Mikko Tiukkatuuli : Kertomus koulupojasta

By Bernt Lie

The Project Gutenberg eBook of Mikko Tiukkatuuli
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mikko Tiukkatuuli
        Kertomus koulupojasta


Author: Bernt Lie

Translator: Selma Andelin

Release date: February 2, 2024 [eBook #72857]

Language: Finnish

Original publication: Tampere: Wesanderin Kirjakauppa, Arnold Öhrnberg, 1900

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKKO TIUKKATUULI ***





MIKKO TIUKKATUULI

Kertomus koulupojasta


Kirj.

BERNT LIE


Norjankielestä ("Svend Bidevind") suomentanut

Selma Andelin



Nuorten kirjoja I





Tampereella,
Wesanderin kirjakauppa, Arnold Öhrnberg,
1900.



SISÄLLYS:

Mikko Tiukkatuuli.
Petosta!
Tappelua.
Tutkinto.




MIKKO TIUKKATUULI


Luokan keskipaikkeilla istui Mikko Tiukkatuuli. Kuukaudesta kuukauteen,
kun numeroita annettiin tärkeimmissä aineissa, siirtyi hän paikkaa
ylemmäksi tai alemmaksi, keskivaiheilla hän pysyi.

Hän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hän ollut mitenkään
erinomaisempi muita, paitsi että hän puhui toista murretta kuin
kaupunkilaiset, ollen kotoisin eräästä eteläisestä pitäjästä, jossa r
äännettiin sorahtamalla. Hänen tapansa oli puhuessaan pitää päätänsä
kallellaan ja katsella puhujaa vaan oikealla silmällään; vasemmalla
katseli hän pitkin nenänsä vartta.

— Purjehditko sinä aina noin tiukassa tuulessa, Mikko ukkoseni? kysyi
opettaja Svenningsen eräänä päivänä, matkien häntä, — ja tästä hän sai
nimen Mikko Tiukkatuuli kaikiksi ajoiksi.

Muuten hän oli aivan tavallinen poika keskellä luokkaa, eikä häntä
huomattu enempää kuin toisiakaan taaempana olevia keskipenkkiläisiä,
noita vakinaisia keskitien purjehtijoita, jotka luovailivat
ääliömäisyyden — kuutosten ja selkäsaunain — ja päälläpäsmärien,
kilpailevien kumartelijain välillä. Oikeastaan eivät opettajat
suvainneet Mikko Tiukkatuulta. Jotakin siinä pojassa piili, ainakin
oli hän oikein paatunut laiskuri! Hänellä näytti kyllä olevan lahjoja
paljoa enemmän kuin keskinkertaisilla; se nähtiin paraiten, kun
tajuaminen oli kysymyksessä, eikä läksyjen lukeminen; se poika käsitti
nopeaan ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi noin vaan päällimmiten — ja
tuskin sitäkään.

— Sinulla, tuntuu olevan laivurin älyä, Mikko parka, sanoi Svenningsen,
— se olisi kyllä paikallaan perämieskoulussa, vaan täällä ei se kelpaa,
ystäväiseni!

Ja niin Mikko Tiukkatuuli sai tavallisen arvolauseensa 2,5 (Paras
arvosana on 1. Suom. muistutus.), mutta usein seurasi häntä äkäinen
pilkkasana, hänen palatessaan arvostelukirjaa noutamasta.

— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä nelonen, sillä ei sinun
menettelysi täällä kelpaa mihinkään!

Eniten heitä — opettajia — harmitti se, ettei Mikko Tiukkatuuli
koskaan suoraan myöntänyt, ettei hän osannut mitään. Ellei muu neuvo
auttanut, niin oli hänellä aina täysi varasto tekosyitä, jotka hän veti
esiin tarpeen tullessa järjestyksessä kuin sotapäällikkö väkensä aina
viimeiseen varamielieen. — Hän oli eilen sattumalta kuullut läksyn
väärin — joko juuri se lehti oli poissa hänen kirjastaan taikka hänellä
oli vanhempi painos, jossa oli toisella lailla, tai hän ja hänen
sisarensa käyttivät samaa kirjaa, se oli unohtunut tyttökouluun j.n.e.

— Jos sinä aina käyttäisit älyäsi läksyjen oppimiseen niin ahkerasti
kuin tekosyiden keksimiseen, niin pääsisit koko lailla pitkälle, sanoi
lehtori Bugge.

Muutoin poika koetti monella lailla tehdä tiettäväksi, että hän
oikeastaan osasi erittäin hyvin — nyt sattui vaan niin perin — helkk.
— sikamaisen huonosti, että häneltä juuri nyt pääsi unohtumaan! Niin,
kaikkea muuta heidän piti uskoa, vaan ei suinkaan puhtainta, ainoata
mahdollista, pysyvää totuutta, ettei hän ollut kotonaan katsonutkaan
läksyään!

Useimmiten oli hänen tapansa arvata, ja siinä hän oli oikea mestari.

Kun hän huomasi tunnin kuluessa sen vaaran uhkaavan, että häneltä
kysyttäisiin, — opettajan alettua esim. nimiluettelon mukaan määrätyssä
järjestyksessä; taikka kun oli hänen vuoronsa kuukauden kuluessa
tapahtuvien kuulustelujen mukaan tulla kyseltäväksi, — alkoi Mikko
Tiukkatuuli salavihkaa ja ahkerasti hommata paikallansa. Hän pinosi
kirjoja eteensä pöydälle koko röykkiön suojatakseen itseään ylhäältä
tulevilta tutkivilta katseilta. Kirjapinon takana voi hän hiukan
avata läksykirjaa kurkistaakseen sinne. Ja sitten hän tarkisteli,
vahtien alituiseen opettajaa, juuri sitä kohtaa sivulla, johon luuli
sen oppilaan pysähtyvän, jolta sillä hetkellä kyseltiin. Jos opettaja
onnettomuudeksi sattui kävelemään luokan edessä tai penkkirivien
välissä, eikä kirjamuurista enää ollut hyötyä, pisti hän äkkiä kirjan
poveensa jonakin sopivana hetkenä, istui hiukan aikaa ja nousi sitten
pyytäen:

— Saanko minä mennä pihalle? No, eihän sellaista juuri voinut kieltää,
mutta jos nyt kumminkin niin kävi, istui Mikko Tiukkatuuli hetken
levottomana ja uudisti sitten pyyntönsä surkealla ja rakoilevalla
äänellä.

Näin sai hän viisi tai seitsemän minuuttia aikaa lukea häiriöttä.

Koko läksyä ei hän usein tällä tavalla ennättänyt oppia ja
kuulusteltaessa tuli varastettu tieto piankin ilmoille. Varoen
hän sitten sanoi sanan tai kaksi, lauseen alun, joka saattoi olla
todenmukainen — varovasti onkien opettajalta kehoittavaa päännyökkäystä
todistamaan hänen olevan oikealla tiellä, auttavaa sanaa, johon
edelleen voisi nojautua. Usein meni hyvin. Oli yhtä ja toista, josta
tarkkaava korva saattoi tehdä todenmukaisen johtopäätöksen, kun vaan
sai alun; tappelun seuraus, tekosanan taivutus joko säännöllisesti
tai säännöttömästi, myöntävä tai kieltävä vastaus kysymykseen — jo
kysymyksen muodosta saattoi paljon arvata! Mutta saattoi käydä niinkin,
että kaikki meni hullusti, päin seiniä. Kun hän oli saanut opettajalta
kehoittavia päännyökkäyksiä ja ystävällisiä avunsanoja: juuri niin
oikein Mikko — — presens parti — niin particip — —! — silloin paljasti
joku hurjasti väärin arvattu sana sen tietämättömyyden kuilun, jonka
äyräällä Mikko Tiukkatuuli oli huojunut, ja nyt hän sai kestää vihan
myrskyn, joka vyöryi hänen ylitsensä entistä rajumpana ja tuimempana!

— Kyllä minä tiedän, sinä poika koitat hävyttömästi arvaamalla päästä
eteenpäin! Kyllä sinut opetan! Luuletko hyödyksesi vetäväsi minua
nenästä, kelvoton? Siinä sinä suuresti erehdyt.

Sitten tuli läksytys ja 4 arvosteluvihkoon ja muistutus ja kaikenlaista
onnettomuutta tuolle tavattomalle nulikalle, joka luuli _arvaamalla_
selviävänsä läksystä! Kaikesta huolimatta harppasi poika tappionsa
jälkeen paikalleen, levollinen ilme kasvoillaan; _olihan_ tuo
tavattomuus kuitenkin käynyt päinsä, — eikä niin aivan harvoinkaan!

Itse asiassa eivät opettajat paljon — tai eivät juuri ollenkaan
— välittäneet Mikko Tuikkatuulesta; kun olivat sohasseet hänelle
2,5, eivät he enempää tarkanneet häntä. Eikä Mikko Tiukkatuuli
liioin huolinut opettajista, kun hyökkäys oli kestetty ja hän istui
paikallaan vapaana muista huolista. Lopun tuntia istui hän hiljaa
tuolillaan antamatta tilaisuutta minkäänlaiseen valitukseen "opetuksen
häiritsemisestä", niinkuin muistutuksissa sanottiin. Useimmiten hän
kirjoitteli ja piirusteli paperilappusille. Väliin saattoi kyllä kuulua
äreä:

— Olet tarkkaamaton, poika! Pane pois ne vehkeet!

Ja Mikko Tiukkatuuli pani pois laput. Kerran pysähtyi lehtori Bugge
hänen kohdalleen ja katsoi hänen olkansa takaa.

— Mitä sinä teet, poika? Näytäppäs tänne, mitä sinä siinä kirjoittelet?

Mikko Tiukkatuuli hyppäsi pystyyn kuin käärmeenpistosta, ja kun
opettaja tahtoi lappua, oli hän vikkelästi pistänyt sen suuhunsa ja
pureskellut mälliksi.

Erään toisen kerran, kun Mikko Tiukkatuuli oli järjestäjänä ja lainasi
saksankielen lukukirjan opettaja Svenningsenille, äkkäsi tämä kirjassa
paperilapun.

— Hei, mitä täältä löytyy? Oikea runo. Mikko herran luullakseni!

Mikko Tiukkatuuli leimahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nousi ylös.
Mutta Svenningsen piteli paperia korkealla, nojaten pöytään ja sanoi:

— Tämä pitää meidän kuulla, hyvät herrat!

— Ei, ei! huusi Mikko Tiukkatuuli, juosten melkein opettajan luo ja
ojensi kätensä paperia tavoittamaan.

— Antakaa se minulle!

— Antaako sinulle! Kuinka sinä puhuttelet? Mene istumaan! Ja opettaja
luki juhlallisella äänellä:

Viimein voitto!

    Hän laivan kannella tähtäilee —
    On uljas katse ja sorja varsi —
    Kolumbus, minne hän joutunee,
    Kun miehistö tuskin tottelee?
    Sen röyhkeä huuto jo korvia karsi!

    Hän silmäns' aavan ve'en yli luo,
    Ja rinnassansa on ahdistusta:
    "Siis eikö mun kohtalo viimein suo
    Jo maatakin nähdä? Vai joko tuo
    On aatteeni loppu ja hautani musta?"

    Mut taakse jo miesten raivoinen
    Käy joukkio räyhäten, miekat käissä:
    "Kolumbus, käänny! Me uhmaillen
    Nyt käskemme kerran viimeisen!
    Ei seurata hullua retkissä näissä!"

    Jo vimmoissaan hänet piirittää
    Tuo joukko ja uhkaa miekoillansa.
    Sen uhkaus on yhä villimpää —
    Kolumbus vankkana, pystyssä pää,
    On vait', ei siirry paikastansa.

    Vaan sitten hän äkkiä naurahtaa
    Ja varmana viittaa merta kohti:
    Kali, sielläpä miehet riemuten saa
    Nyt vihdoin nähdä, kuinka se maa,
    Jot' etsittiin, jo lännessä hohti!

— Kas vaan, sankariruno! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat
Mikko Tiukkatuuleen, useimmat irvistellen pilkallisesti. Mikko
Tiukkatuuli istui pää käsivarsilla, nenä pöytään litistettynä.

— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.

— Olihan siinä virhe runomitassa parissa paikassa! nauroi Simo Selmer,
kumartelija, ensimäisessä penkissä, opettajalle.

— Tämä on huolellisesti säilytettävä, sanoi Svenningsen pilkallisella
tavallaan, käärien paperin kokoon.

Silloin Mikko Tiukkatuuli nosti päätään ja katsoi opettajaan, joka
pisti kokoontaivutetun paperin povitaskuunsa. Mikko Tiukkatuuli hyppäsi
esiin:

— Antakaa se minulle! Se on minun!

— Se oli sinun. Nyt se on minun, herra runoilija!

— Minä tahdon sen takaisin, huusi Mikko Tiukkatuuli itku kurkussa.

Opettaja Svenningsen katseli kummastellen ja ankarasti Mikko
Tiukkatuulta; sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tuota hiljaista
poikaa.

— Kuinka sinä uskallat? Tahdot? Sinun tahtosi pysyy toistaiseksi täällä
minun taskussani, Mikko parka, ja siellä sen on pysyminen. Kun sinä
teet tällaista tunnilla luvatonta työtä, — näenhän minä, tämä tuote on
koulun musteella kirjoitettu, — niin otetaan se sinulta pois, pannaan
takavarikkoon, yksinkertaisesti, ukko parka?

Silloin tapahtui jotakin tavatonta. Mikko Tiukkatuuli astui kahden
ensimäisen penkin väliin, Simo Selmerin ja Antti Bechin. Kun opettaja
viimeisten sanojensa ohella nyökkäsi hymyillen ja taputti rintaansa
povitaskun kohdalta, löi Mikko Tiukkatuuli kaikin voimin nyrkkinsä
Antti Bechin pöytään, jotta kolahti, ja huusi itkunsekaisella äänellä:

— Tämä on hävytöntä!

Opettaja hyppäsi alas tuoliltaan.

— Mitä sinä sanoit? kuinka sinä sanoit, poika?

Hän nipisti pojan korvaa.

— Hävytöntä, hävytöntä! huusi Mikko Tiukkatuuli aivan suunniltaan,
kunnes itku tukahutti äänen.

Silloin läjähti korvapuusti ja vieläkin ja vieläkin, ja joka lyönnin
perästä kysyi opettaja:

— Mitä sanoit? Mitä sanoit?

Ja Mikko Tiukkatuuli toisti yhä kovemmin kirkuen:

— Hävytöntä! Hävytöntä!

Ja taas läjähti ja läjähti ja läjähti aina vaan, opettaja löi
tulipunaisena vihasta ja Mikko Tiukkatuuli huusi; koko luokka
istui kuin kivettyneenä. Lopulta opettaja lakkasi, roimasten Mikko
Tiukkatuulen luotaan ja katsoen julmasti häneen:

— Nyt luullakseni olet saanut kylliksesi, sinä roikale!

Mikko Tiukkatuuli seisoi kalpeana, kasvot kyynelten valamina ja silmät'
seisoivat päässä; hän hitusi vieläkin — se oli kuin hätähuuto:

— Hävytöntä!

Opettaja Svenningsen hyppäsi uudestaan esiin. Silloin Antti Bech
nousi paikaltaan; hän oli luokan vahvin poika, pitkä ja vaalea. Aivan
levollisena astui hän pois penkistä opettajan eteen ja sanoi:

Se oli hävytöntä!

Svenningsen astui askeleen taapäin ja oli vaiti. Antti Bech katsoi
häntä levollisesti silmiin; hänen takanaan ryöski Mikko Tiukkatuuli.
Muuten vallitsi äänettömyys luokalla.

Opettaja kääntyi pois ja käveli laattialla pari kertaa edestakaisin.
Sanaakaan sanomatta meni hän sitten paikalleen ja alkoi kuulustaa Simo
Selmeriltä kielioppia. Antti Bech meni istumaan ja Mikko Tiukkatuuli
samoin.

Loppu tuntia meni kamalassa hiljaisuudessa, läksyä kuulusteltaessa
painunein äänin. Kun soitettiin, meni Svenningsen sanaakaan sanomatta
ulos; hän ei muistanut antaa läksyä seuraavaksi kerraksi.

Välitunnilla pysyi Mikko Tiukkatuuli erillään muista; hän oli punainen
ja kummallinen.

Tavallisesti hän olikin aina itsekseen. Hän tuli pian olleeksi
kaksi vuotta koulussa, ja yhtäkaikki tuntui siltä, kuin ei kukaan
häntä vielä tuntisi. Koulun ulkopuolella ei hän juuri koskaan ollut
luokkatoveriensa seurassa. Hän pysytteli eniten kotonaan suuressa
vanhassa talossa, jossa asui. Joku väitti hänen leikkivän tyttöjen
kanssa — hänellä oli kaksi sisarta; muuten tiedettiin tavalla tai
toisella, että hänellä kotitalossaan oli omat monenlaiset kapineensa,
joilla hän puuhaili. No, ei kukaan hänestä niin kovin välittänyt, eikä
tutkistellut, mitä hän itseksensä hommasi! Kyllä hän taisi toisinaan
olla hiukan olevinaan, tahtoi kernaasti osoittaa tietävänsä yhtä ja
toista ulkomaailmasta, aikaihmismäistä, hän ei keräillyt postimerkkiä
eikä nappia; hän ikäänkuin piti itseään liian hyvänä ja liian vanhana
sellaiseen puuhaan.

Nytkin hän käveli yksinänsä tuolla koulun aidan vieressä, kun toiset
pojat seisoivat ko'olla voimisteluhuoneen portaiden edessä, jutellen
hänestä ja katsellen häntä.

— Sikamaisen hävyttömästi tehty! luulivat useimmat.

— Hän tekee muka runoja, semmoinen houkkio!

— Ja aivan Svenningin nenän edessä, poika!

— Hävytöntä! päätti Simo Selmer; — pelkkää itserakkautta runon vuoksi,
selväähän se, hänen mielestään se on verrattoman suurenmoinen!

— Oli se ainakin parempi kuin ne, joita olen nähnyt sinun tekevän,
Simo, huomautti Antti Bech; hän katseli Mikko Tiukkatuulta tuonnempana
aidankulmassa.

— Minkä vuoksi sinä sekaannuit siihen, Antti? Miehekästä tietysti!
tokaisi Simo Selmer.

— Minkäkö vuoksi minä siihen sekaannuin? Sen sanon sinulle: siksi,
että sinä ensiksi pistit siihen nokkasi, — mairitellaksesi Svenningiä.
Ja siinä sinä teit rumasti. Ensiksikin se oli halpamaista ja toiseksi
on Svenning niin inhoittava pilapuheineen, joille ei meidän koskaan
pitäisi nauraa.

— Sekaannuinko minä...?

— Etkö sinä muka sanonut jotakin runomitasta! Oli sekin!

Antti Bech pisti kätensä housuntaskuihin ja harppoi aitaa kohti. Kun
hän lähestyi kulmaa, kääntyi Mikko Tiukkatuuli syrjittäin häneen ja
koputteli aidan pylvästä.

— Olisit vaan antanut hänen lyödä kyllikseen, sanoi hän seinään
kääntyen — nyt saat sinä, saat sinäkin. Eihän siinä ole järkeä, näetkös
— minun vuokseni.

— Järkeä! Luuletko sinä minun voivan istua rauhassa, kun Svenning
häpäisee luokan kunniaa? Onko hänellä oikeus sekaantua kirjassa oleviin
lappuihin, jotka eivät koske häntä!

— Niin, mutta...

— Sikamaisen hyvin tehty sinun puolestasi, Tiukkatuuli, näetkös,
kerrassaan sikamaisen hyvin tehty!

— Noo —

— Nyt rehtori tulee tietystikin. Svenning luonnollisesti valittaa nyt
heti.

— Se on tietty!

— Mutta minä puolestani selvitän rehtorille, minä, näetkös, Svenningin
halpamaisuudet. Siihen voit luottaa. Tehköön hän sitten mitä tahtoo.

— Luuletko tästä tulevan — rangaistusta?

— Jaa, ei ole hyvä tietää. Viime vuonna erotettiin Antti Holm. Hän oli
sanonut lehtori Buggea "tökeröksi".

— Erotettiinko hänet?

— Niin, ihan järkenään. Mutta se olikin, näet, pahempaa. Bugge ukko ei
ole mikään joutava mies niinkuin Svenning!

Soitettiin, välitunti oli kulunut. Luokalla tuli tavattoman pian
hiljaista. Oli rehtorin oma tunti, historiaa.

Kesti kauan, ennenkuin rehtori tuli. Kaikki tajusivat Svenningsenin
olevan valittamassa.

Lopulta hän tuli, ja pojat oikein nytkähtivät. Rehtori Holst oli tumma
mies, aina hyvin vakava. Hän astui paikalleen, sai tietää läksyn
järjestäjältä, Mikko Tiukkatuulelta, ja asettui tapansa mukaan sinne
ylös seisomaan, jalat hiukan hajalla, kädet selän takana takinliepeiden
alla. Hän heilutteli itseään hiukan kahden puolen; tummat, syvät
silmät korkean, selvän ja kaarevan otsan alta tarkastivat levollisesti
luokkaa. Kulut muutama minuutti.

— No Mikko! sanoi hän lopulta. Puna leimahti äkkiä Mikko Tiukkatuulen
poskiin, ja hän nousi paikaltaan tuskallisessa jännityksessä.

— Mistä tapauksesta laskemme sen maailmanhistoriallisen jakson alkavan,
jota sanotaan "uudeksi ajaksi"?

— A—a — Amerikan löydöstä.

— Mistä vuodesta?

— Vuodesta 1492.

— Kenestä?

— Kristofer — Kolumbuksesta! vastasi Mikko Tiukkatuuli. "Kristofer"
tuli reippaasti Mikko Tiukkatuulen riemastuessa siitä, että häneltä
kysyttiin; mutta "Kolumbusta" mainitessaan leimahti hän äkkiä
punaiseksi ja kuiskasi nimen itsekseen.

Luokassa kävi salainen hymäys — hyvin hillitysti, kosk'ei rehtorin
naama antanut minkäänlaista aihetta nauruun-, vakavana ja ankarana hän
siellä ylhäällä seisoi ja heilui. Mutta päivän läksynä oli Pohjois- ja
Etelävaltioiden sota vuonna 1864, joten tämä alkaminen Kolumbuksesta
ja juuri Mikko Tiukkatuulesta — no, huolimatta ankarasta naamasta
saatiin kumminkin lohdullinen aavistus siitä, ettei rehtori ottanutkaan
Svenningsen'in valitusta niin kauhean juhlalliselta kannalta!

— Mitä kansallisuutta?

— Espanjalainen.

— So!

— Ei — Genualainen!

— Mutta Espanjalaiset?

— Varastivat hänet.

— Tee minulle lyhyesti selvää Amerikan historiasta, sen löydöstä
vuoteen 1860.

Mikko Tiukkatuulen silmät loistivat, sillä tässä hän oli oikealla
alallaan!

