Nykypäivien maantieritari

By Berta Ruck

The Project Gutenberg eBook of Nykypäivien maantieritari
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Nykypäivien maantieritari

Author: Berta Ruck

Translator: Aune Lindström

Release date: November 16, 2025 [eBook #77241]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1918

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NYKYPÄIVIEN MAANTIERITARI ***
language: Finnish




NYKYPÄIVIEN MAANTIERITARI

Kirj.

Berta Ruck


Englanninkielestä suomentanut

Aune Lindström





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1927.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Hän kohtaa tytön.


Archie Laverock (vaeltava ritari) oli jo kahdenkymmenenviiden ikäisenä
kyllästynyt naissukuun.

Ei aivan sananmukaisesti. Hän ei ollut millään tavoin pettynyt
tai velttoutunut. Hän vain katsoi toistaiseksi saaneensa heistä
tarpeekseen. Aselepohan saattoi tulla kysymykseen yhtähyvin sodassa
kuin rakkaudessa. Eikä hän omasta puolestaan olisi paljoakaan
välittänyt, vaikkei koskaan enää olisi tavannut ketään nuorta naista.

Tässä mielentilassa hän kohtasi tytön.

Valmistautumattomana ja tyytyväisenä koko maailmaan ajoi nuori mies
yksin kahden hengen autossaan pitkin Surreyn kapeita, varjoisia teitä.
Auto oli aivan uusi ja kiiltävä eikä sen pehmeissä nahkaistuimissa
ollut ainoatakaan naarmua. Nuori Laverock oli tyytyväinen autonsa
nopeaan, pehmeään käyntiin. Hänen ajatuksensa ja katseensa olivat
vapaat tarkkaamaan ympäristöään hänen ajellessaan kevein sydämin
tietään eteenpäin — kunnes hän äkkiä joutui keskelle tapahtumia, jotka
tulisivat askarruttamaan hänen ajatuksiaan lähitulevaisuudessa.

Inhimillinen elämä syöksyi äkkiä intohimoineen ja kiihkoineen
rauhalliseen Surrey-seutuun, joka lepäsi hiljaisena toukokuisessa
auringossa kukkivine niittyineen ja humisevine mäntyineen. Kaikki
tapahtui hyvin nopeasti ja yllättäen.

Aluksi kuului vain moottoripyörän nopea läheneminen. Pölypilvi tietä
pitkin lähestyi pikku autoa, joka juuri oli saapumassa tienhaaraan.
Näkyviin tuli
moottoripyörää ajava mies ja sivuvaunussa istuva tyttö. Mies oli
keski-ikäinen, lujarakenteinen, puettuna hyvin istuvaan Duberry-pukuun
ja pehmeään huopahattuun. Tyttö oli pieni ja istui kovan tuulen vuoksi
kokoonkyyristyneenä. Hänestä näkyi tuskin muuta kuin kirkkaansininen
hattu ja liehuva sininen harsohuivi. Moottoripyörän lähestyessä nämä
molemmat henkilöt puhelivat kiivaasti ja yhtaikaa.

"Nähtävästi he riitelevät. Luonnollisesti naimisissa oleva pari",
ajatteli maantieritari välinpitämättömästi. Heti ensi silmäyksellä hän
oli huomaavinaan jotain omituista tässä parissa, joka puhui kuumeisesti
ja kiivaasti moottorin syöksyessä eteenpäin.

On vahinko ettei onnettomuutta voi kuvata niin nopeasti kuin se
tapahtuu. Kaikki kävi sekunnissa. Moottorimies kääntyi äkkiä
sivuvaunussa istuvaan tyttöön päin, kumartui hänen ylitseen, ojensi
kätensä ja tarttui häntä olkapäähän, ravistaen tyttöä niinkuin terrieri
rottaa. Tämä kaikki tapahtui lähenevässä autossa istuvan nuoren
miehen silmien edessä. Tuskin hän saattoi uskoa näkemäänsä todeksi.
Mutta ihmispeto uudisti tekonsa. Tällä kertaa ei voinut erehtyä sen
tarkoituksesta. Hän ravisti raivoisasti tyttöä, niin että tämän hattu
liukui niskaan ja tukka valui kasvoille, ravisti häntä — —

"Hyvä jumala!"

He olivat nyt aivan auton vieressä. Nuori Laverock kuuli kauhistuen
miehen vihasta vapisevan äänen:

"Nouse pois tässä! Kuuletko, mitä sanon. Mene heti pois."

Moottoripyörä pysähtyi nytkähtäen. Ohjaaja hyppäsi pois, juoksi
sivuvaunun luo ja tarttui tyttöä käsivarteen. Tämä koetti kauhistuneena
välttää.

"Pois tässä, olen sanonut", huusi mies jälleen. Yhtä karkeasti kuin
tallirenki kiskoo hangoittelevan hevosen suitsia, tarttui mies tytön
hentoon käsivarteen ja veti hänet väkivalloin vaunusta, paiskaten
tienviereen. Tyttö kompastui ja kaatui pölyiselle mättäälle, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen
pystyssä ja ojensi avuttomana kätensä miestä kohti —

Kaikki tapahtui
nopeammin kuin sen voi kertoa. Mutta ihmispeto oli pannut moottorin
jälleen käyntiin ja katsahtamattakaan taakseen katosi oikealla olevaa
jalavien reunustamaa tietä pitkin.

Tyttö jäi epätoivoiseen asentoonsa, kutsuen miestä takaisin koko
olennollaan ja rukoilevalla äänellään. Epätoivoisena nyyhkytti hän
yhden ainoan sanan:

"Artur."

Mies oli jo kadonnut näkyvistä kun nuori Laverock pysähdytti autonsa
puuttuakseen tapahtumain kulkuun.

Mitä muuta, kysyn minä, olisi nuori mies voinut tehdä. Aivan hänen
silmiensä edessä kohteli mieheksi itseään nimittävä olento raa'asti
nuorta naista, jättäen hänet yksinäiseen seutuun monen peninkulman
päähän kodistaan. Ravisteli häntä — heitti ulos moottorista.
Suuttumuksesta vapisten otti nuori Laverock autolakin päästään ja
seisahtui hyljätyn tytön eteen. Hän ei tällä hetkellä halunnut
tietää, missä suhteessa tyttö oli tuohon raakaan ihmispetoon, hän ei
tiennyt oliko tyttö hänen vaimonsa, tyttärensä tai jollakin muulla
tavalla sukua miehelle. Hän ei liioin tuuminut mitä syytä miehellä
oli pahoinpitelyynsä. Eikä hän edes huomannut — olkoon se sanottu
hänen kunniakseen — oliko tyttö kaunis tai ruma. Hänen ensimmäinen
ajatuksensa oli: "Voinko tehdä jotakin".

Tyttö käänsi pienet, hämmästyneet kasvonsa häneen. Hänen ehtimättä
vielä virkkaa sanaakaan, ilmestyi uusi tekijä laskelmiin pitkän,
komean, valkeaan liinatakkiin puetun miehen muodossa. Hän ilmestyi
näkyviin pienen pensasaidassa olevan veräjän kautta. Nuori Laverock ei
ollut aikaisemmin huomannut pientä majataloa, joka tien toisella puolen
oli kokonaan syreenipensaitten peittämänä.

"Kuulkaa", huudahti tulokas kiukkuisella äänellä Archie Laverockille,
"mihin Te aiotte ryhtyä. Tahdotteko olla hyvä ja mennä matkoihinne."

Laverock katsahti saapuneeseen olioon, jonka ulkomuodosta ja
käytöksestä hän ei pitänyt. Sitäpaitsi
hän tunsi heikon wiskynhajun, joka sekaantui syreenien tuoksuun.
Oli hyvin vähän luultavaa, että uudella tulokkaalla oli mitään
määräämisvaltaa tyttöön, joka oli heitetty maantielle. Tärkeintä
oli saada tyttö pois täältä. Nuori Laverock kääntyi uudelleen
rakastettavalla päättäväisyydellä tyttöön: "Olkaa hyvä ja nouskaa
autoon. Ajan teidät sinne minne haluatte."

Hän kuuli tytön, edelleen kovin hämmästyneenä mumisevan jotain: "hyvin
ystävällisesti — —"

Silloin kuului taas moottoripyörän pup, pup. "Hyvä jumala." Mitä nyt?
Palaisiko tuo roisto takaisin! Kyllä, kautta taivaan, siinä hän oli
taas ja antoi lähestyessään merkin tytölle, huutaen:

"Seis!"

Tuo raakalainen, joka oli kirjaimellisesti heittänyt tytön ulos
vaunusta, kutsui nyt häntä takaisin luokseen.

"Tämä menee jo liian pitkälle", tuumi nuori Laverock niin suuttuneena,
ettei kyennyt selvästi ajattelemaan. "Hän oli pakahtumaisillaan
raivosta. Hän oli vahvasti päättänyt tehdä välinsä selväksi noiden
kahden miehen kanssa, jotka näyttivät olevan liitossa keskenään.
Luultavasti olivat he päällepäätteeksi vielä humalassa. Mutta
pääasiahan oli saattaa tuo pikku olento turvaan.

Archie Laverock astui pari askelta taaksepäin avaten Standardinsa
oven. Hän oli hyvin miellyttävän ja ritarillisen näköinen suojelija
seisoessaan siinä solakkana hyvin istuvassa nahkatakissaan,
iltapäiväauringon antaessa hänen ruskealle tukalleen kultaloisteen ja
saaden sen näyttämään vaaleammalta hänen auringon polttamia kasvojaan.
Ne olivat miellyttävät sileäksi ajellut kasvot, joita koristi
kaunis, valkoinen hammasrivi. Silmät olivat sellaiset, että niillä
olisi hurmannut minkä nuoren tytön tahansa. Me tulemmekin myöhemmin
kuvailemaan niitä tarkemmin.

"Nouskaa autoon", sanoi hän lyhyesti tytölle.

Tyttö oli sennäköinen, kuin olisi valmis puhkeamaan hysteeriseen
nauruun — pikku raukka.

"Nouskaa autoon. Kas niin."

Tyttö katsahti vielä epäillen majataloon päin, mutta salli kuitenkin
nuoren Laverockin auttaa itsensä autoon. Samassa kun auto pantiin
käyntiin, ajoi moottoripeto heidän luokseen.

"Kuulkaas, mies, minne te aiotte lähteä?" kysyi hän kiukkuisella
äänellä.

Auto huristi jo eteenpäin, tytön huutaessa vastaukseksi: "Se on oikein
sinulle, Artur." Sanoiko tyttö tämän uhmatakseen tai voitonriemuisena,
sitä ei nuori Laverock voinut arvata. Omituisen hiljaisesti lisäsi hän,
sanojen kuollessa hiljaiseen kevättuuleen: "Selvitän asiani Teidän
kanssanne seuraavalla kerralla."

Jokseenkin lempeä uhkaus kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut. Mitä
mahtoi tämä kaikki merkitä? Sanotaan naisten olevan miehiä monin
verroin uteliaampia, muttei kukaan nainen koskaan ole ollut uteliaampi
saamaan selityksen äsken sattuneisiin tapahtumiin, kuin se nuori mies,
joka ohjasi autoa mukanaan pakeneva tyttö. Selittäisikö tyttö hänelle
ehkä kaiken? Nyt hetikö?

Ääneen virkkoi hän vain: "Suoraanko eteenpäin?"

"Kyllä, suoraan eteenpäin, olkaa hyvä, jos aiotte olla niin
ystävällinen ja viedä minut kotiin asti", vastasi pehmeä, vieno ääni
hänen vieressään.

"Luonnollisesti, niin kauaksi kuin vaan haluatte."

"Melkein kaksi peninkulmaa aivan suoraan eteenpäin. Sitten kun
tulemme kahden lammikon välillä olevalle vihreälle niitylle kääntyy
tie vasemmalle ja sitten — annan lähempiä ohjeita kun saavumme sinne
saakka."

"Hyvä."

Pieni kahdenhengen auto kiiti eteenpäin vihertävien pensasaitojen
välitse, joitten keskeltä silloin tällöin vilahti orapihlajan
punertavat kukat. Pienten pensasaidoissa olevien veräjien kautta
saattoi nähdä kauniisiin puutarhoihin, missä syreenit upeilivat
valkoisina ja sinipunaisina. Auton rientäessä eteenpäin tuumi nuori
Laverock millä hän alkaisi keskustelun. Pitäisikö hänen ehkä mainita
jotain sattuneista
tapahtumista tai olisiko parempi vaieta. Ehkäpä oli parasta antaa
tyttö-raukan itse selittää. Mutta ei sanaakaan kuulunut. Jos tyttö
tahtoi hänen unohtavan kaiken niin — very well —.

Nuorella Laverockilla oli ihmeellinen kyky arvata sen naisen
mielentila, jonka seurassa hän kulloinkin oli. ("Mitä toivonee hän
minun nyt tekevän tai mitä odottanee hän nyt minulta", kysyi hän
itseltään. Kuinka moni nuori mies ajattelee siten?) Äkkiä hän oli
tietoinen siitä, että tyttö hänen vierellään toivoi hänen alkavan
keskustelun. Hänen täytyi siis tässä rauhallisessa seudussa muistuttaa
tuosta kauheasta tapahtumasta.

Välttäen katsomasta tyttöön, sillä hän pelkäsi tytön kasvoissa
huomaavansa epätoivoa tai hämminkiä, virkkoi hän huolettomasti: "Toivon
Teidän suovan anteeksi minun sekaantumiseni asioihinne, mutta en
katsonut voivani menetellä toisin. Olen pahoillani, jollei menettelyni
ollut oikea."

(Silloin ei hänellä suinkaan ollut ollut aikaa tuumia, mitä hän teki.)

"Oi, olitte kovin ystävällinen. Kiitoksia hyvin paljon", vastasi tyttö
pidättyvällä äänellä.

Tytön äänensävy ei suinkaan kehottanut tuttavallisuuteen. Uskottavasti
hän ei halua kertoa mitään, ajatteli Laverock. Lapsi parka. Miten
kauhea tilanne. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään sanottavaa tuosta
ihmishahmossa olevasta pedosta. Mitä oli tytöllä tekemistä tuossa
sivuvaunussa? Eikö hänellä ollut ketään, joka huolehti hänestä? Ketkä
olivat hänen omaisensa? (Uskottavasti hän saisi kohta tutustua heihin,
kun hän kerran saattoi tytön kotiin asti.) Mitä ajattelisivatkaan he
kaikesta tästä?

Hän tunsi tytön tahtovan kysyä häneltä jotain.

Tyttö käänsi kauniin, sinihattuisen päänsä häneen päin ja kysyi
äänellä, jossa oli nuorelle Laverockille jokin käsittämätön pohjasävy:
"Mitä ajattelette _Te_ kaikesta tästä?"

Mies nosti katseensa maantien valkeasta, leveästä juovasta. Tytön
ruusuiset kasvot olivat harsohuivin
peitossa, mutta Laverock ei ollut kiinnittänyt lähemmin huomiotaan
häneen. Laverockille oli hän edelleen hädässä oleva olento. Hän toisti
ainoastaan tytön kysymyksen: "Ajattelette kaikesta tästä?"

"Niin, mikä käsitys Teillä on kaikesta äsken tapahtuneesta. Ettekö
hämmästynyt?"

"Hämmästynyt. Sanoisin pikemminkin —"

"Niin, huomasin Teidän suuttuvan kovasti, se oli kovin ystävällistä
Teiltä. Oletan jokaisen todellisen herrasmiehen menetelleen Teidän
laillanne. Mahtoi tuntua kauhealta Teistä, joka piin äkkiä jouduitte
tapausten keskelle. Miltä se teistä näytti? Te näitte tytön, joka — jos
te edes ollenkaan huomasitte minua?"

Nyt vasta katsahti Archie Laverock tarkemmin häneen. Hän oli sievä.
Taivaan tähden, hän oli enemmän kuin sievä loistavassa, vaaleassa
kauneudessaan. Kihara pisti esiin, sillä hän korjasi juuri kaksin käsin
harsoaan. Harson yli ja hatun reunan alta loisti sinisimmät silmät mitä
Archie Laverock oli koskaan nähnyt, silmiä varjostivat mustat, pitkät
silmäripset. Aivan liian mustat. Oli vahinko, tuumi nuori Laverock,
että tämä ihmeellinen pikku olento oli ne mustannut niin mauttomasti.

Samoin kuin useimmilla miehillä meidän päivinämme ei Laverockillakaan
ollut mitään vähäistä punaisen ja mustan ihomaalin ja huulipuikon
käyttöä vastaan, millä nuori nainen kaunistaa kasvojaan samalla tavoin
kuin hän kohottaa hattunsa vaikutusta kirkkaanvärisillä kukilla.
Hänelle oli opetettu, että eräät erikoiset hienot ranskalaiset hatut
ja iltapuvut suorastaan vaativat kantajiaan kohottamaan kasvojensa
luonnollista väriä ihomaalilla, etteivät vaikuttaisi kalpeilta
ja epätaiteellisilta. Ei sovi olla puettuna silkkisukkiin ja
urheilupukuun, sillä kauneudelle altis mieli vaatii kaiken oikealle
paikalleen. Se nuori nainen, joka oli uskonut nuorelle Laverockille
kaiken tämän (hän ei muuten ollenkaan esiinny kertomuksessamme),
oli kauhistunut ajatustakin maalata kirkkaassa auringonpaisteessa
tehtävälle moottoriretkelle silmäripsensä pikimustiksi. Miksi olikaan
tämä nuori tyttö tehnyt siten, sehän kokonaan pilasi hänen ulkonäkönsä.

Tässä vei tuulenpuuska harsohuivin vasten hänen kasvojaan, jossa tuntui
heikko hajuveden tuoksu. Tämän hajuveden tunsi Laverock. Hän oli kerran
lahjoittanut pullollisen sitä eräälle punasenristinsisarelle, joka oli
hoitanut häntä.

Tämä oli ihmeellistä. Hän oli aina tuntiessaan tämän hajuveden
tuoksun muistellut pientä sairaanhoitajatarta. — Tyttö veti harson
takaisin ja solmisi sen pienen, päättäväisen leukansa alle. Hänen
kaartuvat huulensa olivat ihastuttavat, vaikka hän olikin tehostanut
niitten kaarevuutta räikeällä punaisella värillä. Kasvojen muoto
oli harvinaisen kaunis, mutta nekin olivat aivan liian maalatut ja
puuteroidut. Kaikesta tästä huolimatta oli hänen nuorekas viehkeytensä
niin hurmaava, että jokaisen nuoren miehen olisi ollut syytä varoa
sydäntään.

Tänä hetkenä oli Archie Laverock vaarassa. Tyttö oli kietoessaan
sinisen huivinsa poskien ja leuan ympärille kauniin, arvoituksellisen
sfinksin näköinen ja tietämättään oli Archie Laverock tästä hetkestä
alkaen hänen vankinsa, vaikka tämä selvisikin hänelle vasta paljoa
myöhemmin.

Hänen vieressään kuului tytön ääni uudelleen: "Niin, haluaisin kuulla
teidän mielipiteenne äsken tapahtuneesta. Siitähän voi olla niin monta
eriävää mielipidettä. Tehän voisitte esim. pitää minua ylhäisöön
kuuluvana nuorena naisena, joka vierailee jollakin maatilalla ja
on pelannut bridgeä liian rohkeasti ja varomattomasti. Voidakseen
maksaa kunniavelkansa on hän joutunut koronkiskurin kynsiin. Ehkäpä te
pidittekin Arturia koronkiskurina, jolta minä rukoilin muutaman päivän
maksulykkäystä."

Suurta helpotusta tuntien, ettei tapahtunut ollut sen vaarallisempaa,
huudahti Laverock: "Siltä se juuri vaikutti, eikö totta?"

Vastaamatta jatkoi visertävä ääni:

"Tai ajattelitteko Te ehkä, että se oli mustasukkaisuutta sulhaseni
Artur..."

Aivan huomaamatta huudahti nuori Laverock: "Onko hän teidän sulhasenne?"

"Näyttikö hän siltä? Eikö hän pikemminkin ollut minun keski-ikäinen,
epäluuloinen mieheni?"

"Miehenne? Ei. Haluan tietää, onko hän sitä, onko hän todellakin?"

"Uskoisitteko te sitä", jatkoi arvoituksellinen nuori nainen. "Näyttikö
se todellakin siltä?"

Nuorella Lavcrockilla ei ollut rohkeutta sanoa, että hän heti
ensihetkenä oli pitänyt heitä naimisissa olevana parina, joka oli
joutunut kiivaaseen sanavaihtoon. Mutta tätä ei hän nyt muistanut. Tämä
suloinen, pieni olento. Melkein lapsi. Olisiko hän sidottu niin raakaan
mieheen, joka heitti hänet moottorista.

Raivostuneena jo tästä ajatuksestakin huudahti hän: "Voinko minä tietää
mitä minun on ajateltava?"

"No, niin, toistakaa kohtaus mielessänne. Ettekö halua tehdä sitä?
Toivoisin teidän täyttävän pyyntöni. Minulla on syyni siihen",
virkkoi tytön visertävä ääni. "Kertokaa miltä minä näytin 'Rakkaus ja
mustasukkaisuus' draamassa. 'Ehkäisty pako'. 'Shylockin vallassa'?"

Ennenkuin tyttö oli lakannut puhumasta selvisi koko juttu nuorelle
miehelle.

"Te haluatte leikitellä kanssani", huudahti hän poikamaisesti
naurahtaen, mikä sai kaksi syvää kuoppaa näkymään hänen
auringonpolttamissa poskissaan ja samalla näytti moitteettoman rivin
valkoisia hampaita. "Nyt ymmärrän kaiken."

Tytön katse säihkyi ja salamoi hänen omaansa vasten. "Vai niin,
teettekö sen?"

"Kyllä." Hän nauroi: "Sehän on päivänselvää. Millainen aasi minä
olinkaan kun en huomannut valokuvauskonetta pensasaidalla. Kuvattiin
tietysti koko ajan, eikö niin? Eipä ole ihme, että ystävänne
valkoisessa takissa oli niin raivostunut minuun, kun tulin ja sotkin
kaiken. Luonnollisesti. Sehän oli filmaus. Te näyttelitte kohtausta
filmiin."

Tyttö nyökkäsi ihastuneena. "Te olette arvannut sen vihdoinkin. Tehän
näyttelitte melkein itse
mukana, hyökätessänne näyttämölle ja viedessänne minut salamana mukaanne,
ennenkuin edes ehdin ottaa coldcreamin esille pyyhkiäkseni pois
ihomaalin."

"Olen todellakin kovin onneton, mutta —"

"Ja minusta se oli suurenmoista", vakuutti filmisankaritar ihastuneena.
"Sydney olikin juuri lopettanut tälle päivälle! Mies valkeassa takissa
oli regissööri. Vanha Artur (joka jokapäiväisessä elämässä on hyvin
hyväntahtoinen) oli kappaleessa mieheni. Hänen piti raa'asti hyljätä
minut tienristeykseen, missä hän luuli minulla olevan kohtauksen
kauniin serkkunsa kanssa, jota hän aamuvarhaisesta piti vangittuna
kellarissaan. Teidän täytyy ensi kuussa mennä eläviinkuviin katsomaan
koko tarina. Sen nimenä on 'Monimiljonäärin morsian' tai jotain
sentapaista. Ah, teillä ei ole aavistustakaan mitä se morsian raukka
(minä) saa kestää. Sisäänteljettynä, nälkäisenä, pako ikkunasta,
hyppäys lentokoneesta — Aivan kylliksi pelottamaan kenen tahansa
naimisiin menemästä. Tai ehkäpä Te olettekin naimisissa, herra —? Eikö
Teistäkin olisi hauskempaa, jos tietäisimme toistemme nimet?"

"Siitä varjelkoon taivas. Tarkoitan, että olisin naimisissa", virkkoi
ritarimme nauraen tytölle. "Nimeni on Laverock."

"Kapteeni?"

"Ei enää, olen ollut."

"Laverock, se on kaunis nimi."

Tyttö oli jättänyt kokonaan jäykkyytensä ja puheli luvan saaneen
koulutytön iloisuudella, mutta myöskin sellaisen nuoren naisen
varmuudella, joka on tottunut miellyttämään. Hänen äänessään tuntui
käskevä sävy sanoessaan: "Kertokaa minulle itsestänne jotakin. Mitä te
teette? Ette mitään, oletan."

Nuori mies sanoi valittaen: "En mitään sanotte te. Satun nytkin juuri
olemaan täydessä työssä. Olin kovin onnellinen saadessani tämän
toimen. Tässä siunatussa maassa on kova työn puute. Joka tapauksessa
on sellaiselle poloiselle kuin minä, jolta menee neljä vuotta elämästä
hukkaan juuri parhaassa iässä, jolloin voisi luoda tulevaisuuden
itselleen, vaikeaa saada voita leivälleen.

"Teidän voinne ja leipänne näyttää käsittävän oman sievän auton, joka
kulkee ihastuttavasti."

"Sitä se tekee, mutta kautta taivaan, luuletteko sen olevan omani?"
virkkoi ohjauspyörässä istuva mies hymyillen, sillä tämän olettamuksen
oli hän jo saanut kuulla monesti uudessa elämässään. "Huonosti arvattu,
rakas neitini. Tämä ei suinkaan ole uuden toimeni hedelmä, se on
päinvastoin juuri toimeni."

"Tarkoitatteko, että myytte autoja?"

"Olen liikkeen palveluksessa, joka tekee sitä", selitti hän. "Liikkeen
omistajan vanhin poika oli toverini Sommella, hän oli kyllin
ystävällinen tarjotakseen minulle tämän toimen päästessäni pois
sairaalasta ja saadessani lääkäriltäni määräyksen oleskella paljon
ulkoilmassa.

"Toverini ehdotti, että minä ajaisin ostetut autot omistajilleen, siksi
olen minä tässä. Tämä on pikku Standardin ensimmäinen matka, ja kovin
tapausrikas sellainen, eikö totta?"

"Toivon tuottavani sille onnea", sanoi tyttö miettivänä. "Tehän
kai tiedätte, miten taikauskoisia me teatteri-ihmiset olemme. Me
uskomme onnenpyörään, uniin, aavistuksiin, taikaesineisiin ja muihin
sellaisiin."

Äänensävy, millä hän sanoi "me teatteri-ihmiset", oli kovin lystikäs.
Laverock olisi lyönyt vetoa, ettei tämä pikku tyttö, joka tuskin oli
yhdeksäätoista, ollut ollut kauaakaan teatterissa tai aivan juuri
otettu filmiyhtiön palvelukseen. Mutta missä oli hän aikaisemmin nähnyt
nämä hienopiirteiset, soikeat kasvot? Hänen kuvansa on kai äskettäin
ollut jossain kuvalehdessä, ajatteli hän. Hän kääntyi uudelleen tyttöön
päin sanoen:

"Te aijotte kai nyt sanoa minulle oman nimenne?"

Tyttö piti pienen vaikuttavan paussin.

Sen jälkeen tuli sellainen ilmoitus, joka sai nuoren miehen
huudahtamaan: "Kautta Jupiterin!" Ääni ylpeydestä ja ihastuksesta
väristen, mikä todisti hänen
nauttivan kuuluisuudestaan koko sydämestään, mainitsi hän nimen, joka
sinä keväänä oli tunnettu joka paikassa aamiaistasyövässä Englannissa,
kaikille niille kolmelle miljoonalle ihmiselle, jotka tilasivat erästä
määrättyä kuvitettua aikakauslehteä.

Hän sanoi: "Olen Lycy Joy".




TOINEN LUKU.

Venus pienoiskoossa.


Kaikkien toisten tavoin oli nuori Laverock kaksi kuukautta sitten
tuijottanut Daily Periscopessa olevaa koko sivun kuvaa nuoresta
tytöstä, joka oli voittanut heidän kauneuskilpailunsa. Hänet oli
julistettu Englannin kauneimmaksi naiseksi.

"Neiti Lucy Joy, ensimmäinen palkinto. Tuhat puntaa."

"Helposti ansaittuja rahoja valokuvalla", huomautti Laverockin toveri,
autoliikkeen poika, joka oli ottanut hänet toimeensa, katsoessaan
kuvaa. "Katsokaamme tyttöä lähemmin. Eipä hän mielestäni näytä niin
ihmeellisen hurmaavalta tässä valokuvassa. Eihän hän edes ole niinkään
kaunis kuin toisen palkinnon saaja. Nenä on liian lyhyt. Hänhän on
vain töherrys verrattuna 'Daily Mirrorin' palkinnonsaajattareen. Mikä
olikaan hänen nimensä. Nyt muistan. Mirriam Sabbage."

"Ethän sinä voi arvostella häntä pelkän valokuvan perusteella", oli
nuori Laverock huomauttanut. "Uskottavasti hän on voittanut hyvällä
ihonvärillään, siten on usein englantilaisten tyttöjen. Useimmat niistä
tytöistä ovat yhtä vähän puoleensavetäviä kuin Potifarin vaimo",
murisi Archien toveri, jonka ystävyys häneen oli ihmeteltävä. Tähän
saakka ei kukaan nainen ollut saanut hänen hyväksymistään, mutta
niinpä ei hänellä ollutkaan onnea naisten joukossa. Mutta senvuoksi
ei pidä surkutella Archien ystävää. Hänellä oli suuret kuvitelmat
menestyksestään naismaailmassa, joitten välinpitämättömyyttä hän ei
ollenkaan huomannut. Hän oli niitä miehiä, joitten silmissä ei kukaan
nainen löydä armoa, huolimatta siitä, ettei itse millään tavoin ollut
komean ja hauskan näköinen. Archie Laverock taas kuului niihin,
jotka pitävät jokaista naista miellyttävänä, montaa heistä oikein
kauniinakin. Mitään todella rumaa naista ei ole olemassa. Hänestä oli
jokaisella naisella oma viehätyksensä. Kaikkine vikoineen oli ritarimme
siis hyvin miellyttävä.

"Lienee aika hauskaa hommaa aamiaisella katsella kymmenen Englannin
kauneimman tytön valokuvaa", tuumi hän katsellessaan koko sivua täynnä
Englannin nuorison ihastuttavimpia edustajia, "ja sitten valita kaunein
niistä kymmenestä."

"Minä en todellakaan tietäisi, kenen heistä valitsisin. Tuumin juuri
millainen tyttö tämä Lucy Joy lienee ja hänen vanhempansa."

Nyt, kaksi kuukautta senjälkeen, saisi hän vastauksen kysymyksiinsä.

Jännittyneenä odottaen millaiselta ensimmäisen palkinnon saajattaren
koti näyttäisi, joutui hän melkein kirjaimellisesti heitetyksi perheen
syliin, jota hän ei voinut edes kuvitella. Auto kulki ruohottunutta,
käpyjen peittämää tietä pitkin säleaidan ympäröimään puutarhaan.

"Tässä on se paikka", virkkoi Lucy Joy osottaen veräjää aidassa.
Archien näkyviin tuli kukkapuutarha, nurmikenttä ja pienoinen kivikko,
joka oli täyteen istutettu alppikasveja ja vilahdus punaisista
kiviportaista, jotka johtivat pieneen, taivaansiniseksi maalattuun
puutaloon, melkein kokonaan köynnöskasvien peittämään. Suuri punainen
päivänvarjo, melkein teltan kokoinen, oli pingotettu kukkaniittyjen
yli. Siellä oli lisäksi mukavia korituoleja ja intialaisia huiveja,
pieni sievä ompelukori, josta pisti näkyviin virkkaustyö, puolivalmis
kirkkaanvärinen jumper. Keltaisen ja valkean ruudullinen pöytäliina oli
levitetty kiiltävien hopeiden ja kiinalaisen porsliinin alle ja tämän
ympärillä oli ryhmissä nuoria naisia vaaleissa
kesäpuvuissa. Kaikkialta kuului yhtenäinen äänten ja puheen sorina,
mikä tuntui yhtä huolettomalta kuin laululintusten keväinen viserrys.

"Oi, tulkaa sisään! He ovatkin kaikki ulkona teellä. Miten hauskaa!
Tulkaa mukaan ja sallikaa minun tutustuttaa teidät perheeseen", sanoi
Lucy Joy.

Heittäen yltään pölytakin hyppäsi hän autosta. Hetkisen viivähtivät
hänen pienet sormensa ritarin suuressa kädessä. Ne viipyivät siinä
sekunnin kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Ritari itsekin huomasi
tämän.

Nopeasti seurasi hän tuon pienen sinisen olennon pieniä, mokkakenkäisiä
jalkoja, jotka ensin sipsuttivat ritarikannusten ja kukkien reunustamaa
tietä ja senjälkeen kääntyivät päivänvarjon vierellä olevalle
kukkapenkille päin. "Halloo", huusi hän äänellä, jota itämaiden
kuningatar olisi voinut käyttää kutsuessaan orjattariaan.

He ympäröivät hänet heti. Sekunnissa oli hänen ympärillään joukko
ihmisiä ja hyppiviä ja tervetuliaisiksi haukkuvia koiria.

Kuului vaan kuorossa:

"Tässä hän on! Nyt jo —"

"Rakkaani, emme kuulleet ollenkaan auton tuloa."

"Terve, Lu."

Neiti Lucy Joy irrottautui pienen kultatukkaisen ja hyvin
pariisilaisesti puetun nuoren tytön syleilystä kääntyen ritarinsa
puoleen, joka oli pysähtynyt pienen seuran ulkopuolelle. Hänen
hämmästyneet silmänsä huomasivat nyt vasta, että siinä oli vain kolme
tuntematonta, kaksi hametta ja yksi flanellipuku, edelleen kolme koiraa
ja yksi kissa. Papukaija istui häkkinsä yksinäisellä orrella.

"Minun eläinkokoelmani", esitteli Lucy Joy hemmotellun koulutytön
äänellä. Hän näytti nyt kokonaan olevan oma itsensä. Sellaisena ei
vaeltava ritarimme ollut häntä aikaisemmin nähnyt. "Tämä nuori mies,
joka ajoi minut kotiin", virkkoi tyttö ryhmän puoleen kääntyen, "on
herra Laverock, pikku äiti."

Archie Laverockin suureksi hämmästykseksi kääntyi punasinervään
musliinipukuun puettu tyttö häneen päin. — Miten muutamien naisten
onnistuikaan säilyttää hyvin ulkomuotonsa. — Sillä hän näytti todellakin
olevan tämän viisi jalkaa pitkän jonkun äiti, joka kaikesta päättäen
oli tämän paikan omistaja. Jokainen olisi pitänyt häntä muutamia vuosia
vanhempana sisarena.

"Tätini, rouva Harrison —".

Tämän naisen olisi taas luullut olevan molempien edellisten naimisissa
oleva sisar, niin solakka ja pieni hän oli ihastuttavassa, mustan
ja valkoisen kirjavassa jazzvoile-puvussaan. Hänen leveäreunaisen
keltaisen hattunsa alta näkyi sama hieno profiili kuin hänen
sisarentyttärellään. Koko perhe näytti olevan kauniita.

"Frankie, pikku veljeni —"

Sitä hän todellakin oli. Tämä perheen viimeksi esitelty jäsen oli
persikanpehmeäkasvoinen nuori poika, jolla oli täysikokoisen miehen
vartalo. Huolimatta siitä, että hän oli puettu valkeaan flanellipukuun,
mistä pisti esiin hänen suuret jalkansa, kätensä ja kaulansa, voi
vallan hyvin kuvitella hänet tavallisessa merimiespuserossa valkoisine
kauluksineen ja mustine kravatteineen. Poikamaisuus loisti hänen
silmistään, jotka olivat yhtä siniset kuin sisaren hänen murrosiässä
olevalla äänellä huutaessa:

"Hyvä, rakkaani, onko sinulla nyt mukanasi yksi monista miehistäsi?"

"Tämä ei sattumalta ole kukaan heistä. Hän on se hieno pelastaja, joka
esiintyy kahdeksannen osan lopussa, yhdeksäs osa seuraa heti perässä.
Kerron kohta teille kaiken. Mutta ensin teetä", komensi tyttö vaipuen
pehmeisiin tyynyihin korituolissa, josta hänen veljensä pitkine
koipineen oli juuri noussut.

"Frankie, ota tämä —". Hän ojensi veljelleen pienen sinisen hattunsa
harsohuiveineen. Tytön silkinhieno, tuuhea tukka kimalteli kuten kulta
auringonpaisteessa. "Ota tämä myös, rakkaani."

Tämä viimeksimainittu oli sininen päällystakki.
Hän oli nyt puettuna helmenväriseen georgettepukuun, mistä hänen
käsivartensa näkyivät valkoisina ja hienoina.

"Kas niin", huokasi hän tyytyväisenä. "Äiti, onko vanha herra
Pidä-uskollisesti-kiinni lähettänyt nämä persikat. Oikein hyvä. (Alas
siitä, koiranpenikka, alas!) Äiti, salli herra Laverockin käydä
käsiksi voileipiin. Olen varma, että hän on kuolemaisillaan nälkään ja
väsymykseen kaikkien näiden sekasotkujen ja mielenliikutusten jälkeen,
joita hänellä on ollut tänään iltapäivällä —."

"Näyttelettekö Te mukana filmissä, herra Laverock?" kysyi tyttömäinen
äiti äänellä, joka niin paljon muistutti tyttären ääntä, että Archie
nauroi melkein kuuluvasti.

"Ei, en kuulu siihen ammattiin", alkoi hän selittää. "Itse asiassa
en edes tiennyt, että tyttärenne oli juuri paraillaan näyttelemässä
filmiin. Keskeytin näyttelemisen ainoastaan siksi, että luulin hänen
olevan pulassa — —"

"Pulassa — — oi, Lu, lemmikkini! Noita kauheita ihmisiä, joiden kanssa
sinun täytyy työskennellä —" huudahti äiti säikähtyneenä. "Voi, mitä se
oli?"

"Mutta, äiti! Ei se ollut kerrassaan mitään."

"Mutta herra Laverock sanoo —"

"Kaikki johtui siitä, että minä olin todellinen aasi", alkoi Archie
uudelleen. "Minä —"

"Olen varma ettette ollut sitä. Te tiesitte, miten asianlaita oli",
vastusti täti katsoen häneen sellaisella katseella, kuin olisi halunnut
sanoa, että hän kyllä tunsi miehet.

"Mitä se oli? Kuka suututti hänet?"

"Ei kukaan! Rakkaat karitsani, toivoisin teidän kuuntelevan,
sensijaan että puhutte kaikki yhtaikaa", huusi tyttö kiivaasti.
"Ettekö voi käsittää, että olin juuri vanhan Artur Seymoaren kanssa
lopettamaisillani 'Kuherruskuukauden kauhuja' tai mikä sen nimi nyt on,
kun —"

Hän sai viserretyksi tämän hengästyneen selityksen, jonka keskeytti
veljen basso ja äidin ja tädin kuoro: "Hyvä, mutta meistä herra
Laverock teki kovin rakastettavasi!"

"Kyllä, rynnätä keskelle —"

"Missä enkelit olivat vaarassa." (Tämä oli Frankie, joka heti löi
itseään suulle.)

"Se on yhdentekevää. Olen Teille yhtä kiitollinen, herra Laverock,
kuin jos olisitte pelastanut lemmikkini todellisesta vaarasta. Puhuen
Laverockista, Madgie, emmekö me kerran tanssineet erään kapteeni
Laverockin kanssa —?

"Setäni", alkoi Archie, "oli Chatmessa vuonna —"

"Luonnollisesti. (Teidän ei ole välttämätöntä mainita mitään
vuosilukuja). Me tunsimme hänet oikein hyvin. Te muistutatte häntä
sivulta katsoen. Kuinka maailma sentään on pieni!"

Papukaija päästi häkistään kimeän kirkunan: "Mikä elämä! Mikä elämä!"

"Meidän kaikkien täytyy mennä filmiin, jos haluamme saada jotain elämän
yltäkylläisyydestä", selitti nuori herra suu täynnä leivoksia. —

"Äiti, aion antaa palttua koko laivastolle. Enkö jo ole kertonut sitä
sinulle, pikku äiti? Aion mennä filmiin kuuluisan sisareni kanssa
yhdessä. Hehän olisivat aivan hulluina minuun, koska olen niin Lu'n
näköinen."

Veitikkamainen silmäys kahdesta merensinisestä silmästä luotiin
vieraaseen.

"Maistakaapa näitä, herra Laverock." Poika ojensi hänelle suunnattoman
suuren silkkilaatikon täynnä Lucyn nyrkin kokoisia makeisia. "Ovatko
nämä siltä hullulta kenraalilta, Lu? Mikä herkkusuu? Minä —"

"Frankie, älä puhu koko aikaa. Toiset eivät ehdi sanoa sanaakaan",
huomautti sievä täti. Mutta turhaan. Nuoren miehen basso jatkoi:

"On hauskaa olla filmitähden veljenä. Tiedättekö että olisin totisesti
voinut tehdä mitä vaan kahden viime kuukauden aikana ainoastaan
senvuoksi, että joka ainoa sielu laivastossamme kapteenista alkaen
paloi halusta tutustua sisareeni. Arvatkaa, miten aion esiintyä
tulevissa tanssiaisissa Albert Hallissa? Aion
esiintyä neiti Lucy Joy'na, joka on voittanut Daily Periscopes'in
kauneuspalkinnon. Joka ainoa tulee pitämään minua sisarenani. Hankin
aistikkaan hatun päähäni ja hienon puvun Elsbeth Pelps'iltä. Etkö usko,
pikku äiti, että onnistun?"

"Tietysti! Luonnollisesti he uskovat sinut minuksi", kuului tytön
pilkallinen huomautus. "Etenkin mitä tulee jalkoihin ja käsiin. Eikö
totta?"

"Voin esiintyä Teidän kengissänne, neitiseni. Lyön vetoa, että
onnistun."

"Ah!"

Tyttö ja hänen kuusitoistavuotias veljensä kinastelivat ja härnäilivät
toisiaan kuten kissanpojat. Archie yritti huvitettuna seurata heidän
iloista otteluaan, mutta papukaijan kimeä kirkuna ja koiranpenikoiden
haukunta estivät hänet kuulemasta. Sillä välin pitivät täti ja äiti
seuraa vieraalle.

"Eikö Lucy ole ihmeellinen?" alkoi äiti puhua kuten perheen vanhalle
ystävälle. "Se ei ole yksistään hänen ulkonäkönsä, joka valloittaa. Hän
on sitäpaitsi lahjakas. Kaikki sanovat, että hän on uusi Mary Pickford
—"

Täti jatkoi ylpeänä: "Olen aina sanonut, että Lucy on paljon kauniimpi
kuin yksikään niistä filmikaunottarista, joitten kuvia näkee.
Haluaisinpa lähettää johonkin lehteen sen silmänräpäyskuvan, jonka
Frankie äskettäin otti hänestä meidän pikku veneessämme. Sanon aina —"

"Tehän tiedätte kai", laverteli äiti, "ettei meistä kukaan koskaan ole
esiintynyt näyttämöllä. Olimme aivan tavallisia ihmisiä, joitten pojat
palvelevat armeijassa tai laivastossa vanhan tavan mukaan."

Archie nyökkäsi. Hänen esi-isänsä olivat eläneet samalla tavoin.

"Sukumme ei ole ollut millään tavoin erikoisen etevää. Alaisensa
heistä ovat pitäneet, he tekivät velvollisuutensa ja kaatuivat
isänmaan puolesta, jos niin tarvittiin. Ei kukaan suvussamme, ei isän
eikä äidin puolelta, ole tullut millään tavoin kuuluisaksi", selitti
täti Archielle. "Emme ole koskaan tienneet merkittävämpää henkilöä
kuin rykmentin eversti. Ja nyt. Koko maailma haluaa tutustua meihin.
Yleisesikunta, ulkoministeriö, Downing streetin hienosto — lyhyesti
sanoen koko maailma. Kirjaimellisesti koko Lontoo haluaa tutustua
meihin."

"Aivan loputtomasti ilmestyy ylhäisiä ihmisiä ja kuuluisuuksia,
jotka äkkiä muistavat olleensa samaan aikaan Tom-vainaan kanssa
Sandhurstissa tai ovat tavanneet meidät käydessämme tervehtimässä
Frankieta Dortmouthissa. Lapsi seurustelee kaikkialla ja kutsutaan
kaikkialle. Suuret määrät hauskoja ihmisiä, rikkaita kuin Kroisos,
ovat hurmaantuneita häneen. Senjälkeen kun hänen kuvansa oli lehdissä
ja häntä haastateltiin sekä alkoi saada tarjouksia filmiyhtiöiltä, on
hänellä ollut tuskin minuuttiakaan aikaa itselleen. Ei koskaan ketään
tyttöä ole juhlittu siten. Kahtena viime kuukautena on hän ollut
kaikkien suosikki."

Tämän kaiken voi Archie Laverock vallan hyvin käsittää. Hän katsoi
talon epäjumalaan, joka istui tyynyihin vajonneena, tuulen puhaltaessa
hänen hiuksiinsa ja auringon valaistessa nyt ihomaalista puhdistuneita
kasvoja. Hänen veljensä kinasteli edelleen hänen kanssaan, mutta ihailu
loisti veljen silmistä, hänen jaloissaan makaavan koiran katse oli
herkeämättä suunnattu häneen, äiti ja täti jatkoivat hänen ylistystään
ja kuunteleva nuori mies ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän ojensi
kätensä auttaakseen tytön autosta ja että hän silloin oli pidellyt
hänen kättään hetkisen kauemmin kuin oli tarpeellista. Kohteliaisuus,
jota hän aikaisemmin ei ollut osottanut kenellekään naiselle.

Äkkiä ja vaistomaisesti käsitti hän, että tämä nuori tyttö aina oli
niin sanoaksemme mieskäsien ympäröimänä, jotka ojentautuivat häntä
palvelemaan. Kädet odottivat autossa, Ritzin oven edustalla, kädet
pitelivät hänen huivejaan, kietoivat turkikset hänen ympärilleen,
ojensivat hänelle kukkia ja makeisia. Käsiä, kaikkialla käsiä —. Oliko
se ehkä vain siksi, että hän oli kauneuskilpailun voittajatar? Vai
saiko hän
kauneuspalkinnon ehkä siksi, että hänessä oli sellainen tenhovoima.

Sinisen huvilan avoimesta ikkunasta kuului puhelimen kilinä. Frankie
keskeytti heidän kinastelunsa ja loikkasi portaat muutamalla
askeleella. Pian tämän jälkeen pisti hän päänsä ikkunasta ulos:
"Sinulle, Lu. Lontoo haluaa puhutella sinua. On kysymys joistain
illallisista."

"Jälleen illalliset!" huokasi äiti liioitellun tyytymättömästi,
kun tyttö hypähti pystyyn ja katosi. "Millaista elämää! Madgiesta
ja minusta meillä oli nuoruudessamme hauskaa. Usein olimme ulkona
hauskojen ja hienojen nuorten miesten kanssa, mutta kaikki kävi
vaatimattomasti. Mutta nämä ylelliset ravintolat ja kallisarvoiset
lahjat — —."

"_Hänen_ univormunsa napista tehty rintaneula ja annos jäätelöä
Gunther'issa riitti meille."

"Entä vaatetus! Puserot Hourne & Bollingsworth'ilta ja puvut
Nurse'lta!" jatkoi äiti, joka oli elänyt tyttöikänsä kuningas Edvardin
aikana. "Tiedättekö, että tänä kesänä on minulla ensi kertaa puku, jota
ei ole ostettu South Molton-kadun varrelta."

Hän katsahti ihaillen keltaisilla kuunkuvilla koristettua lilanväristä
musliinipukuaan ja lisäsi erään pikkuseikan, minkä ritarimme jo oli
kuullut useammalta kuin yhdeltä kauniin sukupuolen edustajalta.

"En käsitä, miksi kerron kaiken tämän Teille, mr. Laverock, mutta
minusta tuntuu kuin olisimme tunteneet Teidät jo vuosikausia."

"Saadessaan shekin Periscope'sta, huudahti lemmikkini: 'Kauniita pukuja
meille kaikille!' Ja me ostimme. Ah, mies", hän huokasi, "ei voi
koskaan täysin käsittää, mitä se merkitsee meille."

"Tahdotteko tupakoida?" keskeytti Frankie, joka jälleen oli palannut
hopeinen savukekotelo kädessään, "nämä ovat Lu'n uusimpia, minun ei
milloinkaan enää tarvitse ostaa savukkeita. Mitä merkitseekään saada
olla — —."

"Nyt kilpailevat kaikki suurimmat muotiliikkeet kunniasta saada
valmistaa hänen pukunsa —", keskeytti täti. "Kaikkein yksinkertaisimpia
asioita, luonnollisesti, mutta myöskin kalleimpia."

"Hienoa lajia tämä", huomautti parantumaton Frankie, samassa kun hänen
lapsellinen äitinsä huomautti: "Puvut eivät koskaan ole olleet niin
pukevia kuin nykyään; siinä suurin syy miksi nykyajan nuoret tytöt
näyttävät niin ihastuttavilta. Eikö Teistäkin, mr. Laverock?"

Tässä sai Archie ensimmäisen tilaisuuden kohteliaisuuteen, sillä
välin kuin äiti vaikeni henkäistäkseen. Hänelle oli sanottu, että
kohteliaisuus kolmenkymmenenviiden ikäiselle oli enemmän arvoinen kuin
kaksi kosintaa kahdenkymmenen ikäiselle. Hän loi puhuvan silmäyksen
pikku äitiin ihastuttavine hiuksineen, joka oli niin eloisa ja nuorekas
ja sanoi rauhallisesti mutta painokkaasti: "Minun ajatukseni, mrs Joy,
on, että nuori tyttö valmistautuu jo monta vuotta ennen maailmaan
ilmestymistään kauneuskilpailuun."

Naurahtaen ja punastuen huudahti mrs Joy: "Oi, millainen imartelija!
Miten tyhmää sanoa sitä tällaiselle vanhalle naiselle kuin minä." Mutta
Archie tiesi miellyttäneensä häntä. Hänellä oli nyt hyvän lapsen asema
tässä iloisessa ja lapsellisessa perheessä.

Kuinka moni kaikista miehistä, joita parveili tämän tytön ympärillä,
jotka soittivat hänelle, lähettivät lahjoja — kuinka moni heistä
olikaan, kuten hän, saanut tilaisuuden seurata noita pieniä mokkakenkiä
suoraan tämän kukkivan paratiisin sydämeen, joka oli hänen kotinsa.

Tähän kysymykseen tuli eräänlainen vastaus melkein heti.

       *       *       *       *       *

Se tuli erään automobiilin äänen muodossa, joka pysähtyi veräjän eteen.
Suuri, vihreä Rolls, jota ajoi hyvin taitava kuljettaja. Autossa istui
neljä lihavaa, vanhaa herraa.

Joku toinen ei ehkä olisi käyttänyt tällaisia sanoja näistä neljästä
moitteettomasti puetusta herrasmiehestä, jotka olivat kaunistus
armeijalle ja tuomioistuimelle ja jotka nyt tulivat käyden pitkin
puutarhatietä.
Tämä oli vain nuoren Laverockin äkkinäinen käsitys, kun hän suuttuneena
ponnahti ylös tuoliltaan ja alkoi järjestellä tyynyjä ja tuoleja.
Neljä lihavaa, vanhaa miestä!

"Ah, sehän on amiraali", huudahti pikku äiti hieman liikutettuna,
leijaillessaan heitä vastaan sinipunaisessa verhossaan; täti seurasi
häntä mustana ja valkoisena kuten harakka. "Miten kiltisti Teiltä, että
tulitte. — Ja sir George, eikö se olekin — ei, sehän on sir John, sir
John — en voi ymmärtää miksi aina vaihdan Teidät? Ja kenraali Gaynes
luonnollisesti; mitä kuuluu? Kyllä, Lucy on sisällä; minulla ei ole
aavistustakaan mitä hän aikoo tehdä tai minne hän on lupautunut, älkää
kysykö tietämättömältä äidiltä." Kuului hieman hermostunut naurahdus;
äiti tuntui olevan levoton amiraalin seurassa.

Hän näytti kuitenkin hyväntahtoiselta kaikessa sotilaallisessa
kankeudessaan. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset kuin Frankien.
Hänen seurassaan olivat jalkaväenkenraali (harmaanvihreät,
vanhan-Billinviikset, kolme leukaa), sir John (monokkeli ja niskaton)
ja viimeisenä eräs keski-ikäinen keikari, joka oli aina siellä missä
näki toisten olevan. Kaikkien neljän silmissä kuvastui odotus. Kaikki
ikävöivät saada nähdä miss Lucy Joy'ta. Archie ymmärsi sen. Senhän
vuoksi he olivat tulleetkin. He halusivat yksinkertaisesti ottaa hänet
mukaansa.

"Onko aivan varmaa, että olette jo juoneet teen?" visersi äiti. "Siinä
tapauksessa, Lu, Lucy, Lemmikkini!"

Papukaija häkissään matki kimakalla äänellä "Lu, Lucy, Lemmikkini."

"Ole hiljaa. Polly! Frankie, hae jotakin juotavaa! Frankie! Lucy, mitä
sinä teet, lemmikkini? Tule tänne ulos!"

"En voi mitenkään, pikku äiti", kuului kirkas ääni huvilan toisesta
kerroksesta. "Miten voisin tulla alas, kun kasvoni ovat valkoisen
voiteen peittämät. Amiraali vallan kauhistuisi."

"Mikä kauhea päähänpisto! Miksi tuhritte kasvonne aivan valkeiksi,
miss Lucy?" Amiraali korotti ääntään puhuen kysyvällä, mielistelevällä
äänellä. "Onko tapana maalata liljaa? Miksi valkaista sitä?"

"Minun on kuivattava ihomaali kasvoistani jollakin, ja tämä on
todellakin parasta kasvovoidetta, mitä on saatavana. Ainakin olen minä
sanonut niin eräässä allekirjoittamassani todistuksessa." Tämä lyhyt
huomautus hukkui lasien ja lautasten kilinään, joita Frank kantoi
tarjottimella; Frankie, joka oli kokonaan toinen kuin hetki sitten.
Nöyränä kuten palvelijatar ja hiljaisena kuten joku tuolilla olevista
tyynyistä.

Nuori Laverock, seisten yhtenä kunnioittavana huomaavaisuutena näitä
vanhempia herrasmiehiä kohtaan, kätki sisimmässään ajatuksia, jotka
olisivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia asianomaisille, jos he
olisivat ne voineet nähdä.

Ei mikään voi olla kauniimpaa kuin nuoruuden ihailevat ja
jumaloivat silmäykset niihin, jotka yhteiskunta ja ikä ovat
asettaneet huomattavaan asemaan. Mutta toiselta puolen, kuka voi
anteeksiantamattomimmin tehdä naurunalaisiksi heidät, kun he haluavat
kilpailla nuoruuden kanssa sen omalla radalla?

"Missä on Frankie?" kirkui papukaija. "Mikä elämä!"

"Mitä mahtaa noilla vanhoilla puhvelihärillä olla mielessään, jotka
niin odottamatta ilmestyivät häiritsevinä seuraan, jolla oli kovin
hauskaa yhdessä. He pilasivat kaiken. Ei kukaan toivonut heidän
tulevan. He muuttivat äidin ja tädin iloisen lavertelun kohteliaaksi
keskusteluksi. He eivät olleet huomaavinaankaan häntä ja poikaa,
vieläpä he vihasivatkin heitä jollain tavoin, sen hän tunsi.

"On naurettavaa", tuumi Archie, "etteivät he aja kotiinsa ja pidä
huolta, että heidän lapsenlapsensa joutuvat kunnollisesti ajoissa
vuoteeseen, sensijaan että — —."

"Olemme ajatelleet pientä huvimatkaa, jos äitinne sallii Teidän tulla
mukaan. Mutta kiiruhtakaahan nyt, miss Lucy", huudahti amiraali
uudelleen Archien
hylkäämästä tuolista. ("Ah, rakas mrs Joy, minulla on kirjelippunen
sisareltani, missä hän lupautuu 'kaitsijaksi', ha, ha, ha. Pidämme
hyvää huolta miss Lucystä, sen minä lupaan. Huolehdimme hänestä mitä
hellimmin.") Senjälkeen kovemmin: "Aikainen aamiainen lankoni luona
Maidendalissa. Sitten matka Murray'in — lupaa tulla ihana ilta. Joki
tulee olemaan ihastuttava. Tehän olette sanonut, että pidätte tanssista
ulkona luonnossa."

Iloinen, tyytyväinen naurahdus sisältä: "Mutta minua odotetaan lady
Richbournen kutsuihin 'Carltonilla' tänä iltana."

"Sehän sopii hyvin, oikein hyvin", huudahti vanha, hyvinsäilynyt
sotilas, joka istui mrs Harrisonin vieressä. "Meillä on aikaa muutamiin
tansseihin ja sitte ajamme me Teidät kaupunkiin. Pukeutukaa nyt
hienoimpiin koreuksiinne —."

"Hopeapitsiseenkö?" kuului keimaillen ikkunasta.

Vanhojen ihailijoitten kuoro: "Hurmaavaa."

"Eli miksei siihen ihastuttavaan valkeaan harsotekeleeseen, jossa
meillä oli onni nähdä Teidät viime tiistaina —.

"Tai siihen siniseen 'dernier cri'hin', joka teillä oli filmatessanne
'Kevätlaulua', miss Lucy", huomautti amiraali.

Häntä piti Archie naurettavimpana koko joukosta.

"Sellaisia vanhoja elostelijoita." Puhua tuolla tavoin nuorelle tytölle
hänen puvuistaan. Ottaa hänet mukaansa tanssimaan Murrayn, tuon
ikälopun vanhuksen luo, joka jo toisella jalallaan seisoi haudassa ja
toista luultavasti vaivasi luuvalo. Kaikki neljä istuivat nyt siinä
odottaen häntä tyytyväisinä ja varmoina, aivankuin hänen ikäisensä
kavaljeerit. Sitäpaitsi he kokonaan laiminlöivät koko muun seuran.
Miksi? Miksi?

Sen vuoksi, että he voivat ympäröidä hänet kaikella sillä, mistä hän
piti. Heillä oli rahaa. Heillä oli arvovaltaa. Nämä vanhat miehet
olivat saaneet pysytellä kotona, säilyttäen silti kunnioituksen, ja
koota rahoja, sillä välin kun nuoret miehet oli lähetetty
taistelemaan, tehdäkseen elämän varmaksi yli neljäkymmentä
vuotta oleville miehille. Nykyaikana näytti kaikki olevan vain
heitä varten. Kaikki liikkeet suosivat keski-ikäisiä miehiä. Heille
työskentelivät parhaimmat räätälit, suutarit ja parturit. Heille oli
varattu huoneustot Mount Streetin varrella ja talot Belgrave Squaressa.
Heille varattiin parhaat paikat juhlissa. Heitä varten järjestettiin
metsästysretkiä ja kilpa-ajoja. He omistivat purjeveneet ja kaiken
muun parhaan maailmassa. Heille hymyilivät kauneimmat tytöt, jotka
ikään nähden olisivat voineet olla heidän pojantyttäriään, niin, kaikki
näytti olevan vain heitä varten. —

Jokainen sana oli omiaan enentämään tuon iloisen nuoren miehen huonoa
tuulta.

Huippuunsa se nousi, kun miss Lucy Joy ilmestyi, puettuna kimaltelevaan
brokaadipukuun (sinisenä kuten sudenkorento) ja amiraali huudahti: "Ah,
siinähän pienokainen on."
"Pienokainen! Vanha tyhmä aasi", tuumi Archie. Hän tiesi itse että
puolet tytön ihastuttavuutta oli siinä, että hän oli niin pieni,
huomattavasti alle keskimitan. "Ylettyy juuri sydämeni kohdalle",
huokaili jo Orlando. "Pieni" on ollut aina siitä alkaen rakkauden
hellin hyväilynimi. "Sinä pieni urheilijatar", sanoo sulhanen kuusi
jalkaa pitkälle hockeypelaajattarelle, ja hän hymyilee hänelle
korkeudestaan, varmana siitä, että on kokonaan hänet voittanut. Lucy
Joy oli todellakin niin pieni kuin vain saattoi toivoa. Ei ollut
suinkaan mitään liioittelua amiraalin sanoessa seurueen noustessa
autoon: "on melkein turhaa luovuttaa miss Lucylle koko paikka, hän
mahtuisi niin hyvin minun takkini taskuun."

Tuskin oli autoseurue lähtenyt matkaan (taskukokoinen Venus neljän
jättiläisen seuraamana) kun kaikki muodollinen jäykkyys katosi
puutarhasta. Liikkeet, asennot ja äänet muuttuivat heti paikalla.
Frankie heittäytyi tuoliin, jonka kenraali juuri oli jättänyt, heitti
jalkansa käsipuiden yli, taivutti kauniin enkelipäänsä taaksepäin ja
oli pyörtyvinään, äiti ja täti huokasivat syvään, osaksi helpotuksesta,
osaksi kaihoten, ja kääntyivät ainoan jälelle jääneen vieraansa puoleen.

"Ei, älkää menkö, mr. Laverock Jääkää lohduttamaan hyljättyä perhettä."

"Ellette halveksi kylmää paistia salaatin kera."

"Oletan, että 'pienokaista' nyt kestitään kaikilla huvikauden
herkuilla", huudahti Frankie, jonka ääntä ei oltu kuultu kuuluisien
vierasten tulon jälkeen muuta kuin: kyllä, sir, tahi ei, sir. "Mahtaa
olla suurenmoista olla vanhan miehen lemmikkinä."

"Ah, Frankie! Älä puhu tuollaisia kauheita asioita", huomautti äiti,
joka juuri nosti punasta virkkaustyötään ruohikosta. "Onhan kovin
hyvä, että lapsi saa seurustella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on
huomattava asema yhteiskunnassa; kun hän työssään joutuu tekemisiin
kaikenlaisten ihmisten kanssa."

"Tuonikäiset miehet hemmottelevat Lucyn piloille", alkoi täti kooten
tyynyjä. "Lapsihan näyttää nauttivan siitä."

"Tuskinpa hän sitä tekee", huomautti äiti. Ilkamoivan leikillisesti
katsahti hän nuoreen, solakkaan mieheen, joka istui paikallaan tyhjien
lasien ympäröimänä.

"Kun minä olin nuori tyttö, ei minusta suinkaan olisi ollut hauskaa
tanssia tuollaisten muinaisjäännösten — tarkoitan noin vanhojen
herrojen kanssa. Onhan hyvä, että lapsella on hauskaa. Hehän voivat
tehdä niin paljon hänen hyväkseen ja huvittaa häntä, (kuten hän sanoo).
Mutta", hän epäili kuten aikoisi sanoa jotain hyvin uskallettua, —
"luulenpa, etten olisi katsahtanutkaan amiraaliin ja hänen kaltaisiinsa
ollessani yhdeksäntoistavuotias. Olisitko sinä, Madgie?"

Mrs Harrison virkkoi innokkaana: "En edes nyt haluaisi sitä tehdä."

Hän punastui heti tehtyään tämän varomattoman huomautuksen. ("Minun ei
olisi pitänyt sanoa sitä, en tarkoittanut sitä"), mutta se sai kahdet
poikamaiset kasvot kirkastumaan.

Archie Laverock nauroi ääneen.

Poikavekara hykersi tyytyväisenä käsiään. "Mainiota, täti! Mikä
suurenmoinen arvostelukyky sinulla on. Juokaamme toistemme malja,
Laverock." Hän ojensi kuohuvan, helmeilevän lasin ritarille.




KOLMAS LUKU.

Epäsointuja.


Kun Archie Laverock joi tämän maljan "toisillemme", ei hän tietänyt,
mitä se tulisi merkitsemään.

Sillä kahtena seuraavana päivänä oli nuoren miehen elämä täynnä
kaikenlaisia liikeasioita, joilla ei ollut vähäisintäkään tekemistä
hänen maantie-seikkailunsa kanssa. Eräs ostaja tuumi olisiko
pikkuinen "Standard" parempi "Singerbiliä". Hänen täytyi liikkeensä
puolesta hoitaa erään auton korjaaminen, joka oli vahingoittunut
onnettomuudessa. Vihdoin viimein täytyi nuoren Laverockin
torstai-iltana matkustaa erääseen jumalan unohtamaan seutuun
Nottinghamin lähellä, haastatellakseen erästä uutta ostajaa. — —
Nämä tapaukset mainitaan tässä vain ohimennen, mutta ne pidättivät
ritariamme kuitenkin useita päiviä. Ei mitkään ajatukset "kauniimmasta
sukupuolesta" saaneet tilaa hänen aivoissaan.

Sunnuntaina (lepopäivänä) palasivat hänen ajatuksensa sinisen huvilan
perheeseen. Archie huomasi tietämättään tehneensä suunnitelmia
tavatakseen heidät pian uudelleen. Miten se kävisi päinsä, sitä ei hän
ollut harkinnut. — Mrs Joy oli kirjoittanut muistiin hänen osotteensa
siltä varalta, että hekin aikoisivat ostaa oman auton. (Tämä oli
tuskin tarpeellista, kun tusinoittain autojen omistajia kilpaili
onnesta saada kuljettaa miss Lucya). Mutta joka tapauksessa tiesivät
he, missä hän oli tavattavissa.

Näin tuumiskeli hän laiskasti loikoessan ja torkkuessaan tänä
sunnuntai-aamuna telttavuoteessaan, piippu hampaissaan, sunnuntain
lehti kädessään ja teekuppi vieressään. Raitis kevättuuli puhalsi häneen
teltan avonaisen oven kautta, josta hän saattoi nähdä sinisen taivaan,
jolla keveät pilvet leijailivat, palasen vihreää krikettikenttää,
kivihiilen pölystä mustan tien ja muutamia puurakennuksia.

Nuori Laverock oli tänä vuonna kahden ystävänsä kanssa asettunut
asumaan kolmeen vanhaan sotilastelttaan, jotka oli pystytetty erään
urheilukentän ja paviljongin lähelle, mitkä molemmat omisti eräs
lontoolainen toiminimi. Paikka oli lähellä rautatieasemaa, josta pääsi
kaupunkiin kahdessakymmenessä minuutissa. Eräs vanha sotamies, joka
oli urheilukentän palveluksessa, keitti heille ruuan ja palveli heitä.
Archien ystävistä, molemmat entisiä upseereita, oli toinen toimessa
rautatiellä, toinen oli palannut takaisin Cityyn. Molemmat olivat
iloisia, reippaita nuoria miehiä. Heidän leiriinsä oli tullut vielä
eräs uusi jäsen, City-miehen veli, kapteeni, puettuna intialaisen
armeijan pukuun. Hän oli ilmestynyt eräänä yönä ja kysynyt veljeään,
mutta tämä oli lähtenyt jalkamatkalle.

"Täällä on vapaa vuode, jos tyydytte siihen", oli nuori Laverock
ilmoittanut vieraalle, ja tämä oli vastannut: "Kiitoksia paljon, otan
sen haltuuni täksi yöksi, jollei Teillä ole mitään sitä vastaan. On
kovin vaikeaa saada nykyisin huonetta." Nyt oli hän oleskellut siellä
kuukauden päivät ja kiintynyt Archieen kuten eksynyt koira, joka joutuu
hyvän ihmisen turviin. Hän jakoi heidän leirielämänsä, rimputteli
vanhaa banjoa, joka oli löytynyt paviljongista ja autteli Parkinsia
(heidän sotamiestään) tasoittamaan krikettikenttää. Hänestä tämä
paratiisi ilman Eevaa oli kovin hauska.

Tänä aamuna oli nuori intialainen kapteeni keittänyt heille kaikille
teetä, tuonut sanomalehdet "The Referee" ja "The Observer" ja jo
kolmatta kertaa kurkisti Archien telttaan kysyen: "Kuinka kauan vielä
aiot torkkua, senkin vanha hirtehinen. Tiedätkö, että kello on kohta
kymmenen. Toiset ovat olleet joessa jo tunnin. Nouse ylös nyt, olen
laittanut suihkun kuntoon sinulle."

Archie paiskasi häntä tyynyllä päähän. Alkoi iloinen temmellys, josta
kuului: "Siinä sait, senkin lurjus. Annanpa sinulle niin että muistat."
Lopuksi vedottiin mr Laverock vuoteestaan ja ulos teltasta avonaiseen
vajaan, missä säilytettiin letkuja ja tasotusvehkeitä. Siellä veti
kapteeni Smith pyjaman häneltä, heitti sen kauaksi pois ja ojensi
täyden vesiletkun häntä kohden. Tuskinpa vanhat kreikkalaisetkaan
olisivat löytäneet mitään virhettä tässä entisessä sotilaassa, sillä
jokainen Archien liike hänen koettaessaan välttää jääkylmää vettä toi
näkyviin hänen hyvin muodostuneen ruumiinsa, joka olisi hyvin voinut
olla jonkun gladiaattorin tai antiikin jumalan mallina. Mutta niillä
vanhoilla kuvapatsailla, joita on kaikkialla Euroopan museoissa, ei
ollut Archien nuorekasta ihonväriä.

Ylläolevanlaiset vertaukset olisivat olleet aivan hukkaan heitettyjä
Archielle ja hänen toverilleen, heillä ei ollut vähäisintäkään
maalarin, kuvanveistäjän tai taiteilijan silmää.

He olivat vain kaksi tervettä, elämästä nauttivaa nuorta miestä
Parkinsin ilmestyessä huudahtaen: "Anteeksi, herrat, mr. Laverock,
Teitä kysytään puhelimessa."

"Tulen heti", vastasi Archie. "Ole inhimillinen, Smith, ja heitä
kylpylakana tänne".

Hän kääri lakanan ympärilleen ja kiiruhti läheisessä konttorissa
olevaan puhelimeen.

"Halloo?"

"Halloo, oletteko se Te, Laverock", vastasi käheä barytooni. "Täällä on
merikadetti Joy."

"Ah, hyvää huomenta, Frankie."

"Oletteko te, laiskuri, jo ylhäällä ja puettu?"

"Melkein", vastasi Archie ja kietoi pyyheliinan tiukemmin. "Oletteko Te
sitten?"

"Well, enemmän tai vähemmän, ajan juuri partaani —. Halusin ilmoittaa,
että minulla on Teille tervehdys. Äidiltäni. Hän tiedustaa, oletteko
sattumalta vapaa syömään aamiaista kanssamme?"

"Tänäänkö?"

"Niin."

"Paljon kiitoksia! Minäpä tuumin hiukan", ja hän kävi nopeasti läpi
lepopäivän viettämisen suunnitelmat. He olivat aikoneet pelata tennistä
muutamien kapteeni Smithin Harrowtoverien kanssa, mutta sitä ei oltu
vielä lopullisesti sovittu. Sepä oli onni. "Kyllä olen vapaa. Ehkäpä
Teitä haluttaisi tulla tänne katsomaan millaista meidän leirielämämme
on, kuten lupasitte eräänä päivänä."

"En voi nyt tulla, mutta ettekö Te sensijaan tulisi meitä tervehtimään
metsäämme. Äitini toivoo Teidän tulevan. Me aiomme pitää kekkerit
huvilamme lähellä olevassa mäntymetsässä. Olemme myös kutsuneet
amiraalin; mutta äiti, täti ja minä, me haluaisimme saada jonkun — niin
— jonkun, joka on samanlainen kuin me ja joka katselee elämää samalta
kannalta. Haluamme myös jonkun, jonka kanssa voimme keskustella.
Ymmärrättekö te sen?"

"Sepä on mieluista kuunneltavaa. Olette kovin ystävällisiä —."

"Hyvä. Te tulette siis. Odotamme Teitä vähän vailla yksi, silloin
voitte auttaa meitä leikkaamaan paistin", huudahti poikavekara ja
lisäsi tuumivaisena: "Kuulkaa, Laverock, voitteko jollain tavoin
keinotella itsenne tänne. Junalla on aivan toivotonta. Ehkäpä Teillä on
moottoripyörä tai joku sentapainen?"

"Luulen jollakin täällä olevan", rauhoitti ritari häntä. (Jollakin
asemesta voimme lukea Smith). "Tahdotteko olla ystävällinen ja kiittää
puolestani mrs Joy'ta ja sanoa, että minusta on hyvin hauskaa tulla.
Näkemiin."

       *       *       *       *       *

Kaksi tuntia myöhemmin tapaamme me hänet kekkereissä.

Jokainen emäntä tietää, että tuollaiset kekkerit voivat olla joko
sanomattoman hauskoja tai kokonaan epäonnistuneita. Tämä oli selvästi
tavattoman epäonnistunut. Se oli kokonaan kunniavieraan syy ja sen
kylmyyden ja ikävystyttävyyden, joka hänestä tarttui.

Metsäjuhlassa ei amiraali ollut tavallisella hyväntahtoisella ja
itsetyytyväisellä tuulellaan. Hän vihasi istumista paljaalla maalla,
sillä hän tiesi miten vaikea olisi nouseminen sileältä, neulasten
peittämältä maalta. Hän ei voinut löytää tarpeeksi mukavaa puunrunkoa,
mihin olisi voinut nojata tahi jotakin mihin olisi tukenut jaloillaan.
Tuuli sammutti tulitikun toisensa jälkeen hänen yrittäessään sytyttää
sikaariaan. Sillä se, mitä minä nimitin raittiiksi tuuleksi ja joka sai
kevyet pilvenhattarat leijailemaan taivaalla, ja mikä suhisi puitten
latvoissa ja joka puhalsi naisten ohuet kesäpuvut pyöreiksi kuin
ilmapallot, sitä kutsui amiraali "inhottavaksi länsituuleksi".

