Richard Wagner

By Bruno Nurmi

The Project Gutenberg eBook of Richard Wagner, by Bruno Nurmi

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Richard Wagner

Author: Bruno Nurmi

Release Date: June 16, 2023 [eBook #70990]

Language: Finnish

Credits: Jari Koivisto

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RICHARD WAGNER ***





RICHARD WAGNER

Kirj.

Bruno Nurmi





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.






SISÄLTÖ.

     Alkulause.
  I. Richard Wagnerin elämä.
 II. Richard Wagnerin oopperat.
        Lentävä hollantilainen.
        Tannhäuser.
        Lohengrin.
        Tristan ja Isolde.
        Nibelungin sormus.
           Esinäytös: "Reininaarre"..
            I. ilta: "Valkyria".
           II. ilta: "Siegfried".
          III. ilta: "Jumalten tuho".
       Parsifal.
    Liite.
       Luettelo Wagnerin sävellyksistä.




Alkulause.


Helmikuun 13 p:nä 1883 kiiti kautta koko sivistyneen maailman tieto,
että suuri sävelseppo ja runoilija, saksalaisen musiikkidraaman
varsinainen luoja Richard Wagner oli kuollut Venetsiassa
sydänhalvaukseen. Suuren omintakeisen hengen, musiikkineron,
saksalaisista saksalaisimman, pitkä ja ahkera elämäntyö oli päättynyt.

Tuskinpa on musiikinhistoriassa nimeä, josta on niin ankarasti
kahakoitu kuin Richard Wagnerista. Hänen uudistuksistaan ja
sävellystyyleistään on käyty riitaa pitkät ajat, ja niinkuin
kaikilla suurilla neroilla, jotka keksivät uutta ja luovat, on
hänenkin elämäntyöllään ollut sekä ihailijoita että vastustajia.
Yhä vielä pitänevät paikkansa sanat, että Wagnerin merkitys on
vasta tulevaisuudessa tarkoin hahmoteltavissa. Mutta nykyaikakin
saattaa sentään oivaltaa, mikä on Wagnerin merkitys musiikissa
yleensä ja Saksan musiikissa erikoisesti. Yleismaailmalliseen
musiikkikirjallisuuteen on Richard Wagner tuonut arvokkaita lisiä,
Saksan musiikille hänen antamansa lahjat ovat kerrassaan korvaamattomat.

Allekirjoittaneen mielessä on jo kauan — vuodesta 1916 lähtien —
kytenyt ajatus kansantajuisen Wagner-elämäkerran kirjoittamisesta,
sitäkin suuremmalla syyllä, kun kielellämme ei ennestään ole olemassa
tällaista elämäkertaa. Yleissivistyksellisessä suhteessa kuuluu Richard
Wagner näet niihin merkkimiehiin, jotka ovat antaneet paljon koko
maailmalle ja joitten elämäntyöhön tutustuminen on omiaan kasvattamaan,
rohkaisemaan ja nostattamaan mieltä.

Vajavainen saattaa tämä kuvaus olla monessa suhteessa, sen olen
heti valmis myöntämään. Toivon sen kuitenkin täyttävän aukon
elämäkertakirjallisuudessamme ja siksi olen uskaltanut työhön
ryhtyä. — Teos jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoilee
säveltäjän elämänvaiheita, toinen taas selvittelee oopperoin juonta
ja vaiheita. Tällaisesta aineenjärjestelystä voidaan ehkä olla eri
mieltä. Allekirjoittanut on kuitenkin katsonut tarpeelliseksi tehdä
yhtenäisessä esityksessä selkoa Wagnerin luomista teoksista, tämän
kirjan tarkoitus kun on olla myös oppaana niille, joilla on tilaisuus
näyttämöltä nähdä ja kuulla Wagnerm taidetta. Kun jo edeltäkäsin on
voinut tutustua jonkin musiikkidraaman sisältöön, voi siitä eheämmin
ja kokonaisemmin nauttia. Wagnerin tuotannon musiikillisen arvioinnin
jätän toisten, pätevämpien, tehtäväksi.

Professori Ilmari Krohnille pyydän lausua kiitokseni niistä arvokkaista
neuvoista, joita hän on minulle antanut teosta viimeistellessäni.

Mikkelissä tammik. 17 p:nä 1922.

B. N.






I.

RICHARD WAGNERIN ELÄMÄ.




Eräs pieni ja vaatimaton, tosin kolmikerroksinen talo Leipzigissä
on se paikka, jossa Richard Wagner toukokuun 22 p:nä 1813 ensi
kerran näki päivänvalon yhdeksäntenä ja viimeisenä poliisiaktuario
Carl Friedrich Wilhelm Wagnerin ja tämän puolison Johanna Rosinan,
o.s. Bertz, lapsilaumasta. Richardin isä, joka oli intohimoinen
kirjallisuuden ja näyttämötaiteen ystävä — hän esiintyi itsekin monissa
sen ajan amatöörinäytännöissä! — kuoli puoli vuotta poikansa syntymän
jälkeen. Leski meni v.1815 uusiin naimisiin taidemaalari ja näyttelijä
Ludwig Geyerin kanssa, jolloin tämä sai hartioilleen lesken suuren
lapsiparven, ollen "hellästi huolehtiva ja hyvä isä." Perhe muutti
pian Dresdeniin, jonka hoviteatterissa Geyer oli saanut paikan. Hänen
toivomuksensa oli, että Richardista tulisi taidemaalari — poika oli
nimittäin perin heikkorakenteinen ja sairaloinen, minkä vuoksi Geyer
arveli juuri taidemaalarin uran hänelle sopivimmaksi, — poika ei taas
puolestaan tuntenut minkäänlaista kutsumusta piirustamiseen eikä
maalaamiseen. Teatteri sitävastoin kiinnitti väkevästi hänen mieltään,
ja voi kuvitella hänen onneaan, kun hän sai esiintyä muutamissa
lapsiosissa, m.m. trikoihin puettuna siipiselkäisenä enkelinä eräässä
Saksin kuninkaan kunniaksi esitetyssä tervetuliaisnäytelmässä.

Kuusivuotiaana pääsi Richard maalle. Tarkoituksena oli saada hänelle
reipasta poika- ja tyttöseuraa — mutta tätä maallaoloaikaa kesti vain
vuoden, sillä Geyer sairastui ankarasti ja kuoli. — Richard Wagner oli
taas isätön. Ennen Geyerin kuolemaa oli Richard oppinut soittamaan
pianolla kaksi silloin muodissa ollutta musiikkikappaletta, "Üb'
immer Treu und Redlichkeit" ja "Jungfernkranzs" jotka hän sai soittaa
kasvatusisälleen tautivuoteen viereisessä huoneessa. Muistelmissaan
hän kertoo: "Kuulin hänen silloin heikolla äänellä sanovan äidilleni:
'Onkohan hänellä taipumusta musiikkiin?' Aikaisin aamulla, kun hän
(Geyer) oli kuollut, tuli äiti lasten huoneeseen, sanoi jokaiselle
lapselle jotain, ja virkkoi minulle: 'Sinusta hän aikoi tehdä jotain.'
Wagner muistaa kauan ajatelleensa, että hänestä 'tulee jotain'." Geyer
siis oli huomannut, mihin suuntaan pojan taipumukset vetivät, mutta ei
saanut niitten kehittämisestä huolehtia.

Isällisen huoltajan sai perhe sitten eräästä Geyerin veljestä. Tämä
vei 8-vuotiaan Richardin Eislebeniin, jossa poika sai olla vuoden
päivät. Eisleben näyttää tehneen poikaan voimakkaan vaikutuksen, sillä
hän sanoi eräälle tuttavalleen myöhemmin: "Kaupunki herätti minussa
erikoista mielenkiintoa; tiesin, että suuri Luther oli syntynyt tässä
kaupungissa; hän oli yksi lapsuuteni sankareita." Eislebenistä hän
palasi Dresdeniin, jossa hänet v. 1823 pantiin Kreuz-kouluun, sillä
äiti tahtoi hänestä lukumiestä, koska ei toivonut, että Richardista
tulisi näyttelijä kuten neljästä toisesta sisaruksesta oli tullut.
Kreuz-koulua kävi Richard vuoteen 1827 ja kertoo tästä opiskelustaan:
"Minua pidettiin koulussa hyvänä kirjallisuuspäänä; jo kolmannella
luokalla olin kääntänyt runomittaan Odysseian kaksitoista ensimmäistä
kirjaa." Hänen mieliaineitaan olivat kreikka ja latina, historia
ja mytologia. Mutta antiikin sankarien ja nerojen rinnalla oppi
hän ihailemaan myös William Shakespearea. Voidakseen alkukielellä
tutustua suuren englantilaisen näytelmäneron teoksiin hän ryhtyi
opiskelemaan englanninkieltä. Shakespearea lukiessa heräsi hänessä
myös ajatus suuren murhenäytelmän sepittämisestä. Näytelmän nimeksi
oli aiottu "Leubold". Wagner itse kertoo: "Minä suunnittelin suurta
murhenäytelmää, joka oli suunnilleen yhdistelmä Hamletista ja 'Kuningas
Learista’; suunnitelma oli kerrassaan suurenmoinen: kaksiviidettä
henkilöä kuoli näytelmän kuluessa, ja minä huomasin näytelmää
kirjoittaessani olevani pakotettu antamaan useimpien kuolleitten
palata takaisin haamuina, koska viimeisessä näytöksessä näyttelijät
muuten olisivat olleet tyystin lopussa." Kaksi vuotta tämä näytelmä
askarrutti hänen mieltään. — Erään luokkatoverinsa kuoleman johdosta
kirjoittamastaan runosta hän sai koulussa palkinnon, mikä herätti
12-vuotiaassa pojassa ajatuksen, että hänestä voisi tulla suuri
runoilija.

Vuoden 1827 lopulla muuttaa rouva Wagner-Geyer lapsineen takaisin
Leipzigiin. Siellä Richard vasta tulee huomaamaan oikean kutsumuksensa,
mutta kerrottakoon tässä sitä ennen Dresdenissä saadusta
soitonopetuksesta Wagnerin omilla sanoilla: "Muuan kotiopettaja, joka
opetti minulle Cornelius Neposta, sai tehtäväkseen myös pianonsoiton
opetuksen; tuskin olin ensimmäisistä sormiharjoituksista päässyt,
kun salaa, aluksi ilman nuotteja, opettelin itsekseni soittamaan
'Taika-ampujan' alkusoiton; opettajani kuuli sen kerran ja sanoi, ettei
minusta tule mitään. Hän oli oikeassa, sillä en ole koko elinaikanani
oppinut soittamaan pianoa."

Huomattava merkitys Richard Wagnerin kehityksessä on Carl Maria von
Weberillä, "Taika-ampujan" säveltäjällä, joka v. 1817 oli saapunut
Dresdeniin, italialaisen oopperataiteen tyyssijaan. Weberin ihanteena
oli saksalainen kansallinen ooppera, ja kun "Taika-ampuja", jossa
hän oli osittain toteuttanut ajatuksiaan ja ihanteitaan, esitettiin
näyttämöltä, teki sen ehyt, viehättävä, melodinen, tanakka ja
tervehenkinen musiikki valtavan vaikutuksen. Wagnerin tehtäväksi tuli
sitten myöhemmin kehittää Weberin istuttaman kansallisen oopperan
taimi, josta kasvanut valtavan suuri puu tunki kukkeat lehvänsä yli
koko musiikkimaailman.

Weber siis oli Dresdenissä antanut alkusysäyksen Wagnerin
musikaalisille harrastuksille. Ja Leipzigissä sai Wagner kuuluisissa
Gewandhaus-konserteissa tutustua uuteen maailmaan, jonka kirkkaimpana
nimenä loisti Ludwig van Beethoven. Koulunkäynti Leipzigin
Nikolaikimnaasissa "maistui puulle" — Beethoven valtasi hänen
ajatuksensa kokonaan. Eräässä novellissaan on hän tästä elämänsä
käänneajasta kertonut seuraavaa:

"En tiedä, mille uralle minut oikeastaan oli aiottu; mutta sen
muistan, että kun eräänä iltana kuulin esitettävän muuatta Beethovenin
sinfoniaa, sain kuumeen ja tulin sairaaksi; ja kun sitten jälleen
paranin, oli minusta tullut musiikkimies. Tästä seikasta johtuu kai,
että minä, vaikka aikojen kuluessa olen tullut tuntemaan paljon
kaunista musiikkia, kuitenkin eniten rakastin, kunnioitin ja jumaloin
Beethovenia". "Beethovenin kuva sulautui mielessäni yhteen Shakespearen
kanssa: unessa näin heidät molemmat ja puhuttelin heitä; herätessäni
kylvin kyynelissä."

Lähimpiä seurauksia siitä suuresta ihastuksesta, jonka Beethoven
oli hänessä herättänyt, oli, että hän päätti varustaa aikaisemman
"Leubold"-murhenäytelmänsä musiikilla, kuten suuri mestari sävelin
oli lisännyt Goethen "Egmontin" tehoa ja vaikuttavuutta. Näin oli
Wagner jo tietämättään antautunut sen ajatuksen lumoihin, joka teki
hänestä myöhemmin varsinaisen saksalaisen musiikkidraaman luojan.
Uskoen pystyvänsä luomaan "Leuboldin" musiikin menee hän erääseen
musiikkilainakirjastoon ja ottaa sieltä lainaksi Logierin oppikirjan
kenraalibassosta, ryhtyen mitä suurimmalla innolla tätä tutkimaan.
Vaikeudet, joita näyttää nousevan tielle, vain lisäävät hänen intoaan.
Perheen vastustuksesta huolimatta — äiti toivoi yhä vielä pojastaan
"leipätyön" tekijää! — jatkoi Richard syventymistään musiikin ja
sävellystaidon salaisuuksiin. Harmoniaopissa oli hänen opettajanaan
muuan orkesterinsoittaja, mutta tämä opetus ei oikein tahtonut kantaa
hedelmiä: se oli Richardista liian kuivaa! Hän tutki innokkaasti
Beethovenin sinfonioita, joitten _partituurit kopioi_ itselleen,
laatipa 9:nnestä sinfoniasta pianosovitelmankin, (kaksikätisesti
soitettavan!), jonka lähetti Mainziin Schottille, pyytäen tätä
ryhtymään kustantajaksi. Schott vastasi kuitenkin pojan suureksi
suruksi kieltävästi, mutta suorittamastaan työstä hän sai kuitenkin
lahjaksi ja "vaivan palkaksi" Beethovenin "Missa solemnis"-sävellyksen
partituurin.

Wagner kävi ahkerasti teatterissa tutustuen näin sen ajan
muotinäytelmiin ja -oopperoihin. Auberin ooppera "Porticin mykkä" teki
häneen valtavan vaikutuksen. Kesällä v. 1829 — siis 16-vuotiaana —
käväisi hän Magdeburgissa näyttämässä sävellyksiään musiikkitirehtööri
Kühnleinille, saaden niistä arvostelun, ettei "niissä ole hiventäkään
hyvää!" Tällainen tuomio tuntui nuoresta säveltäjästä ensi hetkenä
varmaan hyvinkin lamauttavalta, mutta mitäpä siitä: mieli paloi
eteenpäin, eteenpäin voittoihin musiikin ohdakkeisella polulla.

Huhtikuussa v. 1830 siirtyi Wagner Nikolai-koulusta Tuomas-kouluun.
Hänen ahkeruutensa ei tässäkään opinahjossa ollut erikoisen suuri,
sillä into säveltämistyöhön vei voiton kaikesta muusta. Jouluna
v. 1830 hänen suuri orkesterialkusoittonsa (B-duuri) esitettiin
Leipzigissä musiikkitirehtööri H. Dornin johdolla. Wagner itse sanoo
tätä myöhemmin tietymättömiin kadonnutta alkusoittoa "typeryyksiensä
huippusaavutukseksi". Tutkijain työtä helpottaakseen oli hän
kirjoittanut partituurin kolmea eriväristä mustetta käyttäen:
jouhisoittimien äänet oli merkitty punaisella, puupuhallus-soittimien
vihreällä ja vaskisoittimien mustalla musteella! "Beethovenin sinfonian
piti olla pelkkä Pleyelin sonaatti tämän ihmeellisesti sommitellun
alkusoiton rinnalla", sanoo Wagner, ollen itse siihen aikaan tietenkin
vakuutettu sävellyksenä tavattomasta arvosta. Mutta yhtä vakuutettu ei
ollut orkesteri: se asettui jyrkästi vastustamaan sellaisen sävellyksen
esittämistä, jossa kaiken muun hyvän lisäksi rumpu joka neljännen
tahdin jälkeen paukahti fortissimossa! Dorn kertoo, että hämmästynyt
kuulijakunta ei tiennyt, miten orkesteri lavalla oikeastaan oli asiat,
kun soittajat pitkällisen "sekamelskan" jälkeen laskivat soittimet
käsistään ja alkusoitto oli päättynyt: "yleisö luuli vielä tulevan
jotain miellyttävämpää kuultavaa".

Dorn lohdutti Wagneria tappion johdosta sanoen löytäneensä
sävellyksessä "jotain kunnioitusta herättävää". Tämä tunnustus
kannusti jälleen Wagneria antautumaan musiikkiuralle. Erotutkintoa
suorittamatta hän erosi Tuomas koulusta ja kirjoittautui helmik. 23
p:na 1831 yliopistoon, opiskellakseen filosofiaa ja estetiikkaa.
Nimensä hän kirjoitti "_Musiikki_"-sarekkeeseen. "Humussa ja sumussa"
kului alkuaika yliopistossa, luvut ja musiikinharrastuskin saivat
jäädä syrjään. Pian hän kuitenkin kyllästyi ylioppilashurjistelujen
tyhjyyteen, ja ryhtyi entistäkin innokkaammin jälleen jatkamaan
musiikkiopintojaan.

Wagner sai opettajakseen Tuomas-kirkon kanttorin Theodor Weinligin
(synt. 1780, kuollut 1842). Tätä opettajaansa hän saa kiittää
varsinaisesta kehityksestään ja mitä perinpohjaisimmista teoreettisista
tiedoistaan. Weinligilla ei — Wagnerin kertoman mukaan — ollut mitään
erikoista metodia, mutta hän osasi opettaa niin että siitä oli
oppilaalle hyötyä. "Hän valitsi jonkun kappaleen, useimmiten Mozartin
sävellyksen, kiinnitti huomiota sen yleisrakenteeseen, yksityisten
osien laajuuteen ja suhteeseen, huomattavimpiin modulatsioneihin,
teemojen lukumäärään ja laatuun sekä rytmin ja esittämisen
yleiskulkuun", kertoo Wagner. "Sitten asetti hän tehtävän: 'Teidän on
nyt kirjoitettava niin ja niin monta tahtia, jaettava ne niin ja niin
moneen osaan vastaavine modulatsioneineen; tulee olla niin ja min monta
sen ja sen lajista teemaa'." Kuten näkyy, oli Weinlig aitosaksalainen
opetuksen perusteellisuudessa, joka muistutti miltei pikkumaisuutta.
Mutta Wagnerin ei tarvinnut katua, että hän oli saanut Weinligin
opettajakseen. Kun tämä oli kaikki tietonsa tyhjentänyt, sanoi hän
oppilaalleen: "Te olette nyt oppinut seisomaan omilla jaloillanne.
Todennäköisesti ette milloinkaan opi kirjoittamaan fuugaa; mutta jos
osaisitte sen kirjoittaa, saisitte siitä teknillistä itsenäisyyttä,
ja kaikki muu olisi teille helppoa. — Päästän nyt teidät opista,
niinkuin mestari oppipoikansa, kun tämä on oppinut kaiken, mitä mestari
voi hänelle opettaa." — Mitähän Weinlig myöhemmin olisi mahtanut
"oppipojastaan" sanoa!

Richard Wagnerin ensimmäiset, Breitkopf & Härtelin kustannuksella v.
1832 ilmestyneet sävellykset, pianosonaatti, poloneesi ja fantasia,
olivat Weinligin opetusaikana syntyneet, ja niistä sai varsinkin
viimeksimainittu hyvän arvostelun. V. 1832 esitettiin Gewandhausissa
konserttialkusoitto (d- molli), joka otettiin suosiollisesti vastaan
samoin kuin hieman myöhemmin esitetty suuri konserttialkusoitto
(C-duuu) ja Raupachin "Kuningas Enzio"-nimiseen näytelmään sävelletty
alkusoitto. Goethen "Faust" oli aiheena 7 sävellykseen, joita ei ole
julkaistu. Nuoren ylioppilaan mestarituote oli C-duuri-sinfonia,
joka syntyi v. 1832. Se sisälsi paljon omaperäistä sekä teemojen
käsittelyyn että harmoniaan nähden antaen jo aavistuksen säveltäjänsä
nerokkuudesta. Tammik. 10 p:nä 1833 tämä sinfonia — ainoa, mikä hänen
kynästään on lähtenyt — esitettiin sangen hyvällä menestyksellä.

V. 1832 pistäysi Wagner Wienissä ja Pragissa, oppiakseen jotain
uutta; varsinkin olisi Wien tässä suhteessa voinut tarjota paljon,
ellei musiikki, jota siellä esitettiin, olisi ollut laadultaan
perin ala-arvoista tai keskinkertaista. Matka Wieniin tuotti siis
pettymyksen. Pragissa hän sensijaan tutustui useaan aikansa etevään
musiikkimieheen, ja sikäläisen konservatorion oppilaat esittivät hänen
sinfoniansa.

Kun vielä mainitsemme, että Wagner yritti oopperan säveltämistä ensi
kerran v. 1832, joka yritys kuitenkin raukesi — hän oli laatinut
librettonsa kerrassaan mahdottomaksi —, olemme luoneet katsauksen
säveltäjän lapsuus- ja nuoruusvuosiin ja tulleet n.s. vaellusvuosiin,
jotka vaativat oman lukunsa.



II.

Surua, hätää, tuskaa ja katkeria pettymyksiä toivat ne vuodet
(1833—1842), joita voimme nimittää Wagnerin vaellusvuosiksi. Hänen
täytyi taistella monia sekä salassa piileviä että julkisia vihollisia
vastaan, mutta hän taisteli lujasti, tietoisena siitä, että todellisen
suuruuden voi saavuttaa vain silloin, kun kamppailee leppymättä
kohtaloa vastaan.

Saatuaan Leipzigissä sinfoniansa esitetyksi siirtyi Wagner vuoden 1833
alkupuolella veljensä kutsusta Würzburgiin, jossa viimeksimainittu oli
kaupunginteatterin palveluksessa laulajana, näyttelijänä ja ohjaajana.
Alkuaan oli tarkoituksena, että Wagner jossain konsertissa johtaisi
jonkun alkusoittonsa, mutta kun teatterissa juuri oli kuoronjohtajan
paikka avoinna, tarjottiin sitä hänelle. Hän otti tarjouksen vastaan,
ja niin johti hän 10 guldenin kuukausipalkasta teatterin kuoroa
näytäntökauden loppuun saakka. Kesäksi hän meni Bischofsstadtiin
lopettelemaan ensimmäistä oopperaansa "Haltiattaret" (Die Feen), jonka
libreton hän oli itse laatinut erään sadun mukaan. Wagner kuvaa jo
tässä ensimmäisessä oopperassaan uhrautuvaa, rakastavaa naista, ja sen
musiikki, joskin se — hänen oman tunnustuksensa mukaan — oli saanut
paljon vaikutteita Beethovenin, Weberin, Marschnerin ja Mozartin
musiikista, viittaa jo selvästi tulevaan "Lentävän hollantilaisen",
"Tannhäuserin" ja "Lohengrinin" säveltäjään.

Kesä ja syksy kuluivat nopeasti uutterassa työssä. Syyskuussa oli
alkanut uusi näytäntökausi, ja Wagner oli jälleen kiinnitetty teatterin
palvelukseen kuoronjohtajana. Mutta kun "Haltiattarien" viimeinen
nuotti oli paperilla — se tapahtui uutena vuotena 1834 —, tunsi Wagner
kyllästymistä Würzburgissa oloon ja palasi takaisin Leipzigiin toivoen
siellä saavansa teoksensa esitetyksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä
Wagnerin ollut suotu koko elämänsä aikana nähdä tätä oopperaansa
näyttämöllä. "Haltiattaret" esitettiin näet ensi kerran vasta
kesäkuussa v. 1888 Münchenissä, jonka oopperanäyttämöllä se yhä vielä
kuuluu "ensiluokan nähtävyyksiin", kuten eräs Wagnerin elämän kuvaaja
sanoo. Vain Würzburgissa ja Magdeburgissa, jonne Wagner myöhemmin
siirtyi erään oopperaseurueen kapellimestariksi, sai hän johtaa
muutamia osia oopperansa musiikista, saavuttaen niillä melko suuren
menestyksen.

Vuosi 1834 merkitsee käännekohtaa Wagnerin kehityksessä.
"Haltiattarien" tuottama pettymys — hän kun ei saanut sitä missään
esitetyksi — ja Bellinin "Romeo ja Julia"-oopperan näkeminen
saivat hänessä aikaan merkillisen muutoksen. Hän oli 21 vuoden
ikäinen, siis täynnä pursuavaa, tulista nuoruusvoimaa, joka ikuisen
luonnonlain mukaisesti ei enää tyytynyt idealistis-romanttiseen
maailmankatsomukseen. Silloinen nuorsaksalainen kirjallinen suunta
niin sanoaksemme ohjattomine vapaudenkaipuineen ja -harrastuksineen
veti häntä puoleensa. Kirjailijat sellaiset kuin Heinse, Heine, Börne,
Gutzkow y.m. vaikuttivat voimakkaasti hänen elämänkatsomukseensa ja
tunkivat pois tieltään kaikki siihenastiset hämärät ajatukset ja
tunteet. "Haltiattarien" kohtalo lienee saanut hänet ajattelemaan,
että hänen kulkemansa tie ei ollut oikea. Vähäinen sysäys riitti
muuttamaan epäilyksen vakaumukseksi. Sen antoi juuri Bellinin "Romeo
ja Julia"-oopperan näkeminen. Ooppera itsessään oli taiteellisessa
suhteessa perin mitätön, mutta Wagner huomasi siinä käytetyn keinoja,
joitten vuoksi ooppera meni "suureen yleisöön". Ja niin johtui hän kuin
itsestään ajattelemaan, mitä keinoja tarvitaan näyttämömenestyksen
saavuttamiseksi. Hänen täytyi tällöin tunnustaa, että Bellinin
musiikissa oli enemmän elämää ja lämpöä kuin saksalaisessa musiikissa,
joka oli melkein pelokkaalla tunnontarkkuudella tehtyä vaivaloista
järkityötä, ei sydämen pakotuksesta syntynyttä. Kesäk. 10 p:nä 1834
ilmestyi aikakauslehdessä "Zeitung für die elegante Welt" Wagnerin
kirjoitelma "Saksalaisesta oopperasta". Tässä kirjoituksessa
ankarasti moititaan kotimaan oloja. Wagner kirjoittaa m.m.: "Meillä
on muuan ala, joka kuuluu meille, ja se on soitinmusiikki; — mutta
saksalaista oopperaa meillä ei ole samasta syystä kuin meillä ei
myöskään ole kansallista draamaa. Me olemme liian henkeviä ja liian
oppineita voidaksemme luoda lämpöisiä inhimillisiä olentoja. Me olemme
liiaksi etääntyneet siltä tieltä, jolle Mozart johti dramaattisen
musiikkimme... Meidän on otettava ajasta vaarin ja koetettava saada sen
uusia muotoja tarmokkaasti sovellutetuksi; ja se on oleva mestari, joka
ei kirjoita ainoastaan italiaksi ja ranskaksi — vaan myös saksaksi!"
Nämä muutamat kirjoituksesta lainatut lauseet antavat selvän kuvan
säveltäjän aivoissa liikkuvista ajatuksista. Joko hän silloin aavisti,
että hän itse oli tuleva tosi saksalaisen musiikkidraaman luojaksi?

Kesällä v. 1834 hän tuli Magdeburgiin oopperan kapellimestariksi,
saaden usein "lapsellista iloa keveäin ranskalaisten muotioopperain
tutkimisesta ja johtamisesta". Tämän ajan sävellystuotteita ovat muuan
sinfoniakatkelma, kantaatti "Uutenavuotena 1835", alkusoitto näytelmään
"Kolumbus" ja ooppera "Lemmenkielto" (Das Liebesverbot) — aihe mukailtu
Shakespearen näytelmästä "Verta verrasta". Ooppera esitettiin, mutta
huonolla menestyksellä. Taloudellisten vaikeuksien takia Magdeburgin
teatteri hajaantui, ja Wagner, joka oli mennyt kihloihin kauneudestaan
tunnetun näyttelijättären Minna Planerin kanssa, seurasi tätä
Königsbergiin. Täällä solmi hän neiti Planerin kanssa marrask. 24 p:nä
1836 avioliiton, joka ei tullut onnelliseksi; syynä olivat etupäässä ne
taloudelliset vaikeudet, jotka seurasivat Wagneria sen alusta alkaen.
Sitäpaitsi ei Minna Planer, joka oli neljä vuotta Richardia vanhempi,
kyennyt koskaan ymmärtämään miehensä suunnitelmia eikä siis osaltaan
auttamaan niitten toteuttamisessa, mikä seikka sekin vaikutti osaltaan
perhe elämän karillemenoon.

Königsbergissä oli Wagnerille luvattu teatterin kapellimestarin virka,
mutta siihen hän pääsi vasta pääsiäisenä v. 1836. Siihen saakka piti
tulla toimeen millä tavalla hyvänsä, ja Wagner tunnustaa olleensa
"hyvin onneton". Koko ajan oli taisteltava mitä ankarinta hätää
vastaan, ja vain kaksi omaa sävellystä syntyi sen vuoden aikana, jonka
Wagner vietti Königsbergissä. Teatterin vararikko pakotti säveltäjän
taasen etsimään uutta paikkaa.

Hän oli väsynyt alituisiin tukalan taloudellisen aseman aiheuttamiin
perheriitoihin ja -kohtauksiin. Hänen mielensä halasi pois "ympäröivien
olojen pikkumaisuudesta ja kurjuudesta". Ihminen ja taiteilija
kaipasivat hänessä vapautta, ilmaa, ja siksi hänen katseensa kääntyi
kohti Pariisia. Ennenkuin hän tuohon unelmiensa kaupunkiin pääsi,
täytyi hänen kuitenkin olla kaksi vuotta Riiassa sikäläisen teatterin
kapellimestarina. Tämä aika tuntui hänestä pelkältä kärsimykseltä,
hänen kun oli pakko johtaa kaikennäköistä "oopperakamaa". Mutta Riiassa
ollessaan hän sentään kirjoitti "_Rienzi_"-oopperansa libreton ja
sävelsikin sen musiikista suuren osan. Tällä oopperalla aikoi ja tahtoi
hän Pariisissa yrittää onneaan, joka varmaankin tulisi loistamaan
kirkkaana, jos hän tuossa maailman kirjallisessa ja musikaalisessa
keskuksessa vain kunnialla selviytyisi arvostelun kynsistä.

Kesäkuussa v. 1839 Wagner monilukuisia velkojia peläten Lähti
salaa Riiasta, mukanaan vaimonsa ja uskollinen koiransa. Neljän
alituisessa pelossa kuluneen vuorokauden jälkeen pakolaiset saapuivat
Königsbergiin. Pillausta jatkui seikkailuista ja myrskysäistä rikas
matka purjealuksella Lontooseen, jonne Wagner saapui melkein neljä
viikkoa kestäneen purjehduksen jälkeen. Kun oli viikko levätty,
jatkui matka Boulogne sur Mer'iin, jossa kuuluisassa kylpypaikassa
siihen aikaan oleskeli kylpyvieraana yhtä kuuluisa säveltäjä Giacomo
Meyerbeer. Wagner kävi näin hyvän tilaisuuden sattuessa tapaamassa
maailmankuulua mestaria, näytti hänelle "Riensin" valmiit kohdat, pyysi
ja sai säveltäjältä suositukset ja monta hyvää neuvoa Pariisin-matkaa
varten. Kuukauden päivät vietettyään Boulogne sur Mer'issä Wagner lähti
Pariisiin, jonne saapui syysk. 16 p:nä 1839.

Eräs Wagnerin silloinen ystävä on tästä Pariisiintulosta sanonut:
"Siinä oikea taiteilijan uhkarohkeus! Matkustaa halki meren ja
myrskyn Wäinäjoen rannalta suoraan Seinen rannalle, mukanaan vaimo,
1 1/2 oopperaa, hoikka kukkaro ja tavattoman suuri, hirveän paljon syövä
newfoundlandilaiskoira, hankkimaan mainetta kaupungissa, jossa kaikki
täytyi ostaa ja maksaa käteisellä, jossa ansiokkaimpienkin miesten
täytyy alistua epämiellyttäviin tekoihin saavuttaakseen itselleen
nimen!"

Aluksi kävi kaikki hyvin. Meyerbeerin antamat suositukset avasivat
nuorelle säveltäjälle kaikki ovet. Ne, joilla oli "valta ja mahti"
musiikkimaailmassa, osoittivat mitä suurinta mielenkiintoa Wagneria
kohtaan. Mutta lupaukset pysyivät vain lupauksina — Meyerbeerin
henkilökohtainen apukaan ei johtanut tuloksiin, mitä Wagnerin
musiikkiteosten esittämiseen tulee. Muuten Pariisissa-olo kyllä oli
kehittävää: Wagner solmii useita tuttavuuksia etevien musiikkimiesten
kanssa. M.m. hän tutustuu Franz Lisztiin. Tämä tuttavuus jää silloin
pintapuoliseksi — vasta myöhemmin se muuttuu harvinaisen syväksi ja
hedelmälliseksi ystävyydeksi. — Ne kolme vuotta, jotka Wagner vietti
Pariisissa, olivat raskaan alennuksen ja nöyryytyksen vuosia, mutta
samalla ne kasvattivat häntä siihen suureen tehtävään ja siihen
ankaraan taisteluun, joka häntä odotti. Sangen pian hän huomasi, että
Pariisissa saavuttaa mainetta vain se, joka paraiten osaa imarrella ja
lahjoa. Siellä menestyi vain se, joka alistui noudattamaan vallitsevan
muodin oikkuja.

Vastukset, jotka Wagneria kohtasivat, olisivat heikomman luonteen
jo murtaneet. Mutta Wagneria ne eivät lannistaneet, hänelle
selvisi vähitellen, että hänen tehtävänsä oli saksalaisen musiikin
kehittäminen, hän tunsi sydämensä aitosaksalaisuuden, jota ympärillä
oleva pariisilainen kuona ei voisi saada kivettymään. Hän ryhtyi
uutteriin opintoihin varsinkin oopperan alalla, eikä syyttä:
ranskalaiset taiteilijat osasivat jo silloin löytää esittämiensä
sävellysten sisimmän sielun ja tulkita säveltäjien ajatukset suurelle
yleisölle. Tämän seikan on Wagner itse tunnustanut.

