The Project Gutenberg eBook of Ennen päivänkoittoa
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Ennen päivänkoittoa
Author: Clara Viebig
Translator: Toivo A. Kukkonen
Release date: December 12, 2024 [eBook #74882]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENNEN PÄIVÄNKOITTOA ***
language: Finnish
ENNEN PÄIVÄNKOITTOA
Kirj.
Clara Viebig
Saksankielestä ("Vor Tau und Tag") suomentanut
Toivo A. Kukkonen
Kariston romaanisarja 5
Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.
Jo viikon päivät he olivat asuneet vastapäätä toisiansa saman kapean
kyläkadun varrella.
He eivät kiinnittäneet kovin paljon huomiota toisiinsa. Aamuisin
tohtori Dorn lojui akkunassaan ja tarkasteli naista hänen nopeasti
kulkiessaan katua pitkin. Tämän solakan vartalon ja lujan niskan hän
kylläkin huomasi — mutta siinäpä olikin kaikki. Häntä puhuttelemaan
ei miehellä ollut ollenkaan halua; mitäpä tekemistä hänellä olisikaan
ollut naisten kanssa? Lyhyen loma-aikansa hän halusi nauttia rauhassa
eikä näytellä kavaljeeria. Mitä varten? Ainahan elämässä täytyy kysyä:
"Mitä varten?" Jos tuo nainen ei olisi ihastuttava, niin hän pian
kyllästyisi häneen; jos tuo taas olisi _liian_ suloinen, saattaisi
hän lopuksi aivan rakastua häneen. Se ei olisi ollenkaan mahdotonta
tällaisessa yksinäisyydessä. Mitä varten sitten kumpikaan olisi
tarpeellista?
Tohtori Dorn vihelteli hiljakseen ja tarkasteli miettivästi sormessaan
olevaa kultaista kihlasormusta; ei, ei hän rakastanut morsiantaan,
jonka kohtalo oli ikäänkuin työntänyt hänen syliinsä! Mutta siitä
huolimatta teko oli järkevä; nuoresta terveestä tytöstä tulisi hyvä
äiti hänen lapsilleen, ja niitä heillä olisi kerran koko joukko,
vankkoja, terveitä lapsia, eikä tavallisia heikkoja lemmenhuumauksesta
syntyneitä; niistä kehittyisi normaali-ihmisiä järkevästi ja
huolellisesti kasvatettuina. Tämän lisäksi neiti Anna Broker oli
varakas, ja hän tarvitsi rahaa. Hän tiesi kokemuksestaan mitä
merkitsee, että kaikessa täytyy ottaa raha-asiat lukuun, sillä hän itse
oli sellaisissa oloissa kasvanut; filosofia ei ole mikään leipäaine
eikä yliopiston yksityisdosentin virka mikään lihava paikka. "Sinun
täytyy naida varakas tyttö", olivat hänen vanhempansa sanoneet; he itse
olivat jo kuolleet, mutta heidän neuvonsa oli jäänyt eloon.
Nyt hän siis aikoi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa — sehän oli
itsestään selvä asia — mutta hänen täytyi vielä vähän odottaa, vähän
vain. Häntä kammottivat toisinaan morsiamensa somat nukenkasvot; ne hän
on sitten näkevä koko ikänsä rinnallaan, päivisin pöydässään, öisin
nukkuessaan vierellään. Tosinhan sellaiseen kyllä tottuu vähitellen.
Mutta silti oli tämä yksin vietetty viikko syrjäisessä vuoristokylässä
tuntunut hänestä todelliselta helpotukselta.
Hullu ajatus se kylläkin oli ollut, asettua tänne! Mutta oli niitä
muitakin yhtä hassuja, sen todisti tuo solakka tumma nainen tuolla;
hänellä ei varmaankaan ollut rahaa, muutoin hän olisi matkustanut
johonkin kylpypaikkaan, sillä naisethan eivät pidä yksinäisyydestä.
Sittenkin asteli hän niin lujin ja varmoin askelin kuoppaista
katukivitystä kuin haluaisi joka askel sanoa: — Minä olen yksinäinen,
mutta en toisia tarvitsekaan!
Kukahan hän oikeastaan oli?
Eräänä yönä Dorn näki unta, josta hän ei aamulla enää itsekään ollut
selvillä; hän mietti miettimistään, mutta kootuksi hän ei vain saanut
unta mielessään. Sen verran hän kuitenkin hämärästi muisti, että
jokin suunnaton hirviö oli laskeutunut unessa hänen päälleen. Lujin,
nopein askelin se oli saapunut hänen luokseen, sitten se oli ojentanut
kätensä häneen tarttuakseen — suurena, haamumaisena, mutta silti
kouraantuntuvana — hän oli pudistellut itseään ja kieltäytynyt: ei,
ei! Tuo jokin jäi sittenkin jäljelle. Raskaana kuin kohtalo se pusersi
hänen rintaansa, ohimoitaan — huutaen hän oli hypähtänyt pystyyn.
Kirotut hermot!
Tohtori puri huultansa ja kierteli viiksiään. Ärtyneenä ja veltto tuntu
jäsenissään hän nousi vuoteesta; sitte hän istuutui kirjoittamaan
kirjettä morsiamelleen merikylpylään, ei lainkaan mitään tulista
sulhasmiehen kirjettä, mutta tyttöhän ei sellaisia vaatinutkaan.
Hän oli perin järkevä tyttö, juuri sellainen, jonka kanssa saattoi
sovinnollisesti elää avioliitossa.
Ulkona oli kuuma, matalassa huoneessa oli siten aivan sietämätön
helle. Kärpäset ryömivät laiskasti pöydällä. Koulutalossa, kauempana
kadun toisella puolen, lapset lausuivat yksitoikkoisesti kuorossa
jotakin runosäkeistöä, paukuttivat kovalla saarnaäänellä. Opettaja
takoi karttakepillä pöytää ja kirkui: "Selvemmin! Vielä kerran, vielä
kerran!"
Lantavankkurit mennä kolisivat ikkunan ohi; juuri talon kohdalla laiha
härkäpari seisahtui ja mylvi, pyörät natisivat, lannanhaju kohosi
avoimesta ikkunasta sisään — sietämätöntä. Tohtori Erik Dorn sieppasi
hattunsa ja keppinsä: ulkoilmaan!
Päivä oli jo kulunut koko pitkälle, ei ollut enää aamu, vaan helteinen,
unelias aamupäivä. Räikeän kirkkaina paistoivat vuoret yli talojen
kattojen, taivaalla leijui pyöreitä valkeita pilvipalloja; silmiä
huikaisi, vaikka aurinko ei ollutkaan näkyvissä. Ilma oli raskas,
kaalinlehdet ja perunanvarret roikkuivat murtuneina kuin likaiset
pesuvaatteet.
Kylän takana metsän laidassa mies seisahtui ja pyyhki hikeä otsaltaan;
hitaasti hän sitten siirteli jalkojaan tiellä, joka johti ylös jyrkkää
mäkeä. Ei täälläkään viileämpää; puut ovat niin tiheässä, ettei taivas
oksien välitse näy, ja sittenkin on näin tukahduttavan helteistä.
Laiskasti ryömivät mustat koppakuoriaiset ja isot muurahaiset tien
poikki; ne eivät tänään kiiruhda kuten tavallisesti, vaan näyttävät
väsyneiltä; kuusenrungoista tihkuu hitaasti pihkapisara toisensa
jälkeen pudoten maahan. Loppumattomiin jatkuu tie yhä edelleen kohoten;
vuorenhuippu näyttää tänään aivan saavuttamattomalta, ja kuitenkin
siellä ylhäällä kenties puhaltavat raittiimmat tuulet, jolloin hiostava
kuumuus jäisi tänne alas — mutta ainoastaan kenties, kenties! Mitä
hyötyä on siis koko tästä ponnistelusta?
Väsyneenä Dorn heittäytyi istumaan penkille tien viereen. Päänsä hän
kallisti takana kasvavan vanhan pyökin runkoa vasten ja sulki silmänsä.
Hänen ohimonsa jyskyttivät, ja hänen sydäntään kalvoi omituisesti. Hän
muisteli kuollutta äitiään; hän muisti hyvin, miten oli kerran lapsena
maannut hänen sylissään — oli kuuma päivä kuten tänäänkin — ensin hän
oli tuijotellut mitään ajattelematta siniselle taivaalle, ja sitten
hänen silmänsä olivat painuneet umpeen. Äiti oli hiljaa hyräillyt
jotakin nukuttavaa sävelmää tuudittaen hänet uneen. Sanat hän oli
kokonaan unohtanut, lapsellisia ne joka tapauksessa olivat olleet,
ainoastaan kunkin säkeistön kerron hän oli muistavinaan:
"Kun lapsi havahtuu,
niin sitten —"
Niin, mitä sitten?! Leivoksen pala varmaan tai jotakin muuta sellaista,
mitä lapsille tavallisesti luvataan.
Mies hymyili; tuo hymy sopi mainiosti yhteen hänen hienopiirteisen
suunsa kanssa, ja silmien alle muodostui silloin ryppyjä kuten
hermostuneilla naisilla. Hän hymyili ja huokasi nostamatta
silmäluomiaan; ympäristön hiljaisuudessa oli jotakin suloista,
odotuksen tapaista. Hänen sydämensä tykytti kuin jonkun autuaan
hetken edellä; vähitellen tuo tunne valtasi hänet kokonaan, hitaasti,
mutta samalla aivan vastustamattomasti, miellyttävänä, mutta
samalla kiusaavana. Hän ei tahtonut avata silmiään, ettei lumous
haihtuisi. Kohta varmaan viriää sävel, se jo värisi ilmassa, sirkan
yksitoikkoisessa sirinässä... Hiljaa vain, hiljaa!
"Kun lapsi havahtuu,
niin sitten —"
Seis, mitä se olikaan?! Askeleita, reippaita, lujia! Hän avasi silmänsä.
Hänen edessään oli kujan toisella puolen asuva naapurinainen.
Tämän hattu riippui niskassa, yksinkertaisen puvun alta näkyivät
karkeatekoiset jalkineet. Hän näytti kookkaalta, omituisen pitkältä.
Hämillään tohtori hypähti seisoalleen mutisten tervehdyksen ja
anteeksipyynnön.
Hämmentymättä, aivan levollisesti nainen vähän nyökäytti päätänsä
sanoen sitten: "Sallitte kai?" ja istuutui penkin toiseen päähän
laskien käsivartensa selkänojalle.
Mies katseli häntä sivulta — ei enää nuori, silmät tumman renkaan
ympäröimät; ei lainkaan kaunis, mutta miellyttävä sittenkin, suun
ympärillä katkera piirre, mutta huulet täyteläiset. Nainen istui
hievahtamatta, hänen suora profiilinsa erottui jyrkästi kuin
jalokiviveistos tummaa lehtitaustaa vasten. Se veti miehen katseen
yhä uudestaan puoleensa; hänen mieleensä johtui sfinksi, jonka
arvoituksellinen ilme tutkijaa houkuttelee. Tuon leveän otsan takana,
noiden raskaiden silmäluomien alla täytyi olla ajatuksia; nuo eivät
olleet mitkään nukenkasvot. Hän kääntyi kohteliaasti kokonaan naiseen
päin ja hattuaan kohottaen sanoi: "Sallitteko, nimeni on Dorn, Erik
Dorn, yksityisdosentti!"
"Irene Lang!"
Mikä syvä sointu olikaan hänen äänessään! Siinä oli jotakin väsynyttä,
pidättyvää, tai ehkä kuumuus painoi hänen äänensä niin matalaksi.
Irene Lang —?! Tohtori Dorn koetti muistella, missä oli jo ennen
kuullut saman nimen, tuon hiukan haetulta tuntuvan ristimänimen ja
sen rinnalla tuon aivan tavallisen sukunimen. Oikein! Kotona oli eräs
kirjallisuutta harrastava ystävä innostuneena kertonut jonkun äskettäin
esiintyneen kirjailijattaren novellikokoelmasta — sen tekijästä
odotettiin paljon —, ja hänen nuori morsiamensa, joka sattumalta oli
ollut saapuvilla, oli jälkeenpäin punastuen tunnustanut lukeneensa
tuon kirjan. "Mutta ainoastaan ensimäisen kertomuksen", vakuutti
hän suloisen kainosti, "ja siinä olikin minusta jo kylliksi. Herra
Jumala, kuinka nainen saattaa moisia kertomuksia kirjoittaa — hävettää
hirveästi ajatellakin sellaista!"
