsi? Hän sen tiesi ja minä olen hänelle suutuksissa
siitä että hän petti minut, vaikka kirjeissä pyysin ja vannotin häntä
puhumaan totta.

— Numa parka, virkkoi päällikkö, on jo kyllin onneton kun ei voi
minua parantaa. Hän neuvoi minua menemään lepäilemään pitkäksi aikaa
Iscialle, mutta minä sanoin hänelle: ei se auta. Vaan mitäpä puhua enää
tästä...? Minne aiot lähteä, Victoria?

— Ei. Ferdinand, älä salaa minulta enää mitään! Puhu!

— Se ei auta, sanoin hänelle, toisessa keuhkossa on reikä ja sydän on
vialla. Sinun on ainoastaan viivytettävä kuolemaani, Numa! Kesään,
syksyyn, ensimäisen lumen tuloon! Tarvitsen aikaa vain sen verran,
että ehdin täydentää voittoni. Ja ennen kaikkea, sanoin, älä hiisku
kellekään mitään! Kukaan ei saa tietää salaisuuttamme. Se enentäisi
vihollistemme voimat monin verroin ja tuhoisi minut ja joukkoni. Vielä
kerran, vaikene! Se on tahtoni, vaadin häntä. Ja minä teeskentelin
niin hyvin olevani terve, että Italia tarjosi minulle kihlasormusta. —
Hän hymyili. — Ja vielä kerran nousen ratsuni selkään! Mutta Victoria,
sen sinä lupaat minulle — en vaadi valoja, teethän sen mielelläsi —
ettet kiiruhda jälestäni kutsumatta tomupilvien ja hurmeisten kenttäin
halki. Voisit saada sotaväen ivailemaan, ei itseäsi vaan hemmoteltua
sotapäällikköä. Siis sinä et seuraa. Vaan minne jäisit? Jäätkö tänne?

Victoria mietiskeli ja lohduton tuska kuvastui kasvoillaan. — Eilen
tänne, ratsastaessa näin kaupungin alueella nunnaluostarin ja sain
kuulla, että se on nimeltään Pyhäin haavain luostari. Minä odotan sinun
kutsumustasi siellä, teen katumuksen töitä ja rukoilen parantumistasi.

— Parantumistani? hymyili Pescara. — Rukoile vain. Eikä sinulle tule
ikäväkään Pyhissä haavoissa. Mikäli olen kuullut, on nunnissa mainioita
laulajia ja luostari on kuuluisa kuorolaulustaan. Ratsastetaan sinne
nyt heti kun ilma on vielä raikasta eikä kulkijat ole ehtineet
pölisyttää sotatietä. — Keveästi asteli hän puiston läpi vanhalle
linnalle käskeäkseen satuloimaan hevoset.

Victoria seurasi häntä hiljaisin askelin ja nähdessään puistossa
lääkäri Numan, joka oli tulossa tiedustelemaan sotapäällikön vointia
viime yönä, lähestyi hän lääkäriä tuskallisen liikutettuna: Victoria
tahtoi torua häntä totuuden salaamisesta ja samalla rukoilla häntä
pelastamaan tuon kalliin hengen taitonsa viimeisillä ja kätketyimmillä
keinoilla. Mutta kun lääkäri näki Colonnan tulevan, ojensi hän
voimattomuutensa tuntien vapisevat kätensä kuin itseään suojellakseen
ja kuten rukoillen: Armahtakaa, en voi häntä parantaa! Victoria ymmärsi
tuon liikkeen merkityksen ja meni hänen ohitseen kuten myös Ippoliton,
joka hänen edessään notkisti polvensa, mutta jota Victoria pojan
suureksi suruksi ei edes huomannutkaan.

Linnanpihalla näki hän Pescaran mustan orhin valjastettuna
raskaihin ja kallisarvoisiin ratsassälyihin ja oman berberiläisen
keltavoikkonsa satuloituna. Sotapäällikkö nousi hevosen selkään ja he
ajoivat päriseväin rumpujen tervehtiessä laskusillan yli Lombardian
silmänkantamattomille riisitasangoille. Jonkun matkan päästä seurasivat
heitä Pescaran ratsupalvelija, etelän auringonpaahtama kalabrialainen,
ja muulin selässä Victorian roomalainen kamarineitsyt.

Matkaavain takaa kajahtelivat linnan pihalta unohdetun kanslerin
avuttomat hätähuudot. Hän oli herännyt pahoista unista ja harhaillut
jo aamuhämärässä puistossa pyrkien yhä muureille ja valleille, mutta
saksalaiset ja espanjalaiset vartijat yllättivät aina hänet. Svabin
poikia huvitti kovasti hänen liukas pujahtelunsa, mutta espanjalaiset
iskivät merkitsevästi ja koston iloisesti silmää toisilleen: he pitivät
näet varmana, että päällikkö oli vietellyt ansaan vihollisten kanslerin
ja tuumivat, huomenna, kun Moronea kuletettaisiin sotajoukon mukana,
rääkätä häntä oikein sydämen halusta ja ryöstää hänet puti puhtaaksi.
Viimein joutui kansleri puistossa pyöreälle aukeamalle ja vaipui
väsyksissä samaiselle penkille, jossa oli eilen tavannut Pescaran
nukkumassa ja salaa tarkastellut hänen kasvojaan. Mutta silloin kuuli
hän yhtäkkiä porttivahdin torven törähtävän ja juoksi linnanpihalle
ja yritti sukeltautua sillalle päästäkseen ulos. Ojennetut pertuskat
sulkivat tien ja vaikeroiden jäi hän katsomaan, miten sotapäällikkö ja
Victoria häipyivät etäisyyden utuihin.

Raikasta eilistä päivää oli seurannut raskas sää. Ei tuntunut tuulen
henkäystä, ei hattaraa taivaalle ilmestynyt, leivo vaikeni, ainoakaan
lintu ei viserrellyt. Maailmassa oli sauhuinen hämy kuin tuonen
kedoilla.

