Unelmien maa : Romaani

By Bernt Lie

The Project Gutenberg eBook of Unelmien maa
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Unelmien maa
        Romaani

Author: Bernt Lie

Translator: Eino Voionmaa


        
Release date: July 2, 2026 [eBook #78998]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78998

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIEN MAA ***
language: Finnish




UNELMIEN MAA

Romaani


Kirj.

BERNT LIE


Norjan kielestä ("I Eventyrland") suomentanut

Eino Voionmaa





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.






I.


Kalastajamökit lahden rannalla ovat teljetyt ja hiljaiset, ja niiden
turvekattojen alla nukkuvat väsyneet.

Pienet kitukoivut, jotka vain vaillinaisesti peittävät rikkinäisiä
ruutuja ja vinoonmenneitä ovia, unelmoivat omistavansa kosolta kultaa,
kuin heidän ruskokullassa ja maininkilaineissa välkkyvät kuvajaisensa.

Harkille vedetyt verkot ja nuotat tihkuvat suolaista merivettä ja
levähtävät, poimujen liepeet maassa, päivän puuhan jälkeen. Kahnalaidat
hankakulut veneet, varppi maissa ja riippa ulkona, airoja ja
kalansuomuksia tuhdoilla ja pohjalla, keinuilevat soljina laineilla,
ja yön lauha, runoileva aurinko levittää kultahunnun liman ja lian,
päiväntyön tahraisten jälkien, ylle.

Ja lokit uinuvat ulapalla.

       *       *       *       *       *

Kun kaikki päivän äänet vaikenevat, kun kaikki sen uuraat kädet
levähtävät, ja tuhannet lennähtäneet ajatukset uneksivat aurinkoyön
rauhassa — silloin kirpoavat luonnon kielten kahleet ja tunturit
puhelevat korkealla kohisevassa tuulessa.

Ja lahdenpoukama avaa neitseellisen sylinsä meren aalloille.

Myrskystä ja huikeasta temmellyksestä autiolla jäämerellä vyöryvät ne
maata kohti, murskautuvat kallioihin ja kuohuvat karien yli, ja loivina
auringon kultaamina juovina liukuvat meren taltuneet taistelijat
vuonoon ja sen hiljaiseen, kuvaansa katselevien koivujen reunustamaan
lahdelmaan — painavat suudelmansa sen valkoiseen rantaan, kauan
viipyen, vitkaan väistyen.

Ja yöllistä yhdyntää vartioimassa seisovat kalliot äänettöminä ja
uskollisina riveinä silmän siintämättömiin saakka, aina mereen asti.

       *       *       *       *       *

Keskellä päilyvää vuonoa on saari.

Maalta katsoen on se kuin tumma pilvenpälvi, taivas yllä ja taivas alla
soiluvan kalvon kuvassa.

Mutta jos sen sileällä, harmaalla kalliopohjalla istut, niin ratsastat
sadun valtalinnun selässä; sen karaistuilla kupeilla loiskuvat
aallot niille ystävyksin kuiskutellen vuosituhansien tuttavuudesta
— vuononsuulta välkkyy meri kuin kullasta rakennettu taivaaseen
johtava silta, näköpiirin äärellä näyttävät tunturit asettuneen
pitkiin riveihin kuin ketjutanssia varten, ja pohjoisessa seisoo
aurinko sydänyönpunaisena, syvää hehkua katseessaan — se on valtaista
piirtojen, värien ja onnenhehkunan jättileikkiä − − − ja itse istut
sinä harmaalla kivellä niinkuin kelokuusi äärettömyydessä, kautta
loppumattomien satumaiden lennät lapsen-ihmettely silmissä voimallisen
taikalinnun selässä.

       *       *       *       *       *

Kauas korkenee sinun ajatuksesi kohti ikuista suuruutta, joka täällä
tulee sitä vastaan, ja laajalti liikkuvat unelmasi värihehkujen
kaukomailla — _liian_ kauas kenties ja _liian_ laajalti sinun
surkeanpienelle ihmisastunnallesi, elleivät meren aallot olisi
kohdanneet sinua vuonossa ja laulaneet sinulle tarinaansa,
ohiliukuessaan myrskystä ja hurjista temmellyksistä ulapalla rauhaan ja
lepoon odottavassa lahdelmassa.

Sillä meren tarina on sen suuri kärsivällisyys.

       *       *       *       *       *

Tämän tahtoi hän maalata!

Suurella kankaalla tahtoi hän sen omistaa, kiinnisaatuna, luotuna ja
ilmielävänä, leveisiin kultapuitteisiin pantuna!

Maalari Jan Högh seisoi matkailijalaivan kannella ja tuijotti; jota
kauemmas vuonoon suuri raskas alus tunki, sitä mahtavammaksi paisui
kuva hänen silmissään ja hän kuuli mielessään kuin urkujensoittoa— —

Ja yks-kaks-kolme oli hän kannen alla ja hetkistä myöhemmin kaikkine
kimpsuineen alhaalla kalastajaveneessä, joka oli välikannenluukun luona
— käsittämättömäksi hämmästykseksi vanhalle Peder Martinille, joka
juuri oli tinkimässä stewardin kanssa yökalojen hinnasta.

Mutta ylhäällä kannella, missä kaikki oli virkeätä puoliyöninnostusta,
aivan hämmennyttiin, ja kaikilla maailman kielillä huudettiin hänelle
laitakaiteen yli suruisin ja moittivin ilmein — mikä hänelle nyt
yhtäkkiä tuli? Mitä tahtoi hän täältä? He eivät millään tahtoneet
menettää häntä, herttaista maalaria! Messinkiaidan takana kävi kohu
ja pyrinä, ja veneessäolijain päähän pälkähti äkkiä, että tuo kaikki
muistutti apinahäkkiä eläintieteellisessä tarhassa; hän viittoili ja
lasketteli leikkiä heille päätöksen ylimielisyyttä loistavin kasvoin:

— Olkaa rauhassa, vapaaherra, minä käyn luonanne Berlinissä ja silloin
minulla on kaikki mukana — katsokaa, kaikki, kaikki! sanoi hän saksaksi
ja viittoi kädellään osoittaen koko näköalaa.

— Ah, madame, älkää itkekö! Ensi lempeen palataan aina! taas ranskaksi
ja painoi liehitellen kättään sydämelle, niin että vanha kellastunut
ranskalainen velhotar haltioituneena ja ylpeänä sitä naureskeli
maamiehilleen.

Mutta kun pieni punaposkinen hollantilaisneito tuli ylös kantamuksenaan
koko salongin kukkavarat, puoliksi ja kokonaan kuihtuneet
hyvästelykukkaset enemmän tai vähemmän tärveltyneinä vihkoina,
remahti riemu rajattomaksi, ja ruususateessa, nenäliinain liehuessa
ja hyvästelyttä huudettaessa kaikilla kielillä, työntyi nuori maalari
laivan kyljestä irti Peder Martinin puolilahossa soutuveneessä.

Verkalleen pantiin höyrylaiva uudelleen käyntiin ja katosi erään niemen
taakse.

Aivan väsyneenä huitomisesta ja hyvästelyistä istahti hän tuhdolle
kimpsujensa, maalaustelineiden ja matkalaukkujen keskeen. Muutamia
kuihtuneita ruusuja uiskenteli veneen solkkavedessä kukat repsallaan
murtuneissa varsissa; hän onki yhden niistä ylös ja istui jälleen
selkäkenoon. Sehän oli kuin voitonvihkiä tämä, kukkasade ja innostus
sieltä ylhäältä — hän itse kuin nuori Jason veneessä − − — Mihinkäs
sinua sitten pitäisi viedä? kysyi Peder Martin.

— Kolkhiseen olen kulkemassa.

— Ei, semmoista paikkaa ei täällä ole.

− Hm no. Kuka asuu tuossa kauniissa valkoisessa talossa lahdenperällä?

— Se on tohtorintalo se.

− Arveletko, että tohtorilla olisi minulle tilaa pariksi yötä?

— Voi kyllä olla.

— Onko sillä isokin perhe, tohtorilla?

— Ei kuin vain hän itse ja nuori Sunniva-neiti, niinkuin ne sitä kutsuu
sen tytärtä. Ja on sitten vielä se Gundestadin mamseli, mutta se nyt ei
oikeastaan kuulu perheeseen.

— Entäs rouva?

— Häh?

— Tohtorin vaimo?

— Ei, se raukka on kuollut jo kauan aikaa sitten.

— No souda sitten tohtorintaloon.

Kun Peder Martin souti ja mietiskeli, mitähän lajia miestä hän mahtoi
olla kuljettamassa, alkoi Jan Höghin hilpeä ilme kuitenkin hiukan
himmentyä; veneen vaappuvalla tuhdolla oli aika epämukavaa istua ja
kartella solkkavettä kastelemasta jalkoja, − − — olihan äskeisen upean
mukavuuden jättäminen oikeastaan silkkaa tuhmuutta − − —

Ruusut uiskentelivät eestaas hajaantumistilassa, tuhdon edessä oli
rusennettu kukkavihko − − — ei, parasta oli sentään päästä pois
yhtäkaikki!

Hän oli sen kyllä havainnut, eikä ilman eräänlaista halpamielistä
tunnetta, että mustasilmäinen mademoiselle Antoinette, kalpeana
hämmästyksestä ja vihasta oli pysytellyt syrjässä toisten ilakoidessa
höyrylaivan kannella!

Se oli, antaas olla — kolmas senlaatuinen juttu vain tällä matkalla,
ja hän oli kuitenkin vannonut joka kerta, sekä nyt että ennen,
lopettavansa semmoiset!

No — minkäpä sille mahtoi, kun tyttölapset väkisinkin rakastuivat!
Mademoiselle Antoinetten suhteen oli hän sentään ehkä mennyt liian
pitkälle — kulkenut keskiyönauringon valossa ja näytellyt lapsellisen
haltioitunutta taiteilijasielua!

− Bon! hyvä toki että siitä pääsi hengissä. Hän olisi totta vieköön
pakottanut minut kosimaan, hän ja vanha äitirouva!

Hän asettui mahdollisimman mukavaan asentoon veneessä ja alkoi hyräillä
kirkasta taivasta katsellen:

    Anna-neiti nuori on,
    kaunis, kiehteinen,
    mull' on juoma verraton
    — viini Bourgognen!

    Tulkaa polvelleni vain,
    Anna, istumaan,
    maistakaa mun maljastain,
    — toist' ei olekaan!

Peder Martin vetäisi kerran voimakkaasti ja käännälti veneen valkamaan,
ja Jan Högh heräsi rentoina retkeilevistä unelmistaan.

Keskeltä pohjukkaa pisti esiin tohtorin laituri vihreäksi maalattujen
paalujen päällä, ja sen yläpuolella valkoinen talo, joka näin varhain
aamulla vielä oli hiljainen ja suljettu. Kauas lahdelman sisään kuului
heräävän elämän heikkoa viriä, sorsan-ängähdys, unisten lokkien
korinaa. Mutta koivumetsä katseli kuvaansa äänettömänä.

Peder Martin nosti airot ylös, ja vene liukui sulavasti laituria kohti.

Jan Högh tunsi äkkiä tulevansa kuin kirkkoon, ja kun vene kolahti
laiturin kylkeen, sätkähti hän ja viittasi Peder Martinia olemaan
hiljaa. Sitten nousi hän varovasti, asetteli tavaransa hiljaa maihin ja
puhui kuiskaten ollakseen häiritsemättä.

Peder Martin kulki edellä, Jan Högh perässä töyryä ylös taloon.

— Hiljaa — ei, älä koputa! Tässä on kyytirahaa ja kiitos kyydistä! Ei,
ei, mene sinä vain, setä, minä voin istua täällä ja odottaa kunnes
talonväki herää.

— No, se on tottunut, tohtori, että herätetään mihin aikaan sattuu.

— Kiitoksia vain, mutta kyllä minä tässä suoriun ilman. Hyvästi vain,
setä.

Peder Martin läksi näin ollen ja oli pian kadonnut näkyvistä vanhoine
veneineen ja ylen ihmeissään.

Jan Högh istui tavaroineen puutarhan-aidan nojaan — talon edustalla oli
puutarha, jonka kultalakat tuoksuivat voimakkaasti aamukasteessa. Nurmi
oli niin vehmasta, ja kun hihnakääre oli niskan takana, istuskeli siinä
kylläkin mukavasti, paraiksi oli kovaakin, ettei nukahtanut − − —

Muudan lokki oli herännyt lahdella ja lensi ripeästi ulospäin,
kunnes, katosi, se ja sen valkoinen, kiitävä kuvajainen kalvossa.
Tunturien seinät seisoivat tummina ja aamukosteina lahden reunamilla,
jonka sinisellä pinnalla oli vuoroin kirkkaita ja tummia pälviä.
Useampia lintuja seurasi ensimmäistä, kaikki lentäen vuonoon päin ja
suhisemattomin siivin; ja siellä oli heillä edessään koko matka merelle
taivaankaari kattonansa.

Tämä oli niin sanomattoman hiljaista ja kaukana poissa koko maailmasta,
tämä oli loihdittu sadunmaa, jossa kukaan kuolevainen ei ollut käynyt
ja Jan Högh hymyili ja nuokkui ja nukahti valoisiin unelmiin maasta
itäpuolella aurinkoa ja länsipuolella kuuta.

No — hän oli kai nukahtanut!

       *       *       *       *       *

Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, niin että hän aukaisi ne ja
tirkisti eteensä vielä puoliksi unenpöpperössä.

Hänen edessään seisoi ilmettynä kysymysmerkkinä nuori tyttö, yllään
puolipitkä hame ja kädet alhaalla; toisessa kädessä heilui pytty, ja
hän huomasi heti sangasta pitävän hienon pienen käden, jota koristi
kimmeltävä sormus; ja käsivarren, joka oli valkoinen ja täyteläinen
ylöskäärityn hihan alla. Sitten ei hän nähnyt muuta kuin kaksi suurta,
mustaa silmää, jotka oljenkellertävän tukan alta häneen tuijottivat.

— Oo — hyvää huomenta — minä — ää — — —

— Tohtori ei ole kotona, hän tulee kai vasta puolenpäivän aikaan.

— Niin, anteeksi, neiti — minä — ää —, hän nousi seisomaan ja sai
tehneeksi jonkunlaisen kumarruksen.

— Sinun on kai ollut huono nukkua täällä yösi. On parasta, että tulet
sisään ja vuoteeseen.

Tyttö luulee tietysti, että minä olen mielipuoli, ajatteli Jan Högh;
hän oli vähitellen päässyt käsitykseen asemasta ja siitä kuka tuo
hiukan pitkäkätinen, kaitalanteinen ja nuoripovinen viehättävä impi
hänen edessään oli, joka siinä seisoi niin määräävän näköisenä ja
tarkasteli häntä tohtorintytär-kannaltaan.

— Ei, kuules, pikku ystävättäreni, etkö sinä ole tohtorin tytär?

— Kyllä.

— No sitten se olet sinä, jonka nimi on Sunniva, arvaan minä.

— Niin olen.

— Katsos, minä olen maalari ja tahtoisin halusta saada luvan maalata
täällä hiukan.

— Kiitos, mutta täällä maalattiin keväällä!

— Ei — en minä tarkoita sellaista maalausta. Minä olen taidemaalari,
maisemamaalari, minun nimeni on Jan Högh, ja nyt haluaisin maalata tätä
täällä, ymmärrätkö?

Hän viittasi lahdelle päin.

— Oletko sinä semmoinen maalari? Semmoinenko kuin Rafael ja Rembrandt
oli?

— Oho — hymähti hän vähän hämmästyneenä — niin, semmoinen!

— Sepä oli hurjan hauskaa, että sinä tulet tänne! Osaatko todellakin —
ei, varmaan valehtelet!

— En, tässä saat nähdä!

Hän kaivoi hihnakääreestään esiin luonnoskirjan, ja pian istui tyttö
hänen vierellään nurmella ja ahmi hänen piirroksiaan, ihmetyksestä
huudahdellen. Jan näytteli, kertoi ja selitti, ja innostuksen
viehättämänä siirtyi tyttö häntä lähemmäksi, pani käsivartensa hänen
olalleen ja kumartui haltioituneena kirjan yli, kyseli ja ihmetteli.

— Ajatteles, elävä maalari!

Tämä lehteili ja lehteili, yhä hajamielisempänä vaipuen tytön hiukan
ruskettuneen, lämminvärisen posken ja somien, kellerväin kiharain
kaartaman, kiehtovan korvan katselmukseen; kaula kaartui niin sirosti
olkaa kohti, ja kaulurilta väljä pusero oli nuoren poven kohdalta
kiinteä, − − tyttö puheli ja katseli ja ihmetteli ja kumartui kuvia
kohti — ja yhtäkkiä suuteli maalari häntä niskaan!

Hän ponnahti ylös!

Kuuma veri kuohahti hänen poskilleen, ja silmät tuijottivat häntä
sysimustina kauhusta.

Maalari hymyili:

— Mikä nyt, lapsi?

— Minä luulen, että sinä suu —... hyi! Ääni tyrehtyi, ja hän kääntyi
äkkiä, otti pytyn ja lähti menemään.

— Älä, rakas pikku Sunniva, en minä sillä mitään pahaa tarkoittanut,
saat uskoa! Älä nyt ole vihassa enään, tule katsomaan lisää.

Tyttö kääntyi takaisin ja purskahti heleään nauruun:

— No olet sinäkin niitä yksiä hyviä, sinä!

Mutta kaksi kyyneltä päilyi hänen poskillaan — hän pyyhki ne pois
ja ihmetteli niitä samalla, niinkuin lapsi saattaa ihmetellä pikku
kätösensä olevan verissä muistamatta, mistä se haava aiheutuikaan!

— Tule nyt, kas tässä on eri veikeä nainen!

— Luuletko sinä, että minulla nyt on aikaa siihen?

— No?

— Sinä tahdot siis jäädä tänne ja maalata meillä — kauankin?

— Jaa, näes — — —

— Ja olet istunut ulkona koko yön! Meidän on mentävä heti sisään
mamseli Gundestadin luo, tule nyt!

Hän kulki edellä heiluva pytty kädessään, Jan Högh hiukan hitaammin
perässä hihnakääre kainalossa taloon. Se oli suurehko, kaksikerroksinen
rakennus, jossa oli suuri joukko pieniruutuisia akkunoita. Pääoven
eteen oli — ilmeisesti myöhemmin — rakennettu soma kuisti, yltäänsä
vehreiden humalaköynnösten verhoama; portaiden molemmin puolin seisoi
kaksi komeaa kuusta, joiden latvat ulottuivat kattoa korkeammalle.

— Ole hyvä, tätä tietä! sanoi Sunniva ja pysähtyi hänelle syvään
niiaten; ja sitten huusi hän sisään:

— Gunde-täti!

Ja sisältä tuli pieni, laiha nainen yllään musta pitsikappa,
pitsikaulus ja pitsiä kaikkialla, mihin vain ylimalkaan pitsiä voi
sijoittaa. Sunniva esitti ja selitti mamseli Gundestadille tilanteen
suurenmoisella asiantuntemuksella.

— Kyllä, olkaa niin hyvä, herra maalari, jos kelpaa, niin on
vierasvuode heti valmiina ja tohtori on odotettavissa puolenpäivän
tienoossa. Olkaa niin hyvä, tätä tietä! — Ei, herrat edellä ylös
portaita, juu!

Jan Högh saatettiin rakennuksen päätypuolelle suureen, hehkeänvaloisaan
huoneeseen, jossa oli kolmiosaiset ikkunat, valkeaksi pesty
permanto ja kahdenpuolen taitekatto. Yhdelle seinämällä oli valtava
kukillisverhoinen himmelivuode.

Ah, täällä lehahti vastaan tuore, hieno, valtavan uunin eteen
siroteltujen koivunlehvien ja akkunoille asetettujen kasvavien ruusujen
tuoksu herttaisena tervehdyksenä tulijalle.

Kiitos, nukkua hän ei laisinkaan halunnut, hän oli päinvastoin nukkunut
erinomaisesti puutarhan-aidan nojassa! Jos hän vain voi saada tavaransa
ylös ja hiukan peseytyä, ei hän vaivaisi neitiä enempää — paljon
kiitoksia! Ja kaihan täällä jossakin lähistössä voi ilman erinsuurta
vaikeutta saada asunnon vähän pitemmäksi aikaa? Lahdelman rannalla oli
näkynyt koko useita taloja — — —?

Asunnonko? No tuota — niin, siinä suhteessa voi epäilemättä tohtori
antaa hänelle parhaan neuvon, kun hän palajaa.

Mamseli Gundestad poistui, ja hetken kuluttua, kun piikoja oli tullut
ja mennyt pesuvettä, matkatavarat, pari julman suurta pyyhettä y.m.s.
tuotuaan, seisoi Jan Högh ypöyksinään ja ilkialastomana ja venytteli
jäseniään huoneessa. Kun hän ponnisti jäntevästi ja hyppäsi parhaansa
mukaan, saattoi hän kädellään sipaista kattoa.

— Hip, hei! Koe uusittiin moneen kertaan — oli ihanaa saada olla näin
siunatun huolettomasti! Sitten tutki hän näköalaa, joka ulottui kauas
vuonoon saakka, mainiota! Ruusut tuoksuivat toinen toistaan ihanammin,
runsaita, täysiä Gloire- ja La France-ruusuja vehmaslehtisissä
varsissa. Sitten katsoi hän vuodetta, jonka verhon takana päällekkäin
kasatut korvalliset houkuttelivat niin kiehtovasti ja hyväillen.

Jos voisi jäädä tänne ja öisin oleilla ulapalla maalaamassa — — —!

No, nyt vain pää pesuastiaan, sieni niskaan — a-h! hyytävän kylmää
pitkin alastonta selkää — — —

       *       *       *       *       *

Puolenpäivän aikaan käännähti tohtorinvene niemen nenitse
sairashoitolippu punavalkoisena puuntaen päivänpaisteessa.

Perätuhdolla istui tohtori ja tähysti taloaan ihmetellen, missä Sunniva
mahtoi tänään viipyä, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä vene jo kauan
sitten!

Vene laski siltaan ja tohtori nousi maihin laukku kädessään ja paksu
ulsteri auki yllään. Mutta ei vieläkään näkynyt Sunnivaa! Ylhäällä
pysähtyi hän eteiseen: vierashuoneesta kuului naurua ja vilkasta
puhelua — vieras miehenääni − −?

Tohtori nousi varovasti portaita ylös, ja ovelle ehdittyään kohtasi
häntä outo näky:

Keskelle permantoa oli pantu kaksi pöytää päällekkäin, ja ylemmällä
makasi selällään nenä taivasta kohti maalilautaa ja sivellintä pitelevä
mies ja maalaili katossa olevia amoriineja, kuin taas Sunniva ja
säädyllinen mamseli Gundestad kyykkyilivät alemmalla mahdottomassa
asennossa, käsin ja jaloin tukien ylemmän pöydän jalkoja.

— Pitäkää varanne, mamseli Gundestad, huusi ylhäälläolija — nyt tähtään
minä Amorin nuolen ihan teitä kohti, katsokaa, ettette värähdä, sillä
jos putoatte, niin putoan minä suoraan teidän päähänne!

Samassa nytkähti mamseli Gundestad äkkiä — hui! ja kolisten nyrjähti
ylempi pöytä alemman laidan yli mukanaan käsiä ja jalkoja, maalilautaa
ja sivellintä huitova Jan Högh — mutta äkkiotteella pöydänlaitaan
kiekahti hän ympäri, teki loistavan kuperkeikan ja seisoi solakkana ja
suorana maalarinutussaan ja vaaleissa housuissaan, posket punaisina
ja silmät kiiluvina tohtorin edessä, joka pelästyneenä oli yrittänyt
rientää apuun säikytettyään järjen mamseli Gundestadin päästä, siten
aiheuttaen koko mullistuksen.

Sunniva kavahti kohta tohtorin kaulaan, mutta mamseli Gundestad livahti
ulos pahoin rypistyneine pitseineen, Sunnivan alkaessa innokkaana ja
hengästyneenä selityksiään.

— Niin, puuttui vihdoin Jan Högh puheeseen — ja sitten näyttivät herra
tohtorin amoriinit minusta hiukan haalistuneilta ja niin — — —

− Hyvä on, hymyili tohtori, minä tartun teihin heti, herra Högh ja teen
teiltä tilauksen, jos suostutte!

— Minä olen valmis.

— Te puhallatte uutta henkeä minun koti jumaliini, ja minä vastikkeeksi
annan teille asunnon ja muonan, täkäläisten vaatimattomien olojen
mukaan, niin kauan kuin teitä haluttaa viipyä täällä luonamme —
sovitaanko?

Sunniva nojautui isänsä käsipuoleen ja katsoi ilosta säteillen Jan
Höghiä.

— Mutta, tohtori, sehän on verratonta! ja Jan Högh ojensi
ylitsevuotavaisessa ilossaan molemmat kätensä, toisen tohtorille,
toisen Sunnivalle — ja ellei tohtori olisi riuhtaissut itseään irti,
olisi hän tanssinut ympäri huonetta molempien kanssa!

Mutta häntä kummastutti, kuinka vähän he kuitenkin olivat toistensa
näköisiä, isä ja tytär, — tyttö säihkyvän mustine silmineen muutoin
niin valkoverisissä kasvoissa, keltakutri, pieni ja siro, — tohtori
kookas, tummaverinen, ja vakaa surumielisyys syvissä sinisissä
silmissään.

− — Ja kun Jan Högh yöllä vihdoin makasi untuvanpehmeässä vuoteessa,
mukavasti oikoillen väsyneitä jäseniään valvotun, vaiherikkaan
vuorokauden jälkeen, päätteli hän, että tohtori oikeastaan muistutti
vanhaa, ylhäistä sukumuotokuvaa. Puuttui vain pitsikaulus plastillisine
poimuineen uljasmuotoisen kaulan ympäriltä ja kamelikurkitöyhtöinen
samettipäähine korkean, kirkkaan otsan ja tuonenmustan tukan yltä.
Soikeilla, hienopiirteisillä kasvoilla asui väsymystä, joku kajastus
kauan sitten eletystä, jotain menneeksiannettua, mietiskelevää, ja
katseen ilme oli niin tyyni — ikäänkuin riippuisi mies seinällä ja
katselisi myöhäisempien polvien elämää, omansa suhteen päähän päässeenä.

Ja koko hänen ympärystänsä soveltui tähän, ruokasali alhaalla, sen
vanhat korkeaselkäiset tuolit, muu raskas tammikalusto ja paksut matot
— aina vanhaan Burgundin viiniin saakka, jota hän toi kellaristaan,
ja siihen vakiintuneeseen, vähän vanhanaikaiseen, mutta herkänhienoon
taidemakuun, jota hän osoitti keskustelun kuluessa.

Ja sitten Sunniva, kuin aurinkoisena päivänä vedessä molskiva kala!
Kuinka kumman mustat silmät — ja kirkkaat! Tenhoava lapsi — vaiko? Ei,
lapsi, niin luontevan kiehtovasti kummasteleva!

Hän makoili siinä suurella nautinnolla, uhrasi vihdoin
Antoinette-neidille kaukana matkailijalaivalla keveän
osanotonhuokauksen ja nukahti suruttomasti. Haahkanuntuvainen
korvallinen pisti esiin kahdenpuolen päätä kuin suuret hevosen
silmänkaihtimet tai kaksi tukevaa pasuunaenkelin siipeä, kun hän nukkui
kuin tukki. − − —

Alhaalla ruokasalissa olivat kuistinovet auki ja tupakansavu liukui
ulos hitaasti häilyvänä pilveymänä liki katonlakea.

Tohtori kulki edestakaisin matolla ja imeskeli sikariansa loppuun,
kun Sunniva kokoili lasit ja karahvin ja mamseli Gundestad käänsi
pöytäliinan ja kirjaellut liinaset nurin aamun auringonpaisteelta
suojaan; ne haalistuvat niin helposti, selitti hän säännöllisesti joka
ilta tohtorille.

— Hauska nuori mies, sanoi tohtori kolmannen kerran; ja vähän päästä
taas:

— Hauska nuori mies!

Hän pysähtyi kuistin-ovella ja katsoi mietteissään ulos.

Sunniva meni hänen luokseen ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja niin
jäivät molemmat seisomaan kynnykselle.

— Etkö sinäkin luule, että hän on hirmuisen hyvä maalaamaan, isä?

— Jaa, jos hän maalaa, niinkuin hän siitä juttelee, niin hän on yksi
niitä oikeita!

— Minä en ole koskaan nähnyt mitään sentapaistakaan, isä! Ajattele
kuinka erinomaista, että semmoinen suuri mies eksyi juuri meille!
Ajatteles, kuinka hän puhui! Se oli juuri kuin olisi lukenut kaikkein
hauskinta kirjaa, mutta vain paljoa hauskempaa! Minusta tuntuu, että
joka ainoasta sanasta voi oppia jotakin uutta! Eikö sinustakin, isä?

— No, sinä nyt olet niin äkkikuuma, tyttöseni. Ei sitä pidä hetikohta
aivan huumaantua.

— Mutta isä — — —

− No niin, hän on kyllä hyvin lahjakas nuori mies, mutta katsellaan
häntä kuitenkin ensin vähän.

— Niin, puuttui mamseli Gundestad puheeseen nurkkapöydän luota, —
minustakin tuntui, että hän olisi voinut olla hiukan vaatimattomampi.

— Vaati − −? yritti Sunniva syvästi pahastuneena, mutta tohtori
keskeytti hänet lausuen melkein kuin itsekseen:

— No, mamseli Gundestad, meidän tulee sentään muistaa, että me
vanhenemme täällä kaukana, vanhenemme ja syrjäydymme. Muupa ei olisi
luonnollistakaan, nähkääs. Aika kulkee helposti sivu sen, joka ei sitä
seuraa, ei siinä auta.

Huoneessa syntyi hetken hiljaisuus. Mamseli Gundestad huokasi, teki
tehtäviänsä, meni ja tuli ja sanoi vihdoin hyvää yötä.

Sunniva seisoi vielä isänsä luona ja nojasi päätään hänen olkaansa
vasten syvissä mietteissä. Katsahti sitten ylös ja lausui äkkiä
innokkaasti:

— Kuule, isä, minun mielestäni pitäisi sinun tehdä matka, oikein hyvä,
pitkä matka ulkomaille jälleen!

— Rakas lapsi, mistä semmoinen sinun päähäsi pälkähtää?

— Siitä, että sinulle mahtaisi olla hauskaa nähdä se kaikki taas
jälleen nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kaikki on varmaankin
paljon muuttunut. — Eikö sinustakin tuntunut, että Jan Högh jutteli
mieltäkiinnittävästi kaikesta, Parisista ja kaikesta siitä!

Tohtori hymyili itsekseen ja silitti hajamielisenä hänen tukkaansa
vastaamatta.

— Hän oli hiukan kerskaileva siitä, oli varmasti! lisäsi tyttö.

— Älkäämme sanoko sitä kerskunnaksi tai vaateliaisuudeksi, lapsi. Minun
makuni on nyt vanhentunut, ja hän on nuori ja nykyaikainen. Onhan niin
luonnollista, että se taide, jossa minä elin, silloin kun minä — kun
minä elin, on hänelle jotakin kaukaista ja vierasta.

— Mutta kun sinä, isä, ymmärrät sen kaiken niin hyvin! Minä olen varma,
että jos sinä tulisit taas ulkomaille —

— Ole vaiti, lapsi, ja mene nyt levolle!

Mutta hän ei päästänytkään irti, vaan jäi seisomaan käsi tyttärensä
pään päällä, ja lausui vihdoin verkkaisesti:

— Ei, se ei olisi minulle hyväksi! Kas niin, hyvää yötä, lapseni,
Jumala siunatkoon sinua.

Suuteli lastaan, ja tämä otti kilisevän tarittimen ja meni. Keittiössä
jäi hän mietiskelevänä seisomaan.

Maalarihan oli suudellut häntä! Ja se hänen varmaankin olisi pitänyt
kertoa isälle.

— Ihan yhtäkkiä — ja juuri tuohon! Hän piti kättään niskan hiusrajan
kohdalla, seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli keittiön-akkunasta
ulos.

Lokit lentelivät lahdella, tähystellen pikkukaloja vedenpinnalla,
pitkin, hiljaisin kaarroin, ohi toistensa, ylös, alas, edestakaisin,
valkoiset vaiteliaat linnut. — Ei, miksikä sen kertoisin! Hänhän ei
sillä tarkoittanut mitään pahaa!

— Ettäkö pahaa! Hahaha!

Ja niin juoksi hän kamariinsa.

Mutta kauan sen jälkeen kuin kaikki äänet talossa olivat vaienneet,
käveli tohtori eestaas salissa paksulla matolla sammunut sikarinpätkä
suupielessä.

Vanhastaan oli kullakin oma paikkansa yökalastusta varten, Esaias
Ismaelilla molempine poikineen Mustankarin edustalla ja Hans
Joelsenilla Miessaaren luona. Peder Martinin paikka oli ennen
ollut Naissaaren vesillä, mutta sieltä oli hän nyttemmin muuttanut
aurinkovälkkeiselle vuonolle, niin että hänen veneensä näytti usein
uiskentelevan kuin keskellä tulta ja liekkiä.

Kalaa kulki kyllä vieläkin Naissaaren tietämillä, vieläpä runsaastikin;
mutta sittenkuin Ulkopoukaman Karelius keväällä oli siellä aluksineen
haaksirikkoutunut ja seitsemän miestä hukkunut, ei kukaan halunnut
Naissaaren kaloja, jotka tietenkin olivat ihmisenlihaa täynnä!

Niinpä oli Peder Martin muuttanut kauemmaksi, ja se saattoi olla
hänelle kylläkin edullista, hän kun uloimpana-olijana sai kaiken ansion
matkailijalaivalta, joka poikkesi vuonoon kahdesti viikossa; mutta kun
Naissaari oli jokseenkin Mustankarin ja Miessaaren keskivälillä, niin
oli ennen tuota tapahtumaa ollut rattoisampaa vesillä öiseen aikaan;
he olivat saattaneet huudella toisilleen ja kuulla mitä kello oli ja
minkälainen kalaonni. Nythän se oli käynyt mahdottomaksi; saattoi
korkeintaan nähdä kalain kimmeltävän auringonvalossa, kun Peder Martin
lappoi niitä yli laidan ja kuulla pyörän kitinän, kun hän keloi ylös
pitkänsiiman köyttä.

Ja sitten vielä oli Peder Martin tavattoman hyvä laulamaan, mutta nyt
kun hän oli niin kaukana, ei siitä juuri kuullut muuta kuin joskus
kaikkein sitkeimmät kohdat virrestä.

Niinpä oleilivat he nyt kukin nuottaveneessään ilman muuta ajankulua
yksitoikkoisen kalastuksen ohella kuin katsella pitkin toistensa
köyryjä selkiä.

Esaias Ismaelilla oli tosin pojat mukana; mutta Manassesta, nuoremmasta
pojasta, ei ollut puhekumppania, se kun oli kuuromykkä; eikä toinenkaan
ollut juuri sen puheliaampi.

Ei — hyvin se olikin vesilläolo nyt käynyt yksinäiseksi, siitä olivat
he kaikki kolme yhtä mieltä, kun aamupuhteella soutivat kotiapäin ja
kohtasivat toisensa valkamassa.

Mutta kolmantena yönä sen jälkeen kuin Peder Martin oli kyytinyt sen
vieraan miehen höyrylaivalta tohtorinsillalle, oli Naissaarella alkanut
olla kummia nähtäviä.

Valkoinen tohtorin vene tuli soutaen lahdenpohjukasta noin tuntia ennen
puoliyötä. Sama vieras mies istui perässä mukanaan jonkinlaisia sauvoja
ja kojeita, ja airoilla istui Sunniva-neiti soutamassa. He nousivat
maihin Naissaareen, ja sinne pystytti se sauvansa silkalle kalliolle ja
niiden varaan taas suuren levyn, niinkuin jonkinlaisen merimerkin, joka
hänellä oli ollut mukanaan. Ja sen kojeensa kimpussa hän sitten hääräsi
ja tuhersi pitkälle yli puolen yön, mutta mikä sillä oli tarkoituksena,
sitä ei vain järki-ihminen saattanut ymmärtää. Sunniva, kauniina ja
hienona, niinkuin sen kaikki tietävät, jäi istumaan veneeseen ja heidän
välillään kävi sitten vilkkaasti naurua ja juttua. Enimmäkseen kyllä
puheli se vieras.

Hans Joelsen kulki veneellään vartavasten siitä ohi, ja silloin oli hän
huomannut, että se oli seissyt ja töhrinyt maalia kankaalle — sillä
kangasta siinä oli sauvojen varassa — mutta sen selvemmäksihän asia ei
siitä tullut. Ystävällisesti oli vieras kyllä tervehtinyt ja Sunniva
oli kysellyt kuinka kalastus käy.

Pari tuntia jälkeen puoliyön souti tohtorinvene takaisin.

Seuraavana iltana oli kukin taas paikallaan ja tähysteli lahteen
päin. Ja aivan oikein, taas tuli tohtorinvene kiiltävän valkoisena
auringossa, Sunniva soutamassa ja se vieras mies perässä niinkuin
ennenkin. Ja sitten oli alkanut sama peli, — kolmantena iltana samaten,
ja samoin koko viikon, lukuunottamatta torstaita, jolloin taivas yöllä
oli hiukan pilvessä.

Ja joka aamu olivat Peder Martin ja molemmat toiset kalastajat
kotiin soutaessaan kovasti kummastelleet — mitähän se oikein mahtoi
Naissaarella puuhata — — —?

Vihdoin päätti Esaias Ismael maanantaina viedessään kaloja mamseli
Gundestadille kysyä asiaa tohtorintalossa. Ainahan kysyä sopii eikä
mamseli Gundestad ole niitä, jotka jättävät vastaamatta − − —

       *       *       *       *       *

Vasta juhlallisesti luvattuaan olla sangen varovainen, kääriä saalin ja
vaipan lämpimikseen oli Sunniva ensimmäisenä iltana saanut luvan soutaa
Jan Höghiä Naissaareen. Tämä lupasi pitää isällistä huolta ja kotona
oltaisiin taas viimeistään kello yksi.

Tohtori oli alussa vastaan — Sunnivan terveys ei ollut niinkään vankka
— mutta taipui vähitellen varsinkin Sunnivan pyytelevästä katseesta;
jakun mamseli Gundestad arveli että se kävi laatuun, niin − − — − − —

Seuraavina iltoina kävi asia itsestään.

