The Project Gutenberg eBook of Buddhan elämäntarina
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.
Title: Buddhan elämäntarina
Author: S. Takajama
Translator: Alfr. R. Wellroos
Release date: November 27, 2024 [eBook #74808]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BUDDHAN ELÄMÄNTARINA ***
language: Finnish
BUDDHAN ELÄMÄNTARINA
Kirj.
S. Takajama
Japanin kielestä suomentanut
Alfred R. Wellroos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.
SISÄLLYS:
Suomentajan alkulause.
I. Johdanto.
II. Buddhan syntymä
III. Hovielämä
IV. Kolme kärsimystä
V. Buddhan päätös
VI. Buddhan linnasta lähtö.
VII. Tjanna ja Kantaka
VIII. Buddha autuuden tietä oppimassa.
IX. Araara-erakko
X. Herääminen
XI. Buddhan saarna
XII. Buddha Udsjagrivassa
XIII. Isän ja pojan kohtaaminen
XIV. Neljästoista luku. Buddhan kuolema.
XV. Loppulause
Suomentajan alkulause.
Mailma rupee nykyään käymään pieneksi. Hyvät kulkuneuvot lähentävät
kaukaisetkin kansat toistensa naapureiksi. Maapallomme muodostuu yhä
enemmän eläväksi, hermoilla varustetuksi ruumiiksi. Mitä yhdessä maassa
tapahtuu, se sähkön avulla, langalla ja langatta, kohta kaikkialla
tiedetään. Kiinan tuhatpenikulmainen muurikaan ei enää kykene sitä
muista maista eristämään.
Nyt on mailmassa eläjien vaikea pysyä toisistaan tietämättä. Kaitselmus
on havainnut hetken tulleen, jolloin heidät on johdettava toisiinsa
tutustumaan ja kaikki Hänen antamansa lahjat yhteisiksi tekemään.
Seurauksena tästä on erinomainen vilkkaus sekä aatteen että aineen
mailmassa. Markkinoillamme tapaamme idän ja lännen tuotteita toistensa
rinnalla. Europalainen sivistys luo uusiksi kokonaisia valtakuntia,
kuten Japanin, idässä. Monilukuinen lähetyssaarnaajaparvi levittää
Jee suksen oppia kautta koko mailman. Mutta samalla ilmenee itämaisen
pakanuuden vaikutus monella tavoin kristikunnassa. Muutamat viisausopin
ja uskonnon oppisuunnat sitä selvästi osoittavat.
Mailman-lopun merkkejä tässä moni näkee. Varmaa ainakin on, että
jotakin uutta on syntymässä, sillä Jumalan voimat ovat liikkeellä.
Mutta synnytystuskat ovat vaikeita. Epäilys valtaa monen mielen, ja
sydämen rauha on usealta rikkunut. Mahtavat voimat tempovat sieluja
ankaraan työhön ja toimintaan.
Laiska, veltto, buddhamaista uinailua rakastava mieli tätä oudoksuu
ja tahtoisi väistyen olemattomaksi painua, päiviänsä päivittelee
ja taivasta soimaa. Mutta ristinkoulussa karaistu mieli odottaa
taistelusta ruunua, kärsimisistä kirkkautta. Ei pääse elämän vaivoista
väistymällä eikä työstä tekemättä. Ken väistyy, se tappiolle joutuu.
Ken itsensä alttiiksi antaa, se ihanan voiton saavuttaa. Ei ole meidän
paheksuttava, että meille on paljon ajattelemista, paljon työtä,
paljon vaivaa annettu. Se on meidän onnemme ja kunniamme ja tuleva
kirkkautemme.
Aikamme lähetyspyrintöinensä ja muine aatteellisine harrastuksinensa
vaatii meitä muodostamaan käsityksemme myöskin idän suuresta
uskonnosta, buddhalaisuudesta. Olen sentähden kääntänyt kielellemme
tämän japanilaisen kirjasen, joka kotimaassansa on paljon huomiota
herättänyt niinkuin sen seuralaisena julkaistu, puolueettomasti,
puoleksi uskoen kirjoitettu Kristuksen elämäkertakin.
Kirjaa lukiessa huomaa idän ja lännen keskinäisestä kosketuksesta ja
tutustumisesta aiheutunutta tasaantumista ja vapautumista. Buddhaan
kohdistuva harhausko on tästäkin päättäen Japanista melkoisesti
hälvenemässä.
Siitä huolimatta tarjonnee se monellekin paljon ihmeteltävää. Sillä
tavallisesti kuvitellaan kaikkien pakanoiden ijäisyyttä koskevat
ajatusrakennukset hyvinkin hataroiksi ja helposti puretuiksi. Tätä
kirjasta lukiessa taas kukin havaitsee, että Buddhan-usko on hyvinkin
syvällistä. Siinä on jotakin vakaavaa, liikuttavaa, herättävää. Ei
ole ihmeteltävä, että se on entisaikoina niin monta sataa miljoonaa
tunnustajaa saavuttanut, eikä sitäkään, että vielä nykyään monet,
jotka ovat parhaansa panneet kristinuskosta vapautuakseen, uutuuden
viehättäminä hetkeksi huomaavat siinä jotakin mieltäkiinnittävää ja
kunnioitettavaa.
Senpätähden ei se myöskään niin helposti, kuin toivoisi, väisty
kristinuskon tieltä, ei Japanistakaan, joka kuitenkin on niin
sivistynyt maa. Buddhan-opin rinnalla on kristin-oppi monesta
japanilaisesta ylen yksinkertaista, epäfilosoofista, niin että he
mieluimmin loisivat sen sijaan jonkin ihan uuden uskonnon.
Siitä huolimatta on kristillisen sivistyksen välittämä kristin-opin
salainen vaikutus Japanissa kaikilla aloilla silminnähtävä. Japani
ei enää elä eikä ajattele buddhan-opin mukaan. Buddhanoppi kiroo
nimittäin kaiken elämän halun, opettaa jättämään kaikki elämän
toiminnat, lamauttaa niin kaiken edistyksen ja täysin toteutettuna
lopettaa kaiken elämän ja luopi mailmasta suuren hautakammion. Toisin
elää nykyinen Japani. Siellä tahdotaan elää, pysyä olemassa ja edistyä
kaikissa elinkeinoissa; haudan hiljaisuuden sijasta kohtaa meitä
vilkas, tykyttävä elämä. Japani on noussut buddhan-opin haudasta
uuteen elämään. Tämä uusi elämä on kristillisyyden vaikutusta,
kristillisyyden, joka opettaa ijäistä elämää, viepi rakkauden
toimintaan, elämän helpoittamiseksi yhä uusia keinoja keksimään,
edistymään, Jumalan mailmassa itsensä vapaaksi tuntemaan, maan päälle
taivaanvaltakunnan muodostamaan ja hautaa uuden elämän porttina
pitämään.
Ei ole tätä ennen kirjallisuudessamme suomennoksia japanilaisista
teoksista. Buddhan-elämäntarina sopiikin hyvin ensimäiseksi. Mutta
sekä japaninkielen että buddhalaisuuden outouden vuoksi on kirjan
suomalaiseen asuun pukeminen monasti ollut vaikeata. Kirjan luonteesen
katsoen on suomentaja tässä kuitenkin tuntenut nauttivansa melkoista
vapautta, kun ei ole tarvinnut tieteellistä tarkkuutta tavoitella,
mutta samalla häpeilee sitä enemmän käyttämänsä suomenkielen kehnoutta,
jota kehittämään ei ole vierasten kielten opinnoilta saanut kylläksi
aikaa eikä tilaisuutta.
Nimien kirjoittamisen on riittävien apuneuvojen puutteessa täytynyt
tapahtua japanilaisesti, äänteen mukaisesti. Mutta siten on moni
lukijalle ehkä entuudestaan tuttukin nimi tullut tuntemattomaksi,
sillä japaninkieli on l:ää vailla ja sen sijaan pehmeistä r:istä
rikas, jotapaitsi se muukalaisissa nimissä onnistumatta koettaa matkia
englantilaista ääntämistapaa.
Lopussa oleva runo on kiinankielinen, mutta kun japanilaisen on myös
puhtaasti kiinalaista kirjoitusta ymmärtäminen, olen senkin kääntänyt
säilyttäen alkuperäisen viisitavuisen runomitan.
Tenholassa lokak. 10 p. 1903. Alfr. R. Vellroos.
ENSIMÄINEN LUKU.
Johdanto.
Kolmen tuhannen penikulman päässä tiet eroavat, kolmetuhatta vuotta
sitten oli toiset ajat. Rjoodsjuvuorella on tosin kuu vieläkin aina
kirkas, Gangesvirran vesi juoksee nyt kuin muinoinkin. Mutta elon
ja kuolon kujilla harhailee ihminen, eikä mailma pääse kukoistuksen
ja kuihdunnan vaihtelusta. Niinpä on Gionsjoodsjan kukiltakin väri
virttynyt, Budagajan tornin kiville kasvanut sammal. Matkailijat kyllä
nykyään synkän bodaipuun varjohon pysähtyen kumarassa kiertelevät,
mutta ei kukaan kykene osoittamaan suuren, pyhän Sjakan ihmejälkiä.
(Japanilainen muodostus Buddhan perhenimestä Sakja. Suom.)
Mutta vaikka mies kuoli, jäi oppinsa jälelle. Kun opinvirta itähän
suuntautui, niin kohta aaltoili neljäsataa maata kuin laiho tuulessa,
kolmetoista uskonlahkoa kukkaansa puhkesi, ja kun se sitten Kolmen
Kanin (Korean) maan läväisten Päivännousun (Japanin) maahan tuli,
niin Denkjoo Kooboo sen puolesta seisoi, Hoonen Doogen sen nojalla
nousi, Sinran Nitjiren sen palveluksessa puuhi, torneja ja temppeleitä
ilmestyi kaikkialle, ajeltuja päitä kaupungit ja maaseutu täyteen.
Eikö se ole loistavaa! Nykyään sanotaan buddhalaisiksi kutsuttuja
olevan mailmassa noin kuusisataa miljoonaa. Mutta mielipiteet ja
harrastukset kun ovat aikoja myöten muuttuneet, niin lienee
sydämeltään buddhan-opista vieraantuneita paljaan nimen kantajoita näiden
joukossa sangen monta. Siitä huolimatta on buddhan-oppi vieläkin
majesteetillisena yksi maailman suuria sivistysvoimia. Millainen
siis lienee ollut se mies, joka viisikymmen-vuotisella saarnallansa
aikaansai tämän suuren uskonnon kolmetuhatta vuotta kestäneen jatkuvan
julistuksen ― uskon-isä Buddha?
Ei mailmassa ole mitään vaikeampaa kuin uskonnonperustajaksi
sanottujen miesten elämäkertojen tutkiminen. Sillä jälkimailman
uskovaiset ylenmäärin heidän oppejaan ihaillessaan ovat aivan
huomaamattansa lisänneet ihmeellisiä, luonnottomia tarinoita heidän
elämäntapahtumiinsa mikäli mahdollista saadaksensa oppi-isänsä
jumalaiseksi, tavattomaksi ihmeolennoksi muodostumaan. Buddhan
elämäkertaa varsinkin on sellaisena pidettävä. Nykyaikana ei kukaan
enää tutkimallakaan voi päästä hänen elämänsä tositapahtumia tietämään.
Riittänee siis kun vanhoilta perittyyn tarinaan nojaten tietää,
mitenkä Indian buddhalaiset ajattelivat uskontonsa perustajasta.
Ei ole vain Buddhan näin käynyt; on Muhametin ja on Kristuksenkin.
Kukapa voisi heidän elämästänsä kertoa ihmeitä ja ennustuksia
mainitsematta. Niitä kutsutaan ihmeiksi ja ennustuksiksi, mutta
moni niistä varmaankin on vertauksen ja varjopuheen muodossa
todellisuuden perustalla alkunsa saanut. Kun siis muodon siksensä
jättää ja sisällön ottaa, niin saaneehan käteensä johtolangan
kysymyksessä olevan henkilön mielenlaadun ja tekojen tietämiseen.
Lukija muistakoon, että indialaiset, joiden keskuudessa Buddha oppiaan
levitti, ovat mielikuvituksista harvinaisen rikasta ihmisrotua. Heidän
jumalaistarunsa ovat vilkkaita ja ihmerikkaita, viisausoppinsa hämärän
salaperäistä runollisuutta täynnä. He ovat runon kuvarikkaalla kielellä
Buddhaa ylistelleet, eivätkä ole mitään varsinaista elämäkertaa
kyhänneet. On kyllä olemassa kolmekymmentä Buddhan elämäkertaa.
Mutta ne ovat sitä laatua, että jos niiden kertomukset täytenä
totena pitäisi, niin tavattomasti erehtyisi. Vaikka tässä kirjasessa
perintötarua seuraammekin, niin älykäs lukija kyllä itse saattaa
kertomuksen osasista suuren, pyhän Sjakan tosi elämäkerran kerätä.
Mutta ennenkuin Buddhan elämäntarinaa kertomaan käymme, sanomme sanasen
hänen aikakautensa luonteesta.
Noin kuusi vuosisataa ennen Jeesuksen syntymää löytyi Indian
koilliskulmassa lumivuorten (Himalajan) eteläpuolia, Gangesvirran
varrella, rinnakkain useita kuningaskuntia. Vallassaolijat näissä
kaikissa olivat arjalaista kansanrotua. Arjalaiset olivat sitä
ennen keski-Aasiasta Indiaan siirtyneet ja Sindvirran yli käytyänsä
suunnanneet kulkunsa itää kohti, kaikkialla, mihin tulivat,
panneet alkuasukkaat valtansa alle ja ottaneet Gangesvyöhykkeen
lihavan maan asumasijakseen. Täällä vasta he paimentolaiselämänsä
hyljäten rupesivat paikoillaan pysyväksi kansaksi. Siitä alkaen,
vuosien vieriessä, vuorten voimasta, veden väestä he tapojensa
ja harrastustensa puolesta toisistaan vieraantuivat ja vihdoin
muodostui useita, itsenäisiä kuningaskuntia. Voittajien arjalaisten
ja voitettujen alkuasujanten välillä pysyi joka maassa jyrkkä ero.
Sitäpaitsi olivat kaikki alamaiset varsinkin hallinnollisessa, mutta
sen ohessa myös uskonnollisessa ja yhteiskunnallisessakin suhteessa
eri arvoluokkiin jaetut. Tarkemmin sanoen, vanhoista ajoista asti
oli Indiassa voimassansa tuo heikomman ja väkevämmän suhteesta
syntynyt niin sanottu neljän kastin eroitus. Ylintä kastia eli luokkaa
kutsuttiin brahmanaksi, sitä seurasi ksjatra, sen jälkeen vaisja, ja
alinta nimitettiin sudraksi. Indian vanhassa maanlaissa, n. s. Manun
lakikirjassa säädettiin, että jos sudra ruohonkorrella edes brahmanin
ruumiisen koski, niin oli hän mestattava. Tämä riittää kuvaamaan,
kuinka ankara oli eroitus ylemmän ja alemman luokan välillä.
Kun arjalaiset kotiseudultaan keski-Aasiasta lähdettyään yksin
voimin Indian valloittivat, olivat he yhtenäinen kokonaisuus, yksi
heimo, rauhan siteillä yhteen sitoutunut. Mutta kun he eri seuduille
asettuessaan erilaisiin olosuhteisin joutuivat, niin kateuttakin
rupesi syntymään, eikä keihäitten kalinalla ollut lomaa. Sitä paitsi
oli Gangesvirran seutu mailman kuulu runsaasta hedelmällisyydestään.
Työtä tekemättäkin ei ollut vaatteista eikä ravinnosta huolta. Ilmasto
oli lämmin. Joka vuoden-ajalla oli riemun aineksia kyllä. Sentähden
lankesivat ihmiset yleensä laiskuuteen, niin että mässääminen ja
kesteissä kulku tuli vallitsevaksi tavaksi kuninkaasta rahvaasen
asti. Ennen aikaan Sindvirran varrella kukoistanut veeda-oppi kärsi
nyt kovasti uskon innon laimenemisesta, ja lopuksi kilpailtiin
vain juhlamenojen komeudessa. Papit langenneina eivät pelastuksen
tiestä tietäneet, vaan maallikkojen kanssa päivät päästään mailman
himonpyyteissä juoksivat. Ah, entiset yksinkertaiset, hurskaat tavat
laahasivat ränstyneinä maata.
Kyllä siihen aikaan veeda-opin seuraajana monenmoista viisaus-oppia
esitettiin, mutta turhan-aikaista ajatuksen kaukaisuutta tavoitellessa
ei päästy ihmis-elämän nykyisyyden ja tulevaisuuden kysymyksistä
selville; etsittiin rauhaa ja pelastusta vain hämärissä viisasteluissa
ja hirmuisessa itsensä kiduttamisessa. Tutkijat perustivat lahkoja,
suuntia eroittelivat ja niiden nimien merkityksen paremmuudesta
riitelivät voimatta auttaa aikalaisiansa omantunnon ja elämän
valtatielle.
Yhteen arjalaisten rodun haaraan kuului Sjakan heimo. Se perusti
itselleen valtion kolmenkymmenen penikulman päähän lumivuorista etelään
päin, tulvaisan Gangesvirran syrjähaaran varrelle. Valtion pääkaupungin
nimi oli Kapilavastu. Kuninkaan nimi oli Suttodana. (Myöskin muoto
Suddodoodana on tavattavissa japanilaisessa kirjallisuudessa. Suom.)
Idässä oli rajana Magadhan valtakunta. Maa oli rikas, kansa voimissaan.
Tämä oli buddhalaisuuden kolmen tuhannen vuoden päähän ulottuvan
opinvirran alkulähteen, suuren, pyhän Buddhan syntymämaa. Sen aikuisen
yhteiskunnan tila, mädännyt uskonto ja turmeltunut siveys, kaikki
yhdessä kaipasivat suuren mailmanvapahtajan ilmestymistä. Tähän nähden
sopinee sanoa, että Buddhakin oli aikansa lapsi.
Millainen mies oli siis Buddha, mitä hän sai toimeen, mitenkä oppinsa
keksi ja mitenkä hän sitä saarnasi?
TOINEN LUKU.
Buddhan syntymä.
Kapilan kuningas Suttodana, tämän sekä älystä että urheudesta, onnesta
ja hyveistä yhtä rikkaan ihmeaikansa kuulu valtijas, piti kansansa
kurissa ja maansa hyvässä rauhassa. Kuningattaren nimi oli Maaja.
Hänen kauneutensa kukkia häpäisi, sydämensä oli ulpukkaakin puhtaampi.
Taivaan armon ja maan suosion vallitessa kuningas ja kuningatar kansan
ylistysvirsien keskellä onnen päiviä viettivät.
Tapahtuipa sitten yhtenä vuonna huhtikuun seutuvilla, kun kevät juuri
teki lähtöänsä, että kuningatar istui yksinänsä hovintakaisen puutarhan
suruttoman puun alla.
Kun hän siinä heleän päivän paisteessa kylpien kevään menoa surkutteli,
niin — uni se ei ollut, ei näkykään — kaunoinen valkonorsu majautui
hänen kohtuunsa. Kun hän sen huomasi, niin tuntui kuin olisi äkkiä
unesta herännyt, ruumis taikalähteessä peseytynyt; ilon hurmaus oli
tavaton. Tästä kuningatar tuli raskaaksi.
Nytpä alkoi Kapilassa ihmeinen onnen aika. Koko maassa ei tapaturmaa
kuulunut. Ja kerrotaan, että taivaasta kuului suloinen soitto,
palatsissa silkkiverhot leyhähtelivät. Tulipa näin seuraavan vuoden
helmikuu, jolloin kuningatar tunsi synnytys-aikansa lähenevän. Indian
tavan mukaan sai hän palata vanhempainsa kotiin. Mutta kun hän kulki
Lumbinin puutarhan ohi, tuli äkkiarvaamatta synnytyshetki. Kiireesti
laitti hän rimpaipuun alle itselleen sijan. Suuri kirkkaus loisti
taivaan ja maan välillä. Ihana rummunsoitto kaikui kautta avaruuden. Ja
helmen kaltainen poikanen putkahti esiin kuningattaren kohdun oikealta
puolelta. Tämäpä oli kaikkien aikakausien opettaja, mailman vapahtaja,
suuri, pyhä Buddha.
Taivas suvaitsi kaikenlaisilla enteillä tapahtuman tärkeyttä ilmaista.
Lotuskukkia putoili siroittelihe maahan. Kun ihminen niihin koski,
niin sulohurmaus läpi ruumiin sävähti. Aurinko ja kuu tapansa mukaan
kulkivat, mutta niiden loiste oli entistä kirkkaampi. Kaikki valot
ja tulet sytykkeittä ja öljyttäkin yhä vain kirkkaammin paloivat.
