Tarzan, apinain kuningas: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

By Burroughs

The Project Gutenberg eBook, Tarzan, apinain kuningas, by Edgar Rice
Burroughs, Translated by Lauri Karila


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Tarzan, apinain kuningas
       Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä


Author: Edgar Rice Burroughs



Release Date: January 17, 2017  [eBook #53984]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN, APINAIN KUNINGAS***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



TARZAN, APINAIN KUNINGAS

Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

16. englantilaisesta painoksesta suomentanut Lauri Karila

Alkuperäinen nimi: Tarzan Of The Apes

Kariston nuorisonkirjoja 29.






Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö
1921.




SISÄLLYS:

      I. Merellä.
     II. Koti erämaassa.
    III. Hengen kaupalla.
     IV. Apinat.
      V. Valkoinen pikku apina.
     VI. Otteluita viidakossa.
    VII. Tiedon valo.
   VIII. Puunlatvasta metsästämässä.
     IX. Ihminen ihmistä vastaan.
      X. Metsänpeikko.
     XI. Apinain kuningas.
    XII. Ihmisen järki.
   XIII. Hänen oma heimonsa.
    XIV. Viidakon vallassa.
     XV. Metsänhaltija.
    XVI. "Tuiki merkillistä."
   XVII. Hautajaisia.
  XVIII. Viidakon vero.
    XIX. Alkuajan valta.
     XX. Isäin perintö.
    XXI. Kauhun paikka.
   XXII. Hukkaan mennyt retki.
  XXIII. Ihmisten veljestyessä.
   XXIV. Kadonnut aarre.
    XXV. Sivistyksen etuvartio.
   XXVI. Sivistyksen huipulla.
  XXVII. Sankari esiintyy jälleen.
 XXVIII. Loppu.




ENSIMMÄINEN LUKU

Merellä


Tämän kertomuksen olen kuullut henkilöltä, jolla ei ollut mitään
syytä kertoa sitä minulle tai kenellekään muulle. Vanhan viinin
houkutteleva vaikutus lienee ollut syynä siihen, että kertoja sen
aloitti, ja sitten seuranneina päivinä osoittamani epäuskoisuus sai
aikaan, että tämä merkillinen juttu kerrottiin loppuun asti.

Kun puhelias isäntäni huomasi, kuinka paljon hän jo oli kertonut
minulle ja että yhä pysyin epäilevällä kannalla, otti hänen
lapsellinen ylpeytensä suorittaakseen urakan, jonka vanha viini oli
aloittanut, ja niin hän kaivoi todistukseksi esille homehtuneita
käsikirjoituksia ja Englannin siirtomaaministeriön kuivia virallisia
raportteja tukemaan monia ihmeellisen kertomuksen pääpiirteitä.

Aikoja sitten kuolleen miehen päiväkirjan keltaiset ja tahraiset
lehdet ja siirtomaaministeriön asiakirjat pitivät täysin yhtä suulaan
isäntäni kertomuksen kanssa, ja siksi esitän tämän tarinan nyt
sellaisena kuin sen olen työläästi pannut kokoon näistä eri lähteistä.

Siirtomaaministeriön papereista ja kuolleen miehen päiväkirjasta
saamme tietää, että eräs englantilainen aatelismies, joka olkoon
nimeltään John Clayton, Greystoken loordi, sai suorittaakseen
erittäin arkaluontoisen tehtävän, tutkia oloja eräässä Englannin
länsiafrikkalaisessa siirtomaassa. Oli näet saatu tietää, että
muuan toinen eurooppalainen valtio värväsi siellä väkeä sotilaiksi
alkuasukasarmeijaansa, jota se käytti yksinomaan kautsukin ja
norsunluun keräämiseen pakkoverona Kongon ja Aruwimin ympäristöllä
asuvilta villiheimoilta.

Brittiläisen siirtomaan alkuasukkaat valittivat, että suuri määrä
heidän nuoria miehiään houkuteltiin pois kauniilla ja loistavilla
lupauksilla, mutta että vain perin harvat milloinkaan enää palasivat
kotiin.

Afrikan englantilaiset väittivät enemmänkin. He sanoivat että
neekeri-parkoja pidettiin suorastaan orjuudessa, sillä kun heidän
palvelusaikansa loppui, käyttivät heidän valkoiset upseerinsa
hyväkseen heidän tietämättömyyttään, selittäen, että heidän oli
oltava palveluksessa vielä useita vuosia.

Siksi siirtomaaministeriö määräsi John Claytonin uuteen toimeen
brittiläiseen Länsi-Afrikkaan, antaen hänelle salaiset ohjeet
perinpohjaisen tutkimuksen toimittamiseksi siitä väkivaltaisesta
kohtelusta, jonka alaisiksi ystävällisen eurooppalaisen vallan
upseerit olivat saattaneet Englannin mustia alamaisia. Vähän
kuitenkin merkitsee tässä kertomuksessa se syy, miksi hänet
lähetettiin, sillä hän ei koskaan suorittanut mitään tutkimusta eikä
edes saapunut määräpaikkaansa.

Clayton oli juuri sitä lajia englantilaisia, joka lähinnä panee
muistelemaan historiallisia urotöitä tuhansilla voittoisilla
tappotanterilla -- voimakas, miehekäs mies -- älyllisesti,
siveellisesti ja ruumiillisesti.

Hän oli keskikokoa isompi. Hänen silmänsä olivat harmaat, piirteet
säännölliset ja voimakkaat, ja hänen koko olemuksessaan ja
ryhdissään, johon oli lyönyt leimansa vuosikausia kestänyt harjoitus
sotaväessä, ilmeni täydellinen, vankka terveys.

Poliittinen kunnianhimo oli saanut hänet pyytämään siirtoa armeijasta
siirtomaaministeriöön, ja siksi tapaamme hänet vielä nuorena
miehenä, kun hänelle jo uskotaan arkaluontoinen ja tärkeä tehtävä
kuningattaren palveluksessa.

Tämä toimi herätti hänen mielessään sekä ylpeyttä että levottomuutta.
Se oli ylennystä, ja hän piti sitä hyvinansaittuna palkintona
huolellisesta ja älykkäästä palveluksesta ja portaana tärkeämpiin
ja vastuunalaisempiin toimiin, mutta toisaalta hän oli nainut
aatelisneito Alice Rutherfordin tuskin kolme kuukautta sitten, ja se
ajatus, että pitäisi ottaa kaunis nuori nainen mukaansa troopillisen
Afrikan vaaroihin ja yksinäisyyteen, teki hänet alakuloiseksi.

Nuoren vaimonsa vuoksi hän olisi kieltäytynyt toimesta, mutta Alice
ei sitä sallinut. Päinvastoin hän kiihkeästi vaati, että Clayton
ottaisi toimen vastaan ja veisi hänet matkalleen.

Äidit, veljet, sisaret, tädit ja serkut toivat tietysti asiasta
kuuluville eri mielipiteitään, mutta historia ei tiedä kertoa, mitä
neuvoja he kukin antoivat.

Tiedämme vain, että eräänä kirkkaana toukokuun aamuna 1888 loordi
Greystoke ja lady Alice lähtivät Doverista matkalle Afrikkaan.

Kuukautta myöhemmin he saapuivat Freetowniin; siellä he vuokrasivat
pienen purjealuksen Fuwaldan, jonka oli määrä viedä heidät
lopulliseen määräpaikkaansa. Ja silloin loordi Greystoke ja lady
Alice, hänen puolisonsa, katosivat ihmisten näkyviltä ja kuuluvilta.

Kaksi kuukautta sen jälkeen kun he olivat nostaneet ankkurin ja
lähteneet Freetownin satamasta, pantiin puoli tusinaa Englannin
sotalaivoja risteilemään pitkin eteläistä Atlanttia etsiäkseen heitä
tai heidän pientä alustaan, ja melkein heti löydettiin St. Helenan
rannikolta haaksirikkoutunut pursi, mikä sai maailman uskomaan, että
Fuwalda oli kaikkineen tuhoutunut, ja siksi etsintä loppuikin jo
alkuunsa. Mutta toivo säilyi kaipaavien sydämissä monta vuotta.

Fuwalda, sadan tonnin kuunariparkki, kuului siihen laivatyyppiin,
jota usein tavataan eteläisen Atlantin rannikolla ja jonka miehistö
on kokoonhaalittu merielämän hylkiöistä -- kaikkien rotujen ja
kansallisuuksien hirtehisistä ja roistoista. Eikä tämä alus ollut
mikään poikkeus säännöstä. Sen päällystö oli mustapintaisia
räyhääjiä, jotka vihasivat miehiään, mutta nämä puolestaan vihasivat
heitä. Kapteeni, joka kyllä oli pätevä merimies, kohteli alaisiaan
eläimellisen raa'asti. Hän ei tuntenut tai ainakaan käyttänyt muita
kuin kahta välikappaletta saadakseen pontta käskyihinsä -- naakelia
ja revolveria -- eikä hänen kirjava joukkonsa todennäköisesti
olisikaan toista puhetapaa ymmärtänyt.

Niinpä jo toisena päivänä Freetownista lähdettyä John Clayton ja
hänen nuori vaimonsa joutuivat omin silmin näkemään Fuwaldalla
kohtauksia, joita eivät ikinä olisi luulleet mahdollisiksi muualla
kuin painettujen merikertomusten kansien välissä.

Toisen päivän aamuna taottiin ensimmäinen rengas siihen asianhaarain
ketjuun, jonka vihdoin oli määrä päättyä silloin vielä syntymättömän
ihmisen merkilliseen kohtaloon, -- niin ihmeelliseen, ettei sen
vertaista liene ihmiskunnan historiassa.

Kaksi merimiestä pesi Fuwaldan kantta, ensimmäisellä perämiehellä oli
vuoro pitää päällikkyyttä, ja kapteeni oli pysähtynyt keskustelemaan
Claytonin ja lady Alicen kanssa.

Miehet siirtyivät työssään takaperoa tätä pientä ryhmää kohti, joka
katseli toiselle suunnalle, ja tulivat yhä lähemmäksi, kunnes toinen
heistä oli ihan kapteenin takana. Seuraavassa tuokiossa hän olisi
sievästi siirtynyt kapteenin ohitse, eikä tätä merkillistä kertomusta
olisi ikinä kirjoitettu. Mutta juuri silloin hän sattui kääntymään,
jättääkseen loordi ja lady Greystoken, kompastui merimieheen ja
kaatui suinpäin kannelle, potkaisten kumoon vesiämpärin, jonka
likainen sisällys valeli hänet läpimäräksi.

Aluksi tämä vahinko oli hullunkurinen, mutta sitä kesti vain hetken.
Päästäen suustaan hirveän sadatustulvan ja lennähtäen kasvoiltaan
tulipunaiseksi raivosta kapteeni tempausi pystyyn ja löi hirveällä
iskulla merimiehen pitkäkseen kannelle.

Mies oli vähänlainen ja vanhahko, ja siksi kapteenin tylyys tuntui
vielä raaemmalta. Mutta toinen merimies ei ollut vanha eikä
pienikokoinen, vaan oikea jättiläinen, mustaviiksinen, leveäharteinen
roikale, jolla oli niska kuin härällä.

Nähdessään toverinsa tuupertuvan hän kyyristyi ja ilkeästi murahtaen
hyökkäsi kapteenin kimppuun, joka sai niin tuiman iskun, että
lyyhistyi polvilleen.

Kapteenin tulipunaiset kasvot kävivät nyt äkkiä kalpeiksi, sillä
tämä oli kapina, joita hän oli villin, myrskyisen elämänsä aikana
kokenut ja kukistanut ennenkin. Malttamatta edes nousta hän vetäisi
revolverin taskustaan ja laukaisi suoraan edessään olevaan valtavaan
lihasvuoreen. Mutta vaikka hän oli nopea liikkeissään, niin Clayton
oli miltei yhtä nopea, niin että merimiehen sydämeen aiottu luoti
sattuikin sääreen, sillä loordi löi kapteenin käden alas samassa
hetkessä kuin näki aseen välähtävän auringonpaisteessa.

Clayton ja kapteeni vaihtoivat sanoja keskenään, ja edellinen antoi
selvästi ymmärtää, että häntä ei miellyttänyt miehistöä kohtaan
osoitettu raakuus ja ettei hän sietäisi mitään sellaista sinä aikana,
jolloin hän ja lady Greystoke olivat matkustajina laivalla.

Kapteeni oli vastaamaisillaan kiivaasti, mutta lähemmin ajateltuaan
hän käännähti kantapäillään ja meni tuiman näköisenä peräpuolelle.

Hänen ei tehnyt mieli asettua vastustamaan englantilaista virkamiestä,
sillä kuningattaren mahtava käsi piteli rangaistusasetta, jota hän
kunnioitti ja pelkäsi -- Englannin kauaskantavaa laivastoa.

Molemmat merimiehet nousivat, ja vanhempi auttoi haavoittunutta
toveriansa. Iso mies, joka vertaistensa piirissä tunnettiin nimeltä
Musta Mikko, koetti varovasti säärtään, ja huomattuaan, että sillä
vielä voi astua, hän kääntyi Claytoniin päin ja lausui muutaman
jäykän sanan kiitokseksi.

Vaikka miehen ääni oli yrmeä, olivat hänen sanansa kuitenkin
ilmeisesti tarkoittaneet hyvää. Melkein jo ennenkuin hän oli
lopettanut pienen puheensa, hän kääntyi ja lähti ontuen kanssiin
päin, nähtävästikin aikoen estää kaikki pitemmät selitykset.

He eivät nähneet häntä moneen päivään, eikä kapteenikaan suvainnut
lausua heille muuta kuin äreitä murahduksia, kun oli suorastaan pakko
puhua heille.

He ruokailivat kapteenin kajuutassa kuten ennen tätä onnetonta
tapausta, mutta hän piti tarkkaa vaaria, että tehtävät aina estivät
häntä syömästä samaan aikaan.

Muu päällystö oli jäykkiä, sivistymättömiä miehiä, eikä suurestikaan
yläpuolella komentamaansa miehistöä, ja he olivat mielissään, kun
ei tarvinnut seurustella hienostuneen ylimyksen ja hänen rouvansa
kanssa, joten Claytonit saivat enimmäkseen olla kahden kesken.

Itse asiassa tämä olikin täysin heidän toivomustensa mukaista, mutta
samalla se eristi heidät melkein kokonaan pienen aluksen elämästä,
niin että he eivät voineet pysyä kosketuksissa päivittäisten
tapahtumien kanssa, jotka olivat pian kehittymässä veriseksi
murhenäytelmäksi.

Mutta aluksen ilmapiirissä oli jotakin määrittelemätöntä, mikä
ennusti tuhoa. Ulkonaisesti, mikäli Claytonit voivat huomata, kävi
kaikki pienellä laivalla entiseen tapaansa, mutta että pohjalla
virtasi jotakin, mikä vei tuntematonta vaaraa kohti, sen he tunsivat
molemmat, vaikka eivät puhuneet siitä toisilleen.

Toisena päivänä Mustan Mikon haavoittumisen jälkeen Clayton
tuli kannelle juuri parahiksi nähdäkseen neljän miehen kantavan
erään merimiehen retkottavaa ruumista kannen alle, ensimmäisen
perämiehen tuijottaessa kiiluvin silmin ja raskas naakeli kädessä
synkännäköisiin merimiehiin.

Clayton ei tehnyt mitään kysymyksiä -- se ei ollutkaan tarpeen
-- mutta kun seuraavana päivänä brittiläisen sotalaivan valtavat
piirteet sukelsivat esiin taivaanrannalla, teki hänen melkein mieli
pyytää, että hänet ja lady Alice siirrettäisiin sinne, sillä hän
alkoi yhä pahemmin pelätä, että jäämisestä pahaenteiselle Fuwaldalle
ei koituisi muuta kuin onnettomuutta.

Puolenpäivän aikaan he olivat merkinantomatkan päässä brittiläisestä
aluksesta, kun Claytonille juuri kun aikoi pyytää kapteenia viemään
heidät sinne, selvisi äkkiä sellaisen pyynnön naurettavuus. Mitä hän
voisi hänen majesteettinsa laivaa komentavalle upseerille esittää
syyksi siihen, että halusi palata sinne, mistä päin äsken oli tullut!

Entä jos hän kertoisi heille, että päälliköt olivat raa'asti
kohdelleet kahta uppiniskaista merimiestä! He vain nauraisivat
partaansa ja epäilisivät, että syynä hänen haluunsa päästä laivalta
ei voinut olla muu kuin pelkuruus.

John Clayton, loordi Greystoke, ei pyytänyt päästä brittiläiselle
sotalaivalle, ja myöhään iltapäivällä hän näki sen häipyvän kaukaisen
taivaanrannan taakse. Mutta jo sitä ennen hän sai tietää jotakin,
mikä pani hänet kiroamaan väärää ylpeyttänsä, se kun oli estänyt
häntä etsimästä nuorelle vaimolleen turvaa muutamia lyhyitä hetkiä
aikaisemmin, jolloin sitä vielä olisi voitu saada. Nyt se oli
ehdottomasti myöhäistä.

Iltapäivällä oli se vähäläntä vanha merimies, jonka kapteeni oli
muutamia päiviä sitten iskenyt kumoon kannella, tullut kaiteen luo
sille paikalle, missä Clayton vaimoineen seisoi katselemassa suuren
sotalaivan yhä pieneneviä ääripiirteitä. Vanha mies kiilloitti laivan
messinkiosia ja hiljalleen läheten Claytonia sanoi matalalla äänellä:

"Hitonmoinen elämä tästä nousee, ja muistakaa minun sanoneeni, herra.
Hitonmoinen elämä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Clayton.

"Ettekö ole nähnyt, mitä täällä hommataan? Ettekö ole kuullut, että
vietävän kapteeni ja kirotut perämiehet iskevät kuoliaiksi puolet
miehistä? Kaksi kalloa lyötiin puhki eilen ja kolme tänään. Musta
Mikko on taas kunnossa, eikä siedä semmoista, siitä saa herra olla
ihan varma."

"Tarkoitatteko, että miehistö hankkii kapinaa?" kysyi Clayton.

"Kapinaa!" toisti ukko. "Ihan murhatöitä he aikovat, herra, muistakaa
minun sanoneeni."

"Koska?"

"Tekeillä se on, herra, hyvinkin jo tekeillä, vaikken sano koska.
Muuten olenkin jo puhunut liian paljon, mutta olihan herra silloin
niin ystävällinen, ja minä ajattelin, ettei olisi haitaksi, jos
varoittaisin teitä. Mutta pitäkää suunne kiinni, kun kuulette
ampumista, menkää kannen alle ja pysykää siellä. No, ei sitten muuta,
muistakaa vain olla hiljaa, tai saatte pillerin kylkiluittenne
väliin, siitä saa herra olla, varma."

Sen sanottuaan ukko jatkoi puhdistamistaan, mikä vei hänet pois
Claytonin luota.

"Hitto vie, tästä voi tulla paha leikki, Alice", sanoi Clayton.

"Sinun pitäisi heti varoittaa kapteenia, John. Ehkä vaara voidaan
vielä välttää", sanoi rouva.

"Luullakseni minun pitäisi niin tehdä, mutta pelkistä itsekkäistä
syistä on melkein pakko pitää suuni kiinni. Mitä tahansa he
aikovatkin, säästävät he meitä kiitokseksi siitä, mitä tein Mustan
Mikon hyväksi; mutta jos he saisivat tietää, että olen estänyt heidän
aikeitaan, niin ei meille osoitettaisi mitään armoa, Alice."

"Sinulla on vain yksi velvollisuus, John: olla laillisen esivallan
puolella. Ellet varoita kapteenia, niin olet yhtä syypää siihen, mitä
ehkä tapahtuu, kuin jos olisit itse auttanut, näitä salahankkeita."

"Nyt käsität sanani väärin, kultaseni", vastasi Clayton, "Minä
ajattelin sinua -- se on minun ensimmäinen velvollisuuteni.
Kapteeni saa syyttää itseään... miksi siis panisin oman vaimoni
mitä hirveimpään vaaraan ja ryhtyisin nähtävästi turhaan yritykseen
pelastaa kapteenia satimesta, johon hänen oma raaka hulluutensa on
hänet vienyt? Sinä et osaa kuvitellakaan, rakkaani, mitä seuraisi,
jos tämä murhamieslauma sitten kuitenkin saisi valtaansa Fuwaldan."

"Velvollisuus on aina velvollisuus, eikä mikään viisastelu, voi sitä
muuttaa. Minä en kelpaisi vaimoksi englantilaiselle loordille, jos
mitenkään olisin syynä siihen, että hän väistyy täyttämästä ilmeistä
velvollisuuttaan. Ymmärrän kyllä sen vaaran, josta puhut, mutta
sinun kanssasi voin sen kestää -- ja kestäisin paljon urhoollisemmin
kuin sietäisin sitä häpeää, ettet ole velvollisuutesi mukaan estänyt
murhenäytelmää, vaikka olisit voinut."

"Käyköön sitten, niinkuin haluat, Alice", vastasi loordi hymyillen.
"Ehkä me hätäilemmekin suotta. Tosin en pidä oloista tällä
laivalla, mutta kenties asiat sentään eivät ole niin hullusti kuin
kuvittelemme. Voihan ajatella, että vanha merikarhu ilmaisi vain
häijyn sydämensä toiveita eikä puhunut tosiasioita. Kapina aavalla
merellä lienee ollut tavallinen sata vuotta sitten, mutta nyt
yhdeksännentoista vuosisadan lopulla sitä ei oikein voi kuvitella
mahdolliseksi... Mutta tuollapa kapteeni juuri menee kajuuttaansa.
Jos minun kerran on varoitettava häntä, niin voin tämän kiusallisen
tehtävän suorittaa yhtä hyvin nyt, vaikka minulla muuten ei olekaan
halua puhutella koko miestä."

Hetkistä myöhemmin hän koputti kajuutan ovelle.

"Sisään!" murahti kapteeni äreällä äänellä.

Ja kun Clayton oli astunut sisään ja sulkenut oven perässään, kysyi
hän:

"No?"

"Tulin kertomaan teille, mitä tänään sain kuulla, sillä minusta
tuntuu, että vaikkei se ehkä merkitse mitään, niin kuitenkin on
hyvä, jos saatte varoituksen. Lyhyesti sanoen, miehistö suunnittelee
kapinaa ja murhia."

"Se on vale!" ärjäisi kapteeni. "Ja jos olette taas sekaantunut
tämän laivan kurinpitoon ja pistänyt nokkanne asioihin, jotka eivät
teitä koske, niin saatte vastata seurauksista, saakeli soikoon. Minä
piittaan viis siitä, oletteko vai ette englantilainen loordi. Minä
olen tämän laivan kapteeni, ja tästä hetkestä pysytte erossa minun
asioistani."

Tämän sanatulvan aikana kapteeni oli joutunut sellaiseen raivoon,
että oli ihan sinipunerva kasvoiltaan ja huusi viimeiset sanat
kiljuen. Samalla hän antoi huomautuksilleen pontta iskemällä toisella
nyrkillään pöytään ja häristellen toisella Claytonin kasvojen edessä.

Greystoke ei hievahtanutkaan, vaan silmäili kiihtynyttä miestä
rauhallisin katsein.

"Kapteeni Billings", sanoi hän vihdoin vitkaan, "antanette anteeksi
suoruuteni, mutta saanen huomauttaa, että teissä on aasin vikaa."

Sitten hän kääntyi ja lähti kajuutasta kylmäkiskoisen huolettomasti,
mikä oli hänelle ominaista ja varmemmin kuin herjaustulva sai
Billingsin tapaisen miehen vihanvimmaan.

Jos Clayton olisi koettanut puhua hänelle järkeä, niin kapteeni
olisi ehkä helposti joutunut katumaan äkkipikaista puhettaan, mutta
nyt hän jäi auttamattomasti Clay tönin herättämän suuttumuksen
valtaan, ja viimeinenkin mahdollisuus, että he toimisivat yhteisen
turvallisuutensa hyväksi, oli mennyt.

"Kuulepas, Alice", sanoi Clayton tultuaan vaimonsa luo, "jos olisin
ollut sinne menemättä, niin olisin säästynyt haukkumisilta. Se mies
oli kerrassaan kiittämätön. Vähältä piti, ettei hän käynyt kimppuuni
kuin hullu koira. Hän ja hänen laivahylkiönsä menkööt kernaasti minun
puolestani vaikka hiiden kattilaan. Minä teen voitavani vain omaksi
pelastukseksemme, kunnes pääsemme tästä turvaan. Ja luulenpa, että
ensi työkseni pitää mennä hyttiimme tarkastamaan revolvereitani.
Ikävä juttu, että sijoitimme kiväärimme ja ampumatarpeemme
lastiruumaan muiden tavaroiden mukana."

Hyttinsä he huomasivat olevan hirveässä epäjärjestyksessä. Heidän
laukkunsa ja kirstunsa oli avattu ja vaatteet heitelty pitkin tätä
pikku kammiota, vieläpä heidän vuoteensakin oli revitty palasiksi.

"Ilmeisesti on joku muu enemmän huolehtinut tavaroistamme kuin
me", sanoi Clayton. "Ihmettelen, totta totisesti, mitä tämä
kotitarkastuksen pitäjä on etsinyt. Katsotaanpas, Alice, mitä
puuttuu."

Perinpohjainen tarkastelu osoitti, että mitään muuta ei ollut otettu
kuin Claytonin kaksi revolveria ja pieni ampumatarvevarasto, joka
kuului heille.

"Juuri ne tavarat olisin suonut heidän meille jättävän", sanoi
Clayton, "ja se seikka, että he halusivat yksinomaan niitä, on
pahinta, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin astuimme tähän kurjaan
laivarähjään".

"Mitä nyt on tehtävä, John?" kysyi hänen vaimonsa. "En voi pyytää
sinua uudestaan menemään kapteenin luo, sillä enhän tahdo, että
sinua taas loukattaisiin. Ehkä on parasta pysyä puolueettomana.
Jos päällystö kykenee estämään kapinan, niin meillä ei ole mitään
pelättävää, mutta jos kapinoitsijat pääsevät voitolle, niin ainoa
heikko toivomme on siinä, että me emme ole koettaneet estää tai
vastustaa heitä."

"Oikeassa olet, Alice. Valitkaamme siis kultainen keskitie."

Ryhtyessään järjestämään kammiossa he molemmat huomasivat yhtaikaa
paperipalan, joka pisti esiin oven alta. Kun Clayton kumartui sitä
ottamaan, sai hän hämmästyksekseen nähdä, että se työntyi yhä
pitemmälle hyttiin. Varmaankin joku ulkopuolelta sysäsi sitä.

Nopeasti ja ääneti hän astui ovelle, mutta juuri kun hän oli
tarttumaisillaan kahvaan avatakseen sen, laskeutui hänen vaimonsa
käsi hänen ranteelleen.

"Ei, John", kuiskasi hän. "He eivät halua, että heidät nähdään, ja
siksi emme mekään saa mennä ulos. Älä unohda, että olemme valinneet
kultaisen keskitien."

Clayton hymyili ja laski kätensä alas. Niin he seisoivat ja
katselivat pientä valkoista suikaletta, kunnes se lopulta oli
kokonaan työnnetty näkyviin oven sisäpuolelle.

Silloin Clayton otti sen käteensä. Se oli likainen, kokoontaitettu
paperipala. He aukaisivat sen ja lukivat siitä kömpelöin kirjaimin
laaditun ilmoituksen, josta selvästi näkyi, että kirjoittaja oli
sellaiseen työhön tottumaton. Siinä varoitettiin heitä ilmoittamasta,
että revolverit olivat kadonneet, ja kertomasta, mitä vanha merimies
oli heille sanonut, mikäli henki oli heille kallis.

"Luulenpa, että noudatamme tätä neuvoa", sanoi Clayton surkeilevasti
hymyillen. "Tässä ei auttane muu kuin istua hievahtamatta ja odottaa,
tapahtukoon mitä tahansa."




TOINEN LUKU

Koti erämaassa


Heidän ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä kun Clayton seuraavana
aamuna nousi kannelle tavanmukaiselle kävelylleen ennen aamiaista,
pamahti laukaus ja sitten yhä uusia.

Hänen silmiään kohtaava näky vahvisti hänen pahimmatkin
aavistuksensa. Pientä päällystöryhmää vastassa oli Fuwaldan koko
kirjava miehistö, jonka etunenässä oli Musta Mikko.

Päällystön ampuessa ensi yhteislaukauksensa miehet juoksivat hakemaan
suojaa, sitten he edullisista asemistaan mastojen, peräsinkojun
ja kajuutan takaa vastasivat niiden viiden miehen tuleen, jotka
edustivat laivan vihattua esivaltaa. Kaksi matruusia oli kaatunut
kapteenin revolverin luodeista. He jäivät makaamaan taistelevien
välille.

Äkkiä tuupertui ensimmäinen perämies suulleen, ja Mustan Mikon
komennuksesta hyökkäsivät verenhimoiset roikaleet jäljelläolevien
neljän kimppuun. Miehistö oli saanut haltuunsa vain kuusi
ampuma-asetta, joten useimmilla heistä oli kädessään keksi, kirves
tai rautakanki.

Kapteeni oli ampunut tyhjäksi revolverinsa ja panosti parhaillaan kun
hyökkäys tehtiin. Toisen perämiehen pyssy oli joutunut epäkuntoon,
niin että vain kaksi asetta oli kapinoitsijoita vastassa, kun nämä
nopeasti lähestyivät päällystöä, jonka täytyi peräytyä rajun rynnäkön
tieltä.

Molemmin puolin kirottiin ja vannottiin hirveästi, mikä yhdessä
ampuma-aseiden pamahdusten ja haavoittuneiden huutojen ja ähkymisten
kera teki Fuwaldan kannen kuin hullujenhuoneeksi.

Ennenkuin päällystö oli peräytynyt kymmentä askelta, olivat miehet
heidän kimpussaan. Roteva neekeri halkaisi kirveellään kapteenin
pään otsasta leukaan, ja hetkeä myöhemmin olivat toisetkin sortuneet
kymmenien iskujen ja luotien surmaamina tai haavoittamina.

Lyhyt ja kauhea oli Fuwaldan kapinoitsijain työ ollut, ja kaiken
aikaa oli John Clayton tyynenä seissyt kajuutan portaisiin nojaten
ja puhallellut savuja piipustaan ikäänkuin olisi katsellut vain
mitätöntä krikettipeliä.

Kun viimeinenkin virallinen käskyvallan edustaja oli kaatunut, oli
hänen mielestään jo aika palata vaimonsa luo, ettei kukaan miehistä
tapaisi häntä yksinään alhaalla.

Vaikka Clayton esiintyi päältä päin tyynenä ja huolettomana, oli
hänen mielensä kuitenkin täynnä tuskaa, sillä vaimonsa puolesta hän
pelkäsi näitä tietämättömiä puoliraakalaisia, joiden käsiin armoton
kohtalo oli heidät jättänyt.

Kääntyessään laskeutumaan alas portaita näki hän hämmästyen vaimonsa
seisovan miltei rinnallaan.

"Kuinka kauan sinä olet ollut täällä, Alice?"

"Alusta alkaen", vastasi toinen. "Kuinka hirveätä, John! Oh, kuinka
hirveätä? Mitä voimme toivoa tuollaisilta?"

"Aamiaista luullakseni", vastasi Clayton hymyillen urheasti ja
koettaen siten tyynnyttää vaimonsa pelkoa. "Ainakin menen pyytämään
sitä heiltä", lisäsi hän. "Tule mukaan, Alice. Emme saa antaa heidän
ajatella muuta kuin että odotamme heiltä siivoa kohtelua."

Miehet olivat nyt ympäröineet kuolleet ja haavoittuneet käskijänsä
ja ryhtyivät muitta mutkitta heittämään heitä yli laidan mereen,
välittämättä siitä, oliko heissä vielä henkeä. Yhtä sydämettömästi
he suoriutuivat omista haavoittuneistaan ja niiden kolmen merimiehen
ruumiista, joiden laupias kaitselmus oli sallinut äkkiä kuolla
päällystön luodeista.

Äkkiä eräs merimiehistä huomasi lähestyvät Claytonit ja huutaen:
"Täällä on lisää kalanruokaa!" ryntäsi kirves koholla heihin päin.

Mutta Musta Mikko oli vieläkin nopeampi, niin että mies paiskautui
luoti selässä kumoon, ennenkuin oli astunut viittäkään askelta.

Mustan Mikon kova huudahdus kiinnitti toisten huomion häneen.
Osoittaen loordi ja lady Greystokea hän julisti:

"Nämä ovat minun ystäviäni, ja heidät jätetään rauhaan. Ymmärrättekö?
Nyt olen minä tämän laivan kapteeni, ja mitä minä sanon, se pätee",
lisäsi hän kääntyen Claytoniin. "Pysykää vain kajuutassanne, siellä
ei kukaan tee teille pahaa."

Claytonit noudattivat Mustan Mikon käskyä niin kiireesti, etteivät
ehtineet paljonkaan nähdä, mitä miehet puuhasivat tai suunnittelivat.

Toisinaan he kuulivat heikkoja kaikuja miesten kirouksista ja
riidoista, pari kertaa ampuma-aseiden pahaenteistä rätinää. Musta
Mikko oli omiaan johtamaan tätä kirjavaa murhaajajoukkoa ja osasi
pitää heitä hyvässä kurissa.

Viidentenä päivänä kapinan jälkeen näki tähystäjä maata. Musta
Mikko ei tiennyt, oliko se saari vai mantere, mutta hän ilmoitti
Claytonille, että jos paikka tutkittaessa huomattaisiin sellaiseksi,
että siellä voi asua, niin hänet ja lady Greystoke vietäisiin
tavaroineen maihin.

"Siellä tulette hyvin toimeen muutamia kuukausia", selitti hän,
"ja sillä välin ehdimme päästä jollekin asutulle rannikolle ja
vähän hajaantua. Sitten pidän huolta siitä, että hallituksenne saa
tietää, missä olette, ja voi lähettää sotalaivan teitä noutamaan.
Te olette kyllä kelpo mies, mutta vaikeata olisi päästää teitä nyt
jollekin asutulle seudulle. Siellä tehtäisiin monia kysymyksiä, eikä
kenelläkään meistä ole varalla kovinkaan uskottavia vastauksia."

Clayton vastusti tätä epäinhimillisyyttä, että heidät vietäisiin
tuntemattomalle rannikolle, missä he joutuisivat petojen tai
mahdollisesti vielä petomaisempien ihmisten armoille. Hänen sanansa
eivät auttaneet mitään, vaan ainoastaan kiukuttivat Mustaa Mikkoa.
Claytonin oli siis pakko jättää asia sillensä ja koettaa mukautua
onnettomuuteensa niin hyvin kuin osasi.

Noin kello kolmen aikaan iltapäivällä he tulivat kauniille
metsäiselle rannikolle, vastapäätä erästä paikkaa, joka näytti olevan
luonnollinen satama.

Musta Mikko lähetti pienen veneellisen miehiä luotaamaan väylää,
jotta saataisiin selville, pääsisikö Fuwalda turvallisesti sataman
suun läpi.

Noin tunnin kuluttua he palasivat ilmoittaen, että sekä väylässä että
satama-altaassa oli syvää vettä.

Ennen pimeän tuloa kuunariparkki lojui rauhallisesti ankkurissa
sataman hiljaisella, rasvatyynellä pinnalla.

Rannikko oli ihana puolitroopillisessa kasvullisuudessaan, ja
kauempana kohosi maa valtamerestä mäiksi ja ylängöiksi, joita miltei
kauttaaltaan peitti alkuaikainen metsä.

Mitään asutuksen merkkejä ei näkynyt, mutta että siellä helposti
voisi pitää yllä inhimillistä elämää, siitä oli todistuksena runsas
lintu- ja eläinmaailma, josta katselijat Fuwaldan kannella silloin
tällöin näkivät vilahduksia. Olipa siellä kimalteleva pieni jokikin,
joka laski satamaan ja tarjosi yllin kyllin raikasta vettä.

Kun pimeys laskeutui maan ylle, seisoivat Clayton ja lady Alice
yhä laivan kaiteen ääressä ja tarkastelivat ääneti vastaista
asuinpaikkaansa. Mahtavan metsän tummista pimennoista kuului
villieläinten ääniä -- leijonan kumeaa karjuntaa ja toisinaan
pantterin vihlovia kiljahduksia.

Alice painautui tiukemmin kiinni mieheensä ajatellessaan kauhuja,
jotka vaanivat heitä tulevien öiden synkkyydessä, kun he kaksi
olisivat yksinään tällä villillä ja asumattomalla rannikolla.

Myöhemmin Musta Mikko tuli heidän luokseen ja kehoitti heitä
valmistautumaan aamullista maihinnousua varten. He koettivat
taivuttaa häntä viemään heidät vierasvaraisemmalle rannalle, joka
olisi niin lähellä asuttuja seutuja, että he saattaisivat toivoa
pääsevänsä ystävällisten ihmisten pariin. Mutta mitkään rukoukset tai
uhkaukset tai palkinnon lupaukset eivät tehonneet matruusiin.

"Minä olen laivalla ainoa mies, joka ei halua teidän kuolemaanne,
ja vaikka tiedän, että se olisi varmin tapa pelastaa oma päämme,
niin Musta Mikko ei ole niitä miehiä, jotka unohtavat hyvät työt.
Pelastitte kerran henkeni, ja vastapalvelukseksi teen nyt teille
samaa, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin tehdä. Miehet eivät
siedä suurempia myönnytyksiä, ja ellemme saa teitä hyvin pian
maihin, voivat he vielä muuttaa mielensä antamatta teille tätäkään
tilaisuutta. Panen mukaanne kaikki tavaranne ja keittoastioita ja
muutamia vanhoja purjeita teltoiksi ja ruokaa, joka riittää, kunnes
tapaatte hedelmiä ja riistaa. Kun lisäksi saatte pyssyjä turvaksenne,
niin teidän pitäisi voida aivan helposti elää täällä, kunnes tulee
apua. Sitten kun pääsen varmaan suojaan, pidän huolta siitä, että
Englannin hallitus saa tietää olinpaikkanne. En kuolemaksenikaan
osaisi heille täsmälleen sanoa, missä olette, sillä sitä en tiedä
itsekään, mutta he löytävät teidät sittenkin."

Kun hän oli poistunut, menivät he ääneti kajuuttaansa, kumpikin
täynnä synkkiä aavistuksia.

Clayton ei uskonut, että Mustalla Mikolla oli pienintäkään aikomusta
ilmoittaa Englannin hallitukselle heidän olinpaikkaansa, ja hyvinkin
saattoi olla jokin petos suunniteltu seuraavaksi päiväksi, kun heidän
oli mentävä maihin merimiesten mukana, jotka saattaisivat heitä
tavaroineen. Kun miehet olisivat poissa Mustan Mikon näkyvistä,
voisivat he lyödä kuoliaiksi vaaralliset matkustajansa, ja silti
jäisi Mustan Mikon omatunto kirkkaaksi.

Ja vaikkapa he pelastuisivatkin tästä kohtalosta, niin eivätkö
heitä odottaisi toiset vielä peloittavammat vaarat? Yksinään ollen,
ajatteli Clayton, hän tulisi kyllä toimeen vuosikausia, sillä hän
oli voimakas ja terve mies, mutta kuinka kävisi Alicen ja sen pikku
olennon, joka oli piakkoin tulossa maailmaan, erämaan vaivojen ja
vaarojen keskelle?

Miestä värisytti, kun hän mietiskeli tilanteen hirveää vaarallisuutta
ja avuttomuutta. Mutta laupias kaitselmus esti häntä ennakolta
näkemästä kauheaa todellisuutta, joka odotti heitä synkän salon
armottomissa pimennoissa.

Varhain seuraavana aamuna heidän lukuisat arkkunsa ja laatikkonsa
vivuttiin kannelle ja laskettiin odottaviin veneisiin rannalle
kuljetettaviksi.

Siinä oli paljon erilaista muuttotavaraa, sillä Claytonit olivat
arvelleet viipyvänsä kodissaan mahdollisesti viisi tai kahdeksan
vuotta, niin että he tarpeellisten tavarain lisäksi olivat ottaneet
mukaansa myös paljon ylellisyysesineitä.

Musta Mikko oli päättänyt, ettei mitään Claytonin tavaroita
jätettäisi laivaan. Vaikea oli sanoa, oliko syynä tähän myötätunto
heitä kohtaan vai hänen omien etujensa ajaminen.

Varmaa on ainakin, että jos kadonneen brittiläisen virkamiehen
tavaroita keksittäisiin epäilyttävältä alukselta, ei sitä olisi
helppo selittää missään sivistyneen maailman satamassa.

Niin innokas hän oli ajamaan perille tämän aikeensa, että käski
merimiesten, jotka olivat takavarikoineet Claytonin revolverit, antaa
ne hänelle takaisin.

Pieniin veneisiin lastattiin myös suolattua lihaa, laivakorppuja,
vähän perunoita, papuja, tulitikkuja, keittoastioita, työkalulaatikko
ja muutamia vanhoja purjeita.

Ikäänkuin itsekin peläten samaa kuin Clayton, Musta Mikko seurasi
heitä maihin ja jätti heidät viimeisenä, sitten kun veneet -- miesten
täytettyä laivan tynnyrit raikkaalla vedellä -- työnnettiin rannasta
ja lähdettiin soutamaan takaisin Fuwaldaa kohti.

Kun veneet hiljalleen lipuivat pitkin poukaman sileää pintaa,
seisoivat Clayton ja hänen vaimonsa ääneti katselemassa niiden lähtöä
-- kummankin rinnassa uhkaavan onnettomuuden tunne ja äärimmäinen
toivottomuus.

Ja heidän takanaan, matalan harjanteen reunan yli, katselivat heitä
toiset silmät -- toisiaan lähellä olevat ilkeät silmät, jotka
kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.

Kun Fuwalda oli kulkenut ahtaasta satamansuusta ulos ja katosi
näkyvistä niemekkeen taakse, kietoi lady Alice kätensä Claytonin
kaulaan ja purskahti hillittömään itkuun.

Urheasti hän oli ottanut vastaan kapinan vaarat; sankarillisen lujana
katsonut hirveätä tulevaisuutta kohti, mutta nyt, kun ehdottoman
yksinäisyyden kauhu oli heidän yllään, laukesivat hänen liian
jännittyneet hermonsa ja vastavaikutus sai hänet valtaansa.

Clayton ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään. Olihan parempi, että
luonto sai purkaa kauan patoutuneina olleet tunteet, ja hyvän aikaa
kesti, ennenkuin nuori nainen saattoi taas hallita itseään.

"Voi, John", huudahti hän viimein, "tämä on niin kauheata. Mitä
meidän on tehtävä? Mitä meidän on tehtävä?"

"Ainoa, mitä voimme tehdä, Alice", vastasi hänen miehensä niin
rauhallisesti kuin he olisivat istuneet hauskassa arkihuoneessaan
kotona, "on se, että käymme käsiksi työhön. Työ on pelastuksemme.
Emme saa jäädä ajattelemaan, sillä se voisi tehdä meidät hulluiksi.
Meidän on tehtävä työtä ja odotettava. Minä olen varma siitä, että
apua tulee piankin, kun huomataan, että Fuwalda on kadonnut, --
vaikkei Musta Mikko pitäisikään meille antamaansa sanaa."

"Niin, John, jos olisi puhe vain sinusta ja minusta", nyyhkytti
Alice, "niin voisimme kyllä kestää, sen tiedän, mutta --"

"Rakkaani", keskeytti Clayton hellästi, "minä olen ajatellut sitäkin,
mutta meidän pitää kestää sekin, kuten kaikki muu, mikä meitä
kohtaa, urheasti ja viimeiseen saakka luottaen kykyymme suoriutua
olosuhteista, olkoot ne minkälaisia tahansa. Harmaassa muinaisuudessa
tuli esi-isiemme osaksi samoja vaikeuksia kuin nyt meille, ehkäpä
juuri näissä samoissa aarniometsissä. Että me nyt olemme täällä, se
todistaa heidän voittoaan. Emmekö me nyt voi tehdä sitä, mitä hekin?
Vieläpä paremminkin, sillä me olemme varustetut pitkinä aikakausina
kootuilla tiedoilla, ja meillähän on tieteen apuneuvoja, joilla
itseämme suojelemme, puolustamme ja ylläpidämme, ja joista he eivät
mitään tietäneet. Mitä he saivat aikaan kivestä ja luusta tehdyillä
työkaluilla ja aseilla, sen mekin, Alice, varmasti voimme suorittaa."

"Ah, John, soisin niin mielelläni, että olisin mies ja voisin
ajatella miehen tavalla, mutta minä olenkin vain nainen ja ymmärrän
pikemmin sydämelläni kuin päälläni, ja se, mitä voin nähdä, on liian
hirveää, liian mahdotonta sanoin kuvattavaksi. Toivon vain, John,
että olisit oikeassa. Koetan parastani ollakseni urhea alkuihminen,
alkuaikaisen miehen kelpo vaimo."

Claytonin ensi työnä oli valmistaa yöksi turvapaikka, joka suojelisi
heitä petoeläimiltä.

Hän avasi sen laatikon, jossa olivat hänen pyssynsä ja ammuksensa,
jotta he molemmat työskennellessään olisivat aseistettuja
mahdollisten hyökkäysten varalta, ja sitten he yhdessä etsivät
paikkaa, missä nukkuisivat ensi yönsä.

Noin sadan metrin päässä rannasta oli pieni tasainen, melkein puuton
ala, jolle he päättivät aikaa myöten rakentaa vakituisen majan, mutta
toistaiseksi oli heidän mielestään parasta kyhätä puihin pieni lava,
jonne eivät ylettyisi paikkakunnan isommat petoeläimet. Clayton
valitsi siis neljä puuta, jotka olivat neliössä lähes kolmen metrin
päässä toisistaan. Muista puista hän hakkasi pitkiä oksia ja teki
valitsemiensa puiden ympärille niistä kehän, joka oli runsaasti
kolme metriä korkealla maasta. Oksien päät hän sitoi lujasti kiinni
köysillä, joita Musta Mikko oli hänelle auliisti luovuttanut Fuwaldan
varastosta.

Ristiin rastiin tälle kehälle Clayton sovitti pienempiä oksia
vieretysten ja kattoi näin saadun pohjan suunnattoman isoilla
"norsunkorvilla", joita ympäristössä kasvoi yltäkyllin.
Päällimmäiseksi hän levitti monta kerrosta purjekangasta.

Pari metriä korkeammalle hän kyhäsi samanlaisen, vaikkakin kevyemmän
laitteen katoksi ja kiinnitti loput purjekankaastaan sivuille
seiniksi.

Kun kaikki oli valmista, oli hän saanut toimeen melko mukavan
kammion, jonne hän sitten vei heidän huopapeitteensä ja eräitä
keveämpiä matkatavaroita.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jäljelläolevat valoisat tunnit
käytettiin järeiden tikapuiden valmistamiseen. Niiden avulla lady
Alice saattoi nousta uuteen kotiinsa.

Pitkin päivää oli heidän ympärillään metsässä ollut
loistavahöyhenisiä vilkkaita lintuja ja hyppiviä, lörpötteleviä
marakatteja, jotka uteliaina tarkastelivat näitä uusia tulokkaita ja
heidän kummia pesäpuuhiaan.

Vaikka sekä Clayton että hänen vaimonsa olivat hyvin varuillansa,
eivät he nähneet mitään isompia eläimiä. Pari kertaa he tosin
olivat huomanneet pikku apinanaapuriensa rientäviin kovasti kirkuen
läheiseltä harjanteelta ja pelästyneinä katselevan sinne päin olkansa
yli, siten ilmaisten yhtä selvästi kuin olisivat puhuneet, että
siellä oli jotakin hirveätä ja vaarallista.

Juuri vähää ennen pimeän tuloa Clayton sai tikapuunsa valmiiksi,
ja täytettyään ison astian vedellä läheisestä joesta he kiipesivät
kutakuinkin turvalliseen, ilmavaan kammioonsa.

Kun oli hyvin lämmin, niin Clayton oli heittänyt sivuverhot katolle,
ja heidän siinä istuessaan kuin turkkilaiset, jalat ristissä allaan,
sattui lady Alice tähystämään metsän pimentoihin. Silloin hän äkkiä
kumartui eteenpäin ja tarttui Claytonin käsivarteen.

"John", kuiskasi hän. "Katso! Mikä tuo on, ihminenkö?" Kun Clayton
kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan, näki hän tummaa taustaa
vasten hämärästi ison hahmon seisomassa harjanteella.

Hetken se seisoi kuin kuunnellen, kääntyi sitten hitaasti ja häipyi
viidakkoon.

"Mikä se oli, John?"

"En tiedä, Alice", vastasi Clayton vakavasti, "nyt on liian pimeä
eikä voi selvästi nähdä niin kauas. Kenties se oli vain nousevan kuun
luoma varjo".

"John, jollei se ollut ihminen, niin se oli suunnattoman iso ja
kauhea irvikuva ihmisestä. Voi, minä olen niin peloissani."

Clayton otti hänet syliinsä ja kuiskaili hänen korvaansa rohkaisun
ja rakkauden sanoja, sillä suurinta huolta heidän onnettomassa
kohtalossaan tuotti Claytonille hänen nuoren vaimonsa sielunahdistus.
Vaikka hän itse oli urhea ja peloton, osasi hän kuitenkin arvostella
pelosta johtuvia hirveitä kärsimyksiä -- jollainen käsityskyky
on harvinainen, vaikka se tosin oli vain yksi niistä monista
ominaisuuksista, joiden takia loordi Greystokea kaikkien tuttujen
kesken kunnioitettiin ja suosittiin.

Vähän tämän jälkeen hän laski sivuverhot alas ja kiinnitti ne
lujasti puihin, jättäen vain pienen aukon rannalle päin. Kun heidän
pienoisessa ilmakammiossaan nyt oli pilkkosen pimeä, laskeutuivat
he lepäämään huopapeitteilleen, koettaen unesta saada hetkiseksi
unohdusta.

Clayton makasi juuri aukon kohdalla ja piti kaiken varalta kivääriä
ja kahta revolveria käsillä.

Tuskin he olivat sulkeneet silmänsä, kun heidän takaansa viidakosta
kajahti pantterin karmiva huuto. Yhä lähemmäksi se tuli, kunnes he
saattoivat kuulla tämän ison pedon olevan suoraan allaan. Tunnin
tai enemmän he kuulivat sen haistelevan ja kynsivän puita, jotka
kannattivat heidän majaansa, mutta vihdoin se lähti tiehensä yli
ranta-aukeaman, jolloin Clayton selvästi näki sen kirkkaassa
kuutamossa -- iso, kaunis eläin se oli, suurin, mitä hän oli
milloinkaan nähnyt.

Pimeyden pitkinä hetkinä he nukahtivat vain silloin tällöin, sillä
öinen aarniometsä, jossa vilisi tuhansia eläimiä, piti heidän
hermojaan jännityksessä, -- läpitunkevat kirkaisut tai valtavien
ruhojen hiipivät liikkeet heidän allaan saivat heidät tavantakaa
hätkähtäen heräämään.




KOLMAS LUKU

Hengen kaupalla


Aamulla he olivat vain vähän, tuskin ollenkaan virkistyneitä, mutta
tavaton oli kuitenkin helpotuksen tunne, kun he näkivät päivän
valkenevan.

Heti kun he olivat nauttineet laihan suuruksensa, johon kuului
suolaista sianlihaa, kahvia ja laivakorppuja, alkoi Clayton kyhätä
heille majaa, sillä hän ymmärsi, että he eivät voineet toivoa mitään
turvaa ja mielenrauhaa öisin, ennenkuin neljä vahvaa seinää suojelisi
heitä aarniometsän eläimiltä.

Tämä tehtävä oli vaikea ja vei suurimman osan kuukautta, vaikka hän
rakensikin vain yhden pienen huoneen. Sen hirsiksi hän käytti kuuden
tuuman vahvuisia pölkkyjä ja täytti raot savella, jota löysi maasta
noin metrin syvyydestä.

Huoneen toiseen päähän hän sijoitti rannan pikkukivistä valmistetun
tulisijan, liittäen kivet savilaastilla toisiinsa, ja kun maja oli
valmis, laastitsi hän sen paksulti savella.

Ikkuna-aukkoon hän sovitti tuuman vahvuisia puikkoja kohti- ja
vaakasuoraan ja yhdisti ne toisiinsa niin tukevasti ristikoksi, että
se saattoi kestää voimakkaankin eläimen ryntäyksen. Näin he saivat
valoa ja ilmanvaihtoa eikä heidän silti tarvinnut pelätä, että
majassa olisi vähemmän turvallista. Kattona oli tiheä kerros oksia,
jotka päällystettiin ruohoilla ja palmunlehvillä ja viimeksi savella.

Oven hän teki pakkauslaatikoiden laudoista, jotka naulattiin kerros
kerroksen päälle ristiin, niin että hänellä vihdoin oli noin kolmen
tuuman vahvuinen ovi, jonka erinomainen tukevuus pani heidät molemmat
nauramaan.

Tässä kohtasi Claytonia suurin vaikeus, sillä hän ei tiennyt mistä
saisi saranat. Kaksi päivää aherrettuaan hän kuitenkin sai kyhätyksi
kovasta puusta kaksi vankkaa hakaa, joiden varassa ovi avautui ja
sulkeutui helposti.

Laastitus- ja muut lopputyöt suoritettiin vasta sitten kun he jo
olivat muuttaneet majaan. He alkoivat näet asua siinä heti kun katto
oli valmis. Yöksi he aina laittoivat matkakirstut oven eteen, joten
he jo silloin tunsivat olonsa melko turvalliseksi ja nukkuivat
mukavasti.

Vuoteen, tuolien, pöytien ja hyllyjen tekeminen oli verrattain
helppoa hommaa, ja siten heillä jo toisen kuukauden lopulla oli
asunto aika hyvässä kunnossa, eikä elämä olisi ollut heistä
vastenmielistä ja onnetonta, ellei olisi ollut ainaista yksinäisyyden
tunnetta ja pelkoa, että villieläimet hyökkäisivät heidän kimppuunsa.

Öisin murisivat ja ärjyivät isot pedot heidän pienoisen majansa
ympärillä, mutta ihminen voi niin tottua usein kuulemiinsa ääniin,
että pian he eivät paljoakaan niistä välittäneet, vaan nukkuivat
rauhallisesti.

Kolmasti he olivat nähneet nopeasti katoavia suuria ihmisenkaltaisia
olentoja, mutta eivät milloinkaan kyllin läheltä voidakseen varmasti
tietää, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä.

Loistavanväriset linnut ja pikku apinat olivat piankin tottuneet
uusiin naapureihinsa. Ilmeisesti ne eivät olleet milloinkaan ennen
nähneet inhimillisiä olentoja, ja kun siis ensi pelko oli haihtunut,
tulivat ne yhä lähemmäksi sen merkillisen uteliaisuuden pakoittamina,
joka on omiaan viidakon ja tasangon villeille asujamille. Jo ensi
kuukauden kuluessa olivat useat linnut tulleet niin hyviksi ystäviksi
Claytonien kanssa, että nokkivat murusia heidän käsistään.

Kun Clayton eräänä iltapäivänä valmisteli lisärakennusta -- hän
suunnitteli näet useampien huoneiden rakentamista -- tuli joukko
heidän rumia pikku ystäviään kirkuen ja sättien puiden lomitse
harjanteelta päin. Paetessaan ne loivat pelokkaita katseita taakseen
ja vihdoin pysähtyessään Claytonin lähelle räkättivät hänelle
kiihtyneinä, ikäänkuin varoittaakseen häntä lähenevästä vaarasta.

Lopulta hän sai itse nähdä sen olennon, jota pikku apinat niin
pelkäsivät -- ihmismäisen pedon, jonka Claytonit olivat silloin
tällöin nähneet vilaukselta.

Se lähestyi viidakon halki puolipystyssä asennossa, välistä tukien
itseään nyrkeillään -- iso ihmisenkaltainen apina, joka päästeli
syviä kurkkukorahduksia ja toisinaan matalaa haukuntaa.

Clayton oli jonkun matkan päässä majasta kaatamassa erikoisen sopivaa
puuta rakennustyötään varten. Hän oli käynyt huolettomaksi, kun
kuukausimääriin ei ollut nähnyt päivällä mitään vaarallisia eläimiä,
ja niinpä hän nytkin oli jättänyt pyssynsä ja revolverinsa pieneen
majaansa. Nähdessään nyt ison apinan hyökkäävän pensaikon halki
suoraan kohti, vieläpä suunnalta, joka teki paon mahdottomaksi, hän
tunsi väristyksen selkäpiissään.

Hän käsitti heti, että kun hänellä oli aseena vain kirves, ei juuri
ollut paljon toiveita kunnollisesti selvitä tuosta hirviöstä; mutta
kuinka kävisi silloin Alicen? Voi, hyvä Jumala, mikä tulisi Alicen
kohtaloksi?

Vielä oli pieni mahdollisuus ehtiä majaan. Hän kääntyi siis äkkiä ja
lähti juoksemaan sitä kohden, huutaen samalla vaimolleen, että tämä
rientäisi sisään ja sulkisi oven, jos peto saisi hänet kiinni.

Lady Greystoke oli istunut vähän matkan päässä majasta ja kuullessaan
miehensä huudon katsahti sinne päin. Hän näki apinan rientävän
katkaisemaan Claytonilta pakotietä niin nopeasti, että sellainen
vauhti suorastaan hämmästytti noin isossa ja kömpelössä elukassa.

Päästäen huudon Alice juoksi majaa kohti ja kynnykseltä loi taakseen
silmäyksen, joka sai hänet kauhusta jäykistymään, sillä peto oli nyt
ehtinyt hänen miehensä luo, joka seisoi pitäen kirvestä molemmin
käsin koholla.

"Sulje ja telkeä ovi, Alice", huusi Clayton. "Kyllä minä selviän
tästä kirveelläni."

Mutta hän tiesi, että nyt oli tulossa kauhea kuolema, ja sen käsitti
lady Alicekin.

Apina oli suuri otus, luultavasti noin puolentoista sadan kilon
painoinen. Sen ilkeät likekkäiset silmät hehkuivat vihaa tuuheiden
kulmakarvojen alta, ja valtavat torahampaat paljastuivat sen
karmeasti muristessa, kun se hetkeksi pysähtyi saaliinsa eteen.

Pedon olan yli Clayton saattoi nähdä majansa oviaukon tuskin
kahdenkymmenen askeleen päässä ja kauhu valtasi hänen mielensä, kun
hän näki nuoren vaimonsa tulevan majasta ulos aseenaan pyssy.

Lady Alice oli aina pelännyt ampuma-aseita eikä milloinkaan halunnut
niihin koskea, mutta nyt hän ryntäsi apinaa kohden pelottomana kuin
poikastaan suojeleva naarasleijona.

"Takaisin, Alice", huusi Clayton, "Jumalan tähden käänny takaisin!"

Mutta Alice ei tahtonut totella, ja juuri samassa apina hyökkäsi,
niin ettei Clayton ehtinyt sanoa mitään muuta.

Mies huitaisi kirveellään olan takaa, mutta väkevä peto tarttui
siihen hirveillä kourillaan, riisti sen Claytonilta ja heitti kauas
syrjään. Kamalasti muristen se nyt ryntäsi suojattoman uhrinsa
kimppuun, mutta ennenkuin sen hampaat olivat ehtineet iskeä Claytonin
kurkkuun, kuului pamahdus, ja luoti tunkeutui apinan selkään
lapaluiden väliin.

Paiskattuaan Claytonin maahan peto kääntyi uutta vihollistaan
vastaan. Siinä seisoi kauhistunut nuori nainen koettaen turhaan
laukaista toista kertaa. Hän ei ollut selvillä ampuma-aseen
koneistosta, ja hana iski turhaan tyhjää patruunahylsyä.

Kiljahtaen raivosta ja tuskasta apina hyökkäsi hennon naisen
kimppuun, joka tuupertui sen alle menettäen tajuntansa. Samassa pääsi
Clayton pystyyn ja riensi apuun. Hänen onnistuikin odottamattoman
helposti vääntää pedon ruho vaimonsa päältä syrjään -- apina oli
kuollut. Luoti oli tehnyt tehtävänsä.

Kun Clayton hätäisesti tarkastaessaan vaimoansa ei huomannut hänessä
mitään loukkaantumisen merkkejä, päätti hän siitä, että peto oli
kuollut samalla hetkellä kun se oli karannut Alicen kimppuun.

Hellävaroen hän nosti yhä tainnoksissa olevan syliinsä ja kantoi
majaan, mutta runsaasti kaksi tuntia kesti, ennenkuin Alice tointui.

Hänen ensi sanansa herättivät Claytonissa epämääräistä pelkoa.
Tajuihinsa tultuaan Alice katseli kummastellen ympärilleen ja sanoi
sitten tyytyväisesti huoahtaen:

"Oh, John, kuinka ihanaa on todella olla kotona! Minä näin niin
hirveää unta rakkaani, ikäänkuin emme enää olisikaan Lontoossa,
vaan jossakin kauheassa paikassa, missä suuret pedot hyökkäilivät
kimppuumme."

"Kas niin, Alice", sanoi hänen miehensä, silittäen hänen otsaansa,
"koeta nyt nukkua taas, äläkä vaivaa päätäsi pahoilla unilla".

Seuraavana yönä syntyi tässä aarniometsän laidalla olevassa majassa
poika, leopardin kiljuessa oven edustalla ja leijonan päästäessä
kumeita kiljahduksia harjanteen takaa.

Lady Greystoke ei enää tointunut pahasta hermojärkytyksestä, ja
vaikka hän eli vielä vuoden aikaa lapsensa syntymän jälkeen, ei hän
enää koskaan käynyt majan ulkopuolella eikä liioin kyennyt täysin
käsittämään olevansa kaukana Englannista.

Toisinaan hän kyseli Claytonilta, mitä merkillisiä ääniä täällä
kuului öisin, minne palvelijat ja ystävät olivat joutuneet ja
miksi heidän asuntonsa oli näin karkea ja vaillinainen, mutta
vaikka hänen miehensä ei koettanut johtaa häntä harhaan, ei hän
sittenkään voinut käsittää, mitä tämä kaikki merkitsi. Muuten hän
oli täysin järjissään, ja se ilo, jota hän sai pikku pojastaan, ja
hänen miehensä hellä huolenpito teki tämän vuoden hänelle hyvin
onnelliseksi -- olipa se hänen nuoren elämänsä onnellisin aika.

Että sitä olisivat rasittaneet ainainen huoli ja pelko, jos hän olisi
ollut täysissä sielunvoimissa, sen Clayton käsitti hyvin, niin että
vaikka hän hirveästi kärsi nähdessään vaimonsa tällaisessa tilassa,
oli hän toisinaan Alicen itsensä puolesta miltei iloinen, ettei tämä
voinut tilannetta tajuta.

Jo aikoja sitten hän oli luopunut kaikista pelastuksen toiveista,
ellei sattuma tulisi avuksi. Uupumattoman hartaasti hän oli tehnyt
työtä somistaakseen majan sisustaa. Leijonan- ja pantterinnahat
peittivät lattiaa, ja pitkin seiniä oli astia- ja kirjahyllyjä.
Kömpelöissä maljakoissa, jotka hän omin käsin oli muovaillut savesta,
oli ihania tropiikin kukkia. Heinä- ja bamburuokoverhot riippuivat
ikkunoissa, ja kaikkein vaivaloisin saavutus oli se, että hän
vaivaisilla työkaluillaan oli sievästi laudoittanut seinät ja katon
ja tasoittanut lattian sileäksi.

Että hän ollenkaan oli kyennyt tällaiseen outoon työhön, se
kummastutti häntä itseäänkin. Mutta hän rakasti työtä, sillä hän
ahersi vaimonsa ja sen hennon olennon vuoksi, joka oli tullut
heitä ilahduttamaan, vaikka se samalla sadoin kerroin lisäsi hänen
vastuunalaisuuttaan ja aseman kauheutta.

Seuraavan vuoden aikana kävivät Claytonin kimppuun useinkin ne isot
apinat, jotka nyt näyttivät alituisesti hätyyttävän majaa, mutta kun
hän ei enää milloinkaan mennyt ulos ilman pyssyjä ja revolvereita, ei
hänen tarvinnut suurestikaan pelätä näitä valtavia petoja.

Hän oli vahvistanut ikkunaristikkoja, sommitellut oveen erikoisen
puisen lukkolaitteen, niin että ollessaan metsästämässä tai hedelmiä
keräämässä hänen ei tarvinnut vähääkään pelätä petojen sillä välin
tunkeutuvan majaan.

Alkuaikoina hän ampui paljon riistaa majan ikkunoista, mutta lopulta
eläimet oppivat pelkäämään tätä merkillistä pesää, josta kuului hänen
pyssynsä julma pauke.

Joutoaikoina Clayton usein luki vaimolleen ääneen kirjavarastosta,
jonka hän oli tuonut mukanaan heidän uutta kotiaan varten.
Kirjojen joukossa oli useita lapsille aiottuja -- aapisia, kuva- ja
lukukirjoja -- sillä he olivat ottaneet lukuun, että heidän
pikku lapsensa olisi kyllin vanha niitä tarvitsemaan, ennenkuin
he saattoivat toivoa pääsevänsä takaisin Englantiin. Toisin ajoin
Clayton teki heidän merkillisestä elämästään muistiinpanoja
päiväkirjaansa, johon hän oli tottunut kirjoittamaan ranskaksi. Tätä
kirjaa hän säilytti lukitussa metallilaatikossa.

Kun oli kulunut vuosi pikku pojan syntymästä, nukahti lady Alice
eräänä yönä rauhallisesti ikuiseen uneen. Niin hiljainen oli hänen
loppunsa, että Clayton vasta monta tuntia myöhemmin heräsi tajuamaan,
että hänen vaimonsa oli kuollut. Vasta vähitellen hän pääsi selville
asemansa kauheudesta, ja epäiltävää on, ymmärsikö hän milloinkaan
täysin, mikä tavaton suru ja peloittava vastuu oli tullut hänen yksin
kannettavaksensa nyt, kun oli pidettävä huolta pienoisesta olennosta,
joka vielä oli rintalapsi.

Viimeinen muistiinpano hänen päiväkirjassaan on tehty lady
Alicen kuoleman jälkeisenä aamuna. Siinä hän kertoo onnettomat
yksityiskohdat niin asiallisesti, että se yhä lisää traagillisuutta,
sillä se todistaa pitkällisen surun ja toivottomuuden synnyttämää
turtumusta, jota tuskin tämäkään julma isku saattoi enää pahentaa.

"Pieni poikani itkee ruokaa -- voi, Alice, mitä minun on tehtävä?"

Kun John Clayton oli kirjoittanut nämä sanat, jotka olivat hänen
viimeisensä, laski hän väsyneesti päänsä käsivarsien varaan pöydälle,
jonka hän oli nikkaroinut vieressään kylmänä ja mykkänä makaavalle
Alicelle. Pitkään aikaan ei mikään keskeyttänyt aarniometsän
kuolonomaista hiljaisuutta, paitsi että kuului pienoisen poikalapsen
säälittävää vaikeroimista.




NELJÄS LUKU

Apinat


Metsässä jonkun matkan päässä rannikolta riehui vanha Kertshak,
apinakuningas, kansansa kesken vihan vimmassa.

Nuoremmat ja kepeämmät hänen heimonsa jäsenistä pakenivat hänen
vihansa tieltä suin päin korkeiden puiden ylemmille oksille, jotka
tuskin kannattivat heidän painoansa, mutta mieluummin he sielläkin
panivat henkensä alttiiksi kuin olivat tekemisissä Kertshakin kanssa
silloin kun tämä oli hillittömän raivonsa vallassa. Toiset urokset
hajaantuivat eri suuntiin, mutta vasta sen jälkeen kun raivostunut
peto oli eräältä heistä murskannut selkärangan poikki valtavien
leukojensa välissä.

Muuan onneton nuori naaras sattui hellittämään epävarman otteensa
korkean oksan latvassa ja mätkähti maahan melkein Kertshakin
jalkoihin.

Hurjasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi hänen kimppuunsa, repäisi
mahtavilla hampaillaan ison palan hänen kyljestään ja takoi häntä
kaikin voimin päähän ja hartioihin paksulla kalikalla, kunnes kallo
oli ihan mäsänä.

Sitten hän sai näkyviinsä Kaalan, naarasapinan, joka palasi
ruuanhakuretkeltä pienokainen sylissään eikä tiennyt mitään mahtavan
uroksen mielialasta, ennenkuin toisten äänekkäät varoitukset saivat
hänet henkensä kaupalla pyrkimään turvaan.

Mutta Kertshak oli hänen kintereillään, jopa niin lähellä, että oli
jo vähällä tarttua hänen toiseen nilkkaansa. Silloin Kaala suoritti
hyvin pitkän hypyn toisesta puusta toiseen -- vaarallisen tempun,
johon apinat vain harvoin turvautuvat, paitsi jos vaara on niin
uhkaava, että muuta mahdollisuutta ei ole. Hän onnistui hypyssään,
mutta kun hän tarttui toisen puun oksaan, pakotti raju tärähdys pikku
apinan hellittämään otteensa, vaikka se pitikin kovasti kiinni emonsa
kaulasta, niin että paiskautui kymmenen metrin korkeudesta maahan.

Säikähdyksestä kiljaisten Kaala riensi päistikkaa sen luo eikä enää
ajatellut vaarallista Kertshakia. Mutta kun hän painoi pienoista
runneltua ruumista rintaansa vasten, oli henki siitä jo lähtenyt.

Hän istui maassa hiljaa vaikeroiden ja hyväillen sylissään pikku
ruumista. Kertshak antoi hänen nyt olla rauhassa. Lapsen onneton
kuolema sai hänen raivohullaannuksensa lauhtumaan yhtä nopeasti kuin
se oli hänet vallannutkin.

Kertshak oli tavattoman iso kuningasapina, joka painoi ainakin
puolitoistasataa kiloa. Hänen otsansa oli hyvin matala ja taaksepäin
loiveneva, silmät pienet ja verestävät, likellä toisiaan karkean,
litteän nenän juuressa. Korvat olivat isot ja ohuet, mutta kuitenkin
pienemmät kuin useilla muilla hänen lajiinsa kuuluvilla.

Hirveän mielenlaatunsa ja valtavan voimansa nojalla hän oli päässyt
yksinvaltiaaksi sen pienen heimon keskuuteen, jossa hän oli syntynyt
noin kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt, kun hän oli parhaissa
voimissaan, ei yksikään apina koko aarniometsässä, jossa hän samoili,
uskaltanut häntä vastustaa, eivätkä myöskään toiset, isommat eläimet
häntä hätyyttäneet.

Ainoastaan vanha Tantor, norsu, ei pelännyt häntä -- ja hän oli
myös ainoa, jota Kertshak pelkäsi. Kun Tantor antoi äänensä kuulua,
silloin tämä iso apina heimolaisineen kiirehti puiden korkeimmille
oksille.

Siihen ihmisapinain heimoon, jota Kertshak hallitsi rautaisin
kourin ja paljastetuin torahampain, kuului noin kahdeksan perhettä,
jokaisessa näistä täysikäinen uros vaimoineen ja lapsineen, niin että
koko heimossa oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä apinaa.

Kaala oli Tublatin -- mikä merkitsee murskattua nenää -- nuorin
vaimo, ja se lapsi, jonka hän äsken menetti, oli hänen ensimmäisensä,
sillä hän oli vasta yhdeksän tai kymmenen vanha.

Mutta näinkin nuorena hän oli jo iso ja voimakas -- komea,
siromuotoinen eläin, jonka pyöreä, korkea otsa todisti hänellä olevan
enemmän älyä kuin useimmilla hänen heimolaisillaan. Niinpä hän myös
kykeni syvemmin tuntemaan äidinrakkautta ja äidinsurua.

Mutta silti hän oli apina, iso, petomainen, hirveä eläin, kuuluen
gorilloille läheisesti sukua olevaan lajiin, joka on niitä paljon
älykkäämpi. Juuri tämä älykkyys ja gorillain tapainen voima ovat
syynä siihen, että nämä apinat ovat peloittavimpia ihmisten
edeltäjistä.

Kun apinat huomasivat, että Kertshakin raivo oli mennyt, alkoivat
ne hiljalleen laskeutua lehväisistä pakopaikoistaan ja palasivat
keskeytyneihin toimiinsa. Nuoret leikkivät ja telmivät puiden
ja pensaiden seassa. Jotkut täysikasvuiset loikoivat pitkällään
kuihtuneen ja mätänevän ruohikon pehmoisella matolla, toiset
kääntelivät puista pudonneita oksia ja multakokkareita, etsien pikku
hyönteisiä ja matelijoita, jotka olivat heidän tavallista ravintoaan,
ja toiset taas haeskelivat läheisistä puista hedelmiä, pähkinöitä,
linnunpoikasia ja munia.

Näin kului aikaa tunnin verran, ja sitten Kertshak kutsui heidät
kokoon, komensi seuraamaan itseään ja suuntasi matkansa rannikolle.

He samoilivat enimmäkseen maata myöten, milloin kävi laatuun, ja
kulkivat silloin pitkin norsujen polkuja, jotka ovat ainoita teitä
tässä puiden, pensaiden ja köynnöskasvien sokkelossa. He liikkuivat
eteenpäin kömpelösti, ikäänkuin vierien, ja tukivat itseään kättensä
rystysillä.

Mutta kun tie kulki matalampien puiden lomitse, pääsivät he eteenpäin
nopeammin, heilauttamalla itsensä oksalta oksalle, yhtä kepeästi kuin
heidän pikku marakattiserkkunsa. Ja koko matkan Kaala kantoi pientä
kuollutta lastaan rintaansa vasten puserrettuna.

Puolenpäivän tienoissa he saapuivat harjanteelle, jolta näkyi
rantakaistale ja sinne rakennettu pieni maja. Kertshakin matkan
päämäärä.

Hän oli nähnyt monen heimolaisensa kuolevan, kun oli pamahtanut jokin
pieni musta keppi, jota tuossa merkillisessä pesässä asuva valkoinen
apina oli käsitellyt, ja hänen eläimellisissä aivoissaan oli kypsynyt
päätös anastaa tuhoatuottava vehje ja tutkia, mitä salaperäisessä
pesässä oli.

Ennen kaikkea hänen teki mieli upottaa hampaansa merkillisen eläimen
niskaan, jota hän oli oppinut vihaamaan ja pelkäämään, ja siksi hän
tuli usein heimolaisineen tähystelemään, vaanien sopivaa hetkeä,
jolloin valkoinen apina olisi unohtanut olla varuillaan.

Viime aikoina he olivat visusti karttaneet hyökkäystä eivätkä olleet
edes näyttäytyneet, sillä joka kerta kun he siellä kävivät, oli pieni
keppi karjahtanut kuolonsanomansa jollekin heimon jäsenelle.

Tänään ei valkoista apinaa näkynyt missään, ja vartiopaikaltaan he
saattoivat nähdä, että ovi oli auki. Hitaasti, varovasti ja ääneti
he hiipivät viidakon lävitse majaa kohti. Ei kuulunut murinaa, ei
raivoisia kiljahduksia -- pieni musta keppi oli opettanut heitä
tulemaan hiljaa.

Lähemmäs, yhä lähemmäs he tulivat, kunnes Kertshak itse pujahti
salavihkaa ovelle asti ja tähysti sisään. Hänen takanaan oli kaksi
urosapinaa ja sitten Kaala, jolla yhä oli kuollut pienokainen
sylissään.

Sisällä he näkivät merkillisen valkoisen apina kumartuneena pöydän
yli, nojaten päätään käsiinsä. Vuoteessa makasi purjekankaalla
peitetty ruumis, ja pienestä karkeatekoisesta kehdosta kuului lapsen
valittava itku.

Kertshak hiipi ääneti sisään ja kyyristyi hyökätäkseen, mutta silloin
John Clayton havahti, nousi seisaalle ja tuijotti tulijoihin.

Se näky, joka kohtasi häntä, sai hänet varmaankin kauhusta
jähmettymään, sillä hänen edessään oven puolella seisoi kolme isoa
koirasapinaa ja takana tungeskeli vielä joukko muita -- montako,
sitä hän ei koskaan saanut tietää, sillä hänen revolverinsa riippui
vastapäisellä seinällä pyssyn vieressä, ja Kertshak karkasi hänen
kimppuunsa.

Kun kuningasapina sitten päästi hervottoman ruumiin, joka oli ennen
ollut John Clayton, Greystoken loordi, kääntyi hänen huomionsa
pikku kehtoon, mutta Kaala ehti sinne ennen häntä ja sieppasi
lapsen syliinsä, ja ennenkuin Kertshak kerkisi estämään, oli Kaala
livahtanut ovesta ja kiivennyt korkeaan puuhun.

Ottaessaan Alice Claytonin pienen elävän lapsen oli apina laskenut
oman kuolleen poikasensa tyhjään kehtoon, sillä elävän valitus vetosi
hänen villissä rinnassaan hallitsevan äitiyden tunteeseen, jota
kuollut ei enää voinut tyydyttää.