"Se on kaipaavan sydämen hätähuuto", oli ystävä sanonut.
Irene — Irene Lang — tämä nainen oli siis hän! Jonkinlainen arkuus,
epämiellyttävä tunne valtasi Erik Dornin; äkkiä herännyt mieltymys
vieraaseen haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän itsekin
harjoitteli joutohetkinään kaunokirjailua, sentähden olivat hänestä
kirjailijattaret jo ennakolta vastenmielisiä. — En voisi koskaan mennä
naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka kirjoittaa paremmin kuin minä,
— oli hän usein itselleen vakuuttanut. No niin, pikku morsiamensa
rinnalla hän ei juuri joutunut häpeään — Herra nähköön, miten kuivia
sen tytön kirjeet olivat!
"Onpa tänään kuuma", sanoi vieras nainen, "minä olen väsynyt!" Sen voi
hänestä kyllä nähdä. Hän oli kalpea, suupielet olivat hiukan velttoina
alaspäin painuneet, hikipisaroita helmeili hänen otsallaan pehmeän
ruskean tukan alla.
"Te tulette vuorelta?" kysyi mies.
"Niin, olin siellä ylhäällä!" Hänen väsynyt katseensa elpyi äkkiä,
jännittynyt ilme tuli hänen kasvoihinsa, puna kohosi hitaasti hänen
vaaleille poskilleen. "Päivä on niin pilvinen ja uuvuttava, yöllä oli
kuin painajainen olisi ahdistanut rintaani; ikävöin nähdä aurinkoa, ja
sentähden kiipesin vuorelle — ikäänkuin se siellä ylhäällä paistaisi
silloin, kun sitä ei täällä alhaalla näy! Seisoin seisomistani siellä
ja katselin turhaan ympärilleni." Hän naurahti. "Niin odottaa ihminen
odottamistaan, odottaa usein turhaan koko ikänsä!"
Oudon hämmästyneenä Dorn katsahti häneen; olihan häntä itseäänkin sama
tunne koko aamun vaivannut! Hänkin oli tuntenut todellista kaipuuta
nähdä aurinkoa pilvien seasta. Hänkin oli tuntenut jännitystä jotakin
varmasti tapahtuvasta! — Kun lapsi havahtuu, niin sitten —
Niinkuin nainen tuossa hänen vieressään istui hiukan kumarassa,
suu puoliavoinna, kädet velttoina helmassa, niin istuu ainoastaan
hartaasti tarkaten odottava ihminen. Nainen näytti hänestä kauniilta
olematta kuitenkaan kaunis. Salaperäinen lanka kutoutui naisesta
häneen; hän tunsi sen iloiten. Hänen kanssaan saattaisi hyvin
seurustella täällä näinä yksinäisinä päivinä. Hänen kanssaan voisi
kuljeskella ympäristössä, sillä hän ei ollut mikään korunukke, vaan
voimakaskasvuinen nainen. Lisäksi ryppy tummien kulmakarvojen välissä
kertoi mietiskelystä. Tässähän oli toveri! Tohtori Dornia harmitti,
että hän kokonaisen viikon oli antanut tämän solakan naisen kulkea
kadulla ohitsensa astumatta hänen tielleen.
"Me olemme jokseenkin yksin täällä kaukaisessa vuoriston
kyläpahasessa", tuumi hän. "Huvituksia kaipaavat ihmiset eivät ole
täällä paikallaan. Eikö teistä ole täällä kovin yksinäistä, neiti Lang?"
"Yksinäistä?" Nainen katsoi häneen silmät pyöreinä. "Ei! Ei sen
yksinäisempää kuin muuallakaan."
"Tosiaankin — teillähän on ajatuksenne, kuinka saatoinkaan sellaista
kysyä? Sallitteko, hyvä neiti, minun lausua teille tunnustukseni!
Tiedän varsin hyvin, kenen kanssa minulla on kunnia — Irene Lang —,
sillä eräs ystäväni, jonka kirjallisuusarvosteluihin paljon luotan,
puhui minulle äskettäin innostuneena teidän novellikokoelmastanne. Itse
en valitettavasti ole sitä vielä lukenut, mutta korjaan laiminlyöntini
heti paikalla. Joka tapauksessa yhdyn hänen arvosteluunsa!"
"Vai niin! Sitä en usko. Kirjasta puuttuu jotakin!" Hän loi puhuessaan
katseensa maahan; tyttömäinen, arka ilme sai hänen kasvonsa näyttämään
nuoremmilta, ylpeä ryhti painui kokoon. "En ole työhöni tyytyväinen,
voisin luoda muutakin, parempaa! Oh —" hänen povensa paisui, voimakkaan
nenän sieraimet värisivät hieman, kirkas, toivehikas välähdys näkyi
hänen kasvoillaan — "minä loisin parempaa, jos — jos!" Hän hengitti
nopeasti, sitten hän äkkiä pysähtyi.
"Mitä? Jos — jos", ahdisteli tohtori Dorn.
"Oh, ei mitään!" Nainen pudisti päätään ja nousi nopeasti. "Nyt menen
kotiin, on jo päivällisaika. Hyvästi!"
Käsi ojennettuna mies hypähti seisomaan. "Sanokaamme näkemiin,
neiti Lang! Hyvän naapuruuden vuoksi, myönnyttehän?" Hän katsoi
pyytävästi hymyillen. "Me olemme täällä kuin kaksi haaksirikkoutunutta
kalliosaarella; meren sijasta kohisevat vihreät metsät ympärillämme,
ja maailma vuorten takana on kadonnut. Minä tarkoitan, että voisimme
täällä olla hiukan yhdessä — tahdotteko?"
Olisiko saattanut uskoa tuosta taitavasta laskumestarista, tuosta
käytännön filosofista, että hänessä on vielä niin paljon isoa poikaa?
Joskus se vielä ilmeni, ja silloin tohtori Erik Dorn oli erittäin
rakastettava.
"Niin, nousemmeko aamulla yhdessä tänne vuorelle etsimään aurinkoa?"
jatkoi hän. "Ehkä se näyttäytyy meille! Ukkonen kai pian selvittää
ilman, se on painostavan helteinen."
"Tehkäämme niin!" Nainen hengitti raskaasti ja laski sitten kätensä
Erik Dornin käteen; aina sormenpäihin saakka tunsi mies veren sykinnän
sileän ihon alla. "Näkemiin!"
Nainen poistui nopein, lujin askelin, ja mies katseli hänen jälkeensä,
kunnes hänestä ei enää näkynyt vilahdustakaan. Ei pieninkään
tuulenhengähdys liehuttanut hänen vaaleata pukuaan; sileänä ja raskaana
kuin veltto purje se riippui solakan vartalon ympärillä.
Metsässä oli hiljaista, ei kuulunut hyönteisten surinaa, ei lehtien
lepatusta, ilma oli lyijynraskas — myrskyä ennustava hiljaisuus
kaikkialla.
* * * * *
Erik Dorn oli hankkinut itselleen Irene Langin novellit, eräs ystävä
oli ne hänelle toimittanut. Nyt oli kirja tuossa hänen edessään,
pienenläntä nidos räikeänkeltaisissa kansissa, kuten uusimuotinen
kirjakauppareklaami vaati. Suipoilla sormillaan hän asetti tuon
keltaisen kirjan yöpöydälleen, heittäytyi itse vuoteelle jättäen valon
sammuttamatta.
Oli jo yö. Avoimesta ikkunasta lensi sisään mustanharmaita,
paksuruumiisia perhosia lepattavan kynttilän valon houkuttelemina.
Leuto, tuoksuava tuulahdus seurasi niitä — siinä oli metsän, heinän,
lämpimän navetan tuoksua — lehmä ammui, ja vuohi määkäisi hiljaa.
Yläkerrassa kirahti lapsi, yhden ainoan kerran, heikosti, puoliunessa,
ja vaikeni taas; äiti painoi sen varmaankin lämmintä rintaansa vasten
uneen tuudittaen, öisiä vienoja molli-ääniä.
Epämääräisten jättiläiskuvien tavoin näkyivät korkeat vuoret ikkunaan;
vuoteessa lojuvasta miehestä ne näyttivät salaperäisiltä haamuilta. Hän
kohosi kyynärpäänsä varaan; puolittain istuen, puolittain maaten hän
siten tuijotti lepattavan kynttilänvalon ohitse jonnekin epämääräiseen
kaukaisuuteen — kauan.
Päivä, kaksi, kolme, neljä, viisi päivää kulki siinä hänen ohitseen,
kaikki tuohon odotuksen tapaiseen harmauteen peittyneinä — ei aurinkoa,
ei sadetta — ei tiennyt oikein mitä tuleman piti. Ja _hän_ oli aina
mukana.
Vuorelle he olivat yhdessä kiivenneet heti seuraavana päivänä.
Paljoa he eivät olleet puhelleet, jyrkkä nousu hengästytti. Nainen
oli kulkenut hänen edellään vauhdikkain askelin; hien kostuttama
ruskea tukka liimautui kiehkuroina hänen niskaansa, ja ohuen
puseron läpi kuvastui jokainen liike. Kukkulalla hän oli kääntynyt
katsomaan taakseen, kuumuudesta hehkuvat kasvot tuulen irroittaman
tukan kehystäminä; reippaalla liikkeellä hän osoitti kummallisia
kallioröykkiöitä, jotka syvällä notkossa ympäröivät tummaa, pyöreätä
lampea.
Kivettyneitä, teräväsärmäisiä laavamöhkäleitä virui siellä täällä
kuivalla rinteellä ikäänkuin jättiläisten palloleikin jäljiltä,
merkkeinä menneisyydestä. Vesi päilyi alhaalla sileänä, raskaana kuin
sula piki.
Nainen vaikeni, mutta hänen silmänsä loistivat; ne puhuivat selvästi:
"Kuinka kaunista! Oletko kanssani samaa mieltä?" Ja mies tunsi samaa
kuin hänkin.
Pilviä kulki heidän yläpuolellaan, jyrkkiä varjoja vaelsi tummassa
kuvastimessa; kaukaisuus oli salaperäisen harmaana, kaikki vuoret
utuisina, laaksot näkymättömissä.
Niin he istuivat mykkinä rinnakkain laihan nurmikon laidassa, avarasta
maailmasta tänne harhautuneina — aivan yksin. Ei kuulunut linnunlaulua,
ei sammakon kurnutusta, vedenkalvo oli kuollut kuin peili, elottomina
mustahkot kalliolohkareet siinä ympärillä; ainoastaan vierekkäin
sykkivät sydämet eivät olleet kuolleet.
Nainen nousi hitaasti ja kiipesi kivien yli kappaleen matkaa ylöspäin.
Siellä hän seisahtui kallionkielekkeelle, herännyt tuulenhenki pullisti
hänen tummaa liinaansa; pää kumarassa hän seisoi miettien. Taas sama
kuulostava odotus hänen ilmeessään!
Mies oli seurannut häntä katseellaan voimatta irroittaa silmiään
hänestä — mitähän hän mietti? Hän tahtoi kuulla kumppaninsa puhuvan.
"Mitä te ajattelette?" huudahti hän naiselle ja sitten miltei pelästyi
omaa ääntänsä; mitä se hänelle kuului, eikö ollut tungettelevaa siten
kysyä?
"Minäkö?" Nainen ei kääntänyt päätään häneen päin, vaan näytti jäykin,
syvin katsein ikäänkuin tunkeutuvan maisemaan; sanat putoilivat hänen
huuliltaan, ikäänkuin hän puhuisi yksikseen: "Jos olisin maalari, niin
maalaisin tämän kuvan, tuon harmaan taustan, nuo mustahkot kalliot,
koko kuolleen kivikkomaiseman lampineen ja vaivaisen nurmikon ja
taivaalla ajelehtivat pilvet. Lyijynraskas täytyisi ilman olla kuvan
yllä — sen täytyisi tuntua — ja nimeksi kirjoittaisin: Alakuloisuus —
en mitään muuta."
"Tai jonkun olennon pitäisi seisoa kalliolla", tarttui mies nopeasti
puheeseen, "niinkuin te siellä kumarassa kuulostellen. Sen tulisi olla
kookas nainen, silmät tähyilevät, tumma vaippa verhona. Ja nimeksi
panisin: Kaipaus!"
