Tulipunainen neilikka : Pakolaisromaani

By Baroness Emmuska Orczy Orczy


    The Project Gutenberg eBook of Tulipunainen neilikka
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and 
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms 
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online 
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, 
you will have to check the laws of the country where you are located 
before using this eBook.



    
        Title: Tulipunainen neilikkaPakolaisromaani
        
        Author: Baroness Emmuska Orczy Orczy
        Translator: Armida Enckell

        
        Release date: July 28, 2023 [eBook #71289]
        Language: Finnish
        Original publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1919
        Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
    
        
            *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULIPUNAINEN NEILIKKA ***
        




TULIPUNAINEN NEILIKKA

Pakolaisromaani


Kirj.

PARONITAR ORCZY


Englannin kielestä (»The Scarlet Pimpernel») suomentanut

Armida Enckell





Helsingissä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1919.



SISÄLTÖ:

      I. Pariisi syyskuussa 1792.
     II. »Kalastajalepola» Doverissa.
    III. Pakolaiset.
     IV. Salaliitto.
      V. Marguerite.
     VI. Keikari v:lta 1792.
    VII. Salainen pyhäkkö.
   VIII. Valtuutettu asiamies.
     IX. Konnantyö.
      X. Ooppera-aitiossa.
     XI. Lordi Grenvillen tanssiaiset.
    XII. Paperilippunen.
   XIII. Joko — tahi.
    XIV. Täsmälleen k:lo 1.
     XV. Epäilyksiä.
    XVI. Richmond.
   XVII. Hyvästi.
  XVIII. Salaperäinen merkki.
    XIX. Tulipunainen neilikka.
     XX. Ystävä.
    XXI. Tuskallinen odotus.
   XXII. Calais.
  XXIII. Toiveita.
   XXIV. Ansa.
    XXV. Kotka ja kettu.
   XXVI. Juutalainen.
  XXVII. Jäljillä.
 XXVIII. Ukko Blanchard'in tölli.
   XXIX. Satimessa.
    XXX. Pursi.
   XXXI. Pako.




I LUKU

Pariisi syyskuussa 1792.


Kuohuva, kiehuva, nureksiva joukko olentoja, ainoastaan nimellisesti
ihmisiä, sillä he näyttävät vain alhaisten himojen, kostonhalun ja
vihan kiihoittamilta raakalaisilta.

Aika hiukkasen ennen auringonlaskua ja paikka läntinen katusulku, juuri
sama kohta, johon eräs ylpeä tyranni vuosikymmentä myöhemmin pystytti
kuolemattoman muistopatsaan kansansa kunniaksi ja oman turhuutensa
todistajaksi.

Melkein koko päivän oli giljotiini ollut hirvittävässä toiminnassaan.
Kaikki, mistä Ranska menneinä vuosisatoina oli ylpeillyt, vanhat
nimet ja sininen veri uhrattiin kansan vapaus- ja veljeyspyyteille.
Ihmisteurastus oli päättynyt sinä iltana myöhään, ja kansalla oli vielä
paljon muuta mielenkiintoista nähtävää vähää ennen katuporttien yöksi
sulkemista.

Väkijoukko kiiruhti Place de la Grèveltä kaikille katusuluille
katselemaan mielenkiintoista ja huvittavaa näkyä.

Sitä sai joka päivä nähdä, sillä olivathan nuo ylimykset aikamoisia
houkkia! Tietystikin jok'ikinen heistä oli kansan petturi, kaikki
suurista miehistä polveutuvat miehet, naiset ja lapset, joiden
esivanhemmat aina ristiretkien ajoista asti olivat olleet luomassa
Ranskan kunniaa, sen vanhaa _aatelistoa_. Heidän esivanhempansa olivat
sortaneet kansaa, olivat polkeneet sitä hienojen solkikenkiensä
tulipunaisilla koroilla. Kansa oli vuorostaan noussut Ranskan
hallitsijaksi nöyryyttäen entisiä isäntiään — ei kenkiensä koroilla,
sillä siihen aikaan kansa kulki avojaloin, vaan paljon tehokkaammalla
välineellä, giljotiinin terällä.

Joka päivä, joka tunti tuo hirveä teurastuskone nieli lukuisia uhrejaan
— vanhoja miehiä, nuoria naisia, hentoja lapsia aina siihen saakka,
kunnes se vihdoin vaati kuninkaan ja kauniin, nuoren kuningattaren pään.

Mutta asialaitahan oli niinkuin sen ollakin piti: eikö kansa vuorostaan
ollut Ranskan valtias? Jokainen ylimys oli petturi, niinkuin hänen
esi-isänsäkin olivat olleet ennen häntä. Kaksisataa vuotta oli kansa
hikoillut, raatanut ja nähnyt nälkää kannattaakseen hekumallisen
hovin tuhlaavaa ylellisyyttä. Näiden loistonluojien jälkeläisten
täytyi piileskellä säilyttääkseen elämänsä — heidän täytyi paeta, jos
tahtoivat välttää kansan äkkiarvaamatonta kostoa.

Ja he koettivatkin paeta ja piileskellä: siinähän koko asian huvittavin
puoli olikin. Joka ilta ennen porttien sulkemista ja torirattaiden
jonoissa poistuessa lukuisten katusulkujen kautta joku ylimysnarri
koetti välttyä yleisen turvallisuuskomitean käsiin joutumasta.
Erilaisissa valepuvuissa, erilaisilla tekosyillä he yrittivät pujahtaa
vallitusten läpi, joita tasavallan kansallissotilaat huolellisesti
vartioivat. Miehet naisten vaatteissa, naiset miesten puvuissa, lapset
kerjäläisten ryysyissä. Siinä oli kaikellaista väkeä: entisiä kreivejä,
markiiseja, jopa herttuoitakin, jotka tahtoivat paeta Ranskasta, päästä
Englantiin tai johonkin muuhun yhtä inhoittavaan maahan ja koettaa
siellä herättää ulkolaisia kuuluisaa vallankumousta vastaan tahi koota
sotajoukkoja vapauttaakseen onnettomat vangit, jotka kerran olivat
nimittäneet itseään Ranskan hallitsijoiksi.

Mutta melkein aina heidät saatiin kiinni katusuluilla. Varsinkin
kersantti Bibot läntisellä portilla oli ihmeellisen tarkka vainuamaan
täydellisiin valepukuihin kätkeytyneitä ylimyksiä. Silloin se
vasta leikki alkoi: Bibot katseli saalistaan kuin kissa hiirtä,
leikitteli sen kanssa joskus neljännestunninkin teeskennellen
olevansa valepukujen, tekotukkien ja muiden teatterimaisten keinojen
eksyttämä, joihin valemuotoihin jalosukuisia markiiseja ja kreivejä oli
kätkeytynyt.

Bibot oli hyvin leikkisä mies, ja kannattipa oleskella läntisellä
katusululla vain sitä varten, että sai nähdä hänet juuri silloin, kun
hän pidätti pakenevia ylimyksiä, jotka koettivat välttää kansan kostoa.

Joskus Bibot päästi saaliinsa portista antaen vapautetun ainakin pari
minuuttia luulotella, että hän todenteolla oli paennut Pariisista ja
että hän oli saavuttava Englannin rannikon turvallisesti. Bibot antoi
onnettoman poloisen astua noin kymmenen metriä maaseudulle päin,
sitten hän lähetti kaksi miestä ihmisparan jälkeen palauttamaan hänet
valepuvustaan riisuttuna.

Se vasta oli äärettömän naurettavaa, sillä useinkin todettiin, että
pakolainen oli nainen, jopa ylpeä markiisitarkin, joka näytti hirveän
hullunkuriselta huomatessaan päälle päätteeksi olevansa Bibot'n
kynsissä. Hän tiesi hyvin, että seuraavana päivänä lyhyt tutkimus
odotti häntä ja sitten rouva Guillotinen lempeä syleily.

Eipä ihme, että silloin syyskuun iltapäivänä väkijoukko oli
kiihkoissaan ja innostunut. Verenhimo lisääntyy, kun se on tyydytetty,
se ei kyllästy. Väkijoukko oli nähnyt giljotiinin irroittavan sinä
päivänä satakunta päätä, se tahtoi nähdä toiset sata päätä putoovan
huomenna.

Bibot istui tyhjällä, kumollaan olevalla tynnyrillä katusulun
portin vieressä; pieni joukkue kansalliskaartilaisia oli hänen
komennettavanaan. Viime aikoina oli työ ollut sangen raskasta.
Kirotut ylimykset olivat käyneet hirvittäviksi ja koettivat
parastansa päästäkseen pujahtamaan Pariisista. Miehet, naiset ja
lapset, joiden esivanhemmat jo ammoisista ajoista olivat palvelleet
Bourbon-pettureita, olivat kaikki itsekin pettureita ja giljotiinille
soveliasta ruokaa. Joka päivä oli Bibot tyydyttänyt mieltään
paljastamalla muutamia pakenevia rojalisteja ja lähettämällä heidät
turvallisuuskomitean tutkittaviksi, jonka puheenjohtajana tuo kuuluisa
isänmaanystävä, kansalainen Fouquier-Tinville oli.

Robespierre ja Danton olivat kumpikin kiittäneet Bibot'ta hänen
uutteruudestaan, ja Bibot oli ylpeä siitä, että hän omasta alotteestaan
oli lähettänyt ainakin viisikymmentä ylimystä giljotiinille.

Mutta juuri sinä päivänä olivat kaikkien katusulkujen ylikersantit
saaneet erikoismääräyksiä. Äskettäin oli suuren ylimysjoukon onnistunut
paeta Ranskasta ja saapua turvallisesti Englantiin. Pakenevista oli
ihmeellisiä huhuja liikkeellä. Heidän uskaliaat tekonsa yhä vain
uusiintuivat. Kaikesta siitä alkoivat ihmiset käydä kiihkoisiksi.
Kersantti Grospierre oli lähetetty giljotiinille syystä, että hän
oli sallinut kokonaisen ylimysperheen livahtaa pohjoisportista aivan
nenänsä editse.

Kerrottiin, että pakenemisen oli järjestänyt eräs englantilainen
seurue, jonka jäsenten rohkeus näytti olevan verraton ja joka
pelkästä halusta sekaantua muitten asioihin kulutti joutoaikaansa
rouva Guillotinen laillisten uhrien sieppaamiseen. Huhut alkoivat
pian käydä yhä mahdottomammiksi; epäilemättä oli tunkeileva
englantilaisjoukkue olemassa, vieläpä sitä näytti johtavan mies, jonka
rohkeus ja pelkäämättömyys olivat aivan satumaisia. Hänestä ja hänen
pelastamistaan ylimyksistä kierteli omituisia huhuja, miten he yhtäkkiä
saavuttuaan katusuluille ja pelkin yliluonnollisin keinoin porteista
paettuaan muuttuivat näkymättömiksi.

Kukaan ei ollut nähnyt salaperäisiä englantilaisia; heidän johtajastaan
puhuttiin aina taikauskoisella kauhistuksella. Kansalainen
Fouquier-Tinville sai pitkin päivää kirjelippuja salaperäiseltä
lähettäjältä; joskus hän löysi sellaisen takkinsa taskusta, toisin
ajoin joku väkijoukosta ojensi kirjeen hänelle, kun hän oli matkalla
yleisen turvallisuuskomitean istunnoihin.

Kirjelippusten sisällys oli aina hyvin lyhyt. Se ilmaisi, että röyhkeät
englantilaiset olivat yhä vain täydessä toimessa; ja kaikissa niissä
oli allekirjoituksen asemasta punainen tunnusmerkki — pieni tähtimäinen
kukka, jota Englannissa kutsutaan tulipunaiseksi neilikaksi.
Muutamia tunteja sen jälkeen, kun pieni typerä kirje oli saapunut,
turvallisuuskomitean jäsenet saivat kuulla, että suuren rojalisti-
ja ylimysjoukon oli onnistunut paeta rannikolle ja olivat kaikessa
rauhassa matkalla Englantiin.

Porttivahtien lukua oli lisätty kaksinkertaisesti, ylikersantteja
uhattiin kuolemanrangaistuksella, jotavastoin runsaita palkintoja
tarjottiin uskaliaitten ja häpeämättömien englantilaisten pidättäjille.
Viisituhatta frangia luvattiin sille, joka sai käsiinsä tuon
salaperäisen ja viekkaan tulipunaisen neilikan.

Kaikki luulivat ainakin Bibot'n siihen pystyvän, ja Bibot antoi sen
luulon juurtua ihmisten mieliin. Sentähden he tulivat päivä päivältä
pitämään häntä silmällä länsiportilla ollakseen läsnä, kun Bibot
sai käsiinsä jonkun pakolaisylimyksen, jonka seurassa salaperäinen
englantilainen mahdollisesti oli.

»Puh!» sanoi hän uskotulle korpraalilleen. »Kansalainen Grospierre oli
houkka! Olisinpa minä ollut pohjoisportilla viime viikolla — — —.»

Kansalainen Bibot sylkäisi maahan siten ilmaisten halveksivansa
toverinsa tyhmyyttä.

»Kansalainen, mitenkä se tapahtui?» kysyi korpraali.

»Grospierre oli portilla vahdissa», alkoi Bibot suurellisesti, kun
väkijoukko tunkeili hänen ympärillään kuunnellen hartaasti juttua.
»Kaikkihan me olemme kuulleet juonikkaasta englantilaisesta, siitä
kirotusta Tulipunaisesta neilikasta. Hänpä ei menekään minun
portistani, tuhat tulimmaista, ellei hän ole itse paholainen. Mutta
Grospierre oli houkka. Portista vieri juuri torirattaat, jotka olivat
tynnyreillä kuormitetut ja joita vanha mies ajoi istuen nuoren pojan
rinnalla. Grospierre oli hiukan päissään, mutta hän luuli kumminkin
olevansa sangen taitava; hän kurkisti tynnyreihin — ainakin useimpiin —
ja huomattuaan ne tyhjiksi antoi rattaiden mennä portista.»

Vihan ja ylenkatseen murinaa kuului rääsyisen kurjaliston huulilta. He
olivat kaikki kertyneet Bibot'n ympärille.

»Puoli tuntia myöhemmin», jatkoi kersantti, »tulee vartioston kapteeni
noin kaksitoistamiehisen sotilasjoukon kanssa. 'Onko vankkureita
kulkenut tästä?' kysyy hän Grospierreltä aivan hengästyneenä. 'On',
sanoo Grospierre, 'noin puoli tuntia sitten!' 'Ja te olette antanut
heidän paeta!' huudahtaa kapteeni hurjistuneena. 'Kansalainen
kersantti, siitä te joudutte giljotiinille! Rattaille oli kätketty
kreivi Chalis ja koko hänen perheensä!' 'Mitä!' jyrisee Grospierre
pelästyneenä. 'Niinpä tietenkin! Ajuri ei ollut kukaan muu kuin tuo
kirottu englantilanen, Tulipunainen neilikka.'»

Inhon sekaisia huudahduksia kuului väkijoukosta, »Kansalainen
Grospierre on saanut maksaa hairahduksensa giljotiinilla, mutta
millainen houkka! Voi, millainen houkka!»

Bibot nauroi omalle jutulleen niin, ettei kotvaan aikaan kyennyt
puhettaan jatkamaan.

»'Sotilaani, heidän peräänsä!' huudahtaa kapteeni», sanoi hän vähän
ajan kuluttua, »'muistakaa palkintoa; heidän peräänsä, he eivät saata
olla vielä kaukana!' Sen sanottuaan hän kiiruhti portista sotilaittensa
seuraamana.»

»Liian myöhään!» huuteli väkijoukko kiihkoissaan.

»He eivät koskaan saavuttaneet heitä!»

»Kirottu Grospierre-houkka!»

»Hän on kohtalonsa ansainnut!»

»Ajatelkaahan toki, ettei hän sen paremmin tutkinut tynnyreitä!»

Mielenpurkaukset näyttivät kovasti huvittavan kansalaista Bibot’ta, hän
nauroi niin, että sivuja pakotti ja kyyneleet valuivat virtanaan poskia
pitkin.

»Ei, ei!» sanoi hän vihdoin, »eivät ne ylimykset rattailla olleetkaan;
eikä ajurinakaan ollut Tulipunainen neilikka!»

»Mitä?»

»Ei, vartioston kapteenina oli tuo valepukuinen englantilainen ja
kaikki hänen sotilaansa ylimyksiä!»

Väkijoukko ei puhunut sillä kerralla mitään. Juttuhan haiskahti
yliluonnolliselta, ja vaikka tasavalta oli hylännyt Jumalan, ei
sen kuitenkaan ollut onnistunut kuolettaa ihmissydämessä piilevää
yliluonnollisten asiain pelkoa. Ja englantilainen oli varmaankin itse
paholainen.

Aurinko oli laskemaisillaan. Bibot valmistautui sulkemaan portteja.

»Eteenpäin vankkurit!» komensi hän.

Joukko kuormavankkureita oli rivissä valmiina menossa kaupungista
maaseudulle tuodakseen sieltä maalaistuotteita torille seuraavana
aamuna. Bibot tunsi tarkkaan useimmat niistä, sillä ne kulkivat
hänen portistaan kahdesti päivässä sekä meno- että paluumatkallaan.
Hän puhutteli paria ajuria — useimmat niistä naisia — sekä tutki
huolellisesti vankkurien sisällyksen.

»Eihän sitä koskaan tiedä», oli hänellä tapana sanoa, »ja minä en halua
tulla pidätetyksi niinkuin Grospierre-narri.»

Kuorma-ajureina toimivat naiset viettivät tavallisesti päivänsä
giljotiinikorokkeen jalustalla de la Grèven torilla kutoen sukkaa
ja jutellen, samalla he katselivat hirmuhallituksen uhreja,
joita kuormittain saapui siihen joka päivä. Oli suuri hupi nähdä
ylimysten saapumista rouva Guillotinen kesteihin, ja korokkeen
lähettyvillä olevat paikat olivat hyvin haluttuja. Sinä päivänä oli
Bibot'n vahtivuoro. Hän tunsi useimmat akoista, joita nimitettiin
»tricotteuseiksi» [kutojiksi]. Siinä he istuivat kutoen ja katsellen,
miten giljotiinin terä irroitti pään toisensa jälkeen ja kirottujen
ylimysten veri räiskyi heidänkin vaatteilleen.

»Hei, muoriseni!» huudahti Bibot muutamalle rumalle ämmälle, »mitä
sinulla siinä on?»

Hän oli nähnyt akan jo aikaisemmin päivällä istuvan sukkakudin ja
piiska vierellään; ämmä oli kiinnittänyt kaikenvärisiä hiuskiharoita
piiskan varteen: kullankellerviä ja lumivalkeita, vaaleita sekä tummia
ja hän silitteli niitä isoilla, luisevilla sormillaan nauraessaan
Bibot’lle.

»Minä olen solminut ystävyyttä rouva Guillotinen rakastajan kanssa»,
sanoi hän nauraen raa’alla äänellä. »Hän leikkasi nämä minulle
giljotiinilta vierivistä päistä ja lupasi lisää huomenna, mutta en
tiedä vielä, olenko silloin täällä.»

»Voi, mistä se johtuu, muoriseni?» kysyi Bibot, Vaikka olikin karaistu
sotilas, ei hän voinut kuitenkaan olla kauhistumatta nähdessään naisen
niin inhoittavana heiluttelemassa piiskanvarressaan hirvittävää
voitonmerkkiä.

»Pojanpojassani on isorokko», sanoi hän osoittaen peukalollaan
vankkureita, »muutamat sanovat sitä rutoksi! Jos niin on laita, ei
minun sallita huomenna tulla Pariisiin.»

Heti kun Bibot kuuli rokosta puhuttavan, astahti hän taaksepäin, ja kun
vanha ämmä mainitsi ruton, peräytyi hän mahdollisimman nopeasti.

»Senkin kirottu!» mutisi hän, ja koko väkijoukko vältteli rattaita
jättäen ne siihen keskelle toria.

Vanha akka nauroi.

»Kansalainen, olettepa aika pelkuri», sanoi hän, »eihän mies sairautta
pelkää.»

»Tuhat tulimmaista, rutto!»

Kaikki olivat vaiti ja pelästyneen näköisiä, sillä tuo inhoittava
tauti oli hirvittävä. Ainoastaan se kykeni herättämään kauhua ja inhoa
hurjistuneissa ja raaistuneissa ihmisissä.

»Tiehesi sinä ja ruton saastuttama sikiösi!» ärjyi Bibot sortuneella
äänellä.

Ja taaskin raa'asti ja ivallisesti nauraen vanha akka läimäytti
piiskalla laihaa hevostaan ja ajoi portista.

Se pilasi koko iltapäivän. Kuin kirousta ihmiset pelkäsivät näitä
tauteja, joita ei mikään pystynyt parantamaan ja jotka olivat hirveän
ja yksinäisen kuoleman edeltäjiä. He seisoskelivat katusulkujen
tienoilla äänettöminä ja synkkinä, tarkastelivat ja väittelivät
toisiaan vaistomaisesti peläten ruton jo piilevän keskuudessaan.
Niinkuin Grospierrenkin aikana ilmaantui vartioston kapteeni äkkiä
siihen. Mutta Bibot tunsi hänet, eikä hänen tarvinnut pelätä kapteenia
ovelaksi, valepukuiseksi englantilaiseksi.

»Vankkurit!» — ärjäsi hän hengästyneenä jo ennen kuin oli päässyt
portille.

»Mitkä vankkurit?» kysyi Bibot järeästi.

»Vanha akka ajurina — — kuomivankkurit —»

»Niitähän oli tusinoittain — —»

»Niin — —»

»Vanha akka, joka sanoi pojassaan olevan ruton?»

»Ettehän vain ole antanut niiden mennä»

»Hitto vieköön!» sanoi Bibot, jonka sinipunervat posket olivat äkkiä
pelosta vaalenneet.

»Vankkureissa oli kreivitär de Tournay ja hänen kaksi lastaan, kaikki
pettureita ja kuolemaantuomittuja.»

»Ja ajurina?» murisi Bibot taikauskoisen väristyksen karmiessa hänen
selkärankaansa.

»Tuhat tulimmaista», sanoi kapteeni, »luultavasti hän oli tuo kirottu
englantilainen itse — Tulipunainen neilikka.»




II LUKU.

»Kalastajalepola» Doverissa.


Sallylla oli kova touhu keittiössä. Kattilat ja paistinpannut olivat
rivissä suunnattoman isolla hellalla, jonka laidalla suuri pata
porisi. Paistia käännettiin huolellisesti, jotta se vain joka puolelta
kypsyisi. Kaksi kuumuudesta läähättävää palvelijaa hyöri siinä apuaan
tarjoten; heidän valkeat hihansa olivat käärityt aina kyynärpäiden
yläpuolelle; he tirskuivat omille sukkeluuksilleen, kun Sally-neiti
vain hetkeksikään käänsi heille selkänsä. Ja vankkarakenteinen,
typeränsekainen vanha Jemiina mutisi itsekseen hämmennellen suurta
pataa.

»Sally hoi!» kuului karkeaniloinen ääni viereisestä kahvilahuoneesta.

»Jumal' siunatkoon!» huudahti Sally naurahtaen hyväntahtoisesti,
»mitähän he nyt taas tahtovatkaan!»

»Olutta tietystikin», mutisi Jemiina, »ette kaiketi luulle, että yksi
tuoppi riittää Jimmi Pitkinille?»

»Herra 'Arry näytti olevan tavallista enemmän janoissaan», sanoi
Martta, toinen palvelijoista, teeskennellen; ja hänen pyöreät silmänsä
säihkyivät kohdatessaan toverinsa katseen, jonka jälkeen kumpikin
koetti pidättäytyä nauruun tirskahtamasta.

Hetkisen Sally näytti suuttuneelta ja hieroi miettien käsiään
kaunismuotoisiin lanteisiinsa; nähtävästi hänen kämmeniään syyhytti
saadakseen sipaista Martan punaisia poskia — mutta synnynnäinen
hyväntahtoisuus voitti ja olkapäitään kohautellen ja nytkäytellen
kiinnitti hän huomionsa paistettuihin perunoihin.

»Sally hoi! Sally hoi!»

Tinatuoppeja koputettiin kärsimättömästi kahvilan tammipöytään. Siitä
syntynyt melu säesti huutoja, jotka kutsuivat arvoisan isännän aina
reipasta tytärtä.

»Sally», huudahti hellittämätön ääni, »koko illanko viivyt oluen
haussa?»

»Toivoakseni isä vie heille olutta», mutisi Sally, kun Jemiina
tuossa tuokiossa kömpelöllä tavallaan otti pari vaahtopäällistä
ruukkua hyllyltä ja alkoi täyttää tinatuoppeja kotioluella, josta
»Kalastajalepola» aina Kaarle-kuninkaan ajoista asti oli ollut
kuuluisa. »Hän tietää kyllä, että me olemme ahkeria täällä.»

»Isäsi keskustelee innokkaasti herra 'Empseedin kanssa eikä ehdi sinun
asioillesi keittiöön», mutisi Jemiina vetäisten syvään henkeään.

Sally meni pienen peilin eteen, joka oli keittiön nurkassa ja
nopeasti silitellen tukkaansa asetti pienen valkean röyhelöreunaisen
pääkoristeen sopivimpaan paikkaan tummille kiharoilleen. Sitten hän
tarttui tuoppien korviin ottaen kolme kumpaankin vankkaan ja ruskeaan
käteensä. Nauraen ja itsekseen mutisten hän punehtuneena kantoi ne
kahvilaan.

Siellä ei ollut merkkiäkään siitä touhusta, joka keittiön hehkuvassa
kuumuudessa vallitsi.

»Kalastajalepolan» kahvila kuuluu nyt kahdenkymmenennen vuosisadan
alkupuolella n.s. nähtävyyksiin. Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa,
armon vuonna 1792, se ei ollut vielä saavuttanut sitä huomattavan
tärkeätä asemaa, jonka yksi vuosisata ja muutaman sukupolven hulluus
ovat sille suoneet. Jo siihen aikaan oli talo hyvin vanha, sillä
olivathan sen tammiset orret ja hirret jo silloin ajan mustaamia —
samaten korkeaselkäiset istuimet ja pitkät kiilloitetut pöydät niiden
välissä, joihin lukemattomat tinatuopit olivat jättäneet erisuuruisten
ympyräin jälkiä. Korkealla olevalla ikkunalla oli rivi kukka-astioita,
joissa kasvoi tulipunaisia kurjenpolvia ja sinisiä kukonkannuksia.
Niiden loistavat värit sopivat hyvin tummaa tammista taustaa vasten.

Että herra Jellyband, »Kalastajalepolan» isäntä oli varakas mies, sen
tietysti satunnainenkin vieras huomasi. Tina-astiat komealla, vankoilla
pöydillä ja vaskiastiat isolla hellalla kiilsivät kullan ja hopean
tavoin — punertava tiililattia oli yhtä loistava kuin tulipunainen
kurjenpolvikin ikkunalaudalla — kaikesta huomasi hyviä palvelijoita
olevan tarpeeksi. Liike vaati hyvää järjestystä, joten kahvila oli
pidettävä loistavassa kunnossa.

Sally astui huoneeseen vihainen katse silmissään, mutta kumminkin
naurusuin, jotta hampaat välkkyivät. Häntä tervehdittiin huudoin ja
kättentaputuksin.

»Kas Sally! Hei, Sally! Eläköön kaunis Sally!»

»Luulin teidän tulleen kuuroksi keittiössä», mutisi Jimmy Pitkin
pyyhkäisten kädellään kuivia huuliaan.

»Vai niin», nauroi Sally asettaessaan vasta täytetyt tuopit pöydälle,
»mikäs kiire? Onko mummonne kuolemaisillaan ja tahdotteko nähdä muori
parkaa ennen hänen lähtöään? Enpä ole nähnyt sellaista hirveätä
kiirettä!»

Hyväntahtoinen naurunremahdus säesti sukkeluutta, joka antoi vieraille
pitkäksi aikaa aihetta monellaisiin sanasutkauksiin. Sallyllä ei
näyttänyt enää olevan niin kiirettä pannujensa ja patojensa ääreen.
Hänen huomionsa oli koko ajan kiintyneenä vaaleakiharaiseen nuoreen
mieheen, jolla oli kirkkaansiniset silmät. Raakoja sukkeluuksia
sinkoili sillä aikaa suusta suuhun Jimmy Pitkinin kuvitellusta
isoäidistä sakean tupakansavun tuprutessa kaikkialla.

Isäntä, arvoisa herra Jellyband itse, »Kalastajalepolan» omistaja,
seisoi sääret hajallaan ja kasvot uuniin päin ja piti savipiippua
suussaan niinkuin hänen isänsä ennen häntä, jopa niinkuin hänen
isoisänsäkin isä oli tehnyt. Ollen muhkea ruumiiltaan, iloinen
luonteeltaan ja hiukan kaljupäinen oli herra Jellyband sen ajan John
Bullin maalaistyyppi — sen ajan, jolloin meidän ennakkoluuloinen
eristäytymisemme oli korkeimmillaan. Silloin englantilaisesta, olipa
hän lordi, maanviljelijä tai päiväläinen, koko Europan mannermaa
oli kaiken epäsiveellisyyden pesäpaikka ja muu osa maailmaa villien
ihmissyöjien tutkimatonta aluetta.

Siinä hän, arvoisa isäntä, seisoi järkähtämättömänä vankkana tukevilla
jaloillaan, polttaen pitkää piippuaan välittämättä kestään kotimaassaan
ja halveksien kaikkia ulkomaalaisia. Hän oli puettu tyypillisiin
tulipunaisiin messinkinappisiin liiveihin, paksusta pumpulikankaasta
valmistettuihin housuihin, harmaisiin villasukkiin ja komeihin
solkikenkiin, jotka olivat siihen aikaan jokaisen arvonsatuntevan
brittiläisen ravintolan isännän yleisinä tunnusmerkkeinä. Sillä aikaa
kun sievä äiditön Sally käytti neljän palvelijan ruskeita käsiä
kaikkeen siihen työhön, josta hänen oli huolehdittava, keskusteli
arvoisa herra Jellyband eri maiden asioista suosikki vierastensa kanssa.

Kahvila, jota kaksi hyvin kiilloitettua kattolamppua valaisi, näytti
tosiaankin hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Herra Jellybandin vieraat
olivat punaposkisia ja iloisennäköisiä paksussa tupakansavussa. He
olivat hyvässä sovussa itsensä, isäntänsä ja koko maailman kanssa.
Joka nurkassa äänekäs naurunhohotus säesti iloista tyhjänpäiväistä
keskustelua. Sallyn yhä uusiintuvat naurunpuuskat todistivat herra
Harry Waiten käyttävän hyväkseen lyhyttä aikaa, jonka Sally uhrasi
hänelle.

Herra Jellybandin ravintolaa käyttivät enimmäkseen kalastajat,
sillä tunnettuahan on, että kalastajat ovat hyvin janoista väkeä;
suola, jota he hengittävät merellä, kuivattaa kaulan maalle noustua.
Mutta »Kalastajalepola» oli yksinkertaiselle kansalle enemmän kuin
tapaamispaikka. Lontoon ja Doverin matkustajavaunut lähtivät siitä joka
päivä, ja kaikki matkustajat, jotka olivat tulleet kanalin yli ja jotka
lähtivät pitkille matkoille, tutustuivat herra Jellybandiin, hänen
ranskalaisiin viineihinsä ja kotiolueensa.

Vuoden 1792 syyskuu oli loppupuolillaan ja ilma, joka oli ollut kaunis
ja kuuma koko kuukauden, oli äkkiä muuttunut; kokopäiväiset sadevirrat
olivat saaneet vedet tulvehtimaan etelä-Englannissa vahingoittaen
omenoita, päärynöitä ja myöhästyneitä luumuja, jotka muutoin olisivat
ehtineet kypsyä kauniiksi hedelmiksi. Vielä silloinkin löi sade
ikkunoita vasten tunkien uunin piipusta sisään ja saattaen loimuavat
puut sihisemään.

»Jumaliste! Muistatteko toista näin märkää syyskuuta, herra Jellyband?»
kysyi herra Hempseed.

Herra Hempseed istui tuolilla takan lähellä, sillä hän oli arvokas
ja tärkeä henkilö ei ainoastaan »Kalastajalepolassa», jossa herra
Jellyband erikoisesti valitsi hänet valtiollisten mielipiteittensä
vastustajaksi, mutta koko ympäristössäänkin, jossa tunnettiin hänen
oppinsa ja erittäinkin hänen raamatulliset tietonsa. Häntä sekä
pelättiin että kunnioitettiin. Toinen käsi housun taskussa kirjaillun
ja kuluneen takinliepeen alla ja toisella pidellen pitkää savipiippuaan
istui herra Hempseed siinä alakuloisesti katsellen, miten hiki valui
pitkin toisessa seinässä olevia ikkunoita.

»Enpä muista herra 'Empseed, vaikka olenkin asunut näillä seuduin yli
kuusikymmentä vuotta», vastasi herra Jellyband miettivästi.

»Niinkö, eikä mieleenne juolahda kolme ensimäistä niistä
kuudestakymmenestä?» sanoa tokaisi herra Hempseed. »En muista minäkään
sellaista säätä sen paremmin kuin pikku lastakaan ilman ennustajana, en
ainakaan näillä seuduin, ja herra Jellyband, minä olen asunut täällä
lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta.»

Sellaista viisautta vastaan oli mahdoton väittää, joten herra
Jellybandin tavallinen puhetulva taukosi hetkeksi »Nythän onkin
paremmin huhti- kuin syyskuu», jatkoi herra Hempseed surullisesti,
sadepisaroiden sihisten tippuessa palavaan takkavalkeaan.

»Niinpä tosiaankin», myönsi arvoisa isäntä, »mutta mitäpä muuta voi
toivoakaan meikäläiseltä hallituksella.»

Herra Hempseed pudisti päätään äärettömän viisaannäköisenä, jota
viisautta syvälle juurtunut epäluulo brittiläiseen hallitukseen ja
brittiläiseen ilmastoon hallitsi.

»Minä en toivo mitään, herra Jellyband», sanoi hän. »Köyhistä ihmisistä
niinkuin meistäkin, ei Lontoossa välitetä yhtään mitään, minä tiedän
sen enkä minä usein valita. Mutta kun syyskuu on sateinen ja kaikki
minun hedelmäni märkänevät ja pilaantuvat kuin Egyptin äitien esikoiset
ja ovat yhtä hyödyttömiä kuin hekin lapsi parat, paitsi muutamia
juutalaisia kaupustelijoita ja sellaisia, jotka myyvät appelsiineja
ja muita jumalattomia ulkolaisia hedelmiä ja joita ei kukaan ostaisi,
jos vain englantilaiset omenat ja päärynät olisivat hyvin paisuneita,
niinkuin sanassa sanotaan —»

»Se on totta, herra 'Empseed», vastasi Jellyband, »ja niinkuin jo
sanoin, mitä muuta voi toivoakaan. Tuolla kanalin toisella puolella
kaikki ranskalaisheittiöt surmaavat kuninkaansa ja ylimystönsä, ja
herra Pitt ja herra Fox ja herra Burke taistelevat ja kiistelevät
keskenään siitä, sallimmeko me englantilaiset heidän jatkaa jumalatonta
menettelyään. 'Surmatkoot!' sanoo herra Pitt. 'Estäkää heitä!' sanoo
herra Burke.»

»Tappakoot, senkin kirotut, sanon minä», lausui herra Hempseed
pontevasti, sillä hän ei pakoakaan välittänyt ystävänsä herra
Jellybandin valtiollisista keskusteluista, jotka aina paljastivat herra
Hempseedin antaen tälle hyvin vähän tilaisuutta näyttämään älynsä
aarteita. Niistä hän oli kumminkin tullut kuuluisaksi ympäristössään ja
oli niillä ansainnut monet oluttuopit »Kalastajalepolassa.»

»Tappakoot», toisti hän, »mutta älköön syyskuu olko nain sateinen,
sillä se on vastoin lakia ja sanaa, joka sanoo —»

»Varjelkoon! herra 'Arry, kuinka pelästytittekään minut!»

Onnettomuudeksi Sallylle itselleen ja hänen kuhertelulleen sattui hän
huudahtamaan juuri sillä hetkellä, jolloin herra Hempseed pidätti
hengitystään lausuakseen kuuluisan mietelmänsä. Ja Sally sai osakseen
tulvimalla isän vihanpurkauksia.

»Seis, Sally, tyttäreni, seis!» sanoi hän yrittäen rypistää
hyväntahtoista otsaansa. »Heitä jo tuo hulluttelusi noiden
töllistelijäin kanssa ja jatka työtäsi.»

»Isä, työ sujuu erinomaisesti.»

Mutta herra Jellyband oli päättäväinen. Hän oli suunnitellut parempaa
reippaalle tyttärelleen, ainokaiselleen, josta kerran oli tuleva
»Kalastajalepolan» omistaja. Hän ei halunnut nähdä tytärtään naimisissa
sellaisen nuoren miehen kanssa, jonka verkolla hankitut ansiot olivat
sangen epävarmat.

»Kuulitko, tyttäreni, mitä sanoin?» kysyi hän hiljaisella äänellä, jota
ei kukaan ravintolassa uskaltanut olla tottelematta. »Valmista lordi
Tonyn illallinen, sillä jos siitä ei tule mitä parasta voimme saada
aikaan ja hän ei ole tyytyväinen, saat nähdä mitä osaksesi koituu,
siinä se.»

Sally totteli vastenmielisesti.

»Odotatteko erikoisia vieraita tänään, herra Jellyband?» kysyi Jimmi
Pitkin koettaen niinkuin alamainen ainakin saada isännän huomion
suunnatuksi seikoista, jotka karkoittivat Sallyn huoneesta.

»Niinpä odotankin», vastasi Jellyband, »itse lordi Tonyn ystäviä
kanaalin tuolta puolen, herttuoita ja herttuattaria, jotka nuori lordi
ja hänen ystävänsä sir Andrew Ffoulkes sekä muut nuoret aatelisherrat
ovat auttaneet noiden murhaajaheittiöiden kynsistä.»

Mutta se oli liikaa herra Hempseedistä, tyytymättömästä filosoofista.

»Jumaliste», sanoi hän, »minkä ihmeen tähden he niin tekevät? Toisten
asioihin sekaantuminen ei ole mieleeni. Niinkuin sanassa sanotaan —»

»Saattaa olla, herra 'Empseed», keskeytti Jellyband purevan
ivallisesti, »tehän olette herra Pittin personallinen ystävä ja sanotte
herra Foxin tavoin: 'Tappakoot!' niinkuin sanottekin.»

»Anteeksi, herra Jellyband», vastusteli herra Hempseed epäröiden,
»siitä minä en vain mitään tiedä.»

Herra Jellyband oli vihdoin päässyt mieleiseensä keppihevoseen käsiksi,
jonka selästä ei aikonut tuota pikaa laskeutua.

»Tahi ehkäpä lienette jonkun ranskalaisenkin ystävä. Sanotaan heidän
tulleen tänne houkuttelemaan meitä englantilaisia hirmutöittensä
kannattajiksi.»

»Herra Jellyband, en ymmärrä mitä sanotte», lausui herra Hempseed,
»kaikki mitä tiedän on —»

»Kaikki mitä _minä_ tiedän on», vakuutti isäntä kovalla äänellä, »että
ystäväni Peppercorn, joka omistaa 'Sinisian' ravintolan ja on yhtä
vakava ja uskollinen englantilainen kuin muutkin tässä maassa. Ja mitäs
nyt miehestä nähdään! Hän hieroi muutamien sammakonsyöjien ystävyyttä,
killisteli maljoja heidän kanssaan, niinkuin he olisivat olleet
englantilaisia eivätkä vain siveettömiä jumalankieltäjiä ja ulkolaisia
vakoojia. Niin! ja mitä tapahtuikaan! Peppercorn esiintyy puhuen
vallankumouksista ja vapaudesta ja huutaa ylimyksiä alas niinkuin herra
'Empseedkin tuossa noin!»

»Herra Jellyband, anteeksi!» keskeytti herra Hempseed taaskin, »siitä
minä en vain mitään tiedä.»

Herra Jellyband vetosi kaikkiin läsnäoleviin, jotka kuuntelivat suut
auki ja kauhuissaan herra Peppercornin kavallusjuttua. Toisen pöydän
ääressä kaksi miestä — vaatteista päättäen herrasmiehiä — oli työntänyt
syrjään puoleksi lopettamansa dominopelin. Hyvin huvitettuina he olivat
kuunnelleet herra Jellybandin kansainvälisiä mielipiteitä. Toinen
heistä pilkallinen hymy huulillaan kääntyi huoneen keskellä seisovaan
herra Jellybandiin päin.

»Hyvä ystävä, te näytte uskovan», sanoi hän hiljaisella äänellä, »että
ranskalaiset — vakoilijoiksi taisitte kutsua heitä — ovat mahtavia ja
viisaita miehiä, jotka ovat valmistaneet n.s. höystelihaa ystävänne
herra Peppercornin mielipiteistä. Miten arvelette heidän panneen sen
täytäntöön?»

»Jumaliste! Luulen heidän houkutelleen hänet puheillaan. Olen kuullut
sanottavan, että ranskalaiset ovat liukaskielisiä — ja herra 'Empseed
tuossa on valmis kertomaan, miten he kietoivat muutamia pauloihinsa
kuin pikkusormensa ympärille.»

»Herra Hempseed, niinkö todellakin?» kysyi vieras kohteliaasti.

»Ei, herra!» vastasi herra Hempseed hyvin ärtyisenä, »siitä minä en
vain mitään tiedä enkä saata vastata kysymykseenne.»

»Toivokaamme, arvoisa isäntä, etteivät nuo taitavat vakoojat onnistu
muuttamaan teidän uskollisia mielipiteitänne.»

Mutta se oli liikaa tyynelle herra Jellybandylle, Hän purskahti
äänekkääseen naurunhohotukseen saaden siihen yhtymään ne vieraat, jotka
sattuivat olemaan hänelle velkaa.

»Hahahaa! hohohoo! hihihii!» nauroi arvoisa isäntä kaikissa
sävelkorkeuksissa niin kauan, että sivuja alkoi pakottaa ja silmät
vettä vuotaa. »Minun! Kuulkaahan tuota! Kuulitteko hänen sanovan, että
he saavat minun mielipiteeni muutetuiksi? Oh! — Jumaliste, sir, mutta
tehän puhutte merkillisiä asioita.»

»Niin, herra Jellyband», sanoi herra Hempseed pontevasti, »niinkuin
tiedätte, sanassa sanotaan: 'joka luulee seisovansa, katsokoon ettei
lankea!'»

»Mutta kuulkaahan, herra 'Empseed», vastasi Jellyband yhä vieläkin
lanteitaan hytkytellen, »eihän raamattu minua tunne. Minä sitten en
juo olutlasiakaan noiden ranskalaismurhaajien kanssa, eikä mikään saa
mielipidettäni muuttumaan. Niin! Olen kuullut mainittavan, etteivät
ne sammakonsyöjät osaa edes oikeata englantiakaan, siis, jos yksikään
heistä koettaisi puhua minulle jumalatonta kieltään, niin totisesti
minä sylkäisisin suoraan hänen silmilleen! — ja 'varoitettu on
asestettu', niinkuin sananlasku sanoo.»

»Niinpä onkin, vilpitön ystävämme», lisäsi vieras iloisesti, »tepä
vasta olettekin viisas ja sopiva kilpailemaan kahdenkymmenen
ranskalaisen kanssa, ja tässä teidän terveydeksenne, arvoisa isäntä,
jos tahdotte kunnioittaa minua juomalla tämän pullon pohjiin kanssani.»

»Sir, te olette tosiaankin hyvin kohtelias», sanoi herra Jellyband
pyyhkien silmiään, jotka vieläkin vuotivat ylenpalttisesta naurusta,
»eihän sillä väliä vaikka joisinkin.»

Vieras kaasi kaksi täyttä tuopillista viiniä ja tarjottuaan toisen
tuopin arvoisalle isännälle tarttui hän itse toiseen, »vaikka kaikki
olemmekin uskollisia englantilaisia, niin», lausui hän leikillinen hymy
huulillaan, »täytyy meidän, vaikka olemmekin uskollisia, kumminkin
myöntää näiden olevan niitä hyviä tavaroita, joita saamme Ranskasta.»

»Niinpä niin, sir, sitä vastaan emme tahdo väittää», myönsi isäntä.

»Ja Englannin ravintoloiden paras isäntä on arvoisa herra Jellyband»,
lausui vieras äänekkäästi.

»Hei, hei, eläköön!» huusivat kaikki. Käsiä taputettiin, haarikat ja
tuopit kolisivat pöytiä vasten säestäen tyhjänpäiväistä naurua ja herra
Jellybandin sopertamia huudahduksia.

»Ajatelkaahan, että joku ulkolaishylkiö muuttaisi _minun_ mielipiteeni!
— Mitä? — Jumaliste, sir, mutta kyllä te puhutte merkillisiä asioita.»

Vieras myönsi asianlaidan niin olevan. Olihan tosiaankin aivan
luonnotonta ajatella, että kukaan kykeni sekoittelemaan herra
Jellybandin vankasti juurtuneilta mielipiteitä kaikkien Europan
kansojen ehdottomasta arvottomuudesta.




III LUKU.

Pakolaiset.


Siihen aikaan englantilaiset olivat hyvin kiihtyneitä ranskalaisten
hirmutöistä. Näiden maiden välillä liikkuvat salakuljettajat, jopa
lailliset kauppiaatkin, kuljettivat kanaalin yli uutisia, jotka
saattoivat kaikkien vilpittömien englantilaisten veren kuohuksiin
herättäen heissä toiveita murhaajien löylyyttämiseksi. Sillä olivathan
he vanginneet kuninkaansa perheineen ja häväisseet kuningatarta ja
kuninkaallisia lapsia kaikin tavoin. — Sen lisäksi he vielä vaativat
koko Bourbon-perheen ja kaikkien sen kannattajien verta.