Korkealla valtavan puun oksien seassa hän puristi itkevää lapsukaista
hellästi kuin oma äiti rintaansa vasten ja sai sen pian tyyntymään.
Nälkä täytti heidän välisensä kuilun, ja englantilaisen loordin ja
englantilaisen ladyn poika imi ravintoa Kaalan, jättiläisapinan,
povesta.

Sillä välin apinat tutkivat majassa uteliaasti tämän merkillisen
pesän sisällystä.

Kertshak ei enää välittänyt surmaamastaan valkoisesta apinasta,
vaan käänsi huomionsa vuoteessa makaavaan olentoon, jota peitti
purjekankaan palanen. Ensin hän kohotti varovasti käärinliinan
kulmaa, mutta nähdessään siellä naisen ruumiin hän repäisi rajusti
vaatteen syrjään ja tarttui elottomaan valkoiseen kaulaan isoilla
karvaisilla käsillään. Hetkeksi hän upotti sormensa kylmään lihaan,
mutta huomattuaan, että makaaja oli jo kuollut, kääntyi poispäin ja
alkoi tarkastella huoneen eri esineitä, enää välittämättä lady Alicen
tai loordi Johnin hengettömästä ruumiista.

Seinällä riippuva pyssy herätti ensin hänen mielenkiintonsa. Tätä
outoa, kuolettavaa ja pamahtavaa tankoa hän oli himoinnut jo
kuukausimääriä, mutta nyt, kun se oli hänen ulottuvillaan, hän tuskin
uskalsi sitä koskettaakaan.

Varovasti hän lähestyi sitä, valmiina päistikkaa pakenemaan, jos se
päästäisi jyrisevän äänensä kuuluville, kuten se oli ennenkin puhunut
viimeiset sanat niille hänen heimolaisilleen, jotka olivat olleet
liian tietämättömiä tai hätäisiä ja käyneet valkoisen apinan kimppuun.

Syvällä pedon älyssä vakuutti jokin vaisto, että ukkoskeppi oli
vaarallinen vain sen kädessä, joka osasi sitä käsitellä, mutta
kuitenkin kului useita minuutteja, ennenkuin hän rohkeni siihen
kajota. Hän käveli edestakaisin lattialla sen edessä ja käänsi päänsä
aina niin, etteivät hänen silmänsä kertaakaan hellittäneet hartaasti
haluttua esinettä.

Käyttäen pitkiä käsivarsiaan kuten ihmiset kainalosauvoja ja joka
askeleella heilauttaen suurta ruhoaan puolelta toiselle kuningasapina
harppaili majassa, murahteli äkäisesti ja päästi silloin tällöin
korvia vihlovan kiljahduksen, joka oli viidakon villeistä äänistä
kauhein.

Vihdoin hän pysähtyi pyssyn eteen ja kurotti hitaasti valtavan
kätensä, kunnes se oli koskemaisillaan kiiltävää putkea; mutta
samassa hän taas peräytyi ja jatkoi kiireistä marssiaan. Näytti siltä
kuin peto näin osoittamalla pelottomuuttaan ja antamalla villin
äänensä kuulua koettaisi kiihoittaa rohkeuttaan, kunnes uskaltaisi
ottaa pyssyn käteensä.

Taas hän pysähtyi ja tällä kertaa hänen onnistui pakottaa empivä
kätensä koskettamaan kylmää terästä; mutta hän vetäisi kouransa
miltei heti takaisin ja jatkoi väsymätöntä vaellustaan.

Tavantakaa toistui tämä kumma menettely, mutta joka kerta kasvoi
itseluottamus, kunnes hän vihdoin otti pyssyn naulasta ja piteli sitä
käsissään.

Kun Kertshak huomasi, ettei se häntä vahingoittanut, alkoi hän
lähemmin tutkistella sitä, tirkisti putken mustaan syvyyteen,
hypisteli tähtäintä, perää ja vihdoin liipasinta.

Kaikkien näiden temppujen aikana istuivat majaan tulleet apinat
kyykkysillään oven suussa ja katselivat päällikköään, kun taas ulkona
olevat ojentelivat kaulojaan nähdäkseen edes vilahdukselta, mitä
sisäpuolella puuhattiin.

Äkkiä Kertshakin sormi painoi liipasinta. Majassa kuului huikea
pamahdus, ja oven luona ja takana tungeksivat apinat kompastelivat
kauhistuneina toisiinsa, kun jokainen koetti mahdollisimman pian
päästä pakoon.

Kertshak oli yhtä pelästynyt -- niin suunniltaan, että unohti heittää
kädestään hirveän pamahduksen aiheuttajan, ja niin hän karkasi ovesta
ulos pitäen pyssyä lujasti puristettuna toisessa kädessään. Silloin
tähtäin tarttui sisälle päin aukenevan oven reunaan ja kiskaisi sen
kiinni pakenevan apinan jälkeen.

Kun Kertshak vähän matkan päässä majasta pysähtyi ja huomasi vielä
pitelevänsä pyssyä, pudotti hän sen maahan, ikäänkuin se olisi ollut
tulikuuma rauta, eikä enää yrittänytkään ottaa sitä haltuunsa --
pamahdus oli ollut liikaa hänen hermoilleen. Mutta nyt hän oli täysin
varma, että hirveä keppi oli vaaraton, jos se sai olla itsekseen.

Kului tunti, ennenkuin apinat jälleen rohkenivat lähestyä majaa
jatkaakseen tutkisteluaan, ja vihdoin päästessään näin pitkälle he
huomasivat kiusakseen oven olevan kiinni, vieläpä niin lujasti,
etteivät sille mitään mahtaneet.

Claytonin kekseliäästi kyhäämä lukko oli Kertshakin paetessa
loksahtanut kiinni, eivätkä apinat myöskään päässeet sisään vankasti
varustettujen ikkunoiden kautta. Kuljeskeltuaan majan ympärillä
jonkun aikaa he lähtivät takaisin syviin metsiinsä ja ylängöillensä,
mistä olivat tulleet.

Kaala ei ollut kertaakaan laskeutunut maahan ottolapsensa kera, mutta
nyt, kun Kertshak komensi häntä muiden mukaan eikä äänessä ollut
jälkeäkään vimmasta, pudotteli hän itseään keveästi oksalta oksalle
ja liittyi toisiin kotimatkaa varten.

Ne apinat, jotka yrittivät tarkastella Kaalan merkillistä lasta,
saivat vastaansa torahampaiden varoitussanoja. Mutta kun he
vakuuttivat, etteivät aikoneet lapselle mitään pahaa, salli Kaala
heidän tulla lähelle, mutta ei antanut heidän koskea kantamukseensa.
Näytti siltä, kuin hän olisi tietänyt, että lapsi oli heikko ja
hento, ja että hänen heimolaistensa karkeat kourat voisivat sitä
vahingoittaa.

Hän teki muutakin, mikä tuotti hänelle rasitusta matkalla. Muistaen
näet, kuinka hänen oma pienokaisensa oli kuollut, hän piteli nyt mitä
huolellisimmin tätä uutta lastaan toisella kädellään poveaan vasten
koko vaelluksen ajan. Toiset apinan poikaset riippuivat emojensa
selässä, kietoen pikku kätensä tiukasti karvaisen kaulan ympärille ja
pistäen jalkansa kainalokuoppaan. Sensijaan Kaala piteli pikku loordi
Greystokea rintaansa vasten, ja lapsen pikkuruiset kädet tarttuivat
kiinni siinä kasvaviin pitkiin mustiin karvoihin. Hän oli nähnyt
yhden poikasen putoavan kuoliaaksi selästään, eikä hänellä ollut
mitään halua kokea sitä uudestaan.




VIIDES LUKU

Valkoinen pikku apina


Hellästi Kaala hoiteli pikku löytölastaan, itsekseen hiljaa
ihmetellen, miksi se ei niin voimistunut ja kyennyt liikkumaan kuin
muiden emojen pikku apinat. Vasta lähes vuoden päästä siitä lukien,
kun se oli joutunut hänen haltuunsa, se oppi yksikseen kävelemään, ja
mitä kiipeämiseen tulee -- voi kuinka taitamaton se oli!

Kaala puheli toisinaan vanhempien naaraiden kanssa pikku vesastaan,
mutta yksikään heistä ei voinut ymmärtää, kuinka lapsi saattoi
olla niin hidas ja kehityksessään takapajulla, ettei tullut omin
neuvoin toimeen. Sehän ei itse kyennyt edes hankkimaan ruokaansa, ja
kuitenkin oli enemmän kuin kaksitoista kuukautta kulunut siitä, kun
Kaala alkoi sitä hoitaa.

Jos he olisivat tienneet, että lapsonen oli sitä ennen elänyt jo
kolmetoista kuukautta, niin he olisivat pitäneet hänen kehitystään
ehdottomasti toivottomana, sillä heidän heimonsa pikku apinat olivat
yhtä pitkälle varttuneita kaksi- tai kolmekuukautisina kuin tämä
pieni muukalainen kahdenkymmenenviiden kuukauden vanhana.

Tublat, Kaalan mies, oli kovin vihoissaan, ja ellei naaras olisi
ollut niin varuillaan, olisi hän toimittanut lapsen pois tieltään.

"Hänestä ei koskaan tule isoa apinaa", väitti Tublat. "Saat häntä
aina kanniskella ja suojella. Mitä hyötyä hänestä on heimolle? Ei
niin mitään; taakaksi hän vain on. Jätetään hänet rauhassa nukkumaan
ruohikkoon, jotta voit synnyttää vahvempia apinoita turvaamaan meitä,
kun olemme käyneet vanhoiksi."

"Ei milloinkaan, Murtonenä", vastasi Kaala. "Vaikka minun täytyisi
kantaa häntä koko ikäni, niin minä en hellitä."

Silloin Tublat meni Kertshakin puheille ja pyysi häntä esivallallaan
vaikuttamaan Kaalaan, niin että tämän olisi pakko hylätä Tarzan,
"Valkonahka", jonka nimen he olivat antaneet pikku loordi
Greystokelle. Mutta kun Kertshak puhui siitä Kaalalle, uhkasi tämä
lähteä tiehensä heimosta, elleivät he jättäisi häntä ja lasta
rauhaan, ja koska viidakon väellä on muun mukana kiistämätön oikeus
vapaasti erota kansastaan, ollessaan tyytymättömiä sen oloihin,
eivät he häntä sen enempää kiusanneet, sillä Kaala oli hieno, kaunis
jäseninen nuori naaras, jota he eivät halunneet menettää.

Varttuessaan Tarzan edistyi nopeammin, niin että hän kymmenen vuoden
ikäisenä oli oiva kiipijä ja maan kamaralla osasi suorittaa monia
ihmeellisiä temppuja, joita hänen pienet veljensä ja sisarensa eivät
kyenneet jäljittelemään. Monessa suhteessa hän oli hyvin erilainen
kuin he, ja usein he ihmettelivät hänen erinomaista taitavuuttaan
muutamissa asioissa; mutta väkevyydessä ja koossa hän ei vetänyt
muille vertoja, sillä kymmenen vuoden ikäisenä isot ihmisapinat
olivat täysikasvuisia ja eräät heistä runsaasti kuusi jalkaa pitkiä,
kun sitävastoin pikku Tarzan oli toistaiseksi vain puolikasvuinen
poika.

Mutta millainen poika!

Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli käyttänyt käsiään heittääkseen
ruumistaan oksalta oksalle jättiläisemonsa tapoja matkien ja hiukan
vanhempana hän vietti päivittäin tuntikausia vilistämällä puun
latvasta toiseen leikkitoveriensa kanssa.

Hän jaksoi hypätä kuudenkin metrin kuilun poikki huimaavan korkeiden
puiden välillä ja tarttui erehtymättömän varmasti, ilman nähtävää
tärähdystä, myrskyn käsissä hurjasti heiluvaan oksaan. Hän kykeni
nopeasti pudottamaan itsensä monta metriä kerrallaan oksalta oksalle,
kunnes pääsi maahan, tai kapuamaan niin vilkkaasti ja helposti kuin
orava korkeimmankin troopillisen jättiläispuun latvaan. Vaikka hän
oli vasta kymmenen vuoden vanha, oli hän kuitenkin täysin yhtä
väkevä kuin tavallinen kolmikymmenvuotias mies ja paljon ripeämpi
kuin yksikään hyvin harjaantunut voimailija. Ja päivä päivältä hänen
voimansa karttuivat.

Hänen elämänsä oli näiden julmien apinoiden joukossa ollut
onnellinen, sillä hänen muistiinsa ei ollut jäänyt mitään muuta
elämää, eikä hän myöskään aavistanut, että maailmassa oli muuta kuin
hänen pieni metsänsä ja viidakon villit eläimet, jotka hän hyvin
tunsi.

Hän oli lähes kymmenen vanha, ennenkuin hän alkoi huomata, että
hänen ja toverien välillä oli suuri ero. Hänen ruskettunut ihonsa
saattoi hänet äkkiä hirveästi häpeämään, sillä hän huomasi sen
ihan karvattomaksi kuin milläkin ilkeällä käärmeellä tai muulla
matelijalla. Tätä vikaa hän yritti korjata sivelemällä itseään
kiireestä kantapäähän mudalla, mutta se kuivui pian ja heltisi.
Sitäpaitsi se tuntui niin epämukavalta, että hän teki nopean
päätöksen ennemmin kärsiä häpeää kuin sitä vaivaa.

Ylätasangolla, missä hänen heimonsa liikuskeli, oli vähäinen järvi,
ja siinä Tarzan ensi kerran näki kasvonsa kirkkaan, tyynen veden
kalvossa.

Oli kuivan vuodenajan paahteinen päivä. Hän ja eräs hänen toverinsa
olivat menneet rannalle juomaan. Heidän kumartuessaan vettä kohden
kuvastuivat molempien kasvot näkyviin, villi ja peloittava apina
ja ihan vieressä vanhan ylhäisen englantilaisen suvun viimeinen
jälkeläinen.

Tarzan kauhistui. Oli jo kyllin paha asia, että ruumis oli karvaton,
mutta nyt hänellä lisäksi oli tuollaiset kasvot! Hän ihmetteli, että
toiset apinat edes sietivät hänen ulkomuotoaan.

Noin pienoinen rako oli muka suu, ja kuinka mitättömät olivatkaan
hänen hampaansa! Miltä ne näyttivät hänen onnellisen toverinsa
valtavien huulten ja voimakkaiden torahampaiden rinnalla!

Kuinka vaivaisen pieni oli nenäkin! Sehän oli niin ohut, että näytti
puoleksi nälkiintyneeltä. Hän punastui verratessaan sitä toisen
kauniisiin, leveihin sieraimiin. Sellainen komea nenä täytti melkein
puolet kasvoista! Ihanaa olisi kaiketi olla niin kaunis, ajatteli
pikku Tarzan-parka!

Mutta kun hän näki silmänsä, niin oh, siinä tuli pahin isku! Ruskea
pilkku, harmaa ympyrä, ja sitten pelkkää valkoista! Hirveätä! Ei edes
käärmeillä ollut niin ilkeitä silmiä kuin hänellä.

Niin hartaasti hän arvosteli piirteitään, ettei kuullut ruohon
kahinaa takanaan, kun muuan valtava olento salavihkaa läheni
viidakosta. Mitään ei myöskään kuullut hänen toverinsa, sillä hän
joi, ja imaisevien huulten maiskutus ja mielihyvän röhinä vaimensivat
rauhanhäiritsijän askelten äänen.

Tuskin kolmenkymmenenkään askeleen päässä heidän takanaan läheni
kyyristellen Sabor, iso naarasleijona, ja viuhtoi hännällään.
Varovasti se nosti pehmeän käpälänsä ja laski sen hiljaa maahan,
ennenkuin kohotti toista. Näin se eteni, vatsa miltei maata viistäen,
valmiina loikkaamaan saaliinsa kimppuun.

Nyt se oli enää vain kolmisen metrin päässä toveruksista, jotka eivät
aavistaneet mitään pahaa. Huolellisesti se jännitti takajalkansa, ja
paksut lihakset liikahtivat kauniin nahan alla. Koko ruumis oli nyt
painunut maahan, paitsi kiiltävää takapuolta, joka yleni kaarena,
jännittyen hyppyyn. Häntä ei enää viuhunut edestakaisin, vaan lepäsi
suorana leijonan takana.

Hetkeksi se jäi tähän asentoon kuin kivettynyt, ja sitten se
hirveästi karjaisten loikkasi.

Sabor, naarasleijona, oli viisas metsästäjä. Syrjäisestä olisi tämä
hirveä karjahdus voinut näyttää tyhmältä, sillä eikö olisi voinut
varmemmin päästä uhrinsa kimppuun, jos olisi hyökännyt ääneti?

Mutta Sabor tiesi hyvinkin, että viidakon asujamet ovat ihmeellisen
ketteriä ja uskomattoman tarkkoja kuulemaan. Heille oli ruohonkorren
liikahdus yhtä tehokas varoitus kuin hänen rajuin kiljahduksensa, ja
hän tiesi myös, ettei tätä valtavaa hyppäystä voinut suorittaa ilman
pientä rasahdusta.

Hänen villi huutonsa ei ollut mikään varoitus. Sen tarkoituksena oli
lamauttaa uhrit siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli tarpeen, ennenkuin
hänen mahtavat kyntensä ehtisivät upota pehmeään lihaan, ja näin he
estyisivät pääsemästä pakoon.

Mikäli asia koski apinaa, oli Sabor arvostellut oikein. Pikku raukka
kyyristyi väristen vain hetkeksi, mutta tämä hetki oli kyllin pitkä
viemään hänet perikatoon.

Mutta Tarzanin, ihmislapsen, laita oli toisin. Hänen elämänsä
keskellä viidakon vaaroja oli opettanut hänet kohtaamaan äkillisiä
sattumia malttiaan menettämättä. Ja hänen korkeammalle kehittynyt
älynsä auttoi häntä tekemään päätöksensä paljon nopeammin kuin apinat
ehtivät ajatella. Niinpä nytkin Saborin karjaisu pani pikku Tarzanin
aivot ja lihakset toimimaan samassa silmänräpäyksessä.

Hänen edessään oli pikku järven vesi, takana varma julma kuolema --
terävien kynsien ja hampaiden raadellessa.

Tarzan oli aina kammonnut vettä, paitsi sammuttaakseen janoansa.
Hänen mielestään vesi oli yhteydessä kylmien ja koleiden
rankkasateiden kanssa, ja hän pelkäsi sitä jylähdysten, salamain ja
tuulten vuoksi, jotka tavallisesti saattoivat sateita. Hänen villi
emonsa oli opettanut häntä karttamaan järven syvää vettä, ja olihan
hän itsekin nähnyt pikku Geetan vajoovan sinne vain muutamia viikkoja
sitten, tulematta enää milloinkaan takaisin.

Mutta kahdesta pahasta hänen nopea älynsä valitsi pienemmän. Samassa
tuokiossa kun Saborin villi huuto häiritsi viidakon rauhaa, ja
ennenkuin valtava peto oli ehtinyt suorittaa loikkauksensa, tunsi
Tarzan viileän veden läiskähtävän umpeen päänsä yli.

Hän ei osannut uida, ja vesi oli hyvin syvää, mutta sittenkään
hän ei menettänyt itseluottamustaan ja neuvokkuuttaan, jotka
olivat luonteenomaisia hänen ylemmälle alkuperälleen. Nopeasti hän
sätkytteli käsiään ja jalkojaan, koettaen päästä pinnalle, ja kenties
johtui ennemmin sattumasta kuin harkinnasta, että hän tällöin teki
samoja liikkeitä kuin uiva koira. Niinpä olikin muutaman sekunnin
päästä hänen nenänsä vedenpinnan yläpuolella, ja hän huomasi
voivansa pitää sitä yhä ylhäällä jatkamalla sätkyttelyä ja lisäksi
etenevänsäkin vettä myöten.

Hän hämmästyi ja ihastui tästä uudesta kyvystä, joka oli niin äkkiä
tullut hänen osakseen, ja ui rantaa pitkin. Siellä hän näki julman
pedon kyyristyneenä pikku leikkitoverin elottoman ruumiin yli.

Leijona tähysteli Tarzania, nähtävästi odottaen, että tämä palaisi
rantaan; mutta sitä poika ei vähääkään aikonut. Sen sijaan hän päästi
heimolle ominaisen kimeän varoitushuudon, joka ilmaisi, että oli
sattunut onnettomuus, ja jonka samalla tuli suojella mahdollisia
auttajia joutumasta suoraan Saborin kynsiin.

Miltei heti kuului kaukaa vastaus, ja pian lennätti neljä- tai
viisikymmentä apinaa itseään kiireesti puusta puuhun, matkalla
murhenäytelmän tapahtumapaikalle. Etunenässä oli Kaala, sillä hän
oli tuntenut rakkaimpansa äänen, ja heti hänen jäljissään sen pikku
apinan äiti, joka nyt makasi kuolleena julman Saborin alla.

Vaikka leijona oli voimakkaampi ja taistelukykyisempi kuin apinat,
ei sillä kuitenkaan ollut halua tavata näitä raivostuneita
täysikasvuisia, vaan vihaisesti muristen se katosi nopeasti
viidakkoon.

Nyt Tarzan ui maihin ja kiipesi ketterästi rannalle. Uiminen oli niin
virkistänyt häntä, että hänellä nyt oli ihana tunne ruumiissaan, ja
tästedes hän kävi joka päivä uimassa järvessä, virrassa tai meressä,
kun siihen vain oli tilaisuutta. Pitkään aikaan ei Kaala voinut
tottua tähän näkyyn, sillä vaikka hänen heimolaisensa osasivat uida,
jos oli pakko, eivät he kuitenkaan siitä pitäneet eivätkä milloinkaan
vapaaehtoisesti menneet veteen.

Leijonaseikkailu antoi Tarzanille hauskaa muistelemisen aihetta,
sillä tuollaiset tapahtumat toivat vaihtelua hänen yksitoikkoiseen,
jokapäiväiseen elämäänsä, joka oli vain kyllästyttävää ruuan
hakemista, syömistä ja nukkumista.

Se heimo, johon hän kuului, liikuskeli laajanlaisella alueella
-- nelisenkymmentä kilometriä meren rantaa pitkin ja noin
kahdeksankymmentä sisämaahan päin. Apinat olivat melkein yhtä mittaa
matkalla, joskus kuitenkin jääden kuukaudeksi samalle seudulle;
mutta kun he kiitivät puusta puuhun hyvin nopeasti, ehtivät he usein
alueensa läpi muutamissa päivissä. Paljon riippui ruuan saannista,
ilmoista ja siitä, oliko lähellä vaarallisia eläimiä. Mutta Kertshak
vei heimonsa usein pitkille retkille vain siitä syystä, että oli
väsynyt oleilemaan samalla paikalla.

Illalla he laskeutuivat makuulle siihen, missä pimeys oli heidät
yllättänyt. He nukkuivat maassa, peittäen toisinaan päänsä, harvemmin
ruumiinsa, norsunkorvan suurilla lehdillä. Kaksi tai kolme saattoi
maata toisissaan kiinni, jotta olisi lämpimämpi kylminä öinä, ja näin
Tarzankin oli nukkunut Kaalan sylissä joka yö kaikkina näinä vuosina.

Kun hän oli tottelematon, niin Kaala häntä tosin kuritti, mutta ei
ollut hänelle milloinkaan julma, vaan useammin hyväili häntä kuin
rankaisi.

Kaalan mies Tublat vihasi Tarzania ja oli joskus vähällä lopettaa
hänen nuoren elämänsä, eikä Tarzan puolestaan koskaan jättänyt
käyttämättä tilaisuutta osoittaakseen, ettei hänkään pitänyt
kasvatti-isästään. Milloin hän vain tunsi olevansa turvassa, oli
hänen tapanaan kiusata Tublatia, irvistellä ja syytää haukkumasanoja,
kyyristellessään äitinsä sylissä tai puiden ylimmillä haurailla
oksilla. Hänen kehittyneempi älynsä ja neuvokkuutensa auttoivat häntä
keksimään tuhansia ilkeitä kepposia, jotka katkeroittivat Tublatin
elämää.

Lakkaamatta kujeillen ja kokeillen hän perehtyi tekemään lujia
solmuja ja liukuvia silmukoita, joilla sitten huvitteli nuorten
apinatoverien parissa. Nämä koettivat matkia Tarzania, mutta hän
yksin keksi aina uutta ja kehittyi taitavaksi.

Leikkiessään Tarzan heitti kerran köytensä pakenevan toverin jälkeen,
pitäen itse kiinni toisesta päästä. Sattumalta silmukka kiertyi
juoksevan apinan kaulaan ja pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Sepä
oli uusi leikki, mainio temppu, ajatteli Tarzan ja koetti myös heti
uudestaan. Ja näin hän huolellisesti harjoitellen oppi heittämään
suopunkia.

Nyt tuli Tublatin elämään todella painajainen. Nukkuessa tai
vaeltaessa, yöllä tai päivällä hän ei koskaan tiennyt, milloin
salavihkainen silmukka livahtaisi hänen kaulaansa ja miltei veisi
häneltä hengen. Kaala kuritti, Tublat vannoi hirveästi kostavansa ja
vanha Kertshak varoitti ja uhkasi, mutta mikään ei auttanut. Tarzan
uhmasi heitä kaikkia, ja ohut, vahva silmukka kietoutui yhä Tublatin
kaulaan silloin kun hän vähimmin sitä aavisti.

Muut apinat ilakoivat sanomattomasti Tublatin kustannuksella, sillä
Murtonenä oli epämiellyttävä ukko, josta kukaan ei pitänyt.

Tarzanin pääkkösessä pyöri monia ajatuksia, jotka saivat alkunsa
hänen kelpo älystään. Kun hän kerran sai pitkän ruohokäsivartensa
silmukkaan kiedotuksi apinatovereitaan, niin miksi ei myös
Sabor-leijonaa? Tämä ajatuksen itu oli jo vireillä hänen tietoisessa
ja itsetiedottomassa tajunnassaan, kunnes siitä oli tuloksena
suurenmoinen urotyö, mutta se tapahtui vasta myöhempinä vuosina.




KUUDES LUKU

Otteluita viidakossa


Heimon vaellukset johtivat sen usein pienen suojatun sataman luona
sijaitsevalle suljetulle ja hiljaiselle majalle. Tarzanille se aina
oli ehtymättömän ihmettelyn ja kuvittelun aiheena.

Hän tirkisteli uutimien verhoamista ikkunoista sisään tai kiipesi
katolle, tähystellen uuninpiipun mustiin syvyyksiin ja koettaen
turhaan päästä selville ihmeistä, joita varmaankin oli vahvojen
seinien sisäpuolella. Lapsellisessa mielessään hän kuvitteli, että
siellä oli kummallisia olentoja, ja sisäänpääsyn mahdottomuus
kiihoitti monin kerroin hänen haluaan tunkeutua sinne.

Kun hän Sabor-seikkailunsa jälkeen taas joutui majan luo, huomasi hän
jo matkan päästä, että ovi näytti olevan eri laatua kuin muu seinä,
ja ensi kerran juolahti hänen mieleensä, että siinäpä voisi olla
pääsytie, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt.

Hän oli yksin, kuten useimmiten oli laita hänen käydessään majalla,
sillä apinat eivät siitä pitäneet. Kertomus ukkoskepistä ei ollut
suinkaan laimentunut, vaikka sitä oli kymmenen vuotta kerrottu, ja
siksi oli valkoisen apinan autiolla majalla kammottava maine apinain
kesken.

Hänen omaa osuuttaan tähän majaan ei ollut hänelle milloinkaan
selitetty. Apinain kieli on niin köyhä sanoista, että he osasivat
puhua vain vähän siitä, mitä olivat majassa nähneet, eikä heillä
ollut vastaavia sanoja kuvatakseen silloisia outoja olentoja tai
heidän tavaroitaan; ja sitten heimo oli unohtanut koko asian paljon
aikaisemmin kuin Tarzan ehti siihen ikään, että kykeni ymmärtämään.

Vain hämärästi Kaala hänelle oli ilmaissut, että hänen isänsä oli
ollut outo valkoinen apina, mutta sitä ei Tarzan saanut tietää, että
Kaala ei ollutkaan hänen oma emonsa.

Tänään hän siis meni oikopäätä ovelle, jääden tuntikausiksi
tarkastelemaan ja hypistelemään saranoita, ripaa ja salpaa. Vihdoin
hän sattui tekemään oikean tempun ja ovi ponnahti narahtaen auki
hänen kummastuneitten silmiensä edessä. Vähään aikaan hän ei
uskaltanut mennä sisään, mutta kun hänen silmänsä lopuksi tottuivat
majan hämyyn, astui hän hitaasti ja varovasti kynnyksen yli.

Keskellä lattiaa lojui luuranko, josta liha oli tyystin poissa, mutta
sitä verhosi vielä mädänneet repaleet, jotka kerran olivat olleet
vaatteita. Vuoteessa makasi samanlainen kauhea hahmo, pienempi vain,
ja kehdossa oli kolmannen, hyvin pienen luurangon tähteitä.

Näihin vanhan murhenäytelmän todistuskappaleisiin pikku Tarzan
vilkaisi vain sivumennen. Hänen villi viidakkoelämänsä oli totuttanut
hänet näkemään kuolleita ja kuolevia eläimiä, ja vaikka hän olisi
tiennyt katselevansa oman isänsä ja äitinsä jäännöksiä, ei se olisi
häntä paljoakaan enempää liikuttanut.

Huonekalut ja muu majan sisällys sen sijaan olivat hänestä
erinomaisen mielenkiintoisia. Monia esineitä hän tutki tarkoin --
outoja vehkeitä ja aseita, kirjoja, papereita, vaatteita -- kaikkea
sitä vähää, mikä oli kestänyt ajanhampaan hävitystä troopillisen
rannikon kosteassa ilmastossa.

Hän avasi ne laatikot ja kaapit, jotka eivät uhmanneet hänen pientä
kokemustaan, ja näiden sisällyksen hän huomasi säilyneen paljoa
paremmin.

Muun muassa hän löysi terävän metsästyspuukon ja leikkasi sillä
heti haavan sormeensa. Siitä hän ei ollut millänsäkään, vaan jatkoi
kokeitaan ja huomasi voivansa tällä uudella aseella veistää lastuja
pöydästä ja tuoleista.

Hyvän aikaa tämä huvitti häntä, mutta vihdoin hän väsyi siihen ja
jatkoi taas tutkimuksiaan. Kirjoilla täytetystä kaapista hän löysi
erään, jossa oli heleästi väritettyjä kuvia. Se oli kuvallinen
aapinen, ja A:n kohdalla oli ampuja, E:n vieressä elefantti, j.n.e.

Nämä kuvat huvittivat häntä tavattomasti. Niissä oli useita apinoita,
joiden kasvot olivat hänen omiensa kaltaiset, ja edempänä samasta
kirjasta hän tapasi M-kirjaimen kohdalla pikku marakatteja, jolloisia
hän päivittäin näki kiitämässä puusta puuhun. Mutta missään ei ollut
kuvia hänen omasta kansastaan, sellaisia, jotka olisivat olleet
Kertshakin, Tublatin tai Kaalan näköisiä.

Ensin hän koetti irroittaa näitä pieniä kuvia kirjan lehdistä, mutta
pian hän älysi, että ne eivät olleet todellisia. Hän ei tiennyt, mitä
ne olivat, eikä hänellä ollut sanoja niiden olemusta ilmaistakseen.

Veneet, junat, lehmät ja hevoset olivat hänestä tietysti
käsittämättömiä, mutta eivät sentään saattaneet niin ymmälle kuin
kummalliset pienet merkit värillisten kuvien alla ja välissä. Hän
arveli niitä joiksikin oudoiksi metsäluteiksi, sillä monilla oli
jalat, mutta ainoallakaan ei ollut silmiä eikä suuta. Tällaista oli
kymmenvuotiaan ensi tutustuminen aakkosiin.

Luonnollisesti hän ei ollut ennen nähnyt painettuja sanoja eikä
koskaan puhunut elävän olennon kanssa, joka olisi edes aavistanut,
että kirjoitettua kieltä oli olemassa, eikä hän myöskään ollut nähnyt
kenenkään lukevan. Niinpä ei ollut mikään ihme, ettei hän mitenkään
saattanut arvata näiden outojen merkkien tarkoitusta.

Kirjan keskivaiheilta hän löysi vanhan vihollisensa Saborin,
naarasleijonan, ja edempänä kiemurteli Histah, käärme.

Oh, sepä vasta oli viehättävää! Tähän ikäänsä asti hän ei ollut
vielä milloinkaan saanut niin paljon huvia. Niin kiintynyt hän oli
tarkasteluunsa, ettei huomannut lähenevää hämärää, ennenkuin se
yllätti hänet, eikä hän enää voinut nähdä kuvia ja merkkejä.

Hän pani kirjan takaisin kaappiin, jonka oven hän painoi kiinni,
jottei kukaan muu löytäisi hänen aarrettansa ja hävittäisi sitä,
ja mennessään ulos yhä enenevään pimeyteen hän sulki majan ison
oven jälkeensä, niin että kaikki oli samassa kunnossa kuin
hänen keksiessään lukon salaisuuden. Ennen lähtöään hän huomasi
metsästyspuukon lojuvan lattialla, jonne hän oli sen viskannut; nyt
hän otti sen käteensä ja vei mukaansa näyttääkseen sitä tovereilleen.

Hän oli ehtinyt tuskin kymmentä askelta viidakkoa kohden, kun hänen
eteensä matalan pensaan varjosta kohosi iso, tumma hahmo. Ensin hän
luuli sitä omaksi heimolaisekseen, mutta näki seuraavassa tuokiossa,
että se oli Bolgani, tavattoman iso gorilla.

Niin lähellä tämä oli, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä
pakoon, ja pikku Tarzan käsitti, että hänen oli nyt taisteltava
hengestään, sillä gorillat olivat hänen heimonsa verivihollisia, eikä
kummallakaan taholla milloinkaan pyydetty tai annettu armoa.

Jos Tarzan olisi ollut heimonsa täysikasvuinen apina, olisi
hän hyvinkin kelvannut vastustajaksi, mutta hän oli vain pieni
englantilainen poika, tosin tavattoman väkevä, eikä niin ollen voinut
vetää vertoja julmalle ahdistelijalleen. Mutta hänen suonissaan
virtasi mahtavan taistelijarodun parasta verta, ja lisänä oli koko
hänen lyhyen elämänsä ajan kestänyt harjoitus viidakon villien
eläinten luona.

Hän ei tuntenut sellaista pelkoa kuin me; hänen pieni sydämensä sykki
nopeammin, mutta se johtui seikkailun herättämästä kiihoituksesta ja
jännityksestä. Jos olisi käynyt päinsä, niin hän olisi paennut, mutta
vain siitä syystä, että hänen järkensä sanoi olevan mahdotonta omin
neuvoin suoriutua näin valtavasta vihollisesta. Mutta kun oli selvää,
ettei kannattanut yrittääkään pelastua väistämällä, kävi hän gorillaa
kohti suoraan ja urheasti lihaksenkaan vavahtamatta, ilman pelon
oirettakaan.

Niinpä hän pedon hyökätessä otti sen vastaan jo puolitiessä ja
survaisi sen valtavaa ruhoa nyrkillään, mikä tietenkin oli yhtä
turhaa kuin jos kärpänen olisi ahdistanut norsua. Toisessa kädessään
hän yhä piteli isänsä majasta saatua puukkoa, silloin poika
sattumalta käänsi puukonterän sen karvaista rintaa kohden. Kun se
upposi syvälle lihaan, ulvoi gorilla tuskasta ja raivosta.

Tämä lyhyt hetki opetti Tarzanin käyttämään terävää ja kiiltävää
asettaan, niin että kun teutaroiva peto paiskasi hänet maahan, työnsi
hän yhä uudestaan puukkonsa kahvaa myöten sen rintaan.

Gorilla otteli lajinsa tavalla, antoi hirveitä iskuja kämmenellään ja
repi valtavilla torahampaillaan lihaa pojan kaulasta ja rinnasta.

Hetkisen he pyörivät tanterella vimmatusti kamppaillen. Yhä
heikommaksi kävi silvottu ja verinen käsi, joka huitoi terävällä
puukolla, sitten pikku ruumis kangistui äkkiä ja Tarzan, nuori loordi
Greystoke, kierähti elotonna maatuneille lehdille, jotka olivat
mattona hänen viidakkokodissaan.

Jonkun matkan päässä metsässä oli heimo kuullut gorillan hirveitä
ulvahduksia, ja Kertshak oli, kuten tapa vaati, kutsunut väkensä
koolle, jotta voisi nähdä, olivatko kaikki tallella ja järjestääkseen
heidät yhteistä vihollista vastaan, sillä tämä gorilla oli ehkä vain
yksi monista.

Pian huomattiin, että Tarzan puuttui, ja Tublat vastusti kovasti
avun lähettämistä. Kertshak itse ei ollenkaan pitänyt oudosta
löytölapsesta, ja siksi hän kallisti korvansa Tublatin neuvolle,
kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen lehtikasalle, johon oli
tehnyt vuoteensa.

Mutta Kaala oli eri mieltä. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan heti kun
hän huomasi Tarzanin olevan poissa, lähti hän miltei lentäen matkalle
oksia myöten sinne päin, mistä gorillan karjunta vielä selvästi
kuului.

Pimeys oli nyt verhonnut maan, ja nousevan kuun kalpea valo loi
kummallisia varjoja aarniometsän tiheihin lehvikköihin. Paikkapaikoin
tunki jokin yksinäinen kirkas säde maanpinnalle asti, mutta vain
tehostaen viidakon uumenien sysimustaa pimeyttä.

Kuin mikäkin kaamea haamu heilautti Kaala itseään ääneti puusta
puuhun, milloin ketterästi juosten tukevaa oksaa pitkin, milloin
taas lennättäen itsensä yli pitkän välimatkan ja varmasti tarttuen
kaukaisen puun oksaan. Nopeasti hän eteni paikkaa kohti, missä hänen
viidakkokokemuksensa mukaan paraikaa suoritettiin murhenäytelmää.

Gorillan karjahdukset ilmaisivat, että se oli hengestään
kamppailemassa aarniometsän jonkin toisen asujamen kanssa. Äkkiä
äänet vaikenivat, ja kaikki oli viidakossa hiljaa.

Kaala ei voinut käsittää, kuinka oikein oli laita, sillä Bolganin
ulvonta oli viimeksi ilmaissut tuskaa ja kuolemaa, mutta ei ollut
kuulunut mitään ääntä, josta olisi voinut päättää, kuka sen
vastustaja oli. Eihän käynyt otaksuminen, että pikku Tarzan olisi
voinut tuhota ison urosgorillan, ja niinpä hän lähetessään paikkaa,
josta äänet olivat kuuluneet, liikkui varovammin ja hitaammin. Ääneti
hän hiipi pitkin alimpia oksia, tähysteli kuutamon valaisemia kohtia,
nähdäkseen edes vilaukselta, kutka siellä tappelivat.

Äkkiä hän näki heidät aukealla paikalla, johon kuu paistoi. Siinä
makasi pikku Tarzanin runneltu ja verinen hahmo jättimäisen gorillan
kuolleen ruumiin vieressä.

Kiljahtaen Kaala riensi Tarzanin luo, nosti hänet syliinsä ja
kuunteli, vieläkö poika-raukassa oli elonmerkkiä.

Tarzanin sydän kuului heikosti sykkivän.

Hellästi kantoi Kaala hänet synkän viidakon läpi heimon
oleskelupaikalle, istui sitten monta päivää ja yötä hänen vierellään,
hoiti häntä, toi hänelle ruokaa ja vettä ja karkoitti kärpäset ja
muut itikat hänen hirveistä haavoistaan.

Lääkitsemisestä ja haavain hoidosta ei apinalla ollut mitään tietoa.
Hän saattoi vain nuolla haavoja ja siten pitää niitä puhtaina, jotta
parantava luonto nopeammin sai suorittaa työnsä.

Ensin ei Tarzan tahtonut syödä mitään, vaan vääntelehti hurjissa
kuumehoureissa. Vain vettä hän pyysi, ja sitä Kaala toi hänelle sillä
ainoalla tavalla, jolla osasi -- omassa suussaan.

Ei yksikään ihmisäiti olisi voinut osoittaa suurempaa
uhrautuvaisuutta ja huolenpitoa kuin tämä villi eläin omisti orvolle
löytölapselle, jonka kohtalo oli heittänyt hänen hoivaansa.

Vihdoin kuume hellitti, ja poika alkoi toipua. Ei valituksen sanaa
päässyt hänen tiukasti yhteen puristetuilta huuliltaan, vaikka
haavojen tuottama tuska oli hirveä. Osa rintakehää oli raadeltu
kylkiluita myöten, ja gorillan valtavat iskut olivat katkaisseet
niistä kolme. Toinen käsivarsi oli melkein irti reväisty, ja niskasta
oli valtimon likeltä poissa iso kappale lihaa.

Tyynesti alistuen, kuten on niiden petojen tapa, jotka olivat hänet
kasvattaneet, hän kärsi tuskansa ja piti parempana välttää toisten
seuraa ja maata kyyristyneenä korkeassa ruohikossa kuin paljastaa
onnettomuutensa muiden nähtäväksi.

Vain Kaalaa hän mielellään piti luonaan, mutta nyt, kun hän jo
oli parantumassa, sai kasvatusäiti poistua pitemmillekin retkille
ruuanhakuun. Tämä huolehtiva apina oli tuskin syönyt kylliksi
pysyäkseen hengissä sinä aikana, jolloin Tarzan oli ollut
huonoimmillaan, ja siksi hän olikin enää vain varjo entisestään.




SEITSEMÄS LUKU

Tiedon valo


Pitkän ajan kuluttua, joka tuntui pikku potilaasta kokonaiselta
iankaikkisuudelta, hän taas kykeni kävelemään, ja tästä alkaen hän
tointui nopeasti, niin että jo toisena kuukautena oli yhtä vahva ja
ripeä kuin ennenkin.

Toipumisaikanaan hän oli monta kertaa palauttanut muistiin
tappelunsa gorillan kanssa ja hänen ensi ajatuksenaan oli nyt mennä
etsimään sitä pientä ihmeasetta, joka oli suonut hänen, toivottoman
heikkovoimaisen, päästä viidakon kauhusta voitolle.

Sitäpaitsi hän halusi kiihkeästi jälleen jatkaa majassa ihmeitten
tutkimista.

Niinpä hän varhain eräänä aamuna lähti yksinään retkelle. Vähän aikaa
etsittyään hän löysi entisen vihollisensa puhtaiksi kalutut luut, ja
niiden vieressä miltei hautautuneena pudonneitten lehtien alle oli
puukko, joka tällä välin oli ruostunut maan kosteudesta ja gorillan
verestä.

Hän ei ollut mielissään siitä, että entinen kirkas ja välkkyvä pinta
oli näin muuttunut, mutta se oli yhä vielä peloittava ase, jota
hän aikoi käyttää, milloin tarve vaatisi. Hänen ei enää tarvitsisi
myöskään väistää vanhan Tublatin ilkeitä hyökkäyksiä.

Sitten hän meni majan luo, sai pian avatuksi lukon ja astui sisään.
Hänen ensi työnään oli oppia tuntemaan lukon koneisto, josta hän
pääsikin selville tutkimalla sitä tarkasti oven ollessa auki, niin
että saattoi nähdä, mikä piti ovea kiinni ja kuinka se aukeni
hänen kosketuksestaan. Hän huomasi myös, että oven voi sulkea ja
lukita sisältäpäin, ja näin hän tekikin, ettei kukaan pääsisi häntä
häiritsemään.

Hän alkoi nyt järjestelmällisesti tutkia majaa, mutta pian hänen koko
huomionsa kiintyi kirjoihin, joilla näytti olevan niin oudon voimakas
vaikutus häneen, ettei hän juuri muusta välittänyt kuin tämän
ihmeellisen arvoituksen ratkaisemisesta.

Muiden kirjain joukossa oli aapinen, eräitä lasten lukukirjoja,
lukuisia kuvakirjoja ja iso sanakirja. Kaikkia näitä hän tutki, mutta
enimmin kiinnittivät hänen mieltänsä kuvat, vaikka tosin myös ne
oudot pienet itikat, jotka peittivät kuvattomia sivuja, herättivät
hänessä ihmettelyä ja syviä tuumailuja.

Kyykkysillään pöydällä isänsä rakentamassa majassa -- sileä, ruskea,
paljas ruumis kumartuneena väkevien, sirojen käsien pitelemän kirjan
yli ja tuuhea musta tukka reunustamassa kaunismuotoista päätä
kirkkaine älykkäine silmineen -- tarjosi apinain Tarzan, pieni
alkuaikainen ihminen, nähtäväksi liikuttavan ja suurta tulevaisuutta
lupaavan näyn, vertauskuvan siitä, kuinka tietämättömyyden pimeästä
yöstä hapuillaan tiedon valoa kohti.

Hänen pienet kasvonsa olivat tutkimisesta jännittyneet, sillä hän
alkoi jo hämärästi käsittää, millä tavalla menetellen saisi outojen
pikku itikkain arvoituksen ratkaistuksi.

Auki levitetyssä aapisessa näkyi pieni apina, joka oli hänen itsensä
näköinen; koko ruumista, paitsi käsiä ja kasvoja, peitti värillinen
turkki, joksi hän luuli takkia ja housuja. Kuvan alla oli viisi
pientä itikkaa:

POIKA

Ja nyt hän oli juuri keksinyt, että sivulla tekstissä toistuivat nämä
viisi pikku kuviota monta kertaa samassa järjestyksessä. Lisäksi hän
pani merkille toisen asian -- että eri itikkamuotoja oli jokseenkin
vähän, mutta ne uudistuivat sitä lukuisammin, toisinaan yksinään,
mutta useimmiten monta rinnatusten.

Hitaasti hän käänteli lehtiä, tutkien kuvia ja tekstiä löytääkseen
jälleen yhtymän P-O-I-K-A. Sitten hän tapasikin sen erään kuvan alta,
joka esitti toista pientä apinaa ja sen vieressä outoa eläintä, joka
käveli nelin jaloin kuin sakaali ja muuten oli hiukan tämän näköinen.
Sen kuvan alla näyttivät itikat tällaisilta:

POIKA JA KOIRA

Siinä ne taas olivat, nuo viisi pientä hyönteistä, jotka aina
seurasivat pikku apinaa. Ja näin hän edistyi hitaasti, perin
hitaasti, sillä tietämättään hän oli ryhtynyt kovaan ja vaivaloiseen
yritykseen -- joka voi näyttää mahdottomalta -- oppia lukemaan,
vaikkei hänellä ollut vihiäkään kirjaimista ja kirjakielestä tai
siitä, että sentapaista oli olemassa.

Siitä hän ei suoriutunut päivässä tai viikossa, yhdessä kuukaudessa
tai yhdessä vuodessa, mutta hitaasti hän kuitenkin oppi yhä
lisää, päästyään ensin perille siitä, mitä mahdollisuuksia näihin
hyönteisiin kätkeytyi, ja niinpä hän viidentoista vanhana tunsi
kaikki eri kirjainyhdistelmät, jotka selittivät kuvia pienessä
aapisessa ja parissa kuvakirjassa.

Muiden kuin nimisanain merkityksestä ja käytöstä hänellä oli vain
perin heikot ja hämärät käsitteet.

Ollessaan kahdentoista vanha hän kerran löysi joukon lyijykyniä
pöydänkannen alaisesta huomaamattomasta laatikosta ja raapaistuaan
yhdellä niistä pöydän pintaan näki suureksi huvikseen, että siitä jäi
musta jälki.

Hän puuhaili niin hartaasti uudella lelullaan, että pöydän pinta tuli
piankin täyteen harakanvarpaita ja kynän lyijypää kului puuta myöten.
Silloin hän otti toisen kynän, mutta tällä kertaa hänellä oli varma
tarkoitus. Hänen teki mieli koettaa piirtää eräitä niistä itikoista,
jotka ryömivät hänen kirjojensa sivuja pitkin.

Se oli vaikeaa työtä, sillä hän piteli kynää kuin puukkoa, mistä
johtui, ettei kirjoittaminen suinkaan käynyt keveästi eivätkä
tulokset olleet kovinkaan tyydyttäviä.

Mutta hän jatkoi kokeitaan kuukausimäärin, milloin hänelle vain
tuli tilaisuutta käydä majassa, kunnes hän lopuksi yhä uudestaan
yrittämällä keksi tavan pitää kynää niin, että hänen oli helppo sitä
ohjata, ja sitten hän lopuksi kykeni kömpelösti piirtämään jokaisen
pikku itikan.

Näin hän alkoi oppia kirjoittamaan.

Kirjaimia jäljentäessä tuli hänen mieleensä laskea, kuinka monta
niitä oli, ja vaikka hän ei osannut laskea meidän tavallamme, oli
hänellä kuitenkin käsitys paljoudesta. Perustana hänen laskelmissaan
oli hänen sormiensa lukumäärä.

Tutkisteltuaan eri kirjoja hän sai varmuuden siitä, että oli löytänyt
kaikki erinäköiset itikat, jotka toistuivat eri yhtymissä, ja nämä
hän pani oikeaan järjestykseen hyvin helposti, sillä olihan hän
lukemattomia kertoja tarkastanut hauskaa kuva-aapista kannesta
kanteen.

Hän edistyi yhä pitemmälle. Parhaat lisät hän sai ison kuvallisen
tietosanakirjan ehtymättömästä varastosta, sillä hän oppi enemmän
kuvista kuin tekstistä vielä senkin jälkeen, kun oli päässyt perille
kuolleiden itikkain merkityksestä. Kun hän älysi, että sanat olivat
aakkosjärjestyksessä, huvitti häntä etsiä tuttuja sanoja, joiden
kohdalla muut sanat ja määritelmät yhä lisäsivät hänen tietojaan.

Seitsemäntoista vanhana hän oli oppinut lukemaan yksinkertaista
aapista ja päässyt täysin selville pikku itikkain oikeasta ja
ihmeellisestä tarkoituksesta.

Hän ei enää hävennyt karvatonta ruumistaan ja inhimillisiä
piirteitään, sillä nyt hänen järkensä sanoi, että hän oli eri rotua
kuin hänen villit ja karvaiset toverinsa. Hän oli I-H-M-IN-E-N,
he olivat A-P-I-N-O-I-T-A, ja pikku apinat, jotka oleilivat ja
liikuskelivat puiden latvoissa, olivat M-A-R-A-K-A-T-T-E-J-A. Hän
tiesi vielä, että vanha Sabor oli L-E-I-J-O-N-A, Histah K-Ä-Ä-R-M-E
ja Tantor E-L-E-F-A-N-T-T-I.

Tästä lähtien hän edistyi nopeasti. Suuren sanakirjan ja vilkkaan,
terveen älynsä avulla, joka jo perinnäisesti oli tavallista
terävämpi, hän arvasi monta asiaa, vaikkei voinut niitä oikein
ymmärtää, ja enimmäkseen hänen arvailunsa osui hyvin lähelle totuutta.

Hänen itsekasvatuksensa keskeytyi aika-ajoin, mikä johtui hänen
heimonsa vaelluksista, mutta vaikkei hän tällöin saanutkaan
käsitellä kirjojaan, etsivät hänen toimeliaat aivonsa yhä edelleen
mielenkiintoisten ongelmien selityksiä. Kaarnat ja tasaiset lehdet,
vieläpä paljaat paikat maassa olivat hänen kirjoitusvihkojaan, joihin
hän metsästyspuukkonsa kärjellä piirteli, mitä kulloinkin mietiskeli.

Silti hän ei lyönyt laimin elämän vakavampia velvollisuuksia, vaikka
näin noudattikin halua päästä kirjastonsa kaikkien salaisuuksien
perille. Hän harjoitteli suopunkinsa heittämistä ja käsitteli terävää
veistä, jota oli oppinut pitämään kunnossa hiomalla sitä sileihin
kiviin.

Heimo oli karttunut sen jälkeen kun Tarzan oli joutunut sen
jäseneksi, sillä Kertshakin johdolla he olivat kyenneet pelottamaan
muut heimot pois viidakosta, joten heillä oli tarpeeksi syötävää ja
tuskin ollenkaan vastusta naapurien ryöstöretkistä. Siksi nuoret
urokset tultuaan täysi-ikäisiksi pitivät parempana ottaa itselleen
vaimot omasta heimostaan tai ryöstää niitä muualta ja tuoda
Kertshakin ryhmään, eläen hänen kanssaan ystävyydessä, kuin koettaen
perustaa omia heimoja ja joutua vallasta tappelemaan peloittavan
Kertshakin kanssa. Toisinaan joku tovereita uskaliaampi koetti
jälkimmäistä mahdollisuutta, mutta vielä ei ollut ilmestynyt ketään,
joka olisi kyennyt riistämään valtikkaa hurjan ja väkevän apinan
kädestä.

Tarzanilla oli erikoinen asema heimon keskuudessa. Tosin häntä
pidettiin heihin kuuluvana, mutta kuitenkin myönnettiin, että siinä
oli eroa. Vanhemmat urokset joko eivät olleet häntä huomaavinaan tai
vihasivat häntä niin kiihkeästi, että ellei hän olisi ollut niin
ihmeteltävän nopea liikkeissään ja ellei voimakas Kaala olisi häntä
vimmatusti puolustanut, hänet olisi surmattu jo varhaisina vuosinaan.

Tublat oli hänen hellittämättömin vihamiehensä, mutta juuri Tublatin
vuoksi, hänen ollessaan noin kolmentoista vanha, loppuivat äkkiä
muiden hätyyttelyt ja hän sai olla rauhassa paitsi silloin kun joku
joutui merkillisen raivon valtaan, joka vaivaa monia viidakon julmia
petoja. Silloin ei kukaan ollut turvassa.

Sinä päivänä, jolloin Tarzan hankki itselleen muiden kunnioituksen,
oli heimo kerääntynyt pieneen hevosenkengän muotoiseen notkoon,
joka oli matalien kunnaiden keskellä ja vapaa viidakon rönsyistä
ja köynnöskasveista. Tätä aukeaa paikkaa ympäröivät joka puolelta
koskemattoman metsän mahtavat jättiläiset, joiden juurella pensasto
oli niin tiheä, että ainoa tie paljaalle tantereelle kulki puiden
ylimpien oksien kautta.

Tänne, missä sai olla turvassa häiriöiltä, heimo usein tuli koolle.
Notkon keskellä oli kummallinen savirumpu, jollaisia ihmisapinat
kyhäävät merkillisiä juhlamenoja varten. Näiden humua ovat ihmiset
joskus kuulleet viidakon kätköistä, mutta kukaan ei ole saanut niitä
läheltä katsella.

Monet matkailijat ovat nähneet jättiläisapinain rumpuja ja eräät
kuulleet niiden jyminää, mutta Tarzan, loordi Greystoke, on
epäilemättä ainoa inhimillinen olento, joka on itse ottanut osaa
näihin mielettömiin, villeihin ja riehuviin temppuihin.

Tällaisesta alkeellisesta juhlimisesta ovat epäilemättä peräisin
nykyisen kirkon ja valtion muodollisuudet ja juhlamenot, sillä
mittaamattomia aikoja sitten, ennen ihmissuvun ensimmäisiä jäseniä,
ovat julmat karvaiset edeltäjämme tanssineet ja temppuilleet
savirumpujen kumahdellessa ja troopillisen kuun kirkkaasti paistaessa
mahtavassa aarniometsässä, joka on tänään sama kuin harmaan
menneisyyden jo ammoin unohdettuina öinä, kun turkispeitteiset
esi-isämme laskeutuivat huojuvilta oksilta, notkeasti pudottaen
itsensä ensimmäisen kokouspaikan pehmeälle turvematolle.

Sinä päivänä, jolloin Tarzan kerta kaikkiaan vapautui vainosta,
saatuaan alati kokea sen uhkaa kolmetoista vuotta pitkän ikänsä
kahtenatoista vuotena, samosivat heimon jäsenet, lukumäärältään nyt
noin satakunta, vaiteliaina viidakon puiden alimpia oksia myöten ja
hypähtivät sitten ääneti pyöreän notkon tanterelle.

Rumpujuhlan aiheena oli aina jokin tärkeä tapahtuma heimon
keskuudessa -- kun esim. oli saatu voitto, otettu vangiksi tai
surmattu jokin pelätty viidakon asuja tai kun kuningas oli kuollut ja
uuden piti astua tilalle -- ja silloin noudatettiin määrättyjä menoja.

Tänään oli surmattu muuan vihollisheimoon kuulunut jättiläisapina, ja
kun Kertshakin kansa saapui paikalle, voitiin nähdä kahden väkevän
uroksen kantavan välissään kukistetun vihollisen ruumista.

He laskivat taakkansa savirummun ääreen ja kyyristyivät siihen
vartijoiksi, toisten asettuessa ruohikolle nukkumaan, kunnes nouseva
kuu antaisi merkin juhlaan.

Tuntikausia vallitsi pikku kentällä täydellinen hiljaisuus, paitsi
milloin sen keskeyttivät loistavahöyhenisten papukaijojen kirkuvat
huudot tai tuhannet visertelevät linnut lakkaamatta lennellessään
heleäin kämmekkäin ja liekehtivien kukkien seassa, jotka koristivat
aarniometsän kuninkaiden lukemattomia sammalpeitteisiä oksia.

Pimeyden tullessa apinat alkoivat liikuskella ja järjestyivät
pian isoksi piiriksi savirummun ympärille. Naaraat ja nuorimmat
kyyköttivät ulommassa piirissä, täysikäiset urokset taas niiden
edessä sisempänä. Rummun ääressä istui kolme vanhaa naarasta, joilla
oli kullakin ryhmyinen karahka kädessä.

Hitaasti ja hillitysti he alkoivat lyödä savirumpua, kun nousevan
kuun ensimmäiset heikot säteet hopeoivat puiden latvoja. Valon
lisääntyessä kävivät lyönnit yhä tiheämmiksi ja voimakkaammiksi,
kunnes lopulta villit, rytmikkäät kumahdukset kajahtelivat
kilometrien päähän aarniometsässä. Pedot keskeyttivät otusten pyynnin
ja kuuntelivat pää koholla ja korvat hörössä kumeata rummutusta,
joka oli merkkinä apinain erikoisesta juhlasta. Joskus kuului hurjaa
karjumista tai kimeää rääkkymistä vastaukseksi ihmisapinain villiin
jymyyn, mutta kukaan ei tullut lähelle urkkimaan tai uskaltanut
hyökätä niiden kimppuun.

Kun rummun kumina paisui suorastaan huumaavaksi, hyppäsi Kertshak
avoimella paikalla kyyköttävien uroksien ja rummuttavien naarasten
väliin. Siinä hän seisoi pystyssä, kääntäen päätään taaksepäin ja
katsoen nousevaa kuuta kohti, ja samalla takoi rintaansa valtavilla
karvaisilla nyrkeillään, päästäen kamalia karjahduksia.

Kolmasti kiiri tämä kammottava huuto korven autiossa hiljaisuudessa.
Sitten hän kyykistyi ja kiersi hiipivin askelin pitkin avointa
ympyrää, pysyen kaukana rumpualttarin vieressä lojuvasta
apinaruumiista, mutta kuitenkin pitäen yhä julmia, vihaisia, punaisia
silmiään siihen tähdättyinä. Nyt hyppäsi esille toinen uros, toisti
kuninkaansa hirveät karjahdukset ja seurasi hänen kintereillään.
Toiset tekivät samoin nopeassa tahdissa, niin että aarniometsä kaikui
heidän miltei keskeytymättömistä verenhimoisista ulvahduksistaan.

Tämän kaiken oli määrä haasteena esittää taistelun alkua.

Kun kaikki täysikasvuiset urokset olivat yhtyneet sotatanssiin, alkoi
toinen näytös, hyökkäys vihollista vastaan.

Temmaten valtavan nuijan vartavasten kerätystä oksakasasta Kertshak
ryntäsi raivokkaasti apinaraadon kimppuun ja antoi sille tuiman
iskun, samalla ilkeästi muristen ja korskuen. Rummun kumahdukset
yltyivät yhä, samoin iskut, kunnes kaikki urokset olivat lähestyneet
uhria, antaneet sille nuijastaan kolhaisun ja sitten yhtyneet
kuolemantanssin riehuntaan.

Tarzan oli mukana tässä villissä, hyppivässä laumassa. Hänen
ruskea, jäntevä ruumiinsa loisti kuutamossa ja näytti norjalta ja
sirolta kömpelöiden, karvaisten petojen rinnalla. Kukaan ei ottanut
väijyvämmin osaa kuviteltuun taisteluun, kukaan ei ollut julmempi
villissä hyökkäyksessä eikä kukaan kuolemantanssissa hypännyt niin
korkealle ilmaan kuin hän.

Puoli tuntia kesti vimmattua tanssia, sitten rumpu vaikeni Kertshakin
käskystä, ja rummuttajat kiirehtivät tanssijain parven puhki
kyyristelevien katselijain sekaan. Nyt urokset kuin yhtenä miehenä
ryntäsivät käsiksi raatoon, joka heidän hirveistä iskuistaan oli
muuttunut muodottomaksi karvaiseksi rykelmäksi.

Lihaa he harvoin saivat tarpeekseen, joten heidän meluisan juhlansa
päättäjäisiksi sopikin parhaiten tuoreen lihan syönti, ja tähän he
nyt kohdistivat kaiken huomionsa. Raateluhampaat upposivat vihollisen
ruhoon ja repelivät irti isoja kappaleita. Väkevämmät saivat
parhaimmat palat, heikompien jäädessä hyörimään tappelevan, murisevan
joukon kintereillä, vaanien tilaisuutta siepata pudonnut makupala tai
edes luu, ennenkuin kaikki olisi lopussa.

Tarzan halusi ja tarvitsi enemmän lihaa kuin apinat. Hän, lihaasyövän
rodun jälkeläinen, ei ollut mielestään koskaan saanut tarpeekseen
eläimellistä ravintoa. Niinpä hän nytkin pujotteli tappelevain
apinain lomitse, tavoitellen osuutta, jota hänen voimansa ei olisi
voinut hänelle milloinkaan hankkia.

Hänen kupeellaan heilui hänen isänsä metsästyspuukko, jolle hän oli
verrattomissa kirjoissaan näkemänsä mallin mukaan kyhännyt tupen.

Vihdoin hän pääsi nopeasti vähenevän herkun luo ja viilsi terävällä
veitsellään isomman palan kuin oli edes toivonut, kokonaisen
karvaisen kyynärvarren, joka pisti esiin mahtavan Kertshakin
jalkojen alta, ja Kertshak oli niin syventynyt kuninkaalliseen
kaappausoikeuteensa, ettei huomannut tätä majesteettirikosta. Sitten
pikku Tarzan keinotteli itsensä irti tappelevien parvesta, puristaen
julmaa saalistaan tiukasti rintaansa vasten.

Niiden joukossa, jotka turhaan kiertelivät tiheän lauman
ulkopuolella, oli myös vanha Tublat. Hän oli ollut ensimmäisiä herkun
kimpussa ja silloin saanut hyvän palan, jonka oli syönyt rauhassa
loitompana; nyt hän pyrki takaisin kaapatakseen lisää. Hän sattui
näkemään Tarzanin, kun tämä pääsi irti kynsivästä, sinne tänne
tuuppivasta joukosta. Tublatin pienet, ilkeät silmät välähtivät
rajusta vihasta, ja samalla niistä hehkui kiihkeä halu saada
haltuunsa pojan sieppaama herkkupala.

Mutta Tarzan oli myös nähnyt verivihollisensa ja arvaten pedon
aikeet juoksi nopeasti naaraiden ja poikasten luo, toivoen voivansa
kätkeytyä sinne. Tublat seurasi hänen kintereillään, eikä Tarzanilla
ollut muuta neuvoa kuin kiivetä johonkin läheiseen puuhun. Korkealle
hypähtäen hän sai kiinni alaoksasta, tarttui saaliiseensa hampaillaan
ja kiipesi kiireesti ylöspäin -- Tublat yhä perässä.

Yhä ylemmäs hän kapusi metsän jättiläisen huojuvaan latvaan asti,
jonne hänen painava ahdistajansa ei enää uskaltanut tulla. Sinne
Tarzan istuutui ja syyti iva- ja haukkumasanoja raivostuneelle,
vaahtoavalle pedolle, joka oli häntä toistakymmentä metriä alempana.

Mutta silloin Tublatin valtasi hullu raivo.

Hirvittävästi ulvoen ja karjuen hän ryntäsi maahan naaraiden ja
nuorten parveen, upotti raateluhampaansa moniin heikkoihin niskoihin
ja repi isoja kappaleita niiden selästä ja rinnasta, jotka joutuivat
hänen kynsiinsä.

Istuen heleässä kuunvalossa Tarzan oli tämän raivoisan näytelmän
todistajana. Hän näki naaraiden ja poikasten suinpäin pakenevan
ylös puihin. Sitten saivat isot uroksetkin kokea hullun kumppaninsa
puraisuja ja kaikki kiirehtivät kauhistuneina ympäröivän metsän
pimeään suojaan.

Lopuksi oli paikalla enää vain muuan myöhästynyt apina. Tämä riensi
hurjaa vauhtia sitä puuta kohti, jonka latvassa Tarzan istui, ja
hänen kintereillään seurasi hirveä Tublat. Se oli Kaala, ja heti kun
Tarzan näki, että Tublat oli saamaisillaan hänet kiinni, laskeutui
hän nopeasti kuin putoava kivi oksalta oksalle kasvattiemonsa avuksi.

Nyt Kaala oli jo puun oksien alla, ja hänen yläpuolellaan odotti
Tarzan kilpajuoksun tulosta.

Kaala hyppäsi ilmaan ja tarttui oksaan, joka oli vain hiukan
korkeammalla kuin mihin Tublat yletti suorastaan maasta. Kaala olisi
ehtinyt turvaan, mutta silloin kuului rasahdus, oksa murtui ja
lennätti hänet Tublatin päälle, joka tuupertui nurin.

Molemmat olivat heti taas jalkeilla, mutta vaikka he olivatkin
nopeita liikkeissään, oli Tarzan vielä nopeampi, ja raivostunut
Tublat näki nyt edessään ihmislapsen, joka seisoi hänen ja Kaalan
välillä.

Mikään ei olisikaan ollut julmalle pedolle mieluisampaa ja riemusta
karjahtaen Tublat hyökkäsi pikku loordi Greystoken kimppuun. Mutta
hänen hampaansa eivät päässeet puraisemaan pähkinänruskeaa ihoa.

Jäntevä käsi tarttui Tublatin karvaiseen kurkkuun, ja toinen työnsi
kymmenisen kertaa terävän metsästyspuukon leveään rintaan. Pistot
seurasivat toisiaan nopeasti kuin salamanvälähdykset ja lakkasivat
vasta sitten kun Tarzan tunsi vihollisensa lyyhistyvän kokoon.

Kun ruumis lojui hengetönnä maassa, laski Tarzan toisen jalkansa
niskalle, kohotti silmänsä täysikuuhun, keikautti nuorta päätänsä
uhmaavasti taaksepäin ja päästi ilmoille heimonsa villin ja
peloittavan sotahuudon.

Yksitellen pudottautuivat hänen heimolaisensa lehväisistä
pakopaikoistaan ja kerääntyivät piiriksi Tarzanin ja hänen voitetun
vihollisensa ympärille. Kun he olivat kaikki saapuvilla, kääntyi
Tarzan heihin päin.

"Minä olen Tarzan", huusi hän. "Minä olen suuri tappaja. Varokaa
hätyyttämästä Tarzania ja hänen emoansa Kaalaa! Teidän joukossanne ei
ole ketään niin mahtavaa kuin Tarzan. Varokoot hänen vihollisensa."

Katsoen suoraan Kertshakin ilkeihin punaisiin silmiin nuori loordi
Greystoke löi tukevaan rintaansa ja päästi vielä kerran ilmoille
uhkavaatimuksensa.




KAHDEKSAS LUKU

Puunlatvasta metsästämässä


Tappojuhlan jälkeisenä aamuna heimo lähti vitkalleen metsän läpi
takaisin rannikolle päin. Tublatin ruumis jäi sille paikalle, johon
oli kaatunut, sillä Kertshakin kansa ei syö omia vainajiaan.

Retken varrella he verkalleen haeskelivat ruokaa. Kaikenlaisia
hedelmiä he löysivät yllin kyllin ja toisinaan linnunpoikasia, munia,
matelijoita ja hyönteisiä. Pähkinät he murskasivat voimakkailla
hampaillaan tai kivien välissä, jos ne olivat liian kovia.

Kerran osui vanha Sabor heidän tielleen ja pani heidät kiireimmiten
kapuamaan korkeille oksille, sillä jos hän kunnioittikin heidän
lukuaan ja teräviä hampaitaan, niin hekin puolestaan pitivät yhtä
suuressa arvossa hänen hurjaa rohkeuttaan ja käpäliensä voimaa.

Tarzan istui matalalla oksalla ihan sen kohdan yläpuolella, missä
Saborin notkea ja majesteetillinen hahmo hiipi tiheän viidakon läpi.
Hän heitti ananaksen kansansa iänikuisen vihollisen niskaan. Leijona
pysähtyi ja katseli ylöspäin virnistelevää apinapoikaa kohti, pieksi
vihaisesti hännällään ja muristen paljasti keltaiset hampaansa,
jolloin huulet kiristyivät ryppyihin ja ilkeät silmät kapenivat
raivoa ja vihaa uhkuviksi raoiksi. Korvat luimussa se katsoi Tarzania
suoraan silmiin ja päästi kuuluville karjuvan taisteluhaasteensa.

Turvalliselta oksaltaan apinalapsi huusi heti heimonsa tuiman
vastauksen. Hetkisen he silmäilivät toisiaan ääneti, sitten peto
kääntyi viidakkoon, joka nielaisi sen kuin meri heitetyn kiven.

Mutta Tarzanin mieleen juolahti suurenmoinen suunnitelma. Koska hän
oli ottanut hengiltä rajun Tublatin, niin eikö hän siis ollut mahtava
taistelija? Jos hän nujertaisi kavalan Saborin, olisi hän myös
mahtava metsästäjä.

Hänen pienen englantilaisen sydämensä pohjalla oli kova halu peittää
alastomuutensa vaatteilla, sillä kuvakirjastaan hän oli oppinut, että
kaikki ihmiset olivat puettuja, kun taas marakatit, apinat ja kaikki
muut elolliset olivat alastomia.

Varmasti olivat siis vaatteet suuruuden todellinen tunnus --
osoittaen ihmisen ylemmyyttä kaikkien eläinten rinnalla, sillä
tietenkään ei voinut olla muuta syytä noiden kiusallisten vehkeiden
käyttöön.

Monta täysikuuta sitten, kun hän oli ollut paljon pienempi, hän
oli halunnut Saborin, naarasleijonan, tai Numan, urosleijonan,
tai Shitan, leopardin, nahkaa peittääkseen karvattoman ruumiinsa,
ettei enää olisi inhoittavan Histah-käärmeen kaltainen. Mutta nyt
hän oli ylpeä sileästä ihostaan, sillä se oli merkkinä siitä, että
hän polveutui mahtavasta rodusta, ja niin hänessä heräsi kaksi
ristiriitaista halua: käydä alasti, siten ylpeästi osoittaakseen
alkuperäänsä tai noudattaa oman heimonsa tapoja ja ryhtyi käyttämään
ilkeyttäviä ja epämukavia vaatekappaleita.

Heimon jatkaessa verkkaista kulkuaan metsän läpi, Saborin mentyä
matkoihinsa, oli Tarzanin mielessä yhä se suunnitelma, kuinka hän
surmaisi vihollisensa, eikä hän sitten monena päivänä voinutkaan
juuri mitään muuta ajatella.

Pian hän kuitenkin sai muuta mietittävää.

Äkkiä alkoi olla niin pimeä kuin keskiyöllä. Viidakon äänet
vaikenivat. Puut seisoivat liikkumatta kuin lamautuneina odottaen
äkillistä tuhoa. Koko luonto odotti -- kukaan ei tiennyt mitä.

Kaukaa alkoi vihdoin kuulua heikkoa, kumeaa, surullista vinkunaa.
Lähemmäksi, yhä lähemmäksi se tuli ja kävi äänekkäämmäksi. Isot
puut taipuivat yhtä aikaa, ikäänkuin mahtava käsi olisi painanut
niitä maata kohti. Yhä matalammalle ne kumartuivat, eikä kuitenkaan
kuulunut muuta ääntä kuin tuulen syvä ja kammottava valitus.

Sitten viidakon jätit äkkiä ponnahtivat pystyyn, heiluttaen valtavia
latvojaan, ikäänkuin vihaisina osoittaisivat mieltään. Terävä ja
sokaiseva salama välähti taivaalla vaeltavista mustista pilvistä,
ja ukkosen jyrähdykset pauhasivat vimmatusti. Vedenpaisumus syöksyi
maahan -- kaikki manalan vallat kävivät viidakon kimppuun.

Heimo kyykisteli isojen puitten juurella, väristen kylmästä sateessa.
Pimeyttä halkovan salaman valossa näkyi hurjasti heiluvia oksia,
viuhuvia lonkeroita ja taipuvia runkoja.

Väliin joku metsän vanhuksista murskautui välähtävän salaman
satuttamana tuhansiksi sirpaleiksi ja veti mukanaan lukemattomia
oksia ja pienempiä naapureitaan, mikä yhä lisäsi troopillisen
aarniometsän sekasortoa. Pyörremyrskyn käsissä sinkoili oksia,
suuria ja pieniä, rajusti liikehtivän vihannuuden halki, kuolemaksi
ja tuhoksi tiheästi asutun maailman lukemattomille onnettomille
asukkaille.

Tuntikausia jatkui myrsky lakkaamatta, ja heimo kyyristeli yhä
pelosta väristen. Ollen alituisessa vaarassa joutua kaatuvien
puiden ja oksien alle ja lamautuneina välähtelevistä salamoista
ja jyrähdyksistä he pysyttelivät surkeina koossa, kunnes myrsky
vaimenisi.

Loppu oli yhtä äkillinen kuin alkukin. Tuuli lakkasi, aurinko paistoi
-- luonto hymyili jälleen. Vettä tiukkuvat lehdet ja oksat, uhkeiden
kukkien märät kuvut välkkyivät palaavan päivän loisteessa. Ja yhtä
pian kuin luonto unohti kauhunsa, tointuivat siitä myös sen lapset.
Toimelias elämä jatkui kuten aikaisemmin ennen pimeyttä ja pelkoa.

Mutta Tarzanille oli nyt selvinnyt vaatteiden salaisuus. Kuinka
mukavaa olisikaan ollut Saborin paksun nahan alla! Ja niin sai
seikkailuhalu uutta virikettä.

Useita kuukausia oleskeli heimo rannikolla, missä Tarzanin maja oli,
ja opinnot veivät suurimman osan hänen aikaansa; mutta aina kun hän
kuljeskeli metsässä, piti hän valmiina suopunkiaan. Monet pikku
eläimet joutuivat hänen nopeasti viskaamaansa silmukkaan.

Kerran se osui Hortan, metsäkarjun, lyhyeen niskaan ja tämän vimmatut
ponnistelut päästä vapaaksi tempaisivat Tarzanin maahan oksalta,
jolla hän oli maannut vaanimassa. Väkevä karju kääntyi kuullessaan
hänen putoavan, ja nähdessään siinä vain helpon saaliin se painoi
päänsä alas ja hyökkäsi hämmästyneen pojan kimppuun.

Onneksi Tarzan ei ollut loukkaantunut putoamisestaan, sillä kissan
tavoin hän oli levittänyt kaikki neljä raajaansa välttääkseen
tärähdystä. Heti hän oli pystyssä, ja hypäten kuin apina hän pääsi
turvaan oksalle. Hortan turhaan koettaessa häntä tavoittaa.

Näin Tarzan kokeillen oppi oudon aseensa vahvat sekä heikot puolet.
Tällä kertaa hän tosin menetti pitkän köytensä, mutta hän tiesi,
että jos Sabor olisi vetänyt hänet oksalta, niin loppu olisi
todennäköisesti ollut toinen, sillä epäilemättä hän silloin olisi
menettänyt henkensä.

Uuden köyden punomiseen meni häneltä monta päivää, mutta kun
se vihdoin oli valmis, lähti hän taas metsästämään, asettuen
väijyksiin tiheälatvaiselle oksalle, joka riippui veden luo vievän
paljonkuljetun polun yllä.

Useat pikku eläimet kulkivat ehein nahoin hänen ohitseen. Hän ei
välittänyt niin mitättömästä saaliista. Jonkin isomman otuksen piti
näyttää toteen hänen aseensa tehokkuus.

Vihdoin tuli se, jota hän etusijassa odotti. Notkeat lihakset
pullistuneina välkkyvän taljan alla, täyteläisenä ja kiiltävänä tuli
Sabor, naarasleijona. Pehmeät käpälät astelivat ääneti kapeaa polkua.
Päätänsä se piti korkealla, ollen alati varuillaan, ja pitkä häntä
heilui siroin kääntein hitaasti edestakaisin.

Yhä lähemmäksi se tuli paikkaa, missä Tarzan piili oksalla, pitäen
pitkää suopunkiaan valmiina heittoon.