Turhaan koetti Wagner päästä Pariisissa esille. Hän ei saanut
"Lemmenkielto"-oopperaansa esitetyksi, eikä tullut mitään konsertista,
jonka ohjelmassa oli oleva yksinomaan hänen sävellyksiään. Sisäinen
tuska ja epätoivo yltyivät. Lisäksi tuli vielä nuoren avioparin
ulkonainen taloudellinen hätä. Kaikki mahdolliset esineet oli vietävä
panttiin, jotta hätä ja nälkä edes joksikin ajaksi kaikkoaisivat
ovelta. Ansaitakseen "jokapäiväisen leipänsä" ryhtyi Wagner eräälle
kustantajalle laatimaan kaikkia mahdollisia sovituksia Donizettin,
Halévyn ynnä muiden silloin muodissa olleista oopperoista. Erinäisiin
musiikkilehtiin hän lähetti musiikkia koskevia kirjoitelmia, ansaiten
niillä noin 3.000 frangia — mutta nämä "ansiotyöt" eivät estäneet
häntä joutumasta neljäksi viikoksi velkavankeuteen, josta hän vasta
ystäviensä avulla pääsi vapaaksi. Nämä ulkonaisesti tukalat olot
eivät häntä sentään lamauttaneet, ja omintakeiseen sävellystyöhön hän
myös sai aikaa, tällöin säveltäen "Faust"- sinfoniansa ensimmäisen —
ja ainoan — osan. Vuoden 1840 lopulla hän sai valmiiksi oopperansa
"Riensin", jonka lähetti heti Dresdeniin sikäläisen hoviteatterin
johdolle. Vasta ahkerain ja sisukkaiden ponnistusten jälkeen ooppera
vihdoin esitettiin.

Jo pitemmän aikaa hän oli suunnitellut uutta oopperaa, joka vihdoin sai
nimen "_Lentävä hollantilainen_" (Der fliegende Holländer). Seitsemässä
viikossa se tuli valmiiksi ja käsikirjoituksen kansilehdellä olevat
sanat "Yössä ja kurjuudessa. _Per aspera ad astra_. Jumala sen suokoon.
R.W." todistavat parhaiten, millaisissa olosuhteissa tämä ooppera on
sävelletty. Uuden oopperansa hän lähetti Müncheniin ja Leipzigiin —
kummastakin kaupungista tuli epäävä vastaus: ooppera ei sovi Saksassa
esitettäväksi!

Uudet suunnitelmat mielessään tahtoi Wagner päästä pois Pariisista,
joka oli hänen mielikuvituksessaan niin paljon luvannut, mutta joka
ei ollut antanut muuta kuin kurjuutta, onnettomuutta, vankeutta —
ulkonaisesti siis kohdellut nuorta säveltäjää kaikkea muuta kuin
helläsydämisellä tavalla. Wagnerin sisäiselle kehitykselle nämä kolme
Pariisissa vietettyä vuotta sensijaan olivat erittäin merkityksellisiä.

Huhtik. 7 p:nä 1842 Wagner, ollen silloin 29 vuoden ikäinen, jättää
Pariisin selkänsä taakse. Ja kun hän pääsee rajan yli takaisin Saksaan,
huudahtaa hän:

"Ensi kerran näin Reinin; vuolaat kyyneleet silmissä vannoin
minä, köyhä taiteilija, iäti pysyväni saksalaiselle isänmaalleni
uskollisena." Tämän valansa Wagner myös piti. Joskin ulkonaiset
olosuhteet monesti pakottivat hänet lähtemään pois muihin maihin, pysyi
hän sisäisesti aina suuren isänmaansa uskollisena poikana.




III.

Kotimaahansa palattuaan asettui Wagner Dresdeniin, sieltä pistäytyen
lyhyillä käynneillä Leipzigissä ja Berlinissä. Varakkaat leipzigiläiset
sukulaiset antoivat hänelle vähäisen rahasumman ensihätään
käytettäväksi, ja lyhyen aikaa oli Wagner puolisoineen Teplitzin
kylpypaikassa, jossa laati luonnoksen "Tannhäuser"-oopperaan.
Dresdenissä alkoivat elok. 1 p:nä 1842 "Rienzin" harjoitukset.
"Rienziä" on Wagner sanonut "nuoruudensynnikseen" — yleisesti
tunnettuahan on, että taiteilijat myöhemmällä iällään useinkin
tuomitsevat kelpaamattomiksi aikaisemmat tuotteensa, jotka ovat
syntyneet jonkun sittemmin vastenmieliseksi käyneen "koulun"
vaikutuksesta. Voidaan kyllä sanoa, että "Rienzi" "kiltisti astuu
Pariisin sankarioopperain jälkiä", mutta tämä ei silti oikeuta itse
säveltäjääkään langettamaan tuomiotaan siitä täysin hylkäävässä
muodossa. — Sinä ajanjaksona, jolloin "Rienziä" harjoitettiin, voi
arvata nuoren säveltäjän nauttineen tietoisuudesta, että taivas kovien
ja ankarien kärsimysten jälkeen vihdoinkin oli kirkastunut. Hän joutui
työskentelemään tunnettujen laulajien ja laulajattarien kanssa, hänen
ensimäiselle suuremmalle teokselleen osoitettiin lämmintä myötätuntoa,
joka nousi huippuunsa ensi-illassa lokak. 20 p:nä 1842. Yleisön sai
yhdellä iskulla valtaansa se nuorekas ja sankarillinen innoitus, joka
oopperasta henki vastaan — ja kuusi tuntia yleisön aikaa vaatinut
ooppera oli sillä hetkellä loistava voitto säveltäjälleen, jonka nimi
pian tuli tunnetuksi kaikkialla Saksassa. Äskeinen maanpakolainen,
koditon vaeltaja, oli äkkiä saanut osakseen ymmärtämystä ja ihailua
oman kansansa keskuudessa, omalla maallaan! Se tuntui kyllä
mahdottomalta, mutta totta se sittenkin oli! Tätä ymmärtämystä ei
sentään kestänyt kovinkaan kauan — ensi innostus vain oli pulpahtanut
esiin, pian jälleen painuakseen takaisin kuorensa alle.

Lähimpänä seurauksena "Rienzin" saavuttamasta menestyksestä oli, että
Wagnerille tarjottiin Saksin kuninkaan hovikapellimestarin virka
Dresdenin oopperassa. Aluksi Wagner epäröi, mutta tilaisuus päästä
jatkamaan ihailemansa Carl Maria von Weberin työtä sai vihdoin hänet
ottamaan vastaan tuon kunniakkaan viran helmik. 2 p:nä 1843 — sitäkin
suuremmalla syyllä, kun velkojat Magdeburgin, Königsbergin, Riian
ja Pariisin ajoilta yhä kiihkeämmin ryhtyivät ahdistelemaan häneltä
saamisiaan. Vaikea oli kyllä ratkaisu: Wagner olisi tahtonut pysyä
vapaana ja riippumattomana, voidakseen täydellä innolla ryhtyä käsiksi
uusiin yrityksiin, uusiin sävellyksiin. "Olen nyt parhaassa iässäni,
jolloin tuottavat voimat ovat virkeimmillään", kirjoittaa Wagner näihin
aikoihin. Mutta varma ja turvattu toimeentulo oli silloisissa oloissa
sentään parempi kuin vapaana ja riippumattomana olo.

Kuukautta aikaisemmin kuin nimitys hovikapellimestariksi tapahtui
eli tammik. 2 p:nä 1843 oli hoviteatterissa esitetty "Lentävä
hollantilainen". Menestys ei ollut niin hyvä kuin olisi ollut syytä
toivoa. Kuulijat tunsivat ikäänkuin pettymystä — oli odotettu jotain
"Riensin" musiikin tapaista ja saatiinkin aivan päinvastaista,
kaikista teatraalisista voimakeinoista puhdasta musiikkia. "Lentävä
hollantilainen" osoittautui valtavaksi sielunkuvaukseksi, synkäksi
tunnelmakuvaksi. "Lentävä hollantilainen" oli sellaista, johon ei oltu
totuttu; se vaati kuulijoiltaan syventymistä, ei riittänyt vain pelkkä
katsominen. Tästä kaikesta johtui oopperan silloin saavuttama vähäinen
menestys; Wilhelmine Schröder-Devrient — "suuri mestaritar", joka m.m.
1.000 taalarilla auttoi Wagneria pääsemään pahimmista veloistaan —
pelasti erinomaisella laulullaan ja näyttelemisellään oopperan aivan
musertavasta tuomiosta. Neljän esityksen jälkeen ooppera poistui
näyttämöltä.

"Lentävä hollantilainen" merkitsee kuitenkin käännettä Wagnerin
tuotannossa. Tässä oopperassaan hän näet ensi kerran käyttää n.s.
johtoaiheita, lyhyitä melodialauselmia, jotka toistuvat jonkun henkilön
sisääntulon tai jonkin tapahtuman edellä sekä silloin, kun on puhe
jostain henkilöstä tai tapahtumasta. "Lentävässä hollantilaisessa"
Wagner esiintyy runoilijana ja säveltäjänä, se on siis teos, jossa
yhdistyvät Wagnerin runoilija- ja säveltäjälahjat, joihin vuorostaan
pohjautuu hänen myöhempien oopperainsa vastustamaton voima ja valtava
merkitys.

Sävellyksistä, jotka Wagner näihin aikoihin loi, mainittakoon
ennen kaikkea mieskuorolle ja orkesterille sävelletty "Apostolien
ehtoollinen". Tämän raamatullisen kuvauksen ensi esitys tapahtui
Dresdenin Frauenkirchessä heinäk. 6 p:nä 1843. Laulajia oli 1.200
ja orkesteri, johon kuului 100 miestä, oli kuulijoilta täysin
näkymättömissä. Pyhän Hengen lohduttavat sanat opetuslapsille
laulettiin korkean kirkon kupolista — sanomattakin on selvä, että
teoksen herättämä vaikutus oli suurenmoinen ja yleisö hurmioissaan.
C.M. von Weberin muistoksi sävelsi Wagner "Surumarssin" ja
"Hautalaulun", jotka esitettiin Weberin Lontoosta tuotuja maallisia
jäännöksiä kätkettäessä isänmaan poveen.

Dresdenissä oli Wagner nyt oopperoillaan saavuttanut joltistakin
menestystä. Mutta hän erehtyi luullessaan niitten tulevan hyväksytyksi
muuallakin. Joka paikasta, minne hän partituurit lähetti, sai hän
ne takaisin — useimmiten avaamattomina! Vain Hampurissa esitettiin
"Rienzi" — yhden kerran, "Lentävä hollantilainen" läpäisi Kasselissa
ja Berlinissä, viimeksimainitussa saaden sangen suopean vastaanoton,
mutta siitä huolimatta pian kadoten ohjelmistosta. Wagner oli kuitenkin
tyytyväinen saavuttamaansa tulokseen: erinäisistä merkeistä tunsi
hän saavansa rohkeatta edetä aloittamallaan uralla, joka pyrki aivan
uusiin, suurelle yleisölle vielä käsittämättömiin taiteellisiin
päämääriin. Ne ihanteet, joita hän tahtoi esittää taiteessaan, eivät
vastanneet silloisen "oopperamuodin" vaatimuksia — ne olivat laadultaan
ja pyrkimyksiltään siksi omaperäisiä. Rohkeasti hän jatkoi "uutta
suuntaansa", talvella vv. 1844-45 saaden valmiiksi "Tannhäuserin",
jolla hän sanoi kirjoittaneensa oman kuolemantuomionsa, "koska en
uskaltanut toivoa modernin taidemaailman enää jättävän minua henkiin".
Tätä oopperaansa sävelsi hän suurella innolla, koko ajan peläten
kuoleman tulevan ennen teoksen valmistumista! Viimeisen nuotin piirto
vapautti hänet "kuin hengenvaarasta".

Mutta näihin aikoihin oli hän jälleen joutunut mitä tukalimpaan
taloudelliseen asemaan. Palkka, 1.500 guldenia olisi kyllä riittänyt,
mutta onneton päähänpisto, joka sai hänet painattamaan ja julkaisemaan
oopperansa omalla kustannuksellaan, vei raha-asiat taasen hunningolle.
Partituurien painattaminen vaati suuria summia, ja menekki oli niin
vähäinen, että myynnistä kertynyttä voittoa ei voinut lainkaan ottaa
lukuunkaan. Ja niin alkoi Wagnerille taasen uusi kärsimyksen ja hädän
aika. Monesta totutusta mukavuudesta täytyi avioparin luopua — olipa
turvauduttava kuninkaaseenkin, joka esityksen johdosta myönsi pienen
rahasumman kapellimestarinsa "velkojen järjestämiseksi". Wagner ei
osannut koskaan olla säästäväinen eikä taloudellinen: jos hänellä oli
rahaa, antoi hän sen taasen mennä, ja niin olivat kädet sekä taskut
jälleen tyhjät. Mutta tässä yhteydessä on sanottava, että Wagner oli
aina kohtuullinen kaikissa nautinnoissa; kotipuvuissaan ja huoneitten
sisustuksessa hän vain pyrki tavoittelemaan ja hankkimaan suurempaa
loisteliaisuutta kuin tavalliset ihmiset. Hän ei osannut tehdä työtä,
ellei ympäristö ollut sellainen, että siinä viihtyi. — Dresdenissä
olivat Wagnerin huonot raha-asiat alituisten juorujen kohteena: häntä
pilkattiin ja ivattiin kaikkialla Dresdenin kodeissa niitten takia — ei
ole siis ihmeteltävää, jos Wagner ulkonaisen ahdistuksen ohella kärsi
myös sisäisesti.

Yleisö oli kapellimestariin ja hänen työhönsä oopperassa erittäin
tyytyväinen. Mutta päinvastaista mieltä oli julkinen arvostelu
sanomalehdistössä. Kuulijat nauttivat reippaasti ja innokkaasti
johdetuista oopperaesityksistä, mutta sanomalehtiarvostelu hyökkäsi
kiihkeästi varsinkin niitä teoksia vastaan, jotka olivat hänen
kynänsä tuotetta — etupäässä senvuoksi, että niissä oli niin paljon
uutta ja outoa, johon ei oltu totuttu. Arvostelijat kaipasivat tässä
uudessa, pohjaltaan aitosaksalaisessa musiikissa selviä, jokaisen
tajuttavia sävelmiä ja pitivät senvuoksi entistä uutta parempana.
Wagneria on myöhemmin verrattu nuoreen kotkaan, jonka uljasta lentoa
yhteen liittoutuneina kaikin tavoin koetti ehkäistä Dresdenin
sanomalehtiarvostelijain kateus, ilkeys, lyhytnäköisyys ja epäsuosio
— millä menestyksellä, sen tiedämme. Sodankäynti Wagneria vastaan oli
kiivasta: ei pysytty asiain, musiikkiteosten asettamain rajain sisällä,
vaan vedettiin esille mitä häpeämättömimpiä juttuja ja tekaistuja
sepitelmiä Wagnerin yksityiselämästä! Monta katkeraa ja karvasta palaa
sai säveltäjä tällöin niellä.

Toisena aiheena, joka oli omiaan häntä suututtamaan, olivat olot siinä
teatterissa, jossa Wagner toimi kapellimestarina. Yleisö, oopperan
henkilökunta ja soittajat olivat kaikki säveltäjän silmätikkuja.
Yleisöä hän moitti siitä, että se yhtäläisellä ihastuksella kuunteli
sekä roskaa että oikeata taidemusiikkia. Yleisö ei hänen mielestään
osannut tehdä minkäänlaista eroa ulkolaisen tuontitavaran ja kotimaisen
alkuperäisen tuotannon välillä. Yleisöä on kasvatettava käsittämään
ja ymmärtämään hyvää musiikkia — näin Wagner ajatteli. Sillä silloin
vasta siinä herää oikean ja kunnollisen musiikin jano ja tarve.
"Niin kauan kuin tämän yleisön suuri enemmistö voi hiueta jonkun
taiturittaren mezzavoceen, voivat johtajamme helposti yleisön tarpeen
tyydyttää", huudahtaa Wagner eräässä kirjoituksessaan, jossa käsittelee
yleisön makua. Sitten häntä suututtivat oopperan taiteilijat. Yleisön
suosikkeina nämä pian tulivat perin itserakkaiksi ja ylpeiksi,
ajattelivat aina vain omaa loisto-osaansa, lainkaan piittaamatta
kokonaisvaikutuksesta ja kappaleen eheydestä. Lisäksi he ottamalla
omavaltaisesti lomaa häiritsivät pahoin oopperan säännöllistä työtä.
Soittajiin Wagner myös oli tyytymätön. Heidän keskuudessaan ei Wagnerin
mielestä ollut kunnollista kuria. Häntä harmitti kovasti se, että
nämä soittajat hyvin hartaasti soittivat pelkkää roskaa silloin kuin
oli parempaakin soitettavaa — tästä "alennustilasta", joksi Wagner
sitä sanoi, tahtoi hän heidät nostaa korkeammalle, taiteen pyhille
kukkuloille, siinä kuitenkaan mielestään tarpeeksi nopeasti ja hyvin
onnistumatta.

Hän laati yksityiskohtaisen ja seikkaperäisen suunnitelman
ylläesitettyjen "epäkohtien" poistamiseksi ja koko oopperan tason
kohottamiseksi. Maalisk. 1 p:nä 1846 jätti hän asianomaiseen paikkaan
"kuninkaallista kapeilla koskevan promemorian", joka ei kuitenkaan
johtanut mihinkään tuloksiin — johdossa olevat herrat olivat siksi
mukavuutta harrastavia, että arvelivat kaiken olevan hyvällä kannalla.
"Hullun haaveita, mitä niistä!" se oli lopputulos laitoksen intendentin
ja hänen lähimpien neuvonantajiensa keskusteluista.

On selvää, että tällainen uudistushaluinen mies ei nauttinut suosiota
vanhoihin kaavoihin kangistuneitten "peruukkipäitten" ja tusinasielujen
joukossa. Vähäisestä alusta syntyi Wagnerin ja oopperan ylemmän johdon
välillä avoin vihamielisyys, mistä oli lähimpänä seurauksena, että
Wagner yhä enemmän antautui pilkulleen noudattamaan tehtäviään — mikäli
mahdollista välttäen kaikkea kosketusta esimiestensä kanssa. Pian hän
alkoi huomata, että tällainen rajoitettu toiminta ei ollut sopiva hänen
eteenpäinpyrkivälle luonteelleen. Hovikapellimestarin virka muuttui
hänelle ikäänkuin raskaaksi kahleeksi, ja paikkaansa kiinnitti häntä
ennen kaikkea se, että hän Dresdenissä paraiten saattoi saada omia
teoksiaan esitetyksi.




IV.

Kuten edellisessä luvussa mainittiin, tahtoi Wagner kasvattaa
yleisöä ymmärtämään tosi taidetta. Tässä tarkoituksessa ehdotti hän
valiokonserttien antamista, joissa yleisö saisi tilaisuuden tutustua
parhaimpiin saavutuksiin musiikin alalla. Tämä ehdotus saikin
kannatusta osakseen — valiokonsertteja annettiin, vaikka niitten
lukumäärä jäikin vähäisemmäksi kuin alkujaan oli ehdotettu. Niin sai
yleisö tutustua Palestrinan, Bachin, Mendelssohnin ja Schumannin
teoksiin; mutta ennen kaikkea antoi näille konserteille kuitenkin
loistoa Ludwig van Beethovenin sinfoniain esittäminen. Kuten muistamme,
kuului Wagner Beethovenin ihailijoihin ja merkkitapaus hänen elämässään
oli, kun hän vihdoin sai esitetyksi jumaloimansa mestarin 9:nnen
sinfonian, mikä tapahtui huhtikuun 5 p:nä 1846. 12 harjoitusta oli
orkesteri pitänyt, ja Wagner johti tuon suuren sävelluoman kertaakaan
katsahtamatta partituuriin — sinfonian suoritus oli loistava voitto
kapellimestarille.

Tammik. 9 p:nä 1848 kohtasi Wagneria suuri suru: hänen "vanha hyvä
äitinsä" kuoli. Wagner oli kiintynyt äitiinsä hellin sitein; äiti
puolestaan miltei jumaloi nerokasta poikaansa. Isku oli ankara, ja
kovin yksinäiseksi itsensä tuntien palasi Richard äitinsä hautajaisista
Leipzigistä takaisin Dresdeniin.

Tässä suuressa yksinäisyydessä pystyi vain _taide_ pitämään
häntä pystyssä. Yhä uusia suunnitelmia syntyi hänen aivoissaan.
Vallankumouksen laineitten korkeina kuohuessa hänen ympärillään saattoi
hän tuntimäärin istua kuninkaallisessa kirjastossa tutkimassa Saksan
kansan muinaista historiaa ja sankaritaruja. Näitten tutkimusten ja
lukujen tuloksena oli teksti "suureen sankarioopperaan" "Siegfriedin
kuolema", jonka hän luki pienehkölle piirille ja johon hän myöhemmin
laati musiikin, muodostaen tästä draamasta "Siegfried"-nimisen osan
tetralogiaansa "Nibelungin sormus".

Dresdenissä laati hän myös täydellisen luonnoksen draamaan "Jeesus
Natsarealainen", jossa hän näyttämöltä tahtoi esittää suuren
uskonsankarin elämän ja kuoleman. Hän tunsi kaipuuta tuoda esille
jotain vapauttavaa ja halusi siksi runodraamassaan esittää Jeesuksen
ihmisenä, erottamalla luonnekuvasta kaiken yliluonnollisen. Aihe
oli kuitenkin perin arkaluontoinen, ja kun hän lisäksi arvasi, että
draamaa, jossa kristinuskon ensimmäinen sankari tuodaan näyttämölle,
ei koskaan sallittaisi lavalla näytellä, luopui hän ajatuksestaan.
Luonnos vain on jäänyt, ja sitä lukiessa huomaamme, että Wagner
on Jeesuksen käsittänyt ennen kaikkea, vieläpä melkein yksinomaan
rakkauden sanansaattajaksi, rakkauden apostoliksi, jonka ylin käsky
on: "Rakastakaa toisianne — kaikki muut käskyt ovat itsekkäitä ja
hyljättäviä!"

Voidaan sanoa, että Wagner miltei ilman omaa aloitettaan, ajan hengen
pakotuksesta, joutui sekaantumaan vallankumouksen pyörteisiin.
Hänen mielipiteensä olivat kyllä tavallaan vallankumouksellisia,
rajoittuen kuitenkin vain taiteen, ennen kaikkea musiikin piiriin,
mutta politiikasta hän oli aina pysynyt syrjässä. Vallankumousta hän
harkitsi vain taiteessa, ollen kuitenkin valmis myöntämään, että
jos mieli saada taiteeseen uudistusta, oli uudistustyö aloitettava
yleisöstä, yhteiskunnasta. Hänen mielestään oli yhteiskunnan sivistys
mennyt alaspäin — senvuoksi oli tätä sivistystä jälleen kohotettava
ja taide ennen kaikkea saatava sille kuuluvaan kunnia-asemaan.
Mutta kun vallankumous Dresdenissä sitten v. 1848 puhkesi, ei hän
aluksi pienimmälläkään tavalla ottanut siihen osaa. Hän teki vain
omia töitään, muun muassa laatien laajan suunnitelman saksalaisesta
kansallisnäyttämöstä. Rauhallisin keinoin hän olisi tahtonut
suunnitelmansa toteuttaa, mutta poliittisten tapahtumain kulku sai
hänet pian ajattelemaan toista.

Hän joutui ahkerasti seurustelemaan demokraattisten edustajain kanssa,
tulipa hänestä vielä jäsen erääseen "Vaterlandsverein"-nimiseen
seuraan, johon kuului yli 50.000 jäsentä. Oli niinmuodoin selvää, että
Wagner kohta luonteensa perinpohjaisuudella tahtoi innokkaasti kantaa
kortensa vallankumoustyöhön. Häntä harmitti se, ettei hän oikein saanut
selvää siitä, mistä keskenään taistelevat ja toisiaan haukuskelevat
puolueet oikeastaan riitelivät, ja koska järkimies aina pyrkii selvään
ohjelmaan, laati hänkin "ohjelman", lentolehtisen, jossa intoa hehkuvin
sanoin selitti, että "tasavallassakin voi olla kuningas". Julistakoon
Saksin kuningas valtionsa vapaavaltioksi ja hänen sukunsa jäsenille
taattakoon perintö-oikeus korkeimpaan toimeenpanovaltaan nähden!
Tämä omituinen ehdotus, jonka Wagner eräässä "Vaterlandsvereinin"
kokouksessa luki, ei saavuttanut läsnäolijain kannatusta — nämä kai
eivät oikein käsittäneet runoilijan ajatusten korkeata lennokkuutta.
Wagneria suututti tällainen "typeryys", ja hän vetäytyi jälleen
yksinäisyyteen. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että Wagner
seurusteli ahkerasti kuuluisan venäläisen vallankumousmiehen Mikael
Bakuninin kanssa, joka siihen aikaan tohtori Schwarzin nimellä oleskeli
Dresdenissä. Bakunin kyllä vangittiin ja lähetettiin Wenäjälle, mutta
Dresdenissä pidetyissä kuulusteluissa ei hän kertaakaan paljastanut
mitään suhteestaan Wagneriin.

Kun ottaa edelläesitetyn huomioon, ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos
yleisen mielipiteen mukaan Wagneria pidettiinkin yhtenä vallankumouksen
johtomiehistä. Tosiasia on, ettei Wagner ottanut toukokuussa 1849
puhjenneeseen kapinaan sanottavassa määrässä osaa — vaikka häntä
myöhemmin kyllä syytettiin yhdestä jos toisestakin. Eräässä runossa hän
asettui kannattamaan vallankumousta ja monilukuisissa kirjoituksissaan
oli hän jo vuodesta 1847 saarnannut tavallaan "kommunistisia" aatteita
— ihmekö siis, jos hänen kirjeenvaihtoaankin valvottiin ja häntä
itseään pidettiin kiihkeänä vallankumouksellisena, joka tahtoi kaivaa
maan kuninkaallisen valtaistuimen alta! Ja niin alkoi Saksin maa
vähitellen polttaa hänen jalkojaan.

Oli tietenkin selvää, että johto siinä laitoksessa, jossa
kapellimestari Wagner ansaitsi leipänsä, katseli puolestaan epäsuopein
silmin intomielisen säveltäjärunoilijan hommia. "Lohengrin" oli jo
otettu hovioopperan ohjelmistoon, mutta poistettiin siitä yhtäkkiä —
Wagnerin suureksi pettymykseksi. Tällaiseen pyyhkimistoimenpiteeseen
oli vaikuttanut juuri hänen "huomattavaksi" oletettu yhteytensä
vallankumouksellisten johtajain kanssa!

Kapinan alkuunpanijat ja osanottajat lähtivät hyvissä ajoin pakoon
huomattuaan joutuneensa tappiolle. Muutamat onnistuivat pääsemään
rajan yli, muutamia vangittiin ja tuomittiin kuolemaankin, joskin
armahdus sitten esti tuomion täytäntöönpanon. Muutamien pidättämisestä
julaistiin oikein etsintäkuulutus — ja näihin kuului Richard
Wagner. Eihän tosin mitään raskauttavaa hänestä tiedetty — mistään
varsinaisesta rikoksesta ei häntä voinut syyttää — mutta kuninkaan
virkamiehenä hänen tietenkin olisi pitänyt myös olla kuninkaan
puolella, eikä tätä vastaan. Wagner oli siis rikkonut sopivaisuuden
ja velvollisuuden sääntöjä vastaan — pakoon oli lähdettävä. Erään
ravintoloitsijan pojan avulla Wagner sitten pääsikin vainoojiaan
karkuun. Dresdenistä suuntautui matka Freibergin, Chemnitzin ja
Altenburgin kautta Weimariin, jonne hän saapui toukok. 13 p:nä 1849.

Weimarissa oli Franz Lisztin johdolla juuri harjoituksen alaisena
"Tannhäuser". Kuten muistamme, oli Wagner tullut Lisztin tuntemaan
jo Pariisissa, jossa suuri pianotaituri ei ollut voittanut hänen
sydäntään. Nyt Weimarissa huomasivat molemmat toisissaan ominaisuuksia,
jotka vastustamattomasti vetivät puoleensa, ja heidän välillään syntyi
mitä lämpimin ja sydämellisin ystävyyssuhde, joka säilyi lujana heidän
elämänsä loppuun saakka. Lisztille Wagner on kirjeissään avoimesti
kertonut kaikesta, mikä häntä on painanut, ja Liszt oli puolestaan
parhaansa mukaan koettanut auttaa ja rohkaista onnetonta ystäväänsä.
— Wagner olisi mielellään tahtonut olla "Tannhäuserin" esitystä
seuraamassa, mutta Dresdenistä kuului kummia: etsintäkuulutus, jossa
Wagnerin tuntomerkit — perin ylimalkaisesti muuten — lueteltiin,
lähetettiin kaikille valtakunnan poliisiviranomaisille ja Wagnerin
täytyi tuotapikaa kadota "näyttämöltä". Jonkun aikaa piileskeltyään
erään valtiotilusten pehtorin luona Magdalassa, jonne myös Minna
saapui jäähyväisille, lähti hän väärällä passilla ja väärällä nimellä
varustettuna Lichtenfelsin, Lindaun ja Rorschachin kautta Zürichiin,
päästen perille toukok. 39 p:nä 1849.



V.

Heti Zürichiin saavuttuaan Wagner kirjoitti eräälle jenalaiselle
professorille: "Onnellisesti olen siis päässyt Sveitsiin. Vaimolleni
kirjoitan samalla yksityiskohtaisemmin; pyyntöni, että välittäisitte
tämän tiedon ystävilleni, supistuu senvuoksi tällä kertaa vain
Lisztiimme. Viekää tälle leivän- ja turvanantajalleni tuhannet
terveiseni ja vakuuttakaa hänelle, että luja päätökseni on tuottaa
hänelle iloa voimieni mukaan. Matka on taiteellista elämänhaluani
suuresti virkistänyt ja nostattanut, ja siitä, mitä Pariisissa on
tehtävä,(Liszt nimittäin oli kehoittanut häntä menemään Pariisiin.)
olen päässyt täyteen selvyyteen; minä en paljon kohtalosta välitä,
mutta minä tiedän, että viimeiset elämykseni ovat minut johtaneet
uralle, jolla minun on luotava tärkeintä ja merkittävintä, mihin
lahjani pystyvät. Vielä neljä viikkoa sitten ei minulla ollut
aavistustakaan siitä, minkä nyt tunnen korkeimmaksi tehtäväkseni."

Yhdeksän vuotta tuli Zürich olemaan poliisin kuuluttaman maanpakolaisen
turvapaikkana. Sinne saapui syksyllä myös hänen vaimonsa, joka ei
kuitenkaan kyennyt auttamaan miestään tämän töissä, koska heidän
ajatusmaailmansa oli niin tuiki erilainen. Richard Wagner oli
ihanteiden ja suurien ajatusten mies: hänen pyrkimyksenään oli taiteen,
tapojen ja saksalaisen yhteiskunnan uudistaminen. Minna Wagner taas oli
käytännön ihminen, joka lakkaamatta saarnasi, että Wagnerin on otettava
jokin vakinainen, jokapäiväisen leivän tuottava toimi tai virka — nyt
Richard hänen mielestään eli vain "tuulentuvilla", joista ei lähtenyt
leipää. Väärien käsitysten välttämiseksi on tässä yhteydessä kuitenkin
sanottava, että Minna kaikesta huolimatta oli hyvä emäntä, joka piti
hellää huolta "miehestään, koirastaan ja papukaijastaan".

Zürichissä joutui Wagner monen kuuluisan miehen tuttavuuteen.
Maanpakolaisina oli Zürichissä koko joukko nerokkaita ja
vapauttarakastavia henkilöitä. Wagner sai näistä piireistä useita
läheisiä ja ymmärtäviä ystäviä. Varsinkin oli poliitikko Sulzer
suurimmassakin rahapulassa Wagnerin auttavana kätenä. Sillä pian
Zürichiin saavuttuaan sai säveltäjä huomata, että "maanpakolaisen
leipä on lujassa". Hätä alkoi taasen irvistellä: hänen oopperoitaan ei
Saksassa enää esitetty, koska minkään hoviteatterin johto ei uskaltanut
ottaa ohjelmistoon vangittavaksi määrätyn "demokraatin" teoksia. Se
tulolähde, mitä oopperat olisivat voineet merkitä, oli siis täydelleen
tyrehtynyt — taloudellinen ahdinko kasvoi ja lisääntyi alinomaa.
Eräässä Lisztille kirjoittamassaan kirjeessä sanoo hän olevansa
"aivan typötyhjä rahoista" ja "melkoisen velkakuorman rasittama".
Muuan Lisztin kehoituksesta Pariisiin tehty matka ei myöskään kyennyt
raha-asioita parantamaan.

Hyvien ystävien avulla ajat sentään hieman paranivat — kotiolot
vain eivät tahtoneet sujua mieltä myöten. Terveys parani monilla
alppikiipeilyillä ja Italian-matkoilla, joita aviopuolisot yhdessä
tekivät. Ja työn iloa tuotti Wagnerille oopperain johtaminen ja useiden
orkesterikonserttien antaminen, joissa Beethovenin teokset olivat
etualalla. Zürichin musiikkielämä eli Wagnerin aikana loistokauttaan
— ja säveltäjä-kapellimestari kulki voitosta voittoon näinä
Sveitsin-vuosinaan.

Lisää loistetta antoi hänen nimelleen kutsu saapua Lontooseen
johtamaan kahdeksaa konserttia, jotka kuuluisa "Philharmoninen seura"
oli järjestänyt. Wagner ei oikein mielellään olisi lähtenyt, koska
konserttien ohjelmat oli laadittu hänen mielipidettään kysymättä.
Pitkällisen miettimisen jälkeen hän vihdoin matkusti Lontooseen,
jossa viipyi neljä kuukautta (helmikuun lopusta kesäkuun loppuun
v. 1855.) Yleisö ja arvostelu suhtautuivat häneen kylmästi. Felix
Mendelssohn-Bartholdyn sävellykset olivat siinä määrin päässeet
Thames-joen maailmankaupungin yleisön suosioon, että Wagnerin tarjoama,
syvempiä sielullisia arvoja esiinloihtiva ja kuvaava musiikki ei
saavuttanut ymmärtämystä. Vasta vähitellen alkoi hänen musiikkinsa
herättää huomiota — esitettiinpä "Tannhäuser"- alkusoitto Englannin
kuningattaren pyynnöstä toistamiseenkin. Taloudellisesti oli matka
epäonnistunut eikä se tuottanut säveltäjälle mitään sisällistäkään
tyydytystä.

Matkalta palattuaan Wagner ryhtyi jälleen entistä suuremmalla
innolla kirjallisiin töihin, joissa hän jo ennenkin oli askarrellut.
Hän tahtoi suurelle yleisölle selittää ajatuksiaan taiteesta,
sen olemuksesta ja sisällöstä sekä tulevaisuudesta. V. 1849 oli
ilmestynyt hänen kynänsä tuotteena lyhyt kirjoitelma "taiteesta ja
vallankumouksesta", jossa hän vertaili toisiinsa kreikkalaisten
taide-elämää ja nykypäivien muotitaidetta. Tätä kirjoitelmaa seurasi
v. 1850 alussa laaja tutkielma "Tulevaisuuden taideteoksesta" (Das
Kunstwerk der Zukunft), jonka hän omisti filosofi Ludwig Feuerbachille.
Tässä huomattavassa "ohjelmakirjoituksessaan" Wagner tuo esiin ne
ihanteet, joitten hän toivoisi toteutuvan edes joskus "vastaisuudessa".
Lähtökohtanaan jälleen vanhan Kreikan taide hän hieman raskaassa
ja liian runsaskuvaisessa "taiteellisessa uskontunnustuksessaan"
kehittelee nerokkaita mielipiteitään ja ajatuksiaan yleistaideteoksesta
(Gesammtkunstwerk), jossa tuli yhdistyä sekä "puhtaasti inhimillisten",
kuten tanssi-, sävel- ja runotaiteen, että "luontoa jäljittelevien"
taiteitten, kuten arkkitehtuuri-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen.