Prinsessa de Lamballen, Maria Antoinetten nuoren, viehättävän ystävän
mestaus oli herättänyt sanomatonta kauhua kaikissa englantilaisissa.
Joka päivä mestattiin kymmeniä arvokkaita rojalistiperheitä vain heidän
ylimysnimensä vuoksi. Nämä seikat näyttivät huutavan koko valistunutta
Europaa kostoon.

Kuitenkaan kukaan ei uskaltanut sekaantua asiaan. Burke oli tyhjentänyt
kaiken kaunopuheisuutensa koettaen saada brittiläisen hallituksen
taisteluun Ranskan vallankumouksellista hallitusta vastaan, mutta herra
Pitt, varovainen kun oli, ei pitänyt vielä silloin sopivana, että
Englanti saattoi naapurinsa raskaaseen ja kalliiseen sotaan. Itävallan
oli sota aloitettava. Itävallan, jonka kaunein tytär oli silloin
vain valtaistuimelta syösty kuningatar, jonka raivoisa roskajoukko
oli vanginnut ja häväissyt. Koko Englannin — niin väitti herra Fox —
ei sopinut tarttua aseisiin sentähden, että muutamien ranskalaisten
mielestä toistensa murhaaminen kävi päinsä.

Vaikka herra Jellyband ja muut John Bullit kohtelevatkin kaikkia
ulkolaisia hyvin ylenkatseellisesti, rojalisteina he kuitenkin
vastustivat vallankumousta yksimielisesti. He olivat vihoissaan
Pittille hänen varovaisuutensa ja maltillisuutensa tähden, vaikkeivät
luonnollisestikaan ymmärtäneet ollenkaan niitä valtioviisaita syitä,
jotka johtivat tämän suurmiehen toimintaa.

Sally palasi juosten kahvilaan hyvin kiihdyksissään ja innoissaan.
Siellä iloitseva seurue ei kuullut melua ulkoa, mutta Sally huomasi
märän hevosen ja ratsastajan, joka pysähtyi »Kalastajalepolan» ovelle.
Tallipojan rientäessä hevosta vastaanottamaan kiiruhti Sally-neiti
pääovelle vierasta tervehtimään.

»Isä, luulen nähneeni lordi Antonyn hevosen pihassa», sanoi hän juosten
kahvilan läpi.

Mutta ovi avattiin ulkoapäin. Rääsyinen märkä käsivarsi kiertyi soman
Sallyn vyötäröille lempeän äänen kaikuessa orsia myöten puhdistetussa
kahvilassa.

»Kaunis Sally, siunatkoon miten tuikeat ovatkaan ruskeat silmänne
tänään», sanoi vasta saapunut mies, jollaikaa arvoisa Jellyband
kiiruhti siihen innoissaan ja touhuten niinkuin sopikin suositun
vieraan saapuessa majataloon.

»Jumaliste, Sally, sanon sen», lisäsi lordi Antony suudellessaan
Sally-neidin pulleita poskia, »mutta tehän aina vain kaunistutte,
ja vilpittömällä ystävälläni Jellybandilla on varmaankin täysi työ
pidättää vierasten käsiä teidän vyötäisiltänne. Herra Waite, mitä
teillä on siihen sanottavaa?»

Herra Waite oli sangen hämillään, sillä hän ei pitänyt pilasta.
Kunnioittaen lordia vastasi hän kumminkin siihen vain epäilyttävästi
rykäisten.

Lordi Antony Dewhurst, Exeterin herttuan poika, oli senaikuisen
englantilaisen _gentlemannin_ täydellinen tyyppi — pitkä,
vankkaruumiinen, leveäharteinen ja iloinen; hänen naurunsa kaikui
missä hän vain liikkui. Hyvä urheilija, hauska toveri, kohtelias,
hyvin kasvatettu maailmanmies, eikä häntä pilannut liiallinen
älykkäisyyskään. Lontoon salongeissa ja maalaiskahviloissa oli hän
suosittu vieras. »Kalastajalepolassa» tunsivat kaikki hänet, sillä tuon
tuostakin hän pistäytyi kanalin poikki Ranskaan. Matkoillaan tullen
mennen vietti hän yönsä arvoisan herra Jellybandin katon alla.

Hän nyökkäsi Waitelle, Piltkinille ja muille vieraille sekä
irroitettuaan käsivartensa Sallyn vyötäisiltä asteli tulen ääreen
lämmittelemään ja kuivaamaan vaatteitaan samalla epäilevästi
katsellen kahta vierasta, jotka olivat jälleen äänettöminä ryhtyneet
dominopeliinsä. Totinen, jopa tuskallinenkin oli ilme hetken hänen
iloisilla nuorilla kasvoillaan.

Mutta ainoastaan hetken; sitten hän kääntyi herra Hempseedin puoleen,
joka arvokkain elein liikutteli otsakiharataan.

»Kas niin, herra Hempseed, ja miten hedelmien laita on?»

»Huonosti, lordi, huonosti», vastasi herra Hempseed surullisella
äänellä, »mutta mitä sopii odottaakaan tältä meikäläiseltä
hallitukselta, jonka suosikkeja ovat nuo ranskalaisheittiöt,
kuninkaansa ja koko aatelistonsa murhaajat.»

»Senkin vietävät!» lausui lordi Antony. »Niinhän he ovat, vilpitön
Hempseed, — murhaavat ainakin ne, jotka he valitettavasti käsiinsä
saavat. Mutta tänä iltana tänne tulevat ystävämme ovat kuitenkin
päässeet heidän kynsistään.»

Nuori herra näytti puhuessaan heittelevän uhkaavia silmäyksiä nurkassa
istuviin äänettömiin vieraisiin.

»Teidän ja teidän ystävienne ansiohan se on, niin olen kuullut
kerrottavan», lausui herra Jellyband.

Samassa lordi Antony laski varoittavasti kätensä isäntänsä käsivarrelle.

»Sh!» sanoi hän käskien ja katsahti vaistomaisesti taaskin vieraisiin
päin.

»Jumaliste, lordi, eivät ole vaarallisia», sanoi Jellyband; »älkää
pelätkö. En olisi puhunut, ellen olisi tiennyt olevani ystävien
parissa. Tuo herra tuolla on kuningas Yrjön uskollinen alamainen yhtä
hyvin kuin tekin siinä. Hän saapui äskettäin Doveriin asettuakseen
tänne liikemieheksi.»

»Liikemieheksikö? Sitten hän varmaankin perustaa hautajaistoimiston,
sillä en ole ikinäni nähnyt sen synkempää muotoa.»

»Eipä suinkaan, lordi, hän on kaiketikin leskimies, ja sentähden
synkännäköinen, — mutta hän on puoluelaisiamme, menen siitä vaikka
valalle — ja lordi, teidänkin täytyy myöntää, ettei kukaan kykene
arvostelemaan ihmistä kasvoista sen paremmin kuin yleisesti suositun
majatalon isäntä —»

»Niinpä niin, jos olemme ystävien parissa», sanoi lordi Antony, joka
nähtävästi ei välittänyt keskustella sen enempää asiasta isännän
kanssa. »Mutta onko ketään muita vieraita täällä tällä hetkellä?»

»Ei ketään, lordi, ei edes tulossakaan ketään —»

»Eikö?»

»Ei kerrassaan ketään, joka tietääkseni on teille vastenmielinen.»

»Ketä tarkoitatte?»

»Lordi, sir Percy Blakeney ja lady Blakeney tulevat piakkoin tänne,
mutta he eivät aio viipyä —»

»Lady Blakeneykö» kysäisi lordi Antony jotensakin hämmästyksissään.

»Aivan niin, lordi. Sir Percyn laivuri kävi juuri täällä. Hän sanoi,
että lady Blakeneyn veli purjehtii tänään kanalin poikki Ranskaan
_Untolalla_, joka on sir Percyn huvipursi, ja sir Percy ja hänen
vaimonsa tulevat häntä tänne asti saattamaan. Eivät suinkaan he
karkoita teitä luotani, vai kuinka?»

»Eihän toki, ystäväni, he eivät karkoita minua; mikään ei karkoita
minua, jos Sally vain valmistaa oikein hyvän illallisen, niin hyvän,
ettei sellaista ennen ole tarjottu 'Kalastajalepolassa'.»

»Lordi, sitä teidän ei tarvitse epäillä», sanoi Sally, joka jo kotvan
aikaa oli ollut illallispöytää kattamassa. Hauskalta ja miellyttävältä
se näyttikin; iso kimppu loistavanvärisiä kukkia keskellä pöytää ja
kirkkaat tinatuopit ja sininen porsliinikalusto sen ympärillä.

»Lordi, kuinka monelle on katettava?»

»Viidelle, Sally kaunokainen, mutta ruokaa tulee olla varattuna ainakin
kymmenelle — ystävämme ovat väsyneitä ja toivottavasti heillä on nälkä.
Mitä minuun tulee, vakuutan voivani syödä kaksi häränpaistia tänä
iltana.»

»Kas, siinä he taitavat ollakin», sanoi Sally innostuksissaan, kun
kaukaista hevoskavioiden kopsetta ja pyörien rätinää alkoi kuulua yhä
selvemmin.

Kahvilassa syntyi yleinen hälinä. Kaikki olivat uteliaita näkemään
lordi Antonyn ylhäisiä ystäviä kanaalin takaa. Sally-neiti kurkisti
kerran pari pieneen, seinällä riippuvaan peilipahaseen ja arvoisa
herra Jellyband mennä hääri ulos saadakseen itse ensimäisenä toivottaa
arvoisat vieraat tervetulleiksi. Kaikki muut paitsi kaksi nurkassa
istuvaa viereistä touhusivat kovasti Tyynesti he lopettivat peliänsä
eivätkä edes katsahtaneetkaan oveen päin.

»Kreivitär, suoraan eteenpäin oikeanpuoleisesta ovesta», lausuttiin
miellyttävällä äänellä ulkona.

»Kas, siinähän he ovatkin», sanoi lordi Antony iloisesti; »Sally
kaunokainen, joutukaa, niin saamme nähdä, kuinka pian saatte liemen
pöytään.»

Ovi avattiin selälleen ja nelihenkinen seurue — kaksi miestä ja kaksi
naista — astui ravintolaan herra Jellybandin tietä näyttäessä.

»Tervetuloa! tervetuloa rakkaaseen Englantiimme!» sanoi lordi Antony
liikutettuna astuen heitä vastaan ja ojentaen saapuville molemmat
kätensä.

»Vai niin, te olette luullakseni lordi Antony Dewhurst», sanoi eräs
naisista sangen murteellisella englanninkielellä.

»Kreivitär, teidän palvelijanne», vastasi hän tavanmukaisesti suudellen
naisia kädelle ja kääntyen miesten puoleen sydämellisesti tervehti
heitä kättä lyöden.

Sally oli jo ehtinyt auttamaan naisia heidän riisuessa matkatakkejaan,
ja vavisten vilusta naiset lähestyivät kirkkaasti loimuavaa
takkavalkeaa.

Kahvilassa syntyi kova touhu. Sally oli pyörähtänyt keittiöön.
Jellyband vieläkin tuhlaten kunnioittavia tervehdyksiään asetti
kaksi tuolia valkean ääreen. Herra Hempseed koskettaen kiharoitaan
nousi hiljalleen valkean edessä olevalta tuolilta. Kaikki katselivat
vierailta kunnioittavan uteliaina.

»Voi, herrat mitä sanoisinkaan!» huusi vanhempi naisista ojennellessaan
hienoja käsiään takkavalkeata kohden ja katsoessaan sanomattoman
kiitollisesti ensiksi lordi Antonyyn, sitten toiseen nuoreen mieheen,
joka oli heitä seurannut ja joka juuri riisuutui raskaasta viitastaan.

»Sen vain, kreivitär, että olette iloinen päästyänne Englantiin»,
vastasi lordi Antony, »ja ettei vaivalloinen matkanne ole tuottanut
teille liikarasitusta.»

»Niinpä todellakin, olemme iloisia saadessamme olla Englannissa»,
sanoi hän silmiensä kyyneltyessä, »ja me olemme jo unohtaneet kaiken
rasituksen.»

Hän puhui matalalla, soinnukkaalla äänellä, ja tyynen arvokkaisuuden ja
jalosti kestettyjen kärsimysten jälkiä oli hänen kauniilla, ylhäisillä
kasvoillaan; lumivalkoinen tukkansa oli vedetty korkealle otsalleen
ajan muodin mukaisesti.

»Toivoakseni ystäväni sir Andrew Ffoulkes oli hauska matkatoveri, vai
kuinka, kreivitär?»

»Kyllä, sir Andrew oli itse ystävällisyys. Hyvät herrat, miten lapseni
ja minä voimmekaan osoittaa kiitollisuuttamme teille kaikille?»

Kreivittären hento, lapsellisen näköinen toveri, jonka kasvoille
väsymys ja suru olivat painaneet juhlallisen leiman, ei ollut vielä
sanonut sanaakaan. Hänen suuret, ruskeat, kyynelten täyttämät silmänsä
kääntyivät valkeasta etsimään sir Andrew Ffoulkesin katsetta tämän
lähestyessä takkaa. Tyttö punastui kovasti katsahtaessaan sir Andrew'n,
joka avomielisesti ihaili edessään seisovaa, sulotarta.

»Ja tämä on sitten Englanti», sanoi hän lapsellisen uteliaasti
katsellessaan takkaa, tammisia orsia ja brittiläisten
maalaistollukoiden sangen kirjailtuja tikkejä ja iloisia, punaisen
pullakoita naamoja.

»Arvoisa kreivitär, ainoastaan osa», vastasi sir Andrew hymyillen,
»mutta kokonaisuudessaan teidän käytettävissänne.»

Nuori tyttö punehtui taaskin, mutta sillä keralla iloinen ja suloinen
hymy kirkasti hetkeksi hänen sievät kasvonsa. Hän ei sanonut sanaakaan
eikä myöskään sir Andrew, kuitenkin nämä molemmat nuoret ymmärsivät
toisensa, niinkuin nuoret kaikkialla maailmassa ymmärtävät ja ovat
ymmärtäneet aina maailman aluista asti.

»Mutta entä illallinen!» kuului lordi Antonyn iloinen! ääni,
»illallinen, vilpitön Jellyband. Missä teidän nuori, kaunis tyttärenne
on ja liemi? Tuhat tulimmaista, mies, teidän siinä töllistellessänne
naisia he aivan nääntyvät nälästä.»

»Silmänräpäyksessä, silmänräpäyksessä, lordi», sanoi Jellyband
heittäessään keittiön oven auki, ja huutaessaan: »Sally! Hei, Sally
siellä, tyttöseni, oletko valmis?»

Sally oli valmis ja aivan heti hän ilmestyi ovelle kantaen hyvin suurta
liemimaljaa, josta kohoava höyry tuoksui sangen hyvältä.

»Kas niin, vihdoinkin illallinen!» huudahti lordi Antony iloissaan
kohteliaasti tarjoten käsivartensa kreivittärelle.

»Saanko pyytää?» lisäsi hän luontevasti taluttaessaan kreivitärtä
illallispöytään.

Kahvilassa touhuttiin kovasti: herra Hempseed sekä muut maalaismoukat
ja kalastajat olivat väistyneet »valtojen» tieltä ja menneet
toisaanne piippuaan polttamaan. Mutta nurkassa istuvat vieraat olivat
jääneet sinne äänettöminä ja välinpitämättömän näköisinä jatkamaan
dominopeliänsä viinilasiensa ääressä. Toisen pöydän veressä Harry Waite
suuttumuksesta pakahtumaisillaan tarkasteli somaa Sallyä, joka hääri
pöydän ympärillä.

Sally oli viehättävän englantilaisen maalaistytön perikuva; eipä siis
ihme, että herkkätunteinen, nuori ranskalainen tuskin saattoi kääntää
katsettaan tytön kauniista kasvoista. Kreivi de Tournay ei ollut vielä
yhdeksäätoista täyttänyt ja oli siis aivan parraton poikanen, johon
kotimaansa murhenäytelmät olivat hyvin vähän vaikuttaneet. Hän oli
hienosti, ehkäpä turhamaisestikin puettu, ja onnellisesti Englantiin
päästyään oli hän valmis unohtamaan vallankumouksen hirmut Englannin
kodikkaissa oloissa.

»Anteeks', jos tämä on Englanti», sanoi hän yhä silmäillen Sallyä
huomattavan ihailevasti, »minä sangen tyytyväinen.»

Olisi mahdotonta kuvata sitä huudahdusta, joka pääsi herra Harry
Waiten yhteenpuristettujen hampaiden välistä. Ainoastaan »valtojen» ja
erittäinkin lordi Antonyn kunnioittaminen piti hänet aisoissa.

»Kelvoton nuorukainen, tietysti tämä on Englanti», huomautti lordi
Antony, »ja pyydän ettette tuo vapaita ulkolaisia tapojanne tähän
siveelliseen maahan.»

Lordi Antony oli jo istuutunut pöydän päähän ja kreivitär hänen
oikealle puolelleen. Jellyband hyöri täytellen laseja ja asetellen
tuoleja paikoilleen ja Sally oli valmis tarjoamaan lientä. Herra
Harry Waiten ystävät olivat vihdoinkin saaneet hänet huoneesta,
sillä kiukustuneena oli hän käynyt yhä raivoisammaksi kreivin Sallyä
ihaillessa.

»Suzanne!» lausui jäykkä kreivitär tylyllä, komentavalla äänellä.

Suzanne punastui taaskin; hän oli unohtanut paikan ja ajan seistessään
valkean edessä ja salliessaan kauniin nuoren englantilaisen silmäillä
suloisia kasvojaan ja aivan kuin huomaamatta pidellä häntä kädestä.
Äidin ääni herätti hänet.

»Kyllä äiti», sanoi hän nöyrästi istuutuen illallispöytään.




IV LUKU.

Salaliitto


He näyttivät kaikki iloisilta, jopa onnellisiltakin istuessaan
pöydässä; sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurst, kaksi
tyypillistä, hyvänluontoista ja hyvin kasvatettua englantilaista
aatelisherraa armon vuonna 1792 ja ylhäinen ranskalainen kreivitär
kahden lapsensa kanssa, jotka juuri olivat pelastuneet hirveästä
vaarasta ja vihdoinkin löytäneet suojapaikan turvallisen Englannin
rannikolla.

Nurkassa istuvat vieraat olivat nähtävästi lopettaneet pelinsä. Toinen
heistä nousi ja seisten selin pöydässä istuvaan iloiseen seurueeseen,
asetteli isoa, kolmikauluksista viittaa hartioilleen. Sitä tehdessään
hän vilkaisi ympärilleen. Kaikki naureskelivat jutellen ja hän mutisi:
»Ei hätää!» Sillä hetkellä hänen toverinsa, jonka pitkällinen harjoitus
oli tehnyt vikkeläksi, laskeutuen polvilleen pujahti hiljaa tammipenkin
alle. Toinen vieras asteli verkalleen kahvilasta lausuen mennessään
kovalla äänellä: »Hyvää yötä!»

Kukaan pöydässä ei ollut huomannut omituista, hiljaisuudessa tehtyä
temppua, mutta kun vieras oli sulkenut oven perässään, päästivät kaikki
helpoituksen huokauksen.

»Vihdoinkin rauhassa!» sanoi lordi Antony iloissaan.

Sitten nuori kreivi nousi ja ajan tavan mukaan kohautti teeskennellen
lasinsa ilmaan sanoen murteellisella englanninkielellä:

»Hänen majesteetilleen Yrjö III:lle! Jumala siunatkoon häntä meille
pakolaisraukoille osoittamastaan vierasvaraisuudesta!»

»Hänen majesteetilleen kuninkaalle!» kaikuivat lordi Antonyn ja sir
Andrew'n äänet uskollisuusmaljoja juodessa.

Kaikki nousivat yhtyen äänettöminä juomaan kuninkaan kunniaksi. Ranskan
onnettoman kuninkaan, sittemmin kansansa vangin, kohtalo näytti
painavan synkän leiman myöskin herra Jellybandin iloisille kasvoille.

»Ja herra kreivi de Tournay de Basserivelle», sanoi lordi Antony
riemuissaan. »Toivottakaamme hänet tervetulleeksi Englantiin muutamien
päivien perästä!» — —

»Voi, arvoisa lordi», sanoi kreivitär, kun hän vapisevin käsin nosti
lasin huulilleen, »minä tuskin uskallan sitä toivoa.»

Mutta lordi Antony oli jo ehtinyt jaella liemen ja keskustelu lakkasi
hetkeksi, jolloin Jellyband ja Sally kuljettivat lautaset kullekin, ja
kaikki ryhtyivät aterioimaan.

»Arvoisa kreivitär», sanoi lordi Antony jonkun ajan kuluttua,
»esittämäni malja ei ollut turhanpäiväinen; nähdessäni nyt teidät
itsenne kreivitär, Suzannen ja ystäväni kreivin onnellisesti
Englannissa, luulen että olette varma herra kreivinkin kohtalosta.»

»Voi, arvoisa lordi», vastasi kreivitär kovasti huokaisten, »luotan
Jumalaan — en voi muuta kuin rukoilla — ja toivoa! — —»

»Niin, rouva kreivitär!» sanoi sir Andrew Ffoulkes, »luottakaa Jumalaan
kaikella muotoa, mutta luottakaa myöskin vähän englantilaisiin
ystäviinne, jotka ovat vannoneet tuovansa kreivin kanaalin yli,
niinkuin ovat tuoneet teidätkin tänään.»

»Kyllä, kyllä», vastasi hän; »minä luotan täydellisesti teihin ja
teidän ystäviinne. Olkaa vakuutettu, että teidän maineenne on levinnyt
yli koko Ranskan. Muutamat ystävämmehän pelastuivat kuin ihmeen kautta
hirveän vallankumouksellisen tuomioistuimen käsistä — ja te ja teidän
ystävännehän olitte saaneet kaiken sen aikaan —»

»Rouva kreivitär, me olimme ainoastaan välikappaleita — — —»

»Mutta arvoisa lordi, mieheni», sanoi kreivitär, kun pidätetyt
kyyneleet olivat tukahduttaa hänen äänensä, »hän on hengenvaarassa
— en olisi mitenkään tahtonut jättää häntä, mutta — — lapseni — —
velvollisuus toiselta puolen häntä ja toiselta puolen heitä kohtaan
vaatii minua He kieltäytyivät lähtemästä ilman minua — — ja te ja
teidän ystävänne vakuutitte minulle juhlallisesti, että mieheni on
hyvässä turvassa. Mutta voi! Nyt kun olen täällä — kaikkien teidän
keskuudessanne — täällä kauniissa, vapaassa Englannissa — ajattelen
häntä, joka saa paeta henkensä kaupalla kuin ahdistettu eläinparka — —
sellaisessa vaarassa — — voi! Ei minun olisi pitänyt jättää häntä — —
ei olisi pitänyt jättää häntä! — —»

Naisparka oli aivan menehtynyt; väsymys, suru ja liikutus olivat
voittaneet jäykän ylimyksen. Hän itki hiljaa itsekseen. Suzanne
kiiruhti äitinsä luokse suuteloillaan poistamaan tämän poskille valuvia
kyyneliä.

Lordi Antony ja sir Andrew eivät olleet sanoneet sanaakaan, sillä he
eivät halunneet keskeyttää kreivittären puhetta. Epäilemättä heidän
tuli sääli häntä; äänettömyyskin sitä todisti, mutta kaikkina aikoina
ja aina siitä asti, kun Englanti saavutti nykyisen asemansa, ovat
englantilaiset hävenneet näyttää mielenliikutustaan ja myötätuntoaan.
Ja sentähden he eivät puhuneet sanaakaan, koettivat vain kaikin tavoin
peitellä tunteitaan, mikä teki heidät äärettömän typerännäköisiksi.

»Mitä minuun tulee», sanoi Suzanne yhtäkkiä katsellessaan sir Andrewta
ruskeiden kiharoittensa alta, »niin luotan teihin täydellisesti, ja
_tiedän_ teidän tuovan rakkaan isäni onnellisesti Englantiin, niinkuin
meidätkin toitte tänään.»

Ne sanat lausuttiin niin luottamuksellisesti, hiljaista toivoa ja uskoa
ilmaisevasti, että äidin kyyneleet kuivuivat kuin taikavoimalla ja
läsnäolijat vetivät suunsa hymyyn.

»Kreivitär, tehän saatatte minut häpeämään», vastasi sir Andrew;
»vaikka olenkin teidän käytettävissänne, olen ollut vain vaatimaton
väline suuren johtajamme käsissä, joka järjesti ja pani toimeen
teidänkin pakonne.»

Hän oli puhunut niin lämpimästi ja innostuneesti, että Suzanne katseli
häntä kummastustaan peittelemättä.

»Johtajanneko?» kysyi kreivitär kiihkeästi. »Tietystihän teillä täytyy
olla johtajia. Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksikaan. Mutta missä
hän on? Minun täytyy mennä heti hänen luokseen ja lasteni kanssa
heittäytyen hänen taikoihinsa kiittää häntä kaikesta, mitä hän on
meille tehnyt.»

»Voi, rouva kreivitär!» sanoi lordi Antony, »se on mahdotonta.»

»Mahdotonta? — Minkätähden?»

»Sillä Tulipunainen neilikka toimii näkymättömänä ja ainoastaan hänen
lähimmät seuralaisensa tietävät, kuka hän on. He ovat pyhästi vannoneet
pitävänsä hänen nimensä salassa.»

»Tulipunainen neilikkako?» kysyi Suzanne iloisesti naurahdellen. »Miten
hullunkurinen nimi! Lordi, mitä Tulipunainen neilikka merkitsee?»

Hyvin uteliaasti hän katseli sir Andrewta. Nuoren miehen kasvot olivat
kuin muuttuneet. Innostuksen tuli loisti hänen silmissään; johtajansa
herättämä sankari-ihailu ja rakkaus kirjaimellisesti sanoen loistivat
hänen kasvoiltaan.

»Kreivitär, tulipunainen neilikka», sanoi hän vihdoinkin, »on
vähäpätöisen kasvin nimi, joka kasvaa tienvarsilla Englannissa; mutta
se on myöskin nimi, valittu kätkemään maailman parhaimman ja uljaimman
miehen persoonaa, jotta hän saisi rauhassa toimittaa jaloa tehtäväänsä.»

»Aivan niin», lausui nuori kreivi, »olen kuullut puhuttavan
Tulipunaisesta neilikasta. Pieni, punainen kukkanenko? — niin!
Pariisissa kerrotaan, että joka kerran, kun rojalisteja pakenee
Englantiin, kirottu Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, saa
vastaanottaa kirjelappusen, johon on merkitty tuo punainen kukkanen...
Eikö niin?»

»Niin on laita», myönsi lordi Antony.

»Hän on siis tänäänkin saanut sellaisen kirjeen?»

»Epäilemättä.»

»Oi, tahtoisinpa mielelläni tietää mitä hän sanoo!» lausui Suzanne
iloisesti. »Kerrotaan tuon pienen, punaisen kukan olevan ainoan, joka
saa hänet pelkäämään.»

»Totta tosiaankin», sanoi sir Andrew, »hänellä on vielä kyllin
tilaisuutta tutkia pientä tulipunaista kukkaa.»

»Voi», huokaisi kreivitär, »kaikki on satumaista enkä voi sitä
ollenkaan käsittää.»

»Rouva kreivitär, miksi yritättekään?»

»Mutta sanokaahan, miksi johtajanne — miksi kaikki te kulutatte rahoja
ja panette henkenne alttiiksi — sillä henkennehän panette alttiiksi
noustessanne Ranskassa maihin — ja kaikki vain meidän ranskalaisten
tähden, jotka emme ole teille minkäänarvoisia.»

»Urheilua, rouva kreivitär, urheilua», vakuutti lordi Antony hyvin
iloisesti miellyttävällä äänellään; »me olemme urheilijakansaa, onhan
se tunnettua ja nykyään on muodissa saada jänis riistetyksi koiran
suusta.»

»Voi, ei, ei, ei ainoastaan urheilua, lordi — olen varma että teillä on
jalommat syyt hyviin töihinne.»

»Rouva kreivitär, toivoisin teidän saavan ne selville. Mitä minuun
tulee vakuutan rakastavani sitä urheilua sillä se on paras tähän asti
harjoittamistani leikeistä — päästä pakoon viime tingassa, se on kuin
paholaisen uskallusta! — hei koirani! — ja niin me poistumme!»

Mutta kreivitär pudisteli päätään yhä vain epäillen. Hänestä näytti
nurinkuriselta, että nuoret miehet ja heidän suuri johtajansa, jotka
kaikki olivat rikkaita, vieläpä jalosukuisia ja nuoriakin, antautuivat
vaaroihin ainoastaan pelkästä urheiluhalusta, niinkuin hän tiesi heidän
alituiseen tekevän. Heidän kansallisuutensa ei suinkaan suojellut heitä
Ranskassa. Kaikki tiesivät että epäiltävien rojalistien suojeleminen
ja auttaminen tuotti säälimättömän tuomion ja pikaisen mestauksen,
olipa suojelija mitä kansallisuutta tahansa. Nuoret englantilaiset
olivat ärsyttäneet armotonta ja verenhimoista vallankumouksellista
tuomioistuinta aivan Pariisin muurien sisällä sieppaamalla sen käsistä
tuomittuja uhreja melkein giljotiinin juurelta. Kreivitärtä aivan
puistatti ajatellessaan Pariisista pakoa kahden lapsensa kanssa
kätkettyinä pahanpäiväiseen vankkurikuomiin turnipsien ja kaalinkerien
joukkoon, jossa he tuskin uskalsivat hengittää kansan kirkuessa
läntisellä katusululla: »Ylimykset hirteen!»

Kaikki oli tapahtunut niin ihmeellisesti: kreivitär ja hänen miehensä
olivat päässeet selville, että heidät oli kirjoitettu »epäiltävien
luetteloon», joka tarkoitti muutamien päivien — ehkäpä vain tuntien
tutkimusta ja kuolemaa.

Sitten tuli pelastuksen toivo; salaperäinen kirje, jonka
allekirjoituksena oli hämärä tulipunainen nimimerkki, lyhyet, selvät
ohjeet, ero kreivi de Tournaysta; tapaamisen toivo, pako kahden lapsen
kanssa; vankkurien kuomi, ajurina hirveä eukko, joka kuin mikäkin paha
henki piiskansa varressa heilutteli kauheata voitonmerkkiä.

Kreivitär tarkasteli eriskummallista, vanhanaikaista englantilaista
majataloa, maan yhteiskunnallisen ja kirkollisen vapauden rauhalaa, ja
hän sulki silmänsä päästäkseen häiritsevistä mielikuvista, joita oli
saanut läntisestä katusulusta ja pelästyneestä roskajoukosta, kun se
peräytyi vanhan eukon ruttopuheet kuultuaan.

Vankkureissa istuessaan oli kreivitär koko ajan luulotellut, että
hänet lapsineen tunnetaan, pidätetään, tutkitaan ja tuomitaan. Nuoret
englantilaiset uljaan ja salaperäisen johtajansa ohjaamina olivat
panneet elämänsä alttiiksi pelastaakseen heidät niinkuin he jo ennen
olivat pelastaneet joukottain muitakin viattomia ihmisiä.

Ja ainoastaanko urheiluharrastuksesta? Mahdotonta! Sir Andrew huomasi
Suzannen katseesta, että tämä arveli ainakin hänen pelastavan
lähimäisiään hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta paremmista ja
jalommista syistä, kuin mitä hän uskotteli Suzannelie.

»Kuinka monta miestä kuuluu teidän urheaan liittoonne?» kysyi Suzanne
arastellen.

»Kreivitär, kaksikymmentä», vastasi hän, »yksi käskee ja yhdeksäntoista
tottelee. Kaikki olemme englantilaisia ja samat asiat velvoittavat
meitä kaikkia — johtajamme totteleminen ja syyttömien pelastaminen.»

»Hyvät herrat, Jumala varjelkoon teitä kaikkia!» lausui kreivitär
lämpimästi.

»Rouva kreivitär, niin hän on tehnytkin tähän asti.»

»On niin ihmeellistä, ihmeellistä! — Te olette kaikki niin uljaita,
rakastatte lähimäisiänne — mutta tehän olettekin englantilaisia! — ja
Ranskassa toistensa pettäminen on aivan yleistä — kaikki vain vapauden
ja veljeyden nimessä!»

»Ja Ranskan naiset ovat katkerampia meille ylimyksille kuin miehet»,
sanoi kreivi huokaisten.

»Niinpä kylläkin », lisäsi kreivitär ynseän halveksimisen ja
katkeruuden ilme surullisissa silmissään. »Esimerkiksi eräs nainen,
Marguerite S:t Just Ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin ja koko hänen
perheensä kauhealle hirmutuomioistuimelle.»

»Marguerite S:t Justkö?» kysyi lordi Antony vilkaisten merkitsevästi
sir Andrew'n. »Marguerite S:t Justkö?»

»Aivan varmasti — —»

»Niin» vastasi kreivitär, »tietysti te hänet tunnette. Hän oli Comédie
Françaisen paras näyttelijätär ja meni vasta naimisiin muutaman
englantilaisen kanssa. Tietystihän te hänet tunnette —»

»Tumienko hänet?» sanoi lordi Antony. »Tunnenko lady Blakeneyn —
Lontoon hienoimman naisen — Englannin rikkaimman miehen vaimon? Lady
Blakeneyn me tietysti kaikki tunnemme.»

»Hän oli minun koulutoverini Pariisissa», sanoi Suzanne, »ja me tulimme
yhdessä Englantiin kieltänne oppimaan. Minä pidin paljon Margueritesta
enkä saata uskoa, että hän on voinut niin pahasti menetellä.»

»Tuntuu aivan uskomattomalta», lausui sir Andrew. »Tehän sanoitte, että
hän ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin. Miksikä hän olisi sen tehnyt?
Eiköhän se ole erehdys?»

»Erehdys se ei ole», väitti kreivitär kylmästi. »Marguerite S:t Justin
veli on kuuluisa tasavaltalainen. Puhuttiin kyllä hänen ja serkkuni
markiisi de S:t Cyrin välisestä perhekahakasta. S:t Justit ovat
aivan alhaista säätyä, ja tasavaltainen hallitus palkkaa urkkijoita.
Vakuutan, ettei se ole erehdys... Te ette kaiketi ole ennen kuullut
tätä juttua?»

»Rouva kreivitär, kyllähän olen kuullut siitä huhuttavan, mutta
Englannissa kukaan ei sitä usko. — — Sir Percy Blakeney, hänen
miehensä, on hyvin varakas. Hänellä on korkea yhteiskunnallinen asema
ja hän on Walesin prinssin läheinen ystävä — — ja lady Blakeney määrää
sekä Lontoon muodit että seuraelämän sävyn.»

»Mahdollista, ja me tulemme tietystikin viettämään hyvin hiljaista
elämää Englannissa, mutta minä rukoilen Jumalaa, ettei minun tarvitsisi
tavata Marguerite S:t Justiä vieraillessani tässä kauniissa maassa.»

Yleinen hämmästys valtasi pienen iloisen pöytäseurueen. Suzanne
vaikeni ja oli surullisennäköinen; sir Andrew hypisteli
haarukkaansa rauhattomasti, jotavastoin kreivitär sulkeutuneena
ylhäisten ennakkoluulojensa haarniskaan istui jäykkänä ja suorana
pystyselkäisellä tuolillaan. Lordi Antony näyttäen äärettömän
levottomalta katsahti pari kertaa merkitsevästi Jellybandiin, joka oli
yhtä levottomannäköinen kuin hänkin.

»Milloin luulette sir Percyn ja lady Blakeneyn saapuvan?» — koetti hän
huomaamatta kuiskata isännälle.

»Millä hetkellä tahansa, lordi», vastasi Jellyband kuiskaten.

Mutta siinä hänen puhuessaan alkoi jo kuulua kaukaista rattaiden
räminää. Se kävi yhä selvemmäksi ja puhettakin saattoi eroittaa.
Hevosten kavioitten kopsekin kuului kivitetyllä tiellä ja samassa
tallipoika avasi kahvilan oven törmäten touhuissaan sisään.

»Sir Percy Blakeney ja lady Blakeney», huusi hän hyvin kimakalla
äänellä, »ovat juuri tulossa.»

Ja huudon kajahdellessa, valjaiden helistessä ja hevosten kenkien
kopsaessa upeat, neljän komean raudikon vetämät vaunut pysähtyivät
»Kalastajalepolan» eteen.




V LUKU

Marguerite.


Silmänräpäykseksi hauska tammikattoinen kahvila muuttui meluisaksi
näyttämöksi. Heti tallipojan ovella huudahtaessa lordi Antony hyppäsi
pystyyn kiroten ja alkoi jaella epäselviä määräyksiään hämmästyneelle
Jellyband paralle, joka oli aivan ymmällä, sillä hän ei tiennyt mitä
tehdä.

»Jumalan nimessä, mies», huomautti lordi, »koettakaa pitää lady
Blakeneyä ulkona juttelemassa hetkisen, jolla aikaa naiset poistuvat.
Senkin vietävä!» lisäsi hän yhä voimakkaammin kiroten, »tämähän vasta
onnetonta on!»

»Joutuin, Sally! kynttilät!» huusi Jellyband hypellen ja juoksennellen
edes takaisin siten lisäten yleistä hämminkiä.

Kreivitär oli myöskin noussut jäykkänä ja suorana koettaen peitellä
kiihtymystään ja teeskennellen olevansa hyvinkin levollinen. Hän
lausui: »Minä en vain halua nähdä häntä! — en vain halua nähdä häntä!»

Mahtavien vierasten saapuessa ulkona seisovan väkijoukon innostus
kohosi korkeimmilleen.

»Hyvää päivää, sir Percy! — Hyvää päivää, armollinen lady!
Palvelijanne, sir Percy!» kuului yhtämittaa vienojakin ääniä joukossa
— »muistakaa sokeaa miesparkaa, sir Percy ja lady Blakeney, vetoamme
hyväntahtoisuuteenne!»

Melun keskeltä kuului äkkiä erikoisen suloinen ääni,

»Antakaa miesparan olla — ja antakaa hänelle illallista minun
kustannuksellani.»

Äänessä oli matala »nuotin» tapainen sointu ja kerakkeiden lausuminen
ilmaisi hiukan ulkolaista ääntämistapaa.

Kaikki kahvilan vieraat kuulivat sen ja pysähtyivät ikäänkuin
vaistomaisesti kuuntelemaan. Sally seisoi pidellen kynttilöitä
vastakkaisella ovella, joka johti yläkerrassa oleviin makuuhuoneisiin.
Kreivitär pötki pakoon soinnukasäänistä vihollistaan. Suzanne seurasi
vastenmielisesti äitiään. Heittäen surullisia silmäyksiä ovelle toivoi
hän näkevänsä edes vilahdukselta entisen rakkaan koulutoverinsa.

Sitten Jellyband aukaisi oven ja niinkuin typerä mies ainakin luuli
voivansa torjua uhkaavan onnettomuuden, jonka enteitä hän tunnusteli
ilmassa. Sama matala, soinnukas ääni lausui iloisesti nauraen ja
pilkallisen hämmästyneesti.

»Huh-h-h! Olenpa märkä kuin koira! Luoja ties', tällaista ilmaa ei
varmaankaan ole koskaan ennen ollut!»

»Suzanne, tule heti minun kanssani! — toivon että tulet!» sanoi
kreivitär käskevästi.

»Voi, äiti!» pyyteli Suzanne.

»Arvoisa lady — h — hm! — arvoisa lady!» kuului hiljaa Jellybandin
suusta, kun hän koetti kömpelöllä tavallaan seistä tiellä.

»Voi, hyvä mies», sanoi lady Blakeney kärsimättömästi, »mitä varten
seisotte tielläni tanssien kipeäjalkaisen kalkkunan tavoin, antakaa
minun mennä valkean ääreen, sillä olen vilusta menehtymäisilläni.»

Ja sysättyään isännän hellävaroen syrjään lady Blakeney kiirehti sisään.

Vieläkin joskus sattuu näkemään Marguerite S:t Justin, silloisen lady
Blakeneyn, kuvia — mutta on varsin luultavat, ettei ainoakaan niistä
esitä hänen verratonta kauneuttaan oikeassa valossa. Keskikokoista
pitempi, komea, kuninkaallinen ryhti — eipä ihme, että itse
kreivitärkin hetkeksi pysähtyi ihailemaan lumoavan kaunista naista.

Marguerite Blakeney ei siihen aikaan ollut vielä viittäkolmatta
täyttänyt, ja hänen kauneutensa oli lumoavimmillaan. Iso, aaltomaisesti
heiluvilla höyhenillä koristettu hattu varjosti klassillista otsaa,
jota kastanjanruskeat hiukset ympäröivät; sillä hetkellä ei niissä
ollut yhtään puuteria. Suloiset, melkein lapsimaiset kasvot, suora,
niinkuin marmoriin veistetty nenä, pyöreä leuka ja siro kaula —
kauneutta lisäsi vielä ajan komea vaatetus. Sininen samettipuku
mukautui kuin valettu hänen sirolle vartalolleen. Toisessa kädessä
hänellä oli pitkä, isolla silkkinauharuusukolla koristettu keppi, jota
hän piteli hyvin arvokkaasti. Hienot naiset alkoivat juuri niihin
aikoihin käyttää sellaisia käsikoristeita.

Silmäillen ympärilleen oli Marguerite Blakeney tuossa tuokiossa
tarkastanut jokaista läsnäolevaa. Hän nyökäytti iloisesti päätään sir
Andrew Ffoulkesille samalla kätellen lordi Antonya.

»Halloo! lordi Tony, miksi — mitä te täällä Doverissa teette?»

Vastausta odottamatta kääntyi hän kreivittären ja Suzanneen päin. Hänen
kasvonsa aivan kirkastuivat ojentaessaan kätensä nuorelle tytölle.

Tunteittensa vallassa Marguerite lähestyi heitä molempia. Hänen
käytöksensä ja hymyilynsä eivät osoittaneet ollenkaan hämmästystä.
Lordi Tony ja sir Andrew katselivat näytelmää epäluuloisen uteliaasti.
Vaikka olivatkin englantilaisia, olivat he usein olleet Ranskassa
ja seurustelleet ranskalaisten kanssa, joten he tarkalleen tunsivat
Ranskan vanhan aateliston taipumattoman ylpeyden ja sen katkeran
vihan, jonka valossa he katselivat kaikkia niitä, jotka olivat olleet
heidän kukistumiseensa avullisina. Kauniin lady Blakeneyn veli Armand
S:t Just, oli kiihkeä tasavaltalainen, vaikka olikin maltillinen ja
sovinnollinen mielipiteiltään. Hänen ja vanhoilta ajoilta polveutuvan
S:t Cyrin suvun välinen riita, — jonka syistä ja vastasyistä
sivulliset eivät koskaan päässeet selville —, oli kohonnut huippuunsa
S:t Cyr-suvun hävitessä. Ranskassa S:t Just ja hänen puoluelaisensa
riemuitsivat voitostaan. Englantiin sitävastoin pakeni henkensä
kaupalla nämä kolme maastaan karkoitettua pakolaista, joilta oli
riistetty vuosisatojen kunnian tarjoamat edut. Siinä heidän keskellään
seisoi tasavaltalaisten kaunis jälkeläinen, samaisten tasavaltalaisten,
jotka olivat kukistaneet valtaistuimen, hävittäneet ylimystön, jonka
sukujuuret ulottuivat kuluneiden vuosisatojen hämärään kaukaisuuteen.

Siinä hän seisoi heidän edessään tietämättömänä kauneutensa voimasta ja
tarjoten kättä heille, niinkuin hän vain sillä olisi sovittanut menneen
vuosikymmenen ristiriidat ja verenvuodatuksen.

»Suzanne, kiellän sinua puhuttelemasta tuota naista!» sanoi kreivitär
tuimasti tarttuen tyttärensä käsivarteen pidättääkseen häntä.

Hän puhui englantia, jotta kaikki olisivat kuulleet ja ymmärtäneet,
niinhyvin englantilaiset herrat kuin ravintoloitsijakin tyttärineen.
Sally oli aivan kauhuissaan ulkolaisen röyhkeästä hävyttömyydestä lady
Blakeneyä kohtaan, — joka sir Percyn vaimona oli Englannin kansalainen
ja vielä lisäksi Walesin prinssin ystävä.

Lordi Antonyn ja sir Andrew Ffoulkesin sydän oli pysähtyä
lyömästä ansaitsemattomasta loukkauksesta. Toisen huulilta pääsi
varoitushuudahdus, toisen pyyntö, ja vaistomaisesti he silmäilivät
ovea, josta venyttävän hidas, mutta soinnukas ääni kuului.

Marguerite Blakeney ja kreivitär de Tournay olivat ainoat läsnäolijat,
jotka eivät näyttäneet liikutetuilta. Kreivitär jäykän suorana ja
uhkaavannäköisenä vielä pitäen toista kättään tyttärensä käsivarrella,
oli kuin personoitu, lannistumaton ylpeys. Margueriten suloiset
kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen pitsikauluksensakin. Hyvin
tarkkasilmäinen henkilö olisi saattanut huomata, että silkkinauhoilla
koristettua keppiä pitelevä käsi vapisi, vaikka se olikin nyrkkiin
puristettuna.

Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hetkisen kuluttua hän kohotti
hiukan päätään, huulet kaareutuivat ivallisesti ylöspäin, kirkkaat
siniset silmät katsoivat suoraan jäykkään kreivittäreen ja kohauttaen
harteitaan hän lausui iloisesti:

»Tuhat tulimmaista, kansatar, mikäs hyttynen teitä pistää, pyydän
kysyä?»

»Arvoisa lady, me olemme nyt Englannissa», vastasi kreivitär yhä
vieläkin kylmästi, »ja minulla on vapaus kieltää tytärtäni ojentamasta
teille ystävän kättä. Tule Suzanne!»