Kuin pronssipatsas, hiljaa kuin muuri oli siinä Tarzan kyyryssä.
Sabor oli menossa alitse. Se astui ohitse askeleen -- toisen,
kolmannenkin, mutta silloin salavihkainen ansa suhahti lentoon.

Hetkisen riippui levällään oleva silmukka leijonan pään yllä kuin
käärme, mutta samassa kuin peto katsahti ylöspäin, keksiäkseen
mistä suopungin suhahdus oli lähtöisin, kiertyi, köysi sen kaulaan.
Nopealla tempaisulla Tarzan tiukensi silmukkaa, päästi köyden ja
piteli molemmin käsin itseään kiinni oksalla.

Sabor oli paulassa. Yhdellä loikkauksella ryntäsi säikähtynyt peto
viidakkoon, mutta Tarzan ei enää menettänyt toista köyttä eikä
saalistaan samoin kuin edellisellä kerralla. Kokemuksesta hän oli
saanut oppia ja ajoissa sitonut köyden pään siihen puuhun, jossa hän
istui. Loikatessaan leijona tunsi köyden puristuvan yhä kireämmälle,
teki ilmassa täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti mätkähtäen
selälleen.

Näin pitkälle oli Tarzanin suunnitelma täysin onnistunut; mutta kun
hän tarttui köyteen ja otti tukea kahden vahvan oksan haarukasta,
huomasi hän, ettei ollutkaan helppoa kiskoa väkevää, rimpuilevaa,
kynsivää, purevaa ja murisevaa otusta puuhun hirtettäväksi.

Vanha Sabor oli tavattoman painava, ja kun se harasi vastaan
mahtavilla käpälillään, olisi vain itse Tantor, elefantti saanut sen
liikkeelle.

Leijona oli taas polulla, mistä se saattoi nähdä konnankujeen
tekijän. Raivosta karjaisten se teki äkkihyökkäyksen ja ponnahti
korkealle ilmaan Tarzania kohti, mutta kun sen valtava ruho pääsi
oksalle, jolla Tarzan oli istunut, ei tätä enää siinä ollut. Sen
sijaan hän nyt keveästi keinui ohuemmalla oksalla, muutaman metrin
päässä vankia ylempänä.

Hetken aikaa Sabor pysytteli oksalla Tarzanin heitellessä risuja sen
suojattomaan päähän. Sitten peto pudottautui taas maahan, ja Tarzan
kiirehti tarttumaan köyteen; mutta Sabor oli nyt huomannut, että
sitä piteli vain ohut nuora, ja kohta se katkaisi tämän valtavilla
hampaillaan, ennenkuin Tarzan oli toistamiseen ehtinyt tiukentaa
silmukkaa.

Tarzan oli äkeissään. Hänen huolellinen suunnitelmansa oli rauennut
tyhjiin, ja niin hän istui haukuskellen ärisevää petoa ja irvistellen
sille parhaansa mukaan.

Sabor käyskenteli edestakaisin puun juurella kolme tuntia. Neljä
kertaa se kyyristyi, mutta yhtä hyvin se olisi voinut saada kynsiinsä
tuulta, joka suhisi puiden latvoissa.

Vihdoin Tarzan väsyi leikkiin, hihkaisi lähtiäisiksi, heitti hyvin
tähdätyn pehmeän ja tahmean hedelmän vihollisensa sähisevään kuonoon
mäsäksi ja lennätti itseään nopeasti puusta puuhun parinkymmenen
metrin korkeudella maasta, ollen taas pian heimolaistensa luona.

Täällä hän kertoi seikkailunsa, rehenteli ja kerskaili, niin että se
herätti kunnioitusta katkerimmissa vihamiehissäkin, kun taas Kaala
suorastaan tanssi ilosta ja ylpeydestä.




YHDEKSÄS LUKU

Ihminen ihmistä vastaan


Näin eleli Tarzan apinain kesken aarniometsissä monta vuotta
ilman mainittavia muutoksia, paitsi että hän tuli yhä vahvemmaksi
ja viisaammaksi ja oppi kirjoistaan yhä enemmän siitä oudosta
maailmasta, joka oli jossakin ulkopuolella.

Hänestä ei elämä milloinkaan ollut yksitoikkoista tai ikävää. Olihan
siellä aina Pisah, kala, jota saattoi pyydystää monista virroista
ja pienistä järvistä, ja Sabor pelättävine serkkuineen pakottamassa
olemaan alati varuillaan ja antamassa jännitystä ja viehätystä joka
hetkelle, jonka hän vietti maan pinnalla.

Usein he vainosivat häntä, ja vielä useammin hän niitä, ja vaikka
ne eivät koskaan saaneetkaan häntä julmiin teräviin kynsiinsä, niin
sattui toisinaan, että tuskin olisi voinut panna paksua lehteä niiden
käpälien ja hänen pehmeän nahkansa väliin.

Nopea oli Sabor naarasleijona, ja nopeita olivat Numa ja Shita, mutta
Tarzan oli kuin salama.

Tantorin, elefantin, kanssa hän pääsi ystäväksi. Kuinka? Älkää kysykö
minulta. Mutta viidakon asujamet tietävät, että monina kuutamoisina
öinä Tarzan ja Tantor käyskentelivät yhdessä, ja milloin tie oli
selvä, sai Tarzan ratsastaa korkealla Tantorin selässä.

Koko muu viidakko oli hänen vihollisiaan, lukuunottamatta hänen omia
heimolaisiaan, joista useat olivat hänen ystäviään.

Monta näiden vuosien päivistä hän vietti isänsä majassa, jossa vielä
olivat koskemattomina hänen vanhempiensa ja Kaalan pienokaisen luut.
Kahdeksantoista vanhana hän luki sujuvasti ja ymmärsi miltei kaikki,
mitä kerrottiin lukuisissa hyllyillä olevissa teoksissa.

Hän osasi myös kirjoittaa painokirjaimilla nopeasti ja selvästi,
mutta kirjoituskirjaimia hän ei osannut käyttää, sillä vaikka hänen
aarteittensa joukossa oli monia kirjoitusvihkoja, oli majassa niin
vähän kirjoitettua englantia, että hänen mielestään ei kannattanut
ryhtyä tämän toisen kirjoitustavan opiskeluun. Lukea hän sitä sentään
osasi, vaikkakin työläästi.

Näin hän siis kahdeksantoista vanhana oli nuori englantilainen
loordi, joka ei osannut puhua englantia, mutta joka kuitenkin luki
ja kirjoitti äidinkieltänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muuta
inhimillistä olentoa kuin itsensä, sillä sitä pientä aluetta, jossa
hänen heimonsa oleili, ei kostuttanut mikään iso joki, jota myöten
sisämaan villit heimot olisivat kulkeneet. Kolmelta puolen sen
sulkivat sisäänsä korkeat kukkulat, ja neljännellä oli meri. Se
kuhisi leijonia, leopardeja ja myrkyllisiä käärmeitä. Sen koskematon,
vaikeakulkuinen viidakko ei ollut vielä houkutellut luokseen ketään
sen rajojen ulkopuolella asuvaa pelotonta uudisasukasta.

Mutta kun apinain Tarzan eräänä päivänä istui isänsä majassa,
ponnistellen uuden kirjan salaperäisyyksien kimpussa, häiriytyi hänen
viidakkonsa entinen rauha ainiaaksi.

Kaukana idässä päin tuli outo yksirivinen matkue matalan harjanteen
yli.

Etunenässä oli viisikymmentä mustaa soturia aseenaan pitkiä
jousia, myrkytettyjä nuolia ja hoikkia puukeihäitä, joiden päät
oli kovennettu paahtamalla niitä hiljaisella tulella. Selässä
he kantoivat soikeita kilpiä, nenässä isoja renkaita, ja heidän
kiherävillaisista päistään pisti esiin heleänvärisiä höyhentöyhtöjä.
Heidän otsaansa oli tatuoitu kolme yhdensuuntaista värillistä viivaa
ja rintaan kolme samankeskistä ympyrää. Heidän keltaiset hampaansa
oli viilattu teräväkärkisiksi, ja paksut lerppahuulet yhä lisäsivät
heidän ulkonäkönsä eläimellisyyttä.

Heidän perässään astui useita satoja vaimoja ja lapsia,
joista edelliset kantoivat päänsä päällä raskaita taakkoja --
keittoastioita, talouskaluja ja norsunluuta. Takana kulki satakunta
sotilasta, jotka olivat etujoukon kaltaisia.

Kulkueen kokoonpanosta ilmeni, että he paljon enemmän pelkäsivät
hyökkäystä takaapäin kuin niitä vihollisia, jotka voisivat vaania
heidän edellään. Ja niin olikin asian laita, sillä he pakenivat
valkoisen miehen sotilaita, jotka olivat heitä niin rasittaneet kumin
ja norsunluun keruulla, että he eräänä päivänä olivat hyökänneet
voittajiensa kimppuun ja surmanneet valkoisen upseerin ja pienen
osaston hänen mustaa joukkoaan.

Monta päivää he olivat ahmineet lihaa, mutta sitten oli tullut
vahvempi joukko-osasto ja yöllä hyökännyt heidän kyläänsä kostaakseen
toverien kuoleman.

Sinä yönä oli valkoisen miehen mustilla sotilailla ollut yllinkyllin
lihaa, ja pieni jäännös kerran niin mahtavasta heimosta oli lähtenyt
pakoon synkkään viidakkoon, tuntemattomia vaiheita ja vapautta kohti.

Mutta mikä oli vapautta ja onnea näille villeille mustille, se
merkitsi häiriötä ja kuolemaa heidän uuden kotipaikkansa monille
kesyttömille asujamille.

Kolme päivää tämä retkikunta marssi hitaasti yhä syvemmälle
tuntemattomaan ja tiettömään metsään, kunnes he vihdoin varhain
neljäntenä päivänä joutuivat vähäisen joen läheiselle pienelle
alueelle, joka ei näyttänyt niin sankasti kasvullisuuden peittämättä
kuin muut seudut.

Täällä he ryhtyivät rakentamaan uutta kylää, ja kuukaudessa he olivat
raivanneet melkoisen alueen, pystyttäneet majoja ja paaluaitauksia,
istuttaneet jamsia ja maissia, ja niin heidän vanha elämänsä
jatkui uudessa kodissa. Täällä ei ollut valkoisia miehiä eikä
sotilaita, eikä ollut pakko kerätä kumia ja norsunluuta julmille ja
kiittämättömille kiusaajille.

Monta kuukautta kului, ennenkuin mustat uskalsivat lähteä pitemmälle
uuden kylänsä ympäristöjä tutkimaan. Useat heistä olivat jo
joutuneet vanhan Saborin saaliiksi, ja kun viidakko vilisi julmia
ja verenhimoisia petoja, leijonia ja leopardeja, ei norsunluun
pyydystäjäin tehnyt mieli jättää turvallisia paaluaitauksiaan.

Mutta eräänä päivänä lähti Kulonga, vanhin kuninkaan Mbongan poika,
kauas lännenpuolisiin tiheikköihin. Varovasti hän asteli, notkea
keihäs alati valmiina, vasemmassa kädessään lujasti pidellen pitkää
soikeaa kilpeä siloisen mustan ruumiinsa suojana. Selässään hänellä
oli jousensa ja kilpensä yllä viinessä monta norjaa ja suoraa nuolta;
ne oli huolellisesti voideltu paksussa, tummassa, tervaisessa
aineessa, joka tuotti kuoleman, kun pieninkin erä sitä pääsi
ruumiiseen.

Yö yllätti Kulongan kaukana hänen isänsä kylän paaluaidoista, mutta
yhä hänen matkansa määrä oli länteen. Vihdoin hän kiipesi suuren puun
oksalle, kyhäsi itselleen makuupaikan ja laskeutui levolle.

Muutaman kilometrin päässä hänestä länteen päin nukkui Kertshakin
heimo.

Varhain seuraavana aamuna olivat apinat liikkeellä etsien itselleen
ravintoa viidakosta. Tapansa mukaan Tarzan suuntasi matkansa majaan
päin ja oli hiljalleen metsästellen saanut vatsansa täyteen,
saapuessaan rantamalle.

Apinat hajaantuivat joko yksin tai kaksittain ja kolmittain eri
suuntiin, mutta pysyttelivät aina niin lähellä toisiaan, että
saattoivat kuulla hälytysmerkin.

Kaala käyskenteli vitkalleen erästä norsunpolkua pitkin itään päin ja
käänteli ahkerasti oksia ja rankoja etsiessään syötäviä hyönteisiä
ja sieniä, kun outo, hiljainen äännähdys sai hänet jännittyneenä
tarkastamaan ympäristöään.

Hänen edessään kulki polku viisikymmentä metriä ihan suoraan, ja
lehväisen tunnelin toisessa päässä hän näki salavihkaa hiipivän oudon
ja peloittavan olennon.

Se oli Kulonga.

Kaala ei jäänyt odottamaan nähdäkseen lisää, vaan kääntyi ja lähti
nopeasti polkua pitkin takaisin. Hän ei juossut, vaan heimolaistensa
tavoin, kun niitä ei hätyytetty, koetti vain välttää taistelua.

Hänen kintereillään seurasi Kulonga. Tässä oli saatavissa lihaa. Hän
voisi tappaa ja sitten herkutella koko tämän päivän. Hän kiiruhti
eteenpäin keihäs valmiina heittoon.

Polun mutkassa hän jälleen näki Kaalan. Hän jännitti kätensä
taaksepäin, ja lihakset pullistuivat sileän nahan alla. Käsi työntyi
eteenpäin, ja keihäs suhahti Kaalaa kohden.

Se oli huono heitto. Keihäs vain raapaisi apinan kylkeä.

Raivosta ja tuskasta älähtäen Kaala hyökkäsi kiusaajansa, kimppuun.
Heti alkoivat myös puut ritistä, kun Kaalan heimolaiset kuultuaan
hänen huutonsa kiiruhtivat paikalle.

Samassa Kulonga otti esiin jousensa ja sovitti siihen kiireesti
nuolen. Hän jännitti aseen, ja kohta lävisti myrkytetyn nuolen kärki
suuren ihmisapinan sydämen.

Kauheasti kiljahtaen Kaala kaatui suulleen maahan heimonsa
hämmästyneitten jäsenten eteen.

Ulvoen ryntäsivät apinat Kulongaa kohti, mutta varova villi pakeni
pitkin polkua kuin säikytetty antilooppi. Hän tunsi jonkun verran
näiden villien karvaisten olentojen julmuutta, eikä hänellä ollut
muuta mielessä kuin niin suuren joukon nähdessään pelastaa nahkansa.

He ajoivat häntä takaa samoten puita pitkin hyvän aikaa, mutta
vihdoin he toinen toisensa jälkeen jättivät ajonsa ja palasivat
murhenäytelmän paikalle.

Yksikään heistä ei ollut ennen nähnyt muuta ihmistä kuin Tarzanin,
ja niinpä he kummastelivat, mikä ihmeellinen olento oli tunkeutunut
heidän viidakkoonsa.

Kaukana sieltä sijaitsevan majan luona Tarzan kuuli heikkoa
kaikua tästä metakasta, ja käsittäen, että jotakin vakavaa oli
tekeillä heimon keskuudessa, hän lähti nopeasti sinne päin.
Saavuttuaan paikalle hän näki koko heimon olevan koolla kiihkeästi
lörpöttelemässä hänen surmatun kasvatusäitinsä ruumiin ympärillä.

Tarzanin suru ja viha oli rajaton. Yhä uudestaan hän päästi ilmoille
hirveän kostonhuutonsa. Hän löi leveätä rintaansa nyrkeillään,
lankesi sitten Kaalan ruumiin ääreen ja nyyhki yksinäisen sydämensä
surua.

Todellakin on suuri tappio, kun kadottaa koko maailman olennoista sen
ainoan, joka on osoittanut rakkautta ja hellyyttä.

Mitäpä siitä, että Kaala oli julma ja hirveä apina! Tarzanille
hän oli ollut ystävällinen, Tarzanin mielestä hän oli kaunis.
Kaalalle hän oli tietämättään tuhlannut kaiken sen kunnioituksen
ja rakkauden, jota tavallinen poika tuntee omaa äitiään kohtaan.
Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta äitiä, ja siksi Kaala sai
vaikkakin sanattomasti kaiken sen, mikä olisi kuulunut kauniille ja
rakastettavalle lady Alicelle, jos tämä olisi elänyt.

Ensi surunpurkauksen jälkeen Tarzan malttoi mielensä ja sai
kyselemällä heimon jäseniltä, jotka olivat nähneet Kaalan lopun,
tietää kaikki mitä heidän köyhä sanastonsa saattoi kertoa. Siinä oli
kuitenkin tarpeeksi. He kertoivat hänelle oudosta, karvattomasta,
mustasta, sulkapäisestä apinasta, joka oli sinkauttanut kuoleman
hoikasta oksasta ja sitten juossut nopeasti kuin Bara-hirvi nousevaa
aurinkoa kohti.

Tarzan ei odottanut enempää, vaan lähti nopeasti matkalle pitkin
puiden oksia. Hän tunsi elefanttipolun mutkat, joita myöten Kaalan
surmaaja oli paennut, ja niinpä hän oikaisi suoraan viidakon halki
saadakseen kiinni mustan soturin, joka todennäköisesti kulkisi pitkin
kiertelevää polkua. Hänen kupeellaan oli hänen tuntemattoman isänsä
metsästyspuukko, ja olalla riippui pitkä suopunki.

Tunnin päästä hän jälleen tuli polulle, kapusi alas ja tutki tarkoin
maata. Pienoisen puron rantamudassa hän huomasi jälkiä, jollaisia
koko viidakossa vain hän itse oli jättänyt, mutta nämä olivat paljon
suurempia. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Ajoiko hän takaa ihmistä --
oman rotunsa jäsentä?

Maassa oli kaksi sarjaa jälkiä, jotka kulkivat vastakkaisiin
suuntiin. Hänen otuksensa oli siis jo mennyt tästä pakomatkallaan.
Hänen tutkiessaan tuoreempia jälkiä putosi erään jäljen reunalta
pikkuinen kokkare sen pohjalle -- ahaa, jäljet olivat ihan tuoreet,
hänen saaliinsa oli siis juuri äsken sivuuttanut tämän paikan.

Tarzan turvautui taas puihin ja lähti nopeasti ja ääneti matkalle,
kulkien korkealla polun yläpuolella. Hän oli samonnut tuskin
kilometriä, kun saavutti mustan soturin, joka seisoi pienellä
avoimella paikalla. Kädessä hänellä oli siro jousensa, johon hän oli
sovittanut kuolemaa tuottavan nuolen. Vastapäätä, avoimen paikan
toisella puolella, seisoi Horta, metsäkarju, pää alaspainettuna ja
torahampaat vaahdossa, valmiina hyökkäämään.

Tarzan tarkasteli kummastellen allaan olevaa outoa olentoa --
hänenlaisensa se oli muodoltaan, mutta kuitenkin perin erilainen
kasvoiltaan ja väriltään. Hänen kirjoissaan oli tosin kuva
_neekeristä_, mutta kuinka erilainen olikaan ollut kehno, kuollut
painokuva verrattuna tähän kiiltävän mustaan, kamalaan olentoon, joka
sykki elämää.

Kun mies seisoi siinä jousi jännitettynä, ei Tarzanin huomio
kiintynyt niin paljon siihen, että hän oli _neekeri_, vaan hän näki
kuvakirjassa esitetyn _ampujan_:

A:LLA ALKAA AMPUJA.

Kuinka ihmeellistä! Tarzan melkein ilmaisi läsnäolonsa; niin
kiihkoissaan hän oli löydöstään.

Mutta sitten tapahtui hänen allaan jotakin. Jäntevä musta käsi oli
kiristänyt jousenkaarta, Horta, metsäkarju, hyökkäsi, jolloin musta
sinkautti pienen myrkkynuolen, ja Tarzan näki sen lentävän nopeasti
kuin ajatus ja iskevän karjun harjaniskaan.

Tuskin oli nuoli jättänyt jousen, kun Kulonga pani siihen toisen,
mutta Horta, karju, oli hänen kimpussaan niin äkkiä, ettei hänellä
ollut aikaa sitä ampua. Yhdellä loikkauksella musta hyppäsi ryntäävän
pedon yli, kääntyi uskomattoman nopeasti ja lennätti toisen nuolen
Hortan selkään.

Sitten ampuja kapusi läheiseen puuhun.

Horta pyörähti ympäri hyökätäkseen jälleen vihollisensa kimppuun.
Kymmenkunta askelta se pääsi, mutta alkoi sitten hoippua ja kellahti
kyljelleen. Vähän aikaa sen lihakset vääntelivät, sitten se makasi
hiljaa.

Kulonga tuli alas puustaan. Kupeeltaan hän otti puukon, viilsi sillä
isoja kappaleita karjun ruumiista, teki tulta polun keskelle, paistoi
lihan ja söi itsensä kylläiseksi. Loput karjusta hän jätti koskematta.

Tarzan katseli jännittyneenä. Tappamisen himo hehkui hurjana hänen
villissä rinnassaan, mutta oppimisen halu oli sitäkin suurempi. Hän
päätti seurata villiä hetken aikaa saadakseen tietää, mistä hän tuli.
Hän voisi surmata vihollisensa myöhemmin, kun jousi ja tuhoisat
nuolet eivät olisi ulottuvilla.

Kun Kulonga oli lopettanut ateriansa ja kadonnut polun mutkan taa,
laskeutui Tarzan rauhallisesti maahan. Veitsellään hän leikkasi
useita paloja Hortan ruhosta, mutta ei paistanut niitä.

Hän oli ennenkin nähnyt tulta, mutta vain silloin, kun Ara, salama,
oli iskenyt johonkin korkeaan puuhun. Tarzania kummastutti suuresti,
että yksikään viidakon asujamista kykeni tekemään punakeltaisia
hampaita, jotka söivät puuta ja jättivät jälkeensä vain hienoa
tomua, ja kokonaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella oli se, että
musta soturi oli turmellut herkullisen ateriansa pitämällä sitä
korventavassa kuumuudessa. Ehkä Ara oli ystävä, jonka kanssa tämä
jousimies jakoi ruokansa.

Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa. Tarzan ei tahtonut pilata
hyvää lihaa noin hullulla tavalla, ja niinpä hän ahmi suuhunsa aika
annoksen raakaa lihaa ja kuoppasi loput ruhosta tienviereen, mistä
sen paluumatkalla löytäisi.

Sitten loordi Greystoke pyyhkäisi rasvaisia sormiaan paljaita
reisiään vasten ja lähti jälleen tavoittamaan Kulongaa, kuningas
Mbongan poikaa, samaan aikaan kun kaukaisessa Lontoossa toinen loordi
Greystoke, todellisen loordi Greystoken isän nuorempi veli, lähetti
klubinsa hovimestarille kyljykset takaisin, koska ne eivät olleet
tarpeeksi kypsiä, ja lopetettuaan syöntinsä kastoi sormenpäänsä
hyvänhajuisella vedellä täytettyyn hopeamaljaan, kuivaten ne sitten
lumivalkoisella damastiliinalla.

Koko päivän Tarzan seurasi Kulongaa liikkuen hänen yllään puissa
kuin mikäkin pahahenki. Vielä kahdesti hän näki mustan lennättävän
turmiotatuottavan nuolensa -- kerran Bangoon, hyenaan, ja toisen
kerran Manuun, marakattiin. Molemmissa tapauksissa eläin kuoli
melkein paikalla, sillä Kulongan myrkky oli tuoretta ja perin
tehokasta.

Tarzan mietti kovasti tätä ihmeellistä tappamistapaa, hitaasti
heilautellessaan itseään puusta puuhun turvallisen välimatkan päässä
ajettavastaan. Hän tiesi, ettei nuolen pikku pää yksin voinut
niin äkkiä tappaa viidakon villejä asukkaita, jotka usein olivat
hirveästi rikkirevittyjä, runneltuja ja puhkottuja, kun tappelivat
naapuriensa kanssa, mutta kuitenkin aina taas tointuivat. Ei, jotakin
salaperäistä liittyi noihin tikkuihin, joiden pelkkä raapaisu tuotti
kuoleman. Siitä salaisuudesta oli otettava selko.

Sinä yönä Kulonga nukkui mahtavan puun haarukassa, ja korkealla hänen
yläpuolellaan lepäsi Tarzan.

Kun Kulonga heräsi, huomasi hän jousensa ja nuolensa kadonneiksi.
Musta soturi raivostui, mutta enemmän hän pelkäsi. Hän etsi maasta ja
puusta, mutta ei niin jälkeäkään näkynyt, ei jousesta, nuolista eikä
yöllisestä rosvosta.

Kulonga kauhistui. Keihäänsä hän oli heittänyt Kaalaan eikä ollut
saanut sitä takaisin; nyt olivat hänen jousensa ja nuolensa hukassa
ja hän itse aseettomana yhtä ainoata veistä lukuunottamatta. Hänen
ainoa toivonsa oli päästä Mbongan kylään niin nopeasti kuin hänen
koipensa sinne kantaisivat.

Hän oli varma, ettei nyt enää ollut pitkä matka kotiin, ja niin hän
lähti rivakasti juoksemaan pitkin polkua.

Tuuheasta lehvistöstä kymmenkunnan askeleen päässä hänestä
sukeltautui esiin Tarzan ja alkoi levollisesti ajaa häntä takaa.

Kulongan jousi ja nuolet oli vahvasti sidottu korkean jättiläispuun
latvaan, kaarnasta vuoltu läheltä maata pala pois ja viidenkymmenen
jalan korkeudessa jätetty puoleksi taitettu oksa riippumaan. Näin
Tarzan rasti metsäpolut ja merkitsi kätköpaikkansa.

Vähitellen Tarzan pääsi Kulongan kintereille ja kulki miltei hänen
päänsä yläpuolella. Köyttänsä hän piti nyt vyyhtenä oikeassa
kädessään, joka hetki valmiina surmaamaan.

Ainoa, mikä pidätti Tarzania, oli se, että hän halusi saada selville
mustan soturin päämäärän, ja pian odotus saikin palkintonsa, sillä
äkkiä heidän eteensä avautui laaja aukea paikka, jonka toisella
sivulla oli monta merkillistä pesää.

Tehdessään tämän huomion Tarzan oli ihan Kulongan kohdalla. Metsä
loppui äkkiä, ja edessä oli kaksisataa metriä istutettua peltoa
metsänlaidan ja kylän välillä. Tarzanin oli siis toimittava
nopeasti, tai muutoin hänen saaliinsa pääsisi karkuun; mutta hänen
koulutuksensa ansiota oli, ettei äkillisen ilmiön sattuessa hänen
päätöksensä ja toimeenpanon välillä jäänyt aikaa edes ajatuksen
varjolle.

Kun siis Kulonga sukelsi viidakon varjosta, suhahti notkea
köydensilmukka luikerrellen hänen yläpuoleltaan, valtavan puun
alimmalta oksalta, ja ennenkuin tämä kuninkaan poika ehti viittä
askelta, kiertyi silmukka tiukasti hänen kaulansa ympärille hänen
juuri aikoessaan astua isänsä Mbongan viljelyksille.

Niin nopeasti vetäisi Tarzan saaliinsa päätä taaksepäin, että
Kulongan hätähuuto vain korahti hänen kurkussaan. Sitten Tarzan
kiskoi rimpuilevaa uhriaan ylös luokseen, kunnes se roikkui ilmassa,
jolloin hän kiipesi ylemmäs isommalle oksalle ja hinasi vielä
sätkivän Kulongan puun tiheään lehtisuojaan. Siellä hän kiinnitti
köyden lujasti tukevaan oksaan, kapusi sitten alemmas ja työnsi
metsästyspuukkonsa Kulongan sydämeen. Kaala oli kostettu.

Tarzan tutki tarkkaan mustaihoista. Milloinkaan ennen hän ei ollut
nähnyt toista ihmisolentoa. Puukko tuppineen ja vöineen pisti
hänen silmäänsä; sen hän otti. Vaskinen nilkkarengas oli myös
hänen mieleensä, ja sen hän siirsi omaan jalkaansa. Sitten hän
tarkasteli ja ihaili otsan ja rinnan tatuoimista. Hän ihmetteli
teräviksi hiottuja hampaita. Höyhenisen päähineen hän myös anasti
ja oli nyt valmis käymään käsiksi saaliiseensa, sillä hänellä oli
nälkä, ja tässä oli lihaa, tapettu otus, jota hänen oli viidakon
kirjoittamattomien lakien mukaan lupa syödä.

Kuka voisikaan häntä siitä tuomita, tätä apinaihmistä, jonka sydän,
pää ja ruumis olivat englantilaisen ylimyksen, mutta joka oli
kasvatettu villin eläimen tapoihin?

Tublatin, jonka kanssa hän oli ollut vihoissa, hän oli tappanut
avoimessa taistelussa, eikä kuitenkaan ollut hänen päähänsä
juolahtanut syödä Tublatin lihaa. Se olisi hänestä ollut yhtä
inhoittavaa kuin ihmislihan syönti meistä.

Mutta miksi ei Kulongaa voisi syödä yhtä hyvin kuin Hortaa,
metsäkarjua, tai Baraa, hirveä? Eikö tämä mustaihoinen ollut
vain yksi viidakon lukemattomista kesyttömistä olennoista, jotka
vainosivat toisiaan tyydyttääkseen nälkäänsä?

Sittenkin hillitsi äkkiä outo epäilys hänen kätensä. Eivätkö hänen
kirjansa olleet opettaneet, että tuo oli ihminen? Ja eikö ampujakin
ollut ihminen?

Söivätkö ihmiset toisiaan? Oh, sitä hän ei tietänyt. Mistä siis tämä
epäröinti. Vielä kerran hän yritti, mutta äkillinen pahoinvointi
valtasi hänet. Hän ei käsittänyt sen syytä.

Sen hän vain tajusi, ettei hän ilkeäisi syödä tämän mustan miehen
lihaa, ja näin esti perinnäinen, ikivanha vaisto häntä rikkomasta
yleisinhimillistä lakia, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut
pienintäkään tietoa.

Kiireesti hän päästi Kulongan ruumiin solumaan maahan, irroitti
suopungin ja hävisi taas puiden sekaan.




KYMMENES LUKU

Metsänpeikko


Korkealta oksalta Tarzan katseli viljelysten tuolla puolen olevaa
kaislakattoista kylää.

Huomattuaan, että metsä yhdeltä taholta ulottui kylään asti, hän
lähti sille puolelle, tuntien vastustamatonta halua nähdä oman
rotunsa olentoja, oppia tuntemaan heidän tapojaan ja lähemmin
tarkastella heidän asumiaan oudonnäköisiä pesiä.

Hänen villi elämänsä viidakon julmien petojen parissa oli totuttanut
hänet pitämään vihollisina kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen
omaan heimoonsa. Ulkomuodon samankaltaisuus ei eksyttänyt häntä
kuvittelemaan mitään hyvää niistä tervetuliaisista, jotka hän
saisi osakseen, jos nämä, jotka olivat ensimmäiset hänen näkemänsä
ihmissuvun edustajat, saisivat hänet käsiinsä.

Apinain Tarzan ei ollut vähääkään tunteellinen. Hän ei tiennyt
mitään ihmisten veljeydestä. Kaikki vieraat olennot olivat hänen
verivihollisiaan, lukuunottamatta eräitä harvoja poikkeuksia, joista
Tantor, elefantti, oli huomattavin.

Sen hän käsitti tuntematta vihaa tai katkeruutta. Tappaminen oli
hänen kesyttömän maailmansa laki. Harvoja olivat hänen alkeelliset
huvinsa, mutta suurin niistä oli metsästäminen ja surmaaminen, ja
siksi hän soi muillekin oikeuden nauttia samasta, vaikkapa itse
joutuisikin heidän metsästysintonsa uhriksi.

Hänen ihmeellinen elämänsä ei ollut kuitenkaan tehnyt hänestä
verenhimoista. Että tappaminen häntä huvitti ja että hän sen
suoritti iloinen hymy kauniilla huulillaan, se ei todistanut hänessä
mitään synnynnäistä julmuutta. Enimmäkseen hän surmasi saadakseen
ravintoa, mutta koska hän oli ihminen, niin hän toisinaan metsästi
vain huvikseen -- mitä ei yksikään eläin tee: koko luomakunnassa
on ihminen ainoa, joka tappaa tunteettomasti ja turhanpäiten, vain
pelkästä huvista saada tuottaa tuskaa ja kuolemaa.

Ja kun hän surmasi kostoksi tai itsepuolustuksen vuoksi, niin
senkin hän teki ilman erikoista mielenliikutusta. Olikin muuten
välttämätöntä pysyä maltillisena, jos tahtoi säilyttää oman nahkansa.

Niin nytkin, kun hän varovasti lähestyi Mbongan kylää, hän oli täysin
valmistunut joko tappamaan tai itse menettämään henkensä, jos hänet
keksittäisiin. Hän eteni salavihkaa kuin varjo, sillä Kulonga oli
opettanut hänet suuresti kunnioittamaan teräviä tikkuja, jotka niin
nopeasti ja erehtymättömästi toivat kuoleman.

Viimein hän pääsi puuhun, jolla oli raskas lehvistö ja josta riippui
joukottain jättiläismäisiä köynnöskasveja. Tästä melkein umpinaisesta
lehtimajasta hän kurkisteli kylää kohti, uteliaana odotellen uusia
ihmeitä.

Alastomia lapsia juoksenteli ja leikki kylän raitilla. Jotkut naiset
jauhoivat kuivattuja ratamoja karkeatekoisissa kivihuhmareissa, kun
taas toiset leipoivat kakkuja jauhoista. Vainiolla hän saattoi nähdä
samoin naisia kuokkimassa, haravoimassa ja kaivamassa.

Kaikilla heistä oli oudonnäköiset kuivista heinistä kudotut
vyöhameet, ja monella oli koristeena pronssinen tai vaskinen
rengas käsivarressa ja nilkassa. Monen mustan kaulan ympärillä oli
merkillisen näköiset metallilangasta punotut ketjut, ja toiset olivat
lisäksi koristaneet itsensä valtavilla nenärenkailla.

Tarzan katseli yhä enemmän ihmetellen näitä outoja olentoja. Puiden
siimeksessä makaili useita miehiä, ja avoimen paikan äärimmäisellä
laidalla hän silloin tällöin näki vilahduksen aseistetuista
sotureista, jotka ilmeisesti vartioivat kylää vihollisen
äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä.

Hän huomasi, että vain naiset tekivät työtä. Missään ei näkynyt
miehiä, jotka olisivat muokanneet peltoja tai suorittaneet kotoisia
askareita.

Lopuksi hänen silmänsä kiintyivät erääseen naiseen, joka oli aivan
hänen alapuolellaan.

Naisen edessä oli vähänlainen pata, joka oli nostettu hiljaiselle
tulelle ja jossa poreili paksua punervaa, tervamaista ainetta.
Hänen toisella puolellaan oli kasa nuolia, joiden kärkiä hän kastoi
kiehuvaan aineeseen; sitten hän laski nuolet varovasti pienelle
telineelle.

Tarzan oli kuin lumoutunut. Nyt hän oli päässyt selville jousimiehen
pikku nuolten salaisuudesta. Hän pani merkille sen äärimmäisen
huolellisuuden, jota vaimo noudatti, ettei kiehuva aine saisi
vähääkään koskettaa hänen käsiään, ja kun hänen sormelleen kerran
pirskahti pisara, kastoi hän hyppysensä kiireesti vesiastiaan,
riipaisi kourallisen lehtiä ja pyyhki niillä tahran.

Tosin Tarzan ei tiennyt mitään myrkyistä, mutta hänen terävä älynsä
sanoi hänelle, että juuri tämä kuolettava aine tappoi eikä suinkaan
pikku nuoli, joka vain kuljetti sen uhrin ruumiiseen.

Kuinka hän halusikaan saada lisää näitä kuolettavia tikkuja! Jospa
nainen vain hetkeksikään jättäisi työnsä, niin hän voisi pudottautua
maahan, ottaa niitä kourallisen ja kapsahtaa takaisin puuhun,
ennenkuin toinen ehtisi edes kolmasti hengähtää.

Koettaessaan keksiä jotakin, mikä vetäisi naisen huomion puoleensa,
hän kuuli villin huudon avoimelta paikalta. Hän katsoi sinne ja näki
mustan soturin seisovan juuri sen puun juurella, johon hän tuntia
aikaisemmin oli hirttänyt Kaalan surmaajan.

Mies huusi ja heilutti keihästään päänsä yläpuolella. Tavantakaa hän
osoitti johonkin, joka oli maassa hänen edessään.

Kylä joutui heti kuohuksiin. Aseistettuja miehiä ryntäsi monesta
majasta ja juoksi kiivaasti aukion yli kiihtyneen etu vartijan luo.
Heidän jäljessään parveilivat vanhat miehet, naiset ja lapset, kunnes
äkkiä koko kylä oli jäänyt tyhjäksi.

Tarzan tiesi, että he olivat löytäneet hänen uhrinsa ruumiin, mutta
se kiinnitti hänen mieltänsä paljon vähemmän kuin se tosiseikka,
ettei kylään ollut jäänyt ketään estämään häntä ottamasta nuolia.

Nopeasti ja ääneti hän lipui maahan myrkkypadan viereen. Hetkisen
hän seisoi liikkumatta, ja hänen kirkkaat silmänsä tutkistelivat
paaluaidan sisäpuolta.

Ei näkynyt sieluakaan. Hänen silmänsä kiintyivät läheisen majan
avoimeen oveen. Sopisipa katsoa sisään, ajatteli Tarzan, ja niin hän
varovasti lähestyi kaislakattoista rakennusta. Hetken hän seisoi
ulkopuolella kuunnellen tarkkaavaisesti. Ei kuulunut mitään, ja hän
livahti majan puolihämärään.

Seinillä riippui aseita -- pitkiä keihäitä, oudonmuotoisia puukkoja
ja pari kapeaa kilpeä. Huoneen keskellä oli keittoastia ja nurkassa
heinistä tehty ja palmikoiduilla matoilla peitetty kasa, jota
asukkaat nähtävästi käyttivät vuoteena. Lattialla oli useita
ihmiskalloja.

Tarzan tunnusteli jokaista esinettä, nosteli keihäitä ja haisteli
niitä, sillä hänellä oi kaikissa tutkimuksissaan erinomaista
apua tarkasta vainustaan. Hän mieli ottaa yhden näistä pitkistä
teräväkärkisistä kapineista, mutta sitä hän ei nyt voinut, hänen kun
piti ottaa nuolia mukaansa.

Otettuaan eri esineitä seinältä hän heitti ne yksitellen keskelle
huonetta kasaan. Sen päälle hän pani ylösalaisin käännetyn
keittoastian ja tämän kukkuraksi irvistelevän kallon, johon hän
kiinnitti Kulonga-vainajan päähineen.

Sitten hän astui pari askelta taaksepäin, tarkasteli työtänsä ja
irvisteli. Apinain Tarzan oli myös leikinlaskija.

Mutta nyt hän kuuli ulkoa ääniä, huutoja ja haikeaa valitusta. Hän
hätkähti. Oliko hän viipynyt liian kauan? Nopeasti hän hypähti ovelle
ja tähysteli pitkin kylän raittia portille päin.

Asukkaat eivät olleet vielä näkyvissä, mutta hän saattoi selvästi
kuulla heidän tulevan viljelysten poikki. He olivat varmasti jo
lähellä.

Kuin salama hän juoksi avoimen paikan yli nuolikasan luo. Hän kokosi
nuolia niin paljon kuin jaksoi kantaa kainalossaan, potkaisi kiehuvan
padan nurin ja katosi puun lehvien peittoon samassa hetkessä, kun
ensimmäinen palaavista asukkaista astui esille aitauksen portista.
Sitten hän jäi katselemaan tapahtumien kulkua, istuen kyyryssä kuin
kesytön lintu valmiina nopeaan pakoon, jos pieninkin vaara uhkaisi.

Kyläläiset tulivat jonossa pitkin raittia, ja neljä heistä kantoi
Kulongan ruumista. Takana tungeksivat naiset, päästäen ilmoille
outoja valitushuutoja. He lähestyivät Kulongan majaa, juuri sitä,
jossa Tarzan oli tehnyt kolttosiaan.

Tuskin oli heistä muutamia astunut majaan, kun he syöksyivät jälleen
ulos villissä rytäkässä. Toiset kiirehtivät heidän ympärilleen. He
viittoilivat, osoittivat sormillaan ja juttelivat kiihtyneinä; sitten
lähti useita sotureita majan luo ja tähysteli sisään.

Lopuksi astui majaan eräs vanha mies, jolla oli monia
metallikoristuksia käsivarressa ja jaloissa ja ihmisluurankojen
sormista tehdyt ketjut rinnassa.

Se oli kuningas Mbonga, Kulongan isä.

Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Sitten Mbonga tuli ulos, raivo ja
taikauskoinen pelko kuvastuneina hirveillä kasvoillaan. Hän puhui
muutamia sanoja kokoontuneille sotilaille, ja heti miehet juoksivat
kylän joka haaralle ja tutkivat tarkasti joka majan ja nurkan
paaluaidan sisäpuolella.

Tuskin oli etsintä alkanut, kun huomattiin kumoon kaadettu kattila
ja myrkkynuolien varkaus. Mitään muuta ei keksitty, ja kauhuissaan
ja peloissaan kokoontuivat kylän asukkaat muutamia hetkiä myöhemmin
kuninkaan ympärille.

Mbonga ei osannut selittää näitä outoja tapahtumia. Tarpeeksi
salaperäisyyttä oli jo siinä, että Kulongan vielä lämmin ruumis
puukotettuna ja kuristettuna oli löydetty heidän viljelystensä
vierestä kuulomatkan päässä kylästä, melkein isän kodin ovelta, mutta
viimeiset hirveät löydöt itse kylästä, jopa Kulonga-vainajan omasta
majasta, täyttivät heidän sydämensä kauhistuksella, ja heidän aivonsa
manasivat esiin mitä kamalimpia taikauskoisia selityksiä.

He seisoskelivat pikku ryhmissä, puhelivat hiljaa ja loivat suurista
pyöreistä silmistään pelokkaita katseita taakseen.

Apinain Tarzan katseli heitä hetken aikaa korkean puun oksalta.
Heidän käytöksessään oli paljon selittämätöntä, sillä taikausko oli
hänelle vieras, ja pelosta hänellä oli vain hämärät käsitykset.

Aurinko oli jo noussut korkealle. Tarzan ei ollut syönyt tänään,
ja oli monta kilometriä matkaa sille paikalle, jonne Hortan,
metsäkarjun, herkulliset jätteet oli piilotettu.

Niinpä hän käänsi selkänsä Mbongan kylälle ja hävisi metsän tiheän
verhon peittoon.




YHDESTOISTA LUKU

Apinain kuningas


Pimeä ei ollut vielä tullut, kun hän saapui heimonsa luo, vaikka hän
olikin pysähtynyt kaivamaan esiin ja syömään villikarjun tähteitä ja
samalla myös ottamaan Kulongan jousen ja nuolet puun latvasta, jonne
hän oli ne kätkenyt.

Tarzanilla oli aika kantamus mukanaan, kun hän laskeutui oksilta
Kertshakin heimon keskuuteen. Ylpeydestä paisuvin rinnoin hän kertoi
kuninkaallisista seikkailuistaan ja näytteli saalistaan.

Kertshak murahteli ja meni tiehensä, sillä hän kadehti tätä heimonsa
merkillistä jäsentä. Pienissä ilkeissä aivoissaan hän haeskeli
jotakin syytä päästää vihansa valloilleen Tarzania vastaan.

Seuraavana päivänä Tarzan harjoitteli jousen ja nuolien käyttöä jo
päivän ensi sarastuksessa. Alussa hän ampui harhaan melkein joka
nuolen, mutta vihdoin hän oppi ohjaamaan koko tarkasti näitä pieniä
vasamia, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut, oli hänestä tullut hyvä
jousimies. Mutta tämän taidon hankkiminen olikin kuluttanut melkein
koko hänen nuolivarastonsa.

Kun heimo yhä piti parhaana haeskella ruokaa rannikon läheisyydestä,
oli Tarzanilla myös hyvää aikaa tutkistella isänsä pientä, mutta
valikoitua kirjavarastoa.

Tänä aikana sattui, että nuori englantilainen loordi löysi majasta
erään kaapin sopukkaan kätketyn pienen metallirasian. Avain oli
lukossa, ja muutaman hetken tarkastelun ja kokeilun jälkeen säiliö
aukeni. Siitä hän löysi sileäkasvoista nuorta miestä esittävän
haalistuneen valokuvan, pienessä kultaketjussa riippuvan jalokivillä
koristetun medaljongin, muutamia kirjeitä ja pienen kirjan.

Tarzan tutki näitä löytöjään kauan aikaa.

Valokuvasta hän piti enimmin, sillä sen silmät hymyilivät ja kasvot
olivat avoimet ja rehelliset. Se oli hänen isänsä.

Medaljonkia hän myös ihasteli ja pani ketjun kaulaansa, matkien siten
koristelutapaa, jonka oli huomannut yleiseksi mustien keskuudessa.
Jalokivet kimaltelivat kauniisti hänen sileää ruskeaa ihoaan vasten.

Kirjeitä hän ei voinut lukea, sillä hän tunsi kirjoitusta vähän
tai ei ollenkaan, niinpä hän panikin ne takaisin rasiaan ja alkoi
tutkistella kirjaa.

Se oli miltei täynnä hienoa kirjoitusta, mutta vaikka hän tunsikin
nuo pienet kirjaimet, niin niiden järjestys ja yhdistelmät olivat
hänelle outoja ja kerrassaan käsittämättömiä.

Tarzan oli aikoja sitten oppinut käyttämään sanakirjaa, mutta hänen
surukseen ja hämmästyksekseen siitä ei ollut mitään apua tässä
tapauksessa. Kun hän ei voinut löytää selitystä ainoallekaan kirjassa
olevalle sanalle, pani hän sen takaisin metallirasiaan, mutta päätti
myöhemmin ottaa selkoa sen salaisuudesta.

Eipä hän aavistanut, että tuo pieni salaperäinen kirja sulki
kansiensa väliin hänen alkuperänsä selityksen, vastauksen hänen oudon
elämänsä arvoitukseen.

Se oli John Claytonin päiväkirja, jota hän oli pitänyt ranskaksi,
kuten aina oli ollut hänen tapansa.

Tarzan pani rasian takaisin kaappiin, mutta tästä hetkestä alkaen oli
hänellä sydämessään kuva isänsä voimakkaista, hymyilevistä kasvoista
ja päässään varma tahto ratkaista pienen mustan kirjan sisältämien
outojen sanojen salaisuus.

Toistaiseksi hänellä oli tärkeämpiä tehtäviä, sillä hänen
nuolivarastonsa oli loppunut ja hänen täytyi siis käydä mustain
miesten kylässä sitä uusimassa.

Varhain seuraavana aamuna hän lähti matkalle ja nopeasti kulkien
saapui ennen puoltapäivää avoimelle paikalle kylän edustalle.
Taas hän asettui suureen puuhunsa ja kuten ennenkin näki vaimoja
työskentelemässä pelloilla ja kylän raitilla ja myrkkypadan
poreilevan suoraan allansa.

Neljä tuntia hän makaili odottaen tilaisuutta laskeutua huomaamatta
maahan ja anastaa haluamansa nuolet, mutta nytpä ei tapahtunutkaan
mitään, mikä olisi houkuttanut kyläläiset asumuksistaan. Päivä
kului, ja yhä kyräili apinain Tarzan vaimon yläpuolella, joka mitään
aavistamatta hääräili padan luona.

Sitten palasivat ne, jotka olivat työskennelleet vainioilla.
Metsästämässä käyneet soturit tulivat myös esiin viidakoista, ja
kun kaikki olivat paaluaidan sisäpuolella, suljettiin ja teljettiin
portit.

Nyt näkyi kylässä keittoastioita kaikkien majojen edustalla, ja
naiset hääräilivät keitostensa ääressä. Kaikille jaeltiin pieniä
pisankikakkuja ja kassavavanukasta.

Äkkiä kuului metsän reunalta huuto. Tarzan katsoi sinne. Siellä
palasi pohjoisesta päin myöhästynyt metsästäjäjoukkue, ja välissään
he puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat vastustelevaa saalista.

Heidän lähestyessään kylää avattiin heille portit, ja ilmoille kohosi
villejä huutoja, kun nähtiin, että saalis oli ihminen.

Kun yhä vastaan pyristelevä vanki oli laahattu kylän raitille,
kävivät naiset ja lapset hänen kimppuunsa seipäin ja kivin, ja
apinain Tarzan, viidakon nuori ja kesytön olento, ihmetteli oman
lajinsa eläimellistä julmuutta.

Koko viidakon väestä kidutti saalistaan vain Shita, leopardi.
Kaikkien muiden siveysopin mukaan oli uhrille nopeasti annettava
armahtava kuolema.

Tarzan oli kirjoistaan oppinut vain hajanaisia tietoja ihmisolentojen
tavoista.

Ajaessaan Kulongaa takaa metsän läpi hän oli odottanut joutuvansa
kaupunkiin, jossa olisi merkillisiä pyörien varassa seisovia taloja
tupruttamassa mustia savupilviä korkeasta puunrungosta -- tai
järvelle, jossa liikkuisi mahtavia rakennuksia, laivoja, pursia,
höyryaluksia, ja muita, kuten hän oli kirjoista lukenut.

Hän oli surkeasti pettynyt tavatessaan mustien pienen kyläpahasen,
joka sijaitsi hänen omassa viidakossaan ja jossa ei ollut ainoatakaan
niin suurta taloa kuin hänen oma majansa kaukaisella rantamalla.

Hän huomasi, että nämä ihmiset olivat ilkeämpiä kuin hänen omat
apinansa ja yhtä kesyttömiä ja julmia kuin Sabor. Tarzan alkoi
halveksia omaa rotuaan.

Nyt he olivat sitoneet uhri-paran korkeaan paaluun kylän keskellä,
Mbongan majan edustalla, ja sitten soturit alkoivat hänen ympärillään
tanssia ja rääkyä, väläytellen puukkoja ja uhkaillen keihäillä.
Ulommassa piirissä kyyköttelivät naiset kirkuen ja rumpuja lyöden. Se
muistutti Tarzanille apinaheimon tappojuhlaa ja niinpä hän tiesikin,
mitä oli odotettavissa. Hän aprikoi hyökkäisivätkö he saaliinsa
kimppuun sen ollessa vielä elossa. Apinat eivät koskaan niin
menetelleet.

Soturien piiri kävi yhä lähemmäksi turvatonta uhria rumpujen
päristessä. Äkkiä suhahti muuan keihäs ja raapaisi uhria. Se oli
merkkinä viidellekymmenelle muulle.

Silmät, korvat ja kädet puhkottiin. Joka tuuma uhrin vääntelehtivää
ruumista, lukuunottamatta hengen säilymiselle välttämättömiä elimiä,
tuli julmien keihästäjien maalitauluksi.

Naiset ja lapset kirkuivat ihastuksesta. Sotilaat nuoleksivat
huuliaan kuvitellessaan tulevaa juhla-ateriaa ja kilpailivat
keskenään keksiessään julmia ja inhoittavia kidutuksia yhä tajuissaan
olevalle vangille.

Silloin apinain Tarzan huomasi aikansa tulleen. Kaikkien silmät
seurasivat ihastuneina paalun luona tapahtuvaa näytelmää. Päivän valo
oli antanut tilaa kuuttoman yön pimeydelle, ja vain muutamat nuotiot
heittivät paalun likelle virvavaloaan yhä jatkuvaan hurjisteluun.

Hiljaa laskeutui notkea nuorukainen kylän raitin päähän ja kahmaisi
haltuunsa nuolet -- tällä kertaa kaikki, sillä hän oli tuonut
mukanaan niinikuituja, joilla sai sidotuksi ne yhteen.

Liikoja hätäilemättä hän laittoi kimppunsa kuntoon, mutta juuri kun
hän aikoi poistua, valtasi hänet kova halu tehdä ilkiöille taas jokin
kepponen, jotta he saisivat huomata hänen jälleen käyneen heidän
luonaan.

Pantuaan nuolikimppunsa kätköön puun juurelle hän hiipi varjossa
pitkin tien sivua, kunnes pääsi samalle majalle, jossa oli käynyt
ensi vierailullaan.

Sisällä oli aivan pimeä, mutta hänen tunnusteleva kätensä löysi pian
hakemansa esineen, ja pitemmittä viivytyksittä hän kääntyi taas
ovelle päin.

Mutta tuskin hän oli astunut askeltakaan, kun hänen herkkä korvansa
kuuli jonkun lähestyvän ulkoa, ja samassa näkyi naisen vartalo majan
ovella.

Tarzan vetäytyi ääneti peremmän seinän luo, ja hänen kätensä etsi
isän pitkää terävää metsästyspuukkoa. Nainen astui nopeasti majan
keskelle. Siinä hän pysähtyi hetkiseksi ja haki jotakin käsillään.
Ilmeisesti se ei ollut tavallisella paikallaan, sillä hän tuli yhä
lähemmäksi sitä seinää, jonka vieressä Tarzan seisoi.

Nyt hän oli jo niin lähellä, että Tarzan tunsi hänen alastoman
ruumiinsa lämmön. Puukko oli valmiina iskemään, mutta silloin nainen
kääntyi, ja pian kurkkuääninen "ah" ilmaisi, että hän vihdoinkin oli
löytänyt etsimänsä esineen.

Nainen lähti heti majasta, ja hänen mennessään ovesta Tarzan näki,
että hänellä oli pata kädessä.

Tarzan hiipi hänen jäljessään ja näki, että kaikki kylän naiset
kiiruhtivat majoihinsa noutamaan patoja ja kattiloita. Nämä he
täyttivät vedellä ja ripustivat nuotioiden yläpuolelle lähelle
paalua, missä kuoleva uhri retkotti muodottomana verisenä kasana.

Odotettuaan hetkeä, jolloin ketään ei näyttänyt olevan lähellä,
Tarzan kiiruhti noutamaan nuolikimppunsa. Kuten edelliselläkin
kerralla hän kaatoi myrkkypadan nurin ja kiipesi sitten metsän
jättiläisen alimmalle oksalle. Hiljaa hän nousi yhä korkeammalle,
kunnes löysi paikan, josta voi lehvien välistä katsella alapuolellaan
suoritettavaa näytelmää.

Naiset hääräsivät nyt viimeisissä valmistelupuuhissa vangin
keittämiseksi, miesten seistessä tai lepäillessä väsyttävän
riehuntansa jälkeen. Kylässä oli nyt jokseenkin rauhallista.
Tarzan nousi pystyyn ja käyttäen sitä taitoa, jonka oli hankkinut
vuosikausia viskelemällä hedelmiä ja kookospähkinöitä, sinkautti
majasta varastamansa esineen villien joukkoon.

Se putosi suoraan heidän keskelleen ja osui erään soturin kalloon,
niin että hän tuupertui maahan. Sitten se vieri naisten sekaan ja
pysähtyi puoliksi teurastetun vangin viereen, jota he valmistelivat
juhlaruuaksi.

Kaikki tuijottivat sitä hetken aikaa kauhistuneina, ja sitten koko
lauma ryntäsi pakoon majoihinsa. Maasta irvisteli heille ihmisen
pääkallo. Sen putoaminen taivaasta oli ihme, joka oli omansa
vaikuttamaan heidän taikauskoiseen mieleensä.

Sitten Tarzan jätti mustat alkuasukkaat, annettuaan heille
uuden todistuksen siitä, että jokin näkymätön, yliluonnollinen,
vihamielinen haltia piili metsässä heidän kylänsä ympäristössä.

Kun he myöhemmin huomasivat, että myrkkypata oli kaadettu ja että oli
taas viety nuolia, alkoi heille selvitä, että he olivat loukanneet
tätä viidakkoa hallitsevaa suurta jumalaa, kun hänelle ensin
uhraamatta olivat tänne sijoittaneet kylänsä. Tästä päivästä lähtien
he toivatkin päivittäin nuolien katoomispaikalle ison puun alle
ruoka-uhrin, koettaen siten lepyttää mahtavaa haltiaa.

Mutta pelon siemen oli syvälle kylvetty, ja apinain Tarzan oli
tietämättään tehnyt kepposen, josta oli tulossa paljon huolta hänelle
ja hänen heimolleen.

Sinä yönä hän nukkui metsässä lähellä kylää, ja seuraavana aamuna hän
verkalleen lähti kotiin päin haeskellen ravintoa matkan varrella.
Vain muutamia marjoja ja joitakin toukkia hänen onnistui löytää, ja
hän oli puoliksi nälissään, kun hellittäen katseensa kannosta, jonka
alta oli kaivellut maata, näki Saborin, naarasleijonan, seisovan
keskellä tietä tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä.

Suuret keltaiset silmät tähystivät häntä ilkeinä ja verenhimoisina,
ja punainen kieli nuoleskeli himoavia huulia, kun Sabor kyyristyi ja
mateli salavihkaa vatsa maahan painautuneena häntä kohden.

Tarzan ei yrittänyt paeta. Hän tervehti tilaisuutta, jota hän todella
oli kuluneina päivinä etsinyt, ja nyt hänellä olikin muita aseita
kuin ruohoista tehty köysi.

Nopeasti hän veti esiin jousensa, sovitti siihen hyvin valmistetun
nuolen, ja kun Sabor hyökkäsi, lensi sitä vastaan jo puolitiessä
terävä kärki. Samassa silmänräpäyksessä Tarzan loikkasi syrjään, ja
kun peto kumahti maahan hänen takanaan, upposi toinen kuolettava
vasama syvälle sen kupeeseen.

Hurjasti kiljahtaen peto kääntyi ja hyökkäsi uudestaan, mutta tällä
kertaa se sai nuolen suoraan toiseen silmäänsä. Pikku apinamies oli
kuitenkin nyt liian lähellä päästäkseen hyökkääjän kynsistä.

Tarzan kaatui vihollisen raskaan ruumiin alle, mutta hänen välkkyvä
veitsensä oli paljastettu iskemään. Hetkisen he makasivat siinä
liikkumatta, ja sitten Tarzan huomasi, että hänen päällään lojuva
jättiläinen ei enää milloinkaan kykenisi vahingoittamaan ihmisiä eikä
apinoita.

Työläästi hän pääsi vääntymään suuren painon alta, ja kun hän
sitten seisoi suorana ja silmäsi voittosaalistaan, valtasi hänet
ylenpalttinen riemu. Ylpeänä hän laski jalkansa voimakkaan
vihollisensa ruumiille, heilautti taaksepäin nuorta hienopiirteistä
päätänsä ja päästi ilmoille isojen apinain voittohuudon.

Metsän kaiku vastasi yltympäriltä, linnut vaikenivat, ja isot eläimet
hiipivät tiehensä, sillä vain harvat viidakon väestä haastoivat
riitaa ihmisapinoiden kanssa.

Ja Lontoossa puhui toinen loordi Greystoke omalle lajilleen
parlamentin ylähuoneessa, mutta yksikään ei vapissut kuullessaan
hänen säyseän äänensä.

Saborin liha ei maistunut edes apinain Tarzanille, mutta nälkä ei
pitänyt suurta lukua sitkeydestä eikä ilkeästä mausta, ja niin oli
apinamies ennen pitkää taas valmis nukkumaan vatsa täynnä. Ensin
hänen kuitenkin täytyi nylkeä nahka, sillä juuri tästä syystä hän
olikin halunnut surmata Saborin.

Kätevästi hän irroitti paksun taljan, sillä hän oli tähän työhön
harjaantunut pienempiä eläimiä nylkiessään. Sitten hän vei
voitonmerkkinä korkean puun oksalle, kyyristyi siellä haarukan varaan
ja vaipui syvään uneen, jota eivät mitkään näyt häirinneet.

Kun Tarzan ei ollut pitkään aikaan levännyt, vaan ollut ahkerassa
puuhassa ja nyt saanut vatsansa täyteen, niin ei ole kumma, että
hän nukkui koko vuorokauden ja heräsi vasta seuraavana päivänä
puolenpäivän tienoissa. Hän meni suoraa päätä Saborin raadon luo,
mutta huomasi mielikarvaudekseen, että toiset viidakon nälkäiset
asukkaat olivat kalunneet luut putipuhtaiksi.

Puolen tunnin matkailu metsässä toi hänen tielleen nuoren hirven,
ja ennenkuin pikku otus tiesi vihollisen olevan lähellä, oli terävä
nuoli iskenyt sen niskaan.

Niin nopeasti vaikutti myrkky, että hirvi ehti hypähtää tuskin
kymmentä askelta, kun se tuupertui kuolleena maahan. Taas sai Tarzan
oikein juhla-aterian, mutta tällä kertaa hän ei mennyt nukkumaan.

Sensijaan hän riensi eteenpäin sille paikalle, jonne heimolaiset
olivat jääneet, ja sinne saavuttuaan hän näytteli heille ylpeänä
Saborin taljaa.

"Katsokaa, Kertshakin apinat!" huusi hän. "Katsokaa, mitä mahtava
tappaja Tarzan on tehnyt! Kuka teistä on milloinkaan tappanut Numan
väkeä? Tarzan on joukossanne mahtavin, sillä Tarzan ei ole mikään
apina. Tarzan on?-" Tässä hän pysähtyi, sillä ihmisapinain kielessä
ei ollut sanaa, joka olisi merkinnyt ihmistä, ja Tarzan osasi vain
kirjoittaa sen sanan englanniksi, mutta sen ääntäminen oli hänelle
mahdotonta.

Heimo oli keräytynyt katsomaan hänen ihmeellisen sankariutensa
voitonmerkkiä ja kuulemaan hänen sanojaan.

Ainoastaan Kertshak pysytteli loitompana kateellisen vihan ja
kostonhimon vallassa.

Äkkiä jotakin ratkesi ihmisapinan pienissä häijyissä aivoissa.
Kauheasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi kokoontuneitten joukkoon.
Huitoen ja lyöden suunnattomilla käsillään hän ehti tappaa ja ruhjoa
kymmenkunta apinaa, ennenkuin heimo pääsi pakoon metsän puihin.

Vaahdoten ja karjuen hulluutensa puuskassa Kertshak katseli
ympärilleen nähdäkseen sen, jota enimmin vihasi, ja läheisen puun
oksalta hän keksikin Tarzanin.

"Tule alas, Tarzan, suuri tappaja!" huusi Kertshak. "Tule alas, että
saisit tuntea vielä suuremman tappajan hampaita! Pakenevatko mahtavat
urhot puihin heti, kun vaara lähestyy?" Ja sitten Kertshak päästi
yhtenä vyörynä ilmoille heimonsa taisteluhaasteen.

Levollisesti Tarzan hypähti maahan. Henkeään pidätellen katseli heimo
korkeilta oksilta, kuinka Kertshak yhä karjuen hyökkäsi verrattain
pienen vastustajansa kimppuun.

Lähes seitsemän jalan mittaisena Kertshak nousi pystyyn lyhyille
jaloilleen. Hänen tavattomilla hartioillaan pullistuivat lihakset
kuin pallot. Lyhyt, leveä niska oli kuin kimppu rautaisia jänteitä,
paksumpi kuin hänen kallonsa, joten pää näytti vain pieneltä
kasvannaiselta lihaskasan keskellä.

Huulet irvissä hän paljasti valtavat raateluhampaansa, ja hänen
pienet verestävät silmänsä kiiluivat ja kuvastivat kauheaa raivoa.

Hänen edessään odottaen seisoi Tarzan, joka myös oli kookas ja
jäntevä, mutta ainoastaan kuuden jalan pituisena ja ruumiiltaan
hennompana hän sittenkin näytti auttamattomasti heikommalta siinä
kamppailussa, joka nyt oli tulossa.

Hänen jousensa ja nuolensa olivat jonkun matkan päässä, minne hän oli
ne laskenut näytellessään apinatovereilleen Saborin taljaa, ja niinpä
hän otti Kertshakin vastaan aseistettuna vain metsästyspuukollaan ja
ylemmällä älyllään, joiden oli vastattava vihollisen hirveää voimaa.

Kun Kertshak karjuen ryntäsi kohti, vetäisi loordi Greystoke pitkän
puukkonsa tupesta, vastasi taisteluhaasteeseen yhtä verenhimoisesti
kiljaisten ja syöksähti ottamaan hyökkäystä vastaan. Hän oli liian
viisas antaakseen pitkien, karvaisten käsien tarttua itseensä. Juuri
sillä hetkellä, kun molempien ruumiit olivat iskemäisillään yhteen
hän tarttui vihollisensa toiseen ranteeseen, käänsi sen syrjään
ja upotti puukkonsa kahvaa myöten Kertshakin ruumiiseen sydämen
alapuolelle.

Ennenkuin hän ehti kiskaista terää taas esille, oli hirviö tarttunut
häneen kiinni ja riistänyt aseen hänen kädestään.

Nyt Kertshak suuntasi nyrkillään Tarzanin päähän hirvittävän iskun,
joka olisi sen helposti murskannut, jos olisi osunut kohdalle.

Mutta Tarzan oli kyllin nopea ja kumartuen väisti sen, iskien samalla
itse voimakkaasti nyrkillään Kertshakia vatsanpohjaan.

Apina horjahti taaksepäin. Vaikka kuolettava haava hänen rinnassaan
oli miltei tainnuttanut hänet, virkosi hän epätoivoisesti ponnistaen
vielä kerran, sai kätensä vapaaksi Tarzanin otteesta ja puristi
vastustajansa tiukkaan syleilyyn. Suuret leuat lähenivät jo Tarzanin
kurkkua, mutta nuoren loordin jäntevät sormet tarttuivat Kertshakin
omaan kurkkuun, ennenkuin tämä kerkisi upottaa hampaansa sileään
ruskeaan ihoon.

Näin he ottelivat, toinen uhaten lopettaa vihollisensa hirveillä
hampaillaan, toinen koettaen puristaa kokoon vastustajansa
henkitorvea ja pitää murisevaa kitaa loitolla itsestään. Apinan
suurempi voima näkyi kuitenkin pääsevän vihdoin voitolle ja pedon
hampaat olivat enää tuskin tuuman päässä Tarzanin kurkusta,
kun karvainen ruumis äkkiä värähti, sitten kangastui ja sortui
hervottomana maahan.

Kertshak oli kuollut.

Silloin Tarzan veti haavasta ulos puukon, joka niin usein oli
auttanut häntä voittamaan väkevämpiänsä ja painoi jalkansa voitetun
vihollisensa niskalle. Samalla kajahti taas metsän halki voittajan
hurjanvilli riemuhuuto.

Näin tuli nuoresta loordi Greystokesta apinain kuningas.




KAHDESTOISTA LUKU

Ihmisen järki


Tarzanin heimossa oli ainoastaan yksi, joka halusi kiistellä hänen
kanssaan vallasta. Tämä ainoa oli Terkoz, Tublatin poika, mutta hän
pelkäsi niin suuresti uuden herransa terävää puukkoa ja kuolettavia
nuolia, että tyytyi vain osoittamaan pikkumaista tottelemattomuutta
ja tekemään suututtavia kujeita. Tarzan tiesi kuitenkin, että Terkoz
vain odotti tilaisuutta riistääkseen häneltä kuninkuuden jollakin
kavalalla tempulla, niinpä hän aina olikin varuillansa yllätyksiä
vastaan.

Kuukausia kului samaan tapaan kuin ennenkin. Tarzanin suurempi äly
ja metsästyskyky tyydytti heimon tarpeita paremmin kuin milloinkaan
aikaisemmin. Siksi olivatkin heistä useimmat erittäin tyytyväisiä
hallitsijan vaihdokseen.

Öisin Tarzan johdatti heidät mustain miesten viljelyksille, ja siellä
he viisaan johtajansa käskyä totellen söivät vain niin paljon kuin
tarvitsivat, eivätkä milloinkaan hävittäneet, mitä eivät jaksaneet
syödä, kuten on Manun, marakatin, ja useimpien muiden apinain tapana.
Vaikka mustat olivatkin kiukuissaan näistä jatkuvista ryöstöistä,
eivät he kuitenkaan lakanneet maata viljelemästä, kuten olisi käynyt,
jos Tarzan olisi sallinut väkensä hillittömästi tuhota.

Tähän aikaan Tarzan teki monta yöllistä retkeä kylään, täydentäen
siellä nuolivarastoaan. Pian hän huomasi, että oli aina pantu
ruokaa sen puun juurelle, jota hän käytti päästäkseen paaluaidan
sisäpuolelle, ja jonkun ajan kuluttua hän alkoi syödä, mitä hyvänsä
mustat hänelle tarjosivat.

Kun villit näkivät, että ruoka öisin katosi, valtasi heidät pelko
ja vavistus, sillä toinen asia oli panna esille ruokaa aarniometsän
jumalan tai paholaisen hyvittämiseksi, ja toista oli, että sama henki
todella tuli kylään ja söi ne herkut. Se oli ennenkuulumatonta ja
värisytti heidän taikauskoista mieltään.

Eikä siinä kaikki. Tavan takaa sattunut nuolten katoaminen ja
näkymättömien käsien tekemät kujeet olivat niin säikäyttäneet heitä,
että elämä heidän uudessa kodissaan oli käynyt taakaksi. Lopulta
Mbonga ja hänen alaisensa päälliköt alkoivat tuumia, että kylä olisi
jätettävä ja etsittävä uutta paikkaa syvemmältä viidakosta.

Mustat sotilaat alkoivat tunkeutua yhä pitemmälle etelään, missä
metsä oli tihein, ja haeskella sopivaa seutua rakentaakseen uuden
kylän. Yhä useammin häiritsivät nämä vaeltavat metsästäjät Tarzanin
heimoa. Viidakon rauhallisessa yksinäisyydessä kuului uusia, outoja
ääniä. Nyt ei enää ollut turvaa linnuilla eikä pedoilla. Ihminen oli
tullut.

Tosin eräät muut eläimet samoilivat metsässä sekä päivällä että yöllä
-- rohkeat, julmat pedot -- mutta niiden heikommat naapurit pakenivat
vain jonkun matkan päähän ja palasivat taas, kun vaara oli ohi.

Mutta toisin on ihmisen laita. Kun hän tulee, silloin useat suuret
eläimet vaistomaisesti jättävät alueen ja palaavat harvoin, tuskin
milloinkaan. Näin ovat aina menetelleet isot ihmisapinat. Ne
väistävät ihmistä, niinkuin ihminen pakenee ruttoa.

Lyhyen aikaa Tarzanin heimo oleili rannikon läheisyydessä, sillä
heidän uusi johtajansa ei olisi millään ehdolla tahtonut ainiaaksi
jättää pienen majan aarteita. Mutta kun muuan heimon jäsenistä kerran
näki heidän sukupolvia vanhalla juomapaikallaan pienen puron rannalla
joukon mustia, jotka raivasivat viidakkoa ja rakensivat majoja, eivät
apinat halunneet jäädä enää tänne, ja Tarzan johti heidät monta
päivämatkaa sisämaahan, erääseen paikkaan, jota ihmisjalka ei ollut
vielä milloinkaan polkenut.

Kerran kuussa Tarzan kuitenkin matkasi nopeasti puiden heiluvia
latvoja myöten majalle, viettääkseen siellä hupaisen päivän ja
täydentääkseen nuolivarastonsa. Jälkimmäinen tehtävä kävi yhä
vaikeammaksi, sillä mustat olivat alkaneet piilottaa varastojaan
yöksi jyväaittoihin ja asumuksiin. Se taas pakotti Tarzanin
odottamaan, kunnes päivä koitti, jotta saisi selville, minne nuolet
kätkettiin.

Kahdesti hän oli pimeän turvissa käynyt majoissa, joissa asujamet
nukkuivat matoillaan, ja silloin siepannut nuolia ihan soturien
vierestä. Mutta tämän menettelytavan hän huomasi liian vaaralliseksi,
ja siksi hän alkoi pitkällä suopungillaan ottaa kiinni yksinäisiä
metsästäjiä, anasti heiltä aseet ja koristukset ja pudotti heidän
ruumiinsa yön hiljaisina hetkinä korkealta puusta kylän raitille.

Nämä hyökkäykset saivat mustat taas niin kauhistumaan, että ellei
Tarzanin käyntien väliä olisi ollut kuukauden verran, jolloin he aina
toivoivat vaaran jo menneen ohitse, he olisivat piankin jättäneet
uuden kylänsä.

Mustat eivät olleet vielä tavanneet Tarzanin rantamalla sijaitsevaa
majaa, mutta ollessaan kaukana heimonsa keskuudessa hän pelkäsi
alinomaa, että he keksisivät sen ja hävittäisivät hänen aarteensa.
Tästä johtui, että hän viipyi yhä kauemman aikaa isänsä viimeisen
kodin lähistöllä ja yhä vähemmän heimonsa luona. Hänen pienen
yhteiskuntansa jäsenet alkoivat tästä laiminlyönnistä kärsiä,
sillä alinomaa syntyi riitoja ja kinastuksia, joita vain kuningas
kykeni rauhallisella tavalla ratkaisemaan. Vihdoin eräät vanhemmat
apinat puhuivat asiasta Tarzanille, joka jäikin heimonsa luo koko
seuraavaksi kuukaudeksi.

Ihmisapinain kuninkaalla ei muuten ollut kovin moninaisia tai
rasittavia velvollisuuksia.

Iltapäivällä saattoi esimerkiksi Thaka tulla valittamaan, että vanha
Mungo oli ryöstänyt hänen uuden vaimonsa. Silloin Tarzanin oli
kutsuttava kaikki koolle, ja jos hän sai selville, että vaimo piti
uutta herraansa parempana, määräsi hän, että asia sai jäädä tälle
kannalle, tai mahdollisesti hän käski Mungon antaa Thakalle yhden
tyttäristään korvaukseksi.

Kuinka tahansa hän tuomitsi, hyväksyivät apinat sen lopullisena ja
palasivat tyytyväisinä hommiinsa.

Toisella kertaa tuli Tana huutaen ja pidellen kylkeään, josta vuoti
verta. Hänen miehensä, Gunto, oli purrut häntä! Ja Gunto, joka heti
kutsuttiin paikalle, väitti puolustuksekseen, ettei laiska Tana
viitsinyt tuoda hänelle pähkinöitä ja kuoriaisia eikä raaputtaa hänen
selkäänsä.

Silloin Tarzan torui heitä molempia ja uhkasi Guntoa kuolettavilla
vasamillaan, jos hän vastedes pitelee pahoin Tanaa, ja Tanan
puolestaan täytyi luvata pitää parempaa huolta vaimon
velvollisuuksista.

Enimmäkseen tarvitsi hänen tuomita vain pikku perhekahnauksia, mutta
jos ne olisi jätetty selittämättä, olisi niistä vihdoin paisunut
suuria puolueriitoja, hajoittaen koko heimon.

Mutta Tarzania ei viehättänyt hänen kuningasarvonsa, kun hän huomasi,
että se supisti hänen yksityistä vapauttansa. Hän ikävöi pikku
majaa ja auringonpaisteista merta -- hyvin rakennetun talon sisällä
vallitsevaa viileyttä ja monien kirjojen loppumattomia ihmeitä.

Vuosien kuluessa hän oli alkanut tuntea vieraantuneensa kansastaan.
Heidän ja hänen harrastuksensa olivat kaukana toisistaan. He eivät
olleet pysyneet hänen tasallaan eivätkä voineet hituistakaan
ymmärtää niitä monia ja ihmeellisiä unelmia, jotka askarruttivat
heidän ihmiskuninkaansa toimeliaita aivoja. Niin rajoitettu oli
heidän sanastonsa, ettei Tarzan voinut edes puhua heidän kanssaan
niistä monista uusista totuuksista, joihin hän oli kirjoja lukemalla
tutustunut, eikä liioin olisi saanut heitä käsittämään sitä
kunnianhimoa, joka kalvoi hänen sieluaan.

Heimon keskuudessa hänellä ei enää ollut ystäviä, kuten ennen
vanhaan. Pieni lapsi voi saada tovereita oudoista ja yksinkertaisista
eläimistä, mutta aikaihminen tarvitsee olentoa, joka älyltään on
ainakin jossakin määrin samalla asteella, ennenkuin seurustelu
tuottaa hänelle tyydytystä.

Jos Kaala olisi elänyt, olisi Tarzan uhrannut kaiken muun pysyäkseen
hänen läheisyydessään, mutta nyt kun kasvatusäiti oli kuollut ja
lapsuuden leikkitoverit kasvaneet äkeiksi ja jöröiksi pedoiksi, tunsi
hän pitävänsä majan rauhasta ja yksinäisyydestä paljon enemmän kuin
väsyttävistä johtajanvelvollisuuksista.

Tublatin pojan Terkozin viha ja kateellisuus oli kuitenkin suurena
esteenä, miksi Tarzan ei tahtonut luopua apinain kuninkuudesta,
sillä hän oli itsepäinen nuori englantilainen eikä siis voinut
pakottaa itseään peräytymään niin ilkeämielisen vihollisen tieltä.
Hän tiesi näet hyvinkin, että Terkoz valittaisiin hänen sijalleen
johtajaksi, sillä monet kerrat oli tämä julma peto näyttänyt olevansa
voimakkaampi kuin ne harvat urosapinat, jotka olivat uskaltaneet
nousta hänen röyhkeyttään vastaan.

