Holladayn juttu : Salapoliisiromaani

By Burton Egbert Stevenson

The Project Gutenberg eBook of Holladayn juttu
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Holladayn juttu
        Salapoliisiromaani


Author: Burton Egbert Stevenson

Release date: September 12, 2023 [eBook #71618]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1943

Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOLLADAYN JUTTU ***




HOLLADAYN JUTTU

Salapoliisiromaani


Kirj.

BURTON E. STEVENSON





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1909.



SISÄLLYS:

     I. Salama kirkkaalta taivaalta
    II. Vaikuttavia asianhaaroja
   III. Juttu kärjistyy
    IV. Saan onnellisen päähänpiston
     V. Syön päivällistä tuntemattoman kanssa
    VI. Godfreyn ylistely
   VII. Neiti Holladay tulee oikulliseksi
  VIII. Salaperäinen kamarineiti
    IX. Tutustun monsieur Martignyyn
     X. Merkillinen katoaminen
    XI. Riisun naamarin viholliseltani
   XII. Cafe Jourdainissa
  XIII. Matkalla
   XIV. Osoittaudun huonoksi suojelusvartijaksi
    XV. Kaksin on parempi kuin yksin
   XVI. Leijonan pesässä
  XVII. Etretat
 XVIII. Huntu kohotetaan
   XIX. Jutun loppu




I

Salama kirkkaalta taivaalta


Toimiston ilmakehä ei ollut tänä aamuna yhtä miellyttävä kuin
tavallisesti. Olimme kaikki saaneet raivata sinne tiemme läpi myrskyn,
lumen, ravan ja lumirännän, jollaista ei tapaa muualla kuin keskellä
maaliskuuta New Yorkissa, ja hyvä tuulemme oli tästä kärsinyt. Minun
oli ollut mahdotonta saada ajuria, ja raitiotiejunilla, jotka yleensä
olivat kovin myöhästyneet, vallitsi tietysti se tavallinen, välttämätön
tungos. Seurauksena tästä oli, että minä tulin konttoriin puoli
tuntia liian myöhään, ja astuttuani sisempään konttorihuoneeseen sain
hämmästyksekseni nähdä Grahamin, vanhemman päällikkömme, jo istumassa
työpöytänsä ääressä. Hän nyökäytti jotenkin lyhyesti hyvää huomenta.

»Olisi hyvä, jos katsoisitte läpi nuo Hurdin juttua koskevat paperit,
Lester», sanoi hän ja ojensi ne minulle.

Otin ne ja istuuduin. Samassa temmattiin konttorin ulko-ovi taaskin
auki tavattoman rajusti.

En ollut koskaan nähnyt Roycea niin syvästi liikuttuneena, niin
ilmeisesti poissa suunniltaan kuin hän oli hyökätessään silmänräpäystä
myöhemmin luoksemme kädessään sanomalehti. Hämmästyneenä sisääntulijan
aikaansaamasta melusta käännähti Graham pöytänsä ääressä ja tähysteli
ihmeissään häntä.

»Mitä nyt, John?» alkoi hän. »Sinähän näytät kovin liikuttuneelta.
Mistä on kysymys?»

Royce levitti sanomalehden hänen eteensä pöydälle.

»Sinä et tietysti ole nähnyt aamulehtiä. Luepas tuo?» ja hän osoitti
vapisevalla sormella kirjoitusta, joka vei koko ensimmäisen sivun
ensimmäisen palstan — kunniasijan.

Huomasin, että Grahamin kasvojenilme muuttui heti hänen luettuaan
otsakkeen, ja kun hän oli ehtinyt kappaleen pitemmälle varsinaiseen
kertomukseen, näytti hän ihan kauhun valtaamalta.

»Tämä on ihmeellisintä, mitä olen koskaan lukenut!» puhkesi hän.

»Ihmeellistä!» huudahti toinen. »Se on enemmän kuin sitä, se on
halpamaista, alhaista! Ajatella, että niin hieno, sivistynyt tyttö
kuin Frances Holladay vakain tuumin murhaa oman isänsä — pistää
kylmäverisesti hänet kuoliaaksi — se on liian katalaa, liian
ihmeellistä, liian — liian...»

Hän keskeytti, melkein tukehtuen mielenliikutuksesta.

Hänen sanansa saivat minut äkkiä ojentautumaan tuolissani. Frances
Holladay syytettynä — eipä ihme, ei! että Royce oli tuohtunut!

Mutta Graham jatkoi kirjoituksen lukemista toiseen kertaan,
tarkkaavammin, ja kun hän sitten nyökäytti päätään osoittaakseen,
että hän täysin käsitti kumppaninsa ajatuksen, muodostui hänen
kulmakarvojensa välille suora, syvä, hämmästystä ilmaiseva ryppy.

»Koko asia», sanoi hän vihdoin, »riippuu nähtävästi Rogersista —
Holladayn konttorin ensimmäisestä miehestä — ja sikäli kuin minä tunnen
Rogersia, on minun sanottava, että hän on maailmassa viimeinen, joka
esittäisi tahallansa vääriä väitteitä. Hän sanoo, että neiti Holladay
tuli isänsä konttoriin eilen iltapäivällä, viipyi siellä kymmenen
minuuttia ja poistui sitten kiireesti. Muutamia minuutteja myöhemmin
meni Rogers yksityiskonttoriin ja löysi päämiehensä kuolleena. Siinä on
koko asia, mutta se on kova pähkinä purtavaksi.»

»Mutta siinä onnistutaan!» puuttui puheeseen toinen, ponnistautuen
saamaan takaisin ryhtinsä. »Minä otan tietysti jutun huostaani.»

»Tietysti.»

»Neiti Holladay on arvattavasti lähettänyt sanan minulle eilisiltana,
mutta kuten tiedät, minä olin Babylonissa etsimässä sitä todistajaa
Hurdin juttuun. Miehestä on suuri hyöty, ja hänen todistuksellaan
tulemme voittamaan jutun. Mitä taas Brownin asiaan tulee, niin voi
vastaus odottaa huomiseen. Siinä kaikki, luullakseni.»

Graham nyökäytti myöntävästi.

»Niin — huomaan, että tutkinto alkaa kello kymmenen. Sinulla ei ole
pitkää aikaa viivytellä.»

»Ei ole. Ja haluaisinpa myöskin mielelläni saada jonkun mukaani avuksi
— jonkun, joka voisi olla minulle hyödyksi.» Ja hän heitti silmäyksen
minuun. »Voitteko te poistua täältä, Lester?»

Se kysymys tehtiin minulle. Tätä kysymystä juuri olinkin odottanut.

»Tietysti», vastasi Graham myöntyvästi. »Luonnollisesti — sellaisessa
asiassa kuin tämä. Annathan kai kuulla jotakin itsestäsi ennen päivän
loppua?»

Royce nyökäytti päätään ja meni ovelle.

»Sen teen. Ja me kyllä löydämme jonkun aukon Rogersin kertomuksessa,
uskokaa se! Tule, Lester!»

Otin mukaani kynän ja paperia ja seurasin häntä hissille. Hetkinen
sen jälkeen olimme kadulla. Nyt siellä oli yllin kyllin ajureita,
jotka jättivät kyydittäviänsä ja palasivat odotusasemilleen.
Huusimme luoksemme yhden, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme
määräpaikkaamme niin kovaa kyytiä kuin paha sää salli. Mielessäni
liikkui joukko kysymyksiä, joihin olisin mielelläni halunnut saada
vastauksen. Myrsky oli aamulla temmannut minulta sanomalehden mukaansa,
ja nyt minua harmitti, etten ollut toimeliaampi hankkiakseni itselleni
uutta. Silmäys seuralaiseeni osoitti hyödyttömäksi koettaa saada mitään
lähempiä selityksiä häneltä, niin että tyydyin mietiskelemään sitä,
minkä jo olin saanut tietää Grahamilta.

Tunsin murhatun Hiram W. Holladayn oikein hyvin; ei ainoastaan
niinkuin jokainen newyorkilainen tunsi tämän monimiljonäärin yhdeksi
etevimmistä Wallstreetin liikemiehistä, vaan mieskohtaisestikin yhtä
hyvin, sillä hän oli yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttänyt Graham &
Roycea asianajajanaan. Hän oli tähän aikaan lähemmäs seitsemänkymmenen
vanha, vaikka hän »kantoikin vuosiansa kunnialla»; hänen vaimonsa oli
kuollut jo kauan sitten, ja hänellä oli vain yksi ainoa lapsi, tytär
Frances, joka oli kai noin kaksikymmentäviisi vuotias. Tämä tytär
oli syntynyt ulkomailla ja oleksinut elämänsä ensi vuodet siellä
yhdessä äitinsä kanssa, joka oli jäänyt Rivieralle ja Italian ja
Sveitsin vuoriseutuihin toivoen saavansa, minun käsitykseni mukaan, jo
tyttärensä syntymästä asti heikon terveytensä takaisin. Viimein hän oli
tullut kotiin yhdessä mustasilmäisen tytön kanssa, ja ennenkuin vuosi
oli kulunut umpeen, hän oli kuollut.

Holladayn hellät tunteet olivat tästä hetkestä alkaen aivankuin
vahvistuneet ja keskittyneet tyttäreensä, joka oli kehittynyt
pitkäksi, kauniiksi tytöksi — aivan liian kauniiksi, kuten kohta
ilmeni, nuoremman päällikkömme mielentilalle. Hän oli saanut kohdata
tytön ensiksi liikeasioissa ja sitten ulkona seuraelämässä, ja kaikki
me, joilla oli silmät, voimme nähdä, miten hän vaipui yhä syvempään
kaihoon ja suruun, kun ei voinut toivoa koskaan voittavansa häntä;
sillä selväähän oli, että hänen isänsä piti häntä kyllin arvokkaana —
jota hän myöskin todella oli — solmimaan loistavan avioliiton. Väliin
luulin, että hän itsekin arvosti itsensä yhtä korkealle, sillä vaikka
hän oli alituisesti kosijalauman ympäröimänä, niin kukaan heistä
ei, kuten näytti, voinut saada häneltä pienintäkään mieltymyksen
osoitusta. Hän odotti, niin ajattelin — odotti; ja olin jo kuvitellut
mielessäni sitä julmaa pilaa, jota nuorempi päällikkömme saisi kärsiä,
kun häntä kerran vaadittaisiin laatimaan aviosopimus neiti Holladayn
naimisiinmenoa varten.

Vaunut pysähtyivät nytkähtäen, ja katsahdettuani ylös huomasin
tulleemme rikosoikeuden talolle. Royce hyppäsi rattailta, maksoi
kyydin ja juoksi ylös rappuja, minun seuratessani häntä. Hän poikkesi
käytävässä oikealle ja astui erääseen sen päässä olevaan huoneeseen,
jonka tiesin olevan tutkintotuomari Goldbergin konttorin. Joukko
ihmisiä oli jo kokoontunut sinne.

»Onko tutkintotuomari jo tullut?» kysyi seuralaiseni eräältä
konttoriapulaiselta.

»Kyllä. Hän on yksityiskonttorissaan.»

»Olkaa hyvä ja antakaa tämä kortti hänelle ja sanokaa, että haluaisin
tavata häntä heti, jos mahdollista.»

Kirjuri riensi kortteineen. Parin silmänräpäyksen kuluttua tuli hän
taas takaisin.

»Olkaa hyvä — tätä tietä», sanoi hän.

»Me seurasimme häntä läpi huoneen vastapäisellä seinällä olevasta
ovesta.»

»Ah, herra Royce, onpa hauska nähdä teitä», huudahti tutkintotuomari
astuttuamme sisään. »Koetimme eilisiltana saada teidät käsiimme, mutta
saimme vastauksen, että te olitte silloin matkoilla, ja olin juuri
soittamaisillani konttoriinne uudelleen...»

»Neiti Holladay on siis halunnut kutsua minut.»

»Niin, sen hän teki heti. Kun huomasimme, ettemme voineet saada
teistä tietoa, etsimme asioimistoverianne, mutta neiti Holladay sanoi
haluavansa odottaa siksi kunnes te palaatte.»

Voin nähdä, miten Royce punehtui tyydytyksestä.

»Toivoakseni ette ole katsonut tarpeelliseksi vangita häntä?» kysyi hän.

»Emme ensinkään, häntä ei ole pienimmälläkään tavalla häiritty. Hän on
viettänyt yönsä kotona — valvonnan alla.»

»Se oli oikein. Onhan luonnollisesti mahdotonta epäilläkin häntä.»

Goldberg katsoi uteliaasti häneen.

»En tiedä, herra Royce», sanoi hän pitkäveteisesti. »Jos todistukset
tulevat olemaan sellaiset kuin minä luulen niiden tulevan, niin on
minun pakko pidättää hänet — yleinen syyttäjä vaatii sitä.»

Roycen kädet puristivat kovasti tuolin selustaa, ja ne vavahtivat hänen
kuullessaan tuomarin sanat.

»Yleinen syyttäjä tulee siis olemaan läsnä kuulustelussa?» kysyi hän.

»Niin, odotamme häntä. Onhan tapaus mitä merkillisin, nähkääs.»

»Niinkö?»

»Niin se on meistä joka tapauksessa!» sanoi tutkintotuomari
kärsimättömästi.

Huomasin, että Roycella oli terävä vastaus kielellään, mutta hän
pidätti sen. Ei hyödyttänyt lainkaan loukata Goldbergiä.

»Haluaisin mielelläni tavata neiti Holladayta ennenkuin kuulustelu
alkaa», sanoi hän. »Onko hän täällä?»

»On, tässä viereisessä huoneessa. Saatte aivan heti mennä hänen
luoksensa. Julius, vie herra Royce neiti Holladayn luo!» lisäsi hän
kääntyen kirjuriin.

Voin vielä nytkin nähdä neiti Holladayn silmäini edessä, miten hän
kiihkoisasti nousi tuoliltaan, kun me astuimme sisään, ja käsitin heti,
että olin tuominnut häntä väärin. Hän otti pari askelta meitä kohti ja
ojensi rajusti molemmat kätensä; mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä
hän pidättäytyi ja laski ne ristiin eteensä.

»Voi, kuinka iloinen olen, kun tulitte!» puhkesi hän puhumaan niin
hiljaisella äänellä, että tuskin voin sitä kuulla. »Olen ikävöinyt
teitä kovin!»

»Suureksi ikäväkseni en ole voinut tulla ennemmin», sanoi päällikköni
vasten tahtoaan värähtävällä äänellä. »Minä — minä en odottanut saavani
nähdä teitä täällä ilman ainoatakaan...»

»Oh», keskeytti neiti, »ei ollut ketään, jota olisin halunnut mukaani.
Ystäväni ovat kyllä olleet hyvin kilttejä ja ystävällisiä — ovat
tarjoutuneet tekemään kaiken mahdollisen — mutta tunsin tarvitsevani
olla yksin ja ajatella. Kamarineitini olisin kyllä ottanut luokseni,
mutta...»

»Hän on todistajia, luullakseni», selitti Royce. »No niin, nyt kun olen
tullut tänne, niin aion viipyä täällä siksi, kunnes olen näyttänyt
toteen, kuinka perin naurettava tämä syytös teitä vastaan on.»

Hän istuutui jälleen tuolilleen ja katsoi Royceen vetoava ilme mustissa
silmissään.

»Luuletteko voivanne sen tehdä?» kysyi hän.

»Voivaniko? Luonnollisesti minä voin! Kysymyksessähän on niin mahdoton
väite, että sen täytyy kumoutua ilman muuta. Meidän tarvitsee
vain todistaa teidän _alibinne_ — näyttää toteen, että te olitte
jossakin muualla silloin kun rikos tapahtui — ja silloin menee kaikki
sirpaleiksi. Senhän voitte tehdä helposti, vai kuinka?»

Väri oli taaskin kadonnut neiti Holladayn poskilta, ja hän kätki
kasvonsa käsiin.

»En tiedä», kuiskasi hän epäselvästi. »Tahdon ajatella. Voi, älkää
päästäkö asiaa niin pitkälle.»

Seisoin ihan hämmästyneenä. Hän halusi miettimisaikaa silloin, kun
hänen hyvä nimensä ja maineensa, ehkäpä elämänsäkin, olivat pelissä!
Voi nähdä, että päällikkönikin ihmetteli.

»Teen kaiken voitavani, että asia ei pääse niin pitkälle», sanoi hän
vitkaan. — »Minulla ei siis tule olemaan tilaisuutta kutsua teitä
todistajaksi omassa asiassanne — ja se vahingoittaa aina. Mutta toivon,
että asia yhtäkaikki päättyy heti — uskon sen. Missään tapauksessa
älkää olko huolissanne. Luotattehan minuun?»

Neiti Holladay katsoi taas — hymyillen — häneen.

»Luotan», sanoi hän hiljaa. »En voi toivoa itselleni parempaa
puolustajaa!»

Oli selvää, että jos Royce voittaisi tämän jutun, voittaisi hän
myöskin jotakin muuta. Luulenpa, että huoneen nurkassa oleva
poliisikonstaapelikin ymmärsi sen, sillä hän kääntyi pois hämillään,
mikä on harvinaista poliisille, ja meni katselemaan ulos ikkunasta.

En tiedä, millaisena päällikköni vastaus olisi tullut — hänen huulensa
värähtelivät, niin että hän toviin ei voinut puhua — sillä samassa
kuului koputus ovelta ja tutkintotuomarin kirjuri katseli sisään.

»Olemme valmiit alkamaan», sanoi hän.

»Se on hyvä», vastasi Royce. »Tulen heti. Hyvästi niin kauaksi, neiti
Holladay! Sanon teille vielä kerran, että voitte luottaa minuun.»

Sitten hän riensi ulos huoneesta niin voitonvarman näköisenä kuin
jos neiti Holladay olisi antanut hänelle voittamattoman aseen mukaan
taisteluun. Mutta sen sijaan, ajattelin itsekseni, hän olikin sitonut
Roycen kädet ja jalat, ennenkuin lähetti hänet areenalle.




II

Vaikuttavia asianhaaroja


Ulompi huone oli pakaten täynnä kansaa ja sen ilmakehä tukehduttava ja
vastenmielinen. Ainoastaan tutkintotuomarin pöydän edessä olevan pienen
aitauksen takana oli vähän väljää, ja me istuuduimme siinä sijaitsevan
pöydän ääressä oleville tuoleillemme huoaten helpotuksesta.

Ei voi kuvitellakaan, kuinka monta sanomalehteä New Yorkissa on
läsnä jonkin tärkeän rikosasian käsittelyssä, joka kiinnittää niiden
lukijakunnan huomiota. Reportterit anastivat suurimman alan tuosta
pienestä huoneesta, paperia ja kyniä näkyi kaikkialla, ja eräässä
nurkassa seisoi mies mukanaan valokuvauskone, ottaakseen, päättelyni
mukaan, valokuvan neiti Holladaysta, jos hänet kutsuttaisiin
todistajapenkille, kun mitään hänen kuvaansa ei ollut muulla tavoin
saatavissa.

Näin Singletonin, yleisen syyttäjän, tulevan sisään ja asettuvan
tutkintatuomarin viereen, jonka jälkeen lautakunnan miehet marssivat
saliin huoneestansa ja asettuivat paikoilleen. Yritin tehdä havaintoja
heistä, yhdestä toisensa jälkeen, vähän levottomana, mutta he näyttivät
kaikki olevan valistuneita ja sangen hyvinvoipia miehiä. Royce luki
läpi heidän nimiluettelonsa ja pani huolellisesti merkin jokaisen
nimen kohdalle, sen mukaan kuin kirjuri luki heidät. Sitten hän ojensi
tutkintatuomarille listan pienellä nyökkäyksellä.

»Olkaa hyvä ja alkakaa!» sanoi hän. »He ovat luullakseni täysilukuiset.
— Näyttäväthän ne kelvollisilta.»

»Se on hyvä lautakunta», vastasi tuomari, ottaen paperin. »Parempi kuin
tavallisesti. Oletteko valmis, herra Singleton?»

»Kyllä», sanoi yleinen syyttäjä. »Vaikka odottakaapas hetkinen»,
lisäsi hän, nousten ylös ja astuen meidän pöytämme luo. »Kutsutte kai
todistajaksi neiti Holladayn, otaksun...»

»Ja panen hänet alttiiksi kaikelle tälle?» Royce heitti silmäyksen
ympäri huonetta. »Ei, jos vain minun vallassani on estää se!»

»Minä en käsitä, _miten_ te voisitte sen tehdä. _Alibi_ on ainoa, mikä
voi pelastaa hänet tulemasta tuomituksi.»

»Aikaa on kyllä puhua siitä sitten kun tullaan niin pitkälle», vastasi
Royce. »Minä puolestani uskon, että kanne häntä vastaan raukeaa kohta
todistusten puutteessa.»

»Niin, jos _se_ on mielipiteenne, niin...» Ja pureksien miettiväisenä
viiksiänsä meni Singleton takaisin pöytänsä ääreen.

Vaalinsa jälkeen, joka oli tapahtunut vuosi taaksepäin, hän oli
hankkinut erityisen maineen sekavien rikosjuttujen ratkaisijana ja oli
tuonut valoa kahteen, kolmeen huomiotaherättäneeseen tapaukseen, jotka
yhteen aikaan olivat uhanneet tehdä poliisin älykkäisyydestä pilaa. Nyt
hän vainusi todennäköisesti jotakin samanlaista tässä jutussa, muutoin
olisi hän siirtänyt sen jollekin apulaiselleen. Lisättäköön kuitenkin,
että vaikka hänen etevyytensä olikin tehnyt hänet tavattoman suosituksi
suuren yleisön keskuudessa, niin hän oli kuitenkin etevyytensä ohella
osoittanut hänen asemassaan olevalle miehelle huonosti sopivaa
käytöstä, mikä saattoi virkaveljet katsomaan häntä vähän kieroon.

Hetkisen kuluttua nyökäytti hän tutkintotuomarille päätään, sisällä
olijoita kehoitettiin järjestykseen ja ensimmäinen todistaja kutsuttiin
sisälle.

Se oli Rogers, konttorin ensimmäinen mies. Tunsin tietysti hänet,
olin usein puhellut hänen kanssaan liikeasioista ja kunnioitin häntä
suuresti. Hän oli ollut Holladayn palveluksessa paljon kauemmin kuin
minä Graham & Roycella ja hänen maineensa oli, kuten Graham oli
viitannut, nuhteeton.

Tutkintotuomari Goldberg teki tavalliset valmistavat kyselynsä:
mikä nimi, ikä, missä asunto jne. Hän oli todellinen taituri
ristikuulustelun pidossa ja tuli pian asian ytimeen.

»Missä teidän työpöytänne sijaitsee Holladayn konttorissa?» kysyi hän.

»Siellä on eteiskonttori, joka on konttoristeja varten, siitä tullaan
pienempään huoneeseen, jossa minun pöytäni on, ja minun huoneestani vie
ovi herra Holladayn yksityiskonttoriin.»

»Onko Holladayn huoneessa mitään muuta ovea?»

»Ei.»

»Oliko mahdollista päästä sinne ikkunain kautta?»

»Ei, ne ovat kadun puolella, ja konttorimme on kahdeksannessa
kerroksessa.»

»Ja paloportaat?»

»Ne ovat rakennuksen perällä — kadun puolelta ei mene mitään
paloportaita — siellä on vain kohtisuora seinä.»

»Niin että sen, joka tulee sisään tai menee ulos yksityiskonttorista,
on ehdottomasti kuljettava teidän työpöytänne ohitse?»

»Niin, aivan ehdottomasti.»

»Olisiko kukaan voinut kulkea teidän ohitsenne näkemättänne?»

»Ei, se olisi ollut ihan mahdotonta.»

Tutkintotuomari oikaisi selkänsä tuolin selustaa vastaan. Yhdestä
asiasta oltiin siis päästy selvyyteen.

»Herra Rogers», sanoi hän, »olkaa nyt hyvä ja puhukaa meille omalla
tavallanne ja niin seikkaperäisesti kuin mahdollista, mitä tapahtui
konttorissanne kello vähää vaille viisi eilisiltana!»

Näin, että Rogers oli hermostuksissaan. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat, hän kostutti lakkaamatta hermostuneesti huuliansa ja puristi
vavahdellen käsillään tuolinsa käsinojaa. Hänen kertomuksensa oli
kaikkea muuta kuin miellyttävä.

»Niin», alkoi hän, »meillä oli kova kiire eilen, ja viivyimme
konttorissa melkoista myöhempään kuin tavallisesti, mutta viiden
aikaan olimme lopettaneet päivän työn, ja kaikki konttoristit menneet
kotiinsa. Ainoastaan konttoripoika oli jäljellä. Olin tehnyt muutamia
muistiinpanoja herra Holladayn sanelun mukaan ja mennyt jälleen
pöytäni ääreen työskentelemään muistiinpanoineni, kun etummainen ovi
avattiin ja herra Holladayn tytär tuli sisään. Hän kysyi minulta,
oliko hänen isällään vieraita, ja kun minä vastasin 'ei', avasi hän
sisähuoneen oven ja meni hänen yksityiskonttoriinsa. Siellä hän viipyi
noin kymmenen minuuttia; sitten hän tuli taas ulos, meni kiireesti
ohi katsomatta minuun ja lähti, kuten otaksun, talosta. Kun olin
lopettanut muistiinpanojeni järjestämisen, lähdin herra Holladaylta
kysymään, oliko hänellä antaa vielä jotakin tehtäväkseni, löysin hänet
makaamassa työpöytänsä ääressä kumarassa, veitsi pistettynä kaulaan
ja vuotaen verta. Hain apua, mutta hän kuoli tulematta tuntoihinsa
— niin, tahtoisin sanoa, että hän varmasti oli kuollut jo minun
sisääntullessani.»

Tunsin pikemmin kuin kuulin sen hiljaisen kohahduksen, joka kävi läpi
huoneen. Jotakin kuvaamattoman salaperäistä oli tässä kertomuksessa ja
siinä johtopäätöksessä, johon se välttämättömästi vei.

»Palatkaamme nyt vielä hetkiseksi taaksepäin», sanoi tutkintotuomari,
kun Rogers vaikeni ja kuumeentapaisesti pyyhki otsaansa. »Haluan, että
lautakunta saa aivan täyden selvyyden kertomuksestanne. Herra Holladay
oli sanellut teille, sanoitteko niin?»

»Kyllä.»

»Ja hän oli aivan terve?»

»Niin — kuten tavallisesti. Viime aikoina oli hän kärsinyt jotakin
vatsakipua.»

»Mutta hän voi kuitenkin hoitaa liikeasiansa?»

»Kyllä, varsin hyvin. Hänen sairautensa ei ollut mitään vakavaa laatua.»

»Te läksitte hänen huoneestansa ja menitte takaisin omaan huoneeseenne.
Kuinka kauan olitte ollut siellä, kun ulomman konttorin ovi avattiin?»

»En kauempaa kuin viisi minuuttia.»

»Ja kuka oli tulija?»

»Neiti Frances Holladay, päämieheni tytär.»

»Oletteko aivan varma siitä? Tunnetteko hänet hyvin?»

»Oikein hyvin. Olen tuntenut hänet monta vuotta. Hänellä oli tapana
ajaa konttoriimme iltapäivisin noutamaan isäänsä. Luulin hänen eilen
tulleen samassa tarkoituksessa.»

»Katsoitteko häneen tarkkaavasti?»

Rogers käännähti kärsimättömänä tuolillaan.

»Minä katsahdin häneen, kuten aina teen», sanoi hän. »En tuijottanut.»

»Mutta olette aivan varma siitä, että se oli neiti Holladay?»

»Ehdottomasti varma. Hyvä Jumala», huudahti hän, hermojensa samassa
antaessa perään, »luuletteko, että minä tekisin sellaisen ilmiannon,
jollen olisi asiasta ehdottoman varma?»

»En», vastasi tutkintotuomari tyynnyttäen; »sitä en tietysti luule,
en hetkeäkään, herra Rogers. Minä tahdon vain, että lautakunta näkee,
kuinka varma olette tuntemisestanne. Saanko jatkaa?»

»Olkaa hyvä!» sanoi Rogers. »Koetan olla maltillisempi.»

»Saatan huomata, että se on teistä vaikeata», huomautti tuomari
ystävällisesti; »ja säästän teitä niin paljon kuin voin. No niin, kun
neiti Holladay oli mennyt yksityiskonttoriin, kuinka kauan hän oli
siellä?»

»Noin kymmenen minuuttia, luullakseni; ei ainakaan kauempaa.»

»Kuulitteko mitään keskustelua tai mitään muuta tavatonta melua
sisältä?»

»En. Kuuluakseen olisi melun pitänyt olla tavattoman kovaäänistä.
Herra Holladayn konttorin seinät ovat paksut ja estävät kaiken äänen
pääsemästä ulos.»

»Ja niin tuli neiti Holladay ulos?»

»Niin.»

»Ja meni teidän ohitsenne?»

»Niin, hän meni hyvin kiireesti ohi.»

»Eikö se teistä ollut kummallista?»

»Ei tietysti, sillä hänellä oli harvoin tapana pysähtyä puhelemaan
minun kanssani. Minulla oli kiire, niin että en kiinnittänyt siihen
seikkaan sen enempää huomiota.»

»Kiinnitittekö huomiotanne hänen ulkomuotoonsa? Näyttikö hän
kiihtyneeltä?»

»Sitä seikkaa en pannut merkille. Minä katsoin vain vilkaisemalla ylös
ja kumarsin. Sitäpaitsi en nähnyt hänen kasvojaan lainkaan, sillä hän
käytti harsoa.»

»Harsoa!» toisti tutkintotuomari. »Ette ole maininnut ennen, että
hänellä oli harso.»

»En. Kun hän tuli konttoriin, oli hänellä se nostettuna hatunreunustan
yli — tiedätte kyllä, kuinka naisilla on tapana pitää sitä.»

»Vai niin, te näitte hänen kasvonsa selvästi, kun hän tuli sisään?»

»Näin.»

»Mutta kun hän poistui, oli hänellä harso laskettuna alas. Oliko se
tiheä?»

»Hm.» Todistaja epäröi. »Se oli aivan tavallinen harso, luullakseni.»

»Mutta kuitenkin tarpeeksi tiheä salaamaan hänen kasvonsa?»

»Niin.»

Tutkintotuomari nyökäytti päätään.

»No, herra Rogers, kuinka kauan aikaa kului naisen poislähdöstä siihen,
kun te menitte yksityiskonttoriin?»

»Ei kauempaa kuin kolme, neljä minuuttia. Arvelin, että herra Holladay
ehkä valmistautui lähtemään tyttärensä mukana, enkä halunnut häntä
pidättää.»

»Ja silloin näitte hänet, sanoitte niin, makaamassa pöytänsä yli
kumarassa, veitsi kaulassa veren virratessa haavasta. Tunsitteko
veitsen?»

»Kyllä, se oli hänen veitsensä — sama, joka hänellä oli
kirjoituspöydällä kynien teroitusta ja raaputtamista varten.»

»Oliko se terävä?»

»Siinä oli vain yksi terä, joka oli hyvin terävä.»

Tutkintotuomari otti käteensä veitsen, joka oli hänen edessään pöydällä.

»Onko se tämä?» kysyi hän.

Rogers katseli sitä tarkoin.

»Kyllä se on se», vastasi hän.

Sen jälkeen lähetettiin veitsi kiertämään lautakunnan keskuuteen. Kun
he olivat katselleet sitä, tutkimme Royce ja minä sitä. Veitsi oli
tavallinen, yksiteräinen raaputusveitsi, varustettuna norsunluisella
päällä. Se oli käännetty auki ja huomatakseni oli terä, jonka pituus
oli noin kaksi ja puoli tuumaa, todellakin hyvin terävä.

»Oletteko hyvä ja selitätte herra Holladayn asennon», jatkoi tuomari.

»Hän oli kumarassa pöydän ääressä, kädet ojennettuina ja pää vinossa.»

»Ja verta oli vuotanut paljon?»

»Hirveän paljon! Joku oli nähtävästi koettanut pysähdyttää sen vuodon,
sillä jonkun matkan päässä siitä oli läpeensä verinen nenäliina.»

Tutkintotuomari otti esiin nenäliinan ja ojensi sen todistajalle.

»Onko se tämä?» kysyi hän.

»Kyllä», vastasi Rogers hetkisen perästä.

»Onko se miehen vai naisen nenäliina?»

»Naisen luonnollisesti.»

Lautakunta tarkasteli sitä ja niin teimme mekin. Nenäliina oli pieni,
nelikulmainen, palttinainen ilman mitään nimimerkkiä, jonka minä olisin
voinut huomata, ihan verinen — epäilemättä naisen. Rogers kertoi nyt
lopun tapausten kulusta — kuinka hän oli hakenut apua ja ilmoittanut
poliisille.

»Nyt on jäljellä vain yksi kysymys, herra Rogers», sanoi tuomari
lopuksi. »Oletteko tiennyt jotakin Holladaysta tai hänen liikkeestään,
joka aiheuttaisi luulemaan, että kysymyksessä on itsemurha?»

Todistaja ravisti varmasti päätään.

»En mitään», sanoi hän painolla. »Hänen liikeyrityksensä kukoistivat,
hän oli iloinen ja tyytyväinen — niin, hän tuumitteli juuri tehdä
ulkomaamatkan tyttärensä kanssa.»

»Otaksukaamme hetkeksi», jatkoi Goldberg, »että hän todellakin olisi
itse pistänyt veitsen itseensä tyttärensä läsnäollessa; mitä olisitte
luonnollisesti odottanut tyttären silloin tehneen?»

»Huutaneen apua, kutsuneen väkeä», vastasi Rogers.

»Tietysti, se on selvää.» Goldberg nyökäytti päällikölleni päätään.
»Jätän nyt todistajan teille, herra Royce», sanoi hän.

»Herra Rogers», alkoi päällikköni juhlallisesti, »te tiedätte
luonnollisesti, että koko asia tällä hetkellä riippuu siitä, tunnetteko
tai ettekö tunne sitä naista, joka otaksuttavasti oli herra Holladayn
yksityiskonttorissa silloin kun hän pistettiin kuoliaaksi. Haluan
täysin varmentua tästä teidän tuntemisestanne. Oletteko hyvä ja
sanotte, miten hän oli puettuna?»

Todistaja mietti vähän aikaa.

»Hänellä oli tummanpunainen puku», vastasi hän vihdoin, »ja siinä
jonkunlaiset kapeat reunusteet — mustat ehkä. Siinä on kaikki, mitä
minä voin teille sanoa.»

»Ja hattu?»

»Hattuun en kiinnittänyt huomiota. Katsoin häneen vain kiireisesti.»

»Mutta tästä kiireisestä katseesta huolimatta, herra Rogers, ettekö
nähnyt mitään eriskummaista — mitään, joka olisi herättänyt teissä
ajatusta, että se ehkä ei ollutkaan neiti Holladay?»

»En, en mitään.»

»Ei mitään erikoista hänen olennossaan — tai ulkomuodossaan?»

Todistaja epäröi.

»Ajattelin, että hän ei ollut aivan yhtä hyvän näköinen kuin
tavallisesti», sanoi hän pitkäveteisesti. — »Hän näytti vähän kalpealta
ja heikolta.»

»Konttorissahan oli pimeä kello viiden aikaan eilisiltana, vai kuinka?»

»Olimme sytyttäneet kaasun puoli tuntia aikaisemmin.»

»Onko teidän konttorinne hyvin valaistu?»

»Minulla on lamppu pöytäni kohdalla, ja toinen lamppu on seinässä.»

»Ette siis voinut nähdä kävijän kasvoja ihan selvästi?»

»En, mutta kaikessa tapauksessa kyllin selvästi tunteakseni hänet»,
lisäsi hän äreästi.

»Ja mielestänne hän näytti kalpealta ja heikolta.»

»Niin, sellainen oli minun havaintoni.»

»Ja kun hän kysyi herra Holladayta, käytti hän sanontaa 'isäni', kuten
todistuksessanne ilmoititte.»

Taas epäröi todistaja koettaen muistella.

»Ei», vastasi hän vihdoin. »Luullakseni hänen sanansa olivat: 'Onko
herra Holladaylla vieraita?'»

»Ja ääni oli neiti Holladayn?»

»Sitä en minä voi sanoa», vastasi todistaja pyyhkien taas hikeä
otsaltaan. »Minulla ei ole mitään halua tarpeettomasti syyttää neiti
Holladayta. Enhän tunne edes hänen ääntänsä tarpeeksi hyvin voidakseni
vannoa siihen nähden.»

»No, kun te vastasitte hänen kysymykseensä kieltävästi, niin eikö hän
epäröinyt ennenkuin meni yksityiskonttoriin?»

»Ei, hän meni suoraan sisälle.»

»Onko ovella olemassa mitään nimikilpeä?»

»Kyllä, tavallinen 'Yksityiskonttori'.»

»Niin että jos huoneisto ei ollut hänelle tuttu, hän olisi yhtäkaikki
ymmärtänyt, mihin oli mentävä?»

»Niin, niin otaksun.»

»Ja tehän sanoitte myöskin, että ette olisi voinut kuulla mitään
sananvaihtoa yksityiskonttorista, jos sellaista olisi ollut?»

»Niin.»

»Olette tietysti ollut kauan herra Holladayn palveluksessa, herra
Rogers?»

»Yli kolmekymmentä vuotta.»

»Silloin teillä täytyy olla tiedot hänen asioistaan?»

»Täysin tarkat.»

»Oletteko koskaan näiden vuosien kuluessa tavannut jotakin — jotakin
menoerää, kirjeenvaihtoa taikka mitä muuta hyvänsä — joka olisi
johtanut teitä ajatukseen, että herra Holladayta kiristettiin tai että
hänellä olisi joskus ollut yhteyttä jonkun naisen kanssa?»

»En», vastasi todistaja. »Ei, ei! Voin vannoa, että mikään sellainen ei
ole mahdollista. Kaikella muotoa olisin saanut siitä tiedon, jos niin
olisi ollut asian laita.»

»Tässä on kylliksi tällä kertaa», sanoi Royce. »Mutta tarvitsen
luultavasti vielä kerran kutsua todistajan kuultavaksi, herra tuomari.»

Tutkintotuomari nyökäytti päätään, ja Rogers astui alas
todistajapaikalta, vieläkin vavisten mielenliikutuksensa viimeisestä
puhkeamisesta. Myönnän puolestani olleeni sitä mieltä, että olimme
ajaneet auttamattoman lujasti.

Sen jälkeen kutsuttiin esiin konttoripoika, mutta hänellä ei ollut
mitään uutta lisättävänä. Hän oli mennyt viemään postiin muutamia
kirjeitä; naisen oli täytynyt tulla konttoriin hänen poissaollessaan.
Vasta sitten kun nainen tuli taas ulos, hän oli nähnyt hänet, mutta
ei luonnollisesti hänen kasvojaan. Hän oli äskettäin saanut paikan
konttorissa eikä tuntenut neiti Holladayta.

Sitten kutsuttiin sisään lääkärit, jotka oli haettu kuolleen luo,
ja he todistivat, että veitsenterä oli tunkeutunut läpi vasemman
kaulavaltimon ja että hän oli kuollut verenvuotoon — niin,
tosiasiallisesti ollut kuollut jo ennenkuin he tulivat paikalle. Vei
ehkä kymmenen minuuttia aikaa, ennenkuin sellainen verenpaljous, jonka
Rogers oli nähnyt, oli ennättänyt virrata ulos — ainakin enemmän kuin
viisi minuuttia, jonka vuoksi piston on täytynyt tapahtua ennenkuin
nainen lähti sisemmästä konttorista.

Poliisikonstaapeli, joka kutsuttuna oli rientänyt paikalle, todisti,
että hän oli tutkinut ikkunat ja että molemmat ikkunat olivat
lukitut säpeillä sisäpuolelta, seikka, joka teki mahdottomaksi
ylhäältä laskeutumisen taikka alhaalta ylös kiipeämisen. Ei mitään
ollut huoneessa epäjärjestyksessä. — Vielä muutamia vähempiarvoisia
todistuksia kuultua kutsuttiin sisään neiti Holladayn kamarineito.

»Oliko emäntänne poissa kotoa eilen iltapäivällä?» kysyi
tutkintotuomari.

»Oli, hän käski valjastaa vaunut kello kolmeksi. Ja kohta sen jälkeen
hän lähti.»

»Mihin aikaan hän tuli takaisin?»

»Kuuden aikaan; niin että hänellä oli juuri parahiksi aikaa pukeutua
päivälliselle.»

»Huomasitteko mitään omituista hänen olennossaan, kun hän tuli kotiin?»

Tyttö epäröi, nähtävästi peläten, että hän voisi puhua liian paljon.

»Neiti Holladay valitti päänkivistystä aamulla», sanoi hän hetken
perästä. »Hän oli huononnäköinen lähtiessään ulos, ja ajelu teki hänet
pahemmaksi. Hän näytti hyvin hermostuneelta ja sairaalta. Neuvoin
häntä paneutumaan makuulle eikä pukeutumaan päivälliselle, mutta hän
ei halunnut kuullakaan minua. Hän söi aina päivällisen yhdessä isänsä
kanssa eikä antanut hänen syödä yksin. Hän oli hyvin kiihkeä, sillä
hän pelkäsi, että herra Holladay ennättäisi kotiin ennenkuin hän oli
valmis.»

»Ja olette varma, että hän todellakin odotti häntä?»

»Kyllä, niin! Menipä hän eteiseenkin katsomaan, eikö hän jo tulisi. Hän
oli hyvin levoton isänsä suhteen.»

Tämä oli ainakin yksi meille suotuisa asia.

»Ja kun tieto hänen isänsä kuolemasta saapui, miten hän käyttäytyi
silloin?»

»Hän ei tehnyt kerrassaan mitään», vastasi kamarineiti ja veti henkeä
tukehduttaakseen nyyhkytyksen. »Hän pyörtyi. Jälkeenpäin hän oli aivan
kuin tiedotonna, kunnes lääkäri tuli.»

»Siinä kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää todistajalta, herra Royce?»

»Vain yksi kysymys», sanoi päällikköni nousten ylös.

Minä tiesin, mikä se oli ja pidätin henkeäni jännityksestä, sillä minä
ihmettelin oliko viisasta tehdä sitä.

»Muistatteko, millainen puku emännällänne oli eilen iltapäivällä?»
kysyi hän.

»Kyllä, hyvinkin», vastasi tyttö, ja hänen katseensa kirkastui. »Se oli
tummanpunainen, hyvin yksinkertaisesti ommeltu, ainoastaan vähäisellä
kapealla, mustalla nauhalla reunustettu.»




III

Juttu kärjistyy


Siitä henkäyksettömästä hiljaisuudesta, joka seurasi hänen vastaustaan,
kamarineiti huomasi, että hän oli jollakin tavoin antanut emännälleen
kovan iskun, ja hän puhkesi hillittömään, epätoivoiseen nyyhkytykseen.
Näin, miten päällikköni kalpeni. Hän oli lyönyt uuden niitin ketjuun
— juuri sen, jota tarvittiin pitämään sitä lujasti koossa. Pääni meni
pyörälle. Olisiko mahdollista, että tämä hieno, sivistynyt tyttö
todellakin, kun kaikki kävi ympäri, voi olla sellainen paholainen
sielultaan ja sydämeltään, että saattoi murhata... Ajoin kammolla
sellaisen ajatuksen mielestäni. Se oli alhaista, uskomatonta.

Tutkintotuomari ja yleinen syyttäjä istuivat kuiskaillen keskenään, ja
näin ensiksimainitun heittävän silmäyksen edessään pöydällä olevaan
veriseen nenäliinaan, siirtääkseen sen tämän jälkeen todistajanpaikalla
olevalle itkevälle tytölle. Tarvittiin vielä se — että hän tunsi tuon
pienen liinalapun — niin oli todistusketju täydellinen. Tuomari epäröi
hetkisen, puhui vielä muutamia sanoja Singletonille ja ojentautui
sitten tuolissaan. Ehkäpä hänen mielestään ketju jo oli tarpeeksi
vahva; taikka ehkäpä arveli hän vain, ettei todistaja ollut sellaisessa
tilassa, että olisi voitu jatkaa.

»Onko vielä mitään muuta, herra Royce?» kysyi hän.

»Ei tällä kertaa», vastasi päällikköni.

Luulen, että hän oli juuri huomaamaisillaan täydellisesti, kuinka
toivoton asiamme oli.

»Siinä tapauksessa annamme todistajan poistua toistaiseksi», sanoi
tutkintotuomari. »Saamme luultavasti kutsua hänet sisään sitten
uudelleen.»

Tyttö vietiin melkein hysteerisessä tilassa takaisin todistajain
huoneeseen, ja Goldberg alkoi selailla pöydällään olevia papereita.

»Meillä on vielä yksi todistaja jäljellä», sanoi hän vihdoin, »neiti
Holladayn ajuri, ja kentiespä joku vastatodistajakin. Jos haluatte
aamiaislomaa, herra Royce, niin yhdyn mielelläni siihen.»

»Kiitos», sanoi päällikköni, iloisena saadessaan tilaisuuden tointua ja
valmistaa puolustussuunnitelman. »Sitä vastaan minulla ei todellakaan
ole mitään.»

»Hyvä, siis keskeytämme istunnon kello kahdeksi.»

Ja hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin.