Hän antoi tyttärelleen viittauksen ja katsahtamatta Marguerite
Blakeneyin purjehti mahtavasti huoneesta nuorille miehille
vanhanaikaisen tavan mukaan syvään kumartaen.

Hiljaisuus vallitsi hetkisen vanhassa, kahvilassa kreivittären hameiden
kahinan heiketessä hänen käytävää pitkin poistuessaan. Marguerite
tarkasteli vakavin katsein jäykkänä kuin muistopatsas suoraselkäistä
vartaloa sen hävitessä ovesta. Mutta kun nöyrä ja tottelevainen
pikku Suzanne aikoi seurata äitiänsä, hävisi Margueriten luja ja
järkähtämätön ilme äkkiä. Hänen silmissään saattoi nähdä ikävöivän,
melkein liikuttavan ja lapsellisen katseen.

Pikku Suzanne huomasi sen. Kaunotar, joka varmaankaan ei ollut tyttöä
paljon vanhempi, huomasi heti lapsen herttaisen luonteen. Lapsellinen
tottelevaisuus muuttui tyttömäiseksi myötätunnoksi; ovella hän
kääntyi, juoksi takaisin Margueriten luo ja kietoen kätensä hänen
kaulaansa suuteli häntä tunteittensa valtaamana; vasta sitten hän
seurasi äitiään. Sally taasen seuraten häntä kumarsi lady Blakeneylle
miellyttävä hymy poskikuoppien somentamilla kasvoillaan.

Suzannen herttainen, hauska ja äkillinen päähänpisto laukaisi ikävän
jännityksen. Sir Andrew'n katse seurasi pientä, sievää tyttöä, kunnes se
oli kokonaan poistunut. Vaatimattoman iloisesti se sitten kohtasi lady
Blakeneyn silmät.

Somasti teeskennellen Marguerite heitti lentosuukkosen naisille heidän
poistuessaan ovesta, ja sitten hänen suunsa vetäytyi hullunkuriseen
hymyyn.

»Niinkö onkin asianlaita, niinkö?» kysyi hän iloisesti. »Kas niin, sir
Andrew, oletteko koskaan nähnyt niin epämiellyttävää henkilöä? En vain
halua muuttua sellaiseksi vanhoilla päivilläni.»

Nostaen pitkää hamettaan oikaisi hän ryhtinsä ja asteli suoraselkäisenä
takan luo.

»Suzanne», sanoi hän matkien kreivittären ääntä, »kiellän sinua
puhumasta tuon naisen kanssa!»

Lady Blakeneyn päähänpistoa säesti kova ja äänekäs nauru, sillä sir
Andrew ei ollut sen huonompi tekemään havaintoja kuin lordi Tonykään.
Matkiminen oli niin onnistunut, äänen sävy niin tarkkaan toistettu,
että nuoret miehet riemuissaan huudahtivat kuin yhdestä suusta »hyvä!»

»Voi, lady Blakeney!» lisäsi lordi Tony, »varmaankin Comédie
Françaisessa kaivataan teitä suuresti, ja varmaankin pariisilaiset
vihaavat sir Percyä, kun hän vei teidät sieltä.»

»Hyvänen aika, mies», sanoi Marguerite kohauttaen kauniita olkapäitään,
»mahdotontahan on vihata sir Percyä mistään; hänen älykkäät
kepposensahan saattavat itse kreivittärenkin neuvottomaksi.»

Nuori kreivi, jota ei haluttanut seurata arvokkaasti poistuvaa
kreivitärtä, astui muutaman askeleen eteenpäin puolustaakseen häntä,
jos lady Blakeney vielä olisi käyttäytynyt loukkaavasti hänen äitiään
kohtaan, Mutta ennenkuin hän ehti lausua vastustavaa sanaakaan, kuului
ulkoa soinnukasta, joskin huomattavasti typerää naurua, ja hetken
kuluttua tavattoman pitkä ja komeasti puettu henkilö ilmestyi ovelle.




VI LUKU

Keikari v:lta 1792.


Sir Percy Blakeney oli vielä armon vuonna 1792 noin pari kolme
vuotta vailla kolmekymmentä. Ollen keskinkertaista englantilaista
pitempi, leveäharteinen ja vankkarakenteinen, olisi häntä voinut
sanoa hauskannäköiseksi, ellei hänen sinisissä silmissään olisi ollut
veltto ilme ja ellei alituinen mitätön nauru olisi rumentanut hänen
säännöllistä, lujapiirteistä suutaan.

Melkein vuosi oli jo siitä kulunut, kun paroni sir Percy Blakeney,
Englannin rikkaimpia miehiä, muotikeikari ja Walesin prinssin
hyvä ystävä, oli hämmästyttänyt Lontoon ja Bathin hienostot
palaamalla matkoiltaan kotiinsa kauniin, viehättävän ja viisaan
ranskalaissyntyisen vaimonsa kanssa. Hän, uneliain ja ikävin
brittiläinen, jonka nukuttava seura oli aina saanut kauniit naiset
haukottelemaan, oli hankkinut itselleen ihanan puolison syrjäyttäen
monet kilpakosijat, niinkuin aikakirjat todistavat.

Marguerite S:t Just oli ensimäisen kerran esiintynyt julkisesti
Pariisin taiteellisissa piireissä juuri siihen aikaan, jolloin
niiden omassa keskuudessa tapahtui suurin tunnettu yhteiskunnallinen
herääminen. Luonto oli tuhlaamalla jakanut kauneutta ja lahjoja tuskin
kahdeksantoista täyttäneelle tytölle, jota ainoastaan häneen kiintynyt
nuori veljensä suojeli. Marguerite S:t Just kokosi pian ympärilleen
kotiinsa rue de Richelieun varrelle hienon seurapiirin, joka oli
yhtä loistava kuin suljettukin — s.o. suljettu ainoastaan yhdessä
merkityksessä — sillä Marguerite S:t Just oli periaatteiltaan ja
vakaumukseltaan tasavaltalainen. Syntyperän tasa-arvoisuus oli hänen
mielilauseensa, omaisuuden erilaisuus oli hänestä vain kiusallista
onnettomuutta. Ainoastaan lahjakkuuden erilaisuuden hän hyväksyi. »Raha
ja arvonimet olkoot perinnöllisiä, mutta lahjat eivät ole», oli hänellä
tapana sanoa. Hänen hauska salonkinsa olikin avoinna omintakeisuudelle
ja älylle, loistolle ja nerokkuudelle, viisaille miehille ja
lahjakkaille naisille. Sinne pääsyä pidettiin henkisissä piireissä —
joiden keskuksena Pariisi levottominakin aikoina oli — taiteellisen
uran todistuksena.

Viisaat, kuuluisat ja myöskin korkea-arvoiset henkilöt alituisesti
ympäröivät komean hoviseurueen tavoin Comédie Françaisen viehättävää
näyttelijätärtä. Hän kiiti tasavaltaisen, vallankumouksellisen ja
verenhimoisen Pariisin läpi kuin loistava pyrstötähti, jonka perässä
seurasi henkisen Europan etevimmät ja mielenkiintoisimmat henkilöt.

Menestys saavutti huippunsa. Toiset nauroivat myötätunnosta ja sanoivat
sitä taiteelliseksi erikoisuudeksi, toiset pitivät sitä viisaan
varokeinona, sillä tuhkatiheäänhän Pariisissa sattui kaikellaista
siihen aikaan. Oikea syy Margueriten tekoon oli kuitenkin kaikille
hämmästyttävän salaperäinen. Miten lienee ollutkaan, Marguerite
S:t Just meni sir Percy Blakeneyn kanssa naimisiin eräänä kauniina
päivänä ilmoittamatta ystävilleen ja pitämättä hienoja ranskalaisia
hääpäivällisiä, illanviettoja tahi muita komeisiin häihin kuuluvia
kemuja.

Kukaan ei uskaltanut sanoa, miten tuo typerä ja ikävä englantilainen
tuli päässeeksi henkisiin piireihin, jotka ympäröivät »Europan
nerokkainta naista», niinkuin Marguerite S:t Justin ystävät
yksimielisesti häntä nimittivät. Kulta-avainten sanotaan aukaisevan
kaikki ovet, vakuuttivat pahansuovat ihmiset.

Niin vain tapahtui, että hän meni naimisiin sir Percy Blakeneyn kanssa,
»Europan nerokkain nainen» oli liittänyt oman kohtalonsa Blakeneyn,
»kirotun tyhmyrin», kohtaloon, eivätkä edes Marguerite S:t Justin
parhaat ystävätkään keksineet siihen sen parempaa syytä, kuin että sen
aiheutti ylenmääräinen eriskummallisuus. Ne ystävät, jotka tunsivat
hänet, pitivät naurettavana pelkkää ajatustakin, että Marguerite S:t
Just meni narrimaisen sir Percyn kanssa naimisiin aineellisten etujen
vuoksi. He tiesivät, ettei Marguerite välittänyt rahasta ja vielä
vähemmän arvonimistä; paitsi sitä kosmopoliittisessa maailmassa oli
muitakin jalosukuisia miehiä, vaikkeivät he olleetkaan yhtä rikkaita
kuin Blakeney, ja hekin olisivat olleet kovin onnellisia saadessaan
tarjota Marguerite S:t Justille miten korkean yhteiskunnallisen aseman
tahansa.

Sir Percyä pidettiin yleensä kokonaan sopimattomana henkilönä niin
velvoittavaan asemaan. Marguerite S:t Justin sokea jumaloiminen,
pohjaton rikkaus ja Englannin hovin suuri suosio olivat hänen ainoat
ansionsa. Lontoon seurapiireissä arveltiin kuitenkin, että niin
rajoitetulla älyllä varustetun henkilön olisi ollut viisaampaa tarjota
maalliset hyvyytensä vähemmän ihanalle ja viisaalle naiselle.

Sir Percy oli niihin aikoihin Englannin hienojen piirien huomattavimpia
henkilöitä. Hän oli viettänyt suurimman osan nuoruudestaan
ulkomailla. Hänen isänsä, sir Algernon Blakeney vainajaa oli
kohdannut suuri onnettomuus. Hänen jumaloima, nuori vaimonsa oli
tullut parantumattomasti heikkomieliseksi elettyään kaksi vuotta
onnellisessa avioliitossa. Heti Percyn synnyttyä lady Blakeney
vainaja joutui hirveän taudin uhriksi, — Mielenvikaisuutta pidettiin
siihen aikaan auttamattomasti parantumattomana, vieläpä Jumalan
kirouksena koko perheelle. Sir Algernon matkusti sairaan vaimonsa
kanssa ulkomaille, ja siellä Percykin sai kasvatuksensa varttuen
täysi-ikäiseksi sairasmielisen äitinsä ja hajamielisen isänsä seurassa.
Hänen vanhempansa kuolivat melkein perätysten jättäen Percyn ainoaksi
perillisekseen. Sir Algernon oli viettänyt hyvin vaatimatonta ja
yksinäistä elämää, joten Blakeneyn suuri omaisuus oli kasvanut
kymmenkertaiseksi.

Sir Percy Blakeney oli matkustellut ulkomailla sangen paljon, ennenkuin
hän toi kotiin nuoren, kauniin, ranskalaisen vaimonsa. Hienot piirit
olivat valmiit avosylin vastaanottamaan heidät kummatkin. Sir Percy
oli rikas, hänen vaimonsa hienostunut. Walesin prinssi piti heistä
molemmista hyvin paljon. Kuuden viikon kuluttua heidät tunnustettiin
hienojen piirien johtohenkilöiksi. Sir Percyn takit olivat
keskusteluaiheena kaupungilla, hänen turhamaisuudestaan puhuttiin
Almackin ja Mallin kaduilla, joilla loistavasti puetut nuoret miehet
jäljittelivät hänen mitätöntä nauruaan. Jokainen tiesi hänen olevan
toivottomasti typerän, mutta sitähän ei sopinut ihmetellä, sillä
olivathan Blakeneyt vuosipolvia olleet tunnettuja tyhmyrejä, ja olihan
hänen äitinsä kuollut heikkomielisenä.

Seurapiireihin hänet vastaanotettiin, helliteltiin ja pidettiin
suuressa arvossa, sillä hänellä oli maan kauneimmat hevoset, hänen
kutsunsa ja viininsä olivat hyvin haluttuja. Mitä tulee hänen
naimiseensa »Europan nerokkaimman naisen» kanssa — niin — varmasti ja
nopeasti lähestyviä seurauksia ei voinut välttää. Kukaan ei surkutellut
häntä, sillä olihan hän oman onnensa seppä. Englannissa, oli paljon
nuoria, kauniita ja ylhäisiä naisia, jotka olisivat sangen mielellään
auttaneet häntä Blakeneyn omaisuuden käyttämisessä ja samalla vain
suvaitsevasti hymyilleet hänen turhamaisuudelleen ja hyvänluontoiselle
typeryydelleen. Sir Percy sai yksin kantaa surunsa, sillä nähtävästi
hän ei halunnut osanottoa. Hän näytti olevan hyvin ylpeä viisaasta
vaimostaan eikä välittänyt ollenkaan siitä, ettei lady Blakeney edes
koettanutkaan peitellä hyvänluontoista halveksimistaan, jolla hän
kohteli miestään. Sekään ei näyttänyt sir Percyyn koskevan, että lady
Blakeney miehensä kustannuksella vain huvikseen terästeli pulppuavaa
kekseliäisyyttään.

Blakeney oli siis tosiaankin liian typerä käsittämään vaimonsa
pilkkaa. Vaikka hänen avioelämänsä viehättävän pariisittaren kanssa
olisikin kumonnut kaikki hänen kuvittelemat toiveensa ja lamauttanut
uskollisuuden vaimoonsa, olisi siitä syrjäisillä ollut vain hämärä
aavistus.

Kauniissa kodissaan Richmondissa antoi sir Percy hyväntahtoisesti
vaimonsa loistaa aina ensimäisenä. Tuhlaamalla hän jakeli Margueritelle
jalokiviä ja kaikellaista muuta ylellisyyttä, joita tämä käytti
omalla viehättävällä tavallaan tarjoten miehensä komean hovin
vieraanvaraisuutta yhtä suosiollisesti kuin hän oli toivottanut
henkevän seurapiirinsä Pariisissakin tervetulleeksi.

Sir Percy Blakeney oli epäilemättä kaunis lukuunottamatta hänen unista
ja ilmeetöntä katsettaan. Hän oli aina moitteettomasti puettu ja käytti
liioiteltua »Incroyable»-kuosia, joka vastikään oli Pariisista tullut
Englantiin, osoittaen siten omaavansa englantilaisen _gentlemannin_
synnynnäisen ja täydellisen hyvän maun. Mainittuna syyskuun iltana,
vaikka hän olikin ajanut pitkät hevosmatkat sateessa ja rapakossa, oli
hänen päällystakkinsa moitteeton, kädet näyttivät melkein naisellisen
valkoisilta hienojen pitsisten hiharöyhelöiden ympäröiminä. Tavattoman
lyhyt silkkitakki, hyvin leveäkäänteiset liivit ja kapearantuiset
polvihousut pukivat hänen pitkää vartaloaan erinomaisesti. Sellainen
englantilainen miehuuden edustaja olisi voinut herättää ihailua —
elleivät narrimaiset tavat, teeskennellyt liikkeet ja alituinen,
mitätön nauru olisi olleet häiritsemässä.

Hän oli laahustautunut vanhanaikaiseen ravintolaan pudistellen vettä
hienosta päällystakistaan. Asetettuaan kultasankaisen monoklin
silmälleen tarkasteli hän seuruetta, jonka hämmästyttävä hiljaisuus oli
siinä tuokiossa vallannut.

»Tony, kuinka voitte? Ffoulkes mitä uutta?» kysyi hän kätellen ja
tarkastellen nuoria miehiä. »Tuhat tulimmaista», lisäsi hän peitellen
haukotustaan, »onko milloinkaan ennen nähty tällaista koiranilmaa? —
Senkin saakelin ilmasto!»

Hämmästynyt ja pilkansekainen teeskennelty nauru huulilla oli
Marguerite kääntynyt mieheensä päin leikillinen ilme iloisissa
sinisissä silmissään ja katseli häntä kiireestä kantapäähän.

»Kas niin!» lausui sir Percy hetken kuluttua, kun kukaan ei sanonut
halaistua sanaakaan, »miten arannäköisiä te olettekaan! — — Mikä on
hätänä?»

»Sir Percy, ei mikään», vastasi Marguerite jotensakin hilpeästi,
vaikka hänen ilonsa tuntuikin hiukan teeskennellyltä, »se ei häirinne
rauhaanne — ainoastaan pieni loukkaus vaimollenne.»

»Kas niin, rakkaani, älä sano niin. Kuka oli se rohkea mies, joka
uskalsi loukata sinua — kuka?»

Lordi Tony koetti tarjota apuansa, mutta ei ehtinyt, sillä nuori kreivi
oli jo nopeasti astunut esille.

»Sir», sanoi hän murteellisella englanninkielellä kohteliaasti
kumartaen ennen puheensa jatkamista, »äitini kreivitär de Tournay de
Basserive loukkasi rouvaa, joka näyttää olevan teidän puolisonne. En
voi pyytää anteeksi äitini puolesta; hän käyttäytyi mielestäni oikein.
Mutta olen valmis sovittamaan asian, niinkuin tapa on kunniallisten
miesten kesken.»

Nuori mies ojensi hoikan vartalonsa aivan suoraksi ja näytti hyvin
innostuneelta, ylpeältä ja tuliselta silmäillessään runsaasti kuuden
jalan pituista, komeata paroni sir Percy Blakeneyä.

»Herranen aika, sir Andrew», sanoi Marguerite naurahdellen
tutunomaisesta saaden muutkin nauramaan, »katsokaahan kaunista
näytelmää — englantilaista kalkkunaa ja ranskalaista kukkoa.»

Vertaus oli hyvin sattuva, ja englantilainen kalkkuna katseli
kerrassaan hämillään pientä, sievää ranskalaista kukkoa, joka siinä
räpytteli siipiään aivan uhkaavana.

»Kas niin», sanoi sir Percy vihdoinkin asettaen monoklin silmälleen ja
katseli nuorta ranskalaista avomielisesti ihmetellen, »missä ihmeissä
olette oppinut englantia?»

»Sir!» sanoi kreivi hiukan hämillään siitä, miten ankarannäköinen
englantilainen oli käsittänyt hänen sotaisen ryhtinsä.

»Onpa se vain ihmeellistä!» jatkoi sir Percy järkähtämättömästi, »niin
hiton ihmeellistä! Tony, eikö sinustakin? Totta totisesti en minä vain
osaa puhua ranskankieltä niin hyvin.»

»Sen minäkin sanon!» yhtyi Marguerite puheeseen. »Sir Percyn ääntäminen
on sangen brittiläistä.»

»Sir», jatkoi kreivi totisesti ja yhä enemmän murtaen englantia, »minä
luulee, että te ei ymmärtää. Tarjoon teille ainoa mahdollinen sovinto
herrasmiesten kesken.»

»Mitä hittoa tarkoitatte?» kysyi sir Percy lempeästi.

»Sir, miekkaani», vastasi kreivi, jonka hämmästys alkoi muuttua
kärsimättömyydeksi.

»Lordi Tony, tehän olette urheilija», sanoi Marguerite iloisesti;
»kymmenen yhtä vastaan pikku kukosta.»

Mutta sir Percyn raskaat ja raollaan olevat silmät tuijottivat hetkisen
kreiviin. Sitten hän peitteli taaskin haukottelemistaan, ojensi pitkät
säärensä ja kääntyi hitaasti poispäin.

»Sir, Jumala olkoon teille armollinen», mutisi hän hyväntahtoisesti.
»Mitä hittoja minulla on teidän miekkanne kanssa tekemistä?»

Kreivin tunteista ja ajatuksista sillä hetkellä, jolloin pitkäkoipinen
englantilainen kohteli häntä huomattavan röyhkeästi, saattaisi
kirjoittaa runsaasti järkeviä mietelmiä sisältäviä teoksia — —. Hänen
puheestaan saattoi eroittaa vain yhden ainoan sanan, sillä vihan
vimmoissaan tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa.

»Sir, kaksintaistelu», änkytti hän.

Blakeney kääntyi korkeudestaan taaskin katselemaan pientä, vilkasta
miestä hetkeksikään menettämättä malttiaan. Hän nauroi iloista,
tyhjänpäiväistä nauruaan ja pistäen laihat kätensä päällystakkinsa
suuriin taskuihin sanoi verkalleen:

Kaksintaisteluako? Sitäkö hän tarkoitti. Tuhat tulimmaista! Tehän
olette koko verenhimoinen lurjus. Haluatteko tehdä lainkuuliaisen
miehen naurettavaksi? — —

»Sir, minä en koskaan ota osaa kaksintaisteluihin», sanoi hän
rauhallisesti istuutuen ja ojensi pitkät koipensa kreivin eteen. »Tony,
eikö teidänkin mielestänne kaksintaistelu ole hiivatin ikävää?»

Epäilemättä kreivi oli kuullut huhuttavan, että kaksintaistelu
oli lainvoimaa ankarasti käyttämällä saatu Englannissa
lopetetuksi. Ranskalaisesta tuntui kumminkin siitä kieltäytyminen
melkein rikokselta, sillä perustuivathan hänen kunnia- ja
urhoollisuuskäsitteensä vuosisatoja vanhoihin asetuksiin. Hän epäröi
mitä tehdä, lyödäkö pitkäkoipista englantilaista vasten naamaa ja sanoa
häntä pelkuriksi, vai oliko se _gentlemannille_ sopimatonta naisten
seurassa, kun Marguerite onneksi ehätti väliin.

»Lordi Tony, pyydän teitä», sanoi Marguerite sulosointuisalla
äänellään, »pyydän teitä rauhanvälittäjäksi. Lapsi on aivan vihasta
pakahtumaisillaan, mutta se voisi loukata sir Percyä», lisäsi hän
naurahtaen hiukan pilkallisesti, joka kumminkaan ei häirinnyt
vähintäkään hänen miehensä tyyneyttä. »Brittiläinen kalkkuna on
voittanut», sanoi hän. »Sir Percy saattaisi ärsyttää kaikki almanakan
pyhimykset ja pysyisi itse kumminkin aivan rauhallisena.»

Mutta Blakeney ollen aina hyvällä tuulella yhtyi myöskin itselleen
nauramaan.

»Sepä vasta sattui paikoilleen», sanoi hän kääntyen iloisesti kreivin
puoleen. »Kreivi, viisas nainen tuo vaimoni. — — Sen kyllä olette
huomaava, jos oleskelette jonkun aikaa Englannissa.»

»Kreivi, sir Percy on oikeassa», ehätti lordi Antony sanomaan
ystävällisesti asettaen toisen kätensä nuoren ranskalaisen olkapäälle.
»Ei suinkaan liene sopivaa, että alatte uranne Englannissa yllyttämällä
sir Percyä kaksintaisteluun.»

Kreivi epäröi vielä hetkisen, sitten kohauttaen harteitaan
merkilliselle, miehen kunniaa loukkaavalle asetukselle, joka oli
vahvistettu Brittein sumuisilla saarilla, sanoi hän arvokkaasti:

»No niin, sir, jos olette tyytyväinen, ei minullakaan ole mitään
vastaan. Te, lordi olette suojelijamme. Jos olen menetellyt väärin,
vetäydyn syrjään.»

»Niin, vetäytykää vain!» sanoi Blakeney jälleen tyytyväisesti syvään
huokaisten, »vetäytykää tuonne. Hiton ärsyttävä, pikkunen nulikka»,
lisäsi hän puhkuen. »Totta totisesti, Ffoulkes, jos te ystävinenne
kuljetatte Ranskasta tuollaisia tavaroita, neuvoisin teitä heittämään
ne keskelle kanaalia, tahi on minun juteltava asiasta Pitt-ystävämme
kanssa, jotta hän julkaisisi tullikiellon ja määräisi teidät
jalkapuuhun salakuljetuksesta.»

»Kas niin, sir Percy, kohteliaisuutenne johtaa teidät harhaan», sanoi
Marguerite kiemaillen, »te unohdatte itsekin kuljettaneenne tavaraerän
Ranskasta.»

Blakeney nousi vitkastellen seisoalleen ja kumartaen syvään ja
kunnioittavasti puolisolleen hän sanoi hyvin kohteliaasti:

»Rouvani, minulla oli valintavapaus ja metkuuni voi täysin luottaa.»

»Luullakseni enemmän kuin kohteliaisuuteenne», vastasi hän ivallisesti.

»Tuhat tulimmaista, rakkaani! Ole järkevä! Luuletko, että sallin minkä
sammakonsyöjän tahansa käyttää ruumistani neulatyynynä, jokaisen, jota
nenäsi muoto ei miellytä.»

»Sir Percy!» naurahti lady Blakeney kumartaessaan tavattoman sievästi,
»ei teidän tarvitse pelätä! He eivät ole niitä miehiä, jotka nenäni
muotoa halveksivat.»

»Pelosta ei puhettakaan, rouvani; epäilettekö uskollisuuttani? En suotta
suojele miehiäni, vai mitä, Tony? Olen ennenkin puistanut nyrkkiä
uusille tulokkaille — eikä hän saanut niin paljon kuin olisi
tarvinnut —»

»Sir Percy, niinkö», sanoi Marguerite naurahdellen iloissaan niin,
että huone kaikui vanhoja, tammisia kattohirsiä myöten, »olisinpa
tahtonut nähdä teidät silloin — — ha! ha! ha! haa! — — ja pelätä pienen
ranskalaisen pojan — — ha! ha! — — ha haa!»

»Ha! ha! haa! he! he! hee!» kaiutti sir Percy hyväntahtoisesti. »Kas
niin, rouvani, te kunnioitatte minua. Tuhat tulimmaista, Ffoulkes,
huomatkaa! olen saanut puolisoni nauramaan! — 'Europan viisaimman
naisen!' — — Hitto vieköön! — meidän täytyy juoda sen päälle!» Hän
koputti kovasti vieressä olevaan pöytään. »Jelly hoi! joutuin mies!
Jelly tänne!»

Taaskin oli rauha maassa. Herra Jellybandkin tointui entiselleen,
mutta kovasti hän oli saanutkin ponnistella pysyäkseen maltillisena
keskustelun aikana.

»Maljallinen punssia, Jelly, oikein kuumaa ja väkevää!» sanoi sir
Percy. »Täytyy voidella kekseliästä päätään, joka on saanut viisaan
naisen nauramaan! Ha! ha! ha! haa! Kiiruhtakaa, hyvä Jelly!»

»Sir Percy, siihen ei ole aikaa», lausui Marguerite. »Laivuri saapuu
pian ja veljeni aikoo kiiruhtaa laivalle, muutoin _Untola_ ei pääse
lähtemään vuoksen aikana.»

»Aikaako, rakkaani? Aikaa on runsaasti herrasmiesten humaltua ennen
vuoksen nousua.»

»Arvoisa lady», sanoi Jellyband kohteliaasti, »luullakseni nuori herra
on juuri tulossa sir Percyn laivurin kanssa.»

»Sepä hauskaa», tuumii Blakeney, »sitenhän Armand'kin pääsee iloisiin
juominkeihin. Tony, kuulkaahan», lisäsi hän kääntyen kreiviin päin,
»tuo moukka varmaankin haluaa ryypätä lasin kanssamme. Sanokaa meidän
juovan sovintomaljaa.»

»Olettepa tosiaankin iloista väkeä», sanoi Marguerite, »ja suonette
anteeksi, jos poistun toiseen huoneeseen veljeäni hyvästelemään.»

Vastustaminen olisi ollut tyhmää. Sekä lordi Antony että sir Andrew
käsittivät, ettei heidän seuransa ollut sillä hetkellä sopiva lady
Blakeneyn mielialaan. Hän rakasti rajattomasti Armand S:t Justiä. Veli
oli vastikään viettänyt muutamia viikkoja sisarensa englantilaisessa
kodissa ja oli matkalla kotimaataan palvelemaan juuri siihen aikaan,
jolloin lujinkin uskollisuus palkittiin kuolemalla.

Sir Percykään ei koettanut pidättää häntä. Hän aukaisi kahvilan oven
puolisolleen kohteliaasti teeskennellen, joka oli hänelle ominaista,
sekä kumarsi hyvin syvään ajan tavan mukaan. Lady Blakeney lähti
huoneesta katsahtaen mieheensä vain pikaisesti ja halveksivasti.
Ainoastaan sir Andrew Ffoulkes, joka tavattuaan Suzanne de Tournayn oli
käynyt syvämietteisellesi, lempeäksi ja ystävälliseksi huomasi typerän
ja lystikkään sir Percyn luovan komeaan vaimoonsa tarkkaavan katseen,
joka ilmaisi suurta, toivotonta rakkautta ja kovaa ikävöimistä.




VII LUKU

Salainen pyhäkkö.


Päästyään kahvilan melusta himmeästi valaistuun käytävään hengitti
Marguerite Blakeney vapaammin. Hän huoahti syvään niinkuin henkilö,
joka kauan on saanut tuntea alituisen itsensähillitsemisen painostusta,
ja, hän antoi kyynelten vapaasti tippua poskilleen.

Ulkona oli lakannut satamasta, ja kiitävien pilvien lomitse loi aurinko
myrskyn tauottua kalpeata valoaan Kentin kauniille rannikolle ja
siroihin säännöttömiin taloihin, jotka olivat ryhmissä amiraalilaiturin
läheisyydessä. Marguerite Blakeney astui rappusille ja katseli merelle.
Sievä alus valkoisin purjein hyppeli hiljalleen laineilla. Se oli
_Untola_, sir Percyn pursi, joka oli valmis viemään Armand S:t Justin
Ranskaan takaisin keskelle riehuvaa, veristä vallankumousta, joka
poisti yksinvallan, vastusti uskontoa ja hävitti yhteiskunnallisia
laitoksia rakentaakseen perintätapojen tuhasta uuden tuulentuvan, jota
muutamat harvat haaveilivat, mutta jota kukaan ei kyennyt rakentamaan.

Kaksi henkilöä näytti lähestyvän, »Kalastajalepolaa» Toinen oli
vanhanpuoleinen mies, jonka isoa pyöreää leukaa peitti omituisen
helttamainen, harmaa parta ja jonka keinuva astunta ilmaisi hänen
olevan merimiehen; toinen nuori, hoikkavartaloinen, puettu siistiin,
somaan ja monikauluksiseen takkiin. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu
ja tumma tukkansa pyyhkäisty taaksepäin kirkkaalla jalomuotoiselta
otsalta.

»Armand!» sanoi Marguerite Blakeney heti nähtyään hänet etäämpää, ja
onnellinen hymy levisi hänen suloisille, kyyneleisille kasvoilleen.

Hetkisen sisar ja veli syleilivät toisiaan, jollaikaa laivuri seisoi
kunnioittavasti syrjässä.

»Briggs, paljonko on vielä aikaa?» kysyi lady Blakeney, »ennen herra
S:t Justin laivalle lähtöä?»

»Arvoisa lady, meidän pitäisi nostaa ankkuri puolen tunnin kuluttua»,
vastasi vanha mies hypistellen harmaata otsakiharaansa.

Käsikoukkua Marguerite johti veljensä rantakallioita kohden.

»Puoli tuntia!» sanoi hän huolissaan katsellen merelle, »puolen tunnin
perästä sinä, Armand, olet etäällä luotani.

»Voi, en saata uskoa sinun lähtevän, rakas veljeni! Nämä muutamat päivät
Percyn poissaollessa ja saadessani pitää sinut vain itselleni ovat
kiitäneet unen tavoin.»

»Enhän minä mene kauaksi», sanoi nuori mies lempeästi, »kapean kanaalin
poikki vain — muutamia mailia maamatkaa — voinhan pian palata —»

»Armand, eihän matka mitään merkitse — mutta se hirveä Pariisi — —
juuri nyt — —»

He olivat saapuneet rantakallion reunalle. Lauhkea merituuli heilutteli
Margueriten hiuksia vasten kasvoja ja kepeän pitsikaulurin päät
kiertyivät hänen ympärilleen niinkuin valkoiset luikertelevat käärmeet.
Hänen katseensa koetti tunkeutua etäälle, jossa Ranskan rannikko
häämöitti: heltymättömän ja julman Ranskan, joka vaati jaloimpien
poikiensa veren.

»Marguerite, meidän oma ihana, maamme!» sanoi Armand aavistaen
sisarensa ajatukset.

»Armand, he menevät liian pitkälle», sanoi Marguerite kiihkoisasti.
»Sinä olet tasavaltalainen niinkuin minäkin — meillä on samallaiset
mielipiteet, yhtä suuri vapauden- ja tasa-arvoisuuden innostus
molemmilla — — mutta sinunkin on myönnettävä heidän menevän liian
pitkälle — —.»

»Sh!» sanoi Armand vaistomaisesti ja alati silmäillen ympärilleen.

»Voi, sinua! mielestäsi on jo näiden asioiden pelkkä puhuminenkin
uskallettua — täällä Englannissa!» Marguerite tarttui veljeensä niin
kiihkeästi kuin äiti lapseensa. »Armand, älä lähde!» rukoili hän; »älä
mene takaisin! Mitä teen, jos — — jos — — jos — —»

Nyyhkytykset tukahduttivat hänen puheensa, siniset, lempeät, rakkautta
ilmaisevat silmänsä katselivat rukoilevasti nuorta miestä, joka myöskin
tarkasteli vakavasti sisartaan silmiin.

»Kaikissa tapauksissa sinä pysyt omana, urhoollisena sisarenani», sanoi
Armand lempeästi, jonka mielestä Ranskan poikien ei sopinut hylätä
maataan vaaran hetkellä.

Vielä veljen puhuessa lapsellisen viehättävä hymy levisi Margueriten
äärettömän juhlallisille kasvoille, jotka olivat kyynelten peittämät.

»Voi! Armand!» huudahti hän somasti. »Toivon välistä, ettei sinulla
olisi niin monta jaloa hyvettä — —. Aiothan ollakin varovainen?»
lisäisi hän vakavasti.

»Niin kauan kuin mahdollista — — lupaan sen sinulle.»

»Muista, rakkaani, sinä olet ainoa, joka mi — — minusta — — välittää —
—»

»Ei, ystävä kulta, sinullahan on nyt muitakin harrastuksia. Percy kyllä
välittää sinusta — —.»

Omituisen miettivä ilme välähti Margueriten silmissä hänen mutistessaan:

»Välitti — — kerran — —»

»Mutta tietystihän — —»

»Kas niin, rakkaani, älä sure minun tähteni. Percy on sangen hyvä — —»

»Ei! rakas Margot», keskeytti hän pontevasti, »minä tahdon surra
puolestasi. Rakas sisko, kuulehan nyt, en ole ennen puhunut näistä
asioista kanssasi; on aina ollut jotain, joka on estänyt minua, kun
olen halunnut niistä kysellä. Mutta miten liekään, tuntuu kuin en
voisi lähteä luotasi tiedustelematta sinulta yhtä asiaa. — — Sinun ei
tarvitse vastata, ellet halua», lisäsi hän huomatessaan kylmän, melkein
epäluuloisen katseen äkkiä välähtelevän sisarensa silmissä.

»Mitä tarkoitat?» kysyi Marguerite luonnollisesti.

»Tietääkö sir Percy Blakeney — —tarkoitan tietääkö hän, mitä osaa sinä
näyttelit, markiisi de S:t Cyrin pidättämisessä?»

Marguerite nauroi — surullisesti, katkerasti, halveksivasti — mikä
soraäänen tavoin synnytti epäsoinnun hänen muutoin niin heleään
ääneensä.

»Tarkoittanet sitä, että ilmiannoin markiisi de S:t Cyrin oikeudelle,
joka sitten lähetti hänet perheineen mestauslavalle? Kyllä hän sen
tietää. — — Kerroin sen hänelle heti naimisiin mentyämme — —»

»Kerroitko kaikki asianhaarat — jotka vapauttivat sinut kokonaan
syytöksistä?»

»Oli myöhäistä enää puhua asianhaaroista; hän oli jo kuullut jutun
muilta, tunnustukseni tapahtui liian myöhään. En voinut enää
puolustautua lieventävillä asianhaaroilla enkä voinut alentua
selittelyihin —»

»Ja?»

»Armand, olen hyvilläni siitä, että Englannin suurin narri perinpohjin
halveksii vaimoaan.»

Sillä kertaa hän puhui kovin katkerasti, ja Armand S:t Just, joka
suuresti rakasti sisartaan, tunsi kovin kourin kosketelleensa arkaa
haavaa.

»Mutta Margot, sir Percyhän rakasti sinua.»

»Rakastiko minua? — Niin, Armand, luulin hänen kerran rakastuneen,
muutoinhan en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin. Totta tosiaankin»,
lisäsi hän puhuen hyvin nopeaan, niinkuin olisi iloinnut saadessaan
vihdoinkin keventää raskasta sydäntaakkaansa, joka oli painostanut
häntä kuukausmääriä, »tietysti sinäkin luulit — niinkuin kaikki muutkin
— että solmin avioliiton sir Percyn kanssa hänen varallisuutensa
vuoksi. — Mutta, rakas veli, vakuutan ettei laita ollut niin. Hän
näytti ihailevan minua kovin kiihkeästi ja kokonaisesti, mikä sai
sydänkieleni väräjämään. En ollut sitä ennen rakastunut kehenkään
muuhun, niinkuin tiedät, ja olin silloin jo neljänkolmatta — joten
luulin, ettei rakkaus ollut minua varten. Mutta olen aina halunnut
olla sokeasti, kiihkeästi, kokonaisesti rakastettu ja ihailtu,
sillä arvelen sen olevan taivaallista. Percyn hitaus ja typeryys
veti minua puoleensa, sillä luulin hänen vain sitä enemmän minua
rakastavan. Tietystihän viisailla miehillä on muitakin harrastuksia
ja kunnianhimoisilla paljon toiveita. — — Luulin narrin aina vain
ihailevan ajattelematta muuta ollenkaan. Ja siten, Armand, olin valmis
myöntymään; olisin antanut itseäni ihailla ja olisin vuorostani
kohdellut häntä äärettömän hellästi — —.»

Marguerite huokasi — ja siihen huokaukseen sisältyi kokonainen maailma
pettyneitä toiveita. Armand S:t Just antoi hänen keskeyttämättä
jatkaa puhettaan. Hän kuunteli sisarensa juttua omien ajatustensa
kapinoidessa. Oli hirveätä, että nuorelta, tyttömäiseltä ja
kauniilta naiselta oli riistetty toiveet, tuulentuvat, kultaiset
mielikuvitusunelmat, jotka kaikki olisivat tehneet hänen nuoruutensa
pitkäksi juhlapäiväksi.

Ehkä kuitenkin, vaikka hän suuresti rakastikin sisartaan — ehkä hän
kuitenkin käsitti sen, jonka Marguerite jätti sanomatta, sillä olihan
hän tutkinut useissa maissa kaikenikäisiä ja kaikilla yhteiskunnan- ja
älyasteilla olevia miehiä. Vaikka myöntää täytyykin Percy Blakeneyn
olleen typerän, oli hänen hitaasti toimivassa mielessään kuitenkin
tilaa monessa sukupolvessa kulkeneelle ylpeydelle, jota englantilaisten
herrasmiesten jälkeläisistä on mahdoton hävittää. Eräs Blakeney oli
kaatunut Bosworthin kentällä, eräs toinen oli uhrannut henkensä ja
omaisuutensa muutaman petollisen Stuartin hyväksi. Samaista ylpeyttä,
jota tasavaltalainen Armand sanoi houkkamaiseksi ja ennakkoluuloiseksi,
oli varmaankin suuresti loukattu, kun sanoma lady Blakeneyn rikoksesta
oli saapunut. Marguerite oli nuori, harhaanjohdettu ja ehkäpä oli
hänelle annettu huonoja neuvojakin. Armand tiesi sen, ja ne, jotka
olivat käyttäneet hyväkseen Margueriten nuoruutta, ajattelemattomuutta
ja varomattomuutta, olivat tienneet sen vieläkin paremmin. Blakeneyn
järki juoksi hitaasti, hän ei ottanut »asianhaaroja» huomioon, hän
piti vain kiinni seikoista, jotka olivat todenneet lady Blakeneyn
ilmiantaneen maantiehensä tuomioistuimelle, mikä ei tuntenut
anteeksiantoa. Sir Percyn vaimonsa halveksiminen rikoksesta, jonka tämä
tietämättään oli tehnyt, varmaankin kuoletti hänessä rakkauden, jossa
sympatialla ja älyllä ei ollut mitään sijaa.

Kuitenkin hänen oma sisarensa hämmästytti Armand'ia silläkin hetkellä.
Elämä ja rakkaus ovat merkillisen oikullisia. Oliko laita niin, että
sir Percyn rakkauden vähetessä Margueriten omassa sydämessä se vain
kiihtyi Rakkauden poluilla äärimäisyydet tapaavat toisensa: tämä
nainen, jolle puolet Europan älyllistä maailmaa oli notkistanut
polviaan, oli lahjoittanut tunteensa houkalle. Marguerite katsella
tuijotti auringonlaskua. Armand ei voinut nähdä sisarensa kasvoja,
mutta hänestä näytti, että jotain kimalteli hetkisen kultaisessa
iltahohteessa ja tipahti Margueriten somalle pitsikaulurille.

Mutta Armand ei voinut puhua siitä sen enempää sisarensa kanssa. Hän
tunsi Margueriten omituisen kiihkeän luonteen sangen hyvin, samoin kuin
tiesi, että hänen vapaan ja avoimen käytöksensä alta malttavaisuuttakin
saattoi pilkistää.

Molemmat sisarukset olivat aina olleet yksissä, sillä heidän
vanhempansa olivat kuolleet, kun Armand oli vielä nuorukainen ja
Marguerite aivan lapsi. Armand ollen kahdeksan vuotta vanhempi
Margueritea oli vaalinut sisartaan aina tämän naimisiinmenoon saakka.
Oli ollut hänen suojelijansa loistokaudella heidän kodissaan rue de
Richelieun varrella ja oli myöskin nähnyt sisarensa alkavan Englannissa
uutta elämäntaivalta surumielin ja pahaa aavistellen.

Margueriten naimisiin mentyä oli Armand ollut ensi kertaa vierailulla
Englannissa ja muutamien kuukausien ero näytti jo aikaansaaneen kapean
kuilun sisarusten välille. Sama suuri ja voimakas molemminpuolinen
rakkaus oli vielä jälellä, mutta kummallakin näkyi olevan salainen
pyhäkkönsä, johon toinen ei uskaltanut tunkeutua.

Armand S:t Just tiesi paljon sellaista, jota hän ei uskaltanut
kertoa sisarelleen; Ranskan vallankumouksen valtiollinen suunta
vaihteli melkein joka päivä; sisar ei olisi saattanut ymmärtää veljen
mielipiteiden ja ystävyyssuhteiden vaihtelua, vaikka Armand'in entisten
ystävien aikaansaamat vallattomuudet alkoivatkin käydä kovin hirveiksi.
Ja Marguerite ei voinut puhua veljelleen sydämensä salaisuuksista; hän
tuskin itsekään ymmärsi niitä, hän vain tunsi keskellä kaikkea loistoa
olevansa yksin ja onneton.

Ja Armand oli lähdössä! Marguerite pelkäsi vaaran uhkaavan häntä ja
toivoi saavansa olla veljensä läheisyydessä. Kumminkaan hän ei tahtonut
pilata viimeisiä, surullisensuloisia hetkiä puhumalla itsestään. Hän
kuljetti veljeänsä pitkin rantakallioita, sitten merenrannalle; heillä
oli niin paljon toisilleen sellaista sanomista, joka vain ohimennen
hipaisi kummankin salaista pyhäkköä.




VIII LUKU

Valtuutettu asiamies.


Iltapäivä oli loppumaisillaan, ja pitkä, kylmähkö englantilainen
kesäilta alkoi verhota vihreitä Kentin maisemia sumuvaippaansa.

_Untola_ oli levittänyt purjeensa, ja Marguerite Blakeney seisoi
rantakalliolla toista tuntia katsellen valkeita purjeita, jotka veivät
häneltä rakkaan henkilön, jolle hänkin uskalsi tarjota rakkauttaan ja
luottamustaan.

Vähän matkan päässä hänestä vasemmalla »Kalastajalepolan» valot
tuikkivat keltaisina yhä tihenevässä sumussa. Silloin tällöin hän luuli
kuulevansa hauskaa keskustelua ja ilonpitoa, jopa miehensä typerää
nauruakin, joka kiusasi hänen herkkää korvaansa.

Sir Percy oli hienotunteisuudesta jättänyt hänet yksikseen. Marguerite
arvasi, että sir Percy typerällä, hyväntahtoisella tavallaan ymmärsi
vaimonsa kaipaavan yksinäisyyttä, kun valkoiset purjeet hävisivät
peninkulmien päähän epämääräisen taivaanrannan taakse. Vaikka
sir Percyn sopivaisuus- ja säädyllisyyskäsitteet olivatkin ylen
kehittyneet, ei hänen päähänsä kumminkaan pälkähtänyt, että ketään
saattoi piillä läheisyydessä. Marguerite oli miehelleen kiitollinen
kaikesta siitä; aina hän koettikin osoittaa kiitollisuuttaan sir
Percyn huomaavaisuudesta, jota hän alituiseen sai kokea, samoin myös
miehensä rajattomasta jalomielisyydestä. Toisinaan hän taas koetti
hillitä katkeria, pilkallisia ajatuksiaan, jotka saattoivat hänet
vastoin tahtoaan lausumaan loukkaavia ilkeyksiä ja siten vaistomaisesti
pahoittamaan miehensä mielen.

Usein Marguerite loukkasikin miestään halveksivalla käytöksellään.
Antoipa hänen vielä tuntea senkin, että oli unhoittanut kerran
häntä rakastaneensa. Rakastanut mitätöntä narria, jonka ajatukset
eivät näyttäneet kykenevän kohoamaan kravatinsolmua ja takinkuosia
korkeammalle. Ja kuitenkin! — — hämärät muistot, jotka olivat suloisen
polttavia ja kesäillan hiljaisuuteen sopivia, palasivat liidellen
keveän merituulen siivillä: oli aika, jolloin sir Percy ihaili häntä
ja näytti hyvin kiintyneeltä — orjan tavoin. — Siinä rakkaudessa oli
jotain salaista jännitystä, joka lumosi Margueriten.