Nyt näkyi jo luostari, sen rauhaisat muurit kuten suurenemistaan
suurenivat. He ratsastivat aivan hiljaa, leskeksi tuomittu Victoria ei
sanaakaan virkkanut ja sotapäällikön ajatus lensi nyt levähtäen olojen
ihmeellisten vastakohtain kautta nuoruuden aikaan keveästi, rakastaen
ja palavan kiihkeänä ja muutti tuon hänen vieressään ratsastavan
murehtijan jälleen muinaiseksi liikuttavan suloiseksi neidoksi ja
hempeäksi morsiameksi. Hän ei voinut olla puhumatta Victorialle noiden
onnenpäiväin pienistä tapahtumista, mutta sureva Victoria ei hymyillyt
hänen sanojaan kuullessaan. Pescara oli vapautunut salaisuutensa
raskaasta taakasta, jonka katkeruuden Victoria sai nyt yhtäkkiä
täydellisesti kokea.

Kohta olivat he saapuneet niin lähelle, että kuulivat luostarista
kuorolaulua. — Mitähän ne laulavat? kysyi Pescara välinpitämättömästi.

— Kai jotain sielumessua, vastasi Victoria.

Kun he luostarin luona laskeutuivat hevosen selästä, niin kas,
portista tuli heitä vastaan abbedissa kahden vaatimattoman nunnan
kanssa. Kai oli heidän tuloaan riisivainiossa tähystellyt jokin lapsi
ja juossut pikaisesti, paljain jaloin ilmoittamaan siitä luostariin.
Abbedissa oli jo eilen saanut tietää donna Victorian saapuneen
Novaraan ja hänen itserakkauttaan oli oitis hyväillyt se aavistus,
että jumalaapelkääväinen ja ystävällinen rouva varmaan kävisi Pyhissä
haavoissa, sillä luostarilla oli paitsi hyvin harjoitettua kuoroaan
toinenkin, vielä suurempi merkillisyys: kummallinen, kerta päivässä
kuin kuolleeksi jäykistyvä sisko Beata, minkä sairaassa ja kuihtuneessa
ruumiissa näkyivät pyhät, hurmeiset haavat. Yritteliäs ja rohkea
abbedissa oli päättänyt anoa Colonnalta, jonka uskoi voivan vaikuttaa
puolisoonsa, huojennusta sotakorvauksesta, minkä tuo jumalaton ja
saaliinhimoinen päällikkö — sellaiseksi mainitsi Pescaraa Italian
papisto — oli määrännyt luostarin tilusten maksettavaksi vastoin
kanoonista lakia ja kaikkea kohtuutta. Mutta abbedissan päähän ei
ollut edes unessa pälkähtänyt, että itse sotapäällikkö, joka karttoi
kristillisiä paikkoja, tulisi luostariin madonna Victorian keralla.

Tuo miellyttävä ylinunna, jolla oli tummat, viisaat silmät ja kalpeat,
avomieliset kasvot, tervehti ylhäistä pariskuntaa muutamin valituin
sanoin ja vaikeni sitten huomaavaisesti antaen puhevuoron Pescaralle,
jonka jalo olemus teki häneen syvän vaikutuksen.

— Arvoisa rouva, ulotti sotapäällikkö, donna Victoria haluaisi viettää
täällä joukossanne levossa ja hurskauden harjoituksissa ne päivät,
mitkä kuluvat huomenna alottamaani sotaretkeen, joka arvion mukaan
kestää noin viikon ajan. Ratkaisevan taistelun jälkeen kutsun hänet
Milanoon. Voitteko luovuttaa sopivan kammion hänen asunnokseen?

Heti vastasi abbedissa, että hänen kammionsa on käytettävissä.

— Tahdon yksinkertaisen kopin tavallisille kalustoilleen kuten
halvimmilla siskoilla on, virkkoi Victoria, jonka kalpeus kummastutti
abbedissaa. Mutta hän ajatteli markiisittaren surun johtuvan hyvin
ymmärrettävästi vain puolison sotaan lähdöstä.

— Kun donna Victorian asunto on järjestetty, lausui Pescara, niin
ilmoitettakoon minulle. Minulla on vielä puhumista hänen kanssaan.
Pyydän päästä sisälle yksityiskammioon, vain nyt, poikkeustapauksessa,
kun olen luostarimme suosija. Menen kirkkoon. — Hän kumarsi ja lähti.

Victoria kysyi mitä nunnat olivat laulaneet ja sai vastauksen: —
Sielunmessua, nuoren Julia Datin, vanhan lääkärimme pojantyttären
puolesta, joka kuoli Roomassa. — Sitten meni Victoria abbedissan
jälestä ja nuo kaksi nunnaa lähtivät täyttämään heidän korvaansa
kuiskatuita kätkyjä.

Sillä aikaa asteli sotapäällikkö hattu päässä ja tavanmukaisia
hurskauden menoja noudattamatta kirkossa edestaas vankoin askelin
ja käsivarret ristissä panssaroiduilla ryntäillä. Hän oli ottanut
ylleen keveän kypärän ja haarniskan kun tiesi kotimatkalla Novaraan
kohtaavansa sotavalmiita joukkojaan ja asteli tässä rukousten ja
nöyryyden huoneessa kuin sankari ja kuningas.

— Ei, supisi hän itsekseen, tänään se oli viimeinen kerta. Jätän
hänelle hyvästit terveenä miehenä. Säästän häntä näkemästä miten
kärsin. Hän tapaa minut sitten kun jo rauhallisena lepään.

Vaikka hän luuli olevansa yksin, katseltiin häntä kuitenkin
lehteriristikkojen takaa. Nunnat olivat nousseet sinne jälleen
abbedissan käskystä, sillä Pescaran oli saatava kuulla luostarin
kuoroa. Salaperäinen Beatakin oli kömpinyt lehterille ja hänen
haaveelliset katseensa kohdistuivat toisten paljon tulisempain ja
tummain silmänsäteiden keralla Pescaran sankariolentoon. Kaikki
kokoontuneet taivaan morsiamet ylistivät autuaaksi Colonnaa ja
kadehtivat hänen maallista onneaan, mutta onnelliseksi luultu
vääntelikin tuolla läheisessä kammiossa käsiään epätoivosta. Olipa
Beatakin langeta ihailemaan tätä ylevää maailman herraa, mutta
uljaasti kukisti hän luontonsa ja rukoili palavasti, että taivas
riistäisi Colonnalta hänen epäjumalansa hänen sielunsa pelastukseksi.
Mutta viaton turhamaisuus tukautti nämä intohimon tunteet ja hieman
supateltuaan, neuvoteltuaan ja ryiskeltyään virittivät siskot riemuiten
loistokappaleensa, Te deumin, joka sopikin Pavian voittajalle paremmin
kuin jokin prosa tai seiquiensi.