Tarzanin teki mieli kurittaa häntä turvautumatta puukkoon tai
nuoliin. Niin suuresti olivat hänen voimansa ja notkeutensa
karttuneet hänen päästyään miehenikään, että hän oli johtunut
ajattelemaan kykenevänsä voittamaan pelättävän Terkozin rehellisessä
kaksintaistelussa, ellei apinalla olisi ollut valtavia torahampaita,
jotka soivat hänelle erinomaisen edun siinä suhteessa huonosti
varustetun vastustajansa rinnalla.

Vihdoin Tarzan kävi asiaan käsiksi olosuhteiden pakosta ja sai
tilaisuuden lähteä tai jäädä pienimmänkään tahran himmentämättä hänen
villiä kilpeään.

Tapausten kulku oli tällainen:

Heimo haeskeli rauhallisena melko laajalta alueelta ruokaa, kun
Tarzanin korviin äkkiä kuului kamala huuto idästä päin hänen
maatessaan vatsallaan kirkkaan puron reunalla ja koettaessaan saada
puikkelehtivaa kalaa kiinni nopeilla ruskeilla käsillään.

Koko heimo hyökkäsi kiireesti sinne päin, mistä kirkuna kuului, ja
tapasi siellä Terkozin pitelemässä vanhaa apinavaimoa hiuksista ja
lyömässä häntä armottomasti jykevillä nyrkeillään.

Lähestyessään Tarzan kohotti toista kättään merkiksi, että Terkozin
piti lopettaa rääkkäyksensä, sillä vaimo ei ollut hänen omansa,
vaan erään vanhan apinan, joka oli aikoja sitten menettänyt
taistelukuntonsa eikä siis kyennyt suojelemaan perhettään.

Terkoz tiesi, että heimon laki kielsi lyömästä toisen vaimoa, mutta
häijyydessään ja tuntien väkevämmyytensä hän oli käyttänyt hyväkseen
vanhan miehen heikkoutta ja ottanut itse rangaistakseen vaimoa siitä,
että tämä oli kieltäytynyt luovuttamasta hänelle pyydystämäänsä
nuorta herkullista nakertajaa.

Kun Terkoz näki Tarzanin lähestyvän ilman nuolia, jatkoi hän yhä
lyömistään, tahtoen siten ehdoin tahdoin osoittaa röyhkeyttä
vihaamalleen päällikölle.

Tarzan ei toistanut varoitusmerkkiään, vaan ryntäsi heti Terkozin
kimppuun.

Milloinkaan ei apinamies ollut joutunut näin hirveään otteluun siitä
saakka kun suuri kuningasgorilla Bolgani oli niin kauheasti häntä
pidellyt, ennenkuin vastalöydetty puukko oli osunut pedon sydämeen.

Tarzanin puukko oli nytkin jonkinlaisena korvauksena Terkozin
välähtelevistä hampaista, ja apinan hiukan suurempaa voimaa
vastassa oli Tarzanin ihmeellinen nopeus ja notkeus. Kaikki lukuun
ottaen ihmisapinalla oli sittenkin ylivoima, ja jollei olisi ollut
muita persoonallisia ominaisuuksia ratkaisevasti vaikuttamassa
lopputulokseen, niin apinain Tarzan, nuori loordi Greystoke, olisi
kuollut samoin kuin oli elänytkin -- tuntemattomana villinä eläimenä
Afrikassa.

Mutta oli olemassa jotakin, mikä oli kohottanut hänet korkealle
viidakkotoveriensa yläpuolelle, -- pieni kipinä, joka erottaa
ihmisen eläimestä -- järki. Se hänet pelasti kuolemasta Terkozin
rautalihasten ja raatelevien hampaiden uhrina.

Tuskin he olivat kamppailleet kymmentä sekuntia, kun jo vierivät
maassa, löivät, repivät, purivat -- kaksi villieläintä taistelussa
elämästä ja kuolemasta.

Terkozilla oli kymmenkunta haavaa päässä ja rinnassa ja Tarzan oli
runneltu ja vuoti verta -- hänen päänahkansa oli puoliksi reväisty
irti päästä, niin että suuri liuska riippui hänen toisen silmänsä
yllä ja esti häntä näkemästä.

Mutta tähän asti oli nuori englantilainen voinut torjua hirveitä
hampaita kurkustaan, ja kun he nyt hetkeksi hiukan talttuivat
päästäkseen hengähtämään, teki Tarzan viekkaan suunnitelman. Hän
aikoi hypätä Terkozin selkään, pysytellä siellä kynsin ja hampain ja
iskeä häntä puukolla, kunnes henki lähtisi.

Tämä aie oli helpompi toteuttaa, kuin hän oli arvellut, sillä typerä
eläin ei ymmärtänyt, mihin Tarzan pyrki, eikä siis todenteolla
estänyt häntä.

Mutta kun apina vihdoin älysi, että vastustaja oli päässyt sellaiseen
asentoon, jossa häntä vastaan ei voinut käyttää hampaita eikä
nyrkkejä, heittäytyi hän maahan niin rajusti, että Tarzanilla oli
täysi työ pitää kiinni kierivästä ja riuhtovasta pedosta ja ennenkuin
hän oli ehtinyt kertaakaan iskeä lensi puukko hänen kädestään eläimen
hurjasti tärähtäessä maata vasten, ja silloin Tarzan huomasi olevansa
aseeton.

Seuraavien minuuttien ravistelun ja kieriskelyn aikana Tarzan
hellitti monesti otteensa, kunnes vihdoin hänen oikea kätensä teki
uuden tempun, jonka hän pian huomasi voittamattomaksi.

Hän oli pistänyt käsivartensa takaapäin Terkozin kainaloon ja
painoi nyt kämmenellään apinan niskaa. Se oli nykyaikaisen painin
"puolinelsoni", ja oppimaton apinaihminen oli sattumalta sen
keksinyt; mutta terve järki osoitti hänelle samalla keksinnön arvon.
Se merkitsi pelastusta varmasta kuolemasta.

Nyt hän ponnisteli saadakseen saman otteen vasemmalla kädellään, ja
hetken päästä Terkozin häränniska ritisi kokonelsonin puserruksesta.

Taistelu oli nyt lopussa. Molemmat makasivat hiljaa maassa, Tarzan
Terkozin selässä. Hitaasti puristui apinan iso pää yhä alemmaksi
rintaa vasten.

Tarzan tiesi, mikä tästä olisi lopputuloksena. Pian taittuisi
Terkozin niska.

Silloin tuli pedon avuksi Tarzanin inhimillisyys, joka heräsi hänessä
voiton hetkellä; hän alkoi puhua itselleen järkeä.

-- Jos tapan hänet, -- ajatteli Tarzan, -- mitä hyötyä minulla siitä
on? Eikö heimo siten vain menetä kelpo taistelijaa? Ja jos Terkoz
kuolee, ei hän tiedä mitään minun etevämmyydestäni, mutta jos hän saa
elää, tulee hänestä hyvä esikuva muille apinoille.

"Ka-go-da?" puuskutti Tarzan Terkozin korvaan. Apinainkielestä
vapaasti käännettynä se merkitsee: Tunnustatko itsesi voitetuksi?

Aluksi ei kuulunut mitään vastausta, ja Tarzan lisäsi vähän
puristusta, mikä saattoi Terkozin tuskasta älähtämään.

"Ka-go-da?" toisti Tarzan.

"Ka-go-da!" ähisi Terkoz.

"Kuule", sanoi Tarzan ja helpotti otetta, mutta ei päästänyt irti.
"Minä olen Tarzan, apinain kuningas, mahtava metsästäjä ja mahtava
taistelija. Koko viidakossa ei ole ketään niin suurta. Sinä olet
sanonut minulle Ka-go-da. Koko heimo on sen kuullut. Älä enää riitele
kuninkaasi tai heimolaistasi kanssa, sillä seuraavalla kerralla minä
tapan sinut. Ymmärrätkö?"

"Huh", myönsi Terkoz.

"Ja oletko tyytyväinen?"

"Huh", sanoi apina.

Tarzan antoi hänen nousta maasta, ja hetken päästä olivat kaikki
jälleen puuhissaan ikäänkuin ei mikään olisi häirinnyt viidakon
tyyntä rauhaa.

Mutta syvälle juurtui apinain mieliin, että Tarzan oli mahtava
taistelija ja kummallinen olento. Sillä hän olisi voinut tappaa
vihollisensa, mutta oli antanut hänen elää, tekemättä mitään pahaa.

Kun heimo sinä iltana kokoontui, kuten heidän tapansa oli ennen
pimeän tuloa, kutsui Tarzan ympärilleen vanhat urokset, ensin
pestyään haavansa pikku puron kirkkaassa vedessä.

"Tänään olette taas nähneet, että Tarzan on suurin teistä", sanoi hän.

"Huh", vastasivat he yhteen ääneen. "Tarzan on suuri."

"Tarzan ei ole mikään apina", jatkoi hän. "Hän ei ole heimolaistensa
kaltainen. Hänen tiensä eivät ole samat kuin heidän, ja siksi Tarzan
lähtee oman heimonsa luo pitkin suuren, rannattoman järven vesiä.
Teidän tulee valita itsellenne toinen hallitsija, sillä Tarzan ei
enää tule takaisin."

Näin nuori loordi Greystoke astui ensimmäisen askeleen päämääräänsä
kohti: löytää toisia itsensä kaltaisia valkoisia ihmisiä.




KOLMASTOISTA LUKU

Hänen oma heimonsa


Seuraavana aamuna Tarzan lähti matkalle länteen merelle päin vielä
runneltuna ja kipeänä haavoista, joita oli saanut Terkozin kanssa
otellessaan.

Hän kulki hyvin hitaasti, nukkui yöllä viidakossa ja saapui majalleen
myöhään seuraavana aamupäivänä. Moneen päivään hän ei sitten paljoa
liikkunut, ainoastaan sen verran, että sai tarpeekseen hedelmiä ja
pähkinöitä, tyydyttääkseen nälkänsä.

Kymmenen päivän kuluttua hän oli taas aivan terve, lukuunottamatta
kauheaa, puoleksi parantunutta haavaa, joka ulottui hänen vasemmasta
silmäkulmastaan puoliympyrässä yli pään oikeaan korvaan asti. Se oli
Terkozin jättämä jälki, kun hän oli repäissyt päänahan irti.

Toipumisaikanaan Tarzan koetti valmistaa itselleen viittaa Saborin
taljasta, joka oli koko tämän ajan lojunut majassa. Mutta hän
huomasi, että nahka oli kuivunut kovaksi kuin puu, ja kun hän ei
tietänyt mitään vuotien parkitsemisesta, oli hänen pakko luopua
lempituumastaan.

Silloin hän päätti pukeutua Mbongan kylän mustilta anastamiinsa
vaatteisiin, sillä Tarzan tahtoi kaikilla mahdollisilla tavoilla
osoittaa nousseensa alempien olentojen yläpuolelle, eikä mikään
näyttänyt soveliaammalta ihmisen tunnusmerkiltä kuin vaatteet ja
koristeet.

Hän keräsi siis ne erilaiset käsivarsien ja säärien koristeet, jotka
oli anastettu nopean ja äänettömän suopungin uhriksi joutuneilta
mustilta sotureilta, ja sovitteli niitä ylleen samaten kuin oli
nähnyt niitä käytettävän.

Kaulaansa hän pani äitinsä, lady Alicen kultaketjut, joihin oli
kiinnitetty jalokivikoristeinen medaljonki. Selkäänsä hän ripusti
nuolikotelon, jonka nahkavyö kulki olan ylitse -- sekin oli
joltakulta mustalta otettu saalis.

Vyötäisillä oli hänen itsensä raa'asta vuodasta leikkaama ja
muovailema vyö, josta riippui hänen isänsä metsästyspuukkoa suojaava
omatekoinen tuppi. Vasemmalle olalleen hän heitti pitkän jousen, joka
aikoinaan oli kuulunut Kulongalle.

Nuori loordi Greystoke oli nyt todella merkillinen ja sotaisan
näköinen ilmiö. Tuuheat, mustat hiukset valuivat takana olkapäille,
ja edestä hän oli ne leikannut metsästyspuukollaan, etteivät ne
varjostaisi hänen silmiään.

Hänen suora moitteeton vartalonsa oli lihaksiltaan kuin muinaisen
roomalaisen gladiaattorin, samalla kuitenkin pehmeäpiirteinen kuin
kreikkalaisen jumalan, ilmaisten tavatonta voimaa, notkeutta ja
nopeutta.

Apinain Tarzan oli alkuaikaisen ihmisen, metsästäjän ja soturin,
ruumiillistuma. Kaunis pää ylväästi pystyssä, kirkkaiden silmien
loistaessa älykkyydestä, hän olisi hyvin voinut edustaa jonkin hänen
ikimetsässään muinoin asuneen villin ja sotaisen kansan puolijumalaa.

Mutta tätä Tarzan ei ajatellut. Häntä huolestutti se seikka, ettei
hänellä ollut vaatteita osoittaakseen viidakon väelle olevansa
ihminen, ja usein tuli hänen mieleensä myös se painostava epäluulo,
että hän sittenkin oli apina.

Eikö hänen kasvoihinsa alkanut kasvaa karvoja? Kaikkien apinain
kasvot olivat karvaiset, mutta mustat ihmiset olivat sileitä,
lukuunottamatta hyvin harvoja poikkeuksia.

Tosin hän oli kuvakirjoissaan nähnyt ihmisiä, joilla oli ylen
runsaasti karvoja huulilla, poskilla ja leuassa, mutta sittenkin
Tarzan pelkäsi. Melkein joka päivä hän hioi terävää veistään ja raapi
sillä poskiaan, poistaakseen nämä apinain alentavat tunnusmerkit.

Näin hän oppi ajamaan partansa -- kömpelösti ja tuskallisesti, mutta
kuitenkin tehokkaasti.

Kun hän tunsi täysin parantuneensa verisestä kaksintaistelustaan
Terkozin kanssa, lähti hän eräänä aamuna Mbongan kylälle. Huoletonna
hän tällä kertaa matkasi pitkin mutkittelevaa viidakkotietä,
sensijaan, että olisi tapansa mukaan kulkenut puusta puuhun, ja
silloin hän äkkiä kohtasi kasvoista kasvoihin mustan soturin.

Mustan kasvoilla ilmenevä hämmennys oli melkein naurettava, ja
ennenkuin Tarzan ehti jännittää jousensa, kääntyi mies ja pakeni
pitkin polkua huutaen, ikäänkuin olisi tahtonut hälyttää tovereitaan.

Tarzan kiirehti ylös puihin, ajaakseen häntä takaa, ja sai hetken
kuluttua näkyviinsä kolme miestä, jotka perätysten juoksivat kuin
hullut pakoon tiheikön läpi.

Tarzan pääsi helposti heidän ohitsensa. He eivät edes huomanneet
hänen äänetöntä kulkuaan yläpuolella eivätkä sitten edessään erään
puun alaoksalla istuvaa olentoa.

Hän antoi kahden ensimmäisen juosta alitsensa, mutta kun kolmas
tuli, kietoutui silmukka mustan kaulaan. Nopea tempaisu kiristi
köyden. Uhri päästi tuskanhuudon, ja kun hänen toverinsa kääntyivät
katsomaan, näkivät he sätkyttelevän ruumiin kuin salaperäisen voiman
vetämänä hitaasti nousevan puiden tiheään lehvistöön.

Kauhusta huutaen he jatkoivat taas pakoaan niin nopeasti kuin suinkin
pääsivät.

Tarzan teki vangistaan pikaisen lopun, riisti häneltä aseet,
koristukset ja lisäksi -- sepä vasta oli onni! -- kauniin
lannevaatteen, sitoen sen ripeästi omille vyötäisilleen.

Nyt hänellä vihdoin oli puku niinkuin miehellä pitää olla! Kukaan
ei olisi voinut epäillä hänen alkuperäänsä. Kuinka mielellään hän
olisikaan palannut heimolaistensa luo näyttelemään tätä komeutta
heidän kateellisille katseilleen!

Hän otti ruumiin olkapäilleen ja alkoi hiljakseen matkata puita
pitkin kylää kohti, sillä hän tarvitsi taas nuolia. Päästyään
lähelle paaluaitausta hän näki kiihoittuneen joukon seisovan kahden
pakolaisen ympärillä, jotka pelosta ja uupumuksesta vapisten tuskin
kykenivät kertomaan kamalaa seikkailuaan.

Mirando, selittivät he, joka oli ollut jonkun matkaa heidän edellään,
oli äkkiä huutaen juossut heidän luokseen ja kertonut, että hirveä
valkoinen soturi ajoi häntä takaa. Kolmisin he sitten olivat
kiirehtineet kylää kohti, minkä vain jalat kantoivat. Sitten oli
Mirandon kauhunhuuto saanut heidät katsomaan taakseen, ja he olivat
nähneet mitä kamalimman näyn: kumppanin ruumis kohosi puihin, hänen
kätensä ja jalkansa huitoivat ilmaa ja kieli riippui avoimesta
suusta. Ääntä hän ei kuitenkaan päästänyt, eikä liioin ketään ollut
näkyvissä.

Kyläläiset olivat hillittömän pelon vallassa, mutta vanha viisas
Mbonga näkyi epäilevän koko juttua ja arveli, että se oli vain
keksitty salaamaan jotakin muuta, mitä ei uskallettu kertoa.

"Te olette keksineet merkillisen selityksen, kun ette uskalla sanoa
totuutta", sanoi hän. "Ette uskalla tunnustaa, että juoksitte
tiehenne ja jätitte Mirandon, kun leijona hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Pelkureita te olette."

Tuskin oli Mbonga puhunut, kun oksien kahina mustien yläpuolella sai
heidät katsomaan sinne. Heidän silmiään kohtaava näky saattoi vanhan
viisaan Mbongankin vapisemaan, sillä sieltä lennähti Mirandon ruumis
kumahtaen maahan heidän jalkojensa eteen.

Ulvoen lähtivät mustat pakoon eivätkä pysähtyneet, ennenkuin
viimeinenkin heistä oli kadonnut ympäröivän viidakon tiheihin
varjoihin.

Taas Tarzan laskeutui kylään, uudisti nuolivarastonsa ja söi
uhriruokaa, jota alkuasukkaat olivat valmistaneet hänen vihaansa
lauhduttaakseen. Ennen lähtöään sieltä hän kantoi Mirandon ruumiin
kylän portille ja pystytti sen paaluvarustusta vasten niin, että
kuolleen kasvot näyttivät tähystelevän portinpielen takaa viidakkoon
vievälle tielle. Sitten Tarzan yhä metsästellen palasi rannalla
olevaan majaansa.

Kauan aikaa kesti, ennenkuin kauhistuneet kyläläiset vihdoin
rohkenivat palata kyläänsä kuolleen toverinsa hirveästi irvistävien
kasvojen ohi. Ja kun he sitten lisäksi huomasivat ruoan ja nuolten
kadonneen, olivat he varmat siitä, mitä jo olivat aavistaneetkin,
että Mirando oli tavannut viidakon pahan hengen.

Se tuntui heistä ainoalta järjelliseltä selitykseltä. Ken sattui
näkemään viidakon peljättävän jumalan, se oli kuoleman oma: ei
yksikään kyläläinen ollut elävänä palannut sellaisesta kohtauksesta.
Kaikki ne, jotka olivat saaneet surmansa hänen kädestään, olivat siis
hänet nähneet ja rangaistuksena oli ollut kuolema.

Niin kauan kuin he antaisivat hänelle nuolia ja ruokaa, ei hän tekisi
heille mitään pahaa, kunhan he vain eivät katsoisi häneen, ja siksi
Mbonga määräsi, että paitsi ruokauhria oli tälle Munango-Kiwatille
annettava myös nuolia, ja niin tehtiinkin tästä hetkestä alkaen.

Jos joskus joudutte tuohon kaukaiseen Afrikan kylään, saatte kylän
ulkopuolelle rakennetun pienen olkikattoisen majan edustalla vieläkin
nähdä rautapadan, jossa on ruokaa, ja sen vieressä kotelon täynnä
hyvin vuoltuja nuolia.

Kun Tarzan tuli rannalle, missä hänen majansa sijaitsi, kohtasi
hänen silmiään outo näky. Niemekkeiden ympäröimän sataman tyynessä
vedenkalvossa keinui hiljaa iso laiva, ja rannalla vedettiin juuri
pientä venettä maihin.

Mutta ihmeellisintä kaikesta oli, että joukko hänen kaltaisiaan
valkoisia miehiä liikkui rannan ja hänen majansa väliä.

Tarzan huomasi, että nämä olivat monessa suhteessa hänen kuvakirjansa
ihmisten kaltaisia. Hän hiipi lähemmäksi pitkin puiden oksia, kunnes
oli melkein heidän yläpuolellaan.

Siellä oli kaikkiaan kymmenen miestä -- mustanpuhuvia,
auringonparkitsemia ilkeännäköisiä roikaleita. Nyt he olivat
kokoontuneet veneen ympärille ja puhuivat kovaa ja vihaisesti,
viittoillen ja huitoen nyrkeillään.

Äkkiä eräs heistä, pieni laihakasvoinen, mustapartainen olento, jonka
kasvot Tarzanin mielestä muistuttivat Panbaa, rottaa, laski kätensä
vieressään seisovan rotevan miehen olalle, jonka kanssa kaikki muut
olivat väitelleet ja riidelleet.

Pikku mies osoitti sisämaahan päin, jolloin jättiläinen kääntyi
muista poispäin katsoakseen viitattuun suuntaan. Samassa pieni
laihakasvoinen mies veti revolverin vyöstään ja ampui häntä selkään.
Iso mies heilautti käsiään ylöspäin, hänen polvensa notkahtelivat, ja
ääntä päästämättä hän tuupertui kuolleena rannalle.

Ampuma-aseen pamaus, ensimmäinen, mitä Tarzan oli milloinkaan
kuullut, sai hänet kummastumaan, mutta ei edes tämä outo ääni voinut
järkyttää hänen terveen mielensä tasapainoa.

Mutta valkoisten vieraiden käytös huolestutti häntä. Hän rypisti
kulmakarvojaan ja mietti ankarasti. Hyväpä oli, ajatteli hän, ettei
ollut antanut valtaa ensimmäiselle päähänpistolleen juoksemalla
veljinään tervehtimään näitä valkoisia miehiä. Ilmeisesti he olivat
samanlaisia kuin mustat -- heissä ei ollut sen enempää sivistystä
kuin apinoissa -- ja julmuudessa he olivat Saborin vertaisia.

Hetkisen seisoivat toiset ja katselivat pientä laihakasvoista miestä
ja rannalla kuolleena makaavaa jättiläistä.

Sitten yksi heistä naurahti ja taputti pientä miestä selkään. Paljon
puhuttiin ja viittoiltiin, mutta nyt riideltiin vähemmän.

Viimein he työnsivät veneen vesille, hyppäsivät kaikki siihen ja
lähtivät soutamaan kohti isoa laivaa, jonka kannella Tarzan näki
liikuskelevan ihmisiä.

Kun he olivat kiivenneet kannelle, pudottautui Tarzan maahan suuren
puun taakse ja hiipi sen suojassa majaansa. Päästessään ovesta sisään
hän huomasi, että kaikkea oli kopeloitu hänen poissa ollessaan. Hänen
kirjansa ja kynänsä olivat lattialla, aseet, kilvet ja muut aarteet
heitetty huiskin haiskin.

Tämän sekamelskan nähdessään hän joutui vihan vimmaan, ja äsken
parantunut arpi hänen otsallaan kuumotti punaisena auringon paahtamaa
ihoa vasten.

Kiireesti hän juoksi kaapille ja tutki alimman hyllyn salaista
sopukkaa. Ah! Hän huudahti helpotuksesta vetäessään esiin pienen
tinalippaan, ja sen avatessaan hän näki, että hänen kalleimmat
aarteensa olivat säilössä. Hymyilevän, lujapiirteisen nuoren miehen
kuva ja musta muistikirja olivat tallella.

Hiljaa! Mitä se oli?

Hänen herkkä korvansa oli kuullut heikon, mutta oudon äänen.

Hän hypähti ikkunan luo ja katsoessaan satamaan päin näki, että
laivasta laskettiin venettä toisen jo vesillä olevan viereen. Heti
sen jälkeen kapusi monta ihmistä aluksesta ja laskeutui veneisiin. He
aikoivat palata yhä lukuisampina.

Hetkistä myöhemmin Tarzan pani merkille, että useita laatikoita
ja myttyjä laskettiin odottaviin veneisiin, mutta heti kun nämä
erkanivat laivan kyljestä, sieppasi apinamies lyijykynänsä ja palan
paperia ja alkoi piirrellä muutamia rivejä, selvillä, kookkailla,
melkein moitteettomilla painokirjaimilla.

Sitten hän kiinnitti paperin oveen pienellä terävällä tikulla, otti
mukaan tinalippaansa, nuolensa ja niin monta jousta ja keihästä kuin
saattoi kantaa, kiirehti ulos ovesta ja katosi metsään. --

Kun molemmat veneet olivat laskeneet maihin hopeankirkkaalle
hiekalle, astui näistä rannalle merkillinen rykelmä ihmisiä. Noin
kaksikymmentä sielua heitä oli kaikkiaan, jos voi myöntää, että
myöskin viidellätoista merimiehellä oli tämä jumalallinen kipinä,
sillä heidän raa'at roistomaiset kasvonsa tekivät heidät todellakin
verenhimoisten elukkain näköisiksi. Seurueen muut jäsenet olivat eri
lajia.

Eräs heistä oli vanhapuoleinen mies, jolla oli valkoinen tukka ja
suuret ympyriäiset silmät. Hänen vähän kumaroita hartioitaan verhosi
huonosti sopiva, mutta siisti pitkätakki; kiiltävä silkkihattu oli
vielä täydentämässä ristiriitaa hänen ulkoasunsa ja Afrikan viidakon
välillä.

Toinen maihin astunut seurueen jäsen oli pitkä nuori mies, yllään
valkoinen palttinapuku, ja hänen jäljessään tuli taas vanhahko mies,
jolla oli erittäin korkea otsa ja hätäiset, vilkkaat liikkeet.

Näiden jälkeen tuli lihava, räikeän kirjavasti puettu neekerinainen,
jonka suuret silmät pyörivät pelosta, sillä ilmeisesti häntä
kauhistutti viidakko ja kiroileva merimiesjoukko, joka purki
laatikoita ja myttyjä veneistä.

Viimeinen maihin tuleva oli noin yhdeksäntoista vanha tyttö. Nuori
mies nosti hänet yli veneen laidan ja kantoi hänet kuivin jaloin
maalle. Tyttö hymyili hänelle urheasti ja kauniisti kiitokseksi,
mutta sanaakaan he eivät vaihtaneet.

Ääneti he sitten lähtivät majalle päin. Mitä tahansa aikeita heillä
täällä oli, ainakin näytti varmalta, että kaikesta oli ennakolta
sovittu laivalla. Merimiehet astuivat edellä, kantaen laatikoita ja
myttyjä, jotka he sitten laskivat oven edustalle, ja toiset viisi
niin erilaista ihmistä heidän jäljessään. Äkkiä eräs miehistä huomasi
Tarzanin oveen naulaaman lapun.

"Halloo, miehet!" huusi hän. "Mitäs täällä on? Tätä lappua ei täällä,
hitto vieköön, ollut tunti sitten."

Muut keräytyivät hänen ympärilleen, kurkotellen kaulojaan toisten
olkien yli, mutta kun vain harvat heistä osasivat lukea, nekin kovin
vaivaisesti, kääntyi vihdoin eräs silkkihattuisen ja pitkätakkisen
vanhan miehen puoleen.

"Hei, rohvessööri", huusi hän, "tulkaas lukemaan, mitä täällä on".

Puhuteltu vanha mies tuli hitaasti merimiesten luo ja hänen perässään
muut seurueen jäsenet. Korjaten silmälasejaan hän katseli hetkisen
paperia, kääntyi sitten ja lähti saapastamaan tiehensä, itsekseen
mutisten: "Tuiki merkillistä -- tuiki merkillistä!"

"No no, peruukki!" huusi se mies, joka ensin oli pyytänyt hänen
apuaan, "luuletteko te, että teidän piti lukea se vain omaksi
huviksenne? Tulkaa koreasti takaisin, ja lukekaa se meille kovaa,
senkin pitkäkaula!"

Vanha mies pysähtyi, kääntyi ja sanoi: "Oh, suokaa anteeksi, herra.
Olin niin hajamielinen, kovin hajamielinen. Tuiki merkillistä --
tuiki merkillistä!"

Taas hän katsahti paperiin, luki sen ja olisi epäilemättä jälleen
kääntynyt ja märehtinyt sitä itsekseen, ellei merimies olisi
karkeasti tarttunut hänen kaulukseensa ja huutanut hänen korvaansa:

"Lue se ääneen, vanha pöhkö!"

"Ah, niin, ah niin!" vastasi professori hiljaisena, korjasi taas
silmälasejaan ja luki:

"TÄMÄ TALO KUULUU TARZANILLE, PETOJEN JA MONIEN MUSTIEN MIESTEN
SURMAAJALLE. ÄLKÄÄ VAHINGOITTAKO TARZANIN TAVAROITA. TARZAN PITÄÄ
TEITÄ SILMÄLLÄ. APINAIN TARZAN."

"Kuka lempo se Tarzan on?" huudahti merimies, joka oli ennenkin
puhunut.

"Hän näkyy osaavan englantia", sanoi nuori mies.

"Mutta mitä tarkoittaa 'Apinain Tarzan'?" kysyi nuori tyttö.

"En tiedä, neiti Porter", vastasi nuori mies, "ellemme ole tavanneet
Lontoon eläintarhasta paennutta apinaa, joka on tuonut eurooppalaisen
sivistyksen mukanaan tänne viidakkokotiinsa. Mitä arvelette,
professori Porter?" lisäsi hän kääntyen vanhan miehen puoleen.

Professori Archimedes Q. Porter korjasi silmälasejaan.

"Niin, niinpä niin -- tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" sanoi
professori. "Mutta en voi mitään lisätä siihen, mitä jo olen lausunut
tästä todella merkillisestä tapauksesta", ja professori lähti
hiljalleen astelemaan viidakkoa kohti.

"Mutta, isä", huusi tyttö, "ethän sinä ole siitä vielä mitään
sanonut".

"No, no, lapsi, no, no", muistutti professori Porter ystävällisesti
ja kärsivällisesti. "Älä vaivaa sievää päätäsi sellaisilla vaikeasti
ratkaistavilla arvoituksilla", ja taas hän lähti hitaasti toiseen
suuntaan silmät maahan tähdättyinä ja kädet heiluvien takinliepeitten
takana ristissä.

"Luulenpa, ettei se vanha nauta tiedä siitä sen enempää kuin mekään",
murahti rottanaamainen merimies.

"Puhukaa siistiä kieltä!" huusi nuori mies ja kalpeni raivosta. "Te
olette murhanneet päällystönne ja ryöstäneet meidät. Olemme täysin
vallassanne, mutta teidän on kohdeltava professori Porteria ja
neiti Porteria kunnioittavasti", ja nuori mies astui niin lähelle
rottanaamaista, että tämä peräytyi hämmästyneenä, vaikka hänellä
olikin kaksi revolveria ja uhkaavalta näyttävä puukko vyöllä.

"Senkin pelkuri!" jatkoi nuori mies. "Te ette ole koskaan uskaltanut
ampua kunnon miestä, ennenkuin hän on kääntänyt selkänsä. Te
ette uskalla ampua minua edes takaapäin". Ja hän käänsi selkänsä
merimiehille ja käveli huolettomasti tiehensä, ikäänkuin
todistaakseen olevansa oikeassa.

Merimiehen käsi livahti tavoittamaan toista revolveria,
kostonhimoiset silmät kiiluivat katsellessaan nuoren englantilaisen
poistumista. Hänen toverinsa odottivat jännittyneinä, mutta sittenkin
hän epäröi. Sydämessään hän oli vieläkin suurempi pelkuri kuin
William Cecil Clayton oli ajatellut.

Ei ole helppoa sanoa, kuinka siinä olisi lopuksi käynyt, mutta
silloin sekaantui asiaan uusi, salaperäinen voima, jonka kanssa
yksikään retkeilijöistä ei luullut joutuvansa niin paljon tekemisiin
tällä autiolla Afrikan rannalla.

Kaksi tuikeaa silmää oli läheisen puun lehvien lomista tarkastanut
matkailijain jokaista liikettä. Tarzan oli nähnyt kuulutuksensa
herättämän hämmästyksen, ja vaikkei hän ymmärtänyt vähääkään näiden
outojen ihmisten puheesta, kertoivat heidän liikkeensä ja ilmeensä
hänelle paljon.

Kun rottanaamainen merimies murhasi toverinsa, inhoitti se Tarzania,
ja kun hän nyt näki saman miehen uhkaavan kauniinnäköistä nuorta
miestä, yltyi hänen vihansa.

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ampuma-aseen vaikutusta,
josta hän tosin oli vähän lukenut kirjoissaan, mutta kun hän nyt
näki rottanaaman hypistelevän revolverin hanaa, ajatteli hän hetki
sitten näkemäänsä näytelmää ja tietenkin epäili, että nuori mies
murhattaisiin samoin kuin roteva merimies.

Tarzan pani siis myrkytetyn nuolen jouseensa ja tähtäsi rottanaamaan,
mutta puu oli niin tiheä, että hän piankin huomasi lehtien ja pikku
oksien voivan muuttaa nuolen suuntaa, ja siksi hän lennätti sen
sijaan raskaan keihään väijytyspaikastaan.

Clayton oli edennyt vain kymmenen askelta. Rottanaama oli puoleksi
vetänyt esiin revolverinsa, toiset merimiehet seisoivat liikkumatta
odottaen, mitä tästä tulisi.

Professori Porter oli jo kadonnut viidakkoon, jonne häntä seurasi
hätiköivä Samuel T. Philander, hänen sihteerinsä ja apulaisensa.

Esmeralda, neekerinainen, erotteli emäntänsä tavaroita majan luo
kasatusta mytty- ja laatikkoröykkiöstä, ja neiti Porter oli juuri
aikonut seurata Claytonia, kun jokin saattoi hänet taas kääntymään
merimiehiin päin.

Ja silloin tapahtui kolme asiaa miltei yhtäaikaa -- merimies
kohotti aseensa ja tähtäsi Claytonia selkään, neiti Porter huusi
varoittaakseen ja pitkä metallikärkinen keihäs suhahti kuin salama
taivaalta ja lävisti rottanaaman oikean olkapään.

Sitten revolveri pamahti ilmaan ketään vahingoittamatta, ja merimies
kyyristyi älähtäen tuskasta ja kauhusta.

Clayton kääntyi ja hyökkäsi tapahtumapaikalle. Merimiehet seisoivat
pelokkaina ryhmissä paljastetuin asein ja tähystelivät viidakkoon.
Haavoitettu mies väänteli ja ulvoi maassa.

Kenenkään huomaamatta Clayton otti pudonneen revolverin maasta, pisti
sen paitansa alle ja alkoi merimiesten mukana tuijottaa salaperäiseen
viidakkoon.

"Kukahan se oli?" kuiskasi Jane Porter, jolloin nuori mies kääntyi ja
näki hänen seisovan silmät suurina hämmästyksestä aivan vieressään.

"Luulenpa, että Tarzan tosiaan pitää meitä silmällä", vastasi hän
kahden vaiheilla. "Ihmettelen, kenelle se keihäs oli aiottu. Jos
se oli tähdätty Snipesiin, niin silloin Apinain Tarzan on todella
ystävämme... Mutta minne teidän isänne ja herra Philander ovat
menneet? Viidakossa on ainakin joku aseistettuna. Halloo! Professori!
Herra Philander!" huusi nuori Clayton, mutta mitään vastausta ei
kuulunut.

"Mitä nyt on tehtävä, neiti Porter?" jatkoi nuori mies huolestuneen
näköisenä. "Enhän voi jättää teitä näiden murhaajien luo yksinänne,
ettekä te varmaankaan uskalla tulla mukaani viidakkoon. Kuitenkin
on jonkun lähdettävä etsimään isäänne. Hänen tapansahan on
hajamielisesti lähteä kävelemään ja olla välittämättä vaarasta tai
suunnasta, ja herra Philander on vain rahtusen käytännöllisempi.
Antanette anteeksi suorasukaisuuteni, mutta henkemme on täällä
ehdottomasti uhattu, ja kun vain saamme isänne tänne takaisin, täytyy
hänet saada käsittämään ne vaarat, joihin hänen hajamielisyytensä vie
sekä hänet itsensä että teidät..."

"Olen aivan samaa mieltä", vastasi tyttö, "enkä ollenkaan loukkaannu
sanoistanne. Rakas isäni uhraisi hetkeäkään epäröimättä henkensä
minun puolestani, jos vain voisi pitää ajatuksiaan niin kauan koossa.
Ei ole muuta kuin yksi tapa, jolla hänet voi pelastaa -- pitäisi
sitoa hänet kiinni puuhun. Isäkulta on niin epäkäytännöllinen".

"Nyt sen keksin!" huudahti Clayton äkkiä. "Tehän osaatte käsitellä
revolveria?"

"Osaan. Entä sitten?"

"Minulla on revolveri. Kun teillä on se mukananne, olette Esmeraldan
kanssa kutakuinkin turvattuja majassa niin kauan, että ehdin hakea
tänne isänne ja herra Philanderin. Kutsukaa heti palvelijatartanne,
ja minä lähden kiireesti etsimään. He eivät ole vielä päässeet
pitkälle."

Jane Porter totteli neuvoa, ja kun Clayton oli nähnyt oven
sulkeutuvan heidän jälkeensä, kiirehti hän viidakkoon.

Muutamat merimiehet vetivät keihästä toverinsa haavasta, kun Clayton
kulki ohitse ja kysyi, saisiko hän lainata heiltä revolveria
mennessään etsimään professoria.

Kun rottanaama oli huomannut, ettei haava ollutkaan kuolettava,
oli hän jälleen toipunut ja kielsi karkeasti kiroillen antamasta
Claytonille asetta.

Tämä mies, Snipes, oli omin ehdoin ruvennut merimiesten päälliköksi,
surmattuaan edellisen johtajan, ja nyt oli siitä kulunut vasta niin
vähän aikaa, ettei kukaan hänen tovereistaan ollut ehtinyt ruveta
häntä vastustamaan.

Clayton vastasi vain kohauttamalla olkapäitään, mutta lähtiessään
heidän luotaan hän otti maasta keihään, joka oli haavoittanut
Snipestä, ja näin alkeellisesti varustettuna painui silloisen loordi
Greystoken poika tiheään viidakkoon.

Tavantakaa hän huuteli kadonneiden ukkojen nimiä. Majaan turvautuneet
naiset kuulivat hänen äänensä yhä heikkenevän, kunnes se vihdoin
häipyi ja sulautui aarniometsän lukemattomiin muihin ääniin.

Kun professori Archimedes Q. Porter ja hänen apulaisensa Samuel T.
Philander, jälkimmäisen kiihkeästä vaatimuksesta, vihdoin kääntyivät
takaisin majalle päin, eksyivät he viidakon loppumattomissa
sokkeloissa niin täydellisesti kuin yleensä on mahdollista,
vaikkeivät itse sitä tietäneet. Pelkkä kohtalon oikku johti heidän
askeliaan Afrikan länsirannikolle, niin etteivät he lähteneet
marssimaan Zanzibariin, mustien maanosan vastakkaiselle puolelle.

Kun he sitten pääsivät rannalle eivätkä nähneet majasta merkkiäkään,
oli Philander ihan varma siitä, että he nyt olivat määräpaikkansa
pohjoispuolella, vaikka he itse asiassa olivatkin noin puolentoista
sadan metrin päässä siitä etelään.

Näiden kahden epäkäytännöllisen teoreetikon päähän ei edes
juolahtanut huutaa, jotta heidän ystävänsä mahdollisesti kuulisivat.
Samuel T. Philander oli näet niin varma asiastaan kuin vain vääristä
edellytyksistä tehty johtopäätös voi ihmisen vallata, että hän
tarttui lujasti professori Archimedes Q. Porterin käsivarteen
ja laahasi tätä heikosti vastustelevaa vanhaa herraa mukanaan
Kapkaupunkia kohti, joka sijaitsee kaksituhatta neljäsataa kilometriä
etelämpänä. --

Kun Jane Porter ja Esmeralda olivat päässeet majan suojaan, oli
neekerittären ensi huolena teljetä ovi sisäpuolelta. Tätä ajatellen
hän alkoi haeskella sopivia esineitä toteuttaakseen aikeensa, mutta
ensi silmäys majan sisustaan toi kauhunhuudon hänen huulilleen ja
kuin pelästynyt lapsi kätki tukeva mustaihoinen kasvonsa nuoren
emäntänsä rintaa vasten.

Huudon kuullessaan Jane Porter kääntyi ja näki, mikä siihen oli
syynä. Lattialla hänen edessään lojui ihmisen vaalentunut luuranko.
Toinen silmäys keksi vielä yhden luurangon vuoteelta.

"Missä hirveässä paikassa me nyt olemmekaan?" mutisi hän
pelästyneenä, mutta ei menettänyt malttiaan.

Vihdoin hän pääsi irti yhä kirkuvan Esmeraldan kiihkeästä
puristuksesta, astui lattian yli kehdon luo ja aavisti, mitä saisi
siellä nähdä, ennenkuin luuranko olikaan hänelle näyttäytynyt
surkeassa hauraudessaan.

Mistä hirveästä murhenäytelmästä kertoivatkaan nämä mykät luut! Tyttö
värisi ajatellessaan, että mahdollisesti häntä ja hänen ystäviään
odotti sama kohtalo tässä kauhujen majassa, jossa he olisivat
salaperäisten ja kenties vihamielisten olentojen vallassa.

Mutta vihdoin hän polkaisi päättäväisesti pikku jalkaansa lattiaan ja
koetti pudistaa mielestään kaikki synkät enteet. Sitten hän kääntyi
Esmeraldaan päin, käski tämän lopettaa ulvontansa.

"Hiljaa, Esmeralda, hiljaa ja heti! Onko tämä laitaa? Milloinkaan en
ole nähnyt mokomaa isoa vauvaa."

Hän vaikeni, ja hänen oma äänensä värähti hiukan, kun hän ajatteli,
että ne kolme miestä, joiden suojeluksessa hän oli, vaelsivat tällä
hetkellä kauhistuttavan metsän pimennoissa.

Pian hän huomasi, että ovessa oli sisäpuolella raskas puinen salpa,
ja hetkisen yhdessä ponnisteltuaan he saivat sen työnnetyksi
paikalleen, -- ensi kerran kahteenkymmeneen vuoteen.

Sitten he kädet toistensa ympärille kiedottuina istuutuivat penkille
ja -- odottivat.




NELJÄSTOISTA LUKU

Viidakon vallassa


Kun Clayton oli kadonnut viidakkoon, alkoivat merimiehet --
_Arrow_-laivan kapinoitsijat -- neuvotella, mihin toimenpiteisiin
oli lähinnä ryhdyttävä. Ainoastaan yhdestä asiasta olivat kaikki
samaa mieltä: heidän oli kiireimmän kaupalla lähdettävä ankkuroituun
laivaan, jossa ainakin saattoivat olla turvassa näkymättömän
vihollisen keihäiltä. Sillä välin kun Jane Porter ja Esmeralda
telkesivät majan ovea, soutivat siis pelkurimaiset murhaajat
joutuisasti tiehensä niillä kahdella veneellä, joilla olivat tulleet
maihin.

Niin paljon ihmeellistä oli Tarzan tänään nähnyt, että häntä oikein
huimasi. Mutta ihmeellisimmät kaikista olivat nuoren valkoisen tytön
kasvot.

Siinä oli vihdoinkin eräs hänen omaa lajiaan: siitä hän oli varma.
Myös nuori mies ja molemmat vanhukset olivat kutakuinkin sellaisia,
joiksi hän oli kuvitellut omia kansalaisiaan.

Mutta epäilemättä he olivat yhtä julmia kuin muutkin hänen näkemänsä
ihmiset. Se seikka, että vain he koko seurueesta olivat ainoat,
jotka eivät olleet ketään tappaneet, sai selityksensä siitä, ettei
heillä ollut aseita. Varmasti he olisivat toisenlaisia, jos olisivat
aseistettuja.

Tarzan oli nähnyt nuoren miehen ottavan maasta haavoitetulta
Snipesiltä pudonneen revolverin ja kätkevän sen poveensa. Hän oli
myös nähnyt, kuinka hän sen varovasti pisti tytölle, joka astui
majaan.

Hän ei ymmärtänyt, miksi he käyttäytyivät näin, mutta sittenkin hän
vaistomaisesti piti nuoresta miehestä sekä vanhuksista, ja tyttöä
kohtaan hän tunsi outoa kaipuuta, jota tuskin itse käsitti. Mitä taas
paksuun mustaan naisihmiseen tulee, niin hän oli ilmeisesti jossakin
läheisessä suhteessa tyttöön, ja niinpä hän siis piti Esmeraldastakin.

Merimiehiä, etenkin Snipesiä kohtaan hänessä oli herännyt syvä viha.
Hän ymmärsi heidän uhkaavista liikkeistään ja ilkeitten kasvojensa
ilmeistä, että he olivat vihamielisiä seurueen muille jäsenille,
minkä vuoksi hän päätti pitää heitä tarkoin silmällä.

Hän kummasteli, miksi miehet olivat menneet viidakkoon, eikä hänen
mieleensäkään johtunut, että kukaan voisi eksyä tiheikössä, joka
hänelle oli yhtä selvä kuin jollekin toiselle kotikaupungin pääkatu.

Nähtyään merimiesten soutavan laivaan ja tietäen tytön ja
neekerinaisen olevan turvassa majassa Tarzan päätti seurata nuorta
miestä viidakkoon, ottaakseen selville, mitä hän siellä aikoi. Hän
heilautti itseään nopeasti sinne päin, minne Clayton oli mennyt, ja
vähän ajan kuluttua hän kaukaa kuuli heikosti, kuinka englantilainen
huuteli ystäviään, tosin enää vain silloin tällöin.

Hiljaa Tarzan lähestyi valkoista miestä, joka uupuneena nojasi puuhun
ja kuivaili hikeä otsaltaan. Apinamies kätkeytyi lehtien sekaan ja
katseli sieltä tarkkaavasti oman rotunsa jäseniä.

Välistä Clayton huuteli uudestaan, ja vihdoin Tarzanille valkeni,
että hän etsi molempia vanhuksia.

Tarzan oli lähtemäisillään itse heitä hakemaan, mutta samassa hän
huomasi notkean, keltaisen olennon, joka varovasti hiipi viidakon
halki Claytonia kohti.

Se oli Shita, leopardi. Nyt Tarzan kuuli jo pehmeän ruohon kahisevan,
mutta nuori mies seisoi yhä huolettomana paikallaan. Eikö hän kenties
olisikaan kuullut niin äänekästä kahahdusta? Milloinkaan ennen ei
Tarzan ollut nähnyt Shitan liikkuvan noin kömpelösti.

Ei, valkoinen mies ei kuullut. Shita kyyristyi hyppäykseen, mutta
silloin kajahti viidakon hiljaisuudessa ihmisapinan vihlova ja kauhea
taisteluvaatimus. Shita kääntyi, pujahtaen tiehensä tiheikköön.

Hätkähtäen Clayton suoristautui. Tuntui kuin hänen verensä olisi
jähmettynyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut kuullut niin
kauhistuttavaa ääntä. Hän ei ollut mikään pelkuri, mutta jos
milloinkaan ihminen on tuntenut pelon jäisten kourien pusertavan
sydäntään, tunsi sen nyt Afrikan viidakossa William Cecil Clayton,
loordi Greystoken vanhin poika.

Ison pedon paosta johtuva oksien ritinä ihan hänen likellään ja
ylhäältä kuulunut hirvittävä huuto panivat Claytonin rohkeuden
äärimmäiselle koetukselle. Hän ei kuitenkaan voinut tietää, että
juuri tätä kiljahdusta hän sai kiittää pelastuksestaan, eikä
sitäkään, että sen oli päästänyt ilmoille hänen oma serkkunsa --
todellinen loordi Greystoke.

Ilta lähestyi, ja Clayton mietti toivotonna ja alakuloisena mitä
nyt tekisi: etsisikö edelleen professori Porteria, jolloin hänen
oma henkensä oli melkein varmasti tuhon oma öisessä viidakossa, vai
palaisiko majalle, jossa hän ainakin voisi suojella Jane Porteria.

Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä palata ilman Janen isää;
mutta toisaalta häntä värisytti pelkkä ajatuskin jättää tyttö yksin
ja turvatonna _Arrowin_ kapinoitsijain ja viidakon lukemattomien
vaarojen käsiin.

Ehkäpä ovat, ajatteli hän, professori ja Philander jo palanneet
rannalle. Se oli hyvinkin luultavaa. Ainakin hän tahtoi päästä siitä
selville, ennenkuin jatkaisi tätä nähtävästi hyödytöntä haeskeluaan.
Ja niin hän lähti taas liikkeelle, raivaten tietään halki viidakon
sinne päin, missä otaksui majan olevan.

Tarzanin kummastukseksi nuori mies lähti syvemmälle viidakkoon
suoraan Mbongan kylää kohti, ja silloin nuori apinamies tuli
ajatelleeksi hänen joutuneen eksyksiin. Tarzan ei oikeastaan
käsittänyt, kuinka se oli mahdollista, mutta terve järki sanoi
hänelle, ettei yksikään ihminen tahallaan mennyt julmien mustien
kylään aseistettuna vain keihäällä, joka sekin oli valkoiselle
miehelle ilmeisesti outo ase, siitä päättäen, kuinka hän sitä piteli.
Hän ei myöskään seurannut molempien vanhusten jälkiä, jotka Tarzanin
tarkat silmät olivat keksineet.

Tarzan oli hämmentynyt. Julma viidakko ottaisi pian saaliikseen
tämän turvattoman muukalaisen, ellei häntä pian johdettaisi takaisin
rannalle.

Aivan oikein! Numa, leijona, vainusi jo valkoista miestä vain
kymmenkunnan askeleen päässä hänestä oikealle.

Clayton kuuli ison eläimen kulkevan jossakin vierellään, ja äkkiä
kajahti halki illan pedon jylisevä karjunta. Hän pysähtyi keihäs
koholla ja tähysteli tiheikköön, josta kauhea ääni oli kuulunut.
Varjot syventyivät, pimeys kävi yhä sakeammaksi.

Voi, hyvä Jumala! Kuolla täällä yksin villipedon hampaissa, revittynä
ja raadeltuna, tuntea pedon kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun
valtavat käpälät murskaisivat hänen rintansa!

Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Clayton seisoi jännittyneenä, pitäen
asetta yhä ojossa. Sitten pensaikosta kuuluva kahina ilmaisi hänelle,
että takaa hiipi joku. Peto kyyristyi hypätäkseen. Vihdoin hän näki
sen, tuskin viidenkään metrin päässä -- pitkän, notkean, lihaksisen
ruumiin, ison, keltaisen mustaharjaisen leijonan pään.

Peto mateli vatsallaan hitaasti eteenpäin. Kun sen silmät kohtasivat
Claytonin, pysähtyi se ja veti takajalkansa varovasti alleen.

Clayton odotti kuolemantuskassa, ei uskaltanut heittää keihästään
eikä kyennyt pakenemaan.

Mutta silloin kahisi jokin ylhäällä puussa. Jokin uusi vaara,
ajatteli hän, mutta ei uskaltanut hellittää katsettaan edessä
olevista kellanvihreistä silmäteristä. Kuului terävä napsahdus,
ikäänkuin banjon kieli olisi katkennut, ja samassa ilmaantui nuoli
kyyristelevän leijonan nahkaan.

Tuskasta ja raivosta karjahtaen peto loikkasi, mutta Clayton ehti
heittäytyä sivulle, ja kun hän kääntyi taas kohtaamaan eläinten
kuningasta, kauhistutti häntä uusi merkillinen näky. Sillä juuri kun
leijona valmistui toiseen hyökkäykseen, pudottautui puusta alaston
jättiläinen hajareisin pedon selkään.

Salamannopeasti kietoutui rautalihaksinen käsivarsi leijonan valtavan
kaulan ympärille, ja vastaanponnisteleva karjuva peto kohotettiin
takaapäin pystyyn -- yhtä helposti kuin Clayton olisi nostanut
sylikoiran.

Tämä ihmeellinen kohtaus, jonka todistajaksi hän joutui Afrikan
viidakon hämärässä, painui ainaiseksi hänen muistiinsa.

Outo mies oli hänestä ruumiillisen täydellisyyden ja jättimäisen
voiman perikuva, eivätkä kuitenkaan nämä ominaisuudet ratkaisseet
taistelua, sillä vaikka hänen lihaksensa olivatkin mahtavat, eivät ne
olleet mitään Numan rinnalla. Mutta hänen vikkelyytensä, älynsä ja
pitkä terävä puukkonsa hankkivat hänelle voiton.

Hänen oikea käsivartensa puristi leijonan kaulaa, vasemman käden
työntäessä tavantakaa puukkoa vasemman lapaluun alle. Riehuva peto
kohosi takajaloilleen ja rimpuili turhaan tässä luonnottomassa
asennossa. Jos ottelu olisi kestänyt muutamia sekunteja kauemmin,
olisi tulos voinut olla toinen, mutta kaikki kävi niin äkkiä, että
leijona tuskin ehti tointua hämmästyksestään, kun se jo tuupertui
kuolleena maahan.

Silloin outo jättiläinen astui voitetun vastustajansa ruumiille ja
heiluttaen villinkaunista päätään päästi ilmoille saman kauhistavan
huudon, joka muutama hetki sitten oli vavahduttanut Claytonia.

Edessään hän näki nuoren miehen, joka oli aivan alasti,
lukuunottamatta lannevaatetta ja joitakin villien koristuksia
käsivarsissa ja jaloissa. Rinnassa kimalteli sileää ruskeaa ihoa
vasten jalokivimedaljonki.

Metsästyspuukko oli jälleen pistetty tuppeen, ja villi mies otti
maasta jousensa ja nuolikotelonsa, jotka hän oli heittänyt luotaan
käydessään leijonan kimppuun.

Clayton puhutteli häntä englanninkielellä, kiittäen häntä
pelastuksestaan, ja sanoi ihailevansa hänen osoittamaansa tavatonta
rohkeutta, voimaa ja taitoa, mutta sai vastaukseksi vain tuikean
katseen ja leveiden olkapäiden kohautuksen, joka saattoi merkitä,
ettei tämä teko oudon mielestä ollut niinkään erinomainen, tai myös,
ettei hän ymmärtänyt Claytonin kieltä.

Kun jousi ja nuolikotelo oli sovitettu tavalliselle paikalleen,
veti villi -- siksi Clayton häntä luuli -- taas esiin veitsensä ja
leikkeli kätevästi kymmenkunta isoa lihapalaa leijonan ruhosta.
Sitten hän istuutui maahan ja alkoi syödä, ensin viitattuaan
Claytonia ottamaan osaa ateriaan.

Vahvat, valkoiset hampaat pureutuivat ilmeisellä mielihyvällä
raakaan, vertatippuvaan lihaan, mutta Clayton ei iljennyt
noudattaa merkillisen isäntänsä kutsua. Sen sijaan hän tarkasteli
pelastajaansa, ja äkkiä hänelle selvisi, että tämä oli varmaankin
Apinain Tarzan, jonka julistuksen hän oli tänä aamuna nähnyt majan
ovella.

Hänen piti siis osata englantia. Taas Clayton yritti puhua
apinamiehen kanssa, mutta hänen saamansa vastaukset olivat outoa
kieltä, joka muistutti marakattien jokellusta, seassa toisinaan
villipedon murahduksia.

Ei, tuo ei voinut olla Apinain Tarzan, sillä olihan aivan ilmeistä,
ettei hän lainkaan ymmärtänyt englantia.

Lopetettuaan syöntinsä Tarzan nousi seisaalleen ja osoitti aivan eri
suuntaan kuin Clayton oli äsken mennyt ja lähti itsekin sinne päin.

Clayton oli ymmällä ja viivytteli seuraamasta häntä, sillä hän luuli
sitä tietä joutuvansa vain yhä syvemmälle aarniometsään; mutta
nähdessään ettei hän halunnut tulla, apinamies kääntyi takaisin,
tarttui hänen takkiinsa ja veti häntä mukaansa, kunnes oli varma
siitä, että Clayton käsitti hänen tarkoituksensa. Silloin hän antoi
toisen seurata vapaaehtoisesti.

Kun englantilaiselle vihdoin selvisi, että hän oli vanki, ei
hänellä ollut muuta valittavana kuin totella käskijäänsä, ja niin
he vaelsivat verkalleen halki viidakon, jossa musta yö kääri heidät
vaippaansa, pehmeiden käpälien salavihkainen hiiviskely sekaantui
oksien ritinään ja lukemattomat villit huudot tuntuivat tulevan
lähemmäksi.

Äkkiä Clayton kuuli heikon kaiun ampuma-aseen pamahduksesta -- vain
yksi ainoa laukaus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa.

Majassa rannalla istui kaksi kauhistunutta naista toisiinsa
tarrautuneina matalalla penkillä yhä enenevässä pimeydessä.

Neekeritär nyyhkytti hillittömästi ja valitteli sitä kovan onnen
päivää, joka oli nähnyt hänen lähtevän rakkaasta Marylandista.
Valkoinen neito taas ei itkenyt eikä valittanut, mutta sisäisesti
häntä raastoivat pelko ja pahat aavistukset. Hän pelkäsi yhtä
paljon itsensä kuin niiden kolmen miehen puolesta, joiden hän tiesi
vaeltavan villissä eksyttävässä viidakossa. Sieltä hän oli kuullut
miltei lakkaamatonta petoeläinten karjumista, haukuntaa ja ulvontaa,
kun ne etsivät saalistaan.

Äkkiä kuului joku raskas ruumis raappivan majan seinää. Sitten hän
saattoi erottaa suurten käpäläin tassuttelevan ulkopuolella, ja
kaikki oli hetken verran hiljaa... Aarniometsänkin äänet vaikenivat
hiljaiseksi muminaksi. Senjälkeen hän selvästi kuuli, kuinka peto
nuuski ovea tuskin metrinkään päässä hänestä. Väristen neito
painautui vaistomaisesti lähemmäksi mustaa naista.

"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Hiljaa, Esmeralda!" sillä neekerittären
nyyhkytykset ja huokaukset näyttivät tunkeutuneen seinän läpi ja
vetäneen puoleensa pedon huomion.

Nyt raapaisi käpälä ovea. Peto koetti tunkeutua sisään. Mutta äkkiä
rapina loppui, ja taas neito kuuli suurten käpäläin astelevan majan
ympärillä. Nyt ne pysähtyivät jälleen -- ikkunan kohdalle, jonne
tyttö tuijotti kauhusta kangistuen.

"Hyvä jumala!" mutisi hän, sillä varjokuvana kuun valaisemaa taivasta
vasten ilmestyi pieneen nelikulmaiseen ristikolla varustettuun
ikkunaan leijonan pää. Välkkyvät silmät tähystivät häneen
pahaenteisinä.

"Katso, Esmeralda!" kuiskasi hän. "Jumalan nimessä, mitä nyt teemme?
Katso! Pian! Ikkunaan!"

Esmeralda puristautui vielä lähemmäksi emäntäänsä ja katsahti
pelokkaasti kuutamon valaisemaan neliöön, juuri kun leijona päästi
villin murahduksen. Se näky, joka kohtasi mustan naisparan silmiä,
oli liikaa hänen jo ennestään ylen jännittyneille hermoilleen.

Leijona näytti seisovan iankaikkisen kauan ikkunan takana etukäpälät
nostettuina kamanalle, tuijottaen pikku huoneeseen. Sitten se koetti
kynsillään ristikon lujuutta.

Tyttö oli melkein lakannut hengittämästä, kun hänen suureksi
helpotuksekseen pää katosi, ja hän kuuli pedon askelten poistuvan
ikkunan luota. Mutta ne pysähtyivät sensijaan taas ovelle ja
raapiminen alkoi uudelleen, tällä kertaa yhä rajummin, kun
leijona raivoissaan koki murtaa tukevaa ovea, päästäkseen käsiksi
turvattomiin uhreihinsa.

Jos Jane Porter olisi tietänyt pala palalta kyhätyn oven suunnattoman
vahvuuden, ei hän olisi niin paljoa pelännyt vaaraa siltä taholta.
Vähänpä aavisti John Clayton tätä karkeaa, mutta vahvaa ovea
tehdessään, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin se suojelisi
kaunista, silloin vielä syntymätöntä amerikkalaista tyttöä viidakon
karvaiselta ihmissyöjältä.

Parikymmentä minuuttia leijona nuuski ja raastoi ovea, päästäen
tavantakaa villin karjahduksen voimattomassa raivossaan. Vihdoin se
luopui yrityksestä, ja Jane Porter kuuli sen palaavan ikkunan luo,
jonka kohdalla se vähän aikaa lepäsi. Sitten se heittäytyi kaikella
painollaan ajan kuluttamaa ristikkoa vastaan.

Tyttö kuuli puisten tankojen ritisevän, mutta ne kestivät, ja valtava
ruho putosi takaisin maahan.

Yhä uudestaan leijona toisti temppunsa, kunnes kauhistunut vanki näki
osan ristikkoa murtuvan ja samassa hetkessä pedon pään ja toisen
käpälän työntyvän huoneeseen. Hitaasti mursivat voimakas niska ja
hartiat puolat erilleen, ja notkea ruumis tunkeutui yhä pitemmälle
sisään.

Kuin horroksissa tyttö nousi kädet painettuina rintaa vasten
ja silmien kauhistuneina tuijottaessa muutaman askeleen päässä
murisevaan kuonoon. Lattialla makasi neekeritär tainnoksissa. Jospa
voisi herättää hänet tuntoihinsa, ehkäpä he yhdistetyin voimin
saisivat pedon karkoitetuksi.

Jane Porter kumartui, tarttui neekerittären olkapäähän ja ravisteli
häntä kaikin voimin.

"Esmeralda! Esmeralda!" huusi hän. "Auta minua, tai me olemme
molemmat hukassa!"

Esmeralda avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli
nälkäisen naarasleijonan kuolainen kita.

Kauhusta kiljahtaen naispoloinen nousi nelinkontin ja ryömi huoneen
poikki, huutaen: "Oi taivas!"

Hän painoi noin satakaksikymmentä kiloa eikä ollut pystyssä
käydessäänkään mikään gaselli, mutta suorastaan kuvaamattoman
vaikutelman hän nyt herätti kontatessaan ja raahatessaan suunnattoman
lihavaa ruumistaan.

Hetken aikaa leijona oli hiljaa, tuikeasti tarkaten Esmeraldaa, jonka
päämääränä näytti olevan kaappi. Sinne hän koetti sulloa itseään,
mutta kaappi oli liian pieni, hän sai sinne mahtumaan vain päänsä.
Sitten hän päästi huudon, jonka rinnalla viidakon äänet olivat
mitättömiä, ja pyörtyi uudestaan.

Esmeraldan lysähtäessä liikkumattomaksi leijona uudisti yrityksensä
tunkea ruumiinsa sisään murtuneen ristikon puhki.

Tyttö seisoi kalpeana ja jähmettyneenä peräseinää vasten ja etsi
kuolemankauhussa jotakin pakopaikkaa. Äkkiä hänen kätensä, joka
tiukasti puristi rintaa, tunsi jotakin kovaa. Se oli revolveri, jonka
Clayton oli hänelle päivemmällä jättänyt.

Nopeasti hän sieppasi sen esiin piilopaikasta, tähtäsi suoraan
leijonan kuonoon ja painoi liipasinta. Salama välähti, kuului
pamahdus, ja sitten peto kiljahti tuskasta ja raivosta. Jane
Porter näki leijonan katoavan ikkunasta, ja sitten hänkin pyörtyi,
revolverin pudotessa hänen viereensä.

Mutta Sabor ei ollut kuollut. Luoti oli vain tehnyt kipeän haavan
toiseen olkaan. Hämmästys, sokaiseva välähdys ja korvia huumaava
pamahdus olivat tosin saaneet sen nopeasti vetäytymään takaisin,
mutta vain hetkeksi.

Pian se oli taas ristikossa, rytistellen sitä entistä raivokkaammin,
mutta samalla tehottomammin, sillä haavoitettu jäsen oli miltei
käyttökelvoton.

Hän näki saaliinsa -- molempien naisten -- makaavan liikkumatta
lattialla. Heistä ei enää ollut esteitä. Ateria oli Saborin edessä,
tarvitsisi vain vääntää ruumiinsa ristikon läpi.

Hitaasti se tunki suurta ruhoaan tuuma tuumalta aukosta huoneeseen.
Pian oli pää sisällä, sitten toinen etujalka ja olka!

Varovasti se työnsi sisään haavoittunutta raajaansa, ettei se
sattuisi aukon reunoihin. Hetkinen vielä, ja molemmat hartiat oli
saatu mahtumaan aukosta; pitkä, jäntevä ruumis ja kapeat lanteet
liukuisivat pian perästä.

Tällä hetkellä Jane Porter taas avasi silmänsä.




VIIDESTOISTA LUKU

Metsänhaltija


Kuullessaan ampuma-aseen pamahduksen Clayton säikähti ja aavisti
pahaa. Hän luuli aluksi, että joku merimies oli ampunut, mutta se
seikka, että hän oli jättänyt Jane Porterille revolverin, ja hänen
ylen jännittynyt hermostonsa saivat hänet väkisinkin kuvittelemaan,
että neitoa nyt uhkasi jokin suuri vaara, että Janen kenties juuri
tällä hetkellä täytyi puolustaa itseään jotakin villi-ihmistä tai
petoa vastaan.

Mitä hänen kummallinen vangitsijansa tai oppaansa ajatteli, sitä ei
Clayton voinut oikein arvailla, mutta ilmeistä oli, että hänkin oli
kuullut laukauksen ja että se jotenkin vaikutti hänen mieleensä,
sillä hän joudutti heidän matkaansa niin kiivaasti, että Clayton,
joka kompasteli hänen takanaan, turhaan yritti pysyä mukana ja pian
jäi auttamattomasti jälkeen.

Peläten jälleen eksyvänsä hän huusi villi-ihmiselle ja hetken
kuluttua saikin tyydytyksekseen nähdä, kuinka opas puun oksalta
keveästi liukui hänen viereensä.

Silmänräpäyksen ajan Tarzan katseli nuorta miestä tiukasti ikäänkuin
epäröiden, mitä olisi paras tehdä. Sitten hän kumartui Claytonin
eteen, osoitti merkeillä, että toisen oli kiedottava käsivartensa
hänen kaulaansa, ja kiipesi sitten valkoinen mies selässään taas ylös
puuhun.

Nyt seuranneita minuutteja ei nuori englantilainen milloinkaan
unohtanut. Korkealla, pitkien taipuvien ja heiluvien oksien
teitä, kävi heidän kulkunsa niin nopeasti, että se tuntui hänestä
uskomattomalta, kun Tarzan sitävastoin oli suutuksissaan etenemisen
hitaudesta.

Notkea olento heittäytyi Claytonia kantaen toiselta huimaavan
korkealta oksalta toiselle tai juoksi varmoin askelin monen
kymmenenkin metrin pituista köynnöskasvien peittämää puunhaaraa
myöten kuin nuorallakävelijä, koko ajan säilyttäen tasapainonsa,
vaikka alla ammotti pimeä syvyys.

Ensimmäisestä hyytävästä pelosta päästyään Clayton alkoi ihailla
ja kadehtia tämän metsänhaltijan jättiläislihaksia ja ihmeteltävää
vaistoa tai harjaannusta, jonka varassa saattoi aarniometsän yön
halki samota yhtä helposti ja turvallisesti kuin Clayton käyskenteli
keskipäivällä pitkin Lontoon katuja.

Toisinaan he tulivat paikalle, missä kasvullisuus oli harvempaa, ja
kuun kirkkaat säteet valaisivat Claytonin kummasteleville silmille
sitä outoa tietä, jota he nyt kulkivat. Silloin hän pidätti henkeään
nähdessään allaan hirvittävät kuilut, sillä Tarzan valitsi aina
mukavimman tien, joka usein oli muutamia kymmeniä metrejä maanpinnan
yläpuolella.

Vaikka vauhti tuntuikin nuoresta englantilaisesta erinomaisen
nopealta, liikkui Tarzan nyt verrattain hitaasti, sillä hänen
oli aina etsittävä sellaisia oksia, jotka kestäisivät heidän
kaksinkertaisen painonsa.

Äkkiä he saapuivat aukealle paikalle majan luo. Tarzanin herkkä
korva oli kuullut sen omituisen äänen, joka syntyi, kun Sabor koetti
tunkeutua ristikon läpi, ja niin nopeasti hän laskeutui maahan,
että Claytonista tuntui kuin he olisivat suoraa päätä pudonneet
viidenkymmenen metrin korkeudesta. Alas he kuitenkin pääsivät niin
keveästi, että tuskin lainkaan tärähtivät maata koskettaessaan.
Clayton hellitti nyt otteensa ja näki apinamiehen livahtavan kuin
orava majan toiselle puolelle.

Englantilainen juoksi nopeasti hänen jälkeensä ja tuli paikalle
juuri paraiksi nähdäkseen, kuinka jonkin ison pedon takajalat olivat
menossa ikkunasta sisään. --

Kun Jane Porter jälleen avasi silmänsä ja näki uhkaavan vaaran
kaikessa hirveydessään, heitti hänen urhea nuori sydämensä
viimeisenkin toivon, ja hän alkoi haparoida pudonnutta revolveria
saadakseen tuskattoman lopun, ennenkuin julmat hampaat repelisivät
hänen lihaansa.

Leijona oli ehtinyt tunkea melkein koko ruhonsa huoneeseen, ennenkuin
Jane löysi aseen ja kohotti sen ohimolleen.

Hetkisen hän viivytteli, kuiskatakseen lyhyen rukouksen luojalleen,
ja silloin hänen silmänsä sattuivat Esmeraldarukkaan, joka tajutonna
mutta silti vielä elossa virui kaapin vieressä.

Kuinka hän saattaisi jättää tuon uskollisen olennon armottomien
hampaiden raadeltavaksi? Ei, hänen piti ensin ampua laukaus
tajuttomaan naiseen, ja vasta sitten hän kääntäisi kylmän revolverin
suun itseään kohti.

Kuinka tämä tulikoe häntä vapisutti! Mutta tuhat kertaa julmempaa
olisi ollut antaa tämän rakastavan mustan naisen, joka oli häntä
lapsesta pitäen hoitanut niin hellästi ja huolellisesti kuin koskaan
äiti, jälleen herätä tuntoihinsa kauhean pedon raadeltavana.

Jane Porter hypähti pystyyn ja kiirehti neekerittären viereen. Hän
painoi revolverin suun tiukasti hellää sydäntä vasten, sulki silmänsä
ja --

Sabor päästi hirveän karjaisun.

Tyttö pelästyi, veti liipasinta, kääntyi petoon päin ja samalla
kohotti aseen omaa ohimoaan kohti.

Hän ei laukaissut toista kertaa, sillä hämmästyksekseen hän näki
petoa kiskottavan hitaasti takaisin ikkunasta, ja kuutamossa hän näki
takana kahden miehen päät ja hartiat.

Kun Clayton kiersi majan nurkan ja näki sisään pyrkivän leijonan,
sai hän samalla nähdä, kuinka apinamies molemmin käsin tarttui pedon
pitkään häntään, tuki itseään jaloillaan seinään ja pani kaiken
voimansa liikkeelle kiskoakseen eläimen ulos.

Clayton riensi apuun, mutta apinamies murahti hänelle tuimasti
jotakin, minkä hän käsitti käskyksi, vaikkei voinutkaan sitä ymmärtää.

Heidän molempien ponnistellessa alkoi iso ruho vähitellen liikkua yhä
pitemmälle takaisin ikkunasta, ja silloin Claytonille valkeni, minkä
ripeän urotyön hänen toverinsa oli tehnyt.

Oli todella sankarillista alastoman miehen vetää murisevaa ja
kynsivää leijonaa hännästä ulos ikkunasta pelastaakseen tuntemattoman
valkoisen tytön.

Mitä Claytoniin tulee, niin asia oli toisin, sillä tyttö ei ollut
ainoastaan hänen omaa rotuaan, vaan oli koko maailmassa ainoa nainen,
jota hän rakasti. Vaikka hän tiesi, että leijona tekisi heistä pian
lopun, kiskoi hän sittenkin kuin vimmattu, estääkseen sitä pääsemästä
Jane Porterin kimppuun. Sitten hän muisti äsken tapahtuneen ottelun
apinamiehen ja ison mustaharjaisen leijonan välillä, ja hänestä alkoi
tuntua turvallisemmalta.

Tarzan antoi yhä käskyjään, joita Clayton ei voinut käsittää. Hän
koetti saada typerää valkoista miestä ymmärtämään, että tämän oli
pistettävä myrkytettyjä nuolia Saborin selkään ja kylkiin sekä
iskettävä Tarzanin vyössä riippuvalla pitkällä metsästyspuukolla
pedon sydämeen; mutta toinen ei käsittänyt mitään, eikä Tarzan
uskaltanut päästää otettaan, sillä hän tajusi, ettei hento valkoinen
mies yksinään jaksaisi hetkeäkään pidellä väkevää Saboria.

Hitaasti tuli leijona ikkunasta esille. Vihdoin olivat sen
olkapäätkin ulkona.

Ja silloin Clayton sai nähdä jotakin, mitä ei kukaan ihminen ole
hurjimmissa unissaankaan kokenut. Vaivatessaan aivojaan keksiäkseen,
kuinka yksin suoriutuisi raivostuneesta pedosta, Tarzan oli äkkiä
muistanut ottelunsa Terkozin kanssa. Kun siis isot hartiat tulivat
niin paljon esiin ikkunasta, että leijonalla oli enää vain etukäpälät
ikkunalaudalla, hellitti Tarzan äkkiä otteensa.

Nopeasti kuin iskevä kalkkarokäärme hän heittäytyi Saborin selkään ja
notkeat käsivarret kietoutuivat kaulan ympärille "koko nelsoniin",
kuten hän oli oppinut saadessaan verisen voiton Terkozista.
Karjaisten leijona mätkähti selälleen vihollisensa päälle. Mutta
mustatukkainen jättiläinen yhä vain tiukensi puristustaan.

Piesten ilmaa ja maata Sabor riuhtoi ja tempoili päästäkseen vapaaksi
oudosta ahdistajastaan, mutta yhä kireämmäksi kävi rautainen ote,
joka pakotti sen päätä vääntymään keltaisenruskeaa rintaa kohti.

Yhä ylemmäs liukuivat apinamiehen teräksiset käsivarret Saborin
niskaan, ja sen vastustus heikkeni.

Vihdoin Clayton näki hopeisessa kuunvalossa Tarzanin hartiain ja
käsivarsien valtavien lihasten paisuvan jänteviksi solmuiksi.
Apinamies ponnisti kauan, äärimmäisin voimin -- ja rusahtaen
taittuivat Saborin kaulanikamat.

Heti sitten oli Tarzan taas pystyssä, ja toistamiseen tänä päivänä
Clayton kuuli ihmisapinan villin voittohuudon. Kohta kajahti myös
Jane Porterin kauhistunut ääni:

"Cecil -- herra Clayton! Voi, mitä se on? Mitä se on?"

Clayton juoksi majan ovelle, huusi, että kaikki oli kunnossa, ja
pyysi häntä aukaisemaan. Tyttö nosti raskaan salvan niin nopeasti
kuin suinkin jaksoi ja melkein veti Claytonin sisään.

"Mikä se oli, se hirvittävä karjaisu?" kuiskasi hän painautuen hänen
lähelleen.

"Se oli sen miehen voittohuuto, joka juuri oli pelastanut henkenne,
neiti Porter. Odottakaa, minä tuon hänet tänne, että saatte kiittää
häntä."

Peloissaan Jane ei tahtonut jäädä yksin, vaan seurasi Claytonia
taistelutantereelle, jolla leijonan kuollut ruumis makasi.

Apinain Tarzan oli kadonnut.

Clayton huuteli monta kertaa, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut,
palasivat he majaan, missä sentään oli turvallisempaa.

"Se oli hirveä huuto!" sanoi Jane Porter. "Minua värisyttää, kun sitä
vain ajattelenkin. Älkää uskotelko, että niin kauhistava karjunta
lähti ihmiskurkusta."

"Mutta niin on kuitenkin laita, neiti Porter", vastasi Clayton. "Tai
ellei hän ole ihminen, niin sitten hän on metsänhaltija."

Ja hän alkoi kertoa seikkailuistaan tämän oudon olennon kanssa --
kuinka tämä villi ihminen oli kahdesti pelastanut hänen henkensä --
hänen ihmeteltävästä voimastaan, nopeudestaan ja urheudestaan --
hänen ruskeasta ihostaan ja kauniista kasvoistaan.