Haluan vain kertoa missä mielentilassa neulasten täyttämällä maalla
olevat vieraat olivat. Sillä teitähän ei kai huvittane kuulla mitä he
söivät tai joivat tai kuunnella ateriakeskustelua Derby-kilpailujen
mahdollisuuksista, venäläisestä baletista, Pavlovasta y.m.

Sillävälin jatkoi amiraali mietiskelyään ja ajatteli miten paljon
hauskempaa olisi ollut, jos pienokainen olisi sallinut hänen viedä
itsensä aamiaiselle "The Rivieralle", missä he olisivat voineet
nauttia kaikenlaisista mukavuuksista, ja katsella Delysia & Comp.'ia.
Sen jälkeen hän olisi ajanut pienokaisen sisarensa puutarhaan, missä
he olisivat voineet istua auringossa. Silloin hän olisi yksin saanut
pitää hänet. Sillä tyttö oli hurmaava, ihastuttava. Kaikkein suloisin
pieni lady, minkä hän oli nähnyt moneen vuoteen. Mutta hänen perheensä
— ei. Amiraali ei voinut sanoa olevansa erikoisesti ihastunut hänen
perheeseensä. Luonnollisesti olivat he kunniallisia ihmisiä. Poika
oli oikein mukava ja osasi käyttäytyä. Mutta äiti oli oikea hupakko.
Aivan mahdoton. Näkyi antavan tytön mennä minne tämä halusi, ja kutsui
kaikkia mahdollisia ihmisiä taloonsa. Kuka oli esimerkiksi tuo nuori
pyörä-agentti eli mikä hän mahtoi olla, tuo nuori Laverock, joka taas
oli täällä? Hänhän oli kyllä kovin siivo, mutta missä ominaisuudessa
hän oli täällä. Vanhana ystävänäkö tai jonain muuna? Siirtyäkseen
sitten tätiin, joka hänestä oli karitsaksi
puettu lammas. Jotakin mitä amiraali ei voinut hyväksyä.

Tädin ajatukset olivat seuraavat: "Amiraali on tänään vähintäin sadan
vuoden vanhan näköinen. Lieneekö se siitä, että vertaa häntä tuohon
miellyttävään nuoreen mieheen. Miten kauheaa, sanotaan, jos hyvin
säilynyt viisikymmenvuotias nainen sallii nuoren miehen _palvella_
itseään. Mutta he eivät pane tikkua ristiin, jos näivettynyt,
kaljupäinen, likinäköinen vanha rahjus, jolla on lisäksi irtohampaat,
aikoo mennä naimisiin itseään neljä-, viisikymmentä vuotta nuoremman
tytön kanssa. Minkävuoksi? Eivätkö ihmiset ole kummallisia? Mikä
vahinko, että Lucy oli pakotettu kutsumaan amiraalin, meillä olisi
ollut niin hauskaa nuoren, miellyttävän Laverockin seurassa. Lucy ei
koskaan näe ketään muuta nuorta miestä kuin Frankien. Mikä vahinko!
Jospa minä olisin hänen asemassaan, miten suurenmoisen ihanaksi minä
tekisinkään elämäni —."

Lucy taas ajatteli: "Miksi meillä on niin kuolettavan ikävää? Miksi ei
kukaan koeta olla iloinen ja pirteä? Miksi on amiraali tuollaisella
kauhealla tuulella? Ehkäpä hän ei pidä tuosta nuoresta miehestä?
Tyhmää! Ikäänkuin se olisi jokin syy olla suuttunut. Ikäänkuin minä
omistaisin ajatustakaan tuolle Laverockille —. Miksi ei tuo nuori mies
ole yhtä hauska kuin ensi kerralla täällä ollessaan? Hän on tuskin
puhutellut minua tänne tulomme jälkeen. Hän ei näytä huomaavankaan
minua. Eikö hän pidä — enkö ole hänestä kaunis? Frankie sanoi
puhelimessa tuntuneen hänen kovin mielellään tulevan tänne. Onko hän
tullut keskustellakseen yksinomaan tädin kanssa? Muutamat nuoret miehet
näyttävät olevan ihastuneita naisiin, jotka hyvin voisivat olla heidän
äitejään! Onko hän tyhmä? Tai ehkäpä hän on kateellinen? Ihmettelenpä,
onko hän kihloissa."

Archie Laverock ajatteli: "Well, onpa kirottua, että tuolla vanhalla
Romeolla rahapussinsa lisäksi on vielä kaikkea muutakin. Smith
tuntee ihmisiä Devonshirestä, jotka ovat tuttuja hänen kanssaan. He
kertovat hänen omistavan tuon suurenmoisen paikan "Treillage Court'in"
mainioine kalavesineen, metsästysmaineen ja kaikkine muine mahdollisine
ihanuuksineen. Well! Hän tuntee kaikki, jotka ovat jotakin, well,
mitä välitän minä siitä? Leski täysikasvuisine tyttärineen! Luulisi
nuoresta tytöstä tuollaisen olevan inhottavaa; mutta ehkäpä perhe
yllyttää häntä? Vastenmielistä! Aion lyödä hänet laudalta. Aion tehdä
hänen olonsa täällä mahdottomaksi. — Onpa veikeätä tuumiskella sitä!
Luultavasti ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, mutta kuitenkin —.
Tyttö on ihastuttava! Pienokainen on suorastaan hurmaava. Katsokaapa
vain häneen! Eikö hän ole maalauksellinen seisoessaan tuossa suurine
kukkaterttujen koristamine hattuineen; paljon kauniimpi nyt ilman
ihomaalia. En ihmettele ollenkaan sitä huomiota, minkä hän on
herättänyt. Ei kukaan ole hänenlaisensa. Hän on niin erilainen kuin
kaikki toiset, joita olen tavannut. Hän saa kenet vain tahtoo. Hän
voisi aivan hyvin mennä naimisiin herttuan tai jonkun muun kuuluisuuden
kanssa. Tavattoman hemmoteltu. Tottunut näkemään kaikki polvillaan
edessään. Mutta olettakaamme, että joku ei tahtoisikaan? Se olisi ehkä
vaihtelua? Koetanpa, miten se onnistuu!"

Äidin ajatukset: "Tämä ihastuttava uusi poika näyttää olevan
niin kaino. Hän on tuskin uskaltanut lausua sanaakaan Lucylle.
Tiistai-iltapäivänä hän tuntui olevan kovin kotiutunut täällä. Hän
on todellakin elävä jäljennös George Carpentier'ista. Mutta hän on
luonnollisesti toisenlainen englantilaisissa vaatteissa. Ennen sotaa
ostettu kangas. Pelkäänpä ettei hän saa enää samanlaista, kun tuo on
loppuunkulutettu. Koskahan amiraali mahtaa lähteä. Ajatella, että
Tom-raukkani olisi yhtä vanha kuin amiraali, jos hän eläisi. En voi
kuvitella häntä — Eikö kananpoikasalaatti ollut suurenmoista? Miksei
hän juo lasistaan — —. Koskahan amiraali lähtee?"

Vielä on jälellä mr. Frankie Joyn ajatukset: "Nämäpä ovat kauheat
kemut. Niin se käy, kun kutsuu
yhtaikaa todellisia ystäviään ja velvollisuusvieraita. Tuo vanha poika
näyttää jo kylläiseltä. Luulenpa hänen kiroavan tätä retkeä ja tätä
metsää. Eikö liene parasta minun ehdottaa poislähtöä. Äiti parka!"

Seurueen siirtyminen aurinkoiseen, rauhaisaan puutarhaan miellytti
amiraalia. Täällä hänellä oli mukava tuoli ja yhtä lämmittävää kuin
aurinko oli miss Lucyn lisääntyvä rakastettavaisuus häntä kohtaan.

"Pikku äiti! Amiraali ei vielä ole nähnyt niitä uusia
Arbutnouth-valokuvia minusta, jotka saapuivat eilen. Meistä ne ovat
hyvin onnistuneita. Frankie! — Ei, haen itse ne."

Hän juoksi koiriensa seuraamana ylös punaisia tiiliportaita, ja palasi
pian kädet täynnä suuria ruskeita kuoria ja erisuuruisia kehystettyjä
valokuvia.

"Tässä ne ovat! — — Minulla on tässä myös Bassanolla otetut kuvat,
joista äiti pitää niin paljon; tekin voitte verrata. Tässä on myös
eräs Collinsin ottama kuva. Näette miten hyvin se sopii antamaanne
hopeakehykseen."

Hänen sanansa olivat yksinomaan kohdistetut amiraaliin. Hän heittäytyi
pikku tytön tavoin ruohikkoon amiraalin jalkojen juureen ja ojensi
kuvan kerrallaan hänen katseltavakseen. Kaikki olivat olleet tai
tulisivat olemaan joissakin viikkojulkaisuissa. Niissä oli Lucy eri
asennoissa ja eri puolilta.

"Miss Lucy Joy, Englannin ihastuttavin filmitähti kauniissa kodissaan
Surreyssa." "Olento luotu ihastuttamaan ja ilahduttamaan."
"Me esitämme vain aurinkoisia tunteja! Miss Lucy Joy aurinkoviisarina."
— "Suloinen yksinpä kauheassa valekreikkalaisessa verhossaankin ja
Raynelaisissa tangokengissä."

"Ah! hyvin kaunis — hyvin kaunis! Hurmaavaa! Ihastuttava kuva", tahi
"tällainen Te juuri olette, miss Lucy", huudahteli hänen keski-ikäinen
ihailijansa kuva kuvan jälkeen, joita hän katseli. "Minkä näistä saan
minä ottaa mukaani?"

"Valitkaa!" huudahti tyttö.

Amiraali valitsi. (Ah, tämä kevät katoaa kukkien kerällä — tutkielma
narsissien keskellä puutarhassa unelmoivasta miss Joy'sta) ja ojensi
tytölle täytekynänsä omistuskirjoitusta varten. Hän kirjoitti suurin
kirjaimin Teidän Lucy Joy eli oikeammin sanoen "Pienokainen".

Tämän jälkeen ojensi amiraali kortin nuorelle miehelle. Archie Laverock
alentui vastaamaan kohteliaasti: "Tämä on hyvin onnistunut" ja "Pidän
myöskin, Sir, että Teidän valitsemanne on paras".

Se ihmeellinen kyky, minkä Archie Laverock omisti ja josta jo on
ollut puhe, arvata naisen ajatukset, tämän kyvyn avulla hän ymmärsi
nuoren tytön haluavan, että hänkin vuorostaan pyytäisi valokuvan
hänestä. Sehän olisi ollut aivan luonnollista. Hän oli sillä kertaa
enimmin valokuvattu nuori nainen koko maassa. Hänen päivittäinen
postinsa sisälsi valokuvapyyntöjä tahi lähetettiin hänelle kirjekortti
ja valokuva nimikirjoituspyynnöllä. Ei olisi ollenkaan herättänyt
huomiota, jos myös Archie Laverock olisi pyytänyt valokuvan.

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Sen sijaan kokosi hän kaikki kortit ja ojensi ne tytölle sanoen:
"Sallikaa minun auttaa Teitä kantamaan ne sisään."

"Oi, Tehän ette tietäisi mihin ne pitäisi panna. Otin muutamia niistä
arkihuoneen kaakeliuuninreunalta. En pidä siitä, etteivät esineet ole
niiden oikealla paikalla", visersi hän tärkeänä ja sipsutti hänen
jälkeensä.

"Millainen maailma!" raakui unohdettu papukaija häkissään.

Sievässä vierashuoneessa karttuunilla päällystettyine huonekaluineen
ja kauniine pikku esineineen olivat molemmat suuret ikkunat
selkoselällään, joten huoneessa oli yhtä raitis ilma ja kukkien tuoksu
kuin ulkona puutarhassa. Mutta nyt täyttyi huone äkkiä toisenlaisella
ilmastolla. Oli taistelua ilmassa, taistelua kahden erilaisen yksilön
välillä, kaksintaistelu miehen ja naisen välillä, lausumaton: Nyt! Te
haluatte saada minut, taipumaan tahtonne mukaan? Eikö niin? Sanokaa!

Archie Laverock muisti erään naisen, jonka kanssa hän oli tanssinut
monta vuotta sitten, puhuneen ihmeellisestä asteesta kahden tutun
välillä, jolloin on liian aikaista mennä persoonallisuuksiin ja liian
tyhjää puhua ilmasta ja tuulesta. Tässä asteessa ovat ihmiset monesti
kovin hävyttömiä toisilleen.

Nuori mies huomasi nyt haluavansa sanoa jotain loukkaavaa. Hän oli
selvästi lukevinaan saman toivomuksen nuoren tytön silmistä.

Mutta tyttö sanoi ainoastaan: "Olkaa hyvä ja asettakaa soikea
kehys pikku pöydälle, se on sen oikea paikka", äänellä, jota rouva
käyttää opastaessaan uutta palvelijatartaan tämän tehtäviin. Tämä
lyhyt puhetapa ja epäkohtelias tapa eivät vähääkään sopineet
nuorelle kaunottarelle. Hän tuskin itse tiesi sitä, mutta tuossa
silmänräpäyksessä tuntui hänen koko pieni olentonsa huutavan, että hän
oli tottunut rakastettavuuteen ja hyväilyihin; että hänen nyt pitäisi
sanoa ja kuulla jotakin aivan toista! Suuttunut — olkoon tuo nuori mies
suuttunut, mutta ainoastaan hetken. Sopikaamme senjälkeen pian. Pian,
pian. Miksi me tuhlaamme niin paljon aikaa? Tämä oli luonnollisesti
Luonnon ohimenevä kuiskaus, ja jos me aina kuuntelisimme sitä, sortuisi
maailma ympärillämme.

Vaikka tunsikin itsensä loukatuksi, pani nuori mies pakotetun
rauhallisena kehyksen pöydälle katsoen hyvin kylmästi nuoreen naiseen.
Mutta hänen äkillinen innostunut huudahduksensa sai tytön kääntymään
ympäri.

"Mitä Te näette, mr Laverock?"

"Tämän." Ritari piteli kädessään kapeakehyksistä valokuvaa.

"Tunnen tämän tytön", sanoi hän katse kiintyneenä kauniisiin kasvoihin,
Punaisen Ristin nauha nauravien silmien yläpuolella. "Eikö hän ollut
lady Richbournes'in sairaalassa haavotetuille upseereille?"

"Kyllä", vastasi Lucy Joy hämmästyneenä. "Hänen nimensä on Ethel
Johnstone. Hän oli koulutoverini, minua muutamia luokkia ylempänä.
Tehän tiedätte miten kovasti kiintyneitä lapset voivat olla johonkin.
Säilytin kerran hänen nimikirjoituksellaan varustettua kynänpätkää
viikkokausia laatikossani kuten kallisarvoista aarretta. Pidin häntä
ihmeellisimpänä olentona mikä koskaan on elänyt."

"Hän oli vimmatun hauska tyttö", selitti ritari epäämättömän
ihastuneella äänellä. "Mutta hän on todellisuudessa kauniimpi kuin
tässä kuvassa", lisäsi hän asettaessaan kuvan paikoilleen. "Paljon
kauniimpi."

"Vai niin, niinkö Teistä", virkkoi pieni kaunotar silminnähtävästi
kokonaan tolaltaan pois joutuneena. Hänestä oli tavatonta kuulla
ylistettävän toisen kauneutta. "Pidättekö punasesta tukasta?"

"Kyllä, jos se on samanlainen kuin hänen", vastasi nuori mies
silminnähtävästi keskeytettynä ajatuksissaan. "Se loisti
sairashuoneessa kehäkukkakimpun tavoin. Oli kovin ilahduttavaa katsella
sitä koko päivän maatessaan selällään sairasvuoteella. Hän oli niin
iloinen ja toivehikas: mutta hänellä oli myöskin tempperamenttia.
Kaikki pitivät hänestä. Sairashuoneessa kutsuttiin häntä yleisesti
'päivänsäteeksi'."

"Uskonpa sen hyvinkin", sanoi Lucy Joy hieman hajamielisenä. Äkkiä teki
hän aivan odottamattoman kysymyksen.

"Mr. Laverock! Tekö annoitte Ethelille sen suuren
Mystérieuse-hajuvesipullon lahjaksi lähtiessänne sairaalasta?"

Nuori mies katsoi hämmästyneenä häneen ja tarkasteli häntä
ihmeellisillä silmillään, joihin jokaisen naisen oli vaarallista
katsoa syvempään, sillä ne olivat milloin keltaisen ruskeat, milloin
harmaat, milloin ne taas näyttivät vihreiltä. Väri vaihtui aina ritarin
mielialojen mukaan.

Lucy tuumi kärsimättömänä: "Minkä väriset tuon ihmisen silmät
oikeastaan ovat?" Tämä sillävälin kun hän odotti vastausta
kysymykseensä "Mystérieusesta".

Sekunnin ajan oli Laverock halukas vastaamaan:
"Mistä Te sen tiedätte", mutta sanoikin miettiväisenä, mutta
ystävällisesti: "En, en luule, että se olin minä."

"Niin, sehän on mahdollista, että sekotin Teidät johonkin toiseen",
vastasi tyttö innokkaana. "Teitähän oli siellä niin monta, eikö totta?
Enpä luule Ethelin erottaneen Teitä toisista erityisesti."

Iloisena, saatuaan tuon viimeisen sanotuksi, meni hän puutarhaan.

Ritari, joka äkkiä taas oli saanut hyväntuulensa takaisin, joka on
tyypillistä hänen ikäisilleen, seurasi häntä.

Ei koskaan, tuntui hänestä, hän ollut tällä tavoin juossut nuoren tytön
jälestä. Mutta hän oli varma tytön voittamisesta. Eikö hän juuri äsken
ollut keksinyt oikeaa tapaa miten kohdella tyttöä. Suuttua siitä,
että joku saattoi olla huvitettu toisistakin naisista, loukkaantua
siitä, ettei koko aikaa ihailtu vain häntä! Tyttö oli kokonaan suuren
menestyksensä lumoissa ja sen että puolet Lontoon herroista halusi
tutustua häneen. Mutta hän tiesi nyt herättäneensä tytön mielenkiinnon.




NELJÄS LUKU.

Kilpa-ajo.


Tämän jälkeen seuraa kertomus onnettomuudesta. Ei Archielle! Hänellä
oli ollut onni mukanaan, huolimatta siitä että hän niin paljon oli
tekemisissä autojen kanssa. Taas kului viikko, jonka ritari oli
kokonaan sidottu liikkeeseensä ja toimiinsa sen palveluksessa. Ei kuulu
tämän tarinan puitteisiin lähemmin selostaa tätä puolta tämän nuoren
miehen elämässä. Siis, viikon kuluttua metsäjuhlasta tapaamme hänet
taas sattumalta Surreyssä ajaen pientä kahden hengen autoa. Se oli
vietävä takaisin kaupunkiin. Ostajan toivomuksesta oli siihen tehtävä
muutamia pieniä muutoksia. Muutamia mailia sinisestä huvilasta,
eräässä tienkäänteessä, kohtasi hän suuren auton, joka oli pysähtynyt
tienviereen. Vähän matkaa siitä seisoi joukko lapsia suut auki
töllistellen autoa ja sen omistajaa. Tämä oli komea, leveähartiainen
herrasmies vaaleassa autotakissa, joka liehui tuulessa hänen
tarkastaessaan konetta ja turhaan koettaessa päästä selville viasta.

"Taas joku, jolle on sattunut onnettomuus", tuumi Archie ajaessaan ohi.

Mies tienvieressä käänsi punaiset, suuttuneet kasvonsa häneen.

"Suuri Luoja, sehän on amiraali", tuumi Archie. "Voinko jollain tavoin
auttaa Teitä, sir", lisäsi hän ääneen hetkistä myöhemmin.

Amiraalin kasvot kirkastuivat.

"Ha", jyrisi hän tuntiessaan ja silminnähtävästi keventyen. "Hyvää
iltaa. Kiitos, hyvin kernaasti, jos tahdotte olla ystävällinen ja
vilkaista (Archie oli jo tehnyt sen) tuohon kirottuun kapineeseen. Se
kieltäytyi äkkiä jatkamasta ja minä olen saanut olla tässä jo puoli
tuntia. Olen ensi kertaa yksin tällä autolla. Ja vannon, että... Voitteko
löytää vian?"

"Luulonpa niin", sanoi Archie iloisesti hänen pitkien, ruskeitten
sormiensa ollessa jo täydessä työssä. "Ei se ole mitään mainitsemisen
arvoista, sir — eräs pieni ruuvi on irti — kas noin! Enpä luule Teidän
enää saavan enempää harmia koneesta." Hän nousi.

"Sydämelliset kiitokset, poikaseni. Olen Teille kovin kiitollinen",
vastasi amiraali ystävällisemmin kuin mitä hän ennen, heidän
tapaamisensa aikana sinisessä huvilassa oli häntä puhutellut. "Olipa
onni minulle, että tapasin Teidät, todellakin suuri onni. Minne Te
olette matkalla?"

Archie antoi selityksen.

"Vai niin", virkkoi amiraali, joka nyt oli mitä parhaimmalla tuulella.
Hän oli hyvin hyväntahtoinen eläkkeellä oleva upseeri, kun kaikki
kävi hyvin hänelle ja hän omisti paljon enemmän hyviä avuja, mitä mrs
Harrison esim. koskaan hänelle olisi myöntänyt.

Useimmilla meistä säilyy sydän nuorena, vaikka
hiukset harmenevatkin. Amiraali, joka aikaisemmin oli ollut kateellinen
kaikista ritarin omistamista nuoren miehen eduista, oli nyt mitä
rakastettavin tätä pelastavaa enkeliä kohtaan. "Ei yhtään hullumpi
poika", tuumi hän. "Näyttää olevan oikea herrasmies. Sodassa mukana
olleilla nuorilla miehillä on nykyisin kovin vaikeat olot. Mitä
mahdollisuuksia on esim. tällä nuorella miehellä. Hänellä ei kaiketi
ole mitään omaisuutta. Ei mitään sukulaisuussuhteita. Hänellä ei ole
mahdollisuutta mennä naimisiin moneen vuoteen."

Amiraalin ajatukset pyörivät tänä keväänä alinomaa avioliiton
ympärillä. Hän huomasi, että hänen omansa oli ollut sanomattoman
onnellinen (monet merimiehet ovat onnellisia syystä, jota he tuskin
itse tuumivat lähemmin) ja sen vuoksi aikoi hän mennä uudelleen
naimisiin mahdollisimman pian. Hänellä oli jo tyttö valmiina. Vanhan
merikarhun veri ei ollut vielä muuttunut vedeksi, vielä ei hän ollut
aivan ikäloppu. Hän tarjosi nuorelle Laverockille sikaarin, jatkaen
hyväntahtoisena: "Tapasin Teidät juuri kreivinaikaan. Itse asiassa olen
nyt matkalla yhteisten ystäviemme luo siniseen huvilaan."

"Niinkö, sinnekö, sir", sanoi Archie ilakoiden.

"Asia on niin, että minun syntymäpäiväni on tänään ja siksi aion ajaa
sinne ja pyytää naisia pieneen juhlaan Berkelylle."

"Tänä iltanako, sir?" kysyi Archie Laverock. Lisäten itselleen suureksi
yllätykseksi seuraavat sanat: "Pelkään — luulen, että he ovat jo
lupautuneet muualle."

Sanat tulivat hänen huuliltaan kuin jonkun toisen lausumina. Miksi
hän oli sanonut niin? Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä
tavoin nuo ihmiset aikoivat viettää iltansa. Mahdollisesti he olivat
vapaita, mahdollisesti ei. Hän ei ollut kuullut sanaakaan heistä. Hän
ei ollut tehnyt mitään suunnitelmia.

Mutta ne muodostuivat äkkiä nuoren Laverockin päässä, vanhan miehen
ylimielisesti hymyillen vastatessa:

"Niin, niin, pikku ystävämme on kovin ihailtu nuori nainen, sen minä
kyllä tiedän. Mutta heidät voi ehkä ylipuhua; koetan ainakin onneani.
Well. Minun täytyy nyt lähteä. Hyvää iltaa, nuori ystäväni. Tahdotteko
panna moottorin käyntiin. Olen Teille kovin kiitollinen."

"Ei ollenkaan syytä, sir, olen kovin iloinen, että satuin olemaan
läheisyydessä", sanoi Archie lyhyesti. Nostaen kohteliaasti lakkiaan
meni hän tiehensä.

Mutta nyt ei hän enää kulkenut Lontooseen vievää tietä. Ei. Hän pani
täytäntöön uuden suunnitelmansa; hänellä oli yksi mahdollisuus. Hän
ajoi vasemmalla olevaa tietä pitkin. Se oli eräs sivupolku, mutta
kuljeksiva ritarimme alkoi jo tuntea kaikki tiet ja polut Surreyssa.
Hän tiesi mitä voi ajaa autolla.

Tässä oli juuri hänen mahdollisuutensa. Tämä tie oli muutamia maileja
pitempi kuin se, jota hänen kilpailijansa ajoi. Hän ei todellakaan
tahtonut avonaisella tiellä ajaa tuon vanhan veitikan ohi. Amiraalilla
oli hyvin hyvä alku ja muitakin etuja. Mutta sittenkin —.

Archien täytyi toteuttaa suunnitelmansa. Tie oli huono ja kulki
monessa mutkassa, mutta hänen Singer-autonsa oli kevyt. Amiraalilla
oli suurempi auto ja vaikeammin käsiteltävä. Sitäpaitsi oli amiraali
selvästi tottumaton ajamaan — hänhän oli ensi kertaa itse ajamassa
— kun sitävastoin Archie oli tottunut ajelemaan missä vain. Hän oli
varma, ettei kilpailijansa kykenisi ajamaan yhtä kovalla vauhdilla
kuin hän. Taas oli käännyttävä oikealle. Tuossa oli kylä, tuossa
postitoimisto. Nyt oli ajettava mäntymetsän läpi niin kapeaa tietä,
että oksat molemmin puolin koskettivat häntä, hänen vinhaa vauhtia
mennessä eteenpäin.

Nyt oli hän päämaalissaan; tuolla näkyi jo puutarha.

Mutta mitä tuo oli? Veräjällä seisoi vuokra-ajuri, jossa oli suuri
matkalaukku ja suuri joukko ranskalaisen modistin nimellä varustettuja
hattuaskeja.

Suuri luoja, oliko tyttö ehkä matkalla jonnekin. Ei
kumpikaan heistä siis voisi saada häntä seuraansa tänä iltana?
Kilpa-ajo oli siis ollut vallan turhaa?

Hänet oli nyt nähty puutarhasta ja otettiin vastaan sydämellisin
tervehdyksin. Mutta _hänen_ ääntään ei kuulunut. Ei, Lucy ei näyttänyt
olevan siellä.

Ainoastaan mrs Joy nousi tuoliltaan, missä hän oli kerinyt
kirkkaanpunaista silkkilankaa, sisarensa pitäessä sitä hänelle.

"Oi, Madgie! Katso! Sehän on mr. Laverock —"

"Halloo! Mitä kuuluu?"

"Miten ystävällistä, että tulette niin pian uudelleen. Oi, ei, ei. Ei
minun olisi pitänyt sanoa: niin pian. Se oli erehdys. Meidän olisi
pitänyt sanoa, että siitä on iankaikkisuus — hiljaa, koirat — kun
meillä oli ilo viimeksi nähdä Teidät täällä."

"Mutta me olemme kovin iloisia nähdessämme Teidät. Me —"

"Rakkaani, etkö jo ole lähtövalmis", keskeytti mrs Joy hänet puhuen
taloon päin. "Vaunusi ovat jo kauan odottaneet sinua. Täällä on mr
—. Oletteko jo syönyt aamiaista?" kysyi hän kesken kaiken puhutellen
nuorta miestä. "Luonnollisesti ette. Sitähän ei koskaan satu. Tulkaa
sisään ja pitäkää hyvänänne mitä on jäänyt jälelle —"

"Kiitoksia paljon, mutta minulla ei todellakaan ole aikaa siihen",
onnistui Archie saada pistetyksi hänen sanatulvaansa. "Voin ainoastaan
viipyä muutaman hetken, autoni odottaa tuolla ulkona. (Kiirehtien.)
Pistäydyin vain kysymään, jos Teitä ja mrs Harrisonia — ja Frankieta,
jos hän vielä on kotona, haluttaisi tulla —"

"Hänen lomansa loppuu huomenna. Varmaankin hän on huoneessaan ajamassa
leukaansa. Papin tullessa ajaa hän aina itsensä, sekin on jonkinlainen
'alibi'. Frankie!"

"Hyvä", keskeytti Archie sydämellisesti, ajatellen sielussaan, että
jokainen sekuntti toi amiraalin lähemmäksi. "Haluttaako siis Teitä, mrs
Joy, yhdessä sisarenne ja Frankien kanssa tulla luokseni illalliselle
tänään."

"Suurenmoista! Tulemme kovin mielellämme! Minne?"

Archie naurahti hieman nolona. "Frankie kyllä tietää —"

("Halloo", Frankie tuli heilutellen piippuaan.)

"Hän näyttää Teille tien. Ehkä Te kaikki kolme siis haluaisitte tulla.
Olisitte kovin ystävällisiä. Minä", ritari oli nähnyt vilahduksen
jostakin leijailevasta sinisestä hallin oven takana, "en uskalla pyytää
miss Lucya."

Iloinen nuorekas ääni kuului talon sisästä: "Miksi ette pyydä miss
Lucya?"

Hän seisoi köynnöskasvien ympäröimässä ikkunassa. Se oli taulu,
sellainen taulu, josta ihmiset maksoivat saadakseen nähdä sen kinossa
ja miehet reunustivat kilvan maantien, saadakseen nauttia siitä, se
oli kauneuskilpailun voittajatar, huvikauden epäjumala ja hemmoteltu
suosikki.

Archie katsahti ylös niin luonnollisin ilmein, ettei kukaan olisi
voinut aavistaa miten hänen sydämensä oli alkanut jyskyttää tytön
ilmaantuessa.

Hän hymyili iloisesti tervehtiessään tyttöä, joka näinä viimeisinä
viikkoina oli saanut hänet uneksimaan valveillaan, milloin ei hänen
toimensa vienyt kaikkia ajatuksia.

"En pyydä Teitä", ilmoitti hän tytölle ja lisäsi vilkaisten odottaviin
vaunuihin, "osaksi siksi, että näen Teidän aikovan matkustaa."

"Ainoastaan harjoituksiin. Filmataan 'Kulkurin lemmittyä' Gibbet
Hillissä ja minua odotetaan sinne kello kolmeksi; mutta ei ole mitään
hyötyä olla kovin täsmällinen", liverteli pikku tähti. "Olemme
luultavasti valmiita 6 tienoissa. Mutta mitkä kutsut Teillä on, kun
pyydätte koko muun perheen ja jätätte minut kutsumatta? Saanko kysyä
olenko tahtomattani loukannut Teitä? Tahi ehkäpä Te ette halua enempää
kuin äidin, tädin ja Frankien?"

Archie Laverock hymyili hänelle yhtä huolettomana kuin hänellä olisi
ollut tiedossaan koko illan seurustelu tytön kanssa. Itsekseen tuumi
hän miten kauas amiraali oli mahtanut ehtiä. Tulisiko hän viiden minuutin
kuluttua? Tai ehkäpä jo neljän? Tai oliko kaitselmus ehkä järjestänyt
uuden esteen? Jumala, oliko se nyt hänen merkinantotorvensa, joka
kuului tieltä?

"En uskaltaisi pyytää Teitä", sanoi hän puoleksi leikiten miss Joylle.
"Ette voi kuvitellakaan miten alkuperäistä meillä on. Ainoastaan
vanha kersantti palvelemassa meitä. Juomme emalji-mukeista. Se
ei huvittaisi Teitä vähääkään. Mutta kun tänään on syntymäpäiväni,
haluaisin pitää pienet kutsut. (Tämän viimeisen keksi hän amiraalin
nopean saapumisen pakottamana). Meillä on eräs toveri, joka soittaa
hyvin mukiinmenevästi banjoa, ja kun tätinne kertoi minulle myöskin
soittavansa banjoa, tuumin minä —. Mutta minulla ei ole mitään mikä
houkuttelisi Teitä", lisäsi hän äänen saadessa odottavan sävyn.

Tämä sävy toi ilmi kaiken sen, minkä hän oli jättänyt sanomatta:
"Pelkään, etten voi tarjota mitään sellaista, mihin miss Lucy on
tottunut, miksi siis koettaisin saada häntä tulemaan? Näkemiin, toivon
Teidän huvittelevan Berkeleyssä."

Tämä ääni sai kuningas Edvardin aikaisen äidin ja tädin vaihtamaan
liikuttavia katseita. Lucy Joyn kasvoilla oli ilme, jollaista niissä ei
koskaan ennen oltu nähty.

Hänellä oli sama ilme kuin pikku lapsella, joka huomaa jotain kaunista
ja outoa; lapsi, joka ensi kerran näkee sateenkaaren tai sytytetyn
joulukuusen. Hänessä oli jotain ujoa ja säteilevää. Ehkäpä tämä
uudenaikainen, juhlittu nainen alkoi kuten kaikki muutkin nuoret tytöt
uneksia satuprinssistään. Useimmista nämä unelmat haihtuvat jo kuuden-,
seitsemäntoista vuoden vanhoina. Senjälkeen aletaan uneksia paljon
todellisemmista asioista. Muutamat toivovat saavuttavansa menestystä
näyttämöllä, toiset, että he äänellään saavuttavat kuuluisuuden j.n.e.
Mitä miss Lucy Joyhin tulee, olivat kaikki, muut, kuten menestys,
kuuluisuus, puvut, jalokivet, suosio tulleet ensin hänen elämäänsä.
Yhdeksäntoistavuotisena nautti hän jo
kaikesta tästä. Nyt ensi kerran näki hän vilahduksen jostakin muusta.

Parasta, kaikkein parasta mitä meidän vanha maaäitimme voi tarjota.
Nuoren rakastetun, jossa katse niin mielellään viivähtää.

Hän tarkasteli miestä muutaman silmänräpäyksen huudahtaen senjälkeen
iloisesti ja vallattomasti:

"Aion tulla mukaan. Luonnollisesti täytyy minun myös olla mukana.
Pikku äiti, hänestä minä olen liian hemmoteltu voidakseni olla mukana
kutsuissa."

"Oi, mr Laverock, hän ei ole vähintäkään hemmoteltu! Mikä sai Teidät
uskomaan sellaista? Luonnollisesti saa hän myös tulla mukaan, jos
hänellä on halua, eikö niin?" Äiti kiiruhti lapsensa avuksi.

"Hän tulee iloitsemaan kaikesta. Eikö niin, lemmikkini? Luonnollisesti.
Kiiruhda nyt, darling, muuten et koskaan ehdi takaisin noiden
inhoittavien ihmisten luota."

Lucy melkein leijaili Mystérieuse-hajuveden tuoksuisena sinisenä
tyllipilvenä pois. Vaunu sekä hänen pieni minänsä hattuaskeineen ja
laukkuineen oli juuri ehtinyt kadota näkyvistä, kun amiraalin auto
saapui toiselta suunnalta. Nuori Laverock oli sillävälin kiiruhtanut
polkua pitkin odottavan autonsa luo.

Täten siis amiraali tapasi tullessaan vain nuo kaksi vanhempaa naista
puutarhassa. (Frankie oli kiireesti livahtanut sisään ja peittänyt
kasvonsa saippuavaahdolla.) Hän sai myöskin tietää, että nuoren miehen
ennustus oli oikea.

He olisivat niin kovin mielellään tulleet amiraalin
syntymäpäivällisille, sanoi mrs Joy valitellen, mutta onnettomuudeksi
olivat he —

("Millaista elämää", kirkui papukaija.)

— jo poiskutsutut ja samoin myös Lucy.

"No, well! Toisen kerran sitten", sanoi amiraali kylmästi ja lähti
odottavaan autoonsa. "Olin tuskin odottanutkaan Teidän olevan vapaita.
Tiedänhän minä, että 'pienokainen' on aina menossa."

"Me lupauduimme pois vasta viisi minuuttia sitten", sanoi eloisa äiti.

Mrs Harrison ajatteli, että hänen olisi syytä selvittää asia lähemmin.
"Lupasimme tuolle hauskalle pojalle, mr. Laverockille, jonka Te
tapasitte täällä viime sunnuntaina, että matkustaisimme junalla hänen
leirilleen eräänlaiselle 'retkeilylle'."

"Oh, todellako!" amiraali kääntyi ympäri. "Muistankin että tapasin tuon
nuoren miehen aivan äsken maantiellä. Onko hän aivan äskettäin ollut
täällä? Niin, luonnollisesti."

Hänen siniset silmänsä leimahtivat vihaisesti autolakin alla. Tuo
kerjäläinen, tuumi amiraali. Oliko hän todellakin uskaltanut?
Varastanut hänen aatteensa. Ajanut kilpaa hänen kanssaan. Well! Voitto
ei riipu ainoastaan nopeudesta. Ehkäpä ei hän, vaikka onkin nuorempi,
sittenkään tule saamaan viimeistä sanaa.

Amiraali astui pari askelta huvilaan päin. Arpa oli heitetty, mutta
hänen äänensä oli aivan levollinen tehdessään seuraavan kysymyksen:
"Mrs Joy, sallisitteko minun pistäytyä sisällä ja kirjoittaa pari sanaa
miss Lucylle? Muistan nyt, että minulla on hänelle jotain sanottavaa.
Saisinkohan pyytää pienen palasen paperia. — Oi, kiitoksia hyvin
paljon."

Hän istuutui pienen iloisen arkihuoneen kirjoituspöydän ääreen. Se oli
täynnä kukkien tuoksua ja raitista ilmaa; siellä olivat Lucy ja nuori
ritarimme taittaneet peistään tuona sunnuntai-iltapäivänä. Tusina
äskenotettuja kuvia miss Lucy Joy'sta (ja yksi punasenristin puvussa
olevasta tytöstä) hymyili leveähartiaiselle miehelle, joka kirjoitti
tiedonantoaan paksulle kirjepaperille.

Hän kirjoitti nopeasti, kaksi kokonaista sivua. Pisti senjälkeen
kirjeen pieneen kuoreen ja sulki sen ja otti mukaansa aurinkoiseen
puutarhaan.

"Paljon kiitoksia, mrs Joy", sanoi hän lyhyesti. "Ei, ei, en voi viipyä
kauempaa. Kiitoksia paljon! Minun täytyy nyt mennä. Ehkä tahdotte olla
niin ystävällinen ja antaa tämän miss Lucylle, kun hän palaa. — Au
revoire!"




VIIDES LUKU.

Kiihdyksissä.


Vasta kello seitsemältä oli nuori Laverock vapaa ryhtymään
juhlavalmisteluihin.

Hän saapui teltalle, missä hän tapasi kapteeni Smithin solmiamassa
valkoista rusettia peilin edessä, joka oli ripustettu erääseen teltan
paaluun.

"Kuuleppa, älä teekään sitä", komenteli Archie. "Ole hyvä, äläkä muuta
pukua. Kukaan ei saa esiintyä hännystakissa. Se ei sovi tähän tauluun,
se pilaisi kaiken."

"Mutta", vastusteli nuori upseeri. "Minun täytyy matkustaa kaupunkiin
7.40:n junalla; arvelin käydä siellä eräiden tuttujen luona — —"

"Se on mahdotonta, pelkään minä", sanoi Archie hyväntahtoisesti. "Ethän
sinä voi jättää minua tänä iltana, sillä sinähän olet orkesteri."

"Mikä minä olen?"

"Orkesteri, jänne, mies, joka soittaa banjoa naisille —"

"Naisille?"

"— jotka tulevat tänne illalliselle."

"Tänne?"

"Niin. Ole ystävällinen ja lakkaa leikkimästä kaikua ja äläkä esitä
tuota vanhaa anteeksipyyntöä, että pelkäät naisia. Ole nyt inhimillinen
ja ryömi ulos noista sunnuntai-riekaleistasi", sanoi Archie vapisten
sisäisestä jännityksestä. Sillä _hän_ saapuisi, _hän_ saapuu ja siksi
toivoi hän kaiken onnistuvan mahdollisimman hyvin. Hän ei tahtonut,
että Smith istuisi siinä ja näyttäisi yhtä idioottimaiselta kuin mikä
hyvänsä niistä nuorista miehistä, mitkä hän tapaa iltakutsuissaan. Ei
mikään saisi muistuttaa sellaista tilaisuutta. Kaikkien täytyisi olla
aivan päinvastaista kuin mihin hän oli tottunut, ihmiset, ympäristö,
ruoka.

"Päivällinen seitsemälle tänä iltana, Parkins — ei, meitähän onkin
kahdeksan", määräsi hän kersantille.
"Olettehan Te jo tehnyt ostoksenne, eikö niin? Silloinhan
on papuja läkkipurkeissa ja perunoita ja sitäpaitsi on kai jotain
juotavaa. Me voimme saada limonaadia ja vanhaa burgundilaista
naisille, jostakin voitte ostaa makeisia, keksiä ja hedelmiä tai jotain
sentapaista —"

"Mr. Laverock, Sir!" keskeytti Parkins pallotellen. "Se ei käy päinsä.
Makeisia, hedelmiä j.n.e. ei voi hankkia. Ei ole aikaa matkustaa
kaupunkiin ostamaan niitä. Täällä suljetaan puodit aikaiseen, minkä
herrat näyttävät unohtaneen. Jospa vaan olisin saanut tiedon tänä
aamuna, että odotatte päivällisvieraita (ja lisäksi naisia), olisin
ehkä mahdollisesti voinut saada hankituksi jotakin, mutta —"

"Kersantti", sanoi ent. kapteeni Laverock rauhallisesti. "Ettekö halua
tehdä voitavaanne? Olen varma, että voitte hankkia jotain hyvää",
lisäsi hän sellaisin katsein ja hymyin, joka oli saanut sotamiehet
sodanaikana tekemään mitä tahansa hänen puolestaan. "Päivällinen kello
kahdeksalta, tai oikeammin neljännestä yli."

"Hyvä, Sir", tuli alistuvasti Perkinsiltä.

Viisi minuuttia myöhemmin saapuivat Archien toiset leiritoverit ja
tapasivat hänet puhdistamassa erästä vanhaa, paviljongista pois
heitettyä pöytää. Kapteeni Smith hyräili sillävälin parodiaa eräästä
vanhasta laulusta:

    "Optimisti ja pessimisti
     Tänään pidot järjestävät.
    Mikä heille päähän pisti,
    Kun niin harvoin hurjastavat.
    Toinen vilkas, toinen synkkä.
     Villi vierasjoukko sankka."

"Kuules, Laverock, onko sinulla näitä kallisarvoisia maljakkoja
useampia?" Hän nimittäin oli yltynyt valmistamaan pöytäsomisteita
keltavuokoista, sinikelloista, sireeneistä, orvokeista ja belliksistä,
joita hän sitoi tiukasti yhteen.

"Kas, kenen nimipäivä nyt on?" kysyi nuori mies, joka palveli
rautatiellä. "Odotatko ketään tänne vieraisille, Laverock? — — Kautta
Jupiterin! Kolme naista ja yksi herra? Mutta mistä hankit päivällisen?
Kuka sen keittää?"

"Kuka sen tavallisesti tekee", virkkoi Archie nostamatta päätään
työstään. "Sanoin heille, että meillä on vaan poikamiesruokaa ja he
saavat syödä sitä mitä meillä tavallisissa oloissa on."

"He eivät varmastikaan osaa uneksiakaan millaista sekasotkua se on",
virkkoi Cityssä toimessa oleva mies. "No, kuka on nainen numero yksi,
Laverock? Toivon hänen olevan tottuneen tällaiseen leirielämään. Onko
hän asunut siirtomaissa tai työskennellyt jollakin farmilla sodan
aikana tai ollut jossakin muussa vaivalloisessa työssä? Jos niin on — —
—."

"En todellakaan tiedä, mitä hän toimitti sodan aikana", virkkoi nuori
Laverock välinpitämättömästi heittäen harjan vatiin. "Nykyään hän
filmaa."

"Herran tähden, filmaa?" Kaikki kolme nuorta miestä töllistelivät
häneen. "Missä olet tavannut hänet? Kuka hän on? Joku, jonka me
tunnemme?"

Nyt oli Archien hetki koittanut. Hänen kasvonsa olivat enemmän
poikamaisen ihastuneet kuin varttuneen miehen iloista odotusta hänen
vastatessaan:

"Hänen nimensä on Lucy Joy."

Hämmästys. Sitten epäilys. (Sinä lasket leikkiä j.n.e.) Sitten joukko
kysymyksiä.

"Lucy Joy. Ei suinkaan kuuluisa Lucy Joy?"

"Periscopen tyttö?"

"Suuri Luoja, tunnetko sinä hänet?"

"Nähtävästi, muutenhan en kai olisi voinut kutsua häntä tänne
perheineen", vastasi Laverock, jolle kaikki nämä kysymykset olivat
hunajaakin makeampia. Lucy Joy. Tämä nimi oli sinä keväänä yhtä tuttu
kuin Delysia tai Lenglen —. Ja hän saapuisi junalla tänne, tähän
metsistyneeseen leiriin Archie Laverockin kutsumana, hänen, joka ei
ollut mitään erikoista —.

"Oletko tuntenut hänet kauankin, senkin vintiö?"

"En erikoisen kauan —"

"Hänestä on eräs juttu tämän päivän London Mailissa. Luin sen junassa
tullessani", huudahti City-mies. "Kas tässä — ei, luulenkin sen olleen
jossain toisessa lehdessä."

Archie oli nopeasti tempaissut lehden häneltä ja silmäili hätäisesti
läpi "perheuutiset", joissa oli päällekirjoitus: "Mitä me haluamme
tietää."

Ensimmäinen pykälä kuului: "Mikä on syynä siihen, että amiraali niin
usein käy eräässä tietyssä sinisessä huvilassa Surreyssa. Eiköhän hänen
tyttäriään kohta hämmästytä salama siniseltä taivaalta?"

Seuraava: "Tuleekohan miss Lucy Joysta, joka on pieni kaunotar,
kaikkien silmien ihastus?"

"Sellaista hölynpölyä", murisi Laverock kääriessään lehden
huolellisesti kokoon piilottaakseen sen.

"Mitä nyt, Perkins? Jollei Teillä ole puhdasta pöytäliinaa, niin saamme
olla ilman sitä. Mitä varten meillä sitten on puhdas pöytä?"

Hänen ystävänsä ihmettelivät tätä nuorta miestä. Uskaltaakin kutsua
sellaisia kuuluisuuksia heidän luolaansa.

"Oletko varma heidän tulostaan", kysyi City-mies. "Ainahan kuulee
sanottavan, että teatteri-ihmiset — No, he lupaavat tulla ja jäävätkin
sitten pois."

"He ovat epäluotettavimpia ihmisiä auringon alla."

Archie muljautti häneen kukkia täynnä olevan marmelaadipurkin
yli. "Joyn perhe ei ole mitään teatteri-ihmisiä", selitti hän
jäykästi. "Miss Joy on filmannut vain siitä lähtien kun hän voitti
kauneuspalkinnon. Luonnollisesti hän tulee", lisäsi hän kallionvarmana,
vaikka hän itse asiassa tunsi olevansa kaikkea muuta kuin varma. Jospa
hän ei saapuisikaan? Ehkäpä hänestä tuntui aika liian myöhäiseltä tai
kesti filmiharjoitus kauemmin kuin hän oli luullut.

"Saanko luvan kysyä", virkkoi nuori rautatiekirjanpitäjä, "oletko myös
kutsunut prinsessa Maryn?"

"Prinsessoja olisi paljon helpompi ottaa vastaan", mumisi City-mies.
"Prinsessat ovat tottuneet kulkemaan slummiasemilla ja katselemaan
elämän kurjuutta. Mutta miss Lucy Joy. Silmäys hänen elämäänsä.
Todellakin — näytös à la Lochhart."

Viimeiset sanat virkkoi kapteeni Smith. Lempeällä äänellä tiedusteli
hän: "Missä aiot antaa naisten pestä kätensä? Kylpyammeessasi kai?"

       *       *       *       *       *

Kello kahdeksan saapuivat odotetut neljä vierasta. Nuorelle
Laverockille oli olemassa vain yksi.

Tuolla saapui hän, tähti, jonka kuva oli kaikissa aikakauslehdissä.
Archie voisi kuvata ainoastaan hänen hattunsa (musta läpinäkyvä kello)
ja kenkänsä, jotka sipsuttivat niin keveästi tuuhean nurmen yli pöydän
luo, joka oli katettu ulos. Kaikki muu näytti Archiesta joltakin sanoin
kuvaamattoman ilmavalta, liehuvalta, siniseltä. Tuossa istui hän, (joka
oli tottunut ravintolaan astuessaan kuulemaan joka puolelta äänten
sorinaa: Katso tuossa on Lucy Joy). Tässä oli hän (jonka juomana oli
kuohuvat viinit, ruokana mitä erilaisimmat) ja aikoi iloisena nauttia
Perkinsin laitoksista ja lämmitetyistä pavuista.

Archien ystävät, kolme nuorta miestä (jotka alussa olivat tunteneet
itsensä yhtä avuttomiksi kun jonkun kuninkaallisen korkeuden
läsnäollessa) olivat pian, ei ainoastaan kuuluisan Lucyn, vaan koko
rakastettavan perheen auttamattomia uhreja. Frankie keksi, tultuaan
esitellyksi City-miehelle, että tämän nuorempi veli oli ollut hänen
tovereitaan Dartmouthissa, mistä johtui, että he heti tulivat
parhaimmiksi ystäviksi ja istuutuivat vierekkäin huojuville tuoleille.

City-mies, joka oli leirin vanhus (kaksikymmentäyhdeksän vuotta)
katsahti kuvaamattomalla katseella kuuluisaan vieraaseen kysyen:
"Saanko tarjota teille papuja?" Tämä huomautus otettiin kovaäänisen
iloisesti vastaan, ja sekin vähäinen jäykkyys, joka mahdollisesti
vielä oli jälellä, katosi, kun kapteeni Smith epäillen kysyi mrs
Harrisonilta: "Miss Joy, aiotteko Te ainaiseksi jäädä filmiin tai
siirryttekö ehkä näyttämölle?"

"Ah, sepä on todellakin suurenmoista. Oikein
harkittu kohteliaisuus!" huudahti täti iloisena. "En uskaltanut
toivoakaan, että joku oikein tosissaan tekisi sellaisen erehdyksen,
vaikka istuisin pimeässä ja selkä käännettynä valoon. Mutta Te,
mr. Laverock, tiedätte kai, että Lucy todellakin aikoo esiintyä
näyttämöllä? Kiitos, ei enempää perunoita — minä kadun jo. Ne eivät ole
palaneita, vaan todellakin herkullisia! Ettekö Te lue "Periscopea"?
Ettekö Te, Laverock, ole lukenut viimeistä hämmästyttävää uutista, joka
on kohdannut perhepiiriämme?"

"Niin, Teidän esiintymisenne uudessa De Courville-revyssä."

"Oletteko tosiaankin siinä mukana, miss Joy?"

"Vieläkin merkittävämpää on, että eräälle hajuvedelle on annettu minun
nimeni", julisti pienois-kaunotar ylpeänä. "Ihmiset tulevat tuoksusta
sanomaan: 'Sehän on Lucy Joy'ta'."

"Minusta se on mautonta", virkkoi pojanvekara voita ottaessaan.

Äiti ja täti kysyivät molemmat yht'aikaa: "Mikä hotelli nykyään on
hauskin Pariisissa. Tiedätte kai, että Lucyn revy esitetään siellä."

"Vai niin", virkkoi nuori Laverock ohimennen, "hän aikoo matkustaa pois
— matkustaa Ranskaan?" (Matkustaa pois!)

"Miltä hän mahtaakaan näyttää, jos häntä juhlitaan ja lennätetään
Pariisissa samoinkuin Lontoossa, sitä minä pelkään", sanoi Frankie.
"Minä ainakin eroan koko jutusta, ja jos joku laivastossa kysyy,
olemmeko sukulaisia, vastaan aivan yksinkertaisesti: Ei, en ole koskaan
kuullut puhuttavankaan hänestä."

Remunaurua! mihin yhtyi äidin heikko huudahdus: "Ah, laivastosta
puhuen! Taivastentekijä! Nyt vasta muistan. Tämä kirje amiraalilta!"

"Niin, amiraalin kirje. Lupasin hänelle antaa sen Lucylle heti kun hän
tulisi kotiin. En kuolemaksenikaan ole muistanut sitä. Miten kauheasti
tehty", huudahti pieni mrs Joy. "Tässä se on, lemmikkini."

Hän kaivoi sen kimaltelevasta käsilaukustaan ja ojensi pöydän yli.

Lucy istui Archie Laverockin ja City-miehen välissä, jolle
viimemainitulle hän oli suurenmoinen elämys ja millä hän viikkoja
eteenpäin kerskailisi tovereilleen ja nämä puolestaan tulisivat
vastaamaan: "Meillä konttorissa on eräs, joka on tavannut Lucy Joyn!"

Pieni kaunotar otti kirjelipun kysyen: "Oi, saanko avata sen? Siinä
luultavasti on jotakin huomisista kilpa-ajoista ja siinä tapauksessa
täytyy minun heti mennä soittamaan —". Hän avasi sen. Luki. Hämmästynyt
"oi" pääsi hänen huuliltaan.

"Mitä se on, lemmikkini? Ei suinkaan mitään ikävää", kysyi äiti
levottomana.

Sillä pöydässä oli vain kaksi, jotka arvasivat kirjeen sisällön. Mrs
Harrisonin siniset silmät lähettivät ymmärtäväisen katseen yli pöydän.
Ulkonaisesti aivan levollisena virkkoi Archie Laverock itsekseen: "Haa!
Tuo vanha kettu aikoo yliottaa korttini."

Lucy pisti lipun kultakudoksiseen käsilaukkuunsa ja virkkoi rauhoittaen
äidilleen: "Oi ei, äiti, ei se ole mitään mihin minun heti täytyisi
vastata!"

"Ajatelkaa mitä merkitseekään kuulua hallitsevaan sukupuoleen", kuului
Frankien baryton-ääni pöydän toisesta päästä. Hän lähetti hienossa
maljassa olevan jälkiruuan edelleen. Maljan oli Perkins jollakin
ihmeellisellä tavalla keinotellut jostakin, mitä talon asukkaat eivät
tienneet. "Sepä on juuri pikkuseikka. Ajatelkaapa, mitä tapahtuisi, jos
minä en heti vastaisi meidän ylhäisen vieraamme kirjeeseen. Muistatteko
Kiplingin 'Amiraalin ja Poikaviikarin'?" Jos Lucy olisi ollut poika,
mitä hän niin usein on toivonut, olisi hän nyt samassa suhteessa
amiraaliin kuin Frankie.

"Olen varma, että nyt en toivoisi itselleni mitään niin typerää",
selitti tyttö hieman epävarmasti naurahtaen — mikä sai nuoren
maantieritarimme katseen kiintymään häneen.

Hän vältti sen täydellisesti. Archie oli kerran kuullut eräältä
ystävättäreltään, että sellainen väitteleminen usein oli suurempi
huomaavaisuudenosoitus
kuin, hellimmätkään katseet. Mutta oliko asianlaita nytkin siten?
Nuoren miehen mieli oli täynnä jännitystä ja ilmassakin tuntui olevan
samaa. Ilta oli kaunis ja hämärä alkoi jo laskeutua pöydän yli. Archie
tunsi itsensä tänä iltana kovin elämänhaluiseksi ja kiinnitti huomionsa
kaikkiin yksityiskohtiin, tallatun nurmikon raikas tuoksu, vierestä
kuuluvat tennispelaajien huudot, punertava iltataivas, kotoisen pöydän
ympärillä istuvien naisten hatut ja puvut, täysinäiset vadit, kirjavat
kukkavihot; kaikki häntä kiinnosti. — — —
Mutta kaiken ohella tunsi hän Hänen läsnäolonsa, laululinnun äänen,
joka viserrellen kysyi eräältä hänen ystävältään:

"Kuka nyt laulaisi meille? Ettekö maininnut, mr. Laverock, että
jollakulla teistä on banjo?"

"Tosiaankin, banjo!" huudahti Frankie nousten. "Voinko tarjota teille
auttavan käteni ja korjata pois pöydän?"

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat maalaisaterian kaikki jäljet
hävinneet. Archie ja toiset olivat raahanneet hänen teltastaan kaksi
huovilla täytettyä sänkyä, joista tehtiin istumapaikat naisille. Hän
oli myös sytyttänyt teltan ulkopuolelle koristeiksi ripustetut suuret
japanilaiset lyhdyt. Ylhäällä häämöitti taivas kalpean sinipunervana.
Aitauksen takana loistivat rubinin- ja smaragdinväriset asemalyhdyt.
Oli tyyntä, rauhaisaa ja selkeää, mutta Archie Laverockin koko olemus
oli kuin sähköllä ladattu.

Hän istuutui Frankien viereen taljalle, joka oli levitetty aivan tytön
pienten jalkojen alle. Muut nuoret miehet istuivat levittämillään
sadetakeilla. Tyhjän sokerilaatikon päällä istui kapteeni Smith
näppäillen banjon kieliä.

Hänellä ei ollut silmiä kenellekään muulle kuin Lucylle, mutta mitä
merkitsi hän tytölle? Hän oli vain orkesteri, kuten hänen ystävänsä
leikillään sanoi.

"Laula Punjabin rakkauslaulu", määräili Archie.

Sokerilaatikolla istuva tottelevainen Smith näppäili banjon kieliä ja
alkoi laulaa korkealla, hyväilevällä tenorillaan:

    "Sull' on pehmeimmät rusohuulet,
    joit' milloinkaan mies on himoinnut.
     Vaikk' aattelen pirua, maailmaa ja —"

Hän keskeytti. "En, ikävä kyllä —"

Hän näppäili uudelleen kieliä ja näytti nopeasti valitsevan sopivia
säkeitä loputtoman pitkästä serenaadista, joihin jokainen rintamalla
oleva rykmentti lisää muutamia uusia säkeistöjä.

"Nämä eivät olleet oikeat sanat —"

"Mitä Te tarkoitatte —?"

"Ei, jatkakaa vaan —!"

"Niin, olkaa hyvä ja jatkakaa vaan edelleen", pyysi mrs Joy. "Olen
varma, että ne juuri ovat all right, sillä Tom-raukalla oli tapana
laulaa niitä, kun olimme kihloissa!"

    "Niin pienen pienet jalkas on,
    kun pienet olla voivat,
    ja nilkkasi nuo ihanat
     mun liekehtimään saivat"

alkoi kapteeni Smith rohkaistuneena uudelleen.

    "Ei milloinkaan oo tyttölaps'
    niin suloiseksi luotu.
    Ma toivon ettei silkkisukkias
     oo muitten ostaa suotu."

Sitten seurasi säkeistöt hiuksista, jotka olivat kuin kehrättyä kultaa,
joita auringonlasku valaisi, ja sanoja, jotka kuvasivat nuoren poven
suloista pyöreyttä. Sillä aikaa istui Archie Laverock hänen jalkojensa
juuressa valoisassa kesäyössä ja kuunteli laulua, joka tuntui olevan
juuri ylistyslaulu tytöstä.

Pikku prinsessa! Hän oli saapunut tänne ja näyttipä vielä olevan
tyytyväinenkin siihen kestitykseen, mitä oli saanut; Perkinsin
päivällinen, Smithin soitto.

Mutta kenties oli se vain hetken oikku. Huomenna olisi tällaisen juhlan
viehätys hälvennyt tuon ihaillun
tytön mielestä. Hän olisi kyllästynyt uhraamaan ainoatakaan
ajatusta nuorelle miehelle, joka asusti teltassa ja teki kauppoja
automobiililiikkeen laskuun, ansaiten kokonaisessa vuodessa tuskin sen
vertaa, kuin tyttö saattoi saada yhden ainoan kuukauden sopimuksella.
Huomenna olisi kenties kaikki ohitse. Mutta hän, Laverock — hän oli
tänä iltana maksanut kiitollisuudenvelkansa noille ihmisille.

"Oi, armahin lempi, jos seisahtais aika", lauloi kapteeni Smith
kaihoavasta banjon helkkyvällä säestyksellä.

"Oi! Kiitos, kiitoksia hirveän paljon! Se on niin kaunista!" viserteli
mrs Joy. "Mutta, Madgie, eikö Tom-raukalla ollut tapana laulaa juuri
tuota viimeistä säkeistöä?"

"Tämä ei ollut viimeinen, laulussa on vielä yksi säkeistö", selitti
kapteeni Smith näppäillen banjoaan. "Neiti Joy, ettekö te nyt laulaisi?"

"Minä en tosiaan osaa. Minulla ei ole ääntä — —"

"Vain tarpeeksi kokonaiselle teatterille, kultaseni! Oi, Lucy,
käpyseni! Hän tietää varsin hyvin, että hänen on laulettava tuolle
revyyjohtajalle; hänellä on mitä kultaisin pieni ääni. Ei kovin suuri,
mutta —"

"Äiti, minä en osaa laulaa. Eihän minun tarvitse laulaa!"

"Mutta tanssia te tahdotte, eikö totta?" Archie käänsi päätään
rauhallisesti tyttöön päin. "Missä gramofooni on, Smith? Pane siihen
'Syreenien kukkiessa', se on hyvä tanssikappale."

       *       *       *       *       *

He tanssivat tähtien alla; tanssivat nurmikolla teltan ympärillä.
Kapteeni Smith vei äitiä valssin pyörteissä; täti pyörähteli mustan-
ja valkoisenkirjavana harakkana nuoren City-miehen tukemana; mutta
niinpian kuin Archie oli pitkillä, auringonpaahtamilla sormillaan
tarttunut Lucy Joyn pieneen käteen, tiesi hän, että tämä oli oleva
hänen elämänsä parhain tanssi.

Se toi jollain lailla hänen mieleensä eräät tanssiaiset, joissa hän oli
ollut sodan aikana; se oli yö, jolloin mikään ei tuntunut merkitsevän
mitään, sillä
aamujunalla oli lähdettävä takaisin Ranskaan ja Victoria-aseman
häipyvät ääriviivat saattoivat hyvinkin olla viimeinen häämöitys maan
päällä Englannista, kodista ja kauneudesta. Hän muisti, kuinka kiihkeä
tanssi hetkiseksi oli vienyt heidät tyhjään etuhuoneeseen ja kuinka
hän, Archie, oli pysähtynyt tanssiessaan ja nopeasti painanut suudelman
silloisen tanssitoverinsa valkoiselle kaulalle. Mutta tyttö, jonka
kanssa hän nyt tanssi, oli niin pieni, että hän ylettyi korkeintaan
hänen liiviensä ylimmän napin kohdalle! Sitäpaitsi hän oli niin
toisenlainen, niin toisenlainen! Toisenlainen kuin kaikki muut tytöt
maailmassa!

"Syreenien kukkiessa, kukkiessa — —", lauloi Frankie musiikin tahtiin
sivuuttaessaan sisarensa ja tämän tanssittajan.

Archie kumartui puhumaan hänelle yksitoikkoisen sävelmän säestämänä.
"Sanokaahan", alkoi hän, "koska aiotte lähteä Pariisiin?"

"En tiedä, mr. Laverock. Pian, luulen minä. Miksi niin?"

Archie, pyörien hänen kanssaan, vastasi: "Koska minäkin pian lähden
täältä."

"Niinkö? Pariisiin?"

"Ei, Walesiin. Minulla on siellä työtä. Saan opettaa erästä vanhaa
herraa ajamaan autoa — —"

"Kuinka mielenkiintoista", sanoi Lucy Joy.

"Sanotteko niin?" vastasi nuori Laverock, harmin jälleen äkkiä
leimahtaessa hänen mielessään. Miksi, miksi olikaan hän taas sidottu
noihin töihinsä! Miksei hän voinut seurata tyttöä Pariisiin,
jos se häntä huvitti? Miksei hänellä ollut joutilasta aikaa ja
rajoittamattomia rahavaroja ja maakartanoa käytettävänään?

"Se on inhoittavaa työtä", sanoi hän lyhyesti, sointuvalla,
viehättävällä äänellään, "mutta hän on liikkeeni johtajan setä tai joku
muu sukulainen, ja lisäksi hänellä on rahaa kuin roskaa. Hän oli eilen
kirjoittanut liikkeeseeni ja sanonut haluavansa luokseen parhaan miehen
mitä heillä on."

"Ja — ja he lähettävät teidät."

"Minähän olen heidän käskettävissään", vastasi Archie hilpeämmin. "Ja
he ovat hänen käskettävissään, koska he eivät halua menettää hänen
rikkauksiaan."

"Mutta onhan kauheata", arveli tyttö hänen käsivarrellaan, "olla noin
ihmisten käskettävissä."

"Onpa kyllä! Mutta niinhän tekin olette, eikö totta?" muistutti Archie
häntä hiukan töykeään sävyyn, sillä hän oli tänä iltana erikoisen
herkkätuntoinen. "Luonnollisesti teille maksetaan paremmin",
— hänen mielessään välähti mitä kauheita asioita mies saattoikaan
sanoa tytölle, koska hän tahtoi sanoa hänelle jotain vallan muuta,
mihin hänellä ei ollut lupaa! — "mutta teidän filmitirehtöörinne ja
ohjaajanne ja muut sellaiset määräävät tarkalleen mitä teidän on
tehtävä, eikö niin?"

"Se on vallan toista tytölle", väitti pikku kaunotar ilkamoiden,
pienten sinisten lastenkenkien epäröiden liukuessa Archien askelten
tahtiin. "Aivan toista. Minä — minähän voin lopettaa kun haluan,
nähkääs," (vallattomasti). "Enkö voikin?", kun Archie ei vastannut.
"_Enkö?_"

"Voitteko?" vastasi Archie Laverock nyrpeästi ja — lyhyesti.

Tyttö tanssi vaieten ruohokentän päähän saakka, mutta heidän
kääntyessään hän sinkosi Archielle jonkinlaisella lapsellisella
ylpeydellä, niinkuin hän olisi ilmoittanut uuden hajuveden saavan hänen
nimensä: "Tyttöhän voi aina mennä naimisiin, eikö totta? Jonkun kanssa,
joka — joka pitää huolta hänestä ja antaa hänen tehdä mitä hän ikänä
tahtoo."

"Voiko hän?"

"Miksi sanotte noin, mr. Laverock?"

"Kuinka noin?"

"_Noin._ Ja sattumalta", lisäsi Lucy Joy, keikauttaen siroa leukaansa,
"on minua kosittu tänä iltana."

"Minä tiedän sen", sanoi Archie Laverock nopeasti, ottaen väärän
askeleen ja sitten korjaten sen. "Kirje on nyt laukussanne."

"Mistä te tiedätte? Mistä te tiedätte?"

"Minä tiesin sen heti." Hän kohautti olkapäitään. "Ja mitä aiotte
vastata siihen?"

"_Mitä?_"

"Mitä aiotte vastata siihen? Myöntyä?"

Lucy kysyi keikaillen kuin nokkiva peipponen: "Mitä tekemistä sillä
oikeastaan on teidän kanssanne?"

"Ei mitään, tietysti ei mitään. Mutta — tehän itse kerroitte minulle
alun juttuun!" muistutti Archie. "Eikö silloin ole aivan luonnollista,
että tahtoisin tietää myöskin lopun?"

Hämmennys hänen sydämessään alkoi uhata hänen äänensä tasaisuutta.
Kuullessaan sen hengähti tyttö syvemmin. Hän virkkoi katsahtaen ylös,
mutta Archien olkapään ohi sivullepäin: "Onko?"

"On." Äkkiä nuori Laverock luopui kinastelevasta sävystään. Hän mutisi
hiljaa ja pehmeästi: "Sanokaa nyt minulle mitä aiotte vastata tuon
miehen kosintaan?"

"Miksi? Miksi tekisin sen?"

"Siksi, että minä tahdon tietää", sanoi Archie ja antoi viimein äänensä
tulkita sydämensä tunnelmaa. "Minä tahdon tietää. Lucy!"

Silloin tyttö teki pienen liikkeen, vaistomaisesti, äkkiä kuin häntä
olisi lyöty.

Täti, joka samassa hetkessä sivuutti heidät, hätkähti näkemästään:
Archien kasvoja kohti, jotka tummina ja selväpiirteisinä kuvastuivat
lähimmän japanilaisen lyhdyn ruusuista valoa vastaan, kohotti Lucy
kasvonsa, jotka olivat lämpimän punan peittämät, huulet puoliavoinna
ja katse kiintyneenä nuorukaiseen. Tytön kasvot todistivat ilmeistä
ihastusta.

"Laupias taivas!" huudahti mrs Harrison itsekseen, eikä tiennyt tuliko
hänen olla mielissään vai pahoillaan. "Lapsi on herännyt! Mutta onko
_hän_ luotettava? Vai onko hän noita tavallisia?"

Archie teki vuorostaan myöskin itselleen kysymyksen. Oliko tyttö
tosiaan katsonut häneen — sillä tavoin? Vai oliko se vain hänen omaa
mieletöntä kuvitteluaan?

Olipa kuinka hyvänsä, seuraavassa silmänräpäyksessä oli ilme
vaihtunut Lucyn kasvoilla. Salamannopeasti tuo pieni olento oli
jälleen tavoittanut sen, minkä hän äsken oli hetkiseksi kadottanut,
jokapäiväisen ilakoivan kepeytensä. Archien kysymykseen hän tokaisi
vastaukseksi yhden ainoan sanan — "Arvatkaa!" — niin huolettomasti,
että poika (vaikka hän olikin viisaampi kuin useimmat muut pojat)
hämmentyi jälleen eikä lopuksikaan tiennyt mitä hänen piti ajatella.
Hän ei tiennyt, että tyttö salaa väristen tuskin kykeni noudattamaan
ääntä, joka naissukupolvelle toisensa jälkeen on huutanut: "Peitä,
peitä tunteesi!" Eikä aina turhaan.

Tässä tapauksessa se oli viisaampaa kuin tyttö aavistikaan. Sillä
samassa hetkessä kun Archie mietti: "Katsoiko hän minuun? Ei! Vai
tekikö hän sen kuitenkin?", oli hänen mieleensä alkanut hiipiä pieni
kylmäkiskoisuus (jonka hän entuudestaan tunsi).

"Oi, hyvä Luoja!" oli voitokas valloittaja jäähtyneenä ajatellut. Mutta
nyt kylmäkiskoisuus väistyi; sillä tyttö jatkoi rupatteluaan vielä
hilpeämpänä ja veitikkamaisempana kuin äsken.

"Oikein totta! Leikki pois!" kiusoitteli hän. "Teettekö aina tuollaisia
järkyttäviä omantunnonkysymyksiä kaikille onnettomille olennoille,
joita olette tavannut jo neljä kertaa? Te hupsu nuori mies! Jos puhun
aivan totta, niin en ole vielä päättänyt asiaa."

"Sitä olenko hupsu vai en?" mutisi Archie epävarmana.

"Ei. Sitä aionko myöntyä tuohon äskeiseen kosintaan, tarkoitan minä.
Miehet luulevat aina, että silmänräpäyksessä voisi päättää, aikooko
mennä naimisiin heidän kanssaan koko elämäniäkseen! Ja mitä teihin
tulee —"

"Niin? Niin?"

"Mitä teihin tulee, mr. Laverock, olette te uteliain ihminen mitä
eläissäni olen nähnyt! Ja vaikkapa olisinkin päättänyt mitä teen, niin
kuka takaa, että sanoisin sen teille?"

Niin hän ilkamoi, ivasi ja kiusasi Archieta. Ja tämä ei saanut tietää
mitään. Ei silloin, kun gramofoonilevy oli soinut loppuun ja neula
alkoi sitä raapia, kunnes kapteeni Smith tuli apuun. Ei silloinkaan,
kun Frankie, julistaen ajan olevan palata kotiin, kokosi naisensa
lähtöön asemalle. Ei liioin lyhyen kävelyn aikana niittyjen yli
asemalle, jolloin tyttöveitikka sipsutteli Archien vieressä, yhtä
lähellä häntä kuin tanssiessaan, niin lähellä, että tuoksu hänen
vaatteistaan huumasi Archien ja tytön kevyt kosketus hänen takkiaan
vastaan sai hänen sydämensä läpättämään. Hän ei tahtonut sanoa,
mitä Archie paloi halusta saada tietää, vaan nauroi kaikille hänen
kysymyksilleen: "Mitä tekemistä sillä on teidän kanssanne? Miksi
kysytte sitä?"

Niin, miksi hän kysyi? Se oli kysymys, johon hän ei olisi voinut antaa
suoraa vastausta, paitsi tuota perustelematonta "Koska minä tahdon
tietää". Miksi täytyi hänen saada tietää? Halusiko hän todellakin
tätä tyttöä omakseen niinkuin hän ei milloinkaan ennen ollut halunnut
ketään tyttöä? Mutta mistä johtui silloin kylmäkiskoisuus, jota hän oli
tuntenut luullessaan tytön myöntävästi katsoneen häneen? Ja toisaalta,
miksi tuo kalvava kateus, jos toinen mies...