Pescara olisi kai kuunnellut laulua, ellei häntä yhtäkkiä olisi
lumonnut tuo suuri alttaritaulu, joka kuvasi ristiinnaulittua ja
jo henkensä antanutta Kristusta ja jonka värit vielä loistivat
aivan tuoreina. Mutta eipä hän tarkastellut jumalaista päätä,
vaan soturia, joka pisti keihäällään pyhää ruumista. Soturi oli
varmaan sveitsiläinen, maalari oli tiettävästi tutkinut tavattoman
huolellisesti sen pukua ja asuntoa tai maalannut ne suoraan luonnosta.
Mies seisoi hajasäärin, vasen housunlahe oli keltainen ja oikea musta,
käsissä nahkakintaat ja pisti alhaalta suoraan ylöspäin vankasti
ja hitaasti. Kattilahattu, haarniskakaulus, käsivarsien ja reisien
suojukset, punaiset sukat, leveät jalkineet, kaikki oli kuvattu. Mutta
ei tuo hyvin tunnettu puku kiinnittänyt enimmän Pescaran mieltä,
vaan miehen härkämäiset hartiat ja hänen päänsä. Pienet, siniset,
kristallinkirkkaat silmät, nykerönenä naaman sisässä, irvistelevä suu,
ruskeat kasvot ja punertavat posket, lusikan muotoiset korvahelat
ja kasvojen sävy, jossa kummallisesti yhtyivät suoruus ja kavaluus.
Sotapäällikköinä kun oli tottunut kasvoja tuntemaan, muisti Pescara
heti jossain ennenkin nähneensä tuon pienen, leveäselkäisen, nokkelan
vintiön, minkä saattoi arvata urilaiseksi hänen mustan ja keltaisen
kirjavista housuistaan. Mutta milloin ja missä? Silloin pisti
hänen kylkeensä yhtäkkiä kuin keihäällä ja nyt tunsi hän kuvan:
sveitsiläisen, joka Pavian luona oli lävistänyt hänen kylkensä.
Epäilemättä oli se hän. Kun vintiö oli kyyryllään maasta pistänyt
häntä, oli hän vilaissut noihin kristallisilmiin ja nähnyt tuon
samaisen suun tyytyväisesti irvistelevän. Tunnettuaan kuvan, ei
päällikkö enää piitannut paljon tuon sveitsiläisen jälleen näkemisestä
ja hilpeästi kysyi luin abbedissalta, joka seisoi hänen vieressään
ja oli tullut noutamaan häntä donna Victorian luo, kuka taulun oli
maalannut. Luoden katseensa häveliäästi alas vastasi abbedissa: —
Pari lahjakasta nuorukaisia Mantuasta, vaan olivat tavoiltaan kovin
epäilyttäviä, joten kiitti onneaan kun he lähtivät täältä pois.

Avatessaan kammion oven, näki Pescara Victorian polvillaan maassa.
Kuten peläten häiritsevänsä vaimoaan, katseli hän hetken vaieten ulos
kupukattoisen huoneen akkunasta, jonka pieleen hän nojaili, ja näki
ruohoisia kumpuja ja hautaristejä. Vihdoin kysyi hän: — Mitä teet.
Victoria?

— Teen katumusta, vastasi tämä.

— Kenen puolesta?

Victoria nousi ylös ja vastasi vielä kädet ristissä: — Itseni, Teidän
ja Italian. Italian puolesta sen julkeain pahain tekojen ja rajattomain
syntein tähden, joihin se hukkuu, sillä Te olitte ainoa, joka sen
olisitte voinut pelastaa. Itseni puolesta, koska tulin luoksenne
kiusatakseni Teitä. Ja Teidän puolestanne, koska sanotte kuolevanne.
Rukoilin Teille katoamatonta osaa, mutta, — hän pudisti surullisesti
päätään, — taivas ei ole minua vielä kuullut.

Pescara veti hänet istumaan viereensä penkille akkunan luo ja piteli
häntä kädestä kuin veli sisarta. Hänet valtasi halu heittäytyä hetken
unohdukseen kai siksi että salaisuus hänen ja vaimon väliltä nyt oli
kadonnut tai sentähden, että hän tietämättään tahtoi pidentää tätä
heidän yhdessä olonsa viimeistä hetkeä.

— Heikkouskoinen, alkoi hän hilpeästi, jätä minut oudon suojaajani
huomaan! Poikana uskoin äitini kanssa, joka oli oikea pyhimys, kirkon
lupauksiin: nyt näen ympärilläni ikuisuuden häilyvän. Jo ensimäisessä
taistelussani oli kintereilläni kuolon enkeli, kun toverini, sinun
veljesi, Victoria, kaatui sanaa päästämättä kuula sydämessä. Sille
jumalalle olen uhrannut monet hekatombit ja onpa hänkin puolestaan
muistanut usein minua ja koskenut tervehtien minuun melkein joka
ottelussa, sillä näyttääpä kuin olisin herkempi haavoittumaan kuin
muut. Mutta kauan kesti ennenkuin opin rakastamaan tuota viikatemiestä.
Vielä Pavian taistelun jälkeen, jo tietäessäni että olin hänen
valittunsa, ponnistelin ja kapinoin häntä vastaan ja kiukuttelin kuin
uppiniskainen nuorukainen. Vähitellen aloin kuitenkin aavistaa ja uskon
nyt varmaan, että hän tietää sopivan hetkeni. Eloni solmua ei voi
avata, hän sen katkaisee.

Victoria kuunteli kalpeana ja hiiskumatta Pescaran sanoja ja tuijotti
kummastunein silmin kuten nähden ihanan palatsin palavan ja loimuavain
liekkien nuoleskelevan joka pylvään kruunua.

— Sanon sinulle, vaimo, jatkoi Pescara, maa suistuu jalkaini alta!
Voittoni ja maineeni kukistavat minut. En voisi enää elää, vaikken
olisi haavoittunutkaan. Espanjan puolelta on osanani kateus, kavalat
parjaukset, kauna ja horjuva hovisuosio, joka viimein loppuisi
ja kukistaisi minut. Italia vihaisi minua myrkyllisestä kuten
halveksijaansa.