Ajatus tällaisen yleistaideteoksen aikaansaamisesta ei ollut aivan
uusi: jo aikaisemmin olivat Saksassa Carl Maria von Weber, Goethe ja
Herder uneksineet sellaisesta. Mutta tämän ajatuksen varsinainen luoja,
sen omaperäinen ja ohjelmallinen kehittäjä oli kuitenkin Richard Wagner.

On selvää, että Wagnerin teoria herätti vastustusta silloisessa
esteettisessä ja musikaalisessa maailmassa. Wegelius sanoo
musiikinhistoriassaan: "Se taistelu, jota siihen asti oli tosiasiain
perustuksella taisteltu Wagnerin siihen asti esitetyistä oopperoista,
joita kaikki voivat ainakin Weimarissa nähdä esitettävän mestarin
omassa hengessä, siirtyi täten alalle, jossa hänen puolustajillaan oli
kovin vaikea saada vakavaa jalansijaa, kun taas kaikki etuudet olivat
vastustajilla."

Niissä hyökkäyksissä, joita häntä vastaan tehtiin, esitettiin usein
ajatus, että hän itse oli tahtonut oopperateoksillaan olla tuon
"tulevaisuuden taideteoksen" luoja. Wagner ei tahtonut tällaista
kunniaa — sen hän kuitenkin on nykyajan mielestä suuressa määrin
ansainnut! — ja sen vuoksi hän julkaisi jonkinlaisena täydentävänä
selityskirjoitelmana 2-osaisen "Oper und Drama"-tutkielman, jossa hän
nerokkaalla tavalla edelleen kehittää ajatuksiaan draaman ylemmyydestä
oopperaan nähden. Samalla hän jyrkästi torjuu luotaan ylläesitetyn
otaksuman oikeutuksen. Ajatus todellisesta kansallisteatterista
sai ilmaisunsa kirjoitelmassa "Teatteri Zürichissä" sekä eräässä
Lisztille kirjoitetussa kirjeessä. Tällaisessa "kansallisteatterissa",
jonka Zürichin kaupunki voisi rakentaa ja kustantaa, olisi
yleisölle esitettävä erikoisina juhlanäytäntöinä parasta, mitä
musiikkikirjallisuudessa tunnetaan ja tiedetään — ajatus, joka
vasta pari vuosikymmentä myöhemmin tavattomien ponnistusten ja
ankaran vastustuksen jälkeen toteutettiin saksalaisella maaperällä:
Bayreuthissa.

Wagner nautti sanomattomasti siitä vapaudesta, jota sai hengittää
Sveitsissä. Kaikista maanpakolaisista, joita Zürichissä siihen aikaan
oleskeli, kuuluu Wagner olleen reippain ja toivorikkain, vaikka, kuten
hän itse kertoo, hänellä ei tänään ollut tietoa siitä, missä huomenna
tulisi "hengittämään raitista ilmaa". Mutta pian tulivat vieraisille
vanhat tuttavat: surut ja taloudellinen hätä. Zürich alkoi olla hänen
kaltaiselleen jättiläisnerolle liian ahdas. Hän alkoi tuntea kaipausta
takaisin Saksaan, jonka kansan hyväksi hän tahtoi työskennellä, ja
jolle työnsä tulokset antaa. Mutta raja Saksan ja Sveitsin välillä
pysyi häneltä suljettuna — saksalaisten poliisiviranomaisten antama
vangitsemismääräys oli vielä voimassa. Saksassa hänen nimensä oli
oopperoitten avulla — niitä uskallettiin jälleen esittää muilla
mutta ei hovioopperanäyttämöillä — saavuttanut mainetta, mutta hänen
itsensä täytyi pysytellä Sveitsin rajan tällä puolen katse ikävöiden
isänmaahan suunnattuna. Paitsi tätä sielullista kaipausta isänmaahan
lisäsi mielen ankeutta kaikenlainen ylenpalttisista ponnistuksista
johtunut ruumiillinen raihnaus. Varsinkin tuotti hänelle näihin
aikoihin ankaroita tuskia ja kärsimyksiä tuontuostakin uudistunut
kasvoruusu. Kylpylaitoksissa piti huonoista raha-asioista huolimatta
käydä ahkerasti huonontuvaa terveyttä hoitamassa ja sairauden tuottamia
tuskia lieventämässä.

Rahapula ei hänen viereltään kaikonnut. Tosin oli "Tannhäuser" ja
"Lohengrin" esitetty monessa teatterissa, mutta niistä suoritetut
korvaukset olivat jääneet perin vähäisiksi. Tulot olivat siis pienet
ja velkataakka alkoi yhä raskaampana painaa. Tähän aikaan Lisztille
lähetetyistä kirjeistä huokuu syvä katkeruus kohtalon kovuudesta ja ne
sisältävät monen monta avunpyyntöä. Liszt ja muut ystävät auttoivatkin
häntä parhaan vointinsa mukaan, mutta lainat ja lahjat eivät kuitenkaan
kyenneet pitkäksi aikaa karkoittamaan rahapulaa säveltäjän kodista.

Wagner oli ahkera: jos ahkeruuden mukaan arvosteltaisiin, mitä hänen
olisi ollut työstään saatava, niin hänen olisi pitänyt ansaita
runsaasti. Mutta tunnettu asiahan on, että ahkeruus — varsinkin
Wagnerin valitsemalla alalla monasti jättää miehensä köyhäksi. Niin
oli Wagnerinkin laita. Hän tunsi neroutensa, hän tiesi voivansa ja
kykenevänsä antaa ihmiskunnalle aarteita, joitten arvoa ei voida
rahalla mitata — mutta suuri yleisö ei tiennyt sitä vielä silloin
eivätkä sitä tienneet oopperain esittäjät ja kustantajat. Wagner
oli täysin oikeassa sanoessaan, ettei hän ollut syntynyt rahaa
ansaitsemaan, hän oli syntynyt "luomaan". Voidakseen luoda oli hänen
maailmalta saatava apua rahan muodossa. Ja siksi ottikin hän jokaisen
raha- annin vastaan hänelle ehdottoman selvästi kuuluvan palkan tavoin.
Hän tunsi sisäistä tyydytystäkin näin omalla tavallaan pakottaessaan
maailmaa korvaamaan sen työn, minkä hän tiesi ennemmin tai myöhemmin
tulevan saman maailman hyväksi ja käytettäväksi.

Kuten jo on viitattu, oli Wagner erehtynyt aviopuolison valinnassaan.
Nyt osui hänen tielleen Zürichissä Wesendonckien perhe, ja täältä
hän löysi sukulaissielun rouva Mathilde Wesendonckissa. Koska
Wesendonckeilla on melko merkityksellinen osa Wagnerin elämässä, lienee
muutama sana heistä paikallaan.

Otto Wesendonck oli Zürichissä erään amerikkalaisen vientiliikkeen
edustajana. Vuonna 1848 hän oli mennyt toisiin naimisiin
elberfeldiläisen kauppaneuvos Luckemeyerin tyttären Mathilden kanssa.
Tämä oli kaunis, erittäin miellyttävä nainen, joka lisäksi oli —
silloisissa oloissa — tavattoman sivistynyt, puhui useita vieraita
kieliä sekä harrasti ahkerasti kirjallisia töitä, julkaisten useita
satukokoelmia ja joukon näytelmiä. Kun ottaa huomioon Minna Wagnerin
kyvyttömyyden kaikessa siinä, mikä koski Richard Wagnerin ajatuksia
ja töitä, ei ole kovinkaan ihmeteltävää, että Wagner sangen pian
tunsikin tavallista suurempaa vetovoimaa Mathilde Wesendonckiin.
Ja niin kehittyi näiden molempien välille luja liitto henkisen
yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja keskinäisen taiteellisen ymmärtämyksen
pohjalla. Molemmat osasivat antaa toisilleen sisintään tarvitsematta
pelätä väärinkäsitystä toistensa puolelta. Vasta Mathilden avulla
sanoo Wagner saaneensa selville Beethovenin sävellysten syvimmän ja
olennaisimman sisällön, vasta Mathilde selvitti hänelle Schopenhauerin
filosofian tarkoituksen, — jolle filosofialle Wagner muuten on sangen
suuressa kiitollisuudenvelassa parhaimmista teoksistaan. Kaikkeen,
mitä hän ajatteli tai suunnitteli, otti Mathilde innokkaasti ja
ymmärtämyksellä osaa. Hänen miehensä Otto Wesendonck tunsi myös
lämmintä myötätuntoa isänmaastaan karkoitettua taiteilijaa kohtaan
— hänen myötävaikutuksellaan Wagner pääsi elämään sellaisissa
olosuhteissa, joista hän kerran eräässä Lisztille lähettämässään
kirjeessä oli haaveillut. "Ah, rakas Franz! Anna minulle yksi sydän,
yksi henki, yksi naisen sydän, johon kokonaan voisin upota, joka
täydelleen ymmärtäisi minua — kuinka vähän silloin tältä maailmalta
enää toivoisinkaan!"

Ja juuri näinä onnen päivinään Wagner lakkasi luomasta iloista
Siegfried-sankariaan ja tarttui kyyneliä tulvivaan "Tristan ja
Isolde"-oopperaansa!

Mathilde Wesendonckin ja Richard Wagnerin ystävyys muuttui heidän sitä
itse huomaamattaan syväksi rakkaudeksi. He salasivat sen kumpikin
toiseltaan, mutta kun se sitten eräänä tunnekylläisenä hetkenä
puhkesi tunnustuksena esiin, huomasivat he suureksi surukseen, että
heidän myös samalla tuli erota toisistaan — selvä "Tristan"-aihe.
Sankarillisesti he eron kestivät, ja Otto Wesendonck auttoi todella
jalon miehen tavoin vaimoaan kestämään tuon sydämiä raastavan eron
seuraukset. Tosin oli Otto Wesendonck karsain silmin seurannut
vaimonsa ja Wagnerin välisen ystävyyden kehittymistä, joka "ystävyys"
jo kulki yleisenä puheenaiheena pikkukaupungin kahvikesteissä. Mutta
hän ymmärsi hyvin, että asiasta ei sopinut eikä kannattanut nostaa
melua. Ainoana näkyvänä piirteenä, jonka tapahtumat aiheuttivat Otto
Wesendonckin suhtautumisessa Wagneriin, oli se, että Wesendonckin
rahakukkaro ei enää niin avoimesti ollut Wagnerin käytettävissä kuin
tutustumisen alkuaikoina. Hans von Bülow, joka v. 1858 maaliskuussa
kävi Zürichissä, kirjoittaa eräälle ystävälleen: "Wagner on hirveässä
rahapulassa; minä aavistan, että Wesendonckin perheessä on jotain
tapahtunut". Bülow ei ollut erehtynyt: Wesendonckien kodissa oli
tapahtunut sellainen ratkaisu, että Wagner kohta itsekin huomasi olonsa
kaupungissa mahdottomaksi. Hänen ei sopinut enää viipyä Zürichissä,
jos tahtoi sekä Mathilden että oman maineensa pelastaa joutumasta
yleisön tallattavaksi. Ja siksi pudisti hän Zürichin tomut jaloistaan
ja siirtyi ensin Geneveen, ja sieltä Venetsiaan. Minna Wagner oli jo
aikaisemmin matkustanut Saksaan ja asettunut asumaan Dresdeniin.

Oliko Mathilde Wesendonckin ystävyys Wagnerille niin suuriarvoinen?
Antoiko rouva Wesendonck Wagnerille sitä, mitä Minna ei kyennyt
antamaan? Vastauksen näihin kysymyksiin saamme Wagnerin omista
kirjeistä. Niissä hän yhtämittaa vakuuttaa Mathilde Wesendonckin
ystävyyden olleen hänen elämänsä kukoistusaikaa, jolloin hän myös
sai niin paljon hedelmöittäviä ajatuksia ja aiheita, että hänen
myöhemmin tarvitsi vain täysin käsin ammentaa sielunsa syvyyksistä
kalliita aarteita maailman nähtäväksi ja kuultavaksi. "Tristan ja
Isolde", "Mestarilaulajat" ja "Parsifal" juontavat alkunsa juuri
näiltä Zürichissä eletyiltä onnen päiviltä — ja nämä oopperat
kuuluvat maailman musiikkikirjallisuuden arvossapidetyimpiin
saavutuksiin. Venetsiassa sai Wagner — tosin yhä rahapulassa —
rauhassa syventyä sävellystöihinsä. Mutta rauhasta tuli pian loppu,
sillä poliisiviranomaiset alkoivat ahdistella häntä sielläkin. Saksin
kuningas olisi kyllä armahtanut hänet, mutta vain sillä ehdolla, että
Wagner olisi saapunut Dresdeniin tuomioistuimen tutkittavaksi ja
mahdollisesti tuomittavaksikin. Tähän ei Wagner syyttömyytensä tunnossa
alistunut. Ja niin ei auttanut muu kuin poliisiviranomaisten vainoa
paeten tarttua jälleen matkasauvaan ja mennä Lüzernin kautta Pariisiin,
Lisztin kehoituksesta.

Mistä sai Wagner rahaa Pariisin-matkaan?' Otto Wesendonckilta. Tämä
oli näet nykyoloissa mitättömästä palkkiosta hankkinut itselleen
"Nibelungin sormuksen" partituurin — heidän välinsä olivat niihin
aikoihin (v. 1859) siinä määrin parantuneet, että Wesendonck saattoi
jälleen antaa säveltäjän käytettäväksi rahojaan.

Wagner oli siis taasen Pariisissa. "Vailla uskoa, vailla rakkautta
ja vailla toivoa... Voitko käsittää, missä asemassa olen? Kuinka
paljon luottamusta ja rakkautta tarvitsisinkaan jälleen saadakseni
rohkeutta ja kärsivällisyyttä?" Näin kirjoittaa hän näihin aikoihin
Lisztille. Minnakin saapui Pariisiin, ja niin alkoivat he jälleen elää
yhdessä — tällä kertaa ulkonaisesti paremmin edellytyksin kuin monesti
aikaisemmin. Wagner oli vuokrannut Rue Newtonin varrelta asunnon
kolmeksi vuodeksi ja maksanut vuokran etukäteen. Asunnosta ei olisi
luullut surua ja huolta tulevan, mutta sallimus oli päättänyt toisin:
kohta tuli ilmi, että talon täytyi väistyä kadun tieltä. Pitkälliset
riidat talon isännän ja asianajajain kanssa päättyivät Wagnerin
tappioon, ja ne olivat samalla suuresti kuluttaneet sekä kukkaroa että
hermostoa.

Wagner aikoi saada oopperoitaan Pariisin näyttämöille, mutta luopui
pian ajatuksestaan. Tehdäkseen itsensä ja sävellyksensä tunnetuiksi
antoi hän kuitenkin omalla kustannuksellaan kolme sävellyskonserttia,
jotka tuottivat tappiota 11.000 frangia. Sanomalehtiarvostelut olivat
kaikkea muuta kuin kehuvia. Ei tahdottu löytää mitään hyvää noissa
saksalaisen säveltäjän hengentuotteissa, joitten ajatuksia ei pystytty
ymmärtämään. Sanomalehtiarvosteluissa tehtiin Wagneria vastaan monta
myrkyllistä ja solvaavaa hyökkäystä.

Wagnerilla oli Pariisissa sentään ystäviäkin ja henkilöitä, jotka
kunnioittivat häntä ja ymmärsivät hänen teoksiaan. Sellaisia olivat
m.m. ruhtinatar Pauline Mettemich ja saksalaiset diplomaatit Pourtalès
ja Hatzfeld — myöhemmin solmi Wagner läheisiä suhteita sellaisten
vaikutusvaltaisten miesten kuin Baudelaire’in, Villot'n ja Ollivier’n
kanssa.

Suuri oli Wagnerin ilo, kun hän sai Pariisiin sanoman, jota oli mitä
hartaimmin jo Sveitsissä ollessaan odottanut: hän sai luvan palata
Saksaan, kuitenkin sillä ehdolla, ettei astuisi Saksin kuningaskunnan
rajojen sisäpuolelle. Näin saamaansa "armahdusta" hyväkseen käyttäen
säveltäjä kesällä v. 1860 teki matkan Saksaan ja kävi tällöin
Frankfurtissa ja Baden-Badenissa, mutta huomasi surukseen pitkän
maanpakolaisuutensa aikana vieraantuneensa isänmaastaan: hänen ilonsa
saksalaiselle maaperälle pääsystä ei tällä kertaa ollut niin suuri
kuin hänen palatessaan Pariisista ensimmäisen kerran Reinin yli
kotimaaltansa.

Merkkitapaus Wagnerin elämässä oli "Tannhäuserin" esittäminen "Suuressa
oopperassa" — esittämisestä oli määräyksen antanut itse keisari
Napoleon III. Innostuneena ryhtyi Wagner työhön ja 164 harjoituksen
jälkeen esitettiin ooppera maalisk. 13., 18. ja 24. p:nä 1861 suurella
loistolla ja komeudella, säveltäjälle paljoakaan ylistystä ja suopeita
arvosteluja tuottamatta. Varsinaiseksi syyksi siihen, että ooppera
Pariisissa epäonnistui, mainitsee Wagner m.m. sen, että hän jyrkästi
kieltäytyi toiseen näytökseen enää järjestämästä balettia (ensimmäiseen
näytökseen hän kyllä oli baletin järjestänyt) — seikka, joka kerrassaan
ratkaisi oopperan kohtalon Pariisin hienon maailman keskuudessa.
Tuloksena oopperaansa uhraamastaan kokonaisen vuoden työstä sai Wagner
oopperan taloudenhoitajalta nostaa kaiken kaikkiaan — 750 frangia.

Taloudellinen asema oli jälleen tukala. Preussin lähettilään
Pourtalèsin avulla Wagner pääsi lähtemään Pariisista, joka oli jo
kolmannen kerran tuottanut hänelle runsaasti katkeria pettymyksiä.
Näytti siltä kuin olisi kaitselmus määrännyt hänet yhtämittaa
muuttamaan olinpaikkaa, vain silloin tällöin lyhyeksi ajaksi suoden
levon hetkiä vaelluksen lomassa.

Weimarissa pidettyyn saksalaisten säveltaiteilijain kongressiin otti
Wagner myös osaa saaden tällöin suureksi ilokseen huomata nuoremman
polven jo alkavan ymmärtää hänen tuotantoaan ja tarkoitusperiään. Mutta
juhlimiset, jotka häneen kohdistuivat, eivät voineet parantaa hänen
miltei epätoivoista taloudellista asemaansa.

Karlsruhessa oli hän jo saamaisillaan hovikapellimestarin viran, mutta
hoviväen juonittelut vaikuttivat sen, että virkaan määrättiin toinen.
Samoin oli Karlsruhessa luvattu esittää "Tristan ja Isolde", mutta
siitäkään ei tullut mitään. Wienissäkään, jossa Wagner oli kesän ja
syksyn v. 1861, ei "Tristania" loppujen lopuksi otettu esitettäväksi,
vaikka alussa oli hyviä toiveita annettu.— Pimeää ja synkkää oli siis
kaikkialla, käänsi katseensa minne tahansa.

Silloin päätti Wagner suorittaa loppuun jo aikaisemmin alulle
panemansa "Mestarilaulajien" sävellyksen, saadakseen näin syntymään
teoksen, joka ehkä paremmin kuin entiset hänen kädestään lähteneet
oopperat kelpaisi näyttämöille ja toisi enemmän tuloja säveltäjälleen.
Hän sävelsi "Mestarilaulajat" lähellä Mainzia sijaitsevassa,
rauhallisessa Biebrichissä, pistäytyen sieltä konsertteja antamassa
m.m. Leipzigissä, koska Saksin kuningas oli "nähnyt hyväksi" vihdoinkin
peruuttaa vangitsemismääräyksen. Leipzigin yleisö loisti konserteissa
poissaolollaan, ja arvostelu haukkui pataluhaksi "Mestarilaulajien"
alkusoiton! On selvää, että tällaiset konserttimatkat vain yhäkin
tyhjensivät Wagnerin jo ennestään tyhjää kukkaroa.

Näinä onnettomina aikoina julkaisi Wagner valmiiksi saamansa
"Nibelungin sormus"-runoelmansa. Teos oli varustettu esipuheella, jossa
Wagner kehoittaa Saksan kansaa luopumaan pintapuolisesta huvittelusta
ja etsimään jotain parempaa, täysipainoisempaa. Taiteen tyyssijaksi
olisi rakennettava todellinen, kaikki mahdollisuudet huomioonottava
juhlanäytäntötalo, jossa saksalaisen hengen mestarituotteita
ensiluokkaisten ja tehtäviensä kunnolliseen suorittamiseen kykenevien
voimien avulla esitettäisiin. Yhdistys, johon kuuluisi varakkaita
miehiä ja naisia, saisi yrityksen kyllä toteutetuksi; tai jos joku
saksalainen ruhtinas ottaisi asiaa harrastaakseen, saattaisi sille
toivoa suotuisaa ratkaisua. — "Nibelungen"-sarjastaan kirjoittaa Wagner
eräälle ystävälleen, että hän on sen "itse johtava satunnaisilta
oopperanäytännöiltä turvatussa paikassa erikoisesti tarkoitusta
varten rakennetussa talossa, apunani taiteilijat, jotka minä kutsun.
Kompromissia, elämäntyöni haaskaamista, minä en salli." Huomautettakoon
tässä kuitenkin, että osia Nibelungen-tetralogiasta esitettiin jo
aikaisemmin kuin Bayreuthissa: "Rheingoldin" ensi esitys tapahtui jo v.
1869 Münchenissä, "Walkyyrian" v. 1870 samoin Münchenissä.

V. 1863 Wagner kierteli pitkin Eurooppaa, johtaen konsertteja kaikissa
mahdollisissa suur- ja pikkukaupungeissa. Matka ulottui Pietariinkin,
ainoaan kaupunkiin, jonka sanomalehdissä hän suureksi hämmästyksekseen
sai lukea mitä ylistävimpiä arvosteluja sävellyksistään ja jossa
annetut konsertit tuottivat tyhjään kukkaroon myös rahaa.

Wien, tai paremminkin muuan sen esikaupunki, Penzing, oli hänen
vakinaisena asuinpaikkanaan. Komeilevat elämäntavat toivat taasen
mukanaan kurjuutta, ja kun vihdoin velkavankeuskin uhkasi, katsoi
Wagner parhaaksi v. 1864 paeta Sveitsin kautta Stuttgartiin.
Takaa-ajetun metsänriistan tavoin päätti hän vihdoin etsiä syrjäisen
kolkan, jossa saisi rauhassa ja maailman katseilta piilossa asua ja
tehdä sävellystyötä. Vaunut oli jo tilattu viemään pakolaista pois
kaupungista, kun Wagner yhtäkkiä tunsi sielussaan, ettei hän enää
saanut pakoilla. Hänen täytyi vihdoin oman kansansa hyväksi ja onneksi
ryhtyä toteuttamaan niitä ihanteita ja niitä ajatuksia, joita oli
kirjallisessa toiminnassaan esittänyt "tulevaisuuden taideteoksesta",
tuosta hänen mielestään ainoasta, mikä jälleen pystyisi luomaan
taide-elämään sen terveen pohjan, joka siltä näytti puuttuvan.

Näin alkaa uusi ajanjakso Wagnerin monivaiheisessa elämässä.




VI.

Richard Wagneria etsitään jälleen, mutta häntä ei etsitä nyt velka
vankeuteen pantavaksi. Hänen jälkiään pitkin Euroopan mannerta on
kulkenut Baierin kuninkaan Ludwig II:n lähetti von Pfistemeister
saadakseen mestarin kiinnitetyksi kuninkaansa palvelukseen. Nuori
kuningas oli aina ollut Wagnerin hartaimpia ihailijoita. Yhä kasvavalla
mielenkiinnolla oli hän seurannut Wagnerin suurisuuntaista työtä ja
toimintaa, ja kun Wagner maailmalle singautti kysymyksensä, löytyisikö
Saksasta ruhtinasta, joka toteuttaisi ajatuksen kansallisoopperalle
tarvittavan rakennuksen pystyttämisestä, tunsi Ludwig II mielessään,
että kysymys kohdistui myöskin häneen. Ja niin sai Pfistemeister
määräyksen etsiä Wagnerin mistä tahansa käsiinsä ja tuoda hänet
Müncheniin.

von Pfistemeister saavutti takaa-ajamansa mestarin Stuttgartissa
toukok. 3 p:nä 1864. Wagnerin matka olisi alkuperäisen suunnitelman
mukaan suuntautunut yksinäisille Alpeille, mutta nyt se kääntyikin
kohti Münchenin kuninkaallista linnaa. Nuoren kuninkaan tekemästä
vaikutuksesta kertoo Wagner eräässä kirjeessään, että "hän on
valitettavasti niin kaunis, niin henkevä, sielukas ja hyvä, että minä
pelkään hänen elämänsä juoksevan kuin ohimenevän jumalaisunen tässä
alhaisessa maailmassa" — pelko, joka myös toteutui.

Wagnerille lähettämässään kirjeessä Ludwig II ilmoittaa tekevänsä
kaikkensa, jotta mestarin kokemat kärsimykset ja kohtalon iskut
tulisivat edes jossain määrin korvatuiksi. "Olen aina ikävöinyt aikaa,
jolloin minun sallittaisiin edes jotenkuten hyvittää niitä suruja ja
kärsimyksiä, joita vastaan niin voitokkaasti olette taistellut; nyt —
kuinka ihanaa! — on se hetki tullut, jolloin purppurainen viitta minua
ympäröi; koska minulle on valta annettu, tahdon minä sitä käyttää
Teidän hyväksenne. Mitkään siteet eivät saa Teitä kahlehtia, vapaana
on Teidän antauduttava ihanan taiteenne alamaisuuteen, niinkuin henki
Teitä käskee."

Nyt ei Wagnerilla ollut hätäpäivää. Ja kirkkaana kaikui sävel ylhäisen
suosijan kiitokseksi. "Tristanin" ensi esitys kesäk. 10 p:nä 1865
oli merkkitapaus Münchenin musiikkielämässä, ja Wagnerilla oli ilo
nähdä ympärillään — niinikään kuninkaan kutsumina — Hans von Bülow,
Peter Cornelius ja Friedrich Schmitt, kaikki eteviä taiteilijoita.
Kuumeisesti nyt taottiin suunnitelmia musiikkielämän kohottamiseksi;
Wagner kirjoitti tutkielman "Valtiosta ja uskonnosta", jonka Nietzsche
sanoo kuuluvan syvällisimpiin Wagnerin kirjallisista tuotteista. Wagner
suunnitteli oman äänenkannattajan perustamista käsittelemään kaikkia
niitä ajatuksia, joita hänen nerokkaassa ja uudistuksia janoavassa
mielessään liikkui. Kaikkein ylinnä ja valtavimpana askarrutti
häntä kuitenkin ajatus juhlanäytäntötalosta. Hän sai tilaisuuden
tehdä kuninkaalle selkoa talon tarkoituksesta, taivuttaen kuninkaan
täydellisesti puolelleen: Müncheniin kutsuttiin rakennusmestariksi
Gottfried Semper — Wagnerin vanha ystävä Dresdenin ja Zürichin ajoilta
— ja ajatus teatteritalon rakentamisesta näytti sillä kertaa olevan
perin lähellä lopullista toteutumistaan.

Silloin tuli taasen käänne. Tyhjänpäiväisen, juonittelevan hoviväen
oli vallannut kateus, kun se näki Wagnerin olevan ylinnä kuninkaan
suosiossa. Ajojahti solvauksineen, vaiheineen ja juoruineen Wagneria
vastaan alkoi — kaikki pelkäsivät muka Wagnerin vaikutusvaltaa
kuninkaaseen. München muuttui tuotapikaa kuin kiehuvaksi
noidankattilaksi, jossa alhaiset intohimot kuohahtelivat korkealle
mestarin "pään menoksi". Wagner pysyi tyynenä: hän tiesi ja tunsi
olevansa niin paljon yläpuolella tuota kateellista ja pahansuopaa
hoviväkijoukkoa, joka häntä ja hänen neroaan pelkäsi enemmän kuin
kuningasta.

Entä kuningas? Hänen korviinsa saapuivat pian hovimiesten alullepanemat
juorut ja panettelut suosikista. Ja julistaen tahtovansa "kalliille
kansalleen" näyttää, että sen luottamus, sen rakkaus oli hänelle
arvokkaampaa kuin kaikki muu, hän pyysi Wagneria "joksikin aikaa"
poistumaan kaupungista — minkä tämä tekikin jouluk. 10 p:nä 1865.
Näin sai Wagner kokea, kuinka häilyvää on ruhtinaitten suosio! Ludwig
II epäilemättä kunnioitti suuresti mestaria, mutta häneltä puuttui
rohkeutta asettua sitä pientä vehkeilijäjoukkoa vastaan, joka oli
vaatinut mestarin karkoittamista.

"Joksikin aikaa" ei pitänyt paikkaansa. Tosin kuningas myöhemmin
monin tavoin koetti saada Wagneria palaamaan takaisin Müncheniin,
mutta säveltäjä pysyi jyrkkänä päätöksessään. Hän ei tahtonut palata
kaupunkiin, josta hänet viheliäisillä juonilla ja vehkeilyillä oli
saatu karkotetuksi — hän tunsi syyttömyytensä, tunsi ettei ollut
ansainnut sellaista kohtelua kuninkaan taholta.

Talven 1865-66 teki Wagner ahkerasti työtä Genevessä. Sieltä hän —
pienen tulipalon aiheutettua erinäisiä korjaustöitä hänen asunnossaan
— lähti virkistysmatkalle Etelä-Ranskaan. Marseillessa saavutti hänet
tieto, että hänen vaimonsa Minna oli pitkällisen sydäntaudin murtamana
päässyt ikuiseen lepoon Dresdenissä tammik. 26 p:nä 1866. Wagner ei
pitkän matkan takia voinut matkustaa vaimonsa hautajaisiin, mutta
eräässä kirjeessään hän kehoittaa asianomaisia niistä huolehtimaan
"samalla kunnioituksella, jota minäkin olisin osoittanut hänelle, kun
hän olisi eronnut onnellistuttamansa puolison rinnalta".

Keväällä v. 1866 löysi Wagner vihdoin paikan, jossa hän saattoi
kuusi surutonta vuotta kaikesta häiritsevästä maailmanmenosta
syrjässä pysytellen ahkerasti syventyä työhönsä. Tämä paikka
oli Vierwaldstätter-järven rannalla lähellä Lüzernia sijaitseva
Triebschenin maakartano. Mestarin 53-vuotis-syntymäpäivänä yllätti
Baierin kuningas Ludwig II entisen suojattinsa, saapuen tämän
luokse tervehdyskäynnille. Se oli Wagnerille ilon päivä: molemmat
keskustelivat innokkaasti viimeaikojen tapahtumista, Wagner näytti
kaikessa salaisuudessa pääkaupungistaan poistuneelle kuninkaalle
uusimpia sävellyksiään ja pyysi lopuksi — kun kuningas yhä tahtoi häntä
palaamaan takaisin Müncheniin — saada tässä yksinäisessä maatalossa
täysin voimin antautua tehtäviinsä lopettaakseen ne suuret työt, jotka
odottivat mestarin työpajassa valmistumistaan. Tähän alamaisesti
esitettyyn pyyntöön kuningas suostui.

Kuten muistamme, oli Müncheniin Ludwig II:n kutsusta saapunut myös
kapellimestari Hans von Bülow, Wagnerin ystävä jo aikaisemmilta
ajoilta. Sen johdosta, että hänetkin pian sotkettiin juoruilun ja
juonitteluihin, katsoi hän parhaaksi jättää Münchenin ja saapui
kesäkuussa v. 1866 Wagnerin luokse Triebscheniin. Sinne oli jo
aikaisemmin lapsineen tullut Bülowin puoliso, Cosima Bülow. Tämä
avioliitto, jonka Bülow oli solminut vain pelastaakseen Cosiman, Franz
Lisztin aviottoman tyttären, joutumasta maailman jalkoihin, ei ollut
onnellinen. Cosima ei koskaan pannut arvoa tälle uhrautumiselle —
hän tahtoi seurata oman sydämensä ääntä. Heti ensinäkemästä oli hän
tuntenut vetoa Wagneriin — Wagner myös huomasi hänessä erinomaisia
avuja — ja suhde alkoi tulla yhä läheisemmäksi. Jo silloin, kun
Wagner muutti Müncheniin ja hankki siellä Bülowilleukapellimestarin
paikan, oli heidän kohtalonsa määrätty. Cosimassa Wagner jälleen löysi
ymmärtävän sukulaissielun — ja niin tuli Cosimasta Wagnerin uskollinen
elämänkumppani ja miehensä elämäntyön harras suojelija. Tässä mies
tapasi viisaan ja uhrautuvan naisen, nainen mestarin, jota saattoi
kunnioittaa ja ihailla ja joka vei hänet henkensä aarreaittaan. Paljon
vaivaa tuotti avioeron hankkiminen ja uuden avioliiton vahvistaminen.
Vihkiminen tapahtui Lüzernissa elok. 25 p:nä 1870. Triebschenissä,
Vierwaldstätter-järven rannalla olevassa maatalossa, erossa koko
maailmasta, saattoivat he kaksi kenenkään häiritsemättä antautua
toisilleen ja työlleen. Kun kahden tyttären jälkeen syntyi poika, oli
Wagnerin ilo melkein sanoin kuvaamaton. Eräälle ystävälleen Wagner
kirjoittaa: "Kuka pystyy arvaamaan, mitä se merkitsee minulle? Hän on
niin voimakas ja kaunis, että olen antanut hänelle nimeksi 'Siegfried',
ja hänen kunniakseen on työnikin (Siegfried-idylle) nyt valmistunut."
Richard Wagnerin elämä oli nyt saanut sisällön, kun hänellä oli poika,
jonka hän saattoi kasvattaa suureksi ja rohkeaksi hänen kuolemansa
jälkeen taistelemaan kaiken sen puolesta, mikä maailmassa on "oikeata."

Triebschenissä alkoi käydä ahkerasti vieraita sekä läheltä että kaukaa.
Viime vuosien aikana oli Wagnerin nimi tullut yhä kuuluisammaksi ja
tunnetummaksi — ja tunnettuahan on, että kuuluisuus vetää luokseen
toisia suurempia tai pienempiä kuuluisuuksia. Hyvin kaikki viihtyivät
Wagnerin vierasvaraisessa kodissa, jossa kaikkialla oli huomattavissa
hyvän kodin hengettären käden kosketus. Päivät kuluivat ahkerassa
työssä, iltahetkiä sulostuttivat jonkun runoilijan teokset, vilkas
keskustelu ajan- ja taidekysymyksistä ja — kuten luonnollista —
musiikkiesitykset. Monista perheen vieraista mainittakoon erikoisesti
Friedrich Nietzsche, joka sangen usein kävi Triebschenissä ja joka
Wagnerista kirjoittaa, että tämä on "todellakin kaikkea, mitä hänestä
toivomme, tavattoman suuri ja rikas henki, tarmokas luonne ja kiehtovan
rakastettava ihminen, jota kannustaa mitä innokkain tiedonhalu."