"Sanokaa minulle mitä aiotte tehdä", pyysi hän rukoilevasti, nolona,
koska tyttö taas nauroi.

Miksi hän nauroi hänelle? Oliko hän jo kyllästynyt hänen juhlaansa
ja ihailuunsa? Eikö hän välittänyt hänestä hituistakaan? Mutta miksi
hän siinä tapauksessa oli katsonut häneen sillä tavoin? Välittikö hän
sittenkin hiukan? Mutta miksi oli hän siinä tapauksessa nyt tuollainen?
Välittäkö hän? Vai eikö hän välittänyt?

Viimeiseen hetkeen saakka pikku kiusantekijä piti häntä tässä
jännityksessä. Vielä hänen noustessaan valaistuun vaunuun omaistensa
jäljessä, jotka jäivät junansillalle, sanoivat hyvästinsä ja
kiitoksensa ja lupasivat pian jälleen tavata Archien. ("Näkemiin!
Oikein paljon kiitoksia! Emme tiedä koska meillä olisi ollut näin
hauskaa! Älkää unohtako tulla käymään!
Mr. Laverock, tulettehan jälleen sunnuntaina, tulettehan?")
Silloinkaan ei tytöltä tullut muuta vastausta kuin veitikkamainen
sininen katse, hennon leuan pikkuruinen keikaus ja vallaton
naurunhelinä.

Ei vastausta...

Waterloohon palaava juna oli kuin pitkä ja julma lohikäärme niellyt
hänen pikku prinsessansa; rämisevänä ja hehkuvana se ryösti hänet
ja pakeni, jättäen jälkeensä kalpean savuviirun ja kimmeltävän
kipinäsateen, puuskuttaen tummien sähkölennätinpylväiden ja rubiinin-
ja smaragdinväristen valojen ohitse tummaa yötaivasta kohti.

Sitten vihdoin, hänen lähdettyään, Archie Laverock sai vastauksen
kaikkiin viimeisen jännittävän tunnin kysymyksiin.

Kuuluisa Lucy Joy, jokaisen englantilaisen kuvalehden lemmikki, jonka
näkeminen teki vanhat miehet jälleen nuoriksi, ihailtu filmitähti, joka
nyt oli tuleva revyyteattereiden suosikiksi ja kulkeva menestyksestä
menestykseen Lontoossa, Pariisissa, New Yorkissa, tuo häikäisevä
pikkuinen kaunotar, joka kenties saattoi mennä naimisiin kreivin
kanssa hyljättyään amiraalin, jos se häntä huvitti — hän oli jättänyt
vastauksensa nuorelle ja mitättömälle automobiiliasiamiehelle.

Sillä vaeltaessaan kosteiden niittyjen yli takaisin teltalleen
Archie puristi kätensä nyrkkiin ja työnsi ne takkinsa taskuihin.
Vasemmanpuolisessa taskussa hänen sormensa tunsivat jotain pehmeätä ja
outoa. Hän veti sen ulos; lyhdyn valossa hän tarkasti mitä se oli.

Taivas! Kuinka se oli joutunut sinne? Oliko tyttö kulkiessaan hänen
rinnallaan salaa itse pistänyt sen hänen taskuunsa?

Joka tapauksessa oli se nyt siellä. Pieni pala ruiskukansinistä
georgetteä ruusunpunaisine täplineen, rypistynyt ja heikosti
Mystérieuse-tuoksuinen.

Tytön nenäliina.




KUUDES LUKU.

Pettymys.


Tämän tuloksena oli, että nuori mies joutui aivan suunniltaan.

Hänellä oli kaksi päivää aikaa käsittää tämä täydelleen, ennenkuin hän
jälleen näki Lucynsa. Se oli enemmän kuin kylliksi. Mutta viime hetkeen
asti hän toivoi sen olevan erehdystä. Miksi tällaista olisi jälleen
tapahtunut? Mutta tietysti se oli jo tapahtunut. Häntä ei miellyttänyt
laskea, miten usein. Hän tunsi vain olevansa pahoillaan ja onneton
siitä, että niin oli. Kaikki oli aina niin hauskaa johonkin määrättyyn
hetkeen saakka. Sitten jollain tavoin — hän ei itse koskaan voinut
sanoa miten — kaikki pilasi itsensä. Inhoittava pettymys! Tuntea, että
kaikki tällä kertaa oli ollut niin jännittävän erilaista, sellaista,
että se muuttaisi koko elämän ja oman luonteemme, ja sitten — sitten
tuntea se murskana käsissään, jättämättä jälkeensä muuta kuin kauhun
tulla sidotuksi noihin jäännöksiin!

"Mutta kuitenkin", ajatteli nuori Laverock ajaessaan kapteeni Smithin
moottoripyörällä sunnuntairetkelleen, "kaikki voi vielä tulla hyväksi,
kun pääsen perille — —"

Hän kohtasi Lucyn juuri ennen saapumistaan Siniseen Bungalowiin. Hän
oli havumetsässä, keräten käpyjä pehmeältä sammalmatolta suureen
leveäpohjaiseen koriin, joka hänellä oli kädessään.

"Oi! te olette tullut!" huudahti tyttö hiukan oudolta kajahtavalla
äänellä. "Emme luulleet teidän voivan tulla niin aikaisin!"

"Ei, olen todellakin hiukan liian varhainen", vastasi nuori Laverock
vakavasti ja kohteliaasti moottoripyörän yli. Hänen ensimmäinen
katseensa oli kertonut hänelle pahimman.

Kaikki oli lopussa.

Tyttö oli äärettömän iloinen hänet nähdessään.

Ryhti, itsehillintä, keimailu, varmuus hänen
omasta pienestä kuningatarkunnastaan oli kaikki haihtunut. Sen mukana
oli häipynyt "Lucy Joyn, toisen Mary Pickfordin, tähden", loisto.

Täällä hänen paikallaan seisoi pieni ja mitätön olento, korkeiden
ruskeiden mäntyjen runkoja vastaan, puettuna tyypilliseen "pikkutytön
pukuun", joka oli tehty kirjavanvärisestä karttuunista. Suorassa,
lapsellisessa puserossaan, hameen lepattaessa hänen solakoitten
sääriensä ympärillä, vaaleankeltaisen tukan liehuessa tuulessa
olisi hän voinut olla yhdeksänvuotias eikä — miten vanha hän
olikaan? Yhdeksäntoista. Joka tapauksessa juuri päässyt koulusta.
Eikä taiteilijakaan. Tavallinen, sievä pikku tyttö, joka omituisen
onnenpotkauksen kautta oli tullut kuuluisuudeksi omalla tavallaan,
nousukas. "Aivan tavallinen pikku tyttö", kaikui Archien sydämessä.
Mutta hänen täytyi kuitenkin olla varma asiastaan.

Hän sanoi kohteliaasti: "Te unohditte jotain leirillemme
perjantai-iltana."

"Unohdinko?" Ehdottomasti syyllinen, tuo lintumainen ääni.

Archie katsahti häneen. Siitä ei voinut erehtyä. Hän tiesi sen.

Hän otti sen taskustaan, tuon pienen säälittävän suosionosoituksen.

"Oh", sanoi Lucy Joy katsahtaen siihen. "Niin, se on minun — —"

Ei siis ollut mitään toivoa, että se olisi ollut äidin tai tädin, että
se olisi joutunut sinne erehdyksestä. Se oli hänen oma tahtonsa.

Tyttö katsahti häneen ujona ja punastuen — niin, jopa odottavanakin.
Hän odotti todella hänen sanovan "Lucy!" sillä äänellä, jolla hän oli
sen sanonut muutamia iltoja sitten.

Nuori mies oli avuton eikä sanonut mitään. Hänellä ei ollut mitään
sanottavaa.

Tyttö parka, joka yhä taisteli totuutta vastaan, sanoi itselleen, että
nuorukainen "ei uskaltanut, koska hän oli Lucy Joy"... ja teki pienen
yrityksen kohtaloa vastaan.

Hän jäykisti leukansa, pakoitti itsensä hymyilemään ystävällisesti ja
sanoi: "Voitte pitää sen."

"Mitä?" huudahti Archie kauhistuneena.

"Nenäliinani. Voitte pitää sen, jos tahdotte. Jonkinlaisena
onnentuojana, muistona, tiedättehän; muistaaksenne — —"

Hänen äänensä petti hänen nähdessään miehen kasvojenilmeen.

Hän sanoi yksinkertaisesti: "Oi, kiitoksia paljon", ja pisti nenäliinan
jälleen taskuunsa.

Vain se voima, joka oli luonut heidät molemmat, olisi voinut sanoa,
kumpi heistä oli sillä hetkellä onnettomampi, tyttö vaiko poika.

       *       *       *       *       *

On vahinko, ettei Dante kuvaile iltapäiväteetä Kiirastulessa.
Tarvittaisiin lainauksia siitä säestämään selostusta Archien ateriasta
Joyn puutarhassa, missä peipposet visertelivät lintulammikon ympärillä
ja perhe oli harvinaisen hiljaa, ja vain äidin ja tädin silmät
kysyivät: "Mikä nyt on? Mitä on hullusti? Mitä, mitä se on?"

Hän lähti niin pian kuin hyvä tapa salli. Seuraavalla viikolla hänen
täytyi lähteä Walesiin, sanoi hän. Tämä oli hänen jäähyväiskäyntinsä.
Hänen kasvojenilmeensä hänen sitä sanoessaan olisivat saaneet äidinkin
pahoilleen nuorukaisen tähden.

       *       *       *       *       *

Entä tyttö?

Lucy Joy pakeni ylös huoneeseensa heti hänen mentyään. Tehden eleen,
mihin hän ei koskaan olisi kameran edessä pystynyt, hän heittäytyi
vuoteelleen puolittain tyynyjään, puolittain äitinsä olkapäätä vastaan,
ja nyyhkytti tuota mahdottomuutta, jota hänen sydämensä oli kaivannut.
Hän itki rehellisesti.

"Äiti! Täti! Minä pidin hänestä! Minä pidin, äiti! Luulin hänenkin
välittävän minusta. Olin varma siitä. Hän oli niin toisenlaisen
edellisenä iltana, täti — —"

"Niin he aina ovat", mutisi mrs. Harrison katkonaisesti paikaltaan
matolta vuoteen ääressä. "Hän
kuului heihin. He eivät näytä voivan sille mitään. He päästävät meidät
niin lähelle itseään. Ja sitten he häviävät! Niin — en luule heidän
itsensäkään olevan oikein onnellisia."

"Toivon hänen olevan onneton koko elämänsä ajan! Toivon hänen saavan
kärsiä ikuisesti", ilmoitti mrs. Joy pienten, yhteenpuristettujen
hampaittensa välistä. "Raakalainen! Mikä raakalainen minun lastani
kohtaan!"

Hänen lapsensa nyyhkytti: "Julminta on se, etten minä koskaan ennen
välittänyt kenestäkään, äiti! Olin niin onnellinen, koska en tiennyt
mitä onni on! Oh, nyt sen tiedän!" Pieni, lämmin, kyynelten kostuttama
olento vääntelehti äitinsä sylissä. "Hän se on!"

"Lu, kultaseni! Sellaiset miehet eivät koskaan ole hyviä avio —"

"Kuka t-t-tahtoo hyvää aviomiestä? Olen itse kuullut sinun niin
sanovan, täti! Mutta ennenkuin tapasin hänet, oli elämäni mielestäni
ihanaa, urani, ja matkustaminen... ja sir John, joka lähetti persikoita
ja orki-orkideoja! Ja amiraali — —"

Hän niisti pienen nenänsä ennenkuin puhkesi valitukseen: "Minä olisin
myöntynyt amiraalin kosintaan, ellen olisi tavannut häntä! Minä — minä
pidin hänestä! Ja hän olisi ottanut sinut mukaan asumaan Treillage
Courtiin, äiti — —"

"Lapseni! Miten voit ajatella niin kauheita asioita?"

"Ja Frankieta hän olisi auttanut eteenpäin. Enkä luule, että olin edes
huomannut hänen olevan kaljupään ja lihavan! Minä luulin miesten olevan
niin paljon ystävällisempiä, kun he eivät olleet nuoria! Oh! Sellaisia
he ovat!" murehti Lucy käheänä itkusta. "Sellaisia he ovat. Ei ole
mitään eroa. Nyt tunnen, etten voisi enää mennä naimisiin amiraalin
kanssa, täti!"

Mrs. Harrison ajatteli: "Sitten on jotain pelastettu tulesta."
Päästäessään irti sisarentyttärensä kengät, vetäessään löyhemmälle
harmaat silkkisukat ja hieroessaan
pieniä jalkoja, ajatteli hän itsekseen: "Tuo nuori lurjus on
kuitenkin tehnyt jotain hyvää elämässään. Luojan kiitos, että lapsi on
nyt oppinut uskomaan vain todellisuuteen!"

"En koskaan kuvitellut tällaista t-t-tapahtuvan minulle! Pieni
pilkahdus onnea elämässä! Ja sitten kaikki synkkää iäksi! Niin hirveää
— —"

"Tiedän sen, lapseni, tiedän."

"Sillä minä en koskaan voi tuntea sillä tavoin ketään kohtaan enkä
katsoa kehenkään toiseen, äiti! En hänen jälkeensä, täti!"

"Hiljaa, hiljaa", suhisivat männyt ikkunan ulkopuolella. Mrs. Joy ja
mrs. Harrison eivät sanoneet mitään.

Heitä ei oltu koskaan pidetty viisaina tai edes järkevinä naisina.
Mutta yhdessä asiassa he olivat kyllin viisaita. He tiesivät minkä
piti tulla. Ehkei seuraavana kuukautena, eikä sitä seuraavanakaan,
mutta ei liioin kovin pitkän ajan kuluttua. Oli jo määrätty, kuka
muukalainen auttaisi tätä lasta toipumaan hänen ensimmäisen rakkautensa
pettymyksestä.

Tuo tuntematon nuori mies oli tällä hetkellä jossain maailmassa.
Tällä hetkellä hän teki jotain jokapäiväistä; ehkä hän etsi
kauluksennappiaan, tai täytti piippuaan erikoissekoituksellaan, tai
kumartui hengittämään syreeninoksan tuoksua, jonka joku tyttö oli juuri
kiinnittänyt hänen takkinsa napinläpeen.

Kuka hän lieneekään ollut, mitä hän tekikään, miten kaukana hän
lieneekään ollut, yksi asia oli varma: Aika toi häntä lähemmäksi
jokaisella sekunnilla, minkä Lucyn rannekello tikutti.

Tämän äiti ja täti tiesivät; he tiesivät myös, ettei hyödyttänyt puhua
hänestä vielä. Itkeköön lapsi rakastettuaan, joka — se lurjus! —
epäilemättä nyt kokeili tavaroitaan lähteäkseen uusia metsiä ja uusia
seikkailuja kohti.




SEITSEMÄS LUKU.

Hän kohtaa tytön.


Archie Laverockin mieliala oli kolmena ensimmäisenä päivänä, jotka hän
vietti Walesissa, äärimmäisen synkkä ja alakuloinen.

Hänellä oli, kuten kaikilla vilkkailla ja herkillä luonteilla, suuri
taipumus alakuloisuuteen.

Lisäksi oli ilmakin synkeä.

Sade oli kylmänä virtana piiskannut hänen kasvojaan hänen saapuessaan
Walesin rajalle. Siitä hetkestä lähtien oli sade itsepäisesti
seurannut häntä. Heikot, mutta itsepintaiset tuulet rannikolta
päin toivat mukanaan sadepilven toisensa jälkeen, jotka (seuraten
rantaviivaa) muodostivat jonon synkkiä hahmoja; ne olivat harmaita ja
usvaisia ja jokainen walesilainen laaksoasukas tunsi ne varsin hyvin.
Liuskakivenharmaa sumu peitti näkyvistä pienimmänkin pilkahduksen
vuorista; metsät niiden alla olivat verhotut märän puuvillan näköisiin
hajapilviin. Vihreälle laidunmaalle pienen kylän ulkopuolella, mihin
Archie oli pystyttänyt leirinsä, oli sade muodostanut lätäkköjä, jotka
levittivät välkkyvää pintaansa yhä laajemmalle sammaleiselle maalle,
läpimärkien lehtokujien juurille ja Archien asunnon lentokoneenpyörien
ympärille.

Lentokoneenpyörien? Asunnon? Minkä asunnon ja millaisten pyörien?

Hänen asuntonsa tällä hetkellä oli Archielle kaikkein mieluisin
koti — oikeata voitokkaan valloittajan mallia. Sen nimi, vaikkei
sitä näkynytkään maalattuna talon etusivuun, oli "Navarac", joka on
erikoinen laji matkavaunuja.

Yritänkö kuvailla sitä?

Vaununrunkoon on kiinnitetty kaksi paria pyöriä, iskunvaimentajat
ja muut laitteet. Rungosta kohoaa vaunu kolminkertaisista laudoista
valmistettuine koreineen, hämmästyttävän suurine ikkunoineen, joita
vihreät uutimet verhoavat, ilmanvaihtajineen
ja Pullman-kuomuineen. Vaunuun noustaan lyhyitä portaita myöten,
joiden sivut ovat lentokoneen tukia, sillä tähän liikkuvaan asuntoon on
niin paljon kuin mahdollista käytetty sota-aineksia. Portaat saattaa
vaunuihin noustuaan vetää jäljessään ylös, ja seinien sisäpuolella,
jotka hohtavat valkoisuuttaan kuin uudenuutukaisen vesivärilaatikon
sisäpuoli, on kaikki järjestetty tilansäästöä ja mukavuutta
silmälläpitäen: vuode (jonka saattaa kääntää poikkiseinää vastaan
saadakseen tilaa neljän hengen pelipöydälle), ihastuttava pieni liesi
(kuin sirkusnäyttelijöitä varten rakennettu), pikkuruinen sähkövalo,
ruokakaappi, joka olisi omiaan herättämään jokaisen perheenemännän
kateutta, tila märkien vaatteiden kuivaamista varten, seinäkello
oven yläpuolella, pieni gramofooni, riittävän suuri teekeittiö,
cocktailsekoitin, toisin sanoen pienimpiä yksityiskohtia myöten
kaikki, mikä kuuluu miehen (ja totta puhuen myöskin naisen) haaveihin
ihanteellisesta elämästä.

Mukava vuode, pöytä ja katto — mutta ei sidottuna samaan paikkaan
ja samoihin ihmisiin! Uusia seutuja, yhä uusia joka päivä! Ja uusia
kasvoja! Mustalaiselämää; ulkoilmaa ja liikuntoa, sekä lisäksi
puhtauden ylellisyys, joka on kahdennellekymmenennelle vuosisadalle
välttämättömyys! Tämä oli nykyään Archie Laverockin elämää.

Syynä siihen, miksi tämä matkavaunu nyt oli pysähtynyt lähelle
tätä etäistä kylää, oli työ, jota hän oli kuvaillut Lucy Joylle
tuona iltana (josta ei ollut pitkää aikaa, mutta joka tuntui olleen
satoja vuosia sitten). Tämä kylä oli lähimpänä Rhosia, erästä vanhaa
valkoista kartanoa, joka oli pikemmin haudattu kuin rakennettu metsien
taakse mailien päähän. Rhosissa eli vanha herra (mr Rice-Mathews oli
hänen nimensä), joka oli hyvin rikas, joka oli avioliittonsa kautta
liikkeen sukulainen ja joka oli pyytänyt lähettämään heidän parhaan
nuorukaisensa opettamaan häntä vanhoilla päivillään ajamaan autoa.

Navaracin saapuessa kylään toi eräs lapsi Archielle kirjeen Rhosista.
Siinä pahoiteltiin, että mr Rice-Mathewsin
täytyi lääkärin määräyksestä pysyä pari päivää vuoteessa,
ja lisättiin, että hän ilmoittaisi mr Laverockille heti voidessaan
alkaa tuntinsa. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla (luultavasti
sairaanhoitajattaren) ja siihen oli merkitty "E. Rice-Mathewsin
puolesta M.R.M."

Sangen harmillista, ajatteli mr Laverock.

Joka tapauksessa satoi liian kovaa, jotta olisi voinut antaa kellekään
ohjaustuntia.

Sadetta jatkui.

Archie Laverock teki tulen pieneen asuntoonsa, sytytti piippunsa ja
otti kirjan.

Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, joiden aikana satoi
lakkaamatta, hän oli lukenut läpi ne kolme romaania, joilla matkavaunun
kirjahylly, oli varustettu.

Satoi yhä.

Hän katsahti ulos oven yläpuolella olevasta ikkunasta.

Silloin näkyi äkkiä tuon ikkunan kehystämänä ja purppuranpunaista,
kyyneleenvihreää ja harmaata taustaa vastaan lähestyvä pitkulainen
raikkaanvärinen täplä. Pelkästään väriläiskänä se oli sangen
miellyttävä — raitis ja hehkuvan ruusunpunainen; syvempi kuin
vaaleanpunainen, mutta vaaleampi kuin tulipunainen. Se oli punastus,
jonka sade ja ponnistelu oli nostattanut tytön kasvoille.

"Mr Laverock?" kysyi tämän tytön ääni vaunun portailta.

Archie pisti piippunsa taskuunsa ja avasi oven.

"Minä olen Laverock", sanoi hän. "Ettekö tahdo — —"

"Ei kiitos. En tahdo tulla sisään", katkaisi tytön ääni mitä
liikemäisimmällä sävyllä.

Hän näki tytön olevan hyvin pitkän ja solakan, puetun pitkään,
ruskeaan öljytakkiin ja öljylakki vedettynä tummien silmien yli
olkapäihin asti. Hänen kasvoistaan oli näkyvissä tuskin muuta kuin tuo
kirkas puna märän ja kiiltävän lakin ja takin välillä. Hän oli ehkä
kahdenkymmenenkolmenvuotias, mutta
hänen äänensä oli vanhemman naisen ääni, naisen, joka oli tottunut
antamaan käskyjä; viileä, hallitseva, selvä. Erikoisen selvä. Hän ei
osottanut mitään mielenkiintoa vaunua tai sen asukasta kohtaan.

Hän sanoi sitten jotain hyvin hämmästyttävää.

"Olen tullut pyytämään teiltä anteeksi."

Nuori Laverock, joka seisoi aivan hänen yläpuolellaan vaunun ovessa,
katsoi hämmästyneenä alas.

"Anteek-"

"Niin; enkä tarkoittanut, että olen tullut omasta tahdostani, minun
olisi pitänyt sanoa, että minut on lähetetty pyytämään anteeksi."

"Mutta — —", alkoi nuorukainen.

Nuori tyttö oli nähtävästi kuitenkin sillä tuulella, ettei hän sallinut
toisten lopettaa lauseitaan.

"Minä tulin mr Rice-Mathewsin luota", selitti hän tylysti. "Hän on
isoisäni, näettekös. Hän aikoi pyytää teitä päivälliselle sinä päivänä,
jolloin saavuitte tänne. Mutta — niin, minä estin sen."

Archie seisoi yhä ovessa ja katseli tuota omituista öljytakkista
tyttöä, jonka takana sade virtasi maahan.

"Te estitte sen? Mutta tehän ette ollut edes nähnyt minua!" huudahti
hän. "Mitä minä olin tehnyt? Mistä syystä —"

"Ei se ollut mitään, mitä te olitte tehnyt. Syy oli vallan toinen".,
selitti tyttö nopeasti. "Katsokaahan, isoisäni on hyvin heikko
terveydeltään. Hänet täytyy toisinaan väkisin pitää rauhallisena,
vaikkei hän tahtoisikaan. Häntä on alituisesti pidettävä silmällä,
käsitättehän. Luulen hänen tänään olevan taas täysissä voimissaan. Ja
sitten hän oli pahoillaan minulle, kun en antanut teidän tulla, ja
minun täytyi luvata tulla pyytämään teiltä anteeksi."

"Oh, sitä teidän ei tarvitse tehdä", alkoi Archie hymyillen. "Se on
aivan — —"

Mutta jälleen tyttö keskeytti hänet viileällä ja päättäväisellä
äänellään, josta selvästi ilmeni harmi siitä, että hänet oli nuhdellun
lapsen tavoin lähetetty tällaiselle asialle. "Ja olkaa hyvä ja tulkaa
sen sijaan Rhosiin tänä iltana. Syömme päivällistä kello kahdeksalta."

"Oh, paljon kiitoksia. Kuinka ystävällistä teiltä tulla kutsumaan
minua, ja vielä tällaisessa sateessa. Saanko pyytää teitä sanomaan mr
Rice-Mathewsille, että olen mitä suuremmalla mielihyvällä — —"

"Tehän tiedätte talon?" jatkoi tyttö tylysti. "Se on ensimmäinen
valkoinen rakennus, vasemmalla puolella tietä lähtiessänne kylästä.
Näkemiin." Ja ennenkuin Archie ehti sanoa sanaakaan, hän hypähti
kepeästi alas portailta, kääntyi kulkemaan virtaa, joka aikaisemmin oli
ollut maantie, ja hävisi sumuun.

       *       *       *       *       *

"Hyvä! Siinä talossa ei ainakaan liene romantiikan vaaraa!" ajatteli
Archie pukeutuessaan päivälliselle, kiinnittäen juuri paidannappeja,
jotka olivat lahja (saatu toukokuussa vuonna 1915), ja etsiessään
silkkisukkiaan (viimeistä paria erään ystävällisen tädin lahjoittamasta
puolesta tusinasta). Silkkiset housunkannattimensa hän oli ostanut
itse, koska hän ei pitänyt kovin yksinkertaisista, jotka hän
syntymäpäiväkseen oli saanut joltakulta.

"Tuo nuori nainen", tuumi hän itsekseen, "ei onnellistuttaisi ketään
muulla kuin 'ylevällä ylenkatseellaan', kuten nuori Frankie Joy
sanoisi. Kaunis iho, huono käyttäytyminen. Tosiaan uskomattoman huono
käyttäytyminen... Mutta siitä huolimatta on hauskaa vaihtelua saada
kerran syödä päivällisensä sisällä."

       *       *       *       *       *

Mutta saapuessaan neljännestä yli kahdeksan Rhosin ovelle sai Archie
huomata, ettei hän sittenkään saisi aterioida sisällä.

Hän näki päivällispöydän, jolla ruusuiset valot jo oli sytytetty,
häämöittävän suurella parvekkeella, josta hän oli nähnyt vilahduksen
rhododendronpensaitten välistä kavutessaan talolle johtavaa rinnettä
ylös. Se oli Archien mielestä tuntunut varsin vaikealta ajotieltä. Se
oli suunnattoman jyrkkä, siinä oli keskellä ilkeä käänne eikä sille
ajaessaan voinut mistään saada kunnollista vauhtia; Archie mietti,
kuinka monen auton olikaan täytynyt pysähtyä rinteen puoliväliin.

Mutta rinteen harjalla tie päättyi laajaan ja tasaiseen pyörylään,
jota toisella puolella sivusti ääretön nurmikko ja toisella valtava
tammi; se varjosti pitkää taloa, joka hämärissä hohti valkoisena kuin
liituvuori.

Archie Laverockin pysähtyessä miettimään, mikä monista lasiovista
mahtoi olla pääkäytävä, tervehti häntä särkyvän lasin heikko mutta
selvä helinä.

Ja samalla hetkellä huusi parvekkeen äärimmäisestä nurkasta vanha ja
heikko, mutta jollain lailla poikamainen ääni: "Kas niin! Siinä meni
viimeinen!"

Hetkistä myöhemmin astui ulos palvelustyttö kantaen laatikkoa, joka
sisälsi joukon tyhjiä lääkepulloja; nähdessään Archien hän pysähtyi ja
kääntyi.

Mr Rice-Mathews astui esiin varjosta.

Hän oli heikoimman näköinen vanha herra, mitä saattaa kuvitella: niin
pieni ja hoikka, että hänen vyöllään riippuvien vitjojen paino näytti
taivuttavan hänet etukumaraan. Hänen päätään peittävät hiukset olivat
hienot kuin niittyvilla, ja hänen kasvojensa luut loistivat hänen
hienoryppyisen ihonsa läpi. Heikolla mutta lannistamattomalla äänellä
hän tervehti vierastaan.

"Kas, mr Laverock, eikö niin? Hyvää päivää, hyvää päivää! Mieluisaa
tutustua. Arvaan pojantyttäreni" — tämän solakka vartalo ilmestyi hänen
olkapäittensä taakse — "selittäneen teille, miksi meidän oli pakko
olla niin epäkohteliaita teitä kohtaan. Mutta onko matkanne Lontoosta
sujunut hyvin?... Ja löysittekö talomme vaivatta?... Suvaitsetteko
istuutua — vai niin, päivällinen on valmis? Tätä tietä, olkaa hyvä!"

He istuutuivat pitkulaisen pöydän ääreen, joka oli katettu talon
ranskalaisten ikkunoiden ja ulkona tihenevän hämärän väliin. Valo
punavarjoisista lampuista lankesi kirkkaiden vesilätäkköjen hopeoimalle
maalle, välkkyvälle sateelle, joka suurien vuodeuutimien tavoin eroitti
parvekkeen maisemasta, ja tammen mahtaville haaroille — joita peitti
pehmeä sammal ja reunustivat sananjalat, jotka värisivät sadepisaroiden
putoillessa niille. Aina oli sana "Wales" tuova Archien
mieleen märän sammaleen hajun, sateen yksitoikkoisen valumisen
lehdille, näyn sananjaloista puiden rungoissa.

"Nyt ei sade enää minua karkoita sisälle", kerskaili Archien isäntä.
"Viimeiset kolmekymmentä vuotta on minua pidetty kuin lasikaapissa,
mr Laverock. Lasikaapissa. Ei vähääkään raitista ilmaa, jos he vain
saattoivat sen estää. Ei hiukkaakaan tuoretta märkyyttä. Mutta tuskin
tiedän, miksi kerron teille tätä kaikkea..."

Archie Laverock vastaili omalta puoleltaan pöytää lyhyin sanoin,
jotka osoittivat myötätuntoa, kunnioitusta, mielenkiintoa. Hän oli
"sopiva" tällaiseen, ja sen oli hänen liikkeensä tiennyt lähettäessään
hänet matkaan ja kehoittaen häntä yrittämään ansaita vanhan herran
tyytyväisyyden itseään (ja liikettä) kohtaan. Sitäpaitsi kiinnosti
Archieta tuo erikoinen pieni vanhus, joka särki lääkepulloja ja
joka näytti siltä, kuin olisi yksi ainoa illan tuulahdus riittänyt
puhaltamaan hänet nurin; joka halusi syödä mainion walesilaisen
lampaanpaistinsa oivallisine herneineen kuunnellen sateen tihkumista
lehdille ja lorisemista lätäkköihin pihalla aivan hänen istuimensa
vieressä.

Lampaanpaistin leikkasi muutoin hänen pojantyttärensä kerrrassaan
loistavasti pöydässä.

"Ei, Laverock; teitä ei olekaan kauniimpi sukupuoli tyrannisoinut
niinkuin minua viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana", jatkoi vanhus.
"Kolmeenkymmeneen vuoteen en minä ole saanut tehdä mitään. Minua on
pidetty kuin rampaa. Kuin muumiota. Luonnollisesti oli siihen aina muka
syynsä" — hän laski kätensä, joka oli laiha kuin merilinnun kynnet,
vanhanaikuiselle hopeanappiselle liivilleen — "syy, että muka — hm —
kuolisin — hm — menehtyisin kymmenessä sekunnissa, jos — — Kenties
juotte kernaammin wiskyä ja soodaa? Onhan tämä vanhaa wiskyä, Megan?"
lisäsi hän kääntyen sisäkön puoleen. "Hyvä! Minä en ole koskenutkaan
wiskyyn kolmeenkymmeneen vuoteen. Yhden ryypyn otan seuraksenne." Hän
iski silmää hilpeänä kuin lapsi.

"Maito ja ohrajuoma on kolmekymmentä vuotta ollut myrkkynäni. Vaimoni
piti minusta mainiota huolta. Hän oli hyvä nainen. Niin oli Marykin.
Hyvä, oikein hyvä nainen."

Nuori Laverock muisti, että "Mary" oli vanhuksen pojantytär, joka oli
naitettu auto-osakeyhtiölle. Sitten hän miltei hypähti istuimeltaan.

Sillä mr Rice-Mathews oli äkkiä tarttunut molemmilla käsillään tuolinsa
käsinojiin ja koroittanut äänensä. Äänellä, jossa väreili intohimoinen
suuttumus ja syytös nurjamielistä kohtaloa kohtaan, hän huusi:

"Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset minua ympäröineet!"

Mutta yhtä odottamattomasti hän alensi äänensä lisäten herttaisella
hyväntahtoisuudella: "Et sinä, Mauve", ja kääntyi tytön puoleen, joka
suorana ja vaieten istui hänen oikealla puolellaan. "En tarkoittanut
sinua, rakkaani."

"Tiedän ettet tarkoittanut, isoisä", hyväksyi tyttö hänen selityksensä.

Tytön ääni oli jälleen yhtä viileä ja hillitty kuin se oli ollut
hänen seistessään vaunujen portailla. Mutta Archie huomasi, että
hänen katseessaan välähti hellä ymmärtämys sen viivähtäessä vanhuksen
kasvoilla. Kääntyessään pois hänestä se muuttui jälleen kylmäksi kuin
teräs. Hänen kasvonsakin olivat kovat. Sadekuuron vaikutusten hävittyä
olivat ne aivan värittömät. Vaaleankellahtavat. Ja jokapäiväiset.
Ruskea tukka oli tavanomaisesti kammattu. Puku — tummansininen tai
tummanruskea — tavallinen vierailupuku.

"Sopii hänelle, mutta saattaisi yhtä hyvin olla aiottu jollekin
toiselle tytölle", oli Archie Laverockin ajatus.

Hänen vaikutelmansa neiti Mauve Rice-Mathewsin koko ulkomuodosta oli,
että tyttö oli komea olematta mitään muuta sen lisäksi. Puolittain
tiedottomasta miellyttämishalusta, joka pakostakin ilmenee nuoren tytön
puvusta, kengistä, hiusten laineista,
sanomaan selkeällä äänellään: "Pidättekö operettisävelmistä? Saimme
tänä aamuna useita uusia."

"Soitatteko kenties Beethovenia?" kysyi Archie. Hän mietti oliko tytön
äänessä välähtänyt häive ylenkatsetta nuorten miesten yleistä makua
kohtaan — vihjaus siitä, että mikä muotirenkutus hyvänsä kelpaa heille?

Vanhus yhtyi häneen mielissään. "Ah! Meillä on siis sama maku.
Mainiota. Soita Kuutamosonaatti, Mauve. Tosin se on hieman kulunut.
Mutta koska Laverock ei välitä uusimmista hullutuksista, niin soita
Kuutamosonaatti."

       *       *       *       *       *

Ylevät alkusoinnut kaikuivat lehdille putoilevien sadepisaroiden
pehmeätä säestystä vastaan. Hän osasi soittaa, tuo nuori nainen
sisällä arkihuoneessa. Hän sai pianon puhumaan, itkemään, valittamaan,
syyttämään ja nyyhkyttämään.

Beethovenin intohimoisesta sonaatista, paremmin kuin mistään muusta
ihmissydämen luomasta soittokappaleesta, löytää jokainen meistä omat
ajatuksensa ja tulkitsee sen omalla tavallaan.

Sinulle tai minulle se kenties merkitsee kaikkea sitä hämärän
silmänlumetta, jota toivomuksiemme elonkorjuuajan hitaasti nouseva kuu
valaisee.

Tuolle tytölle se merkitsi — niin, mitä? Sitä mietti nuori Laverock
kuunnellessaan hänen soittoaan. Mitä hänen katseensa ja äänensä eivät
ilmaisseet, tulvaili nyt hänen sormiensa kosketuksesta. Se oli kirkas
ja voimakas virta, joka äkkiä puhkesi jylhästä kalliosta.

Olisiko saattanut kuvitella jyrkempää vastakohtaa kuin hänen lyhyen,
asiallisen "Olen tullut pyytämään anteeksi" -sävynsä tänä iltapäivänä ja
hänen hurmautuneen soittonsa välillä?

Mitä oli hänen soittonsa pohjalla? Mikä silta johti hänen ja hänen
maailmalle näkyvän henkilöllisyytensä välisen kuilun yli?

Eikö hän ollut onnellinen? Siis onnetonko? Toivoton?
Tai mitä? Sitä mietti Archie Laverock yhä jättäessään hyvästi.

Hän mietti sitä koko märän taipaleen takaisin matkavaunuunsa.




KAHDEKSAS LUKU.

Sininen kalliokyyhkynen ja keltasirkku.


Seuraavana aamuna, sinä aamuna, jolloin mr Rice-Mathewsin piti ottaa
ensimmäinen ohjaustuntinsa, oli loistava ilma. Walesin kyyneleet
näyttävät niin toivottomilta, mutta mikä voi olla sen hymyn vertaista?

Sillä nyt Archie tutustui aurinkoiseen, eloisaan, tuoksuavaan
maaseutuun ja selväpiirteisiin vuoriin, joiden yli pilvenvarjot
kiitivät kuin jättiläismäiset merisiat vihertävällä valtamerellä.
Suuria timantteja kiilteli pensaissa jokaisen majan oven edessä.
Vesirikkaat virrat lorisivat sananjalkojen ohi; äänettömänä solui joki
vanhan kivisillan kaarien alitse. Kalastaja seisoi reisiään myöten
vedessä lähellä rantaa, jonka ohi Archie kulki. Ja oi, tuota kosteaa,
lämmintä kuusaman tuoksua kaikilta tienvieriltä matkalla Rhosiin!

Mitä ohjaukseen tuli, huomasi Archie sen alusta asti toivottomaksi. Mr
Rice-Mathewsista ei milloinkaan tulisi autonohjaajaa! Auto oli tuolle
vanhalle intoilijalle suunnilleen samanarvoinen kuin omena kalalle.
Nuori Laverock arveli, että hänen tietämättään ei auto koskaan jättäisi
tuota tasaista kenttää talon edessä, paitsi silloin kuin hän itse vei
sen alas leveälle tielle valkoisten veräjänpylväitten ohi. Tämän tunnin
jälkeen vanhus olisi lopussa.

Lounas, joka oli jälleen katettu ruusujen kiertämälle parvekkeelle,
keskeytti tunnin. Sitä olisi iltapäivällä jatkettu, vaikka ohjaukseen
vaaditaan kättä yhtä hyvin kuin lujaa tahtoa, ja mr Rice-Mathewsin
vanhat, heikot kädet vapisivat väsymyksestä ohjausrattaan
hoitamisesta. Mutta neiti Rice-Mathews, munakori
käsivarrellaan, huomautti, että hänen isoisänsä oli saanut kyllin
harjoitusta täksi päiväksi.

"Toivoisin sinun tulevan katsomaan tätä kanaa, isoisä", sanoi hän.
"Ettekö tekin tule, mr Laverock?" — niin, tuskinpa hän olisi voinut
jättää nuorukaista seisomaan siihen.

He seurasivat häntä puutarhaovien läpi polkuja myöten kanakoppeihin
ja pihalle, joka näytti loppumattomalta höyhenten vilinältä, ja jolta
kuului hurjaa kirkunaa heti Rhosin nuoren emännän ilmestyessä.

Hän sanoi: "Ja sitten nuo uudet mehiläispesät.."

Hänellä oli tietysti mehiläisiä. Entä kaniineja? Kyllä. Archie, joka
seurasi ihmetellen, sai nähdä vain muutamia tämän nuoren naisen
toiminta-aloista. Apulaisia näkyi tosin, mutta hän ohjasi kaikkea — hän
teki itse puolet heidän työstään.

"Te olette varmaan aina toimessa", mutisi Archie tavanomaisesti.

Asianomainen vastasi asiallisella äänellä: "Oh, tietysti olen aina
toimessa. Isoisä, 18. p:nä on näyttely: tule katsomaan, mitä arvelet
begonioistamme."

Archie Laverockista tuntui, että täällä ei voinut olla mitään
romantiikkaa.

Mikä tämän tytön elämän täytti? Kanat, mehiläiset, begoniat, kaniinit,
vihannekset? Talon ja puutarhan hoito; neiti Rice-Mathewsina, Rhosin
emäntänä oleminen? Riittikö se hänelle? Mutta miten se oli mahdollista,
tuolle tytölle, joka oli sillä tavoin soittanut Beethovenia eilen
illalla? Oliko tämä hänen todellinen minänsä? Se oli arvoitus.

Teenjuonnin jälkeen mr Rice-Mathews olisi tahtonut jälleen ryhtyä autoa
ohjaamaan. Mutta Archie pudisti päätään vilkaistuaan tyttöön.

"Riittää jo, sir."

"Oh, te ette voi minua estää."

"Isoisä, et saa. Sinä tapat itsesi."

"Mr Laverock ei anna minun tehdä sitä. No niin, huomiseen siis,
Laverock."

Viikon ajan tämä jokapäiväinen ohjelma jatkui; ja kymmenentenä päivänä,
autonohjauksen ja keskustelun ja aterioiden aikana, ei enää sanottu
"Laverock" joka lauseessa, vaan "poikaseni" ja "Archie".

Eräänä iltapäivänä autollinen vieraita saapui muutamasta kymmenen
mailin päässä olevasta kartanosta. Mr. Rice-Mathews huomasi heidät tien
päässä nojatuoliltaan parvekkeen kulmasta ja valmistautui pakenemaan.
Archie, joka nautti savukkeesta häntä vastapäätä, päätteli tästä, että
he olivat vanhoja perhetuttavia.

"Hölmöjä", mutisi vanhus. "En ymmärrä, miksi hymyilette, Laverock. Sitä
he juuri ovat. Minä haluan teetä huoneeseeni, Mauve — —"

"Isoisä, tiedäthän, että he kirjoittivat sinulle kysyäkseen sopiko
torstai vaiko perjantai paremmin; ja sinä sanoit, että voin kirjoittaa
perjantain sopivan."

"Se tuntui silloin olevan niin kaukana. Sano heille, etten voi hyvin.
En voikaan hyvin heidät nähdessäni."

Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, olivat filistealaiset jo
hänen kimpussaan; auto ajoi Rhosin eteen, ja hänen oli pakko nousta ja
tervehtiä saapuvia.

Nämä olivat, kuten Archie ensi silmäyksellä huomasi, joukko
samanikäisiä naisia, joilla oli kaikilla samanlaiset pitkulaiset
kasvot, samanlaiset hatut ja kallisarvoiset puuhkat. Pian hän käsitti,
että he olivat äiti, kaksi tätiä ja tytär.

Tytär oli tanakka neitonen, huoleton, rauhallinen, ei paljon neiti
Rice-Mathewsia vanhempi. Viimeisenä nousi autosta puhtaaksipestyn
näköinen ja noin kahdenkymmenenkahdeksanvuotias mies, jo hiukan
kaljupää, silmälasit nenällä ja hermostunut hymy huulillaan...
Sellainen mies, ajatteli Archie, johon ei kukaan nainen koskaan voisi
katsahtaakaan. Joka tapauksessa näytti siltä, että hän oli kihloissa
tyttären kanssa.

Kaikki nämä ihmiset nähtävästi pitivät mr Rice-Mathewsia lievästi
mielipuolena. Teekeskustelu käsitti
vain heidän pyyntöjään, että vanhus heittäisi mielestään tuon
hurjan päähänpiston ruveta ajamaan autoa, kunnes hänen lapsenlapsensa
käänsi puheen mehiläisiin — joista he puhuivat tavalla, joka olisi
pilannut minkä aiheen tahansa.

Archie ihmetteli hoidellessaan teeleipiään tavallisella ihastuttavalla
tavallaan, miten Rice-Mathews oli selvinnyt elävänä useammasta kuin
yhdestä näiden kamalien henkilöiden vierailusta.

Mehiläisistä keskustelu siirtyi vielä ikävämpään aiheeseen. Puhuttiin
— ja puhuttiin paljon — "Persiassa olevasta Lionelista". Hän oli joku
serkku tai veljenpoika. Archie arveli, että Lionel luultavasti oli
ihailtava rykmenttiupseeri. Ehkäpä sangen kunnon poika, jos hänet
tunsi. Mutta uh! hänen sukulaisensa ja tämä yksitoikkoinen selostus
hänen teoistaan kaikissa vaihteissa oli inhoittavaa! Se riitti saamaan
jokaisen inhoamaan vain ajatustakin, että joskus voisi tavata tuon
Lionelin.

"Leikkaisitteko palasen tuota kaakkua?" pyysi neiti Rice-Mathews
Archielta — keskeyttämättä "Lionelin" tarua.

Nuori Laverock ei voinut kaakkua leikatessaan olla ihailematta hänen
mielenkiintoa osoittavaa ilmettään. Hän tiesi tytön täytyvän olla lopen
väsynyt "Lionelin" sukulaisiin. Mutta hän suoriutui siitä mainiosti.

Jokainen ihmisolento, jota kohtaan nuori mies tuntee erikoista
mielenkiintoa, opettaa hänelle jotakin. Archie tulisi aina säilyttämään
muiston Mauve Rice-Mathewsin moitteettomasta käytöksestä silloinkin, kun
hän oli lopen kyllästynyt.

Hän käyttäytyi paremmin kuin hänen isoisänsä, se täytyi myöntää.

Tämä ei suinkaan teeskennellyt.

Teen jälkeen Mauve kysyi nuorilta, olivatko he ottaneet
verkkopallomailansa mukaan.

He olivat ne ottaneet. Puhtaaksipesty sulhanen ehdotti nelinpeliä; hän
kysyi halusiko Laverock pelata.

"Kernaasti", sanoi Archie iloisena vaihtelusta.

Mr Rice-Mathews, joka nyt oli tuomittu jäämään parvekkeelle noiden
kolmen vanhemman naisen kanssa, loi leimuavia katseita lapsenlapseensa,
kun tämä meni hänen ohitseen verkkopallokentälle.

Se ei ollut tuolla suurella nurmikolla talon edessä, vaan pyökkien
varjostaman, jyrkän polun päässä; hyvä kenttä, jota toisella puolella
rajoitti loiva rinne, toisella metsä.

Neiti Rice-Mathews ja nuori Laverock pelasivat yhdessä ja voittivat
vieraat perusteellisesti. Näiden ajatukset eivät olleet pelissä, ja
tyttö oli lyönyt kaksi palloa korkealle verkon yläpuolelle ja sitä
tietä metsään takanaan.

"Pitää hakea nuo pallot", sanoi mies osoittaen ensi kerran
vilkastumista. "Toinen meni suoraan tuohon pyökkiin — panin sen
merkille."

"Toinen oli paljon alempana, Bubbles", sanoi tyttö "Katso — täällä
päin."

He katosivat tykkänään suhisevaan lehvistöön.

Archie kääntyi neiti Rice-Mathewsin puoleen. "Luuletteko meillä olevan
aikaa kaksinpeliin?"

"Luulen kyllä."

"Pelaatteko siis kanssani?"

"Hyvä." Hän asettui vastakkaiselle puolelle, ja Archie näki ensi kerran
hänen oikein pelaavan.

Hän huomasi, että tyttö muuttui aivan toisenlaiseksi pelatessaan; hän
oli sellainen. Hän oli poikamaisen solakka, enemmän kuin poikamaisen
siro ja hänen vaalea pukunsa leijaili sinne tänne loistavalta vihreällä
kentällä; hänen eleissään yhtyi voima hienouteen, hänen puolustuksensa
oli taidetta.

"Hyvä!" huusi Archie ihaillen, kun tyttö nopeana kuin pääskynen torjui
hänen pallonsa. Hänen tavallisesti niin ylimielinen katseensa oli nyt
kiinteästi tähdätty toisen hyökkäykseen, hänen unohtaessaan kaiken
muun. Hänen hienon, mutta värittömän ihonsa alta näkyi puna, joka
ensimmäisenä päivänä oli niin kauniina loistanut sateessa.

Yhtäkkiä Archie huomasi jotain, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Taivas, hänhän on kaunis!"

Sillä ei ainoastaan tuon pelin nostama puna ollut häntä muuttanut;
se oli muuta eloisuutta. Hän tunsi sen tytön juostessa sinne tänne,
hän näki enemmän tytön todellisesta minästä tässä ainoassa hetkessä,
kuin hän oli nähnyt kokonaiseen viikkoon kanojen ja kohteliaiden
tervehdysten keskellä. Tämä oli todella paljon enemmän tytön oikeata
tyyliä; tämä oli Beethoven-tyttö, joka oli herännyt elämään.

Hänen täytyi ponnistella voittaakseen pelissä.

Sitten he istuutuivat yhdessä loivalle rinteelle.

"Ei jälkeäkään noista kahdesta", sanoi Archie keveästi.

"Oh, kestää kauan ennenkuin he sen pallon löytävät", vastasi Mauve,
laskien verkkopallomailansa ruohopenkille viereensä ja puhuen
tyttömäisemmällä äänellä kuin Archie koskaan oli kuullut hänen puhuvan.
"He ovat hakeneet sitä nyt kahdeksan vuotta."

"Kahdeksan vuotta?"

"Tarkoitan tietysti, että he ovat olleet niin kauan kihloissa."

Archie katsoi häneen monivivahteisilla, kissamaisilla silmillään.
"Kahdeksan vuotta?" huudahti hän. "Toistensa kanssa?"

Nähdessään nuorukaisen epäilevän purskahti Mauve nauramaan. "Onko
se teidän mielestänne liian pitkä aika ajatella samaa henkilöä, mr
Laverock?"

"Minustako — no, on! Voisitteko te sitten sitä tehdä?"

Hän kysyi näin, mutta tämä ei ollut ainoa, mitä hän tahtoi tietää.
Hän oli nyt uteliaampi kuin milloinkaan ennen saamaan selville tuon
omituisen, vaihtelevan, hämmästyttävän tytön salaisuuden. Mutta hän
ei vielä pitkään aikaan saanut tietää sitä, minkä hän kuuli vasta
myöhemmin — Mauve Rice-Mathewsin rakkaustarinan.

Mutta vaikkei hän kuullutkaan sitä silloin, voimme me ehättää hänen
edelleen. Sillä tällainen se oli:

Tuona ihmeellisenä keväänä vuonna 1914, keväänä,
joka merkitsi niin monelle viimeistä rakkauden ja ylellisyyden hiventä,
oli Mauve hentona kahdeksantoistavuotiaana vasta-alkajana tuotu
elämään ja joutunut kaupungin humuun erään tuollaisen haltiatarmaisen
kummitädin ohjaamana, joka otti huolehtiakseen Tuhkimon muutoksesta.

Prinssiä näytteli eräs nuorukainen, jonka etunimi oli Basil. Hän oli
ratsuväessä, ja hänen tätinsä (Tuhkimon kummitäti) oli pyytänyt häntä
toimittamaan tytölle niin hauskaa kuin mahdollista. Mauve oli silloin
keijukaismainen olento, jonka maalaispunastus kohosi ja häipyi varsin
sievästi niiden hienojen hattujen alla, joita hänen tätinsä opetti
häntä käyttämään, ja pian Basilia huvitti hakkailla häntä.

He menivät kihloihin; Mauve oli koko sydämestään rakastunut, nuori
sotilas ehkä hiukan viileästi. Mutta pitihän joskus mennä naimisiin
jonkun kanssa. Tyttö oli miellyttävä; yhtä miellyttävä kuin mikä tyttö
tahansa, jonka kanssa mennään naimisiin.

Mauve olisi ollut valmis menemään naimisiin hänen kanssaan sinä
viikkona, jolloin sota puhkesi. Mutta Basil sanoi, että se ei olisi
oikein häntä kohtaan.

Kerran Basil oli lomalla hänen luonaan; seuraavalla kerralla hän
oli naimisissa. Naimisissa erään tuollaisen "ei mistään" tulleen
pikku tytön kanssa, joita kukaan ei aikaisemmin ole nähnyt eikä
kuullut. Sellaista tapahtuu, selityksittä. Hän kirjoitti suoran ja
välinpitämättömän pikku kirjeen entiselle morsiamelleen pyytäen häntä
unohtamaan, ellei hän voinut antaa anteeksi.

Mauve Rice-Mathews ei ollut koskaan voinut tehdä kumpaakaan. Ei aika,
eivät hänen omat sotatyössä vietetyt vuotensa maalla, ei se aamu, joka
toi hänelle Basilin nimen Timesin luettelossa niistä, jotka olivat
taistelussa kaatuneet, ei toisen miehen ilmestyminen näyttämölle —
miehen, joka rakasti ja halusi häntä — ei mikään ollut lievittänyt
Mauven epätoivoa ja pettymystä.

Uusi mies (joka oli hänen kotiseudultaan) oli mennyt Persiaan
ilmoittaen rauhallisesti voivansa odottaa.
Tyttö oli sanonut hänelle, miten toivotonta se oli. Hänellä oli
jälellä vain muistonsa ja turha itsekidutus — — "Miksi en saanut pitää
Basilia? Mitä tapahtui? Mitä tuolla toisella oli, joka riisti hänet
minulta? Välittikö hän todella koskaan minusta, vai oliko kaikki —
oliko kaikki vain minun puolellani? Jos hän olisi mennyt heti kanssani
naimisiin, eikö se olisi ollut parasta? En saa sitä koskaan, koskaan
tietää, mutta mitä tapahtui?"

Mutta nyt hän ei tiennyt, että hän ei enää surrut kavalaa rakastettuaan.

Kauan sitten oli hänen mielestään kadonnut tuon nuorukaisen todellinen
muisto. Hänen mielestään olivat häipyneet hänen kasvonpiirteensä (jotka
hänellä oli vielä jälellä tuon ajan valokuvissa), häipynyt oli ääni,
joka oli huudahtanut: "Mauve, sinä suloinen tyttö, pidätkö sitten
minusta?" Hän ei huomannut, että jos Basil nyt ilmaantuisi elävänä
hänen eteensä, niin hänellä ei olisi enemmän yhteistä tuon ihanteen
kanssa kuin — — —

Esimerkiksi tuon automiehen, mr Laverockin kanssa, joka asusti
vaunussa, pelasi sangen hyvin verkkopalloa ja auttoi häntä suoriutumaan
vieraista, ja joka näytti edes jossain määrin tuottavan huvia
isoisälle. Mikä merkitsi jotakin.

Ja nyt, johduttuamme ihmisiin, jotka voivat vuosikausia rakastaa samaa
henkilöä, tuo nuori Laverock kääntyi hänen puoleensa rinteellä ja
kysyi: "Voisitteko te?"

Hän ei heti vastannut. Hän katsoi poispäin metsään, minne nuo
pallonetsijät olivat kadonneet.

Sitten hän nyökäten ruskeaa päätään siihen suuntaan sanoi: "Ainakaan
nuo kaksi eivät näytä pitävän sitä vaikeana. He menivät kihloihin tytön
ollessa kahdeksantoista ja miehen kaksikymmentä vuotta, ja he ovat aina
olleet kiintyneitä toisiinsa samalla tavalla."

"Taivas, miten paljon he mahtavatkaan nähdä toisissaan", mutisi Archie
Laverock miltei kunnioittavalla kateudella. Hän ei todellakaan luullut
voivansa nähdä "kaikkea sitä" missään tytössä niin pitkää aikaa — mutta hän
ajatteli myöskin, ettei mikään tyttö, jonka hän oli tavannut, olisi
niin kauan voinut ihailla häntä itseään. Hän sanoi: "On siis olemassa
vielä joitakin ihmisolentoja, jotka ovat sinisten kalliokyyhkysten
tapaisia?"

"Miten niin, mr Laverock?"

"Tarkoitan sinisiä kalliokyyhkysiä, jotka valitsevat yhden ainoan
kumppanin koko elämänsä ajaksi eivätkä koskaan petä tätä. Ne ovat hyvin
erilaisia kuin muut linnut. Keltasirkut esimerkiksi. Kunpa vain voisi
ajatella", sanoi Archie vakavasti, "että maailmassa on vain tuo yksi
ainoa henkilö! Miten paljon helpommaksi se tekisi kaiken!"

Tyttö katsahti häneen; hänen mielenkiintonsa oli herännyt. "Minusta
sininen kalliokyyhkynen, kuten sitä nimitätte, on ainoa oikea tyyppi.
Tietenkin siinä tapauksessa, että on kyllin onnellinen löytääkseen
toisen sinikyyhkysen."

"Niin; maailma on heitä varten", myönsi Archie hiukan kaihoisasti,
hiukan katkerasti. Hän oli sillä tuulella, jolloin hän mietti, oliko
koko maailma nurin vai oliko hänen vikansa, että hän oli tällainen.
"Kaikki on järjestetty kestävää rakkautta varten. Yhteiskunta on
perustettu sille ajatukselle, että kaikki käyttäytyvät aivan siten kuin
nuo kaksi ystäväänne."

"Niin! He" — — tyttö nyökkäsi jälleen metsää kohti — — "ovat varmasti
tyytyväisimmät ihmiset mitä tunnen. He merkitsevät kaikkea toisilleen.
Morsian on sanonut minulle, että hän ei koskaan ole ajatellut ketään
muuta kuin Christopheria, ja että Christopher ei eläissään ole
katsahtanutkaan toiseen naiseen!"

Mutta silloin, huolimatta siitä mitä hän oli sanonut, huolimatta
siitä mitä hän oli tuntenut ja kokenut, Archie Laverock sisimmässä
sydämessään kuiskasi hehkuvasti: "Mies parka!"

Mutta ääneen hän sanoi vain: "Vai niin, sekö on hänen oikea nimensä?"

Sitten hän kääntyi äskettäin keksimäänsä miellyttävää
tyttöä kohti, joka istui hänen vieressään, siisti tukka hiljaa
tuulessakin ja posket vielä punasta hohtaen.

Hän tunsi äkkiä voimakasta halua nimittää häntä ristimänimellä.

Hän lisäsi siis: "Muuten, teillä on sangen harvinainen nimi, eikö
totta? Miten," hiljemmin, "miten se kirjoitetaan?"

Heidän välilleen tuntui laskeutuvan kylmyys, joka jääti lämpimän
ystävyyden. Aivan selvästi, pannen kuin pisteen jokaisen kirjaimen
välille, neiti Rice-Mathews tavasi sen hänelle. "M-a-u-v-e."

"Vai niin. Samoin kuin senniminen väri. Käsitän", sanoi nuori Laverock
miellyttävästi vaimennetulla äänellään.

Erään seikan hän oli oppinut eräältä toiselta kauniilta opettajaltaan:
"Tyydy joskus kieltävään vastaukseen. Naisten luullaan ihailevan
miehiä, jotka eivät sitä tee. Mikä erehdys! Me ihailemme vain
niitä, jotka joskus tyytyvät siihenkin. Kun olet aivan varma siitä,
että sinulle iloisesti annetaan mitä pyydät, silloin on aika pysyä
pyynnössäsi! Mutta siihen asti kultainen sääntö kuuluu: Älä koskaan ole
tunkeilevainen!"

Tässä neiti Rice-Mathewsin asiassa hän siis otti tämän opikseen eikä
yrittänyt enää jatkaa ristimänimi-kysymystä.

Eipä hän aavistanut, miten pian hän pyytämättään saisi kuulla oman
etunimensä tytön huulilta!




YHDEKSÄS LUKU.

Vaarallista leikkiä.


Näin se tapahtui.

Muutamia päiviä myöhemmin koitti päivä, jona mr Rice-Mathews oli
täyttämäisillään pojantyttärensä ennustuksen, että hän vielä surmaisi
itsensä. Ensimmäisen askeleen tähän suuntaan otti vanha herrasmies
sanoessaan edellisenä iltana Archie Laverockille, ettei hänen
tarvitsisi seuraavana aamuna tulla antamaan hänelle oppituntia
autonohjaamisessa.

Archien mielestä tämä oli hyvä ajatus; hänestä saattoi huolestuttava
oppilas hyvin pitää päivän loman. Niin vietti nuori opettaja aamun
omissa hommissaan; hän kirjoitti useita välttämättömiä kirjeitä
ja lainasi sitten läheisestä maalaistalosta hevosen, valjasti sen
Navaracin eteen ja ryhtyi muuttamaan liikkuvaa taloaan — kylän
yhteiseltä maalta, missä ihmevaunuihin innostuneet koululapset jo
olivat alkaneet liian taajasti parveilla, eräälle niitylle noin puolta
englanninpenikulmaa lähemmäksi Rhosia ja sen maalle. Tämä muutos
teki ensinnäkin hänen olonsa häiriintymättömäksi ja oli lisäksi
mukavampaa; oli nimittäin tullut tavaksi, että Archie aterioi joka ilta
Rice-Mathewsien seurassa ja pelasi myöskin jonkunverran verkkopalloa
joka päivä.

Tämän merkillisen päivän iltapuolella — jota hän ei milloinkaan olisi
unohtava, niin usein kuin hän itse olikin katsonut vaaraa silmiin —
hänen katseensa kohtasi lähellä Rhosin aitausta ihmeellisen näyn.

Kääntyessään muutamalta sivupolulta pääkäytävälle hän näki
solakan tytön univormussa, joka vielä hiljan oli ollut hänellekin
tutuista tutuin: maaväen leveässä huopahatussa, työpuserossa,
ratsastushousuissa, säärystimissä ja paksuissa kengissä. Hartioillaan
hän kantoi vanhanaikuista olkatankoa, joka oli kulumisesta hankautunut
valkoiseksi; sen kumpaankin päähän oli kiinnitetty nuora. Toisesta
päästä riippui sinkkisanko, toisesta pajukoppa, ja kummassakin oli pari
kolme suurta kiveä. Maalaistyttö pysähtyi, laski sangon ja kopan maahan
ja kääntyi hellittäen olkatangon harteiltaan.

Hänen sitä tehdessään näki Laverock hänen kasvonsa. Vasta silloin hän
huomasi tytön neiti Rice-Mathewsiksi, vaikka hiukan harvinaisissa
pukimissa.

Archie kiiruhti hänen luokseen. "Mitä ihmettä! Mitä te teette?"

Tyttö nauroi. "Eikö tämä teidän mielestänne ole hyvä ajatus, mr
Laverock?"

Archie vilkaisi hänen pukuaan; se sopi todellakin paremmin kuin mikään
muu tuolle solakalle, sirojäseniselle ulkoilmatytölle. "Loistava", hän
sanoi. "Erinomaisen pukeva."

"Oh, mutta minä tarkoitin tankoa. Minä löysin sen navetasta ja otin sen
heti käytäntöön. Kaikki miehet ovat tänään metsätöissä, ja kestäisi
koko päivän, jos minun pitäisi kantaa ne yksitellen puutarhaan."

"Nuo kivet? Mutta mitä te sitten teette niillä?"

"Minä panen ne kalliopuutarhaani, luonnollisesti", selitti tyttö.
"Olen kokonaan muuttanut yhden kukkalavoistani, koska taimeni eivät
menestyneet. Ja minä huomasin niiden kaipaavan muutamia suuria kiviä,
ja siksi lähdin hakemaan täältä sellaisia."

"Hyvä, antakaahan minun auttaa teitä... Kautta Luojan, ne painavat
varmaan neljäkymmentä kiloa", huudahti hän siirtäessään tangon
kuormineen omille hartioilleen. "Ette kai aikonut kantaa omin neuvoin
näitä koko matkaa rinnettä ylös?"

Tyttö nauroi jälleen. "Minähän olen ollut miltei neljä vuotta
maatöissä, kuten tiedätte... olivathan ne hiukan raskaita, mutta kun
pitää ne hyvin tasapainossa, käy se vallan hyvin. Kantakaa te nyt
vuorostanne, mutta sitten on taas minun vuoroni..."

Niin he hitaasti nousivat rinnettä, vaihtaen kuormaa toiselta toiselle.
Archie ymmärsi, että tyttö olisi ollut pahoillaan, jollei hän olisi
saanut pitää omaa vuoroaan. Ja niin toi tämä kuorman jakaminen ilman
paljoakaan keskustelua heidät lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen
rupattelemalla vietetty iltapäivä.

He olivat juuri päässeet tien jyrkimpään kohtaan, kun tyynen suvi-illan
rauhan katkaisi ääni, joka sai Archie Laverockin veren pysähtymään
hänen suonissaan.

Sillä autossa oli yksi ainoa kapine, jota mr Rice-Mathews osasi käyttää
moitteettomasti. Se oli torvi.

Oikealla pikkupojan riemulla ja nautinnolla hän varoitti jokaista jo
viidenkymmenen metrin päässä vaaran lähenemisestä. Ja hänen torvensa
äänen kuulivat nyt Archie ja Mauve. "Tuu-tuu-tuu", ja jokainen huuto
kuului yhä lähempää heitä.

Hän oli siis pannut auton liikkeelle. Yksinään. Hän oli luullut
osaavansa ohjata sitä. Rinnettä alas!

Archien ensimmäinen vaistomainen ajatus oli raivata tie selväksi. Neiti
Rice-Mathews kävi muutamia askelia hänen edellään kantaen vuorostaan
kivitaakkaa — mutta mitä hän arveli väkivaltaisesta pysähtymisestään
ja joutumisestaan keskelle tienvieressä kasvavia rhododendronpensaita,
sitä ei Archie jäänyt ajattelemaan. Tyttö ei liioin avannutkaan
suutaan, niin suuresti hän erosi tavallisista nuorista tytöistä, jotka
kirkaisevat pienimmästäkin hämmästyksestä tai kivusta — mutta senkin
huomasi Archie vasta paljon myöhemmin. Tällä hetkellä hän sydämessään
puhkesi seuraaviin epäkunnioittaviin sanoihin: "Senkin itsepäinen vanha
tomppeli! Kun vain hetkeksi käännän selkäni..."

Ainoa mitä hän huusi toverilleen oli: "Hyvä! Pysykää siellä missä
olette..." (keskellä pensaikkoa) "älkääkä tulko tielle, niin minä
koetan...", ennenkuin hän ryntäsi käänteen ympäri hurjaa huutoa kohden.

Mr Rice-Mathews istui ohjausrattaan ääressä, säteillen nautinnosta.
Hän, joka ei ollut saanut saattaa vaaraan ainoatakaan metriä ruohikosta
talon edessä, nautti nyt suunnattomasti yhä kiihtyvästä vauhdista.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä vauhti oli kuten
veneen, joka liukuu yhä lähemmäksi huimaavan kosken pyörteitä. Varma
turmio odotti äkkinäisessä tien käänteessä, jonka toinen sivu suistui
äkkijyrkkänä vuorenseinämänä alas laaksoon.

"Halloo! Minä tulen! Hetkinen vain!" kuului vanhuksen iloinen ääni.
"Tulen noutamaan kiviäsi, kultaseni... Mauve! Minä tulen! Mitä hyötyä
on ohjaustunneistani, jollen voi — —"

Hän hehkui innostuksesta leikkiinsä — meidän
kaikkien suosituimpaan leikkiimme, vaaraan! Lapsi leikkii sitä
tulitikuilla kodin lieden ääressä, mies noustessaan koneillaan pilvien
tasalle, ja nainen vieläkin vaarallisemmilla leikkikaluilla — toisten
tunteilla ja omillaan. Tässä leikissä oli heikko vanhus sydämeltään
yhtä nuori kuin pienin lapsi. Tänä kauheana hetkenä hän innostuneena
kumartui ulos autosta, joka itse asiassa ohjasi häntä; ohjasi häntä
jokaisella pyörän kierroksella perikatoa kohti.

"Hyvä Luoja!" pääsi Laverockin huulilta hänen rynnätessään eteenpäin,
sillä hän tiesi, että vanha hupsu ei varmastikaan huomaisi painaa
jarrua.

Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui — ja kuinka se tapahtui
— sitä hän tuskin tiesi.. Mitä Mauve näki, kun hän jätti kivensä ja
kohottautui pensaikosta katsoakseen kauheassa tuskassa käänteen ympäri,
oli näky, jota hän ei hevillä unohtaisi. Jyrkkä rinne, jäntevä vaalea
olento, joka jännittyneenä odotti lähestyvää vaunua ja joka joustavasti
kuin tiikeri teki hurjan hyppäyksen sitä kohti ja kepeästi kuin pallo
putosi sen astuimelle — ja vilahti hänen ohitseen.

Muuta ei näkynyt, mutta kuului. Äkkinäinen vipusimen rasahdus, jarrujen
ratina, vauhdin hiljeneminen ja vaunun pysähtyminen turmiollisen
käänteen partaalle.

Ja sitten, vaaran ollessa ohitse, hän tarttui vahvaan puunhaaraan
vieressään ja vaipui takaisin pensaikkoon lehtien, olkatangon ja kivien
joukkoon.

"Sinun ei olisi pitänyt ruveta kantamaan noita kiviä koko matkaa,
kultaseni", sanoi hänen isoisänsä hetkistä myöhemmin rauhallisena
tullen hänen luokseen. "Minähän olin tulossa sinua vastaan; minä olin
tulossa. Archie ei tiennyt sitä pysähdyttäessään minut. Aioin yllättää
sinut. Olisin saavuttanut sinut hetkisen kuluttua. Nyt minä ajan teidät
molemmat kotiin."

Sitten hän huusi olkansa yli taakseen: "En luule teidän voivan
siinä kääntää autoa, poikaseni. Eikö olisi parempi antaa sen kulkea
taaksepäin, vai mitä?"

Archie Laverock ei vastannut.

Neiti Rice-Mathews oli kiitollinen hänelle siitä, että hän veräjällä
yhä oli puuhailevinaan autossa. Hän tiesi nuorukaisen tällä hetkellä
mielessään syytävän mitä mustimpia syytöksiä hänen isoisänsä viattoman
valkoisen pään päälle, ja tämä oli kyllin järkevä pysytelläkseen poissa
Archien lähettyviltä, kunnes pahin höyry oli purkautunut ja Archie
ehtinyt rauhoittua. Astuessaan muutaman minuutin kuluttua hitaasti
heidän luokseen näytti hän jo tyyntyneen.

Mr Rice-Mathews kääntyi riemuiten hänen puoleensa. "Ettekö olekin —
kuinka sanoisin — hiukan ylpeä oppilaastanne, nuori mies?"

"Saittehan te koneen varsin hyvään vauhtiin, sir", virkkoi Archie
yrmeästi. "Mutta ohjelman mukaista se ei ollut. Typerää minulta. Minun
syyni. Minun olisi hiukan aikaisemmin pitänyt antaa teille oppitunti
alaspäinajamisessa. Älkää tehkö sitä uudelleen, ennenkuin olen
korjannut erehdykseni."

Hän kumartui asettamaan kiviä auton eteen. Neiti Rice-Mathews tuli
auttamaan häntä. Nyt jälleen aivan hillittynä hän virkkoi: "Kiitos,
Archie." Ja samaan tyyneen sävyynsä hän lisäsi: "Se äännetään 'Mauve'
Kuten värin nimi."




KYMMENES LUKU.

Tapahtumapaikka: puutarha.


Archie ei tiennyt puutarhahoidon jalosta tieteestä enempää kuin
kukasta kukkaan lentelevä mehiläinenkään; hän vain piti kukista, jotka
siinä kasvoivat. Hänellä ei liioin ollut pienintäkään aavistusta
kalliopuutarhoista, paitsi sitä, että hän kernaasti itse oli siellä,
ainakin niin kauan kuin oli muutettava kiviä sen toiselta puolelta
toiselle ja kaadettava ruokamultaa määrättyihin halkeamiin, jotka Mauve
Rice-Mathews hänelle näytti.

Nyt hänen suurin halunsa oli saada olla Mauven seurassa ja hänen
käskettävänään. Mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Muutamia päiviä sitten
oli hänen suurin halunsa ollut saada kutsua Mauvea hänen etunimellään.
Nyt hänellä oli tämä oikeus. Ja sehän oli aivan merkityksetöntä. Niin
nimittivät häntä monet ihmiset laaksossa. Ja vaikkapa tyttö kutsuikin
häntä Archieksi — "herraksi" nimitettiin nykyään tuskin ketään muuta
kuin vesijohtomiestä tai sepänapulaista, joka oli auttanut Mauvea
murtamaan hänen kyyhkyslakkansa särkyneen lukon. Olla "Archie" hänelle
ei ollut vielä kylliksi.

Archie otti pari askelta häntä kohden kukkaispenkkien keskellä. Archie
oli paitahihasillaan, hihat käärittyinä kyynärpäihin saakka; Mauvella
oli yllään maalaistytön pusero, joka sopi hänelle erinomaisesti, ja
polvihousut. Parhaillaan hän polvistui puutarhan polulle nykäisten
juurineen maasta jonkun itsepäisen rikkaruohon tai painellen multaa
juuri istuttamansa taimen ympärille. Ja jokainen hänen tekemänsä
liike yhä lisäsi hänen Archieen tekemäänsä syvää vaikutusta. Archieta
viehätti hänen kasvojensa vaihteleva väri, hänen solakka, pitkä
vartalonsa ja hänen hillitty käyttäytymisensä. Hänellä oli myöskin
syvyyttä, sillä hän oli "ajatellut" asioita. Hän oli niin toisenlainen
kuin (esimerkiksi) Lucy Joy, joka vain häikäisi kauneudellaan ja
hilpeydellään. (Pikku Lucy-raukka, jolla ei ollut muuta kuin kauniit
kasvonsa!) Niin se oli, ajatteli Archie, jälleen unohtaen, että tämä
ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän näin ylimalkaisesti
arvosteli nuorta naista. Mauve oli erilainen kuin muut.