Mutta jos olisin luopunut keisarista, olisin tuhonnut itse itseni
ja kuollut petollisuuteeni, sillä kaksi minussa on sielua, toinen
italialainen, toinen espanjalainen, jotka olisivat tuhonneet
toisensa. En myöskään usko, että olisin voinut luoda Italiasta elävää
kokonaisuutta. Tosin sillä on hengen säihkyvä lamppu, mutta se on
ottanut elämänsä perusohjeeksi hillittömät himot ja niskoittelun
ikuisuuden lakeja vastaan. Sinäpä sen sanoit, Victoria, Italian on
sovitettava rikoksensa. Kahleissa kituen oppikoon se ymmärtämään
vapautta. Mutta tuo espanjalainen maailman valtias, jonka päivä
verenpunaisena nousee meren tältä ja toiselta, puolen, se minua
kauhistaa: orjia ja pyöveleitä! Minuun itseenikin on jo tarttunut
jonkinlaista julmuutta. Ja vielä kauheampaa: jonkinlaista munkin
uskonnollista mielipuolisuutta. Ja kuitenkin on tuo sinun turmeltunut
Italiasi kaikkein epäinhimillisin.

Victorian katse kirkastui kun hän näki Pescaran rakastavan Italiaa.
— Sinä olisit antanut sille vapauden keralla hyveet! huusi hän,
mutta Pescara jatkoi kuin ei olisi hänen sanojaan kuullutkaan: —
Vaan nyt olen ylennetty matalasta maasta, olen vapautettu ja uskon,
että vapauttajani on tehnyt kaikki parhaakseni ja kantaa minut pois
lempeästi. Minne? Lepoon. Ja nyt erotkaamme, Victoria. — Pescara yritti
suudella kyyneleet hänen silmistään, mutta hänen huuliinsa sattuikin
Victorian hempeä suu, joka kurottautui hänen puoleensa.

— Vielä sana, virkkoi Pescara, anna maailman tuomita minua miten
tahtoo. Juopa on minun ja heidän välillänsä. Voi hyvin. Älä seuraa
minua! Tule Milanoon, mutta vasta kun kutsun!

Victoria ei luvannut totella.

Kun Pescara jätti hyvästit abbedissalle, ei tämän tarvinnutkaan lausua
hänelle anomustaan. Suoranaisena vastalahjana vaimonsa majoittamisesta
vapautti päällikkö luostarin vielä maksamattomista sotakuluista. Tästä
taloudellisen pulan ja varattomuuden loppumisesta syntyi luostarissa
sellainen ilo, että sisaret kattoivat pöydän vieraansa kunniaksi
kaikkein parhaimmilla herkuillaan. Mutta Victoria ei tullut aterialle.

Luostarin siunaamana ratsasti Pescara jälleen hiljaa kohti kaupungin
torneja. Hänen tulinen mustansa näytti kummastelevan tällaista vakavaa
kulkua. Tasangolla kajahtelivat marssinsävelet ja kaikkialla astelevat
joukot saivat sen vainuamaan, että sotaretki alkaa. Se päristeli kuin
ruudin savua haistellen ja kulki ylpeästi kuin tietäen kantavansa
voittoa.

— Raskaat ovat jäähyväiset, ajatteli sotapäällikkö, en voisi jättää
niitä uudelleen! — Vielä kerran tulvahti elinhalu hänen sydämeensä ja
hänet valtasi olemassaolon parhain onni, kauneuden ja sielunvoiman
tunto. Nuorukaisveri kiehahti hänessä ja vain joku hetki sen jälkeen
kun hän oli puhellut Victorialle niin sovittavasi, alkoi olentonsa
kapinoida tyhjäksi tulemista vastaan. Jalo veri, joka kuolevaisen
suonissa virtaa, ja ponteva toiminnan halu eivät jaksaneet käsittää
ikuista lepäämistä. Kirkkaista, harmaista silmistään sinkosi vihan
salama tuohon murhaajaan, jonka hän näki sielussaan kuin taulussa
ja hän löi haarniskoidulla kädellään rintaansa kuten tappaakseen
vaapsahaisen, joka siihen oli pistänyt. Silloin hirnahti orhi ja alkoi
nelistää, liekö sen kylkeen sattunut herran kannus tai oliko se niin
tottunut ratsastajaansa, että vainusi tämän olevan vihoissaan.

Sellaisten tunteiden kuohuessa huomasi Pescara, miten miesjoukko
läheisellä vainiolla otteli vimmatusti ja tallasi viljaa jalkoihinsa.
Yksi taisteli epätoivoisesti ylivoimaa vastaan. Pieni mies, yllään
mustan, ja keltaisen kirjavat, repaleet, hosui kuin hullu paria
kymmentä espanjalaista peitsen kappaleellaan. Kaksi vastustajaa oli hän
jo suistanut, mutta silloin toiset, hänet kaatoivat ja uhkasipa urhon
kurkkua jo miekan kärki kun joku espanjalaisista riuhtasi miehen hänen
rintansa päältä ja osoitti paikalle kiitävää sotapäällikköä.

Pescara viittasi kädellään ja miehet seurasivat vankineen häntä
mahtavan tammen alle, joka kasvoi maantien laidassa ja oli ainoa puu
koko suurella, paahteisella alangolla. Sotapäällikkö laskeutui hevosen
selästä ja asettui seisomaan puun jättiläisvahvuista, sammaltunutta
runkoa vasten. Hän huohotti kovasta ratsastuksesta ja hänen sopi nyt
levähtää teeskennellen syyksi tähän seisahtumiseensa tuon vangitun
kuulustelemisen.

Espanjalainen vahtipäällikkö ilmoitti, että he olivat nähneet tämän
sveitsiläisen — kai Pavian luona selkäänsä saaneita — juoksevan
laihoon, johon oli piiloutunut. He olivat ottaneet hänet kiinni,
kun epäilivät häntä milanolaiseksi vakoojaksi. Päättäen esityksensä
katsahti tuo espanjalainen pujoparta pitkään, vankkaan oksaan, joka
kasvoi vaakasuorasi tammessa.