»Saanko sanoa pari sanaa ennenkun menette, herra tuomari?» kysyi Royce.

»Kernaasti.»

»Haluaisin puhua neiti Holladayn kanssa muutamia minuutteja eri
huoneessa. Tahdomme luonnollisesti neuvotella puolustautumisestamme.»

Tutkintotuomari katsoi häneen hetken jonkun verran uteliaasti.

»Annan mielelläni teille luvan tavata hänet eri huoneessa», sanoi
hän auliisti. »Olen hyvin pahoillani, ettemme voineet saada teistä
tietoa eilen illalla, jotta olisitte saanut tilaisuuden valmistautua
tutkintoon. Tunnen, ettemme tavallaan ole menetelleet teitä kohtaan
oikein, vaikka en näekään, että viivytys olisi voinut muuttaa asiain
tilaa; ja sellaisessa tapauksessa kuin tämä on hyvin tärkeätä käsitellä
asia nopeasti. Minulla ei ollut aikomusta asettaa neiti Holladayta
kuulusteltavaksi, sen vuoksi katsoin parhaaksi alkaa tutkinnon heti.
Teidän on myönnettävä, herra Royce, että asian nykyisellä kannalla
ollessa minulla on vain yksi tie avoinna.»

»Pelkään sitä», sanoi toinen surullisena. »Tapaus on aivan
käsittämätön. Todistusketju näyttää olevan ehdottomasti täydellinen, ja
kuitenkin olen vakuutettu — kuten jokaisen viisaan ihmisen täytyy olla
— että joku onneton erehdys on tapahtunut, joka, kerran huomattuna,
tulee sortamaan koko rakennelman. Minun tehtäväni on ottaa siitä selvä.»

»Niin, ihmeellisiä asioita tapahtuu tässä maailmassa, herra Royce»,
huomautti Singleton filosofisesti, kokenut kun oli.

»Mahdoton ei tapahdu koskaan!» vastasi päällikköni. »Toivon saavani
näyttää teille, että tämä asia kuuluu siihen luokkaan.»

»Minä toivon samaa», sanoi yleinen syyttäjä. »Olisin iloinen, jos
rikollisen huomattaisiin olevan joku toinen.»

»Olen tekevä parhaani», lupasi Royce. »Lester», sanoi hän kääntyen
minuun, »on parasta, että menette syömään aamiaista. Näytätte aivan
nääntyneeltä.»

»Tuonko jotakin teillekin?» kysyin minä. »Taikka, vielä parempi, minä
tilaan niin, että ruoka on valmis teille puolen tunnin kuluttua?
Meillähän on 'Rotin' tässä viereisessä kulmassa.»

Luulen, että hän olisi antanut kieltävän vastauksen, jollei
tutkintotuomari olisi sekaantunut asiaan.

»Parasta on, että lähdette, herra Royce», sanoi hän. »Te näytätte
itsekin aivan nääntyneeltä. Ehkäpä voitte houkutelia neiti
Holladaytakin syömään jotakin. Olen varma, että hän on sen tarpeessa.»

»No niin sitten, tilatkaa aamiainen kahdelle hengelle valmiiksi puolen
tunnin kuluttua, Lester», sanoi hän. »Menen nyt neiti Holladayn luo ja
tulen sitten suoraan Rotiniin.»

Hän läksi tutkintotuomarin perässä ja minä menin hitain askelin
Rotinin ravintolaan antamaan tarpeelliset määräykset. Valitsin pöydän
hauskassa huoneen nurkassa ja otin sanomalehden, jota koetin lukea. Sen
huomattavin uutinen oli Holladayn murhaa koskeva, ja kiehuin vihasta
nähdessäni, kuinka suurella itsetietoisuudella ja varmuudella lehti
puolusti ajatusta tyttären rikollisuudesta. Ja kuitenkin — ajattelin
— voiko heitä soimata siitä? Voiko soimata ketään ihmistä siitä, että
hän uskoi tämän todistajain kuulustelun jälkeen hänen olevan syyllisen?
Mitenkä muuten oli se mahdollista? Niin, jopa itsekin...

Ei, tämä oli hirveätä! Koetin aprikoida tyynesti löytääkseni ulospääsyn
sokkelosta. Ja kuitenkin, kuinka täydellinen olikaan todistusketju!
Ainoa etu, jonka tähän asti olimme voittaneet, oli se että salaperäisen
Holladayn luona kävijä oli kysynyt »herra Holladayta» eikä »isäänsä»
— ja mikä vähäinen etu tämäkin itse asiassa oli! Oletetaan, että he
olivat riidelleet, että heidän välilleen oli tullut jotakin, joka
edensi heidät toisistaan, eikö silloin olisi aivan luonnollista, että
hän käytti juuri näitä sanoja. Eivätkö nuo mustat silmät, täyteläiset
huulet, lämmin ulkokuori ilmaisseet, kun kaikki kävi ympäri, voimakasta
ja kiivasta luonnetta, syviä tunteita, pikavihaisuutta? Mutta mistä
voisi löytää syyn sellaiseen katkeruuteen, sellaiseen vihollisuuteen,
joka johtaa moiseen kauheaan murhenäytelmään? Mikä oli syynä?

Silloin yhtäkkiä vaikeni minulle asia. Vain yksi peruste voi löytyä
— niin, yksi ainoa! Jos on syvät tunteet, niin voi myöskin rakastaa
kiihkeästi. Ehkäpä hän rakasti jotakuta, ehkä hän oli pitänyt
hänestä kiinni vastoin isänsä tahtoa! Tunsin hänen isänsä maineen
ankaruudestaan, kylmästä välinpitämättömyydestä tuomioissaan. Tässä oli
varmaankin selitys!

Mutta jo seuraavassa minuutissa oikaisin taas harmistuneena
ajatuksiani. Tässä istuin ja haudoin mielessäni hänen rikollisuuttaan
— koetin etsiä pohjaa hänen rikokselleen —löytää sille perustetta!
Muistin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet ajelemassa isänsä
kanssa; johdattelin mieleeni monta kuulemaani kertomusta heidän
kiintymyksestään toisiaan kohtaan; ajattelin kuinka koko hänen
elämänsä, niin paljon kuin tunsin sitä, tiesi tavattoman tyyntä ja
hillittyä, hyvää ja rakastettavaa luonnetta. Ja mitä siihen tuli, että
hän olisi tehnyt rikoksen rakkaussyistä — eikö hänen silmäinsä loiste
hänen nähdessään Roycen puhunut kerta kaikkiaan sellaista oletusta
vastaan? Varmasti täytyi löytyä joku virhe todistuksissa, ja meidän oli
otettava siitä selko.

Pienellä kevennyksen huokauksella nojasin pääni takanani olevaa seinää
vasten. Millainen narri olinkaan! Luonnollisesti saisimme asian
selville. Royce oli sanonut samoin, yleinen syyttäjä oli neuvonut
tavan. Meidän tarvitsi vain todistaa _alibi_. Ja seuraava todistaja
tulisi sen tekemään. Hänen kyyditsijänsä tarvitsi vain sanoa, minne
oli vienyt hänet, missä paikoissa hän oli pysähtynyt, ja kaikki olisi
selvää. Aikana, jolloin rikos tapahtui, hän oli epäilemättä ollut
kaukana Wallstreetiltä! Juttu olisi siten päättynyt — ja päättynyt
ilman, että neiti Holladayn tarvitsi kärsiä ristikuulustelun vaikeaa
koetusta.

»Mitä merkillisin juttu tämä tässä», sanoi eräs ääni vieressäni, ja kun
käännyin syrjittäin, näin, että aivan minun takanani olevalla tuolilla
istui herra, joka myöskin luki kertomusta rikoksesta.

Hän pani sanomalehden pois kädestään ja katsoi minuun.

»Mitä merkillisin juttu!» toisti hän, kääntyen minuun.

Nyökäytin päätäni ja heitin häneen vain pikaisen silmäyksen, kun olin
liian paljon omissa ajatuksissani kiinnittääkseni huomiota häneen. Sain
sellaisen käsityksen, että hän oli punaposkinen, tanakka ja hyvinpuettu
mies sekä ulkomuodoltaan selvästi ranskalainen.

»Suokaa anteeksi», sanoi hän ja kumartui hiukan eteenpäin.
»Muukalaisena tässä maassa kiintyy huomioni teidän
oikeudenkäyntilaitokseenne. Olin tänä aamuna läsnä tutkinnossa ja näin
teidät siellä. Minusta tuntui siltä kuin nuori nainen olisi — mitenkä
sanoisi — pahassa pulassa.»

Hän puhui englanninkieltä erinomaisen hyvin, ainoastaan hieman murtaen.
Silmäsin vielä kerran häntä ja näin, että hänen silmänsä loistivat ja
olivat tarkkaavasti kiintyneet minuun.

»Näyttää siltä», myönsin minä, haluamatta keskustella, vaikka en
samalla kertaa tahtonut olla epäkohtelias.

»Sitä juuri olen minä sanonut itsekseni!» jatkoi hän vilkkaasti. »Tämä
omituinen — kuinka sanoisin — sattuma pukuun nähden esimerkiksi!»

Minä en vastannut; en ollut lainkaan sillä tuulella, että keskustelu
asiasta olisi minua huvittanut.

»Pyydän anteeksi», uudisti hän suostuttelevalla äänellä, yhä istuen
eteenpäin kumartuneena, »mutta se on asia, jonka minä mielelläni
haluaisin tietää. Jos hänet katsotaan syylliseksi, niin mitä sitten
tapahtuu?»

»Siinä tapauksessa hänet luovutetaan rikosasiain oikeudelle», selitin
minä.

»Se tahtoo sanoa, hänet pannaan vankeuteen?»

»Tietysti.»

»Mutta jos olen ymmärtänyt teidän lakinne oikein, voidaan hänet päästää
vapauteen takausta vastaan?»

»Ei henkirikosasioissa», vastasin minä; »ei sellaisessa tapauksessa
kuin tämä, jolloin tuomiona saattaa olla kuolemanrangaistus.»

»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään hitaasti.
»Häntä ei siis vapauteta ennenkuin syyttömyytensä on todistettu? Ja
kuinka kauan siihen kuluisi?»

»Sitä on mahdoton sanoa — kuusi- kuukautta — vuosi kenties.»

»Vai niin, minä ymmärrän», sanoi hän taas ja tyhjensi lasin absinttia,
jonka ääressä hän oli istunut ja leikkinyt, »kiitos selityksestänne.»

Hän nousi ja meni hitain askelin ulos, ja minä tarkkasin tuota
vahvarakenteista vartaloa ja lyhyttä, paksua kaulaa.

Samassa tuli tarjoilija tuoden voileipiä, yhtäkkiä huomasin, että
puoli tuntia jo kauan sitten oli kulunut. Odotin vielä turhaan
neljännestunnin Roycea; sitten söin, otin eväsrasian kainalooni ja
kiiruhdin takaisin tutkintotuomarin luo. Astuttuani sisään sain nähdä
kokoonvaipuneen olennon istumassa pöydän ääressä, ja rohkeuteni
lannistui, kun tunsin hänessä päällikköni. Koko hänen olentonsa ilmaisi
täydellistä epätoivoa.

»Olen ottanut mukaani vähän aamiaista teille, Royce», sanoin niin
iloisena kuin voin. »Asian käsittely alkaa puolen tunnin kuluttua,
parasta on, että syötte vähän.»

Ja minä avasin rasian. Hän katsoi siihen hetkisen ja alkoi sitten
konemaisesti syödä.

»Näytätte aivan kuihtuneelta», rohkenin sanoa. »Eikö olisi parasta,
että hankin teille lasillisen konjakkia? Se virkistäisi teitä.»

»Kuinka tahdotte», suostui hän haluttomasti, ja minä kiiruhdin
toimittamaan asiaani.

Konjakki loi hänen kasvoilleen vähän väriä, ja hän alkoi syödä
suuremmalla ruokahalulla.

»Tilaanko aamiaisen neiti Holladaylle?» kysyin.

»Ei», vastasi hän. »Hän sanoi, ettei hän halua mitään.»

Hän vaipui äänettömyyteen. Silminnähtävästi häntä oli kohdannut uusi
isku minun poissaollessani.

»Mutta, herra Royce», aloitin, »meidän on vain toteennäytettävä
_alibi_, niin koko tämä korttihuone romahtaa kumoon.»

»Niin, ainoastaan se», myönsi hän. »Mutta olettakaa, ettemme voi sitä
tehdä, Lester.»

»Emme voi sitä tehdä?» änkytin. »Tarkoitatteko...»

»Tarkoitan, että neiti Holladay kivenkovaan kieltäytyy sanomasta, missä
hän oli eilen iltapäivällä.»

»Mutta eikö hän sitten ymmärrä, että se on välttämätöntä?» kysyin minä.

»Kyllä. Tein sen hänelle niin selväksi kuin mahdollista. Olen aivan
neuvoton, Lester.»

Niin, jos hänkin alkoi epäillä, niin olivat asiat todellakin huonosti.

»Se on käsittämätöntä!» huokasin ajateltuani muutaman hetken
hajanaisesti sinne ja tänne. »Se on...»

»Niin. Se on uskomatonta.»

»Mutta ajuri?»

»Ajurin todistus ei tule auttamaan meitä paljoa, pelkään — pikemmin
päinvastoin.»

Vedin tosiasiallisesti henkeä — tunsin olevani kuin hukkuva, jonka
kädestä pelastusköysi on äkkiä jollakin käsittämättömällä tavalla
tullut tempaistuksi.

»Siinä tapauksessa...» aloitin, mutta pidättäydyin heti.

»Siinä tapauksessa?»

»Täytyy meidän keksiä joku toinen keino», lopetin veltosti ajatuksen.

»_Onko olemassa_ mitään muuta keinoa, Lester?» kysyi hän kääntyen
rajusti tuolillaan minuun päin. »_Löytyykö_ mitään muuta ulospääsyä?
Jos sellainen on, niin näyttäkää Jumalan nimessä minulle se!»

»Sellaisen täytyy löytyä», väitin innokkaasti, koettaen vakuuttautua
siitä itse. »Sen täytyy olla olemassa, vaikka pelkään sen löytämisen
vaativan aikaa.»

»Ja sillä aikaa tulee neiti Holladay pidettäväksi vangittuna!
Ajatelkaa, mitä se merkitsee hänelle, Lester!»

Olin ajatellut sitä. Olin yhtä epätoivoinen kuin hänkin — mutta
löytääkseen virheen, heikon kohdan todistusketjussa, tarvitaan paremmat
aivot kuin minun, sen tunsin. Olin äärimmäisen neuvottomuuden saaliina.

»No, meidän täytyy tehdä parhaamme joka tapauksessa», jatkoi hän
tyynesti hetken kuluttua. »En ole kadottanut toivoa vielä — sallimus
ohjaa usein tällaisia asioita. Pahimmassa tapauksessa uskon, että neiti
Holladay tulee vielä muuttamaan mielensä. Mikä hänen salaisuutensa
lieneekin, parempi on, että hän ilmaisee sen kuin viettää yhden
ainoankaan tunnin vankilassa. Hänen yksinkertaisesti _täytyy_ muuttaa
mielensä! Ja kiitos, Lester, toimeliaisuudestanne, te olette puhaltanut
minuun uutta elämää.»

Korjasin pois aamiaisen jäännökset, ja muutamia minuutteja sen jälkeen
alkoi kansa jälleen täyttää huoneen. Vihdoin tulivat tutkintotuomari
ja yleinen syyttäjä yhdessä, ja ensiksi mainittu koputti pöytään
kehottaakseen hiljaisuuteen.

»Tutkinto jatkuu», sanoi hän, »neiti Holladayn ajurin, John Brooksin,
kuulustelulla.»

Voin kertoa hänen todistuksensa muutamilla sanoilla. Hänen emäntänsä
oli ajanut puistokatua pitkin suoraan Washington Squarelle. Siellä
hän oli noussut pois vaunuista, käskenyt häntä odottamaan ja jatkanut
matkaa eteläänpäin likaiseen ranskalaiseen kaupunginosaan. Ajuri oli
melkein heti kadottanut hänet näkyvistään ja hiljalleen ajellut ympäri
enemmän kuin kahden tunnin ajan, ennenkuin hän tuli takaisin. Silloin
neiti Holladay oli käskenyt häntä ajamaan kotiin niin nopeasti kuin
voi, eikä sitten ollut pysähdytty ennenkuin perillä. Minkänäköinen oli
hänen pukunsa? Niin, hän oli nähnyt, että se oli tummanpunainen. Hänen
kasvojansa ei ajuri ollut nähnyt, sillä hänellä oli ollut tiheä harso.
Ei, hän ei ollut koskaan ennen kyydinnyt häntä tähän suuntaan.

Vavistuksella käsitin, että ainoastaan yksi henkilö voi vapauttaa
Frances Holladayn siitä verkosta, jota kudottiin hänen ympärilleen. Hän
itse. Jos hän edelleen pysyi vaiteliaisuudessaan, niin hänellä ei ollut
mitään toivoa. Mutta oli varmaa, että hän yhä kieltäytyisi puhumasta,
jollei...

»Siinä kaikki», sanoi tutkintotuomari. »Tahdotteko kuulustella
todistajaa, herra Royce?»

Päällikköni ravisti hiljaa päätänsä, ja Brooks lähti todistajapaikalta.

Taaskin kuiskailivat tuomari ja Singleton keskenään.

»Kutsumme sisään neiti Holladayn kamarineidin vielä kerran», sanoi
ensiksimainittu vihdoin.

Hetkinen senjälkeen seisoi kamarineiti taas tuomarin edessä, tyynempänä
kuin ennen, mutta kuolonkalpeana.

»Ovatko emäntänne nenäliinat jollakin tavoin merkityt?» kysyi Goldberg
häneltä.

»Kyllä, toiset niistä — hänen nimikirjaimillaan kirjainyhdistelmän
muodossa. Useimmat niistä ovat aivan yksinkertaiset.»

»Tunnetteko te tämän?»

Ja hän ojensi todistajalle kamalan todistuskappaleen.

Pidätin henkeäni tytön katsellessa ja käännellessä nenäliinaa vapisevin
käsin.

»En!» vastasi hän painolla, antaen sen takaisin tuomarille.

»Onko teidän emännällänne nenäliinoja, jotka ovat samanlaisia kuin
tämä?»

»Kyllä, niitä hänellä on; tämä on tavallinen nenäliina hyvää lajia,
sellainen, joita useimmat naiset käyttävät.»

Vedin syvän helpotuksen huokauksen; tässä kohden ainakin onni suosi
meitä.

»Siinä on kaikki. Onko teillä mitään kysyttävää, herra Royce?»

Taas ravisti päällikköni päätänsä.

»Tämä on tärkeä todistus jutussanne», lisäsi tuomari. »Onko teillä
todistajia kutsuttavana?»

Mitä todistajia me voisimme saada? Ainoastaan yhden — ja mielestäni
lautakunnan miehet odottaen katselivat meitä. Jos suojattimme todella
olisi syytön, niin minkä vuoksi empisimme toimittaa kuulustelua hänen
kanssaan, antaaksemme hänelle tilaisuuden puolustautua, muutamilla
harvoilla sanoilla hajoittaa koko tämän kamalien asioiden ketjun, jota
niin nopeasti taottiin hänen ympärillensä? Jos hän olisi syytön, niin
eikö hän silloin aivan luonnollisesti haluaisi puhua oman asiansa
puolesta? Eikö vaikuttanut jo yksinään hänen inhonsa...

»Pyytäkää lykkäystä!» kuiskasin. »Menkää neiti Holladayn luo ja
sanokaa, että jos hän ei katkaise vaitioloansa...»

Mutta ennenkuin Royce ennätti vastata, tunkeutui eräs
poliisikonstaapeli esiin huoneen perältä antaen tuomarille kirjeen.

»Eräs lähetti oli täällä juuri nyt ja jätti tämän», selitti hän.

Tutkintotuomari katsoi päällekirjoitusta ja antoi kirjeen päällikölleni.

»Se on teille, herra Royce», sanoi hän. »Näin että osoite oli:

    »_Puolustusasianajaja Royce_.»

Hän avasi kuoren silmäten kiireesti sisältöä. Sitten hän luki sen
läpi vielä kerran ja ojensi sen jälkeen paperin mitä ällistyneimmän
näköisenä minulle. Kirje kuului:

 _Rogers valehtelee. Naisella, joka oli Holladayn luona, oli
 tummanvihreä puku_.




IV

Saan onnellisen päähänpiston


Mykkänä hämmästyksestä tuijotin riveihin. »Rogers valehtelee», oli
siinä. Mutta mitä ihmeen syytä hänellä voisi olla kulkea valheen
kengillä? — Sitäpaitsi olisin, nähdessäni hänet todistajanpaikalla,
voinut vannoa, että hän puhui totta, jopa paljon vasten tahtoaankin.
Olin aina ylpeillyt ihmistuntemuksellani — olisinko siihen määrään
voinut erehtyä tässä tapauksessa. »Naisella, joka oli Holladayn
luona, oli tummanvihreä puku», luin uudelleen ja taas uudelleen. Kuka
oli kirjeen kirjoittaja? Miten hän tiesi hänen pukunsa värin? Oli
ainoastaan yksi mahdollinen selitys — hän tunsi naisen. Selvästi hänen
oli täytynyt olla läsnä tutkinnossa aamulla. Mutta jos hän tiesi näin
paljon, niin minkätähden hän ei astunut itse esille? Tähän löytyi vain
yksi vastaus — hänen täytyi olla rikostoveri. Mutta jos hän olisi
rikostoveri, niin miksi hän antautuisi sitten vaaraan kirjoittamalla
tämän kirjeen, sillä hyvin todennäköistähän oli, että hänen jälkiänsä
seurattaisiin? Minulla oli sellainen tunne kuin jos olisin tullut vielä
kauemmas pimeään labyrinttiin, vielä pitemmän matkan päähän valosta
joka askeleella.

»Haluatteko kutsua todistajia, herra Royce?» kysyi tutkintotuomari
vielä kerran. »Siinä tapauksessa lykkään minä mielelläni jutun
käsittelyn huomiseksi.»

Royce ponnisteli kootakseen ajatuksiansa.

»Kiitos», sanoi hän. »Ehkä saan pyytää teitä tekemään sen hiukan
myöhemmin. Nyt haluaisin kutsuttavaksi sisään herra Rogersin uudelleen.»

»Hyvä», sanoi tuomari, ja Rogers huudettiin todistajain huoneesta.

Katsoin tarkkaavasti häneen, koettaen tutkia hänen ajatuksiansa,
lukea silmien syvyydestä; mutta kuinka terävästi häneen katselinkin,
niin en voinut huomata muuta kuin surua ja huolta hänen katseessaan.
Hän oli harmaantunut Holladayn konttorissa. Hän oli satoja kertoja
osoittautunut luotettavaksi mieheksi; hänellä oli täysi syy omistaa
isännälleen mielihartautta ja kiitollisuutta, ja olin varma siitä, että
hän omistikin; samoin tiesin, että hänellä oli suuri palkka ja että hän
eli hyvissä olosuhteissa.

Että hän itse olisi tehnyt rikoksen tai ollut siinä jollakin tavoin
osallisena, sitä oli ihan mahdoton ajatella. Mutta miksi hän sitten
valehtelisi? Ennen kaikkea, miksi hän koettaisi vetää isäntänsä
tyttären tuon hirveän tapahtuman yhteyteen. Ja miten oli hän voinut,
jos tämä todella oli hänen halunsa, tietää neiti Holladayn puvun värin?
Kuinka synkkä, sotkuinen olikaan se kysymys, joka nyt oli edessämme!

Seuraavina hetkinä näin, että Roycekin tutki häntä ja koetti löytää
jonkun valonsäteen ohjaajaksi. Jos me emme onnistuisi nyt...

Luin kirjeen uudelleen — »tummanvihreä puku» — ja yhtäkkiä, jonkun
magneettisen voiman vaikutuksesta, pisti päähäni selitys tähän
salaperäiseen asiaan. Vavisten innosta kumarruin niinä päällikköni
puoleen.

»Herra Royce», kuiskasin hänelle puoliksi tukahtuneella
äänellä, »luulen ratkaisseeni arvoituksen. Pidättäkää Rogersia
todistajanpaikalla siksi kunnes tulen takaisin.»

Hän katsoi kummastellen minua; sitten hän nyökäytti päätään minun
ottaessani hattuni ja lähtiessäni tunkeutumaan ihmisjoukon läpi.
Tultuani ulos juoksin likimpään kangaskauppaan — kolme korttelia
oikeuspaikasta, ja kuinka hirveän pitkät nämä korttelit sitten olivat!
— sekä sitten takaisin tutkintosaliin. Rogers oli vielä sisällä, mutta
silmäys Royceen selitti minulle, ettei hän ollut saanut urkituksi
häneltä mitään uutta.

»Ottakaa te hänet huostaanne nyt, Lester!» sanoi hän istuutuessani
hänen viereensä. »Minä olen ihan väsynyt.»

Rauhattomuudesta vavisten nousin ylös. Oli ensi kertaa, kun minulle
oli uskottu pääosan esittäminen näin tärkeässä asiassa kuin tämä. Nyt
minulla oli tilaisuus näyttää mihin kykenin. Ajattelepas, etteivät
perustelmani pitäisikään!

»Herra Rogers», aloitin, »olette varmaan ollut silmienne suhteen
huolissanne viime aikoina, vai kuinka?»

Hän katsoi hämmästyneenä minuun.

»Hm, kyllä, vähän», vastasi hän. »Vaikka ei niin paljon, että siitä
maksaisi vaivaa puhua. Kuinka tiesitte sen?»

Itseluottamukseni oli palannut. Olin siis oikealla tiellä!

»En sitä tiennyt», sanoin, hymyillen ensi kerran sen jälkeen kun olin
tullut huoneeseen. »Mutta epäilin sitä. Tässä minulla on muutamia
erivärisiä kangaslappuja. Haluaisin nyt, että valitsisitte niistä sen
lapun, joka on enimmän saman värinen kuin konttorissanne eilisiltana
käyneen naisen puku.»

Minä ojensin hänelle kimpun kangasnäytteitä, ja sitä tehdessäni näin
yleisen syyttäjän kumartuvan pöytänsä yli jännityksen ilme kasvoillaan.
Todistaja katseli hitaasti näytekasan läpi minun silmäillessäni
kuumeentapaisesti häntä. Royce oli aavistanut tarkoitukseni ja katseli
myöskin tarkkaavasti toimitusta.

»Näiden joukossa ei ole ainoatakaan», sanoi Rogers vihdoin, »joka olisi
aivan samanvärinen. Mutta tämä on jotenkin lähellä sitä väriä.»

Hän piti ylhäällä yhtä lappua. Se sattui hyvään paikkaan; kuulin
huoneessa läsnäolijoiden puolitukahutetun, kummastusta ilmaisevan
huudahduksen, ja lautakunnan miehet ojensivat vartaloitaan tuoleillansa.

»Ja minkä värinen tämä lappu on?» kysyin.

»Tummanpunainen, tietysti! Senhän olen jo sanonut.»

Loin riemullisen silmäyksen Goldbergiin.

»Herra tuomari», sanoin niin tyynesti kuin voin, »luulenpa, että olemme
löytäneet vian ketjusta. Herra Rogers on selvästi värisokea. Kuten
näette, on hänen valitsemansa lappu väriltään tummanvihreä.»

Tuntui siltä kuin olisivat kaikki läsnäolijat vetäneet syvän henkäyksen
ja halua paukuttamaan käsiä huomattiin eri tahoilla huonetta.
Sanomalehtikertojain kynät rapisivat — tässä he nyt olivat saaneet
jotakin oikein mielensä mukaista! Royce oli tarttunut minun käteeni ja
kuiskasi liikuttuneella äänellä:

»Rakas poikani, te olette paras meistä kaikista — minä en tule koskaan
unohtamaan sitä!»

Mutta Rogers seisoi tyhmistyneenä ja tuijotti vuoroon meihin vuoroon
kädessään olevaan kangaslappuun.

»Vihreä!» änkytti hän. »Värisokea! Sellaisia tyhmyyksiä! Siitä minulla
ei ole koskaan ollut aavistustakaan!»

»Se on hyvin uskottava», myönsin minä. »Te olette epäilemättä tullut
siksi äskettäin. Useimmat värisokeat eivät tiedä sitä, ennenkuin heidän
silmänsä tutkitaan. Luonnollisesti me tulemme antamaan lääkärin tutkia
teitä; mutta luullakseni on todistus jo riittävän kumoava.»

Goldberg nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi ja yleinen syyttäjä
nojautui taaksepäin tuolissaan.

»Meillä ei ole mitään muuta kysyttävää todistajalta tällä kertaa»,
jatkoin. »Haluan vain että otatte talteen tämän kangaslapun.»

Annoin sen Goldbergille.

Hän pani sen muiden pöydällänsä olevien esineiden joukkoon, ja minä
istuin taasen päällikköni viereen. Tämä oli saanut takaisin kaiken
entisen pontevuutensa ja näytti aivan toiselta ihmiseltä.

»Jos sallitte, haluaisin minä kutsuttavaksi neiti Holladayn
kamarineidin uudelleen», sanoi hän. Hänen pyyntöönsä suostuttiin heti.
Tyttö huudettiin sisään ja Rogers meni huumaantuneena todistajain
huoneeseen.

»Oletteko aivan varma, että teidän emännällänne oli tummanpunainen
puku päällään eilen iltapäivällä?» kysyi hän tytön seisoessa jälleen
todistajanpaikalla.

»Olen aivan varma!»

»Eikö se ollut tummanvihreä? Ajatelkaa tarkoin!»

»Minun ei tarvitse ajatella», vastasi hän terävästi nytkäyttäen
päätään. »Neiti Holladaylla ei ole yhtään tummanvihreää pukua — eikä
vaalenvihreää liioin — hän ei pidä siitä väristä — se ei sovi hänelle.»

»Hyvä on», sanoi Royce, ja tyttö meni takaisin todistajain huoneeseen
ymmärtämättä hitustakaan kysymyksen tarkoitusta.

»No niin, ottakaamme nyt sisään vielä konttoripoika», jatkoi hän; ja
tämä nuori kunnon mies huudettiin esiin.

»Sanotte, ettette nähnyt naisen kasvoja, kun hän läksi konttorista
eilen illalla?»

»Niin, herra.»

»Mutta te näitte hänen pukunsa?»

»Sen näin.»

»Ja minkä värinen se oli?»

»Tummanvihreä.»

»Hyvä», sanoi Royce ja istuutui tuolilleen huoaten helpotuksesta.
Meillä oli ollut kysymyksen ratkaisukeino käsissämme jo aamupäivällä,
ja olimme laiminlyöneet sen! No, nyt olimme kaikessa tapauksessa
löytäneet sen. »Herrani», jatkoi hän kovasti kuuluvalla äänellä ja
loistavin katsein, hypäten ylös ja kääntyen lautakunnan puoleen, »olen
valmis tuomiollenne. Tahdon ainoastaan viitata, että sillä käänteellä,
jonka asia nyt on saanut, kumoutuu koko kanne neiti Holladayta vastaan!
Se oli mahdoton ensi hetkestä asti!»

Hän istuutui taas ja loi silmäyksen tuomariin.

»Herrat lautakunnan jäsenet», alkoi Goldberg, »minun on vain
muistutettava teitä, että tuomionne, millainen se tulleekin olemaan,
ei ole ratkaiseva tässä jutussa. Poliisiviranomaiset tulevat jatkamaan
tiedustelujansa, että syyllinen ei pääsisi pakoon. Minun mielestäni
ei meidän tehtäviimme kuulu tämän asian enempi käsitteleminen — se
jätettäköön sellaisissa asioissa taitavampiin ja kokeneempiin käsiin,
enkä myöskään arvele, että meidän pitäisi syyttää jotakin henkilöä niin
kauan kuin löytyy uskottavaa syytä epäillä hänen rikostansa. Odotamme
tuomiotanne.»

Lautakunta marssi verkalleen pois, ja minä tutkiskelin levottomasti
heidän katseitaan. Tutkintotuomarin ohjausta muistaen heidän ei
pitänyt voida muuta kuin antaa yksimielinen tuomio; mutta tiesin, että
lautakunnan mielipide aina on ennakolta arvaamaton ja usein tulee mitä
odottamattomimpiin tuloksiin.

Syyttäjä tuli alas paikaltaan ja puristi meidän molempien käsiä.

»Sepä oli uljas työ!» sanoi hän vilpittömällä ihastuksella. »Mikä teitä
johti epäilemään jotakin sellaista?»

Vastaukseksi Royce ojensi hänelle kirjeen. Hän luki sen ja tuijotti
hämmästyneenä meihin.

»Mitä tämä on?» puhkesi hän sanoiksi. »Kuka on kirjoittanut tämän?»

»Se on kirje, joka annettiin meille hetki sitten», vastasi Royce.
»Tiedätte siitä yhtä paljon kuin mekin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin
se olisi sangen tärkeä todistuskappale. Luovutan sen teille.»

»Tärkeä!» huudahti Singleton. »Uskonpa sen. Herrani», hänen silmänsä
vilkkuivat, »tämän on kirjoittanut joko joku rikostoveri tai nainen
itse!»

Päällikköni nyökäytti.

»Oikein», sanoi hän. »Koetan viipymättä päästä kirjeen kirjoittajan
jäljille.»

Singleton käännähti ympäri ja kuiskasi muutamia sanoja eräälle
kirjurille, joka riensi ulos huoneesta. Sitten hän antoi merkin
kahdelle parrattomalle, vahvarakenteiselle miehelle, jotka istuivat
lähellä, puhui muutamia sanoja tutkintotuomarin kanssa ja vetäytyi
sitten noiden molempien miesten seuraamana viimeksimainitun
yksityishuoneeseen. Sanomalehtikertojat kokoontuivat ympärillemme
onnitellen ja kysellen. He vainusivat salaisuutta. Mikä se oli, jonka
Singleton sai? Mikä uusi todistus se oli, joka oli ilmaantunut? Oliko
kirjeessä jotakin oikeudenkäyntiä koskevaa? Mitä siinä oli?

Royce hymyili.

»Herrat», sanoi hän, »toivoakseni minulla ei muutamien minuuttien
kuluttua ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Enempien tietojen
saamista varten neuvon kääntymään yleisen syyttäjän puoleen — juttu on
hänen käsissään.»

Mutta ne miehet, jotka Singleton oli ottanut mukaansa
yksityiskonttoriin, olivat Karle ja Johnston, taitavimmat salapoliisit,
mitä voitiin saada. Mitä hänellä oli heidän kanssaan tekemistä?
Royce kohautti vain olkapäitään vastaukseksi, minkä jälkeen kertojat
luopuivat hänestä ja pakkautuivat tutkintotuomarin huoneen oven
ulkopuolelle.

Hetkisen kuluttua se avautui, ja molemmat salapoliisit tulivat
kiiruhtaen ulos. He eivät katsoneet oikealle eikä vasemmalle, vaan
tunkeutuivat välinpitämättöminä joukon läpi eivätkä huolineet vähääkään
heille sataneista kysymyksistä. Sitten tuli yleinen syyttäjä. Hän
käsitti heti aseman.

»Herrat», sanoi hän kohottaen ääntään, »en voi vastata mihinkään
kysymyksiin! Pyydän teitä asettumaan jälleen paikoillenne, muuten minun
täytyy kehoittaa tuomaria tyhjentämään huone.»

Kertojat tiesivät, että hän tarkoitti mitä sanoi, ja alakuloisina
ja suuttuneina he siis menivät tuoleilleen, turhaan koettaen keksiä
arvoituksen ratkaisua. Tutkintotuomarin kirjuri sai kuitenkin heidät
luopumaan mietiskelystään.

»Lautakunta on valmis antamaan päätöksensä», ilmoitti hän.

»Hyvä! Antakaa heidän tulla!»

Ja lautakunta asteli hitaasti takaisin paikoilleen. Minä katselin
jokaisen kasvoja erikseen ja kirosin itsekseni inhimillisten
kasvonpiirteitten ilmeettömyyttä.

»Oletteko tulleet yksimielisyyteen tuomiostanne, herrat?» kysyi tuomari.

»Olemme», vastasi eräs heistä ja ojensi kirjurille paperin.

»Onko tämä teidän tuomionne, herrat?» kysyi tuomari. »Oletteko kaikki
siitä yksimieliset?»

He vastasivat myöntävästi kaikki sen mukaan kuin heidän nimensä
huudettiin.

»Kirjuri saa lukea tuomion», sanoi Goldberg.

Tämä nousi ylös ja rykäisi.

»Me lautakunnan jäsenet», luki hän, »kutsuttuina tuomitsemaan Hiram W.
Holladay-vainajaa koskevassa jutussa, olemme huomanneet, että hän on
kuollut veitsen pistosta kaulaan, jonka piston on kynäveitsellä tehnyt
yksi taikka useampi tuntematon henkilö.»




V

Syön päivällistä tuntemattoman kanssa


Tutkintotuomari vapautti lautakunnan ja tuli alas pudistamaan käsiämme.

»Palkitsen teidän älykkyytenne, herra Royce», sanoi hän. »Tahdotteko
viedä tämän hyvän uutisen neiti Holladaylle?»

Päällikköni ei voinut olla punehtumatta ilosta, mutta onnistui
kuitenkin vastaamaan luontevasti.

»Kyllä, tietysti, mielelläni, jos sitä haluatte», sanoi hän.

»Sitä juuri haluan», toisti Goldberg hienotunteisuudella ja
arvonannolla, joka ihmetytti minua. »Voitte lähettää pois konstaapelin,
joka on hänen luonaan.»

Päällikköni katsoi kysyvästi yleiseen syyttäjään.

»Ennenkuin lähden, haluaisin kysyä teiltä, mitä aiotte vielä tehdä?»
sanoi hän.

»Aion ottaa selvän siitä, kuka on kirjoittanut tämän kirjeen», vastasi
Singleton hymyillen.

»Mutta neiti Holladayhin nähden?»

Singleton naputti miettivästi lyijykynällä huuliaan.

»Ennenkuin vastaan», sanoi hän vihdoin, »haluaisin tulla mukaanne ja
tehdä hänelle yhden kysymyksen.»

»Tehkää niin!» sanoi Royce heti ja meni näyttäen tietä edellä siihen
huoneeseen, jossa neiti Holladay meitä odotti.

Hän nousi punehtuen mielenliikutuksesta, kun me astuimme sisään, ja
seisoi katsoen meihin virkkamatta mitään, mutta huolimatta hänen
tavattomasta mielenmaltistaan ymmärsin, mitä kauheata tuskaa hän kärsi.

»Neiti Holladay», alkoi päällikköni, »saanko esittää herra Singletonin,
yleisen syyttäjän? Hän haluaa tehdä teille muutamia kysymyksiä.»

»Ainoastaan yhden», oikaisi Singleton kumartaen. »Olitteko isänne
konttorissa eilen iltapäivällä, neiti Holladay?»

»En!» vastasi hän heti painolla. »En ole ollut isäni konttorissa
runsaaseen viikkoon.»

Näin Singletonin tutkivasti katselevan häntä hetkisen; sitten hän
kumarsi jälleen.

»Siinä kaikki», sanoi hän. »En luule, että todistukset oikeuttavat
minua pidättämään suojattianne, herra Royce.»

Sen sanottuaan hän lähti huoneesta, ja minä seurasin häntä, sillä
tiesin, ettei minulla ollut enää mitään osaa näyteltävänä päällikköni
asiassa. Menin sitten takaisin pöytämme ääreen ja kokoilin
kapineitamme. Huone oli vähitellen tyhjentynyt, ja kymmenen minuutin
perästä olivat ainoastaan tutkintotuomari ja hänen kirjurinsa jäljellä.
Heidän oli otettava uusi juttu käsiteltäväksi, niin näytti — uusi
juttu, joka ehkä saisi aikaan yhtä paljon levottomuutta ja tuskaa kuin
meidänkin juttumme oli tehnyt. Viisi minuuttia tämän jälkeen tuli
päällikköni kiireisesti luokseni ja loistava ilme silmissänsä kertoi
minulle, kuinka hänet oli otettu vastaan.

»Neiti Holladay on lähtenyt kotiin kamarineiteineen», sanoi hän. »Hän
pyysi minua kiittämään teitä siitä, mitä olette tehnyt tänä päivänä,
Lester. Sanoin hänelle, että itse asiassa te teitte kaiken. — Niin,
niin se oli!» lisäsi hän vastaukseksi kieltävään eleeseeni. »Minun
harhaillessani avutonna pimeydessä te löysitte tien valkeuteen. Mutta
tulkaa nyt, meidän täytyy joutua takaisin konttoriin.»

Saimme ajurin kadulta, ja kohta ajoimme takaisin samaa tietä, jota
olimme kulkeneet aamulla — ääretön aika sitten, tuntui minusta. Kello
oli vasta muutamia minuutteja yli kolmen, ja ajattelin itsekseni, että
nyt minulla olisi aikaa käydä läpi Hurdin jutun asiakirjat, ennenkun
lähden konttorista illalla.

Graham istui vielä työpöytänsä ääressä ja pyysi heti meitä kertomaan
tutkinnon kulusta. Menin takaisin työhöni ja kuulin paikalleni
ainoastaan pari sanaa silloin tällöin, mutta kylliksi kaikessa
tapauksessa huomatakseni, että tuo merkillinen juttu kiinnitti
vanhemman päällikköni mieltä. Mitä minuun tulee, työnsin päättävästi
luotani kaikki ajatukset siitä ja antauduin yksinomaan siihen työhön,
joka minulla oli. Vihdoin oli se valmis ja helpotuksen huokauksella
lukitsin pöytäni. Graham nyökäytti minulle ulos lähtiessäni
ystävällisesti päätään, ja jätin konttorin ilokseni tuntien, että olin
tehnyt kunnon päivätyön tänään sekä omaksi että päämieheni hyväksi.

Eräs nuori mies, joka nähdäkseni oli kävellyt edestakaisin käytävässä,
seurasi minua hissiin.

»Anteeksi, ettekö ole herra Lester?» kysyi hän juuri sen lähtiessä
laskeutumaan alas.

»Kyllä», vastasin ja katsoin kummastellen häneen.

Hän oli hyvin puettu ja hänellä oli eloisat, valppaat silmät ja
merkikkäät, miellyttävät kasvonpiirteet. En ollut koskaan ennen nähnyt
häntä.

»Menette kai syömään päivällistä vai kuinka, herra Lester?» jatkoi hän.

»Niin», myönsin vielä enemmän kummastellen.

»Toivoakseni ette pidä minua tunkeilevana», sanoi hän hymyillen
hämmästyneelle katseelleni, »mutta olisin mielissäni, jos tahtoisitte
syödä tänään päivällistä kanssani. Lupaan, että te tulette saamaan yhtä
hyvän päivällisen kuin missään muualla New Yorkissa.»

»Mutta minä en ole päivällispuvussa», panin vastaan.

»Se ei tee mitään — enhän ole minäkään, kuten näette. Tulemme olemaan
kahdenkesken.»

»Missä», kysyin minä.

»Mitä sanotte 'Studiosta'?»

Hissi oli nyt tullut pohjakerrokseen, ja me lähdimme siitä yhdessä.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä seuralaiseni minusta tahtoi, ja
kuitenkin voi sillä olla vain yksi selitys — sen täytyi olla jollakin
tavalla yhteydessä Holladayn jutun kanssa. Jos vain ei — ja minä
katsoin häneen taas. Ei, varmasti hän ei ollut mikään kujeilija — ja
vaikkapa sellainen olisi ollutkin, niin minulla ei olisi mitään pientä
seikkailua vastaan. Uteliaisuuteni voitti.

»Hyvä», sanoin, »otan tarjouksenne kiitoksella vastaan, herra —»

Hän nyökäytti hyväksyvästi.

»Nyt puhuitte kuin ymmärtäväinen ihminen ainakin. No niin, ette tule
jäämään palkitsematta. Nimeni on Godfrey. Ei, te ette tunne minua,
mutta minä esittelen kohta itseni. Tässä on ajuri.»

Nousin siihen ja hän seurasi. Minusta näytti kuin tänään olisi
tavattoman monta ihmistä vetelehtinyt talon portin ulkopuolella, mutta
muutamassa hetkessä me olimme poissa, enkä ennättänyt ajatella heitä
sen enempää. Vierimme tiehemme Broadwayta pitkin ja poikkesimme sitten
pohjoiseen tuolle kolmen mailin pituiselle, Union Squarelle vievälle
suoralle tielle. Huomasin heti, että ajoimme tavattoman kovaa vauhtia
ja että se aina lisääntyi ajajan saadessa vapaan ja avoimen tien
eteensä. Seuralaiseni avasi katoksessa olevan luukun, kun poikkesimme
Kolmannelletoista kadulle.

»Hyvinkö kaikki, Sam?» huusi hän.

Kyytimies virnisti meille aukosta.

»Kaikki hyvin, herra», vastasi hän. »Ne eivät voineet pysyä meidän
mukanamme kauan. Ne ovat kaukana perässämme.»

Luukku pamahti taas kiinni, me poikkesimme Seitsemännelle puistokadulle
ja pysähdyimme kohta senjälkeen Studioravintolan edustalla — harmaa
ja pelottava ulkoapäin, mutta satumaisen kaunis sisältä. Seuralaiseni
osoitti tien portaita ylös erääseen yksityiseen huoneeseen, jossa oli
pöytä valmiiksi katettuna meille. Ostereita tuotiin sisään melkein
ennenkuin olimme ennättäneet istuutua.