Puhtolähteet itsestään maasta pulpahtelivat. Lumbinin puutarhan päälle
taivaan soittajajoukko pilven tavoin kerääntyi. Puut äkkiä kaikki
kukkaan puhkesivat. Väärintekijäkin laupean mielen sai. Sairauttaan
kituvat olennot lääkitsemättä itsestään paranivat. Petoeläimet ja
-linnut kesyinä raa’at äänensä vaiensivat. Tuhannet virrat juoksemasta
herkesivät. Likavedet tykkänään selkenivät. Taivaalla ei näkynyt
pilvenhattariakaan. Rummunsoitto ilmassa jymisi, sulosointu mailman
täytti ja ylisti vapahtajan syntymistä. Himojen mailman suuri
paholaiskuningas yksinään mielipahoillaan nurisi.
Ah, mitä nämä merkit osoittivat? Olikohan koko Kapilassa silloin
ketään, joka sen tiesi! Yrmeä kuningaskin tuli nämä ennen kuulumattomat
ihmeet nähdessään kovin levottomaksi, milloin iloitsi, milloin pelkäsi,
huolehti itseksensä poikasen tulevaisuutta ja kuningaskuntansa kohtaloa.
Mutta Maajarouva vasta kovin rauhaton oli. Ensiksi oli poikanen
tavattomaan tapaan syntynyt, ja nyt sai hän vielä nähdä nämä taivaan ja
maan merkilliset enteet silmäinsä edessä. Vaikea oli kohta ymmärtää,
mitä enteet tarkoittivat, hyvää vai pahaako. Siksi hän kumarsi
taivasta, jumalia rukoili, vain poikansa tulevaisuutta murehti. Iäkkäät
hovirouvatkin kilvan jumalia rukoillen pienokaiselle onnea toivottivat.
Asuipa siihen aikaan metsän keskellä tietäjä-brahmani. Muotonsa oli
arvokas, älynsä maine maan kuulu. Kasvojen luonnosta hän hyvin osasi
kolmen mailman onnet ja onnettomuudet lukea, ja paikalle osasi aina.
Sattuipa hän kerran prinssin näkemään, jolloin sydämestään suuresti
iloitsi, niin ettei voinut olla hypähtelemättä. Ja kun sitten sai
kuninkaan hämmästyksestä ja pelosta kuulla, niin tuli hän kuninkaan
puheille ja totuuden sanoen lausui: “Suuri kuningas! Jätä pelko ja
hämmästys prinssin suhteen! Mailmaan synnyttyänsä ei ihmisellä ole
suurempaa iloa kuin poikansa etevyys. Ja nyt lupaa pyhä kohtalo
paljasta hyvää. Miksikä suotta sydäntäsi vaivaat! Kun prinssiä
tarkastaa, niin huomaa, kuinka hänellä on ihmeelliset kasvot, oivat
piirteet. Todella näkyy hänessä asuvan mailmassa harvinaiset hyveet.
Jos hän vartuttuaan maansa hallitukseen tarttuu, niin tulee hänestä
tenrin (pyörän kierittäjä)-kuningas ja koko mailman valtijas. Jos
hän taas autuuden tietä etsiäksensä kotoa lähtee, niin pääsee hän
verrattomaan herätyksen valoon, jonka kautta kaikki elävät pelastuvat.
Oi, sitä kunnioitettavaa, suurta, erinomaista muotoa todella. Vaikka
hän rahvaan seurassa eläisi, niin osoittaisi muotonsa kuitenkin, että
hän on kuningas kuin Sjumisen vuorten keskellä. Mikä aarteista on
kultaa kalliimpi; mikä virroista meren vertainen! Tähdistä pidetään
kuuta paraana, valoista aurinkoa. Mutta prinssin muotoa on vaikea
mihinkään verrata. Kuningas! Oi, ollos iloinen! Tämä poikanen tulee
vielä mailman kaikkien aikojen opettajaksi!”
Kun kuningas tämän kuuli, niin tuli hän äärettömän iloiseksi. Hän
ajatteli itseksensä näin: “Olen nyt saanut merkillisen pojan. Odotan,
kunnes hän on kyllin varttunut, ja asetan hänet sitten heti Kapilan
valtaistuimelle. Olen jo itse vanhentunut; toivoakseni pääsen sitten
erämaan yksinäisyydessä erakkona hurskautta harjoittamaan. Täytyy vain
varoa, ettei poika rupee mailmaa vieromaan ja metsiin kaihoamaan”.
Näin ajatteli kuningas, sillä hän pelkäsi, että tietäjän sanat: “Jos
hän kotoa lähtee, niin pääsee hän verrattomaan herätyksen valoon”,
vast'edes toteen kävisivät.
Asui siihen aikaan Kapilan linnan lähellä metsässä myöskin itseään
kiduttava erakko Asida nimeltään. Kun kuningas kuuli, että tämä ennusti
ihmisten kohtaloita kuin jumala, niin kutsutti hän hänet koetteeksi
hoviin. Asida noudatti kutsua ja tuli. Kauvan prinssiä tarkasteltuaan
vuodatti hän lopulta virtanaan kyyneleitä ja huudahtaen kumartui
prinssin jalkoihin itkemään. Nähdessään Asidan surumielen, nousi
kuningas istuimeltaan, kumarsi päänsä lattiaan hänen edessänsä ja
lausui: “Oi, erakko! Onko tällä pojalla onnettomuutta ennustava muoto?
Miksi itket? Kun kerran ennen tätä poikaa tietäjälle näytettiin, niin
sanoi tietäjä, että pojalla on erittäin ylevät kasvon piirteet. Jos
hän hallitukseen ryhtyy, niin tulee hänestä mailman valtijas; jos
hän taas kotinsa jättää ja erakoksi rupee, niin saapi hän mailman
opettajaksi. Miksikä, erakko, sinä nyt itket suruissasi? Tuleeko poika
lyhytikäiseksi? Taikka jos kauan elääkin, niin onko hän perheelleen ja
valtakunnalleen vahingoksi? Minulla ei ole enää paljokaan elonpäiviä
jälellä. Onneni tai onnettomuuteni riippuu vain tästä pojasta. Ah,
kuinka tämän Kapilan lopulta käynee?”
Asida korotti molemmat kätensä ja keskeytti kuninkaan valituksen.
Kunnioituksen ilme kasvoillaan hän lausui: “Suuri kuningas, lakkaa
valittamasta! Tällä pojalla on mailman kolmessa kerrassa vertaansa
löytämätön, täyteläinen onnen muoto. Hänen silmistään loistaa mailmaa
valaisevan rakkauden hohde. Se on aivan kuin täysi kuu, joka ei
milloinkaan vähenisi. Hänen kasvoillaan on taivaan ja maan, idän ja
lännen, pohjan ja etelän täydelliset herruuden merkit. Suuri kuningas,
mikset mailman kaikkien elävien kanssa tätä ilolla tervehtisi? — Mutta
ei hän kauvankaan kuninkaana ollen mailman hallintoa pidä. Ennenkuin
hän vielä kahdenkymmenenkään ikään ennättää, lähtee hän jo kotoansa
ja menee korvessa hurskautta harjoittamaan. Mutta niinpä hän myös
pääsee verrattomaan heräämiseen ja osoittaa koko mailman kaikille
kansoille pelastuksen ja elämän suuren tien. Himojen pauloihin
takertuneet, ijäisyyden riemuista tietämättömät, vaivojen korpeen
eksyneet, tielle osaamattomat, erehdysten pimeydessä hapuilevat,
viisauden valoa saavuttamattomat, kolmen mailman kaikki elävät olennot
kuninkaan pojan ohjauksesta elämän kiertokulun vaivat välttävät. Ah,
kunnioitettava, ikävöitävä on prinssin tulevaisuus! Mutta itseäni kun
aattelen, niin elonvuoteni syyshämärään ehtineenä en enää kauvan eläne,
vaan ikäväkseni lähtenen tästä mailmasta näkemättä kuninkaan pojan
löytämää verratonta tietä. Tämän tähden huomaamattani tulin kyyneleitä
vuodattaneeksi”.
Kun kuningas ja kuningatar Asidan sanat kuulivat, niin tuli lapsi
heille arvoltansa entistä vielä kalliimmaksi. Hellimisessä ja
hoidossa parasta koitettiin. Ensiksi he nimen antaen kutsuivat häntä
Siddhaartaksi. Siddhaarta merkitsee täydellistä ihmistä. Samalla
julistettiin kautta koko valtakunnan yleinen anteeksiantamus, ja
vangit päästettiin irti. Laajalti lahjoitettiin hurskaille lahjoja,
jotta kuninkaan pojalle siunausta rukoilisivat. Valtakunnan
köyhien ravitsemiseksi myönnettiin rahavaroja. Ja sukulaisten ja
virkailijoiden joukosta ei lahjaa saamatta jäänyt yksikään. Hyvä tähti,
onnen päivä valittiin; vietiin prinssi päähoviin ja julistettiin
perintöruhtinaaksi. Seuraavana päivänä ajeli Maajarouva perintöruhtinas
sylissään isäkuninkaan kanssa helmivaunuissa ja kulki mukanansa suuri
seuralaisten joukko valkoisine norsuineen ja kauniine hevoisineen
taivaan jumalille palvelusta tekemässä. Siinä oli hovinaisien parvi
kuin kirjava silkki, virkamieslauma kuin pilvi. Kaupunkilaiset myös
suurin joukoin kulkuetta seurasivat. Koko Kapilan kaupunki riemun
äänistä koskena kuohui.
Mutta Maajarouva lähti tästä maailmasta seitsemäntenä päivänä prinssin
syntymästä keskeltä riemun hälinää. Kuinka lienee niin käynyt, sitä
ei tiedetä. Viimeiseksi sanoi hän nuoremmallensa kuningattarista
Bradsjapaatjille: “Sisareni! Kun minä nyt kuolen, niin hoida sinä
perintöruhtinasta niinkuin minä itse. Buddhan synnyttäjä ei saa
kauvan tässä mailmassa viipyä. Se on taivaan tahto”. Bradsjapaatji
painoi kuningattaren sanat syvästi mieleensä ja hoiti Siddhaartaa. Ja
hänen hoidossaan poika vuosi vuodelta yhä selkeämmin ilmaisi laupiaan
luonnonlaatunsa, aivan kuin kuu ilta illalta aina pyöreämpänä heloittaa.
KOLMAS LUKU.
Hovielämä.
Perintöruhtinaan syntymän jälkeen yhä vielä jatkui taivaan loistoisia
onnen merkkejä. Kerrotaan, että siihen aikaan raju norsulauma
kutsumatta luokse tuli ja pakoittamatta palvelukseen taipui. Hovin
puutarhassa lähteet itsestään vettä suihkuttivat, ja kuivuneet puut
yhtäkkiä lehteen ja kukkaan puhkesivat. Luonnoltaan vilpillisenkin
ihmisen tunto pehmeni. Sodat ja taudit kokonaan lakkasivat. Sade ja
tuuli saapuivat aikoinaan. Ukkonen ei käynyt eikä salamaa lyönyt.
Tuli ja vesi pysyivät rajoissaan. Vilja ei malttanut kypsymisaikaansa
odottaa, mutta sato oli kahdenkertainen. Vaimot pysyivät
synnyttäessänsä terveinä kuin ainakin. Lukemattomat ovat kaikki ne
onnen ihmemerkit, joista kerrotaan.
Perintöruhtinas varttui ja hyötyi päivä päivältä. Liittomaat ja
naapurivaltiot kaikki perintöruhtinaan syntymistä onnitellen kilvassa
harvinaisuuksia lahjoittivat, ja hänen sydäntänsä ilahuttaa kokivat,
niin että laidun tuli härkiä, hirviä, lampaita ja hevosia täyteen,
puutarhassa oli harvinaisia yrttejä ja kauneita kukkia pitkät
penkereet, temppeleissä kasoittain raha-aarteita, kalleita helmiä ja
kiviä.
Vaikka perintöruhtinas oli siinä ijässä, jolloin tavallisesti
ankarankin opettajan ohjattavana ollen leikissä humutaan, ei hän,
luonteeltaan raskasmielisyyteen uponnut kun oli, ulkomailman
viehätyksestä ollut millänsäkään. Hän oleskeli aina ajatuksissaan
avaruuden äärettömyyksissä. Mailman kunniasta ja huvituksista ei hän
mitään huolinut. Hänen mielitekonansa olivat tieto ja taito. Kun
kuningas hänen harvinaisen selvän ymmärryksensä ja terävän älynsä
huomasi, toimitti hän hänelle hyvän kasvatuksen ja kutsutti kuuluisia
opettajia läheltä ja kaukaa. Tiedon ja asetaidon erilajeista ei
opettamatta jäänyt yksikään. Kun perintöruhtinas yhtä kuuli, niin hän
kymmenen ymmärsi. Opettajat saivat tuon tuostakin paikkaa vaihtaa.
Lopulta ei koko Indian oppineissa ollut hänen rinnallensa kykenevää.
Niin tuli perintöruhtinas seitsemäntoista ikään. “Entä jos toimittaisin
hänelle puolison!” ajatteli kuningas. Mutta sukulaisista ja
naapuriruhtinaista ei kukaan vielä oikein perintöruhtinasta tuntenut.
Sentähden ajattelivat he: “Perintöruhtinas on vielä nuori, ja ruumiinsa
heikko. Kuuluu sitäpaitsi, että hän aina hovin perällä uinailee ja
on mailman menolle vieras. Mutta ellei nykymailman aikana ole yhtä
etevä asetaidossa kuin tiedossakin, ei mitenkään voi maataan hallita
eikä kuningatartaan suojella! Meidän tyttäremme eivät vielä sovi
perintöruhtinaan puolisoksi”. Syystä sopi näin hänestä ajatellakin.
Sillä aina hän kartti kestejä ja huviseuroja ja mieluimmin vetäytyi
hovintakaisen puutarhan yksinäiseen sopukkaan, siellä synkän embupuun
vihervarjossa ihmiselämän kysymyksiin syventyen uinaillakseen.
Kun kuningas kuuli, etteivät sukulaiset, kuninkaat eivätkä ruhtinaat
huolineet antaa tyttäriänsä hänen pojalleen puolisoksi, tuli hän
murhemieliseksi, sillä hän pelkäsi, että kun poikansa oli unelmoiva
ja synkkämielinen, hänen mieleensä tulisi mailmanpakenemisen ajatus.
Sitä juuri hän halusi aikanaan estää toimittamalla hänelle hyvän elämän
kumppanin. Indian vanhan-ajan brahmanasuvuilla oli nimittäin elämänsä
juoksuun nähden eräänlainen tapa. Jokaisen brahmanasukuisen henkilön
oli asetettava erakkoelämä elämänsä päätarkoitukseksi, mutta sitä ennen
oli hänen viettäminen opintojen ja talouden kaksi aikaa. Opintoaikana
harjoiteltiin vanhojen kirjoitusten lukemista ja muita tiedon ja taidon
aineita. Talous-aikana mentiin naimisiin ja huonetta hallittiin. Aluksi
oli tämä tapa kyllä rajoittunut brahmanasukuihin. Mutta sittemmin
Sjakan aikoina näyttää se vallinneen muittenkin kansanluokkain
keskuudessa. Kun kuningas sanoi, että hän jättää valtaistuimen
pojallensa ja rupee erakoksi, niin hän siinä lienee totuttuun tapaan
mukaantunut. Ja kun hän poikansa mailmanpakenemista peljäten aikasin
koki hänelle puolisoa toimittaa, niin saattaa olla, että hän pelkäsi
hänen opintoja talous-aikaa viettämättä heti erakkoelämään vetäytyvän.
Kun perintöruhtinas näki, että kuningas kulki kovin murheissansa, niin
sanoi hän kerran kuninkaalle: “Isäni, sukumme ja naapuriruhtinaat ovat
epäilleet minun kykyäni. Toivon, että kutsut heidät kokoon, niin minä
heidän kanssaan kilpaillen näytän, mihinkä minä kykenen”. Isä tähän
ilolla suostui.
Nytpä kokoontuivat kuninkaan suku ja naapuriruhtinaat sekä Kapilan
valtakunnan kuulut miehet katsomaan perintöruhtinaan tiedon ja taidon
näytteitä. Perintöruhtinas kutsui ensin vieraansa embupuun alaiseen
suureen opintorakennukseen ja antoi oppineiden asettaa vastattavaksensa
kaikenlaisia arvoituksia. Mutta oppineiden kysymyksistä ei yksikään
voinut häntä pulaan saattaa. Hän päinvastoin koetteli oppineita
monenmoisilla vaikeilla kysymyksillä, joihin kokoontuneista
valituimmatkaan eivät vastata tietäneet. Sitten vei hän vieraansa
etupihan kisakentälle. Siellä hän mainioitten aseniekkojen kera
koetteli monenlaisia asetemppuja. Mutta ei tässäkään ilmestynyt
perintöruhtinaan verraksi kykenevää henkilöä. Hän siis yksinään hevosen
selässä istuen näytteli ratsastus- ja ampumataitoaan mielensä mukaan
karahutellen, käännellen ja pysähytellen, jota kaikki ihmeissään,
ilosta hurmaantuneina katselivat. Muun muassa hän sadan askeleen
päästä yhdellä nuolella lävisti seitsemän rautarumpua, mikä todella ei
näyttänyt ihmisen teolta.
Suku ja ruhtinaat pitivät nyt perintöruhtinasta jumalan kaltaisena.
Millainen lienee ollutkaan isäkuninkaan ilo, kun nimensä loiston
omilla silmillään nähdä sai! Siihen aikaan oli Indiassa valtakuntia
toinen toisensa rinnalla kuin puita metsässä. Väkisinkin oli aseita
heiluttaen taitavasti puolensa pitäminen. Kuningas, jolla tämmöiseen
aikaan sattuen oli Siddhaartan kaltainen samalla sekä älykäs että urhea
perintöruhtinas, arvattavasti suuria hänestä toivoi. Kukapa ellei
Siddbaarta tulisi siksi mailman valloittajaksi, miljoonien kumartamaksi
Indian sankarivaltijaaksi, josta tietäjä puhunut oli! Sepä varmaankin
lienee vanhan isäkuninkaan mielessä alati olevaksi, unessakin
unohtumattomaksi ilon ja toivon aineeksi tullut.
Nytpä suku ja ruhtinaat kilvan toivoivat saavansa uhrata tyttärensä
perintöruhtinaalle, ja hän otti serkkunsa Jasudaran puolisoksensa.
Jasudara oli aikasin älynsä ja siveytensä vuoksi aikakautensa
ainokaiseksi ylistetty. Hänellä oli kevätkukan vartalo, syksyn kuun
hipiä, jonka rinnalla kolmelta tuhannelta hovinaiselta kasvojen
väri katosi. Niinpä oli perintöruhtinaan rakkauskin tavaton, ja
lemmenleikki heidän keskensä näyttää olleen vilkas. Pian tuli Jasudara
perintöruhtinatar raskaaksi ja synnytti helmenkaunoisen pojan, jonka
nimeksi pantiin Ragora. Kuninkaan ilo oli nyt verraton. Hän ajatteli:
“Kun hän jo on vaimon ottanut ja pojan synnyttänyt, niin kyllä nyt on
hänestä mailmanpakenemisen ajatus jäljettömiin hävinnyt. Sillä poikani
tietysti rakastaa Ragoraa, kuten minä häntä. Ja niin pysyy Kapilan
kuningaskunnan kohtalo taattuna, Sjakaperheen valtakunta myös minun
jälkeläisten! hallussa”.
Kuningas tahtoi erittäin innostuttaa poikansa mailman kunniasta ja
loistosta riemuitsemaan. Hän valitsi luonnonkauniin seudun, rakensi
sinne hovin, ja antoi sen hänen perheensä asunnoksi. Rakennusten
suuruus ja somuus oli verraton. Korkeat tornit kohosivat avaruuteen
kuin syyspilvet taivaalle. Käytäviä kierteli maassa kuin kevätsumua
tuulen kuljettamana. Lentosillat äkkiarvaamatta sateen kaaria
muodostivat. Puistikot kesät talvet tuoksua tuulahuttelivat. Avaruutta
oli muutama kymmen penikulmaa. Ilmasto oli joka vuoden aikaan
soveltuva, niin että aina sai sopivan asunnon valita. Hovinaisia oli
kuinka monta sataa, tuhatta. Ylä ja alakerrassa kaikui herkeämättä
suloinen soitanto. Kevättuulet ja syyssateetkin näin ollen huomaamatta
ohi menivät. Väri ja ääni kaikkialla sydäntä riemastutti. Puhtoinen
hovi, sinnehän koko ihmismailman ilo ja riemu kerääntyy! Siddhaarta
suloisen puolisonsa ja rakkaan poikansa seurassa oleskeli tämmöisessä
ympäristössä. Millainen käsitys hänellä siis lie ollut ihmiselämästä?
NELJÄS LUKU.
Kolme kärsimystä.
Näin kasvoi perintöruhtinas hovin piirissä mieheksi. Ei hän vielä
tietänyt, miltä oikea mailma näyttää. Kuningas puolestansa pelkäsi
hänen mailmaan kyllästyvän ja runsaasti tarjolla piti mailman riemuja,
niin ettei hänellä vielä ollut aikaa huomata ihmiselämän kurjuutta.