Pescara viittasi espanjalaiset poistumaan. He muodostivat vahtiketjun
jonkun matkan päähän, mutta Pescara tarkasteli nyt kiireestä kantaan
sveitsiläistä. Vaikka haarniska oli vallan ruosteessa ja keltaisen ja
mustan kirjavat housut repaleina, tunsi hän kohta luostarin tauluun
kuvatun puvun ja vielä paremmin nuo kiiluvat, pienet silmät ja kohtapa
vetäytyi tuon lumen edessään seisovan suu hymynsekaiseen irvistykseen
ehkä siksi, että hän pelkäsi tuomiota tai muisti nyt yhtäkkiä nähneensä
sotapäällikön ennenkin.

— Anna tänne, käski Pescara osoittaen keihäänpätkää, jonka muudan
huoveista oli heittänyt vangin jalkain juureen todistukseksi toveriensa
haavoittumisesta. Se oli peitsen kärkipuoli, terä oli vielä veressä.
Sveitsiläinen totteli ja sormellaan hivellen koetteli päällikkö terää.
Sitten nakkasi hän pätkän pois.

— Mikä nimesi? kysyi hän.

— Bläsi Zgraggen, Urista, vastasi mies.

Päällikkö ei yrittänytkään lausua tätä vaikeaa sukunimeä, joka oli
luultavasti jotain Sveitsin syrjäisen alppiseudun murretta, vaan
käytti ristimänimeä sen italialaisessa muodossa. — Biagio, sanoi hän,
haavoitit kahta soturiani. Ehkäpä annan sinut hirttää tuohon oksaan.

Bläsi Zgraggen vastasi rohkeasti: — Jos annatte minut hirttää, niin
ette tee sitä enimmin äskeisen tekoni vuoksi, vaan sentähden että minä —

— Hiljaa! vaati päällikkö. Hän olisi saattanut kostaa sveitsiläiselle
tuomiten tarkoin sotalain mukaan, mutta hän ei olisi voinut tunnustaa
tuomiotaan kostoksi ei itselleen eikä tuolle uhrilleen. — Mitenkä sinä
jäit näille maille? kysyi hän.

Zgraggen, joka puhui sujuvasti Lombardian murretta, alkoi rohkeasti:
— Pavialla sain haavan ja jäin virumaan hevosten jalkoihin katkaistu
peitsi vieressäni. Öillä laahasin itseäni vuoristoon, näin nälkää ja
kerjäsin. Näettehän, herra, tuolla kahden poppelin oikealla puolella
tuon pitkän, punaisen katon? Siellä asuu Narracivallia miehensä
kanssa. Isäntä palkkasi minut peltotöihin kunnes sota loppuisi, sen
ajalla en kuitenkaan pääsisi rajan yli. Antaapa sitten ajan kulua,
niin Narracivallin alkaa tykätä minusta. Silloin näin unessa isän ja
isovanhukset, jotka elävät vielä siellä kotipuolessa, vaikka hyvin
huonojahan ne vanhukset jo ovat. Ensin tuli isä, pudisti sormeaan
ja sanoi: "Varoppa itseäsi, Bläsi!" Sitten tuli ukko, pani kätensä
ristiin, sanoi: "Murehdi sielustasi, Bläsi!" Viimein tuli mummo,
näytti ovea, sanoi: "Ala laputtaa, Bläsi". Minä hyppäsin makuulta ja
aloin hakea vaatteitani, mutta Narracivallia oli vietellyt minulta
silkkihanskat ja käätykauluksen komeillakseen niillä kirkossa. Olin
vielä ihan hölmönä ja meni viimeinenkin älyni kun tulin huomenna Pyhiin
haavoihin ja — no sen arvaatte miten minä säikähdin — näin itseni
ilmielävänä pistämässä keihäällä Jumalaa.

— Ai jai! nauroi Pescara.

— Se oli koiran kujetta! äkäili Zgraggen. — Kuulkaas, herra, pari
maalinsutaajaa oli näet, puuhaillut siellä jo pitkän aikaa kompeineen
ja tulivat kerran meijeriin juomaan lasin maitoa. Toinen äkkää
minut... "No tuossahan se nyt on mitä puuttuu", tuumii ja töllistelee
mustankeltaisia housujani. — "Kuulkaas mies, juoskaa hakemaan keihäänne
ja haarniskanne". Tein työtä käskettyä. No sitten komentaa hän minua
levittämään sääriäni ja samassa kiskoo ne itse hajalle ja kuvaa minut
vaatteeseen. Lupasivat kelmit saattaa muotoni suureen kunniaan, mutta
siinäpä nyt seison Pyhissä haavoissa ja pistelen Vapahtajaa!

Päällikköä miellytti tuo suorasuinen vintiö. — Täss' on! huusi hän
merkillisesti liikutettuna ja antoi uriaiselle täyden kukkaronsa. Tämä
otti sen vastaan oikealla kädellään ja luki kultakolikoita solutellen
niitä harvaan ja hartaasti vasemmalle kämmenelleen. Sitten tunki hän
dukatit taskuunsa ja tahtoi antaa kukkaron takaisin.

— Pidä pois! Siinä on kultaiset nauhat!

Urilainen pisti kukkaron samaan läpeen kuin dukatitkin. — Mihin väkeen
nyt joudun, herra? kysyi hän. Hän oletti tietysti, että Pescara oli
pestannut hänet palvelukseensa ja antanut pestirahat.

Pescara vastasi: — En minä sinua palkannut ja luulenpa että nyt kun
nuo kolme vanhustakin ovat, sinua niin vakavasti varoittaneet, sinun
on parasta palata kotiisi ja elää ihmisten iloksi, kuten sananlaskussa
sanotaan.

— Mutta minkästähden te annoitte minulle näin paljon rahaa, vaikken ole
tehnyt Teille mitään hyvää? kysyi Zgraggen. — Vaan paljon pahaa, aikoi
hän lisätä. — Pescaran kostotapa pani Urilaisen pään pyörälle ja teki
hänet aivan levottomaksi, kun ei oikeudentuntonsa sitä ymmärtänyt.

— Ylevyydestä! laski Pescara leikkiä.

Se sana oli Bläsille outo. Silloin pälkähti hänen päähänsä, että se
merkitsi kai samaa kuin "ylpeydestä" ja kun hän leirissä oli nähnyt,
miten usein rahoja tuhlataan pöyhkeilyn vuoksi, niin hän rauhoittui.
— Jahah, virkkoi hän. Mutta Pescara viittasi että hänen ratsunsa
tuotaisiin.

