Svante Horn ja Lindbom : Kertomus

By C. Georg Starbäck

The Project Gutenberg eBook of Svante Horn ja Lindbom
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Svante Horn ja Lindbom
        Kertomus

Author: C. Georg Starbäck

Release date: July 11, 2024 [eBook #74017]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: Jyväskylän Kirjapaino, 1892

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVANTE HORN JA LINDBOM ***





SVANTE HORN JA LINDBOM

Kirj.

C. Georg Starbäck






Jyväskylässä,
Jyväskylän Kirjapaino,
1892.




SISÄLLYS:

 1. Juonittelua.
 2. Vihollinen tulee!
 3. Sormuksen voima.
 4. Åsenhögaan.
 5. Sormuksen omistaja.
 5.




1.

Juonittelua.


Näsin kappalaistilalla Källerydin pitäjäässä seisoi eräänä pyhäiltana
Kesäkuun alkupuolella nuori tyttö ja odotti tuvan oven edustalla.

Sisältä kuului keskustelua, johon otti osaa kaksi korkeaa ja käskevää
ääntä, jollaikaa tuvan vasemmalla puolella olevasta kamarista, jonka
ovi oli raollaan, miehuullinen ääni hyräili virttä. Siinä oli kaksi
vastakohtaa, jonka ilmaukset nyt ikäänkuin kohtasivat toisensa juuri
sillä paikalla, missä nuori tyttö seisoi.

Tuvassa istui kappalaisen puoliso, rouva Sidonia, ja keskusteli
edellisenä päivänä Jönköpingistä tulleen ystävänsä Elisabet Corelian
kanssa. Ihan maallisista asioista he puhuivat, ja niin korkealla
äänellä, että jokainoa sana kuului etehiseen. Tuvasta vasempaan
olevassa kamarissa istui vanha, hurskas kappalainen, Gabriel Hagelman.

Oven takana seisova tyttö oli kaunis, mutta hänen suuret silmänsä ja
hienot kasvonsa olivat ikäänkuin verhotut surumielisyyden ja pelon
hunnulla, ja vähä väliä tunkeusi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän
kohotti kätensä avatakseen oven, mutta antoi sen laskeutua alas. Hän
kulki pari askelta ovelle päin, joka vei ulos etehisestä, ikäänkuin
olisi aikonut luopua koko aikeestaan, mutta sitten kääntyi hän
uudelleen ja kohotti kätensä, vaikka vain antaakseen sen jälleen vaipua
alas.

Sillä välin taukosi virren veisuu, mutta tyttö ei sitä huomannut,
ei myöskään että erinomaisen jalonnäköisen ukko-vanhuksen ihmeen
ystävälliset silmät häntä taukoamatta katselivat, seuraten jokainoaa
hänen pienintäkin liikettään.

Vihdoin avautui tuvan ovi ja samassa katosi ukkovanhuksen pää
näkyvistä. Tuvan kynnykselle ilmausi rouva Sidonia. Tämä oli kookas,
tuikeamuotoinen nainen. Hänen silmänsä olivat tuiman ankarat, hänen
poskipäänsä luisevat, ja myssyn alta pistivät esiin hänen sysimustat
hivuksensa, joiden mustuutta yksi ja toinen harmaa hapsi vain ikäänkuin
oli lisäämässä. Hän muistutti enemmän ulkomaalaista kuin pohjanmaan
naista. Hän olikin puolalaista kotoperää, erään vangiksi joutuneen
puolalaisen tytär. Miten hän oli tullut naimisiin hurskaan papin
kanssa, ei kukaan käsittänyt. Mutta naituna hän oli hänelle, ja siivo
Gabriel sen kyllä tiesi.

Kun rouva näki pelkäävän tytön, joka kalpeni ruskeiden silmien tulen
edessä, tarttui hän kiinni hänen käsivarteensa ja huudahti:

"Sinä kuultelet, sinä ilkeä... melkeinpä arvasin että sekin avu oli
sinun omiasi!"

"En, äiti", huudahti tyttö, "en kuullellut; minä vain en tiennyt,
uskaltaisinko keskeyttää teidän keskusteluanne."

"Vai niin! Vai valetta vielä lisäksi... Jumala tiesi, mitä sinusta
tulee! Mutta kyllä minä lopulta sinusta paholaisen ajan!"

Ja hän työnsi hänet ulos ovesta niin rajusti ja sydämettömästi kuin
olisi tyttö tehnyt jonkun rikoksen. Mutta samalla huomasi hän että
pastorin kamariin vievä ovi oli ra'ollansa, ja ajatuksen nopeudella
ryntäsi hän sen luo ja paiskasi sen kiinni semmoisella kiivaudella,
että koko huone tärisi.

"Gabriel raukka", sanoi hän sitten ja hänen huulensa vapisivat
ankarasta mielenliikutuksesta, "Gabriel raukka!

"Hän kyllä tarvitsee saada rauhaa Märtan alituisilta valituksilta;
hänellä on yltäkyllin omista lapsistaan, niin ainakin minusta näyttää.
No, sisar Elisabeth, jatkakaamme!"

Näin puhuen lähti hän Elisabet Corelian kanssa ulos pihalle, vaikka
siellä ei ollut paljon katsottavaa. Tämä kumminkaan ei ollut hänellä
päätarkoituksena; rouva Sidonian sydämellä oli yhtä ja toista, joka
ei ollut salakuulioita varten. Kun hän viimein ilmaisi sen, teki hän
sen niin varovaisesti, kuin olisi hän pelännyt itse tuulta. Sisar
Elisabetin oli vaikea kuulla hänen sanojaan.

Sisar Elisabet oli pitkä, laiha, harmaasilmäinen ja liinatukkainen
nainen. Hän kulki jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän ollut
"jalosukuinen neiti." Se oli hänen oikeutensa, arveli hän, sillä —
olihan onni sokea. Paljasta onneahan — eikä mitään muuta, tuli hänen
heimolaisensa, Durellin suvun, kiittää siitä, että se oli kohounut
mahtiin ja kunniaan. Elisabet Corelia oli lähetetty oikaisemaan
ja korvaamaan, mitä onni sokeudessaan oli rikkonut; hän tunsi sen
itsessään, ja hän oli tehtävänsä suorittava. Sentähden oli hän
tullut lapsuutensa ystävän, Näsin rouvan Sidonian luo neuvottelemaan
keinoista, jotka olivat soveliaimmat käyttää. Eihän ihminen itse ollut
ikänsä määrääjä, eikä Elisabet Corelian kuoleman jälkeen kukaan enää
ajattelisi sitä vääryyttä, jota Corelin suku oli saanut kärsiä, kun sen
oli täytynyt elää kurjuudessa ja huomaamattomuudessa, Durellin suvun
yhä vaan kohotessa loistossa ja mahtavuudessa.

Mutta nyt oli tämä suku sammunut. Maunu Durell ynnä hänen puolisonsa
ja heidän vävynsä, parooni Krister Horn rouvansa kanssa lepäsivät
jo kullatuissa vaskiarkuissaan sukuhaudassansa Källerydin kirkossa.
Maunu Durellin veljet ja heidän lapsensa olivat niinikään kuolleet
ja odottivat ylösnousemistaan kalliissa arkuissaan Ludgosin kirkossa
Södermaalannissa. Margareta Priita oli ainoa, joka vielä eli —
häpeällä, oli Elisabet Corelian tapana sanoa, ja sillä viittasi hän
erääseen tapaukseen Priitan elämässä, jonka Elisabet tiesi kertoa
asianmukaisella värityksellä, vaikkakin Priitan tyttäret ja heidän
miehensä, muka, koettivat puoltaa häntä ja pitää huolenaan, ettei tämä
juttu pääsisi leviämään.

Monta herran vuotta oli Elisabet miettinyt tämän maailman turhuutta
ja onnen sokeutta, kunnes hän viimeinkin oli päättänyt tehdä ankaran
ryntäyksen niitä vastaan, ja siitä syystä oli hän nyt matkustanut
Källerydiin, jonka nykyinen omistaja parooni Svante Horn, vanha
kaarlolainen, oli Maunu Durellin tyttären poika. Källerydissä oli
Elisabetilla nuoruuden ystävä Näsin tilalla, ja tälle ystävälleen
tahtoi hän uskoa sydämensä huolen, sekä turvautua hänen terävään
älyynsä, Elisabetilla kun oli mielessä uhkarohkea tuuma, joka, jos se
onnistuisi, saisi Svante Hornin käsistä koko Källerydin säterikartanon.

Tästä asiasta olivat rouva Sidonia ja sisar Elisabet pitäneet neuvoa
aina viimeksimainitun tulosta, tästä olivat he nähneet unta öisin
ja keskustelleet päivin, ja tästä he nytkin puhuivat, kun kulkivat
ympäri ja katselivat "sisar Sidonian pientä pesää", joka kävi vielä
pienemmäksi ja vähäpätöisemmäksi, kuta korkeammalle Källeryd ja rikkaus
kangasti heidän mielessään. Tämä kangastus edessänsä, kuiskasi rouva
Sidonia sisar Elisabetin korvaan:

"Sinä kyllä teet jotakin Emerentian hyväksi!"

"Jumala siunatkoon sinua, Sidonia kulta; tiettyhän se, etten minä sinun
herttaista Emerentiaasi unohda! Missä on se rakas jumalanlapsi?"

Jumalanlapsi istui ja ajoi hottiinsa, mitä parasta oli rouva Sidonian
ruokakammiossa, se on: mitä täti Elisabet oli tuonut mukanansa lahjaksi
Jönköpingistä. Mutta äiti vastasi:

"Rakas lapseni istuu ja lukee Jumalan sanaa! Jos ei minulla olisi
Emerentiaani, niin en tiedä, miten jaksaisin elää."

"Niin, niin, oma Sidoniani! Herra jakelee lahjojansa; sen hän tekee."

"Ja mekin tahdomme jakaa hyvyyksistämme; eikö niin, Elisabet?
Suloiselta tuntuu, kun voi tehdä hyvää! Ja sentähden olen ajatellut
että koska sinä kaikissa tapauksissa olet ainoa jälellä oleva
suvustasi, niin tekisit itsellesi suuren ilon..."

Emerentia tuli samassa juosten. Hän tahtoi kätkeytyä koivupensaan
taakse, kun näki äitinsä ja täti Elisabetin, mutta edellisen
viittauksesta täytyi hänen astua esiin. Hän oli punatukkainen,
kierosilmäinen tyttö, jonka käytökset osottivat, että hän oli saanut
vallattomuudessa kasvaa. Huulillaan oli hänellä merkkejä siitä että
hän oli tutkinut Jumalan lahjoja, eikä Jumalan sanaa. Elisabet Corelia
sulki hänet syliinsä, ja puristi häntä rintaansa vastaan, samalla
painaen suudelman hänen pisamaiselle otsalleen. Tämän nähdessään hymyili
rouva Sidonia mielihyvästä. Mutta Emerentia, joka näkyi saaneen
kyllikseen tuollaisista rakkauden osotteista, käytti tilaisuutta
juostakseen tiehensä niin pian kuin pääsi.