Mutta vaikka perintöruhtinaalla oli runsaasti aistillista nautintoa
tarjolla, oli sydämessään kuitenkin yhä rauhattomampi olo.
Hiljaisuudessa ihmiselämän tarkoitusta miettien hän monasti yönsä
puolille kulutti. Iltamyöhään, kun ihmishyörinä lakkasi ja hovi
äänettömänä oli, hän kuun valossa puutarhan perälle vetäytyen yksinään
hartaasen uinailuun vaipui: “Ah, tämmöistäkö ihmiselämä on? Kuu
kasvaa ja vähenee, vuoden ajat vaihtelevat. Liekö ihmiselämä yksin
paljasta keväimen hurmaavaa riemua? Olen kuninkaaksi syntynyt ja
hovissa kasvanut. Semmoistako mailma yleensä lienee, ja semmoisiako
ihmiset? Huolettomana täällä leikin, mutta mikä lienee matkan päämäärä?
Nykyisessä mailmassa jo on paljon ihmisiä ja heidän välillään
monet arvon eroitukset. Mutta kun toiseen mailmaan siirrytään ja
yhä toistamiseen synnytään, niin tokkohan näin milloinkaan loppuun
päästänee? Eiköhän ihmisellä tässä asemassansa ole mitään tehtävää?”
Syvissä ajatuksissansa sattui perintöruhtinas näin koskettamaan
elämän pääkysymystä, ja samalla heräsi hänessä kiihkeä halu päästä
hovista tosi mailmaa näkemään. Kun kuningas tästä kuuli, niin käski
hän virkamiehensä laittamaan helmivaunut kuntoon, loistavan seurueen
valitsemaan, linnan päätien tasottamaan, lian poistamaan, häätämään
tieltä vanhukset, sairaat tai muuten kurjan näköiset ihmiset,
jotka voisivat hänen hellätunteisen poikansa sääliä herättää, ja
tien viereiset asunnot koristamaan. Kun kaikki oli valmista lähti
perintöruhtinaan komea nelivaljakko loistavine seurueinensa linnan
itäisestä portista. Hänen seuralaisensa olivat kaikki nuoria,
rusoposkisia miehiä ja naisia, loistavissa puvuissansa kimelteleviä
kuin tähdet ja kauniita kuin kukkaset. Tien vierustan verhosivat
kallisarvoiset kankaat, jotka liehuivat kevättuulessa. Katselijoita
oli tiepuolet täynnä. Tervehdys- ja ilohuudot koskena kuohuivat.
Kaukaistenkin kaupunkien ja kylien asujamet, jotka ihailivat
mainehikasta perintöruhtinastansa, läheisistä puhumattakaan, tulivat
nyt retkestä huhun kuultuaan myöskin kilvassa tien varrelle käsi
otsallansa tätä harvinaista loistokulkuetta tervehtimään.
Mutta äkkiä ilmestyi tien ääreen yksi vanhus. Perintöruhtinas kysyi
ihmeissään ajuriltansa: “Mikä ihminen tuo tuollainen on? Pää hänellä
on valkoinen, silmät himmeät, selkä kumarassa, ruumiinsa vapisee,
sauvansa nojalla vaivoin kulkemaan pääsee. Onko hän taivaan tahdosta
tuollaiseksi syntynyt?’ Kun ajuri tämän kysymyksen kuuli, oli hän
tuokion kahden vaiheilla, mutta vastasi vihdoin: "Ukko on ikäloppu,
elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänkin oli varmaan nuorena punaposkinen
ja sorea mies ja vietti elonsa keväimen aistillisia himoja tyydytellen,
mutta nyt on ikänsä loppumaisillaan, elonsa vaivalloinen ja iloton”.
Ajurin sanat kuultuaan huokasi Siddhaarta pitkään ja kysyi vielä: “Hän
yksinkö on noin vanhennut, vai vanhenemmeko me muutkin?” Ajuri vastasi:
“Ah, kuinka hän yksin vanhennut olisi! ‘ Se on kaikkien ihmisten
kohtalo". Nyt Siddhaarta liikutuksesta värisi ja pää kumarassa näytti
syvästi jotakin ajattelevan. “Elon päivä kiirehtää iltaansa. Vanhuuden
raihnaus on pian käsillä. Ei ole aikaa mailman riemuihin! Omin silmin
olen sen nyt nähdä saanut, ja sydämeni on kuin unesta herännyt”! Näin
hän ajatteli ja käski ajurinsa heti paluumatkalle kääntymään sanoen:
“Vanhuuden raihnainen aika on kumminkin kohta tulossa; mitä iloa niin
ollen kaduista ja puistikoista olisi!” Nähdessään perintöruhtinaan
surumielisiin ajatuksiin vaipuneena, tulivat virkamiehet levottomiksi,
ja ajuri käskyn saatuaan ajoi taas nelivaljakon linnan portista sisään.
Mutta perintöruhtinas nuorella iällänsä mietti vanhuuden surkeutta.
Hänen sydämensä valtasi tykkänään ihmiselämän kurjuuden tunne.
Verrattoman muhkea ja kaunis Kapilan linnakin oli hänestä muuttuvinaan
tyhjäksi hautakammioksi.
Kun kuningas kuuli, että perintöruhtinaan ilahuttamiseksi aijottu
huviretki päinvastoin oli häntä murehduttanut, niin suunnitteli hän
toisen retken linnan lännenpuoleisesta portista. Seurueen komeus oli
entistäkin uhkeampi. Mutta äkkiarvaamatta kohdattiin sairas ihminen.
Tämäpä oli surkean näköinen. Hänen ruumiinsa oli laiha, vatsansa
vain pullistunut; hengitti vaikeasti, ja jaloilleen kykenemättä
mateli maassa ihmisiltä almuja anellen. Hänet nähdessään kysyi
perintöruhtinas ajuriltaan: “Mikä tuo tuollainen ihminen on? Vai onko
muitakin sellaisia?” Ajuri vastasi: “Hän on sairas. Hänen ruumiinsa
on epäkunnossa, hänen kurjuutensa sietämätön. Kelle tahansa näin
käydä voipi, olkoon sitten ylhäinen tai alhainen, köyhä tai rikas. Ja
kumminkin sanotaan tätä tämmöistä mailmaa taivaan pojaksi!” Siddhaarta
tuli kovin liikutetuksi. Ihmiselon katoavaisuuden tunne valtasi hänet.
“Oi, tyhmiä ihmisolentoja! Sairauden päivät saattavat äkkiarvaamatta
heidät kohdata. Tänään ehkä tuoksuavassa kammiossaan lepäävät, huomenna
jossakin kuivana luuna venyvät. Siitä huolimatta he vielä mailman
loistoa tavoittelevat, huvituksissa päivänsä kuluttavat! Kummoinen
ajattelemattomuus!” Heti palautti hän vaunut ja ajoi murhemielin
hoviin takaisin. Näytti siltä kuin olisi hän aimo iskun saanut. 36
Kun kuningas kuuli, että poikansa iloitsematta palasi, nuhteli hän
ankarasti palvelijoita ja tienvartijoita, parahat kaunotar-aarteensa
kokosi, ne hänelle seuraksi antoi, kaikin mokomin kokien haihduttaa
hänen surumieltänsä. Mutta kun Siddhaarta näki rusoposket, muisti
hän harmaita hiuksia. Kiemailua nähdessään, ajatteli hän sairautta.
Ei kauniit kasvot häntä miellyttäneet, ei leikkipuheet naurattaneet.
Herkut eivät hänestä miltään maistuneet. Ei mikään kyennyt hänen
mieltänsä ilahuttamaan. Kuningas tahtoi sentähden, että poikansa
uuden huvimatkan tekisi, ja koska edellisillä kerroilla, idän ja
lännen porteista lähdettäissä, oli ikävyyksiä sattunut, niin käski
hän nyt eteläistä porttia koettamaan. Hän parannutti tien, laitatti
rakennukset, ja entistä ankarammin käski tieltä poistamaan kaiken,
mikä vain rumaa ja likaista oli. Mutta ihme kuitenkin, äkkiä tuli
perintöruhtinaan näkyville neljä miestä paaria kantaen! Siddhaarta
kysyi ajuriltaan: “Mitkä paarit nuo ovat? Liput ja kukat ovat kyllä
somia, mutta saattajat murheellisen näköisiä. Muutamat hiukset
hajallaan kulkiessaan vaikertelevat”. Ajuri vastasi: “Paarilla on
ruumis. Siitä on jo elämä loppunut, henki kauaksi erkaantunut ja
paljas ruumis vain jälelle jäänyt. Sukulaiset ja tuttavat ne kovassa
kaipauksessaan noin murehtivat ja itkevät”. Siddhaarta vapisi,
heittäytyi vaunun permannolle ja sanoi syvästi huoaten: “Ah, kuinka
ajattelemattomia ihmiset ovat! Kaikkienhan on kuoleminen. Ei kukaan
sitä välttää voi. Miksi siis kuolemaan valmistautuminen niin huolimatta
jätetään? Oi, kauheata! Lyhyt-aikainen on ihmis-elämä, ukontulen, kiven
kipinän kaltainen! Mitä minä huvimatkoista!” Hän komensi palaamaan.
Mutta seuralaiset pelkäsivät kuninkaan vihaa eivätkä kohta sitä käskyä
totelleet, vaan kiireesti hevosia karauttaen kotvan kuluttua saapuivat
puistoon, joka oli matkan pääksi määrätty.
Puisto oli Kapilavastun muurien ulkopuolella. Sinne oli kuningas
rakennuttanut huvilan, kauniita puita ja tuoksuvia kukkia istuttanut,
merkillisiä lintuja ja ihmeellisiä eläimiä koonnut. Puiston läpi juoksi
puro, kirkas ja viileä. Lintujen laulu ja tuulen suhina tarjosivat
luontaista soitantoa. Hyvä tuoksu nenähän tunki, loistava luonto
viehätti silmiä. Tokko lienee muinais-ajan Tennandan mainio puutarha
sellainen ollut!
Kun perintöruhtinaan vaunut puistoon saapuivat, tuli, kuten
suunniteltu oli, loistava pukuinen, usean sadan lukuinen
hovinaisparvi häntä vastaan. Perintöruhtinasta ilahuttaaksensa
nämä kilvassa viehätyskykyänsä koettivat, lemmensilmäyksiä
heittelivät, somia vartaloitaan näyttelivät. Tätä ennen oli nimittäin
eräs bramanasukuinen, Udai niminen mies, jota kuningas käytti
puheniekkanansa, kerran kuninkaan käskystä hovinaisille puhunut:
“Te olette kaikki verrattomia kaunottaria; yksi silmän-iskunne tai
hymynne jo miehen sydämen valloittaa. Miksi ette perintöruhtinasta
viehättämään kykene? Vaikka hän onkin laajaoppinen, korkeatietoinen
ja aina vaipuneena syviin aatoksiin, niin mies on hänkin. Miksei
siis voisi teidän soma vartalonne ja miellyttävä olentonne hänenkin
tunteitansa liikuttaa? Ennen muinoin hurmasi Sondari prinsessa
hurskaan erakon rakkauden poluille lankeemaan. Bidsibabon erakon
kymmenen tuhattavuotinen hurskauden harjoitus myöskin taivaan-immen
takia yhtenä päivänä hukkaan meni. Tästä näkyy, kuinka valtava on
kauneuden mahti. Vaikka nyt perintöruhtinas olisi kuinka vakaa, ja
hyveensä kuinka puhtoinen, niin mitenkä voisi hän vastustaa naisen
valtakuntia keikahuttavaa hymyä!” Kun naisparvi nämä Udain sanat kuuli,
niin kaikki ilosta hyppivät ja odottivat aikaa, jolloin heidän sopisi
voimaansa koettaa. Nyt perintöruhtinaan huvimatkalla he siis parahansa
panivat ja yrittivät vieroittaa häntä hurskaista ajatuksistansa. Mutta
perintöruhtinas oli horjumaton kuin kallio; näytti siltä kuin olisi
hän keskellä lohikäärmeitten ja norsujen laumaakin tyyneenä istunut.
Naiset hänen ympärillään parveilivat, hänelle itseään koristelivat,
hänen nähtensä käsiään ja jalkojaan pesivät, tanssivat, nauroivat,
pakisivat, silmäkulmiaan nostelivat, hampaitaan näyttelivät, helosilmin
silmäilivät, korvaan kuiskuttelivat, rahvaan leikkejä osoittelivat,
lemmenkaskuja kertoilivat, outoja liikkeitä tekivät, kaikin keinoin
perintöruhtinasta viehättääkseen ponnistelivat.
Mutta se oli turhaa vaivaa. Perintöruhtinas katseli äänetönnä
hiljakseen naisten elämöimistä ja huokasi raskaasti: "Oi, kauheata
kiusaamista! Pitkältäkö kevään vihreyttä kestää! Minne luulette nuoret
päätyvänne mielettömässä nautinnonhimossanne, helminauhoinenne, komeine
pukuinenne, värituoksuinenne ja kilpikonnanluisine koristeinenne? Voi
kuitenkin ihmistä! Kevään kukoistuksessa ollen ei hän muista, että
syksyllä kaikki kuihtuu! Kun vanhuus, sairaus ja kuolema hänet äkkiä
saavuttavat, mikä silloin neuvoksi tulee?"
Silloin tuli Udaikin seurueesen. Hän näki, etteivät naisetkaan
kyenneet miellyttävyydellään perintöruhtinasta viehättämään, ja kun
hän ennakolta oli kuninkaalta sellaisen käskyn saanut, astui hän
nyt esiin ja puhui Siddhaartalle: “Lyhyt on ihmisen kukoistusaika!
Milloinka riemuitsisimme, ellemme nuorna ollessamme? On suorastaan
paheksuttavaa, ellei niin älykäs ja kaunis mies kuin sinäkin,
perintöruhtinas, voi nauttia äänen suloudesta eikä värin kauneudesta.
Suloinen ääni ja kaunis väri ihan luonnollisesti ihmistä miellyttää.
Taisjaku, Kudon ja Barada, nuo suuret erakotkaan eivät kauneuden
viehätystä välttää voineet. Miksikä vain sinä, perintöruhtinas, muista
eroisit? Mikset heitä alakuloisuuttasi ja iloitse kuin muutkin?
Voisiko pikkuinen ruumiin nautinto silloin tällöin olla suuren miehen
autuuden käsitykselle esteeksi”. Perintöruhtinas kuuli Udain älykkäät
sanat ja sanoi hänelle hymyillen: “Olen iloinen, että minua niin
hellästi rakastat. Mutta toden totta sanon sinulle: Kaikki mailman
ilo on katoavaista. Ellei olisi vanhuuden, kivun ja kuoleman kolmea
kärsimystä, elleivät rusoposket koskaan kalpenisi eikä kevätkukat
milloinkaan lakastuisi, niin minäkin toisten kanssa riemuitsisin.
Jos saataisiin naisten väri alati tuoreena säilymään, en minäkään
vaikeroiden suotta vitkastelisi. Mutta ihmiselämää haittaavat vanhuus,
kipu ja kuolema. Turhanaikaisiin aistillisiin nautintoihin takertuen
elämme huolettomina aamulla iltaa ajattelematta. Äkkiarvaamatta
kohtaavat sitten meitä nuo kolme kärsimystä, ja me jäämme
neuvottomiksi. Sinun luettelemasi erakot ovat langenneita mailman
ihmisiä. En tunne syytä, miksi heitä arvossa pitäisin. Voi, mailma on
vain suurten vaivojen keräelmä: miksi kehoitat minua niiden valtoihin
lankeamaan? Kauheita ovat vanhuuden, kivun ja kuoleman vaivat! Ne eivät
minulle yön lepoakaan salli. Mistä saisin aikaa aistillisiin himoihin
hurmaantua ja hetken nautintoja tavoitella?” Sanansa olivat vihlovat,
sydämen lävistävät. Ei Udaikaan kyennyt vastaamaan, vaan poistui
hämillään. Hovinaiset myöskin häpeillen soittoja tanssitamineinensa
linnaan palasivat Oli iltahämärä, linnut laulamasta lakkasivat, ja
iltatuuli surumielisesti puiden oksissa suhisi. Äskeinen tanssikenttä
oli nyt autio. Hautuumaan hiljaisuus vallitsi siellä. Arvaamme, että
perintöruhtinaan tunnelma oli nyt entistäkin alakuloisempi.
Kuningas kuuli, ettei poikansa vieläkään ollut surumielisyydestään
päässyt, ja kovin sitä murehti. Neuvonantajansa keräten hän
parannuskeinoa kysyi. Mutta kaikki neuvoivat aistillisilla nautinnoilla
häntä viihdyttämään kuten ennenkin. Viisas Udaikin oli nyt neuvotonna.
VIIDES LUKU.
Buddhan päätös.
Kauniin puolison toimittaminen, soman hovin rakentaminen,
tuhatlukuisella hovinaisten parvella piirittäminen; kaikki kuninkaan
varokeinot, joilla hän oli tahtonut estää, ettei riemulta jäisi
aikaa minkäänlaisille muille ajatuksille, olivat hukkaan menneet.
Perintöruhtinas vaipui päivä päivältä yhä syvempiin ajatuksiin ja
rupesi vähitellen huomaamaan suuren pelastustehtävänsä. Hänen luonteen
omainen, ääretön herkkätuntoisuutensa ulkomailman kosketuksesta
yhä lisääntyi. Kuningas valitsi silloin satakunnan kaunista
aatelisnuorukaista pojallensa seuraksi, että yöt päivät rattoisa puhe
ja nauru häntä viihdyttäisi, sillä hän koki kaikin mokomin estää häntä
hiljaisiin ajatuksiin vaipumasta. Mutta niinkuin valtameren syvyys
myrskyn raivotessakin tyvenenä pysyy, niin pysyi perintöruhtinaan
sydänkin läikkymättömän hiljaisena.
Eräänä päivänä oli kuningas poikansa seurassa, muurien ulkopuolella,
peltojen keskellä, huvikävelyllä. Kaunis päivä ja rauhaisa tuuli
viettelivät heidät siellä kauvan viipymään. Tiellä näki perintöruhtinas
kyntäjän. Missä auran kärki maahan pistihe, siinä lukemattomat
hyönteiset surmansa saivat Siddhaarta oli sääliin sulamaisillaan.
Kyntäjällä oli hiukset hajallaan, kasvonsa hikiset, ryvöttyneet,
poskiluut ulkonevat, päällänsä repaleiset rääsyt josta voipi päättää,
kuinka vaivalloinen hänen elämänsä oli. Kyntöhärkä myöskin oli väsynyt
ja tuskissaan. Se hengitti läähättäen, kieli lerpallaan kuolaa vuotaen.
Tämän nähtyään Siddhaarta huokaili kauvan. “Ah, ääretön on elävien
joukko! Eikä ihminen ole millänsäkään, vaikka hänen kyntönsä vuoksi
elävien hyönteisten kuolla pitää! Kuinka säälimätöntä! Ja tuolla
läähättävällä härällä on varmaankin samallainen elämä ja yhtäläinen
tunto kuin ihmiselläkin. Mutta ihminen ei huoli vaikka hän omaa
työtänsä vähentääkseen sitä käyttäessään julmasti menettelee.
Kuinka tunnotonta! Paljon on ihmisiäkin mailmassa; miksi siis
maanviljelijän yksin noin vaivaa nähdä pitää? Lyhyt on ihmiselämä.
Monet ja pitkät ovat sen murheet. Äkkiarvaamatta kolme vaivaa hänet
ennättävät. Elämä ja kuolema kiertelevät herkeämättä. Kuinka tyhmästi
menettelevät ihmiset, kun näin ollen ijäisyydestä huolettomina hetken
hyötyä tavoittelevat!“
Ajatuksiinsa vaipuneena ja murhemielin palasi perintöruhtinas
kävelyltänsä. Hänen päätöksensä yhä varmistui. Kun Jasudara näki
puolisonsa murheesen vaipuneen, kysyi hän vaikertaen ja itkien sen
syytä. Perintöruhtinas vastasi lausuen: “Olen havainnut, että kaikki
mailmassa on katoavaista. Sitä minä suren. Täällä vanhuus, kipu ja
kuolema meitä rasittavat Mitä iloa olisi siis ihmiselämästä?
Kun Perintöruhtinas oli 19 vuotias ajatteli hän: “Olen jo nainut ja
perillisen synnyttänyt Ei olisi enää liian aikaista, vaikka kohta
erakoksi lähtisinkin. Elämän aamuna ei ensinkään tiedä, milloin ilta
tulee. Autuuden etsimisessä ei ole päivääkään viivytettävä.”
Eräänä päivänä meni hän kuninkaan puheille ja kunnioittavasti ilmaisi
toiveensa lausuen: “Kaikki elävät kerran kuolevat, yhtyvät taas
erkanevat. Isäni, päästä minut erakkona autuuden tietä etsimään. Mailma
on vaivojen maa. Mutta ihmiset tähän katoavaan elämään tyytyen eivät
ijäistä onneansa huolehdi. Se on minusta sietämätöntä. Rakkauden ja
keskinäisen suosion vallitessakin on täällä tuskaa. Siitä tuskasta
haluan minä kaikki elävät vapahtaa. Isäni, suostu tähän toivomukseeni!”