Historia ja maantiede olivat ainoat aineet, joita Mikko Tiukkatuuli
osasi kunnolleen. Ei siksi, että hän olisi lukenut näitä läksyjä
enempää kuin muitakaan, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla
kerääntyi hänelle niissä aineissa kokonainen pääoma varmoja tietoja,
joita ei hän koskaan kadottanut; aina olivat ne selvinä ja varalla.
Hänen tarvitsi vaan sulkea silmänsä ja katsoa sisimpään päähänsä;
siellä oli koko maailman kartta levällään kuin naulattu, sen meret,
maat, kaupungit, virrat ja vuoret, ihmisrodut, neliöpenikulmat,
asukasluvut, vienti ja tuonti, elinkeinot ja kaikki tyyni. Ja historia
— se esiintyi liikkuvina kuvina kaikkialla maantieteellisissä maissa,
hän näki sen ilmielävänä jokaisessa maassa, missä värikkäät rajaviivat
laajenivat ja supistuivat aikain vaihtelevien vaiheiden mukaan. Hän
kuuli roomalaisten legioonien jymisevän tahdikkaan kuhin Välimeren
maissa, hän näki Hannibalin norsujen vaivaloisen menon Alppien yli
eläinten raskaasti voihkiessa, hän näki idästä nousevan pölyn Hunnien
ja Germaanien vaeltaessa; synkkinä varjoina esiintyivät keskiajan
linnat Saksan ja Ranskan metsissä ja kukkuloilla, kirkonkellojen
kaukaa kaikuessa, munkkilaulujen humistessa luostarinporttien takaa,
ritariturnausten keihäänkalskeessa ja kilpien helinässä. Pohjoisesta
tuli laivoja joiden korkeata lohikäärmekeulaa Pohjanmeren tyrskyt
huuhtoivat. Laivoilla seisoi vaaleatukkaisia viikinkejä sinisissä
viitoissa ja hopeavöissä, he tähystelivät merelle etelän seikkailuja
ja rikkautta kohti. Myöhemmin näytti loistava aurinko valaisevan
maailmaa, raskaat pilvet häipyivät ja etäisessä loisteessa kohosi
uusi maailma merestä; kotona Euroopassa puhui Luther selviä sanoja
Worms'issa keisarille ja paaville. Pohjoisesta tuli Lumikuningas
Aadolf kera Ruotsalaisten ja Suomalaisten kuin lumivalkea sää keskelle
Saksan alituista kiistaa ja sekasortoa. — — Senjälkeen muuttuivat
kuvat rikkaammiksi ja monipuolisemmiksi, niitä vilisi idästä ja
lännestä, pohjoisesta ja etelästä, kaikki maat näyttivät kilpailevan
keskenään tehdäkseen historian kirjavaksi ja muodottomaksi! Espanjassa
kulki Filip II synkkänä ja sanatonna pappiensa kera toimittamassa
kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä polttorovioita kaduille
ja toreille; mutta Wilhelm Oraanialainen ja ahkerat Alankomaalaiset
tekivät hänelle sitkeätä vastarintaa. He taistelivat, näkivät nälkää
ja kärsivät ja kestivät, mursivat hiekkavallinsa, jotta meri syöksyi
peittämään heidän kukkatarhansa ja hedelmälliset vaimonsa ja huuhtasi
yli Alban ja hänen mustain Espanjalaistensa pään. — — — Englannissa
piti valtikkaa punatukkainen, pitsikauluksinen Elisabeth ja mestautti
Maria Stuartin, mutta rakennutti vahvan laivaston ja lähetti ylpeät
Englantilaiset tekemään uusia valloituksia, etsimään uusia teitä. Hänen
jälkeensä tulivat Jaakko ja Kaarlo I ja synkkä Cronnvell. — — Mutta
sitten näyttivät kaikki vaikenevan ja pysähtyivät ajaksi katselemaan
Ranskaa! Siellä seisoi Ludvig Neljästoista tuuheassa peruukissa,
korkeilla koroilla valtaistuimellaan Versaillessa, lumoten ihmiset
komeudellaan, loistollaan ja vallallaan, jota muut nöyrästi kumarsivat
ja tottelivat; koko Ranska muuttui valosta säteileväksi juhlasaliksi,
jossa hovimiehet ja naiset liikkuivat sirossa piirissä kuninkaan
ympärillä — herrat silkkisukissa ja suippomiekka vyöllä ja naiset
mahdottomissa kalanluista kankeissa hameissa ja korkeissa peruukeissa,
eikä maailmassa ollut muuta nähtävää kuin Ranskan juhlallinen sali.
Ulkopuolella olevat kuninkaat ja keisarit katselivat ja kurkistelivat
tätä komeutta unohtain aivan itsensä, eikä heidän maissaan tullut
mitään historiasta. Mutta silloin yht'äkkiä herätti heidät jyrisevä
pamaus ja ääni, joka huusi saksaksi, jotta koko Eurooppa kajahti.
Preussin Fredrik Suuri se näin äkkiä iski tulta ja komensi urhokkaat
sotilaansa taisteluun, yht'aikaa Itävaltaa, Venäjää ja Ranskaa
vastaan. Silloin naapurimaiden keisarit ja kuninkaat saivat silmänsä
auki ja heittivät ajatuksistaan Ranskan hovitanssiaiset ja äkkäsivät
sata vuotta kuluneen; nyt he itse olivat kokonaan myöhästyneet!
Pian saivat he huomata Versaillesin komeuden, joka heidät niin oli
lumonnut ja kietonut pauloihinsa, muuttuneen mädäksi ja myrkytetyksi
noina satana vuonna Ludvig XIV ja Ludvig XV aikana. Vallankumous tuli
vyöryen Pariisin takakaduilta kuin paisuva virta, joka kasvoi ja riehui
murskaten mäsäksi koko naamiokekkerit. Hovimiesten ja -naisten peruukit
lennätettiin päistä ja päät seurasivat niitä — korkeimmalle lensivät
kuninkaan ja kuningattaren, Ludvig XVI ja Marie Antoinetten, päät.
Näin meneteltiin verisesti! Roskajoukko ulvoi, Danton'in, Marat'in ja
Robespierre'n karjuminen oli äänekkäin; lakkaamatta kävi ja kolahteli
mestauskone (guillotine) yhä vaan eroittaen pään kaulasta, niinkuin
äidin veitsi leikkaa leipää, siellä kotona, väelle suurukseksi.
Taaskin oli Ranska yksin maailman huomion esineenä. Kaikki kuninkaat
ja keisarit kerääntyivät kauhistuneina mennäkseen pysäyttämään
mestauskonetta, hajoittamaan roskajoukkoa ja tuhoamaan Dantonin,
Maratin ja Robespierren. Mutta silloin kajahti hätäkello Ranskassa, ja
kansalaisia vyöryi tuhansittain maansa puolustukseen paljasjalkaisina,
rääsyisinä, heinähankoineen ja viikatteineen; edellä kulkivat,
vallankumouksen miehet huutaen tulisia sanoja — näin tultiin rajalle
leimuavana liekkinä ja raivoavana tulena ja kuninkaat ja keisarit,
perääntyivät kauhusta kalpeina. — Mutta tulenliekki kääntyi rajalta
kotiin, syöksyi Pariisiin, leimahti koko maahan; se kasvoi ja paisui
rajattomaksi, helvetilliseksi elämöimiseksi, päitä lensi ja verisuihku
kohosi korkealle ilmaan, roskajoukon ulvonta, hirmujulistukset — —

Seis! jylisi ääni yli kaiken ulvonnan ja kirkumisen — yht'äkkiä
tuli hiljaisuus. Roskajoukko hajosi, tulenliekki sammui ja savu
haihtui tuuleen; kirkas päivä paistoi rauhaiseen Ranskaan ja ylinnä
vallankumouksen murskaamilla raunioilla seisoi yksinänsä pieni mies,
kolmikolkkainen hattu päässä, käsivarret ristissä rinnalla, katse
vaaniva ja uhkaava. Suuren Napoleonin taakse järjestyivät kaikki, jotka
olivat polttaneet ja räyhänneet, tikeiksi, lujiksi sotilasriveiksi
trikolorin ja kultaisen keisarinkotkan ympärille — ja viidentoista
vuoden kuluessa eivät kutkaan kuninkaat taikka keisarit saaneet
siunainta rauhaa, heitä ruoskittiin, kaahattiin, syöstiin sekasortoon,
kanuunat jyskyivät Espanjasta Venäjälle asti, ja Ranskan keisari kulki
voitosta voittoon, ja koko maailma vapisi hänen jalkainsa juuressa.

Yksi ainoa maa pysyi taipumattomana — se väijyi, luovaili ja
purjehti ulkopuolella Ranskaa, ellen varoillaan kaiken aikaa, ei
antautunut koskaan, eikä hellittänyt katsettaan hänestä, eikä vienyt
tähysteleviä laivojaan hänen tieltään. Se maa oli Englanti. Kesken
hänen voitonriemuaan ja kansain peljätessä kauhistavaa jyminää — iski
Englanti kyntensä tuohon pieneen mieheen, jolla oli kolmikolkkainen
hattu päässä, nostaen hänet yli laajan meren, ja laski hauet valtameren
etäisimmälle saarelle.

Sen jälkeen oli historia pitkän aikaa hiljaista ja yksitoikkoista.
Mikko Tiukkatuuli vihasi Englantilaisia enemmän kuin ketään muuta
maailmassa, samalla kuin hän rakasti tuota yksinäistä miestä valtameren
etäisimmällä saarella ja kärsi hänen kanssaan.

Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Tällä rehtori Holst tarkoitti,
että piti luoda reipas katsaus valtakuntiin ja ajanjaksoihin
kokonaisuudessaan. Tutkivalla katseellaan oli hän pian huomannut,
että tämä oli Mikko Tiukkatuulen oikea ala. Vaikka rehtori seisoikin
synkkänä ja saavuttamattomana tuolla ylhäällä heilutellen itseään,
jotta valonsäteet välkkyivät hänen kirkkaalla otsallaan kuin
norsunluisella pinnalla, — tunsi Mikko Tiukkatuuli turvallisuutta:
sekin, että hän oli saanut tällaisia kysymyksiä juuri nyt, antoi
aihetta siihen toivoon, että on korkeampaa oikeutta ja toisenlaista,
kuin opettaja Svenningseirin polttavat korvapuustit!

Tuo lyhyt esitys meni oikein hyvin. Rehtori sanoi "soh!" vaan pari
kertaa, ja Mikko Tiukkatuuli sai rehtorin pienen, soman ykkösen
arvostelukirjaansa.

Tunti kului vitkaan ja laimeasti, Amerikan kansalaissodasta puhuttaessa
hiljaisilla äänillä, rehtorin väliin huomauttaessa:

— Soh! taikka; — niinkö luulet?

Viimein soitettiin ja läksy saatiin seuraavaksi kerraksi.

— Sinä Mikko ja sinä Antti Bech jääkää tänne! Te muut saatte mennä ulos!

Nyt tulee! Mikko Tiukkatuulen vatsa vetääntyi kupparaan rinnan alle.
Luokkahuone tyhjentyi. Rehtori seisoi paikallaan yhä heilutellen
itseään.

— Astukaa esiin molemmat!

Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli asettuivat opettajan pöydän eteen.
Antti katseli uhallisesti ja totisena suoraan eteensä seinään; Mikko
Tiukkatuulen tuskallisesti jännitetty katse kiintyi rehtorin vakaviin
kasvoihin.

— Opettaja Svenningsen on tehnyt minulle valituksen sinun
käytöksestäsi, Mikko. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjastasi,
— rehtori veti paperin taskustaan. — Hän olisi voinut rangaista
sinua tällaisesta tunnilla luvattomasta työstä, mutta hän mielistyy
sinun runoosi, lukee sen tovereillesi ja tahtoo itse säilyttää sen.
Tästä olisi sinun — herra Svenningsen'in oppilaana ja runoilijana —
pitänyt olla hänelle hyvin kiitollinen. Kaikkea vielä! Sinä käyttäydyt
hävyttömästi herra Svenningseniä kohtaan. Siitä olet saanut hyvin
ansaitun rangaistuksesi, ystäväni. Tässä on nyt sinun runosi — herra
Svenningsen ei luule olevan syytä säilyttää sitä. Ole hyvä!

Rehtori ojensi hänelle paperin, ja Mikko Tiukkatuuli otti sen,
tulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken aikaa vaiti heiluen ja
lakkaamatta katsellen Mikko Tiukkatuulta. Kun tarkkaan katsoi, huomasi
hienon, hienon hymyn rehtorin ohuilla huulilla. Viimein hän kääntyi
Antti Bechiin päin:

No, Antti, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

Antti Bech katsoi kysyen opettajaan.

— Minä kuulin sinun esiintyneen luokalla korkeampana tuomarina.
Mutta ehkä sinä olet armollisesti tyytyväinen minun huomautuksiini
Mikolle? Niin, kai minä siinä suhteessa olen onnellisempi kuin herra
Svenningsen, joka sai lähtöpassinsa sinun allekirjoittamanasi. Saanen
siis sanoa kiitoksia!

Rehtori ojensi kätensä. Antti Bech loi katseensa alas ja seisoi
liikahtamatta.

— Anna minulle kätesi, poikaseni! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella
äänellä — melkein sydämellisesti ja tuttavallisesti.

Vitkaan tarttui Antti Bech tarjottuun käteen; rehtori puristi sitä
hiukan:

No, nyt saatte mennä, molemmat!

Mikko Tiukkatuuli, ja Antti Bech jonkkivat yhdessä pois.

He astuivat rinnan portaita alas. Antti pysähtyi ja tokasi:

— Minusta sinun runosi oli sentään sikamaisen hyvä!

He menivät alemmaksi ja lähestyivät ulko-ovea.

Ulkona koulun pihalla oli elämää, huutoa ja kirkunaa niinkuin
tavallisesti.

— Tiedätkös, Tiukkatuuli, sanoi hän — emmekö ole yhtä mieltä siinä,
ettemme hiisku sanaakaan toisille siitä, mitä rehtori meille sanoi?

— Tietysti! vastasi Mikko Tiukkatuuli.

— Niin, näetkös, ei noiden nautojen kalloon kuitenkaan mahtuisi, että
rehtori on kohdellut meitä sikamaisen leikillisesti.

— Johan nyt, sanoi Mikko Tiukkatuuli. Hän mietti hiukan ja jatkoi: —
Kai hän olikin aikalailla leikkisä? Minäkin sain runoni takaisin!

— No, ei meitä ainakaan koulusta pois ajettu, naureskeli Antti Bech; ja
sitten he menivät koulun pihaan.

— — — — —

Sen ja seuraavan päivän oli Mikko Tiukkatuuli kovin miettiväinen.

Hän tahtoi päästä selville jostakin asiasta.

Kolmantena päivänä oli heillä taas rehtorin tunti, historiaa. Koko
tunnin istui Mikko Tiukkatuuli paikallaan pää kallellaan, katsellen
lakkaamatta oikealla silmällään rehtoria ja vasemmalla jäykästi pitkin
nenänsä vartta.

Rehtori Holst oli entisellään, mutta Mikko Tiukkatuuli keksi hänessä
jotakin uutta sinä päivänä.

Kun tunti oli loppunut, käveli Mikko Tiukkatuuli, ollen järjestäjä,
yksin luokkahuoneessa. Hän avasi akkunat, pesi suuren taulun,
kastoi sienen ja asetti liidun ja suuren, puisen harpin saataville
laskentotuntia varten. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken
tuijottaen opettajain istuimen seinään. Sitten hän nyökkäsi päätään,
aivan kuin olisi tehnyt päätöksen jostakin asiasta.

— Niin, kyllä rehtori oli pohjaltaan leikillinen mies!

Näistä päivistä alkoi Mikko Tiukkatuulen olo koulussa muuttua
toisenlaiseksi; ei kumminkaan suuresti, eikä huomattavasti. Ennen hän
aina oli istunut siellä ja miettinyt, miten kulloinkin paraiten voisi
pujotella viiden tunnin läpi ja sitten niilestää kotiin päivälliselle;
nyt oli olemassa side tai oikeammin kaksi, jotka liittivät hänet
lujemmin kouluun.

Toinen oli rehtori Holst.

Joka historiatunnilla Mikko Tiukkatuuli tähysteli tuota tummaa
miestä, joka hänen mielestään äkkiä oli lakannut olemasta koko koulun
ja opettajain vihamielisyyden ylin herra ja saavuttamaton mestari
ja muuttunut ihmiseksi, joka tasapuolisesti, ystävällisesti tahtoi
selville saada asiat, puhua ja tuomita niinkuin tavallinen ihminen —
ulkopuolella koulua. Näin, tähystäen ja huomioita tehden, keksi hän
yhä enemmän hyviä ja rauhoittavia ominaisuuksia rehtorin kasvoissa,
äänessä ja koko olennossa. Korkea, kiiltävä otsa, jota sinertävän
musta, sileä tukka ympäröi, oli hänen mielestään puhdas, viisaan miehen
otsa; ja totisista silmistä välkähti väliin hymy ja ystävällisyys.
Ääni oli rauhoittava ja tuo hiljainen, säännöllinen heiluminen
arvokasta. Rehtori ei koskaan kiivastunut, eikä lyönyt, eikä torunut;
kun hän sanoi "soh!" tai "niinkö luulet?" vaikutti se kymmentä kertaa
paremmin, kuin esim. Svenningsenin pilkka ja sukkeluudet, taikka
lehtori Buggen pitkät nuhdesaarnat. Suuren suuri asia oli sekin, että
rehtori kohteli kaikkia poikia samalla lailla; etevimmät ja heikoimmat
oppilaat saivat yhtä paljon hymyilyjä ja ystävällisyyttä osaksensa.
Simo Selmerille sanottiin "soh!" yhtä ankarasti kuin pikku Söyrinki
Miehentappajallekin, luokan raukkamaisimmalle ääliölle, joka ei
koskaan osannut, eikä voinut osata mitään. Ennen oli rehtori, Mikko
Tiukkatuulen mielestä, ollut herttua Alban kuvan näköinen kuvitetussa
maailmanhistoriassa hänen kotonaan. Mutta kun hän nyt, tarkkasi ja
katseli häntä, varsinkin rehtorin levollisesti ja järkähtämättömän
selvästi esittäessä suuria maailmanhistoriallisia ajanjaksoja ja
tapahtumia, — hävisi Alba ja rehtori alkoi, erittäinkin otsa ja katse,
muuttua suuren Napoleonin näköiseksi.

Mikko Tiukkatuulen sielussa piili pohjimmaisena heikko, kammottava
aavistus, että jonakin päivänä vedenpaisumus huuhtoisi hänen päänsä.
Kun hän ajatteli koulussa oloaan, huomasi hän olleensa huolimaton ja
laiska kaiken aikaa. Hän ei mitään osannut kunnolleen; kaikesta hän
oli selvinnyt pujottelemalla ja arvaamalla. Olihan tuo onnistunut
jotenkuten kuukaudesta toiseen, vuodesta vuoteen. Mutta itse asiassa
hän huojui kuilun partaalla. Jonakin päivänä täytyi tilinteon tulla.
Ja se tuli olemaan kamala! Nämä ajatukset hän aina sysäsi syrjään. Ne
yllättivät hänet kumminkin äkkiä, niin koulussa kuin muuallakin — kuin
kylmänväreet ruumiin. Mutta niiden kauhistava voima oli liian suuri ja
hänen tuskansa auttamattoman kova; sitä ei voinut kestää!

Nyt, kun rehtori Holst oli ikäänkuin "ilmestynyt" hänelle, sai poika
hänestä pelastusankkurin hädässään. Häneen tuli lohduttava aavistus,
ettei rehtori Holst sentään tykkänään häntä tahtoisi heittää silloin,
kun tosi oli edessä, kun koulu vaatisi hänet tilille, isä kutsuttaisiin
ja hänelle ilmoitettaisiin koko asia j.n.e. Pilkkaa, piiskaa ja
nujerrusta hän kyllä tulisi saamaan — mutta ei häntä sentään tykkänään
raakattaisi! Kun ei vaan ajettaisi koulusta, eikä hyljättäisi, eikä
lähetettäisi merelle taikka muutenkaan pidettäisi sellaisena, joka ei
koskaan voi parantua!

Samalla kun hän oli saanut tämän lohdutuksen, kävi Mikko Tiukkatuulen
ajatus kamalasta tilinteon päivästä elävämmäksi ja palasi useammin
mieleen. Ainakin oli se joka historiatunnilla ihan selvästi hänen
edessään; oikein kylmä hiki nousi otsalle, hänen kuvitellessaan, kuinka
kaikki oli käyvä. Sitten hän katseli rehtoria sivulta ja turisi hänen
yhä seisovan yläpuolellaan...

Mikko Tiukkatuuli luki nyt tarkoin historialäksynsä, ja rehtori
Holst oli tyytyväinen häneen, — jospa hän olisi aavistanut, mitä
ajatuksia poika hautoi ja kuinka tuo pieni nasikka pää kallellaan ja
tiukkatuulikatseellaan todenteolla jumaloitsi häntä, turvautui häneen
tuskallisissa ajatuksissaan!

Toinen side, joka liitti Mikko Tiukkatuulta kouluun, oli Antti Bech.
Aina Svenningsenin ja runon päivästä saakka olivat Mikko Tiukkatuuli
ja Antti Bech ystäviä. Alussa salassa ja huomaamatta, sittemmin
lämpimämmin ja avonaisemmin.




PETOSTA!


9/4. Mikko on "unohtanut" suorittaa laskuesimerkkinsä tänään.

Lange.

16/4. Ei Mikko ole tänäänkään tuonut kotona laskettavia laskuesimerkkiä.

Lange.

23/4. Mikko on tänään tuonut kovin huolimattomasti ja hätiköimällä
suoritettuna laskuesimerkkinsä kouluun.

L.

30/4. Mikko jää tänään kouluun 2—3 laskemaan esimerkkinsä uudestaan.

L.

Mikko Tiukkatuulen arvosteluvihon, muistutuksille varattu, sareke oli
näin koristeltu viime kuukautena.

Joka kerta täytyi "näyttää" isälle, ja aina oli se tuottanut surkeutta
kotiin. Viimeksi oli 4 tarkkaavaisuudessakin!

Nyt hän istui tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla
käytävässä. Se kaikui surkean kumeasti tyhjässä, hiljaisessa
koulurakennuksessa, jossa Mikko Tiukkatuuli oli ainoa elävä olento.

Hän oli laiskanläksyllä.

Hän laski ja laski. Opettaja Lange oli selittänyt hänelle kaikki kolme
esimerkkiä, ihan tarkoin, kaikki arvokertoineen ja juurimerkkeineen.

Tuntui siltä kuin hän olisi tajunnutkin. Mutta...

Äkkiä kuuli hän askeleita tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst astui
sisään.

Hän, tuli rehtorin asunnosta rakennuksen toisesta kyljestä. Hänen
yllään oli kotitakki, jota ei Mikko Tiukkatuuli ollut ennen koskaan
hänellä nähnyt; se olikin tahriintunut ja ruma. Muutoin rehtori aina
oli koulussa erittäin puhtaasti ja hyvin puettu.

Rehtori tuoksui kaalille ja kaiveli hampaitaan.

— No, Mikko, ovatko laskut valmiit?

— Eivät.

— Etkö sinä ole pitemmälle päässyt? Puolet ensimäisestä kysymyksestä!
Istutko sinä täällä laiskottelemassa?

— En, sanoi Mikko Tiukkatuuli painaen päänsä alas ja katsellen
paperejaan. — Minä olen laskenut kaiken aikaa.

— Etkä ole pitemmälle päässyt!

— E — en.

— Ystäväiseni, etkö sinä ymmärräkään kysymyksiä?

— En! vastasi Mikko Tiukkatuuli luoden avuttoman katseen rehtoriin.

— Ala laskea seuraavaa!

— En minä käsitä sitäkään! sanoi Mikko Tiukkatuuli, ja kyyneleitä tulvi
hänen silmiinsä.

— No, aiota sitten kolmatta, poikaseni!

Mikko Tiukkatuuli ei voinut enää vastata.

— Ehk'et sinä ymmärrä sitäkään?

— E—e—en, nyyhkytti Mikko Tiukkatuuli.

Rehtori kulki pariin kertaan lattian poikki edestakaisin.

— Tämä on oikein paha asia! mutisi hän itsekseen. Hän pysähtyi ja
katseli Mikko Tiukkatuulta.

— Saat vielä koetella hiukan aikaa!

Rehtori meni.

Mikko Tiukkatuuli pyyhki nenäänsä ja kuivasi silmänsä. Hän tuijotti
vihkoonsa, jossa kaikki kauheat luvut ja pitkät mahdottomat laskut
olivat väärin lasketut — niin väärin, niin hullusti! Kun hän sai
loppuun suoritettua jonkun laskun, oli se ihan toisen näköinen kuin
opettaja Langen taululla laskema.

Hän katsoi taakseen. Siellä, pitkin lattiaa, seistä törröttivät tyhjät
penkit; seinät olivat niin merkillisen kylmät ja paljaat. Tuolla
ylhäällä opettajan istuimen puolella oli musta taulu nurkassa. Se oli
huonosti pesty, ja vieläkin saattoi huomata viivoja ja jälkiä opettaja
Langen laskuista.

Mutta ne oli kumminkin pyhitty pois!

Ei mistään, minne hän kääntyikin, ollut apua saatavissa. 'Ei luokasta,
eikä sen ulkopuolelta.