Päivät kuluivat tohtorintalossa aurinkoisesti ja keveästi, niin että
miltei unohti aikaa olevankaan! Kenties johtui se siitä, että aamun
ja illan, päivän ja yön välillä ei ollut muuta eroa kuin että varjot
vaihtelivat ja valo tuli eri puolilta; että värit illalla ja yöllä
olivat hillitympiä ja ikäänkuin harsoon peitetyn väsymyksen verhoamia;
kenties siitäkin, että aika kului leikissä, naurussa ja hilpeydessä.

Että Sunniva lauloi kuin Patti, oli Jan Högh vakuuttanut heti toisena
päivänä, ja niin laulelivat he sekä aamu- että iltapäivin duettoja ja
sooloja, niin että talo kaikui ja laulu lensi avonaisista akkunoista ja
ovista kauas kirkkaaseen ilmaan kalalokkien kuuluville.

Vahinko ettei hänellä ollut nuotteja mukanaan. Sillä nyt täytyi hänen
opettaa hänelle sekä laulut että säestykset ulkomuistilta korvakuulon
mukaan; mutta Sunniva tahtoi oppia ne, talven varaksi.

Iltaisin oli tohtori vapaa konttorityöstään, ja silloin kokoonnuttiin
ruokasaliin kaikkinaisten herkkujen ympärille, joita tohtori itse kävi
noutamassa kallisarvoisesta kellaristaan; milloin Burgundia vuodelta
1850 vanhoissa hiotuissa kristallilaseissa, milloin kirkasta Maraskinoa
kahvin kanssa, jota mamseli Gundestadin piti keittää mustaa kuin piki.
Ja sikarit! Jan Högh oli tuskin koskaan polttanut niiden veroisia!

— Niin, katsokaa, nuori ystäväni, selitti tohtori hymyillen ja
ilmeisesti tyytyväisenä Jan Höghin innostuneesta ihailusta, — kun
oleilee niin syrjäisessä paikassa kuin täällä, niin on kyllä — ainakin
kesällä — auringonvaloa riittävästi, mutta auringonlämpö on tuotava
muualta, Bourgognen rypäleissä ja Havannan lehdissä. Mamseli Gundestad
väittää kyllä, että kahvikin on alkuperäistä, mutta minä epäilen, että
hän − —

— Oo, kivahti mamseli Gundestad loukkaantuneena, luulenpa suoraan
sanoen, että tohtorin pitäisi voida luottaa minun rehelliseen sanaani —

— Kyllä, mamseli, mutta en kahvinkauppaajien. Voitteko te estää heitä
sekoittamasta joukkoon hiukan toisesta säkistä?

— Olisi kai parasta, että tohtori ottaisi itse huolehtiakseen
kahvin-ostonkin!

Huolestuneen vastarinnan jälkeen oli mamseli Gundestadin pakko avata
sylttejä ja säilykeleivoksia sisältävät pyhättönsä ja aarreaittansa.
Sunniva säteili, ja mamseli Gundestadin täytyi kesken huolestuneita
huokauksiaan, kun hän ruoka-aitassa vertavuotavin sydämin teki lovia
ruukkuihinsa, yhtyä hänen iloonsa siitä kuinka hyväntuuliseksi ja
hilpeäksi talon alakuloinen isäntä oli tullut.

Uutta harrastusta ja satoja kysymyksiä, ihmetystä ja ihailua oli
reipas maalari tuonut heidän joka-aikaiseen oloonsa, niin että kaikki
totuntaan untunut sai uutta eloa. Vanhat maalaukset seinillä loistivat
uudelleen ja virkosivat jälleen tarkasteltaessa ja pohdittaessa niiden
arvoa ja mestareita; sorvatut, korkeaselkäiset huonekalut suorastaan
tanssivat kangistuneilla jaloillaan kaiken sen uteliaisuuden ja
mielenkiinnon johdosta, joka nyt äkkiä keskittyi heihin ja heidän
monivaiheiseen historiaansa — mistä ja miten ne olivat löydetyt,
kuinka vanhoja ne saattoivat olla, kenelle ne olivat kuuluneet j.n.e.
Ja tohtori näytteli, selitti ja kertoi. Hänen suurin ylpeytensä oli
kuitenkin ebenholzkalustoinen konttori, mitä täydellisimmin ja ajan
viimeisinten vaatimusten mukaan varustettu.

— Niin, rahaahan se kyllä maksaa, mutta nähkääs, vaikka maallikkona
kenties ette voi sitä täysin käsittää — minusta on ensimmäinen
velvollisuus ponnistaa voitavani pitääkseni kaikki parhaassa kunnossa.
Täkäläisten köyhien ja mitä alkuisinten elinehtojen varassa olevien
ihmisten keskuudessa on tohtori todellisena lääkärinä enemmän kuin
siellä teidän luonanne; täällä joutuu ihmisten kanssa läheiseen,
sydämelliseen ja samalla erittäin vastuunalaiseen suhteeseen; joutuu,
jos käsittää tehtävänsä vakavalta kannalta, olemaan jonkinlainen isä
koko seutukunnalle ja voi olla avuksi useinkin, joskaan ei Jumala
paratkoon ruumiillisissa, niin kuitenkin heidän henkisissä kivuissaan
ja ylimalkaan heidän elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä. — Siinä te
kyllä olette oikeassa, että täällä on yksinäistä ja kolkkoa, kovaa
elää ja raskas tehdä työtä; mutta minä sanon teille, nuori ystäväni,
että ihmisen todellinen elämä, hänen sisäinen olemuksensa tulee
onnelliseksi, rikkaaksi ja täyteläiseksi.

Hiljainen hillitty herra sekä lämpeni että vilkastui saadessaan näin
nuoren ja uuden kuulijan muutoin perin yksinäisille harrastuksilleen:

Keskustelujen ainaisena aiheena oli taide. Tohtori oli nuoruudessaan
matkustellut paljon ja ilmeisesti ollut paljon mukana niiden aikojen
taiteilijapiireissä; sen maalauksen oli hän saanut siltä ja siltä
maalarilta, tuon akvarellin toiselta, ja hän saattoi usein viitata
erinäisiin seikkoihin monivuotisessa taidearvostelijantoiminnassa.

Tässä törmäsivät he usein yhteen, ja keskustelu saattoi kiihtyä niin
kovaääniseksi, että mamseli Gundestad huolestuneena kyhnäisi tohtoria
ja toivotti taiteen ja koko sen olemuksen hornan kattilaan.

Saattoi sattua, että tohtori, kun Jan Högh ja Sunniva olivat
illalla soutaneet ulos, tällaisen väittelyn jälkeen, kun sanat
olivat sinkoilleet erikoisen kuumina ja kiivaina, asteli salissa
kiihdyksissään ja purki puolittain itselleen, puolittain huolestuneelle
mamselille katkeraa surkuttelua ja sääliä, niin että mamseli Gundestad
jo oli vähällä kirota sitä päivää, jona Jan Högh oli taloon tullut.

Mutta kerran erään sellaisen illan jälkeisenä päivänä — väittely oli
ollut tavallista kiivaampaa — päivällisen jälkeen, kun kaikki oli
hiljaista ja molemmat vanhat juuri olivat alkaneet päivällislepoansa
kumpikin nojatuolissaan salissa, kääntyi tohtori äkkiä hänen puoleensa:

— Minä sanon teille, Gunde-täti, taiteilijaluonteiden laita on se,
että heillä on kokonainen kimppu aistimia enemmän kuin meillä muilla,
niin että he ovat omakohtaisessa, joka päivä tuoreessa ja uudessa
suhteessa siihen, mikä heitä ympäröi; kun me tylsymme tottumukseen
ja käymme välinpitämättömiksi siitäkin, minkä puolesta olimme mukana
taistelemassa ja työskentelemässä arkielämämme kaunistamista varten,
katsoo sellainen luonne sitä aina uudella ilolla ja nautinnolla.
Sen vuoksi on yhdessäolo sellaisten ihmisten kanssa siunaus ja
uudistaa sitä, mikä meissä on parasta. Sillä he näyttävät meille,
että me taitamattomuudessamme halvennamme olentoamme, unohdamme,
mitä hyvää ja kaunista meillä on, levottomassa tyytymättömyydessämme
ja kauemmas-tavoittelussa. — Niin, se tekee hyvää meille kahdelle
vanhukselle!

Tohtori ojensi, katse lämpimänä, kättä vanhalle mamselille.

— Niinpä tulee olla vain iloinen ja kiitollinen eikä katkeroitua ja
harmitella.

Vähää jälkeen kuului hänen tasainen hengityksensä kun hän nukkui.
Mutta mamseli Gundestad ei saanut unta niin pian; hänen täytyi kuivata
silmälasejansa.

— — — Jan Höghille oli kaikki tämä kiehtovan uutta ja kaunista, tämä
tyylikäs tilan-anto, joka niin hyväätekevänä kohtasi häntä kaikkialla
ja kaikkien puolelta, aina vanhaan mamseli Gundestadiin saakka,
jonka sydämen hän päivä päivältä yhä vakaammin valtasi rajattomasti
ihailemalla tohtoria ja koko taloa, vilpittömästi harrastamalla neuvoin
ja viittauksin koristemalleja y.m.s. ja havaitsemalla mieliruuakseen
erikoisesti juuri sen, mitä kulloinkin tuotiin pöytään!

Tosin saattoi tohtorin tyyni etevämmyys iltaisin keskusteltaessa häntä
ärsyttää; hän ikäänkuin itse pieneni ja häneen vaikutti, enemmän kuin
hän oikeastaan olisi tahtonut myöntää, tohtorin monipuolinen ja syvä
asiantuntemus juuri alalla, millä Jan Högh oli tottunut pitämään
pää-ääntä; suunnista ja kouluista, vanhasta ja nykyaikaisesta taiteesta
— ja suoraan sanoen, kuka peijakas saattoikaan niin laajaperäisesti
perehtyä taidehistoriaan?

Tohtorilla oli kyky lausua suurimpia ja korkeimpia asioita
koruttomalla, tyylikkäällä tavalla, ja jos lähestyttiin suurentelun
hiushienoa rajaa, osasi hän aina herkästi ajoissa ehkäistä sen pienellä
pilalla, leikkisällä huomautuksella tai hilpeällä sitaatilla. Mutta
koko hänen olennossaan oli lämpöä ja syvää tunnetta, joka vaikutti niin
omituisen todelta ja viehättävältä sen herkän hengen vuoksi, joka siitä
huokui ja sitä hienosti, verhosi − − —

Mutta juuri sepä kävi kiusalliseksi — tai jäi muuten niin vähän tilaa
päästä esiin iskusanoineen. Kaikessa oli omituista juhlallisuutta, joka
tenhosi hänetkin ja hän istui kuuntelemassa kuin koulupoika.

No — hymyili hän itsekseen palatessaan kerta ehdottoman tappion jälkeen
— hän saa vielä kerran tuta, kenen kanssa hän on puheissa, tuo hyvä
tohtori! Olisipa vain täällä kaikki toverit ja ystävättäret, niin − − —
−!

Olihan se muutoin joskus hiukan harmillista!

Mutta — Burgundi oli erinomaista, ja onnihan oli kuitenkin kaikitenkin
tänne osunta — tämmöinen odottamaton putoaminen suoraan Abrahamin
helmaan!

− − Kun kello lähestyi iltaisin yhtätoista, noustiin ylös, ja sattuipa
lopulta, että tohtori itse huomautti lähdön-aikaa:

— No, yölinnut, on aika lentää merelle!

Tosin oli kotona tunnelmaa ja iloa, mutta vasta kun he olivat ulkona
Naissaarella, alkoi elämä oikein — tuntui ainakin Sunnivasta!

Kalliolla, jonne raskailla kivillä pönkitetty maalausteline oli
pystytetty seisoi Jan Högh työpusero hartioilla, piippu suussa,
maalilaudalla paksulti väriä, ja veneessä istui Sunniva sinisessä
hameessaan ja kyseli ja jutteli, innosta hehkuvana. Kudintyö, joka
hänellä oli mukana, edistyi vain hitaasti kaiken sen vuoksi, mitä hänen
piti kertoa, kysellä ja saada tietää.

Siitä mitä hän kertoi, kyseli ja kummasteli, ymmärsi Jan Högh pian,
että nämä yöt merkitsivät hänelle uutta ja ihmeellistä elämystä.
Kotona tohtorintalossa oli hän kasvanut kahden vanhan ihmisen
rakkauden vaalimana ja sekä isä että mamseli Gundestad oli kumpikin
tavallaan johtanut hänen kehitystään; isä lempeällä viisaudellaan
ja tietorikkaalla opetuksellaan, ja mamseli käytännön toimissa ja
iltaisin tarinoita ja satuja kertomalla. Että hän vähitellen oli
heidän käsissään kehkeytymässä täysikasvuiseksi naiseksi, olivat
he kyllä huomanneet, mutta siinä he eivät enää paljoa mahtaneet;
mamseli Gundestadin noidat ja lohikäärmeet kuolivat ja isän tietojen
ja opetuksen takana häämöitti kangastuksena se todellisuuden elämä,
jonka hän itse kauan sitten oli jättänyt, mutta joka tyttären mielessä
herätti eloon kaikki ne kaipuut, jotka nyt vilahtelivat hänen
tuhansissa kysymyksissään ja Jan Höghin joka ainoan sanan hartaassa
kuuntelemisessa.

Ja samalla kuin tämä puolestaan kieltämättä tunsi helpotukseksi
saada täällä ulkona tavallansa korvausta sisällä tohtoria vastaan
kärsimistään tappioista voidessaan nyt mielin määrin laverrella,
seurasi hän vähitellen myöskin puolittain uteliaana, puolittain
huvitettuna, kuinka neidon kaipaava mielikuvitus täyttyi ja kasvoi.

Kullankirkkaissa öissä asui myöskin loistavaa rohkeutta, kiiltävän
teräksen voimaa kevyen ilman sinessä ja vetten siinnossa tunturien
välillä. Hiljaisuus auringonvalossa ei ollut päivän helteistä
painostusta, ei yön sanatonta surua tai herkkäkuuloista huolta; se oli
neitseellisen rauhoitettua lepoa, ihmeellistä ihanuutta, joka uinui
oman heijeensä helmaan heittäneenä, omille unelmilleen hymyillen.

Ja meri nousi ja laski kuin rauhallisesti nukkuvan rinta.

Joka väri ja joka piirto tässä vahaisessa kuvassa oli taiteilijasta
vaihtelevaa sisällystä ja alati uusivivahteisia ajatuksia rikas ja
raskas — siinä oli sellaista kasvua, leveillä siivillä lentoa, että
joka siveltimenveto avarti hänen ajatuksiansa. Ja kaikelle, mikä hänen
mielessään liikkui, löysi hän niin helposti nimen ja ilmaisun, ja tytön
suurten tähyävien silmien edessä vilahteli kuva kuvan jälkeen hilpeästä
taiteilijaelämästä, iloisista muistoista ja sadoista leikkisistä
sanoista ja mielijohteista, samalla kun taiteilija ahkerasti maalasi
suurta kangastaan.

Ja Sunniva kuunteli!

Solakka, kookas mies kalliolla suuren maailman ihanuuden loistossa,
josta hän kertoi — oli hänestä kuin sadun prinssi, ja kuin satu itse
oli tämä pitkä, valoisa yö!

Ja hän tiesi, tuo sadun prinssi, kaikki kaukaisesta suurmaailmasta,
kuinka se elää ja aaltoilee vaihtelevassa valossa ja värien vilinässä,
ilosta, jota juodaan kimmeltävistä maljoista, käytävistä taisteluista
ja saavutetuista voitoista — mutta enimmän ja ihaninta ihmisten
rakkaudesta, miehistä, jotka voittavat, ja naisista, jotka seuraavat ja
uskovat ja joskus itkevät — — —! Ja se kaikki _oli_ siellä, itse oli
hän sen nähnyt, itse mukana elänyt — kaikkia naisia oli hän rakastanut
ja naiset olivat rakastaneet häntä, kaikista prinsseistä ylväintä!

Posket pelmahtivat punaisiksi ja syvähehkuisina seurasivat silmät
maalaria, kun hän kertoi; koko tuo hienohermoinen olento kumartui
jännittyneenä kuunnellen yli veneenlaidan, jota hänen kätensä puristi
niin että nystyrät valkenivat!

Kun sitten kertoja vaikeni, saattoi kuuntelija vaipua uinaileviin
unelmiin, katse kaukaisuutta kohti.

Ja sitten se, että niin kuin hän puhui hänelle täällä yksin, niin
vapaasti, niin hehkuvasti ja niin ihanasti monta kertaa, niin
ei hän koskaan puhunut kotona, kun muita oli kuulemassa − − —
ikäänkuin erikseen hänelle! Ja heidän välilleen tuli jotakin, vain
heidänkeskistänsä, jotakin, joka oli erikseen hänen omaansa.

Olikin niin paljon kysymistä ja niin paljon sanomista, jota hän ei
ennen ollut aavistanutkaan sydämellänsä olevan, ja hänelle saattoi hän
sen kaiken sanoa, sillä hän ymmärsi kaikki ja osasi vastata. Siitä
syntyi eri maailma, ulkopuolella isää ja mamseli Gundestadia − − — − —

Kun keskustelu kotona sattui aloille, joista he olivat keskenään
Naissaarella puhelleet, saattoi Jan Högh salaa nyökätä hänelle
tutunomaisella hymyllä: sinä ja minä, me tiedämme sen!

       *       *       *       *       *

Paria päivää lukuunottamatta oli samaa ihanaa päivänpaistetta kestänyt
neljätoista vuorokautta. Kaksi viikkoa Jan Höghin tulon jälkeen
noudettiin tohtoria äkkiä eräänä iltana, ja Sunniva ja Jan Högh
kulkivat veneellään yhtä matkaa ulos lahdesta, kunnes niemen kärjessä
erittiin.

Aurinko paistoi kuten ennenkin; mutta tunturien välisissä syvennyksissä
pohjoisessa — ne kuvastuivat taivasta vasten kuin petoeläimen hampaat —
näkyi untuvan valkoista sumua, joka vähitellen kasvoi.

Työ oli täydessä käynnissä, ja Jan Högh kertoi mielialastaan kaksi
viikkoa sitten, matkailijalaivasta ja mademoiselle Antoinettesta.

Mutta että sinä saatoit lähteä laivalta silloin! ihmetteli Sunniva.

— Miksen?

— Kun sinä — kun mademoiselle Antoinette — — —

— Oo, vastasi hän hymyillen, pani siveltimen pois ja katsoi ulapalle
— minä seisoin kannella yksin itsekseni ja huomasin äkkiä tämän
kaiken — taivaan ja meren ja tämän lahdelman, nämä ulkosaaret, vuonon
aallot ja tunturit ympärillä, kaikki nämä aurinkoa väräjävät kirkkaat
värit hiljaisuudessa — — sehän on kuin ihmettä! Katso nyt tuonne
vuononsuulle, missä aurinko asuu kultaisena merellä, sehän on kuin
leveä silta suoraan taivaaseen, ja sillä hetkellä oli minusta kuin
olisi sieltä vastaani astunut loistava olento, kehoittava henki, jos
niin tahdot, — ja niin minä päätin maalata sen! Se on kai semmoista,
jota vanhat kutsuivat inspiratioksi, innoitukseksi.

He vaikenivat molemmat.

— Kuinka kummallista, kuule! sanoi vihdoin Sunniva.

— No?

— Tiedätkö, kun olin pieni, ajattelin aina, että äiti, jotahan en
lainkaan voi muistaa, mutta jota usein ajattelen ihmeen paljon, — että
hän oli mennyt taivaaseen tuonne ulos, missä me emme näe muuta kuin
taivaan ja meren — — —

— Tuonneko vuononsuuhun päin?

— Niin. Me olimme niin usein siihen aikaan isän kanssa täällä
kalastelemassa. Juuri sentähdenhän se oli niin erikoista, että
sinustakin tuntui, että se oli tie taivaaseen. Ja mamseli Gundestad
oli kertonut minulle, että kun kerran tulisin oikein kiltiksi, antaisi
Jumala äidin tulla minun luokseni suurilla valkoisilla siivillä, ja
silloin ajattelin aina, että hän tulisi taivaasta juuri tuolta ja
lentäisi luokseni vuonon yli juuri tuota aurinkotietä. Ja minä saisin
nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan, ja hän selittäisi minulle kaiken.

— Minkä kaiken?

— Jumalasta taivaassa ja äidistä itsestään.

— Tulitko sitten koskaan niin kiltiksi, Sunniva? Hän käänsi
haaveellisuutta loistavat silmänsä Jan Höghiä kohti, katse epävarmana,
puoliksi hämillisenä, kysyvänä:

— Sehän on vain semmoista, mitä uskoin, kun olin pieni.

— Etkö nyt enään odota äitiäsi? Etkö enään usko, että hän tulee tuolta
ulkoa valkoisilla, suurilla siivillä kertomaan sinulle Jumalasta
taivaassa? Etkö koskaan?

Hän kysyi niin vakaasti ja katsoi niin levollisesti hänen silmiinsä,
ja Sunnivan hymy häipyi jäljellä oli vain heikko epävarmuuden piirre
kasvoilla, kun hän pudisti päätänsä:

— En nyt enään.

— Entä jos voisit tulla niin kiltiksi?

— Mutta sitä en voi.

— Voit kyllä, Sunniva, ainakin minä uskon niin.

— Mutta kuule nyt, niin saat kuulla! Viime pääsiäisenä pääsin ripille
ja olin koettanut olla niin kiltti kuin voin — en vain iltaisin
maata mennessä, sillä sen unohdan aamulla, vaan alati, koko päivän
ja aina. Oo, kuinka yritin! Ja olin niin varma, että edespääsyn
päivänä se tapahtuisi. Ja ajattele, tiedätkö, minä juoksin illalla
kenenkään tietämättä pappilasta, missä isän ja minun piti viettää yötä
edespääsypäivän jälkeen yli kankaan kotia saakka, ja sitä matkaahan on
lähes peninkulma. Niin tulin kotia, rukoilin Jumalaa ja otin veneen ja
sousin ulos, ja sitten — sitten — —

— Sitten ei kukaan tullut?

Sunniva pudisti päätään; silmät olivat täynnä kyyneleitä.

— Etkä sinä senjälkeen enään siihen usko?

Taas päänpudistus.

— Mutta minä uskon, Sunniva.

Tyttö katsoi häneen kummastuneena; häh seisoi telineidensä nojassa ja
hymyili rauhallisesti.

— Minä uskon vain hiukan toisella tavalla kuin mamseli Gundestad.
Minä en usko, että Jumala antaa äitisi odottaa, kunnes tulisit kyllin
kiltiksi, sillä sinähän olet jo. Mutta minä uskon äitisi tulevan
kertomaan sinulle kaikista asioista, kun sinä kerran oikein olet sen
tarpeessa.

— Milloin sitten?

— Kenties ei koskaan. Mutta jos kerran tulisit oikein onnettomaksi,
Sunniva. Silloin uskon äitisi tulevan taivaasta.

Tyttö vaipui syviin mietteisiin ja lausui vihdoin itsekseen:

— Niin se varmaankin on!

— Etkö ensinkään muista äitiäsi?

— En, minähän olin vain vuoden vanha, kun hän kuoli. Mutta minä tiedän
kyllä paljon hänestä. Hän ei ollut tästä maasta, ja sitten oli hän niin
kaunis ja hänellä oli musta tukka, joka riippui valtoimena.

— Mistä hän sitten oli?

— Jostakin jonkin suuren järven rannalta, missä ihmisten on hyvin
yksinäistä, ja hänellä oli kultasarvinen poro. Ja kerran tuli hän tänne
isän luo noiden sinivuonojen takaa ja isä ihastui häneen ja he menivät
naimisiin. Mutta sitten hän kuoli, mamseli Gundestadin arvelun mukaan
ikävään.

— Ikävään?

— Niin, hän ikävöi suurta järveä, jossa on vielä yksinäisempää kuin
täällä, ja kultasarvista poroa.

— Mamseli Gundestadko sinulle kaiken tuon on kertonut?

— Niin, kauan sitten.

— Entä isäsi?

— En saata koskaan kysyä isältä.

— Mikset?

— Hän suree niin kovasti.

Vesi kohosi saaren rannalle vuoksen mukana, nosti raskaasti pohjarahkaa
ja laski sen taas syvään huoaten, nosti ja laski, syöksi kivien
väliin ja vaahtosi ulos taas satoina pieninä, kohisevina virtoina.
Syvältä alhaalta kuului irtauneen kiven raskas kolina — vai oliko se
sydänsairaan Vetehisen valittelua!

Saaren ympärillä kihisi ja kuhisi ja joka ainoa pieni aallonväre
leikitteli oman pienen auringonsäteensä kanssa, miljoonia pieniä
kirkkaita välkkeitä, jotka välkähtivät ja sammuivat ja tuikahtivat
uudelleen joka sekunti.

Mutta kaikki tämä oli lopultakin voimakasta, syvää merivirtaa, joka
kiiti ohi — auringonkimmelteiseltä jäämereltä — — —

Jan Högh tunsi puistatusta:

— Ei, nyt on lähdettävä kotiin! Täällä alkaa tuntua kylmältä.

Hän pani tavaransa kokoon raskaaseen arkkuun jonka hän oli saanut
sinne sijoitetuksi ja ketjulla kiinnitetyksi suurimpiin kiviin. Sitten
soutivat he pois.

— Mutta sano minulle todenperään, alkoi Sunniva, kun he kääntyivät
niemen kohdalle — etkö sinä ole kauheasti katunut, että annoit
mademoiselle Antoinetten näin mennä luotasi?

— Mademoi... — — —? Katunutko? En!

Hän nauroi ääneen ja nousi ylös hillitsemään töytäystä laituriin.

— Mutta hänhän oli niin miellyttävä!

— Oli kyllä, mutta sittenhän tapasin äkkiä sinut — niinkuin pikku
keijukaisen täällä lahdenpohjukassa, ja sinä olet paljoa herttaisempi
ja miellyttävämpi kuin kaikki maailman mademoisellit.

He astelivat yhdessä taloon.

Mutta nouseva sumu tunturien välillä pohjoisessa oli kasvanut
mahtavaksi usmaksi, joka nyt alkoi laskeutua vuonon ylle.
Vaaleanharmailla ulottimilla tunnusteli se saaria ja luotoja ikäänkuin
jättiläiskala, joka verkalleen ojentelee nuutuneita jäseniään, suureni
ja tiivistyi, kävi sitten liukumaan voimallisena valtana yli tummuneen
veden, ja pian oli kaikki sen peitossa ja kosteankylmiä viimoja kulki
hyytävänä yli meren ja maan. Aurinko oli pimitetty, sitä saattoi
aamupuoleen vain aavistaa hiukan kellervämmästä kajastuksesta idän
puolella.

Sinä yönä ei kannattanut odottaa matkailijalaivaa, sillä vuonossa
ei nyt ollut paljoa nähtävää ja kun Esaias Ismael ja Hans Joelsen
aikaiseen läksivät soutamaan kotia päin, seurasi Peder Martin mukana.
Naissaaren kohdalla olivat he kuten tavallista rinnakkain kaikki kolme.

— Nyt tuli sumu.

— Tuli ja aika pahana tällä kertaa.

— Ja oikein viluttavana.

— Kyllä se ainakin viikon kestää.

       *       *       *       *       *

Kaksiviikkoisen auringonpaisteen jälkeen voi kyllä sietää sumuakin.
Mutta kun sitä alkaa kestää viikkokausia, lakkaamatta joka aamu sama
alinomainen harmaa seinä silmäin edessä — — —!

Ja Jan Höghin mieliala alkoi vähitellen masentua.

Ensimmäisinä päivinä oli hän pari kertaa lainannut tohtorin haulikon ja
kiertänyt lahden toiselle rannalle, minne hän kaukoputkella oli nähnyt
sorsien laskeutuvan rantaruohikkoon. Hienossa vihmasateessa, joka
kostutti pyssynpiipun ja asettui kuin helmisilaus hänen vaatteilleen,
samoili hän tietään; koivunlehvät vihmoivat kasvoja ja märkyyttä pursui
joka mättäältä ja heinänkorresta, jolle hän astui. Lahden toisella
rannalla oli ankeampaa ja suojattomampaa, joten hänen oli taitavasti
hiivittävä arkojen lintujen luo, joiden hän nyt saattoi nähdä
varovaisesti kääntelevän pitkulaisia, viisaita päitään joka suunnalle.

Hiljaa nosti hän pyssynsä ja tähtäsi huolellisesti hämyisen, harmaan
ilman läpi — vaan samassa lehahtivat molemmat linnut lentämään poispäin.

Hän laukaisi panoksen kuitenkin jälkimmäistä lintua kohti, ruudinsavu
jäi uimaan liikkumattomassa ilmassa, pamaus kajahti kipakkana ja kovana
kaiun vastaamatta, ja raskaalla, omituisen yksinäiseltä tuntuvalla
loiskahduksella putosi leveä lintu veteen. Hiljalleen kellui se
virran mukana rannalle ja retkotti pian Jan Höghin kädessä matkalla
tohtorintaloon.

Seuraavana päivänä ei ollut vesilintuja nähtävissä eikä sitäkään
seuraavana, ja Jan Högh palasi kotiin ilman muuta saalista kuin
likomärät vaatteensa ja pyssy, jonka puhdistaminen kesti toista tuntia.

Sitten olivat Sunniva ja Jan Högh kerran koettaneet kalastaa vuonolla;
mutta se oli niukkaa ja kosteata, huvia. Ei — parempi on pysyä kotona.

Tohtori palasi parin päivän poissaolon jälkeen, mutta hänellä ei ollut
paljoa aikaa. Kaupungin apteekista oli saapunut hänen lääketilauksensa;
se oli tarkistettava ja järjestettävä, laseja ja purkkeja puhdistettava
ja täytettävä — ja konttorin ovi oli lukossa tunti tunnin jälkeen.

Lopulta ei ollut muuta tehtävää kuin laulaa ja soittaa Sunnivan kanssa
ja välillä käydä hänen mukanaan kalossi- ja sateenvarjokävelyllä
harmittelemassa ilmaa.

Tänään oli mamseli Gundestadin täytynyt lämmittää huoneita. Ei ollut
muuta neuvoa, vaikka oltiin vasta heinäkuun lopulla! Niin koleaa ja
kosteaa oli ulkona ja tämä inhuus tunki sisään joka liitteestä ja
raosta.

Salissa istui Sunniva ja harjoitteli loppumattomia ääntenottoja:

— La—la—la-la—lalla—a—a.

Jan Höghin piti oikeastaan kirjoittaa kirjeitä, mutta sen sijaan
istuikin hän sikaria poltellen uunin vierellä välihuoneessa mamseli
Gundestadin luona, joka oli parsimassa sukkia, toisella puolellaan kasa
valmiita, toisella toinen kasa odottamassa.

Jan Högh oli jo pitemmän aikaa nauttinut mamseli Gundestadin rajatonta
luottamusta, ja kun tilaisuus nyt vihdoinkin oli erinomainen, kertoi
mamseli hänelle, mitä hän jo usein oli tiedustellut — hiljaisella
äänellä ja väliin huokaillen sukkien kantapäitä:

— Niin, rouva vainaja oli lappalaissukua, oli kuin olikin, vaikka sitä
ei olisi uskonut, kun hänet näki, niin kookas ja kaunis hän oli.

Ja avioliitto solmittiin vähän omituisissa oloissa. Kun tohtori
tänne saapui, ei hänen laitansa ollut kovinkaan hyvin. Siitähän ei
nyt kannata enään puhua, siitä kun on siksi kauan — mutta kai se oli
ollut joku juttu erään hienon ulkomaalaisen naisen kanssa, joka koko
onnettomuuden oli aiheuttanut. Ihan nuorikaan ei hän enään tullessaan
ollut, ja niin synkkä ja raskasmielinen! Ja kukin lohduttautuu omalla
tavallaan. Varsinkin tohtorin kaltainen mies — hän oli nuoruudessaan
ollut sangen hieno herra — kun hän tekee semmoisen mielettömyyden,
että pakenee tänne yksinäisyyteen, niin ei sovi ihmetellä, jos ei hän
viinin suhteen ole liioin varovainen. No, ulkopuoliset sitä tosin eivät
huomanneet; mutta minä, joka heti alunpitäen tulin hoitamaan hänen
talouttaan, näin tietenkin yhtä ja toista.

Mutta sitten johdatti Jumala viisaudessaan niin, että Kirkevaagenin
pappi Kjaer kohtasi hänet ja vei hänet usein kotiansa. Se on hyvä mies,
meidän pappimme, oikea Jumalan siunaus hän on tällä seutukunnalla.
Ja siellä pappilassa oleskeli Sunnivan äiti, hän oli Funmarkenin
rikkaimman lappalaisen, vanhan Joel Bilton tytär Inarista. Hän oli
lähettänyt tyttären oppiin pappi Kjaerin luo, sillä hänestä piti tulla
muita lappalaistyttöjä parempi, nähkääs, kuten luonnollistakin oli,
Joel Bilto kun oli rikas ja valistunut mies itse.

Jaa, jaa, kyllä hän oli sitten kaunis! Ja niin ymmärtäväinen ja lempeä.
Ja sitten kun he olivat naimisissa, istuimme hän ja minä monta kertaa
yhdessä, kun tohtori oli ulkona, ja puhuimme vain hänestä ja silloin
oli häntä niin ihana kuulla kuin Herran enkeliä!

Hän oli samanmuotoinen kuin pikku Sunniva, samat mustat silmät, vain
että tukka oli sysimusta, niinkuin lappalaisilla yleensä on; ja ihan
ihmeellistä oli olla hänen seurassaan, sillä oli kuin ei hänessä olisi
ollut muuta kuin silkkaa rakkautta, mitä ikinä hän teki tai puhui! Jaa,
jaa, kai hän oli liian hyvä tähän maailmaan!

Ja tohtori kuunteli ja oli niin iloinen ja tyytyväinen kuin päivä
talossa, vaikka rouvavainaja itse ei ollut ensinkään erityisen vilkas,
vaan pikemminkin vähän raskasmielinen. Ja iltaisin saattoivat he istua,
varsinkin talvisaikaan, myöhään yöhön, aivan hiljaa yksissä ja silloin
tällöin kuiskata toisilleen jotakin, tai otti tohtori viulun — johon
hän nyttemmin ei enään kajoa — ja soitti; ja rouva lauloi niin että
kuuntelijan saattoi tulla vesi silmään. Juu, juu.

Mamseli Gundestadin täytyi hetkinen kuivata silmälasejaan.

— Mutta sitten hän kuoli? kysyi Jan Högh.

— Niin, huokasi mamseli Gundestad — se oli lyhytaikainen onni. Kun
Sunniva syntyi, kääntyi rouvavainaja kovin sairaaksi; ja kerran
kevätpuoleen saapui hänen isänsä, vanha Joel Bilto tänne, kun tohtori
oli matkalla, eikä kukaan tiedä, mitä hän mahtoi rouvalle puhua; hän
oli käynyt vanhaksi nyt, Joel, ja jäänyt talvella leskeksi, niin
että hän kenties katui lähettäneensä tyttären luotaan. Tohtoria
hän ei tahtonut nähdä. Mutta siitä päivästä tarttui rouvavainajaan
levottomuutta ja kaipuuta; hän saattoi kävellä pitkiä matkoja pitkin
vuononrantaa itsekseen eikä hänellä kotona enään ollut malttia
mihinkään. Kesällä, kun lappalaisheimo joka tuolla tunturin luona
tapaa oleilla, oli saapunut, saattoi hän kulkea pitkän peninkulman
heidän luokseen ja viipyä siellä tuntikausia — milloin nähkääs tohtori
sattui olemaan matkalla. Ja öisin saattoi hän kulkea lapsi sylissä
edestakaisin kamarissaan levähtämättä niin kauan, että toinen ihminen
olisi siihen nääntynyt — ja lauloi omia laulujansa, joita kukaan ei
saattanut ymmärtää. Alussa se meni ohi, kun tohtori oli kotosalla,
eikä hän siitä paljoa tiennytkään ennen kuin perästäpäin. Syyspuoleen
ei rouva totta puhuen kaikistellen ollut ihan täydessä järjessään.
Keskellä pimeää syysyötä saattoi hän nousta ylös, kääriä lapsen
vaippaan ja livahtaa ulos talosta, jotta tohtori herätessään aivan
pelästyi. Ja piti lähteä ulos kadonneita etsimään. Tätä kesti jonkun
aikaa; joulun tietämissä oli pitkät ajat levollisempaa, ja pikku
Sunniva oli noin vuoden vanha. Mutta eräänä aamuna tuli tohtori minun
luokseni kalpeana kuin lakana ja niin outona, etten ollut häntä tuntea.

— Mamseli Gundestad, sanoi hän minulle, tulkaa mukaani. Tällä kertaa en
saata mennä yksikseni.

Jumala armahtakoon minua — mentiin sitten kerran yhdessä. Me etsimme
ja katsoimme suksenjälkiä ja tähystelimme aamuhämärässä ja tohtori
voivotteli ja valitteli tuskaansa. Ja yhä soimasi hän vain itseänsä
niin raskaasti, että minun oli turha yrittääkään häntä lohduttaa.

Niin löysimme rouvan. Mutta sellaiseksi ei tuon hienon ja lempeän
ihmisen olisi uskonut saattavan muuttua. Hän oli kuin raivoava noita;
hänen silmänsä leiskuivat kuin tuli ja liekki ja hän heilutti suurta
lappalaispuukkoa ja huusi hurjana, että hän ennen tappaisi itsensä ja
lapsensa kuin palajaisi meidän kanssamme.

Minä en voinut muuta kuin langeta lumelle ja rukoilla taivaan Jumalaa,
mutta tohtori astui häntä vastaan, aukaisi nuttunsa ja pyysi häntä
iskemään puukkonsa ensin siihen, mistä hän muutenkin vuosi verta
sydämensä haavoista, ja juuri kun minä parkaisin kauhusta nähdessäni
puukon kohotettuna häntä vastaan, luopui riivaaja rouvavainajasta; ja
me kannoimme heidät kotia, lapsen ja rouvan, joka oli melkein aivan
tainnoksissa ja melkein kuin kuollut.

Sitten makasi hän vuoteessa viikon päivät ja oli niin herttainen ja
lempeä kuin alkuaikoina, mutta niin surumielinen, niin sanomattoman
suruinen. Uudenvuodenpäivänä hän sitten kuoli.

— Entäs vanha lappalainen, hänen isänsä, ettekö sen koommin koskaan
häntä tavannut?

— Hänelle lähetettiin kyllä tieto tapahtumasta; mutta me emme kuulleet
hänestä mitään ennenkuin kolme vuotta jälkeenpäin. Silloin sai tohtori
kirjeen eräältä papilta siellä Venäjän puolella, että vanha Joel
oli kuollut. Sitten tuli viranomaisten kautta erinäistä perintöä
Sunnivalle, enimmäkseen kultakoruja ja hopeita, mitä lappalaiset
käyttävät.