"Olette oikeassa", sanoi nainen hitaasti ja asteli yli kiviröykkiöiden
takaisin hänen luokseen; seisoen hänen edessään ja katsoen häntä
suoraan silmiin jatkoi hän: "Me ymmärrämme toisiamme! Luonnossa yhdessä
vietetty päivä saattaa ihmiset lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen
vuosi kaupungin kivimuurien keskellä. Me ymmärrämme toisiamme."
Siitä lähtien oli nainen ollut hyvin ystävällinen hänelle, ikäänkuin
olisi jo kauan tuntenut hänet. Ei jälkeäkään mielistelyhalusta tai
epänaisellisuudesta ollut hänen olemuksessaan; hän oli vain vapaa ja
avomielinen. Dorn sai pian tietää, että hänen vanhempansa olivat vielä
elossa, vanhoja yksinkertaisia ihmisiä pienessä maaseutukaupungissa.
Täydellä kunnioituksella tytär heitä ajatteli, mutta innostuksella
hän puhui taiteestaan. Silloin leimusi hänen silmissään kaunis tuli,
palavan kaipauksen liekki. Toinen käsi nyrkissä puvun laskoksissa,
toinen rintaa vasten puserrettuna, kiivaasti hengittäen hän puhui
korkeasta päämäärästään, halustaan tehdä jotakin suurta. "Ja —" hänen
huulensa avautuivat janoisina, hänen äänessään oli värisevä sointu: —
"kysyn usein itseltäni tuskaisena: saavutankohan sen?"
"Varmasti te sen saavutatte!" Mies katsoi häntä ihaillen sivulta;
tuollaisena hän miellytti häntä haaveilevine silmineen ja kuumeisesti
hehkuvine poskineen. Hän kuuli naisen nopean hengityksen ja tunsi
hänestä huokuvan lämmön. Siksipä sanat, jotka kohosivat hänen
huulilleen, eivät olleet mitään imartelua: "Te saavutatte, teidän
täytyy saavuttaa paljon! Teidän kaltaisenne on ja teidän tavallanne
tuntee vain sellainen ihminen, jonka otsalle kohtalo on erikoisen
suudelmansa painanut. Me vielä kerran juhlimme teidän nimeänne. Te
olette ja saavuttanut huomiota; mitä tapahtuneekaan ennen pitkää?"
"Ei mitään", sanoi nainen jyrkästi ja silmäili häntä omituisin
katsein. "Ainoastaan jos aurinko, jonka tulisi meille kaikille kerran
elämässä paistaa, paistaisi minullekin, silloin — silloin saavuttaisin
päämäärän. Hämärässä ei ihmisestä tule mitään, siinä hän jää ikuisesti
kysymykseksi vastausta vaille."
Omituinen nainen! Kävelyretken jälkeisen yön oli Dorn nukkunut
huonosti, kärsimättömänä hän odotti aamun valkenemista. Silloin hän
oli kirjoittanut ystävälleen ja pyytänyt häntä lähettämään heti
Irene Langin novellikokoelman. Hänen täytyi se lukea, uteliaisuuden
aiheuttama jännitys kidutti häntä.
Nyt oli kirja tuossa.
Vuoteella loikoen mies tarttui keltaiseen nidokseen ja veti kynttilän
lähemmäksi.
"Ennen päivänkoittoa" oli kokoelman nimi.
Nyt hän luki. Hänen tumma päänsä pysyi aivan samassa asennossa; eiköhän
hänen niskaansa pakottanut? Kynttilä paloi yhä lyhyemmäksi, sen liekki
lepatti vedossa, siipensä polttaneita koiperhosia oli kynttilänjalalla;
kirjaa pitelevä käsi vapisi hiljaa — hän luki. Ulkona yövahti puhalsi
torveensa ja asteli tömistellen edelleen. Hän ei kuullut sitä.
Kertomuksissa kuvastui sama pilvinen taivas kuin eilen, toissa päivänä,
joka päivä täällä näiden vuorien yllä. Näissä riveissä sama väristys,
puistatus kuin luonnossa yön aamuksi vaihtuessa; kiihkoinen värinä
pensaissa ja puissa, kukat syvään painuneina odottaen hedelmöittävää
kastetta — mutta se ei vielä laskeudu, vaan riippuu yön sumuissa
kiinni, aurinko ei vielä nouse.
Ennen päivänkoittoa! Se ei todellakaan ollut Anna Brokerin pyöreille
sinisilmille sopivaa lukemista. Ehdottomasti tuli Dorn ajatelleeksi
morsiantaan; olikohan hänkin joskus tuntenut sellaista kuin tämä kirja
kertoi, sellaista, mikä intohimoisen kaipauksen läpitunkemana kajahti
kuin naissielun hätähuuto? Kaikki värisee, kurottautuu valoon päin —
ennen päivänkoittoa.
Silloin — kynttilä leimahti vielä kerran ja sammui. Kirja oli lopussa.
Ulkona kiekui kukko kimakasti; se seisoi varmaankin aidalla ja
räpytteli siipiään. Naapuripihasta vastasi toinen, kauempaa kolmas;
kaiku kiiri kaukaisuuteen. Kuoppaista katukivitystä ravasi joku
aamunvirkku; ihmeen raukean värittöminä katselivat vuoret ikkunasta
sisään. Aamu sarasti. Vilusta väristen painautui valvonut mies
patjoihin, keltainen kirja putosi hänen väsyneistä käsistään; hän veti
peiton leukaan saakka.
Uusi päivä koitti.
Aamiaispöydältä tohtori tapasi kirjeen morsiameltaan; jo kaukaa
loistivat jäykät, säännölliset kirjaimet häntä vastaan.
"Rakas Erik!", kirjoitti Anna. "Koska oikeastaan on luonnollista,
että me olemme yhdessä, ja koska kaikki tuttavat täällä kylpylässä
kysyvät, missä sinä oikeastaan olet, niin olemme päättäneet keskeyttää
täälläolomme ja tulla sinun luoksesi. Vanhemmat ovat aivan samaa
mieltä, että kihlautuneet kuuluvat toisilleen, ja sitäpaitsi
vuoristo-ilma on meri-ilman jälkeen hyvin terveellistä. Niinpä siis,
rakas Erik, lähdemme ylihuomenna täältä ja olemme viimeistään 20
p:nä elokuuta luonasi. Pysähdymme vähäksi aikaa Kölniin, jossa minä
haluan käydä Pallenbergilla katsomassa leikkauksilla koristettuja
huonekaluja; hankimmehan ruokasaliimme tammikaluston, eikö niin?
Saliin pidän rokoko-tyyliä somimpana, niin kai sinäkin? Kuvittelen,
kuinka sinä tulostamme iloitset? Kiireessä tervehtii sinua suudelmin
Annasi."
"Niinkö?" Tämän ainoan sanan Erik sai suustaan, sitten hän siveli
tukkaansa ja seisoi tuijottaen kuten humalasta selvinnyt valkoista
paperia säännöllisine kirjaimineen. Hän tulee! Viha kuohahti
Dornin mielessä noita rauhallisia nukenkasvoja kohtaan; eikö siinä
jo ollut kylliksi, että hän sai koko ikänsä nähdä ne rinnallaan,
pitikö niiden nytkin tulla häiritsemään? Kahdentenakymmenentenä!
Ja tänään oli kahdeksastoista! Vielä kaksi päivää vapautta, kaksi
päivää häiritsemätöntä nautintoa. Mitähän Irene Lang sanoo? Dorn oli
puhunut hänelle morsiamestaan hyvin vähän, tuskin senkään vertaa kuin
tavallisesta yhdentekevästä asiasta kerrotaan; neiti Lang oli tuskin
kysellytkään sitä, sillä heillä oli niin paljon muuta puheltavaa.
Hänet valtasi jonkinlainen himo nähdä neiti Lang, puhua hänen kanssaan,
nauttia nämä kaksi päivää perinpohjaisesti! Hän tempasi hattunsa
naulasta ja riensi pitkin harppauksin kuin koulupoika kadun poikki.
Hän ei ollut vielä koskaan käynyt naapuritalon alueella; savuttuneessa
porstuassa puisten portaitten luona tuli vanha emäntä häntä vastaan ja
silmäili komeaa miestä hyväntahtoisin katsein: "Jaha, te ootte se herra
tuolta vastapäätä, joka aina kävelee meijän neidin kanssa! Joo, joo,
hän on puutarhassa!" Hän työnsi tohtorin eteisen läpi ja ystävällisesti
sysäsi hänet kapeasta peräseinän ovesta ulos.
Hän oli puutarhassa, pienessä alakuloisessa vuoristopuutarhassa,
jonka keskellä kasvoi rosoinen päärynäpuu; aidan vierellä oli pari
viheliäistä kukkapenkkiä, joissa kasvoi surkastuneita ruusuja ja
lakastuneita ukonhattuja ja niiden välissä rikkaruohoa. Hämärästä
eteisestä tultua huikaisi kirkkaus hänen silmiänsä, värisevä valo
sirotti vihreänpunaisia säkeniä ruohottuneelle tielle — tuolla seisoi
Irene keskellä puutarhaa päärynäpuun alla.
Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän huomasi Dornin, ja hymy väreili
hänen suunsa ympärillä.
"Tekö? Oi, tekö jo näin varhain!"
"Viime yönä luin teidän kirjanne; koko yörauhani se maksoi minulle" —
Dorn tarttui hänen käteensä — "olen tuntenut samaa kuin te, olen
ymmärtänyt teidät — ennen päivänkoittoa. Te olette saanut minut syvästi
liikutetuksi!" Hän katsoi Ireneä puoleksi ihaillen, puoleksi tutkivasti
silmiin; ensin tämä kesti katseen, sitten hänen silmäluomensa äkkiä
laskeutuivat, polttava puna peitti hänen kasvonsa otsalta leviten yli
poskien ja korvien lujaan niskaan asti. Mies ei hellittänyt katsettaan
hänestä; naisen hämmennys ilahdutti häntä, se teki hänet nuoremmaksi,
hempeämmäksi.
Irenen toinen käsi, joka riippui velttona sivulla, liikkui epävarmasti
puvun poimuilla ylös ja alas, toista piti Dorn yhä kädessään. Nyt
tuntui vavistus noissa hoikissa sormissa, mies tunsi, miten ne
vavahtelivat hänen kädessään, miten ne koettivat irtautua, kuitenkaan
voimatta päästä irti. Mutta sitten Irene äkisti vetäisi kätensä irti.
Pää toisaalle kääntyneenä ja kukkapenkin puoleen kumartuneena hän
puhui jälleen tavallisella rauhallisella äänellään, jossa tosin oli
jonkinlainen ahdistunut sävy: "Olen iloinen siitä, mitä te sanotte.
Suuren yleisön tuomiosta en paljoa välitä; vaikka se minua kivittäisi,
niin kestäisin senkin. Mutta teidän moittivaa arvosteluanne en
kestäisi. On vain harvoja ihmisiä, joilta saa ymmärtämystä." Sitten
hän vihdoin kohotti katseensa, jolloin mies näki, että hänellä oli
kyyneleet silmissä.
Polttava levottomuus valtasi miehen, valvottu yö oli saanut hänet
hermostuneeksi. Hän tunsi polvissaan vavistusta, se työnsi häntä
eteenpäin kuin pyssynperällä, sitten taas pidätti häntä. Irene Lang
pani suuren arvon hänen arvostelulleen — vieläpä kaikkein suurimman
— niinhän hän juuri oli sanonut. — "Teidän moittivaa arvosteluanne
en kestäisi!" — Hän kumartui — kovin syvään hänen ei tarvinnutkaan
kumartua, sillä neiti Lang oli hänen pituisensa — ja painoi huulensa
puvun laskoksia silittelevälle hervottomalle kädelle.
Suudelma poltti, värisevä hengähdys virtasi miehestä naiseen ja
naisesta mieheen. Päärynäpuu huojui hiljaa varistellen kuihtuneita
lehtiään; ne leijailivat alas kahdelle toisiaan kohti kumartuneelle
päälaelle.
Pitkä hiljaisuus.
"Emmekö lähde nyt?" kysyi nainen vihdoin. Hän loi aran katseen mieheen.
"Lähdemme."
Pää nöyrästi painuneena astui nainen miehen rinnalla puutarhan
nurmettunutta tietä, läpi hämärän eteisen kadulle. Vanha emäntä seisoi
ovella ja katsoi noita molempia solakoita ihmisiä, kunnes he olivat
kadonneet viimeisen talon taakse.