— Ja päästäksesi vartijain läpi, puhui sotapäällikkö jo ratsaille
nousemaisillaan, ota vielä tuo! — Hän heitti sveitsiläiselle
pääsylapun ja vähällä oli Zgraggen häntä kiittää. Hän tahtoi toivottaa
Pescaralle edes pitkää ikää, mutta kun hän jäähyväisiä heittäessään
katsoi Pescaraa kasvoihin, näki hän hänet kovin sairaaksi tarkoilla
alppilaisen silmillään, joita ei voinut, pettää edes Pescaran kasvojen
kaikkia harhauttava henkinen elävyys. Tahtomattaan toivotti Zgraggen:
— Jumala suokoon Teille autuaan lopun, herra! ja omia sanojaan ja
niiden pahaa merkitystä pelästyen juoksi hän suoraa päätä laihoon
kädessään peitsen puolikas, jonka hän oli ottanut maasta ja jota
käytti matkasauvanaan. Espanjalaiset olivat ihmeissään katselleet
tapausta, mutta vanha vartioston johtaja pudisti arveluttavasti ja
taikauskoisesti päätään nähdessään tarkan päällikön noin kummallisen
anteliaana.

Miehet, jotka olivat vanginneet Urilaisen, kuuluivat samaan sotaväen
osastoon, mikä nyt rumpujen päristessä ja tomupilvessä marssi paikalle.
Sotapäällikkö ratsasti urheita poikiaan vastaan ja huikea riemuhuuto
kajahti joukosta. Hän ohjasi hevosensa soittokunnan ja ensimäisen
komppanian väliin, jonka päällikkö päästi hänet kunnioittavasti
paikalleen.

Hetken ratsasti hän yksinään joukkojen etunenässä. Silloin läheni
Novarasta ratsumies valkea mantteli hartioillaan ja tuli Pescaran luo.
Yhdessä ratsastivat he sitten linnan portista sisään. Vaieten kulki
seuralainen Pescaran jälestä hänen huoneeseensa.

Pescara kääntyi hänen puoleensa. — Mitä haluatte, Moncada? kysyi hän ja
ritari vastasi: — Salaista keskustelua, jota ette enää toista kertaa
minulta kieltäne.

Olen valmis kuuntelemaan.

— Teidän ylhäisyytenne, alotti ritari, kuten lupasitte, puhuttelin
kansleria tuolla toisella puolen. Hän oli hädissään ja kalpea ja
vakuutteli tuhansilla valoilla tulleensa anomaan vain lykkäystä ja
helpompia ehtoja, yksinomaan se oli tuonut hänet Novaraan. Sitten sotki
hän asioita huimasti kuin paha omatunto. Se mies on oikea valheiden
kuilu, jonka perille, ei katse pääse. Olen varma, että hän tuli tänne
Liigan asioilla.

— Niin tuli, vastasi sotapäällikkö.

— Ja että hän tarjosi Teille Liigan päällikkyyttä?

— Niin teki.

Odotushuoneesta kuului tavatonta meteliä ja lykäten Ippoliton tieltään
syöksyi kansleri sisään hurjistuneena, raivoisana ja silmät pyörien
kuin hullulla. Hänen kintereillään seurasivat Bourbon ja Del Guasto
sotavaruksissa. Heidät oli kansleri tavannut tänne juostessaan ja he
olivat koettaneet estää hänen tuloaan. Epätoivoissaan heittäytyi Morone
päällikön jalkoihin ja Moncada vetäytyi huoneen perälle.

— Hyvä Pescara! huusi hätääntynyt, kärsivällisyyteni loppuu! En
voi kestää enää tätä kidutusta! Joka silmänräpäys on minulle kuin
tuskallinen ijankaikkisuus. Minä näännyn. Armahda minua, vastaa jo!

Levollisesti lausui Pescara: — Suokaa anteeksi, kansleri, jos annoin
Teidän odottaa. En ehtinyt ennemmin, mutta olin nyt juuri aikeissa
lähettää Teitä noutamaan. Tuumiskelin eilistä puhettanne, sillä koko
kansan kohtalo ei ole mikään vähäpätöinen asia — mutta, olkaa hyvä ja
istukaa, enhän voi puhua kuin sotkette asiaa noin kiihkeästi liikkuen.

Suonenvedon tapaisesti puristi kansleri istuimensa käsipuita.

— Tuumiskelin asiaa... mutta, kansleri, älkäämme nyt keskustelko siitä
asianomaisina, ajatellaan sitä kuten ei se Teihin ja minuun kuuluisi.
Siis kysymme ensin: ansaitseekohan Italia nyt vapautta ja onko se
kelvollinen sitä vastaan ottamaan ja säilyttämään? Minun mielestäni ei.
— Sotapäällikkö puhui verkkaan kuten punniten jokaisen sanansa oikeuden
vaa'alla.

— Kaksi kertaa ja kahtena erilaisena aikana viihtyi Italiassa vapaus.
Ensi kerran Rooman nuoressa tasavallassa, jolloin valtion hyvä oli
kaikki kaikessa. Sitten noissa oivallisissa yhdyskunnissa, Milanossa,
Pisassa ynnä muissa. Mutta nyt on maa orjuuden partaalla sillä se
ei välitä eikä piittaa kunniasta ja kunnosta. Näin ollen eivät sitä
voi pelastaa ihmiset eivätkä jumalat. Millä tavoin valloitetaan
kerran takaisin kadotettu vapaus? Kansan syvissä riveissä herääväin
siveellisten voimain väkevällä ryntäyksellä. Suunnilleen samoin kuin
Germaniassa nyt valloitetaan uutta oppia vihan ja rakkauden liekillä.

Mutta täällä! Missä on italiassa, en kysy uskoa ja omaatuntoa,
jotka ovat teille liian vanhanaikuisia kapistuksia, vaan edes
oikeudenmukaisuutta ja vakaumusta? Ei ole teillä kunniaa, ei
häveliäisyyttäkään. Alaston itsekkyys. Mihin tekoihin te italialaiset
pystytte? Viettelyihin, petoksiin ja salamurhiin. Mihin turvaatte?
Sattuman oikkuihin, onnen arpaan, politisiin juoniin. Niin ei synny
eikä uusiinnu kansakunta. Sellaista se on, kansleri! — ja Pescara
korotti ääntään kuten lausuakseen lopullisen tuomionsa — Italiasi on
pelkkää mielivaltaa ja hullun haaveita kuten sinä ja Liigasikin.