Sitten viime vuonna kerran ja pari kertaa nyt mennyttalvena kuulimme
useiltakin tahoilta eräästä Sunnivan tädistä, joka ei liene aivan
selväpäinen ja joka kuuluu kulkevan lasta etsimässä. Mutta se jäi
kuulopuheisiin, emmekä me ole häntä nähneet.

Mamseli Gundestad ryhtyi taas sukkien parsintaan, ja Jan Högh puhalteli
mietteissään tupakansavua kattoon. Salista kuului suljetun oven takaa
vielä Sunnivan lauluharjoituksia.

— Niin, niin, alkoi mamseli Gundestad taas, onhan täällä
tohtorintalossa monta aikaa ollut raskastakin aikaa. Katkeraa on nähdä
miehen surevan niin kärsivällisesti ja hiljaa — joka viikko käy hän
kerran hautuumaalla tuolla kankaalla, oli talvi tai kesä. Ellei pappia
olisi niin lähellä — Kirkevaagenissa — ja ellei tohtori, niinkuin itse
olette joka päivä nähnyt, olisi niin erinomainen mies sekä ammatissaan
että monessa muussa suhteessa, — niin huonosti kai tässä talossa asiat
olisivat.

Mamseli Gundestad huokasi.

Silloin kuului kirkkaasti ja heleästi salista, missä Sunniva istui,
hänen laulunsa:

    Ah, onneahan kaipaan
    ja onneen pyrkinen!

— Niin, ja sitten tuo herttainen lapsi! jatkoi mamseli Gundestad. —
Hän on tohtorin ilo ja riemu. Ja hän on opettanut ja neuvonut hänelle
paljoa enemmän kuin tämän puolen lapset muuten saavat oppia. Mutta
tytölle on olo täällä kuitenkin liian yksinäistä ja pian hänet kai
täytyy lähettää ihmisiin.

— Niin, se minua on kummastuttanut, vastasi Jan Högh, ettei tohtori jo
ennen ole lähettänyt häntä ulos!

— No, hänhän on vielä lapsi.

— Olettekohan siitä niinkään varma, mamseli Gundestad?

— Kyllä sentään. Ja kasvuvuosinaan hän on ollut hyvinkin heiveröinen.
Me olemme usein saaneet olla huolissamme hänestä — — —

Sunniva aukaisi oven ja seisoi pyydellen kynnyksellä:

— Ah, maalarimestari, tule auttamaan minua vielä hiukan, minä en opi
sitä duettoa.

Jan Högh nousi raukeasti.

— Minä olen vain niin huonossa vireessä nyt. Mutta voimmehan sentään
yrittää.

Mamseli Gundestad jäi istumaan sukkiensa luo ja salista kuului,
maalarin opastavien huomautusten ja säestysohjeiden keskeyttämänä:

— Näes, Sunniva, ensinnäkin tulee sinun kokonaan sukeltautua laulun
kuvitelman henkeen: Nyt olet sinä siis Vellamo, joka nouset aalloista
kuutamoisena yönä, kun minä loion lehdossa ja uinun. Sinä olet meren
valtarouva, Ahtolan emäntä itse, etkä vain pikku Sunniva, joka tässä
laulaa pianon säestyksellä. No — nyt sinä ensin!

Ja Sunniva lauloi:

    Mua kuule, kulkijapoikanen,
    et lähteä vielä saa,
    niin monta ja kaunista kertomaa
    mun on sulle kuiskattavaa,
    kun sa uinut.

Hän vastaa.

    Jalo rouva! Mä viipyä saata en,
    mun kiiruusti nyt on lähteminen,
    luo morsion kauan kaivannehen.

Sitten Sunniva:

    Sinisilkkiin meri mun vaatehtii
    ja aaltojen kuohuttuun,
    kevätmahlojen viiniä tuulet tuo
    mehumaljassa toukokuun,
    kun sa uinut.

Jan Höghin voimakas bassoääni kajahti komeana:

    Minä pyydän, mä pyydän teitä polvillain,
    jalo rouva! pois suokaa mennäni vain,
    lumo silmäinne kiehtoo mun sieluain!

Sunniva taas:

    Ain' yllä aaltojeix loiskua vain
    ui purteni kultainen,
    ja kalvaana luokseni kumartau
    kuu hopeanhohteinen.
    kun sa uinut.

Ja mies vastaa:

    Jalo rouva! Pois menkää te merten taa,
    jott'en hipiänne, tuoksua juoda saa
    ja hulluutta toivo ja kuolemaa!

Sitten molemmat yhdessä toiston:

    Oi, kulkijapoika:
    varo askelias,
    jos kaipuuta sulla
    on rinnassas —
    pian alkaa arkinen päivä!

— Hyvä, hyvä! kajahti äkkiä heidän takanaan. Ja tohtori seisoi
»apteekkariasussaan» hymyillen ovella.

— Tehän houkutatte karhun pesästään sillä laululla! Sinä edistyt,
Sunniva!

— Niin, vain vielä hiukan enemmän kiehtovaa houkuttelua ääneen, niin
sitten! lausui Jan Högh.

— Minä luulen, että pojan osa oikeastaan sopisi minulle paremmin, sanoi
Sunniva, vielä kokonaan laulun tunnelmassa.

— Minä olen istunut pesässäni ja sommitellut suunnitelman teitä varten.
Mitä sanotte kalastusretkestä Vaagevandetille? Siellä on runsaasti
mainiota taimenta ja siitä on nyt monta vuotta kun kävin siellä. Muita
järvivedenkalastajia kuin minä ei näillä main ole, joten sitä paikkaa
voi katsoa jokseenkin koskemattomaksi. Siellä on vanha ruuhi minun
kalastusajoiltani — minä voin lähettää Hans Joelsenin sinne tänä iltana
katsomaan vieläkö se on hengissä ja panemaan sen käyttökuntoon.

Jan Högh tarttui vaihtelun aikaansaantitilaisuuteen suurella innolla
ja kun sää iltaan mennessä tuntui hiukan selviävän, pohdittiin
suunnitelmaa hyvin hartaasti. Kirkevaagenissa oli käräjät maanantaina,
joten tohtorin ei itsensä sopinut tulla mukaan. Mutta Hans Joelsen
soutaisi mielihalulla Jan Höghin ja Sunnivan sinne lauantaina.
Sinne oli matkaa peninkulman verran ja kun he saivat Hans Joelsenin
saattomieheksi sopi lähteä aamulla ja ottaa mukaan mamseli Gundestadin
runsaat eväät koko ajaksi.

Aikaisin lauantaiaamuna oli Hans Joelsen valmiina ulkopuolella.

Joo, kyllä se siltä näyttää, että illalla on sopiva sää.

Ilma oli kevyttä ja korkeahkoa, vaaleanharmaata, ja ohentuneen
sumuverhon takaa kuulsi selkeästi auringonkeltaa.

Niin läksivät he matkaan mukanaan kalastusvehkeet, tohtorin
englantilaisia patenttivapoja myöten. Tie kulki tunturin yli lähden
toiselle puolelle ja läpi tasangon alinomaisia mutkia myöten rämesoiden
vuoksi, jotka peittivät suuria aloja kasvaen ruskeankeltaista ruohoa
ja paljastaen tuolla täällä mustia vesiläikkiä. Joka mättäällä kukki
suopursu rehevänä ja valkoisena, ja äkkiä lähti metsäkana kaakottaen
räpyttämään aivan heidän jalkainsa edestä; oli vähällä etteivät
tallanneet pesää vaivaiskoivun juurella.

Tasangolta kohosi sitten maa yhtämittaa ja vihdoin käännyttiin
erääseen sivulaaksoon, joka avautui heidän eteensä kammottavan tyhjänä
alastomien, puuttomien, vihreänharmaakylkisten vuorenseinämien välillä.

Ja Hans Joelsen kertoi Stallon taisteluista täällä lappalaisia
vastaan, — kuinka vanhat lappalaisnoidat ja velhot olivat kaikessa
kaameudessaan täällä syrjäisessä laaksossa teutaroineet ennenmuinoin,
kun laaksonrinteille kaatuneissa, tuhannen vuotta lahonneissa
honganrungoissa vielä oli kasvua ja vihannuutta.

Ja äänettömiä lintuja pyrähti lentoon — ja katosi kuin maan
nieleminä; tai laukkasi harmaa jänis pitkin loikkauksin mättäiden ja
kantojen yli, ja alhaalla laaksonpohjassa seisoi vesi sysimustana
ja hievahtamattomana, kuolleena ja yksinäisenä alastomien tunturien
välillä.

Ilma oli niin kuulakkaa, että he luulivat olevansa aivan lähellä, kun
heillä vielä oli pitkä taival edessään; ja kun he saapuivat perille,
oli kaikki toisennäköistä; rauhallinen, hymyilevä järvi, kuvajaistaan
katsova kaislakehys ympärillä; kanerva- ja ruohorinteitä joka puolella
mustaan vuorenseinämään saakka.

Vene, jota heidän oli käytettävä, oli pieni ruuhi, johon Hans Joelsen
edellisenä iltana oli veistänyt uuden pohjalaudan ja tuhdot.

Sitten nauttivat he mamseli Gundestadin herkullisia voileipiä; Hans
Joelsen täytti mustuneen liitupiippunysänsä muserretulla lehtitupakalla
ja Jan Högh sytytti sikarinsa. Kelat ja siimat tekoperhoineen ja
kiiltävine syötteineen pantiin kuntoon, ja kalastus alkoi.

Vedenkalvossa ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, ei mitään elämän
merkkiä lukuunottamatta melomista, sekin sangen varovaista, jotta ei
säikytettäisi viisasta kalaa järven pohjalla, jonka mustiin komeroihin
ei kenenkään näkö ulottunut. Etäältä laaksosta kuului kosken kohinaa
lisäten hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaukaisella äänellään. He
istuivat äänettöminä ruuhessa kaikki kolme; ongensiimat viilsivät
kimaltavia säröjä vedenkalvoon, jonka yllä hyttysiä ja kärpäsiä surisi
ja tanssi.

— Rratsh! Jan Höghin vavasta alkoi siima kieriä kelalta hurjaa vauhtia
niin voimakkaasta nykäyksestä, että vapa taipui, kunnes se katkesi.
Mutta kalan sai hän ruuheen yhtäkaikki; se oli käsivarrenmittainen
kiiltävänlihava taimen, suomuksissa punaisia ja kiiltäviä laikkoja, —
väkevänä kuin mies reuhtoi se Hans Joelseninkin tottuneissa käsissä,
kunnes heitti henkensä hänen puukoniskuistaan.

Nyt huudahti Sunniva:

— Minun syö!

Ja kuumeisella kiiruulla hilasi hän kalaa ruuheen, sen tehdessä
vastarintaa, niin että se väliin hyppäsi korkealle vedenpinnasta.

Yhtämittaa söi sitten kala Sunnivan onkea, kun taas Jan Högh istui ja
harmitteli siimansa selvittelyssä, siinä lopultakaan onnistumatta.

Niin päätettiin laskea Jan Högh maihin selvittämään siimaansa; ruuhessa
oli liian levotonta ja ahdasta.

Hetken matkaa rannasta löysi hän kuivan mättään kaatuneen honganrungon
luona ja istui sille huoahtaen yrittääkseen kärsivällisesti selvittää
sotkuista vyyhteä, sillä välin kuin ruuhi työntyi pois rannasta ja
toiset jatkoivat onkimista.

Hän ähki ja puhki hetken likomärkien solmujen kimpussa, puhkesi
tämäntuosta sähiseviin vihanpuuskiin ja sai sotkun vain pahemmaksi;
yritti taas maltillisesti — — —

— Ei! Hän kirosi ja noitui ja nakkasi koko vyyhden menemään. Nojautui
sitten jälleen puuta vasten ja sytytti lohdutuksekseen sikarin.

Näin makasi hän hetken ja tuijotti harmaaseen ilmaan, kun hänen
huomiotansa herätti omituinen kohu tunturilta hänen takanaan,
kaukainen, kasvava melu. Hän kääntyi katsomaan, mutta ei kotvaan nähnyt
muuta kuin harmaan, sammaltaneen rinteen; kunnes hänestä tuntui, että
suurehko ala tunturinlakea oli hitaasti liikkumassa alaspäin. Melu
läheni ja kuului omituista kapsetta ja sen seasta koirienhaukuntaa ja
silloin tällöin ihmisäänten huutoa; yhä voimakkaammaksi ja räikeämmäksi
kävi meteli, monikertaisen kaiun monistamana; ja nyt erotti hän
selvään valtavan porolauman, jota juoksevat ja huutelevat lappalaiset
koirineen ajoivat edellään; tiheään yhteensullotut vaaleanharmaat,
lakkaamattomassa aaltoliikkeessä olevat selät tulivat tunturinrinnettä
alas kuin höytyvyöry, ja sen yllä haarasarvien metsä. Sorkkien kapse
kävi suorastaan korviahuumaavaksi, ja ennenkuin Jan Högh oli ehtinyt
kunnolla tointua, oli hän porolauman ympäröimänä; joka puolelta syöksi
elukkaa hänen ohitsensa, lähimmät seisahtuivat, kohottivat ylvästä
päätään ja katsahtivat häneen suurilla, kummastelevilla silmillään;
hänen kohdallaan syntyi seisahdus; mutta ulompana jatkui luisuvien
harmaiden selkien ja vaappuvien sarvien virta esteettömästi; eräs koira
loikkasi hänen ohitseen käheästi haukkuen, ja sen perässä hikinen vanha
lappalainen, joka tuskin häneen katsahti; eläimet tunkeutuivat yhteen,
mutta hajaantuivat jälleen koirain haukunnasta ja kulkivat edelleen
pärskyen ja läähättäen, ja vihdoin oli koko lauma vyörynyt ohi.

Jan Högh hengitti keveämmin — kaikki nuo suuret, levottoman
hermostuneet elukat olivat pitäneet häntä jännityksissä.

Hän näki niiden katoavan mäen taakse järven toiselle puolelle ja
seurasi verkalleen perässä.

Omana eri maailmanansa, jonka olemassaoloa he lainkaan eivät olleet
aavistaneet, oli siellä kokonainen pieni lappalaissiirtola. Sikermä
maakuoppia ja telttoja keskessä ja ympärillä suuri aitaus, johon
porolauma nyt oli ajettu ja ahdattu.

Jan Högh meni luokse ja tervehti. Siellä vilisi pieniä lyhytjalkaisia
lappalaisia, miehiä, naisia ja lauma lapsia, jotka kaikki kertyivät
yhteen rykelmään toisen kuopan luo ja töllistelivät häntä. Pari
miehistä vastasi hänen tervehdykseensä, mutta muutoin ei hänestä
pidetty suurta lukua; he touhusivat omissa puuhissaan, puhelivat
toistensa suuhun, huusivat ja kirkuivat ahtaessaan laumaa tiiviimmin
yhteen ja sulkiessaan aitausta.

Erään vanhan, terävä- ja vilkuvasilmäisen äijän, jolla oli
epämääräinen mytty keltaisia riepuja pukunaan ja harmaa, takkuinen
tukka ja joka seisoskeli itsekseen toimettomana nysäpiippu suussa ja
käsivarret nukkavierun nahkapeskin peitossa, sai Jan Högh vihdoin
puhekumppanikseen tarjoamalla hänelle tupakkaa kukkarostaan. Ja ukko
kertoi hänelle huonolla norjankielellä, että siinä oli kaikkiaan
kaksituhatta poroa, mutta niiden omistajina kolme perhettä, joten
oltiin köyhiä kovin!

— Kuuluvatko kaikki nämä ihmiset noihin kolmeen perheeseen?

— Kuuluvat muut paitsi tuota naista, joka tuolla tulee. Ja vanha
lappalainen viittasi tavattoman kookasta naista, joka hitaasti lähestyi
kudin kädessään; hän oli myöskin komeammin puettu kuin muut, uumenella
leveä kultarengasvyö, kaulassa solkikoru ja päähine hohtavan punainen.

Hän oli tullut viime viikolla tunturin yli ja aikoi kai edelleen, aina
kaupunkiin saakka.

Nainen pysähtyi vähän matkan päähän heistä ja katseli Jan Höghiä
hetkisen. Sitten asettui hän istumaan ja jatkoi punontaansa
välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Jan Högh seisoi näkemänsä innostamana ja katseli mitenkä porolehmiä
lypsettiin, kunnes äkkiä kellahti nurin ja ennenkuin edes taas pääsi
jaloilleen näki koko lauman hurjassa sekasorrossa syöksevän murtuneen
aidan yli alas mäkeä. Samassa hetkessä olivat koirat pakenevain
kintereillä ja naiset ja miehet joka suunnalla kokoamassa laumaa
yhteen; porot laukkasivat eteenpäin ja koirat perässä kiitäen niiden
edelle pakottaakseen ne takaisin ja muutamassa minuutissa oli karja
raivostuneiden koirien saartamana; jokainen poro, joka yritti livahtaa
syrjään, ajettiin silmänräpäyksessä takaisin. Neljännestunnin kuluttua
oli kaikki taas kunnossa ja aitaus auttavasti korjattu.

Se oli Sunniva, joka oli aiheuttanut koko sekamelskan ja säikyttänyt
porot ilmestymällä vaaleassa puvussaan äkkiä mäenrinteelle näköpiiriin.
Nyt lähestyi hän kauhistuneena Jan Höghiä, joka vielä seisoi
puhdistelemassa pukuaan äkillisen maahankellahduksensä jälkeen. Mutta
vanha lappalainen rauhoitti häntä, ettei kukaan ollut tapahtumasta
pahastunut.

Niin asettuivat he katsomaan uudelleen alkanutta lypsyä, kun kookas
lappalaisnainen tuli aivan heidän luokseen, lakkaamatta tuijottaen
Sunnivaan. Hän seisahtui hänen eteensä ja poven näkyvästi kuohuessa ja
pienten mustien silmien kiiluessa kysyi hän vihdoin:

— Ootko sinä Sonniva?

— Olen, vastasi Sunniva kummastellen.

— Ja sin' oot tohtorin tytär?

— Niin olen.

Pitkään, omituisen korisevaan ilohuutoon puhjeten tarttui hän Sunnivan
käteen ja taputteli häntä yhtämittaa olkapäille ja käsivarsille mitä
suurimman hellyyden ilmein, puhellen nopeasti ja herkeämättä:

— Tunsinpa sinut, tunsinpa heti, sin' oot mun siskoni tyttö, mun koria,
kaunis siskoni tyttö, ma tunsin sun, sin' oot Marjan, mun siskoni,
näköä, mun kovan kodan, kauniin Marja-siskoni. Sin' oot Sonniva,
lapskulta, min' oon iloinen, min' oon kauan, kauan hakenut Marjan
pientä lasta, ma luulin sin' olit Jumalan luona taivaassa enkelilasten
parissa, mut sin' elät ja sinä tulet nyt mun kanssani Inariin, koria,
kaunis siskontyttö, min' itkin Marjaa kauan päivät ja yöt, nyt kannan
selässäni pikku lapsen Inariin, siskoni pikku lapsen — — —

Kyynelet valuivat pitkin uurteisia poskia hänen puhuessaan ja yhä
kuumeisesti silitellen Sunnivan käsivartta. Sunniva väistyi taapäin
täysin ymmärtämättä mitä hän sanoi.

Äkkiä pysähtyi nainen ja kääntyi toisten lappalaisten puoleen ja huusi
heille lapiksi suuren sarjan sanoja, joista Jan Högh ja Sunniva eivät
ymmärtäneet muuta kuin usein toistuvat »tohtori», »Marja» ja »Inari».
Miehet ja naiset kertyivät yhteen äänekkäästi ihmetellen ja vilkkaasti
keskustellen ja elehtien, ja katselivat Sunnivaa. Pysähtymättä jatkoi
lappalaisnainen, puristaen Sunnivaa lähemmäksi itseään:

— Sinä tuut nyt minun kanssani Inariin, minä kannan siskonlapsen
selässäni — — —

Hän veti Sunnivaa pari askelta mukanaan, yhä puhellen ja itkien
haltioituneena; ympärillä oleva piiri aukeni tehdäkseen heille tietä;
mutta Sunniva tarttui ällistyneen Jan Höghin nutunliepeeseen, ja
kalpeana kuin ruumis parkaisi hän pelästyksestä ja kaatui pyörtyneenä
maahan. Jan Högh hypähti esiin, riuhtaisi lappalaisnaisen hänestä irti
ja nosti Sunnivan toiselle käsivarrelleen. Samassa oikasihe nainen,
kietaisi salamannopealla liikkeellä käsivartensa. Sunnivan ympäri
jälleen ja tuijotti Jan Höghiä silmiin eläimellisen hurjassa raivossa
huutaen:

— Sinä vieras mies et koske Marjan pikku lasta!

Ja kun Jan Högh piti kiinni tajuttomasta taakastaan, irroitti nainen
otteensa ja kävi käsiksi häneen, tarttui kurkkuun ja olisi kuristanut
hänet, ellei hän olisi laskenut Sunnivaa maahan saadakseen molemmat
kätensä vapaiksi.

— Auta lasta! sai hän hätäisesti huudetuksi vanhalle lappalaisukolle
ja toisille, jotka seisoivat liikkumattomina ja katselivat kohtausta
ikäänkuin jotakin heille kuulumatonta — ja niin syntyi mitä ankarin
kamppailu raivoisan naisen kanssa. Jan Högh sai äärimmäisellä voimainsa
ponnistuksella naisen jäntevää joustavuutta vastaan tämän vihdoin
maahan, mutta tämä puri hampaansa syvälle hänen käsivarteensa, kun
hän piti häntä kiinni ja huusi vanhaa lappalaista tuomaan nuoraa
hänen kiinnisitomisekseen. Lyhyehkön neuvottelun jälkeen äijän ja
hänen seuralaistensa kesken kumartui vihdoin muudan nuori lappalainen
sitomaan raivoavan naisen jalat yhteen. Tämä kirkui ja kiemurteli,
vaahto suussa ja silmät säkenissä.

Jan Högh hyppäsi pystyyn, nosti Sunnivan syliinsä ja riensi hänen
kanssaan pois, mielettömänä tuskasta, huolissaan Sunnivan hengestä ja
hurjassa mielenkuohunnassa. Takanaan kuuli hän naisen huutavan.

— Marjan pikku lapsi! Vieras saatana!

Hän riensi eteenpäin taakkaa tuntematta, mielessään yksi ainoa ajatus:
veteen Sunnivan kanssa, muuten kuolee hän hänen käsiinsä. Ensin oli
kuljettava aika matka ylösmäkeä; alaspäin kävi kulku helpommin, hän
oli kompastua kiviin ja juoksi aivan kaislikkoon saakka kunnes oli
melkein polvia myöten mudassa. Sitten huusi hän Hans Joelsenia, joka
rauhallisena puuhaili veneen luona, asetti Sunnivan puolipystyyn erästä
kiveä vasten, aukaisi hänen puseronsa ja valeli vedellä otsaa ja
ohimoita.

Veden ja konjakin avulla saivat he vihdoin Sunnivan virkoamaan. Sitten
kantoivat he hänet varovasti kanervikkoon, peittivät viltillä ja
antoivat rauhallisesti uinahtaa.

Hans Joelsen tiedusti, mitä oli tapahtunut, mutta sai vastaukseksi vain
käskyn kerätä tavarat kokoon ja laittaa kaikki kuntoon kotiinpaluuta
varten.

Jan Högh istui Sunnivan vieressä, joka nyt nukkui aivan rauhallisesti.
Hän tunsi kuin polttoa koko ruumiissaan ja ähkyi väsymyksestä. Sitten
tunsi hän pistävää kipua käsivarressaan, riisui nuttunsa ja kääri
paidanhihan ylös. Se mielipuoli, vaimo oli purrut hänet verille
vasempaan käsivarteen olkavarren alle; hän meni rantaan, pesi veren
pois ja sai hampaidensa ja oikean kätensä avulla haavan kireästi
sidotuksi nenäliinallaan. Kääri paidanhihan taas alas, pani nutun
ylleen eikä ollut kivusta ollakseenkaan. Hetken harkittuaan katsoi hän
parhaaksi olla ilmaisematta Hans Joelsenille, mitä oli tapahtunut.

Hän palasi jälleen Sunnivan luo, istuutui hänen vierelleen ja katseli
häntä. Tyttö oli vielä kalpea, mutta punaa alkoi palata poskille;
silloin tällöin värähti silmäluomilla hermostuneita nykähdyksiä ja
äkkiä aukaisi hän silmänsä selkiselälleen ja tuijotti Jan Höghiä
hämmentyneenä.

— Sunniva, lausui tämä lempeästi hymyillen — mitenkä nyt on laita?

Tyttö nousi istumaan, siveli kädellä kasvojaan ja katsoi taas häneen.
Sitten alkoi hän pelästyneenä pälyillä joka suunnalle — — —

— Sunniva, sehän olen vain minä, maalarimestari! Laski kätensä hänen
olalleen ja tästä kosketuksesta hypähti hän pystyyn, hykertyi Jan
Höghin kylkeen kiinteästi, kiinteästi ja kuiskasi:

— Se oli hirveätä! Hirveätä!

— Mutta nyt se on ohi eikä enään mitään vaaraa, Sunniva! Koetetaan nyt
pyrkiä kotiin isän ja mamseli Gundestadin luo niin pian kuin luulet
jaksavasi.

Tyttö päästi hänet irti ja alkoi hehkuvanpunaisena napittaa kiinni
puseroansa ja suoria hiuksiansa.

— Älä koskaan puhu tästä mitään isälle äläkä Gunde-tädille!

— En, Sunniva, me emme enään ajattele koko tapausta. Hänhän oli
mielipuoli, näes!

— Niin, etkö sinäkin arvele sitä?

— Jo vain, selvästi oli!

Hans Joelsen saapui korien kanssa, ja heti lähdettiin kotimatkalle.

Tohtorille ja mamseli Gundestadille kertoivat he samoin kuin Hans
Joelsenille, että Sunniva oli säikähtynyt, kun porot säntäsivät ulos,
ja että hän oli kaatunut ja täräyttänyt päätänsä.

Hiukan huolestuneena tutki tohtori häntä, mutta rauhoittui pian kuin ei
huomannut mitään erikoista.

Mutta pakottavaa puremaa käsivarressaan piti Jan Höghin salata ja
hoitaa itse, niin hyvin kuin taisi.

       *       *       *       *       *

Hans Joelsenin ennustus ilmanmuutoksesta ei toteutunut. Sunnuntai oli
yhtä harmaan auringoton kuin edellisetkin päivät, ja Jan Högh seisoi
porrasparvekkeella ja katseli ulos tyytymättömänä. Hän ei ollut yöllä
nukkunut melkein ensinkään, vain maannut jonkunlaisessa horrostilassa
ja uneksinut lappalaisakoista ja kaikkinaisesta noituudesta.

Sunniva istui pianon ääressä.

— Opeta minulle jotakin uutta, kuule! pyysi hän.

— En, nyt minä en enään osaa!

— Osaat kyllä, maalarimestari!

— En ainakaan tänään.

Hän tuli huoneeseen:

— Saakelin aurinko!

— Hyi, minkälaista sinä tänään puhut, maalarimestari!

— Oo —! hän pysähtyi taas porrasparvekkeen ovelle. Alinomainen
muuttumaton sumu peitti puoliksi tunturin ja vesi alempana oli kalpeaa
ja väritöntä.

Hän sytytti sikarin ja lähti ulos, käänsi nutunkaulurin pystyyn,
painoi lakin silmille ja läksi kipakasti kulkemaan tohtorintalon
takana olevaan mäkeen päin. Pian oli hän ulkona taloa ympäröivästä
koivumetsiköstä ruskealla kanervakankaalla, missä siellä täällä
oli harmaita poronjäkäläpälviä ja täällä tuolla joku matala,
vaivaiskasvuinen koivu. Polku, joka vei kankaan yli toiselta puolen
Kirkevaageniin, kiersi rämelätäköitä ja suuria kiviä — paljoa muuta
ei juuri sumulta saattanut nähdä eikä hän ollut muutenkaan erin
katseluhaluisella tuulella!

Hän tunsi jäsenissään väsymystä ja mielessään painostusta, jolle hän ei
tahtonut antaa perään — hän pakeni sitä, tunsi sen vaanivan sisässään
ja tiesi kuitenkin, että kauaa ei hän kyennyt sitä pidättämään! Mutta
hän kulki kuin hurja ja noitui kylmänkosteaa koleatta; sumupilvi
seurasi häntä ja hän riensi eteenpäin kädet syvällä nutuntaskuissa, —
pyh! kunnes pysähtyi ja vaipui märälle jäkälämättäälle, jääden siihen
loikomaan silmät kiinni — — —

— Mitä pirua tämä on?

Hän nousi voimattomassa raivossa puoliksi ryntäilleen ja katseli
ympärilleen. Sumu oli tasaista, tiuhaa ja liikkumatonta, telkevän,
lohduttoman liikkumatonta! Hän nousi istuvaan asentoon, heitti lakkinsa
pois, katsoi ympärilleen hitaasti ja kauan ja kuiskasi itsekseen:

— Autiota!

Ja täällä hän makasi, Jan Högh, leikkisä leikari, naisten Jan, ja
värjötti ja paleli vieraassa maassa! — — — Eikö tämä ollut hänelle
vierasta, ventoa, ventoa ja vierasta? Kaikki — koko hyytähuokuva
erämaa peninkulmia ja peninkulmia ja taas uusia peninkulmia täynnä
elottomuutta — ja nuo kummalliset ihmiset kummallisine historioineen ja
heidän kummallinen, yksioikoinen, kalpea elämänsä!

Vai oliko se hän itse, joka oli haalistunut ja mitätön? Eilinen kohtaus
Vaagenvandetilla, lappalaisnaisen intohimonhurjuus muistui taas hänen
mieleensä — vihaa säkenöivät silmät aivan hänessä kiinni — — —! Eikö se
ollut hän itse, joka oli ulkopuolella, kaukana heistä? Eikä hän koskaan
saavuttaisi heidän lämmintä elämäänsä — vierovilla silmillä katsoisivat
he häntä aina ja jos hän kertoisi heille mikä hänen vertansa huumensi
ja kuumensi, pudistaisivat he vain päätä ja hymyilisivät — — —!

Hän käännähti ympäri ja tarkasteli hopeanhienoa jäkälää; siinä oli
kokonainen aarniometsä pienoiskoossa kuin monihaaraisista hiushienoista
metallilangoista sommiteltu. Hän poimi muutaman käteensä ja nyppi sitä,
mutta nakkasi taas heti pois:

— Eikö mitä!

Häntä värisytti surkea hylättynäolon ja yksinäisyyden tunne — elottomat
suureet tuijottivat häntä etäisestä kaukaisuudesta — ja hänen otsansa
painui jäkäliin; maa kosketti hänen kasvojaan raakana ja kylmänä — — —
hst!

Äkkiä kuului kuitenkin selkeästi tänne ääniä — ihmisääniä! Se tuntui
hänestä tällä hetkellä suloiselta, herttaiselta ja rakkaalta, ja hän
katsahti ylös.

Laajan kankaan toisella laidalla kulkivat Sunniva ja tohtori hitaasti
ja keskustellen ylöspäin. He eivät nähneet häntä, ja hän jäi alalleen.

Sunniva kantoi seppeltä. Jan Högh seurasi silmillään heidän kulkunsa
suuntaa ja havaitsi olevansa aivan lähellä hautuumaata; vain
parinkymmenen askeleen päässä oli hautuumaan matala kiviaita ja sen
takana harmaita ja vanhoja, valkoisia ja uusia puuristejä. Paikaltansa
saattoi hän nähdä koko hautuumaan.

Hän näki tohtorin ja Sunnivan menevän sisään ja kulkevan toiseen
nurkkaukseen, missä pieni hautalehto matalista koivuista puoliksi
peitti heidät. Hän näki Sunnivan laskevan seppeleen haudalle ja
molempien istuutuvan ruohopenkille, Sunniva pää isän olkapäätä vasten.

Jan Högh nousi polvilleen ja katseli sinne. Jos hän olisi huutanut,
olisivat he saattaneet sen hyvin kuulla.

Entä jos hän huutaisi!

Tai hiipisi hiljaa valkoisen koivuaituun luo ja pyytäisi
vaatimattomasti lupaa saada olla mukana — istua rauhallisesti tuolla
lehvistössä omituisen, hurjamielisen rouvan haudalla — — —

— Joutavia, Jan Högh! Mitä sinulla on näiltä köyhiltä ihmisparoilta
pyytämistä! Turhaa tuntehikkaisuutta! Sinun on ikävä, ystäväni, hirveän
ikävä ja lisäksi vilu — — —!

Hän nousi ja lähti kulkemaan poispäin.

— Kun vain aurinko palajaisi, että hän saisi maalata! Nythän hän voisi
yhtä hyvin koota kimpsunsa ja matkustaa takaisin kotipuoleen heti!

Jumaliste, se oli pohjaltaan parasta, mitä hän saattoi tehdä! Takaisin
etelään iloon ja elämään — hei! ja hän lauloi täyttä rintaa mäkeä
alaspäin mennessään:

    Hei, neitoni mun!
    Punaviinissä juon minä maljasi sun —
    Bourgogne on tuliverta!
    Kuvas siinä mä nään joka kerta —
        ja hurmasi sun
        on turmani mun,
    vaan nyt uskallan sen, mitä ennen en,
    ja pohjahan juon, olen janoinen — — —
    Pyhä Neitsyt! Kai mies olen menneiden —?
    Vaan joudunkin suoraan taivaasehen — — —!

— Hyvää päivää!

— Kas, päivää, Peder Martin! Sinä tulet minun eteeni kuin ilon merkki!
Rahtaatko minut nyt takaisin taas, kun tänne toitkin, sillä nyt olen
minä valmis Kolkhiksessa?

— En, miesparka, minun pitäisi nyt vain tavata tohtori. Et kai sinä ole
häntä nähnyt?

— Kyllä, mutta oletko sinä sitten sairas, Peder Martin?

— En, mutta vaimoni kyllä on. Se kamppailee kai kuoleman kanssa tällä
kertaa! vastasi Peder Martin väräjävällä äänellä.

Jan Högh kertoi mitä hän tiesi tohtorista, ja kulki hitaasti
tohtorintaloa kohti.

Talossa oli sunnuntainhiljaisuus. Tohtori istui edessään viikon
sanomalehtipinkka, mamseli Gundestad ruokasalin akkunan ääressä
postillansa kanssa, ja Sunniva kulki huoneesta toiseen äänettömänä ja
miettiväisenä. Jan Högh meni huoneeseensa ja oli huonolla tuulella.

Iltapuolella huudettiin hänelle alhaalta, ja kun hän tuli saliin,
oli pappilasta saapunut sana, eivätkö he kaikki tahtoisi seurata
tohtoria kankaan yli käräjille huomenna ja jäädä pappilaan kolmeksi
käräjäpäiväksi.

Peder Martin oli juuri käynyt noutamassa tohtorin ulos, mutta Sunniva
selitti ilosta loistaen, miten hurjan hauskaa pappilassa oli. Nyt tuli
vihdoinkin vaihtelua ikävään yksitoikkoisuuteen! Ja nyt oli juuri
Petrakin tullut kotiin — — —

— Kuka on Petra?

— Se on papin tytär, joka on ollut etelässä huvittelemassa; hän on niin
viehättävä ja Kristianiassa ovat kaikki olleet mieltyneitä häneen, hän
kirjoitti minulle ja kertoi kaikista herroista ja tansseista — ja nyt
on vasta hauskaa tulla sinne yhdessä sinun kanssasi, maalarimestari!
Pappi Kjaer on myöskin kiltti ja hauska, sen voit uskoa — — —

— Ei, kuule, minä en tule mukaan.

— Etkö sinä tule mukaan — — —?

— En, minulla ei ole aikaa.

— Me olemme siellä vain kolme päivää — — —

— Niin, mutta sillä välin palajaa aurinko, ja minun täytyy maalata.

Jan Högh palasi yliskamariinsa, ja koko illan oli tohtorintalossa
jokseenkin synkeätä. Tohtori oli palannut sangen vakavana ilmoittaen,
että Peder Martinin vaimo nyt oli kuollut. Hänenkään mieleensä ei
ilmeisesti ollut Jan Höghin kieltäyminen papin kutsusta.

Kun Sunniva ja tohtori seuraavana aamuna lähtivät matkaan, paistoi
aurinko kirkkaasti kankaalle.

Aamupäivällä istui Jan Högh Esaias Ismaelin porraskivellä
laaksonpohjukassa.

Yksi telinetanko oli mennyt poikki Naissaarella — voisiko sen saada
korjatuksi?

Kyllä, sen saattoi Esaias Ismael tehdä, sillä Esaias Ismaelissa oli
vähän tuhattaituria, sekä nikkaria että tarpeen tullen suutariakin.
Mutta ensin oli hänen saatava pitkäsiima valmiiksi. Niinpä jäi Jan Högh
istumaan hänen luokseen kynnyspaadelle sillä välin kuin Esaias Ismael
pisteli silliä ja pientä kalaa koukkuihin. Vaimo oli tuvassa ja pesi
permantoa.

Juttelu tuli käyntiin ja Esaias Ismael kertoi Jan Höghin poltellessa
sikariansa:

— Joo, joo, ei se ole aina vain ratoksikaan merelläolo, se on kyllä
totta. Joka miehellä ei ole sitä onnea, että pääsee siitä niinkuin
minä, joka nyt olen seitsemänkymmentä. Täällä on monta, jolla on
merkkiä ja arpia — paitsi niitä, jotka sinne jäävät.

Niinkuin tuokin Erik Gamvikin poika, Jörgen; Se on tullut aivan
höperöksi paljaasta surusta, vallan kelvottomaksi työhön, se kun ei
enimmäkseen tee muuta kuin vain veisaa virsiä ja itkee joukkoon.
Pahinta on ettei se saa unta öisin, ja tohtori arvelee, että ennenkuin
hän taas saa unta, ei hänestä tule kalua.

Se oli tässä talvella kun se lähti isänsä ja molempain veljiensä kanssa
Langsundiin ja tuli kova ilma ja lumipyry ja pahat laineet. Se on
aina pohjoistuuli ilkeä siellä salmissa. Tämä oli keskellä talvea ja
he saivat jaalansa puolilleen vettä. Ja kun olivat suojaan pyrkimässä
Langsundin rantaan, kuulivat he, avunhuutoja tuulenpuolelta, että he
sen kyllä ymmärsivät, että siellä oli haaksirikko. Miettivät kyllä
vähän kääntyä katsomaan, olisiko mahdollista auttaa; mutta sitten
täytyi heidän vain pelastaa itsensä niin hyvin kuin taisivat uppoavassa
aluksessa ja semmoisessa tuulessa.