Vaikka kuningas tämän jo edeltä arvannut oli, niin valtasi hänet
kumminkin murhe ja tuska. Ruumiinsa vapisi ja puheensa sammalsi, niin
ettei hän tahtonut saada sanaa suustansa. Nousten istualta tarttui
hän poikansa käteen, kyyneleet virtana valuen ja nyyhkyttäen sai hän
vaivoin sanotuksi: “Poikani, heitä semmoiset ajatukset! Minä olen
arvannut, että sinä näin tekisit, enkä ole vuosikausiin murheissani
unta saanut. Näethän itse partani monet harmaat karvat. Laupea
mielesi on kyllä ylistettävä, mutta olet siihen vielä liian nuori.
Ei luonteesi ole vielä vakaantunut. Vastedes vanhemmaksi tultuasi
voinet erakkoelämää ajatella. Ei se sittenkään liian myöhäistä ole.
Sinun tulee minun sijassani ryhtyä maan hallitukseen ja antaa minun
ensiksi erakoksi ruveta. Olisiko oikein jättää isänsä ja luopua isien
perinnöstä päästäksensä vain omaa autuuttansa etsimään? Vaikka nyt
onkin hetkinen rauhan aikaa, niin kuitenkin väkevät keskenään miekkoja
mittelevät ja tilaisuutta vaanivat. Jos sinä nyt maasta lähdet, niin
tulee Kapilan kohtalo arveluttavaksi. Minun ikäni on jo korkea eikä
elinpäiviäni ole monta. Sinun poikasi on pieni ja hänen äitinsä
nuori; kenenkä kanssa minä tätä maata hallitsisin ja kenelle sen
jättäisin? Toivon, ettet vastedes enää puhu erakoksi lähtemisestä.”
Perintöruhtinas arvasi isänsä huolet eikä voinut pyyntöänsä toistamalla
häntä ahdistaa, vaan palasi itkien katkerasti hoviinsa.
Mutta tätä oli hän ennakolta aavistanutkin. Mitenkä olisi isän kielto
siis hänen päätöstänsä muuttaa voinut?
Yön hiljaisuudessa, ihmishyörinän herettyä, tuulten tyynnyttyä, kun
taivas ja maa olivat kuin kuolleina, istui perintöruhtinas yksinään
hovin takaisessa puutarhassa ja vaipui hämäriin ajatuksiinsa. Kun
hän siinä isänsä rakkautta muisteli, tuli sydämensä murheesta
rauhattomaksi. Oi, maailma peittyi synkeään pimeyteen! Mistä tulisi
pelastuksen valon loiste?
Perintöruhtinas nousi ylös ja siirtyi embupuun alle istumaan.
Silmänsä sulkien hän vaipui ikävänsekaiseen uinailuun. Silloin kuului
ääni jostakin häntä kutsuvan. Kun hän päänsä nosti, oli puun alle
ilmestynyt ihmisen haamu, ja näytti siltä kuin olisi se tahtonut
hänen kanssaan puhua. Hän kysyi: “Mistä sinä olet?” Haamun kaltainen
ihminen vastasi: “Minä olen erakko ja tulin luoksesi vahvistamaan
sinua päätöksesi teossa, sinua, jolla on mailman pelastamisen suuri
tehtävä”. Perintöruhtinas kysyi: “Sanoppa siis millainen ihminen
erakko oikeastaan on?” Erakko vastasi: “Minä pidän mailmaa piinan
paikkana. Vanhuuden, sairauden ja kuoleman vallasta päästäkseni,
vapautumisen tielle tullakseni olen kotoani lähtenyt. Alituisen
vaihtelun keskellä on vaihtelemattomana totuus yksinään. Tämän totuuden
omistuksessa loputonta autuutta ja ijäistä elämää nauttiakseni minä
olen kaikki mailman siteet katkaissut ja autioon korpeen väistynyt”.
Perintöruhtinas kysyi vieläkin: “Olen minäkin nautintojen turhuuden
ymmärtänyt. Ei ole koko mailman loistossa mitään, joka ei minulle
tuskaa tuottaisi. Mutta mitenkä käy vapautuminen tästä tuskien
mailmasta? Vai liekö semmoisen vapauttavan totuuden käsittämiseen
herääminen ensinkään mahdollista?”
Erakko vastasi: “Hyvin olet ymmärtänyt! Ja juuri sinun kauttasi
ollaan nyt aimo edistysaskel ottamaisillaan, joten sinä tulet suuren
pelastustehtäväsi toimittamaan. Epäiletkö autuuden tien löytymistä?
Tarkasteleppa suurta guren-kukkaa! Liejusta se kasvaa, mutta muodostuu
helmeäkin puhtoisemmaksi. Samoin autuuden tien käsittävä ihminen
saavuttaa suuren autuuden keskellä tätä kurjaa tuskien mailmaa. Älä
epäile, vaan etsi innokkaasti, väsymättä, Nirvanan suurta henkien
järveä. Siinä ei ole syntymää eikä kuolemaa, vaan tuskien kahleista
vapautuneena alutonta ja loputonta autuutta nautitaan. Vaikka et vielä
järveä näekkään, älä silti luule, ettei sitä ole. Tielle pääsemättömyys
on pääsemättömän syy, tien syy se ei ole. Siitä tuskitteleminen on
aivan samaa, kuin pahoissa töissään vaivattuna taivasta soimaaminen.”
Perintöruhtinaan sieluun tunki kirkas valo haamun sanoja
kuunnellessaan: “Sinäpä annoit minulle kalliin opetuksen! Sinun
sanoistasi olen ymmärtänyt, että toiveeni varmaan toteutuu. Isävanhus
vaan on minulle sanonut, että olen vielä liian nuori erakoksi rupeamaan
ja etten voi olla vielä vakaantunut päätöksessäni. Mitenkä sen
asian laita lienee?” Erakko pudisti päätänsä sanoen: “Älä harhaile,
perintöruhtinas! Mikä aika, nuoruus vaiko vanhuus, on autuuden
etsimiseksi määrätty? Milloin sydämessä halu syntyy, silloin on parahin
aika käsillä.”
Nyt Siddhaarta hypähti ilosta. — “Tien etsimisen aika on todella
tullut! Yhdeksäntoista vuoden harhailusta vapautumisen, totuuden tielle
käymisen aika on tullut! Nytpä minä kaiken mailman loiston hyljäten
vetäydyn korven hiljaisuuteen ja siellä toteutan elämäni suuren
tehtävän!”
Nähdessään hänen päätöksensä tehneen erakko ylistäen lausui: “Oi, suuri
perintöruhtinas! Sinä olet autuas, sinä olet buddha! Kukapa olisi
kaikkien elävien opettaja, kuka mailman valtijas, ellet sinä! Kallis
perintöruhtinas, pimeä mailma saa sinulta valkeuden! Totuuden puun
hedelmä putoo sinun käsistäsi harhailevien pään päälle. Käy eteenpäin
autuuden tiellä, älä harhaile, älä peräydy! Vaikka sata salamaa
eteesi iskisi, älä säikähdä! Vaikka tuhannet pahat henget korvaasi
kuiskuttelisivat, älä niitä kuuntele! Kuin aurinko ja kuu ratansa
pitävät ja säännöllisesti vuoden-aikojen vaihtelun vaikuttavat, niin
sinäkin totuuden raiteita polkien ällös harhaile! Totuus on aina sen
ystävä, joka uskossa lujana, rehellisesti, innolla taistelee sitä
löytääksensä. Koko mailman kaikki hyvät jumalat tietäsi varjelevat.
Ettet tieltä hairahtuisi, on jumalan viisaus rintaasi majautuva.
Aurinkoa ja kuuta kirkkaampi valo on aina sydämessäsi loistava. Niinpä
siis, hyvästi, sinä Buddha!'
Haamun kaltainen erakko hävisi niinkuin hän ilmestynytkin oli. Hetkisen
perintöruhtinas ajatuksissansa katseli hänen menoansa. Sitten hän
päättäväisesti nousi seisaalle: “Minä tulen varmaan Buddhaksi! Niin
totta kuin kivi maahan putoaa ja syntynyt kuolee, eivät myöskään
taivaisen bosatsun sanat ole minua pettävät! Ah, minä tulen varmasti
buddhaksi!'
KUUDES LUKU.
Buddhan linnasta lähtö.
Näin perintöruhtinas varmistui päätöksessänsä lähteä erakoksi. Ja kun
hän ei ollut puusta eikä kivestä, niin kävi hän hiljaa makuuhuoneesensa
rakkaalle vaimolleen ja pojalleen, vaikka heidän tietämättänsäkin,
jäähyväiset sanomaan. Tuoksuheinälamppu valaisi hämärästi huonetta.
Yö oli jo myöhä. Jasudara parka unen helmoissa leväten ei tiennyt
mitään synkästä kohtalosta, joka häntä odotti. Poikaista syleillen hän
rauhallisesti nukkui. Oi, mitä lienee hän uneksinut tulevaisuudestansa,
jonka onni kuitenkin oli katoava kuin kimeltelevän hämähäkin siiman
kultaus auringon laskettua! Perintöruhtinas katseli lempeästi
nukkuvan puolisonsa kasvoja. Ketähän varten lie hän järjestänyt
mustat suortuvansa! Kenellehän kilpikonnan kuorinen kampansa ja
helmikoristeensa noin kimeltelivät! Tarkemmin katsoessa huomasi, että
hän oli poskillensa hiukan väriäkin tuoksuttanut. Hymyilevän taivaan
immen kasvot! Mistä riemusta lie uneksunut! Ja nyt oli myrskytuuli
kevätkukalta sen somat terälehdet raasien siroitteleva! Perintöruhtinas
seisoi sanatonna vuodeverhon ääressä.
Oi Jasudara! Koko mailman aarteita kalliimmalla, lumivuorten huippuja
korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä lemmelläsi minua hellinyt
armas vaimoni! Nyt Siddhaarta ottaa sinusta ainaisen eron! Mutta
milloinkaan en lakkaa rakkauttasi muistamasta. Äärettömät tuskat,
jotka kaikkia mailman eläviä olentoja rasittavat, kutsuvat minut sinun
luotasi. En lähde siksi että niin vähän sinua rakastaisin. Lähden
sentähden että niin syvästi rakastan mailman kaikkia eläviä olentoja.
Jos minua tunteettomaksi soimaisit, niin tekisit sen siitä syystä,
ettet vielä minun suurta rakkauttani tiedä.
Oi Jasudara! Rakkahin vaimoni! Olen syntynyt tätä mailmaa pelastamaan.
Yhdeksäntoista vuoden ajan on sydämeni sentähden levotonna ollut
ja säälistä vaivaantunut. Isäni aina minulle sanoo: “ Hallitse
tätä maata”, mutta se ei ole minun elämäntehtäväni. En ole ruunua
kantaakseni, keihästä heiluttaakseni ja heikkoa sortaakseni tähän
mailmaan syntynyt. Ei tee minun mieleni miljoonien kuivien luiden
avulla päästä yhden tappelun voittajaksi. Olen, syntynyt yksinäisissä
vuorimetsiköissä valvomaan ja nukkumaan, ruoan kerjuuta paitsi, kaikki
ajatukset lakkauttamaan ja autuaasen uinailuun vaipumaan. Tässä
on minun suuri elämäntehtäväni. Kun isäni rakkautta ajattelen, on
sydämeni pakahtua. Mutta pidän koko mailman vapahtamista yhden Kapilan
valtakunnan loistoa tärkeämpänä.
Oi, rakkahin Jasudarani! Hoida sinä minun sijassani isätöntä Ragoraa
ja lohduta niin isäni sydän. Ällös vastedes minusta huolehdi. En ole
enää kuninkaan poika, en perintöruhtinas. Olen yksinäinen, alakuloinen
erakko. Mutta ällös surkuttele minun köyhyyttäni ja alhaisuuttani! Minä
olen koko mailman pelastava. Tulee kerran se aika jolloin minua mailman
vapahtajana kumarretaan. Oi, Jasudara! Mailman aarteita kalliimmalla,
lumivuorten huippuja korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä
lemmelläsi minua hellinyt vaimoni, nytpä Siddhaarta ottaa sinulta
ainaiset jäähyväiset! Niinpä siis — hyvästi!
Näin perintöruhtinas sanoi heidän tietämättänsä makeassa unessa
nukkuvalle vaimolleen ja pojalleen hyvästi. Nähdessään viattoman
poikasensa mistään tietämättä äitinsä povella nukkuvan, valtasi hänet
ikävän tunne, ja hän vuodatti huomaamattansa kyyneleitä. Mutta mitäpä
enää vaikeroisin, ajatteli hän, karkasi mielensä, katkaisi tunteensa
paulat ja päättäväisesti läksi ulos.
Mennessään hovin lävitse, näki hän nuo tuhannet hovinaiset unessa
makaavan. Samat olennot, jotka päiväs-aikaan värituoksulla itseään
juhlamuotoon somistivat, olivat nyt nukkumatin mailmassa leikkiessään
kuin nahkasäkit tai luuripustimet. Muutamat makasivat ruumis väärässä,
puku epäkunnossa, muutamat rinnat paljaina, muutamat liepeet ylhäällä;
muutamat käsi leuvalla, muutamat molemmin käsin rumpua syleillen,
muutamat silmät viirussa, muutamat silmäterät selvästi näkyvissä,
muutamat seljällään, kädet ja jalat pitkänään, suu auki, muutamat
tietämättään käsillään huitoen, jalkojaan sätkytellen, muutamat pää
peitossa kuorsaten, muutamat rähmällään niska kymärässä, muutamat kirs,
kirs hampaitaan kiristellen, muutamat töryn keskellä, ryvettyneinä;
kaikki koruttomina kuin kivet kedolla, rumina kuin hautuumaan
luurangot. Tämän nähdessään hän säälien ajatteli: “Naisten kauneus
ei todella ole tuon parempi. Vaikka poskillensa väriä tuoksuttavat,
päällensä pukuja ripustelevat, muotonsa miellyttäväksi teeskentelevät,
helmikoristeittensa loistolla ihmissilmät sokaisevat, niin on heidän
ruumiinsa oikeastaan noin ruma. Surkutella täytyy todella niitä, jotka
aistillisten himojensa pauloissa mielin määrin petettäviksi joutuvat.
Olen nyt omin silmin nähnyt, kuinka kurjalta todellisuus näyttää”.
Taas nousi rohkeus mahtavasti hänessä. Riemuiten hypähdellen päätti
hän pyrkiä eteenpäin aloittamaansa suuntaan. Sitenhän sopisi hänen
avuttomia auttaa, turvattomia turvata, kodittomille koti valmistaa!
Niin astui perintöruhtinas ulos hovista. Sydämestään kaikkia jumalia
rukoillen katseli hän hartaasti ylös taivaasen. Oli juuri talven
alkuaika. Sadeajan kuumuus oli väistynyt. Gangesvirralla puhalteleva
syystuuli oli vähitellen heikennyt. Lumivuorten jää ja lumi pohjan
puolelta teki tuloansa vuorostaan ihmisiä ahdistaaksensa. Taivas oli
selkeä, ilma kirkas. Tähdet kirkkaasti kimaltelivat. Perintöruhtinas
herätti ajurinsa Tjannan ja käski tuomaan lempiratsunsa Kantakan
sanoen: “Sydämeni kovasti janoaa. Tekee mieleni mennä makeasta
kastelähteestä juomaan”. Tjanna ymmärsi, että perintöruhtinas aikoi
kotinsa jättää, ja ajatteli: “Kuningas on aina käskenyt minua pitämään
silmällä, milloin perintöruhtinas linnasta lähtee tai palaa. Jos nyt
perintöruhtinasta tottelen, kapinoin kuningasta vastaan. Jos tottelen
kuningasta, teen perintöruhtinasta vastaan. En pääse tästä edes, en
takaisin”. Kun perintöruhtinas taivuttaaksensa häntä puhui mailman
pelastamisen tärkeydestä, totteli Tjanna itkien hänen käskyänsä ja toi
Kantakan hänelle.
Kantaka oli oiva ratsu. Sen valjaat olivat kaiteilla helmillä
koristetut. Sen selkä oli kuin lohikäärmeen. Perintöruhtinas taputteli
hevosen kaulaa ja sanoi: “Kantaka, jos sinulla sielu on, niin kuule
sanojani! Monasti on isäni sinulla ratsastaen vihollisen leiriin
hyökännyt ja aina voitolla palannut. Minä nyt matkustan lumivuorten
kupeille. Vaikkei minua sotajoukko seuraakkaan, niin ratsastan
minäkin ankaraan taisteluin kaikkien elävien puolesta voittaakseni.
Juokseppa siis rivakasti pitkä matkasi, äläkä väsy!” Kantaka oli korvat
heristettynä kuuntelevan näköinen. Perintöruhtinas nousi vitkaan ratsun
selkään, tarttui ohjiin ja läimäytti niillä kerran. Tjanna tarttui
päitsimiin ja kävi edellä. Ihmeellistä! Hevonen pidätti henkeään eikä
hirnahtanut ja astuskeli varovaisin, äänettömin askelin. Linnan portti,
luja — aamuin avatessa, illoin sulkiessa neljänkymmenen penikulman
päähän narahtava, raskas rautaportti — sekin äänettömästi itsestään
avautui. Siitä Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas lähtivät yön selkään
Kapilan linnasta.
Ah, näin hylkäsi Siddhaarta mailman loiston ja jätti maansa ruunun
perillisen aseman, katkaisi kaikki siteet ja rupesi kuljeskelevaksi,
toimettomaksi vain hartauden ajatuksiin vaipuneeksi erakoksi! Yö oli
pimeä, tuuli hiljainen, taivas pukeutununna tähtivaippaansa. Valko
palvelijan ja herransa kanssa lentotähden tavoin pimeätä halkoen kiisi
tiehensä. Oli silloin joulukuun seitsemäs päivä.
SEITSEMÄS LUKU.
Tjanna ja Kantaka.
Kun Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas olivat kulkeneet noin
kaksikymmentä penikulmaa tulivat he päivän nousun aikana lounaassa
sijaitsevan Minikan kylän kautta metsään, jossa Bakkaba-erakko asui.
Metsä oli avara, puut puhtoisia, linnut ja eläimet kesyttyneitä.
Tämän perintöruhtinas itsekseen iloiten otti hyväksi merkiksi ja
ajatteli: “Tuo erakko on varmaan oleva hyödyksi minulle autuuden tien
käsittämisessä”. Hän astui alas hevosen selästä ja kädellään sen päätä
sivellen hellästi puheli: “Nyt on sinun suuri tehtäväsi suoritettu.
Palaa nyt linnaan ja päätä taivaan säätämä vuosiesi määrä! Minä taas
rupean erakon tärkeään tehtävään. Että olet minun tähteni tämän pitkän
matkan juossut, sen minä ijäti olen ansioksesi lukeva. Kantaka! Älä
sure! Älä vaikeroi! Älä itke! Kun isäntäsi, jota kannoit, kerran
työstänsä hedelmän niittää ja tulee koko mailman herraksi, niin antaa
hän sinulle makeata kastetta juodaksesi“. Valko pää kumarassa kuunteli
rauhallisena perintöruhtinaan sanoja.
Sitten hän puhui Tjannalle sanoen: “Uskollinen palvelijani! Nyt
on sinun toimesi tehty. Mitenkä sinun rakkautesi ja uutteruutesi
palkitsisin! Nyt minä jätän mailman loiston ja antaudun autuuden
tietä oppimaan. Kun kotia palaat ja tästä isälleni ja sukulaisilleni
ilmoitat, niin sano, että minulla on semmoinen aikomus ja etteivät
he minun tähteni huolehdi. Puolisoni on jo pojan synnyttänyt. Hän
tulkoon minun sijassani perilliseksi. Kunnioittakaa te kuningasta ja
hänen virkamiehiänsä, olkaa uutterat maan hallinnossa! Ei minulla
nyt ole paljon sanottavaa. Palaa sinä kiireesti hevoisinesi sanaa
viemään!” Näin sanoessaan riisui hän jalokivillä koristetut vaatteensa
ja ruununsa ja pukeutui sen sijaan halpa-arvoiseen, yksinkertaiseen,
mustaan pukuun, leikkasi hiuksensa, miekkansa irroitti, paljasti
kätensä ja jalkansa ja käski Tjannan viemään pukunsa, ruununsa,
hiuksensa ja miekkansa takaisin sanoen: “Tästä alkaen olen minä
vain toimeton erakkojen oppilas. Mitä siis ruunulla ja komealla
puvulla tekisin? Tjanna! Älä itke sitä, että muotoni halventunut on!
Sillä koko mailma on vielä minun omakseni tuleva”. Ah, eilen komea
perintöruhtinas, nyt turvaton erakko parka! Kuinka suuri, säälittävä
muutos!