— Se on totta, kuului Moncadan ääni.

— Myös sitä sankaria. Morone, jonka valitsitte, ei voi olla olemassa.

Mutta Moronen ääni vaiensi kuulumattomiin Pescaran viimeiset sanat.
Hän huomasi yhtäkkiä ritarin ja tietäen juonensa nyt espanjalaiselle
paljastetuksi, raivostui hän, suunsa vääntyi irvistykseen ja hän riehui
kuin hourupäinen.

— Kavala, julma! Kavala ja julma! Voi minua sokeaa raukkaa! — Ja
himoiten mielettömästi kostoa, huusi hän Moncadalle: — Kuulkaa ritari,
tuo tuossa, — hän osoitti sotapäällikköä — on syyllinen kaikkeen. Hän
se sai aikaan Liigan! Hän talutti minua kuin lammasta ja nyt se julmuri
uhraa minut itse pelastuakseen.

Silloin hypähti häntä hillitsemään herttua, joka oli seissyt Del
Guaston kanssa Pescaran selän takana ja jota kanslerin huima temmeltely
oli kovin huvittanut. — Saute, Paillasse mon ami, saute pour tout le
monde! [Juokse, Pajatso ystäväni, juokse käpälämäkeen!] pilkkasi hän
Moronea. — Aivan totta, ellemme me kaksi olisi kuunnelleet lausuntojasi
noiden punaisten verhojen ja kultatupsujen takana! Minun täytyy,
kultalintuseni, sinulle vakuuttaa, että olit tappaa meidät nauruun.
Etkös kuullut, miten sinulle vihelsin? — Sitten muuttui hän vakavaksi
ja katsoen Moncadaa suoraan silmiin ja painaen käden sydämelleen
vakuutti hän: — Kuninkaallisen vereni kautta, sotapäällikkö ei horjunut
eilisessä keskustelussa hiuskarvaakaan kunniastaan ja uskollisuudestaan!

Morone ei voinut enää mitään. Del Guasto tarttui hänen käsivarteensa ja
kiskoi hänet, muassaan ulos. — Herra kansleri, pilkkasi hän, iloitkaa,
että kuuntelemisemme pelasti Teidät piinapenkiltä! — Myös herttua lähti
salista, kun Pescara oli viitaten pyytänyt häntä poistumaan.

— Teidän ylhäisyytenne, alkoi Moncada, tässä suhteessa en Teitä epäile.
Tuon miehen kanssa Te vain ilveilitte, ehkä tosin alentuen enemmän kuin
mitä espanjalaisylpeys sallisi. Tuollaisen kanssa ei solmi salaliittoja
Pescara. Mutta voimattomassa vihassaan puhui tuo valehtelija totta
syyttäessään Teitä italialaisen salaliiton aikaan saajaksi. Ette ole
sen alkuun panija, vaan suosija. Sitä kehtoonsa tukeuttamatta olette
olleet sen kasvattajana ja kiihoittajana. Teidän olisi ollut helppo
lausua ratkaiseva sana ja pysäyttää liike vain vihastuneella, mutta
paljon vaikuttavalla mielenilmauksella. Sitä ette tehneet. Menettelynne
on outo ja kuitenkin käsitettävä.

— Ritari, keskeytti Pescara, en ole velvollinen selittelemään
menettelyäni Teille, vaan ainoastaan keisarilleni.

— Kuninkaallenne, oikaisi Moncada. — Kunnioitus vaatii, että kutsutte
häntä kuninkaaksi, sillä Espanjan kuningas on enemmän kuin keisari.
Ja Ferdinandin pojanpojasta tulee Espanjan kuningas. Karl kehittyy
hitaasti ja erilaisten ja vastakkaisten vaikutteiden alaisena,
mutta kerran puhdistuu hänen espanjalaisverensä täydellisesti
saksalaisuudesta. Hän inhoo kerettiläisyyttä ja hurskautensa tekee
hänestä espanjalaisen. — Moncada virkkoi tämän hieman hymyillen ja
silmissään haaveellinen loiste.

— Avalos [Pescaran markiisin kastilialainen sukunimi], jatkoi hän,
esi-isäsi taistelivat maurilaisia pakanoita vastaan uskonsa edestä
aina siihen aikaan saakka, jolloin iso-isäsi purjehti Alfonson kanssa
Neapeliin. Muutu jälleen sukusi lapseksi! Jalo veri suonissasi virtaa.
Miten voit sinä, joka rakastat suurta, epäröidä kumpaako suosit,
espanjalaista maailman valtaa vai surkeaa Italian uudistusajatusta?
Meitä tottelee herroinaan koko maailma kuten muinoin roomalaisia. Katso
Jumalan ihmeellisiä teitä. Castilian ja Aragonian yhdisti avioliitto.
Burgundi ja Flanderi perittiin keisaruus saavutettiin, Uusi maailma
löytyi ja valloitettiin ja kaikkea tätä hallitsee karaistu kansa
siunatulla ja monen monesti pakanain veressä kastetulla miekallaan!
Tuhatkertaisesti korvaa Espanja sinulle kurjan Italian tarjoukset, se
antaa sinulle aarteita, maita, mainetta ja — taivaan!

Sillä taivaan ja katolisen opin puolesta taistelemme me, että _yksi_
kirkko vallitsisi maailmassa. Muuten olisi jumala tullut turhaan
ihmiseksi. Ennen aikain alkua hän tiesi, miten helvetti kerran tahrii
katolisuuden istuinta ja oksentaa kidastaan maailmaan viimeisen
kerettiläisen, tuon saksalaisen munkin, ja edellisen puhdistajaksi
ja viimemainitun tuhoojaksi hän loi espanjalaisen. Siksi antaa
hän maailman käsiimme, sillä kaikella maallisella on taivaallinen
tarkoitus. Olen miettinyt tätä asiaa luostarissa Sisiliassa ja
valmistauduin sankariksi tähän hengen sotaan. Mutta sitten huomasin,
että siksi oli valittu jo toinen. En ollut syntieni tähden kelvollinen
siihen kunniaan ja minä palasin maailmaan.

Pescara katseli vaieten tuota haltioitunutta miestä.