Sitten rakkaus ja kiintymys, joita Marguerite koko kosimisajan
oli pitänyt koiran orjamaisen uskollisuuden veroisina, hävisivät
kerrassaan. Kaksikymmentäneljä tuntia heidän vaatimattomien
vihkiäistensä jälkeen S:t Rochin vanhassa kirkossa oli Marguerite
kertonut miehelleen, miten hän kerran huomaamattaan sattui puhumaan
erikoisista, markiisi de S:t Cyriä koskevista asioista muutamille
miesystävilleen, jotka olivat käyttäneet tietoa onnetonta markiisia
vastaan ja toimittaneet hänet mestauslavalle.

Marguerite vihasi markiisia. Monta vuotta sitten hänen rakas
veljensä Armand oli rakastunut Angèle de S:t Cyriin, mutta S:t
Just oli alhaista sukuperää ja markiisilla oli säätynsä ylpeys ja
sen ylimieliset ennakkoluulot. Kerran Armand, kunnioittava, arka
ihailija, uskalsi lähettää pienen runon — innostuneen, hehkuvan ja
kiihkoisan — unelmiensa jumalattarelle. Seuraavana yönä markiisi de
S:t Cyrin palvelijat vaanivat häntä Pariisin muurien ulkopuolella ja
häpeällisesti pieksivät hänet kuin koiran aivan henkitoreisiin syystä,
että hän oli uskaltanut katsella ylimyksen tytärtä. Sellaista sattui
tuhkatiheään siihen aikaan, pari vuotta ennen suurta vallankumousta,
kuuluivatpa ne melkein päivän tapahtumiin Ranskassa, Ne johtivat
verisiin kostotoimiin, joiden johdosta muutamia vuosia myöhemmin monet
korskeilijat joutuivat mestauslavalle.

Marguerite muisti kaiken sen. Varmaankin hänen veljensä miehuudentunto
oli siitä paljon kärsinyt ja omanarvontunto aivan masentunut. Omia
kärsimyksiään veljensä puolesta hän ei edes koettanutkaan koskaan
eritellä.

Sitten tuli kostonpäivä. S:t Cyr ja hänen omaisensa joutuivat
halveksimainsa alhaissäätyisten käskettäviksi. Sekä Armand että
Marguerite, jotka molemmat olivat sielukkaita, ajattelevia
henkilöitä, nuoruuden innolla omaksuivat vallankumouksen ihannoivat
opit; jotavastoin markiisi S:t Cyr ja hänen perheensä yhä vain
taistelivat etuoikeuksiensa puolesta, jotka olivat asettaneet
heidät kanssaihmistensä yläpuolelle. Hetkellinen ja ajattelematon
Marguerite, joka ei punninnut sanojaan ja jota vieläkin loukkasi
markiisin veljellensä tuottamat kärsimykset, sattui kuulemaan —
omassa seurapiirissään — että S:t Cyr oli petollisessa kirjevaihdossa
Itävallan kanssa. Sen kautta hän toivoi saavuttavansa Itävallan
keisarin kannatuksen omassa maassaan kasvavan vallankumouksen
kukistamiseksi.

Siihen aikaan yksikin ilmianto riitti. Margueriten muutamat
ajattelemattomat sanat kantoivat hedelmän kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa. S:t Cyr pidätettiin ja paperit tarkastettiin. Hänen
laatikostaan löydettiin Itävallan keisarin kirjeitä, joissa luvattiin
lähettää miehiä taistelemaan Pariisin asukkaita vastaan. Häntä
syytettiin kansan pettämisestä, ja hänet lähetettiin mestauslavalle.
Sekä hänen vaimonsa että poikansa joutuivat saman hirveän kohtalon
alaisiksi.

Vaikka Marguerite olikin kauhistunut ajattelemattomuutensa seurauksia,
ei hän kyennyt pelastamaan markiisia. Hänen seurapiirinsä, johon
kuului vallankumouksen johtohenkilöitä, ihaili häntä sankarittarena.
Mennessään naimisiin Marguerite ei varmaankaan käsittänyt, miten
ankarasti sir Percy oli tuomitseva rikoksen, jonka hänen vaimonsa oli
huomaamattaan tehnyt, ja joka vieläkin raskaasti painoi Margueriten
mieltä. Hän tunnusti kyllä sen miehelleen luottaen Percyn sokeaan
rakkauteen ja omaan rajattomaan vaikutusvaltaansa häneen sekä toivoi
niiden avulla saavansa unohtumaan kaiken sen, joka mahdollisesti
kuulosti englantilaisista epämiellyttävältä.

Aivan varmasti sir Percy sillä hetkellä suhtautui asiaan sangen
tyynesti; itse asiassa hän näytti tuskin ymmärtävän vaimonsa kaikkia
sanoja. Mutta vieläkin varmempaa oli, ettei Marguerite sen jälkeen
huomannut miehessään pienintäkään merkkiä siitä rakkaudesta, jonka
luuli kerran täysin omanneensa. He vieraantuivat kokonaan toisistaan
ja sir Percy näytti vapautuvan rakkaudestaan aivankuin olisi heittänyt
sopimattoman hansikkaan kädestään. Marguerite koetti herättää miehensä
uinuvaa älykkyyttä oman nerokkuutensa avulla. Hän koetti kiihoittaa
sir Percyn mustasukkaisuutta, kun ei kyennyt herättämään hänessä
rakkautta; hän koetti yllyttää häntä puolustautumaan, mutta kaikki oli
vain turhaa vaivaa. Sir Percy pysyi ennallaan, aina vastustamattomana,
pitkäveteisenä, unisena, alati kohteliaana ja muuttumattomana
_gentlemannina_. Margueritella oli kaikkea, mitä maailma ja rikas mies
saattavat tarjota kauniille naiselle, mutta kuitenkin sinä kauniina
kesäiltana _Untolan_ vihdoinkin hävitessä yön hämäryyteen tunsi hän
olevansa yksinäisempi kuin kulkuri raukka, joka vaivalloisesti näytti
vaeltavan särmäisiä kallioita kiemurtelevaa tiestä pitkin.

Huokaisten Marguerite Blakeney kääntyi sellin mereen ja kallioihin
sekä lähti astelemaan hitaasti »Kalastajalepolaa» kohti. Lähestyessään
hän kuuli sisältä iloisia ääniä ja vilkasta naurua, joka kävi yhä
äänekkäämmäksi ja selvemmäksi. Hän saattoi eroittaa sir Andrew
Ffoulkesin miellyttävän äänen, lordi Tonyn äänekkään naurun, miehensä
pitkäveteiset, uniset huomautukset silloin tällöin. Huomattuaan
olevansa yksinäisellä tiellä ja pimeän yllättävän joudutti hän
astumistaan — — seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki jonkun ripeästi
tulevan vastaansa. Marguerite ei katsahtanut tulijaan eikä ollut
ollenkaan levoton, sillä olihan »Kalastajalepola» aivan lähellä.

Vieras pysähtyi huomatessaan Margueriten nopein askelin lähestyvän, ja
juuri kun tämä aikoi mennä ohitse, sanoi vieras hyvin hiljaa:

»Kansatar S:t Just.»

Margueriten huulilta pääsi hämmästyksen huudahdus kuullessaan aivan
vierellään tuttua tyttönimeään mainittavan. Katsahdettuaan vieraaseen
ojensi hän tälle kätensä ainakin sillä kertaa teeskentelemättömän
iloisesti:

»Chauvelin!» huudahti Marguerite.

»Hän itse, kansatar, teidän palvelijanne», sanoi puhuteltu suudellen
kohteliaasti Margueritea sormille.

Marguerite ei sanonut sanaakaan muutamaan hetkeen, kun hän nähtävästi
hyvillään tarkasteli edessään seisovaa, sangen epämiellyttävää pientä
olentoa. Chauvelin lähenteli siihen aikaan enemmän neljääkymmentä kuin
kolmeakymmentä — tuo viisas, ilkeännäköinen personallisuus, jonka
syvälle painuneissa silmissä oli kettumainen katse. Hän oli sama
vieras, joka pari tuntia sitten Jellybandin kanssa ystävän tavoin joi
lasin viiniä.

»Chauvelin — — ystäväni — —» sanoi Marguerite tyytyväisesti huoahtaen.
»Olen hyvin iloinen tavatessani teidät.»

Epäilemättä Marguerite S:t Just tunsi olevansa yksinäinen, vaikka
loisto ja jäykät tuttavat häntä ympäröivätkin. Sentähden hän oli
iloinen nähdessään ne kasvot, jotka muistuttivat häntä Pariisissa
vietetystä onnellisesta ajasta, kun hän — kuningattarena — hallitsi
henkevää seurapiiriään rue de Richelieun varrella. Hän ei kuitenkaan
huomannut ivallista hymyä Chauvelinin ohkasilla huulilla.

»Mutta sanokaahan toki», lisäsi hän riemuissaan, »mitä maailmassa te
täällä Englannissa teette?»

Maguerite jatkoi matkaansa majataloon päin ja Chauvelin seurasi häntä
astuen hänen vierellään.

»Kaunis rouva, ehkä saan tehdä teille saman kohteliaan kysymyksen. Mitä
itsellenne kuuluu?»

»Voi, minulleko?» vastasi Marguerite kohauttaen olkapäitään. »Minulla
on ikävä, ystäväni, siinä kaikki.»

He saapuivat »Kalastajalepolan» eteiseen asti, mutta Margueritea
ei näyttänyt haluttavan sisään. Ilta oli ihana myrskyn taottua, ja
Marguerite oli löytänyt ystävän, joka toi mukanaan tuulahduksen
Pariisista, ystävän, joka tunsi Armand'in hyvin ja puhui Ranskaan
jääneistä hauskoista, loisteliaista tuttavista. Sentähden Marguerite
viivytteli kauniissa pylväseteisessä naurun kajahdellessa valaistusta
kahvilasta. »Sallyltä» huudettiin olutta, tuoppeja lyötiin pöytään
ja dominokuutioita viskeltiin, ja kaikki nämä äänet sekaantuivat
sir Percy Blakeneyn tyhjänpäiväiseen ilottomaan nauruun. Chauvelin
seisoi vieressä katsellen viekkailla, vaaleankeltaisilla silmillään
Margueriten kauniita kasvoja, jotka näyttivät lapsellisensuloisilta
vienon englantilaisen kesäillan hämyssä.

»Kansatar, te hämmästytätte minua», sanoi hän hiljaa ottaen rasiastaan
hyppysellisen nuuskaa.

»Minäkö?» kysyi hän iloisesti. »Ystäväni, Chauvelin, luulinpa
tosiaankin teidän tarkkanäköisenä miehenä huomanneen, että sumun ja
hyveiden ilmapiiri on Marguerite S:t Justille sopimaton.»

»Hyvänen aika! niinkö hullusti onkin laita?» kysyi Chauvelin
pilkallisen ällistyneesti.

»Aivan niin», vastasi Marguerite, »ja vielä hullummin.»

»Merkillistä! olisipa luullut nuoren, kauniin naisen löytävän paljonkin
viehättävää englantilaisessa maalaiselämässä.»

»Niinhän minäkin luulin», sanoi Marguerite huokaisten. »Kauniilla
naisilla», lisäsi hän miettiväisenä, »pitäisi Englannissa olla hauskaa,
vaikka kaikki heiltä on kiellettyä — varsinkin kaikki mikä heitä
miellyttää.»

»Aivan niin!»

»Chauvelin ystäväni, te tuskin sitä uskotte», sanoi hän suoraan,
»mutta usein kuluu koko päivä — kokonainen päivä — ilman ainoatakaan
kiusausta.»

»Eipä ihme», vastasi Chauvelin kohteliaasti, »että 'Europan nerokkainta
naista' vaivaa ikävystyminen.»

Suloinen, lapsellisen raikas nauru kajahti Margueriten huulilta.

»Eikö olekin hullusti laita?» lausui Marguerite teeskennellen,
»muutoinhan en olisikaan niin hyvilläni toistemme tapaamisesta.»

»Ja tämä kaikki romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna! — —»

»Niin! — — romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna — — siinäpä se
pulma onkin — —»

»Voi! — — ihannoiva hulluus», sanoi Chauvelin hiljaa ja pilkallisesti,
»eikö — — se kestänytkään — — sen kauempaa?»

»Ihannoivat hullutukset eivät koskaan kestä kauan, Chauvelin ystäväni.
— — Ne tarttuvat meihin kuin tuhkarokko — — ja ovat yhtä helpot
parantaa.»

Chauvelin otti nuuskaa toistamiseen. Hän näytti tekevän sitä hyvin
ahkeraan, mikä vahingollinen tapa oli sangen yleinen siihen aikaan.
Ehkäpä hän piti sitä hyvin mukavana keinona viekkaan ja nopeaan
kiitävän katseensa peittämiseksi, jonka avulla hän koetti lukea niiden
sisimpiä ajatuksia, joiden kanssa joutui tekemisiin.

»Eipä ihme», kertasi hän yhä kohteliaasti, »että Europan toimeliainta
sielua vaivaa ikävystyminen.»

»Ystäväni Chauvelin, luulin teidän kykenevän parantamaan tämän taudin.»

»Kuinka minä voisin onnistua siinä, jota sir Percy Blakeney ei ole
kyennyt tekemään.»

»Rakas ystäväni, emmehän ota sir Percyä lukuun tällä kertaa!» lausui
Marguerite kuivasti.

»Voi, hyvä lady, anteeksi, mutta juuri sitähän emme voikaan kernaasti
olla tekemättä», sanoi Chauvelin jälleen heittäessään pikaisen,
pistävän silmäyksen Margueriteen niinkuin kettu saaliiseensa.
»Suurimpaan ikävystymiseen tiedän mitä tehokkaimman lääkkeen, jota
mielelläni olisin antanut teille, mutta —»

»Mutta mitä?»

»Sir Percy.»

»Mitä hänellä on sen kanssa tekemistä?»

»Luulen, hyvinkin paljon. Kaunis rouva, tarjoamani lääkkeen nimi on
sangen vaatimaton: työ!»

»Työkö?»

Chauvelin katseli Margueritea pitkään ja tutkivasti. Näytti siltä, kuin
hänen tarkat vaaleat silmänsä olisivat lukeneet Margueriten jokikisen
ajatuksen. He olivat vain kahden; ilta oli tyyni, ja heidän hiljaiset
kuiskauksensa häipyivät kahvilasta kuuluvaan meluun. Kuitenkin
Chauvelin astui pari askelta taapäin silmäillessään nopeasti ja
tarkasti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ketään ollut läheisyydessä,
astui taaskin Margueriten luo.

»Kansatar, haluatteko tehdä Ranskalle pienen palveluksen?» kysäisi
hän käytökseltään muuttuneena, mikä vaikutti myöskin sen, että hänen
kapeat, kettumaiset kasvonsa näyttivät ilmaisevan yksinkertaista
rehellisyyttä.

»Kas niin, mies», vastasi Marguerite vallattomasti, »miten vakavaksi
muutuittekaan aivan äkkiä! — — En tosiaankaan tiedä, haluanko tehdä
Ranskalle pientä palvelusta — kaikissa tapauksissa se riippuu siitä,
millaista palvelusta se — tai te — tarvitsette.»

»Kansatar S:t Just, oletteko koskaan kuullut puhuttavan Tulipunaisesta
neilikasta?» kysyi Chauvelin äkkiä.

»Kuullutko puhuttavan — —?» vastasi hän nauraen pitkään ja
iloisesti, »tosiaankin, mies, mehän emme puhu mistään muusta!
— — Hattummekin ovat 'neilikkamallia'; hevosiamme nimitämme
'Tulipunaisiksi neilikaksi', Walesin prinssin illallisilla tuonnottain
söimme'neilikka-kohokkaita'. — — Eikö totta!» lisäsi Marguerite
iloisesti, »muutama päivä sitten tilasin ompelijalta vihreäkoristeisen
sinisen puvun ja varjelkoon, eikö ompelija sanonut senkin olevan
'neilikka-kuosia'!»

Chauvelin ei liikahtanut Margueriten iloisesti jutellessa; hän ei edes
koettanut pysäyttää puhujaa, kun Margueriten soinnukas, lapsellinen
ääni kaikui illan hiljaisuudessa. Hän oli hyvin vakava ja totinen
Margueriten nauraessa, ja hänen selvä, terävä ja kova äänensä kuului
vain kuiskauksena:

»Kansatar, kun te siis olette kuullut puhuttavan salaperäisestä
henkilöstä, olette varmaankin aavistanut, että mies, joka kätkeytyy
tuon merkillisen valenimen varjoon, on tasavaltaisen Ranskan ja Armand
S:t Justin kaltaisten miesten pahin vihollinen.»

»Niin! — —» sanoi Marguerite omituisesti huokaisten, »se hän varmasti
onkin. — — Ranskalla on paljon vaarallisia vihollisia tähän aikaan.»

»Mutta, kansatar, te olette Ranskan tyttäriä ja teidän pitää olla
valmis hädän hetkellä auttamaan maatanne.»

»Veljeni Armand uhraa elämänsä Ranskalle», vastasi Marguerite ylpeästi;
»minähän en voi tehdä mitään — — täällä Englannissa — —»

»Tekö — —?» väitti Chauvelin yhä innokkaammin kettumaisten kasvojensa
muuttuessa äkkiä arvokkaannäköisiksi. »Kansatar, täällä Englannissa
te olette meidän ainoa apumme. — — Kuulkaahan! Tasavaltainen
hallitus on lähettänyt minut tänne valtuutetukseen. Huomenna näytän
suosituskirjeeni herra Pittille Lontoossa. Tehtäviini täällä kuuluu
myöskin saada selvää salaliitosta, joka alituisesti uhkaa Ranskaa,
sillä sen jäsenet ovat velvolliset auttamaan kirottuja ylimyksiämme —
noita pettureita ja kansan vihollisia — heidän Englantiin paetessaan,
siten välttäen ansaitsemansa rangaistuksen. Kansatar, te tiedätte
yhtä hyvin kuin minäkin, että, kun ranskalaiset siirtolaiset ovat
kerran päässeet tänne nostattamaan yleistä mielipidettä Ranskaa
vastaan, — ovat he valmiit yhtymään mihin viholliseen tahansa, joka
vain on kyllin rohkea hyökkäämään Ranskaan. — — Viime kuussa on monen
kymmenen siirtolaisen onnistunut päästä kanaalin yli; toiset ovat
olleet ainoastaan petoksesta epäiltyjä, toiset sitävastoin yleisen
turvallisuusoikeuden tuomitsemia. Kussakin tapauksessa on pako ollut
samojen nuorten englantilaishölmöjen suunnittelema, järjestämä ja
toimeenpanema. Heidän johtajansa kekseliäisyys näyttää vetävän vertoja
hänen personansa salaperäisyydelle. Vaikka urkkijani ovatkin kovasti
ponnistelleet, eivät he ole päässeet selville hänestä. Toisten ollessa
jäseniä on hän päänä ja salanimellä työskentelee aivan rauhassa Ranskan
turmioksi. Aikomukseni on iskeä päähän, ja sitä varten tarvitsen
apuanne, sillä kun päämies on käsissä, on helpompi saada jäsenetkin
kiinni. Varmasti tiedän hänen kuuluvan englantilaisen hienoston
keikareihin. Kansatar, hankkikaa se mies käsiini! hakekaa hänet
Ranskalle!» pyysi Chauvelin hartaasti.

Marguerite kuunteli Chauvelinin kiihkeätä puhetta sanaakaan lausumatta,
liikahtamatta tai uskaltamatta hengittäkään. Hän oli jo ennen
kertonut Chauvelinille, että salaperäisestä satusankarista puhuttiin
hänen omassa, hienossa seurapiirissäänkin. Samainen rohkea mies oli
ennenkin häirinnyt hänen sydäntään ja mielikuvitustaan, sillä olihan
Marguerite kuullut, miten hän vaatimattomasti salanimen varjossa oli
pelastanut sadottain ihmisiä hirveän ja armottoman kohtalon käsistä.
Margueritella ei tosin ollut myötätuntoa kopeita ranskalaisia ylimyksiä
kohtaan, jotka sääty-ylpeydessään olivat kovin ylimielisiä ja joista
kreivitär de Tournay de Basserive oli tyypillinen esimerkki. Vaikka
Marguerite olikin periaatteiltaan tasavaltalainen ja vapaamielinen,
vihasi ja inhosi hän nuoren tasavallan perustajain käyttämiä
menettelytapoja. Marguerite ei ollut käynyt Pariisissa muutamiin
kuukausiin; hirmuhallituksen kauhut ja verenvuodatus, jotka saavuttivat
huippunsa syyskuun verilöylyissä, olivat etäisen kaiun tavoin kulkeneet
kanaalin yli hänenkin tietoonsa. Robespierre, Danton ja Marat olivat
hänelle tuntemattomia veristen tuomarien hahmossa heidän toimiessaan
giljotiinin armottomina käyttäjinä. Koko hänen sielunsa kauhistui
liiallisuuksia, joiden uhriksi pelkäsi veljensäkin — niin maltillinen
tasavaltalainen kuin olikin — jonakin päivänä joutuvan.

Ensi kerran kuultuaan nuorten englantilaisten haaveilijain liitosta,
joka pelkästä lähimäisen rakkaudesta oli laahannut naisia ja lapsia
sekä vanhoja että nuoria miehiä hirveästä kuolemasta, oli ylpeys
täyttänyt hänen sydämensä liittolaisten puolesta, ja Chauvelinin siinä
puhuessa kallistui hän koko sydämellään pienen, reippaan liiton jalon
ja salaperäisen johtajan puolelle, joka joka päivä pani henkensä
alttiiksi vapaaehtoisesti pelkästä ihmisrakkaudesta omaa kunniaansa
hakematta.

Margueriten silmät kostuivat, kun Chauvelin lakkasi puhumasta, ja
pitsikauluri hänen povellaan nousi ja laski, sillä hän hengitti
syvään ja kiihtyneesti. Hän ei enää kuullut melua ravintolasta eikä
miehensä ääntä sen enempää kuin hänen tyhjää nauruaankaan, sillä
ajatukset olivat lentäneet salaperäisen sankarin luo! Kas siinä mies,
jota olisi voinut rakastaa, jos vain olisi tielle sattunut! Koko
hänen olemuksensa herätti Margueriten haaveellisen mielikuvituksen:
sankarin personallisuus, voima, urhoollisuus ja hänen liittolaistensa
uskollisuus yhteisen, jalon aatteen palveluksessa sekä ennen kaikkea
nimettömyys, joka ympäröi urhoa kuin romanttisen kunnian sädekehä.

»Kansatar, hankkikaa hänet Ranskalle!»

Chauvelinin ääni korvan juuressa herätti Margueriten unelmistaan.
Salaperäinen sankari oli hävinnyt tiehensä ja kahdenkymmenen yardin
päässä hänestä istui juoden ja nauraen mies, jolle hän oli vannonut
uskollisuuden valan.

»Kas niin, mies!» sanoi Marguerite jälleen vallattomasti, »te saatatte
minut hämille. Mistä ihmeestä minä hänet löydän!»

»Kansatar, tehän liikutte kaikkialla», kuiskasi Chauvelin
mairittelevasti, »olen kuullut sanottavan, että olette Lontoon
hienoston keskus — — näette kaikki, _kuulette_ kaikki.»

»Sangen helppoa, ystäväni», vastasi Marguerite oikasten vartaloansa ja
katsellen hiukan halveksivasti pientä, laihaa miestä edessään. »Sangen
helppoa! Unohdatte sir Percy Blakeneyn olevan kuuden jalan pituisen ja
monta sukupolvea lady Blakeneyn ja ehdotuksenne välillä.»

»Kansatar, Ranskan tähden!» toisti Chauvelin hyvin vakavasti.

»Mitä vielä, puhutte joutavia; vaikka tietäisinkin kuka Tulipunainen
neilikka on, ette kumminkaan voisi tehdä mitään hänelle —
englantilaiselle.»

»Kyllä vain voisin», virkkoi Chauvelin nauraen kuivahkon karkealla
äänellään. »Kaikissa tapauksissa voimme toimittaa hänet mestauslavalle
jäähdyttelemään kiihkeään, ja kun diplomaatit alkavat siitä hälistä,
pyydämme nöyrästi anteeksi Englannin hallitukselta, ja tarpeen
vaatiessa maksamme sovinnot mestatun perheelle.»

»Chauvelin, ehdotuksenne on kauhea!» lausui Marguerite vetäytyen
hänestä kauemmas niinkuin vahingollisesta hyönteisestä. »Olkoonpa mies
kuka hyvänsä, urhoollinen ja jalo hän on, ja koskaan — kuuletteko? —
koskaan en anna apuani sellaiseen konnantyöhön.»

»Kernaammin sallitte jokaisen tähän maahan saapuvan ranskalaisylimyksen
loukata itseänne.»

Chauvelin oli tähdännyt tarkkaa ampuessaan nuolensa. Margueriten nuoret
kasvot muuttuivat entistään kalpeammiksi ja hän koetti purra huultaan,
kun ei halunnut ilmaista Chauvelinille nuolen osuneen.

»Se ei tule kysymykseen», sanoi hän vihdoinkin välinpitämättömästi.
»Puolustautua aina voin, mutta kieltäydyn menettelemästä halpamaisesti
sekä teidän — että Ranskan vuoksi. Käytettävissänne on muitakin
keinoja; ystäväni, teidän on turvauduttava niihin.»

Katsahtamatta enää Chauveliniin Marguerite käänsi selkänsä hänelle ja
asteli suoraan majataloa kohti.

»Kansatar, ne eivät liene viimeiset sananne», sanoi Chauvelin
käytävästä tulvehtivan valon loistaessa Margueriten komealle ja
hienosti puetulle vartalolle; »toivoakseni tapaamme toisemme Lontoossa!»

»Lontoossa tapaamme», lausui Marguerite hänelle yli olkansa, »mutta ne
ovat viimeiset sanani.»

Hän aukaisi kahvilan oven ja hävisi Chauvelinin näköpiiristä, mutta
tämä jäi pylväskäytävään hetkeksi nuuskaamaan. Hän oli saanut torumisia
ja nuhteita, mutta kettumaiset kasvonsa eivät näyttäneet hämmästyneiltä
eivätkä tyytymättömiltä; päinvastoin omituinen, puoleksi ivallinen,
täysin tyytyväinen hymy leikki hänen ohuilla huulillaan.




IX LUKU

Konnantyö.


Sateista päivää seurasi kaunis, tähtikirkas yö; englantilaisen
syyskesän viileän suloinen yö, jolle kosteus, märän maan tuoksu ja
pisaroivat lehdet ovat ominaisia.

Komeat ajoneuvot neljän kauniin, puhdasrotuisen englantilaisen hevosen
vetäminä vierivät Lontoosta johtavaa tietä pitkin. Sir Percy piteli
ohjaksia hienoissa käsissään ja hänen vieressään istui lady Blakeney
käärittynä kallisarvoisiin turkiksiin. Viidenkymmenen mailin taival
tähtikirkkaassa kesäyössä! Marguerite oli mielissään ajatellessaan
matkaa edeltäkäsin. — — Sir Percy oli innokas hevosmies, ja pari päivää
sitten Doverissa käyneet hevoset olivat muutaman päivän levättyään
virkeimmillään lisäten siten matkan viehätystä. Marguerite iloitsi
ajatellessaan muutamien tuntien yksinäisyyttä, jolloin sai antaa
ajatusten vapaasti liidellä vienon tuulen sivellessä hehkuvia poskia.
Hän tiesi entuudestaan, ettei sir Percy aikonut puhua paljoa, ehkeipä
ollenkaan. Olihan hän monet kerrat Margueriten kanssa iltasin ajellut
komeilla rattaillaan paikasta toiseen sanomatta muuta kuin muutamia
huomautuksia ilmasta ja teistä. Sir Percy oli ihastunut ilta-ajeluun
ja Marguerittenkin oli sama tunne vallannut. Siinä istuessaan miehensä
rinnalla tunnin toisensa jälkeen ihaillen sir Percyn erikoisen näppärää
ohjasten käsittelyä tuli hän miettineeksi, mitä mahtoikaan sir
Percyn typerässä mielessä liikkua. Koskaan hän ei ollut sanonut sitä
vaimolleen, joka ei myöskään ollut välittänyt kysellä.

»Kalastajalepolassa» kulki herra Jellyband huoneissa sammutellen
valkeita. Ravintolavieraat olivat poistuneet, mutta yläkerran pienissä
hauskoissa makuusuojissa majaili muutamia arvokkaita matkustajia:
kreivitär de Tournay, Suzanne ja nuori kreivi, kaksi suojaa oli
valmistettu sir Andrew Ffoulkesille ja lordi Antony Dewhurstiille, jos
he vain halusivat kunnioittaa vanhaa majataloa viettämällä siellä yönsä.

Molemmat nuoret miehet olivat vielä nauttimassa kahvilan kodikkaasti
loimuavasta takkavalkeasta, joka oli saanut rauhassa palaa, vaikka ilma
olikin lämmin.

»Jelly, ovatko kaikki poistuneet?» kysyi lordi Tony arvoisan isännän
vielä ahkerasti laseja ja tuoppeja kootessa.

»Kaikki, lordi, niinkuin näette.»

»Ja kaikki palvelijatkinko levolla?»

»Kaikki muut paitsi poika, jonka järjestysvuoro on ravintolassa, ja»,
lisäsi herra Jellyband naurahtaen, »kaiketi sekin lurjus nukahtaa ennen
pitkää.»

»Siis voimme jutella täällä noin puolen tuntia häiriintymättä?»

»Lordi, teidän käytettävissänne. — — Jätän kynttilät pöydälle — — ja
huoneenne ovat kunnossa — — itse nukun ylimmässä kerroksessa, mutta,
jos teidän ylhäisyytenne tahtoo kutsua minua kovalla äänellä, varmasti
kuulen huutonne.»

»Hyvä on, Jelly — — ja — sammuttakaa lamppu — saamme tarpeeksi valoa
takasta — emmekä huoli herättää ohikulkijaan huomiota.»

»Hyvä, armollinen lordi.» — Herra Jellyband teki työtä käskettyä —
sammutti vanhanaikaisen lampun, joka riippui katto-orressa sekä puhalsi
kynttilät sammuksiin.

»Jelly, antakaa meille pullo viiniä», pyysi sir Andrew.

»Hyvä on, sir!»

Jellyband meni viinin hakuun. Huone oli muutoin aivan pimeä paitsi
silloin tällöin leimahtelevaa hohdetta, jonka uunissa kirkkaasti
liekehtivät puut synnyttivät.

»Vieläkö muuta?» kysyi Jellyband tuoden viinipullon ja pari lasia,
jotka asetti pöydälle.

»Jo on kylliksi, kiitos vain, Jelly!» vastasi lordi Tony.

»Hyvää yötä, lordi! Hyvää yötä, sir!»

»Hyvää yötä, Jelly!»

Molemmat nuoret miehet kuuntelivat, miten Jellybandin jytisevät
askeleet kaikuivat käytävässä ja portaissa. Pian sekin ääni hiljeni, ja
koko »Kalastajalepola» näytti vaipuvan unen helmoihin lukuunottamatta
kahta nuorta miestä, jotka istuivat takan ääressä äänettöminä viiniä
maistellen.

Kotvaan aikaan ei kuulunut kahvilastakaan muuta kuin vanhan isoisän
kellon raksutusta ja palavien puiden räiskinää.

»Ffoulkes, hyviäkö uutisia?» kysyi lordi Antony viimeinkin.

Sir Andrew oli nähtävästi unelmoinut tuijottaessaan valkeaan ja
varmaankin siinä kuvitellut näkevänsä sievät, vilkkaat kasvot, isot,
ruskeat silmät ja lapsellista otsaa ympäröivät tummat kiharat.

»Kyllä!» sanoi hän yhä mietteisiinsä vaipuneena. »Hyviä!»

»Ei mitään esteitä?»

»Ei.»

Lordi Antony naurahteli mielissään ja kaatoi toisen lasin viiniä.

»Ei tarvinne kysyä, oliko matka hauska?»

»Ystäväni, ei ole tarvis», vastasi sir Andrew iloisesti. »Se sujui
oikein hyvin.»

»Kas niin, siis terveydeksenne!» lisäsi iloinen lordi Tony.
»Hän on soma tyttö, vaikka onkin ranskalainen, ja tässä teidän
kosimisaikeillenne — edistyköön ja onnistukoon erinomaisesti!»

Hän joi lasinsa pohjaan ja meni ystävänsä luo valkean ääreen.

»No niin! Tony, teidän vuoronne on luultavasti lähteä ensi kerralla»,
sanoi sir Andrew heräten unelmistaan, »tietystikin te ja Hastings; ja
toivoakseni teillä on yhtä mieluisa tehtävä kuin minullakin ja yhtä
viehättävä matkatoveri. Tony, ette voi edes aavistaakaan — —»

»En voikaan», keskeytti ystävä mielissään, »mutta luotan teihin. Ja
sitten», lisäsi hän iloisten kasvojensa äkkiä muuttuessa totisiksi,
»miten asianlaita on?»

Kumpikin veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja vaistomaisesti, vaikka
olivatkin kahden, he vain hiljakseen kuiskailivat.

»Tapasin Tulipunaisen neilikan Calais'ssa pikimältään», sanoi sir
Andrew, »muutamia päiviä sitten. Hän purjehti Englantiin pari päivää
ennen meitä. Hän oli johtanut seuruetta koko matkan Pariisista. Oli
puettu — ette luultavasti uskone sitä! — vanhan torimatamin asuun ja
ajoi — kunnes oli onnellisesti Pariisista — katettuja vankkureita,
joissa kreivitär de Tournay, neiti Suzanne ja nuori kreivi olivat
kätkössä turnipsien ja kaalien seassa. Piiloitetut eivät itsekään
tienneet, kuka heidän ajurinsa oli. Hän ohjasi vankkurinsa läpi
sotamiesrivien ja kirkuvan roistojoukon, joka huusi: 'ylimykset alas!'
Mutta vankkurit muutamien muiden kanssa onnistuivat yrityksessään,
ja Tulipunainen neilikka puettuna hameeseen ja päähineeseen sekä
iso huivi hartioilla kirkui kovemmin kuin muut: 'ylimykset alas!'
Totisesti!» jatkoi nuori mies innostunut ilme silmissään, kun hän
puhui rakastetusta johtajastaan. »Se mies vasta on ihmeellinen!
Hänen alituinen läsnäolonsa on aivan käsittämätön — ja siinä syy
onnistumiseen.»

Lordi Antony, jonka sanavarasto oli rajoitetumpi kuin ystävänsä,
saattoi ainoastaan parilla vakuuttavalla sanalla näyttää, että hänkin
ihaili johtajaansa.

»Hän toivoo teidän Hastingsin kanssa olevan itseään vastassa
Calais'ssa», sanoi sir Andrew yhä hiljemmin, »ensi kuun toisena
päivänä. Antaahan olla! se on ensi keskiviikkona.»

»Niin onkin.»

»Tietystihän asia koskee tällä kertaa kreivi de Tournayta; vaarallinen
tehtävä, sillä kreivi on nyt kuolemaan tuomittu paettuaan linnasta
sen jälkeen, kun yleinen turvallisuuskomitea oli hänet julistanut
epäiltäväksi henkilöksi. Pako oli muutoin Tulipunaisen neilikan
nerokkuuden mestarinäyte. On sangen vaikeata saada hänet Ranskasta,
ja hädin tuskin voi hän pelastua, jos pakenemista voi ollenkaan
ajatellakaan. S:t Just on tosiaankin mennyt häntä tapaamaan — kukaan
ei vielä epäile S:t Justiä; mutta sitten — — saada heidät kummatkin
maasta! Luullakseni se on aika raskasta ja jopa päälliköllemmekin
rasittavaa. Toivon kumminkin, että minutkin määrättäisiin siihen
toimeen.»

»Onko teillä erityisiä ohjeita minulle?»

»On, tarkempia kuin tavallisesti, On tullut ilmi, että tasavaltainen
hallitus on lähettänyt Englantiin Chauvelin nimisen luottamusmiehensä,
joka kuulema on hirveän vihainen liitollemme. Hän on päättänyt saada
johtajamme personasta selvän, jotta voisi siepata hänet mukaansa, kun
tämä taas koettaa nousta Ranskan rannikolle. Samanen Chauvelin on
tuonut kokonaisen urkkija-armeijan mukanaan, ja päällikkömme arvelee,
että meidän on paras kokoontua mahdollisimman harvoin liittomme
asioissa sekä, ettei meidän millään muotoa pidä keskustella toistemme
kanssa julkisissa palikoissa, ennenkuin hän on päässyt selville
mainitusta joukkiosta. Halutessaan puhutella meitä koettaa hän
ilmoittaa siitä.»

Molemmat nuoret miehet istuivat kumartuneina valkean ääressä, sillä
liekit olivat jo sammuneet ja ainoastaan kytevän hiiloksen punertava
hehku loi värittömän puoliympyrän muotoisen valokehän takan edustalle.
Huone oli muutoin pilkkosen pimeä. Sir Andrew otti lompakkonsa esille
ja vetäisi siitä paperipalan. Levitettyään sen koettivat he lukea
sitä hämärässä valossa ja olivat niin kovin syventyneet tehtäväänsä,
etteivät nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, sillä olihan
kallisarvoinen asiapaperi tullut suoraan ihaillun johtajan kädestä
ja olihan kysymys käynyt heille sydämenasiaksi. He eivät huomanneet
mitään läheisyydessään, eivät palaneen poron tippumista uunin
ristikkopohjalta, eivät kellon yksitoikkoista napsutusta eivätkä edes
hiljaista, tuskin havaittavaa kahinaakaan, joka kuului aivan heidän
viereltään. Eräs olento oli ilmestynyt penkin alta; äänettömin liikkein
niinkuin käärme se hiipi yhä lähemmä nuoria miehiä; aivan hengittämättä
ja hiljaa soluen pitkin lattiaa se lähestyi heitä synkän pimeyden
vallitessa.

»Teidän on luettava nämä neuvot ja painettava ne mieleenne», sanoi sir
Andrew; »sitten hävitettävä ne.»

Hän aikoi pistää lompakon taskuunsa, kun pieni paperilippu lennähti
siitä lattialle. Lordi Antony kumartui sitä ottamaan.

»Mikä se on?» kysyi hän.

»En tiedä», vastasi sir Andrew.

»Se putosi nyt juuri teidän taskustanne. Se ei näyttänyt olleen muiden
paperien joukossa.»

»Merkillistä! — Milloin ihmeissä se sinne joutui? Se on päälliköltä»,
lisäsi hän silmäillen paperia.

He kumartuivat koettaen saada selvää sanoista, joita lippuseen
oli hätiköiden töhritty, kun äkkiä syntynyt melu kiinnitti heidän
huomiotaan. Se kuului käytävästä.

»Mikä se on?» kysähtivät he kumpikin vaistomaisesti. Lordi Antony astui
huoneen poikki ovelle ja avasi sen silmänräpäyksessä. Sillä hetkellä
hän sai hämmästyttävän iskun vasten silmiään sekä tuli väkivaltaisesti
heitetyksi takaisin huoneeseen. Samassa ryömivä, käärmemäinen olento
sir Andrew'n selän takana aivan aavistamatta heittäytyi pimeässä hänen
päälleen kaataen hänet lattialle.

Se tapahtui parissa sekunnissa ja ennenkuin lordi Antony ja sir Andrew
ehtivät edes huutaakaan tahi vähääkään vastustella. Kaksi miestä
tarttui kumpaankin,heidän suunsa tukittiin, molemmat kytkettiin
toisiinsa selät vastatusten, kädet ja jalat sidottiin lujaan.

Yksi miehistä oli sillaikaa sulkenut varovasti oven; hän oli naamioitu
ja seisoi siinä liikkumattomana toisten lopettaessa työtään.

»Hyvässä turvassa, kansalainen!» sanoi yksi miehistä vielä kerran
katsahtaen siteisiin, jotka kahlehtivat nuoret miehet.

»Hyvä!» sanoi ovella seisova mies; »tutkikaa heidän taskunsa ja antakaa
minulle kaikki löytämänne paperit.»

Niin tehtiinkin heti sanaakaan sanomatta. Otettuaan kaikki
paperit huostaansa kuunteli naamioitu mies hetkisen, kuuluiko
»Kalastajalepolassa» hiiskahdustakaan. Nähtävästi mielissään siitä,
ettei kukaan ollut kuullut heidän pelkurimaista konnantyötään,
avasi hän oven ja osoitti käskevästi käytävää kohden. Kaikki neljä
miestä nostivat sir Andrew'n ja lordi Antonyn maasta ja yhtä hiljaa
ja äänettömästi kuin olivat saapuneetkin, hävisivät he kantaen
kahlehdittuja miehiä ravintolasta pimeyteen Doverin tielle.

Uskaliaan yrityksen naamioitu johtaja ryhtyi nopeasti kahvilassa
silmäilemään ryöstettyjä papereita.

»Päiväntyömme ei ole hullummaksi», mutisi hän riisuen naamiotaan
vaaleiden, kettumaisten silmiensä kiiluessa valkean hohteessa, »Ei ole
hullummaksi.»

Hän avasi pari kirjettä ja löysi sir Andrew'n lompakon välistä lippusen,
jonka nuoret miehet olivat juuri äsken ehtineet lukea. Varsinkin Armand
S: t Justin allekirjoittama kirje näytti saattavan hänet erinomaisen
tyytyväiseksi.

»Armand S:t Just, sittenkin petturi», mutisi hän. »Siis ihana
Marguerite S:t Just», lisäsi hän viekkaasti purren hammasta, »luulenpa
että haluatte auttaa minua Tulipunaisen neilikan etsinnässä.»




X LUKU

Ooppera-aitiossa.


Covent Gardenissa oli ensimäinen juhlanäytäntö muistorikkaan vuoden
1792 syyskaudella.

Teatteri oli täpösen täynnä, niin hyvin hienot aitiot ja permanto
kuin alhaison parvekkeetkin. Gluckin Orfeuksella oli valtava vaikutus
katsomon henkiseen yleisöön, jotavastoin hienoston naiset loistavan
komeissa puvuissaan viehättivät niitä, jotka eivät välittäneet
»viimeisestä saksalaisesta tuontitavarasta».

Selina Storace oli esittänyt loisto-aariansa ja saanut ansaitut
suosionosoitukset lukuisilta ihailijoiltaan; Benjamin Incleton,
tunnettu naisten suosikki, oli saanut kuninkaallisesta aitiosta
erittäin armollista huomiota osakseen. Esirippu laski toisen näytöksen
ylevän ihanan loppuosan päätyttyä. Yleisö haltioissaan suuren
mestarin tenhosävelistä näytti huoahtavan tyytyväisesti ja oli valmis
lörpöttelemään veitikkamaisia ja mitättömiä juttujaan.

Hienoissa aitioissa istui kuuluisuuksia. Herra Pitt oli hetkeksi
irtautunut valtiollisista huolistaan ja nautti illan musiikista.
Walesin prinssi, joka oli iloluontoinen, pyylevä ja sangen tavallinen
muodoltaan, kuljeskeli aitiosta aitioon viettäen hetkisen parhaiden
ystäviensä parissa.

Myöskin lordi Grenvillen aitiossa eräs omituinen ja mielenkiintoinen
henkilö herätti kaikkien huomiota; laiha, pieni mies, jolla oli
viekkaat, ivalliset kasvot ja silmät syvällä päässä, kuunteli soittoa
ja katseli arvostelevasti ympärilleen. Hän oli kokonaan mustiin puettu
ja tukka oli puuteroimatta. Lordi Grenville — ulkoministeri — oli
hänelle jäykän kohtelias.

Siellä täällä nähtiin muutamia huomattavia ulkolaisia kasvoja, jotka
muodostivat räikeän vastakohdan englantilais-tyyppisten joukossa. Monet
ranskalaiseen ylimieliseen ylimystöön kuuluvat rojalisti-pakolaiset,
joita heidän kotimaassaan armoton, vallankumouksellinen joukkue
vainosi, olivat löytäneet rauhallisen pakopaikan Englannissa. Heidän
ylimyskasvoillaan saattoi huomata surun ja huolen merkkejä; varsinkin
naiset kiinnittivät hyvin vähän huomiota musiikkiin ja loistavaan
kuulijakuntaan. Epäilemättä heidän ajatuksensa liitivät miehen, veljen
ja pojan luo, joilta mahdollisesti hätä uhkasi tai jotka olivat jo
sortuneet hirvittävän kohtalon kouriin.

Niiden joukossa vasta Ranskasta saapunut kreivitär de Tournay de
Basserive oli sangen huomattava henkilö. Hän oli puettu paksuun,
mustaan silkkiin, ainoastaan valkea pitsihuivi hartioilla ilmaisi,
ettei se ollut surupuku. Hän istui lady Portarlesin vieressä, joka
kekseliäillä sukkeluuksillaan koetti saada kreivittären vakavia kasvoja
hymyilemään. Pikku Suzanne ja nuori kreivi istuen kreivittären takana
tunsivat olevansa sangen ujoja vierasten keskuudessa. Suzannen silmissä
oli hyvin totinen katse, kun hän saapui täpötäyteen teatteriin; hän
katseli uteliaana ympärilleen ja tarkasteli jokaisen kasvoja ja
tutki, mitä mikin aitio sisälsi. Nähtävästi ei hän huomannut siellä
henkilöitä, joita toivoi näkevänsä, sillä hän istuutui hiljaa äitinsä
taakse ja kuunteli soittoa välinpitämättömästi eikä välittänyt
yleisöstä vähintäkään.