"Anna Emerentialle Källeryd", kuiskasi rouva Sidonia, ja kyyneleet
kiiluivat hänen äidillisissä silmissään, kun hän nyt jatkoi
keskeytettyä keskustelua.

Elisabet Corelia hypähti hämmästyksestä, kun kuuli, minkä
odottamattoman suuren alttiuden ystävänsä häneltä vaati. Mutta hän
älysi myös paikalla ettei hänellä ollut muuta neuvona, jos hän tahtoi
voittaa rouva Sidonian puolellensa. Ja sitä paitse oli hän jo mennyt
niin pitkälle, ettei hänen enää käynyt palaaminen takaisin eikä
vastaaminen kiellolla. Sentähden lausui hän:

"Källeryd... sinä tarkoitat että minä testamenttaisin kartanon
Emerentialle?"

Rouva Sidonia nyykähytti päätään, ja Elisabet teki samoin, ja niin
oli se asia päätetty. He jatkoivat sitten kulkuaan maantietä, joka
vei Källerydiin. Mutta erään riippakoivun suojassa ei aivan kaukana
kappalaispuustellista seisoi kukkulan harjulla, johon näkyi Källerydin
kirkko ja Källerydin suuren säterikartanon huoneiden katot, Märtta
nojautuneena nuoreen mieheen, joka piti hänen kättään kädessään.

"Ole huoleti, tyttö", kuiskasi nuorukainen; "sinä tosin olet samassa
tilassa kuin tytärpuoli sadussa, ja tosin kaipaat sinä sekä isää että
äitiä, mutta pahuudella on oleva aikansa. Minäkin olen poikapuoli
ja tiedän että emintimän antama leipä on kovaa, mutta minä toivon
kumminkin. Minulla on isäni siunaus mukanani!...

"Sinulle käy kaikki hyvin, Sven!" sanoi Märtta, ja kyyneleet virtasivat
hänen poskilleen.

He seisoivat vähän aikaa ääneti. Sitten loi Sven tyttöön silmäyksen,
jolla koetti herättää uskallusta ja toivoa.

"Entäs sormus, Märtta!" sanoi hän äkkiä; "vanha rautasormus; sinähän
kokonaan olet sen unhottanut."

"En, sitä en ole unhottanut", vastasi Märtta; "mutta, onni, jonka se on
antava, tulee myöhään."

"Mutta tulee kumminkin", lohdutti Sven. "Kärsivällisyyttä vaan, impeni,
se tulee kumminkin, jollei ennen, niin silloin kun minä parin vuoden
kuluttua palaan! Meillä tosin ei nyt ole sotaa, jossa rehellinen
nuorukainen, sydän oikealla paikallaan, pian voisi saavuttaa onneansa;
mutta minun uskoni on, että kuitenkin voi tulla onnelliseksi vanhassa
kotimaassa; ja kun olen saanut maatilkan, joka antaa minulle, mitä
tarvitsen, niin palaan minä tänne ja tuon täältä — kyllä tiedän kenen.
Sano, Märtta..."

Tyttö punastui ja loi silmänsä maahan.

"Mutta", jatkoi Sven, "voisit kumminkin kerran näyttää minulle tuon
sormuksen, josta niin paljon olet puhunut ja joka on tuottava sinulle
onnea."

"Onnea?... Sitä en ole sanonut; mutta isäni viimeinen sana tahtoo, että
aina tallennan sormuksen luonani."

Sven uudisti pyyntönsä, jonka Märtta näkyi hyvin vastahakoisesti
tahtovan täyttää. Kumminkin suostui hän viimein ja veti esiin povestaan
pienen, mustan nauhan, johon sormus oli kiinnitetty.

Se eli hyvin mitättömän näköinen rauta-kapine, pieni, tasainen levy
yhdellä puolella. Sven tarttui siihen varovasti, ikäänkuin olisi hän
jotakin pyhää kosketellut. Hän käänteli ja tarkasteli sitä sisältä ja
ulkoa.

"Märtta!" huudahti hän viimein ja puristi tytön kättä; "siinä seisoo
Svante Hornin nimi sormuksessa!"

"Svante Hornin... No niin, mitäpä siitä?"

"Hän on tekevä sinut onnelliseksi!"

"Hänkö?" kysyi Märtta ja hymyili nuoren miehen innostukselle. "Eikö
mitä, Sven! Hän, tuima soturi, mitä välittäisi hän tyttöparan onnesta?"

"Mutta mene hänen luokseen!"

"Hänen luokseen!... Oletko ihan mieletön, Sven? Mennä hänen luokseen...
Ei, minun hameeni ei ole vihastuttava kummallista ukkoa. Sitä paitse
voi olla muitakin Svante Horn nimisiä."

Sven pysyi vaatimuksessaan, mutta mitään sillä voittamatta. Märtta ei
saanut päähänsä, että hän siltä taholta saavuttaisi onnea, olletikin
kun kaikkialla tiedettiin, ettei vanha kaarlolainen Svante Horn
kärsinyt edes nähdä naista Källerydin tilalla.

Mutta aurinko laskeusi jo, ja nuorten täytyi erota.

Silloin tuli hiljaan kulkien kummun alapuolella olevaa tietä vanha
kappalainen. Hänen silmistään loisti lempeä; hänen harmaat hapsensa
liehuivat sinne tänne iltatuulen käsissä. Hän katseli ylös kukkulalle,
missä nuoret seisoivat, ja nyykähytti ystävällisesti päätään heille.

Kun he näkivät hänen, kiiruhtivat he hänen luokseen, ja hän avasi
sylinsä ja sulki heidät molemmat siihen.

"Älä itke, lapsi", sanoi hän, kun huomasi että Märtan silmät olivat
märät kyynelistä; "minä näen pitemmälle kuin sinä; sinä olet vielä
tuleva onnelliseksi, vaikka lähdetkin köyhänä vanhan kappalaisen
kodista. Mutta mitä minulla on, sen annan minä sinulle. Minä siunaan
sinua, teitä molempia. Jumala olkoon teidän kanssanne!"

Ja hyvä ukko oli itse liikutettu, mutta hänen liikutuksensa sulausi
hymyyn, niin rauhalliseen ja lempeään kuin illan aurinko, joka
loisteellaan ympäröi häntä ja nuoria. Hymy lepäsi vielä hänen
huulillaan, kun hän kääntyi Sveniin, joka oli hänen poikansa
edellisestä avioliitosta.

"Emme näe enää toisiamme tässä elämässä, poikani", sanoi hän; "mutta
jos sinä vaellat rehellisesti, Jumala mielessäsi, niin tapaamme
toisemme kerran tuolla ylhäällä... Hyvästi, poikani, Jumala olkoon
kanssasi!"

Ja hän jatkoi kulkuansa, ikäänkuin olisi hän tahtonut kiiruhtaa pois
eronhetken vaikeudesta.

Silmäys, kädenlyönti, ja sitten erosivat Märtta ja Sven. Mutta
kukkulalla viidakon takana tuli nyt näkyviin kaksi henkilöä, jotka
mustana varjona kuvautuivat valoisaa takalikkoa vastaan.

Ne olivat rouva Sidoaia ja hänen ystävänsä Elisabet Cornelia.




2.

Vihollinen tulee!


Källerydin herraskartanolla astuskeli parooni Svante Horn, aavistamatta
mitään vaaraa, kaikkein vähinnä siltä taholta, josta se todella oli
tuleva.

Hän oli vanha kaarlolainen oikeaa laatua, tyly ja tuima käytökseltään.
Tavallisesti kulki hän puettuna vanhaan, siniseen nuttuun, jossa
vielä kiilsivät samat messinkinapit, mitkä olivat olleet mukana hänen
retkillänsä rakastetun kuninkaan kanssa. Tämän nimeä ei hän koskaan
kuullut mainittavan oikomatta vahvaa ruumistaan ja kohottamatta
päätään, ikäänkuin olisi kuningas itse seisonut hänen edessänsä ja
huutanut: "huomio!"

Hän oli nyt noin viidenkymmenen vanha ja palveli kapteenina Jönköpingin
rykmentissä. Mutta hän oli alkanut ratsumiehenä Smoolannin ratsuväessä.
Vuodesta 1702 Pultavan onnettomaan tappeluun saakka oli hän ollut
mukana, ja hänen ruumiinsa oli ihan täynnä arpia, jotka osottivat,
ettei hän ollut säästänyt itseään taistelussa.

Frauenstadtin tappelussa sai hän päänsä niin pahasti haavoitetuksi,
että siitä täytyi irroittaa koko neljätoista luusirua; mutta hän parani
kumminkin ja hoiti palvelustaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Miekka teki jälkiä kuin ennenkin. Seuraavana vuonna joutui hän vielä
pahempaan pulaan Schlaufan luona Litvassa.

Siinä yllätti häntä ja hänen joukkoaan lukematon määrä kalmukkeja.
Kaarlolaiset tappelivat tapansa mukaan urhoollisuudella, josta
kertomukset paremmin näkyvät kuuluvan sadun kuin todellisuuden
piiriin; mutta ylivoima oli liian suuri. Nuijan isku kohtasi Svante
Hornin päätä; hän kaatui maahan. Kun tappelu oli loppunut, meni hänen
palveliansa kentälle etsimään herransa ruumista ja löysi sen viimein,
mutta melkein tuntemattomana. Rinta oli saanut keihään iskun, vatsa
oli lävistetty ja koko ruumis täynnä haavoja, jotka uljas mies oli
saanut, ennenkuin nuijanlyönti hänen maahan kaasi.

Mutta eipä uskollinen palvelia ensi kertaa etsinyt herraansa
tappelukentältä. Jo ennenkin oli hän luullut hänet kuolleeksi, mutta
saanut hänet jälleen virkoamaan ja paranemaan. Sentähden kantoi hän
ruumiin erääseen lähellä olevaan mökkiin.

Eikä hän nytkään pettynyt. Henki ei ollut lähtenyt urhosta. Ja kun
paikalle noudettu lääkäri oli sitonut julmat haavat, parani parooni
vähitellen palvelian hellästä hoidosta. Mutta kuusi viikkoa makasi hän
vuoteen omana kovissa tuskissa kuoleman ja elämän vaiheilla. Hänen
suunsa oli umpeen ajettunut, jotta hän saattoi nauttia ainoastaan vähän
viiniä ja maitoa, jota palvelia olkikorren läpi sai hänelle annetuksi.

Sellainen rakkaus palvelian puolelta ansaitsi suurempaa palkintoa, kuin
hänen herransa oli vallassa antaa, ja kumminkin leimusi palvelian silmä
ilosta, kun herra viimeinkin saattoi laskea kätensä hänen olalleen ja
sanoa: "kiitos."

Pultavan tappelun jälkeen ja sitä seuraavan vankeuden aikana
Solikamsk'issa, sai palvelia vielä parempaa tilaisuutta osottamaan
kuntoansa. Taitavana satulamaakarina elätti hän työllään itseänsä ja
herraansa. Hän neuloi ja parooni möi. Itse opetteli Svante Horn vasujen
kutomista, mutta se tuotti niin vähän, ettei hän sillä olisi voinut
elää. Kummako jos asiain näin ollen isännän ja palvelian välillä syntyi
ystävyys, joka kesti heidän elämänsä loppuun.