Jo v. 1850 oli Wagner salanimellä julkaissut Brendelin "Uudessa
musiikkilehdessä" kirjoituksen "Juutalaisuus musiikissa" (Das
Judenthum in der Musik). Tässä kirjoituksessaan hän hyökkää ankarasti
musiikissa vallalla olevaa, Mendelssohnin ja Meyerbeerin sävellysten
merkeissä kulkevaa juutalaisuuden palvontaa vastaan, joka estää kaiken
todellisen ja kansallisen musiikin pääsemästä oikeuksiinsa. Kirjoitus
oli aiheuttanut äkäisiä vastalauseita — Wagner sen kyllä arvasi, mutta
hän tahtoi olla "aikansa aina valpas, aina muistuttava taiteellinen
omatunto". Wegelius sanoo: "Lääkärin kiintyneellä, tutkistelevalla
katseella hän seurasi niiden katkerien pillerien vaikutusta, joita
hän tämän tästä syötti aikalaisilleen." Edellämainittu kirjoitus oli
tällainen katkera pilleri, joka sai esille paljon kuonaa vastustajien
kynistä. V. 1869 Wagner julkaisi kirjoituksensa uudelleen, varustaen
sen selittävällä esipuheella — lähimpänä syynä se, että juuri
juutalaisten kannattama sanomalehdistö oli ollut hänen ajatuksiensa,
teostensa ja suunnitelmiensa ankarimpana vastustajana, siten estäen
hänen aitosaksalaista musiikkiaan pääsemästä sille kunniasijalle, mikä
sille eittämättä kuului. 170 kyhäelmää ilmestyi Wagnerin kirjoituksen
vastineeksi, mutta ne eivät olleet omiaan todistamaan vääriksi
Wagnerin mietteitä. Sillä ne olivat laadultaan enemmän häväistys-
kuin puolustuskirjoituksia: niissä oli hyökätty enemmän henkilöä
kuin asioita vastaan. Ja niin jäi mestari voitolle tässä paljon
puheenaihetta ja ankaraa hälinää herättäneessä kynäsodassa.

Triebschenissä kirjoitti Wagner myös tutkielmansa "Johtamisesta"
(Uber das Dirigieren). Tämä alallaan erittäin huomattava kirjoitelma
pohjautuu omiin kokemuksiin asiasta.

Kirjoitelmiensa kustantajaksi sai Wagner Fritzsch-nimisen
leipzigiläisen kirjakauppiaan, joka ensimmäisenä julkaisi mestarin
kynän tuotteet "koottuina teoksina". Niistä on tähän saakka ilmestynyt
viisi painosta — "teosten vähäinen menekki ei ole Saksan kansalle
kunniaksi", sanoo muuan Wagnerin elämäkertakuvauksen kirjoittaja. Joka
tapauksessa ovat Wagnerin ajatukset olleet siivekkäitä ja ne herättävät
kiistaa ja taistelua yhä vieläkin.

Triebschenissä valmistui myös v. 1867 "Mestarilaulajat", jonka
ensi-ilta oli Münchenissä kesäk. 21 p:nä 1868.




VII.

Tiedämme jo, että Wagnerin rakkaimpana haaveena oli vuosikymmenet
ollut sellaisen juhlanäytäntötalon aikaansaaminen, jossa sekä hänen
että muitten kansallisten säveltäjäin parhaita teoksia esitettäisiin
oikeassa ympäristössä ensiluokkaisin voimin. Münchenissä oli ajatus
taiteita rakastavan kuninkaan avulla ollut toteutumaisillaan, mutta
raukesi — onneksi kyllä. Sillä Wagner itsekin huomasi, että München,
jonka ilmakehän täyttivät oluthöyryt ja alituiset puolueriidat, ei
ollut sopiva taiteen tyyssijaksi siinä mielessä kuin hän oli ajatellut
— etemmäksi suuren maailman melusta oli taiteen temppeli sijoitettava.
Etsivät katseet suuntautuivat silloin pieneen _Bayreuthin_ kaupunkiin.
Siellä oli vanha tyhjilleen jätetty teatteritalo, joka korjattuna ja
uuteen kuntoon saatettuna ehkä sopisi tarkoitukseen.

Mutta taasen tuli esteitä. V. 1870 — samana vuonna siis, jona
avioliitto Cosima von Bülowin kanssa solmittiin — puhkesi sota
Saksan ja Ranskan välillä. Wagner seurasi suurella mielenkiinnolla
sotatapahtumien kulkua, ja Saksan aseiden voitot paisuttivat hänen
rintaansa. Kun sota sitten v. 1871 päättyi, oli se saanut saksalaiset
tajuamaan oman voimansa, saanut heidät tietoisiksi kansallisesta
yhteenkuuluvaisuudestaan ja siihenastisesta rikkinäisyydestään.
Wagnerin teokset muodostuivat nyt aitosaksalaisen hengen elämän
kulmakiviksi, joitten arvo tunnettiin ja myönnettiin jokaisessa
saksalaisesti sykkivässä sydämessä. Wagnerin ajatus kansallisen
juhlanäyttämön sijoittamisesta ja pystyttämisestä Bayreuthiin, jossa
säveltäjä oli v. 1871 kahdesti käynyt kaupungin pormestarin kanssa
asiasta neuvottelemassa, tällöin saaden hyviä terveitä suotuisasta
ratkaisusta, ei nyt kohdannut ainakaan periaatteellisia vaikeuksia.

Huhtik. 24 p:nä 1872 Wagner sitten itse muutti Bayreuthiin, näin
ollakseen lähempänä sitä paikkaa, jossa hänen harras unelmansa oli
toteutuva. Mutta suunnitelman siirtämiseksi paperilta todellisuuteen
tarvittiin rahaa, vieläpä sangen paljon — kokonaista 900.000 taalaria,
— joka silloisissa oloissa merkitsi suurta rahamäärää. Wagner kääntyi
avoimella kehoituksella "taiteensa ystävien" puoleen, pyytäen näitä
tekemään mahdolliseksi hänen "Nibelungen"-tetralogiansa esittämisen,
jotta Saksan kansa siten saisi juhlia kansallista ylösnousemistaan ja
uudelleensyntymistään. Hänen kehoituksensa ei kaikunutkaan kuuroille
korville: se saavutti vastakaikua kaikkialla Saksassa ja Saksan
rajojen ulkopuolellakin. Jotta rakennushomma saisi tarpeellista
taloudellista tukea, perustettiin erikoinen kannatusyhdistys.
Kaikkialla maassa syntyi "Wagner-yhdistyksiä", joitten tarkoituksena
oli toimia saman ajatuksen toteuttamiseksi — sanalla sanoen: kaikki
voimat työskentelivät suurenmoisen suunnitelman hyväksi — ja niinpä
saatiinkin melko suuri määrä varoja yhteisillä ponnistuksilla kokoon.
Wagner itsekin matkusteli ympäri maata keräämässä varoja ja hankkimassa
kannatusta, kaikkialla saaden osakseen mitä suurinta ymmärtämystä,
kunnioitusta ja mainetta. Kävipä hän Berliinissä Bismarckinkin
puheilla, mutta tämä jäi kylmäksi hänen esittämilleen ajatuksille.

Toukok. 22 päivä 1872 oli Wagnerin elämässä jälleen ilon päivä.
Silloin laski hän teatteritalonsa peruskiven, juhlatilaisuudessa
suurenmoisella antaumuksella ja innostuksella johtaen m.m. Beethovenin
9:nnen sinfonian. Sateen virtana valuessa piti Wagner juhlapuheen,
ja laskiessaan peruskiven löi hän sitä vasaralla kolmasti, samalla
lausuen: "Ole siunattu, kiveni, seiso kauan ja kestä lujana!" Ludwig
II:lta oli tilaisuuteen saapunut onnittelusanoma, joka yhdessä erään
Wagnerin sepittämän runon kanssa pantiin maahan peruskiven mukana.
Ennen sinfonian esityksen alkua piti Bayreuthin pormestari puheen,
jossa osoitti, mikä suuri merkitys tällä päivällä oli koko Saksan
maalle ja kansalle sekä Bayreuthin kaupungille. Wagner puhui myös,
kiittäen läsnäolevia siitä, että oli päässyt tälle paikalle ja saanut
nähdä unelmansa ensimmäisen osan toteutuvan. Sinfonian suoritus oli,
kuten sanottu, suurenmoisen vaikuttava — kuoro-osan esittämiseen oli
osaaottamaan saapunut laulajia kaikkialta Saksan eri kolkilta.

Mutta hyvästä alusta huolimatta ei kaikista vaikeuksista oltu vielä
selvitty. Rakennustyöt täytyi rahavarojen puutteessa keskeyttää
loppupuolella vuotta 1873. Wagnerin suunnitelmat eivät sittenkään
olleet saaneet aikalaisten piirissä tarpeellista kannatusta osakseen
eikä niitten merkitystä ymmärretty — kaikki näytti taas hajoavan
tuhkaan tai siirtyvän kaukaiseen tulevaisuuteen. Kuningas Ludwig II:sta
oli sittenkin tuleva se ruhtinas, joka Wagnerin unelman lopullisesti
toteutti — antamalla tarvittavat varat sai hän työt jälleen käyntiin,
kunnes rakennus vihdoin oli valmis.

Uljaana kohoaa teatterirakennus nyt eräällä kukkulalla Bayreuthin
ulkopuolella. Siinä ei ole mitään loisteliaita koristeita, mutta
rakennuksen eri osien muodot ja niitten väliset suhteet antavat
rakennukselle jalon ulkonäön. Jo ulkoapäin käy mahdolliseksi arvata,
mitä tarkoitusta varten rakennus siinä on. Sekä Wagnerin että Semperin
suunnitelmat ja piirustukset olivat loppujen lopuksi muuttuneet
ihanaksi todellisuudeksi. Mitä rakennuksen sisäpuoleen tulee,
mainittakoon, että orkesterin paikat ovat syvennyksessä, joten yleisö
voi täydelleen ja vapaasti nähdä näyttämölle. Vanhan ajan amfiteatterin
tapaan kohoavat istuimet asteittain etualalta taka-alalle päin toinen
toistaan korkeammalle — n.s. aitio järjestelmää ei katsomossa lainkaan
noudateta, suureksi eduksi sekä yleisölle että näyttämöllä esiintyville.

Juhlanäytäntörakennus oli siis vihdoin valmistunut — se oli nyt vain
vihittävä tarkoitukseensa. Jo kesällä v. 1875 alkoivat Wagnerin
Nibelungen-oopperain harjoitukset, jokaisen osan ollessa mitä
valituimmissa käsissä, ja kesällä v. 1876 oli juhlanäytäntöjen määrä
alkaa. Bayreuthissa tehtiin v. 1876 kuumeista työtä: sekä orkesterin
että laulajien harjoituksia pidettiin ahkerasti kesäk. 3 p:stä
lähtien, ja elok. 6 p:nä alkoivat pääharjoitukset. Kuningas Ludwig II
saapui niitä henkilökohtaisesti seuraamaan. "Rheingold" esitettiin
yksinomaan hänelle, muita ei sen pääharjoituksessa ollut läsnä. Muut
kolme tetralogian osaa esitettiin toisillekin kutsuvieraille, jotka
yksimielisesti antoivat sekä oopperoille että niitten esitykselle
tunnustuksensa.

Ensimmäiset juhlanäytännöt suurelle yleisölle — joukossa oli m.m.
Saksan keisari Wilhelm I. — olivat elok. 13-17 p:nä 1876. Keisari
lausui säveltäjälle suuren ihmetyksensä siitä suurtyöstä, minkä tämä
oli tehnyt Saksan kansan ja sen sivistyksen hyväksi — muuten oli
keisari huonona Wagnerin musiikin tuntijana vain "velvollisuudesta"
saapunut Bayreuthiin, tuumien, että "pitäähän sinne mennä, koska
toisetkin sinne menevät", — kertoo eräs keisaria lähellä ollut henkilö.
Kuningas Ludwig II oli heti pääharjoitusten jälkeen matkustanut pois
kaupungista, mutta saapui katsomaan oopperoita niitä kolmannen kerran
esitettäessä elok. 20-23 p:nä.

Juhlanäytännöistä koitui tappiota 160.000 markkaa. Mutta sittenkin
on tunnustettava, että Wagner oli itsepintaisella sitkeydellään
aikaansaanut ihmeitä. Bayreuthiin oli rakennettu juhlanäyttämö ja
ensimmäisenä liikkuivat näyttämön palkeilla ilmielävinä Wagnerin luoman
tetralogian henkilöt.

Kuvaavaa mestarin vaatimattomuudelle on, että häntä ei mitenkään
tahtonut saada astumaan yleisön eteen ottamaan vastaan sen myrskyisiä
suosionosoituksia. Kun "Jumaltentuho" (Götterdämmerung) viimeisen
kerran esitettiin, oli hänen vihdoin mentävä näyttämölle, niin
vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Hänen astuessaan esiin,
puhkesi yleisön taholta suosionosoitusten myrsky, joka kohta vaihtui
kuolonhiljaisuudeksi, kun mestari ilmaisi aikovansa puhua. Sanoja
ei ollut monta, mutta ne tulivat sydämestä: "Suosiotanne ja apuaan
antaneiden taiteilijain rajattomia ponnistuksia saatte kiittää tästä
työstä. Se mitä minun vielä tulisi teille sanoa, voitaisiin mahduttaa
pariin sanaan, yhteen selviöön. Te olette nähneet, mitä me voimme:
tahdotteko nyt? _Sillä jos te tahdotte, niin on meillä taide_".

Ainakin hän itse oli tahtonut, ja hänen tahtonsa tieltä
olivat vastukset väistyneet. Bayreuthin juhlanäyttämö ja
"Nibelungen"-tetralogia olivat näkyväisenä todistuksena hänen
tahtonsa lujuudesta. — Mutta voitonpäiviä seurasi taasen suru ja
murhe — arvostelijat eivät antaneet tunnustustaan hänen työlleen,
vaan ivailivat sitä. On kuitenkin muistettava, että kaikki se, mitä
Wagner oopperatuotannossaan tarjosi, sisälsi jotain väkevästi uutta
ja rohkeata, jota vanhoihin kaavoihin kangistuneet arvostelijatkaan
eivät pystyneet ymmärtämään. Sitäpaitsi ei kukaan rehellisesti pyrkinyt
tutkimaan eikä syventymään Wagnerin esittämiin ajatuksiin tulevaisuuden
taiteesta ja sen asettamista vaatimuksista.

Bayreuthin juhlanäytännöt tuottivat siis valtavan tappion.
Kannatusyhdistys, jonka piti taloudellisesti tukea yritystä, oli
juhlanäytäntöjen päättyessä "jäljettömiin kadonnut" — eikä Wagnerin
näin ollen auttanut muu kuin turvautua omiin voimiinsa ja ystäviensä
apuun, jos mieli voida yritystä jatkaa. Ja jonkun aikaa onnistuikin
hänen säilyttää juhlanäytäntötalo varsinaisille tarkoituksilleen
pyhitettynä — mutta loppujen lopuksi oli se luovutettava kierteleville
oopperaseurueille. Wagner itse sai jälleen lähteä maailmaa kiertelemään
ja konsertteja johtamaan.

Raskaat vuodet seurasivat siis Bayreuthin voitonpäiviä, mutta niistä
huolimatta Wagner uskoi tulevaisuuteen, tässä uskossa säveltäen
viimeisen musiikkidraamansa "Parsifalin". Tälle syvätunnelmaiselle
teokselle avautuivat jälleen Bayreuthin teatteritalon ovet tuottaen
säveltäjälleen vielä kerran kunniaa ja mainetta.

Bayreuthin juhlanäytännöt, niitten musikaalisen ja taloudellisen
puolen järjestäminen, olivat ankarasti kuluttaneet Richard Wagnerin
voimia. Mutta siitä huolimatta hänen sielunsa uhkui niin ajatuksia,
jotka hän tahtoi sanoa aikalaisilleen, että hänen täytyi tämän
sisäisen pakon vaatimuksesta perustaa jo kauan suunnittelemansa
oma äänenkannattaja taiteellisten ja sivistyksellisten kysymysten
käsittelyä varten. Ja niinpä v. 1878 Bayreuthissa — jossa Wagner asui
omassa "Wahnfried"-nimisessä talossaan — perustettiin lehti "Bayreuther
Blätter", julkaisijana Hans von Wolzogen. Tähän äänenkannattajaansa on
Wagner kirjoittanut monta huomattavaa kirjoitelmaa, joista kaikista
huokuu vastaamme elämän vilkas sykintä ja joissa hän säälimättä iskee
siihen, mikä hänen mielestään on epäsaksalaista ja epätaiteellista.
Vanhuudestaan huolimatta hän nuorukaisen innoin taittaa peistä omien
ihanteittensa puolesta, uskoen vuorenlujasti niitten voittoon. Taide
on hänelle kaikki kaikessa. Sen on kasvatettava uutta kulttuuria,
jossa taide itse ei ole mikään turha korukapine, vaan jossa se kuuluu
jokapäiväisen elämän välttämättömimpiin tarpeisiin. Taiteesta on
jokaiselle muodostuva virkistävä lähde, josta nauttimalla unohtaa
ympärillä olevan ruman nykyisyyden ja saa sielulleen puhdasta ravintoa.
Tällaisia ajatuksia sisältävät Wagnerin kirjoitelmat — Wagnerin
"kirjalliset testamentit" koko ihmiskunnalle.

Kun "Parsifal" elok. 29 p:nä 1882 viimeisen kerran Wagnerin läsnäollessa
esitettiin Bayreuthissä, ei kukaan näytännössä olleista aavistanut
viimeisen kerran näkevänsä säveltäjän tässä ympäristössä. Huono terveys
pakotti hänet perheineen lähtemään etelämmäksi ja niin valitsi hän
asuinpaikakseen Venetsian, "laguunien helmen". Asunto oli jälleen
komea — vanhaan tunnettuun tapaan! — Palazzo Vendramin Suuren Kanavan
varrella.

Ahkerassa työssä kuluivat viikot seuraavan kesäisiä juhlanäytäntöjä
valmistellessa ja suunnitellessa, mutta äkilliset sairastumiskohtaukset
silloin tällöin ilmaisivat, että ruumis oli käynyt raihnaaksi.
Hengenahdistus ja heikko sydän aiheuttivat välistä pyörtymiskohtauksia
— hellän puolison hoito oli näihin aikoihin mitä tarpeellisin. Mistään
ei kuitenkaan olisi voinut päätellä, että loppu tulisi niin pian kuin
se sitten tuli.

Joulu v. 1882 kului herttaisesti oman perheen keskuudessa, Wagnerin
vallan säteillessä nerokkuutta ja henkevyyttä. Kului puolisentoista
kuukautta. Helmik. 12 p:n iltana luki hän perheelleen ääneen Fouque’n
sadun "Undine", puhuen sen luettuaan vielä pitkään kansanrunouden
rikkaasta aarrevarastosta ja sen satoisuudesta niille, jotka osaavat
sitä hyväkseen käyttää. Sitten asettui hän pianon ääreen ja soitti
Reinintytärten surullisen laulun loppusanoihin tekemänsä sävelen, jotka
loppusanat kuuluvat: "Hyvyys ja uskollisuus syvyyksissä on vain!"
"Niin, hyvyys ja uskollisuus — syvyyksissä on vain", toisti hän hiljaa
itsekseen ja meni levolle. Seuraavana päivänä, helmik. 13 p:nä, oli hän
jälleen työssä, kirjoittaen erästä tutkielmaansa. Yhtäkkiä tunsi hän
pahoinvointia, joka sillä kertaa meni ohi. Myöhemmin häntä kutsuttiin
päivälliselle; hän vastasi tulevansa heti kun tuntisi voivansa
paremmin, käskipä samalla kello 4:ksi tilaamaan gondoolin portaitten
eteen. Häntä odotettiin, mutta odotuksesta huolimatta ei häntä
kuulunut päivälliselle. Silloin meni palvelustyttö uudelleen kutsumaan
isäntäänsä. Tällöin Wagner jo kamppaili viimeistä taisteluaan sohvalla.
Cosima riensi huoneeseen, joutuen vain todistamaan miehensä viimeisen
hengenvedon, joka tapahtui klo ½4 iltapäivällä. Ikuinen rauha laskeusi
tarmokkaille, nyt kuoleman jäykistämille piirteille.

Helmik. 16 p:nä lähti ruumisgondooli palatsista. Rautatievaunussa
vietiin vainajan ruumis Bayreuthiin, jossa se suurin
surujuhlallisuuksin, kaikkien kirkonkellojen soidessa ja
Siegfried-surumarssin sävelten kajahdellessa laskettiin haudan lepoon
Wahnfriedin puistikossa helmik. 18 p:nä 1883. Paikan leposijakseen oli
Wagner jo eläessään valinnut.

Yksinkertainen kivi, jossa ei ole nimeä eikä vuosilukua — sitä verhoaa
vain villi muratti — kohoaa hautakummulla, vaatimattomana osoittaen
taistelujen ja kärsimysten miehen viimeistä lepopaikkaa.






II. II

RICHARD WAGNERIN OOPPERAT.


Wagnerin säveldraamat voitaisiin tyyliltään jakaa useampaan ryhmään.
Ensimmäiseen kuuluisivat nuoruuden oopperat "_Die Feen_" (Haltiattaret)
ja "_Das Liebesverbot_" (Lemmenkielto), joissa Wagner vielä kulkee
vanhoja latuja, samoin kuin "_Rienzissä_", hänen ensimmäisessä
kypsyneemmässä oopperassaan. Toisen ryhmän aloittaa musiikin ja aiheen
puolesta germanisella pohjalla liikkuva "_Der fliegende Holländer_"
(Lentävä hollantilainen), ja sitä jatkavat "taisteluhansikkaina"
silloista oopperasta vallinnutta käsitystä vastaan "_Tannhäuser_"- ja
"_Lohengrin_"-oopperat. Suuri on jälleen ero viimemainitun ja kolmannen
tyylikauden edustajan "_Tristan and Isolde_"-teoksen välillä, joka ei
enää ole ooppera sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan säveldraama,
jossa musiikin tehtävänä on enemmän kuvailla ja kertoa kuin säestää.
Oman ryhmänsä muodostaa "_Die Meistersinger von Nürnberg_" (Nürnbergin
mestarilaulajat), joka erikoisesti sävellyksenä on Wagnerin etevimpiä
luomia. Nuoruusunelmansa, suuren draamasarjan luomisen germanisen
jumalais- ja sankaritaruston pohjalla, toteuttaa Wagner valtavassa,
jättiläismäisessä tetralogiassaan "_Der Ring des Nibelungen_"
(Nibelungin sormus), johon kuuluvat säveldraamat "_Das Rheingold_"
(Reinin-aarre), "_Die Walküre_" (Valkyria), "_Siegfried_" ja
"_Götterdämmerung_" ("Jumaltentuho"). Nämä säveldraamat "loi mestarin
musikaalisen muovailun leveä eepillisyys" arvokkaiksi taideteoksiksi.
Ja "kuin syvimmästä säälistä ja puhtaimmasta rakkaudesta lähteneenä
testamenttina kärsivälle ihmiskunnalle" — niin on sanottu — lahjoitti
Wagner vielä tämän jättiläistyön valmiiksi saatuaan, musiikkimaailmalle
sävelmysteerionsa "_Parsifalin_", jonka iäkäs, huolten ja vastuksien
väsyttämä vanhus omistaa sovitusta ja pelastusta ihmiskunnalle tuovan
kristillisen rakkauden kuvaamiselle.

Siinä lyhyesti Wagnerin työ ihmiskunnan onnellistuttamiseksi taiteen
avulla. Seuraavilla sivuilla luomme nyt katsauksen kuhunkin oopperaan
ja musiikkidraamaan, jättäen lähemmin selostamatta "Haltiattaret",
"Lemmenkiellon" ja "Riensin", koska niissä — harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta — ei vielä ole huomattavissa mitään erikoisesti
"wagnerimaista" ja koska näitä hänen nuoruudenteoksiaan vain harvoin
saadaan nähdä näyttämöltä.




"LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN".

("Der fliegende Holländer")


"Lentävä hollantilainen" on rakkauden runoelma. Sen pohjana on ihmisen
ikivanha kaipuu päästä rauhaan ja lepoon elämän myrskyistä. "Lentävä
hollantilainen" on taruolento, joka taika-aluksessaan kiitää yli
merten, voimatta koskaan päästä tyyneen satamaan. Aluksen kapteeni
oli kerran pitkänäperjantaina lähtenyt matkalle vannoen kaikkien
paholaisten nimessä purjehtivansa myrskyisen nokan ympäri. Sallimus on
häntä rangaissut niin, ettei hän voi lakata purjehtimasta ennenkuin
naisen rakkaus hänet kirouksesta vapauttaa.

Näin oli Heinrich Heine esittänyt vanhan tarun "hollantilaisesta". Sen
loppuosa kiinnitti Wagnerin mieltä, sillä siinä ilmeni vapautuksen ja
myötätunnon käsite erittäin runollisessa ja vaikuttavassa muodossa.
Aihe oli kyllä yksinkertainen, mutta juuri sen takia se tyydytti
Wagnerin vaatimuksia, sillä hän oli kertakaikkiaan itsekseen vannonut
olevansa seuraamatta yleistä makusuuntaa, joka vaati oopperalta pelkkää
ulkonaista loistoa ja komeutta Meyerbeerin tyyliin.

Heinen kanssa Pariisissa sovittuaan asiasta ryhtyi Wagner muovailemaan
oopperan tekstiä. Hän tahtoi itse laatia libreton: sekä "sanojen
että sävelten tuli yhtaikaa tunkeilla ja soida mielessä", — niin hän
sanoi — vain silloin saattoi toivoa yhtenäisen ja eheän kokonaisuuden
syntymistä.

Toukokuussa 1840 oli oopperan luonnos pääpiirteissään valmis, ja
kymmenessä päivässä valmistui lopullinen libretto. Oopperan toiminta-
ja tapahtumapaikaksi oli ensin aiottu valita Skotlannin rannikko, mutta
Wagner siirsi sen sitten Norjan rannikolle — merimatkan ansiotako?
Sivumennen mainittakoon tässä yhteydessä, että Wagner myi librettonsa
500 frangista Suuren Oopperan johdolle; oopperan kapellimestari Dietsch
sai tehtäväkseen säveltämisen; hän teki työtä käskettyä saavuttamatta
oopperallaan kuitenkaan menestystä.

Wagner ei onneksi ollut rahapulassa tullut myyneeksi oikeutta
saksankieliseen librettoon — vain ranskankieliseen — ja niin hän
ryhtyi tulisella innolla pukemaan librettoaan sävelasuun. Hän "tahtoi
koetella, kantavatko nuoret siivet", ja seitsemässä viikossa oli
sävellystyö päättynyt. Syyskuun 19 p:nä 1841 piirsi hän viimeisen
nuotin, ja nimilehdelle, kuten jo on mainittu, paljonmerkitsevät sanat:
"In Nacht und Elend. _Per aspera ad astra._ Gott gebe es. Richard
Wagner". Alkusoitto tuli paperille vasta kaksi kuukautta myöhemmin.

"Lentävän hollantilaisen" osajako on seuraava;

/*
  _Daland_, norjalaisen aluksen kapteeni      basso.
  _Senta_, hänen tyttärensä                   sopraano.
  _Erich_, eräs metsästäjä                    tenori.
  _Mary_, Sentan ent. imettäjä                mezzo-sopraano
  Dalandin aluksen _perämies_                 tenori
  _Hollantilainen_                            barytoni.
  Merimiehiä ja tyttöjä.
*/

"Lentävä hollantilainen" on balladin pohjalle rakennettu draama.
Jo alkusoitto vie meidät keskelle myrskyisänä kuohuvaa merta,
jonka aaltojen harjalla silloin tällöin vilahtaa hollantilaisen
aavelaiva. Myrsky raivoaa, salamat singahtelevat ja merimiesten huudot
kajahtelevat pimeässä yössä. Myrskyn hetkiseksi vaimetessa kuuluu
orkesterista puupuhaltimien esittämänä aihe, jonka Senta myöhemmin
laulaa, mutta pian vaihtuvat sävelet jälleen molliin. Merimieskuoron
mukana tulee sävelmaalaukseen iloisempi sävy, kohta jälleen kadotukseen
voimakkaan ja vaikuttavan lunastusaiheen tieltä. Hollantilaisen aluksen
merimiesten laulu duurissa päättää alkusoiton.

Väliverho nousee ja edessämme on Norjan rannikon jyrkkä kallioranta.
Ankara myrsky raivoaa. Kuohuvien tyrskyjen yli kajahtelevat norjalaisen
merenkulkijan Dalandin aluksesta reippaat merimieshuudot. Daland
jättää ruorin perämiehelleen. Estääkseen itseään vaipumasta uneen
— siinä kuitenkaan aina onnistumatta — virittää tämä viehättävän
perämieslaulun. Myrskyn raivo yltyy yhä, aavelaiva veripunaisin purjein
ja mustin mastoin ilmestyy näkyviin. "Hollantilaisen" aihe kaikuu
pasuunain soittamana ja rummunlyöntien säestyksellä painuu ankkuri
kolisten pohjaan.

Hollantilainen astuu maihin ja laulaa valtavan sisäisesti järkyttävän
aarian. Täynnä uhmaa ja katkeraa epätoivoa kuvailee levoton
merenkulkija hirveätä kohtaloaan, palavalla innolla rukoillen taivaan
enkeliä täyttämään hänen toivomuksensa. Hurjan raivon vallassa toivoo
hän vain tuomion päivää ja omaa kadotustaan. Kumeana ja synkkänä yhtyy
tähän toivomukseen alhaalta laivaväen ruumasta kajahtava kuoro.

Tähän vaikuttavaan, mutta sydäntä ahdistavaan kohtaukseen liittyy
sen vastakohtana kaksinpuhelu kalpean, laihan hollantilaisen sekä
iloisen, reippaan ja rahanahneen Dalandin välillä. Sovitaan, että
Daland loistavia lunnaita vastaan luovuttaa tyttärensä Sentan tuolle
vieraalle, tuntemattomalle merenkulkijalle. Tuuli kääntyy, ja molemmat
alukset laskevat aaltojen tyyntyessä satamaan.

Perämieslaulu kaikuu kromaattisten juoksutusten katkaisemana kuin
rauhallista kotimatkaa ja etelätuulen valitusta kuvaillen; vähitellen
erotamme orkesterissa rukin surinan ja niin joudumme esiripun noustessa
Dalandin tupaan, jossa tytöt kehräten ja laulellen koettavat saada
aikaansa kulumaan. Leikilliset kiusoittelut kohdistuvat Dalandin
tyttäreen Sentään, joka paikaltaan hievahtamatta katselee isänsä
hänelle hommaamaa hollantilaisen kuvaa. Saadakseen pistopuheet
vaikenemaan, virittää Senta balladin, jota voidaan pitää oopperan
keskeisimpänä kohtana. Se alkaa hollantilaisen perämieshuudolla,
jonka Senta itse laulaa. Sitten kuvailee hän tuon kalpean miehen
olemusta ja kärsimyksiä päättäen säkeensä kysymykseen: "Ah milloin,
kalpea purjehtija, vapahduksesi löydät?" Tytöt toistavat loppukerron.
Kolmannen säkeistön aikana hypähtää Senta äkillisen innostuksen
vallassa istuimeltaan ja vastaa tyttöjen tekemään kysymykseen, että
hän, Senta, uskollisuutensa avulla on pelastava hollantilaisen.

Näyttämölle astuu Erich, raukea ja saamaton rakastaja, joka kehoittaa
Sentaa luopumaan hollantilaista kohtaan tuntemastaan rakkaudesta.
Hollantilaisen "aihe" ilmoittaa, että Daland vieraansa kanssa on
tulossa. Erich rientää pois, ja Sentan katseet kiinnittyvät jälleen
hollantilaisen salaperäisen kiehtovaan kuvaan. Samalla hän itsekseen
hyräilee balladin loppusanoja: "Ah, milloin, kalpea merenkulkija,
vapahduksesi löydät?' Rukoilkaa taivasta, että nainen uskollisena
pysyisi!" Kumeat rummunlyönnit kajahtavat — hollantilainen ilmaantuu
oviaukkoon. Hän ja Senta jäävät katse toisiinsa kiintyneinä paikalleen
— orkesteri vain kuvailee kaunopuheisesti heidän sillä hetkellä
tuntemiaan mielialoja. Intohimoinen kaksinpuhelu alkaa ja lemmenliitto
solmitaan. Jaksaako Senta pysyä uskollisena hollantilaiselle
antamalleen lupaukselle — siinä kysymys, joka valtaa mielen esiripun
laskiessa.

Kolmas näytös alkaa Dalandin merimiesten virittämällä kuorolaululla,
johon tytöt yhtyvät. Mutta synkässä hollantilaisen aluksessa on kaikki
hiljaista, sen miehistö ei ota osaa lauluun. Vasta kun myrskytuuli
kohisee, aloittavat aavelaivan miehet salaperäisen ja kumean laulunsa.
Erich saapuu paikalle ja rukoilee kiihkeästi Sentaa luopumaan
aikeesta mennä hollantilaisen vaimoksi. Hollantilainen kuulee Erichin
muistuttavan Sentalle siitä, että tämä on jo kerran luvannut hänelle,
Erichille, uskollisuutta. "Mennyttä! Ah mennyttä! läks’ on mennyt
onni!" huudahtaa hollantilainen; laivapillin räikeä ulvaisu käskee
miesten olla valmiina lähtöön. Vielä kerran kiittää hollantilainen
epätoivoon joutunutta Sentaa tämän antamasta lupauksesta, joka —
onneksi Sentalle, sanoo hän — ei vielä ollut ikuinen. Salamannopeasti
poistuu hänen aluksensa rannasta ja katoaa. Silloin syöksyy Senta
hollantilaisen jäljessä mereen: "Kas tässä olen, uskollisena sinulle
kuoloon asti."

Näin on Senta hylännyt maallisen onnen ja pysynyt uskollisena sille
lupaukselle, jonka oli hollantilaiselle antanut, siten tuottaen
kirouksen painossa vaeltaneelle matkamiehelle tämän kaipaaman levon ja
rauhan. Kaukana rannasta kohoavat kohti taivasta kirkastuneina Senta
ja hollantilainen, joka kädet Sentan ympärille kiedottuina onnellisena
pitelee uskollista morsiantaan.

Näitten viimeisten kohtausten aikana seuraavat eri aiheet
toisiaan orkesterissa nopeasti vaihdellen ja sovittavan apoteosin
aikana muuttuvat levottomat sävelet juhlallisesti kaikuvaksi
lunastusaiheiseksi koraaliksi.

       *       *       *       *       *

Lukija saattaa kuvitella miten säveltäjä hämmästyi saadessaan
vastaukseksi saksalaisilta oopperanäyttämöiltä, joille hän oli
lähettänyt tämän germanis-kansallista henkeä uhkuvan teoksensa, ettei
oopperaa käynyt esittäminen, koska se ei kykenisi "koskettamaan
saksalaisen sydämen syvimpiä kieliä!"

Ensi kerran esitettiin ooppera Dresdenissä tammik. 2 p:nä 1843
neljä viikkoa kestäneitten harjoitusten jälkeen. Sentan osaa esitti
Wilhelmina Schröder-Devrient, sen ajan kuuluisimpia laulajattaria
Europassa, ja toisetkin osat olivat hyvissä käsissä. Yleisön taholta
sai ooppera myrskyisän suosiollisen vastaanoton, mutta arvostelu oli
pidättyväinen: se ei osannut oopperasta sanoa oikeastaan mitään.
Syyn saattaa hyvin ymmärtää: "Lentävässä hollantilaisessa" oli
äkkikuulemalta niin paljon outoa ja hämmästyttävää, että arvostelijat
joutuivat ymmälleen. Oliko tämä oopperaa? Eihän tässä ollut mitään
ulkonaista loistoa eikä silmänlumetta, säveltäjä kun oli vain antanut
ihmisten sisäisille sieluntiloille sävelpuvun, joka sekin oli
yksinkertainen ja koruton! "Hollantilainen" oli erään arvostelijan
mielestä "ikävystyttävintä", mitä hän koskaan oli nähnyt. — Neljä
kertaa esitettiin ooppera Dresdenissä, kadoten sitten 22 vuodeksi
ohjelmistosta.