Ulkopuolella — siellä kotona olivat isä ja äiti, joille taaskin piti
näyttää! Nyt he juuri olivat päivällisellä ja pitivät hauskaa. Vaikka
— eihän heillä nyt hanskaa voinut olla; kyllähän he olivat arvanneet
hänen taaskin jääneen "laiskaan".

Voi, niitä kauheita kirjallisia kokeita! Niistä ei selviä
arvaamalla, eikä tekosyiden avulla. Ne vielä kerran vetävät tuomion
ja rangaistuksen hänen niskoilleen koko kouluajalta. Ja kaikkein
ensimäiseksi laskento. Tietysti. Saksan- ja latinankielisistä
kirjoituksista hän kyllä selviytyisi jollakin lailla, niitä hän hiukan
osasi; olihan niissä edes sanakirja ja kielioppi turvana ja sitten,
seitsemän kertaa sentään, olihan niissä edes inhimillisiä _sanoja_,
joita voi kirjoittaa! Mutta matematiikka on aivan outoa. Se häilyy
ilmassa, eikä ole minkään maailman esineen yhteydessä!

    (a + b)² = a² + 2ab + b²
    (a — b)² = a² — 2ab + b²

Joko nyt ajattelee a taikka b, taikka a² ja b², — niin, eihän se ole
mitään. Jotakin olematonta, sellaista, josta ei voi muodostaa mitään
kuvaa!

Ensin alussa se oli ollut niin helppoa kuin pistää jalkansa housuun,
aivan kuin lasten leikkiä; mutta sitten se kasvoi noin vaan salavihkaa;
hän ei ollutkaan pitänyt varalla, eikä lukenut läksyjä, eikä kuunnellut
— ja nyt se seisoi tuossa hänen edessään kuin kivenkova, voittamaton
vihamies, olento, jota hän ei ollenkaan tuntenut.

No, niin! kyllä hän oli vähitellen luisunut tuon hirviön pauloihin;
laskentoesimerkeistä onnettomuus vielä tulee!

Kenties piankin! Ehkä juuri tästä "laiskasta", joka oli kerrottava. Nyt
he kaiketi alkavat tiedustella — haistaa, kuinka asian laita oikeastaan
on...

Hän putkahti. Rehtori Holst tuli uudestaan sisään.

— Katsos, Mikko, vie tämä kirje kotiisi isällesi. Voitko kuulla kellon
lyönnin tänne?

— Kyllä.

— Kun se lyö kolme, niin saat mennä. Mikko Tiukkatuuli jäi yksin
istumaan. Mutta nyt hänellä oli kovin kiusallista seuraa: rehtorin
kiiltävä, valkea kirje, osoitettu hänen isälleen hienolla,
säännöllisellä käsialalla, oli hänen edessään pöydällä.

Mikko Tiukkatuuli oli yhtä kalpea kuin tuo kiiltävä paperi. Tuossa se
oli: Tilinteko.

Tässä kirjeessä oli tietysti kaikki selvästi ja armotta esitetty
isälle, — että hän, Mikko Tiukkatuuli, kulki päivästä päivään täällä
koulussa, menetellen aivan kuin ei hän kuuluisi koko hommaan; hän vaan
arvaamalla pujottelihe eteenpäin, kun toiset pojat todenteolla lukivat
ja ahkeroitsivat. Ja isä maksoi joka lukukausi hänen koulurahansa; yhtä
hyvin hän olisi voinut heittää ne veteen. Ei ollut kyvyn puutekaan
esteenä, niinkuin Söyrinki Miehentappajalla, pikku raukalla; ei, kaikki
oli laiskuutta, kurjaa, ääliömäistä...!

Hän laski päänsä käsilleen pöydälle; syvällä, vatsanpohjassa koski niin
kipeästi. Ehkä tässä oli myöskin sanottu, kuinka hän kirjoittaa runoja
tunnilla, sen sijaan että hänen pitäisi kuunnella ja tarkoin seurata
opetusta!

Isä saisi tietää kaikki. Hän tulisi kouluun puhuttelemaan rehtoria;
silloin hän saisi kuulla vieläkin enemmän, isä!

Mikko Tiukkatuuli kuvitteli näkevänsä isänsä kasvot kovin surullisina.

— Mitä me sinulle nyt teemme, Mikko? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi
äidille. Paraiten illalla, kun he olivat menneet levolle. Seuraavana
päivänä tulisi päätös:

— Koulunkäynti saa jäädä sinulta, Mikko. Sinun täytyy yrittää toista
tietä!

Mikko Tiukkatuulen mielessä häilyi:

Merelle — taikka konepajaan, tulla insinööriksi, ehkä puusepänoppiin —?
Taikka joutua puotiin, kauppiaaksi...

Mitähän tuossa rehtorin kirjeessä oli?

Hän nosti sen valoa kohti; mutta kuori oli läpinäkymätön. Hän pani
kirjeen pöydälle ja kiristi kuorta; — vielä vähemmän voi nähdä! Hän
tirkisti kuoren ylimmäisestä kulmasta, joka oli hiukan raollaan. Reikä
oli liian pieni. Kirje oli kokoon taivutettu, sen hän näki — — —

Ehk'ei liima ollutkan oikein tarttunut — jos hän saisi kirjeen kannen
irti pitkin liimausta, niin voisi hän liimata sen uudestaan!

Varovasti hän koetti kynäveitsellä, kohotti ja veisti. Mutta liima piti
kiinni, se oli tiivis, kuiva ja luja; hän saattaisi vielä repiä paperit
veits...

Hän repikin kuoren!

Tuo näytti pahalta. Kuoren kansi oli pullistunut kulmasta.
Kynäveitsessä oli ollut sitäpaitsi jotakin tahraa, sillä paperikin oli
likaantunut. Ja sitten oli vielä repeämä ylöspäin, eikä niin aivan
pienikään!

Tämän isä heti huomaisi!

Yksi, kaksi, kolme, kuori lensi auki! Äkkiä nykäsi hän kirjeen ulos,
avasi sen —

 "Jotta Mikko voisi seurata laskennossa, jossa hän on heikko, pitää
 hänen välttämättä saada muutamia tuntia yksityisopetusta".

Niin siinä oli kirjoitettu. Rehtori Holsfin hienoilla, pienillä
kirjaimilla.

Ensi hetkessä Mikko hengitti keveämmin. Eikö se pahempaa ollutkaan —
tällä kertaa?

Mutta sitten hän yht'äkkiä jäykistyi kauhusta: Hän oli murtanut
rehtorin kirjoittaman kirjeen, joka oli vietävä isälle. Oli tarpeetonta
panna sitä enää revittyyn kuoreen takaisin! Hän aikoi mennä
paperikauppaan ostamaan uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —!

Kylmä hiki nousi Mikko Tiukkatuulen otsalle hänen mennessään uunin luo.
Pohjalla hehkui vielä hiiliä tukan alla. Hän hautasi rehtorin kankean
ja kiiltävän kirjeen sinne, pöyhi hiukan — pian paperi syttyi ja
leimahti ilmiliekkiin. Näin muuttui rehtorin kirje tuhaksi.

Samalla kello löi kolme lyöntiä alhaalla käytävässä;- Mikko Tiukkatuuli
kokosi kirjansa ja lähti pois, astuen tyhjien käytävien lävitse.

Kotiin päin hän kulki vitkaan. Hän mietti ja suunnitteli. Olihan sekin
yksi keino — päästä eroon kaikesta polttamalla asiapaperit!

Nyt oli isälle näytettävä muistutus. Toissapäivänä hän oli saanut 4
äidinkielen suullisessa kuulustelussa: se oli häpeä; eilen merkittiin
latinankirjoituksista kaksi arvosanaa — koti- ja koulukirjoituksesta.
Ne olivat 3,5 ja 4.

Kaikki nämä yhteensä ja muistutus ja "laiskassa" olo -- --!

Mutta arvostelukirjan hukkaaminen oli kaikkein pahinta, mitä koulussa
saattoi tapahtua! Arvostelukirja! Sehän oli kirjoista pyhin!

Mikko Tiukkatuuli käveli ja suunnitteli: oli kuukauden viimeinen
päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan nyt, alkaisi se
ensimäisestä päivästä toukokuuta. Kulunutta kuukautta ei suinkaan enää
kirjoitettaisi;' se olisi ollut ja mennyt! Ja mitä hän saisikaan, jos
hukkaisi arvostelukirjan? No, joka tapauksessa oli edullisempaa päästä
eroon arvostelukirjasta juuri nyt!

Ihana asia, päästä eroon tuosta lyijynraskaasta, sydäntä vaivaavasta
taakasta — ei tarvitsisi näyttää isälle...!

Ei tarvitsisi muuta, kuin pistää tuo ohut, inhoittava kirja uuniin!

Mikko Tiukkatuuli tuli kotiin. Hän meni sisään pääoven kautta.
Talossa vallitsi hiljaisuus. Keittiöstä kuului astiain kolinaa, niitä
huuhdottaessa.

Oli jo kulunut pitkältä iltapäivää.

Eteisessä, kohtasi hän Hanna siskon, — tämä oli nuorempi kuin Mikko
Tiukkatuuli. Hän katsoi musertavan halveksivasti veljeensä.

— Taaskin sinä olet istunut! hyi, häpeä!

— Se ei koske sinua! Oletteko syöneet?

— Jo aikoja sitten.

— Missä isä on?

— Hän nukkuu päivällisunta.

— Missä on äiti?

— Äiti myöskin, tietysti. No, kyllä saat kyytiä isältä!

— Ruokaa minä tahdon!

— Sinä! Laiskalainen! Isä sanoi, ettei sinulle saa ruokaa antaa!

Mikko Tiukkatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartaan — valehteliko
hän vai —?

— Hiljaa, hiljaa!

Vanhempi sisar, Andrea, tuli salista.

— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat! Entä sinä, Mikko!

— Minäkö! Hyh, kaikista sitä pitäisi välittää!

Me olemme saaneet jälki-istuntoa koko luokka, siksi että olimme
kieltäytyneet laskemasta Langen laskuesimerkkiä — mahdottomia, näetkös!
Minä en tietysti voinut yksin ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat
yksimielisiä! Pyh!

— Siinä luokka teki kovin huonosti! sanoi Andrea ankarasti, — mutta
silminnähtävästi kevennetyin mielin.

— Kuules, Drea, — onko isä kovin vihoissaan?

— Hän luuli sinun yksinäsi istuneen.

— Onko totta, etten minä saa ruokaa?

— Ei suinkaan, minä olen säästänyt sinulle. Tule!

Mikko Tiukkatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä keittäjä
Jaana mutisi:

— Tuota poikanulikkaa, jota erikseen pitää palvella!

— Hiljaa! sanoi Drea, avaten paistinuunin, jossa vadit olivat.

— Varmaankin on vaan kalaa? kysyi Mikko Tiukkatuuli ja kurkisti mustaan
uuniin. Hän olisi ollut mies syömään sekä vadit että ruuat; hän oli
niin nälissään.

Drea sisko ei vastannut mitään, otti vaan vadit ja vei ne
ruokahuoneeseen. Mikko perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — oikein
somasti sitäpaitsi! Sitten tuli suuri vati sisältöineen!

— Lihapalleroita!

Oikein mieliruokaa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna meni Mikko Tiukkatuuli kirjat kainalossa kouluun;
yksi niistä puuttui: arvostelukirja. Se oli ohuin kaikista kirjoista
ja kumminkin tuntui kirjaröykkiö tänä aamuna niin kevyeltä hänen
kainalossaan kuin tyhjä!

Hän oli ollut hereillä kokonaisen tunnin yöllä ja miettinyt.

Täytyi keksiä jotakin repäisevän erinomaista. Jotakin sellaista, josta
ei millään muotoa voinut puhuakaan.

Lopulta hän olikin keksinyt.

Mutta kylmä hiki nousi hartioihin hänen astuessaan katua alas, ja ääni
vapisi, kun hän puoliääneen itseksensä mutisi, mitä oli sanottava.

Onneksi ei ollut laskentoa ennenkuin ylihuomenna, joten ei tarvinnut
joutua puheisiin Langen kanssa.

Vaikeinta oli saada käsiinsä Svenningsen, joka oli luokan johtaja,
edeltäkäsin ja kahdenkesken, etteivät toiset pääsisi kuulustelemaan tai
mutkimaan.

Koulun käytävässä hän katsoi suurta lukujärjestystä ja huomasi, että
Svenningsenillä oli ensimäinen tunti kolmannella luokalla.

Pojat tulivat meluten, joukottain ja yksitellen. Mikko Tiukkatuuli oli
asettunut vahtiin käytävän kulmaan aliluokkien eteen, missä kolmas
luokka oli lähinnä. Pojat menivät hänen ohitsensa, suuret ja pienet,
jotkut kiipesivät ylemmä portaita myöten, toiset alaluokkain puolelle,
toiset taas käytävän vastakkaiseen suuntaan; kaikki he hävisivät ovensa
taakse. Mikko Tiukkatuuli tuli ajatelleeksi viime kesää maalla: kun
siellä, karja tuli kotiin iltaisin, ja ajettiin naudat tarhaan tai
navettaan, löysi kukin itsestään omaan karsinaansa.

Joku kysyi, miksi hän siinä seisoi? Hän sanoi syyksi mitä milloinkin.
Luokkahuoneet täyttyivät, melu nousi, kustakin luokasta kuului
erilaista mellakkaa.

Mikko Tiukkatuulta alkoi seisominen jo väsyttää. Ajatellessaan, mitä
oli sanottava Svenningsenille, kalpeni hän ja alkoi peljätä, mutta
rohkaisi taas mieltään.

Vihdoin soitettiin ja Svenningsen tuli opettajahuoneesta. Hänen
seurassaan oli lehtori Sömme. Käytävien kulmassa he pysähtyivät
juttelemaan. Sitä kesti hetkisen; Mikko Tiukkatuuli odotti peloissaan,
jotta vatsassa kurisi ja kivisti.

Lopulta nuo kaksi erosivat nauraen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta
luokkaa kohti.

— Anteeksi, herra Svenningsen...

— No, Mikko herra, mitä nyt on tapahtunut aamupuhteella?

— Minä tahtoisin vaan — vaan ilmoittaa, että minä olen ollut huolimaton
— niin huolimaton ja — hukannut arvostelukirjani.

— Hukannutko arvostelukirjan? Mitä hutiloimista se on! Mutta voithan
sinä löytää sen?

— Niin kyllähän minä voisinkin, — mutta...

— Minne sinä sen hukkasit? Tännekö, vai kotiisi?

— Kotonahan minä, mutta... — No, hae uudestaan kotoasi! sanoi
Svenningsen aikoen poistua. .

— Ei — se — ei sekään käy päinsä...

— Minne sinä, poika, olet sen hävittänyt sitten?

— On niin — niin ilkeä sanoa sitä...

— Mitä juttua se on! Minne sinä olet hukannut arvostelukirjan?

— Se — minulle kävi niin onnettomasti, että se — se putosi — lantaan.

— Minne — — —

Mikko Tiukkatuuli loi katseensa maahan. Svenningseniä nauratti:

— No, sitten olet oikeassa — ei sitä voi enää etsiä! Saat ostaa
itsellesi uuden.

— Saisinko nyt heti juosta kirjakauppaan?

— Minkä vuoksi nyt heti? Odota välituntiin

— On niin — niin ilkeätä, jos minun pitää kertoa siitä toisten kuullen
luokassa.

— No — niin, mene sitten!

Mikko Tiukkatuuli juoksi.

Kadulla tuntui maailma hänestä valoisammalta, ilma keveämmältä —
hurraa! nyt se oli kestetty!

Uuden puhtaan kirjan saatuansa juoksi hän takailin — raskas taakka oli
pudonnut hänen hartioiltaan, nyt oli alettava uutta -elämää koulussa,
kun oli saatu uusi, puhdas arvostelu kirja; niin hän päätti itseksensä!

Eihän tuo niin kovin vaikeaakaan ollut, piti vaan lukea ahkerasti
kotona.

Välitunnilla rehtori Holst puhutteli häntä:

— No, Mikko, mitä isäsi sanoi kirjeeni johdosta?

Mikko Tiukkatuuli punastui.

— Kyllä minä saan ottaa tuntia laskennossa, vastasi hän.

— Hyvä on. Koetappas nyt oppia se aine perinpohjin!

Päivänpaiste, jossa hän oli lämmitellyt aamusta saakka, hävisi äkkiä.
Rehtori taputti häntä mennessään olalle.

Oi, jos rehtori olisi tiennyt hänen valehtelevan, että kirje oli
poltettu, eikä isä saanut nähdäkään sitä!

Jos se tulisi hänen tietoonsa!

Jos rehtori sattuisi tapaamaan isän kadulla, ja tulisi puhe kirjeestä?

Mahdotonta.

Nyt ei auttanut muu, täytyi päntätä matematiikkaa päähän, jotta
luultaisiin hänen ottavan tuntia.

Taikka — sanoisiko hän isälle, että rehtori oli käskenyt sanomaan —?
Ei, se ei ollut viisasta. Silloin isä varmaankin puhuttelisi rehtoria
ja kirjejuttu vielä selviäisi.

Ei auttanut, täytyi ponnistaa ja tehdä työtä!

Taas Mikko Tiukkatuuli sai valoisampia mietteitä; hänen mielestään oli
kohtalo asettanut näin asiat, jotta hänen pitäisi pakostakin oppia
matematiikkaa.

Kirkasta auringonpaistetta, niin kuin aamulla, ei nyt enää tullut. Hän
tunsi rehtorin käden Olallansa kaiken päivää. Rehtori oli taputtanut
häntä ystävällisesti.

Kun hän valehteli!

       *       *       *       *       *

— Sinä osaat, kun vaan tahdot, Mikko kulta!

Niin nyt äkkiä alettiin sanoa joka puolelta, koulussa opettajat, ja
kotona, kun hän tali päivälliselle, oli aina kerrottavaa ykkösistä
historiassa, maantiedossa, saksassa, latinassa ja uskonnossa.

Uusi arvostelukirja oli tuonut tämän uuden elämän mukanansa.

— Otatko sinä nyt yksityistuntia? kysyi opettaja Lange; hän piteli
Mikko Tiukkatuulen vihkoa, jossa oli neljä esimerkkiä, kukin merkitty
sinisellä "0" ja viimeisen alla pitkä ykkönen.

— Otan, vastasi Mikko Tiukkatuuli painaen alas katseensa.

— Kuka sinua opettaa?

— Kandidaatti Winther.

— Hyvä on. Laskekaa vaan edelleenkin yhdessä esimerkit.

— Kyllä.

Uudessa elämässä ei ollut mitään vaikeuksia; arvostelukirja oli ne
tasoittanut. Kaikki viheliäisyys oli hävinnyt tuon vanhan, kurjan
kirjan mukana. Hän oli kerran valehdellut, eihän tuo nyt mitään
erinomaista ollut. Sitäpaitsi vaan Svenningsenille!

Mutta matematiikka ja "yksityistunnit", se oli jotakin toista ja paljoa
pahempaa. Sitä hän ei koskaan saanut mielestään; sinä hetkenä, jolloin
hän poltti rehtorin kirjeen, oli hän antanut kättä pahalle, joka ei
hellittänyt; se kasvoi!

Toinen seikka veti toisen mukanaan, — valhetta ja alituista pelkoa,
uusia valheita, suurempaa ja monipuolisempaa pelkoa! Aina lujemmin ja
pahemmin hän takertui, yhä kauvemmaksi hän joutui pelastuksen tieltä.

Matematiikkaa ei voinutkaan lukea itseksensä. Hänen ponnistuksensa —
teki asian vaan sekavammaksi, mahdotonta oli ymmärtää. Ja yhtä kaikki
piti hänen edistyä, aina vaan parantua Langen silmissä; Ottihan hän
yksityistuntia! Ja joka päivä oli se vaara tarjona, että rehtori
tapaisi isän, ja tulisi puhe kirjeestä. Asia oli kumminkin jo hiukan
vanhentunut. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos nyt Lange
kysyisi Wintheriltä esim. edistystä! Sehän voisi helposti tapahtua.
Hän oli eräänä päivänä nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla;
peläten kuin kuolemaa, pujahti hän erääseen porttikäytävään, ettei
häntä huomattaisi. Jos he olisivat hänet nähneet, olisi heti tullut
puheeksi yksityisopetus! Sen jälkeen hän pelosta vavisten lähestyi
jokaista kadun kulmaa...

Kaikki oli seurauksena kirjeen polttamisesta.

Se olisi kernaasti saanut olla tekemättä!

Mutta hän oli ollut niin kankeasti peloissaan silloin, eikä hän voinut
tietää, mitä siinä olikaan!

Pahinta oli se, että kotona laskettavien esimerkkien _piti_ olla
oikein joka kerta. Nehän opettaja Winther oli tarkastanut! Koulussa
suoritettavat esimerkit ja muut tehtävät ja jokapäiväiset läksyt kyllä
selviäisivät.

Laskentovihot tuotiin opettajalle perjantaina viimeisellä tunnilla.
Opettaja Langen tapana oli jättää vihot opettajain pöytälaatikkoon,
josta hän ne otti seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, kun
hänellä oli vapaatunti; sillä tunnilla hän korjasi virheet opettajain
huoneessa. Tällä lailla hänen ei tarvinnut roikottaa suurta vihkopinoa
kotiinsa joka perjantai.

Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun joka lauantaiaamuna 20 minuuttia vailla
kello 8. Hän toi pienen pullon mustetta kotoa tullessaan. Opettajain
pöytälaatikko ei ollut koskaan lukittu. Pinosta hän otti Antti Bechin
vihon; tulisessa kiireessä hän sitten jäljensi Antin laskut omaan
vihkoonsa — kello 8 oli kaikki valmiina ja molemmat vihot Langen
pinossa.

Näin suoritettiin kotilaskut.

Mutta tämä oli vaarallista peliä — joka lauantaiaamu piti se temppu
uudistaa kauheassa pelossa, että joku tulisi!

Hän hiukan häpesikin kertoa tätä Antti Bechille. Eräänä lauantai-aamuna
tuli Antti Bech aikaiseen kuohuin ja tapasi Mikko Tiukkatuulen
kopioimassa hänen vihostaan.

— Minä luulin Wintherin selvittävän sinulle kaikki!

— Niin kyllä, mutta minä en sittenkään tajua kaikkea aivan selvästi.

— No — minun vihkoani voit kernaasti käyttää! Oikeastaan hän olisi
voinut kertoa kaikki Antti Bechille. Hänellä oli hyvä halu tehdä niin;
tuntui siltä kuin Antti olisi voinut auttaa häntä pääsemään eroon
tuosta epäpuhtaasta ilmakehästä, joka ympäröi häntä! Ja sekin olisi
hänen mielestään auttanut, jos olisi saanut kertoa asiasta jollekin!

Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Antti Bech oli niin avonainen,
suora ja rehti poika — hänelle ei sopinut kertoa poltetusta kirjeestä,
valheesta, eikä muusta halpamaisuudesta.

Yksin hän siis kantoi kaiken. Sekin tuntui pahalta, että isäkin oli
tavallansa sekoitettu hänen asioihinsa; olisihan hänen pitänyt saada
rehtorin kirje. Joka ilta, kun isä ja äiti tulivat kävelyltä illallisen
jälkeen, oli Mikko Tiukkatuulen vatsa kipeä pelosta, ja hän tarkasti ja
vilkkui isiinsä kasvoja — oliko hän mahdollisesti tavannut rehtorin ja
puhe ollut kirjeestä.

Joka aamu, joka tunti koulussa vaivasi häntä tuo ainainen pelko. Jos
rehtori sattui tulemaan sisään tunnin kuluessa, jähmistyi hän kauhusta
ja pelko sävähti kuin leimaus hänen lävitsensä — nyt voisi tulla hänen
vuoronsa — kirje, opettaja Winther, Antti Bechin vihko...

Hän ponnisteli kovasti lukien läksyjä. Suurimpana kehoituksena oli
se tunne, että hänen täytyi saavuttaa opettajien suosio, voittaa
myötätuntoisuutta — sen päivän varalle, jolloin laukeaisi!

— Minusta näyttää Mikko käyneen laihaksi ja kalpeaksi näinä päivinä,
äiti, sanoi isä eräänä päivänä päivällis-pöydässä.