Tämä palvelian nimi oli Taneli Lindbom.

Hän oli tullut paroonin palvelukseen Puolassa v. 1703. Kolmentoista
vuoden vankeuden jälkeen ja oltuansa kaikkiansa kaksikymmentä vuotta
poissa synnyinmaasta, pääsivät he viimein sinne takaisin palaamaan v.
1722.

Parooni Svante oli koko ajan tullut itseensä, ollut jörö ja ärttyinen,
vaikka hän kärsivällisyydellä oli kestänyt kohtaloaan. Monta sanaa ei
hänen ja Lindbomin välillä vaihdettu koko tällä ajalla.

Kun he saapuivat kotiin Källerydiin, kutsui paroonl ensi iltana
Lindbomin luokseen ja sanoi:

"Nyt olemme kotona!"

"Niin olemme!" vastasi Lindbom.

"Ja nyt en minä enää tarvitse sinua palveluksessani'" lisäsi parooni.

Lindbom veti suunsa vihuun. Hän ei voinut uskoa tuollaista puhetta.
Mutta parooni rypisti kulmiansa, jyskytti pitkää miekkaansa ja huusi:

"En, kunniasanallani; sinä et enää ole palveluksessani."

"Armollinen herra!" änkytti Lindbom.

"Tule tänne likemmäksi, Lindbom!"

Lindbom katsoi kahden vaiheilla herraansa. Tämä astui hänen luokseen ja
sulki hänet syliinsä.

"Tällainen on välimme oleva, Lindbom", sanoi Svante Horn, ja hän, tuima
soturi, oli vähällä purskahtaa itkuun.

"Lähinnä Jumalaa tulee minun kiittää sinua hengestäni, monta kertaa...
Enkö ole rehellinen mies?... Sinä olet paikannut minua ja tehnyt minut
eheäksi, kun olin ryysy; olet pitänyt huolta minusta ja elättänyt
minua... Ja sinäkö olisit minun palveliani? Ei, ystäväni, olet sinä
oleva, ystäväni ja veljeni, niinkauan kuin Herra antaa meidän yhdessä
elää."

Tätä puhetta ymmärsi Lindbom vielä vähemmän kuin edellistä. Mutta
hän tiesi että hänen herransa tarkoitti, mitä hän sanoi; ja kun hän
ajatteli sitä kunniaa, jota hänelle nyt tapahtui, tuli hän niin
liikutetuksi ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa sanotuksi.

Kun hän sitten viimein levoittui, katsoi hän herraansa silmiin ja
sanoi: "Sananne yksin palkitsee minua yltäkyllin ja tekee minut
onnellisimmaksi maan päällä; mutta herra parooni..."

"Parooni!" huudahti Svante Horn ja laski kätensä Lindbomin olkapäälle;
"sano sinä, Lindbom, en hellitä vähemmällä!"

"No niin, sinä sitten", mutisi Lindbom; "näin meidän Herramme edessä se
käynee päinsä, mutta..."

"Myöskin ihmisten edessä, Lindbom; sen sanoo Svante Horn... ja minä
tahdon sanoa sen julkisesti kaikkialla!"

"Ja kaikki korkeat kreivit ja herrat...?"

"Ja kaikki korkeat herrat alongeperuukeissaan ja silkkipuvuissaan ovat
tehneet niin paljon kuin ei mitään Svante Hornin hyväksi! Ei, Lindbom,
jos kerta olemme ystävät ja vertaiset Herramme edessä, niin olemme myös
ihmisten edessä. Minä en aio rukoilla keltään mitään. Olen Källerydin
herra ja arvelen että kartano jaksaa elättää sinua ja minua yhtä
hyvästi kuin sinun satulasi elätti minua ja sinua Solikamskissa."

Lindbom parka sai kyyneliltään tuskin sanaa sanotuksi. Tosin oli
hän joskus ajatellut että tuima parooni olisi saattanut jollakulla
ystävällisellä sanalla palkita häntä hänen vaivannäöstään ja työstään,
mutta tällaista palkintoa ei hän ollut voinut uneksiakaan. Hän seisoi
siinä aivan masennettuna. Svante Hornin oli itse vaikea hillitä
liikutustaan, joka ei hänen mielestään sopinut kuningas Kaarlen
sankarille.

"Kas nyt, Lindbom, on asiamme selvänä", sanoi hän ja taputti ystävän
olkapäätä.

Hyvän aikaa kesti, ennenkuin Lindbom sai selville tuon asian ja oppi
käsittämään uutta asemaansa; mutta kävihän se lopulta kumminkin,
ja parooni raivasi itse hiljaisuudessa pois tieltä niitä pikku
mukulakivejä, jotka olisivat voineet estää Lindbomia unohtamasta, ettei
hän nyt enää ollut palvelia.

Mutta kun he kahdenkeskisissä ystävällisissä keskusteluissaan muistivat
entisiä vaaroja, kuningas-vainajaa ja hänen sankareitaan, niitä, jotka
olivat uhranneet henkensä Puolan ja Wenäjän sotatanterilla, sekä
niitä, jotka vielä elivät ja olivat paenneet vankeudesta, niin unohti
Svante tykkänään, että hän oli ollut herra, ja Lindbom unohti että hän
oli ollut palvelia. Ja silloin kävi sinutteleminen hyvin päinsä, vaikka
Lindbom, kun hän puhui jonkun toisen kanssa, ei koskaan käyttänyt muuta
nimitystä kuin "armollinen herra" tahi "herra parooni." Parooni ei
kumminkaan tullut toimeen, jos ei hänellä ollut Lindbom likisyydessään.
He asuivat samassa huoneessa, söivät samassa pöydässä, ratsastivat tahi
kävelivät yhdessä, ja kun vieraita tuli Källerydiin, piti Lindbomin
istua Svante Hornin vieressä.

Niin oli kolme vuotta kulunut. Eräänä iltana — se oli maanantaina
jälkeen sitä päivää, jona Elisabet Corelia oli saapunut Näsin
kappalaistaloon — istuivat Svante Horn ja Lindbom ja puhuivat menneistä
ajoista. Svante tuli itse maininneeksi Aurora Königsmarkin nimen, ja
siitäpä aihetta pakinaan, jossa, kuten aina, kun oli kysymys Kaarle
kuninkaasta, tätä ylistysvirrellä muistettiin.

"Olisin, totta mar, tehnyt samalla tavalla", sanoi parooni ja hymyili;
"suurempaa onnettomuutta en tiedä, kuin että joku nainen saisi päähänsä
pistäytyä tänne Källerydiin."

Samassa avattiin ovi ja Sköld, vanha, harmaapäinen ratsuri, astui
sisään.

"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", sanoi hän: "muuan, joka näyttää
ulkoapäin kuormaston ratsumieheltä, haluaa päästä teidän puheillenne."

"Käske hänet tänne. Mikä on miehen nimi?"

"Elisabet Corelia", vastasi vanhus kuivasti ja lyhyesti.

"E—Elisab... Mitä sanot, mies... Minä kysyn, mikä on kuormaratsurin
nimi?"

"Neiti Elisabet Corelia!"

Parooni Svante loi silmänsä Lindbomiin katseella, joka ei olisi voinut
olla toisellainen, jos paholainen itse olisi seisonut oven takana ja
pyytänyt päästä sisälle. Svante ei ensialussa hämmästykseltään oikein
käsittänyt, mitä kuuli, jonka tähden Lindbomin täytyi uudelleen mainita
neidin nimi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka parooni viimein
katkaisi kysymyksellä:

"Olenko tehnyt mitään syntiä tänään, Lindbom?"

Lindbom pudisti päätään.

"Sano, Sköld, olenko loukannut pienintäkään toukkaa?"

"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia", oli Sköldin kuiva vastaus.

"No siinä tapauksessa lienee piru itse lähettänyt hänet tänne... Mikä
olikaan ihmisen nimi?... Yhdentekevä se! Valjasta vaunut, Sköld, ja aja
hänet hiiteen, Sköld, mutta älä tärvää hevosia."

"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia, mutta nainen on kuolemaisillaan."

Svante mietti vähän aikaa, sitten sanoi hän kiireisesti:

"Siinä tapauksessa ei sinun tarvitse sääliä hevosia. Aja hänet mihin
tahansa, kuin vain matka käy pois Källerydistä."

"Jumala varjelkoon överstiluutnanttia... Vaim'eläin on heikko astia,
voisi mennä kappaleiksi ... Eikä hän liene mikään kalmukkikaan, vaikka
kulkeekin ratsurin saappaissa ja nutussa."

"Ratsurin saappaissa... onko ihminen viisas? Ratsurin saappaissa ja..."

"Jalka on poikki", lisäsi Sköld.

"Ratsurin saappaat ja jalat poikki! Tästä syntyy kaunis juttu...
Lindbom, mitä teemme? Mitä olisi kuningas-vainaja tällaisessa
tapauksessa tehnyt?"

Lindbom ei tiennyt mitään neuvoa, "koska ihminen oli siinä tilassa,
ettei sitä voitu kuljettaa pois." Mutta kun hän naisiin nähden ei ollut
yhtä ennakkoluuloinen kuin parooni Svante, niin tuli hän ajatelleeksi
että onneton neitiparka oli Jumalan luoma ja ihminen, ja sentähden
sanoi hän:

"Me olemme kumminkin kaikki yhdenarvoisia Herramme edessä."

Parooni Svante otti askeleen takaperin, mutta Lindbom jatkoi puhettaan
ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tässä oli kysymys velvollisuudesta
eikä vanhoista ennakkoluuloista.

Ja niin päätettiin että ihminen, joka oli ulkonäöltään ratsuri, vaikka
hän olikin neiti Elisabet Corelia, saisi jäädä Källerydiin yöksi tahi
siksi, kunnes lääkäri ehtisi apuun, ja Sköld sai käskyn viedä hänet
erääseen sivurakennuksessa olevaan kamariin.

Mutta Svante Horn murisi koko illan, ja hyvin vähän sai hän yöllä
unta silmiinsä. Aikaisin aamulla ilmoitti Sköld että neiti oli
kuolemaisillaan ja halusi tavata paroonia. Tämä huusi luoksensa
Lindbomin, joka oli toisessa huoneessa, ja kysyi hänen neuvoaan.

"Ihminen tuumaa kuolla", sanoi parooni, "ja tahtoo puhutella minua...
Siitä ei tule mitään. Sköld, käske hänen säästää, mitä hänellä on
minulle sanottavaa, kunnes kerta hänet tapaan kuningas-vainajani luona;
ja jollen häntä siellä tapaa, niin jääköön hänen asiansa sanomatta."