Avunhuutajat olivat Matthis Skutvik ja hänen lankomiehensä Sören
Kistrand ja ne jäivät sille tielle. Niin vähää ennen kevätkäräjiä
haastoi Jon Kistrand, Sörenin veli, koko miehistön, päämiehen, Erik
Gamvikin ja kaikki kolme poikaa käräjiin. Väärin siinä Jon teki —
senhän kaikki järki-ihmiset sanoi, ettei siinä ollut ihmisellä varaa
mennä apuun; mutta Jonilla on vanhastaan ollut kaunaa Erik Gamvikin
kanssa, tai oikeastaan ne oli akat, jotka riitelivät siihen aikaan kun
olivat naapuruksia tuolla eteläkärjessä, ja nyt koetti Jon saada häntä
rangaistukseen siitä, ettei hän ollut pelastanut hänen veljeään ja
lankoaan. Niinkuin oikein oli, vapautti esivalta Erikin ja pojat, ja
sitä myötenhän piti asian olla selvän.

Mutta se nuorin poika, Jörgen, otti siitä itselleen semmoisen
ylenmääräisen surun; ja tohtori sanoo sen tulevan siitä, että se yöllä
maatessaan aina kuulee niitä avunhuutoja uudestaan.

Esaias Ismael täytti koukkuja kätevillä otteilla ja siiman valmis
osa kasvoi kyynärä kyynärältä saavissa, auringon kimallutellessa
sillinsuomuksia hänen paksuilla sormillaan. Päivä paahtoi, ja sääsket
surisivat syöttirippeiden yllä tiheinä parvina rannan koivujen välillä
ja liki peilikirkasta vedenkalvoa.

Jan Högh puhalsi puoleksi hajamielisenä savua sääskiparven sekaan ja
sai Esaias Ismaelin jatkamaan:

— Joo, joo, sitä sattuu merellä monenlaista, jota ei ulkopuolinen
tiedä. Tunnethan sinä tämän Peder Martinin tästä naapurista, sen on
nyt vaimo ruumiina tuvassa. Mutta oli semmoinenkin aika, jolloin Peder
Martinilla oli kolme poikaa, ja oikein reippaita poikia sittenkin
kaikki kolme. Ne menetti hän merellä ja liki piti sillä kertaa, ettei
mennyt mieheltä vielä ymmärryskin. Joo, siitä on nyt monta vuotta — hän
purjehti Finmarkiin yhtenä keväänä kaikki kolme mukana veneessä, niin
yhtenä yönä joutuivat he länsimyrskyyn Mehavnin luona. Niitä oli kolme
venettä samassa matkassa ja kaksi laski pieneen poukamaan ja asettui
sinne ankkuriin. Mutta Peder Martinin mielestä se ei ollut turvallista
ja hän pyrki ulos taas löytääkseen paremman sataman. Pojat olivat kyllä
pyytäneet ettei mentäisi, mutta hänhän oli päällysmies, joka isä oli,
ja niin he lähtivät taas ulos. Hetken kuluttua sitten vene kaatui ja
kaikki neljä joutuivat pitelemään pohjasta kiinni. Mutta kun oli kylmä,
niin että köli jäätyi sormien välillä yötä myöten, niin heltisi ensin
yhden pojan ote ja sitten toisen — ja he upposivat siinä isän silmien
edessä. Kolmatta poikaa piti hän kiinni itse, ja aamuyöstä, kuni myrsky
oli vähän hellittänyt, ajautui vene Mehavniin; paljon henkeä ei ollut
enään Peder Martinissakaan mutta poikaa piti hän kiinni edessään. Mutta
se oli siinä paleltunut kuoliaaksi, se poika, eikä sitten kolmeen
vuoteen sen jälkeen Peder Martin ollut oikein täysijärkinen. Kyllähän
se onkin kamala paikka menettää poikansa sillä tavalla, joo.

Nyt on Herra ottanut hänen vaimonsa; mutta se oli jo vanha, eikä siitä
viime aikoina ollut juuri muuta kuin hoitamista ja tohtorinkäymistä,
niin että ei suinkaan se nyt Peder Martin voine sitä niin
ylenmääräisesti surra.

Mutta nyt saat tulla sen tankosi kanssa, nyt on siima reilassa, joo.

Tunnin kuluttua lähti Jan Högh kädessään uusi telinetuki. Hän oli niin
oudon alakuloinen, ehkä myöskin Esaias Ismaelin surullisten kertomusten
johdosta. Hän asettui pianon ääreen tyhjässä salissa ja soitteli
sekaisin sävelmiä ja katkelmia, mitä mieleen juolahti, punoi yhteen
juoksutuksia ja suuria vaikeita sävelsointuja. Hän soitti kaikki mitä
muisti ja tunsi, mutta ei kuitenkaan löytänyt vastinetta sille, mitä
hänessä itsessään liikkui; sillä jotakin se oli, jotakin, joka puristi
ja pyrki ulos; hän soitti Beethovenin surumarssia ja kohtia eräästä
Chopinin valssista, joka lopulta häntä tympäisi, niin että hän siirtyi
räikeän säröääniseen Hallingiin, — mitä se oli — missä se oli — esiin
sen piti, se väikkyi ja väistyi kuin virvat tai aaltojen hetkellinen
kimmellys — — — — — ja soittokone natisi hänen kiihkeästi hapuilussaan
milloin hurjia purkauksia, milloin pitkiä yhtenäisiä säveliä — — — — —
— — — —

Kun mamseli Gundestad tuli ilmoittamaan päivällisen olevan valmiin,
istui hän hyräilemässä vanhaa balladia, joka muistui hänen mieleensä
lapsuudenajoilta, kun hänen äitinsä lauleli pitkinä talvi-iltoina —

    Hei, kuule, pieni poika! käy noppapelihin!
    — Ei ole mulla kultaa, sua millä vastaisin!

— He pelasivat kulta-arpaa!

Hän tempautui irti ja siveli kädellä silmiänsä,

— Kiitoksia, mamseli Gundestad!

Oli kovin yksinäistä istua syömässä kahdenkesken mamseli Gundestadin
kanssa.

— Kuulkaa, sanoi hän äkkiä pitkän vaitiolon jälkeen — täällä mahtaa
sentään monta kertaa olla hirveän yksinäistä ja ikävää!

— No tottuuhan siihenkin. Ajan mittaan. Pahintahan se on talvella.

Ja mamseli Gundestad kertoi pitkästä, pimeästä talvesta, jolloin
aurinko on poissa ja pimeys tummentaa lumen vuorilla ja laaksoissa ja
painaa yhteensulloutuneiden ihmisten talvielämää — —

— Te ette varmaankaan ole oikein hyvällä tuulella tänään, herra Högh?

— Minäkö? Päinvastoin, nythän on taas aurinkoa, ja minä lähden illalla
ulos maalaamaan!

Ja illalla oli hänestä tosiaan kuin juhla, kun hän jälleen pääsi
pukemaan ylleen työpuseronsa, puuhailemaan maalilaudan, siveltimien ja
väriputkien kimpussa ja astui veneeseen.

Hän irroitti pitonuoran ja souti voimakkain airon vedoin — ja ehkä
sen vuoksi, että hän nyt oli ensimmäistä kertaa yksin soutelemassa,
palasi hänen mieleensä ensimmäinen yö, jolloin Peder Martin souti hänet
lahteen höyrylaivalta.

Kuinka tavattoman pitkä aika siitä jo oli. Kokonainen maailma silloisen
ja nykyisen välillä, maailma uusia, suuria kuvia hänen sisässään.
Ikäänkuin olisi hän pudistanut jättämänsä ahtaan hyörinämaailman tomut
jaloistansa ja vaeltanut hiljaisiin, suuriin seutuihin satujen maahan!

Vuonolla lepuutti hän airojansa. Täällä oli niin laajaa ja leveää, niin
hiljaista ja suurta, ja jälleen tunsi hän syvästi väsymystä, pienuutta
ja voimattomuutta sen valtavuuden rinnalla, joka häntä ympäröi — — —

Sitten jännitti hän lihaksiansa, airon vedoissa ainakin tunteakseen
miehuutensa voimaa!

Ja eikö hänen suuri, kaunis taulunsa arkussa tuolla saarella vain
odottanut viimeistelyään hänen kätensä kautta, eikö hän siinä ollut
taivuttanut ja alistanut koko valtavuutta taiteensa alaiseksi — hoo!
Saammepa nähdä, kuka täällä on vuonon valtias!

Ja hän souti, niin että vaahto kokassa kohisi, kunnes vene puski
Naissaaren rantaan.

Innokkaasti nosti hän kivet arkun kannelta, sai telineensä pystyyn,
kankaan pingolle, piipun suuhunsa ja kaikki, kuntoon.

— Toimeen taas, Jan Högh!

Mutta hän ei päässyt alkuun. Jäi seisomaan ja katsomaan kangastaan ja
maalaustaan.

— Oliko tämä hänen taulunsa?! Hänen suuri, ihana — — —? Tuo kankea,
tunnelmaton kuva, tunturi taustalla ja vähän vettä välissä — hänhän ei
tuntenut sitä, ei tavannut siitä mielialaansa, ei kerrassaan mitään —
ja tyytymättömänä laski hän alas maalilaudan ja seisoi alallaan kauan.

Sitten oikasihe hän taas:

— Tämä on jälleen jotakin sotkua! Hän astui pari askelta taapäin ja
katseli tauluaan matkan päästä.

— Ei se ole sittenkään huono, kun saan vain vähän korjattua muutamia
kohtia!

Hän aloitti heti ja paranteli vähän taivasta, koettaen huolettomasti
hyräillä.

Mutta työ ei tahtonut sujua, ja hän pysähtyi taas.

Ja hänen mieleensä hiipi ilkeä ajatus — —:

— Ehkei hänen kykynsä riittänyt?

Häntä puistatti — silmänräpäyksen; mutta hän pudisti pois sen, ei
tahtonut ajatellakaan semmoista, ja valonvälähdyksenä tuikahti hänen
mieleensä, mikä hän oli monien ihailijainsa, ystävien ja ystävättärien
keskuudessa — Jan Högh, loistelias ritari — oho!

Hänen teki mielensä huutaa se ääneen, kertoa, maalata ja loihtia se
esiin ja karkoittaa hilpeillä puheilla pakoon joutavat epäilyt — — —

Mutta täällä oli niin yksinäistä! Ei ketään kuulemassa, ei ketään ketä
innostaa ja sytyttää — — —

Ei ketään Sunnivaa!

Hänen täytyi nauraa ääneensä:

— Vanha hölmö! Enkö seiso tässä pelkäämässä itseäni, mörkösäikkynä
keskellä kirkasta aurinkoyötä ja kuvittele mieleeni jos jotakin, vain
sen vuoksi että olen yksin — — ei kiitoksia, ystäväni! Lähtekäämme
maihin ja noutakaamme neitonen paikalla, muuten tästä ei tule mitään!

Hän asetti kaikki takaisin arkkuun, souti kotiin suoriusi vuoteeseensa
ja nukkui kuin kivi! —

       *       *       *       *       *

— Hyvää huomenta, mamseli Gundestad! Tuletteko mukaan kankaan yli?
Niin, sillä nyt minä menen. Ettekö? No, sitten minä vien terveisiä
pappilaan. Hyvästi!

— Hei, kaikki hevoseni! hän kulki melkein tanssien kirkkaassa
päivänpaisteessa mäkiä ylös ruskealle kanervakankaalla — oli vain
noudatettava polkua, niin oli hän parissa tunnissa pappilassa.

— Tietenkin on tytön tultava mukaan tänä iltana ja sitten se käy
taas kuin rasvattu, ja riikinviisas herra tohtori saa nähdä, että me
pystymme maalaamaan hänet mäsäksi — ja näytämme pitkää nenää, setäkulta!

— Ohoo!

Hän nappaili kuuluvasti säärtään joka askeleella koivunoksalla, jonka
hän oli taittanut ja jolla hän nyt löi tahtia, laulaessaan:

    Olen kerjuripoika sun mielestäs,
    joka köyhän almua värjyn kai,
    hymyn suot sinä mulle säälissäs,
    niin luullen nälkäni tyydyttäväs,
    menet eellehen taas — kuni äveriäs,
    rovon jolta kerjuri sai!

    Vaan mullahan valta — ja suuri — on:
    koko syksy kirjokultineen!
    Koko taivas linnani katto on,
    koko lehvistö matto permannon,
    ja kautta linnan kaariston
    soi soitto tuulten kanteleen!

    Ja siksipä, neitoni kaunoisin,
    olet ollut erheellinen —:
    _minun_ on joka-ainoa hymysi, min
    luot syksyn soittoon ja kultihin,
    _minun_ kaikki ihmeisä kaipuuskin
    rusoloistoon sen iltojen!

Tie alkoi nyt jyrkästi kohota; hänen takanaan loiveni tasanko
leveänä puoliympyräisenä näyttämönä ahtea kohti molempain korkeiden
tunturijonojen väillä, ja etäämpänä siinsi vuono.

Hänen edessään sulki harjunlaki vielä näköalan — yllään väräjävää
sinistä ilmaa ikäänkuin takanaolevan alamäen aavistus.

Hän nousi vielä viimeisen törmän ja oli vihdoin laella.

— Ah! vilvoittava tuulenhenki puhalteli häntä vastaan ja hän pysähtyi.

Syvällä sen harjun alapuolella, jolla hän seisoi, hymyili, jyrkkäin
kallioseinämäin ympäröimänä, vaaleanvehreä aukea, sen keskessä
valkoinen kirkko ja turvekattoisia taloja pitkin kapeaa vuonon
rantakaistaletta. Erään koivulehdon takaa häämöitti valkoiseksi
maalattu pappila, jonka savupiipusta kohosi haikua tasaisesti suoraan
ylös. Pitkin jyrkästi kaltenevaa rinnettä kulki käärmeenä kiemurtava
polku, jonka varrella koivut yhä korkenivat, hänen ympärillään olevista
kitukoivuista alkaen suoriin solkikoivuihin saakka alhaalla tasangolla.

Entä värit sitten! Viihtyisinä, kirkkaina tulivat häntä vastaan kuin
riemun soitto, hymyn ja ilon loistoa uhkuvana valtana —: tunturien
kostea sini kuin henki, — lomissa lumen valkoista vitiä, vihreältä
kuultavia jääreunustoja ja kaltailla kimmeltävä hopeahuntu — kiiltävä,
kalpea vuono, reunamillaan merenvihreälle vivahtava, — ja niityt,
koivulehto, turvekatot, vihreää vehreää, niin vehmasta ja verestä mitä
herkimmissä vivahteissa, heleää ja hilpeätä — — —

Ja korkealla, korkealla kaartui taivas!

Hänet haltioi hytisyttävä halu liukua kirkkaassa ilmassa, sen kantamana
hiljaa hymyilevään keitaaseen tuolla alhaalla — — — hän nosti
käsivartensa ylös ja painoi kämmenet otsalleen. —

— No, toistaiseksi täytyy kulkea varovasti, ettei kompastu! ja lyhyin
hypähdyksin läksi hän laskeutumaan alas.

Tunturinliepeeltä kääntyi pappilan valkoista puutarhan-aitaa kohti
kulkeva tie. Se ei ollut varsinainen puutarha, vaan ennemmin suuri
aitaus, jonka koristeina olivat tuuhet, solakat koivut ja valtavan
leveälehtiset herakleijat. Sisällä oli haudanhiljaisuus, ja hän jäi
seisomaan ja katsomaan äännetöntä, valkoiseksi maalattua taloa, jonka
porrasparvekkeen ovet olivat auki. Ei ääntäkään! Koivujen välillä
oli istutettuja kultalakkoja ja ruusuja ja toisessa kulmassa tiuha,
luonnollinen pihlajien ja koivujen muodostama lehtimaja.

Talon takaa kuului äkkiä pitkä huuto:

— Nyt minä tulen!

Ja vähää jälkeen tuli talonnurkalta näkyviin nuori neiti, hiipien esiin
ja tähystäen jännittyneenä joka suuntaan.

— Nyt minä tulen! huusi hän uudelleen. Jan Högh astui esiin:

— Päivää, neiti! Tulen ehkä sopimattomaan aikaan, mutta minut _on_
kutsuttu! Nimeni on Jan Högh.

— Oo — minä olen neiti Kjaer — sepä oli oikein hauskaa, että te
kuitenkin tulitte! Sunniva toi sanan, että teillä ei ollut aikaa —

Se oli tottatosiaan näppärännäköinen neiti! Valkoverinen ja täyteläinen
— sinänsä hiukan liikaa pyöreähkö — mutta veikeät silmät!

— Niinpä lienette sitten paljonpuhuttu Petra-neiti, papin tytär?

— Olen, mutta miksikä paljonpuhuttu?

— Maine teidän kauneudestanne on kulkeutunut kankaan yli — — —

— Oo, olkaa vaiti! ja neiti kääntyi ripeästi ja huusi huikeasti:

— Kaikki on vapaat! Kaikki vapaat! minkä jälkeen hän taas kääntyi Jan
Höghin puoleen:

— Me olemme piilosilla kaikki, isä ja tohtori mukana —

— Tulkaa esiin! Kaikki vapaat! Me lopetamme!

— Ei millään muotoa, sanoi Jan Högh, — älkää mitenkään antako minun
häiritä!

Mutta kaikilta suunnilta saapuivat vieraat piiloistaan ja kertyivät
Jan Höghin ympärille, joka tervehti ja kumarteli Petra-neidin
esitellessä. Heitä oli kaksi neitiä Jörstad, herra nimismies Jörstad,
herra jumaluusopinylioppilas Peter Kjaer, talon serkku, neiti Aalbom,
herrat koulunopettajat Nordgaard ja Svendsen sekä herra maakauppias
Moldenhawer!

Ei ollut niinkään helppoa suoriutua tästä sikermästä vaikenevia
aikaihmisiä, jotka kaikki seisoivat katsellen eteensä maahan tai
puolivarkain häneen, joka vaistomaisesti kääntyi keskustelemaan
teoloogin kanssa.

— Ei, mutta maalarimestari! Että sinä kuitenkin tulit! No se on sitten
hurjan hauskaa!

Sunniva huusi pitkän matkan päästä tullen juoksujalkaa äärimmäisten
herakleijojen luota puutarhan poikki.

— Sait yhtäkaikki sitten aikaa!

— Sain, sanoi Jan Högh, — sinä olit kuvannut seuran niin
houkuttelevaksi, että minä lopuksi unohdin kaikki velvollisuudet!

Samassa loi hän silmäyksen Petra-neitiin.

— Mutta nyt vanhukset! huusi tämä reippaasti kaihtaen punastumistaan;
hm, se tyttö ei ollut noloimpia —!

— He ovat varmaankin piiloutuneet pihamaalle.

Koko seura poistui nyt verkalleen puutarhasta laajalle pihamaalle talon
takana; herra Kjaer ja Jan Högh keskustellen, — nuori teoloogi oli
kesälomalla, ja aikoi matkustaa jouluksi suorittamaan tutkintonsa; —
kuinka herra Högh viihtyi näillä seuduilla? heidän edellään Sunniva
ja Petra Kjaer käsikädessä juosten. Jälkijoukon muodosti koko tuo
vaikeneva kaarti, — ilmeisesti seudun nuori ylimystö!

Vihdoin saivat he yhteisillä ponnistuksilla huudelluksi molemmat
vanhat herrat esiin, ja navetanparven siltaa kompuroivat alas pappi ja
tohtori, hiukset ja vaatteet yltäänsä oljissa ja heinissä.

— Kas vaan, meidän maisemamaalarimme! Te tulitte siis kuitenkin! Kas
tässä, pappi, on se mies, nuoren taiteen edustaja — —

— Hyvää päivää, herra Högh, sepä hauskaa, että kuitenkin tulitte.
Täällä ei ole hullumpaa pappilassakaan, saatte nähdä, vaikka emme
voikaan kilpailla tohtorin palatsin kanssa. Tervetuloa!

Ja hyväntuulisena pudisteli pyylevä mies Jan Höghin kättä. Hän oli
enemmän vanhan laivurin kuin papin näköinen — ja merillä hän oli
ollutkin nuoruudessaan, kertoi hän sitten.

— Tehkää hyvin ja astukaa sisään saamaan lasin viiniä vaimoltani
virkistykseksi pitkän taipaleen päälle!

Pappi kulki edellä Jan Högh käsipuolessa, ja seurue saapui perässä,
taloon, eteisen poikki, suuren, valoisan salin kautta ulos
porrasparvekkeelle. Pappi huusi vaimoansa, pientä harmaatukkaista
rouvaa, jolla oli kirkkaat, älykkäät silmät; hän näytti pikemminkin
olevan hänen tyttärensä kuin vaimonsa.

— Katso nyt häntä, Sofia, ja sano, olenko erehtynyt! Eikö totta,
herra Högh — niin, nyt on teidän tultava ripille heti: eikö totta, te
_olette_ minun vanhan, kauan sitten kuolleen ystäväni, Rudolf Höghin,
asianajajan poika?

— Niin olen, hän oli minun isäni.

— Näes nyt, Sofia! Minä olin sittenkin oikeassa. — Josko minä
tunsin isänne? Luulisinpä tunteneeni. Yksi parhaita ystäviäni
ylioppilasaikoina. Mutta varsinkin olimme sekä vaimoni että minä hyviä
tuttavia äitinne isän, vanhan Jan Wendelböen talossa Bergenissä. Kun
kirjoitatte äidillenne, niin sanokaa hänelle, että minä en milloinkaan
unohda Lotta Wendelboeta! Eikö totta, Sofia, herra Högh on äitinsä
näköinen? — Joo, nähkääs, hän oli mahtava mies, vanha Jan Wendelboe,
ja niin rikas, että olisi voinut peittää koko Saksansillan pelkillä
taalereilla. Ja minun appeni oli hänellä kirjanpitäjänä kuolemaansa
saakka. — Mutta nyt pitää teidän kertoa meille äidistänne! Hän asuu kai
vielä suuressa, uhkeassa huvilassaan kaupungin ulkopuolella — —?

Viini tuotiin, ja naisten ja herrain istuessa vaiteliaina ympärillä
jatkoi pappi muistelmiansa muinaisilta päiviltä, silloin tällöin
vaimonsa säestämänä vahvistavalla huomautuksella. Jan Högh puolestaan
kertoi, mitä osasi, ja kuunteli muutoin mielenkiinnolla kaikkia näitä
suhteita ja oloja, jotka olivat hänelle niin läheisiä, mutta joista hän
kuitenkaan ei erikoisen paljoa tietänyt.

Päivällisen jälkeen menivät vanhemmat levolle »mietiskelemään» ja
»nuoriso» siirtyi puutarhaan.

Jan Högh läksi toisella puolellaan Sunniva ja toisella Petra Kjaer
maantielle ihailemaan näköalaa.

Pikku neiti Kjaer oli koko mukiinmenevä! Oli suorastaan nautinto hänen
kanssaan hiukan keimailla — no, hiukan maakalaiselta tosin vaikuttivat
nuo jokseenkin vähän kaksimieliset silmät ja ylen helposti herkähtävä
nauru hänen huonoimpiinkin sukkeluksiinsa! Mutta, nautinto se oli
sittenkin, — näin pitkän ajan perästä!

Hän oli ollut Kristianiassa vuodenpäivät, ja niin oli yhteistä
juttelemista. Heistä tuli hyvät ystävät ja kun Jan Högh tarttui hänen
käteensä kohteliaasti auttaakseen hänet erään kuopan yli ja enään
irtilaskematta pisti kainaloonsa — ei hän kohdannut enempää vastarintaa
kuin mikä oli ihan välttämätöntä.

Niin kulkivat he pitkin rantaa, kiersivät kirkon ja palasivat
verkalleen takaisin. Sunniva kulki äänettömänä rinnalla ja nyppi
keltaisista voikukista solmiamansa viuhkan hajalle. Kun he saapuivat
jälleen puutarhan portille, oli hän huomaamatta erinnyt heistä.

Petra-neiti loi katseensa maahan ja myönsi, että nuoren, viehättävän
naisen mahtoi olla ikävä istua erämaassa herra maakauppias Moldenhawer
ja koulunopettaja Nordgaard kavaljeereina.

— Niin, pahinta on, että harrastukset esim, taiteeseen ja semmoiseen
kokonaan kuihtuvat — —

— Pikku neitiparka!

Hän loi kosteat, siniset silmänsä saattajaansa, ja jos ei pahimmoiksi
olisi oltu ihan noiden kaikkien muiden puutarhassa-olijain nenän edessä
— — —

Käräjiä pidettiin kauppiaantalossa kirkon vieressä ja iltapäiväkahvin
aikana saapuivat, tältä päivältä valmiina, odotetut vieraat pappilaan:
vouti, pieni lihava hyvineläjä pulleissa liiveissä kiiltävät
vaakunanapit, ja tuomari, vanha herrasmies, joka ilmeisesti nautti
monia etuoikeuksia, varsinkin nuorten naisten puolelta, ja jonka
partaisten kasvojen syvästi surumielisten ulkopiirteiden alta loisti
leikkisä hyväntuulisuus. Sitten nimismies Jörstad, kunnioittavasti
kuunnellen ja hirnahtaen jokaiselle sanalle korkean esivallan
taholta ja ikuinen tuli porsliinipiipussaan — hehehe! Lisäksi kaksi
asianajajaa kaupungista, herra Bölling ja herra Antoni, molemmat
hyvin arvonsatuntevia, mutta muutoin alentuvansuopeita paikkakunnan
vierasvaraisuudelle viran puolesta, uskoi herra Antoni Jan Höghille!

— Viran puolesta! kannatti herra Bölling vähän viinaltatuoksahtavaa
virkaveljeänsä.

— Tasan kello kuusi! Se on meillä käräjillä totiaika. Tehkää hyvin,
konjakkiako vai arrakkia? Minä olen aikanani tehnyt monta totia
isävainajanne kanssa, herra Högh!

Jan Högh oli ollut suuren huomaavaisuuden esineenä vastailleiden
puolelta ja oli nyt onnellisesti päässyt erääseen salinnurkkaan, missä
pitkä, kumara tuomari hänelle katalasti parjasi hilpeätä, verrattain
äänekästä seuraa. Lusikat ja lasit kilisivät, teekeittiö höyrysi
pöydällä, ja pappi kulki ympäri ja pakotti Svendsenin ja Nordgaardin
esiin kukkapöydän takaa, jonne nämä ujoina ja vaatimattomina olivat
piiloutuneet, ja keskeytti veljensäpojan, herra Peterin, teoloogin,
hartaan syventymisen neiti Aalbomin koruompelukseen.

— Saatpa tottatosiaan auttaa vanhaa setääsi, poika!

Ja keskustelu oli käynnissä pitkin linjaa; vouti väitteli politiikasta
asianajaja Böllingin kanssa ja vetosi tohtoriin, pitäen kiinni tämän
napinlävestä, — asianajaja Antoni käytti tilaisuutta paetakseen lasinsa
kanssa, jossa oli puoliksi kumpiakin, pianon taakse.

Syntyi paljon naurua ja leikkiä naisten kanssa, jotka eivät mitenkään
huolineet todista, — Herra siunaa, ei toki, ei millään muotoa! Ja pappi
kertoi vanhasta matami Lyngistä, joka joi kaikki miehet peninkulman
piirissä pöydän alle — — —

— No niin, maljanne, hyvät herrat!

Syntyi sanaton hiljaisuus salissa, kun kaikki lasit juhlallisesti
nostettiin huulille; mutta sitten alkoi melu taas, nimismiehen
poliittinen hyväksymishirnunta voudin luona kaikkia muita ääniä ylinnä.

— Minä uskon teille erään salaisuuden, nuori mies, suloisen salaisuuden
— mutta vaiti! Ja tuomari lähensi kärsivät kasvonsa melkein kiinni Jan
Höghiin, joka nyt oli vähällä läkähtyä nauruun, jonka alati ehkäisi
tuomari: mutta vaiti!

— Katsokaa ystäväämme, nimismies Jörstadia! Ennen joulua tulee hän
isäksi kuudennentoista kerran — mutta vaiti! Minä käväisin tänään
tervehtimässä rouvaa, eikä asiassa ole vähintäkään epäilystä.
Kuusitoista suloista pienokaista, tuo nuorukainen neiti Kjaerin
rinnalla lukuunotettuna. Yritteliäs mies, meidän nimismiehemme! Mutta
vaiti!

Ja tuomari veti päänsä taas tykönsä — syvästi surumielisenä.

— Mutta tuomari! Ettekö tee totia?

— Jumala varjelkoon teitä, pappi, asettamasta ansaa uskonluopion kurjan
terveyden tielle! Viina keskellä päivää olisi minulle kuin sinihappo
yöllä.

— Mutta yhdessä l'hombressa voitte kuitenkin olla mukana. Tulkaa, tänne
työhuoneeseen!

— Ei kiitos, minä olen lain mies, ja »peli ja huijaus» tiedättehän — — —

— Oo, te ja teidän lakinne!

— Niin, minä myönnän, että te evankeliuminne kanssa olette kieltämättä
onnellisemmassa asemassa! Ei kiitos, pastori, antakaa minun noudattaa
syvinten tunteiden! kutsua — minä jään tänne teidän vaimonne luokse!

— Kiitos, tuomari, nyökkäsi rouva pöydän luota — te olette herttainen
mies! Hyvän kupin teetä saatte palkinnoksi.

— Teidän teetänne kohtaan, rouva Kjaer, tunnen melkein yhtä suurta
kunnioitusta kuin teidän itsenne suhteen!

Herrat, lukuunottamatta tuomaria ja molempia opettajia, jotka
valitettavasti eivät osanneet muuta kuin viimeistä tikkiä ja nälkää
seminaariajalta, katosivat työhuoneeseen, kun taas naiset jäivät saliin
uudelleen katetun teepöydän ääreen — tuomarin istuessa patriarkkana
sohvalla —

    »Sa istuos ruusujen keskeen
    — olet ruusu sa itsekin!»

lausueli hän. Jan Högh sijoitettiin saman korttipöydän ääreen tohtorin,
nimismiehen ja herra Moldenhawerin kanssa, ja peli kävi harvapuheisessa
vakavuudessa, papin vilkastuttaessa lakkaamattomalla leikkisyydellä
toista pöytäkuntaa, yhä ärsytellen herra Peteriä teologisista valteista.

Salista kuului avoimen oven kautta tasaista keskustelua, kuppien ja
teelusikkain kilinää ja silloin tällöin huudahduksia ja naurunpuuskia,
kun tuomari oli »hirveä». Jan Höghin sopi nähdä sinne, olipa hänellä
vielä koko ajan onni kohdata Petra-neidin hämmentynyt katse. Mutta
äkkiä pisti tuomari päänsä hänen eteensä ja huusi Jan Höhgille:

— Ahaa! Minun täytyi vain katsoa, mitä se oli! Maljanne, Petra-neiti,
teevedessä!

Petra-neiti ei laisinkaan voinut ymmärtää — — —? Mutta sen koommin
eivät hänen katseensa kulkeneet sitä suuntaa. Ja Jan Högh teki suuren
tuhmuuden patarouvalla.

Peli jatkui; yhä syvemmälle vaipuivat syvämieliset päät kortteihin, kun
naisten luona äkkiä syntyi hirvittävä meteli ja huuto; herrat riensivät
sisään — mitä Jumalan nimessä oli tapahtunut?

— Oo, se oli niin kauheata, hyi, hyi! huusivat he toistensa suuhun, —
sitä ei voinut edes kertoa.

Mutta tuomari ilmoitti, naama mitä viattomimman-ällistyneenä,
että koko juttu johtui siitä, että hän oli luullut neiti Aalbomin
ompelevan vatsavyötä, vaikka se todellisuudessa kuuluu olevankin kapea
koristeliina pöytää varten!

Jan Högh oli toivonut, että tämä yleinen keskeytys aiheuttaisi väliajan
pelissä, — mutta siinä hän pettyi eikä tuntenut nimismiestä ja pelin
vakavuutta, hehehe! Ja jokseenkin haluttomana täytyi hänen palata
takaisin taas ja istua kylmenneen todin ja ikävien korttien ääressä,
kunnes emäntä kutsui illalliselle.

— Intohimoinen kortinpeluri te ette ole, herra Högh, lausui tohtori
hymyillen.

Loppumattoman seisoskelun jälkeen ruokasalin ovella, missä syntyi
umpikuja, kun ei kukaan tahtonut mennä ensimmäisenä sisälle, ennenkuin
tuomari ratkaisi pulman, ja »otti tapin tynnyristä» tuli asianajaja
Antoni Jan Höghin rinnalle ja löi häntä tuttavallisesti olalle.

— Minun kunnioitukseni, herra maalari! Ei ole leikintekoa maalata koko
vuono tuolla ulkona!

— Ei.

Jan Högh ei tahtonut voida sietää rehevää asianajajaa, joka
korttipöydässään oli pitänyt jokseenkin mautonta ja suurta ääntä, — ja
ilmeisesti juonut.

— Ja sitten olette valinnut isäntänne niin onnistuneesti.

— Mitenkä — — —

— Oo, paremman miehen käsiin kuin tohtorin voi maalari tuskin joutua.

— Ei todellakaan.

— Ja sitten kaikki se oppi ja taiteentuntemus! Teillä on varmaankin
ollut hyötyä siitä tuttavuudesta.

— Oo — hoo —

Mitä hittoa se asianajaja arveli!

Lähempänä pöytää alkoi herra Moldenhawer:

— Tehän maalaatte tohtorin lahdella?

— Joo.

— Se mahtaa olla vaikea asia — — —

— No — on kyllä.

— Mahtaa kai teille olla ilo, kun tapasitte semmoisen miehen kuin
tohtori.

— Tietenkin.

Onnistumattoman yrityksen jälkeen päästä Petra-neidin vierustoveriksi
pöydässä sai hän vihdoin paikan tuomarin ja toisen neiti Jörstadin
välillä.

Se oli huikeansuuri pöytä, häikäisevän valkoisella liinalla katettu ja
valtainen poronpaisti höyryävänä papin luona pöydän päässä. Tohtori
leikkeli taidokkaasti, ja mikäli mehukkaat lihakimpaleet saapuivat
lautasilla vieraille, sikäli vaikeni keskustelu kimppuunkäynnistä ja
veitsien ja kahvelien kalinasta — hyvän, pitkän nälänkotvan, kunnes
alkava kylläisyys verkalleen antoi sille uutta vauhtia. Parittain
alettiin; vastapäätä Jan Höghiä kuvaili nuori Kjaer teologisia
toimeentulomahdollisuuksia hartaasti kuuntelevalle neiti Aalbomille,
ja kun Jan Höghin lopulta kokonaan oli luopuminen neiti Jörstadista,
kääntyi hän tuomarin puoleen, joka jo nyt hänen mielestään tuntui
vanhaita ja hyvältä tuttavalta.

— Niin — kuiskasi tuomari vakavasti — tohtori on erinomainen mies. Hän
onkin koko seudun oraakkeli. Rohkenenpa sanoa, että harvoin tapaatte
hänen vertaisiansa. Hän olikin aikanaan tunnettu kautta maan hienona
kaunosieluna, kirjoitti taidearvostelutta lehtiin ja matkusteli ympäri
Euroopan. On tosiaan vahinko, ettei hänestä ole tullut sitä miestä kuin
piti!

Jan Högh mutisi hyväksyvästi, — mutta kovinpa toisaalta kaikki tohtoria
jumaloivatkin!

Pöydän yläpäässä otti keskustelu voudin, papin, tohtorin ja molempien
asianajajain kesken yhä enemmän vallan kaikelta muulta; he olivat
joutuneet kiistelemään seudun kauneimmista kohdista, — missä oli
parhaita ja viehättävimpiä aiheita maalarille, ja vouti huusi suu
täynnä paistia, pappi selitteli innokkaasti — ja lopuksi olivat he
kaikki loistavan yksimielisiä siitä, että täällä pohjolassa kuitenkin
oli enimmän aiheita koko maassa. Asianajaja Antoni totesi sen asian,
— ja sitten huusivat he sitä yksimielisyyttä toinen toisensa suuhun,
kunnes tohtori, joka oli istunut vaiteliaana, huomautti:

— Niin, minua on usein kummastuttanut, että maalarimme niin harvoin
tänne tulevat.

— Niin, se on kummallista, vahvisti kukin puolestaan.

— Mutta se johtuu kait siitä, jatkoi tohtori hiljaisesti toisten
vaietessa, — että nykyaikainen taidesuuntamme ei sovellu suurille
aiheille. Nykyään ei siinä määrin harrasteta muodon ja piirtojen
kauneutta kuin se innostutti entisten aikain taiteilijoita, — nyt
pannaan enemmän arvoa värille vain värinä —

— Oo, mörisi asianajaja Antoni, — värit eivät totisesti ole
paljon-arvoiset! Olinhan minä etelässä käydessäni katsomassa viime
syysnäyttelyä, ja jumal'auta se oli sotkua ja töhräystä kaikki tyynni!

Jälleen oli herra Antoni löytänyt yksimielisyyden sanan, ja suuressa ja
äänekkäässä sovinnossa reveltiin alas uudenaikaista taidetta, kunnes
melun yli äkkiä kuului:

— Herra asianajaja, teillä ei ole enempää käsitystä taiteesta kuin
tällä suolakupilla tässä!

Sen lausui väkinäisen hillitysti Jan Högh tarttuen, suolakuppiin niin
että sen sisältö lensi aivan neiti Aalbomin teologisiin harrastuksiin
asti. Hänen poskensa punastuivat ja hän katsoi pilkallisen tyynesti
keskelle asianajajan puolihämärää hämmästystä.

— Mitenkä — mitä te sanoitte?

— Minä sanoin, että te, herra asianajaja Antoni, olette — — —

Jan Högh tunsi tuomarin tarttuvan hänen käsivarteensa, rykäisi hiukan
ja lopetti:

— — ette tiedä taiteesta mitään.

— Kuule, Sofia, minne jäivätkään muuraimet? Minä en luule, että me
haluamme paistia enään.

Tohtori kysyi myöskin muuraimia, ja asianajajan yritykset ryhtyä
väittelyyn hukkuivat vilkkaaseen keskusteluun muuraimista tänä ja viime
vuonna, rouva Kjaerin tavasta valmistaa muurainhilloa ja siitä miten
mamseli Gundestad sitä valmisti.

Mutta tuoman kaatoi kaikessa hiljaisuudessa jäännöksen viinikarahvin
sisällöstä lasiinsa ja kuiskasi:

— Minun täytyy kai varata itselleni tämä pisara. Tehän olette
tyhjentänyt koko karahvin.

— No, siitä minä viis.

— Mutta vaiti!