"En käsitä koko asiaa", lopetti hän. "Ensin luulin häntä Apinain
Tarzaniksi, mutta hän ei puhu eikä ymmärrä englantia, niin että se
oletus ei pidä paikkaansa."

"Olkoon hän kuka tahansa", huudahti tyttö, "mutta häntä me saamme
kiittää siitä, että vielä elämme, ja Jumala siunatkoon ja varjelkoon
häntä kauheassa viidakossa".

"Aamen", lisäsi Clayton lämpimästi.

"Siunatkoon, enkös minä olekaan kuollut?"

He kääntyivät ja näkivät Esmeraldan istuvan lattialla silmät pyöreinä
päässä, ikäänkuin ei voisi uskoa näkemäänsä.

Kun Jane Porter oli ollut ampumaisillaan Esmeraldan, oli leijona
juuri silloin karjahtanut, ja se pelasti neekerittären hengen, sillä
tyttö oli vavahtanut, jolloin revolverin suu kääntyi syrjään ja luoti
tunki vahinkoa tekemättä lattiaan.

Nyt laukesi Jane Porterin jännitys, ja hän heittäytyi penkille ja
purskahti kirkuvaan, hysteeriseen nauruun.




KUUDESTOISTA LUKU

"Tuiki merkillistä"


Monen kilometrin päässä majasta etelään, hiekkaisella
rantakaistaleella, seisoi kaksi vanhaa miestä väitellen.

Edessä oli aukea Atlantin valtameri, takana mustain maanosa ja
ympärillä viidakon läpitunkematon pimeys.

Villit eläimet karjuivat ja murisivat, kauheita ja pahaenteisiä
ääniä kantautui heidän korviinsa. He olivat kulkeneet pitkiä matkoja
etsiessään leiripaikkaansa, mutta aina menneet väärään suuntaan.
He olivat niin toivottomasti eksyksissä kuin jos äkkiä olisivat
joutuneet toiseen maailmaan.

Tuollaisena hetkenä heidän älynsä joka kipinän täytyi kai kohdistua
ylen tärkeään kysymykseen, josta riippui heidän elämänsä tai
kuolemansa: kuinka he osaisivat takaisin majalle.

Samuel T. Philanderilla oli nyt puheenvuoro.

"Hyvä professori", sanoi hän, "minä olen yhä sitä mieltä, että
elleivät Ferdinand ja Isabella viidennellätoista vuosisadalla
olisi voittaneet Espanjan maureja, niin maailma olisi nyt ainakin
tuhannen vuotta edistyneempi. Maurit olivat suvaitsevaisia ja
vapaamielisiä maanviljelijöitä, käsityöläisiä ja kauppiaita -- juuri
sitä ihmislajia, joka on luonut Amerikassa ja Euroopassa tapaamamme
sivistyksen -- kun sitävastoin espanjalaiset --"

"No, no, herra Philander", keskeytti professori Porter, "heidän
uskontonsahan on ollut ja tulee aina olemaan sen tieteellisen
edistyksen jarruna, joka..."

"Mitä ihmettä, herra professori!" huudahti herra Philander, joka oli
kääntynyt katselemaan viidakkoa, "tuolta näyttää tulevan joku".

Professori Archimedes Q. Porter kääntyi likinäköisen herra
Philanderin osoittamaan suuntaan.

"No no, herra Philander", moitti hän. "Kuinka usein minun pitääkään
kehoittaa teitä keskittämään älylliset kykynne, sillä vain
keskittämällä voitte suunnata järjen korkeimmat voimat niihin
tärkeihin tehtäviin, jotka luonnostaan lankeavat suurten henkien
ratkaistavaksi. Ja nyt rikotte erittäin epähienolla tavalla
kohteliaisuuden alkeita vastaan, kun keskellä oppinutta esitystänne
kiinnitätte huomiota pelkkään nelijalkaiseen Felis-suvun jäseneen.
Kuten sanoin, herra..."

"Taivas varjelkoon, professori, leijonako siellä on?" huusi
herra Philander jännittäen heikkoja silmiään erottaakseen tummaa
troopillista kasvullisuutta vasten kuvastuvan hämäräpiirteisen hahmon.

"Niin, niin, herra Philander, leijona se on, jos välttämättä tahdotte
käyttää arkikieltä keskustelussanne. Mutta, kuten sanottu..."

"Anteeksi, herra professori!" keskeytti taas herra Philander.
"Sallikaa minun huomauttaa, että viidennellätoista vuosisadalla
voitetut maurit epäilemättä ainakin toistaiseksi tyytyvät suuresti
valitettaviin oloihinsa, vaikka me lykkäämmekin keskustelun tuosta
maailmaa kohdanneesta vahingosta siksi, kunnes voimme tuota Felis
carnivoraa ihailla turvallisen välimatkan päästä."

Tällä välin leijona oli rauhallisen arvokkaasti tullut noin kymmenen
askeleen päähän, mihin se seisahtui uteliaana tarkkailemaan vanhuksia.

Kuutamo valui rannalle, ja outo ryhmä näkyi selvästi keltaista
hiekkaa vasten.

"Tuiki moitittavaa, tuiki moitittavaa!" huudahti professori
Porter, äänessä pieni ärtymyksen värähdys. "En milloinkaan, herra
Philander, en milloinkaan elämässäni ole kuullut, että näitä eläimiä
päästettäisiin juoksentelemaan häkeistään. Varmasti ilmoitan tästä
mieltäkuohuttavasta tapauksesta lähimmän eläintieteellisen puutarhan
johtajille."

"Aivan oikein, professori", sanoi herra Philander, "ja mitä pikemmin,
sitä parempi. Lähtekäämme nyt."

Tarttuen professorin käsivarteen herra Philander läksi siihen
suuntaan, joka nopeammin veisi niin kauas kuin suinkin leijonasta.
He olivat astelleet vain vähän matkaa, kun herra Philander taaksensa
vilkaistessaan huomasi, että leijona seurasi heitä. Hän tarttui
vastustelevaan professoriin tiukemmin ja lisäsi vauhtiaan.

"Kuten sanoin, herra Philander...", toisti professori Porter.

Herra Philander vilkaisi jälleen taakseen. Leijonakin oli jouduttanut
askeliaan ja pysytteli itsepintaisesti saman välimatkan päässä heistä.

"Se ajaa meitä takaa!" huohotti herra Philander ja alkoi juosta.

"No no herra Philander", nuhteli professori, "tällainen
säädytön kiire ei mitenkään sovellu oppineille miehille. Mitä
ajattelisivatkaan ystävämme, jos sattumalta näkisivät narrimaisen
käytöksemme? Pyydän, astukaamme vähän arvokkaammin."

Herra Philander vilkaisi taas salavihkaa taakseen.

Voi kauheata! Leijona hypähteli kevyin askelin tuskin viiden jalan
päässä heidän perässään.

Herra Philander päästi professorin käsivarren ja lähti vinhan laukan,
jota ei ammattijuoksijankaan olisi tarvinnut hävetä.

"Kuten sanoin, herra Philander...", huusi professori Porter, kun
hänkin otti jalat alleen, sillä hän oli nähnyt vilahduksen julmista
keltaisista silmistä ja puoliavoimesta kidasta, joka oli perin
tuskastuttavan lähellä hänen persoonaansa.

Liehuvin takinliepein, kiiltävä hattu päässään, professori Archimedes
Q. Porter pakeni kuutamossa herra Samuel T. Philanderin kintereillä.

Heidän eteensä sattui mäenharja, jolla myös rehoitti viidakon tiheätä
kasvullisuutta, ja sinne, suojaavien puiden turvaan herra Samuel
T. Philander nyt suuntasi ällistyttävän tarmokkaat loikkauksensa,
mutta samalla tarkkasi sieltä lehvien lomasta kaksi tiukkaa silmää
uteliaina tätä kilpajuoksua.

Siellä oli Apinain Tarzan virnistellen katselemassa merkillistä
leskisilläoloa.

Hän ymmärsi, että leijonan puolesta nuo kaksi vanhusta saivat olla
kutakuinkin rauhassa. Jo se seikka, että Numa oli päästänyt näin
helpon saaliin kynsistään, ilmaisi Tarzanille, että pedon maha oli
täynnä.

Se saattaisi ehkä ajaa heitä, kunnes taas tulisi nälkä, mutta
otaksuttavampaa oli, että ellei sitä ärsytettäisi, se pian väsyisi
leikkiin ja vetäytyisi viidakkoluolaansa.

Pahimpana vaarana oli muuten se, että jompikumpi miehistä ehkä
kompastuisi ja kaatuisi, sillä silloin keltainen pahahenki olisi heti
käynyt onnettomaan käsiksi, voimatta hillitä murhanhimoaan.

Tarzan laskeutui siis kiireesti sen puun alaoksalle, jota pakolaiset
lähenivät, ja kun herra Samuel T. Philander tuli huohottaen ja
hengästyneenä eikä enää olisi jaksanut kiivetä turvaan oksalle,
kumartui Tarzan, tarttui hänen takinkaulukseensa ja nosti hänet
viereensä istumaan.

Seuraavassa hetkessä joutui professori saman ystävällisen käsittelyn
alaiseksi ja pääsi suojaan, karjuvan Numan juuri loikatessa
saadakseen kynsiinsä saaliin, joka oli siltä niin odottamatta
siepattu.

Hetken aikaa molemmat miehet puuskuttivat oksalla Tarzanin nojatessa
selkäänsä runkoon ja tarkastellessa heitä puolittain uteliaana,
puolittain huvitettuna.

Puheenvuoron otti aluksi professori.

"Minuun koskee kovasti, herra Philander, että olette osoittanut
sellaista miehekkyyden puutetta alempaan luomakuntaan kuuluvan olion
edessä ja pelollanne saanut minutkin kiihtymään. Minun täytyy siis
alusta saakka ryhtyä kantaani selittämään. Kuten siis sanoin, herra
Philander, kun minut keskeytitte..."

"Professori Archimedes Q. Porter", tarttui puheeseen herra Philander
jääkylmästi, "nyt on menty niin pitkälle, että kärsivällisyys olisi
rikos, joka on vain verhottu hyveen viittaan. Te olette syyttänyt
minua pelkuruudesta. Näytätte vihjaisevan, että juoksitte vain
saadaksenne minut kiinni ettekä pelastuaksenne leijonan kynsistä.
Olkaa varuillanne, professori Arkhimedes Q. Porter! Minä olen
epätoivoon joutunut mies. Minun kärsivällisyyteni mitta alkaa olla
täysi."

"No no, herra Philander, no, no!" tyynnytti professori Porter. "Te
unohdatte säädyllisyyden."

"En unohda vielä mitään, professori Archimedes Q. Porter, mutta
uskokaa minua, herra, että pian voisin unohtaa huomattavan asemanne
tieteellisessä maailmassa ja harmaat hiuksenne."

Professori istui vaiti muutaman minuutin, ja pimeys peitti sen
katkeran hymyn, joka väreili hänen kurttuisilla kasvoillaan. Äkkiä
hän virkkoi:

"Kuulkaas nyt, Philander, jos te haluatte tapella, ottakaa takki
päältänne ja tulkaa alas maahan, ja minä annan teille päihin yhtä
nokkelasti kuin kuusikymmentä vuotta sitten Läski-Evansin aitan
takana."

"Archie!" läähätti hämmästynyt herra Philander. "Kuinka hyvältä tuo
kuuluu! Kun käyttäydytte ihmisen tavoin, pidän teistä paljon, mutta
parinakymmenenä viime vuonna on näyttänyt siltä kuin olisitte melkein
unohtanut inhimillisen luonnon."

Professori ojensi laihan, vapisevan käden ja hapuili pimeässä, kunnes
tapasi vanhan ystävänsä olan.

"Suokaa anteeksi, Samuel", sanoi hän hiljaa. "Siitä ei ole vielä
täyteen kahtakymmentä vuotta, ja Jumala yksin tietää, kuinka kovasti
olen koettanut olla inhimillinen Janen ja myöskin teidän tähtenne
senjälkeen, kun Hän otti toisen Janeni luokseen."

Toinen vanha käsi hiipi herra Philanderin sivulta ja tarttui hänen
olallaan lepäävään käteen, eivätkä mitkään sanat olisi paremmin
tulkinneet heidän sydämiensä ajatuksia.

Vähään aikaan he eivät puhuneet mitään. Leijona asteli heidän
alapuolellaan levottomana edestakaisin. Puuhun noussut kolmas olento
oli kätkössä tiheiden lehvien takana. Hänkin oli vaiti -- liikkumatta
kuin veistos.

"Te veditte minut puuhun todellakin juuri parahiksi", sanoi
professori vihdoin. "Tahdon kiittää teitä. Te pelastitte henkeni."

"Mutta enhän minä vetänyt teitä tänne, professori", vastasi herra
Philander. "Kaikkea vielä! Kiihtymys sai minut kokonaan unohtamaan,
että minutkin joku veti tänne -- joku tai joitakuita on varmaankin
tässä samassa puussa."

"Mitä?" huudahti professori Porter. "Oletteko asiasta aivan varma,
herra Philander?"

"Ihan varma, professori", vakuutti herra Philander. "Ja olen sitä
mieltä, että meidän pitää häntä kiittää. Ehkä hän istuu ihan
vieressämme, professori?"

"Mitä? Kuinka niin? No no, herra Philander, no no!" sanoi professori
Porter siirtyen lähemmäksi herra Philanderia.

Juuri silloin johtui Apinain Tarzanin mieleen, että Numa oli
liikuskellut kyllin kauan puun juurella, ja siksi hän kohotti nuorta
päätänsä taivasta kohden, jolloin kahden vanhuksen pelästyneihin
korviin kajahti ihmisapinan hirveä varoitushuuto.

Molemmat ystävykset vapisivat epävakaisella oksallaan. He näkivät
leijonan lopettavan väsymättömän tepastelunsa, kun se kuuli tämän
vertahyytävän huudon, ja sitten nopeasti luikkivan tiehensä
viidakkoon, jonne se tuota pikaa katosi.

"Leijonakin vapisee pelosta", kuiskasi herra Philander.

"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" mumisi professori Porter
tarttuen kouristuneesti herra Philanderiin, päästäkseen jälleen
tasapainoon, jonka oli äkillisessä pelästyksessä menettänyt.
Molempien onnettomuudeksi ei herra Philanderin tasapainotila tällä
hetkellä ollut yhtään parempi, joten pieni sysäys ja professori
Porterin ruumiin paino saivat hänet pahasti horjahtamaan. Hetken
aikaa he heilahtelivat sinne tänne ja sitten, päästäen oppineille
miehille erittäin sopimattomia huutoja, mätkähtivät suinpäin oksalta
maahan, pidellen toisistaan kiinni.

Kului joitakin hetkiä, ennenkuin kumpikaan liikahti, sillä he olivat
varmat siitä, että yksikin sellainen yritys saisi heidät tuntemaan
kipua monen monista niukahduksista ja luunmurtumista, jotka tekisivät
kaiken liikkumisen mahdottomaksi.

Vihdoin professori Porter koetti liikuttaa toista säärtään. Hänen
hämmästyksekseen se totteli hänen tahtoaan kuin ennenkin. Silloin hän
koukisti toistakin jalkaansa ja ojensi sen jälleen suoraksi.

"Tuiki merkillistä, tuiki", jupisi hän.

"Jumalan kiitos, professori", kuiskasi herra Philander kiihkeästi,
"ette siis ole kuollut?"

"No no, herra Philander, no no", rauhoitti professori Porter. "Oikein
varmaa se ei vielä ole."

Raskas huoli sydämessä professori Porter ojensi oikean käsivartensa.
Mikä ilo! Se ei ollut loukkaantunut. Hengitystään pidättäen hän
sitten heilautti vasenta käsivarttaan runnellun ruumiinsa yllä -- se
liikkui!

"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi hän.

"Kenelle lähetätte merkkejä, professori?" kysyi herra Philander
hämmästyneenä.

Professori Porter ei suvainnut vastata mitään tähän lapselliseen
kysymykseen. Sensijaan hän nosti hellävaroen päänsä maasta ja
nyökäytteli sitä viitisen kertaa edestakaisin.

"Tuiki merkillistä", mumisi hän. "Sekään ei ole loukkaantunut."

Herra Philander ei ollut liikkunut paikaltaan; hän ei ollut
uskaltanut yrittääkään. Kuinka ihminen voisikaan liikkua, kun kädet,
jalat ja selkä olivat poikki?

Hänen toinen silmänsä oli hautautunut pehmeään liejuun, toisella hän
tirkisteli professori Porterin kummallisia temppuja.

"Kuinka surullista!" sanoi herra Philander puoliääneen. "Aivotärähdys
on vienyt häneltä järjen! Kuinka surullista todellakin, niin nuori
kuin hän vielä on!"

Professori Porter käännähti vatsalleen, koukisti varovasti selkäänsä,
kunnes oli ison uroskissan kaltainen haukkuvan koiran sitä
ahdistaessa. Sitten hän suoristautui ja tunnusteli tomumajansa eri
osia.

"Kaikki kunnossa!" huudahti hän. "Tuiki merkillistä!"

Nyt hän nousi ja luoden silmäyksen herra Samuel T. Philanderin yhä
liikkumattomaan hahmoon sanoi:

"No no, herra Philander, ei nyt sovi loikoa ja kuhnailla. Meidän on
noustava ja ryhdyttävä hommiin."

Herra Philander nosti mutaan painuneen toisen silmänsä ja katsahti
sanattomassa raivossa professori Porteriin. Sitten hän koetti nousta.
Eikä kukaan olisi voinut enemmän hämmästyä kuin hän itse, sillä jo
ensi yritys onnistui täydellisesti.

Kuitenkin häntä vielä kuohutti professori Porterin väärä syytös, ja
hän oli juuri antaa kireän vastauksen, kun samassa huomasi heistä
jonkun askeleen päässä seisovan oudon olennon, joka tähysteli heitä
tarkasti.

Professori Porter oli löytänyt silkkihattunsa, harjannut sitä
huolellisesti takkinsa hihalla ja pannut sen taas päähänsä.
Huomatessaan herra Philanderin viittaavan johonkin takanaan olevaan
hän kääntyi ja näki edessään liikkumatonna seisovan jättiläisen,
joka oli ihan alasti, ellei oteta lukuun lannevaatetta ja muutamia
metallikoristeita.

"Hyvää iltaa, herra!" sanoi professori kohauttaen hattuaan.

Vastaukseksi jättiläinen viittasi heitä seuraamaan ja lähti sitten
pitkin rantaa sinne päin, mistä he juuri olivat tulleet. "Luulen,
että on viisainta seurata häntä", sanoi herra Philander.

"No no, herra Philander", vastasi professori, "hetki sitten te
esititte mitä loogillisimpia todistuksia tukeaksenne väitettänne,
että leiri oli meistä suoraan etelään. Aluksi epäilin, mutta vihdoin
saitte minut uskomaan, ja nyt olen varma, että etelään meidän on
mentävä päästäksemme ystäviemme luo. Siksipä minä lähden edelleenkin
etelään."

"Mutta, professori Porter, tämä mies voi tietää asian paremmin kuin
kumpikaan meistä. Hän näyttää olevan täältä syntyisin. Seuratkaamme
häntä edes vähän matkaa."

"No no, herra Philander", huomautti taas professori, "toisen on
vaikea saada mitään minun päähäni, mutta kun se kerran on tapahtunut,
pysyy se siellä peruuttamatta. Minä jatkan siis siihen suuntaan,
jonne itse tahdon, vaikkapa minun pitäisi perille päästäkseni kulkea
koko Afrikan ympäri."

Väittelyn keskeytti Tarzan, joka palasi heidän luokseen, nähtyään,
etteivät he seuranneet häntä.

Taas hän antoi heille merkkejä, mutta he yhä kiistelivät.

Silloin apinamies menetti malttinsa heidän typeryytensä vuoksi. Hän
tarttui pelästynyttä herra Philanderia olkaan ja ennenkuin tämä
arvoisa herra tiesi, aiottiinko hänet tappaa vai ainoastaan runnella
raajarikoksi, oli Tarzan sitonut köytensä toisen pään tukevasti herra
Philanderin kaulaan.

"No no, herra Philander", moitti professori Porter, "teidän
arvollenne ei mitenkään sovi, että alistutte noin häpeälliseen
kohteluun."

Mutta tuskin olivat sanat päässeet hänen suustaan, kun häneen
itseensäkin tartuttiin ja hänenkin kaulansa sidottiin samaan köyteen.
Sitten Tarzan lähti matkalle pohjoiseen, laahaten mukanaan pahasti
säikähtynyttä professoria ja tämän sihteeriä.

Syvän hiljaisuuden vallitessa marssivat nämä kaksi vanhusta, ja
kun olivat väsyneitä ja toivottomia, tuntui matka heistä kestävän
tunteja; mutta pienelle mäelle tultaessa yllätti heidät ilo, sillä
edessään, tuskin sadan metrin päässä, he näkivät majan.

Silloin Tarzan päästi heidät vapaiksi ja osoittaen pikku rakennusta
katosi läheiseen viidakkoon.

"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" huohotti professori. "Mutta
nyt näette, herra Philander, että olin oikeassa, kuten tavallisesti.
Jos ette olisi ollut niin itsepäinen, olisimme säästyneet monilta
nöyryyttäviltä, etten sanoisi vaarallisilta tapahtumilta. Pyydän,
että tästälähin annatte kypsyneemmän ja käytännöllisemmän hengen
johtaa itseänne, kun viisaat neuvot ovat tarpeen."

Herra Samuel T. Philander oli niin hyvillään seikkailun onnellisesta
päättymisestä, ettei loukkaantunut professorin pistosanoista. Hän
vain tarttui ystävänsä käsivarteen ja hoputti häntä majalle päin.

Suuri oli haaksirikkoisten ilo, kun heidän pieni joukkonsa taas
oli koolla. Vielä päivän sarastaessa he kertoivat seikkailujaan ja
lausuivat arveluita kummallisesti vartijastaan ja suojelijastaan,
jonka olivat tällä autiolla rannalla tavanneet.

Esmeralda uskoi varmasti, ettei se ollut kukaan muu kuin Jumalan
enkeli, joka oli erityisesti lähetetty heistä huolta pitämään.

"Jos olisitte nähnyt hänen syövän leijonan raakaa lihaa, Esmeralda",
sanoi Clayton nauraen, "niin olisitte varmaan pitänyt häntä
jokseenkin aineellisena enkelinä".

"Liha ei muuta asiaa, massa Clayton", vastasi Esmeralda, "mutta
luulen, että Herra on unohtanut antaa hänelle mukaan tulitikkuja, kun
hänet pantiin niin kovalla kiireellä lähtemään avuksemme. Eikä kukaan
voi ilman tikkuja keittää."

"Hänen äänessään ei myöskään ollut mitään taivaallista", virkkoi Jane
Porter hiukan väristen, kun muisti leijonan tappamista seurannutta
hirveää karjuntaa.

"Ei myöskään soveltuisi minun käsitykseeni jumalaisista
sanansaattajista", huomautti professori Porter, "se seikka, että tuo
-- hm herrasmies sitoi kaksi kunnioitettavaa oppinutta vierekkäin ja
laahasi heitä viidakon halki, ikäänkuin he olisivat olleet härkiä."




SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Hautajaisia


Kun päivä nyt oli valjennut, alkoi pieni seurue, josta kukaan ei
ollut syönyt eikä nukkunut edellisestä aamusta saakka, hommata
itselleen ruokaa.

_Arrowin_ kapinoitsijat olivat tuoneet maihin pienen varaston
kuivattua lihaa, säilykelientä ja vihanneksia, korppuja,
vehnäjauhoja, teetä ja kahvia näille viidelle, jotka he olivat muuten
jättäneet oman onnensa nojaan ja jotka nyt kiiruhtivat tyydyttämään
nälkäänsä pitkällisen paaston jälkeen.

Seuraavana toimena oli saattaa maja asuttavaan kuntoon, ja siksi
päätettiin heti poistaa hirveät muistot siitä murhenäytelmästä, joka
siellä oli jolloinkin menneinä päivinä tapahtunut.

Professori Porter ja herra Philander olivat syventyneet tutkimaan
luurankoja. Molempien isompien he ilmoittivat kuuluneen valkoisen
rodun miehelle ja naiselle.

Pientä luurankoa tarkastettiin vain ohimennen. Kun se oli kehdossa,
saattoi jo siitäkin päättää, että se oli ollut onnettoman pariskunnan
lapsi.

Kun isompaa luurankoa sovitettiin hautauskuntoon, löysi Clayton
raskaan kultasormuksen, joka ilmeisesti oli ollut miehen sormessa
hänen kuollessaan, sillä sormen hoikka luu oli vielä tuossa
kultaisen korun ympäröimänä. Otettuaan sen käteensä lähemmin
tarkastettavakseen Clayton huudahti hämmästyksestä, sillä sormuksessa
oli Greystoke-suvun vaakuna.

Samaan aikaan Jane Porter tapasi kaapista kirjoja ja avatessaan
erään nimilehden näki kirjoituksen _John Clayton, Lontoo_. Toisessa
kirjassa, jota hän heti sen jälkeen tutki, oli vain nimi _Greystoke_.

"Herra Clayton!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee? Näissähän on
jonkun sukulaisenne nimi!"

"Ja tässä", vastasi Clayton vakavana, "on Greystoke-suvun suuri
sormus, joka on ollut hukassa siitä asti kuin setäni John Clayton,
entinen loordi Greystoke, katosi jäljettömiin. Luultiin hänen
hukkuneen mereen."

"Mutta kuinka selitätte, että nämä esineet ovat joutuneet tänne
Afrikan villiin viidakkoon?"

"Siihen on vain yksi selitys mahdollinen, neiti Porter", vastasi
Clayton. "Setäni ei hukkunut, vaan kuoli tässä majassa, ja tuossa
lattialla on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."

"Silloin on tämä varmaankin ollut lady Greystoke", sanoi Jane Porter
totisena, osoittaen vuoteelle jäänyttä luurankoa.

"Niin juuri, se kaunis lady Alice", vastasi Clayton, "jonka monista
hyveistä ja persoonallisesta viehätysvoimasta olen usein kuullut
äitini ja isäni puhuvan. Onneton naisparka!" mutisi hän surullisena.

Hartaan ja juhlallisen tunnelman vallitessa haudattiin loordi ja
lady Greystoken luurangot heidän afrikkalaisen majansa edustalle, ja
heidän keskelleen laskettiin Kaala-apinan lapsen hennot luut.

Sovitellessaan lapsen pieniä luita purjekankaan palaseen alkoi herra
Philander äkkiä tarkastella kalloa yksityiskohtaisesti. Sitten hän
kutsui luokseen professori Porterin, ja molemmat keskustelivat
matalalla äänellä hyvän aikaa.

"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi professori Porter.

"Meidän pitää heti ilmoittaa herra Claytonille, mitä olemme
huomanneet!"

"No no, herra Philander, no no!" väitti vastaan professori Archimedes
Q. Porter. "Annetaan kuolleiden olla rauhassa."

Ja sitten tämä valkohapsinen vanhus luki hautajaissanat tämän
merkillisen haudan partaalla, neljän seuralaisensa seisoessa
kumartuneina ja paljain päin hänen ympärillään.

Korkealla puussa lymyten tarkkasi Apinain Tarzan tätä juhlallista
toimitusta, mutta erityisesti kiintyi hänen huomionsa Jane Porterin
suloisiin kasvoihin ja siroon vartaloon.

Hänen yksinkertaisessa, kesyttömässä sydämessään heräsi uusia
tunteita. Hän ei voinut niitä itsekään ymmärtää. Hän ei tiennyt,
miksi hänen teki niin kovasti mielensä katsella näitä ihmisiä tai
miksi hän oli nähnyt sellaista vaivaa pelastaakseen nuo kolme miestä.
Mutta sen hän käsitti hyvinkin, miksi hän oli estänyt Saborin
raatelemasta vieraan tytön hentoa ruumista.

Miehet olivat kaiketi tyhmiä, naurettavia ja pelkureita. Marakatti
Manukin oli heitä älykkäämpi. Jos nämä olivat hänen omaa rotuaan,
niin ei todella ollut syytä ylpeilyyn.

Mutta tyttö, ah -- se oli aivan toinen asia. Tosin Tarzan ei osannut
sitä itselleen selittää, mutta hän tajusi, että tyttö oli luotu
suojeltavaksi, ja että hän itse oli luotu tytön suojelijaksi.

Hän kummasteli, miksi he olivat kaivaneet maahan suuren kuopan,
haudatakseen vain vanhoja luita. Siinä ei varmastikaan ollut järkeä;
eihän kukaan tahtonut varastaa vanhoja luita. Jos niissä olisi
ollut lihaa, olisi hän ymmärtänyt, sillä vain maahan kätkemällä
voi saalistaan suojella Dangolta, hyeenalta, ynnä muilta viidakon
ryöväreiltä.

Kun hauta oli luotu umpeen, lähti seurue takaisin majalle päin,
ja Esmeralda vuodatti yhä runsaasti kyyneleitä niiden kahden
vuoksi, joista hän ei ollut ennen kuullut ja jotka olivat kuolleet
kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta äkkiä hän sattui katsahtamaan
satamaan päin ja hänen kyyneleensä kuivuivat heti.

"Katsokaa noita kelvottomia!" huusi hän viitaten _Arrowia_ kohti.
"Tuolla ne menee tiehensä ja me jäädään tälle kirotulle saarelle."

Ja totta olikin, että _Arrow_ hiljalleen lipui sataman suusta aavalle
merelle.

"He lupasivat jättää meille kiväärejä ja ampumatarpeita", huomautti
Clayton. "Ne viheliäiset otukset."

"Se on varmaankin sen miehen ansiota, jota he sanovat Snipesiksi",
sanoi Jane Porter. "King oli lurjus, mutta sentään jonkun verran
inhimillinen. Jollei häntä olisi surmattu, niin uskon varmasti, että
hän olisi pitänyt meistä huolta ja meille olisi toimitettu kaikkia
tarpeita, ennenkuin meidät jätettiin oman onnemme nojaan."

"Olen pahoillani, etteivät he ennen lähtöään käyneet luonamme", sanoi
professori Porter. "Olisin pyytänyt heitä jättämään aarteen meille,
sillä jos se hukkuu, niin joudun taloudellisesti perikatoon."

Jane Porter katsoi isäänsä surullisesti.

"Siitä ei olisi ollut apua, rakas isä", vastasi hän, "sillä juuri
aarteen vuoksi he tappoivat päällystönsä ja jättivät meidät tähän
hirveään erämaahan".

"No no, lapsi, no no!" muistutti professori Porter. "Sinä olet hyvä
tytär, mutta kokematon käytännöllisissä asioissa." Ja sitten hän
kääntyi ja lähti verkalleen astelemaan viidakkoa kohti, kädet selän
takana pitkän takin liepeiden alla ja silmät kiinni maassa.

Hänen tyttärensä katsoi hänen jälkeensä surumielisesti hymyillen,
kääntyi sitten herra Philanderin puoleen ja kuiskasi:

"Olkaa niin ystävällinen ja estäkää häntä lähtemästä omille
retkilleen kuten eilen. Kuten tiedätte, luotamme teihin, että pidätte
häntä tarkasti silmällä."

"Hän käy päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi", vastasi herra
Philander huokaisten ja päätään pudistaen. "Luulenpa, että hän
nyt on menossa eläintieteelliseen puutarhaansa ilmoittamaan, että
eilisiltana yksi heidän leijonistaan oli päässyt irti. Oh, neiti
Jane, te ette tiedä, mitä kaikkea saan kestää..."

"Tiedänpä kylläkin, herra Philander, mutta vaikka me kaikki
häntä rakastamme, te yksin kykenette häntä ohjaamaan, sillä
mitä tahansa hän teille mahdollisesti sanookin, hän kunnioittaa
teidän suurta oppianne, ja siksi hänellä on tavaton luottamus
teidän mielipiteisiinne. Isä-parka ei edes osaa tehdä eroitusta
oppineisuuden ja viisauden välillä."

Herra Philander näytti joutuvan hieman hämilleen näistä sanoista ja
lähti seuraamaan professori Porteria, mielessään pohtien pitikö hänen
käsittää imarteluksi vai loukkaukseksi neiti Porterin kaksimielinen
kohteliaisuus.

Tarzan oli pannut merkille sen hämmennyksen ja levottomuuden, joka
oli ilmennyt majan uusien asukkaiden kasvoilla, kun he huomasivat
Arrow-laivan lähdön. Hän päätti siis, kun laiva lisäksi oli hänelle
merkillinen uutuus, kiirehtiä sataman suun pohjoispuoliseen kärkeen
sitä lähemmin katsellakseen ja samalla ottaakseen selville, minne
päin se suuntasi kulkunsa.

Liikkuen nopeasti puusta puuhun hän saapui niemeen vain hetkistä
myöhemmin kuin laiva oli päässyt ulos satamasta, ja niinpä hänellä
olikin erinomainen tilaisuus tarkastella oudon, uivan talon ihmeitä.

Maan puolelta puhalsi heikko tuuli, ja alus, joka oli verkalleen
kulkenut ulos satamasta vain parin purjeen varassa, levitti nyt
kaikki mahdolliset riepunsa päästäkseen merelle niin nopeasti kuin
suinkin.

Tarzan katseli ihastuneena aluksen siroja liikkeitä ja olisi
hartaasti suonut olevansa sen kannella. Äkkiä hänen tarkat
silmänsä huomasivat vähäpätöisen savujuovan kaukana pohjoisella
taivaanrannalla, ja hän ihmetteli, mistä sellainen sai alkunsa
aavalla merellä.

Melkein samaan aikaan sen huomasi myöskin _Arrowin_ tähystäjä, ja
Tarzan näki, kuinka purjeita heti muutettiin ja vähennettiin. Alus
kääntyi ja lähti pyrkimään takaisin maata kohden. Eräs mies seisoi
keulassa ja heitti alinomaan mereen köyttä, jonka päässä oli jokin
pieni esine. Tarzan ihmetteli, mitä tuokin homma tarkoitti.

Vihdoin laiva kääntyi vasten tuulta, ankkuri laskettiin ja purjeet
päästettiin alas. Kannella häärättiin kovasti. Aluksesta laskettiin
vesille vene ja siihen sijoitettiin iso arkku. Sitten kymmenkunta
merimiestä tarttui airoihin ja souti sitä niemenkärkeä kohti, missä
Tarzan kyyristeli puun lehvien keskellä. Veneen tullessa lähemmäksi
Tarzan näki, että sen perässä istui rottanaama.

Pari minuuttia vielä, ja vene tuli rantaan. Miehet hyppäsivät maihin
ja nostivat ison arkun hietikolle. He olivat niemen pohjoisella
rannalla, niin ettei majasta päin voitu heitä nähdä.

Miehet väittelivät vähän aikaa kiivaasti. Sitten rottanaama astui
muutamien kumppanien kera sille kummulle, jolla Tarzanin kätköpaikka
oli. He katselivat tutkivasti ympärilleen.

"Tässä on hyvä paikka", sanoi rottanaamainen merimies, osoittaen
Tarzanin puun alustaa.

"Se on yhtä hyvä kuin joku toinenkin", vastasi eräs hänen
kumppaneistaan. "Jos aarre löydetään laivasta, niin se kuitenkin
takavarikoidaan. Yhtä hyvin hautaamme sen tänne siltä varalta, että
joku meistä välttää hirsipuun, hakee sen täältä ja saa siitä nauttia."

Rottanaama kutsui sitten veneen luo jääneitä miehiä, ja nämä tulivat
hitaasti kuokkineen ja lapioineen.

"Pitäkää kiirettä!" huusi Snipes.

"Älä rähise!" vastasi eräs miehistä happamesti. "Et sinä mikään
amiraali ole, senkin krapu."

"Mutta nyt minä olen kapteeni, pidä se muistissasi, tolvana!" huusi
Snipes, päästäen suustaan kauheita kirouksia.

"Älkää nyt pojat, riidelkö", varoitti eräs, joka ei vielä ollut
puhunut. "Mitä apua siitä on, että alamme keskenämme kinastella?"

"Oikein", vastasi eräs merimies, joka oli ruvennut vastustamaan
Snipesin itsevaltaista käytöstä, "mutta ei tässä sakissa kannata
kenenkään nokkaansa nostella".

"Kaivakaa, pojat, tästä", sanoi Snipes osoittaen paikkaa puun
juurella. "Ja sillä aikaa saa Peter piirtää paikasta kartan, jotta
löydämme sen jälkeenpäin. Tom ja Bill, ottakaa pari miestä avuksi ja
tuokaa arkku tänne."

"Mitäs sinä sitten aiot tehdä?" kysyi äskeinen riitelijä. "Sinäkö
vain komentelet?"

"Tee sinä vain työtä", murisi Snipes. "Et kai luule, että kapteeni
tarttuisi lapioon, vai mitä?"

Kaikki miehet katsoivat häneen kiukkuisina. Yksikään ei pitänyt
Snipesistä, ja hänen mahtailunsa sen jälkeen, kun hän oli murhannut
kapinoitsijain todellisen johtajan, Kingin, oli vain antanut uutta
virikettä heidän vihalleen.

"Tarkoitatko, ettet aio ottaa lapiota ja auttaa työssä? Ei kai sinun
olkasi niin penteleen kipeä ole", sanoi Tarrant, se merimies, joka
ensin oli hänelle puhunut.

"En, vaikka lempo olisi", vastasi Snipes, hermostuneesti hypistellen
revolverin perää.

"Silloin hitto vie, saat ainakin kuokan, ellei sinulle lapio
kelpaa..." Näin sanoen Tarrant kohotti kuokkansa ja vimmatusti iskien
hautasi sen kärjen Snipesin aivoihin.

Hetken aikaa miehet seisoivat ääneti ja katselivat kumppaninsa raivon
uhria. Sitten yksi heistä virkkoi:

"Oikein tehty sille öykkärille!"

Eräs toinen iski kuokkansa maahan, mutta kun multa oli pehmeää,
heitti hän kuokan ja tarttui lapioon, minkä jälkeen toisetkin
ryhtyivät työhön. Murhasta ei sen enempää puhuttu, mutta miesten
mieli oli keveämpi kuin ennen Snipesin komentoaikana.

Kun kuoppa oli kaivettu arkun suuruiseksi, ehdotti Tarrant, että sitä
laajennettaisiin ja Snipesin ruumis haudattaisiin arkun päälle.

"Se eksyttäisi ketä tahansa, joka rupeaisi täällä kaivelemaan",
selitti hän.

Toiset pitivät ehdotusta viisaana, ja niin he laajensivat kuoppaa,
jotta ruumis mahtui siihen. Keskelle kaivettiin syvennys arkkua
varten, joka purjekankaaseen käärittynä laskettiin koloonsa, niin
että sen reuna kohosi noin jalan verran esille haudan pohjasta. Maata
lapioitiin ja poljettiin arkun ympärille, kunnes haudan pohja oli
kauttaaltaan tasainen.

Sitten kaksi miestä vyörytti muitta mutkitta rottanaaman ruumiin
hautaan, kun ensin oli sen taskuista korjattu aseet ja muut esineet,
jotka jäivät miesten saaliiksi.

Hauta luotiin umpeen ja poljettiin päältä kovaksi. Liika multa
hajoitettiin sinne tänne, ja haudalle levitettiin risuja niin
luonnolliseen asentoon kuin suinkin, jotta ei näkyisi mitään jälkiä
siitä, että maata oli sillä kohtaa myllerretty.

Kun kaikki oli kunnossa, palasivat miehet pikku veneen luo ja
lähtivät nopeasti soutamaan takaisin laivalle.

Tuuli oli yltynyt melkoisesti, ja kun savu oli taivaanrannalla käynyt
paljon selvemmäksi, eivät kapinoitsijat viivytelleet vähääkään, vaan
levittivät joka purjeen ja _Arrow_ viiletti myötätuulessa hyvää
vauhtia pakoon lounaista kohti.

Tarzan, joka oli hievahtamatta tarkannut äskeistä näytelmää, istui
kauan aikaa miettimässä näiden kummien olentojen vehkeitä.

Ihmiset olivat tosiaan hupsumpia ja julmempia kuin viidakon pedot!
Kuinka onnellinen olikaan hän itse saadessaan aarniometsänsä rauhassa
elää turvallisena!

Hän ihmetteli itsekseen, mitä heidän maahan hautaamansa arkku
sisälsi. Elleivät he tahtoneet sitä pitää, niin miksi he eivät muitta
mutkitta heittäneet sitä veteen? Se olisi ollut paljon helpompaa...

Ahaa, kyllä he tahtovat sen pitää, ajatteli hän. Kätkivät sen tänne
ja aikovat myöhemmin tulla sitä noutamaan.

Tarzan liukui alas maahan ja alkoi tutkia kätköpaikkaa. Hän
tarkasteli, olivatko miehet jättäneet mitään hänelle kelpaavaa. Pian
hän löysikin haudalle heitettyjen risujen alta lapion.

Hän otti sen käteensä ja koetti käsitellä sitä samoin kuin oli nähnyt
merimiesten tekevän. Se oli kiperää työtä ja teki kipeää hänen
paljaille jaloilleen, mutta hän jatkoi uutterasti kunnes oli osaksi
paljastanut ruumiin, jonka hän sitten veti ylös haudasta ja jätti
lojumaan sen reunalle.

Sitten hän kaivoi edelleen, ja pian oli arkkukin esillä. Sen hän
nosti myös ja pani ruumiin viereen. Sitten hän täytti pienemmän
kuopan haudan pohjalla, pani ruumiin jälleen paikalleen, lapioi
kaikki umpeen, levitti päälle risut ja astui arkun luo.

Neljä merimiestä oli hikoillut sitä kantaessaan -- Apinain Tarzan
nosti arkun yhtä helposti kuin tyhjän laatikon ja vei sen tiheimpään
viidakkoon, sidottuaan ensin lapion köydellä selkäänsä.

Raskas taakka mukanaan ei hän tosin voinut heilutella itseään
puusta puuhun, kuten tavallisesti, ja siksi hän nyt kulki polkuja
pitkin, päästen kuitenkin aika nopeasti eteenpäin. Useita tunteja
hän marssi koilliseen, kunnes hänen eteensä tuli läpitunkematon
vesakkometsä köynnöksineen ja rönsyineen. Silloin hän kapusi puiden
alimmille oksille ja saapui neljännestunnin kuluttua sille apinain
kokouspaikalle, missä he pitivät neuvottelujaan tai viettivät
kaameita tappojuhliaan.

Keskellä tätä aluetta, likellä rumpua ja alttaria, hän alkoi kaivaa
kuoppaa. Se oli kovempaa työtä kuin lapioida äsken peitettyä hautaa,
mutta Tarzan oli sisukas ja jatkoi kaivamistaan, kunnes lopulta
kuoppa oli kyllin syvä arkun kätköpaikaksi.

Miksi hän oli ryhtynyt tähän työhön tuntematta arkun sisällyksen
arvoa?

Apinain Tarzanilla oli ihmisen ruumis ja ihmisen aivot, mutta hän oli
apina kasvatuksensa ja ympäristönsä vuoksi. Hänen aivonsa sanoivat
hänelle, että arkussa oli jotakin arvokasta, sillä muutoinhan miehet
eivät olisi sitä kätkeneet. Hänen kasvatuksensa oli opettanut häntä
matkimaan kaikkea uutta ja tavatonta, ja nyt sai lisäksi hänen
luonnollinen uteliaisuutensa, joka on yhtä ominainen ihmisille kuin
apinoille, hänet koettamaan avaamaan arkkua ja tutkimaan, mitä siinä
oli.

Mutta raskas kansi ja vahvat raudoitukset olivat liikaa hänenkin
taidolleen ja suunnattomalle voimalleen, eikä hänellä ollut muuta
neuvoa kuin haudata arkku, saamatta uteliaisuuttaan tyydytetyksi.

Kun Tarzan sitten taas oli saapunut majan luo, oli jo aivan
pimeä. Pikku rakennuksessa paloi valo, sillä Clayton oli löytänyt
avaamattoman öljyastian, joka oli ollut koskematta kaksikymmentä
vuotta. Se kuului alkujaan siihen varastoon, jonka Musta Mikko oli
jättänyt Claytonille. Lamput olivat vielä myöskin käyttökelpoisia, ja
niinpä Tarzanin kummastukseksi majan sisällä oli yhtä valoisaa kuin
päivällä.

Hän oli usein itsekseen miettinyt, mihin lamppuja oikeastaan
käytettiin. Hänen kirjansa ja kuvansa olivat kertoneet hänelle, mitä
ne olivat, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka ne
saatiin lähettämään luotaan ihmeellistä auringonvaloa, jota kuvissa
oli näkynyt niistä virtaavan ympärillä oleviin esineihin.

Lähestyessään oven likeistä ikkunaa hän näki, että maja oli
purjekankaalla ja oksilla jaettu kahdeksi huoneeksi.

Etuhuoneessa oli kolme miestä; kaksi vanhempaa istui vilkkaasti
keskustelemassa, kun taas nuorin nojasi selkäänsä vasten häthätää
kyhätyllä tuolilla ja luki erästä Tarzanin kirjaa.

Mutta kun Tarzan ei erikoisesti välittänyt näistä miehistä, hiipi hän
toisen ikkunan taakse. Sieltä näkyi tyttö. Kuinka kaunis hän olikaan!
Kuinka ihana hänen lumivalkoinen ihonsa!

Tyttö kirjoitti paraikaa Tarzanin omalla pöydällä ikkunan luona.
Ruohokasalla huoneen perimmässä nurkassa makasi neekeritär uneen
vaipuneena.

Tunnin aikaa Tarzan katseli kirjoittavaa tyttöä ja olisi kovin
mielellään puhutellut häntä, mutta ei uskaltanut yrittääkään, sillä
varmaankaan ei tyttö ymmärtäisi häntä -- kuten ei nuori mieskään
ollut ymmärtänyt -- ja lisäksi hän pelkäsi säikähdyttävänsä tytön
pois ikkunan luota.

Vihdoin tyttö nousi, jättäen kirjoittamansa lehdet pöydälle, astui
vuoteen luo ja alkoi sitä pöyhiä.

Sitten hän päästi hajalle pehmeät, kultaiset hiuksensa, jotka
kruununa koristivat hänen päätänsä. Kuin soliseva vesi, jonka häipyvä
aurinko muuttaa sulaksi metalliksi, ne valuivat kahden puolen hänen
soikeita kasvojaan ja aaltoilivat hänen vyötäisiäänkin alemmas.

Tarzan seisoi kuin lumottuna. Sitten tyttö sammutti lampun, ja
huoneessa oli kaikki mustaa.

Sittenkin Tarzan jäi odottamaan. Hän hiipi aivan kiinni ikkunaan ja
kuunteli puolisen tuntia. Vihdoin hän kuuli sellaista säännöllistä
hengitystä, joka ilmaisee nukuksissa oloa.

Varovasti hän pisti kätensä ristikon läpi ja tunnusteli pöytää
pitkin. Hän tapasi Jane Porterin kirjoittamat lehdet ja veti kätensä
kalliine aarteineen takaisin.

Tarzan kääri lehdet kokoon ja pisti ne nuolikoteloonsa. Sitten hän
häipyi viidakkoon hiljaa ja ääneti kuin varjo.




KAHDEKSASTOISTA LUKU

Viidakon vero


Tarzan heräsi varhain seuraavana aamuna, ja uuden päivän ensi ajatus,
kuten viimeinenkin eilenillalla, koski nuolikoteloon kätkettyä
ihmeellistä kirjoitusta.

Nopeasti hän veti sen esiin, sydämessään toivoen osaavansa lukea,
mitä kaunis valkoinen neito oli kirjoittanut.

Mutta jo ensi silmäys siihen toi hänelle hänen elämänsä katkerimman
pettymyksen. Milloinkaan hän ei ollut halunnut mitään niin kiihkeästi
kuin saada lukea, mitä oli kirjoittanut se kultahiuksinen olento,
jonka hän niin äkkiä ja odottamatta oli tavannut. Mitäpä siitä,
vaikkei kirjoitus ollutkaan aiottu hänelle! Se ilmaisi joka
tapauksessa tytön ajatuksia, eikä Apinain Tarzan muusta välittänyt.

Ja nyt hän joutui ihan ymmälle katsellessaan merkillisiä kirjaimia,
joiden kaltaisia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Lisäksi ne vielä
kallistuivat päinvastaiseen suuntaan kuin hän oli nähnyt kirjoissaan
tai löytämissään harvoissa, vaikeasti luettavissa kirjeissä.

Mustan kirjankin pienet merkit olivat tuttuja, vaikka ei ollutkaan
saanut selvää sisällyksestä, mutta tässä kirjoituksessa oli kaikki
uutta ja käsittämätöntä.

Parikymmentä minuuttia hän tuijotti outoihin kirjaimiin, kunnes ne
vihdoin äkkiä alkoivat näyttää tutunomaisilta, vaikka ikäänkuin
runnelluilta ja pahoinpidellyiltä. Ahaa, ne olivat sittenkin vanhoja
ystäviä, niitä oli vain väännetty toisennäköisiksi.

Sitten alkoi selvitä sana sieltä, toinen täältä. Hänen sydämensä
hätkähti ilosta.

Puolen tunnin kuluttua hän oli jo edistynyt tuntuvasti, ja
lukuunottamatta muutamia yksityisiä sanoja hän ymmärsi kaikki.

Hän luki seuraavaa:

    _Afrikan länsirannikolla, noin kymmenennellä asteella eteläistä
    leveyttä_. (Niin sanoo herra Clayton.)

    Helmikuun 3 (?) p:nä 190..

    Rakas Hazel!

    Tuntuu hullulta kirjoittaa sinulle kirjettä, jota et milloinkaan
    saane lukea, mutta minun täytyy kuitenkin jollekulle kertoa
    niistä kauheista kokemuksistamme, jotka ratkaisevat kohtalomme --
    olkoon se mikä tahansa.

    Kuten tiedät, meidän luultiin lähtevän tieteelliselle
    tutkimusmatkalle Kongoon. Otaksuttiin, että isä hautoi mielessään
    ihmeellistä teoriaa jostakin tavattoman vanhasta sivistyksestä,
    jonka jätteitä muka oli haudattuna jonnekin Kongon laaksoon.
    Mutta kun kerran olimme kunnollisesti päässeet avoimelle merelle,
    tuli totuus ilmi.

    Silloin saatiin näet tietää, että muuan vanha kirjatoukka, jolla
    oli pieni muinaisesineiden kauppa Baltimoressa, oli jonkin vanhan
    espanjalaisen käsikirjoituksen lehtien välistä löytänyt v. 1752
    kirjoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Espanjasta Etelä-Amerikkaan
    aikoneen purjealuksen ja sen kapinallisen miehistön seikkailuja.
    Laivalla oli ollut kalliina lastina dublooneja ja piastereita. Se
    kuulostaa merirosvomaiselta, eikö totta?

    Kirjoittaja oli itsekin ollut kapinoitsijain joukossa, ja kirje
    oli tarkoitettu hänen pojalleen, joka oli siihen aikaan ollut
    erään espanjalaisen kauppalaivan kapteenina.

    Kirjeessä kerrotusta tapauksesta oli jo kulunut monta vuotta, ja
    sen kirjoittajasta oli tullut jonkin espanjalaisen pikkukaupungin
    kunnioitettu kansalainen; mutta kullanhimo oli silti hänessä niin
    väkevä, että hän pani kaikki alttiiksi, saadakseen ilmoittaa
    pojallensa, kuinka he molemmat pääsisivät tarumaisten rikkauksien
    omistajiksi.

    Hän kertoi siinä, kuinka miehet noin viikon matkan päässä
    Espanjasta olivat tehneet kapinan ja surmanneet jokaisen
    päällysmiehen ja kaikki muutkin, jotka olivat heitä vastustaneet.
    Mutta täten he samalla toimittivat itselleen kohtalokkaan lopun,
    sillä laivaan ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi kyennyt sitä
    ohjaamaan merellä.

    Tuuli ajeli heitä sinne tänne kahden kuukauden aikana, kunnes
    he kuolemansairaina keripukista, nälästä ja janosta olivat
    joutuneet eräälle pienelle saarelle. Aallot paiskasivat aluksen
    rantaa vasten kappaleiksi, mutta sitä ennen olivat elossaolijat,
    joita silloin enää oli vain kymmenen sielua, saaneet suurista
    aarrearkuista yhden pelastetuksi.

    Sen he kaivoivat huolellisesti maahan ja elivät saarella kolme
    vuotta, alinomaa toivoen pelastusta. Toinen toisensa jälkeen
    he sairastuivat ja kuolivat, kunnes lopulta vain yksi mies oli
    jäljellä -- kirjeen kirjoittaja.

    Miehet olivat aluksensa jäännöksistä rakentaneet veneen, mutta
    kun heillä ei ollut pienintäkään tietoa, missä saari sijaitsi,
    eivät he olleet uskaltaneet lähteä matkalle.

    Kun kaikki toiset olivat kuolleet, alkoi hirveä yksinäisyys
    painostaa häntä, niin ettei hän enää kestänyt sitä, ja siksi hän
    mieluummin antautui vaaraan kuolla aavalla merellä kuin menettää
    järkensä yksinäisellä saarella ja lähti purjehtimaan pienellä
    veneellään, oltuaan miltei vuoden erakkona.

    Onneksi hän lähti pohjoiseen ja joutui viikon päästä Espanjan ja
    Länsi-Intian väliä purjehtivien laivojen kulkuvesille, jolloin
    eräs kotiin matkaava alus keksi hänet ja otti hoiviinsa.

    Pelastajilleen hän kertoi vain haaksirikosta, kuinka melkein
    kaikki miehet olivat hukkuneet ja sitten loputkin menehtyneet
    saarella, niin että hän yksin oli jäänyt eloon. Kapinasta ja
    maahan kaivetusta aarrearkusta hän ei maininnut mitään.

    Laivan kapteeni sanoi, että ottaen huomioon sen paikan, josta
    hänet oli pelastettu, ja kuluneella viikolla vallinneet tuulet
    hän oli varmasti ollut jollakin Kap Verden saarista Afrikan
    länsirannikolla, noin 16. tai 17. asteella pohjoista leveyttä.

    Hänen kirjeensä kuvaili erittäin tarkasti sekä saarta
    että aarteen paikkaa, ja sitä seurasi liitteenä maailman
    kömpelötekoisin ja eriskummallisin kartta, jossa sekä puut että
    kivet oli merkitty X:llä, -- etpä voi aavistaakaan, millaiselta
    se kartta näytti.

    Kun isä sitten selitti retken varsinaisen tarkoituksen, lamaantui
    mieleni kokonaan, sillä tiesinhän hyvin, kuinka haaveileva ja
    epäkäytännöllinen hän on aina ollut, ja siksi pelkäsin, että
    häntä taas oli petkutettu, etenkin kun hän kertoi minulle
    maksaneensa kirjeestä ja kartasta tuhat dollaria.

    Sainpa vielä lisäksi tietää, että hän oli lainannut
    kymmenentuhatta dollaria Robert Canlerilta ja antanut hänelle
    siitä velkakirjan. Herra Canler ei ollut vaatinut mitään
    vakuutta. Arvaathan, rakas ystävä, mitä se merkitsee minulle, jos
    isä ei voi maksaa velkaansa. Oh, kuinka minä inhoan sitä miestä!

    Kaikki koetimme kyllä katsella asiaa sen valoisalta puolelta,
    mutta herra Philander ja Clayton -- tämä liittyi meihin Lontoossa
    vain seikkailun halusta -- olivat yhtä epäuskoisia kuin minäkin.

    Kertoakseni pitkän jutun lyhyesti mainitsen siis vain, että
    todella löysimme saaren ja aarteen. Se oli iso raudoitettu
    tammiarkku, jonka ympärille oli monin kerroin kääritty öljyttyä
    purjekangasta, ja yhtä vahva ja luja se oli kuin melkein
    kaksisataa vuotta sitten, jolloin se oli maahan kaivettu.

    Se oli suorastaan täynnä kultarahoja, ja niin raskas se oli, että
    neljä miestä tuskin jaksoi sitä kantaa.

    Mutta tämä kovan onnen aarre näyttää tuovan vain tuhoa ja
    verenvuodatusta niille, jotka joutuvat sen kanssa tekemisiin,
    sillä kolme päivää sen jälkeen, kun olimme lähteneet Kap Verden
    saarilta, teki meidän oma miehistömme kapinan ja tappoi koko
    päällystönsä.

    Oh, se oli hirveää -- sitä ei voi edes kirjoittaa.

    He olivat aikoneet surmata meidätkin, mutta heidän johtajansa,
    King nimeltään, ei sallinut sitä, ja sitten purjehdittiin pitkin
    rannikkoa etelään. Täällä tavattiin autiossa paikassa hyvä
    satama, jossa meidät laskettiin maihin ja jätettiin oman onnemme
    nojaan.

    He purjehtivat tänään tiehensä aarteineen, mutta Clayton sanoo,
    että heidän kohtalonsa tulee olemaan sama kuin tuon muinaisen
    aluksen, sillä samana päivänä, jolloin saavuimme maihin, murhasi
    eräs miehistä Kingin, joka yksinään jotakin tiesi laivan
    ohjaamisesta.

    Soisin että tuntisit herra Claytonin. Hän on tavattoman
    herttainen ja näyttää melkein siltä kuin olisi korviaan myöten
    rakastunut minun vähäpätöisyyteeni.

    Hän on loordi Greystoken ainoa poika, ja kerran hän saa periä
    loordin arvonimen ja maatilat. Lisäksi hän on itsekin rikas,
    mutta se, että hänestä tulee englantilainen loordi, huolestuttaa
    minua kovasti -- tiedäthän mielipiteeni Amerikan neidoista, jotka
    ovat menneet naimisiin aatelisten ulkomaalaisten kanssa. Oh,
    olisipa hän vain tavallinen amerikkalainen herrasmies!

    Mutta sehän ei ole hänen syynsä, että kaikessa muussa paitsi
    syntyperässä hän olisi kunniaksi rakkaalle isänmaalleni, ja se on
    suurin imarrus, minkä voin miehestä lausua.

    Meillä on ollut perin merkillisiä seikkailuja siitä asti
    kun astuimme täällä maihin. Isä ja herra Philander eksyivät
    viidakkoon, ja heitä ajoi takaa todellinen leijona.

    Herra Claytonkin eksyi, ja villit eläimet hyökkäsivät kahdesti
    hänen kimppuunsa. Esmeraldaa ja minua piti myös kauhea leijona
    suljettuna erääseen vanhaan majaan. Se oli todella "kamalata",
    kuten Esmeralda sanoisi.

    Mutta kaikkein ihmeellisintä on täällä eräs olento, joka aina on
    pelastanut meidät. Minä en ole häntä nähnyt, mutta herra Clayton,
    isä ja herra Philander ovat, ja he sanovat hänen olevan kuin
    jumala. Valkoinen hän on ja ruskettunut, voimakas kuin villi
    elefantti, notkea kuin apina ja peloton kuin leijona.

    Hän ei puhu englantia, ja suoritettuaan jonkin arvokkaan työn hän
    katoaa niin nopeasti ja salaperäisesti kuin ruumiiton henki.

    Sitten meillä on täällä toinenkin kummallinen naapuri, joka
    kirjoitti kauniilla painokirjaimilla ilmoituksen englanniksi
    ja kiinnitti sen majansa ovelle, jossa me nyt asumme. Siinä
    hän varoitti meitä hävittämästä mitään hänen tavaroitaan, ja
    allekirjoitukseksi hän merkitsi 'Apinain Tarzan'.

    Emme ole häntä nähneet, mutta arvelemme hänen olevan
    lähitienoilla, sillä kun eräs merimiehistä aikoi ampua herra
    Claytonia selkään, niin jokin näkymätön käsi heitti viidakosta
    keihään, joka puhkaisi sala-ampujan olkapään.

    Merimiehet jättivät meille kovin vähän ruokatarpeita, ja kun
    meillä on vain yksi revolveri, jossa on kolme panosta jäljellä,
    niin emme tiedä, kuinka hankkisimme lihaa. Herra Philander
    tosin sanoo voitavan elää vaikka kuinka kauan hedelmillä ja
    pähkinöillä, joita viidakossa on yllin kyllin.

    Nyt olen hyvin väsynyt ja menen heti vuoteeseeni, johon herra
    Clayton minulle keräsi ruohot. Kirjettäni jatkan kuitenkin
    päivästä päivään, mikäli tapauksia sattuu. --

    Uskollinen ystäväsi

                                            _Jane Porter_.

    HAZEL STRONGILLE, BALTIMORE, MD.

Luettuaan kirjeen Tarzan istui kauan aikaa ymmällä ja mietiskellen.
Siinä oli niin paljon uusia ihmeellisiä asioita, että hänen oli
vaikea päästä niistä selville.

He eivät siis tietäneet, että hän oli Apinain Tarzan. Piti ilmoittaa
se heille.

Asuinpuuhunsa hän oli kyhännyt oksista ja lehvistä kömpelötekoisen
katoksen, jonka suojaan hän oli sateen varalta tallettanut majasta
tuomansa harvat aarteet. Niiden joukossa oli myös lyijykyniä.

Niistä hän otti yhden ja kirjoitti Jane Porterin nimikirjoituksen
alle:

"Minä olen Apinain Tarzan."

Hän arveli sen riittävän, ja kirjeen hän päätti viedä takaisin majaan.

Ruuan puolesta heidän ei tarvitsisi huolehtia. Sitä hän kyllä
hankkisi heille.

Seuraavana aamuna Jane Porter löysi hukkuneen kirjeensä ihan samalta
paikalta, mistä se kaksi yötä aikaisemmin oli kadonnut. Se oli
kummallista, mutta nähdessään lisäyksen nimensä alla hän tunsi kylmiä
väreitä selässään. Hän näytti Claytonille kirjettä tai oikeammin sen
viimeistä lehteä, jossa allekirjoitus oli.

"Ja ajatelkaahan, että tuo villi on arvatenkin tarkkaillut minua koko
ajan, kun kirjoitin! Uh, se on kauheata!"

"Mutta hän on meille ystävällinen", vakuutti Clayton, "kun hän
on palauttanut kirjeenne, eikä ole tehnyt teille mitään pahaa,
ja ellen erehdy, niin juuri hän on antanut ystävyydestään hyvin
kouraantuntuvan todistuksen, sillä äsken löysin majan edustalta
kaadetun villikarjun".

Siitä lähtien kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi majalle
tuotu metsänriistaa tai muuta ruokaa. Toisinaan se oli nuori hirvi,
toisinaan jotakin outoa syötävää -- Mbongan kylästä näpistettyjä
kassava-kakkuja -- taikka metsäkarju, leopardi, kerran leijonakin.

Tarzanille tuotti mitä suurinta nautintoa hankkia ruokaa näille
tuntemattomille. Hänestä tuntui, ettei mikään ollut niin hauskaa kuin
ahertaa ihanan valkoisen tytön menestykseksi ja turvaksi.

Hän aikoi joskus päivänvalolla ilmestyä majalle puhumaan heidän
kanssaan niiden pikku merkkien avulla, jotka olivat heille kaikille
tuttuja. Mutta hänen oli vaikea voittaa metsäläisujouttaan, ja niin
päivä seurasi toista, eikä hän tullut toteuttaneeksi aikomustaan.

Majan asukkaat tutustuivat vähitellen ympäristöönsä ja rohkenivat
mennä yhä kauemmas viidakkoon pähkinöitä ja muita hedelmiä hakemaan.

Kului tuskin päivääkään, jolloin professori Porter ei olisi
hajamielisenä harhaillut viidakossa vähääkään piittaamatta sen
väijyvistä vaaroista. Herra Samuel T. Philander, joka ei ollut
nuorenakaan ollut vahva mies, kävi vain varjoksi entisestään, hänen
kun piti pysytellä professorin henkivartijana.

Vihdoin Tarzan päätti käydä majalla.

Oli varhainen iltapuoli. Clayton oli lähtenyt sataman suulle
tarkkailemaan, näkyisikö ehkä ohikulkevia laivoja. Täällä hänellä
oli korkea puukasa valmiina sytytettäväksi, jos höyry tai purje
ilmaantuisi kaukaiselle taivaanrannalle.

Professori Porter astuskeli pitkin rantaa etelää kohti, ja hänen
kintereillään oli herra Philander, joka pyyteli häntä kääntymään
takaisin, ennenkuin he molemmat taas joutuisivat jonkun villieläimen
takaa-ajettaviksi.

Kun muut olivat hajaantuneet, lähtivät Jane Porter ja Esmeralda
viidakkoon keräämään hedelmiä ja innoissaan he joutuivat yhä
kauemmaksi majan luota.

Tarzan odotti oven edessä heidän paluutaan. Hän ajatteli kaunista
valkoista tyttöä, eikä hän nykyään muuta ajatellutkaan. Hän mietti,
pelkäisikö tyttö häntä, ja tämä ajatus oli vähällä saada hänet
luopumaan suunnitelmastaan.

Hän alkoi käydä maltittomaksi, kun ei ketään kuulunut. Hänen teki
mieli katsella tyttöä, olla hänen lähellään, ehkäpä koskettaakin
häntä. Apinamies ei tuntenut mitään jumalaa, mutta hän oli sittenkin
niin lähellä oman jumalaolentonsa palvontaa kuin kuolevainen ihminen
konsaan joutuu tämän ylevän tunteen valtaan.

Odottaessaan hän kulutti aikaansa kirjoittamalla tytölle. Itsekään
hän ei olisi osannut sanoa, aikoiko hän myös toimittaa kirjeen
perille, mutta hänelle tuotti tavatonta mielihyvää, kun sai nähdä
ajatuksensa paperilla. Näin hän kirjoitti:

"Minä olen Apinain Tarzan. Kaipaan teitä. Olen teidän. Te olette
minun. Täällä minun talossani elämme aina yhdessä. Tuon teille
parhaat hedelmät, hienoimmat hirvet, maukkainta lihaa, mitä
viidakosta saadaan. Tahdon metsästää teille. Minä olen viidakon
metsästäjistä mahtavin. Taistelen puolestanne. Minä olen väkevin
kaikista viidakon taistelijoista. Te olette Jane Porter, sen näin
kirjeestänne. Kun näette tämän, niin tiedätte, että se kuuluu teille
ja että Apinain Tarzan rakastaa teitä."

Kun hän lopetettuaan kirjeensä seisoi ovella suorana kuin nuori
intiaani, kuuli hänen tarkka korvansa tutun äänen. Se oli kahinaa,
joka ilmaisi suuren apinan liikkuvan pitkin puiden alaoksia.

Hetkisen hän kuunteli tarkkaavaisesti. Sitten kuului viidakosta
naisen kauhistunut huuto. Silloin Tarzan pudotti ensimmäisen
rakkauskirjeensä maahan ja syöksyi kuin pantteri metsään. --

Clayton kuuli myös tämän huudon, samoin professori Porter ja herra
Philander, jotka kaikki juosten kiirehtivät majalle, kiihkeästi
kysellen toisiltaan, mikä oli hätänä. Silmäys majaan vahvisti heidän
pahimman pelkonsa.

Jane Porter ja Esmeralda olivat poissa.

Hetkeäkään hukkaamatta Clayton ryntäsi molempien vanhusten seuraamana
viidakkoon, huutaen tyttöä nimeltä. Puolisen tuntia hän harhaili
siellä, kunnes sattumalta tapasi Esmeraldan näköjään elottoman
ruumiin.

Hän kumartui koettelemaan neekerinaisen valtimoa ja kuunteli, vielä
sydän sykki. Esmeralda oli vielä elossa. Clayton ravisti häntä.

"Esmeralda!" huusi hän naisen korvaan. "Esmeralda! Jumalan nimessä,
missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut? Esmeralda?"

Neekeritär avasi hitaasti silmänsä. Hän näki Claytonin ja viidakon
ympärillään.

"Oi taivas!" kiljahti hän ja pyörtyi uudestaan.

Nyt ehtivät paikalla myöskin professori Porter ja herra Philander.

"Mitä meidän on tehtävä, herra Clayton?" kysyi vanha professori.
"Mistä haemme häntä? Jumala ei voi olla niin julma, että nyt olisi
ottanut pienen tyttöni minulta."

"Meidän täytyy saada Esmeralda ensin virkoamaan", vastasi Clayton.
"Hän voi kertoa meille, mitä on tapahtunut. Esmeralda!" huusi hän
taas kiivaasti pudistaen neekeritärtä hartioista.

"Oi taivas, antakaa minun kuolla!" huusi naisparka silmät yhä
ummessa. "Anna rakas Jumala, minun kuolla, mutta älä anna minun enää
nähdä niin kauheata naamaa. Mitä varten lähetetään paholainen vanhan
Esmeralda-paran kimppuun? Hän ei ole kellekään mitään pahaa tehnyt,
totisesti ei ole. Hän on viaton, on ihan totta..."

"No no, Esmeralda", keskeytti Clayton. "Minä tässä vain olen, --
Clayton. Avatkaa silmänne!"

Esmeralda totteli käskyä.

"Oi taivas! Jumalalle kiitos!" sanoi hän.

"Missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Clayton.

"Eikö neiti Jane ole täällä?" parahti Esmeralda kohoten istualleen
niin nopeasti, ettei olisi luullut hänen ruumiissaan olevan sellaista
vikkelyyttä. "Oi jumala, nyt minä muistan! Se on vienyt hänet
mukanaan", ja neekeritär alkoi nyyhkiä ja ruikuttaa.

"Mikä on vienyt hänet?" kysyi professori Porter.

"Suuri karvainen hirviö."

"Gorillako, Esmeralda?" kysyi herra Philander, ja kaikki kolme miestä
voivat tuskin henkeään vetää, kun hän lausui ilmi tämän kauhean
ajatuksen.

"Minä luulin, että se oli itse pahahenki, mutta kai se oli semmoinen
gorillaelefantti, vai mikä sen nimi on. Oi voi minun lastani, omaa
kultastani..." Ja taas Esmeralda purskahti kiihkeihin nyyhkytyksiin.

Clayton alkoi heti etsiskellä jälkiä, mutta ei nähnyt muuta kuin
tallattua ruohoa, eikä hänellä ollut niin paljon viidakon tuntemusta,
että olisi osannut näkemästään mitään päätellä.

Koko loppupäivän he haeskelivat viidakossa, mutta kun tuli pimeä, oli
heidän pakko toivottomina luopua yrityksestä, sillä eiväthän he edes
tietäneet suuntaa, minne päin peto oli vienyt Jane Porterin. Yö oli
jo aikoja levinnyt seudun yli, kun he saapuivat majalle. Masentuneina
ja äänettöminä he istuivat pienessä rakennuksessa.

Vihdoin professori Porter keskeytti hiljaisuuden. Hänen sävynsä
ei enää muistuttanut oppinutta tutkijaa, joka laatii teorioita
salaperäisistä, tuntemattomista asioista, vaan hän puhui nyt kuin
toiminnan mies, mutta kaikesta päättäväisyydestä huolimatta hänen
äänessään oli toivottomuuden ja tuskan vivahdus, joka sai vastakaikua
Claytonin sydämestä.

"Nyt minä menen makuulle", sanoi vanhus, "ja koetan vähän nukkua.
Varhain aamulla, heti kun on valoisaa, otan mukaani ruokaa niin
paljon kuin jaksan kantaa, ja lähden taas etsimään Janea, kunnes
löydän hänet. Minä en tule ilman häntä takaisin."

Hänen seuralaisensa eivät vastanneet heti. Kumpikin oli vaipunut
omiin surullisiin ajatuksiinsa ja tiesi yhtä hyvin kuin
professori-vanhuskin, mitä viime sanat merkitsivät -- professori
Porter ei milloinkaan palaisi viidakosta.

Vihdoin Clayton nousi ja laski kätensä professori Porterin
kumaraiselle olalle.

"Minä tulen tietysti kanssanne", sanoi hän. "Te olette puhunut meidän
molempien puolesta."

"Tiesin, että tarjoutuisitte -- että haluaisitte tulla mukaani
etsimään, herra Clayton, mutta se ei käy päinsä. Janea ei enää kukaan
voi auttaa. Minä menen vain siksi, että saisin yhdessä hänen kanssaan
kohdata Luojani, ja minulle tuottaa lohdutusta se tieto, ettei rakas
tyttöni jää yksin ja hylättynä makaamaan hirveässä viidakossa. Samat
lehvät saavat peittää meidät molemmat, samat sateet huuhdella meitä,
ja hänen äitinsä henki saa tavata meidät yhdessä niin kuolemassa
kuin elämässäkin. Ei, minun yksin on mentävä, sillä hän oli minun
tyttäreni -- ainoa, mitä minulla enää oli rakasta maan päällä."

"Minä tulen sittenkin mukaanne", sanoi Clayton yksinkertaisesti.

Vanhus kohotti katseensa ja silmäili tarkoin William Cecil Claytonin
tarmokkaita, kauniita kasvoja. Ehkä hän niistä luki sen rakkauden,
joka paloi nuoren miehen sydämessä -- rakkauden hänen tyttäreensä.

Hän oli viime aikoina ollut liian syventynyt tieteellisiin
mietiskelyihinsä, voidakseen panna merkille pikku tapauksia ja
satunnaisia sanoja, jotka olisivat käytännöllisemmälle miehelle
ilmaisseet, että nuoret tunsivat yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.
Nyt vasta hän joutui niitä ajattelemaan.

"Kuten haluatte", vastasi hän.

"Minut saatte myös ottaa lukuun", huomautti herra Philander.

"Ei, sinä vanha kelpo ystäväni", väitti professori Porter. "Emme saa
kaikki mennä. Julmaa olisi jättää Esmeraldaparka tänne yksinään,
eikä sitäpaitsi kolmelle onnistu asia sen paremmin kuin yhdellekään.
Kauhea aarniometsä vaatii muutenkin tarpeeksi uhreja. Koettakaamme
nyt vähän nukkua..."




YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Alkuajan valta


Siitä asti kun Tarzan oli jättänyt ihmisapinain heimon, jonka
jäseneksi hänet oli otettu, olivat sitä vaivanneet alinomaiset
riitaisuudet. Terkoz oli esiintynyt julmana ja oikullisena
kuninkaana, niin että useat vanhemmista ja heikommista apinoista,
joita kohtaan hän erikoisesti käytti hirmuvaltaansa, olivat
toinen toisensa jälkeen perheineen lähteneet etsimään rauhaa ja
turvallisuutta aarniometsän kaukaisista sisäosista.

Vihdoin jäljellejääneetkin joutuivat epätoivoon Terkozin
väkivaltaisuudesta, ja silloin erään mieleen johtui Tarzanin
hyvästijättöpuhe:

"Jos saatte johtajaksenne julmurin, niin älkää menetelkö niinkuin
muut apinat, jotka yksitellen nousevat johtajaansa vastaan.
Lyöttäytykää sen sijaan kaksi, kolme tai neljä yhteen ja käykää
sitten hänen kimppuunsa. Jos näin teette, niin yksikään johtaja ei
uskalla menetellä muulla tavoin kuin hänen sopii, sillä neljä voi
aina tappaa kuinka väkevän johtajan tahansa."

Se apina, joka muisti tämän viisaan neuvon, puhui siitä useille
tovereilleen, ja kun Terkoz taas kerran palasi heimonsa luo, sai hän
kuuman vastaanoton.

Siinä ei kursailtu. Heti kun Terkoz näyttäytyi, karkasi häneen
käsiksi viisi rotevaa karvaista petoa.

Sydämessään hän oli kurja pelkuri, kuten kaikki päällepäsmärit,
olkoonpa sitten puhe apinoista tai ihmisistä, eikä hän siis jäänyt
joko voittaakseen tai kuollakseen, vaan riistäytyi irti niin pian
kuin suinkin ja pakeni metsän tiheimpään suojaan.

Pari kertaa hän vielä koetti liittyä heimoon, mutta kummallakin
kerralla oli vastaanotto sama, ja hänet ajettiin tiehensä. Vihdoin
hän luopui yrittämästä ja palasi viidakkoon raivosta ja vihasta
vaahdoten.

Monta päivää hän kuljeskeli umpimähkään sinne tänne, hautoen kostoa
ja etsiskeli en jotakin heikkoa olentoa, johon saisi purkaa vimmansa.
Tässä mielentilassa heilautellen itseään puusta puuhun hirveä
ihmisenkaltainen peto äkkiä tapasi matkallaan kaksi naista.

Huomatessaan heidät hän oli jo aivan heidän kohdallaan. Jane Porter
näki hänet vasta sitten, kun suuri karvainen ruumis pudottautui
maahan, jolloin hirvittävä naama ja ärisevä kita oli vain jalan
päässä hänen edessään.

Kimeä parkaisu pääsi hänen huuliltaan, kun pedon koura tarttui hänen
käsivarteensa. Sitten hänet tempaistiin lähemmäksi hirveitä hampaita,
jotka tavoittelivat hänen kurkkuansa. Mutta ennenkuin ne koskettivat
hienoa ihoa, oli apina muuttanut mieltään.