Sillä vastauksella sai Sköld mennä. Mutta tuskin oli hän lähtenyt,
niin parooni tuli ajatelleeksi, että oli kumminkin armotonta kieltää
henkitoreissaan olevan ihmisen viimeistä rukousta, ja Lindbomille, joka
seisoi häntä katsellen, sanoi hän:

"En todella tiedä ennen olleeni tällaisessa tuskassa. Mutta mikä
ajaakin tämän ihmisen juuri tänne? Mitä hän täällä tekee?" Ja Svante
löi nyrkillä otsaansa ja kulki edestakaisin huoneessa pitkillä
askelilla. Sitten seisahtui hän äkkiä Lindbomin eteen ja huudahti:

"Mene sinä, Lindbom, hänen luokseen; kentiesi ei olekaan hänen tilansa
niin vaarallinen kuin hän itse luulee."

Lindbom kiiruhti noudattamaan paroonin käskyä. Hän viipyi kauan poissa,
ja sillä välin kävi Svante yhä levottomammaksi. Jo päätti hän itse
mennä sairasta katsomaan, kun Lindbom viimeinkin tuli takaisin.

"No Lindbom", huusi hän tälle, "miten on? Mitä sanoo hän?"

Pudistaen päätään ja huolestuneen näköisenä katseli Lindbom paroonia.

"Kummallista", sanoi hän. "Muistatko, että joku olisi sinulle
tehnyt jonkun palveluksen, jota et paikalla voinut palkita ja jonka
palkitsemisen sentähden jätit tulevaisuuteen?"

"Tuo ihminen, näemmä, voi vääntää järkevältäkin mieheltä pään
pyörälle", sanoi parooni; "aikooko hän kuolla? Sehän nyt kysymys."

"Sillä ei liene niin kiirettä, arvaan; mutta hänellä on Svante Hornilta
muisto, joka kyllä oikeuttaa häntä pääsemään Svante Hornin puheille."

Nyt joutui Svante aivan haltioihinsa, ja ison aikaa viipyi, ennenkuin
Lindbom pääsi kertomaan, mikä muisto neiti Elisabetilla oli: "pieni
rautasormus, johon Svante Hornin nimi oli piirretty selvillä
kirjaimilla."

Kertomus sormuksesta teki parooniin silmäänpistävän vaikutuksen. Hän
seisoi kauan ja katsoa tuijotti Lindbomiin, ikäänkuin olisi tämä
puhunut arvoituksia, ei sentähden, että hänen olisi tarvinnut etsiä
muististaan tuon sormuksen historiaa, vaan sentähden että sormus oli
neiti Elisabet Corelian hoteessa.

"Minun sormukseni omistaja on — neiti", huudahti hän vihdoin, —
"ratsuriksi puettu neiti, joka tulee tänne kuolemaan."

Sitten meni hän akkunan luo ja vaipui ajatuksiin, jotka varmaan olivat
kiintyneet tuohon pieneen sormukseen. Hän seisoi kädet selän takana ja
pää kumarassa. Ja kuta selvemmin kaukainen muisto astui esiin hänen
mieleensä, sitä ankarammin taisteli hänen rinnassaan velvollisuus,
jonka täyttämistä tämä muisto vaati, ja hänen inhoon saakka kohonnut
vastenmielisyys naisia kohtaan.

Voimakkaalla liikenteellä kääntyi hän viimein ja sanoi:

"Ei, ei ole kukaan vielä sanonut, eikä tule kukaan koskaan sanomaan
että Svante Horn on syönyt sanansa. Minä menen nyt tuon ihmisen luo."




3.

Sormuksen voima.


Mutta päätös ja tahto ovat yhtä, niiden toimeenpano toista. Siinä
kysyttiin harmaan sotilaan puolelta mitä suurinta ponnistusta hänen
koettaessaan voittaa sitä vastoinmielisyyttä, joka hänen nuoruudestaan
asti oli hänessä vallinnut kaunista sukupuolta kohtaan ja joka
sittemmin sodan aikana yhä oli kiihtynyt — kentiesi siitä korkeasta
esimerkistä, jonka hänelle hänen jumaloitu kuninkaansa tähän nähden
oli antanut. Mutta löytyipä kummallisessa miehessä myös toisiakin
ominaisuuksia, jotka pitivät tasapainossa, ja, kuten nyt, johonkin
määrin korvasivat niitä puutteita, jotka olivat tuloksia hänen
luonteensa vastamainitusta pääpiirteistä; ominaisuuksia semmoisia
kuin vilpitön jumalanpelko, annetun lupauksen pyhänä-pitäminen,
itsensä alttiiksiantaminen kuninkaan ja isänmaan hyväksi, sanalla
sanoen: hänessä tavattiin kaikkia noita vakavuuden, kunnian,
käytöksen-rehellisyyden ja luonteen lujuuden ominaisuuksia, joista
ruotsalainen sotilas saattoi kerskata aina Kustaa Aadolfin ja Akseli
Oxenstjernan ajoilta saakka.

Sentähden oli hänen kulkunsa niin vitkallinen, kun hän astui alas
rappusia ja pihan poikki, mutta myös samalla niin vakava ja varma.
Kulku oli vastenmielinen, sen näki, mutta hän ei olisi vetäynyt
takaisin, jos jotakin vielä pahempaa olisi häntä odottanut.

Kun hän viimein ehti ovelle, hengitti hän syvään, rohkaisi mieltänsä,
tarttui avaimeen ja astui huoneeseen.

Siellä makasi neiti Elisabet Corelia tuiman näköisenä, vaikka hänen
harmaat silmänsä olivat hiukan raukeat.

"Neiti Elisabet Corelia?" kysyi Svante Horn.

Elisabet teki päällään myöntävän liikenteen.

"Aiotteko kuolla?" jatkoi Svante Horn.

Samallainen vastaus.

"Tahdotte puhutella minua?"

"Tahdon, tulkaa likemmäksi, minä tahdon puhua!"

Hän osotti kädellään tuolia; mutta parooni ei näkynyt ymmärtävän
viittausta. Hän jäi oven viereen seisomaan.

"Vasten tahtoani olen tullut teitä vaivaamaan", lausui Elisabet;
"minä kyllä olen tottunut hevosta ohjaamaan, mutta tällä kertaa en
onnistunut... Luulin että tämä yö olisi minun viimeinen, mutta minä
huomaan että Herra on armollinen ja suo minulle vielä aikaa..."

Parooni, joka kaiketi oli odottanut jotakin aivan toista, sen
käsityksen mukaan, mikä hänellä oli naisista, teki Elisabetin puheen
alussa kädellään poistavan liikenteen, mutta astui nyt pari askelta
häntä likemmäksi. Elisabet puhui suoraan ja rivakkaasti. Tämä oli jo
jotakin, joka miellytti paroonia, mutta siihen lisäksi tuli ääni, joka
osotti että puhuja epäilemättä oli ollut aiottu mieheksi, vaikka hän
luonnon oikullisuudesta oli syntynyt naiseksi, ja sitten vielä sekin,
että tämä nainen — oli sormuksen omistaja. Svante lähestyi sentähden,
niinkuin jo mainittiin, pari askelta ja odotti puheen jatkoa, joka
epäilemättä tulisi sisältämään sen ilonsanoman että Källeryd pian
pääsisi vapaaksi odottamattomasta vieraastaan. Mutta Elisabet ei
jatkanutkaan puhettaan aivan siihen suuntaan kuin parooni oli ajatellut.

"Minä tiedän, että te inhootte minun sukupuoltani", sanoi Elisabet,
"ja siinä olette oikeassa. Sentähden olen harmissani siitä että minun
on täytynyt käyttää hyväkseni teidän vierasvaraisuuttanne; olisin
mieluummin tahtonut vaatia teitä kaksintaisteluun, kuin..."

"Kaksintaisteluun!" huudahti parooni, voimatta salata ihmetystään.

"Onko se teistä niin kummaa?" jatkoi Elisabet mitä tyyneimmällä
äänellä. "Antakaa minulle pistooli... se on tuolla hattuni vieressä;
no, vähän nopeammin, jos saan pyytää."

Svante Horn ei uskonut korviansa. Koneentapaisesti otti hän pistoolin
ja antoi sen kummalliselle naiselle. Tämä tutki pistoolin latinkia
ja sankkiruutia, ikäänkuin olisi hän koko ikänsä vain harjoittanut
sotilaan toimia.

"Tuossa on naula seinässä", sanoi hän, "katsokaa nyt, parooni, minä
lennätän kuulan siihen."

Hän viritti pistoolin, laukaisi ja oli tavannut naulan pään. Kuula
putosi litistyneenä lattialle.

Välinpitämättömästi heitti hän pois pistoolin ja paroonin seisoessa suu
ammollaan, jatkoi hän: "kentiesi ammuin nyt pään pois epäluuloltanne,
parooni Svante... Yhdentekevä, jalkani ei ole taittunut, tunnen voivani
paremmin... Parin päivän kuluttua jätän minä Källerydin, jos Jumala
tahtoo. Olen kumminkin iloinen siitä, että olen saanut nähdä miehen,
josta olen kuullut niin paljon puhuttavan."

Tämä viittaus sai paroonin tointumaan. Hän oikaisi itseään ja sanoi:

"Sormus?"

"Vai niin, sormus", lausui neiti Elisabet; "arvasinhan sen... pahapa
vain, että esine tuli näkyviin, sillä minä olen ylpeä, tietäkää
se, parooni Svante, ainakin yhtä ylpeä kuin te; en olisi tahtonut
pakoittaa teitä luopumaan tavoistanne, kun en itse voinut tehdä
sitä... Yhdentekevä, se on armolahja... Ja koska niin tahdotte, niin
olkoon menneeksi, että sormus on vetänyt minut luoksenne... Mitä siitä
tahdotte?"

"Nähdä sen", sanoi parooni äänellä, joka värisi liikutuksesta.

Neiti Elisabet Corelia irroitti kaulastaan silkkinauhan, jossa sormus
riippui, ja oijensi sen paroonille.

Kun tämä vastaanotti pienen kapineen, oli hänen kasvoissansa jotakin
hartaudellista. Hän meni akkunan luo ja tutki siellä sormusta. Kauan
hän siinä viipyi, ja kun hän viimein kääntyi, olivat hänen silmänsä
täynnä kirkkaita kyyneleitä.

"Mistä olette saaneet tämän sormuksen?"

"Veljeltäni. Hän antoi sen minulle kuolinvuoteellaan.. Hänen viimeinen
sanansa oli: _Svante Horn_."

"Mikä oli veljenne nimi?"

"Erkki!"

"Sanoiko hän, missä hän oli saanut tämän sormuksen?

"Sanoi!"

"Missä?"

"Klissowin tappelussa!"

"Eikö hän sanonut muuta?"

"Ei!"

"Kuinka olette te tulleet säilyttäneeksi tämän mitättömän kapineen?"

"Olen pitänyt sitä muistona veljeltäni."

Svante Horn seisoi kauan mitään sen enempää kysymättä. Elisabetin
harmaat silmät seurasivat tarkkaavasti ja herkenemättä vähintäkin
väräystä vanhan kaarlolaisen arpisissa kasvoissa. Hän aavisti että
hänen kohtalonsa riippui enemmän sormuksen voimasta kuin niistä
miehuullisista taitavuuksista, joiden oppimiseen hän oli uhrannut
vuosikausia. Vielä kerran katseli Horn sormusta, punnitsi sitä
kädellään ja loi sitten silmänsä ulos sinistä taivasta kohden,
ikäänkuin olisi sieltä kauan sitten poismenneitä olentoja hänelle
kangastanut.