»Kuten näette», sanoi hän hymyillen, »olin niin uskalias ja uskoin
teidän tulevan mukaani, että tilasin päivällisen ennakolta.»

Katsoin häneen vastaamatta. En käsittänyt lainkaan. Ehkäpä tämä oli
se henkilö, joka kirjoitti salaperäisen kirjeen? Mutta mikä oli siinä
tapauksessa hänen tarkoituksensa? Ennen kaikkea, miksi hän saattaisi
itsensä ilmi?

Hän hymyili taas kohdatessaan silmäykseni.

»Ihmettelette tietysti, mitä tämä merkitsee», sanoi hän. »No niin, minä
tunnustan heti kaikkityyni. Tahdon puhua kanssanne Holladayn jutusta ja
arvelin, että päivällinen 'Studiossa' olisi kaikkein paras tilaisuus.»

Nyökäytin. Liemi oli ihmeen ylellinen.

»Olitte oikeassa», myönsin. »Se oli neronleimaus.»

»Tiesin, että pitäisitte siitä. Näettekö, aina aamusta alkaen olen
tutkistellut teitä. Teidän kepposenne oikeussalissa iltapäivällä oli
suurenmoinen — loistavinta mitä olen nähnyt.»

Kumarsin kiitokseksi.

»Olitte siis siellä?» kysyin.

»Tietysti, se oli jotakin, jota en koskaan unohda.»

»Olihan värisokeuden ajatus niin lähellä.»

»Niin, niin lähellä, että kukaan muu ei sitä hoksannut. Olemme yleensä
kernaita unohtamaan yksinkertaisimmat selitykset, jotka, kun kaikki käy
ympäri, melkein aina ovat oikeita. Ainoastaan kirjoissa me tapaamme
vastakohdan. Kuten ehkä muistatte, neuvoo Gaboriau aina epäilemään
todennäköistä?»

»Niin. Mutta minulla ei ole samanlainen mielipide kuin hänellä.»

»Ei minullakaan. Katsotaanpa vain tätä asiaa esimerkiksi! Luullakseni
voi varmuudella väittää, että murha, kun se ei ole seurauksena
väkivallan himosta, aina tehdään joko koston tai voiton himosta.
Mutta neiti Holladayn elämän ovat sanomalehtien kertojat jotenkin
perinpohjaisesti tutkineet, eikä minkään ole huomattu ilmaisevan, että
hän olisi tehnyt jonkun verivihollisekseen, ainakaan siitä ihmisten
luokasta, joka turvautuu murhaan — siten on ajatus, että se olisi tehty
koston himosta, kokonaan mahdoton. Toiselta puolen ei kukaan tule herra
Holladayn kuolemasta hyötymään — mutta monet sitävastoin häviämään —
itse asiassa kaikki, joilla on ollut hänen kanssaan tekemistä. Ensi
silmäyksellä voi olettaa, että hänen tyttärensä siitä hyötyisi; mutta
minä luulen, että hän häviää kaikista enimmän. Hänellä oli jo niin
paljon rahaa kuin tarvitsi, ja hän kadotti isänsä, josta, sen mukaan
kuin varmuudella tiedetään, hän piti sydämellisesti. Mitä siis jää
jäljelle?»

»Vain yksi asia», sanoin huvitettuna hänen perusteluistaan. »Väkivallan
himo.»

Hän nyökäytti päätään riemukkaana.

»Juuri se! No, kuka nyt oli nainen! Ensimmäisestä hetkestä asti olin
varma, että se ei voinut olla hänen tyttärensä — paljas ajatuskin siitä
oli mahdoton. Ja yhtä mahdottomalta näyttää ajatus, että Holladaylla
olisi ollut läheisiä suhteita jonkun toisen naisen kanssa. Hänellä ei
varmasti ole sellaisia ollut viime neljännesvuosisatana — mutta sitä
ennen — niin, se ei, tietysti ole niin varmaa. Ja on olemassa eräs
silmäänpistävä seikka, joka todella viittaa johonkin sellaiseen.»

»Niin, te tarkoitatte luonnollisesti konttorissa kävijän
yhdennäköisyyttä Holladayn tyttären kanssa?»

»Niin juuri. Sellaisen yhdennäköisyyden täytyy olla olemassa —
tavattoman, vieläpä erityistä huomiota herättävän yhdennäköisyyden —
muuten ei Rogers olisi antanut pettää itseänsä. Teidän on kuitenkin
muistettava, että Rogersin konttori ei ollut erinomaisesti valaistu
ja että hän katsoi häneen vain pikimmittäin. Mutta mitä vähempiä
erilaisuuksia hänellä mahtoi ollakin, niin kokonaisuudessaan oli nainen
neiti Holladayn näköinen. Kasvonpiirteiden yhdennäköisyyttä voidaan
usein tavata sattumaltakin, mutta kun koko olento, käytös, kaikki
tämä sopii yhteen, niin asia on toinen — se ilmaisee sukulaisuutta.
Mielipiteeni on, että hän on avioton lapsi, ehkä neljä, viisi vuotta
vanhempi kuin neiti Holladay.»

Istuin hiljaa muutaman hetken ja mietin. Tämä perustelu ei ollut
niinkään hullu, mutta silläkin oli vikansa.

»Katsokaamme nyt, mihin tämä meidät johtaa!» jatkoi hän. »Otaksukaamme,
että Holladay oli vuosikausia pitänyt huolta tästä aviottomasta
tyttärestään! Vihdoin kävi niin, että hän syystä taikka toisesta riisti
tytöltä tämän tuen; taikka myöskin tyttö ehkä ajattelee, että hän saa
liian vähän. Miten tahansa — voimme kyllä otaksua sitä — hän keksi,
pyydettyään kirjeellisesti turhaan apua, epätoivoisen keinon — mennä
isänsä konttoriin panemaan henkilökohtaisesti vastalauseensa. Hän tapaa
isänsä taipumattomana — mehän tunnemme hänen maineensa itsepäisyydestä,
kun hän kerran oli tehnyt päätöksensä. Hän soimaa häntä — muistakaa,
että hän on jo mielettömänä raivosta — ja isä vastaa sillä purevalla
ivalla, josta hän oli tunnettu. Vihan puuskassa tempaa nainen veitsen
ja pistää sillä häntä; sitten hän koettaa omantunnon soimauksesta
estää veren vuodon. Lopuksi hän näkee, ettei se hyödytä, ettei hän voi
pelastaa häntä, ja poistuu konttorista. Onhan kaikki tämä otaksuttavaa,
vai kuinka?»

»Täydellisesti», myönsin minä ja katsoin häneen vähän hämmästyneenä.
»Mutta yhden asian unohdatte. Rogers selitti, että hän tunsi kaikki
isäntänsä asiat ja että hän ehdottomasti olisi saanut tietoonsa
jokaisen sellaisen suhteen, josta puhutte.»

Kesti-isäntäni istui hetken ja mietti.

»En usko, että Rogersin välttämättä tarvitsi tietää sitä», sanoi
hän vihdoin. »Mutta, jos niinkin olisi ollut asian laita, niin on
olemassa toinen selitys. Holladay _ei_ ole pitänyt huolta aviottomasta
lapsestaan, joka eräänä kauniina päivänä saa tietää, että hän on hänen
isänsä ja etsii hänet käsiinsä vaatiakseen oikeuksiaan. Se sopii
yhteen, vai kuinka?»

»Kyllä», tunnustin minä. »Se on myöskin otaksuttavaa.»

»Enemmän kuin otaksuttavaa», huomautti hän tyynesti. »Mitkä asian
yksityiskohdat lienevätkin, niin on itse arvelun todenmukaisuus
epäämätön — se on ainoa, joka sopii yhteen olosuhteiden kanssa. Luulen
sen kestävän koetuksen. Ja kirje auttaa lisäksi todistamaan sen; ettekö
huomaa sitä?»

»Kirje?»

Säpsähdin kuullessani sen sanan, ja epäluuloni heräsivät taaskin
eloon. Heitin pikaisen silmäyksen häneen, mutta hänen silmänsä olivat
kiintyneet pöytäliinaan, jolla hän vieritteli pieniä leivänmurupalloja.

»Kirje», jatkoi hän, »todisti kaksi asiaa. Ensiksi, että sen
kirjoittaja otti osaa neiti Holladayn kohtaloon; toiseksi, että hän,
mies taikka nainen, tunsi Rogersin, konttoristin, hyvin — niin, enemmän
kuin hyvin — melkein niin hyvin kuin lääkäri tuntee vanhan potilaansa.»

»Minä yhdyn ensimmäiseen kohtaan», sanoin, »mutta toisen kohdan saatte
selittää vähän tarkemmin.»

»Toinen on itsestään selvä. Mitenkä voi kirjeenkirjoittaja olla
selvillä Rogersin viasta?»

»Viasta?»

»Niin — hänen värisokeudestaan. Minun on tunnustaminen, että se on
minulle arvoitus. Miten _voi_ joku toinen tietää sen, kun ei Rogers
itse sitä tiennyt? Siihen haluaisin saada selityksen. Ehkäpä on koko
maailmassa vain yksi, mies taikka nainen, joka tiesi sen — ja se on
hän, joka on kirjoittanut kirjeen. Kuka hän mahtaa olla?»

»Mutta...» aloin äkkiä — mutta samassa maltoin mieleni. Ilmaisisinko
hänelle erehdyksensä? Tai oliko se vain ansa, jonka hän oli eteeni
virittänyt?

Hänen silmänsä eivät enää olleet suunnatut pöytäliinaan vaan minuun.
Ja niissä oli sellainen hohde, jota minä en oikein ymmärtänyt. Tunsin,
että minun täytyi olla varovainen.

»Pitäisi olla jotenkin helppoa päästä kirjeen kirjoittajan jäljille»,
sanoin.

»Poliisi ainakaan ei ole arvellut samaa.»

»Eikö?»

»Ei. Kirjeen jätti ovenvartijalle eräs poika — aivan tavallinen
kaksitoista-, neljätoistavuotias poika. Ovenvartija ei kiinnittänyt
tarkempaa huomiota häneen. Hän sanoi, ettei kirjeeseen tule mitään
vastausta, ja meni tiehensä. Mitenkä voisi poliisi saada käsiinsä
hänet? Mutta voimme otaksua, että se olisi mahdollista. Todennäköisesti
on silloin kaikki, mitä hän voi puhua, siinä, että eräs herra
pysähdytti hänet kadun kulmassa ja antoi hänelle lantin siitä, että
veisi kirjeen tutkintotuomarille.

»Hän voisi selittää miehen ulkomuodon», rohkenin lausua väliin.

»Oh, minkä arvoinen olisi sitten poikanulikan selitys? Parhaassa
tapauksessa se olisi häilyvä ja epämääräinen. Sitäpaitsi he eivät ole
päässeet lainkaan pojan jäljille. Mutta palatkaamme kirjeeseen!»

Olimme päässeet kahviin ja sikaareihin, ja minusta tuntui jo olevan
aika panna vastaan.

»Ennenkuin palaamme kirjeeseen, herra Godfrey», sanoin minä, »haluaisin
tehdä teille kaksi suoraa kysymystä. Miksi tämä asia kiinnostaa teitä?»

»Samasta syystä kuin kaikkia muita, jotka työskentelevät rikoksen
selville saamiseksi», vastasi hän hymyillen.

»Kuulutte siis poliisiin?»

»Minä olen kuulunut siihen. Nykyään minulla on toinen toimi.»

»Ja mikä oli tarkoituksenne tuodessanne minut tänne tänä iltana?»

»Osittain olen sen saanut jo toteutetuksi kauttanne. Muuten pyytäisin
teitä antamaan minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä.»

»Ja kuka oli se, joka ajoi meitä takaa Broadwaylla?»

»Oh, minulla on kilpailijoita», hymähti hän. »Olen hyvilläni että
suoriuduin heistä sangen kauniisti. Kuulkaa, oletteko hyvä ja annatte
minulle jäljennöksen tuosta kirjeestä, herra Lester?»

»En», vastasin selvästi. »Jos haluatte saada sellaisen, saatte kääntyä
poliisin puoleen. Minä olen asiasta erossa.»

Hän kumarsi minulle pöydän yli nauraen. Hänen järkähtämättömän hyvä
luontonsa lauhdutti minua.

»Yhden asian sanon kaikessa tapauksessa», lisäsin minä »Kirjeen
kirjoittajalla ei ollut tietoa Rogersin värisokeudesta. Siinä asiassa
olette harhateillä.»

»Olenko?» kysyi hän hämillään. »Kuinka te sitten tiesitte, herra
Lester?»

»Luulen, että te salapoliisit sanoisitte sitä _intuitioniksi_ — se oli
tekemäni johtopäätös.»

Hän veti miettiväisenä pari savua sikaaristaan, katsellen tutkivasti
minuun.

»No, minun täytyy sanoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »että te
ryöstätte minulta vakaumukseni! Johtopäätös! Sepä oli todellakin
nerokkaasti teiltä!»

Taas hän kumarsi minulle kiitokseksi.

»Ja se on kaikki, mitä voitte minulle sanoa!» lisäsi hän.

»Niin, pelkään.»

»No, kiitos joka tapauksessa kaikesta», sanoi hän ja karisti
poron sikaaristansa. »Nyt pelkään, että minun täytyy erota teistä.
Minulla on kovin paljon tehtävää, ja te olette antanut minulle monta
mieltäkiinnittävää tietoa seuratakseni. Pyydän teitä olemaan vakuutettu
siitä, että minulla on ollut erittäin hupainen ilta ja toivon, ettei
teilläkään ole ollut ikävä?»

»Päinvastoin», sanoin sydämellisesti. »Oikein hauska.»

»Siis pyydän teiltä viimeistä suosiota. Ajurini on tuolla oven
ulkopuolella. Minä en voi häntä käyttää, niin että pyydän teitä olemaan
hyvä ja käyttämään.»

Näin, että hän todellakin halusi sitä.

»Mielelläni», sanoin.

»Kiitos, kiitos!»

Hän seurasi minua eteishuoneeseen, huusi ajurin ja puristi lämpimästi
kättäni.

»Hyvästi, herra Lester», sanoi hän. »Olen iloinen saatuani tutustua
teihin. Muuten en ole mikään salaperäinen henkilö — tällä hetkellä se
vain kuuluu toimialaani. Toivon tapaavamme toisiamme joskus uudelleen.»

Ajuri ei näyttänyt pitävän lainkaan kiirettä kyyditessään minua
kotiini, niin että minulla oli hyvää aikaa ajatella illan tapahtumia,
mutta kuitenkaan en voinut tulla niistä mihinkään johtopäätökseen. Mitä
Godfrey oli hyötynyt minusta kestityksellään, en voinut käsittää. Ja
kuitenkin näytti hän tyytyväiseltä. Mitä hänen arvoituksenratkaisuunsa
tulee, niin tunnustin, että se ei ollut ainoastaan älykäs vaan myöskin
mestarillinen — varmasti parempi kuin mihin itse ilman apua olisin
pystynyt.

Rattaat pysähtyivät asuntoni edessä. Astuin alas, annoin kyytimiehelle
juomarahaa ja juoksin portaita ylös eteishuoneen ovelle. Emäntäni
kohtasi minut kynnyksellä.

»Voi, herra Lester!» huudahti hän. »Mikä kauhea ilta minulla on ollut!
Joka viides minuutti on joku tullut etsimään teitä, ja huoneessanne
on parastaikaa kokonainen lauma ihmisiä. Olen koettanut saada heidät
lähtemään tiehensä, mutta se ei auta!»




VI

Godfreyn ylistely


Seisoin aivan hämmästyneenä.

»Kokonainen lauma huoneessani!» toistin. »Mitä se merkitsee, rouva
Fitch?»

»Sanomalehtimiehiä! He ovat olleet kiduttamaisillaan minut kuoliaaksi!
Näyttävät uskovan, että minä olen piiloittanut teidät jonnekin.
Toivoakseni ei teitä ole kohdannut mikään ikävyys, herra Lester?»

»Ei, ei ensinkään», vastasin nauraen ja huokasin helpotuksesta, sillä
olinhan pelännyt, en tiedä itsekään, mitä onnettomuutta. »Toimitan pian
herrat pois!»

Niin juoksin ylös portaita.

Jo kauan ennenkuin tulin huoneeseeni, kuulin äänten surinaa ja tunsin
eri tupakkalajien hajun.

He olivat ruvenneet huvittelemaan kaikella lailla, kuluttaen aikaansa
tarinoimalla, luullakseni, ja kun astuin sisään, tervehdittiin
minua eläköönhuudolla. He olivat sellaisia sydämellisen eloisia,
hyväluontoisia poikia, että oli mahdotonta suuttua heihin — ja
sitäpaitsi tiesin, että he olivat kunnon miehiä, että he tekivät
työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan niukasta palkasta, pelkästä
rakkaudesta työhönsä, että he olivat sukkelia vainuamaan petosta,
juonia ja epärehellisyyttä ja järkähtämättömiä paljastaessaan kaikkea
sellaista, että heistä oli mieluista tehdä hyvää salassa ja pysyä
tuntemattomina muille, paitsi niille muutamille, jotka olivat kulissien
takana ja tiesivät pitää heitä oikeassa arvossa. Vastasin siis
hymyillen heidän tervehdyksiinsä ja istuuduin tuolille, jonka eräs
heistä kohteliaasti tarjosi minulle.

»No niin», aloitin ja katsoin heihin.

»Herra Lester», sanoi se, joka oli luovuttanut tuolin minulle,
»sallikaa minun esittäytyä, nimeni on Rankin, _Planetin_ edustaja.
Nämä herrat täällä — ja hän osoitti käden liikkeellä toisia — ovat
virkaveljiäni sanomalehtimiestoimessa. Olemme kiihkeästi odottaneet
teitä täällä saadaksemme esittää teille muutamia kysymyksiä.»

»Hyvä! Olkaa hyvä!» sanoin.

»Ensiksi ja etusijassa haluaisimme tietää ajatuksenne siitä, mistä
rikos aiheutui. Teidän osanottonne jutun käsittelyyn iltapäivällä sai
meidät vakuutetuiksi siitä, että te osaatte laskea kaksi ja kaksi
yhteen, joka on enemmän kuin voidaan sanoa tavallisista kuolevaisista.
Yleisö, suuri yleisö, haluaa tietää ajatuksenne.»

»Mutta minulla ei ole mitään ajatusta!» väitin vastaan. »Sitäpaitsi en
usko, että minä herätän suuren yleisön mielenkiintoa lainkaan. Olen
kokonaan erossa asiasta, näettekö, herrat! Pestyämme puhtaaksi neiti
Holladayn on tehtävämme päättynyt.»

»Mutta _onko_ neiti Holladay puhtaaksi pesty?» niskoitteli hän. »Eikö
ole ajateltavissa, että hän niiden kahden tunnin kuluessa, jotka hän
oli poissa vaunustaan, on voinut pukeutua uudelleen, mennä isänsä
konttoriin ja sitten pukeutua taas? — Eikö hän siinä tapauksessa aivan
luonnollisesti olisi valinnut vihreää pukua, kun hän ei koskaan käytä
vihreää?»

»Oh, lörpöttelyä!» puhkesin minä. »Sehän on lapsellista! Joko hän
pukeutui säännöllisesti tai sitten ei ollenkaan! Jos te ajattelisitte
tehdä raskaan rikoksen, niin te siis luultavasti, esimerkiksi,
panisitte päähänne silinterin, sen vuoksi koska ette muuten milloinkaan
käytä korkeata hattua! Ei, niin paljon voin sanoa, että minä olen
siveellisesti varma siitä, että neiti Holladay on viaton. Ja niin on
yleinen syyttäjäkin.»

»No, mutta se kirje, herra Lester? Mitä se sisälsi?»

»Sitä en voi sanoa teille. Se on asia, joka ei koske minua.»

»Mutta teidän pitäisi kohdella meitä kaikkia samalla lailla», väitti
hän.

»Niinhän teenkin.»

»Mutta eikö Godfrey saanut sitä teiltä?»

»Godfrey», toistin. »Saanut minulta?»

Hän tuijotti kummastuneena minuun.

»Tahdotteko ehkä sanoa, herra Lester», kysyi hän, »että te ette
viettänyt iltaa yhdessä Jim Godfreyn, _Recordin_ edustajan kanssa?»

Nyt ymmärsin yhtäkkiä! Ja kun katselin noita tyytymättömiä, valjuja
katseita ympärilläni, aloin nauraa niin, että kyyneleet valuivat.

»Vai niin, tekö se siis olitte», läähätin minä, »ajamassa meitä takaa
Broadwaylla?»

Hän nyökkäsi.

»Niin. Mutta hevosemme eivät olleet niin hyviä kuin teidän. Minne hän
vei teidät?»

»Studioon — Seitsemännellä puistokadulla.»

»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Olisihan meidän pitänyt se käsittää,
pojat!»

»No niin, herra Lester», sanoi eräs toinen, »teidän ei ainakaan pitäisi
antaa Godfreylle suurempaa etua kuin meille.»

»Mutta sitähän en ole tehnytkään. En tiennyt edes, kuka hän oli.»

»Ettekö sanonut hänelle, mitä oli kirjeessä?»

»En sanaakaan siitä, puhuin hänelle vain yhdestä asiasta.»

»Ja mikä se oli?»

»Että se henkilö, joka on kirjoittanut kirjeen, ei tiennyt, että Rogers
oli värisokea. Saman selityksen annan mielelläni myös teille. Kuten
näette, kohtelen kaikkia teitä yhtäläisesti.»

Hiljaa ja kummastellen seisoivat he ja katselivat minuun.

»Mutta», lisäsin, »luulen, että Godfrey epäilee, mitä kirjeessä oli.»

»Miksi niin?»

»Luulen, että hänen arvelunsa sopii hyvin sen kanssa yhteen.»

»Hänen arvelunsa? Sanokaa, mikä arvelu se on, herra Lester!»

»Ei, ei!» sanoin nauraen. »Se olisi salaisuuksien juoruamista toisille.
Mutta hyvä arvelu se oli joka tapauksessa.»

He katselivat toisiinsa, ja luulen heidän kiristelevän hampaitansa.

»Hänellä näyttää olevan terävä silmä, tällä Godfreylla», jatkoin
lisätäkseni heidän tuskaansa. »Arvelen teidän sanovan samaa, kun saatte
lukea hänen selontekonsa asiasta huomisaamuna.»

»Terävä silmä!» puhkesi Rankin. »Oh, hän on oikea veitsi, kun on
kysymys tällaisista jutuista! Me emme ole samaa lajia hänen kanssaan.
Hän on mielikuvituksen mies — kuten nuoltu ja juotettu _Recordia_
varten. Onko aivan varma, että ette puhunut mitään muuta hänelle, herra
Lester?» lisäsi hän levottomasti. »Kun Godfrey kirjoittaa jotakin, hän
voi keittää sopan rautanaulastakin.»

»Aivan varma. Kuuntelin vain suurella mielenkiinnolla, kuinka hän
kehitti omaa mielipidettään asiasta.»

»Ja hyväksyitte sen?»

»Sanoin, että oli olemassa paljon, mikä puhui sen puolesta.»

Tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat saaneet sähkötäräyksen.

»Siinä se nyt on!» huudahti Rankin. »Se oli juuri sitä, mitä hän
tahtoi. Nyt se ei enää ole _hänen_ mielipiteensä, vaan teidän! Voin
nähdä hänen otsakkeensa! Ettekö tahtoisi kertoa meille, miten hän
ajatteli murhan aiheutuneen?»

Katsoin häneen.

»Suoraan sanoen, herra Rankin», kysyin minä, »jos te olisitte minun
sijassani, kertoisitteko sen?»

Hän epäröi hetkisen. Sitten ojensi hän minulle kätensä.

»En», sanoi hän minun tarttuessani siihen. »Sitä en tekisi! Käteni sen
päälle. Olette aivan oikeassa! Tulkaa pojat, parasta on, että menemme!»

He kaikki seurasivat häntä, ja kuulin heidän menevän laulaen katua
ylös. Sitten istuuduin jälleen tuolilleni ja ajattelin vielä kerran
Godfreyn olettamusta; se näytti sopivan täydellisesti yhteen, kohta
kohdalta, jopa — minä säpsähdin tätä ajatellessani — neiti Holladayn
vaiteliaisuudenkin kanssa siitä, missä hän oli oleksinut edellisenä
iltapäivänä. Koko salaisuus oli avoinna edessäni. Hän oli jollakin
tavoin saanut tietää sisarensa läheisyydessä olon ja hankkinut
hänen osoitteensa; hän oli etsinyt häntä ja saanut tietää hänen
olevan sillä hetkellä ulkosalla — olipa uskottavaa, että sisar oli
kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä tulemaan — mutta miksi hän
ei siinä tapauksessa pysynyt kotona ja ottanut vastaan häntä? Olipa
miten oli, joka tapauksessa neiti Holladay oli odottanut, kunnes hän
oli tullut takaisin ja silloin pannut merkille hänen liikuttuneen
mielentilansa, ehkäpä nähnyt verijälkiä hänessä. Sanoma hänen isänsä
kuolemasta oli antanut hänelle yhä selvemmän selityksen siitä, mitä
tämä mielenliikutus ja nämä veripilkut merkitsivät. Hän oli turvautunut
vaitioloon, ettei tahraisi isänsä nimeä ja mahdollisesti myöskin
suojellakseen tuota toista naista. Niin, sen täytyi olla siten. Minusta
tuntui kuin minulla olisi ollut arvoituksen avain kädessäni.

Kohta kohdalta — mutta mikä sotkeutunut vyyhti tämä kuitenkin oli!
Että ponteva etsintä tulisi toimeenpantavaksi tuon vieraan naisen
löytämiseksi, siitä ei minulla ollut epäilystä, mutta hänellä oli jo
niin pitkä ennätys, että hän voisi helposti päästä pakoon. Vaikka
toisaalta — ehkäpä hän ei ollutkaan paennut, hänen on täytynyt pysyä
kaupungissa, sillä kuinka muuten olisimme saaneet tuon kirjeen! Hän oli
siis jäänyt — mutta miksi? Että hänellä olisi jotakin osanottoa Frances
Holladayn kohtaloon, se ei näyttänyt luultavalta, mutta miten muuten
voitiin selittää kirje?

Minusta tuntui kuin olisin alkanut kietoutua vyyhteen uudelleen — se
näytti vain tulevan yhä sotkuisemmaksi: ja pelkässä epätoivossa työnsin
kaikki ajatukset siitä luotani niin paljon kuin voin ja menin levolle.

Huomisaamun _Record_ vahvisti Rankinin ennustuksen. Olin tullut
kuuluisaksi yhtenä yönä — sillä Godfrey oli tavallansa esittänyt minut
oman mielipiteensä luojana ja kunnioitti minua runsaalla määrällä
laatusanoja, jotka, ajatellessani niitä, saivat minut punastumaan
ja joita en vieläkään ole antanut hänelle täysin anteeksi. Hymyilin
lukiessani ensimmäisiä rivejä:

»_Recordin_ edustajalla oli onni syödä eilisiltana päivällistä
yhdessä herra Warwick Lesterin, etevän nuoren asianajajan kanssa,
joka eilen niitti suurenmoisen voiton tutkintotuomari Goldbergin
edessä Holladayn juttua käsiteltäessä; ja tietysti kertojamme käytti
tilaisuutta keskustellakseen hänen kanssaan viimeisistä havainnoista
tässä merkillisessä jutussa. Herra Lester näkyi olevan yhtä mieltä
_Recordin_ kanssa eräästä lähtökohdasta, joka on ainoa olosuhteisiin
sopiva ja täydellisesti ja tyydyttävällä tavalla selittää kaikki sen
yksityiskohdat.»

Lähtökohta kehittyi sitten juurtajaksain ja laajasti, ja kirjoitus
päättyi vakuutuksella, että _Record_ on oleva poliisille avullinen
rikollisen naisen etsimisessä.

Nyt kun poliisi tiesi, mihin osaan kaupunkia sen pitäisi heittää
verkkonsa, niin en epäillyt hänen pikaista löytymistään, koska hän oli
kiusannut sallimusta jäämällä kaupunkiin.

Graham ja Royce olivat juuri lukemassa _Recordin_ kirjoitusta
tullessani sisään, ja minä selitin heille, miten sen kerrotun
haastattelun laita oikeastaan oli. Molemmat nauroivat ja lausuivat
ihailunsa Godfreyn rohkeasta keksinnöstä.

»Arvelu ei ole typerä», sanoi Graham. »Olen taipuvainen uskomaan sen
itsekin.»

Viittasin, että se selitti myöskin neiti Holladayn omituisen
vaiteliaisuuden — hänen kieltäytymisensä auttamasta meitä todistamaan
hänen _alibinsa_. Royce nyökäytti päätään.

»Sangen oikein. Tämä olettamus selittää, kuten Godfrey sanoo, jokaisen
yksityiskohdan. Vanhan poliisiselviön mukaan se todistaa, että se on
oikea.»




VII

Neiti Holladay tulee oikulliseksi


Seuraavana sunnuntaina Hiram Holladayn kuoleman jälkeen laskettiin
hänen maalliset jäännöksensä hautakammioon hänen vaimonsa viereen
Woodlawinin hautausmaalla; ja kaksi päivää sen jälkeen avattiin ja
jätettiin hänen testamenttinsa, jonka oli laatinut Graham ja joka oli
säilössä konttorin kassakaapissa, valvottavaksi. Kuten oli odotettu,
oli hän määrännyt koko omaisuutensa ilman mitään ehtoja tyttärelleen
Francesille. Poikkeuksena tehtiin vain muutamia lahjoituksia vanhoille
palvelijoille; Rogers sai kauniin testamentin, ja noin puoli miljoonaa
annettiin erinäisille hyväntekeväisyyslaitoksille, joita vainaja
harrasti elämänsä aikana. Muu kaikki jätettiin hänen tyttärensä
vapaaseen käytäntöön.

Huomasimme, että hänen omaisuutensa oli arvioitu liian suureksi, mutta
kuitenkin jäi enemmän kuin neljä miljoonaa dollaria tuolle nuorelle
tytölle — sangen kauniit myötäjäiset! Hän sanoi meille heti haluavansa
jättää kaikki liikeasiat meidän käsiimme ja tahtovansa kokonaan seurata
neuvojamme raha-asioissa. Suurimman osan näitä asioita hoiti Royce,
ja vaikka hän luonnollisesti ei puhunut minulle asiasta mitään, niin
oli kuitenkin selvää, että neiti Holladayn ystävälliset tunteet häntä
kohtaan eivät olleet heikontuneet. Kaikki konttorissa olijat olivat
enemmän taikka vähemmän samassa uskossa asian suhteen ja toivottivat
hänelle onnea ja menestystä.

Niin kului kahdeksan, kymmenen päivää. Huolimatta sanomalehtien ja
poliisin ponnistuksista ei mitään uutta valoa ollut langennut tuohon
kammottavaan murhenäytelmään, ja suurelta yleisöltä se oli jo jäänyt
taka-alalle ja unohtunut antaakseen tilaa muille huomiotaherättäville
tapauksille. Alutta mitä ainakin minuun tulee, oli harrastukseni
vieläkin vähentymätöntä, ja useammin kuin kerran kävin läpi kaikki
yksityiskohdat, vakuuttautuakseni uudelleen, että arvelumme oli
oikea. Ainoastaan yhdessä kohdin minusta näytti kuin se viittoisi
vastakkaiseen. Jos oli olemassa avioton tytär, niin tuo kuolettava
pisto, jonka hän oli antanut isälleen, oli riistänyt häneltä koko sen
aineellisen tuen, jonka tämä oli antanut hänelle ja samalla kaikki
toiveet saada vielä lisää häneltä. Hän olisi siis menetellyt omaa
parastansa vastaan — mutta näinkin ollen voisi se, mitä Godfrey nimitti
väkivallanhimoksi, selittää asian. Ja sitäpaitsi voihan olettaa, että
neiti Holladay pitäisi yltäkylläisen huolen sisarestaan, kunhan vain
hänen ensimmäinen surunsa olisi mennyt ohitse. Tämän myöntäen olettamus
oli täysin paikkansa pitävä.

Mutta eräs toinen asia aiheutti minulle paljon päänvaivaa. Kuinka
nainen oli välttänyt poliisin? Tiesin, että tuossa ranskalaisessa
kaupunginosassa häntä oli haeskeltu ilman mitään tulosta kaikki
paikat, mutta olin myöskin varma siitä, että etsiskely oli toimitettu
huolimattomasti, muuten olisi varmaan löydetty joku jälki hänestä.
Neiti Holladay kieltäytyi luonnollisesti jyrkästi vastaamasta kaikkiin
kysymyksiin, ja tähän nähden huomasin taas olevani pulassa. Epäilemättä
hän ei lainkaan halunnut, että rikollinen nainen löydettäisiin,
ja kuitenkin hänet oli mielestäni löydettävä, jos ei muun niin
neiti Holladayn itsensä vuoksi — vapauttaakseen hänet sen pilven
viimeisestäkin varjosta, joka häälyi hänen yllänsä.

Silloin tapahtui hämmästyttävän nopeasti käänne uusiin
kehkeämismahdollisuuksiin. Eräänä päivänä vähää ennen konttorin
sulkemisaikaa tuli eräs konttoristeista sisempään konttorihuoneeseen
ja sanoi, että ulkona oli eräs nainen, joka sanoi haluavansa puhutella
herra Roycea. Hän ei ollut ilmoittanut nimeänsä, mutta Royce,
joka sillä hetkellä sattui olemaan vapaana, käski ohjaamaan hänet
sisään. Niin pian kun sain nähdä vieraan, tunsin hänet, ja niin teki
päällikkönikin — hän oli neiti Holladayn kamarineiti. Näin myöskin,
että hänen silmänsä olivat punaiset itkusta, ja kun hän istuutui Roycen
kirjoituspöydän viereen, alkoi hän itkeä uudelleen.

»Mitä nyt, mitä on tapahtunut?» kysyi Royce. »Eihän emännällenne liene
mitään ikävyyttä tapahtunut?»

»Hän ei ole enää emäntäni», nyyhkytti tyttö. »Hän on eroittanut minut
tänään palveluksestaan.»

»Eroittanut teidät!» toisti Royce. »Mistä se johtuu? Luulin, että hän
piti teistä.»

»Niin, sitä olen minäkin luullut, mutta hän on eroittanut minut joka
tapauksessa.»

»Mutta minkävuoksi?» intti toinen.

»Sitä juuri haluaisin tietää. Pyysin ja rukoilin, että hän sanoisi
minulle sen, mutta hän ei tahtonut edes nähdä minua. Niin tulin tänne.
Ajattelin, että ehkä voisin saada jotakin apua täältä.»

»Antakaa minun kuulla kaikki, mitä on tapahtunut», sanoi Royce
tyynnyttäen. »Onhan mahdollista, että voin olla jollakin tavalla teille
hyödyksi.»

»Voi, jospa niin hyvin olisi!» huudahti hän. »Minä kun olen niin
mieltynyt neiti Francesiin! Olen ollut hänen luonaan lähemmäs kahdeksan
vuotta, ja kun hän sitten kohtelee minua tällä tavalla, se on niin
ikävää, että voin surra itseni kuoliaaksi! Olin häntä pukemassa tänään
kahden aikaan, ja hän oli yhtä kiltti kuin muulloinkin minua kohtaan —
vieläpä antoi minulle rintaneulankin, joka ei häntä enää miellyttänyt.
Sitten hän läksi ulos ajelemaan ja tuli takaisin noin tunnin kuluttua.
Menin heti hänen huoneeseensa auttamaan häntä riisuutumisessa, ja
kun koputin ovelle, tuli eräs vieras nainen ovesta ja sanoi, että
neiti Frances oli ottanut hänet kamarineidikseen eikä tarvinnut minua
enää, ja antoi minulle kuukauden palkan. Ja seisoessani siinä niin
ällistyneenä etten voinut liikahtaakaan, hän löi oven kiinni nenäni
edessä. Kun olin tointunut vähän, pyysin puhutella neiti Francesta, jos
ei muuten niin sanoakseni hyvästi; mutta hän ei tahtonut ottaa minua
vastaan. Hän käski tervehtiä sanoen, että hän ei voinut hyvin eikä
halunnut tulla häirityksi.»

Tytön nyyhkytykset kävivät niin voimakkaiksi, ettei hän voinut jatkaa.

Roycen katse ilmaisi hämmästystä, enkä ihmetellyt sitä. Miten oli neiti
Holladay yhtäkkiä saanut vastenmielisyyden tätä hyväluontoista, häneen
niin mieltynyttä olentoa kohtaan?

»Sanotte, ettette tuntenut tuota toista kamarineitiä?» kysyi
päällikköni.

»Niin, hän ei ole koskaan ennen ollut talossa. Niin paljon kuin ainakin
minä tiedän. Neiti Frances toi hänet mukanaan kotiin vaunuissa.»

»Minkä näköinen hän oli?»

Tyttö epäröi.

»Niinkuin ulkomaalainen, minun mielestäni», sanoi hän vihdoin.
»Ranskalainen ehkä — päättäen siitä, miten hän äänsi 'r':n.»

Tulin tarkkaavaksi. Sama aatos heräsi Roycessa ja minussa samalla
kertaa.

»Onko hän yhdennäköinen neiti Holladayn kanssa?» kysyi hän äkisti.

»Neiti Holladayn! Ei! Hän on paljon vanhempi, aivan harmaapäinen.»

No niin, neiti Holladaylla oli luonnollisesti oikeus ottaa
kamarineidikseen ken hyvänsä ja eroittaa kaikkikin palvelijansa,
jos häntä huvitti; mutta sittenkin tuntui hänen tapojansa vastaan
merkillisen sotivalta tämä perin väärä esiintyminen toista kohtaan.

»Sanotte hänen lähettäneen terveisiä, että hän oli sairas?» sanoi Royce
vihdoin. »Oliko hän sairas teidän pukiessanne häntä?»

»E-ei», vastasi tyttö pitkäveteisesti. »En tahdo sanoa, että hän oli
juuri sairas, mutta hän näytti alakuloiselta ja huolestuneelta jonkun
asian vuoksi. Luulen hänen itkeneen. Hän on muuten itkenyt paljon
isänsä kuoleman jälkeen, raukka!» lisäsi hän.

Tämä voi tosin selittää asian. Mutta todennäköisesti ei se ollut
_ainoastaan_ suru isän kadottamisesta, joka oli syynä Frances Holladayn
kyyneleihin.

»Eikä hän näyttänyt teitä kohtaan vihaiselta?»

»Ei, ei tietysti! Hänhän antoi minulle rintaneulan, kuten äsken sanoin.»

»Pelkään, etten voi tehdä teidän hyväksenne mitään», sanoi Royce
pitkäveteisesti, mietittyään hetkisen. »Luonnollisesti en voi sekaantua
sellaiseen asiaan; neiti Holladaylla on oikeus hoitaa talouttansa
niinkuin itse parhaaksi näkee. Mutta jos ette pääse takaisin entiselle
emännällenne, niin voisi tapahtua, että minä voin hankkia teille paikan
jossakin muualla. Voittehan tulla takaisin kolmen, neljän päivän
perästä, niin katson, mitä olen saanut aikaan.»

»Sen teen. Paljon kiitoksia!» sanoi hän ja meni.

Minun oli toimiteltava vähän omia asioitani tänä iltana, minkä vuoksi
en ajatellut sen enempää Frances Holladayta ja hänen asioitaan, mutta
seuraavana aamuna sain taas voimakkaan muistutuksen siitä.

»Saitko neiti Holladayn allekirjoituksen valvonta-asiakirjaan?» sattui
Graham kysymään kumppaniltaan.

»En», vastasi Royce vähän hätäytyneenä. »Olin hänen kotonaan
eilisiltana, mutta hän lähetti minulle terveiset ilmoittaen, että
hän oli liian sairas tullakseen alas puhumaan kanssani tai toimimaan
liikeasioita.»

»Ei suinkaan se ole mitään vakavaa laatua?» kysyi toinen kiireisesti.

»Ei, sitä en luule. Arvattavasti se on vain pientä hermostumista.»

Mutta kun hän uudelleen meni hänen luokseen illalla, sai hän saman
vastauksen, ja samalta hovimestarilta, joka oli ollut monta vuotta
perheen palveluksessa, sen tiedon, että neiti Holladay oli yhtäkkiä
päättänyt jättää kaupungin ja muuttaa kesäasuntoonsa Long Islandiin.
Oli vasta maaliskuun loppupuoli, niin että kokonaista kaksi kuukautta
oli vielä kesäkauden alkuun; mutta hän tunsi olevansa hyvin heikko, ei
voinut edes lähteä huoneestansa ja luuli, että raitis ilma ja maaelämän
hiljaisuus vaikuttaisivat paremmin kuin mikään muu hänen turmeltuneihin
hermoihinsa. Sen vuoksi tulisi koko talousväki, lukuunottamatta hänen
kamarineitiään, keittäjää, sisäpalvelijaa ja käskyläistä, lähtemään
kaupungista seuraavana päivänä laittaakseen kesäasunnon heti kuntoon.

»En ihmettele, että hänen tarvitsee vähän vahvistaa itseänsä»,
huomautti Graham osaaottavasti. »Hänen on täytynyt kestää vaikea
koettelemus, erittäinkin vaikea tytölle, joka on saanut sellaisen
kasvatuksen kuin hän. Parin kolmen kuukauden hiljaisuus ja lepo tulevat
tekemään hänelle hyvää. Milloin hän itse aikoo lähteä?»

»Viikon perästä, luullakseni. Päivää ei ole vielä varmasti määrätty.
Riippuu siitä, kuinka pian kaikki saadaan järjestykseen maalla.
Eihän ole tarpeellista häiritä häntä nyt millään liikeasioilla? Tämä
valvonta-asiakirja...»

»Voi odottaa siksi kun hän tulee takaisin. Niin, annamme hänen olla
rauhassa niin paljon kuin mahdollista.»

Mutta, kuten näytti, hän oli tullut paremmaksi tai muuttunut, sillä
kaksi päivää sen jälkeen tuli kirje, jonka hänen kamarineitinsä oli
kirjoittanut hänen edestään Grahamille ja jossa hän pyysi häntä
tulemaan luoksensa seuraavan päivän iltana, koska hän halusi puhua
muutamista liikeasioista hänen kanssaan. Minusta näytti hyvin
kummalliselta, että hän kääntyi Grahamin puoleen, mutta tämä otti
kaikessa tapauksessa ajurin ja lähti, tekemättä mitään huomautusta.
Tunti sen jälkeen avautui konttorin ovi ja hän tuli sisään omituinen
ilme kasvoillaan.

»Toden totta minä en käsitä hitustakaan!» puhkesi hän istuessaan
tuolilleen.

Royce kääntyi sivuttain häntä kohti sanomatta mitään, mutta näkyi
kuitenkin selvästi, kuinka levoton hän oli.

»Ajatella, että niin hyvällä ymmärryksellä varustettu tyttö kuin
Frances Holladay on osoittanut olevansa, nyt saa päähänsä sellaisia
oikkuja! Se on käsittämätöntä! Mutta sittenkään en voi olla ihailematta
hänen älykkyyttään. Täällä olen minä oleillut ja uskonut, ettei hän
pitänyt lukua liikeasioistaan ja ettei hänellä olisi pienintäkään
selkoa, mutta hänellä näkyy joka tapauksessa olleen silmät auki.»

»Mistä on kysymys?» kysyi Royce, kun toinen keskeytti puheensa.

»Hän aloitti muistuttamalla minua siitä, että hänen omaisuutensa oli
kokonaan hänen käytettävissään, ja että hän sai tehdä sen kanssa mitä
itse tahtoi, mikä minun luonnollisesti oli myönnettävä. Sitten hän
jatkoi ja sanoi tietävänsä, että hänen isänsä aikomuksena eläessään oli
tehdä useampia lahjoituksia ja että hän olisi ne tehnyt, jollei olisi
niin äkkiä kuollut; että lahjoitukset olivat sen luontoisia, ettei
hän halunnut nimensä asettamista niiden yhteyteen ja että hän aikoi
toimittaa ne nimettömästi.»

»Sitten?» kysyi Royce.

»Sitten», sanoi Graham pitkäveteisesti, »hän pyysi minua myymään
sellaisia arvopapereitaan, jotka hyväksi näkisin, niin että voisin
huomenna jättää hänelle satatuhatta dollaria puhtaassa kullassa —
satatuhatta dollaria!»




VIII

Salaperäinen kamarineiti


»Satatuhatta dollaria!» huudahti Royce ja tuijotti kumppaniinsa.

»Niin, satatuhatta dollaria! Se on kaunis summa nuorelle tytölle
annettavaksi kerrallaan, mutta hänellä on varoja siihen. Luonnollisesti
meillä ei ole muuta tehtävänä kuin seurata hänen ohjeitaan. Arvelen,
että voimme molemmat arvata, mitä hän aikoo rahoilla tehdä.»