— Hän lukee kovin ahkeraan, näetkös isä — läksyjään, vastasi äiti.
Erittäinkin on laskento vaikeaa, eikö ole, Mikko?

— On, vastasi Mikko — varsinkin se.

— Niin, niin, poikaseni, sanoi isä — ponnista sinä vaan kunnes pääset
päällepäin, sitten se kyllä sujuu helpommin!

Isä nyökkäsi hänelle. Viime aikoina he olivat olleet kovin hyviä
hänelle ja iloinneetkin hänestä!

— Yritä, yritä ylöspäin vaan! kehoitti isä.

Kyyneleet syöksyivät äkkiä Mikko Tiukkatuulen silmiin — ja koko
kurjuus, viimeisten viikkojen hätä ja tuska kuohahti kuin suuri aalto
hänessä — — oi, jospa nyt voisi heittäytyä isän syliin ja tunnustaa
hänelle kaikki tyyni, kirjeestä ja kaikesta!

— Rakas, oma poikani! Ala nyt sentään itke!

— E — enhän minä!

-- -- - Neljä viikkoa oli kulunut näin; nyt oli perjantai. Kun Antti
Bech ja Mikko Tiukkatuuli menivät yhdessä kotiin, niinkuin heidän
tapansa oli ollut viime aikoina, sanoi Antti Bech:

Huomenna aamulla, jos sinulla olisi apua minun esimerkkieni
jäljentämisestä, on ainoastaan laskuesimerkit vihkoon merkitty.
Laskujen suoritus on irtonaisella paperilla, jonka olen pannut lehtien
vähin. Minulla on huomenna kello 10:ltä vapaata laulusta; silloin
kirjoitan ne vihkoon, näetkös — eilen ei ollut aikaa. Varmuuden vuoksi,
jos Lange olisi katsonut, tahdoin panna lapun mukaan, ettei hän saisi
sanoa minun jättäneen laskematta! Mutta muista olla varovainen, ett'et
hukkaa lappua!

— Se on tietty, totta kai.

Seuraavana aamuna istui Mikko Tiukkatuuli yksin luokassa, kirjoittaen
Antin vihosta. Oli vaan kaksi esimerkkiä; ne olivat pian kirjoitetut.
Kun kaikki oli kirjoitettu, läjähytti hän vihkonsa kokoon ja pisti sen
keskelle Langen vihkopinoa laatikkoon. Mutta samassa, kun hän aikoi
panna irtonaista paperia Antin vihkoon, kaatoi hän mustepullonsa — ja
niin sikamaisen pahasti, että muste vuoti lapullekin ja töhri sen niin,
ettei ollenkaan voinut lukea. Se olikin lyijykynällä kirjoitettu...

Hän seisoi hetkisen neuvottomana. Nyt hän oli tuhrinut Antti Bechin
lapun, josta toinen juuri oli varoittanut!

No, ei ollut muuta neuvoa, täytyi kirjoittaa uusi lappu ja panna se
Antin vihkoon vanhan, hävitetyn sijaan. Hän sai käsiinsä paperiliuskan
ja lyijykynän ja kaivoi pöytälaatikosta laskuvihkoaan.

Kun hän istui kirjoittamaan, huomasi hän saaneensa kiireessä Simo
Selimerin vihon, eikä omaansa.

No, sehän oli yhdentekevä, tietysti! Oli kiire, eikä hän joutunut enää
etsimään omaa vihkoaan!

Niin nopeaan, kuin kynästä irti pääsi, jäljensi hän, ja ennen kuin
kello löi kahdeksan, oli kaikki valmiina, uusi lappu Antin vihossa
ja molemmat, Simo Selmerin ja Antin, vihot tallessa opettajan
pöytälaatikossa.

Kello kymmeneltä oli laulutunti; Mikko Tiukkatuuli näki Antin ottavan
laskuvihkonsa laatikosta. Kello yhdeltätoista olivat he taas yhdessä
norjankielen tunnilla. Mikko Tiukkatuuli oli hiukan jännityksessä.
Mutta Antti Bech ei sanonut mitään; niin ei luultavasti huomannutkaan,
että lappu oli uudistettu, luuli vaan omakseen!

Oli keskiviikko, kello 9. Kello 9—10 oli matematiikkaa, ja opettaja
Lange tuli.

Heidän piti saada takaisin kotilaskunsa heti tunnin alussa. Mikko
Tiukkatuuli oli aina keveämmällä mielellä, niistä päästyään, ilman
pitkiä puheita.

Opettaja Lange oli tänään kovin totinen. Pojat pitivät hänestä paljon;
hän oli niin kaunis ja nuori, kovin suora ja hyvä mies. Mutta tänään,
niinkuin sanottiin, oli hän kovin vakava.

Hän seisoi hetken ääneti, korkea vihkoröykkä oli pöydällä hänen
edessään.

— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.

Söyrinki Miehentappaja nousi seisomaan kaikkein viimeisimmältä paikalta.

— Minä olin.

— Tule tänne, Söyrinki!

Söyrinki tuli — vavisten. Pikku Söyrinki Miehentappajan asiat olivat
aina hiukan hullusti, siihen oltiin jo totuttu.

— No, Söyrinki — onko kukaan ollut laskentovihkoja kourimassa täältä
laatikosta lauantaina?

Tämä herätti huomiota. Tiesiväthän useimmat pojat laskuvihkojen
olevan siellä niin mukavasti saatavina lukitsemattomassa laatikossa
lauantaisin.

Keskellä luokkaa voihkasi joku; kukaan ei sitä kumminkaan huomannut. Se
oli Mikko Tiukkatuuli; hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltansa ja peitti
sukkelaan naamansa, painaen päänsä alas.

— Vastaa nyt, Söyrinki!

— E — ei, minun tietääkseni! änkytti Söyrinki Miehentappaja.

— Ymmärrätkö, poikaseni, minä kysyn, sillä minun täytyy saada se
tietää. Minä kysyn vielä senkin vuoksi, että sinä järjestäjänä olet
siitä vastuussa.

Tätä sanoessaan katsoi opettaja Lange merkitsevästi ja pitkään Antti
Bechiin ensimäisellä rivillä.

Söyrinki Miehentappaja seisoi lattialla, eikä vastannut sanaakaan.
Vitkaan hän käänsi päätään ja katsoi — hänkin Antti Bechiin, salavihkaa.

Äkkiä Antti Bech nousi reippaasti, Hän heitti päätään, se oli hänen
tapansa — melkein uhallisesti:

— Minä kävin laatikossa lauantaina kello 10.

Opettaja Lange puri huultaan.

— Sitä minäkin pelkäsin, Antti Bech, sanoi hän — saat mennä paikallesi,
Söyrinki. Söyrinki kulki poikien ohitse; ei kukaan häntä enää katsonut.
Kaikki tuijottivat Antti Bechiin, joka seisoi luokan eturivissä.

— Mitä sinulla siellä oli tekemistä?

— Minä en kerinnyt perjantaina kirjoittamaan muuta kuin laskuesimerkit.
Laskujen suorituksen olin minä kirjoittanut paperilapulle, joka oli
vihon sisässä. Laulutunnilla, jolloin olin vapaa kaulatautini vuoksi,
kirjoitin minä laskut puhtaaksi vihkoon.

Opettaja Lange katsoi melkein synkästi ja vakavasti Anttiin. Sitä kesti
hetkisen. Sitten hän sanoi:

— Sen, että sinä olet kerran alentunut petokseen, Antti Bech, voisin
sinulle anteeksi antaa, niin reipas poika kun muuten olet, mutta siksi
rehellisenä miehenä olen sinua pitänyt, etten luullut sinun tahtovan
pelastua siitä valheella.

— Se ei ollut petosta! sanoi Antti Bech, hypähtäen tuoliltaan.

Opettaja Lange katsoi halveksien häneen — samalla surkutellen. Hän otti
kaksi laskentovihkoa.

— Katsokaa, tässä on kaksi laskunsuoritusta. Toinen on Simo Selmerin
ja toinen Antti Bechin. Simo Selmer on kirjoittanut toisen tehtävän
väärin vihkoonsa. Hän on kirjoittanut 3 x, kuu hänen piti kirjoittaa 5
x. Saman esimerkin olet sinä, Antti, kirjoittanut oikein. Mutta sinun
suorituksesi ja vastauksesi on ihan sama kuin Simo Selmerin. Sinä olet
koko laskussa, kauttaaltansa, käyttänyt 3 x, vaikka esimerkissä olit,
aivan oikein, kirjoittanut 5 x; kuinka tämä on ymmärrettävä? Antti Bech
ei vastannut. Pojat, hänen takanansa luokalla, istuivat niin hiljaa,
että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. He näkivät Antti Bechin
niskan punastuvan kutrisen tukan varjossa.

Opettaja Lange jatkoi:

— Sinä itse tunnustat kirjoittaneesi laskusi lauantaina täällä — kun
vihot olivat tuodut perjantaina Sinä olet jäljentänyt laskun Simo
Selmerin vihosta. Sinä olet harjoittanut petosta. Äläkä sinä yritäkään
pelastua valheella. Sinun ei olisi siihen pitänyt ryhtyä. Ole hyvä,
tässä on vihkosi. Minä olen antanut sinulle 6 petoksesta. Muuten tahdon
puhutella rehtoria, mitä vielä on tehtävä. Ellet sinä olisi valehdellut
olisin minä päästänyt sinut kuutosella.

Opettaja Lange tarjosi vihkoa pöydän ylitse. Antti Bech ei ottanut sitä.

— Minä en huoli Teidän kuutosistanne. Minä en ole tehnyt petosta. Minä
— minä olen ehkä erehdyksestä kirjoittanut laskussani — 3 x...

— Lörpötystä, poika! sanoi Lange ja heitti vihon hänen eteensä
pöydälle. — Istu.

— Minä en valehtele! huusi Antti Bech. Hänen laskentovihkonsa putosi
lattialle.

Opettaja Lange otti kaikki vihot, nousi ja astui levollisesti alas
paikaltaan. Hän pysähtyi Antti Bechin eteen ja sanoi vakavasti:

— Minä koetin kauan olla uskomatta. Minusta oli kovin ikävää, että
sinä Antti olit käyttänyt Simo Selmerin vihkoa — mutta kun sinä nyt
valehtelet, on se minusta paljon, paljon ikävämpää. Istu, poikaseni!

Sitten Lange jakoi vihot kaikille ympäri luokkaa. Ja jokaiselle,
kellä vaan virhe oli, osoitti hän sen ja selitti. Hän ei enää ollut
huomaavinaan Antti Bechiä, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta
ja istui tarkastamaan omaa laskuaan.

Opettaja Lange puhui levollisella äänellä, kulkien paikasta paikkaan
pitkin luokkaa. Mutta pojat olivat ihan toisissa ajatuksissa; vähä
väliin täytyi opettajan muistuttaa:

— Kuuntele tarkoin, poika!

Hiukan alempaa, noin keskeltä luokkaa kuului:

— Onhan näillä sinun koti- ja koululaskuillasi, hyvä Mikko, yhä
edelleenkin suuri ero. Nämä ovat nyt aivan oikein. No — ei sinun
tarvitse olla niin — niin häpeissäsi siitä! Olenhan minä sanonut,
että antaisit herra Wintherin tarkastaa kotilaskujasi. Minä tarkoitan
vaan, että sinun pitäisi suuremmalla tarkkuudella suorittaa koulussa
laskujasi! Ovathan ne useimmiten samanlaisia tehtäviä.

Mikko Tiukkatuuli ei katsahtanutkaan ylös; hän otti vihkonsa vapisevin
käsin. Ohimot kuumottivat.

— Älä nyt, poikaseni, noin, enhän minä sitä vaarallisena pidä!
Kyllähän sekin tulee autettua aikanansa, näetkös! Kun sinä vaan
olet tarkkaavainen ja käyt ahkerasti herra Wintherin luona. Muutoin
voit viedä terveisiä herra Wiutherille minulta ja sanoa, että sinun
tarvitsisi eritoten harjoittaa alkutietoja. Niissä sinä olet liiaksi
häilyvä! Taikka — voinhan minä tilaisuuden sattuessa itsekin sanoa sen
hänelle.

— Niin, minä olen nytkin antanut sinulle 1, minä otaksun, että sinä
itsekin olet tehnyt työtä laskujeni suorituksessa!

Opettaja Lange poistui.

Mikko Tiukkatuuli jäi istumaan. Hän oli muuttunut kalpeaksi, kovin
kalpeaksi. Hän tuijotti ensimäiseen riviin, jossa Antti Bech istui
kumartuneena katsellen vihkoansa.

Kun opettaja Lange oli saanut jaettua kaikki vihot, alkoi hän
kuulustella. Ensiksi kysyi hän Simo Selmeriltä.

Simo Selmerin äänessä ja koko olennossa oli — sen kaikki pojat
huomasivat — voitonriemua. Taulun luona seistessään katseli hän
kysymysten välissä silloin tällöin pilkallisesti Antti Bechiin.

Antti Bech istui aina vaan kumarruksissaan. Laskuvihkonsa hän oli
pannut kiinni.

Taaempana, keskellä luokkaa, istui Mikko Tiukkatuuli ja tuijotti
lakkaamatta — Antti Bechin selkään.

Tunti kului tavattomassa hiljaisuudessa.

Kun soitettiin, menivät pojat kovin sävyisästi ulos. Antti Bech kulki
muiden keskellä, mutta toiset ikäänkuin väistyivät hänen tieltään.

Samoin koulun pihalla. Hän yritti olla niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, puheli ja nauroi. Mutta toiset vetääntyivät pois.

Eivät he millään muotoa tahtoneet osoittaa hänelle halveksimista tahi
mitään sellaista. Ei — tämä oli vaan niin tykkänään käsittämätöntä,
ihan mahdotonta uskoa. He oudoksuivat tätä, — eivät mitenkään voineet
selvittää.

Antti Bech jäi yksin seisomaan.

Sitä useampi kerääntyi Simo Selmerin ympärille, joka seisoi toisella
puolella koulunpihaa. Hän puhui hyvin innokkaasti; pojat seisoivat
hänen ympärillään kuunnellen.

Luokassa oli kaksi puoluetta, toinen oli Antti Bechin ja toinen Simo
Selmerin; vanhoista ajoista oli ollut niin. Tietysti oli luokalla
sellaisiakin, jotka eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen. Noilla
kahdella oli kumminkin joukkonsa.

Antin oli pienempi. Hän oli pohjaltaan ylpeä, Antti Bech. Ainakin oli
hyvin vaikea saada häntä myöntymään petoksiin tai muihin sellaisiin.

Simo Selmer, lukujuhta, "Kilvoittelija", ei ollut ensinkään sen
tapainen, joten hänen "puolueensa" oli suurempi. Simo Selmer auttoi
paljon lapuilla kirjoituksissa ja laskuissa; mutta hän otti aina maksun
siitä. Söyrinki Miehentappaja piti hänet rusinoissa ja luumuissa; hänen
isällään oli siirtomaatavaroiden kauppa. Otar Ingebrigtsen varasti
omenia isänsä puutarhasta ja toi niitä kouluun; hän maksoi kaksi omenaa
Simo Selmerille kustakin latinan kirjoituksesta. Ja vielä muutakin.
Muuten oli vanha juttu, että Wilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simo
Selmerille 10 äyriä laskento-esimerkistä.

Näin kilpailivat Antti Bech ja Simo Selmer ensimäisestä sijasta
luokalla. Useimmiten Simo oli voitolla. He olivat vihamiehiä monella
tavalla.

Nyt Simo Selmer seisoi joukkonsa keskellä kerskaillen, että Antti Bech
oli harjoittanut petosta, jäljentäen hänen laskujaan.

Antti Bech katsahti ympärilleen koulun pihassa. Kaukana toisista,
voimistelusalin edessä näki hän vihdoin Mikko Tiukkatuulen, joka
myöskin oli aivan yksin, Antti meni hänen luokseen.

— Mikko!

— No, mitä?

— Hyvä mies, älä nyt noin kauhistu! Kai sinä tiedät, etten minä ole
pettänyt ja jäljentänyt — Kilvoittelijaa!

— No, sitä ei kukaan usko!

— Kyllä he uskovat. Minä aijon puhutella rehtoria. Kuuleppas, minun
piti kysyä sinulta jotakin: Käytitkö sinä minun lappuani lauantaina?

— En.

— No, onhan se hyvä tietää.

Seuraava tunti oli lehtori Sömmen, norjankieltä. Sitten tuli latinaa,
lehtori Buggen tunti. Molemmat, Sömme ja Bugge olivat merkillisen
juhlallisia. Ei kumpikaan kysynyt Antti Bechiltä, mutta he katsoivat
häneen vähä väliin.

Tämä synnytti tuskallista juhlallisuutta luokalla. Kaiken tämän alla
tuntui olevan jotakin kytemässä — kun rehtori edes tulisi, jotta se
leimahtaisi ilmi, saisi lopun ja tulisi päätös.

Kolmannella tunnilla oli Svenningsenillä saksaa.

Hän asettui paikalleen ja katseli ensityökseen halveksuen Antti Bechiä.
Sitten hän tarkasti päiväkirjaa.

— Opettaja Lange on antanut sinulle, Antti Bech, 6 petoksesta, kuulin
minä, mutta sitä ei olekaan päiväkirjassa.

— Ei se sinne tulekaan! vastasi Antti Bech levollisesti.

— Vai niin!

— Sillä minä en ole harjoittanut petosta.

— Minä tahdon huomauttaa sinulle, sinä olet rohkea, rakas Antti Bech.
Kai sinä tarkoitat, että opettaja Lange on valehdellut syyttäessään
sinua?

— Minä tarkoitan, että tämä on erehdys.

— Vai, niin! Pikkunen erehdys! Kun sinä teet väärin, niin se on
"erehdys", sinun mielestäsi! Niin, niin — rakkaalla lapsella on monta
nimeä. Sellaisia erehdyksiä arvostellaan, huolimatta henkilön arvosta,
tässä koulussa 6:n numerolla.

Opettaja Svenningsen antoi Simo Selmerin kääntää. Hän oli erittäin
laupias Simo Selmeria kohtaan. Äkkiä keskeytyi hiljaisuus, ovelta
kuului pari lyhyttä kopausta, -ja rehtori astui sisään; hän oli
mietteissään ja tavallista vakavampi. Hän astui vitkaan opettajain
istuinta kohti, josta Svenningsen väistyi, antaen tilaa hänelle.
Ensiksi hän kuiskasi pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi samoin
kuiskaten kiivaana; samalla lie molemmat katsoivat Antti Bechiin.

— Antti Bech! sanoi rehtori.

Antti nousi seisomaan.

— Opettaja Lange on pyytänyt minua ilmoittamaan hänen ja minun
päätökseni sinulle toveriesi läsnä ollessa. Sinä olet harjoittanut
petosta. Lauantaina, kun sinulla oli lupaa laulusta, otit sinä
opettajien pöytälaatikosta erään toverisi laskentovihon; säästääksesi
omia vaivojasi jäljensit sinä hänen laskuesimerkkinsä. Tästä rikoksesta
olet sinä saanut hyvin ansaitun kuutosen — niinkuin jokainen poika
sinun sijassasi olisi saanut. Vaikka sinä vielä sitä paitsi koetat
välttää rangaistusta jutellen paperilappusista ja muista, niin olemme,
opettaja Lange ja minä, kumminkin yksimielisesti päättäneet, ettemme
anna sinulle lisää rangaistusta siitä. Useimmat sinun opettajasi
ovat, niinkuin minäkin, tulleet kovin pahoille mielin kuultuaan
sinusta tällaisia asioita. Sinä olet sellainen poika, jota me
kaikki kunnioitamme ja josta me paljon pidämme. Minä luulen myöskin
huomanneeni, että toveriesi tunteet sinua kohtaan ovat samanlaisia.
Me olemme siitä ymmärtäneet, että sinun on ehkä vaikeampi kuin muiden
tunnustaa tehneesi halpamaista petosta. Kun sinä nyt yrität valheella
päästä eroon asiasta, olet sinä väärässä luulossa, jos uskot valheen
itseäsi paremmin auttavan kuin suoran, rehellisen tunnustuksen. Me
olemme päättäneet antaa sinulle anteeksi tämän väärän luulon. Me
toivomme, että sinä annat sille oikean arvon, tajuat, että meidän hyvä
mielipiteemme sinusta velvoittaa sinua.

Antti Bech seisoi, taistellen itkua vastaan, rehtorin puhuessa. Kun
puhe oli loppunut, nieli hän itkunsa suurella ponnistuksella ja sanoi:

— Minä en ole tehnyt petosta.

Rehtori tarkasti häntä tutkivalla katseellaan.

— Etkö sinä itse ole tunnustanut ottaneesi vihkosi lauantaina
laatikosta — ja kirjoittaneesi laskut vihkoon laulutunnilla.

— O — olen, mutta...

— So, sanoi rehtori, kumarsi hiukan Svenningsenille ja meni.

Antti Bech pikemmin putosi kuin istui tuolilleen; hän laski päänsä
käsivarsilleen pöydälle ja voihki.

Svenningsen seisoi selin luokkaan ja katseli ulos akkunasta. Pari
kertaa hän kääntyi katsoen Anttiin päin, joka nyyhki ääneen. Pojat
istuivat hiljaa.

Lopulta Svenningsen sanoi: — Ellet sinä voi hillitä itseäsi, Antti
Bech, niin mene ulos, kunnes tyynnyt.

Antti Bech meni.

Vielä kesti hetkisen, ennenkuin opettaja Svenningsen antoi jatkaa
käännöstä.

Antti Bech ei tullut takaisin; eikä hän seuraavalla tunnillakaan ollut
paikallaan.

Hän oli mennyt kotiin.

       *       *       *       *       *

Mikko Tiukkatuuli astui kotiin päin. Hänestä tuntui kuin eivät jalat
kannattaisi häntä; polvet notkuivat ja letkahtelivat.

Päivällispöydässä hän kertoi ykkösestään kotilaskuissa. Ruoka tarttui
kurkkuun; hän nieli ja nieli.

Ruualta hän meni huoneeseensa. Täällä hän heittäytyi sänkyynsä —
vatsalleen, haudaten päänsä tyynyyn. Hänellä oli kauhea halu saada
itkeä, mutta ei mitenkään voinut. Rinnan alla tuska pakotti — ontto,
kiertävä tuska.

Näin hän makasi tunnin ajan liikahtamatta. Sitten hän nousi vitkaan.
Hän katsahti ympärilleen huoneessa, istui sängyn laidalle antaen
jalkojensa veltosti roikkua. Taaskin kului pitkän pitkä hetki.

Sitten hän nousi, meni vitkaan alas portaita, otti lakkinsa eteisestä.
Hän pysähtyi konttoorin oven taakse ja kuunteli. Isä oli sisällä. Hän
tarttui ovenripaan, pysähtyi, päästi irti taas ja meni ulos kadulle.

Hiljakseen hän astui katua; ajoneuvot tärskyivät ja kolisivat, ihmiset
kulkivat hänen ohitsensa; hän ei näyttänyt niitä näkevän eikä
kuulevan, hän kuvitteli olevansa kosteassa jääpuvussa.

Hän tuli aivan koulun ovelle saakka. Täällä hän pysähtyi ja pyyhki
otsaansa nenäliinalla; se tuli likomäräksi tuskanhiestä.

Kun hän tarttui raskaaseen ovenripaan, teki mieli pysähtyä ja miettiä;
mutta hän riensi avaamaan. Hän kulki kaikkien autioiden käytävien
lävitse, kunnes pysähtyi rehtorin kanslian oven taakse. Hän koputti
hiljaa.

Kukaan ei vastannut.

Sitten hän koputti kovemmin. Ei kukaan vieläkään vastannut.

Kanslian oven vieressä oli rehtorin yksityinen sisäänkäytävä. Hän
tavotti kelloa; mutta nyt hän mietti. Hyvin kauan.

Silloin kuului askelia sisältä eteisestä, samassa hän vetäsi
kellonnauhasta.

Rehtorin rouva avasi oven.

— Saisinko vähän puhutella rehtoria?

— Kyllä, heti!