Sitten kääntyi hän ja sanoi:

"Tähän sormukseen liittyy lupaus."

"Vai niin", vastasi Elisabet jörömäisesti.

Mutta juuri tämä jörömäisyys, jonka takana oli välinpitämättömyyttä
ja nähtävästi myös oman hyödyn pyytämättömyyttä, teki päättävän
vaikutuksen parooni Horniin.

"Sormus puhuu minulle, ja minä teen, mitä se käskee", sanoi hän neiti
Elisabetille.

"Ja mitä käskee sormus?" kysyi neiti.

"Se puhuu ja käskee teidän kauttanne, neiti", sanoi parooni vakavalla
äänellä.

"Minun kauttani?"

"Niin teidän, sanokaa suoraan, mitä voin minä tehdä teidän hyväksenne?"

"Ja te tekisitte, mitä minä tahdon...?"

"Tekisin!"

"Asiaa sietää ajatella, parooni Svante... minä saattaisin esim. tahtoa
koko Källerydin."

Hän nauroi, kun hän tämän sanoi, ikäänkuin olisi hän sillä tahtonut
osottaa että hän laski pelkkää pilaa, mutta kun hän loi silmänsä
parooniin, näki hän, ettei tämä sitä ensinkään pilana pitänyt, että
parooni nähtävästi otti pahaksi ivan, jonka muodon neiti itse oli
lauseelleen antanut.

"Källerydin?" kertasi parooni pitkänveteisesti.

"Niin, nyt näette, parooni, että mitä metsässä huutaa, se kaikuna
takaisin ponnahtaa... mutta te ette tahdo ymmärtää pilaa. Voittehan
toki älytä että..."

"Lupaus on pyhä", keskeytti häntä parooni.

"Hyvä; ei minunkaan kanssani ole juuri leikkiä laskeminen", sanoi neiti
Elisabet jyrkästi, "ja koska tulin sanoneeksi sanan, niin pysyn minä
siinä. Teillä ei ole perillisiä, sen kuin minä tiedän... ainoastaan
äitinne puolelta, ja niitä minä olen yksi... Voitte sentähden määrätä
testamentilla Källerydin minulle kuolemanne jälkeen... Nyt puhun minä
täyttä totta, ja toivon että ymmärrätte minua."

Parooni nyykähytti päätään. Sitten seurasi pitkä äänettömyys. Svante
Horn kulki edestakaisin huoneessa; neiti piti häntä silmällä, ollen
kumminkin olevinansa aivan välinpitämätön. Mutta saipa hän pian muuta
ajattelemista.

Neljänneksen tuntia edestakaisin astuttuaan avasi parooni Svante oven
ja meni ulos sanaa sanomatta.

Mitään sellaista ei neiti Elisabet ollut osannut aavistaakaan. Hän
makasi seuraavat tunnit oikein piinapenkillä. Hän oli niin likellä
päämaaliansa, että hän jo oli melkein varma sen voittamisesta, ja nyt
— juuri siinä, että koko omaisuus jonkun aavistamattoman tapauksen
kautta saattaisi luiskahtaa hänen käsistään — siinä oli enemmänkin kuin
syytä levottomuuteen ja tuskaan. Ja tähän tuli lisäksi se, että hänen
täytyi salata tämä tuskansa, täytyi teeskennellä välinpitämättömyyttä
ja käytöksessään osoittaa omanvoiton pyytämättömyyttä. Sköld, vanha
korpraali, kulki ehtimiseen huoneessa ja katsoa karsasteli häntä, mutta
ei virkannut niin ainoatakaan sanaa.

Päivä kului, tuli yö, mutta ei mitään kuulunut.

Tunnit alkoivat neiti Elisabetille käydä kärsimättömän tukaliksi. Ja
vielä pään päätteeksi täytyi hänen kaiken mokomin estää lääkärin tuloa,
tämä kun hyvin helposti saisi paljastetuksi hänen rohkean juonensa.

"Kuulehan Sköld", sanoi hän sentähden aamulla korpraalille, kun tämä
hänelle toi tarjottimella lasin maitoa ja muutamia voileipiä. "Kuulehan
Sköld, mitä teki kuningas Kaarle?"

Sköld seisahtui ja oli vähällä pudottaa tarjottimen, mutta saatuaan sen
kumminkin varovasti asetetuksi lattialle, teki hän asento-askeleen ja
nosti kätensä, ikäänkuin, olisi hän tahtonut ottaa lakin päästään.

"Kuningas Kaarle?" kysyi hän, "mitäkö hän teki?"

"Niin, mitä teki hän, kun hän taittoi jalkansa Puolassa ja kun hän sai
kuulan jalkaansa Pultavan luona... oliko hän siitä millänsäkään?"

"Kuningas-vainaja", vastasi Sköld jäykkänä ja kankeana, "hän oli
raudasta, hän."

"Hyvä", jatkoi Elisabet, "minä olen vähän samaa ainetta... Sinä näet
että olen pannut saappaat jalkaani... olenko minä sen näköinen, joka
tuskaa tuntee?"

"Hm! Jumala varjelkoon armollista neitiluutnanttia, tai miksi saan
nimittää", lausui Sköld.

"Sano sentähden herrallesi, etten minä kaipaa lääkäriä, että olen oman
itseni lääkäri. Satuloitse sen sijaan tulisin hevonen, mikä teillä on
tallissa; minä tahdon koettaa, mitä varhainen aamuratsastus vaikuttaa,
ennenkuin jätän vieraanvarattoman Källerydin."

"Hm, kyllä!... Neitosia ei täällä suvaita", mumisi ukko; "mutta
neiti, joka on raudasta ja joka tahtoo ratsastaa meidän tulisimmalla
hevosella... no, en tiedä, mutta semmoinen kai on oikeutettu istumaan
luutnantti-pöydässä Källerydissä."

Elisabet teki viittauksen kädellään, ja ukko katosi nähtävästi
ihmeissänsä ja ihastuneena tuollaisesta neidistä.




4.

Åsenhögaan.


Hurskas kappalainen veisasi seuraavana sunnuntaina aamuvirtensä
kamarissaan auki olevan akkunan vieressä. Hänellä oli tapana tämä, kun
Jumalan kaunis maailma ihastutti häntä ja hänen sisällinen ihmisensä
ikäänkuin vaati ääntä tunteaksensa tyydytystä.

Aamu olikin erinomaisen kaunis. Linnut lauloivat, mehiläiset surisivat
ja kentän kukkien tuoksu leimusi sisään akkunasta vanhan miehen
kamariin, samalla kun kaukaa Åsenhögan, Källerydin emäseurakunnan
kirkonkellot alkoivat soida. Pohjoistuuli toi niiden äänen mukanansa,
mutta soitto kuului niin ylhäältä, kuin olisi se tullut kirkosta,
joka ei ollut tämän maailman. Vanhan kappalaisen kasvoille, jotka
hymyilivät niin ihmeen rauhallisesti, levisi hohde ylönluonnollista
tyydytystä, kun hän kuuli näitä kutsuvia ääniä: näytti siltä kuin olisi
hän käsittänyt niitä niin, että ne kutsuivat vaellukseen maailmasta
ylöspäin, korkealle korkeuteen, jossa ihmishenki lähestyy totuuden ja
kauneuden ikuista kotia. Kasvojen lempeissä juonteissa oli jotakin
pyhää hartautta ja kunnioitusta, nöyryyttä ja luottamusta.

Veisattuansa virren loppuun nousi hän, pani ristiin kätensä ja
rukoili. Sitten otti hän Käsikirjansa, pisti siihen saarnansa ja meni
"suurtupaan"; mutta siellä ei ollut ketään, eikä keittiössäkään.

Hän seisahtui porraskivelle etehisen edessä. Hän kuuli puhetta
keittiön puoliselta kulmalta. Ei tullut hänen mieleensäkään asettautua
kuuntelemaan, mutta ääni oli niin kova että sanat sittenkin sattuivat
hänen korviinsa, ja hän ymmärsi ne paremmin kuin kukaan olisi voinut
uskoakaan.

"Sinä kurja, laiska lutka, vai sinä et tahdo auttaa sisartasi",
ärjäistiin siinä, ja ärjäystä seurasi korvapuustille kuuluva läimäys.

Surumielinen varjo himmensi hohteen, joka äsken oli kaunistanut
vanhuksen jaloja kasvojenjuonteita, sillä vihaa ei hurskas kappalainen
voinut tuntea; mutta ärjyvä ääni jatkoi yhtä vauhtia: "Tässä näet,
rakas Elisabet, mitä ystäväsi saa kärsiä... Sinulle kumminkin käynee
kaikki hyvin?"

"Hyvin... Niin, mitä arvelet itse, Sidonia kulta? Tuolla näet paroonin
lempihevosen, joka on tuonut minut tänne; olen itse omin silmin
lukenut testamentin, ja tästä lähtein on sinun Emerentiasi Källerydin
hallitsia."

Samassa astuivat keskusteliat nurkan takaa näkyviin rouva Sidonia
ylpeänä, punaposkisena, neiti Elisabet puettuna ratsurin nuttuun ja
saappaisiin. Edellisen vieressä kulki Emerentia, jonka punainen tukka
näytti hiukan kammatulta, mutta silmät olivat yhtä karsaat ja kierot,
suupielet yhtä röyhkeät ja ilkkuiset kuin ennenkin.

Kappalainen katseli esiintulevia silmillä, jommoisilla voimme ajatella
autuaan hengen katselevan tämän maailman mammonasta taistelevia lapsia.
Vienosuruinen hymy poistui hänen huuliltansa, mutta palasi sinne
jälleen, kun hän näki Märtan, joka tulipunaisena kulki toisten takana.

"Gabriel, älä vielä lähde", huudahti rouva Sidonia, kun näki miehensä;
"odota vähän, niin saat kuulla, minkä sanomattoman ilon Jumala
ylönpalttisesta armostansa on suonut meille... Emerentia, meidän rakas
tyttäremme...

"Vaimo, vaimo! Sinun ajatuksissasi, pelkään mä, hyörii ihan vain tämän
maailman huolia", sanoi kappalainen lempeällä äänellä.

"Gabriel kulta, säästä saarnasi, kunnes..." Hän katkaisi puheensa ja
jatkoi teeskennellyn ystävällisellä äänellä: "Ystäväni, neiti Elisabet
Corelia tahtoo tehdä lapsemme onnelliseksi... Ajattele ja muista sitä,
kun seisot saarnastuolissa. Sinulla on syytä sisimmästä sydämestäsi
kiittää Jumalaa."

"Paras testamentti on se, jonka äiti ja isä kirjottaa lapsensa mieleen."