Heimo oli pitänyt hallussaan kaikki hänen naisensa. Hänen oli siis
hankittava toisia niiden sijaan. Tämä karvaton valkea apina saisi
olla ensimmäinen hänen uudessa taloudessaan. Niinpä hän töykeästi
heitti tytön leveille karvaisille hartioilleen ja hypähti taas puiden
sekaan, vieden mukanaan Jane Porterin, jota nyt uhkasi kuolemaa tuhat
kertaa pahempi kohtalo.

Esmeraldan huuto oli kuulunut samaan aikaan kuin Jane Porterin, mutta
sitten hän pyörtyi, kuten tavallisesti, jos sattui äkillinen kohtaus,
joka vaati mielenmalttia.

Mutta Jane Porter ei menettänyt tajuntaansa. Tosin hän lamaantui
kauhusta, nähdessään hirveän naaman ja tuntiessaan pedon
pahanhajuisen hengityksen lemahtavan vasten kasvojaan, mutta hänen
aivonsa toimivat, ja hän käsitti kaikki, mitä tapahtui.

Se vauhti, jolla peto vei häntä metsän läpi, oli hänestä suorastaan
ihmeellinen, mutta sittenkään hän ei huutanut eikä ponnistellut
vastaan. Apinan äkillinen ilmaantuminen oli niin hämmentänyt hänet,
että hän luuli olevansa nyt matkalla rannikolle päin.

Siksi hän säästi voimiaan ja ääntään, kunnes näkisi olevansa kyllin
lähellä majaa, että huutamisesta voisi olla apua.

Lapsiparka ei aavistanut, että häntä kannettiin yhä kauemmaksi
läpitunkemattomaan aarniometsään.

Se parahdus, joka oli saanut Claytonin ja molemmat vanhukset
rientämään pensaston puhki, oli opastanut Apinain Tarzanin suoraan
Esmeraldan luo, mutta tästä hän ei sen enempää välittänyt,
tarkastettuaan vain ohimennessään, ettei neekerittärelle ollut mitään
pahaa tehty.

Hetken aikaa hän tutki maata ja puita ympärillään, kunnes hänen
apinavaistonsa ja synnynnäinen ihmisälynsä oli saanut selville
tapahtumain kulun yhtä täydellisesti kuin jos hän olisi ne omin
silmin nähnyt.

Sitten hän jälleen katosi huojuvien puiden sekaan ja seurasi jälkiä,
joita ei yksikään toinen ihminen olisi osannut keksiä ja tulkita.

Oksien päistä kyllä saattaa nähdä, kuinka apina on heilauttanut
itsensä puusta puuhun, mutta mahdotonta sitävastoin on näistä
merkeistä päättää, mihin suuntaa se on mennyt, sillä latvukset ovat
taipuneet vain alaspäin, osoittamatta onko apina jättänyt nämä merkit
tullessaan puuhun vai lähtiessään. Lähempänä puun runkoa sitävastoin
pääsee paremmin selville suunnasta, vaikka jäljet siellä ovat
heikommat.

Jollakin oksalla on hyönteistoukka musertunut pakolaisen jalan
alle, ja Tarzan tietää vaistomaisesti, mihin sama jalka koskettaisi
seuraavassa hyppäyksessä. Siltä hän sitten löytää jäännöksen samasta
itikasta, ja useinkin se on vain pikkuruinen kostea täplä.

Toisaalla taas on koura repäissyt kaarnanpalasen irti, ja raapaisun
suunta osoittaa minne päin matka on käynyt. Välistä on myös karvainen
ruumis hieraissut oksaa tai runkoa, ja siihen tarttunut karvahahtuva
kertoo, että ollaan oikeilla jäljillä.

Hänen ei edes tarvinnut hiljentää vauhtiaan huomatakseen kaikkia
näitä näennäisesti vähäpätöisiä merkkejä, joita pakeneva eläin
oli jättänyt. Ne erottuivat hänelle selvästi muista lehtevän tien
lukemattomista säröistä ja naarmuista. Mutta selvemmin hän kuitenkin
tunsi hajun, sillä hänen harjaantuneet sieraimensa olivat yhtä herkät
kuin koiran, ja hänellä oli se etu, että hän kulki vastatuuleen.

Yleisesti luullaan, että luonto on alemmille olennoille antanut
paremmat hajuhermot kuin ihmisille, mutta asia riippuu kokonaan
niiden kehittymisestä. Ihmisen ei tarvitse olemassaolon taistelussa
turvautua ainoastaan ulkonaisiin aisteihinsa. Hänen kykynsä ajatella
ja harkita on melkoiseksi osaksi ne korvannut, ja siksi ne ovat
vastaavassa määrässä tylsistyneet, samoin kuin korvia ja päänahkaa
liikuttavat lihakset ovat kuihtuneet, kun niitä ei ole käytetty.

Toisin oli Apinain Tarzanin laita. Varhaisimmasta lapsuudesta asti
hänen oli täytynyt herkistää näköään, kuuloaan, hajuaan, makuaan ja
tuntoaan, ja nämä olivat olleet hänelle paljon tärkeämmät kuin aivot,
jotka olivat kehittyneet hitaammin.

Tarzanin aisteista oli maku kehittymättömin, sillä hän saattoi
syödä ihania hedelmiä ja kauan kuopattuna ollutta raakaa lihaa
ja tunsi kummassakin tapauksessa melkein samanlaista nautintoa.
Mutta tässä suhteessa hän erosikin vain vähän muutamista nykyajan
herkuttelijoista.

Melkein ääneti hän ajoi takaa Terkozia, mutta hänen kahinansa kuului
sittenkin pakenevan pedon korviin ja sai sen lisäämään vauhtiaan.

Tarzanin täytyi samota useita kilometrejä, ennen kuin hän tavoitti
Terkozin, ja kun tämä silloin näki, että pako oli turha, laskeutui
hän maahan pienelle avoimelle paikalle otellakseen saaliinsa puolesta
tai jollakin tavoin pelastaakseen nahkansa, jos huomaisi, että
vastustaja oli häntä väkevämpi.

Hän piteli yhä kiinni Jane Porterista, kun Tarzan leopardin lailla
ryntäsi kentälle, jonka itse luonto oli pannut kuntoon tätä
alkuaikojen mukaista kaksintaistelua varten.

Nähdessään, että takaa-ajaja oli Tarzan, tuli Terkoz ajatelleeksi,
että nainen oli Tarzanin oma, koska he olivat molemmat samaa lajia
-- valkoisia ja karvattomia -- ja hänen mielensä riemastui, kun näin
tuli tilaisuus kaksin verroin kostaa vihamiehelleen.

Jane Porterille oli tämän jumalaisen miehen ilmestys kuin
sanansaattaja ylhäältä. Claytonin, isänsä ja herra Philanderin
kuvauksista hän päätteli, että tuo oli varmaankin sama ihmeellinen
olento, joka oli pelastanut heidät, ja niinpä hän näki Tarzanissa
vain suojelijan ja ystävän.

Mutta kun Terkoz sysäsi hänet töykeästi syrjään ja hän näki apinan
valtavan hahmon, väkevät lihakset ja julmat hampaat, alkoi hänen
sydämensä vapista. Kuinka voisi yksikään ihminen lyödä sellaisen
vastustajan maahan?

Kuin vihaiset härät he iskivät yhteen ja tavoittelivat kuin sudet
toistensa kurkkuja. Apinan pitkiä hampaita vastassa oli miehen terävä
puukko.

Jane Porter oli nojautunut korkean puun runkoon, kädet lujasti
puristettuina aaltoilevaa rintaa vasten ja silmät levällään kauhusta,
pelosta ja ihailusta ja tarkkasi tätä alkuaikaisten olentojen
kamppailua naisesta -- hänestä.

Kun miehen selkä- ja olkalihakset ponnistuksesta paisuivat ja hänen
jäntevät käsivartensa pitivät kurissa apinan irvistäviä hampaita,
silloin karisi vuosisatojen sivistys ja hienous kuin tarpeeton
huntu nuoren tytön yltä. Ja kun pitkä puukko kymmenkunta kertaa
upposi syvälle Terkozin sydänvereen ja raskas ruho sitten hengetönnä
lojui maassa, heräsi Jane Porterissa eloon alkuaikainen nainen, ja
hän riensi kädet ojennettuina alkuaikaisen miehen luo, joka oli
taistellut hänen puolestaan ja hänet voittanut omakseen.

Entä Tarzan?

Hän teki sen, mitä ei tarvitse opettaa yhdellekään miehelle, jonka
suonissa terve veri lämpimänä virtaa. Hän otti tytön syliinsä ja
peitti vapisevat huulet suuteloilla.

Hetken aikaa Jane Porter lepäsi Tarzanin rintaa vasten silmät
puoleksi ummessa. Ensi kerran nuoren elämänsä aikana hän sai kokea,
mitä rakkaus oli.

Mutta äkkiä hän taas tuli tajuihinsa. Hänestä tuntui kuin hän olisi
alasti, ja häntä hävetti, ja silloin hän taas oli oma itsensä,
loukkaantunut nykyajan nainen, joka rajusti sysäsi Apinain Tarzanin
luotaan ja kätki kasvot käsiinsä.

Tarzan oli hämmästynyt, kun tyttö, jota hän oli salaa rakastanut
ja ihaillut, oli vastustelematta tullut hänen syliinsä, ja nyt hän
hämmästyi yhtä paljon, kun tyttö tahtoi päästä hänestä eroon.

Sitten Tarzan lähestyi taas ja tarttui hänen käsivarteensa. Mutta
hän rimpuili vastaan kuin tiikeri ja löi Tarzanin leveään rintaan
pienillä käsillään.

Tarzan ei voinut tätä ymmärtää.

Äsken oli hänen tarkoituksensa ollut kiireesti viedä Jane Porter
tämän omaisten luo, mutta lyhyt hetki oli sumentanut.

Apinain Tarzan oli tuntenut lämpimän, solakan ruumiin kaikki, ja
siihen oli haihtunut hänen hyvä aikeensakin, painuvan itseään
vasten. Tytön hengitys oli lämmittänyt hänen poskiaan ja huuliaan ja
sytyttänyt uuden hehkun hänen rinnassaan. Ihanien huulten suudelmat
olivat saaneet hänen koko sielunsa leimuamaan, ja sen palon voimasta
Tarzan oli kuin uusi olento.

Taas hän laski kätensä tytön käsivarsille. Taas hänet työnnettiin
takaisin. Silloin Tarzan teki juuri niin, kuin hänen ensimmäiset
esi-isänsä olivat tehneet.

Hän otti naisen syliinsä ja kantoi hänet viidakkoon.

Varhain seuraavana aamuna heräsivät kaikki neljä pienessä majassa
nukkuvaa henkilöä kanuunanlaukaukseen. Clayton ryntäsi ensimmäisenä
ulos ja näki, että kaksi alusta oli ankkuroinut sataman suulle.

Toinen oli _Arrow_, toinen pieni ranskalainen risteilijä.
Jälkimmäisen kannella seisoi suuri joukko miehiä, katsellen rannalle;
Clayton ja toiset hänen jäljessään tulleet ymmärsivät, että kanuuna
oli laukaistu herättämään heidän huomiotaan, jos he vielä olisivat
majassa.

Molemmat laivat olivat jokseenkin kaukana rannasta, ja epäiltävää
oli, voisiko laivaväki kaukoputkellaan nähdä pienen seurueen, joka
heilutteli heille hattujaan.

Esmeralda oli irroittanut punaisen esiliinansa ja liehutti sitä
kiihkeästi päänsä yllä, mutta Clayton, joka pelkäsi, ettei sekään
ehkä näkyisi, kiirehti pohjoiselle niemekkeelle, missä hänen kokkonsa
oli valmiina sytytettäväksi.

Sekä hänestä itsestään että hänen onnettomuustovereistaan tuntui
kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän ehti kuivan puu- ja
risukasan luo.

Kun hän vihdoin oli tunkeutunut tiheikön puhki ja taas sai näkyviinsä
alukset, hämmästyi hän kovasti huomatessaan _Arrowin_ kohottavan
purjeita ja risteilijän olevan matkalla.

Nopeasti hän sytytti rovion monesta kohden ja kiirehti sitten niemen
uloimpaan kärkeen. Siellä hän riuhtaisi yltään paitansa, sitoi sen
oksaan ja alkoi sitä heiluttaa edestakaisin.

Mutta alukset jatkoivat vain matkaansa, ja hän oli jo luopunut
kaikesta toivosta, kun yli metsän nouseva valtava savupatsas herätti
risteilijän tähystäjän huomiota. Heti sitten suuntautui kymmenkunta
kaukoputkea rannikkoa kohti.

Clayton näki molempien alusten kääntyvän. _Arrow_ jäi rauhallisesti
keinumaan valtameren aalloille, mutta risteilijä lähti verkalleen
maata kohti.

Jonkun matkan päähän se pysähtyi, ja siitä laskettiin vene, joka
soudettiin rannalle.

Kun se pääsi maihin, astui siitä nuori upseeri.

"Herra Clayton, luullakseni?" kysyi hän.

"Jumalan kiitos, että tulitte!" vastasi Clayton. "Ehkä ei ole vielä
liian myöhäistä."

"Mitä tarkoitatte, herra?" kysyi upseeri.

Clayton kertoi Jane Porterin katoamisesta ja ilmoitti, että etsintään
tarvittaisiin aseellisia miehiä.

_"Mon dieu!"_ huudahti upseeri huolestuneena. "Eilen ei olisi
kenties ollut myöhäistä. Tänään voi olla parempi, ettei tyttöparkaa
milloinkaan löydetä. Hirveätä, herra, todella hirveätä."

Toisia veneitä oli risteilijästä laskettu vesille. Clayton osoitti
upseerille, missä oli pienen poukaman suu, ja astui sitten hänen
kanssaan veneeseen. Kaikki soutivat nyt pieneen satama-altaaseen.

Pian nousi koko seurue maihin sille kohtaa, missä professori Porter,
herra Philander ja itkevä Esmeralda odottivat.

Viimeisessä risteilijästä tulleessa veneessä oli myös aluksen
komentaja. Heti kun hän sai kuulla Jane Porterin ryöväämisestä,
tarjosi hän käytettäväksi miehiä, jotka vapaaehtoisesti suostuivat
lähtemään professori Porterin ja Claytonin mukana etsintäretkelle.

Urheista ja myötätuntoisista ranskalaisista halusi heti joka upseeri
ja mies lähteä matkalle.

Komentaja valitsi kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria, luutnantti
D'Arnotin ja luutnantti Charpentierin. Muuan vene lähetettiin
risteilijältä noutamaan ruokatavaroita, ammuksia ja pyssyjä.
Revolverit oli miehillä ennestään.

Claytonin kysymykseen, kuinka he olivat tulleet ankkuroineeksi
likelle rantaa ja laukaisseeksi kanuunan, selitti kapteeni Dufranne,
että he kuukausi sitten olivat saaneet näkyviinsä _Arrowin_, joka
jotensakin runsain purjein viiletti lounaaseen, ja kun he olivat
antaneet sille pysähdysmerkin, oli se vain lisännyt purjeitaan.

He olivat seuranneet sitä auringon laskuun asti ampuen useita
laukauksia, mutta seuraavana aamuna siitä ei näkynyt jälkeäkään.
He olivat sitten useita viikkoja risteilleet lähellä rannikkoa
edestakaisin ja jo melkein unohtaneet koko jutun, kun varhain eräänä
aamuna muutamia päiviä takaperin tähystäjä oli ilmoittanut, että
näkyvissä oli alus, joka ajelehti kovassa aallokossa, ilmeisesti
ohjausta vailla.

Tultuaan lähemmäksi tätä haaksirikkoista laivaa, he saivat
kummastuksekseen huomata sen olevan saman, joka joitakuita viikkoja
aikaisemmin oli päässyt heidän käsistään. Etu- ja mesaanipurje olivat
ylhäällä, ikäänkuin olisi koetettu pitää alusta tuuleen päin, mutta
ne olivat revenneet ja pieksivät köysiä jokseenkin navakassa tuulessa.

Kovassa aallokossa oli vaikeata viedä miehistöä laivaan, ja kun
kannella ei näkynyt mitään elonmerkkejä, päätettiin viipyä sen
lähellä, kunnes tuuli ja meri tyyntyisivät. Mutta juuri silloin he
näkivät laivan partaalle kapuavan miehen, joka sai heille heikosti
viitatuksi epätoivon mykän merkin.

Heti lähetettiin sinne vene, josta miesten onnistuikin nousta
_Arrowin_ kannelle. Täällä kohtasi heitä kauhea näky.

Kymmenkunta kuollutta ja kuolemaisillaan olevaa ihmistä virui
sekaisin pahasti kallistuneella kannella. Kahta ruumista oli osittain
syöty, ikään kuin laivassa olisi ollut susia.

Ranskalaiset saivat pian purjeet kuntoon, ja kovaonnisen aluksen
vielä henkiin jääneet miehet toimitettiin kannen alle riippumattoihin.

Kuolleet käärittiin tervavaatteeseen ja kytkettiin riviin kannelle,
jotta heidän kumppaninsa voisivat antaa heistä henkilötiedot, ennen
kuin ruumiit laskettiin meren syvyyteen.

Ei yksikään elävistä ollut tajuissaan ranskalaisten matruusien
tullessa _Arrowin_ kannelle. Merkinantajakin oli pyörtynyt
saamatta tietää, olivatko hänen epätoivoiset ponnistuksensa mitään
hyödyttäneet.

Ranskalainen upseeri sai piankin selville, mikä oli aiheuttanut
tämän hirveän tilanteen, sillä kun etsittiin vettä ja viinaa miesten
virkistämiseksi, ei tavattu kumpaakaan. Samoin olivat kaikki
ruokatavarat loppuneet viimeistä murua myöten.

Hän antoi heti merkin risteilijään, että oli lähetettävä vettä,
lääkkeitä ja ruokaa, jolloin vielä toinen vene lähti vaaralliselle
retkelle _Arrowin_ luo.

Kun miehet olivat saaneet virvokkeita, toipuivat jotkut heistä sen
verran, että saatiin kuulla koko kertomus aarteen hakuretkestä ja
kuinka _Arrow_ purjehti tiehensä Snipesin murhan jälkeen, sitten kun
hänen ruumiinsa oli haudattu yhdessä arkun kanssa.

Risteilijän takaa-ajo oli niin pahasti säikäyttänyt kapinoitsijat,
että he olivat monta päivää jatkaneet matkaa suoraan aavalle
Atlantille, mutta kun he sitten olivat huomanneet vesi- ja
ruokavarastojensa niukkuuden, olivat he jälleen kääntyneet itää kohti.

Kun laivalla ei kukaan ollut perehtynyt laivan ohjaamiseen, alettiin
piankin kiistellä siitä, missä oikein oltiin, ja kun kolme päivää
purjehdittua itään päin ei vieläkään näkynyt maata, käänsivät he
laivan pohjoiseen, peläten, että vallitsevat pohjoistuulet olivat
ajaneet heidät Afrikan eteläkärkeäkin etelämmäksi.

Näin he antoivat aluksen mennä pohjoiskoillista kohti pari päivää,
jolloin heidät yllätti kaksi viikkoa kestävä tyven. Juomavesi oli
heiltä loppunut, ja seuraavana päivänä he olivat ilman ruokaakin.

Tilanne muuttui pian yhä pahemmaksi. Eräs miehistä tuli hulluksi
ja hyppäsi mereen. Pian sen jälkeen avasi toinen suonensa ja joi
omaa vertansa. Kun hän kuoli, heittivät he hänet mereen, vaikka oli
joukossa niitäkin, jotka halusivat pitää ruumiin laivassa. Nälkä oli
muuttamaisillaan heidät ihmisistä pedoiksi.

Kaksi päivää ennen kun risteilijä oli heidät pelastanut, olivat he
käyneet liian heikoiksi ohjaamaan alusta, ja samana päivänä oli
kuollut kolme miestä. Seuraavana aamuna nähtiin, että erään ruumista
oli syöty.

Koko sen päivän miehet tarkkailivat kiiluvin silmin toisiaan kuin
petoeläimet, ja seuraavana aamuna oli kaksi ruumista syöty miltei
puhtaaksi. Hirveästä ateriasta huolimatta miehet olivat vain vähän
voimistuneet, sillä jano vaivasi heitä pahemmin. Ja sitten oli tullut
risteilijä.

Kun ne, jotka vielä voitiin pelastaa, olivat kylliksi tointuneet, sai
ranskalainen komentaja kuulla koko jutun, mutta miehet olivat liian
oppimattomia osatakseen tarkoin näyttää sen paikan, minne professori
seurueineen oli jätetty, ja siksi täytyi risteilijän verkalleen
kulkea pitkin rannikkoa, laukaista tavan takaa kanuunansa merkiksi ja
kaukoputkilla tutkistella joka soppea rannikolla.

Öisin he olivat olleet ankkurissa, ettei jäisi tutkimatta pieninkään
rannikon taival, ja sattuma toi heidät edellisenä iltana juuri sille
kohtaa, missä etsiskelty leiri sijaitsi.

Edellisen illan merkkilaukauksia ei oltu majassa kuultu, nähtävästi
siksi, että he kaikki silloin olivat etsimässä Jane Porteria viidakon
tiheikössä, missä ainainen oksien rapina tukahdutti muut äänet.

Kun molemmat seurueet olivat kertoneet seikkailunsa, oli
risteilijän venekin jo palannut ja tuonut muassaan muonaa ja
aseita retkikunnalle. Muutamia minuutteja myöhemmin lähti pieni
matruusijoukko, mukana kaksi ranskalaista upseeria ynnä professori
Porter ja Clayton, toivottomalle ja surulliselle retkelle tiettömään
viidakkoon.




KAHDESKYMMENES LUKU

Isäin perintö


Kun Jane Porter huomasi olevansa vankina ja sen merkillisen
metsäläisen kannettavana, joka oli pelastanut hänet apinan käsistä,
alkoi hän epätoivoisesti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta
vankat käsivarret, jotka pitelivät häntä yhtä helposti kuin pikku
vauvaa, puristivat yhä tiukemmin.

Silloin hän jätti turhat yrityksensä, pysyi hiljaa ja katseli
puoliavoimien silmäluomiensa lomitse sitä miestä, joka näin kepeästi
kuljetti häntä tiheikön läpi.

Kasvot olivat tavattoman kauniit, ja Tarzan oli hänestä väkevän
miehisen kauneuden perikuva, jonka piirteitä eivät raakojen ja
alentavien intohimojen jäljet rumentaneet. Sillä vaikka Apinain
Tarzan oli tappanut ihmisiä ja eläimiä, oli hän surmannut niitä kuin
metsästäjä, intohimotta, ellei oteta lukuun niitä harvoja tapauksia,
jolloin hän ei ollut hautonut mielessään ilkeyttä, joka painaa
inhoittavat jäljet kasvoihin.

Erään seikan tyttö oli pannut erikoisesti merkille nähdessään
Tarzanin ryntäävän Terkozia vastaan -- vasemmasta silmäkulmasta
yli pään ulottuvan tulipunaisen viirun. Mutta kun hän nyt tarkasti
Tarzanin piirteitä, huomasi hän, että se oli hävinnyt ja että sen
paikalla oli vain ohut valkea viiva.

Tuntiessaan tytön pysyvän rauhallisena Tarzan hellitti hieman
puristustaan ja kerran katsahti hänen silmiinsä hymyillen, ja silloin
Jane Porterin täytyi sulkea silmänsä, joita näiden kauniiden,
viehättävien miehenkasvojen näkeminen huikaisi.

Äkkiä Tarzan kiipesi puuhun, ja tyttö ihmetteli, miksi ei ollenkaan
peloittanut, vaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut
levännyt paremmassa turvassa kuin nyt tämän ihmeellisen olennon
käsivarsilla ja matkan käydessä yhä syvemmälle villiin metsään, jossa
häntä odotti tuntematon kohtalo.

Kun hän silmät ummessa alkoi miettiä tulevaisuuttaan ja vilkkaan
mielikuvituksen tuoma pelko taas valtasi hänet, ei hänen tarvinnut
muuta kuin avata silmänsä ja katsoa likellä oleviin jaloihin
kasvoihin heti rauhoittuakseen.

Ei, tämä mies ei koskaan tekisi hänelle pahaa, siitä hän oli varma,
sillä hienot piirteet ja avomieliset kirkkaat silmät todistivat
ritarillisuutta.

Yhä edelleen he samosivat vihannoivaan tiheikköön, joka Jane
Porterista näytti mahdottomalta puhkaista, mutta jonka läpi tämä
ihmeellinen metsäläinen pääsi kuin taikakeinoin. Tuskin ainoakaan
oksa kosketti tyttöä, ja kuitenkin näkyi yllä ja alla, edessä ja
takana vain toisiinsa kietoutuneita oksia ja köynnöksiä.

Tarzanin kulkiessa eteenpäin heräsi hänen mielessään monia uusia ja
outoja ajatuksia. Nyt hänelle oli todellakin tullut ongelma, jonka
tapaista hän ei milloinkaan ollut käsitellyt, ja pikemminkin hän
tunsi kuin osasi harkita, että hänen oli se ratkaistava kuin ihminen
eikä apinan tavalla.

Ilmava matka pitkin puiden keskioksia, jota tietä hän suurimmaksi
osaksi käytti, oli hieman jäähdyttänyt hänen vastaheränneen
rakkautensa hehkua.

Äkkiä hän huomasi pohtivansa sitä kysymystä, mikä kohtalo olisi
tullut tytön osaksi, ellei häntä olisi pelastettu Terkozin käsistä.
Hän tiesi, miksi apina ei ollut tappanut tyttöä, ja alkoi vertailla
omia ja Terkozin aikeita.

Tosin oli viidakon väen tapaista, että uros otti puolisonsa väkisin.
Mutta voisiko Tarzan seurata eläinten lakeja? Eikö hän ollut ihminen?
Kuinka ihmiset tässä tapauksessa menettelivät? Hän joutui ymmälle,
sillä hän ei tietänyt.

Hän olisi toivonut voivansa kysyä sitä tytöltä, mutta sitten hän
tajusi, että tämä oli jo vastannut, kun oli ponnistellut päästäkseen
vapaaksi ja työntänyt hänet luotaan.

Tällä välin he olivat päässeet perille, ja Tarzan, pidellen vahvoilla
käsivarsillaan Jane Porteria, hypähti keveästi sille kentälle, missä
isojen apinain oli tapana pitää neuvottelujaan ja tanssia tappojuhlaa
viettäessään.

Vaikka he olivat kulkeneet hyvin monta kilometriä, ei vielä ollut
myöhäinen iltapäivä. Puoliympyrän muotoisella kentällä vallitsi
salaperäinen hämy, joka pujotteli sinne varjostavien puunlatvojen
läpi.

Vihreä turve houkutteli pehmeänä ja viileänä. Viidakon lukemattomat
äänet tuntuivat tulevan jostakin kaukaa ja kuuluivat ainoastaan
vaimenneena kaikuna, nousten ja laskien kuin mainingit autiolla
rannalla.

Haaveellisen rauhan tunne hiipi Jane Porterin mieleen, kun hän vaipui
ruohikolle, jonne Tarzan oli hänet laskenut, ja katsahtaessaan
ylitseen kumartuvaan voimakkaaseen mieheen, hän piti itseään
merkillisen turvallisena.

Hän tarkasteli puoliavoimin silmin Tarzania, kun tämä astui
yli kentän sen reunalla olevia puita kohti. Kuinka hyvin siinä
tulikin esille Tarzanin liikkeiden miellyttävä arvokkuus, jäntevän
ruumiin sopusointuinen täydellisyys, olkapäiden miehekäs leveys ja
hienopiirteisen pään ylväs ryhti!

Todellakaan ei voinut tuon jumalaisen ulkonäön kätkössä olla
julmuutta tai alhaisuutta. Ei milloinkaan, niin hän ajatteli, ollut
tuon veroinen mies maata polkenut siitä lähtien, kun Jumala loi
ihmisen omaksi kuvakseen.

Yhdellä hyppäyksellä Tarzan nousi puuhun ja katosi. Jane Porter
kummasteli, minne hän oli mennyt. Oliko hänet jätetty yksin
viidakkoon oman onnensa nojaan?

Hän silmäili levottomasti ympärilleen. Joka puu ja pensas näytti
hänestä väijytyspaikalta, missä jokin kauhea peto vain odotti
tilaisuutta hyökätäkseen esille ja upottaakseen välähtelevät
hampaansa hänen pehmeään lihaansa. Jokaisen äänen paisutti hänen
mielikuvituksensa paha-aikeisen hirviön salakavalaksi hiivinnäksi.

Kuinka toisenlaiselta nyt tuntui, kun Tarzan oli hänet jättänyt!

Muutamia minuutteja, jotka hänestä olivat tuntien pituisia, hän istui
peloissaan hermot jännittyneinä, odottaen hiipivän pedon hyökkäystä,
joka tekisi lopun hänen levottomuudestaan. Hän melkein odotti
murhaavaa iskua, joka toisi hänelle unohdusta ja rauhaa.

Äkkiä hän kuuli kahinaa takaansa. Kirkaisten hän hypähti pystyyn ja
kääntyi katsomaan kohtaloaan.

Siinä seisoi Tarzan kädet täynnä kypsiä, meheviä hedelmiä.

Jane Porter horjui ja olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi laskenut
maahan kantamustaan ja ottanut hänet syliinsä. Hän ei menettänyt
tajuntaansa, mutta painautui Tarzaniin kiinni kuin pelästytetty
kauris.

Tarzan silitti hänen pehmeitä hiuksiaan ja koetti häntä rauhoittaa,
samoin kuin Kaalakin oli tehnyt hänelle itselleen, kun häntä pienenä
ollessaan oli säikäyttänyt Sabor, naarasleijona, tai Histah, käärme.

Kerran Tarzan painoi huulensa kevyesti hänen otsalleen, eikä hän
silloin väistynyt, vaan sulki silmänsä ja huokasi.

Hän ei osannut selvittää tunteitaan eikä sitä halunnutkaan. Hän oli
tyytyväinen, kun tunsi ympärillään väkevät turvalliset käsivarret,
ja tahtoi jättää kaikki kohtalon huomaan, sillä viime tunnit olivat
opettaneet häntä niin luottamaan tähän metsän kesyttömään olentoon,
että hän tuskin koskaan oli tuntenut sellaista luottamusta kehenkään
mieheen.

Ja kun hän sitten ajatteli edelleen, alkoi hänelle vähitellen
selvitä, että hän ehkä oli tänään oppinut vielä jotakin, mitä ei
oikein ollut aikaisemmin käsittänyt -- oppinut rakastamaan. Se oli
kuin ihme, ja hän hymyili.

Yhä hymyillen hän hiljaa työnsi Tarzanin luotaan, katsoi häneen
puoliksi kirkastuneena, puoliksi hämillään, mikä teki hänet aivan
lumoavaksi, ja osoitti sitten maassa olevia hedelmiä. Sitten hän
istui ihmisapinan savirummun reunalle aterioidakseen, sillä hänen oli
kova nälkä.

Tarzan poimi kiireesti maasta hedelmät ja toi ne hänen eteensä.
Sitten hänkin istui rummulle tytön viereen, veti esiin puukkonsa ja
alkoi kuoria metsän antimia.

Yhdessä he söivät ääneti ja loivat silloin tällöin salavihkaa
katseita toisiinsa, kunnes vihdoin Jane Porter purskahti iloiseen
nauruun, johon Tarzan yhtyi.

"Soisin teidän puhuvan englantia", sanoi tyttö.

Tarzan pudisti päätään, ja hänen silmiinsä tuli kaihoava ilme.

Sitten Jane Porter koetti puhua hänelle ranskaa ja vihdoin saksaa,
mutta jälkimmäistä kieltä yrittäessään hänen täytyi itsekin nauraa
mongerrukselleen.

"Ainakin", jatkoi hän englanniksi, "te ymmärrätte saksaani yhtä hyvin
kuin sitä ymmärrettäisiin Berlinissä".

Tarzan lähti taas puiden sekaan, ensin osoitettuaan merkeillä, että
hän aikoi pian palata, ja Jane Porter ymmärsi eikä ollenkaan pelännyt
hänen poissa ollessaan.

Mutta yksinäisyyden tunne valtasi hänet, ja hän piti tarkasti
silmällä sitä kohtaa, jonne Tarzan oli kadonnut, ja odotti hartaasti
hänen palaamistaan. Kuten edellisellä kerralla, yllätti hänet nytkin
hiljainen kahina hänen takanaan, ja kääntyessään hän näki Tarzanin
tulevan mukanaan sylillinen oksia.

Sitten Tarzan taas meni viidakkoon ja palasi parin minuutin kuluttua,
tällä kertaa tuoden ison kantamuksen pehmeätä ruohoa ja saniaisia.
Vielä kaksi kertaa hän teki saman tempun, kunnes hänellä mielestään
oli riittävästi aineksia.

Nyt hän levitti sananjalat ja ruohon maahan pehmeäksi alustaksi ja
laati sen ylle, sovittamalla oksia parittain toistensa nojalle, jalan
korkuisen katoksen, jonka peitteeksi pantiin suuria lehtiä. Näin
kyhätyn pikku teltan toinen pää suljettiin oksilla ja lehvillä.

Sitten he taas istuivat rummun reunalle ja koettivat puhella
merkkikieltä.

Tarzanin kaulassa riippuva komea timanttimedaljonki oli kovasti
ihmetyttänyt Jane Porteria. Hän osoitti sitä, ja Tarzan päästi sen
irti ja antoi kauniin koristeen hänen käteensä.

Jane Porter näki, että se oli taidokasta tekoa ja että timantit
olivat erinomaisen loistavia ja puhtaita, mutta niiden hiomistapa
osoitti niiden olevan menneiltä ajoilta.

Hän huomasi myös, että medaljonki oli avattava, niinpä hän
painettuaan salaista jousta sai molemmat puoliskot auki, jolloin
sieltä tuli esille kaksi norsunluuhun maalattua pienoiskuvaa.

Toinen kuva esitti kaunista naista, ja toinen olisi voinut olla hänen
vierellään istuva mies, paitsi että ilmeessä oli eräänlainen hieno
eroavaisuus, jota tuskin olisi voinut määritellä.

Hän katsahti Tarzaniin, joka kumartui häneen päin ja hämmästyneen
näköisenä tarkasteli pienoiskuvia. Sitten Tarzan ojensi kätensä, otti
häneltä medaljongin ja tutki muotokuvia, yhä näyttäen yllätyksen ja
ilmeisen mielenkiinnon merkkejä. Hänen menettelynsä osoitti selvästi,
ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt näitä kuvia eikä tullut
ajatelleeksi, voisiko medaljongin ehkä avata.

Tämä antoi Jane Porterille lisää ajattelemisen aihetta, ja hän koetti
arvailla, kuinka näin ihana koristus oli joutunut Afrikan viidakossa
elävän villi-ihmisen haltuun.

Vielä merkillisempää oli, että medaljongin kuvista toinen esitti
miestä, joka kenties oli tämän metsäläisen veli tai isä, vaikkei hän
itse näkynyt edes tietävän, mitä hänen aarteeseensa oli kätketty.

Tarzan tuijotti edelleen molempiin muotokuviin. Äkkiä hän sieppasi
nuolikotelon olaltaan, purki siitä nuolet maahan ja veti sen pohjalta
esiin litteän esineen, joka oli kiedottu moniin pehmeihin lehtiin ja
sidottu kiinni ruohonkorsilla.

Varovasti hän poisti lehtikerroksen toisensa perästä, kunnes vihdoin
piteli kädessään valokuvaa. Osoittaen medaljongissa olevaa miehen
kuvaa hän antoi valokuvan Jane Porterille ja piti avattua medaljonkia
sen rinnalla.

Valokuva lisäsi yhä tytön hämmästystä, sillä se esitti ilmeisesti
samaa miestä, jonka kuva oli medaljongissakin.

Tarzan loi häneen huolestuneita katseita ja näytti hautovan
mielessään jotakin kysymystä, jota ei saanut sanotuksi.

Tyttö osoitti ensin valokuvaa, sitten pienoiskuvaa ja vihdoin häntä
itseään, saadakseen hänet käsittämään, että nämä kolme olivat saman
näköisiä, mutta Tarzan pudisti vain päätään. Sitten hän kohautti
hartioitaan, otti valokuvan, kääri sen huolellisesti lehtiin ja pani
takaisin nuolikotelonsa pohjalle.

Hetken aikaa hän istui hiljaa, tuijottaen maahan. Jane Porter
käänteli hyppysissään pientä medaljonkia, koettaen keksiä jotakin,
minkä perusteella pääsisi selville sen oikeasta omistajasta.

Vihdoin tuli hänen mieleensä hyvin yksinkertainen selitys.

Medaljonki oli kuulunut loordi Greystokelle, ja kuvat esittivät häntä
ja lady Alicea. Tämä villi-ihminen oli vain löytänyt sen rannikon
majasta. Kuinka typerää, ettei hän ollut heti älynnyt tätä ratkaisua!

Mutta loordi Greystoken ja nuoren metsäläisen samannäköisyyttä hän ei
voinut selittää, eikä olisikaan ollut kovin helppoa kuvitella, että
tämä alaston villi todella saattoi olla englantilainen aatelismies.

Vihdoin Tarzan katsahti tyttöön, joka tutkiskeli medaljonkia. Hän
ei voinut käsittää sen sisällä olevien muotokuvien merkitystä,
mutta näki vieressään istuvan nuoren olennon ilmeessä vilkasta
mielenkiintoa.

Tyttö huomasi nuoren miehen katseen ja luullen hänen haluavan korua
takaisin, antoi sen hänelle. Mutta silloin Tarzan levitti ketjun,
pani sen tytön kaulaan ja hymyili sille hämmästykselle, joka tästä
odottamattomasta lahjasta kuvastui hänen kasvoillaan.

Jane Porter pudisti pontevasti päätään ja tahtoi ottaa kultaisen
ketjun kaulaltaan, mutta Tarzan ei sallinut, vaan piteli kiinni hänen
käsiään, kun hän oli itsepäinen.

Vihdoin hän mukautui, naurahti hiukan ja nosti medaljongin
huulilleen. Sitten hän nousi seisaalleen ja niiasi.

Tarzan ei oikein tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta arvasi
vaistomaisesti, että se oli hänen tapansa kiittää lahjasta. Niinpä
hänkin nousi, otti korun käteensä, kumartui kuin menneiden aikojen
hovimies ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota tytön huulet olivat
koskettaneet.

Se oli sulava ja hieno kohteliaisuuden osoitus, ja hän suoritti
sen itsetiedottoman sirosti ja arvokkaasti. Se oli todistus hänen
ylhäisestä syntyperästään, monien sukupolvien sivistyksestä, joka
täten vaistomaisesti tuli esiin, isäin perintö, jota ei koko hänen
ikänsä kestänyt villi-ihmisen kasvatus ja ympäristö ollut kyennyt
kokonaan hävittämään.

Nyt alkoi jo tulla hämärä, ja siksi he taas söivät hedelmiä, jotka
olivat heillä sekä ruokana että juomana. Sitten Tarzan nousi ja
vietyään Jane Porterin pikku teltan luo kehoitti häntä astumaan
sisään.

Ensi kerran moneen tuntiin valtasi tytön taas pelko, ja Tarzan tunsi
hänen estelevän.

Puolen päivän seurustelu tämän tytön kanssa oli tehnyt Tarzanista
ikään kuin toisen olennon. Peritty vaisto puhui hänelle nyt paljon
voimakkaammin kuin hänen saamansa kasvatus.

Tosin hän ei ollut metsäläisestä äkkiä muuttunut hienotapaiseksi
herrasmieheksi, mutta jälkimmäinen alkoi jo päästä hänessä voitolle,
ja ennen kaikkea hän halusi miellyttää tätä rakastamaansa naista ja
näyttää hyvältä hänen silmissään.

Niinpä Tarzan käytti sitä ainoaa keinoa, jonka tiesi rauhoittavan
Jane Porteria. Hän veti tupesta metsästyspuukkonsa ja antoi sen
tytölle, kehoittaen tätä jälleen menemään telttaan.

Tyttö ymmärsi ja otettuaan pitkän puukon astui sisälle. Hän laskeutui
pehmeälle ruohovuoteelle, mutta Tarzan jäi makaamaan oviaukon
edustalle.

Siinä asennossa heidät tapasi aamun nouseva aurinko.

Herättyään Jane Porter ei ensin muistanut edellisen päivän
kummallisia seikkailuja, vaan ihmetteli outoa ympäristöä -- pikku
lehtitelttaa, pehmeätä ruohovuodetta ja jalkopuolella avautuvaa
tuntematonta näköalaa.

Sitten tulivat muistot hitaasti hänen mieleensä yksitellen -- ja
samalla myös valtava kiitollisuuden tunne siitä, että hän oli
pelastunut kauheasta vaarasta.

Hän astui teltan aukolle katsomaan Tarzania. Tämä oli mennyt, mutta
nyt hän ei enää pelännyt, sillä hän tiesi Tarzanin tulevan takaisin.

Kukapa saattaisikaan pelätä, kun se mies oli läsnä? Hän kyseli
mielessään, oliko maan päällä toista miestä, jonka seurassa tyttö
voisi tuntea itsensä turvalliseksi Afrikan viidakon sydämessä. Eikä
hän pelännyt nyt edes leijonia tai panttereita.

Hän kohotti silmänsä ja näki Tarzanin notkean vartalon liukuvan
maahan läheisestä puusta. Kun heidän katseensa yhtyivät, kirkastuivat
Tarzanin kasvot, ja hänen huulilleen tuli sama säteilevä, avomielinen
hymy, joka edellisenä päivänä oli saavuttanut tytön luottamuksen.

Kun Tarzan tuli lähemmäksi, alkoi Jane Porterin sydän sykkiä
kiivaammin, ja hänen silmissään oli sellainen loisto kuin ei vielä
yhdenkään miehen lähestyessä.

Tarzan oli jälleen kerännyt hedelmiä, jotka hän nyt laski teltan
ovelle. Taas he istuutuivat syömään.

Jane Porter mietti, mitä aikeita Tarzanilla saattoi olla. Veisikö tuo
villi hänet takaisin rannalle vai pidättäisikö hänet täällä. Äkkiä
hän tajusi, ettei koko asia häntä niin kovin liikuttanutkaan. Oliko
todella käynyt niin, että se oli hänestä yhdentekevää!

Hän alkoi käsittää olevansa täysin tyytyväinen, kun vain saisi istua
tämän hymyilevän jättiläisen rinnalla ja syödä ihania hedelmiä metsän
paratiisissa kaukana viidakon sydämessä -- enempää ei tarvittu, jotta
hän oli tyytyväinen ja onnellinen.

Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hänen terve järkensä sanoi hänelle,
että hänen nyt pitäisi olla puolikuollut pelosta, täynnä pahoja
aavistuksia, mutta hänen sydämessään olikin riemua, ja hän vastasi
vierellään istuvan miehen hymyyn samalla tavalla.

Kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, kävi Tarzan noutamassa
teltasta puukkonsa. Tyttö oli sen kokonaan unohtanut ja tajusi
unohduksen johtuneen siitä, että hän oli kadottanut sen pelon, joka
oli hänet saanut ottamaan veitsen vastaan.

Kehoittaen tyttöä seuraamaan Tarzan lähti kentän poikki lähimpien
puiden luo, otti hänet toiselle väkevälle käsivarrelleen ja heilautti
itsensä oksalle.

Jane Porter älysi, että nyt alkoi matka omaisten luo, eikä voinut
ymmärtää, miksi hänet äkkiä valtasi surumielisyys.

Tuntikausia he matkasivat hitaasti puusta puuhun. Tarzan ei pitänyt
kiirettä, vaan koetti mahdollisimman kauan nauttia tästä matkasta,
jolloin suloiset kädet olivat kiedotut hänen kaulansa ympäri, ja
niinpä hän poikkesi kauas etelään suorasta rannikolle vievästä tiestä.

Useita kertoja he pysähtyivät vähän lepäämään, vaikkei se ollut
Tarzanille tarpeellista, ja puolenpäivän tienoissa he jäivät tunniksi
pienen puron rannalle, missä he sammuttivat janonsa ja aterioivat.

Niinpä olikin jo auringonlasku käsissä, kun he tulivat aukealle
paikalle, ja silloin Tarzan hypähti maahan suuren puun viereen,
levitti käsillään aukon pitkään viidakkoruohoon ja osoitti tytölle
pientä majaa.

Jane Porter tarttui hänen käteensä, viedäkseen hänet majalle ja
kertoakseen isälleen, että tämä mies oli pelastanut hänet kuolemasta,
vieläpä pahemmastakin, ja pitänyt hänestä niin hyvää huolta kuin
konsaan äiti lapsestaan.

Mutta Tarzan kävi taas araksi nähdessään ihmisasunnon. Hän pudisti
päätään ja kääntyi poispäin.

Tyttö katsoi Tarzaniin rukoilevin silmin. Hänestä tuntui
sietämättömältä ajatus, että hänen pelastajansa lähtisi yksinään
takaisin hirvittävään viidakkoon.

Mutta Tarzan pudisti yhä päätään, veti sitten tytön hyvin hellävaroen
puoleensa ja kumartui häntä suutelemaan, mutta ensin hän katsoi
kuitenkin tyttöä silmiin saadakseen selville, oliko se sallittua.

Hetkisen tyttö epäröi, mutta sitten hän kiersi kätensä Tarzanin
kaulaan, painoi hänen päänsä lähemmäksi ja suuteli häntä --
punastumatta.

"Minä rakastan teitä... minä rakastan teitä", kuiskasi Jane Porter.

Kaukaa kuului heikosti pyssyjen laukauksia. Tarzan ja Jane Porter
hätkähtivät ja kuuntelivat.

Majasta tulivat herra Philander ja Esmeralda.

Siltä paikalta, missä Tarzan ja tyttö seisoivat, he eivät voineet
nähdä satamassa ankkuroivaa kahta alusta.

Tarzan osoitti siihen suuntaan, mistä laukaukset olivat kuuluneet,
kosketti rintaansa ja viittasi taas. Hän tahtoi mennä, ja jokin
aavistus ilmaisi tytölle hänen haluavan täältä rientää sentähden,
että luuli hänen väkensä olevan vaarassa.

Taas he suutelivat toisiansa.

"Tulkaa luokseni jälleen", kuiskasi tyttö. "Odotan teitä -- aina."

Tarzan katosi ja Jane Porter lähti kentän yli majalle päin. Herra
Philander näki hänet ensin. Nyt oli jo hämärä, ja herra Philander oli
kovin likinäköinen.

"Riennä, Esmeralda!" huusi hän. "Kiireesti nyt majaan, täällä on
leijona! No hitto vie!"

Esmeralda ei pysähtynyt tarkistamaan, oliko herra Philander oikeassa.
Vanhan herran äänensävy oli hänelle tarpeeksi. Neekeritär ehti
majaansa ja läimäytti oven kiinni melkein samassa kun hänen nimeään
oli huudettu. Herra Philanderin viimeiset sanat johtuivat siitä
huomiosta, että Esmeralda hädissään oli jättänyt hänet samalle
puolelle ovea kuin lähestyvän leijonan.

Hän jyskytti vankkaa ovea kuin riivattu.

"Esmeralda! Esmeralda!" kirkui hän. "Päästä sisään, leijona syö
minut."

Esmeralda luuli leijonan siellä jo riehuvan ovella ja koettavan
tunkeutua sisään, ja niinpä hän vanhan tapansa mukaan pyörtyi.

Herra Philander loi pelokkaan katseen taakseen.

Voi kauhistus! Peto tuli yhä lähemmäksi. Hän koetti kavuta majan
seinää ylös ja saikin epävarman otteen kaislakatosta. Hetken
aikaa hän siinä riippui raappien seinää jaloillaan kuin kissa
liinakangasta, mutta äkkiä heltisi se kaislatukko, josta hän piti
kiinni, ja hän mätkähti maahan selälleen.

Samassa juolahti hänen mieleensä muuan vanha eläintieteellinen
havainto. Hän oli kuullut kerrottavan, että jos tekeytyy kuolleeksi,
niin leijona saattaa mennä ohitse lainkaan kajoamatta.

Niinpä hän makasi maassa jäykkänä kuin kuollut. Kun hänen kätensä
ja säärensä olivat osoitelleet taivasta kohti hänen pudotessaan, ei
hänen kuolonkankeutensa tuntunut oikein vakuuttavalta.

Jane Porter oli ihmetellen katsellut hänen temppujaan. Nyt hän
naurahti -- se oli vain pienoinen naurunhelähdys, mutta se riitti.
Herra Philander kierähti kyljelleen ja tähysteli joka puolelle.
Vihdoin hän keksi tytön.

"Jane!" huudahti hän. "Jane Porter. No, hitto vie!"

Hän kompuroi pystyyn ja syöksyi Janea kohti. Hän ei voinut oikein
uskoa, että siinä todella oli Jane ilmielävänä.

"Hyvänen aika! Mistä te tulette? Missä ihmeessä te olette ollut?
Kuinka..."

"Malttakaa, herra Philander", keskeytti tyttö. "Niin moneen
kysymykseen en voi yhdellä kertaa vastata..."

"No niin", sanoi herra Philander. "Minä olen, totta vie, niin
ihmeissäni ja iloissani, kun näen teidät taas turvassa ja terveenä,
etten itsekään tiedä, mitä höpisen... Mutta kertokaapa nyt, mitä
teille on tapahtunut..."




ENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU

Kauhun paikka


Kun pieni matruusijoukko vaivalloisesti kulki pitkin tiheää viidakkoa
Jane Porteria etsimässä, kävi yhä ilmeisemmäksi tämän yrityksen
turhuus; mutta vanhan professorin murhe ja nuoren englantilaisen
epätoivo estivät hyväsydämistä D'Arnotia kääntymästä takaisin.

Hän arveli, että kenties sittenkin oli hiukan mahdollisuutta löytää
tytön ruumis tai sen jäännöksiä, vaikka hän muuten oli varma
siitä, että tyttö oli joutunut jonkun pedon uhriksi. Hän käski
miestensä hajaantua ampumaketjuksi sillä kohtaa, josta Esmeralda
oli tavattu, ja sieltä he hikoillen ja puhkuen tunkeutuivat melkein
läpipääsemättömään tiheikköön.

Hidasta työtä se oli. Keskipäivään asti he olivat edenneet vain
muutamia kilometrejä sisämaahan. Silloin he vähäksi aikaa pysähtyivät
lepäämään, ja kun sitten oli vielä kuljettu jonkun verran, tapasi
eräs miehistä hyvin tallatun polun.

Se oli vanhan elefantin tie, ja D'Arnot päätti seurata sitä, kun
ensin oli neuvoteltu professori Porterin ja Claytonin kanssa.

Tie mutkitteli viidakon läpi koilliseen, ja miehet marssivat
perätysten.

Luutnantti D'Arnot kulki etunenässä jokseenkin reippain askelin,
sillä polku oli verrattain leveä ja mukava. Heti hänen perässään
tuli professori Porter, mutta koska hän ei jaksanut pysyä nuoren
miehen kintereillä, oli D'Arnot päässyt hänestä noin satakunta metriä
edelle, kun hänet äkkiä piiritti puolitusinaa mustaa soturia.

D'Arnot antoi varoitushuudon joukoilleen, mutta ennenkuin hän sai
revolverinsa esille, oli hänet jo sidottu ja laahattu viidakkoon.

Hänen huutonsa oli hälyttänyt matruusit, ja kymmenkunta miestä juoksi
professori Porterin ohi upseerilleen avuksi.

He olivat juuri sivuuttaneet sen paikan, missä D'Arnot oli siepattu
kiinni, kun viidakosta viskattu keihäs lävisti yhden miehistä, minkä
jälkeen he saivat niskaansa kokonaisen nuolisateen. He kohottivat
kiväärinsä ja laukaisivat sinne päin, mistä vasamat olivat tulleet.
Nyt ehti paikalle muukin joukko, ja yhteislaukaus toisensa perästä
laskettiin piilevää vihollista kohti. Nämä laukaukset kuuluivat myös
Tarzanin ja Jane Porterin korviin.

Luutnantti Charpentier, joka oli johdattanut jälkijoukkoa, tuli nyt
saapuville ja kuultuaan, mikä oli hätänä, komensi miehet seuraamaan
itseään ja ryntäsi tiheikköön.

Pian he joutuivat käsikähmään noin viidenkymmenen mustan sotilaan
kanssa, jotka olivat tulleet Mbongan kylästä. Nuolet ja luodit
viuhuivat sakeasti ja nopeasti.

Eriskummaiset Afrikan puukot ja ranskalaisten pyssynperät suorittivat
katkeran ja verisen kamppailun, mutta kauan ei kestänyt, ennen
kuin alkuasukkaat pakenivat viidakkoon, jättäen ranskalaiset yksin
laskemaan mieshukkaansa.

Kahdestakymmenestä oli neljä kaatunut, kymmenkunta oli haavoittunut
ja luutnantti D'Arnot kadoksissa. Yö oli nopeasti tulossa, ja heidän
asemansa kävi kaksin kerroin vaarallisemmaksi, kun he eivät edes
osanneet takaisin sille polulle, jota pitkin olivat tulleet.

Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä, kunnes päivä valkenisi.
Luutnantti Charpentier komensi raivaamaan aukean alan, joka
ympäröitiin oksa- ja risuvallituksella. Varustuksia ei saatu
valmiiksi ennen kuin pimeän tultua, ja miehet sytyttivät suuren
nuotion raivauksen keskelle valaisemaan työtänsä.

Kun vihdoin kaikki oli kunnossa, niin että voitiin kestää petojen
ja villi-ihmisten hyökkäyksiä, sijoitti luutnantti Charpentier
vartijoita pikku leirin ympärille, ja väsyneet ja nälkäiset miehet
heittäytyivät maahan nukkumaan.

Haavoittuneiden huokaukset, joihin sekaantui metelin ja nuotion sinne
houkuttelemien petojen ärinä ja karjunta, estivät miehiä saamasta
mitään todellista lepoa. Alakuloisina ja nälkäisinä he makasivat
odottaen vain pitkän yön loppumista ja päivänkoittoa.

Ne mustat, jotka olivat vanginneet D'Arnotin, eivät olleet huolineet
ryhtyä otteluun, joka sitten seurasi, vaan olivat laahanneet hänet
mukanaan toiseen suuntaan viidakon läpi ja sitten taas kauempana
palanneet samalle tielle.

He hoputtivat vankiaan eteenpäin, ja yhä heikommin kuuluivat äänet
taistelupaikalta, kunnes D'Arnotin eteen äkkiä aukeni melkoisen
laaja raivattu alue, jonka toisessa päässä oli ruohokattoinen
paaluaitauksella ympäröity kylä.

Oli jo hämärä, mutta portinvartijat näkivät lähestyvän miesjoukon ja
erottivat, että yksi heistä oli vanki.

Aitauksesta alkoi kuulua huutoja, ja lauma naisia ja lapsia ryntäsi
seuruetta vastaan.

Silloin alkoi ranskalaiselle upseerille hirvein kokemus, mitä maan
päällä voi ihmisen osaksi tulla -- valkoisen vangin vastaanotto
Afrikan ihmissyöjien kylässä.

D'Arnot käsitti hyvinkin, ettei tässä voinut odottaa vähääkään armoa,
varsinkin kun hän muisti ne julmuudet, joita Belgian kuninkaan
Leopold II:n upseerit olivat harjoittaneet juuri näitä alkuasukkaita
kohtaan ja joiden vuoksi nämä olivat paenneet Kongon vapaavaltiosta,
ollen silloin enää säälittävä jäännös kerran mahtavasta heimosta.

He kävivät D'Arnotin kimppuun kynsin ja hampain, löivät häntä
kepeillä ja kivillä ja repivät kuin metsän pedot. Jokainen vaatepala
revittiin hänen yltään, ja armottomia iskuja sattui hänen paljaaseen,
suojattomaan ruumiiseensa. Mutta kertaakaan ranskalainen ei
parahtanut tuskasta. Hiljaisen rukouksen hän vain lähetti Luojalleen,
että kidutuksesta pian tulisi loppu.

Mutta kuolemaa hänelle ei suotu niin helposti. Soturit ajoivat naiset
pois vangin luota. Hänet oli säästettävä jalompaa huvitusta varten,
ja saatuaan purkaa ensi vimmansa he kokoontuivat hänen ympärilleen
häntä herjaamaan ja syljeskelemään.

Sitten D'Arnot köytettiin isoon paaluun, josta yksikään ihminen ei
ollut elävänä irti päässyt.

Osa naisista kiirehti hakemaan majoista patoja ja vettä, toiset
sytyttivät joukon rovioita juhla-aterian keittämistä varten. He
odottivat nähtävästi runsasta saalista, luullen muiden soturien
tuovan vankeja kotiin.

Kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennen kuin juhla voitiin aloittaa,
sillä ensin piti odottaa niiden soturien paluuta, jotka olivat
joutuneet taisteluun valkonahkojen kanssa. Ilta oli siis jokseenkin
myöhäinen, kun kaikki olivat koolla ja kuolontanssi alkoi tuomitun
upseerin ympärillä.

Melkein tajuttomana tuskasta ja uupumuksesta D'Arnot katseli puoleksi
suljettujen silmäluomiensa alta villiä näytelmää, joka hänestä tuntui
kauhealta painajaiselta tai houreelta, josta hän pian heräisi.

Eläimelliset, maalatut kasvot, leveät suut, riippuvat huulet,
keltaiset, teräviksi viilatut hampaat, mulkoilevat paholaissilmät,
alastomat, kiiltävät ruumiit, kauheat keihäät -- ei, tuollaisia
ihmisiä ei todellakaan voinut olla maan päällä, varmasti tämä oli
vain unta...

Villit, kieppuvat ruumiit tulivat hyppien yhä lähemmäksi. Nyt
suhahti esiin keihäs ja pisti hänen käsivarteensa. Vihlova tuska ja
lämpimän veren valuminen pitkin ihoa ilmaisi hänelle, että tämä oli
hirvittävää, toivotonta todellisuutta.

Taas raapaistiin häntä keihäällä, ja sitten vielä kerran. Hän sulki
silmänsä ja puri hampaansa lujasti yhteen, sillä hän ei tahtonut
huutaa ääneen.

Hän päätti näyttää näille elukoille, kuinka upseeri ja herrasmies
kuolee...

Kenenkään ei ollut tarvinnut selittää Tarzanille, mitä kaukaiset
laukaukset merkitsivät. Silloin, kun muisto Jane Porterin suudelmista
vielä oli hänen huulillaan, samosi hän jo uskomattoman nopeasti
metsän halki suoraan Mbongan kylää kohti.

Kahakasta hän ei välittänyt sen enempää, sillä hän arveli sen piankin
loppuvan. Tapettuja hän ei voinut enää auttaa, eivätkä pakoon
päässeet tarvinneet hänen apuaan, vaan hän kiirehti niiden luo,
jotka eivät olleet saaneet surmaansa eivätkä pelastuneet. Hän tiesi
tapaavansa heidät suuren paalun luota Mbongan kylästä.

Monta kertaa oli Tarzan nähnyt Mbongan mustanahkojen palaavan
pohjoisesta ryöstöretkiltään vankeja tuoden, ja joka kerta oli sama
näytelmä uusittu kamalan paalun luona monien rovioiden lepattavassa
valaistuksessa.

Hän tiesi myös, etteivät mustat paljoakaan viivytelleet pannessaan
juhliaan toimeen, ja pelkäsi saapuvansa liian myöhään, voidakseen
tehdä muuta kuin vain kostaa.

Tarzan oli ennen jokseenkin kylmäkiskoisesti tarkannut heidän
mässäystään, vain joskus huvikseen heitä pelotellen; mutta tähän asti
olivatkin heidän uhrinsa olleet heidän omaa mustaa rotuansa.

Tänä iltana oli asianlaita toisin. Nyt oli vaarassa valkoisia miehiä,
Tarzanin omaa heimoa. Kenties he juuri nyt kärsivät kidutusta
viidakkovarustuksen paaluun sidottuna.

Eteenpäin hän kiiruhti. Yö oli tullut, ja hän matkasi puiden ylimpiä
latvoja myöten, missä loistava troopillinen kuu valaisi huimaavaa,
huojuvaa latua.

Äkkiä hän näki oikealta idästä tulen kajastavan. Se oli hänen
luulonsa mukaan kahden valkoisen miehen leirirovio, jonka he olivat
sytyttäneet, ennen kuin heidän kimppuunsa käytiin, sillä hän ei
tiennyt, että tänne oli tullut matruuseja.

Mutta Tarzan tunsi viidakkonsa niin varmasti, ettei poikennut
suunnaltaan, vaan sivuutti nuotion noin kilometrin matkan päästä. Se
oli ranskalaisten leirivalkea.

Muutamia minuutteja myöhemmin Tarzan liukui puissa Mbongan kylän
lähellä. Kas, hän ei sentään ollut pahasti myöhästynyt! Vai oliko!
Sitä oli aluksi vaikea tietää. Paaluun köytetty olento seisoi ihan
hiljaa, vaikka mustat soturit vasta riipaisivat sitä keihäillään.

Tarzan tunsi heidän tapansa. Kuoliniskua ei oltu vielä annettu. Hän
saattoi melkein minuutilleen sanoa, kuinka kauan tanssi oli kestänyt.

Vielä hetkinen, ja Mbongan veitsi viiltäisi uhrilta toisen korvan.
Se oli lopun merkki, sillä kohta sen jälkeen ei olisi vangista muuta
jäljellä kuin raadeltu, värisevä lihakasa, vielä elossa, mutta
valmiina saamaan viimeisen iskun.

Paalu oli noin viidentoista metrin päässä lähimmästä puusta. Tarzan
otti esille suopunkinsa, ja heti kuului tanssivien paholaisten
ulvonnan ja melun yli apinamiehen kauhea haastekarjaisu.

Tanssijat pysähtyivät kuin kivettyneinä. Suopunki viuhahti
korkealla mustanahkojen päitten yli. Sitä ei näkynyt edes rovioiden
lepattavassa, punaisessa hohteessa.

D'Arnot aukaisi silmänsä. Kookas neekeri, joka seisoi hänen edessään,
retkahti selälleen kuin näkymättömän käden satuttamana. Kirkuen
ja sätkytellen hän laahautui nopeasti puiden varjoon. Toiset
villit tarkkasivat jähmettyneinä tätä noituutta, silmät pullollaan
kauhistuksesta.

Sitten he saivat nähdä, kuinka ruumis nousi suoraan ylös pimeyteen,
ja kun se katosi lehvien sekaan, lähtivät neekerit ulvoen karkuun
ulos portista.

D'Arnot jäi yksin.

Hän oli urhea mies, mutta sittenkin hän tunsi kylmiä väreitä
niskassaan, kun äskeinen hirvittävä sotahuuto kuului. Ja kun neekerin
rimpuileva ruumis hävisi metsän tiheään lehvistöön, ikään kuin
taikavoiman kiskomana, tuntui hänestä siltä, kuin itse kuolema olisi
noussut synkästä haudastaan ja laskenut kylmänhikisen kätensä hänen
päälleen.

D'Arnot tuijotti pimeyteen, jonne vihollisen ruumis oli kadonnut,
sillä hän oli kuulevinaan sieltä liikehtimistä.

Oksat taipuivat kuin raskaan pedon painosta, sitten kuului ryskettä,
ja neekeri mätkähti taas alas, jääden liikkumatta makaamaan.

Heti sen jälkeen tuli esiin valkoinen olento, mutta pystyssä.

D Arnot näki komeavartaloisen nuoren jättiläisen pujahtavan
pimennosta tulen valoon ja nopeasti astuvan sitä paikkaa kohti, missä
hän seisoi.

Mitä tämä merkitsi? Kuka tuo saattoi olla? Epäilemättä joku uusi
kiduttaja.

D'Arnot odotti. Hänen silmänsä ei hetkeksikään hellittänyt lähestyvää
miestä, joka myöskään ei kääntänyt hänestä avomielistä, kirkasta
katsettaan. Se rauhoitti hieman upseeria, mutta hän ei kuitenkaan
voinut paljon toivoa. Tosin hänestä näytti, ettei tuo ilme voinut
kuulua julmalle ihmiselle.

Sanaa sanomatta Apinain Tarzan viilsi poikki ranskalaisen siteet.
Heikkona kärsimyksistä ja verenvuodosta D'Arnot olisi lysähtänyt
maahan, jollei väkevä käsi olisi häntä pidellyt.

Hän tunsi kuinka hänet nostettiin maasta. Sitten hän oli lentävinään,
mutta samalla hän kadotti tajuntansa.




TOINENKOLMATTA LUKU

Hukkaan mennyt retki


Kun aamu valkeni ranskalaisten pikku leirin ylle viidakon sydämessä,
tapasi se alakuloisen ja epätoivoisen miesjoukon.

Heti kun oli tullut tarpeeksi valoisaa, lähetti luutnantti
Charpentier kolmen miehen ryhmiä eri suuntiin etsimään polkua, joka
pian löydettiinkin, ja sitten retkikunta kiiruhti takaisin rannikolle.

Eteneminen oli hidasta, sillä heidän täytyi kantaa kuuden kaatuneen
ruumiita; entisten lisäksi oli kaksi kuollut yöllä. Sitäpaitsi
tarvitsivat useat haavoittuneetkin apua, päästäkseen edes hitaasti
liikkumaan.

Charpentier oli päättänyt palata leirille saamaan lisäväkeä, minkä
jälkeen uudestaan lähtisi etsimään mustia ja pelastamaan D'Arnotia.

Oli jo myöhä iltapäivä, kun uupuneet miehet vihdoin pääsivät
ranta-aukealle, mutta kahdelle heistä toi paluu niin suuren ilon,
että samassa hetkessä kaikki heidän kärsimyksensä ja huolensa
unohtuivat. Kun pieni retkikunta tuli esiin viidakosta, oli Jane
Porter ensimmäinen olento, jonka professori Porter ja Cecil Clayton
näkivät majan ovella.

Riemusta huudahtaen hän juoksi heitä tervehtimään, kietaisi kätensä
isänsä kaulaan ja purskahti itkuun ensi kerran siitä asti, kun heidät
jätettiin tälle kauhealle ja seikkailuista rikkaalle rannalle.

Professori Porter taisteli miehekkäästi pitääkseen tunteitaan
kurissa, mutta hermoja ja voimia oli koeteltu liiaksi, eikä hän
voinut muuta kuin painaa vanhat kasvonsa tytön olkaa vasten, ja hän
alkoi hiljaa nyyhkiä kuin väsynyt lapsi.

Jane Porter talutti hänet majaan, ja ranskalaiset jatkoivat matkaansa
rannalle, missä useita heidän tovereitaan tuli heitä vastaan.

Haluten jättää isän ja tyttären kahden kesken, Clayton seurasi
matruuseja ja jäi puhelemaan upseerien kanssa, kunnes näiden vene
työnnettiin vesille, sillä luutnantti Charpentierin piti lähteä
risteilijälle ilmoittamaan, kuinka onnettomasti heidän retkensä oli
päättynyt.

Sitten Clayton hitaasti palasi majalle. Hänen sydämensä oli
tulvillaan onnea. Se nainen, jota hän rakasti, oli pelastunut.

Hän kummasteli, minkä ihmeen kautta Jane oli säästynyt. Melkein
uskomatonta oli nähdä hänet vielä elossa.

Lähestyessään majaa hän näki Jane Porterin tulevan ulos ovesta ja
hänet nähtyään rientävän hänen luokseen.

"Jane!" huudahti nuori mies. "Jumala on todella ollut meille
armollinen. Kertokaa nyt, kuinka te pääsitte sieltä -- millä tavalla
kaitselmus teidät pelasti -- meille."

Clayton ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä ristimänimeltä.
Kahta päivää aikaisemmin Jane Porter olisi tuntenut mielihyvää
kuullessaan sen Claytonin huulilta -- nyt se häntä peloitti.

"Herra Clayton", sanoi hän rauhallisesti ja ojensi hänelle kätensä,
"sallikaa minun ensiksi kiittää teitä siitä avusta, jota annoitte
rakkaalle isälleni. Hän on kertonut minulle, kuinka jalo ja uhrautuva
te olette ollut. Kuinka voimme koskaan sitä teille palkita!"

Clayton huomasi, ettei tyttö vastannut yhtä tuttavallisesti hänen
tervehdykseensä, mutta hän ei siitä pahastunut. Olihan Jane saanut
kärsiä niin paljon. Hän älysi, ettei nyt ollut aika tyrkyttää tytölle
rakkaudentunnustuksia.

"Olen jo saanut siitä palkintoni", vastasi hän, "kun näen teidät ja
professori Porterin jälleen turvassa ja terveinä. Enpä usko, että
olisin kauan sietänyt katsella hänen hiljaista sanatonta tuskaansa.
Se oli elämäni katkerin kokemus, neiti Porter. Ja lisäksi tuli oma
tuskani -- suurin, mitä olen tuntenut. Mutta hänen murheensa oli niin
epätoivoinen, ettei mikään rakkaus, ei edes miehen rakkaus vaimoonsa,
voi olla niin syvä, liikuttava ja uhrautuva kuin isän rakkaus
tyttäreen."

Tyttö taivutti päätänsä. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta se
tuntui melkein herjaavalta, kun hän ajatteli näiden kahden miehen
rakkautta ja niitä hirveitä kärsimyksiä, joita heidän oli täytynyt
kestää sillä aikaa, kun hän itse oli nauraen ja onnellisena istunut
metsänhaltian vieressä, syönyt herkullisia hedelmiä ja heltyneenä
katsellut silmiin, joista samoin säteili hänelle rakkautta.

Mutta rakkaus on merkillinen valtias, ja ihmisluonto vielä
merkillisempi, ja siksi hän kuitenkin teki kysymyksensä, mutta
tunnusti samalla sydämessään menettelevänsä väärin. Hän tunsi
halveksivansa itseään, mutta kysyi sittenkin:

"Missä on se metsäläinen, joka lähti teitä pelastamaan? Miksi hän ei
ole palannut mukananne?"

"En ymmärrä", vastasi Clayton. "Ketä tarkoitatte?"

"Samaa, joka on meidät kaikki pelastanut -- joka minutkin pelasti
gorillan kynsistä!"

"Oho!" huudahti Clayton hämmästyen. "Hänkö siis teidät pelasti?
Ettehän vielä ole kertonut mitään omista seikkailuistanne. Kertokaa
nyt vihdoinkin!"

"Mutta ettekö todellakaan ole häntä nähnyt?" jatkoi tyttö
kysymyksiään. "Kun kuulimme viidakosta laukauksia, hyvin heikosti ja
kaukaa, lähti hän luotani. Olimme juuri päässeet tänne likelle majaa,
ja hän riensi taistelupaikalle. Tiedän varmasti, että hän tahtoi
teitä auttaa."

Hänen äänensä oli melkein rukoileva, ja näennäisesti tyynen pinnan
alla oli tukahdutettua liikutusta. Clayton ei voinut olla panematta
sitä merkille ja ihmetteli, miksi Jane oli niin kuohuksissa -- miksi
hän niin kiihkeästi halusi tietää, missä tuo outo olento nyt viipyi.
Kuinka hän olisikaan voinut aavistaa totuutta!

Kuitenkin heräsi hänessä jokin epämääräinen kuvitelma lähestyvästä
surusta, ja hänen rinnassaan orasti hänen itsensäkään sitä tietämättä
mustasukkaisuus ja epäilys apinamiestä kohtaan, jolle hän oli
hengestään kiitollisuudenvelassa.

"Emme ole nähneet häntä", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tullut
luoksemme." Sitten hän lisäsi hetken mietittyään: "Ehkä hän liittyi
omaan heimoonsa -- siihen joukkoon, joka hyökkäsi kimppuumme." Hän ei
tiennyt, miksi näin sanoi, sillä hän ei uskonut sitä itsekään, mutta
rakkaus on oikullinen.

Tyttö katsoi häneen vähän aikaa silmät suurina.

"Ei!" huudahti hän sitten kiivaasti -- liiankin kiivaasti Claytonin
mielestä. "Se on mahdotonta. Ne olivat neekereitä, mutta hän on
valkoinen -- ja lisäksi kelpo mies."

Clayton näytti hämmästyvän. Mustasukkaisuuden vihreäsilmäinen
paholainen kiusasi häntä.

"Hän on merkillinen, puolivilli viidakon asukas, neiti Porter.
Me emme tiedä hänestä mitään. Hän ei puhu eikä ymmärrä mitään
Euroopan kieltä -- ja hänen koristuksensa ja aseensa ovat samat kuin
länsirannikon villeillä."

Clayton puhui nopeasti.

"Täällä ei ole monien satojen kilometrien alalla muita ihmisolentoja
kuin villejä, neiti Porter. Hänen täytyy kuulua niihin heimoihin,
jotka ahdistavat meitä, tai joihinkin muihin samankaltaisiin -- voipa
hän olla ihmissyöjäkin."

Jane Porter kalpeni.

"Sitä en tahdo uskoa", väitti hän puoleksi kuiskaten. "Se ei ole
totta. Saattepa vielä nähdä", jatkoi hän kääntyen Claytoniin päin,
"että hän tulee takaisin ja näyttää teidän erehtyneen. Te ette häntä
tunne niinkuin minä. Minä tiedän, että hän on kelpo mies."

Clayton oli hyväsydäminen ja ritarillinen mies, mutta nuoren tytön
kiihkeys metsäläisen puolustamisessa yllytti hänet päättömän
mustasukkaiseksi, niin että hän hetkeksi unohti kaikki, mistä heidän
tuli kiittää tätä villiä, ja vastasi tytölle pilkallisesti hymyillen:

"Ehkäpä olette oikeassa, neiti Porter, mutta en sittenkään
luule, että kummankaan meistä tarvitsee huolehtia ystävästämme
raadonsyöjästä. Onhan mahdollista, että hän on jokin raaistunut,
hunningolle joutunut haaksirikkoinen, joka unohtaa meidät nopeammin
kuin me hänet. Hän on vain viidakon elukka, neiti Porter."

Tyttö ei vastannut, mutta tunsi sydämensä ikäänkuin kutistuvan.
Rakastettuamme kohtaan osoitettu viha ja vaino terästää mieltämme,
mutta halveksiminen ja sääli tekee meidät vaiteliaiksi ja hävettää.

Hän tiesi, että Clayton puhui vain, mitä ajatteli, ja ensi kerran hän
alkoi miettiä, mistä johtui hänen uusi rakkautensa, ja arvostellen
muistella pelastajaansa.

Hitaasti hän kääntyi ja palasi majaan. Hän koetti kuvitella
metsäläistänsä rinnallaan valtamerilaivan salongissa ja oli
näkevinään, kuinka mies söi käsistään, repi ruokaansa kuin villieläin
ja pyyhki rasvaisia sormiaan reisiinsä. Häntä värisytti.

Sitten hän kuvitteli esittelevänsä tuota villiä ystävilleen,
kömpelöä, sivistymätöntä raakalaista, ja se ajatus suorastaan
kouristi sydäntä.

Nyt hän oli tullut omaan soppeensa ja istui saniais- ja
ruohovuoteensa reunalla, painaen kättään aaltoilevaa poveansa vasten.
Silloin hän tunsi Tarzanilta saamansa medaljongin puseronsa alla.

Hän otti sen esiin, piti sitä hetken aikaa kämmenellään ja katseli
sitä kyyneleet silmissä. Sitten hän nosti sen huulilleen, hautasi
kasvonsa pehmeihin sananjalkoihin ja nyyhkytti:

"Eläinkö! Hyvä Jumala, tee sitten minutkin eläimeksi. -- Ihminen tai
eläin, minä rakastan sinua..."

Sinä päivänä hän ei enää nähnyt Claytonia. Esmeralda toi hänelle
illallista, ja hän lähetti sanan isälleen, että tunsi itsensä
rasittuneeksi seikkailujensa jälkeen.

Seuraavana aamuna lähti Clayton varhain retkikunnan mukana, jonka
oli määrä etsiä luutnantti D'Arnotia. Tällä kertaa kuului joukkoon
kaksisataa aseistettua miestä, kymmenen upseeria, kaksi välskäriä, ja
muonaa otettiin mukaan viikon ajaksi.

Heillä oli myöskin huopapeitteitä ja riippumattoja; jälkimmäisissä
voitaisiin kuljettaa sairaita ja haavoittuneita.

Kaikkia elähdytti taistelunhalu ja vimma. Nyt ei menty ainoastaan
pelastamaan, vaan tahdottiin myös kostaa. Edellisen retkikunnan
taistelupaikalle saavuttiin vähän puolenpäivän jälkeen, sillä he
kulkivat tuttua tietä eivätkä menettäneet aikaa tiedusteluun. Sieltä
he marssivat elefanttien polkua myöten suoraan Mbongan kylälle. Kello
oli vasta kaksi, kun etujoukko pysähtyi raivatun alan reunalle.

Luutnantti Charpentier, joka komensi joukkoa, lähetti osan miehistään
viidakon läpi kylän vastakkaiselle puolelle. Toinen osasto jäi portin
kohdalle, ja hän itse pääjoukon kera asettui kylän eteläpuolelle.

Sitä ennen oli sovittu, että pohjoispuolelle menevä joukko, joka
viimeksi ehtisi perille, aloittaisi taistelun, ja että heidän
ensimmäiset laukauksensa olisivat merkkinä yleiseen hyökkäykseen
kaikilta tahoilta, jotta kylä vallattaisiin heti väkirynnäköllä.