»Voi, lordi Grenville», sanoi lady Portales, kun hiljainen koputus
kuului aition ovelta ja ministerin viisas ja mielenkiintoinen pää
ilmestyi siihen, »tehän saavuitte aivan kreivin aikaan. Tässä rouva
kreivitär de Tournay on aivan menehtymäisillään Ranskasta uutisia
odotellessaan.»

Kuuluisa valtiomies astui heidän luokseen ja antoi naisille kättä.

»Valitettavasti ne ovat hyvin ikäviä!» sanoi hän surullisena.
»Verilöylyä jatkuu yhä edelleen; sanalla sanoen Pariisissa tuntuu veren
haju, ja giljotiini vaatii satoja uhreja päivässä.»

Kalpeana ja kyynelissä kreivitär nojasi tuolin selkämykseen kuunnellen
ministerin lyhyttä kuvausta harhateille joutuneen maansa tapauksista.

»Voi, lordi», sanoi hän murteellisella englanninkielellä, »se on
hirveätä ja rakas mieheni on vielä siinä kauheassa maassa! On aivan
hirmuista, että istun täällä teatterissa rauhallisena, kun häntä vaara
uhkaa.»

»Rouvaseni!» huudahti jäykkä ja rehellinen lady Portarles, »vaikka
istuisitte luostarissa, ei miehenne olisi sen paremmassa turvassa, ja
teidän on ajateltava lapsianne. Hehän ovat liian nuoria ruokittaviksi
huolilla ja ennenaikaisella surulla.»

Kyyneleet silmissä kreivitär hymyili ystävänsä kiihkolle.

Lady Portarlesin kultaisen hyvässä sydämessä piili tosi myötätunto
ja hellä ystävällisyys, vaikka hän sen ajan muutamain naisten tapaan
olikin omaksunut jokseenkin karkeita tapoja, jotka olisivat paremmin
sopineet hevoshuijareille.

»Sitä paitsi, rouva», lisäsi lordi Grenville, »tehän kerroitte
eilen, että Tulipunainen neilikka liittolaisineen on lupautunut
kunniasanallaan tuomaan herra kreivin onnellisesti kanaalin yli.»

»Niin», vastasi kreivitär, »ja se onkin ainoa toivoni! Tapasin lordi
Hastingin eilen — — hän vakuutti taaskin minulle sitä.»

»Totta totisesti, teillä ei ole syytä pelkoon. Kun liitto on kerran
luvannut, niin se tietystikin pysyy sanoissaan. Voi!» lisäsi vanha
valtiomies, »olisinpa vain muutamia vuosia nuorempi — —»

»Kas niin, mies!» keskeytti rehellinen lady Portarles, »olette
aivan tarpeeksi nuori kääntämään selkänne tuolle ranskalaiselle
variksenpelätille, joka istuu kuin valtaistuimella aitiossanne.»

»Jospa voisinkin sen tehdä — — mutta teidän armonne on muistettava,
että ennakkoluulot ovat syrjäytettävät maatamme palvellessa, Herra
Chauvelin on maansa hallituksen valtuutettu asiamies — —»

»Hitto vieköön, mies!» vastasi hän, »nimitättekö noita verenhimoisia
roistoja hallitukseksi?»

»Ei ole vielä pidetty Englannille edullisena», vastasi ministeri
varovasti, »katkaista valtiollisia suhteita, Ranskaan, ja sentähden
emme voi kieltäytyä kohteliaasti vastaanottamasta asiamiestä, jonka
Ranska haluaa meille lähettää.»

»Kirotut valtiolliset suhteet, hyvä lordi! Tuo viekas pikku kettu ei
ole mikään muu kuin vakoilija, sen takaan ja pian tekin sen huomaatte —
ja ellen ole aivan erehtynyt, ei hän paljoakaan välitä diplomatiasta,
koettaa vain vahingoittaa rojalisti-pakolaisia — Tulipunaista
neilikkaa, sankaria ja urhoollisen pienen liiton jäseniä.»

»Olen varmasti vakuutettu, että jos Chauvelin tahtoo vahingoittaa
meitä, saa hän uskollisen liittolaisen lady Blakeneystä», sanoi
kreivitär mutistellen ohuita huuliaan.

»Siunatkoon tuota naista!» huudahti lady Portarles, »oletteko ennen
tavannut niin paatunutta henkilöä? Hyvä lordi Grenville, olette
liukaskielinen, tahdotteko olla hyvä ja sanoa rouva kreivittärelle,
että hän käyttäytyy narrimaisesti. Rouva, teidän asemaanne täällä
Englannissa», lisäsi hän kääntyen vihaisesti ja päättävästi
kreivittäreen päin, »ei sovi käyttäytyä niin hurjasti kuin
ranskalaisten ylimysten suosima tapa on. Vaikka lady Blakeney olisikin
samaa mieltä noiden ranskalaisroistojen kanssa ja vaikka hän olisikin
syyllinen S:t Cyrin tahi mikä hänen nimensä nyt onkaan, pidättämiseen
ja tuomitsemiseen, on hän kuitenkin maamme hienoston johtavia
henkilöitä. Sir Percyllä on enemmän rahaa kuin noin kuudella muulla
rikkaalla yhteensä ja hän on hyvissä suhteissa kuninkaallisiin; joten
yrityksenne masentaa lady Blakeney ei vahingoita häntä, vaan asettaa
teidät huonoon valoon. Hyvä lordi, eikö niin?»

Mutta mitä lordi Grenville asiasta ajatteli tahi mitä mietteitä lady
Portarlesin kodikas sanatulva herätti kreivitär de Tournayssa jäi
lausumatta, sillä esirippu oli juuri noussut, Orfeuksen kolmas näytös
alkanut ja yleisöä kehoitettiin vaikenemaan.

Lordi Grenville hyvästeli naisia pikaisesti ja pujahti takaisin
aitioonsa, jossa Chauvelin oli istunut koko väliajan iankaikkinen
nuuskarasia kädessään. Hänen tarkat, vaaleat silmänsä tähtäsivät
vastapäätä olevaan aitioon, johon Marguerite Blakeney miehensä
seuraamana oli juuri saapunut kovasti kahisuttaen silkkihameitaan,
siten herättäen yleisön uteliaisuuden ja saaden paljon naurua osakseen.
Hänen kullanpunertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat
jumalallisen kauniit. Tukka oli hiukan puuteroitu ja sidottu mustalla,
suunnattoman suurella nauharuusukkeella siroon niskaan. Aina puettuna
viimeisen muodin oikkujen mukaisesti oli Marguerite ainoa nainen, joka
sinä iltana ei ollut pukeutunut ristikauluriin ja leveäkäänteiseen
iltatakkiin, joka vaatetus oli parina kolmena vuonna ollut muodissa.
Lyhytliivinen puku oli klassillista kuosia, joka siihen aikaan otettiin
kaikissa Europan maissa käytäntöön. Se soveltui hyvin hänen kauniiseen,
kuningatarmaiseen vartaloonsa. Puku oli tehty välkkyvästä kankaasta,
joka kimaltelit niinkuin se olisi ollut kullalla kirjailtu.

Tultuaan sisään nojasi hän hetkeksi aition reunaa vasten tarkastellen
läsnäolevia tuttaviaan. Monet vastasivat hänen tervehdyksensä ja
kuninkaallisesta aitiosta tervehdittiin myöskin suosiollisesti.

Chauvelin piti Margueritea tarkoin silmällä koko näytöksen alkupuolen,
kun lady Blakeney istui soiton lumoamana ja pienillä käsillään
leikitteli jalokivillä koristetulla viuhkallaan. Hänen kaunista
päätään, käsivarsiaan ja kaulaansa peittivät loistavat timantit ja
harvinaiset jalokivet, joka olivat ihailevan ja siinä hänen vierellään
mukavassa asennossa istuvan miehensä lahjoja.

Marguerite rakasti intohimoisesti soittoa. Sinä iltana ihastutti Orfeus
häntä. Pelkkä elämisilo kuvastui suloisilta, nuorilta kasvoilta. Se
säteili iloisista sinisistä silmistä sekä kirkasti huulten hymyn. Hän
oli vasta viidenkolmatta vuotias, nuoruuden kukoistuksessa, loisteliaan
yleisön ihailema, juhlima, hemmottelema ja hellimä suosikki. Kaksi
päivää sitten oli _Untola_ saapunut Calais'sta tuoden mukanaan viestin
veljen onnellisesta maihin pääsystä. Hän muisteli sisartaan sekä aikoi
hänen tähtensä olla varovainen.

Eipä ihme, että kuunnellessaan Gluckin liikuttavia säveliä, hän unohti
omat pettymyksensä, haihtuneet rakkausunelmansa ja myöskin miehensä
toimettoman hyväntahtoisen mitättömyyden, jota henkisten lahjain
puutetta sir Percy oli korvannut tuhlaten lahjoittamalla vaimolleen
maallista loistoa.

Sir Percy oli seisonut vaimonsa vieressä juuri niin kauan, kuin
sovinnaisuus vaati, ja antoi sitte tietä hänen kuninkaalliselle
korkeudelleen ja ihailijajoukolle, joka loppumattomassa jonossa tuli
osoittamaan kunnioitustaan hienon maailman kuningattarelle. Sir Percy
oli mennyt luultavasti juttelemaan hengenheimolaistensa kanssa.
Marguerite ei edes kummastellut miehensä poistumista — siitä hän vähät
välitti — ympäröihän hänet pieni hovikunta, johon Lontoon rikkaat
kuuluivat. Marguerite oli juuri eronnut kaikista heistä, sillä hän
halusi olla hetken kahden Gluckin kanssa.

Hiljainen kolkutus ovelle herätti hänet unelmistaan.

»Sisään!» sanoi hän vähän kärsimättömästi käännähtämättä häiritsijää
katsomaan.

Chauvelin, joka oli odottanut vuoroaan, huomasi Margueriten olevan
yksin ja peräytymättä kärsimätöntä »sisään» sanaa, livahti hän
hiljalleen aitioon sekä asettui silmänräpäyksessä seisomaan Margueriten
tuolin taakse.

»Kansatar, vaihtakaamme muutama sana», sanoi hän hiljaa.

Pelästyneenä Marguerite kääntyi nopeasti Chauvelinin päin. Säikähdys
oli osittain teeskenneltyä.

»Herranen aika, mies, te pelästytitte minut!» lausui Marguerite
teennäisesti naurahtaen. »Te tulitte aivan sopimattomaan aikaan, sillä
tahdon kuunnella Gluckia enkä ollenkaan halua jutella.»

»Mutta tämähän on ainoa tilaisuus», sanoi Chauvelin hiljaa lupaa
odottamatta ja vetäisten tuolinsa aivan Margueriten taakse — niin
lähelle, että hyvästi voi kuiskata hänen korvaansa häiritsemättä
yleisöä sekä istua näkymättömänä vasten aition tummaan taustaa. »Tämä
on ainoa tilaisuus», toisti hän, vaikkei Marguerite suvainnutkaan
vastata. »Lady Blakeneyn seurue ympäröi ja juhlii häntä alituisesti,
jotta vanhoilla ystävillä on sangen vähän tilaisuutta lähestyä.»

»Niin, mies!» sanoi Marguerite kärsimättömästi, »käyttäkää tilaisuutta
hyväksenne toisen kerran, sillä aion lordi Grenvillen tanssiaisiin tänä
iltana oopperan päätyttyä. Luultavasti tekin menette. Siellä uhraan
teille viisi minuuttia — —.»

»Kolme minuuttia kahden kanssanne tässä aitiossa riittää hyvin»,
vastasi hän tyynesti, »ja kansatar S:t Just, mielestäni menettelisitte
viisaasti, jos kuuntelisitte puhettani.»

Vaistomainen väristys karmi Margueriten pintaa. Yhä Chauvelin
kuiskutteli korottamatta ääntään ja aivan rauhallisesti otti
hypysellisen nuuskaa. Kuitenkin hänen olentonsa ja kettumaiset silmänsä
ilmaisivat jotakin, joka näytti jähmetyttävän veren Margueriten
suonissa niinkuin äkkiarvaamaton kuoleman vaara.

»Kansalainen, tarkoittaako se uhkausta?» kysyi Marguerite vihdoinkin.

»Ei, kaunis lady», sanoi hän kohteliaasti, »ainoastaan ilmaan ammuttua
nuolta.»

Hän keskeytti puheensa hetkeksi aivan kuin kissa, joka nähdessään
hiiren hiljaa puikkelehtivan ohitsensa, on heti valmis hyppäämään sen
niskaan saadakseen nauttia petomaisesta ilkivaltaisuudestaan. Sitten
hän sanoi hiljaa:

»Veljeänne S:t Justiä uhkaa vaara!»

Pienintäkään värähdystä ei saattanut huomata Margueriten kauniilla
kasvoilla, Chauvelin näki ne ainoastaan sivulta, sillä Marguerite
näytti tarkkaavan vain näyttämöä, mutta Chauvelinilla oli tarkka
silmä. Hän huomasi Margueriten katseen olevan ankaran, suun ympärillä
jäykän piirteen ja kauniin vartalon melkein halvauksen tapaisesti
jännittyneenä.

»Ja mitä sitten?» sanoi Marguerite teeskennellen iloisesti. »Kun se
varmaankin on mielikuvituksenne keksimä juoni, olisi kaiketi parasta,
että palaisitte omalle paikallenne ja antaisitte minun rauhassa nauttia
soitosta.»

Margueriten kädet alkoivat hermostuneesti lyödä tahtia aition
reunuksella. Juuri sillä hetkellä Selina Storacen »Che faro» lumosi
yleisön, joka aivan haltioissaan tarkkasi _prima donnan_ huulien
liikkeitä. Chauvelin ei liikahtanut paikaltaan. Katseli vain hentoa
hermostunutta kättä, joka yksin ilmaisi, että ammuttu nuoli oli
todellakin sattunut.

»Niinkö?» sanoi Marguerite äkkiä tarkoituksettomasti', ja yhä
teeskennellen olevansa välinpitämätön.

»Niin, kansatar», toisti Chauvelin rauhallisena.

»Minunko veljeäni?»

»Olen kuullut hänestä uutisia, joiden luulen olevan teistä
mielenkiintoisia, sallikaa minun ensin kertoa. — — Saanko?»

Kysymys oli aivan tarpeeton. Chauvelin tunsi vaistomaisesti Margueriten
jännitetyin hermoin haluavan kuunnella, vaikka koettikin Chauveliniä
vältellä.

»Kansatar, muutama päivä sitten», sanoi hän, »pyysin apuanne. — —
Ranska olisi tarvinnut sitä, ja luulin voivani luottaa teihin, mutta
vastasitte. — — Sitten omat tärkeät asiani ja teidän yhteiskunnalliset
velvollisuutenne ovat pitäneet meidät erossa — — vaikka paljon onkin
tapahtunut — —»

»Kansalainen, asiaan, pyydän», sanoi Marguerite keveästi, »soitto on
ihastuttavaa, ja yleisö käy kärsimättömäksi juttelustanne.»

»Kansatar, hetkinen vielä. Samana päivänä, jolloin minulla oli
kunnia tavata teidät Doverissa ja tunnin kuluttua siitä, kun olin
saanut vastauksenne, sain haltuuni muutamia papereita. Niistä käy
selville, että on toinenkin pakosuunnitelma olemassa ranskalaisen
ylhäisöjoukkueen auttamiseksi — de Tournay-heittiö niiden joukossa
— koko homman pääpukarina on Tulipunainen neilikka. Olen saanut jo
käsiini osan salaperäisen järjestön langoista, mutta en kaikkia
ja tarvitsen teitä — oikeammin teidän täytyy auttaa minua niiden
kerimisessä.»

Marguerite kuunteli Chauvelinin puhetta huomattavan kärsimättömästi.
Kohauttaen olkapäitään hän sanoi iloisesti:

»Seis, mies! Enkö jo sanonut, etten halua tietää Tulipunaisesta
neilikasta enkä juonistannekaan. Ja ellette olisi puhunut veljestäni —
—»

»Kansatar, hiukan kärsivällisyyttä, pyydän», jatkoi hän tyynesti.
»Kaksi herraa, lordi Antony Dewhurst ja sir Andrew Ffoulkes, oli samana
yönä 'Kalastajalepolassa' Doverissa.»

»Ymmärrän, tapasin heidät siellä.»

»Urkkijani tiesivät kyllä heidän kuuluvan tuohon kirottuun liittoon.
Sir Andrew Ffoulkes omassa personassaan toi kreivitär de Tournayn
lapsineen kanaalin yli. Kun nuoret miehet olivat kahvilassa kahden,
tunkeutuivat urkkijani sinne, tukkivat urhojen suun ja sitoivat heidän
kätensä, ryöstivät heiltä paperit ja toivat ne minulle.»

Silmänräpäyksessä Marguerite arvasi mikä vaara oli kysymyksessä.
Paperit! — — Oliko Armand ollut varomaton? — — Jo pelkkä ajatuskin
kauhistutti häntä. Mutta kuitenkaan ei hän tahtonut näyttää pelkoaan
Chauvelinille; hän nauroi vain iloisesti ja huolettomasti.

»Hävyttömyytenne on tosiaankin aivan uskomaton», sanoi hän iloisesti.
»Ryöstöä ja väkivaltaa! — Englannissa! — täpötäydessä ravintolassa!
Kätyrienne kimppuun olisi pitänyt käydä verekseltään!»

»Mitäpä siitä jos olisi käytykin. He ovat Ranskan lapsia ja nöyrimmän
palvelijanne kasvatteja. Jos heidät olisi pidätetty, olisivat he
joutuneet vankilaan, jopa hirsipuuhunkin sanallakaan vastustamatta tai
röyhkeästi käyttäytymättä. Kaikissa tapauksissa heidän tekonsa oli
uskalluksen arvoinen. Täysissä ravintoloissa on turvallisempi toimittaa
pieniä asioita kuin luullaankaan, ja apulaisillani on kokemusta.»

»Niinkö? Entä paperit?» kysyi Marguerite välinpitämättömästi.

»Valitettavasti, vaikka niiden avulla muutamat erikoiset nimet ja
hankkeet — — erikoiset hankkeet — — ovatkin selvinneet, luulen että
heidän suunnittelemansa mullistuksen vastustamisesta olisi tähän aikaan
vain hetken hyöty, sillä Tulipunaisen neilikan nimellä kulkeva henkilö
jäisi minulle kumminkin hämäräksi.»

»Kas niin, ystäväni!» sanoi Marguerite yhä teeskennellyn vallattomasti,
»siis ette ole päässyt entistä pitemmälle ja nyt voisitte antaa minun
nauttia aarian viimeisistä säkeistä. Totta totisesti!» lisäsi hän
pöyhkeästi koettaen tukahduttaa teeskenneltyä haukotustaan, »ellette
olisi puhunut veljestäni — —»

»Kansatar, juuri nyt aion ottaa hänet puheeksi. Paperien joukossa oli
kirje sir Andrew Ffoulkesille veljeltänne S:t Justiltä.»

»Niinkö? Entä?»

»Kirjeestä käy selville, ettei hän ainoastaan kuulu Ranskan
vihollisiin, vaan on Tulipunaisen neilikan apulainen, ehkäpä jäsenkin
hänen liitossaan.»

Vihdoinkin isku sattui. Koko ajan oli Marguerite odottanut.
Hän ei tahtonut näyttää pelkurilta, vaan oli päättänyt olla
välinpitämättömän ja huolettomannäköinen. Hän toivoi olevansa valmis
iskua vastaanottamaan ilakoiden, sillä olihan hän tullut kuuluisaksi
terävä-älyisyydestään kaikkialla Europassa. Silläkään hetkellä ei hän
horjahtanut, Marguerite tiesi Chauvelinin puhuneen totta; veli oli
liian rehellinen, liian antautunut harhateille johdetulle asialleen,
oli liian ylpeä maamiehistään, vallankumouksen toimimiehistä,
voidakseen kumarrella alhaiselle, tarkoituksettomalle valheellisuudelle.

Armand'in kirje — mielettömän varomattoman Armand'in — — oli
Chauvelinin hallussa. Marguerite tiesi sen, niinkuin olisi nähnyt
kirjeen omilla silmillään. Tietysti Chauvelin talletti sen omia
suunnitelmiaan varten, kunnes sopi käyttää sitä Armand'ia vastaan tai
hävittää tarpeettomana. Marguerite tiesi kaiken sen, ja kuitenkin hän
vain jatkoi nauramistaan vielä iloisemmin ja äänekkäämmin kuin ennen.

»Kas niin, mies!» sanoi hän puhuen olkansa yli ja katsellen Chauvelinia
suoraan ja rehellisesti kasvoihin, »enkö jo sanonut, että se oli
keksitty juoni. — — Armand liitossa salaperäisen Tulipunaisen
neilikan kanssa! — — touhuten auttamassa noita ranskalaisylimyksiä,
joita hän halveksii! — — Juttunne on tosiaankin paras todistus
mielikuvituksestanne!»

»Kansatar, sallikaa minun esittää kantani», sanoi Chauvelin yhtä
värähtämättömän tyynesti kuin ennenkin, »minun on teille ilmoitettava,
että S:t Just on paljastettu, eikä hänellä ole vähintäkään toivoa
armahduksesta.»

Aitiossa vallitsi muutaman hetken hiljaisuus. Marguerite istui aivan
suorana, jäykkänä ja toimettomana koettaen ajatella, koettaen kohdata
rohkeasti onnettomuutta ja päästä selville mitä oli paras tehdä.

Storace oli jo lopettanut _aariansa_ ja kumarteli parastaikaa
klassilliskuosisessa puvussaan, jonka mallin kahdeksastoista vuosisata
oli ottanut käytäntöön. Yleisö oli haltioissaan ja seinät kaikuivat
pelkistä suosionosoituksista.

»Chauvelin», sanoi vihdoinkin Marguerite Blakeney hiljaisella äänellä
ja vähääkään kerskailematta, jota hän koko ajan oli tehnyt, »Ystäväni
Chauvelin, koettakaamme ymmärtää toisiamme. On kuin järkeni olisi
ruostunut jouduttuani tähän kosteaan ilmastoon. Siis tunnustakaapa,
ettekö olekin hyvin kärkäs tietämään, kuka Tulipunainen neilikka on.»

»Kansatar, Ranskan verivihollinen — — sitä vaarallisempi siksi, että hän
työskentelee salassa.»

»Tarkoitatte varmaankin sitä jalompi. — — No niin, ja varmaankin
pakoitatte minut puolestanne urkkimaan, jotta siten ostaisin Armand'in
vapaaksi, vai mitä?»

»Hyi, kuinka rumia sanoja, kaunis lady», vastusteli Chauvelin
kohteliaasti. »Pakosta ei puhettakaan ja palvelusta, jota pyydän
Ranskan nimessä, ei voi sanoa inhoittavaksi urkkimiseksi.»

»Siksi sitä ainakin täällä sanotaan», lisäsi Marguerite kuivasti. »Eikö
se ole aikomuksenne?»

»Ajattelin että pienellä palveluksella hankkisitte Armand S:t Justille —
armahduksen.»

»Millaisella palveluksella?»

»Kansatar S:t Just, pitäisitte vain silmänne auki tänä iltana», sanoi
Chauvelin kiihkoissaan. »Kuulkaa, Andrew Ffoulkesia koskevien paperien
joukossa, jotka sattumalta löydettiin, oli pieni huomautus. Katsokaa!»
lisäsi hän ottaen paperilippusen lompakostaan ja ojentaen sen hänelle.

Se oli samanen paperipala, jota mainitut nuoret miehet olivat juuri
lukemassa, kun Chauvelinin suosikit hyökkäsivät heidän kimppuunsa.
Marguerite otti sen aivan koneomaisesti ja kumartui lukemaan. Siinä
oli ainoastaan kaksi riviä, jotka olivat kirjoitetut vääristetyllä
käsialalla nähtävästi lukijan eksyttämiseksi. Hän luki ne puoleksi
ääneen:

»'Muistakaa ettei meidän tarvitse tavata useammin kuin välttämätön
tarve vaatii. Teillä on kaikki ohjeet 2:sta varten. Jos haluatte
puhutella minua, aion mennä G:n tanssiaisiin'.»

»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Marguerite.

»Kansatar, lukekaa uudelleen, niin ymmärrätte.»

»Tuossa kulmassa on merkki, pieni punainen kukka...»

»Niin on.»

»Tulipunainen neilikka», sanoi Marguerite innoissaan, »ja G:n
tanssiaisilla tarkoitetaan Grenvillen tanssiaisia. — — Hän on tänä
iltana ystäväni lordi Grenvillen tanssiaisissa.»

»Kansatar, sillä tavalla minäkin tulkitsen kirjoituksen», jatkoi
Chauvelin kohteliaasti. »Kun apulaiseni olivat sitonet ja tarkastaneet
lordi Antony Dewhurstin ja sir Andrew Ffoulkesin, veivät he pidätetyt
minun käskystäni Doverin tien varrella olevaan autioon rakennukseen,
jonka olin vuokrannut tarkoitusta varten. Siellä he saivat olla
vankeina lukkojen takana aina tähän aamuun saakka. Mutta löydettyäni
tämän paperilippusen ajattelin, että olisi parasta antaa heidän ehtiä
ajoissa Lontooseen, jotta voisivat olla lordi Grenvillen tanssiaisissa
mukana. Onhan ymmärrettävää, että heillä on paljon keskusteltavaa
päällikkönsä kanssa — — ja siiten on heillä tänä iltana tilaisuus
puhutella häntä, niinkuin päällikkö oli neuvonutkin. Sentähden nuoret
urhot huomasivatkin kaikki aution talon pönkät ja salvat avatuiksi;
vartijat olivat poistuneet ja kaksi hyvää hevosta seisoi valmiiksi
satuloituna ja sidottuna pihalla. En ole vielä tavannut heitä, mutta
varmasti luulen etteivät he ohjaksia hellittäneet ennen Lontooseen
saapumistaan. Kansatar, huomaatte siis, miten yksinkertaista se kaikki
on.»

»Hyvin yksinkertaiseltahan se näyttää», sanoi Marguerite yhä vieläkin
koettaen ilakoida, »kun haluaa kananpojalta pään poikki — — ottaa sen
vain kiinni — — sitten vääntää kaulaa — — kananpoikanen vain ei pidä
sitä niin yksinkertaisena. Nyt te pitelette veistä kaulallani vaatien
kuuliaisuuttani. — — Teistä se on yksinkertaista. — — Minusta ei.»

Margueriten piirteet muuttuivat leppeämmiksi, kyyneleet vihdoinkin
kostuttivat silmiä, kun hän mutisi puoleksi itsekseen:

»Ainoa henkilö maailmassa, joka minua aina on todella rakastanut. — —
Chauvelin, mitä tahdotte minun teille tekevän?» kysyi hän äärettömän
epätoivoisella äänellä, jota kyyneleet olivat tukahduttaa. »Nykyisessä
asemassani se on melkein mahdotonta.»

»Kansatar, päinvastoin», sanoi Chauvelin kuivasti ja itsepintaisesti
eikä välittänyt, vaikka Marguerite toivottomasti ja lapsellisesti
vetosi hänen tunteisiinsa, joka olisi kumminkin ollut omiaan
sulattamaan kivikovankin sydämen. »Lady Blakeneyä ei kukaan epäile, ja
teidän avullanne tänä iltana voisin — ken tietää? — vihdoinkin päästä
selville Tulipunaisen neilikan personasta. — Menette tanssiaisiin
tuossa tuokiossa. — — Kansatar, pitäkää silmiänne ja korvanne auki
minunkin puolestani. — — Kertokaa minulle, jos sattumalta kuulette
sanan tai kuiskauksenkaan. — — Kiinnittäkää huomiota kaikkiin, joiden
kanssa sir Andrew Ffoulkes tahi lordi Antony Dewhurst puhuvat. Olette
kokonaan kaiken epäilyksen ulkopuolella. Tulipunainen neilikka on tänä
iltana lordi Grenvillen tanssiaisissa. Koettakaa saada selville, kuka
hän on, ja minä lupaan Ranskan nimessä pelastaa veljenne.»

Chauvelin asetteli veistä Margueriten kaulalle. Marguerite tunsi
olevansa sellaisessa verkossa, josta ei ollut pelastumisen toivoa.
Kallisarvoista panttivankia säilytettiin hänen kuuliaisuutensa varalta,
sillä hän tiesi, ettei Chauvelin koskaan uhannut turhia. Epäilemättä
oli Armand jo ilmiannettu »epäiltynä» yleiselle turvallisuuskomitealle.
Hänen ei sallittu lähteä Ranskasta ja, jos Marguerite kieltäytyi
Chauvelinia tottelemasta, oli veljellä säälimätön selkäsauna edessä.
Vieläkin hetkisen — naisen tavoin — Marguerite toivoi voivansa
sovitella. Hän piteli kättään ojennettuna edessään seisovalle miehelle,
jota hän sekä vihasi että pelkäsi.

»Chauvelin, jos lupaan auttaa teitä tässä asiassa», sanoi hän
hilpeästi, »niin annatteko S:t Justin kirjeen minulle?»

»Kansatar, jos avustuksillanne hyödytätte minua tänä iltana», vastasi
hän ivallisesti hymyillen, »niin annan teille kirjeen — huomenna.»

»Ettekö luota minuun?»

»Hyvä lady, luotan teihin täydellisesti, mutta S:t Justin henki on
kotimaassaan panttina — — riippuu teissä, tahdotteko pelastaa sen.»

»Onhan mahdollista etten kykene teitä auttamaan», puolusteleiksi
Marguerite, »vaikka haluaisinkin.»

»Sehän olisi hirveää», sanoi Chauvelin hiljaa, »sekä teille — — että
S:t Justille.»

Margueritea puistatti. Hän tunsi, ettei siltä mieheltä ollut armoa
odotettavissa. Mahtava kun oli, Chauvelin piteli rakastetun veljen
henkeä käsissään. Marguerite tunsi vihollisensa kyllin hyvin; jos ei
hän onnistunut tarkoitustensa saavuttamisessa, saattoi hän menetellä
aivan tunnottomasti.

Häntä vilutti, vaikka oopperasalissa olikin tukahduttavaa. Soiton
sydäntä hivelevät säveleet sattuivat hänenkin sydämeensä kuin
kaukaisilta mailta tulleina. Hän vetäisi kallisarvoisen pitsihuivinsa
olkapäilleen ja istui äänettömänä niinkuin unessa tarkastellen komeaa
näyttämöä.

Hetkisen ajatukset harhailivat rakkaasta, hengenvaarassa olevasta
veljestä toiseen mieheen, joka myöskin vaati hänen luottamustaan ja
rakkauttaan. Marguerite tunsi olevansa yksin ja huolissaan Armand'in
vuoksi. Hän ikävöi lohtua ja neuvoa sellaiselta henkilöltä, joka
ymmärsi auttaa ja lohduttaa. Sir Percy Blakeney oli rakastanut häntä
kerran; hänhän oli Margueriten mies; miksikä piti hänen yksin kestää
hirveä koetus? Sir Percyn järki toimi hitaasti, sehän oli totta, mutta
olihan hänellä vankat lihakset. Jos Marguerite käytti viisauttaan,
Percy miehekästä toimeliaisuuttaan ja rohkeuttaan, saattoivat he
yhdessä voittaa viekkaan diplomaatin saattamatta pientä sankarijoukkoa
ja heidän jaloa johtajaansa perikatoon. Sir Percyhän tunsi S:t Justin
hyvin — näyttipä vielä olevan kiintynytkin häneen — aivan varmasti
Marguerite uskoi miehensä kykenevän auttamaan.

Hänestä ei Chauvelin sen enempää välittänyt. Hän oli sanonut julmat
sanansa »joko — tahi —» ja antoi Margueritelle päätösvallan. Chauvelin
vuorostaan näytti nyt ahmivan Orfeuksen liikuttavia säveliä ja löi
tahtia päällään, joka muistutti ketun päätä.

Varovainen ovelle koputus herätti Margueriten ajatuksistaan. Se oli sir
Percy Blakeney, joka saapui yhä pitkänä, uneliaana ja hyvätuulisena
kuin ainakin. Hänen huulillaan leikki entinen tyhjä hymy, joka juuri
sillä hetkellä näytti kovasti hermostuttavan Margueritea.

»Hm — — tuolisihan on ulkopuolella — — rakkaani», sanoi sir Percy niin
ärsyttävän pitkäveteisesti kuin taisi. »Varmaankin haluat mennä noihin
hiton tanssiaisiin. — — Anteeksi — hm — herra Chauvelin — en ollenkaan
huomannut teitä. — —»

Hän ojensi Chauvelinille laihat, valkeat sormensa. Chauvelin oli
noussut sir Percyn tullessa aitioon.

»Aiotko tulla, rakkaani?»

»Sh! sh! sh!» kuului varoitushuutoja joka taholta.

»Hitto vieköön, sitä röyhkeyttä», lisäsi sir Percy hyväntahtoisesti
hymyillen.

Marguerite huokasi kärsimättömästi. Hänen viimeinenkin toivonsa näytti
haihtuvan siihen paikkaan. Heittäen takin hartioilleen sanoi hän
katsomatta mieheensä:

»Olen valmis lähtemään», samalla pistäen kätensä sir Percyn kainaloon.
Aition ovella hän kääntyi katsoen suoraan Chauveliniin, joka hattu
kainalossa ja hymy ohkasilla huulillaan valmistautui seuraamaan tätä
erittäin sopusoinnutonta pariskuntaa.

»Chauvelin, näkemiin», sanoi Marguerite iloisesti, »tuossa tuokiossa
tapaamme toisemme lordi Grenvillen tanssiaisissa.»

Ja epäilemättä tarkkasilmäinen ranskalainen luki Margueriten silmistä
jotain, joka herätti hänessä suurta tyytyväisyyttä, sillä ivallisesti
hymyillen hän pisti nenäänsä hyppysellisen nuuskaa, jota tipahti
pitsi-kaulukselle, ja pudisteltuaan hieroi hän tyytyväisesti laihoja,
luisevia käsiään..




XI LUKU

Lordi Grenvillen tanssiaiset.


Ulkoministeri lordi Grenvillen historialliset tanssiaiset olivat
vuoden loistavimmat kutsut. Vaikka syyssesonki olikin vasta alussaan,
hankkiutuivat kaikki, jotka luulivat jotain olevansa, Lontooseen
ollakseen tanssiaisissa ja saadakseen loistaa siellä kukin kykynsä
mukaan.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi oli myöskin lupautunut
sinne, ja pian hän aikoikin saapua oopperasta. Lordi Grenville oli
itsekin ollut kuuntelemassa Orfeuksen kahta ensimäistä näytöstä,
ennenkuin valmistautui vieraitaan vastaanottamaan. Kello 10 —
tavattoman myöhään sen ajan tavoiksi — täyttyivät ministerin asunnon
palmuilla ja kukilla koristellut huoneet ääriään myöten. Yksi huoneista
oli varattu tanssijoille, ja menuetin suloisen vienot säveleet
säestivät suuren, loistavan seurueen iloista naurua ja pirteätä pakinaa.

Pienessä huoneessa vastapäätä kauniin porraskäytävän ylintä osaa
seisoi hienostunut isäntä vastaanottaen vieraitaan. Arvossapidettyjä
miehiä, kauniita naisia, huomattavia henkilöitä kaikista Europan
maista oli jo astunut hänen ohitsensa syvään kumartaen, niinkuin sen
ajan ylenpalttinen kohteliaisuus vaati. Sitten he nauraen ja jutellen
hajaantuivat mikä minnekin, tanssisaliin, vieras- ja pelihuoneisiin.

Lähellä lordi Grenvilleä seisoi Chauvelin nojaten pöytään
moitteettomassa, mustassa puvussaan. Äänettömänä hän katseli komeata
ihmisjoukkoa. Hän ei ollut huomannut lady Blakeneyn eikä sir Percyn
vielä saapuneen ja hänen tarkat, vaaleat silmänsä pälyivät oveen päin
jokaisen uuden tulokkaan saapuessa.

Chauvelin seisoi jotensakin yksin. Tietystikään Ranskan
vallankumouksellisen hallituksen lähettiläs ei ollut suosittu
vieras aikana, jolloin huhuja syyskuun verilöylystä, anarkiasta ja
hirmuhallituksesta oli juuri alkanut liikkua kanaalin toiselta puolen.

Englantilaiset virkaveljet olivat vastaanottaneet Chauvelinin
kohteliaasti hänen virallisen asemansa vuoksi. Herra Pitt oli kätellyt
häntä, lordi Grenville oli jutellut hänen kanssaan moneen kertaan,
mutta Lontoon hienot piirit eivät olleet hänestä tietävinäänkään.
Naiset käänsivät selkänsä hänelle, miehet, joita asema ei velvoittanut,
kieltäytyivät kättelemästä.

Mutta Chauvelin ei välittänyt mitättömistä yhteiskunnan tarjoamista
eduista, joita hän nimitti valtiollisen uransa välikohtauksiksi. Hän
oli aivan sokeasti innostunut vallankumouskysymykseen, hän halveksi
kaikkea yhteiskunnallista luokkaeroitusta ja rakasti tulisesti
isänmaataan. Niiden kolmen aatteen valtaamana hän ei vähintäkään
perustanut loukkauksista, joita sai niellä sumunpeittämässä,
lojalisessa ja vanhanaikaisessa Englannissa.

Mutta ennen kaikkea Chauvelinilla oli eräs tärkeä asia sydämellään.
Hän uskoi aivan tosissaan, että Ranskan ylimystö oli kotimaansa pahin
vihollinen. Toivoen heidän kaikkien häviötä oli hän ollut niiden
joukossa, jotka kauhean hirmuhallituksen aikana olivat ensimäisinä
lausuneet tuon historiallisesti kuuluisan ja julman toivomuksen:
»Ylimyksillä pitäisi olla ainoastaan yksi yhteinen pää, jotta
giljotiinin tarvitsisi vain kerran iskeä irroittaakseen sen.» Ja se
oli hänen mielipiteensä kaikista ylimyksistä, jotka olivat onnistuneet
pakenemaan maasta, sillä olihan anteeksiantamatonta, että giljotiinilta
keinoteltiin niin paljon Ranskalle kuuluvaa saalista. Onnistuttuaan
pääsemään rajan yli koettivat rojalistisiirtolaiset epäilemättä
parastaan kiihoittaakseen ulkolaisten vihaa Ranskaa vastaan.
Loppumattomia juonia punottiin Englannissa, Belgiassa ja Hollannissa,
jotta olisi saatu joku suurvalloista yllytetyksi lähettämään
sotajoukkoja vallankumoukselliseen Pariisiin Ludvig-kuningasta
vapauttamaan ja sanalla sanoen hirttämään tasavalta-hirviön
verenjanoiset johtajat.

Ei ole sentähden ihmeteltävää, että romanttisen ja salaperäisen
Tulipunaisen neilikan persona oli aiheuttanut Chauvelinin katkeran
vihan. Hänen ja muutamien hänen johdollaan toimivien nuorten,
varakkaiden narrien, jotka kaikki olivat rajattoman uskaliailta ja
nerokkaan neuvokkaita oli onnistunut pelastaa Ranskasta sadottain
ylimyksiä. Yhdeksän kymmenesosaa siirtolaisista, joita Englannin hovi
oli juhlien vastaanottanut, sai kiittää Tulipunaista neilikkaa ja hänen
liittolaisiaan pelastumisestaan.

Chauvelin oli luvannut pariisilaisille virkaveljilleen ottavansa selvän
tunkeilevasta englantilaisesta ja houkuttelevansa hänet Ranskaan ja
sitten — —. Chauvelin huokasi syvään tyytyväisesti ja iloisesti jo
pelkästä ajatuksestakin saada nähdä salaperäisen pään putoavan yhtä
helposti giljotiinin terän alla kulin minkä muun pään tahansa.

Yhtäkkiä syntyi yleinen hämminki komealla porraskäytävällä, keskustelu
lakkasi hetkeksi, kun päähovimestarin ääni ilmoitti ulkona:

»Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi seurueineen, sir
Percy Blakeney, lady Blakeney.»

Lordi Grenville astui nopein askelin ovelle vastaanottamaan korkeata
vierastaan. Walesin prinssi loistavassa samettisessa hovipuvussaan,
joka oli lohenvärinen ja kultaompeluksilla kirjailtu, tuli sisään
Marguerite Blakeney käsikoukussaan ja sir Percy astellen vasemmalla
puolellaan. Percy oli loistavan kimaltelevassa vaaleankeltaisessa
silkkipuvussa, joka oli ylellistä »Incroyable»-kuosia, vaalea tukkansa
oli puuteroimaton, kauluksessa ja hihansuissa kallista pitsiä ja matala
_chapeau-bras_-hattu kainalossa.

Tervehdittyään tavanmukaisen kohteliaasti sanoi lordi Grenville
kuninkaalliselle vieraalleen:

»Teidän korkeutenne, suvaitsetteko minun esittää herra Chauvelinin,
Ranskan hallituksen valtuutetun lähettilään?»

Heti prinssin saavuttua oli Chauvelin astunut esiin odottaen esittelyä.
Hän kumarsi hyvin syvään, jotavastoin prinssi tervehti vain hieman
päätään nyökäyttäen.

»Arvoisa herra», sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa kylmästi, »me
tahdomme unohtaa hallituksen, joka on lähettänyt teidät ja pidämme
teitä pelkkänä vieraanamme — yksityisenä ranskalaisena. Sellaisena
olette tervetullut, herra.»

»Teidän ylhäisyytenne», vastasi Chauvelin vielä kerran kumartaen.
»Arvoisa lady», lisäsi hän kumartaen hyvin kohteliaasti Margueritelle.

»Ah, pieni ystäväni Chauvelin!» huudahti Marguerite välinpitämättömän
iloisesti ojentaen pienen kätensä vieraalle. »Teidän kuninkaallinen
korkeutenne, tämä herra on minun vanha ystäväni.»

»Vai niin», sanoi prinssi sillä kerralla hyviin suosiollisesti, »siinä
tapauksessa, herra, olette kaksinkerroin tervetullut.»

»Täällä on vielä eräs toinen, jonka pyytäisin saada esittää teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne», huomautti lordi Grenville.

»Kuka hän on?» kysyi prinssi.

»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive ja hänen perheensä, jotka ovat
aivan äskettäin saapuneet Ranskasta.»

»Kaikella muotoa! — He ovat siis noita onnen suosikkeja.»

Lordi Grenville meni hakemaan kreivitärtä, joka istui huoneen toisessa
päässä.

»Jumaliste!» kuiskasi hänen kuninkaallinen korkeutensa heti
Margueritelle nähtyään vanhan, jäykän naisen; »jumaliste, hän näyttää
sangen siveältä ja synkkämieliseltä.»

»Niin todellakin, teidän kuninkaallinen korkeutenne», vastasi
Marguerite hymyillen, »hyveet kuin kallisarvoiset yrtit tuoksuvat sitä
paremmilta kuta raskaamman painon alla ne ovat.»

»Voi!» sanoi prinssi huokaisten, »arvoisa rouva, viehättävän naisen ei
sovi puhua niin ikävistä asioista.»

»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive», lausui lordi Grenville
esittäen kreivittären.

»Arvoisa kreivitär, tämähän on hauskaa; kuninkaallinen isäni, niinkuin
tiedätte, on aina iloinen toivottaessaan tervetulleiksi kansalaisenne,
jotka ovat Ranskasta karkoitetut.»

»Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina armollinen», vastasi
kreivitär sopivan arvokkaasti. Sitten osoittaen tytärtään, joka seisoi
arkana hänen rinnallaan, sanoi kreivitär: »Teidän korkeutenne, tässä on
tyttäreni Suzanne.»

»Viehättävä! — viehättävä!» huudahti prinssi, »ja nyt kreivitär,
sallikaa minun esittää teille lady Blakeney, joka kunnioittaa meitä
ystävyydellään. Teillä ja hänellä on varmaankin paljon puhuttavaa
keskenänne. Kaikki lady Blakeneyn kansalaiset ovat kaksinverroin
tervetulleita hänen tähtensä — — hänen ystävänsä ovat myöskin meidän
ystäviämme — — hänen vihollisensa Englannin vihollisia.»

Margueriten siniset silmät välähtivät iloisesti korkean ystävänsä
suosiollisista sanoista. Kreivitär de Tournay, joka juuri äskettäin
oli häntä hävyttömästi loukannut, sai siinä julkiset nuhteet, joista
Marguerite ei voinut olla iloitsematta. Mutta kreivitär, jolle
kuninkaallisten kunnioitus oli kuin uskonkappale, oli kyllin hyvin
hovimenoissa kasvatettu näyttääkseen vähääkään hämmästyneeltä, kun
molemmat kohteliaasti kumarsivat toisilleen.

»Arvoisa kreivitär, hänen kuninkaallinen korkeutensa on aina
armollinen», sanoi Marguerite teennäisen kainosti hyvin veitikkamainen
ilme sinisissä silmissään, »mutta mehän emme tarvitse hänen
ystävällistä välitystään. — — Yhä vieläkin mielihyvin muistelen
rakastettavuuttanne viimeksi tavatessamme.»

»Arvoisa lady, me pakolaisparat», vastasi kreivitär kalseasti,
»osoitamme kiitollisuuttamme Englannille yhtymällä hänen korkeutensa
toivomuksiin.»

»Arvoisa kreivitär», sanoi Marguerite kumartaen taaskin kohteliaasti.

»Arvoisa lady», vastasi kreivitär yhtä arvokkaasti.

Sillä aikaa prinssi lausui muutamia armollisia sanoja nuorelle
kreiville.

»Herra kreivi, olen iloinen saadessani tutustua teihin», lausui
prinssi. »Tunsin isänne sangen hyvin, kun hän oli lähettiläänä
Lontoossa.»

»Teidän armonne», vastasi kreivi, »olin silloin pieni poika — — ja
minun on kiittäminen suojelijaamme Tulipunaista neilikkaa siitä, että
saan teidän ylhäisyyttänne tavata.»