"Mutta siihen tarvitaan sydäntä, ja sitä ei ainakaan sinulla ole...
niin, sen sanon minä: sinun ijankaikkinen hymysi voi saada lampaankin
raivoon."

Ja sittenkin lepäsi hymy hurskaan miehen huulilla ja ystävällisyys
loisti hänen silmästänsä. Hän oijensi kätensä Emerentialle, joka —
ijankaikkinen hymy hänenkin huulillansa, vaikka toista laatua, —
tarttui isintimänsä käteen, mutta vain heittääkseen sen kohta, kun
vanhus toisella kädellään viittasi Märttaa luoksensa.

"Me voimme kaikki kerran tavata toinen toisemme tuolla ylhäällä", sanoi
ukko; "mutta tie sinne ei ole ruusuinen, eikä silta, joka sinne vie,
ole kullasta tehty; ei lapset, ei! Oppikaa rukoilemaan ja tekemään
työtä ja rakastamaan Jumalan rakkaudella, niin silloin tapaamme
kentiesi toisemme..."

"Puhua osaat, Gabriel kulta", katkaisi häntä Sidonia, joka oli
harmissaan siitä ettei kappalainen lausunut ainoatakaan tyytyväisyyden
sanaa tytärpuolensa onnen johdosta; "puhua osaat, Gabriel! Eihän kulku
Åsenhögaan ole mikään Roomanmatka, tiedämmä..."

"Vaimo", sanoi kappalainen ja hänen äänessään oli syvää, juhlallista
vakavuutta; "minua kutsuu toiset kellot, toiseen Åsenhögaan, ja siellä
olen minä tänään toimittava alttaripalveluksen Jumalan tahdon mukaan."

Rouva Sidonia ja neiti Elisabet eivät ymmärtäneet sanaakaan vanhuksen
puheesta; Emerentia oli valmis purskahtamaan nauruun. Märtta yksin
aavisti että vanhuksen sanat tarkoittivat jotakin vakavampaa, ja hän
puristi lempeästi hänen kättänsä ja katseli häntä levottomuudella. Hän
muisti hänen sanoneen, että hän kuolisi matkallansa Åsenhögaan, ja hän
kumartui ja suuteli vesissä silmin enonsa kättä.

Kentiesi olisi jäinen kuori, joka ympäröi Sidonian sydäntä, vanhuksen
puheesta sittenkin sulannut, jos ei hän tätä kaikkea olisi nähnyt.
Mutta nyt suututti häntä Märtan liikutus, joka hänen mielestään oli
paljasta teeskentelyä, ja hän töyttäsi kiivaudella syrjään tytön, "joka
esti isäraukan lähtemästä Åsenhögaan."

Ukko käänsi vitkallisesti kasvonsa vaimonsa puoleen, katseli häntä
vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten rukoillen: "Vaimo, älä ole äitipuoli
minun omaisilleni, minä en ole ollut isintimä sinun Emerentiallesi." Ja
hän oijensi kätensä Sidonialle. Mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaan.
Ankara rouva kääntyi kiivaasti pois.

Kappalainen huokasi ja lähti kulkemaan Åsenhögaan päin; kerran hän
vielä katsoi taaksensa ja loi silmänsä vaimoonsa, mutta jatkoi sitten
kulkuaan ja oli pian kadonnut näkyvistä. Märtta seisoi siinä kädet
ristissä silmät maahan luotuina, kunnes rouva Sidonian ääni hänet
herätti.

"Siinä seisot kuin patsas, joka ei tiedä oikeaa eikä vasempaa. Aiotko
mennä Jumalan huoneeseen, vai odotatko että Jumalan huone tulee sinun
luoksesi?... Pue itsesi ja sisaresi ja lähde... Mene nyt, Emerentia
kulta, minulla on vähän puhuttavaa parhaimman ystäväni kanssa. Tule,
Elisabet, sinä olet tuonut siunatun sanoman; sydämeni haluaa avautua
sinulle."

Ja rouva Sidonia otti ratsuriksi puetun neidin käsivarren, ja
hiljaan alkoivat ystävät kulkea alas mäkeä, joll'aikaa tytöt
valmistivat itseään kirkkoon mennäkseen. Siinä kertoi neiti Elisabet
seikkaperäisesti, mitä hänelle Källerydissä oli tapahtunut, ja sitä
kuullessaan ihastui ystävä, ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.

He saapuivat pian jalon hevosen luo, joka oli kantanut miehuullisen
neitiluutnantin ja jonka karva loisti auringon paisteessa, vaahdon
valuessa alas sen rintaa.

"Ja nyt, Elisabet kulta", lausui vihdoin Sidonia ja taputteli eläintä,
"nyt kai on aika, että toteutamme sopimuksen, jotta voin näyttää
herralleni ja miehelleni, kun hän palaa, ettei ilmiantoni äsken ollut
tuulesta temmattu."

"Kyllä, kyllä, Sidonia armas", vastasi Elisabet, "mutta eihän sillä
hengen hätää ole."

Sidonian silmät salamoivat, ja hän löi kädellään hevosta, jotta tämä
hypähti.

"Eikö hengen hätää, Elisabet?" sanoi hän. "Tahdotko puhua arvoituksia?
Minä saan sanoa sinulle, että sopimuksemme on tärkeämpi kuin ehkä
tiedätkään. Minun ei tarvitse..."

"No, no, Sidonia pieni, tule toki itseesi. Muste ei ole vielä ehtinyt
kuivaa testamenttikirjaan, joka koskee minua... Tulevana pyhänä, niin,
tulevana pyhänä toivon ma että olet tyydytetty."

Levollinen ääni, jolla neiti Elisabet tämän sanoi, viihdytti rouva
Sidoniaa.

"Tulevana pyhänä siis!"

Neiti Elisabet hyppäsi hevosen selkään ja oli pian kadonnut näkyvistä.

Rouva Sidonia lähti tyttärensä ja Märtan kanssa kirkkoon.

Siellä yllätti häntä Åsenhögasta lentolähetti, joka toi odottamattoman
sanoman.

Vanha kappalainen oli tavattu kuolleena tien reunalla istumassa.




5.

Sormuksen omistaja.


Näsin kappalaispuustellin suurtuvassa istui seuraavana sunnuntaina
rouva Sidonia ja hänen ystävänsä, ratsurin pukuun puettu neiti
Elisabet, sekä edellämainitun tytär. Keittiössä näemme Märtan, jonka
poskia alas kuumat kyyneleet vierivät, kun hän ajatteli rakasta
vainajaa, jonka ruumis tänään oli laskettu viimeiseen lepokammioonsa.

Vähän väliä käskettiin Märtta parka sisään toimittamaan milloin yhtä
milloin toista, sillä nöyryys ja palvelevaisuus kaunistaa nuorisoa,
sanoi rouva Sidonia; mutta Märtalla oli ylpeä luonne, ja sentähden
tarvitsi hän hyvissä ajoin ohjausta ja kuria; ja jos ei hän saisikaan
sukulaisensa luona muuta oppia, niin ainakin hän harjaantuisi palvelian
toimiin, se oli ihan varma. Emerentia tiesi myös oivallisesti tehdä
katkeruuden vielä katkerammaksi, ja tämän taitonsa näytti hän etenkin
juuri tänään. Siihen oli päteviä syitä, eikä niitä ensinkään salattu
Märtalta.

Neiti Elisabet teki testamenttinsa, jolla hän asetti Emerentian, rouva
Sidonian tyttären hänen ensimäisestä avioliitostaan, Källerydin ja
kaikkein sen alle kuuluvien tilojen, kiinteän omaisuuden ja irtaimiston
yksinomaiseksi perilliseksi hänen, neiti Elisabet Corelian, kuoleman
jälkeen.

Emerentian tuli tottua rikkaan ja ylhäisen perillisen asemaan, ja
sentähden tuli hänen oppia oikein käsittämään, kuka hän oli, kuka
Märtta. Emerentia olikin hyvin oppivainen, ja Märtan, jolla ei ollut
tukea ei turvaa maailmassa, täytyi mukautua uusiin olosuhteisiin,
vaikka kuinkakin hänen sydäntään kirvelti — ei palveleminen, mutta
vääryys, mielivalta ja oikullisuus. Eikä siinä kyllä että hän toimitti
palvelian tehtäviä, häntä kohdeltiin pahemmin kuin orjaa; hän oli
mitätön leikkikalu pilalle hellitellyn lapsen käsissä.

Märtta seisoi yksin keittiössä ja kuurasi suurta pataa; toinen piika —
Märttaa pidettiin ja kohdeltiin toisena — oli saanut luvan lähteä ulos.
Mutta keskellä työtään lensivät hänenkin ajatuksensa kirkkomaalle,
jossa nyt lepäsi ainoa, joka oli tahtonut ja voinut puoltaa häntä.
Siinä astui Svenin kuva hänen eteensä. Kyllähän Svenkin tahtoi auttaa
häntä, mutta erotus oli vain se, että hänen apunsa supistui — hyvään
tahtoon.

Hänen tätä ajatellessaan aukeni ovi ja Sven astui sisään, kädessänsä
pieni paperipalanen, jota hän katseli. Hän oli tullut kotiin
äkkiarvaamatta erään kirjeen johdosta, jonka isä oli hänelle
kirjoittanut, aavistaessaan kuolemaansa.

"Märtta", sanoi Sven ja loi silmänsä paperista tyttöön, "missä on
sormuksesi, — sormus, johon Svante Hornin nimi on piirretty?"

"Sormukseni?" kysyi Märtta ihmeissään; "kyllä se on hyvässä tallessa."

"Näytä se minulle."

Märtta veti esiin nuoran ja antoi sormuksen Svenille.

"Tämä ei ole _sinun_ sormuksesi, Märtta; tässähän ei ole mitään nimeä."

Märtta katseli likemmin sormusta ja näki että Sven oli oikeassa.
Hämmästyneenä löi hän yhteen kätensä. Mutta sanaa sanomatta kiiruhti
Sven tiehensä. Märtta ei ehtinyt häneltä mitään kysyä.

Märtta tahtoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta lähestyessään ovea,
näki hän hänen jo rientävän akkunan ohitse. Sven kulki pihan poikki,
ja kun hän ehti veräjän luo, kääntyi hän tielle, joka vei Källerydiin.
Märtan ihmetys kävi yhä suuremmaksi, mutta rouva Sidonia, joka samassa
avasi suurtuvasta keittiöön vievän oven, sai hänet unohtamaan Svenin ja
rientämään takan luo takaisin.

Sinne oli hän tuskin ehtinyt, kun rouva Sidonia tarttui hänen tukkaansa
ja pölyytti sitä aika lailla, ärjyen että Märtta laiskuudellaan ja
huolimattomuudellaan saattoi suututtaa vaikka kiviä.

Aikansa siinä toruttuaan tyttöparkaa meni ankara emäntä "taivaaseensa"
takaisin, "sillä", sanoi hän, "on vain ohut ovi taivaan ja kadotuksen
välillä." Ja Märtta oli taasen yksin surunsa ja ajatustensa kanssa.

Sven kulki sill'aikaa Källerydiin. Pihalla tapasi hän Sköldin,
korpraalin, ja kysyi:

"Onko parooni kotona ja saisiko häntä puhutella?"