Berlinissä, jossa ooppera monien arvelujen jälkeen esitettiin Wagncrin
johdolla tammik. 7 p:nä 1844, kävi samalla tavalla kuin Dresdenissä:
yleisö otti teoksen lämpimästi vastaan, mutta arvostelu suomi sekä
säveltäjää että oopperaa ankarasti. Neljään kertaan oli täälläkin
tyydyttävä — vasta 24 vuoden kuluttua ooppera uudelleen kaivettiin
esille, sillä kertaa paremmalla menestyksellä.

Wagnerin mieltä pahoittivat sanomalehdistön ankarat arvostelut ja
pikkumaiset hyökkäykset "Lentävää hollantilaista" vastaan. Hän
alkoi epäillä kutsumustaan ja väheksyä oopperaansa, pitäen sitä
vain epäkypsänä tuotteena. Myöhemmin Bayreuthissa huomattiin,
että suuri osa moitteiden aiheesta johtuikin vain huolimattomasta
näyttämöllepanosta ja muista ulkonaisesti epäsuotuisista olosuhteista.
"Lentävästä hollantilaisesta" on nykyään tullut oopperanäyttämöille
n.s. kassakappale — arvostelu tunnustaa sen kaikin puolin arvokkaaksi
tekijäksi Wagnerin runsaassa tuotannossa.




TANNHÄUSER.


Jonkun aikaa Pariisissa oltuaan Wagner alkoi ikävöidä takaisin
Saksaan. Tämä isänmaankaipuu herätti samalla myös vetovoimaa kaikkeen
saksalaiseen, ja kun Wagnerin käsiin niinä aikoina joutui muuan
"Venusberg"-niminen kansankirjanen, jossa esitetään vanhat tarut
Tannhäuser- ritarista ja Wartburgin laulajasodasta, tunsi hän kohta,
että niistä voisi saada oopperan pohjaksi kelpaavan aiheen. Tarinat
kiinnittivät hänen mieltään, ne vastasivat hänen ajatuksiaan sillä
hetkellä, ja niin ryhtyi hän innokkaasti tutkimaan, miten ooppera olisi
rakennettavissa niitten pohjalla.

Tannhäuser-taru polveutuu jo 13:nneltä vuosisadalta. Siinä paavi
kiroaa Venusvuoresta katuvana ja syyllisyydestään tietoisena hänen
luokseen tulleen Tannhäuserin, sanoen tämän saavan syntinsä anteeksi
vasta kun paavin kädessä oleva sauva alkaisi viheriöidä. Ihme
tapahtuu: kolmantena päivänä sauva viheriöi, paavi lähettää noutamaan
Tannhäuseria, mutta tämä on tuskassaan mennyt takaisin Venusvuoreen,
josta ei enää pääse pois.

Myöskin "Wartburgin laulajasota" on 13:nnelta vuosisadalta. Maan
huomattavimmat runoilijat ovat kokoontuneet Thüringenin maakreivin
hoviin kilpalaulantaan. Tappiolle joutunut Heinrich von Ofterdingen
pakenee maakreivittären turviin, joka levittää suojellen vaippansa
hänen ylitseen. Tässä lyhyesti tärinäin sisältö.

Oopperan sisältöä tutkittaessa huomaamme, että Wagner on siinä
sulattanut nämä molemmat aiheet yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi.
Elisabethista on tullut se "maakreivitär", joka pelastaa Tannhäuserin
ikuisesta kadotuksesta. Näin on taasen nainen kaikkiuhraavan rakkauden
edustajana "Tannhäuserissa", kuten Senta oli ollut "Lentävässä
hollantilaisessa".

Ensimmäinen luonnos syntyi vasta kesällä v. 1842 Teplitzin
kylpypaikassa — Wagner oli saman vuoden huhtikuussa saapunut
Dresdeniin, jossa hän muilta töiltään ei saanut oopperain
kirjoittamiseen lainkaan aikaa. Mutta libretto oli valmis jo
toukokuussa v. 1843. Sävelasuun pukeminen ei sentään käynyt niin
nopeasti kuin "hollantilaisen": partituurin viimeiseltä sivulta näemme,
että sävellystyö on loppuunsuoritettu huhtik. 13 p:nä 1845.

"Tannhäuserin" henkilöt ovat:

/*
  _Hermann_, Thüringenin maakreivi             basso.
  _Tannhäuser_                                 tenori.
  _Wolfram von Eschenbach_                     barytoni.
  _Walther von der Vogelweide_                 tenori.
  _Biterolf_                                   basso.
  _Heinrich der Scheiber_                      tenori.
  _Reinmar von Zweter_                         basso.
  Ritareja ja laulajia                    tenori, basso.
  _Elisabeth_, maakreivin veljentytär          soprano.
  _Venus_                                      soprano.
  _Nuori paimen_                               soprano.
  Thüringiläisiä kreivejä, ritareja, aatelismiehiä ja -naisia,
     vanhoja ja nuoria pyhiinvaeltajia. Sireenejä, najaadeja,
     nymfejä, bachanteja ja satyyreja y.m.
*/

Alkusoitto alkaa kaukaa kuuluvalla pyhiinvaeltajalaululla, joka
lähestyy ja sitten jälleen etenee. Iltahämärä, tanssirytmin
hekumallisia säveleitä kantautuu korviimme: Tannhäuser tuntee vetoa
Venusvuoren houkutteleviin iloihin ja nautintoihin laulaen rakkauden
jumalattaren kunniaksi intohimoisen ylistyksen. Hänet temmataan
Venusvuoren hurjiin riemuihin ja hän tyhjentää ihastuneena rakkauden
päihdyttävän maljan. Sitten katoaa kaikki, jälelle jää vain hiljainen
sävelten väreily — aamu sarastaa. Kaukaa kuuluu jälleen lähestyvien
pyhiinvaeltajien laulu, paisuen ja kasvaen — auringon säteet
hälventävät pimeyden, ihastusta ja riemua uhkuvat sävelet täyttävät
ilman, julistaen vapautta ja pelastusta Venusvuoren kahleista.

Väliverho nousee. Näyttämö esittää Hörselvuoressa Eisenachin luona
olevan Venusluolan sisusta. Avarassa luolassa vietetään aistihurmoista
juhlaa: orkesteri säestää kaikkea alkusoitossa esiintyneillä aiheilla.
Tannhäuser on jo väsynyt lemmennautintoihin, hän haluaisi takaisin
maan päälle, mutta jumalattaren houkutuksesta hän virittää rakkauden
kunniaksi ylistyslaulun. Sitten hän vielä horjuu kahden vaiheilla,
kunnes yhtäkkiä tekee ratkaisevan päätöksensä: "Mua auttakoon Neitsyt
Maria!" Tuskin ovat nämä sanat päässeet hänen huuliltaan, kun
Venusvuori kaikkine ihanuuksineen katoaa ja Tannhäuser seisoo pyhän
jumalanäidin kuvan edessä kevätpukuisessa Thüringinlaaksossa Wartburgin
edustalla. (Näyttämönvaihdos, joka tekee katsojaan suurenmoisen
vaikutuksen.) Nyt ei kuulu enää aistillisia, syntiin houkuttelevia
sireenien lauluja eikä hekumallisen nautinnon ylistyksiä; nuori paimen
vain soittaa korkealla töyräällä somaa laulua pillillään. Wartburgista
Roomaan menossa olevat vanhat pyhiinvaeltajat kulkevat ohi hurskasta
pyhiinvaelluslauluaan veisaten. Tannhäuser vaipuu polvilleen, palavassa
rukouksessa kääntyen hädässään taivaan puoleen. Torventoitotukset
ilmoittavat maakreivin ja tämän metsästysvieraitten lähenevän.
Laulajaritarit saapuvat, tuntevat Tannhäuserin, ja sydämellisiä
tervehdyksiä vaihdetaan. Tannhäuser haluaisi lähteä pois tuosta
loistavasta seurasta, mutta Wolfram asettuu hänen tielleen ja sanoo
painokkaasti: "Tääll' on Elisabeth!" Tämän nimen mainitseminen saa
Tannhäuserin jäämään. Ja ihanassa laulussa tuovat nyt laulajat ilmi
ilonsa toverin paluun johdosta. Koko seurue lähtee sitten Wartburgin
linnaan.

Toisen näytöksen alkusoitto kuvailee riemukkain sävelin iloa, jonka
aikaansaa laulajien kokoontuminen Wartburgin laulajasaliin. — Esirippu
nousee. Elisabeth rientää ilosta liikutettuna sisään: Tannhäuser on
jälleen saapunut! Wolfram ja Tannhäuser saapuvat. Tannhäuser rientää
Elisabethin jalkojen juureen. Neito katselee ensin hämillään ja ujona
edessään olevaa ritaria, mutta alkaa sitten kysellä, missä Tannhäuser
on ollut. Seuraa tunnelmallinen lemmenkohtaus. Molempien ritarien
poistuttua saapuu maakreivi ilmoittamaan laulajasodan alkamisesta.
Torventoitotukset linnanpihalta tiedoittavat ritarien ja laulajien
tuloa. Juhlallisen marssin sävelten soidessa täyttyy sali — viimeksi
saapuvat laulajat. Jalon laulutaiteen ylimpänä suojelijana ilmoittaa
maakreivi, että kilpalaulun on käsiteltävä rakkauden olemuksen ydintä,
ja että voittajan palkintona on Elisabeth-neito. Wolfram von Eschenbach
aloittaa kilpailun: harpun juhlallisesti säestäessä hän esittää
henkevän ja ilmehikkään laulun rakkaudesta sen puhtaimmassa muodossa.
Tannhäuser maalailee aistillisen houkuttelevin värein rakkauden
todellisinta olemusta. Taistelu kiihtyy, ja lopuksi Tannhäuser kaikkien
läsnäolevien suureksi kauhuksi laulaa Venuksen ja aistillisen rakkauden
ylistystä. Naiset vetäytyvät kauhistuneina pois hänen läheltään. Miekat
paljastettuina rientävät ritarit ja laulajat kohti tuota onnetonta
surmatakseen hänet heti. Sydäntä vihlovasti huudahtaen heittäytyy
Elisabeth silloin miesten väliin ja suojelee Tannhäuseriä. Tannhäuser
vaipuu maahan; hän huomaa tehneensä itsensä syntiin syypääksi ja syvä
katumus valtaa hänet: Elisabeth oli tahtonut nostaa hänet oikealle
tielle, mutta saanut palkakseen vain pilkkaa ja julkeita katseita!
— Maakreivi vaatii, että Tannhäuserin on nuorten pyhiinvaeltajien
keralla vaellettava Roomaan paavilta anteeksiantoa saamaan. Ja kun nyt
pyhiinvaeltajain kuoron sävelet kajahtelevat halki salin, on Tannhäuser
siinä huomaavinaan korkeamman tahdon johdatuksen: toivo syntinsä
anteeksisaamisesta palaa jälleen hänen sydämeensä ja huudahtaen: "Nyt
Roomaan!" kiiruhtaa hän nopeasti pois salista. Kaikki läsnäolijat
huutavat hänen jälkeensä: "Nyt Roomaan!" — ja juhlallisin soinnuin
päättyy musiikki tähän suurenmoisen valtavaan näytökseen.

Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvaa Tannhäuserin vaivaloista, mutta
turhaa Rooman-matkaa. Juhlallisin sävelin piirtää orkesteri kuvan
mahtavasta ja taipumattomasta paavista. Edellisten näytösten aiheiden
avulla palautetaan mieleen Tannhäuserin sieluntuskat ja katumus
syntiensä tähden, joille hän toivoo anteeksiantoa. Kun esirippu nousee,
on edessämme jälleen Wartburgin laakso, tällä kertaa syksyisessä
puvussa. Elisabeth on Marian kuvan edessä syvään ja palavaan rukoukseen
vaipuneena. Siitä löytää hänet uskollinen Wolfram von Eschenbach.
Pyhiinvaeltajat palaavat kotiin, saavuttamastaan armosta iloisina
veisaten "hallelujaansa"; Elisabeth katsoo etsien heidän joukkoaan;
sitä, jota hän odottaa, ei näy ei kuulu. Neito vaipuu jälleen
polvilleen, virittäen rukouksensa, jossa anoo taivaan armoa itselleen
ja anteeksiantoa Tannhäuserille. Rukoiltuaan jää hän kirkastunein
kasvoin katsomaan taivasta kohti, hetken kuluttua hitaasti lähtien
astumaan kohti Wartburgia — Wolfram haluaisi seurata häntä, mutta jää
kuitenkin paikoilleen Elisabethin kadotessa näkyvistä. Wolfram istuutuu
ja harpullaan säestäen esittää "laulun iltatähdelle", tuoden siinä
ilmi surunsa ja ikävänsä. On yö. Paikalle ilmestyy harpun sävelien
houkuttelemana Tannhäuser, puettuna rikkinäisiin ja repaleisiin
pyhiinvaeltajan vaatteisiin, kasvoillaan sanoin kuvaamaton suru ja
tuska. Wolframin kysymykseen vastaa Tannhäuser kertoen onnettoman
matkansa kulusta ja paavin kirouksesta ja ilmoittaen palanneensa
kotitanhuville jälleen löytääkseen Venus-jumalattaren. Hänen
toivomuksensa täyttyy: tuttujen intohimoa ja aistillisuutta uhkuvien
sävelten soidessa ilmestyy kirkkaassa ruusunpunaisessa valaistuksessa
Venus ja lausuu "uskottoman" miehen tervetulleeksi. Lyhyt kiihkeä
kamppailu kahden tunteen välillä alkaa Tannhäuserin sydämessä. Hän on
juuri heittäytymäisillään viettelevän naisen syleilyyn, kun Wolfram
lausuu sanan: "Elisabeth!" Harhanäky häviää. Yö on mennyt: aamuruskon
punatessa taivaanrantaa lähtee Wartburgin portista ulos surullinen
saattue: avonaisessa arkussa lepää vainajana Elisabeth-neito, jonka
sydän on murheesta murtunut. Kun vainaja on Tannhäuserin kohdalla,
vaipuu tämä kovia kokenut laulaja kuolleena arkun viereen, viime
sanoikseen huudahtaen: "Rukoile, Elisabeth, puolesta mun!" Liian
myöhään saapuvat paikalle pyhiinvaeltajat ilmoittamaan, että paavin
sauva on alkanut viheriöidä — armo on siis ihmeen kautta saavutettu ja
Tannhäuser pelastunut siitä ikuisesta kadotuksesta, johon paavi oli
hänet tuominnut.

"Tannhäuserin" ensi esitys oli lokak. 19 p:nä 1845 Dresdenissä.
Uudistui sama ilmiö kuin "Lentävän hollantilaisen" ensi-illassa:
yleisö oli erittäin innostunutta, mutta arvostelijat pysyivät
kylminä. Tämä ei ollut Wagnerille mikään yllätys: hän tiesi
itsekin, että aiheen käsittely sekä näyttämöllä että orkesterissa
jälleen oli silloisissa totutuissa oloissa aivan uutta, jota vanhan
oopperakoulun vakiintunut ihailija tai kuulija ei heti voinut
tajuta. Olihan "Hollantilaisessakin" käytetty n.s. johtoaiheita,
mutta "Tannhäuserissä" Wagner käytti niitä entistään suuremmassa
mittakaavassa. "Tannhäuserissä" ei enää ole jyrkästi ympäristöstään
eroavia laulunumerolta, vaan suuria kohtauksia, jotka kaikki ovat
sisäisessä elimellisessä yhteydessä keskenään. Vanhan oopperatyylin
resitatiivit ovat muuttuneet deklamatooriseksi lauluksi, eri
henkilöitten luonteet on karakterisoitu erittäin selkeästi ja
johdonmukaisesti. Orkesterimusiikki on maalailevaa ja eri tilanteita
selvästi kuvailevaa; ensimmäinen ja kolmas alkusoitto kuuluvat
suosituimpiin numeroihin orkesterien ohjelmistossa. — Vain harvat
ja valitut ymmärsivät Wagnerin aikana, mikä uraauurtava merkitys
"Tannhäuserillä" oli oopperan alalla: näyttämöllä tarvittiin nyt
ennenkaikkea lämminsydämistä "ihmistä", ei kylmää, koloratuuriaarioilla
häikäisevää laulajaa — piirre, jota Wagnerin ajoista lähtien
uudemmankin ajan säveltäjät ovat oopperateoksissaan noudattaneet.

"Tannhäuser" ei siis Dresdenissä saavuttanut menestystä. Yhtä huono
oli aluksi menestys muuallakin. Kului aikaa, ennenkuin sekä yleisö
että arvostelu muuttui suopeammaksi. Suuri voitto "Tannhäuserille"
oli se, että Franz Liszt Weimarissa oli ottanut oopperan teatterin
ohjelmistoon. Ensiesitys oli siellä huolellisen harjoituksen jälkeen
helmik. 16 p:nä 1849, vastaanotto sekä yleisön että arvostelun puolelta
suurenmoinen ja innostunut. Berliinissä esitettiin ooppera ensi kerran
vasta v. 1857. Nykyään ei ole oopperanäyttämöä, joka ei olisi liittänyt
"Tannhäuseria" ohjelmistoonsa.




LOHENGRIN.


Jos Wagnerin musiikki "Tannhäuseriin" oli kaikesta jokapäiväisyydestä
vapautunutta, niin se esiintyy vielä puhtaampana ja kehittyneempänä
melodisine ja harmonisine kauneuksineen sekä hurmaavan lumoavine
värityksineen hänen seuraavassa oopperassaan, "Lohengrinissa".

Aiheen "Lohengriniin" sai Wagner Pariisissa ollessaan vanhasta
tarinasta. On "Jumalantuomion" avulla ratkaistava omistusoikeus
erääseen ruhtinattareen, josta muuan ruhtinaan virkamiehistä väittää,
että tämä on jo vannonut hänelle uskollisuuttaan. Kukaan ei uskalla
ottaa haastetta vastaan, siksi pelätty on mainittu virkamies.
Silloin saapuu Lohengrin joutsenen vetämänä paikalle, ottaa haasteen
vastaan, voittaa taistelussa ja saa näin omakseen Elsan, ruhtinaan
tyttären. Lohengrin ottaa sitten osaa useihin sotiin. Elsa jää
yksin kotiin annettuaan miehelleen tämän lähtiessä lupauksen olla
tiedustelematta miehensä synty- ja sukuperää. Erään herttuattaren
yllytyksestä on Elsa kuitenkin tullut siksi uteliaaksi, ettei malta
olla asiaa kysymättä, kun Lohengrin jälleen palaa kotiin. Lohengrin
kyllä ilmaisee syntynsä, mutta katoaa samalla joutsenen vetämänä
takaisin ylhäiseen Graaliin, mistä on tullutkin. — Aihe oli erittäin
kiitollinen oopperan pohjaksi, sen Wagner heti huomasi eri lähteitten
avulla syvemmin taruun tutustuessaan. Heti kun "Tannhäuser" oli
saatettu onnelliseen päätökseen, ryhtyi runoilija-säveltäjä innokkaasti
laatimaan "Lohengrin"-librettoa. Ensimmäinen luonnos valmistui
Marienbadin kylpypaikassa, ja muutamassa viikossa oli aihe myös
puettu erittäin kauniiseen ja runon sisältöä vastaavaan asuun. Sitten
alkoi sävellystyö. Ensimmäiset musiikkiluonnokset syntyivät eräänä
kesänä Gioss-Graupassa, ja musiikki kokonaisuudessaan syyskuusta 1846
elokuuhun 1847 — ensin valmistui kolmas, sitten ensimmäinen ja toinen
näytös. Soitinnus kesti vielä muutaman kuukauden, ja maaliskuun lopussa
v. 1848 oli ooppera, jossa kaikki osat sanoista lähtien ovat keskenään
täydellisessä sopusoinnussa, vihdoinkin valmis.

"Lohengrinin" osajako:

/*
  _Henrik Linnustaja_, Saksan kuningas           basso.
  _Lohengrin_                                    tenori.
  _Elsa_, Brabantin herttuatar                   soprano.
  _Herttua Gottfried_, hänen veljensä            barytoni.
  _Friedrich von Telramund_, Brabantin kreivi    barytoni.
  _Ortrud_, hänen vaimonsa                       altto.
  _Kuninkaan airut_                              basso.
  _Neljä brabantilaista ylimystä_        tenoria ja bassoja.
  _Neljä hovipoikaa_                     sopraanoja ja alttoja.
  Lisäksi suuri joukko muuta väkeä.

 Tapahtumapaikka Antwerpen.
*/

"Lohengrinin" alkusoitto ei ole alkusoitto sanan tavallisessa
merkityksessä, vaan sinfoninen runoelma, Wagnerin sävelluomuksista
ihanimpia ja vaikutukseltaan ehyimpiä. Säveltäjän omien sanojen mukaan
kuvaa alkusoitto Graalin pyhän maljan tuloa maan päälle viehkeitten
enkelien saattamana. Taivaan sinistä avaruutta maalailevat viulujen
korkealla kuvioivat äänet, ja pian ilmaantuvat enkelit pyhää maljaa
keskellään kantaen. Mitä lähemmäksi taivaallisen lahjan saattajat
tulevat, sitä suuremmaksi kasvaa riemu maan päällä. Ja kun vihdoin
malja kaikessa pyhyydessään ja loistossaan paljastuu, vaipuu katsoja,
s.o. ihminen, maahan rukoukseen, tietoisena omasta pienuudestaan ja
mitättömyydestään. Enkelien parvi alkaa jälleen nousta kohti korkeutta,
pian kadoten taivaan siniseen avaruuteen; orkesterin sävelet hiljaa
vaimenevat herkkään pianissimoon ja esirippu nousee.

Eteemme aukeaa niitty Schelden rannalla lähellä Antwerpeniä. Suuren,
jykevän käräjätammen suojassa istuu kuningas Henrik Linnustaja
ritariensa ympäröimänä. Häntä vastapäätä on Brabantin kreivi Telramund
ja joukko Brabantin ylimyksiä. Kuningas on keräämässä sotajoukkoa
unkarilaisia vastaan, jotka ovat hyökänneet saksalaiselle alueelle.
Frankit, saksilaiset, thüringit y.m. ovat olleet valmiit noudattamaan
hänen kehoitustaan — nyt on Brabantin miesten vuoro ilmaista kantansa.
Kuningas ilmoittaa läsnäoleville, mikä asia varsinaisesti on saanut
hänet saapumaan Brabantiin. Mutta mielipahakseen on hän myös saanut
kuulla, että Brabantissa on puhjennut keskinäinen riita ja viha;
nyt pyytää hän kreivi Telramundia sanomaan, "miss’ on riidan syy".
Friedrich Telramund, Brabantin kreivi, astuu nyt esiin ja syyttää
Elsaa, Brabantin herttuatarta siitä, että tämä on surmauttanut
nuoremman veljensä Gottfriedin. Telramund vaatii nyt itselleen
Brabantin herttuan arvoa. Elsa on kuitenkin syytön siihen, mistä
häntä syytetään: Gottfriedin on tieltä raivannut Telramundin puoliso,
kreivitär Ortrud, itse päästäkseen herttuattareksi. Taikakeinoillaan
on hän muuttanut nuoren herttuan joutseneksi ja kehoittanut miestään
Elsaa vastaan esittämään yllämainitun syytöksen. Elsa kutsutaan
esiin. Hän vakuuttaa syyttömyyttään — sitten kertoen nähneensä unta
ritarista, jonka apuun hän nyt tässä asiassa luottaa. Kuningas määrää
asian ratkaistavaksi jumalantuomion avulla. Elsa kääntyy palavassa
rukouksessa taivaan puoleen. Hädän ja tuskan ollessa suurimmillaan
— kahdesti on jo kuulutettu ritaria, joka ottaisi Elsan asian
puolustaakseen — lähestyy joutsenen vetämässä venheessä hopeisissa
varusteissa Lohengrin. Riemuhuudoin ottavat läsnäolijat hänet vastaan.
Kaihomielellä hyvästelee Lohengrin joutsentaan, tarjoutuen sitten Elsan
puolesta taistelemaan Telramundia vastaan. Elsa hyväksyy Lohengrinin
puolustajakseen, ensin luvattuaan tälle olla koskaan tiedustelematta
tämän syntyperää. Taistelupaikka on jo määrätty ja taistelusäännöt
kuulutetaan. Kuningas pyytää Jumalaa suomaan apunsa, että tuomio
tulisi oikeudenmukaiseksi, johon rukoukseen vähitellen kaikki yhtyvät.
Taistelussa joutuu Telramund tappiolle, jalomielisesti antaa Lohengrin
hänen pitää henkensä, ja ensimmäinen näytös päättyy riemuisiin
säveliin, jotka ylistävät tätä oikeata tuomiota.

Toinen alkaa synkemmin. On hääpäivän vastainen yö. Tuomiokirkon
portailla istuvat Telramund ja Ortrud; jälkimmäinen koettaa lohduttaa
miestään ja yllyttää uusiin rumiin vehkeilyihin. Vastakkaiselle
parvekkeelle ilmestyy Elsa, puhdasaiheisella, onnea uhkuvalla
laulullaan karkoittaen avioparin äskeiset kostonlietsomat sävelet.
Valittaen kajahtaa yössä Ortrudin huuto: "Elsa!" Viekkaana osaa
Ortrud luikerrella Elsan suosioon, Elsa tuntee sääliä noita kahta
kirouksen alaista kohtaan ja päästää Ortrudin luokseen, lainkaan
aavistamatta, mitä kavalia ajatuksia tämän sydämessä piilee. — Päivä
vaikenee ja sen mukana alkaa linnanpihalla vilkas elämä. Ilmoitetaan
vietettävän Brabantin suojelijan hääjuhlaa. Telramund pujahtaa
linnanpihaan saapuneitten ylimysten joukkoon, ryhtyen yllyttämään
näitä puolelleen ja Elsaa vastaan. Hääsaattue saapuu kemenaatista
(naisten asunnosta), ja suuntaa kulkunsa kohti tuomiokirkkoa. Äkkiä
heittäytyy komeapukuinen Ortrud kulkueen tielle, tahtoen estää sitä
pääsemästä kirkkoon. Hän sanoo Lohengrinia taikuriksi, jonka oikeata
nimeä ei kukaan, ei edes morsiankaan tiedä. Ortrud puhkeaa suorastaan
herjauksiin, jotka kohdistuvat Lohengrinin syntyperään. Elsa hämmästyy
ensin moista käytöstä, mutta puoltaa sitten lämpimästi puolisoaan,
vedoten m.m. jumalantuomiossa tapahtuneeseen ratkaisuun. Kuningas,
Lohengrin y.m. saapuvat juhlallisessa kulkueessa. Sekä kuningas että
Lohengrin tunkeutuvat väkijoukon läpi etualalle. Kuningas tiedustelee
keskeytyksen syytä. Elsa, joka kiihdyksissään on syöksynyt Lohengrinin
luokse, pyytää tämän apua Ortrudia vastaan. Kulkue aikoo jälleen
lähteä kirkkoon, kun Friedrich astuu kirkonportailla esiin; naiset ja
hovipojat väistyvät kauhistuneina hänen läheisyydestään. Friedrich
väittää Lohengrinia velhoksi ja vaatii tätä ilmoittamaan nimensä.
Lohengrin vastaa ylväästi olevansa velvollinen ilmoittamaan syntynsä
vain Elsalle. Sillaikaa kun miehet kättelevät Lohengrinia, tunkeutuu
Friedrich etualalla yksinään seisovan Elsan luokse, kehoittaen tätä
turvautumaan taikakeinoon Lohengrinin synnyn selvillesaamiseksi. Kun
Lohengrin tulee paikalle, vaipuu Elsa järkytettynä hänen jalkojensa
juureen. Ankarin sanoin käskee Lohengrin Friedrichiä ja Ortrudia
poistumaan. Elsa painaa päänsä hänen rintaansa vasten. Välikohtaus
on ohitse ja kulkue jatkaa matkaansa kirkkoon. Urut soivat ja kellot
kumahtelevat. Kuninkaan saattamana astuu morsiuspari hitaasti portaita
ylös. Korkeimmalla portaalla sattuu Elsan katse vielä kerran Ortrudiin,
joka nostaa uhkaavasti kättään — orkesterissa kuuluu varoittavana
"kieltoaihe". Elsa takertuu peloissaan Lohengriniin ja astuu tämän
keralla kirkkoon. Mutta kuulijan mieleen jää kaikesta huolimatta
ajatus, että Ortrudin kylvämä siemen ei jää Elsan sydämessä itämättä.

Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvailee iloista hääjuhlaa. Esirippu
nousee ja edessämme on vastavihityn parin morsiushuone. Hääkulkue
lähenee, vastavihityt astuvat huoneeseen kuoron virittäessä
morsiuslaulun. Kun hääkulkue on jälleen poistunut, jäävät vastavihityt
yksikseen. Lohengrin vetää Elsan hellästi luokseen lepovuoteelle.
Nuoret tunnustavat rakkautta uhkuvin sävelin toisilleen lempensä.
Mutta epäilyksen siemenen on Ortrud todellakin saanut kylvetyksi
Elsan sydämeen. Suloiset lemmensävelet kaikkoavat, sijaan tulevat
sisäistä taistelua ilmaisevat soinnut — kieltoaihekin kuuluu jälleen
varoittavana. Mutta turhaan: Elsa ei välitä Lohengrinin lohdutuksista,
vaan kysyy yhtäkkiä tämän nimeä ja syntyperää. Tuskin ovat kysymykset
päässeet Elsan huulilta, kun sisälle syöksyy Telramund neljän ylimyksen
kanssa aikoen surmata Lohengrinin. Elsa ojentaa miekan puolisolleen ja
yhdellä iskulla lyö tämä Telramundin maahan antaen sitten käskyn viedä
ruumiin kuninkaan eteen ja surumielisesti huudahtaen: "Voi! Nyt poissa
on onnemme kaikki!" Kuninkaan edessä hän lupaa vastata Elsan tekemiin
kysymyksiin.

Näyttämö vaihtuu: edessämme on sama niitty Schelden rannalla kuin
ensimmäisessä näytöksessä. Brabantilaisia sotajoukkoja tulee
näyttämölle; myöskin kuningas saapuu. Telramundin ruumis tuodaan
paareilla ja lasketaan kuninkaan eteen. Elsa tulee horjuvin askelin —
kieltoaihe säestää hänen kulkuaan. Lopuksi astuu esiin myös Lohengrin,
surumielisenä. Häntä tervehditään riemulla, mutta kun hän ilmoittaa
nyt salliman tahdosta ainaiseksi jättävänsä taistelut, valtaa yleinen
hämmästys läsnäolevat. Lohengrin vetää syrjään peitteen Friedrichin
ruumiin päältä, tiedustellen, tekikö oikein vai väärin surmatessaan
miehen, joka lähestyi häntä murha-aikeissa. Hänen tekonsa myönnetään
oikeutetuksi. Ankarin sanoin syyttää hän kuninkaan edessä Elsaa
annetun lupauksen rikkomisesta, ilmoittaen sitten juhlallisen ylevin
sanoin olevansa Graalin ritari Lohengrin, Graalin kuninkaan Parsifalin
poika. Koska hänen nimensä ja syntynsä nyt on tullut ilmi, on hänen
poistuttava maan päältä. Pyynnöistä ja rukouksista huolimatta pysyy
hän lujana päätöksessään. Joutsen saapuu hakemaan häntä takaisin
Graaliin. Ritari lausuu surullisena linnun tervetulleeksi ja ilmoittaa
Elsalle, että tämä olisi saanut nuoremman veljensä takaisin, jos
vain yhden vuoden olisi pitänyt Lohengrinille antamansa lupauksen.
Elsalle jättää hän kultaisen sarven, miekkansa ja sormuksensa,
annettavaksi Gottfriedille, jos tämä milloin palaa takaisin. Useat
kerrat suudellen Elsaa lausuu Lohengrin hyvästijättösanat. Lohengrinin
juuri aikoessa lähteä, puhkeaa Ortrud riemuhuutoon: ketjusta, jolla
joutsen on kiinnitetty venheeseen, on hän tuntenut joutsenen Brabantin
valtaistuimen perijäksi, jonka hän aikoinaan oli muuttanut joutseneksi
siten päästäkseen puolisonsa kanssa himoitsemalleen valtaistuimelle.
Ortrudin voitto näyttää varmalta. Silloin vaipuu Lohengrin hartaaseen
rukoukseen. Se, mitä hän ylhäältä rukoilee, annetaan hänelle: valkoinen
kyyhkynen tuo siitä viestin. Hän päästää joutsenen irti ketjusta;
joutsen sukeltaa kohta Scheldeen ja nuori Gottfried, Brabantin herttua,
tulee heti Lohengrinin nostamana näkyviin. Syntyy levottomuutta.
Lohengrin poistuu näyttämöltä: kyyhkysen vetämänä katoaa sekä vene että
ritari näkyvistä liukuen takaisin Graaliin. Elsa katselee kirkastunein
katsein Gottfriedia, joka astuu esiin ja tekee kumarruksen kuninkaalle.
Kaikki katselevat häntä onnen ja hämmästyksen valtaamina. Gottfried
rientää Elsan syleilyyn. Elsa kääntää katseensa joelle, näkemättä enää
poistuvaa Lohengrinia. Hetken kuluttua Lohengrin sentään näkyy kaukana.
Hän seisoo surumielisenä kilpeensä nojaten. Kaikkien läsnäolijain
rinnasta pääsee kovaääninen voihkaus. Kuolleena vaipuu Elsa Gottfriedin
sylistä maahan — ja vielä kerran kajahtaa Graalin aihe valtavana
ja voimakkaana, esiripun sitten hiljalleen vetäytyessä peittämään
katseiltamme ihmetteleviä brabantilaisia.

       *       *       *       *       *

Wagner toivoi, että "Lohengrinin" ensi-ilta olisi ollut Dresdenissä.
Tämä toivomus ei kaikista ponnistuksista huolimatta toteutunut: pitkät
ajat näytti jo siltä — Dresdenin vallankumoustapahtumain jälkeen —
että "Lohengriniin" uhrattu työ oli mennyt hukkaan. Mikään näyttämö
ei ottanut sitä esittääkseen. Huhtikuussa v. 1850 Wagner lähetti
Sveitsistä Lisztille Weimariin kirjeen, jossa liikuttavin sanoin pyysi
ystäväänsä pelastamaan "Lohengrinin" siitä kohtalosta, mikä sitä
uhkasi. Liszt sai tekstikirjan ja partituurin, ihastui heti oopperaan
ja otti sen harjoituksen alaiseksi, ja kahdeksanneljättä harjoituksen
jälkeen "Lohengrin" sitten elok. 28 p:nä 1850 — Goethen syntymästä oli
silloin kulunut 101 vuotta — Lisztin johdolla esitettiin ensi kerran.
Menestys oli suurenmoinen, kuulijat olivat kerrassaan hurmaantuneita
sekä sisältöön että musiikkiin, ja suosionosoitukset olivat pitkin
iltaa erittäin lämpimiä. Ja samaan aikaan kertoo Wagner kävelleensä
levottomana oopperansa kohtalosta Rigin rinteillä! — Arvostelukaan ei
ollut niin pidättyväinen kuin ennen, — kiittäjiä oli nyt paljon enemmän
kuin niitä, jotka pysyttelivät kylmäkiskoisena näkemänsä ja kuulemansa
suhteen.