»Sh!» kuiskasi prinssi äkkiä vakavalla äänellä osoittaen Chauveliniä,
joka oli koko keskustelun ajan seisonut toisella puolella vähän matkan
päässä heistä tarkaten Margueritea ja kreivitärtä ilakoiva, pilkallinen
hymy ohuilla huulillaan.

»Teidän armonne, ei suinkaan», lausui Chauvelin ikäänkuin vastaten
suoraan prinssin huomautukseen, »pyydän ettette estä kreiviä
osoittamasta kiitollisuuden tunteitaan; mielenkiintoisen, punaisen
kukan nimi on hyvin tuttu sekä minulle — että Ranskalle.»

Prinssi katsoi häneen sangen tuimasti muutaman minuutin ja sanoi:

»Totta totisesti, arvoisa herra, — ehkä tiedätte kansallissankaristamme
enemmän kuin me — — mahdollisesti tiedätte myös, ken hän on. — —
Katsokaahan!» lisäsi hän kääntyen ryhmittyneisiin vieraisiin päin,
»naiset tarkkaavat huultenne liikkeitä — — pääsisitte kauniin
sukupuolen suosioon, jos vain tyydyttäisitte heidän uteliaisuutensa.»

»Teidän armonne», sanoi Chauvelin merkitsevästi, »Ranskassa huhutaan,
että teidän ylhäisyytenne voisi — jos vain haluaisi -— antaa
tositietoja salaperäisestä, tiepuolessa kasvavasta kukkasesta.»

Puhuessaan hän loi nopean ja tutkivan katseen Margueriteen, jonka
kasvot eivät kuvastaneet pienintäkään liikutusta ja jonka katse kohtasi
Chauvelinin silmät vallan pelkäämättä.

»Eipä niinkään, mies», vastasi prinssi, »minun suuni on tukittu! ja
liiton jäsenet vartioivat huolellisesti päällikkönsä salaisuutta — —
joten hänen hyvät ihailijansa saavat tyytyä vain varjon palvomiseen.
Täällä Englannissa, arvoisa herra», lisäsi hän, »meidän ei tarvitse
muuta kuin mainita Tulipunaisen neilikan nimi saadaksemme kaikki
kauniit kasvot innostuksesta punastumaan. Ketkään muut paitsi hänen
uskolliset apulaisensa eivät ole nähneet häntä. Pätkäkö vai lyhyt,
vaaleako vai tumma, kaunisko vai ruma hän lie, emme tiedä, mutta sen
vain tiedämme, että hän on maailman urhoollisin mies, ja arvoisa herra,
olemme hiukan ylpeitä hänen englantilaisesta kansallisuudestaan.»

»Voi, herra Chauvelin», jatkoi Marguerite melkein ilkkuen katsellessaan
ranskalaisen sfinksimäisen tyyniä kasvoja, »hänen kuninkaallisen
korkeutensa on lisättävä, että me naiset pidämme häntä muinaisajan
sankarina — — jumaloimme häntä — — kannamme hänen merkkiänsä — —
vapisemme pelosta häntä vaaran kohdatessa ja riemuitsemme hänen
kanssaan voiton hetkellä.»

Chauvelin kumarsi vain levollisesti sekä prinssille että Margueritelle.
Hän ymmärsi molempien puheiden — kummankin tavallaan — pilkkaavan,
halveksivan sävyn. Huvituksia rakastavaa, turhamaista prinssiä hän
halveksi; kaunista naista, jonka kultaisia kiharoita somisti pieni,
punakukkainen, rubiineista ja timanteista tehty, oksamainen koriste —
piteli hän kourassaan. Äänettömänä hän vain odotteli tapausten kulkua.

Pitkä, iloinen, ontto nauru lopetti hiljaisuuden, joka oli vallannut
kaikki läsnäolijat.

»Ja me puoliso parat», kuului venyttävällä ja teeskennellyllä äänellä
komean sir Percyn huulilta, »meidän on seistävä syrjässä — heidän
palvoessaan tuota hiton varjoa.»

Kaikki nauroivat — prinssi kovemmin kuin muut. Hillityn kiihdytyksen
jännitys laukesi ja heti sen jälkeen kaikki nauroivat ja juttelivat
iloisesti äänekkään seurueen poistuessa viereisiin huoneisiin.




XII LUKU

Paperilippunen.


Marguerite kärsi kovasti. Vaikka hän nauroi ja jutteli, vaikka häntä
ihailtiin, liehakoitiin ja juhlittiin enemmän kuin muita naisia, tunsi
hän kuitenkin olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka elää viimeisiä
päiviään tässä maailmassa.

Hän oli kovasti jännittynyt. Hermostus oli vain lisääntynyt hänen
seurustellessaan miehensä kanssa oopperan ja tanssiaisten välillä.
Vähäinenkin toivon vilahdus — hyväntahtoisen, velton miehensä
luotettavasta ystävyydestä ja neuvoista — oli haihtunut yhtä nopeasti
kuin se oli tullutkin Margueriten jouduttua kahden sir Percyn kanssa.
Hän käänsi miehelleen selkänsä hymyillen suopean halveksivasti
hänelle, jota oli toivonut siveelliseksi tuekseen ja kylmäveriseksi
neuvonantajakseen sydäntä särkevissä ristiriidoissa. Mutta naiselliset
tunteet ja sääli saattoivat hänet epäröiväksi rakastetun veljensä
vuoksi, joka oli kaukana hengenvaarassa. Häntä kauhistutti myöskin se
hirmuinen palvelus, jota Chauvelin vaati häneltä Armand'in lunnaiksi.

Siinä hän seisoi, siveellinen tuki, kylmäverinen neuvonantaja
järjettömien ja mitättömien nuorten narrien ympäröimänä, jotka
näyttivät olevan suuresti huvitettuja vuoronperään toistaessaan
säkeitä, jotka sir Percy oli pannut alkuun.

Kaikkialla Marguerite kuuli järjetöntä ja typerää puhetta: ihmisillä
tuntui olevan hyvin vähän muuta juteltavaa, jopa itse prinssikin
oli kysynyt häneltä naurahtaen pitikö hän sir Percyn viimeisestä
runosta. »Se kyhättiin kravattia solmittaessa», oli sir Percy kertonut
muutamille ihailijoilleen.

    »Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'.
    Etsi miehet Ranskan häntä vetten päält'.
    Onko taivahissa? — Onko kotosalla?
    Viekas ystävämme, hiton Pimpinella?»

Sir Percyn runo oli lennähtänyt yli komeiden vierashuoneiden. Prinssi
oli hurmaantunut, hän vakuutti, että elämä ilman Blakeneyä oli vain
pelkkä erämaa. Sitten hän tarttui hänen käsipuoleensa ja vei hänet
pelihuoneeseen, jossa he viipyivät kauan pelipöydän ääressä.

Sir Percy, jonka harrastus vieraskutsuissa näytti keskittyvän
pelipöytään, salli vaimonsa vapaasti seurustella, tanssia ja huvitella
niin paljon, kuin häntä vain halutti. Lausuttuaan runotekeleensä jätti
sir Percy Margueriten kaikenikäisten ihailijoiden joukkoon, jotka
olivat kärkkäitä poistamaan hänen mielestään pitkän, velton olennon,
joka oli ollut kyllin hullu otaksumaan, että Europan nerokkain nainen
tyytyi englantilaisen avioliiton proosallisiin kahleisiin.

Rasitetut hermot, innostus ja kiihko lisäsivät paljon kauniin
Marguerite Blakeneyn viehkeyttä. Kun hän liikkui saattueineen, kuului
ihailevia huudahduksia joka puolelta.

Hänellä ei ollut aikaa ajatella sen enempää. Margueriten jonkun
verran bohemiläinen kasvatus oli tehnyt hänestä sallimukseen uskojan.
Tapahtumat näyttivät seuraavan toisiaan eikä niiden ohjaaminen ollut
hänen omissa käsissään. Hän tiesi, ettei Chauveliniltä ollut armoa
odotettavissa. Chauvelin oli määrännyt hinnan, Armandin pään hinnan ja
jättänyt Margueriten päätettäväksi, lunastaako sen vai eikö.

Illalla myöhempään huomasi hän sir Andrew Ffoulkesin ja lordi Antony
Dewhurstin, jotka nähtävästi olivat vasta saapuneet. Hän huomasi,
että sir Andrew heti alkoi hääriä Suzanne de Tournayn ympärillä
ja että molemmat nuoret kohta onnistuivat vetäytymään erilleen
akkunasyvennykseen siellä jatkaakseen innokasta keskusteluansa, joka
tuntui huvittavan kumpaakin.

Molemmat nuoret miehet näyttivät olevan menehtyneitä ja peloissaan,
mutta muutoin he olivat moitteettomasti puettuja ja heidän
hovimainen käytöksensä ei ilmaissut pienintäkään merkkiä uhkaavasta
onnettomuudesta, jonka tiesivät väijyvän heitä ja päällikköään.

Heidän liitollaan ei ollut ollenkaan aikomasta luopua aikeistaan.
Sen Marguerite oli saanut selville pikku Suzannelta itseltään,
joka puhui avomielisesti hänelle ja kreivittärelle annetusta
lupauksesta, että liitto aikoi pelastaa kreivi de Tournayn Ranskasta
muutamien päivien kuluttua. Katsellessaan loistavan hienoa seuruetta
iloisesti valaistussa tanssisalissa ajatteli Marguerite kuka noista
hänen ympärillään olevista maailmanmiehistä oli salaperäinen
Tulipunainen neilikka, joka piteli uskalletun suunnitelman lankoja ja
kallisarvoisten ihmishenkien kohtaloita käsissään.

Palavan uteliaasti Marguerite halusi tulla tuntemaan Tulipunaisen
neilikan. Kuukausmääriä oli hän kuullut hänestä puhuttavan, tyytynyt
salaperäisyyteen niinkuin kaikki muutkin, mutta nyt hän halusi tietoja
— aivan personattomasti, ollenkaan ottamatta lukuun Armand'ia ja
Chauveliniä — ainoastaan oman itsensä vuoksi, sen kiihkoisan ihailun
vuoksi, jota oli aina tuntenut urheata ja keinokasta sankaria kohtaan.

Tietystikin sankarin täytyi olla tanssiaisissa, koska sir Andrew
Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurstkin olivat siellä. He nähtävästi
odottivat päällikkönsä tapaamista — ja mahdollisesti toivoivat saavansa
uusia määräyksiä häneltä.

Marguerite katseli huoneen joka puolelle, normandilaisten ylimysten
tyypillisiin kasvoihin, kulmikaspiirteisiin sakseihin, lempeisiin,
leikillisiin keltteihin, miettien, kenen kasvot ilmaisivat sellaista
kykyä, tarmoa ja keinokkuutta, joka tahdollaan ja johtajakyvyllään oli
vaikuttanut ylhäisiin englantilaisiin herrasmiehiin. Vakuuttihan huhu
hänen kuninkaallisen korkeutensakin kuuluvan heidän joukkoonsa.

Sir Andrew Ffoulkesko? Tietystikään ei, sillä katselihan hän lempeillä,
sinisillä silmillään niin hellästi ja ikävöivästi pikku Suzannea, jota
hänen jäykkä äitinsä talutti pois nuorten hupaisesta kahdenkeskisestä
seurustelusta. Marguerite tarkasteli sir Andrewta, kun tämä huokaisten
kääntyi lähteäkseen ja jäi hetkeksi seisomaan yksin mietteisiinsä
vaipuneena Suzannen sievän olennon kadotessa väkijoukosta.

Marguerite piti silmällä sir Andrewta tämän astellessa ovelle, joka
johti pieneen naistenhuoneeseen. Sitten sir Andrew pysähtyi nojautuen
oven pieleen ja katseli alakuloisena ympärilleen.

Marguerite mietti hetkisen miten päästä huomaavaisesta seuralaisestaan
ja suuntasi tiensä hienon seurapiirin ympäri lähemmäksi ovea, jota
vastaan sir Andrew nojasi. Miksi hän halusi päästä lähemmäksi sir
Andrewta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Mahdollisesti häneen vaikutti
mahtava sallimus, joka niin usein näyttää hallitsevan ihmiskohtaloita.

Äkkiä hän pysähtyi; hänen sydämensäkin tuntui seisahtuvan, isot,
kiihkeät silmät katselivat hetken ovelle. Sir Andrew Ffoulkes seisoi
vielä yhtä tarkkaamattomana kuin ennenkin ovipielessä, mutta Marguerite
oli selvästi nähnyt lordi Hastingsin — nuoren keikarin, miehensä
ystävän ja prinssin seuralaisen — nopeasti pyyhkäisevän sir Andrew'n
ohitse ja pistävän jotain tämän käteen.

Vielä hetkisen — vain silmänräpäyksen — Marguerite mietti ja sitten
ihailtavan välinpitämättömästi seuraavassa tuokiossa asteli edelleen
huoneen toiselle puolelle — mutta sillä kertaa kiireesti ovelle, josta
sir Andrew oli juuri hävinnyt.

Minuuttiakaan ei kulunut siihen, kun Marguerite ensin huomattuaan sir
Andrew'n ovenpielessä seurasi häntä pieneen naistensuojaan. Kohtalo on
tavallisesti nopsa iskuja jaellessaan.

Lady Blakeney lakkasi yhtäkkiä olemasta. Sehän oli vain Marguerite
S:t Just, joka seisoi siinä: Marguerite S:t Just, joka oli viettänyt
lapsuutensa, varhaisimman nuoruutensa veljensä Armand'in turvissa. Hän
unohti kaiken muun — säätynsä, arvokkuutensa, salaisen innostuksensa
— kaiken muun paitsi sen, että Armand oli hengenvaarassa ja että
pienessä kammiossa noin kahdenkymmenenjalan päässä hänestä sir Andrew
Ffoulkesilla oli varmaankin se talismaani, joka saattoi pelastaa hänen
veljensä hengen.

Hetkeen, jolloin Marguerite saapui naistenhuoneeseen oli kulunut
vain kolmekymmentä sekuntia siitä, kun lordi Hastings oli
pistänyt salaperäisen »esineen» sir Andrew'n käteen, joka seisoi
selin Margueriteen ja lähellä pöytää, jolla oli jykevä hopeinen
kynttiläjalka. Kädessä hänellä oli paperilippunen, jonka sisällystä hän
juuri tarkasteli.

Aivan huomaamatta, sillä hänen pehmeä ruumiinmukainen pukunsa ei
vähintäkään kahissut paksuilla matoilla, ja uskaltamatta hengittää,
kunnes oli saavuttanut päämääränsä, Marguerite pujahti aivan sir
Andrew'n taa.. — — Juuri sillä hetkellä sir Andrew katseli taakseen
ja huomasi hänet; Marguerite parahti pyyhkäisten kädellä otsaansa ja
mutisi hyvin hiljaa:

»Siellä oli hirvittävän kuuma. — — Tunsin olevani voimaton. — — Voi! —
—»

Hän hoiperteli ja oli langeta. Sir Andrew, joka pian tointui ja
rutistaen paperipalan, jota oli lukenut, kiiruhti Margueritea tukemaan.

»Lady Blakeney, voitte pahoin», sanoi hän osaaottavasti. »Antakaa minun
— —»

»Ei, ei, ei mitään —», keskeytti Marguerite heti. »Tuoli — nopeaan.»

Hän vaipui pöydän lähellä olevalle tuolille ja heittäen päänsä
taaksepäin sulki silmänsä.

»Kas niin!» mutisi hän yhä vain voimatonna, »pyörtymys alkaa olla ohi.
— — Älkää huolehtiko minusta, sir Andrew, vakuutan jo voivani paremmin.»

Sellaisina hetkinä epäilemättä tunnemme — ja niinhän
sielutieteilijätkin väittävät — että meillä on eräs aisti, jolla ei
ole kerrassaan miltään tekemistä muiden aistiemme kanssa: se ei ole
näkemistä, ei kuulemista eikä koskettamista, tuntuu kuitenkin siltä,
kuin me tekisimme kaikkia kolmea yhtaikaa. Marguerite istui siinä
silmät ummessa. Sir Andrew seisoi aivan hänen takanaan. Margueriten
oikealla puolella oli pöytä, jota mainittu viisihaarainen kynttiläjalka
koristi. Hengessään hän näki vain Armand'in kasvot; Armand'in, jota
vaara juuri uhkasi ja joka näytti katselevan häntä taustalta, jolle
himmeillä väreillä oli Piirretty Pariisin riehuva kansa, yleisen
turvallisuuskomitean huoneuston paljaat seinät, yleinen syyttäjä
vaatien Ranskan kansan nimessä Armand'in henkeä ja kaamea giljotiini,
jonka töhritty terä yhä odotti uutta saalista — — Armand!

Hetkisen kuolonhiljaisuus vallitsi pienessä kammiossa. Komeasta
tanssisalista kuului gavotin säveliä, hienojen pukujen kahinaa ja
suuren iloisen seurueen naurua omituisen lumoavana säestyksenä sille
näytelmälle, jota pienessä huoneessa näyteltiin.

Sir Andrew ei sanonut enää muuta. Silloin mainittu lisäaisti valtasi
Margueriten kokonaan. Hän ei voinut nähdä, sillä silmät olivat
suljetut; hän ei voinut kuulla, sillä tanssisalin melu tukahutti
paperin hetkellisen kahinan. Kuitenkin hän tunsi — niinkuin hän olisi
sekä nähnyt että kuullut — että sir Andrew piteli paperia kynttilän
liekissä.

Juuri sillä hetkellä, kun se syttyi palamaan, aukaisi Marguerite
silmänsä, kurkotti kätensä ja kahdella hennolla sormellaan sieppasi
paperin nuoren miehen kädestä. Sitten hän puhalsi liekin sammuksiin ja
piteli paperia välinpitämättömästi nenänsä alla.

»Sir Andrew, kuinka ajattelevainen olettekaan», sanoi hän iloisesti,
»varmaankin isoäitinne on antanut teille sen neuvon, että palaneen
paperin haju on tehokkain keino pyörtymistä vastaan.»

Hän huokasi tyytyväisesti puristaen paperia jalokivillä koristettujen
sormiensa väliin, talismaania, joka ehkä oli pelastava hänen veljensä
Armandin hengen. Sir Andrew tuijotti häneen hetken aivan hämmästyneenä
käsittämättä mitä todella oli tapahtunut. Yllätys valtasi hänet
niin kokonaan, että hän näytti aivan kykenemättömältä tajuamaan
Margueriten hennossa kädessä olevan paperin merkitystä, sillä siitähän
mahdollisesti riippui hänen toverinsa henki.

Marguerite purskahti pitkään iloiseen nauruun.

»Miksikä noin tuijotatte minuun?» kysyi hän leikkisästi. »Voin paljon
paremmin, lääkkeenne on osoittautunut hyvin tehokkaaksi. Tämä huone
on viehättävän viileä», lisäsi hän yhä tyynellä mielin, »ja gavotin
säveleet ovat tenhoavan viihdyttäviä.»

Hän jutteli hyvin huolettomasti miellyttävällä tavallaan, jollaikaa
sir Andrew tuskissaan mietti päänsä puhki parasta keinoa saadakseen
pienen paperipalan kauniin naisen kädestä. Vaistomaisesti epävarmat ja
kapinalliset ajatukset kierivät hänen päässään. Yhtäkkiä hän muisti
Margueriten kansallisuuden, ja sen pahempi hänen mieleensä juolahti
myöskin markiisi de S:t Cyrin juttu, jota kukaan ei ollut Englannissa
uskonut sir Percyn eikä Margueritenkaan vuoksi.

»Mitä? Yhäkö vain uneksuen ja tuijottaen?» sanoi Marguerite iloisesti
nauraen, »sir Andrew, olette sangen epäkohtelias, tulin juuri
ajatelleeksi, että olitte enemmän hämmästynyt kuin mielissänne
tavatessanne minut täällä. Kuitenkin luulen, ettei minun terveyteni
eikä isoäitinne opettama lääke saattaneet teitä polttamaan tätä
paperia. — — Olen valmis vannomaan, että se oli lemmittynne viimeinen
sydämetön kirje, jota yrititte hävittää. Siis tunnustakaapa!» lisäsi
hän ilakoiden ja yhä pidellen paperipalaa, »sisältääkö se hänen
viimeiset hyvästinsä vai hänen viimeisen pyyntönsä saadakseen suudella
ja pysyä ystävänänne?»

»Lady Blakeney, kumman tahansa», sanoi sir Andrew, joka alkoi
vähitellen toipua, »epäilemättä on tämä pieni paperipala minun ja — —»

Välittämättä siitä käyttäytyikö hän tahdittomasti naista kohtaan
vai eikö, syöksi nuori mies rohkeasti paperilipun kimppuun. Mutta
Margueriten ajatukset kiitivät vikkelämmin ja hänen kiihoittunut
toimintansakin oli nopeampi ja varmempi kuin sir Andrew'n. Marguerite
ollen pitkä ja voimakas astui pikaisen askeleen taapäin ja heitti
kumoon ylen kuormitetun pöydän, joka kaatui ryskien samoinkuin sillä
seisonut jykevä kynttiläjalkakin.

Marguerite päästi hätähuudon:

»Kynttilät, sir Andrew -— joutuin!»

Vahinkoa ei juuri tapahtunut; pari kynttilää oli sammunut
kynttiläjalan pudotessa, muista kynttilöistä oli pudonnut hiukan
rasvaa kallisarvoiselle matolle, muutama kynttilä oli sytyttänyt sen
päällä olevan paperivarjostimen. Sir Andrew sammutti heti liekin ja
asetti jalan jälleen pöydälle. Siihen meni muutamia sekunteja, joiden
kuluessa Margueritella oli tarpeeksi aikaa paperin silmäilemiseen sen
sisällyksen selville saamiseksi — siihen oli kirjoitettu muutamia
sanoja samallaisella vääristetyllä käsialalla, kuin hän oli sattunut
ennenkin näkemään, ja siinä oli sama merkki — tähtimäinen, punaisella
musteella piirretty kukkanen.

Kun sir Andrew taaskin katsahti Margueritieen, näki hän hänen
kasvoillaan hämmästystä, joka johtui kiusallisesta tapahtumasta,
ja vapautuksen ilmeen sen onnellisesta ratkaisusta, jolloin tärkeä
lippunen oli luultavastikin lennähtänyt lattialle. Kiihkoissaan nuori
mies nosti sen ja näytti hyvin onnelliselta, kun sai puristaa sen
käteensä.

»Sir Andrew, hävetkää», sanoi Marguerite pudistaen päätään ja
leikillisesti huokaisten, »te tuotatte sydäntuskia jollekin herkälle
herttuattarelle samalla valloittaen pienen, suloisen Suzanne-ystäväni
rakkauden. Niin, niin! luulenpa varmasti, että itse Amor seisoi
vieressänne uhaten koko ulkoministeristöä tulipalolla. Siinä
tarkoituksessa hän saattoi minutkin pudottamaan rakkauskirjeen,
ennenkuin uteliaat silmäni olivat sen saastuttaneet. Ajatelkaahan,
muutama hetki vielä ja minä olisin voinut päästä selville hairahtuneen
herttuattaren salaisuudesta.»

»Lady Blakeney, annatteko minulle anteeksi», sanoi sir Andrew yhtä
tyynenä kuin Margueritekin, »jos jälleen ryhdyn mielenkiintoiseen
työhöni, jonka keskeytitte?»

»Tietysti, sir Andrew! Kuinka uskaltaisin vastustaa rakkauden jumalaa?
Ehkä hän määräisi hirvittävän rangaistuksen otaksumisistani. Polttakaa
toki rakkauskirjeenne!»

Sir Andrew oli jo pyörittänyt paperin pitkäksi kierteeksi ja piteli
sitä taas tuikuttavan kynttilän päällä. Hän ei huomannut kauniin
vastustajansa kasvoilla omituista hymyä, niin kiihkeästi hän teki
hävitystyötään. Jos hän sen olisi huomannut, tyytyväisyyden ilme olisi
varmaankin hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän tarkasteli kohtalokasta
lippusta, joka kiemuroi liekissä. Viimeinenkin jäännös putosi
lattialle, ja hän poljeskeli sen tuhkaa kannallaan.

»Ja nyt, sir Andrew», sanoi Marguerite Blakeney sangen miellyttävästi
hymyillen ja viehättävän välinpitämättömästi, joka oli hänelle
ominaista, »uskallatteko kiihoittaa kauniin neitosen mustasukkaisuutta
pyytämällä minut pariksenne menuettiin.»




XIII LUKU

Joko — tahi?


Ne muutamat sanat, jotka Marguerite Blakeney oli onnistunut lukemaan
puoleksi kärventyneestä lippusesta näyttivät sananmukaisesti
muodostavan kohtalokkaan lauseen: »Lähden huomenna — —.» Sen hän luki
aivan selvästi; sitten kynttilän liekki tuhri sen tehden muutamat
sanat näkymättömiksi, mutta aivan alareunassa oli toinen lause, joka
kirkkaan selvänä kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna väikkyi hänen
sielunsa silmissä: »Jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo
1 illallishuoneessa.» Sen allekirjoituksena oli kiireessä töhritty
merkki — pienen pieni tähtimäinen kukkanen, joka oli käynyt hänelle
hyvin tutuksi.

Täsmälleen k:lo 1. Silloin oli vähän yli yhdentoista. Viimeinen
menuetti oli menossa sir Andrew Ffoulkesin ja kauniin lady Blakeneyn
johtaessa tanssin monimutkaisen arkoja liikkeitä.

Vähän yli yksitoista! Ludvig XV aikuisen kultajalustaisen kellon
viisarit liikkuivat vimmatun nopeasti. Vielä kaksi tuntia, sitten
sekä hänen että Armand'in kohtalo ratkaistaisiin. Kahdessa tunnissa
oli hänen päätettävä, pitikö hän viekkaudella saamansa tiedon omana
hyvänään jättäen veljensä oman onnensa nojaan, vai pettikö tahallaan
uljaan miehen, joka oli pyhittänyt elämänsä lähimmäisilleen ja joka
oli jalo, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea epäluuloton. Olihan hirveätä
menetellä sillä tavalla. Mutta toiselta puolen, Armand! Armand oli
myöskin urhoollinen ja epäluuloton. Ja Armand rakasti häntä ja
mielellään uskoi vaikkapa henkensäkin sisarensa käsiin. Hetkellä,
jolloin hän saattoi pelastaa veljensä kuolemasta, hän kumminkin epäröi!
Voi, olihan se hirveätä! Hänen veljensä ystävälliset hienot kasvot,
jotka kuvastivat rakkautta sisareensa, näyttivät katselevan häntä
soimaavasti. »Sinä, Margot, olisit voinut pelastaa minut!» näytti hän
sanovan sisarelleen, »ja sinä valitsit muukalaisen jota et tuntenut,
jota et ollut koskaan nähnyt, ja mieluimmin pelastit hänet, minut sitä
vastoin lähetit giljotiinille!»

Sellaisia ristiriitaisia ajatuksia pyöri Margueriten päässä, kun hän
hymyhuulin liukui menuetin sulavansotkuisissa liikkeissä. Hän huomasi
mainitulla tarkalla aistillaan — että hän oli onnistunut kokonaan
tukahuttamaan sir Andrew'n pelon. Hän oli hallinnut itsensä erinomaisen
hyvin — oli parempi näyttelijä sillä hetkellä ja koko menuetin ajan
kuin koskaan Comédie Françaisen näyttämöllä, mutta eihän rakkaan veljen
elämä silloin ollutkaan riippunut hänen näyttelytaidostaan.

Hän oli liian viisas liioittelemaan osaansa eikä sentähden lausunut
lisähuomautuksia rakkauskirjeestä, joka oli tuottanut sir Andrew
Ffoulkesille tuskaa kokonaiseksi viideksi minuutiksi. Hän huomasi sir
Andrew'n huolten hälvenevän omasta päivänpaisteisesta hymyilystään,
ja jos sir Andrew'n mielessä liikkui epäilyksiä sillä hetkellä,
menuetin viimeisten sävelten soidessa onnistui Margueriten ne
lopultakin karkoittaa. Sir Andrew ei saanut koskaan tietää, kuinka
jännitetty Marguerite oli ja kuinka paljon hänen tarvitsi ponnistella
ylläpitääkseen tyhjänpäiväistä keskustelua.

Kun menuetti oli päättynyt, pyysi hän sir Andrew'n mukaansa viereiseen
huoneeseen.

»Olen luvannut mennä illalliselle hänen kuninkaallisen korkeutensa
kanssa», sanoi Marguerite, »mutta ennenkuin eroamme, sanokaa minulle —
— annatteko anteeksi?»

»Anteeksiko?»

»Niin! Tunnustakaa vain, että pelästytin teidät juuri äsken. — — Mutta
muistakaa, minä en ole englantilainen enkä pidä rakkauskirjeiden
lähettämistä rikoksena ja vakuutan teille, etten kerro siitä pikku
Suzanne-ystävälleni. Sanokaahan, saanko toivottaa teidät tervetulleeksi
huvimatkalle, jonka toimeenpanen ensi keskiviikkona?»

»Lady Blakeney, en ole varma siitä», vastasi sir Andrew kartellen.
»Luultavasti minun on lähdettävä huomenna Lontoosta.»

»Sitä minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne», lausui Marguerite
vakavasti. Nähdessään huolestuneen ilmeen taaskin sir Andrew'n silmissä
lisäsi hän iloisella äänellä: »Kukaan ei heitä palloa paremmin kuin te,
sir Andrew, kaipaisimme teitä pallokentällä.»

Sir Andrew oli taluttanut Margueriten kauempana olevaan huoneeseen,
jossa hänen kuninkaallinen korkeutensa jo odotteli kaunista lady
Blakeneyä.

»Lady, illallinen odottaa meitä», sanoi prinssi tarjoten käsivartensa
Margueritelle, »ja minä olen hyvin toivehikas. Onnen jumalatar on ollut
itsepintaisesti ynseä minulle pelissä, joten rohkein mielin odottelen
kauneuden jumalattaren hymyilyä.»

»Eikö teidän ylhäisyydellänne ole ollut onnea pelipöydässä?» kysyi
Marguerite tarttuen prinssin käsivarteen.

»Ei ole ollut pelkkää onnettomuutta vain. Blakeneyä, joka ei tyydy
vain olemaan isäni rikkain alamainen, seuraa myöskin liiallinen onni.
Lady, sanon sen teille, että tämä elämä olisi vain synkkä erämaa ilman
hymyilyänne ja sukkeluuksianne.»




XIV LUKU

Täsmälleen k:lo 1.


Illalliset olivat erittäin hauskat. Sanottiin ettei lady Blakeney ollut
koskaan ollut sen ihastuttavampi eikä sir Percy, tuo kirottu idiootti,
sen huvittavampi.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa nauroi Blakeneyn narrimaisen
hullunkurisille ja sattuville vastauksille niin, että kyyneleet
valuivat hänen poskilleen. Blakeneyn sepustusta »Etsin häntä sielt',
etsin häntä täält'» j.n.e laulettiin »Hei iloiset brittiläiset!» laulun
säveleellä, jota säestettiin laseja kovasti pöytään koputtamalla.
Päälle päätteeksi lordi Grenvillellä oli erinomainen kokki — muutamat
velikullat väittivät hänen polveutuvan vanhasta ranskalaisesta
ylimyssuvusta, jonka jälkeläinen hävitettyään omaisuutensa oli tullut
etsimään onneaan ulkoministerin keittiöstä.

Marguerite Blakeney oli mitä loistavimmalla tuulella ja varmaa on,
ettei kukaan illallispöydässä vähintäkään aavistanut sitä hirveätä
taistelua, joka hänen sydämessään riehui.

Armottomasti kello vain jatkoi napsutustaan. Puoliyö oli jo aikaa
sitten ohi ja Walesin prinssikin aikoi poistua illallisilta. Seuraavan
puolentunnin kuluessa kahden urhoollisen miehen kohtalot asetettiin
vihollisina vastakkain — paljon rakastetun veljen ja hänen, tuon
tuntemattoman sankarin.

Marguerite ei ollut edes yrittänytkään tavata Chauveliniä viimeksi
kuluneen tunnin aikana. Hän tiesi, että Chauvelinin tarkat silmät
saattoivat heti hänet pelästyttää ja horjuttaa hänen päätöksensä
Armand'ista. Niin kauan kun hän ei nähnyt Chauveliniä, piili hänen
sydämensä sisimmässä epävarma ja epämääräinen toivo, että jotakin oli
tapahtuva, jotakin suuren suurta ja ratkaisevaa, joka vieritti hänen
nuorilta hennoilta hartioiltaan tuon kauhean vastuunalaisuuden taakan,
toisen tai toisen julmuuden valinnan.

Mutta minuutit vain naksuttivat yhtä yksitoikkoisesti, kuin ne
vaihtelematta tekevät aina silloin, kun niiden leikkaamaton
tikittäminen hermoja vaivaa.

Illallisen syötyä ryhdyttiin taaskin tanssimaan. Hänen kuninkaallinen
korkeutensa oli jo poistunut ja kaikki iäkkäät vieraat puhuivat
poislähdöstä, mutta nuoriso oli väsymätön ja alkoi vielä gavotin, jonka
suorittamiseen meni ainakin neljännestunti.

Marguerite tunsi, ettei hän enää kyennyt tanssimaan; lujimmallakin
itsensähillitsemisellä on rajansa. Erään ministerin seuraamana hän
taaskin suuntasi tiensä pieneen naistenhuoneeseen, johon kukaan
ei vieläkään ollut sijoittunut iltaansa viettämään. Hän oli varma
siitä, että Chauvelin odotteli häntä jossakin valmiina käyttämään
ensimäistä tilaisuutta kaksinpuheluun hänen kanssaan. Chauvelinin
katse oli kohdannut Margueriten silmät heti ennen illallista menuetin
jälkeen. Hän arvasi, että tarkkanäköinen diplomaatti oli huomannut
läpitunkevilla vaaleilla silmillään työn päätetyksi.

Kohtalo oli sen sallinut. Marguerite, jonka sydäntä hirveät ristiriidat
raaistivat pahemmin kuin muitten naisten, oli alistunut kohtalon
lakien alaiseksi. Armand oli pelastettava millä hinnalla tahansa, hän
ennen kaikkia, sillä olihan hän hänen veljensä, oli ollut isä, äiti,
ystävä sisarelleen aina siitä asti, kun tämä pikku vauvana kadotti
vanhempansa. Että Armand kuolisi petturina giljotiinilla, oli liian
kauhistuttavaa ajatellakin — itse asiassa aivan mahdotonta. Se ei
voisi koskaan tapahtua, ei koskaan. — — Mitä vieraaseen henkilöön
tuli, sankariin — — niin! kohtalon oli se ratkaistava. Marguerite
tahtoi pelastaa veljensä hengen armottoman vihollisen käsistä. Keinokas
Tulipunainen neilikka sai itse vapauttaa itsensä.

Ehkä — epäröiden — Marguerite toivoi uskaliaan suunnittelijan, joka
niin monta kuukautta oli eksyttänyt kokonaista urkkija-armeijaa, yhä
vieläkin onnistuvan välttämään Chauveliniä ja säilyttämään vapautensa
loppuun asti.

Sitä hän ajatteli kuunnellessaan ministerin viisasta puhetta.
Ministeri epäilemättä luuli lady Blakeneystä saaneensa hyvinkin
hartaan kuuntelijan. Yhtäkkiä Marguerite huomasi Chauvelinin terävien
kettumaisten kasvojen kurkistavan oviverhojen takaa.

»Lordi Fancourt», lausui Marguerite ministerille, »haluatteko tehdä
minulle pienen palveluksen?»

»Olen yksistään teidän armonne palvelija», vastasi lordi ritarillisesti.

»Tahtoisitteko katsoa, vieläkö mieheni on pelihuoneessa? Ja jos hän
on, niin sanokaa, että olen hyvin väsynyt ja menisin mielelläni pian
kotiin.»

Kauniin naisen käskyt sitovat koko miessuvun, jopa ministeritkin. Lordi
Fancourt totteli heti.

»En kernaasti jättäisi teidän armoanne yksin», lausui hän.

»Älkää pelätkö. Olen hyvässä turvassa täällä — ja luullakseni
häiritsemättömänä — — mutta olen tosiaankin väsynyt. Onhan selvää, että
sir Percy menee ajaen Richmondiin. Matka on pitkä, emmekä — ellemme
pidä kiirettä — saavu kotiin ennen aamunkoittoa.»

Lordi Fancourtin oli pakko mennä. Hänen hävitessään pujahti Chauvelin
huoneeseen ja seisoi silmänräpäyksessä tyynenä ja tunteettoman
näköisenä Margueriten vieressä. »Teillä on uutisia minulle?» lausui
hän. Jääkylmä vaippa tuntui laskeutuvan Margueriten hartioille.
Vaikka hänen poskensa hehkuivatkin kuumuudesta, oli hänellä kumminkin
jähmetyttävä vilu. Voi, Armand! saitko koskaan tietää, kuinka paljon
ylpeyttä, arvokkuutta ja naisellisuutta rakas sisaresi uhrasi tähtesi?

»Ei ollenkaan tärkeitä», vastasi Marguerite koneellisesti tuijottaen
eteensä, »mutta ehkä sen avulla pääsisimme jäljille. Yritin — viis'
siitä millä keinoin — paljastaa sir Andrew Ffoulkesin, juuri kun hän
noilla kynttilöillä oli polttamaisillaan kirjelippusta tässä huoneessa.
Onnistuin saamaan kirjeen pariksi minuutiksi käsiini ja silmäilin sitä
noin kymmenen sekuntia.»

»Kyllinkö aikaa sen lukemiseen?» kysäsi Chauvelin hiljaisella äänellä.

Margeurite nyökäytti päätään. Sitten hän jatkoi levollisenkoneellisella
äänenpainolla.

»Kirjeen kulmassa oli tuo tavallinen töhritty merkki, pieni tähtimäinen
kukka. Sen yläpuolella oli kaksi kirjoitettua riviä, kaiken muun oli
liekki mustannut ja polttanut.»

»Mitä niillä kahdella rivillä sanottiin?» Hänen kurkkunsa näytti
yhtäkkiä kutistuvan kokoon. Hetken tuntui mahdottomalta lausua ne
sanat, joiden oli lähetettävä urhoollinen mies kuolemaan.

»Sepä vasta onni, ettei koko paperi palanut», jatkoi Chauvelin kuivan
ivallisesti, »sillä Armand S:t Justin olisi käynyt huonosti. Kansatar,
mitä ne kaksi riviä sisälsivät?»

»Toinen kuului — 'lähden itse huomenna'», sanoi Marguerite hiljaisella
äänellä, »toinen — 'jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo
1 illallishuoneessa.'»

Chauvelin katsahti uuninreunustalla olevaan kelloon.

»Siis minulla on runsaasti aikaa», sanoi hän rauhallisena.

»Mitä aiotte tehdä?» kysäisi Marguerite.

Hän oli kalpea kuin kuvapatsas, kätensä jääkylmät, kamala jännitys
saattoi hänen päänsä ja sydämensä tykyttämään. Voi, sehän oli
sydämetöntä! sydämetöntä! Mitä hän oli tehnytkään ansaitakseen kaiken
sen? Hän oli valinnut toisen kahdesta: Jalostiko vai alhaisestiko oli
menetellyt? Enkeli, jonka tehtävänä on kirjoittaa ihmisteot kultaiseen
kirjaan, kykeni yksin siihen vastaamaan.

»Mitä aiotte tehdä?» kertasi Marguerite koneellisesti kysymyksensä.

»En miltään tällä hetkellä. Mitä sitten tapahtuu riippuu — —»

»Mistä?»

»Hänestä, jonka näen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.»

»Tietystikin te näette Tulipunaisen neilikan. Mutta ette tunne häntä.»

»En, mutta pian opin.»

»Sir Andrew on varmaankin varoittanut häntä.»

»Sitä en epäile. Kun erositte hänestä menuetin jälkeen, seisoi hän
tarkastellen teitä muutaman hetken sennäköisenä, että ymmärsin teidän
välillänne jotain tapahtuneen. Eikö olekin aivan luonnollista, että
arvasin paikalleen mitä tuo jotain oli. Sitten keskustelin pitkään
ja innokkaasti nuoren ritarin kanssa — me juttelimme herra Gluckin
verrattomasta menestyksestä Lontoossa — kunnes eräs nainen pyysi hänet
mukaansa illalliselle.»

»Entä sitten?»

»En kääntänyt katsettani hänestä koko aterian aikana. Kun kaikki
nousimme jälleen yläkertaan, takertui lady Portarles hänen seuraansa
alkaen puhua sievästä neiti Suzanne de Tournaysta. Olin varma siitä,
ettei hän liikahtanut paikaltaan, ennenkuin lady Portarles oli
puhuttavansa lopettanut, johon ainakin neljännestunti kului ja nyt on
kello jo viittä vailla yksi.»

Chauvelin valmistautui lähtemään ja asteli jo ovelle asti. Vedettyään
ovi verhon syrjään seisoi hän siinä hetkisen näyttäen Margueritelle,
miten sir Andrew kauempana innokkaasti! keskusteli lady Portarlesin
kanssa.

»Luulen, kaunis lady», sanoi hän voitonriemuisesti hymyillen, »että
löydän etsimäni henkilön ruokailuhuoneesta.»

»Ehkä siellä on useampiakin kuin yksi.»

»Kuka ikinä siellä lieneekin kellon lyödessä yksi, hänet apulaiseni
pidättävät. Ainakin yksi ellei pari kolme Liittolaista lähtee huomenna
Ranskaan. _Yksi_ heistä on Tulipunainen neilikka.»

»Niinkö? — Entä sitten?»

»Minä myöskin, kaunis lady, lähden huomenna Ranskaan. Paperit, jotka
Doverissa tavattiin sir Andrew Ffoulkesilla, mainitsevat Calais'n
ympäristön ja muutaman majatalon, jonka tunnen hyvin, sen nimi on
'Le Chat Gris', sekä jossakin yksinäisessä paikassa rannikolla —
ukko Blanchard’in mökin — jota minun täytyy koettaa etsiä. Kaikki
nämä ovat heidän määräpaikkojaan, joissa nenäkäs englantilainen on
käskenyt kavaltaja de Tournayn ja muiden sellaisten tapaamaan omat
lähettiläänsä. Mutta näyttää siltä, kuin hän olisi päättänyt olla
lähettämättä vakoojiansa, sillä hän lähtee itse huomenna! Siis yksi
henkilöistä, jonka piakkoin tapaan illallishuoneessa, aikoo matkustaa
Calais'hen, ja minä seuraan häntä, kunnes hänen jälkensä ilmaisevat
paikan, missä pakolaisylimykset häntä odottelevat. Se henkilö, kaunis
lady, on mies, jota olen hakenut lähes vuoden, mies, jonka tarmo on
voittanut minut, jonka nerokkuus on eksyttänyt minut, jonka rohkeus
on minua kummastuttanut — niin! minua! — joka olen nähnyt montakin
konnankoukkua elämässäni — tuo salaperäinen, ilkkuva Tulipunainen
neilikka.»

»Entä Armand?» kysyi Marguerite hartaasti.

»Olenko koskaan syönyt sanojani? Lupaan teille, että sinä päivänä,
jolloin Tulipunainen neilikka ja minä lähdemme Ranskaan, lähetän teille
hänen varomattoman kirjeensä erikoisen pikalähetin mukana. Ja vieläkin
enemmän, annan teille Ranskan lupauksen, että sinä päivänä, jolloin
saan nenäkkään englantilaisen käsiini, on S:t Just täällä Englannissa
hyvässä turvassa viehättävän sisarensa huostassa.»

Kumartaen syvään ja kohteliaasti sekä vieläkin katsahtaen kelloon
poistui Chauvelin huoneesta.

Marguerite luuli kuulevansa, miten Chauvelin kissan tavoin hiipien
liukui isojen vierashuoneiden läpi melun, naurun ja soiton pauhinassa,
miten hän asteli jykevää rappukäytävää alas, saapui ruokailuhuoneeseen
ja avasi oven. Kohtalo oli päättänyt, se oli saanut Margueriten
puhumaan ja tekemään alhaisen ja inhoittavan teon veljensä vuoksi,
jota hän rakasti. Hän heittäytyi tuolin selkämystä vasten tahdottomana
ja liikkumattomana vielä tuo armoton vihollinen pakottavien silmiensä
edessä.

Kun Chauvelin saapui illallishuoneeseen, ei siellä ollut ketään. Huone
näytti epätoivoisen tyhjältä ja mauttoman kirjavalta muistuttaen
juhlapukua tanssiaisten jälkeisenä aamuna.

Puoleksi tyhjennettyjä laseja oli siellä täällä pöydällä, auki
levitettyjä lautasliinoja joka paikassa, tuolit vastatusten asetettuina
parattaisiin ryhmiin — muistuttivat henkien istuimia, joilla ne
innokkaasti keskustelivat keskenään. Siellä oli kahden tuolin ryhmiä —
hyvin lähellä toisiaan — huoneen äärimäisessä nurkassa. Ne kertoivat
äskeisestä keimailusta ja kuiskuttelusta lintupaistin ja jäähdytetyn
sampanjan ääressä. Oli kolmen neljän tuolin ryhmiä, jotka palauttivat
mieleen hauskan ja innokkaan väittelyn viimeisistä häpeällisistä
tapauksista. Siellä oli — suora rivi tuoleja, jotka yhä vieläkin
näyttivät jäykiltä, arvostelevilta, happamilta niinkuin vanhettuneet
ylhäiset lesket. Aivan pöydässä kiinni oli muutamia erillään olevia
yksinäisiä tuoleja, jotka puhuivat ylen hienoja ruokia; harrastavista
herkuttelijoista. Olipa siellä vielä kaatuneitakin tuoleja, jotka
kertoivat äärettömän paljon ystävämme lordi Grenvillen kellarin
aarteista.

Se oli todellakin kummituksen tapainen jäljennös yläkertaan
kokoontuneesta hienostosta. Se oli aave, joka kummittelee joka talossa,
missä tanssiaisia ja hienoja illallisia pidetään.