Sköld pyyhki viiksiänsä ja katsoa tuijotti Sveniin.

"Mistä on kysymys?"

"Eräästä hyvin tärkeästä asiasta!"

Sköld meni sisään Källerydin suureen rakennukseen. Sven jäi odottamaan
rappusille. Jonkun ajan kuluttua tuli Sköld takaisin, mutta ei sanonut
mitään; kulkihan vain alas pihalle. Sven katseli häntä ihmetellen, kun
samalla käsi laskeusi hänen olkapäälleen ja ystävällinen ääni sanoi:
"Jumalan rauhaa, nuorukainen, mitä sinä täältä etsit?"

Sven kääntyi ja näki Lindbomin, jonka hän hyvin tunsi.

"Minä tuon sanan isältäni", vastasi nuorukainen ja seurasi sotavanhusta
erääseen muista erillään olevaan huoneeseen, jossa saivat keskustella
kenenkään häiritsemättä.

"Vai niin", sanoi Lindbom ja sulki oven; "sano nyt, mitä sinulla on
sanottavaa, sillä minä näen että sinulla on sydämelläsi vielä jotakin
muuta kuin surua isäsi kuoleman johdosta. Voinko minä tahi parooni
sinua jollakin auttaa?"

"En oikein tiedä", vastasi Sven, "mutta luulen asian pikemmin olevan
päinvastoin; luulen että minä tahi oikeammin isävainajani voimme teille
tarjota apua."

"Apua! meille? Mitä tarkoitat sinä, rakas poika?"

"Jollei isäni ole erehtynyt, jota en usko, niin on jalo parooni
paraikaa joutumaisillaan hyvin viritettyyn ansaan; mutta minä toivon
että raamatunlause, johon isäni viittaa, puhuu totta."

"Kyllä kaiketi, poika... mitä sanoo raamatun lause?"

"Ei väärä todistaja pidä pääsemän rankaisematta, ja joka rohkeasti
valehtelee, ei hänen pidä selkeemän."

"Kyllä se lause pitää paikkansa; mutta mitä sinä tarkoitat?"

Sven kertoi nyt että hän oli saanut kirjeen isältään, joka oli
aavistanut kuolemaansa. Kirjeessä oli hän viitannut Salomonin
Sananlaskujen 19 luvun 5 värssyyn, ja Sven oli kotiintultuaan avannut
isänsä vanhan raamatun ja lukenut vastamainitun lauseen. Mutta sen
vieressä oli ollut paperi, johon isä vapisevalla kädellä oli piirtänyt:

"Pyhänä Källerydiin. Petos on ilmisaatettava. Minä en voi muuta; Jumala
armahtakoon minua syntistä! Sormus on Märtan eikä hänen."

Lindbom seisoi siinä kuin olisi ukkosen salama häneen iskenyt.

"Sentähden olen minä täällä", jatkoi Sven. "En tiedä, mitä täällä
on tapahtunut, enkä myöskään, onko sormus paroonin tahi jonkun muun
huostassa, mutta Märtta, isävainajani sisaren tytär, on sormuksen oikea
omistaja, ja mikä oikea on, se pysyy oikeana. Varmaan aikoi isäni
Åsenhögasta lähteä tänne Källerydiin, kun kuolema tiellä yllätti häntä,
jotta hän ei ehtinyt täyttää aikomustaan."

Lindbom nyykäytti päätään ja oli vähän aikaa ääneti; sitten sanoi hän:

"Mutta miten on sormus joutunut neiti Elisabetia käsiin?"

"Petoksella", vastasi Sven varmasti.

"Kuinka sitä voi toteen näyttää?"

Siihen kysymykseen ei Sven voinut vastata, mutta hän oli kumminkin
varma asiasta.

Ääneti siinä seisottiin, kunnes Lindbom taasen loi silmänsä Sveniin ja
sanoi:

"Minä olen samaa mieltä kuin sinä, ja luulen myös että voimme löytää
jonkun keinon totuuden ilmisaattamiseen. Mutta häntä tuolla yläällä
— minä tarkoitan paroonia — tulee meidän säästää, jos suinkin on
mahdollista. Hänen sydämensä on saanut niin kovan täräyksen siitä, mitä
viime viikon kuluessa on tapahtunut, että tuskinpa siihen vertoja vetää
kalmukin nuijaa isku, joka vähällä oli musertaa hänen päänsä Schlaufan
tappelussa. Tule, tehkäämme seuraa... Odota minua pihalla, minä olen
kohta luonasi."

Lempeäluontoinen Lindbom kiiruhti herransa luo, jonka, hän tapasi
raamattua lukemasta. Hän asettausi hänen viereensä seisomaan. Svante
Horn loi Lindbomiin kysyvin silmäyksen.

"Sananlaskukirjan yhdeksännentoista luvun viides värssy", sanoi Lindbom
ja osotti sormellaan suurta raamattua.

Sillaikaa kun parooni Svante alkoi selailla kirjaa, meni Lindbom
hiljaan matkaansa.

Pihalla tapasi hän Svenin, ja yhdessä lähdettiin sitte Källerydistä
kirkon ohitse Näsiin päin kulkemaan. Tiellä keskustelivat he, miten
parhaiten petos saataisiin paljastetuksi. Sven ei keinoa tietänyt,
eikä Lindbomkaan; mutta molemmat olivat vakuutetut siitä, että Herra
auttaisi heitä.

Märtta seisoi kyökin ikkunassa, kun he avasivat veräjän ja astuivat
pihalle. Nähdessään Svenin Lindhomin seurassa, punastui tyttö;
mutta seuraavassa tuokiossa seisoi Sven kyökin kynnyksellä ja käski
viittauksella hänet luokseen.

"Pysy valmiina, kun huudan sinun nimesi", sanoi hän, ja lisäsi, kun
näki Märtan hämmästyksen: "ole tyyni, Märtta, se tapahtuu sinun
hyväksesi. Ken tietää, ehkä isäni sanat, jotka hän lausui, kun toissa
pyhänä tapasi meidät, vielä toteutuvat."

Sen sanottuaan katosi hän, ja Märtta kuuli Svenin ja Lindbomin avaavan
suurtuvan oven ja astuvan sisään. Hänen sydämensä tykytti niin, että se
oli haleta hänen rinnassaan. Mitä tarkoitti tämä kaikki, ja mitä nyt
tapahtuisi?

Mutta hämmästys ei ollut vähempi suurtuvassa, kun kookas sotilasvanhus
astui sisään ja kohta hänen jälessään Sven. Rouva Sidonia löi yhteen
kätensä ja itse kierosilmä Emerentiakin kumartui eteenpäin ja katsoi
ensikerran eläissään suoraan eteensä. Neiti Elisabet istui kädet
puuskassa ja nosti nokkansa ylös ilmaan.

"Mikäs on, Lindbom, eihän parooni toki ole kuolemaisillaan?"

"Sallikaa minun nähdä tuo sormus, joka on luonut teidän onnenne", alkoi
Lindbom, huolimatta vastata miehekkään naisen kysymykseen.

"Sormus?" Neiti Elisabet säpsähti. "Mitä te siitä tahdotte? Minä
saan teille kerta kaikista sanoa, Lindbom, etten ensinkään suvaitse
näsäkkäitä palvelioita... Ymmärrättekö, ystäväni?... Kun minä saan
Källerydin, tulee siellä tapahtumaan pieniä muutoksia yhdessä ja
toisessa, muistakaa se."

Ja neiti Elisabet heitti silmäyksen rouva Sidoniaan, joka
päännyykkäyksellä ja olkaansa kohottamalla osotti että hän oli yhtä
harmissaan Lindbomin hävittömästä pyynnöstä.

Mutta — kummapa kyllä — ei Lindbom ollut tästä kaikesta millänsäkään.
Hän vastasi tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi ensinkään kuullut neiti
Elisabetin nuhdesanoja. Hänen rehellisissä silmissään vilahti kumminkin
jotakin surullista, jota Sven kentiesi huomasi ja osasi selittää —
surua kaikesta siitä pahasta, jota ihmissydämessä voi syntyä.

"Teidän täytyy näyttää minulle sormus, neiti Elisabet; minä puhun tässä
paroni Svante Hornin nimessä ja oikeudella."

Lienee neiti Elisabetin miehuullinen sydän tuntenut jotakin pelon
tapaista, joka kumminkaan ei ole uskottavaa, tahi tahtoi hän
päinvastoin näyttää, kuinka vähän häntä johti tällainen pelon tunne
— oli miten oli, hän otti esiin pienen sormuksen ja oijensi sen
punoksesta Lindbomille, huolimatta luoda häneen silmäystäkään.

Lindbom otti vastaan sormuksen ja katseli sitä tarkasti, sillä välin
miettien itsessään, mitenkä hänen tulisi menetellä päästäksensä
tarkoituksensa perille. "Tahdotteko että sanon, mitenkä olette saaneet
tämän sormuksen?" kysyi hän, sitä yhä katsellen.

"Miten olen saanut sormuksen? Ei, Lindbom, jopa nyt häpeä julkee oikein
naamansakin näyttää."

"Sormus on varastettu", jatkoi Lindbom järkähtämättömän tyynesti,
vaikka suru yhä selvemmin pisti esiin hänen silmistään.

Rouva Sidonia hypähti ylös ja löi yhteen kätensä, inho ja närkästys
kuvattuna hänen ankarissa kasvoissaan. Neiti Elisabet nousi niin ikään
ja asettui kädet yhä puuskassa vanhan miehen eteen.

"Oletteko ihan mieletön, Lindbom..." huudahti hän, mutta pitemmälle ei
hän ehtinyt, sillä Lindbomin katseessa oli jotakin, joka osotti että
hän kyllä tiesi, mitä puhui.

Lindbom loi silmänsä Elisabetiin ja sanoi:

"Huudahdukset ovat tarpeettomia... Ainoa keino, jolla voitte pelastaa
itsenne on... suora ja rehellinen tunnustus."

"Tunnustus?... pelastaa itseni?... Mistä... mistä pelastaa itseni?"

"Häpeästä!" vastasi Lindbom tyynesti.

Neiti Elisabet säpsähti, mutta rouva Sidonia kohotti kätensä, ikäänkuin
huutaakseen taivasta todistajaksi siihen loukkaukseen, johon toisen
palvelia tekeytyi syypääksi hänen kodissaan.

"Mistä häpeästä?" kysyi neiti Elisabet, kun oli ehtinyt tointua
ensimäisestä hämmästyksestään.

"Varkauden häpeästä?" kuului ykstoikkoinen vastaus; ja kun
neiti Elisabet näytti aikovan ryhtyä oikein korkealle lentävään
puolustuspuheeseen, lisäsi Lindbom yhteen ääneen:

"Ei, ei... ette sillä voita mitään, ei mitään... minulla on todistukset
taskussani... Täällä asuu vielä toinenkin tyttö... Missä hän on?"

"Märtta?" huusi Sven kovalla äänellä, pitämättä lukua äitipuolestaan,
joka koetti eellettää häntä.