Rehtorin rouva vei hänet eteisestä erään sisäoven kautta kansliaan.

— Olkaa hyvä, istukaa, kyllä hän pian tulee.

Hän nosti korkeaselkäisen nahkatuolin pojalle ja meni.

Mikko Tiukkatuuli istui kovalle tuolille.

Rehtorin kansliahuone oli pitkä ja kapea, akkuna toisessa päässä.
Seiniä peittivät hyllyt, niin, seinät olivat pelkkänä hyllynä, kirjat
seisoivat tiheissä rivissä katosta lattiaan asti.

Mikko Tiukkatuuli istui korkeaselkäisessä tuolissa suorana, melkein
pystyssä, sillä selkänoja oli aivan kohtisuora. Hänen varpaansa
ulottuivat juuri lattiaan. Hän katseli ympärilleen, tuijottain
kirjoihin; vähä vähältä alkoi hänestä tuntua siltä, kuin seinät
lähestyisivät toisiaan, lähemmäksi yhä lähemmäksi — tahtoen likistää
hänet väliinsä ja painaa nuo kankeat ja kiristetyt kirjain selät häneen
— — —

Hän liukui alas tuolilta. Hän saattoi tuskin seisoa tuskalta, hiipi
ovelle, tarttui avaimeen: ovi oli suljettu.

Ja toinen ovi — se johti eteiseen!

Hän huudahti, kuu ovi äkkiä aukeni eteiseen, Rehtori tuli.

Hänellä oli sama kotitakki, jonka Mikko Tiukkatuuli oli nähnyt
ollessaan laiskanläksyllä.

— No, Mikkoseni, sinä tahdoit puhutella minua.

— Niin.

Rehtori seisoi hänen edessään katsellen häntä ja odottaen. Mutta poika
ei voinut sanoa muuta kuin "niin".

Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykästi rehtoriin, tuijotti ja tuijotti,
aivan sanatonna.

Rehtori sanoi viimein:

— No, mikä oli asia? Hän meni suuren työpöytänsä luo akkunan eteen;
rehtori istui ja tarjosi Mikko Tiukkatuulelle tuolia edessään.

— Se oli — se oli niin, — että minä olenkin petokseen syypää.

— Oletko sinä harjoittanut petosta?

— Olen, eikä Antti Bech.

— Selitä, poikaseni!

Mikko kertoi lauantai-aamuisesta tapauksesta, että Antti oli laskenut
irtonaiselle paperille ja pannut sen vihkoonsa, kuinka hän oli kaatanut
sille mustetta ja kirjoittanut sijaan uuden, Simo Selmerin laskujen
mukaan, joiden hän oli luullut olevan oikein, niinkuin aina ennenkin.

— Antti Bech oli siis laskenut esimerkit?

— Oli, irtonaiselle lapulle. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hän
ennättänyt kirjoittaa niitä vihkoonsa, — ainoastaan esimerkit olivat
vihossa.

Rehtori istui kauan ääneti katsellen ulos akkunasta Lopulta hän sanoi:

— Eikö hän huomannut, että se lappu, jonka mukaan hän kirjoitti, ei
ollutkaan hänen, vaan jonkun muun kirjoittama?

— Ei. Minä koetin saada sen niin saman näköiseksi kuin suinkin.

Rehtori oli taas kauan vaiti ja katseli ulos. Sitten hän kääntyi
vitkaan Mikko Tiukkatuulen puoleen ja sanoi:

— Sinä teit siis petoksen?

— Niin.

— Mutta — mutta hyvä Mikko, sinullahan on opettaja Winther...

Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykällä katseella rehtori Holstiin ja
ravisti päätään.

— Eikö hän auta sinua? Otathan sinä tuntia hänen luonaan?

— Minä en ota tuntia Wintherillä.

— Kuka sinua sitten opettaa? Minä muistelen sinun sanoneen...

— Ei minua kukaan opeta,

— Mutta kirjoitinhan minä isällesi...

— Minä en antanut kirjettä isälle.

— Etkö sinä antanutkaan minun kirjettäni isällesi?

Mikko Tiukkatuuli istui niinkuin ennenkin tuijottaen — ja ravisti
päätään. Rehtori Holst katsoi tutkivasti häneen, sitten akkanaan ja
taas Mikko Tiukkatuuleen:

— Mutta kuinka sinä tiesit kertoa ottavasi yksityistuntia laskennossa,
josta minä olin kirjoittanut?

Mikko Tiukkatuulen huulet vapisivat, yhä pahemmin ja pahemmin —
tuijottavat silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä — hän rykäsi ja sai
viimein ääntä:

— Minä mursin kirjeen ja luin sen.

Rehtori Holst nousi tuoliltaan ja käveli lattialla edes takaisin.
Kauan. Sitten hän pysähtyi Mikko Tiukkatuulen eteen ja sanoi syvästi ja
tutkivasti katsoen häneen:

— Semmoinenko sinä oletkin?

— E — en, en! Minä en — ole semmoinen! huusi Mikko Tiukkatuuli, ja nyt
tuli suuri itku, joka oli vaivannut ja painanut häntä aamusta aikain.

Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun kovin nyyhkytys oli
asettunut, kysyi hän:

— Sanoppas minulle, Mikko, tietääkö Antti Bech tästä?

— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle nyt.

— Nyt — niin. On parasta, että lähdet nyt jo heti!

Mikko Tiukkatuuli otti lakkinsa ja meni. Hän oli jo melkein ovesta
ulkona, mutta palasi takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli unohtanut
sen.

Hän meni suoraan kaupunginvouti Bechille.

Kun hän nyt vaan saisi sanotuksi kaikki tyyni Antti Bechille — niin
tulkoon sitten koko kurjuus.

Koulusta hänet nyt kaiketikin eroitettaisiin. Ja kotona isä ottaisi
puheeksi konepajan, tai merille lähdön, tai puotipaikan.

Vielä ei hän tahtonut tätä ajatella — olihan sitä aikaa sittenkin,
kun hän ensin oli käynyt Antin luona. Hän riensi. Tie kulki kodin
ohitse; hän juoksi akkunain kohdalla. — — — Puolen tunnin kuluttua oli
kaikki sanottu ja tehty Antti Bechin luona, poikien huoneessa. Mikko
Tiukkatuuli istui Antin sängyn laidalla ja tähysti lakkaamatta lattiaa.
Antti Bech istui pöydällään, heilutellen jalkojaan ja katsellen ulos.

— Ja kaiken tämän olet sinä tunnustanut suoraan rehtorille?

— Niin. Parasta oli saada sanotuksi kaikki yht'aikaa.

— Nyt saat sinä, Mikko — nuhdesaarnan huomenna.

— Jos minä vaan pääsisin nuhdesaarnalla, niin —!

Pitkä äänettömyys. Viimein Mikko Tiukkatuuli sanoi, hellittämättä
katsettaan lattiasta:

— Oletko sinä sikamaisesti suuttunut minuun, Antti?

— Tökerö, vastasi Antti Bech.

Mikko Tiukkatuuli alkoi soudattaa itseään istuallaan.

— Niin, näetkös, ellet sinä vaan ole minulle vihainen enää!

— Minusta sinä olet ollut suuremmoisesti rehti — mennyt suoraan
rehtorille...

— No, sitten minä olen taas iloinen. Käyköön nyt miten tahansa. Kun et
sinä vaan tahdo ajatella minusta pahaa, — kun olen poissa.

— Lähdetkö sinä jonnekin?

— Eihän minulla ole muuta neuvoa, näetkös. Täytyy koettaa paeta.

— Pa — paetako?

— Niin. Minä karkaan kotoa; tänä yönä ehkä.

— Oletko sinä hullu!

— Minä en kestä tätä kaikkea. Jos minut nyt ajetaan pois koulusta,
niin joutuu isäni aivan epätoivoon, häpeästä, näetkös. Molemmat, isä
ja äitikin. Heidän pitäisi kuitenkin keksiä minulle jotakin. Ehkä
lähettäisivät jonnekin muualle. Yhtä hyvinhän minä voin mennä itse. Jo
ajoissa. Sillä minä en kestä, en.

— Mutta — minne sinä aijot paeta, poika?

— Vähät siitä! Ainahan tuota jonnekin pääsee piiloutumaan, kunnes
muut ovat unhoittaneet. Minä aijon kävellä johonkin eteläisempään
kaupunkiin. Sieltä lähtee laivoja Amerikaan.

— Sinä joudut kiinni!

— En, kun vaan pysyttelen maaseudulla. Kulen talosta taloon — kunnes
saavun perille.

— Entä rahat?

— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.

— Niillä sinä et pitkälle pääse, poika! Saat vielä nälkää nähdä.

— No, niin. Voihan niinkin käydä. Jos kuoleekin nälkään tunturilla, —
entä sitten — onhan silloin ainakin päässyt pois. Pois kaikesta tästä.

Mikko Tiukkatuuli puhui itkunsekaisella äänellä ja nousi seisoalleen
lattialle.

— Jos minä olisin poissa huomenna, niin sinä et luonnollisesti tiedä
mitään!

— En tietystikään, mutta...

— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle. Kun minä vaan lähetän sinulle
osoitteeni. Sinä — sinä olet minun ainoa ystäväni, Antti, tiedätkös.
No, hyvästi nyt!

Antti Bech hyppäsi alas pöydältä.

— Oikeinko sinä tosissasi — aiotkos sinä karata?

— Eihän minulla muutakaan neuvoa ole, tajuathan sen. Minusta tulee
sellainen — sellainen pois potkittu raukka!

— No, sitä minä nyt en usko! sanoi Antti Bech.

— Onhan se sikamaisen rohkea työ, karata. Mutta jos sinä ensin
tunnustaisit kaiken tämän isällesi! Koettaaksesi, miten se häneen
vaikuttaisi!

— Minä — minä en uskalla. Minä — en tosiaankaan uskalla.

Itku valtasi Mikko Tiukkatuulen, Hau puri hampaitaan, estääkseen sitä
tulemasta.

— Hyvästi nyt, Antti! sanoi hän ja riensi ulos ovesta.

Hän meni kotiin päin.

Pakenemisen mahdollisuus oli kytenyt hänen mielessään jo kauan, kauan
aikaa. Ja nyt, puhellessa Antti Bechin kanssa, oli se äkkiä kypsynyt
lujaksi päätökseksi...

Mutta jos tunnustaisit ensin kaikki tyyni isällesi! Ja saisit nähdä
miten se häneen vaikuttaisi!

Niin, kun vaan olisi — olisi rohkeutta!

Hän oli sentään uskaltanut mennä rehtorin luo...!

Mutta isän...!

Ei, hän tunsi itsessään: Hän ei voisi toista kertaa — ja vielä isälle!
Ja äitikin tulisi, — sisaret saisivat tietää!

Nyt hän oli omalla kadulla, näki talon.

Hän pysähtyi äkkiä.

Hänen edellään kulki levollisesti muuan mies, jonka polvet
notkahtelivat omituisesti —: rehtori Holst! Takaapäin jo saattoi
kuvitella miehellä olevan tummat, vakavat kasvot.

Mikko Tiukkatuuli seisoi kuin naulittu paikallaan, vavisten
tuskallisesta pelosta.

— Niin, niin todellakin! Oi Jumala! Rehtori meni hänen kotiinsa!

Hän meni ilmoittamaan isälle!

— Oi — oi! oi — oi! Mikko Tiukkatuuli voihki ehdottomasti puoliääneen
itsekseen. Hän pyörähti ympäri ja kulki vastakkaista tietä pitkin
katuja.

Hän käveli ja käveli. Veri nousi päähän, koko ruumis aivan horjui.

Hän joutui maantielle. Päästyään maaseudulle kappaleen matkaa, ei hän
jaksanut kauemmaksi, vaan istui tien viereen.

Istuminen auttoi hiukan. Mutta vain hetkeksi. Sitten taas valtasi
hänet — tuo kauhea tuska ja epätoivo. Hän istui tuijottaen eteensä ja
ajatteli aina vaan samaa asiaa:

Että hän oli tuollainen, jollaisista joskus kuultiin, hyvien vanhempien
lapsi, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä, joka "joutui
hunningolle" — piti lähteä Amerikaan. Yksi niistä, joiden tie usein
päättyy kuritushuoneeseen.

Mikko Tiukkatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.

Mutta eihän Jumala voinut välittää — hänen rukouksestansa nyt! Nytkö
vasta oli aika rukoilla Jumalaa, nyt hädässä ja kurjuudessa? Silloin,
kirjettä polttaessaan olisi hänen pitänyt ajatella Jumalaa. Hän tunsi
olevansa halpamainen ja tuhma Jumalan edessä, luullessaan, ettei Jumala
tajuaisi, kuinka häntä nyt pelko pakoitti — rukoilemaan!

Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista, — kyllä hän oli
hyvin kaukana.

Hän oli matkalla maailmalle, oli todellakin paennut! Hän tahtoi kulkea,
kulkea yhä edelleen — eikä koskaan palata!

Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Kaksikymmentä kruunua oli
jäänyt kotiin ja välipalakin, valmiiksi laitetut voileivät olivat hänen
huoneessaan odottamassa. Ne hän oli aikonut ottaa mukaansa evääksi. Nyt
hän saisi nähdä nälkää ja kärsiä puutetta!

Mutta tämä oli ihan oikein. Hänen piti kärsiä puutetta. Tässä ei
auttanutkaan pelkkä rukoileminen. Ei, ensin hän saisi kärsiä jotakin
oikein kovaa. Nälkää ja puutetta, rahattomana, — jos hän tätä kestäisi
jonkun aikaa, edes muutamia päiviä, niin ehkä Jumala silloin hiukan
antaisi arvoa hänelle...!

Niin, parasta oli taas lähteä. Yöksi piti piiloutua metsään. Ei se
mitään vaikeata ollutkaan. Eivät he häntä löytäisi. Kun hän pääsee
ensimäiseen kaupunkiin, niin sieltä hän kirjoittaa isälle, että antavat
hänen jatkaa matkaansa, eivätkä suotta takaa aja. Hän toivoi vaan
saavansa kärsiä ja omin voimin päästä eteenpäin. Kerran, kun hän luulee
rikoksensa sovitetuksi ja omin päin on joksikin päässyt, niin silloin
hän tulee kotiin. Kyllä isä antaisi hänen menetellä näin, kun hän vaan
kirjoittaisi oikein vakavasti ja järkevästi.

Monen vuoden kuluttua hän palaisi isän ja äidin, Johannan ja Drean luo
— kunniallisena miehenä.

Niin — parasta oli heti lähteä eteenpäin!

Hän katsoi taivaalle; se oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä
tunturia. Hän tunsi päätöksensä jälkeen muuttuneensa paremmaksi
ihmiseksi. Taas Jumala muistui mieleen. Ei hän sentään tahtoisi nyt
pyytää Jumalalta apua — sehän olisi halpamaista. Mutta "Isämeidän
rukouksen" hän aikoi lukea. Siitä Jumala kyllä ymmärtäisi hänen
tarkoituksensa.

Mikko Tiukkatuuli luki "Isämeidän". Sitten hän jatkoi matkaansa.

Puoliyhdeksän ajoissa illalla tuli Mikko Tiukkatuulen isä
kaupunginvouti Bechille.

— Olivatko he nähneet Mikkoa heillä tänään?

— Olivat kylläkin. Viiden aikaan iltapäivällä hän oli ollut heillä
puolen tunnin ajan. Sittemmin emme ole nähneet häntä, eikö hän ole
tullut kotiin?

— Ei, poika on ollut kotoa poissa koko päivän. Mikko Tiukkatuulen isä
meni. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa katua alaspäin, juoksi joku
hänen järjestään.

— Anteeksi, herra kamreeri!

— Sinä, Antti!

— Niin, minä — minä tahdoin vaan, minusta tuntui, minä aijon sanoa
Teille, että Mikko oli minun luonani tänään...

— Niin, poikaseni, minä kuulin sen. Tiedän myöskin, minkä vuoksi.
Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut kaikki.

— Niin — mutta Mikko — hän sanoi — hän pelkäsi kovin...

— Pelkäsikö hän?

— Kyllä, hän pelkäsi kovasti. Ja sitten hän sanoi, ettei uskaltaisi
mennä kotiin. Taikka oikeastaan hän tahtoi — tahtoi...

— Herran nimessä, mitä hän tahtoi?

— Karata kotoa.

Näytti silta, kuin Mikko Tiukkatuulen isä olisi luullut jotakin
pahempaa; hän huokasi helpotuksesta. Mutta vain hetkiseksi mieli
keventyi. Hän kysyi:

— Tiedätkö, minne? Voithan ymmärtää, hyvä Antti, että minun täytyy se
saada tietää!

— En. Hän sanoi vaan tahtovansa kävellä johonkin eteläiseen kaupunkiin.
Sieltä hän menisi Amerikan laivaan. Hän sanoi aikovansa kulkea talosta
taloon.

Oli valoisa toukokuun ilta. Mikko Tiukkatuulen isä seisoi hiukan aikaa
miettien.

— Kuuleppas, Antti, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?

— Hyvin kernaasti!

— Mene tilaamaan Olavi ajurilta minulle kaksi hevosta ja ajoneuvot niin
pian kuin suinkin. Pyydä häntä ajamaan heti meille!

— Kyllä!

Antti Bech juoksi. Mikko Tiukkatuulen isä meni kotiin.

Hiukkasta myöhemmin seisoi kaksi hevosta kamreerin oven edessä. Toisen
hevosen rattaille istui hän itse ja toisiin kärryihin asettui hänen
ensimäinen kirjurinsa.

— Nyt, Molstad, sanoi Mikko Tiukkatuulen isä, — ajatte Te pohjoista
tietä kello 12 asti ja tiedustelette joka talosta ja kaikilta, kutka
ikänä vastaanne sattuvat. Ell'ette saa mitään selvää kello 12, niin
palatkaa takaisin.

Molstad ajoi. Sitten Mikko Tiukkatuulen isä sanoi hyvästi vaimolleen ja
molemmille pikku tytöille, jotka seisoivat ovessa ja itkivät.

Rattaanpyörät kolisivat siltarummun poikki.

Tunnin matkan päässä eteläisellä maantiellä hän tapasi erään, joka
luuli nähneensä jonkun. Myöhemmin erään akan. Kyllä hän oli kohdannut
pojan, aivan hiljan.

Ajoneuvot pyörivät eteenpäin.

Jonkun matkan päässä tuli vastaan heinäkuorma.

Maalaisäijä käveli kuorman vieressä.

— Et suinkaan sinä ole tavannut erästä kaupunkilaispoikaa täällä
tiellä? Pientä nasikkaa...

— Olen kai, herra kamreeri! Tuolla se poika makaa heinäkuormalla. Se
nukkui niin makeasti. Nostinhan tuon ylös, kun istui ja itki tuolla
maantien vieressä ruikuttaen väsymystä. Ehkä se onkin oma poikanne?

— Niin on.

— Se väitti, tuota noin, ettei hänellä ole kotia, eikä mitään,
raukalla.

Korkealla heinäkuormalla nukkui Mikko Tiukkatuuli:

— Pyysikö hän päästä ajamaan sinun kanssasi?

— Eikös mitä! Eteenpäinhän se sanoi aikovansa. Siksi aikaa vaan pyysi
lepäämään heinäkuormalle, kun minä käväisisin siellä niin Seppälässä.
Palkkioksi tahtoi pidellä hevosta. Kun tulin takaisin, — noin se
makasi, nähkääs — ja nukkui. Ja annoinhan minä sen maata!

-- - Seuraavana päivänä tuli rehtori laskentotunnilla luokkaan.
Opettaja Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili myöskin ja astui
opettajain paikalle.

— Minun täytyy tunnustaa sinulle, Antti Bech, että me eilen syytimme
sinua väärin. Toveriesi pitää saada tietää, että et sinä ole
harjoittanut petosta; me erehdyimme. Omasta puolestani tahdon vielä
lisätä: olen kovin hyvilläni, koska entinen varma luottamukseni sinuun
täten vahvistuu, ett'et sinä voisi ryhtyä tällaisiin kepposiin. Ole
hyvä, Antti Bech, ja tule tänne!

Antti Bech astui opettajan luo.

— Minä pyydän sinulta anteeksi, koska olen tehnyt sinulle väärin. Anna
minulle kättä, niin minä tiedän saavani anteeksi!

Antti Bech ojensi kätensä.

Rehtori tarttui siihen toisella kädellään, ja toisella hän silitti
Antin kiharaista päätä.

— Niin, pojat, sanoi rehtori, kun Antti Bech oli mennyt paikalleen, —
näyttäkää meille, että te kaikki voitte seurata Antti Bechin esimerkkiä
— ja pitää kilpenne tahratonna.

Ovea lähestyessään sanoi rehtori:

— Mikko, seuraa minua hetkeksi!

Mikko Tiukkatuuli meni rehtorin mukana ulos ovesta pitkin käytäviä
kansliaan.

Hän seisoi taas tuossa kapeassa, korkeassa huoneessa, jossa näkyi vaan
tiukkoja kirjanselkiä seinillä. Rehtori Holst istui ja katseli häntä.

Mikko Tiukkatuuli näytti laihalta ja kalpealta.

— No, Mikko! sanoi rehtori — kai sinä olet joka lauantai jäljentänyt
laskuesimerkkiä?

— Olen. Joka lauantai.

— Niin kai. Minä olen pyytänyt opettaja Langea opettamaan sinulle
yksityisesti kahtena tuntina viikossa laskentoa. Koeta tehdä parastasi.
Tutkinto on jo kuukauden päästä.

— Koetan.

— No, kai me nyt olemme yhtä mieltä siitä, ettei enää tapahdu mitään
petosta, Mikko?

— Kyllä.

— Silloin ei sinun tarvitse kestää sellaista päivää kuin eilinen oli.
Eikö totta, ethän sinä toista sellaista halua?

— En.

— Minä olen puhutellut isääsi, poikaseni. Me olemme siinä uskossa
molemmat, että sinusta vielä tulee kunnon mies! Hyvästi, poikaseni!

Mikko Tiukkatuuli itki raivoisasti. Rehtori meni ovelle pojan luo ja
silitti hänen tukkaansa.

Mikko Tiukkatuuli nyyhkytti; rehtori odotti häntä menemään, mutta
pojalla oli jotakin sanottavaa, nyyhkytysten lomassa hän lopulta sai
äänensä kuuluville, hän kumarsi syvään, ojensi kätensä rehtorille ja
sanoi:

— Pa — aljon — kii — iitoksia!

Kotona oli päivällisruokana suuri, punainen häränpaisti, kastiketta,
puolukkahillaa ja perunoita, — vaikka olikin tuorstai, jolloin muuten
syötiin kalaa.




TAPPELUA.


Minä en väitä mitään. Minä vaan kysyn, mistä sinä olet saanut minun
laskuni — ellet sinä ole jäljentänyt sitä!

Näin Simo Selmer rehenteli koulun pihalla. Antti Bech seisoi hänen
edessään uhitellen.

— Katsoppas, Simo, se asia ei koske sinua.

— Vai ei. No, arvatenkin on se parasta.

— Sanoppas, mies, mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä on parasta? Sitä
juuri tahtoisin kysyä, ymmärrätkös?

Simo Selmer katseli naureskellen poikajoukkoa. Koko luokka oli
kerääntynyt heidän ympärilleen.

— Ja minä vastaan, että lienee parasta, ell'ei ollenkaan enää tutki
koko juttua.

— Rehtori on sen kyllä tutkinut.

— Sen huomaan.

— Miten niin, huomaat?

— Rehtorin olevan erilaisen.

— Kuinka, erilaisen?

— Noo — olisipa asia koskenut jotakuta meistä, toisista, eikä hänen
lempipoikaansa, niin kyllä olisi saatu nähdä toista!

— Miten niin, toista?

— Onpa sinulla kyselemistä!

Antti Bech piti nyrkkejään housuntaskuissa, aivan rauhallisena,
katsomatta ympärilleen. Hän tuijotti vaan suoraan Simo Selmerin naamaan
ja sanoi:

— Niin, minä kysyn siksi, kunnes sinä vastaat!

Siksi, että sinun täytyy vastata,

— Täytyy — oho!

— Niin juuri — täytyy. Mitä sinä sillä tarkoitit, että olisi saatu
nähdä toista?