Hetkiseksi hänen ajatuksensa kiintyi tyttöön, joka viimeksi
oli kiehtonut hänen mieltään. Lucy Joy... Suurena tekijänä Lucyn
viehätysvoimassa oli ollut se, että hänellä oli joukottain ihailijoita
— —

Mauvella ei ilmeisesti ollut ainoatakaan ihailijaa. Sellaiset
asiat eivät mahtuneet hänen ajatuksiinsakaan. Ja siinä oli Mauven
viehätysvoima.

Äkkiä Archie katsoi suoraan tyttöön, joka polvistui
hänen edessään, ja virkkoi valmistamatta: "Mauve."

Tyttö raapi liuskakivenpalasella multaa voimakkaista käsistään. "Niin",
hän sanoi, "mitä nyt?"

Archie ei tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän tahtoi jollain tavoin
päästä lähemmäksi Mauvea; ei sananmukaisesti, mutta kuten kaksi
toisensa ymmärtävää sydäntä on lähellä toisiaan. Ensimmäisen ajatuksen,
joka tuli hänen mieleensä, hän ilmaisi: "Miksi ette antanut minun
kutsua teitä Mauveksi, ennenkuin vasta nyt?"

"Miksi olisin sen tehnyt?"

"No niin, mutta — silloin tiellä — miksi silloin äkkiä sanoitte, että
saisin sen tehdä?"

Mauve heitti kivenpalan viereensä multaan. Hän nousi, oikaisihe ja
katsoi Archieta hetkisen. Sitten hän vastasi hitaasti, mutta selkeästi:
"Archie, en todellakaan tiedä."

Sitä hän ei tosiaan tiennytkään. Hän tunsi näinä viimeisinä päivinä
muuttuneensa. Osaksi tuon nuoren miehen takia, jonka saapuminen
ensin oli häntä harmittanut, ja joka niin pian oli tullut aivan kuin
perheen jäseneksi. Ja hänen sydämensä pohjalla tuntui jokin lyijyinen
paino vähitellen nousevan... Ja (tätä ei nuori Laverock tiennyt,
vaikka se hänelle olisikin ollut varsin mieluinen tieto) edellisenä
iltana oli hän tehnyt jotain kummallista mentyään makuuhuoneeseensa.
Hän oli avannut kirjoituspöytänsä laatikon, jonka avainta hän aina
piti kiinnitettynä rannerenkaaseensa, ja ottanut laatikosta pinkan
vanhoja valokuvia Basilista... Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin oli
hän saattanut katsella niitä tuntematta kylmän käden laskeutuvan
sydämelleen. Hän oli sanonut itsekseen vakavuudella, joka oli häntä
itseäänkin ihmetyttänyt: "Hän oli hyvin sievä, poikaraukka!... Ja
näissä kuvissa hän on nuorempi kuin minä nyt.."

Sitten hän oli sanonut: "Eihän kannata säilyttää näitä kaikkia, sehän
on mieletöntä!" Ja hän oli valinnut kuvista yhden, jossa Basil oli
polo-puvussa, niinkuin Mauve oli viimeisen kerran nähnyt hänen
pelaavan Ranelaghissa kesäkuussa ennen sodan puhkeamista. Sen hän oli
säilyttänyt. Muut hän oli polttanut makuuhuoneensa takassa, katsellen
kuinka yötuulen liehuttama heikko liekki vähitellen sammui pehmeään
ja kahisevaan tuhkaan. Muiston voi säilyttää yhtä hyvin yhdessä
valokuvassa kuin viidessäkymmenessä. Hän oli paneutunut vuoteeseen
ajatellen: "Minä säilytin parhaan." Tämä oli tapahtunut edellisenä
iltana. Ja tänään häntä kiinnosti kalliopuutarhan järjestäminen enemmän
kuin mikään muu pitkiin aikoihin.

Archie oli näinä päivinä itselleen yhtä suuri arvoitus kuin tyttökin.
Lucy Joyn täti oli ollut oikeassa väittäessään, että "nuo tavalliset"
(joihin Archie Laverock kuului) eivät aina olleet niinkään onnellisia.
Heillä on mehiläisen mieli, joka liihoittelee kukasta kukkaan,
kuiskutellen imarteluja jokaiselle ja lentäen jälleen pois antamatta
minkään siteen kahlita itseään. Mutta kuvalla oli toinenkin puoli. Sen
tunsi Archie selvästi muutamina hetkinä. Hetkinä, jolloin hän tunsi
itsensä juurettomaksi... alakuloiseksi... yksinäiseksi. Hän todellakin
kaipasi näinä hetkinä jotain, joka häntä sitoisi ja kahlehtisi. Jotain,
joka pidättäisi häntä. Poikamaisella kielenkäytöllään hän olisi
sanonut: "Miksi en minä voi löytää jotain, johon kiintyisin? Olenko
niin kirotun itsekäs? Vai onko jotain alusta alkaen hullusti minussa?
Vai enkö ole vielä tavannut oikeata henkilöä? Jospa sen tekisin!
Ja vaikkei hän välittäisikään minusta. Vaikkei hän sanoisi minulle
sanaakaan, olisi se parempi kuin tämä! Kunpahan vain löytäisin jonkun,
joka osoittautuisi siksi oikeaksi — —"

Tällä hetkellä hän alkoi ajatella, toivoa, uskoa, että tämä oikea
voisi olla Mauve Rice-Mathews. Hän kääntyi jälleen tyttöön päin. Hänen
silmiensä ja sydämensä kysymys oli: "Ettekö te voi auttaa minua? Ettekö
voi tehdä jotain hyväkseni? Te näytätte niin toisenlaiselta kuin muut,
ettekö olekin sitä? Mitä te oikeastaan olette?"

Mutta sen sijaan hän kysyikin jotain vallan muuta,
toivoen tytön vastauksen viimein kertovan jotain hänestä itsestään.

"Kuulkaahan, miksi oikeastaan asutte täällä?"

Tyttö katsahti häneen, hämmästyksen häilähtäessä hänen hymyssään.

"Mutta — — — Rice-Mathewsin perhe on asunut Rhosissa niinkauan kuin
se ylimalkaan on ollut olemassa. Jo aikaisemminkin! Entinen Rhos
paloi kuudennellatoista vuosisadalla. Tämä uusi kartano on minun
iso-iso-iso-isoisäni rakennuttama."

"Niin kyllä; mutta en minä nyt tarkoittanut sukuanne. Minä tarkoitan
miksi te itse olette jäänyt tänne?"

"Kuinka en olisi jäänyt? Minun juureni ovat täällä. En nyt voi
kuvitella asuvani muualla kuin Rhosissa."

"Ettekö?"

"En nyt", toisti Mauve ja siirsi katseensa kukkapenkistä alemmaksi
ruusupientaretta kohden, joka reunusti puutarhan päässä aukenevaan
rantaan johtavaa polkua. Siellä siinsivät vuoret, ennustaen jatkuvasti
kaunista ilmaa. "En voi kuvitella suloisempaa paikkaa, missä voisi
päättää elämänsä."

Päättää? Tyttöhän oli tuskin päässyt sen alkuun!

"Minun tulisi koti-ikävä, jos olisin kaksi viikkoa poissa täältä",
sanoi Mauve katsahtaen hellästi ympärilleen. "Sellaisia ovat
walesilaiset. Toisinaan minusta tuntuu, etteivät he välitä ihmisistä
— vain paikoista." Sitten hän lisäsi reippaammin: "Sitäpaitsi on
täällä kaikki niinkuin haluan. Minä pidän järjestelemisestä, niinkuin
tiedätte. Ja sehän on täällä hyvä asia. Jonkun on hoidettava isoisää
Maryn mentyä naimisiin, ainakin siksi, kunnes hänen onnistuu tehdä
itsemurha, jota hän jo koetti torstaina. Mutta minä luulen teidän
olevan oikea kaupunkilainen, Archie. Maallaolo ikävystyttää teitä, eikö
totta?"

"Ei vähääkään", vakuuttti tämä hiukan kärkevästi. Hän oli tyytymätön,
ei siksi, että Mauve syytti häntä kaupunkilaiseksi, vaan siksi, että
tämä ystävällisyydessäänkin piti häntä jollain tavoin loitolla. Mauve ei
tahtonut kertoa hänelle mitä hän tahtoi tietää. Harmissaan hän
huudahti: "Mutta Mauve! Sanokaa nyt minulle!"

"Sanokaa mitä?" Mauve istuutui levähtämään kukkaispientareensa
reunalle. "Antakaahan minulle savuke", sanoi hän. "Kiitos — mutta mitä
sanoittekaan?"

Mutta kuinka hän saattoikaan sanoa mitään, kun ei ole olemassa sanoja
tulkitsemaan noita sydänten salaisia merkkejä?

Archie teki kömpelön yrityksen ajatuksensa pukemiseksi sanoiksi:
"Minä kysyin teistä itsestänne. Ettekö te toisinaan kaipaa pois tästä
kaikesta? Elämä on niin lyhyt, ainakin nuoruus. Ja kun on nuori, on
nähtävä asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Kun tulee
neljän-, viidenkymmenen vuotiaaksi, silloin ei kykene näkemään muuta
kuin sen, mitä on aina opetettu katsomaan."

"Mikä masentava ajatus, Archie", nauroi tyttö.

Archie jäykistyi.

"Te ette tietysti kuuntele minua vakavasti", virkkoi hän
tyytymättömänä. "Helpoin tapa päästä kaikista kysymyksistä on
pilanteko. Mutta ettekö tosiaan joskus tunne kaipuuta muualle? Näkemään
uusia maita — uusia maanosia? On Amerikka. Länsi-Kanada — siellä minä
tahtoisin kalastaa! On Austraalia. On ihana, ihana itä, Mauve!"

Mutta Mauve Rice-Mathews vastasi:

   "Me muuttaa voimme toisen taivaan alle,
   Mut' myötä seuraa sydän muuttumaton."

Kaunis ääni, kelttiläisen syntyperän tuntomerkki. Sen sointu kaikui
aurinkoisessa puutarhassa, jossa tuoreen mullan haju sekaantui ruusujen
tuoksuun. Puutarhan käytävää myöten läheni Megan, walesilainen
sisäkkö, heittäen hellän ja kaihoavan katseen mr Laverockiin (jolla
ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä salaisesti ihaili koko
Rhosin naispuolinen palvelusväki) ja kantaen kädessään nelikulmaista,
raskaannäköistä kääröä, jonka hän ojensi nuorelle emännälleen.

Se oli postilähetys, joka oli saapunut myöhäisimmällä junalla, ja jonka
taloudenhoitajattaren lapset olivat tuoneet postitoimistosta — ja siitä
oli suoritettava kolmen shillingin ja kuuden pencen lisämaksu.

Vapauttaakseen neiti Rice-Mathewsin juoksemasta sisään noutamaan
tarvittavia rahoja, veti Archie taskustaan vaaditun summan Mauven
heittäessä pois savukkeensa ja huudahtaessa: "Kolme shillinkiä ja kuusi
penceä! Mutta mitä ihmettä — oh, se on Persiasta, eikö olekin? Unohdin
vallan syntymäpäiväni olevan niin pian."

Archie huomasi tahtomattaankin höristävänsä korviaan.
Syntymäpäivälahjoja Persiasta saakka?

Sitten hän sanoi keveästL: "Siinä tapauksessa parhaat onnitteluni."

"Syntymäpäiväni on vasta huomenna", vastasi Mauve, repien auki
vahakankaan saumoja.

Hänen kasvonsa peitti syvä puna.

Se ei tapahtunut tuon Persiassa olevan miehen uskollisuuden tähden,
joka kaikesta päättäen ei vieläkään heittänyt toivoaan, joka kirjoitti
säännöllisesti joka jouluksi ja joka erehtymättä muisti Mauven
syntymäpäivän kesäkuussa. Mauve punastui osaksi siksi, että hänellä oli
sellainen iho, ja osaksi siksi, että hän viime päivinä oli tuntenut
itsensä niin kummallisesti keventyneeksi, hilpeäksi, valmiiksi
nauramaan ja aivan eriäväksi tavallisesta itsestään. Hän punastui
osaksi myöskin nähdessään Archien katseen, joka oli kiintynyt häneen.

Tämä kysyi: "Haluatteko, että avaan kannen?" ja veti taskustaan
sellaisen veitsen, jonka sisältö on naisille ainaisena ihmettelyn
aiheena, sen pään sisältäessä sekä työkapinelaatikon että naularasian.

"Kiitos", sanoi Mauve ja ojensi hänelle laatikon. Hän kohotti
puista kantta ja antoi sen takaisin omistajalleen. Se oli pakattu
itämaisten basaarien asiakkaille tuttuun tapaan: täynnään revittyjä
ja rypistettyjä sanomalehtiä. Niiden keskeltä tuli viimein näkyviin
oudolta tuoksuavaan puuvillaan kiedottu käärö.

Mauve poisti puuvillan. Silloin tuli esille siromuotoinen
itämainen hopeaesine, puolittain maljakko, puolittain
suitsutusastia.

"Oi! Minä tiedän mikä se on", huudahti Mauve pidellen sitä
auringonvaloa vastaan. "Hän lupasi minulle tällaisen. Sen nimi on
Gulabi Pash. Hajuvesipirskoitin. Kuinka kaunis se on!"

Mauve seisoi pidellen maljaa käsissään ja katsellen sitä, tuota
kaukaisten maiden hajuvesipirskoitinta, jonka hopeinen pinta nyt
sädehti päivänpaisteessa Walesin ruusujen keskellä. Sitten, ikäänkuin
Archien katse oli vetänyt hänen katseensa puoleensa, Mauve kääntyi
häneen päin.

Heidän katseensa yhtyivät tuollaisena omituisena, selittämättömänä
hetkenä, joka ei ole mitään — ja sittenkin kaikki. Tyttö seisoi
pidellen hopeista lahjaansa; Archie katsoi häneen ja ojensi hänelle
jotain. Käyntikortin.

"Tämä — putosi laatikosta", sanoi Archie hänelle, upottaen
monivivahteisen katseensa tytön tummiin silmiin. "Valitettavasti en
voinut olla näkemättä mitä siihen on kirjoitettu. Se putosi kirjoitus
ylöspäin."

Viimein Mauve irroitti katseensa Archiesta ja otti kortin. Hän sanoi:
"Oh! se ei tee mitään", huolettomalla äänensävyllä, mutta hänen
ilmeensä oli muuttunut ja puna tummeni hänen kasvoillaan. Archie käänsi
katseensa pois, mutta oli jo ehtinyt huomata muutoksen; harmistuneena,
huvitettuna, ylpeänä ja yhä selvästi kuin hän oli lukenut nuo sanat,
jotka oli kirjoitettu miehen käyntikortin poikki.

"Kuten aina, Lionel."

Ah! Viimeinkin!

Kolme sanaa oli murtanut tytön salaisuutta ympäröivän muurin. Niin
ainakin Archie Laverock luuli. Nyt hän luuli ymmärtävänsä kaiken.

Lahja, joka ilmeisesti saapui jokaisena hänen syntymäpäivänään.
(Syntymäpäivän muistavat vain ne, joiden mielenkiinto päivän viettäjää
kohtaan on tavallista suurempi.) Lahja Persiasta. "Lionel" — hän oli
luonnollisesti mies, josta oli hiljan puhuttu teekutsuissa.
Archie oli saanut kuulla, että tuo "Lionel" oli lähdössä
Persiasta ja matkalla kotiin, ensimmäistä kertaa vuoden 1915 jälkeen.
Ja Mauve oli ollut syyllisen näköinen.

Nämä seikat — paljastivat jotain.

Hänen edessään seisoi tuo salaperäinen, ihmeellinen tyttö, joka (niin
oli Archie alkanut toivoa) kenties voisi hänen elämässään olla oikea ja
ainoa; tyttö jonka elämässä ei ollut ainoatakaan miestä, niin pitkälle
kuin hänen katseensa ulottui. Nyt hän ymmärsi, että oli toinenkin mies,
joka rakasti häntä. Tuo Lionel — rakastipa tyttö häntä tai ei — oli
päättänyt saada hänet omakseen.

Sen olisi pitänyt olla Archielle isku vasten kasvoja. Mutta ihmeellistä
kyllä se vain kiihoitti häntä. Hänellä oli siis kilpailija, niinkö?.
Hyvä. Sen ei suinkaan tarvinnut merkitä, että hän, Archie, oli "lyöty
laudalta". Ja toisaalta oli tämä paljastus tehnyt Mauven sellaiseksi,
mitä hän aikaisemmin ei Archien silmissä ollut: saavutettavaksi. Joka
tapauksessa hän tiesi nyt. Archie oli nähnyt ja Mauve tiesi sen. Se oli
otettava lukuun.

Sillävälin myllersivät Mauven mieltä sekavat tunteet. Kummallisesti
ylpeänä hän tunsi Laverockin ymmärtävän, että hänen elämässään oli
olemassa joku Lionel; kummallisesti harmistuneena ja kummallisesti
innokkaana hän halusi selittää kuinka vähän ja kuinka paljon tämä
Lionel hänelle merkitsi. Ja koko ajan hän tunsi mielensä kiihkeämmäksi
ja eloisammaksi kuin milloinkaan viimeisen viiden vuoden aikana.
Jälleen hän katsahti Archie Laverockiin.

Silloin kajahti puutarhan syvässä hiljaisuudessa ääni talosta.
Aterialle kutsuvan käsirummun ääni.

"Kutsu teelle!" huudahti Mauve huojentuneena, aivankuin ulkoapäin
tullut apu olisi auttanut häntä selviämään vaikeasta tilanteesta. Hän
katsahti aurinkoon ja sitten runkoruusujen kukkapenkkeihin luomiin
varjoihin. "Olemme myöhäisiä. Isoisä käy kärsimättömäksi. Kello onkin
jo yli viiden; tulkaa."

Hän lähti edellä, pidellen siroa hopeamaljakkoaan;
Archie seurasi, kantaen tyhjää puulaatikkoa risaisine pakkauksineen.
Ja astuessaan poikamaisen solakan tytön jäljessä hän olisi kernaasti
suonut, että isoisä olisi saanut käydä vieläkin kärsimättömämmäksi.
Aina ja alituisesti isoisä! Milloinkaan ei hän vielä ollut saanut
häiriintymätöntä puolta tuntia itseään varten tuolta tytöltä. Mutta
hänen täytyi. Hän tunsi, että nyt, kun hän viimein kummallisen sattuman
kautta oli saanut tietää hänestä jotain, jota monien viikkojen
tuttavuus ei ollut tuonut, ilmi, hänen täytyi saada puhua Mauven
kanssa, keskeytymättä. Hänen täytyi jollain tavoin järjestää itselleen
sellainen hetki.

Nurmikkoa ympäröivän aidan luona hän pysähtyi.

"Mauve, tahtoisin pyytää teiltä jotain. Onko teillä huomenna kovin
paljon tehtävää? Tarkoitan, että ettekö voisi säästää sen verran aikaa
huomenna iltapäivällä, että tulisitte juomaan teenne minun seurassani?"

Mauve virkkoi: "Mutta mehän juomme aina teetä yhdessä."

"Mutta minä tarkoitan, enkö minä saisi kerran tarjota teille teetä?
Matkavaunussani? Te ette ole vielä käynyt katsomassa sitä. Olisin siitä
hyvin iloinen."

"Minä — — — Kyllä! Kiitos. Minä tulen", lupasi tyttö äkkiä. Hänestä
tuntui, että hänen täytyi käyttää tilaisuutta sanoakseen Archielle
jotain.

       *       *       *       *       *

Istuessaan sinä iltana polttelemassa (kiellettyä) sikaariaan
parvekkeellaan oli vanha mr Rice-Mathews Archie Laverockin mielestä
ystävällisempi ja arvoituksellisempi kuin milloinkaan ennen;
keskustelu siirtyi automobiileista ja uudesta vaunusta, joka Archien
liikkeen oli määrä seuraavalla viikolla lähettää mr Rice-Mathewsin
nähtäväksi, rahaan ja kaikkeen mitä sillä on ostettavissa, sitten
lempeihin kysymyksiin Archien lapsuudesta ja äidistä (joka oli
kotoisin Walesista) ja jota Archie tuskin muisti, sitten uusimpiin
psykoanalyyttisiin teorioihin ja päättyi viimein vanhuksen innokkaisiin
kehoituksiin, että Archien
välttämättä oli palattava Rhosiin kuljetettuaan matkavaununsa takaisin
Lontooseen.

Archien tuli palauttaa Navarac omistajalleen seuraavalla viikolla.

"Voitte olla vakuutettu paluustani, sir, jos liikkeeni katsoo voivansa
tulla toimeen ilman minua," lupasi Archie hiukan hämmentyneenä.

Hän tuli levottomaksi jo ajatellessaankin liikettään. "Kolme viikkoa",
oli hänelle sanottu. Hän oli nyt ollut Walesissa hiukan yli kolme
viikkoa, viettäen vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista
viisitoista Rhosissa. Hänen liikkeellään oli toisia yrityksiä, joihin
häntä saatettiin tarvita. Ja taitava autonkuljettaja, joka toisi
uuden auton Rhosiin, oli täysin kykenevä täyttämään Archien paikan —
jollei talon poikana ja apulaispuutarhurina, niin sitä paremmin mr
Rice-Mathewsin ohjaajakasvatuksen täydentäjänä.

Archie yritti kuitenkin vakuuttaa itselleen, että viimeksimainittu
ei pitänyt paikkaansa, ja että liikkeen olisi parempi antaa hänen
(Archien) vielä parisen viikkoa toimia vanhan herran opettajana.

Archie ei tahtonut nyt juuri lähteä Rhosista. Hän tahtoi jäädä
Mauven läheisyyteen — Mauven, joka juuri oli lasiovesta siirtynyt
arkihuoneeseen ja istuutunut pianon ääreen, kuten ensimmäisenä iltana.
Kaikki Archien toiveet liitelivät hänen ympärillään kuten hyttyset
lensivät ja surisivat parvekkeen pöydällä palavien lamppujen ympärillä.

Mr Rice-Mathews silmäili pöydän yli kauniita nuoria kasvoja, jotka
heleässä valossa tummina kuvastuivat lasiovea vastaan; ja äkkiä vanhus
sanoi: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä, Archie?"

Tämä pudisti vakavana päätään. "Se ajatus on minulle surullinen, sir.
Silloin olisi hyvä onneni lopussa."

Vanhus hymyili mietteissään. "En usko hyvän onnenne loppuvan vielä
pitkiin aikoihin, poikaseni. Minä luulen jumalien rakastavan teitä."

"Tarkoitatteko, että kuolen nuorena?"

"Pahempaakin voisi miehelle sattua", vastasi sairaalloinen vanhus
lempeästi. "Ettekö luule kunniakkaasti eletyn lyhyen tuokion ja
pikaisen lopun olevan parempi kuin kahdeksankymmenen vuoden tyven
ikuisine lääkepulloineen?"

"Varmasti, sir", myönsi Archie siekailematta — muistaen monia
tovereitaan, joiden kunniakas ja täyteläinen elämä oli saanut pikaisen
lopun...

"Mutta en minä sitä tarkoittanut, rakas poikani", lisäsi hänen
isäntänsä nopeasti. "Kuollako nuorena? Se ei ole teidän kohtalonne.
Vain siinä mielessä, että teidänlaisenne ei tarvitse olla vanha,
kuolipa hän milloin hyvänsä. Eläkää te kauan ja onnellisena, ja
nauttikaa noista 'Elämän manteleista' (sanontatapa on kotoisin eräästä
hiljan lukemastani novellista), noista manteleista, joihin toisten
hampaat eivät pysty. Te saatte säilyttää hyvät hampaanne loppuun
saakka, Archie, siitä olen varma", mutisi hän. "Muistakaa toivoneeni,
että teidän mantelinne aina olisivat makeita."

"Paljon kiitoksia, sir", sanoi Archie mielissään, mutta epävarmana;
sillä mitä tämä kaikki tarkoitti?

Nuori mies kuunteli vähemmän vanhuksen puhetta kuin tytön soittoa
arkihuoneesta. Tänä iltana Mauve ei soittanut Beethovenia, vaan jotain
hilpeätä, hurjaa, mustalaissävyistä kappaletta, joka tanssi ja nauroi.
Huomenna, matkavaunussa, Archie kysyisi häneltä mitä se oli.




YHDESTOISTA LUKU.

Uusi ihastus.


Mauve tulisi vasta kello neljä iltapäivällä. Mutta jo kello kolmeksi
oli nuori Laverock valmistanut kaiken vierastaan varten: koristanut
vaunun kuusamanoksilla, levittänyt puhtaan pöytäliinan pöydälle,
leikannut voileivät, pannut kermaa ruskeaan kannuun ja kirsikoita
sinivalkoiseen maljaan — vastaisuudessa hän ei ollut milloinkaan näkevä
sinivalkoista kiinalaista porsliinia muistamatta näitä kirsikoita! — ja
keittänyt vettä teetä varten.

Nyt Archie istui vaunun portaitten ylimmällä askelmalla silmäillen
heinäniityn yli, jonka päässä matkavaunu sijaitsi, ja jonka yli tie
Rhosista johti. Hänellä oli yllinkyllin aikaa miettiä tänä raukeana,
ihanana kesäkuun iltapäivänä kaikkea, mikä oli jo pitänyt häntä koko
yön valveilla, niitä tuhansia seikkoja, joita hän aikoi sanoa Mauvelle
tämän tultua.

Mutta nähdessään hänen tulevan polkua myöten heinärukojen välissä
Archie unohti kaikki nuo tuhannet asiat; ainoa, mitä hän saattoi
ajatella, oli hänen nimensä.

Mauve, Mauve!

Innokkaana Archie kiiruhti tielle häntä vastaan. Mauvella oli yllään
sievin pukunsa: yksinkertainen, suora kesäpuku nimensä väriin,
ametistikoriste kaulassaan ja päässään leveälierinen hattu, jota
somisti sinipunerva silkkinauha. Nainen olisi huomannut, että tämä
nauha oli uusi ja tarkalleen samaa väriä kuin silkkisukat, jotka
nousivat sileistä harmaista kengistä, että neiti Rice-Mathewsin puku
näytti aivan toiselta kuin ennen (tosin yhtä yksinkertaiselta ja
hillityltä, mutta sittenkin toiselta) ja että hän oli niin "sievä" kuin
hän ikänä saattoi tai tahtoi olla.

Archie Laverockin mieleen ei johtunut ajatella oliko hän sievä
vai yksinkertainen. Hän oli vain Mauve. Hän täytti — ja miten
täydellisesti! — nuorukaisen sydämen.

Mutta tervehtiessään Mauvea Archie sanoi hänelle vain tavallisimmat
kohteliaisuudet siitä kuinka herttaisesti hän teki tullessaan, ja
astuessaan jalallaan (pitkällä, sirolla jalallaan) ensimmäistä kertaa
Archien vaunuun totesi hänkin varsin tavanomaisesti kuinka hauskalta
kaikki siellä näytti — eikä kumpikaan vielä ollut virkkanut sanaakaan
siitä, mitä he olivat aikoneet sanoa toisilleen.

Archie luuli edellisen iltapäivän ja illan jälkeen tietävänsä mitä hän
tahtoi. Se tosiseikka, että Persiassa tai jossain muualla oli toinen
mies, joka halusi Mauvea, teki hänen mielensä kiihkeäksi. Se kannusti
häntä ja piti häntä jännityksessä, aivan kuin kilpailun alkaessa. Tuo
tyttö — tyttö, jota joku toinen halusi; hän oli Archien tavoittelema
päämäärä.

Tytön mielestä ei asia ollut niinkään yksinkertainen. (Tyttöjen
mielestä asiat harvoin ovat sitä.) Hänkin oli miettinyt yön
hiljaisuudessa. Mitä olikaan hänelle tapahtunut? Viisi vuotta hän oli
pitänyt itseään naisena, jonka sydän oli omistettu muistolle — naisena,
jonka elämästä mielenkiinto toista sukupuolta kohtaan ainiaaksi oli
pyyhitty pois. Nyt — nyt näytti miltei siltä, kuin olisi hänen elämänsä
täyttänyt kolminkertainen mielenkiinto... Ei vain yhtä miestä kohtaan!
Kolmea miestä kohtaan samaan aikaan.

Oli Basil, mies, joka kuului menneisyyteen... Mutta siitä huolimatta
kaikki, mikä oli täyttänyt hänen elämänsä, kaikki pysyi samana.

Sitten oli Archie Laverock, nykyisyyden mies. Miksi olikaan Archie
näinä päivinä niin suunnattomasti kohonnut hänen silmissään? Mutta
varmaan hän olikin parempi kuin Mauve aluksi oli kuvitellut. "Liikkeen"
kirjoittaessa aikovansa lähettää mr Rice-Mathewsin opettajaksi
nuoren sotilasuran jättäneen kapteenin nimeltä Laverock, ei Mauve
ollut ajatellutkaan häntä niin miellyttäväksi, niin huvittavaksi ja
hyödylliseksi. Sitäpaitsi hän oli hauskan näköinen, vaikkei suorastaan
kaunis mies. Sillä tässä suhteessa Mauve erosi Lucy Joysta ja Meganista
ja monista muista sukupuolensa jäsenistä, joiden mielestä Archie
Laverockin kasvot olivat kauneimmat mitä he koskaan olivat nähneet.
Mauve Rice-Mathews kuului niihin ihmisiin, joita yksi ainoa tyyppi
miellyttää. Hänen ihailemansa tyyppi oli rakenteeltaan voimakkaampi
kuin solakka ja siro Archie ja piirteiltään jyrkempi, haukkamaisempi.
Silmien, ollakseen kauniit, tuli olla väriltään selvät: siniset kuten
Basilin silmät olivat olleet!... Mutta olipa hänellä mitä puutteita
hyvänsä, oli Archie miellyttävä. Etenkin ollessaan läsnä. Vasta hänen
poissaollessaan huomasi hänen vikansa... Ja hän oli tosiaan ollut
suurenmoinen estäessään isoisän murskautumasta tien kiviseinämään.
Jollei Archie olisi osoittanut niin suurta kylmäverisyyttä ja notkeutta
— mutta toisaalta, jollei Archie olisi ruvennut opettamaan isoisälle
autonohjausta, ei tämä milloinkaan olisi joutunut sellaiseen vaaraan.

Isoisä luonnollisesti ihaili nuorukaista. Kuinka kauan tämä oikeastaan
oli ollut Rhosissa? Kolme viikkoa! Mitä oli kolme viikkoa? Verrattuina
niihin vuosiin, jotka Mauve oli viettänyt vain haaveillen Basilista!
Oli totta, että hän tulisi kaipaamaan Archieta tämän lähdettyä. Mutta
varmaankaan — varmaankaan ei kovin pitkää aikaa.

Viime yönä oli Mauve päättänyt sanoa Archielle, että jos tämä kuvitteli
Mauven olevan jollain tavoin sidottu mieheen, joka oli lähettänyt
hänelle hopeamaljakon Persiasta, niin hän oli kerrassaan väärässä.

Mutta aamulla hän oli ajatellut: "Miksi oikeastaan puhuisin siitä
mitään? Mitä se kuuluu Archie Laverockiin?" Nyt hän jälleen toivoi
saavansa jonkun syyn asian mainitsemiseen ja koko jutun selittämiseen
Archielle...

Sillä kolmanneksi oli Lionel hänen mielessään, Lionel, joka kieltäytyi
tyytymästä hänen kieltävään vastaukseensa. Lionel, jota hän ei ollut
nähnyt vuoden 1915 jälkeen, mutta joka nyt oli kotimatkalla. Mauve ei
voinut olla ajattelematta, mitä hän tuntisi Lionelia kohtaan tämän
palatessa ja mitä hän tälle sanoisi.

Samalla oli hänen vaikea selvittää itselleen mitä hän tunsi Archie
Laverockia kohtaan. Miksi sai tämä, elettyään kuukauden päivät hänen
läheisyydessään, hänen mielensä hämmentyneeksi ja rauhattomaksi? Ja
Mauven oli mahdotonta sanoa hänelle, mitä hänen mielessään liikkui.
Mikä tekosyy hyvänsä oli parempi.

Ja siksi hän liioitellulla hilpeydellä ihaili sohvapeitteen
kudontamallia ja pientä tytönpäätä esittävää kuvaa
peilipöydällä ja pienien ikkunoiden kirkkautta, joista avautui näköala
vihreille niityille ja lehtoihin, ja kaikkia taloudellisia mukavuuksia,
jotka tekivät tästä siirrettävästä asunnosta oikean matkailijan
paratiisin.

Sillävälin Archie, näytellessään kohteliasta isäntää, muisti mitä eräs
amerikkalainen asiakas oli sanonut nähdessään Navaracin näytteillä
Lontoossa: "Mutta kuulkaahan, nuori mies, kukapa enää perustaa kodin
asuttuaan tällaisessa paikassa! Tehän annatte suorastaan kuoliniskun
avioliitolle!" Ja Archie oli hymyillyt ja sanonut ystävällisimmällä,
leikkisimmällä sävyllään: "Kenties..."

Mutta tällä hetkellä hänen mielensä täytti ajatus: "Luoja, kuinka ihana
tämä olisikaan häämatkaa varten!"

Hänen ajatuksensa keskeytti Mauven ääni. "Tämähän on mukavampi kuin
mikä loistohuoneusto hyvänsä: mutta yksi teiltä puuttuu."

"Ja se olisi — —?" kysyi Archie, miettien oliko tyttö saattanut arvata
hänen salaisen ajatuksensa.

Mutta Mauve vastasi pinnistetyllä hilpeydellään: "Teillä ei ole
kylpyhuonetta!"

"Eikö ole?" väitti Archie vastaan ja veti esiin suuren kumista
valmistetun kylpyammeen, jonka hän joka aamu täytti suuresta
kattilasta, missä parhaillaan kiehui vettä teetä varten.

"Oh, emmekö joisi teetä portailla", ehdotti Mauve. "Ulkona on nyt
kerrassaan suloista, ja me voimme käyttää koko nurmikkoa pöytänämme — —
—"

Niin he istuutuivat portaille; Mauve matkavaunun ylimmälle askelmalle
ja Archie hiukan alemmaksi, häntä vastapäätä ja katsoen ylöspäin
häneen. Mauve kaasi teetä, koska hän oli lähempänä keittiötä, ja
ojensi Archielle hänen kuppinsa. Yhdessä he söivät Archien valmistamia
voileipiä ja yhdessä he nauroivat turhalle.

Mutta viimein syntyi hiljaisuus, joka ei ollut vältettävissä. Mauve
ojentautui taaksepäin ja asetti
tyhjät teekupit pöydälle. Hän aikoi sanoa: "Kello lienee kahtakymmentä
yli — tai kahtakymmentä vailla — jotakin..." Mutta siitä ei tullut
mitään. Hän vaikeni, istuen askelmallaan, sirot kädet leväten hänen
sinipunaisella puvullaan.

Archie, häntä vastapäätä, alkoi vetää esiin savukekotelonsa ja tarjota
siitä Mauvelle. Mutta sitten hän muutti mieltään, hänen katseensa
kiintyi Mauven käteen, joka toimettomana lepäsi hänen sylissään.
Vaistomaisesti hän ojensi omat pitkät, tummat sormensa Mauvea kohti
eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat.

Mauve ymmärsi. Ojennettu käsi oli jatkoa samaan pyyntöön, jonka
edellisenä päivänä oli alkanut heidän välillään vaihdettu nopea katse
puutarhassa. Kaikki, mitä sillävälin oli tapahtunut, ei merkinnyt
mitään. Archie ojensi kätensä.

Mutta seuraavassa hetkessä Mauve piti parempana olla ymmärtämättä.
Hän liikahti paikaltaan. Hän otti tyynesti sinivalkoisesta
porsliinimaljasta muutamia kirsikoita ja pani ne Archien käteen,
ikäänkuin hän olisi niitä pyytänyt.

Yhtä tyynesti otti nuori mies ne hänen kädestään ja pani ne takaisin
maljaan, mistä tyttö oli ne ottanut. Ja sitten hän selvällä
tarkoituksella ojensi uudelleen kätensä.

Tällä kertaa hän teki myöskin pienen liikkeen tyttöä kohti ja kiinnitti
häneen saman katseen kuin edellisenä päivänä.

Nyt Mauve kohtasi sen.

Ja hän vastasi, nopeasti, väkinäisesti: "Ei!"

"Ei?" toisti pehmeästi ja hyvin hellästi Archie.

"Archie", aloitti tyttö äänellä, joka oli samalla kertaa sekä
pingoitettu että epävarma. "Minä tahtoisin sanoa teille jotain. Ei,
älkää pidelkö kättäni sanoessani sen, älkää... Se on jotain... se on
vaikeata..."

Archie katsoi häneen. Tällä hetkellä hän rakasti häntä lämpimästi ja
vilpittömästi...

On olemassa ihmistuntijoita, jotka tahtoisivat keskeyttää
sanoen: "Hän luuli rakastavansa häntä." Heille on rakkaus
kestävyyskysymys. Kenties nuo samat ihmiset haluaisivat väittää,
että päivänpaistetta ei ole ollut olemassakaan, jos se on lakannut
valaisemasta äsken rikastuttamaansa maisemaa.

Auttaakseen tyttöä Archie keskeytti hänet: "Jotain siitä, mitä en eilen
puutarhassa voinut olla näkemättä?"

"Osaksi siitäkin", vastasi Mauve, ristien kätensä polviensa ympärille
ja kiinnittäen hajamielisen katseen vuorien siintävään ääriviivaan
heinäniityn takana. "Luulen, että te piditte tuota — tuota korttia —
jonain, mitä se ei ollut."

Hiljaisuus. Archie odotti tytön jatkavan.

Vihdoin tämä sanoi suoraan: "Minä en ole kihloissa miehen kanssa, joka
oli kirjoittanut kortin —"

Archie odotti.

"Enkä luule enää milloinkaan meneväni kihloihin." sanoi Mauve
Rice-Mathews nopeasti ja punastuen puhuessaan. "Minä olin kihloissa.
sinä keväänä, jolloin sota puhkesi..."

Archie sanoi hiljaa: "Onko oikein kysyä? Hänenkö kanssaan?"

"Lionelin? Oi, ei! Ei! Ei koskaan! En silloin ollut koskaan nähnytkään
häntä — paitsi joskus lapsena. Erään aivan toisen kanssa. Ja hän oli
minulle kaikki kaikessa, kuten sanotaan. Hän — mutta Archie en tosiaan
tiedä, miksi kerron teille tätä kaikkea", virkkoi tyttö.

Tämä oli käänne luottamuksien pitkälle tielle.

Omaksi hämmästyksekseen Mauve huomasi puhumistaan puhuvansa; sanoin,
jotka kävivät yhä avoimemmiksi ja kiihkeämmiksi, hän kertoi vanhan,
onnettoman tarinan Basilista. Niin, tälle toiselle nuorelle miehelle,
miehelle, josta hän vielä viisi viikkoa sitten ei ollut tiennyt
mitään. Tämän jännittyneenä kuunnellessa, vaieten kyyristyneenä hänen
jalkoihinsa Mauve puhkesi intohimoisiin sanoihin: "Toisinaan ajattelen,
että jollei isoisää olisi, niin olisin varmasti jo tapaturmaisesti
hukkunut uintimatkalla. Minusta tuntuu, että vain varjo omasta
itsestäni enää kävelee Rhosin puutarhakäytävillä; oikea minäni kuoli
Basilin kaatuessa..."

Silloin hänen mielessään kuiskasi heikko, mutta itsepäinen ääni: "Onko
se totta? Oletko varma siitä? Vain varjoko omasta itsestäsi? Niin oli
kenties joku aika sitten. Mutta nyt? Eikö oikea itsesi muka enää tunne
mitään? Etkö nytkään tunne mitään kertoessasi Archie Laverockille
kaikkea tätä?"

Yrittäen uhmata tätä ääntä sisimmässään Mauve jatkoi: "Muistatteko
keskusteluamme ensi kertaa pelatessamme verkkopalloa? Teistä olisi
mahdotonta olla kahdeksan vuotta uskollinen jollekin, joka rakastaisi
teitä. Minä nauroin itsekseni — jos sitä voi nimittää nauramiseksi.
Viiteen vuoteen en ole hetkeäkään ajatellut ketään muuta kuin häntä
— joka ei edes välittänyt minusta, ei ainakaan kauempaa kuin pari
kuukautta — —"

Häntä värisytti; kyyneleet kihosivat hänen tummiin silmiinsä.

Ja taasen keskeytti ääni hänen sisimmässään, tällä kertaa äänekkäämmin:
"Mutta itketkö sinä yhä Basilin tähden? Eivätkö kyyneleesi pikemminkin
ole näyttelijättären, joka tyytyväisenä tuntee näyttelevänsä hyvin
järkyttävän kohtauksen? Etkö itsekin nyt näyttele onnetonta?"

Epävarmemmin Mauve jatkoi: "Minä en ole koskaan voinut muuttua — —"

Ääni: "Etkö?"

Mauve: "Vaikka kaikki muu onkin muuttunut! En voisi milloinkaan unohtaa
häntä! En voisi koskaan pitää jostain toisesta, niinkuin muut tytöt."

Ääni, rohkeasti: "Etkö? Ajattelehan, ajattele tarkemmin!"

Mauve: "Minusta on kauheata, että sotalesket menevät naimisiin.
Hänen leskensä teki sen. En voisi milloinkaan, milloinkaan ymmärtää
sellaista." Hänen hengityksensä tukahtui nyyhkytykseen ja hän lisäsi
vieläkin kiihkeämmin: "On tunteita, jotka kestävät koko elämän iän,
Archie! Ainakin joillekin meistä! Ja minulle — ikuisesti!"

Jälleen ääni väitti vastaan: "Niinkö? Niinkö?", mutta se hukkui toisen
äänen kaikuun hänen vieressään. Sillä kirkkaana ja sekä onnellisena
että närkästyneenä purkautui viimein Archien huudahdus:

"Ei!" huusi hän. "Ei!" — nauraen. "Älkää luulkokaan."

Mauve kohotti ihmeissään häneen nuo tummat silmänsä, joissa
tuntemattomasta lähteestä vuotaneet kyyneleet kimaltelivat. Kyynel
putosi hänen ranteelleen. Ja silloin hän huomasi, että Archie Laverock
oli lujalla otteella tarttunut hänen molempiin käsiinsä. Hänen
otteensa oli sähköinen ja lohduttava, siinä kohisi elämän voimakas
virta. Hämmentyneenä Mauve ei liikauttanutkaan käsiään. Hänen epäröivä
katseensa siirtyi niistä nuoren miehen hymyileviin kasvoihin.

Tämä huudahti vielä kerran: "Se ei ole totta, rakas!"

Hämmentyneenä Mauve yritti vakuuttaa itselleen: "Hän ei voinut sanoa
'rakas'. Minä vain kuvittelen. Hän ei voi pidellä käsiäni. Hän ei voi
puhua minulle noin."

Mutta nuorukainen puhui yhä, pudistaen hänelle päätään, joka oli vaalea
ja pehmeäsuortuvainen kuin keltasirkun höyhenpuku. "Kaikki, mitä
olette minulle kertonut, on toisin tarkoitettu. Ettehän te voi mitään
luonnolliselle vaihtelulle. Kasvamiselle! Vuokselle ja luoteelle! Se
on luonnon meno... Ei ole tarkoitus, että te surisitte asiaa, joka jo
kauan sitten on ollut ja mennyt. Sehän on kaikki muuttunut toiseksi,
Mauve! Ettekö voi uskoa sitä?"

Tyttö tuijotti häneen kuin olisi Archie juuri herättänyt hänet
levottomasta unesta.

"Uskollisuus on ihmeellinen ja ihana asia, se on totta", myönsi Archie
vakavammin. "Mutta hyvä Luoja! Sininen kalliokyyhkynenkin seuraa
kumppaniaan vain niinkauan kuin se on elossa! Ja tämähän on jo kaikki
lopussa. Ettehän te voi — oh, sehän on mahdotonta!"

Mauve tunsi ajelehtivansa kohti pyörrettä, jota hän ei tuntenut eikä
ymmärtänyt. Hän tunsi ihmeellistä vetovoimaa tuohon nuoreen mieheen,
jota hän ei edes saattanut pitää kauniina — sillä hän ei tiennyt,
että tuon vetovoiman oikea nimi ei ollut Archie Laverock, vaan
Nuoruus; uudelleen heräävä Nuoruus. Samoissa olosuhteissa ja oikealla
hetkellä olisi millä nuorella, miellyttävällä ja ihastuneella miehellä
hyvänsä ollut kylliksi vaikutusvaltaa temmatakseen hänet viimeisten
vuosien liikkumattomasta suvannosta takaisin elämän pyörryttävään,
intohimoiseen virtaan.

Mutta hän näki vain Archien... Hän katsoi häneen — ja ajatteli
puolittain tiedottomasti: "Mikä vahinko, että hänen silmänsä eivät ole
siniset!" Hän ei saattanut kohdata hänen katsettaan ja käänsi päänsä
pois; alkoi lauseen, keskeytti sen ja mutisi pingotetulla, hiljaisella
äänellä: "Luulen jättäneeni nenäliinani vaunuun."

"Ottakaa tämä; se on puhdas", kehoitti Archie vetäen esiin taskustaan
himmeänsinisen silkkinenäliinan, jonka kulmaan ilmeisesti lahjan antaja
oli sitruunankeltaisella kirjaillut nimikirjaimet A.L.L., joita
ympäröi sydän.

Mauve otti sen ja käytti sitä. Archien sormet sulkivat jälleen
tiukasti hänen kätensä otteeseensa. Kuinka kaukana olikaan tämä Mauve
siitä tytöstä, joka kätensä sijaan oli antanut hänelle kirsikoita!
Mutta jälleen Mauven mielessä risteilivät kiihkeät kysymykset:
"Miksi kerroinkaan hänelle sitä kaikkea? Miksi en suuttunut hänen
röyhkeydestään sanoa 'se on kaikki ollutta ja mennyttä'? Miksi annan
hänen pitää kiinni käsistäni? Nyt hän tietysti suutelee niitä — —"

Ja sitten Archie suuteli niitä, noita pitkiä, kapeita sormia, jotka
puutarhatyö oli tehnyt karkeiksi; hän siveli niitä poskeaan vastaan, ja
Mauve salli sen tapahtua. Hän nousi, ja Mauve — hän saattoi itse tuskin
uskoa sitä todeksi — siirtyi lähemmäksi häntä vaunun portailla: ja kun
Archie sulki hänet syliinsä, ei enää
ollut kysymystäkään mistään sallimisesta; hän jäi hänen syliinsä
tyytyväisenä, kohottaen kasvonsa häntä kohden ja vastaanottaen hänen
hyväilynsä ihmetellen ja riemuiten.

Mauve Rice-Mathews ei olisi saattanut luulla sitä itsestään.

Myöhemmin hän tuskin saattoi uskoa, että se todellakin oli tapahtunut.
Niin suuri on meidän päiviemme naisten itsesuggestiivinen voima. Mauve
saattaa nyt tuskin uskoa, että tämä silloinkin niin odottamaton ja
yllättävä kohtaus tapahtui. Se ei ollut hänen omaa järjestelmällistä,
tavallista elämäänsä, vaan välähdys jostain tuntemattomasta,
riemukkaasta, alkuperäisestä voimasta, kuten outo ja kirjavasiipinen
perhonen olisi lennähtänyt sammalrunkoisen walesilaisen tammen oksalle
ja siellä lepuuttanut loistavia, värikkäitä, häikäiseviä siipiään.

Kahdesti Mauve toisti: "Archie... Archie..."

"Mauve", vastasi tämä, syvästi ja hellästi. "Rakas..." Ja suudellen
hänen ruskeata tukkaansa: "Miksi kätket korvannipukkasi? Eivätkö ne
muka ole tarpeeksi kauniit? Mutta nehän ovat!... Siksikö sinä piiloitat
ne? Niinkö? Saadaksesi minun tekemään näin?... ja näin? ja näin?"

Tästä Mauve piti, sen Archie tunsi kuiskatessaan pieneen korvaan, joka
hehkui hänen huuliensa kosketuksesta: "Rakas!"

Mauve nojautui tuokion hänen olkapäätään vastaan; ajattelematta mitään,
erittelemättä mitään — vain tuntien itsensä onnelliseksi.

Vasta pienen seinäkellon ääni sisältä matkavaunusta sai hänet
hypähtämään jalkeille ja riistäytymään irti Archien syleilystä,
huudahtaen epäillen: "Voiko kello olla niin paljon? Archie, tuo kello
ei _voi_ käydä oikein!"

"Älä välitä ajasta!" pyysi Archie tulisesti, rukoilevasti. "Pysy
niinkuin äsken olit!"

"Minä en voi. Minun täytyy palata kotiin. Päivällinen odottaa. Ja
isoisä!" muistutti tyttö hämmentyneenä. Työntäen syrjään Archien
käsivarret hän suoristautui, silitti leveälieristä hattuaan ja korjasi
ametistikoristettaan. Hän hypähti Archien ohi alas portailta ja
seisoi ruohikossa, kuten hän oli seisonut heidän ensimmäistä kertaa
tavatessaan nykyisestä suuresti eriävässä tilanteessa.

Mauven silmät hymyilivät Archielle, mutta hänen äänessään oli rukoileva
sävy hänen puhuessaan.

"Archie, kuuletko? Minä en tahdo, että tänään tulet päivälliselle
Rhosiin. Ei tänään!"

"Mitä sanotkaan!" huudahti tämä pettyneenä. "Saatuani tänään tuskin
nähdäkään sinua — —"

"Huomenna näet minut taas. En voi antaa sinun tulla. Isoisä... ja
kaikki, ethän sinä tule! Minä — minun täytyy ensin saada koota
ajatukseni, minun täytyy!" selitti neiti Rice-Mathews hämmennyksissään
ja punastui ja rupesi nauramaan. "Ei vielä tänään, Archie. Tule
huomenna, niin, huomenna saat tulla aikaisin, jos tahdot."

"Kai saan ainakin tulla saattamaan sinua?" ehdotti Archie innokkaasti.

"Ei, älä tee sitä! Isoisä tahtoisi sinua välttämättä jäämään
päivälliselle."

"No, siis vain aidalle saakka."

Niin he kulkivat yhdessä niityn yli; heidän yhteinen varjonsa taittui
heinärukoihin ja laskevan auringon hohde kimalteli heidän silmissään.
Aidan luona Archie sulki jälleen tytön syliinsä — mutta nyt oli Mauve
kiireissään ja hajamielinen; tämä syleily ei ollut ensimmäisen veroinen.

Irroittaen itsensä Archien käsivarsista Mauve kiiruhti kartanoa
kohden. Aidan toisella puolen seisoi tummeneva pyökkimetsä kuin
valmiina sulkemaan syliinsä solakan, loistavan, sinipunervan olennon.
Hän kääntyi viittomaan Archielle tämän seistessä aurinkoisen niityn
keskellä ja katsoessa Mauven jälkeen.

Sitten Mauve lähti juoksemaan.

Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui kartanolle, huusi sisäkölle
"Kymmenen minuuttia, Megan!", juoksi portaita ylös huoneeseensa ja
alkoi pukeutua päivällistä varten; mutta sitä tehdessään hän mutisi
itsekseen lyhyen, riemuitsevan lauseen.

Hän liikkui edestakaisin pukeutuessaan; ja mitä hän sillävälin teki,
oli kenties sitä mitä hän oli kutsunut "ajatusten kokoamiseksi".
Sillä hänen toisella kädellä irroittaessaan pukuaan, etsi toinen
kirjoituspöydän laatikosta valokuvan urheilupukuisesta miehestä. Ja
Mauve hymyili hänen kasvoilleen ystävällisesti, nyökäten ikäänkuin
jäähyväisiksi. Sillä sitten hän repi kuvan keskeltä kahtia ja sytytti
palat tulitikulla. Vaihtaessaan jalkineitaan hän muisti jotain muuta;
vaatekomeronsa perimmäisestä nurkasta hän veti kiireisesti esiin
valkoiset silkkikengät vanhentunutta mallia. Ne olivat tanssineet
eräissä tanssiaisissa toukokuussa vuonna 1914. Miksi säilyttää niitä?
Mauve heitti ne paperikoriin. Niitä seurasi pinkka kuuden vuoden
vanhoja teatteriohjelmia, joita Mauve oli säilyttänyt haalistuneessa
laukussa ja jotka hän rypisti kevein mielin, toistaen itsekseen
äskeistä lausetta.

Ihmeellistä kyllä se ei sisältänyt sen nuoren miehen nimeä, jonka
käsivarsien lämmin ote vielä tuntui hänen harteissaan, jonka hyväilyt
vielä polttivat hänen kaulallaan ja kasvoillaan, ja jonka kuiskaama
"rakas!" vielä kaikui hänen korvissaan.

Saattoiko olla niin, että Mauve enää tuskin ajattelikaan Archie
Laverockia — ainakaan Archieta yksilönä?

Sillä sanat, joita hän riemukkaasta toisti itsekseen juostessaan
portaita alakertaan, olivat: "Minä olen parantunut! Minä olen
parantunut! Nyt en enää sure Basilia!"




KAHDESTOISTA LUKU.

Uusi pettymys.


Mitä tekikään Archie Laverock itse sillävälin?

Voi surkeutta!

Sanat, joita hän puolestaan lakkaamatta huomasi toistavansa, olivat:
"Laupias taivas! Mitä olenkaan tehnyt? Mihin olenkaan nyt joutunut?"

Miltei häpeää ajatellessaan, kuinka vähän aikaa oli kulunut siitä, kun
hän Mauven korvaan kuiskasi hyvästelynsä — hehkulla ja todellisella
intohimolla. Hän oli tulinen rakastaja.

Mutta yhtä vilpitön ja syvä oli Archien pettymys, hänen vielä samana
iltana (herättyään pyyteensä kiihkeästä huumasta) selvitettyään
itselleen kaksi seikkaa.

_Ensimmäiseksi:_ Hänen teekutsunsa oli loppunut kohtaukseen, jota
virallisesti oli pidettävä kihlauksena hänen ja neiti Rice-Mathewsin
välillä.

_Toiseksi:_ Mauve ei sittenkään ollut hänelle ainoa ja oikea.

Toinen kohta selvisi hänelle paljon hitaammin kuin ensimmäinen, mutta
sitä epämiellyttävimpiä tunteita herättäen.

Hän istuutui yksinään matkavaunun portaille, joilla he olivat
äsken istuneet sylikkäin. Hän pureskeli piippunsa vartta; ja
tähtien tuikkiessa ja kasteen langetessa ruohikkoon, kuunnellen
laitumella liikehtivän karjalauman ääniä ja pöllön valittavaa huutoa
pyökkimetsästä ja koko nukkuvan tienoon tasaista hengitystä vietti
nuorukainen monta tuntia miettien tyttöä, jota hän oli rakastanut —
mielettömyydessään!

Hän oli vihainen itselleen, mutta hän raivosi enemmän surusta kuin
vihastuksesta. Sillä eikö hän jälleen ollut saanut tuntea pettymystä:
tuota tuttua, inhoittavaa pettymystä, joka kerta kerralta tuntui käyvän
yhä kauheammaksi?

On paljon miehiä, joiden mielestä Archie olisi tehnyt 'hitonmoisen
hienon kaupan', siepatessaan itselleen tuon rikkaan vanhuksen
pojantyttären komeine kartanoineen ja muine aarteineen. Archie
tuskin oli tämän mielipiteen "yläpuolella", mutta hänen mieleensä
yksinkertaisesti ei johtunut tuhlata sille ajatustakaan. Ajatellessaan
kartanoa hän vain muisti, miten kiintynyt Mauve Rice-Mathews oli siihen
ollut. "Minun juureni ovat täällä," oli hän sanonut. (Juureni!) Hän ei
milloinkaan suostuisi muuttamaan muualle. Mies, joka menisi naimisiin
hänen kanssaan,
saisi luvan juurtua hänen viereensä, ajatteli Archie Hän kuvitteli
mielessään tällaista elämää.

Asua siis aina tässä laaksossa, jonne aamulehdet saapuivat kello
kolmelta iltapäivällä. Seurustella aina noiden talon tuttavapiiriin
kuuluvien typerien walesilaisten maalaisihmisten kanssa, jotka olivat
miltei kaikki keski-ikäisiä. Tyytyä aina samoihin harrastuksiin; Archie
oli kuulevinaan hillityn tytönäänen luettelevan ne nimeltä.

"Minun kalliopuutarhani..." ja niin edespäin.

"Minun geraniumtaimeni..." ynnä muuta samanlaista.

"Pappilan keittäjättärellä oli hyvin vanha keitto-ohje..." ja niin
edelleen samaan tyyliin.

"Isoisä, sinun on jo aika paneutua levolle. Archie, pyytäisin sinua
miettimään laakeripolun järjestelyä — ja oh! minulla on niin mainio
tuuma. Emmekö voisi muuttaa entistä karjakeittiötä savivalimoksi?..." ja
niin eteenpäin loppumattomiin.

Kuinka saattaisi kestää sitä päivän toisensa jälkeen, mietti Archie,
maailman ihastuttavimmankaan tytön takia? Mauve oli yhdeksännentoista
vuosisadan myöhästynyt jäsen, itse oikea sinisen kalliokyyhkysen
tyyppi. Jos tuo Basil olisi elänyt, olisi Mauve varmaan rakastanut
häntä vaikka sadan vuoden ikäiseksi saakka. Mutta nyt valitettavasti —
oli hän (Archien toimesta) siirtänyt rakkautensa Archieen itseensä.

Mikä suunnaton erehdys!

Miksi hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, ettei Mauve ollut hänen
tyylisensä tyttö? Kaukana siitä. Kaukana siitä!

Hänen piippunsa sammui. Äkkiä Archie huomasi, että hänen hartioissaan
tuntui kylmältä... Totisesti, hän oli läpimärkä. Ei ainoastaan lankeava
kaste ollut niitä kostuttanut, vaan lisäksi oli alkanut sataa. Sade
kasteli myöskin levitetyn heinän. Hän nousi, ojentautui ja astui
vaunuun. Hän tunsi itsensä sangen nälkäiseksi... Viipale häränlihaa
kahden ruisleivänpalasen välissä oli hänen päivällisensä keskiyön
aikaan. Sitten hän otti aimo ryypyn whiskyä, paneutui vuoteeseensa ja
vaipui heti syvään uneen.

Mutta päivä tuntui sarastavan aivan samassa, ja Archie heräsi tuntien
kuin painajaisena, että jotain häntä uhkasi; mikä, sitä hän ei heti
jaksanut muistaa.

Sitten, kuin täräyksenä... Tietysti Mauve!

Tuona alakuloisena hetkenä, jolloin päivä sarastaa kalpeana ja
kaikkialta kuuluu lintujen ääniä ihmisten vielä levätessä, mietti
Archie, käännellen levottomana vuoteellaan, viimeisen rakastumisensa
esinettä ja näki hänet niin epäedullisessa valossa kuin miehet
saattavat nähdä vain naisen, jonka suhteen he eivät aina ole olleet
välinpitämättömiä. Nyt hän näki hänet tuiki viehätyksettömänä.
Nuori nainen, aivan samanlainen kuin sadat muut hänen luokkaansa ja
lajiinsa kuuluvat — alhaisella kehitysasteella olevaan luokkaan ja
tyhjänpäiväisyyteensä vähitellen kuolevaan lajiin. Valon verkalleen
harmaana tunkeutuessa vaunun avoimista ikkunoista ja selventäessä
kaikkien pienien esineiden ääriviivoja hänen ympärillään katseli Archie
Mauve-raukkaa yhä ankarammasta näkökulmasta.

Hän oli terävä; niin kyllä, teräväpäinen. Hän oli tarmokas, hän oli
viileä, hän oli kyvykäs, hän oli kaikkea mitä nainen ei saa olla!

(Taivas, mikä olikaan hänen mielensä vallannut!)

Ja mikä oli miltei pahinta kaikesta, rakastettuna Mauve oli mahdoton,
kylmä, luotaantyöntävä!... Niin, niin se oli.

"Arvostelkaa rakastettuanne hyvästellessänne!" kehoittaa viisas
ranskalainen sananlasku. Viimeisen hyväilyn muistamme luonteenomaisena.

Ja niin Archie muisteli — ei ensimmäistä leimahtavaa tuokiota, jolloin
Mauve säteillen oli tullut puoliväliin hänen avointa syliään vastaan.
Tämän tuokion peitti muisto toisesta, viimeisestä hetkestä, jolloin hän
oli syleillyt Mauvea hyvästiksi aidan luona. Hän muisti vain, kuinka
kiireisesti Mauve oli kääntynyt hänen luotaan, tarjottuaan hänelle vain
tätimäisen viileästi poskensa suudeltavaksi.

Mikä kurja näytelmä.

Mauve ei ollut tyttö, jota Archie halusi suudella
taikka katsoa tai edes puhutellakaan tai nähdä seuranaan.

Mutta — nyt hän oli loukussa. Hyväksytty kosija. Tänään, muutamien
tuntien kuluttua, oli hänen vaellettava Rhosiin vahvistamaan tämä
(kauhea) suhde.

       *       *       *       *       *

Archie nousi harvinaisen aikaisin, tosiasiallisesti niin pian kuin hän
näki ensimmäisten savukierteiden nousevan mökeistä heinäniityn päässä
pyökkimetsän liepeellä. Sitten hän huomasi, että Mauve ei varmaankaan
vielä nousisi kokonaiseen tuntiin.

Jokainen tämän tunnin kuudestakymmenestä minuutista tuntui kokonaiselta
viikolta kiirastulessa Archien mielestä, joka mietti, kuinka hän
saattaisi esiintyä Mauven onnellisena ja vastakihlautuneena sulhasena —
tytön, josta hän ei välittänyt, mutta jonka hän oli saanut rakastamaan
itseään tuolla omituisella, kiihkeällä ja ikävystyttävän uskollisella
tavalla, jolla hänenlaisensa tytöt "rakastavat".

Nyt hän luuli ymmärtävänsä Mauven perinpohjin. Tosiasia on, että hän
ymmärsi häntä vielä paljon vähemmän kuin hän milloinkaan oli ymmärtänyt
niitä monia tyttöjä, jotka näköjään olivat paljon ihmeellisempiä kuin
Mauve.

Mitä Mauveen tulee, oli tämä Rhosissa viettänyt yhtä levottoman yön
kuin Archie käännellessään vuoteellaan matkavaunussa. Hänen ensimmäinen
tunteensa — persoonaton ja säteilevä paranemisen riemu — oli ohitse.
Hän oli jäänyt tuijottamaan erääseen sydämensä soppeen, jota hän ei
tuntenut omakseen.
(Se oli kenties sama soppi, josta virtasi tulta ja tunnetta hänen
soittoonsa, mutta sitä hän ei liioin tiennyt.) Niin hän hukutti itsensä —
tavallisen, jokapäiväisen itsensä — kysymyksiin. Tärkein niistä oli:
"Mutta jollen lopultakaan pidä Archie Laverockia niin erikoisena,
niin miksi, miksi, miksi sallin hänen suudella itseäni? En voinut
sille mitään," tuumi hän. "Miehet hukkaavat aivan suunnatonta vaivaa
oppiakseen kuinka tulee pidellä cricketmailaa, onkea, airoa tai pyssyä
— kaikkea, paitsi kuinka tulee pidellä tyttöä kädestä tai vyötäisistä.
Sen he jättävät sattuman varaan; he eivät luule siihen tarvittavan
mitään erityistä tapaa. Mutta hän tiesi sen... Vai eikö minun pitäisi
tietää, että hän tiesi. Eikö minun pitäisi ajatella... Ja riittääkö
se rakkauden perusteeksi? Onko se kaikki?... Kenties ei, mutta se on
tärkeätä. En voi sille mitään, että nyt tiedän sen. Ja kuitenkin —" Hän
punastui ja painoi kasvonsa tyynyä vastaan.

Viimein hän ajatteli: "Hyvä! Jos olen kihloissa hänen kanssaan,
niin olen kihloissa! (Isoisälle se on mieleen.) Ja se on pääasia,
luullakseni!"

Nuori Archie olisi säästynyt yhdestä elämänsä suurimman katumuksen ja
harmin hetkistä; jos hän tällä hetkellä olisi aavistanut, mitä Mauven
mielessä liikkui.

Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, ei silloinkaan, kun
nämä kaksi nuorta ihmistä seuraavan kerran kohtasivat toisensa —
nämä kaksi, joiden tiet olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi kultaiseksi
hetkeksi. Archie Laverock ei ole milloinkaan saava tietää, mitä Mauve
Rice-Mathews tänä onnettomana aamuna hänestä ajatteli.

Mauve tuli häntä vastaan.

Se oli Archielle ensimmäinen pelonaihe.

Mauve oli paljon aikaisempi kuin Archie oli odottanut. Hitaasti
astellessaan kasteisen heinäniityn poikki sumussa, joka saattoi muuttua
tai olla muuttumatta sateeksi, hän sai näkyviinsä tytön solakan
vartalon vanhassa ruskeassa öljytakissa, villapuserossa ja karkeassa
hameessa, joka oli yhtä harmaa kuin synkeä ilma; hänen jalkojaan
peittivät kömpelöt kengät.

Archie ei ollut luullut rohkeutensa saattavan vieläkin vähetä. Mutta
niin kävi joka tapauksessa hänen viittoessaan Mauvelle ja rientäessään
häntä vastaan. Sinä hetkenä hänelle selvisi, että jollei hänellä olisi
ollut niin suunnattoman ikävä tässä seudussa ensi hetkestä saakka,
niin hän ei olisi milloinkaan tuhlannut ainoatakaan ajatusta Mauve
Rice-Mathewsille.

Mutta nyt asia ei ollut enää autettavissa. Hänen täytyi keksiä jotain
hilpeätä tilanteen helpoittamiseksi. Brrrr...

"Hyvää huomenta!" huusi, hän mahdollisimman sydämellisesti. "Kylläpä
nyt on toista kuin eilen, eikö totta?" Sitten nopeasti: "— nimittäin
ilma. Näytti siltä, kuin poutaa olisi kestänyt monta — monta päivää."

Nyt hän oli tullut aidalle saakka ja ojensi kätensä Mauvelle. Mutta
tyttö hypähti maahan ilman hänen apuaan. Hän oli tietysti arka,
ajatteli Archie harmissaan, koska hän oli niin perinpohjin rakastunut.

Sydän kurkussa hän jatkoi "huoletonta" keskustelua Walesin vuorien
petollisuudesta. "Minä luulin, että niiden ollessa heikosti
sinipunertavia ja näköjään kaukana, niinkuin eilen, olisi se merkki
kauniista ilmasta — —"

Silloin Mauve keskeytti hänet miltei tylysti ja katsomatta häneen. Hän
seisoi hiukan kumartuneena ja etsi jotain puseronsa taskusta. "Minä
tuon sinulle — —" alkoi hän.

Samassa hetkessä kun hän lausui nämä sanat, välähti nuoren Laverockin
mielessä pitkä sarja katkeria ajatuksia naisten ikuisesta,
tungettelevasta tavasta aina antaa jotain.

Aina he tahtoivat lahjoittaa jotain! Jonkun pikkuesineen — tai suuren
esineen... oikeuden kutsua heitä etunimeltä tai koko kertomuksen
heidän viime kihlauksestaan tai oikeuden rakastaa heitä ikuisesti tai
— uh! Ja samalla he kiusasivat miestä hukuttamalla hänet lahjoihin,
jotka he olivat neuloneet tai kutoneet tai jollain muulla tavalla -eet
hänelle; tai toivat he kirjan, joka hänen tosiaan täytyi lukea, tai
kirjepaperikon tai parin moottorikäsineitä tai nyrkkeilykintaat tai
automaskotin! Se oli sietämätöntä; vaikka ei tahtonut, että he tekivät
niin, ja vaikka sen sanoikin heille, niin he tekivät sen kaikesta
huolimatta. Ja Archiesta tuntui huonosti vietetyn yön jälkeen ja hänen
nykyisessä vihamielisessä tilassaan, että tämä loputon antaminen oli
koko epämiellyttävän
sukupuolen kaikkein inhoittavin piirre. (Tänä hetkenä hän tosiaan
halveksi naisia.)

Nyt aikoi siis taas yksi heistä antaa hänelle jotain. Archie mietti
(kaikki nämä ajatukset välähtivät salamannopeasti hänen mielessään)
olisiko se kenties taas silkkinenäliina kirjailluin nimikirjaimin;
hänellä oli niitä jo neljä tusinaa.

Mauve päätti lauseensa: "— tämän, se tuli eilisiltana," ja ojensi
Archielle — sähkösanoman.

"Avaa se", sanoi hän, ja repiessään auki kuorta kuuli nuorukainen
hänen selittävän nopeasti: "Tietysti sinun olisi pitänyt saada se
eilisiltana, mutta Cook sai sen juuri valmistaessaan päivällistä, ja
'unohti' sen tai jotain muuta samankaltaista. Hänen olisi pitänyt
lähettää Megan tai Cerenwen tuomaan se, mutta he olivat eilen vallan
mahdottomia. En voi käsittää mistä syystä palvelusväkemme nykyään
aina riitelee", selitti Rhosin nuori emäntä — riidan tietämättömälle
aiheelle.

Sillä ei Mauve eikä Archie aavistanut, kuinka paljon mustasukkaisuutta
ja kuinka paljon kyyneleisiä kohtauksia Rhosin keittiö viime viikkojen
aikana oli nähnyt, koska jokainen palveluskunnan naispuolinen jäsen
halusi olla ainoa, joka sai palvella mr Laverockia, saadakseen häneltä
palkaksi hymyn, kiitoksen tai tervehdyksen. Rauhanhäiritsijä (joka
lopultakin oli tietoinen vain murto-osasta aiheuttamistaan häiriöistä)
luki sähkösanoman, jonka Cook oli kernaammin pitänyt kokonaisen yön
kuin sallinut kenenkään muista palvelijoista koskeakaan siihen.

Ilmoitus oli Archien liikkeeltä ja kuului:

"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."

Äkkiä Mauve näki välähdykseltä kummallisen näyn.

Hän oli aidan luo tullessaan katsonut Archie Laverockia epäröiden
ja hämmentyneenä. Epäröinti ja hämmennys oli johtunut sekä hänestä
itsestään että tuosta miehestä, joka edellisenä päivänä oli sulkenut
hänet syliinsä.

Hänen mielessään oli risteillyt kysymyksiä: "Miksi
tuo muutos eilisestä? Miksei hän ole kuten eilisiltana? Ja miksi en
minä ole kuten eilen? Miksi emme sano emmekä tee mitään? Miksei hän
edes tarttunut käteeni — mutta hänhän tahtoi auttaa minua alas aidalta,
vaikka minä en sallinut sitä. Miksi en? Mitä on tapahtunut? Ja mitä
tulee tapahtumaan?"

Vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin antoi tuo hetken viivähtävä ilme
Archie Laverockin kasvoilla, hänen lukiessaan sähkösanoman.

Hänen kasvonsa kirkastuivat niin äkkiä, että ne näyttivät aivan
muuttuneilta. Ne säteilivät. Naamio näytti putoavan niiltä. Niin, niitä
oli peittänyt naamio. Teeskentelyn naamio, joka nyt putosi.

Mutta tämä ilme kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olivat Archien kasvot entisellään. Mauve saattoi tuskin uskoa tosiaan
nähneensä tuon helpotuksen ja ilon ilmeen. Hämmästyksen kuvastuessa
hänen äänessään Archie huudahti: "Mitä ihmettä! Onpa tämä uutinen!"

(Samassa hetkessä selvisi kummallekin, ettei kumpikaan heistä ollut
vielä käyttänyt toisen nimeä.)

"Katsohan", sanoi Archie ja ojensi sähkösanoman Mauvelle.

"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."

Ensi hetkessä Mauve tuskin oli tietoinen sähkösanoman sisällöstä.

Hän ihmetteli yhä vielä äkkinäistä muutosta Archien kasvoilla. Sitä ei
käynyt kieltäminen, hänen katseessaan oli väikkynyt todellinen riemu.
Riemu! Hänen takaisinkutsumisensa takia! Nyt teeskenteli hän jälleen
asiaankuuluvaa närkästystä, mutta Mauve oli nähnyt tarpeeksi.

Hän oli nähnyt.

Tänä lyhyenä hetkenä hän oli nähnyt enemmän Archiesta kuin koko aikana,
minkä tämä oli viettänyt Rhosissa. Hänen mielensä täytti sekava
ymmärtämys, pettymys, hilpeys, häpeä, katumus ja myöskin helpotuksen
tunne.

Sitten, hänen lukiessaan uudelleen sähkösanoman, tapahtui jotain muuta,
tuolla selittämättömällä
tavalla, jolla elämämme ihmeellisimmät seikat usein tapahtuvat.