Tjanna raukka nyyhkytteli kauvan ja sanoi: “Voi, mitä olisi minun
tehtävä? Eilen illalla unipäissä tänne juoksin, mutta nyt kun erota
pitäisi, tuntuu mahdottomalta yksin palata. Perintöruhtinas, olet
hovin sopukassa mieheksi varttunut! Ruumiisi on hento, luontosi
heikko; mitenkä voisit kestää monenvuotista itsesi kidutusta tuulessa
ja sateessa? Ja vaikka autuuden saavuttamiseksi itsesi uhraisitkin,
mutta kun samalla vanha kuningas kadottaa poikansa, perintöruhtinatar
puolisonsa, prinssi isänsä, Kapilan kansa viisaan kuninkaan! Ajattele
toki, perintöruhtinas, paremmin asiata! Käyhän vielä pukeutuminen
tähän komeaan pukuun ja jalokiviseen ruunuun! Miksi Tjanna herratonta
hevoista taluttaen palaisi!” Sydämen pohjasta tuli jokainen hänen
sanansa, ja kyynelten loputtua hän itki verta. Tyynnyttääkseen häntä
selitti perintöruhtinas mailman kulkua ja osoitti, kuinka syntyminen ja
kuoleminen, yhtyminen ja eroaminen ovat ainaisia tapahtumia. Vihdoin
jäi Tjanna sanattomaksi, tukahutti kyyneleensä, nousi seisaalle ja
koki käskyä totellaksensa tarttua Kantakan suitsiin. Mutta valko
laskeutui polvilleen perintöruhtinaan eteen, ei noussut ylös, vaan
nuoleskeli hänen jalkojaan ja näytti pitkään huoaten myöskin tahtovan
suruansa ilmaista. Mutta perintöruhtinas nousi seisaalle, pudisti
tomun vaatteistansa ja lähti menemään heittäen Tjannalle ja Kantakalle
viimeiset jäähyväiset. Tjanna koki tarttua hänen vaatteesensa, mutta
ei ylettynyt. Silmät täynnä kyyneliä katseli hän perintöruhtinaan
menoa. Perintöruhtinas etääntyi ja vartalonsa yhä pieneni. Tjanna
kohotti kätensä, nousi varpailleen ja huusi perintöruhtinasta, mutta
metsän kaiku vain siihen vastasi. Etäälle puitten varjoon hämärtyi
perintöruhtinaan vartalo. Valko myöskin tätä katsellessansa käänteli
päätänsä ja hirnahteli. Suruun sortumaisillaan syleili Tjanna valkon
kaulaa ja itki, mutta perintöruhtinas eteni vähitellen näkymättömiin.
Kauvan Tjanna vielä kumartelihe ja kääntelihe häntä nähdäkseen.
Sitten hän kuin mielenhäiriössä, älynsä menettäneenä, viskautui maahan,
nousi ylös ja taas viskautui, kunnes hän katuen ja vaikerrellen lähti
paluumatkalle.
KAHDEKSAS LUKU.
Buddha autuuden tietä oppimassa.
Tjannasta ja Kantakasta erottuaan tunkeutui perintöruhtinas
Bakkaba-erakkoa tavatakseen syvälle metsään. Tätä metsää kutsuttiin
Raamaksi. Se oli kahdenkymmenen penikulman päässä Kapilavastusta
lounaaseen. Pilviä tavoittelevat vanhat puut olivat niin tiheitä, että
siellä sydänpäivälläkin oli hämärää. Ympäristö oli hiljaista, kaupungin
pölyistä kaukana. Bakka-erakko oli kauvan tässä metsässä itsensä
kidutusta harjoittanut, ja hänen luokseen oli tullut paljon oppilaita.
Hänellä oli hyvä maine. Perintöruhtinas oli linnassa eläessään jo
häntä ihaillut. Nyt hän opintonsa alkaakseen ensin lähti tätä erakkoa
tapaamaan.
Bakka-erakon joukko oli vanhan brahmaopin lahkoa ja piti Indiassa
tavallisten jukalahkolaisten tavoin päämääränänsä ruumiinsa
kiduttamisella tulevaisen autuuden saavuttamista. Kun perintöruhtinas
tapasi Bakka-erakon ja tarkasteli hänen oppilaittensa menettelyä, niin
huomasi hän, että heillä kullakin oli oma opinkäsityksensä; erilaiset
olivat myös heidän pukunsa ja ruokansa. Muutamat käyttivät ruohoja ja
lehtiä pukiminaan, toiset pukeutuivat puunkuoriin. Muutamat poimivat
yrtin juuria tai puun hedelmiä ruuaksensa, syöden vain kerran päivässä,
toiset kaksi ja kolmekin kertaa. Muutamat pitivät lintujen tapaan
herkeämättä toista jalkaansa koholla, toiset matojen tavoin maassa
matelivat. Muutamat kastivat herkeämättä päätänsä veteen, toiset
kalojen tapaan veteen sukelsivat. Muutamat makasivat orjantappuroiden
päällä. Muutamat kantoivat yllään ruumisten päältä riisuttuja rääsyjä.
Muutamat pitivät toista kättään ylhäällä. Muutamat seisoivat suorana
milloinkaan asentoaan muuttamatta. Sanalla sanoen, he käyttivät
kaikenlaisia tunnettuja kidutuskeinoja. Niinpä olivat myös ruumiiltaan
äärettömän menehtyneitä, luunsa kuivuneet, verensä tyrehtynyt, näöltään
varjoakin surkeammat.
Vaikka perintöruhtinas oli ennenkin saanut kuulla itseään kiduttavista
erakoista, sai hän nyt vasta omin silmin nähdä sellaisia. Häntä
arvelutti, tokko tämä lienee oikea pelastuskeino. Koettaakseen kysyi
hän heiltä: “Teidän menettelynne on todella merkillinen. Pyydän,
sanokaa minulle, mitä tuollaisella kidutuksellanne aijotte saavuttaa?”
He vastasivat: “Aijomme tietysti pyhien kirjojen opetusta seuraten
kidutuksellamme saavuttaa taivaan riemun”. Hän kysyi vielä: “Niin
taivaan riemua kuin se lieneekin, niin loppunee se kuitenkin joskus?
Silloin taas langennette vaivojen maille kiertelemään. Mitenkä
tästä kovasta kohtalosta pelastua aijotte?” Tähän he eivät kyenneet
vastaamaan, vaan sanoivat: “Me seuraamme vain pyhiä kirjoituksia”.
Tämän johdosta perintöruhtinas tarkoin ajatellen päätti: “Ken elämää
pyytää, on elämän saavutettuaan taas kuoleva. Ken riemua tavoittelee,
joutuu riemun saavutettuaan jälleen tuskien valtaan. Niin muodoin ei
tuskan ja riemun vaihtelu milloinkaan lakkaisi. Korkeampi viisaus on
tässä tarpeen. On hylättävä sekä tuska että riemu ja lakattava mitään
pyytämästä. Vasta silloin on oikea autuus saavutettavissa”.
Perintöruhtinasta epäilytti Bakka-erakon kidutus-oppi. Yhden yön
väittelyn jälkeen hän luopui erakon seurasta, lähti Raaman korvesta,
ja kun hän kuuli, että etelässä sijaitsevan Magadhan valtion
Miroo-vuoristossa asui Araara niminen, elämänsä puhtaudesta ja
viisautensa syvyydestä kuulu opettaja, niin päätti hän mennä tältä
autuuden tietä kysymään.
Tietä vaeltaessaan saapui hän juuri Kapilan etelärajalle, kun hän
iltahämärässä, ankarassa syystuulessa, matkan päämäärän vielä kaukana
ollessa, näki kolme ratsastajaa tomupilven ympäröimänä perässään
kiitävän. Hän pysähtyi ja katsellessaan heidän lähenemistään tunsi
joukosta sotaministerin, joka Kapilan linnasta käskyn saatuaan
arvattavasti oli tullut häntä pidättämään.
Tätä ennen oli Tjanna perintöruhtinaasta erottuaan, sydän suruisena,
mieli murheellisena linnaan palannut. Perintöruhtinaan seurassa oli
hän öisen retkensä tehnyt, mutta palasi yksinään. Ilma tuntui hänestä
raskaalta, päivä valottomalta, kaupunkikin näytti murheelliselta.
Puutarhoilla, metsillä, lähteillä oli kyllä entinen muotonsa, mutta
vesi ei näyttänyt kirkkaalta eivätkä puut viheriöiltä. Koko avara maa
kaipasi eilistä, iloista muotoansa. Hovilaiset tietäen perintöruhtinaan
yöllä linnasta lähteneen olivat neuvottomina. Kun näkivät Tjannan
Kantakaa taluttaen palaavan, hämmästyivät he vielä sittenkin, ettei
perintöruhtinasta ollut mukana ja riensivät kilvan kysymään, mikä
siihen syynä oli. Kuningas ja perintöruhtinatar myöskin Kantakan
hirnumisen kuultuaan kiireesti rappusille vastaan riensivät. Mutta
siellä seisoi vain Tjanna alakuloisena valkon kanssa. Perintöruhtinas
oli siis iäksi heidän paristaan poistunut. Koko hovi vaipui
äänettömyyteen, vain nyyhkytyksiä kuului.
Kuninkaan suru oli sanomaton. Mutta Jasudaran itku ihan sivullisenkin
sydäntä särki. Eilen illalla nukkui hän tuoksuvassa kammiossaan
sorsaparin unta, tänään oli hän leski eikä saanut enää kumppaniaan
nähdä. Oliko se unta vai näkyä; kuka sitä valveilla oloksi olisi
uskonut? "Kuinka tahansa, tunnoton ihminen hän on", ajatteli Jasudara.
"Kuinka minä naisena olisin voinut estää häntä kallista toivettansa
toteuttamasta? Olisipa hän vain siitä rakkaasti minulle ilmoittanut
ja antanut minun jäädä häntä rakkaudella kaipaamaan. Verrattoman
Siddhaartan puolisona olemiseni ei ollut yhden yön unta pitempi. Ja
vaikka ei hän minusta olisi mitään huolinutkaan, niin tämä pienokainen
sitten —! Sehän on nyt ijäti orvoksi jäänyt! — Voi, Tjanna, mikset
kieltäytynyt hänen käskyään tottelemasta! Kantaka, miksi et ollut
askeleita ottamatta! Sinä neljänkymmenen penikulman päähän narahtava
linnan portti, kun et hovia unesta herättänyt! Taivas, mikset lunta
sadattaen hänen tietänsä tukkinut! Maa, mikset järisten hänen
edestänsä tietä pudottanut!" Ruhtinatar menetteli kuin mielipuoli,
itki ja vaikeroi, nuhteli Tjannaa, soimasi Kantakaa, mutta lopulta ei
kuitenkaan auttanut mikään.
Nyt valitsi kuningas ministereistänsä kolme älykkäintä ja
puhetaitoisinta ja käski heidän ratsuja piiskaten rientää
perintöruhtinasta pidättämään. Ministerit tottelivat käskyä
ja Tjannalta saamiensa tietojen nojalla ratsastivat heti
matkavalmistuksiin aikaa tuhlaamatta nuolena kiitäen Raaman korpeen.
Kun he Bakka-erakolta perintöruhtinasta kysyivät, vastasi tämä, että
hän Magadhaan mennäksensä oli jo tästä maasta lähtenyt. Ministerit
kääntyivät siis etelään ja iltahämärässä vaivoin perintöruhtinaan
tavoittivat.
Niinpä siis ministerit perintöruhtinaan saavuttivat, katselivat hänen
muuttunutta muotoaan ja kyyneleitä vuodattaen tunteitaan tulkitsivat,
kertoivat hänen lähtönsä vaikuttamista tapahtumista Kapilassa,
kuninkaan surusta, perintöruhtinattaren tuskasta, virkamiesten ja
kansan pettymyksestä y.m., vetosivat järkeen ja tunteesen, kauniisti,
lämpimästi, sadoin keinoin kehoittivat häntä vielä linnaan palaamaan.
Mutta perintöruhtinas kumosi ministerien taitavat puheet ja sai
tästä vain vahvistusta päätöksellensä viettää elämänsä autuuden tien
keksimiseksi. Lopuksi sanoi hän ministereille: “Sanokaa te kuninkaalle
ja perintöruhtinattarelle, virkailijoille ja kansalle, että Siddhaarta
ei ole sellainen mies, joka sopisi yhden valtakunnan hallitsijaksi.
Minä en peräydy, ennenkuin olen voittanut koko mailman omakseni.
Vaikka päivä ja kuu päälleni putoaisivat, Himalajan lumivuoret ylleni
vierisivät, en suinkaan muuta tätä päätöstäni!” Sanansa tulena
leimusivat, olentonsa ympäröi korkea majesteettisyys. Ministerit jäivät
sanattomiksi, tunsivat syvää kunnioitusta ja hämillään poistuivat.
YHDEKSÄS LUKU.
Araara-erakko.
Ministerit palautettuansa kulki Siddhaarta kehno pukunsa tuulessa
liehuen Gangesvirran yli Magadhan valtakuntaan. Viisaus lainaa
omistajansa olennolle jotakin kirkkaudestansa. Hänen ylevä käytöksensä
lakaisee ympäristön puhtaaksi, ja kunnioitettava muotonsa saa
vastaantulijat silmänsä häneen kääntämään.
Magadhan valtakunta oli Kapilan eteläpuolella. Sen alue oli suuri,
sotajoukko väkevä, kansa varakas. Silloisen kuninkaan nimi oli
Pinpisaara. Hän oli rohkea ja suurituumainen. Jo aikaa oli hän kuullut
puhuttavan Siddhaartasta. Nyt kerrottiin, että Siddhaarta kotinsa
hyljänneenä kuljeskeli hänen maassansa. Hän ajatteli itsekseen:
“Siddhaartalla on korkeat harrastukset ja verraton äly. Hänen tietonsa
ja taitonsa maine on aikaisin maahani tulla jyrissyt. Koska hän nyt
on kotoansa lähtenyt ja maastansa muuttanut, niin pelkään, että
valtakuntansa on tuntunut hänestä liian pieneltä, tai lienee hän
suuttunut, kun ei vielä ole hänelle valtaistuinta luovutettu. Hyvä,
minäpä häntä käytän suuren tuumani toteuttamiseksi!”
Pinpisaara pukeutui kuninkaalliseen pukuunsa, asetti ruunun päähänsä
ja meni tielle Siddhaartaa vastaan, tervehti häntä kunnioittavasti
ja lausui: “Oi, erakko, opin tähden kuninkuuden kunnian hyljännyt
oiva munkki! Kuinka sinä, jolla on lahjat hallita suurta valtakuntaa,
olet kerjäläisen kupin käteesi ottanut ja ruvennut paljain jaloin
vaeltamaan? Ei kenenkään ylevämielisen, suurituumaisen miehen sovi
yksipuoliseksi ruveta. On kyllä säälittävä sitä, joka tosin on
saavuttanut rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta ei ole totuuden
tietä käsittänyt. Mutta ken omistaa samalla sekä rikkautta, mahtia
että viisautta ja saavuttaa vallan yli toisten hengen ja vapauden,
sitä minä pidän viisaana ruhtinaana. Totuuden tien etsiminen käy
yhtä hyvin laatuun palatsissa kuin erämaassakin. Erakko, jos tahdot,
niin annan sinulle puolen valtakuntaani lääniksesi. Ellei se vielä
mielestäsi riitä, niin on minulla suuri armeija. Milloin vain lipun
pystytät ja kutsun lähetät, niin voit sillä helposti koko ympäristösi
valloittaa. Mitä arvelet, erakko; eikö tee mielesi ruveta valtakuntaani
hallitsemaan?”
Siddhaarta vastasi lämpimästi: "Suuri kuningas! Kiitän sinua
ystävyydestäsi. Mutta minun haluni esineenä ei ole vain yksi valtakunta
eikä yksi linna, vaan koko mailman kaikki olennot. Neljän vaivan virta
mailmassa yhä paisuu. Himojen tuli on maan polttanut. Voi kauheata!
Lukemattomat elävät hukkuvat eivätkä tiedä mitään pelastuskeinoa.
Minä olen syntynyt heille pelastuksen oikeata tietä osoittamaan. Se
on elämäni tehtävä eikä mikään muu. Suuri kuningas! Ovatko rikkaus
ja valta niin toivottavia? Vaikka koko mailman valtikkaa kädessäni
pitäisin, en sillä kuitenkaan pääsisi pyhimyksen autuaalliseen
heräämiseen. Minusta on mailman kunnia vain tyhjä varjo. Mitenkä siis
tahtoisin varjoa takaa-ajaen kompastua? Suuri kuningas? Lakkaa minua
säälimästä! Koko mailma on minun kotini. Kaikki elävät olennot ovat
minun lapsiani.
"Mitäpä siis minulta puuttuisi? Älä minua surkuttele! Surkuttele
ennemmin kuninkaan istuimella kärsiviä, rikkauden rasittamia olentoja!
Ihmiset hellivät vaimojaan ja lapsiaan, rahaa rakastavat, valtaistuinta
kunnioittavat, murehtivat, etteivät saisi sitä, jota vielä eivät ole
saavuttaneet, ja pelkäävät kadottavansa sen, mitä jo ovat saaneet.
Mutta ihmisen täytyy vihdoin kuolla. Käykö silloin meneminen vaimo,
rahat ja valtaistuin muassansa; ellei, niin kuoleva kuningas ja kuoleva
kerjäläinen ovat aivan yhtäläiset."
Hartaasti kuunnellut Pinpisaara kuningas nyökäytti nyt hämillään
päätään.
Siddhaarta jatkoi vielä puhettansa lausuen: “Kenpä käärmettä
vältettyänsä vielä tahtoisi tulla sen puremaksi? Kenpä soihdulla
kätensä poltettuaan vielä rupeisi sitä maasta nostamaan, kun se on
pudonnut? Kukapa siis himot hyljättyään, vielä niihin heittäytyisi?
Minä olen vaimostani ja pojastani luopumalla saanut omakseni kaikki
elävät olennot. Valtaistuimen hylkäämällä olen koko mailman voittanut.
Tämän elämän jättämällä olen ijäisen elämän saavuttanut! Älä minusta
ole milläsikään, vaan vanhurskauden tietä vaeltaen hallitse kauvan
valtakuntaasi!”
Himojen liekin polttama Pinpisaaran rinta sai nyt tuntea vilpoista
tuulen löyhkää. Hänestä tuntui siltä, kuin äkkiarvaamatta silmänsä
olisivat auvenneet. Vanhastaan tapahtui Indian valtakunnissa
valtaistuimen ja hallitusvallan luovutus tai vastaan-otto ani harvoin
rauhassa; asevoimalla ryöstäminen oli tavallista, Magadhan kaltaisessa
valtakunnassa erittäin. Senpä vuoksi ajatteli kuningas Siddhaartastakin
aivan kuin itsestänsä ja odotti saavansa mielensä mukaisen vastauksen,
mutta joutui päinvastoin tämän aavistamattoman nuhtelun alaiseksi.
Paljon hän nyt jo itsekin ymmärsi, osoitti syvästi häpeävänsä ja
tarttui kunnioittavasti Siddhaartan käteen lausuen: “Kunnioitettava
erakko! Minun sydämeni on kovasti saastunut. Ei myöskään sovi minun
sinua väkisin vaatia. Toivon vain, että kun sinä olet herännyt autuuden
tien käsittämiseen ja toistamiseen maahani pysähdyt, niin otat minut
oppilaaksesi”. Kalliin “kolmen aarteen” siemenet näin aluksi kuninkaan
sydämen peltoon kylvettiin.
Pinpisaarasta erottuaan suuntasi Siddhaarta kulkunsa Magadhan
pääkaupungin Udsjagriwan pohjoispuolia olevalle Miroo-vuorelle ja
kävi tapaamaan Araara-erakkoa. Tämä oli maansa etevin opintietäjä.
Viisautensa ja hyveensä olivat hänelle hankkineet aikalaistensa
jumaloimisen. Udraraamatran, toisen yhtä mainion erakon kanssa
hän asui Miroo-vuorella. Heidän luoksensa oli kerääntynyt paljon
oppilaita, jotka heitä ihailivat ja asuivat siellä täällä vuorilla
tai laaksoissa, puitten alla, kivien päällä, ja näkyivät hartaasti
kidutusta harjoittavan. Araara näki, ettei Siddhaartan muoto ollut
mailman tavallisia, iloitsi suuresti ja sanoi: “Oi, hyvä nuorukainen!
Tiedän, että sinä voit varmasti autuuden käsittämiseen herätä. Ennen
aikaan kyllä Mjoosjoo-kuningas jätti valtaistuimensa ja pyysi opetusta,
mutta kovin oli hän ollut nuoruutensa päivinä horjuvainen uskossansa,
harjoittanut himojansa mielin määrin ja ruumiinsa tärvellyt. Mutta sinä
olet elosi keväimessä rikkauden ja kunnian viettelyksiltä säilynyt Se
on oiva asia. Pyri eteenpäin puhtauden tiellä; älä suinkaan käänny
takaisin!” Siddhaarta iloitsi itsekseen tästä tunnustuksesta ja
kuunteli toisten oppilasten kanssa hänen opetustansa.