— Minä tarkoitan sitä, mitä tarkoitan. Antti Bech astui nyt ihan hänen
nenänsä eteen.

— Niin, näetkös, jo riittää. Mutta minä kysyn vielä, luuletko sinä
minun harjoittaneen petosta?

— Minä en luule mitään. Minä tiedän, että minun laskuni oli sinun
vihossasi.

— Mutta kun minä sanon — ja rehtori sanoo, — että se on sattuma!

— Niin sanon minä, että se on merkillinen sattuma.

— Miten, merkillinen?

— Hyvin merkillinen.

Koko poikajoukko nauroi. Antti Bech veti toisen nyrkkinsä taskustaan.

— Puhu suusi puhtaaksi ja sano suoraan ajatuksesi.

— Kovinpa sinä pidätkin tärkeänä minun "ajatustani", hyvä mies!

— Minä en siedä sinun mutinaasi minun laskuistani kauempaa. Ellet sinä
tyydy rehtorin selitykseen asiasta, niin et sitä minultakan saa. Tämän
jutun pitää päättyä tähän. Siksi pitää sinun puhua suusi puhtaaksi,
jotta tulee jonkunmoinen päätös.

— Ahaa, sinä vaadit tappelua!

— Niin, se on tarkoitukseni. Minä otan luokan todistajaksi, ell'et sinä
suoraan tunnusta rehtorin selitystä täydelliseksi ja hyväksi, niin
tapaamme toisemme Naularannassa tänään kello 4 ikäpuolella.

— Minä en pelkää tulla.

— Hyvä on!

Samassa pyörähti Antti Bech ympäri ja juoksi poikajoukosta ylös koulun
portaita. Oli jo soitettu luokkaan.

— Tappelua, pojat!

— Kunnollista sittenkin!

— Kello 4 siis Naularannassa!

— Mutta ainoastaan luokka. Ei muita.

— Selväähän se. Luokka juoksi innokkaana joukossa portaita ylös.

— Kyllä "Kilvoittelija" selkäänsä saa, sen takaan.

— No se nyt ei ole varmaa.

— Kyllä sille vaan selkäsauna hyvää tekisi, Simolle. Mitä hänen
tarvitsee sekaantua toisen asiaan!

— Mutta onko se nyt sitten laitaa!

— Luuletko sinä, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos Antti olisi
tehnyt petoksen?

— E — en...!

Svenningsen oli raivoissaan luokalla, kun he tulivat niin myöhään
sisään. Eikä luokan epätarkkuus liioin ollut omiansa lepyttämään häntä
— kirjelappusia kyhättiin ja kuljetettiin tunnilla —!

Jo viime talvena olivat Antti Bech ja Simo Selmer kerran
"kunnollisesti" tapelleet. Aiheena oli ollut Niko Makkaratikku. Sen
kerran oli Simo Selmer saanut selkäänsä. Kai hän nytkin saanee. Simo
Selmer oli paksu ja jäykkä, aika vahva. Mutta Antti Bech oli sentään
luokan vahvin poika. Simo Selmer taas oli täynnä juonia!

Niko Makkaratikun asian laita oli seuraava:

Niko Öien — "Makkaratikku" — oli Antti Bechin verivihollinen. Mistä
tämä vihamielisyys johtui, sitä ei tiedetty; vihamiehiä he vaan olivat.
Ei Antti Bech itsekään olisi kysyttäessä voinut selvittää, mistä se
johtui. Tosiasia vaan oli, että, jos hän tapasi Niko Makkaratikun
pohjoispuolella kaupunkia, niin tapella piti. Sitä kelpasi katsella,
kun hän taikka Niko oli jonkun seurassa. Jos he kohtasivat toisensa
kahden kesken, tarvittiin vaan pari haukkumasanaa ohi mennessä — kuten:

— Odotappas, sinä tolvana! tai: — Vieläkö viimekertainen selkäsauna
raajoissasi kihelmöi?

Kun jompikumpi sattui olemaan joukon mukana, oli asia itsestään selvä;
toiset muodostivat kehän, ja nuo kaksi alkoivat tapella.

Toisinaan, kun Antti oli luokkatovereineen pohjoispuolella kaupunkia
hongottelemassa, näkivät he Niko Makkaratikun etäällä äkkiä pujahtavan
porttikäytävään tai häviävän jostakin kadunkulmasta. Asia oli niin,
että Niko säännöllisesti sai selkäänsä. Antti Bechin tapa oli silloin
aina äänekkäästi valittaa tovereilleen, että taas oli hukkaan mennyt
hyvä tilaisuus saada rökittää Niko Makkaratikkua.

Mutta itseksensä hän iloitsi siitä. Ensiksikin, se oli aina hiukan
jännittävää joka kerta, — eihän voinut tietää, mitä temppuja Niko
Makkaratikku oli oppinut edellisestä kerrasta ja kuinka paljon
kansakoulutovereja hänellä oli takanaan; toiseksi, siksi — — no niin,
Niko Makkaratikku oli kasvoiltaan niin kummallisen kalpea, joka kerta
kun piti ottaa vastaan, ja silmissä niin kummallinen oudoksuvan kysyvä
katse, kun hän oli saanut selkäänsä. Kaikki tämä muistutti Antti
Bechille erästä runoa, jonka hän kerran oli lukenut; siinä kerrottiin
kuinka metsästäjä oli haavoittanut hirveä metsässä ja aikoi leikata
siltä kaulan poikki — — hänen oli hyvin vaikea sitä tehdä eläimen
katseen vuoksi!

Kaikesta huolimatta, Niko Makkaratikku oli ja pysyi vihamiehenä; mikä
siihen oli syynä, ei kukaan tiennyt. Antin luokkalaiset ja kansakoulun
pojat pitivät sitä vanhastaan varmana asiana. Se oli kaupunkilaista
sotakantaa, eikä sitä asiaa kannattanut syvemmältä harkita.

— — Jouluaattona kertoi rouva Bech päivällispöydässä Öien'in eukon
olleen keittiössä surkeasti valittamassa, kuinka heille tulisi köyhä
ja kurja joulu, sillä mies oli työttömänä; ja rouva Bech oli antanut
hänelle Antin arkihousut — jotka kyllä olivat eheät ja pitokuntoiset
vielä. Varsinkin oli huonoa vaatteen puolesta: Niko poika tuskin
saattoi menua kouluun risoissansa.

Päästiin kolmanteen joulupäivään, joka lopultakin oli arkipäivä.

Luokan pojat yhtyivät. Antti Bech oli uusissa vaatteissaan,
liivintaskussa kaksikymmentä viisi äyriä; ne hän oli saanut Fredrik
sedältä. Tänään se oli uhrattava kakkuihin.

Nyt Otar Ingebrigtsen toi sellaisen mieliä kiihoittavan uutisen,
että kansakoulun poikien lumilinna alhaalla "Pitkässä Satamassa" oli
suurempi kuin heidän luokkalaistensa Bechin pihalla.

Koko joukko ryntäsi pohjoista kohti. Aivan oikein: Pitkässä Satamassa
kansakoululaisten linnoitus oli kohonnut hävyttömän korkeaksi! Se oli
jäästä ja lukuisista nyrkeistä tullut likaisen kiiltäväksi; tosiaankin,
sitä ei voisi valloittaa. Kansakoulun pojat vilisivät sen kimpussa.

Vitkaan luokka lähestyi, kerääntyen puoliympyrään lähelle linnoitusta.

Pari hyökkäävää poikaa vastakkaisilta puolilta alkoi syytää
haukkumasanoja ja vaatia tappeluun. Antti Bech seisoi alallaan ja
kuunteli. Äkkiä Simo Selmer ja pari muuta alkoi pökkiä häntä kylkeen:

— Antti! tuolla on Makkaratikku! Etkö näe'? Karkaa kimppuun!

Matta Antti ei liikahtanut. Silloin toisetkin alkoivat huutaa:

— Kuules, Niko! Etkö sinä aijokaan pamppua paukuttaa tänä jouluna?
Tässä seisoo Antti Bech ja pelkää sinua!

— Pelkää! huusi Antti; kierippäs tänne, Makkara!

Niko ei hievahtanut, likisteli vaan lunta linnoituksen muuriin, eikä
nähtävästi välittänyt hyökkäämisestä, vaikka hänen puoluelaisensa
ärsyttivät ja kehoittivat, Antin siirtyessä yhä lähemmäksi. Silloin
Antti äkkiä tokaisi:

— Makkaratikku pelkää turmelevansa uudet housunsa, — sillä ne hän on
perinyt minulta.

Kaikki pojat nauroivat; tunsivathan he Antti Bechin housut. Mutta siinä
tuokiossa oli Niko Makkaratikku Antti Bechin kimpussa ja läimäytti
häntä nyrkillään nenän alle, niin että Antti kaatui taaksepäin, ja
verta syöksyi nenästä. Niko mukiloi ihan silmittömässä raivossa,
joten Antti tointui vasta kun Niko istui hänen päällänsä, vimmatusti
nyrkillänsä pehmittäen hänen kasvojaan.

Kaikki tuntevat, miten tappelussa aivan äkkiä voi tulla pysäys, josta
vaan nuo kaksi tietävät. Nikon kuuma hengitys tunki ihan Antin veriseen
nenään; hän lakkasi lyömästä, ja molemmat huohottivat.

Juuri silloin huomasi Antti, että hän olisi voinut pyöräyttää Nikon
pois päältänsä, päästä itse päällepäin ja antaa runsaasti takaisin;
sillä hän näki, että Makkaratikku itki vimmoissaan ja oli melkein
tajuttomana. Mutta hän pysyi alallaan, irroitti toisen kätensä ja sai
sen liivintaskuunsa, josta otti hyppysiinsä viisikolmattaäyrisen.

— Lakkaa jo, hölmö!

Ja Makkaratikku hellitti. Antti pujotti salaa kaksikymmentäviisi
äyriä Makkaratikun kouraan, ja sitten he pysyttelivät hiljaa, toinen
alla, toinen päällä. Yht'äkkiä pyöräytti Antti Nikon pois päältään ja
nousi ylös. Toiset huusivat yhtä ja toista, mutta Makkaratikku juoksi
tiehensä, ja Antti pesi lumella veren pois nenästään. Hän ei puhunut
mitään. Sen kerran perästä ei hän koskaan tapellut Niko Makkaratikun
kanssa.

Tämä juttu kahdestakymmenestä viidestä äyristä tuli jollain lailla
poikien korviin.

Simo Selmer kirjoitti kerran tunnilla kirjelipun ja lähetti sen Ville
Gabrielsenille; siinä hän kertoi, että Antti Bech oli 25 äyrillä
ostanut itsensä vapaaksi selkäsaunasta Niko Makkaratikulta. Tämä lappu
joutui Antti Bechin käsiin, ja siitä oli seurauksena Antti Bechin ja
Simo Selmerin tappelu Naularannassa.

Tämä oli tapahtunut edellisenä talvena. Silloin juuri "kilvoittelija"
sai selkäänsä; mutta siitä oli nyt jo puolitoista vuotta; siinä ajassa
olivat asianhaarat paljon ehtineet muuttua.

-- - Puolineljältä kerääntyi suuri poikajoukko Naularantaan. Siellä
oli mahdottoman suuri lankkuaidalla ympäröitty ala, jonkinmoinen
piha, jossa oli puulattia erään kauppaliikkeen kahden varastohuoneen
välillä. Varastohuoneiden seinustalla oli kaksinkertainen rivi tyhjiä
tynnyreitä. Näille istuttiin neuvottelemaan, nuijien saappaankoroilla
tyhjiä tynnyreitä, jotta ne kumisivat. Aituuksen toisesta päästä johti
venesilta alas rantaan. Sillalla Söyrinki Miehentappaja ja muutamat
muut puuhasivat pyydysvehkeineen ja syöttineen. He onkivat rapuja,
odottaissaan.

Kaikki satamat olivat mukavia kokouspaikkoja pojille tähän
vuodenaikaan, ne kun olivat autioina melkein kaikki. Ja varsinkin tämä
Naulasatama, sillä se oli etäisin, kaupungin eteläisimmässä kolkassa.
Ja Naulasataman kaitsija, Hans Bentsen, oli harvinaisen hauska mies.

Vihdoin tuli Simo Selmer Otar Ingebringtsenin kanssa. Hän oli hiukan
kalpea; mutta tahtoi näyttää kuin ei olisi millänsäkään koko asiasta,
istui tynnyrille, puheli ja nauroi. Kun Söyrinki Miehentappaja ja
muut pojat sillalla kuulivat Simo Selmerin tulleen, jättivät he
ravunpyydystämisen ja astelivat toisten luo.

Kaukaa kaupungista kuului kirkontornin kellon lyönti. Se löi neljä.

Juuri silloin saapui Antti Bech. Hänen mukanansa oli Mikko Tiukkatuuli.

— Onpa se merkillistä, kuinka nuo kaksi aina roikkuvat yhdessä! sanoi
Matti Johnsgaard Ville Gabrielsenille.

— Etkö ole huomannut, — sanoi Ville Gabrielsen — että Antti Bech on
viime aikoina auttanut Mikko Tiukkatuulta kirjoituksissa?

— Niin, sitähän minäkin...

Antti Bech astui suoraan sen tynnyrin luo, jolla Simo Selmer istui ja
potki kantapäillään.

— Viimeisen kerran minä vaadin sinua sanomaan, — väitätkö sinä minun
pettäneen?

— En ole mitään sanonut. Enkä tahdo mitään väittää.

— Tuollaista roskapuhetta, ett'et sinä muka ole mitään sanonut, ei
hyväksytä. Minä kysyn...

— Pidä kitasi kysymyksinesi! huusi Simo Selmer, hypäten alas
tynnyriltä; samassa hän töykkäsi Antti Bechiä vatsaan.

Antti astui taaksepäin. Hän keitti takin yltään ja seisoi valmiina
paitahihasillaan. Pojat kerääntyivät tiheään piiriin heidän ympärilleen.

— Nyt saat hyökätä! sanoi Antti. Mutta Ville Gabrielsen astui esiin
joukosta ja sanoi juhlallisesti:

— Ensin on sovittava, ettei saa kampata, eikä panna jalkaa eteen, eikä
puskea.

— Niin, sanoi Matti Johnsgaard, joka asettui Villen viereen — ja kun
painitte, niin pitää vaihtaa altaheittoa ja päältäheittoa!

— Ei, — kumpi ensin puolensa pitää! huusi Otar Ingebrigtsen.

— Niin minustakin! myönsi pari muuta. Antti ja Simo tähystivät
toisiaan, nyrkit puristettuina, muiden luistellessa altaheitosta ja
päältäheitosta. Aina vähä väliin kuului Ville Gabrielsenin huuto:

— Järjestystä pitää noudattaa! Järjestystä pitää noudattaa!

— Se on tietty, mutta altaheitto ja päältäheitto....

— Nyt voitte alkaa! Imusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki
piiriin ympärille. Tietysti pitää järjestystä noudattaa, petosta ei
hyväksytä. Kas — niin, hiukan taaksepäin — noin. Nyt minä lasken
kolmeen:

— Yks, kaks, kolm...

— Ei, ei, odotappas, poika! Mikko Tiukkatuuli syöksyi esiin, — Simolla
on kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sitä?

Tulipunaisena Simo Selmerin täytyi pudottaa pyöreä kivi kumpaisestakin
kourastaan.

— Yks, kaks, kolme!

He syöksyivät toistensa kimppuun. Simo Selmer, pää alhaalla käsivarsien
välissä, ja nyrkit kävivät kuin höyryveneen propelli. Mutta Antti
Bech iski nyrkillään altapäin keskelle toisen naamaa. Se oli _hänen_
temppunsa! He olivat harjaantuneita miehiä kumpikin, ja tappelu kävi
yhä tulisemmaksi; oikealla kädellä he löivät ja vasemmalla puolustivat
itseään. Kumpikaan ei päässyt antamaan toiselle sukkelata nenä-iskua.
Kiihkoissaan he pyörivät ympäri, jotta poikien piirin piti siirtyä
paikasta paikkaan.

Äkkiä Antti Bech kompastui taaksepäin. Salaman nopeudella oli Simo
Selmer hänen niskassaan.

— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi eräs ääni. Se oli Mikko Tiukkatuulen;
hän juoksi kiskomaan Simoa pois. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
päästä kiinni, oli Otar Ingebrigtsen tarttunut takaa hänen takkiinsa:

— Aiotko sinä auttaa? Hölmö!

— Sitä ei hyväksytä, hän vaan luisui, huusi Mikko Tiukkatuuli
vimmoissaan, riisti itsensä irti, tahtoen syöstä väliin. Silloin
Otar Ingebrigtsen ja Wille Gabrielsen kävivät häneen käsiksi; Matti
Johnsgaard meni väliin...

Vain hetkisen Simo oli Antin päällä. Tämä pääsi kääntymään ympäri, ja
nyt hän istui itse hajareisin Simon vatsan päällä.

Mutta äkkiä oli rymäkkä heidän ympärillään muuttunut niin raivoisaksi,
ettei kukaan katsellut, kuinka he asettuivat, — senpäiväistä kiistaa,
huutoa ja tyrkkimistä, ja lopulta yltyi koko joukko raivoisasti
tappelemaan, toiset huitoivat, toiset heittelivät nurin, muutamat
painivat parittain, toiset taas joukossa, mellakan keskellä; toisien
jaloissa loikoivat Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja,
ulvoen ja kirkuen, ja purivat toisia kinttuihin, eivätkä päässeet pois
— yli kaiken mellakan kuului Ville Gabrielsenin alituinen huuto:

— Järjestystä pitää noudattaa! samalla kun hän ja Matti Johnsgaard
vaihtoivat lyöntejä...

— Hoi, hoi, heretkää, pojat! Mitä, mitä mekkalaa tämä on?

Hans Bentsen, sataman kaitsija, saapui paikalle. Hän yritti tunkeutua
poikajoukkoon, hän huusi ja uhkasi; ei kukaan huolinut, ei yksikään
kuullut. Hans Bentsen hirmustui, juoksi kadulle ja palasi hetken
kuluttua tuoden mukanaan pari, kolme miestä.

Hiljaisuus tuli yht'äkkiä. Kaikki pojat päästivät toinen toisensa
hengästyneinä, jotkut verissään, toiset hiukan valitellen, toinen
piteli nenäänsä, toinen sivuansa... ja joukon jaloista ryömivät
ylös Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja. He olivat
kurjannäköisiä. Söyrinki itkeä jollotti pidellen vatsaansa; Mikko
Tiukkatuulen nenästä vuoti verta oikeenaan, oikean silmänsä yläpuolelle
oli hän saanut tummanpunaisen merkin.

Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät.

Yhdellä niistä miehistä, jotka Hans Bentsen oli tuonut kadulta, oli
keltainen raita lakissa. Hänet kyllä tunnettiin.

Poliisi Loe.

— Olette parempain ihmisten lapsia, ja pidätte tuollaista elämää! sanoi
poliisi Loe, — jotta kuuluu ympäri kaupunkia! Hävetkää toki!

Poliisi katseli joukkoa, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti pari
nimeä.

— Teidän ei tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simo Selmer, sanoi
Antti Bech astuen poliisin eteen.

— Me olemme tapelleet.

— Ja sinäkin, itse kaupunginvoudin poika! Etkö sinä häpeäkään? sanoi
vanha Loe ravistaen päätään.

— Ilmoittakaa te vaan minut, niin.....

— Mitä vielä! Kaikki tyyni te kuulutte samaan sakkiin! Pötkikää ulos
täältä ja nyt heti! Parempain ihmisten lapsia!

Poliisi Loe ajoi joukon edellään kadulle.

— Kappaleen matkaa kuljettuaan tapasi joukko opettaja Svenningsenin
kadulla. Koko viides luokka poliisin hoteissa!

— Hyvät ihmiset! Mitä tämä merkitsee?

Kaikki pojat pysähtyivät lakki kourassa. Mutta Loe marssi esiin, teki
kunniaa ja ilmoitti koko asian:

— Luulen olevan kylliksi, jos vaan koulun asianomaiset saavat tämän
tietää, sanoi Loe, sormi keltaraitaisen lakin rajassa.

— Kiitos, kiitos, hyvä Loe, se kyllä riittää!

       *       *       *       *       *

Kun Mikko Tiukkatuuli saapui kotiin, herätti hänen turvonnut nenänsä ja
sinipunainen merkki oikean silmän päällä kaikkein kauhun. Ja lopulta
hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se oli rumaa ja kamalaa
kaikki tyyni, mutta isä nauroi partaansa:

— Niin, näetkös, poikaseni, sanoi isä — tämän selkäsaunan on sinulle
kohtalo lähettänyt. Nyt sinä voit paremmalla omallatunnolla pitää
hyvänäsi rehtorin ja minunkin anteeksiantoni!

— Niin! sanoi Mikko Tiukkatuuli hiukan juhlallisesti, katsoen isäänsä
vakavasti suurilla silmillä — tai oikeammin yhdellä suurella ja yhdellä
pienellä, sillä oikea silmä oli käynyt jotensakin pieneksi tuon
sinipunervan merkin alla.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä piti rehtori toisella tunnilla ankaran nuhdesaarnan
"koulun häpeästä", "poliisit niskassa", "elämöimisestä kaupungilla"
j.n.e.

— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa 2-3.

Svenning oli kannellut! No, hän oli kerrassaan halpamainen! Aina!

Kun Svenningsen tuli saksankielen tunnille kello 12, oli luokka tehnyt
suuremmoisen päätöksen, yksimielisesti. Ja jos joku pettäisi, niin
sille annettaisiin sellainen selkäsauna, että hän tietäisi saaneensa.
Aate oli Simo Selmerin, ja Antti Bech oli heti innokkaasti kannattanut
sitä. He olivat hyviä ystäviä jälleen, tietysti! Sovittu oli sovittu...
Kaikki luokkalaiset olivat taas ystävyksiä!

Svenningsen tervehti niinkuin ennenkin. Luokka nousi seisomaan, kaikki
olivat synkän ja tyytymättömän näköisiä.

Svenningsen alkoi kuulustella. Kukin koetti olla happaman näköinen,
vastaten lyhyesti, toinen toisensa perään.

Svenningsen ei näyttänyt olevan tietävinäänkään. Hän rupesi tapansa
mukaan latelemaan sukkeluuksia, tekemään pilkkaa, ensin Söyrinki
Miehentappajasta ja sitten Hannes Otterbechista. Ei kukaan nauranut.
Kaikki olivat synkkiä ja jöröjä naamaltaan. Ei sittenkään naurettu,
vaikka pikku Söyrinki kaikessa yksinkertaisuudessaan käänsi:

"Die Schweisstropfen traten vor seine Stirn" lauseella:

— Sveitsiläisioukot astuivat tähtensä luo.

Svenningsen sai tästä vettä myllyynsä, nauroi ja pilkkasi. Mutta pojat
eivät hymähtäneetkään. Pari ei voinut olla nauramatta, mutta he pitivät
nenäliinaa suunsa edessä, ettei sitä huomattaisi.

He saattoivat hyvin huomata, että Svenningsen oli ihan raivostua tunnin
lopulla.

Kello 2 tuli opettaja Svenningsen luokkaan, valvomaan jälki-istuntoa.

Siellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi ylhäältä ja alhaalta,
koulun pihasta ja voimistelusalista. Ne nulikat olivat luultavasti
menneet kotiin!

Täydessä raivossa hän kiskasi takin ylleen ja meni pois. Koulun portti
läjähti, kun hän lähti.

Samassa syöksyi koko poikajoukko meluten sisään. Ja se jälki-istunto
vietettiin ilolla ja riemulla kaikin tavoin. Jotkut käyttivät
tilaisuutta hyväkseen, onkien etevimpien neuvoja laskentoesimerkkeihin
ja latinankirjoitukseen; toiset kurkistivat opettajain pöytälaatikkoon
ja tarkastivat, päiväkirjaa. Useimmat toivat lakkinsa käytävästä,
asettivat ne riviin seinälle ja heittivät pallolla niihin. Matti
Johnsgaardilla oli pallo mukana.

Kun kello oli kolme, pukivat he ylleen sillä aikaa kun Hans Otterbech
lähetettiin rehtorin luo kysymään:

— Joko saisi mennä?