Se oli ikäävä ja väritön kuva, piirretty harmaalle pahville, kun
värikkäät silkkipuvut ja loistavasti kirjaillut takit eivät olleet
siinä enää näyttämöä koristamassa ja kun kynttilät vain yksin unisesti
tuikuttivat.

Chauvelin hymyili lempeästi hieroen pitkiä laihoja käsiään. Hän
silmäili tyhjää huonetta, josta viimeinenkin liveripukuinen palvelija
oli vetäytynyt alakertaan ystäviensä seuraan. Hiljaisuus vallitsi
himmeästi valaistussa huoneessa. Gavotin säveleet, kaukainen puhelu ja
naurun helinä sekä ulkona tuon toosiakin vierivien rattaiden räminä
kuului tähän prinsessa Ruususen palatsiin kuin pakenevien aaveiden
humina.

Se näytti niin rauhaisalta, niin upealta ja niin hiljaiselta, ettei
tärkinkään katselija — ei edes oikea profeettakaan — olisi voinut
luulla sillä hetkellä huonetta muuksi kuin pyydykseksi, joka oli
valmistettu rohkean keinokasta suunnittelijaa vangitsemaan. Niin
rauhallista suojaa ei sellaisina levottomina aikoina saanut missään
nähdä.

Chauvelin mietti ja koetti kurkistaa läheiseen tulevaisuuteen.
Minkänäköinen oli se mies, jonka hän ja itse vallankumouksen
johtajat olivat vannoneet saattavansa hengiltä. Kaikki hänessä
näytti olevan velhomaista ja salaperäistä; hänen personansa, jonka
hän niin taitavasti oli kyennyt salaamaan; hänen vaikutusvaltansa
yhdeksääntoista englantilaiseen herrasmieheen, jotka sokean innokkaasti
näyttivät tottelevan hänen kaikkia käskyjään; kiihkeä rakkaus ja
alistuvaisuus, jotka hän oli saanut herätetyiksi vähän harjoitetussa
joukossaan, ja ennen kaikkea hänen ihmeellinen rohkeutensa, rajaton
nenäkkyytensä, joka oli saattanut hänet ärsyttämään heltymättömintäkin
vihollista aivan Pariisin muurien sisällä.

Eipä ihme, että salaperäisen englantilaisen haukkumanimi herätti
Ranskan kansassa taikauskoista kauhistusta. Itse Chauvelinkin
tarkastellessaan tyhjää huonetta, johon velhosankari oli pian
ilmestyvä, tunsi kammon karmivan selkärankaansa.

Mutta hänen suunnitelmansa olivat valmiit. Hän oli varma siitä, ettei
Tulipunainen neilikka ollut saanut varoituksia ja oli yhtä varma
siitäkin, ettei Marguerite Blakeney ollut häntä pettänyt. Jos niin oli
laita — — julma katse, joka olisi saanut Margueriten värisemään, kiilsi
Chauvelinin pistävissä silmissä, Jos Marguerite oli petkuttanut hänet,
niin Armand S:t Just oli saava kovan rangaistuksen siitä.

Mutta ei, ei tietystikään ei niin ollut laita!

Onneksi illallishuoneessa ei ollut ketään. Se helpoitti Chauvelinin
tehtävää epäluulottoman salaperäisen henkilön yksin astuessa
huoneeseen. Ketään muita ei siellä ollut paitsi Chauvelin itse.

Maltahan! Tarkastellessaan huoneen yksinäisyyttä tyytyväinen hymy
huulillaan huomasi Ranskan hallituksen kekseliäs lähetti, että joku
lordi Grenvillen vieraista illastettuaan, viisaan tavoin tyynesti ja
yksitoikkoisesti huokuen nautti rauhallista untaan kaukana tanssisalin
humusta.

Chauvelin vilkaisi taaskin ympärilleen, ja sohvan nurkassa, huoneen
pimeimmässä sopessa, suu auki, silmät ummessa, rauhallisen unen
synnyttämien vienojen nenä-äänten kuluessa, lepäsi Euroopan viisaimman
naisen komeasti puettu, pitkäsäärinen mies.

Chauvelin katseli sir Percyä hänen siinä maatessaan rauhallisena,
tiedottomana, sovussa koko maailman ja itsensä kanssa hyvän illallisen
jälkeen. Melkein sääliväinen hymy muutti ranskalaisen kovat piirteet
leppeämmiksi ja lauhdutti hänen vaaleiden silmiensä ivallisen ilmeen.

Tietenkään nukkuja sikeään, unennäöstä vapaaseen uneen vaipuneena ei
sekaantunut Chauvelinin pyydystyspuuhiin, kekseliään Tulipunaisen
neilikan vangitsemiseen. Taas Chauvelin hieroi käsiään ja seuraten
sir Percy Blakeneyn esimerkkiä heittäytyi pitkälleen toisen sohvan
nurkkaan, sulki silmänsä, avasi suunsa ja hengitti rauhallisesti ja
kuuluvasti sekä — — odotteli!




XV LUKU

Epäilyksiä.


Marguerite Blakeney oli tarkastellut Chauvelinin mustapukuista olentoa
sen astellessa tanssisalin poikki. Sitten hänen oli täytynyt kääntää
katseensa toisaanne, sillä hänen hermonsa olivat sangen kiihtyneet.

Välinpitämättömänä hän istui yksin pienessä, rauhallisessa kammiossa
katsellen verhoitetusta ovesta etäämpänä tanssivia pareja, katsellen
heitä, vaikkei nähnytkään mitään, kuunnellen soittoa, vaikkei
tajunnutkaan muuta kuin tuskallista, väsyttävää odotusta.

Hänen mielikuvituksensa loihti kuvan siitä, mitä mahdollisesti tapahtui
sillä hetkellä kerrosta alempana. Puolityhjä ruokailuhuone, ratkaiseva
hetki — Chauvelin vaanimassa! sitten, aivan täsmälleen, vihollisen
huoneeseen saapuminen — hänen, Tulipunaisen neilikan, salaperäisen
johtajan, joka Margueritestä oli käynyt melkein olemattomaksi, niin
omituinen ja velhomainen oli hänen salainen personansa.

Marguerite toivoi myöskin olevansa illallishuoneessa sillä hetkellä
hänen saapumistaan katselemassa. Hän arveli naisen tarkalla silmällä
pian huomaavansa muukalaisen kasvoista, ilmaisivatko ne lujaa
yksilöllisyyttä, jota vaaditaan toisten johtajalta, sankarilta,
voimakkaalta, pilviä tavoittelevalta kotkalta, jonka uskaliaat siivet
olivat näädän pyydyksiin joutumaisillaan.

Naisen tavoin Marguerite ajatteli häntä surullisin miettein. Kohtalon
iva tuntui niin julmalta. Se salli pelottoman leijonan antautua rotan
nakerrettavaksi. Voi! Eikö siis Armand'in elämää vaara uhannutkaan! — —

»Teidän armonne luulee minua varmaankin hyvin huolimattomaksi», lausui
joku hänen lähellään. »Asianne toimittaminen tuotti minulle hyvin
paljon vaikeuksia, sillä ensiksikään en tavannut Blakeneyä missään — —»

Marguerite oli unhoittanut sekä miehensä että hänelle lähettämänsä
asian kokonaan, hänen pelkkä nimensäkin, jonka lordi Fancourt mainitsi,
tuntui vieraalta ja tuntemattomalta, niin kokonaan oli hän viimeiset
viisi minuuttia ajatuksissaan elänyt uudelleen entistä elämäänsä rue
de Richelieun varrella, jossa Armand rakastaen ja vartioiden oli
pelastanut hänet monesta viekkaasta juonesta, joita Pariisissa siihen
aikaan alituisesti punottiin.

»Vihdoinkin löysin hänet», jatkoi lordi Fancourt, »ja toimitin hänelle
asianne. Hän sanoi käskevänsä heti valjastamaan hevoset.»

»Voi!» lausui Marguerite yhä hajamielisesti, »löysitte siis mieheni ja
toimititte asiani?»

»Niin, hän nukkui sikeästi ruokailuhuoneessa. Ensin en saanut häntä
heräämään.»

»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi hän konemaisesti koettaen koota
ajatuksiaan.

»Suvaitseeko teidän armonne tanssia kanssani odotellessa?» kysyit lordi
Fancourt.

»Ei, kiitoksia, hyvä lordi, mutta — jos suotte anteeksi — olen
tosiaankin vähän väsynyt ja tanssisalin kuumuus on käynyt painostavaksi.»

»Kasvihuone on miellyttävän viileä, sallikaa minun johtaa teidät sinne
ja tuoda virvokkeita. Lady Blakeney, näytätte pahoinvoivalta.»

»Olen vain väsynyt», toisti Marguerite uupuneena salliessaan lordi
Fancourtin taluttaa itsensä kasvihuoneen himmennettyjen valojen ja
vihreiden kasvien viilentämään ilmaan. Lordi toi Margueritelle tuolin
johon hän vajosi istumaan. Pitkä odotusaika oli melkein sietämätön.
Miksi Chauvelin ai tullut kertomaan, mitä tuloksia hänen vaanimisensa
oli tuottanut?

Lordi Fancourt oli hyvin huomaavainen. Mutta Marguerite tuskin
kuuli miltä lordi sanoi ja hämmästytti häntä äkkiarvaamattomalla
kysymyksellään:

»Lordi Fancourt, huomasitteko ruokailuhuoneessa muita kuin sir Percy
Blakeneyn?»

»Ainoastaan Ranskan hallituksen lähetin, herra Chauvelinin, myöskin
sikeässä unessa toisessa nurkassa», sanoi hän. »Minkätähden teidän
armonne sitä kysyy?»

»En tiedä — — -minä — —. Paljonko kello oli teidän siellä ollessanne?»

»Noin viisi tai kymmenen minuuttia yli yhden. — — Haluaisin mielelläni
tietää mitä teidän armonne ajattelee», jatkoi hän, sillä nähtävästi
kauniin ladyn ajatukset harhailivat hyvin kaukana ollenkaan
tarkkaamatta lordin henkevää puhetta.

Mutta hyvin kaukana ei hänen ajatuksensa kumminkaan olleet, ainoastaan
kerrosta alempana samassa talossa, ruokailuhuoneessa, jossa Chauvelin
oli väijyksissä, oliko hän pettynyt? Hetkeksi sellainen ajatus juolahti
toivon tavoin hänen mieleensä — toivon, että sir Andrew oli varoittanut
Tulipunaista neilikkaa ja ettei Chauvelin onnistunutkaan saamaan lintua
pyydyksiinsä. Mutta toivo muuttui pian peloksi. Oliko hän pettynyt?
Mutta sittenkin — Armand!

Lordi Fancourt lakkasi puhumasta huomattuaan, ettei hänellä ollut
kuuntelijaa. Hän odotti tällaisuutta pujahtaakseen tiehensä, sillä
naisen seurassa istuminen, olkoonpa hän kuinka kaunis tahansa,
ei suinkaan virkistä edes ministereitäkään, kun nainen ei huomaa
suurimpiakaan ponnistuksia, joita hänen huvittamisekseen tehdään.

»Menenkö katsomaan, joko hevoset ovat valjaissa?» kysyi hän vihdoin
koetteeksi.

»Oi, kiitos — — kiitos — — jos olette niin ystävällinen — — pelkän
pahoin, että ikävystytän teitä — — mutta olen oikein väsynyt — — ja
ehkä mieluummin haluatte olla yksin.»

Marguerite oli toivonut pääsevänsä hänestä, sillä hän arveli ketun,
jota Chauvelin muistutti tulevan kumminkin sinne nuuskimaan luullen
Margueriten olevan yksiin.

Lordi Fancourt meni, ja vieläkään ei Chauveliniä kuulunut. Voi, mitähän
oli tapahtunutkaan? Hän tunsi Armand'in kohtalon tasapainon hoippuvan
— — hän pelkäsi — hirveästi — ettei Chauvelin ollutkaan onnistunut
ja että salaperäinen Tulipunainen neilikka oli taaskin näyttänyt
ilkkumistaan. Hän tiesi ettei silloin tarvinnut toivoa sääliä eikä
armoa Chauveliniltä.

Ollihan hän lausunut »Joko — tahi —» eikä mikään vähempi tyydyttänyt
häntä. Hän oli hyvin ilkeä, saattoi teeskennellä luulevansa, että
Marguerite tahallaan eksytti häntä, ja onnistumatta taaskaan saamaan
kotkaa pyydyksiinsä hänen kostonhalunsa kyllä tyytyi vähäiseenkin
saaliiseen — Armand'iin!

Kuitenkin Marguerite oli koettanut parastansa, hän oli jännittänyt
kaikki hermonsa Armand'in tähden. Hän ei jaksanut ajatella kaiken
menneen myttyyn; hän ei voinut istua hiljaa, vaan halusi heti kuulla
asian pahimman puolen, jopa kummasteli, ettei Chauvelin vielä ollut
tullut hänelle kiukkuansa purkamaan eikä pilkkaamaan häntä.

Lordi Grenville tuli itse siinä tuokiossa sanomaan, että hevoset
olivat valmiit ja että sir Percy ohjakset käsissä odotti lady
Blakeneyä. Marguerite hyvästeli hienostunutta isäntäänsä. Useat ystävät
pysäyttivät hänet puhutellakseen ja sanoakseen »näkemiin», kun hän
kulki huoneiden läpi.

Ainoastaan ministeri hyvästeli häntä porraskäytävän yläpäässä;
alapäässä kokonainen armeija kohteliaita herrasmiehiä odotteli
hyvästelläkseen hienoa kauneuden kuningatarta, ja ulkopuolella
jykevässä pylvästössä sir Percyn komeat raudikot levottomina
tömistelivät jalkojaan.

Juuri kun Marguerite oli kääntynyt isännästä porraskäytävällä, huomasi
hän Chauvelinin, joka nousi portaita hitaasti hieroen laihoja käsiään.

Hänen kasvoillaan oli merkillinen ilon ja hämmästyksen ilme, ja kun
hänen tarkat silmänsä kohtasivat Margueriten, muuttui niiden katse
melkein ivalliseksi.

»Herra Chauvelin», sanoi hän pysähtyen ja Chauvelinin kumartaessa
syvään, »hevoseni odottavat ulkona, saanko pyytää käsivarttanne?»

Tapansa mukaisesti Chauvelin tarjosi hänelle kohteliaasti käsivartensa
ja talutti hänet portaita alas. Tungos oli suuri, toiset ministerin
vieraat olivat lähdössä, toiset nojasivat porraskäytävän kaidepuihin
tarkaten ihmisjoukkoa sen kulkiessa edestakaisin leveitä portaita ylös
ja alas.

»Chauvelin», sanoi hän vihdoinkin toivottomasti, »minun täytyy saada
tietää mitä on tapahtunut.»

»Hyvä lady, mitäkö on tapahtunut?» sanoi hän teeskennellyn
hämmästyneesti. »Missä? Milloinka?»

»Chauvelin, kidutatte minua. Olen auttanut teitä tänä iltana
— — tietystikin minulla on oikeus saada tietää. Mitä tapahtui
ruokailuhuoneessa k:lo 1, juuri äsken?»

Hän puhui kuiskaamalla luullen, ettei joukon hälinässä kukaan muu kuin
hänen vieressään oleva mies kuullut puhetta.

»Kaunis lady, rauha ja hiljaisuus vallitsi siellä; sillä hetkellä
nukuin sohvan nurkassa ja sir Percy toisella sohvalla.»

»Eikö ketään tullut huoneeseen?»

»Ei ketään.»

»Siis olemme erehtyneet, te ja minä? — —»

»Niin, olemme erehtyneet — ehkä — —»

»Mutta Armand?» kysyi hän.

»Voi, Armand S:t Justin kohtalo on hiuskarvan varassa! — — kääntykää
rukoillen taivasten puoleen, ettei hiuskarva katkeaisi.»

»Chauvelin, minä toimin puolestanne vilpittömästi, innokkaasti — —
muistakaa — —»

»Muistan kyllä lupaukseni», sanoi hän hiljaisella äänellä, »sinä
päivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä tapaamme toisemme
ranskalaisella maaperällä, S:t Just on viehättävän sisarensa huostassa.»

»Joka tarkoittaa, että urhoollisen miehen veri tahrii käteni», sanoi
Marguerite väristen.

»Hänen tai teidän veljenne veri. Tietystikin teidän on tällä hetkellä
toivottava, niinkuin minäkin toivon, että salaperäinen Tulipunainen
neilikka lähtee tänään Calais'hen, —»

»Kansalainen, toivon vain yhtä asiaa.»

»Ja se on?»

»Että paholainen tarvitsee teitä jossakin muualla ennenkuin aurinko
nousee.»

»Kansatar, imartelette minua.»

Marguerite pysäytti hänet hetkeksi keskelle porraskäytävää päästäkseen
selville laihan, kettumaisen naamion alla toimivista ajatuksista.
Mutta Chauvelin säilytti kohteliaisuutensa, ivallisuutensa ja
salaperäisyytensä; hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet levottomalle
naisparalle, tarvitsiko pelätä vai uskalsiko toivoa.

Porraskäytävän alapäässä ihailijat ympäröivät Margueriten. Lady
Blakeney ei noussut koskaan vaunuihinsa ilman saattavien ihmisperhosten
liehumista hänen kauneutensa häikäisevän valon ympärillä. Ennenkuin
hän viimeinkin jätti Chauvelinin, ojensi hän pienen kätensä hänelle
lapsellista turvautumista osoittavalla somalla liikkeellä, joka oli
hänelle niin ominaista.

»Chauvelin, ystäväni, antakaa minulle edes vähän toivoa!» pyysi hän
hartaasti.

Hyvin kohteliaasti Chauvelin kumarsi hennon kätösen yli, joka näytti
niin somalta ja valkoisen sievän, läpinäkyvän, mustan käsineen alta, ja
suudellen punertavia sormia kertasi salaperäisesti hymyillen:

»Kääntykää taivaan puoleen rukoillen, ettei hiuskarva katkeaisi.»

Ja astuen syrjään Chauvelin antoi tietä perhosille, jotta ne pääsisivät
liehumaan lähemmäksi kynttilää; ja komea nuorten ylimysmiesten
joukko huomaavasti tarkaten kaikkia lady Blakeneyn liikkeitä peitti
teräväpiirteiset, kettumaiset kasvot Margueritelta.




XVI LUKU

Richmond.


Muutamien minuuttien kuluttua hän istui käärittynä kauniisiin
turkiksiin sir Percyn vieressä komeissa vaunuissa neljän kauniin
raudikon nuolen tavoin kiitäessä hiljaisia katuja pitkin.

Yö oli lämmin, leppeä tuuli puhalteli Margueriten polttavan kuumille
kasvoille. Pian Lontoon rakennukset jäivät näkyvistä ja sir Percy ajaa
karahutti vanhan Hammersmithin sillan yli Richmondiä kohti.

Joki kiemurteli pienissä mutkissa ja näytti kapealta käärmeeltä
kimmeltäen kuunvalossa. Tumman vaipan tavoin puiden varjot lankesivat
tien poikki. Raudikot kiitivät eteenpäin nuolen nopeudella, joita vain
sir Percyn tottuneet kädet hiukan hillitsivät.

Öiset ajelut Lontoon tanssiaisten ja illallisten jälkeen olivat
Margueritesta aina ihastuttavia, ja hän piti suuressa arvossa miehensä
haaveellista päähänpistoa viedä hänet joka ilta sillä keinoin heidän
kauniiseen joen varrella olevaan kotiinsa jäämättä asumaan Lontoon
tukehduttaviin rakennuksiin. Sir Percy ajeli mielellään pirteillä
hevosillaan yksinäisiä kuun valaisemia teitä, ja Marguerite piti
rattailla istumisesta kesätuulen leppoisesti puhallellessa kasvoille,
kun he palasivat tanssiaisillallisten painostavasta kuumuudesta.

Matka ei ollut pitkä — joskus sen ajoi vajaassa tunnissa, kun raudikot
olivat virkeät ja sir Percy antoi niiden mennä niin kovasti kuin
halusivat.

Sinä yönä hänellä tuntui olevan itse paholainen sormissaan, ja vaunut
tuntuivat aivan lentävän joenvartista tietä pitkin. Tapansa mukaan
sir Percy ei puhunut vaimonsa kanssa, vaan tuijotti suoraan eteensä,
ohjakset riippuivat höllästi hänen laihoissa käsissään. Marguerite
katsahti häneen kerran pari kuin koetteeksi; hän näki miehensä kauniit
piirteet ja toisen velton silmän, sen riippuvan luomen ja suoran hienon
ohimon.

Kasvot näyttivät kuuvalossa erittäin vakavilta ja muistuttivat
Margueriten kirvelevää sydäntä onnellisesta kuherrusajasta ennen Percyn
muuttumista veltoksi, typeräksi mieheksi, väsyneeksi narriksi, joka
vietti aikansa peli- ja illallispöydissä.

Mutta kuuvalossa Marguerite ei voinut nähdä velttojen, sinisten silmien
ilmettä. Hän näki vain tukevan leuan, piirteet, tarmokkaan suupielen,
hyvin muodostuneen jykevän otsan. Luonto oli ollut suopea sir Percylle.
Hänen virheensä olivat luettavat puoleksi hassahtavan äiti raukkansa
ja surusta sortuneen hajamielisen isänsä syyksi. Kumpikaan ei ollut
välittänyt nuoresta vesasta, joka kasvoi heidän silmäinsä edessä, joten
heidän pelkkä huolettomuutensa turmeli sen jo aivan alussaan.

Marguerite tunsi äkkiä suurta myötätuntoa miestänsä kohtaan.
Moraliset ristiriidat, joista hän juuri oli päässyt, saattoivat hänet
suvaitsemaan muittenkin virheitä ja puutteita.

Hirveän voimakkaasti oli hän saanut tuntea, kuinka kohtalon iskut
läpeensä voivat kukistaa ihmisolennon. Jos hänelle viikko sitten olisi
sanottu, että hän alentuu vakoilemaan ystäviään ja petoksella saattaa
urhean ja epäluulottoman miehen armottoman vihollisen käsiin, olisi hän
ivaten nauranut jo pelkälle arvelullekin.

Kuitenkin hän oli tehnyt niin. Tuossa paikassa hän voi saada tietoja
urhoollisen miehen kuolemasta. Kaksi vuotta sittenhän markiisi S:t
Cyr oli joutunut perikatoon hänen ajattelemattomuutensa tähden.
Siinä asiassa hän oli kumminkin moralisesti viaton — hän ei ollut
tarkoittanut mitään pahaa — kohtalo oli vain sekaantunut asiaan. Mutta
nyt hänen tekonsa oli ilmeisesti halpamainen, hän oli tehnyt sen
tahallisesti, sellaisesta syystä, jota ankarat moralistit eivät edes
hyväksy.

Tuntiessaan puolisonsa voimakkaan käsivarren kosketuksen valtasi
Margueriten se ajatus, että Percy olisi halveksinut ja vieronut häntä
enemmän, jos hän vain olisi tiennyt hänen tekonsa sinäkin iltana.
Niinhän ihmiset tuomitsevat pintapuolisesti, sivumennen ylenkatsoen
toisiaan syyttömästi ja armottomasti. Hän halveksi miestään hänen
tyhjyytensä ja alhaisten, arvottomien toimiensa tähden; ja hän tunsi,
että Percy varmaankin halveksi häntä vieläkin enemmän, sillä Marguerite
ei ollut kyllin luja tekemään oikein: uhraamaan veljensä omantuntonsa
vaatimuksesta.

Mietteisiinsä vaipuneena Marguerite huomasi raittiin kesäisen yön
kuluvan liian nopeaan, ja hyvin pettynein mielin hän yhtäkkiä havaitsi
raudikkojen kääntyneen kauniin englantilaisen kotinsa mahtavasta
portista sisään.

Sir Percy Blakeneyn talo joen rannalla on tullut historiallisesti
kuuluisaksi; kuin palatsi se sijaitsee erinomaisen kauniin puutarhan
keskellä, joka joen puolella päättyy kauniiseen terassiin. Tudorin
aikaiset vanhat tiilimuurit näyttävät ylevän ihanilta vihreää taustaa
ja kaunista nurmikenttää vasten. Täydellistä sopusointua lisää
edustalla oleva vanha aurinkokello. Isot, satojen vuosien vanhat puut
langettivat viileätä varjoaan sinä lämpimänä syysyönä, jolloin lehdet
olivat kullanruskeita ja vanha puutarha näytti kuuvalossa erikoisen
runolliselta ja rauhalliselta.

Varman täsmällisesti sir Percy sai raudikot äkkiä pysähtymään kauniin
Elisabethin aikuisen eteisen edustalle; vaikka olikin myöhäistä,
ilmestyi joukko palvelijoita pohjakerroksesta vaunujen pihalle
jyristessä, ja he seisoivat siinä kaikki kunnioittavasti apuaan
tarjoten.

Sir Percy hypähti nopeasti rattailta, sitten hän auttoi Margueritea,
joka viivytteli ulkona hetkisen miehensä antaessa palvelijoille
määräyksiä. Marguerite kiersi rakennuksen, astui nurmikolle ja katseli
haaveksien hopeista maisemaa. Luonto näytti erinomaisen rauhalliselta
verrattuna niihin myllertäviin tunteisiin, joita hän oli saanut
kokea. Hän tuskin kuuli joen lirinää ja kuivien, karisevien lehtien
synnyttämää aavemaasta kahinaa.

Kaikkialla oli hiljaista. Hän kuuli hevosten hyppelevän, kun niitä
talutettiin etäällä olevaan talliin, palvelijoiden jalkain kiireisiä
askeleita heidän mennessään levolle huoneisiinsa. Koko talo oli aivan
hiljaa, ainoastaan kahdessa eri huoneustossa komeiden vierashuoneiden
yläpuolella valot vielä loistivat. Ne olivat hänen ja hänen miehensä
huoneustot, joita koko talon leveys eroitti toisistaan yhtä kauaksi,
kuin he itsekin olivat toisistaan vieraantuneet. Vaistomaisesti hän
huokasi — sillä hetkellä hän ei olisi voinut sanoa miksi.

Margueriten sydäntä kirveli sanomattomasti. Hän sääli suuresti
itseään, hän ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin surkuteltavan
yksin, niin suuresti lohdutuksen ja myötätunnon tarpeessa. Taaskin
huokaisten kääntyi hän joelta taloon päin arvellen unen sellaisena yönä
pysyttelevän poissa.

Ennen terassille saapumistaan kuuli hän äkkiä tukevia askelia
narisevalla sorakäytävällä, ja siinä tuokiossa hänen miehensä
ilmestyikin varjosta siihen. Hän oli myöskin kiertänyt talon ja
asteli nurmikolla joelle päin. Hänellä oli vielä päällään raskas
ajelutakkinsa, jonka monet käänteet ja kaulukset olivat hänen itsensä
keksimää kuosia. Hän oli heittänyt sen selkäänsä ja tapansa mukaisesti
pistänyt kätensä silkkisten polvihousujensa taskuun. Komea valkoinen
puku, jossa oli arvaamattoman kallis pitsikaulus ja johon hän oli ollut
puettu lordi Grenvillen tanssiaisissa, näytti erittäin aavemaiselta
talon tummaa taustaa vasten.

Sir Percy ei nähtävästikään huomannut Margueritea, sillä seistyään
muutamia minuutteja kääntyi hän tuota pikaa taas taloon päin astellen
suoraan terassille.

»Sir Percy!»

Hänellä oli jo toinen jalka terassin alimmalla portaalla, mutta
kuullessaan vaimonsa äänen hätkähti hän ja pysähtyi, sitten hän
tuijotti tarkkaan varjoon, josta ääni oli kuulunut.

Marguerite tuli nopeasti kuuvaloon, ja niin pian kuin sir Percy näki
vaimonsa, sanoi hän hyvin kohteliaasti, niinkuin hänen tapansa aina oli
Margueritea puhutella:

»Arvoisa rouva, teidän palvelijanne!»

Mutta sir Percyn toinen jalka oli vielä portaalla, ja koko hänen
olentonsa ilmaisi, että hän halusi poistua eikä tahtonut keskustella,
minkä Marguerite selvästi huomasi.

»Ilma on niin suloisen viileä», lausui Marguerite, »kuuvalo runollisen
rauhallinen ja puutarha ihastuttava. Ettekö haluaisi olla täällä
hetkisen? Eihän vielä ole myöhä, vai onko seurani niin epämiellyttävä,
että täytyy kiireesti päästä pois?»

»Päinvastoin, rouva», vastasi hän tyynesti, »mutta toista jalkaahan
kenkä puristaakin, ja kaikki on runollisempaa ilman minua; kuta
pikemmin siirrän pimentävän esteen syrjään, sitä mieluisampaa se teistä
on.»

Hän kääntyi taaskin poistuakseen.

»Sir Percy, sanon sen, että käsitätte minut väärin», lausui Marguerite
kiiruusti vetäytyen yhä lähemmäksi miestään. »Vieraantuminen, joka
valitettavasti on syntynyt välillemme, ei ole minun aikaansaamani.
Muistakaa se!»

»Rouva, teidän on se minulle anteeksi annettava!» lausui hän kylmästi,
»muistini on aina ollut hyvin huono.»

Sir Percy katsoi suoraan vaimoaan silmiin hitaan välinpitämättömästi,
joka omituisuus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Marguerite loi
myöskin katseensa hetkeksi mieheensä, ja se muuttui leppeämmäksi hänen
lähestyessään sir Percyä terassin alapäässä.

»Hyvin huonoko, sir Percy? Totta tosiaan se on muuttunut. Kolme neljä
vuotta sitten te näitte minut tunnin verran Pariisissa Itämaille
mennessänne. Kun palasitte kaksi vuotta myöhemmin, ette ollut minua
unohtanut.»

Marguerite oli jumalallisen kaunis seisoessaan siinä kuuvalossa turkin
valuessa hänen kauniilta olkapäiltään, kullalla kirjaillun puvun
kimmeltäessä, hänen sinisten silmiensä avomielisesti katsellessa
miestään.

Sir Percy seisoi hetken jäykkänä ja liikahtamatta, mihin hän ei olisi
kyennyt pitämättä kiinni terassin kivikaiteesta.

»Arvoisa rouva, haluaisitte puhua kanssani», lausui sir Percy
kylmäkiskoisesti. »Otaksun, ettette tarkoittanut antautua hempeiden
muistojen valtaan.»

Hänen äänensä sävy oli tosiaankin kylmäkiskoinen ja myöntymätön,
käytöksensä jäykkä ja taipumaton. Naisellinen säädyllisyys vaati
Margueritea palkitsemaan kylmän kylmyydellä ja menemään miehensä
ohitse sanaakaan sanomatta ainoastaan hiukan päätään nyökäten, mutta
naisellinen vaisto sanoi, että hän voi jäädä siihen — tarkka vaisto,
joka saattaa kauniin naisen tuntemaan oman voimansa, jolla hän saa
epäkohteliaimmankin miehen polvistumaan eteensä. Hän ojensi kätensä
puolisolleen.

»Sir Percy, päinvastoin ja miksipä en? Nykyinen aikahan ei ole kovin
valoisa, joten haluttaa vähän viipyä menneissä.»

Sir Percy kumarsi pitkää vartaloaan ja tarttuen Margueriten käteen,
joka oli hänelle ojennettuna, suuteli sitä kohteliaasti.

»Rouva, suonette anteeksi, ettei hidas järkeni jaksa seurata sanojanne.»

Taas hän koetti lähteä, yhä Margueriten lapsellisensuloinen, melkein
hellä ääni pyysi häntä jäämään.

»Sir Percy.»

»Rouva, teidän palvelijanne.»

»Voiko rakkaus ruostua?» sanoi Marguerite äkkiä ajattelemattoman
pikaisesti. »Luulin sinun rakkautesi kestävän kokonaisen ihmiselämän.
Eikö siitä ole mitään jäljellä, Percy — — joka auttaisi sinua — —
karkoittamaan vieraantumisesi?»

Hänen jykevä olentonsa näytti Margueriten sillä tavoin puhuessa
jäykistyvän yhä enemmän, tarmokas suu vetäytyi kokoon, armottoman
uppiniskainen katse pujahti noihin alati velttoihin sinisiin silmiin.

»Rouva, mitä tarkoitusta varten, pyydän?» kysyi sir Percy kylmästi.

»En ymmärrä teitä.»

»Kuitenkin se on aivan yksinkertaista», sanoi sir Percy äkkiä
katkerasti, joka katkeruus näytti kirjaimellisesti kuultavan
hänen sanoistaan, vaikka hän koettikin tukahduttaa sitä, »kysyn
teiltä nöyrästi, sillä typerä järkeni ei kykene käsittämään teidän
armonne äkillistä mielialanvaihdosta. Tarkoittaako se, että teillä
on halu uudistaa pirullinen urheilunne, jota viime vuonna niin
menestyksellisesti harjoititte? Tahdotteko nähdä minut taaskin
rakkautta janoovana jalkojenne juuressa, jotta taaskin voisitte
mielihyvin potkaista minut syrjään niinkuin väsyttävän sylikoiran.»

Margueriten oli onnistunut herättää hänet hetkeksi, ja taas hän katseli
suoraan mieheensä, sillä juuri sellaisena hän muisti nähneensä hänet
vuosi sitten.

»Percy, rukoilen sinua!» kuiskasi Marguerite, »emmekö voisi unohtaa
menneitä?»

»Anteeksi, rouva, mutta minä käsitin teidän sanoneen, että halusitte
muistella niitä.»

»Päinvastoin, Percy, en puhunut _siitä_ menneisyydestä!» sanoi hän
äänensä hellästi värähtäissä. »Puhuin siitä ajasta, jolloin sinä
minua vielä rakastit, ja minä — — voi! minä olin turhamainen ja
joutavanpäiväinen. Sinun rikkautesi ja asemasi houkuttelivat minua:
minä menin kanssasi naimisiin toivoen sinun suuren rakkautesi minuun
herättävän minussakin rakkauden sinuun — — mutta, valitettavasti! — —»

Kuu oli jo painunut pilvimöhkäleiden taakse. Idässä alkoi pehmeän
harmaa valo hälventää yön synkkää vaippaa. Sir Percy näki
ainoastaan vaimonsa sulavat piirteet, pienen kuningatarmaisen pään
punertavankultaisten kiharoiden ympäröimänä ja kimaltelevat jalokivet
hänen pienessä, punaisessa hiuskoristeessaan, joka muistutti
tähtimäistä kukkasta.

»Rouva, kaksikymmentäneljä tuntia vihkimisemme jälkeen markiisi de S:t
Cyr ja koko hänen perheensä kuoli giljotiinillä ja huhu tiesi kertoa,
että sir Percy Blakeneyn vaimo vaikutti heidän kohtaloonsa.»

»Päinvastoin, minähän itse kerroin teille sen inhoittavan jutun!»

»Vieraat ihmiset ehtivät ennen teitä ja kertoivat sen minulle kaikkine
hirvittävine syrjäseikkoineen.»

»Ja heti te uskoitte», sanoi hän pikaisella äänellä, »ilman todisteita
— uskoitte, että minä, jota vannoitte rakastavanne enemmän kuin
elämäänne, jota vakuutitte jumaloivanne, että minä voin tehdä niin
alhaisen työn, josta ihmiset vahingoniloissaan kertoivat. Luulitte
minun tarkoittaneen teidän pettämistänne — minun olisi pitänyt puhua
siitä ennen vihkiäisiämme. Kuitenkin, jos olisitte halunnut kuunnella
minua, olisin kertonut, että aina siihen aamuun asti, jolloin S:t
Cyr astui giljotiinille, panin kaiken tarmoni liikkeelle voidakseni
käyttää vaikutusvaltaani hänen ja hänen perheensä pelastamiseen. Mutta
ylpeyteni sulki huuleni, kun rakkautemme näytti haihtuvan niinkuin se
olisi joutunut giljotiinin alle. Kuitenkin olisin puhunut teille, miten
minut oli petetty! Niin, minut, jolle sama yleinen huhu oli suonut
Ranskan terävimmän älyn! Miehet, jotka ymmärsivät hyväkseen käyttää
kostonhaluani ja rakkauttani veljeeni, viekoittelivat minut tekemään
sen. Oliko se luonnotonta?»

Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän vaikeni hetkeksi koettaen
rauhoittaa mieltään ja katsoen vetoavasti mieheensä niinkuin
tuomariin. Sir Percy antoi Margueriten jatkaa omalla kiihkoisella
ja kiihoittuneella tavallaan sanallakaan keskeyttämättä häntä ja
lausumatta myötätunnon sanaakaan. Margueriten vaietessa ja koettaessa
niellä poskille valuvia, kuumia kyyneleitä sir Percy odotti
tunteettomannäköisenä ja äänetönnä. Varhaisen aamusarastuksen harmaan
hämärässä valossa näytti hänen pitkä vartalonsa vieläkin pitemmältä
ja jäykemmältä. Veltot, hyväntahtoiset kasvot olivat omituisesti
muuttuneet. Marguerite, kiihoittunut kun oli, huomasi etteivät
miehensä silmät enää olleet raukeat eivätkä suun piirteet ilmeettömät.
Riippuvien luomien alta pilkisti suuren rakkauden merkillinen ilme,
suu oli aivan suljettu, huulet kovasti yhteenpuristetut, niinkuin
ainoastaan tahto olisi hillinnyt riehuvaa tunnetta.

Marguerite Blakeney oli ennen kaikkea nainen kaikkine naisen
viehättävine heikkouksineen, kaikkine naisen rakastettavimpine
vikoineen. Hän tunsi sillä hetkellä monet kuukaudet olleensa
erehdyksissä: että mies, joka seisoi hänen edessään kylmänä kuin
kuvapatsas kuunnellen hänen soinnukasta ääntään, rakasti häntä,
niinkuin oli rakastanut jo vuosi sitten: että Percyn rakkaus olisi
voinut sammua, mutta että se oli hereillä voimakkaana, suurena, yhtä
valtaavana kuin se oli ollut heidän huultensa ensi kerran yhtyessä
pitkään, hullaannuttavaan suudelmaan.

Ylpeys oli pidättänyt hänet loitolla vaimostaan, mutta Marguerite aikoi
valloittaa hänet taas niinkuin ennenkin Hänestä tuntui siltä, kuin
hänen ainoa ilonsa maailmassa olisi ollut saada vielä kerran tuntea
miehensä suudelma huulillaan.

»Sir Percy, kuunnelkaahan puhettani», sanoi Marguerite hiljaiseksi
muuttuneella äänellä joka ilmaisi ääretöntä hellyyttä ja lämpöä.
»Armand oli minun kaikkeni! Meillä ei ollut vanhempia, ja me kasvatimme
toisiamme. Hän oli minun pieni isäni ja minä hänen pikku äitinsä,
me rakastimme paljon toisiamme. Sitten eräänä päivänä — sir Percy,
kuunteletteko puhettani? — markiisi de S:t Cyr nöyryytti veljeäni
Armand'ia — hänen palvelijansa löivät häntä — veljeäni, jota rakastin
enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ja hänen rikoksensa? Että hän,
alhaissäätyinen, oli uskaltanut rakastua ylimyksen tyttäreen, sentähden
häntä väijyttiin ja piestiin — — piestiin henkitoreisiin kuin koiraa!
Voi, kuinka minä kärsin! Hänen nöyryytyksensä syöpyi sieluni sisimpään!
Kun tilaisuus salli ja kykenin kostamaan, tein sen. Aioin vain
nöyryyttää ja kiusata ylpeätä markiisia. Hän oli salaliitossa Itävallan
kanssa omaa maataan vastaan. Sattumalta sain siitä kuulla; kerroin sen,
mutta en tiennyt — kuinka olisinkaan voinut arvata — että he saivat
minut ansoihinsa ja pettivät. Kun huomasin tekoni, oli se myöhäistä.»

»Rouva, menneisyyteen palaaminen on ehkä vähän vaikeata», sanoi sir
Percy hetkisen vaitiolon jälkeen. »Olen sanonut muistini olevan
huonon, mutta sen varmasti muistan, että heti markiisin kuoltua
kovasti pyysin teitä selittämään, oliko yleisissä ilkeissä huhuissa
mitään perää. Ellei muistini nyt petä, luulen teidän kieltäytyneen
silloin selityksistä, ja vaaditte vain rakkaudeltani nöyryyttävää
uskollisuutta, jota se ei ollut valmis osoittamaan.»

»Tahdoin koetella rakkauttanne, mutta se ei kestänyt koetusta. Tehän
aina ennen sanoitte olevanne valmis minun ja rakkautenne tähden
vetämään vaikka viimeisen henkäyksenne.»

»Ja koetellaksenne rakkauttani, vaaditte minun uhraamaan kunniani»,
lausui sir Percy tunteittensa vähitellen herätessä ja jäykkyyden
lientyessä; »vaaditte minun alistuvaisen orjan tavoin hyväksymään
nurkumatta ja kyselemättä vaimoni kaikki oikut. Sydän ylen täynnä
rakkautta en _pyytänyt_ selitystä — minä vain _odotin_ — en epäillen —
vain toivoen saavani kuulla edes muutaman sanan. Kaikki selityksenne
olisin uskonut. Mutta ette sanaakaan sanonut; rohkeasti vain
tunnustitte hirveät tositapahtumat; ylpeästi palasitte veljenne kotiin
ja jätitte minut yksin — — viikkomääriksi — — tietämättä kehen uskoa,
kunnes pyhäkkö, joka sisälsi ainoan kuvitteluni, oli pirstaleina maassa
jalkojeni juuressa.»

Sillä hetkellä ei Margueriten tarvinnut valittaa miehensä kylmyyttä ja
tunteettomuutta, sillä sir Percyn ääni vapisi voimakkaasta rakkaudesta,
jota hän yliluonnollisin keinoin koetti hillitä.

»Aina tuo ikuinen ylpeyteni!» sanoi Marguerite surullisesti. »Tuskin
olin mennyt, kun jo kaduin. Mutta palattuani löysin teidät, voi, niin
muuttuneena, silmillänne tuon uneliaan välinpitämättömyyden naamari,
jota ette koskaan ole heittänyt pois — — tähän asti.»

Marguerite oli niin lähellä miestään, että hänen pehmoisia kiharoitaan
tuuli leyhytteli sir Percyn poskille; hänen silmänsä, joissa kyyneleet
loistivat, hullaannuttivat hänen miehensä, hänen soinnukas äänensä
sytytti tulta hänen suoniinsa. Mutta sir Percy ei antanut naisen
lumoavan viehätyksen voittaa itseään, naisen, jota hän oli niin kovin
rakastanut ja jonka käsissä hänen ylpeytensä oli saanut kokea katkeria
kärsimyksiä. Hän sulki silmänsä päästäkseen näkemästä suloisen hienoja
kasvoja, lumivalkoista kaulaa ja siroa vartaloa, jonka ympärillä
aamusarastuksen hennon punertava valo jo leikitellen värehteli.

»Päinvastoin, rouva, se ei ole naamari», sanoi hän kalseasti,
»vannoin kerran elämäni olevan teidän. Kuukausimääriä on se ollut
leikkikalunanne — — sinä te olette sitä käyttänyt.»

Mutta sillä hetkellä Marguerite tunsi itse kylmyyden olevan pelkän
naamarin. Surut ja murheet, joita hän oli kärsinyt viime yönä, äkkiä
palasivat hänen mieleensä, mutta eivät enää katkerina, vaan päinvastoin
hän tunsi, että se mies, joka häntä rakasti, oli auttava häntä taakan
kantamisessa.

»Sir Percy», sanoi hän tulisesti, »taivas tietää teillä olleen hyvin
paljon vaivaa toimittaessanne tehtävän, jonka minä olin ottanut
suorittaakseni ja joka oli hirveän vaikea täyttää. Puhuitte äsken
mielialastani; no niin! nimitämme sitä siksi, jos tahdotte. Minä
halusin puhua kanssanne — — sillä — — sillä minulla oli vaikeuksia — —
ja tarvitsin — — teidän myötätuntoanne.»

»Rouva, se on teidän käytettävissänne.»

»Miten kylmä olettekaan!» huokasi Marguerite. »Tosiaankin! tuskin
voin enää uskoa, että muutamia kuukausia sitten kyynel silmässäni
olisi ollut tarpeeksi saattamaan teidät pois suunniltanne. Nyt tulen
luoksenne — — melkein särjetyin sydämin — —ja — —»

»Rouva, pyydän», sanoi sir Percy äänensä värähdellessä melkein yhtä
paljon kuin Margueritenkin, »millä keinoin voin palvella teitä?»

»Percy! — Armand on hengenvaarassa. Hänen kirjeensä — — pikainen,
kiihkeä niinkuin koko hänen toimintansakin ja sir Andrew Ffoulkesille
kirjoitettu on joutunut yltiöpään käsiin. Armand on toivottomasti
ilmiannettu — — huomenna ehkä pidätetään — — sitten giljotiini —
— ellei — — ellei — — voi, se on hirveätä!» — — lausui hän itkun
sekaisesti tuskissaan kaikkien edellisen yön tapahtumain palatessa
hänen mieleensä, »hirveätä! — — ja te ette ymmärrä — —ette voi — —
eikä minulla ole ketään, jonka puoleen kääntyä — — apua saamaan — —
eikä edes myötätuntoakaan — —»

Hän ei jaksanut enää pidättää kyyneliään. Koko suru, taistelut,
hirvittävä epätietoisuus Armand'in kohtalosta voittivat hänet. Hän
hoiperteli, oli kaatumaisillaan ja nojaten kiviaitaa vasten kätki
kasvot käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.

Kun sir Percy kuuli mainittavan Armand S:t Justin nimen ja vaaran,
joka häntä uhkasi, kävi hän vieläkin kalpeammaksi; päättäväisyyden
ja niskoittelemisen ilme levisi hänen otsalleen entistä enemmän.
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään muutamaan hetkeen, tarkasteli vain
Margueritea hänen hennon vartalonsa vavistessa itkun nyyhkytyksissä,
tarkasteli häntä, kunnes omat kasvonsa tietämättään lauhtuivat ja
jotain kyyneltentapaista näytti kimaltelevan hänenkin silmissään.