Royce nyökäytti päätään. Minä luulin myöskin arvaavani sen. Rahat
olivat tietysti aiotut tuolle toiselle naiselle — kun kaikki kävi
ympäri, niin ei hän siis saisikaan kärsiä rikoksestaan. Minun
mielestäni ei ollut kaukana, ettei neiti Holladay tehnyt itseänsä
osalliseksi rikokseen.

»Hän näkyy todellakin olevan sairas», jatkoi Graham. »Hän näytti
laihalta ja surkastuneelta. Lujitin hänen päätöstänsä etsiä lepoa ja
rauhaa muuttamalla oleskelupaikkaa.»

»Milloin hän lähtee?» kysyi Royce tukahtuneella äänellä.

»Ylihuomenna luullakseni. Hän ei voinut sanoa varmaan. Itse asiassa ei
hän voinut puhua paljon. Hänen äänensä oli sortunut — oli vilustunut
— se on kai influenssaa, luulen. Olisin tehnyt pahoin, jos olisin
pakottanut häntä puhumaan, sen vuoksi en sitä yrittänytkään.»

Hän kääntyi pöytänsä ääreen, mutta pyöräytti tuolinsa kohta sen jälkeen
uudelleen.

»Ohimennen sanottuna», sanoi hän, »näin tuon uuden kamarineidin. En voi
sanoa, että hän teki minuun hyvän vaikutuksen.»

Hän vaikeni hetkiseksi kuin olisi punninnut sanojaan.

»Hän näytti säädylliseltä ja muuten miellyttävältä», jatkoi hän
vihdoin, »mutta en pitänyt hänen silmistään. Ne olivat terävät.
Havaitsin hänen pari kolme kertaa katselevan minua merkillisellä
tavalla. En voi ymmärtää, mistä neiti Holladay on hänet saanut. Hän on
nähtävästi ranskalainen, puhuu selvällä ranskalaisella korostuksella.
Mitä rahoihin tulee, niin on kai parasta, että myymme jonkun määrän
Presbyterialaisen laitoksen osakkeita. Ne ovat hänen arvopapereistaan
vähimmän lupaavia.»

»Niin, minä arvelen samoin», yhtyi Royce; ja hänen kumppaninsa antoi
tarpeelliset määräykset.

Sen jälkeen hän ryhtyi toiseen työhön, ja päivä meni ilman, että neiti
Holladaysta ja hänen asioistaan puhuttiin sen enempää.

Rahat myydyistä osakkeista tulivat konttoriin seuraavan päivän
iltapäivällä pienessä sinetillä varustetussa käärössä, johon oli
merkittynä sisällys — sata tuhatta dollaria seteleissä. Graham käänteli
miettiväisenä sitä kädessään.

»Parasta on, että sinä lähdet viemään tätä sinne, John», sanoi hän
kumppanilleen. »Ja Lester voi seurata mukana.»

Royce pisti käärön taskuunsa, kutsuttiin ajuri, ja me lähdimme matkaan.
Ei mitään tapahtunut matkalla, ja puolen tunnin kuluttua pysähdyimme
Holladayn talon edessä.

Talo oli vanhanaikainen ruskea kivirakennus; se ei ollut enää
muodikkaimmassa kaupunginosassa, joka oli siirtynyt keskuspuistoon
päin, ja erilaatuisia myymälöitä alkoi tunkeutua seutuun; mutta
se oli ollut Hiram Holladayn kotina neljänkymmenen vuoden ajan,
eikä hän ollut koskaan halunnut muuttaa siitä. Tällä hetkellä
olivat kaikki ikkunaverhot alaslaskettuina ja talo näytti autiolta.
Menimme portaita ylös ovelle, ja heti soitettuamme sen avasi nainen,
jonka vaistomaisesti tunsin olevan uuden kamarineidin, vaikka hän
paljon vähemmän muistutti kamarineitiä kuin vanhahkoa keskiluokan
työläisnaista.

»Tulimme tuomaan rahoja, jotka neiti Holladay pyysi herra Grahamilta
eilen», sanoi Royce. »Minä olen John Royce, hänen liikekumppaninsa.»

Vastaamatta mitään viittasi nainen meitä astumaan sisään.

»Luonnollisesti meidän täytyy saada kuitti siitä», lisäsi päällikköni.
»Minulla on täällä sellainen valmiina, niin että emäntänne tarvitsee
vain kirjoittaa sen alle nimensä.»

»Neiti Holladay on liian sairas voidakseen ottaa teitä vastaan», sanoi
kamarineiti lausuen huolellisesti sanansa. »Vien paperin hänelle ja
hankin allekirjoituksen.»

Royce epäröi hetkisen. Muistuttelin, missä olisin voinut kuulla tämän
äänen ennen. Jossakin, siitä olin varma — tämän vienon, hillityn,
sointuvan äänen. Äkkiä säpsähdin — muistin! Se oli neiti Holladayn
ääni silloin, kun hän nousi tervehtimään päällikköäni sinä aamuna
tutkinto-oikeuspaikassa! Mutta ei — työnsin luotani heti sellaisen
ajatuksen — sehän oli sulaa mielettömyyttä!

»Pelkään, että se ei käy päinsä», sanoi Royce vihdoin. »Summa on suuri,
ja se on minun jätettävä henkilökohtaisesti neiti Holladaylle tämän
todistajan läsnäollessa.»

Nyt oli kamarineidin vuoro epäröidä; näin hänen huulensa puristuvan
onnettomuutta ennustavalla tavalla.

»Kuten tahdotte», vastasi hän. »Mutta minä sanon teille jo ennakolta,
että emäntäni on hyvin hermostunut, ja hänen on kielletty puhumasta.»

»Hänen ei tarvitse puhua», vastasi Royce lyhyesti. Mitään vastaamatta
nainen meni portaita ylös ja näytti tietä.

Neiti Holladay makasi taaksepäin nojautuneena syvässä lepotuolissa
kääre päässä, ja puolipimeässä, joka vallitsi huoneessa, voin nähdä
kuinka muuttunut hän oli. Hän näytti paljon laihemmalta ja vanhemmalta
ja ryki välistä tavalla, joka kauhistutti minua. Ei ainoastaan murhe,
ajattelin, ole voinut aikaan saada tätä surullista muutosta; täytyi
olla olemassa joku salaisuus, joka painoi häntä.

Seuralaiseni pani luonnollisesti myöskin merkille tämän muutoksen —
suuremman muutoksen ehkä kuin mitä voin nähdä — ja näin kuinka hän
säikähti ja tuli liikuttuneeksi.

»Paras neiti Holladay», aloitti hän, mutta neiti Holladay keskeytti
hänet pienellä käskevällä liikkeellä.

»Ei, ei!» kuiskasi hän käheästi. »Älkää puhuko!»

Hän vaikeni ja hillitsi itsensä. Kun hän uudelleen puhui, tapahtui se
kokonaan toisella äänellä.

»Minulla on rahat, joita olette pyytänyt», sanoi hän ja ojensi käärön.

»Kiitos», jupisi hän.

»Haluatteko laskea ne?»

»Ei, sitä ei tarvitse!»

»Minulla on täällä kuitti», sanoi hän ja otti esiin täytekynän. »Olkaa
hyvä ja kirjoittakaa alle.»

Hän otti kynän vapisevin käsin, asetti kuitin lepotuolin käsinojan
päälle tarkistamatta sitä ja kirjoitti hitaasti ja vaivaloisesti
nimensä. Sitten nojausi hän taas taaksepäin helpotuksesta huokaisten ja
sulki kasvot käsiinsä.

Royce pisti kuitin lompakkoonsa ja seisoi sitten hetkisen kahden
vaiheella. Mutta kamarineiti oli avannut oven ja odotti meitä. Hänen
emäntänsä ei antanut mitään merkkiä; ei ollut mitään veruketta viipyä
kauempaa; seurasimme siis palvelijaa.

»Neiti Holladay näyttää olevan hyvin sairas», sanoi Royce hiukan
vapisevalla äänellä, kun nainen pysähtyi meidän edessämme alemmassa
eteishuoneessa.

»Niin — hyvin.»

Taas sama ääni! Käytin tilaisuutta katsellakseni häntä tarkoin. Hänen
hiuksensa alkoivat todellakin harmaantua, hänen kasvonsa olivat juovien
uurtamat, joita juovia vain köyhyys ja huolet olivat piirtäneet: ja
kuitenkin kaiken tämän ohella kuvittelin voivani havaita kalpean, mutta
elävän yhtäläisyyden Hiram Holladayn tyttären kanssa. Loin vielä kerran
silmäyksen häneen — yhtäläisyys oli heikko, epämääräinen — ehkäpä
hermostoni oli ylenmäärin kiihoittunut ja petti minua. Sillä miten oli
mahdollista, että niin voimakas yhdennäköisyys voisi olla olemassa?

»Hän on tietysti kysynyt neuvoa lääkäriltä?» kysyi Royce.

»Kyllä, tietysti.»

»Ja onko hän neuvonut nauttimaan lepoa ja rauhaa?»

»On.»

»Milloin lähdette maalle?»

»Huomenna tai ylihuomenna, luullakseni.»

Royce kääntyi ovea kohti, mutta pysähtyi kahden vaiheella. Hän avasi
huulensa sanoakseen jotakin vielä — hänen levottomuutensa pakoitti
häntä siihen — mutta muutti sitten taas mielensä ja meni ulos ovesta,
jota nainen piti avoinna.

»Hyvästi», sanoi hän vakavasti. »Toivon, että neiti Holladay saa
hupaisen matkan.»

Ovi sulkeutui perässämme mennessämme portaita alas.

»Jenkinson on perheen lääkäri», sanoi hän. »Ajakaamme hänen luokseen
kuulemaan, kuinka sairas neiti Holladay oikein on. Olen huolissani
hänen puolestaan, Lester.»

»Se on hyvä ajatus», sanoin ja annoin ajurille osoitteen.

Tohtori oli kotona ja otti meidät heti vastaan.

»Tohtori Jenkinson», aloitti päällikköni ilman enempiä valmisteluita,
»olen John Royce toiminimestä Graham & Royce. Otaksun teidän tietävän,
että olemme neiti Frances Holladayn lainopilliset neuvonantajat?»

»Kyllä», vastasi Jenkinson. »Hauska tehdä tuttavuutta, herra Royce.»

»Luonnollisesti harrastamme hänen menestystänsä ja kaikkea mikä
häntä koskee, ja olen tullut tänne pyytämään teiltä muutamia varmoja
selityksiä hänen tilastaan? Haluaisimme tietää, tohtori, kuinka sairas
hän oikeastaan on?»

»Sairas», toisti Jenkinson nähtävästi kummastuen. »Onko hän sairas?»

»Eikö hän sitten ole teidän hoidossanne? Luulin teidän olevan perheen
lääkärin.»

»Niin minä olenkin», myönsi hän. »Mutta minä en ole nähnyt neiti
Holladayta kahdeksaan, neljääntoista päivään. Silloin hän oli aivan
terve, vähän hermostunut ehkä ja alakuloinen, mutta varmasti ei
niin paljon, että olisi tarvinnut lääkärinhoitoa. Hän on aina ollut
tavattoman vahva.»

Royce näytti hämmästyneeltä. Mitä minuun tulee, niin päässäni meni
kaikki ymmälle.

»Kerron teille kaikki», sanoi päällikköni vihdoin. »Haluaisin saada
teiltä neuvon.»

Sitten hän alkoi kiireesti kertoa kaikesta, mitä hän tiesi neiti
Holladayn sairaudesta, ja lopetti selonteolla käynnistämme hänen
luonaan, lisäten, että kamarineiti oli sanonut emäntänsä olevan
lääkärin hoidossa. Jenkinson kuunteli loppuun keskeyttämättä häntä,
mutta hän oli silminnähtävästi sekä ihmeissään että ikävissään.

»Ja sanotte, että hän näytti todellakin sairaalta?» kysyi hän.

»Niin, hyvin sairas minun kokemattomissa silmissäni, huolestuttavan
sairas. Hän näytti laihalta ja kuihtuneelta — voi tuskin puhua.— ja
millainen yskä hänellä oli! Tuskin tunsin häntä.»

Tohtori mietti taaskin vähän aikaa. Hän oli hyvin etevä lääkäri, jonka
hoidokkaiden joukkoon kuului monta huomattavaa henkilöä, ja voin nähdä,
että hän tunsi itsensä loukatuksi siitä, että oli turvauduttu johonkin
toiseen lääkäriin.

»Luonnollisesti neiti Holladaylla on täysi vapautensa», sanoi hän
vihdoin, »kysyä neuvoa toiselta lääkäriltä, jos hän pitää sen
parempana.»

»Mutta olisiko se teidän mielestänne ollut uskottavaa?» kysyi
päällikköni.

»Kymmenen minuuttia sitten se olisi minusta näyttänyt mahdottomalta»,
vastasi tohtori painolla. »Mutta naisethan muuttavat helposti
mieltänsä, kuten me lääkärit saamme suruksemme usein kokea.»

Royce epäröi ja kävi suoraan asiaan.

»Tohtori Jenkinson», aloitti hän totisena, »eikö teistä olisi parasta
mennä neiti Holladayn luo — tiedätte, kuinka suuresti hänen isänsä
luotti teihin — ja vakuuttaa hänelle, että hän on hyvissä käsissä?
Myönnän, etten tiedä mitä minun on ajateltava, mutta pelkään, että joku
vaara uhkaa häntä. Ehkäpä hän on joutunut puoskarien käsiin.»

Jenkinson hymyili.

»Kehoitus etsimään lepoa ja hiljaisuutta näyttää kyllä sangen
viisaalta», sanoi hän, »ja on ristiriidassa sen kanssa mitä
puoskaroitsijat antavat.»

»Mutta sittenkin, eikö olisi parasta, että te itse näkisitte hänet?»
intti Royce.

Tohtori oli kahden vaiheella ja istui hetken aikaa naputtaen sormillaan
tuolinsa käsinojaan.

»Se nyt ei olisi aivan ammattiarvon mukaista», sanoi hän vihdoin.
»Mutta voinhan tervehtiä häntä vanhana ystävänä. Hartauteni perhettä
kohtaan pitäisi olla riittävä tekosyy, arvelen.»

Roycen katse kirkastui, ja hän puristi sydämellisesti lääkärin kättä.

»Kiitos, tohtori!» sanoi hän lämpimästi. »Se vapauttaisi toiminimen
paljosta huolesta — puhumatta minusta mieskohtaisesti», lisäsi hän.

Jenkinson nauroi hyväntahtoisesti.

»Sen tiesin kyllä», sanoi hän. »Saammehan me lääkärit kuulla kaikkea
mahdollista kielittelyä. Ja tämä ilahduttaa minua todellakin. Jos
tahdotte odottaa minua täällä, niin lähden heti matkaan.»

Luonnollisesti suostuimme, ja hän kutsui vaununsa ja lähti.
»Vihdoinkin», sanoin, »saamme nähdä esiripun taakse, ehkäpä yksi ainoa
vilahdus olisi kylliksi luomaan valoa pimeyteen.» Mutta puolen tunnin
kuluttua tohtorimme palasi, ja silmäys hänen katseeseensa ilmaisi
minulle, että kohtalo oli taaskin sallinut meidän pettyä.

»Lähetin hänelle käyntikorttini», kertoi tohtori lyhyesti, »mutta neiti
Holladay käski hyvin yksinkertaisesti tervehtimään sanoen, että hän ei
voinut ottaa vastaan.»

Roycen katse synkkeni.

»Ja siinäkö oli kaikki?» kysyi hän.

»Ni-in! Luonnollisesti ei minulla ollut muuta valittavana kuin lähteä
tieheni. Niskoitteleminen oli mahdotonta.»

»Tietysti», myönsi toinen. »Mutta, tohtori, miten selitätte sen?»

Jenkinson istui ja näytti vähän aikaa tutkivan maton kuvioita.

»Suoraan sanoen, herra Royce», sanoi hän vihdoin, »en minä tiedä mitä
ajatella. Todennäköisintä on, että neiti Holladay kärsii jonkinlaista
mielenhäiriötä — ehkäpä vain akuuttista, sellaista, joka tavallisesti
menee ohitse — mutta joka helposti voi kehittyä vakavaluontoiseksi,
niin, jopa pysyväksikin.»

Se ajatus oli herännyt minussakin, ja Roycen kasvojen ilmeestä näin,
että hänkin oli sitä ajatellut.

»Eikö ole mitään keinoa, jonka avulla voisimme saada varmuuden asian
tilasta?» kysyi hän. »Kenties hänet on pelastettava omasta itsestään.»

»Hyvin mahdollista», myönsi tohtori päätään nyökäyttäen, »mutta hän
on täysi-ikäinen ja määrää itse mitä tekee. Ei ole olemassa keitään
sukulaisiakaan, jotka voisivat sekaantua asiaan — eikä edes läheisiä
ystäviä, sen kyllä tiedän. En näe mitään keinoa, jollette te hänen
lainopillisena neuvonantajanaan voi kääntyä viranomaisten puoleen ja
pyytää heiltä hänen mielentilansa tutkimista.»

Mutta Royce teki heti kieltävän liikkeen.

»Se on mahdotonta!» hän sanoi. »Meillä ei ole kerrassaan mitään aihetta
sellaisen askeleen ottamiseen. Se loukkaisi häntä kuolettavasti.»

»Niin, se on selvää», tunnusti lääkäri. »Pelkäänpä, siis ettei tällä
hetkellä voida tehdä mitään, asia saa olla sellaisenaan, kunnes jotakin
varmempaa tapahtuu.»

»Eikö suvussa ole mitään taipumusta mielisairauteen?» kysyi Royce
hetken kuluttua.

»Ei pienintäkään», vastasi tohtori painolla. »Hänen vanhempansa
olivat molemmat terveitä ja eheäluontoisia. Tunnen perheen vaiheet
kolmen sukupolven ajalta, eikä siinä ole esiintynyt viittaustakaan
siihen suuntaan. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun Holladay juuri
työskenteli kohotakseen siihen asemaan, johon hän sitten pääsi, ja
ponnisti ylenmäärin voimiansa, sai hän lievän halvauskohtauksen. Se
oli aivan lievä, mutta minä neuvoin häntä joka tapauksessa ottamaan
pitkän lepoajan, jonka hän vietti ulkomailla yhdessä vaimonsa kanssa.
Sivumennen sanoen hän oli varovainen, eikä kohtaus enää koskaan
uudistunut. Se oli itse asiassa ainoa vakavaa laatua oleva sairaus,
jonka minä tiedän häntä koskaan kohdanneen.»

Ei ollut enää mitään sanomista, nousimme ylös lähteäksemme.

»Jos enempiä oireita esiintyy», lisäsi tohtori, avatessaan meille oven,
»niin ehkä annatte minulle siitä tiedon? Voitte luottaa minuun, jos
voin olla joksikin avuksi.»

»Kiitos», vastasi päällikköni. »Olette hyvin ystävällinen.»

Ja me menimme takaisin ajoneuvoihimme.

Seuraavan viikon kuluessa sattui erinäisiä seikkoja, jotka taas
täyttivät minut ihmetyksellä, ja mitä Royceen tulee, niin hänestä voi
selvään nähdä, kuinka onneton hän oli. Sen mukaan kuin nyt tiedän,
hän oli kirjoittanut viisi, kuusi kertaa neiti Holladaylle eikä
saanut sanaakaan vastaukseksi. Itse olin tehnyt erään salaperäisen
havainnon. Rahojen jättämispäivän jälkeisenä päivänä olin raitiotiellä
kotiinajaessani tavanmukaisesti silmäillyt sanomalehdestä »Uutisia
rahamarkkinoilta», ja eräs pieni uutinen veti silloin huomioni
puoleensa. Välitysliike Swith & Currer oli samana päivänä esittänyt
valtiopankissa sadantuhannen dollarin suuruisen summan vaihdettavaksi
kultarahaksi. Tiedustelu pankista seuraavana aamuna antoi tulokseksi,
että vaihto oli tapahtunut neiti Frances Holladayn laskuun. Se oli
luonnollisesti tehty siinä tarkoituksessa, että poliisi ei voisi päästä
rahojen vastaanottajan jäljille.




IX

Tutustun monsieur Martignyyn


Konttorityömme sattui tähän aikaan olemaan hyvin kiireistä ja
voimia kysyvää. Vaikka oikeudenkäynti Brownin jutussa ei oikeastaan
kiinnittänyt suuren yleisön huomiota, niin siinä oli kuitenkin
yksityiskohtia, jotka herättivät niin laajaa mielenkiintoa, että
koko New Yorkin lakimieskunta seurasi sitä jännityksellä. Hurdin
korvausjuttu oli vaikuttavampi ja herätti varsinkin sanomalehdistön
mielenkiintoa, sen vuoksi, että yksi varsinaisimpia uhreja oli ollut
Preston McLambergin, Rekordin iäkkään toimitusjohtajan vanhin poika,
ja jutun nostaminen koski kipeästi hänen sukunsa kunniaan — mutta
se on vielä liian tuoreessa muistissa tarvitakseen tässä uudelleen
verryttelyä, vaikka se olisikin yhteydessä kertomuksen juonen kanssa.
Kiusallinen työ rasitti kovasti molempia päälliköitämme ja minuakin,
niin että eräänä iltana palasin, syötyäni päivällisen, asuntooni
lujasti päättäneenä mennä aikaisin levolle. Mutta tuskin olin
pukeutunut yöpukuun, istuutunut lepäämään tuoliini ja saanut piipun
sytytetyksi, kun kuului koputus ovelle.

»Sisään!» huusin luullen, että se oli rouva Fitch, emäntäni.

Mutta ne eivät olleet rouva Fitchin kalpeat kasvot harmaahiuksisine
kruunuineen, jotka näyttäytyivät oven aukeamassa, vaan pyöreät ja
tavattoman kukoistavat kasvot.

»Anteeksi, mutta minä olen juuri huomannut, ettei minulla ole
tulitikkuja sytyttääkseni kaasun. Saisinko mahdollisesti lainata teiltä
yhden?» sanoi syvä, soinnukas ääni jo ennenkuin lyhyt, tanakka vartalo
astui kynnyksen yli valopiiriin.

Kummastuksekseni näin, että vieras ei ollut kukaan muu kuin
ranskalainen pyörivine r:neen, jota olin puhutellut Rotinassa ja jota
oli näyttänyt niin suuresti kiinnostavan Holladayn rikosta koskeva
juttu.

»Olkaa hyvä!» vastasin ja ojensin hänelle laatikon, joka oli vieressäni
pöydällä.

»Kiitoksia paljon», sanoi hän; ja kun hän lähestyi ja näki minut
selvemmin, päästi hän pienen hämmästyksen huudon. »Oh, se on herra —
herra...»

»Lester», lisäsin nähdessäni hänen epäröivän.

»No olipa oikein hauskaa», sanoi hän ottaessaan tulitikut, »oikein
hyvä onni, joka vei minut tähän taloon. Tuntee itsensä toisinaan
vähän yksinäiseksi — ja niin haluaisin saada yhden neuvon. Jos teillä
mahdollisesti olisi aikaa, niin uskaltaisin ehkä...»

»Kernaasti, olkaa hyvä ja käykää istumaan!» Viittasin kädelläni erästä
tuolia.

»Kiitos, hetkisen kuluttua», sanoi hän. »Anteeksi!»

Ja hän katosi ovesta.

Hän tuli melkein heti takaisin mukanaan savukkeita, jotka hän pani
pöydälle. Sitten hän veti esiin tuolin. Pienellä liikkeellä raapaisi
hän tulta yhteen tulitikkuuni sytyttääkseen savukkeen.

»Se oli todellakin kaasua varten», sanoi hän nähdessään minun
hymyilevän, »ja kaasu oli savukkeita varten.»

Hänessä oli jotakin aivan erityisesti puoleensa vetävää, jotakin
hyväluontoista ja toverillista olennossaan — vauhtia ja voimaa;
silminnähtävästi hän oli mies, joka tiesi mitä tahtoi. Katseeni
sattui hänen täyteläisiin, hermostuneihin käsiinsä, kun hän sytytti
tulitikulla savukettaan; sen jälkeen se siirtyi hänen kasvoihinsa —
mustaan, siellä ja täällä harmahtavaan tukkaansa, kirkkaisiin, tuuheain
kulmakarvojen alla syvällä piileviin silmiinsä, paksuihin huuliinsa,
joita eivät hyvin hoidetut viikset peittäneet, ja pistävään leukaansa
pienine pujopartoineen. Ne olivat pontevuutta ilmaisevat, joskaan eivät
kauniit kasvot, ja niissä oli erityinen voimakkuuden ilme.

»Niin, minä tarvitsen todellakin neuvoa», alkoi hän, puhaltaen
pitkäveteisesti savupilven. »Nimeni on Martigny, Jasper Martigny»
(nyökäytin kuin jonkinlaiseksi tervehdykseksi), »ja olen Ranskasta,
kuten te kyllä jo kauan sitten olette ymmärtänyt. Haluaisin Amerikan
kansalaiseksi.»

»Kuinka kauan olette ollut Amerikassa?» kysyin.

»Ainoastaan kaksi kuukautta. Aikomuksenani on perustaa viiniliike
täällä.»

»Niin», selitin minä, »jolloinkin kolmen vuoden kuluttua voitte
mennä oikeuteen ja ilmoittaa haluavanne tulla kansalaiseksi. Kahden
lisävuoden kuluttua saatte paperit siitä.»

»Tarkoitatteko todellakin», sanoi hän epäröiden, »että siihen täytyy
kulua niin monta vuotta?»

»Kyllä, viisi vuotta on ensin asuttava täällä.»

»Mutta», tässä epäröi hän taas, »minä olen luullut — että...»

»Että se oli helpompaa? Niin, tapahtuuhan laittomuuksia; mutta
ryhtymään mihinkään sellaiseen, herra Martigny, te tuskin voitte
odottaa minun neuvovan.»

»Ei, en luonnollisesti!» huudahti hän äkisti vastaansanovalla
liikkeellä. »Minä en tiennyt — se ei tee mitään — minä voin odottaa —
minä kunnioitan lakia.»

Hän otti uuden savukkeen, sytytti sen toisella ja heitti pätkän pois.

»Ettekö halua koettaa yhtä?» kysyi hän nähdessään piippuni olevan
tyhjän, ja seuraavassa minuutissa istuin poltellen parasta savuketta,
mitä olen koskaan vedellyt. »Ymmärrättehän te ranskaa, vai kuinka?»

»En kylliksi, että sen puhuminen huvittaisi minua», vastasin.

»Sepä oli ikävää, luulin, että te pitäisitte tästä kirjasta, joka
on parastaikaa luettavanani», sanoi hän ja otti esiin jotenkin
pahoinpidellyn teoksen taskustaan. »Olen lukenut sen — oh, niin monta
kertaa, niinkuin kaikki muutkin — vaikka tämä luonnollisesti on
mestariteos.»

Hän piti sitä niin, että minä voin nähdä nimen. Se oli »Monsieur Lecoq.»

»Olen lukenut sen englanninkielellä», sanoin.

»Ja ettekö pitänyt siitä? Minä olen niin mieltynyt
salapoliisikertomuksiin. Se on sentähden, kun minun mieltäni kiinnittää
se neiti — neiti — oh, olenko minä nyt kokonaan unohtanut nimen!
Teikäläiset nimet ovat niin vaikeita minulle.»

»Tarkoitatteko neiti Holladayta?» kysyin.

»Tietysti! No, ovatko ne saaneet mitenkään ratkaistuksi salaisuutta?»

»Ei», vastasin. »Onnettomuudeksi salapoliiseissamme ei ole mitään
Lecoqia».

»E-ei», hymyili hän. »Ja tuo nuori nainen — minä otan niin elävästi
osaa hänen kohtaloonsa — kuinka hänen laitansa on?»

»Isku oli vähän liian kova hänelle», sanoin. »Hän on lähtenyt maalle
saadakseen lepoa. Toivoakseni hän pian toipuu.»

Hän oli ottanut kolmannen savukkeen ja oli sytyttävinään sitä
huolimattomasti, katse puoliksi poiskäännettynä minusta. Panin
merkille, että hänen niskansa oli aivan punainen.

»Oh niin, hän tointuu kyllä», myönsi hän hetken kuluttua. »Ainakin
minusta olisi ikävää uskoa muuta. Mutta jo on myöhä; huomaan, että
olette väsynyt. Saan siis kiittää ystävällisyydestänne.»

»Kaikin mokomin, ei mitään kiittämistä», väitin. »Toivon teidän tulevan
toisenkin kerran, kun tunnette itsenne yksinäiseksi.»

»Tuhannet kiitokset! Olkaa varma, että tulen käyttämään kutsuanne
hyväkseni. Minun huoneeni on käytävän vastakkaisella puolella», lisäsi
hän avatessani oven hänelle. »Olisi hauskaa nähdä teidät jonkun kerran
siellä.»

»Kiitos, kiitos!» sanoin sydämellisesti. »Hyvää yötä!»

Seuraavan viikon kuluessa olin aika paljon yhdessä Martignyn kanssa.
Saatoin tavata hänet portaissa tai eteisessä; hän tuli sisään
tervehtimään minua, ja pari päivää tämän jälkeen vastasin hänen
vierailuunsa, jossa tilaisuudessa hän otti esiin kaksi pulloa Chateau
d'Yquemia, niin hienoa, että se oli yläpuolella kaiken kiitoksen. Ja
joka kerralla pidin yhä enemmän hänestä — hän kertoi minulle paljon
Pariisin elämästä — jossa hänellä, kuten näytti, aina oli ollut
kotinsa — sukkelasti ja hauskasti, mikä miellytti sitä enemmän hänen
kevyen murteensa ja jotenkin muodollisen puhetapansa vuoksi; hän
osoitti minulle mieluista, ystävällistä harrastusta suunnitelmiini ja
oli aina huomaavainen, kohtelias ja hyväntahtoinen. Selvästi hän oli
kokenut mies, joka oli nähnyt elämää ja jolla oli terävä havaintokyky
sekä elämänkatsomus, tosin usein hämmästyttävä aineellisuutensa
vuoksi, mutta mieltäkiinnittävä raikkautensa ja usein huvittava
vilpittömyytensä vuoksi. Ja hän näytti pyrkivän suostuttelemaan
minua, sillä varmasti hän etsi minua enemmän kuin minä häntä. Hän oli
kohdannut vaikeuksia, selitti hän, liikkeensä perustamisessa: hän ei
voinut saada juuri sitä paikkaa, jota hän halusi; mutta yhden taikka
kahden viikon kuluttua tulisi muuan huoneisto vapaaksi siellä. Hän
pyysi minua laatimaan sopimuksen. Odotellessa tuntui aika hänestä
kuitenkin hiukan pitkältä.

»Vaikka ei minua se pahoita», lisäsi hän istuessaan eräänä iltana
huoneessani. »Minun täytyy ottaa elämä keveältä kannalta, sillä
sydämeni on hieman heikko ja on jo antanut minulle aihetta huoleen.
Muuten onhan minulla teidän seuranne, joka on suuri huvi minulle ja
josta saan teitä kiittää. No niin, toivon, että neiti — neiti — mikä
hänen nimensä taas olikaan — Holladay — voi taas hyvin.»

»Emme ole kuulleet mitään hänestä», vastasin. »Hän on vielä
kesäasunnossaan.»

»Oh, hän on kyllä toipunut, ajattelen — hän miellyttää minua niin
paljon — anteeksi, jos väsytän teitä puhumalla hänestä.»

»Väsytätte minua? Sitä ette suinkaan tee!»

»Siinä tapauksessa saan ehkä olla niin rohkea ja kysyä — oletteko
ajatellut — miten rikoksen teko mahdollisesti on tapahtunut?»

»En», vastasin, »en ole ajatellut mitään muuta kuin sitä, mikä oli
sanomalehdissä — tuo kertomus aviottomasta tyttärestä. Luullakseni
olette sen lukenut. Se selitys voisi sopia asiaan.»

Hän nyökäytti päätään miettien.

»Mutta jos nyt kuvittelisi, missä valossa monsieur Lecoq olisi nähnyt
asian. Olisiko hän uskonut sen olevan murhan vain sen vuoksi, että se
siltä näytti? Eikö teidän mieleenne ole koskaan johtunut, että neiti
Holladay todella oli käynyt isänsä luona ja että hänen kuolemansa ei
ensinkään ollut murha, vaan onnettomuustapaus?»

»Onnettomuustapaus?» toistin. »Mitenkä se voisi sitä olla? Kuinka
ihminen voi saada veitsen kaulaansa onnettomuustapauksesta? Sitäpaitsi,
jos se olisikin sellainen, niin kuinka se voisi selittää sen, että
hänen tyttärensä ryntäsi pois konttorista yrittämättä pelastaa häntä,
huutamatta apua? Jos se ei ollut murha, niin minkävuoksi nainen
pelästyisi, kuka hän lieneekin? Kuinka muuten on selitettävissä hänen
pakonsa?»

Hän katseli minua miettiväisenä.

»Kaikessa, mitä nyt sanotte, on paljonkin totta», virkkoi hän. »Se
osoittaa, että olette paljon ajatellut asiaa. Teillä on varmasti
myöskin erityistä harrastusta salaperäisiin rikoksiin, vai kuinka,
herra Lester?»

Ja hän katsoi hymyillen minuun.

»Sitä en ole koskaan ajatellut», vastasin nauraen, »ainakaan ennen
tämän jutun esille tuloa. Mutta tarttuma on tavannut minutkin.»

»Tietysti», sanoi hän vähän epävarmasti, »todennäköisesti en ymmärtänyt
oikein».

»Välistä on todellakin päähäni pälkähtänyt», myönsin, »että
olisi hauska ottaa mieskohtaisesti osaa tiedusteluihin — vaikka
luonnollisesti se ei voi koskaan tulla kysymykseen. Meillä ei ole enää
mitään tekemistä jutun kanssa.»

Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja sytytti uuden savukkeen.

»Otaksutaan, että saisitte tehtäväksenne ottaa selvän salaisuudesta,
miten menettelisitte?»

»Koettaisin saada selville sen salaperäisen naisen.»

»Mutta jos käsitätte oikein, on poliisi jo koettanut, mutta
epäonnistunut», väitti hän. »Miten te sitten voisitte onnistua?»

»Oh, se ei kyllä tulisi tapahtumaan minullekaan», vastasin nauraen,
sillä tuo asian ottaminen vakavammalta kannalta kuin asianhaarat
vaativat, tuli minulle niin yhtäkkiä. »Minä luultavasti epäonnistuisin
aivan yhtä hyvin kuin poliisikin.»

»Ranskassa», huomautti hän, »ei ole tavallista, että lakimiehet...»

»Ei, ei täälläkään», selitin. »Vaikka eihän luonnollisesti lakimieskään
voi välistä välttää joutumasta asiaan sotketuksi; toiset asiat vaativat
enemmän salapoliisityötä ja ovat samalla kertaa liian arkaluontoisia
uskottavaksi poliisille.»

»Se on myöskin meidän poliisillamme vikana, että se pitää liian paljon
lukua sanomalehdistä, että se niiden kautta asettaa asiansa yleisön
silmäiltäväksi, mutta niinhän on ihmisluonteen laita, saanen uskoa.»

»Puhutte englanninkieltä niin hyvin, herra Martigny», sanoin, »että
ihmettelen missä olette sen oppinut».

»Oh, olen ollut jonkun verran Englannissa, viiniliikeasioissa,
ja silloin omistin aikani täydellä todella kielen oppimiseen.
Mutta sittenkin minusta tuntuu välistä vaikealta ymmärtää teitä
amerikkalaisia — te puhutte niin paljon epäselvemmin. Teillä on tapa
vetää yhteen sanoja, niellä kokonaisia tavuja...»

»Niin», hymyilin, »ja se on juuri, mitä me puolestamme valitamme teistä
ranskalaisista».

»Oh, meidän kuulumattomat tavumme noudattavat varmoja lakeja, jotka
jokainen käsittää, kun taas täällä...»

»Jokainen noudattaa omia lakejaan. Muistakaa, että Amerikka on vapauden
maa ja...»

»Lupakirjain kotimaa, vai kuinka?» lisäsi hän hoksaamatta pilaa.

Niin, pidin itseäni todellakin onnellisena Martignyn tuttavuuden
vuoksi. Avattuaan liikkeen hänellä ei luonnollisesti tulisi olemaan
niin paljon aikaa omistaa minulle, mutta saisimme kuitenkin joka
tapauksessa viettää monta hauskaa iltahetkeä yhdessä, ja odotin niitä
suurella ilolla. Hän oli hauska itsessään — hän oli miellyttävä, ja
hänellä oli paljon kärsivällisyyttä ja hyvä tuuli, josta jo olen
maininnut ja jotka ominaisuudet olivat huomattavimmat piirteet hänessä.
Ja niin — myönnänkö sen? — minäkin tunsin yksinäisyyttä joskus, kuten
luulen jokaisen nuorenmiehen täytyvän tuntea; ja sen vuoksi olin
mielissäni kun sain seuraa.

Oli maanantai, huhtikuun 14 päivä, ja olimme juuri avanneet konttorin,
kun eräs konttoristeista tuli kiiruhtaen Roycen luo.

»Eräs mies on tuolla ulkona ja pyytää puhutella teitä heti, herra
Royce», sanoi hän. »Hän sanoo nimensä olevan Thompson ja että hän on
neiti Frances Holladayn hovimestari.»

Royce hypähti puoliksi tuoliltaan kiihkosta, mutta hillitsi kohta
itsensä ja painui takaisin paikalleen.

»Antakaa hänen tulla sisään!» sanoi hän, ja silmät jännittyneinä
kiinnittäen oveen hän istui ja odotti.

Panin osaaottaen merkille, kuinka riutuneelta ja kuihtuneelta hän
näytti. Luonnollisesti voitiin tästä jonkun verran laskea hänen työnsä
osalle, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän näytti melkein sairaalta.

Hetken kuluttua ovi avattiin, ja harmaatukkainen, noin kuudenkymmenen
vuotias mies astui sisään. Hän hengitti vaivaloisesti ja oli nähtävästi
kovin liikuttuneena.

»No, Thompson, mitä ikävää nyt on tapahtunut?» kysyi Royce.

»Oh, jotakin aivan kauheata!» sanoi toinen. »Ne ovat vieneet pois
emäntäni! Hän matkusti kaupungista vähän enemmän kuin viikko sitten,
Belairiin, jossa me kaikki odotimme häntä, ja sen jälkeen emme ole
nähneet häntä.»




X

Merkillinen katoaminen


Royce tarttui vapisten tuolinsa käsinojaan ja istui hetken aikaa
mykkänä. Sitten hän kääntyi minuun.

»Tulkaa tänne, Lester!» sanoi hän käheästi. »Tarvitsin teitä kerran
ennen, ja nyt tarvitsen teitä taas. Tämä koskee minuun niin läheltä,
että en voi ajatella yhtenäisesti. Kuulkaa, _tahdottehan_ auttaa minua?»

Hänen katseessaan oli rukoileva ilme, mikä ilmaisi äkillistä heikkoutta
— rukoilu, jota olisi ollut mahdoton vastustaa, vaikkapa en olisi itse
ollut asiasta niin innostunutkaan.

»Mielelläni», vastasin sydämeni pohjasta. »Tarjoan koko kykyni
auttaakseni teitä, herra Royce.»

Hän vaipui takaisin tuolilleen ja huokasi syvään.

»Tiesin, että auttaisitte», sanoi hän. »Antakaa Thompsonin kertoa
kaikki teille.»

Siirsin tuolin ja istuuduin vanhan hovimestarin viereen.

»Olette varmaan ollut monta vuotta Holladayn perheen palveluksessa, vai
kuinka, herra Thompson?» kysyin antaakseni hänelle tilaisuuden vähän
tyyntyä.

»Kyllä, hyvin kauan — lähes neljäkymmentä vuotta, luulen.»

»Siis ennenkuin neiti Holladay syntyi?»

»Niin, paljon ennen. Kohta naimisiin menonsa jälkeen herra Holladay
osti talon Viidenneltä puistokadulta, jossa hän koko ajan sen jälkeen
on asunut, jo silloin minä tulin sinne lakeijaksi.

»Herra Holladay ja hänen vaimonsa olivat kai onnelliset keskenään?»
kysyin.

»Hyvin, hyvin onnelliset! He olivat niin rakkaita kuin olisivat olleet
äskennaineita, aina rouva Holladayn kuolemaan asti. He olivat kuin
luodut toisiansa varten.»

Vaikenin hetken miettiäkseni. Tämä, jos mikään, näytti kumoavan arvelun
Holladayn suhteista johonkin toiseen naiseen, ja sittenkin, mikä muu
selitys voi olla mahdollinen?

»Ettekö tiedä mitään, joka olisi häirinnyt heidän onneaan?
Luonnollisesti», lisäsin, »ymmärrätte te, herra Thompson, että minä
en tee näitä kysymyksiä sulasta uteliaisuudesta, vaan jos mahdollista
päästäkseni salaisuuden perille.»

»Ymmärrän», vastasi hän nyökäyttäen. »Ei, mitään ei ollut olemassa,
joka olisi häirinnyt heidän onneansa, paitsi eräs asia.»

»Ja mikä se oli?»

»Heillä ei ollut lapsia — ei viiteentoista vuoteen. Kun neiti Frances
syntyi, tapahtui tietysti suuri muutos.»

»Hänhän syntyi ulkomailla?»

»Niin, Ranskassa. Itse kaupunkia en minä tiedä.»

»Tiedättekö, minä päivänä se tapahtui?»

»Kyllä, kesäkuun kymmenentenä 1876. Vietimme aina sitä päivää
juhlapäivänä.»

»Oliko herra Holladay silloin vaimonsa luona?»

»Oli, hän ja hänen vaimonsa olivat olleet ulkomailla melkein vuoden
ajan. Herra Holladay oli ollut vähän heikko, ja lääkäri oli kehoittanut
häntä ottamaan pitkän lepoajan. Hän tuli kotiin muutamia kuukausia
sen jälkeen, mutta hänen vaimonsa jäi ulkomaille. Miten olikaan,
rouva Holladay ei enää koskaan tullut terveeksi. Hän oli poissa lähes
neljä vuotta, ja herra Holladay kävi pari, kolme kertaa vuodessa
tervehtimässä häntä. Lopuksi hän tuli kotiin kuolemaan, ja hänellä oli
silloin lapsi mukanaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kukaan meistä
näki neiti Francesin.»

»Herra Holladay piti tietysti paljon tyttärestään?»

»Kyllä, sen voi totuuden mukaan sanoa; hän vallitsi koko taloa», sanoi
vanha mies yksinkertaisesti.

»Ja neiti Frances puolestaan piti isästään?»

»Niin, enemmänkin, hän ihan jumaloi häntä. Hän oli aina ovella
ottamassa isäänsä vastaan, kun tämä tuli kotiin, söi aina päivällisen
hänen kanssaan, he viettivät aina iltansa yhdessä. Hän ei välittänyt
paljon vieraskutsuista ja muista sellaisista — kuulin hänen usein
sanovan isälleen, että hän paljon mieluummin pysyi kotona hänen
luonaan. Se oli oikeastaan isä, joka tahtoi, että hän eläisi enemmän
maailmassa, sillä herra Holladay oli ylpeä hänen tähtensä, kuten oli
syytä ollakin.»

»Niin», sanoin, sillä kaikki tämä sopi hyvin yhteen sen kanssa, mitä
olin aina kuullut puhuttavan perheestä. »Muita sukulaisiahan ei ollut
olemassa, vain kuinka?»

»Ei ketään. Herra Holladaylla ei enemmän kuin hänen vaimollaankaan
ollut ketään sisaruksia, ja heidän vanhempansa olivat tietenkin
kuolleet jo monta vuotta sitten.»

»Eikä läheisiä ystäviä myöskään?»

»Ei ketään sellaisia, joita voisi sanoa läheisiksi. Neiti Francesilla
oli muutamia koulutovereita, mutta hän oli aina vähän noin — vähän
itseensä sulkeutunut.»

»Niin.» Nyökkäsin taas. »Kertokaa nyt», jatkoin sitten, »niin
juurtajaksain kuin voitte, mitä on tapahtunut viimeisten kolmen viikon
kuluessa».

»Hm, niin», aloitti hän pitkäveteisesti, »isänsä kuoleman jälkeen
hän oli aluksi aivan poissa suunniltaan — harhaili ympäri taloa kuin
levoton sielu, istui illat kirjastossa, jossa heidän oli tapana istua,
ja söi tuskin mitään. Sitten herra Royce alkoi käydä talossa, ja
silloin tuli vähän parempaa, ja me toivoimme hänen palautuvan pian
entiselleen. Mutta sen sijaan näyttikin hänen laitansa muuttuvan
vielä huonommaksi, ja hän lähetti meidät kaikki maalle laittamaan
kuntoon Belairia. Tein kuten oli käsketty ja sähkötin hänelle, kun
kaikki oli valmista. Hän vastasi, että hän tulisi muutamien päivien
perästä. Kymmenen päivää sitten tulivat ne palvelijat, jotka olivat
jätetyt kaupunkiin, ja me odotimme emäntäämme joka päivä, mutta häntä
ei kuulunut. Lähetin hänelle taas sähkeen, mutta hän ei vastannut
mitään, ja lopuksi tulin niin rauhattomaksi, etten tiennyt muuta neuvoa
kuin lähteä takaisin kaupunkiin katsomaan, miten asian laita oli.
Tulin tänne varhain aamulla ja menin suoraan kotiin. Thomas, toinen
käskyläinen, oli jätetty vartioimaan taloa, ja hän sanoi, että neiti
Frances ja hänen kamarineitinsä olivat lähteneet Belairiin samana
päivänä kuin palvelijat. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän.»