Rehtori seurasi Hans Otterbechia vallan vihoissaan:

— Mutta hyvät pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?

— Ei, ei kukaan ollut nähnytkään herra Svenningseniä.

— Hm! Sepä kummallista. Te olette siis istuneet ihan yksin?

— Olemme.

Seuraavana päivänä ei ollut saksaa. Mutta Svenningsen tuli kumminkin
ensimäisellä tunnilla, joka oli lehtori Sömmen' norjankielen-tunti,
suurella kiireellä luokkaan tulipunaisena kasvoiltaan.

— Anteeksi, herra lehtori, että häiritsen hetkisen! Minun täytyy saada
tietää teiltä, pojat, minne te jouduitte eilen?

— Vastatkaa heti! Täällä minun piti odottaa teitä, luokka oli tyhjä!

Simo Selmer nousi:

— Ehkä opettaja tarkoittaa: juuri silloin kun kello löi kaksi?

— Niin, niin, luonnollisesti.

— Jaa, silloin me olimme menneet hetkiseksi pihalle.

— Lorua, katsoinhan minä pihallekin!

— Ei — vaan pihalle minä tarkoitan!

Lehtori Sömme, joka ei ollut asian perillä, nauroi ääneen. Mutta
Svenningsen heitti häneen raivoisan katseen:

— Olitteko te — siellä sisällä kaikki tyyni? Koko luokka?

Simo Selmer katseli kysyen poikia:

— En tiedä, kyllähän siellä oli hyvin monta...

Rehtori ei ollut hyvillään; hän puri huultaan;

— No, nyt voitte mennä.

— Minä olin siellä! nousi Antti sanomaan.

— Ja minä!

— Ja minä!

— Ja minä!

Nämä huudot seurasivat toisiaan kuin pyssynsuusta laukaukset; toinen
toisensa perään nousivat kaikki ylös sanoen:

— Ja minä! kunnes kaikki 25 poikaa seisoi rivi riviltä pystyssä.

Lehtori Sömme huomasi tietysti olevan jotakin tekeillä; mutta hänen
piti niistää nenäänsä, kääntyneenä isoon tauluun, kovalla pärinällä —
kolme — neljä kertaa.

Svenningsen katseli hetkisen seisovaa luokkaa.

Sitten hän kumarsi äkkiä lehtori Sömmen selälle:

— Anteeksi, ja kiirehti ulos.

Vähitellen pojat istuivat jälleen. Pojat hymähtelivät salaisesta
voitonriemusta. Mikko Tiukkatuuli oli kouluun tullessansa sattumalta
kuullut rehtorin ja Svenningsenin vaihtavan muutamia sanoja keskenänsä.
Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön. Pari sanaa, niinkuin "hullusti —
minä menen kello kolme luokkaan ja siellä ovat pojat ihan itseksensä!"
j.n.e. kertoi Mikko Tiukkatuuli tovereilleen todisteeksi, että kosto
oli täydellisesti onnistunut.

Nuhteita rehtorilta — ei vähäistä mitään!




TUTKINTO.


Ajatelkaas, pojat, tutkintoa! Nyt on vaan neljätoista päivää jäljellä!

— Hyvät ihmiset, miten tästä nyt selviää? Tutkinto ihan nokan edessä!

— Emme koskaan pääse tutkintoon tällä tavalla!

Tutkinto, tutkinto! Lukeminen kävi hengen asiaksi näinä helteisinä
kesäkuun päivinä, kun kuuma tutkinto uhkasi yhtäältä ja 20 asteen
lämpö paahtoi akkunasta toisaalta, kilvassa tehden olon tukahuttavan
raskaaksi! Raivoisasti päntättiin päähän läksyjä, takapajulla
oltiin ja eteenpäin piti päästä kaikin mokomin--! Paitsi rehtorin
aineessa, historiassa, jossa juuri oli päästy kirjan loppuun kesäkuun
ensimmäiseen päivään, joten lopputunnit saatiin käyttää levolliseen
kertaukseen ja jälkikatsaukseen — ilman varsinaisia läksyjä.

Pahin kaikista oli Svenningsen. Vihainen hän oli ollut viime aikoina
järjestään — sehän oli luonnollista, — ja nyt hän antoi kieliopista
ja lukukirjasta virstan pituisia läksyjä joka tunti. Saksan tunnilla
kävi aina rajuilma, Svenningsen jyrisi, "tutkinto" salamoi ilmassa,
ja pari — kolme alipenkeillä itki aina hereästi. Arvolauseita tuli
kuin rakeita, viitosia ja kuutosia, ja lopuksi saatiin sellainen läksy
toiseksi kertaa, ettei siitä tullut loppuakaan.

Otar Ingebrigtsen sai kestää äänetönnä ja sisuissaan, eräänä päivänä,
kovakouraisen tukkapöllön. Svenningsen päätti tunnin antamalla
seitsemän sivua kielioppia, joista oli viisi pitkää kappaletta
ulkoa luettava — ja Otar kauhistui niin, että hän, unohtaen kaikki
ympärillään, huusi ääneen istuessaan:

Hän on aivan hullu, hän!

Svenningsen syöksyi sanatonna hänen kimppuunsa. Ja niin rajattomasti
oli Otar Ingebrigtsen kauhistunut omia sanojaan, että hän unohti huutaa
— ainoa vastakeino Svenningin selkäsaunoille — vaikka hän jälkeenpäin
näytti aikamoista hiustukkoa, jonka hän oli kerännyt lattialta.

— Anna se Svenningille voitonmerkiksi! neuvoi Simo Selmer.

Surkein oli Miehentappajan kohtalo näinä päivinä. Vaikeata hänen aina
oli ollut pysyä muiden tasalla, mutta nyt nämä luonnottomat läksyt
päivän jokaiseen kuuteen tuntiin, tässä suunnattomassa pikamarssissa
tiedon kirjavan moninaisuuden kautta, saattoivat hänet aivan
pyörälle, ja hän unohti senkin vähän, minkä tiesi, kun tutkintoa vaan
mainittiinkin. Eikä Svenningsen armahtanut. Söyrinki Miehentappaja
jollotti ja valitti, mutta Svenning tahtoi vaan ilmoittaa, ettei
tutkinto tullut suoritettua kyyneltulvalla; hän tahtoi neuvoa Söyrinkiä
menemään kaupungin vesimyllyn palvelukseen tänä suuren kuivuuden aikana
— ennen kuin hän uppoaisi tutkintoihin ja jäisi istumaan luokallensa
vielä koko vuodeksi!

Ja Miehentappaja taisteli, liina nenän edessä, itku kurkussa; oli
kerrassaan mahdotonta oppia "Angst, Axt, Bank, Braut..." puhumattakaan
taivutuksen säännöistä!

Koulun pihalla, välitunneilla, olivat pojat vallan hiljaisia. Mutta
eräänä päivänä Matti Johnsgaard selitti, ettei tämä nyt sentään — niin
vaikeaa kuin olikin — hengen asia ollut!

Ja Paavo Gundersen kertoi, ettei nyt ollut kysymyksessä keskikoulun
päästötutkinto, eikä ylioppilastutkintokaan, niin vähät siitä — kunhan
vaan läpäsee...!

Mutta tämä ei lohduttanut Söyrinkiä. Hän uhkasi juosta järveen, ja ehkä
olisi sen tehnytkin, ellei Antti Bech olisi rohkaissut häntä, luvaten
auttaa kuiskauksella suullisissa tutkinnoissa ja — jos sopisi —
lippusella kirjallisissa kokeissa.

Tämä oli Söyrinki Miehentappajan ainoa pelastuksen toivo.

Mikko Tiukkatuuli oli kaiken tämän ohessa hyvin ihmeissään, kun ei
tutkinto tuntunut häntä ollenkaan peloittavan.

Eikä hän uskaltanut myöntää itselleen, että hän oikeastaan iloitsi sen
tulosta!

Ei hän missään aineessa jäisi. Opettaja Lange oli niin hyvin ohjannut
häntä matematiikassa, että siitä hän kyllä selviäisi. Ja toiset aineet
piti hänen voida suorittaa jotakuinkin — reppuja ei hän ainakaan saisi!
Yhdessä aineessa hän tiesi olevansa niin varma, että siinä piti tulla
ykkönen. Rehtorilta historiassa. Ja rehtori Holstin ykkösellä uskoi
hän olevan voimaa pelastaa hänet, vaikka saisikin pelkkiä kolmosia ja
nelosia toisissa aineissa. Ja sitten, tutkintoon päättyisi lukuvuosi,
sitä seuraisi pitkän pitkä kesäloma ja sen jälkeen tulisi "uusi
lukuvuosi", uusi luokka ja uusi elämä kaikin puolin, sekä ulkonaisesti,
että sisällisesti! Tämän viimeisen vuoden synnit olivat jätettävät
ja pois pyyhittävät. Sen hän kyllä tiesi, ettei voinut välttää tuota
onnetonta arvosanaa ahkeruudessa ja tarkkuudessa, ja ehkä vielä
käytöksessäkin tänä vuonna — — lukukausitodistuksessa, mutta tutkinto
itsessään oli jännittävä, — ja sitä paitsi oli vaan yhtä ainetta
päivässä ja kesäloma pian odotettavissa.

Päähän pänttäys oli täydessä vauhdissa luokalla. Joka aamu kertoi
yksi ja toinen: päässyt 30 sivua historiaa! Lukenut norjankielen koko
kieliopin! Kerronnat ihmisestä yksikavioisiin! j.n.e. Muutamat pojat
lukivat joukkueissa ulkona kaupungin puistossa — pänttäsivät päähänsä
ja kuulustivat toisiltaan. Söyrinki Miehentappaja oli kaksi tuntia
päivässä Antti Bechin luona ja sai luettua matematiikan ja saksan.

Mutta Mikko Tiukkatuuli ei voinut lukea sillä lailla. Hän koetti pari
kertaa mennä toisten mukaan kaupungille; istui hän kerran yksinäänkin
Nessin puutarhassa. Mutta kaikki tämä häiritsi häntä. Varsinkin
toiset pojat. Ja yksinkin ollessa oli vaikea pitää ajatuksia koossa.
Mehiläinen, tuulen suhina koivujen latvoissa ja koko ulkona olo teki
hänet hajamieliseksi; ei se sopinut. Lukea piti neljän seinän suojassa,
sillä sieltä olivat kirjat kotoisin; ulkona voi huvitella loma-aikoina,
vapaana ollessa, leikkiessä...

Ja niin hän istui kaiket päivät huoneessaan lukien ja muistiinsa
painaen aineen toisensa jälkeen; hän pani merkille joka päivä, mitä
oli lukenut, laski miten paljon oli jäljellä. Hän kulki katseellaan
kuin Stanley läpi mustain mantereen, lujasti ja varmasti työskennellen,
edistyen päivän matkan toisensa perästä. Se otti kovalle monta kertaa;
hän oli kovin tottumaton tällaiseen lukemiseen, — ja ulkona paistoi
aurinko...!

Kaikki tunsivat suurta helpoitusta, itse Söyrinki Miehentappajakin,
kun rehtori viimein eräänä päivänä toi tutkintojen järjestysluettelon,
koko ohjelman painettuna, suulliset ja kirjalliset kuulustelut kaikilla
luokilla, ylemmistä luokista alempiin luokkiin saakka, joilla, viimeksi
mainituilla, oli pari viatonta ainetta, "lukemista", "laskentoa" ja
"uskontoa" tutkinnon viimeisinä päivinä.

Helpoitus se oli, sillä nyt tiedettiin, mihin oli ryhdyttävä, jotta
oltaisiin valmiina, kun alettaisiin, mikä aine tuli ensin ja oli siis
ensiksi luettava — j.n.e.

Tämä tuli maantieto-tunnilla, ja kun paksu Wiers viittasi kädellään
jäähyväiset rehtorille — Wiersin paksuus teki nousemisen vaikeaksi,
mutta hän oli niin hyvä ja vanha, että kädenliike oli rehtorin ja
kaikkein muidenkin mielestä ihan kylliksi — alettiin kovasti rapistella
painettuja papereita, ja pojat sohisivat ja mutisivat ohjelmia
lukiessaan, jotta paksu Wiers lopulta läimäytti kämmäkkänsä pöytään:

— Panetteko pois ne lappusenne, vai! Ja lakatkaa rapistelemasta heti
paikalla!

— Niin, mutta nämä ovat tutkinto-ohjelmia! sanottiin rukoilevasti.

— Ei auta. Mitä muita kaupunkia Espanjassa on, poika?

Matti Johnsgaardia kuulusteltiin; rehtorin tultua luokkaan käytti poika
hyväksensä tätä keskeytystä ja sai kuiskaamalla lisätietoja ensimäisen
penkin pojilta.

— Vaneleia.

— Mitä — mitä lajia?

— Ei — Valencia!

— Tunnetko sinä Valencian, poika? Siellä ollaan appelsiineilla
lumipallosilla. Etkö sinä tiedä, mitä Valencialaiset tekivät
vuonna 1811, kun ei heillä enää ollut kanuunankuulia, ammutakseen
ranskalaisia? Niin, ystäväni, he vasta olivat poikia! He latasivat
kanuunansa appelsiineilla, sen he tekivät, mädänneillä ja raaoilla
— joten ne räiskyivät Ranskalaisten silmille ja kirvelivät niitä
aikalailla. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran,
että yksi appelsiini lensi suoraa päätä Napoleonin kitaan, hänen
töllistellessään — sinkosi samaa tietä mahaan asti ja jäi sinne, kunnes
Napoleon kuoli siitä St. Helenan saarella. Uskotko sinä, Matti, sitä
juttua?

— No, en!

— En minäkään. Ensiksikin siitä syystä, ettei keisari Napoleon koskaan
töllistellyt, ja toiseksi hän ei koskaan ole ollutkaan Valencian
edustalla. Se lienee siis valhetta. Mikä on Valencian vientitavara?

— Appelsiinit.'

— No, se oli helppo sanoa. Muita Espanjan kaupunkia!

Matti Johnsgaard ei tiennyt mitään enää, eikä uskaltanut tokaista
sitä, mitä hän näki Simo Selmerin huulien sanovan. Hän ei sitä oikein
tajunnut ja pelkäsi tulevan jotakin hullua!

— Kuinka sinunkin, mies, tutkinnossa käy?

— Minä en ole vielä ennättänyt kerrata maantietoa, änkytti Matti.

— Mutta tämänpäiväinen läksy olisi ollut ennätettävä, hölmö!

— Mutta meillä on niin sikamaisen paljon maantietoa tänä vuonna,
sanottiin alapenkeillä.

— Niin, lisäsi joku, — ei sitä voi lukeakaan kaikkea.

— Niinkö sinä, Otar rukka, luulet, ett'et voi sitä lukea?

— Mahdotonta! Emmekö saisi jättää jotakin?

— Niin, juuri, emmekö saisi jättää jotakin! huudettiin.

— Kyllä, minun puolestani, hyvät pojat! Niin paljon kuin vaan tahdotte.

— Niin!

— Mutta silloin saatte viitosia.

— Silloin — niin! Höö!

— Yhden kohdan voisi opettaja, minun mielestäni, jättää pois, sanoi
Antti Bech.

— Mikä kohta se olisi?

— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot.

— Oletko sinä hullu, Bech parka! Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot!
Luuletko sinä, että ne voidaan jättää lukuunottamatta! No, sepä vasta
olisi! Miksi emme yhtä hyvin voisi syrjäyttää Euroopan valtioita?
Ne eivät useinkaan ole niin tärkeitä kuin ovat olevinaan — Ranska
ministerikiistoineen, eikä liioin Saksakaan sen jälkeen kun Bismarck
ovesta ajettiin, eivätkä muutkaan. Vai Pohjois-Amerikan valtiot!
Odotahan, Bech ystäväiseni, ennen kuin aavistatkaan, on niistä
vaikeampi selviytyä kuin kaikista Euroopan ja Aasian valtioista
yhteensä! Vai jättää!

— Mutta ne ovat niin vaikeita!

— Vaikeitako? Saatat olla oikeassa, samaa mieltä ovat muutkin, niinkuin
tuo Salisbury veitikka Englannissa ja Espanjalaiset, Mutta ei niistä
sentään auta eroon pyrkiä, luulen minä.

— Voimmehan suorittaa ne ensi vuonna!

— Antakaa niiden jäädä! Jätetään! Jätetään! huusi koko luokka.

— Meillä on niin kauhean paljon vielä luettavaa tutkintoon!

— Oletteko mielettömiä, pojat! Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on
tehtävä.

— Sanokaa! Sanokaa jotakin!

— Kysykää niiltä toisilta miekkosilta, siltä, joka teillä on saksassa,
ja latinassa, ja raamatunhistorian opettajalta, kysykää heiltä, eivätkö
he voi hiukan hellittää — kun teillä on niin paljon maantiedettä
opittavaa! Kysykää, niin saatte kuulla, mitä he sanovat!

Tyytymätöntä mutinaa.

— Ja luuletteko hyötyvänne saksankielen ja raamatunhistorian
oppimisesta ja kaiken maailman asioista, ennenkuin tunnette tämän
maailman itsensä. Ensin maantiede, pojat, ja sitte muut. Ensin täytyy
nähdä ja tuntea huoneensa, ja sitten vasta voi sitä koristaa ja tehdä
sen hauskaksi! Se on minun mielipiteeni, enkä minä ole tuhma!

Paksu Wiers oli tänään hyvällä tuulella, ja pojilla oli hauskaa.

— Mutta ei se auta, vaikka sanoisimmekin niin toisille opettajille.

— Vai ei auta! Sanokaa vaan minun käskeneen kysymään heiltä.

— Eivät he sittenkään myönny!

Luuletteko paremmin saavanne minut taipumaan? Oletteko te hulluja,
pojat?

— Saamme kyllä, olettehan te kiltimpi kuin toiset! sanoi Simo Selmer.

Tätä ei Simon olisi pitänyt sanoa. Äkkiä hävisi leikillisyys ja
lystikkäisyys paksun Wiersin kasvoilta.

— Mitä sinä sanoit, Simo Selmer? kysyi hän pauhaavalla äänellä.

— Minä sa — sanoin vaan, — että te — olette kiltimpi...

— Simo Selmer, miekkonen! Mene hakemaan rottinki!

— Mutta...

— Mene hakemaan rottinki! sanoin minä. Se on kuudennessa luokassa. Simo
Selmerin täytyi mennä. Odottaessaan oli Wiers totisissaan, koputteli
sormillaan pöytää, eikä puhunut mitään. Simo Selmer toi rottingin.

— Tuo se tänne! No — seiso tuossa — tännemmäs. No!

Keppi viuhui ilmassa ja läjähti Simon selkään.

— Kyllä minä sinut opetan, kuinka minä olen kiltimpi!

Vielä yksi, kaksi, kolmas ja neljäs lyönti.

— Nyt sait tuntea kilttiyttä, senkin imartelija! Mene istumaan!

Ulvoen ja voihkien meni Simo paikalleen.

— Muita Espanjan kaupunkia, mies!

— Sevilla, Granada, Cadix.

— Kuka on sinulle ne sanonut? Vastaa? Kuka on kuiskannut?

Matti Johnsgaard tunsi vanhastaan paksun Wiersin, kun tuuli oli
vastainen, ja hän oli pahalla päällä; silloin oli parasta heti
tunnustaa.

— Paavo Gundersen kuiskasi! sanoi hän onnetonna.

— Viitosen saat. Mene istumaan.

Paksun Wiersin tunnit olivat harvoin surunvoittoiset; mutta jos niin
sattui, silloin otti kovalle.

— Viitosen saat! ärjyi hän toiselle, toisensa jälkeen, ja kun tunti
oli loppunut, puki hän itse päällystakin ylleen, ilman apua, ja se oli
hänen suurimman epäsuosionsa merkki.

Seuraavalla tunnilla oli norjankieltä, lehtori Sömme. Hän oli siro ja
hieno, hohtavan valkea paidanrinta, pitkät kultavitjat, suuret napit
kalvosimissa ja pitkät, valkeat kädet. Hän asettui istumaan ja huomasi
Wiersin rottingin pöydällä, Hän piteli sitä hyppysissään ja kysyi:

— Ketä — ketä tämä tänään on koskettanut?

— Minua, vastasi Simo Selmer nousten seisaalleen.

— Sinuako, Simon, Pietari — taikka kallio! Vai niin! Se vihainen Mooses
on siis lyönyt sinuun sauvallansa! Annoitko sinä vettä?

Luokka ulvoi nauraen.

Yht'äkkiä tuli hiljaisuus. Ovi käytävään reväistiin selkiseljälleen ja
avonaisessa ovessa seisoi paksu Wiers.

— Anteeksi, herra lehtori!

— Ei tee mitään, herra Wiers!

— Te saatte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers,
pyöräytti mahtavan ruumiinsa ja lähti, Erään pojan piti sulkea ovi
hänen mentyään.

-- - Jo viimeinkin oli tutkinto käsissä.

Norjan- ja saksankielen kirjallinen koe oli jo ollut. Äidinkielessä
he kirjoittivat: "Hupaisa päivä", ja tietysti se meni kylläkin hyvin,
vielä Söyrinki Miehentappajaltakin, vaikka hän istui ja itki kaiken
aikaa hupaista päiväänsä! Saksan kirjoituksessa hän oli saanut apua.
Bechin oli onnistunut toimittaa kirjoitettu lappu miehestä mieheen
Söyringille saakka. Mutta tämä oli ollut kovin vaarallista ja niin
vähällä tulla ilmi pari kertaa, ettei sellaista yritystä voinut
uudistaa.

Nyt oli matematiikankoe, ja Söyrinki piteli vatsaansa peloissaan,
Langen esimerkkiä odotettaessa. Kyllä heillä kaikilla oli tänään
vatsakipua, eikä vähimmin Mikko Tiukkatuulella. Antti Bech lohdutti
Miehentappajaa, että kyllä tästä selvitään, hän oli keksinyt keinon!

Esimerkit tuotiin, Lange meni, vanha Bugge oli valvomassa; hän
kulki edes takaisin penkkien välissä, jotka olivat muutetut etäälle
toisistaan. Kaikkien poikien päät painuivat esimerkkijä tutkimaan;
pitkän aikaa oli niin hiljaista, että olisi kuullut neulan putoamisen
jokaisen ukko Buggen askeleen välillä. Sitten alkoi joku kirjoittaa.
Toinen nosti päätään ja katseli miettiväisenä kattoon; kolmas huokasi.
Neljännestunnin kuluttua rapisivat koko luokan kynät. Söyrinki
Miehentappaja tuhri ja kirjoitteli, pörrötti tukkansa ja ajatteli
mahdottomasti. Hänen silmänsä vartioitsivat Antti Bechin selkää, joka
levollisessa ahkeruudessa oli kumarruksissa.

Parin tunnin kuluttua oikaisi Antti Bech itsensä tuolillaan ja
katsahti ympärilleen. Tarkkaavaisesti hän seurasi ukko Buggen kulkua
edestakaisin. Hän otti pienen paperilipun ja kirjoitti siihen pienillä
numeroilla tiheään lukuja. Kaikki tämä kävi kovin vitkaan. Joka kerta,
kun Bugge kävellessään tuli lähelle, pani hän lapun pois. Viimein
se oli täyteen kirjoitettu; hän rupesi yhä varovammaksi. Hän otti
kynänpitäjän kynänvarresta irti; hän taivutti paperilapun lujasti
kasaan, likisteli sitä joka puolelta ja paineli, sitten hän istui
hetken aikaa alallaan. Pian pisti hän paperin metalliseen torveen ja
kynänvarren päälle; hiukan parannettuna ja paineltuna oli lappu viimein
hyvässä tallessa, ihan näkymätönnä metallikuoren sisässä.

Antti Bech niisti nenäänsä meluisesti.

Hetken kuluttua kuului risahdus takapenkiltä. Söyrinki Miehentappaja
nousi seisaalleen:

— Minulta taittui kynänvarsi!

— Senkin tuhrus! sanoi Bugge katsellen viratonta pätkää, jota Söyrinki
näytti; opettaja tähysteli ympärilleen keksiäkseen jotakin neuvoa, kun
Antti Bech nousi ja meni viemään laskujaan opettajain pöydälle.