He olivat koko päivän yhdessä; niin hauskaa heillä ei ollut vielä
koskaan ollut. He poimivat kukkia tien vierestä, kokosivat marjoja
kuin lapset ja ajoivat nauraen toisiansa takaa pensaikossa; nyt ei
filosofoitu eikä puhuttu edes kirjallisuudesta. Ei ajateltu mitään.
Maailmahan oli niin avara; heillä oli kylliksi itsessään, he iloitsivat
olevasta hetkestä.
Irenen poskille oli puhjennut ruusuja, hän kulki puoliavoimin
hymyilevin huulin; miettivä ryppy kulmakarvojen välistä oli kadonnut,
otsa oli sileä. Hän ei ollut koskaan ennen niin heleästi nauranut. Tuo
heleä nauru oli jyrkässä ristiriidassa verhotun, väsyneen puheäänen
kanssa; notkeasti juoksi hän yli puunjuurien ja kivien.
Dorn ei tiennyt itsekään, kuinka laitansa oli. Hän oli unohtanut vaatia
tiliä itseltään, kysyä aina: mitä varten? Hän oli kokonaan unohtanut,
mitä hänen oikeastaan piti sanoa, että hänen morsiamensa saapuu pian
— ylihuomenna. Hän huiskahdutti kädellään ilmaa, ikäänkuin siten
karkoittaakseen jotakin vastenmielistä — ei vielä, ei vielä tarvinnut
ajatella sitä, ensin tulee vielä yö ja sitten vielä pitkä ihana päivä!
Vasta sitten oli sen asian aika. Silmät hehkuen hän seurasi jokaista
Irenen sulavaa liikettä; niin notkea ei hänen morsiamensa ollut, hänen
täytyi aina varoa pukuaan, koko sievää olemustaan. Kuinka mitättömältä
hän näyttäisikään täällä suuren luonnon keskellä!
Syvään, pitkään hengähtäen tohtori seisahtui ja katseli ympärilleen.
Uhmaavina kohosivat vuoret, ikäänkuin olisivat jo vuosituhansia siten
laaksoon katselleet; alhaalla rotkossa kohosi puro, tummat kuuset
ojentelivat suojaten leveitä oksiaan. Hänen rinnallaan oli nainen,
voimakas seuralainen, katkerat huulet kaipaavasti raollaan, viisaissa
silmissä uusi, hempeämpi loiste. Hän tapaili Irenen kättä, eikä tämä
vastustellut. Käsi kädessä he astuivat sanattomina, mutta sydämessä
hehkuva tuli.
Saapui ilta, tuli yö; heidän täytyi erota. He olivat vielä myöhään
istuneet kyläkadulla oven edessä; oli tuntuvan kylmä, mutta he eivät
sitä huomanneet, heillä itsellään oli lämmin. Kun mies viimein
lähtiessään ojensi kätensä naiselle jäähyväisiksi, teki hän sen
vastenmielisesti: naisen "hyvää yötä" kuului tukahtuneesti kuten
kuristetusta kurkusta.
Rauhatonna heittelehti Dorn vuoteessaan — vieläkään hän ei ollut
virkkanut mitään morsiamensa saapumisesta. Mutta huomenna,
huomenna! Huoneessa oli ilma ummehtunutta, hän ähkyi, hän hikoili —
nukkuikohan Irene vai oliko hän valveilla? Joukko henkeviä ajatuksia
syöksähti hänen aivoihinsa yhtäkkiä, ikäänkuin Irenen ajattelemisen
houkuttelemina; ne hänen täytyi uskoa Irenelle, nopeasti, ennenkuin ne
taas unohtuisivat! Mitähän tämä sanoisi siitä ajatuksesta, mitä tuosta?
Hän kohosi korkeammalle tyynylleen ja siveli hyvillä mielin viiksiänsä.
Ja samalla hän uneksi hetkestä, jolloin sanoisi hänelle kaikki, ja
iloitsi siitä. Hän saattoi selvästi kuvitella Irenen ilmeen — niin
lämpimän ymmärtäväisen — ja sitten Irenellä oli aivan erikoinen tapa
nyökäyttää päätään, tuo luja niska kauniisti kumartuen. Miten olisikaan
ihanaa, jos tuo katkera suu kuiskaisi: "Minä rakastan sinua —" Niin,
hänen käsivartensa, ne varmaankin osasivat syleillä, väkevästi,
tulisesti ja kuitenkin pehmeästi! Veri kohosi Dornin päähän; hurjat
haaveet valtasivat hänet ja pitivät häntä kiihtyneenä aamuun saakka.
Vielä ei voinut nähdä kellon numerotaulua, mutta hän ei voinut olla
aina tuontuostakin siihen katsahtamatta. Jokohan Irene oli ylhäällä?
Ei, nyt vasta kukot kiekuivat, vielä ei mikään talonpojan raudoitettu
kenkä kolistellut kivitystä. Hän pakottautui väkisin pysymään
pitkällään neljännestunnin, puoli tuntia, kokonaisen tunnin. Sitten
hän hypähti kuin mielipuoli vuoteesta, veti vaatteet ylleen — hän oli
maannut liian kauan, oli jo myöhä, myöhä!
Hengästyneenä hän syöksyi yli kadun — silloin tuli Irene häntä vastaan
tavallista nopeammin, iloinen hymy huulilla, autuaan unelmoiva ilme
kasvoissaan. Tuntuiko hänestä vain siltä vai oliko Irene muuttunut
siitä, kun hän ensi kertaa oli hänet nähnyt? Niin, yhtäkkiä, eilisestä
se oli tapahtunut; hänen kirkas silmänsä oli tullut tummemmaksi,
kosteammaksi; Irene katsoi häntä syvälle silmiin ojentaessaan kätensä.
Hänen äänensä kaikui pehmeänä, hellän sointuisana. Valoisa hilpeys
ympäröi hänen koko olemustaan; hän näytti tyttömäiseltä, nuorelta,
rakastettavalta. Erik Dornin ääni värisi hänen lausuessaan noita
tavallisia sanoja: "Hyvää huomenta", ja Irenen ääni värähteli myös.
Herra Jumala, mitä se oli? Dornin valtasi tuska; hänen mieltään
ahdisti, kun hän siinä seisoi Irenen edessä.
Irene nojautui ovipieleen käsivarret ristissä rinnalla. Dorn huomasi,
että hän oli tavallista huolellisemmin pukeutunut ja järjestänyt
hiuksensa jonkun verran turhamaisesti. Miksi — hänenkö tähtensä? Hänen
katseensa jäykistyi.
"Miksi te minua noin katsotte?" sanoi Irene nauraen. "No, minne menemme
tänään?"
Mies puri huuliansa, naisen nauru viilsi häntä sieluun saakka; hän
puuskahti tylysti: "Minä — minä olen saanut kirjeen, minun — minun" —
hän tuskin sai sanoja suustaan, hänen kurkkuaan kouristi "morsiameni
tulee tänne huomenna!"
Nainen tuijotti häneen, hetkisen aivan poissa suunniltansa, sitten
epävarmasti kysyväisen näköisenä ja sitten — tulipunaiseksi lehahtaen
— todella kauhistunein ilmein. Ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan,
hän puristi vain lujemmin käsivartensa yhteen ja nojautui raskaammin
pihtipieleen.
Dorn ei uskaltanut katsoa häneen; kuten tuomittu painoi hän päänsä
alas. Hänen edessään ammotti yhtäkkiä kuilu — sen toisella puolen
seisoi Irene — ja täällä hänen rinnallaan Anna Broker, jonka
tyttömäinen, järkevän viileä ääni kaikui hänen korvissaan: "Tässä minä
olen, kihlautuneet kuuluvat toisilleen." Hänen sydäntään kouristi,
voihkaus oli päästä hänen huuliltaan, kirous ja sitten — Jumalan
kiitos, hän ei ollut vielä mennyt liian pitkälle! Hän tunsi sen aivan
kuin äkillisenä helpotuksena. Niinpä hän kävikin rauhallisemmaksi; ensi
kerran pitkiin aikoihin kysyi hän taas itseltänsä: mitä varten?
"Se oli kaunis unelma", sanoi hän hiljaa ja epävarmasti, "me
olimme niin hyviä tovereita, nyt tunkeutuu kolmas väliimme. Mutta
me muodostamme soman kolmikon, eikö totta? Haha!" Se oli surkea
ilonpuuska, naurukin pakotettua.
"Tahdomme koettaa." Naisen ääni oli aivan rauhallinen, mutta
pehmeä, hempeä sointu oli siitä kuin pois pyyhkäisty, sävy oli
kova. Hänen silmänsä katsoivat miehen ohi avaruuteen, ja sitten,
äkkiä kokoonlysähtäen, hän kääntyi oveen päin: "On parempi, ettemme
mene tänään aamupäivällä mihinkään, minulla — minulla on tärkeää
kirjoittamista — suokaa anteeksi — tänään — tänään iltapäivällä
mieluummin!" Kuinka taitamaton hän olikaan valehtelemisessa!
"Mutta iltapäivällä, neiti, tänään iltapäivällä, varmasti! Niinhän?"
Dornin ääni vaati.
"Tänään iltapäivällä, kyllä!" Nainen nyökäytti päätään hyvästiksi;
kättä, jonka mies ojensi, hän ei huomannut. Vaivaloisesti hän meni
eteisen läpi, väsynein askelin kiipesi ylös narisevia portaita.
Jumalan kiitos, se asia oli poissa sydämeltä! Erik Dorn pyyhki
hiestynyttä otsaansa astuessaan kadun poikki asuntoonsa takaisin; hänen
oli paha olla, kuten kovassa kohmelossa. Kovakouraisesti hän sysäsi
syrjään lapset, jotka kirjoineen ja tauluineen juoksivat kouluun.
Akkuna rämähti, kun hän huoneeseensa tultuaan veti sen kiinni; sitten
hän alkoi kävellä narisevalla lattialla edestakaisin, yhä edestakaisin.
Tunnit kuluivat hitaasti kuin ryömien; hän koetti ajatella morsiantaan
— huomenna tähän aikaan Anna on täällä, ensin hän siistii pukuansa ja
sitten järjestelee täällä hänen huoneensa, ja sitten —? Hän ojentausi,
sanomaton ikävä ammotti häntä vastaan. Puolikuolleena väsymyksestä
hän heittäytyi poikkipuolin vuoteelle, täysissä pukimissaan; unta ei
tietysti voinut ajatellakaan, mutta saihan edes lepuuttaa jäseniänsä,
jotka olivat lyijynraskaat.
Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan, kun jo kuului syvä hengitys,
säännöllinen kuorsaus kaikui huoneessa — hän nukkui, hyvin pitkään,
hyvin sikeästi. Hän valitti unissaan, hymyili sitten, kääntyili ja
heittelehti sinne tänne mutisten epäselviä sanoja, käsivarret levällään.
Niin hän nukkui, kasvot kuumenneina, hikihelmet otsalla ja tumma
tukka pörrössä, kunnes ovelle jyristellen koputettiin ja soma
palvelustyttö, ruskeasilmäinen Bäbbi, pisti päänsä sisälle. Bäbbi
hymyili veitikkamaisesti, kun herra tohtori hämillään hypähti pystyyn;
millaisin silmin tuo katsoikaan häntä! Ihan kuin hänen heilansa Jaakko
sunnuntaiaamuisin, kun he yhdessä olivat edellisen yön tanssineet
ravintolassa ja Jaakko oli kallistanut lasin liikaa. "Jestas, herra
tohtori", sanoi tyttö näyttäen valkeita hampaitaan — "oletteko
nukkunut! Ruoka on valmis!"
Jumalan kiitos, viimeinkin iltapäivä! Kosteanlauhkea, pidättyväinen
hiljaisuus metsässä, väliin vain suhahdus puissa ja pensaissa.
Hankkiikohan sadetta?
Nuo kaksi ihmistä, niin yksinäisinä luonnonhelmassa, yksinäisinä kuten
ensimmäiset ihmiset luomispäivän aamuna, tunsivat ilman painostuksen;
näkymättömän käden tavoin se painoi heidän otsaansa, hengitys kävi
lyhyeksi, askel oli raskas. Sanattomina, asiasta puhumatta, kuin
salaisen sisäisen yhteisymmärtämyksen johtamina he olivat kääntyneet
vuoritielle, ensimmäisen yhteisen kävelyretkensä päämäärää kohti.