Jan Högh istui, hieroi pullonkorkkia sormiensa välissä ja joi paljon
sherryä muuraimien paineeksi.

Särö yläpään hyvässä tuulessa silisi pian, ja kun pappi vihdoin
osoitti aterian päättyneeksi ja tuolit kolisivat ja kiiteltiin ruoasta
tukevilla kädenpuristuksilla, siirtyi seura jälleen saliin, meluavana
ja hilpeänä ja niin mainion mielialan vallassa, että voutikin katsoi
korttien saattavan hiukan odottaa. Nimismies hirnaisi — tällä keltaa
kuitenkin hieman hillitysti.

Taas tuotiin höyryävää lämmintä totivettä, naiset ja herrat
seurustelivat sekaisin, olivatpa jo herrat Nordgaard ja Svendsenkin
mukana, keskellä asiantuntevaa keskustelua voudin ja tuomarin kanssa
tämänvuotisten, tavattoman monien kouluselkkausten syistä — — —

Jan Högh meni verannalle ja sieltä edelleen puutarhaan. Ilma oli vilvas
ja viileä ja aurinko punoitti tuntureilla toisella puolen, sattumalta
saapui myöskin neiti Petra puutarhaan ja he jäivät kaksin kävelemään
sen hiekoitettuja käytäviä, aina huvimajaan saakka.

— Niin, nähkää Petra-neiti, minä kadun kovasti — oli niin järjetöntä,
etten minä hillinnyt itseäni mutta se pöhkö — — —!

— Älkää ajatelko sitä, herra Högh, minä vakuutan teille, se teki niin
hyvää, että hän kerrankin sai osansa, tuo itserakas Antoni, hän on
suorastaan inhoittava ja niin ollakseen — — —

— Niin sellainen, senkin — napalappalainen! On Petra-neiti, annattehan
sen minulle anteeksi?

Hän tarttui neitiä käsivarresta ja katsoi häntä pyytävästi silmiin
— jotka neito loi alas, — ja hitaasti veti hän tytön luokseen,
lähemmäksi, lähemmäksi — — — kostea suudelma kuumalle poskelle!

— Herra Högh! Herra Högh! huudettiin äkkiä verannalta.

— No peijakas — jaaha! Täällä ollaan!

Se oli pappi, joka pyysi häntä laulamaan hiukan!

— Minä — en todellakaan osaa mitään!

— Suostukaa, kuiskasi Petra hänen takanaan

— Nojaa — koetetaan!

Salissa tehtiin hänelle, tilaa ja ryhmityttiin pianon ympärille. Hän
näppäili hetkisen soittimia ja alkoi vihdoin lämpimällä äänellä:

    Kuin outoa unta,
    niin kummissas
    sinä tyttöni katsot
    ja arkeillas,
    mitä lemmen on valtakunta!

    Vähän mistähän ennen
    sä tiesit kai,
    kuin vuolahin tulva
    sun vastahas sai
    tuon sokkoverhosi mennen.

    Yks hurmio hemmen,
    yks suukkonen:
    ja päivähän aukee,
    kuin kukkanen,
    ikiauvo ja onni lemmen.

    Pois arvelun häivät,
    ne turhat on!
    Luo huoleti silmäs
    vain aurinkohon,
    kun kevään vielä on päivät!

    Näät, aika se entää,
    ja mahlaton
    sun eessäsi kohta
    syys kalsea on:
    pois silloin lempi jo lentää!

Hän antoi sormien liukua näppäimillä, tunsi itsensä niin
tempautuneeksi, niin läikkyvän täydeksi lämmintä kaipuuta, ja niin
siirtyi hän raskaaseen, pulskeaan säveleeseen:

    Viinisi mehvintä mettä
    täynnä kulhoni tuo!
    Onnesi vihkivettä
    kuin ois viinisi vuo!

    Päilyyn kuohuvan kulhon
    kaikki toivosi luot,
    juoda kun untesi sulhon
    elämännestettä tuot!

    Hehkua pilvien ruskon
    tästä ma juoda saan!
    Maassa unteni uskon
    toistekin kohdataan!

Hän nousi äkkiä, ja suosionosoitukset kajahtivat joka taholta. Pappi
oli vähällä syleillä häntä:

— Teillähän on mainio ääni! No, laittakaa nyt itsellenne hyvä, lämmin
lasi, sen olette tosiaan kunnialla ansainnut!

— Maljanne, herra Högh! Maljanne, maljanne!

Tohtorikin kohotti lasinsa häntä kohti ja hymyili:

— Maljanne, nuori ystäväni! Katsokaa nyt vain, että ette tärvele
ääntänne ulkoilmaisilla aatteillanne!

Jan Högh kysyi jokseenkin terävästi, mitä hän tarkoitti. Ja pilan ja
naurun kaikuessa kuvaili tohtori seuralle Jan Höghin ulkoilmamaalausta,
— kuinka nykyajan maalarit uhmasivat säitä ja tuulia ja maalasivat
taulujansa vaikka kuinka epämukavissa oloissa, valmistua piti niiden
juuri ulkona, ja sen maalaaminen kotona, mitä ulkona oli tutkittu,
niinkuin vanhaan, hyvään aikaan tehtiin — sehän oli rikos taiteen
majesteettia vastaan!

Jan Högh seisoi pianon ääressä ja kuuli tohtorin sanat ja toisten
naurun kuin vain puolittaisen tajunnan verhon läpi; hän ei huomannut
hyvänsuopaa leikillisyyttä, piti vain sanoja pilkkana ja naurua
ärsytyksenä — ja hänessä kuohahti viha, kauan kytenyt raivo
rauhallista, omahyväistä tohtoria vastaan — — — asianajaja Antoni mylvi
hohottamalla — — — hän hörppäisi kuumaa totia ja katsoi ympärilleen:
siinä istuivat kaikki nuo tuhmat ihmiset, kiemurrellen typerästä
naurustaan — ja tohtori jatkoi:

— Se kyllä täytyy sanoa, että se on uljasta! Hehän saattavat tosiaan
sanoa uhraavansa henkensä ja terveytensä taiteelle. Varsinkin
talvisaikaan!

Yhtäkkiä seisoi Jan Högh pöydän ääressä, posket punaisina, silmät
säkenöiden ja toinen käsi kouristaen tuolinselkämystää:

— Minusta on halpamaista herra tohtori, puhua tuolla tavoin!

Ja hehkuvalla innostuksella selitti hän nuorta taidetta se tuli kuin
ryöppy, yhä kiivaampana ja kuohuisampana, pärskyen suuttumusta, kun hän
kättänsä ojentaen ja ääntänsä korottaen lopetti:

— Mutta senvuoksi että me emme maalaa teidän vanhojen, käpristyneiden
ja homehtuneiden keittokirjainne mukaan, senvuoksi että me elämme
ja menemme eteenpäin ja näytämme teille, että me voimme suoriutua
ilman teidän ummehtuneita ohjeitanne, — senvuoksi että me olemme
nuoria, niin, juuri siinä se on. Senvuoksi että me olemme nuoria,
sentähden asetutte te meitä vastaan, — ja käytätte vielä voimattomuuden
halpamaisimpia aseita, ivaatte ja pilkkaatte meitä siellä, missä me
emme voi itseämme puolustaa, — tuhmuuden ja tietämättömyyden edessä.
Mutta minä nousen teitä vastaan, minä pakotan teidät polvillenne
nuoren, uljaan taiteemme eteen, odottakaa vain — — —

Salissa oli haudanhiljaista, ja äkkiä välähti hänen mieleensä, että hän
tässä seisoi itseänsä saastuttamassa — — — hän kuuli omat sanansa kuin
kaukaa muualta, — pani käden kasvoilleen ja mietti hetkisen. Sitten
kääntyi hän ripeästi papin puoleen:

— Hyvästi, herra pastori, kiitoksia minun puolestani! — Minun täytyy
lähteä nyt; aurinko paistaa enkä saa antaa kalliin ajan mennä
käsistäni. Hyvästi, rouva! Hyvät naiset ja herrat!

Hän ei ollut vielä huumauksestaan tointunut ennenkuin hän jo oli
puutarhassa, korvissaan puolinainen muisto muutamista papin lausumista
herttaisista sanoista — ja tuomarin viimeisestä sanasta »mutta vaiti!»
Hän kulki edestakaisin, oli erehtynyt tiestä ja pysähtyi vihdoin
suljetun verannan-oven eteen.

Sisältä kuului myrskyisää naurua.

Jospa hän ryntäisi joukkoon, — löisi akkunan rikki nyrkillänsä,
huutaisi heille uudelleen, huutaisi, että hän oli taiteilija,
korkealla, huikean paljoa korkeammalla kuin he kaikki yhteensä — haa!
Tulkoot vain vastaan, uskaltakoot sanoa yhtäkään sanaa!

Hän seisoi siinä ja katsoi hurjana ikkunaan. Silloin tunsi hän
hiljaista, syvää lämpöä itsessään:

— Taiteilija!

Ja hän tunsi onneksi, voimaksi, jota hän koskaan ennen ei ollut
kokenut, seistä taiteilijain joukossa koko matalamielistä maailmaa
vastassa — hän ei ollut tänä iltana taittanut peistä vain itsensä
puolesta, vaan taiteen ja tovereiden. Siinä oli viehättävää, uutta
yhteystunnetta, — toverit, joista hän niin vähän oli välittänyt, olivat
nyt äkkiä hänen sydäntänsä niin likellä — — — ja hän oli julistanut
heidän asiaansa — — —

Tyynin, varmoin askelin lähti hän puutarhan porttia kohti eikä
huomannut olevansa väärällä suunnalla, ennenkuin joutuessaan huvimajan
eteen.

Sieltä kuului kummallista ääntä — — — kuin hillittyä naurua — — —?

— Ah, mitä minä siitä lihavasta papintyttärestä. »Suru mulla on
suuremmanki — — —»

Vaan eihän se ollut naurua — — — hän meni likemmäksi aukkoa — sehän oli
— — —

— Sunniva!

— Ei mutta rakas lapsi, täälläkö sinä istut? Mikä sinun on, Sunniva,
itketkö sinä?

Hän polvistui penkin eteen, jolla tyttö istui, ja koetti saada itkun
kanssa kamppailevan käsiä pois kasvoilta.

— Kulti, sano, mikä sinun on! Ehkäpä minä voin auttaa sinua! Enhän ole
nähnyt sinua koko päivänä, sinä suloinen pikku ystävätär, jota ilman
minä en tule toimeen! Tiedätkö, sinuahan tulin tänne hakemaan, kun en
voinutkaan maalata ilman sinua. Ei, ei, mutta mitäs nyt tämä on? Onko
pikku Sunnivan laita tosiaan ihan hullusti?

Itku sai ylivallan ja Jan Högh tarttui häntä varovasti harteisiin,
painoi päätä poveaan vasten ja antoi hänen itkeä hiljoilleen silitellen
hänen hiuksiansa.

— Olemmehan me kaksi niin hyviä ystäviä, Sunniva, eikä kukaan saa tehdä
sinulle mitään pahaa.

Hän istui hiljaa ja katsoi ilta-aurinkoon; Sunnivan pää povellaan, se
oli jotakin niin rauhaisan lievittävää äskeisen mielenkiihkon jälkeen;
hän tunsi neidon väräjäviä liikkeitä käsivarttansa vasten, itkun
vähitellen vaimentuessa, — ja verkalleen silitti hän kullankeltaista
tukkaa. Tietämättään tuuditti hän häntä, hiljaa ikäänkuin kaukaisen
soinnun mukaan — — —

— Minä tahtoisin niin mielelläni auttaa sinua, Sunniva, kantaa sinut
käsilläni kauas pois kaikista niistä, jotka ovat sinulle pahoja. Ja
sinä minun oma pieni valokeijuni, joka autat minua ja hymyilet minulle.
Sentähden täytyi minun lähteä sinua noutamaan. Mutta sitten — sitten
tuli niin paljon hämmentävää väliin, näes — — —

Hän kohotti ripeällä liikkeellä päätänsä ja katsoi häntä suoraan
tuikkivilla, kyynelkimalteisilla silmillään, — niissä oli loimuavaa
hehkua, jota hän ennen ei ollut nähnyt —:

— Onko se totta? Tulit noutamaan minua!

Jan Högh kertoi miten hän eilen illalla oli seissyt Naissaarella ja
ikävöinyt häntä; paksu, vaalea suortuva oli valahtanut tytön otsalle ja
varjosi hehkuvia silmiä. Hänen päänsä kumartui, hänen vielä puhuessaan,
tyttöä kohti ja hän suuteli häntä otsalle.

Sunniva irtausi hänen käsivarreltaan ja oikaisihe istumaan pystyyn
hänen rinnalleen.

— Ei, maalarimestari, sitä älä tee.

— Miksikä ei, Sunniva?

Hän loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:

— Silloin tulee minun sinua niin oudon pelko. Aivan kuin sitä
lappalaisvaimoa silloin.

Samalla siirtyi hän lähemmäksi jälleen ja jatkoi innokkaasti:

— Ja tiedätkö, minä kuulin papin kertovan aamulla isälle, että se
lappalaisvaimo oli ollut hänen luonaan eilen, — ja ajattele, se
on luultavasti minun äitini sisar, raukka, hän on vaeltanut minua
etsimässä niin kauan eikä hän taida olla ihan viisas, arveli pappi!

Jan Högh nousi:

— Tule, Sunniva, niin jutellaan matkalla! Mene sisään ja ota hattu
päähäsi, niin mennään kankaan yli ja sitten soudetaan ulos maalaamaan!

— Niin — mutta — — —

— Oo, sinä voit sanoa jollekin talonväestä, että sinä menet kotiin vain
täksi yötä ja että palaat tänne takaisin huomenaamulla aikaisin.

— Niin — mutta — — —

— Mitä sitten?

Hän oli saanut nenäliinansa esiin ja kuivasi kyyneleitään.

— Tulitko sinä todellakin tänne vain minua noutamaan?

— Tulin, yksinomaan sentähden, Sunniva. Tule, riennä nyt sisään, niin
minä odotan sinua niin kauan tiellä.

— No, — sanoi hän viivytellen, — mutta sitten pitää sinun luvata
minulle yksi asia, maalarimestari!

— Kyllä, sata, jos tahdot!

— Sinun pitää pyytää isältä anteeksi niitä ilkeyksiä, jotka hänelle
sanoit!

— Oo, Sunniva, sinä et ymmärrä — — —

— Päinvastoin, minä ymmärrän kyllä, ja kun sinä puhut maalauksista ja
taiteesta, niin tuntuu minusta, että sinä olet niin oikeassa, usein
paljoa oikeammassa kuin isä. Mutta sinun tulee tietää, että sinä et
huomannut, että isä vain laski leikkiä, — sinä olit niin hirveä, niin
kamalan — — —

— Mitä minä olin?

— Niin kiivas, että! Ja sitten sanoit niin paljon ilkeätä isälle.

— Niin, sanoi hän miettiväisenä, — niinhän tosiaan tein. Mutta kun minä
huomenna pyydän isältäsi anteeksi — — —

— Niin mieltyy hän sinuun vielä enemmän kuin ennen!

— Joo, Sunniva, sen minä lupaan. Tule nyt!

Hän lähti, taloon päin, mutta kääntyi takaisin hänen puoleensa ja sanoi:

— Sinä olet herttainen maalarimestari, sinä!

Sitten juoksi hän varovasti talon nurkan ympäri ja eteiseen. Juuri kun
hän oli saanut päällysvaipan ylleen, tuli Petra.

— Mutta kultaseni, minne sinä menet?

— Hiljaa! älä nosta siitä melua! Minä menen vain kotiin herra Höghin
kanssa ja tulen takaisin huomenaamulla aikaiseen. Sano se isälle, että
hän tietää, missä olen.

— Kotiinko? Herra Höghin — — —? Mutta kultaseni, miltä sinä luulet sen
näyttävän? Sehän ei sovi — — —

— Eikö? sanoi Sunniva, pannen kiinni päällysnuttunsa viimeistä nappia,
aivan ylimielisesti. — Ei, sinulle se kyllä ei sopisi; mutta hän
tarvitsee minua välttämättömästi, näes. Näkemiin, niin kauaksi!

Rinne oli varjossa, ja Jan Högh ja Sunniva kulkivat ripeästi ylös.
Sunniva jutteli vilkkaasti ja kertoi lappalaisnaisesta, joka oli ollut
papin luona, ja itsestään, — kuinka hän oli ollut suruissaan koko
päivän, sillä häntä pahoitti, ettei Jan Högh ollenkaan puhunut hänelle,
eipä edes katsahtanut häneen!

— Ja ajat tele, kuinka tuhma olen! Minä kun luulin, että sinä et
välittänyt minua enään tunteakaan!

Jan Högh kulki ja hymyili puoliksi hajamielisenä vastaamatta muuta kuin
silloin tällöin tarttumalla hänen käteensä ja kulkemalla niin käsikkäin
hetken aikaa.

He olivat viimeisellä mäentörmällä ja laskeutuivat reippain askelin
lahtea kohti, joka kaukana alhaalla kimmelsi koivupuiden välissä.

— Sinä olet niin vakava, maalarimestari.

— Niin, näetkö, Sunniva, minun silmäni ovat auenneet niin monessa
suhteessa tänä iltana. Minä sanon sinulle, että oli kyllä sopimatonta
sanoa isällesi kaikkia noita epäkohteliaita sanoja, ja siitä minä
pyydän häneltä anteeksi. Mutta toiselta puolen sain kuitenkin sanotuksi
niin paljon, joka oli totta ja hyvää!

— Oo, luuletko sinä, että siitä kannattaa puhua nimismiehelle ja niille!

— En, mutta itselleni!

— Sitä en ymmärrä.

— Et arvatenkaan! Mutta se on niin, näes, että minä pohjaltani, jos
oikein totta puhun, en itse ole täysin tiennyt, mikä suuri ja ihana
asia on olla taiteilija, ennenkuin nyt, kun minä sain sen sanotuksi
— — —

— Mutta ethän sinä voinut sitä sanoa ilman että sen ennalta tiesit!

— Minun laitani on niin; minä en usein ollenkaan ajattele, ennenkuin
vasta puhuessani. Silloin se tulee kuin itsestään — se iskee kuin
salama minun pääni läpi, usein nopeammin kuin kerkiän saada sanotuksi.

— Mutta etkö sinä ole ennen ajatellut kaikkea sitä ihanuutta, mistä
tänä iltana puhuit?

— Olen —tietenkin, kyllä. Mutta sillä tavoin en ole koskaan ennen
sitä _tuntenut_! Tuntenut, että voin antaa henkeni taiteeni puolesta,
henkeni ja vereni, niinkuin täytyykin, jos on mieli, että siitä jotakin
tulee.

— Oo, Sunniva, riennetään! Minua vetää Naissaareen, vetää halu päästä
työhön käsiksi taas ja saada ihana tauluni valmiiksi! Minä voisin
avata kuumimman valtimoni ja kastaa siveltimen! lämpöiseen, suolaiseen
vereen, — niin että näkisin sen kuvassa, näkisin siinä itseni, sen mitä
tunnen ja ajattelen ja tarkoitan — oo! niin että veri tykkisi kaikissa
väreissä ja joka piirrossa — — —

— Tule, juostaan!

Ja hurjassa juoksussa kiitivät he mäkeä alas, käsi kädessä, — he
nauroivat ja juoksivat eivätkä malttaneet pysähtyä ennenkuin aivan
näännyksissä henkeenkäyvästä naurelusta ja juoksusta heittäytyivät
kumpikin penkilleen tohtorintalon verannalla.

He jäivät istumaan ja läähättämään saamatta sanaa suustaan, kun ovi
aukeni raolleen ja mamseli Gundestadin kauhistunut ääni kuului:

— Jeesus Kristus, mikä nyt on?

— Iltaa, mamseli Gundestad, täällä me ollaan! Jan Högh avasi oven
selälleen — ja siellä seisoi mamseli Gundestad keveimmässä yöasussaan,
yönuttu yllä ja valkoinen myssy päässä, loukattua kainoutta sähisten!
Ovi paukahti jälleen kiinni.

— Rakas, kulta mamseli Gundestad, minä en katso teihin päinkään! Mutta
kuulkaa, ettekö voisi ahtaa meille pikkuriikkistä hiventä jotakin
syötävää! Me olemme juosseet itsemme melkein piloille ja pitää vielä
lähteä ulos töihin!

— Kyllä, mutta odottakaa sen verran, että saan ylleni edes vähän
säädyllisyyttä — kuului mamseli Gundestadin ääni hiukan leppyneempänä —
älkääkä pelästyttäkö ihmisiä pyörryksiin semmoisella menolla keskellä
yötä!...

Hetken kuluttua tuli hän ulos aamunutussa ja muutoinkin kaikin puolin
täydessä säädyllisyydessä ja tiedusteli ja kyseli ja sai vastauksia,
asettaessaan liinaa verannanpöydälle.

— Vesi kiehuu tuossa tuokiossa, minä tuon heti kahvin tänne.

— Kahvia! Ei, te olette maailman suloisin mamseli Gundestad! huusi Jan
Högh ja kiersi innostuneena käsivartensa vanhan naisen uumenen ympäri.

— Ah! Kahvia, kahvia! — Hän maiskutti kieltään ja tunsi himoitsevansa
juuri väkevää, mustaa kahvia.

— Semmoisessa seurassa tarjotaan niin paljon imelää ja makeata!

Kahvi tuli höyryävän kuumana — ah! ja tuoksu! ja mamseli Gundestadin
herkullisinten voileipäin kanssa. He söivät molemmat niin, että mamseli
Gundestad lausui, että voisi luulla, että he eivät ole maistaneet
ruokaa moneen päivään.

Vihdoin olivat he valmiit ja Jan Högh asettui yksi tohtorin sikareja
suussa mukavasti nojatuoliin.

— Joo, on sentään ihanaa taas olla kotona! Sunniva nousi seisaalleen:

— On, mutta eikö jo lähdetä?

— Odota vähän, Sunniva, levähdetään ensin hiukan.

He istuivat hetkisen jutellen mamseli Gundestadin kanssa; Jan Högh
vaipui ajatuksiinsa, mutta kavahti äkkiä pystyyn ja heitti sikarin
kiivaasti menemään:

— Tule, Sunniva, lähdetään matkaan!

Jan Högh kävi noutamassa työkalunsa ja pian istuivat he veneessä.

— Kuinka ihanaa, kuule, että viimeinkin taas päästään sinne!

— Niin, vastasi Jan Högh, — kun nyt vain tätä ilmaa kestäisi!

— Kuinka minä olen tästä iloinnut! Minä aloin jo melkein luulla,
ettemme enään koskaan pääse yhdessä ulos! Ja ajattele, nyt se
on kuitenkin todellisesti totta! Etkö sinä ole kauhean iloinen,
maalarimestari?

— Olen, Sunniva.

Hän istui ja katseli vakavana eteenpäin. He olivat tulleet lahdesta
vuonoon.

— Oletko milloinkaan uinut täällä kesällä? kysyi hän äkkiä — täällä
meressä, tarkoitan.

— En, isä sanoo, että minä en siedä sitä rintani vuoksi. Mutta kuinka
se nyt juuri johtuu mieleesi?

— Joo — lausui hän hitaasti — minä muistan kun olin pieni ja olin isäni
kanssa menossa uimahuoneelle; se oli pitkä, pitkä tie silloin, ja kun
sitten kaukaa näkyi vesi, johon meidän oli mentävä, tunsin omituista
ahdistusta, epämääräistä tuskaa tässä rinnan alla. Minä en laisinkaan
pelännyt vettä, päinvastoin, mutta se oli kuitenkin omituinen tunne —
vain sen veden näkeminen — — —

— Ei, maalarimestari, sinä olet sitten ihmeellisin, mitä minä olen
tavannut! Mistä ihmeestä johdut sinä ajattelemaan semmoista nyt?

— Minusta on kuin tuntisin samanlaista taas juuri nyt.

Sunniva nauroi ääneen.

— Et suinkaan aio tässä ruveta uimaan!

— Uimaanko —! Ei ole sanottu!

— Silloin minä ainakin katoan veneen kanssa.

— Ei, ole rauhassa, keskeytti hän ja nauroi. Hän hyppäsi kokkaan
ja otti vastaan töytäyksen rantaan saapuessa; pian olivat telineet
pystyssä ja kaikki kunnossa.

Hän puri hammasta ja tahtoi olla ajattelematta, — vain jatkaa
maalaamista.

Samalla kun hän katsoi tauluansa, huomasi hän että eiliset ajatukset
pakkasivat päälle; mutta hän maalasi vain ja nauroi ja kertoi
Sunnivalle, kuinka typerä hän oli ollut eilen.

Vajaan tunnin kuluttua pani hän siveltimen pois.

— Ei, kuule, soudetaan pois kotia takaisin. Minä huomaan olevani liian
väsynyt!

— Nytkö jo?

— Niin, enkä minä ole oikein otteissanikaan.

— Otteissasi? nytkö, juuri kun sinä olit niin — — —

— Joo, mutta minä olen todellakin väsynyt.

He soutivat kotia jokseenkin vaiteliaina, kiinnittivät veneen rantaan
ja palasivat taloon melkein hiipimällä. Äkkiä kääntyi Jan Högh Sunnivan
puoleen lämpimässä puuskassa, jo toivotettuaan hyvää yötä:

— Ja kiitos, kiitos tästä illasta, pikku Sunniva!

— Hyvää yötä!

       *       *       *       *       *

Yö kulia edelleen äänettöminä tunteina, välkkyi ja kimalteli vuonolla
molempain tervanruskeiden kalastajaveneiden ympärillä Miessaaren ja
Mustankarin luona; väreili ja välkkyili tuhansin vivahtein hylätyn
Naissaaren luona, missä suljettu maalausarkku kiviä kannellaan värjötti
yksinään kalliolla.

Heitä oli vain kaksi nyt; Peder Martin oli Kirkevaagenissa vaimonsa
ruumista saattamassa. Huomenna toimittaisi pappi. Kjaer kristillisen
hautauksen.

Hans Joelsen istui juuri miettimässä eikö pian olisi se aika, jolloin
matkailijalaiva oli odotettavissa — Vetäisikö hän siiman sisään, vai
odottaisiko vielä hiukan?

Jaha, Esaias Ismael näkyi jo vetävän, ja niin kai sitten hänenkin oli
vedettävä; he jakoivat tulot nyt näinä päivinä, kun Peder Martin oli
esteellinen vaimonsa vuoksi.

Mutta samassa Hans Joelsen kummastui suuresti ja seisautti kesken
siimanvedon: tohtorinvenehän tuli takaisin vieras yksin soutamassa!
Esaias Ismaelinkin veneessä seisautettiin.

Tohtorin vene laski Naissaareen, ja vieras käyttäytyi kovin
kummallisesti, se kun istui arkun päälle ja istui siinä kämmenet
kasvoilla oikein pitkän aikaa. Nousi sitten ylös ja pystytti ne
telineensä — — — ei oikein sitä oli kumma katsella! Seisoihan mies
ja huhtoi ja huitoi käsiään ilmassa, niinkuin olisi ollut ankarassa
tappelussa jonkun kanssa!

Hans Joelsen laski airot veteen ja huopaili hiljoilleen Naissaarta
kohti. Kun hän tuli lähettyville, oli mies taas hiljaa ja katseli
taulua edessään. Ja sitten se iski äkkiä leveällä puukollaan, joka
hänellä oli kädessä, sitä taulua ja vetäisi sen keskeltä halki, ja
sitten ristiin ja rastiin, että riekaleet lenteli. Nakkasi sitten
koko roskan mereen, kokosi telineensä ja kantoi arkun veneeseen ja
souti kotia niin että kokka kohisi!

— Onko mokomaa nähty!

Esaias Ismaelkin oli saapunut Naissaaren luo.

— Meikeinhän sitä olisi luullut mielipuoleksi!

Alhaalla salissa kulki Sunniva seuraavana aamuna hyräillen laulunpätkiä
avatessaan ikkunoita lämpimälle päivälle. Mamseli Gundestad kattoi
ruokasalissa aamiaispöytää.

— Sinä tulet liian myöhään pappilaan — puheli hän sieltä — ne
aterioivat siellä aikaiseen.

— Niin, mutta minä jäisin mieluummin kotia, pappilassa on tällä kertaa
niin inhoittavaa!

— Herra varjelkoon, lapsi, mitä sinä puhutkaan! Kiitä sinä onnea, että
sinulla on lupa ja tilaisuus päästä sinne!

Mamseli Gundestad tuli ovelle ja varoitteli häntä sormellaan.

— Huihai! Täällä on paljoa herttaisempaa sinun luonasi, Gunde-tätikulta!

Hän kiersi käsivartensa mamseli Gundestadin kaulaan ja syleili häntä.

— So, so, lapsikulta! Sinä olet niin kiivas! Mamseli Gundestad suori
rypistyneitä pitsejään, kun Sunniva tanssi jo lattialla.

Jan Högh tuli sisään.

— Hyvää huomenta, maalarimestari! Tiedätkö, että kello käy yhtätoista?

Jan Högh näytti väsyneeltä ja synkältä.

— Ja sinä olet viivyttänyt minua niin että myöhästyn pappilasta.

— Minä tulen saattamaan sinua sinne.

— Tuletko tosiaan? Sinä olet sitten vähän kiltti maalarimestari!

— Tulen, minun täytyy mennä tapaamaan isääsi.

— Oo, sillä ei ole niin kiirettä. Luuletko sinä, että isä välittää
semmoisesta!

— En, mutta minun täytyy sanoa hänelle hyvästi. Minä lähden tänä iltana.

— Läh-det? Minne?

— Kotiin.

Sunniva katsoi häntä kummastuneena:

— Mutta — tauluhan ei ole vielä valmis! Ei, sinä vain pidät minua
pilanasi!

— Ei, oikein totta, Sunniva. Minä lähden tänä iltana. Se taulu, se on
ykskaikki.

Hän alkoi kulkea edestakaisin lattialla ja puheli:

— Se on töherrystä koko juttu. Minä en saata vain käsittää, että olen
touhunnut täällä niin kauan!

— Mutta — eilen illallahan — — —

— Niin kyllä! Eilen illalla, eilen illalla! Siinähän se juuri tuhmuus
on. Täällä minä olen Herra siunatkoon kulkenut ja kehrännyt niin
kauan, kunnes olen ruvennut itsekin kuvittelemaan, että se on täyttä
totta, kaikki tämä juttu ja juhlallisuus. Asia on yksinkertaisesti se,
että sitä maisemaa ei voi maalata. Se ei ainakaan vastaa sitä vaivaa,
minkä se minulle on tuottanut. Se ei ole edes mielenkiintoinen! Liian
yksinkertaiset värit, liian — liian _tyhjä_ se on, nolo ja muodoton, —
minä annan sille piupau!

— Mutta sinä, joka sanoit — — —

— Sanoin, niin! Minun täytyy nyt nauraa ääneen, kun ajattelen, mitä
kaikkea minä täällä olen _sanonut_! Roskaa se on kaikki tyynni. Minä en
ymmärrä, mikä hiivatin juhlavuuspainajainen minua on ahdistanut. Mutta
se johtuu siitä, että te käsittelette täällä kaikkea, naurettavimpiakin
pikkuseikkoja, juhlallisesti, — ikäänkuin olisi kysymyksessä ihmisen
henki ja hänen — hänen sisin omatuntonsa. Se saattaa sapettaa minua
että tulen ihan viheliäiseksi — — —

— Tehkää hyvin. Kahvi on valmista, ilmoitti mamseli Gundestad
ruokasalin ovelta.

Jan Högh meni sisään. Mutta Sunnivan ei tehnyt mieli ruokaa.

Hän meni ulos verannalle. Siitä hitaasti portaita alas, puutarhan
poikki, mäkirinteen koivujen alle, hitaasti, hitaasti — — —

Joku tuli rinnettä alas —

— Isä! huudahti hän, riensi häntä vastaan ja heittäytyi hänen
povelleen niin että tohtorin täytyi pysähtyä, ja ennenkuin sanaakaan
oli lausuttu, purskahti hän hurjaan itkuun puristautuen isäänsä yhä
kiinteämmin.

— Ei, mutta mitä tämä on, lapsi, oletko sinä sairas! Mikä sinun on?

Hän hillitsi suurella ponnistuksella itkunsa, kuivasi kyyneleitään ja
änkytti:

— Ei se mitään ole, isä, — se — se on vain Jan Högh, joka — — —

Tohtori tarttui häntä lujasti käsivarteen ja kysyi väräjävällä äänellä:

— Jan Högh? Mitä hän on tehnyt? Mitä sinä hänestä, — vastaa heti, lapsi!

Hän katsahti kummastellen isäänsä, mutta loi sitten silmänsä heti taas
alas ja kuiskasi onnettomana:

— Hän aikoo matkustaa.

Tohtori päästi hänen käsivartensa:

— Eikö muuta! ja vähän jälkeen lisäsi hän: — No, oli siinäkin
uikuttamista!

He kulkivat edelleen ja hetken miettiväisen vaitiolon jälkeen jatkoi
tohtori:

— Sinun pitää hillitä liikaa intomieltäsi, lapseni. Kuinka usein
tulee minun se sinulle sanoa? Miltä sinä luulet sen näyttävän sinun
ikäisessäsi tytössä! Niinkuin nyt sekin, että eilen illalla läksit
pappilasta sanomatta minulle tai kenellekään, se on sitä samaa
intomieltä. Minä sanon sinulle, Sunnivani, sinä olet nyt jo liian suuri
käyttäytymään sillä tavoin; ja minutkin saatat siten noloon asemaan!
Mitä tiedän sanoa noille vieraille ihmisille sinun puolustukseksesi?
Täytyyhän sinun tietää, että se näyttää omituiselta — — —

Sunniva kulki nolona vieressä ja katsoi häneen suu puoliksi avoinna ja
silmät suurina, kysyvinä.

— No jaa, ymmärräthän sen — _minä_ kyllä tunnen sinut, mutta kaikki ne
vieraat, — ja sitäpaitsi eihän ole säädyllistäkään noin vain kadota!

Sunniva jäi puutarhaan, kun tohtori meni sisään.

Jan Högh istui vielä pöydässä, kun tohtori äkkiä seisoi hänen edessään
ja lausui melkein huomaamattoman ivallisella hymyllä:

— Tekö matkustatte jo pois meiltä, herra Högh?

— Niin — tuota — täytyyhän joutua kotiinkin, — sitäpaitsi niin, minulla
ei oikeastaan ole täällä mitään tekemistä?

— Eikö?

— Ei, — Jan Högh sai tavoitetuksi tyynimmän ja varmimman äänensävynsä:

— Se maisema ulkona ei sovellu maalattavaksi.

— Vai niin! Ei, ei, sitähän saatoin aavistaakin, — että se ei sovellu
juuri teidän laatuunne.

— No, sitä en juuri tiedä, — mutta se ei ylimalkaan sovellu.

— Hm!

Päivä kului jokseenkin painostavana. Ylhäällä vierashuoneessa
pakkasi Jan Högh kokoon tavaroitaan. Hän koetti laulaa, viheltää,
piristää mieltänsä; mutta se ei ottanut onnistuakseen; häntä rasitti
tympäisevä paino, että hänen pitäisi mennä alas esittämään tohtorille
anteeksipyyntönsä eilisen johdosta.

Eipä silti — siitä hän oli selvillä; että mitä hän oli sanonut — paitsi
nimenomaan epäkohteliaat lauseet tohtorista mieskohtaisesti — se oli
hitto soikoon tepsinyt! Hän muistikin selvästi, että hän oli tehnyt
erinomaisen vaikutuksen puhettaan pitäessä ja että hänen sanansa olivat
olleet loistavia.

Mitä hän oikeastaan sananmukaisesti oli sanonut — niin no, sitä
ei ollut niin helppo muistaa — mutta hän näki edessään kaikki ne
hölmistyneet naamat — — —! Ja sitten, että oli saanut sanotuksi
tohtorille päin silmiä, — ettei häntä niinkään vain nujerreta! Ja
saattoipa niille muillekin olla terveellistä saada tietää, ettei heidän
jumaloimansa tohtori sentään ollut niinkään erehtymätön suuruus — — —!

— No niin, koko anteeksipyynnön saattaa suorittaa verrattain,
jokseenkin muodollisesti! Ja se, että hän heti sen päälle nyt lähti! Se
jäi siten viimeiseksi vaikutelmaksi, pysyväiseksi — — —

Hän oli joutunut seisomaan avoimen ikkunan ääreen ja katsoi ulos.

Kaukana rannalla loisti Sunnivan vaalea sertinkipuku. Päivä oli tyyni
ja kuuma, ja Sunniva kulki hitaasti eteenpäin, kunnes katosi lehvikön
taa. Jan Högh katsoi sinne, missä hän juuri tykkänään katosi — niinkuin
valo, joka sammui.

— Sunniva, niin! — Omituista! Mitä hän nyt tuolla ulkona maleksii — — —!

— No, täytyy laittaa itsensä valmiiksi!

Hän sulloi päällysvaatteensa hihnakierteeseen ja kiristi vöitä —
kas niin! Kaikki oli valmista. Nyt oli vain tilattava Hans Joelsen
kyytimään lähimpään höyrylaivalaituriin. Siitä tuli pitkä venematka —
vähintäänkin pari penikulmaa! Mutta sopihan odottaa iltaan, niin on
viileämpikin.

Hän astui portaita alas. Talossa oli hiljaista, vain keittiöstä kuului
hiukan liikettä.

Hm — parempi hypätä kerrassaan kuin ryömiä — ja mitäs kamalaa se oli.

Hän koputti reippaasti konttorinovelle ja astui sisään.

Tohtori istui työpöytänsä ääressä.

— Anteeksi, jos häiritsen, herra tohtori — ei kiitos, minä olen aivan
lyhyt — minä tahdoin vain pyytää anteeksi teiltä ajattelemattomia ja
kiihkeitä sanojani eilen illalla — — —

— Mitä sitten? Eilen illallako?

— Niin, tohtori kyllä muistanee, että minä hiukan — hiukan lämpenin ja
lausuin sanoja, joilla en ensinkään tahtonut — — —

— Oo, te tarkoitatte äkillistä esitelmäänne nuoresta taiteesta! — Rakas
ystävä, mitä te minusta ajattelettekaan! Olemmehan kaikki kerran olleet
nuoria — ja että viini ja lämmin veri joskus nousee päähän, ei herra
Högh, paremmin luulin teidän minua tuntevan! Ettäkö minä kantaisin
närkkää teille siitä pikkujutusta!

— Minun sanani olivat kyllä kokolailla liian räikeitä — — —

— Teidän sanoissanne ei ollut, mikäli minä muistan, kerrassaan mitään
hampaankoloon panemista, rakas nuori ystäväni, minä en ole niitä edes
ajatellut.