Vasta yksitoista vuotta Weimarin illan jälkeen, toukok. 5 p:nä 1861,
sai Wagner itse nähdä näyttämöltä "tuskanlapsensa", joksi hän sanoo
"Lohengrinia". Se tapahtui Wienissä, ja säveltäjä seurasi oopperan
esitystä kyynelsilmin. Myrskyiset suosionosoitukset eivät tahtoneet
ollenkaan loppua, ja mestarin täytyi pukea tulvivat tunteensa sanoiksi,
jotka hän sopersi vavahtelevin huulin kuulijakunnalle kiitokseksi
kaikesta, pyytäen yleisön tukea pyrinnöilleen taiteen kohottamiseksi
sille kuuluvaan asemaan.

"Lohengrin" on nykyään suosituimpia Wagnerin teoksista. Sitä on
esitetty miltei kaikilla maailman oopperanäyttämöillä, ja aina ovat
kuulijat joutuneet sen puhtaan, ylevän ja eteerisen kuulakan musiikin
lumoihin.




"TRISTAN JA ISOLDE"

(Tristan und Isolde.)


Kuten edellä olemme huomanneet, toivat ensimmäiset oopperat
säveltäjälleen aluksi vain tuskaa ja levottomuutta, jota typerä
arvostelu vielä lisäsi henkilökohtaisilla parjauksillaan, siten
horjuttaen säveltäjän uskoa ja luottamusta kykyynsä. Yleensä oli
arvostelu tuonut varjopuolena esiin sen, että oopperat teknillisessä
suhteessa asettivat tavattoman suuria vaikeuksia esittäville
taiteilijoille ja teattereille. Kun esim. "Lohengrin" esitettiin
Weimarissa, aiheutti teatterikaluston ja näyttämölaitteitten lisääminen
kokonaista 2.000 taalarin menon, mikä summa siihen aikaan merkitsi
paljon yhden ainoan oopperan tuottamina kustannuksina. Wagnerissa
syntyi senvuoksi ajatus kerrankin laatia ooppera, johon liittyisi
vähemmän erilaisia vaikeuksia ja jonka esittäminen siis hyvin kävisi
päinsä kaikkialla, missä vain tarpeellisia voimia olisi saatavissa.
Wagner aikoi uudesta oopperastaan "Tristan und Isolde" tehdä n.s.
kansanoopperan — mutta tuloksena olivat entisiin verraten vielä
suuremmat vaikeudet, mitä esittämiseen tulee.

Wagner on itse sanonut: "Koska minä en elämässäni vielä ole saanut
nauttia todellisen rakkauden onnea, niin tahdon tälle kaikkein
kauneimmalle unelmalle pystyttää muistomerkin, jossa rakkaus alusta
loppuun esittää suurinta osaa". Tällainen muistomerkki oli "Tristan ja
Isolde" oleva. Ensimmäisen luonnoksen laati Wagner v. 1854, mutta monta
vuotta kului ennenkuin libretto vihdoin tuli valmiiksi. Sävellystyö
alkoi syyskuussa 1857 ja ensimmäinen näytös valmistui huhtikuussa 1858
Zürichissä, toinen myöhemmin Venetsiassa ja kolmas Luzernissa, oopperan
kokonaisuudessaan tullessa valmiiksi elokuun alussa v. 1859. Kiirettä
pakotti pitämään m.m. se, että kustantaja oli luvannut maksaa puolet
sovitusta 2.000 taalarin palkkiosta heti kun ensimmäinen näytös oli
valmis.

"Tristanin" sisältöä tarkastaessamme huomaamme, että siihen on
ennenkaikkea painanut leimansa sen filosofin henki, johon Wagner oli
tutustunut Zürichissä ollessaan tohtorinrouva Eliza Willen ja Mathilde
Wesendonckin kautta. Tämä filosofi on Schopenhauer. Hänen oppinsa
mukaan johtuu onnentunne ainoastaan harhaluulosta. Kaikki onnelliset
tuokiomme ovat vain tuskan lomahetkiä, taaksemme tuotapikaa häipyviä
levähdyskohtia elämän ohdakkeisella tiellä. Wagner, joka elämässään
oli joutunut kärsimään niin paljon vastuksia, että toinen ja heikompi
niitten kuorman alla olisi tyystin painunut maahan, ei sentään koskaan
lannistunut toivottomuuteen. Ja vaikka Schopenhauerin pessimistinen
käsityskanta onnesta ja elämästä vetikin häntä puoleensa, oli hän
kuitenkin siksi terveälyinen, ettei aivan kokonaan heittäytynyt
Schopenhauerin filosofian johtotähtien alla kulkemaan. Näkyvimpänä
tuloksena Schopenhauer-ihailusta on ooppera "Tristan ja Isolde".

On myös sanottu, että Wagner on kirjoittanut "Tristanin" omalla sydän
verellään. Muistammehan, että tämä ooppera sai alkunsa Zürichissä
aikana, jolloin Mathilde Wesendonckin ystävyys valoi Wagneriin suloista
lämpöä, mestarin siihenastisen maallisen vaelluksensa onnellisimpina
hetkinä. Jo työnsä aloittaessaan oli Wagner tuntenut rakkautta
Mathildea kohtaan. Mutta hän ei voinut aavistaa, että loppu tulisi
olemaan sellainen kuin se oli, että hänen — heidän molempien — täytyi
tukahduttaa rakkautensa ja erota toisistaan iäksi. Ja siksipä "Tristan"
liittyy läheisemmin kuin mikään muu teos Wagnerin draamatuotannossa
hänen omiin henkilökohtaisiin elämänkokemuksiinsa, siksipä on hän
tähän toivottoman rakkauden kuvaukseen tuhlaten vuodattanut omaa
sydänvertaan. Tästä tulee vakuutetuksi lukiessa Wagnerin kirjeitä
ja päiväkirjanlehtiä niiltä ajoilta, jolloin "Tristan" syntyi —
ne ovat mitä syvimmän tuskan ja raskaitten sydänsurujen täyttämiä
todistuskappaleita inhimillisen rakkauden voimasta ja suuruudesta —
kieltäymyksessäkin.

Wagnerin "Tristan ja Isolde"-draamassa on niukasti toimintaa. Sen
henkilöitten sisäinen elämä ja kehitys on sitä rikkaampi — musiikin
päätehtävänä on kuvailla rakastavien sisäistä sielunelämää. Näin
musiikki muodostuu draamalliseksi välikappaleeksi sanan puhtaimmassa
merkityksessä.

"Tristanin ja Isolden" henkilöt ovat:

/*
  _Tristan_                          tenori.
  _Kuningas Marke_                   basso.
  _Isolde_                           soprano.
  _Kurwenal_                         barytoni.
  _Melot_                            tenori’
  _Brangane_                         altto.
  _Paimen_                           tenori.
  _Perämies_                         barytoni.
  _Merimies_                         tenori.
  _Laivaväkeä_   1. ja 2. tenori, 1. ja 2. basso.  Ritareita ja knaappeja.
*/

Alkusoittona on sinfoninen runoelma. Hiljaisin soinnuin se alkaa
kuin salaista rakkautta kuvaten, sitten sävelet paisuvat pursuavien
tunteitten ilmaisijoina, jälleen loppua kohti vaimeten hiljaiseen
pianissimoon.

Alkusoiton viime tahdin aikana avautuu esirippu. Edessämme on kuningas
Marken aluksen etukansi. Ylhäältä mastosta kajahtaa nuoren merimiehen
reipas laulu. Kannella lepää seuranaisensa Brangänen kanssa teltassa
Irlannin kuninkaan kaunis tytär Isolde, jota Tristan, kuninkaan
urhoollisin ja uskollisin sotapäällikkö on viemässä Cornwallin
kuninkaan Marken puolisoksi. Brangäne ilmoittaa valtiattarelleen
Cornwallin viheriän rannan jo häämöttävän. Raivon vallassa nousee
Isolde kävelemään, synkin katsein silmäillen Tristania, joka seisoo
peräsimen ääressä. Isolde kutsuttaa Tristanin — jota salaa rakastaa
— luokseen, mutta tämän palvelija Kurwenal kieltäytyy viemästä
perille annettua käskyä. Laivaväki yhtyy Kurwenaliin. Kaksinpuhelusta
Isolden ja Brangänen välillä saamme kuulla, etteivät Isolde ja
Tristan nyt ensi kertaa kohtaa toisiaan. Tristan on aikaisemmin
eräässä taistelussa surmannut Isolden sulhasen Moroldin ja tällöin
myös itse haavoittunut. Haavansa takia on hänen täytynyt purjehtia
Irlantiin parannustaidostaan kuulun Isolden hoidettavaksi. Isolde
on kyllä tuntenut Tristanin sulhasensa surmaajaksi ja ollut vähällä
kostaa tämän kuoleman, mutta sääli ja sydämessä orastava rakkaus
pelastavat hänen haltuunsa joutuneen miehen hengen. Isolde parantaa
Tristanin, joka terveenä palaa takaisin Cornwalliin. Nyt on Tristan
käynyt toistamiseen Irlannissa noutamassa kuninkaansa puolisoa.
Aluksellaan on hän parhaillaan viemässä kallista lastiaan kuninkaalleen
lainkaan aavistamatta Isolden povessa liikkuvia kostonajatuksia,
joihin kuitenkin samalla liittyy salaista rakkautta tuota voimakasta
miestä kohtaan. Isolde haluaa nyt kuolla — mutta ainakin kuolemassa
on Tristanin seurattava häntä. Senvuoksi hän uudelleen kutsuttaa
Tristanin juomaan "sovinnonmaljaa Moroldin kuoleman johdosta", samalla
käskien Brangänea valmistamaan myrkkymaljan. — Alus lähenee rantaa.
Isolden toista käskyä noudattaen Tristan saapuu kannelle. Hänenkin
poveaan polttaa rakkaus Isoldea kohtaan. Mutta hän salaa rakkautensa,
voidakseen pysyä uskollisena kuninkaalleen, jonka morsian nyt on
uskottu hänen huostaansa. Senvuoksi hän ei ole tahtonut saapua Isolden
näkyviin koko matkan aikana. Nyt hän tulee saattaakseen Isolden maihin.
Intohimoisesti vaatii Isolde häntä tyhjentämään maljan. Tristan tuntee
sanojen välitse, että Isolden povessa palaa rakkaus häntä kohtaan.
Hän tarttuu maljaan, juo — Isolde tempaa maljan hänen kädestään ja
tyhjentää sen pohjaan saakka. Nyt tietävät molemmat olevansa kuoleman
omat ja odottavat yhtymistään kuolemassa. Kuohuvan rakkauden vallassa
vaipuu Isolde Tristanin rintaa vasten, odottaen loppuaan. Kummankin
rinnassa on odotetun kuoleman läheisyys päästänyt salassa kyteneen
lemmenliekin leimuamaan. Mutta Brangänen myrkkymalja onkin ollut
lemmenmalja. Toisensa löytäneitten on irtauduttava syleilystään ja
surulliseksi onnekseen kuultava, että he rakastavat toisiaan ja että
kuolema ei nyt heidän vieraakseen saavukaan. Isolde vaipuu pyörtyneenä
maahan. — Samassa ilmoittavat tervehdyshuudot laivan saapuneen
Cornwallin rantaan, mutta ennenkuin kuningas Marke ennättää saapua
näyttämölle, laskee esirippu nopeasti.

Toisen näytöksen alkusoitossa sekaantuvat toisiinsa sävelissä
kärsimätön odotus ja kaihoisa lemmentuska. On kirkas kesäyö.
Korkeitten puitten varjossa odottaa Isolde metsästystorvien
fanfaarien vaimenemista — yön hiljaisuudessa kuuluu vain solisevan
lähteen ääni. Eräs hovimiehistä, Melot, on aavistanut Isolden ja
Tristanin välisen lemmensuhteen ja tahtoo kuninkaalle näyttää
epäilyksensä todeksi. Tässä tarkoituksessa juuri on järjestetty
öinen metsästysretki, jolle kaikki muut paitsi Tristan ja Isolde
ovat lähteneet. Brangäne, joka on aavistanut Melot’n tarkoituksen,
varoittaa valtiatartaan, mutta tunteittensa vallassa ollen ei tämä
kiinnitä varoitukseen lainkaan huomiotaan. Hän lähettää Brangänen
linnan muurille vahtiin, ja sammuttamalla huoneensa edustalla palavan
soihdun antaa hän Tristanille sovitun merkin. Tristan tulee ja molemmat
rakastavaiset vaipuvat toistensa syliin, pitkään syleilyyn. Näin
alkaa pisin kaikista lemmenkohtauksista, mitä näyttämöltä on nähty
— mutta äkkiä keskeyttää sen paikalle saapuva kuningas. Melot on
riemuissaan juonensa onnistumisesta, mutta kuningas hillitsee hänen
iloaan ylevin, jalomielisin sanoin. Kuninkaan mieleen koskee syvästi
Tristanin, "uskollisista uskollisimman", petos. Tristan ei osaa vastata
kuninkaan kysymyksiin mitään — hän tuntee suuren syyllisyytensä ja
tahtoo nyt kuolla, kehoittaen Isoldea tulemaan mukaan tuonen maille,
tuntemattomaan yön ja pimeyden valtakuntaan. Isolden vastaus: "Missä
Tristanin on koti ja liesi, sinne häntä seuraa Isolde", saa Melot’n
raivostumaan: hän vetää esiin miekkansa, Tristan asettuu ensin
vastarintaan, mutta syöksyy sitten — annettuaan oman miekkansa pudota
— Melot'n miekkaan ja vaipuu kuolettavasti haavoitettuna uskollisen
palvelijansa Kurwenalin syliin.

Kolmannen näytöksen alkusoitossa kuvailevat sävelet suurta hätää ja
ankaria kärsimyksiä. Tavattoman surumielisenä kajahtaa paimenen vakava
laulu. Sitten nousee esirippu ja olemme joutuneet Tristanin etäiseen
linnaan Kareoliin, jonne uskollinen Kurwenal on tuonut haavoittuneen
isäntänsä. Tämä lepää nyt suuren lehmuksen alla ja kiroaa päivää, joka
vielä saapuu hänen, yöhön ja kuolemaan tuomitun luo. Epätoivoiselle,
kuoleman kanssa kamppailevalle Tristanille ilmoittaa Kurwenal
lähettäneensä aluksen noutamaan "parasta lääkitsijää", Isoldea, jota
Tristan kuumehoureissaan on kiihkeästi kaivannut luokseen. Näyssä näkee
Tristan keveästi aalloilla nousevan ja laskevan aluksen, Isolde sen
kannella. Kohta saapuu laiva rantaan — Tristan hypähtää vuoteeltaan,
raastaa siteet, jolloin veri vuotaa kuiviin näin auenneesta haavasta,
ja syöksyy horjuen paikalle rientävää Isoldea vastaan, vaipuu tämän
syliin ja kaatuu sitten kuolleena maahan onnen riemua säihkyvä katse
vielä kerran Isoldeen kiinnitettynä. Isolde vaipuu tuskasta huudahtaen
tiedottomana rakastamansa miehen ruumiin viereen. — Kaukaa kuuluu
meteliä ja aseitten kalsketta. Rantaan on saapunut toinenkin alus,
mukanaan kuningas Marke, Brangäne, Melot y.m. Brangäne on Markelle
selittänyt vaihtaneensa juomat, antaneensa lemmenjuoman myrkkymaljan
sijasta — kuningas Marke on huomannut ystävänsä viattomuuden ja tahtoo
nyt yhdistää toisiinsa rakastavaiset. Marke ja Melot lähenevät, mutta
Kurwenal asettuu vastarintaan, kaatuen näin syntyneessä kahakassa
ja vaipuen kuolleena isäntänsä ruumiin viereen. Kuningas on tullut
liian myöhään: Isolde, jonka Brangäne on saanut toipumaan, puhkeaa
loppulauluun, joka harpun vienosti soidessa kajahtaa kuolossa edellä
menneen, rakkaan ystävän ylistykseksi. "Lemmenkuolo" on läsnä, Isolde
tuntee iäisyyden ovien aukenevan, ja niin hän, syvän liikutuksen
vallatessa läsnäolevat, seuraa omaa Tristaniaan yön ja varjojen maahan.
Kuningas Marke siunaa ruumiit, jotka kuolemassa ovat löytäneet toisensa
— ja esirippu laskee.

       *       *       *       *       *

Karlsruhen hoviteatteri oli aikonut ensimmäisenä esittää ylläselostetun
oopperan v. 1859, mutta luopui yrityksestä, koska se olisi ollut perin
vaikea teatterin pienissä oloissa. Wienissä oli "Tristan" myös ollut
harjoituksen alaisena, mutta liian vaikeana ei se sielläkään päässyt
näyttämölle. Näin sai "Tristan" sen maineen, ettei sitä mikään teatteri
pysty esittämään — syinä mainittiin m.m., ettei kukaan ymmärtäisi sen
sävelkieltä, ettei kukaan laulaja osaisi noita säveleitä laulaa ja
ettei mikään orkesteri pystyisi suoriutumaan sen tavattoman vaikeista
säveljuoksutuksista. Vasta kesäk. 10 p:nä 1865 oli "Tristanin"
ensi-ilta Münchenin hoviteatterissa, jonka ohjelmistoon kuningas
Ludwig II oli käskenyt ottamaan oopperan. Ensi-ilta muodostui voitoksi
Wagnerille. Suosionosoitukset olivat kerrassaan myrskyisiä.

Hitaasti, mutta varmasti on "Tristan ja Isolde" sitten päässyt
oopperain ohjelmistoon. Sitä on kyllä aina pidetty liian vaikeana ja
liian pitkänä, mutta ne kauneusarvot, jotka siihen sisältyvät, ovat
pakottaneet yrittämään sen esittämistä. Pienessä Weimarissa ei epäilty
ottaa sitä ohjelmistoon, Berliinissä läpäisi se vasta v. 1876, siis
17 vuotta valmistumisensa jälkeen. Sanomattakin on selvää, että se
Bayreuthissa on kuulunut "huippusaavutuksiin".




MESTARILAULAJAT.

(Die Meistersinger von Nürnberg.)


Kenpä nykyään, nähdessään näyttämöltä "Mestarilaulajat", voisi
kuvitella, että tämän aitosaksalaisaiheisen ja poroporvarillisen
kulmikkaan oopperan libretto on kirjoitettu Pariisissa, Tuileriain
ja Louvren kaupungissa! Niin on kuitenkin laita, ja siksipä me
tunnemme ihailumme tuota uupumatonta neroa kohtaan yhä suuremmaksi.
Epäsuotuisissa ulkonaisissa olosuhteissa näin miellyttävä, huvittava
ooppera!

"Mestarilaulajien" ajatus pälkähti Wagnerin päähän eräällä
kylpymatkalla Marienbadissa v. 1845. "Tannhäuser" vaati vastapainokseen
jotain joviaalisen hauskaa, kuten luonnollista onkin: vastakohdathan
hyvin mielellään seuraavat toisiaan. Lisäksi olivat monet hänen
ystävistään sitä mieltä, että hänen olisi kirjoitettava ja sävellettävä
jokin hauskasisältöinen ooppera, jonka avulla saksalaisten teatterien
ovet hänelle paremmin avautuisivat ja joka tuottaisi hänelle paremmin
aikalaistenkin tunnustuksen ja ymmärtämyksen.

Marienbadissa oli siis ensimmäinen luonnos syntynyt, libretto valmistui
Pariisissa vasta v. 1861 ja lokak. 20 p:nä 1867 oli partituuri
valmis. Sävellystyö suoritettiin Triebschenissä Vierwaldstätterjärven
rannalla. Lähes neljännesvuosisata oli kulunut alullepanon ja työn
päättymisen välillä! Mutta mitä kaikkea sisältyykään tähän ajanjaksoon:
suuria koettelemuksia ja raskaita taloudellisia huolia, tuskallisia
kamppailuja ja lamauttavia pettymyksiä, joitten painon alle heikompi
jo olisi sortunut, mutta jotka Wagner lujassa uskossa tulevaisuuteen
uljaasti kesti. Tänä aikana olivat valmistuneet "Lohengrin", "Tristan",
"Rheingold" ja "Siegfried". — Marienbadissa tehty "Mestarilaulajien"
luonnos oli joutunut Mathilde Wesendonckin haltuun. Voitaneen pitää
aivan varmana, että Wagner Mathilden ansiosta uudelleen tarttui
tähän aiheeseen, joka on hänen teoksistaan, mitä sisältöön tulee,
saksalaisista saksalaisin. Hän oli kärsinyt paljon, mutta juuri
kärsimysten vuoksi oppinut katsomaan elämää kuin harhanäkyjen täyttämää
näyttämöä, suhtautumaan kaikkeen tyynen ymmärtävästi, rauhallisesti ja
miehenä, joka on saavuttanut horjumattoman tasapainon. Tältä pohjalta
katsellen tajuaa kuulija "Mestarilaulajien" huumorin, joka tulvii
vapauttavana vastaamme oopperasta ja sen henkilöistä, heidän hommiaan
seuratessamme. Ja kaiken keskuksena nousee edessämme Hans Sachsin,
ylevässä itsekieltäymyksessään näytelmän keskeisimmän henkilön,
valtava hahmo. Katsoja suo kaikille näytelmän lukuisille henkilöille
hyvänsuovan hymyn, mutta hän ei aavista, minkälaisen kärsimyksien
koulun synnyttämiä ovat sekä henkilöt että oopperan rehevä ja
vivahdusrikas musiikki.

"Mestarilaulajien" osa jako on seuraava:

/*
      Mestarilaulajia:
  _Hans Sachs_, suutari                       basso.
  _Veit Pogner_, kultaseppä                   basso.
  _Kunz Vogelsang_, turkkuri                  tenori.
  _Konrad Nachtigal_, peltiseppä              basso.
  _Sixtus Beckmesser_, kirjuri                basso.
  _Fritz Kother_, leipuri                     basso.
  _Balthazar Zorn_, tinanvalaja               tenori.
  _Ulrich Eislinger_, maustekauppias          tenori.
  _Augustin Moser_, vaatturi                  tenori.
  _Herman Ortel_, saippuankeittäjä            basso.
  _Hans Schwarz_, sukankutoja                 basso.
  _Hans Folz_, kupariseppä                    basso.

  _Walther von Stolzing_, nuori frankkilainen ritari  tenori.
  _David_, Hans Sachsin oppipoika                     tenori.
  _Eva_, Pognerin tytär                               soprano.
  _Magdalena_, Evan ent. imettäjä                     soprano.
  _Yövahti_                                           basso.
  Kunkin ammattikunnan porvareita naisineen. Oppipoikia, tyttöjä
     ja kansaa.
*/

Kun esirippu nousee, olemme Nürnbergin Katariinankirkossa, jossa
kelpo käsityöläismestarien on tapana pitää istuntojaan. Aluksi on
kyllä koko seurakunta ollut koolla, laulaen esiripun noustessa loppu
virttä. Juhlallisen koraalin ohella kuuluu orkesterista hivelevän
suloinen lemmenlaulu: frankkilainen ritari Walther von Stolzing on
vaipunut katsomaan kirkon holvien alle vetäytyneen kultaseppä Pognerin
tyttären Evan rukoilemista. Lyhyt keskustelu ilmaisee lemmenliekin
näiden välillä syttyneen, mutta samalla saa ritari myös tietää, että
Eva ei voi tulla hänen omakseen ennenkuin hän, Walther, on päässyt
mestarilaulajien ammattikuntaan. Suutari Hans Sachsin oppipoika
David saa ritarille selittää, mitä mestarilaulajaksi pääsemiseen
vaaditaan. Mestarien kokoukseen saapuvalle Veit Pognerille esittää
Walther toivomuksensa päästä mestarilaulajain ammattikunnan jäseneksi.
Mestarit, niitten joukossa kirjuri Beckmesser, joka toivoo Evaa
omakseen, eivät suhtaudu oikein ystävällisesti ritariin, mutta tämän
on sentään lupa tehdä selkoa siitä, kuka on ollut hänen "mestarinsa"
ja millaista opetusta hän on saanut. Oivallisesti valituin sanoin
hän mainitsee mestarikseen vanhan Walther von der Vogelweiden.
Pogner on ilmoittanut kokoukselle, että huomenna tapahtuvassa
juhannuspäiväkilpailussa on palkintona hänen tyttärensä Eva, jonka
saisi omakseen mestarien tuomion mukaan kaikkein paras mestarilaulaja.
Suutari Hans Sachs lausuu toivovansa, että kansan kerran sallittaisiin
antaa palkinto sen mielestä ansiokkaimmalle, jotta samalla nähtäisiin,
onko ammattikunta ahtaine ja rajoitettuine sääntöineen vielä
luonnollisella pohjalla ja nauttiiko sen tarjoama taide vapautta
rakastavan kansan suosiota. Hän ei saa kannatusta: mestarit tahtovat
itse ratkaista palkintokysymyksen. Heidän mielestään on vanhoista
säännöistä kiinnipitäminen ja niissä pysyminen pääasia — vapautta ei
saa sallia, poikkeusta ei voi myöntää. Sen saa heti kokea myös nuori
ritari, joka esittää intoa uhkuvan riemu- ja lemmenlaulun — se ei saa
suosiota muitten kuin Hans Sachsin puolelta. Virallinen "merkitsijä",
jona sattuu olemaan Beckmesser, osoittaa laulajan tehneen lukuisia
virheitä ja rikkomuksia "tabulatuurin" sääntöjä vastaan — ja ritari saa
hylkäävän tuomion. Hans Sachs vain on päinvastaista mieltä: ritarin
laulu on tosin uutta ja vapaata, mutta silti selvää — nuorukainen
olisi otettava mestarilaulajien ammattikuntaan. Päätös pysyy kuitenkin
voimassa.

Toinen näytös on erinomaisen hauska kuvaus keskiaikaisen saksalaisen
pikkukaupungin elämästä. Näyttämö esittää katua Nürnbergissä.
Oikealla on kultaseppä Pognerin ja vasemmalla suutarimestari Hans
Sachsin talo. On lauha kesäilta, joka pian muuttuu valoisaksi
kesäyöksi. David ja muut oppipojat sulkevat laulellen ikkunoitten
luukkuja. Magdalena saapuu Davidilta tiedustelemaan, miten ritarin
kävi mestariksi pyrkiessään. Mielipahakseni hän saa kuulla, että
Walther "hävisi". Magdalena menee vasuineen takaisin Pognerin taloon.
Oppipojat härnäilevät Davidia sekä tanssivat hänen ympärillään.
David aikoo juuri hyökätä heidän kimppuunsa, kun Hans Sachs saapuu
ja tiedustaa kiusanteon syytä. Sen jälkeen molemmat poistuvat
työpajaansa. Pogner ja Eva tulevat kävelyltä. Syntyy luottavainen
vuoropuhelu isän ja tyttären välillä. Kun Pogner on mennyt taloonsa,
tulee Magdalena ja ilmoittaa Evalle, ettei Walther ole päässyt
mestarilaulajien joukkoon. Eva miettii, mitä asian auttamiseksi olisi
tehtävä. Työhuoneessaan, jonka ovi on avoinna, näkyy Hans Sachs vielä
työskentelevän: hän laittaa lampun valossa valmiiksi Beckmesserin
kenkiä. Hän istuu ja miettii: mestarien istunto ja ritarin esittämä
laulu muistuu hänen mieleensä, ja hän alkaa laulaa, tuoden laulussaan
ilmi ihastuksensa vapaaseen luomisvoimaan, joka ei tunne ahtaita
sääntöjä eikä piintyneitä tapoja. Eva pyytää häneltä neuvoa. Hans
Sachs ymmärtää kohta, että tässä on rakkaus kysymyksessä, ja päättää
sisimmässään auttaa tyttöä, ulkonaisesti kuitenkin esiintyen kovana
ja tylynä. Kun sitten ritari saapuu houkuttelemaan nuorta neitoa
pakenemaan kanssaan, on Sachsilla täysi työ ja tuska saada tämä aie
estetyksi. Yövartian jälestä on näyttämölle saapunut Beckmesser
aikoen esittää jumaloimalleen Evalle serenaadin. Hans Sachs kuulee,
kun hän virittää luuttuaan, ja saa jonkin äkillisen päähänpiston:
hän nostaa pöydän ja lampun ulos työhuoneensa oven eteen, alkaen
sitten työskennellä ulkoilmassa. Walther ja Eva eivät voi päästä
lähtemään muiden huomaamatta. Kun Beckmesser aikoo ryhtyä laulamaan,
rupeaa Sachs kovaäänisesti esittämään laulua "pahasta Evasta". Tahtia
lyö hän Beckmesserin kiukuksi vasarallaan kengänpohjiin, eikä hän
myöskään malta olla tekemättä oikaisuja ja parannuksia toisen huonosti
sepittämään ja esittämään lauluun. Tästä kovaäänisestä metelistä
heräävät lähelläolevien talojen jo nukkumaan menneet asukkaat, jotka
yöpukimissaan saapuvat kadulle — ja niin alkaa siinä kesäyön hämyssä
oikea pieksämiskohtaus, jossa kukaan ei tiedä mistä on kysymys, mutta
johon jokainen innokkaasti ottaa osaa. Mellakan aikana on Sachs saanut
Waltherin työnnetyksi työhuoneeseensa ja Evan hän on saanut menemään
kotiin, näin jälleen estäen nuorten pakoaikeen. Uhkaavana sekaantuu
pieksemiskuoroon lähenevän yövartian torventoitahdus. Syntyy yleinen
pako, ja kohta vallitsee näyttämöllä täydellinen hiljaisuus. Täysikuu
valaisee hopeisella hohteellaan nukkuvaa kaupunkia ja satakieli
virittää laulunsa. Yövartia esittää vapisevalla äänellä osansa ja
esirippu laskeutuu silmiemme eteen.

Kun esirippu kolmannen kerran nousee, huomaamme olevamme Hans Sachsin
työhuoneessa. Oppipoika laulaa juhlamietelmiään. Sitten yhtyy lauluun
mestari itse, kauniissa ja ylevässä muodossa kuvaillen maailman
turhuutta. Walther, joka nyt on mestarin vieraana, kertoo isännälleen
unensa, jonka oli nähnyt. Mestari muovailee unesta mestarilaulun ja
kirjoittaa sen muistiin, tavuakaan muuttamatta Waltherin kertomuksesta.
Mestarin poissaollessa löytää musteesta kostean paperin huoneeseen
saapunut Beckmesser ja pistää sen povelleen, mutta hänen on kohta pakko
tunnustaa tekonsa. Mestari luovuttaa laulun sentään Beckmesserille
oikeuttaen tämän esittämään sen kilpalaulunaan omalla tavallaan. Onnen
huumaamana poistuu kirjuri huoneesta, aavistamatta menneensä Sachsin
virittämään ansaan. Hans Sachs nimittäin tietää, että Beckmesserin
kaltaisen "tabulatuurin" orjan on mahdotonta noihin tunnetta tulviviin
sanoihin löytää sydämiä värähdyttävää oikeata säveltä. Hän tietää
myös ritarin suoriutuvan voittajana kilpailusta, jos tämä vain pääsee
siihen ottamaan osaa. Eva ja Walther kohtaavat toisensa ja uskovat
kohtalonsa mestarin käsiin. Magdalena ja David tulevat myös huoneeseen,
ja läsnäolijat virittävät mitä ihanimman kvintetin, minkä jälkeen
väliverho laskee.

Se aukeaa vielä neljännen kerran. Edessämme on juhla kenttä, jolle
koko Nürnbergin kaupungin asukkaat ovat saapuneet kesäpäivän iloisesti
loistaessa. Tanssia, laulua, leikkiä, sanasutkauksia. Ammattikunnat
saapuvat, viimeisinä mestarilaulajat. Kansa tervehtii Hans Sachsia
laulamalla hänen laulunsa Wittenbergin satakielestä. Vaatimattomana
torjuu Sachs kunnianosoitukset ja pitää puheen päivän merkityksestä
sekä Nürnbergin mestaritaiteesta. Beckmesser aloittaa kilpalaulunsa.
Hänen ei ole onnistunut saada tunnetta hänelle lahjoitettuihin
sanoihin ja niinpä vääntää hän ne laatimallaan sävelellä melkein
tuntemattomiksi, saaden palkaksi hyvin ansaittua pilkkaa ja ivailua.
Raivostuneena tästä, ilmoittaa hän sanat Hans Sachsin laatimiksi. Hans
Sachs huomaa nyt aikansa tulleen: hän kieltäytyy tekijänkunniasta,
kutsuen ritari Waltherin todistajakseen, että laulun sanat eivät ole
hänen, Sachsin, kynäntuotetta. Kunnon mestarilaulajat huomaavat kyllä,
mikä Sachsilla on mielessä, mutta Walther saa tulla esiin. Kaikkien
läsnäolevien suureksi ihastukseksi hän nyt esittää saman laulun kuin
Beckmesser, mutta tavalla, joka suuresti poikkeaa äsken kuullusta.
Laulullaan on hän hyvin ansainnut mestarilaulajan arvon ja luvatun
palkinnon. Hän kieltäytyy ottamasta vastaan mestariketjua — edellisenä
päivänä kärsitty tappio ja mestarien kohtelu ovat vielä hänen
mielessään! — mutta Hans Sachs saa hänet peräytymään kannastaan. Ja
riemumielin yhtyy kansa valtavaan loppukuoroon Hans Sachsin ja samalla
myös saksalaisen laulutaiteen kunniaksi.

       *       *       *       *       *

"Mestarilaulajat' esitettiin ensimmäisen kerran kesäk. 21 p:nä
1868 Münchenin hoviteatterissa; Hans von Bülov johti orkesteria ja
menestys oli loistava. Wagner istui kuningas Ludwig II:n vieressä
kuninkaallisessa aitiossa, ääriään myöten teatterin täyttävä yleisö
pakotti myrskyisin suosionosoituksin säveltäjämestarin yllä uudelleen
ja uudelleen kumartamaan aitiossaan. Arvostelut olivat ylistäviä ja
monet tunnustivat, että tämä ooppera oli saanut heidän ajatuksensa
Wagnerista ja hänen taiteestaan muuttumaan ja että heidän nyt täytyi
tunnustaa hänen suuret ansionsa.

"Mestarilaulajat" lähtivät kiertämään ympäri Saksaa — tämä ooppera
esitettiin kaikilla suuremmilla näyttämöillä. Berliinissä yleisö vain
edelleenkin osoitti vihamielisyyttään Wagneria kohtaan — vihellyksillä
ja suhinalla y.m. palkiten ensi-illan esiintyjiä. Vasta kolmas
esitys sai yleisön puolelta samanlaisen innostuneen ja ymmärtäväisen
vastaanoton kuin muualla Saksassa — arvostelu tietysti pysytteli
korkeilla koturneillaan ja moitti parhaansa mukaan "moista humpuukia",
joka oli pelkkää "pöyristyttävää epäsointua" j.n.e.

"Mestarilaulajat" on kotimaassaan tullut kansalliseksi merkkiteokseksi,
jota tuskin mikään voi paikaltaan horjuttaa. Sen sisältö ja musiikki
ovat niin aitosaksalaista, niin saksalaisen kansanhengen syvimmistä
hetteistä pursunutta, ettei kukaan ole Wagnerin jälkeen kyennyt luomaan
"Mestarilaulajien" veroista kansallisoopperaa. Saksan kansa tuntee
tämän ja siksi myös tätä oopperaansa rakastaa.




NIBELUNGIN SORMUS.

(Der Ring des Nibelungen.)


Wagnerin nuoruudenunelmana oli ollut saksalaisen mytologian pohjalle
rakennetun suuren, useampiosaisen draamasarjan luominen. Tämän sarjan
eri draamojen piti hänen mielestään kuulua keskenään elimellisesti
yhteen; kokonaisuutta ei käynyt katkaiseminen erillisiksi esityksiksi.
Jonkun aikaa hän epäröi, valitako aihe historiasta vai mytologiasta
— sitten hän päätti ottaa käsiteltäväkseen aiheen, jonka tarjosi
saksalainen kansaneepos "Das Nibelungenlied".