Tuskin viikko oli siitä vierähtänyt, ja miltä iäisyydeltä se
tuntuikaan! He vaihtoivat sanoja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet
olla sanomatta: ilmasta, näköalasta, tienvieressä kasvavista kuusista;
he koettivat johtaa surulliset ajatukset kauas pois, heidän sydämensä
ei tiennyt, mitä suu puhui, se jyskytti vain tuskallisesti: huomenna
hän tulee!
Nyt he olivat jo huipulla. Tuuli oli herännyt ja heitti heidän
hiuksensa vasten kasvoja, lännestä puhaltaen se aivan yhtäkkiä syöksyi
rajusti vuorenhuipun yli. Luonnonvoiman raivolla se tempoi naisen
vaatteita ja levitti miehen takinliepeet kuten lepakonsiivet. Heidän
täytyi painautua lähekkäin, hakea toisistaan suojaa myrskyä vastaan;
heidän vaatteensa kietoutuivat toisiinsa.
"Meidän täytyy mennä tuonne, siellä kallioiden välissä veden partaalla
on enemmän suojaa!" Näin kuiskaten Dorn osoitti kivimöhkäleitä, jotka
holvin tapaan kallistuivat kuin jättimäiset katokset yli tumman
vedenpinnan. Lampi ei ollut nyt tyven niinkuin ensimäisellä kerralla;
tuulen myllertäminä ajoivat lyhyet, levottomat aallot toisiansa
särkyen rannalla vaahtoiseksi hyrskyksi. Ahnaasti nieli kuiva nurmikko
kosteuden. Taivaalla kiiti satumaisia pilvimuodostuksia, jossakin
kaukana jyrisi kumean varoittavasti ukkonen. Sitten ilma sävähti,
nopeaa tulikivenkeltaista valoa leimahti — ja jälleen kuului jyrinä,
lähempää, terävämmin.
"Rajuilma saapuu!" Dorn puhui yhä kuiskaten; epäröimättä hän laski
käsivartensa seuralaisensa vyötäisille vetäen hänet lujemmin itseänsä
vasten. Nainen ei äännähtänyt eikä vastustellut. Tuuli oli temmannut
hatun hänen päästään, hän kantoi sitä huolimattomasti kädessään; myrsky
irroitti hänen hiuksistaan neulat, tummat kutrit pieksivät hänen
kasvojaan.
Vaivaloisesti, kumarassa he kamppailivat tuulen vimmaa vastaan. Hiu,
hiu! Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Kauan kestänyt jännitys purkautui.
Salama salaman perään, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen; pilviä ja sadetta,
raskaita, yksittäisiä pisaroita.
Suurimman kivimöhkäleen juurelle he istuutuivat; musta rosoinen
ontelo ulottui pitkälti eteenpäin yli heidän päittensä; suhisten
kulki rajuilma heidän yläpuolellaan. Oli hämärä; himmeässä valossa
mies tuskin erotti seuralaisensa piirteitä, hänen vaaleat kasvonsa
häämöittivät vain epäselvästi. Hän oli vetäytynyt miehestä niin kauas
kuin suinkin mahdollista. Hän painautui karhean seinän ulommaisimpaan
nurkkaan; sade kostutti jo hänen jalkojansa.
"Tulkaa tännemmäksi, Irene, olkaa hyvä! Lähemmäksi minua! Te kastutte!"
"En!"
"Tulkaahan toki!" Mies ojensi kätensä häntä kohti.
"En!" vastasi nainen tylysti. Väristys kulki hänen ruumiinsa lävitse.
Nopein liikkein hän veti pukuansa kokoon.
Lyhyen välimatkan päästä mies tunsi hänen pelokkaan hengityksensä;
hänen tuli kuuma. "Paleleeko teitä, Irene?"
"Ei!" Taas tuo lyhyt, kolea: ei. Ja sitten ei mitään muuta.
Ulkona läiskyy sade, katse ei pääse tunkeutumaan läpi hämäryyden —
kaikki ikävää, kaikki kolkkoa. Sitten värähtelevä salamanleimahdus! Se
valaisee kirkkaasti pimeän onkalon. Mies näkee naisen pään taaksepäin
taipuneena; huulet avoimina, silmät suurina hän tuijottaa tyhjyyteen,
kasvoissaan ilme kuin —
Läähättäen hän on yhtäkkiä naisen vieressä, tempaa hänet syliinsä
— salama toisensa jälkeen leimahtaa, seuraa toistaan. Hän etsii
huulillaan naisen suuta, suutelee häntä. Vain hetken, joka hänestä
tuntuu iankaikkisuudelta, hän tuntee naisen huulet omiinsa yhtyneinä,
hänen vapisevan ruumiinsa itseään vasten puristuneena — silloin —
epäselvästi äännähtäen nainen sysää hänet luotaan ja peräytyy silmät
luonnottoman suurina.
Mies yrittää tarttua hänen käteensä, hänen vaatteisiinsa — yhä
kauemmaksi hän vain vetäytyy; sadevesi virtaa jo hänen päähänsä,
märkien, raskaiden hiussuortuvain alta hehkuvat miestä vastaan noista
aavemaisen loistavista kasvoista selko selälleen avautuneet silmät.
Nainen kohottaa kätensä — se näyttää uhkaukselta — ja mutisee
puoliääneen, irroittamatta katsettaan miehestä — hitaasti, hitaasti
askel askeleelta väistyen:
"Ne huulet, jotka kerran niin
on yhtyneet, ei konsa
ne toisiansa unhota,
vaan hiutuu himohonsa."
"Täydellisesti en oikeastaan voi käsittää, kuinka olet jo niin kauan
voinut täällä viihtyä", sanoi neiti Anna Broker kulkiessaan sulhasensa
käsivarteen nojautuneena kyläkatua alas. "Katsohan noita tunkioita
ja likaisia lapsia. Ei, mutta sittenkin, tuo pienokainen on aika
ihastuttava, en vain saata käsittää, miksi hänen äitinsä ei häntä pese!
— Sanoppas, lapsi, mikä sinun nimesi on?" Hän kumartui tarttuen leuasta
kiinni punaposkista poikaa, joka suu auki seisoi hänen edessään.
Hänellä oli mitä suloisin tapa seurustella lasten kanssa. Hienosti
hansikoidulla kädellään hän silitti pojan likaisia poskia, vieläpä
otti hohtavanvalkean nenäliinansa esille ja siivosi pojan nenän. "En
voi katsella tuollaista", sanoi hän anteeksipyytävästi sulhaselleen ja
lisäsi punastuen: "pidän lapsista hirveän paljon!"
Dorn pusersi hiljaa hänen käsivarttaan; vasta nyt hän ensi kerran
morsiamensa saapumisen jälkeen osoitti hänelle jonkinlaista
hellyyttä. Velvollisuudentuntoisesti hän oli eilen nostanut vaunuista
morsiamensa, suudellen häntä kädelle ja poskelle, oli ottanut vastaan
appivanhempainsa ystävälliset nuhteet vapaaehtoisesta maanpaostaan ja
sitten itse valituin sanoin ilmaissut ilonsa siitä, että näki heidät
täällä. Nyt hän tarkasteli morsiantaan kerrankin lähemmin. Olipa se
herttainen kuva, kun hän kumartui likaisen poikavekaran puoleen.
Kun ilmetty nuoruus hän seisoi siinä ahtaalla kujalla, tuo ainainen
ystävällinen ilme ruusuisilla kasvoillaan. Dorn ei ollut vielä
milloinkaan nähnyt tuota somaa suuta minkään intohimon liikuttamana;
ylähuuli oli lyhyehkö ja lisäksi useimmiten hymyn kohottama, niin että
terveet valkeat etuhampaat loistivat. Suloinen pikku suu!
Dorn vilkaisi ympärilleen — ei ollut ketään näkyvissä — ja sitten hän
hipaisi nopeasti suudellen tuota suloista suuta. Hänelle oli suorastaan
sydämenhuojennus, että Anna oli niin sievä lasten parissa — mitäpä
varten hän muuten naisikaan hänet?
"Mutta — sinä!" Anna katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin. "Kuinka
nyt tuolla lailla... Hyväinen aika" — hän punastui aivan siroja
korviaan myöten — "nyt tuo nainen sen näki, voi voi!"
Kookas, solakka naisolento meni juuri heidän ohitseen. Nopeasti kuin
paeten hän liukui pitkin talojen seinustaa; hän oli luonut nuoreen
pariin salamannopean silmäyksen ja sitten taas heti kääntänyt katseensa
maahan.
"Neiti, neiti Lang!" Dorn oli niin äkkiä hellittänyt morsiamensa, että
tämä melkein horjahti. Yhdellä hyppäyksellä hän oli tuon kookkaan
olennon vieressä aivan talon seinustalla — nyt hän veti naisen mukanaan
keskelle katua, melkein kuin väkisin; nainen kulki horjuvin askelin.
"Sallitte kai, neiti Lang — morsiameni! Anna, tässä sinulla on
kunnia nähdä neiti Irene Lang — tiedäthän, joka on kirjoittanut
'Ennen päivänkoittoa' nimisen kirjan!" Hän nykäisi morsiantaan salaa
vaatteista ja katsoi häntä pyytävästi. "Toivon, että tulette hyviksi
ystäviksi. Olen neiti Langille kiitollinen täällä viettämistäni
hauskimmista hetkistä, Anna! Missä olitte eilen, neiti Lang? Missä te
olitte? Hain teitä turhaan."
Hänen äänensä ilmaisi salaista levottomuutta, ja hänen rukoileva
katseensa hipaisi tuota solakkaa olentoa, mutta tämä katsoi hyvin
kalpeana hänen ohitseen. Ikäänkuin ei lainkaan olisi kuullut miehen
puhetta, etsi nainen silmillään morsiamen nuoria, ruusuisia kasvoja.
"Hauska tutustua" — vaivaloisesti hän sai sanat huuliltaan, jotka
tuontuostakin katkerasti puristuivat yhteen — "hauska tutustua — teidän
herra sulhasenne on minulle paljon —" Valehtelisiko hän? Ei, hehkuva
puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen — "on minulle teistä kertonut.
Toivon, että viihdytte täällä!"
"Tottahan toki!" Anna Broker oli liian hyvin kasvatettu vastatakseen
kieltävästi. "Viihdyn täällä erinomaisesti!"
"Niinkö? Se ilahduttaa minua!" Irene Langin pää vaipui rinnalle.
Neuvoton äänettömyys. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Dorn katseli eteensä maahan, hänen jalkateränsä leikitteli pikku
kivellä heitellen sitä sinne tänne kivityksellä. Hänen morsiamensa
tarttui yhtäkkiä häntä käsivarteen. Säpsähtäen kohotti hän katseensa
ikäänkuin äkkiä heräten. »Neiti Lang, saanko pyytää teitä kävelemään
iltapäivällä kanssamme? Menemme kolmisin, sillä appivanhukset eivät
pidä pitkistä kävelymatkoista. Tulkaa kanssamme — olkaa hyvä!» Hän näki
Irenen kasvoista, mikä taistelu hänen rinnassaan kiehui, miten hän
epäröi: »Olkaa hyvä» — se tuli toistamiseen hiljaa kuin hengähdys. Ja
sitten vielä kerran, tuskin kuuluvasti: »Olkaa niin hyvä!»
Sekunniksi kohtasivat heidän katseensa toisensa. Tässä lyhyessä,
keskittyneessä tuijotuksessa oli paljon: rakkautta, vihaa, pelkoa,
kaipausta. Naisen silmistä säihkyi vastustushalu aivan kuin loukkoon
ahdistetun kissan katseessa; silmäterät laajenivat luonnottomasti,
kostean harmaa kehäkalvo vivahti vihreään. Hän nyökäytti lyhyesti
päätänsä ja ojensi sitten kätensä: "Minä tulen, näkemiin siis
iltapäivään asti!" Kuten iso tumma varjo lipui hän edelleen talojen
seinustaa pitkin.