— Kiitoksia, — mutta läsnäolleiden vieraiden vuoksi —

— Noo, te voitte kyllä kestää sen hairahduksen, että jaarittelitte
jotakin taiteesta ja senlaatuisista asioista sille seuralle, ja minä en
levittele juoruja — — —

Jan Högh tunsi kuin jotakin kangistavaa tunnetta: Mitä tuo tohtori
luuli! Mitä — mitä — — —! Hän oikaisi ryhtinsä, seisoi pystynä ja sanoi
säkenöivin silmin:

— Toivon, että ette käsitä minua väärin! Katson velvollisuudekseni
pyytää teiltä anteeksi epäkohteliaita sanoja teidän suhteenne
mieskohtaisesti. Mutta mitä minä eilen illalla sanoin taiteestani,
ei ollut jaarittelua, vaan vakavinta puhettani, jonka joka hetki
elämässäni olen valmis toistamaan. Milloin ja missä tahansa!

Hän kumarsi ja läksi.

Raivosta kuohuksissa riensi hän rantaan, tapasi Hans Joelsenin
ja tilasi kyydin hetipaikalla! Vähät välitti hän Hans Joelsenin
huomautuksista, että höyrylaiva tuskin saapui ulkopoukamaan ennenkuin
huomenna aamupäivällä. Vain pois paikalla!

Sitten lähti hän taloon takaisin, pani molemmat palvelijattaret toimeen
ja sai tavaransa sillalle ja seisoi hetken kuluttua taas konttorissa
hämmästyneen tohtorin edessä.

— Hyvästi, herra tohtori! Minä saan lausua teille parhaat kiitokseni
suurenmoisesta vierasvaraisuudestanne. Minä — minä en koskaan ole
unohtava näitä päiviä — — —

Tohtori oli noussut:

— Odottakaa toki iltaan! Höyrylaiva — — —

— Kiitoksia vain, kyllä minä lähden heti. Jääkää hyvästi, herra tohtori!

Hän ojensi kätensä, mutta tohtori ei siihen tarttunut; hän seisoi
suorana ja vakavana ja katsoi nuorta maalaria ilme tutkivana ja
ikäänkuin hiukan paheksuvana. Vihdoin sanoi hän:

— Tekisi mieleni sanoa teille jotakin, ellette minulle pahastu!

Hän laskin kätensä Jan Höghin olalle ja jatkoi:

— On vanha latinalainen sananparsi: »_svaviter in modo, fortiter in
re_». Ja se merkitsee, että valtaisinkin ja vaatimattomin vakava työ on
enemmän arvoinen, kuin kaikki innokkaat sanat ja kuuma hehku. Jääkää
hyvästi, nuori ystäväni! Te olette aina tervetullut tohtorintaloon!

Nyt se oli tohtori, joka ojensi kättä, ja Jan Högh, joka jäi siihen
tarttumatta.

— Hyvästi, kumarsi hän lyhyesti ja lähti.

Sitten tuli mamseli Gundestadin vuoro! Tämä seisoi kyökissä hakkaamassa
pihvilihaa hihat ylöskäärittyinä ja joutui aivan ymmälle.

— Niin, eihän sitä sopinut odottaakaan, että te voisitte viihtyä
täällä, missä on niin hiljaista ja yksinäistä!

— Päinvastoin, rakas, herttainen mamseli Gundestad, minä olen viihtynyt
mainiosti. Mutta minun täytyy lähteä, nähkääs, ei auta mikään. Ja
kiitoksia vain kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan.

— Oo, mitä vielä, meidän kiittäminen on! Pahinta se on pikku
Sunnivalle, jolla on ollut oikein iloa tästä ajasta.

— Sunniva! Niin missä hän on?

— Jestas, hän on varmaankin mennyt Serine Krokenin luo asialle. Mutta
hän tulee kotiin päivällisiksi — ettehän te sentään mene sanomatta
lapselle hyvästiä!

Jan Högh mietti hetken. Mutta tohtori — — —

— Ei, hyvästi, mamseli Gundestad! Ja sanokaa Sunnivalle tuhansia
terveisiä minulta, minä en _voi_ odottaa.

— Jestas sentään, sen lapsen takia!

Jan Högh riensi ulos, otti hattunsa ja meni rantaan. Sillalla seisoi
tohtori; Hans Joelsen oli valmis. Tohtori oli niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut ja hyvästeli ystävällisesti, ja ylhäällä portailla seisoi,
mamseli Gundestad hihat ylöskäärittyinä — — —

Jan Högh heilutti hattuaan ja liukui hiljoilleen näkyvistä rannan
koivumetsän taa.

Hän istui perätuhdolle ja kuuli puoliksi tajuttomana Hans Joelsenin
huomautuksia ilmasta — ja näki ihmisten, puutarhan ja talon häipyvän ja
vihdoin vihreäpaaluisen sillankin. He olivat tulleet ulos lahdelmasta
ja soutivat pitkin rantaa kokka vuononsuuta kohti; hänen silmänsä
seurasivat rantaa ja harmaanruskeita rinteitä, vielä näkyi talonkatto
ja molemmat pihlajat.

Silloin vilahti äkkiä vaalea serttinkihame muutamien suurten, harmaiden
kivien lomassa.

— Sunniva!

— Souda rantaan, Hans Joelsen, minä puhun vielä Sunnivan kanssa.

Hän oli hyvän matkaa rannasta, mutta hänen oli kuitenkin täytynyt
tuntea hänet ja ymmärtää, että hän matkusti. Jan Högh heilutti hänelle
hattuaan veneen lähestyessä.

Ja näki hänen nousevan.

— Sunniva! huusi hän.

Hän ei vastannut, seisoi kuin patsas ja katseli venettä, joka nyt oli
aivan lähellä.

— Sunniva! Tule rantaan!

Samalla kun vene kolahti rantakiville ja Jan Högh nousi hypätäkseen
maihin, kääntyi hän äkkiä ympäri ja juoksi kuin ammuttu ja säikähtynyt
hurjaa vauhtia kankaalle päin.

— Sunniva, minä matkustan!

Kun Jan Högh saapui niiden suurten kivien luo, missä Sunniva oli
istunut, nousi niistä yhden takaa ihminen — ihan hänen eteensä, niin
että hän säikähtäen pysähtyi.

Se oli musta lappalaisnainen Vaagevandetista.

Se seisoi käsi povella ja sähisi hänelle vastaan:

— Vieras saatana!

Äkillinen kammo jähmetytti häntä tuijottaessaan naisen kiiluviin
silmiin. — Kaukana ylhäällä näki hän samalla Sunnivan vaalean hameen
katoavan viidakkoon.

Niin kääntyi hän jälleen ja palasi verkalleen veneeseen.

— Souda pois, Hans Joelsen!




II.


Kirkevaagenin rinne oli ruskea ja täplikäs myöhäisen kevätlumen
jälkeen, joka nyt, heinäkuun alkupäivinä, oli sikäli sulanut.

Alhaalla puro-uomissa, varjossa, oli vielä likaisia, jääreunaisia
lumipälviä, kovia kuin kivet, joita vesi kärsimättömänä alta uursi.

Mutta vaivaiskoivu seisoi kostealla maalla lehdet hienoimmalla
hiirenkorvalla, oikoillen, mikäli laatuun kävi, rustottuneita oksiaan
talven painon ja rasituksen ja nyt viimeksi kevätsulamisen ryöppyjen ja
kaikkinaisen kovan menon jälkeen. Eihän ole kaksista olla vaivaiskoivu
tunturinkalteella ja haalia kokoon tuoksuvaa vihreyttä joka kesäksi —
mutta tehtävähän se on, ja hengissähän se oli tälläkin kertaa kestetty,
eikä siis nyt kannattanut puhua vaivoista ja huolista ja kärsimyksistä;
syksyynhän oli pitkälti — auringon ja kesän toiselle puolelle asti!

Kanerva ja ruoho kasvoivat ripeästi ja pian puhkeaisivat kai
keltakellukkaatkin; ne oleilivat mieluimmin purojen reunoilla, joku
niistä pisti päänsä esiin keskeltä jäätikköäkin!

Oli tämmöistä siunattua auringonaikaa nyt, kaksinkerroin toimivaa —
sekä päivin että öin — ja lumisade kesäkuun lopulla oli oikeastaan vain
tehnyt hyvää tasaisella kosteudellaan, kun se jälleen suli.

Pihlajat kukkivat vaaleanpunaisina ruskeilla rinteillä, — ja yleensä
oli näillä seuduin nyt mitä ihaninta eikä kenelläkään ohut valittamisen
syytä — — —

       *       *       *       *       *

Jyrkkää, käärmeenä kiemurtelevaa polkua ylöspäin kulki muudan mies
ripein askelin. Oli märkää ja niljakasta, niin että jalka livetti ja
hänen täytyi käyttää keppiä tukenaan; matkalaukku riippui olkahihnassa
ja hän muutteli kärsimättömänä sen asemaa selässään aina kun se
retkahti yli hänen kompuroidessaan kumarassa mäkeä ylös.

Se oli Jan Högh, maalari.

Miehen posket hehkuivat ja silmät loistivat hänen ponnistellessaan
ylöspäin. Viimeisen törmän alla, pari askelta laelta, seisahtui hän,
hengitti syvään nojaten rinnallaan keppiinsä ja jäi pitkäksi aikaa
tähän asentoon.

Sitten joustavuntui hän äkkiä, nosti päänsä pystyyn ja nousi ripeästi
törmän laelle.

Siinä se oli hänen edessään taas tuo laaja, valtava kuva!

Viileä tuulenhenki vuonolta kaukaa alhaalta pitkin tasaisesti kohoavaa
kanervakangasta lehahti häntä vastaan kuin tervehdys: terve tulemaan
takaisin pitkän vuoden poissaolon jälkeen!

Ilta-auringon edessä oli keveä pilvihuntu, kaukaisten vuonojen yllä
pohjoisessa purppurahehkuista tulta ja vuonossa kimmelsi viininsinistä
verta; kanervavierre pensaineen ja kivineen oli kuin ruskeaksi
pronssiksi jähmettynyt virta, tuolla täällä poronjäkälän hopeapälviä
koko laajan maiseman puitteina tummansinisiltä siintävät vuoret
kahdenpuolen; ylinnä huipuilla kimmelsi jää kiiltävänvihreänä ja lumi
häikäisevän valkoisena.

Ja yhtämittainen purojen solina ja koskien kollina täällä ja tuolla
— puhtaat, selkeät piirteet taivaan alla ja kaikki hiljoilleen
yhteensulavat värit, jotka kokoontuivat vuonon kimaltavan pinnan
ympärille — — —

— Herra Jumala! kuiskasi hän.

Hän otti vaistomaisesti lakin päästään, ja tuulenhenki hulmutti hänen
tukkaansa, vilvoitti hänen kuumaa otsaansa.

Verkalleen, vitkastellen siirsi hän katseensa kuvan tuikkivaan
keskustaan, vuonon kiiltävään kalvoon, kiintyi siihen lujemmin ja
määrätymmin ja seurasi, yksityiskohtia: tuolla oli lahdensuu, tuolla
— kaihtavien koivujen takana — Naissaari kuiskivine laineineen, — — —
niinkuin ennenkin, kaikki niinkuin ennen, tämän vuoden muuttamatta,
joka hänelle itselleen oli ollut kuin kymmenen vuotta — tai kuin
jotakin aivan uutta, alusta alkaen!

Ja hän itse niin levottomana, hengästyneenä ja hämmentyneenä, niin
hämmästyneenä ja huolissaan — — — ja tuossa tuo, joka hänen edessään
avartui syvässä levossaan vuodesta vuoteen, oman itsensä kanssa niin
rauhassa. Mikä kuilu erottikaan hänet, kun hän nyt jälleen seisoi
täällä — ja tämän!

Se ei ollut vain suuri, seesteinen tilavuus, peninkulmien matka
tältä kalteenharjalta pohjoisen tuntureille, joka erotti, — eikä
myöskään se omituinen moitteentunne, että oli ollut täältä poissa
kokonaisen vuoden; sisimmällä hänen sielussaan olivat kaikki ne
peninkulmien taipaleet, jotka hänen kaipuunsa oli kuljettava, kaikki
se raivaamattomuus, epäselvyys ja hankaluus, joka hänen oli raivattava
läpi päästäkseen perille ja — omaan itseensä!

Jan Högh tunsi ihmetellen äkkiä tämän selkeästi. Nyt tuli varmana
ja selkeänä häntä vastaan ainoa, luonnollinen vastaus kaikkiin
kiduttaviin kysymyksiin, joiden kanssa hän oli kamppaillut ja hikoillut
viime vuoden kuluessa ja jotka olivat olleet pistävänä okaana hänen
mielessään, häirinneet ja hermostuttaneet hänen päiviänsä, värittäneet
ja täyttäneet hänen unelmiansa — olleet hänelle katkeruuden kalkkina,
omantunnon vaivana; kaikki, mikä ennen oli ollut hänelle iloksi ja
huvittanut hymyksi, oli sen rinnalla kalvennut ja kuihtunut ja kaikki,
mikä hänestä ennen oli ollut suurta, musertunut pieneksi — — —. Kuinka
hän olikaan hapuillut ja häilynyt, — ja nyt äkkiä oli se hänen edessään
niin lempeänä ja siunatun selkeänä: kaikki tuo, joka lopulta oli ajanut
hänet tänne takaisin rauhattomaan pakoon, olikin pohjaltaan vain hänen
kiinteä, syvä kaipuunsa omaan itseensä sellaisena kuin se kuvastui
tämän maiseman ilta-auringossa ja hiljaisuudessa, omaan itseensä
semmoisena, jommoinen hän tunsi sisimmältään olevansa ja tahtoi — — —

       *       *       *       *       *

Hän painoi lakin lujasti päähänsä, tarttui keppiinsä ja lähti kulkemaan
eteenpäin.

Niin, siinä ei ollut epäilyä, se oli totta, että täällä oli hänen
edessään ensimmäinen, suuri taidetehtävä, joka oli sen arvoinen, että
hän siihen kohdisti kaiken kykynsä, kaiken uskalluksensa ja työnsä
koottuna keskitettynä tarmona!

Niinpä kulki hän varmana ja hilpeänä alaskäsin ja tervehti hymyillen
tuttuja paikkoja; hautuumaata ja sen pientä koivulehtoa, jossa
rouvavainaja lepäsi, kangasmaata sen ympärillä, missä hän kerran oli
tuskitellut ja nähnyt Sunnivan ja tohtorin. Jo häämöittivät talojen
katot, jo vilkahteli lahden pinta koivulehvien välistä, — tuossa oli
puutarha ja pieluspihlajat.

Hän hiljensi askeleitaan.

Mitenkähän he tuolla mahtoivat ottaa hänet vastaan nyt? Tohtori — katse
paheksuvana — ja Sunniva? Ei, häneen saattoi hän turvallisesti luottaa.

Huomaamattaan oli hän tullut aivan puutarhan sisään ja pysähtynyt
verannanportaille. Salin ovi oli auki ja sisältä kuului hapuilevaa
pianonsoittoa — näppäinten koskettelua vain ylimalkaan, ilman
tarkoitusta.

Kasteenkosteassa ilmassa tuntui puutarhan kukkien tuoksu voimakkaana,
ja sisältä kuuluva soittelu keskittyi keinuvaksi, aavistelevaksi
alkusoitoksi — — — Jan Högh seisoi käsi porraskaiteella ja kuunteli kun
Sunniva alkoi laulaa:

    Mitä viserti lentävä lintunen,
    mitä kertoi kuiskina tuulen?
    Mikä ilmassa jälki on pilvien,
    mitä laulua laineilla kuulen?
    Mitä mietin mä itse tietämättäin
    ja miksi sydämeni sykkivi näin —?
        Ah, onneahan kaipaan,
        ja onneen pyrkinen!

Hänen oma tuttu laulunsa viime vuodelta ja Sunnivan tuttu ääni — — —
ja vielä kerran väreili se hänen kuuluvilleen kuin rukous, kuin riemu,
kuin tuivertava tuska:

    Ah, onneahan kaipaan
    — — ja onneen pyrkinen!

— Sunniva! huusi hän. Säestyksen vaimenevat soinnut seisahtuivat
rutosti — silmänräpäyksen äänetön hiljaisuus — niin harppasi hän
portaita ylös ja seisoi jännittyneesti hymyillen kynnyksellä.

Salissa ei ollut ketään muuta kuin — kuin solakka kalpea nainen
pianon ääressä, käsi povella, tuijottaen mustilla silmillä — melkein
mielettömänä — — —!

— Hyvää päivää, Sunniva!

Häntä ahdisti hiukan astuessaan Sunnivaa kohti, joka seisoi ihan hiljaa
ja oli niin kookas ja solakka, hiukset pään päällä raskaina kultaisina
kassoina — niin vieras, naiseksi kasvanut — — —!

Hänen täytyi astua aivan liki ja tarttua käteen.

— Täällä minä taas olen maankiertäjänä. Otatko minut hoitoosi vielä
kerran, Sunniva?

Tämä väikkyi hymyilyn ja punastumisen välillä ja punastui taas —:

— Oo, sinä — sinä säikäytit minua niin — — —

Jan Högh koetti nauraa luontevasti.

— Niin, väärinhän oli yhtäkkiä huutaa, mutta kun sinä lauloit vanhaa
viimevuotista lauluamme, — ei, Sunniva, kuinka hauskaa on jälleen nähdä
sinua! Ja kuinka sinusta on tullut suuri, niin täyskasvuiaen daami!
Saanko minä jäädä tänne taas?

— Kyllä, tottahan sen tiedät.

— Eikö isäsi ole kotona?

— On, vastasi hän ja kääntyi äkkiä, — minä menen häntä noutamaan.

Hän meni ulos ruokasalin kautta konttoriin. Jan Högh seisoi ja katseli
menijää — sorja oli selän ryhti, hame maahan ulottuva ja astunta
levollinen ja hillitty.

Tohtori tuli Sunnivan kanssa ja lausui hänet herttaisesti
tervetulleeksi, oli ystävällinen ja lempeä, mutta huomattavasti
vanhentunut. Sunniva meni noutamaan mamseli Gundestadia, joka saapui
kaikkine pitseineen suuresti hämmästyneenä ja niin hämmentyneenä, että
tervehdys oli jäädä kesken — kurkkuun nousevan itkun tähden!

Ylisten vierashuoneessa tervehti Jan Högh suurella nautinnolla
vanhoja tuttaviansa ruusuja, jotka juuri olivat nupulla, muuria ja
himmelisänkyä — leveää, verratonta vuodetta, joka otti hänet niin
pehmeästi ja vieraanvaraisesti kelluvaan syliinsä — lopenväsynyt kun
hän oli.

       *       *       *       *       *

Jan Högh oli lähtenyt Naissaarelle jo seuraavana iltana, kun hänen
tavaransa olivat saapuneet kankaan yli päivällä. Hän souti ulos nyt
aikaisemmin ja viipyi myöhempään kuin viime vuonna — valaistusta
riitti kylliksi koko sen ajan, ja nyt oli työskenneltävä tarmokkaasti
ja käytettävä hyvänsään aikaa, niin kauan kuin sitä kesti! Ja hänen
tarmonsa ja ahkeruutensa oli näinä öinä valtava.

Ettei Sunniva seurannut mukana, oli pohjimmalta parasta; niin ei hän
seissyt jaarittelemassa ja eksynyt pois koko tunnelmasta ja menettänyt
aloitetta päästään — niinkuin viime vuonna.

Mutta pieni pettymys oli se kuitenkin ollut ja niin merkillinen!
Ensimmäisenä iltana ei hän tullut edes pyytäneeksi häntä mukaan, ei
tullut tilaisuuttakaan; Sunniva sanoi vain ihan rauhallisesti hyvää
yötä ja antoi hänen mennä yksin! Sitten kävi ilmeiseksi, että hän
suorastaan karttoi antaumasta keskustelemaan siitä — ja kaikesta muusta
viimevuotisesta.

No, se asettui kyllä siitä — hän oli täysikasvuinen nyt, ja semmoinen
vaatii aikansa; eikähän voi vaatia että kaiken tulee olla täsmälleen
kuin ennen kokonaisen vuoden kuluttua. Tietenkin se, joka on kaukana ja
ikävöi ja muistelee menneitä, tekee koko joukon vääriä kuvitelmia.

Mutta jota useampi päivä meni, sitä enemmän alkoi se kuitenkin kiusata
Jan Höghiä; — tämä muutos tohtorintalossa hänen ja sekä Sunnivan että
tohtorin jopa mamseli Gundestadinkin välillä! Hän yllätti itsensä
sitä miettimästä keskellä työtänsä, — ja keskittyi taas harmistuneena
tauluunsa; juuri tämmöistä hajamielisyyttä hän enimmän pelkäsi, nyt oli
pysyttävä jäykästi ahkerana.

Ulkona vuonolla olivat kalastajaveneet. Peder Martin parka oli kuollut
talvella, ja nyt oli hänen paikallaan kauimpana kaksi venettä, kun taas
Esaias Ismael ja Hans Joelsen olivat pitäneet omansa. Ne kaksi uutta
olivat kotoisin lahden toiselta puolelta. Jan Högh oli silloin tällöin
saanut käyntiin keskustelua vanhain ystäväinsä kanssa, kun yksinäisyys
kävi liian rasittavaksi. Hans Joelsen oli vielä ylen suosiollinen
runsaan kyytirahan vuoksi viime vuonna — kotimatkalla.

— Sillä kertaa, niin! hymyili Jan Högh itsekseen kotimatkaa
ajatellessaan. Hän seisoi sekoittaen väriä maalilaudalle; siitä oli
nyt juuri viikko kun hän oli tullut ja maalaus oli hyvässä menossa
eteenpäin.

— Sillä kertaa, niin! lausui hän ääneen. Ja niin johtui hänen mieleensä
viimeinen kohtaus Sunnivan kanssa ja lappalaisvaimo mäenrinteellä; hän
oli niin käennyt kysyäkseen Sunnivalta ja saadakseen siitä selkoa;
mutta siihenkään ei Sunniva antanut tilaisuutta. Hän liikkui yleensäkin
kotona kalpeana ja hiljaisena niinkuin vieras ihminen; oli kuin kaikki
pirteys olisi hänestä kadonnut — hän ei ollut edes isäänsäkään kohtaan
niinkuin ennen, niin lämmin ja ylitsevuotavaisen hellä.

Ja että tohtori, huolimatta hymyilevästä ystävyydestään, ei ollut
unohtanut hänen lähtöänsä viime vuonna, oli kylläkin ilmeistä. Hän
kääriytyi ylhäisesti vaippaansa eikä antautunut niinkuin ennen
mihinkään keskusteluun yli aivan leikkisän ja jokapäiväisen. Muutoin
näytti hän sekä murheelliselta että väsyneeltä.

Yksinpä mamseli Gundestadkin oli umpimielinen ja sulkeutunut. He
olivat Jan Höghin suhteen kaikki tyynni ystävällisen torjuvia,
ja — niin, eihän hänellä tietenkään ollut mitään oikeutta heidän
tuttavallisuuteensa — ei tietenkään! Mutta outoa se vain oli — ja hiton
ikävää, viime vuoteen verraten.

Vain viimevuotiset iltahetketkin! Nyt ei ollut puhettakaan siitä
nautinnosta.

— No — se sai olla samantekevä, nyt oli kyseessä vain pääasia — saada
työ valmiiksi eikä antautua asiattomiin ajatuksiin ja aprikoimisiin.

— — — Näin seisoi hän melkein joka yö, ja vähitellen alkoi edistyminen
hidastua; häntä seurasi työmaalle yhä kasvava odotus, jonkinlainen
jännitys, mitenkä tämä päättyisi, — ja raskasmielisyys, jonka hän tunsi
ja näki olevan kuin varjon tohtorintalon yllä ja joka lopuksi tuntui
vievän valon hänen maalaukseltaankin.

Tämä vaikeneminen kävi sietämättömäksi. Hän tunsi sen vihdoin kuin yhä
pingoittuvan jännityksen väräjävissä viulunkielissä, joka tunti, joka
kului, pingoitti yhä enemmän ääniherkkiä jänteitä ja nyt koko koje kuin
soimaan puhkeamassa — nyt täytyi tulla kirvottava käyränveto — — —

       *       *       *       *       *

— — — Eräänä helteisenä iltapäivänä istui hän vihdoin Sunnivan kanssa
kahden verannalla ja päätti, että nyt hän kysyy!

Sekunnit värisivät sanattomuudesta hänen ja Sunnivan välillä, joka
istui toisella puolen kahvipöytää ja virkkasi äänettömänä.

Jan Högh katsoi hänen kudelmaan päin painuneita kasvojansa, niin
kalvakkaita ja kauniita, kapeaa suorapiirteistä nenää, pitkiä
silmäripsiä, hienon ihon alta kuultavia hermostuneesti tykyttäviä
suonia — — — levollista hengitystä ja harsonhienojenkohohihojen alta
häämöittävien käsivartten ja olkapäiden liikettä.

— Kuule, Sunniva!

Hän kohotti suuret silmänsä — nuo kummalliset silmät, joiden sielu
heijastui yli koko kasvojen, niin ettei niissä ollut muuta kuin nuo
syvät, mustat silmät.

— Sinun pitäisi taas laskea hiuksesi alas?

— Miksikä niin? hymyili hän ja muuttui taas kalpeaksi ja mykäksi
luodessaan silmänsä alas.

— Niin minä tuntisin sinut paremmin viime vuodelta.

— Oo!

Hän virkkasi edelleen, ja Jan Högh vaikeni. Sininen sikarinsavu häilyi
ohuina viiruina hänen edessään.

— Kuule, Sunniva!

— No?

— Minkävuoksi sinä olet semmoinen minua kohtaan?

Hän punastui ja kysyi ylös katsahtamatta:

— Mimmoinenka?

— Oletko sinä minulle vihainen?

— En toki!

— Mikset sinä enään sano minua maalarimestariksi?

— Oo —!

— Minkä takia sinä et enään laisinkaan tahdo tuntea minua, miksikä
annat minun kulkea täällä ja katsoa sinua siinä uskossa, että sinä
olet minulle vihainen etkä tahdo tietää minusta enään? Ja mikset sinä
enään seuraa minua iltaisin, vaikka tiedät, etten minä voi saada aikaan
siellä mitään yksinäni?

Hän ei vastannut, painoi vain päänsä vielä syvemmälle. Jan Högh
nojautui tuolinsa selkämystä vasten ja jatkoi matalalla äänellä,
melkein synkästi:

— Sinä olet tullut minusta niin suureksi, täyskasvaneeksi ja ylvääksi,
Sunniva, että vähältä en arvaa sinua puhutella. Mutta jos olet minuun
loukkaantunut, jos vielä muistelet, että minä läksin viime vuonna sinun
luotasi sillä tavoin — niin voisit ainakin sanoa sen minulle. Niin
minä saisin sanotuksi sinulle, että minä kadun sitä — en ole koko tänä
vuonna tehnyt muuta kuin katunut, katunut niin kamalasti! Kun sinä vain
sanoisit minulle, että se on se, joka on tiellä — sekä sinun että sinun
isäsi puolelta — kun minä saisin vain luvan puhua siitä, niin sinä
varmasti ymmärtäisit minut ja antaisit minulle anteeksi, Sunniva! Mutta
sinä et sano mitään, annat vain minun kulkea ja kiusaantua — — —

Sunniva katsahti häneen silmät täynnä kyyneleitä ja sanoi kiusaantuneen
näköisenä:

— Minä en ole sinulle vihainen, en mistään, maalarimestari!

— Mitä se sitten on, Sunniva? Mikä teidän on kaikkien? Minä en keksi,
missä vika on — olenko minä tehnyt jotakin sopimatonta — minusta tuntuu
kuin kulkisin täällä kuin rikollinen — — —

— Ei, ei toki — — —! kuiskasi hän.

— Rakas, pikku Sunniva, sanoi Jan Högh ja laski kätensä hänen
käsivarrelleen pöydän yli, — etkö sinä voi niinkuin viime vuonna
olla minun hyvä, pikku ystävättäreni ja kertoa minulle, mikä sinun
sydämelläsi on? Tee se, kuule, niin saat nähdä, että meidän on hyvä
olla taas, molempien!

Sunniva kamppaili itkun kanssa, nousi äkkiä ja meni sisään kädet
kasvojen edessä. Jan Högh jäi istumaan yksin ja kuuli hänen
askeleidensa nopeasti rientävän portaita ylös sisälle. Hän istui ison
aikaa ja rummutteli sormillaan pöytää — — —

Hänen mielessään kuohahti raskas tunne, joka veti häntä jollakin
tuntemattomalla voimalla hänen peräänsä, huumaava kiintymys, viehätys
häneen; ja kun hänen askeltensa kaiku kuoli oven kumeasti paukahtaessa
kiinni, tunsi hän hetken pistävän kipeää yksinäisyydentunnetta.

Hän nousi ja kuivasi otsaansa — aivanhan hänen oli tullut kuuma!

Hän meni puutarhaan ja edelleen sillalle, missä hän pysähtyi
neuvottomana ja tyhjänä, kunnes hän äkkiä polkaisi maata:

— Ei, nyt menen suoraan mamseli Gundestadin luo.

Ruokakamarissa keittiön takana tapasi hän hänet. Hän istui puutuolilla
puhdistamassa hopeoita, kalisevia kahveleita ja lusikoita. Täällä oli
Jan Högh useammin kuin kerran istunut viime vuonna ja nytkin astui hän
sisään hilpeästi tervehtien ja hypähtäen istumaan penkin päähän, niin
että kupit ja kulhot tärähtivät seinähyllyillä.

— Hyvää päivää, mamseli Gundestad! Mitenkäs nyt on mielialan laita?

— Oo, tekö!

— Minäpä minä! Minun mielialani on ihan alakärsänä, mamseli.

— Jestas, mitenkä niin?

— Oletteko pannut merkille, että tämä on ensimmäinen kerta sitten viime
vuoden, jolloin istun täällä teidän luonanne, mamseli Gundestad? Tehän
olette aivan hylännyt minut nyt — ja vielä kummastelette, että mieli
masentuu!

Mamseli Gundestad kierteli ja kiemurteli viimeiseen saakka hänen
käärmekiedonnastaan päästäkseen. Mutta tällä kertaa Jan Högh ei
hellittänyt ja kun hän lopuksi piti kokonaisen katkeruuden ja
raskasmielisyyden esitelmän uskottomuudesta ja ystävyyden pettämisestä
ja yksinäisyyden tuskista, ei mamseli Gundestad kestänyt kauempaa:

— Niin, onhan täällä kyllä tapahtunut jos jotakin, mutta ei ole mikään
ilo sitä kertoa. Täytyy panna luottamuksensa kaikkivoipaan Jumalaan ja
toivoa, että kaikki kääntyy vielä parhain päin!

— Mutta kun minä viime vuonna läksin, oli kaikki vielä hyvin, mamseli!

— Eikä ollut, kyllä se jo silloin oli alkanut, vaikka Herra tietää,
kenties se olisi käynyt paremmin, jos te olisitte viipynyt vielä
jonkun aikaa; teistä oli niin suurta iloa ja hauskuutta, nähkääs, että
raskasmielisyys ikäänkuin ei päässyt juurtumaan niin syvälle.

— Niinpä kertokaa minulle sitten kaikki, mamseli Gundestad! Kenties
voin auttaa hiukan nytkin!

— Sen tosiaan Jumala suokoon! lausui mamseli Gundestad ja pysäytti
hetkeksi puhdistelun jääden miettiväisenä istumaan.

— Niin, nähkääs, — alkoi hän vihdoin — te muistatte ehkä, että minä
puhuin hiukan eräästä Sunnivan tädistä; oli liikkeellä jotakin huhua,
että hän kulki lasta etsimässä. Me emme siitä paljoa uskoneet, kun
emme koskaan kuulleet mitään varmaa, kunnes tohtori kerran — juuri
sinä päivänä, jolloin te olitte matkustanut — kertoi minulle, että tuo
täti oli ollut papin luona ja käyttäytynyt kuin mielipuoli ja vaatinut
Sunnivaa luovutettavaksi hänelle ja paljon muuta, josta pappi oli
puhunut tohtorille. Niin kului kuukauden päivät syksyllä enkä minä
luule tohtorin olleen siitä huolissaan, kun ei siitä kerran enempää
kuulunut. Mutta sen kyllä näimme, että Sunniva siitä päivästä alkaen,
jolloin te läksitte, tuli raskasmieliseksi ja yhä hiljaisemmaksi.
Usein huomasin hänestä, että hän oli itkenytkin. — Niin, useinhan sitä
erehtyy, nähkääs, ja niinpä minä päättelin itsekseni, että lapsi suri
ja ikävöi teitä! Ja niin tohtorikin arveli, sen kyllä näki, sillä
joskus hän hymähti minulle ja viittasi, että pikkutyttöjen sydänsurut
ovat ohimenevää laatua. Mutta pian näimme asian kyllä toisessa valossa,
sen pahempi.

Eräänä yönä hän, nähkääs, ei tullutkaan kotiin!

Ja kun tohtori ja minä istuimme iltaa myöten odottamassa Sunnivan
tavanmukaista kotiintuloa, kun hän aterian jälkeen oli ollut
kävelemässä, arvasimme me, mitä pitemmälle aika kului, ilman että
kumpikaan sitä oikeastaan sanoi, mitä oli tekeillä.

Me lohduttelimme toisiamme hetken sillä, että hän ehkä oli saattanut
mennä pappilaan — mutta sitä ei tietenkään kumpikaan meistä uskonut.
En tiedä, kumpaako oli surullisempi ajatella, Sunnivaako itseään
vaiko tohtoria, joka istui siinä ja näki uudelleen koko onnettomuuden
entisiltä rouvavainajan ajoilta.

Se oli nähkääs se mielipuoli tätiraukka, joka oli pitkät ajat
kierrellyt täällä talon ympärillä ilman että kukaan oli häntä nähnyt,
mutta vaaninut Sunnivaa ja puhellut hänelle kaikenmoista. Hän tahtoi
saada hänet mukaansa Inariin Suomeen ja pani lapsenpään täyteen
kaikenmoista lörpötystä hänen äitivainajastaan ja että tohtori muka
oli ollut paha ja ilkeä hänelle ja anastanut hänen rakkautensa hänen
omalta suvultaan — ja paljon kaikkinaista tuommoista, jonka me sitten
jälkeenpäin huomasimme Sunnivasta puhuessamme hänen kanssaan. Me saimme
hänet tosin mukaamme takaisin löydettyämme hänet, mutta sitten alkoi
sama surkeus kuin rouvavainajan aikana; meidän täytyi vahtia lasta
joka päivänhetki ja tohtoriparka vanheni muutamassa yössä. Välistä
saattoi Sunniva puhjeta mitä hurjimpaan kiihkoon meitä vastaan, niin
ettei häntä ollut tuntea samaksi; mutta enimmäkseen oli hän hiljaa
itseksensä eikä sanonut sanaakaan; kalvaaksi ja kivuliaaksi kävi hän
talven mittaan, oikein harmaaksi ja surkeaksi. Niin lähetti tohtori
hänet kaupunkiin siinä joulun alla koettaakseen jos se auttaisi. Ja
sillä välin sai hän papin ja voudin avukseen ja sen lappalaisvaimoparan
vihdoin lähetetyksi etelään Trondhjemin mielisairaalaan, ja siellä hän
nyt on. Mutta eräänä päivänä ilmestyi Sunniva kotiin, aivan sairaana
koti-ikävästä; hän oli paennut kaupungista ja niiden luota, joiden
luona hän asui eikä suostunut millään ehdolla palaamaan takaisin. Mutta
kun hän sitten kerran sai tietää, että täti oli lähetetty Rotvoldiin —
se oli kai tammikuussa, muistaakseni — tuli hän aivan kuin vimmatuksi!
Ei, sitä ei käy kertominenkaan, nähkääs, sitä tuskin osaa ajatella!
Hän puheli aivan päättömiä ja se mielisairas oli kai saanut hänen
päähänsä kaikkinaista uskonnollista mielettömyyttä, jota oli mitä
kauheinta kuulla. Lopulta sairastui hän kuumeeseen emmekä me enään
uskoneet hänen toipuvankaan, niin raastoi tauti ja kaikki tämä ahdistus
lapsiparkaa sekä sielusta että ruumiista! Mutta, Jumalan kiitos, hän
tointui vihdoin, kun maaliskuulla alkoi tulla vähän valoisampaa, ja
siitä pitäen on hän ollut kylläkin terve, vaikkakin niinkuin itse
näette kalpea ja laiha. Mutta se, mikä on jäljelle jäänyt, on kaikkein
pahinta; minä luulen — Herra armahtakoon — mutta niin minä luulen,
että hän on alkanut vihata omaa isäänsä! Pelokkaana ja arkana liikkuu
hän meidän keskellämme, emmekä koskaan pääse hänestä perille; Jumala
tohtoria lohduttakoon — ja lasta tietenkin myöskin!

Mamseli Gundestad niisti nenäänsä ja itki ja vaaputteli ruumistaan
tuijottaen kyyneltensä lävitse.

— Enkä minä näe mitään apua millään suunnalla!

Jan Högh istui järkytettynä kuunnellen.

— Ettei tohtori kauan sitten ole lähettänyt häntä etelään,
Kristianiaan, missä hänellä on sukua — — —

Mamseli Gundestad pudisti toivottomana päätään.

— Herra siunatkoon, kyllä hän sitä on koettanut. Mutta se matka,
joka ennen oli Sunnivan suurin toive, on nyt hänestä kauhistus, niin
ettei lopulta sitä hänelle edes raatsita mainita! Hän purskahtaa vain
itkemään. Ei, ei, ei! Minä en keksi, ellei Jumala auta.

— Mutta hänhän on nyt aivan levollinen, minun nähdäkseni, eihän hänessä
huomaa semmoisesta merkkiäkään!

— Ei, Jumalan kiitos, kiivaus ja ne kohtaukset ovat ihan ohi nyt; mutta
niin vaikeneva ja itseensä sulkeutunut, nähkääs. Siitähän on jo kauan,
kun me olimme hänestä huolissamme sillä tavoin kuin talvella — mutta
näettehän itse, mikä ero lapsessa on viime vuoteen verraten. Oli niin
ilahduttavaa, kun hän vähitellen alkoi soitella ja laulella hiukan taas
alkukesästä; mutta muutoin ei hän näytä montakaan elonmerkkiä. Hän
lukee kyllä tohtorin johdolla niinkuin ennenkin, mutta hiljaisesti ja
raskaasti kai sekin käynee.

— No niin, huokasi mamseli Gundestad lopuksi — kaikkihan on Jumalan
kädessä.