Mutta ei Araara-erakonkaan opetus riittänyt selvittämään Siddhaartan
pääkysymystä: Mistä syntymän, vanhuuden, kivun ja kuoleman neljä vaivaa
syntyvät ja mitenkä niitä käy välttäminen? Erakko johti kaikkien
elävien neljä vaivaa “hämärästä alusta” ja piti ajattelemattomuutta
eikä kuitenkaan ajattelemattomuutta lopullisena vapautumisena. Hänen
oppinsa mukaan syntyy hämärästä alusta ensin itsekkäisyys, joka on
himojen yhteinen juuri. Tästä ne yhä kasvaen suurentuvat ja aikaan
saavat ahneuden, vihan y. m. kaikenlaiset intohimojen vaivat, jotka
vihdoin muuttuvat syntymän, vanhuuden, kivun ja kuoleman tuskiksi.
Näitä tuskia käy välttäminen vain siten, että jäykästi noudattaa
vanhurskauden käskyjä, oleskelee yksinään itseään kiduttaen ja
niin katkaisee kaikki himojen mailman siteet, hylkää kaikenlaiset
turhat seka-ajatukset ja vaipuu ajattelemattomuuden eikä kuitenkaan
ajattelemattomuuden tilaan. Mutta koska tämmöinen tila on vielä
ihmisminän kahleissa oloa, kun ei sillä ole päästy täysin lopettamaan
olemisen ja olemattomuuden eroitusta, niin päätti Siddhaarta, ettei
se vielä ole lopullinen vapautuminen. Molemmat erakot ihmettelivät
Siddhaartan harvinaista älyä ja arvaamattoman syvää viisautta.
Kun eivät Araara- ja Udraraamatra-erakotkaan saattaneet johtaa häntä
täydellisen heräämisen kirkkauteen, lähti hän sieltä ja valitsi
olinpaikakseen seudun Nirendsen virran itäisellä rannalla, jossa
istui päiväkaudet itseksensä tarkasti lakia tutkien ja mailmasta eroa
ajatellen. Näin muutaman kuukauden vietettyänsä päätti viisautta
janoova erakkomme vielä mennä kallista opetusta saamaan ja lähti
Urwirv-metsässä asuvaa viittä biksjua eli kerjäläishartailijaa
tapaamaan.
KYMMENES LUKU.
Herääminen.
Siddhaarta tuli Urwirviin. Kun hän tarkasti näiden
kerjäläishartailijoiden käytöstä, niin huomasi hän, että he hyvin
tunteitaan hallitsivat ja himojaan hillitsivät, pitivät käskyt tarkasti
ja hiljaisuudessa ja vaiti-olossa todella näyttivät heränneiltä
hartailijoilta. Hän siis liittyi heidän seuraansa ja yhtyi heidän
kanssaan uinailemaan. Hartailijat tiesivät, että Siddhaarta oli harras
autuuden etsijä, ja uutterasti, kohteliaisuuksista välittämättä,
opetustointaan harjoittivat. Siddhaarta jännitti kaikki henkensä voimat
itseään hillitäksensä, unohti ruokansa ja juomansa, piti sydäntänsä
puhtaana, noudatti pelastuskäskyjä ja vaipui hiljaisena uinailun
hämärään. Vaikka nuo viisi kerjäläishartailijaa kaikki olivat itsensä
kidutuksessa mainioita, ei heistä kukaan ollut Siddhaartan vertainen
hartaudessa.
Tätä itsensä kidutusta viiden kerjäläishartailijan seurassa jatkoi
Siddhaarta koko kuusi vuotta. Kevättuulet ja syyssateet vaihtelivat,
mutta hänen sydämensä pysyi järkähtämätönnä kuin vuori. Itsensä
kidutuksessa hän edistyi niin, että lopulta saattoi ylläpitää
ruumiinsa syömällä yhden ainoan gomajyväsen päivässä. Hänen verensä
ja lihansa kuivettuivat, vartalonsa oli kuin kuivunut puu. Mutta hän
ei hetkeksikään luopunut päätöksestään kulkien yli elämän ja kuoleman
valtameren saapua täydellisen heräämisen autuaalliselle rannalle.
Huhu Siddhaartasta leveni kautta koko valtakunnan. Vallasnaisiakin
tuli sankat joukot häntä katsomaan. Mutta Siddhaarta istui tyyneenä,
äänetönnä, silmät unelmoivina. Vuorituuli puhalsi hänen vaatteensa ja
hiuksensa hajalle, mutta hän pysyi liikahtamatta kuin kuollut.
Mutta ikävä kyllä! Siddhaartan sydämessä ei ollut vielä rauhaa!
Sentähden päätti hän rohkeasti: “Tuhmaa on itseänsä kiduttamalla toivoa
autuuden tien selkenemistä. Mitä kylvää, sitä niittää saapi. Itsensä
on ihmisen siinä ajatuksinensa toimiminen. Sydämensä puhdistaminen ja
tyynnyttäminen on kyllä paikallansa, mutta itseltään ruuan kieltäminen
ja ruumiinsa tärveleminen ei mitenkään voi olla oikea pelastuskeino.
Nyt olen kuusi vuotta itseäni kiduttanut, kuolemaa vain vielä puuttuu,
mutta yhä on sydämeni rauhaton kuin ennenkin. Parempi on minun syödä ja
juoda, vahvistaa ruumiini ja sitten uljaalla mielellä pyrkiä eteenpäin
puhtauden ja autuuden tiellä. Nirvana on viisauden valolla etsittävä;
mitä nälkää näkeminen auttaa!“
Tämän päätöksen tehtyänsä Siddhaarta ensin kylpi virrassa. Mutta monen
vuoden paastosta oli ruumiinsa lopen riutunut, niin ettei hän jaksanut
jaloillaan pysyä, vaan voimattomana hoiperteli sinne tänne ja vaivoin
puunoksista kiinni pitäen pääsi rannalle nousemaan. Siihen hän kaatui
kuin kuollut. Läheisessä metsässä asuvan paimenpäällikön Nanda-niminen
tytär sattui juuri virran rantaa kulkemaan ja nähdessään Siddhaartan
kaatuneena makaavan, kumartui kunnioittavasti hänen jalkoihinsa ja
tarjosi hänelle hyvänhajuista juustoa syötäväksi. Kun Siddhaarta
oli juustoa nauttinut, palasivat hänen voimansa äkkiä, ja jäsenensä
näyttivät uuden loiston saaneilta. Kerjäläishartailijat kaukaa tätä
katsellessansa ajattelivat: “Siddhaarta on virrassa peseytynyt ja
ruokaa nauttinut; tämähän on lankeamista. Voi, meidän opettajamme,
bosatsuna kunnioittamamme kumppanimme on kidutuksia kestämättä
unohtanut korkean tarkoitusperänsä!” Ja Siddhaartasta luopuen he
lähtivät tiehensä. Siddhaarta surkutteli, etteivät he vielä olleet
erehdystänsä ymmärtäneet, lähti yksin metsästä ja asettui bodaipuun
alle.
Bodaipuun siimes, jonne Siddhaarta oli väistynyt, oli todella
mietiskelyyn sopiva paikka. Maa oli lakea ja kasvoi pehmeätä ruohoa.
Alati viherjöivä lehdistö sitä varjosi. Pitkät keltaiset ja valkeat
rungot ja oksat sitä ympäröivät. Sinne ei pöly lentämään päässyt.
Linnut taivaalla kaareilivat. Kun Siddhaarta sinne askeleensa suuntasi,
järähti maa, taivas välkkyi aivan kuin aamuauringon pilvet rikkoessa.
Ruohoa puun alle levittäen valmisti hän itselleen heräämisensä
istuimen, johon hän istahti jalat ristiin, kasvot itäänpäin ja vannoi:
“Ellei tietä ilmesty, en enää paikaltani nouse!”
Siddhaartan suuren toiveen toteutumisen päivä oli vihdoin tullut.
Elämän ja kuoleman arvoitus oli juuri verrattomaan heräämisen valoon
selvenemäisillään. Taivas ja maa tämän johdosta hyviä enteitä
osoittivat. Kolmenkymmenenkuuden taivaan kaikki hyvät jumalat yhdessä
iloitsivat. Himojen mailman suuri paholaiskuningas yksin allapäin
pahoilla mielin ei iloinnut. Bodaipuu kun oli kaikkien buddhaksi
herääjien merkkipuu, niin piti estää Siddhaarta siihen istumasta.
Paholaiskuningas sentähden ennätti ennen Siddhaartaa ja käski joukon
pahoja henkiä se paikka valtaamaan. Mutta bodaipuuta varjelevien
hyvien jumalien säikähyttämänä pakenivat ne tiehensä. Paholaiskuningas
mietti uuden keinon ja rupesi Kapilan ritariksi, vaatteet ja hiukset
hajalla osoitteli hän taistelusta paenneen ulkonäköä, lähestyi
kiireesti Siddhaartaa ja sanoi: “Perintöruhtinas! Nouse, nouse,
kapinalliset ovat jo valtaistuimen anastaneet, perintöruhtinattaren
haltijattareksi asettaneet ja Suttodana kuninkaan vankilaan sitoneet!”
Todisteeksi esitti hän sukulaisten kirjettä. Siddhaarta pysyi tyyneenä,
liikkumatta. Muotonsa oli kuin kuvapatsaan. Paholaiskuningas muutti
nyt menettelytapaa, käskien kolme neitoansa lemmellänsä Siddhaartaa
horjahduttamaan. Sanomattomassa kauneudessaan ja somissa puvuissaan
tulivat he bodaipuun alle ja kokivat kaikin tavoin herättää
Siddhaartassa lemmen himoa. Tuuli tuoda löyhäytteli heidän hyvää
tuoksuansa. Naurunsa oli suloinen kuin keväinen päivä. Laulullansa he
lemmentunteita tulkitsivat, aistimien riemuja lauloivat. Heidän äänensä
oli makea kuin hunaja, laulunsa sanomattoman kaunis. Mutta Siddhaarta
oli kankeana, kuin ei olisi ketään lähellä ollut. Kuinka olisivatkaan
naiset voineet häntä eksyttää!
Paholaiskuningas suuttui, kun ei tuumansa onnistunut ja lähetti koko
joukkonsa, paholaiset, nälkäpirut, saatanat, aaveet, ihmissyöjät
estämään Siddhaartan heräämistä. Kaikenmoisissa kummallisissa muodoissa
kerääntyivät nämä bodaipuun alle, muodostivat taivaalle suuren
mustan pilven, tuulta lennättivät, sadetta pirskottivat, salamaa
välkähyttelivät, ukkoista jyrähyttelivät, rakeita sadattivat, kallion
lohkareita sateena pudottelivat, taikka ruumiinsa joka karva ja aukko
tulta ja savua tuiskivat. Muutamilla heistä oli yhdessä ruumiissa
monta päätä, muutamilla vain yksi silmä, muutamat olivat silmiä
täynnä, muutamat olivat paksumahaisia, pitkävartaloisia, muutamat
laihoja, vatsaa vailla, muutamilla oli pitkät hampaat ja suuret kynnet,
muutamilla pitkät koivet, paksut polvet, muutamilla suuri naama
poikkipuolin päässä, muutamat olivat alastomia, toisilla oli tiikerin
talja pukimena, toisilla käärmeen nahka, muutamilla oli kasvojen
toinen puoli punainen, toinen valkoinen, muutamilla oli vyöllänsä
suuri kulkunen, muutamilla oli apinan ruumis hevosen pää, toisilla
oli leijonan, lohikäärmeen tai norsun pää. Väliin ne kilpaa juosten
toisiinsa törmäsivät, väliin ilmassa liitelivät tai puitten välillä
lentää hyppelivät, huusivat ja ulvoivat, niin että ruma ääni taivasta
ja maata täristi, savu ilmaan kohosi, rajutuulet metsää kohistelivat.
Siddhaarta pysyi jäykkänä lihastakaan kasvoissaan värähyttämättä
kuin kuningas leijona petojen keskellä. Tästä paholaiset yhä enemmän
kiukustuivat, silmiään mulkoilivat, hampaitaan kiristelivät, lentää
ja karata mellastivat. Siddhaarta katseli tätä ääneti kuin lasten
leikkiä. Kivihin tarttuneet paholaiset eivät voineet niitä nostaa,
nostaneet eivät voineet enää niitä maahan laskea. Lentävät peitset
ilmaan jähmettyivät, niin etteivät voineet pudota. Ukkospilvi suuria
rakeita viskeli, mutta ne muuttuivat korean värisiksi kukkasiksi.
Lohikäärmeitten puhaltama myrkkysavu muuttui hyväksi hajutuoksuksi.
Kun Siddhaarta hiljaa oikean kätensä ojentaen maata osoitti, välkkyi
hänen kämmenessään auringon ja kuun kirkkaus, ja kullan suloinen väri
täytti ilman. Kun hän kovalla äänellä paholaisjoukkoa nuhteli, tärähti
maa ja taivas, ja paholaisparvi hajosi kuin pilvi, katosi kuin kaste
jäljettömiin. Avaruus nyt selkeni, aurinko ja kuu loistivat, pimeys
hälveni, koko mailman valaisi buddhan kirkkaus, taivas pudotteli
kukkiansa ja hyvien jumalien riemun ääni täytti ilman.
Paholaisjoukon poistuttua Siddhaarta hiljaisena ajatuksensa
keräten eteni heräämisen tiellä. Nyt oli sydämensä puhtoinen kuin
vastasyntyneen lapsen. Ihmeellisen ponnahduspaikan saavuttaneena
tunsi hän käsittävänsä mailman kaikkeuden, olevansa siinä vapaa ja
kohonneensa elämän ja kuoleman kiertelyn yläpuolelle. Tunteensa
vapautui kaikesta tuskasta. Järkensä käsitti mailman perussyyt.
Ruumiinsa alkuaineiden kahleista vapautuneena täytti koko avaruuden.
Kaikki entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäiset suhteet ja
niistä riippuvat elämän muodot, sielunvaelluksen perussyyn, syntymisen,
vanhuuden, kivun ja kuoleman synnyn, elolla ja tunnolla varustettuja
olentojen tekojen koston ja palkinnon, kaikki hän selvästi tajusi;
ihmiselämä tuskinensa ja riemuinensa leveni kirkkaassa loistossa
hänen silmiensä eteen. Näin hän vapautui kaikesta epäselvyydestä. Kun
idän taivaalle kirkkaat tähdet ilmestyivät, oli Siddhaartan elämän
suuri toive täyttynyt, ja hän saavuttanut verrattoman, täydellisen
heräämisen. Nyt tuli Kapilan perintöruhtinaasta Siddhaartasta hänen
suuren mailmanvapahdustehtävänsä suorittamista varten Buddha.
“Ah, tuskien riimuun sidottuna olen, raukka, elon ja kuolon teillä
kierrellen monta vuotta harhaillut! Nyt olen kiertelemisen kahleet
katkonut ja takonut ne vapautuksen avaimiksi. Olen löytänyt valon,
millä valaisen elon ja kuolon valtamerta sen pimeässä yössä. Tämän
valon loisteessa paljastuu tuskien lähde. Olen vapaa, olen täydellinen;
kuka voisi minut kahleisiinsa kytkeä! Minun kauttani saavat myös
kaikki muut elävät pääsyn ymmärryksen tielle. Ymmärryksen tie on
muuttumaton totuus, rikkumaton sydämen rauha, täydellinen autuus. Se
on syntymättömyyden, kuolemattomuuden, häviämisen autuaallinen, suuri
Nirvana”.
Kolmenkymmenenseitsemän päivän ajan oli Buddha tämän ymmärryksen valon
keskellä.
YHDESTOISTA LUKU.
Buddhan saarna.
Siddhaarta oli nyt tullut Buddhaksi. Hänen taivaalta saamansa
suuri pelastustehtävä oli tästä alkaen vähitellen suoriutuva. Ei
Buddha ollut vain omaa autuuttansa saavuttaakseen totuutta etsimään
ruvennut. Vaimonsa ja poikansa jättäminen, valtaistuimen hylkääminen
ja monivuotinen herkeämätön ahkeroimisensa aiheutui hänen suuresta
rakkaudestaan. Hän tahtoi avata kaikille eläville pelastuksen tien.
Tämä hänen suuri rakkautensa käsitti kaikki aikakaudet ja armon
taivaana peitti koko mailman. Sen suuruus oli ääretön, sen korkeus
mittaamaton. Syynä siihen, että Buddha buddhaksi tuli ja että häntä
kolmentuhannen vuoden päähän ulottuvan opinvirran alkulähteenä
mailmojen jumaloiduksi opettajaksi kunnioitetaan, on pidettävä vain
tätä hänen suurta rakkauttansa. Hänen oma heräämisensä oli hänen
suureen tehtäväänsä nähden vain välikappale. Lopullinen tarkoitus oli
kaikkien elävien pelastus. Ja nyt oli tullut se aika, jolloin hän
rupesi kaikkia eläviä pelastaakseen opinpyöräänsä pyörittämään.
Kaikki pyhyyden ja viisauden opetus on suuren kellon kaltainen.
Kuulijan mukaan on se joko korkeampaa tai yksinkertaisempaa, niinkuin
kellon soittajasta riippuu äänen kovuus tai heikkous. Vanhoista ajoista
alkaen jakaantuvat pyhien viisasten selitykset, mitä tarkkuuden määrään
tulee, asian mukaisiin ja rahvaanomaisiin. Älykkäille, oppineille
annetaan asian vaatima totuuden tarkka selitys; yksinkertaisille,
oppimattomille annetaan rahvaanomaista, heidän käsityskantaansa
mukaantuvaa opetusta. Sillä tämä lienee opin levittämiseksi
välttämätön menettelytapa. Buddha myöskin näin menetteli. Bodaipuun
alla tapahtuneessa heräämisessään käsittämänsä totuus on syvän
syvä, hienon hieno, vaikea sanoa, vaikea käsittää. Jos hän sen
paljaaltansa olisi rahvaalle kertonut, niin olisi se vain naurun ja
pilkan aineeksi joutunut. Siksipä Buddhan aikanansa antama opetus,
niinkuin Konfutsenkin oppilastensa kysymyksiin vastaaminen, aina
mukaantuu kuulijoittensa käsityskykyyn. Myöhemmän ajan buddhalaiset
ovat opetuksen laadun mukaan jakaneet hänen antamansa opetukset,
milloin kahdeksi tieksi, milloin kahdeksi portiksi, milloin kahdeksi,
kolmeksi, neljäksi, viideksi opiksi. Siitä huolimatta ei buddhan-oppia
suinkaan ole kahta lajia, vaan esitys on opetettavien käsityskyvyn
mukaan erilaista. Kun ei tämä kirjanen voi puuttua buddhan-opin
yksityiskohtiin, sanomme tästä vain tämän verran.
Ennenkuin Buddha laajemmalta ryhtyi oppiansa levittämään, tahtoi
hän ensin pelastaa Araara-erakot, kaksi vanhaa opettajaansa, mutta
sai kuulla, että he olivat paikaltansa poistuneet. “Koska niin on,
niin menen opettamaan noita viittä kerjäläishartailijaa, joista
Urwirv-metsässä erosin”, ajatteli hän ja lähti Benaresiin, johon he
olivat muuttaneet.
Tiedämme, kuinka kerjäläishartailijat olivat luulleet, että Buddha oli
langennut mailmaan takaisin, koska hän oli virrassa uinut ja juustoa
syönyt, ja lähtivät yhdessä kidutusmetsästä Benares-maan Murigadaviin
pitkittämään siellä kidutustansa. Kun nyt näkivät Buddhan lähestyvän,
niin puhelivat he keskenään: “Katsokaappa häntä, kuinka on lihava ja
verevä! Mies on mailman tomuhun tahriintunut! Vaikka tuleekin, niin
emme suinkaan häntä entiseen tapaan opettajanamme kohtele. Sillä hän on
valansa rikkonut, kidutuksesta luopunut ja himojen maille palannut”.
Mutta kun Buddha lähemmä tuli, niin herätti hänen majesteetillisen
muotonsa kirkkaus kumminkin heissä entisen kunnioituksen tunteen.
Buddha selitti heille, että kidutuksen kautta on mahdoton vapautumista
saavuttaa. Kun vaan erehdyksestänsä luopuu, niin vaikka sitten
syökin lihaa ja pukeutuu kauniisen pukuun, jättää pyhät kirjoitukset
lukematta, munkeille lahjoja antamatta, ja kylmässä ja kuumassa
nälkää nähden kidutusta harjoittamatta, niin ei siitä vähääkään ole
vapautumiselle haittaa. Mailman saastana ei ole lihan syöminen, vaan
himot. Vaikka tunteensa hehkua ja himonsa paloa sammuttamatta kuinka
surkeata elämää viettäisi, ei siitä hyötyä olisi. Kun ruumis heikontuu,
niin häiriintyy samalla sielukin. Terveessä ruumiissa vasta täydellisen
viisauden valon sytyttäminen laatuun käy. Tämä on se oikea keskitie,
selitti hän.