Puolisen tuntia sai luutnantti Charpentierin joukko odotella merkkiä
tiheässä viidakossa. Minuutit tuntuivat heistä tunneilta. He
saattoivat nähdä, kuinka alkuasukkaat puuhailivat pelloilla ja toiset
liikkuivat edestakaisin kylän portista.

Vihdoin kuului merkki -- rätiseviä kiväärinlaukauksia, ja heti tuli
samanlainen vastaus viidakosta lännen ja etelän puolelta. Pelloilla
työskentelevät mustat heittivät työkalut käsistään ja ryntäsivät kuin
hullut varustuksen suojaan. Ranskalaiset luodit pyyhkäisivät heidät
maahan, ja matruusit juoksivat heidän ruumiittensa yli porttia kohti.

Niin äkillinen oli valkoisten hyökkäys, että he pääsivät portille,
ennenkuin kauhistuneet alkuasukkaat ehtivät sitä teljetä, ja
seuraavassa hetkessä vilisi kylän raitilla aseellisia miehiä hurjassa
käsikähmässä sekasortoisen mustan joukon kanssa.

Hetken aikaa jaksoivat alkuasukkaat pitää puoliaan, mutta
ranskalaisten revolverit, kiväärit ja miekat surmasivat heidän
keihäsmiehensä, ja mustat jousimiehet kaatuivat ennenkuin olivat edes
ehtineet sovittaa nuolia paikoilleen.

Pian kehittyi taistelu villiksi riehunnaksi ja sitten armottomaksi
verilöylyksi, sillä ranskalaiset matruusit olivat nähneet D'Arnotin
univormun palasia eräiden mustien soturien yllä. He säästivät lapset
ja naiset, joita ei tarvinnut itsepuolustukseksi tappaa, mutta kun
he vihdoin hengästyneinä, verentahraamina, hikisinä lakkasivat
työstänsä, johtui se vain siitä, ettei heitä vastassa enää ollut
ainoatakaan soturia koko Mbongan kylässä.

Huolellisesti he tutkivat joka majan ja sopen, mutta D'Arnotista ei
tavattu jälkeäkään. Merkkien avulla he tiedustelivat asiaa vangeilta,
ja vihdoin muuan matruuseista, joka oli palvellut Ranskan Kongossa,
huomasi voivansa saada heidät ymmärtämään erästä sekakieltä, jota
valkoiset ja rannikolla asustavat rappeutuneet heimot keskenään
käyttivät, mutta sittenkään he eivät saaneet mitään varmaa tietoa
D'Arnotin kohtalosta. Vastaukseksi kysymyksiin tuli vain kiihkeitä
liikkeitä ja pelon ilmeitä, ja vihdoin täytyi heidän uskoa, että nämä
merkit todistivat mustien paholaisten syyllisyyttä, ja että heidän
toverinsa oli kaksi yötä takaperin täällä teurastettu ja syöty.

Vihdoin he luopuivat kaikesta toivosta ja valmistautuivat
leiriytymään yöksi kylään. Vangit suljettiin kolmeen majaan, joissa
heitä pidettiin ankarasti silmällä. Teljetylle portille pantiin
vartijoita, ja sitten kylä vaipui uneen ja hiljaisuuteen, jota
ei häirinnyt muu kuin mustien naisten ruikutus heidän surressaan
kuolleitansa. --

Seuraavana aamuna lähdettiin paluumatkalle. Ensin aiottiin polttaa
kylä, mutta siitä ajatuksesta luovuttiin, ja vangit saivat jäädä
kotikyläänsä itkemään ja valittamaan, kuitenkin katto yllään ja
aitaus turvanaan viidakon petoja vastaan.

Verkalleen retkikunta palasi edellisen päivän jälkiä myöten. Kymmenen
täyteen kuormitettua riippumattoa hidastutti kulkua. Kahdeksassa
niistä makasivat vaikeammin haavoittuneet, kahdessa kannettiin
kuollutta.

Clayton ja luutnantti Charpentier marssivat viimeisinä.
Englantilainen oli vaiti kunnioituksesta toisen surua kohtaan, sillä
D'Arnot ja Charpentier olivat poikuudesta asti olleet läheisiä
ystävyksiä.

Clayton saattoi hyvin ymmärtää, että ranskalaisen suru oli sitä
katkerampi, kun D'Arnotin uhraus oli ollut turha, koska Jane Porter
oli pelastettu, ennenkuin D'Arnot oli joutunut villien käsiin. Ja
olihan hän lisäksi menettänyt henkensä ulkopuolella varsinaista
velvollisuuttaan, uhrannut itsensä vieraan ja ulkomaalaisen vuoksi.
Mutta kun Clayton huomautti siitä luutnantti Charpentierille, pudisti
tämä päätänsä.

"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "D'Arnot olisi itse halunnut kuolla
tällä tavalla. Suren vain sitä, etten saanut kuolla hänen sijastaan
tai ainakin hänen kanssaan. Toivoisin, että olisitte tutustunut
häneen paremmin. Hän oli todella upseeri ja herrasmies, jollainen
nimitys annetaan monelle, mutta jonka vain harvat ansaitsevat. Hän
ei kuollut turhaan, sillä hänen kuolonsa amerikkalaisen tytön vuoksi
rohkaisee meitä, hänen tovereitaan, urheasti kohtaamaan kuolemaa,
milloin tahansa se meidät yllättää."

Clayton ei vastannut, mutta hänessä heräsi yhä suurempi kunnioitus
ranskalaisia kohtaan, eikä se tunne hänestä sitten milloinkaan
haihtunut.

Oli jo hyvin myöhä, kun he saapuivat majalle. Yksi ainoa laukaus
ennen heidän tuloansa esille viidakosta oli ilmoittanut sekä leirissä
että laivassa olijoille, että retkikunta oli ehtinyt liian myöhään
perille. Oli nimittäin sovittu ennakolta, että kun he tulisivat
kilometrin tai parin päähän leiristä, yksi laukaus merkitsisi
epäonnistumista, kolme onnistumista, kaksi taas merkitsisi, etteivät
he olleet löytäneet jälkeäkään D'Arnotista eikä hänen mustista
vangitsijoistaan.

Totinen oli siis se seura, joka odotti heidän tuloaan, ja vain
muutamia sanoja vaihdettiin, ennenkuin kuolleet ja haavoittuneet
varovasti sijoitettiin veneisiin, jotka ääneti soudettiin risteilijää
kohti.

Clayton oli väsynyt viiden päivän rasittavista marsseista viidakon
puhki ja kahdesta ottelusta mustien kanssa, ja lähti majalle
saadakseen hiukan ruokaa ja päästäkseen verrattain mukavalle
ruohovuoteelle lepäämään, vietettyään kaksi yötä taivasalla.

Ovella seisoi Jane Porter.

"Kuinka on käynyt luutnantti-raukan?" kysyi hän. "Löysittekö hänestä
mitään jälkiä?"

"Tulimme liian myöhään, neiti Porter", vastasi Clayton alakuloisesti.

"Kertokaa! Mitä on tapahtunut?"

"En voi, neiti Porter, se oli liian kauheaa."

"Ette kai tarkoita, että he olivat kiduttaneet häntä?" kuiskasi tyttö.

"Emme tiedä, mitä he tekivät, _ennenkuin_ tappoivat hänet", vastasi
Clayton kasvot vääristyneinä väsymyksestä ja siitä surusta, jota hän
tunsi ajatellessaan onnettoman upseerin kohtaloa. Sanalle "ennenkuin"
hän pani erikoisen koron.

"_Ennenkuin_ tappoivat hänet! Mitä tarkoitatte? Eiväthän he...?
Eiväthän he sentään liene...?"

Hän muisti äkkiä, mitä Clayton oli sanonut metsäläisen mahdollisesta
sukulaisuudesta tämän heimon kanssa, eikä voinut saada kamalaa sanaa
huuliltaan.

"Niin, neiti Porter, he olivat -- ihmissyöjiä", sanoi Clayton melkein
katkerasti, sillä hänenkin mieleensä oli tullut metsäläinen, ja
merkillinen järjetön mustasukkaisuus, jota hän oli tuntenut pari
päivää aikaisemmin, valtasi hänet jälleen.

Sitten hän jatkoi äkillisen töykeästi, mikä oli yhtä vähän hänen
tapaistaan kuin apinalta voi odottaa hienotunteisuutta.

"Kun teidän metsänhaltianne jätti teidät, oli hänellä varmaankin kova
kiire päästä mässäyksestä osalliseksi."

Hän katui sanojaan, ennenkuin oli edes ehtinyt lauseensa loppuun,
mutta sittenkään hän ei tiennyt, kuinka julmasti se loukkasi tyttöä.
Sillä oikeastaan hän katui kiittämättömyyttään sitä miestä kohtaan,
joka oli pelastanut hänet ja kaikkien hänen seuralaistensa hengen
eikä milloinkaan tehnyt heille pahaa.

Tyttö nosti päätään.

"Teidän väitteeseenne on vain yksi sopiva vastaus, herra Clayton",
sanoi hän jäätävän kylmästi, "ja minä surkuttelen, etten ole mies
voidakseni sen antaa". Samassa hän kääntyi nopeasti ja astui majaan.

Clayton oli englantilainen ja siksi tyttö ehti näkyvistä, ennenkuin
hänelle kylliksi selvisi, miten mies olisi vastannut.

"Totta vieköön", mutisi hän onnettoman näköisenä, "hän sanoi minua
valehtelijaksi. Ja luulenpa sen hyvin ansainneeni", lisäsi hän
miettivästi. "Kuules, Clayton, vanha veikko, tiedän kyllä, että olet
väsynyt ja lamaantunut, mutta ei sinun silti tarvitse käyttäytyä
nautamaisesti. Parasta on, että nyt lähdet makuulle."

Sitä ennen hän kutsui Jane Porteria purjekangasseinän toiselta
puolelta, sillä hän halusi pyytää anteeksi, mutta yhtä hyvin hän
olisi voinut odottaa vastausta sfinksiltä. Silloin hän kirjoitti
anteeksipyyntönsä paperilipulle ja työnsi sen väliseinän alitse.

Jane Porter näki kirjelapun, mutta ei tahtonut olla siitä
tietääkseen, sillä hän oli hyvin vihastunut ja loukkaantunut. Kun hän
kuitenkin oli nainen, otti hän sen vihdoin kuin sattumalta käteensä
ja luki:

    Hyvä neiti Porter.

    Minulla ei ollut mitään syytä lausua sitä vihjaustani. Ainoana
    puolusteluna voisi minulla olla se, että hermoni eivät liene
    kunnossa, mutta sekään ei ole mikään syy.

    Olkaa hyvä ja koettakaa ajatella, etten ole sitä sanonutkaan.
    Olen hyvin pahoillani. _Teitä_ olisin kaikkein vähimmin tahtonut
    loukata. Sanokaa, että annatte anteeksi.

                                       _W:m Cecil Clayton_.

-- Hän ajatteli sitä, sillä muuten hän ei olisi sitä sanonut, --
päätteli tyttö. -- Mutta se ei voi olla totta -- oh, minä tiedän,
että se ei ole totta!

Muuan kirjeen lauseista peloitti häntä: "_Teitä_ olisin kaikkein
vähimmin tahtonut loukata."

Viikko takaperin olisi tämä lause täyttänyt hänet ilolla; nyt se teki
hänet vain alakuloiseksi.

Hän toivoi, ettei koskaan olisi tavannut Claytonia. Hän oli
pahoillaan, että ollenkaan oli nähnyt metsäläisen -- eipä, hyvillään
hän siitä oli. Ja hänen mieleensä muistui toinen kirje, jonka hän
oli löytänyt ruohikosta majan edustalta päivää myöhemmin kuin oli
palannut viidakosta -- Apinain Tarzanin rakkauskirje.

Kukahan tämä uusi kosija oli? Jos hän oli tämän kauhean metsäseudun
asukkaita, niin mihin hän ryhtyisikään saadakseen hänet omakseen...

"Esmeralda! Herää!" huusi hän. "Minua ärsyttää, että sinä voit nukkua
noin rauhallisesti, vaikka tiedät, että maailma on surua täynnä..."

"Ai taivas!" kiljahti Esmeralda nousten istumaan. "Mitäs nyt? Petoko!
Missä on se, miss Jane?"

"Loruja, Esmeralda, ei hätää mitään. Nuku vain uudelleen. Siinä on
jo kylliksi kiusaa, kun nukut, mutta vielä pahempaa on kun olet
valveilla."

"Vai niin, kultaseni, mutta mitä varten tarvitsee olla niin
kummallinen kuin pikku neiti on ollut koko illan?"

"Oh, Esmeralda, minä olen niin pahalla päällä tänä iltana", vastasi
tyttö. "Älä nyt välitä minusta."

"Enkä välitä, mutta pankaa nyt vain maata. Hermot on pilalla, ja
kyllä tässä hermostuukin, kun ajattelee kaikkia niitä petoja ja
ihmissyöjiä, joista massa Philander on kertonut. Eihän olisikaan
mikään kumma, jos tulisimme kaikki kipeiksi."

Jane Porter naurahti, astui pikku huoneen poikki suutelemaan mustaa
uskollista poskea ja sanoi hänelle hyvää yötä.




KOLMASKOLMATTA LUKU

Ihmisten veljestyessä


Kun D'Arnot heräsi tajuihinsa, huomasi hän makaavansa pehmoisella
saniais- ja ruohovuoteella A:n muotoisessa teltassa, joka oli kyhätty
oksista.

Oviaukossa hän näki vihreän nurmikon ja vähän matkan päässä viidakon
tiheän seinän.

Hän oli perin nääntynyt, runneltu ja heikko ja tunsi vihlovaa tuskaa
monista haavoistaan, samalla kun kaikkia jäseniä ja lihaksia särki
kestetyn kidutuksen jälkeen.

Pelkkä pään kääntäminen tuotti hänelle sellaista kärsimystä, että
hän pitkän aikaa makasi hiljaa silmät ummessa. Hän koetti muistella
seikkailunsa yksityiskohtia, ennenkuin oli menettänyt tajuntansa,
voidakseen keksiä missä hän nyt oli -- ystävienkö vai vihollisten
luona?

Vihdoin hänen mieleensä palasi hirvittävä näytelmä paalun luona ja
sitten myös se outo, valkeaihoinen olento, jonka käsiin hän oli
pyörtynyt.

D'Arnot pohti itsekseen, mikä kohtalo häntä nyt odotti. Hän ei
voinut nähdä tai kuulla mitään elonmerkkejä ympärillään. Viidakon
lakkaamaton pauhu -- miljoonien lehtien suhina -- lintujen ja
marakattien äänet tuntuivat sulautuvan ihmeelliseksi, nukuttavaksi
säveleksi, ikäänkuin hän itse olisi ollut kaukana tästä alinomaa
hyörivästä elämästä, jonka äänet vain heikkona kaikuna ulottuivat
hänen korviinsa.

Vihdoin hän vaipui rauhalliseen uneen, josta vasta iltapäivällä
heräsi. Taas hän tunsi samaa sekaannusta kuin ensi kertaa
herätessään, mutta pian hän sitten muisti selvästi, mitä oli
tapahtunut, ja katsoessaan ulos teltan oviaukosta hän näki miehen
istuvan kyyryssä edessään.

Leveä, vahvalihaksinen selkä oli häneen päin kääntynyt, ja vaikka se
olikin auringon paahtama, huomasi D'Arnot kuitenkin heti, että se oli
valkoisen miehen selkä, ja hän kiitti Jumalaa sydämessään.

Ranskalainen äännähti heikosti. Mies kääntyi, nousi ja astui majalle
päin. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit -- kauniimmat kuin D'Arnot
luuli koskaan nähneensä.

Outo mies kyyristyi, konttasi telttaan haavoitetun upseerin viereen
ja laski viileän käden hänen otsalleen.

D'Arnot puhui hänelle ranskaksi, mutta mies vain pudisti päätänsä --
surunvoittoisesti, kuten ranskalaisesta näytti.

Sitten D'Arnot koetti englantia, mutta vastaukseksi tuli nytkin vain
päänpudistus. Italialla, espanjalla ja saksalla ei saatu sen parempaa
tulosta. D'Arnot osasi muutamia sanoja norjaa, venäjää ja kreikkaa,
ja sitäpaitsi hänellä oli vähän aavistusta eräästä länsirannikon
neekerikielestä -- mutta mies ei ymmärtänyt niistäkään mitään.

Tarkastettuaan D'Arnotin haavoja mies katosi teltalta. Puolen tunnin
kuluttua hän palasi tuoden hedelmiä ja vettä, jota hänellä oli
kurpitsan tapaisessa kuoressa.

D'Arnot joi ja söi vähäsen. Häntä kummastutti, ettei hänellä ollut
kuumetta. Taas hän koetti keskustella oudon hoitajansa kanssa, mutta
turhaa se oli.

Äkkiä mies kiirehti ulos teltalta ja palasi parin minuutin päästä
mukanaan kaarnanpalasia ja -- voi ihmeiden ihmettä! -- lyijykynä.

Kyyristyen D'Arnotin viereen hän kirjoitti kaarnan sileälle
sisäpinnalle muutaman sanan ja ojensi sen sitten ranskalaiselle.

D'Arnot hämmästyi nähdessään selvillä paino kirjaimilla piirrettyinä
seuraavat englanninkieliset sanat:

"Olen Apinain Tarzan. Kuka te olette? Osaatteko tätä kieltä?"

D'Arnot tarttui kynään, mutta pysähtyi sitten. Tämä vieras mies
kirjoitti englantia -- ilmeisesti hän oli siis englantilainen.

"Kyllä", vastasi hän, "minä ymmärrän englantia. Puhun sitä myöskin.
Nyt voimme keskustella. Sallikaa minun ensiksi kiittää kaikesta, mitä
olette tehnyt hyväkseni."

Mies vain pudisti päätänsä ja osoitti lyijykynää ja kaarnanpalasta.

"Mon dieu!" huudahti D'Arnot. "Jos olette englantilainen, kuinka ette
osaa puhua englantia?"

Sitten hänen mieleensä välähti selitys tähän ilmiöön: tuo mies oli
mykkä, ehkäpä kuuromykkäkin.

Hän otti siis kaarnan käteensä ja kirjoitti englanniksi:

"Olen Paul D'Arnot, luutnantti Ranskan laivastossa. Kiitän teitä
siitä, mitä olette tehnyt hyväkseni. Olette pelastanut henkeni, ja
olen siis iäti teille kiitollisuudenvelassa. Saanko kysyä, mistä
johtuu, että kirjoitatte englantia, mutta ette puhu sitä?"

Tarzanin vastaus kummastutti D'Arnotia vielä enemmän:

"Puhun vain oman kansani kieltä -- Kertshakin suurten apinain kieltä,
myös vähän Tantorin, elefantin, ja Numan, leijonan, ja ymmärrän
muiden viidakon eläjien puhetta. Kenenkään ihmisolennon kanssa en ole
milloinkaan puhunut, paitsi kerran merkkikieltä Jane Porterin kanssa.
Nyt keskustelen ensi kertaa oman rotuni jäsenen kanssa kirjoitettujen
sanojen avulla."

D'Arnot ei tiennyt, mitä tästä piti ajatella. Tuntui uskomattomalta,
että maan päällä oli täysikasvuinen mies, joka ei ollut milloinkaan
puhunut lähimmäisensä kanssa, ja vielä mahdottomampaa oli, että
sellainen mies osasi lukea ja kirjoittaa.

Hän katsahti taas Tarzanin kirjoitukseen... "Paitsi kerran
merkkikieltä Jane Porterin kanssa." Tämähän oli se amerikkalainen
tyttö, jonka gorilla oli vienyt viidakkoon.

Äkkiä alkoi asia selvitä D'Arnotille -- tämä mies oli siis tuo
"gorilla". Hän tarttui kynään ja kirjoitti:

"Missä on Jane Porter?"

Ja Tarzan kirjoitti sen alapuolelle:

"Seuralaistensa luona Apinain Tarzanin majassa."

"Hän ei siis ole kuollut? Missä hän kävi? Mitä hänelle tapahtui?"

"Hän ei ole kuollut. Terkoz vei hänet ottaakseen hänet vaimokseen,
mutta Apinain Tarzan otti hänet pois Terkozilta ja tappoi Terkozin,
ennenkuin hän ehti tehdä pahaa valkoiselle naiselle. Kukaan ei koko
viidakossa voi tapella Apinain Tarzanin kanssa ja jäädä eloon. Minä
olen Apinain Tarzan -- mahtava taistelija."

D'Arnot kirjoitti:

"Olen iloissani, että se tyttö on pelastunut. Tunnen kipua, kun
kirjoitan. Lepään vähän."

Tarzan taas:

"Niin, levätkää. Kun parannutte, vien teidät seuralaistenne luo."

Monta päivää D'Arnot makasi pehmeällä saniaisvuoteellaan. Toisena
päivänä tuli kuume; D'Arnot luuli, että se tiesi verenmyrkytystä,
josta olisi seurauksena kuolema.

Silloin hänen mieleensä juolahti muuan asia, ja häntä ihmetytti,
ettei hän aikaisemmin ollut tullut sitä ajatelleeksi.

Hän kutsui luokseen Tarzanin ja ilmoitti merkeillä haluavansa
kirjoittaa, ja kun Tarzan oli tuonut kaarnanpalan ja kynän, kirjoitti
D'Arnot:

"Voitteko mennä seuralaisteni luo ja tuoda heidät tänne? Panen
mukaanne kirjeen ja he seuraavat teitä tänne."

Tarzan pudisti päätään, otti kaarnan ja kirjoitti:

"Ajattelin sitä itsekin -- ensi päivinä, mutta en uskaltanut. Suuret
apinat tulevat usein tänne päin, ja jos ne löytäisivät teidät täältä
haavoittuneena ja yksin, tappaisivat ne teidät."

D'Arnot kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä. Hän ei tahtonut kuolla,
mutta hän tunsi, että näin kävisi, sillä kuume yhä nousi. Seuraavana
yönä hän menetti tajuntansa.

Kolme vuorokautta hän houraili, ja Tarzan istui hänen vierellään,
kostutti hänen päätänsä ja käsiään ja pesi hänen haavojaan.

Neljäntenä päivänä kuume taukosi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin, mutta
D'Arnot oli nyt vain varjo entisestään ja hyvin heikko. Tarzanin
täytyi kohottaa häntä hänen juodessaan kurpitsasta.

Kuume ei ollut tullut verenmyrkytyksestä, kuten D'Arnot oli luullut,
vaan oli sitä laatua, joka tavallisesti ahdistaa Afrikan viidakkoon
joutuneita valkoisia, joko vieden hengen tai hellittäen yhtä nopeasti
kuin nyt D'Arnotin oli käynyt.

Pari päivää myöhemmin D'Arnot jaksoi jo hoippuen kävellä ulkona
Tarzanin väkevän käden tukiessa ja estäessä häntä kaatumasta.
He olivat istuutuneet korkean puun siimekseen ja Tarzan haki
kaarnanpalasia, että voisivat keskustella.

D'Arnot kirjoitti ensin:

"Kuinka voin palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?"

Ja Tarzan vastasi: "Opettakaa minulle ihmisten kieltä".

D'Arnot aloitti heti, osoittaen läheisiä esineitä ja sanoi niiden
nimet ranskaksi, sillä hän arveli olevan helpointa opettaa Tarzanille
tätä kieltä, jota hän parhaiten osasi.

Tarzanille se tietysti oli samantekevää, sillä hän ei osannut erottaa
toista kieltä toisesta. D'Arnot osoitti sanaa homme, jonka oli
painokirjaimin kirjoittanut kaarnanpalaselle, ja neuvoi hänelle,
kuinka se äännettiin, selittäen sen merkitsevän ihminen, ja samoin
opetettiin singe, apina, ja arbe, puu.

Tarzan oli hyvin innokas oppilas, ja parin päivän perästä hän jo
osasi sen verran ranskaa, että saattoi sommitella pikku lauseita,
kuten: "Tuo on puu", "Tämä on ruoho", "Minun on nälkä", ynnä
muuta sen tapaista; mutta D'Arnot huomasi pian, että hänelle oli
vaikeata opettaa ranskankielen lauserakennusta, kun hän oli saanut
alkutietonsa englanninkielestä. Ranskalainen kirjoitti hänelle
englanninkielellä pieniä lauseita ja pyysi häntä kääntämään ne
ranskaksi, mutta kun sananmukainen käännös tavallisesti oli hyvin
heikko, tunsi Tarzan peräti sekaantuvansa.

D'Arnot käsitti nyt tehneensä virheen, mutta liian myöhäistä oli
perääntyä, ryhtyä opetukseen alusta ja saada Tarzan unohtamaan kaikki
oppimansa, etenkin kun oli pian tulossa se aika, jolloin he voisivat
sujuvasti puhella keskenään.

Kolme päivää kuumeen hellittämisen jälkeen Tarzan kirjoitti ja kysyi
D'Arnotilta, tuntisiko tämä itsensä kyllin vahvaksi, jotta hänet
voisi kantaa takaisin majalle. Tarzan oli yhtä innokas lähtemään
täältä kuin D'Arnotkin, sillä hän kaipasi Jane Porteria.

Juuri tästä syystä hänen oli ollut hyvin vaikeata pysytellä
ranskalaisen luona kaikki nämä päivät, ja että hän sittenkin oli
näin uhrautunut, se oli vielä selvempi todistus hänen luonteensa
jaloudesta kuin hänen urotyönsä ranskalaisen upseerin pelastamisesta
Mbongan kynsistä.

D'Arnot oli hyvin innokas yrittämään retkeä ja kirjoitti:

"Mutta ettehän voi kantaa minua koko matkaa vaikeakulkuisen metsän
läpi."

Tarzan nauroi.

_"Mais oui"_, vastasi hän, ja D'Arnot nauroi ääneensä kuullessaan
Tarzanin huulilta nämä sanat, joita hän itse niin usein käytti.

Niin he lähtivät, ja nyt sai D'Arnot, kuten ennen häntä Clayton ja
Jane Porter, ihmetellä apinamiehen merkillistä voimaa ja nopeutta.

Iltapäivällä he saapuivat aukealle alalle, ja kun Tarzan viimeisen
puun oksilta laskeutui maahan, sykki hänen sydämensä rajusti
ajatuksesta, että hän kohta saisi taas nähdä Jane Porterin.

Majan ulkopuolella ei näkynyt ketään, ja D'Arnot hämmästyi
nähdessään, etteivät risteilijä ja _Arrow_ enää olleet ankkurissa
lahdella.

Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa molempia miehiä heidän
lähestyessään majaa. Kumpikaan ei puhunut, mutta he aavistivat jo
ennen oven avaamista, mikä heitä sen takana odotti.

Tarzan nosti salvan ja työnsi ison oven auki. Asian laita oli,
niinkuin he olivat pelänneet. Maja oli autio.

Miehet silmäsivät toisiaan. D'Arnot totesi, että hänen kansalaisensa
luulivat häntä kuolleeksi, mutta Tarzan ajatteli vain sitä naista,
joka rakkaudesta oli suudellut häntä ja nyt oli lähtenyt hänen
luotansa sillä välin kun hän hoiti D'Arnotia.

Suuri katkeruus tulvahti hänen sydämeensä. Hänen teki mieli lähteä
tiehensä kauas viidakkoon ja taas liittyä heimoonsa. Koskaan hän ei
enää tahtonut nähdä oman rotunsa jäseniä eikä myöskään enää käydä
tässä majassa. Iäksi hän jättäisi hautomansa toiveet löytää oma
rotunsa ja päästä ihmiseksi ihmisten joukkoon.

Entä ranskalainen? D'Arnot? Kuinka hänen kävisi? Hän saisi tulla
toimeen, niinkuin Tarzaninkin oli täytynyt? Tarzan ei tahtonut häntä
enää nähdä. Hän tahtoi vain päästä irti kaikesta, mikä muistutti
hänelle Jane Porterista.

Tarzanin seisoessa kynnyksellä mietteissään oli D'Arnot astunut
sisään. Sinne oli jätetty yhtä ja toista. Hän tunsi monta kapinetta
risteilijältä -- kenttäuunin, muutamia keittokaluja, kiväärin,
ammuksia, säilykkeitä, huopapeittoja, kaksi tuolia, riippumaton sekä
useita kirjoja ja aikakauslehtiä, enimmäkseen amerikkalaisia.

-- Varmaankin he ovat aikoneet palata, -- arveli D'Arnot.

Hän astui pöydän luo, jonka John Clayton oli niin monta vuotta
takaperin kirveellä valmistanut, ja näki sillä kaksi kirjettä, jotka
oli osoitettu Apinain Tarzanille.

Toinen oli kirjoitettu vahvalla miehekkäällä käsialalla ja
sinetöimätön. Toinen, naisen käsialalla kirjoitettu, oli sinetöity.

"Täällä on teille kaksi kirjettä, Apinain Tarzan", sanoi D'Arnot ja
kääntyi ovelle päin, mutta siellä ei enää näkynyt hänen toveriansa.

D'Arnot kiirehti ulos katsomaan. Tarzania ei näkynyt missään. Hän
huusi kovaa, mutta vastausta ei kuulunut.

_"Mon dieu!"_ huudahti D'Arnot, "hän on jättänyt minut. Siltä minusta
tuntuu. Hän on palannut viidakkoonsa ja jättänyt minut yksin tänne."

Sitten hän muisti Tarzanin kasvojen ilmeen, kun he huomasivat majan
tyhjäksi -- saman ilmeen, jonka metsästäjä näkee ilkivaltaisesti
haavoittamansa hirven silmissä.

Tarzan oli pahasti loukkaantunut -- D'Arnot tajusi sen nyt -- mutta
miksi? Hän ei voinut ymmärtää.

Ranskalainen katseli ympärilleen. Kauhea yksinäisyyden tunne alkoi
rasittaa hänen hermojaan, jotka jo ennestään olivat heikontuneet
kidutuksista ja sairaudesta.

Jäädä tänne hirveän viidakon naapuruuteen -- koskaan saamatta
kuulla ihmisääntä tai nähdä ihmiskasvoja -- aina pelätä ja varoa
villieläimiä ja mitä villimpiä ihmisiä -- autius ja toivottomuus
ainoina tovereina, se oli kauheaa!

Sillä välin Tarzan samosi puita pitkin kauas itään heimonsa luo.
Milloinkaan ennen hän ei ollut pitänyt niin kiirettä. Hänestä tuntui
kuin hän pakenisi omaa itseään, näin metsän läpi pelästyneen oravan
lailla syöksyen pääsisi eroon omista ajatuksistaan. Mutta vaikka hän
olisi kuinka kiirehtinyt, niin aina seurasivat häntä samat ajatukset
kuin varjo.

Hän sivuutti Saborin, naarasleijonan, jäntevän ruumiin, joka oli
matkalla vastakkaiseen suuntaan. -- Majalle se menee, -- ajatteli
Tarzan.

Mitä D'Arnot voisi Saborille -- tai jos Bolgani, gorilla, hyökkäisi
hänen kimppuunsa -- tai Numa, urosleijona, tai julma Shita?

Äkkiä Tarzan pysähtyi.

"Mikä sinä olet, Tarzan?" kysyi hän ääneen. "Apina vai ihminen? Jos
olet apina, niin teet kuin apinat -- jätät heimolaisesi kuolemaan
viidakkoon, kun oikkusi käskee sinua menemään muuanne. Jos olet
ihminen, niin palaat suojelemaan omaa vertasi. Ethän voi karata oman
kansasi luota senvuoksi, että yksi heistä on lähtenyt sinun luotasi."
--

D'Arnot sulki majan oven. Hän oli hyvin hermostunut. Rohkeitakin
miehiä -- ja D'Arnot oli rohkea -- pelottaa toisinaan erämaan
yksinäisyys.

Hän latasi kiväärin ja pani sen ulottuvilleen. Sitten hän meni pöydän
luo ja otti käteensä Tarzanille osoitetun sinetöimättömän kirjeen.

Hänen mielestään siinä voisi olla ilmoitus, että hänen väkensä oli
vain väliaikaisesti lähtenyt jonnekin, eikä hän näissä oloissa
pitänyt vääränä lukea tätä kirjettä. Hän otti sen siis kuoresta ja
luki.

    Apinain Tarzanille.

    Kiitämme teitä siitä, että saimme käyttää majaanne, ja valitamme,
    ettei meille suotu tilaisuutta suullisesti esittää kiitoksiamme.

    Emme ole hävittäneet täällä mitään, vaan päinvastoin jättäneet
    tänne muutamia esineitä, jotka voivat lisätä mukavuuttanne ja
    turvallisuuttanne yksinäisyydessä.

    Jos tunnette sen merkillisen valkoisen miehen, joka niin
    monta kertaa pelasti henkemme ja toi meille ruokaa, ja jos
    osaatte puhua hänen kanssaan, niin kiittäkää häntäkin kaikesta
    ystävyydestä.

    Lähdemme täältä tunnin kuluessa emmekä milloinkaan enää
    tule takaisin, mutta sitä ennen tahdomme lausua teille ja
    viidakkotovereillenne jäähyväiset ja sanoa, että aina muistamme
    kiitollisina mitä teitte rannallenne joutuneille muukalaisille,
    ja että olisimme paljon paremmin kiittäneet teitä, jos olisimme
    saaneet siihen tilaisuuden.

    Kunnioittaen

                                          W:m Cecil Clayton.

-- 'Emmekä milloinkaan tule takaisin!' -- mutisi D'Arnot ja
heittäytyi kasvoilleen vuoteelle.

Tuntia myöhemmin hän nousi ja kuunteli. Jokin koetti päästä ovesta
sisään.

D'Arnot tarttui pyssyyn ja nosti sen olkaansa vasten.

Hämärä oli tulossa, ja majassa oli hyvin pimeä, mutta D'Arnot saattoi
sentään nähdä, että salpa liikahti. Hän tunsi hiustensa nousevan
pystyyn.

Ovi avautui hiljaa ja raosta näkyi, että jokin hahmo seisoi sen
takana...

D'Arnot tähtäsi sinertävään ovenrakoon ja -- vetäisi liipaisinta.




NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kadonnut aarre


Kun retkikunta oli palannut, turhaan koetettuaan päästä D'Arnotin
avuksi, alkoi kapteeni Dufranne innokkaasti vaatia, että kaikki
lähtisivät täältä niin pian kuin suinkin, ja muut, paitsi Jane
Porter, olivat samaa mieltä.

"Ei", sanoi hän päättävästi, "minä en lähde, eikä teidänkään pitäisi
lähteä, sillä viidakossa on kaksi ystävää, jotka lähipäivinä
varmaankin tulevat meitä tapaamaan siinä toivossa, että me olemme
heitä odottaneet. Toinen on teidän oma upseerinne, kapteeni
Dufranne, ja toinen on se metsäläinen, joka on pelastanut isäni koko
retkikunnan. Kaksi päivää sitten hän jätti minut viidakon reunaan
kiiruhtaakseen auttamaan isääni ja herra Claytonia, kuten hän luuli,
ja hän viipyy nyt vain pelastaakseen luutnantti D'Arnotin, siitä
saatte olla varmat. Jos hän olisi tullut liian myöhään voidakseen
auttaa luutnanttia, olisi hän jo aikoja ollut täällä. Kun hän ei
vielä ole palannut, todistaa se minun mielestäni aivan selvästi, että
hän on viipynyt auttaessaan luutnantti D'Arnotia, ja että hänen on
täytynyt ajaa neekereitä takaa kauemmaksi kuin siihen kylään asti,
jonka matruusinne valloittivat."

"Mutta D'Arnot-paran univormu ja muita hänellä olleita kapineita
löydettiin kylästä, neiti Porter", väitti kapteeni, "ja alkuasukkaat
osoittivat tavatonta kiihtymystä, kun heiltä kysyttiin valkoisen
miehen kohtaloa."

"Totta kyllä, kapteeni, mutta he eivät sanoneet, että hän oli
kuollut, ja mitä taas tulee siihen, että heillä oli hänen vaatteitaan
ja varustuksiaan, niin ei ainoastaan villeillä, vaan paljon
sivistyneemmilläkin on tapana ryöstää vankinsa putipuhtaaksi,
vaikkeivät aikoisikaan heitä tappaa. Mutta omatkin sotilaamme ottavat
eläviltä ja kuolleilta mitä suinkin saavat. Myönnän kyllä, että asia
tuntuu hyvin epäilyttävältä, mutta varmoja todisteita meillä ei ole."

"Ehkä teidän metsäläisenne on itse joutunut villien vangiksi tai
surmattu", arveli kapteeni Dufranne.

Tyttö nauroi.

"Te ette tunne häntä", vastasi hän, ja hänen äänensä värähti hiukan,
ikäänkuin olisi loukattu hänen omaa arvoaan.

"Tuota yli-ihmistänne sietäisi kyllä odottaa", myönsi kapteeni
nauraen. "Minunkin tekisi mieleni nähdä hänet."

"Odottakaa siis, hyvä kapteeni", pyysi tyttö, "sillä minä ainakin
aion jäädä tänne".

Ranskalainen olisi varmaankin suuresti hämmästynyt, jos olisi
ymmärtänyt, mitä tyttö oikeastaan tarkoitti.

Puhellessaan he olivat kävelleet rannalta majalle päin ja yhtyivät
nyt pieneen ryhmään, joka istui leirituoleilla korkean puun varjossa.

Siellä oli professori Porter, herra Philander ja Clayton ynnä
luutnantti Charpentier ja kaksi muuta upseeria, Esmeraldan häärätessä
vähän taaempana, mistä hän tavantakaa toi julki arvelunsa niin
vapaasti kuin vanhalle ja hemmoitetulle perhepalvelijalle soveltuu.

Upseerit nousivat ja tekivät kunniaa päällikölleen ja Clayton
luovutti tuolinsa Jane Porterille.

"Puhelimme juuri Paul-paran kohtalosta", sanoi kapteeni Dufranne.
"Neiti Porter väittää, ettei ole ehdottoman varmoja todistuksia
hänen kuolemastaan -- eikä oikeastaan olekaan. Sitäpaitsi hän uskoo
kaikkivoivan viidakkoystävämme poissaolon merkitsevän, että D'Arnot
yhä tarvitsee hänen apuaan, ollen joko haavoittunut tai vankina
jossakin kaukaisessa alkuasukaskylässä."

"On arveltu sitäkin", huomautti luutnantti Charpentier, "että tuo
villi on voinut kuulua samaan joukkoon kuin mustat, jotka ahdistivat
meitä, ja että hän on kiirehtinyt auttamaan heitä".

Jane Porter katsahti nopeasti Claytoniin.

"Se tuntuu hyvinkin otaksuttavalta", sanoi professori Porter.

"Siihen mielipiteeseen en voi yhtyä", sanoi herra Philander. "Hänellä
on ollut monta tilaisuutta itse vahingoittaa meitä tai johtaa mustia
hätyyttämään meitä, mutta sen sijaan hän onkin koko täällä olomme
aikana ollut suojelijamme."

"Se on kyllä totta", sanoi Clayton, "mutta emme kuitenkaan saa
unohtaa, että häntä itseään lukuunottamatta täällä ei ole satojen
kilometrien alalla muita kuin villejä ja ihmissyöjiä. Hänellä oli
ihan samanlaiset aseet kuin heillä, ja sehän todistaa selvästi hänen
ainakin olleen heidän kanssaan suhteissa. Kun hän on yksin kenties
tuhansia vastassa, osoittaa se, että nämä suhteet tuskin ovat voineet
olla muuta kuin ystävälliset."

"Tosiaankin olisi uskomatonta, ellei hän olisi ollut tekemisissä
mustien kanssa", huomautti kapteeni, "eikä myöskään ole mahdotonta,
että hän on liittynyt heihin".

"Ja kuinka hän muuten olisikaan voinut elää niin kauan viidakon
petojen ja villien parissa, ellei hänestä olisi tullut niiden
kaltainen. Minä ajattelen nyt lähinnä hänen raakaa voimaansa ja
afrikkalaisia aseitaan."

"Te arvostelette häntä omalta kannaltanne, hyvät herrat", sanoi Jane
Porter. "Tavallinen valkoinen mies, esimerkiksi joku teistä -- pyydän
anteeksi, en tarkoita mitään loukkaavaa, -- aion vain sanoa, että
jos miehellä on ainoastaan tavallinen määrä ruumiillista ja henkistä
voimaa, ei hän mitenkään pystyisi yhtäkään vuotta elämään yksin ja
alastonna tässä troopillisessa viidakossa. Mutta se mies, josta nyt
puhumme, on voimakkaampi ja reippaampi kuin tavallinen valkoihoinen.
Hän voittaisi minkä tahansa atleetin niinkuin pikku lapsen, ja
taistelussa hän on niin rohkea ja väkevä kuin villipeto."

"Epäilemättä hän on saanut ainakin yhden lämpimän puolustajan, neiti
Porter", sanoi kapteeni Dufranne nauraen. "Olen varma siitä, ettei
joukossamme ole ketään, joka ei mielellään kuolisi vaikka sata kertaa
saadakseen niin paljon ylistystä nuorelta naiselta, joka olisi edes
puoleksi niin innokas ja -- kaunis."

"Te ette niin ihmettelisi, että puolustan häntä", vastasi tyttö,
"jos olisitte niinkuin minä nähnyt hänen taistelevan hirveän ison,
karvaisen pedon kanssa minua suojellakseen. Jos olisitte nähnyt
hänen hyökkäävän hirviön kimppuun ilman mitään epäröimistä, niin
olisitte luullut, että hän on jotakin muuta kuin pelkkä ihminen. Jos
olisitte nähnyt hänen tavattomien lihastensa paisuvan ruskean ihon
alla -- nähnyt hänet torjumassa pedon kauheita kynsiä ja hampaita,
niin olisitte tekin uskonut, että hän on voittamaton. Ja jos olisitte
nähnyt, kuinka ritarillisesti hän kohteli tuntematonta tyttöä, joka
kuuluu vieraaseen kansaan, niin luottaisitte häneen samoin kuin
minäkin."

"Te olette selvästi voittanut tässä jutussa, kaunis asianajaja",
huudahti kapteeni. "Oikeus havaitsee asianomaisen syyttömäksi, ja
risteilijä odottaa vielä muutamia päiviä siltä varalta, että hän
ilmestyisi kiittämään ylevää puolustajatartaan."

"Herranen aika, kultaseni!" tokaisi nyt Esmeralda, "ette kai
tarkoita, että olisimme täällä ihmissyöjien saaressa päivääkään
kauemmin kuin on pakko?"

"Sinun pitäisi hävetä, Esmeralda", vastasi Jane Porter. "Näinkö
sinä osoitat kiitollisuuttasi sille miehelle, joka kahdesti pelasti
henkesi?"

"Onhan se niinkin, Jane neiti, mutta ei meidän silti tarvitse
ikipäiviksi tänne jäädä, ja vaikka hän pelastikin, saamme me täältä
kerran lähteä. Hän ei voi olla niin tyhmä, että suuttuisi, jos me nyt
korjaamme täältä luumme, kun hän toimitti asiat niin, että pääsemme
tiehemme. Niin, minä soisin, ettei yhtään yötä enää tarvitsisi nukkua
tämmöisessä tiaatteritarhassa ja kuulla yksinäisyyden ääniä metsästä,
kun on tullut pimeä."

"Minä en moiti sinua vähääkään, Esmeralda", sanoi Clayton, "ja siinä
on todellakin perää, mitä sanoit noista yksinäisyyden äänistä. Se
kuvaa niitä ihan sattuvasti, ne herättävät juuri yksinäisyyden
tunteita."

"Te ja Esmeralda tekisitte parhaiten, kun siirtyisitte risteilijään",
sanoi Jane Porter ivallisesti. "Kuinkahan teidän kävisikään, jos
olisi pakko elää koko ikänne viidakossa, kuten metsäläisemme on
elänyt?"

"Pelkään, että minusta sukeutuisi kovin kehno villi", vastasi
Clayton tekeytyen alakuloiseksi. "Nuo yölliset äänet saavat hiukseni
nousemaan pystyyn päässäni. Minun kai pitäisi hävetä, kun myönnän
sen, mutta totta se on".

"Minä en oikein tiedä, kuinka sen laita on", sanoi luutnantti
Charpentier. "Tuskin olen koskaan ajatellut pelkoa tai sen tapaisia,
asioita, enkä ole koskaan koettanut määritellä, olenko pelkuri vai
urhoollinen; mutta kun makasimme yöllä viidakossa D'Arnot paran
katoamisen jälkeen ja lukemattomia ääniä nousi ja laski ympärillämme,
silloin aloin todella tuntea, että sittenkin olen aika pelkuri.
Minua ei oikeastaan peloittanut isojen petojen karjuminen ja murina,
vaan ne merkit, odottamattomat äänet, joita kuulin aivan likeltä
ja joihin sain turhaan odottaa jatkoa. Tuntui siltä kuin jokin iso
ruumis lähenisi äänettömästi, ja kamalinta oli juuri se, ettei voinut
tietää, kuinka lähellä se oli tai miten se aikoi hyökätä, sittenkuin
ei enää kuulunut mitään. Tuollaiset äänet ja silmät suorastaan
karmivat selkää! _Mon dieu_, minusta tuntuu kuin aina näkisin niiden
tuijottavan pimeydestä. Pahinta oli, ettei lainkaan tiennyt, mitä
siellä näkyi."

Kaikki olivat vähän aikaa ääneti. Sitten Jane Porter puhui taas:

"Ja hän on kaiken sen keskellä", sanoi hän kauhusta värähtävällä
äänellä. "Ne silmät tuijottivat tänä yönä häneen ja teidän
toveriinne, luutnantti D'Arnotiin. Hyvät herrat, voitteko todella
jättää heidät, tahtomatta heitä auttaa edes sen verran, että
muutamiksi päiviksi jäisitte tänne?"

"No, no, lapsi", sanoi professori Porter, "onhan kapteeni Dufranne
suostunut jäämään, ja minä puolestani mukaudun noudattamaan
lapsellisia oikkujasi".

"Huomispäivän voimme käyttää aarrearkun etsimiseen, professori",
ehdotti herra Philander.

"Aivan niin, herra Philander. Olin melkein unohtanut koko aarteen",
vastasi professori Porter. "Ehkä saamme kapteeni Dufrannelta lainata
avuksi muutamia miehiä ja joku vangeista voi näyttää meille, missä se
arkku nyt on."

"Se sopii mainiosti, herra professori. Me kaikki olemme
käytettävissänne", sanoi kapteeni.

Sitten sovittiin, että seuraavana päivänä luutnantti Charpentier
ottaisi mukaansa kymmenen miestä ja yhden _Arrowin_ kapinoitsijoista
oppaaksi hakemaan aarretta. Risteilijä jäisi vielä viikoksi pikku
satamaan. Ellei D'Arnotista tällä välin mitään kuuluisi, täytyisi
pitää varmana, että hän oli todella kuollut ja että metsäläinen ei
tahtonut palata. Sitten molemmat laivat nostaisivat ankkurin, ja
kaikki lähtisivät täältä.

Professori Porter ei seuraavana päivänä mennyt aarteenetsijäin
mukana, mutta nähdessään heidän iltapuolella palaavan tyhjin käsin,
kiirehti hän heitä vastaan, unohtaen tavallisen piittaamattomuutensa
ja ilmaisten hermostunutta kiihkeyttä.

"Missä aarre on?" huusi hän Claytonille jo pitkän matkan päästä.

Clayton ravisti päätänsä.

"Poissa", sanoi hän lähestyessään professoria.

"Poissa? Se ei voi olla mahdollista. Kuka sen olisi ottanut?" huusi
professori Porter.

"Sen tietää Jumala yksin", vastasi Clayton. "Ensin luulimme, että
oppaamme oli vienyt meitä harhaan, mutta hänen hämmästyksensä, kun
murhatun Snipesin ruumiin alta ei löydettykään arkkua, oli niin
todellinen, ettei tarvitse pelätä hänen teeskennelleen. Sitäpaitsi
huomasimme piankin, että jotakin oli ollut kätkössä ruumiin alla,
sillä sinne oli kaivettu ontelo, joka tosin myöhemmin oli täytetty
löyhällä mullalla."

"Mutta kuka sen on voinut viedä?" toisti professori Porter.

"Luonnollisesti voitaisiin ensiksi epäillä risteilijän miehiä", sanoi
luutnantti Charpentier, "mutta aliluutnantti Janviers vakuuttaa, että
kellään miehistä ei ole ollut lomaa maissakäyntiin eikä kukaan ole
ollut ilman upseereja poissa siitä asti kun ankkuroimme. Enpä tiedä,
mitä muutoin olisitte ajatellut, mutta nyt olen mielissäni siitä,
että voimme todistaa miestemme olevan viattomia."

"Koskaan ei olisi johtunut mieleeni epäillä reippaita miehiänne,
joille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa", vastasi
professori Porter kohteliaasti. "Yhtä hyvin voisin epäillä kelpo
Claytonia tai herra Philanderia."

Sekä upseerit että matruusit hymyilivät. Ilmeisesti oli ikäänkuin
raskas paino pudonnut heidän sydämeltään.

"Aarre on varmasti ollut poissa jo kauan aikaa", jatkoi Clayton.
"Ruumis oli hajoamistilassa, kun sitä nostimme. Jos sitä olisi
äskettäin liikuteltu paikaltaan, olisi siitä jäänyt joitakin
merkkejä."

"Ryöstäjiä on täytynyt olla useampia", huomautti Jane Porter, joka
nyt liittyi seuraan. "Muistattehan, että neljä miestä tarvittiin sitä
kantamaan."

"Se on totta!" huudahti Clayton. "Varmaankin ovat siis mustanahat sen
varastaneet. Ehkä joku heistä näki, kuinka arkku kaivettiin maahan ja
tuli sitten pian tovereineen sitä anastamaan."

"Turhaa on siitä enää arvella sitä tai tätä", sanoi professori
Porter alakuloisesti. "Arkku on viety. Milloinkaan emme saa sitä tai
aarretta enää nähdä."

Ainoastaan Jane Porter tiesi, mitä tämä tappio merkitsi hänen
isälleen, mutta yksikään ei aavistanut, mitä se merkitsi hänelle
itselleen.

Kuusi päivää myöhemmin kapteeni Dufranne ilmoitti, että he lähtisivät
matkalle varhain seuraavana aamuna.

Jane Porter olisi halunnut pyytää vielä lykkäystä, ellei itsekin
olisi jo alkanut epäillä, että hänen metsäläisensä koskaan
tulisi takaisin. Pelko ja epätoivo oli hiipinyt hänen mieleensä.
Ranskalaisten upseerien arvelut ja todistelut, jotka eivät suinkaan
rohkaisseet, olivat vastoin hänen tahtoaankin horjuttaneet hänen
vakaumustaan.

Sitä hän ei uskonut, että Tarzan olisi ihmissyöjä, mutta sensijaan
ei näyttänyt lopulta niinkään mahdottomalta, että hän oli liitossa
jonkin villiheimon kanssa.

Hän torjui jyrkästi sen ajatuksen, että Tarzan oli kuollut. Suoraan
mahdotonta oli kuvitella, että niin voimakas ruumis, täynnä
elämäntarmoa, milloinkaan lakkaisi palvelemasta hänen ylevän sielunsa
verhona -- yhtä hyvin voisi uskoa, että kuolemattomuus oli pelkkää
puhetta.

Samaan aikaan kun Jane Porter hautoi näitä ajatuksia, tuli hänen
mieleensä pakostakin myös toisia perin kiusallisia kuvitelmia. Jos
Tarzan kuului johonkin villiin heimoon, oli hänellä kaiketi myös
villi vaimo, jos oikein ajatteli, ja lauma villejä, sekarotuisia
lapsia. Nuorta tyttöä värisytti, ja hän oli melkein iloinen
saadessaan kuulla, että risteilijä aikoi lähteä huomenna.

Hän kuitenkin ehdotti, että majaan jätettäisiin aseita, ammuksia,
ruokavaroja ja muita tarpeita. Tällöin hän sanoi ajattelevansa
sitä merkillistä olentoa, joka oli ilmoittanut olevansa Apinain
Tarzan, mutta tietysti hän tarkoitti, että niistä olisi hyötyä myös
D'Arnotille, jos hän vielä olisi elossa. Oikeastaan hän kuitenkin
täten halusi antaa ne omalle metsäläiselleen, vaikkei tämä olisikaan
niin erinomainen kuin hän oli kuvitellut.

Ja viimeksi hän sitten kirjoitti kirjeen, jonka Apinain Tarzan saisi
toimittaa perille.

Jane Porter lähti majasta viimeisenä. Muiden jo mentyä veneiden luo
hän palasi sinne vieläkin kerran jonkin mitättömän tekosyyn nojalla.

Polvistuen vuoteen ääreen, jossa hän oli niin monta yötä nukkunut,
hän rukoili hartaasti ihmeellisen ystävänsä puolesta, painoi
huulilleen häneltä saamansa medaljongin ja kuiskasi:

"Minä rakastan sinua, ja koska sinua rakastan, niin uskon myös
sinuun. Mutta vaikken uskoisikaan, niin sittenkin rakastaisin.
Suokoon Jumala minulle anteeksi... Jos olisit tullut takaisin eikä
olisi ollut muuta mahdollisuutta, niin olisin lähtenyt kanssasi
viidakkoon -- ainiaaksi."




VIIDESKOLMATTA LUKU

Sivistyksen etuvartio


Kiväärin pamahtaessa D'Arnot näki oven lennähtävän auki ja miehen
kaatuvan päistikkaa majan lattialle.

Pelästyksissään ranskalainen kohotti taas kivääriään laukaistakseen
uuden panoksen liikkumattomaan olentoon, mutta samassa hän avoimesta
ovesta tulevassa hämärässä valossa huomasi, että kaatunut mies oli
valkoinen, ja seuraavassa hetkessä hänelle selvisi, että hän oli
ampunut ystäväänsä ja suojelijaansa Apinain Tarzania.

Kauhusta kiljahtaen D'Arnot riensi apinamiehen luo, polvistui ja
nosti mustatukkaisen pään käsiinsä, huutaen Tarzania nimeltä.

Mitään vastausta ei kuulunut, ja D'Arnot laski korvansa miehen
sydämelle. Ilokseen hän kuuli sen sykkivän.

Varovasti hän nosti Tarzanin makuulavalle, lukitsi sitten oven ja
alkoi sytyttämänsä lampun valossa tutkia haavaa. Luoti oli hipaissut
päätä ja viiltänyt pahan ihovamman, mutta hän ei nähnyt mitään
luunmurtumaa.

D'Arnot huokasi helpotuksesta ja alkoi pestä verta Tarzanin
kasvoilta. Kylmä vesi palautti Tarzanin pian tajuihinsa, ja hän avasi
silmänsä katsellen kummastuneena D'Arnotia. Tämä oli nyt sitonut
haavan kangaspalasilla, ja nähdessään Tarzanin vironneen hän astui
pöydän luo ja kirjoitti kirjelipun, jonka ojensi apinamiehelle,
selittäen siinä kauhean erehdyksensä ja lausuen ilonsa siitä, ettei
haava ollut vaarallisempi.

Kun Tarzan oli lukenut paperin, nousi hän istumaan vuoteen laidalle
ja nauroi.

"Se ei tee mitään", sanoi hän ranskaksi, ja kun hänen sanavarastonsa
loppui siihen, kirjoitti hän:

"Olisittepa nähnyt, kuinka Bolgani tai Kertshak tai Terkoz piteli
minua, ennenkuin tapoin ne, silloin vain nauraisitte tällaiselle
pikku naarmulle."

D'Arnot antoi Tarzanille ne molemmat kirjeet, jotka oli häntä varten
jätetty majaan.

Tarzan luki ensin toisen, ja hänen kasvoilleen tuli surullinen ilme.
Toista kirjettä hän käänteli ja hypisteli hyvän aikaa, ilmeisesti
ymmärtämättä, kuinka sen avaisi, sillä hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt kiinniliimattua kirjekuorta. Vihdoin hän ojensi sen
D'Arnotille.

Ranskalainen oli katsellut häntä ja ymmärsi, että kirjekuori
tuotti Tarzanille päänvaivaa. Kuinka omituiselta tuntuikaan,
että täysikasvuiselle valkoiselle miehelle voi kirjekuori olla
salaperäinen laitos. D'Arnot avasi sen ja antoi sen takaisin
Tarzanille.

Istuen kangastuolilla apinamies levitti eteensä paperin ja luki:

    Apinain Tarzanille.

    Ennenkuin matkustan pois, sallikaa minun yhtyä herra Claytonin
    lausumiin kiitoksiin siitä, että olette antanut majanne
    käytettäväksemme. Meille oli suuri pettymys, ettette koskaan
    tahtonut tutustua meihin. Olisimme niin mielellämme halunneet
    nähdä ja kiittää isäntäämme.

    Erästä toistakin haluaisin kiittää, mutta hän ei tullut takaisin,
    vaikka en voi uskoa, että hän on kuollut. En tiedä hänen nimeään.
    Tarkoitan valkoista jättiläistä, jolla oli timanttimedaljonki
    rinnassa.

    Jos tunnette hänet ja osaatte puhua hänen kieltään, niin
    kiittäkää häntä puolestani ja sanokaa, että odotin seitsemän
    päivää hänen paluutaan.

    Sanokaa hänelle myös, että hän on aina tervetullut kotiini
    Amerikkaan, Baltimoren kaupunkiin, jos hän vain haluaa tulla.

    Löysin minulle tarkoittamanne kirjeen lehtien seasta puun alta
    lähellä majaa. En ymmärrä, kuinka te rakastatte minua, vaikka
    ette ole minua nähnyt, ja olen hyvin pahoillani, jos se on totta,
    sillä minä olen jo antanut sydämeni toiselle.

    Mutta olkaa varma siitä, että aina olen ystävänne.

                                               _Jane Porter_.

Lähes tunnin ajan Tarzan istui paikallaan ja tuijotti lattiaan.
Kirjeistä kävi selvästi ilmi, ettei tiedetty Tarzanin ja hänen olevan
sama henkilö.

"Sillä minä olen jo antanut sydämeni toiselle", toisti hän itsekseen
yhä uudestaan.

Tyttö ei siis rakastanut häntä! Mutta miksi tarvitsi viidakossa
teeskennellä rakkautta ja kohottaa hänet toivon huimaavaan
korkeuteen, syöstäkseen hänet sitten tähän epätoivon kuiluun!

Kenties olivat tytön suudelmat olleet vain ystävyyden osoituksia.
Mitä hän tiesi ihmisten tavoista?

Äkkiä hän nousi, sanoi D'Arnotille hyvää yötä, kuten oli oppinut, ja
heittäytyi saniaisvuoteelle, jolla Jane Porter oli ennen nukkunut.
D'Arnot sammutti lampun ja laskeutui myös makuulle. --

Kokonaiseen viikkoon he tuskin tekivät muuta kuin lepäilivät,
D'Arnotin opettaessa Tarzanille ranskaa, niin että he sitten
saattoivat välttävästi keskustella.

Kun he eräänä iltana istuivat majassa ennen maatamenoa, kääntyi
Tarzan D'Arnotin puoleen ja kysyi: "Missä on Amerikka?"

D'Arnot osoitti luoteeseen. "Monta tuhatta kilometriä valtameren
takana", vastasi hän. "Mutta miksi sitä kysytte?" "Aion lähteä
sinne." D'Arnot pudisti päätänsä.

"Se on mahdotonta, ystäväiseni", sanoi hän.

Tarzan nousi, astui erään kaapin luo ja palasi kädessään vanha,
kulunut kartasto. Hän levitti esiin maailmankartan ja sanoi:

"Tätä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Olkaa niin hyvä ja selittäkää
minulle!"

Kun D'Arnot oli näyttänyt hänelle, että sininen tarkoitti vettä
ja muunväriset paikat mantereita ja saaria, pyysi Tarzan häntä
osoittamaan sen paikan, missä he nyt olivat.

D'Arnot täytti hänen pyyntönsä.

"Näyttäkää sitten Amerikka", sanoi Tarzan.

Kun D'Arnot pisti sormensa Pohjois-Amerikan kohdalle, nauroi Tarzan
ja pani kämmenensä suurelle valtamerelle kahden mantereen väliin.

"Kuten näette, ei se ole kaukana", sanoi hän, "tuskin kämmenen
leveyden päässä".

D'Arnot nauroi. Kuinka tämän asian selittäisi Tarzanille?

Hän otti lyijykynän ja merkitsi sillä pienen pisteen Afrikan
rannikolla.

"Tämä piste", sanoi hän, "on kartalla monta kertaa isompi kuin
majanne on todellisuudessa. Huomaatteko nyt, kuinka kaukana se on?"

Tarzan istui hetken aikaa ääneti ja mietti.

"Asuuko Afrikassa valkoisia ihmisiä?" kysyi hän.

"Kyllä."

"Missä niitä on lähinnä?"

D'Arnot osoitti erästä paikkaa rannikolla pohjoiseen päin.

"Niinkö lähellä?" ihmetteli Tarzan.

"Niin", vastasi D'Arnot, "mutta se paikka ei ole lähellä".

"Onko heillä isoja laivoja, joilla voi mennä valtameren yli?"

"On kyllä."

"Me lähdemme heidän luoksensa huomenna", päätti Tarzan.

Taas D'Arnot hymyili ja pudisti päätänsä.

"Se on liian kaukana. Me kuolisimme jo aikoja ennenkuin sinne
pääsisimme."

"Haluatteko siis ainiaaksi jäädä tänne?" kysyi Tarzan.

"En", vastasi D'Arnot.

"No sitten lähdemme huomenna. Minä en enää viihdy täällä. Mieluummin
kuolisin kuin jäisin tänne."

"Hyvä on", sanoi D'Arnot kohauttaen olkapäitänsä. "Minä olen samalla
kannalla. Jos te lähdette, niin minä myös."

"Se on siis päätetty", vahvisti Tarzan. "Huomenna minä lähden
Amerikkaan."

"Kuinka te luulette pääsevänne Amerikkaan ilman rahaa?" kysyi D'Arnot.

"Mitä raha on?" kysyi Tarzan.

Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän edes vaillinaisesti voi sitä
käsittää.

"Mistä ihmiset saavat rahaa?" kysyi hän viimein.

"He tekevät työtä."

"Hyvä on. Minä alan myös tehdä työtä."

"Ei, hyvä ystävä", vastasi D'Arnot, "teidän ei tarvitse huolehtia
rahasta eikä myös tehdä työtä sitä saadaksenne. Minulla on tarpeeksi
kahdelle -- jopa kahdellekymmenellekin -- paljon enemmän kuin
yhdelle ihmiselle on hyödyllistä omistaa, ja te saatte siis kaikkea,
mitä tarvitsette, kun tästä vain päästään takaisin sivistyneeseen
maailmaan."

Seuraavana päivänä he siis lähtivät matkalle pohjoiseen, kumpikin
kantaen pyssyjä ja ammuksia ynnä lisäksi peitteitä, vähän ruokaa ja
keittoastioita.

Viimeksimainitut näyttivät Tarzanista niin tarpeettomilta, että hän
heitti omansa pois.

"Mutta teidän täytyy oppia syömään keitettyä ruokaa", väitti D'Arnot.
"Ei kukaan sivistynyt ihminen syö raakaa lihaa."

"Ehtiipä tuon sitten, kun ensin sivistyn", tuumi Tarzan. "En pidä
noista kapineista, ne vain pilaavat lihan hyvän maun."

Kokonaisen kuukauden he vaelsivat pohjoiseen, toisinaan löytäen yllin
kyllin ruokaa, toisinaan paastoten päiväkausia. He eivät nähneet
mitään jälkiä alkuasukkaista, eivätkä villit pedotkaan ahdistaneet
heitä. Vaeltaminen oli kerrassaan helppoa.

Tarzan kyseli paljon ja oppi nopeasti D'Arnot opetti hänelle monia
sivistyksen temppuja -- jopa veitsen ja haarukan käyttöäkin, mutta
toisinaan Tarzan kyllästyi niihin ja heitti ne käsistään, tarttuen
ruokaansa vahvoin ruskettunein käsin ja repien sitä hampaillaan kuin
villipeto.

Silloin oli D'Arnotin tapana moittia häntä sanoen: "Ei, te ette
saa syödä kuin eläin, Tarzan, kun minä niin koetan tehdä teistä
herrasmiestä. _Mon dieu!_ Herrasmies ei koskaan tee noin -- se on
kauheaa."

Tarzan irvisteli ja otti taas esille veitsensä ja haarukkansa, mutta
sydämessään hän inhosi niitä.

Matkalla hän kertoi D'Arnotille isosta arkusta, jonka oli nähnyt
matruusien kaivavan maahan, ja ilmoitti vieneensä sen apinain
kokouspaikalle ja kätkeneensä sinne.

"Se on tietysti professori Porterin aarrearkku", sanoi D'Arnot.
"Siinäpä kävi onnettomasti, mutta te ette tietenkään tuntenut asiaa."

Äkkiä Tarzan muisti sen kirjeen, jonka Jane Porter oli kirjoittanut
ystävättärelleen ja jonka hän oli siepannut haltuunsa, ja nyt hän
käsitti, mitä arkussa oli ja minkä arvoinen se oli Jane Porterille.

"Huomenna menemme takaisin sitä hakemaan", sanoi hän D'Arnotille.

"Hakemaanko?" huudahti D'Arnot. "Mutta rakas ystävä, mehän olemme
nyt olleet matkalla kolme viikkoa, ja yhtä kauan kestäisi ennenkuin
olisimme aarteen luona. Ajatelkaa sitten, kuinka painava se on.
Tarvittiinhan sitä kantamaan neljä miestä, emmekä me voisi päästä
tänne takaisin moneen kuukauteen."

"Mutta se täytyy sittenkin sieltä tuoda", väitti Tarzan. "Jatkakaa
te vain matkaa eteenpäin Silläaikaa, kun minä käyn noutamassa
aarrearkun. Yksin minä kuljenkin paljon nopeammin."

"Minulla on parempi suunnitelma", huomautti D'Arnot. "Mennään
yhdessä lähimpään siirtokuntaan, vuokrataan sieltä laiva ja palataan
rannikkoa pitkin noutamaan aarre; silloin voimme sen kuljettaa
helposti ja nopeammin. Tämä tapa on turvallisempi, eikä meidän
tarvitse erota. Mitä sanotte siitä?"

"No olkoon niin", vastasi Tarzan. "Aarre on hyvässä tallessa, milloin
tahansa sen noudamme. Vaikka voisinkin mennä sitä hakemaan, niin
minusta tuntuu paremmalta, ettei teidän tarvitse matkata yksin. Kun
näen teidät niin avuttomaksi, D'Arnot, olen usein ihmetellyt kuinka
ihmisrotu on voinut pelastua häviämästä niin monina vuosisatoina,
josta olette minulle puhunut. Jo Sabor yksinään tuhoaisi teistä
tuhansia."

D'Arnot nauroi.

"Te alatte paremmin kunnioittaa rotuanne, kun saatte nähdä sen
armeijoja ja laivastoja, suuria kaupunkeja ja valtavia tehtaita.
Silloin käsitätte, että aivot vievät lihaksista voiton ja kohottavat
ihmisen kaikkea viidakon väkeä mahtavammaksi. Yksinään ja aseetonna
ei ihminen vedä vertoja isoille pedoille, mutta jos kymmenen miestä
lyöttäytyy yhteen ja panee järkensä ja lihasvoimansa toimimaan
villejä vihollisiaan vastaan, niin pedot eivät kykene mihinkään,
sillä ne eivät osaa ajatella ja sen mukaan vastustaa ihmisiä. Kuinka
kauan olisitte muutoin itse kestänyt viidakossa?"

"Olette oikeassa, D'Arnot", vastasi Tarzan, "sillä jos Kertshak
silloin yöllä olisi tullut Tublatin avuksi, niin minusta olisi
tullut loppu. Mutta Kertshak ei kyennyt ajattelemaan niin pitkälle,
että olisi käyttänyt hyväkseen sellaista tilaisuutta. Ei Kaalakaan,
äitini, osannut koskaan suunnitella eteenpäin. Hän vain söi, kun oli
nälkä, ja vaikka ruokaa oli paljon, ei hän milloinkaan ajatellut
säästämistä. Muistan, kuinka hän piti minua tyhmänä, kun matkoilla
keräsin ylimääräistä ruokaa, vaikka hän sitten oli hyvin iloissaan,
kun puutteen tullessa sai syödä sitä kanssani."

"Te siis tunsitte äitinne, Tarzan?" kysyi D'Arnot hämmästyneenä.

"Kyllä, hän oli iso, kaunis apina, minua isompi ja painoi kaksi
kertaa niin paljon kuin minä."

"Entä isänne?" jatkoi D'Arnot.

"Häntä en tuntenut. Kaala kertoi minulle, että isäni oli valkoinen
apina ja karvaton, kuten minäkin. Nyt käsitän, että hän varmaan oli
ollut valkoinen mies."

D'Arnot silmäili seuralaistaan kauan totisena.

"Tarzan", sanoi hän vihdoin, "mahdotonta on, että Kaala-apina olisi
ollut äitinne. Jos sellainen tapaus yleensä sattuisi, mitä epäilen,
niin olisitte tietysti perinyt joitakin apinain tuntomerkkejä, mutta
niitä teissä ei ole ainoatakaan. Te olette puhdasverinen valkoinen
mies, ja suoraan sanoen näyttää siltä, että te olette hienosti
sivistyneitten ja älykkäiden vanhempien lapsi... Eikö teillä ole
pienintäkään muistoa varhaisimmasta lapsuudestanne?"

"Ei pienintäkään", vastasi Tarzan.

"Eikö majassa ollut mitään kirjoitusta, josta selviäisi, keitä siellä
oli asunut ennen teitä?"

"Olen lukenut kaikki, mitä majassa oli, paitsi erästä kirjaa, johon
on kirjoitettu jollakin muulla kielellä kuin englanniksi. Ehkä te
osaatte sitä lukea."

Tarzan veti nuolikotelonsa pohjalta esiin pienen mustakantisen
päiväkirjan ja antoi sen ranskalaiselle. D'Arnot katsahti nimilehteen.

"Tämä on päiväkirja, jota on pitänyt John Clayton, loordi
Greystoke, englantilainen aatelismies, ja siihen on kirjoitettu
ranskankielellä", sanoi hän.

Sitten hän alkoi lukea päiväkirjaa, joka oli kirjoitettu runsaasti
kaksikymmentä vuotta sitten. Siinä kerrotut yksityiskohdat tunnemme
jo ennestään. -- John Clayton ja hänen vaimonsa Alicen seikkailut,
kärsimykset ja surut siitä päivästä alkaen, jolloin he lähtivät
Englannista siihen hetkeen asti, jolloin Kertshak surmasi Claytonin.

D'Arnot luki ääneen. Toisinaan hänen äänensä katkesi, ja hänen piti
lakata lukemasta liikutettuna siitä säälittävästä toivottomuudesta,
joka puhui rivien välistä.

Tavantakaa hän katsahti Tarzaniin, mutta apinamies istui
kyyristyneenä ja jäykkänä kuin kivikuva maahan tuijottaen.

Ainoastaan silloin, kun pikku poikaa mainittiin, haihtui päiväkirjan
epätoivoinen sävy, joka vähitellen oli siihen hiipinyt ensimmäisten
kahden kuukauden aikana heidän oleskellessaan autiolla rannikolla,
ja sijalle tuli hiljaisen, nöyrän onnen ilmauksia, jotka olivat
vielä liikuttavampia kuin kaikki muu. Toisin paikoin puhkesi esille
suorastaan toivoakin:

    "Tänään täyttää pikku poikamme kuusi kuukautta. Hän istuu Alicen
    sylissä pöydän ääressä, kun kirjoitan -- onnellinen, terve ja
    kaunismuotoinen lapsi. Vaikkei minulla ole paljoakaan aihetta
    kuvitella tulevaisuutta valoisaksi, olen sittenkin näkevinäni
    hänet täysikasvuisena miehenä, joka ottaa isänsä paikan
    yhteiskunnassa, ja silloin hän on toinen John Clayton, joka osaa
    lisätä Greystoken suvun kunniaa. Ja ikäänkuin allekirjoittaen
    ennustukseni hän ottaa nyt juuri kynäni ja painaa musteisilla
    pikku sormillaan sinettinsä tämän sivun reunaan."

Siinä olivatkin todella neljän pienen sormen ja peukalon ulkosyrjän
jättämät, osittain jo vaalenneet jäljet.

Kun D'Arnot oli lopettanut päiväkirjan lukemisen, istuivat molemmat
miehet hetken aikaa ääneti.

"No, Apinain Tarzan, mitä arvelette?" kysyi D'Arnot. "Eikö tämä pikku
kirja selvitä salaperäistä syntyänne? Minusta näyttää, että te olette
loordi Greystoke." Tarzan pudisti päätänsä.

"Kirja puhuu vain yhdestä lapsesta", sanoi hän. "Sen pieni luuranko
oli kehdossa, jonne se oli hoidon puutteessa kuollut, siitä saakka
kun otin majan haltuuni, ja vasta professori Porterin seurue hautasi
sen yhdessä isän ja äidin kanssa majan viereen... Sillä pojalla,
josta päiväkirjassa puhutaan, ei voi olla mitään tekemistä minun
kanssani. Minun alkuperäni on siis paljon salaperäisempi, vaikka
viime aikoina olenkin ajatellut sitä mahdollisuutta, että se maja
voisi olla synnyinpaikkani... Pelkäänpä, että Kaala puhui totta",
lopetti hän alakuloisesti.

D'Arnot pudisti päätänsä. Hän ei voinut yhtyä Tarzanin
vastaväitteisiin, vaan päätti mielessään todistaa teoriansa oikeaksi,
sillä hän uskoi nyt löytäneensä välikappaleen, jonka avulla yksin
voitaisiin selvittää tämä salaisuus; mutta ellei sekään auttaisi,
jäisi se iäksi ratkaisematta. --

Viikkoa myöhemmin he äkkiä joutuivat metsässä raivatulle aukealle
paikalle. Toisella laidalla näkyi muutamia rakennuksia, joita ympäröi
vahva paaluaita. Tämän ja asuntojen välillä oli viljeltyjä peltoja,
joilla työskenteli joukko neekereitä.

D'Arnot ja Tarzan pysähtyivät viidakon reunaan. Tarzan sovitti
myrkytetyn nuolen jouseensa, mutta D'Arnot laski kätensä hänen
käsivarrelleen.

"Mitä aiotte tehdä, Tarzan?" kysyi hän.

"Nuo yrittävät tappaa meidät heti kun meidät näkevät", vastasi
Tarzan. "Mieluummin minä tapan itse."

"Ehkä he ovat ystäviä", arveli D'Arnot.

"Ne ovat mustanahkoja", oli Tarzanin ainoa vastaus.

Taas hän jännitti jousta.

"Ei, te ette saa, Tarzan!" huudahti D'Arnot. "Valkoiset ihmiset
eivät tapa umpimähkään. _Mon Dieu_, kuinka paljon teillä onkaan
oppimista! Oikein kauhistun ajatellessani, että joku haastaisi teidät
riitaan Pariisissa. Silloin minulle tulee kova työ estääkseni teitä
joutumasta giljotiinin alle."

Tarzan laski jousensa ja hymyili.

"En ymmärrä, miksi sain surmata mustanahkoja omassa viidakossani,
mutta ei täällä. Ajatelkaapa, että Numa-leijona äkkiä hyökkäisi
vastaamme... Minun pitäisi kai silloinkin sanoa vain: 'Hyvää
huomenta, monsieur Numa, kuinka madame Numa jaksaa?' Niinkö?"

"Odottakaa ainakin, kunnes mustat meitä ahdistavat", vastasi D'Arnot.
"Ehdittehän sittenkin tappaa. Teidän täytyy myöntää, etteivät ihmiset
ole vihollisiamme, ennenkuin ovat sitä ilmaisseet."

"No mennään sitten", sanoi Tarzan, "ja esittäytykäämme
surmattaviksi!" Ja hän lähti suoraan yli kentän pää pystyssä,
troopillisen auringon paahtaessa hänen kiiltävää ruskeata ihoaan.
Hänen perässään tuli D'Arnot yllään joitakin vaatekappaleita, jotka
Clayton oli jättänyt majaan, kun ranskalaisen risteilijän upseerit
olivat hankkineet hänelle soveliaamman puvun.

Silloin eräs mustista kohotti katseensa, näki Tarzanin ja lähti
kiljuen juoksemaan paaluvarustukselle päin. Pian kajahteli
kauhunhuutoja yli koko kentän, mutta ennenkuin pakenevat neekerit
olivat ehtineet aitaukselle asti, ilmestyi sieltä valkoihoinen mies
pyssy kädessä ottamaan selvää hälinän syystä.

Se näky, joka häntä kohtasi, sai hänet nostamaan pyssyn
tähtäysasentoon, ja Apinain Tarzan olisi taas saanut luodin päähänsä,
ellei D'Arnot olisi huutanut niin kovaa kuin suinkin jaksoi:

"Älkää ampuko! Me olemme ystäviä!"

"Pysähtykää siis!" kuului vastaus.