— Niin, niin, mamseli Gundestad, niin kai, sanoi Jan Högh ja siveli
vanhan naisen tukkaa. Lähti sitten ulos tavanmukaiselle, pitkälle
kävelylleen ennen iltaa.

Viime aikoina oli hän suunnannut kävelyretkensä pitkin lahden rantaa,
ja kun hän palasi, oli tohtorintaloon sillä välin tullut vieraita.

Pappi Kjaer ja tuomari olivat kävelleet kankaan poikki kauniissa
ilmassa, kun tuomarin oli Kirkevaagenissa odotettava sunnuntaihin
laivatilaisuutta kaupunkiin.

Jan Högh tapasi kaikki, kolme herraa salissa keskustelemassa tuomarin
varsinaisesta asiasta; oli kysymys, eivätkö kaikki piirikunnan
virkamiehet voisi liittyä yhteen vuokraamaan jotakin vapaana olevaa
pientä höyrylaivaa käytettäväksi käräjämatkoilla, — ja yliluotsi, joka
oli hankkeen etunenässä, oli ajatellut, että kulkuvuorot voitaisiin
kyllä sovittaa käräjäin mukaan.

Suostuisiko tohtori tuumaan! Ei ollut epäilyäkään, etteikö se
kannattaisi paremmin kuin kallis venekyyti ja sitten päästäisi
odotuspäivistä, jotka täytyi maata vartoillessa höyrylaivaa mennen
tullen vuonojen varrella.

Jan Höghiä tervehti pappi erinomaisen lämpimästi, kun taas tuomari
tirkisteli häntä lasiensa takaa:

— Luulenpa, Herra varjelkoon, että olette saanut haivenia leukaanne,
herra Högh!

— Niin olen, vastasi hän hilpeästi, — olen vain odottanut herra
tuomarin partaveistä!

Tohtori oli erittäin pirteänä ja niin tyytyväisenä, jommoisena Jan Högh
ei ollut nähnyt häntä vielä tänä vuonna. Mamseli Gundestadin hyvän
aterian jälkeen tuli Burgundi sisään — myöskin ensimmäistä kertaa —
ja hyvät sikarit, kimaltavat lasit ja toden totta koko viimevuotinen
mieliala!

— Niin, sinä pappi tahdot tietysti lämmintä totia, — ole hyvä, keittiö
kiehuu.

— Ah! — maiskutti tuomari runsaan, raskaan viinin jälkeen, te olette
aatelismies, tohtori! Meidän rakas pappimme sitävastoin on, sääli
sanoa, alaspäin menossa. Minä vakuutan teille, että hän eilen illalla
tahtoi minua tekemään totia — paloviinasta!

— No te sitten totisesti ette ole aatelismies, rakas tuomari! — lausui
pappi keittiön äärestä — asia on niin, että vaimoni eilen epähuomiosta
oli kaatanut karahviin viinaa arrakin asemesta, — ja sitä minä nyt
saan yhtämittaa kuulla häneltä. Se on mahdollisesti juriidinen käsitys
jaloudesta — mutta ne juristit!

Verannanovet avattiin, ja sikarinsavu — papilla oli muuten piippunsa
mukanaan — kokoontui virtaaviksi piiriksi salin ylle ja kierteli
kolmen vanhan herran ympärillä heidän istuessaan hyvällä, herttaisella
tuulella pöydän ympärillä lasien, pullojen ja tummanpunaisen viinin
ääressä. Jan Högh oli hiukan keskustelun ulkopuolella, mutta viihtyi
mainiosti, ja varsinkin huvittivat häntä tuomarin huomautukset, kun
paikalliset olot ja ihmiset tulivat puheeksi. Lämpimän ilon tunteella
katseli hän tohtoria, joka oli aivan vanhoissa vireissä ja nauroi ja
jutteli mukana.

Sunniva istui mamseli Gundestadin kanssa akkunan luona virkkaus
kädessään ja seurasi hymyillen, keskustelua. Jan Högh loi häneen
silloin tällöin viimevuotisia, hilpeitä salasilmäyksiään, joihin hän
vastasi vähän punastuen ja hämillisenä.

Aika kului, mieliala hilpeni ja tuomari tanssi cancania
permannonmatolla mamseli Brom-vainajan malliin Köpenhaminassa.

Jan Högh alkoi katsoa kehoansa; hän oli tehnyt reippaan päätöksensä —
nyt sujui se äkkiä niin sulavasti, arveli hän, tänä hyvänä, iloisena
iltana, jolloin kaikki viimevuotinen palasi niin luontevasti ennalleen.

— Niin, Sunniva, — sanoi hän nousten ylös — mitä sinä arvelet? Eikö ole
aika meidän kahden siirtyä juhlan vakavaan puoleen? Kello on yksitoista
ja aurinko odottaa ulkona!

Sunniva joutui aivan ymmälle ja katsoi häneen kysyvästi; mutta kun muut
herrat alkoivat vastustella hänen lähtemistään, otti hän puolusteluunsa
Sunnivan niin luontevasti mukaan — syyttipä osittain hänen intoansa
lähteä matkaan — että hänelle suorastaan ei jäänyt mitään tilaisuutta
jäädä pois, ja ennenkuin hän oli täysin tointunut, istui hän veneen
perä tuhdolla Jan Höghin soutaessa.

— Ei — selitti tämä — sinusta on tullut sellainen daami nyt, että
olisi häpeä antaa sinun soutaa. Minä en sentään ole ihan putipaljas
kohteliaisuudestakaan!

Vähän väkinäistähän oli väli alussa; Sunniva istui veneessä ja virkkasi
ahkerasti; mutta Jan Högh ei ollut ollakseenkaan ja jutteli tuomarista
ja papista ja illan keskustelusta ja sittemmin maalauksesta, sen
virheistä viime vuonna: ylimalkaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Paikka paikoin se kyllä kajahti hiukan hermostuneelta ja pysäyksiä
pelkäävältä — — —

Mutta mikäli yön tunnit kuluivat, sikäli tuli heidän välinsä
luontevammaksi, ja hän alkoi puhella vakaammin ja hitaammin, yhä
hartaasti maalaten. Sunniva oli yhä useammin katsahtanut ylös ja
kuunteli, silloin tällöin vastatenkin.

— Joo, se käy kyllä, ajatteli Jan Högh.

Kun he vihdoin läksivät kotiin, riensi Sunniva tarttumaan airoihin, ja
eteisessä erottaessa välähti hänen kasvoillaan pilke entistä eloisuutta
ja sen ohella lieto, lämmin läikähdys salattua kiitollisuutta.

— Hyvää yötä sitten, maalarimestari!

Jan Högh meni tyyten tyytyväisenä ylös portaita ja itsekseen hymyillen
huoneeseensa, — mutta kävi ylen varovaksi ja kulki varpaillaan,
huomatessaan toisen vuoteen siirretyksi sisään hänen sijansa
vastapäiselle seinälle — ja siinä tuomarin partaisen, nukkuvan naaman.

— — Papin ja tuomarin oli määrä palata jo aikaiseen seuraavana aamuna;
mutta ensinnäkin nousivat molemmat ylen myöhään ylös, ja kun toiseksi
tohtori lupasi tulla mukaan jälkeen puolenpäivän, jäivät he.

Tuomarin höyrylaiva lähti Kirkevaagenista vasta yöllä, ja tohtorilla
oli sielläpäin potilas, jota hänellä nyt oli sopiva tilaisuus käydä
katsomassa.

Niin viettivät he valoisaa aamupäivää verannalla, puutarhassa, sillalla
ja kävelyllä pitkin rantaa. Tuomari oli tarjonnut käsivartensa
Sunnivalle ja kulki hänen kanssaan leikkisänä, kuten aina, mutta toisen
aavistamatta kuitenkin urkkien esille yhtä ja toista, joka hänestä
näytti tietämisen arvoiselta. Myöhemmin oli hän menetellyt samalla
tavalla Jan Höghin suhteen; käsivarsi Jan Höghin olalla vei hän häntä
mukanaan kappaleen matkaa ja sai hänet kuvailemaan jokapäiväistä elämää
tohtorintalossa. Jan Högh vastasi välittömästi kaikkiin tuomarin
kysymyksiin — hänellähän oli vain hyvää kerrottavana ja tuomari oli
talon hyvä ystävä! Epämääräisesti se välillä tosin tuntui hänestä
hiukan oudolta — nämä seikathan täytyi tuomarin itsensä tuntea
perinpohjin! Mutta hän jutteli ja kertoi ja yhtyi ilomielin toteamaan
tuomarin kanssa, että tohtorintalossa oli hyvä olla.

Kun päivällinen oli syöty, kahvi juotu ja hiukan, nukahdettu,
sanoivat molemmat vieraat ja tohtori hyvästit Sunnivalle ja mamseli
Gundestadille, kun taas tuomari pyysi Jan Höghiä saattamaan heitä
kappaleen matkaa — — —:

— Nähkääs, pappi ja tohtori käyvät ikäviksi koko matkan mittaan!

Ja Jan Högh lähti.

Vähää edellä kulkivat pappi ja tohtori, tuomari ja Jan Högh jälempänä.
Kun he olivat tulleet hautuumaan ohi, pysähtyi tuomari äkkiä:

— Ei, kiitoksia, herra Högh, nyt en vaivaa teitä enempää! Nyt saatte
mennä kotiin parempaan paikkaan!

Tuomari tarttui hänen käteensä, seisoi hetken ja katsoi häntä hyvillä
harmailla silmillään tuuheiden kulmakarvain alta ja sanoi vihdoin:

— Kuulkaa, nuori ystäväni, tänä vuonna ette toki lähde tohtorintalosta
— sanomatta hyvästiä pikku ystävättärellemme Sunnivalle! Lupaattehan
sen minulle?

— Mutta, herra tuomari — — —

— No, hyvästi vaan, poikaseni! Hei — odottakaahan hiukan,
pikajuoksijat, maalari luopuu meistä!

Jan Högh jäi seisomaan pitkäksi aikaa ja katseli menijöitä, kunnes hän
vihdoin kääntyi — takaisin tohtorintaloon.

Kun Jan Högh tuli saliin, istui Sunniva pianon ääressä; hän lopetti
soittonsa kesken tahtia ja kääntyi heti hänen puoleensa:

— Tiedätkö, minä osaan sen, minä osaan sen!

Ilo loisti hänen silmistään ja Jan Högh totesi ensimmäistä kertaa
näkevänsä niin tervettä väriä hänen poskillaan.

— Minkä sitten?

— Odota, kunnes on syöty, niin saat kuulla — nyt minun täytyy mennä
mamseli Gundestadin luo.

Hän meni ja Jan Högh jäi hetkeksi seisomaan, alkaen sitten kävellä
salissa edestakaisin.

Kuinka kaunis hän oli, tuo omituinen, hienon erikoinen — kuin unelma
runoa ja satua, herkkää runollisuutta koko olennossa! Toisenmoinen kuin
kaikki — — —

Ei, sillä tavoin hän kyllä ei lähde hänen luotaan toista kertaa —
pikku Sunnivan luota! Tietysti oli tohtori kertonut tuomarille hänen
äkkilähtönsä viime vuonna, ja sen täytyi tietenkin herttaisen vanhan
herrasmiehen mielestä tuntua sopimattomalta.

Ei, tällä kertaa hoitaisi hän asiansa paremmin — kun vain saisi häneen
kunnollisen otteen jälleen! Hän kyllä puhaltaa häneen henkeä uudestaan
— — —. Pikku Sunniva!

Hän kulki ja kulki, mamseli Gundestadin ja Sunnivan puuhatessa
keittiössä — ja päähänpälkähdys, jonka hän äkkiä sai, muuttui
vähitellen yhä varmemmaksi päätökseksi hänen polkiessaan matolla tahtia
omille ajatuksilleen:

Kohta kun tohtori huomenna tulee kotia, sanoo hän hänelle, että
Sunnivan pitää päästä matkustamaan!

Kun illallinen oli syöty ja mamseli Gundestad oli asettanut
viinitarittimen salin pöydälle, alkoi hän:

— Niin, mitä se on, minkä sinä sanoit osaavasi kun minä tulin?

— Sen, sanoi Sunniva riemuisana — sen pitkän viime vuodelta!

— Minkä pitkän?

— Sen laulun, »Morsiameni», — jota sinä et uskonut minun koskaan
oppivan tai muistavan!

Hän istui pianon ääreen ja pitkän alkusoiton jälkeen lauloi, Jan Höghin
istuessa nojatuolissa ja katsellessa häntä sivulta:

        Joka yö — joka yö ikipitkä —
        hän nousevi aaltoillen,
        veensinisin silmin katsoo:
        — kovin kauan te viivytten!

        Tarulinnanne teitä vartoo
        korukorallipylvähin,
        meripihkaa ja helmiä välkkyy
        sen holveissa tuhansin.

        Sen yllä korkeena kaartuu
        siniseesteinen katto veen
        ja alla vuolteissa häilyy
        meren metsä lehvineen.

        Ja kaiken kaipuunne maisen
        tulisimmat toivehet
        tosiks tuutivat sydämeenne
        meren sävelet ainaiset.

        Merenruohoista teettänyt teille
        olen pehmyen vuotehen, —
        häälahjanne ottakaatte:
        nuor' eloni lämpöinen!

           *       *       *       *       *

        Minun päiväni on ikipitkät,
        elo mulle on tuskaa vain:
        mitä öisin lien unelmoinut
        on haihtunut muistostain.

        Joka ihmisen puoleen käännyin
        ja taivahan Jumalan, —
        vaan kenkään ei tiedä he tietä
        luo morsion vartovan.

        Sinis viettiä outoa tunnen
        meren rannalle kuohuvan
        kunis ruhkakiville vihdoin
        ma hiljaa istahdan.

        Niin laineet luokseni kantaa
        sanan kumman ja kaukaisen
        meren huokauksena rantaan:
        kovin kauan te viivytten!

Sunniva nousi ja tuli Jan Höghin luo:

— No, enkös osannut?

Tämä oli aivan mietteisiinsä vaipunut käsi silmillä. Hitaasti väisti
hän sen pois ja katsoi häntä unelmoivalla silmäyksellä hiljaa nyökäten
päätään.

— Jo vain — Sunniva. Osaat kyllä! Kiitoksia vain.

Sunniva istuutui ja he olivat hetken ääneti.

— Minä en ole kuullut sinun laulavan siten kuin tulin. Paitsi sinä
iltana — ulkoa, puutarhasta. Mutta silloin minä en kuullut. —
Sinulla on kaunis ääni. Se on kasvanut — Sunniva. Se on niin ehjä ja
täyteläinen — nyt...

Hän istui puoliunissa ainakin tunnin, eikä Sunnivakaan puhunut mitään.

Vihdoin hän nousi.

— Tule, Sunniva, mennääs taas.

He soutivat melkein vaiteliaina, eikä äänettömyys keskeytynyt,
ennenkuin Sunniva, pitkän aikaa sen jälkeen kuin hän oli alkanut
maalata, kauhistuneena hypähti pystyyn:

— Ei, mutta mitä sinä teet, maalarimestari!

— Tämä on kelvotonta! vastasi hän rauhallisesti, pyyhkiessään rievulla
pois melkein toisen puolen taulua. — Kaikki se, mitä olen tehnyt viime
viikon aikana, on jotakin sotkua, — sen näkee äkkiä; sen huomaa näes
joskus äkkiä ja silloin havaitsee kohtia, jotka eivät laisinkaan kuulu
asiaan — kas nyt tuossakin — roskaa! — puhkesi hän samassa ja vetäisi
puukollaan koko suuren kankaan halki.

Sunniva parkaisi; mutta Jan Högh hymyili:

— Huomenna pannaan alulle uusi. Alusta alkaen.

— Ei, mutta rakas ystävä, lapsi, älä ole niin kauhistunut — niinhän
sinä olet melkein kuin minä olisin silponut sinua itseäsi enkä tätä
kangasta!

Sunniva oli käynyt aivan kalpeaksi ja painoi rintaansa pelästyneen,
hämmentyneen näköisenä.

— Oo, maalarimestari, sitä oli niin paha katsoa!

— Kuinka hermostunut sinä olet, Sunniva, sanoi hän huolestuneena alkaen
kerätä kojeitaan kokoon. — Minä sanon sinulle, mitään ei pidä ruveta
parsimaan, — jos mikä on mennyt vikaan, niin ei muuta kuin uudestaan
vain alusta pitäen.

— Uh! — mutta tuommoisessa maalauksessa on ikäänkuin jotakin elävää — —
—!

— Se mikä on elävää, se on täällä — vastasi hän vakaasti ja näytti
otsaansa — ja sitä ei ole silvottu — eikä silvota tällä kertaa,
Sunniva, niinkuin, viime vuonna. Nyt saat nähdä, että taulu alkaa elää
huomenna uudelleen!

He soutivat kotiin, mutta kun vielä ei ollut myöhäistä, jäivät he
verannalle istumaan. Mamseli Gundestad oli mennyt maata.

Sunnivan laulun herättämä mieliala asui vielä hänessä — niinkuin
liikkuva sumu liukuen hänen ajatustensa ympärillä, täyttäen ne suurilla
tummilla kuvilla ja häälyen edestakaisin kasvamatta ja selvenemättä.

— Tahdotko viiniä, maalarimestari?

— En kiitos, ei nyt enään.

Hän istui hetken ääneti, nousi sitten ja meni sisään pianon ääreen,
missä oli esillä Beethovenin sonaatit. Hän selaili ja koetteli
muutamia, mutta päätyi vihdoin soittamaan »pathétiquea» — sen
ensimmäistä, osaa kumeanraskaine sointuineen. Lopetti siihen ja tuli
taas ulos.

— On jotakin, jota taiteessa sanotaan suureksi säveleeksi. — Sävel,
jota kaikki maailman taide etsii ja aavistaa, mutta jonka vain oikea,
todellinen taide löytää ja jota vain harva, jos kukaan, on uskaltanut
täysin tavata, sillä ihminen ei saa nähdä Jumalaa! Michelangelo,
Shakespeare, Beethoven — he ovat soittaneet sitä mahtavin soittimin,
täysin ottein, runsain soinnuin — Kuningas Lear arolla ja näes, narri
sankarin jaloissa on juuri peite Shakespearen silmillä — hän ei
rohkene katsoa Jumalaa silmiin! Dante Alighieri on sen löytänyt; mutta
Beethoven nostaa sen korkeimmalle, Beethoven, jättiläinen. Kuunnella
häntä täydessä juhlavuudessa on kuin ajella Helioksen vaunuilla — läpi
suuren septetin, »pathétiquen», »Kreutzerin» ja symfoniain! Halki
merten ja maiden korkeille, yksinäisille kukkuloille, missä pilvet
jäävät jalkoihin ja maailman valtakunnat ja maat häipyvät — — —

Hän seisoi ovenpieleen nojaten ja katseli ulos puhuen itsensä yhä
suuremmaksi. Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten hillityllä äänellä:

— Yksi on sen täydellisesti tavannut, mutta se oli Jumala itse, Kristus
ristinpuussa, pitkänä yönä: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?

Kuuletko siinä ihmiskunnan miljoonain huokauksen — Jumalani, Jumalani,
miksi minut hylkäsit! — entisyys ja etisyys yhtyy siinä, suvut heräävät
kuoleman unhosta ja elämän unelmasta — ja huuto kaikuu pitkässä yössä,
niinkuin vuode ja luoksi merensyvyydessä värisee siintävillä laineilla
— — —

Hän pysähtyi taas. Sunniva istui ja katsoi häneen, haltioituneena,
suu puoliavoimia ja silmät kyynelissä. Kun Jan Högh jälleen istahti,
tarttui hän ylitsevuotavalla liikutuksella molemmin käsinsä hänen
käteensä.

— Voi sinua, maalarimestari!

— Niin, näes, Sunniva, joskus saattaa se kajahtaa niin voimakkaana tämä
suuri, pyhä — enkä minä milloinkaan ole tuntenut sitä niin väkevänä ja
niin alinomaa kuin täällä; sillä täällä on niin mahtava kaiku, niin
valtava avaruus ja tila vain suurimmalle ja korkeimmalle! — Rakas, minä
luulen, että sinä itket, Sunniva!

— Oi, ei se ole mitään — se oli vain niin ihanaa! Ja nyt on siitä niin
kauan kun kuulin sellaista!

— Ei ole ketään, jonka tunnen, joka ymmärtäisi sellaista niinkuin
isäsi, Sunniva!

— Niin, mutta — — —

— Mutta?

Sunniva punastui:

— Tänä vuonna on isä puhunut niin vähän.

Syntyi hiljaisuus. Jan Högh muisti äkkiä kaikki, ja hetken epäröityään
laski hän kätensä Sunnivan kädelle ja sanoi hiljaa, melkein kuiskaten:

— Mamseli Gundestad on kertonut minulle niistä asioista.

Sunniva painoi päänsä syvemmälle käsityötään kohti.

— Etkö voisi ajatella, että selittäisit minulle hiukan sitä kummallista
ilmiötä, Sunniva?

Hän pudisti päätään katsomatta ylös.

— Ei, ei! — sanoi Jan Högh lempeästi ja päästi hänen kätensä irti.
Vähää jälkeen meni hän kokonaan toiseen asiaan:

— Sano minulle, miten Petra Kjaer elää?

— Oo, hän on kihloissa herra Moldenhawerin kanssa ja menee syksyllä
naimisiin. Hän on nyt sulhasensa äidin luona Foksundissa.

— Sinä et näytä enään välittävän hänestä erikoisesti?

— En. Hän käyttäytyi pahasti asianajaja Böllingiä kohtaan joulun aikana
—!

— Mitenkä niin?

— Oo — sillä tavoin — kiemaili ja semmoista.

Sunniva istui seinään nojautuneena ja katsoi eteensä nähtävästi muissa
mietteissä.

— Mitä sinä mietiskelet, Sunniva?

— Tuota, maalarimestari — sanoi hän vihdoin hitaasti ja häneen
katsomatta — siinä ei ole mitään puhumista tai muistamista enään —
siinä viimetalvisessa. Tiedätkö, nyt minusta tuntuu kuin olisi se ollut
vain unta! Mutta se oli niin raskasta, niin raskasta, minä uskoin
niin paljon enkä ymmärtänyt mitään. Se oli enimmäkseen äidistä, ja
usein öisin tuntui minusta kuin olisin hänet nähnyt tai kuullut hänen
huutavan minua — — —

— Onko se sitten ohi nyt, Sunniva? Kokonaan?

— On, maalarimestari! — hän katsoi häneen silmät säteilevinä — oli niin
ihanaa, että sinä tulit!

— Ja nyt meistä tulee hyvät ystävät taas, Sunniva, niinkuin ennen!

— Kyllä!

— — Seuraavana päivänä tuli tohtori kotiin päivällisiksi. Iltapäivällä
vastasaapuneita sanomalehtiä luettaessa käytti Jan Högh päättävästi
tilaisuutta, kun hän oli kahdenkesken tohtorin kanssa salissa:

— Katsoisiko tohtori kovin pahaksi, että minä — jos minä — ää —
ottaisin vapauden tehdä teille erään ehdotuksen — tai oikeammin — — —

Tohtori laski lehden kädestään.

— Mitä te tarkoitatte?

— Minä luulen, että herra tohtorin pitäisi lähettää Sunniva esim.
Kristianiaan tai — — —

Tohtori sävähti tulipunaiseksi ja keskeytti hänet huomattavan kiivaasti:

— Minä en voi antautua keskustelemaan sellaisesta ehdotuksesta, herra
Högh!

Jan Högh sopersi hämillistä anteeksipyyntöä ja poistui vähän ajan
kuluttua.

Illallispöydässä oli tohtori verrattain vaitelias ja ilta kului
ikävästi. Kun Jan Högh nousi ja tahtoi ottaa Sunnivan mukaansa ulos,
teki tohtori huomautuksia sitä vastaan — yön viileydestä ja Sunnivan
kaulasta, mutta mukautui kuitenkin Sunnivan päättävään vastarintaan.

Jan Högh ei kuitenkaan ollut maalaustuulella eikä ollut ehtinyt
pitkällekään uuden kankaan pohjustamisessa, kun jo soudettiin kotia
taas.

       *       *       *       *       *

Yksi aurinkoviikko oli mennyt, ja Jan Höghin ja Sunnivan suhde oli
aivan kuin viimekin vuonna. He laulelivat yhdessä, tekivät välillä
retkiä milloin minnekin, ja öisin jatkui työ niinkuin ennenkin.

Tänään olivat he soutaneet jyrkälle kalliosaarelle vuonoon. Hans
Joelsen oli kertonut kahden merikotkan oleilevan siellä ja Jan Höghin
teki mieli noita kuninkaisia lintuja.

He kiipesivät ylös jyrkkää kallionkylkeä meri suoraan allaan ja saivat
helkkarinmoisen metelin aikaan kaikkien tuhanten säikähtyneiden lokkien
ja hanhien, haahkojen ja kirkuvien räiskien keskuudessa. Saaren laella
olevalla tasangolla kaakottivat metsikanat ilman suurta pelkoa melkein
heidän jaloissaan perässä piipattavine poikasineen — kuin rykelmä
rotanpoikia emonsa jälessä; mutta metsikanaemo pitää almanakkaa
silmällä ja tiesi olevansa turvallinen vielä jonkun aikaa — elokuun
15 päivään saakka. Jäniksiä hyppeli viidakossa. Mutta kotkat uivat
hiljoilleen ilmassa korkealla heidän yllään aivan rantajyrkänteen
kohdalla ja niin oli tyytyminen vain niiden näkemiseen!

Kotona tohtorintalossa istui mamseli Gundestad ja kutoi tyynessä
yksinäisyydessään, kun tohtori, joka oli ollut ulkona neljä päivää ja
vasta tänä aamuna oli tullut kotiin, tuli hänen luokseen työhuoneeseen.

— Kuulkaa, rakas mamseli, minulla olisi jotain vakavaa keskusteltavaa
kanssanne, jos teillä on aikaa.

— Jestas — tietenkin oli mamseli Gundestadilla aikaa, hän laski
sukankutimen pois ja otti lasit silmiltään, kun tohtori istui ja vähän
ajan perästä alkoi:

— Nähkääs, mamseli, se on kyllä väärin minun puoleltani, minä tunnen
sen, mutta — niin, se ei tahdo minulta sujua! Minä saatan niin vähän
seurata Sunnivan oloa, paitsi juuri opetuksessa — ja niinkuin te kyllä
olette nähnyt, varsinkin tänä viimeisenä, vaikeana vuonna — — — Mutta
te, mamseli, tulette häntä lähelle aivan toisella tavalla; vastatkaa
minulle suoraan, minä olen hiukan huolissani, ja moneltakin taholta on
minun huomiotani herätetty — nytkin sekä pappi että tuomari, kun he
viimeksi olivat täällä! — No niin, mamseli, luuletteko te, voitteko
te ajatella, että alituinen seurustelu nuoren maalarin kanssa olisi
rakkaalle pikku Sunnivallemme jollakin tavoin vähemmän suotavaa? Minä
tarkoitan, onko hän, maalari, — voisiko ehkä ajatella, että hänen
vaikutuksensa Sunnivaan ei olisi kaikkein parasta?

— Ei, mutta kyllä totisesti tohtori nyt on väärällä jäljellä — vastasi
mamseli Gundestad vakuuttavasti hetken harkittuaan.

— Vai niin te arvelette, mamseli? Sen nojalla, mitähän teidän on
täytynyt nähdä ja kuulla?

— Niin, totisesti se on minun uskoni ja vakava käsitykseni,
että lapsella on vain iloa siitä seurasta, raukalla. Katsokaa
itse — enkö minä olisi häntä pitänyt silmällä ja eikö hän ole
niinkuin pystyynnoussut ja terve taas, niinkuin kukkanen Jumalan
päivänpaisteessa katsella kaiken sen huolen jälkeen, joka meillä oli —
sittenkuin herra Högh tuli takaisin taloon! Niin, siltä vain minusta
näyttää, että saa olla Jumalalle kiitollinen, että hän lähetti hänet
takaisin!

— No — niin perin luotettava nuori mies ei hän sentään ole. Minä olen
saanut kuulla vähän kutakin siinä suhteessa. Pikku Petra Kjaer on
tiennyt kertoa hänestä, yhtä ja toista Kristianiasta — — — Mutta kun te
olette hiin varma asiassanne, niin saamme uskoa, että hän täällä pysyy
nahoissansa.

Tohtori istui kauan aikaa ääneti ja mamseli Gundestad tarttui taas
sukankutimeensa. Hänen vanhan, pitkähköjä haivenia kasvavan ylähuulensa
pielissä asui harmistumisen piirre — mutta hän ei sanonut mitään.

Vihdoin nousi tohtori ja meni ikkunan luo.

— Jaa, jaa! huokasi hän raskaasti — joka aika ei ihmistä miellytä!

— Kuulkaa, mamseli Gundestad, — jatkoi hän äkkiä kääntyen hänen
puoleensa — luuletteko hyödyttävän, jos te kerran vielä koettaisitte
saada häntä suostamaan siihen matkaan?

— En, rakas herra tohtori, sitä älkää minulta pyytäkö! Minä en saata
nähdä semmoista toista kertaa. Mutta jos tohtori koittaisi itse?

Tohtori asteli edestakaisin. Sitten pysähtyi hän ja laski kätensä
vanhan mamselin olalle; sanomaton suru synkensi hänen katsettaan:

— Minä olen liian karkeakätinen, mamseli Gundestad, niinpä en ole
koskaan voinut auttaa niitä kahta, joita rakastin.

Tohtori meni konttoriinsa, ja mamseli Gundestad istui yksin kutimineen
ja huolineen, kunnes Sunniva ja Jan Högh saapuivat kotiin, meluten,
nälkäisinä ja hilpeämielisinä.

Tavallista aikaisemmin tahtoi Jan Högh sinä iltana Naissaarelle.

— Minun täytyy sanoa sinulle, Sunniva, minussa on viime aikoina ollut
nuutumisen henkeä. Täytyy korvata, mitä on laiminlyöty. Eikä ole hyvä
tietää, kauanko tätä siunattua, ilmaa kestää!

Telineensä edessä seisoi hän pitkän aikaa saamatta alkaneeksi.

— Ei, ei! Siinä on taas jotakin nurinkurista! Siinä on taas jotakin
sotkua joukossa — tämä on taas huono!

— Ei, mutta maalarimestari sinä!

— Joo, näes, minulla on ollut liian paljon muuta päässä. Minä näen sen
nyt — tämä ei kelpaa. Aate on taaskin tärvelty. Piru vieköön! — Ooh —
minä alan väsyä tähän!

— Ei, maalarimestari, nyt sinä et saa väsyä. Minä istun täällä sinun
luonasi koko ajan — ja sitten sinä kyllä et menetä kärsivällisyyttäsi.

— Kiitos, Sunniva-kulta. No — aletaan alusta taas huomenna sitten!

Mutta seuraavana päivänä satoi hienoa märkää tihkua ja ilma oli
aamupäivällä kiiltävän harmaa mustanpuhuvien tunturivärien yllä ja
tiuheni iltapäivänä; missä valoa oli kuultanut ohuen hunnun takaa —
missä auringonsilmä oli ollut takana — tummeni ja sameni kaikki yhä
pimeämmäksi, ja kun Jan Högh sadevaippa ja -lakki yllään kulki pitkin
lahdenrantaa iltapäiväkävelyllään, oli kaikki murheellisen, raskaan ja
yksitoikkoisen harmaata. Tunturitkin olivat puoliksi sumun peitossa.

Päällysnutun kaulus korvilla ja kädet syvällä taskuissa kulki hän
hitaasti — silloin tällöin hypähdellen kiveltä kivelle nostaen
melkein maahanulottuvan vaippansa liepeitä. Maa oli liian märkää,
ja vuononrannalla louhineen ja erivärisine, sileiksi hioutuneine
kivineen ja alituisella aaltojen loiskeella niiden välillä oli
erikoinen vetovoimansa. Muudan västäräkki pyrähteli hänen edellään
keveänä ja märkänä ja vaaputteli pyrstöänsä — kunnes se vihdoin päätti
uskaltaa vaarallisen kokeen — jäädä seisomaan alallaan kivellä tuon
vaippapukuisen hirviön kulkiessa ohi.

Hän olisi tahtonut saada Sunnivan mukaan, mutta tämän ei sopinut;
tohtori oli äkkiä keksinyt hänelle jotakin tehtävää konttorissa.

Tohtorissa oli jotakin omituista pitkin päivää. Pienistä piirteistä oli
hän sen lopulta huomannut, — jonkinlaista epäluuloa, joka aina tärveli
hauskimmat hetket Sunnivan kanssa: hän suorastaan piti heitä silmällä!

— Mitä hän mahtanee ajatella! Hän ei toki sentään saattane luulla, että
minä täällä — keimailen lasta tai semmoista? No — se vielä puuttuisi!

Muuten täytyi hänen myöntää, että Sunniva viime aikoina oli
askarruttanut häntä enemmän ja toisella tavalla kuin ennen. Erikoinen
uteliaisuus ja samalla samalla syvempi voima, jonka otteen hän joskus
tunsi sisimmässään — kiinnitti häntä tyttöön.

Mutta rakastunut häneen — ei! Se oli mahdotonta!

No — piti koettaa haihduttaa se mielestä. Sillä siinä oli jotakin, jota
hän tunsi epämääräisenä pistona, kuin salahaava tai kuin hyllyvä pohja,
jolla hän ei arvannut astua tukevasti ja varovasti! Sunnivan suhteen
täytyi olla niin varova! Sillä hän ei ollut niinkuin muut naiset, häntä
ei käynyt kaappaaminen rynnäköllä ja suuteluilla ja sitten mennä ohi
hattua heiluttaen auringon paisteessa — niinkuin niitä muita. Häntä ei
saanut vahingoittaa ja polkea — ei millään ehdolla maailmassa saisi
nuo suuret, mustat silmät täyttyä itkusta tai tehdä hänelle viattomina
ja lapsellisina aina omaantuntoon tunkevia kysymyksiä. Häntä oli
kohdeltava hellällä kädellä — — —!

Tai kenties johtui se vain ympäristöstä, yksinäisyydestä ja ankeudesta
täällä! Täällä ei ollut satojen äänien sorinaa, jonka taakse hän
saattoi nakata salaisen kiehtovan lempensä kuin näkymättömien keijujen
leikkinä — — —; täällä ei ollut kätköpaikkoja — juhlan tohu ja kohu
kaukaisena taustana — missä ajatuksia voi kuiskata, suukkosen varastaa
ja mieli uinua unelmiin — — —!

Täällä oli liian avaraa ja aukeaa, ja vähinkin ääni sai moninkertaisen
kaiun; senvuoksi pelästyivät leikkivät keijut itseänsä, pakenivat ja
jättivät tuvan tyhjäksi jälkeensä, hiljaiseksi ja vakavan herkäksi,
vahtivaiseksi jokaista uskaliasta katsetta ja joka kuiskausta.

Jospa hän voisi loihtia hänet mukaansa — pikku Sunnivan!
vilkasvilskeiseen maailmaan, pois tästä alastonseinäisestä
juhlavuudesta — — — tanssiin!

Hän hiljensi reipasta kulkuaan ja istahti vihdoin suurelle kivelle,
joka oli vierähtänyt aivan rantaan saakka ja nyt vuoksen aikana oli
veden ympäröimänä joka puolelta — niinkuin saari. Hän paleli ja
pisti kätensä sadetakkinsa laajain hiha-aukeamain sisään ja vaipui
jonkunmoiseen ajatusten horrokseen.

Sade yltyi ja rapisi hänen ylleen; sumu sameni vielä enemmän ja seisoi
häntä vastassa kuin seinä.

Kuinka täällä oli yksinäistä!

Ja harmaanraskas meri loiskui kohisten kiviä vasten ja väistyi taas,
niin että ruoho ja ruhka häilyi ja heilui lakkaamatta eestaas, eestaas.
Ja syvällä raskaiden kivilouhien alla hölkkyi ja kuului niin syviä
huokauksia, jotka toistuivat joka kerta kun aaltojenloiske vaahtoavana
kohisi niiden alle.

Hän seurasi säännöllistä kohinaa ja syviä ääniä sen kiven alla, jolla
hän istui; se järähti ja vapisi jokakerta.

— Mitä etsi hän täältä! Mikä kutsumus ja mahti hänet oli uudelleen
ajanut tänne outoon maahan, johon hän ei kotiutunut!

— Maalausko —? Ei, siihen hän ei kyllä pystynyt. Parasta, tunnustaa se
suoraan — se tehtävä oli hänelle liian suuri!

— Niitä on vähäkykyisiä, jotka tekevät huonoa työtä; he saavat
tuomionsa — ja katoavat. Sitten on niitä, jotka tekevät hyvää
työtä, onnistuneesti ja aavistamatta tehtäväänsä, sillä se loistaa
heitä vastaan valmiina tuloksena. Mutta näiden välillä on muutamia
murheellisia, jotka tietävät miten olisi tehtävä, jotka tuntevat voiton
makeutta kiihkeässä odotuksessa — mutta joiden käsi näivettyy eivätkä
saa mitään tehdyksi muuta kuin istutuksi meren rannalla ikävöimässä.

Oo!

Hän painoi päänsä aivan polviinsa saakka, jotka hän oli istuessaan
nostanut ylös ja tuijotti levotonta vettä.

— Rakastunut! Ei, asia oli se, että sana rakkaus oli hänelle liian
suuri ja korkea — oo, hyvin kyllä hän tiesi mitä sen, että rakastaa
naista, täytyi olla! Mutta tässähän oli sama seikka: kaipuu eikä
kaipuun esinettä! Tieto ilman elämää.

— Hän oli murennellut itsensä vähittäisanniskeluun ja vaihtoraha
jakeluun; nyt kun kysymyksessä olisi ollut todellinen, suuri, oli hän
kulunut — loppuunvaihdettu.

— — Hän ei kelvannut!

— — — Ja kuitenkaan, näin ei saattanut olla, tässä oli jotakin muuta;
sellainen kaipuu ei voinut elää ihan ilman totuutta ja todellisuutta —
jotakin, jotakin pohjimmalla!

Ja niin kuiskasi hän itselleen puoliääneen — harmaanraskaan meren
tahtia ja säveltä seuraten —:

        Joka yö — joka yö ikipitkä —
        hän nousevi aaltoillen,
        veensinisin silmin katsoo:
        — kovin kauan te viivytten!

           *       *       *       *       *

        Niin laineet luokseni kantaa
        sanan kumman ja kaukaisen
        meren huokauksena rantaan:
        kovin kauan te viivytten?

Ilma oli yltynyt. Tuuli tuiverti vihaisin vaahtopärskein vuonolta, ja
satoi yhä vinhemmin.

Hän nousi. Kivi, jolla hän oli istunut, oli aivan kuiva; hän oli
mahtanut istua kauan, kun vettä oli satanut niin pitkän aikaa.