Sillä tänä hetkenä Mauve Rice-Mathews, heräten vihdoin ymmärtämään
oman onnensa, myöntyi erään miehen kosintaan, joka ei edes ollut hänen
läheisyydessään. Hän ei ollut edes Englannissa. Hän oli yhä vielä
laivalla, joka oli matkalla Persiasta kotiinpäin. Hän oli hartiakas
sotilas — Mauven ihailemaa tyyppiä — ja hänen sinisistä silmistään
loisti rakkaus. Hän oli Mauven vanha ihailija Lionel, joka matkasi
Englantiin jälleen koettamaan onneaan.

On turha sanoa, että Lionel itse ei milloinkaan saanut tietää, milloin
Mauve suostui hänen kosintaansa; hän kuvitteli sen tapahtuneen vasta
useita viikkoja myöhemmin, hänen kosittuaan kuudennen — vai oliko se jo
seitsemännen? — kerran. Ja mitä Laverockiin tulee, ei hän milloinkaan
olisi aavistanut, että hän poistuessaan tämän tytön elämästä jätti
takanaan auki oven, joka muutoin olisi iäksi pysynyt suljettuna niinkin
suositulle kosijalle kuin Lionel oli.

Mutta paljon myöhemmin Mauve ajatteli: "Hyvä! Archie Laverock paransi
minut suremasta Basilia. Hän avasi silmäni näkemään joukon asioita,
omasta itsestäni. Ja nyt tiedän varmaan antavani niin suuren arvon
Lionelille — koska olen tuntenut Archien."

Mutta miesten on vaikea uskoa, että tytön on mahdollista hyötyä hetken
seikkailusta voitokkaan valloittajan kanssa. Itse valloittajatkin
ovat vakuutettuja siitä, että osa, jota he ovat näytelleet entisen
rakastettunsa elämässä, on tämän ajatuksissa yksinomaan kipeä ja
tuskallinen kohta.

Ja niinpä Archie, seistessään harmaassa sumussa lemmenkohtauksen
jälkeisenä aamuna, kärsi ainakin niin paljon kuin hän kaikilla
rikoksillaan oli ansainnut. Hän yritti sanoa jotain siitä, kuinka pian
hän pelkäsi olevansa pakoitettu lähtemään paluumatkalle.

Mauve Rice-Mathews katkaisi ripeästi kiusallisen solmun. Hän virkkoi
nopeasti ja hillityimmällä seurusteluäänellään: "Niin, tietysti. Minä
käsitän. Sinun täytyy lähteä viipymättä, eikö niin? Minä vien
kyllä terveisesi ja jäähyväisesi perille isoisälle." Sitten,
päättävästi ja merkitsevästi: "Nämä ovat tosiaan jäähyväiset. Minä
käsitän kaiken. Hyvä näin, Archie."

Archien huulet avautuivat. Hän katsoi hämmästyneenä Mauveen. Hän
mietti, että tyttö oli urhoollinen, käsittäessään asian ja kuitenkin
menetellessään näin. Sitten häntä harmitti, että hänen oli myönnettävä
hänet urhoolliseksi. Mutta näissä olosuhteissa, mitä ihmettä saattoi
mies ajatella, tehdä tai sanoa?

Hän karisti kurkkuaan ja yritti sanoa: "Mauve — —"

Mutta tyttö keskeytti hänet hymyillen.

Sitten, aivan kuten Archie oli tehnyt matkavaunun portailla eilen
auringonpaisteessa heidän istuessaan yhdessä keskellä heinän ja apilan
tuoksua ja tuntiessaan nuoruuden, läheisyyden ja ilon vetävän heitä
toistensa puoleen, niin teki Mauve nyt. Hän ojensi hoikan kätensä —
mutta kuinka toisin kuin eilen! Ja tällä kertaa hän pakoitti Archien
laskemaan kätensä — kuinka toisin kuin eilen! — hänen käteensä.

Mauve puristi Archien kättä lujasti ja vilpittömästi kuin joku toinen
poika olisi saattanut tehdä. Kuinka suurenmoisesti tehty Mauvelta,
ajatteli Archie, huomaamatta kurjuudessaan lainkaan, kuinka pientä
ponnistusta se itse asiassa kysyi tytöltä.

"Hyvästi, Archie", sanoi Mauve Rice-Mathews. "Onnellista matkaa."

Archien vastaus (kuulumaton) tunkeutui kenties sentään Mauven sydämeen:
"Jumala siunatkoon sinua..."

Mauve kääntyi, nousi aidan yli ja hävisi sumuun, joka jo olikin
muuttunut sateeksi.

Sateessa, joka nyt jälleen valui koko päivän ajan, varusti Archie
vaununsa matkaan. Tihkusateessa hän jälleen kääntyi Englantia kohti,
kosteiden metsien kautta, virtaavia teitä myöten ja lehtojen tulvivan,
läpimärän väriloiston läpi, jota niin moni englantilainen matkailija
on tottunut pitämään "tyypillisenä" walesilaismaisemana. Mutta he
muistavat vain auringottomat
päivät, nuo matkailijat; ja heidän laillaan unohti kiittämätön
Archie Laverock ne päivät, jolloin tämä maakunta oli näyttäytynyt
hänelle selkeän päivän loisteessa.

Satoi yhä edelleen...

Märkyyden pisaroidessa pitkinä hopeajuovina Navaracin ikkunoihin arveli
nuori Laverock ikävystyneenä, että Walesissa ei milloinkaan ollut muuta
kuin sadetta.

Sadetta jatkui...




KOLMASTOISTA LUKU.

Hän kohtaa tyttöjä.


Kahta viikkoa myöhemmin lojui Archie keskikesän ihanassa helteessä
pienenä, auringon valaisemana, valkoisena pilkkuna turkoosinsinisen
taivaan ja paikotellen safiirinvärisen, paikotellen smaragdinhohtoisen
vedenpinnan välillä.

Hän lojui paistattaen päivää pienessä valkoiseksi maalatussa
moottoriveneessä, joka hiljalleen keinui Bretagnen kultaisilta
hiekkarannoilta vetäytyvän luoteen laineilla. Tällä hetkellä olivat
hiekkarannat tyhjinä; kirjavien kesähameiden, uimapukujen ja
hiekkalinnoja rakentelevien lasten kansainväliset parvet olivat
vetäytyneet siroihin ranskalaisiin huviloihin. Nämä olivat pienempiä
ja kevyempiä kuin talot Englannin rannikolla; niiden seinät olivat
milloin vaaleanharmaata milloin hiekanväristä kiveä tai savetut; nurkat
koristetut punaisin tiilein, luukut vihreät tai valkoiset ja koko talot
rakennetut vain viileyttä ja kesän siimestä varten.

Mutta Archie Laverock ei kaivannut siimestä; hän nautti keinuessaan
meren parmailla heloittavassa päivänpaisteessa pienessä poukamassa
parinsadan metrin päässä rannasta. Hän oli avopäin ja auringonpaahtama
muutamien kylpien ja päivääpaistattaen vietettyjen päivien jälkeen;
hänen kullanruskea ihonsa loisti tummana
hänen valkoista pukuaan vastaan. Hän makasi selällään sellaisessa
asennossa, että hän ei saattanut nähdä muuta kuin auringonvalaiseman
palasen valkoiseksi maalattua veneenlaitaa ja yllään rajattoman ja
pilvettömän sinen veden päällä. Sinistä... sinistä... Milloin sitä
vastaan kuvastui verkalleen liitelevän kalalokin siipi; milloin
liukui ohi jonkun purjeen valkoinen kolmio. Archien puoleksi suljetut
silmät tuskin huomasivat näitä yksityiskohtia; hänen ajatuksensa
eivät kiintyneet mihinkään muuhun kuin täydellisen joutilaanaolon
suloisuuteen ja lämpöön, jossa hänen ruumiinsa lekotteli. Rannalla
heinäsirkat sirisivät apilaniityssä, joka reunusti kallioista rantaa;
sisiliskot makasivat liikkumattomina kuumilla rantakivillä; keltaiset
perhoset levittelivät siipiään ajuruohon lämpimillä patjoilla
ja lepäsivät niillä väristen nautinnosta. Kuinka lähellä noita
eläimiä olikaan nuori mies maatessaan pitkin pituuttaan veneessä
väriloisteisessa lahdenpoukamassa antaen päivänpaisteen ja meri-ilman
tunkeutua sisimpiin ytimiinsä saakka! Häntä liikutti yhtä vähän kuin
noita onnellisia olentoja ajatus eilisestä tai huomisesta päivästä
— enempää kuin mikään muukaan ajatus. Tunne, jota tuskin saattaa
kutsua ajatukseksi, ajelehti verkalleen hänen mielessään kalalokkien
valittavien huutojen kantautuessa hänen korviinsa uuvuttavan
iltapäiväautereen läpi.

Kuinka suloista kaikki tämä olikaan...

Mainio paikka...

Loistava ilma...

Ei mitään huolia...

Täydellinen vapaus vielä muutamia päiviä...

Ei ketään vaivana tai kiusana...

Ja mikä parasta kaikesta, seikka, josta hän kiitti Luojaa — ei
ainoatakaan tyttöä...

Täydellinen rauha, seurana vain toinen mies ja vene...

Mikä onni, että tämä siunattu vene olikin sattunut kuulumaan vanhan
kunnon Stickin omaisille!

Kuinka ihmeellinen sattuma olikaan tavata kunnon
Stick täällä Ranskassa Dinardissa. Kun muisti hänen lähtönsä sotaan
vuonna 1917... Stick mitä kehnoimmassa univormussa, hiukset riippuen
takinkauluksen yli! Ja nyt istui hän täällä yhtä elävänä kuin kuka
hyvänsä kahvilassa vermouthlasi edessään ja huusi äkkiä: "Ter-ve! Eikö
tuo vain olekin Archie? Mutta etkö sinä ollutkaan kuollut?"

Ja kuinka mainiota häneltä vaatia Archieta jäämään tänne hänen
seurakseen, kunnes koko perhe saapuisi Pinardiin.

Kunnon poika kaikesta huolimatta, tuo vanha Stick (tuumi Archie
verkalleen).

Toveri; miestoveri, kaikkine hyveineen. Rehellinen. Ymmärtäväinen.
Mies, johon hädän tullen saattoi luottaa. Ja, mikä on yhtä tärkeätä,
mies, johon aina saattoi luottaa. Ei kade. Ei teeskentelevä. Ei
sellainen, joka sanoi yhtä ja tarkoitti toista. Ei keimaileva. Vain
ystävä. Lopultakaan ei mikään ollut sen parempaa kuin miesten välinen
ystävyys.

Jos toverina olisi ollut tyttö — no niin, eihän ollut mitään uutta,
ettei tytön kanssa sittenkään saattanut olla ystävä. Eikö se ollutkin
mieletöntä peliä? Kun kerran oli alkanut sen, niin halusi — tahtoipa
tai ei — piankin yhä enemmän. Jumala tiesi mistä syystä. Kun sen oli
saavuttanut, ei se ollut minkään arvoista. Taivas tiesi, miksi nainen
ei miehelle saattanut olla toveri. He tahtoivat aina jotain muuta.
He mietiskelivät aina, mitä he tunsivat miestä kohtaan; mitä hänen
tuli tuntea heitä kohtaan, mitä hän teki ja mitä hän ei tehnyt — ja
niin loppumattomiin. Naiset...! Huh! Sitäpaitsi he puhuivat, aina ja
alituisesti. Kuinka toisenlaisia he olivatkaan kuin miehet!

Kuinka toisenlaisia kuin kunnon Stick vanhoine tuttuine mietteineen!
Hän ei vaivannut ketään toveriaan hiuksenhalkomisella tai kinasteluilla
abstraktisista kysymyksistä. Vain "Muistatko päivällisiä kasinolla?
Hiivatin hauskat, ha, ha", tai "Mitähän tuosta vääpelistä sitten tuli?"
tai "Oletko koskaan kuullut —" ja niin edelleen. Ja sitten he yhdessä
tarkastivat moottoria ja joivat vielä lasillisen vermouthia ja kävivät
maissa.

Aina yhdessä kunnon Stickin kanssa. Se oli mainiota.

Kenen päähän olisi pälkähtänyt kaivata henkevää keskustelua
kesälomalla, kun tarkoitus oli nauttia sen jokaisesta hetkestä?

(Taivas, kuinka sinistä... Kuinka lämmintä...)

Kukapa olisi hänen sijassaan kaivannut tyttöjä? Kuinka paljon ihanampaa
oli viettää kesälomansa ilman että kukaan tyttö pisti nenänsä siihen
pilatakseen kaiken. Tosiaan ihanteellinen kesäloma hyvän miestoverin
seurassa.

Kunnon Stick (oli mahdotonta ajatella häntä muutoin kun kenttätoverien
antamalla liikanimellä) oli luvannut tulla laiturille neljänneksen tai
korkeintaan puolen tunnin kuluttua...

Aikaa loppumattomasti...

Tämä joutilas elämä oli vaihteen vuoksi ihanaa...

Olihan heillä sitäpaitsi yllinkyllin tekemistä hoitaessaan kokonaan
itse pikku Dulcien...

Hän — Archie — oli niin kiintynyt pikku Dulcieen kuin hän olisi
tuntenut sen lapsuudesta saakka eikä vain viimeisen kymmenen päivän
ajan. (Dulcie oli luonnollisesti moottorivene, joka keinutti Archieta
tasaisesti ja suloisesti kuin paras kehto.)

Mainio pikku Dulcie, tuumi Archie nyökäten. Kunnon vanha Stick — — —

Mutta tässä keskeytyivät Archie Laverockin haaveet äkkiarvaamatta.

Ensimmäiseksi sen keskeytti veneen äkkinäinen nykäisy hänen allaan.
Sitten haparoiminen tai jonkunlainen koputtaminen sen laitaan. Jokainen
outo ääni saa miehen veneessä viipymättä hypähtämään jalkeille. Mutta
ennenkuin nuori Laverock oli päässyt pystyyn, ilmestyi laidan yli märkä
käsi — ja kuinka pieni ja ruskea!

"Monsieur!" huusi naisääni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Archie Laverock näki uivan tytön, joka
yritti päästä veneeseen. Loistavanpunaisen uimalakin alta näkyi kaksi
hyvin pelästynyttä silmää. Hän yritti kavuta laidan yli veneeseen
ja tämä keikahti pahasti jokaisesta hänen yrityksestään. Hän puri
huuliaan...

Archie, jonka toimintahalu oli herännyt samassa hetkessä, huusi:
"Odottakaa silmänräpäys! Älkää väsyttäkö itseänne! Tarttukaa minun
käsivarsiini ja pitäkää lujasti kiinni, kun sanon. Nyt — —"

Ja Dulcien toinen laita kallistui meren pintaan, toisen noustessa ylös,
kun Archie voimakkaalla liikkeellä nosti tytön veneeseen. Vene keikahti
ja palasi jälleen tasapainoon läpimärän ja huohottavan merenneidon
vaipuessa lämpimälle kannelle, missä kaikkien tyttöjen halveksija äsken
oli lojunut...

Mutisten "Laupias taivas!" Archie hävisi kajuuttaan ja palasi mukanaan
pinkka pumpuliriepuja.

"Eiköhän teidän olisi parasta kuivata itseänne näihin?" ehdotti hän
nopeasti, lainkaan ajattelematta, että nainen, joka oli ranskaksi
puhutellut häntä, kenties ei ymmärtänyt hänen sanojaan. "Valitettavasti
ei meillä ole tämän parempaa. Mutta ottakaa minun takkini yllenne."
Hänellä oli käsivarrellaan vanha purjehdustakkinsa. "Minä autan teitä —
—"

Mutta hänen ojentaessaan tytölle takkiaan, päästi tämä — jota
ensi silmäyksellä saattoi pitää yhtähyvin viidentoista kuin
kahdenkymmenenviiden vuotiaana — pienen naurun. Pelko oli nyt kaikonnut
hänen katseestaan; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja ruskeat ja
niitä varjostivat tummat ripset, jotka vesi (sen Archie huomasi)
oli liimannut paksuiksi ryhmiksi ja jotka lisäsivät hänen silmiensä
viehätystä — ja nuo silmät olivat lähempänä kahtakymmentäviittä kuin
viittätoista. Hänen puheessaan ei nyt ollut huomattavissa ranskalaista
eikä liioin englantilaista ääntämistä.

"Te olette englantilainen. Sepä onnellinen sattuma!" huudahti
amerikatar yhä väristen, mutta saavuttaen nopeasti jälleen
tasapainonsa. "Selittää onnettomuus ja kiittää teitä henkeni
pelastamisesta kohteliaasti ja sujuvalla ranskankielellä, se olisi
todentotta asia, johon en puolikuolleena" — pieni luonteenomainen
hengähdysväli — "pystyisi. Olen teille suunnattoman
kiitollinen, englanninkielellä. Ei, en aio kastella teidän
takkianne. Tässähän kuivuu muutamassa sekunnissa..."

"Saitteko suonenvedon", kysyi Archie häneltä. Suonenveto on
onnettomuus, joka voi kohdata tottuneintakin urheilijaa, ja merenneidon
ääriviivat ilmaisivat hänet uudenaikaiseksi ulkoilmaurheiluun
kasvatetuksi naiseksi. "Eikö?... Siis uitte kauemmaksi kuin aioitte.
Ja sitten tuli vuoksi... Teidän pitäisi olla varovaisempi", lisäsi hän
vakavasti.

Archiessa kohosi miesten yleinen halu moittia naista. Etenkin kaunista
naista. Ja kaunis tämä tyttö kieltämättä oli, aina uimalakin peittämän
päänsä jalosta muodosta moitteettomiin paljaisiin varpaisiinsa
saakka. Esteettiseltä kannalta katsoen hän mainiosti täydensi veneen
kokonaisvaikutusta. Siroille ääriviivoille (veneen nimittäin),
valkoiselle värille ja siniselle taustalle muodosti tämä värisevä,
punaisen-, mustan- ja auringonruskettamanvärinen olento koristeellisen
vastakohdan: niin, paljon paremman kuin kunnon Stick.

Nuori Laverock jatkoi moittimistaan: "Ja niin ankara vuorovesi kuin
täällä on! Sehän peittää koko rannan! Katsokaahan noita kallioita!
Siinä ei kenenkään ole hyvä uida. Mutta ettekö nyt palele?"

"Palele? Ettekö voisi paahtaa leipää tässä kannella päivänpaisteessa?"

"Mutta kenties ehditte vilustua äkkinäisestä vaihdoksesta? Antakaa
minun koettaa kättänne."

Hän kosketti hetken viileätä (mutta ei kylmää) pientä kättä, joka oli
lähimpänä häntä. Hänen tehdessään niin välkähti päivänsäde jossain,
joka oli yhtä kirkas kuin Dulcien messinkiosat: vihkimäsormuksessa
luullun tytön sormessa.

Oliko hän naimisissa?

Hm... Siltä hän ei näyttänyt.

Archie jatkoi yhtä totisena: "Toivottavasti ette uudelleen yritä
sellaista! Onni, että minä satuin olemaan lähellä. Ettekö tiedä, että
vesi olisi saattanut viedä teidät mukanaan kauas merelle?"

"Kenties oli varomatonta, että tein sen", myönsi tyttö, "mutta
minun oli mahdotonta sietää, että koko Englanti ja Ruotsi ja
Tanska kuulisivat minun väittävän voivani tehdä jotain, ja sitten
kuitenkin jättää se tekemättä! Minun oli suorastaan pakko uida tähän
moottoriveneeseen saakka näyttääkseni heille, etten turhaan kerskunut!"

"Yksinänne? Eikö teillä ole ketään omaista, joka —"

"Enhän saattanut ottaa Marcusta mukaani! Marcuksen tulee aina nukkua
kaksi tuntia aamiaisensa jälkeen — —"

"Niinkö?" vastasi Archie (miettien mielessään: "Vai niin, hän on siis
Fatty Arbucklen tyylinen aviomies?").

"Tietysti, sillä hänhän on vain kolmen vuoden vanha", selitti
amerikatar, nyt täydellisesti tointuneena, "ja hän olikin osaksi syynä
tähän yritykseen; muutamat arvelivat, ettei nainen, jolla on poika,
pystyisi tällaiseen uintiin. Minun täytyi näyttää se heille. Mutta nyt
minun täytyy pyytää teitä viemään minut takaisin heidän luokseen."

"Luonnollisesti; missä teidän paikkanne on?"

Hän osoitti niemekettä kullanvärisellä hiekkarannikolla, missä nyt
parveili lukemattomia kirkasvärisiä kylpyviittoja ja lakkeja. Mustan-
ja valkoisenraidallisia, heleänpunaisia, kullankeltaisia väriläiskiä
mustaverhoisten vartaloiden ja tummanruskeiden tai norsunluunväristen
jäsenien taustana. Puolisen tusinaa tyttöjä oli vilkkaasti elehtien ja
viittoen edennyt vedenrajaan saakka.

"Tuollako teidän seuranne on? Hyvä!"

Surina ja tärinä täytti Dulcien Archien pannessa sen koneen käyntiin.
Vihreänhohtoinen kiila kohosi sen kiilloitettuja sivuja myöten ja vene
kiisi eteenpäin ikäänkuin innokkaana vapautumaan naisolennosta, joka
oli sen kannella ja jonka kasvot kirkastuivat nopeuden kiihtyessä.

"Te pidätte hyvästä vauhdista", hymyili Archie vaieten hetkisen, jota
nainen saattoi käyttää hyväkseen, jos hän halusi.

Amerikatar sanoi: "Niin. Ja — minä olen mrs Otis Wilmot."

"Nimeni on Laverock." Ja Archie lisäsi: "Missä asutte täällä?" Ei
silti, että hän olisi ollut halukas sitä tietämään. Mitäpä se hänelle
merkitsi? Mutta eikö ollut kohteliaampaa osoittaa jonkinlaista
mielenkiintoa?

Heidän kiitäessään eteenpäin amerikatar mainitsi hänelle huvilan
todellisen nimen — lisäten: "Me nimitämme sitä Ker Babeliksi", — ja
tien, minkä varrella se sijaitsi.

"Sekö huvila? Niin — minä tunnen sen. Siellä asuu paljon väkeä,
eikö niin? Luultavasti juuri ne englantilaiset ja ruotsalaiset ja
tanskalaiset, joista äsken puhuitte?"

"Kyllä, me olemme tavallisesti kaikki yhdessä. Pidämme suunnattoman
hauskaa. Minä olen noille tytöille toisena äitinä, koska minä olen
ainoa nainut koko joukosta — —"

"Oh, oletteko?"

"Vaikka olenkin leski."

"Oh, oletteko?" sanoi nuori Laverock. Hän ei olisi voinut selittää,
miksi hän nyt toistamiseen huudahti "Oh!" suuremmalla innolla kuin
äsken.

"Meillä", jatkoi amerikatar, "on tosiaan mainion hauskaa — katsokaahan,
tuolla kaikki tytöt kahlaavat meitä vastaan, kai antaakseen
tekohengitystä hukkuneelle —"

Hän huiskutti kättään tyttöryhmälle, joka nyt kuvastui meren sinisiin
väreihin. Kuinka kauniisti hän liikuttikaan paljasta, ruskettunutta
käsivarttaan! Esteettiseltä näkökannalta katsoen hän oli ehdottomasti
tämän mainion ranskalaisen rannikkomaiseman keskipiste. Ehdottomasti
puhtaasti esteettiseltä näkökannalta katsoen (nuori Laverock takertui
tähän ajatukseen yhtä päättävästi kuin nainen oli tarttunut Dulcien
laitaan), oli vahinko, että kauniin merenneidon ollenkaan piti mennä
maihin.

Mutta nyt he olivat jo äänenkantaman matkan
päässä toisista sulottarista. Yksi heistä huusi levottomana selvästi
englantilaisella äänellä: "Kuinka on laitanne, Geneviève?"

Archie otti vastatakseen merenneidon puolesta: "Hän voi mainiosti!"

Tyttöryhmästä kuului vastaukseksi iloista loiskutusta ja huutojen
sorinaa: "Eläköön!" ja "Suurenmoista!" ja lomasta joku "Kiitos! Paljon
kiitoksia!", osoitettuna Archie Laverockille, joka hymyili toiselta
toiselle näistä oudoista tytönkasvoista.

Tällä hetkellä hän tiesi olevan mahdotonta toistamiseen tavatessaan
tuntea ketään heistä — paitsi ensimmäistä, joka oli kahlannut
kauimmaksi venettä vastaan.

Tämä ensimmäinen vedenneito (kuten häntä, voitaisiin nimittää tässä
"henkilöluettelossa") oli oikeastaan erittäin kaunis, kuten Archie
huomasi hänen kahlatessaan eteenpäin. Ollen naiseksi harvinaisen pitkä,
olisi hän kenties mitassa voittanut Archien itsensä, mietti tämä.
Mutta kuinka kaunis hän oli! Kuinka lumivalkoiset ja hyvinmuodostuneet
olivatkaan käsivarret, joita hän heilutti vedenpinnan yläpuolella!
Vakavana ja tietämättömänä omasta kauneudestaan hän katsoi miestä
veneessä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä siniset kuin vesi,
missä hän seisoi. Taustanaan sininen taivas, kultainen hiekka ja
kylpyrannan valkoiset tornit, olisi hän saattanut esittää kylpyrannan
reklaamitaulua (kasino ja merikylpylä). Viehättävä tyttö — tietysti
puhtaasti esteettiseltä näkökannalta.

Hiljentäen veneen vauhtia virkkoi Archie matkustajalleen: "Saanko
myöhemmin iltapäivällä käydä kysymässä miten voitte?"

Tiesihän hän, olihan hän vastikään itse sanonut hänen voivan mainiosti;
mutta eikö kohteliaisuus vaatinut, että hänen tuli tehdä vieraskäynti
hänen luonaan?

"Kernaasti. Olen iloinen saadessani keittää teille kupillisen teetä ja
esittää teidät perheelle."

"Paljon kiitoksia. Pelkään, etten voi viedä teitä
maihin tässä kohdassa; luuletteko pääsevänne rantaan, jos vien teidät
hiukan tuonnemmaksi?"

"Odottakaahan!" Hän nousi pienille, paljaille jaloilleen. Laverock
pysähdytti koneen ja vihreä kiila laskeutui lepoon Dulcien laidoilla.

"Selvä on!" huusi amerikatar. "Näkemiin!"

Äkkinäisellä hyppäyksellä hän sukelsi kuin nuoli syvyyteen, nousi
vedenpinnalle, käänsi pienet nauravat kasvonsa Archiea kohti ja hävisi
loiskivien, sorisevien toveriensa joukkoon.

Archie Laverock kuuli hänen huutavan: "Kas nyt, Selma —" tai jotain
samanlaista pitkälle, komealle tytölle...

Selma? Se kuului pohjoismaalaiselta; samoin nuo loistavansiniset silmät...

Nilkkojaan myöten vaahdossa, joka Dulcien laineista kantautui heihin
saakka, kääntyivät tytöt vielä kerran huiskuttamaan nuorukaiselle
veneessä. Hän viittoi vastaukseksi...

Kunnes hänet viimein saavutti jatkuva, kovaääninen huuto: "Hoi! Archie!
Archie!" ei hän edes tiennyt vanhan kunnon Stickin jo kauan aikaa
antaneen hänelle merkkejä laiturilta.

Archie oli koko ajan vain katsellut tyttöjä.

Luonnollisesti esteettisestä harrastuksesta.




NELJÄSTOISTA LUKU.

Monien kielien talo.


Vanha Stick, kuultuaan Archie Laverockin kertomuksen merenneidosta
ja kutsusta vieraskäynnille, ilmaisi tuttuun tapaansa mielipiteensä
kolmella sanalla:

"Hyvä, siis näkemii-iin!"

"Näkemiin? Mitä roskaa sinä puhut? Et suinkaan luule minun lähtevän
noiden naisten luo ilman sinua?" kiivastui Archie. "Vanha veikko, minä
lupasin mennä, koska luulin sinun olevan siitä mielissäsi!"

Nämä sanat herättivät kumman, selittämättömän hymyn Stickin kasvoille,
mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kiiruhti Archie jatkamaan:

"Niin, minä luulin, että kernaasti haluaisit hiukan vaihtelua. Ethän
sinä tunne ketään täällä, ethän? Olisihan sinunkin hauskaa jutella
joidenkin herttaisten tyttöjen kanssa, ajattelin minä. Luulen heidän
kaikkien tanssivan ja pelaavan verkkopalloa ja muuta sellaista. Mutta
vedä kaikin mokomin valkoiset kengät jalkaasi, mies! Ethän voi tehdä
vieraskäyntiä noissa tallukoissa."

"Minulla ei ole valkoisia kenkiä."

"Siis osta sellaiset", määräsi Archie. "Osta sellaiset. Ei mitään
ranskalaisia niinipohjaisia kenkiä kylpyrantaa varten. Muista kuinka
tärkeää on, että ensimmäinen vaikutus, minkä teet noihin tyttöihin,
on edullinen. Pari kunnollisia englantilaisia kenkiä. Minä vien sinut
kauppaan, mistä saa niitä. Tule nyt."

Kun valkoiset kengät oli ostettu, kuului jatko: "Ja nyt ehdit juuri
vielä leikkauttaa tukkasi ja ajauttaa partasi, Stick. Tule, kasinoa
vastapäätä on hyvä parturi."

"Olen jo tänään ajanut partani."

"Sen saa tehdä kahdestikin", väitti nuori Laverock, "kun on koko päivän
ulkoilmassa niinkuin tänään. Ensimmäinen, mitä nainen katsoo miehessä,
on kuinka hänen partansa on ajettu ja onko hänen tukkansa kunnollisesti
harjattu. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka tarkkoja he siinä
suhteessa ovat — —"

Stick murahti: "Kukahan siitä välittäisi?"

"Sinä. Usko minua", vakuutti Archie, johdattaessaan ystäväänsä
käsipuolesta suurta valkoista parturinkylttiä kohti, joka riippui kadun
toisella puolen. "Nyt saat kääntää lehteä ja ruveta pitämään hauskaa
täällä; eikä kannata kuvitella, että siitä voi tulla mitään, jollet aio
muuttua ihmismoisen näköiseksi. Saanen lainata sinulle kaulahuivin,
joka _on_ kaulahuivi. Niitä ei saa ostaa täältä. Nyt saat täydelleen
antautua minun käsiini, sir — —"

Stick suostui alistuen. Ja kerrankin hänen ulkonäköönsä kiinnitettiin
yhtä suurta huomiota kuin Archie tuhlasi joka-aamuiseen
pukeutumiseensa. Kahta tuntia myöhemmin kuin teekutsu oli annettu,
seurasi vanha Stick nuorta Laverockia hänen tutustumismatkalleen noiden
herttaisten tyttöjen luo... Oh, se ei suinkaan tapahtunut Archien
takia! Hän oli onnellinen muutoinkin. Mutta olisihan Stickin vuoksi
ollut vahinko jättää asia puolinaiseksi. Ja sitäpaitsi aikoivat Stickin
äiti ja sisar tulla Dinardiin viettämään kesälomaa. Heidän olisi hauska
tutustua muutamiin herttaisiin tyttöihin. Jokaisen mielestä on hauskaa
tutustua joihinkin uusiin, herttaisiin tyttöihin.

       *       *       *       *       *

Tässä leikkikaluhuviloiden (joiden koko oli pakkalaatikon, mutta
rakennustyyli palatsin) kaupungissa alkoi joka toisen huvilan nimi
"Ker", joka Bretagnen murteessa merkitsee taloa. Niinpä näkyi miltei
jokaisessa villiviinin ja köynnösruusujen kiertämässä päädyssä puisin
kirjaimin "Ker Eugenie", "Ker Gaby" tai "Ker Dick". Mutta huvilalla,
jota kohti nuori amerikkalainen leski oli johtanut Archie Laverockin
askeleet, oli varsin tavallinen ranskalainen nimi — "Mon Repos". Se
olisi ollut varsin väritön, jollei se olisi ollut niin suurenmoisen,
niin huvittavan sopimaton juuri tälle talolle. Repos — lepo — oli sen
vähimmän luonteenomainen ominaisuus. Jo sitä lähestyttäessä kuului
hilpeätä liikettä ja korkean rautaportin lomitse välkkyi huikaiseva
väriloiste.

Portilta ja aidan köynnöskoristeisesta säleiköstä johtivat taloa kohden
laakeat kiviportaat; niiden sivut peittyivät kokonaan rehoittavaan
kasvullisuuteen. Joka neljännelle askelmalle oli sijoitettu suunnaton
maljakko sinistä fajanssia, josta pursui esiin röykkiöittäin mitä
erivärisimpiä kukkia. Maljakkojen välissä upeilivat täydessä kukassa
hortensiapensaat. Niiden vaaleanvihreä ja heikko punerrus, joka vaihtui
sinipunaiseen, toi väriloistoon himmeämmän soinnun, mutta sitä lämmitti
Ranskan hilpeä päivänpaiste, joka
tulvehti tuolle väririkkaalle kudokselle ja sen lomitse maahan.
Kummallakin puolella levisi loistavanvihreä nurmikko, jota reunustivat
hilpeänväriset raidalliset puutarhavarjostimet mukavine korituoleineen.
Niiden takana jälleen seisoi rivi lepattavalehtisiä poppeleita näyttäen
milloin lehtiensä hopeanharmaita alapuolia, milloin niiden himmeätä
vihreyttä. Ne reunustivat taloa.

Itse rakennus oli korkea ja valkoinen kuin joku rannikon tornimaisista
merimerkeistä. Vaaleata julkisivua ja helakanvihreitä akkunaluukkuja
vastaan kuvastui kepeitä kesäisiä varjoja; avonaisista ikkunoista
saattoi nähdä viileihin ja puolihämäriin huoneisiin. Keskimmäisestä
ikkunasta liehui uljaana suuri Ranskan lippu. Toisista ikkunoista
riippui pienempiä lippuja: Amerikan lippu raitoineen ja tähtineen,
Tanskan punavalkoiset värit ja Ruotsin sinikeltainen lippu; mikä
ei ollut lippuja, oli punaisia, mustia ja raidallisia uimapukuja
(jotka oli pantu kuivamaan kuumille ikkunalaudoille, ja joita pienet
valkoiset rantakengät pitivät paikoillaan) ja mikä ei ollut uimapukuja,
oli kiinalaisia lyhtyjä, jotka päivänvalossakin näyttivät hilpeiltä
heiluessaan helottavassa auringonpaisteessa.

Eikä vain värien, vaan myöskin äänien moninaisuus tulvehti talosta.
Alakerrasta kuului Rachmaninoffin Preluudin säveleitä, joita joku
ilmeisesti tottunut soittaja loihti esiin hienosta soittokoneesta;
siihen sekaantui hyttysmäistä mandoliininsoittoa lähimmästä
parvekeovesta, gramofoonin jossain muualla laulaessa (prestissimo!)
uusimman muotitanssin säveleitä, ja koko ajan säesti tätä yhteissoittoa
äänekäs puheensorina puutarhasta, jossa innokas keskustelu kuului
olevan käynnissä.

Portilla nuori Laverock ajatteli: "Eipä ihmettä, että hän sanoi heidän
nimittävän asuntoaan Ker Babeliksi! Laupias taivas, mikä melu!... Mitä
tämä oikeastaan muistuttaakaan? Minä tiedän. Aivan kuin Joyn perheessä,
mutta pahempaa..."

Hän pudisti mielestään äkkinäisen muiston Sinisestä Bungalowista, jonka
kevätkukat olivat olleet
paljon kalpeampia kuin nämä keskikesän loistavat värit, ja kääntyi
ystävänsä puoleen vieressään.

"Kokoa ajatuksesi, Stick. Valmistaudu huvittamaan uusia ystäviäsi."

"Huh! Minun ystäviäni?"

"Niin, sinun. Sehän on velvollisuutesi. Ole yhtä säkenöivä kuin
nuoruudessasi. Muista mitä vaivaa näen ottaessani sinut mukaani — —"

"Eikö sinun pitäisi soittaa kelloa uudelleen?"

"He eivät näy kuulevan; se ei olekaan ihme tuossa hälinässä", sanoi
Archie. "Mutta mehän voimme käydä sisään — —"

He nousivat riippuvien puutarhojen välisiä portaita. Ylhäältä
puista putoili tanssien oksia ja lehtiä Archien vastapuhdistetulle
kesäpuvulle heidän edetessään nurmikkoa kohden. Äkkiä he pysähtyivät
nähdessään jotain ihmeellistä ruohossa. Siinä istui poppelien alla
kolme tai neljä pitkäkorvaista jänistä erilaisissa asennoissa. Hiukan
kauempana seisoi mustan ja valkoisen kirjava terrieri tuijottaen
jäniksiin. Mutta se ei liikahtanutkaan!

Kesti kenties parisen sekunttia, ennenkuin vieraat huomasivat, että
kaikki eläimet olivat keinotekoisia; sitten molemmat miehet yhtyivät
nauruun, joka kuului raidallisen puutarhavarjostimen alta hiukan
kauempaa.

"Mainiota! Tervetuloa! Te ette ole ainoat, joita eläintarhamme on
erehdyttänyt!" huusi iloinen ääni, jonka Archie tunsi. "Hyvää päivää,
mr Laverock!"

Archie oli arvellut olevan vaikeata tuntea ketään noista monivärisiin
verkkopallopukuihin puetuista tytöistä, jotka hän oli nähnyt vain
solakkoina, mustavartaloisina vedenneitoina avaroiden kylpyviittojensa
suojassa; mutta siinähän jo kaunis leski tulikin. Ja nyt Archie
ajatteli, että hän koska ja missä hyvänsä olisi tuntenut nuo kirkkaat,
ruskeat silmät ja sievän vartalon, joka nyt oli puettu ihastuttavaan
orkideanväriseen kesäpukuun ja pitkäkärkisiin amerikkalaisiin kenkiin.
Ensimmäistä kertaa hän nyt näki hänen tukkansa, jota vedessä uimalakki
oli peittänyt. Mustan
tukan — mutta "musta" kuuluu niin elottomalta. Hänen pehmeät,
lyhyet kiharansa olivat kaikkea muuta kuin elottomat ympäröidessään
hänen pientä päätään koristeellisena kuin tumma viinirypäleterttu;
Archie, huomatessaan nämä yksityisseikat tervehtiessään amerikatarta
hattu kädessään, sanoi itsekseen, että hän oli aina pitänyt
kiharaisesta tukasta. Samanlainen tukka somisti pientä valkopukuista
poikaa, joka totisena tepasteli orkideanvärisen puvun vieressä.

"Marcus, anna kättä herralle, joka toi äitisi turvallisesti kotiin
moottoriveneessään!"

Lapsi kohotti pienet kasvonsa; hänen silmänsä olivat suuret, uneksivat,
mutta älykkäästi tutkivat. Hymy häilähti, mutta ei viipynyt hänen
kasvoillaan hänen ojentaessaan pikkuruisen, tummanruskean kätösensä...
Hänen äitinsä huiskutti seuralaisilleen, ja pettymys kuvastui hänen
sievissä kasvoissaan.

"Tytöt", huusi hän, "luulen, että teidän on lähdettävä ilman minua.
Kuka ottaa huolehtiakseen siitä, ettei Marcus syö liiaksi makeisia?
Minä en voikaan tulla mukaan. Pyysin mr Laverockia käymään täällä nyt
iltapäivällä," — tässä hän jälleen kääntyi vieraaseensa päin — "ja
sitten — sitten — voitteko uskoa? — unohdin, että olin kutsunut hänet.
Unohdin koko jutun."

Tämä oli uusi kokemus Archien elämässä. Unohdettu? Ensimmäistä kertaa
oli hänelle sattunut tällaista, niin paljon kuin hän olikin ollut
tekemisissä kauniimman sukupuolen kanssa. Joskus oli sattunut, että
tyttö, joka oli luvannut tulla häntä kohtaamaan, oli saanut esteen; tai
oli tyttö syystä tai toisesta pitänyt parempana olla tulematta hänen
pyytämäänsä kohtaukseen. Mutta ei ainoakaan tyttö ollut vielä unohtanut
sopimusta. Tosin oli Archie ennenkin kuullut amerikkalaisten naisten
olevan kovin toisenlaisia kuin eurooppalaiset sekä tunteissaan että
käyttäytymisessään toista sukupuolta kohtaan.

Mutta täydellisellä kohteliaisuudella Archie nyt nauroi: "Aivan
luonnollista, että niin kävi. Onhan teillä täällä niin paljon
tekemistä, eikö totta? Enkä
minä tietystikään aikonut pidättää teitä hetkeäkään. Tahdoimme vain" —
hänen katseensa sulki tilanteeseen myöskin kunnon Stickin, joka seisoi
vieressä kuin kivettyneenä uusissa kengissään — "poiketa kysymään
kuinka voitte. Hauskaa, että jaksatte hyvin —"

"Mutta! Teidänhän täytyy pitää minua kiittämättömimpänä olentona maan
päällä! Tämän aamupäivän jälkeen. Unohdin käyntinne kokonaan, koska
olin luvannut pojalleni" — hän hymyili hellästi kääntyen tähän päin —
"lähteä hänen kanssaan iltapäivällä St. Maloon."

Laverock keskeytti nopeasti: "Mutta enkö minä — ettekö sallisi meidän
tulla mukaanne?"

"Tietysti!" sydämellisesti. "Jos se teitä huvittaa! Aioimme juuri
lähteä. Jos olisitte tulleet viittä minuuttia myöhemmin, niin
olisimme jo olleet poissa. Tulkaa vain, te ja ystävänne. Tulkaa,
tytöt! Missä hattuni on?" Hän painoi nopeasti valkoisen panamahatun
viinirypälemäisille kiharoilleen. "Esittelyn saamme suorittaa matkalla
laivarantaan — —"

Tässä Stick avasi suunsa ensimmäisen kerran.

"Minulla on moottorivene. Minä voin kuljettaa teidät sinne Dulciellani.
Se kantaa viisi henkeä."

"Oi, sepä mainiota! Mutta meitä on paljon enemmän kuin viisi.
Meidän täytynee jakaantua, luulen minä. Lautta ei odota meitä", —
amerikkalainen sanatulva jatkui vuolaana — "niin että sinä saat juosta
edellä, Selma!" — tämä sanottuna skandinaavialaiselle jumalattarelle,
joka nyt esiintyi himmeänsinisessä puvussa ja kullankeltaiset palmikot
kiedottuina pään ympäri — "ja May ja Eileen ja te kaksi MacDonaldia
ja Gwen — odottakaahan, mr Laverock! Tahtoisin esitellä teidät talon
kasvatusäidille — —"

"Minä luulin teitä siksi", huomautti Archie.

"Niin kyllä; mutta toiselle, oikealle Pää-äidille. Hän ei tule mukaan
huviretkelle. Äiti-i!" huusi hän ikkunoita kohden. "Äiti! Vieraita,
äiti!"

Ihanan Preluudin soinnut taukosivat äkkiä. Huvilasta astui verkalleen
olento, joka selvästi oli enemmän kunnioitustaherättävä kuin kukaan
tämän ruusutarhan
muista asujaimista. "Äiti" oli kookas viidenkymmenenviiden
vuoden ikäinen nainen. Hänen päänsä muistutti Beethoven-veistosta.
Hänen paksusuortuvainen harmaa tukkansa oli lyhyeksi leikattu
jättäen leveän ja matalan otsan vapaaksi ja kiinnitetty ohimoille
käsinpakotetusta hopeasta ja hiomattomista turkooseista valmistetuilla
soljilla. Hänen pukunsa oli paksua valkoista kangasta ja hänellä oli
sandaalit paljaissa jaloissaan, jotka olivat suurenpuoleiset, mutta
kaunismuotoiset ja yhtä hyvin hoidetut kuin nuoren amerikattaren.

"Äiti, tässä on englantilainen herrasmies, mr Laverock, josta jo
olemme teille kertoneet, ja hänen ystävänsä. Tämä on Madame — — —"
Seurasi muukalaiselta soinnahtava nimi, jota ei kumpikaan nuorista
englantilaisista ymmärtänyt; ilmeisesti ulkomaalainen; taiteilija,
erikoinen nainen, päättäen hänen syvistä harmaista silmistään, jotka
niin avoimesti mittailivat nuoria vieraita hänen kumartaessaan vaieten
ja juhlallisesti.

Nuori Laverock mietti itsekseen, että tämän kansainvälisen tyttölauman
vartija ei varmaankaan osannut paljoakaan englanninkieltä. Nuori
amerikatar näytti tekevän parhaansa puhuakseen hitaasti ja selvästi
sanoessaan hyvästi vanhemmalle naiselle ja ilmoittaessaan, että he
kenties myöhästyisivät jonkunverran päivälliseltä. "Äidin" ainoa
vastaus oli Beethovenpään uusi arvokas nyökkäys.

Sitten tyttömäinen nuori äiti juoksi alas kukkien reunustamia portaita
näyttäen itse liikkuvalta kukalta kaikkien muiden joukossa; hänen
poikansa valkoinen mekko liiteli kuin perhonen hänen hameensa rinnalla.
Molemmat nuoret miehet seurasivat hiukan taaempana.

Mutta portilla pikku Marcus äkkiä käänsi pienet kasvonsa mr Laverockia
kohti, johon hän jo oli ehtinyt kiintyä lapsen tunteella, joka ei
ole ostettavissa eikä houkuteltavissa. Luottavasti hän työnsi pienen
kätensä nuoren miehen pitkien sormien lomaan ja toisen äitinsä käteen
ja tepasteli siten heidän välissään,
antaen "toisen herran" (Stickin) yhtyä tyttöihin, jotka
kiiruhtivat epätasaista katua laiturille.

       *       *       *       *       *

Mon Repos-huvilan hyljätyllä nurmikolla, keinotekoisten jänisten
keskellä seisoi Pää-äiti hetkisen mietteliäänä katsellen tielle
hävinneen seurueen jälkeen.

Hän mutisi itsekseen lauseen, joka olisi ollut hiukan katkera Archien
kuulla, mutta jota tämä onneksi ei olisi ymmärtänyt — koska hän ei
osannut tanskankieltä. Tällä kielellä hän huomautti nyrpeästi:

"Nuori mies, joka luulee hurmaavansa kenen naisen hyvänsä kolmessa
minuutissa!"

Sitten noihin syviin silmiin levisi huumorinvälke hänen lisätessään:
"Huvittavinta on, että siihen hän pystyisikin!"




VIIDESTOISTA LUKU.

Lapsen lumoissa.


Koko seurueesta, joka hälisten ja nauraen vaelsi laituria kohden, mistä
lautta lähti Dinardista St. Haloon, oli Archien suurimman mielenkiinnon
esineenä — ei kukaan tytöistä, vaan tuo nelivuotias amerikkalainen
poika.

Sillä maailmassa ei ole toista niin houkuttelevaa, niin imartelevaa
kohteliaisuutta kuin lapsen osoittama suosio. Sen edessä naisten
sydämet sulavat. Sen edessä ovat miehetkin aseettomia.

Nuori Laverock katseli pikku poikaa, joka oli tarttunut hänen käteensä.
Poikanen (jonka kasvoja unelmat varjostivat ja jonka silmissä loisti
aalloissa kimaltelevan päivän kilo) katseli lauttamiesten liikkeitä.
Kääntäen pienet kasvonsa Archien puoleen hän kysyi totisena: "Mitä he
tekevät?".

Muutamat täysikasvuiset valittavat, etteivät he tiedä, miten pikku
pojille on puhuttava. Tuhlaamatta ajatustakaan tälle huolelle ratkaisi
Laverock sen aivan
vaistomaisesti. Hän jätti kokonaan syrjään kaikki teknilliset
yksityiskohdat ja vastasi niin yksinkertaisesti kuin hän olisi
vastannut kahdenkymmenenneljänvuotiaalle miehelle:

"He aikovat vetää noilla köysillä lautan lähemmäksi laituria", selitti
hän, "niin että me pääsemme siihen."

Lumottuna pikku Marcus mutisi: "Niin..." ja jäi katsomaan jatkoa, käsi
Archien kädessä. Marcukselle oli tänä hetkenä hänen äitinsäkin lakannut
olemasta olemassa, niinkuin naisten olemassaolo miehelle aina lakkaa
asioiden vallatessa hänen mielenkiintonsa. Huvitettuna hän juoksi
laituria myöten pienelle höyrylautalle, jonka perämies seisoi sen
portaiden yläpäässä, ja lapsen silmät olivat täynnään kysymyksiä hänen
toistamiseen kääntyessään seurueen toisen miehisen jäsenen puoleen.

"Kuulkaahan! Mikä tuo suuri reikä veneen pohjassa on?"

"Se vie säiliöön."

"Onko siinä vettä?"

"Ei, siellä pidetään moottoreita; koneita, tiedäthän."

"Niin. Ovatko ne tuossa laatikossa?... Avaavatko he sen nyt? Varmasti
he avaavat sen nyt... katsokaa, katsokaa," ja hehkuen innostuksesta
lapsi veti Archiea kädestä kurkistaakseen koneihin lauttamiehen
kohottaessa kantta...

Kummallekaan heistä ei enää merkinnyt mitään, että penkit kannella
olivat täynnään värikkäitä kesäpukuja ja että lautan täytti rupattelu,
joka pulppuili yhtä iloisesti kuin vaahto laivan perässä.

"Miksi vesi on vihreätä?" kyseli Marcus edelleen tuijottaen aaltoihin.
"Sanokaahan, miksi on vesi niin vihreätä ympärillämme ja tuolla kaukana
se on aivan sinistä? Miksi?"

"Nyt, Marcus Otis Wilmot, saat lopettaa kyselemisesi!" moitti nuori
äiti. "Luulen mr Laverockin jo katkerasti katuvan, että hän lupasi
tulla mukaamme huviretkelle!"

Mutta parantumaton Marcus osoitti pikkuruisella etusormellaan
vastapäistä maisemaa. "Sanokaahan, mr Lav-er-rock, mikä tuo metsäinen
paikka tuolla on?"

"Tuoko? La Vicomté."

"Ja mikä on tuo toinen paikka lähempänä merta?"

"Se on St. Servan."

"Niin... Oi! Kuulkaahan! Mihin tuo laiva menee, jossa on niin paljon
ihmisiä?"

"Se on matkalla sinne, mistä me lähdimme, Marcus. Se on Dinardiin päin
menevä lautta."

"Kun äiti ja minä tulimme New Yorkista, niin tulimme höyrylaivalla.
Oletteko te koskaan nähnyt höyrylaivaa? Se oli paljon suurempi kuin
tämä; ainakin neljäkymmentätuhattamiljoonaa kertaa suurempi kuin tämä,
luulen minä... Ja mihin me nyt menemme, mr Lav-er-rock?"

Archie viittasi veden yli St. Malon pitkulaista saarta kohden, jonka
kivivallitukset reunustivat toistensa yli nousevien talojen kattoja ja
korkeimmalla kohdalla kohoavan tuomiokirkon tornia.

"Luoteen aikana voisimme nousta maihin tuolla, juuri siinä kohden,
johon nyt osoitan sormellani, ja kävellä kalliopolkua myöten rantaan.
Mutta koska nyt on vuoksi, niin menemme tuonne. Näetkö?" vastasi nuori
mies, ja se, joka tällä hetkellä olisi tarkoin pitänyt silmällä Archien
kasvoja, olisi huomannut hänen katseessaan syntyvän uuden ilmeen.

Sillä Archie Laverockin mielessä välähti tänä hetkenä eräs kaipaus,
jonka oletetaan olevan ominainen vain naisille. Ensimmäistä kertaa
eläissään mietti tämä nuori mies millaiselta tuntuisi, jos hänelläkin
olisi oma pikku poika.

Lapset, yhtä kaikki... ei ole mitään heidän kaltaistaan!

Niin ihastuttava lapsi kuin tämä pikku Marcus Wilmot. Kun itse kävisi
vanhaksi ja jäykäksi ja työkyvyttömäksi, astuisi lapsi elämään.

Miltä tuntuisikaan opettaa häntä pitelemään ensimmäistä pientä
mailaansa ja heittämään ensimmäistä onkeaan!

Ja kuulla hänen sanovan pienellä kimeällä äänellään: "Minun opettajani
sanoo — —"

Archie ei enää ihmetellyt, että jotkut hänen rykmenttinsä
aliupseereista olivat säteilleet hillittyä mielihyvää lausuessaan nuo
niin tavalliset sanat: "minun nuorin poikani..." Tuntien äkkinäistä
kipua sydämessään Archie muisti omia tovereitaan, joilla oli jo
kaksikin pienokaista.

Taivas! Olipa hänkin oikea mies kaipaamaan perheenisän velvollisuuksia!
Hän, Laverock, joka vasta kahtena viime vuonna oli oppinut huolehtimaan
omasta toimeentulostaan!

Nämä mietteet keskeytyivät lautan saapuessa rantaan ja innokkaan
väittelyn syntyessä siitä, kuinka seurueen oli jakauduttava. Muutamat
halusivat katsella linnoituksia; toiset tahtoivat käydä tuomiokirkossa;
jotkut taas kävivät kernaimmin ostoksilla puodeissa.

Mutta Archie oli nyt eroittamaton lapsesta, joka tepasteli hänen
vieressään Porte de Dinanin siimeksessä. Heidän tultuaan jälleen
auringonpaisteeseen pysähtyi poika äkkiä mäkisen kadun varrella
sijaitsevan puodin ulkopuolelle; sen ikkunoissa oli näytteillä pieniä
puusta leikattuja esineitä.

"Kuulkaahan", kuiskasi hän innokkaasti, "näettekö tuota hattupäistä
ukkoa, joka on aivan kuin Noak, ja hänen vaimoaan hullunkurisessa
päähineessä; mitä ne ovat, mr Lav-er-rock?"

Archie kääntyi hymyillen nuoren mrs Wilmotin puoleen. "Panisitteko
pahaksenne, jos ostaisin hänelle tuollaisen pienen puisen leikkikalun?"

Yhdessä Archie ja pikku Marcus astuivat tuohon hämärään, houkuttelevaan
hökkeliin, jonka ovesta tunkeutuivat koko St. Malon täyttävät tuoksut:
kalan, vastapaahdetun kahvin, kivihiilen ja meren — ja lisäksi
vastavuollun puun ja sen tummentamiseksi käytetyn voiteen. Nuori
puunleikkaaja (mustatukkainen ja sinisilmäinen kelttiläistyyppi)
levitti Archien eteen hienot tavaransa. Lusikoita, veitsiä ja
haarukoita, joiden varteen oli leikattu bretagnelaisten
talonpoikien kuvia. Puodin taustassa aukeni ovi keittiöön, missä talon
emäntä puuhaili ruudullisessa esiliinassaan.

Pieni amerikkalainen poika palasi puodista puristaen rintaansa vastaan
puista talonpoikaa, jonka liikkuvien leukojen välissä saattoi särkeä
pähkinöitä. Archie Laverockilla oli taskussaan kourallinen pähkinöitä,
ja hänestä tuntui, että hän saattaisi viettää erinomaisen hauskan
iltapäivän vain pojan seurassa.

Mutta etäämpänä kadulla hän näki vilauksen Stickin leveästä
selästä ja tyttöjen pukujen monivärisestä heleydestä. Koko kadun
täyttivät matkailijoilta näyttävät ihmiset, merimiehet, ranskalaiset
torimyyjättäret ja kaupungin sinipukuiset sotilaat; Archie saattoi
joukosta tuskin eroittaa Mon Repos-huvilan seurueen.

"Minne äitisi meni, Marcus?"

Jälleen tämä ojensi pienen etusormensa.

"Äiti meni tuohon puotiin, jonka ikkunassa riippuu niin paljon pitsejä.
Minä näin hänen pukunsa."

Iso ja pikku mies pysähtyivät ikkunan ulkopuolelle, joka oli kokonaan
koristettu mitä hienoimmilla pitseillä. Niiden lomitse he näkivät
vilauksen orkideanvärisestä puvusta.

"Tuolla äiti on, mr Lav-er-rock."

He astuivat sisään ja näkivät mrs Wilmotin naisparven keskellä, joka
kaupitteli hänelle tavaroitaan niin kaunopuheisesti ja imarrellen kuin
vain ranskattaret osaavat.

"Katsokaahan, mademoiselle, tätä pitsiä!" Sanoja seurasi
jäljittelemätön ele, kuin olisi kohtalon jumalatar jalomielisesti
päättänyt vuodattaa siunauksensa maan yli. "Onko koskaan nähty
ihanampaa kesäpuvun koristetta!"

"Ja tässä morsiusharsoksi sopiva. Valenciennea! Ah!" Ihastuksen ele.
"Aivan kuin tehty mademoisellea varten, joka voi käyttää niin erikoisia
valmisteita. Ei kenellekään vanhemmalle naiselle, ei mitenkään! Ei
karkeammille piirteille, eikä vähemmän täydelliselle vartalolle, ah,
ei mitenkään!" Kauhistuksen ele. "Mutta morsiushunnuksi mademoisellen
veroiselle kaunottarelle!" Nöyrän ihailun ele. Ja sitten dramaattisella
äänenpainolla: "Vain satakuusikymmentaviisi frangia!"

Kaunis nuori leski, selkä oveen päin käännettynä ja katse hienoissa
pitsikudoksissa, toisti hiukan hämmästyneenä: "Satakuusikymmentäviisi
frangia tästä palasta?"

"Palasta, mademoiselle?" kuului myyjättären säikähtynyt vastaväite.
"Sanoitteko palasta? Mutta ei, ei, ei, ei, ei, ei!" yhä nousevalla
dramaattisuudella. "Satakuusikymmentäviisi frangia metriltä...
Paljonko?" Kauhistuen. "Liian paljon? Mademoisellelle, joka on
amerikkalainen ja rikas, rikas, rikas? Ja ottakaa toki huomioon
edullinen kurssinne. Mutta tämähän on teille suorastaan onnenpotkaus.
Mademoisellehan saa pitsin miltei ilmaiseksi —"

"Äiti," keskeytti silloin lapsi, ojentaen pähkinäsärkijäukkoaan.

Siekailematta puuttui ranskalainen myyjätär puheeseen.

"Oh! Minä sanon
koko ajan mademoiselle, vaikka tulisikin sanoa madame! Ja kuinka kaunis
poika madamella on — ja hänen herra isänsä!" Ele, joka ilmaisi mitä
ylitsevuotavina tervetuliaistoivotusta, onnittelua, naisellista ihailua
ja kääntymistä mr Laverockin puoleen. "Monsieur saapuu juuri parahiksi
ostaakseen tämän ihastuttavan pitsin madamelle."

Tämän yllättävän käänteen aikana (niinkuin se varmaan asianomaisille
oli) kohtasi Archie Laverockin katse nuoren mrs Wilmotin kirkkaat
ruskeat silmät, jotka suoraan ja nauraen katsoivat häntä ja jotka
sanoivat — niin! Siitä ei ollut erehtymistä, tämä katse ilmaisi mitä
veikeintä ilkamointia.

Keimailua, rehellisesti sanoen.

Samassa hetkessä heräsi Archien mielessä ajatus: "Niin! Te katsotte
minuun noin, koska tiedätte meidän olevan ranskalaisessa puodissa,
joukottain ihmisiä ympärillämme ja pikku poikanne hameenliepeissänne.
Mutta jos istuisimme yhdessä tanssin lomassa kuutamoisella parvekkeella
soiton kuuluessa etäältä eikä
ketään olisi läheisyydessä, niin ette uskaltaisi katsoa minuun noin!"

Hän oli sievä. Hitonmoisen sievä. Ja hän tiesi sen. Mutta mitäpä siitä?
Hän ansaitsi suurimmankin kohteliaisuuden; ja — hän oli saattanut
maailmaan mitä ihastuttavimman pojan.

Hän näytti aavistavan, mitä nuori mies ajatteli; ilkamoiva hymy syveni
hänen silmissään hänen sanoessaan nopeasti ranskaksi: "Minä otan kaksi
metriä sitä," ja avatessaan hopeisen käsilaukkunsa, mistä hän otti
esiin kukkaronsa.

Archie Laverock ajatteli: "Kirottua! Miksi minä en ole mies, jolla on
oikeus maksaa nuo koristeet?"

"Madame maksaa?" Ele, joka lisäsi: "Ei siis monsieur?"

"Monsieur" puri huultaan muistaessaan, ettei häneltä puuttunut
yksinomaan oikeus, vaan myöskin kolmesataakolmekymmentä frangia
maksaakseen tuon ylellisyystavaran. Mutta hän virkkoi kepeästi: "Hyvä,
jollen voikaan ostaa sitä, niin saan kai kantaa sen," ja tarttuen
laakeaan vihreään laatikkoon, johon pitsi oli pantu, seurasi hän
mrs Wilmotia jälleen auringonpaisteeseen ja kalalta ja kahvilta ja
kivihiileltä ja mereltä tuoksuvalle kadulle — seurasi samoin kuin hän
oli seurannut Lucya, Mauvea ja kaikkia muita...

Nyt ei ollut enää ketään Mon Repos'n seurueesta näkyvissä.

"Toiset ovat kadonneet", totesi Archie tyynellä ja hilpeällä
äänellä. Hänen silmissään välähti veitikkamaisuus, joka vastauksena
ylittikin amerikattaren katseen äsken puodissa. "Erittäin
hienotunteisesti ja kauniisti tehty heiltä. Ainakin minun mielestäni."

Olisi turha kieltää, että tällä hetkellä kumpikin oli valmis hakkailuun.

Mutta amerikattarella ei ollut samaa käsitystä hakkailusta kuin
Archiella. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hän saisi viettää
lopun iltapäivästä kahden kesken Archien kanssa vain pikku Marcus
seuralaisenaan.

"Mutta minäpä tiedän, missä toiset ovat", vastasi
hän nauraen. "Tuolla kahvilassa, missä kävimme viime kerralla täällä
ollessamme; niin, tuolla —"

Ja aivan oikein, kahvilan ikkunassa näkyi Selman jumalatarmainen
vartalo kumartuneena valitsemaan leivoksia itselleen ja Stickille.

Huudahduksia: "Tuossa he tulevat! Vihdoinkin! Tänne, Geneviève!" kuului
yläkerroksen ikkunoista.

Vaaleanpunaisten ja sinisten ja keltaisten pukujen keskelle
myöhästyneet istuutuivat nauttimaan teestään. Nuori Laverock sanoi
itsekseen iloitsevansa siitä, että kunnon Stick näytti tulevan hyvin
toimeen tässä seurassa; juuri sitä hän olikin tarvinnut, hiukan
naisseuraa, tullakseen iloisemmaksi! Archie mietti, oliko tuo vaalea-
vai sinipukuinen vai punatukkainen tyttö vallannut kunnon Stickin
sydämen. Hänen omasta mielestään olivat he kaikki samaa loppumatonta
äänien sorinaa; ainoa, jonka hän saattoi eroittaa muista, oli
ruotsalainen tyttö nimeltä Selma, joka erottautui muista pituutensa ja
suurien sinisien silmiensä kautta, jotka — olisiko Archie saattanut
kuvitella sitä? — herkeämättä suuntautuivat Archien kasvoihin hänen
istuessaan pikku Marcuksen vieressä ja aivan lähellä Geneviève Wilmotia.

Hän oli jo kutsunut amerikatarta tällä nimellä; hän oli kovaäänisesti
kuuluttanut, että hän tällaisella huviretkellä ei saattanut muistaa
neiti sen-ja-sen sukunimeä; oli niin paljon helpompi sanoa Mabel tai
Ethel tai Selma — tai Geneviève; se oli nimi, jota ei unohtanut.

"Minun mielestäni tosin on surkeata, että muistatte sellaisen nimen.
Geneviève", selitti mrs Wilmot, "on ehdottomasti hotellivahtimestarin
tyttären nimi... Taivas!" huudahti hän äkkiä nauraen, "katsokaahan
Marcuksen kasvoja!"

Marcuksen ruskeat kupidokasvot olivat hänen muhkean kermaleivoksensa
vaahdosta kuin parturin saippuoimat. Hänen äitinsä kumartui toiselta
puolen siistimään häntä pienellä sinipunervalla nenäliinalla; toisella
puolen yritti Laverock teelusikalla poistaa kermaa
hänen poskiltaan. Pikku pojan tummakiharaisen pään yli heidän
katseensa jälleen yhtyivät.

Matkalla rantaan nuori englantilainen nosti pojan olalleen ja antoi
hänen siten ratsastaa auringonlaskua kohden. Ja vilpittömästi
ikävissään hän jälleen laski hänet maahan lautan kannelle.

"Hän on tänään valvonut kauemmin kuin tavallista, arvaan minä", sanoi
Archie Geneviève Wilmoille, joka nyökkäsi vastaukseksi.

"Niin kyllä! Saan varmasti tänään riisua hänen yltään vuoteessa."

Samassa hetkessä nuori Laverock näki mielessään kuvan tästä
kohtauksesta. Tunteellisuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin, hän
huomasi miettivänsä milloin ja missä hän näkisi nuoren äidin panevan
hänen omaa pikku poikaansa vuoteeseen...

Niin vähän todenmukainen on väite, että naimattomien ihmisten joukossa
ainoastaan naiset uneksivat lapsesta! Niin lähellä oli tämä unelma
Archie Laverockia tänä päivänä!

Geneviève Wilmoille, joka sormellaan kierteli poikansa kiharoita, oli
tämä unelma muuttunut todellisuudeksi. Archie huomasi kadehtivansa
häntä. Marcus, joka oli työntänyt pienen kätensä Archien käteen ja
solahtanut hänen sydämeensä, oli varsin pian jälleen unohtava hänet.
Jo ennenkuin hänen puinen lelunsa särkyisi, oli lapsi kenties unohtava
pitkän englantilaisen, joka oli antanut sen hänelle ja joka oli
kantanut häntä olallaan halki koko St. Malon. Mutta koko elämänsä ajan
hän kuuluisi äidilleen. Tämä saisi aina pitää hänet läheisyydessään ja
nähdä hänen kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi.

Archie ajatteli: "Lapset... niin, naisella pitäisi aina olla lapsia.
Ilman heitä on hänen elämänsä mennyttä. Jos hänellä on lapsia, on
se täynnään riemua. Mutta muutamat naiset, joilla on lapsia, eivät
välitä heistä. He lähettävät heidät kouluun, ja näkevät heitä vain
loma-aikana. Mutta tämä pikku äiti ei ole sellainen. Hän on todellakin
aivan hurmautunut poikaansa. Se on hyvin kaunista. Hänen katseensa
muuttuu kokonaan hänen katsoessaan lapseensa. Kenties hän hiukan
hemmotteleekin häntä. Mutta niinpä poika palaakin hänen luokseen
noiden ihailtavien spartalaisäitien poikien kirjoittaessa kotiin, että
he valitettavasti eivät voi tulla kotiin lomaansa viettämään!"

Koneiden jyskyttäessä, veden loiskuessa lautan laitoihin ja sorinan
jälleen täyttäessä kannen Archie sanoi hiljaa: "Luulen, että — —"

"Että?"

"En tarkoita ainoastaan teitä", selitti Archie miettiväisesti. "Minä
tarkoitan naisia yleensä". Ja sitten, hänen miellyttävän äänensä sävyn
syvetessä: "Teillä pitäisi olla monta lasta!"

Geneviève Wilmot ei vastannut.

Iltavalaistus, joka valoi kultaa smaragdinvihreään veteen, hohti hänen
kasvoillaan. Se purppuroi hänen hymyileviä poskiaan ja kirkasti hänen
solakan vartalonsa ääriviivoja, jonka Archie oli ensimmäisen kerran
nähnyt märkänä pienen moottoriveneen kannella. Pikku poikansa pään yli
hän katsoi kolmannen kerran Archien silmiin. Hän nauroi, puolittain
uneksien, puolittain ylimielisesti — ja keimaillen.

Oliko hänen vastauksensa vain Archien kuvittelua? Vai hukkuiko se
koneen jyskytykseen? Vai sanoiko hän tosiaankin: "Niin minunkin
mielestäni."




KUUDESTOISTA LUKU.

Rakkauden hermo.


Nuori Laverock istui korkealla kalliolla; ja tarkka silmä olisi
pitkänkin matkan päästä havainnut, että hänen asentonsa jokainen viiva
todisti odotusta ja kaipausta.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneet maallepäin pientä kalliopolkua kohden,
joka mutkittelee ja polvittelee pensaiden ja mäkien lomitse St.
Enogatista Le Portiin. Hän nojasi hartioitaan valkoisen merimerkiksi
rakennetun tornin maanpuoleiseen seinään — saadakseen polttaa
savukkeensa tuulensuojassa (kuten hän itselleen uskotteli). Mutta
tuuli, jota hän käytti tekosyynä, oli mitä suloisin väre, joka
tuskin sai liikkeelle keveät, lumipallomaiset pilvenhattarat hänen
yläpuolellaan kaartuvassa sinessä ja joka puhalsi vain pienen virin
merenpintaan.

Archie mietti, miten pikku Dulcie parhaillaan mahtoi halkoa
vettä. Se ei ollut tällä hetkellä satamassa, vaan matkalla
pitkin rannikkoa. Stick oli pyytänyt kaksi tytöistä huviretkelle
Dinardiin: ruskeatukkaisen englantilaisen tytön nimeltä Dorothy ja
vaaleanpunaiseen pukuun puetun tytönheilakan, joka oli pikemmin lapsi
kuin tyttö ja jota kutsuttiin Gweniksi.

Molemmat heidät, niin hullunkurista kuin se olikin. Kunnon Stickin
kaltaista, mietti Archie ojentaessaan säärensä aurinkoiselle
turvepeitteiselle maalle. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kuka noista
tytöistä, joita hän oli nähnyt lakkaamatta viimeisen kolmen päivän
aikana, miellytti Stickiä... Stick, joka olisi saattanut vaikka
huomispäivänä naida kenen hyvänsä heistä, varojensa puolesta nimittäin!

"Ja nykyään onkin kysymys aina ja alituisesti vain varoista," mietti
Archie harmistunein mielin, mikä nykyään ei hänelle ollut mitään
harvinaista. "Mitä on mies ilman rahoja? Vaivaisempi kuin jos hän olisi
menettänyt jonkun jäsenensä sodassa! Siihen aikaan sanottiin: 'Raha on
sodan hermo'. Totta totisesti, se on ollutta ja mennyttä. Mutta nykyään
se on 'rakkauden hermo'. Se on —"

Tässä keskeytti hänen mietteensä iloinen lapsen ääni.

"Mr Lav-er-rock! Mr Lav-er-rock!"

Hypähdellen kilpaa maahan kuvastuvan varjonsa kanssa ja heiluttaen
ilmassa pientä puista lapiota ilmestyi Marcus Wilmotin pieni vartalo
Archien näkyviin; pieni, valkoinen, mustapäinen perhonen kallioilla.
Pitempi valkoinen olento, hänelläkin toisessa kädessään puinen lapio,
toisessa vaaleankeltainen päivänvarjo, seurasi hiukan jälempänä.

Archie riistäytyi irti ajatuksistaan ja hypähti jalkeille.

"Huomenta, Marcus!"

Tarttuen lapsen ojennettuun käteen hän kääntyi valkoista ja
vaaleankeltaista olentoa kohden.

"Hyvää huomenta, Jennie!"

Tämä oli uusi muunnelma hänen etunimestään.

"Huomenta", vastasi tämä hilpeästi. "Olettepa te aikainen!"

Geneviève Wilmot ei käyttänyt mitään nimeä puhuessaan Archielle.
Kenties hän tiesi, että "te" saattaa olla yhtä tuttavallinen kuin mikä
nimi hyvänsä. Kenties hän toisaalta ei sitä tiennyt. Amerikkalaisista
ei milloinkaan saattanut tietää, mitä he ajattelivat, mietti Archie
hämmentyneenä. He kävelivät rinnatusten. Lapsi olisi jälleen karannut;
mutta Archie sai hänet kiinni valkoisen mekon liepeestä.

"Ei, nyt et karkaa mihinkään. Nyt saat kävellä äitisi kanssa, siksi
kunnes pääsemme hiekalle."

"Minkätähden, mr Lav-er-rock?"

"Koska voisit luiskahtaa ruohossa ja pudota kallioilta", selitti Archie.

Lapsi tarttui Archien käteen otteella, joka nyt oli tuttu heille
molemmille; ja nuorukainen kääntyi hänen äitinsä puoleen.

"Te ette tänä aamuna ole pelaamassa verkkopalloa?" sanoi hän tyynesti.

"En, olin luvannut pojalleni rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan.
Entä te," lisäsi hän yhtä tyynesti, "miten ette te ole pelaamassa
golfia St. Brianissa?"

Yhtä tyynesti vastasi Archie käyttäen hänen omia sanojaan: "En, olin
luvannut pojallenne rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan."

Marcus, pitäen lujasti kiinni Archien kädestä, eteni niin lähelle
jyrkkää kallionseinämää kuin hän saattoi, ja kurkisti alas veteen,
joka kohisi kallioiden alla. "Jos minä putoaisin, niin joutuisin
mereen, eikö niin, mr Lav-er-rock?"

"Tietysti joutuisit."

Lapsi kohtasi miettiväisenä hänen katseensa. "Liukuisinko alas
reiästä?" kysyi hän, ilmeisesti muistaen kylpyammetta ja siinä
virtaavaa vettä. "Niin teki kerran tinasotilaani. Minä työnsin sitä
hiukan."

He saapuivat ylängön reunaan, missä korkea ranskalainen heinälaji
kasvaa hiekkarajaan saakka. Siinä alkavat hiekkasärkät. Kaikkialla
kukoistivat villinä kasvavan kiertokasvin punajuovaiset valkeat kukat
ja sen rönsyt kiertelivät korkeata meriruohoa.