»Hän on siis ollut poissa kymmenen päivää?» kysyin.

»Niin, kymmenen päivää.»

Kymmenen päivää! Mitä kaikkea saattoikaan olla tapahtunut tänä aikana!
Tohtori Jenkinsonin arvelu mielenhäiriöstä johtui heti mieleeni, ja
olin nyt enemmän kuin koskaan ennen taipuvainen uskomaan sellaisen
mahdollisuutta. Miten muuten voitiin tämä pako selittää? Roycen
katseesta voin nähdä, että hänen päässään oli kaikki ajatustoimi
pysähtynyt.

»Hyvä», sanoin vihdoin paremman puutteessa; »tulemme teidän mukananne
kotiin puhumaan tuon käskyläisen kanssa. Ehkä hän voi antaa meille
lisätietoja.»

Mutta hänellä ei ollut paljon kerrottavaa. Kymmenen päivää sitten
olivat vaunut pysähtyneet portin eteen, ja neiti Holladay ja
hänen kamarineitinsä olivat nousseet niihin ja ajaneet tiehensä.
Vaunut olivat otetut, luuli hän, jostakin lähistössä olevasta
ajuritoimistosta, sillä talon ajuri oli lähetetty pois samalla
kertaa kuin muut palvelijat. He olivat ajaneet puistokatua pitkin
Viidennelleneljättä kadulle, josta, hän arveli, he olivat kai menneet
Long Islandin asemalle.

Kuljimme läpi talon, siellä oli kaikki hyvässä järjestyksessä. Neiti
Holladayn huoneet olivat siinä kunnossa, johon hän aivan luonnollisesti
olisi ne jättänyt. Myöskin hänen isänsä huoneet olivat selvästi aivan
koskemattomat.

»Tässä on jotakin», sanoin, »mikä voisi olla meille avuksi». Ja otin
huostaani valokuvan uuninreunustalta. »Teillä ei kai ole mitään sitä
vastaan, että otan tämän?»

Royce otti sen vapisevin käsin ja katseli sitä hetkisen — noita mustia
silmiä, totista suuta — sitten hän antoi sen minulle takaisin.

»Ei», sanoi hän, »ei, jos se todellakin voi olla joksikin hyödyksi.
Meidän on käytettävä kaikkia käsillämme olevia apukeinoja. Ainoastaan
jos...»

»En käytä sitä, jollei se ole ehdottomasti välttämätöntä», vakuutin
hänelle, »ja kun ei enää ole mitään tekemistä, hävitän sen.»

»Tehkää kuten tahdotte», sanoi hän, ja niin pistin valokuvan taskuuni.

Mitään muuta ei täällä voinut keksiä, ja lähdimme matkaamme
vakuutettuamme molemmille palvelijoille, että he eivät saisi puhua
sanaakaan emäntänsä katoamisesta.

Ensimmäinen tehtävä oli nyt tietysti ottaa selvä ajurista, joka
oli kyydinnyt neiti Holladayta ja hänen kamarineitiänsä näiden
lähdettyä talosta; ja tässä tarkoituksessa kävimme läpi kaikki
läheisyydessä olevat vuokra-ajuritoimistot, mutta hän ei ollut
mistään näistä tilannut vaunuja. Oliko hän tilannut ne itse jostakin
vuokra-ajuritoimistosta, etäisemmässä kaupunginosassa salatakseen
aikeensa, tai oliko ne tilannut hänelle hänen kamarineitinsä, ja
oliko hän todellakin inhottavan petoksen uhri? Tein Roycelle tämän
kysymyksen, mutta hän ei näyttänyt ensinkään olevan sellaisessa
tilassa, että olisi voinut tehdä mitään johtopäätöstä. Omasta
puolestani olin varma, että hän oli lähtenyt pois omasta vapaasta
tahdostaan ja että hän täydellä tarkoituksella oli tehnyt itsensä
näkymättömäksi. Mutta minkä vuoksi? Niin, sitä ei ollut helppo sanoa.

Ajoimme takaisin konttoriin ja tapasimme Grahamin siellä. Kerroin
hänelle tutkimustemme tuloksista ja esitin niin hänelle kuin
Roycellekin kysymyksen, joka oli heti ratkaistava.

»Parhaassakin tapauksessa tämä on hyvin kärsivällisyyttä vaativa
asia», huomautin. »Neiti Holladay on selvästi suurella huolella tehnyt
suunnitelmansa estääkseen meitä seuraamasta jälkiänsä. Tulee ehkä
vaikeaksi todistaa, että hän ei ole lähtenyt aivan vapaaehtoisesti.
Hänellä on luonnollisesti täysi oikeus lähteä mihin haluttaa, kysymättä
neuvoa meiltä. Onko meillä oikeus hakea häntä vastoin hänen selvää
tahtoansa?»

Hetkeen ei Graham vastannut, vaan istui ja naputti sormillansa
kirjoituspöytäänsä, syvä miettivä ryppy silmäkulmissaan. Sitten hän
nyökäytti päätään painokkaasti.

»Velvollisuutemme on ottaa hänestä selko», sanoi hän. »Minusta on
aivan selvää, että kukaan tyttö, jolla on täysi ymmärrys, ei menettele
sillä tavoin kuin hän on tehnyt. Hänellä ei ole mitään syytä pettää
meitä — karkaamalla. Emme olisi millään tavoin sekaantuneet hänen
puuhiinsa ja toimiinsa. Jenkinson oli oikeassa, hänen täytyy sairastaa
mielenhäiriötä. Meidän on pidettävä huoli siitä, että hän saa sopivaa
lääkärinhoitoa.»

»Ehkä se ei ole mielenhäiriötä», arvelin, »niin paljon kuin uuden
kamarineidin sopimatonta vaikutusta».

»Siinä tapauksessa velvollisuutemme on vapauttaa hänet takaisin
entiseen harkintaansa.»

»Vaikkako loukkaisimme häntä?»

»Vaikka, sen emme saa antaa estää itseämme. Sitäpaitsi hän ei tule
loukatuksi, kun taas tulee tuntoihinsa. Kysymys on siitä, miten
pääsemme nopeimmin hänen jäljilleen.»

»Poliisi saisi kai sen aikaan nopeammin», sanoin, »mutta koska hän ei
voi olla minkäänlaisessa suoranaisessa vaarassa, niin minua epäilyttää
vähän, olisiko viisasta kääntyä poliisin puoleen. Neiti Holladay
suuttuisi syystä, jos yleisön huomio käännettäisiin taaskin häneen.»

»Mutta», väitti Graham, »kuinka voimme sitten saada hänestä tietoa,
jollemme käänny poliisin puoleen? Luonnollisesti tunnustan olevan
vähemmän toivottavaa, että hänet tehdään vieläkin suuremman julkisuuden
esineeksi kuin jo on tapahtunut, mutta onko mitään muuta keinoa?»

Heitin silmäyksen Royceen ja näin hänen vaipuneen välinpitämättömyyteen.

»Jos saisin muutamien päivien vapauden konttorista», aloitin epäröiden,
»niin voisin ehkä löytää jonkun jäljen hänestä. Jos en onnistu, niin
voimmehan sitten kääntyä viranomaisten puoleen.»

Roycen katse kirkastui hetkiseksi.

»Se on parasta», sanoi hän. »Antakaa Lesterin tiedustella!»

»Kuten tahdotte», myönsi Graham. »Suostun siihen. Kaikki kulut
suoritetaan tietysti konttorista.»

»Kiitos!» Nousin ylös pamppailevin sydämin, sillä seikkailu houkutteli
minua kovasti. »Siinä tapauksessa aloitan heti. Mutta yhtä apua
tekisi mieleni. Voisitteko antaa käytettäväkseni kolme taikka neljä
konttoriapulaista lähettääkseni heidät eri vuokra-ajuritoimistoihin
kaupungissa? On luullakseni parasta käyttää omaa väkeämme siihen.»

»Kernaasti», vastasi päällikköni heti. »Huudan heidät sisään, niin
voimme antaa heille ohjeet nyt samalla.»

Neljä konttoristia huudettiin siis sisään, ja jokainen heistä sai
osakseen yhden kaupunginosan. Ohjeiden mukaan oli heidän tutkittava,
mistä vuokra-ajuritoimistosta neiti Holladay oli tilannut vaunut
torstai-aamuna huhtikuun kolmantena päivänä. Heidän oli annettava tieto
työnsä tuloksista konttoriin joka päivä päivällä ja illalla, siksi kun
haeskelu oli loppuun suoritettu. He läksivät heti matkaansa, nousin
juuri seisomaan seuratakseni heitä, kun nuoremman päällikköni kasvojen
ilme herätti huomiotani.

»Herra Graham, herra Royce on sairas!» huudahdin. »Katsokaa häntä!»

Hän istui raskaasti eteenpäin kumarassa, kalpein ja veltoin
kasvonpiirtein, tuijottavin silmin sormet nyppien tuolin kädennojaa.
Juoksimme hänen luokseen ja veimme hänet sohvalle. Minä haudoin hänen
käsiänsä ja kasvojansa kylmällä vedellä, Grahamin lähettäessä lääkäriä
noutamaan. Tohtori tuli pian ja näki heti kuinka asian laita oli.

»Häiriytynyt hermosto!» sanoi hän lyhyesti. »Te lakimiehet turmelette
itsenne kokonaan liialla työllä! On ihan ihme, ettette menetä henkeänne
kaikkityyni! Tässä tarvitaan huolellista hoitoa, muutoin sairaus
päättyy aivokuumeeseen.»

Sitten hän antoi sairaalle jotakin kiihoittavaa ainetta, jonka tämä
nautti vastustamatta. Muutamien minuuttien kuluttua hän näytti
paremmalta ja alkoi puhua katkonaisesti itsekseen. Saimme hänet
tohtorin vaunuun ja veimme kiireesti hänen asuntoonsa, jossa hän heti
meni vuoteeseen.

»Luullakseni kohtaus menee ohi», huomautti tohtori katseltuaan häntä
hetken aikaa. »Hankin pari sairaanhoitajatarta ja teemme kaiken mitä
voidaan tehdä. Onko hänellä ketään sukulaisia täällä New Yorkissa?»

»Ei, he ovat kaikki Ohiossa. Ehkä olisi parasta ilmoittaa heille?»

»Sitä en luule, jollei hän tule pahemmaksi! Hän näyttää olevan
lujaluontoinen. Arvelen hänellä olleen jotakin surua?»

»Niin», sanoin. »Hän on ollut hyvin levoton erään juttunsa vuoksi.»

»Varmaankin», myönsi hän nyökäyttäen. »Jos ihmisillä olisi tarpeeksi
ymmärrystä olla harmittelematta, niin meillä lääkäreillä olisi paljon
vähemmän tekemistä.»

»Haluaisin mielelläni kutsua myöskin tohtori Jenkinsonin», sanoin. »Hän
tuntee herra Roycen ja voi ehkä olla hyödyksi.»

»Kernaasti; neuvottelen ilolla tohtori Jenkinsonin kanssa.»

Viimeksimainittu kutsuttiin, ja hän vahvisti taudin laadun. Hän
ymmärsi tietysti syyn, miksi Royce oli sortunut, ja kun neuvottelu oli
päättynyt ja hänen virkaveljensä poistunut, puhutteli hän minua.

»Herra Lester», sanoi hän, »neuvon teitä menemään kotiinne lepäämään.
Tekin näytätte väsyneeltä ja liian vaivautuneelta. Työnne on liian
kuluttavaa. Olkaa nyt enää ajattelematta tätä asiaa, muuten teidän käy
samalla tavoin kuin Roycen. Hän on kai saanut lisää huonoja uutisia?»

Kerroin hänelle neiti Holladayn katoamisesta. Hän mietti hetkisen
vakavana.

»Se vahvistaa minun luuloani, että hän on mielenhäiriössä», sanoi
hän. »Äkillinen vastenmielisyys sukulaisia ja ystäviä kohtaan on yksi
tavallisimpia taudin oireita. Luonnollisesti on hänestä otettava selko?»

»Aion tehdä sen», vakuutin hänelle ehkä vähän suuremmalla
itseluottamuksella kuin mitä itsekään tunsin.

»Hyvä, muistakaa kääntyä puoleeni, jos voin auttaa teitä. Mutta ennen
kaikkea menkää kotiinne ja nukkukaa kymmenen tuntia — kaksitoistakin,
jos voitte. Ja muistakaa, ei mitään työtä sitä ennen — ei mitään
mietiskelemistä. Silloin olette entistä ripeämpi huomenna.»

Huomasin, että hänen neuvonsa oli viisas, mutta yksi tehtävä minun
oli kuitenkin suoritettava ensin. Otin ajurin ja ajoin lähimmälle
lennätin-asemalle. Sieltä sähkötin Brooksille, Holladayn ajurille ja
pyysin häntä tulemaan New Yorkiin ensimmäisellä junalla ja käymään
luonani konttorissa. Kun tämä oli tehty, annoin ajurille osoitteeni ja
nojauduin takaisin vaunun nurkkaan.

Ei mitään mietiskelyä, oli Jenkinson sanonut: mutta vaikeata oli joka
tapauksessa pitää ajatuksia hiljaa. Missä oli Frances Holladay? Minkä
vuoksi hän oli paennut? Oliko hän todellakin mielenhäiriössä? Oliko
salaisuus ollut liian raskas hänen kannettavakseen? Taikka oliko hän
vain joutunut sen rikollisen naisen vaikutusvallan alaiseksi? Mutta
jos hän oli mielenhäiriössä, niin mitä meidän olisi silloin tehtävä
hänelle, kun olemme hänet löytäneet? Ja jos hän ei ollut mielipuoli,
niin mikä laillinen oikeus meillä oli sekaantua hänen asioihinsa? Nämä
ja sadat muut kysymykset ajelehtivat päässäni, kunnes kaikki meni
sekasotkuksi ja istuin neuvotonna, välinpitämätönnä.

»Olemme perillä», sanoi ajuri hypäten alas istuimeltaan temmaten oven
auki.

Maksoin hänelle ja menin kuin puolihorroksissa alempia portaita ylös.
Seisoessani ja hapuillessani avaintani, avasi joku oven sisäpuolelta.

»Ei, kas vain, herra Lester!» kuulin Martignyn äänen sanovan. »Mutta
mitä nyt? Ettehän toivoakseni liene sairas?»

»En», mutisin, »ainoastaan läpiväsynyt».

Ja menin kuin unissakävijä portaita ylös.

»Sallikaa minun auttaa teitä», sanoi hän; ja samalla hän otti minua
käsivarresta ja saattoi minut ylös, avasi oveni ja sytytti kaasun.

»Kiitos», sanoin vaipuen tuolille.

Hän asettui äänetönnä eteeni, ja niin väsynyt kuin olinkin, huomasin,
että hänen silmänsä viipyivät minussa läpitunkevin katsein.

»Olemme saaneet kuulla jotakin neiti Holladaysta tänään», huomautin
väkinäisesti vastaten hänen silmäinsä äänettömään kysymykseen.

Hän ei vastannut hetkeen, mutta minä olin sulkenut silmäni ja olin
liian väsynyt avatakseni niitä taas katsoakseni häneen.

»Ah», sanoi hän matalasti. »Ja hän voi hyvin?»

»Hän on kadonnut.»

»Tarkoitatte —»

»Tarkoitan, että hän on karannut», sanoin heräten samalla vähän.

»Ja hän on ilmoittanut teille —»

»Ei, ei; me olemme juuri saaneet sen selville. Hän on ollut poissa
kymmenen päivää.»

»Ja nyt aiotte ryhtyä etsimään häntä?» kysyi hän huolimattomasti tauon
jälkeen.

»Niin, minä alan aikaisin huomisaamuna.»

Taas seurasi hetken vaitiolo.

»Ah!» sanoi hän omituisella painolla. »Ah!»

Sitten hän nousi ja meni. Ja minä heittäydyin huolimattomasti sänkyyni.




XI

Riisun naamarin viholliseltani


Väsymys vaati osansa, nukuin kokonaista kaksitoista tuntia. Mutta
niinpä tunsinkin sitten itseni aivan kuin toiseksi ihmiseksi, kun
lähdin seuraavana aamuna kotoani. Innoissani ryhdyin uudelleen
työhön salaisuuden ratkaisemiseksi. Konttorissa minua odotti kaksi
uutista; Royce oli viettänyt yönsä levollisesti ja oli parempi;
konttoristit, jotka oli lähetetty edellisenä päivänä käymään
vuokra-ajuritoimistoissa, eivät tähän asti olleet saaneet selville
mitään, vaan jatkoivat hakemistaan.

Vilkaisin Long Islandin junan aikatauluun ja huomasin, että neiti
Holladayn ajuri ei voinut tulla kaupunkiin ennen kuin kello 9,30.
Otin siis taas hattuni, hain itselleni yksinäisen pöydän Vallackin
ravintolassa ja laadin yleiskatsauksen asiaan — puhdistaakseni
ilmakehää, niin sanoakseni. Se oli näin kuuluva:

_Maaliskuun 13 p:nä, torstaina_. Holladay löydetty murhattuna; tytär
ajaa Washington Squarelle.

_Maaliskuun 14 p:nä, perjantaina_. Tutkintotuomarin kuulustelu; neiti
Holladay päästetty vapauteen; salaperäinen kirje saatu.

_Maaliskuun 16 p:nä, sunnuntaina_. Holladay haudattu.

_Maaliskuun 18 p:nä, tiistaina_. Testamentti avattu ja jätetty
valvottavaksi.

_Maaliskuun 28 p:nä, perjantaina_. Neiti Holladay tulee takaisin
ajelulta mukanaan uusi kamarineiti ja eroittaa vanhan.

_Maaliskuun 29 p:nä, lauantaina_. Antaa käskyn laittaa kesäasuntonsa
kuntoon.

_Huhtikuun 1 p:nä, tiistaina_. Pyytää satatuhatta dollaria.

_Huhtikuun 2 p:nä, keskiviikkona_. Saa ne.

_Huhtikuun 3 p:nä, torstaina_. Jättää kotinsa, nähtävästi lähteäkseen
Belairiin uuden kamarineitinsä kanssa.

_Huhtikuun 14 p:nä, maanantaina_. Hovimestari ilmoittaa hänen
katoamisestaan; Royce tulee sairaaksi; aloitan tiedusteluni.

Siihen se loppui. Viimeinen kohta ulottui siihen päivään asti, joka
oli käsillä, mitään muuta ei ollut lisättävänä. Mutta minusta tuntui
mahdottomalta, että kaikki nämä salaperäisyydet olivat tapahtuneet
vain yhden kuukauden aikana. Minusta tuntui kuin en vuosikausiin olisi
ajatellut mitään muuta.

Katsoin vielä kerran läpi muistiinpanoni. Niiden joukossa oli vain
yksi ainoa mahdollisuus, joka, sen mukaan kuin voin huomata, saattaa
olla tutkimusteni lähtökohtana, toivossa saada aikaan jotakin. Se oli
ensimmäisessä kohdassa. Neiti Holladay oli ajanut Washington Squarelle;
olin varma siitä, että hän oli käynyt sisarensa luona; minun täytyi
saada selville tämän naisen asunto. Ehkäpä löytäisin neiti Holladaynkin
sieltä. Olipa miten oli, joka tapauksessa minun oli nyt lähdettävä
uutta, koettelematonta tietä.

Poliisi oli etsinyt turhaan läpi koko seudun, sen tiesin; se oli pannut
liikkeelle kaiken kykynsä löytääkseen sen salaperäisen naisen, joka
oli käynyt herra Holladayn konttorissa, eikä ollut saanut selville
jälkeäkään hänestä. Mutta tämä ei lannistanut rohkeuttani; sillä
toivoin voivani alkaa etsintäni tietämällä asioita, joista poliisilla
ei ollut selkoa. Brooks, ajuri, voisi sanoa minulle...

Äkkiä muistaessani hänet katsoin kelloani ja näin, että aika oli jo
umpeen kulunut. Mielihyväkseni tapasin hänet odottamassa minua, kun
muutamia minuutteja sen jälkeen avasin konttorin oven. Minulla oli vain
eräitä harvoja kysymyksiä hänelle tehtävänä.

»Kun emäntänne jätti vaunut sinä päivänä, kun kyyditsitte häntä
Washington Squarelle, niin ettekö huomannut, mitä katua hän lähti siitä
kulkemaan?»

»Kyllä, hän lähti Läntiselle Broadwaylle päin.»

»Mille puolelle?»

»Vasemmalle, itäiselle puolelle.»

»Tullakseen sille puolelle täytyi hänen käydä poikki kadun.»

»Niin, sen hän tekikin. Panin sen erityisesti merkille, sillä minusta
tuntui kummalliselta, ettei hän antanut minun kyyditä sitä katua niin
pitkälle kuin hänen tarvitsi mennä. Se on niin siivoton seutu se.»

»Niin», tiedän sen. »No, kun kyyditsitte häntä 28 päivänä, sinä
päivänä, kun hänellä palatessaan oli kamarineiti mukanaan, minne hän
ajoi silloin?»

»Washington Squarelle taas.»

»Ja antoi teidän odottaa siinä?»

»Niin.»

»Ja hän meni samaa katua?»

»Niin, hän meni yli oikealle puolelle katua aivan samoin kuin
edelliselläkin kerralla.»

»Kuinka kauan oli hän poissa?»

»Yli tunnin, sanoisinko puolitoista tuntia.»

»Huomasitteko mitään erikoista hänen ulkomuodossaan, kun hän tuli
takaisin?»

»En, hänellä oli tiheä harso silmillään. Tuo toinen nainen oli hänen
mukanaan, ja hän sanoi vain 'Kotiin!' omituisella epäselvällä äänellä,
kun autoin heitä vaunuihin.»

Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli minulle sanottavaa, ja sittenkin
toivoin, että se oli oleva minulle suureksi hyödyksi. Ensiksi
rajoittuivat sen kautta tiedusteluni siihen seutuun, joka oli
itäpuolella West Broadwayta, ja tiesin, että ranskalainen kaupunginosa
ulottui ainoastaan yhden taikka kahden korttelin matkan tähän suuntaan.
Ja sitäpaitsi sain siitä tukea tiedusteluilleni. Tiesinhän päivän,
milloin tuo salaperäinen nainen oli muuttanut asunnostaan. Taikka
ainakin tiesin, että se oli toinen kahdesta päivämäärästä. Asunnon on
täytynyt tulla vapaaksi joko maaliskuun 28 päivänä taikka huhtikuun
3 päivänä. Viimeisenä hätävarana oli minulla valokuva. Olin valmis
alkamaan etsimisen ja erosin Brooksista kehoituksella, ettei hän
puhuisi mitään kenellekään tästä salaperäisestä asiasta.

Kun tulin ulos portista, silmäilin poikki kadun ja huomasin silloin
Martignyn siinä välittäjäjoukossa, joka aina täyttää sen jalkakäytävät.
Hän seisoi ja kuunteli hartaana erästä välittäjää, joka näytti mitä
suurimmalla totisuudella pitävän esitelmää hänelle — luultavasti
siitä miten voi tulla rikkaaksi — eikä nähnyt minua. Hetkisen ajan
tunsin kiusausta mennä hänen luokseen ja pelastaa hänet vaarasta.
Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hymyilin tälle tarpeettomalle
ajatukselle. Se pitäisi olla kettu, joka voisi nyppiä Martignya.
Ajattelin hänen lujia piirteitään, hänen kyvykkyyttä ilmaisevaa
kasvojenmuotoaan, hän ei ollut mikään narri eikä mikään lammas
ollakseen valmis kerittäväksi. Hän voi oikein hyvin selviytyä omin
neuvoin — niin, käyttää saksia itse, jos niin tarvittiin.

Kuljin länteenpäin Broadwayta kohti, mutta sittenkin, kuten luulen,
tietämättäni ajatellen häntä, sillä muutamia minuutteja sen jälkeen
sain vastustamattoman halun luoda silmäyksen ympärilleni. Ja siellä
hän oli kävelemässä perässäni toisella puolen katua. Salamannopeudella
ymmärsin heti. Hän väijyi minua.

On vaikea kuvata pistoa, jonka tämä havainto minuun teki; menin
kuin tuuperruksiin. Muutamia minuutteja kuljin umpimähkään, melkein
tietämättä olemassaolostani, mutta sitten palasi vähitellen
ajatuskykyni ja sen mukana jonkunlainen raju ilo. Tässä oli minulla
ainakin jotakin varmaa, luotettavaa — johtolanka, kunpa vain olisin
kylliksi viisas sitä seuraamaan — valonsäde pimeydessä! Tunsin, kuinka
poskeni hehkuivat ja sydämeni pamppaili.

Mutta mitä osaa hän oli jutussa näytellyt? Hetkisen harhailin kuin
sokea pimeydessä, mutta ainoastaan hetkisen. Olipa hänellä ollut siinä
mikä tehtävä hyvänsä, niin oli hänet selvästi jätetty vartioimaan
meitä, vakuuttautuakseen siitä, että me emme seuranneet pakolaisia,
valmistaakseen heitä ennakolta, jos oli vaaraa pelättävissä. Nyt
ymmärsin hänen huolensa neiti Holladaysta, 'minä otan niin lämpimästi
osaa hänen kohtaloonsa!' Hänelle oli tärkeätä saada tietää, milloin
me havaitsimme, että hän oli poissa. Ja hän oli saanut sen tietää,
vieläpä hän tiesi senkin, että minä olin aloittanut hänen etsimisensä.
Punastuin ajatellessani varomattomuuttani; ja kuitenkin hän oli
henkilö, joka herätti luottamusta. Kuka olisi häntä epäillyt? Ja
eräs vanha sananparsi, jota hän oli käyttänyt eräänä iltana, muistui
mieleeni:

»_Folle est la brebis qui au loup se confesse_!» — »Yksinkertainen on
se lammas, joka tunnustaa syntinsä sudelle», olin sen kääntänyt sillä
ikävällä kirjaimellisuudella, joka on tunnusomaista aloittelijalle.
No niin, minä olin ollut lammas, ja Jumala tietää, että olin myöskin
yksinkertainen!

Olin tullut Broadwaylle, ja kadun kulmauksessa pysähdyin katselemaan
erään miesten vaatetustarvikekaupan ikkunaa. Hyvän matkan päässä
kadulla toisella jalkakäytävällä oli Martigny ostamassa sanomalehteä
eräältä sanomalehtipojalta. Hän ravisti sen auki ja vilkaisi sen
palstoja ylhäältä alas, kuten tehdään silloin kun on haettava
jotakin erikoista. Ehkäpä hän todellakin oli liikehommissa,
kauppakeinotteluissa, ehkä olin pettynyt kuvitellessani, että hän
vakoili minua. Minulla ei ollut mitään todisteita siitä; olihan
luonnollisin asia maailmassa, että hän oleksi tässä osassa kaupunkia.
Minun täytyi saada otaksumiselleni vahvistusta, ennenkuin otin asian
lopullisesti uskoakseni. Minun oli varottava vetämästä aivan liian
nopeita johtopäätöksiä.

Menin kauppaan ja kulutin kymmenen minuutin ajan siellä katselemalla
kaulaliinoja. Tullessani ulos laskeutui Martigny juuri alas
kengänkiilloittajan tuolilta, toisella puolen katua. Hän käänsi
selkänsä minuun päin, ja näin, kun hän otti esiin pienen rahakukkaron
ja pani kymmenen sentin rahan kengänkiilloittajan käteen. Kääntyen
poispäin jatkoin matkaani Broadwayta pitkin, välistä verkkaisesti
välistä reippaasti; koko ajan oli seuraajani takanani, puoliksi
kätkeytyneenä väenkuhinaan. Oli mahdotonta epäillä enää. Hän
seurasi todellakin minua, vaikka hän teki sen niin taitavasti,
niin perinpohjaisen viekkaasti, että minä en olisi koskaan nähnyt
häntä, koskaan epäillyt häntä, jos en olisi saanut tätä onnellista
mieleenjohtumaa heti kävelymatkani alussa.

Useampia suunnitelmia ajelehti aivoissani. Minulla oli se etu, ettei
hän tiennyt minun epäilevän häntä. Jospa vain voisin voittaa hänet
viekkaudessa, puristaa häneltä salaisuutensa; mutta kun ajattelin hänen
voimakkaita piirteitään, läpitunkevia silmiään, hänen täydellistä
itsehillintäänsä, niin huomasin, kuinka vähän toivoa minulla oli
onnistumisesta. Hän oli minua etevämpi diplomatiassa ja teeskentelyssä;
hän ei varmaan antaisi minkään estää itseänsä hankkimasta millä keinoin
hyvänsä juonilleen menestystä.

Niin, en voinut enää epäillä, etteikö punottu juonia, joiden syvyydestä
minulla ei tähän asti ollut aavistustakaan. Minua pöyristytti se
ajatus. Mitä salavehkeitä ne olivat? Mikä sekava, kauhea rikos oli se,
jota hän suunnitteli? Isän murha oli siis ainoastaan ollut ensimmäinen
askel. Neiti Holladayn poisvieminen toinen. Mikä olisi kolmas? Miten
voisimme estää hänet siitä? Otaksutaan, että epäonnistuisimme? Oh,
suoraan sanoen, mitä voiton toiveita meillä voi olla sellaisessa
taistelussa tätä paatunutta konnaa vastaan pimeydessä? Hänellä
oli kaikki langat käsissään, hän hallitsi asemaa; me taistelimme
sokeina, kiedottuina salaperäisyyden verkkoon, josta ei näyttänyt
olevan tietä ulos. Mielikuvituksessani pidin häntä yli-inhimillisillä
ominaisuuksilla varustettuna olentona. Hetkiseksi minuun tarttui hurja
halu kääntyä perinpäin, asettua kasvot kasvoja vastaan hänen eteensä ja
syyttää häntä, hämmennyttää hänet sillä, mitä tiesin, äkkirynnäköllä
houkutella häneltä irti salaisuutensa, polkea hänet jalkojeni alle.

Mutta raivoni meni ohi. Ei, hän ei saanut millään ehdolla tietää, että
epäilin häntä; siitä edusta en saanut luopua. Olihan mahdollista, että
minä vielä voisin hämmästyttää häntä, eksyttää hänet harhateille, panna
satimen hänen tielleen. Älykkyystaistelu tulisi myöhemmin — ehkäpä jo
tänä iltana — mutta tällä hetkellä en voinut muuta tehdä kuin toteuttaa
ensimmäisen suunnitelmani. Kuitenkaan hän ei saanut epäillä, mihin
suuntaan tutkimukseni menivät — minun täytyi pettää hänet.

Suunnitelmani oli pian tehty. Menin Broadwayn poikki Cortlandkadulle,
jota pitkin kuljin siksi kunnes ilmarata oli edessäni; kuulin junan
lähestyvän ja pysähdyin ostamaan vähän hedelmiä eräältä myymäpöydältä.
Seuraajani oli kappaleen matkan päässä minusta ja tarkasteli erään
ompeluliikkeen ikkunassa olevia pikkuesineitä. Juna tuli kohisten
asemalle, ja yhdellä ponnahduksella, aivan kuin vasta juuri nyt olisin
huomannut sen, ryntäsin portaita ylös, heitin lippuni lippulaatikkoon
ja olin yhdellä harppauksella asemasillan yli. Viimeisen vaunun
junailija piti vaunusillan porttia auki minulle, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä paukahti se perässäni jälleen kiinni. Heti tämän
jälkeen lähti juna liikkeelle, ja kun katsoin taakseni, näin Martignyn
tulevan rynnäköllä asemasillalle. Hän seisoi tuijottaen minuun sekunnin
ajan, sitten hän kouristi äkkiä rintaansa, horjui ja näytti kaatuvan.
Ihmisiä kokoontui hänen ympärilleen, juna kiersi muutaman kulmauksen,
enkä nähnyt enää muuta.

Kaikessa tapauksessa olin nyt vapaa hänestä ja astuin pois junasta
Bleckerkadulla, menin aina Washington Squarelle asti ja aloitin
etsintäni. Suunnitelmani oli hyvin yksinkertainen. Alkaen itäpuolelta
Länsi Broadwayta aioin käydä jokaisessa talossa kysymässä, ottivatko he
vuokralaisia. Ensimmäinen kokemukseni oli jotenkin toisiakin kokemuksia
kuvaava.

Nainen vastasi koputukseeni.

»Teillähän on huoneita vuokrattavana?» kysyin.

»Kyllä, monsieur», vastasi hän leveästi hymyillen. »Olkaa hyvä, tätä
tietä!»

Me nousimme likaisia portaita ylös, ja hän avasi erään oven komealla
eleellä.

»Ne ovat nämä huoneet, monsieur! Sellaiset kauniit huoneet!»

Katselin ympäri teeskennellen mieltymystä ja tukahutin
vastenmielisyyteni niin hyvin kuin voin.

»Kuinka kauan ne ovat olleet tyhjinä?» kysyin.

»Vain kaksi päivää, monsieur. Kuten näette, ne ovat hyvin hauskat
huoneet.»

Se päätti asian. Jos ne olivat olleet tyhjinä ainoastaan kaksi päivää,
niin ne eivät huvittaneet minua enää, ja anteeksipyytäen menin tieheni,
iloisena päästessäni pois tuosta valkosipulille haisevasta ilmakehästä.
Näin kuljin talosta taloon, kompastellen likaisiin lapsinulikoihin,
kiipeillen ylös pimeitä portaita, tavaten vilahdukselta ahtaita,
täyteen sullottuja työhuoneita, nähden kaikenlaatuisia komeroita,
joita kohteliaisuudesta kutsutaan huoneiksi, hengittäen satoja eri
hajuja yhtä monta minuuttia kohti, sanalla sanoen saaden elävän kuvan
seudun kurjasta, viheliäisestä elämästä. Välistä aloin toivoa olevani
vihdoinkin oikealla tiellä, mutta enemmän tiedusteltuani huomasin aina
erehtyneeni. Sillä tavoin meni sekä aamu- että iltapäivä. Olin tutkinut
tuloksetta kaksi korttelia, ja lopuksi lähdin takaisin Broadwaylle.
Saavuin ajurilla konttoriin, heillä ei ollut enemmän menestystä kuin
minullakaan. Graham pani merkille alakuloisen näköni lausuen muutamia
lohduttavia sanoja.

»Luulen, että olette oikeilla jäljillä, Lester», sanoi hän. »Mutta
ette voi toivoa voivanne tehdä itse paljoa. Se on sitäpaitsi laaja
työ. Eikö olisi parasta palkata viisi, kuusi yksityissalapoliisia
ja alistaa heidät valvontanne alle? Silloin voisitte säästyä tuosta
hermostuttavasta työstä ja samalla kertaa ennättäisi nopeammin
etsiskellä talot. Sitäpaitsi voisivat kenties kokeneemmat henkilöt
saada ajatuksia, jotka ehkä menevät teidän ohitsenne.»

Minä olin myöskin ajatellut sitä, olin ihmetellyt, käytinkö etujani
mahdollisimman suureksi hyödykseni, ja ehdotus houkutteli minua. Mutta
jotakin syttyi minussa, ylpeys, kunnianhimo, uppiniskaisuus, miksikä
vain haluaa sitä kutsua. Ravistin päätäni, päättäen jatkaa kuten
ennenkin. Muuten, odottihan minua vielä »älykkyystaisteluni», ja olin
lujasti päättänyt hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista.

»Sallikaa minun pysyä yksinäni vielä pari päivää!» sanoin, »en ole
vielä menettänyt toivoa onnistumisesta. Jos en onnistu, niin onhan
aikaa ottaa vierasta apua. Luulen joka tapauksessa panneeni asian
alulle, ja tahdon nähdä kuinka se kehittyy.»

Hän puristi ystävällisesti kättäni.

»Pidän teidän toiveikkuudestanne», sanoi hän hyväksyvästi, »ja
minulla on mitä suurin luottamus teihin, ei se ollut luottamuksen
puute, joka aiheutti ehdotukseni. Älkää vain menkö liiallisuuksiin
älkääkä ponnistelko ylellisesti, kuten Royce! Ohimennen sanoen hän voi
paremmin, vaikka tohtori sanoo, että hänen tulee ottaa pitkäaikainen
vapaus — täydellinen lepo.»

»Hauskaa kuulla. Mitä minuun tulee, niin pidän kyllä huolen itsestäni,
sen lupaan», ja sitten lähdin konttorista.

Odottaessani raitiotievaunua ostin sanomalehden, enemmän tottumuksesta
kuin mistään muusta syystä, ja kun olin päässyt vaunuun ja istuutunut
rauhassa, silmäilin ensiksi läpi »Liikemaailma»-osaston. Siinä ei
kuitenkaan ollut mitään erikoisen tärkeää, ja palasin takaisin yleisiin
uutisiin, antaen katseeni huolimattomasti kiitää yhdestä uutisesta
toiseen. Yhtäkkiä sattuivat silmäni johonkin, joka tempasi huomioni
mukaansa. Uutinen kuului:

»Tänä aamuna heti jälkeen kymmenen tuli eräs mies juosten ylös
portaita Cortlandkadun asemalle Seitsemännen puistokadun ilmaradalla
ennättääkseen junaan, joka juuri oli lähtemässä, mutta kaatui äkisti
asemasillalle sydäntaudin kohtaamana. Sairasvaunut kutsuttiin
puhelimella Hudson Streetin sairaalasta ja mies vietiin sinne. Kello
kahdentoista aikaan sanottiin, että hän todennäköisesti tulisi
paranemaan. Hän oli vielä liian heikko puhumaan, m.m. muiden esineiden
ohella löydettiin hänen lompakostaan kortti Cafe Jourdainista Läntisen
Houston kadun 54:stä. Sieltä kysyttyä saatiin tietää, että hänen
nimensä on Pierre Bethune, että hän on äskettäin tullut Ranskasta ja
että hänellä ei ole ketään sukulaisia tässä maassa.»

Muutamassa silmänräpäyksessä poistuin raitiotievaunusta ja kiiruhdin
ilmaradalle. Tunsin olevani vakuuttunut siitä, että minulla nyt oli
tarvitsemani osoite käsissäni.




XII

Cafe Jourdainissa


Talo n:o 54 Läntisen Houston kadun varrella, kolme korttelia etelään
Washington Squarelta, oli kapea, viisikerroksinen, harmaista tiilistä
rakennettu talo pahoin turmeltunein ruunikivikoristuksin — aikoinaan
ehkä ollut muodikas asuinrakennus, mutta jonka ihanuuden viimeiset
jäännökset olivat jo kauan sitten kadonneet. Maakerroksessa oli
likainen suutarintyöpaja, ensimmäisessä kerroksessa sijaitsi ravintola.
Likaiset pitsiverhot riippuivat ikkunoissa ja kätkivät ravintolan
sisustan kadulle näkymästä, mutta kun nousin ulkoportaita ylös ja
astuin sisään, huomasin paikan olevan hyvinkin luokkansa veroisen.
Istuuduin erään pienen nelikulmaisen pöydän ääreen ja pyysin pullon
viiniä. Sen tarjoili monsieur Jourdain itse, tanakka pieni mies,
puettuna tiukasti ruumiinmukaisiin housuihin ja tavattoman kirjavaan
liiviin. Iltaliikenne ei ollut vielä oikein alkanut, niin että hän oli
hetkisen vapaana ja suostui tyhjentämään lasin viiniä kanssani. Olin
tilannut erästä lajia, jonka piti olla »superieur».

»Teillä on luullakseni huoneita vuokrattavana ylemmissä kerroksissa?»
kysyin.

Hän katsoi minuun kierosti silmälasiensa lävitse, tutkiakseen
ranskalaisella viekkaudella ajatukseni, ennenkun vastasi.

»Hm. Tietysti meillä on huoneita; mutta monsieurin tapainen mies tuskin
tahtoisi...»

»Tavat eivät aina ole suhteelliset rahakukkaron kanssa», huomautin.

»Se on totta», sanoi hän hymyillen ja maisteli viiniänsä.

»Monsieur haluaa siis huonetta?»

»Voinhan katsoa, mitä teillä on tarjottavana.»

»Monsieur ymmärtää», selitti hän, »että tämä on hyvä kaupunginosa, ja
meidän huoneemme eivät ensinkään ole tavallista lajia, ei, ne ovat
paljon paremmat! Ne ovat hyvin haluttuja — meillä on vain yksi huone
vapaana tällä kertaa — niin, enkä ole aivan varma, onko sekään enää
vapaana. Kutsun vaimoni.»

Hän huusi vaimoansa, joka seisoi valvomassa tarjoilupöydän takana, ja
esitti madame Jourdainin minulle. Tarjosin hänelle lasin.

»Tämä monsieur etsii huonetta», aloitti hän. »Onko se toisessa
kerroksessa pihan puolella oleva huone vielä tyhjänä, Cécile?»

Hänen vaimonsa mietti hetkisen ja katseli minua terävillä pienillä
silmillään.

»En tiedä oikein», sanoi hän vihdoin. »Meidän täytyy kysyä monsieur
Bethunelta ensin. Hän sanoi, että hän ehkä tarvitsisi sen uudelleen.
Hän on maksanut siitä viidenteentoista päivään asti.»

Se säpsäytti minua, tämä nimi. Ajattelin, että oli taottava raudan
kuumana ollessa ja että viisainta oli esiintyä rohkeasti; sillä jos he
saisivat aikaa puhua vainoojani kanssa, niin en saisi koskaan niitä
tietoja, joita olin etsimässä.

»Juuri monsieur Bethunen kautta olen saanut teidän osoitteenne», sanoin
rohkeasti. »Hän sairastui pahoin aamulla, sydän, tiedättehän...»

Kopautin rintaani.

He nyökäyttivät, mutta katsoivat minuun silti epäilyksestä siristävin
silmin.

»Niin, tiedän, monsieur», sanoi Jourdain, »meille ilmoitettiin heti
sairaalasta».

»Se ei ole ensimmäinen kohtaus», jatkoin edelleen välttämättömyyden
pakottamalla julkeudella. »Hänellä on ollut sellaisia ennenkin, vaikkei
koskaan niin vakavalaatuisia kuin tämä.»

He nyökkäsivät taas osaaottavasti. Selvästi vuokralainen oli tehnyt
hyvän vaikutuksen heihin.

»Niin että hän tietää nyt vihdoinkin», jatkoin kuten ennen, »että
hänen tilansa on paljon huolestuttavampi, ja aikoo viipyä sairaalassa
muutamia päiviä, kunnes on täysin tointunut. Voinhan sillä aikaa ottaa
toisessa kerroksessa pihan puolella olevan huoneen, joka oli naisilla.»

Viimeiset sanat lausuin teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ilman
että olisin silmääkään räpäyttänyt, vaikka vapisin sisällisesti, sillä
panin niillä sanoilla kaikki peliin. Mutta jo seuraavana hetkenä
hengitin keveämmin. Huomasin, että olin osunut maaliin ja että heidän
epäluulonsa katosi.

»He eivät luonnollisesti tule takaisin», lisäsin, »ainakaan ei
pitkään aikaan, niin että hän ei voi enää käyttää huonetta. Tänään on
neljästoista päivä — minä voin sitten muuttaa huomenna.» He vaihtoivat
silmäyksiä, ja madame Jourdain nousi ylös.

»Kuten tahdotte, monsieur», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja tulkaa katsomaan
huonetta.»

Hyvän onnen ilosta puolihuumaantuneena seurasin häntä portaita ylös.
Hän avasi erään oven ja sytytti kaasuliekin seinänviereen.

»Olen varma siitä, että tulette pitämään huoneesta, monsieur! Kuten
näette, se on suuri ja hyvin mukava.»

Huone oli todellakin suuri ja hyvin kalustettu. Vuode oli
jonkinlaisessa sänkykomerossa ja sen edessä oli kylpyhuone, odottamaton
ylellisyys! Mutta eräs asia oli minusta kummallinen. Ikkunat olivat
varustetut paksuilla luukuilla, jotka olivat suljetut sisäpuolelta, ja
haat olivat lukitut munalukoilla.

»Luonnollisesti haluan saada ikkunat auki», huomautin. »Ovatko ne
teillä aina tuolla tavoin suljetut.»

Hän epäröi sekunnin ajan ja näytti vähän neuvottomalta.

»Niin, nähkääs, minä sanon miten se oli», selitti hän vihdoin.
»Monsieur Bethune on itse pannut niihin munalukot, sillä hän pelkäsi,
että hänen sisarparkansa heittäytyisi ulos pihalle, joka on kivetty,
ja silloin hän olisi tietysti loukannut itsensä kuoliaaksi. Hän oli
hyvin pahassa pulassa muutamia päiviä, raukka. Minä olin oikein
iloinen, kun he veivät hänet pois, sillä paljas ajatuskin hänestä teki
minut murheelliseksi. Huomisaamuna avaan ikkunat ja tuuletan huoneen
kunnollisesti.»

»Siitä tulee hyvä», sanoin niin huolettomasti kuin voin. Tiesin
tehneeni sattuman avulla uuden havainnon, vaikka minulla ei vielä
ollut aavistusta sen laajuudesta ja merkityksestä. »Mitä te vaaditte
huoneesta?»