Katua alas liehui Anna Brokerin ruusunpunainen hame. Hän oli nyt
erittäin puhelias, sillä hän oli päässyt kiinni oikeaan aineeseensa:
uudenaikaiseen kodinsisustukseen. Hän ei välittänyt ollenkaan metsästä
eikä vuorista, hän kertoi punoittavin poskin ihmeellisestä kaapista,
jonka oviin oli leikattu enkelinpäitä ja jossa oli jäljitellyt
antiikkiset helat. Sellaisen hän oli nähnyt Pallenbergilla. "Kuulehan,
rakas! Se meidän pitää hankkia, niinhän sinäkin tahdot, Erik, eikö
totta? Kuinka ihastuttavaksi kotimme tuleekaan! Se oli hyvin kallis,
mutta eihän se tee mitään!"
Ei, se ei tee mitään, eihän tarvinnut laskea. Dorn istuutui jotenkin
hyvillä mielin morsiamensa viereen penkille — se oli sama penkki, jolla
istuessaan hän ensi kerran oli tavannut Irene Langin. Täällä hän oli
istunut ja muistellut vanhan lasten laulun sanoja —
"Kun lapsi havahtuu,
niin — sitten —"
Tänään ei ollut ilmassa mitään unettavaa surinaa. Mitään salamyhkäistä
odotusta ei leijunut puiden välissä; Anna Brokerin kirkas, rauhallinen
ääni ei sietänyt lumousta, se kaikui yli vanhan sävelmän.
* * * * *
Kävelyretki kolmisin iltapäivällä ei ollut mikään nautinto. Anna ei
koko aikana päästänyt sulhasensa käsivartta irti. Olihan itsestään
selvää, että hän riippui kiinni sulhasessaan, vaikka tie olikin kapea
ja vaikeutti rinnakkain kävelemistä.
Irene kulki edellä tai laahusti hitaasti jäljessä; miellyttävää
keskustelua ei tahtonut syntyä. Dornin huulilta tuli melkein pelkkiä
äreitä huomautuksia. Hän näytti hermostuneelta, otsa oli synkkänä, ja
lakkaamatta hän kierteli viiksiänsä. Häntä ärsytti morsiamensa, sillä
tämä oli milloin väsynyt, milloin taas ei hänen mielestään ymmärtänyt
maiseman kauneutta. Kuinka hän muutoin olisi voinut sanoa nähdessään
alakuloisesti virtaavan veden, joka synkkänä luikerteli tummain puiden
välissä: "Oi, miten sievää!" Ja täällä louhisen kallion mahtavalla
jyrkänteellä: "Herra Jumala, jos tuonne putoaisi!"
Ja Irene, miksi tämä ei katsonut kertaakaan häneen, vaan
itsepintaisesti käänsi päänsä poispäin? Mitä hän sitten oli tehnyt?
Hänhän ei voinut mitään kohtalolle! Hänet valtasi hurja halu
kääntää tuo ylpeä pää ja rajusti painaa huulensa noille katkerasti
yhteenpuristuneille huulille; ne osasivat suudella, sen hän tiesi. Kun
hän sulki silmänsä ja muisteli tuota kohtausta myrskyssä ja sateessa
vuorella, silloin häntä huimasi, veri kuohui hänen suonissaan — "ne
huulet, jotka kerran niin on yhtyneet..."
Lopen väsyneinä palattiin kotiin.
"Sinä näytät kalpealta, poikani", sanoi appi Broker eräänä aamuna,
— "niin, niin, se rakkaus!" Hän iski tyytyväisenä silmää ja ojensi
Dornille lihavan kätensä pöydän yli.
"Olenhan jo sanonut, pappa, että kun olemme naimisissa, ei Erik saa
iltaisin istua niin kauan kirjojensa ääressä, sillä se on hänelle
epäterveellistä. Hänen huoneessaan oli illallakin taas myöhään valoa,
minä näin sen vastapäätäni aivan selvään. Kuinka myöhään lieneekään
palanut, en tiedä, sillä olin niin väsynyt, että nukuin kesken!" Anna
haukotteli sirosti muistaessaan syvän, rauhallisen unensa.
Niin, kellä vielä oli tuo onnellinen lapsenuni! Dornilla ei ollut
rauhaa, häntä kauhistutti iltaisin yö ja aamuisin päivä. Irene oli
välttänyt häntä jo useita päiviä, hän oli kuin kadoksissa. Tulisikohan
hän tänään heidän kanssaan kävelylle? Hän lähetti kysymään. Vanha
emäntä itse toi vastauksen: "Ei, neiti ei voi oikein hyvin, käski
sanomaan paljon kiitoksia!" Hän ei siis tullut, ei tahtonut!
Annalla olisi ollut useammankin kerran syytä valittaa sulhasensa
käytöksestä, sillä tämä oli harvasanainen, epäystävällinen. Mutta
hän ei sitä tehnyt. "Miehillä on oikkunsa; on viisainta olla niitä
huomaamatta", oli äiti sanonut. Niinpä hän siis yksin hoiteli
keskustelua, ja Erik haukotteli sille salaa.
Millainen olikaan ilta! Lauhkea ilma, pehmeästi syleilevä, kuin
rakastavaisen syli. Lempeä kuutamo.
Dorn seisoi yksinäisessä huoneessaan, käsivarret akkunaristikon ympäri
kierrettyinä, ja tuijotti kuivin, polttavin silmin yli kadun. He
nukkuivat kaikki, ainoastaan hänen ruumiissaan raivosi mielipuolinen
kärsimättömyys, kalvava levottomuus piti häntä valveilla. Jospa hän
kuitenkin —
Seis, eikö jossakin vielä ikkunan telki kalissut? Hiljaisuudessa kuului
tämä ainoa ääni. Kuuntelija kumartui kauas yli akkunalaudan. Tuolla
oli hänen morsiamensa akkuna; valkea verho oli liikkumatonna edessä,
tyttö nukkui rauhallisen omistuksen tuottamaa syvää unta. Mutta tuolla
— tuolla, naapuritalossa, missä _hän_ asui — Dornin silmät pullistuivat
ulos päästä — siellä seisoi kookas olento ikkunassa.
Valkeina loistivat hänen kasvonsa kuutamossa, ne olivat liikkumatta
ylöspäin suunnattuina — ja nyt — nyt — hän katsoi tännepäin. Dorn tunsi
sen, hän tiesi sen, hänen sydämensä taukosi sykkimästä.
Koneellisesti hän ojensi käsivartensa ulos, kohotti, laski ja kohotti
ne taas. Kuu valaisi nuo valkeat kasvot räikeästi, ne tuijottivat
häneen. Hän painui kokoon. Nopeasti, mutta kuitenkin varovasti kuin
varas hän avasi kamarinsa oven, kuunteli — ei ketään!
Hän hiipi alas portaita — nyt hän oli talon edustalla — kaikki
nukkuivat.
Irene vain ei. Tuolla hän astui ulos ovestaan kuutamoon.
Hitaasti, hitaasti kuin sidotuin jaloin hän näytti kulkevan. Hän tuli
miestä vastaan ja mies häntä. He lähestyivät toisiansa kuten kaksi
itsestään liikkuvaa konetta, jonkin salaisen vetovoiman ohjaamina —
vastustamattomasti, suuntaa muuttamatta. Nyt he seisoivat kujalla
vastakkain.
"Irene!" Mies levitti kätensä. "Irene, missä — missä olit? Minä
menehdyn!" Tukahtuneesti tulivat sanat hänen kurkustaan, hän änkytti.
Nainen katsoi häneen kasvot kyynelten kostuttamina; kirkkaina
välkkyivät kyynelhelmet hänen poskillaan. Hänkin kohotti käsivartensa.
Mutta he eivät syleilleet toisiansa, vaan vapisivat kumpikin. Hehkuva
virta tulvi läpi hiljaisen kuutamoyön ja sekoitti toisiinsa heidän
kuumat hengähdyksensä.
"Irene — kaipaus — en kestä —!" Vain katkonaisia sanoja.
Sitten mies tarttui naisen käteen ja painoi huulensa sille, uudelleen,
yhä uudelleen. Nainen antoi kätensä olla — tahdottomana, melkein
tiedottomana — hänen vartalonsa näytti pienemmältä, kutistuneelta,
joka hetki valmiilta nojautumaan vahvaan tukeen. Hänen muuten niin
ylpeillä kasvoillaan oli rukoileva, nöyrä ilme. Hänen arasti pyytävästä
katseestaan saattoi lukea: Olen heikko, väsynyt, ota minut — miksi et
ota minua?
Oliko hän puhunut ääneen, vai johtiko ajatus oudon selvästi toiseen?
— Jätä morsiamesi, et ole vielä lopullisesti sidottu; me kuulumme
toisillemme, sinä olet minun niinkuin minä sinun! —
Sanaakaan ei tullut naisen huulilta, mutta kuitenkin mies sanoi
tukahtuneesti: "Se ei saata tapahtua — minä — minä — sen täytyy jäädä
unelmaksi. Hyvä Jumala, Irene, oi hyvä Jumala, kuinka tämä päättynee?!"
Väristys puistatti naista, hän puristi silmänsä kiinni kuin lapsi, joka
pimeässä pelkää. Hän antoi päänsä painua rinnalle.
"Rakastatko minua?" kysyi mies kuiskaten.
Nainen nyökkäsi.
"Rakastatko minua yli kaiken?"
Nainen nyökkää uudelleen.
"Hyvä Jumala" — mies repi voihkien tukkaansa — "miksi, miksi en voi
tehdä niinkuin tahtoisin? Minä — en saata — minä — meidän täytyy
kieltäytyä! Irene, Irene! Ja kuitenkin rakastan sinua — hurjasti —
epätoivoisesti — Irene!" Hän kohotti naisen kasvot ylöspäin ja etsi
hänen katsettaan: "Yksi ainoa sana vain!"
Nainen tuijotti häneen oudosti loistavin, kuunvaloa heijastavin silmin.
Aivan kuin päihtyneenä mies kietoi molemmat käsivartensa naisen ympäri
ja kohotti hänet ylös maasta. Horjuvin jaloin seisoi tämä sitten taas
maassa ja painoi raskaasti päänsä miehen olkapäälle.
"Minä — en jaksa enempää — olen sokea, olen kuuro!" Jatko häipyi
äännähdyksiin, jotka olivat puolittain nyyhkytystä, puolittain naurua.
Naisen kiihtymys palautti miehen järkiinsä, hänen malttinsa palasi —
tuli olla varovainen eikä takertua pääsemättömästi! "Rauhoitu, Irene,
rakas, armas!" Hän pyyhkäisi sekavat hiukset naisen otsalta.
Käsikkäin he sitten astelivat katua alas kuutamossa; kulkiessaan he
loivat valkeille seinille isoja muodottomia varjoja. Viimeisen talon
takana he taas pysähtyivät ja syleilivät toisiansa.
* * * * *
Suureksi yllätykseksi Brokerin perheelle sulhanen ehdotti seitsemäntenä
päivänä kotimatkaa. Hänellä oli muka kotona tärkeitä tehtäviä, hän
oli kyllästynyt joutilaisuuteen, eikä täkäläinen ilmakaan soveltunut
hänelle, hän oli sairas. Siinä hän ei valehdellutkaan. Hän näytti
säälittävältä, tummat varjot silmien alla, kaksi syvää vakoa suun
ympärillä.
Anna oli todella huolissaan; hän kysyi Dornilta vähintään kymmenen
kertaa tunnissa, kuinka hän nyt voi. Hän sulki ovet ja akkunat pelosta,
että Erikiin voisi käydä veto. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin mies
asettui pitkälleen sohvalle, ja sitten hän tuki hänen kipeän päänsä
tyynyillä. Hänen valkeat, viileät sormensa sivelivät miehen otsaa, yhä
edestakaisin, kunnes hänen silmänsä ummistuivat. Sitten hän asettui
hiljaa akkunan ääreen käsitöineen; se lienee ollut joku kapioihin
kuuluva koruompelus. Hän pisteli uutterasti luoden silloin tällöin
katseen mieheen.
Dorn makasi kauan liikkumatta, näytti nukkuvan, sitten hän räpäytti
silmiään kurkistaen luomien raosta morsiameensa. Tytön soma, vaalea
pää erottui selvästi valon ympäröimänä akkunaa vasten, ohimoilla
kiemurtelivat huolellisesti käherretyt kiharat — miellyttävä kuva joka
tapauksessa nähdä aina jotakin tuollaista lähettyvillään, erittäinkin
kaikilla uudenaikaisilla mukavuuksilla varustetussa huoneessa. Kaikki
näytti paremmalta kauniissa ympäristössä, ja se ainainen laskeminen...