Pikku Marcus kumartui ne pari tuumaa, jotka tarvittiin hänen
ulottuakseen maahan ja poimi hiekasta punertavan kukan ojentaen sen
Archielle.

"Kiitos," sanoi tämä ja pani kukkasen purjehdustakkinsa napinreikään.

Archien mielessä, jolla oli (suorastaan naisellinen) tunne eri kasveja
kohtaan, yhtyivät määrätyt kukat ehdottomasti muistoihin eräistä
tärkeistä tapahtumista hänen elämässään... Myöhemmin olivat valkoiset
kiertokukat aina tuova hänen mieleensä tämän aurinkoisen aamun ja
kukkaniityn Ranskan ihanalla pohjoisrannikolla, jonka yllä pääskyset
liitelivät ja visertelivät rajattomassa sinessä. Ne toivat hänen
mieleensä myöskin hiekkalinnat, jotka syntyivät tänä aamuna kahden
puisen lapion ja laakean liuskakivenpalan käytöstä. Niitä hoitelivat
nuorukainen, lapsi ja hänen herttainen äitinsä.

Marcus, riemuissaan ja innostuneena työstään, kuulutti: "Minä rakennan
sitä jollekin. Äiti, arvaahan kenelle minä rakennan sitä? Arvaahan kuka
siinä saa asua?"

Geneviève Wilmot, joka pienillä käsillään muovaili hiekkaa muurin
muotoiseksi, arvasi: "Eiköhän äitisi?"

Poika pudisti tummakiharaista päätään. "Ei; se on miestä varten."

"Kas vain!" huudahti Archie Laverock, ryömien maassa linnan
päätypuolella ja kaivaen parhaillaan liuskakivellään vallihautaa sen
ympärille. "Kas vain, Jennie, kuinka teidän kävi!" kiusoitteli hän
nuorta äitiä puoleksi nauraen, puoleksi ilkeästi — mikä määrätyissä
olosuhteissa kahden ihmisen välillä on paljon
läheisempää kuin kohteliaisuus. "Olen lyönyt teidät laudalta." Ja
naisen tarkka korva olisi huomannut, että näiden sanojen takana piili
toisia, joita Archie Laverock ei rohjennut lausua.

"Se on maailman meno", härnäsi hän hilpeästi. "Kuinka pian poika
heittääkään äitinsä esiliinannauhan, kun hän saa miehen toverikseen!
Siis minä saan asua sinun linnassasi, Marcus."

Mutta nuori Laverock ei ollut ottanut lukuun lasten erinomaista kykyä
tehdä kaikkea muuta paitsi sitä, mitä heiltä odottaisi.

Sillä toistamiseen pikku poika pudisti päätään. "Linna ei ole teitäkään
varten, mr Lav-er-rock. Kenties rakennan toisen teille. Tämä on minun
miestäni varten." Näin sanoen hän kourasi pientä taskua hiekkaisessa
mekossaan ja veti esiin rakkaan lelunsa. "Jonka te annoitte minulle.
Pähkinämiestäni varten."

"Se on maailman meno", mutisi Geneviève Wilmot vahingoniloisesti
vilkaisten Archieen hiekkavallin yli. "Se oli oikein hänelle, Marcus."

Mutta lapsi oli jo juossut etäämmälle kokoamaan näkinkenkiä linnansa
koristeeksi.

Nuori Laverock, vastaamatta seuralaisensa viimeiseen huomautukseen,
huudahti äkkiä: "Kunpa se olisikin noin yksinkertaista!"

"Yksinkertaista", toisti tämä hämmästyneenä, polvillaan hiekassa, "mikä
sitten?"

"Asuntokysymys", vastasi Archie Laverock totisesti ja nyökäyttäen
hiekkalinnaa kohden. "Jospa saattaisi rakentaa linnan hiekasta ja asua
siinä. Minä ajattelin kaikkea sellaista tänä aamuna juuri ennenkuin te
tulitte, Jennie."

"Tarkoitatteko hiekkalinnoja?"

"Minä en tarkoita hiekkalinnoja. Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä
tarkoitan."

Amerikatar piirteli hiekkaan sanomatta mitään.

"Älkää piirrelkö hiekkaan tuollaisella hermostuttavalla tavalla, kun
teiltä kysytään jotain", muistutti nuori mies. "Sanokaa minulle,
tiedättekö mitä minä tarkoitan?"

Jennien katse antoi selvän vastauksen: "Tarkoitatteko te mitä minä
tiedän?" Mutta hän vastasi vain: "Kenties vaivautuisitte tekemään sen
hiukan helpommin käsitettäväksi?"

Archie pudisti päätään tälle teeskentelijättärelle. Sitten hän
kohottautui istumaan hiekassa, solmi sormensa polviensa ympärille
ja jäi nojaten leukaansa niihin tuijottamaan lapsen pientä vartaloa
poukaman toisella puolella. Sitten hän alkoi puhua rauhallisesti ja
tyynesti, kuin hän olisi oikeudessa esittänyt jotain asiaa.

"Ihmiset puhuvat aina 'nykyisestä sukupolvesta' (tarkoittaen minun
sukupolveani) ja meidän 'vaatimuksistamme' ja meidän 'ylellisestä
elintasostamme' ja kuinka me 'yritämme livistää velvollisuuksista,
jotka isämme kestivät nurisematta'. Meidän isämme! Heidän oli
suhteellisesti paljon helpompaa mennä kolmensadan kuukausipalkalla
naimisiin ja kasvattaa kuusi, seitsemän, vaikkapa kymmenenkin pientä
Marcusta ja Jennyä. Mutta nyt on toista! Silloin sai pojan kengät
sillä, mitä nyt saa maksaa yksinkertaisimmasta kaulahuivista! Ja
koulumaksut olivat halvempia siihen aikaan. Sitäpaitsi he silloin
tiesivät, mitä varten he kasvattivat ja kouluuttivat lapsiaan. He
tiesivät mitä heidän maansa tarvitsi; mutta kuka meistä nyt tietää,
mitä Englanti tarvitsee?"

Nuori amerikatar, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Archiea, katsoi
nyt häneen mietteliäästi ja arvostelevasti. "Kaikki tuo on niin outoa
minulle. Minun maassani miehet eivät jää murjottamaan ja suremaan
sitä, että elinkustannukset ovat nousseet ja niin edespäin. He
yksinkertaisesti tekevät työtä siksi kunnes he saavat tulonsa nousemaan
tarvittavaan määrään."

Archie, joka jo oli tuhlannut niin monta katsetta tuolle sievälle
olennolle, katsoi jälleen häneen; mutta tällä kertaa hän ei nähnyt
hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, vaan hänen yksinkertaisuudessaankin
hienon pukunsa kallisarvoisuuden, helminauhan hänen kauniilla
valkoisella kaulallaan, hänen hiekkaisissa
sormissaan kimaltelevat jalokivet ja kilpikonnanluisen kahvan
päivänvarjossa, jonka Jennie huolettomasti oli heittänyt viereensä
hiekkaan. Ja kaikkien näiden esineiden takana hän saattoi nähdä koko
Euroopan matkan menot, hänen hotellilaskunsa, hänen laivapilettinsä ja
juomarahansa.

Hän virkkoi töykeästi: "En luule teidän ymmärtävän minua. Teidän on
varmaan aina ollut hyvä olla."

"Kyllä", myönsi amerikatar hiukan hämmästyneenä hänen sävystään. "Isäni
piti meistä tytöistä hyvää huolta. Meillä oli hyvin kaunis koti."

"Ja sitten menitte naimisiin rikkaan miehen kanssa, eikö niin?"

"Otis oli hyvin varakas," myönsi leski yksinkertaisesti. "Hän omisti
puolet kaikista sisustusarkkitehtitoimistoista valtiossamme meidän
mennessämme naimisiin, ja kuitenkin hän oli alkanut vain myyjänä toisen
liikkeessä! Hänellä oli erinomainen liikeäly, Otiksella. Hän osasi
järjestää asioita."

"Minä ymmärrän," sanoi Archie epävarmasti. (Amerikkalaisten ajatustapa
oli usein hänelle käsittämätön.) Sitten, nopeasti ja hiljaa hän lisäsi:
"Kuinka vanha teidän miehenne oli mennessänne naimisiin hänen kanssaan?"

"Oh! Hän oli minua paljon vanhempi. Minä olin silloin
yhdeksäntoistavuotias; hän oli minua kaksikymmentäseitsemän tai
-kahdeksan vuotta vanhempi."

"Minä käsitän", sanoi Archie jälleen. "Niin aina käy."

"Niin aina käy? Luuletteko kenties, etten ollut onnellinen?" kysyi
amerikatar närkästyen. "Otis oli paras mies, mitä kukaan tyttö olisi
saattanut toivoa. Hän oli oikea mies. Ja jaloin mies mitä koskaan on
ollut." Hänen ruskeat silmänsä katsoivat moittien Archieen.

"Anteeksi," sanoi tämä nopeasti. "Minä erehdyin. Antakaa minulle
anteeksi."

"Kyllä!... Ihmiset ovat mielettömiä puhuessaan iästä!" Hän tyyntyi.
"Eräs tyttötovereistani sanoi minulle, että hänen mielestään oli
hirveätä, että menin
naimisiin niin lihavan miehen kanssa. Otis oli lihava, ja se teki hänet
kenties vanhemman näköiseksi kuin hän muutoin olisi ollut. Mutta en
käsitä, mitä se vaikuttaisi asiaan."

Archie katsoi hämmästyneenä häneen.

Luonnollisesti hän oli ennenkin kuullut, että amerikkalaiset naiset
eivät, mikäli on kysymys rakkaudesta, tee mitään eroa miehen ja miehen
välillä. Mutta saattoiko se pitää paikkansa Jennieenkin nähden?

Tämä lisäsi: "Olihan siinä tietysti muuan seikka..."

"Mikä?" kysyi Archie, yhä katsoen tähän tyttöön. "Lapsi," selitti
hän, katsahtaen poikaan, joka lähestyi näkinkenkineen. "Myöhemminhän
olisi saattanut tuntua siltä, kuin hän olisi ollut hiukan liian vanha
Marcukselle..."

Archie nyökkäsi.

"Mutta toisaalta", jatkoi Jennie, "minulla ei saattanut olla
ainoatakaan toivomusta, jota hän ei heti olisi kiiruhtanut täyttämään.
Hän olisi työskennellyt kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, jos
minä olisin sitä häneltä pyytänyt; hän tahtoi tehdä elämän minulle
helpoksi ja onnelliseksi. Sellaisia ovat meidän miehemme."

"Minä käsitän", sanoi Archie nyt jo kolmannen kerran. "Ja nyt minä
kerron teille jotain." Hän muutti asentoaan hiekassa ja katsoi suoraan
noihin kirkkaihin ruskeihin silmiin, jotka samalla olivat sekä äidin
että lapsen; silmiin, joissa hän oli nähnyt äidin hellyyyden ja lapsen
rajattoman riemun. Hän mietti miltä ne mahtoivat näyttää säteillessään
rakkautta.

Hän jatkoi: "Muutamat meistäkin työskentelevät kaksikymmentäneljä
tuntia päivässä pääsemättä sittenkään eteenpäin. Esimerkiksi minä olen
köyhä. Minulla ei ole penniäkään."

Genevièven silmät kuvastivat hämmästystä. "Köyhä?"

"Hyvin köyhä", sanoi Archie. "Tehän tiedätte missä työssä minä tällä
hetkellä olen. Toverini veneen lapsenhoitajana. Ja mitä luulette sen
tuottavan minulle? Ruoan ja asunnon ja kesäloman. Mitä luulette minun
tekevän, kun tämä homma loppuu viikon tai parin kuluttua?"

"Mutta — ettekö ole jonkun suuren lontoolaisen autoliikkeen
palveluksessa?"

"Minä olin," vastasi Archie, ja ilme hänen kasvoillaan synkkeni hänen
muistaessaan, kuinka hänet oli otettu vastaan, kun hän kiireellisen
sähkösanoman kutsumana oli palannut Walesista Lontooseen. "Sain eroni
noin kolme viikkoa sitten, Jennie. Minut eroitettiin toimestani."

"Miksi?" kysyi Jennie, ja hänen sävynsä muistutti niin paljon pikku
Marcuksen kysyvää ääntä, että Archie hymyili.

"Minulle ei lainkaan sanottu syytä, miksi minut eroitettiin," sanoi
hän. "Mutta minä saatoin arvata sen. Se tapahtui erään tytön tähden — —"

"Tytön," toisti Jennie nopeasti. "Minkävuoksi hänen tähtensä?"

"Liikkeelle ei luonnollisestikaan ollut niin mieluista, että heidän
myyjänsä hakkaili heidän asiakkaittensa tyttäriä," selitti Archie
punastuen tummasta ihostaan huolimatta. "Senvuoksi he keksivät tekosyyn
päästäkseen minusta."

"Te olitte siis hakkaillut häntä?"

"Luultavasti — niin. Olin kyllä," tunnusti Archie synkällä äänellä.

Tässä Jennie teki todellista mielenkiintoa ilmaisevan kysymyksen, jonka
jokainen naiskuulija tässä kohdassa olisi tehnyt. "Ja tyttö — oliko hän
sievä?"

Archien mielessä välähti kuva Mauve Rice-Mathewsin alakuloisista
kasvoista tammenlehvien, märän sammaleen ja pisaroivien sananjalkojen
taustaa vastaan. "Hän ei ollut oikeastaan sievä," sanoi hän. Mutta
samassa hänen eteensä kohosi toinen kuva: sama Mauve seisoi siinä
loistavana ja punastuvana aurinkoisella heinäniityllä, jolle Archie oli
pysähdyttänyt matkavaununsa... "Kyllä, kyllä hän oli," korjasi hän.
"Hän oli sievä!"

"Niinkö?"

"Kaikki tytöt ovat sieviä", selitti Archie naurahtaen. "Nimittäin...
määrätyissä olosuhteissa!"

"Mutta tuo tyttö; aioitteko mennä naimisiin hänen kanssaan?"

Tähän ei Archie vastannut. Siihen kysymykseen oli vaikea vastata. Mutta
naisten mielestä se on niin yksinkertainen.

Amerikatar huomautti, ikäänkuin hän olisi arvannut enemmän kuin Archie
oli hänelle kertonut: "Tuolla tytöllä oli siis omaisuutta. Hän olisi
kai mennyt naimisiin teidän kanssanne?"

"Oh... enpä tiedä... sitä en voi väittää," sanoi Archie hämillään. "Jos —
hän — se tahtoo sanoa, minä — me —"

Tämän änkytyksen keskeytti Jennien tekemä uusi kysymys:

"Mutta kuinka sai liikkeenne tietää — että mitään hakkailua oli
ollutkaan?"

"Ei ainakaan häneltä itseltään, sen minä vannon! (Hän oli hieno
tyttö!) Eikä liioin asiakkaalta, jota opetin ajamaan," lisäsi Archie
miettivämmin.

Hän oli usein miettinyt tuota viimeisen edellistä iltaa Rhosissa,
jolloin vanha mr Rice-Mathews oli kysynyt häneltä: "Entäpä jos
liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä?"

Hän jatkoi: "Joka tapauksessa oli se jollain tavoin tullut liikkeeni
tietoon, sillä minulle sähkötettiin, että palaisin viipymättä
Lontooseen, ja sinne tultuani sain eroni. Johtajamme poika (joka oli
minun ja Stickin rykmenttitovereita) lähetettiin sanomaan minulle,
että minun toivottiin jättävän toimeni. Poika-raukka, se ei ollut
hänelle mieluinen tehtävä! Hän melkein itki. Hän tahtoi lainata
minulle rahaa. 'Ota edes sen verran, että voit alkaa jotain muuta',
sanoi hän kyyneleet silmissä, Jennie! Tietystikään en voinut suostua
siihen. Mutta kun hän ehdotti tätä hommaa Dulciella, otin sen kernaasti
vastaan. Kenties hän voi keksiä minulle jotain muuta työtä, kun palaan
Lontooseen. Mutta se ei varmastikaan tuota niin paljoa, että te
kutsuisitte sitä rahaksi."

Jennie katsahti häneen pahoillaan.

"Ja minunlaisiani miehiä on meidän maassamme tällä hetkellä
lukemattomia", vakuutti Archie hänelle. "Ajatelkaahan nyt minua.
Olen kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, vanhaa sotilassukua — eipä
siltä, että sillä nykyään olisi mitään merkitystä — olen saanut hyvän
kouluutuksen — —"

"Mutta opinnot," keskeytti Jennie kaikella amerikkalaisella
kunnioituksella tätä tekijää kohtaan, "eivätkö nekään siis merkitse
mitään?"

Archie kohautti olkapäitään. "Kenties niin paljon että voin niiden
perusteella ansaita ruokani. Mutta vaatteitani en niillä saa. Mitä
sanotte sellaisesta tilanteesta?"

"Mielestäni se on kauheata," vastasi amerikatar, mutta hänen äänensä
ja katseensa paheksuva sävy kohdistui vähemmän Archien vaikeaan
tilanteeseen kuin hänen asenteeseensa. "Mutta niin ei saa olla. Miehen
täytyy kyetä löytämään itselleen miehen arvoista työtä ja käymään
siihen käsiksi. Niin juuri!" vakuutti tämä reippaamman, avaramman,
nuoremman maanosan lapsi. "Minusta tuntuu, että teiltä puuttuu tarmoa
tarttua johonkin. Minä uskon, että jos vain kyllin hartaasti haluaa
jotain, niin tämä halu antaa innostusta ja voimaa, joka vie toivottuun
päämäärään."

"Niinkö luulette, Jennie?"

"Minä tiedän sen. Ajatelkaa sitä," lopetti tämä ja hypähti kevyesti
jalkeille pudistaen hiekkaa puvustaan. "Ja kun olette ajatellut —"

Hän pysähtyi. Hänen sydämensä oli raskas, niin kevyesti kuin hän olikin
puhunut. Hän ei pystynyt hallitsemaan tilannetta, johon hän yhtäkkiä
huomasi joutuneensa tämän miellyttävän ja Marcuksen ihaileman nuoren
englantilaisen kanssa. Heidän välilleen kohosi ylitsepääsemätön muuri.
Jennie ajatteli vain: "Jos hän todellakin tahtoo minut, niin hän tekee
mitä hyvänsä saadakseen minut." Archie ajatteli: "Eikö hän ymmärrä minua?"

Jennie sanoi: "Kun olette viikon ajatellut asiaa, mr Archie Laverock,
niin voitte kirjoittaa minulle ja kertoa mihin tulokseen olette tullut."

Archie, joka nyt myöskin oli noussut jalkeille, katsoi rikasta nuorta
leskeä, jolle raha ei koskaan ollut merkinnyt mahdottomuutta, suoraan
silmiin.

"Kirjoittaa?" toisti hän. "Miksi kirjoittaisin? Voinhan sanoa sen
teille. Minä olen silloin vielä täällä."

"Mutta minä en enää ole täällä," sanoi amerikkalainen tyttö.

Tämän ratkaisun oli hän samassa hetkessä keksinyt.

Hämmästyen Archie vastasi: "Ette täällä? Lähdettekö pois? Amerikkaanko?"

"Ei kotiin saakka. Lähdemme vain edemmäksi rannikolle. Kenties
Concarneauhon, missä saa aina nähdä purjeita ja kalastusta. Tahtoisin
kernaasti nähdä sen — poikani myöskin —"

"Te aiotte lähteä sinne?" toisti Archie yhä allapäin. "Ensi viikolla?"

"Kenties jo aikaisemminkin. En luule, että Marcuksen on niinkään
hyvä olla aina noin suuressa tyttöjoukossa. He hemmottelevat hänet
piloille," selitti nuori äiti vakavasti. "Minä olen jo jonkun aikaa
ajatellut, että meidän olisi kai parasta muuttaa pois Ker Babelista.
Ei hyödytä olla koko kesää samassa paikassa, jollei ole mitään mikä
pidättäisi; ja sitähän ei tässä tapauksessa ole."

"Käsitän," sanoi Archie Laverock katsoen sametinhohtoisiin kasvoihin,
joiden veitikkamaisen ilmeen takana yhä väikkyi kehoitus.

Jennie tarkoitti: "Jos rakastatte minua, niin seuratkaa minua. Jos
kysymys on rahasta, niin hankkikaa sitä, niinkuin meidän miehemme
hankkivat meille kaiken mitä haluamme!"

Mutta silloin heidän kaksinpuhelunsa keskeytti pikku Marcus, joka
tepasteli takaisin näkinkenkineen,
pienet kasvot loistaen riemusta ja tyytyväisyydestä.

"Äiti, äiti! Mr Lav-er-rock! Katsokaa mitä minä olen löytänyt!" Hän
hyppi ja tanssi ojentaen heitä kohti pitkulaista valkeata esinettä.
"Eikö se ole kaunis?... Minä panen sen hiekkalinnaani... Minä itse löysin
sen! Eräällä pojalla Hotel de la Merissä on samanlainen. Mutta hänen
ei ole niin suuri kuin minun! Se on mustekalan kilpi — —"

Hän ei voinut ajatella eikä puhua muusta kuin vastalöytämästään
aarteesta: "Mr Lav-er-rock, kuinka mustekala on kadottanut kilpensä?
Mihin se mustekala sitten joutui, jonka kilpi tämä on? Voiko mustekalan
kilvistä todellakin tehdä hammasjauhetta? Kuinka sitä tehdään? Mutta
eikö mustekalalla ole muuta kilpeä kuin tämä ainoa?" — ja niin edespäin
koko matkan St. Enogatiin.

"Pojalle on hänen oma löytämänsä kapine aina monin verroin
kallisarvoisempi kuin kaikki, mitä voisimme ostaa hänelle." selitti
Laverock Marcuksen äidille heidän kävellessään tietä eteenpäin.

He kohtasivat tietysti toisia kylpyvieraita, jotka koskettavat
tätä kertomusta kuten, päivänvalon välkähdykset; englantilaisia
nuorukaisia golfmailoineen, nuoria ranskattaria leveine hattuineen ja
ohuine hihattomine pukuineen ja auringonpaahtamina, niinkuin kaikki
kylpyvieraat tänä kesänä. Sitten, kolmikon lähestyessä kallioportaita,
jotka vievät rantahietikolle, heidät sivuutti klassillisen kaunis ja
pitkä tytönvartalo sinisessä puvussa.

Tämä meni heidän ohitseen nopeasti ja katsomatta heihin.

"Selma," huudahti Geneviève Wilmot, "Selma, eikä hän nähnytkään meitä!"

Mutta niinpian kuin he olivat kääntäneet selkänsä ruotsalaiselle
tytölle, kääntyi tämä katsomaan heidän jälkeensä. Niinkuin
auringonkukka kääntää kehänsä aurinkoa kohden, niin kääntyi tytön
kultahiuksinen pää vastustamattomasti kärkkymään viimeistä vilahdusta
Archie Laverockista.

Archie ei ollut uhrannut hänelle ainoatakaan ajatusta. Hänen
suurin huolensa tällä hetkellä oli: "Miten paljon maksaisi matka
Concarneauhon? Kuinka kallista olisi elää siellä? Mistä voisin saada
tarvittavat rahat?"




SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Käänne pelissä.


Niin voitokkaan pelaajan elämän pelissä kuin Archie Laverockin
tarvitsee välittää vähän muista sattuman peleistä.

Hän ei ainakaan ollut astunut jalallaan Boulevard President Wilsonin
kasinoon, joka ulkopuolelta muistuttaa jättiläisen hääkakkua ja
sisäpuolelta on englantilaisen ja ranskalaisen arkkitehtuurin
sekasotkua.

Mutta muutamia iltoja tuon hiekkalinnojen luona vietetyn aamun jälkeen
oli Archie kansainvälisen joukon keskellä, joka surisi kuin hyttyset
valojen ja vihreiden pöytien ympärillä.

Hän mietti itsekseen: "Minä pelaan kymmenellä frangilla; sitten lähden.
Jos voitan jotain (mikä ei ole minun tapaistani), niin hyvä on. Ellen,
samantekevä. Enhän menetä muuta kuin kymmenen frangia."

Hän veti ne lompakostaan. Kymmenen noita rikkinäisiä ja likaisia
frangin seteleitä. Kun hän heitti ensimmäisen niistä erään
vihreäpukuisen naisen olan yli pöydälle, hän ajatteli: "Mahdankohan
päästä tällä Concarneauhon?"

Peli tempasi sen häneltä kuin lehden, jonka tulviva virta vie
mennessään.

"Kuten tavallisesti," ajatteli hän naurahtaen. "Olenpa oikea aasi."

Hän vetäytyi taaksepäin ja seisoi syrjässä.

Hänen franginsetelinsä oli yhtä heikko pankkia vastaan kuin hän itse —
Archie Laverock, hänen
pyrkimyksensä, hänen seikkailunsa, hänen kunnianhimoiset unelmansa,
hänen rakkautensa, hänen toivonsa — pysähtymättä pyörivää maailmaa
vastaan... Pyörikö se? Viimeisinä kuutena vuotena se ei ollut tuntunut
niin paljon pyörivän kuin syöksyvän syvyydestä syvyyteen joltakin
maailmankaikkeuden jyrkänteeltä.

Hän katsahti kansainvälistä joukkoa kohti; eloisia kasvoja, loistavia
silmiä, himokkaita suita — mitä ne halusivat? Koko paikka oli
painostava; tuoksui hajuvesille. Hän kääntyi vaistomaisesti pyrkimään
raittiiseen ilmaan, kohti suuria lasiovia äänekkään, täyden, tuoksuavan
salin päässä. Nuo ikkunat avautuivat pengermälle, josta voi nähdä
lahdelle. Kuin jonkin vetämänä Archie pyrki tungoksen läpi ikkunoita
kohti; silloin hän huomasi, mikä hänet oli sinne vetänyt.

Se oli silmäpari, joka oli kiintynyt häneen, jonkun silmäpari, joka
seisoi ulkona pengermällä ja katsoi valaistuun huoneeseen.

Hän astui Archiea kohti. Se oli Selma, ruotsalaistyttö. Pitkin, kevein
askelin hän astui Archien luo, ennenkuin tämä ehti kynnyksen yli.

"Hyvää iltaa", sanoi Archie hymyillen.

Vakavasti tyttö vastasi hänen tervehdykseensä ranskaksi. Kaikki nuo Ker
Babelin tytöt puhuivat ranskaa oman kielensä lisäksi, mikä kieli se
lieneekään ollut. Mutta hän tiesi tuon skandinaavialaisen jumalattaren
osaavan myöskin englantia. Archie kysyi siis tällä kielellä, pelasiko
hän.

Tyttö vastasi ranskaksi: "Ei, monsieur; minä join kahvia pengermällä;
tulin sisään tuodakseni teille viestin."

Selman ranskassa, vaikka se olikin sujuvaa, huomasi oudon
ääntämistavan. Laverock havaitsi äkkiä panevansa merkille kaikenlaista
tästä tytöstä, joka kohosi korkealle parrakkaitten ranskalaisten ja
toisten naisten ravintolahattujen yli.

"Taivas, miten hän näyttää sievältä tänä iltana! Tuo puku kai sen
aiheuttaa. Valkoinen ja keltainen,
ja nuo meripihkahelmet — kuinka viisas yhdistelmä! Hän on käsittänyt,
että juuri vaaleiden tyttöjen pitää tukkansa värin vuoksi käyttää
kultaa ja keltaista — ei tummaveristen... Mutta hän on liian pitkä...
luultavasti miltei kuusi jalkaa. Mutta ihana vartalo! Mikä ihastuttava
morsian hänestä tuleekaan jollekin miehelle..."

Kaikki tämä välähti Archien mielessä hänen vastatessaan ääneen:
"Viestin?" Hän ajatteli, että viesti varmaankin oli Geneviève
Wilmotilta.

Mutta Selma ilmoitti: "'Äiti' sanoo, että se säästää häneltä kortin
kirjoittamisen vaivan, mr Laverock, jos sanotte minulle, tulisitteko
huomenna lounaalle Mon Reposiin. Tuletteko?"

"Mielelläni."

"Neljännestä yli kaksitoista?"

"Hyvä", sanoi mies. Sitten: "Oletteko yksin?"

"En. Oh, en. Olen 'Äidin' — ja Dorothyn kanssa." Hän käänsi päätään
hiukan suuriin lasioviin päin. Mutta hän seisoi paikoillaan, kuin
jokin olisi pidättänyt häntä palaamasta seuransa luo. Archie ei
liikahtanut. Vielä hetkisen he seisoivat hiljaa, vaieten keskellä tuota
levotonta joukkoa, tuota ääntensorinaa, jota keskeytti vain croupierin
koneellinen "faites votre jeu!"

Sitten kuului Selman moitteeton ranskankieli: "Onko teillä ollut onnea,
mr Laverock?"

"Minullako?" Hän naurahti. "Pelissä? En ole koskaan voittanut
penniäkään eläissäni."

"Niinkö? Onko teillä niin huono onni?"

"Uskomattoman huono!"

Selma ei katsonut häneen, mutta hänen tummansiniset silmänsä
laajenivat, ikäänkuin hän olisi juuri ajatellut jotakin erikoista. Hän
puhui miellyttävällä ja vakavalla äänellä. "Sallitteko minun antavan
teille onnea?"

"Voitteko sen tehdä? Millä tavoin? Järjestelmällä vaiko maskotilla?"

"Tällä." Hän kohotti kätensä niskaansa. Hän irroitti kaulastaan
meripihka-helmet.

Nuo hunajanväriset pitkulaiset helmet, jotka olivat vielä lämpimät
hänen maidonvalkoisen, hienosti muovaillun kaulansa kosketuksesta, hän
laski Archien käteen.

"Lainatkaa nämä minulta, monsieur", ehdotti hän tyynesti. "Minulta —
naiselta — joka — no niin, ne tuottavat teille onnea. Pitäkää ne — —"

"Saanko? Saanko todellakin? Hyvä." Archie jatkoi kaksikielistä
keskustelua. "Hirveän herttaista teiltä. Kiitoksia paljon. Minä koetan
niitä." Hänen sormensa, jotka pitelivät lämmintä merenpihkaa kuin olisi
se ollut käsi, jota hän ei vielä halunnut päästää, pujahtivat hänen
takkinsa taskuun. "Pitelenkö niitä pelatessani?"

"Ei. Minä pelaan teidän puolestanne. Antakaa minulle rahanne."

"Tässä on kaikki, mitä minulla on." Hän veti alakuloisena taskustaan
pienen ryppyisen setelipinkkansa. "Yhdeksän frangia — ne ovat
todellakin kauhean likaisia teidän käsienne koskettaviksi. Oletteko
pahoillanne — —"

Hän kokosi ne yhteen. "Se riittää. Yhdeksän on hyvä luku."

"Onko? Hyvä! Katsokaamme mitä ne minulle tuottavat. Tulkaa."

Hän tarttui tyttöä hiljaa käsivarteen ohjatakseen hänet väentungoksen
läpi. Ihmiset katsoivat heihin luultavasti otaksuen tätä
huomiotaherättävää paria veljeksi ja hänen ohjaamakseen sisareksi.
Archie tunsi olkapäätään vastaan tytön käsivarren lämpimän pehmeyden,
kun hän laski pöydälle ensimmäisen franginseteleistä. Archie ei
katsahtanut siihen. Hän katseli tyttöä, joka pelasi hänen puolestaan.

Hän oli kaunis. Hän oli todella hyvin kaunis. Eräällä tavalla niin
epäenglantilainen, ja toisella tavalla taas miltei englantilainen
tyypiltään, polveutuva roduista, jotka painoivat merkkinsä Englannin
saariin vuosisatoja sitten.

Tyttö keräsi kokoon joitakin rahoja. Hän ei katsonut Archieen. Hän pani
toisen setelin pöydälle.
Archie, joka kymmenen minuuttia sitten oli kaivannut takaisin Dulcieen
ja ajatellut vain Geneviève Wilmotia, huomasi nyt haluavansa jäädä
vielä hetkiseksi Genevièven ystävättären luo.

Sekainen maailma, missä luultiin, että yhden naisen kaihoaminen esti
toista tuottamasta minkäänlaista mielenliikutusta. Niin ei ollut,
huomasi Laverock. Toinen tyttö näytti kuin johtavan toisen luo. Oliko
se vastakohtaisuusvaikutusta?

Archie ajatteli: "Missä olen kuullut, että skandinaavialaiset naiset
ovat kuin tulivuori jään alla?"

"Faites votre jeu!" kehoitti croupier.

Selma keräsi taas rahoja. Voittiko hän? Todellakin?

Archie ajatteli: "Mikä ajanhukka, etten voi suudella häntä!"

Sitten hän ajatteli: "Mutta samantekevä! Kun ottaa lukuun, että tahdon
rahaa vain voidakseni lähteä toisen naisen jäljessä Basse Bretagneen,
niin mitä ihmettä tämä on?"

Siihen ei löydy mitään vastausta meidän aikamme sivistyksessä.

Vihdoin tyttö vetäytyi taapäin ja kääntyi jälleen Archien puoleen
sanoen:

"Se riittää. Nyt lopetamme. Yhdeksän on hyvä numero. Olette voittanut
yhdeksäntuhatta frangia, monsieur Laverock."

Archie Laverock hätkähti. Sodan jälkeen hän ei ollut nähnyt yhtaikaa
niin paljon rahaa kuin hän nyt näki ojennettavan itseään kohti — häntä
itseään! Hän näki ryppyisen setelitukun tuon tytön kädessä, joka tuotti
hänelle onnea.

"Yhdeksän — tuhatta — frangia!" toisti hän, "satakahdeksankymmentä
puntaa?"

"Niin. Ja oletteko nyt hyvä ja annatte minulle kaulakoristeeni takaisin,
sillä minun täytyy palata toisten luo."

Archie otti rahat häneltä ja palautti helmet. Hän näki tytön
kiinnittävän ne kaulaansa ja näki hänen hymyilevän vastaukseksi hänen
kiitoksilleen.

"Älkää tulko pengermälle kanssani," sanoi hän ja Archie käsitti, että
hän todella tarkoitti sitä. "Hyvää yötä."

"Huomiseen," sai hän sanotuksi, juuri tytön poistuessa nopeasti kasinon
lasiovesta.

No niin, hän tapaisi hänet huomenna. Hänhän menisi lounaalle
Mon Reposiin. Hän tapaisi myös Jennien. Hän voisi sanoa hänelle
(Jennielle), että he tapaisivat toisensa pian Concarneaussa. Hänen
matkakassansa oli nyt kunnossa. Yhdeksäntuhatta frangia! Ajatellapa
sitä! Miltei kaksisataa puntaa vain tuhlattavaksi, ajatteli Archie
innostuksissaan. Hei!

Tuo ihastuttava, kultainen tyttö... jolla oli niin tyyni ääni, mutta
joka ei sittenkään näyttänyt aina olevan niin järkähtämättömän tyyni.
Hän ei tainnut tietää, minkä onnen hän oli tuottanut Archielle.

Sininen Concarneau, Jennien ja pikku pojan kanssa...

Miten hän odottikaan huomista, kello kahtatoista...

Niin, mutta miksi? Vain tuon tummakiharaisen amerikattaren vuoksiko?
Eikö hän halunnut nähdä tuota kultatukkaista pohjolan tytärtä? Kumman,
kumman kanssa hän kernaammin halusi lounastaa?




KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Valinta.


Yllätykset odottivat nuorta Laverockia, kun hän lounaan aikaan
seuraavana päivänä saapui kukkien peittämään huvilaan.

Kerran vuoksi ei parvekkeilta eikä kentältä kaikunut ääntensorinaa. Ei
missään näkynyt ainoankaan verkkopallopuvun kirkasta väriä. Kentältä,
minne keinotekoinen foxterrieri oli asetettu suloiseen sopuun jänisten
kanssa, ilmestyivät näkyviin "Äidin" harmaatukkainen Beethoven-pää ja
juhlalliset laskokset.

Hän ojensi kätensä leveästä enkelinhihastaan. "Hyvää päivää, mr
Laverock", tervehti hän nuorukaista virheettömällä englanninkielellä.
"Olen iloinen nähdessäni teidät; on hyvin ystävällistä teiltä tulla
ilostuttamaan yksinäisyyttäni. Tiedättehän, että koko nuori väkeni oli
järjestänyt huviretken; minä saan siis pitää teidät kokonaan itseäni
varten."

"Sepä ihastuttavaa," mutisi Archie Laverock kohteliaasti, vaikka
hölmistyneenä.

Jennie ei siis tulisikaan? Eikä Selma? Ei kukaan heistä, ei kukaan
tytöistä? Lounas kahdenkesken "Äidin" kanssa? "Äidin", joka oli
vaiennut kuin muuri aina ensi kerrasta asti, jolloin hän ja Stick
olivat käyneet huvilassa! Archie oli ollut vakuutettu siitä, että hän
puhui tuskin sanaakaan muuta kieltä kuin omaa tanskaansa — mutta...

Tuossa hän nyt joka tapauksessa oli ja puhui englantia, ei vain yhtä
hyvin kuin Archie itse, vaan vieläpä paljon sujuvammin kuin mihin tämä
hämmästyksissään kykeni.

"Tahdotteko tulla sisään? Olen asettanut lounaspöydän niin lähelle
ikkunaa, että olemme aivan kuin ulkona puiden alla," sanoi hän.
Hän meni edeltä siistiin, monipöytäiseen ruokasaliin, joka oli nyt
niin omituisen tyhjä, jossa kaikuivat vain pienen ranskalaisen
tarjoilijattaren askeleet — ja joka odotti ihmeellisintä kaikista
niistä lounaista, jotka Archie Laverock oli syönyt naisen seurassa.

Se tarjoiltiin hyvin ja oli erinomaisesti valmistettu: salaatteja ja
munaruokia ja harvinaisia kalaruokia, jotka nuorukainen hyväksyi. Mutta
äkkiä hän tuli vakuutetuksi jostain: "Hän on pyytänyt minut tänne
puhuakseen minulle kahdenkesken jostakin; mutta mitä se on?"

Hän alkoi samalla tavalla kuin kaikki naiset alkavat keskustelun miehen
kanssa. "Kertokaa minulle jotain itsestänne, mr Laverock." Hän jatkoi
nopein, älykkäin kysymyksin siitä, mihin hän oli ollut komennettu
sodassa, ja missä hänen kotinsa oli. Eikö hänellä ollut oikeaa "kotia"?
No, sitä ei kai nykyään
enää pidetty niin suurena tragediana kuin ennen?...

Archie arveli ihanan kala-annoksensa lomassa, että mies kaipasi
jonkinlaista pohjaa, joskus. Nykyäänkin.

"Teillä ei siis ole äitiä", sanoi tanskalainen nainen myötätuntoisesti.
"Entä sisaria?"

Hän pudisti päätään. Ei, hän huokasi (koska hän alkoi tuntea olonsa
helpommaksi.) Sisaria! Hän oli aina arvellut, että se olisi ollut
ihanaa toveruutta. Oikeastaan ainoa tapa, jolla mies voi saada
käsityksen ystävyydestä toista sukupuolta kohtaan, ilman — ilman mitään
sekaannusta ja häiritseviä olosuhteita!

"Mahtaisittekohan te suuria välittää siitä ystävyydestä, herraseni,"
huomautti "Äiti" hiukan kuivasti — ja siirtyi heti keskustelemaan
kansallisuuksista; hän alkoi puhua tyypeistä kysymättä Archielta hänen
mielipidettään.

"Olen täysihoitolassani aina voinut tutkia kaikkien kansojen lapsia",
selitti hän. "Ranskalainen tyttö — viisain eräällä tavalla. Mutta —
hän näkee vain tosiasiat. Hän luulee ulkonaisten tosiasioiden olevan
kaiken. Mutta sitä ne eivät ole, kuten tiedätte. Vähän lisää juotavaa
monsieurille, Simone."

Archie kuunteli sangen huvitettuna, mutta oliko tämä emäntä, joka puhui
kuin kirjasta ja joka oli kuin Rodinin Balzac-patsas, kutsunut hänet
tänne vain puhumaan tällaisista ylimalkaisista asioista?

Tanskatar jatkoi: "Amerikkalaiset naiset — —"

Archie kohotti katseensa.

"Kun puhuu amerikkalaisesta, niin täytyy ensin ajatella: onko hän
latinalais-amerikkalainen, vai germaanilais-amerikkalainen, vai
etelä-amerikkalainen vai englantilais-amerikkalainen? Se on ensimmäinen
kysymys, jonka eurooppalainen tekee kohdatessaan heitä."

"Hm — monet amerikattaret", sanoi nuorukainen mielessään vain yksi,
"monet amerikattaret, joita tapaa, voisivat olla erikoisen onnistuneita
englannittaria."

"Mutta siinä on ero", keskeytti "Äiti". "Englannitar parhaimmillaan
on ihastuttava. Hän osaa olla iloinen, kun sitä eniten tarvitaan
ja kun siihen on vähiten syytä. Ja mitä työhön tulee — minä tunnen
englantilaiset sotahoitajattaret. Vain yhdessä suhteessa englannitar ei
loista."

Archie (joka yhä ajatteli: "Mistä tämä henkilö oikeastaan tahtoo puhua
kanssani?") kysyi: "Missä suhteessa?"

"Se nainen, joka odottaa saavansa englannittaresta todellisen
ystävättären, on narri", vastasi tanskatar. "Poikkeuksia on. Mutta
tavallisesti ei englannittarella ole käsitystä oman sukupuolensa
arvosta. Hän halventaa pitkäaikaista ystävätärtään miehen silmissä,
jonka juuri on tavannut."

"Mutta hyvänen aika. Madame!"

"Amerikkalainen nainen ei ole sellainen. Mahdollisesti se johtuu
siitä, että hän ei rakasta miehiä kylliksi. Kahvia, Simone, ja
tuo myöskin vihreäjalkaiset liköörilasit ja savukkeita", jatkoi
tanskatar palvelijattarelle yhtä hyvällä ranskankielellä kuin hänen
englanninkielensä oli. "Sitten saat olla vapaana, kunnes on aika
auttaa illallisen tarjoilussa. Miten haluatte kahvinne, mr. Laverock,
mustanako?"

Ja sitten, kun palvelijatar oli poistunut, oli sen aika. Asian, johon
lounas ja nuo yleisarvelut naisista olivat olleet johdantona.

Archien emäntä sanoi ojentaen hänelle kupillisen mainiota kahvia:
"Pyysin teitä luokseni tänään, koska tahdon pyytää teiltä palvelusta."

"Niinkö? Mitä vain voin tehdä", alkoi mies, "tietysti — —"

Graniitinharmaat silmät kääntyivät häntä kohti sangen ystävällisinä.
Tanskatar puhui hiljaa.

"Tahdon teidän heti lähtevän pois."

"Pois — —? Heti pois — —?"

Mutta kun hämmästynyt Archie nousi tuoliltaan, niin nainen hymyili ja
teki pienen kädenliikkeen. "Oh, istuutukaa vain. En tarkoita, että
lähtisitte tässä silmänräpäyksessä, mr. Laverock. Ei ennen kuin olette
maistanut kahviani. Olkaa hyvä! Te jäätte ainakin siksi, kunnes
olette kuullut, miksi" — hän vaikeni ja hymyili jälleen — "miksi ikävä
vanha nainen tahtoo karkoittaa teidät Mon Reposista."

Archie ajatteli hämmästyneenä: "Hyvä Jumala! Mitä hän kuvittelee?"

Kiireesti, epäilevästi hän tokaisi väliin: "Tarkoitatteko, että ette
halua minun tulevan takaisin?"

"Tarkoitan, mr. Laverock."

"Oh!" huudahti nuorukainen yhä hämillään. "Minä — hm — —"

Hänen ajatuksensa kiitivät eteenpäin. Hän oli tehnyt jotain hullua.
Mutta mitä? Joka tapauksessa vain erehdyksessä. Mitä se saattoi
olla?... Tämä oli tosiaankin odottamatonta — hiukan naurettavaa...
Häntä, Laverockia, kiellettiin enää tulemasta taloon!

Hän jäykistyi. "Tietenkään", sanoi hän, "en uneksikaan palaamisesta.
mutta saanko kysyä. Miten olen ollut kyllin onneton loukatakseni
teitä?".

Tanskatar hymyili leppoisasti. Tämä harmitti nuorukaista. Hän jäykistyi
yhä enemmän.

"Mitä lienenkään tehnyt, on se tapahtunut tahtomattani, sen minä
vakuutan."

"Sen uskon", myönsi nainen. "Mutta niin on kuitenkin."

"Mikä on?"

"Tosiasia."

"Mikä tosiasia?"

"Se, että te, mr. Laverock, olette liian vaarallinen tälle talolle,
joka on täynnään tyttöjä."

Hän lisäsi: "Lyhyesti, kaikki tyttöni ovat aivan onnettomia. Teidän
tähtenne."

"Minun tähteni?" huudahti nuori Laverock teeskentelemättömästi
suutuksissaan. "Vakuutan, että olette aivan, aivan, aivan väärässä!"

"Minä en erehdy."

"Sallikaa minun sanoa, että nyt olette erehtynyt. Vakuutan teille, että
olette — ehdottomasti väärässä."

"Oman ikäni vakaumus ja kokemus painaa enemmän", sanoi "Äiti" nopeasti.
"Minä olen oikeassa."

He katsoivat toisiinsa pöydän yli; nuorukainen suuttumuksen puna
poskiensa ruskean ihon alla, valppaana, vihastuksen kuvastuessa koko
hänen olemuksestaan — vanha nainen tarkkana ja hillittynä.

Nainen keskeytti hetkisen kestäneen hiljaisuuden.

"Se ei ole mitään korjaamatonta, tiedättehän sen! Ei mitään
murhenäytelmää ole vielä tapahtunut. Mutta — hyvin pian olisi mieluisa
kesäloma, jota teidän tuttavuutenne on niin hauskuuttanut, kerrassaan
pilalla. Teidän takianne! Nyt jo — —"

Hän kohtasi miehen vihaisen katseen.

"Pitääkö teidän saada kuulla siitä? Nyt jo eräs tytöistä on lakannut
vastaamasta sulhasensa jokapäiväisiin kirjeihin. Toiset eivät enää
suunnittele mitään ohjelmaa päivän varalle ennenkuin ovat tavanneet
teidät. Nyt he jo vaihtavat uintivuorojaan. Ei vuoroveden tähden. Kaksi
heistä, jotka ennen olivat ystäviä, ovat jo riitaantuneet. Nyt jo, mr.
Laverock."

Tässä viisaat kasvot synkkenivät hiukan: "Eräs heistä, lapsiraukka, on
niin onneton — —"

"Ei, ei!" huudahti Archie ja laski kupin kädestään. Hänestä tuntui kuin
olisi hän koskettanut kädellään merenpihkahelmiä, sileitä ja lämpimiä.
"Niin ei ole, uskokaa minua!"

"— — niin rakastunut, että hän pian voi koota kaiken rohkeutensa ja
kosia teitä."

Madame maisteli kahviaan ja täytti Archien vihreäjalkaisen
liköörilasin. Sitten hän sanoi: "Minä en pidä tällaisista tapahtumista
täällä. En tahdo teille mitään pahaa, mutta sanon teille totuuden
kaikella myötätunnolla ja ystävyydellä. Tiedän, että ette tarkoita
mitään pahaa. Te paistatatte päivää kirkkaissa silmissä. Yhtä te
ihailette hänen kasvojensa vuoksi. Toista hänen vartalonsa vuoksi.
Kolmatta hänen sievän äänensä vuoksi. Ja neljäs huvittaa teitä. Teillä
ei ole ketään erikoista tähteä! En luule teidän erikoisesti välittävän
kenestäkään täällä. Mutta he —! Teidän täytyy poistua. Poistukaa
niinkauan kuin vielä olette unelma, esimaku siitä, miten he haluaisivat
olla onnellisia. Olisitte ystävällinen, jos lähtisitte Dinardista."

Archie oli katsahtanut nopeasti tanskattareen hänen sanoessaan "ei
erikoisesti kenestäkään". Miksi hän luuli hänestä sellaista. Olihan
hänellä joku erikoinen. Sama tunnelma, joka oli vallannut hänen
mielensä tuona aamuna hiekkalinnojen luona Jennien ja hänen pikku
poikansa seurassa, valtasi hänet jälleen. Tietysti Jennie oli tuo
erikoinen.

Hän karisti kurkkuaan, kohtasi suoraan tanskattaren katseen ja sanoi:
"Tietysti lähden heti Dinardista, jos sanotte sitä haluavanne. Ystäväni
omaiset tulevat tänne ensi viikolla. Mutta minä lähden huomenna,
madame. Aioinkin oikeastaan lähteä — aioin matkustaa etelämmäksi — —"

Vanha nainen kysyi nopeasti: "Aiotteko matkustaa lähelle Concarneauta?"

Archie oli hiukan hämmästynyt: "Ehkä — ei! Mutta miksi sanoa ei — —
onhan mahdollista, että lähden Concarneauhon."

Hän ajatteli jälleen noita yhdeksäätuhatta frangia, jotka hän oli
voittanut viime yönä.

Hänen emäntänsä sanoi kuivasti: "Vai niin. Sitten olisin voinut säästää
teidät sanoiltani. Luulin teidän tulevan tänne katsomaan ympärillenne,
tekemään itsenne ihailluksi eikä ottamaan mitään kovin vakavalta
kannalta."

"Te ette pidä luonnettani erikoisen miellyttävänä", huomautti Archie
hiukan katkerasti.

Hänen emäntänsä lopetti kahvinjuonnin ennenkuin hän katsoi jälleen
vieraaseensa. Sitten hän sanoi: "Suokaa anteeksi." Ja hän jatkoi
yksinkertaisesti ja miellyttävästi: "Minä olen liian vanha loukatakseni
kenenkään nuorukaisen tunteita."

Archie katsoi jälleen noihin harmaihin silmiin lumivalkoisen tukan
alla. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä, että oli kovaa, että kenenkään
naisen piti tulla vanhaksi ja harmaaksi. Hänen oma äitinsä oli kuollut
kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana. Hän nousi ja puhui toisenlaisella
äänellä.

"Hyvä Luoja! Ettehän te loukannut minua. Mutta minä loukkaannun,
ellette tunne, että — että jätätte hyvästi minulle ystävänä?"

Tanskatar tarttui hänen ojennettuun käteensä sydämellisen asiallisella
puristuksella. Hän vastasi hiukan veitikkamaisesti: "Koska olosuhteet
ovat muuttuneet, niin miksi jättäisimme nyt jo hyvästi toisillemme?
Miksi ette palaisi tänne, mr. Laverock, syömään päivällistä toisten
kanssa?"

"Saanko sen tehdä?" innokkaasti. "Te ette olisi siitä pahoillanne?"

Tanskatar päästi hänen kätensä, keräsi hameenlaskoksensa ja teki
liikkeen, joka näytti työntävän syrjään kaiken kunnianarvoisuuden.

"Tulkaa takaisin", sanoi hän, "ja viettäkää tämä ilta tuon erikoisen
kanssa, jos tahdotte."

"On jotakin, josta pitäisin enemmän."

"Mitä se on, mr. Laverock?"

"Antakaa minun olla luonanne, kunnes toiset palaavat", pyysi hän.
"Soittakaa hiukan ihanaa musiikkianne, vain minulle. Soittakaa minulle.
Lupaatteko? Olkaa niin kiltti!"

"Ah", huudahti vanha nainen katsoen häneen. "Tyttö parat! Tyttö parat!
Nyt minä käsitän! Hyvä on, minä soitan teille."

Hän meni Archien edellä kääntöovien läpi hämärään, hienoon salonkiin.
Hän osoitti nojatuolia, istuutui itse suuren pianon ääreen, johon
norsunluukoskettimet ja tanskattaren erikoinen, jalo pää kuvastuivat
kuin vedenkalvoon.

"Mistä te pidätte? Haluatteko klassillista musiikkia? Niinkö?
Beethovenia?"

"Ei, ei Beethovenia, ellette pahastu", sanoi Archie muistaen nopeasti
Kuutamosonaatin — ja Mauven. "Mitä muuta tahansa."

Ja tanskatar soitti hänelle jotakin muuta, mikä johtui hänen mieleensä.
Hän soitti hänelle, kunnes toiset palasivat.

       *       *       *       *       *

Kun toiset palasivat, valtasi nuoren Laverockin mieliala, joka ei ollut
hänelle tavallinen.

Ehkäpä tanskattaren soitto vielä kuohui ja hehkui hänen veressään.
Ehkäpä heinäkuunilta puhalsi avoimista ikkunoista sisään jonkin
pakanallisen taian. Heti nähdessään Genevièven erikoiset kasvot ovessa
Archie sanoi itsekseen (päättävästi): "Niin, tuo on minun tyttöni.
Tämän jälkeen en enää hapuile. Tämän illan jälkeen en ajattele ketään
muuta tyttöä."

Pöydässä — pisimmässä pöydässä, jolla loistivat ranskalainen
pöytäliina ja englantilainen porsliini ja ruusut ja käsinmaalatut
kynttilänvarjostimet, joissa oli purppuranpunaisia hedelmiä keltaisen
hehkuvalla pohjalla — Archie istui Geneviève Wilmotin ja koulutyttö
Gwenin välissä, vastapäätä Selmaa, joka oli komea kuin puutarhalilja
kultaisessa ja valkoisessa puvussaan. Jokaiseen näistä kolmesta Archie
teki sen vaikutuksen, että hän ei vilkaissutkaan kehenkään muuhun
kuin häneen. Ja saman vaikutuksen hän teki toisiinkin. Hän kohotti
lasinsa, sanoi hiljaa: "Onnellisia päiviä!" ja jokainen tyttö omisti
sen henkilökohtaisesti itselleen; hän ei voinut sille mitään... Archien
tyyppiä olevan miehen ei tarvitse liikuttaa kättään eikä jalkaansa;
ei sanoa ainoatakaan sanaa, joka kirjoitettuna ilmaisisi enemmän kuin
ystävällistä kohteliaisuutta.

"Miten oikeassa olin, miten oikeassa!" ajatteli "Äiti" pöydän päässä,
silmäillen ihastuneita tytönkasvoja vieraan ympärillä.

Tähän asti oli aina laskettu nuorukaisen eduksi, että hän miellytti
tahtomattaan. Hän ei ollut koskaan vaivannut sillä itseään.

Tänä iltana hän teki (sitä ei voi kieltää) tarkoituksella kaiken,
minkä osasi, miellyttääkseen. Nuo hänen kissansilmänsä — tuo hänen
liikkeittensä varma nopeus — tuo siro lepoasento — tuo ääni, joka
sisälsi kaikki mahdolliset vivahdukset — nuo seikat, joita oli jo
ylistetty sanoilla, jotka hän muisti puheen lomassa tänä hetkenä! Nämä
ominaisuudet hän otti nyt lopullisesti käsiinsä aseina.

Tanskatar katseli häntä silmin, jotka olivat liian vanhat ollakseen
rakastuneet, mutta kyllin viisaat nähdäkseen enemmän kuin vain nuoren
mr. Laverockin.

Hän näki Archien aukaisevan taikaikkunan noiden tyttöjen elämässä.
He eivät koskaan unohtaisi sitä romantiikkaa, joka oli lähtenyt ja
jättänyt jälelle arkipäivän.

Kaikkea tätä hän ajatteli ehdottaen lähtemistä puutarhaan antaakseen
Simonen ja toisen tytön siistiä salia. He näyttivät viipyneen
tavallista kauemmin päivällisellä, sanoi hän asiallisella äänellä. Tuli
jo myöhä.

Niin myöhä, että kuu oli jo korkealla taivaalla loihtien tuoksuavan
puutarhan merkilliseksi kudelmaksi mustasta sametista ja hopeapitsistä
ja muuttaen pienet viiniköynnösten ympäröimät lehtimajat salaperäisiksi
luoliksi.

Juuri eräässä tällaisessa lehtimajassa — riippuiko se yksinomaan hänen
omasta kulustaan vai "Äidin" ohjauksesta — Archie huomasi olevansa
eristetty tyttöjen pääjoukosta, joiden kiihtynyt puhelu kuului yli
sirisevien sirkkojen ja kasinon kaukaisen soiton. Hän katsoi Geneviève
Wilmotin tummiin, salaperäisiin silmiin.

Nyt!

Se hetki oli tullut, jota hän koko päivän oli odottanut.

Omituista, nyt kun se oli tullut, hän tiesi, että hän olisi aivan
hyvin voinut odottaa kauemmin, jos hänen olisi täytynyt; hän olisi
voinut kääntyä poispäin ja puhella Selman tai madamen tai kenen tahansa
kanssa! Hän olisi voinut olla kärsivällinen, kunnes hän olisi tavannut
Jennien jälleen huomenna hiekkarannalla.

Mutta siitä ei enää tulisi mitään.

_Nyt_ oli hetki tullut.

Hän puhui katkonaisesti.

"Tehän tiedätte, että aion lähteä täältä huomenna?"

"Niinkö?" vastasi Geneviève äänellä, jota Archie ei voinut pitää
pelkästään kohteliaana, pyytävänä tai hämmästyneenä, mutta jossa kaikui
hiukan kaikkea tätä. Hän sanoi: "Sehän on äkkinäistä, eikö totta? En
tiennyt teidän aikovan lähteä niin pian."

"Ettekö?" sanoi Archie.

Hänen ympärillään hiljaisessa yössä täytti ilman Euroopan voimakkain
kukkaistuoksu; se tuli korkeista tupakantaimista, joiden valkoisia
tähtikukkia loisti kaikkialla tummassa lehvistössä. Hän hengitti sitä
ennenkuin hän puhui jälleen.

"Minä lähden ennen teitä. Tuletteko lainkaan kaipaamaan minua?"

"Me tulemme kai kaikki kaipaamaan teitä", yritti Jennie — — yhä tuolla
samalla epävarmalla äänellä.

Archie kuunteli tarkoin, odottaen kaikkea, jota ei tullut. Sitä ei
kuulunut, tuota kaikua, joka olisi muuttanut kaiken, mitä hän sanoi,
musiikiksi. Ei vielä! Mutta... sen täytyi tulla...

"Tarkoitatteko", sanoi nuorukainen hyvin hiljaa, mutta itsepintaisesti,
"kaikki te? Sitä minä en tarkoittanut."

"Oh." Hän naurahti hiukan tavalla, jossa oli hienoa keimailua. Se antoi
tuoksun kaikelle, mitä hän sanoi tai teki, aivan niinkuin tupakantaimet
antoivat tuoksun koko puutarhalle. Keimailu eli hänen kiharaisen päänsä
jokaisessa piirteessä, hänen silmissään, hänen poskiensa kuopissa,
siinä liikkeessä, jolla hän heitti kilpikonnanluulla koristetun
päivänvarjonsa hiekalle.

"No niin?" mutisi Archie hiljaa.

"Niin?... Marcus tulee kai kaipaamaan teitä kovin. Hän — —"

Kirkkaana kaikui kuutamoisessa ja tuoksuavassa ilmassa pehmeä huuto
yläkerran ikkunasta.

"Äiti! Äiti! Sinä et tullut päivällisen jälkeen sanomaan hyvää yötä."

"Tulen, kultaseni", huusi äiti takaisin. "Tulen heti."

Eikä hänen vastauksensa ollut tarkoitettu ainoastaan hänen pojalleen,
vaan myös hänen kosijalleen.

Archie huomasi sen äkkiä, tuon sävyn hänen äänessään, jota hän oli
odottanut; mutta se ei ollut hänelle.

Jennien kasvot olivat olleet kääntyneet hänen pikku poikansa
makuuhuoneen ikkunaa kohti. Hän käänsi ne jälleen Archieen päin.

Mutta noina sekuntteina, jotka olivat kuluneet, oli jotain — jotain
omituista — tapahtunut nuorukaiselle. Side oli pudonnut hänen
silmiltään. Hän näki hänet, itsensä, heidän suhteensa.

Jennie piti hänestä. Ennemmin tai myöhemmin, jos Archie tahtoisi, hän
suostuisi tulemaan hänen vaimokseen. Häntä miellytti hauskannäköinen
mies, joka ei ollut paljon vanhempi häntä itseään. Ja hän oli myöskin
mielissään siitä, että Archie oli pikku Marcuksen leikkitoverina.

"_Hän_ ei välitä muista miehistä kuin siitä, joksi pikku Marcus kerran
varttuu", sanoi Archie itsekseen. Ja sitten — —

"Hän ei huoli minusta!" ajatteli hän, ja hänen nuori ylpeytensä kohosi
kiivaaseen vastarintaan. "Hän ei todellakaan välitä minusta."

Kerrankin tämä teki häneen aivan saman vaikutuksen kuin toisen tytön
ylenmääräinen ihastus — Lucy-raukan.

Hän suoristautui. Vasta silloin hän käsitti, että hänen äskeinen
asentonsa oli todistanut ihailua ja rakkautta.

Mutta tässä ei ollut mitään rakkautta... ei hänelle. Ei hänelle! Mainio
äiti, loppunut hakkailu — ei rakkautta.

Äänellä, joka sai Jennien katsahtamaan ylös hämmästyneenä, koska se
niin suuresti erosi äskeisestä, hän sanoi:

"Tämä siis on jäähyväiset — —"

Jennie pidätti hengitystään. Hän oli pahoillaan; niin, pahoillaan kuin
tyttölapsi, joka on sanonut "ei kiitos", kun jäätelöä on tarjottu ja
jäätelö sitten on korjattu pois pöydältä. Oli selvää, ettei hän ollut
tarkoittanut tätä lopullisiksi jäähyväisiksi. Senkö vuoksi, että Archie
oli englantilainen, ei hän käsittänyt, että hän sai toivoa? Pitikö
noiden miesten saada selvä rohkaisu — vai lähtivätkö ne muuten?

Hän sanoi (mutta ilman tuota pehmeää sävyä äänessä, jonka vain lapsi
voi saada siinä kaikumaan): "No niin! Pitääkö minun sanoa, Archie, että
minä tulen kaipaamaan teitä?"

"Oh, ei", vastasi Archie naurahtaen. "Sitä teidän ei pidä sanoa. Te
ette koskaan tule kaipaamaan minua — tarkoitan, että olisi liian paljon
onnea toivoa sitä. Minä ymmärrän."

Hän tarttui hänen käteensä.

"Hyvää yötä, Jennie. Toivotan teille onnea elämässänne. Sanokaa se
pojallennekin minun puolestani."

Hämmästyneempänä kuin milloinkaan ennen elämässään Jennie huudahti:
"Ettekö tule ylös sanomaan hänelle hyvästi?"

"En luule tulevani, kiitos vain. Ei, en luule saavani enää nähdä
pienokaista. Sanokaa hänelle hyvää yötä minun puolestani. Tällä tavoin
— —"

Ja kumartuen jälleen alas hän painoi suudelman lyhyille paksuille
kiharoille hänen korvansa yläpuolella.

Ne olivat silkinhienot ja tuoksuavat ja niiden kosketus sai hänen
päänsä pyörälle. Hän oli kuullut, että kun hänen äitinsä oli tahtonut
saada hänet olemaan hiljaa vuoden vanhana lapsena, oli hän heittänyt
hänelle turkiksensa leikkikaluiksi. Siitä asti oli Archiea miellyttänyt
kaikki tuoksuava ja pehmeä. Niin, ehkä juuri tuo yksityiskohta, mrs
Wilmotin tukan pehmeys, toi takaisin sen mielialan, joka hänet oli
päivällispöydässä vallannut.

Hän astui sykkivin valtimoin ulos kuutamoon, joka valaisi puutarhaa,
missä tuskin erotti, mikä oli tyttöjä ja mikä kukkia...

"Hyvästi, tytöt!" huusi Archie Laverock hiljaa, mutta äänessään tuo
kaiku, joka sai jokaisen naisen luulemaan, että hän kutsui erikoisesti
häntä. "Hyvästi, kaikkityyni. Minä menen. En saa enää nähdä teitä."

"Oh", kuului hiljaa, ja "Oh — — —" ikäänkuin he olisivat hiipineet
häntä kohti. Hän huomasi äkkiä olevansa keskellä piiriä.

"Sanokaa nyt kiltisti hyvää yötä minulle vain tämän kerran."

Hän tarttui lähimpään tyttöön; se oli Gwen, koulutyttö. Hän suuteli
hänen pieniä kasvojaan ja jätti ne punastuneiksi ja hurmaantuneiksi.
Tyttö ei sanonut sanaakaan.

Eikä kukaan muukaan tytöistä sanonut mitään, kun hän vuoron perään
kääntyi jokaisen puoleen ja suuteli häntä, jokaista kuin olisi hän
ollut hänen omansa, jokaista niinkuin ei häntä oltu koskaan ennen
suudeltu ja niinkuin häntä (ellei kohtalo ollut erikoisen suopea) ei
luultavasti koskaan enää tultaisi suutelemaan.

Niin hän jätti hyvästi koko joukolle — Dorothylle, Eileenille,
"Macille" ja kaikille muille.

Hän kääntyi "Äidin" puoleen.

"Saanko suudella soittoa?" pyysi hän ja kohotti hänen kätensä
huulilleen.

Vasta kääntyessään hän muisti, että oli yksi, jolle hän ei vielä ollut
sanonut hyvästi.

"Selma! Missä Selma on?"

Hän oli kadonnut. Mennyt sisään.

"Hyvästi, Selma!" hän huusi taloa kohti.

Vastausta ei kuulunut. Hän ei nähnyt yläkerran ikkunassa kultaista
päätä, joka varovasti painui uutimia vastaan nähdäkseen viimeisen
vilauksen hänestä. Selma katsoi häntä viimeisen kerran. Archie vei
mennessään surun niinkuin ilonkin mahdollisuudet. Taivas tiesi, mitä
olisi voinut tapahtua... Ei kukaan kuullut kiihkeää hyvästi-kuiskausta,
joka seurasi häntä, kun hän astui kukkien reunustamaa tietä pitkin
portille.

Kadulle päästyään hän katsahti taakseen heiluttaakseen kättään tuolle
ryhmälle, jonka muodostivat tytöt ja kukat, kukat ja tytöt. Jotkut
heistä viittoivat vastaukseksi.

"Hyvästi!" hän huusi viimeisen kerran. Ja syvällä hänen mielessään
voitokas, tyrannimainen, parantumaton valloittaja huudahti sydämensä
pohjasta:

"Mikä kirottu vahinko, että en voi saada heitä _kaikkia!_"




YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Hän tapaa tytön.


Paluumatkallaan Ranskasta Englantiin Archie Laverock joutui uuteen
seikkailuun. Mutta se ei tällä kertaa ollut romanttinen seikkailu.

Oltiin Lauran kannella, missä nuorukainen oli päättänyt viettää yönsä
huopiin käärittynä suuressa nojatuolissa. Oli viileä ilta; St. Malon
tuomiokirkon huippu kohosi valkoisena harmaita pilviä vastaan; heikko
tuuli puhalsi.

Tuo tuuli kahisutti erään toisen matkustajan sanomalehteä, matkustajan,
joka oli ojentautunut huoville Archien taakse. Äkkiä voimakkaampi
puuska tarttui siihen ja vei sen lukijan kädestä.

Lehti olisi lentänyt mereen, mutta se tarttui Laverockin olkapäähän.
Archie otti sen. Hän palautti sen omistajalleen.

"Oh, kiitos", sanoi tutunomainen ääni.

Archie huomasi olevansa vastapäätä tuttuja kasvoja; miehekkäitä,
punervia, nelikulmaisia merimiehen kasvoja, joiden yllä oli verkalakki,
joka oli hiukan rikki toisen silmän yläpuolelta.

Silmät, jotka olivat merensiniset, tuijottivat häneen hetken ja sitten
tuo ääni huudahti: "Kautta Luojan! Sehän on nuori Laverock, eikö
olekin?"

"Kyllä, sir", sanoi Archie hymyillen tuttavallisesti.

Sillä mies oli — niin! Hän huomasi sen nyt. Hänhän oli noiden menneiden
päivien amiraali, noiden Surreyssa vietettyjen päivien amiraali. Vanha
amiraali!

"Siinä paha, missä puhutaan! Ajattelin juuri teitä!" sanoi vanhempi
mies. "Eikö se ollut omituista. Kautta Luojan... Olen ollut toisella
puolen pelaamassa hiukan golfia... pelaatteko te?" Sitten hän yhtäkkiä
sanoi: "Oletteko nähnyt tätä?" Hän ojensi Archielle sanomalehden, jonka
tämä juuri oli pelastanut.

"En ole nähnyt englantilaista lehteä kokonaiseen viikkoon."

"Vai niin. Katsokaa sitten tätä. Tässä on rakas ystävämme."

Archie katsahti paperiin, jota amiraali osoitti sormellaan.

Siinä — — siinä oli suurilla mustilla kirjaimilla seuraava uutinen:

_Filmitähti menee naimisiin Intian armeijan upseerin kanssa._

Sen alla oli kuva morsiusparista, joka seisoi kohotettujen miekkojen
muodostaman kunniakujan alla. Morsian, valkoisessa harsossaan, hymyili
säteilevää hymyä — nuo pienet, hienot, pitkulaiset kasvot olivat —
niin, ne olivat Lucy Joyn.

"Miss Lucy Joy, kauneuskilpailun voittajatar ja filmitähti, lähtee
kirkosta miehensä, kapteeni H.B. Smithin kanssa — —", luki Archie,
keskeyttäen sanansa huudahtaakseen: "Vanha Smith?"

"Tunnetteko hänet?" kysyi amiraali.

"Kyllä, hyvin! Hän on ystäväni, sir... Mutta..."

"Te ette tiennyt tästä?"

"En ensinkään. Se on ollut minulle aivan tuntematonta", vastasi
Laverock tuijottaen yhä tuota käsittämätöntä kohtausta, jonka kolmen
päivän vanha sanomalehti näytti hänelle.

Smith? Tuo tyyni kerjäläinen? Kuka sitä olisi luullut? Tietysti häntä
oli pyydetty Siniseen Bungalowiin ja hän oli ottanut banjonsa mukaan ja
soittanut hänelle. Niinpä niinkin! Hän ei ollut kadottanut paljon aikaa.

Archie — joka oli unohtanut tykkänään nuo ihmiset,
koska oli tapahtunut niin paljon siitä lähtien — sanoi
puoliääneen: "Hän ei kirjoittanut siitä sanaakaan minulle. Ei kumpikaan
heistä."

Amiraali sanoi katsellen nuorukaisen kasvoja puolittain tiukasti,
puolittain hyvätuulisesti: "Hän siis antoi teille rukkaset, poikaseni,
vai mitä?"

"Niin, sir", hymyilevä vale luiskahti kevyesti Archien huulilta.

"Tulkaa ottamaan ryyppy", vastasi amiraali. "Olen juuri ajatellut
jotain."

Pienessä laivabaarissa kapteenin hytin vieressä nuori Laverock sai
tarjouksen neljänteen toimeensa tänä kesänä. Amiraali selvitti sen
hänelle muutamalla sanalla.

"Jos tahtoisitte olla muutamia kuukausia jonkinlaisena autonohjaajana
ja päälakeijana — —

"Sitähän juuri olenkin", mutisi nuori moottorimies alakuloisesti.

"No niin, he ovat sisareni ystäviä ja aikovat lähteä Skotlantiin.
He lähtevät ylihuomenna. Suuri seurue, kolmessa autossa ja neljäs
mukana, missä on kaikki matkalla tarvittavat kapineet. He pysähtyvät
matkalla Yorkiin ja Edinburghiin. Minä lupasin lainata heille oman
autonkuljettajani, joka on hyvin luotettava. Mutta en olisi oikeastaan
tahtonut luovuttaa häntä. Jos te tahtoisitte — —"

"On ystävällistä teiltä ehdottaa sitä, sir."

"Teidän pitäisi ajaa neljättä autoa ja pitää huolta toisista, kun
tulette sinne." Amiraali irvisti jollekin omalle ajatukselleen
ja lisäsi: "Heillä on rahaa kuin roskaa. Nuorin sisareni meni
raha-avioliittoon, tiedättehän. (Järkevä tyttö.) He pitäisivät teistä
kyllä hyvää huolta."

Archie epäröi. Totuus oli, että hän oli kyllästynyt tällaiseen hommaan.
Puuhata toisten ihmisten autojen ja vaunujen ja tavaroiden kimpussa
elääkseen. Hän oli oikeastaan tehnyt päätöksensä...

Mutta — —

Vilahdus Skotlannista ja kanervista, kautta Luojan, viimeisen kerran
ennenkuin hän lähtisi vanhalta
mantereelta. Sillä sen hän aikoi tehdä. Nuo yhdeksäntuhatta frangia,
jotka hän oli aikonut tuhlata Concarneaussa — ne Archie nyt aikoi
käyttää matkarahoiksi — jonnekin. Ehkä brittiläiseen Itä-Afrikkaan. Hän
ei ollut vielä selvillä yksityiskohdista, mutta yhdestä asiasta hän oli
varma. Hän aikoi lähteä pois Englannista ja näistä oloista johonkin
miehenarvoiseen toimeen, niinkuin mrs. Wilmot oli sitä nimittänyt.

Tämä amiraalin ehdottama toimi antaisi hänelle aikaa valmisteluihin ja
tilanteen selvittämiseen.