Hartailijat tulivat Buddhan opetusta kuullessaan kovin liikutetuiksi ja
häpesivät, että olivat turhaan niin monta vuotta itseään kiduttaneet.
He pyysivät jalat ristissä kunnioituksesta maahan kumartuneina päästä
Buddhan oppilaiksi. Buddha suostui heidän pyyntöönsä ja selitti heille
vielä neljän pyhän opinkappaleen totuuden.
Mitkä ne neljä pyhää opinkappaletta ovat? Ne ovat tuskien lopettamisen,
Nirvanaan pääsyn tie:
Ensimäinen koskee vaivaa. Sillä ihmiselämä alkaa vaivalla ja loppuu
vaivalla. Syntyminen, vanheneminen, kipu ja kuolema ovat kaikki vaivaa.
Vastenmielisiinkin henkilöihin täytyy meidän yhtyä, rakkaistakin erota.
Kunnian loiste hälvenee, saatu menetetään. Kaikki täällä on vain
ikävyyttä, vaivaa ja tuskaa. On siis ymmärtäminen, että tämä mailma on
vaivojen maa. Se on viisauden alku.
Toinen koskee vaivojen syytä. Vaivojen syynä ovat himot. Haju ja maku
meitä viettelevät, ääni ja väri viehättävät, voiton perässä juoksemme,
kuuluisuutta hourailemme ja tähän vaahtoisaan, hämärään mailman
nautintoon kiintyneinä vaellamme niin, heräämästä kuolemaan asti.
Sentähden on tarpeellista, että se, joka tätä mailmaa vaivojen maana
pitää, myöskin huomaa, että vaivojen syynä ovat himot.
Kolmas koskee vaivan lakkauttamista. Ken tahtoo himoista vapautua, hän
kieltäköön itsensä. Kaikki pyyteet ja himot johtuvat itsekkäisyydestä.
Itsekkäisyys on himojen paise, tuskien lähde. Kun itsekkäisyydestä vain
luovumme, niin kaikki vaivat paikalla lakkaavat, sillä ei ole olemassa
varjoa ilman esinettä.
Neljäs koskee vaivan lakkauttamisen kahdeksaa keinoa. Mitkä ovat nämä
vaivan lakkauttamisen kahdeksan keinoa? Ensiksi oikein katsominen, joka
tarkoittaa asian vaatimaa katsantotapaa. Toiseksi oikein tahtominen,
joka tarkoittaa asian vaatimaa päättäväisyyttä. Kolmanneksi oikein
puhuminen, joka tarkoittaa asian mukaista puhetapaa. Neljänneksi oikein
toimiminen, joka tarkoittaa asian mukaista menettelytapaa. Viidenneksi
oikein eläminen, joka tarkoittaa asian vaatimaa elämäntapaa.
Kuudenneksi oikein eteneminen, joka tarkoittaa asian vaatimaa
ahkeroimista. Seitsemänneksi oikein ajatteleminen, joka tarkoittaa
asian mukaista ajatustapaa. Kahdeksanneksi oikea sydän, joka tarkoittaa
asian mukaista sydämen rauhan ja elämän voiman perustaa. Nämä ovat
vaivan lakkauttamisen kahdeksan keinoa. Ken autuuden tietä oppia ja
pelastusta tavoitella haluaa, hänen tulee ensin noudattaa näitä neljää
pyhää opinsääntöä.
Neljän pyhän opinsäännön totuuden hartailijoille osoitettuansa selitti
Buddha yhdyskuntien ja temppelien tarpeellisuutta sanoen: “Jos autuuden
tiellä matkailevat yksinänsä kulkevat, niin saattavat he kiusausten
vuoksi takaisin kääntyä. Sentähden tulee sellaisten ihmisten yhtyen
muodostaa yhdyskuntia. Heidän on toisiansa tukeminen, neuvominen ja
kehoittaminen. Siten totisen opin seuraajat voivat rakentaa tähän
mailmaan vanhurskauden valtakunnan”.
Hartailijoiden joukossa oli eräs Koondsjinjaksi kutsuttu. Hän oli
ensimäinen oppilas, joka suostui buddhan-oppiin. Toisten neljän
kanssa hän lupautui noudattamaan kolmea liittymiskäskyä: ensiksi
liittyä Buddhaan, toiseksi pitäytyä lakiin, kolmanneksi liittyä
munkkeihin. Buddhaan liittyminen tarkoittaa, että heidän piti pitämän
Buddhaa mailman jumaloitavana opettajana, autuuden tielle heräämisen
aatekuvana. Lakiin pitäytyminen merkitsee, että heidän piti opetteleman
Buddhan esittämää pelastuksen sääntöä ja sitä noudattaman. Luvatessaan
munkkeihin liittyä, lupasivat he yhtyä yhdyskunnaksi yhdessä
vanhurskasta elämää viettämään. Näitä buddhan munkkien kolmea lupausta
ovat jälkimailman ihmiset kolmeksi aarteeksi nimittäneet.
Ensin Koondsjinjan ja neljä muuta kerjäläishartailijaa puolellensa
voitettuaan, Buddhan evankeliumi yhä leveni, ja kerääntyi hänen
luokseen läheltä ja kaukaa tuulen tuomaa huhua seuraten joka päivä
yhä useampia oppilaita. Näiden oppilastansa joukosta valitsi Buddha
muutamia, jotka todella olivat opin käsittäneet ja kykenivät sitä
toisillekin opettamaan, ja lähetti heitä joka taholle uutta oppiansa
julistamaan. Buddha sanoi heille: “Kerjäläismunkit! Minun oppini ei
tarkoita saattaa kutakin vain itsestään huolta pitämään, vaan toimimaan
niin, että kaiken mailman elävät olennot saman hyödyn saisivat. Pankaa
hyvin mieleenne tämä toisen hyötyä tarkoittava suuri rakkaus! Teidän
tulee osoittaa avuttomille olennoille elon ja kuolon valtamerta
välttämisen tie. Mihinkä minun oppini leviää, siellä tietysti olen
minä itse läsnä. Pikkumaiset ihmiset oppiani kuullessaan nauranevat ja
pilkannevat, mutta älkää heille suuttuko; säälikää heidän pimeyttänsä!”
Nyt buddhan-oppi tuulen puuskana, sadepilvenä leveni kaikkialle Indian
valtakuntiin.
Buddha lähetti oppilaitansa joka taholle. Kun päivä oli kirkas,
vuodenaika sopiva, käski hän heidät ulos riissikuppi kädessä kerjuulla
kulkemaan ja suvella sadeaikana palaamaan levätäksensä ja totuuden
tietä opiskellaksensa. Sillä Indiassa sataa suvella niin ankarasti,
ettei käy ulkona kuljeskeleminen. Tämä on myöhempien buddhalaisten niin
kutsuma kesälevon sääntö.
Nyt kertonemme Buddhan kesälevon aikaisesta toiminnasta. Buddha jakoi
päivän viiteen osaan. Ensiksi Buddha varhain aamulla noustuansa
peseytyi ja meni hartaushuoneesen. Kun hartaushetki oli päättynyt,
pukeutui hän mantteliinsa ja läksi kaupungille riissikuppi kädessä
ruokaa kerjäämään. Toiseksi kerjuulta palattuansa pesi Buddha jalkansa
ja nousi oppisaliin, jonne hän keräsi oppilaansa ja selitti heille
lakia. Saarnan loputtua oppilaat joko keskustelivat tai äänetönnä
istuen miettivät Buddhan opetusta. Tällä aikaa Buddha aterioi ja
saarnasi jälkeen puolenpäivän kaikkialta tuleville pyhiinvaeltajille.
Kolmanneksi kun Buddha oli rahvaalle pitämänsä saarnan päättänyt, kylpi
hän ja meni puutarhaan kävelylle. Palattuansa vastasi hän oppilastensa
tekemiin kysymyksiin. Neljänneksi päivän laskun jälkeen piti Buddha
saarnan taivaitten hyville jumalille. Niin kului aika puoleen yöhön.
Viidenneksi kun saarna taivaitten hyville jumalille oli loppunut,
rupesi Buddha levolle. Tällainen oli Buddhan kesälevon aikainen
päiväjärjestys.
KAHDESTOISTA LUKU.
Buddha Udsjagrivassa.
Siihen aikaan asui Magadhan pääkaupungin Udsjagrivan ulkopuolia,
Gadsja-nimisellä vuorella kolme kiduttajaveljestä. Vanhinta kutsuttiin
Urvirvara Kaadsjaabaksi, keskimäistä Nadee Kaadsjaabaksi ja nuorinta
Gajaa Kaadsjaabaksi. Kukin heistä oli laajatietoinen ja hurskas.
Valtakunnan asujamet jumaloitsivat heitä aikansa opettajina. Sangen
paljon tuli heidän luokseen kansaa oppia saamaan. Heidän oppinsa
tarkoitti jumalaisen tulen palvelemista. Siinä oli kohtia, jotka
muistuttivat lännessä sijaitsevan Persian tulenpalvelusoppia. Buddha
päätti matkailunsa aluksi mennä näitä veljeksiä pelastamaan. Hän
nousi yksin vuorelle ja pyysi vanhimmalta Kaadsjaabalta yösijaa.
Kaadsjaaba vastasi: “Minulla on vain yksi tuliluola, ja sekin on pahan
lohikäärmeen asuntona. Ei ole sinulle majaksi sopivaa paikkaa”. Mutta
Buddha ei laannut pyytämästä. Hän meni omalla ehdollansa tuliluolaan
yöksi. Kun yö tuli, näki lohikäärme Buddhan ja vihoissaan puuski
myrkyn savua. Koko luola joutui tulen valtaan. Mutta se ei hiukkaakaan
Buddhan ruumiisen koskenut. Itsestänsä se lopulta sammui. Buddha
istui suorana täydessä tajussa, tavallisen näköisenä. Lohikäärme lie
nyt taipunut ja masentunut Buddhan hyveen voimasta, tuli ja kumarsi
häntä. Kun Kaadsjaaba näki, että luolassa yöllä tuli syttyi, sääli hän,
että Buddha arvaamattansa oli lohikäärmeen tuleen kuollut. Kun hän
aamulla oppilastensa kanssa tuli katsomaan, oli Buddha jo lohikäärmeen
masentaen riissikuppiinsa asettanut. Nyt Kaadsjaaba ihmetteli Buddhan
ääretöntä voimaa, tunsi syvää kunnioitusta ja pyysi saada häneltä
opetusta. Buddha siis osoitti tulenpalvelemisen arvottomuuden ja
hiljalleen selitti neljää opinkappalettansa ja kahdeksaa tietänsä,
jota kuunnellessa kolme Kaadsjaabaa ja viisisataa henkeä heidän
joukkokuntaansa ilonkyyneleihin sulivat ja saivat luvan liittyä häneen.
He heittivät kaikki tulenpalvelus- ja kidutustamineensa veteen, ottivat
kukin sauvan ja ruoka-astian käteensä, seurasivat Buddhaa ja yhdessä
jonossa laskeutuivat vuorelta alas.
Sitten Buddha, Kaadsjaabat ja heidän joukkonsa seurassansa lähti
Udsjagrivaan. Asujamet olivat kyllä jo ennenkin kuulleet Siddhaartan
selkeästä älystä ja vapautumisesta. Mutta kuinka he olisivat voineet
ajatellakaan, että hän olisi ollut Magadhan miljoonien asujanten
kunnioituksen saavuttaneita Kaadsjaabaita etevämpi! Sanoma, että
Buddha Kaadsjaabat oppilainansa tulee Udsjagrivaan, sai koko kaupungin
hälinään. Useat eivät äkkiä tätä sanomaa uskoneet. Vaikka omin silmin
näkivät Buddhan kaupunkiin tullessa Kaadsjaabain kunnioittavasti hänen
jätissään seuraavan, oli vielä monta, jotka pysyivät kahden vaiheilla
siitä, seuraako Buddha Kaadsjaabaita, vaiko Kaadsjaabat Buddhaa.
Buddha kun arvasi kansan ajatukset, kysyi äkkiä Kaadsjaabailta:
“Kaadsjaabat! Miksi olette te tulenpalvelus-oppinne hyljäten minua
seuraamaan ruvenneet?” Kaadsjaabat Buddhan käskyn kuullessaan
laskeutuivat polvilleen ja kätensä yhteen liittäen suuren ihmisjoukon
kuullen tunnustivat: “Syynä siihen, että hylkäsimme tuIenpalveluksen
on se, että se kiihoittaa himoja, lisää tuskia ja pitentää elämässä
kiertelemisen vaivat. Häpeämme syvästi, että olemme tätä väärää
oppia ainoana oikeana pitäneet, monta vuotta itseämme vaivanneet ja
ihmisiä eksyttäneet. Mutta nyt olemme taivaan sallimuksesta Buddhan
kirkkauden nähdä saaneet ja äkkiä ymmärtäneet eilisen tyhmyytemme.
Itsensä kiduttaminen, tulen palveleminen ja uhraaminen on hulluutta.
Tästä lähin tahdomme Buddhan tuoksuvissa askeleissa seuraten pyrkiä
verrattomaan Nirvanaan”.
Ihmiset kuuntelivat hämmästyneinä Kaadsjaabain sanoja ja keskenään
puhellen ja kuiskutellen sanoivat: “Millainen ihminen lieneekään siis
Buddha, joka on saanut meidän jumalina kunnioittamamme Kaadsjaabat
jalkainsa juureen kumartumaan?” Ja koko kaupunki suostui myöntymystään
huudellen Buddhan oppiin.
Magadhan kuningas Pinpisaara kuuli, että Buddha oppinsa muodostaneena
nyt palasi ja meni virkamies-joukon seuraamana häntä vastaan kaupungin
ulkopuolelle, kumartui Buddhan jalkoihin ja onnitteli hänen terveenä
palaamistansa, hylkäsi heti vanhan brahmaopin ja rupesi Buddhan
oppilaaksi. Silloin oli kuningas vasta kahden kymmenen vuotias.
Siitä lähtien oli hän koko mailmassa oloaikansa, muutaman kymmenen
vuotta, alati harras kolmen aarteen seuraaja, suojeli Buddhaa ja hänen
oppilaitansa ja paljon toimi hänen oppinsa levittämiseksi. Siihen
aikaan oli Magadha Indian mahtavin valtakunta ja sivistyksessä toisia
etevämpi. On siis pidettävä erinomaisena onnena, että buddhan-oppi
sai tämän valtijaan suojelusta nauttia. Tältä kannalta katsoen ei
Pinpisaaran ansio buddhan-oppiin nähden suinkaan ole vähempi kuin
jälkimailman Asjoka ja Kanisika kuninkaittenkaan.
Näin Buddha Pinpisaaran suojeluksen saavutettuaan, sen ajan
sivistyksen pesäpaikka, Magadhan valtakunta, pääasemanansa levitti
oppiaan joka taholle. Siihen aikaan lahjoitti eräs Karandaka niminen
oppilas Buddhalle Enwaanan tilan, johon Pinpisaara rakennutti suuren
temppelin, kutsuen Buddhan siihen asumaan. Buddha otti sen toisena tai
kolmantena vuotena heräämisestänsä kesäleponsa aikaiseksi opinsijaksi.
Jälkimailman buddhalaisten bambustotemppeliksi kutsuma paikka on juuri
tämä.
Tähän aikaan oli Magadhassa vielä kaksi brahmaopin lahkokuntaa. Toinen
jumaloitu opettaja oli nimeltään Sjariputra, toinen Maaudogaraputra.
Molemmilla oli päälle parin sadan oppilaan. Kumpikin rakennuttamassaan
temppelissään opettaen nautti yleistä kunnioitusta. Mutta kun he kerran
menivät bambustoon Buddhaa tapaamaan ja siellä saivat kuulla hänen
opetustansa, niin molemmat hänen sulo-oppiinsa kääntyivät ja sittemmin
tulivat Buddhan etevimmiksi oppilaiksi. Myöskin tässä valtakunnassa
elelevä, äveriäs Mahaa Kaadsjaaba, joka nuoruudestansa asti oli
opintoja harrastanut, hyvin pyhät kirjoitukset tunsi, oli hyveiltään
täydellinen ja tarkkaälyinen, kääntyi buddhan-oppiin ja tuli eteväksi
oppilaaksi. Buddha kohteli häntä erityisesti etevinnä kaikista. Eikä
hän väärin arvostellut. Sillä se, joka Buddhan kuoltua tuli suuren
yleis-osaston päämieheksi ja täydensi “kolmen kokoelman” keräämisen,
oli juuri Mahaa Kaadsjaaba. Kun sitäpaitsi aikakauden kuulut miehet
yleensä buddhan-oppiin kääntyivät, niin ei sen julistustoimi enää
työvoimien puutetta kärsinyt.
Kun Magadhan nuoriso kilvan Buddhaa seuraten antautui uskonnon
harjoitukseen, niin ei moni voinut suuttumustansa pidättää. He
ajattelivat: "Jos tätä menoa jatkuu, niin lopulta kaikki virkamiehet
jättävät hallitsijansa, lapset isänsä, vaimot miehensä!” Sentähden
parjasivat he tiellä ruokaa kerjääviä munkkeja sanoen: “Te ja teidän
johtajanne Buddha olette meidän toimeentuloamme estääksenne tähän
maahan tulleet; mutta kuka tunnokas ihminen sellaista oppia seuraisi!"
Kun Buddha tämän kuulla sai, sanoi hän munkeillensa: "Tuommoista
rauhattomuutta saattaa vähän aikaa jatkua. Mutta kun toiste teitä siten
parjataan, niin vastatkaa: 'Buddha on tullut totuuden tietä opettamaan,
että ihmiset sydämensä puhdistaisivat, itsensä voittaisivat,
vanhurskautta harjottaisivat. Kukapa Nirvanan valoa paeten pimeyteen
pyrkisi!'" Vähän päästä jo maan asujamet hänen hyveensä valtikan alle
alistuivat eivätkä enää häntä eikä hänen munkkejansa parjanneet.
Tähän aikaan oli Magadhan naapurivaltiossa Bradsjeenadsjittossa
äveriäs mies nimeltä Anta Pindika. Etäältä huhua Buddhasta kuultuansa,
tuli hän Magadhaan. Siellä nautti hän Buddhan opetusta. Mutta hän
pyysi, että Buddha itse tulisi hänen kotimaahansa kiertämään ja
opetusta jakamaan. Lausuen: “Maani pääkaupunki on Siraavasti. Maa on
hedelmällistä, kansa nauttii hyvää hallitusta; paheksun vaan, ettei
siellä ole sinun kallista oppiasi eläviä olentoja pelastamassa. Pyydän,
salli minun lahjoittaa kaunis seutu ja rakentaa siihen temppeli
sinulle ja oppilaillesi opinjulistuksen alttaripaikaksi! Buddha,
suostu pyyntööni!” Liikutettuna Anta Pindikan lämpimästä rakkaudesta
veljiään kohtaan, suostui Buddha hänen pyyntöönsä ja lähetti ensin
oppilaansa Sjariputran Anta Pindikan seurassa katsomaan paikkaa mihin
Bradsjeenadsjittossa temppeli rakennettaisiin.
Siihen aikaan sattui Buddhan elämässä muistettava tapahtuma: Hän
kohtasi Suttodanan ja Jasudaran.
KOLMASTOISTA LUKU.
Isän ja pojan kohtaaminen.
Kaksikymmentäkaksi vuotta oli jo siitä kulunut, kun Buddha sydänyöllä
Tjannan seurassa Kantakalla ratsastaen Kapilasta lähti. Hän oli
hartaasti eteenpäin samonnut suuren toiveensa täyttämiseksi, metsissä
elänyt, vuorilla kiivennyt, monta kovaa kokenut, vihdoin bodaipuun
alla herännyt, sitten viisi kerjäläishartailijaa pelastanut,
kolme Kaadsjaabaa seuraansa voittanut, Magadhan koko valtakunnan,
kansan ja ruhtinaan puoleensa vetänyt ja joka taholle saarnaten
uljaasti oppinsa lopullisen voiton tiellä rientänyt. Buddhan suuri
mailmanpelastustehtävä oli tähän aikaan niin sanoaksemme lähimmäkseen
suoritettu. Helppo on arvata, kuinka tyytyväinen Buddha oli.
Mutta kuinka lienevät Kapilan hoviin jääneet kuningasvanhus ja
Jasudara-ruhtinatar nämä monet vuodet viettäneet? Kuinka monta
kertaa lienevät aamun tuulessa, illan kuunvalossa Buddhaa ajatelleet
ja unettomina yönsä kuluttaneet? Nyt kahdenkymmenenkahden vuoden
päästä vihdoin saapui Siddhaartan nimi, kaikkien huhuamana, Buddhan
kunnianimeen liitettynä, taas heidän kuultavillensa, Siddhaartan,
josta he eivät tietäneet, elikö hän, vai oliko jo kuollut! Kuinka
liekään hämmästys ja ilo heidän rintaansa jyskyttänyt! Kuinka usein
ja kiihkeästi lienevätkään nyt häntä kaivanneet ja rakkaudella
muistelleet! Kuningas oli jo ijäkäs, jälellä oleva elämänsä tietämätön
kuin tuulen puhaltaman kynttilän palaminen. Kuinka lieneekään
ruhtinatar Ragoraa hellien aamuin illoin tätä turvatonta miehensä
jättämää muistoa katsellessaan itkenyt! Kapilan hovin huokaukset
tulivat Buddhan heräämisen ja saarnatoimeen ryhtymisen jälkeen vielä
entistäkin raskaammiksi.