"Seis, Tarzan!" huusi D'Arnot. "Hän luulee meitä vihamiehiksi."

Tarzan seisahtui ja meni sitten yhdessä D'Arnotin kanssa portilla
seisovaa valkoista miestä kohti. Tämä katseli heitä perin
hämmästyneenä.

"Mitä miehiä te olette?" kysyi hän ranskaksi.

"Valkoisia miehiä", vastasi D'Arnot. "Olemme jonkun aikaa eläneet
yksinämme viidakossa."

Mies laski pyssynsä ja läheni heitä, ojentaen kätensä.

"Minä olen isä Constantine, ranskalainen lähetyssaarnaaja
täällä", sanoi hän "ja minua ilahduttaa saadessani lausua teidät
tervetulleiksi".

"Tämä on monsieur Tarzan, isä Constantine", esitteli D'Arnot
osoittaen apinamiestä, ja kun pappi ojensi kätensä Tarzanille,
kiirehti D'Arnot lisäämään: "Ja itse olen Paul D'Arnot, Ranskan
laivaston luutnantti."

Isä Constantine tarttui Tarzanin ujosti ojentamaan käteen ja katsahti
nopeasti ja tutkivasti hänen voimakkaaseen ruumiiseensa ja kauniisiin
kasvoihinsa.

Näin tapasi Apinain Tarzan ensi kerran sivistyksen etuvartion.
He jäivät tänne viikoksi, ja tarkkaavainen apinamies oppi paljon
ihmisten tapoja. Mustat naiset ompelivat heille vahvat purjekankaiset
vaatteet, jotta he saattoivat jatkaa matkaansa paremmin puettuina.




KUUDESKOLMATTA LUKU

Sivistyksen huipulla


Toisen kuukauden kuluttua he saapuivat leveän joen suussa sijaitsevan
rakennusryhmän luo, ja siellä Tarzan sai nähdä suuren joukon laivoja
ja tunsi jälleen villille ominaista arkuutta, tavatessaan niin paljon
ihmisiä.

Mutta vähitellen hän tottui sivistyselämän outoon hälinään ja
kummallisiin tapoihin, eikä kukaan olisi aavistanut, että vain pari
kuukautta sitten tämä hienoihin valkoisiin vaatteisiin puettu kaunis
ranskalainen, joka nauroi ja puheli muita iloisempana, oli alastomana
heilautellut itseään aarniometsässä puusta puuhun, tavoittaakseen
jonkin yllätetyn otuksen, jonka hän sitten söi raakana suuhunsa.

Veistä ja haarukkaa, jotka hän kuukautta aikaisemmin oli halveksien
heittänyt luotaan, hän käytteli nyt yhtä tottuneesti kuin hienostunut
D'Arnot.

Niin opinhaluinen hän oli ollut, että nuori ranskalainen oli
päättänyt tehdä hänestä täydellisen herrasmiehen, ainakin mitä tuli
käytökseen ja puhetapaan.

"Jumala on suonut teille herrasmiehen sielun", oli D'Arnotin tapana
sanoa, "mutta hän tahtoo, että se näkyisi myös pinnalla".

Heti kun he olivat saapuneet pieneen satamakaupunkiin, oli D'Arnot
sähkösanomalla ilmoittanut hallitukselleen pelastuksestaan ja
pyytänyt kolmen kuukauden lomaa, joka myönnettiinkin. Hän oli myös
sähköttänyt pankille ja pyytänyt rahaa, eikä heillä sitten ollut
muuta tekemistä kuin odottaa vielä kuukausi, jolloin viivytys kiusasi
heitä, kun he eivät voineet hankkia laivaa, jolla olisivat päässeet
Tarzanin aarretta noutamaan.

Heidän oleskellessaan tässä rantakaupungissa ehti "monsieur Tarzan"
hämmästyttää sekä valkoisia että mustia eräiden tapahtumien vuoksi,
jotka hänestä itsestään olivat mitättömiä.

Kerran oli muuan roteva juopunut neekeri saanut raivokohtauksen ja
herättänyt kauhua koko kaupungissa, kunnes hänen onneton kohtalonsa
johti hänet juuri sen hotellin kuistille, missä mustakutrinen
ranskalainen jättiläinen loikoili.

Puukko kädessä neekeri hyökkäsi ylös leveitä rappusia nelimiehistä
seuruetta kohti, joka istui kaikessa rauhassa maistellen absinttiaan.
Kaikki neljä lähtivät pelästyneinä pakoon, ja sitten neekeri huomasi
Tarzanin.

Karjaisten hän hyökkäsi iskemään apinamiestä, monen kymmenen pään
kurkistaessa ikkunoiden takaa ja ovien raoista, kuinka neekeriroikale
tekisi lopun ranskalais-parasta.

Tarzanin huulille tuli iloinen hymy, kuten aina taistelun alkaessa.
Kun neekeri jo kohotti puukkoaan, tarttui rautainen koura mustaan
ranteeseen ja väänsi äkkiä, niin että kuului rusahdus ja neekerin
käsi vaipui taittuneena ja voimattomana.

Hirmuinen tuska ja säikähdys sai miehen heti selviämään, ja kun
Tarzan taas istuutui tyynesti, kääntyi neekeri ja ryntäsi ulvoen alas
portaita karkuun mustien kaupunginosaan päin.

Erään toisen kerran olivat Tarzan ja D'Arnot istuneet muutamien
valkoihoisten seurassa päivällistä syömässä, kun sattumalta alettiin
puhua leijonista ja niiden metsästyksestä.

Lausuttiin eri mielipiteitä eläinten kuninkaan rohkeudesta.
Toiset pitivät sitä pelkurina, mutta kaikki myönsivät, että
viidakon hallitsijan karjuessa leirin lähellä sittenkin tuntui
turvallisemmalta, jos sattui olemaan kivääri mukana.

D'Arnot ja Tarzan olivat sopineet, että apinamiehen menneisyys oli
pidettävä salassa, eikä siis kukaan muu kuin ranskalainen upseeri
tietänyt Tarzanin läheisestä tuttavuudesta aarniometsän petojen
kanssa.

"Herra Tarzan ei ole vielä lausunut mielipidettään", virkkoi eräs
seurueesta. "Kun otaksun, että herra Tarzan on oleskellut jonkun
aikaa Afrikassa, ja tiedän hänet rohkeaksi ja urhoolliseksi mieheksi,
niin hänellä on arvatenkin myös omia kokemuksia leijonista -- eikö
niin?"

"On kyllä vähän", vastasi Tarzan kuivakiskoisesti. "Ainakin sen
verran, että voin myöntää teidän kaikkien olevan oikeassa, mitä
tulee niihin leijoniin, joita te olette tavanneet. Mutta yhtä hyvin
voisi arvostella kaikkia mustia sen villiintyneen roikaleen mukaan,
joka täällä viime viikolla rettelöitsi, tai päätellä, että kaikki
valkoiset ovat raukkoja, jos tapaa heidän joukossaan yhden pelkurin.
Eläinten välillä, hyvät herrat, on yhtä suuria eroavaisuuksia
kuin ihmisten kesken. Tänään voimme tavata leijonan, joka säikkyy
ja lähtee karkuun. Huomenna tapaamme ehkä hänen setänsä tai
kaksoisveljensä, ja ystävämme kummastelevat, miksi emme koskaan tule
takaisin viidakosta. Omasta puolestani pidän leijonaa vaarallisena ja
siksi olen aina varuillani."

"Eipä olisi metsästyksestä suurtakaan iloa", sanoi ensimmäinen
puhuja, "jos täytyisi pelätä sitä otusta, jota ajetaan takaa".

D'Arnot hymyili. Tarzanko pelkäisi!

"En ymmärrä oikein, mitä tarkoitatte pelolla", vastasi Tarzan. "Kuten
leijonilla, on pelko eri ihmisilläkin erilainen. Minulle tuottaa
metsästyksessä mielihyvää juuri se, että tiedän otuksen voivan
vahingoittaa minua yhtä paljon kuin minä sitä. Jos lähtisin leijonaa
tavoittamaan mukanani pari kivääriä ja aseidenkantaja ja pari-,
kolmekymmentä ajomiestä, niin minusta tuntuisi, ettei leijonalla
ole suuriakaan toiveita ja silloin metsästysiloni vähenisi samassa
suhteessa kuin tietäisin oman turvallisuuteni varmemmaksi."

"No sitten minun on kaiketi ajateltava, että te, herra Tarzan,
mieluimmin menette viidakkoon alasti ja aseenanne vain veitsi
eläinten kuningasta tappamaan", sanoi toinen leppeästi nauraen, mutta
hieman ivallisesti.

"Miksei, ja lisäksi mukana köydenpätkä", vastasi Tarzan. Juuri
silloin kuului kaukaa viidakosta leijonan karjuntaa, ikäänkuin se
olisi vaatinut kaksintaisteluun.

"Siinä teille heti tarjoutuu tilaisuus, herra Tarzan", huomautti
ranskalainen leikillä.

"Minun ei ole nyt nälkä", kuului Tarzanin lyhyt vastaus.

Kaikki nauroivat, paitsi D'Arnot. Hän yksin tiesi, että apinamiehen
suusta oli villi peto suoraan lausunut kantansa.

"Mutta te pelkäätte, kuten jokainen meistä, mennä viidakkoon
alastomana, mukana vain veitsi ja köydenpätkä", jatkoi leikinlaskija.
"Eikö totta?"

"Ei", vastasi Tarzan. "Mutta ainoastaan hupsu voi siihen ryhtyä ilman
pätevää syytä."

"Viisituhatta frangia on joltinenkin syy", sanoi toinen. "Sen summan
lyön vetoa, että te ette voi viidakosta tuoda leijonaa niillä
ehdoilla, jotka juuri mainittiin -- alasti ja aseena vain veitsi ja
köydenpätkä."

Tarzan katsahti D'Arnotiin ja nyökkäsi.

"Korottakaa summa kymmeneentuhanteen", sanoi D'Arnot.

"Sama se", vastasi vedonlyöjä.

Tarzan nousi.

"Minä jätän vaatteeni asutuksen ulkolaidalle, ettei minun tarvitsisi
kulkea alasti pitkin katuja, ellen palaisi ennen aamunkoittoa."

"Aiotteko todella mennä nyt? Tänä iltana?"

"Miksi ei?" kysyi Tarzan. "Numa on liikkeellä öisin. Siksi onkin
helpompi löytää se nyt."

"Ei", vastasi toinen. "Minä en tahdo olla syypää kuolemaanne. Sekin
olisi uhkarohkeata, jos lähdette päivällä."

"Nyt minä sittenkin lähden", väitti Tarzan ja meni huoneeseensa
veistä ja suopunkia hakemaan.

Miehet seurasivat häntä viidakon reunaan, jonne hän jätti vaatteensa
pieneen vajaan. Mutta kun hän oli lähtemäisillään metsän pimeyteen,
koettivat kaikki saada häntä luopumaan aikeestaan, ja vedonlyöjä oli
innokkain estämään tätä tavatonta yritystä.

"Myönnän, että olette voittanut", sanoi hän, "ja lupaamani
kymmenentuhatta frangia ovat teidän, jos vain luovutte tästä
hullutuksesta, joka ei voi päättyä muutoin kuin kuolemaanne".

Tarzan naurahti, ja seuraavassa tuokiossa oli jo viidakko hänet
niellyt. Miehet seisoivat vähän aikaa ääneti ja palasivat sitten
hitaasti hotellin verannalle.

Tuskin oli Tarzan päässyt viidakkoon, kun hän jo hyppäsi ylös puihin
ja tunsi hurjaa riemua, saadessaan taas kerran vapaasti matkata
oksalta oksalle. Tämäpä oli oikeata elämää. Ah, kuinka hän sitä
rakasti! Sivistyksen ahtaissa rajoissa ja kaavoissa ei voinut olla
mitään tämän vertaista. Vaatteetkin olivat vain haitaksi ja kiusaksi.

Vihdoinkin hän oli jälleen vapaa. Hän ei ollutkaan tähän asti
käsittänyt, kuinka tiukasti hän oli ollut kahleissa.

Kuinka ihanaa olisikaan kaartaa rannikolle päin ja sitten kiitää
etelään, omaa viidakkoa ja majaa kohti...

Nyt hän jo vainusi Numan, sillä hän kulki vasten tuulta. Ja pian
hänen herkät korvansa kuulivat pehmeiden käpälien tuttua tassutusta
ja valtavan turkispeitteisen ruumiin hiivintää pensaikon halki.

Tarzan siirtyi rauhallisesti pedon kohdalle, joka ei aavistanut
mitään pahaa, ja seurasi sitä ääneti, kunnes jouduttiin pienelle
kuutamon valaisemalle aukealle paikalle.

Silloin viuhahti suopunki ilmassa ja tiukkeni keltaisenruskean kaulan
ympäri, ja kuten Tarzan oli tehnyt satoja kertoja ennenkin, sitoi
hän nytkin köyden pään vahvaan oksaan. Silläaikaa kun peto tempoili
ja kynsi päästäkseen vapaaksi, liukui hän ääneti maahan sen taakse,
hyppäsi sen selkään hajareisin ja työnsi kerran toisensa jälkeen
pitkän puukkonsa sen sydämeen.

Sitten hän laski jalkansa hengettömän Numan ruumiille ja päästi
ilmoille heimonsa villin voittohuudon.

Hetken aikaa Tarzan seisoi siinä epäröiden, kun hänen mielessään
taistelivat velvollisuuden tunto D'Arnotia kohtaan ja valtava kaipuu
viidakon vapauteen. Hän näki edessään eräät ihanat kasvot, ja
lämpimien suudelmien muisto hyväili häntä, ja silloin häipyi entisen
elämän houkutus. Hän oli tehnyt päätöksensä.

Apinamies heitti Numan vielä lämpimän ruumiin hartioilleen ja lähti
paluumatkalle pitkin puiden oksia.

Kokonaisen tunnin olivat miehet istuneet melkein ääneti hotellin
kuistilla. He olivat koettaneet jutella eri asioista, mutta aina oli
heidän kaikkien mieleen tullut sama ajatus ja keskeyttänyt puhelun.

_"Mon Dieu!"_ sanoi vedonlyöjä vihdoin. "Minä en kestä tätä kauemmin.
Täytyy lähteä viidakkoon kivääri mukana noutamaan se hurjapää
takaisin."

"Minä tulen myös", sanoi eräs.

"Ja minä... ja minä... ja minä..." huudettiin joka taholta.

Tuntui kuin tämä päätös olisi murtanut sen lumouksen, joka ahdisti
heitä painajaisen tavoin. He kiiruhtivat kaikki asuntoihinsa ja
lähtivät sitten viidakkoa kohti, joka mies vahvasti aseistettuna.

"Mitä ihmettä se oli?" huudahti äkkiä eräs englantilainen, kun
Tarzanin villi huuto heikkona kaikuna kantautui heidän korviinsa.

"Samantapaista olen kerran ennen kuullut", sanoi muuan belgialainen
upseeri. "Olin silloin gorillan asumapaikoilla. Kantajani sanoivat
sitä urosapinan huudoksi, kun se on tappanut otuksen."

D'Arnot muisti Claytonin kuvauksen kauheasta karjunnasta, jolla
Tarzan oli ilmoittanut surmanneensa jonkun, ja hänen täytyi hymyillä,
niin kammottavaa kuin olikin kuvitella, että tuollainen ääni voisi
lähteä ihmiskurkusta -- hänen ystävänsä suusta.

Kun seurue vihdoin oli päässyt viidakon reunaan ja paraikaa
neuvotteli, kuinka he parhaiten järjestäisivät etenemisensä, yllätti
heidät likeltä kuuluva naurahdus, ja kääntyessään katsomaan näkivät
he jättimäisen olennon lähestyvän, leveillä hartioillaan kantaen
kuollutta leijonaa.

D'Arnotkin hämmästyi, sillä suorastaan mahdottomalta tuntui, että
mies oli niin pian selviytynyt leijonasta niillä kehnoilla aseilla,
jotka hänellä oli mukana, ja lisäksi kantanut valtavan ruhon
vaikeakulkuisen viidakon läpi.

Miehet tungeksivat Tarzanin ympärillä ja ahdistivat häntä
kysymyksillä, mutta hän vain hymyili ja koetti vähentää urotyönsä
arvoa.

Tarzanista tuntui tämän tempun ylistely yhtä naurettavalta kuin jos
teurastajaa kehuttaisiin lehmän tappamisesta, sillä hän oli niin
monesti surmannut saadakseen ruokaa tai itsepuolustuksekseen, että
koko juttu oli hänestä jokseenkin vähäpätöinen. Mutta näiden miesten
silmissä hän todella oli sankari, he kun metsästivät isoja otuksia
vain huvikseen.

Sitäpaitsi hän oli voittanut kymmenentuhatta frangia, sillä D'Arnot
vaati itsepäisesti, että hänen tuli ottaa rahat vastaan.

Tämä oli varsin tuntuva summa Tarzanille. Hän olikin jo alkanut
käsittää, mikä merkitys oli pienillä metalli- ja paperipalasilla,
jotka yhä siirtyivät ihmisiltä toisille, kun he söivät, joivat,
nukkuivat, pukeutuivat, työskentelivät, huvittelivat tai suojelivat
itseänsä sateelta, kylmältä tai auringolta.

Tarzanille oli selvinnyt, että rahaton ihminen oli kuoleman oma.
Tosin D'Arnot oli pyytänyt häntä olemaan huolehtimatta, koska kerran
hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi heitä molempia varten; mutta
apinamies oli monen muun hyvän asian mukana oppinut, että ihmiset
halveksivat niitä, jotka ottivat rahaa toisilta, antamatta mitään
vastaavaa sijaan. --

Vähän aikaa leijonaseikkailun jälkeen D'Arnotin onnistui hankkia
vanhanaikainen alus, jolla pääsivät lähtemään pitkin rannikkoa
Tarzanin viidakkosatamaan. Onnelliselta tuntui heistä molemmista se
hetki, jolloin pieni laiva nosti ankkurin ja kääntyi merelle päin.

Matka sujui kaikin puolin hyvin, ja ilman mitään seikkailuja he
ankkuroitsivat majan edustalle. Tarzan pukeutui vielä kerran
viidakkovarustuksiinsa, otti mukaansa lapion ja lähti yksinään
apinain kokouspaikalle, missä aarre oli kätkössä.

Myöhään seuraavana päivänä hän palasi kantaen arkkua olkapäillään,
ja auringon noustessa pikku alus luovi taas sataman suusta ulos,
suunnaten kulkunsa pohjoiseen.

Kolme viikkoa myöhemmin Tarzan ja D'Arnot olivat matkustajina
ranskalaisella höyrylaivalla, jonka määräpaikkana oli Lyon.
Viivyttyään siellä pari päivää D'Arnot vei Tarzanin Pariisiin.
Apinamies halusi lähteä heti Amerikkaan, mutta D'Arnot oli hartaasti
pyytämällä saanut hänet ensin mukaansa Pariisiin, vaikkei ilmaissut
hänelle, miksi tämä oli niin tärkeätä.

D'Arnotin ensi toimi kotiin tulonsa jälkeen oli käynti erään hänen
ystävänsä luona, joka oli virkamiehenä poliisivirastossa. Tarzanin
hän otti myös mukaansa.

Taitavasti D'Arnot johti keskustelua kohta kohdalta, kunnes
poliisivirkamies oli selittänyt Tarzanille, jota asia huvitti, eri
keinoja rikollisten henkilöllisyyden selvittämiseksi.

Tarzanin mieltä kiinnitti varsinkin se merkitys, joka sormenjäljillä
oli tässä ihmeellisessä tieteessä. "Mutta mitä hyötyä on sellaisista
merkeistä", kysyi Tarzan, "jos muutaman vuoden kuluttua sormien
viivat muuttuvat vanhan ihon kuluessa?"

"Ne viivat eivät koskaan muutu", vastasi virkamies. "Lapsuudesta
vanhuuteen asti ne pysyvät samanlaisina, paitsi jos jokin ulkonainen
vamma tärvelee ihon. Mutta jos jäljet on otettu kummankin käden
kaikista sormista, niin silloin vain molempien käsien täydellinen
ruhjominen voisi tehdä mahdottomaksi saada ihmisestä selkoa."

"Onpa se ihmeellistä", huudahti D'Arnot. "Mitähän ilmaisevat omien
sormieni viivat?"

"Kohta nähdään", vastasi poliisivirkamies, kutsui soittokellolla
apulaisensa ja antoi hänelle eräitä määräyksiä. Mies lähti huoneesta,
mutta palasi pian mukanaan pieni puurasia, jonka hän laski
esimiehensä pöydälle.

"Nyt otetaan muutamassa sekunnissa jäljennös sormiesi viivoista",
sanoi virkamies.

Hän otti laatikosta nelikulmaisen lasinpalan, pienen pullon
painomustetta, kumilieriön ja muutamia valkoisia kortteja. Sitten
hän kaatoi vähän mustetta lasille ja tasoitti sitä lieriöllä, kunnes
lasin koko pinnalla oli ohut kerros painomustetta.

"Levitä nyt oikean kätesi neljä sormea lasille näin", selitti hän
D'Arnotille. "Ja sitten peukalo. Hyvä on. Paina ne ihan samassa
asennossa tähän kortille -- ei niin, vaan vähän enemmän oikealle.
Täytyy jättää tilaa myös peukalolle ja vasemman käden sormille. Jaha,
nyt sama temppu vasemmalla kädellä."

"Kuulkaapas Tarzan", sanoi D'Arnot, "nyt on teidän vuoronne.
Katsotaanpa, miltä teidän sormienne viivat näyttävät."

Tarzan oli heti valmis ja teki virkamiehelle paljon kysymyksiä tämän
toimituksen kestäessä.

"Näkyykö sormien jäljistä myös, mitä rotua ihminen on?" tiedusteli
hän. "Voisitteko esimerkiksi yksinomaan tällaisista viivoista
päättää, ovatko ne valkoihoisen tai neekerin painamia?"

"Enpä luule", vastasi virkamies, "vaikka jotkut väittävät, että
neekerin sormenjäljet eivät ole niin monimutkaisia".

"Voisiko tällä keinoin erottaa apinan ihmisestä?"

"Luultavasti, sillä apinan käpälien merkit ovat tietysti paljon
yksinkertaisemmat kuin korkeammalle kehittyneen olennon."

"Mutta apinan ja ihmisen jälkeläisen sormet kai osoittaisivat
kummallekin kuuluvia tunnusmerkkejä?" jatkoi Tarzan.

"Niinpä luulisin", myönsi virkamies; "mutta tämä tiede ei ole
vielä niin vanha, että olisi saatu käsitellä sellaisia tapauksia.
Toistaiseksi se kykenee eroittamaan vain ihmisrodun yksilöitä. Mutta
siinä se on luotettava. Varmana saa pitää, ettei koko maailmassa
ole kahta ihmistä, joiden kaikkien sormenpäiden viivat olisivat
samanlaiset. Ja sitäkin epäilen, tokko kahdella ihmisellä yhden
ainoankaan sormen viivat täysin vastaavat toisiaan."

"Vaatiiko vertailu paljon aikaa ja vaivaa?" kysyi D'Arnot.

"Tavallisesti se suoritetaan muutamassa minuutissa, jos jäljet ovat
selvät."

D'Arnot veti taskustaan pienen mustakantisen kirjan ja alkoi selailla
sen lehtiä. Tarzan katsoi sitä hämmästyneenä. Miten se oli täällä?
D'Arnot pysähtyi eräälle sivulle, jolla oli viisi pientä tahraa, ja
antoi avatun kirjan virkamiehelle.

"Ovatko nämä jäljet samanlaiset kuin minun tai herra Tarzanin, tai
voiko yleensä sanoa näistä mitään?"

Virkamies otti pöydältä voimakkaan suurennuslasin, tutki tarkoin
kaikkia kolmea merkkiryhmää ja teki muistiinpanoja paperiliuskalle.
Nyt Tarzan käsitti, miksi he olivat tänne tulleet. Hänen elämänsä
arvoitus oli kätketty noihin mitättömiin merkkeihin. Hermot ja
lihakset jännittyneinä hän istui tuolillaan kumartuneena eteenpäin,
mutta sitten hän nojautui taas taaksepäin ja hymyili.

D'Arnot katsoi häneen kummastuen.

"Te unohdatte", sanoi Tarzan katkerasti, "että sen lapsen kuollut
ruumis, joka painoi nuo sormenjäljet, makasi isänsä majassa
kaksikymmentä vuotta ja että minä itse näin siellä pikku luurangon..."

Poliisivirkamies loi heihin ihmettelevän katseen.

"Jatka vain tutkimustasi", sanoi D'Arnot. "Sen jutun kerron sinulle
myöhemmin -- jos vain herra Tarzan antaa siihen luvan."

Tarzan nyökkäsi.

"Mutta se on hullutusta, rakas D'Arnot", väitti hän. "Pikku sormet
ovat haudattuina Afrikan länsirannikolle."

"Siitä en ole niinkään varma, Tarzan", vastasi D'Arnot. "Onhan se
tosin mahdollista, mutta jollette ole John Claytonin poika, niin
kuinka te jouduitte sinne kirottuun viidakkoon, jonne ei yksikään
valkoinen mies kuin John Clayton ollut jalallaan astunut?"

"Taas te unohdatte -- Kaalan", vastasi Tarzan.

"Minä en välitä siitä, mitä apina on uskotellut", sanoi D'Arnot.

Molemmat olivat puhellessaan joutuneet leveän ikkunan eteen, josta
nyt katselivat bulevardia. Jonkin aikaa he tarkkasivat vilkasta
katuelämää, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

-- Nähtävästi vaatii sormenjälkien vertailu aikaa, -- ajatteli
D'Arnot ja kääntyi katsomaan virkamiestä. Kummastuksekseen hän näki
ystävänsä nojaavan tuolin selkämykseen ja nopeasti silmäilevän pienen
päiväkirjan lehtiä. D'Arnot yskähti. Virkamies katsahti häneen ja
nosti sormensa merkiksi, että häntä ei saisi keskeyttää lukemisessaan.

D'Arnot kääntyi taas ikkunaan päin ja sitten virkamies alkoi puhua.

"Hyvät herrat", sanoi hän. Molemmat astuivat hänen luokseen. "Tässä
on ilmeisesti joitakin erikoiskohtia, joilla on suuri merkitys, ja ne
vaativat lähempää tutkimista, ennenkuin voi antaa ehdottoman varman
lausunnon. Pyydän siis, että koko asia jätetään minun haltuuni,
kunnes erikoistuntijamme, herra Desquerc, tulee takaisin. Se ei kestä
kauemmin kuin pari päivää."

"Olin toivonut että saisimme heti tietää", vastasi D'Arnot. "Herra
Tarzan matkustaa jo huomenna Amerikkaan."

"Lupaan, että viimeistään kahden viikon päästä voit sähköttää hänelle
tuloksen", selitti virkamies, "mutta minkälainen se on, sitä en
uskalla vielä ennustaa. Yhtäläisyyttä kyllä on, mutta parasta on
jättää asia herra Desquercin ratkaistavaksi."




SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Sankari esiintyy jälleen


Baltimoren laitaosassa ajoi auto vanhanaikaisen talon eteen. Noin
neljänkymmenen ikäinen, soreavartaloinen mies, jolla oli terävät,
säännölliset piirteet, hyppäsi maahan autosta, maksoi ohjaajalle ja
astui ripeästi talon kirjastohuoneeseen. "Ah, herra Canler!" huudahti
eräs vanha herra ja nousi tervehtimään vierasta.

"Hyvää iltaa, hyvä professori", vastasi tulija ja ojensi
sydämellisesti kätensä.

"Kuka teidät laski sisään?" kysyi professori.

"Esmeralda."

"Silloin hän on varmaankin sanonut myös Janelle, että te olette
täällä?"

"Ei, herra professori", selitti Canler, "sillä minä tulin ennen
kaikkea juuri teitä tapaamaan".

"Sepä hauskaa", vastasi professori Porter.

"Kuulkaahan, herra professori", lausui Robert Canler pontevasti,
ikäänkuin tahtoisi painostaa joka sanaa, "nyt olen tullut
puhumaan kanssanne Janesta. Tiedättehän, minä toivon, että olette
suosiollisesti hyväksynyt kosintani."

Professori Archimedes Q. Porter vaipui hermostuneen näköisenä
nojatuoliinsa. Tämä asia sai hänet aina rauhattomaksi, vaikkei hän
ymmärtänyt sen syytä. Olisihan Canler ollut kelpo vävy.

"Mutta minä en ymmärrä", jatkoi Canler, "mitä Jane oikein tarkoittaa.
Hän välttelee minua milloin milläkin tekosyyllä. Minusta tuntuu
aina, että hän ikäänkuin huokaisee helpotuksesta, kun sanon hänelle
hyvästi."

"No no", huomautti professori Porter. "Jane on hyvin kuuliainen
tytär. Hän tekee aina niinkuin minä määrään."

"Saan siis yhä luottaa apuunne?" kysyi Canler iloisemmalla äänellä.

"Varmasti, aivan varmasti", vakuutti professori Porter.

"Kuinka saatoitte sitä epäillä?"

"Ajattelin lähinnä nuorta Claytonia", vastasi Canler. "Hän on täällä
liehitellyt Janea jo kuukausia. En tiedä välittääkö Jane hänestä,
mutta onhan hänellä komea arvonimi, ja sitäpaitsi hänen sanotaan
isältään perineen melko suuren omaisuuden. Niin ollen ei olisi kumma,
jos hän lopulta voittaisi Janen, jollei..." ja Canler vaikeni.

"Jollei teidän sovi heti päättää, että Jane ja minä menemme
naimisiin", sanoi hän sitten hitaasti ja pontevasti.

"Minä olen jo sanonut Janelle, että se olisi toivottavaa", selitti
professori Porter alakuloisesti, "sillä me emme voi kauemmin pitää
tätä taloa ja elää siten kuin hänen asemansa vaatii".

"Mitä hän vastasi?" kysyi Canler.

"Hän sanoi, ettei hän vielä haluaisi mennä kenenkään kanssa
naimisiin, ja että voisimme asettua Wisconsiniin maatilalle, jonka
hän oli perinyt äidiltään. Se on pieni talo, jonka turvissa voisi
kutakuinkin elää. Vuokraajat ovat jaksaneet sitä pitää, vaikka ovat
lähettäneet Janellekin vuosittain pienen summan. Hänen suunnitelmansa
on, että jo ensi viikon alussa muutamme sinne. Philander ja herra
Clayton ovat jo matkustaneet sinne asioita järjestämään."

"Claytonko matkustanut sinne?" huudahti Canler ilmeisesti
närkästyneenä. "Miksi ei minulle mitään sanottu? Minä olisin
mielelläni käynyt siellä ja pitänyt huolta, ettei mitään olisi
puuttunut."

"Janen mielestä me olemme teille jo liian paljon velkaa, herra
Canler", vastasi professori Porter.

Canler aikoi juuri sanoa jotakin, kun eteisestä kuului askeleita, ja
Jane Porter astui huoneeseen.

"Oh, anteeksi!" huudahti hän pysähtyen kynnykselle. "Luulin sinun
olevan yksin, isä."

"Minä se vain olen, Jane", sanoi Canler, joka oli noussut; "ettekö
halua tulla istumaan seuraamme? Puhuimme juuri teistä."

"Kiitos", vastasi Jane Porter astuen sisään ja istuutuen tuolille,
jonka Canler hänelle tarjosi. "Haluaisin vain sanoa sinulle, isä,
että Tabey tulee huomenna sullomaan kirjoja. Valitse kaikkein
tarpeellisimmat niteet äläkä tahdo koko kirjastoasi Wisconsiniin,
niinkuin aioit viedä ne Afrikkaan."

"Kävikö Tabey täällä?" kysyi professori Porter.

"Kävi, hän lähti juuri. Hän ja Esmeralda istuvat paraikaa keittiön
portailla ja vaihtavat keskenään ajatuksia."

"No no, minun täytyy heti tavata hänet!" huudahti professori.
"Hetkinen vain, lapset..." ja hän kiirehti huoneesta.

Kun hän oli poissa kuuluvilta, kääntyi Canler Jane Porterin puoleen.

"Kuulkaahan nyt Jane", sanoi hän jyrkästi, "kuinka kauan tällaista
jatkuu? Tosin ette ole kieltäytynyt tulemasta vaimokseni, mutta
ette ole suostunutkaan. Minun tekee mieleni hankkia lupatodistus
jo huomenna, niin että voimme mennä naimisiin ennen Wisconsiniin
lähtöänne. Minä en välitä mistään juhlamenoista, ja samalla kannalla
lienette tekin."

Nuori tyttö tunsi kylmän väristyksen, mutta pysyi uljaana.

"Tiedättehän, että isänne haluaa sitä", lisäsi Canler.

"Tiedän."

Tämä vastaus tuli niin hiljaa kuin kuiskaus.

"Ettekö käsitä, herra Canler, että te ostatte minut?" jatkoi hän
sitten kylmästi ja tyynesti. "Ostatte minut muutamilla vaivaisilla
dollareilla. Niin juuri te teette, Robert Canler, ja se oli
mielessänne jo silloin, kun lainasitte isälle rahat uhkarohkeata
seikkailua varten, joka olisi saattanut onnistua ihmeellisen hyvin,
ellei olisi sattunut eräitä salaperäisiä tapauksia. Teille, herra
Canler, se olisi ollut suuri yllätys. Te ette vähääkään uskonut,
että yritys onnistuisi. Olette liian taitava liikemies sellaista
otaksuessanne. Samoin olette liiaksi liikemies lainataksenne rahaa
aarteiden etsimistä varten tai yleensä ilman vakuutta, paitsi
kun teillä on mielessä jokin erikoinen tarkoitus. Te tiesitte,
että jollette vaatisi takuita, voisitte paremmin vedota Porterien
kunniantuntoon, ja että sillä keinoin parhaiten voisitte suostuttaa
minut tulemaan vaimoksenne, vaikkei menettelynne näyttäisi
pakotukselta. Te ette ole ottanut puheeksi niitä rahoja, jotka
lainasitte isälle. Jos asia koskisi ketä tahansa muuta, pitäisin
sitä ylevän ja jalon luonteen merkkinä, mutta te, herra Canler,
tähtäätte kauas. Tunnen teidät paremmin kuin luulettekaan. Tietysti
tulen vaimoksenne ellei muuta keinoa ole, mutta olkaamme myös kerta
kaikkiaan selvillä toisistamme."

Hänen puhuessaan oli Robert Canler vuoroin punastunut ja kalvennut
ja kun Jane Porter lopetti, nousi Canler ja sanoi kyynillisesti
hymyillen:

"Te hämmästytätte minua, Jane. Luulin teillä olevan enemmän
itsehillintää -- enemmän ylpeyttä. Tietysti olette oikeassa. Minä
ostan teidät ja tiesin teidän sen tietävän, mutta otaksuin teidän
mieluummin teeskentelevän, että asian laita olisi toisin. Olisin
luullut, että kunnioituksesta itseänne kohtaan ja Porter-suvun
ylpeydestä olisitte tuntenut kylmiä väristyksiä, jos olisitte edes
itsellenne myöntänyt, että te olette ostettava nainen. Mutta tehkää,
kuten haluatte, arvoisa neiti", lisäsi hän kevyesti. "Minä ostan
teidät enkä muusta välitä."

Sanaa sanomatta tyttö kääntyi ja lähti huoneesta.

Jane Porter ei ollut vielä naimisissa, kun hän isänsä ja Esmeraldan
kanssa matkusti pienelle maatilalleen Wisconsiniin, ja kun hän junan
lähtiessä kylmästi hyvästeli Robert Canleria, lupasi tämä viikon tai
parin kuluttua saapua heidän luokseen.

Pääteasemalla olivat Clayton ja herra Philander heitä vastassa,
ja edellisen valtava matka-auto lähti kiidättämään heitä tiheiden
metsien halki pientä maataloa kohti, jossa tyttö ei ollut käynyt
lapsuutensa päivistä asti.

Päärakennuksessa, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä vuokraajan
asunnosta, oli tehty suuria muutoksia niinä kolmena viikkona, joina
Clayton ja herra Philander olivat siellä oleskelleet. Edellinen oli
lähimmästä kaupungista tuottanut kokonaisen armeijan kirvesmiehiä,
muurareita, putkityömiehiä ja maalareita, niin että entinen
ränsistynyt maja oli muuttunut sieväksi kaksikerroksiseksi taloksi,
jossa oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet.

"Mutta, herra Clayton, mitä te olette tehnyt?" huudahti Jane Porter
sydän kurkussa, sillä hän näki heti, että tällainen korjaustyö oli
vaatinut suunnattomia kuluja.

"Hiljaa!" varoitti Clayton. "Älkää antako isänne mitään huomata.
Ellette puhu hänelle siitä, ei hän näe muutoksia. Minä en sietänyt
sitä ajatusta, että te joutuisitte asumaan niin kurjassa talossa kuin
tämä oli herra Philanderin ja minun tullessamme tänne. Oikeastaan
haluaisin tehdä paljon enemmän, Jane... Älkää siis hänen vuoksensa
puhuko asiasta mitään."

"Mutta tiedättehän, ettemme voi tätä korvata", väitti tyttö. "Miksi
haluatte saattaa minut niin hirveään kiitollisuudenvelkaan?"

"Älkää niin sanoko, Jane", vastasi Clayton alakuloisesti. "Jos asia
olisi koskenut vain teitä, niin en olisi tähän ryhtynyt, sillä alusta
saakka tiesin, että se vain loukkaisi teitä; mutta minusta oli
niin kiusallista kuvitella, että vanhan professorin täytyisi asua
sellaisessa pesässä... Voittehan uskoa minua ja suoda minulle tämän
pikku ilon..."

"Uskon teitä, herra Clayton", sanoi tyttö, "sillä minä tiedän, että
te olette kyllin ylväsmielinen tehdäksenne tämän vain isäni vuoksi...
Voi, Cecil, tahtoisin palkita sen teille sillä tavalla kuin te
ansaitsette ja ehkä haluatte."

"Miksi ette siis tee niin, Jane?"

"Minä rakastan toista."

"Canleria?"

"En."

"Mutta tehän menette hänen kanssaan naimisiin. Niin hän ainakin sanoi
ennen lähtöäni Baltimoresta."

Tyttö vavahti tuskaisesti.

"Minä en rakasta häntä."

"Rahojenko vuoksi te siis, Jane..."

Jane Porter nyökkäsi.

"Olenko minä Canleria niin paljon huonompi? Minulla on rahaa
kylliksi, paljon enemmänkin kuin koskaan tarvitsen", sanoi Clayton
katkerasti.

"Minä en rakasta teitä, Cecil", selitti tyttö, "mutta kunnioitan
teitä. Jos minun on pakko tehdä naimakauppa ilman rakkautta, teen
sen mieluummin sellaisen miehen kanssa, jota jo nyt halveksin. Sillä
minun täytyy inhota sitä miestä, jolle myyn itseni ilman rakkautta,
olkoon hän kuka tahansa... Teistä tulee paljon onnellisempi ilman
minua, kun saatte pitää kunnioitukseni ja ystävyyteni, kuin minun
kanssani, ellei ole rakkautta."

Clayton ei enää kajonnut tähän arkaan asiaan, mutta jos nuori mies
on koskaan hautonut murha-aikeita sydämessään, niin varmasti niitä
oli William Cecil Claytonilla, loordi Greystokella, kun Robert Canler
viikkoa myöhemmin kuusisylinterisellä autollaan saapui sinne.

Kului viikko, tapauksista köyhä, mutta synkkä viikko, joka vaivasi
kaikkia pienen maatilan asukkaita. Canler pysyi vaatimuksessaan, että
Janen piti heti tulla hänen vaimokseen. Vihdoin Jane suostui vain
päästäkseen kuulemasta hänen jatkuvaa ilkeätä nalkutustaan samasta
asiasta. Sovittiin, että Canler seuraavana päivänä ajaisi kaupunkiin
noutamaan aviolupatodistusta ja pappia.

Clayton olisi halunnut lähteä heti, kun tämä uutinen hänelle
kerrottiin, mutta Janen toivoton katse pidätti häntä. Jotakin voisi
vielä sattua, koetti hän lohdutella itseään. Ja sydämessään hän
tiesi, että tarvittiin vain rahtunen lisää, jolloin hänen vihansa
Canleriin voisi kiihtyä verenhimoksi.

Varhain seuraavana aamuna Canler lähti kaupunkiin.

Idässä saattoi metsän yllä nähdä savupilven, sillä jo viikkokauden
oli metsäpalo raivonnut jokseenkin lähellä, mutta kun tuuli yhä
pysytteli lännessä, ei heitä uhannut mikään vaara.

Puolenpäivän tienoissa Jane Porter meni kävelemään. Hän ei tahtonut
Claytonia seuraansa, vaan halusi olla yksin, sanoi hän, ja Clayton
mukautui hänen toivomukseensa.

Kotona istuivat professori Porter ja herra Philander vilkkaasti
keskustelemassa jostakin tärkeästä tieteellisestä kysymyksestä.
Esmeralda torkkui keittiössä, ja Clayton, joka vielä oli väsynyt
unettoman yön jälkeen, oli heittäytynyt arkihuoneen sohvalle ja
vaipui pian levottomaan horrokseen.

Idässä nousivat mustat savupilvet korkeammalle taivasta kohti. Äkkiä
ne alkoivat pyöriä ja sitten nopeasti ajautua länteen päin. Yhä
sakeampina ne tulivat. Vuokraajan väki oli poissa kotoa, sillä nyt
oli kaupungissa markkinapäivä, eikä kukaan ollut näkemässä tulen
lähestymistä.

Pian olivat liekit levinneet etelään ja siten katkaisseet Canlerilta
paluutien. Tuulen henki vei nyt metsäpaloa pohjoiseen, sitten muuttui
tuulen suunta, ja liekit pysyivät melkein alallaan, ikäänkuin
näkymättömän käden pidättäminä.

Äkkiä ilmestyi koillisesta musta auto kiitäen hurjaa vauhtia pitkin
tietä.

Nytkähtäen se seisahtui rakennuksen eteen, ja siitä hypähti
mustatukkainen jättiläinen, joka heti ryntäsi sisälle. Sohvalla
makasi Clayton. Mies pysähtyi hämmästyneenä, mutta seuraavassa
tuokiossa hän kumartui nukkuvan puoleen ja ravisti tätä olkapäästä,
huutaen:

"Herätkää, Clayton! Hullujako te kaikki olette täällä? Ettekö tiedä,
että tulipalo on jo melkein saartanut teidät! Missä on neiti Porter?"

Clayton kavahti pystyyn. Hän ei tuntenut vierasta, mutta ymmärsi
hänen sanansa ja syöksyi ulos kuistille.

"Hitto vie!" huusi hän ja ryntäsi takaisin sisään. "Jane Jane! Missä
te olette?"

Kohta tulivat paikalle Esmeralda, professori Porter ja herra
Philander.

"Missä neiti Jane on?" kovisti Clayton, tarttui Esmeraldan hartiaan
ja ravisti vimmatusti.

"Oi, laupias taivas; massa Clayton, neiti meni kävelemään."

"Eikä hän ole vielä palannut?" Ja vastausta odottamatta Clayton
juoksi pihalle, jonne toisetkin häntä seurasivat.

"Minne päin hän lähti?" huusi mustatukkainen jättiläinen Esmeraldalle.

"Tuonne päin", ruikutti pelästynyt neekerinainen, osoittaen etelään,
missä valtava tulimeri kohisi sulkien näköalan.

"Ottakaa kaikki nämä ihmiset toiseen autoon, jonka näin tänne
tullessani talon edessä, ja ajakaa sitten pohjoista kohti niin pian
kuin pääsette", komensi vieras Claytonia. "Oma autoni saa jäädä
tänne. Jos löydän neiti Porterin, on se hyvään tarpeeseen. Muussa
tapauksessa sitä ei tarvitse kukaan. No, tehkää nyt, kuten sanoin",
lisäsi hän, kun Clayton epäröi.

Sitten he näkivät notkean olennon kiiruhtavan peltojen yli
luoteeseen, missä metsä ei vielä ollut syttynyt, ja jokainen heistä
tunsi, että suuri taakka oli nostettu heidän hartioiltaan. Heissä
oli äkkiä herännyt omituinen luottamus outoon mieheen, niin että he
uskoivat juuri hänen voivan pelastaa Jane Porterin, jos se muuten
enää olisi mahdollista.

"Kuka se oli?" kysyi professori Porter.

"En tiedä", vastasi Clayton. "Hän kutsui minua nimeltä ja näytti
tuntevan Janen. Esmeraldankin nimen hän tiesi."

"Hänessä oli jotakin hämmästyttävän tuttua", sanoi herra Philander,
"ja kuitenkin voin vannoa, etten ole häntä koskaan ennen nähnyt".

"No no!" huomautti professori Porter. "Tuiki merkillistä? Minäkään en
käsitä, kuka hän on, mutta sittenkin tunnen Janen olevan turvassa,
kun tämä vieras on lähtenyt häntä etsimään."

"Ihmeellistä se on, professori", sanoi Clayton miettivästi, "minussa
on sama tunne. Mutta riennetään nyt, meidän täytyy pelastaa itsemme
täältä, tai muutoin meiltä on tie tukossa..."

Ja koko seurue kiirehti Claytonin autoa kohti. --

Kun Jane Porter kääntyi lähteäkseen kotiin, kävi hän levottomaksi
huomatessaan kuinka lähelle metsäpalon savu näytti jo tulleen. Hän
joudutti askeliaan, ja hänen levottomuutensa kiihtyi kauhuksi, kun
hän näki, että liekit raivasivat itselleen tietä hänen ja maatalon
väliin.

Vihdoin hänen oli pakko tunkeutua tiheään vesakkoon, ja hän koetti
nyt kaartaa länteen päin, välttääkseen liekkejä. Pian hän kuitenkin
huomasi yrityksensä turhaksi, ja silloin hänen ainoa toivonsa oli
päästä takaisin maantielle ja sitten juosta henkensä kaupalla etelään
kaupunkia kohti.

Mutta niiden parinkymmenen minuutin aikana, jotka hän tarvitsi
ehtiäkseen tielle, oli tuli jo katkaissut häneltä paluun, kuten äsken
oli estänyt häntä menemästä eteenpäin.

Kun hän oli vähän aikaa juossut pitkin tietä, selvisi hänelle
hirvittävä totuus: hänen edessään oli toinen tuliseinä. Pääpalosta
oli näet kieleke lähtenyt puolisen kilometriä etelään ja vallannut
tien.

Jane Porter tiesi, että oli turhaa koettaa uudestaan päästä metsän
läpi. Olihan hän jo kerran koettanut, mutta epäonnistunut. Nyt
hän käsitti, että muutamien minuuttien kuluttua pohjoisesta ja
etelästä riehuvat palot yhtyisivät tulimereksi, joka ympäröisi hänet
täydellisesti.

Tyynesti hän polvistui maantien tomuun ja rukoili, että Jumala
antaisi hänelle voimaa urheasti alistua hirveään kohtaloon ja
pelastaisi hänen isänsä ja ystävänsä kuolemasta. Itselleen hän ei
enää voinut rukoilla pelastusta, sillä hän tiesi, ettei ollut toivon
hiventäkään. Nyt ei enää mikään voisi häntä auttaa.

Mutta äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan metsästä.

"Jane! Jane Porter!"

Se kuului kovaa ja selvästi, mutta ääni oli outo ja merkillinen.

"Täällä minä olen!" huusi hän vastaukseksi. "Täällä! Maantiellä!"

Silloin hän näki puiden oksia pitkin kiitävän olennon, joka tuli
nopeasti kuin tuulispää.

Savupilvi painui yhä heitä vastaan, eikä hän enää voinut nähdä
miestä, joka kiiruhti hänen luokseen, mutta kohta hän tunsi väkevän
käden vyötäisillään. Hänet nostettiin ilmaan, ja hän tunsi vain
tuulen puhallusta ja kuuli oksien rasahtelua, kun häntä kuljetettiin
pois.

Sitten hän aukaisi silmänsä. Kaukana allaan hän näki pensaita ja
maata. Ympärillä oli puiden huojuvia latvoja. Puusta puuhun heitteli
itseään se jättiläinen, joka häntä kantoi, ja tytöstä tuntui, että
hän sai uudestaan kokea seikkailunsa kaukaisen Afrikan viidakossa.

Oi, jospa häntä kantamassa olisi sama mies kuin silloin! Mutta
sehän oli mahdotonta... Ja kuitenkin...! Kuka muu koko maailmassa
voisi olla näin jäntevä ja ketterä! Salavihkaa hän katsahti miehen
kasvoihin ja huudahti pelästyneenä: sehän on hän!

"Minun sankarini!" mutisi hän. "Ei, se on vain hourailua ennen
kuolemaani."

Hän lienee puhunut ääneensä, sillä niitä silmiä, jotka häntä
tähystivät, kirkasti hymyily.

"Niin juuri, teidän sankarinne, Jane Porter. Villi mies on nyt tullut
viidakosta etsimään vaimoaan -- sitä naista, joka karkasi hänen
luotansa", lisäsi hän melkein tuimasti.

"Minä en karannut", kuiskasi Jane. "Mutta täytyihän minun lähteä
toisten mukana, kun teitä oli odotettu kokonainen viikko."

Nyt he olivat päässeet palopaikalta toiselle puolelle, missä oli
aukea kohta maatalon edessä. Rinnatusten he kävelivät rakennusta
kohti. Tuuli oli jälleen kääntynyt, ja kulovalkea palasi
lähtökohtaansa. Jos tätä kestäisi vielä tunnin, niin koko palo
sammuisi itsestään.

"Miksi te ette tullut takaisin?" kysyi Jane Porter.

"Piti hoitaa D'Arnotia. Hän oli pahasti haavoittunut."

"Ah, sen minä kyllä arvasin!" huudahti tyttö. "Kaikki sanoivat, että
te olitte lähtenyt mustien luo -- että te kuuluitte samaan joukkoon."

Mies nauroi. "Mutta ette suinkaan te sitä uskonut, Jane?"

"En... mutta mikä teidän nimenne on?"

"Nimeni oli Apinain Tarzan, kun ensin jouduitte minut tuntemaan",
vastasi toinen.

"Apinain Tarzan!" huudahti tyttö. "Ja teidänkö siis oli se kirje,
johon lähtiessäni vastasin?"

"Minun. Kenen kirjeeksi sitä muuten luulitte?"

"Sitä en tiennyt, mutta siitä vain olin varma, ettei se tullut
teiltä, sillä Apinain Tarzan oli kirjoittanut englanniksi, mutta
tehän ette ymmärtänyt sanaakaan mitään kieltä."

Taas Tarzan naurahti.

"Se on pitkä historia, mutta minä sen kuitenkin kirjoitin, kun en
osannut puhua. Ja nyt D'Arnot on vielä pahentanut asiaa opettaen
minulle ranskaa englannin sijasta... Mutta lähdetään nyt", lisäsi
hän. "Hypätkää minun autooni. Koetetaan saada kiinni isänne ja
toiset. Heillä ei ole kovin pitkää etumatkaa."

Heidän ajaessaan maantietä pitkin Tarzan sanoi:

"Kirjeessänne sanoitte rakastavanne toista miestä -- minuako te siis
sillä tarkoititte?"

"Ehkä niin", vastasi tyttö kiertelemättä.

"Mutta Baltimoressa -- oh, kuinka olenkaan teitä etsinyt --
kerrottiin, että te luultavasti jo olitte naimisissa. Joku
Canler-niminen mies kuuluu lähteneen tänne viettämään häitä teidän
kanssanne. Onko se totta?"

"On".

"Rakastatteko häntä?"

"En."

"Rakastatteko minua?"

Tyttö kätki kasvot käsiinsä.

"Minä olen antanut toiselle lupaukseni. Minä en voi vastata teille,
Tarzan", nyyhkytti hän.

"Te olette jo vastannut. Mutta kertokaa nyt, miksi menette naimisiin
miehen kanssa, jota ette rakasta?"

"Isäni on hänelle velkaa."

Äkkiä muistui Tarzanin mieleen hänen lukemansa kirje -- sekä Robert
Canlerin nimi ja kaikki vihjailtu pula, jota hän ei silloin ollut
kyennyt ymmärtämään. Hän hymyili.

"Jollei isänne olisi menettänyt aarrettaan, niin ettekö siis
tuntisikaan itseänne velvolliseksi pitämään sille Canlerille
antamaanne lupausta?"

"Minä voisin pyytää häntä vapauttamaan minut siitä."

"Entä jos hän kieltäytyisi?"

"Minun lupaukseni on lupaus."

Tarzan oli hetkisen ääneti. Auto vieri eteenpäin huimaavaa vauhtia
epätasaisella tiellä, sillä tuli leimusi uhkaavasti heidän oikealla
puolellaan, ja jos tuuli taas olisi kääntynyt, olisi se saattanut
pyyhkäistä lieskan edellään hurjassa raivossa ainoan pakotien yli.
Vihdoin he olivat päässeet vaarallisen kohdan ohi, ja Tarzan hiljensi
vauhtia.

"Entä jos minä kysyisin häneltä?" uskalsi hän ehdottaa.

"Hän tuskin suostuisi vieraan pyyntöön", vastasi tyttö, "varsinkaan
sellaisen, joka haluaisi minua itselleen."

"Terkoz toki sai väistyä", sanoi Tarzan synkästi.

Jane Porteria puistatti, ja hän vilkaisi pelokkaasti jättimäiseen
olentoon.

"Täällä emme ole afrikkalaisessa viidakossa", virkkoi hän; "te ette
ole enää mikään villi eläin. Olette herrasmies, eivätkä sellaiset
kylmäverisesti tee murhaa."

"Sydämeltäni olen vielä villi eläin", vastasi toinen ikäänkuin
itsekseen. Jälleen he olivat hetkisen vaiti.

"Jane Porter", sanoi mies vihdoin, "jos olisitte vapaa, niin
suostuisitteko kanssani avioliittoon?"

Jane yritti koota ajatuksiaan. Mitä hän tiesi tästä oudosta miehestä,
joka istui hänen vieressään? Mitä hän itse tiesi itsestään? Kuka hän
oli? Ketkä olivat hänen vanhempansa?

"Te ette vastaa", sanoi Tarzan. "Pelkäättekö loukkaavanne minua?"

"En tiedä, mitä vastaisin", lausui Jane Porter alakuloisesti. "En
käsitä omaa mieltäni."

"Ettekö siis rakasta minua?" kysyi mies tasaisella äänellä.

"Älkää kysykö minulta. Tulette onnellisemmaksi ilman minua. Teitä
ei ole koskaan aiottu yhteiskunnan muodollisiin rajoituksiin ja
sovinnaisuuksien pakkopaitaan -- sivistynyt elämä väsyttäisi teitä,
ja pian alkaisitte ikävöidä takaisin vapauteenne, elämään, johon minä
olen yhtä täydellisesti soveltumaton kuin te olette meikäläiseen."

"Luulen ymmärtäväni teitä, sillä mieluummin toivon näkeväni teidät
onnellisena kuin itse siksi tulevani... Käsitän nyt, että te ette
voisi tulla onnelliseksi -- apinan kanssa."

Hänen äänessään värähti juuri hiukkasen katkeruutta.

"Älkää, älkää sanoko niin", moitti tyttö. "Te ette käsitä."

Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kiidätti äkillinen tienmutka heidät
pienen kylän keskelle. Heidän edessään oli Claytonin auto hänen
tuomansa seurueen ympäröimänä.




KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Loppu


Heidän nähdessään Jane Porterin, kuului helpotuksen ja riemun
huudahduksia kaikkien huulilta ja kun Tarzanin auto pysähtyi toisen
viereen, kaappasi professori Porter tyttärensä syliinsä.

Ensi hetkellä ei kukaan huomannut Tarzania, joka istui ääneti
paikallaan. Clayton oli ensimmäinen, joka tuli häntä ajatelleeksi.
Hän kääntyi ja ojensi Tarzanille kätensä.

"Kuinka voimme teitä kiittää", huudahti hän. "Te olette pelastanut
meidät kaikki. -- Maatilalla mainitsitte minua nimeltäni, mutta
minä en voi muistaa teidän nimeänne, vaikka teissä on jotakin
varsin tutunomaista... ikäänkuin olisin hyvin tuntenut teidät aivan
toisenlaisissa olosuhteissa kauan sitten."

"Olette ihan oikeassa, monsieur Clayton", sanoi hän ranskaksi.
"Suonette anteeksi, etten haasta teille englanninkieltä. Opettelen
sitä parhaillaan, ja vaikka sitä aika hyvin ymmärrän, puhun varsin
kehnosti."

"Mutta kuka te olette?" tiukkasi Clayton kääntäen hänkin puheen
ranskaksi.

"Apinain Tarzan."

Clayton hätkähti kummastuksesta.

"Totisesti!" huudahti hän. "Niinhän olettekin."

Professori Porter ja herra Philander riensivät nyt kiittämään
hekin ja ilmaisemaan kummastuksensa ja ilonsa, tavatessaan
viidakkoystävänsä näin kaukana villistä kotiseudustaan. Seurue astui
sitten pieneen vaatimattomaan ravintolaan, jossa Clayton heti tilasi
ruokaa ja virvokkeita.

He istuivat vähäisessä ummehtuneessa tarjoiluhuoneessa, kun
lähestyvän auton torven törähdys kuului etäältä heidän korviinsa.
Herra Philander, joka istui ikkunan luona, vilkaisi ulos, kun
ajopelit suhahtivat näkyviin ja lopuksi pysähtyivät toisten autojen
viereen.

"Hyvänen aika", huudahti Philander, jonka äänessä oli rahtunen
äreyttä. "Siellä tuli herra Canler. Olin toivonut, hm... ajatellut
tai, hm... onpa oikein hyvä, ettei hän joutunut tulen alle", lopetti
hän kömpelösti.

"No, no, herra Philander!" varoitti professori Porter. "No, no! Olen
usein kehoittanut oppilaitani laskemaan kymmeneen, ennenkuin puhuvat.
Teidän asemassanne, herra Philander, laskisin ainakin tuhanteen ja
olisin sitten visusti vaiti."

"Niin kyllä", myönsi Philander. "Mutta mikä mustamekko hänellä on
mukanaan?"

Jane Porter kalpeni. Clayton liikahti levottomasti tuolillaan.
Professori otti hermostuneesti silmälasinsa ja hengähti niihin, mutta
pani ne pyyhkäisemättä takaisin nenälleen.

Kaikkialla läsnäoleva Esmeralda murahti.

Ainoastaan Tarzan ei käsittänyt.

Samassa ryntäsi Robert Canler huoneeseen.

"Jumalan kiitos!" huudahti hän. "Pelkäsin pahinta, kunnes näin
autonne, Clayton. Minun oli pakko kääntyä eteläisellä tiellä ja
palata kaupunkiin, josta sitten suuntasin itään päin tälle tielle.
Luulin, ettemme koskaan saavuttaisi maatilaa."

Kukaan ei näkynyt suuresti innostuvan. Tarzan silmäili Robert
Canleria niinkuin Sabor silmäilee saalistaan.

Jane Porter vilkaisi häneen ja yskähti hermostuneesti.

"Herra Canler", sanoi hän, "tämä on monsieur Tarzan, vanha tuttava".

Canler kääntyi ja ojensi kätensä. Tarzan nousi ja kumarsi niinkuin
vain D'Arnot oli voinut hänelle opettaa, mutta ei näkynyt havaitsevan
Canlerin kättä. Canler taas ei ollut tätä laiminlyöntiä huomaavinaan.

"Saan esitellä pastori Tousleyn, Jane", sanoi Canler kääntyen
pappismieheen. "Herra Tousley -- neiti Porter."

"Voimme vihityttää itsemme heti", sanoi Canler. "Sitten meidän sopii
ajaa kaupunkiin ja lähteä keskiyön junalla."

Tarzan käsitti suunnitelman. Hän katseli puoliksi suljetuilla
silmillään Jane Porteria, mutta ei hievahtanut.

Neitonen epäröitsi. Huoneessa olijat tunsivat hermostunutta
jännitystä, ja kaikki olivat ääneti.

"Emmekö voisi odottaa muutamia päiviä?" kysyi Jane. "Olen aivan
lamaantunut. Tänään olen kokenut niin paljon."

Canler tunsi jokaisen läsnäolijan vihamieliset ajatukset. Häntä
suututti.

"Olemme odottaneet niin kauan kuin aioin odottaa", sanoi hän
epäkohteliaasti. "Sinä lupasit tulla vaimokseni. En halua enempää
ilveilyä. Olen hankkinut lupakirjan ja tässä on pappi. Tulkaa, herra
Tousley; tule, Jane. Täällä on kylliksi todistajiakin -- enemmän
kuin tarpeeksi", lisäsi hän epämiellyttävään sävyyn, ja tarttuen
Jane Porterin käsivarteen alkoi taluttaa neitosta virkatoimitukseen
valmistuvan pastorin luo. Mutta tuskin hän oli astunut askeleenkaan
ennenkuin teräksenluja koura puristi häntä käsivarresta. Toinen käsi
iskeytyi hänen kurkkuunsa, ja nyt ravisteltiin häntä ilmassa kuin
kissa ravistelee hiirtä.

Jane Porter kääntyi kauhistuneena Tarzania kohti. Ja vilkaistessaan
miehen kasvoihin hän näki taas helakanpunaisen juovan tämän otsalla.

Jane tiesi, että hänen villissä sydämessään kuohui murhan halu, ja
kauhusta huudahtaen hän ryntäsi esiin apinaihmistä taltuttamaan.
Mutta hänen pelkonsa kohdistui pikemmin Tarzaniin kuin Canleriin,
sillä hän tiesi, kuinka ankaraan rangaistukseen oikeus tuomitsee
miestaposta.

Ennenkuin hän ehti heidän luokseen, oli kuitenkin jo Clayton
hypähtänyt Tarzanin viereen ja yritti kiskoa Canleria hänen
kynsistään. Mahtavan käsivarren yhdellä ainoalla pyyhkäisyllä
sinkautettiin englantilainen huoneen toiselle puolelle; mutta silloin
Jane Porter laski oikean kätensä lujasti Tarzanin ranteelle ja
katsahti häntä silmiin.

"Minun tähteni", pyysi hän.

Puristus Canlerin kurkussa hölleni.

Tarzan loi katseensa kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänen
edessään. "Haluatteko, että tämä saa elää?" kysyi jättiläinen
kummastuneena.

"En tahdo, että hän kuolee teidän kätenne kautta, ystäväni", vastasi
tyttö. "En soisi teistä tulevan murhaajaa."

Tarzan irroitti kätensä Canlerin kurkusta.

"Vapautettako neidin hänen lupauksestaan?" kysyi hän. "Se on henkenne
hinta."

Hengästynyt Canler nyökkäsi.

"Lähdettekö tiehenne ettekä koskaan enää hätyyttele?"

Taaskin nyökkäsi mies päällänsä, ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet,
häntä niin läheltä uhanneen kuoleman pelosta.

Tarzan päästi hänet, ja Canler horjui ovea kohti. Siinä tuokiossa
hän oli mennyt ja kauhun valtaama pappismies hänen mukanaan. Tarzan
kääntyi Jane Porterin puoleen.

"Saanko puhutella teitä hetkisen kahdenkesken?" kysyi hän. Tyttö
nyökkäsi ja lähti kävelemään pienen ravintolan ahtaalle kuistille
vievää ovea kohti. Hän astui ulos Tarzania odottamaan eikä kuullut
senjälkeen seuraavaa keskustelua.

"Odottakaahan", huudahti professori Porter, kun Tarzan oli
astumaisillaan perässä. Professorin olivat äskeisten minuuttien
nopeat tapaukset aivan ällistyttäneet.

"Ennenkuin jatkamme, hyvä herra, haluaisin selitystä siitä, mitä
vastikään tapahtui. Millä oikeudella puutuitte tyttäreni ja herra
Canlerin välisiin suhteisiin? Olin luvannut hänelle tytön käden, ja
omasta mieltymyksestämme tai vastenmielisyydestämme riippumatta on se
lupaus pidettävä."

"Minä sekaannuin siksi, professori Porter", vastasi Tarzan, "että
tyttärenne ei rakasta herra Canleria -- ei halua mennä hänen kanssaan
naimisiin. Se tieto riittää minulle."

"Ette käsitä, mitä te olette tehnyt", sanoi professori. "Nyt hän
varmaankin kieltäytyy tyttöä ottamasta."

"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi Tarzan pontevasti. "Eikä teidän
ylpeytennekään tästä kärsi, professori Porter", lisäsi hän, "sillä
te kykenette heti kotiin päästyänne maksamaan kaikki velkanne tuolle
Canlerille".

"No... no, herra!" huudahti professori Porter. "Mitä tarkoitatte?"

"Aarteenne on löydetty", selitti Tarzan.

"Mitä -- mitä sanotte?" huudahti professori. "Tehän olette hullu! Se
ei voi olla mahdollista."

"On kuin onkin. Minä itse sen kahmaisin, tietämättä sen arvoa tai
kenelle se kuului. Näin merimiesten kaivavan sen maahan, ja matkivana
apinana täytyi minun penkoa se ylös ja haudata jälleen toisaalle.
Kun D'Arnotilta kuulin, mitä se oli ja kuinka paljon se teille
merkitsi, palasin viidakkoon sitä noutamaan. Se oli ollut syynä niin
paljoon rikollisuuteen, kärsimyksiin ja suruun, että D'Arnotista
oli parasta olla yrittämättä tuoda itse aarretta tänne, kuten olin
aikonut. Ja niinpä olen tuonut sen sijaan maksuosoituksen. Tässä se
on, professori Porter." Tarzan veti taskustaan kotelon ja ojensi sen
kummastuneelle professorille. "Kaksisataaneljäkymmentäyksituhatta
dollaria. Asiantuntijat arvioitsivat aarteen mitä huolellisemmin,
mutta jotta teillä ei olisi mitään epäilyksen syytä, osti D'Arnot sen
itse ja säilyttää sitä siltä varalta, että mieluummin tahtoisitte
aarteen kuin rahat."

"Jo ennenkin suuren kiitollisuudenvelkamme lisäksi, sir", virkkoi
professori Porter vapisevalla äänellä, "tulee nyt tämä kaikkein
suurin palvelus. Olette auttanut minut pelastamaan kunniani."

Clayton, joka oli lähtenyt huoneesta hetkistä myöhemmin kuin Canler,
palasi nyt.

"Anteeksi, että häiritsen", sanoi hän, "mutta minusta olisi parasta
yrittää päästä kaupunkiin ennen pimeää ja matkustaa pois tästä
metsäseudusta ensimmäisellä junalla. Eräs kyläläinen ratsasti tästä
vastikään ohi ja kertoi minulle, että valkea on hitaasti levenemässä
tänne päin."

Hänen tiedonantonsa kesytti keskustelun, ja koko seurue lähti
odottavien ajoneuvojen luo.

Clayton, Jane Porter, professori ja Esmeralda istuivat ensinmainitun
autossa, kun taas Tarzan kutsui herra Philanderin omaansa.

"Hyvänen aika!" huudahti herra Philander, kun auto läksi liikkeelle
Claytonin ajopelien perästä. "Ken olisi voinut aavistaa, että
tämä olisi mahdollista! Silloin kun teidät viimeksi näin, olitte
todellinen villi, joka hypiskeli troopillisen Afrikan aarniometsän
tiheikössä. Ja nyt kyyditsette minua Wisconsin maantiellä
ranskalaisessa autossa. Hyvänen aika! Tämä vasta on kummallista!"

"Niin", vastasi Tarzan ja jatkoi oltuaan hetkisen vaiti: "Herra
Philander, muistatteko mitään yksityiskohtia niistä kolmesta
luurangosta, jotka löydettiin majastani afrikkalaisen viidakon
ääreltä ja sittemmin haudattiin?"

"Muistan asian varsin selvästi, herra Tarzan", vastasi Philander.

"Oliko missään noista luurangoista mitään omituista?"

Philander tarkasti uteliaasti Tarzania.

"Miksi kysytte?"

"Asia on minulle varsin tärkeä", sanoi Tarzan. "Vastauksenne voi
luoda valoa salaisuuteen. Eikä se ainakaan voi tehdä pahempaa kuin
jättää sen edelleenkin salaperäisyyden verhoon. Olen viimekuluneina
kahtena kuukautena yrittänyt päästä eräänlaiseen ratkaisuun noiden
luurankojen suhteen, ja toivon teidän vastaavan kysymykseeni parhaan
ymmärryksenne mukaan: Olivatko hautaamanne kolme luurankoa kaikki
ihmisten luurankoja?"

"Eivät", virkkoi Philander. "Pienin niistä, se, jonka löysimme
kehdosta, oli ihmisapinan."

"Kiitos", sanoi Tarzan.

Edellä ajavassa autossa Jane Porter taisteli hurjasti omien
ristiriitaisten ajatustensa kanssa. Hän ymmärsi, miksi Tarzan oli
pyytänyt häntä hiukan puhutella, ja hän tiesi, että hänen täytyi
lähimmässä tulevaisuudessa antaa hänelle ratkaiseva vastauksensa.
Tarzan ei ollut niitä miehiä, joille saattoi kieroilla, ja juuri
se miete sai Janen harkitsemaan, eikö hän todellisuudessa pelännyt
jättiläistä.

Hän käsitti sen lumouksen, joka hänet oli vallannut etäisessä
viidakossa, mutta arkisessa Wisconsinissa ei tuntunut samanlaista
tenhoa. Eikä moitteeton ranskalainen tehonnut yhtä voimakkaasti hänen
naiselliseen perusvaistoonsa kuin roteva metsän jumala.

Rakastiko hän Tarzania? Hän ei sitä tiennyt -- tällä haavaa. Hän
vilkaisi salavihkaa Claytoniin. Eikö siinä ollut mies, joka oli
kasvatettu samassa yhteiskunnallisessa koulussa kuin hänkin -- mies,
jonka asema ja sivistys olivat sellaisia kuin häntä oli opetettu
pitämään hyvän toveruuden ensimmäisenä ehtona?

Eikö hänen arvostelukykynsä osoittanut hänelle tätä nuorta
englantilaista aatelismiestä, jonka rakkauden hän tiesi olevan sitä
lajia kuin sivistynyt nainen vaatisi. Eikö Clayton ollut kaiken
järjen nimessä sopiva puoliso hänen kaltaiselleen?

Voisiko hän rakastaa Claytonia? Miksipä ei! Jane Porter ei ollut
luonnostaan kylmästi laskeva, mutta kasvatus, ympäristö ja
perinnäisyys olivat yhteisvoimin opettaneet hänet harkitsemaan
sydämenkin asioissa.

Että tuon nuoren jättiläisen voima oli hänet tenhonnut kaukaisessa
Afrikan metsässä, kun hän tunsi noiden varikkojen käsivarsien
puristuksen, ja nyt taas tänään Wisconsinin metsissä, näytti hänestä
johtuvan vain tilapäisesti palautuvasta sielullisesta alkuvaistosta
-- alkuaikojen miehen vetoamisesta hänen luonteessaan piilevään
alkuaikojen naiseen.

Jos Tarzan ei häneen enää milloinkaan koskisi, -- niin hän tuumi, --
ei hän enää koskaan tuntisi kiintymystä tuota miestä kohtaan. Hän
ei siis ollut häntä rakastanutkaan. Se oli ollut pelkkä ohimenevä
hullaannus, kiihtymyksen ja ruumiillisen kosketuksen tuottama.
Kiihtymys ei aina kirpaisisi heidän tulevia suhteitaan, jos hän
menisi Tarzanin kanssa naimisiin, ja tuttavallisuus tylsistyttäisi
kosketuksen tehon.

Hän katsahti taaskin Claytonin. Tämä oli hyvin komea ja herrasmies
kiireestä kantapäähän. Sellaisesta aviomiehestä hänen sopisi ylpeillä.

Ja sitten Clayton puhui, -- minuutti aikaisemmin tai minuutti
myöhemmin olisi saattanut merkitä äärettömän paljon kolmen ihmisen
elämässä, mutta sattuma suosi Claytonia ja vihjaisi hänelle otollisen
hetken.

"Nyt olette vapaa, Jane", sanoi hän. "Ettekö anna myöntymystänne --
tahtoisin uhrata koko elämäni tehdäkseni teidät hyvin onnelliseksi."

"Kyllä", kuiskasi tyttö.

Sinä iltana sai Tarzan tilaisuuden puhutella Jane Porteria hetkisen
kahdenkesken aseman pienessä odotussalissa.

"Nyt olette vapaa, Jane", sanoi hän; "ja minä olen saapunut
esihistoriallisen luolaihmisen hämärästä ja kaukaisesta
muinaisuudesta tänne teitä pyytämään... Teidän tähtenne olen tullut
sivistyneeksi mieheksi, teidän tähtenne olen matkustanut yli merien
ja mantereiden, teidän tähtenne haluan olla mitä ikinä vain tahdotte.
Suostutteko kanssani avioliittoon?"

Ensi kertaa Jane tajusi, kuinka syvällinen tuon miehen rakkaus oli --
käsitti, mitä tämä niin lyhyessä ajassa oli vain rakkautensa tähden
saanut aikaan. Kääntäen päänsä hän kätki kasvot käsiinsä.

Mitä hän oli tehnyt? Siksi, että hän pelkäsi taipuvansa tämän
jättiläisen kosintaan, oli hän polttanut sillat takanaan,
aiheettomassa pelossaan, kauheaa erehdystä välttääkseen tehnyt vielä
pahemman.

Ja sitten hän kertoi hänelle kaikki -- kertoi sana sanalta koko
totuuden mitään peittelemättä tai yrittämättä puolustaa erehdystään.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Tarzan. "Olet myöntänyt rakastavasi
minua. Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, mutta minä en tunne
niitä yhteiskunnan siveysohjeita, jotka sinua hallitsevat. Minä
jätän ratkaisun sinulle, sillä sinä tiedät sittenkin parhaiten, mikä
enimmin edistää onneasi."

"Minä en voi ilmoittaa hänelle, Tarzan", sanoi tyttö. "Hänkin
rakastaa minua, ja hän on hyvä mies. En voisi koskaan katsoa sinua
enkä ketään muuta kunnon ihmistä silmiin, jos rikkoisin herra
Claytonille antamani lupauksen. Minun täytyy se pitää -- ja sinun
tulee auttaa minua kantamaan kuormaani, vaikkemme tämän illan jälkeen
enää näkisikään toisiamme."

Toiset astuivat nyt huoneeseen, ja Tarzan kääntyi pientä ikkunaa
kohti.

Mutta hän ei nähnyt mitään ulkona. Sielunsa silmillä hän näki
vihreän, komeiden troopillisten puiden ja kukkien tiheän verkon
tavoin ympäröimän niityn, jonka yläpuolella huojuivat jättiläispuiden
lehvät. Ja ylinnä siinsi päiväntasaajan seutujen kirkas taivas.
Ruohikon keskellä istui pienellä mättäällä nuori nainen, ja hänen
vieressään nuori jättiläinen. He söivät herkullisia hedelmiä,
katselivat toisiaan silmiin ja hymyilivät. He olivat hyvin onnelliset
ja aivan kahden kesken.

Hänet havahdutti näistä unelmista aseman palvelija, joka astui sisään
kysyen, oliko seurueessa joku herra Tarzan.

"Minä olen Tarzan", selitti apinaihminen.

"Tässä on Baltimoresta välitetty sanoma; se on kaapelisähkösanoma
Pariisista."

Tarzan otti kuoren ja repäisi sen auki. Sähkösanoma oli D'Arnotilta
ja kuului:

    Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.

                                                D'Arnot.

Kun Tarzan oli lukenut nuo rivit, tuli Clayton sisälle ja astui käsi
ojennettuna häntä kohti.

Tässä oli mies, jolla oli Tarzanin arvonimi ja Tarzanin tilukset ja
joka pian menisi naimisiin tytön kanssa, jota Tarzan rakasti ja joka
rakasti Tarzania. Sananen Tarzanilta olisi tehnyt suuren muutoksen
tämän miehen elämässä.

Se olisi riistänyt häneltä arvonimet, maat ja kartanot ja -- olisi ne
samalla riistänyt Jane Porterilta.

"Kuulkaahan, veikkonen", huudahti Clayton, "minulla ei ole vielä
ollut tilaisuutta kiittää teitä kaikesta, mitä olette meidän
hyväksemme tehnyt. Näyttää siltä kuin olisitte aina ollut saapuvilla
vaaran uhatessa pelastaaksenne henkemme Afrikassa ja täällä. -- Olen
kovin iloissani, että saavuitte Amerikkaan. Meidän tulee lähemmin
tutustua toisiimme. Useinhan minä teitä ajattelinkin ja ympäristönne
omituisia olosuhteita. Jos saan kysyä, niin huvittaisi minua tietää,
miten hiidessä jouduitte sinne villiin viidakkoon?"

"Minä synnyin siellä", virkkoi Tarzan tyynesti. "Äitini oli apina
eikä hän tietenkään voinut minulle paljoa kertoa Kuka oli isäni, sitä
en ole koskaan saanut tietää."



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZAN, APINAIN KUNINGAS***


******* This file should be named 53984-8.txt or 53984-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/3/9/8/53984


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.