Kotimatkalla kohtasi hän Sunnivan sadepuvussa ja aivan pelästyneenä:

— Sinä viivyit niin kauan! Minä tulin ihan levottomaksi sinusta.

Hän ei vastannut; hän tunsi, että jos hän nyt puhuisi, kuulisi Sunniva
hänen äänestään, että hänellä oli itku kurkussa.

Vihdoin, kun he olivat lähellä taloa, kysyi hän:

— Antoiko isäsi luvan sinun tulla etsimään minua?

— Voithan toki ymmärtää, että minun täytyi lähteä — meidänhän piti
syödä eikä sinua kuulunut. Mitä varten — lupaa?

— Niin — minä en luule, että isäsi pitää — — — minä luulen suorastaan,
että hän kohtelee minua epäsuosiolla ja epäluottamuksella.

Mamseli Gundestad tuli heitä vastaan puutarhassa ja torui, kun hän oli
ollut poissa — hullu mies tämmöisessä ilmassa!

Tohtori poistui konttoriinsa illallisen jälkeen, ja toiset poistuivat
aikaiseen kukin huoneeseensa.

Ylhäällä kamarissaan istui Jan Högh kauan akkunan ääressä. Ulkona
raivosi nyt täysi myrsky.

Vihdoin nousi hän ja alkoi riisuutua. Hän seisoi paitahihasillaan keho
puoliksi vedettynä kädessään, kun ovelle koputettiin.

— Saanko luvan? — sanoi tohtori kuiskaten; — olisin kernaasti puhellut
kanssanne eräästä asiasta.

— Tehkää hyvin — anteeksi, minä panen nutun ylleni — — —

— Ei mitenkään. Minunhan on pyytäminen anteeksi, että häiritsen teitä
tähän aikaan. Mutta kuulin, että vielä olitte valveilla.

Tohtori istui vuoteen vieressä olevalle tuolille. Harmaa valo akkunasta
lankesi hänen kasvoilleen, kun hän hetkisen istui ääneti miettien.

Jan Högh seisoi odottavana ikkunanpieleen nojautuen ja katsellen häntä.
Milloinkaan ei hän muistanut nähneensä enemmän surun leimaamia kasvoja
— — —

— Se vaatii selitystä — alkoi tohtori hitaasti ja harkiten — kun minä
taannoin niin tylysti ja kiivaasti torjuin teidän hyväätarkoittavan
kääntymisenne puoleeni Sunnivan suhteen. Te tahdoitte neuvoa minua
lähettämään hänet pois. Te olette siis, niinkuin luonnollistakin on,
nähnyt kuinka hermostuneeksi ja muutenkin heikoksi hän on käynyt viime
vuonna. Älkää luulko, että en pane arvoa hyvälle sydämellenne tässä.
Mutta teidän tulee tietää, että siinä on vaikeuksia, joista teillä
ei saata olla käsitystä; vaikeuksia, jotka viime vuonna, sen jälkeen
kuin viimeksi olitte täällä, ovat tuottaneet minulle monta ja raskasta
huolta. Raskasta huolta.

Minä en voi teille lähemmin selittää näitä seikkoja, jotka riippuvat
omituisista ja sisällisistä olosuhteista. Teidän tulee vain tietää,
että ajatus antaa Sunnivan päästä ulos maailmaan, uuteen ilmaan
ja elähdyttävään ja virkistävään ympäristöön, on tietenkin ollut
mielessäni hyvin kauan. Kuinka tuiki tarpeellista se lapselle on, sen
olen minä nähnyt räikeämmässä valossa kuin te, Jumalan kiitos, olette
saanut nähdä. Mutta häntä ei tähän saakka ole saatu suostumaan tähän
matkaan. Se ei ole mitään tavallista pelkoa kodin ja sen turvallisten
olojen jättämisestä; se johtuu tavattomista olosuhteista. Minä en
voi sanoa niitä luonnottomiksi, kun näet hänen syvään juurtunut
kiintymyksensä tähän paikkaan, tähän seutuun yleensä saa luonnollisen
selityksensä lapsen peritystä verestä.

Tohtori pysähtyi hetkisen, ja hiljaisuuden täytti pitkä tuulenulvahdus
ulkona. Raskaasti huoaten jatkoi hän:

— Sitä vaikutusvoimaa, joka voisi hellittää näitä siteitä — ja nyt
saada hänet matkustamaan — sitä ei minulla ole, herra Högh.

Hän kuivasi nenäliinallaan otsaansa ja silmiänsä ja toisti raskaasti:

— Sitä minulla ei ole.

— Minä tahdon olla aivan suora teitä kohtaan, herra Högh, ja sanoa
teille, että kun olen luullut huomanneeni, että teillä on hyvinkin
suuri vaikutusvoima Sunnivaan, niin olen minä, odottanut jonkun aikaa,
ennenkuin olen täydellä luottamuksella ja tyytyväisyydellä siihen
suhtautunut. Kun minä nyt tulen luoksenne ja pyydän teitä auttamaan
minua ja käyttämään vaikutusvaltaanne pikku Sunnivaan, jotta vielä
kerran yritettäisiin saada tämä matka toimeen, niin on tämä, tahdon
minä sanoa teille, teille täydellinen hyvitys — minun loukkaavasta
epäluottamuksestani.

Asiassa on nimittäin enemmän kuin te varmaankaan ymmärrätte ja saatatte
aavistaa. Ilmeni, nähkääs, että mamseli Gundestadin ja minun esitykset
Sunnivalle tämän matkan suhteen eivät ainoastaan kohdanneet jyrkkää
vastarintaa, vaan aiheuttivat samalla mitä kiihkeimpiä purkauksia.
Teidän tulee myöskin ottaa huomioon — ennenkuin vastaatte minulle —
mahdollisuus, että menetätte pikku Sunnivan ystävyyden ja viattoman
luottamuksen; enkä minä varmaankaan erehdy otaksuessani, että se
surettaisi teitä — vaikkakaan ei niin kovasti kuin — kuin se on
surettanut hänen isäänsä.

— Tahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen? lopetti hän ylös nousten
ja tullen akkunan luo.

Jan Högh astui häntä vastaan ja tarttui häntä käteen; hänen silmänsä
olivat kyynelissä, ja ääni värisi liikutuksesta, kun hän päätään
kumartaen vastasi:

— Minä olen teille niin sanomattoman kiitollinen, että osoitatte
minulle tämän luottamuksen. Te olette sillä tehnyt minulle siunatun
hyvää! Ja mitä pyydätte minun tekemään, sen luulen varmasti onnistuvan.

— Kiitos, nuori ystäväni. Ja sitten ette saa olla minulle vihainen
tästä; en ole voinut sitä lähemmin selittää; on paljon, jota ette
ymmärrä — mutta tietäkää, että — minä — että tämä on ollut minulle
raskasta.

Hän pysähtyi hiukan.

— Hyvää yötä!

Jan Högh saattoi häntä ovelle. Siinä kääntyi tohtori hänen puoleensa:

— Niin, ja ehkä sopisi järjestää sillä tavoin, että hän saisi tulla
teidän mukananne, kun te matkustatte?

— Jo vain! Sehän on erinomainen ajatus!

— Hyvää yötä!

Jan Högh seisoi keskellä lattiaa paitahihasillaan, puoliksi vedetty
kello yhä kourassaan ja hymyili itsekseen.

Tuuli repi ja raastoi ikkunoita vihaisin nykäyksin ja Jan Högh
riisuutui.

       *       *       *       *       *

Sumua kesti kunnes se kolmantena päivänä taas alkoi häipyä.

Tohtori istui iltapäivällä konttorissaan suuren, mustaksikiilloitetun
työpöytänsä ääressä. Seestyvää ilmaa virtasi sisään avoimista
ikkunoista ja täytti huoneen, kimmeltäen lasiastioissa ja huonekalujen
kiiltopinnassa, heijastellen kaikkia värejä kaappien ja hyllyjen
lääkenesteiden läpi.

Tohtori istui kasa asiakirjoja edessään; hän oli juuri laskenut kynän
kädestään ja nojautunut takaisin tuolin selkämystä vasten, kun ovelle
koputettiin ja Sunniva pisti päänsä sisään.

— Saanko tulla?

— Tee hyvin, lapsi!

Hän tuli tohtorin luo, istahti tuolin nojapuulle ja alkoi silitellä
hänen harmaita hiuksiaan:

— Kuule, isä, sinä, se on niin, että minä — jos sinä — tiedäthän, sinä
puhuit kerran, että minun pitäisi matkustaa.

— Jo vain, lapsi.

— Vieläkö sinä olet samaa mieltä?

— Olen kyllä, lapsi!

— Kas minä tahtoisin niin hirveän mielelläni nyt, näetkö. Niin, minä
saisin vielä matkaseuraa Jan Höghistä, luullakseni. Hän sanoi sen itse.

— Sinä et voisi tehdä minulle suurempaa iloa, ystäväni. Ja herra Högh
on sinulle erinomainen matkakumppani.

— Niin, etkö sinäkin usko, isä?

— Hän on harvinaisen kunnollinen nuori mies.

Sunniva kietaisi äkkiä käsivartensa rajusti hänen niskaansa ja suuteli
häntä.

— Pikku Sunnivani! kuiskasi tohtori ja istui kauan näin hänen kanssaan
sivellen hänen poskiaan ja silloin tällöin kämmenellä pyyhkäisten
silmiänsä.

Niin ilmoitettiin asia mamseli Gundestadille, joka ällistyi kovasti,
mutta sai heti selityksen Jan Höghin riemuitsevasta silmäniskusta. Ja
sitten tuli puuhaa! Lapsihan täytyy varustaa asianmukaisesti kiireestä
kantapäähän — — —

— Ei millään muotoa! selitti tohtori päättävästi. Kaikki sellainen
suoritetaan Kristianiassa. Lapsen ei pidä astua tätiensä eteen
meikäläisissä maakalaishepeneissä!

Ja niin piti mamseli Gundestadin rajoittua, kaikkein välttämättömimpään
— mutta sitäkin oli koko joukko.

Nytkös neulottiin ja leikattiin ja kudottiin ja ommeltiin nimiä, niin
että sali oli ompeluliike, ja kone hyrräsi Hanna Kvitnesin taitavain
kätten alla. Häntä oli heti lähetetty noutamaan pappilasta, missä hän
parhaillaan oli töissä, mutta missä ei ollut laisinkaan kiirettä.

Sunniva oli kovassa touhussa — niin kiiruussa, että hän kahtena
ensimmäisenä iltana ei joutanut edes Naissaarelle kauniissa ilmassa.

Jan Högh kulki keskellä kaikkea tätä puuhaa loistavan hyvällä tuulella:

— Näinhän hän juuri oli toivonutkin! Nyt hän saisi Sunnivan kanssansa
etelään ja pitäisi kyllä huolen hänen huvittelemisestaan. Hän tunsi
ikäänkuin erikoiseksi kutsumuksekseen pelastaa Sunniva kaikesta
pohjolan raskasmielisyydestä.

       *       *       *       *       *

Kolmantena iltana soutivat he jälleen yhdessä.

— Joo, voit uskoa, että saat hauskaa, näes! Minä olen sinun isällinen
holhoojasi ja vien sinut kaikkialle — kaikki saat nähdä ja paljon
iloisia ihmisiä!

— Oo, maalarimestari, kuinka minä riemuitsen!

— Ja sitten saat nähdä kaikki minun hienot daamini, joista olen sinulle
kertonut — ja itsestäsi tulee sinusta hieno, viehättävä daami, paljoa
viehättävämpi kuin kaikki muut — — —

— Voi sinuas!

— Totisesti, kautta kunniani! — hei, kuinka me tanssimme sinun
kanssasi! Ja sen saat uskoa, että ne tulevat jonossa sinun perässäsi,
kaikki herrasmiehet — oo, sinä tulet herättämään huomiota!

— Näes, siellähän on aivan toisenmoista elää — kuin täällä kaukana,
kaikesta ja kaikista erillään. Minä olen tästä lopulta aivan tyhjä
päästäni; ja minun tekee mieli minunkin matkustaa sinne etelään taas,
tekee totisesti, iloiseen elelyyn taas! Tulikin oltua niin vähän mukana
viime vuonna, kun minä vain kuljin ja mietiskelin; mutta nyt etsitään
heidät esiin taas! Kaikki toverit, jotka katsoivat minua kieroon
viime vuonna ja lopulta luopuivat minusta; mutta ennen kaikkea kaikki
herttaiset neitoset, kuule! Voit uskoa, että he ovat sekä odottaneet
että ikävöineet — mutta nyt minä taas tulen heidän luokseen! Toinen
toistaan ihanampi — oo, kun minä ajattelen heitä, on se kuin kuin
tuhatvälkkeinen kirkkaiden silmien päily ja käherrettyjen hiusten ja
korujen ja naurun ja läikähtelevän elämän runsaus!

— Ei, kuule, — keskeytti hän äkkiä — tänä iltana en saata enään
maalata! Minun on pääni täynnä kaikkea tätä toista nyt — saamme odottaa
vähän ja ajatella ensin elämän hauskuutta kylliksemme!

He soutivat kotiin ja Jan Högh oli niin innostunut kertomaan kaikista
kauniista naisistaan, ettei hän huomannut, kuinka Sunniva istui
tuhkankalvaana ja tuijotti.

       *       *       *       *       *

Aikaisin seuraavana aamuna herätti hänet makeasta unestaan mamseli
Gundestad, joka tuli hänen vuoteensa ääreen aamupuvussaan:

— Herra Högh, Jumala auttakoon, teidän on tultava alas. Lapsen laita on
hullusti — — —

— Mikä on? — kauhistui hän ja oli heti täysin valveilla.

— Oo, pikku Sunniva on ollut ulkona koko yön, ja nyt tuli Hans Joelsen
häntä tuoden; hän on aivan suunniltaan, ja niin lähetti tohtori minut
noutamaan teitä.

Jan Högh hypähti ylös sängystä ennenkuin mamseli Gundestad oli ehtinyt
ulos. Parissa silmänräpäyksessä sai hän vaatteet ylleen ja riensi alas
saliin; se oli tyhjä; ruokasali samaten; hän pysähtyi; konttorista
kuului vaikeroivaa ääntä — — —

Hän avasi oven ja astui sisään. Vahva lääkehaju tuoksui häntä vastaan.
Leveän sairastuolin ääressä oli tohtori polvillaan, ja tuolissa makasi
Sunniva ja ähkyi heikosti. Mamseli Gundestad seisoi sivulla kädessään
sieni ja pesuvati.

Jan Högh astui tuolin luo, mutta samalla kun Sunniva havaitsi hänet,
kirkaisi hän hurjasti, niin että Jan Högh hätkähtäen astahti taapäin.
Tohtori nyökkäsi oveen päin ja hän riensi ulos.

Koko aamupäivän kulki hän rauhattomana edestakaisin salissa ja odotti.
Vihdoin puolenpäivän tietämissä tuli tohtori ulos. Sunniva oli
vuoteessa ja nukkui.

Hän oli ollut yöllä ulkona kunnes Hans Joelsen oli tavannut hänet
melkein tajuttomassa tilassa; hänellä oli ollut kouristusitkun
kohtauksia ja nyt hänellä oli kova kuume.

Nyt piti vain odottaa.

Molemmat herrat söivät yhdessä yksinään syvän, huolestuneen
äänettömyyden vallitessa ja aterian jälkeen meni tohtori Sunnivan luo.

Jan Högh jäi yksin sekaviin ajatuksiin; talo oli kuin kuollut, ja hän
oli vihdoin istahtanut puutarhaan, kun tohtori tuli hänen luokseen ja
pyysi tulemaan ylös:

— Kohtaus on aivan ohi. Mutta hän sanoo, ettei hän tahdokaan matkustaa.
Minä luulen, että olisi parasta, jos te heti menisitte ylös ja
juttelisitte hänen kanssaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; niin
hän kyllä rauhoittuu. Tämä menee kyllä verrattain helposti ohi, mikäli
minä voin havaita.

Jan Högh meni Sunnivan vuoteen luo ja tervehti hymyillen — — — mutta
heti hypähti tyttö ylös, nousi polvilleen vuoteessa, — silmät kiiluivat
ja tukka valui hajallaan poskilla ja olkapäillä:

— Minä en tule sinun kanssasi, en koskaan, koskaan, koskaan! Sinä olet
se musta, se paha, joka tahdot riistää minut äidiltä — mene, mene, minä
en siedä nähdä sinua, sinuun katsominen on syntiä, ja se joka seuraa
sinua, antautuu paholaiselle, paholaiselle, paholaiselle!

Kalpeana säikähdyksestä astahti hän taapäin; Sunniva kätki päänsä
vuodepeittoon ja huusi, puoliksi alaston ruumis väristen:

— Paholainen, paholainen!

Jan Högh syöksi ulos ja alas portaita, miltei tajuttomana riensi hän
puutarhan läpi pitkin rantaa ja sattuman kauppaa tunturille päin; koko
iltapäivän myöhään yöhön samoili hän ympäri, väliin niin väsyneenä,
että hän vaipui maahan ja jäi pitkäksi aikaa istumaan, kunnes ajatus
ja muisto ajoivat hänet ylös. Huutavassa epätoivossa, tuskassa,
hämmentävässä käsittämättömyydessä palasi hänen mieleensä yhä uudelleen
pikku Sunniva hurjassa mielenliikutuksessaan, kauheat sanat huulillaan.
Pari kertaa tulvahti hänessä tarmokas mitä voimakkaimman tunteen
kannattama päätös — ja niin riensi hän takaisin tohtorintaloon: hän
tahtoi mennä sisään, ihan hänen luokseen, selittää hänelle kaikki,
pelastaa hänet täältä pois ja korkealla yli kaiken maan kantaa hänet
rauhaan ja onneen ja päivänpaisteeseen! Mutta yhä pysähtyi hän
puutarhaan pistävästä pelästyksestä ja hämärästä epäilyksestä itseänsä
kohtaan. Eikä hän uskaltanutkaan mennä sisään.

Kun hän vihdoin hiipi huoneeseensa väsyneenä ja tyhjänä ja raskaana,
kuuli hän jo aamun elonmerkkejä keittiöstä.

Kun hän vielä nukkui sikeästi aamupäivällä, tuli tohtori häntä
herättämään. Kuin sumussa hän kuuli mitä hän sanoi:

— Teidän täytyy lähteä, rakas nuori ystävä. Heti. Minä en uskalla
muuta. Sunniva ei saa rauhaa ennenkuin voin vakuuttaa hänelle, että te
ette enään ole talossa. Tämä ei merkitse mitään, rakas, rakas nuori
ystävä, se on vain selittämätön hermokiihoituksen purkaus. Muutoin on
hänen kohtauksensa aivan ohi. Jumala olkoon teidän kanssanne ja kiitos
kaikesta, mitä olette tehnyt. Unohtakaa tämä surullinen, ja eläkää
onnellisena siellä, minne kuulutte!

Aamupäivän kuluessa pakkasi Jan Högh tavaransa ja lähti päivällisen
jälkeen tohtorintalosta Hans Joelsenin veneessä.




III.


Kun jouluvalkeat sytytetään, lämmittävät ja loistavat kaikissa
asuinrakennuksissa maalla ja ihmiset kokoontuvat loimuavain tulien
ääreen, viillettää sinisenkylmä pakkastuuli ulvoen ja vinkuen pitkin
rannikkoa eikä siellä ole muita valoja sytytetty kuin majakkain
hyödylliset lyhdyt; meri heittelee mustien kallioiden yli jääkylmää
suolaloiskettaan ja vesilinnut kirkuvat ja palelevat nälkiintyneinä
rykelminä.

Hitaasti, vaivaloisesti ponnistaa raskas Jäämerenhöyrylaiva eteenpäin
vyöryttäen nokista haikua perässään pyrkien pohjoiseen päin. Niemi
niemeltä, kallio kalliolta, peninkulma peninkulmalta kasvaa muuri
jäämerenlaivalla matkustavain ja valossa ja lämmössä, ilossa ja
kirjavassa vilskeessä joulua viettävän maailman välillä.

— — — Kaukaista ja hiljaista on täällä autioiden tunturien välillä,
joiden valta on kasvanut kesän jälkeen, kasvanut valkean, väljän
talvipuvun mukana, joka seisauttaa joka kuohuvan kosken ja tasoittaa
valtavat piirrot. Elämä, joka ryömii peninkulmien päässä toisistaan
olevien pysäyspaikkojen välillä — jäätynyt rahtivene, pari palelevaa
ihmistä sisässään, soutamassa kauppapaikkojen lumisista säilökojuista,
lisää vain surkealla köyhyydellään kuollutta, yksinäistä hiljaisuutta.

Päivän harmaa hämärrys käy niukemmaksi joka leveysasteelta, joka jää
taakse, ja laivan vuorokaudessa voittama taival käy lyhemmäksi. Jo
aikaiseen illalla lasketaan ankkuri kaukana vuonon suulla ja matka on
siltä päivältä päättynyt.

Siltä mustalta linjalta, missä meri ja taivas kohtaavat, nousee yö
raskaana ja yksinäisenä kaukaisuuden äärettömästä, synkästä kuilusta.

Kalliot ja niemet ojentavat alastomuuttaan ja palelevaa köyhyyttään,
kaipuuta täynnä yön peittävää verhoa kohti, laineet vaimentuvat
loiskeen laimeten kuin sairaat sielut kuolemaa kohti, ja laivan raskas
teräsruumis levähtää itseään keinutellen, valot sammutetaan ja kaikki
äänet vaikenevat uneen ja unelmiin —: äänettömänä ja nöyränä alistuu
kaikki yön alle, mustan valtiaan, joka lähestyy yksinäisenä mereltä.

Aika kuluu, ja yö on tullut. Kuu riippuu täytenä tummalla seinällä ja
valaisee hiljaisuutta, tähdet tuikkivat kalpeina ja kaukaisina syvän
rauhan yllä.

Rauha, rauha!

— — — Mutta voi sitä, joka vaikertaa ja valittaa yön tuloa, jolle
sen rauha on myllertävää levottomuutta kiusallisissa, päivän melun
vaimentamissa, vaan ei kuolettamissa ajatuksissa, — jonka sielussa
sen pimeys on tuijottavien kysymysten vilkkuvia virvoja ja jonka
mielessä sen hiljaisuus vyöryy kuuntelevan äänettömänä yli räikeiden
huutojen ja itkun syvältä pulppuavan vuon; voi sitä tässä kaiken rauhan
ylirauhassa, kaiken hiljaisuuden ylihiljaisuudessa — tässä kaiken yön
yliyössä täällä yksinäisyyden ja satujen maassa!

       *       *       *       *       *

Tik, tak, kaksikymmentä askelta eteen- ja kaksikymmentä askelta
taaksepäin, tik, tak, kannen yli salongin ja peräskanssin välillä —
juuri käänteessä lyhdyn punakeltaisen valon räikeästi valaisemana,
turkinkaulus korvilla, kulki Jan Högh ja odotti venettä maalta.
Edellisenä laivalla oli lähetetty sana, että oli tultava noutamaan
kyytiä vuononpohjaan tohtorintaloon.

Hän oli raskas ja väsynyt ja pahoinvointinen sielulta ja ruumiilta.
Kaksitoista pitkää päivää samalla laivalla, samat kaksiymmentä
askelta kannella ja sen alla samat kalisevat messinkilamput,
ruoanhaju, öljynhäkä, kosteat kojulakanat, unisena virnistävä
palvelija. Ei milloinkaan täyttä lepoa unessa eikä päivän vaelluksessa
kannella, levottomuutta ja hämäriä ajatuksia ja syvällä turkin alla
kärsimättömyyttä ja väsymystä, pistävä, kaipaava tuska.

Kaksitoista päivää.

Hän oli sanonut hyvästit kapteenille, joka oli mennyt levolle — nyt
vain tämä loputon aironloiskeen odottaminen ulkoa pimeästä vedestä! Se
oli kuin kaksitoista päivää vielä.

Palvelija oli jättänyt yhden lampun palamaan tupakkahyttiin. Hän
meni sinne ja istui plyyshisohvaan, aukaisi turkkinsa ja vaipui
puolihorroksiin silmät kiinni.

Sitten kaivoi hän sisimmästä povitaskustaan muistikirjansa ja otti sen
välistä esiin kuluneen kirjeen, jonka hän varovasti levitti auki. Luki
kuitenkaan lukematta tunsihan hän joka kirjaimen, joka käänteen ja
kiemuran tohtorin suuressa käsialassa:

  Rakas Hra Högh!

  Kiitos ystävällisestä kirjeestänne. Tuntui hyvältä kuulla, että
  olette hyvin päässyt perille, ja teidän lämminsydäminen osanottonne
  meidän oloomme, jotka yhä istumme rakkaassa tohtorintalossamme ja
  sangen usein kaipaamme teitä, on meille kaikille iloksi. Jumalan
  kiitos on Sunnivan sairaus nyt täydellisesti ohi. Hän jaksoi
  jalkeille jo kolme päivää teidän lähdettyänne ja on nyt aivan
  tyyni; mutta heikkohan hän on, emmekä lähimmässä tulevaisuudessa
  saata ajatella suunniteltua matkaa. Kun te huomattavalla huolella
  tiedustelette hänen vastenmielisyyttään teitä kohtaan, voin vakuuttaa
  teille, että se oli yksinomaan yksi hänen omituisen sairautensa
  monia ja satunnaisia ilmiöitä. Hänellä ei todellakaan nyt — kuukausi
  teidän lähtönne jälkeen — ole mitään muistoa siitä, mitä hän vaikean
  kohtauksensa aikana ajatteli tai puhui. Täällä on nyt syksyistä, ja
  pian on talvi meidän yllämme — pikemmin kuin haluamme — — —

— Herra Högh, nyt on vene kyljessä!

Se oli suloista kuulla. Hän hypähti hymyillen pystyyn.

— No, se oli erinomaista! Kiitoksia, perämies.

Hän taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pani sen takaisin
taskukirjan väliin, napitti nuttunsa ja turkkinsa ja sanoi hilpeät
hyvästit perämiehelle.

Alhaalla veneessä, missä molemmat nahkapukuiset soutajat pian alkoivat
tahdikkaasti soutaa, sijoittui hän mukavasti, sytytti sikarinsa ja
katseli kuutamotaivasta.

Oli kuin olisi hän kylpenyt, vaihtanut vaatteita ja päässyt ulos
ahdistavasta vankeudesta — ei mikään tuntunut pahalta ajatella,
ei mikään peloittavalta, vain iloon souti hän nyt, vihdoinkin,
vihdoinkin varmalla uralla — täysikuu yllään ja koko yö ympärillään,
puolihämäränä, lupaavana — — —

Mutta kun hän aamuyöstä oli tohtorintalon eteisessä ja riisui
päällysvaatteitaan, tunsi hän lyijynraskasta ahdistusta. Kaikki ovet
olivat lukitsematta ja hän meni saliin, missä hän istahti nojatuoliin
odottamaan kunnes talo heräisi. Hän nukahti istuessaan ja heräsi vasta
kun mamseli Gundestad pieni lamppu kädessään seisoi ruokasalin ovella.
Tämä jäi seisomaan ja tuijottamaan häntä, kun hän hypähti ylös:

— Hyvää päivää, mamseli Gundestad, — niin, täällä minä istun kuin
joulutonttu — — —

Hän tarttui Jan Höghin käteen ja pudisti sitä konemaisesti samalla
kun hänen kasvonsa räikeässä lampunvalossa alkoivat näyttää yhä
huolestuneemmilta. Vihdoin puhkesivat kyyneleet esiin ja koko hänen
ruumiinsa vapisi, kun hän pudisti päätänsä.

— Kuinka täällä voidaan? kysyi Jan Högh; mutta mamseli Gundestad katsoi
vain mykkänä häntä silmiin avuttoman toivottomana kyyneltensä läpi.

— Mikäs on, mamseli Gundestad?

— Jumala, Jumala auttakoon ja varjelkoon teitä ja meitä kaikkia, juu!

— Tulenko sopimattomaan aikaan?

— Te tulette murheen majaan, herra Högh, niin totisesti teette! Ja
paras teidän olisi ollut jäädä sinne, missä olitte ja missä teidän oli
hyvä olla — ettekä nähnyt tämmöistä ahdistuksen tuskaa!

— Jumalan nimessä, mamseli Gundestad, sanokaa minulle, mikä täällä on?
Onko Sunniva — — —

— Meidän pieni enkelimme ei elä enään monta päivää, herra Högh. Hän
makaa vuoteellaan ja kuihtuu silmäimme edessä, niinkuin kukkanen, juu!

— Se ei ole totta, mamseli Gundestad, se ei ole totta!

— Herra suokoon, ettei olisi!

Jan Högh irroitti kätensä ja istui raskaasti tuolille kädet kasvojen
edessä ähkyen tuskasta.

— Rakas, siunatkoon! Mitä te täältä nyt tahdoitte?

— Minä tahdoin — minä tahdoin — — — kuiskasi hän ahdistuneena; mutta
hypähti samassa pystyyn:

— Se ei ole niin vaarallista, kuin te luulette, — kuinka voittekaan
sanoa semmoista! Missä on tohtori?

— Hän on valvonut monta yötä; nyt olen saanut hänet levolle; hän nukkuu
ettekä te nyt saa herättää häntä, herra Högh. Mutta istukaa, niin tuon
teille edes vähän syötävää.

— Mamseli Gundestad, — sanoi hän äkkiä tyynesti — minä en usko tätä; se
ei voi olla niin; sanokaa että, että — — —

— Siinä ei ole enään mitään sanomista minulla eikä kenelläkään muulla,
herra Högh. Lapsi on nyt kuukauden maannut vuoteen-omana ja kuihtuu
pois. Vaikka tohtori ei jo kauan sitten olisi sitä sanonut, että tauti
tekee lopun lapsen hennosta elämästä, niin huomaisi sen kuitenkin heti
nyt, kun näkee hänen siinä makaavan.

Mamseli Gundestad puhkesi itkuun uudelleen, laski lampun pois ja
istahti vieressään olevaan nojatuoliin.

Jan Högh astui hänen luokseen:

— Hän paranee taas, — hän ei kuole — minä tiedän sen — minä tulen, minä
voin — — —

Sitten keskeytti hän äkkiä:

— Ylhäälläkö hän makaa?

Mutta ennenkuin mamseli Gundestad sai aikaa vastata, oli hän ulkona
salista. Tuntien voimansa vastustamattomaksi riensi hän portaita ylös.

Sunnivan huoneen ovella pysähtyi hän ja koputti hiljaa. Ei kukaan
vastannut. Hän koputti uudelleen. Eteisessä oli pilkkopimeä;
sormennivelen kurja, vähäinen ääni ovea vasten — sisällä oli Sunniva
ja täällä ulkopuolella seisoi hän, tulvillaan nuorta syväänjuurtunutta
rakkauttaan — tuoko mitätön suljettu ovi ja heikko, varovainen koputus
sille — estäisi häntä — estäisi elämää, aurinkoa —

Hän tarttui ovenripaan melkein hymyillen tyynesti pyhässä vakaumuksessa
tuovansa mukanaan elämää — missä mamseli Gundestad heikkoudessaan oli
toivoton!

Huone oli pimeä. Mutta vuoteen vierellä paloi yölamppu. Vuoteessa
makasi ruumis. Kalvennut ruumis, varjojen kohdilta vihreä, mustat
silmäluomet kiinni, tukka kuihtunut — nenä pitkänä, terävänä, kuolleena.

Jan Högh painaltui takaisin ovea vasten, jotta niskaan teki kipeää,
— hapuili käsillään seinää takanaan, tuijotti ja tunsi hyytyvänsä, —
kalpenevansa.

Hän oli vähällä parkaista tuskasta, kun sulkeutuneet luomet hitaasti
aukenivat ja kaksi suurta, mustaa silmää loisti sielukkaina,
voitollisina kuolemasta. Mutta ei häneen päin, ennenkuin hän oli
polvillaan aivan ääressä, lampunvalon piirissä. Silloin katsoivat ne
levollisesti ja kauan hänen tuskaista tuijotustaan. Hän yritti puhua,
mutta kun sairas sulki silmänsä ja makasi jälleen mykkänä ja kuolleena,
takertui hänen äänensä kurkkuun; hän jokelsi kuin lapsi, tarttui
hänen kuihtuneeseen käteensä ja kumartui hänen ylleen jännittyneesti
kuunnellen hänen hengitystään.

Jälleen aukaisi hän silmänsä ja katsoi häneen kauan vakavasti,
hymyili heikosti kuin unessa. Kyyneleet kihosivat Jan Höghin silmiin
huomaamattaan, kun hän kuiskasi:

— Sunniva, etkö sinä tunne minua?

Hänen katseensa säteili, kun hän melkein kuulumattomalla äänellä
vastasi:

— Sinä olet sadun prinssi.

Hän sulki silmänsä ja makasi hetken hiljaa; sitten kuiskasi hän ylös
katsahtamatta:

— Puhu vielä.

Kyynelten valuessa pitkin poskipäitä lausui hän sanomattoman hellästi
ja varovalla äänellä:

— Niin, pieni suloinen Sunniva, minä olen sadunprinssi, joka olen
ollut niin kauan poissa ja nyt vihdoin löytänyt tien sinun luoksesi
pyytääkseni sinua olemaan minun oma, siunattu prinsessani ja tekemään
minut onnellisimmaksi prinssiksi maailmassa.

Sairaan sulkeutuneilla luomilla värähti tuskallinen ele, kun hän
kuiskasi:

— Minä menen äidin luo taivaaseen.

— Ei, ei, Sunniva, sinä et saa kuolla nyt — — —

— Äiti on odottanut niin kauan.

— Mutta minä olen sinun prinssisi, joka rakastan sinua!

Silloin sanoi hän unelmoivan surullisesti:

— On niin monta prinsessaa.

— Ei, Sunniva, minulle ei ole olemassa muita kuin sinä yksin.
Ymmärrätkö sinä minua, Sunniva, minä olen maalarimestari, joka
rakastan sinua, minä olen, tullut tänne takaisin nyt, olen jättänyt
kaikki maailmassa; monta päivää minä olen matkustanut tullakseni sinun
luoksesi; ymmärrätkö minua, minä rakastan yksinomaan sinua, Sunniva!

Sairas avasi silmänsä puoliksi ja koetti vaivoin herätä
kuumehorroksestaan. Sitten kuiskasi hän:

— Sano se vielä kerta!

Silloin kumartui hän aivan hänen ylleen, laski käsivartensa tyynylle
hänen päänsä yläpuolelle:

— Sunniva, pikku Sunniva, sinä olet minulle ainoa maailmassa, älä
kuole minulta nyt; minähän en sitä tiennyt, näes, en ymmärtänyt mitään
ja tein sinulle väärin. Mutta sinun pitää elää ja rakastaa minua, ja
kaikki on taas hyvin, onnellista ja ihanaa!

Sairas loi häneen äkkiä aivan selkeän katseen:

— Sinä läksit pois minun luotani!

— Niin, niin, se oli niin pahasti, niin pahasti; mutta pahinta se oli
lopuksi minulle itselleni; minähän en ymmärtänyt, että koko sekaannus
johtui vain siitä, että minä pidin sinusta hiin hurjasti, Sunniva!

— Onko se totta, maalarimestari?

— Niin totta, niin totta kuin minä nyt olen tässä sinun luonasi ja olen
tullut sanomaan sinulle, että nyt on kaikki hyvin — — —

Hän keskeytti; sairaan ruumis värisi ja hänen laihojen kasvojensa
piirteet venähtivät, kyynelten pulpahtaessa hänen silmistään.

— Sunniva, Sunniva, minä rakastan sinua, rakastan sinua!

Hän tunsi käden koskettavan keveästi olkapäätään, hypähti ylös ja näki
tohtorin seisovan takanaan lempeästi, mutta käskevästi antaen merkin,
että oli poistuttava.

Hän lähti ja tohtori seurasi jälessä. Kun he tulivat eteiseen ja ovi
heidän takanaan oli sulkeutunut, syleili Jan Högh itkuun purskahtaen
tohtoria, joka puristi häntä rintaansa vasten itse kamppailen äänekkään
nyyhkytyksen kanssa.

       *       *       *       *       *

Jan Högh jäi tohtorintaloon. Viikko kului ja toivo, jota hän ei ollut
voinut hellittää, että Sunniva toipuisi, oli nyt sammunut. Tohtori
otti hänet mukaansa hiljaiseen, alistuvaan suruunsa, ikäänkuin olisi
hän ollut hänen oma poikansa, sittenkuin Jan Högh oli avannut hänelle
sydämensä. He valvoivat Sunnivan luona vuoroon, ja ellei mamseli
Gundestad äkkiä omaksumallaan määräysvallalla olisi sitä kieltänyt,
olisivat he istuneet hänen vuoteensa ääressä päivät ja yöt.

Sunniva oli ensimmäisinä päivinä Jan Höghin tulon jälkeen hiukan
virkistynyt, niin että jo tohtorikin oli vähällä ruveta toivomaan. Hän
oli täydessä tajussaan tuntimääriä yhtämittaa eikä silloin huolinut
luokseen ketään muuta kuin Jan Höghin. Tämä varmeni lujassa toivossaan,
istui hänen kätensä kädessään eikä väsynyt kuvailemasta hänelle, kuinka
onnelliseksi elämä nyt muodostuisi, kunnes tohtori tuli ja määräsi
Sunnivan levähtämään.

Mutta vähitellen pakeni elämä hänestä; tajunta oli poikessa yhä
pitempään, ja öisin istuivat he kaikki kolme, Jan Högh, tohtori ja
mamseli Gundestad, ja kuuntelivat itkun ja tuskan vallassa sairaan
hourailuja äidistään ja kultasarvisesta porosta ja sadun prinssistä.

Kahdeksantena päivänä hän kuoli ja seuraavana sunnuntaina siunasi pappi
Kjaer hänet hautaan kalmiston koivujen alle.

       *       *       *       *       *

Seuraavana syksynä riippui Jan Höghin, kultamitalilla palkittu taulu
näyttelyssä.

Se oli mahtava kuva:

Valoisa ranta etualalla reunustana valkorunkoisia koivuja, jotka
katselivat kuvaansa hiljaa päilyvässä vedessä. Mutta ulkoa mereltä
tulivat aallot vaahdoten kaukaisten karien yli — auringonkimmelteisinä
vuonon vartijoina seisovien tunturien sinertävien rivien välissä.

Keskellä vuononsuuta näkyi hehkuva, punertava keskiyön-aurinko syvä
loiste silmässään — valaisten välkkyväksi ja onnenloistoisaksi
kultaista siltaa taivaaseen.

Luettelossa oli kuvan kummallinen nimi: »_Itäpuolella aurinkoa ja
länsipuolella kuuta._»






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIEN MAA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.