— Mutta teen työtä niin kauan kun päivä on. Tuskin vuosi sitten seisoin
Ferdinand Cortezin takana kun kiusaaja vuoren huipulta näytti hänelle
Meksikon kultaiset tornit kuten se nyt näyttää sinulle. Pescara,
Italian. Ja tämä käsi pidätti häntä lankeamasta ja nyt ojentuu se
jälleen sinun puoleesi. Pescara, ettäs pysyisit Espanjan poikana,
Espanjan, joka on sama kuin koko maailma ja jonka suojelijana on
gloorioin ympäröimä Ferdinand Katolinen.

Vihaisesti virkkoi päällikkö: — Älä puhu sanaakaan hänestä, hän
murhautti isäni!

Moncada huokasi raskaasti.

— Kadutko?

Ritari löi nyrkillään rintaansa ja mumisi: — Syntini... ripittämättä...
sovittamatta...

Nyt tiesi Pescara, että tuo hurskastelija ei katunut murhaansa ja että
hän oli tappanut hengellisesti kuolemaan valmistumattoman. — Ulos!
huusi hän.

Kuten unesta heräten vetäytyi Moncada ovelle. Sitten tointui hän
mietteistään ja lausui: — Anteeksi, Teidän ylhäisyytenne! Olin
hajamielinen. Ja vielä pari suoraa sanaa. En tiedä, mikä on määränne.
Vielä en ole vihamiehenne. Milanon valloitatte, joka tapauksessa ja
siitä ensimäisestä askeleestanne ei voi varmaan päättää oletteko
uskollinen vai uskoton. Odotan toista askeltanne: sitä, panetteko
herttuan viralta ja rankaisette kapinoitsijoita. Ellette tätä tee, niin
petätte Espanjan ja kuninkaanne! — Ja hän lähti.

Pescara meni ruualle. Sitten kutsutti hän herttuan ja Del Guaston
kamininsa ääreen, jossa aina syysehtoina paloi valkea, ja antoi
viimeiset määräyksensä. Loput iltaa tarkasteli hän salaisia
papereitaan, todisteita mahtavaa miestä ympäröivästä halpamaisuudesta.
Enimmät niistä hän poltti liedessä: hän ei tahtonut syöstä ketään
onnettomuuteen. Keisarin salainen kirjekin tuomittiin tuhottavaksi,
mutta sen tuhka ei saanut sekautua muiden poltettujen poroon. Hän
tuotatti hehkuvan hiilimaljan, jonka sinervissä liekeissä hän sitten
poltti keisarin kirjoen. Tämän tehtyään olivat kynttilänsä palaneet
jo puoliväliin: läheni sydänyö. Pescara kietoi käsivarret ristiin
ryntäilleen ja vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei kuullut miten joku
tuli huoneeseen. Silloin sanottiin hänelle: — Mikä on määräsi. Avalos?
— Siinä oli Moncada.

Päällikkö otti sammuneen hiilimaljan, sulki sen ja ojensi Moncadaa
kohti. — Määräni? virkkoi hän ja avasi kättään: tomua ja tuhkaa.

Linnassa kajahti torven toitotus. Rummut vastasivat pärähtäen.
Kaikkialla syntyi touhua. Sotapäällikkö puetti palvelijoilla ylleen
sota-asun. Kun hän astui soihtujen loimuavassa valossa, joka kimelteli
keihäiden kärissä ja rautapaidoissa, alas linnan kivipermantoiseen
halliin, näki hän siellä mustan ratsunsa, joka kalliit sälyt yllään
kuopi kärsimättömästi permantoa niin että kipenet sinkoilivat. Sen
vieressä oli kaksi hyvää juoksijaa ja kantotuoli. Hän oli käskenyt
laittamaan nekin kuntoon hetken varalta. Huoaten nousi hän kantotuoliin
salatakseen taas alkavaa kipuaan. Hänen kadotessaan ovesta sisään,
alkoi halveksittu sotaratsu telmää äkäisesti ja nakkasi maahan
ratsupalvelijan, joka yritti nousta sen satulaan. Hevosta täytyi
taluttaa herransa jälestä.

Nyt tuotiin pihalle myös vangittu kansleri. Espanjalaiset soturit
karkasivat hänen kimppuunsa, riistivät häneltä kaulaketjut, sormukset
ja kukkaron ja nostivat hänet kurjan aasin selkään, eivät oivan
milanolaisen hovimuulin satulaan, asettivat siihen takaperin ja
pistivät hännän hänen sidottuihin käsiinsä julman tapansa mukaan. Niin
sitä sitten mentiin ulos portista pirullisesti nauraa rähisten eikä
epätoivoinen kansleri siihen nauruun suinkaan yhtynyt.




VIIMEINEN LUKU


Sillävälin oli Frans Sforza Onnelasta kauhun majaksi muuttuneessa
Milanon linnassa viettänyt surkeita päiviä ja öitä vielä surkeampia.
Avutonna ja neuvotonna huuteli hän alinomaa kanslerin nimeä. Del Guasto
oli käynyt hänen luonaan ilmoittamassa, että päällikkö oli päästänyt
kanslerin puheilleen ennen koetusajan loppua, mutta että kansleri oli
tehnyt odotettujen tunnustusten asemasta hänen korkeutensa nimessä niin
mahdottoman hulluja ja rikoksellisia ehdotuksia, että ne pakottavat
sotapäällikön nyt viipymättä ja muuten aivan ensimäisen uhkauksensa
mukaan marssimaan Milanoon ja kohtelemaan hänen korkeuttaan kuin
valtiopetturia ainakin. Del Guasto oli nauttinut kovasti herttuan
kauhistuksesta ja kadonnut sitten kaupungista. Keisarillisen armeijan
kiireesti lähetessä ja yhä kun se jo näkyi Milanon muureille, oli tuo
horjuvainen ruhtinas kahden vaiheella antautuako vai tehdä vastarintaa,
mutta viimein sai pari lombardilaista ylimystä hänet kunnian teille
ja hänet itsensäkin valtasi sotaisa mieli, sillä suonissaan oli vielä
tilkka iso-isänsä verta. Hän antoi pukea ylleen taiteellisesti taotut
sotavarukset ja painoi ihanan, korkokuvilla kirjaillun kypärän heikkoon
päähänsä.






        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PESCARA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.