»Kymmenen dollaria viikolta, monsieur», vastasi hän ja katsoi minuun
silmiään siristäen.

Tiesin, ettei se ollut sen arvoinen, ja muistaen osani, peräydyin
ensimmäisestä aikeestani päättää kauppa.

»Se on liian paljon», sanoin epäröiden. »Eikö teillä ole huokeampia
huoneita, madame Jourdain?»

»Tämä tässä on ainoa huone, joka nyt on vapaana, monsieur», vakuutti
hän.

Menin ovea kohti vähän huoaten.

»Pelkään, etten voi ottaa sitä», sanoin.

»Monsieur ei ymmärrä», intti hän. »Siihen hintaan tulee aamiainen myös,
nähkääs.»

»Ja päivällinen?»

Hän oli kahden vaiheella ja katsoi taaskin terävästi minuun.

»Dollarilla lisää tulee päivällinenkin.»

»Olkoon menneeksi, madame!» huudahdin. »Maksan yhden viikon etukäteen.»
Suoritin summan heti. »Mutta», lisäsin sitten, »muistakaa tuulettaa
huone hyvin huomenna, täällä on niin ummehtunutta. Vaikka toisaalta
Bethune teki luonnollisesti oikein varoessaan, ettei hänen sisarensa
tekisi itselleen mitään pahaa.»

»Niin», vastasi hän nyökäyttäen päätään pistäessään huolellisesti ja
ahnein ilmein rahat vanhaan kukkaroonsa. »Niin — se oli niin äkillistä
hänelle — kaiketikin se oli äidin poismatkustaminen, joka sen sai
aikaan, niin luulen.»

Nyökkäsin miettiväisenä.

»Kun he ensin tulivat tänne, kuusi viikkoa sitten, niin oli hän aivan
terve. Mutta sitten hänen äitinsä sai jonkun paikan ja muutti pois;
ja sen perästä hän ei mennyt koskaan ulos, vaan istui täällä ja itki
tai ravisteli ovia ja ikkunoita. Hänen veljensä oli aivan epätoivoinen
hänen suhteensa — hän ei antanut kenenkään muun hoitaa häntä. Mutta
toivoakseni hän on nyt jo terve, lapsi raukka, sillä nyt hän on äitinsä
luona taas.

»Tuliko äiti noutamaan häntä?» kysyin.

»Kyllä, vähän enemmän kuin viikko sitten, ja he lähtivät yhdessä. Tähän
aikaan he ovat kyllä taas kotona rakkaassa Ranskassa.»

Olin näyttävinäni henkilöltä, johon asia ei lainkaan kuulunut, sillä
pelkäsin, että kasvojeni ilme ilmaisisi minut. Salamannopeasti ymmärsin
kaikki. Ei ollut enää mitään asiaa koskevaa, josta madame Jourdain
olisi voinut minulle kertoa.

»Niin», toistin koettaen tehdä ääneni vakavaksi. »Niin, rakkaassa
Ranskassa!»

»Monsieur Bethune on itse ollut poissa viikon ajan», lisäsi hän
»liikeasioissa. Hän ei ollut varma tulisiko enää takaisin, mutta maksoi
kuitenkin meille viidenteentoista päivään asti.»

Nyökkäsin hänelle.

»Niin, huomenna siis muutan.»

»Laitan sen kuntoon, monsieur.»

Hetkisen olin kahden vaiheella. Käyttäisinkö hyväkseni valokuvaa? Oliko
se välttämätöntä? Miten selittäisin, että se oli minun hallussani?
Enkö jo tiennyt kaikkea, mitä madame Jourdain voi sanoa minulle? Menin
portaita kohti.

»Nyt minun täytyy mennä», sanoin, »minulla on vähän asioita
toimitettavana».

Ja me laskeusimme alakertaan yhdessä.

Ravintola oli juuri täyttymäisillään päivällisvieraiden sekalaisella
joukolla, mutta pysähdyin ainoastaan vaihtamaan päännyökkäyksen
monsieur Jourdainin kanssa ja riensin sitten pois. Pakolaiset olivat
luonnollisesti käyttäneet ranskalaista höyrylaivalinjaa, ja kiiruhdin
Morton kadulle, jonka päässä ranskalaisen linjan laituri oli. Erästä
höyrylaivaa lastattiin juuri parhaallaan matkalle lähtöä varten,
ja laiturikatos oli vielä avoinna. Eräs virkamies näytti minulle
purjehduslistaa, ja silmäys siihen vahvisti arveluni. Torstaina
huhtikuun kolmantena päivänä kello kymmenen oli _La Savoie_ lähtenyt
Hovreen.

»Saanko nähdä _La Savoien_ matkustajaluetteloa?» kysyin.

Hän antoi sen minulle.

Luonnollisesti en odottanutkaan löytäväni neiti Holladayn nimeä siitä,
mutta kuitenkin toivoin tarkastuksen palkitsevan vaivan, enkä siinä
erehtynytkään. Eräällä rouva G. R. Folsomilla kahden tyttärensä kanssa
oli loistohytti 436, 438, 440; höyrylaivayhtiön luettelosta, joka
minulle annettiin, näin sitäpaitsi nuoremman tyttären nimen perään
merkittynä sanan »sairas».

»_La Lorraine_ lähtee kai ylihuomenna, vai kuinka?» kysyin.

»Niin, sir.»

»Ovatko kaikki paikat jo myydyt?»

»Ei, vuodenaika on vielä liian varhainen.» Ja hän otti esiin hyttien
luettelon ja näytti minulle niitä, jotka olivat vapaita. Valitsin
kaksoishytin ulkosivulta ja maksoin puolen lipun hinnan varatakseni sen.

Ei ollut enää mitään tekemistä tänä iltana, sillä katsahtaessani
kelloon huomasin olevan jo myöhän. Tultuani ulos laiturikatoksesta
tunsin äkkiä olevani sekä nälkäinen että väsynyt, niin että otin ajurin
ja ajoin suoraan kotiin. Kylpy ja pieni päivällinen virkistivät minua
jälleen ja lopuksi istuuduin piippuineni levossa muistelemaan'päivän
tapauksia.

Olin kieltämättä edistynyt. Ei ollut epäilemistäkään ettenkö ollut
päässyt pakolaisten jäljille; olin saanut selon kaikesta, jota olin
voinut toivoa saavani. Ja sittenkin oli iloni lyhytaikainen. Vaikka
olinkin heidän jäljillään, niin kuinka paljon lähempänä olin itse
asiassa onnistumista? Tiesin heidän lähteneen Ranskaan, mutta mihin
osaan Ranskaa? He nousisivat maihin Hovressa — miten voisin, tultuani
parin viikon perästä Hovreen, saada selon minne päin he olivat siitä
lähteneet? Oletetaan, että he olivat matkustaneet Pariisiin, joka oli
uskottavinta, niin kuinka voin toivoa saavani heistä siellä milloinkaan
tietoa? Ja jospa vielä olisin tiedonkin saanut, niin miten ennättäisin
estää Martignyn toteuttamasta suunnitelmiaan? Pääni meni pyörälle
ajatellessani sitä tehtävää, joka nyt oli edessäni — tavoittaa kolme
henkilöä suuressa Ranskassa! Mutta ehkäpä se ei kaikissa tapauksissa
ollut »kovin suuri». Luultavasti olivat nuo naiset jostakin niistä
kaupungeista, joissa Holladay vaimoineen oli käynyt Ranskassa
oleskellessaan. Mitä kaupunkeja ne olivat, sitä en minä luonnollisesti
tiennyt, mutta sittenkin olin varma siitä, että keksisin jonkun keinon
niiden selville saamiseksi. Se oli oleva tehtäväni seuraavana päivänä.

Puoli tuntia kului, ja istuin vielä turhissa mietteissä, katseeni
seuratessa sinisiä sikaarinsavun ylöskohoavia renkaita. Sillä olin
yhtä kaukana arvoituksen ratkaisusta kuin ennenkin. Keitä olivat nämä
ihmiset? Mikä heidän tarkoituksensa oli? Miten he olivat voineet
voittaa neiti Holladayn puolellensa kuuntelemaan houkutusta, seuraamaan
heitä, pakenemaan ystäväinsä luota — ennen kaikkea päällikköni Roycen
luota? Miten olivat he voineet saada aikaan sellaisen muutoksen hänessä
Roycea kohtaan? Taikka olivatko he todellakin vieneet hänet pois
vastoin tahtoaan? Oliko todellakin vaara uhkaamassa, vaara, että hän
samoin kuin isänsäkin joutuisi heidän konnamaisten suunnittelujensa
uhriksi? Kuka oli Martigny? Ja ennen kaikkea, mikä oli tämän
salahankkeen tarkoituksena? Mitä hän toivoi hyötyvänsä? Mitä ajoi hän
takaa? Mikä oli se korkea tarkoitusperä, jonka eteen hän niin paljon
näki vaivaa?

Näihin kysymyksiin en voinut löytää oikeaa vastausta; harhailin vielä
pimeydessä, ja pelkässä neuvottomuudessa panin vihdoin pois piipun,
sammutin valon ja menin levolle.




XIII

Matkalla


Grahamin onnentoivotukset seuraavana aamuna ihan yllättivät minut.

»En odottanut milloinkaan sellaista perinpohjaista ja nopeata
edistymistä, herra Lester», sanoi hän lämpimästi. »Olette suorittanut
suurtyön!»

Viittasin hänelle, että kun kaikki kävi ympäri, niin menestykseni
oli vain sattuman tulos. Jos olisin todellakin ollut terävä-älyinen,
niin olisin heti ymmärtänyt tuon asemasillalla tapahtuneen äkillisen
sairastumisen merkityksen, kiiruhtanut takaisin paikalle ja seurannut
Martignya — kuten häntä vielä ajatuksissani kutsuin — sairaalaan
hankkiakseni mahdollisesti hänen alkuperäisen osoitteensa. Jos sallimus
ei olisi suosinut minua, niin olisin ollut yhtä kaukana arvoituksen
ratkaisusta kuin ennen. Minä ihan värisin ajatellessani, miten heikosta
langasta voittoni oli riippunut.

Mutta Graham ei halunnut kuullakaan minua; hän selitti, että ihmistä
on arvosteltava hänen toimiensa mukaan ja että hän arvosteli minua
ponnistusteni tulosten mukaan.

»Otetaanpas selvä, miten ystävämme voi!» sanoi hän vihdoin ja soitti
sairaalaan.

Vastaukseksi tiedusteluumme ilmoitettiin, että potilas oli terveempi,
mutta ei pääsisi sängystä kahteen kolmeen päivään.

»Jourdainin väki kertoo hänelle kyllä, että olen ollut heidän luonaan»,
sanoin. »He alkavat epäillä, ettei kaikki ole oikein, kun en tule
tänään takaisin — vaikka toisaalta voivathan he myöskin odottaa minua
pari päivää — heillähän on rahojani, ja yksi päivä on kaikki mitä
minä tarvitsen. On sitäpaitsi mahdollista, etteivät he puhu asiasta
mitään. He eivät hyödy siitä mitään — muuten heillä ei varmaan ole
mitään tekemistä salajuonen kanssa. Joka tapauksessa en ole heidän
ylettyvissään huomenna.»

Graham nyökäytti päätään.

»Niin, se on selvästi seuraava askel. Teidän on seurattava heitä
Ranskaan, mutta mistä paikoista Ranskassa etsitte heitä? Sitä en
ole ennemmin ajatellut. Vasta nyt luulen varsinaisen etsimisen
alkavankin. Pidin mahdottomana saavuttaa sitä tulosta, jonka te jo
olette saavuttanut, mutta se näyttää nyt helpolta tämän uuden tehtävän
rinnalla.»

»Niin», myönsin, »on koetettava saada selvä, minne naiset ovat
lähteneet, ja toivoakseni voi Rogers auttaa meitä siinä. Uskoni on,
että he ovat jossakin niistä kaupungeista, joissa Holladay kävi
oleskellessaan ulkomailla, ja Holladayn on täytynyt olla enemmän taikka
vähemmän yhteydessä konttorinsa kanssa siihen aikaan.»

Päällikköni hypähti seisomaan ja otti hattunsa.

»Juuri niin, niin!» huudahti hän. »Se perustelu ei ainakaan riipu
mistään hyvästä onnesta, Lester! Tulkaa, minä seuraan teitä!»

»Pelkään, vain», lisäsin mennessämme yhdessä alas, »että etsiskely
johtaa Pariisiin, sillä Martigny on pariisilainen».

»Ja löytää joku henkilö Pariisista...»

En vastannut; purin ainoastaan hampaitani ja sanoin itsekseni sadannen
kerran, että minun _täytyi_ onnistua.

Rogers oli edelleen hoitanut jokapäiväisiä liiketehtäviä isäntänsä
kuoleman jälkeen ja valvoi, että kaikki laskut tulisivat perityiksi
sekä piti huolta niistä moninaisista pikkuseikoista, joista oli
huoli pidettävä ennenkuin liike voi lakata. Tapasimme hänet
yksityiskonttorissa ja puhuimme hänelle heti asiamme.

»Niin, luonnollisesti herra Holladay oli yhteydessä konttorin kanssa»,
sanoi hän. »Katsokaamme päivämääriä.»

»Jos alkaisimme tarkastaa kirjeenvaihtoa ensimmäiseltä puolivuodelta
vuonna 1876», esitin.

Hän otti esiin kirjesäiliön tältä ajalta ja tarkisti kirjeet.

»Niin, tässä ne ovat», sanoi hän hetken kuluttua. »Tammikuussa hän
kirjoittaa Nizzasta, jossa he näyttävät viipyneen myöskin helmi- ja
maaliskuun. Huhtikuun puolivälissä lähtivät he pohjoiseen — tässä
on kirje päivättynä Pariisissa huhtikuun 19 päivänä — ja Pariisista
menivät he erääseen Etretat nimiseen paikkaan. Siellä he viipyivät
touko-, kesä- ja heinäkuun ajan. Kaikki nämä kirjeet ovat niiltä
ajoilta. Otanko esille uuden nipun?»

»Ei, kiitos», vastasin, »mutta pyytäisin teitä tekemään luettelon
kaikista paikoista, joissa Holladay oleskeli koko ulkomailla olonsa
aikana ja lähettämään sen konttoriimme ennen iltaa, ei myöhemmin.»

»Kyllä», sanoi hän, sitten hyvästelimme ja poistuimme.

»Mutta miksi ette antanut hänen tarkastaa pitemmälle?» kysyi Graham
ulosmennessämme.

»Siksi, että luulen löytäneeni paikan», vastasin. »Ettekö huomannut —
se aika, jolloin he oleskelivat Etretatissa, on juuri neiti Holladayn
syntymäaika, ja olen varma siitä, että näillä ihmisillä on jotakin sen
kanssa yhteistä. Meidän on haettava kartalta Etretat.»

Teimme niin, heti kun olimme tulleet takaisin konttoriin, ja saimme
selville, että se oli pieni kalastus- ja kylpypaikka Englannin kanavan
rannalla, ei kaukana pohjoiseen Hovresta.

»Arvelen, että kun lapsen syntymisen aika läheni», sanoin, »matkusti
Holladay vaimoineen Pariisiin hankkimaan ehkä kokeneen lääkärin apua
taikka ehkä sairaanhoitajaa tai liinavaatteita tai muuta sellaista.
Kun se oli tehty, he jatkoivat matkaansa Etretatiin, jossa he
kenties olivat olleet jo ennenkin ja tiesivät sen olevan hiljaisen
ja rauhallisen paikan, jossa oli vahvistava ja hyvä ilmanala — juuri
sellainen paikka, jota he aivan luonnollisesti halusivat. Täällä syntyi
tyttö, ja täältä, siitä olen vakuutettu, tulemme löytämään arvoituksen
avaimen, vaikka en nyt voi arvioida, miten asia sittemmin kehkeytyy.
Mutta minulla on muuan aavistus — naurakaa vain jos haluatte — minulla
on aavistus siitä, että löydän Etretatista etsimäni johtolangan.»

Kun nyt muistelen noita sanoja, tuntuu minusta siltä kuin en olisi
ollut aivan vähän narrimainen ja itseeni luottava; mutta kun katsoo
tulosta... No niin, missään tapauksessa ei päällikölläni ollut halua
nauraa, vaan hän istui muutamien silmänräpäysten ajan syviin ajatuksiin
vaipuneena.

»En epäile, etteikö perustelunne ole oikea», sanoi hän vihdoin. »Olipa
miten oli, joka tapauksessa luotan teidän kokemukseenne, varsinkin kun
minulla itselläni ehdottomasti ei sitä ole tällaisissa asioissa. Minun
ei tarvitse sanoa, että minulla on rajaton luottamus teihin. Järjestän
heti niin, että saatte rahojennostovaltuuden, niin ettei teidän
tarvitse kärsiä rahanpuutetta — sanommeko viisituhatta dollaria aluksi?»

Änkytin jotakin, että mielestäni siinä oli enemmän kuin tarpeeksi,
mutta hän keskeytti minut viittauksella.

»Saatte nähdä, että ulkomaanmatkat maksavat enemmän kuin luulettekaan»,
sanoi hän. »Ja voihan tapahtua, että rahoista on teille aineellista
hyötyäkin tiedusteluissanne. Teillä pitää olla kaikkea mitä
tarvitsette, älkää siis säästäkö! Kun tarvitsette lisää, niin älkää
epäröikö kääntyä puoleemme!»

Kiitin häntä ja olin juuri ottamaisillani hyvästit, sillä minulla oli
vähän matkatavaroiden järjestämistä ja yksityisasioita hoidettavana,
kun tuli kirje tohtori Jenkinsonilta. Graham hymyili sitä lukiessaan.

»Royce on parempi», sanoi hän, »paljon parempi. Hän kysyy teitä,
ja Jenkinsonin mielestä olisi hyvä, jos menisitte hänen luokseen,
varsinkin jos teillä on hyviä uutisia mukananne.»

»Juuri niitä, niin!» huudahdin. »Kaikessa tapauksessa minun on mentävä
sanomaan hänelle jäähyväiset.»

Ja puolen tunnin kuluttua minut vietiin Roycen huoneeseen. Hän oli
puoleksi makaavassa asennossa suuressa lepotuolissa ja näytti kalpealta
ja heikolta, mutta sai väriä niin pian kuin näki minut ja ojensi
minulle innokkaasti kätensä.

»En voinut kauemmin odottaa, Lester», alkoi hän. »Minusta tuntuu siltä
kuin olisi kulunut kokonainen ihmisikä siitä kun olen nähnyt teidät.
Olisin lähettänyt noutamaan teitä jo ennemminkin, mutta tiesin, että
aikanne oli varattu.»

»Niin», sanoin hymyillen, »aikani on ollut todellakin varattua».

»Käykää istumaan ja kertokaa!» pyysi hän. »Kaikki, joka ainoa pikku
asia!»

Ovi avautui hänen puhuessaan, ja tohtori Jenkinson tuli sisään.

»Tohtori», kysyin, »kuinka paljon voi tälle sairaalle tehdä mieliksi?
Hän pyytää minua kertomaan erään jutun hänelle.»

»Onko se hupainen?» kysyi tohtori.

»Kyllä, sangen hupainen.»

»Kertokaa sitten! Saanko viipyä ja kuunnella myöskin?»

»Kernaasti», sanoimme Royce ja minä samalla kertaa, ja tohtori siirsi
tuolinsa esiin.

Kerroin niin lyhyesti kuin voin kaiken, mitä oli tapahtunut viimeisinä
kahtena päivänä sekä siitä sattumankaupasta, jolla olin saanut hakemani
osoitteen. Roycen katse säteili, kun olin lopettanut.

»Ja te matkustatte Ranskaan huomenna?» kysyi hän.

»Huomisaamuna, laiva lähtee kello kymmenen.»

»Minä tulen mukaanne!» virkkoi hän.

»Mutta», änkytin hämmästyneenä hänen innostaan, »onko teillä voimia
siihen? Olisin hyvin iloinen saadessani seuraa, mutta luuletteko
todellakin voivanne? Mitä sanotte, tohtori?»

Jenkinson hymyili.

»Se ei ole mikään typerä ajatus», sanoi hän. »Herra Royce tarvitsee
lepoa ja rauhaa enemmän kuin mitään muuta, ja hänen _täytyy_ saada
viikon lepo merellä, mikä on paljon enemmän kuin hän voi täällä saada.
Hänen aivonsa eivät voi pysyä hiljaa, olisipa hän missä tahansa.
Täällä hän vain huolittelisi, mutta yhdessä teidän kanssanne hän
olisi tyytyväinen. Sitäpaitsi on hänen oltava muassa, sillä aavistan
löytöretken onnistuvan!»

Minäkin uskoin samoin; mutta Jenkinsonin sanoissa huomasin vain sen
houkuttelevan, miellyttävän optimismin, joka oli auttanut häntä niin
paljon tullakseen siksi taitavaksi lääkäriksi, joka hän oli. Puristin
taas Roycen kättä ilosta saada hänet mukaani. Mitä häneen tulee, niin
hän näytti aivan kuin muuttuneen, ja Jenkinson katsoi häneen hiljaisen
tyytyväisyyden ilmein.

»Teidän on laitettava matkatavarat kuntoon», sanoin. »Voinko minä olla
mitenkään apunanne?»

»Ette, sairaanhoitajatar saa sen tehdä tämän tohtorin avulla», vastasi
hän nauraen. »Teidän on pidettävä huoli omista matkatavaroistanne ja
varmaan ajateltava kaikkea muuta mahdollista. Sitäpaitsi ei meistä
kumpikaan tarvitse paljon matkatavaroita. Älkää unohtako varata tuota
toista hyttinne kojua minulle.»

»En», sanoin ja nousin. »Tulen noutamaan teitä huomisaamuna.»

»Hyvä; olen silloin matkakunnossa.»

Tohtori seurasi minua ulos antaakseen muutamia varovaisuutta
tarkoittavia hyviä neuvoja. Royce oli vielä kaukana parantumisestaan;
hän ei saanut vaivata itseään ylenmäärin; häntä oli niin paljon kuin
mahdollista pidettävä iloisella mielellä ja hyvissä toiveissa; ennen
kaikkea hän ei saanut olla huolissaan; levollisuus ja meri-ilma
saisivat aikaan muun.

Kiiruhdin takaisin konttoriin ilmoittautuakseni viimeisen kerran
päällikölleni ja saadakseni sen otteen, jonka Rogers oli luvannut
lähettää minulle ja joka jo odotti minua työpöydälläni. Graham oli
oikein iloinen saadessaan tietää kumppaninsa tekevän minulle seuraa,
vaikka hän meidän poissaolomme vuoksi selvästi sai itse lisätyötä.
Tiedustelut vuokra-ajuritoimistoissa olivat olleet tuloksettomat, mutta
epäilin nyt, että Martigny oli itse vuokrannut vaunut ja ehkäpä vielä
itse ollut ajurina — niin helppoa ja käsillä olevaa keinoa meidän
eksyttämiseksemme vakoiluissa hän tuskin olisi päästänyt käsistänsä.

Suoritin loppuun eräät tehtävät, jotka vielä vaativat huomiotani,
jonka jälkeen vihdoin sanoin jäähyväiset Grahamille lähtien kotiini.
Tavaroiden kuntoonlaittaminen oli pian suoritettu, ja heittäydyin
mukavaan tuoliini ajatellakseni viimeisen sikaarin kanssa asemaa.

Edellisenä päivänä olin kuullut jotakin, jota en voinut ymmärtää. Olin
saanut toteen, että kaksi naista oli sekaantuneena asiaan, ja uskoin
heidän olevan äidin ja tyttären, mutta minun oli mahdotonta käsittää,
minkä vuoksi nuorempaan heistä oli koskenut niin kipeästi se, että
vanhempi oli lähtenyt pois neiti Holladayn kanssa. Mietin kaikin
tavoin, mutta en voinut keksiä mitään uskottavaa syytä. Olihan tosin
mahdollista, että tuo nuorempi oli jo alkanut katua osallisuuttansa
salaliitossa (ei ollut epäilemistäkään, etteikö se ollut hän, joka
oli riistänyt Holladayn hengen), vieläpä, että hän oli kieltäytynyt
olemasta enää mukana hankkeessa ja että hänen rikostoverinsa näkivät
välttämättömäksi sulkea hänet sisään, mutta sittenkin se näytti niin
epätodenmukaiselta, että minun oli vaikea uskoa sitä. Kuta enemmän
punnitsin asiaa, sitä enemmän aloin epäillä Godfreyn selityksen
paikkansa pitävyyttä, vaikka minulla ei ollut mitään muuta selitystä
asetettavana tilalle; hukuin arvailujen sokkeloihin, ja lopuksi minun
täytyi luopua yrityksestä ratkaista arvoitus ja mennä levolle.

Sopimuksen mukaan noudin Roycen, ja yhdessä ajoimme Morton kadulle.
Hänkin oli tyytynyt vain yhteen laukulliseen matkatavaroita. Tapasimme
erään merimiehen, joka kantoi ne hyttiimme, menimme sen jälkeen ulos
kannelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia. Laiturilla vallitsi
sellainen melu, jota saa nähdä vain Atlantin-laivan lähtiessä.
Viimeiset lastitavarat vietiin laivaan vimmaisella kiireellä: laiva ja
laituri olivat ahdetut täyteen kansaa, joka oli tullut hyvästelemään
ystäviään; kaksi hinaajalaivaa puhkui valtamerilaivan vieressä,
valmiina auttamaan meitä ulos virralle. Matkatoverini näytti aivan
terveeltä, ja häntä tuntui huvittavan hyörinä ja pyörinä yhtä paljon
kuin minuakin. Hän punehtui ilosta, kun sai nähdä Grahamin tunkeutuvan
luoksemme ihmisjoukon läpi.

»Oletpa kovin ystävällinen!» huudahti hän ja tarttui Grahamin käteen.
»Tiedän, kuinka paljon tekemistä konttorissa nyt on, kun me molemmat
hylkäämme sinut tällä tavoin.»

»Sh! sh!» vaiensi Graham hänet hymyillen. »Sinä tarvitset hetken
vapautta, vai kuinka? En voinut antaa sinun lähteä jäähyväisittä.
Sitäpaitsi», lisäsi hän, »sain juuri tänä aamuna tietää, että kaksi
hyvin rakasta ystävääni matkustaa tällä laivalla — rouva Kemball ja
hänen tyttärensä — Jim Kemballin leski, sinä tiedät».

Royce nyökäytti päätään. »Minäkin muistin nimen — Jim Kemball oli
ollut New Yorkin parhaita lakimiehiä kaksikymmentä vuotta sitten ja
olisi varmasti tehnyt nimensä kuuluisaksi, jollei olisi ennen aikojaan
kuollut. Olin kuullut satoja kertomuksia hänestä.»

»Esittelisin teidät mielelläni», jatkoi Graham katsellen ympärilleen
joka suunnalle. »Ah, tuolla he ovat!» ja hän veti kumppaniaan mukanaan
laivan keulaan päin.

Näin hänen kumartavan eräälle harmaapäiselle, pienelle rouvashenkilölle
sekä eräälle nuoremmalle ja pitemmälle, joka seisoi selkä minuun
päin. He tarinoivat ja nauroivat yhdessä hetkisen, kunnes soitettiin
viimeisen kerran ja laivan virkailijat alkoivat poistaa vieraita
laivasta. Suuntasin uudelleen huomioni laiturille, mutta sain heti
paikalla taas aiheen kääntyä ympäri, sillä Graham huusi minua.

»Luulin, että olimme kadottaneet teidät, hyvä Lester», sanoi hän
leppeästi. »Saanko esittää teidät rouva Kemballille ja hänen
tyttärelleen, jotka tulevat olemaan matkatovereitanne! Herra Lester
on tavattoman hauska ja kekseliäs nuori mies», lisäsi hän kääntyen
naisiin. »Antakaa hänen hauskuttaa teitä!»

Ja sen sanottuaan kiiruhti hän matkaansa ennättääkseen rantaportaan
yli, ennenkuin se vedettiin sisään.

Kumarsin rouva Kemballille ja ajattelin itsekseni, etten ollut koskaan
nähnyt rakastettavampia, miellyttävämpiä kasvoja. Hetkisen sen jälkeen
katsoin siniseen silmäpariin, jotka kerrassaan hurmasivat minut.

»Älkäämme unohtako herra Grahamin neuvoa», sanoi hilpeä ääni. »Siispä
valmistautukaa kohtaloonne, herra Lester!»

Samassa kuului kovaa parkunaa takaani rantalaudalta, ja siniset silmät
katsoivat ohi olkapääni ylitse.

»Katsokaa», sanoi hän, »ihmisparkaa, joka näkyy tulleen liian myöhään».

Käännyin ympäri ja katsoin rautaportaalle päin. Sen toinen pää oli
juuri heitetty irti, mutta kaksi merimiestä oli kuitenkin auttamassa
uutta matkustajaa pääsemään sille. Hän näytti heikolta ja avuttomalta,
ja he tukivat häntä, yksi kummaltakin puolelta. Väkinäinen huudahdus
nousi huulilleni saadessani nähdä hänet; tukehdutin sen. Sillä se oli
Martigny, joka oli noussut sairasvuoteestaan seuratakseen meitä.




XIV

Osoittaudun huonoksi suojelusvartijaksi


Minun oli mahdotonta irroittaa silmiäni hänestä, ennenkuin hän katosi
hytinovesta. En voinut punnita, kuinka paljon voimainponnistusta
oli vaadittu laahautumiseen sängystä, mitä rauhattomuutta ja tuskaa
hänen oli täytynyt kärsiä uskaltaakseen tämän. Jourdainit, alettuaan
ihmetellä, kun minä en tullut takaisin ja kun eivät voineet hillitä
kieltään — niin, ehkäpä olivat epäilleet pahoja aikeita heitä
itseäänkin kohtaan — olivat luultavasti menneet sairaalaan ja kertoneet
hänelle käynnistäni — sitä vastaan minulla ei ollut mahdollisuutta
suojata itseäni. Lopun hän oli helposti arvannut. Hänen oli ainoastaan
tarvinnut tarkastaa matkustajaluetteloa saadakseen selville, että
Royce ja minä olimme laivalla. Ja nyt seurasi hän meitä toivoen —
mitä? Mitä voi mies toimittaa sellaisessa tilassa kuin hän? Mitä syytä
meillä oli pelätä häntä? Ja sittenkin hänessä oli jotakin — jotakin
itse hänen ympärillään olevassa ilmakehässä — joka melkein säikäytti
minut. Toinnuttuani jälleen todellisuuteen huomasin että Royce ja rouva
Kemball olivat vetäytyneet kappaleen matkaa kauemmas ja että neiti
Kemball katseli minua hymyillen puoleksi suljetuin silmin.

»Vai niin, te olette jo taas hereillä, herra Lester» sanoi hän. »Onko
teillä useinkin tuollaisia kohtauksia?»

»Suokaa anteeksi», änkytin, »asian laita on niin, että minä — että minä
—»

»Tehän näytitte ihan kauhistuttavalta», jatkoi hän armottomasti.
»Pelkästä kauhusta. Minä puolestani en voinut nähdä mitään peloittavaa
hänessä.»

»Ette, te ette tunne häntä!» väitin, mutta pidättäydyin puhumasta liian
paljon.

Nyt hän hymyili avoimesti; ihana hymy, joka sai silmäkulmat hiukan
ryppyyn ja salli minun vilahdukselta nähdä rivin pieniä valkoisia
hampaita.

»Ehkä käymme istumaan», sanoi hän. »Ette näytä vieläkään oikein
tointuneelta. Äitini ja herra Royce ovat hylänneet meidät.»

Etsimme paikan peräkannelta, josta voimme nähdä kaupungin vähitellen
katoavan matkan päähän, suuren laivamme liukuessa kauemmas lahteen ja
sen koneiden aloittaessa poljennollisen musiikkinsa, joka ei lakkaisi
ennenkuin matkan lopussa. Saatan suoraan tunnustaa, että tunsin itseni
rauhattomaksi. Enhän ollut hetkeäkään ajatellut, että Martignylla olisi
uskallusta seurata meitä samassa laivassa kuin me — ja sittenkään, kun
kaikki kävi ympäri, se ei ollut niin merkillistä, hänellä kun ei ollut
aavistustakaan siitä, että epäilin häntä, että tiesin hänen ja Bethunen
olevan saman henkilön. Tämä oli suuri etuni. Joka tapauksessa meidän
ei tarvinnut lainkaan pelätä häntä; hän seurasi meitä luultavasti
vain varoittaakseen rikostovereitaan siinä tapauksessa, että he
olivat vaarassa joutua ilmi meille. Ainakaan tällä hetkellä he eivät
olleet missään vaarassa ja kenties eivät tulisi koskaan olemaankaan.
Mutta että hän seurasi meitä, että hän ei välittänyt siitä suuresta
vaarasta, jossa hän itse oli, se pani minut paremmin arvostelemaan sen
välinpitämättömyyden astetta, jolla hän toteutti päätöksensä pettää
meitä. Mielikuvituksessani hän seisoi mustan pilven ympäröimänä, jonka
syvyydestä hän katseli meitä, julmana, kalpeana, uhkaavana.

— Kertoisinko Roycelle tämän uuden havainnon? — kysyin itseltäni,
mutta samassa muistin tohtorin sanat. Hänen tuli saada lepoa ja rauhaa
lähimmän viikon aikana; hänen tuli olla vapaana kaikesta harmista ja
huolesta.

»Toivon, etten häiritse, herra Lester?» lausui vieno, hurmaava ääni
vierestäni ja heräsin tietoisuuteen siitä, että olin taaskin tehnyt
itseni syypääksi seuralaiseni unohtamiseen.

»Neiti Kemball», aloitin epätoivoisena, »minun on tunnustettava teille,
että olen kovin epämiellyttävässä asemassa. Ja se seikka, etten voi
pyytää neuvoa, tekee asian vielä pahemmaksi.»

»Ettekö voi pyytää sitä edes herra Roycelta?» kysyi hän kohotetuin
silmäluomin.

»Häneltä kaikkein vähimmän! Tiedätte, että hän on juuri paranemaan päin
vaikeasta hermostumiskohtauksesta — hänen on oltava levollinen — siinä
on syy, miksi hän tekee tämän matkan.»

»Ymmärrän», sanoi hän ja nyökäytti päätään.

Katsoin häneen taas — noita avoimia, ujostelemattomia silmiä, vakavaa
suuta ja leukaa — ja tein sukkelan päätöksen.

»Neiti Kemball», sanoin, »aion pyytää teitä avukseni, jos saan».

»Luonnollisesti saatte.»

»No, hyvä. Se henkilö, joka tuli laivaan viimeksi, on sekä herra Roycen
että minun pahin vihollinen. Olemme ryhtyneet ottamaan selvää eräästä
konnanjuonesta, jossa hän on mukana. Minulla on syytä uskoa hänen
pystyvän mihin hyvänsä — hän on oikea paholainen neuvokkuudessa. En
tiedä, mitä pahoja juonia hän meitä kohtaan keksineekään, mutta että
hän jotakin keksii, siitä olen vakuutettu. Herra Royce ei tunne häntä
edes ulkonäöltä eikä häntä saa tehdä levottomaksi; mutta jollei häntä
varoiteta, voi hän syöksyä suoraan vaaraan. Jos vartioimme hyvin, niin
minun ei tarvitse varoittaa häntä. Tahdotteko auttaa minua.»

Hänen silmänsä loistivat, kun hän katsoi minuun.

»Luonnollisesti!» huudahti hän. »Vai niin, meillä on siis salaisuus,
meillä kahdella!»

»Niin, meillä kahdella!» toistin ja tunsin äkkiä veren virtaavan
nopeammin suonissani.

Hän katsoi minuun hetken vähän kahden vaiheella.

»Minun on muistettava herra Grahamin varoitus», sanoi hän. »Ettehän
vain ole keksinyt tätä merkillistä juttua vain huvittaaksenne minua,
herra Lester?

»Kunniasanalla, en», vastasin tavalla, joka vivahti närkästykselle.
»Toivoakseni se on sillä hyvä!»

»Suokaa anteeksi, herra Lester», sanoi hän vähän katuvasti; »minun ei
olisi pitänyt epäillä teitä! Se tuntui vain niin romanttiselta, niin
uskomattomalta...»

»Se tuntuu uskomattomalta», myönsin, »mutta onnettomuudeksi se on joka
tapauksessa totta. Meidän on pidettävä silmämme auki monsieur Martignyn
eli Bethunen suhteen.»

»Mikä hänen oikea nimensä on?»

»Nämä ovat ainoat, jotka tunnen, mutta epäilen, onko kumpikaan niistä
oikea.»

Royce ja rouva Kemball tulivat luoksemme, ja me istuimme katsellen Long
Islandin matalia, kaukaisia rantoja, kunnes kello kutsui aterialle.
Olimme sopineet stuertin kanssa ja sillä tavoin saaneet pienen pöydän
eräässä sivulla olevassa komerossa — rouva Kemball ja hänen tyttärensä
luopuivat mielellään ja iloisina kunniasta istua kapteenin pöydässä
esiintyäkseen sen sijaan emäntänä meille — ja ruokailu oli hyvin
hilpeätä. Roycekin oli niin hyvällä tuulella, että se vahvisti minua
päätöksessäni olla tekemättä häntä levottomaksi kertomalla Martignyn
olosta laivassa.

Jokaisena hetkenä, joka kului, tuntui pelkoni vähenevän vähenemistään.
Olihan hyvin mahdollista, ajattelin itsekseni, että kuvittelin aaveita
keskellä kirkasta päivää. Ranskalainen ei näyttäytynyt salongissa, ja
jälkeenpäin tiedusteltuani sain laivan lääkäriltä kuulla, että hän oli
huolestuttavan sairaana eikä kyennyt lähtemään hytistänsä.

Niin kului iltapäivä ja ilta. Laivalla oli muitakin, jotka tahtoivat
myöskin saada nauttia vähän rakastettavan rouva Kemballin ja hänen
tyttärensä seurasta. Roycekin tunsi muutamia heistä ja esitti minut
heille, mutta miten olikaan, heidän keskustelunsa tuntui minusta
mauttomalta ja epämiellyttävältä. Sitäpaitsi matkatoverini näytti
minusta väsyneeltä, ja lopuksi hiivimme niiden joukosta pois kannelle,
jossa istuimme korituoleissamme yli tunnin ajan ja katselimme tanssivia
laineita ja kuuntelimme veden kohinaa laivan kohotessa ja laskeutuessa.
Päällikköni ajatteli luultavasti erästä kaunista ruskeasilmäistä, jonka
oikut olivat hänelle selittämättömiä.

Mitä minuun tulee — no niin, minä olin äkkiä alkanut ihailla sinisiä
silmiä.

Voin perin mielelläni myöntää heti olleeni merikipeä. Oireet tuntuivat
seuraavana aamuna kymmenen minuuttia hytistäni lähtemisen jälkeen —
vaikka ei se ollut ankara meritauti vain heikkous ja pyörrytys, joka
sai minut ikävöimään hyttiin jälleen. Mutta Royce ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan menemisestä alas. Hän sai minut ylös kannelle ja alas
tuoliini, joka oli sijotettuna niin, että raitis tuuli puhalsi suoraan
vasten kasvojani. Pitkä rivi tuoleja oli asetettu sinne, ja päättäen
useimpain niiden omistajain ulkomuodosta ymmärsin, että he olivat
paljon kipeämmät kuin minä. Tämän menettelyn ansiosta olin tunnin
perästä melkein terve taas ja voinpa vielä sangen hyvällä ruokahalulla
nauttia sen aterian, jonka Royce lähetti minulle ylös. Hetkisen
kuluttua tuli tohtori katsomaan, miten voimme, pakisten meidän jokaisen
kanssa muutaman hetken. Sairaimmat olivat alhaalla kannen alla, eikä
kukaan meistä tarvinnut muuta kuin vähän rohkaisua.

»Ettekö halua istuutua hetkeksi, tohtori?» kysyin, kun hän tuli
luokseni, ja tarjosin hänelle Roycen tuolin.

»Mitä, ettehän te näytä sairaalta», intti hän nauraen, mutta istuutui
kuitenkin tyhjälle tuolille.

»En minä haluakaan puhua itsestäni», sanoin. »Mitenkä se teidän toinen
sairaanne voi — hän, joka tuli viimeiseksi laivaan?»

Hänen katseensa sai heti totisen ilmeen.

»Hänen nimensä on Martigny», sanoi hän, »ja hän on pahassa pulassa.
Hänelle on täytynyt olla hyvin tärkeätä tulla takaisin Ranskaan juuri
tällä laivalla. Minua ei olisi yhtään ihmetyttänyt, jos hän olisi
kaatunut kuoliaana rantaportaalle.»

»Sydäntautiako hän sairastaa?»

»Niin, ja pitkäaikaista. Hän ei voi luonnollisesti koskaan tulla
terveeksi, mutta voisi elää joka tapauksessa kauan, jos vain olisi
varovainen.

»Onko hän vielä vuoteen omana?»

»No, jos hän tottelee neuvoani, niin hän ei nouse ylös koko matkan
aikana. Hänen on annettava sydämelleen niin vähän työtä kuin
mahdollista, muuten se loppuu kokonaan vielä laivamatkalla. Hänellä ei
ole paljon toisin menettelemisen varaa.»

Sitten hän alkoi puhua muista asioista, ja muutaman hetken kuluttua
hän lähti kiertämään edelleen. Mutta minun ei tarvinnut olla kauan
yksinäni, sillä pian näin neiti Kemballin tulevan vastaani reippaana ja
ruusuisena kuin Diana.

»Vai niin, meritauti on ollut ankara teitäkin kohtaan, herra Lester!»
sanoi hän iloisesti.

»Ei sanottavasti», vastasin. »Mutta lieväkin on vähemmän miellyttävä.
Ettekö sääli maamiesparkaa ja tarinoitse vähän hänen kanssaan?»

»Ei, sehän on aivan päinvastainen suhde!» intti hän, mutta istuutui
kuitenkin suureksi tyydytyksekseni. »Tehän olitte se, jonka piti
hauskuttaa minua! Onko Mefistofeleksemme jo tullut ulos?» kysyi hän
matalammalla äänellä. »Minäkin tunnen hänen velhovaikutustansa ja
ikävöin häntä taas.»

»Mefistofeles taistelee vielä sydämensä kanssa, jonka on vaikea pitää
verta tarpeenmukaisessa kiertokulussa, kuten näyttää. Tohtori sanoi
juuri äsken, että hän luultavasti saa viettää koko matkan vuoteessa.»

»Meille ei sitten jää mitään tekemistä! Tiedättekö, herra Lester,
haluaisin todellakin tulla naispuoliseksi Lecoq'ksi!»

»Ehkäpä vielä saatte siihen tilaisuuden», sanoin synkästi. »Epäilen
suuresti sitä, että Mefistofeles pysyisi toimettomana. Hän ei näy
olevan sitä laatua.»

Hän taputti käsiänsä ja nyökäytti päätään eräälle ohikulkevalle tutulle.

»Oletteko menossa Pariisiin, neiti Kemball?» kysyin.

»Pariisiin, kyllä. Te kai tulette myös sinne? Teidän täytyy, kun kerran
matkustatte Ranskaan.»

»Tiemme vie ensin Etretatiin», sanoin, mutta keskeytin, kun hän nauraen
nojausi taaksepäin tuolissaan. »Mitä merkillistä siinä on?» kysyin
vähän kummastuneena.

»Merkillistä? Ei mitään. Etretat on ihana paikka — se muistutti minua
vain eräästä hauskasta tapauksesta — mitenkä eräät siellä kylpemässä
olevat näyttelijät kerran harjoittivat ilkeyttä äitiäni kohtaan. Se
on kaikista kaunein pieni kalastuspaikka ihanimpine kallioineen,
mitä koskaan olen nähnyt. Mutta kesäkausihan tuskin on vielä alkanut
Etretatissa — taiteilijat eivät vielä ole ennättäneet tulla. Teistä
varmaan tuntunee siellä hyvin hiljaiselta ja yksitoikkoiselta.»

»Me emme jää sinne oleilemaan», sanoin. »Mutta kuvailkaa minulle sitä!
Haluaisin tietää vähän siitä.»

»Etretat», sanoi neiti Kemball, »on oikeastaan taiteilijain pesäpaikka.
Alphonse Karr löysi sen pitkät ajat sitten ja teki sen tunnetuksi.
Etretatin asukkaat olivat hyvin kiitollisia hänelle ja nimittivät kylän
pääkadun hänen mukaansa — ja sen jälkeen on joukko taiteilijoita ja
teatteriväkeä rakentanut huviloita sinne. Siellä on pieni hiekkaranta,
jossa väki kylpee koko päivän. Ja kun on väsynyt kylpemään, niin ovat
jäljellä vielä kalliot ja hietasärkät ja iltaisin kasino. Te kai
puhutte ranskaa, herra Lester?»

»Luin sitä tietysti hiukan koulussa», selitin. »Muistan vielä _j'ai tu
as, il a_.»

»Kyllä muistatte enemmänkin, kunhan pääsette Etretatiin», sanoi hän
nauraen. »Silloin teidän on pakko muistaa, muuten kuolette nälkään.»

»Osaan myöskin sen lauseparren, jonka Mark Twain on tehnyt
kuolemattomaksi.»

»Tiedän — '_Avez-vous-du-vin_?'»