Sentähden valitsi Suttodana virkamiestensä joukosta yhdeksän taitavinta
ratsastajaa ja lähetti heidät Udsjagrivaan kehoittamaan häntä isänsä
mielen nouteeksi synnyinmaahansa palaamaan. Kun lähettiläät saapuivat
bambustotemppeliin, saarnasi Buddha pareillaan kerääntyneelle
kansanjoukolle sulo-oppiansa. Kuullessaan äkkiarvaamatta Buddhan
täydellistä, verratonta opetusta, tulivat he kuin juovuksiin,
unohtivat toimensa, buddhan-opin suloutta vain nauttivat ja sille
paikalleen jääden, eivät enää palanneet. Kun ei lähettiläitä pitkään
aikaan takaisin kuulunut, tuli kuningas yhä murheellisemmaksi. Hän
lähetti vielä Buddhan linnassa olon aikaisen, vanhan ystävän, Udain,
ja peljäten, ettei hänkään palaisi, hyvästiksi yhä toisteli: “Tule
takaisin, tule takaisin!” Udai juoksutti hevoista, matkusti yöt ja
päivät ja saapui bambustotemppeliin. Buddhan kohdatessaan antoi hän
hänelle isän kirjeen. Kun Buddha sen avasi, huomasi hän, kuinka hellä
isän rakkaus oli. Oli kuin olisi se syyttänyt, nurissut, vaikerrellut,
suuttunut. Isä huokaili, kuinka vanhuuden murheita on paljon, partansa
kuuran kaltaisena. Buddhan palaamista epäröivä tunne ilmeni kirjeessä
sydäntä särkevänä. Tyyneenä sen luettuansa ilmoitti Buddha, että hän
pyyntöä totellen tulee kotimaassaan käymään. Ilosta hyppien palasi
Udai tätä sanomaa viemään.
Udain sanoman saatuaan iloitsi Suttodana-kuningas suuresti, laitatti
helmivaunut kuntoon ja lähti loistava seurue ja virkamiesjoukko
seurassaan häntä vastaan. Kapilan asujamet myös kun kuulivat, että
Siddhaarta perintöruhtinas monta vuotta ahkeroittuansa oli autuuden
tien käsittänyt, toiveensa toteuttanut, oppilaita laumottain
saavuttanut, mailman kuuluksi tullut ja nyt palaa synnyinmaahansa, niin
he hulluina ilosta teitä korjailivat, huoneita koristelivat, tielle
hyvää tuoksua siroittelivat, kaunottaria molemmin puolin rivittivät ja
niin odottivat hänen seurueensa tuloa. Läheiset ja kaukaiset kylät ja
kaupungit niinikään huhun kuultuansa kerääntyivät sankoissa joukoissa
katsomaan, kuinka komea Buddhan kulkue olisi.
Mutta he näkivät vain yhden munkin halvassa kaapussaan, sauva oikeassa
ja ruoka-astia vasemmassa kädessänsä, paljain käsin ja jaloin tulevan.
Kuinka nyt! Oliko tämä se entinen Siddhaarta-perintöruhtinas, nykyinen
Buddha? Koko kaupungin väki hämmästyi tätä aavistamatonta näkyä!
Erittäinkin kuningas, nähdessään, että hänen aikakautensa jumaloiduksi
opettajaksi kunnioitettu poikansa oli kerjäläisen kaltainen, ei
voinut mielipahan tunnetta hillitä, vaan kasvot punaisina meni hänen
eteensä juuri jotakin sanomaisillaan. Mutta Buddhan täyteläinen,
ylevä kasvoin muoto häikäisi hänen silmänsä kuin auringon tai kuun
valo. Hengen mahdin masentamana ei kuningas äkkiä saanut sanaa
suustansa. Huomaamattansa laskeutui hän vaunuista ales ja tarttui
kunnioittavasti hänen käteensä lausuen: “Ah, oletko sinä Siddhaarta? En
ole moneen vuoteen sinua nähnyt. Mikä taivaan armo todella, että olen
tähän päivään ennättänyt!” Enemmän hän aikoi sanoa, mutta ei saanut
sanotuksi, vuodatti tulvanaan kyyneleitä ja katseli häntä kauvan.
Kaikkien katselijaakin hihat kostuivat.
Ah, millainen näky! Loistavien vaunuverhojen, helmipäähineihin
ja komeisiin pukuihin puettujen ylimysten, kukanpunaisten,
lehdenviheriöitten, tuoksuvien naisten keskellä kultaruunuinen,
valkohapsinen kuningas, paljasjalkaisen, riissikuppi kädessä seisovan
munkin kädestä kyyneleet silmissä kiinni pitämässä! Mikä erinomainen
vastakkaisuus! Mutta kerjäläispukuisen Buddhan silmissä varmaankin
kaikki nämä koreudet näyttivät vain erämaan hiekalta.
Niinpä Buddha sitten istui isäänsä vastapäätä. Kuninkaan sydämessä
vaihtelivat ilon ja surun tunteet. Tuhatmäärin ne pilven tavoin esiin
kuohuivat. “Ah, poikani Siddhaarta, lausu, että olet taas vanhan isäsi
luo olemaan palannut! Kummoinen olisikaan silloin elämäni iltavuosien
onni! Mutta sinusta autuuden tien löytäneestä, heränneestä, näyttänee
tämä kuningaskuntani vain tomun hiukkaselta!” Näin tuskaillen Buddhan
muotoa katsellessaan, huomasi hän, että se oli kaunis, ylevä, laupea,
viisaudesta loistava, kunnian ja voitonhimon varjostakin vapaa. Näin
ollen ei kuningas voinut lausua rintansa täyttä toivetta, vaan luopui
yrityksestä. Buddha arvasi, mitä isän sydämessä liikkui, ajatellen
tähän tapaan: “Tiedän, että olen, isäni, sydäntäsi rasittanut.
Rakkautesi tunne on varmaan ollut sietämätön! Minun sydämeni on jo
kauvas maailman loistosta eronnut. Paluutietä ei löydy. Pyydän, siinä
rakkautesi minusta tähän kansaasi; sitä rakastaos!” Kun Buddha nyt
lämpimästi esitti isälle oppiansa, kuunteli hän sitä itkien ja kiittäen
lausui: “Nyt olen päässyt mailmasta erilleni! Mikä äsken vaivasi
sydäntäni, on nyt hävinnyt kuin pyhäisty. Ellei sinua Siddhaarta ollut
olisi, en pitkiin aikoihin olisi vapautunut ihmiselon vaivoista”.
Sinä päivänä Buddha toisista eroten vietti yönsä yksinään kaupungin
ulkopuolella olevassa metsässä.
Seuraavana päivänä tarttui Buddha sauvaansa ja riissikuppi kädessä
lähti kaupungille ruokaa pyytämään. Kapilalaiset itkivät ja
vaikertelivat, kun näkivät, että kuninkaan poika, joka entisinä vuosina
nelivaljakkoa piiskaten, vaunuverhon suojaamana oli kaupungilla
ajellut, nyt oli kerjäläisten joukkoon käynyt, talosta taloon kulki ja
ovilla seisoskeli. Kun kuningas taas lähti häntä vastaan ja saattoi
hänet hoviin, silloin virkailijat Buddhan ympäröivät, ja ilon ääni
täytti koko linnan. Mutta Jasudara-ruhtinatarta vain ei näkynyt. Kun
Buddha häntä kysyi, vastasi eräs hovinainen: “Ruhtinatar on huoneesensa
sulkeutunut ja huokauksissa aikansa viettää. Kun perintöruhtinaan
tulosta hänelle ilmoitin, niin vastasi hän: "Jos minussa on otettavaa,
niin on perintöruhtinaan itsensä katsomaan tuleminen". Buddha kysyi
siis ruhtinattaren huonetta.
Kun Jasudara näki Siddhaartan sisään tulevan, niin hän heti surunsa
sortamana, kuin ääretön tuskansa yhtäkkiä olisi valloille päässyt,
lattialla kierien tuli häntä kohden ja ääneensä itkien kumartui hänen
jalkoihinsa. Jasudara-ruhtinattaren tunteet on helppo arvata. Miehensä
kadottaneen Buddhan puolison monivuotiset aamut ja illat olivat olleet
yhtä tuskallista laatua kuin Buddhan harjoitukset. Kun hän oli kuullut,
että Buddha oli päänsä ajellut, niin oli ruhtinatarkin leikannut
poikki pitkät, pilventuuheat suortuvansa eikä enää käyttänyt ihoväriä.
Kuultuansa, että Buddha oli erakon pukuun pukeunut ja kävi paljain
jaloin, niin oli hänkin pukeutunut liinavaatteesen eikä käsilläänkään
koskenut minkäänmoisiin koristuksiin. Kun hän oli kuullut, että Buddha
riissikuppi kädessä kerjää tien varrelta ruokansa, niin oli hänkin
hyljännyt kaikki herkut ja nautti vain kasviksia ja huonoa riissiä.
Kun joku säälien ruhtinattaren nuorena ollen yksinäistä elämää oli
kehoittanut häntä menemään toisiin naimisiin, niin oli hän ylevästi
vastannut, että hän on Siddhaartan puoliso. Näin oli hän kaksi kymmentä
kaksi vuotta itkien viettänyt. Ja nyt tapahtui, että Siddhaarta
Buddhan arvon saavuttaneena, autuuden tien käsittäneenä palasi kotiin!
Tästäpä hänen sydämensä häiriöön joutui kuin sekainen lankavyhti.
Syystä hän myös nyt Buddhalle äärettömät surunsa ja tuskansa ilmaisi.
Buddha taputti hiljalleen ruhtinattaren selkää ja syyn ja seurauksen
lain osoittamalla lohdutti häntä. Buddhan suloäänen kaiusta hälveni
ruhtinattaren epäselvä tuska. Sittemmin hän poikansa Ragoran kanssa
kääntyi buddhan-oppiin.
Seitsemän päivää Kapilassa viivyttyään sanoi Buddha jäähyväiset
omaisillensa ja lähti Bradsjeenadsjittoa kohti. Tämä tapahtui Anta
Pindikan lupauksen johdosta. Tätä ennen oli Anta Pindika palannut
kotiinsa, valinnut paikan viheriöiden puiden keskelle, puhtaan,
juoksevan veden ääreen, rakentanut siihen temppelin, jonka nimitti
Dsjeedavnahurwateksi, ja odotti nyt Buddhan saapumista. Buddha teki
tämän temppelin toimintansa keskustaksi ja vaelteli sieltä kautta koko
keski-Indian. Sanotaan, että se oli tähän aikaan, kun hän jälkensä
jätti etelässä Ceylonin saarelle, pohjassa Dametaroga-vuorelle.
Kolmantena tai neljäntenätoista vuotena heräämisestänsä pelasti
hän pohjoisessa, Himalayn rinteillä sijaitsevan Koosara-valtion.
Viidentenätoista vuotena palasi hän toistamiseen Kapilaan. Silloin
oli jo Suttodana-kuningas kuollut ja Makanama-nimellinen henkilö
valtaistuimen perinyt. Kun tämä kuuli Buddhan tulosta, kääntyi hän
kohta buddhan-oppiin.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Buddhan kuolema.
Kun eivät idän eikä lännen pyhät kirjat ja historiat kerro mitään
Buddhan elämän viimeisten vuosien tapahtumista, ei niistä käy
mitään varmaa sanominen. Luultavasti hän entiseen tapaansa kulki
saarnamatkoilla ja väliajoilla vietti hiljaista elämää. Kerron nyt
ylimalkaan Indian tilasta ennen Buddhan kuolemaa.
43 vuoden paikoilla Buddhan heräämisestä esiintyi Magadhassa
Daibodatta-niminen harhaopettaja, joka uljuuteensa luottaen suunnitteli
mullistuksia ja vietteli perintöruhtinas Adsjaatasjatorin isänsä,
Pinpisaaran, murhaamaan, äitinsä vangitsemaan, Buddhaa vahingoittamaan
ja hänen oppilaitaan ryöstämään. Kun Pinpisaara, kuten edellisessä
luvussa jo kerrottu on, oli mahtavin buddhan-opin suojelija, niin oli
hänen kuolemansa tämän opin leviämiseen nähden suuri vahinko. Mutta kun
Adsjaatasjator huomasi, että kansan sydän oli lujasti buddhan-oppiin
kiintynyt, niin ettei Daibodattan uutta oppia ensinkään voitu toimeen
panna, niin kääntyi hän ennen pitkää toistamiseen buddhan-oppiin,
joten se taas pääsi Magadhassa kukoistukseensa. Käyttäen hyväkseen
isänsä hankkimaa mahtia, valloitti Adsjaatasjator naapurivaltiot,
hävitti Buddhan kotimaan, Kapilan, voitti Siraavastin, jossa
Gionsjoodsja sijaitsi, ja pääsi vihdoin keski-Indian liittoruhtinaaksi.
Buddhan-oppiin nähden oli hän enemmän suojelijan asemassa. Buddhan
kuoleman jälkeen hän paljon toimi “Kolmen kokoelman” keräämiseksi.
Mutta siitä lähtien oli keski-India kauvan rauhattomuuden tilassa.
Saarnaaminen oli sentähden vaikeata. Buddhan oppilaat hajaantuvat
kaikkialle. Asuinpaikoillaan he vain tovereita hankkien oppiansa
levittivät. Buddha myöskin huomasi ajanluonteen sopimattomuuden ja
lakkasi saarnamatkoistansa. Gionsjoodsjan ja Rjoodsju-vuoren väliä
kulkien hän saarnasi vain oppilailleen.
Kun näin syys ja kevät, kylmä ja kuuma aika vielä muutaman kerran
olivat vaihdelleet, niin läheni Buddhan kuolon hetki. Nyt lepäsi
kahdeksankymmenen vuoden iän paino hänen hartioillansa, ja ruumiinsa
rupesi vähitellen sen raskautta huomaamaan. Nuorena oli hän linnasta
lähtenyt, metsiin vetäytynyt ja kolme kymmentä tietä aiheutettuansa jo
viisi kymmentä vuotta saarnamatkaelämää viettänyt eikä ollut päivääkään
toimettomana kuluttanut. Nyt seurasi koko India hänen oppiansa. Hänen
mailmanpelastustehtävänsä oli juuri täyttymäisillään. Sopinee siis
sanoa, ettei ollut Buddhan häviämistä nuriseminen.
Kun Buddha tunsi loppunsa lähenevän, meni hän oppilainensa
Piranijavaane-virran rannalle sjarasoo-puitten varjossa lepäämään ja
käski Anandan valmistamaan itsellensä vuoteen, päänalainen pohjoista
kohti. Ananda oli yksi Buddhan etevimmistä oppilaista. Tätä ennen
olivat Sjaariputra ja kolme Kaadsjaabaa jo kuolleet.
Vuoteella leväten kutsui Buddha oppilaansa kokoon ja ilmoitti loppunsa
lähenevän. Oppilaat kaikki itkien sanoivat: “Oi kenenkä nyt Buddhan
sijaan opettajaksi saamme!” Buddha sanoi tähän: “Rakkaat oppilaani,
lakatkaa itkemästä! Olen mailmaan tullut sen pelastaakseni totuuden
julistamalla. Nyt on totuuden valtakunta rakennettu. Pelastustehtäväni
on nyt täytetty. Vaikka nyt milloin hyvänsä lähtenenkin, ei kenelläkään
ole surun syytä. Oppilaani, kaikki muodolliset oliot varmasti
kerran katoavat, kaikki kerääntyvät kerran hajaantuvat, syntyvät
taas kuolevat. Totuus yksin on mailmassa ijäti muuttumatta. Niin on
Kapilan kuninkaan pojan, Siddhaartankin, kuoleminen, mutta Buddha ei
ikänä häviä. Sillä Buddha on totuus. Kun te oppilaani, vaan oppini
säilytätte, niin minä ijäti teidän kanssanne olen”.
“Oppilaani, oppini on minun elämäni. Vaikka ei sairas lääkäriä
näekkään, niin hän lääkkeistä parantuu. Toistamiseen sanon teille: Se,
joka oppiani noudattaa on minun rinnallani. Älkää luulko, että riittää
se, että olette minut nähneet. Ken ei oppiani seuraa, mitä hyötyä
hänellä siitä on, vaikka olisi alati seurassani ollut?”
"Oppilaani, jos teidän joukossanne on joku, joka minun kuolemani
nähdessään sanoo: 'Herra on opettamasta lakannut”, niin ei hän ole
minun seuruettani. Minä nyt ruumiistani eriten vältän mailman vaivat.
Oppini hyväksi olen kaikki elämässä kiertelemisen toiminnat hävittänyt.
Mutta, oppilaani, Buddha on ijäti olemassa! Minun viisikymmenvuotinen
opetukseni ja yhdyskuntani säännöt olkoot nyt opettajananne!'"
“Sanon vielä teille: Kaikki kerääntyen muodostuva vihdoin häviää.
Totuus yksin ijäti muuttumatta pysyy. Totuutta yksinään on teidän
ylevin mielin, eteenpäin samoten etsiminen!”
Ah, tällainen oli Buddhan viimeinen saarna! Suuri mailman vapahtaja
vaipui sjarasoo-puitten alla suureen Nirvanaan jättäen jälkeensä
kahdeksankymmenenvuotiaan, vanhan ruumiinsa. Oppilaat kaikki itkien
huusivat: “Oi, miksi oli Buddhan tuleminen niin myöhäinen, ja miksi
lähtönsä niin pikainen! Oi, onko nyt mailman valo sammunut!” Silloin
taivas jyrisi, maa tärisi, Piranijavaane-virralla puhalteleva syystuuli
alakuloisesti sjarasoo-puitten oksissa suhisi.
Seuraavana päivänä polttivat Marran valtakunnan asujamet Buddhan
oppilasten kanssa hänen ruumiinsa. Ruumissavu peitti auringon ja kuun
valon. Piranijavaane-virran seutu hautautui taivaan kukkien — lumen
alle.
VIIDESTOISTA LUKU.
Loppulause.
Tällainen on mailmankuulun, suuren, pyhän Sjakan elämäntarina.
Hän piti mailmaa kotinansa, kaikkia eläviä veljinänsä ja kaikkien
nykymailman eroitusten yli kohoten opetti hän yleisen tasa-arvon
totuutta. Oppinsa jäi ihmismailman hyväksi, hyveensä seuraukset
ulottuvat kaikille eläville. Mitäpä tähän enää lisäisin? Vuodet ovat
vierineet, paikat muuttuneet. Hänen oppinsakaan ei enää ole eilisen
kaltainen, mutta ijäti on se pysyvä suurena, välttämättömänä aineksena
mailman historiassa. Täytyy vain paheksua, että tuolla kolmen tuhannen
vuoden vanhalla Buddhan elämäntarinalla on niin vähän kerrottavaa.
Jälkimailman buddhalainen on hänen toimintaansa ylistäen laulanut:
Buddha tullut on
Opettajaksi
Kaiken mailman.
Mahtajiensa
Syyttä solvaamat
Lapsinansa hän
Otti hoitoonsa.
Surumielinen
Hän oil syömmeltään,
Piti voittoa
Mielettömänä,
Vähäpätöisnä
Mailman kunniaa.
Nuorna, huhutaan,
Riemut, tuskat myös,
Tuli tuntemaan,
Saastumatta vain
Säilyi kaikista,
Puhtoisena kuin
Lammen ulpukka.
Taivahan ja maan
Riemut luki hän
Valeheksi vaan,
Riennot maailman
Tuhman leikiksi,
Muodon saanehet
Tyhjän tyhjiksi.
Kolmest’ pahasta
Elo alkuns’ saa.
Hänpä mursi auk'
Portin tuskien,
Pahat masensi,
Hääti vankilaan,
Vaelluksellaan
Mailman pelasti,
Asarinman näin
Kytki köysihin,
Meidät ohjasi
Hyvään, totuuteen,
Kolme aarrettaan
Mailmall’ lahjoitti.
Ajan muinaisen
Tenrin-kuninkaan
Kaltaisena hän
Kaikkialla ain'
Kotonansa oil,
Kielsi itsensä,
Vältti kuolemaa,
Syntymättömäks’
Pyrki tulemaan.
Paljon toimi hän;
Aate-linnassaan
Kuninkaana oil,
Tomun raatajat
Vapauteen vei,
Syntymättömäin
Linnaan saapui näin.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BUDDHAN ELÄMÄNTARINA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you
are not located in the United States, you will have to check the laws
of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
within 60 days following each date on which you prepare (or are
legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
payments should be clearly marked as such and sent to the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
License. You must require such a user to return or destroy all
copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free
distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.
Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.