"Äh!" Hän käännähti äkkiä toiselle kyljelleen. "Anna, tulehan tänne
luokseni!"
Anna nousi kuuliaisesti, asetti käsityönsä huolellisesti kokoon ja tuli
siroin askelin hänen luokseen.
"Anna" — mies veti hänet viereensä istumaan — "voisitko saada
vanhempasi suostumaan siihen, että lähtisimme pian täältä pois —
huomenna — nopeasti — minä en kestä enää täällä, totisesti, en kestä
enää!" Hänen otsansa hehkui, hän voihki.
Ihmeissään katsoi Anna häntä. "Tietysti, rakas Erik, jos sinä tahdot,
niin lähdemme. Hyvä Jumala, sinullahan on kuumetta!"
"Anna, rakastatko minua?" Hän katsoi Annaan tuskaisen tutkivasti,
rukoilevin silmin.
"Tietysti, rakas Erik!" Anna taputti häntä keveästi poskelle. "Sinä
olet aivan oikeassa" — — hänen pikku suunsa kääntyi haukotukseen —
"täällä on perin yksitoikkoista!"
Niinpä oli päätetty asia, että he lähtisivät seuraavana aamuna.
Kaksi valjakon vetämät vaunut kolisivat kuoppaisella kivityksellä,
toiset yhden hevosen rattaat tulivat jäljessä, niissä oli matkatavarat.
Tuskin oli maksanut vaivaa laahata kaikkia noita kirstuja tänne.
Brokerin pariskunta oli heijastus tyttärensä mielialasta: tyytyväisiä,
kun hän oli tyytyväinen; niinpä tänäänkin. Ja Anna oli tyytyväinen. Hän
kiinnitti sinisen harson huolellisesti ruusuisille kasvoilleen, hän ei
huomannut, kuinka sulhasensa tuskallisen levottomana käänsi katseensa
milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taaksepäin.
Irene Lang ei vilahdukseltakaan näyttäytynyt — Jumalan kiitos — ja
kuitenkin se kouristi Dornin sydäntä. Epätoivoisen tuskaisena hän
ajatteli Ireneä, tunsi vielä huulillaan hänen suudelmansa tuona
hiljaisena yönä, jolloin kuunvalo heijasteli kyynelhelmissä hänen
kasvoillaan... Nähdä hänet vielä kerran, vain yhden ainoan kerran...
Hänen akkunansa oli lujasti suljettu ja verhot vedetty eteen. Hän oli
myöhään eilis-iltana saanut Dornin jäähyväiskirjeen. Kaiken surunsa
ja eron tuskan oli mies puristanut muutamiin riveihin — pieneen
kirjalliseen mestarituotteeseen — hän oli itsekin aivan hämmästynyt
lukiessaan purkauksensa. Eikä kuitenkaan vastausta! Hän ei nähnyt
Ireneä enää.
Mutta Irene näki hänet. Hän seisoi akkunaverhojen peitossa, hiukset
hajallaan ohimoilla, tuijottaen ilmeettömin silmin kadulle. Niin hän
oli koko pitkän yön istunut vuoteensa laidalla väännellen käsiään ja
yksitoikkoisella äänellä mutisten: "Minä tiesin sen — tiesin sen — ohi!"
Ohi —
Rattaiden kolinaa ei kuulunut enää; katu oli taas hiljainen.
"Ah!" Tukahduttaen epätoivonhuudahduksensa hän poistui akkunasta ja
peitti kasvonsa käsillään. Miksi hän tuota miestä rakasti — eikö hän
tiennyt, että Erik oli heikko, ettei hänellä ollut kylliksi voimia
olla mies, taistella omakseen se, joka hänestä näytti saavuttamisen
arvoiselta? Olisiko se sitten ollut niin vaikeaa? Hän ei ollut edes
koettanutkaan!
Irenen kyyneleet vuotivat, kuumina, herkeämättömästi; hänen sydämensä
oli autio ja tyhjä.
Maailma tuolla ulkona — erämaa. Ei mitään kauneutta enää, ei vuoria, ei
laaksoja, ei puita, ei kukkia — hiekkaa — hiekkaa — hiekkaa.
Kuin vainajan haamu vaelteli Irene koko päivän noita tuttuja teitä;
miksi hän jäi vielä tänne? Hän kysyi sitä itseltään, tietämättä mitä
vastata. Hän ei voinut lähteä, hänen täytyi vielä odottaa, odottaa —
mitä?!
Eloton yksinäisyys ympärillä, ruumis jäykkänä, sielu turtana. Niin
kului ensimmäinen päivä, niin toinenkin. Eliköhän hän vielä, vai oliko
jo kuollut?
Kolmannen päivän aamuna Irene Lang istui metsässä, siinä, missä kallio
suistuu jyrkästi kuiluun. Kauemmaksi hän ei jaksanut, vaan kyyrötti
tässä kivellä tuijottaen kaihoavin silmin syvyyteen — kunpa makaisi
tuolla alhaalla! Varmaan tuntuisi hyvältä laskea ruhjoutuneet jäsenensä
levolle vaahtoisaan vuorijokeen. Mutta kuihtua näin aamukasteen
kaipuussa ennen päivänkoittoa, hämärässä — hän värisi ja puri hampaansa
yhteen. Syvään painui hänen päänsä, kunnes se vihdoin oli polvilla — ei
mitään nähdä, ei mitään kuulla, ei mitään ajatella!
Hän ei huomannut, että hänen takaansa kallioiselta polulta kuului
askeleita. Ne kävivät sitä kiireisemmiksi, mitä lähemmä ne saapuivat.
Miesolento riensi nopeasti epätasaista tietä, kiviä putoili kolisten,
rapisten sieltä täältä syvyyteen. Nyt — yksinäinen istuja säpsähti,
hypähti pystyyn, silmät selkoselällään, kädet eteenpäin ojennettuina
— yksi ainoa vihlova huudahdus. Ja sitten hehkuvat kädet hänen
ympärillään, vielä hehkuvammat huulet hänen huulillaan, synkin yö
ja häikäisevin päivä molempien silmissä. He eivät nähneet mitään —
ainoastaan toisensa.
"Sinä — sinä — sinä palaat — minun luokseni!" Naisen äänessä värisi
hiutuvaa hellyyttä, arkaa autuutta.
"En kestänyt — minun täytyi saada nähdä sinut — minä — minä" hän
syleili naista lujemmin, tempasi hänen päänsä rintaansa vasten —
"minä olen karannut heidän luotaan, he luulevat minun menneen erään
opintotoverini luo Reinin rannalle, itse he ovat jo kotona, älä heistä
mitään — suutele minua, sano minulle, että rakastat minua, sano se
vielä kerta, vielä kerta! Olen palannut luoksesi — vielä yksi pitkä,
pitkä autuas päivä ja sitten — hyvästi!"
"Hyvästi?!" Naisen käsivarret, jotka vielä äsken olivat hänen
ympärilleen kietoutuneina, vaipuivat alas ikäänkuin hervottomina. Hän
katsoi mieheen, ikäänkuin tämä puhuisi mielettömyyksiä. "Yksi pitkä,
autuas päivä — ja — ja sitten — sitten — hy-hyvästi?" Hän änkytti.
Mies sävähti hehkuvan punaiseksi ja sitten hyvin kalpeaksi, nyökäytti
ääneti päätään, jääden eteensä tuijottamaan.
Naisen katse riippui hänessä ikäänkuin tahtoen imeä sanat hänen
huuliltaan. Niin katsoo varmaankin oikeusistuimen edessä tuomiotaan
odottava tuomarin huulia, jotka joko lausuvat hänelle kuolemantuomion
tai antavat elämän.
"Ero — eroko? Yksi — ai-no-a päiväkö?"
"Minun täytyy, Irene, en voi muuta." Tuskaisen hämmentyneenä mies
siveli tukkaansa. "Älä kiduta minua, älä katso minuun noin — älä
katsele minua noin!" Kiivastuen hän polki jalkaa. "Minä kerta kaikkiaan
en voi muuta, olen antanut sanani — minä — se murtaisi Annan sydämen!"
Hän punastui taas tuntien valehdelleensa. "Minun asemani ei ole
sellainen, että voisin — hyvä Jumala, en voi kiinnittää itseeni ketään,
joka — joka" — hän levitti sormensa kuten hakien ilmasta oikeata sanaa.
"Minä rakastan aina sinua, Irene, iäti! Vannon sen, vain sinua yksin!"
Hän tarttui naisen jääkylmään käteen ja painoi sen polttavia silmiään
vasten.
"Sinullekin on parempi, niin, parempi sinullekin, Irene" — miehen ääni
kohosi ikäänkuin tukeakseen hänen omaakin uskoaan — "mitä sinä tekisit
miehellä sellaisella, kuin minä olen? Taloustoimilla, pikkuhuolilla?
Vapaana sinun täytyy olla elämän korkeuksissa, suru antaa sinulle
vihkimäsuudelman, sinusta tulee suuri runoilijatar — vuosisatasi
ojentaa sinulle laakeriseppeleen, tiedän sen!"
Surumielinen hymy vilahti ainoana vastauksena naisen kasvoilla. Hän
seisoi kumarassa, jokaisesta miehen sanasta hän painui yhä enemmän
kokoon.
"Irene, älä seiso noin, älä katso noin minua! Meillä on vielä yksi
kokonainen, autuas päivä käytettävänämme!" Hän suuteli kiihkeästi
Irenen kasvoja.
Liikkumatonna antoi toinen sen tapahtua.
"Irene, oletko vihainen minulle?"
"En!" Nainen lysähti kuin piiskan sivalluksen kohtaamana kokoon. Hänen
kasvonsa vavahtelivat kouristuksentapaisesti; niissä oli taas entistä
katkeraa ylpeyttä. Hänen äänensä kuului värittömältä: "Tule siis!
Iloitkaamme tämä ainoa päivä" — hän naurahti lyhyesti, kimakasti,
särkyneellä äänellä — "ja sitten seuraa jäähyväiset!" — — —
Vähitellen hämärtyi ilta. Minne oli päivä häipynyt? He eivät sitä
tienneet. He eivät puhuneet erosta, sillä he olivat sopineet
matkustavansa kumpikin iltasella. Siten he saisivat vielä yön matkustaa
yhdessä aamuun asti, silloin saavuttiin rautateiden risteykseen,
missä heidän täytyisi erota, miehen itään, naisen länteen — mutta oli
vielä yö jäljellä, yksi ainoa yö! He olivat luonnottoman puheliaita,
ikäänkuin ottaakseen korvauksen tulevasta ikuisesta vaitiolosta. He
puhuivat enimmäkseen sellaisesta, mikä sillä hetkellä oli heistä
kauimpana, itsestänsä vähän. Miehellä oli epämääräinen tuskansekainen
pelko pauloihin joutumisesta; naisella hätä, ettei vain ilmaisisi
itseään. He eivät puhuneet rakkaudesta, sillä he eivät enää
uskaltaneet. Ja kuitenkin loistivat miehen silmät, ja naisen kasvoilla
hehkui punaisia pilkkuja.
Alhaalla savuttuneessa eteisessä kyti hämärä öljylamppu, kun he
astuivat taloon. Irenen oli ryhdyttävä kokoamaan tavaroitaan, sillä
varjot ulkona pitenivät. Vielä yksi tai kaksi tuntia, sitten saapuvat
vaunut, jotka vievät heidät asemalle. Sisältä keittiöstä kuului
astioiden kalinaa, kun vanha emäntä puuhaili illallishommissa,
avoimesta takasta löi tuli kapean punertavan valojuovan ovenraosta
ulos. Ei ketään ollut näkyvissä.
Irene astui hitaasti pää painuksissa portaita kohti; alimmalla
portaalla hän pysähtyi ja kääntyi.
Siellä seisoi mies eteisessä pää eteenpäin kurotettuna ja katseli hänen
jälkeensä: "Irene!" Se kuulosti omituisen käheältä.
Nainen säikähti ja katsoi häneen; katse sulautui pitkäksi ajaksi
katseeseen, ne tarkastivat toistensa koko olemuksen.
Ilma oli eteisessä ummehtunutta, tila ahdas, punertava heijastus
kutoi tuttavallisuuden verhon alastomille seinille. Täällä he olivat
lähempänä toisiaan, ei mikään avoin taivaansilmä nähnyt, ei mikään
puiden humina puhutellut.