»Ja vielä luulen myöskin hämärästi muistavani miten ranskaksi lausutaan
voileipä, juusto ja liha. Niin että emme me suinkaan nälkään kuole.
Sitä paitsi tuleehan herra Royce sangen hyvin toimeen kielessä. Hän on
ollut Ranskassa.»

»Niin, kyllä! Tuossa hän nyt tulee vaatimaan tuoliansa.»

»Sitä minä en anna hänelle, jos vain haluatte käyttää sitä vielä»,
panin vastaan.

»Minun täytyy mennä tieheni joka tapauksessa», ja hän nousi nauraen
ylös. »Olenko huvittanut kylliksi?»

»Enemmän kuin kylliksi; en halua ketään muita huvittamaan itseäni.»

»Mutta te ette tarvitsekaan ketään tämän jälkeen, minä en todellakaan
usko, että olette enää sairas!»

Nyökäten Roycelle hän poistui odottamatta vastaustani, joka jäikin
sanomatta, ja minä jäin istumaan ja unelmoimaan mitä ruusuisimpia,
uskomattomia unelmia.

Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat, ilman että mitään muuta
huomattavaa olisi tapahtunut kuin on tavallista kaikilla matkoilla.
Tyyneys ja meri-ilma vaikuttivat oikein suotuisasti matkatoveriini,
ja hän alkoi vähitellen saada takaisin entisen terveydentilansa. Minä
sen vuoksi tunsin itseni yhä enemmän ja enemmän vapaaksi omistautumaan
neiti Kemballille — kun hän niin salli — ja huomasin hänellä olevan
joka kerralla yhä suuremman vetovoiman minuun. Martigny makasi
edelleenkin vuoteessaan ja oli, tohtorin ilmoituksen mukaan, paranemaan
päin, vaikka se kävikin hitaasti.

Tiistai-iltana olivat rouva Kemball ja hänen tyttärensä yhtyneet
seuraamme kävelykannella, ja lopuksi, väsyneinä Straussin valsseihin
ja Sousan marsseihin, ohjasimme me askeleemme laivan keulaan, jossa
orkesterin pauhina ylettyi meihin vain katkonaisin sävelin. Löysimme
istuinpaikan peräsinkojun varjossa ja istuimme kauan aikaa puhellen
kaikenlaisista asioista ja katsellen kuun heijastusta veteen. Vihdoin
nousimme lähteäksemme takaisin, ja Royce ja rouva Kemball kulkivat
tapansa mukaan edellä, jota tekoaan, kun nyt jälkeenpäin sitä
ajattelen, Royce saa kiittää.

»Kahden päivän perästä olemme Hovressa», sanoin, »minulle tulee hyvin
ikävä, neiti Kemball».

»Ikävä? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että olitte niin
mieltynyt mereen!»

»Ei se merestä johdu», väitin; ja kun nyt oli kuutamo, kaunis ilta ja
houkutteleva tilaisuus — »aika, paikka ja rakastettu, kaikki yhdessä»
— niin en tiedä mihin hullutuksiin olisin tehnytkään itseni syypääksi,
jos ei tuo nuori tyttö olisi äkkiä hypännyt esiin huudahtaen kovasti.

»Herra Royce!» huusi hän. »Äiti!»

He pysähtyivät ja kääntyivät ympäri juuri kun raskas nostopuomi ryskien
syöksyi alas kannelle heidän eteensä.




XV

Kaksin on parempi kuin yksin


Salamannopeasti ymmärsin, mitä oli tapahtunut ja juoksin portaita ylös
ylemmälle kannelle, päättäen tehdä kerta kaikkiaan tilin viholliseni
kanssa. Etsin häntä kaikkialta, katselin veneiden sisään ja alle ja
savupiippujen ja ilmanvaihtotorvien taakse, mutta en voinut keksiä
jälkeäkään kenestäkään. Kun tulin takaisin kävelykannelle, oli sinne
kokoontunut pieni joukko ihmisiä, jotka olivat kuulleet putoavan
nostopuomin jysähdyksen; kymmenen, kaksitoista laivamiestä oli nyt
hinaamassa sitä jälleen paikoilleen.

»En ymmärrä, miten nuo kiinnikkeet ovat voineet aueta», sanoi vahdissa
oleva upseeri. »Kiinnitimme tuon puomin ennen lähtöämme, ja tiedän,
että se tuli tehdyksi kunnollisesti.»

Minä tarkastelin köysiä. Niitä ei ollut leikattu poikki, kuten olisi
odottanut näkevänsä, vaan avattu. Martigny oli epäilemättä tehnyt
sen meidän istuessamme ja pakistessamme — hän oli taitava rikoksissa
tehdäkseen itsensä syypääksi mihinkään niin kömpelöön temppuun kuin
nuorien katkomiseen.

»No, onneksi ei ole mitään vahinkoa tapahtunut, vaikka olipa niin ja
näin että pääsimme alta», huomautti Royce teennäisen iloisesti. »Jos ei
neiti Kemball olisi huutanut, olisi puomi pudonnut suoraan päällemme.»

Rouva Kemball, jonka kädet vapisivat vähän, käänsi katseensa siihen
suuntaan, josta Roycen ääni kuului hänelle, ja upseeri rypisti otsaansa
ja näytti synkältä ja miettivältä. Samassa tuli kapteeni, ja he kaksi
vetäytyivät sivulle pitämään neuvottelua niin hiljaisella äänellä, että
ainoastaan muutama ranskankielinen sana silloin tällöin kuultiin. Minä
käännyin neiti Kemballiin, joka kalpeana ja silmät suurina kauhusta
seisoi laivan reunakaidetta vasten nojautuneena.

»Mutta se ei ollut mikään tapaturma, herra Lester», kuiskasi hän. »Näin
haamun kumartuneena raakapuun ylitse — vain niin kuin varjo-olennon —
mutta tiedän, etten ole voinut erehtyä.»

Nyökkäsin.

»En epäile ensinkään sitä. Mutta älkää sanoko sitä äidillenne! Se saisi
hänet vain tarpeettomasti huolestuneeksi. Keskustelemme siitä enemmän
huomisaamuna.»

Hän sanoi hyvää yötä ja vei äitinsä mukanaan hyttiin. Minä menin heti
etsimään laivan lääkäriä ja tapasin hänet salonkiportaiden alapäässä.

»Mitenkä Martigny voi, tohtori», kysäisin.

»Huonommin, pelkään», vastasi hän kiireesti. »Hän on juuri lähettänyt
sanan minulle.»

»Mikä hytti hänellä on?»

»Numero 375, ulkohytti ylemmällä kannella.»

Sen sanottuaan hän juoksi portaita ylös.

Menin vielä tupakkahuoneeseen ja tutkistelin siellä riippuvaa
värillistä laivan karttaa. Hetken kuluttua minulle oli selvänä,
kuinka helposti Martigny oli välttänyt joutumasta kiinni — hänellä
oli ollut ainoastaan viisi, kuusi metriä käytävänä avatakseen
ovensa ja paneutuakseen taas sänkyyn. Mutta selvästi tämä pienikin
voimainponnistus oli ollut liian suuri hänelle, ja tulin taas siihen
synnilliseen ajatukseen, että ehkäpä vihollisemme vapauttaisi meidät
itsestään.

Kun seuraavana aamuna otin paikkani neiti Kemballin vieressä, sulki hän
kirjansa ja kääntyi minuun päättävä ilme kasvoillaan.

»Herra Lester», alkoi hän, »jos luulette, että se voi vahingoittaa,
niin minä luonnollisesti en tahdo, että te sanotte sanaakaan; mutta
muuten olen mielestäni oikeutettu saamaan selityksen».

»Se on myöskin minun mielipiteeni», myönsin. »Olette osoittanut
olevanne parempi tähystäjä kuin minä. Olin kokonaan unohtanut Martignyn
— minä ajattelin jotakin aivan toista — minulla ei ollut ajatustakaan
vaarasta.»

»Sitä ei ollut minullakaan», sanoi hän kiireesti. »Mutta tulin
sattumalta katsahtaneeksi ylös ja sain silloin nähdä mustan haamun
kumartuneena eteenpäin heidän ylitsensä, ja ennenkuin minulla oli aikaa
ajatella, kirkaisin heille — aivan tahtomattani.»

»Se oli juuri heidän pelastuksensa. Jos olisitte pidättäytynyt
ajatellaksenne ensin, niin se olisi ollut liian myöhäistä.»

»Niin, mutta jälkeenpäin saatoin tosiaankin ajatella! Minun tarvitsi
vain sulkea silmäni yöllä, niin näin hänet siellä taas, väijyen meitä,
odottaen sopivaa tilaisuutta. Ja niin en luonnollisesti voinut olla
murehtimatta kaiken sen johdosta.»

»Teidän ei tarvitse surra enää», sanoin ja katsoin ympärilleni
vakuuttautuakseni, ettei ketään ollut läheisyydessä.

Alkaen Hiram Holladayn kuolemasta kerroin sitten kohta kohdalta koko
jutun. Hän kuunteli kädet ristissä ja jännittynein ilmein, mutta
ei sanonut mitään ennenkuin olin lopettanut. Silloin nojautui hän
taaksepäin tuolissaan ja huokasi syvään.

»Se on kauheata!» kuiskasi hän. »Kauheata ja käsittämätöntä. Mutta te
ette ole sanonut minulle vielä mitenkä selitätte asian, herra Lester.»

»Minulla ei ole mitään selitystä», vastasin avuttomasti »Olen
mietiskellyt sinne ja tänne, mutta mikään punnitsemiseni ei ole
näyttänyt pitävän paikkaansa. En tiedä mitä uskoa; jollei vain
neiti Holladay olisi joutunut hypnotismin taikka jonkinlaisen
mielipuolisuuden uhriksi, joka myöskin on uskottavaa.»

Hän istui hetken ja katsoi miettivänä eteensä.

»On olemassa tapa, luulen, jolla mahdollisesti voitaisiin selittää se,
osittain ainakin. Ehkä se ei ollut lainkaan neiti Holladay, joka ajoi
Washington Squarelle uuden kamarineidin kanssa. Ehkä se oli joku muu
nainen ja että nuo lukitut ikkunat itse asiassa olivat neiti Holladayn
vankina pitämistä varten. Ajatelkaa häntä siellä, Martignyn ollessa
vanginvartijana!»

»Mutta hän ei ollut siellä!» väitin vastaan. »Näimmehän me hänet
antaessamme hänelle rahat. Sekä herra Royce että minä näimme — ja herra
Graham myös.»

»Niin — melkein pimeässä huoneessa kääre otsalla ja ääni niin
sortuneena, ettei voinut puhua. Eipä ihme, että herra Royce tuskin
tunsi häntä!»

Vaikenin hetken miettiäkseni.

»Muistakaa, että se selittäisi useamman kuin yhden asian, kun ei kerran
löydy muuta uskottavaa selitystä», jatkoi neiti Kemball. »Esimerkiksi
ne teljetyt ikkunat ja vangin käytös.

»Niin, se on totta», myönsin, vaikka tämä arvelu ei ensi
silmänräpäyksessä saanut hyväksymistäni. »Mutta uskotteko todellakin,
että neiti Holladay on viety pois väkivallalla?»

»Tietysti! Jos hän lainkaan olisi kadottanut ymmärryksensä, niin olisi
se tapahtunut heti, eikä kaksi viikkoa murhan jälkeen.»

»Mutta jos hän oli surrut sitä», intin.

»Sitä hän ei tehnyt, ainakin hän oli lakannut siitä. Olettehan kuullut
sekä herra Roycelta että hovimestarilta, että hän oli paranemaan
päin, iloisempi ja muuten enemmän kaltaisensa. Minkä vuoksi hän olisi
uudelleen antautunut surun valtaan?»

»En tiedä», sanoin neuvotonna. »Kuta enemmän mietin asiaa, sitä
käsittämättömämmältä se tuntuu. Sitäpaitsi tämä juttu on eilisiltana
saattanut minut sellaiseen tuohtuneeseen mielentilaan, etten voi
punnita selvästi. Minä en voi olla ajattelematta, kuinka huolimaton
olin, etten täyttänyt velvollisuuttani.»

»Sitä en pahoittelisi, jos olisin teidän sijassanne! Mutta eräs toinen
asia», lisäsi hän vähän ankarasti, »tehän olette nyt huomannut, että
teidän syyksenne yksin lankeaa, että Martigny on täällä laivassa?»

»Mutta minun oli pakko mennä Jourdainiin», puolustelin itseäni; »enkä
voinut auttaa sitä, että he menivät hänen luokseen — pyytää heitä
olemaan menemättä olisi saanut heidät epäilemään minua heti».

»Niin, niin tietysti; mutta eihän teidän ainakaan tarvinnut lähettää
heitä. He eivät ehkä olisi menneet lainkaan muuten — eivätkä varmasti
niin pian — jollette olisi lähettänyt heitä.»

»Lähettänyt heitä!» toistin ja tuijotin hämmästyneenä häneen,
epätietoisena siitä, olinko kuullut oikein.

»Niin, lähettänyt», sanoi hän vielä kerran painolla. »Minkä vuoksi he
menivät sairaalaan niin varhain seuraavana aamuna?»

»Luullakseni heidän epäluulonsa oli kasvanut minua kohtaan.»

»Lorua! Mitä syytä heillä olisi ollut epäillä teitä? Se oli päinvastoin
juuri sen vuoksi, että he _eivät_ epäilleet teitä, sen vuoksi että
he tahtoivat tehdä teidän mieliksenne ja tuuletuttaa huoneenne;
sanalla sanoen, sen vuoksi että te pyysitte heitä menemään — he
menivät noutamaan noiden ikkunalukkojen avaimia. Ne olivat tietysti
Martignylla.»

Hetken ajan istuin vailla vastausta. Saatoin vain tuijottaa häneen.
Mutta vihdoin palautui puhekykyni jälleen.

»Oh, millainen pölkkypää olen ollutkin!» jatkoin minä katkerasti.
»Etten hoksannut sitä ennen! Olin sellaisessa järkkyneessä
mielentilassa havaintoni vuoksi sinä päivänä, että en voinut ajatella
mitään muuta. Luonnollisesti tuli koko juttu ilmi, kun he pyysivät
avaimia.»

»No, minä en olisi niin ankara itseäni kohtaan», sanoi neiti
Kemball nauraen ja katsoi ilkamoivasti minuun istuessani siinä
katuvannäköisenä. »Omasta puolestani minusta on sangen hyvä, että hän
on mukana laivassa.»

»Hyvä? Sitä ette kai voine tarkoittaa?»

»Kyllä, sitä juuri tarkoitan. Otaksukaa, että Jourdainit eivät olisi
menneet hänen luokseen; silloin hän olisi joka tapauksessa lähtenyt
sairaalasta parin kolmen päivän perästä — sillä hän ei ole sellainen,
joka makaa toimetonna tietäessään teidän ajavan pakolaisia takaa.
Hän olisi niin muodoin tullut takaisin huoneeseensa samassa talossa,
jossa teidän asuntonne on; emäntänne olisi ilmoittanut hänelle teidän
matkustaneen Eurooppaan, ja hänen olisi vain tarvinnut lukea läpi tämän
höyrylaivan matkustajaluettelo saadakseen nähdä nimenne. Niin että,
kuten näette, ei ole paljon syytä suruun.»

»Mutta kaikissa tapauksissa», muistutin, »hän olisi jäänyt Amerikkaan.
Hän ei olisi ennättänyt tavata meitä. Meillä olisi ollut hyvä ennätys
hänestä.»

»Niin, hän ei olisi ennättänyt tavata teitä, se on totta, mutta
sen sijaan olisi sähkösanoma mennyt teidän ohitsenne yli meren ja
varoittanut hänen liittolaisiaan. Jos he saavat aikaa piilottaa
vankinsa, niin ette tule koskaan saamaan tietoa hänestä — teidän ainoa
toivonne on siinä, että yllätätte heidät valmistautumattomina. Ja
vielä yksi syy — kun hän on kerran laivassa, niin meillä on vielä hyvä
tilaisuus urkkia enemmän — vaikka mennä tarinoimaan hänen kanssaan? —
Silloinhan saatte sen 'älykkyystaistelun', jota ikävöitte.»

»Olen kyllä ajatellut sitä», sanoin, »mutta pelkään, etten voi näytellä
osaani».

»Osaanne?»

»Niin, näytellä luulemattomuutta, näyttää avoimelta ja suoralta häntä
kohtaan, olla kertovinani hänelle kaikki suunnitelmani. Pelkään, että
hän näkee lävitseni heti ensi silmänräpäyksessä ja saa minut kiinni
jostakin hairahduksesta. Se on liian suuri vaiva.»

»Mutta etu olisi teidän puolellanne», muistutti hän. »Voisitte puhua
hänelle niin monta asiaa kuin hän jo tietää ja kun hänellä ei ole
mitään syytä epäillä teidän tietävän, että hän tietää. Se on hyvin
mutkallista — mutta ymmärrättehän te joka tapauksessa?»

»Tietysti.»

»Ja niin olisi aivan luonnollista, että menitte hänen luokseen niin
pian kuin saitte tietää hänen olevan sairaana. Vältellä häntä olisi
samaa kuin tunnustaa epäilevänne häntä.»

»Mutta hänen nimensä ei ole matkustajaluettelossa. Jollen olisi
sattumalla huomannut häntä, kun hän tuli laivaan, niin en luultavasti
olisi koskaan saanut tietää hänen olevan täällä.»

»Ehkäpä hän näki teidät samalla kertaa.»

»Ehkä, siinä tapauksessa ovat asiat vielä pahemmin», sanoin. »Jos hän
tietää, että minä tiedän hänen olevan laivassa, niin hän arvaa myöskin
minun epäilevän häntä; ja jos ei hän sitä tiedä, niin, silloin ei
hänellä ole mitään syytä luulla, että saisin tiedon hänestä, jos hän
vain ei näyttäydy salongissa, mikä ei näytä hyvin uskottavalta.»

Hän istui hiljaa pari minuuttia katsellen vettä.

»Ehkä olette oikeassa», sanoi hän vihdoin; »ei maksa vaivaa antautua
uusiin vaaroihin. Asia houkutteli minua, minusta itsestäni olisi
hupaista pakinoida puoli tuntia ja mittailla voimia hänen kanssaan.»

»Mutta te olettekin nerokkaampi kuin minä», selitin. »Sen olette
selvästi osoittanut viimeisten minuuttien kuluessa.»

»Eikö mitä, sitä en ole tehnyt; olen vain näyttänyt teille, että
olette sivuuttanut pikku seikat. Ja uskon teidän olevan oikeassa mitä
tulee vaaraan, joka johtuisi käynnistänne Martignyn luona. Ensimmäinen
velvollisuutemme on neiti Holladayta kohtaan; meidän on pelastettava
hänet, ennenkuin Martigny ennättää varoittaa rikostovereitaan, niin
että he vievät hänet jonnekin, josta emme voi häntä löytää.»

Se teeskentelemätön tapa, jolla hän sanoi »me», täytti minun sieluni
selittämättömällä onnella.

»Mutta miksi he kiusautuvat pitämällä lainkaan vankina? Eiväthän he
häikäilleet tappaessaan hänen isänsä.»

»Eivätkä he ehkä häikäile tappaessaan hänetkin, kun vain otollinen
tilaisuus ilmestyy», vastasi hän tyynesti. »Se on helpompaa Ranskassa
kuin New Yorkissa — ehkäpä ovat he jo suorittaneet tarpeelliset
valmistukset — ehkä he epäröivät vain vähän — Martignyn varoitus voisi
tulla heidän epäröimisensä vaa'aksi.

»Minua puistatti se ajatus. Ajatella, jos todellakin tulisimme liian
myöhään!»

»Mutta en voi olettaa, että he menisivät sellaisiin äärimmäisyyksiin,
herra Lester», jatkoi neiti Kemball. »Uskon varmasti, että saatte
selon hänestä ja ratkaisette arvoituksen. Minun selitykseni ei sitä
ratkaise, se tekee sen vain yhä sotkuisemmaksi. Itse arvoitus käsittää
kysymykset: Keitä ovat nuo ihmiset? — Miksi he tappoivat Holladayn?
Minkä vuoksi he ovat vieneet pois hänen tyttärensä? — Mikä on heidän
salavehkeilynsä tarkoituksena?»

»Niin», myönsin; ja taaskin istuin siinä hämilläni ja neuvotonna, kuten
ihminen, joka tuijottaa alas mustaan kuiluun.

»Mutta kun olette löytänyt hänet», kysyi hän, »niin mitä aiotte tehdä
hänelle?»

»Tehdä hänelle? Viedä kotiinsa, tietysti.»

»Mutta silloin hän on luultavasti aivan murtunut, ehkäpä hysterian
rajalla. Sellaiset kokemukset voisivat järkyttää minkä naisen hermostoa
tahansa, vaikka hän olisi kuinka vahva hyvänsä. Hän tulee tarvitsemaan
lepoa ja hoitoa. Teidän tulee tuoda hänet meidän luoksemme Pariisiin,
herra Lester.»

Oivalsin hänen sanoissaan esiintyvän viisauden ja sanoin sen.

»Olette hyvin ystävällinen», lisäsin. »Olen varma siitä, että herra
Royce antaa mielellään siihen suostumuksensa, mutta meidän on ensin
löydettävä hänet, neiti Kemball.»

Olin iloinen myöskin omasta puolestani; huominen ero ei siis tapahtuisi
ainaiseksi. Vielä kerran saisin tavata hänet. Yritin sanoa jotakin
tästä, mutta kieleni kieltäytyi tottelemasta, eivätkä sanat tulleet
ulos.

Hetken kuluttua hän lähti luotani, ja enemmän kuin tunnin ajan istuin
siinä yksin punniten hänen salaisuudenselitystään kaikilta puolin.
Tosin ei ollut mitään, joka olisi todistanut sen olevan väärän, mutta
sittenkin se kelpasi, kuten hän itse oli sanonut, vain tekemään asian
yhä sotkuisemmaksi. — Keitä olivat nämä ihmiset, jotka uskalsivat
lähteä niin rohkeaan ja vaaralliseen peliin? — kysyin taas itseltäni.
Tuo avioton tytär voi kyllä näytellä neiti Holladayta; mutta kuka oli
se vanhempi nainen? Hänen äitinsäkö? Siinä tapauksessa täytyi suhteiden
vallita Ranskassa sillä mahdotonta oli erehtyä hänen ääntämistavastaan;
mutta olihan Holladay aina Ranskassa ollessaan yhdessä vaimonsa
kanssa. Sitäpaitsi nuorempi nainen puhui englanninkieltä varsin hyvin.
Tosin hän oli sanonut vain muutaman sanan ja äänen sortuminen voi
olla teeskenneltyä tarkoituksessa salata sen erilaisuus — mutta miten
voitiin selittää vanhemman naisen yhtäläisyys Hiram Holladayn tyttären
kanssa? Olivatko he molemmat avioliiton ulkopuolella syntyneitä? Mutta
olihan mieletöntä ajatella sellaista, sillä Holladayhan oli pitänyt
häntä lapsenaan, oli rakastanut häntä...

Ja Martigny? Ken hän oli? Missä suhteessa hän oli näihin naisiin?
Että rikos oli huolellisesti suunniteltu, sitä en voinut epäillä; ja
se oli suoritettu hämmästyttävällä taitavuudella. Ei näkynyt mitään
epäröimistä noissa lujissa katseissa, ei mitään kahden vaiheella
olemista, ei mitään neuvottomuutta, vaan sen sijaan melkein pirullista
toiminnan kylmäverisyyttä, joka ilmaisi voimaa ja tottumusta
sellaisissa asioissa. Epäilemättä se oli Martigny, joka oli punonut
salajuonen ja myöskin toteuttanut sen. Ja kuinka uskaliaasti! Hän ei
ollut pelännyt olla läsnä tutkinnossa, kuten ei myöskään lähestyä
minua ja keskustella kanssani asiasta. Suutuksissa itseeni, kun olin
kiinnittänyt niin vähän huomiota siihen, koetin muistella keskustelumme
yksityiskohtia. Hän oli kysynyt, muistelin, mitä tapahtuisi neiti
Holladaylle, jos hänet huomattaisiin syylliseksi. Hänelle oli
siis tärkeätä pelastaa hänet. Hän oli — niin, nyt käsitin sen! —
kirjoittanut kirjeen, joka pelasti hänet; hän oli antautunut vaaraan
tulla ilmi saadaksensa hänet vapaaksi!

Mutta minkä vuoksi?

Jospa minulla olisi ollut edes yksi johtolanka seurattavana! Yksi
ainoa valonsäde olisi kylliksi! Silloin voisin löytää tieni tästä
toivottomasta sekasotkusta, silloin tietäisin miten menetellä. Mutta
harhailla sokean tavoin ympäri pimeydessä — se voi tehdä enemmän pahaa
kuin hyvää.

Niin, ja sitten oli vielä eräs toinen asia, jota minun oli
varottava. Mikä esti häntä niin pian kuin tuli maihin sähköttämästä
rikostovereilleen ja kehoittamasta heitä pakenemaan? Taikka myöskin
hän voi odottaa ja vakoilla meitä, kunnes näkisi, että he todellakin
olivat vaarassa. Oli miten oli, joka tapauksessa he voisivat helposti
paeta; neiti Kemball oli ollut oikeassa muistuttaessaan, että meidän
ainoa toivomme onnistumisesta oli siinä, että yllättäisimme heidät
valmistautumattomina. Jospa vain voisin hänet eksyttää, pettää hänet,
vakuuttaa hänelle, ettei hän ollut missään vaarassa!

Kiusaus oli liian voimakas vastustaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olin jalkeilla — mutta, ei — hämmästyttämällä häntä herättäisin hänen
epäluulojansa! Huusin luokseni erään stuertin.

»Menkää tämän kanssa monsieur Martignyn luo», sanoin, »numeroon 375, ja
kysykää häneltä onko hän niin terve, että voi ottaa vastaan minut!»

Samalla hetkellä kun hän kiiruhti pois, minut valtasi äkkiä
epäröiminen, ja hämmästyen omaa rohkeuttani avasin suuni huutaakseni
hänet takaisin. Mutta en tehnyt sitä; sen sijaan istuuduin jälleen
ja tuijotin veteen. Olinko menetellyt oikein? Oliko viisasta kiusata
sallimusta? Olisinko viholliseni veroinen? Seuraavan puolentunnin
kuluessa saisin näihin kysymyksiin vastauksen. Mutta ehkäpä hän ei
ottaisi minua vastaan; hän voisi sanoa syyksi sairauden, taikka voisi
hän olla todellakin sairas.

»Monsieur Martigny», sanoi stuertin ääni vierestäni »vastaa, että hän
mitä suurimmalla ilolla ottaa vastaan herra Lesterin nyt heti».




XVI

Leijonan pesässä


Martigny makasi kojussaan ja poltti savuketta. Astuttuani sisään hän
viittasi minua istumaan.

»Teitte hyvin ystävällisesti kun tulitte», sanoi hän tavallisella
hymyllään.

»Oli vain sattuma, että sain tietää teidän olevan laivassa», selitin
istuutuessani. »Oletteko jo parempi?»

»Luulen niin, vaikka — vaikka tämä tohtori on — kuinka te sanotte? —
oikea onnettomuuden ennustaja — sellaisiahan ne muuten ovat kaikkikin;
kuta vaarallisempi tauti on, sitä suuremmaksi paisuu heidän kunniansa,
kun ovat saaneet sen parannetuksi! Eikö niin ole? Hän on kieltänyt
minua tupakoimastakin, mutta mieluummin kuolen kuin olen ilman sitä.
Ettekö halua yhtä?» — Ja hän teki kädellään liikkeen vieressään olevaan
savukekasaan päin.

»Kiitos», sanoin valitessani niistä yhden ja sytyttäessäni sen.
»Savukkeitanne ei voi vastustaa. Mutta jos olette sairas, niin kuinka
uskalsitte lähteä tälle matkalle? Eikö se ollut varomatonta?»

»Sain äkkiä kutsun kotiin, liikeasioita, nähkääs», selitti hän
välinpitämättömänä. »Odottamatta, mutta — kuinka sanoisitte? —
välttämättömästi. Muuten tämä vuode on yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja
minullahan oli odotettavana kokonaisen viikon lepo ja rauha tällä
laivalla.»

»Tohtori mainitsi nimenne minulle — sitä ei ollut
matkustajaluettelossa...»

»Ei.» Hän kiinnitti silmänsä minuun. »Tulin laivaan viimeisessä
silmänräpäyksessä. Se tapahtui niin hätäisesti, kuten jo sanoin.
Minulla ei ollut aikaa tilata hyttiä.»

»Se selittää asian. Niin, tohtori sanoi minulle teidän olevan vuoteen
omana.»

»Niin, en ole ollut ylhäällä koko aikana, aina matkan alusta asti. Enkä
nousekaan, ennenkuin tulemme Hovreen huomenna.»

Katselin häntä tutkivasti, kun hän sytytti tottuneella kädellä uuden
savukkeen. Hytin puolipimeässä en ollut ensin pannut merkille, kuinka
sairaalta hän näytti, mutta nyt näin mustat renkaat hänen silmiensä
ympärillä, kalpeat, veltot kasvot, vapisevan käden. Ja ensimmäisen
kerran oivalsin äkkiä, tuntien melkein kuin olisin saanut piston,
kuinka lähellä hän oli ollut kuolemaa.

»Mutta te, herra Lester», sanoi hän, »mistä johtuu, että te olette myös
matkalla Ranskaan? En tiennyt, että te tulisitte —»

»Ette», vastasin tyynesti, sillä minä älysin, että kysymys oli
välttämätön ja olinpa iloinenkin siitä, kun se antoi minulle
tilaisuuden alkaa taistelun. »Ette, sillä viime kerran kun tapasin
teidät, ei minulla ollut aavistustakaan matkustamisesta, mutta paljon
on tapahtunut sen jälkeen. Huvittaako teitä kuunnella? Onko teillä
kylliksi voimia?»

Miten nautinkaan hänen kiduttamisestaan!

»Haluan hyvin mielelläni kuulla», vakuutti hän ja muutti vähän
asentoansa, niin että hänen kasvonsa tulivat varjoon. »Luukusta tulevat
valonsäteet vaivaavat minua», lisäsi hän.

Hän ei ollut siis täysin varma itsestään; siis ei hänenkään osaansa
ollut helppo näytellä! Tämä ajatus antoi minulle uutta rohkeutta, uutta
uskallusta.

»Muistatte ehkä», aloitin, »minun kerran sanoneen, että jos minä joskus
saisin tehtäväkseni Holladayn murhajutun selvittämisen, niin ensiksi
ottaisin selvän murhaajattaresta. Onnistuin siinä jo ensimmäisenä
päivänä.»

»Ah», sanoi hän hiljaa. »Vaikka poliisi ei onnistunut! Sepä oli
todellakin ihmeellistä. Miten menettelitte?»

»Se oli pelkkä sattuma, oikea onnenpotkaus! Olin kiertämässä läpi koko
ranskalaisen kaupunginosan, talon toisensa jälkeen, kun Houston kadulta
tulin erääseen ravintolaan, Cafe Jourdainiin. Pullo parasta viiniä pani
Jourdainin kielen käyntiin; olin haluavinani huonetta, hän pudotti
ensin sanan, kaukaisen viittauksen vain, ja lopuksi sain selville
koko jutun. Näyttää siltä kuin pelissä ei olisi ollut ainoastaan yksi
nainen, vaan kaksi.»

»Vai niin?»

»Niin, ja eräs mies nimeltä Bethuny taikka Bethune taikka jotakin
sellaista. Mutta en kiinnittänyt paljon huomiotani häneen — hänellä
ei oikeastaan ole asiassa mitään tekemistä. Hän ei edes matkustanut
naisten mukana. Samana päivänä, kun lähdin ulos tiedusteluilleni sai
hän halvauskohtauksen jossakin kadulla ja vietiin sairaalaan, niin
lähellä kuolemaa, että oli epätietoista vieläkö hän lainkaan tointuisi.
Niin että hän on poissa pelistä. Jourdainit kertoivat minulle, että
naiset olivat matkustaneet Ranskaan.»

»Anteeksi», sanoi kuulijani, »mutta mistä saitte varmuuden, että ne
naiset olivat juuri ne, joita te etsitte?»

»Siitä saan kiittää toisen yhdennäköisyyttä neiti Holladayn kanssa»,
vastasin valehdellen niin taitavasti, että itseänikin hämmästytti.
»Jourdainit vakuuttivat minulle, että eräs valokuva, jonka näytin
heille, itse asiassa oli toinen hänen vuokralaisistaan.»

Kuulin hänen vetävän syvän henkäyksen, mutta hän hallitsi
ihmeteltävällä tavalla kasvojensa ilmettä.

»Todellakin?» sanoi hän. »Se oli todella hyvä keksintö. Sitä en olisi
koskaan ajatellut. Se on monsieur Lecoq'in veroista. Ja niin seuraatte
heitä Ranskaan. — Mutta kaiketikin teillä on jotakin muutakin, kuinka
sanoisitte? — varma osoite tai sellaista, herra Lester?»

Saatoin huomata palon hänen silmissänsä puolipimeässä ja olin iloinen
savukkeestani, se auttoi minua näyttämään välinpitämättömältä.

»Ei», vastasin. »Oikeastaan se on metsästystä pimeydessä. Mutta ehkä te
voisitte neuvoa minua, herra Martigny? Mistä luulisitte minun olevan
parasta tiedustella heitä?»

Hän ei vastannut pariin minuuttiin, ja minä käytin tilaisuutta
valitakseni uuden savukkeen ja sytyttääkseni sen. En uskaltanut olla
toimetonna, sillä en tohtinut kohdata hänen katsettaan; pelästyin
nähdessäni, ettei käteni ollut aivan varma.

»Se on», alkoi hän vihdoin pitkäveteisesti, »kyllä hyvin — vaikea
yritys, herra Lester. Etsiä kolmea henkilöä suuresta Ranskasta —
siinä ei juuri ole suurta toivoa onnistumisesta. Mutta luultavinta on
kuitenkin, että he ovat menneet Pariisiin.»

Minä nyökäytin.

»Niin, se oli minunkin mielipiteeni», myönsin. »Mutta tuntuu melkein
mahdottomalta saada selkoa heistä Pariisissa.»

»Ei, jos käyttää poliisin apua», sanoi hän. »Ehkäpä siinä piankin
onnistuisitte, jos pyytäisitte poliisia auttamaan teitä.»

»Mutta, paras herra Martigny», väitin, »minun on mahdotonta pyytää
poliisin apua. Neiti Holladay ainakaan ei ole tehnyt mitään rikosta.
Häntä on hyvin yksinkertaisesti haluttanut matkustaa ilmoittamatta
siitä meille.»

»Sallikaa minun sitten sanoa, herra Lester», huomautti hän pienellä
ivanvivahduksella, »että en oikein voi käsittää huolehtimistanne hänen
suhteensa».

Minä huomasin tehneeni tyhmyyden; minun oli meneteltävä varovammin.

»Aivan niin yksinkertaista ei se kuitenkaan ole», sanoin. »Viime
kerran, kun näimme neiti Holladayn, hän sanoi olevansa sairas ja
että aikoi lähteä maa-asuntoonsa lepäämään. Mutta sen sijaan, että
lähtisi sinne hän matkusti Ranskaan ilmoittamatta siitä kenellekään —
niin, tekipä hän vielä kaikkensa, ettei häntä löydettäisi. Sellainen
menettely tuntuu niin ylimieliseltä, että me katsomme velvollisuutemme
vaativan ottaa selon, miten asian laita on. Sitäpaitsi hän sai
satatuhatta dollaria puhdasta rahaa meiltä kaksi päivää ennen
matkustamistaan.»

Näin hänen kääntelehtivän levottomana vuoteellaan; etuni ei siis ollut
aivan pieni. Eipä mikään ihme, että hän hermostui näiden salaisuuksien
paljastumisesta, jotka eivät olleet mitään salaisuuksia.

»Ah», sanoi hän hiljaa, ja vielä kerran »ah! Niin, näyttääpä vähän
ihmeelliseltä! Mutta jos olisitte odottanut kirjettä, niin ehkä —»

»Otaksutaan, että olisimme odottaneet, eikä olisi tullut mitään
kirjettä — otaksutaan, että juuri tämän odotuksen vuoksi tulisimme
liian myöhään?»

»Liian myöhään! Liian myöhään mihin, herra Lester? Mitä te sitten hänen
puolestaan pelkäätte?»

»En tiedä», vastasin, »mutta jotakin — jotakin! Emme missään tapauksessa
voisi vastata asiasta viivyttelemällä.»

»Ette», myönsi hän, »ehkä ette! On kyllä oikein, että tiedustelette.
Toivotan teille onnea — olisi ollut hupaista, jos olisin voinut itse
auttaa teitä; tuossa jutussa on niin paljon, mikä kiinnittää mieltäni;
mutta pelkään, että se on mahdotonta. Minun täytyy saada lepoa — minun,
jolla on niin paljon liikeasioita vaatimassa kaiken huomioni ja niin
vähän halua lepoon! Eikö se ole kohtalon ivaa?»

Ja hän veti huokauksen, joka epäilemättä oli paikallaan.

»Aiotteko matkustaa Pariisiin?» kysyin.

»En, en heti. Hovressa tapaan minä asiamieheni ja toimitan liikeasioita
hänen kanssaan. Sitten haen jonkun rauhallisen paikan rannikolta ja
lepäilen siellä.»

— Niin, — ajattelin itsekseni, ja se säpsähdytti minua — Etretatiin! —
Mutta en uskaltanut lausua sitä sanaa.

»Kirjoitan teille, kun olen saanut vähän asioitani järjestykseen. —
Missä otatte asuntonne Pariisissa?»

»Sitä emme ole vielä päättäneet», vastasin.

»Me?» toisti hän.

»Niin, enkö ole vielä puhunut sitä teille? Herra Royce, nuorempi
päällikköni, on mukanani — hän on ollut vähän heikko, ja hänen myöskin
tarvitsee levätä.»

»Samantekevä, missä asutte», sanoi hän. »Kirjoitan teille _poste
restante_. Olisi hauska, jos te ja ystävänne tahtoisitte tulla
tervehtimään minua, ennenkuin palaatte Amerikkaan.»

Hänen äänessään ilmeni kohteliaisuutta, sydämellisyyttä, joka melkein
teki minut aseettomaksi. Sellainen paatunut konna! Ihan teki pahaa
etten voinut olla hyvä ystävä hänen kanssaan, niin suurta iloa minulle
oli hänen seurastaan.

»Meille olisi suuri ilo, jos saisimme tulla», vastasin, vaikka tiesin
hyvin, että tarjousta ei tultaisi koskaan käyttämään. »Olette hyvin
ystävällinen.»

Hän teki torjuvan liikkeen kädellään ja antoi sen sitten pudota
väsyneenä alas vuoteelle. Ymmärsin, että hän halusi jäädä yksin. Ja
itse olin myöskin valmis menemään; olinhan saavuttanut kaiken, mitä
olin voinut toivoa saavuttavani; jos en jo nyt ollut riistänyt häneltä
epäilyksiänsä, niin en voisi sitä koskaan tehdä.

»Väsytän teitä», sanoin ja nousin kiireesti. »Olen tehnyt hyvin
ajattelemattomasti!»

»Ei», väitti hän vastaan; »ei!» Mutta hänen äänensä oli melkein
kuulumaton.

»Niin, parasta on, että menen», sanoin. »Suokaa anteeksi minulle!
Toivon teidän pian paranevan!»

Ja minä menin ulos ja suljin oven perässäni, hänen kiittäessään minua
kuiskaavalla äänellä.

Vasta iltapäivällä sain tilaisuuden kertoa neiti Kemballille Martignyn
kanssa tapahtuneen keskusteluni yksityiskohdat. Hän kuunteli kunnes
olin lopettanut; sitten hän katsoi hymyillen minuun.

»Mistä johtui, että muutitte mieltänne?» kysyi hän.

»Seikkailunhalu kiusasi minua, nehän ovat teidän omia sanojanne.
Ajattelin, että voisin mahdollisesti johtaa Martignyn harhateille.»

»Ja luuletteko siinä onnistuneenne?»

»En tiedä», vastasin epäröiden. »Ehkä hän näki lävitseni.»

»En luule hänen olevan yli-inhimillisen. Olen varma, että esiinnyitte
hyvin.»

»Huomenna saamme nähdä!» sanoin.

»Niin, ja teidän on jatkettava teeskentelyä viimeiseen asti. Muistakaa,
että hän vakoilee teitä! Hän ei saa nähdä, että seuraatte junalla
Etretatiin.»

»Teen parastani», sanoin.

»Älkääkä tehkö mitään vuoria multakasoista! Olette epäillyt itseänne
tarpeettomasti, nähkääs. Niin vaatimaton ei pidä olla.»

»Olenko minä mielestänne liian vaatimaton?» kysyin heti valmiina
todistamaan asian olevan päinvastaisen.

Mutta luultavasti hän näki silmäini loisteen, sillä hän oikaisi melkein
huomaamatta sanansa.

»Vain muutamissa tapauksissa», virkkoi hän; ja minä olin vaiti.

Ilta kului ja viimeinen päivä tuli.

Kohta aamiaisen jälkeen alkoi näkyä maata — Cap La Haguesin korkeat
kalliot — alussa epäselvinä, mutta verkalleen kohoten sen mukaan kuin
me liu'uimme lahteen, Hovren talojen katot kaukana edessämme.

Seisoin laivan reunakaiteen luona neiti Kemballin vieressä, täynnä
ajatuksia lähellä olevasta erostamme, kun hän äkkiä kääntyi minua kohti.

»Älkää unohtako Martignya!» varoitti hän minua. »Eikö olisi parasta
tavata häntä uudelleen?»

»Ajattelin odotella siksi kun tulemme maihin», sanoin minä.
»Sitten voin auttaa häntä pois laivasta ja katsoa, että hän pääsee
onnellisesti ja hyvin asemalta. Hän on liian sairas ollakseen erittäin
vilkasliikkeinen. Ei mahtaisi olla erittäin vaikeata päästä nyt hänestä
pakoon.»

»Ei, mutta olkaa varovainen! Hän ei saa epäillä, että aiotte matkustaa
Etretatiin. Mutta katsokaahan tuota taloryhmää tuolla kaukana? Eikö se
ole ihana?»

Se oli ihana korkeine, punaisine kattoineen, keltaisine päätyineen
ja raitaisine ikkunavarjostimineen, mutta siitä huolimatta en
välittänyt sen katselemisesta. Huomasin ilokseni mikä pitkällinen,
monimutkainen työ oli saada laivamme satamaan, sillä minä ahnehdin joka
ainoata minuuttia, mutta viimein se onnistui kuitenkin tavallisella
ranskalaisella, rajulla tavalla. Ja pienen viivähdyksen jälkeen
heitettiin rautaporras ulos.

»Ja nyt», sanoi neiti Kemball ojentaen kätensä, »täytyy meidän sanoa
jäähyväiset!»

»Ei tietysti!» väitin vastaan. »Katsokaa, tuolla menevät äitinne ja
herra Royce. He odottavat selvästi, että me seuraisimme heitä. Meidän
on autettava teitä järjestämään matkatavaranne.»

»Meidän tavaramme menevät suoraan Pariisiin, siellä maksamme tullin.»

»Mutta saanhan minä ainakin saattaa teitä junalle?»

»Te panette kaikki peliin!» innostui hän. »Me voimme ottaa jäähyväiset
yhtä hyvin tässä kuin asemasillallakin.»

»Ei minun mielestäni», sanoin.

»Olen jo sanonut hyvästit kaikille muille ystävilleni.»

»Mutta minäpä en ajattele, että minua kohdeltaisiin samalla tavoin kuin
kaikkia muita!»

Näin sanoen tein minä päättävästi hänelle seuraa alas rautaporrasta
pitkin.

Hän katsoi- minuun syrjästä, ja hänen huulensa vavahtelivat samalla
kertaa närkästyksestä ja naurunhalusta.

»Tiedättekö», sanoi hän pitkäveteisesti, »alan pelätä, että olette
itsekäs, ja minä kammoan itsekkäitä ihmisiä».

»Minä en ole ensinkään itsekäs», väitin. »Pidän vain kiinni
oikeuksistani.»

»Oikeuksistanne?»

»Oikeudestani olla yhdessä teidän kanssanne niin kauan kuin voin,
ensiksi.»

»Onko teillä muitakin oikeuksia?»

»Monta. Luettelenko ne?»

»Ei, meillä ei ole aikaa! Täällä on äiti!» He lähtivät Pariisiin
laivayhtiön erityisellä junalla, joka odotti telakan luona vähän matkan
päässä siitä, ja me ohjasimme vitkalleen askeleemme sinne tungoksen
läpi. Hälinässä, kiireessä ja sekamelskassa oli mahdotonta keskustella
säännöllisesti. Väki myllersi, ja joka ainoa, niin tuntui minusta,
oli hermostumaisillaan. Joku huusi '_En voiture_!' kumealla äänellä.
Yhtäkkiä huomasimme erään virkapukuun puetun rautatievirkamiehen
sulkevan tiemme, pyytäen nähdä matkalippumme.