— Valmis!

— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — pane tuonne!

— Nyt voi Söyrinki saada minun kynäni!

— Hyvä on! Ja Bugge ukko otti itse Antin kynän ja vei sen Söyringille.

— Tässä on, ystäväiseni, nyt olet autettu! sanoi hän ystävällisesti.

— Paljon kiitoksia, sanoi Söyrinki Miehentappaja.

— — Kello yhden aikaan keräännyttiin aina kirjoituspäivinä vertaamaan
konsepteja koulurakennuksen takana; nurmikentällä seisoivat pojat
ryhmissä, kukin luokka itsekseen. Mutta leipuri Hansen'in kulma
akkunassa vastapäätä koulua istui seitsemän ylioppilaskokelasta,
verraten hekin laskujaan; he olivat kovin olevinaan, muka, joivat
limonaatia ja söivät leivoksia, parilla pojalla oli puoli pulloa
olutta, jota he näyttivät akkunasta toisien poikien kiusaksi; lie
polttivat paperossiakin siellä leipurilla. Jos joku opettaja kulki
ohitse, katosivat olutpullot akkunasta ja tupakinsavu puhallettiin
leipuri Hansenin huoneeseen.

Mikko Tiukkatuuli ei koskaan ollut neuvotteluissa. Hän juoksi
aina suoraa pää kotiin. Kun kotona kysyttiin, kuinka koulussa oli
onnistunut, sanoi hän varmalla tavallaan: — No, noin kohtalaisesti!
Eikä hänellä koskaan ollut mitään konseptia näytettävänä.

— Ei — no — tietysti minä kirjoitin konseptinkin, mutta kirjoitin
vihkoon ihan toisella tavalla — ja — konseptia ei lopulta voinut
lukeakaan — niin minä heitin sen pois!

Parasta olikin, ettei itse tiennyt mitään! Hän tunsi vatsassaan ja
rinnan alla ilkeätä kouristusta aina, kun vaan ajattelikin virheitä.
Hän tiesi joka kerta kirjoittaneensa sentään niin, ettei 6 tulisi. Ja
olkoon, mitä on! Todistuksessa sen kerran kuitenkin saisi nähdä.

Toisinaan hän joutui ihan tuskan valtaan ajatellessaan, — että olikin
ehkä kirjoittanut aivan hullusti! Olihan ennenkin niin käynyt, vaikka
hän oli ollut itse aivan varma kirjoituksistaan, toivoen 2. Ja
kirjoitus olikin ollut kamala, 4 ja 5 arvoinen!

Kaikissa tapauksissa oli nyt epätietoisuus parempi; sen nojalla voi
vielä toivoa, ja toivo oli hyvä apulainen jännittävissä ja vaikeissa
tutkinnoissa.

Suulliset tutkinnot olivat jo alkaneet, ja Mikko Tiukkatuuli iloitsi.
Söyrinki Miehentappaja oli pelastettu kirjoituksissa. Söyrinki olikin
koko luokan turvatti. Vieläpä toiset ääliötkin Söyringin omassa
rivissä, jotka kilpailivat ultimus-arvosta hänen kanssaan, olivat
isällisiä häntä kohtaan. Nämä olivat aika poikia, vahvoja kuin hongat,
heidän piti vaan suorittaa keskikoulu-tutkinto ensi vuonna ja sitten
— suoraa päätä merelle; Janne Kock, Sivert Voileipä ja pari muuta.
Söyrinki oli kurja ja pieni ja itki niin surkeasti. Hänen täytyi
kumminkin päästä lukutietä maailmaan, läpi kimnaasin, suorittaa
maturiteettitutkinto ja sitten yliopistoon; tämä oli hänen isänsä,
lukkarin, järkähtämätön tahto pikku Söyringin suhteen.

Ensimmäiseksi tutkittiin historiaa. Söyrinki oli nyt jätetty ihan oman
onnensa nojaan; sillä rehtorin läsnä ollessa ei kukaan uskaltanut
kuiskata. Söyrinki oli vihreä naamaltaan.

Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun juhlapuvussa, uusissa, harmaissa
kesähousuissa, joissa oli kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla;
hänellä oli hienot, mustat, "nurjaa ja oikeata", kudotut sukat,
liivit ja lyhyt takki, puhdas kaulus ja oikea paidanrinta, sekä äidin
taitavasti sitoma nauha kaulassa; hijoissa oli isän kalvosimet,
jotka ulottuivat puolitoista kertaa ranteen ympäri. Juuri leikattu
ja kammatessa vedellä kasteltu pellavatukka seisoi pystyssä. Hän
tuli aikaiseen ja istui paikallaan pää kallellaan ja "tiukkatuuli"
katseellaan tähystäen rehtoria, joka istui tutkintopöydän ääressä.
Hänen edessään oli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja
paksu muistikirja, johon hän lukiessaan oli kirjoittanut lyhyet
jälkikatsauksensa, kuninkaiden hallitusajat ja kaikkein tärkeinpänä
lyhyen selonteon kaikista koalitsiooni sodista Ranskaa vastaan vuodesta
1791 vuoteen 1815. Rehtori kyseli tasaisella ja matalalla äänellä. Joka
20 tai 30 minuutin päästä tuoli kolisi, tutkinnon suorittanut meni, ja
uusi mies tuli sijaan. Vitkaan, mutta varmasti käytiin rivi järjestään.

Mikko Tiukkatuulen edellä, numerojärjestyksen mukaan, oli Paavo
Gundersen; hän oli juuri suorittamassa. Mikko Tiukkatuulesta tuntui
kuin kylmä, syvä kuilu olisi avautunut sille puolelle, missä Paavo
istui, kun hän oli mennyt.

Paavo Gunderseniltä kysyttiin Fredrik Ulista ja yksinvallan
perustamisesta.

Mikko Tiukkatuuli hengitti helpommin. Toivottavasti häneltä
kysyttäisiin yleistä historiaa, koska edeltäjä, sai osakseen
pohjoismaista. Kyllä Mikko Tiukkatuuli osasi pohjoismaiden historiaa
hyvinkin, mutta se oli niin ikävä, niin ahdas, suppeammalla alalla ja
väritön.

Paavo Gundersen suoriutui kyllä. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660.
Sitten rehtori meni hiukan taaksepäin ruotsalaisten sotiin, kyseli
Kaarle X Kustaasta ja Roeskilden rauhasta, Kööpenhaminan pommituksesta;
tässä Paavo Gundersen iski väärään vallan sikamaisesti! Tökerö! Miks'
ei hän lukenut "Gjöngepäällikköä!" Eikä hän muistanut Kronborgia, eikä
Hollannin laivastoa, eikä amiraali Opdamia — eikä edes myrsky-yötä,
jolloin ruotsalainen veti paitansa, vaatteiden päälle lumiyönä...

Mikko Tiukkatuuli oli niin innostunut Paavo Gundersenin vastauksista,
ettei hän älynnytkään ennenkuin rehtori matalalla äänellään sanoi:

— Riittää!

Paavo Gundersen sysäsi tuolinsa taaksepäin, nousi ja meni.

Samassa Mikko Tiukkatuuli seisoi tuolin vieressä kumartaen.

— Ole hyvä! sanoi rehtori hellittämättä katsettaan papereista, ja Mikko
Tiukkatuuli istui. Hänestä tuntui omituiselta olla niin kovin lähellä
rehtoria; he istuivat vastakkain pienen pöydän ääressä — niinkuin
"hörrissä"!

Äkkiä syöksyi veri Mikko Tiukkatuulen päähän. Nyt oli tutkinto edessä!
Nyt oli rehtorin ykkönen voitettava. Nyt, nyt! Jos menee huonosti! Jos
hän jossakin kohdassa... joutuisi pois tolalta!

Kuuron aikaa rehtori teki muistiinpanoja paperille. Mikko Tiukkatuuli
näki kaikki nimet kirjoitettuna, jokaisen vieressä oli pieni merkki,
aina hänen nimeensä saakka, se oli arvosana. Se ei ollut kirjoitettu
numerolla, vaan jollakin salaperäisellä merkillä.

Viimein rehtori kohotti katseensa.

— No — onko nyt sinun vuorosi, Mikko? Mutta — oletko sinä terve?

— O — olenhan minä, kiitoksia!

— Juo hiukan vettä! sinä näytät olevan sen tarpeessa!

Ujostellen joi Mikko Tiukkatuuli vettä, vaikkei hän sen tarpeessa
ollut! Hyvää se teki sentään! jossakin kohdassa... joutuisi pois
tolalta!

— No. Meillä oli esillä Kaarle X Kustaa, joka kuoli — milloin!

— 1660, vastasi Mikko Tiukkatuuli alakuloisena: tuli kun tulikin
pohjoismaiden historiaa.

— Häntä seurasi?

— Holhoojahallitus Kaarle XI:n ala-ikäisenä ollessa.

Näin jatkettiin kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia, niinkuin
tavallisesti pohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin tappelusta alkoi
kumminkin taivaanranta selvitä, tuli puhe Brandenburgin suuresta
vaaliruhtinaasta, Preussista, Fredrik I:stä, ja edelleen Fredrik II
Suuresta, ja nyt asetuttiin mukavasti pohtimaan; Mikko Tiukkatuuli
sai selvitellä seikkoja, kertoi Maria Theresiasta, Kathariina II:sta,
Ranskasta ja Voltairesta, Ludvig XV:sta ja marsalkka Soubise'sta,
Englannista ja suuresta Pitt'istä, — kaikki nämä muodostivat
monipuolisen, mahtavan kehän, joka ympäröi Preussin suuren kuninkaan
olentoa. Hymyn tapainen ilme välähteli rehtori Holstin suurissa,
tutkivissa silmissä hänen istuessaan hiljaa ja kuunnellessaan Mikko
Tiukkatuulen hiljaista, innokasta kaunopuheliaisuutta. Aralla
varovaisuudella liitti hän jonkun piirteen kuninkaasta itsestään ja
sitten William Pitt'istä — vaikk'ei sitä ollut kirjassa, ja rehtori
kysyi:

— Mistä sinä tämän tiedät? Olet kai kurkistanut Macaulay'hin?

— Olen, vastasi Mikko Tiukkatuuli, luoden alas katseensa.

Mikko Tiukkatuulen kuulustelu oli kestänyt kolme neljännestä, kun
rehtori sanoi "riittää".

Epäilemättä oli ykkönen pelastettu? Ja Mikko Tiukkatuuli meni kotiin
juhlallisella tuulella; niin, hän söi livekalaa ja olutjuustoa,
maanantain päivällistä, sellaisella mielihalulla, kuin ne olisivat
olleet häränpaistia ja mehusoppaa! Ja puhui laajasti tutkinnosta.

Näin selviydyttiin askel askeleelta suullisista tutkinnoista. Söyrinki
Miehentappaja oli onnettomasti alkanut historiassa. Hän antoi Kaarle
XII:n hävitä Poltavan tappelussa Napoleonia vastaan; Kristian Neljäs
oli tapellut piispa Absalonin kanssa Femernissä ja paljon muuta
hyvää. Paavinvallan rappeutumisesta puhuttaessa on kirjassa sanottu,
että "kaksi hävytöntä naista anasti haltuunsa paavin istuimen; he
eroittivat ja asettivat paaveja paraansa mukaan". Tämän Söyrinki osasi
vallan hyvin muuten, mutta kun hän lopussa sanoi, että kaksi hävytöntä
naista "eroitti ja asetti paavia paksuuden mukaan", silloin ei rehtori
Holst'kaan voinut pidättää nauruaan, vaan hohotti ääneen ja lopetti
kyselyn. Tämän jälkeen autettiin Söyrinkiä kuiskauksella ja merkeillä,
ettei hän aivan häpeään joutunut.

Mikko Tiukkatuuli pääsi aineesta aineeseen, kuin tanssien ilmassa
nuoralla — niinkuin mikäkin Blondin Niagaran ylitse. Hänen allansa
pauhasi saksan — norjan kielioppi, matematiikka, uskonto, fysiikka ja
muut hyvät sekaantuen hämärään viitosten ja kuutosten pelkoon. Mutta —
hän pelastui maihin joka kerta ja meni kotiin, taaksensa katsomatta,
miettimättä ja punnitsematta, niinkuin toiset, minkä arvosanan hän oli
saanut. Pari luokan rohkeinta poikaa varustautui eräänä ehtoopäivänä
katsomaan tyhjään opettajahuoneeseen, jossa arvosanat säilytettiin;
matta he löysivät vaan salaperäisiä ja käsittämättömiä merkkejä, ei
mitään numeroita, — Mikko Tiukkatuuli oli iloissaan siitä.

Se saataisiin kyllä aikonansa kuulla — todistuksia julki luettaessa!

-- - Oli hohtavan kirkas aamupäivä, heinäkuun yhdeksäntenä päivänä.
Koulu mäkeä kohti kulki arvokas, juhlapukuinen yleisö. Siinä astui
kaupunginvouti Bech rouvineen ja Antti heidän välissään; kulmassa he
kohtasivat lukkari Sörensenin laajassa mustassa, pitkäliepeisessä
takissa; hänen silkkihattunsa hohti kuin metalli; hän talutti pikku
Miehentappajaansa kädestä. Taaempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden
poikansa kera; hänen vaimonsa oli myöskin mukana ja kolme tytärtä
laveissa pussihousuissa ja pääkampa tukassa. Kamreeri Ingebrigtsen toi
aina koko joukkonsa; niinpä nytkin, vaikka nuo viisi olivat hartaasti
rukoilleet, ettei tyttöjä otettaisi mukaan! Tuli rouvia mustissa
silkkihameissa, päivänvarjot kädessä, eukkoja, joilla oli leveät,
kankeat hameet ja kolmikulmainen saali hartioilla; kaupungin molemmat
papit, valkeat liperit kaulassa ja silkkihattu päässä, virkamiehiä ja
kauppiaita ja laivuria, joilla oli karkeat siniset sarkatakit ja kovat
kourat, suutareja ja räätälejä juhla-asussa, kiiltävissä saappaissa ja
harjatuissa takeissa.

Tämä oli kuin kirkkoon meno sunnuntai- aamuna. Mutta nyt oli tiistai —
ja todistusten jako koulussa.

Pojat kävelivät vanhempainsa, tai tätiensä, tai muorin ja vaarin kera
juhlallisina, tukka vedellä kostutettuna ja kammattuna, ja elleivät
he olisi olleet niin erilaisia iältään ja suuruudeltaan, olisi heitä
saattanut luulla rippilapsiksi.

Mikko Tiukkatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Kotona hän oli
kovasti saanut riidellä, sillä sisaret olivat rukoilleet äidiltä lupaa
päästä mukaan, mutta se ei ensinkään ollut Mikon mieleen. Ilmankin
pojat puhuivat alituiseen, että hän leikkii "tyttöjen kanssa", on
"tyttöpoika", j.n.e.

Koulun mäessä tapasivat he räätäli Johnsgaardin vaimoineen. Matti
käveli heidän välissään. Edempänä liittyi heihin kauppias Selmer, Simon
ja kahden pienemmän poikansa kanssa. Simolla oli kiiltävillä napeilla
koristettu verkatakki yllään.

— Teille, herra Selmer, tämä juhla on iloinen tilaisuus, sanoi räätäli
Johnsgaard. — Kaiketi he ovat ensimmäisiä luokallaan, kaikki kolme!

— No, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simosta olen varma siinä
suhteessa. Noista toisista miekkosistani olen epätietoinen.

— Vai on Simo sellainen päälläpäsmäri! sanoi Mikko Tiukkatuulen isä.

— Niinhän tuo, herra ruununvouti, on tavallisesti ollut toveriensa
joukosta ensimmäinen.

Mikko Tiukkatuuli puri huultaan, — ei Selmerin nyt sentään tarvinnut
olla noin varma asiasta; voisihan sattua, että Antti Bech anastaisi
Simolta tuon ensimmäisen sijan! Eikä Simon norjalaiset ainekirjoitukset
olleet likimainkaan niin mainiot kuin Antin! Hän, Mikko Tiukkatuuli,
oli kyllä lukenut molemmat.

— Onhan se suuri ilo, herra Selmer! sanoi ruununvouti.

— On, on! sanoi herra Selmer, kääntyen Mikko Tiukkatuulen puoleen;
pitihän hänenkin puolestaan sanoa jotakin — ruununvoudin pojalle —: Ja
nyt mahtaa loma-aika maistua, eikö niin, Mikko?

— Kyllä! vastasi Mikko Tiukkatuuli.

— Niin, kouluaika on ihana aika, sanoi herra Selmer, — ja varsinkin
nuo pitkät loma-ajat. Ja ne tulevat jokaisen osaksi, olkoon hänen
arvosanansa tutkinnoissa millaiset tahansa!

— Niin kyllä, hymyili ruununvouti, ne ovat kuin Jumalan antama sade; se
valun yhtä hyvin syyllisille kuin syyttömillekin!

Mikko Tiukkatuuli olisi suonut herra Selmerin ymmärtävän, että isä teki
pilkkaa hänestä ja — hänen kopeudestaan! Voi, kuinka hän toivoi Antti
Bechin pääsevän ensimmäiseksi!

Voimistelusali oli koristeltu vihreillä seppeleillä. Salin
päätyseinällä, rehtorin puhujalavan kohdalla, roikkui koulun lippu.
Kaikki tangot olivat siirretyt nurkkaan, jossa hevonen, pukki ja
tikapuutkin olivat; kaikkia lautaseiniä koristivat seppeleet ja
irtohirsi oli hinattu kattoon. Koulun penkit olivat järjestetyt
riveihin lattialle, keskellä leveä käytävä. Tilat alkoivat täyttyä.
Ensimmäisellä penkillä istui kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja
kahdeksan lapsensa kanssa. Muut olivat kiltisti asettuneet viimeisille
tiloille.

Ruununvouti saattoi vaimonsa ja Mikko Tiukkatuulen keskimmäiselle
penkille. Itse hän meni ylös ihan nojatuoliin asti, lähelle
puhujalavaa, jossa opettajilla ja kaupungin luottamusmiehillä oli
paikkansa. Kaupunginvouti Bech istui siellä myöskin Svenningsenin,
Buggen ja Langen kanssa.

Mutta kauppias Selmer asettui mahtavasti kolmen vesansa kanssa
ensimmäiseen riviin kamreeri Ingebrigtsenin kohdalle, mutta käytävän
toiselle puolelle.

Mentiin ja tultiin, haettiin paikkoja, tervehdittiin, päätä nyökättiin
toisilleen, mutta kaikki kävi meluttomasti ja juhlallisesti kuin
kirkossa!

Pojatkin istuivat äänettöminä ja hiljaisina. Heistä tuntui
voimistelusali äkkiä muuttuneen jonkinlaiseksi temppeliksi — tämä
oli jotakin toista kuin tuo tavallinen elämöiminen ja kujeileminen
voimistelussa opettaja Olsenin kanssa. Ja kaikki vanhempien
keskinäiset, ahkerat kuiskaukset ja ystävälliset puheet kesäluvasta
ja m.s. meni sivu korvien. Vapaudentunteen sulkuna oli vielä odotettu
todistus. Vielä piteli koulu heitä lujilla kourillaan pelonsekaisessa
odotuksessa!

Nyt tulivat ylioppilaskokelaat yhdessä joukossa niinkuin määrä oli,
tupsulakit kainaloissa — aivan nojatuolien luo, jossa heitä onniteltiin
koko yleisön nähden. Vanhemmat — eritahoilta kukin paikaltaan —
nousivat puoleksi seisaalleen loistavin katsein nyökäten ja hymyillen,
samoin kuin siellä edessäkin nyökättiin ja hymyiltiin...

Paksu Wiers saapui hengästyneenä. Hän rikkoi juhlallisuuden puhumalla
ääneen nahkuri Svendsen'ille, joka seurasi häntä ylöspäin kauheasti
hämillään. Muutoinkin juhlallisuus tuli häirittyä tuon tuostakin: niin
esim. rouva Beer'in tullessa liinatukkaisten kaksoistensa kera, jotka
olivat ensimmäisellä valmistavalla luokalla, huusi toinen ääneen ja
selvästi, että "tuon laatikon päälle minä tahtoisin mennä istumaan", —
osoittaen puhujalavaa.

Sisään tulivat kaikki, suuret ja pienet, sali täyttyi, siinäkös
kuiskailtiin ja sohistiin...

Nyt rehtori Holst nousi puhujalavalle. Kello oli täsmälleen
puoliyksitoista, niinkuin kutsuntakorteissa oli sanottu.

Salissa vallitsi kuolon hiljaisuus. Vahtimestari Ibenfeldt puuhaili,
käyden varpaillaan ja puhuen kuiskaamalla, hakien paikkaa muutamille
myöhästyneille.

Rehtori seisoi vaiti hetken aikaa, tapansa mukaan hiukan heiluen
ja suurilla silmillään tarkastaen yleisöä. Kun myöhästelijät ja
vahtimestari Ibenfeldt olivat rauhoittuneet ja täydellinen hiljaisuus
vallitsi, yskäsi hän ja alkoi.

Rehtori Holst ei pitänyt koskaan pitkiä puheita. Lyhyesti, levollisesti
ja järkähtämättömällä totisuudella hän puhui koululle tavallisuuden
mukaan ja siirtyi sitten ylioppilaskokelaisiin, joille hän puhui
"elämään astumisesta" ja antoi varoituksia. Ja asianomaiset seisoivat
päät kumarassa nyppien silkkitupsujaan.

Sitten siirryttiin Luokka luokalta alaspäin.

Rehtori mainitsi aina parilla sanalla luokan edistyksestä ja
ahkeruudesta yleensä, ja sitten luettiin todistukset; yksitellen
tulivat pojat numerojärjestyksen mukaan puhujalavan eteen ja seisoivat
siinä, kunnes arvosana edistyksessä, ahkeruudessa ja käytöksessä oli
luettu; näin julistettiin tuomio enemmän tai vähemmän syntiselle.

Kuudes keskiluokka, joka oli suorittanut keskikoulun kurssin sai
osakseen erityisen, tavanmukaisen huomautuksen.

Mikko Tiukkatuulen vatsaa kouristi.

— Viides keskiluokka! luki rehtori.

Hetken hiljaisuus. Mikko Tiukkatuuli painui koukkuun, vatsaa niin
kivisti, — vielä oli hetki hengityksen aikaa, ensin yleinen lausunto,
sitten Simo ja Antti ja...

Hän putkahti: Rehtori mainitsi hänen nimensä, lausumatta sanaakaan
luokasta yleensä...

Hän ei heti voinut tointua. Mieleen välähti: ehkä rehtori aikoo — koko
kansan läsnä ollessa — pitää hänelle rangaistuspuheen kaikesta tämän
vuoden huonoudesta...

— No, Mikko! huusi rehtori Holst uudestaan katsellen alas penkkeihin.
Ruununvouti nousi ylös nojatuolistaan ja tuijotti ankarana Mikko
Tiukkatuulen paikkaa kohti.

Notkuvin polvin, pelosta kalpeana Mikko Tiukkatuuli melkein horjuen
astui keskikäytävää pitkin. Rehtori odotti, todistus kädessä. Hän
katsahti Mikko Tiukkatuuleen, joka oli pysähtynyt hänen eteensä, Sitten
rehtori luki:

— Edistys hyvin kiitettävä 1,45. Muutetaan 6:een keskiluokkaan
ensimmäisenä oppilaana.

Rehtori kurkotti todistusta alaspäin. Mikko Tiukkatuuli ei ottanut sitä.

— No, so! sanoi rehtori, — saat ottaa todistuksesi! Paperi rasahti
Mikko Tiukkatuulen kourassa. Hän unohti kumartaa muiden tapaan, seisoi
vaan ja tuijotti rehtoriin.

Mutta rehtori jatkoi levollisesti:

— — Simo Selmer!

Pois kääntyessään kohtasi hän Simo Selmerin happaman naaman, — ja
samassa hän vilaukselta näki herra Selmerin ensimmäisellä penkillä.

Silloin vasta Mikko Tiukkatuuli tajusi, että hänestä oli tullut numero
yksi —!

Koko poikaa loisti riemusta saapuessaan äidin luo, jolla oli
ilokyyneleet silmissä.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKKO TIUKKATUULI ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.