Maanpaossa ollessaan hän sitten tarkkojen tutkimuksien tuloksena
sai valmiiksi "Nibelungin sormuksen" libreton. Wagner oli sen
valmistumisesta niin hyvillään, että huonoista raha-asioistaan
välittämättä omalla kustannuksellaan painatti sen ja jakeli sitä
ystävilleen lahjaksi. Tämä tapahtui v. 1853 — vasta kymmenen vuotta
myöhemmin ilmestyivät runodraamat yleisön saatavaksi.

Nyt odottivat draamat vain säveltämistä. Työnsä aloitti Wagner jo v.
1853, mutta varsinaiseen vauhtiinsa pääsi sävellystyö vasta eräällä
Italiaan tehdyllä virkistysmatkalla joku kuukausi myöhemmin. Eräässä
hotellissa, hänen unetonna viettäessään yötään, tulivat "Rheingoldin"
sävelet aivan itsestään hänen mieleensä — näin hän itse kertoo — ja
hänen piti tuotapikaa palata takaisin kotiinsa saadakseen soinnut
paperille. Tammik. 15 p:nä 1854 ilmoitti hän Lisztille lyhyesti:
"'Rheingold' on valmis." Sitten tuli "Walkyrian" vuoro; se valmistui
maaliskuussa 1856. Syyskuussa samana vuonna aloitti hän "Siegfriedin"
säveltämisen, mutta se jäi joksikin aikaa kesken — näihin aikoihin
sattuivat Zürichin tapahtumat, jotka johtivat "Tristaniin" ja
"Mestarilaulajiin". V. 1857 oli "Siegfriedistä" valmiina kaksi näytöstä
— toiset näytökset saivat jäädä odottamaan parempia aikoja, jotka
tulivat vasta yhdentoista vuoden kuluttua. Silloin oli hän hyvän
ja hellän puolison turvissa rauhallisessa Triebschenissä ja ryhtyi
uudelleen keskeytyneeseen työhönsä käsiksi; elokuussa v. 1869 oli
"Siegfried" valmis. "Götterdämmerung" sai sävelasunsa v. 1869 lokakuun
ja v. 1870 marraskuun välisenä aikana — ja niin oli suurenmoinen
ja mittasuhteiltaan ennenkuulumattoman laaja säveldraamatetralogia
kokonaisuudessaan valmis. Teoksensa omisti Wagner ylhäiselle
suosijalleen Baierin kuningas Ludwig II:lle.

Kuten edellisestä on käynyt selville, kuuluu "Nibelungin sormukseen"
neljä eri musiikkidraamaa: esinäytöksenä "_Reininaarre_" (Rheingold),
sekä varsinaisina tapahtumadraamoina "ensimmäisenä päivänä" esitettävä
"_Walkyria_" (3 näytöstä), "toisena päivänä" esitettävä "_Siegfried_"
ja "kolmantena päivänä" esitettävä "_Jumaltentuho_" (Götterdämmerung),
joka sisältää prologin ja 3 näytöstä. Kaikkiaan vaatii "Nibelungin
sormuksen" esittäminen neljä perättäistä iltaa.

Seuraavassa selostamme kunkin "illan" sisällön:



Esinäytös: REININAARRE.

Rheingold.


"Reininaarteen" osajako:

/*
      Jumalia:
   _Wotann_               baritoni
   _Donner_               basso.
   _Froh_                 tenori.
   _Loge_                 tenori.
      Jättiläisiä:
   _Fasolt_               barytoni.
   _Fafner_               basso.
      Kääpiöitä:
   _Alberich_             barytoni
   _Mime_                tenori.
   _Fricka_               soprano.
   _Freija_               soprano.
   _Erda_                 altto.
      Reinin tyttäriä:
   _Woglinge_             soprano.
   _Wellgunde_            soprano.
   _Flosshilde_           altto.
   kääpiöitä
*/

Kauniina ja kirkkaana alkaa 136-tahtinen alkusoitto. Kuin syvän
hiljaisuuden tulkkina kajahtaa n.s. urkupiste läpi koko alkusoiton,
teeman pian muuttuessa täyteläisemmäksi sekä nopeampikuvioiseksi,
kunnes vihdoin sävelten tasainen aaltoilu sattuvasti kuvailee
Reinvirran juoksua ja sen tytärten karkeloa.

Väliverho nousee. Vihertävä hämärä vallitsee Reinin pohjassa olevan
kallion ympärillä ja väsymättöminä vyöryvät mahtavan virran aallot
eteenpäin kohti merta. Kolme Reinin tytärtä, Woglinde, Wellgunde ja
Flosshilde, vartioivat Reinin aarretta, jonka yliset jumalat ovat
kätkeneet joen pohjaan. Pimeästä kuilusta syöksähtää tanssivien ja
laulavien neitojen keskelle kääpiö Alberich. Hän himoitsee aarretta ja
koettaa senvuoksi saada neitojen suosion puolelleen, mutta nämä vain
ilakoivat hänen kustannuksellaan. Turhiin raukeavat hänen yrityksensä
saada kiinni nuo kisailevat neidot. Ylhäisen isänsä kiellosta
piittaamatta — aarteen aikaansaaman loisteen kiihdyttäminä — neidot
kertovat kääpiölle aarteen salaisuuden. Koko maailman saisi omakseen
se, joka takoisi aarteesta sormuksen, ja sormuksen siitä saa vain se,
joka kieltäytyy kokonaan rakkaudesta ja sen onnesta. Silloin peruuttaa
Alberich kiireesti juuri äsken lausumansa rakkaudentunnustukset, tempaa
aarteen kalliosta ja katoaa saaliineen syvyyteen maan uumeniin. Kaiken
peittää syvä pimeys, josta kajahtelevat onnettomien neitojen tuskaisat
valitushuudot.

Kun sumu on hälvennyt, on edessämme aamuhämärän verhoama avonainen
vuoristomaisema. Etäällä näkyy päivän kirkastuessa vuorenhuipulla
Walhalla, Wotan-jumalan linna. Riemukkain sanoin tervehtii Wotan
ikiajat kestävää linnaansa, mutta riemuun vuodattaa katkeria pisaroita
hänen puolisonsa Fricka. Wotan saa nuhteita siitä, että on linnan
rakentajille, Fafner- ja Fasolt-jättiläisille luvannut palkkioksi
nuoruuden ja lemmenjumalattaren Freian. Jo saapuu neito jättiläisten
uhkaamana. Wotan rauhoittaa pelkääviä jumalattaria, mutta osoittaa
itsekin jonkinlaista pelkoa, koska hakee katseillaan viekasta
Lokea, joka oli luvannut pelastaa neidon joutumasta jättiläisten
haltuun. Jättiläiset tulevat vaatimaan Wotanilta palkkiotaan, Freiaa.
Wotan kieltäytyy täyttämästä sopimusta. Donner ja Froh kiiruhtavat
suojelemaan sisartaan. Nyt saapuu Loke saaden kertomuksellaan Reinin
aarteesta ja siitä taotusta sormuksesta jättiläiset himoamaan Alberich-
kääpiön sormusta. Jättiläiset lupaavat luopua Freiasta, jos Wotan
hankkii heille illaksi aarteen ja sormuksen. Lokenkaan mielestä ei ole
muuta keinoa: hän on turhaan maan päältä etsinyt naista, joka kelpaisi
Freian sijasta jättiläisille annettavaksi. Mutta kertomuksellaan on
Loke herättänyt myös Wotanissa halun päästä valtaan ja kunniaan. Wotan
huudahtaa, että hänen täytyy saada sormus haltuunsa. Jättiläiset
pysyvät vaatimuksessaan ja vievät Freian panttina mukanaan. Nyt on
kauneus ja nuoruus kadonnut jumalten joukosta. Loken varoituksista
huolimatta Wotan päättää hankkia sormuksen ja lähtee nyt tämän viisaan
apurinsa kanssa Nibelheimiin, Alberichin maanalaiseen linnaan.

Synkässä rotkossa asustaa kääpiöitten, Nibelungien, herrana synkkä
Alberich. Hänen veljensä Mime on valmistanut ihmeellisen viitan,
joka tekee kantajansa näkymättömäksi ja samalla antaa tälle taidon
muuttaa itsensä siihen muotoon, mihin haluaa. Loke ja Wotan koettavat
nyt viekkaudella saada viitan Alberichilta, joka uhkauksiin ja
pahoinpitelyyn turvautuen on saanut viitan anastetuksi veljeltään.
Viekkaus mielessään Loke on epäilevinään viitan taikavoimaa. Pahaa
aavistamatta Alberich muuttautuu silloin suureksi lohikäärmeeksi ja
sitten kilpikonnaksi. Samassa silmänräpäyksessä, jolloin Alberich on
muuttanut itsensä kilpikonnaksi, riistää Wotan häneltä viitan, ja
Alberich viedään sidottuna ylämaailmaan.

Sitten on näyttämö sama kuin toisessa kohtauksessa. Walhalla näkyy
etäältä ja Rein virtaa uomassaan. Loken määräyksestä käskee Alberich
kääpiötä tuomaan aarteet esiin syvistä kätköistään Wotanille
luovutettavaksi. Ihmeellisestä viitastaan täytyy hänen myös luopua.
Sormuksen hän vielä tahtoisi pitää, mutta Wotan vaatii sitäkin.
"Henkeni saat — et sormusta!" huudahtaa Alberich, mutta huomaa kohta
menettävänsä sekä henkensä että sormuksen, ellei hyvällä luovuta
sormusta. Hirveästi kiroten hän antaa pois sormuksen, tuomiten
sortumaan jokaisen, jonka haltuun sormus joutuu. Wotan ei tajua
kirouksen sisältöä; hän tuijottaa vain sormukseen ja hyvillään
sanoo nyt omistavansa sen, mikä hänet tekee "mahtavimmaksi kaikista
mahtavista".

Aarteet oli luvattu lunnaiksi Freiasta. Jumalten iloksi jättiläiset
jo lähestyvät, kaunis neito mukanaan. Fafner ja Fasolt esittävät
nyt vaatimuksensa: kultaa on heidän saatava niin paljon, että
Freiaa ei kultakasan takaa ollenkaan näy. Kultakasa on jo korkea,
ihmeellinen viittakin on täytynyt siihen lisätä — mutta yhä vielä on
siinä pieni rako, josta Fasolt näkee Freian silmän. Tämäkin rako on
ehdottomasti täytettävä. Ihmeellinen sormus kimmeltää Wotanin sormessa.
Sormusta vaativat jättiläiset nyt viimeisenä lisänä kultakasaan,
mutta toisten jumalien pyynnöistä ja rukouksista huolimatta Wotan
pysyy päätöksessään: sormuksesta hän ei luovu. Jo ovat jättiläiset
raastamaisillaan mukanaan Freian, jo on kauneus ja nuoruus ikiajoiksi
katoamaisillaan jumalten keskuudesta, kun kalliorotkossa näkyy Erda,
kohtalon jumalatar. Varoittaen nostaa hän kätensä ja kehoittaa
Wotania luopumaan sormuksesta, joka siihen liittyvän kirouksen takia
johtaisi hänet ikuiseen kadotukseen. Samalla Erda ennustaa jumalien
tuhoa, sitten kadoten näkyvistä. Kaikkien katseet ovat jännittyneinä
kääntyneet Wotaniin. Tämä on vaipunut syviin mietteisiin, mutta sitten
— kuin jostakin taakasta vapautuneena — tekee päätöksensä: "Ottakaa
sormuksenne, jättiläiset!"

Freia pääsee vapaaksi. Jättiläiset ryhtyvät heti jakamaan aarretta,
mutta joutuvat riitaan siitä, kuka saa omakseen sormuksen. Fafner lyö
toverinsa kuoliaaksi; jumalat seuraavat kauhistuneina tapahtumain
kulkua. Sormus on jo vaatinut ensimmäisen uhrinsa ja Fafner saa nyt
yksin pitää koko aarteen.

Wotan aikoo lähteä kysymään vastaisen varalle neuvoa Erdalta, mutta
Fricka saa hänet jäämään ja lähtemään yhdessä muitten jumalien kanssa
linnaan, joka odottaa vielä isäntäänsä. Donner, ukkosen tekijä,
heilauttaa vasaraansa; pilvet peittävät taivaan. Salama iskee, ukkonen
jyrähtää. Pilvet hajoavat nopeasti ja loistava sateenkaaren muodostama
silta johtaa kaukaiseen linnaan. Wotan on näystä sekä hämmästynyt että
ihastunut; hän on voittanut itsensä luopumalla sormuksesta ja samalla
kaikesta mahdista. Uusi vapaa sukupolvi kilvoitelkoon taistellen
itselleen pelastuksen ja lunastuksen pahuuden vallasta. Sankarimieli
asettukoon kullan valtaa vastaan. — Sellainen on hänen sanojensa ydin.

Harppujen ihanien sointujen säestäessä lähtevät jumalat kohti linnaa.
Reinin tytärten surullinen laulu kajahtaa syvyydestä: he kertovat
kadonneesta aarteesta ja rukoilevat sen palauttamista, laulullaan
häiriten jumalien kulun juhlallisuutta. Wotan tuntee syyllisyytensä,
mutta ei piittaa neitojen laulusta. Loke on kahden vaiheilla, seuratako
jumalia vai ei: kaikesta komeudestaan huolimatta ovat jumalat tuomitut
häviämään. Vihdoin päättää Loke liittyä jumalten kulkueeseen, jota
Reinin tytärten laulu säestää. Ja niin menevät kaikki jumalat ikuiseen
Walhallaan.



Ensimmäinen päivä: WALKYRIA.

Die Walküre.


"Walkyrian" henkilöt:

/*
  _Siegmund_                   tenori.
  _Hunding_                    basso.
  _Wotan_                      barytoni.
  _Sieglinde_                  soprano.
  _Brünnhilde_                 soprano.
  _Fricka_                     soprano.
*/

Alkusoitto kuvaa myrskyistä ukkossäätä ja synkän metsän kauhuja.
Väliverhon noustessa näemme Siegmundin hoippuvan Hundingin majaan.
Tuntemattoman lieden ääressä etsii hän turvaa vainoojaltaan. Talon
valtiatar, Sieglinde, löytää väsyneen pakolaisen ja tarjoaa tälle
virkistävää juomaa. Sieglindeltä saa Siegmund kuulla joutuneensa
Hundingin majaan. Hunding, synkkä mies, saapuu kotiin ja tarkastelee
epäluuloisena vierasta. Sieglinde valmistaa aterian ja Siegmundia
kehoitetaan asettumaan pöytään. Hunding kysyy vieraan nimeä ja
matkoja. Siegmund ilmoittaa olevansa Wehwalt nimeltään ja kertoo
seikkailustaan. Hunding huomaa Siegmundin vihollisekseen, mutta antaa
tälle vierasvaraisuuden nimessä luvan jäädä yöksi taloon. Seuraavana
aamuna on välit ratkaistava taistelulla.

On pimeä yö. Silloin huomaa yksikseen jäänyt Siegmund takkavalkean
loisteessa miekankahvan hohtavan keskellä majaa olevan saarnin
rungossa. Kas siinä aseettomalle miekka, jonka Siegmundin isä, Wälse,
on luvannut poikansa käytettäväksi silloin kun hätä on suurin.
Sieglinde, joka on puolisolleen antanut huumaavaa unijuomaa, saapuu nyt
sydämensä ääntä seuraten Siegmundin luokse. Hän kertoo kuuntelevalle
sankarille surullisesta elämästään ja onnettomasta, pakollisesta
avioliitostaan sekä siitä, kuinka hänen häissään muuan tuntematon
vaeltaja oli iskenyt miekan kahvaa myöten saarninrunkoon. Yksikään mies
ei ole tähän mennessä saanut miekkaa irti. Kaksinpuhelussa avautuvat
Sieglinden ja Siegmundin sydämet toisilleen: suureksi ilokseen, mutta
samalla myös suureksi surukseen huomaavat he olevansa sisaruksia.
Voimakkaalla vetäisyllä tempaa Siegmund miekan irti puusta ja kihlaa
näin sisarensa morsiamekseen. Sitten lähtevät molemmat ulos, yhdessä
vaeltaakseen kohti vapautta.

Toinen näytös tapahtuu karussa kallioseudussa. Wotan on täysissä
varusteissa, keihäs kädessä, ja vaatii nyt lemmikkiään, niinikään
täysissä varusteissa olevaa tytärtään, valkyria Brünnhildeä
huolehtimaan siitä, että Siegmund pääsee voitolle taistelussa Hundingia
vastaan. Saamastaan tehtävästä iloisena rientää Brünnhilde pois.
Wotanin puoliso Fricka saapuu. "Avion ja annetun lupauksen suojelijana"
hän syyttää Siegmundia ja Sieglindeä aviorikoksesta ja sukurutsasta
sekä vaatii, että kummankin on kuoltava ja Hundingin saatava jäädä
eloon. Fricka ei voi ymmärtää mitään, mikä poikkeaa tavallisesta,
totutusta järjestyksestä, Wotan taas sanoo haluavansa nähdä ja kokea
semmoista, mitä ei ole ennen tapahtunut — siksi hän tahtoo auttaa
Siegmundia. Mutta mahtavampi, voimakkaampi Wotanin tahtoa on ankara
täytymys noudattaa loukkaantuneen Frickan tahtoa — Fricka ei näet anna
myöten, ja niinpä on Wotanin suuruksissaan vannottava puolisolleen,
että Siegmund "pyhän järjestyksen säilyttämiseksi" tulee kaatumaan
taistelussa. Fricka poistuu, ja Wotan kutsuu takaisin Brünnhilden,
antaen tälle määräyksen Siegmundin kuolemasta. Hämmästyneenä kuuntelee
valkyria määräystä, samalla huomaten isänsä olevan suuren surun
vallassa. Wotan, jumala, tuntee voimattomuutensa sopimuksiin ja
tapoihin nähden — hän on kaikesta voimastaan huolimatta mitä epävapain
olento. Tyttärensä pyynnöstä hän nyt kertoo kohtalostaan, kertoo
vallanhimostaan ja sormuksesta, jonka oli jättiläisille luovuttanut
Freian lunnaiksi. Hän kertoo kirouksesta, joka liittyy sormukseen,
ilmoittaen nyt valtansa turvaamiseksi luoneensa valkyriat, joitten
tehtävänä on koota Walhallaan taistelussa kaatuneitten sankarien
henget. Mutta kaikista varotoimista huolimatta uhkaa jumalia tuho
heti kun Alberich saa takaisin sormuksensa. Wotan itse ei voi —niin
mielellään kuin hän sen tekisikin — riistää Fafnerilta sormusta,
koska sormus on Fafnerille joutunut laillisen ja sitovan sopimuksen
nojalla. Mutta jos löytyisi sankari, joka omiin voimiinsa luottaen,
omin apuinsa, omin neuvoinsa ja omin aseinensa hänen, Wotanin,
puolesta taistelisi, niin sama sankari saisi ryhtyä taistelemaan
myös jättiläistä vastaan ja voiton saadessaan vaatia tältä sormuksen
saaliikseen.

Saadakseen tällaisen sankarin syntymään, on Wotan luonut Wälsungien
suvun. Mutta Fricka on huomannut tämän teon alla piilevän viekkauden
— ja kaikki Wotanin ponnistukset ovat nyt rauenneet turhiin. Wotanin
ainoa toivomus on nyt: tulkoon loppu! Ja hän tietää Alberichin kyllä
pitävän huolen siitä, että loppu tulee. Alberich on jo kullan avulla
saanut osakseen naisen lemmen: naisesta on syntyvä Nibelungien poika
Hagen, joka hävittää jumalat. Nyt on Brünnhilden huolehdittava siitä,
että Wälsungien poika Siegmund kaatuu — jumalien häviöksi.

Matalalla äänellä, melkein kuin itsekseen on Wotan kertomuksensa
sanellut ja rientää pois. Siegmund ja Sieglinde saapuvat: väsyneenä
ja tapahtumien järkyttämällä vaipuu Sieglinde pyörtyneenä maahan.
Siegmundille ilmestyy nyt Brünnhilde, ohjaten suitsista ratsuaan,
käsivarressaan kilpi ja kädessään keihäs. Juhlallisen vakavasti hän
ilmoittaa Siegmundille lähenevästä kuolemanhetkestä. Siegmund vaatii,
että Sieglinden on saatava tulla hänen kerallaan Walhallaan. Brünnhilde
ihmettelee moista vaatimusta: Siegmundia odottavat Walhallan nautinnot,
ja kuitenkin tuo nainen merkitsee näitä enemmän! Brünnhilde lupaa
ottaa Sieglinden suojaansa, ilmoittaen tämän sydämensä alla kantavan
rakkauden panttia. Siegmund tahtoo surmata sekä Sieglinden että
itsensä; siitä estää hänet Brünnhilde, joka nähdessään noin suuren
rakkauden on joutunut säälin valtaan. Hän lupaa suojella Siegmundia
taistelussa Hundingia vastaan, näin osoittaen uppiniskaisuutta
Wotanin määräystä kohtaan. Raskaat pilvet peittävät näyttämön
taustan; joka puolelta kuuluu lähestyvien sotatorvien ääni. Siegmund
laskee Sieglinden hellästi kivi-istuimelle ja rientää pois. Salamain
sinkoillessa herää Sieglinde, kauhistuneena tuijotellen ympärilleen.
Kuuluu toisiaan etsivien Siegmundin ja Hundingin ääniä. Veriviholliset
kohtaavat toisensa, Sieglinde aikoo heittäytyä taistelevien väliin,
mutta horjahtaa äkillisen valon sokaisemana syrjään. Brünnhilden
tottelemattomuus Wotanin käskyä kohtaan ei auta. Tosin hän taistelussa
on Siegmundin puolella, mutta läsnä on myös Wotan. Keihääseen, jonka
Wotan ojentaa taistelevien vähin, katkeaa Siegmundin miekka, ja Hunding
saa kaadetuksi vastustajansa. Kauan ei hän kuitenkaan saa voitostaan
iloita: Wotanin kädenliike vaivuttaa hänet kuolleena maahan, — hän ei
kelpaa Walhallan sankarien joukkoon. Sitten kääntyy Wotan Brünnhildeen,
aikoen rangaista tämän uppiniskaisuuden. Silloin Brünnhilde pakenee
isänsä vihaa.

Kolmas näytös tapahtuu korkealla kallionhuipulla, joka kohoaa yli
puiden latvojen. Nopeasti kerääntyvät paikalle valkyriat, muutamat
kantaen sankareita, jotka ovat taistelussa kaatuneet. Kahdeksan
valkyriaa on koolla ja yhdeksäntenä saapuu kalliolle hurjassa paossa
Brünnhilde. Hän kantaa tajutonta Sieglindeä, koettaen suojella sekä
itseään että onnetonta naista jumalan vihalta. Turhaan pyytää hän
sisariltaan lainaksi kyllin levähtänyttä ratsua. Kaikki pelkäävät
Wotania, joka lähestyy hurjan pohjoistuulen ja pilvien kantamana.
Tuskin on Brünnhilde saanut taivutetuksi Sieglinden lähtemään pakoon
— samalla Brünnhilde myös ilmoittaa, että Sieglinde on saava pojan,
jolle on pantava nimeksi Siegfried ja jolle valkyria antaa Siegmundin
miekan kappaleet — kun Wotan jo on paikalla. Syylliselle valkyrialle
sanelee hän rangaistuksen. Brünnhilde menettää valkyrian arvonsa ja
hänet karkoitetaan maan päälle, jossa hänen pitää tulla jonkun miehen
vaimoksi, istua tuvassaan ja palvella miestään. Hurjasti vaikeroiden
sisarensa kohtaloa hajaantuvat valkyriat ratsujensa selässä metsään.

Wotan jää nyt yksikseen Brünnhilden kanssa. Rajuilma lakkaa, pilvet
hajaantuvat, iltarusko punertaa, tulee yö. Brünnhilde rukoilee armoa,
sanoen, ettei hän voinut olla yrittämättä Siegmundin pelastusta. Wotan
pysyy lujana päätöksessään: "Sun lemmen auvo on hurmannut, seuraa siis
myös, jota lemmit näin!" Sieglindeltä hän ei kiellä apuaan, mutta
Brünnhilden on kärsittävä rangaistus. Hänen on vaivuttava syvään uneen:
hänen on sitten mentävä sen vaimoksi, joka hänet herättää. Yhden
helpotuksen tähän ankaraan rangaistukseen saa Brünnhilde kuitenkin:
tulenlieskat ympäröikööt sitä kalliota, jolla hän nukkuu. Silloin ei
ainakaan kukaan pelkuriraukka uskalla häntä lähestyä.

Syvästi liikutettuna ottaa Wotan jäähyväiset reippaalta ja kauniilta
tyttäreltään ja suutelee tätä. Sitten vaipuu Brünnhilde syvään uneen
kuusien varjoon. Wotan manaa keihäällään esille leiskuvan tulen, ja
pian ympäröivät tulenlieskat kallion ja suuren kuusen oksien turvissa
uinuvan neidon. Kehtolaulun vienosti soidessa katoaa Wotan, huudahtaen:
"Ken peitseni kärjen eessä pelkää, ei liekkien halki käy!" — Väliverho
laskee.



Toinen päivä: SIEGFRIED.


Henkilöt:

/*
  _Siegfried_                           tenori.
  _Mime_                                tenori.
  _Vaeltaja_ (_Wotan_)                  barytoni.
  _Alberich_                            barytoni.
  _Fafner_                              basso.
  _Erda_                                altto.
  _Brünnhilde_                          soprano.
*/

Alkusoitto johtaa synkillä sävelillään ajatuksemme Nibelungien pimeään
valtakuntaan, ja kun väliverho nousee, olemmekin Alberichin veljen
Mimen luolassa. Mime, jonka kasvatiksi Sieglinden synnyttämä Siegfried
on joutunut, takoo parhaillaan miekkaa Siegmundin miekan kappaleista,
jotka Sieglinde on jättänyt pojalleen. Ei tahdo työ luonnistua —
ainakaan ei miekalla ole entisen aseen voimaa. Ja kuitenkin tahtoisi
Mime saada syntymään sellaisen miekan, jolla Siegfried voisi surmata
Fafner-jättiläisen ja sitten riistää tältä pois Nibelungien aarteet.
Uljas nuorukainen saapuu, mukanaan kesyttämänsä karhu, jonka hän
päästää irti kasvatusisänsä suureksi kauhuksi. Hän tempaa myös miekan
— jonka Mime juuri on saanut eheäksi — ja iskee sen jälleen palasiksi.
Hän sanoo inhoavansa kasvatusisäänsä ja vaatii tältä tietoja synnystään
ja alkuperästään. Mime kertoo hänen syntymästään; kuultuaan miekan
tärkeänä tekijänä kuuluvan hänen perintöönsä, käskee Siegfried Mimeä
takomaan miekan eheäksi. Iloissaan siitä, että tuo vanha äijänkäppyrä
ei ole hänen isänsä, tahtoo Siegfried nyt lähteä avaraan maailmaan.

Nyt ilmestyy luolaan vaeltaja, joka on puettu tummansiniseen viittaan,
kädessään matkasauvana keihäs. Vaeltaja on Wotan. Hän asettuu Mimen
lieden ääreen ja aloittaa kääpiön kanssa arvoitus- ja kysymysleikin,
jota musiikki kuvaavasti säestää. Vaeltaja ratkaisee sukkelasti
kaikki kolme hänelle esitettyä kysymystä, mutta Mime ei osaa vastata
kolmanteen vaeltajan tekemään kysymykseen: "Kuka Nothungmiekan jälleen
ehjäks’ saa?" Vedonlyönnin nojalla pitäisi Mimen nyt menettää päänsä.
Vaeltajan puheista hänelle selviää, että "sen ehjäks’ saa" mies, "joka
ei mitään pelkää"; se mies on epäilemättä Siegfried, jonka tehtäväksi
myös — Wotanin sanojen mukaan — jää eheäksi saadulla miekalla lyödä
Mimen pää pois. Kaikin keinoin Mime nyt koettaa herättää nuorukaisessa
pelkoa — turhaan: Siegfried pysyy pelottomana ja ryhtyy takomaan
eheäksi isänsä miekkaa. Peloissaan seuraa Mime työn kehittymistä,
samalla laatien seuraavan suunnitelman: Siegfriedin on ihmeellisen
miekkansa avulla surmattava Fafner, joka inhoittavaksi lohikäärmeeksi
muuttuneena vartioi aarrettaan ja sormusta. Sitten saisi Siegfried
Mimen kädestä virkistävää juomaa, joka suistaisi sankarin kuolemaan.
Niin olisi sekä sormus että aarre Mimen hallussa. Mimen näitä
miettiessä saa Siegfried miekkansa valmiiksi ja riemusta huudahtaen hän
yhdellä iskulla halkaisee alasimen kahtia.

Toinen näytös tapahtuu "Kateudenluolalla". Alberich istuu kallion
kylkeen painautuneena, vartioiden, ettei kukaan ennen häntä pääse
luolaan, jossa Fafner aarrettaan vahtii. Paikalle saapuu Wotan jälleen
vaeltajaksi pukeutuneena. Alberich luulee matkamiehen aikovan anastaa
sormuksen. Wotan torjuu epäilyt; häntä sitovat sopimukset, sillä onhan
hän luovuttanut sormuksen lunnaiksi Freiasta. Epäluulot, että hän olisi
yllyttänyt Siegfriedin taisteluun Fafner- lohikäärmettä vastaan, torjuu
Wotan myös. Todistukseksi siitä, että hän, Wotan, ei aarretta himoitse,
herättää hän nukkuvan lohikäärmeen ja varoittaa sitä, ilmoittaen
sankarin saapuvan. Fafner ei pelkää mitään, tulkoon Siegfried vain.
Wotan poistuu, Alberich jää vartioimaan ja seuraamaan tapahtumain
kehitystä.

Nyt tuo Mime Siegfriedin luolalle, valmistaa pelotonta nuorukaista
taisteluun lohikäärmettä vastaan, jättäen hänet sitten yksikseen.
Siegfried vaipuu suloisiin haaveisiin erään tuuhean lehmuksen alle. Hän
muistelee äitiään, jota ei ole koskaan saanut nähdä. Ruokopillillä hän
yrittää matkia lintujen laulua, puhaltaen sitten torvestaan iloisen
sävelen. Tästä herää Fafner-lohikäärme, joka haukotellen matelee
luolasta. Nauraen tarkastelee Siegfried mokomaa eläintä. Sukkelasti
työntää hän miekkansa lohikäärmeen sydämeen — Fafner saa näin surmansa
— ja sormukseen liittyvä kirous on jälleen toteutunut. Kun Siegfried
vetää miekan pois haavasta, tahraa veri hänen kätensä. Vaistomaisesti
vie hän verisen sormen suuhunsa ja saa siten taidon tajuta ja ymmärtää
lintujen laulua. Pienen metsälinnun suusta kuulee Siegfried, että
luolassa on ihmeellinen taikaviitta ja sormus, joita hän nyt menee
noutamaan.

Alberich ja Mime kohtaavat toisensa. He aikovat mennä luolaan,
asettuvat toistensa tielle ja ryhtyvät "haukkumaan" toisiaan. Alberich
joutuu kiistassa häviölle. Mimen kummastukseksi on Siegfriedillä
luolasta tullessaan mukanaan taikaviitta ja sormus — Mime ei voi
ymmärtää, mistä Siegfried on saanut tietää niitten olemassaolon.
Lintu laulaa jälleen — Siegfried saa tietää, että Mime hautoo
murha-aikeita. Hän tyrkyttää Siegfriedille myrkyllistä juomaa, mutta
silloin Siegfried äkillisen inhon valtaamana lyö miekallaan maahan
entisen kasvatusisänsä. Luolasta kajahtaa Alberichin vahingoniloinen
voitonnauru. Siegfried ojentautuu jälleen pitkäkseen lehmuksen alle.
Päivä paistaa kirkkaana; nuoren sankarin mielessä herää kaipuu; hän
haluaisi saada hyvän toverin itselleen. Silloin lintu laulaa ihanasta
neidosta, joka nukkuu tulenliekkien ympäröimällä kalliolla ja jonka
saa vaimokseen vain se, joka hänet pelkoa osoittamatta herättää.
Nuorukainen huudahtaa ilosta: hän ei ainakaan pelkää mitään, ja kun
lintu lähtee lentoon, nousee Siegfried nopein askelin seuraamaan
opastaan.

Kolmannessa näytöksessä näemme jälleen Wotanin, jonka huoli jumalten
tulevaisuudesta on ajanut Erdan, kohtalon jumalattaren luokse.
Salaman ja ukkosenjylinän avulla Wotan herättää rotkossaan nukkuvan
jumalattaren. Tämä ei kuitenkaan osaa antaa mitään neuvoa, vaan
katoaa. Kirkkaassa aamuvalaistuksessa saapuu Siegfried. Vaeltaja on
nyt hänen tiellään matkalla nukkuvan neidon luo. Wotan alkaa puhutella
nuorukaista hieman ivallisesti. Nuorukainen tuntee rohkeuden rinnassaan
kasvavan, samoin Wotanin mieleen tulvii mustasukkaisuutta ja kateutta,
kun hän ajattelee, että Brünnhilde on tuleva tuon nuorukaisen vaimoksi.
Wotan ei halua noin vaan väistyä syrjään — hän tahtoo kaatua, tulla
voitetuksi tai itse voittaa. Hän ojentaa keihäänsä estämään nuorukaisen
kulkua, Siegfried tempaa miekkansa ja lyö keihään kappaleiksi. Kova
ukkosenjyrähdys, Wotanin tehtävä on lopussa ja hän katoaa huudahtaen:
"Mene! Minä en voi sinua pidättää!"

Iloisesti torveaan puhaltaen Siegfried kulkee hehkuvan tulimeren
halki. Hän löytää nukkuvan Brünnhilden. Tuo nainen herättää hänessä
tunteen, jota hän ei ole koskaan tuntenut: pelon. Hän rohkaisee
sentään itsensä ja herättää pitkällä suudelmalla nukkuvan neidon.
Vienojen harpunsävelten soidessa kohottautuu valkyria hitaasti ja
kurottaa ihastuksen vallassa käsivartensa kohti taivasta, ensimmäisen
tervehdyksensä kohdistaen auringolle, loistavalle päivän tuojalle.
Vasta sitten kääntyy hän Siegfriediin päin, tunnustaen tälle heti
rakkautensa. Mutta sitten muistaa hän äkkiä olevansa jumalallista
syntyperää. Hänen mieltään painaa tunto siitä, että hänen voimansa on
mennyt ja että hänen nyt on alistuttava tuon vieraan miehen tahtoon.
Ylpeänä, sitten epätoivoisen tuskallisena hän vastustaa Siegfriedin
myrskyisiä lemmenosoitukisa; rakkaus tekee kuitenkin lopulta
vastustuksesta lopun. Siegfried sulkee neidon syliinsä — ja niin
päättyy toinen ilta.



Kolmas ilta: JUMALTENTUHO.

Götterdämmerung.