"Irene!" Mies tarttui hänen pukuunsa ja piteli siitä kiinni. "Irene!"
"Mitä tahdot?" Naisen ääni oli käheä niinkuin miehenkin.
"Anna minun tulla kanssasi — en tahdo hukata minuuttiakaan — anna!"
Miehen nopea hengitys värisytti naista. "Irene — laske minut!"
Eteisessä oli melkein pimeä, kasvot vain valkeita pilkkuja, ainoastaan
silmät salamoivat vilkkuen toisilleen.
Nainen seisoi kuin kiinnikasvaneena alimmalla portaalla, miehen
sormet pitivät häntä kuten pihdissä — silloin — yhtäkkiä tempaus, hän
riistäytyi miehen käsistä, tyrkkäsi hänet taaksepäin, juoksi portaita
ylös, repäisi ovensa auki ja salpasi sen jälkeensä sisäpuolelta.
Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytti vuoteensa vieressä olevalle tuolille.
Hän itki itkemistään, ja välillä hän kohotti päätään kuunnellen
alhaalta kaikuvia miehen askeleita. Ne olivat hänelle hyvin tutut, nyt
eteisessä — nyt ulkona kivityksellä — yhä kärsimättömästi edestakaisin,
edestakaisin. Nyt hän puheli — emäntä kai seisoi ovella — hän oli
varmaankin sanonut jonkun sukkeluuden, sillä vanhus nauraa hihitti ja
nyt nauroi hänkin. Kuinka hän saattoikaan tällä hetkellä nauraa ja
laskea leikkiä!
Nainen hypähti pystyyn ja hapuili vapisevin sormin, kunnes löysi
tulitikut. Hän sytytti lampun; ohimennessään hän näki peilistä omat
surulliset, vääristyneet kasvonsa. Kuumeisella kiireellä hän kokosi
tavaransa matkalaukkuun; kun hän sulki kannen, paukahti se kumeasti.
Loppu —! Ääneen voihkien hän tarttui tukkaansa.
Ulkona yhä edelleen nuo kärsimättömät askeleet, edestakaisin —
edestakaisin — edestakaisin — hajamielisesti hän katsoa tuijotti
eteensä tyhjyyteen. Silloin — seis! Nyt kuului kolinaa, ratinaa, vaunut
saapuivat!
Jo —? — Liian myöhään! —
Alakuloisina istuivat he rinnakkain kapealla istuimella. Vaunut
nytkyivät ja tärisivät.
Yöilma oli kylmänkosteaa, harmaa sumu oikealla ja vasemmalla. Peiton
alitse, joka oli levitetty polville, tarttui mies vihdoin hänen
käteensä ja piti sitä omassaan — siinä kaikki. Puhua he tuskin
saattoivat, sillä raaka tuuli vei heiltä sanat suusta. Kylminä,
elottomina olivat naisen sormet miehen kädessä; hän pusersi niitä,
mutta ne eivät vastanneet. "Irene!"
Nainen vain nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.
Tuskaisen neuvoton hiljaisuus vallitsi.
Tähdet taivaalla olivat olleet piilossa, nyt ne tulivat yhtäkkiä esiin,
mutta kylmästi kiiluen. Irvistelevinä häämöttivät puut tienvieressä.
Ajettiin hiljaisten kylien läpi; valkeiksi rapatut seinät loistivat
kolakasti, ilmassa ei ollut lämpöä nimeksikään.
"Kesä on mennyt", sanoi ajaja yksikantaan ja painoi vapaalla kädellään
lakin syvemmälle päähänsä. "Pianhan se loppuu ilo aina — joo, joo! Niin
se on." Hän sivalsi piiskalla hevosia.
Pianhan se loppu ilo! Loppuu, ennenkuin vielä on oikein alkanutkaan! —
Ajajan karhea ääni kaikui koleana hiljaisuudessa. Molemmat
vaunuissa-istujat värisivät, mutta eivät siirtyneet lähemmäksi
toisiaan; he katsoivat vain toisiaan surullisin, aroin katsein.
Niin ajoivat he edelleen. Jalat kävivät jääkylmiksi, selkä jäykäksi.
Vihdoin näkyi etäällä valoja ja mustahkoja, epämääräisiä rykelmiä.
Syvältä laaksosta häämötti kaupunki; mutta vielä riitti pitkän matkaa
monimutkaisesti polveilevaa tietä.
Kymmenen minuuttia ja vieläkin kymmenen minuuttia. Ajaja pidätti,
hevoset korskahtelivat — nyt haukahti koira, ja nyt toinen,
käheä nalkutus kaikui pihoista. Hevosten kaviot iskivät säkeniä
kivityksestä — ohi talojen, ohi torin ja kirkon ja nukkuvan kaivon —
sitten tulisilmät välkkyivät yössä — pitkä kiskorivi, kaksi, kolme
rinnakkaisraidetta — vahti kohottaa sulkua, vaunut vierivät kolisten
yli.
Oltiin asemalla. Puoliyö kohta käsissä. Hermostuneen kiireisesti Dorn
kokoili tavarat ja riensi ympärilleen katsomatta sisälle; nainen
seurasi häntä ääneti.
Ja nyt istuttiin yöjunassa. Ulkoilman kylmyyden sijasta oli vaunussa
tukahduttavan kuuma. Kaikkialla täpötäyttä. Toiset juttelivat, toiset
nukkuivat, jotkut tupakoivat, toiset venyivät haukotellen. Dorn ja
Irene istuivat kuuden muun kanssa yhteensullottuina.
Irene painoi kalpeat kasvonsa akkunaa vasten. Pisaroita valui hiljaa
ruutua alas; olivatko ne vaunun kuumaa höyryä, joka muuttui vedeksi,
vai olivatko ne suolaista kosteutta noista surullisista silmistä?
Ulkona vuoret siirtyivät tummina möhkäleinä ohitse, siellä täällä joku
valkealta hohtava viertotie hämärästi näkyvine puineen; pitkinä mustina
kaistaleina väistyi metsä. Pienten, nukkuvien asemien ohi huristi juna
kauemmas, yhä kauemmas — lähemmäs, yhä lähemmäs eropaikkaa.
Vaununosasto oli käynyt hiljaiseksi, matkustajista yksi toisensa
jälkeen nukahti; Dorn kietoi salaa kätensä Irenen vyötäisille. Irene
huojui sinne tänne, mies tunsi hänen jäsentensä vapisemisen; raskaasti,
ikäänkuin vastahakoisesti Irenen pää nojautui hänen olkapäähänsä.
Dorn kuiskaili hänelle — tarpeettomia, joutavia sanoja, — hän ei
itsekään tiennyt mitä puhui; muulloin hän olisi nauranut tälle
koulupoikamaiselle tunteellisuudelle.
Hänen päänsä oli raskas, hänen silmiään kirveli kuin tulessa — Irene ei
liikahtanut, ei luiskahtanut — kiduttava kärsimättömyys vaivasi miestä.
Paljonkohan kello oli? Parempi eronhetki kuin tämä tuskallinen odotus.
Hän huokasi.
"Paljonko kello on?" kysyi Irene yhtäkkiä kohottaen päätään hänen
olkapäällään.
Mies katsoi kelloa. "Kohta kolme!"
"Kohta kolme!" Irene painoi kouristuksentapaisesti kädellään rintaansa,
hänen silmänsä painuivat umpeen, huulet vaalenivat ja alkoivat väristä.
Dorn pelästyi, sillä Irene näytti aivan kuolevalta. Kuuma, vihainen
tuska vihlaisi häntä — olikohan tässä joku kohtaus tulossa?
"Älä pelkää", sanoi Irene hitaasti ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa,
"minä pysyn rauhallisena. Pian on aika!" Hän irroittautui miehestä ja
alkoi järjestää tavaroitaan asettaen hattunsa kohdalleen ja napittaen
päällystakkinsa. Sitten hän istui suorana kuin kynttilä tähystellen
silmät suurina yöhön. Jalopiirteisenä, suurena, surun kivettämänä
kuvastui hänen profiilinsa pimeää ikkunaa vasten.
Mieletön kaipaus valtasi miehen ja samalla raivo kohtaloa, maailmaa,
morsiantaan, kaikkia ihmisiä kohtaan; siihen sekaantui myös hiljaista
itsensä halveksimista. Hän voihki: "Irene, anna anteeksi! Voitko antaa
minulle anteeksi?" Hän puristi Irenen kättä.
Irene koetti hymyillä, mutta suupielet vain vääntyivät. Hän aikoi sanoa
jotakin — silloin — vihlova vihellys, junan ratina hidastui. Erik tunsi
sen hänen sormiensa värähtelystä — oli saavuttu asemalle.
"Junanvaihto — viisitoista minuuttia!" Junailija tempasi ovet auki.
Harvat matkustajat poistuivat junasta, melkein yksin seisoivat Dorn
ja Irene autiolla asemasillalla. Heidän ympärillään kuljeksi joku
uninen asemamies, mutta hänkin hävisi pian niukasti valaistuun
odotushuoneeseen. He eivät halunneet mennä sinne sisään.
Jäätävä tuuli värisytti Ireneä; ilmassa tuntui jo aamu. Harmahtava hämy
verhosi vielä kaikki. Idässä näkyi taivaalla likaisenkeltainen viiru.
"Katsos", sanoi Irene oudon rauhallisesti kohottaen kättään, "aurinko
tahtoisi tulla esiin, mutta ei voi. Me eroamme, ennenkuin se alkaa
paistaa. Voi hyvin!" Hän ojensi miehelle kylmän kätensä.
"Irene!" Syvästi liikutettuna mies painoi hänen sormensa huulilleen,
kyyneleet sumensivat hänen katseensa. "Lupaa, että annat minulle
anteeksi! Lupaa minulle, ettet tule onnettomaksi — en voisi muuten
koskaan enää olla iloinen! Lupaa minulle, että toimitat jotakin suurta,
että taiteesi on oleva sinulle johtotähtenä, että saavutat korkeimman —
niin, Irene, sano, uskotko niin?"
"En tiedä." Hän taivutti päätään, tuuli vei hänen soinnuttomat sanansa.
Lyhyitä, hätäisiä minuutteja, mutta kuitenkin tuskallisen pitkiä kuin
iäisyys. Heitä ympäröi harmaa aamuilma. Jossakin lähellä kuului kukko
kiekuvan päivää ennustaen. He katsoivat toisiinsa ikäänkuin heidän
täytyisi kuolla. Aamuhämärässä häämöittivät naisen kasvot valjuina ja
kuihtuneina. He seisoivat käsi kädessä, sormet toisiinsa kietoutuneina,
mutta he eivät syleilleet toisiansa. Heidän välillään oli jotakin
erottavaa.
Etäisyydestä tulla jyrisi asemalle juna — se oli idän juna — Dornin
oli ensin lähdettävä; Irenen täytyi vielä odottaa, odottaa kuten aina.
Ahnaan hirviön tavoin puhkui höyryävä veturi kiskoja pitkin; lämmittäjä
seisoi kattilan ääressä, nokisena, mustana kuin paholainen, ja katseli
välinpitämättömästi tuota yksinäistä paria.
"Irene, hyvästi!" Dorn suuteli kiireesti hänen otsaansa — viimeinen,
epätoivoinen katseiden toisiinsa imeytyminen, sitten käheä, puoleksi
tukahtunut "hyvästi" Irenen huulilta. Mies hypähti nopeasti astuimelle
— nyt hän seisoi jo vaunussa, juna jo nytkähti.
Suonenvedontapainen puristus kouristi miehen sydäntä, ja kuitenkin
nousi helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Kärsimättömänä hän siirtyi
jalalta toiselle — oli kylmä ja häntä paleli; rauhattomasti hän
silmäili ympärilleen — olikohan hänellä kaikki tavaransa, kyllä, ei
ollut mitään unohtunut.
Jo alkoivat pyörät liikkua, ne pyörivät nopeasti, yhä nopeammin. Mies
seisoi avoimen akkunan ääressä, piteli toisella kädellä hattuaan
vinhassa aamutuulessa, toisella vilkutti.
Siellä seisoi nainen avaralla asemapihalla — yksin — kädet veltosti
sivuilla, hämärässä. Lohduttomin silmin hän tuijotti kohisevan junan
jälkeen ja sitten lohduttomaan tyhjyyteen.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENNEN PÄIVÄNKOITTOA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