Hän otti tarjouksen kiitollisena vastaan.

"Hyvä." Amiraali veti esiin kortteja ja osoitteita. "Tänne teidän pitää
lähteä. Minä kirjoitan heille kortin heti päästyäni kaupunkiin."

"Monet kiitokset."

"Ja minä luulen kaiken käyvän hyvin." Hän loi nopean katseen
miellyttävään nuorukaiseen, joka seisoi lasi kädessä hänen vieressään.
"Ei sitä voi koskaan tietää, Laverock; voisittehan itsekin siellä
siepata perijättären, poikaseni", sanoi hän myhäillen jälleen
hyvätuulisesti. "Eikö? Kyllästynyt naisiin? No, no — — No niin, seurue
lähtee Royal autoklubista noin puoli kymmeneltä maanantai-aamuna.
Ylihuomenna."

       *       *       *       *       *

Ja tässä nuori Laverock siis oli, sanalla sanoen. Pall Mallilla,
autoklubin ulkopuolella.

Kolme tyhjää autoa... Neljäs täynnä hienoja matkatavaroita...

Archie seisoi vakuutuskuitit taskussaan järjestellen tavaroita,
pannen jonkun istuimen alle ja korjaten toisen nyöritystä. Hän toimi
kuin työmies; hänellä oli lippalakki, nahkainen ohjaajanpuku (joka
oli halvalla ostettu eräältä ystävältä ilmailuvoimissa), vanhat
khakikankaiset ratsastushousut ja siistit ruskeat kengät. Hän katsoi
kelloaan.

Täsmällisesti astui seurue alas klubin portaita.

"Seurueeksi" he jäivät Archie Laverockille.
Amiraalin järkevä sisar oli todellakin mennyt raha-avioliittoon.
Neljätoista tai viisitoista heitä oli.

Archie näki pitkän ruskeapukuisen miehen, joka pisti mahtavan
wiskypullon taskuunsa; hän huomasi seurueen jakaantuvan pienempiin
osiin, näki amiraalin siniset silmät pienen nahkahatun alta (siinä oli
sisar) ja vaihtoi muutamia sanoja toisen miehen kanssa, joka näytti
komentavan.

Sitten kuului ääni: "Missä Kiddie on? Mahtuuko hän Rollsiin?"

Toinen ääni: "Ei ole tilaa! Ei voi edes ojentaa jalkojaan — —" Toinen:
"Meidän autossamme on tilaa vaikka kuinka paljon! Tulkoon hän tänne
äitinsä kanssa!"

"Ei, ei — —" Sitten päättäväinen ääni, kaikuva altto. "Pojan ei ole
hyvä olla aina äitinsä kanssa. Minä en voi häntä pitää. Viekää hänet
tavara-autoon, kas niin!"

Viimeiset sanat olivat osoitetut Archielle, ja ne lausui
kallisarvoiseen pukuun puettu nainen, joka työnsi hänelle pienen
avuttoman näköisen pojan, jolla oli päässään koululakki. Päättäväinen
alttoääni ilmoitti lujasti: "_Te_ saatte ottaa hänet."

"Te" oli nuori Laverock, joka huomasi olevansa tuolle kontra-altolle
ja soopelinnahoille ja helminauhalle ja hienoille kengille vain
muuan alempiin luokkiin kuuluva — jonka tunteille tämä ei omistanut
ajatustakaan. Hän löi kantapäänsä yhteen ja vei kätensä lakinreunaan
mitä hienoimmalla sotilastavalla; sitten hän nosti ujon lapsen auton
etuistuimelle, jota hän — ent. kapteeni Laverock — ajoi.

Lähtö. Koneiden jyskytystä.

Lukuisia huutoja nuorelle Laverockille: "Seuratkaa heti jäljessä — —"

Matka oli alkanut.

Archie tärisi naurusta ajaessaan. Hän mietti, milloin hän lakkaisi
nauramasta sille, että hän noille ihmisille oli vain Te; nimetön olento.

He ajoivat eteenpäin...

Pistettyinä jonnekin noiden kalliiden pukulaatikoiden keskelle olivat
kaikki hänen maalliset tavaransa;
kaikki merkittyinä "Kapt. A.L. Laverock" ja varustettuina hänen
entisen rykmenttinsä nimellä. Sangen köyhät varusteet. Mutta — —

Hänellä oli myös lompakossaan nuo satakahdeksankymmentä puntaa. Tämä
toimi (se kestäisi joka tapauksessa vain muutamia viikkoja) säästäisi
ne, ajatteli hän jälleen iloisesti. Se antaisi hänelle mahdollisuuden
päästä Itä-Afrikkaan, Vancouveriin tai minne tahansa. Mahdollisuuden
miehen työhön ulkomailla. Ellei siellä olisi naisia, niin sen parempi.

(Sillä — tarvitseeko tässä lisätä, että Archie nyt oli sillä tuulella,
jolloin hän oli kirjaimellisesti, täydellisesti ja vilpittömästi
välinpitämätön kaikkia naisia kohtaan?)

Oli parempi rakentaa patoja, raivata metsiä, järjestää alkuasukastyötä.
Lyhyesti, mitä miehen työtä tahansa tässä maailmassa, jossa oli työtä
enemmän kuin milloinkaan ennen.

Äkkiä kuului kirkas ääni hänen vierestään. Pieni koulupoika oli avannut
suunsa tehden Archien mielialaan varsin sopivan huomautuksen.

"Minä en pidä tytöistä", sanoi hän.

Archie kääntyi. "Mitä sanoit, poikaseni?"

"Minä en pidä tytöistä."

"Se on oikein se", vastasi ohjausrattaan ääressä istuva mies. "Se on
hyvin viisaasti ajateltu."

"Nähkääs, he eivät ole muuta kuin tyttöjä... Siellä Skotlannissa, minne
menemme, on kamalasti tyttöjä."

"Mitä ihmettä!"

"On. Siellä on joukottain serkkuja. Yksi, jonka nimi on Elsie ja joka
on Laura-tädin tytär. Ja Angela. Ja Maudie. Ne ovat kaikki siellä.
Sitten siellä on Babs. Hän on iso tyttö. Isompi kuin minä. Hän pelaa
kuin poika. Hän on yhdentoista vanha."

"Se on hyvä ikä. (Sitä vain ei kestä). Hän on siis suurin kaikista, vai
mitä?" sanoi Archie.

Pikku poika sanoi ujosti: "Mikä teidän nimenne on?"

Archie oli ajatellut sanoa "mr. Te", mutta hän sanoikin vain "Laverock".

"Laverock. Meidän ajajamme nimi on Smith."

"Entä sinun?"

"Minä olen Freddie Royds. Minulla on uusi sähkölyhty", sanoi poika,
joka kuului niihin, jotka uskovat omat asiansa ystävilleen kyselemättä
heidän asioitaan. "Minä näytän sen sinulle, kun se on pakattu esiin,
Laverock. Pidätkö sinä pähkinäsuklaasta? Minulla on vähän." Hän veti
esiin epäsiistin paketin.

Näiden kahden naimattoman miehen keskustelu oli sangen hauskaa heidän
ajaessaan eteenpäin.

Pohjoiseen päin Lontoosta, läpi Hertfordin, Hitchenin, Bedfordin. He
olivat osa sitä suurta auto- ja moottorikaravaania, joka oli matkalla
pohjoiseen päin. Kuinka paljon rahaa oli vielä tässä maassa! Miten
vähän sitä muutamat näyttivät saavan! Mutta hänen satakahdeksankymmentä
puntaansa; hän puristi niitä. Ne merkitsivät hänelle vapautta,
seikkailuja!

Market Harboroughissa pysähdyttiin. Lounastettiin. Seurue kerääntyi.

Tuo mies, jolla oli iso wiskypullo, tuli Archien luo.

"Ovatko pyssykoteloni kunnossa?" kysyi hän. Ja sitten: "Mutta entä
lounaanne? Pidättekö huolta itsestänne? Hankkikaa itsellenne jotain
syötävää."

"Kiitos", sanoi Archie.

Hän käsitti, että tässä oli mies ja veli (siis amiraalin lanko). Sitten
hän lähti hankkimaan itselleen kylmää pihviä, pikkelsiä ja olutta.

Sitten lähdettiin taas liikkeelle harmaiden pilvien alla, ohi peltojen,
joilla kultainen peltosinappi kukoisti ja joilta tuuli toi tuoksun.

Sinä yönä seurue söi päivällistä ja oli yötä eräässä satumaisessa
kaupungissa, jonka kirkontornit kohoavat yli vihreiden puutarhojen,
paksujen muurien, hopeisen kanavan veneineen ja aluksineen — Yorkissa!

Kaikki näytti muodostuvan sangen hauskaksi; oli hauskaa nähdä maata ja
kaupunkeja noiden ihmisten kustannuksella ilman mitään omia seikkailuja.

Seuraavana päivänä pikku poika oli jälleen hänen
toverinaan suurella pohjoiseen vievällä tiellä, missä Englanti
tuntuu koko ajan kohoavan jalkojen alla. Lapsi alkoi laskea noita
tienviittoja, jotka osoittivat "Pohjoiseen".

Tultiin Newcastle-on-Tyneen; se oli ruma ja musta ja kiireinen.

"Kaupunki, joka voitti sodan!" mutisi joku miehistä; hänen äänensä
hukkui naisten huudahduksiin, heidän nähdessään likaiset kasvonsa
hotellin kuvastimessa.

Mustat kaupungit jäivät taakse.

Sinä päivänä kanerva alkoi.

Se sekoittui kultaiseen maarianheinään ja sinikelloihin, jotka
reunustivat kohoavaa pohjoista tietä; se antoi tielle paljon eloisamman
värin sinipunervan ja purppuranvärisillä läikillään ja juovillaan.
Autoja vastaan puhalsi raitis, kylmempi, elähyttävämpi ilma leyhyttäen
pikku koulupojan hiuksia hänen otsallaan.

"Pohjoiseen", huudahti hän, kun jälleen tieviitta vilahti ohi.
"Mahdammeko huomata rajan, sivuuttaessamme sen? 'Pohjoiseen', katso — —"

Ja vihdoin he kulkivat ohi valkoisen viitan, jossa oli luettavana yksi
ainoa, ylpeä sana — "Skotlanti".

       *       *       *       *       *

Edinburgh Castle oli ilmaantunut taivaanrannalle kuin suuri merirapu,
joka on kiivennyt ylös Forthista ja lepää päivää paistattaen
kukkulallaan.

Kolmas päivä oli kulunut, ja matka suunnattiin Invernessiin, läpi maan,
joka muistutti Archielle hänen äitinsä maata. Mutta Wales oli kuin
mallikirja, kerätty Ylämaista. Vuorenrinteet olivat täällä niinkuin
Walesissakin koivumetsien peitossa; järvet, jyrkät tiet, vuoristoinaan
eloisat ja iloiset värit, missä maksaruohot loistavat keltaisempina,
kuusama ruusuisempana, sinikellot sinisempinä kuin kalpeassa etelässä
— suot, vuoristolehdot, korkeat jyrkänteet! Kaikki tämä oli kuin
Walesissa — — Mutta oi, mitä matkoja autojen täytyi kulkea, ennenkuin
ne tulivat kylään tai taloon — — oi, mitä määrättömiä erämaita!

Inverness, luja ja harmaa kuin paasi, oli seurueen yösijana sinä yönä.

Seuraavana päivänä — neljäntenä! — osoittivat tienviitat yhä
"Pohjoiseen".

Eteenpäin! Eteenpäin!

Valkoiset putoukset syöksyivät tummilta kallioilta heidän ympärillään
ja takanaan. He jättivät vuoriston...

Vihdoin, vihdoin näkyi kaukana taivaanrannalla, korkeana ja mahtavana
sumunkin läpi, tornilla varustettu rakennus.

"Se on linna!" huudahti pikku poika Archien vieressä. "Eikö se ole
meidän linnamme, Laverock?"

"On, poikaseni. Olemme miltei perillä."

Omituinen väristys kulki nuoren Lawerockin läpi hänen niin sanoessaan.
Ehkäpä hän myöhemmin vakuutti itselleen: "Heti nähdessäni nuo tornit
taivaanrannalla tiesin sen. Tiesin, että siellä tapahtuisi minulle
jotakin. Tiesin, että jokin odotti. Se oli kai kohtalo — —"

Tultiin pitkälle, suoralle tielle. Linna, sen yhdennentoista vuosisadan
keskusrakennus ja sen viidennentoista vuosisadan sivustat, joita
kummallakin puolella koristivat vanhat sykomoorimetsät, tuli lähemmä.
Näkyi vanha tykki, joka oli asetettu vartioimaan siltaa, jonka yli
autot porhalsivat sisäänkäytävää kohti.

Holvimaisessa sisäänkäytävässä portaiden päässä näkyi
palvelustyttöjä, joilla oli yllään kirkkaansiniset puvut ja värikkäät
karttuuni-esiliinat; heidän ohitseen syöksähti esiin ruskeasäärinen
yhdentoistavuotias tyttö, huutaen: "Äiti — — äiti!"

Seurue oli saapunut perille.

       *       *       *       *       *

Linnasta ja sen asukkaista nuori Laverock näki varsin vähän sinä
iltana. Hänen toimenaan oli huolehtia matkatavaroista, autoista,
alaisistaan miehistä, autotalleista ja omasta asunnostaan.

Oli järjestetty niin, että amiraalin hankkiman ohjaajan piti nukkua ja
syödä ateriansa eräässä "majassa", joka sijaitsi vähän matkan päässä
linnasta ja oli metsänvartijan ja hänen sisarensa hallussa. Nämä
asukkaat, joilla oli ylämaan skotlantilaisten hieno käyttäytymistapa,
toivottivat nuoren englantilaisen tervetulleeksi ja näyttivät hänelle
hänen makuuhuoneensa.

Täällä Archiea miellytti kaikki paitsi se, että hänen täytyisi
puhdistautua matkan tomuista tuossa pienessä sinikirjavassa
pesuvadissa, joka seisoi kolmikulmaisella mahonkisella pesupöydällä.

Hänen ikkunastaan näkyi meri — tai oikeammin Pentlandin lahti —
neljännesmailin päässä; se oli tyyni, vain hitaat, pitkät mainingit
vierivät valkoisin vaahtopäin läheisiin kallioihin. Niiden takana
loistivat Orkney-saaret ilta-auringon valossa vihreinä ja punaisina.
Pieniä tummia purjeveneitä kiisi siellä täällä; suuria valkoisia
lokkeja liihotteli rantaa kohti uskaltaen aina linnaan asti ja ajaen
kanat pois ruoan äärestä.

"Ihanaa päästä alas ja saada uida heti huomisaamuna", ajatteli Archie.

Mutta nyt hänen täytyi saada peseytyä. Hänellä oli oma ajatuksensa
siitä; hän oli huomannut suuren kivisen ammeen, jonka yläpuolella
oli hana ja joka seisoi suuressa tyhjässä vajassa. Nopeasti hän otti
esiin pesutavaransa, harjansa, saippuansa. Kylpysuolan hän jätti
lipastolleen. Hän otti pyyhinliinansa ja astui ulos verrattomaan
ilmaan, ja räpäytteli silmiään astuessaan sokaisevasta päivänpaisteesta
vajan ruskeaan varjoon.

Täällä oli todellakin amme; hana ja kylmä vesi.

Archie heitti yltään takin, kauluksen ja kaulahuivin, hyräillen
iloisesti sitä tehdessään. Hän oli hyvällä tuulella. Omituisen eloisa.
Sellaisella tuulella, joka (jos hän olisi ruvennut sitä miettimään)
voi johtua uuden paikan viehätyksestä, uusista ihmisistä, uusista
olosuhteista yleensä.

Vasta tapahtuman jälkeen hän sanoi itselleen (ja toisille): "Miksi
minä olin niin hämmästynyt? Pitihän minun tuntea juuri silloin, että se
tuli minua kohti, että se tapahtuisi juuri silloin — —"

Ja juuri silloin se tapahtui.

       *       *       *       *       *

Virtaavan veden kohina esti mitään muita ääniä kuulumasta. Archie ei
ollut myöskään huomannut, että noin kahdeksan jalkaa hänen päänsä
yläpuolella johti avoin nelikulmainen ovi yläkerrassa olevaan luhtiin.
Mutta kääntäessään hanan auki hän kuuli ensi kerran ääniä yläpuolellaan
ja takanaan. Kuului siltä, kuin joku olisi liikkunut lähellä, ikäänkuin
ponihevonen olisi nuuskinut heiniä.

Archie kääntyi.

Katossa olevasta aukosta hän näki riippuvan jalan ja nilkan.

Se oli pieni jalka ja sievä nilkka, jota verhosi hieno ruskea
silkkisukka. Jalka ja nilkka hapuilivat avuttomina sinne tänne etsien
jotain, mitä ne eivät löytäneet.

Sitten kuului ääni.

"Angus! Oh, Angus! Tuohan tikapuut!"

Archie syöksyi ovea kohti ja katsoi ympäri pihaa. Ei mitään tikapuita
näkynyt. Joku oli vienyt ne pois sen jälkeen kun tuo ruskea sukka oli
kiivennyt luhtiin.

Archie ei voinut juosta ympäri hänelle tuntematonta pihaa etsimässä
tikapuita, jotka voivat olla ehkä puolen mailin päässä. Hän juoksi
takaisin vajaan ja katsoi ylös. Se ei ollut korkealla.

Hän huusi ylös: "Halloo! Pudottautukaa alas. Minä otan vastaan."

Mutta ensin hänen kätensä lensivät nopealla, vaistomaisella liikkeellä
hänen kaulalleen korjatakseen kaulusta ja kaulahuivia — jotka eivät
lainkaan olleet kaulassa. Hän naurahti itsekseen. Sille ei voinut
mitään; häntä pidettäisiin joka tapauksessa tallipoikana.

Sitten ilmestyi reunan yli ruskean villahameen alta toinenkin nilkka.
Tyttö tuli alas selkä häneen
päin. Sitten pehmeä hyppäys; hän oli päästänyt otteensa. Hän putosi
koko painollaan Archien käsivarsille. Sitten hän kääntyi vielä hänen
sylissään. Archien kasvojen tasalla olivat nyt nuoren naisen kasvot.
Hän kallisti vartaloaan taaksepäin pysyäkseen tasapainossa ja piteli
häntä.

Seuraava käänne oli odottamattomampi kuin mikään muu.

Tytön ääni, joka kohosi kimakaksi hämmästyksestä, huudahti: "Laupias
taivas, Archie Laverock!"

Archie Laverock, joka yhä piteli tyttöä hämmästyneenä sylissään,
tuijotti tuttuihin, mutta yllättäviin kasvoihin. Säteileviin kasvoihin,
joiden piirteet olivat pehmeät, huulet avoimet ja silmät laajenneet.

Kuka — —?

Missä — —?

Sitten auringonsäde, joka pujahti sisään vajan ovesta, lankesi tytön
hiuksille. Ne näyttivät leimahtavan kultaiseen liekkiin.

Samalla kertaa syttyi toisenlainen valo nuoren miehen mielessä tytön
solahtaessa maahan hänen käsivarsiltaan.

Hämmästyneenä hän huudahti: "Meidän Gingerimme?"

Ennenkuin tytöllä oli aikaa vastata tuohon vanhaan
sairaala-lempinimeensä, pääsi Archien huulilta jo toinen kysymys.

Hengästyneenä, miltei suuttuneena, tarttuen tytön käsivarteen hän
kysyi: "Kuka Angus on?"




KAHDESKYMMENES LUKU.

Lyhennetty haastattelu.


Nyt seurasi sangen omituinen keskustelu. Se alkoi niin tykkänään
väärästä päästä!

Muistakaamme ensinnäkin, että nämä kaksi nuorta ihmistä olivat
tavanneet toisensa (mutta eivät olleet millään tavoin olleet kovin
läheisiä ystäviä), kun Archie Laverock oli maannut pahoin haavoittuneena
eräällä sairaala-osastolla Bond Streetillä. Täällä tyttö oli hoitanut
häntä muiden sairaanhoitajattarien joukossa. Sitten he olivat kadonneet
toistensa elämästä, eivät olleet kirjoittaneet toisilleen, eivätkä
kuulleet toisistaan mitään sodan jälkeen, joka nyt tuntui yhtä
kaukaiselta kuin ristiretket.

Täällä he nyt kohtasivat toisensa, ilman ainoaakaan valmistavaa sanaa,
eräässä heinälletuoksuvassa tallissa Ylämaissa, vieraalla maatilalla,
joka oli Britannian etäisimmällä rannalla. He katsoivat toisiinsa.
Tytöllä oli yllään lehtivihreä maalaispusero ja hän oli ilman hattua,
niin että hiukset lensivät tuulessa. Mies oli paitahihasillaan, ja
käsivarsista tippui vielä vettä. Tässä he nyt olivat, mutta — —

Ei kumpikaan yrittänyt tuollaista tavallista huudahdussarjaa,
jota olisi heiltä voinut näissä olosuhteissa odottaa. Ensimmäisen
hämmästyneen jälleentuntemisen jälkeen ei seurannut mitään: "Hyvänen
aika!" tai "Oletteko todella neiti Ethel Johnstone?" tai "Hyvää päivää!
Eikö maailma ole hullunkurinen ja pieni... Tämä oli lystikästä... Mitä te
oikeastaan täällä teette?"

Ei mitään sellaista.

Mitenkä olisi sellaista voinut tapahtuakaan noina ensimmäisinä suuren
hämmästyksen ja ihmetyksen hetkinä?

Archie Laverock ei voinut ajatella eikä sanoa muuta kuin kysyä
toistamiseen kiihkeästi: "Kuka on Angus?"

Ihmetyksissään tyttö tuijotti häneen. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin
eloisat ja värikkäät, olivat kuitenkin kuin unissakävijän kasvot.
Olisi voinut otaksua hänen ajatuksensa olevan tykkänään muualla. Hänen
ajatuksensa eivät olleet täällä, eikä hän itse kuullut toistamiaan
sanoja: "Angus? Mikä Angus?"

"Mutta tehän huusitte häntä, ettekö muista? Te huusitte häntä", sanoi
hänen edessään seisova mies
syyttävästi. "Te huusitte häntä juuri tuomaan tikapuita."

Tyttö peräytyi hiukan ja veti henkeä.

"Oh — —"

Sitten hänen huuliltaan pääsivät hyvin nopeasti ja äkkiä sanat: "Voi,
Archie, miten hauskaa kuulla taas ääntänne!"

Sitten, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä sanoi, ikäänkuin hän ei
olisi lainkaan sanonut sitä, hän lisäsi: "Hän vei ne pois. Hän kai
unohti, että aioin tulla heti alas."

Hän kääntyi, katsoi ovelle ja ympäri vajaa.

"Hän oli vienyt tikapuut pois, näettekös."

"Tiedän sen. En kysy sitä teiltä. Tahdon vain tietää kuka tuo Angus
on", vastasi nuori Laverock äänellä, jota hän ei koskaan ennen ollut
kuullut. "Onko hän mies, joka oli — — Oletteko te — — te kai olette nyt
naimisissa hänen kanssaan?"

Archien edestä haihtui hämärä, ruskea vaja, johon lankesi vain yksi
päivänsäde leikitellen tytön hiuksilla. Hänen mielestään haihtui
auringonlasku, joka näkyi ovesta, tallipiha, skotlantilainen maisema,
kalalampi ja ankkuroitu vene. Yhtä täydellisesti haihtuivat Archien
mielestä kaikki vuodet tähän hetkeen saakka, ja kaikki muistot, jotka
eivät koskeneet tyttöä hänen edessään, kaikki toiset kasvot. Ei mitään
muuta jäänyt hänen tietoisuuteensa kuin tuo hehku, tuo kysymys, josta
hänen elämänsä tuntui nyt riippuvan.

"Oletteko?"

Tyttö kysyi ihmeissään: "Mitä?"

"Ettekö ole?"

Tyttö käänsi häntä kohden nuo oudot, unissakävijää muistuttavat kasvot.
Äänellä, jolla vastaamme lapsen kysymykseen ajatellessamme vallan muita
asioita, hän vastasi: "Mutta Angushan on paimen."

"On mikä?" kysyi Archie kiihkeästi.

"Pieni paimenpoika. Poika, joka pitää huolta —" Hän naurahti ja selitti
rauhallisemmin: "Hän on vain kahdentoista vuoden vanha."

"Kahdentoista?"

"Niin, tai kenties kolmentoista." Hän hymyili vieläkin, mutta ilme
hänen ihastuttavilla kasvoillaan alkoi muuttua luonnollisemmaksi.
"Kuinka saatoitte kuvitella — — Sanoitteko minun olevan naimisissa?"

"Te ette siis ole?" Vain nämä muutamat sanat Archie lausui; mutta
niiden takana hehkui hänen tunteittensa palo. Hän ei saattanut sanoa
muuta kuin toistamiseen kysyä: "Ettekö siis ole?"

Hän ei ottanut askeltakaan eteenpäin toistaessaan lauseensa. Hän ei
edes liikauttanut kättäänkään. Hän puristi käsivarsiaan kylkiään
vastaan. Mutta hänen silmänsä syvenivät ja kiintyivät yhä tiukemmin
tytön katseeseen; hänen kirkkaat, ilmehikkäät, vivahtelevat silmänsä,
jotka olivat katseellaan vanginneet niin monet kasvot.

Ne vangitsivat nyt tytön, jolle hän puhui. Vangitsivat yhtä lujasti
kuin kiihkeä syleily, niin että tyttö jälleen pidätti henkeään. Hän
peräytyi. Hänen huulensa liikahtivat kuin sanoakseen: "Älkää." Mutta
niiltä ei kuulunut ääntäkään.

Mutta ilme, jolla tyttö nyt katsoi häneen, ei enää ollut unissakävijän.
Se oli ihmisen, joka huumasta heräten tukahduttaa innostuksensa.

Riemuiten Archie toisti: "Te ette siis ole naimisissa?"

"En."

"Mutta te olitte kihloissa, silloin, kauan aikaa sitten. Minä muistan.
Te olitte kihloissa."

"Niin, minä olin kihloissa."

"Mutta ette ole enää!"

"En." Sitten hän kohotti kasvonsa, joilla viimeiset päivänsäteet
välkehtivät. "Miksi kysytte sitä?" Hänen äänessään helähti ilkkuva sävy.

Mutta Archien katse oli riittävä vastaus. Selvemmin kuin mitkään sanat
se vastasi hänelle: "Te olette minun."

Ah, lyhyt ja huumaava tuokio, jolloin ei mitään sanota, mutta jona
kaikki tapahtuu! Sellaisina hetkinä kuolevaisten elämä, heidän
katsantokantansa ja
heidän kohtalonsa muuttuvat kuten pilvenhattarat iltatuulessa.

Mutta samassa hetkessä, miehen katseen vielä suuntautuessa häneen,
muuttui myöskin ilme tytön kasvoilla. Ystävällisesti mutta varmasti
niille levisi jokapäiväisyyden muuri.

Rauhallisesti ja varmasti Ethel Johnstone virkkoi: "Käsitättehän,
ettemme voi jatkaa näin!"

Yrittäen katseellaan houkutella tytön kasvoille niiden äskeistä
ilmettä, mutisi Archie Laverock kiihkeästi: "Miksi emme?"

Tyttö katsoi poispäin ja pudisti päätään. "Me emme voi jatkaa näin.
Ihmiset — niin — me emme voi!" toisti hän hiljaa.

Kuiskaten mutta tulisesti Archie väitti vastaan: "En voi käsittää miksi
emme. Kuulkaahan. Olen matkustanut peninkulmamääriä sanoakseni teille —"

"Ei nyt."

"Kyllä! Nyt juuri!" intti Archie, yhä vielä tuolla kiihkeällä
ja kuiskaavalla äänellä, jota rakastunut mies käyttäisi yksinpä
erämaassakin, missä ei ketään kuuntelijaa olisi monen penikulman
matkalla. Onko se pelkoa salassa kuuntelevaa kohtaloa kohtaan? Vai
kuuluuko se rakkauden valloitustaidon salaisiin sääntöihin?

"Älä koskaan vatkuta samaa asiaa", oli Archien vakaumuksen mukaan
kultainen sääntö. Mutta nyt hän huomasi itse vatkuttavansa.

"Minä pyydän", rukoili hän. "Kuulkaa, minä pyydän — —"

Mutta hänen kiihkeät kuiskauksensa keskeytti ulkoa kuuluva käskevä ja
kimeä naisen ääni.

"Neiti Johnstone!" Ja vieläkin kovemmin: "Neiti Johnstone!"

Tyttö kavahti seisaalle ja kääntyi nopeasti kuin kissa. Hämmennys,
helpoitus, suuttumus ja hilpeys kuvastuivat vuorotellen hänen
kasvoissaan.

"Laupias taivas!" hän huudahti. "Minun täytyy mennä — —"

Hän syöksähti ulos tallista ja juoksi aitaa kohti;
ruskea hame vilahti hänen hypätessään aidan yli ja juostessaan
niittyjen poikki, jotka eroittivat tallin linnasta.

Archie Laverock jäi seisomaan tallin ovelle; hänen silmissään välkkyi
viimeinen vilahdus tytön kullanhohtoisesta tukasta ja hänen korvissaan
kaikui tämän nopea lause: "Huomennakin on kenties päivä. Hyvää yötä!"

Nuoren miehen edessä oli uneton yö.




KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Valkea yö — ja päivänvalo.


Hienojen, pehmeiksi pestyjen ylämaalaisten lakanoiden välissä makasi
nuori Laverock, linnan seurueen autonohjaaja, levottomana kesäisen yön
hetket.

Hän ei ollut käännellyt puolelta toiselle niin unettomana siitä asti
kun hän vielä oli kapteeni A.L. Laverock, jonka haavojen luonne,
kuumeennousu ja muut tärkeät seikat oli kirjoitettu neliskulmaiselle
kortille, joka oli ripustettu hänen vuoteensa yläpuolelle tuossa
suuressa huoneessa, joka oli sotilassairaalan ensi kerroksessa.

Sairaalamuistoja! Miten ne kaikki nyt palasivat hänen mieleensä!

Korkeat ikkunat, jotka olivat suunnatut Squarelle ja Lontoon puiston
puita kohti, joiden tummat, kuoren irtaantumisesta paikotellen
vaalenneet rungot näyttivät leopardin nahalta. Joukottain vuoteita.
Punaiseksi maalattuja varjostimia. Ylihoitajan valppaat kasvot.
Ohikulkevien hoitajattarien siistejä, esiliinalla varustettuja hahmoja.

_Hänen_ hahmonsa.

Yhtä selvästi kuin hän oli nähnyt hänen villahameensa vajassa muutama
tunti sitten, näki hän nyt hänet sellaisena kuin hän oli ollut
univormussaan.
Punaisen ristin, joka koristi hänen rintaansa. Hänen korkonsa, jotka
kuvastuivat kiillotettuun lattiaan hänen astuessaan Archien vuoteen luo.

       *       *       *       *       *

Hän muisti hänen lystikkään ja leikkisän äänensä ensi kerralla, jolloin
hän kuuli hänen puhuvan.

"Tämä persikkakori ja nämä ihanat ruusut on lähetetty kapteeni
Laverockille. Otaksun niissä olevan kortin, en ole katsonut. Minä panen
ne tähän pöydälle, eikö niin?"

"Kiitos, sisar — —"

(Suunnilleen niin.)

       *       *       *       *       *

Sitten muutamia päiviä myöhemmin: "Jos aiotte mennä ulos tänään
iltapäivällä, niin minä haen teille uudet sukat ja muut tavarat
ajoissa, niin että teillä on hyvä aika pukeutua."

"Paljon kiitoksia."

(Juuri niin hän oli sanonut.)

Hän oli ollut sinä iltapäivänä ensi kerran ulkona teolla. Joku nainen
oli ottanut hänet autoonsa... Hän oli unohtanut, kuka tuo nainen oli.
Sinä päivänä hän ei ollut suonut ajatustakaan sille kullanpunaiselle
veitikalle, joka oli jäänyt sairaalaan hoitamaan velvollisuuksiaan; hän
oli kuin osa sairaalakalustoa. Hän, Laverock, ei ollut ajatellut häntä.
Se oli uskomatonta.

       *       *       *       *       *

Toinen muisto. Kerran, vähän ennemmin kuin hän paasi sairaalasta, oli
hoitajatar korjannut hänen lakanansa samalla tavoin kuin hän olisi
tehnyt sen pikku pojalle, joka potkii kaikki vuodevaatteensa hajalle.
Hänen kasvoillaan oli ollut juuri sellainen ilme. Archie oli — lieneekö
se tapahtunut vallattomuudesta vai mistä — painanut päänsä tyynyyn
juuri niinkuin tuollainen pikku poika olisi tehnyt. Sitten hän oli
lasta jäljitellen mutristanut huuliaan ja kuiskannut: "Eikö minulle
sanotakaan... hyvää yötä?"

Vain seuraavassa vuoteessa oleva majuri oli voinut tämän nähdä, mutta
hän oli tykkänään syventynyt johonkin aikakauslehteen.

Tyttö oli katsonut rauhallisesti alas. Ja sitten hän oli hymyillyt.
Vastannut kirkkaalla tasaisella äänellään: "Hyvää yötä, kapteeni
Laverock."

       *       *       *       *       *

Hän keskeytti tuon muiston palatakseen jälleen vuoteeseensa, painaen
nyrkkinsä patjaansa ja purren hampaansa yhteen.

Hyvä Jumala sentään! Nyt hänen hetkensä oli tullut! Eikö häntä oltu
varoitettu, että hän jonakin päivänä saisi maksaa kaiken?

Kaukaa menneisyydestä — jostain unohtuneesta keskustelusta — tuntuivat
jotkut lauseet toistavan itseään hänen unettomissa aivoissaan.

"Kohtalolla voi olla jotain sangen julmaa teidän varallenne, Archie...
tietysti te aina, aina tulette olemaan naisten hemmottelema. He tulevat
juoksemaan teidän jäljessänne, jumaloimaan teitä... Niin! Koska olette
kaunis ja intohimoinen poika. Koska te tiedätte, mitä kahdeksan
kymmenestä miehestä ei koskaan opi — miten pitää katsoa naisia, miten
puhua heille, miten koskettaa heitä. Miltei jokainen nainen on valmis
ihailemaan teitä. Te tulette pitämään sitä itsestään selvänä. Mutta!
Myöhemmin — silloin saatte sen maksaa. Te tapaatte tuon ainoan tytön,
joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka näyttää teille, että ette
koskaan ennen ole nähnyt tyttöä..."

Voi! Miten pirullisen totta!... Juuri se oli nyt tapahtunut! Juuri se!
Muistot, ajatukset, pelko, mikä se lieneekään ollut, vahvistivat tuon
ennustuksen.

"Ja sitten — sitten — hän ei ehkä välitä vähääkään teidän
kauneudestanne, teidän intohimoisuudestanne, teidän
miellyttävyydestänne. Hän on ehkä ainoa nainen, joka ei huoli teitä.
Hän ei ehkä viitsi katsahtaakaan teihin!"

Hyvä Jumala, ajatteli Archie onnettomana ja jälleen käännähtäen. Mitä
hirveää peliä elämä olikaan!

Mutta tyttöhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut
häneen vajassa? Hän oli huudahtanut: "Voi, Archie, miten hauskaa saada
jälleen kuulla ääntänne..."

Eikö se ollut — —

Oh, ei. Se voi merkitä kaikkea tai ei mitään. Ei mitään, päätti Archie
Laverock. (Tämä oli nimittäin surkea hetki, kello kahdelta aamulla).
Tyttö oli vain iloinen nähdessään entisen potilaan, jota hän ei ollut
lainkaan muistanut vuoden 1917 jälkeen.

Hän muisti hyvästijättönsä sairaalassa ja miten hän oli tuhlannut
miltei viisi puntaa lahjoiksi ylihoitajalle ja hoitajattarille, jotka
olivat hänestä huolehtineet. Sisar Johnstone oli saanut ison pullon
hajuvettä; hän oli kerran huomannut hänessä heikon hajuveden tuoksun,
kun hän oli tullut kotiin oltuaan kaksi tuntia lomalla.

Hän oli sanonut keveästi: "Oi, miten herttaista teiltä!"

Ja Archie oli vastannut: "Jotta muistoni pysyisi suloisena! Nimittäin
jos se kestää niin kauan kuin pullo! Hyvästi!"

Juuri niin se oli ollut. Mitenkä se olisi voinut ollakaan toisin!

Nyt hän sai maksaa sen, kautta Luojan. Hän jatkoi tällä tavoin sen
maksamista, kunnes aamu sarasti.

       *       *       *       *       *

Hän heräsi nukuttuaan tuskin kolmea tuntia; ja kun hän heräsi, oli hän
aivan parantunut siitä hämmästyksestä ja ihmettelystä, jota hän oli
tuntenut huomatessaan Ethel Johnstonen yhtäkkiä sylissään.

Hän heräsi ihmetellen missä oli ja miten hän oli tullut tähän pieneen
kukalliseen huoneeseen, jonka lumivalkoiset uutimet leijuivat ikkunasta
sisäänpäin.

Muistaessaan sen hän hypähti vuoteesta ja pisti päänsä ulos ikkunasta
ilmaan, jonka kaltaista hän ei ollut koskaan ennen hengittänyt. Se oli
Pohjoisen Skotlannin ilmaa, joka puhalsi suoraan laajalta valtamereltä.

Hän veti kengät jalkaansa ja kylpypuvun ylleen ja kiiruhti ulos
rannikolle sukeltaakseen veteen. Laskeutuessaan veteen hän katseli
ympärilleen.

Laaja ranta... Suojaavia kallioita, kerrostuma toisensa päällä kuin
jättiläisen voileivällä. Valkoinen hiekkaranta kapeana vyöhykkeenä
kahden meren, vihreänä vyöryvän ulapan ja hiljaa aaltoilevan
kanervameren välillä. Molempien merien yllä kohosi raikas, harmaa
taivas. Linnan tornit kohosivat sitä kohti kuin vanhanaikaiset
kypäränkoristeet. Koko maisemassa oli jotain — jotain kovaa ja
selväpiirteistä, joka sai hänet suoristamaan selkänsä ja kohottamaan
päänsä korkeammalle.

"Ihana paikka!" sanoi Archie.

Uituaan hän juoksi takaisin aamiaiselle ja aamuhommiinsa.

Tämän työn kuvaileminen yksityiskohdittain vaatisi asiantuntijan
kynää, sellaisen, joka viikottain täyttää The Tatlerin moottoriosaston
palstat. Yksin jäätyään Archie kokonaan syventyneenä hommaansa
vihelteli iloisesti; puhkesi koneellisesti hyräilemään — muistamatta
kenen laulua hän hyräili tai missä hän oli sen kuullut — —

Tukka kuin palavaa kultaa... Olipa omituinen sattuma, että hän oli täällä
yhtaikaa kuin Archie. Todennäköisesti seurueen vieraana; luultavasti
amiraalin sisaren hoivissa. Archie taas amiraalin sisaren seurueen
autonohjaajana. Luultavasti hän ei saisi mahdollisuutta vaihtaa enää
sanaakaan Ethel Johnstonen kanssa.

Hän alkoi mietiskellä.

Juodessaan teetä pienessä huoneessaan hän mietti, missä ja milloin hän
saisi jälleen nähdä hänet. Alkoi arvailla mahdollisuuksia. Sitten hän
rupesi järjestelemään kohtaamista.

Tyttö lähtisi ehkä ulos metsästäjien mukana? Ehkä hän istuisi auton
etuistuimella? Entäpä jos hän halusi tulla viedyksi lähikaupunkiin
(joka oli viidentoista mailin päässä)? Tai jospa hänen piti päästä
postitoimistoon sähköttämään?

Sillä tietysti hänen täytyi saada nähdä hänet. Tietysti hänen täytyi
selvittää se hänelle.

Selvittää mikä?

Se kysymys näytti itse antavan itselleen vastauksen samassa hetkessä.

Majan avoimesta ovesta hän kuuli kirkkaiden äänien sorinan, joka
lähestyi. Lasten ääniä! Jo kerran tämän päivän aikana hän oli itsekseen
ihmetellyt, mihin kaikki ne lapset olivat joutuneet, joiden hän tiesi
olevan talossa. Nähtävästi heidät oli viety pois vanhempien tieltä ja
annettu jonkun hoivaan.

Äkkiä, kaukaisen kuoron lähetessä, hän kuuli kimakkojen äänien
toistavan erästä nimeä.

"Neiti Johnstone — neiti Johnstone!" Sitten: "Nyt on teidän vuoronne
etsiä meitä, neiti Johnstone — —"

Kiiruhtamatta, mutta päättäväisesti Archie Laverock nousi tuoliltaan,
meni puuveräjästä, joka johti noille kivellä aidatuille kentille,
siihen suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet. Lähestyessään hän erotti
pakenevia kirjavia puseroita ja hameita, liehuvia hiuksia ja pitkiä
sääriä. Sitten joku noista lapsista kääntyi, juoksi Archiea kohti,
törmäsi häneen ja työnsi hänet tieltään huutaen innostuneesti:

"Hei, Laverock!"

"Hei vain, Royds", vastasi Archie, tuntien pikku toverinsa matkalta
pohjoista kohti; hän oli nyt uskomattoman ryppyinen, naarmuinen ja
tahriintunut. "Mitä sinä teet?"

"Me leikimme piilosilla", selitti pieni likainen poika hänelle
innostuneena kuiskaten. "Muut juoksivat tuohon pieneen metsikköön tien
luona, luullakseni. Minä olen urkkimassa täällä. Me menemme kaikki
piiloon serkkujeni hoitajaa —"

"Naisparka; kuka hän on?"

"Ei hän ole mikään naisparka, Laverock. Hän on neiti Johnstone."

"Neiti — mikä?" huusi Archie tarttuen pojan harmaaseen jerseypukuun.
"Mitä neiti Johnstone on?"

"Serkkujeni hoitajatar. Mutta hän ei ole vähääkään tätimäinen",
vakuutti lapsi hänelle. "Antakaa minun mennä nyt, Laverock. Hän on
tuolla alhaalla aidan toisella puolen. Hänen pitää peittää silmänsä
laskiessaan sataan, niin ettei hän näe, minne me kaikki menemme. Hän on
todellakin sangen hauska ollakseen tyttö", selitti poika vääntäytyen
irti.

Ennenkuin viimeiset sanat olivat päässeet lapsen huulilta, oli nuori
Laverock kiivennyt kiviaidan yli ja astunut hiljaa ruohoiselle polulle,
missä tyttö seisoi.

Hänen näkemisensä palautti kaiken jälleen hänen mieleensä. Koko
hämmästyksen, mielenliikutuksen, kaipauksen.

Siinä hän seisoi. Hän oli jälleen puettu ruskeaan, lämpimään
lehdenväriin. Hänen hiuksensa loistivat kirkkaina harmaata,
auringotonta taivasta vastaan. Hän seisoi siinä aivan itsetiedottomana,
kädet silmillään. Niiden alla näkyivät hänen huulensa; ne vaikuttivat
vieläkin eloisammilta ja ilmehikkäämmiltä, samalla tavoin kuin
naamion alla nähdyt huulet; hänen nauravat huulensa; jotka laskivat
ääneen: "Yhdeksänkymmentäseitsemän, yhdeksänkymmentäkahdeksan,
yhdeksänkymmentäyhdeksän —"

"Sata", lopetti Archie tyynesti vain jalan päässä hänestä.

Tyttö päästi kätensä alas. Vaikka "sata" olisi ollut Archien huulten
kosketus hänen omillaan, ei hän olisi voinut nopeammin peräytyä. Jo
toisen kerran vuorokauden kuluessa he tuijottivat suoraan toistensa
silmiin.

"Oh!" huudahti hän suuttuneena. "Miten uskallatte!"

"En uskaltanutkaan! Sitähän juuri en tehnytkään."

"Mitä te tarkoitatte?" Hän punastui nopeasti. "Tarkoitan, mitä
tarkoitatte pelästyttämällä minut taas tuolla tavoin?"

"Taas?" sanoi Archie voittaakseen aikaa.

"Niin — no niin, tuo eilisiltainen oli sattuma, sen tiedän, mutta nyt
te tulitte ihan tahallanne ja hiljaa."

"Niin, tiedän niin tehneeni."

"Se oli halpamaista! Yllättää minut!"

"Niin."

"Ja antaa minun huutaa tällä tavoin suoraan päin kasvojanne!"

"Niin; se oli niin ihastuttavaa," sanoi Archie Laverock nopeasti. "Ette
tiedä miltä näytitte. Jos tietäisitte, miten kaunis olitte — en huoli
siitä suututteko vai ettekö — te olette vihainen, mutta minä en huoli
siitä! Jos tietäisittte, niin antaisitte minulle kaiken anteeksi — —"

Tyttö kääntyi nopeasti.

"Te ette mene", vastusti Archie kiivaasti, "enhän minä ole vielä
sanonut tai kysynyt mitään! Te ette voi mennä!"

Ja hän pidätti häntä silmillään, tuota suuttunutta, vilkasta,
punatukkaista tyttöä; hän piteli häntä katseella, jota hän oli puoliksi
tiedottomasti oppinut käyttämään Mon Reposin päivällisillä; nyt se oli
hänelle enemmän hyödyksi kuin milloinkaan ennen, ja hän tunsi, että
tämä oli kaikki, mitä varten hän olisi halunnut omistaa kaiken maailman
miellyttämiskyvyn ja voiman.

"Minun täytyy mennä. Tietysti minun täytyy mennä!" huudahti tyttö
pysähtyen hänen eteensä. "Oh — unohdin kysyä — miten on olkapäänne
laita, kapteeni Laverock?"

"En käytä sitä, tiedättehän."

"Mitä?" Hänen äänensä ja kasvonsa valpastuivat äkkiä. "Olkapäätäkö — —?"

"Ei; kapteenin arvonimeä."

"Oh! Sanon siis mr. Laverock."

"Eilen illalla", sanoi mies hyvin hiljaa, "sanoitte Archie."

"Ohoh!" huudahti tyttö veitikkamaisesti. "En suinkaan!"

"Varmasti."

"Ensimmäisenä — ensimmäisenä iloisena hämmästyksen hetkenä kenties!"

"Eikö se sitten kestä?"

"Ei mikään hetki kestä!" sanoi tyttö.

"Te olette väärässä", sanoi Archie Laverock. "Muutamat hetket —
kestävät."

Tytön vilkas pää liikkui sinne tänne, mutta koko ajan hän katsoi
poispäin Archiesta. Vaiettuaan hetkisen hän sanoi tavallisimmalla
äänellään: "Niin, hyvästi, sillä minun täytyy todellakin mennä; minun
täytyy."

Archien ajatukset liikkuivat hyvin nopeasti. "Niin," myönsi hän.
"Teidän kai täytyy. Miten pian saan taas nähdä teidät?"

Tyttö kysyi: "Ettekö luule, että olisi yhtä hyvä, jos ette enää tapaisi
minua?"

"En", sanoi Archie päättäväisesti, "en luule. Milloin saan puhua
kanssanne ja missä?"

Tyttö koetti vältellä. "No, koska olemme molemmat täällä, niin satumme
varmastikin vastakkain —"

"Tiedättekö", sanoi Archie miellyttävästi hymyillen suoraan hänen
silmiinsä, "siitä olisi minulle kovin vähän hyötyä."

"Neiti John-stone!" kuului heikosti kentältä.

"Kuulkaahan! He huutavat minua!"

"Hyvä, heti kun olette sanonut minulle missä. Milloin?"

Tyttö epäröi. "Se ei käy ennenkuin olen pannut lapset vuoteeseen. Ja
sen jälkeen — se ei käy."

"Ellei se käy ennen, niin sen täytyy käydä jälkeen," sanoi mies
loogillisesti.

"En luule sen käyvän lainkaan."

"Tänä iltana", sanoi hän.

"Ei, en luule sen olevan mahdollista — —"

"Kello kahdeksalta? Oletteko jo silloin syönyt päivällistä?"

"Päivällinen tuodaan minulle kello kahdeksalta."

"Puoli yhdeksän sitten," päätti mies. "Hyvä!"

Tyttö puhkesi pieneen naurahdukseen, teki sellaisen liikkeen kuin olisi
hän kutsunut koko maisemaa ja harmaata taivasta katsomaan tämän olennon
itsepäisyyttä.

Mies lisäsi nopeasti ja varmasti: "Entä missä? Minä sanon — —"

Hän kertoi hänelle rantaniitystä, jota myöten hän oli juossut
uimaretkelleen tänä aamuna... He erosivat.

Sinä iltana he kohtasivat ensi kerran kävelläkseen ja jutellakseen.

Se oli ilta ennen kahdettatoista päivää.

Kolmen illan kuluttua siitä mr. Archie Laverock oli jotakin, mitä hän
ei koskaan ennen ollut vaihtelevan elämänsä aikana ollut — lopullisesti
kihloissa.




KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Kolmen päivän kosinta.


Nuo kolme iltaa, jolloin he kohtasivat toisensa, jakautuivat kolmeen
selvään osaan.

Kaikkien niiden aikana oli nuori Laverock tarkoin tietoinen yhdestä
tämän kosinnan piirteestä; omasta asenteestaan tyttöön nähden. Kuten
hän sanoi: "Kun hän ei ole lähettyvillä, niin olen kylläkin järkevä.
Minä ajattelen: Olkaamme nyt järkeviä. Mitä tämä kaikki oikeastaan
merkitsee? Eikö se voi taaskin olla typerä erehdys? Mutta niin pian
kuin näen hänet — —!"

Saattoiko syynä olla se, että tyttö yhdisti itseensä tusinan tavallisia
tyttöjä?

Tuona ensimmäisenä iltana hän kohtasi nuoren naisen, joka varmaankin
oli valmistautunut tähän; joka oli yhtäkkiä täynnään pirteyttä ja
hauskuutta ja toverillisuutta; todellakin entinen hoitajatar, joka
inhosi tunteellisuutta.

"Hyvää iltaa!" huusi hän Archielle iloisesti. "Pikku Freddie Royds on
puhunut 'Laverockistaan koko päivän."

"Onko? Se oli pikku Freddie Royds, joka kertoi minulle, että te olette
lastenhoitajattarena täällä. Menkäämme polkua pitkin kallioita myöten,
menemmekö?"

"Hyvä."

He lähtivät yhdessä liikkeelle Pohjolan vähitellen tummenevassa,
hitaassa hämärässä. "Kertokaa nyt minulle, mitä olette tehnyt siitä
asti kun lähditte sairaalasta."

Archie Laverock kertoi hänelle lyhyesti toimistaan rauhantekoon asti ja
kahdesta vuodesta autoliikkeessä.

"Hekö teidät lähettivät?" kysyi Ethel.

"Ei. Minä olin jo eronnut siitä. Eräs mies ehdotti, että tulisin tänne
ohjaajaksi — —" ja niin edespäin.

"Miten pitkäksi ajaksi?"

"Noin kuukaudeksi. Sitten lähden ulkomaille."

Jos hän toivoi tytön osoittavan jonkinlaista pettymystä, niin hän itse
pettyi. Hän virkkoi vain: "Oh, miten järkevää — —", ja teki jonkun
huomautuksen
joistakin serkuista, jotka kiiruhtivat takaisin siirtomaihin samana
hetkenä kuin riisuivat khakipuvun yltään. Puhuttiin työstä ja siitä,
millä tavoin sodassa köyhtyneiden piti siihen suhtautua.

Puhuttiin Ethelin omasta hommasta.

"Minä en enää halunnut olla sairaanhoitajattarena," hän selitti. "En
tahdo enää nähdä sairasta ihmistä eläissäni. Sen vuoksi ilmoittauduin
leikkitädiksi. Henkilökohtaisesti luulen olevani liian nykyaikainen,"
nauroi hän. "Minusta koko homma on pötyä. Mutta he ottivat minut
kuitenkin. Sitten minun oli loma-ajakseni valittava, menisinkö
äitipuoleni luo Woorthingiin, mitä inhoan, vai vastaisinko ilmoitukseen
ja tulisin pohjoiseen Hopkinson-Kaben perheen kanssa."

"Pidättekö tästä — —?"

"Oh, minä olen aina pitänyt lapsista. Ja paikka on ihana, eikö
teidänkin mielestänne?"

"On nyt," vastasi Archie merkitsevästi, siirtäen katseensa tummenevalta
taivaanrannalta tytön kasvoihin.

Mutta Ethel ei tänä iltana tahtonut puhua henkilökohtaisista asioista!
Hän lörpötteli kuin koulutyttö,
kepeästi kuin höyhen ja ilman minkäänlaista vastuunalaisuuden tunnetta.

Archie oli hämmästynyt, hän ei voinut houkutella eikä pakoittaa tyttöä
tänä iltana heittämään tuota iloista toverillisuutta. Oliko tämä sama
tyttö, joka oli huutanut heidän ensi tapaamisensa hetkellä vajassa,
joka oli punastunut nähdessään hänet niityllä? Sitä tyttöä hän oli
rakastanut; mutta hän rakasti myös tätä nauravaa veitikkaa. Oh, mikä
ihana ilta!

Tämä oli ajan tuhlaamista, ajatteli Archie tupakoidessaan; syntistä
tuhlaamista. Miksei hän voinut heti sanoa hänelle kaikkea, mikä hänen
sydämessään kuohui...

       *       *       *       *       *

Mutta aamu toi tullessaan viileän järkevyyden ("Itse asiassa siinä ei
taida olla mitään. Vain hyviä ystäviä.") — ja päivä työn.

Kahdestoista päivä.

Nuori Laverock alkoi tuntea olonsa sietämättömäksi. Hän oli sattumalta
erinomainen ampuja; hän kaipasi suunnattomasti saada olla päivän
ulkona koirien keralla — ulkona purppuraisilla ja ruskeilla rämeillä,
kalpeanharmaan taivaan alla.

Mutta urheilu ja rakkaus olivat kielletyt uudelta köyhälistöltä.

Ja kuitenkin...

Illalla he jälleen kohtasivat; hänen ruumiinsa, sielunsa ja henkensä
näyttivät riemuitsevan.

Hän antoi tytölle kimpun valkoisia kanervia, jotka hän oli löytänyt
sinä iltapäivänä ajaessaan metsästäjien luo. Tämä kiinnitti sen
rintaansa aivan asiallisesti kiittäen. Tänä iltana hän ei ollut
niinkään hyvä toveri, huomasi Archie, vaan pikemminkin ärsyttävä,
valmis pistelemään reikiä kaikkeen olevaiseen... Hän ei tiennyt miten
se alkoi; tyttö pilaili kohta jostain valkoisesta kanervasta, joka oli
lähetetty Archielle sairaalaan; se oli ollut kasvava kanerva ruukussa,
joka oli mustan kissan muotoinen.

Se oli kai tuonut hänelle paljon onnea, arveli tyttö; ja sitten hän yhä
muistellen sairaalan päiviä kiusotteli
häntä jälleen sen hedelmä- ja kukkatulvan vuoksi, joka hänelle
tavallisesti oli virrannut.

"Ihastuttava potilas! Suositumpi kuin pikku meripoikamme!" pilaili hän.
"Me muistamme kaikki ne ihanat autot, jotka tulivat noutamaan kapteeni
Laverockia saamaan raitista ilmaa —"

Nuori mies näytti hiukan suuttuvan. Hän tahtoi sanoa jotain
henkilökohtaista, kiusoittavaa. Eihän hän kuitenkaan voinut tarttua
tyttöön ja pudistella häntä heidän kävellessään tuona rauhallisena
iltana. Hän sanoi, tietämättään, että aikoi niin sanoa: "Ehkäpä
muistatte myöskin sen auton, joka siihen aikaan tuli hakemaan _teitä_
ulos?"

"Kyllä muistan," vastasi tyttö. "Minä olin siihen aikaan kihloissa
autoni kanssa, niinkuin tiedätte."

Tämä pisti Archieta, kuten ehkä oli tarkoitettukin. Tietysti. Ethel
oli ollut kihloissa. Kaikki sairaalassa tiesivät sen. Archie muisti
äkkiä kihlasormuksen, joka oli ollut... hänen sormessaan... Kullanpunaisia
loistavia kiviä. Tuli-opaaleja, jotka sopivat hänen loistavaan
tukkaansa... Häneen koski ajatella sitä. Se koski.

Hän ei voinut sanoa muuta kuin: "Mistä te tiedätte, että minä en ollut
itsekin kihloissa?"

"Oh! Tekö!" kiusotteli tyttö. "Tiedän, että ette ollut."

"Tiedättekö?"

"Oh, teidän kaltaisenne ihmiset eivät mene kihloihin. He kaipaavat
vaihtelua, erilaisuutta! Heidän täytyy saada sitä. Olisi puiden
pilkkomista partaveitsellä, jos joku teidän kaltaisenne menisi
naimisiin. He eivät tulisi onnellisiksi. Kuvitelkaa heitä
huoneustopuuhineen ja taloushuolineen ja vaimoineen! Vaimoineen! He
eivät voisi tehdä ketään muuta onnelliseksi — —"

"He? Tarkoitatteko minua?"

"Tarkoitan teidän tyyppiänne."

"Te ette tiedä mitään minusta," mutisi Archie Laverock. "Mitä hyödyttää
puhua tyypeistä?"

"Oh! Enkö tiedä teistä mitään? Luuletteko, että
en ole tavannut ihmisiä, jotka tuntevat teidät? Niin, niin, sairaalan
ulkopuolella. Useammat ihmiset tuntevat paremmin Häiritsevän Lumoojan
kuin Häiritsevä Lumooja aavistaakaan — —"

"Mitä roskaa!" tiuskasi Archie punastuen ja kiivaasti hänen vieressään.
"Pyydän anteeksi, en aikonut olla töykeä — —"

Ethel nauroi ilkeästi. Archie tiesi hänen valmistavan jotain uutta
kidutusta hänelle. Hän valmistautui siihen. Hän loi nopean katseen
taaksepäin kaikkiin niihin tytönkuviin, jotka hänellä olivat muistissa.
Kasvoihin, jotka olivat hymyilleet hänelle ystävällisemmin kuin tämä
tyttö. Hän muisti Selman, ruotsalaistytön tummansiniset silmät, tuon
tytön, joka oli rakastanut häntä ja jolle hän pysyisi ihanteena, elipä
hän missä hyvänsä ja rakastipa ketä tahansa. Ne näyttivät antavan
hänelle rohkaisua ja apua. Ja ne olivatkin auttaneet häntä.

Ja nyt tuo punatukkainen kiusantekijä, joka oli hänen rakkautensa
ja epätoivonsa samalla kertaa, kysyi vahingoniloisesti naurahtaen:
"Esimerkiksi, onko teillä ollut niinkutsuttu 'hauska' kesä?"

"Oh, koko lailla," vastasi kohteliaan pidättyvästi poika, joka oli niin
ylpeänä valloittajana kulkenut läpi toukokuun, kesäkuun ja heinäkuun.
"Kyllä. Sangen hauska, kiitos."

Se oli hänen kostonsa.

Tyttö kääntyi äkkiä ympäri tiellä.

"On aika mennä sisään," sanoi hän lyhyesti.

He olivat kulkeneet vain mailin verran; oli vielä valoisaa, mutta
Archie ei vastustellut, vaan käveli takaisinpäin hänen rinnallaan.

He puhuivat tuskin lainkaan kulkiessaan.

Niityn päässä, missä he ennenkin olivat eronneet, sanoi Archie: "Niin,
hyvää yötä. Kiitoksia paljon siitä, että säälitte minun yksinäisyyttäni
täällä. Hm — en kai uskalla pyytää teitä tulemaan huomenna jälleen
kappaleen matkaa kanssani?"

"Miksei?" kysyi tyttö — aivan huolettomasti.

"Oh, arvelin, että te piditte minua tungettelevana, minusta tuntui,
että ette ollut minulle aivan ystävällinen eräässä suhteessa."

"Oh!" huudahti tyttö äkkiä; liian äkkiä. "Ei millään lailla. Tietysti
tulen kävelemään; pidin tästä. Hyvää yötä, mr Laverock!"

Jälleen työpäivä... täynnä, touhua kuten ennenkin... jälleen ilta,
joka pyyhki pois kaiken, mikä koski seuruetta, autoja, koko
päivän ponnistuksia. Kaiken paitsi harmaan hämärän, joka toi tuon
punatukkaisen, hienon nuoren olennon häntä vastaan niitylle, kävelemään
hänen vieressään läpi tämän laajan, salaperäisen vuorimaiseman.

Heidän tunteensa tänä kolmantena iltana eivät olleet toverillisia eikä
riitaisia, kuten toisena iltana. Jokin odotti, vartioi, seurasi heidän
kantapäillään: jokin riippui kuin pilvi heidän yllään — pilvi, joka
ennusti myrskyä.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, he lähtivät kävelemään. He kävelivät
maalle päin, kohti uinuvaa rämettä, jolla ampujat tänään olivat olleet.
Mailin verran he vaikenivat. Siten nuori Laverock äkkiä, ikäänkuin
hän olisi ollut vielä kesken eilistä keskustelua, alkoi: "Puhuimme
teidän kihlauksestanne — ettekö tahtoisi sanoa minulle, miksi puritte
kihlauksenne?"

Hänen kihlauksensa, hänen kihlauksensa! Se oli muuttunut hänelle
painajaiseksi. Hän kysyi itseltään, miksi hän välitti siitä. Ja välitti
sitten yhä edelleenkin. Hän välitti enemmän kuin mistään muusta, mitä
oli tapahtunut hänen elämässään, siitä tosiasiasta, että tyttö oli
kerran aikonut mennä naimisiin toisen miehen kanssa — että hän oli
ollut toisen miehen kihlattu morsian. Se koski yhä edelleenkin.

Se oli sietämätöntä!

Sillä nyt todellakin Archiesta tuntui, että hän oli koko elämänsä ajan
odottanut antaakseen tälle yhdelle tytölle koskemattoman sydämen. Se
kuului mielettömyydeltä, jos rupesi sitä miettimään... Mutta häntä
ei huvittanut miettiä mitään. Hän oli vain alakuloinen. Häneen koski
syvästi, että hän — jonka
elämässä tähän asti ei ollut tapahtunut mitään merkittävää — oli nyt
hullaantunut tyttöön, joka oli ollut kihloissa toisen kanssa. Toisen
miehen... Se ei tehnyt asiaa siedettävämmäksi, että tuo toinen ei nyt
ollut läsnä. Hän oli joka tapauksessa ollut olemassa — Ethel oli ollut
kihloissa.

Tuo vihattu ajatus valtasi hänet kuin saapuva yö.

Tyttö käsitti hänen kysymyksensä syytökseksi. "Monet ihmiset purkavat
kihlauksensa! Mitä järkeä on olla kihloissa, ellei halua olla? Se on
kuin — kuin istuisi konserttisalissa tuntimääriä sen jälkeen kuin
konsertti on loppunut ja valot ovat sammutetut ja penkit jälleen
peitetyt ruskeilla verhoilla! Miten olisin voinut sitä jatkaa?"

Archie Laverock kysyi kiihkeästi nopean, ilmilausumattoman
ajatuspyörteen jälkeen: "Sellaiseltako se teistä tuntui?"

"Niin! Jos sen kerran tahdotte tietää!" huudahti tyttö. "Juuri
sellaiselta."

"Miehet eivät ymmärrä paljoa. Kun he ovat rakastuneet, he eivät näe
mitään," selitti tyttö hengästyneenä. "Jos mies tekee kaiken, jos hän
lakkaamatta huolehtii ihailemastaan tytöstä, niin ei tämä saa — ei
hän saa aikaa edes hengähtää! Muutamille meistä ei ole mitään hauskaa
siinä, että meistä pidetään. Se on kuin — kuin menisi tanssiaisiin ja
saisi istua vain katselemassa. Aivan hullua. Mutta — ehkäpä ei voi
tehdä mitään oikein, jos itse on väärä henkilö — —"

Archie Laverockista tuntui, ettei hän kuunnellut ainoastaan korvillaan,
vaan koko ruumiillaan. Hän kuunteli, ei vain sitä, mitä tyttö sanoi,
vaan satoja ääniä, jotka täyttivät pehmeän hämärän. Ja noiden äänien
lomaan hän vastasi aivan proosallisesti: "Miksi sitten menitte
kihloihin hänen kanssaan?"

"Oh! Miten minä sen tietäisin?" huudahti Ethel kiihtyneenä kuin
jostakin hyvin vanhasta hermostuksesta tai väsymyksestä. "Ehkäpä siksi,
että oli märkä sunnuntai-iltapäivä, enkä minä voinut pelata bridgeä,"
huudahti hän huolettomasti, "ja koska ei ollut mitään muuta tekemistä
sillä hetkellä!"

Archie innostuneena: "Siis — se oli siis aina yksipuolista?"

Hän odotti tytön vastausta. Hän odotti, että hän myöntäisi: "Kyllä;
aina."

Mutta jostain syystä — se oli tietysti järjetöntä — hän tiesi tulevansa
pahoilleen, jos tämä vastaisi niin. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen.

Mutta tytön vastaus olikin varsin odottamaton: "Oh, ei, ei! En voi
sanoa niin," selitti hän, äänessään syvä suru ja hellyys. "Se ei ollut
aina yksipuolista. En tahdo kenenkään ajattelevan niin. Se olisi
halpamaista. Minusta olisi inhoittavan kiittämätöntä väittää, ettei
joku asia ollut ihana siksi, ettei se enää sitä ole. Se on arvotonta.
Ei kenenkään pitäisi olla sellainen. Minun — minun ei olisi pitänyt
sanoa, että se oli siksi, ettei minulla ollut muuta tekemistä. Sillä
minä pidin hänestä. En tiennyt miten paljon voisin rakastaa, mutta
rakastin häntä silloin niin paljon kuin tiesin voivani — —"

Vakavuudessaan hän kiiruhti askeliaan ja siirtyi Archien edelle.

"Odottakaa!" sanoi tämä käskevästi. "Älkää juosko tuolla tavoin."

He pysähtyivät. He olivat kiivenneet pienen harjanteen huipulle,
ja siinä he nyt seisoivat mustina varjokuvina taivasta vastaan.
Heidän jalkainsa juuressa levisi kanervameri; yläpuolella loisti
tiikerintaljan näköinen taivas keltaisine juovineen, jotka olivat
viimeisenä muistona auringonlaskusta.

"Odottakaa!" toisti Archie. "Tahdon kysyä teiltä jotain."

Hänen sydämensä jyskytti. Koko hänen olentonsa oli siirtynyt siihen,
mitä hän aikoi nyt kysyä. Hän ei voinut kiiruhtaa edelleen tytön
vieressä ja kysyä sitä. Hän ei edes tiennyt, ettei ollut sopimatonta
tunkeilevaisuutta, että hän lainkaan sitä kysyi.

Mutta hän oli siis kuitenkin ollut kihloissa (jälleen tuo ajatus
kiusasi häntä). Kihloissa joka suhteessa sopivasti ja onnellisesti. Hän
oli itse sanonut, että alku oli ollut "ihana". Ehkä kaikki rakkaus oli
yhtä ihanaa hänelle — kuten rakkaus kaikkine vikoineen oli aina ollut
Archie Laverockille. Ilman katkeruutta hän ajatteli nopeasti entisiä
rakastumisiaan. Niiden joukossa ei ollut ainoaakaan, josta hän ei olisi
voinut ylpeillä. Hän oli kiitollinen. Ne auttoivat häntä. Hän ajatteli,
että ne auttoivat häntä nyt täällä, suuren rakkauden edessä. Sillä mitä
mies uhraa rakkaudelle — se annetaan hänelle jollain tavalla takaisin.

Archien perinnöllinen naisellinen vaisto sai hänet salamannopeasti
yhdistämään yksityiskohtia, jotka tiesivät kertoa jotain.

Hänen kihlauksensa; ensin onnistunut. Sitten mies, koska hän oli "väärä
henkilö" eikä voinut tehdä "mitään oikein". Miksi hän — tuo uskollinen,
hauska, miellyttävä poika — oli muuttunut tytölle "vääräksi henkilöksi"?

Sitten jälleen eräs sairaalamuisto. Se oli nyt Archielle aarre,
niinkuin joku kauan säilytetty lasku, joka vihdoin oli suoritettu. Se
oli eräs Ethelin katse, kun hän kerran meni ulos huoneesta ja luuli
Archien silmäin olevan suljetut. Ne olisivatkin voineet olla suljetut.
Miksi hän ei ollut nähnyt, mitä tuo katse merkitsi? Hänen valkopukuinen
ruumiinsa oli lähtenyt huoneesta, mutta kaikki muu oli jäänyt sinne,
Archie Laverockin luo...

Oliko se mahdollista — —?

Hänen huudahduksensa kaksi päivää sitten: "Oi, Archie, miten ihanaa
jälleen kuulla ääntänne!" Oliko se merkinnyt, että tyttö oli koko tämän
ajan nähnyt hänet unelmissaan?

Hän aikoi uskaltaa.

Ja hän kysyi siis samaa mitä oli ennenkin kysynyt.

"Miksi te puritte kihlauksenne?"

Viimeisessä valohämyssä hän näki tytön silmät.

Ne näyttivät kysyvän: "Miksi?"

Miksi? Eikö ollut mahdotonta olla purkamatta kaikkea paitsi parasta
unelmaa? Hänen oli täytynyt purkaa. Ilman mitään toivoa siitä, mikä nyt
vuosien kuluttua vihdoin oli tullut, tänä iltana matalalla
kulkevain pilvien alla, keskellä autiota rämettä, hänen rinnallaan.

"Sekö se oli?" kuiskasi Archie riemuitsevasti. Ja sitten hän
odottamatta enää sanaakaan tytön huulilta veti hänet syliinsä. Hän
piteli häntä raudanvahvalla otteella, veti hänen nuoren, joustavan
vartalonsa lähemmä, lähemmä ja päästi omituisen pienen äännähdyksen
— riemun huudahduksen, jonka päästää lapsi, joka jossain leikissä on
saanut kiinni toisen lapsen.

"Ah — —" hän mutisi.

Tyttö hengähti nopeasti. Äkkiä hän tuntui riemusta painautuvan hänen
rintaansa vastaan. Vielä puolittain suuttuneena, puolittain onnellisena
ja nauraen hän huudahti hiljaa: "Mitä hyödyttää tehdä kysymyksiä, jos
tietää — —"




KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Yhdeksän päivän ihme.


Kihlaus neiti Ethel Johnstonen ja mr Archie Laverockin välillä
purkautui taas yhdeksän päivän kuluttua.

Se ei tapahtunut, ennenkuin onnettomuus todella saapui kirjeen
muodossa. Kuka olisi voinut aavistaa — —

Mutta ehkä on parasta puhua hiukan yhdeksän päivän onnesta niin kauan
kuin kihlaus kesti, ottaen päivät oikeassa järjestyksessä?

       *       *       *       *       *

_Ensimmäinen päivä._ — Nuori Laverock teki kuumeisesti työtä päivänvalon
aikana vastapainoksi kärsimättömyydelleen, joka kaipasi iltaa. Ylpeinä,
tietoisina, vieläpä ujoinakin — he kohtasivat toisensa ensi kerran
kihlattuina! He kävelivät hyvin hitaasti rantaan päin.

Archie sanoi: "Kuulehan, kultaseni," — tämä oli ensimmäinen kerta,
jolloin hän sanoi siten; molemmat
tiesivät sen erittäin hyvin, mutta ei kumpikaan räpäyttänyt
silmääkään — "kuulehan, kultaseni, eikö sinulla ole omaisia tai muita,
joille minun pitäisi kirjoittaa ja kertoa — _meistä?_"

"Ei ainoaakaan, Archie. Minulla on äitipuoli — lady Castletoy — mutta
miksi vetäisimme hänet tähän? Hänkään ei sanonut minulle, kun hän aikoi
mennä uusiin naimisiin. Olen siis aivan yksin maailmassa."

"Ihanaa. Niin olen minäkin."

"Tarkoitatko, ettei sinulla ole myöskään ketään, joka esimerkiksi voisi
ajaa minut ulos ovesta?"

"Ei ketään — ei ketään omaisia jäljellä. Ei ketään oikeita ystäviä.
Tietysti joukottain tuttavia, mutta heistä ei ole väliä."

"Oi, Archie, miten ihanaa!" huudahti morsian. "On paljon ihanampaa
näin, kun ei tarvitse valmistautua arvosteluihin ja huomautuksiin!"

Nuori Laverock, joka oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen,
katsahti taakseen linnan torneja kohti, jotka kohosivat kiviaidan
takana, kohti kaurapeltoja, kaatunutta veräjää, ruohokenttiä.

"Etkö luulisi olevan parasta kertoa seurueelle —"

"Oi, ei, ei!" pyysi tyttö. "Se on osa huvia, että he eivät siitä
tiedä. Miksi heillä pitäisi olla aavistusta siitä, kenen kanssa heidän
autonohjaajansa menevät kihloihin?"

"Mutta heidän autonohjaajansa voi olla niin ylpeä siitä, mitä hän on
aikaansaanut," väitti Archie Laverock, "että hän aivan kuolee halusta
kertoa sen jollekulle!"

"Hän voi sanoa sen minulle. Hän ei voi kyllin usein sanoa sitä
minulle," kuiskasi tyttö. "Mutta ei kenellekään muulle!"