Osajako:

/*
  _Siegfried_                         tenori.
  _Gunther_                           barytoni.
  _Hagen_                             basso.
  _Alberich_                 (korkea) basso.
  _Brünnhilde_                        soprano.
  _Gutrune_                           soprano.
  _Waltraute_                         mezzosoprano.
  1., 2. ja 3. norna                 altto, altto, soprano.
  1., 2. ja 3. Reinintytär           soprano, altto, altto.
  Miehiä. Naisia.
*/

Väliverhon noustessa näemme nornien Loken tuliloimujen valossa
punovan kultalankojaan ja kuulemme heidän laulavan surullisia
lauluja Wotanista. Saamme tietää, että Wotan on hakkauttanut
poikki maailmanpuun ja pinottanut halot Walhallaan, niitten avulla
polttaakseen linnansa. Alberich-aihe (kirous) kuuluu, kultainen lanka
katkeaa, nornilla ei ole enää mitään ilmoitettavaa, he menevät Erdan,
kohtalon jumalattaren luo.

On tullut päivä. Näyttämölle saapuu Siegfried täysissä asevarusteissa.
Häntä seuraa ratsua taluttaen Brünnhilde. Siegfriedin mieli palaa
jälleen maailmalle, hän ottaa nyt jäähyväiset puolisoltaan.
Uskollisuuslupauksia vaihdetaan. Siegfried saa ratsun Brünnhildeltä
antaen tälle vastalahjaksi sormuksen, johon liittyvästä kirouksesta
hänellä ei ole aavistustakaan. Helisevin soitoin Siegfried sitten
lähtee uusia seikkailuja etsimään.

Ensimmäisen näytöksen ensimmäinen kuvaelma vie meidät Gibichungien
pylvässaliin Reinin varrelle. Korkeille istuimille ovat asettuneet
ruhtinas Gunther ja tämän sisar Gutrune. Sivulla on Hagen,
Alberich-kääpiön poika, joka heti alkaa punoa juoniaan. Hän sanoo
tietävänsä kummallekin hyvät puolisot: Guntherille liekkien keskellä
olevan valkyria Brünnhilden, ja Gutrunelle sankareista mainioimman,
Siegfriedin, Wälsungien heimoa. Hagen neuvoo keinonkin, jolla Gutrune
saisi Siegfriedin puolisokseen: Siegfriedille olisi vain annettava
unohduksen juomaa. Silloin Siegfried unohtaisi kaikki ennen Gutrunea
näkemänsä ja rakastamansa naiset.

Reiniltä kuuluu heleitä torventoitahduksia. Siegfried soutaa siellä
ratsuineen veneessä pitkin virtaa. Hagen kutsuu hänet maihin. Siegfried
noudattaa kutsua. Hänellä ei ole maata eikä miehiä, mutta voimansa
hän tarjoaa kuninkaan palvelukseen. Hagenin kehoituksesta ojentaa
Gutrune Siegfriedille tervetuliaismaljan. Sankari juo maljasta,
muistellen Brünnhildeä, mutta juotuaan maljan pohjaan, hän unohtaa heti
rakkautensa Brünnhildeen ja kohdistaa hehkuvan lempensä Gutruneen.
Näin on Siegfried joutunut pimeitten voimien valtaan. Lisäksi lupaa
Siegfried hankkia Brünnhilden Guntherin puolisoksi käyttämällä
taikaviittaa, jonka salaisuuden Hagen paljastaa. Paremmaksi vakuudeksi
juovat Siegfried ja Gunther ikivanhoja germanilaisia tapoja noudattaen
veriveljeyden maljan, johon Hagen ei yhdy, koska hänen tarkoituksenaan
on tuhota Siegfried ja isälleen toimittaa aarre, sormus ja taikaviitta.

Toisen kuvaelman näyttämönä on jälleen valkyriain kallio.
Mietiskelevänä tarkastelee Brünnhilde Siegfriedin antamaa sormusta;
armaitten muistojen valtaamana suutelee hän sitä monet kerrat. Mutta
turhaan ei sormus ole hänen hallussaan: ilmoista laskeutuu nopeasti
valkyria Waltraute pyytämään Brünnhilden apua. Hän kertoo, että Wotan
on palannut takaisin vaellukseltaan keihäs kappaleina ja sitten
kaadattanut maailmanpuun ja pinottanut puut Walhallan saleihin. Nyt
istuu Wotan mykkänä, mitään virkkamatta istuimellaan; hän ei koske
Holdan nuoruutta antavaan omenaan, hän odottaa vain kaiken loppua.
Kerran oli hän avannut suunsa ja sanonut Waltrautelle: "Jos hän
(Brünnhilde) antaisi sormuksen takaisin Reinin tyttärille, olisi sekä
maailma että jumala pääsevä kirouksen painosta!" Nyt olisi Brünnhilden
heitettävä sormus virtaan, mutta hän vastaa kieltävästi: hän ei halua,
ei tahdo luopua siitä rakkauden- ja uskollisuuden pantista, jonka
Siegfried on hänelle jättänyt. Ennen menkööt Walhalla ja komeat salit
raunioiksi! Waltraute ei siis ole onnistunut tehtävässään ja poistuu
valittaen metsään. — Siegfried saapuu. Hän on taikaviitan avulla
muuttanut itsensä Guntheriksi ja on nyt tullut hakemaan Brünnhildeä,
viedäkseen tämän Guntherin linnaan. Brünnhilde puolustautuu, mutta
joutuu häviölle. Siegfried ottaa sormuksen hänen sormestaan ja lähtee
sitten viemään omaa vaimoaan toisen miehen puolisoksi.

Toinen näytös alkaa; Hagen ja Alberich kohtaavat toisensa Reinin
rannalla. Alberich kehoittaa poikaansa pysymään lujana, sillä
kohta on kauan odotettu hetki käsissä. Siegfried on tuhoutuva ja
maailmanherruus joutuva heille. — Aurinko nousee. Siegfried saapuu
ja kihlautuu odottavan Gutrunen kanssa. Kovalla äänellä kutsuu Hagen
Gibichin miehiä hääjuhlia viettämään. Veneessä saapuvat Gunther ja
tämän puoliso Brünnhilde. Kauhukseen huomaa Brünnhilde Siegfriedin
seisovan Gutrunen rinnalla ja näkee Siegfriedin kädessä myös sormuksen,
jonka Gunther hänen luulonsa mukaan oli väkivallalla anastanut
häneltä, Brünnhildeltä. Brünnhilde puhkeaa nyt katkeriin syytöksiin
Siegfriediä vastaan, mutta tämä vannoo olevansa syytön ja kiiruhtaa
lemmittynsä kanssa hääjuhlaan. Hagenin yllytyksestä vannovat nyt
Gunther ja Brünnhilde, että Siegfriedin täytyy kuolla. Hagen tietää,
mikä on Siegfriedin arin kohta, ja Brünnhilde liittoutuu hänen kanssaan
Siegfriedin tuhoksi.

Kolmannen näytöksen ensimmäinen kuvaelma tapahtuu villissä metsä- ja
kallioseudussa Reinin lähellä. Kolme Reinin tytärtä kohottautuu ylös
virrasta, virittäen ihanan pehmeäsointuisen laulun, joka myöhemmin
muuttuu aarteen katoamisesta kertovaksi valitukseksi. Paikalle
saapunutta Siegfriediä houkuttelevat neidot luopumaan sormuksesta,
mutta kun tämä vastaa houkutuksiin kieltävästi, varoittavat neidot
häntä uhkaavasta tuhosta. Siegfried nauraa kaikille varoituksille.
Hän ei pelkää kuolemaa. Hengen ja ruumiin hän mielellään antaa,
rakkaudesta hän vain ei tahtoisi luopua. Reinin tyttäret kiiruhtavat
kertomaan Brünnhildelle sormukseen liittyvästä kirouksesta. — Nyt
saapuvat paikalle metsästysretkellään Gunther, Hagen y.m. Saalista
ihaillaan ja maljoja kallistellaan. Siegfried on loistavalla tuulella
ja tarjoutuu synkkänä istuvalle Guntherille kertomaan menneisyydestään.
Hän kertoo syntymästään, kuvailee elämäänsä Mimen hoivissa ollessaan,
ilmoittaa, kuinka oli takonut miekan ja surmannut Fafner-lohikäärmeen,
kertoo metsälinnusta, jonka laulun oli ymmärtänyt, ja aarteesta, joka
joutui hänen haltuunsa. Sitten ei Siegfried enää muuta muista. Silloin
kaataa Hagen sankarin huomaamatta juomasarveen mehua, joka palauttaa
kadonneen muistin. Nyt kertoo Siegfried Guntherin kummaksi kuinka hän
herätti liekkien ympäröimällä kalliolla nukkuvan neidon. Siegfried
huomaa äkkiä kaksi korppia, jotka lentelevät hänen yläpuolellaan; hän
seuraa katseillaan korppien lentoa — silloin työntää Hagen keihään
hänen selkäänsä. Brünnhilden nimi huulillaan vaipuu Siegfried kuolleena
maahan. Miehet nostavat ruumiin kilvelle, ja juhlallisen surumarssin
soidessa lähtee surullinen kulkue kohti Guntherin linnaa. Kuu tulee
esille pilvien lomasta ja valaisee kelmeällä loisteellaan salakavalasti
surmattua sankaria.

Gibichungien pylvässalissa saa Gutrune suureksi surukseen vastaanottaa
puolisonsa — ruumiina. Hagen vaatii Guntherilta sormusta, joka on
Siegfriedin sormessa. Gunther vastaa kieltävästi; Hagen lyö hänet
kuoliaaksi ja aikoo juuri väkivallalla ottaa sormuksen Siegfriedin
kädestä, kun tämä käsi uhkaavana nousee pystyyn. Läsnäolevat
valtaa kauhu; silloin astuu Brünnhilde ruumiin ääreen, käskee
valmistamaan rovion ja koristamaan sen. Sitten pitää hän järkyttävän
jäähyväispuheen, jossa kertoo tuskistaan, rakkaudestaan ja Siegfriedin
uskollisuudesta. Nyt on iki- isä Wotan pääsevä rauhaan: Brünnhilde
irroittaa sormuksen Siegfriedin kädestä ja pistää sen omaan sormeensa.
Tuli, jonka hän itse sytyttää, on puhdistava sormuksen kirouksesta. Hän
heittää soihdun rovioon, jonka päällä Siegfried makaa. Sitten kutsuu
hän paikalle ratsunsa, nousee sen selkään ja heittäytyy ratsuineen
tulenliekkeihin. Tuli yhdistää jälleen molemmat rakastavaiset.

Hagen on yhä pelokkaammin seurannut Brünnhilden toimia ja syöksyy
mielipuolisuuden puuskassa Reiniin, josta Reinin tyttäret ovat nousseet
sormusta tukasta hakemaan: "Älkää kajotko sormukseen!" huutaa Hagen
vielä, mutta Woglinde ja Wellgunde saavat hänet nyt syleilyynsä ja
vetävät hänet mukanaan syvyyteen, Flosshilden riemuiten nostaessa
jälleen löydetyn sormuksen ilmaan. Rein on saanut takaisin aarteensa,
maailma on vapautunut sen kirouksesta, uusi suku, joka pitää rakkauden
käskyä korkeimpana lakinaan, voi kasvaa ja kukoistaa. Nyt on jumalten
tuho läsnä: Brünnhilden lähettiläinä ovat korpit vieneet Lokelle
valkyriainkalliolle sanan, että tämän oli mentävä sytyttämään Walhalla
tuleen. Kohta näkyy taivaalla tulipalon loimu: jumalten tuho, vanhan
maailman loppu on tullut.

       *       *       *       *       *

Näitten edelläesiteltyjen draamojen ensi-illat olivat — kuten
elämäkerrasta muistamme — Bayreuthissa elokuussa v. 1876. Yleisön
innostus oli suuri, mutta arvostelu epäsuopea, kuten tavallisesti.
Vasta myöhemmin on tultu tajuamaan ja ymmärtämään, kuinka suurenmoinen
on ollut se tehtäväänsä syventyminen ja nerokkuus, joka oli
luonut tämän mielikuvituksen lentoa ja syvää elämäntuntua uhkuvan
draamasarjan. Ja vaikka tapahtumat näissä draamoissa ovat sijoitetut
kaukaiseen menneisyyteen, saattaa katsoja mielessään rinnastaa ne
nykyaikaankin, sillä M. Wegeliuksen sanoja käyttääksemme: "Meidänkin
nykyiselle maailmallemme samat voimat tuhoa uhkaavat, jotka jo
alkuaikoina kalvoivat maailmanpuun juurta: vallanhimo ja kullanpyynti;
nyt niinkuin silloinkin väkivalta murtaa ne 'sopimusriimut',
joitten piti taata maailmanrauha. Nytkin kuulemme maanalaisen humun
Alberichista ja hänen orjistaan, jotka tunkeilevat ylös pintaa kohti,
himoiten houkuttelevaa aarretta, jolla he tahtovat maanpäällä ostaa
itselleen sen taivaan, jota eivät usko ylhäällä olevaksi. Rakkaus
yhtävähän nyt kuin silloin tunnustetaan ainoaksi vapahtavaksi ja
pelastavaksi maailmanvallaksi."

Wagner oli ajatellut Nibelungin sormuksen jäävän vain Bayreuthin
juhlanäyttämön esitettäväksi. Mutta rahapula vaikutti jälleen sen,
että tetralogian esitysoikeus oli luovutettava muillekin teattereille.
München, Leipzig ja Wien saivat nähdä draamat ensimmäisinä; monet
pienemmät teatterit seurasivat sitten suurten jälkiä.




PARSIFAL.


"Parsifal", Wagnerin viimeinen musiikkiluoma, joutuu nyt
selostettavaksemme. Wagner piti taivaan lahjana Schopenhauerin
filosofian pessimististä maailmankatsomusta, jossa hänen mielestään
uudessa asussa jälleen ilmeni vanhojen intialaisten bramaanien syvä
viisaus. Wagner oli aikaisemmin tutkinut intialaista uskontofilosofiaa
ja hän kertoo, että intialaiset sadut olivat hänen lempilukemistaan
Lontoossa v. 1853 annettujen konserttien väliaikoina. Näitten satujen
pohjalle hän oli aikonut luoda oopperan, mutta luopui sitten tästä
aikeesta. Kuten jo olemme viitanneet, on "Tristania ja Isoldea"
pidettävä Schopenhauerin filosofian runollisena ja musikaalisena
ilmennyksenä: siinähän juuri kuoleman ja tyhjyyden kaipuu esiintyy niin
väkevänä ja voimakkaana.

Mutta se teos, jossa säveltäjän ja runoilijan lopullisesti kirkastunut
maailmankatsomus esiintyy puhtaimpana, on "Parsifal". Tässä draamassa
— tai paremminkin myytissä — johtaa runoilija-säveltäjä ajatukset
"germanilais-pohjoismaisen kristinuskon henkeen, joka on yhtä kuin
luonto, jossa se elää, on ja vaikuttaa." Hän on tässä viimeisessä
teoksessaan tahtonut opettaa meitä kuulemaan Jumalan ääntä myös
hiljaisuudessa näin päättäen arvokkaasti sen työn, jonka alku- ja
tukipylväänä on "Lentävä hollantilainen".

Tuotuaan näyttämölle germanisen jumalaistaruston pakanalliset sankarit
ja sankarittaret tarttui Wagner aiheeseen, joka oli jo "Lohengrinin"
alkusoitossa esiintynyt: Pyhä Graalin malja. Hänen sankarikseen tuli
nyt Parsifal, joka edustaa ajatusta: lunastus, joka johtuu säälistä
ja myötätunnosta, tuottaa onnea ja pelastusta. Draaman pohjana on
pääasiassa Wolfram von Eschenbachin runoelma "Parsifal", jossa
kerrotaan tarkalleen ja yksityiskohtaisesti, miten Parsifal-nimisen
sankarin onnistuu päästä pyhän Graalin linnan salaisuuden — kalliin ja
ihmeitä tekevän jalokiven — perille ja siten tulla Graalin kuninkaaksi.

"Parsifalin" ensimmäisen suunnitelman laati Wagner jo Zürichissä
ollessaan. Varsinaisen sysäyksen antoi hänelle seuraava tapaus:
Pitkänäperjantaina huhtik. 10 p:nä 1857 katseli mestari talonsa katolta
näköalaa, joka aikaisen kevätauringon loisteessa nyt juhlallisena ja
hiljaisena avautui hänen eteensä. Silloin tulivat hänen mieleensä
Wolframin runoelmasta sanat: "Ällös asetta kanna sinä päivänä, jona
Herra ristillä kuoli!" Ristiinnaulitun Vapahtajan kuva kohosi hänen
sielunsa silmien eteen — pitkänperjantain lumoissa hän kirjoitti
ensimmäisen hätäisen luonnoksen "Parsifal"-draamaan. Ahkerasti
lähdekirjallisuutta tutkimalla ja lukemalla hän keräsi aineksia
draamaansa — ja helmik. 23 p:nä 1877 oli teksti täydelleen valmis,
ilmestyen myöhemmin painosta. Säveltämistyö alkoi syksyllä v. 1877, ja
tammik. 13 p:nä 1882 se oli valmis.

"Parsifalin" osajako:
 
/*
   _Amfortas_ (kuningas, Graalin vartia)  barytoni.
   _Titurel_  (kuningas, A:n isä)         basso.
   _Gurnemanz_(Graalin ritari)            basso.
   _Parsifal_                             tenori.
   _Klingsor_ (velho taikuri)             barytoni.
   _Kundry_   (armoa etsivä sielu)        mezzosoprano.
  Graalin ritareita ja knaappeja.
  Klingsorin neitoja.
*/

Alkusoitossa esiintyy — Wagnerin omien sanojen mukaan — usko, toivo ja
rakkaus. Rakkaus ylimpänä aloittaa: kielisoittimet ja puupuhaltimet
virittävät sävelen myöhemmin kaikuviin ehtoollis-sanoihin, jotka
kuuluvat: "Ottakaa minun ruumiistani, ottakaa minun verestäni,
rakkautemme tähden!" Kuin enkelien kantamana häipyy sävel yläilmoihin.
Mollissa kajahtaa jälleen sävel ehtoollis-sanoihin: "Ottakaa
ruumiistani, ottakaa verestäni, että minua muistaisitte!" Tämäkin sävel
häipyy. Orkesteri virittää juhlallisen Graal-aiheen ja majesteetillisen
uskoaiheen. Kuuluu valitus: Getsemanen ja Golgatan kärsimykset soivat
sävelissä — sitten: ristiinnaulitun veri juoksee kuiviin, sitä joutuu
maljaan, joka kaikkialle vuodattaa vapahtavan rakkauden loistetta.
Vielä muutamia sointuja — kuin kysymyksiä Graalin vartian Amfortasin
kohtalosta — sitten nousee väliverho.

Edessämme on Graalin linnaan kuuluva metsä aamuhämärässä. Gurnemanz
ja kaksi knaappia nukkuu erään puun alla. Linnasta kuuluu Graalin
juhlallinen herätyssoitto. Puun alla nukkujat heräävät, rukoilevat
aamurukouksen ja alkavat sitten odottaa sairasta Amfortasia, joka
käy läheisessä järvessä peseytymässä, siten lieventääkseen tuskiaan.
Paikalle saapuu Kundry, tuoden Gurnemanzille kallisarvoista
arabialaista voidetta; tätä pitäisi kuninkaan panna haavaansa, johon
eivät mitkään lääkkeet ole tehonneet. Kuningas tuodaan vuoteellaan;
siinä maaten hän tahtoo tuskallisen yön jälkeen nauttia aamun tulosta.
Hän kiittää Kundrya tämän vaivoista — Kundry torjuu kiitokset luotaan.
Kuningas viedään pois. Vanha Gurnemanz kertoo kuunteleville knaapeille
Graalin linnan menneisyydestä ja taikuri Klingsorista. Saamme kuulla,
että Graalin kuningas oli kerran karkoittanut Klingsorin, koska
tämä oli epäpuhtain sydämin tarjoutunut vartioimaan pyhää Graalia.
Karkoituksestaan saakka oli Klingsor hautonut kostoa. Kundryn avulla
on hän saanut Amfortasilta anastetuksi pyhän keihään, jolla sitten
on haavoittanut kuningasta. Tätä haavaa kuningas nyt potee; haavaa
polttaa, kunnes keihäs saadaan takaisin. Keihään takaisinsaamisesta
ritarikunnan haltuun riippuu kaikki, mutta voiton Klingsorista saa vain
se, joka itse ulkonaisesti köyhänä ja sisällisesti sydämeltään puhtaana
tuntee sääliä ja myötätuntoa kärsiviä kohtaan.

Yhtäkkiä kuuluu vaikerointia: ammuttu joutsen vaipuu hitaasti maahan.
Parsifal-aiheen kuuluessa tuovat knaapit nuoren sankarin, joka on
nuolellaan tietämättään tuottanut surman Graalin pyhälle linnulle.
Gurnemanz nuhtelee häntä ankarin sanoin — silloin Parsifal rikkoo
jousensa ja nakkaa nuolet luotaan. Hän tuntee sääliä joutsenta kohtaan.
Kun kysytään hänen isäänsä ja nimeään, ei hän osaa vastata, Kundry
sensijaan osaa kertoa hänen äidistään — Gurnemanz alkaa aavistaa, että
nuorukainen ehkä voi auttaa Amfortasia, ja päättää ohjata Parsifalin
Graalin linnaan.

Pitkän vaelluksen jälkeen Gurnemanz ja Parsifal pasuunain soittaessa
ja kellojen kajahdellessa saapuvat ihanaan korkeakupoliseen Graalin
saliin. Graalinritarit kokoontuvat ehtoolliselle. Myöskin Amfortas
kannetaan saliin ja hänen eteensä asetetaan verhottu lipas, joka
sisältää pyhän aarteen. Juhlallisin menoin malja paljastetaan,
Amfortasin kärsiessä hirveitä tuskia. Gurnemanz vaatii hämmästynyttä
Parsifalia ottamaan Graalin leipää ja juomaa — mutta Parsifal ei
tajua mitään, hän vain seisoo liikahtamatta paikallaan. Amfortasin
vaikeroinnin kuullessaan hän vain painaa kädellään sydäntään. Kun
kuningas ja ritarit ovat poistuneet, kysytään Parsifalilta: "Tiedätkö,
mitä olet nähnyt?" Parsifal pudistaa kieltävästi päätään — hän ei ole
ymmärtänyt rahtuakaan näkemästään. Siksipä täytyy hänen itsensä kokea,
mitä on _kärsimys_, ja niin joutuu hän harhailemaan Graalin linnan
ympäristössä.

Toinen näytös vie meidät taikuri Klingsorin taikalinnaan. Klingsor
näkee Parsifalin lähestyvän. Hän käskee Kundrya johtamaan Parsifalin
aistillisen rakkauden lumoihin — silloinhan on nuorukaisen sydämen
puhtaus mennyt. Kundry asettuu Klingsoria vastaan, mutta turhaan:
Klingsorin mahti on suuri, sitä on toteltava. Kauniit kukkaistytöt
ympäröivät Parsifalin, mutta yksikään heistä ei pääse tarkoituksensa
perille. Yhtäkkiä ilmestyy näyttämölle hurmaavan kauniin naisen
hahmossa Kundry. Hän kutsuu nuorukaista nimeltään, heti herättäen tässä
outoja tunteita, joita lisää vielä Kundryn kertomus hänen äidistään.
Nuorukainen tulee perin vakavaksi; suuren tuskan vallassa vaipuu hän
Kundryn jalkoihin. Hän tuntee tuskaa kuullessaan itse aiheuttaneensa
äitinsä kuoleman. Pirullisella taidolla käyttää Kundry hyväkseen näin
syntynyttä tilannetta ja — muka korvaukseksi siitä, ettei äiti enää voi
poikaansa suudella — painaa hän tämän huulille polttavan aistillisen
suudelman. Silloin muistaa Parsifal Amfortasin ja tämän tuskat; hän
painaa kätensä kuin suuren kivun vallassa vasten sydäntään: "Amfortas!
Haava sydäntäin polttaa!" Nyt hän käsittää Amfortasin synnin ja tuskien
suuruuden. Turhaan koettaa Kundry häntä nyt synnin pauloihin kietoa.
Parsifal pysyy puhtaana ja sysää Kundryn pois luotaan. Ponnistuksistaan
huolimatta ei Kundry saa Parsifalia kääntymään synnin tielle ja siksi
hän kutsuu avukseen Klingsorin. Tämä tulee, mukanaan pyhä keihäs, jolla
aikoo haavoittaa Parsifalia. Nyt heittää hän keihään Parsifalia kohti,
mutta ihme tapahtuu: keihäs jää ilmaan Parsifalin pään yläpuolelle.
Parsifal tarttuu keihääseen, tehden sillä sitten ristinmerkin. Silloin
katoavat kaikki Klingsorin linnan ihanuudet hänen ympäriltään: puutarha
muuttuu erämaaksi. Kundry vaipuu kirkaisten maahan ja Parsifal rientää
pois keihäineen.

Kolmannen näytöksen alkusoitto kuvailee Parsifalin harhailuja ja
etsiskelyjä Graalin linnan jälleen löytämiseksi — Kundry oli näet
Klingsorin linnassa sanellut kirouksen: "Parsifal älköön koskaan
löytäkö takaisin Graalin linnaan, vaan alati harhailkoon eksyttävillä
poluilla." Moninaiset ovat vastukset, jotka Parsifalia kohtaavat, mutta
ne vain terästävät häntä. Hän tuntee olevansa luotu tuomaan pelastuksen
Graalin kuninkaalle.

Kun väliverho nousee, on edessämme viehättävä kevätpukuinen seutu
Graalin linnan alueella. Erään lähteen luona asustaa erakkona vanha
Gurnemanz. Hän löytää risukosta vaikeroivan Kundryn, joka nyt on
Graalin naislähetin puvussa ja tahtoo vain "palvella, palvella!"
Pyhää lähdettä lähestyy nyt Parsifal. Hän kulkee pää painuksissa,
unelmoiden, tietämättä mitään päivän merkityksestä, paikan pyhyydestä.
Gurnemanz tervehtii häntä, kehoittaen häntä pyhällä alueella ja
pitkänäperjantaina riisumaan aseensa. Nuorukaisesta — sen näkee
Gurnemanz — on nyt kypsynyt mies. Parsifal huomaa, missä on, ja kertoo
lukuisista harharetkistään ja taisteluistaan sekä kaipauksestaan päästä
jälleen pyhäkköön. Keihään hän sentään pitää. Gurnemanz tervehtii häntä
herranaan ja valtiaanaan ja kertoo, että Amfortas ei enää ole tahtonut
paljastaa pyhää Graalia, koska tuskat, joita hän tuntee, ovat tällöin
sanomattoman suuret. Koko Graalin ritaristo on näin ollen tuomittu
kuolemaan — hänkin, Gurnemanz, täällä odottaa kuolemaa vapahtajakseen.

Parsifalin valtaa syyllisyyden tunto: hänen syytään on kaikki, koska
hän ei ollut löytänyt tietä aikaisemmin. Hän vaipuu pyörtyneenä maahan.
Kundry pesee hänen jalkansa ja Gurnemanz kastaa hänet lähdevedellä sekä
ilmoittaa olevansa valmis heti saattamaan Parsifalin Graalin linnaan.
Vanha Titurel on kuollut, ja hautajaistilaisuudessa aikoo Amfortas
vielä viimeisen kerran paljastaa maljan. Parsifal kastaa Kundryn, joka
nyt jälleen osaa itkeä. Näihin kyyneliin näyttää koko luonto ottavan
osaa, siten juhlien pitkäperjantain ihmettä.

Kaukaa kuuluu kellojen ääni. Gurnemanz tuo uuden kuninkaan linnaan,
jossa ritarit viettävät Titurelin hautajaisjuhlaa. Amfortasin pitäisi
paljastaa malja. Mutta epätoivoissaan ja kipuja peläten hänkin nyt
toivoo kuolemaa; läsnäolevien pyynnöistä ja rukouksista huolimatta
hän ei tahdo paljastaa maljaa. Viime hetkessä ilmestyy Parsifal
ja koskettaa keihäällään haavaa. Amfortas on parantunut. Parsifal
ottaa nyt vastaan korkean kuninkaan arvon. Lipas avataan ja Parsifal
kohottaa ylös säteilevän maljan. Titurelkin herää kuolleista.
Kupolista laskeutuu Parsifalin pään päälle valkoinen kyyhkynen.
Parsifal heiluttaa hiljaa maljaa, Kundry vaipuu kuolleena maahan, ja
polvistuneina ritarit palvovat uutta kuningastaan, puhjeten valtavan
voimakkaaseen loppukuoroon.

       *       *       *       *       *

"Parsifalin" ensi-ilta oli Bayreuthissa heinäk. 26 p:nä 1882. Menestys
oli suurenmoinen: kappale esitettiin kaikkiaan 16 kertaa yhtämittaa.
Alettiin ymmärtää, mikä suuri nero Richard Wagner oli — Parsifalin
tavoin oli hänkin saanut taistella ja harhailla, kunnes voitto nyt
lopultakin oli hänen. Ne äänet, jotka vielä kerran nousivat häntä
ja hänen teostaan vastaan, peittyivät siihen ihailun ja ihmetyksen
kuoroon, joka toiselta puolelta nousi häntä puolustamaan.

Vuoden 1914 alusta on "Parsifalin" esitysoikeus ollut vapaa, mutta
kaikki Wagnerin elämän kuvaajat ovat sitä mieltä, ettei suoritus ole
missään ollut niin eheä ja vaikuttava kuin Bayreuthissa, kodissa, jonka
Wagner oli vartavasten luonut "Nibelungen"-tetralogian ja "Parsifalin"
esittämistä varten.




LIITE.

Luettelo Wagnerin sävellyksistä.


 V. 1828 (jäljettömiin kadonneet)
Sonaatti d-molli.
Jouhikvartetti D-duuri.
Aaria sopranolle orkesterin säestyksellä.
Kohtaus 3 naisäänelle ja tenoriaaria erääseen paimennäytelmään.

V. 1830.
Poliittinen alkusoitto, jäljettömiin kadonnut.
Alkusoitto C-duuri; 6/8,      »          »
Sonaatti B-duuri pianolle 4-kät., jäljettömiin kadonnut.
Rumpulyönti-alkusoitto B-duuri,         »         »

V. 1831-32.
Sonaatti B-duuri pianolle 4-kät. Op. 1. Breitkopf & Härtel.
Poloneesi D-duuri pianolle 4-kät. Op. 2. Ed. kustantama.
Fantasia fiss-molli pianolle. Kahnt Seur. kustant.
Sonaatti A-duuri pianolle. Käsikirj. Wahnfriedissä.

V. 1832.
Konsertti-alkusoitto d-molli, Käsikirj. Wahnfriedissä.
Alkusoittoja loppumusiikki Raupachin "Kuningas Enzioon"
   Breitkopf & Härtel.
Suuri konsertti-alkusoitto C-duuri; orkesterille.
Käsikirj. Wahnfriedissä.
Sinfonia C-duuri orkesterille. Breitkopf & Härtel.
7 sävellystä Goethen "Faustiin". Breitkopf & Härtel.
Sopraanoaaria orkesterin säestyksellä.
"Kellonäänet", laulu pianon säestyksellä. Jäljettömiin kadonnut.
Johdanto, kuoro ja septetti keskeneräiseen oopperaan "Die Hochzeit",
   Breitkopf & Härtel.

V. 1833.
Liite Marschnerin "Wampyriin"; Tenoriaaria.
"Doch jetzt, wohin ich blicke". Sävelletty Albert-veljeä varten.
"Die Feen" (Haltiattaret) Romanttinen ooppera. 3 näytöstä Ensi-ilta
   Münchenissä 29/6 1888.

V. 1834.
Sinfonia E-duuri 1. osa (keskeneräinen). Uudenvuoden kantaatti.
   Käsikirjoitus Wahnfriedissä.

V. 1835.
Alkusoitto Apelin Columbukseen. Partituuri Br.& H.

V. 1836.
"Das Liebesverbot" (Lemmenkielto). Ooppera. Br.& H.
Alkusoitto Polonia orkesterille. Br. & H.

V .1837.
Alkusoitto "Rule Britannia" orkesterille. Br. & H.
Liitteitä pariin laulunäytelmään. Kadonneet jälj.
Hymni Nikolai I:n valtaistuimelle nousun kunniaksi. Kadonnut jälj.

V. 1838.
"Der Tannenbaum", balladi. Fürstner.

V. 1839.
"Die beiden Grenadiere". Schotts Söhne.
"Les adieux de Maria Stuart". (Beranger). Kadonnut.

V .1839-40.
Kolme ranskal. romanssia.  Fürstner.

V. 1840.
Musiikki Dumanoirin vaudevilleen "La descente de la  Courtille". Katkelmia.
Faust-alkusoitto orkesterille. Br. et H.
"Rienzi, viimeinen tribuuni". Suuri traagillinen ooppera, 5 näytöstä.
   Ensi-ilta Dresdenissä 20/10 1842. Fürstner.

V. 1841.
"Der fliegende Holländer". Romanttinen ooppera. 3 näytöstä. Ensi-ilta
   Dresdenissä 2/1 1843. Br. & H.

V. 1843.
Juhlahymni Friedrich Augustin muistopatsaan paljastustilaisuuteen.
   Bote & Bock.
Apostolien ehtoollinen. Mieskuorolle ja orkesterille. Br & H.

V. 1844.
Gruss seiner Treuen an König August den Geliebten. Surumusiikki Weberin
   "Eyryanthen" mukaan.  An Webers Grabe. Mieskuorolaulu. Siegel.

   v. 1845.
"Tannhäuser ja Wartburgin laulajasota". Romanttinen ooppera. 3 näytöstä.
   Ensi-ilta Dresdenissä 19/10 1845.  Fürstner.

V. 1847.
"Lohengrin". Romanttinen ooppera. 3 näytöstä. Ensi- ilta Weimarissa
   28/8 1850. Br. & H.

V. 1853.
Albumisonaatti Ass-duuri pianolle. Schotts Söhne.
Züricher Vielliebchen-valssi.

V. 1854.
"Das Rheingold". Esinäytös "Nibelungiin". Ensi-ilta Münchenissä 22/9 1869,
   Bayreuthissa 13/8 1876.

V. 1856.
"Die Walküre". "Nibelungin" ensimmäinen ilta. Ensi- ilta Münchenissä
   26/6 1870, Bayreuthissa 14/8 1876.

V. 1857/58.
Viisi laulua naisäänelle pianon säestyksellä. Schotts Söhne.

V. 1859.
"Tristan und Isolde". 3-näytöksinen ooppera. Ensi-ilta Münchenissä 10/6 1865.
   Br. & H. "Albumblatt" (C-duuri) pianolle. Siegel.

V. 1864.
Huldigungsmarsch Orkesterille. Siegel.

V. 1867.
"Die Meistersinger". Ooppera. 3 näytöstä. Münchenissä 21,6 1868. Siegel.

V. 1869.
"Siegfried". "Nibelungin" toinen ilta. Ensi-ilta Bayreuthissa 16/8 1876.
   Schotts Söhne.

V. 1870.
"Siegfried-idylli", E-duuri, pienelle orkesterille. Schotts Söhne.

V .1871.
Keisarimarssi orkesterille. Peter".

V. 1874.
"Götterdämmerung". "Nibelungin kolmas ilta. Ensi-ilta Bayreuthissa 17/8 1876.
   Schotts Söhne.

V. 1875.
"Albumblatt" (Es-duuri) pianolle. Schotts Söhne.

V. 1876.
Suuri juhlamarssi orkesterille. Yhdysvaltain riippumatmuuden julistamisen
   100-vuotisjuhlaan. Schotts Söhne.

V. 1882.
"Parsifal". Juhlanäytelmä. Ensi-ilta Bayreuthissa 26/7 1882. Schotts Söhne.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RICHARD WAGNER ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation.”

• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
  works.

• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

• You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you “AS-IS”, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™'s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.