»Pelkään, ettette voi tulla nyt pitemmälle enää», sanoi rouva Kemball,
kääntyen meihin. »Meidän täytyy tietenkin sanoa jäähyväiset tässä.»
Ja hän ojensi kätensä. »Mutta toivon näkevämme pian taas toisemme
Pariisissa. Teillähän on osoite?»

»On varmasti», vakuutin hänelle; »ei ole todellakaan mitään vaaraa,
että sen unohtaisin».

»Se on hyvä, odotamme teitä.»

Ja hän puristi meidän kummankin kättä.

Hetken ajan tunsin sen jälkeen toisen pienen käden omassani, ja pari
sinisiä silmiä katsoi minuun tavalla joka —

»Hyvästi, herra Lester», sanoi ääni, joka oli tullut minulle hyvin
rakkaaksi. »Odotan kiihkeästi saavamme vielä tavata!»

»Samaa voin minä sanoa», vastasin, ja tunsin kuinka kasvoni helottivat.
»Se oli ystävällisesti sanottu, neiti Kemball!»

»Tarkoitan, että ikävöin saada kuulla, miten olette menestynyt»,
oikaisi hän. »Tuottehan neiti Holladayn luoksemme?»

»Kyllä, jos saamme hänet käsiimme.»

»Hyvästi sitten taas!»

Hän viittasi hymyillen kädellään ja katosi väen pyörteeseen.

»Tulkaa, Lester!» sanoi Royce. »Ei maksa vaivaa seistä tässä ja
tuijotella. Meillä on oma matkamme ajateltavana.»

Ja hän asteli asemasillalle.

Silloin muistin äkkiä Martignyn.

»Palaan silmänräpäyksessä», huusin ja juoksin rantaporrasta ylös.
»Onko monsieur Martigny lähtenyt jo laivasta?» kysyin ensimmäiseltä
stuertilta, jonka kohtasin.

»Martigny?» toisti hän. »Martigny! Minä katson!»

»Se sairas matkustaja numerosta 375», autoin minä häntä ajatuksen
juoksussa.

»Oh, tosiaankin! Sitä en minä tiedä, monsieur.»

»No, samantekevä! Minä otan hänestä selvän itse.»

Niin sanoen menin yläkannelle ja koputin numeron 375 ovelle. Ei mitään
vastausta. Odotettuani hetkisen koettelin ovea, mutta se oli lukittu.
Ikkuna oli kuitenkin puoliavoinna, ja varjostaen silmiäni kädelläni
tähystin sisälle. Hytti oli tyhjä.

Hätäinen säikähdys valtasi minut. Oliko hän todella nähnyt lävitseni?
Enkö minä ollut vain turmellut omia suunnitelmiani koettaessani viedä
hänet harhaan? Taikka — minun poskeni paloivat tätä ajatellessani —
oliko hän niin hyvin suojeltuna, ettei hänen tarvinnut minua pelätä?
Olivatko hänen suunnitelmansa niin hyvin tehtyjä, että hänestä oli
samantekevää, mihin minä menin ja mitä tein? Kun kaikki kävi ympäri,
niin en ollut ensinkään varma siitä, että hyötyisimme Etretatiin
menostamme — oliko minulla mitään todistusta siitä, että pakolaiset
olivat lähteneet sinne — mitään todellista aihetta uskoa, että me
löytäisimme heidät sieltä? Ehkä Pariisi sittenkin olisi paras paikka
etsiä heitä; ehkä Martignyn neuvo sittenkin oli ollut hyvää tarkoittava.

Vietin muutaman hetken mitä kiusallisimmassa epävarmuudessa; tällä
hetkellä käsitin selvästi, kuinka äärettömän vähän meillä oli
menestymisen toivoa. Mutta pian ravistin itsestäni tämän tunteen; menin
alakannelle ja kysyin uudelleen Martignya. Viimein ilmoitti laivan
lääkäri minulle, että hän oli nähnyt sairaan pääsevän onnellisesti
ja hyvin vaunuihin ja hän oli myöskin kuullut hänen käskevän ajuria
ajamaan Hotel Continentaliin.

»Ja suoraan sanoen, herra Lester», lisäsi tohtori, »olen iloinen kun
pääsin hänestä. Oli onni, ettei hän kuollut matkalla. Mielipiteeni
mukaan ei hänellä ole kauan elonaikaa jäljellä.»

Lähdin tieheni keventynein mielin. Kuolevasta ei ollut paljonkaan
pelkoa. Etsin siis Roycea ja löysin hänet vihdoin erään pöyhkeän,
kullalla kirjaillulla virkapuvulla varustetun rautatievirkamiehen
luota, jolta hän koetteli tiedustaa jotakin. Etretatiin pääseminen
tuntui olevan monimutkainen työ. Puolen tunnin kuluttua lähtisi juna
Beuzevilleen, jossa meidän tulisi muuttaa junaa ja matkustaa Les
Ifsiin, ja siellä täytyisi taas muuttaa junaa, ennenkuin tulisimme
määräpaikkaan. Kuinka kauan kestäisi matka? Kertojamme kohotti
huolettomasti olkapäitään. Oli mahdotonta sanoa. Pari päivää sitten
oli ollut kova myrsky, joka oli katkonut sähkölennätinlangat ja
vahingoittanut pientä sivurataa Les Ifsin ja meren välillä. Junat
kulkivat luultavasti jo taas, mutta uskottavasti emme kuitenkaan
voineet ehtiä Etretatiin ennenkuin seuraavana aamuna.

Keskellä tätä epämääräisten mahdollisuuksien sekasotkua oli yksi
tosiseikka, että juna lähtisi puolen tunnin kuluttua ja että meidän
oli matkustettava sillä. Kiiruhdimme takaisin höyrylaivaan, saimme
matkatavaramme jotenkin pintapuolisesti tarkastettuina ja tullattuina,
ostimme matkalippumme, katsoimme, että tavaramme tulivat mukaan, ja
pääsimme vihdoin erääseen vaunuun kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa.

Silloin, ensimmäisenä toimettomuuden hetkenä, valtasi minut jälleen
pelko Martignyn suhteen. Eikö hän ollut pitänyt meitä vakoilemisen
arvoisina? Tai oliko hän ehkä vakoillut? Oliko hänkin junassa? Kykenikö
hän seuraamaan meitä? Kuta enemmän ajattelin häntä, sitä enemmän
epäilin kykyäni pettää häntä.

Katsahdin varovasti vaunun ikkunasta asemasillan molemmille
puolille, mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä vierimme kolisten vaihderaiteiden ylitse. Huoaten
helpotuksesta vaivuin sohvalleni. Ehkäpä olin todellakin eksyttänyt
hänet!

Tunnin matkan kuluttua olimme Bouzevillen asemalla, jossa poistuimme
matkatavaroinemme. Eräs rautatievirkamies ilmoitti meille, että
saisimme odottaa kolme tuntia Les Ifsiin menevää junaa. Ja sitten?
Niin, enempää hän ei tiennyt. Ehkä pääsisimme Etretatiin huomenna.

»Kuinka pitkä matka on tästä Les Ifsiin?» kysyi Royce.

»Noin kaksitoista kilometriä.»

»Ja sieltä Etretatiin?»

»Kaksikymmentä kilometriä.»

»Siis yhteensä kolmekymmentäkaksi kilometriä», sanoi Royce. »Miksi emme
voisi ajaa hevosella, Lester? Voimme helposti taivaltaa tämän tien
kolmessa tunnissa — korkeintaan neljässä.»

       *       *       *       *       *

Se näytti todellakin paremmalta kuin odottaa epävarmaa rautatiekyytiä,
siksipä aloimme heti haeskella ajoneuvoja. En voinut tässä työssä
olla suureksi hyödyksi, englanninkieli kun oli tuntematon kieli
Beuzevillessä, ja Roycekin sai panna kaiken kykynsä liikkeelle
saadakseen itsensä ymmärretyksi, mutta vihdoin onnistuimme kuitenkin
saamaan hevosen ja keveät vaunut ynnä kyytipojan, joka väitti
tuntevansa tien. Kaikki tämä oli vienyt aikaa, ja aurinko oli jo
laskemaisillaan, kun vihdoinkin lähdimme matkaan pohjoiseen päin.
Tie oli sileä ja tasainen — ranskalaiset ymmärtävät pitää tiensä
oivallisessa kunnossa — ja vierimme hyvää vauhtia ohi viljeltyjen
kenttien ja pienten tupien, jotka näyttivät kuin nukketaloilta,
ripoteltuina sinne tänne. Välistä sivuutimme jonkun miehen taikka
naisen, joka raskain askelin pyrki tietä eteenpäin, mutta pimeys
taajeni ja ilma tuli kolkommaksi ja kolkommaksi. Puolentoista tunnin
kuluttua tulimme Les Ifsiin, ja täällä pysähdyimme syömään vähän
illallista. Meillä oli hyvä syy onnitella itseämme sen johdosta, että
olimme saaneet ajoneuvot Beuzevillestä, sillä täällä saimme tietää,
ettei mitään junaa mennyt Etretatiin ennenkuin aamulla. Vahinkoa, jonka
myrsky oli saanut aikaan pari päivää sitten, ei ollut vielä saatu
korjatuksi, sähkölennätin oli yhä poikki, ja me varustauduimme siltä
varalta, että tie olisi paikoittain tulvaveden alla.

Onneksemme nousi kuu taivaalle, niin että pääsimme eteenpäin ilman
suurempia vaikeuksia, vaikkakin hitaasti; ja kello yhdentoista aikaan
ajoimme riemulla Hotel Blanquetin, Etretatin parhaan ravintolan eteen.

Syötyämme ensin menimme heti levolle, sillä tahdoimme olla ylhäällä
varhain aamulla, ja nukahdin siinä miellyttävässä varmuudessa, että
vihdoinkin olimme päässeet monsieur Martignysta eroon.




XVII

Etretat


Olimme ylhäällä niin varhain, että hämmästytimme paksun, pienen
ravintolanisännän, kun tulimme kysymään häneltä, mitenkä me löytäisimme
syntyneiden rekisteritoimiston. Se oli aivan Rue Alphonse Karrin
varrella, selitti hän, mutta sitä ei avattaisi ainakaan kolmeen
tuntiin. Ehkä messieurs haluaisivat kahvinsa nyt? Ei, messieurs eivät
halunneet kahviansa, ennenkuin tulivat takaisin. Miten he löytäisivät
rekisterivirkailijan yksityisasunnon? Oh, hänen asuntonsa — se oli
toinen asia. Hän asui vain lyhyen matkan päässä siitä, aivan kasinon
vieressä, oikealle — meidän tarvitsi vain kysyä maitre Fingretiä —
kuka hyvänsä voisi sanoa meille, missä hän asui. Mihin aikaan voitiin
messieurs odottaa takaisin? Sitä oli mahdoton sanoa.

Lähdimme matkaamme ravintolanisännän seistessä ja tuijottaessa meidän
jälkeemme — Rue Alphonse Karria pitkin, jonka molemmilla puolilla oli
pieniä taloja alakerrassa olevine pikku puoteineen. Kolmen minuutin
kävelyn jälkeen tulimme merenpoukamaan, joka muodosti kauniin,
jopa ihanan taulun luotisuorine kallioseinineen ja iloisenvärisine
kalasumppuineen. Mutta me pysähdyimme vain luodaksemme pikaisen
silmäyksen siihen ja ohjasimme askeleemme vastapäisellä sivulla olevaa
kasinoa kohti.

»Maitre Fingret?» kysyimme ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja hän
osoitti meille pientä taloa, joka oli puoleksi viiniköynnösten peitossa.

Koputus ovelle kutsui ulos notarion itsensä, pienen, kuivan,
teräväkatseisen ja tavattoman eloisilla, valppailla silmillä varustetun
miehen. Royce selitti asiamme jotenkin vaivaloisella ranskankielellä,
käyttäen sen ohessa avukseen monia liikkeitä — ihmeellistä miten kädet
kuitenkin voivat auttaa puhumaan! — Ja hetken kuluttua oli tuo pieni
ranskalainen ymmärtänyt, mitä hän tahtoi ja kiiruhtanut innokkaasti
noutamaan hattunsa ja takkinsa, sillä hän vainusi aulista palkkiota.
Kiitos ranskalaisen hallituksen tarkkuuden ja perusteellisuuden,
meidän ensimmäinen tehtävämme oli helppo, vaikka minun on myönnettävä,
etten tiennyt, mitä meidän oli sitten tehtävä, kun olisimme saaneet
vahvistuksen neiti Holladayn syntymäpäivään nähden. Mutta sallimus sai
päättää riitä.

Notario avasi oven, vei meidät konttoriinsa ja tarjosi meille tuolit.
Sen jälkeen hän otti syntymäluettelon vuodelta 1876. Se ei ollut mikään
lavea kirja, sillä syntyneiden luku ei Etretatissa ollut yllättävän
suuri.

»Nimi oli Holladay, luulen teidän sanoneen?» kysyi hän.

»Niin, Hiram W. Holladay», vastasi Royce nyökäyttäen päätänsä.

»Ja päivämäärä — kesäkuun 10 päivä.»

»Niin — kesäkuun 10 päivä.»

Pieni mies vei sormensa kiireesti sivua pitkin alas, meni sitten taas
takaisin ja luki pitkäveteisesti ja kummasteleva piirre huuliensa
ympärillä läpi jokaisen eri rivin. Niin hän käänsi lehden, alkoi
kauempaa takaa ja luki läpi luettelon taas, meidän istuessamme ja
katsellessamme hänen työtään. Vihdoin hän löi kirjan kiinni pienellä
paukahduksella ja katsoi meihin.

»Messieurs», sanoi hän rauhallisesti, »mitään sellaista syntymää ei ole
tänne merkitty. Olen käynyt läpi luettelon touko-, kesä- ja heinäkuun
ajalta.»

»Mutta sen täytyy löytyä sieltä!» väitti Royce vastaan.

»Sitä ei joka tapauksessa löydy, monsieur.»

»Voiko lapsi syntyä täällä ilman että se on tullut kirjoitetuksi
luetteloihin?»

»Ei, se on mahdotonta! Ei kukaan lääkäri Ranskassa haluaisi ottaa siitä
vastatakseen.»

»Suurta palkintoa vastaan kenties?» ihmetteli seuralaiseni.

»Pariisissa ehkä mahdollisesti joskus, mutta sellaisessa pienessä
paikassa kuin täällä olisin saanut kuulla puhuttavan siitä, ja
velvollisuuteni olisi ollut sekaantua asiaan.»

»Te olette siis ollut niin kauan täällä?»

»Kyllä, monsieur», vastasi pieni mies hymyillen. »Paljon kauemmin kuin
sen ajan.»

Royce kumartui häneen päin. Hän alkoi saada takaisin entisen kykynsä
ristikuulustelijana.

»Monsieur Fingret», alkoi hän totisena, »olen aivan varma siitä, että
Hiram W. Holladay ja hänen vaimonsa olivat täällä touko-, kesä- ja
heinäkuun vuonna 1876 ja että heille syntyi täällä ollessaan tytär.
Ajatelkaahan sitä — ettekö muista yhtään heitä tai mainittua tapausta?»

Pieni notario istui pari minuuttia rypistynein kulmakarvoin. Viimein
ravisti hän päätänsä.

»Se olisi ollut keskellä kuuminta vuodenaikaa, monsieur», sanoi
hän puolustellen. »Siihen aikaan on täällä paljon kansaa, ja minun
on mahdotonta tuntea heitä kaikkia. Mutta kuitenkin minusta tuntui
silmänräpäyksen tuo nimi jollakin tavoin tutulta, noin niinkuin vanha
sävel, te tiedätte, jonka on unohtanut monta vuotta sitten. Mutta se
kai oli vain kuvittelua, sillä en voi muistaa sitä tapausta, josta te
puhutte. En voi uskoa, että se olisi tapahtunut Etretatissa.»

Löytyi kuitenkin vielä eräs mahdollisuus, ja huomautin siitä Roycelle.

»Monsieur Fingret», kysyi hän, »tunnetteko ehkä erään henkilön, jonka
nimi on Pierre Bethune?»

Taas ravisti notario päätään.

»Taikka Jasper Martignya?»

»En ole koskaan kuullut kumpaakaan näistä nimistä, monsieur», vastasi
hän.

Istuimme hiljaa hetkisen epätoivossa. Olisiko sitten matkamme
Etretatiin ollut ihan hyödytön? Missä oli nyt aavistukseni? Jos olimme
eksyneet jäljiltä jo näin metsästyksen alussa, niin mitä toivoa
meillä sitten oli otuksen kiinnisaamisesta? Ja miten selittää sen
seikan, ettei neiti Holladayn syntymää ollut merkitty kirjoihin? Minkä
vuoksi hänen vanhempansa olisivat halunneet pitää sen salassa? Eikö
päinvastoin olisi ollut luonnollista, että heistä oli tärkeätä saada se
asianmukaisesti luetteloihin kirjoitetuksi?

Tunti oli kulunut; myymälät olivat avatut, ja avoimesta ovesta
haistoimme alkavan päivän elämää ja liikettä. Kansaa alkoi kulkea ohi,
kaksi ja kolme yhdessä.

»Ensimmäistä junaa kolmeen päivään odotetaan tulevaksi», sanoi pieni
notario. »Tämä on pikkukaupunki, nähkääs, messieurs. Junan tulo on
tärkeä tapahtuma.»

Taas vaivuimme hiljaisuuteen. Royce otti esiin lompakkonsa ja maksoi
palkkion. Olimme tulleet umpikujaan, salvatulle tielle, emmekä voineet
päästä pitemmälle. Näin, että notario ikävöi kahviansa. Huoaten nousin
ylös lähteäkseni. Notario meni ovelle ja katseli ulos kadulle.

»Ah», sanoi hän, »juna on jo tullut; mutta ei näytä olleen monta
matkustajaa siinä. Tässä tulee joka tapauksessa yksi, joka on tehnyt
pitkän matkan.»

Hän nyökäytti päätään jollekin, joka tuntui lähestyvän verkalleen. Nyt
hän näkyi oven ulkopuolella — hän meni edelleen — se oli Martigny!

»Tuossa hän on!» huudahdin Roycelle. »Se on Martigny! Kysykää, kuka hän
oikein on!»

Hän ymmärsi kohta ja tarttui notariota käsivarteen.

»Hän on Victor Fajolle», sanoi hän. »Hän on juuri tullut kotiin
Amerikasta ja näyttää olevan hyvin sairas, raukka.»

»Asuuko hän täällä?»

»Kyllä varmaan, vuorella aivan kaupungin yläpuolella — ensimmäinen talo
— ei voi erehtyä — keskellä metsikköä. Hän meni naimisiin madame Alixin
tyttären kanssa muutamia vuosia sitten — vaimo on pariisilainen.»

»Ja hänen vaimonsa elää?»

»Kyllä varmasti; hän tuli takaisin Amerikasta vain kolme viikkoa sitten
yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa. Sanotaan, että sisar on — hm,
niin...»

Ja hän teki merkitsevän liikkeen kädellään päätä kohti.

Näin Roycen kalpenevan, ja mitä minuun itseeni tulee, niin voin
ainoastaan vaivoin pysyä tyynenä. Minä tiesin, että huntu nyt
vihdoinkin nostettaisiin.

»Ovatko he kotona nyt?»

»Luulen niin», sanoi notario, katsellen häntä yhä enemmän ja enemmän
kummastuneena. »He ovat pysytelleet paljon sisällä paluunsa jälkeen
eivät tahdo antaa kenenkään nähdä — tuota sairasta. Siitä on niin
paljon puhuttu.»

»Tulkaa, meidän täytyy mennä!» huusin. »Hän ei saa tulla sinne ennen
meitä!»

Samassa välähti salama notarion silmissä.

»Odottakaa, messieurs!» innostui hän. »Yksi silmänräpäys! Vain
silmänräpäys. Nyt muistan — se oli rengas joka puuttui, mutta te olette
antanut minulle sen — Holladay, eräs miljonääri Amerikasta, hänen
vaimonsa, madame Alix — hän ei asunut huvilassa silloin, messieurs. Oh,
ei, hän oli hyvin köyhä, lapsenhoitaja — teki mitä hyvänsä ansaitakseen
vähän; hänen miehensä, eräs kalastaja, oli hukkunut ja jättänyt hänet
pitämään lapsista huolta miten parhaiten taisi. Ah, nyt muistan —
hänellä oli lapsi, joka oli muutamia kuukausia vanha.»

Puhuessaan oli hän ottanut alas erään toisen kirjan ja kuljetti
kiireesti sormeansa sivua alas — käsi vapisi innosta. Äkkiä hän
pysähtyi huudahtaen riemusta.

»Tässä se on, messieurs! Tiesin, etten voinut erehtyä! Katsokaa!»

Kesäkuun 10 päivän 1876 alla oli kohta, joka englanninkielelle
käännettynä kuului:

»Holladay, Hiram W. ja Elisabeth, hänen vaimonsa, New Yorkin
kaupungista, Amerikan Yhdysvalloista; ottaneet vastaan
Céleste Alixilta, August Alixin leskeltä, hänen tyttärensä
Célesten, viiden kuukauden vanhan. Kaikki oikeudet luovutetut
kahdenkymmenenviidentuhannen frangin suuruista korvausta vastaan.»

Royce otti kiireesti kirjan ja katsoi sen selkään. Se oli ottolasten
luettelo.




XVIII

Huntu kohotetaan


Hetkinen sen jälkeen kiiruhdimme katua pitkin siihen suuntaan kuin
notario oli meille näyttänyt. Martigny oli jo poissa näkyvistä, ja
meidän täytyi jouduttaa askeleitamme. Minulta meni pää pyörälle.
Frances Holladay ei siis ollut miljonääri-vainajan oikea tytär!
Tämä ajatus sai aikaan näkökantani perinpohjaisen tarkastuksen.
Oikeudellisesti hän oli luonnollisesti hänen tyttärensä, samoinkuin
tämä uusi havainto luonnollisesti ei voinut mitenkään vaikuttaa Roycen
tunteisiin häntä kohtaan. Mikään ei siis itse asiassa ollut muuttunut.
Hänen täytyisi seurata meitä takaisin; hänen oli palattava entiseen
elämäänsä. — Mutta minulla ei ollut aikaa miettiä kaikkea loppuun.

Olimme tulleet taas alas rantaan ja menimme vuorta kohti. Hyvän matkan
päässä meistä näin miehen kiiruhtavan samaan suuntaan — voin kuvitella
mielessäni millä tuskalla ja vaaralla itselleen. Tie alkoi nyt kohota,
ja me ponnistelimme läähättäen sitä ylös ruohoiselle kankaalle asti,
joka näytti ulottuvan penikulmittain pohjoista kohti. Edessämme oli
kaunis pieni metsikkö, josta näin talon pilkottavan.

Juoksimme sitä kohti portista ja käytävää pitkin ovelle. Se oli
suljettu, mutta sisältä kuulimme jonkun mieshenkilön kiihkeän, rajun
äänen — soinnukkaan äänen, joka oli minulle tuttu. Koetin avata ovea;
se antoi perään, ja niin tulimme eteiseen. Ääni kuului huoneesta
oikealta. Ei ollut aikaa epäröimiseen — hyppäsimme ovelle ja astuimme
sisään.

Martigny seisoi keskellä lattiaa, kirjaimellisesti kuohuen raivosta,
antaen käskyjään ja kiroten kirkuvalla äänellä naisille, jotka olivat
lymynneet huoneen etäisimpään nurkkaan. Vanhimman heistä tunsin
ensimmäisellä vilkaisulla — nuorempi — vavahdin nähdessäni hänet —
oliko se neiti Holladay? Ei, ja kuitenkin peräti hänen näköisensä.

Martigny näki heidän hämmästyneiden katseidensa suuntautuvan hänen
ohitsensa meihin ja kääntyi rajusti ympäri. Hetkisen hän näytti
kuin käärmeeltä, joka on valmis hyökkäämään — sitten näin äkkiä
hänen silmiensä kamalasti tuijottavan, hänen kasvonsa valahtivat
kalmankalpeiksi, ja tukahtuneesti huudahtaen hän kaatui taaksepäin
lattialle. Yhdessä nostimme hänet matalalle ikkunapenkille,
takaa-ajajat samoinkuin takaa-ajetutkin, irroitimme hänen kauluksensa,
hieroimme hänen käsiänsä, haudoimme hänen ohimoltansa ja teimme kaiken,
mitä voimme ajatella hänen hyväkseen; mutta hän makasi siinä vain
liikkumatonna, tuijottaen kattoon yhteenpuristetuin hampain. Viimein
Royce kumartui ja pani korvansa hänen rinnalleen. Sen jälkeen hän
oikaisi vartalonsa ja kääntyi hiljaa naisiin.

»Ei maksa vaivaa», sanoi hän. »Hän on kuollut.»

Katsoin heihin huomatakseni, oliko tapaus koskenut kovin kipeästi,
mutta heissä ei ollut mitään sellaista merkkiä. Nuorempi naisista meni
hitaasti toisen ikkunan luo ja asettui sinne hiljaa itkemään: toisen
katseen kirkasti selvä ilo.

»Siis», virkkoi hän tuolla matalalla, väräjävällä äänellä, jonka minä
niin hyvin muistin, »siis on hän sitten kuollut! Hänen petollinen,
häijy sydämensä on vihdoinkin lakannut sykkimästä!»

Royce katseli häntä kummastellen. Mutta nainen ei katsonut häneen, vaan
ikkunapenkillä olevaan kuolleeseen, vuorotellen avaten ja riuhtoen
ristiin pantuja käsiään.

»Madame Alix», sanoi Royce vihdoin, »tiedätte asiamme, meidän on
toimitettava se».

Nainen nyökkäsi.

»Tiedän, monsieur», vastasi hän. »Jollei häntä olisi ollut, niin ei
teidän olisi koskaan tarvinnut tulla tänne. Asiain tällä kannalla
ollessa autan teitä niin paljon kuin voin. Cécile», sanoi hän, kääntyen
ikkunassa olevaan naiseen, »mene noutamaan, sisaresi näiden herrojen
luo!»

Nuorempi nainen kuivasi kyyneleensä ja lähti huoneesta.

Odotimme jännittyneessä hiljaisuudessa, silmät oveen kiinnitettyinä.
Sitten kuului askelten ääntä portaista. Vielä silmänräpäys — ja hän
seisoi kynnyksellä.

Hän tuli sisään verkkaisesti, hervottomasti, hänen kalpeiden kasvojensa
näkeminen pisti sydämeeni. Sitten hän katsoi ylös ja sai nähdä Roycen
seisovan siinä. Hän veti rajusti henkeä, hänen kasvoilleen valautui
hehkuva puna ja silmät saivat äkkiä eloa ja loistoa.

»Voi, John!» huudahti hän ja horjui Roycea kohti.

Royce hypähti esiin, otti hänet käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa
vasten. Ilonkyyneleet herahtivat minulle silmiin katsoessani heitä.
Loin sitten silmäyksen vanhempaan naiseen ja huomasin hänen silmäinsä
loistavan ja huultensa väräjävän.

»Olen tullut sinua noutamaan, rakkaani», sanoi Royce.

»Viekää minut täältä», nyyhkytti hän, »ennenkuin se toinen tulee!»

Tässä hän keskeytti, sillä hänen katseensa oli sattunut ikkunapenkille,
jossa »se toinen» makasi; ja kaikki väri pakeni taas hänen kasvoiltaan.

»Hän ainakin on saanut rangaistuksensa», sanoi Royce. »Hän ei voi enää
tehdä sinulle mitään pahaa, rakkaani.»

Neiti Holladay nyyhkytti avuttomasti hänen olkapäätänsä vasten, mutta
vähitellen hän tyyntyi ja vihdoin ojentautui suoraksi. Nuorempi nainen
oli tullut takaisin huoneeseen ja seisoi katsellen uteliaana häntä,
ilman jälkeäkään liikutuksesta.

»Tule, mennään!» sanoi nuori tyttö. »Meidän on lähdettävä kotiin
ensimmäisellä laivalla.»

Royce pidätti häntä.

»On tapahtunut rikos», sanoi hän pitkäveteisesti. »Meidän on pidettävä
huoli siitä, että se tulee rangaistuksi.»

»Rikos? Oh, niin, mutta minä annan heille anteeksi, rakkaimpani.»

»Rikoksen itseäni kohtaan voin ehkä antaa anteeksi, mutta on toinenkin
rikos — murha...»

»Se ei Ollut mikään murha!» puuttui puheeseen Cécile Alix kiihkeästi.
»Vannon sen, monsieur. Ymmärrätteko? Se ei ollut mikään murha!»

Näin neiti Holladayn värisevän toisen äänestä, ja Royce huomasi sen
myöskin.

»Minun täytyy viedä neiti Holladay ravintolaan», sanoi hän minulle.
»Tämä on enemmän kuin hän voi kestää — pelkään, että hän aivan sortuu.
Jääkää te tänne ja ottakaa selvä asiasta, Lester! Sitten voimme
päättää, mitä on paras tehdä.»

Niin sanoen hän vei nuoren tytön ulos huoneesta ja alas käytävää
katsomatta ainoatakaan kertaa taaksensa. Minä katselin heidän
jälkeensä, kunnes puut varjostivat heidät, ja käännyin sitten noiden
kahden naisen puoleen.

»Nyt», sanoin, »pyydän saada kuulla kertomuksen.»

»Se oli tuo tuolla, joka oli syynä kaikkeen», alkoi äiti, pannen
kätensä lujasti ristiin polvilleen, pysyttääkseen ne hiljaa. »Neljä
vuotta sitten hän tuli tänne Pariisista viettääkseen kesän täällä
— hän oli hyvin sairas — se oli hänen sydämensä. Me olimme eläneet
onnellisina yhdessä siihen asti, tyttäreni ja minä, lukuunottamatta
huoltamme siitä, ettei tyttäreni tulisi naiduksi. Niin hän tuli tutuksi
hänen kanssaan ja kosi häntä. Hän oli hyvin siivo — ei vaatinut mitään
myötäjäisiä, ja sitäpaitsi oli tyttäreni jo kaksikymmentäviisi vuotta
vanha — hänen ensimmäinen nuoruudenaikansa oli jo ohi. Mutta hän piti
tyttärestäni, ja he menivät naimisiin. Hän vei hänet Pariisiin, jossa
hänellä oli pieni teatteri, tanssisali ja sellaista — mutta sitten
hän tuli taas huonommaksi ja palasi tänne. Silloin hän sai tietää,
että minulla oli toinenkin tytär, joka oli annettu eräälle rikkaalle
amerikkalaiselle. Minä olin köyhä, monsieur», lisäsi hän puolustellen
itseään. »Ja mieheni oli kuollut...»

»Niin, madame, minä tiedän», sanoin hänelle osaaottavasti, sillä hänen
mielenliikutuksensa vaikutti minuun. Selvästi hän puhui totta.

»Niin hän kirjoitti Amerikassa oleville ystävilleen ja tiedusteli
monsieur Holladayta. Hän sai tietää — ah, hän sai tietää hänen
olevan hyvin rikkaan, miljonäärin — ja että hänen tyttärensä — minun
tyttäreni, monsieur — vielä eli. Siitä hetkestä lähtien hän oli kuin
riivautunut. Hänellä oli suunnitelmansa heti valmiina — en tiennyt,
mitä toiveita hän sille rakensi. Hän opetteli kahden vuoden ajan
puhumaan englanninkieltä ja vei meidät puoleksi vuodeksi Lontooseen
oppiaksemme sitä vielä paremmin. Päivä päivän perästä otimme tunteja
siellä — aina, aina englanninkieltä. Cécile oppikin sitä aika hyvin,
mutta en minä, kuten voitte kuulla, monsieur — minä olin liian
vanha. Niin tulimme vihdoin New Yorkiin, ja tyttäreni — tämä tässä
— lähetettiin monsieur Holladayn luo; kun minä taas sain käskyn
kirjoittaa Celestelle — mademoiselle Holladaylle. Hän tuli jo samana
päivänä, ja minä ilmoitin hänelle olevani hänen äitinsä. Victor oli
läsnä ja näytti hänelle lapseksiottokirjaa. Hän ei voinut muuta kuin
tulla vakuuttuneeksi siitä. Victor puhui hänelle kuin enkeli — oh, hän
voi tosiaankin näyttää siltä, kun tahtoi! — Hän sanoi hänelle minun
olevan köyhyydessä — hän sai hänet itkemään, ja se oli juuri mitä hän
tahtoikin. Tyttäreni lupasi antaa meille rahaa; hän oli niin kiltti
ja hellä, että sydämeni lämpeni. Silloin, juuri kun hän oli noussut
ylös lähteäksensä, tuli Cécile kotiin, itkien, nyyhkyttäen, veren
pirskottamana.»

Hän värisi ja pani kädet silmilleen.

»Mutta tehän väititte, että se ei ollut mikään murha, madame», sanoin
nuoremmalle naiselle.

»Ei se sitä ollutkaan!» huudahti hän. »Sallikaa minun kertoa teille,
monsieur! Tulin siihen suureen taloon, jonka mieheni jo oli osoittanut
minulle, menin ylös hississä, tulin konttoriin, mutta en nähnyt
ainoatakaan ihmistä siellä. Sitten menin avoimesta ovesta sisään ja
sain nähdä erään vanhan herran istuvan työpöydän ääressä. Kysyin, oliko
herra Holladay sisällä. Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja kumarsi
erästä toista ovea kohti. Näin, että se oli yksityiskonttori ja menin
sisään. Ovi sulkeutui perässäni. Siellä istui eräs toinen vanha herra
kirjoituspöydän ääressä ja terotti kynää.

»'Oletko se sinä, Frances?' kysyi hän.

»'Ei', sanoin minä ja astuin häntä kohti. 'Minä olen hänen sisarensa,
monsieur Holladay!'

»Hän katsahti ylös ja tuijotti minuun sellaisella kauhun ja vihan
ilmeellä, että ihan pelästyin. Samassa, ennenkuin ennätin hengähtää,
ennenkuin ennätin sanoa sanaakaan, hän tuli aivan siniseksi
kasvoiltaan, kaatui eteenpäin pöydän yli, kätensä yli, veitseen, joka
siinä oli. Minä koetin seisauttaa veren vuodon, mutta en voinut, se
virtasi vain. En tiennyt, mitä minun oli tehtävä, olin niin sekaisin;
ja mieletönnä kiiruhdin pois konttorista kotiin. Sellainen on puhdas
totuus, monsieur, uskoittepa tai olitte uskomatta.»

»Uskon teitä», sanoin, ja hän kääntyi jälleen ikkunaan salatakseen
kyyneleensä.

»Se oli silloin», jatkoi hänen äitinsä, »kun hän, tuo tuolla, sai
erään uuden ajatuksen. Ennen hän oli ajatellut ainoastaan — mitenkä
sitä kutsuisi? — kiristystä — muutamia tuhansia vain, ehkä eläkettä;
nyt se oli paljon enemmän — nyt hän tähtäsi korkeammalle. En tiedä,
mitä kaikkea hän suunnitteli. Silloin alettiin Célesteä epäillä isänsä
murhasta; hänet oli mihin hintaan hyvänsä saatava vapaaksi; sen vuoksi
hän kirjoitti kirjeen.»

»Niin», tartuin puheeseen. »Niin tosiaankin, minä ymmärrän! Jos neiti
Holladay oli vangittuna, ei hän ylettynyt häneen.»

Hän nyökäytti.

»Niin», sanoi hän; »hän siis _kirjoitti kirjeen_ oi, teidän olisi
pitänyt nähdä hänet niinä päivinä! Hän oli kuin raivoisa villipeto.
Mutta kun Céleste oli päässyt vapaaksi, niin hän ei tullutkaan
luoksemme, kuten oli luvannut. Minä näin, että hän epäili meitä, ettei
hän halunnut olla kanssamme enää minkäänlaisessa tekemisessä, niin että
Victor käski minun kirjoittamaan hänelle uuden kirjeen ja rukoilemaan
häntä tulemaan, luvaten selittää hänelle kaikki.»

Tässä vanha nainen vaikeni hetkeksi tukahuttaakseen
mielenliikutuksensa, joka uhkasi vallata hänet.

»Voi, tuntuu kauhealta, kun ajattelen sitä», jatkoi hän. »Hän tuli,
monsieur. Otimme häneltä puvun ja panimme sen Cécilen päälle. Sen
jälkeen hän ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin vaunut tulivat ja veivät
hänet laivaan. Mitä meihin tulee, niin olimme miehen orjia — hän
määräsi kaikki mitä oli tehtävä — valmisti kaikki — suunnitteli ja
suunnitteli...»

Hänen ei tarvinnut kertoa enempää — koko salajuoni oli edessäni
selvänä — niin yksinkertainen kuin se olikin nyt, kun ymmärsin sen, ja
toimeenpantu täydellisellä taitavuudella.

»Vielä yksi asia», sanoin. »Rahat?»

Hän otti avaimen taskustaan ja antoi sen minulle.

»Ne ovat arkussa tuolla ylhäällä», sanoi hän. »Tässä on avain. Me emme
ole koskeneet rahoihin.»

Otin avaimen ja seurasin häntä yläkertaan. Jykevä tammipuinen arkku,
joka oli rautaheloilla varustettu ja jonka sivuissa vielä oli
höyrylaiva- ja tavaratoimistolaput jäljellä, oli eräässä nurkassa.
Avasin lukon. Kasa kasan päällä rahat olivat siellä sellaisina kuin
valtiopankista tullessaan. Lukitsin arkun taas ja pistin avaimen
taskuuni.

»Luonnollisesti», sanoin minä, kääntyen mennäkseni, »minun täytyy
kertoa asia seuralaiselleni. Hän ja neiti Holladay saavat päättää,
mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. Mutta olen varma siitä, että he
ovat armeliaita.»

Molemmat naiset kumarsivat vastaamatta, ja minä menin ulos ja jatkoin
matkaani puiden välistä käytävää pitkin, jättäen heidät kuolleensa
kanssa yksin.

Mutta sitä kuollutta minä eniten ajattelin ja surin, sillä hän oli
ollut toimelias ja harvinaisen miellyttävä ihminen. Huolimatta kaikesta
olin tuntenut vetovoimaa häneen.




XIX

Jutun loppu


Pariisi kesäkuussa! Oletteko nähnyt sen säteilevine päivineen ja
leppoisine öineen, täynnä tuhansien äänten sorinaa? Pariisi kuhisevine
ihmisjoukkoineen — ja mikä kuhina sitten, kun jokainen nainen ja
jokainen mies herättää huomiota ja uusia ajatuksia! Pariisi sinisine
taivaineen ja puineen ja väreineen — ja viehätysvoimineen, joita en voi
kuvata!

Ilo on mahtava auttaja, ja viikon onni tässä lumoavassa kaupungissa oli
tehnyt ihmeitä päällikkööni ja hänen morsiameensa. Oli oikein nautinto
nähdä heitä — hymyillä välistä heille esimerkiksi seisoessa jollakin
ihanalla Louvrén rantamalla heidän huomaamatta sitä itse. Kaikki mennyt
oli joutunut taka-alalle, unohdettu; he elivät ainoastaan tulevaisuutta
varten.

Ja muuten läheistä tulevaisuutta varten. Ei ollut olemassa mitään
syytä, jonka vuoksi sitä olisi tarvinnut lykätä toistaiseksi; me
olimme kaikki tulleet yksimielisiksi siitä, että heidän oli mentävä
avioliittoon heti, ja niin pian kun se oli päätetty, jättivät naiset
meidät oman onnemme nojaan ja kuluttivat jäljellä olevat neljätoista
päivää alituisilla ompelijattarien luona käynneillä, sillä Pariisissa
täytyi morsiamella aina olla täydellinen häävarustus, olivatpa häät
kuinka yksinkertaiset hyvänsä. Mutta vihdoinkin tuli se suuri päivä,
ja kello kahdentoista aikaan vihittiin heidät ainoastaan meidän
kolmen, rouva Kemballin, hänen tyttärensä ja minun ollessa todistajina
kauniissa St. Lucasin kirkossa lähellä Boulevard Montparnassea.

Sitten oli rouva Kemballilla pienet aamiaiset asunnossaan, jonka
jälkeen emäntämme otti morsiusparilta jäähyväiset, ja hänen tyttärensä
ja minä lähdimme heidän kanssansä Gare de Lyoniin, josta he aikoivat
lähteä neljäntoista päivän ajaksi Rivieralle. Huiskutimme heille
jäähyväisiksi ja lähdimme sitten yhdessä takaisin.

»On pyhyyden loukkausta istua ajamassa katetussa vaunussa sellaisena
päivänä kuin tämä», sanoi seuralaiseni; ja luovuimme ajoneuvoistamme
kävelläksemme jalkaisin Boulevard Dideronia pitkin joelle.

»No niin, juttu on siis lopussa!» sanoi hän miettiväisenä.

»Heidän juttunsa kyllä!» huomautin minä.

»Mutta vielä on olemassa erinäisiä asioita, joita en ymmärrä», jatkoi
hän kiinnittämättä huomiotansa sanoihini.

»Vai niin!»

»Esimerkiksi, miksi he näkivät vaivaa pidättäessään hänet luonansa?»

»Sukulaisrakkauden vuoksi, ehkä?»

»Joutavia! Se oli mahdotonta. Sitäpaitsi he olivat Martignyn
vaikutuksen alaisina, ja luullakseni hän pystyi mihin rikokseen
hyvänsä.»

»Ehkä hän ajatteli, että satatuhatta olisi vain ensimmäinen suoritus
hänelle. Neiti Holladayn ollessa hänen vallassaan hän olisi kyllä
voinut toivoa saavansa lisää loppumattomiin. Ilman häntä —»

»Mitä ilman häntä?»

»No, juoni kehittyy ja kehittyy kuta enemmän sitä ajatellaan. Luulen
sen kehittyneen silläkin aikaa, kun hän oli sitä toteuttamaisillaan. En
epäile, etteikö se lopuksi olisi kehittynyt niinkin pitkälle, että hän
olisi ottanut neiti Holladayn jollakin salaperäisellä tavalla hengiltä
ja sitten olisi antanut hänen sisarensa asettua sijalle. Kukapa olisi
saanut petoksesta selvän heidän oltuaan pari vuotta ulkomailla?
Ja sitten — niin, sitten olisi neiti Holladayn sisar voinut mennä
naimisiin Fajallensa kanssa jälleen ja ruveta lepäämään rikkaudestaan
nauttien. Ja Fajallesta olisi tullut huomattu mies — hyvin huomattu
mies. Hän olisi kohonnut ja kohonnut — korkealle.»

Seuralaiseni nyökäytti päätänsä.

»_Touche_!» huudahti hän.

Kumarsin kiitokseksi; tahdoin näet oppia ranskankieltä niin sukkelaan
kuin asianhaarat sallivat.

»Frances ei kai nähnyt enää äitiänsä eikä sisartansa?»

»Ei, hän halusi mieluimmin päästä heistä.»

»Entä rahat?»

»Ne jätettiin arkkuun. Lähetin avaimen takaisin. Hän halusi niin.
Olihan äiti joka tapauksessa hänen äitinsä.»

»Tietysti; ehkäpä hän ei pohjaltaan ollut niinkään paha.»

»Sitä hän ei ollut», sanoin minä varmasti. »Mutta Martigny —»

»Oli nero. Melkein pahoittelen, että hän on kuollut.»

»Minusta on se enemmän kuin paha, se on vähentänyt elämäni harrastuksia
yhdellä.»

Olimme tulleet Austerlitzin sillalle ja pysähdyimme siinä
tahtomattamme. Allamme virtasi joki siltoineen, laivoineen, joiden
väki oli laitureilla; edessämme olevan kuvan keskellä kaukana kohosi
kirkon torni, ja kaiken tämän ylitse levisi lämmin kesäkuun aurinko.
Nojauduimme kaidetta vasten ja katselimme kaikkea sitä ihanuutta.

»Ja nyt on arvoitus ratkaistu», sanoi hän, »ja prinssi ja prinsessa
ovat naimisissa, aivankuin saduissa, joita kuulimme lapsuudessamme. Se
on hyvä loppu.»

»Kaikkiin tarinoihin», lisäsin minä.

Hän käänsi päätänsä ja katsoi kysyvästi minuun.

»On olemassa muitakin tarinoita», selitin. »Heidän tarinansa ei ole
ainoa.»

»Eikö?»

Pariisin henki — taikka ehkä se oli kesäkuun auringonpaiste — oli
mennyt vereeni, joka virtasi yhä nopeammassa tahdissa eikä ottanut
tyyntyäkseen.

»Ei, varmasti ei! Esimerkiksi toinen voisi olla se, jossa te ja minä
olisimme päähenkilöt.»

En uskaltanut katsoa häneen; voin vain tuijottaa eteeni veteen.

Hän ei liikahtanut. Muutamia silmänräpäyksiä kului.

»Se on mahdollisuus», sanoin epätoivoisena. »Mutta on olemassa syvä
juopa mahdollisen ja todellisen välillä.»

Ei mitään merkkiä vielä; olin saattanut hänet tyytymättömäksi — minun
olisi pitänyt ymmärtää se!

Mutta sittenkin rohkaisin mieleni ja loin häneen salaisen silmäyksen.

Hän seisoi katsoen alas veteen; hymy leikki hänen huulillaan, ja hänen
silmissänsä oli tavaton loiste.

»Ei aina», kuiskasi hän. »Ei aina!»






        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOLLADAYN JUTTU ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.