_Toinen päivä._ — Tänä päivänä tapaus julkaistiin. Myöhään iltapäivällä
eräs Ethelin lapsista, joka oli salaa ahnehtinut makeita
puutarhamansikoita ison teekupillisensa jälkeen, sairastui. Hänen
hoitajattarensa jätti hänet vuoteeseen kuumavesipullo pienellä
vatsallaan ja skotlantilaistyttö vartijanaan ja kiiruhti
hetkiseksi autovajaan ilmoittamaan, että sinä iltana ei kävelystä
tulisi mitään.

"Oh! miten ikävää!" huudahti nuori Laverock onnettomana, seisten siinä
öljyisenä ja tomuisena päästä kantapäähän asti. "Mokomakin lapsi!"

"Minun täytyy olla siellä ja hoitaa häntä, kunnes hän paranee, lapsi
raukka —," selitti Ethel.

"Entäs minä raukka? Kultaseni, sinulla ei ole aavistustakaan siitä.
Olen vain elänyt puoli yhdeksän toivossa! Etkö voi pujahtaa ulos
myöhemmin? Vain sekunniksi? Jos minä tulisin tammimetsikön reunaan?
Vain sanomaan hyvää yötä? Tulethan, enkelini? Älä ole sydämetön! Tule!"

Hänen äänensä oli jälleen niin sametinpehmoinen! Tyttö naurahti. "No
niin — —"

"Sinä tulet! Sinä tulet!"

"Tulen, jos vain voin jollain tavoin — mutta se ei ole luultavaa!"

"Sano minulle sitten nyt hyvää yötä. Sano se väliaikaisesti — —"

Äkkiä heidän muodostamaansa sievää ryhmää häiritsi kömpelö hahmo, joka
häämöitti vajan oven ulkopuolella; ja tämä hahmo olisi vetäytynyt
taaksepäin yhtä nopeasti, ellei Ethel olisi nähnyt sitä Archien olan
yli ja hätkähtänyt.

Archie päästi hänet uskomattoman nopeasti irti ja kääntyi suurta miestä
— sir Kabea — kohti.

"Hm! Asianlaita on niin, Sir, että olen kihloissa neiti Johnstonen
kanssa," ilmoitti nuori Laverock hyvin selvästi.

"Toivotan onnea sydämestäni," sanoi sir Kabe ystävällisesti ja tarttui
leveällä, puhtaalla kädellään ohjaajan pitkään, öljyiseen ja tomuiseen
käteen. "Toivotan teille onnea, neiti Johnstone. Saanko kysyä, aiotteko
ehkä puhua siitä?"

Ethel epäröiden — — "Ei suinkaan — —"

Archie sanoi nopeasti: "Minä kyllä, sir."

Suuri mies katsoi hyvin ystävällisesti toisesta toiseen. "Niin minäkin
tekisin, jos olisin teidän sijassanne.
Jos saan antaa teille sen neuvon — —? Se selvittäisi asioita,
Laverock. Loma-aikaa ja muuta... Aivan niin. Minulla on siis teidän ja
nuoren neidin lupa. Minä sanon sanasen vaimolleni ja toisille — —"

_Kolmas päivä._ — Tämä päivä näki todella merkillisen tapauksen;
lastenhoitajattaren ja autonajajan päivällisellä koko seurueen kanssa.

Niin; sen "sanasen" johdosta, jonka sir Kabe oli sanonut toisille, oli
päätetty tällä tavoin juhlia kihlausta.

Pöytä oli järjestetty kauniisti; sillä lady Kabe, amiraalin sisar,
joka piti huolta kukista, oli kerännyt sen koristeeksi kerrattuja
kehäkukkia, — oranssin-, sitruunan- ja kermanvärisiä — mustaan
Wedgwood-maljakkoon ja hakenut esiin mustia kynttilänvarjostimia.

Nuori Laverock istui puhellen sievästi mrs Oben kanssa, ajatellen
alakuloisena: "Miksi nämä eivät ole meidän kynttilänjalkamme, meidän
samppanjalasimme, meidän hopeakalustomme? Tekee minut suorastaan
hulluksi nähdä nuo toiset naiset helmikoristeineen; ei siksi, että
tahtoisin nähdä helmiä oman tyttöni kaulalla, mutta miten saan hänelle
edes kunnollisen sormuksen? Miksi minulla ei ole tällaista paikkaa,
minne voisin hänet heti viedä? Jos meillä olisi edes autovaja..."

_Neljäs päivä._ — Ostoskäynti kaupungissa Ethelin ja joidenkin hänen
"lastensa" kanssa. Freddie Roydsin läsnäolo neiti Johnstonen ja
ohjaajan välillä esti keskustelun käymästä helläksi. Vain tähän
tapaan: "Ethel, sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä teit ylhäällä
heinäladossa tuona ensimmäisenä iltana? Vakoilitko minua, vai mitä?"
nauroi hän.

"Taivas, en. Minä olin mennyt katsomaan oliko Babs kadottanut huivinsa
sinne; hän oli ollut siellä hakemassa munia aamulla."

He suorittivat linnan taloudenhoitajattaren määräykset; täyttivät auton
lihalla, metsälinnuilla ja punaisilla silleillä: tinkivät herttaisten
kalamuijien kanssa, jotka möivät tavaraansa pitkulaisista kalakoreista
kadunkulmissa.

"Minä tahtoisin asua jossakin tällaisessa skotlantilaisessa
maalaiskaupungissa," selitti Ethel. "Kaikki näyttää niin lujalta,
mukavalta, pysyvältä ja rauhalliselta ja sellaiselta kuin kaikki oli
ennen sotaa. Aivan erilaiselta kuin meidän kiireiset kotimme etelässä!"

"Ei sinun tarvitse asua kiireisessä kodissa," mutisi Archie
lohduttavasti Freddien pään yli. "Kun olen löytänyt onneni, niin elämme
missä vain huvittaa. Kuusi kuukautta vuodesta John o'Groatsissa, kuusi
Ritzissa."

Samassa auto pysähtyi talon eteen, jonka alakerrasta he löysivät
pinottuja huonekaluja, kiinalaista porsliinia, kokoonkasattuja tauluja
— jonkun ikäneidon tavaroita, sanottiin heille, jotka myytäisiin
seuraavana päivänä huutokaupalla.

"Ajattelehan, että naimattomalla vanhalla naisella sai olla kaikki
nämä huonekalut," mutisi kihlautunut mies, "kun meillä ei ole edes
keittiökaappiakaan! Mitä vanhat neidot tekevät kolmella mustalla
sorvatulla tammivuoteella, sitä minä en jaksa käsittää —" Freddien
ääni kuului innostuneena hänen vierestään: "Laverock, Laverock! Täällä
on mitä ihanimpia tavaroita! Tulkaa katsomaan, neiti Johnstone.
Minä tahdon ostaa ne. Valkoisia norsuja. Enkö voi ostaa niitä
taskurahoillani? Enkö voi ostaa niitä huomenna huutokaupassa, jos
tarjoan enemmän kuin muut? Enkö voi?" Ja lapsi katseli ihastuneena
kahta valkoista norsua — kiinalaista porsliinia nekin.

"Omituista," sanoi Archie Ethelille, "millaisista tavaroista pikku
poika voi pitää — —"

"Tai suuri poika," sanoi Ethel. He säteilivät toisilleen, niin
sanoaksemme, aivan kuten kaikki kihlatut parit. He olivat erinomaisen
onnellisia ja tyyniä ollessaan toistensa läheisyydessä.

Toisin ajoin Archiesta tuntui ikäänkuin Ethel yksin kaikista naisista
kykenisi tekemään hänet erinomaisen onnettomaksi ja levottomaksi. Jospa
hän vain voisi heti naida hänet ja olla varma siitä, että tyttö ei enää
koskaan pääsisi hänen näkyvistään!

_Viides päivä._ — Ethel lähti hänen näkyvistään, ja olosuhteissa, jotka
saivat hänet mitä levottomimmaksi; hän ja kaksi hänen hoidokeistaan
vietiin kaupunkiin toisessa pienessä autossa, olemaan mukana
huutokaupassa, ja ajajanaan pitkäsäärinen, noin kolmenkymmenen vuoden
ikäinen mies, joka kihlajaispäivällisillä oli koettanut hakkailla
Etheliä.

Sillävälin linnan ohjaaja, jonka oli kuljetettava muut seurueen
jäsenet kaikkein kaukaisimmille ampumapaikoille, salaa kiehui
mustasukkaisuudesta... Mutta illalla hän kohtasi Ethelin ystävällisin
hymynsä huulillaan.

"Saitteko norsut?" hän vain kysyi.

"Kyllä, rakkaani, me saimme norsut," iloitsi Ethel. "Roska meni
ensin, mukaanlaskettuna kourallinen kiinalaisia harvinaisuuksia,
joiden joukossa olivat Freddien norsut. Niistä minun oli mentävä aina
viiteentoista shillinkiin, ajattelehan! Toisin sanoen, majuri Oben
oli tehtävä niin, koska lapsi oli niihin kiintynyt. Hän on hyvin
ystävällinen — —"

"Oliko siellä mitään sievää, joka olisi sopinut meille?"

"Joitakin tammituoleja, jotka kohosivat kahteentoista puntaan kappale.
Mutta huutokaupanpitäjästä ei ollut mihinkään. Hänellä ei ollut vasaraa
eikä omanarvontuntoa. Ei! ei edes silloin kun koko huutokauppahuone
puhkesi nauruun, koska eräs salaperäinen huiluntapainen esine,
jonka hän oli merkinnyt 'soittokoneeksi', huomattiin naisparan
astmanhoitovälineeksi. Archie! Sinä et ole iloinen!" keskeytti tyttö
rupattelunsa. "Mikä sinua tänä iltana vaivaa?"

"Ei mikään... paitsi se, etten voi antaa sinulle tammituoleja. En voi
lähteä kaupunkiin milloin haluan. Eikö ole typerää harmistua siitä?"

"Sinä olet mustasukkainen," huudahti tyttö ihastuneena. "Minä luulen
sinun olevan mustasukkainen, koska menin sinne tuon majurin kanssa."

"Oh, enpä luule," sanoi nuori Laverock tyynesti. Mutta sattumalta
hän sittenkin oli intohimoisesti mustasukkainen tuolle majurille. Ja
Ethelin hyljätylle sulhaselle, ja jokaiselle miehelle, joka koskaan oli
puhunut hänelle tai katsonut häneen.

Mutta vaikka hän oli näin mustasukkainen, ei hän ollut niin
mielettömästi, niin hurjasti mustasukkainen kuin hänen tyttönsä!

_Kuudes päivä._ — Se oli tuollainen kolea kesäpäivä, jotka tuntuvat
talveakin kylmemmiltä. Taivaalla näkyi indigonsinisiä ja heleänharmaita
juovia; maa oli ikävän vihreä; linnan puutarhassa olivat lehdet
kääntyneet tuulessa näyttäen vaaleamman puolensa. Auringon laskiessa
tuuli tyyntyi. Kaiken peittävä Skotlannin sumu verhosi märkänä maan.

"Eikö olisi parasta pyytää noita kahta nuorta mukaan saliin?" ehdotti
mrs Obe. "He eivät suinkaan halua lähteä kävelemään tuollaisella
ilmalla."

"Hyvänen aika, mikseivät he haluaisi?" vastasi sir Kabe. "Minä lyön
vetoa, että he lähtevät kernaammin kävelemään kuin mihinkään muualle."

Mutta neiti Johnstone, kun häntä pyydettiin jäämään, äänesti katon
alla vietettävän illan puolesta. (Mahdollisesti kiusatakseen
sulhastaan; siihen hän kyllä kykeni.) Archie otti asian rauhalliselta
kannalta ja ilmestyi päivällisen jälkeen saliin — tuohon ihmeelliseen
sekamelskaan, jossa yhtyivät vihreäruusuiset seinäpaperit, punaiset
plyyshihuonekalut, saksalainen kultaus, hieno rokokookalusto,
pellavaiset kalustosuojustimet, marmorilevyiset pöydät ja raskaissa
kehyksissä riippuvat italialaiset taulut. Hän yhtyi lieden ympärillä
istuvaan piiriin ja yritti olla kohtelias lady Kabelle.

Amiraalin sisar kuului noihin valppaihin, tyyniin, sinisilmäisiin
naisiin, jotka ovat aistikkaasti puettuja ja joilla on tyyni ääni, joka
kuuluu selvästi kimakan
lörpöttelyn, yli. Ethel Johnstonen korviin, hänen keriessään silkkiä
majuri Oben avulla, kuuluivat seuraavat sanat:

"Te tapasitte siis Joylla veljeni. Ei, en ole koskaan nähnyt tuota
ihastuttavaa Lucya, paitsi tietenkin kaikissa sanomalehdissä. Oliko hän
yhtä sievä kuin kuvat?"

"Varmasti," sanoi Archie. "Sievempikin. Väri tuli lisäksi." Hän kääntyi
morsiantaan kohti. "Ethel, tunnethan sinä Lucy Joyn. Hän sanoi minulle
olevansa sinun koulutoverisi... Ja ihmeellistä kyllä näin Ethelin
valokuvan heillä. Tunsin sen heti, ennenkuin Lucy Joy sanoi — —" ja
niin edespäin.

Hän voi puhua huolettomasti tuosta entisestä ihastuksestaan, joka oli
saanut hänen sydämensä sykkimään — miten kauan? Noin kaksi viikkoa. Se
kaikki oli siis mennyttä. Lucy Smith oli onnellisissa naimisissa.

Mutta koska hän näki välähdyksen Ethelin silmissä, niin häntä huvitti
puhua enemmän toisen tytön, kauneudesta.

Se loppui vasta, kun joku toinen seurueesta — seurueesta, joka nyt
oli hyväksynyt henkilökohtaisiksi ystävikseen kaksi palvelusväestään
— ehdotti vanhanaikaista leikkiä "Mitä he sanoivat ja mitä sitten
tapahtui?"

Kyniä. Puoliarkkisia paperia. Kiireisiä raapustuksia. Kääntelemistä.
Pöydälle panoa. Naurunpurskahduksia, kun mr Obe lystikkäällä äänellään
luki tulokset.

"_Sietämätön mrs Royds_ — hyvänen aika sentään! tapasi _Tarzanin
käytävän päässä_. Nainen sanoi: '_Sinä ihana mies, minä jumaloin
sinua_.' Se on nuori Laverock. Laverock, te kirjoititte sen, hahah;
sellaista te kai saatte kuulla, vai mitä? Hmm. Mies sanoi: '_Minä
inhoan tällaisia ampumaretkiä_.' Seurauksena oli — — oi, hyvä ihme; en
mitenkään voi — lukekoon joku toinen sen minun sijastani."

Päästyään vihdoin rauhaan huomasivat Archie ja hänen morsiamensa
olevansa neljännestunnin ajan kahdenkesken biljaardihuoneessa.

Archie, joka oli täysin tietoinen uhkaavasta vaarasta, parodioi
leikillisesti: "Hän sanoi: 'Mitä minä olen tehnyt suututtaakseni sinut,
rakas Ethel?' Tyttö sanoi — — hm — — hmm — — No, mitä hän sanoi?"

"Mitä minä sanon? 'Hyvää yötä' kaiketi?"

"Aha, olet suutuksissasi. Nyt on sinun vuorosi olla mustasukkainen!"

"Mitä lorua!" tiuskasi tyttö.

Sitten hän nopeasti jälleen siirtyi huolettomaan sävyyn: "En ole
lainkaan vihainen — miksi ihmeessä olisin vihainen? Mutta olen saanut
marssia yli viisitoista mailia lasten kanssa, ja olen väsynyt.
Tahtoisin päästä varhain rauhaan tänä iltana."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin, siinä kaikki."

"Etkö istu edes kahdeksi minuutiksi tähän" — hän työnsi nopeasti
eteenpäin toisen suurista nahkatuoleista — "ja anna minun istua
käsinojalla puhelemassa. Liian väsynytkö?"

"Aivan liian väsynyt."

"Ei sitten." sanoi Archie Laverock kylmästi.

Hänen silmänsä olivat vähemmän välinpitämättömät kuin hänen äänensä;
niissä näkyi suuttumuksen, huvin, hellyyden, hurjuuden hehkua — —
ristiriitaisia aineksia, jotka kaikki kiinnittivät häntä tähän
tyttöjen tyttöön.

"Hyvää yötä," sanoi Ethel ja käänsi poskensa hänen suudeltavakseen.

Mutta Archie ei koskettanut hänen poskeaan.

Hän vain seisoi siinä tammiseinää vastaan katsellen tyttöä tämän
vaietessa; tytön toinen käsi nojasi biljaardipöydän reunaan.

Hänen kätensä olivat vähimmän kauniit koko tytössä; nähdessään hänen
loistavan kauniit kasvonsa, hänen kaunismuotoiset olkapäänsä ja
käsivartensa, sopusuhtaisen nuoren vartalonsa ja sievät jalkansa, olisi
odottanut hänellä olevan kauniit kädet. Mutta ne olivat odottamattoman
kulmikkaat, vahvat, miltei
poikamaiset; ei lainkaan sievät. Mutta Archie Laverockille tämä (hänen
vähimmin kaunis piirteensä) oli erikoinen viehätys. Hän kumartui äkkiä
ja suuteli keveästi jokaista sormea.

"Minä rakastan sinun käsiäsi," sanoi hän asiallisimmalla äänellään
kohottaen jälleen hehkuvat kasvonsa. ".Hyvää yötä." Sitten äkkiä
äänellä, joka värisi kiihkosta, hän huudahti: "Sinä punatukkainen
kourallinen! Minä — —"

Tyttö luuli sekunnin ajan, että Archie aikoi painaa hänet rajusti
rintaansa vasten. Mutta tämä kääntyikin vain avointa liettä kohti ja
työnsi korollaan erään puun tuleen.

"Hyvää yötä," sanoi hän jälleen tavallisella äänellään. Tyttö hiukan
alistuvasti: "Hyvää yötä, Archie."

Archien täytyi panna kaikki jarrut toimintaan, jotta hän ei lausuisi
toista sanaa ja loisi vielä katsettaan tyttöön hänen pujahtaessaan pois.

Ethel meni; makasi kauan valveilla kahdeksan jalan levyisessä
vuoteessa, ajatellen häntä; ajatellen, ajatellen.

_Seitsemäs päivä._ — Archie vältti tahallaan Etheliä.

Olosuhteet auttoivat häntä. Metsästysseurue tarvitsi lisää pyssymiehiä,
ja koska heidän yhteiskunnallinen katsantokantansa oli muuttunut
varsin demokraattiseksi, vietti Archie koko päivän vieraiden joukossa
metsästysmaalla. Hyvä päivä.

Ja lisäksi sir Kabe kysyi, pelasiko nuorukainen kenties biljaardia;
tämän vastatessa myöntävästi hän sanoi toivovansa, että neiti Ethel
jonain iltana suostuisi luopumaan muutamaksi tunniksi hänen seurastaan.

Ethel oli nähtävästi yhtä innokas viettämään koko illan ilman Archien
seuraa. Mutta ilta oli kuiva ja ihana, lisäksi oli kuutamo ja seurue
hyväsydäminen. Niinpä ilta päättyi nuoren parin kävelyretkeen.

Ethelille se alkoi oikealla moitteiden tulvalla;
moitteiden, mutta myöskin hellimpien hyväilysanojen, mitä Archien
ääni pystyi lausumaan.

"Kultaseni, kuinka olet koko päivän saattanut olla niin häijy minua
kohtaan? Niin, koko päivän. Et ole sanonut minulle sanaakaan. Et edes
katsonut minuun! Joko nyt olet kyllästynyt minuun? Joko ajattelet
minusta niinkuin tuosta toisesta miesraukasta, jonka kanssa olit
kihloissa — että tuntui aivan siltä kuin olisit istunut konsertissa
valojen sammuttua?"

"Archie!" väitti tyttö kiihkeästi vastaan, mutta tuntien helpoitusta.
Hän oli pelännyt, että Archie eilisillan jälkeen olisi loukkaantunut
ja vaitelias, ja jättäisi hänen tehtäväkseen sovinnon aikaansaamisen.
Se on tavallinen miehinen tapa, jota naiset niin vihaavat ettei ole
sanoja sen katkeruuden kuvaamiseksi, jonka se saa aikaan pilaten
suloisimmankin sovinnonteon. Mutta Ethelin ei olisi tarvinnut pelätä.
Archie ei käyttänyt niin karkeita aseita.

Ethelin väittäessä vastaan: "Sinähän olit häijy minua kohtaan."
hukkuivat hänen väitteensä Archien tulisiin suudelmiin. Molemmat
hänen käsivartensa kiertyivät Ethelin paksun päällystakin ympärille.
Hetkeksi hänen huulensa painuivat Ethelin huulia vastaan. Ja ennenkuin
Ethel ehti väsyä tähän, työnsi Archie huulillaan hiukset pois Ethelin
korvalta, eleellä, josta neiti Rice-Mathews olisi voinut kertoa omia
kokemuksiaan, ja kuiskasi: "Enhän minä ollut", ja suudelmien lomassa:
"Enhän!"

Ethel työnsi hänen käsivartensa syrjään ja katsoi syyttäen häntä
suoraan silmiin, hentona ja kalpeana kuutamossa.

"Minä näen lävitsesi," huudahti tyttö. "Sinä luulet voivasi uskotella
minulle vaikka mitä. Mutta vaikka olenkin vain punatukkainen
kourallinen, niin näen suoraan lävitsesi, kapteeni Laverock, niin
juuri!"

"Silloin et näe mitään," vastasi Archie Laverock hellimmällä äänellään,
"mikä ei olisi sinun omaasi."

Se oli niin sievästi sanottu, että tuskin olisi luullut sen olevan
vilpitöntä puhetta, mutta siitä huolimatta oli se silkkaa totta.

_Kahdeksas päivä_ — Aamulla puhalsi mereltäpäin kostea tuuli. Koska
oli sunnuntai ja metsästys oli loppunut, oli seurue aikonut lähteä
huviretkelle John o'Groatsiin lounas mukanaan, mutta sade käännytti
heidät kotiin ja he söivät ruokasalissa voileipiä ja kylmiä leikkeleitä
paperilautasilta, koska kaikilla palvelijoilla oli lomaa.

Nuori Laverock — jonka asema nykyään oli palkkaa nauttivan vieraan —
oli mukana lounaalla; tätä nykyä näki hänen pienen majansa isäntäväki
häntä verrattain harvoin. Sir Kabe oli hyvin kiintynyt nuorukaiseen,
kysellen häneltä hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan ja luvaten
kirjoittaa hänestä ystävilleen kaupungissa; se oli lupaus, joka saattoi
merkitä hyvin paljon tai hyvin vähän. Archie toivoi parasta.

Iltapäivällä alkoi ilma kirkastua ja teen jälkeen kiisivät autot
seitsemän penikulman päässä sijaitsevaa John o'Groats-hotellia kohti.

Tämä hotelli oli jykevä ja epäromanttinen rakennus. Aivan sen
alapuolella reunusti rannikkoa vyöhyke tummia kallioita, joiden alla
oli valkoinen hiekkaranta — jonka vuoristotuulet olivat murentaneet
raakunkuorista ja liuskakivestä. Meri oli kirkas kuin kristalli; pienet
lätäköt kallionkoloissa kimalsivat kuin lasi. Jokainen kivenpala tällä
rannikolla oli tuulen pyöristämä ja siloittama.

"Varmaan puhtain paikka mitä eläissäni olen nähnyt," arveli Ethel
Johnstone silmäillen ympärilleen.

Seurueen miesten noustessa hotellin baariin ja naisten irroittaessa
autoharsojaan hotellin kuvastimien edessä lähtivät lapset
tarkastelemaan ympäristöä, ja Archie ja Ethel seurasivat heitä.

Tällä hetkellä he olivat yhtä onnellisia ja asiallisia kuin lapsetkin.
He keskustelivat seudusta ja ihmisistä. Kirjoista — hyvin vähän.
Laverock, kuten useat nuoret miehet, joiden suurinta mielenkiintoa
persoonallisuudet herättävät, ei välittänyt paljoakaan kirjoista.
Kirjeiden kirjoittaminen kuului myöskin hänen heikkoihin puoliinsa;
Ethel oli saanut auttaa häntä hänen kirjoittaessaan Ethelin tahdosta
tämän äitipuolelle. Nyt Ethel härnäsi häntä siitä, kuinka huono
kirjeenvaihtaja hänellä olisi, kun Archie sir Kaben vaikutusvaltaisten
ystävien toimesta joutuisi Englannin siirtomaihin tai jonnekin muualle
ulkomaille.

"Miksi onkin niin," kysyi tyttö, "että paras rakastaja aina on huonoin
rakkauskirjeiden kirjoittaja ja päinvastoin?"

"Mitä sinä tiedät siitä, neitikulta?" kysyi Archie nauraen heidän
kävellessään häikäisevää hiekkarannikkoa myöten vastatuuleen.

Kerran vuoksi ei kummallakaan heistä ollut halua suudella eikä kinata.

"Me kinaamme varsin usein; oletko tullut ajatelleeksi sitä?" sanoi
poika vihdoin heidän vaiettuaan hetkisen. "Tulin juuri ajatelleeksi,
kuinka usein olemme sitä tehneet mentyämme kihloihin."

Ethel sanoi: "Se on aivan luonnollista."

"Olenko minä niin riidanhaluinen ihminen? Vai oletko sinä?"

"Ei se ole siihen syynä, Archie, vaan — se, että minulla aina on
ajatuksissani —"

"Ajatuksissasi? Mitä sitten, kultaseni?"

"Nuo tytöt," sanoi Ethel, katsoen pois näin kallioita kohti. "Kaikki
tytöt, jotka ovat olleet sinun elämässäsi — ennen minua."

Hänen kirkasta ja aurinkoista mieltään näytti varjo himmentävän äkkiä
kuten tummat pilvet meren yllä.

"Hyvä Luoja" huudahti Archie harmissaan. "Miksi puhua heistä. Minä en
käsitä mitä sinä tarkoitat. Tytöt — —"

"Niin. Tytöt, joita sinä olet tuntenut ja ihaillut. Tytöt kuten Lucy
Joy. Tytöt, joita olet suudellut. Tytöt, joita olet rakastanut. Minä
tiedän. Minä sanon sinulle, että aina olen tiennyt sen." Hän käänsi
Archieen päin närkästyneet kasvonsa; punainen kihara solahti esiin
hänen urheilulakkinsa alta ja valui hänen kaulalleen. "On turhaa
uskotella minulle, ettei heitä ole ollut."

"Minä en aio uskotella sinulle yhtään mitään," tunnusti Archie
vilpittömästi. "Mutta sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Sehän
muuttaa kaiken — niinkuin ei koskaan olisi mitään tapahtunutkaan —"

"Mutta yhtäkaikki se on tapahtunut."

"Niin, mutta — kuulehan nyt, kultaseni. Ole nyt järkevä. Kuinka monta
kahdenkymmenenkuudenvuotiasta miestä on mennyt naimisiin ensimmäisen
tytön kanssa, jonka he ovat nähneet? Ja jos he menevät niin mikä siitä
on seurauksena? Varsin ikävä juttu tytölle, luulen minä."

"Niin. Minä tunnen nuo puheet," vastasi Ethel äänellä, joka jyrkkeni
hänen jatkaessaan. "Kerran eräs naimisissa oleva ystäväni sanoi jostain
avioliitosta: 'Miehellä on siis aivan koskematon sydän? Ja tytölle se
oli hänen ensimmäinen suuri rakkautensa? Lapsiraukka, hän saa kovin
kömpelön ja kokemattoman miehen. Ja sinä olet siis samaa mieltä,
Archie!"

Kuinka syyttävän katseen hän suuntasikaan nuorukaiseen!

"Niin, minä tiedän sinun olevan samaa mieltä," jatkoi tyttö. "Sinun
mielestäsi minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että sinä olet
oppinut kuinka tyttöjä on kohdeltava, Olenhan sanonut sinulle näkeväni
lävitsesi. Sinä tiedät millä mielellä milloinkin olen. Sinä tiedät
kuinka tartut minuun. Sinä tiedät kuinka syleilet minua Sinä tiedät
kuinka suutelet minua. Kuinka saat äänesi kaikumaan suudelmilta
silloinkin kun et suutele minua! Luuletko etten ole huomannut kaikkea
sitä?"

"Tahtoisitko minun toivovan, ettet koskaan huomaisi mitään minusta?"

"Nyt ainakin toivot sitä — yrittäessäsi vetää minua nenästä," vastasi
tyttö, suoristautuen ja katsoen jälleen merellepäin.

"Mutta kultaseni, kuinka naurettavaa — —"

"Se ei ole lainkaan naurettavaa," intoili punatukkainen kourallinen.
"Naiset ovat opettaneet sinulle kaiken — —"

"Rakas lapsi, sinähän puhut aivan kuin en olisi eläissäni tehnyt muuta
kuin pyörinyt naisten hameenliepeissä," huokaili Archie. "Laupias
taivas, kuullessaan sinun puhettasi voisi luulla sen olleen ainoan
elämäntehtäväni — — Ikäänkuin olisin ollut oikea Don Juan — —"

"Et voi väittää, ettet olisi ollut enemmän tekemisissä naisten kanssa
kuin kuka tavallinen nuorukainen hyvänsä."

"Minähän olen aivan tavallinen nuorukainen —"

"Mitä sitten tarkoitit eräänä iltana," kysyi tyttö kiivaasti, "kun minä
kysyin oliko sinulla ollut hauska kesä ja sinä nauroit. Sinä nauroit.
Mitä sinä kutsut hauskaksi kesäksi? Uutta rakkausjuttua sekä touko-,
kesä-, heinä- että elokuussa, vai mitä?"

Archie Laverock, suorastaan loukkaantuneena kuullessaan näin rohkeita
(kuten ne nyt tuntuivat hänen mielestään) ja perättömiä mielipiteitä,
sanoi jokseenkin ankarasti: "Taivaan tähden, Ethel, älä puhu
tuollaista, sinä et tiedä mitä sanot." Ja sitten lempeämmin: "Kaikki
mikä on ollut, on nyt mennyttä. Etkö voi uskoa sitä? Etkö? Jokainen
etsii elämässään todellisuutta. Jokainen on niin kirotun kärsimätön
saavuttaakseen sen, rakas Ethel. Jokainen koettaa ja ajattelee:
'Kenties tämä tie vie perille.' Ja mies toivoo sitä sydämensä pohjassa
alituisesti," selitti nuori Laverock kuunnellen omaa puhettaan kuin
jotain vierasta olentoa, mutta kuitenkin olentoa, jonka kanssa hän koko
ajan oli yhtä mieltä. "'Tämä tie vie perille', ajattelee hän, kunnes
hän saa huomata, että se jälleen on ollut silmänlumetta... että se
jälleen on ollut suuri erehdys. Tiedätkö, että monen vuoden ajan olen
aavistanut jälleen löytäväni sinut?"

"Minut?"

"Minä tiesin, että minua odotti jokin, joka tekisi kaiken muun
olemattomaksi —"

Archien äänen olisi tullut tehdä Ethel vakuutetuksi hänen sanojensa
vilpittömyydestä, mutta nyt tyttö ajatteli enemmän omia sanojaan ja
oman sydämensä mustasukkaisuutta; hän oli kiihdyttänyt itsensä vihaan,
joka ei ollut niin äkkiä lauhdutettavissa.

"'Olemattomaksi' — niin kyllä, sinulle, koska olet mies," vastasi
hän katkerasti. "Mutta minulle se ei ole olematonta. Joka hetki minä
muistan sitä. Ja minä sanon sinulle, etten koskaan lakkaa muistamasta —
—"

"Eikö sitten minulla olisi mitään muistettavaa? Luuletko, rakas tyttö,
minun unohtaneen, että sinä olit kihloissa ennenkuin — —"

"Puh!" sähähti tyttö. "Onko se sama asia? Onko? Muutamien viikkojen
kihlaus? Ja sitten monta vuotta ilman ketään, joka olisi minusta
välittänyt, monta vuotta, jotka sain viettää vain ajatellen ja
muistellen — sinua. Sinua, joka sillä välin liehuit seikkailusta
seikkailuun, joiden paljas ajatteleminenkin tekee minut hulluksi!"

Kiivaassa mustasukkaisuudessaan hän ylitti rajan, jota hänen olisi
tullut noudattaa; hän sinkosi Archielle sanoja, joiden sisältöä hän ei
itsekään uskonut, ja joita hän käytti vain loukatakseen Archieta.

"Sinä, joka olet kylmä ja teeskentelevä ja tunteeton — ja
naistenhurmaaja! Sinä, joka olet koettanut kaikkea — —"

Mutta tässä nuori Laverock (jota nyt oli loukattu sekä miehenä että
rakastajana) pysähdytti tämän viattoman, ihastuttavan raivottaren
katseellaan. Tyynesti hän katsoi häntä silmiin vivahtelevilla, mutta
lujilla silmillään. Ja tyynesti ja tiukasti hän puhui.

"Pyydän sinua uskomaan ainakin sen mitä nyt sanon, Ethel. Minä en ole
milloinkaan koettanut mitään," sanoi hän, "paitsi rakkautta."

Kenties ei Ethel ymmärtänyt hänen sanojaan. Tavallinen hyvinkasvatettu
tyttö lukee kaikenmoista ja kuulee paljon asioita ja näkee paljon —
oppimatta mitään elämästä ja rakkaudesta. Monet erinomaiset vaimot
ja perheenäidit vaeltavat siten kunnialliseen hautaansa saakka. Ja
siihen suuntaan viittasivat myöskin Archie Laverockin punatukkaisen
kourallisen taipumukset.

Mutta vaikkapa hän ei olisikaan ymmärtänyt Archien sanoja, saivat hänen
äänensä tyyni arvokkuus
ja tuon poikamaisen olennon rauhallinen katse, joka olisi saattanut
olla paljoa vanhemman miehen, tytön ymmärtämään, että hän oli mennyt
liian pitkälle. Mutta hänelle ei jäänyt aikaa vastata.

Huudot: "Tänne! Tänne! Lapset! Hoi! Babs! Babs! Freddie!" kaikuivat
heidän ympärillään.

Seurue oli lähdössä jälleen kotiinpäin.

_Yhdeksäs päivä._ — Tämä päivä oli kuin jumalilta ryöstetty. Se oli sir
Kaben syntymäpäivä; ja tämä hyväsydäminen ja ihmisystävällinen mies oli
keksinyt oman tapansa sen viettämiseksi.

Archielle ja Ethelille se merkitsi sitä, että hän antoi heille
lomaa kello kahdestatoista saakka; hän itse sijoitti heidät kahden
istuttavaan autoon ja järjesti heille eväskorin, joka sisälsi kylmää
kananpaistia ja juustovoileipiä ja kaakkua ja vanukasmuotin ja muutamia
valkoviini- ja olutpulloja ja kahvia termospullossa.

"Kas niin, tämän pitäisi riittää teille. Neiti Johnstone, vaimoni lupaa
pitää silmällä pikkuväkeä siksi kunnes palaatte. Lähtekää, Archibald.
Huomenna olette toimessa, kuten tavallisesti, Laverock."

"Kyllä, Sir. Kiitos, Sir. Tuhannet kiitokset."

Niin he lähtivät viettämään elämänsä toistaiseksi ihaninta päivää.
Myrsky oli puhdistanut ilman Ethelin sydämessä; heidän onnensa oli
yhtä pilvetön kuin taivas heidän yllään. Sillä sää oli äkkiä muuttunut
moitteettomaksi. Oli aivan tyven ja mitä ihanin auringonpaiste. Kostean
usvan sijaan täytti maiseman kanervantuoksu, joka on poutailman sielu.

Istuen kanervapeitteisellä maalla ja nähden etäällä siintävän meren
he nauttivat lomapäivästään. Yhdessä he hautasivat riidanaiheensa ja
levittivät sammalille aamiaiskorinsa nauttien lounaansa miltei vaieten,
liian onnellisina puhuakseen.

Ethel ei tupakoinut; hän selitti olevansa "liian uudenaikainen". Tämä
miellytti Archieta niinkuin kaikki muukin Ethelissä. Hän huomasi
vihaavansa tupakoivia naisia. Miksi he tupakoivat? Yksinomaan tavan vuoksi —
aivan kuin lampaat. Tai näyttääkseen kauniita käsiään, eräs hänen
tuntemansa tyttö oli varmasti tupakoinut vain siitä syystä. Mutta hän
nautti Ethelin sytyttäessä hänen savukkeensa ja puhaltaessa siitä pari
savukierrettä kesäiseen ilmaan ennenkuin hän sijoitti sen Archien
huulien väliin.

"Ah!" huokasi hän onnellisena. Sitten, tupakoituaan tuokion, hän heitti
pois savukkeensa sammutettuaan sen ensin huolellisesti kosteata maata
vastaan. Sen jälkeen hän otti lakin päästään, ojentautui selälleen,
pani päänsä Ethelin syliin ja katsoi taaksepäin Ethelin kasvoihin.

"Onnellinen?" kysyi tyttö hellästi.

"Suunnattoman onnellinen — paitsi yhdessä suhteessa."

"Ja mikä se on?"

"En voi sietää ajatusta, että olemme vain kihloissa — ettemme edes
tiedä, milloin voimme mennä naimisiin."

Tyttö päästi pienen helakan ja pikkuvanhan naurun katsoen poispäin
Archiesta punertavan niityn yli lahdelle päin, joka siinsi heidän
alapuolellaan. Hän ajatteli: "Mikä vahinko ettemme tulleet ottaneeksi
uimapukuja mukaamme. Jos emme olisi 'vain kihloissa', niin voisimme
juosta rantaan ja uida yhdessä näinkin; hän ei ole koskaan nähnyt minun
uivan. Tosiaan vahinko — —"

"Annan pennin ajatuksistasi, Ethel."

"Minä — minä ajattelin, että kenties tämä on onnellisin tapa olla
kihloissa. Juuri koska se on niin epämääräinen. Ei mitään huolta
järjestelyistä. Se jatkuu sellaisenaan. Ja minä luulen, että se juuri
sen takia miellyttää sinua, Archie! Tiedätkö, minun on mahdotonta
kuvitella sinua — naimisissa. Se ei ole lainkaan sinun loppusi."

"Varmasti, neiti. Millä tavalla oikeastaan kuvittelet minun
lopettavan nuoren ja loistavan elämäni?"

"Oh, jollain paljon koristeellisemmalla ja traagillisemmalla tavalla,
kenties jollain 'jota jumalat rakastavat’-eleellä. Kenties uiden
suunnattomien ulappojen yli saadaksesi minut ja hukkuen nuoruutesi ja
voimasi kukoistuksessa, kuten Leander — —"

"Vai niin. Erittäin ystävällistä sinulta!"

He nauroivat vallattomasti ja vaipuivat sitten haaveihinsa. Archie
mutisi: "pian se kumminkin on päätettävä", ja "toivoisinpa noiden sir
Kaben ystävien vähitellen kirjoittavan".

"Kenties sinua odottaa kirje jo palatessamme kotiin," arveli tyttö.
"Lady Kabe aikoi käydä postitoimistossa. Mutta kuulehan," virkkoi hän
hengittäen syvään, "eikö tämä kanervantuoksu ole jumalallista?"

"Hyvä tuoksu," vastasi Archie vakavasti. "Tosiaan hyvä tuoksu."

Ethel kosketti keveästi silkkisiä hiuksia helmassaan silittääkseen
niitä, mutta veti sitten nopeasti kätensä takaisin.

"Pane se takaisin," torui Archie (vähääkään muistamatta Mauve
Rice-Mathewsia).

"Ajattelin, että kenties et pitäisi siitä, että silitän ja sekoitan
hiuksiasi."

"Sitä en tosiaan ole koskaan sietänyt. Mutta minä pidän siitä, jos sinä
teet sen," sanoi Archie poikamaisesti.

Sitten, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut ajatelleeksi jotain, hän nousi
istumaan. Kepeällä liikkeellä hän nosti kätensä hiuksiinsa. Hän pudisti
paksun, kullanvärisen tukkansa otsalleen ja hieroi sitä tytön kaulaa
ja poskia vastaan.

"Silitä se jälleen järjestykseen," pyysi hän.

Ja käsillään tämä silitti ja painoi hänen hiuksensa jälleen paikalleen.

Hämmästyneenä hän kuiskasi: "Archie! Archie. Oh, mutta miksi teit
tämän? Minusta tuntuu niinkuin — niinkuin olisit antanut minulle jotain
jotain, jota ei kukaan aikaisemmin ole omistanut —"

"Niin. Ei olekaan."

"Tarkoititko sen siten?"

"Tarkoitin, rakkaani. Sinä ymmärsit sen? Armaani!"

"Archie — minä tahtoisin sanoa sinulle jotain."

"Niin. Mitä?"

"Eilen — minä olin niin häijy sinua kohtaan —"

"Niin olitkin. Entä sitten?"

"Niin, minusta tuntuu, että kaikki on muuttunut hyväksi jälleen. Nuo
toiset tytöt — —"

Vaikeneminen. Muuan lokki lensi heidän yllään ja kirkui ja hävisi.
Nuori Laverock, katse kiintyneenä mereen, odotti.

Ethel sanoi miettivästi: "Nuo toiset... He eivät merkitse mitään.
Minä tiedän, että se kaikki on mennyttä. Kukaan heistä ei enää palaa
takaisin."

"Mutta senhän minä sanoin sinulle."

"Niin, mutta minä en ymmärtänyt sitä. Uskotko, että nyt ymmärrän sen?
Ethän enää pidä minua pienenä punatukkaisena kourallisena?"

"En, vaan pienenä punatukkaisena sylillisenä", nauroi Archie ja vahvisti
sanansa sulkemalla hänet syliinsä.

Suloisessa sovussa he jättivät tämän paikan ja heidän noustessaan
autoonsa kääntyi Ethel takaisin heittäen sille lentosuukon. Tyyninä ja
onnellisina he ajoivat kotiinpäin.

Linnaan johtavalla tiellä juoksi pikku Freddie Royds heitä vastaan
tuoden Laverockille kaksi kirjettä.

Toinen niistä oli naisen käsialaa. Toinen oli suljettu liikemäiseen
kuoreen.

Molemmat olivat varsin tavallisen näköisiä kirjeitä!




KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Archie avasi ensiksi liikemäiseltä näyttävän kirjekuoren, arvellen sen
sisältävän jonkun ilmoituksen sir Kaben ystäviltä.


Mutta kirje, jonka eräs toveri hänen entisessä lontoolaisessa
liikkeessään oli lähettänyt edelleen, oli kirjoitettu erään
pohjoiswalesilaisen asianajotoimiston paperille. Se kuului näin:

 Herra Archie Laverock. Ilmoitamme täten Teille mr Rice-Mathewsin
 kuolleen viime heinäkuun 15 p:nä. Ennen kuolemaansa määräsi mr
 Rice-Mathews-vainaja meidät testamenttinsa toimeenpanijoiksi.

 Mr Rice-Mathews-vainaja teki ennen kuolemaansa testamentin, jossa
 hän määrää teille puolet irtaimesta omaisuudestaan. Arvelemme
 teidän tietävän hänen omistaneen varsin huomattavia maa-aloja ja
 liuskakivilouhoksia; mikäli olemme näihin mennessä saattaneet
 arvostella hänen teille määräämäänsä omaisuutta, arvelemme
 perintöosuutenne tuottavan Teille arviolta viidentuhannen punnan
 vuotuiset tulot.

 Käydessänne toimistossamme olemme mielihyvällä esittävä teille asian
 lähemmät yksityiskohdat.

 Ymmärrätte luonnollisesti, että on kestävä jonkun aikaa,
 ennenkuin saatatte ottaa vainajan määräämän omaisuuden haltuunne,
 koska testamentin valvominen ja erinäiset muodollisuudet sen
 täytäntöönpanossa ovat sitä ennen suoritettavat.

 Kunnioittaen

 Pritchard, Morgan ja Poika.

Archien päästyä kirjeen loppuun kysyi Ethel pelokkaasti: "Archie, onko
se jotain lähdöstäsi — —"

"Ei, ei. Muuan tuttavani on kuollut... En voinut aavistaa — —"

"Oi, Archie!" Tyttö katsoi osaaottavasti häneen. "No niin, tapaan sinut
tänä iltana kuten tavallisesti. Nyt minun täytyy mennä — —"

Hän lähti nopeasti huolehtimaan velvollisuuksistaan.

Jäätyään yksin avasi Archie Laverock kuin kivettyneenä toisen kirjeen.
Se oli hänelle tuntematonta naisen käsialaa, ja alkoi "Rakas Archie".

Hän vilkaisi loppuun. "Mauve", sanoi hän.

"Mauve?"

Hän luki:

 Rakas Archie. — Kirjoitan sinulle, koska sisareni omaiset ovat
 kertoneet sinun olleen ulkomailla, ja koska arvelen, ettet niinollen
 vielä ole kuullut isoisän kuolemasta. Tiedän sinun iloitsevan
 kuullessasi hänen kuolleen aivan kuten hän aina sanoi toivovansa,
 ilman tuskia tai sairautta. Hän istui lukien suuressa nojatuolissaan
 parvekkeella, ja meidän mennessämme sanomaan hänelle, että tee oli
 valmis, hän näytti nukkuvan, mutta kaikki oli jo lopussa. Tiedän
 sinun olevan suruissasi minun vuokseni, mutta isoisän takia sinun ei
 tarvitse surra.

 Hän oli hyvin kiintynyt sinuun, ja puhui lähdettyäsi usein sinusta.
 Archie, minusta tuntuu, että minun on kerrottava sinulle, että vaikka
 hän kerran kuvittelikin sinun ja minun aikovan mennä naimisiin
 keskenämme, oli hän heittänyt tämän järjettömän ajatuksen mielestään
 jo monta viikkoa ennen kuolemaansa. Hän tiesi minun olevan kihloissa
 erään toisen kanssa ja oli viimein hyvin tyytyväinen siihen,
 tietäessään minun olevan kiintynyt tähän toiseen. Sinulla ei siis
 tarvitse olla vähääkään omantunnonvaivoja rahoista, jotka hän määräsi
 sinulle. Olen siitä hyvin iloinen. (Vaikka pelkään sen olevan
 entiselle liikkeellesi suorastaan järkyttävän tapahtuman; luulen
 isoisän vihjanneen heille jotain siihen tapaan sinun vielä ollessasi
 Rhosissa.)

 Hän on määrännyt minulle toisen puolen rahojaan ja samoin Rhosin,
 johon aiomme jäädä asumaan. Sinun pitää myöhemmin käydä meitä
 tervehtimässä.

 Ensi kuussa vietän häitä majuri Lionel Ellisin kanssa. Isoisä ei
 sietänyt mitään lykkäyksiä, ja testamentissaan hän erityisesti sanoo
 toivovansa, ettei kukaan käyttäisi surupukua hänen muistokseen,
 koska hän aina eläissään rakasti värejä. Ihmiset täällä ovat aivan
 kauhuissaan isoisän määräyksestä, ettei häntä saa haudata perhehautaan
 isoäidin viereen, vaan että hänen ruumiinsa on poltettava ja
 sirotettava tuulien kuljetettavaksi tuntureilla Rhosin takana. En
 voi olla muistamatta, kuinka hän kerran puhkesi sanomaan sinulle ja
 minulle: "Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset ympäröineet minua!"
 Lionel sanoi, että hän nähtävästi ainakin kuollessaan halusi päästä
 heistä. Lionel ymmärtää asiat niin hyvin. Sinun täytyy tutustua häneen.

 Toivota minulle onnea, Archie, niinkuin minä toivotan sitä sinulle.

 Sydämellisin terveisin

 Mauve.

Näitä kahta yllätystä Archie pohti viedessään auton vajaan ja
istuessaan illallisensa ääressä — jonka hän tänä iltana kernaammin söi
omassa majassaan kuin linnassa vieraiden parissa.

Hänen ensimmäinen selvä tunteensa oli järkytys. Vanha mr Rice-Mathews
oli siis kuollut.

"Kuoli viime heinäkuun 15. p:nä," sanottiin kirjeessä.

"Minun ollessani Dinardissa," muisti Archie.

"Minun kuljeskellessa St. Malossa."

Kuollut! Tuo ystävällinen, erikoinen vanhus! Hänen muistonsa kohosi
selvänä Archien mieleen: terhakat silmät ohuen tukan alla, laihat
kädet, hienot vanhat huulet, jotka antoivat kahdennenkymmenennen
vuosisadan huolimattomalle puhetavalle hienostuneen sävyn.

Kaikki mennyttä. "Tuuliin hajoitettua!" Jos koskaan mikään sielu
riemuitsi vapautuessaan ruumiista, ajatteli nuori Laverock, niin oli
se tuo vanha sairas mies, joka oli niin rakastanut värejä, nuoruutta,
elämää, romantiikkaa... ja joka oli ollut niin kahlehdittu...

Hän oli välittänyt Archiestakin.

"Archie, rakas poikaseni." Miten usein olikaan tuo heikko, vanha ääni
niin lausunut!

Hän oli suunnitellut Archien tulevaisuutta!

"En voi koskaan kiittää vanhusta tästä," ajatteli
Laverock, ja pala nousi hänen kurkkuunsa. "Voi! En edes sanonut hänelle
kunnollista hyvästiä. Toivoisin, että vain kerran vielä saisin nähdä
hänet."

Tässä skotlantilainen taloudenhoitajatar tuli sisään ja asetti Archien
eteen olutpikarin.

"Kiitos," sanoi hän hajamielisesti, kaatoi itselleen hiukan olutta ja
nousi äkkinäisen päähänpiston vallassa tuoliltaan.

Seistessään avoimen ikkunan vieressä, nähden vilahduksen merestä ja
iltataivaasta, nuori mies kohotti tuoppinsa. Hän joi hiljaisen maljan,
ikäänkuin hän olisi kunnioittanut poismenneitä tovereitaan.

Hän ei ollut luullut voivansa minkään kuolonsanoman vuoksi enää olla
niin järkytetty ja suruissaan.

Hengähtäen syvään hän vihdoin päätti katsoa, mitä toisessa kirjeessä
oli ollut.

Mauve aikoi mennä naimisiin! Aivan kuten Lucy Joy!. "Totta totisesti,
minähän mahdan olla oikea onnentuoja. Tuskin minä tutustun tyttöön, kun
hän jo menee kihloihin jonkun toisen kanssa."

Tytöt, ajatteli hän, näyttivät vaihtavan mielipidettään sangen
nopeasti. Onneksi heille; varmastikin onneksi Mauvelle!

Lionel Ellis? Lionel?

Se poikako? Niin. Persia ja hopeinen ruusuvesipirskoitin. Hän muisti.
Se oli onneksi molemmille!

Ja sitten vihdoin hämmästys ja kummastelu alkoi haihtua nuorukaisen
mielestä, ja hänelle alkoi selvitä, mitä se kaikki hänelle
henkilökohtaisesti merkitsisi.

Viisituhatta puntaa vuodessa!

Ministerin palkka.

Verrattuna siihen seurueeseen, joka nyt aterioi linnassa, ei hän, nuori
Laverock, ollut rikas.

Mutta se oli silti yltäkyllin. Yltäkyllin.

Hän näki itsensä pyytävän sir Kaben ja hänen ystävänsä luokseen
metsästämään seuraavana vuonna!

       *       *       *       *       *

Tänä iltana hänen tyttönsä saapui häntä tapaamaan.

"Ethel kultaseni, anna minulle anteeksi. Minun oli vastattava kahteen
kirjeeseen, ennenkuin pääsin lähtemään. Kahteen hyvin tärkeään
kirjeeseen. Todellakin" — — hän änkytti innosta — — "ne ovat —
valmistauduhan nyt johonkin suureen. Kultaseni — ei, tässä ne ovat,
sinun on parasta lukea ne itse. Täällä on vielä kyllin valoisaa. Lue
tämä, Ethel. Lue ne. Tämä ensin."

Hän ojensi hänelle asianajajan kirjeen.

Seisten tytön vieressä hän luki uudelleen kirjeen samalla kuin hänkin.

"Mitä," alkoi tyttö hämmästyneenä kääntyen vihdoin hänen puoleensa.
"Mutta kuka tämä herra oli — — mitä se on?"

Hän kiiruhti selittämään. "Ja tuo miesparka — käsitätkö? Käsitätkö?
Hän tahtoi jättää kaiken tämän minulle. Se on niin liikuttavaa, se
on — — Tiedätkö, että minä olin kuin sekaisin päästäni? Mutta Ethel!
ymmärrätkö sitä vieläkään?"

"Luulen — — luulen niin", sanoi tyttö hyvin hitaasti, kohottaen
katseensa paperista ja katsoen yli niittyjen ikäänkuin jotain sellaista
kohti, jota Laverock ei voinut nähdä. "Se merkitsee, että sinä — —
"Sinun ei tarvitse lähteä ulkomaille ellet tahdo. Sinun ei tarvitse
lähteä. Voit jäädä, tehdä niinkuin itse tahdot. Archie! Sinun ei
tarvitse lähteä!"

"Ei! Eikä minun tarvitse enää odottaakaan," huudahti Archien ääni.
"Tietysti voin tehdä niinkuin itse tahdon. Niinkuin tahdon! Me voimme
mennä heti naimisiin — —"

Viimeiset sanat keskeytyivät. Oli kuin hänen oma äänensä olisi
paljastanut hänelle jotain hänen tätä sanoessaan.

"Voimme mennä heti naimisiin."

Naimisiin — —

Heti — —

Hän, naimisiin — —

Aivan hänen tahtomattaan ja tietämättään omituinen ilme häilähti
hänen kasvoilleen. Se kuvasti tuota salamannopeaa tunnetta syvällä
nuorukaisen alatajunnassa.

Se oli pettymystä. Aivan ehdottomasti hänen kauniissa silmissään näkyi
alakuloisuutta; se oli kuin jonkun vapaan ja villin eläimen katse,
eläimen, joka harhailtuaan koko elämänsä onnellisena ja vapaana äkkiä
huomaa olevansa — ansassa!

Kuin salama tuo ilme haihtui samalla kuin se tunnekin, joka oli sen
aiheuttanut. Sekunttia myöhemmin Archie tuskin itsekään tiesi, että
sellaista ilmettä oli ollut hänen kasvoillaan.

"Kultaseni," jatkoi hän mitä hellimmällä ilolla, "kuulehan, kultaseni!
Käsitätkö, mitä se meille merkitsee!"

Hän ei ollut ottanut lukuun naisen silmiä ja sydäntä, naisen, joka
rakasti hänen kasvojaan niin suuresti, että hän voi huomata jokaisen
häivähdyksen niillä. Tuossa epäselvässä iltavalaistuksessakin oli tuo
omituinen, äkkiä hävinnyt ilme nähty ja ymmärretty. Veitsi ei olisi
voinut leikata niin kipeästi Ethelin sydäntä.

Hän sanoi äärimmäisen tyynesti: "Tietysti. Minä ymmärrän."

"Mutta — eikö se ole ihanaa? Etkö ole — — — mikä sinun on?" sanoi
Archie terävästi. "Etkö ole iloinen?"

"Olen kovin iloinen," sanoi hän yksinkertaisesti, "sinun puolestasi."
Hän ojensi kirjeen takaisin. "Mutta — tämä muuttaa kaiken minuun
nähden."

"Mitä sinä tarkoitat?" Archie hätkähti. Hänen kasvoissaan näkyi
enenevää levottomuutta. "Katso minuun! Tyttö kultani — mitä tämä kaikki
merkitsee? Mistä sinä puhut?"

Tyttö vei kätensä kaulalleen kääntyessään.

"Älä tule kanssani, ole hyvä."

Hänen hiljaisuutensa hänen sitä sanoessaan kohotti hänen ympärilleen
yhtä vahvan varusmuurin kuin linnan tornit.

"Älkäämme puhuko enää siitä," lisäsi Ethel. "Minun täytyy miettiä tätä.
Ei, minun ei tarvitse miettiä."

Jokainen tavu vei häntä kauemmaksi Archiesta.
Nuorukainen huomasi, ettei tämä ollut mitään kiusottelua, mitään
oikullisuutta, ei tuota tavallista ärsytyshalua, jonka hän tunsi.

Hän tarkoitti jotakin, mikä sai Archien kivettymään.

Hän seisoi kuunnellen mitä tyttö sanoi, ennenkuin hän lähti hänen
luotaan.

"Archie, olen hyvin pahoillani — —"

Hän tiesi mitä tulisi; hän seisoi odottamassa tuomiotaan. Noina hetkinä
Archie kärsi enemmän kuin hän koko elämänsä aikana oli kärsinyt.

Hänen tyttönsä, hänen ainoa rakastettunsa, sanoi: "Archie, olen hyvin
pahoillani. Se on ollut — olen tehnyt erehdyksen, sen huomaan nyt. En
tahdo jatkaa tätä. En voi nyt tulla vaimoksesi."

Sanomatta enää sanaakaan hän kiiruhti nopeasti kentän yli linnan valoja
kohti.

Hän oli mennyt.

Archie seisoi paikoillaan. Pimeys verhosi hänet ennenkuin hän liikahti
paikaltaan.




KAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.

Ratkaisu.


Tuota kihlautuneitten eroamista seuraava päivä oli synkkä päivä muille
paitsi pikku Freddie Roydsille.

Kukaan ei hänestä välittänyt.

Neiti Johnstone sanoi päätään särkevän. Freddien äiti oli muiden linnan
naisten kanssa vieraisilla kymmenen mailin päässä, majurin vietyä
heidät autolla Wolseyhin. Mutta Laverock, vaikka olikin vapaa — ihailtu
Laverock oli selvästi lausunut, että hän tahtoi kerran olla rauhassa
pieniltä pojilta.

Poika oli loukkaantunut ja päätti kostaa.

Teen aikaan ei Freddie ilmaantunut lastenhuoneeseen.

Lastenhoitajatar lähetti erään skotlantilaistytöistä kysymään vajasta.

Hän palasi tuoden viestin, että Freddieä ei oltu nähty lounaan jälkeen.

"Ajattelehan," pisti hänen serkkunsa Babs hilpeästi väliin suuren
hillovoileivän lomasta, "jos hän on mennyt alas rannalle ja joutunut
vuoksen uhriksi niinkuin kirjoissa."

"Mitä lorua!" tiuskasi neiti Ethel Johnstone pöydän päästä vihaisemmin
kuin kukaan lapsi oli koskaan kuullut hänen puhuvan. "Tietysti hän on
taas etsinyt simpukoita ja unohtanut ajan."

Mutta hän nousi näin sanoessaan.

Eikö hän ollut työntänyt luotaan ainoaa miestä, joka olisi voinut tehdä
hänet onnelliseksi? Ainoan miehen, joka ei koskaan voinut tehdä ketään
naista onnelliseksi? Kurjuus odotti häntä, näkipä hän hänet jälleen
tai ei. Mikä katkera kohtalo olikaan saattanut hänet tapaamaan Archie
Laverockin? Neljä vuotta sitten vain hänen näkemisensäkin oli syössyt
hänen koko elämänsä radaltaan. Oliko hän voinut unohtaa hänet koskaan
sen jälkeen? Voisiko hän nyt unohtaa hänet? Ei koskaan. Vähemmän kuin
koskaan ennen. Miksi hän oli koskaan tullut tänne?

Yhdeksän ihanaa päivää — myrskyistä ja kuumeista, mutta ihanaa. Sitten
viime illan romahdus. Tuo hänen katseensa — se toi romahduksen.

Jospa hänen suuttumuksensa vain olisi antanut hänelle sen tunteen, että
oli mahdollista olla tyytyväinen ilman Archieta! Hän huomasi olevansa
raivoissaan seuratessaan koneellisesti polkua, joka johti sammalen
peittämälle kalliolle. Hän oli kiiruhtanut alas kivirannalle, ennenkuin
hän jälleen muisti, mikä oli tuonut hänet tänne.

Freddie. Tietysti. Pikku Freddie oli kadonnut. Miten kaiken muun
kaltaista tänä onnettomana päivänä!

"Freddie!" huusi hän kovaa, mutta vain lokit vastasivat. "Freddie!"

Silloin hänen eteensä kallion takaa tuli se mies, jota hän vähimmin
kaikista maan päällä halusi nähdä. Se mies, joka vähimmin halusi nähdä
häntä!

Archie Laverock, joka oli päättänyt, että ainoa keino oli pyytää eroa
toimestaan ja lähteä jälleen etelään, oli rauhattomuudessaan tullut
kävelemään rannikolle.

Nyt hänen tietysti täytyi tavata Ethel.

Hän otti lakin päästään eikä tiennyt, pitikö hänen puhua vai eikö.

Ethel puhui sangen nopeasti. "Oletko nähnyt Freddieä?"

"En. Oletko kadottanut hänet?"

"Hän on kadonnut," lausui Ethel kuin vieraalle. "Palvelustytöt sanovat
nähneensä hänen juoksevan rannalle."

"Hyvänen aika!" sanoi Archie myöskin vieraan äänellä. "En ole nähnyt
jälkeäkään hänestä. Meidän on kai parasta etsiä näiltä kallioilta.
Vuoksi tulee pian."

"Niin. Jos sinä menet tästä, niin minä haen tuolta."

Archie lähti toiseen suuntaan ja tyttö toiseen. Kauhu valtasi heidän
sydämensä... He kulkivat ylös alas rantaa pitkin edestakaisin
kallioiden ympäri.

Ei jälkeäkään kadonneesta lapsesta.

"Kadonneesta lapsesta." Oi, nuo sanat voivat jäädyttää veren ja
pysähdyttää valtimot uhkaavalla merkityksellähän! Mitä kuvitelmia ne
tuovat mukanaan kaupungissa? Kauheita katuristeyksiä, liikennettä...
Metsässä? Vaanivan käärmeen... Maantiellä? Roiston... Joen rannalla?
Viettävän rinteen, pienen luiskahtavan jalan..

Entä tällä petollisten kallioiden reunustamalla rannalla, missä vuoksi
uhkasi?

Archie Laverock, joka kiipesi kallionlohkareelta toiselle, merilevien
takertuessa hänen kenkiinsä, kurkistellen, etsien, kiroili hiljaa
ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, ettei hänen mielessään ollut muuta
kuin suuttumusta.

Tuo pieni veitikka! Tuo kunnon pikku poika, joka kutsui häntä
"Laverockiksi" ja tarjosi hänelle omia makeisiaan ja oli ollut hänen
toverinaan neljän päivän matkalla Lontoosta.

"Pohjoiseen!" oli hän kuulevinaan lapsen äänen riemuitsevan.

Pohjoinen, jota Archie nyt ei olisi koskaan suonut nähneensä. Oliko se
nyt vienyt tuon pikku pojankin?

"Freddie!" huusi hän yhä kovemmin rohkaistakseen itseään ja tuota
levotonta punatukkaista tyttöä, joka alkoi juoksennella hurjasti
edestakaisin, hänkin huutaen "Freddie, missä olet, Freddie?"

       *       *       *       *       *

Ja missä Freddie Royds sillä välin oli?

Sangen lähellä. Hän ryömi käsin ja jaloin erään kallion ympärillä, ja
hänen silmistään loisti oikean Tienlöytäjän, Hirventappajan, Mowglin ja
Tarzanin ihastus. Hän ryömi edestakaisin piiloitellen siten etsijöiltä.

Hän värisi onnesta pettäessään täysikasvuisia; neiti Johnstonea, joka
itse oli sellainen mestari; Laverockia, joka oli ollut kaikkialla
etsijänä! He eivät nähneet häntä! He eivät huomanneet! He huusivat ja
kutsuivat!

"Freddie! Fred — — ah!" keskeytti Archie Laverock hiljaa itsekseen.
vihdoin hän oli huomannut. Kolmenkymmenen kyynärän päässä hän näki
jotain pilkottavan; palan harmaata villakangasta; parin pitkiä ruskeita
sääriä, jotka päättyivät liian suuriin koulukenkiin.

Archie lähestyi hiljaa... Noiden jalkojen asento sai hänet varmistumaan.
Se ei ollut sattuma... Hän viittasi Ethelille rannalle, nosti sormen
huulilleen ja hiipi hiljaa pienen piilottelijan luo. Poika oli nyt
ryöminyt kahden kivilohkareen väliin jyrkän kallion juurelle.

Archie kiipesi ylös kalliolle; lapsi oli nyt jalan
verran liian alhaalla, jotta hän olisi voinut ulottua häneen.

Jälleen Archie kääntyi Etheliä kohden. Tämä valmistautui kalpein huulin
näkemään pojan kuolleena, pienet hiljaiset kasvot, pienet riippuvat
jäsenet, verta.

Archie osotti omia nilkkojaan. Tyttö tarttui niihin ja piteli niitä
noilla poikamaisilla, voimakkailla käsillään, joita Archie oli sanonut
rakastavansa.

Mies laskeutui alas.

Sitten hän notkeasti kuin kissa tarttui pojan villatakkiin. Hän nosti
hänet ylös ja painoi hänet istumaan kalliolle.

"Sainpa sinut kiinni."

Poika nauroi ja punastui päästessään irti pelastajansa käsistä ja
jälleen noustessaan jaloilleen. Hilpeänä hän huudahti: "Oh, Laverock,
elleivät aallot olisi niin melunneet, niin olisin — —"

Hänen kimakka pikku äänensä vaikeni hänen huomatessaan suuttumuksen —
hyvin epätavallisen suuttumuksen hänen vangitsijansa kasvoilla.

"Mene kotiin," komensi Laverock tiukasti. Helpotuksesta johtuvasta
vastavaikutuksesta hän olisi voinut läimäyttää nuorta Freddieä.
"Matkaan. Tiehesi, heti!"

Hämmästynyt katse. Lapsi kääntyi, juoksi tottelevaisena kallioiden yli
sammaleiselle harjanteelle ja lähti yli kenttien.

Päästäen helpotuksen huoahduksen molemmat täysikasvuiset kääntyivät ja
katsoivat toisiinsa.

Omituinen katse.

Mikä se kiisi silmästä silmään, nyt kun vaara oli ohitse, joka oli
saattanut heidät molemmat kauhun valtaan? Yhteinen ajatus... Ajatella,
jos sellaista olisi sattunut heidän lapselleen!

He katsoivat toisiinsa.

Ethel huohotti: "Miten voi — miten voi mikään peloittaa ihmistä niin
hirveästi."

Archie vastasi kiihkeällä äänellä: "Niin sinäkin peloitit minua eilen
illalla."

Ja sinä hetkenä, jolloin kaikki oli näyttänyt olevan lopussa, kaikki
alkoi uudelleen alusta. Katsoen yhä Etheliin Archie jatkoi, nyt
rauhallisesti: "No niin, mitä siitä?"

"Siitä — —? Eilisillasta — —"

"Niin."

"Oi niin," sanoi tyttö nopeasti. "Niin, se asia on kuten sanoin. Ei
hyödytä mitään puhua siitä uudelleen. Se on lopussa, eikö totta? Eihän
ole muuta sanomista?"

Ja sitten hän jatkoi nopeasti:

"Käsitäthän sen, eikö niin? Mikä kohtalokas erehdys olisikaan sinun
mennä naimisiin. Ei kai meidän tarvitse enää puhua siitä?" jatkoi hän
yhä epätoivoisena. "Miten voisin jatkaa sellaista kihlausta?"

"Sinähän sanoit tietäväsi, että se asia oli selvä."

"Niin oli, ennenkuin tuo kirje tuli ja näytti minulle asianlaidan. Nuo
uutiset, että saisit rahaa. Oh! en aio väitellä mistään. Mutta kun
käsitit — — Etkö luule minun huomanneen, miltä näytit?"

"Näytin — —"

"Niin juuri! Onnettomalta! Siksi että tiesit, että nyt asiat voitaisiin
lopullisesti järjestää. Sinä iloitsit kihlauksestamme vain niin kauan
kuin se oli epävarma. Oh, ei, ei; en tahdo puhua siitä," huudahti
hän seisten siinä hänen edessään, mutta katsoen kohti aaltoja hänen
olkapäänsä yli. "Heti kun sait tietää, ettei mikään estänyt meitä
menemästä heti naimisiin — niin tuotti se pettymystä. Se oli isku!
Sinä tunsit äkkiä olevasi — sidottu. 'Hyvä Jumala! Minä olen naimisissa
ja kahleissa ennenkuin aavistankaan!' Siltä sinusta tuntui, siltä
näytit, minä näin sen, etkä sinä voi sitä kieltää."

Archie antoi hänen puhua loppuun. Hän katseli häntä kiinteästi tuota
myrskyistä taustaa vasten. Heidän takanaan kohosivat aallot pitkinä,
korkeina harjoina; ne vyöryivät valtavina kaarina ja särkyivät
vihreäksi ja valkeaksi vaahdoksi. Tytön punainen tukka loisti kuin
hätämerkki tuulessa, mutta hänen ihana vartalonsa seisoi lujasti
kalliolla.

Archie katsoi tätä kuvaa ja rakasti sitä. Hän vastasi, yhä vielä
tyynesti:

"Ethel, entä ellen kiellä sinun olevan oikeassa. Ehkä minusta tuntui
siltä. Monesta miehestä tuntuisi siltä. Ehkäpä useimmista. He eivät voi
sille mitään. Se valtaa heidät ensimmäisenä silmänräpäyksenä. Mutta
seuraavana hetkenä — — oi, rakkaani!"

"Ei, älä sano sitä enää koskaan minulle."

"Minä sanon. Sillä sen pitäisi todistaa sinulle. Eikö se todista
sinulle, että jos minä voin tuntea niin ja kuitenkin — kuitenkin
seuraavana silmänräpäyksenä tahtoa mennä naimisiin kanssasi — eikö se
todista, että kaikki on nyt minussa toisin?"

Hiljaisuus. Toinen aalto murtui.

Archie sanoi nöyrästi ja yksinkertaisesti: "En tiedä, miten saisin
sinut uskomaan. Mutta se on totta. Koeta."

"On parempi ja viisaampi olla koettamatta — —" vastusti tyttö
värisevällä äänellä.

Hän tiesi olevansa häviön puolella.

Hän tuijotti poispäin, mutta mitä se hyödytti? Hän ei nähnyt noita
myrskyisiä aaltoja, ei noita kallioita eikä kiitäviä pilviä. Hän ei
nähnyt mitään muuta kuin Archien kasvot, niiden lumon ja taikavoiman.

Hän astui askeleen häntä kohti. Vielä askel, ja hän tiesi, että hän
olisi jälleen hänen sylissään orjana; hänen kohtalonsa määräisi hänet
hyvään tai pahaan.

Kumpaan?

Mennäkö naimisiin sellaisen miehen kanssa? Tahallaan antautua suruihin!
Vai olla menemättä?

Mitä elämä silloin sisältäisi? Kalpeita varjoja — hänen
mielenlaadulleen se ei olisi muuta. Toisten lasten hoitamista, kunnes
hän olisi neljänkymmenen, viidenkymmenen vanha. Uh!

Mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Mitä? Tämän jälkeen? Archie
Laverockin jälkeen?

Miten, miten hän voisi luopua hänestä? Ehkäpä Archie vihdoin — vihdoin
väsyisi vaihteluun ja palaisi omaan kotiinsa ja vaimonsa ja lastensa
luo — —

"Sanotaan olevan kahta lajia aviomiehiä, uskollisia orjia ja
voitokkaita valloittajia, mutta sinä olet aina ollut valloittaja,"
änkytti hän. "Sinä et voi sille mitään. He eivät päästä sinua — —"

"Ei ole enää ketään 'heitä'. Sanoit itse — —"

"Niitä tulee uusia, toisia!" huudahti tyttö. "Tiedäthän niitä tulevan.
Mitä ihmiset ovat olleet, sitä he tulevat aina olemaan. Sinussa on se
jo kehdosta asti. Kuulin kerran sanottavan: 'Kietokaa lapsi äitinsä
vaatteihin, niin tytöt tulevat aina häntä rakastamaan — —'"

"Kiedo hänet mihin ikinä tahdot, rakkaani," mutisi Archie kiihkeästi,
"jos vain, jos vain — —"

"Minä tarkoitan sinua!" Tyttö leimahti tulipunaiseksi ja hehkui kuin
iltataivas kallioiden ja pilvien välissä. "Sinä tulet olemaan sellainen
koko elämäsi ajan. Sinä tulet hakkailemaan hoitajatarta, jotka
viimeisen kerran mittaa kuumeesi! Sinä hakkailet kuolinvuoteellasikin!"

"Sitä en tee."

"Teethän, Archie! Sinä — —"

Mutta Archie tarttui häneen, ja vaiensi hänet ainoalla mahdollisella
tavalla sulkea naisen suu.

Sitten hän päästi hänet hetkeksi, niin että hän voi nähdä täydessä
valossa nuo kiihottuneet, ihailevat kasvot, jotka olivat kohotetut
häntä kohti.

"Minä vannon, ettei tule olemaan ketään muuta kuin sinä," kuiskasi hän
hänelle hellimmällä ja intohimoisimmalla äänellään. "Tämän jälkeen ei
koskaan. Ei, ainoa rakastettuni, ei koskaan. Tähän se päättyy. Tämä on
koti..."

Niin voitokas valloittaja kuiskasi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NYKYPÄIVIEN MAANTIERITARI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.