Ja rouva Sidonian suureksi mieliharmiksi avasi Märtta samassa oven ja
astui sisään keittiöstä suurtupaan nopeammasti kuin hänellä muulloin
oli tapana.

"Neiti Märtta", sanoi Lindbom lempeästi hymyen, "tunnetteko tämän
sormuksen?"

Märtta astui Lindbomin luo, katseli sormusta ja sanoi sitten
hiljaisella äänellä ja punastuen: "tunnen."

"Vieläkö ajetaan asiaa pitemmälle?" kysyi Lindbom ja loi silmänsä neiti
Elisabetiin.

Elisabet puristi yhteen huulensa ja iski ääretöntä vihaa puhuvan
silmäyksen kysyjään. Hän huomasi nyt selvään, että kaikki, mitä hän
vuosikausia oli toivonut, että hänen pitkällisen työnsä hedelmä oli
luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Hän kirosi itsessään sitä hetkeä,
jona hän ensinnä oli kuullut puhuttavan sormuksen merkityksestä, joka
oli saanut hänet poikkeamaan ennen tehdystä päätöksestään. Neiti
Elisabet oli todella tahtonut voittaa omakseen Källerydin, mutta —
rehellisellä tavalla: — miehekkäällä ja lujalla esiintymisellään.

Vaikea on sanoa, olisiko hän ensinkään tullut turvautumaan
sormukseen, jollei hänellä olisi ollut niin oivallinen neuvonantaja
ja kiihottaja hurskaassa ja kaikkea hyvää harrastavassa ystävässään,
rouva Sidoniassa, jonka kumminkin oli täytynyt käyttää koko neronsa,
saadaksensa ystäväänsä ja myöskin itseään uskomaan, että petos ei ollut
muuta kuin pieni viaton ja luvallinen kuje. Rouva Sidonia, joka nyt
vihdoin sai suunvuoroa, koetti innollisesti antaa asialle tällaisen
muodon.

Mutta Lindbom rypisti silmäkulmiaan; hän ei ensinkään näyttänyt
ymmärtävän tuollaisten kujeitten viattomuutta.

"Källerydin parooni on liian hyvä tullaksensa petetyksi", sanoi hän.
"Minä uudistan kysymykseni: jatketaanko asiaa vielä pitemmälle, vai
tehdäänkö sovinto, neiti Elisabet?"

Elisabetin kasvot saivat takaisin lujat piirteensä, kun hän huomasi
ettei paremmalla hinnalla päässyt. Hän meni sentähden Lindbomin luo,
taputti häntä olkapäälle ja sanoi päättävästi:

"Sovinto, sovinto, vanha poika... sehän on päivän selvä asia! Meistä
kyllä tulee hyviä ystäviä, kun minä kerran tulen Källerydiin, olkaa
siitä varma."

"Källerydiin ette enää tässä maailmassa tule!" sanoi Lindbom.

Mutta nyt joutui neiti Elisabet raivoon. Kävihän se päinsä, niinkauan
kuin hän luuli ettei kysymys koskenut Källerydiä, vain ainoastaan miten
hän oli joutunut tuon kirotun sormuksen omistajaksi, jonka oikeasta
merkityksestä hän ei luullut Lindbomin mitään edes aavistavan, vaikka
hän juuri sormuksen avulla oli päässyt paroonin puheille. Elisabet
oli kumminkin siksi miehekäs, ettei hänen hämmästyksensä purkautunut
kyyneleihin ja valitushuutoihin; hän pani kädet ristiin rinnallensa
ja istuutui, tahi paremmin, vaipui istumaan tuolille, josta hän vasta
ikään oli noussut. Siinä sitten istui hän ison aikaa otsa rypistyneenä
ja silmät suljettuina. Kun hän vihdoin oli hiukan rauhoittunut, sanoi
Lindbom:

"Hyvän isäntäni tähden soisin että koko tämä ikävä asia joutuisi
unohdukseen ja ettei siitä enää virkattaisi sanaakaan. Parooni Svante
surisi itsensä kuoliaaksi, jos hän tietäisi, kuinka pahasti häntä on
petetty. Sentähden kirjoittakaa hänelle kirje ja tunnustakaa että...
että olette tahtoneet vain koettaa häntä, nähdä onko hän todella
semmoinen, jommoiseksi häntä maine sanoo: yhtä luja sanassansa,
kuin naisten vihaaja... Jos sen kirjoitatte, niin lupaan minä olla
virkkaamatta mitään siitä, mitä tiedän, eikä kukaan voi syyttää teitä
mistään kunniatanne loukkaavasta. Muussa tapauksessa..."

"Topp!" huudahti neiti Elisabet; "tänne kynä ja paperia."

Sven kiiruhti hankkimaan, mitä neiti pyysi, ja Elisabet istuutui
kirjoittamaan.

"Lukekaa", sanoi hän sitten ja antoi paperin Lindbomille, lisäten, kun
tämä oli ehtinyt allekirjoitukseen: "Onko se semmoinen kuin tahdotte?"

Lindbom nyykähytti myöntävästi päätään, mutta neiti meni hänen luokseen
ja tarttui hänen käteensä.

"Te olette minun mieleisiä miehiä", sanoi hän. "Jumala armahtakoon
niitä, jotka ovat saaneet tämän kaiken aikaan... Olin ajatellut asiaa
aivan toiselta kannalta, mutta varma on" — lisäsi hän ja hänen harmaat
silmänsä säkenöivät, kun hän ne iski rouva Sidoniaan — "että niitä
löytyy, jotka Källerydiin nähden pettyvät suuremmassa määrässä kuin
minä."

Sen sanottuaan meni hän ulos ja heitti oven kiinni kolauksella.

Toiset seurasivat häntä.

Pihalla oli neiti Elisabet jo noussut hevosensa selkään; samassa
ryntäsi hän eteenpäin, mutta pysähtyi veräjän luona, kun näki edessään
itse parooni Svanten. Vanha kaarlolainen seisoi siinä veräjän toisella
puolella jäykkänä ja kylmänä ja loi silmänsä milloin naisratsastajaan,
milloin Lindbomiin, milloin toisiin, jotka esiintyivät tämän takana.
Neiti Elisabet oijensi kätensä paroonille ja sanoi:

"Hyvästi, parooni Svante, emme enää näe toisiamme... mutta minä lainaan
hevosenne ensimäiseen kestikievariin!"

Sen sanottuaan kannusti hän hevosta, antoi sen hypätä sujauttaa veräjän
yli ja katosi kohta näkyvistä.

Parooni seisoi siinä yhtä ällistyneenä kuin toiset, yhä edelleen
kuitenkin mielessänsä raamatun lause, johon Lindbom oli viitannut. Hän
alkoi jo puhua siitä, kun Lindbom lähestyi, mutta tämä sanoi:

"Ei, ei!... neiti on vähemmän syyllinen kuin eräs toinen. Mutta hän,
joka oli tulemaisillaan näiden kujeiden uhriksi, hän, joka on sormuksen
oikea omistaja — hän seisoo tuossa", ja Lindbom osoitti sormellaan
Märttaa, samalla kun hän paroonille antoi neiti Elisabetin kirjeen.

Se sisälsi että häntä, neiti Elisabetia, oli petetty, ja että hän
sentähden oli tullut pettäneeksi parooia; että Märtta oli sormuksen
oikea omistaja.

"Hm!" mumisi parooni; "hänessä on kumminkin hitusen rehellisyyttä."

Parooni Svante näytti liikutetulta. Kauan seisoi hän ajatuksiinsa
vaipuneena. Vihdoin oijensi hän itseään ja käski, viittauksella
Märtan tulemaan hänen luoksensa. Ja ujosti lähestyi Märtta häntä niin
likelle, että saattoi kuulla häntä ja tulla kuulluksi, puhumatta liian
äänekkäästi. Tiedusteltuaan oliko tyttö todella sormuksen omistaja ja
tultuaan vakuutetuksi siitä, sanoi parooni:

"Sinä tahdot siis Källerydin?"

"En", vastasi Märtta.

Sven meni hänen luokseen, auttaaksensa häntä. Parooni uudisti
kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen.

"Etkö huoli Källerydistä, tyttö?"

Ei, Märtta ei sanonut siitä huolivansa.

"Ja mistä syystä et siitä huoli?" kysyi parooni.

"Isäni, joka kuolinvuoteellansa antoi minulle sormuksen ja sanoi että
onneni siitä riippui, liitti samalla siihen ehdon..."

"Minkä?"

"Etten koskaan ottaisi vastaan suurempaa lahjaa kuin työlläni voisin
palkita."

Vastaus miellytti paroonia; hän avasi veräjän, meni tytön luo ja
puristi hänen kättään. Sitten teki hän kysymyksiä hänen isästään, ja
kun hän hänessä selvään tunsi miehen, jolle hän oli sormuksen antanut,
sanoi hän:

"Tiedä, tyttö, että sormukseen liittyy muisto, jota ei vanha Svante
Horn konsanaan unohda... Sormuksen kantoi muinen nuori neiti, joka
kerran oli minulle kallis... Jos hän olisi elänyt, niin... mutta
hyvä on, niinkuin on. Hän antoi minulle sormuksen, kun alhaisena
sotamiehenä antausin ratsumieheksi Smoolannin rykmenttiin. Kun sitten
sota alkoi autuaan kuningas Kaarle-vainajan aikana" — tässä paljasti
parooni Svante päänsä ja Lindbom teki samoin — "kuoli hän ja minä tein
lupauksen pysyä hänelle uskollisena. Klissowin tappelussa pelasti isäsi
minun henkeni; en tuntenut häntä ja annoin hänelle sormuksen, kun
minulla ei ollut muuta antaa, ynnä lupauksen että missä ikinä hän minua
tapaisi ja näyttäisi minulle sormuksen, minä antaisin hänelle, mitä hän
pyysi. Isäsi rinnassa, tyttö, tykytti sydän, johon ei vedä vertoja" —
kenenkään —. aikoi hän sanoa, mutta hän sanoi: "muun, kuin ystäväni
Lindbomin... Sinä sentähden et saa kieltää minua antamasta sinulle
myötäjäislahjaa sinun hääpäivänäsi..."

Tämän sanottuaan kääntyi parooni ja lähti kiireesti pois, ikäänkuin
hämmästyneenä siitä että niin kauan oli puhunut "hameelaisen" kanssa. —

Mutta syksyllä vietettiin Svenin ja Märtan häät Tukholmassa. Rouva
Sidonia oli, näet, kohta ilmoittanut ettei niin ylhäisen neidin sopinut
asua hänen matalan kattonsa alla. Märtan oli sentähden täytynyt muuttaa
Näsin pappilasta, mutta Lindbomin välityksellä oli hän hänen sisarensa
luona saanut tilapäisen kodin. Lindbom saapui itse häihin ja toi
mukanaan parooni Svanten myötäjäislahjan, jommoisenkin rahasumman,
jolla Sven pääsi alkamaan kauppaliikettä Ruotsin pääkaupungissa.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVANTE HORN JA LINDBOM ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.