»Ja siis», sanoi sir Percy katkeran ivallisella äänellä,
»vallankumouksen murhanhaluinen koirako käy syöttäjänsä kimppuun?
— — Rouva», lisäsi hän leppeästi. Margueriten yhä hermostuneesti
nyyhkyttäessä, »tahdotteko kuivata kyyneleenne? — — En ole koskaan
sietänyt nähdä kauniin naisen itkua ja minä — —»

Vaistomaisesti, äkillisen voittavan rakkauden valtaamana nähdessään
Margueriten avuttomuuden ja surun avasi sir Percy sylinsä ja oli valmis
vetämään hänet puoleensa ja sulkemaan syleilyynsä suojellakseen häntä
kaikesta pahasta henkensä ja sydämensä kaupalla. Mutta taaskin ylpeys
voitti; hän pidättäytyi tavattomasti ponnistaen tahtoaan ja sanoi
kylmästi, mutta hyvin kohteliaasti:

»Rouva, ettekö haluaisi sanoa, millä tavoin minulla on kunnia palvella
teitä.»

Marguerite ponnisteli kovasti hillitäkseen itseään ja kääntäen
kyynelten kostuttamat kasvonsa mieheensä ojensi taaskin hänelle
kätensä, jota tämä suuteli tavanmukaisella kohteliaisuudellaan. Mutta
sillä kerralla Margueriten käsi viipyi puolisonsa kädessä pani sekuntia
kauemmin kuin oli välttämätöntä, sillä hän tunsi sir Percyn käden
vapisevan polttavan kuumana, jotavastoin hänen huulensa olivat kylmät
kuin marmori.

»Voitteko tehdä jotain Armand'in hyväksi?» kysyi Marguerite suloisen
yksinkertaisesti. »Teillä on suuri vaikutusvalta hovissa — — niin
paljon ystäviä. — —»

»Rouva, ettekö mieluummin haluaisi turvautua ranskalaisen ystävänne,
herra Chauvelinin apuun? Jollen erehdy, ulottuu hänen vaikutusvaltansa
aina Ranskan vallankumoukselliseen hallitukseen asti.»

»Percy, en voi pyytää häntä. — — Voi, toivon uskaltavani kertoa
sinulle! — — mutta — — hän on määrännyt hinnan veljeni päästä, joka — —»

Mistä hinnasta tahansa olisi hän kertonut miehelleen kaiken, jos
hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, — — olisi kertonut kaikki
tapahtumat — kuinka hän oli kärsinyt ja kuinka häntä oli pakoitettu.
Mutta hän ei uskaltanut antaa tunteilleen valtaa — ei ainakaan sillä
hetkellä, jolloin alkoi tuntea, että Percy vielä rakasti häntä, jolloin
toivoi voittavansa hänet jälleen. Hän ei uskaltanut tehdä uusia
tunnustuksia. Mahdollisesti Percy ei ymmärtänyt häntä, ehkei ollut
myötätuntoinen hänen taisteluilleen ja kiusauksilleen. Hänen uinuva
rakkautensa saattoi nukkua kuoleman unta.

Ehkäpä sir Percy huomasi mitä Margueriten mielessä liikkui. Koko hänen
olentonsa ilmaisi yhtä ainoata suurta ikävöimistä — tosiluottamuksen
pyyntöä, jota Margueriten turhamainen ylpeys ei suonut hänelle. Kun
Marguerite ei puhunut, huokasi sir Percy huomattavan kylmästi:

»Rouva, koska se vaivaa teitä, niin älkäämme puhuko siitä. — —
Pyytäisin ettette pelkäisi Armand'in vuoksi. Annan kunniasanani
hänen turvallisuudestaan. Siis, sallitteko minun poistua, alkaa olla
myöhäistä, ja — —»

»Tahdotteko vastaanottaa kiitollisuuteni?» sanoi Marguerite vetäytyen
aivan lähelle miestään puhuessaan todellakin hellästi.

Aivan äkkiä ja tahtomattaan aikoi sir Percy silloin sulkea hänet
syliinsä, sillä Margueriten silmät olivat kyynelissä, jotka hän halusi
suudella pois, mutta Marguerite oli jo kerran ennen viekoitellut hänet
samalla tavalla ja sitten heittänyt hänet luotaan kuin sopimattoman
käsineen. Hän luuli sitä vain ohimeneväksi mielialaksi, oikuksi, ja hän
oli liian ylpeä taaskin sille antautuakseen.

»Rouva, se oli liian aikaista!» sanoi hän hiljakseen, »enhän ole vielä
tehnyt kerrassaan mitään. On jo sangen myöhäistä ja olette varmaankin
väsynyt. Palvelijanne odottavat teitä yläkerrassa.»

Hän vetäytyi syrjään antaakseen vaimolleen poistumisvapauden.
Marguerite huokasi; se oli pettymyksen äkkipikainen huokaus. Hänen
ylpeytensä ja kauneutensa olivat olleet jyrkässä ristiriidassa
keskenään ja sir Percyn ylpeys oli päässyt voitolle. Ehkäpä hän olikin
itse tullut petetyksi Margueriten sir Percyn silmissä luulottelema
rakkauden liekki voi yhtä hyvin olla ylpeyttä ja kenties vihaakin
rakkauden sijasta. Hän seisoi katsellen hetken miestään. Sir Percy
oli taaskin yhtä jäykkä ja tunteettomannäköinen kuin ennenkin. Ylpeys
oli voittanut, eikä hän ollenkaan välittänyt vaimostaan. Sarastuksen
harmahtava väri vaihtui vähitellen nousevan auringon punertavaan
valoon. Linnut alkoivat viserrellä, luonto heräsi vastaten hymyillen
ja iloisesti loistavan lokakuuaamun lämpöön. Ainoastaan näiden kahden
sydämen välillä oli luja, ylitsepääsemätön muuri, molemminpuolisen
ylpeyden rakentama, jota kumpikaan ei tahtonut ryhtyä ensimäiseksi
hajoittaman.

Pitkä sir Percy kumarsi kohteliaasti, kun Marguerite taaskin katkerasti
huokaisten alkoi vihdoinkin nousta terassin portaita.

Hänen kullalla kirjaillun pukunsa laahustin lakaisi karisseet
lehdet portailla muodostaen vienon, sopusointuisen sh—sh—sh-äänen
hänen astellessaan ja toisen käden nojatessa kaiteeseen. Aamuruskon
ruusuinen hohde loi keltaisen kehän hänen päänsä ympärille saattaen
rubiinit hiuksissa ja käsivarsilla säihkymään. Hän saapui rakennuksen
isolle lasiovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, Marguerite pysähtyi
ja katsahti mieheensä toivoen näkevänsä hänen sylinsä avoinna ja
kuulevansa hänen kutsuvan äänensä. Sir Percy, joka oli toivonut
vaimonsa tekevän samoin, ei liikahtanut; hänen jykevä vartalonsa näytti
taipumattomalta personoiduilta ylpeydeltä, julmalta itsepäisyydeltä.

Kuumat kyyneleet taaskin kierivät Margueriten silmiin, ja kun hän ei
tahtonut näyttää niiltä miehelleen, kiiruhti hän sisään ja juoksi
mahdollisimman nopeasti omaan huoneustoonsa.

Jos hän vain silloin olisi kääntynyt taakseen katsomaan ruusuhohteista
puutarhaa, olisi hän nähnyt sen, mikä olisi tehnyt hänen omat
kärsimyksensä vain keveiksi ja helpoiksi — voimakkaan miehen oman
rakkautensa ja epätoivonsa valtaamana. Ylpeys oli vihdoinkin
lannistunut, vastahakoisuus oli mennyttä: tahto oli voimaton. Hän oli
vain sokeasti, intohimoisesti ja hulluuteen asti rakastunut mies. Ja
kun Margueriten keveät askeleet lakkasivat rakennuksesta kuulumasta,
polvistui hän terassin portaille ja pelkässä rakkauden huumeessa
suuteli porras portaalta mitä kohtia, joita Margueriten pienet jalat
olivat koskettaneet ja kivikaidetta, josta hänen hento kätensä oli
pitänyt kiinni.




XVII LUKU

Hyvästi.


Kun Marguerite saapui huoneeseensa, huomasi hän palvelijansa siellä
olevan sangen huolissaan.

»Teidän armonne on hyvin väsynyt», sanoi tyttö parka, jonka omat silmät
olivat unen puoleksi sulkemat. »Kello on jo yli viiden.»

»Vai niin, Louise, taitaapa tässä jo väsyttääkin», sanoi Marguerite
ystävällisesti, »mutta tehän vasta väsynyt olettekin, menkää heti
nukkumaan. En kaipaa apuanne levolle valmistautuessani.»

»Mutta, teidän armonne — —»

»Louise, älkää väitelkö vastaan, vaan menkää vain levolle. Antakaa
jotain päälleni ja jättäkää minut rauhaan.»

Louise totteli ilomielin. Hän riisui emännältään komean juhlapuvun ja
puki hänet pehmoiseen, väljään vaippaan.

»Haluaako teidän armonne mitään muuta?» kysyi hän sen tehtyään.

»En mitään. Sammuttakaa valot mennessänne.»

»Kyllä, teidän armonne. Hyvää yötä, teidän armonne.»

»Hyvää yötä, Louise.»

Palvelijan mentyä Marguerite veti verhot syrjään ja avasi ikkunan.
Ruusuinen valo tulvi puutarhaan ja etäämpänä virtaavalle joelle.
Kaukana itäisellä taivaanrannalla nousevan auringon säteet olivat
muuttaneet ruusuhohteen loistavaksi kullaksi. Nurmikolla ei ollut
ketään, ja Marguerite katseli terassia, jossa hän muutama hetki sitten
oli turhaan koettanut voittaa takaisin miehensä rakkautta, joka oli
kerran ollut kokonaan hänen omansa.

Oli omituista että hän, joka jo oli saanut kärsiä niin paljon Armand'in
tähden, tunsi taaskin sillä hetkellä mitä suurinta ja katkerinta
sydänkipua.

Hän ikävöi ja kaipasi miestään, joka halveksien oli torjunut hänet
luotaan, vastustanut hänen rakkauttaan, pysynyt kylmänä hänen
rukouksilleen eikä ollut vastannut hänen hehkuviin tunteisiinsa, jotka
olivat saaneet hänet toivomaan takaisin entisiä onnenpäiviä.

Miten omituista kaikki olikaan! Hän rakasti vieläkin sir Percyä. Kun
hän muisteli menneiden kuukausien väärinkäsityksiä ja yksinäisyyttä,
huomasi hän ettei hän koskaan ollut lakannut häntä rakastamasta.
Sydämensä syvyydestä oli hän aina hämärästi aavistanut, että sir
Percyn narrimainen turhamaisuus, hänen sieluton naurunsa ja veltto
välinpitämättömyytensä olivat vain ulkokuorta. Hän oli aavistanut,
että tosimies, voimakas, intohimoinen, itsepäinen oli vielä jäljellä
— mies, jota hän oli rakastanut, jonka voimakkuus oli lumonnut hänet,
jonka personallisuus oli vetänyt häntä puoleensa. Sillä hän oli aina
tuntenut, että Percyn näennäisesti typerän järjen takana oli jotakin
erikoista, jonka hän piti muilta ja etenkin Margueritelta salassa.

Ihmissydän on arvoitusten yhdistelmä — sen ongelmoita on usein vaikea
ratkaista.

Rakastiko Marguerite Blakeney, »Europan nerokkain nainen», todella
narria? Oliko se tunne rakkautta, joka kiinnitti hänet mieheensä vuosi
sitten mennessään hänen kanssaan naimisiin? Oliko se tosirakkautta,
jota hän tunsi häneen huomatessaan yhä vieläkin häntä rakastavansa ja
huomatessaan, ettei Percy tahtonut jälleen ruveta hänen orjakseen,
hänen kiihkoisaksi tuliseksi rakastajakseen? Päinvastoin! Marguerite ei
itsekään olisi voinut selittää tunteiltaan, ei ainakaan sillä hetkellä.
Ehkä ylpeys oli sulkenut hänen silmänsä ymmärtämästä oman sydämensä
hyviä ääniä. Mutta sen hän tiesi — että hän aikoi valloittaa takaisin
tuon itsepäisen sydämen, että hän vielä kerran voittaa — — eikä enää
koskaan kadota häntä. — — Hän pitää hänet, säilyttää hänen rakkautensa,
olihan hän senarvoinen, ja vaalii sitä. Sillä se ainakin oli varma,
ettei hänellä ollut onnea ilman miehensä rakkautta.

Sillä tavoin mitä ristiriitaisimmat ajatukset ja tunteet hurjasti
raastoivat hänen sydäntään. Niihin syventyneenä hän antoi ajan
vierähtää. Luultavasti väsyneenä pitkästä kiihoituksesta hän
todenteolla sulki silmänsä ja vaipui rauhattomaan uinailuun, jossa
nopeaan vaihtuvat unet olivat vain hänen tuskallisten ajatustensa
jatkoa — kun oven ulkopuolelta kuuluvien askelten ääni äkkiä herätti
hänet unestaan.

Hermostuneesti hypähti hän pystyyn ja kuunteli: koko talo oli yhtä
äänetön kuin ennenkin, askeleet olivat poistuneet. Selkoselällään
olevasta ikkunasta aamuauringon loistavat säteet tulvien tuhlasivat
valoa huoneeseen. Hän katsahti kelloa, se oli puoli seitsemän — liian
aikaista talonväen olla liikkeellä.

Hän oli varmaankin nukahtanut vallan tietämättään. Askeleet ja hillityt
ihmisäänet olivat herättäneet hänet. — Kukahan siellä?

Varovasti, aivan varpaillaan hän astui huoneen poikki ja avasi oven
kuunnellakseen. Ei pienintäkään ääntä — vain varhaisen aamun tyyni
hiljaisuus, kun koko ihmiskunta nukkuu raskainta untaan. Mutta liike
teki hänet levottomaksi, ja kun hän yhtäkkiä jalkojensa juuressa
aivan huoneensa kynnyksellä näki jotain valkoista — kirje nähtävästi
— uskalsi hän tuskin koskettaa sitä. Näyttihän se niin aavemaiselta.
Ihan varmaa oli, ettei se ollut siinä hänen tullessaan huoneeseen.
Oliko Louise sen pudottanut vai kiusoitteliko joku henki lupauksillaan
näyttäen hänelle olemattomia, satumaisia kirjeitä?

Viimein hän kumartui nostaakseen sen, ja ylenmäärin säikähtyen ja
ällistyen huomasi hän, että kirje oli hänelle itselleen ja osoite
kirjoitettu hänen miehensä isolla käsialalla. Mitä sir Percyllä oli
hänelle keskellä yötä sano mistä sellaista, jota ei voinut jättää
seuraavaan aamuun? Hän repi kuoren auki ja luki:

 »Odottamaton tapaus pakoittaa minua heti lähtemään pohjoiseen päin,
 joten pyydän teidän armonne suomaan anteeksi, etten voi lausua
 teille kunnioittavia jäähyväisiäni. Asiat vaatinevat minua viipymään
 noin viikon, joten minulla ei ole tilaisuutta saapua teidän armonne
 huviretkelle keskiviikkona. Jään teidän armonne nöyrimmäksi ja
 vaatimattomimmaksi palvelijaksi.

                                         Percy Blakeney.»

Margueriten mieleen varmaankin juolahti miehensä hidas käsityskyky,
sillä hänen täytyi lukea kirje uudelleen, ennenkuin täysin käsitti sen
tarkoituksen.

Hän seisoi porrastaitteella käännellen yhä uudelleen lyhyttä,
salaperäistä kirjettä. Hän ei kyennyt ajattelemaan, hermot olivat
kiihoittuneet ja selittämättömiä aavistuksia risteili hänen mielessään.

Sir Percyllä oli tiluksia pohjoisessa päin, ja hän oli ennenkin käynyt
siellä yksin viipyen poissa noin viikon verran, mutta tuntui hyvin
omituiselta, että asiat vaativat häntä lähtemään tulisella kiireellä
viiden ja kuuden välillä aamulla.

Turhaan hän koetti vapautua tavattomasta levottomuudestaan, ja hän
vapisi kiireestä kantapäähän. Hurja, voittamaton halu nähdä miestään
valtasi hänet kokonaan. Kunpa hän vain ei olisi ehtinyt lähteä.

Unohtaen olevansa hyvin ohuessa aamupuvussa ja tukkansa hajallaan,
lensi hän porraskäytävää alas suoraan eteisen poikki pääovelle.

Niinkuin ainakin oli se teljetty ja lukittu, sillä palvelijat eivät
olleet vielä nousseet, mutta hänen tarkat korvansa olivat eroittaneet
ihmisääntä ja hevosen kavioiden kopsetta kivitetyltä pihalta.

Levottomin, vapisevin käsin Marguerite aukaisi lukon toisensa perästä
haavoittaen kätensä, vahingoittaen kyntensä, sillä lukot olivat jäykät
ja raskaat. Mutta siitä hän ei välittänyt, koko hänen ruumiinsa vapisi
jo pelkästä ajatuksestakin, että myöhästyi ja että sir Percy oli mennyt
hänen näkemättään ja sanomattaan »Jumalan haltuun!»

Vihdoinkin hän sai avaimen väännetyksi ja oven avatuksi; hänen korvansa
eivät olleet pettäneet. Palvelija seisoi siinä pidellen kahta hevosta,
toinen niistä oli vikkelä Sultaani, sir Percyn lemmikki, satuloituna
matkaa varten.

Silmänräpäyksessä itse sir Percykin ilmaantui rakennuksen takaa
ja lähestyi nopein askelin hevosia. Hän oli riisuutunut komeasta
juhlapuvustaan, mutta oli niinkuin ainakin moitteettomasti ja
hyvin puettu hienoon verkaan, pitsikauluri kaulassa ja hihansuissa
pitsiröyhelöt, korkeavartiset saappaat ja ratsastushousut jalassa.

Marguerite astui muutaman askeleen eteenpäin. Sir Percy katsahti sinne
ja näki hänet. Hän rypisti hieman otsaansa.

»Lähdössäkö?» kysyi Marguerite kiihkoissaan. »Minnekä?»

»Niinkuin minulla on ollut kunnia ilmoittaa teidän armollenne, vakavat
odottamattomat asiat kutsuvat minua pohjoiseen päin tänä aamuna», sanoi
hän kalsean pitkäveteisesti.

»Mutta — — teidän huomiset vieraanne — —»

»Olen pyytänyt teidän armonne lausumaan nöyrimmät anteeksipyyntöni
hänen kuninkaalliselle korkeudelleen. Tehän olette niin täydellinen
emäntä, etten luule minua kaivattavan.»

»Mutta olisittehan te voinut siirtää matkanne — — huviretken jälkeen —
—» sanoi Marguerite yhä puhuen nopeasti ja levottomasti. »Tietystikään
asia ei ole niin tärkeä — — ettehän puhunut siitä mitään — äsken.»

»Asiani, niinkuin minulla oli kunnia sanoa teille, rouva, tuli aivan
odottamatta ja on hyvin tärkeä, — — Pyytäisin sentähden lupaa lähtöön?
— — saanko toimittaa asioitanne kaupungissa? — — paluumatkallani?»

»Ei — — ei — — kiitoksia — — ei mitään — — Mutta palaatteko pian?»

»Hyvin pian.»

»Ennen viikon kuluttuako?»

»En saata sanoa.»

Varmaankin hän koetti päästä lähtemään, jotavastoin Marguerite
ponnisti kaikki voimansa pidättääkseen hänet muutaman hetken.

»Percy», sanoi hän, »ettekö tahtoisi sanoa, miksi lähdette tänään.
Onhan minulla vaimonanne oikeus saada se tietää. Teitä ei ole kutsuttu
pohjoiseen, tiedän sen. Sieltä ei tullut kirjettä eikä lähettilästä
ennen oopperaan lähtöämme, eikä tanssiaisista kotiin palatessammekaan
sanaa ollut odottamassa. — — _Te ette_ mene tiluksillenne, olen
vakuutettu siitä. — — Siinä on jotain salaperäistä — — ja — —»

»Rouva, siinä ei ole mitään salaperäistä», vastasi hän hiukan
kärsimättömällä äänellä. »Minun asiani koskee Armand'ia — — siellä!
Siis sallitteko minun lähteä?»

»Armand'iako? — — mutta eihän vain vaara teitä uhanne?»

»Vaarako? minuako? — — eihän toki rouvani, teidän huolehtimisenne
tuottaa minulle kunniaa. Niinkuin sanoitte, vaikutusvaltaa minulla on,
aikomukseni on käyttää sitä ennenkuin on myöhäistä.»

»Saanen ehkä kiittää teitä?»

»Rouva», sanoi hän koleasti, »sitä ei teidän tarvitse tehdä. Elämäni
on käytettävissänne ja minua on jo tarpeeksi palkittu.»

»Sir Percy, ja minun elämäni on teidän jos vain tahdotte omaksua sen
palkinnoksi toimistanne Armand'in tähden», sanoi hän yhtä tulisesti
kuin avasi sylinsä miehelleen. »Kas niin! en tahdo pidättää teitä — —
ajatukseni seuraavat teitä — — hyvästi! — —»

Miten ihastuttavalta hän näyttäkään aamuauringon valossa
kullankellervän tukan valuessa hartioille! Sir Percy tehden syvän
kumarruksen painoi suudelman hänen kädelleen. Marguerite tunsi
polttavan suutelon ja hänen sydämensä värisi toivon sekaisesta ilosta.

»Tulettehan takaisin?» kysyi Marguerite hellästi.

»Sangen pian!» vastasi hän katsoen ikävöiden vaimonsa sinisiin silmiin.

»Ja — — muistatteko? — —» kysyi Marguerite samalla, kun hänen silmänsä
vastasivat sir Percyn katseeseen ja antoivat hänelle rajattomia
lupauksia.

»Rouva, aina muistan, että olette kunnioittanut minua palvelustani
vaatimalla.»

Sir Percyn sanat sointuivat koleilta ja muodollisilta, mutta sillä
kertaa ne eivät Margueritesta tuntuneet kylmiltä. Naisen sydän oli
katsonut miehen tunteettoman naamarin alla olevaan sydämeen, jota
naamiota sir Percyn ylpeys yhä vieläkin vaati häntä kantamaan.

Taaskin hän kumarsi vaimolleen, sitten hän pyysi lupaa lähtöönsä.
Marguerite seisoi toisella puolella sir Percyn hypätessä Sultaanin
selkään. Hevosen nelistäessä portista Marguerite huiskutti hänelle
viimeiset hyvästinsä.

Piian sir Percy peittyi näkyvistä tien mutkaan. Uskotulla palvelijalla
oli vaikea pysyä hänen perässään, sillä Sultaani lensi eteenpäin
niinkuin säestäen isäntänsä kiihtynyttä mielialaa. Marguerite kääntyi
ja astui sisään onnellisesti huokaisten. Hän meni takaisin omaan
huoneeseensa, sillä uni alkoi painostaa häntä niinkuin väsynyttä lasta.

Hänen sydämensä rauhoittui, ja vaikka epämääräinen tuska sitä vielä
vaivasikin, niin hämäränsuloinen toivo sitä kuitenkin viihdytti kuin
palsamin tuoksu.

Hän ei ollut enää ollenkaan huolissaan Armand'ista, sillä mies, joka
oli juuri ratsastanut tiehensä, oli halukas auttamaan Armand'ia, olipa
saanut Margueritenkin täysin luottamaan tarmoonsa ja kuntoonsa. Hän
kummasteli, että oli itsekin pitänyt miestään tyhjänpäiväisenä narrina.
Tietystikin se oli vain naamio kätkemässä kirpeää sydänhaavaa, jonka
Marguerite oli iskenyt hänen luottavaan ja rakastavaan sydämeensä.
Rakkaus olisi muutoin voittanut Percyn, eikä hän tahtonut näyttää
vaimolleen, kuinka paljon hän vieläkin piti Margueritesta ja kuinka
kovasti hän kärsii.

Mutta siitä lähtien oli kaikki käyvä hyvin: Marguerite kukistaa
ylpeytensä, nöyrtyy miehelleen, kertoo kaikki, luottaa häneen kaikessa.
Onnen päivät uudistuvat samallaisiksi kuin heidän kävellessään
Fontainebleaun metsässä, jolloin he juttelivat vain vähän, sillä Percy
oli aina harvapuheinen — mutta jolloin Marguerite tunsi sydämensä aina
löytävän lepoa ja onnea miehensä voimakkaaseen rintaan nojatessaan.

Kuta enemmän hän ajatteli viime yön tapahtumia, sitä vähemmän hän
pelkäsi Chauveliniä ja hänen suunnitelmiaan. Eihän hän ollut onnistunut
pääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta, siitä hän ainakin
oli varma. Sekä lordi Fancourt että Chauvelin itse olivat vakuuttaneet
hänelle, ettei ruokailuhuoneessa ollut yhden aikaan muita kuin
ranskalainen omassa personassaan ja Percy — Niin! — Percy! Hänhän olisi
voinut kysyä sitä mieheltään, jos olisi tullut ennemmin ajatelleeksi.
Oli miten oli, hänen ei tarvinnut pelätä, että tuntematon ja uskalias
sankari joutui Chauvelinin ansaan; kaikissa tapauksissa sankarin
kuolema ei ollut hänen syynsä.

Tietystikin vaara yhä uhkasi Armand'ia, mutta olihan Percy luvannut
suojella häntä. Kun Marguerite näki miehensä poistuvan ratsain,
mahdollisuus sir Percyn aikeiden onnistumattomuudesta ei hetkeksikään
juolahtanut hänen mieleensä. Kun Armand kerran pääsee Englantiin, ei
hän enää salli hänen Ranskaan palata.

Sillä hetkellä hän tunsi olevansa melkein onnellinen, ja vedettyään
ikkunaverhot umpeen estääkseen auringon paahdetta pääsemästä sisään
laskeutui hän vuoteelleen, painoi päänsä tyynyä vasten kuin väsähtänyt
lapsi ja vaipui heti rauhallisen unen helmoihin.




XVIII LUKU

Salaperäinen merkki.


Päivä oli jo pitkälle kulunut Margueriten herätessä kauan kestäneestä
virkistävästä unestaan. Louise oli tuonut nuorta maitoa ja
lautasellisen hedelmiä. Hän nautti vaatimattoman aamiaisensa hyvällä
ruokahaluilla.

Margueriten ajatukset toimivat vilkkaasti hänen rypäleitä niellessään.
Nuolen nopeudella ne kiitivät Percyn pitkän suoran vartalon jälkeen,
jonka hän oli nähnyt ratsastavan tiehensä runsaasti viisi tuntia sitten.

Vastaukseksi emäntänsä kärkkäisiin kysymyksiin kertoi Louise palvelijan
palanneen Sultaanin kanssa saatettuaan sir Percyn Lontooseen. Palvelija
oli arvellut isännän aikoneen vesille kuunarillaan, joka oli ankkurissa
aivan London Bridgen alla. Sir Percy oli ratsastanut sinne asti, hän
oli tavannut Briggsin, _Untolan_ laivurin ja palauttanut palvelijansa
ja Sultaanin tyhjin satuloin Richmondiin.

Nämä uutiset hämmästyttivät Margueritea entistä enemmän. Mihinkähän sir
Percy aikoi mennä _Untolalla_? Armand'in puolesta, oli hän sanonut.
Niin! sir Percyllä oli kaikkialla vaikutusvaltaisia ystäviä. Ehkä hän
meni Greenwichiin tahi — — mutta Marguerite oli lakannut arvailemasta,
pian kaikki selvenee: hän oli luvannut palaavansa ja muistavansa.

Pitkä, joutilas päivä oli Margueritella edessään. Hän odotti
vieraakseen entistä koulutoveriaan, pientä Suzanne de Tournayta.
Iloisesti ja veitikkamaisesti oli hän pyytänyt lupaa Suzannen
vierailuun kreivittäreltä edellisenä iltana Walesin prinssin
läsnäollessa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli äänekkäästi
suositellut pyyntöä ja luvannut tulla heitä tervehtimään iltapäivällä.
Kreivitär ei ollut uskaltanut kieltää ja oli sillä hetkellä pakoitettu
suostumaan, joten Suzanne sai luvan hauskan päivän viettämiseen
ystävänsä luona Richmondissa.

Marguerite odotti häntä hartaasti. Hän ikävöi saadakseen jutella
entisistä koulumuistoistaan lapsimaisen tytön kanssa. Hän halusi
Suzannen seuraa enemmän kuin kenenkään muun. Marguerite aikoi
kävellä hänen kanssaan vanhassa kauniissa puutarhassa ja komeassa
metsästyspuistossa sekä retkeillä pitkin joen vartta.

Mutta Suzanne ei ollut vielä saapunut. Pukeuduttuaan valmistautui
Marguerite menemään alakertaan. Hän näytti aivan tyttömäiseltä
vaatimattomassa musliinipuvussaan, leveä, sininen vyö hoikilla
vyötäisillä ja kaulassa sievä pitsikaulus, johon hän rinnan kohdalle
oli kiinnittänyt muutamia tummanpunaisia syysruusuja.

Hän astui huoneustonsa edustalla olevan porrastaitteen yli ja seisoi
hetkisen komeiden tammisten porrasten yläpäässä, jotka johtivat
alakertaan. Vasemmalla oli hänen miehensä huoneusto, joukko suojia,
joissa hän ei ollut koskaan käynyt.

Niihin kuului makuusuoja, pukeutumis- ja vastaanottohuone sekä
porrastaitteen toisessa päässä pieni työhuone, jota aina pidettiin
lukossa, kun sir Percy ei sitä käyttänyt. Erikoista luottamusta
nauttiva kamaripalvelija Frank hoiti tätä huonetta. Kenenkään muun ei
sallittu sinne koskaan mennä. Margueritekaan ei ollut välittänyt käydä
siellä, ja talon palvelijat eivät tietystikään olleet uskaltaneet
rikkoa ankaraa kieltoa sinne menemällä.

Marguerite oli usein hyvänluontoisella halveksimisella, jolla hän
viime aikoina oli kohdellut miestään, pilkannut häntä yksityishuoneen
salaperäisyydestä. Nauraen hän oli aina sanonut, että Percy ankarasti
pidätti kaikki uteliaat silmät poissa pyhäköstään peläten niiden
huomaavan, miten vähän sen neljän seinän sisällä työtä tehtiin.
Mukava nojatuoli Percyn suloista uinailua varten oli epäilemättä sen
huomattavin huonekalu.

Sellaista Marguerite mietti mielessään loistavan kauniina lokakuuaamuna
antaessaan katseensa liukua pitkin käytävää. Frank oli hyvin
touhuissaan isäntänsä huoneustossa, sillä melkein kaikki ovet olivat
selällään. Työhuoneen ovi oli myöskin auki.

Palava lapsellinen uteliaisuus kurkistaa Percyn pyhäkköön valtasi
Margueriten äkkiä. Kielto ei tietystikään koskenut häntä, eikähän Frank
voinut vastustaa talon emäntää. Hän toivoi kamaripalvelijan puuhaavan
muissa huoneissa siten saadakseen itse tilaisuuden pieneen salaiseen
tirkistysmatkaan kenenkään häiritsemättä.

Varovasti varpaillaan hiipi hän porrastaitteen yli vavisten
kiihoituksesta ja uteliaisuudesta. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle
omituisesti hämillään ja aivan kykenemättömänä päättämään.

Ovi oli raollaan eikä hän voinut nähdä huoneeseen. Hän työnsi sen auki
kuin koetteeksi. Ei kuulunut mitään. Nähtävästi Frank ei ollut siellä
ja hän astui rohkeasti sisään.

Hämmästys valtasi hänet nähdessään huoneen tavattoman
yksinkertaisuuden: tummat raskaat verhot, jykevät tammiset
huonekalut, seinällä pari karttaa, jotka eivät suinkaan muistuttaneet
velttoa kaupunkilaisherraa, kilpa-ajohuijaria, muotikeikaria. Ne
ominaisuudethan olivat sir Percyn ulkonaiset tunnusmerkit.

Siellä ei näkynyt merkkiäkään kiireisestä lähdöstä. Kaikki oli
paikoillaan, ei paperipalaakaan lattialle heitettynä eikä ainoakaan
laatikko ollut auki. Verhot olivat syrjään vedetyt ja avonaisesta
ikkunasta virtasi raitis aamuilma sisään.

Vastapäätä ikkunaa aivan keskellä huonetta oli jykevä konttoripulpetti,
joka näytti sangen käytetyltä. Vasemmanpuoleisella seinällä komeissa
kehyksissä riippui melkein lattiasta katoon ulottuva, erinomaisen hyvin
maalattu naisen kokokuva. Taulun kulmassa oli Boucherin nimi. Kuva
esitti Percyn äitiä.

Marguerite tiesi hyvin vähän hänestä, ainoastaan sen, että hän oli
kuollut ulkomailla sekä henkisesti että ruumiillisesti sairaana Percyn
vielä poikasena ollessa. Hän oli varmaankin ollut kaunis silloin,
kun Boucher maalasi hänet. Kun Marguerite katseli kuvaa, huomasi hän
suureksi hämmästyksekseen pojan muistuttavan tavattomasti äitiänsä.
Samallainen matala, kulmikas otsa, jota paksu, vaalea ja sileä tukka
ympäröi; samallaiset, jotensakin veltot silmät lujapiirteisten kulmien
alla. Niissä oli samallainen velttouteen kätketty voimakas ilme,
samallainen salaperäinen kiihko, joka usein nähtiin Percyn kasvoilla
ennen hänen naimisiinmenoaan, kun hän seisoi miehensä vieressä jutellen
äänensä värähdellessä.

Marguerite tarkasteli kuvaa, sillä se oli hänestä mielenkiintoinen,
sitten hän taas kääntyi katselemaan jykevää pulpettia. Sen peitti
suuri joukko papereita, jotka olivat siististi merkityt ja sidotut
sekä näyttivät hyvin järjestetyiltä laskuilta ja kuiteilta. Marguerite
ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi eikä ollut pitänyt tiedustelun
arvoisenakaan kysellä, miten sir Percy, jota koko maailma luuli aivan
järjettömäksi, hallitsi suunnatonta, isältä perittyä omaisuuttaan.

Kun hän oli astunut sievään, järjestettyyn huoneeseen, oli hämmästys
hänet niin vallannut, ettei hän voinut muuta kuin ihmetellä nähdessään
miehensä suuren toimintataidon todisteet. Mutta se antoi myöskin
hänelle varmuutta, siitä, ettei sir Percy ainoastaan ollut puettu
pintapuolisen tyhjyyden, turhamaisten tapojen ja narrimaisten puheiden
naamioon, vaan että hän myös näytteli tahallista ja harkittua osaa.

Marguerite yhä vain ihmetteli. Mitä varten hän viitsi vaivautua niin
paljon? Miksi hän — joka oli niin silmiinpistävän väkevä ja totinen
mies — halusi esiintyä muitten silmissä typeränä narrina.

Ehkä hän tahtoi salata rakkauttaan vaimoltaan, joka halveksi häntä
— — mutta sen tarkoituksenhan olisi voinut saavuttaa vähemmilläkin
uhrauksilla ja vähemmällä vaivalla kuin alituisesti luonnotonta osaa
näyttelemällä.

Marguerite katseli ympärilleen hapuilevasti: hän oli hyvin hämmästynyt
ja hänet valtasi kauhu, jonka omituinen, selittämätön salaperäisyys oli
herättänyt. Hän kävi hyvin levottomaksi, ja vilu karmi hänen pintaansa
juhlallisessa synkässä huoneessa. Mitään muita kuvia ei ollut seinällä
kuin kaunis Boucherin maalaus sekä pari karttaa, toinen kuvaten
pohjois-Ranskan rannikkoa ja toinen Pariisin ympäristöä. Mihinkähän sir
Percy niitä tarvitsi, mietti hän kummastellen.

Päätä alkoi kivistää, ja Marguerite halusi pois merkillisestä
Siniparran huoneesta, jonka tarkoitusta hän ei käsittänyt. Hän ei
tahtonut ilmaista Frankille olevansa siellä, ja vielä kerran katsahtaen
ympärilleen kääntyi hän oveen päin. Silloin hänen jalkansa sattui
pieneen esineeseen, joka luultavasti oli ollut matolla lähellä
pulpettia ja joka kierien lennähti huoneen toiselle puolelle.

Marguerite kumartui sitä ottamaan. Se oli kultasormus, jonka kantaan
oli kaiverrettu pieni merkki.

Marguerite käänteli sitä sormissaan ja tarkasteli kaiverrusta, Siinä
oli pieni tähtimäinen kukkanen, jonka merkin hän oli kahdesti ennen
nähnyt: oopperassa ja lordi Grenvillen tanssiaisissa.




XIX LUKU

Tulipunainen neilikka.


Millä hetkellä omituinen epäily, hiipi Margueriten mieleen, sitä hän
ei olisi itsekään voinut jälkeenpäin sanoa. Kovasti puristaen sormusta
kädessään juoksi hän huoneesta rappuja alas puutarhaan, missä hän
erillään muista vain kukkasten, joen ja lintujen seurassa katseli
sormusta ja yhä tarkemmin tutki siihen kaiverrettua merkkiä.

Istuen riippuvien sykomorien varjossa hän tarkasteli tylsän
tunteettomasti sormuksen yksinkertaista kantaa, johon tähtimäinen
kukkanen oli kaiverrettu.

Olipa se hullunkurista! Hän uneksi! Hänen hermonsa olivat jännittyneet,
ja hän luuli näkevänsä enteitä ja salaperäisyyttä vähäpätöisimmissäkin
asioissa. Eivätkö kaikki hienon maailman ihmiset äskettäin olleet
päättäneet suosia sankarillisen ja mystillisen Tulipunaisen neilikan
merkkiä?

Eikö se hänellä itselläänkin ollut ommeltuna puvuissaan, kaiverrettuna
jalokivissään ja hiuskoristeissaan? Mitä merkillistä siinä oli,
että sir Percy käytti sitä sinettisormuksessaan? Saattoihan hänkin
aivan hyvin tehdä sen — — niin aivan hyvin — — ja sitäpaitsi —
— mitä yhtäläisyyttä oli hänen erinomaisella miehellään, tuolla
hienopukuisella, hienostuneella ja velttotapaisella keikarilla sekä
uskaliaalla suunnittelijalla, joka pelasti ranskalaisia uhreja aivan
verenhimoisen vallankumouksen johtohenkilöiden nenän edestä.

Hänen ajatuksensa olivat sekaisin — hän ei käsittänyt mitään. — — Hän
ei huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui ja aivan säpsähti, kun
nuori, raikas ääni kuului puutarhan toiselta puolelta:

»- Rakas! — rakas! missä olet?» ja pieni Suzanne raikkaana kuin
ruusunnuppunen tuli juosten nurmikolla silmien ilosta loistaessa ja
ruskeiden kutrien liehuessa leppeässä aamutuulessa.

»Sanottiin sinun olevan puutarhassa», jatkoi hän iloisesti liverrellen
ja heittäytyen somasti ja tyttömäisen vallattomasti Margueriten syliin,
»sentähden juoksin sinua hämmästyttämään. Ethän minua näin pian
odottanut Margot, pieni, rakas lemmikkini!»

Marguerite, joka nopeasti kätki sormuksen kaulurinsa poimuihin, koetti
vastata iloisesti ja huolettomasti nuoren tytön tunnepurkauksiin.

»Tosiaankin, suloinen ystäväni», sanoi hän hymyillen, »on hauskaa saada
pitää sinut vain itseäni varten kokonaisen kauniin, pitkän päivän. — —
Ethän vain ikävystyne?»

»Vai ikävystyne! Margot, kuinka voit käyttää niin pahaa sanaa. Kun
olimme yhdessä vanhassa rakkaassa koulussamme, olimme aina iloisia
saadessamme olla kahden.

»Ja jutella salaisuuksistamme.»

Molemmat nuoret naiset alkoivat astella käsikoukkua puutarhassa.

»Oi, Margot, lemmikkini, kuinka ihana kotisi onkaan», sanoi pieni
Suzanne ihastuneena, »kuinka onnellinen oletkaan!»

»Niinpä kylläkin! Pitäisihän minun olla onnellinen», lausui Marguerite
huolestuneesti huokaisten.

»Miten surullisesta puhutkaan, lemmikkini! — — No niin, nyt kun olet
naimisissa, et halua enää jutella kanssani salaisuuksista. Kuinka
paljon meillä olikaan ennen koulussa kahdenkeskistä puhuttavaa!
Muistatko? — muutamia asioita emme uskoneet edes Pyhän Angelsin sisar
Theresallekaan — vaikka hän olikin kovin herttainen.»

»Ja nyt sinulla on eräs hyvin tärkeä salaisuus, sellainen pienen
pieni?» lausui Marguerite iloisesti, »jonka sinä heti uskot minulle.
Sinun ei tarvitse punastua, rakas ystäväni», lisäsi hän nähdessään
Suzannen pienet somat kasvot punehtuneina. »Eihän siinä ole mitään
hävettävää! Hän on sekä jalo että luotettava mies, ja sellaisesta
rakastajasta — — puolisosta kelpaa ylpeillä.»

»Niinpä tosiaankin, ystäväni, en ole ollenkaan häpeissäni», vastasi
Suzanne leppeästi, »ja olen hyvin, hyvin ylpeä, kun puhut hänestä
hyvää. Luulen äidin suostuvan», lisäsi hän mietteissään, »ja minä tulen
— oi! tullen niin iloiseksi — mutta luonnollisestikaan ei suunnitella
mitään, ennenkuin isä on pelastettu. — —»

Marguerite säpsähti. Suzannen isä! kreivi de Tournay! — hän kuului
niihin, joiden henki oli vaarassa, jos Chauvelin onnistui pääsemään
selville Tulipunaisen neilikan personasta.

Hän oli käsittänyt sekä kreivittären että parin liittolaisen puheesta,
että hämäräperäinen johtaja oli kunniasanallaan lupautunut pelastamaan
pakolaiskreivi de Tournayn Ranskasta. Pienen Suzannen, joka ei
tiennyt muuta kuin oman tärkeän salaisuutensa, jatkaessa livertelyään
Margueriten ajatukset palasivat viimeöisiin tapauksiin.

Armand'in perikato, Chauvelinin uhkaus, hänen julmat sanansa »joko —
tahi —», jotka Marguerite oli hyväksynyt.

Ja sitten hänen oma toimintansa, joka oli vähällä kohota huippuunsa
k:lo 1 lordi Grenvillen ruokailuhuoneessa, kun Ranskan hallituksen
armoton lähetti aikoi vihdoinkin päästä selville, kuka salaperäinen
Tulipunainen neilikka oli, joka niin ujostelematta uhmasi kokonaista
urkkijajoukkoa ja asettautui niin rohkeasti pelkästä urheiluhalusta
Ranskan vihollisten puolelle.

Sen jälkeen hän ei ollut kuullut mitään Chauvelinistä. Hän oli jo
arvellut kaiken epäonnistuneen eikä hän kuitenkaan ollut vielä tuntenut
levottomuutta, sillä olihan hänen miehensä luvannut turvata Armand'in
hengen.

Mutta aivan silmänräpäyksessä Suzannen iloisesti jutellessa hirveä
kauhu omien tekojensa seurauksista valtasi Margueriten. Chauvelin ei
ollut puhunut mitään. Se on totta. Mutta hän muisti, kuinka ivalliselta
ja ilkeältä hän näytti hyvästellessään tanssiaisten jälkeen. Oliko hän
ja silloin huomannut jotain? Oliko hänellä ja valmiit suunnitelmat
rohkean keinottelijan pidättämiseksi itse työssä Ranskassa ja hänen
lähettämisekseen giljotiinille ilman katumusta ja viivytystä?

Margueriten valtasi kauhea inho, ja kouristuksen tapaisesti hänen
kätensä puristi sormusta pukunsa poimuissa.

»Sinä et kuuntele, rakas ystäväni», lausui Suzanne soimaavasti
keskeyttäen pitkän ja erittäin mielenkiintoisen pakinansa.

»Kyllä, kyllähän minä», sanoit Marguerite koettaen pakoittautua
hymyilemään. »On hauskaa kuunnella puhettasi — — ja sinun onnellisuutesi
tekee minutkin niin iloiseksi. — — Älä pelkää, me koetamme parastamme
saadaksemme äitisi lepytetyksi. Sir Andrew Ffoulkes on jalo
englantilainen herrasmies. Hänellä on rahaa ja on korkea-arvoinen;
kreivitär ei kieltäydy myöntymästä. — — Mutta — — pieni ystäväni — —
kerro — — mitä viimeiset uutiset tietävät isästäsi.»

»Oi!» huudahti Suzanne iloisen hurjasti, »parasta mitä saattaa toivoa.
Lordi Hastings kävi tervehtimässä äitiäni varhain tänä aamuna. Hän
sanoi että rakkaan isäni asiat ovat hyvin ja että me saamme odottaa
häntä Englantiin ainakin neljän vuorokauden kuluttua.»

»Niin», sanoi Marguerite, jonka hehkuvat silmät tarkastelivat Suzannen
huulia, jotka yhä vain liikkuivat iloisesti jutellen.

»Eihän meidän nyt tarvitse pelätä, rakkaani, sinä et tiedä, että tuo
suuri jalo Tulipunainen neilikka on itse lähtenyt isää pelastamaan.
Rakkaani, hän on mennyt — — on todellakin mennyt — —» lisäsi Suzanne
innoissaan. »Tänä aamuna hän oli Lontoossa, Calais'ssa hän on jo
mahdollisesti huomenna — — jossa hän tapaa isäni — — ja sitten — — ja
sitten — —.»

Isku sattui. Sitä hän oli koko ajan odottanutkin, vaikka olikin viime
hetkeen saakka koettanut luulotella toista pettäen itsensä. Sir Percy
oli mennyt Calais'hen, oli sinä aamuna ollut Lontoossa — — hän — —
Tulipunainen neilikka — — Percy Blakeney — — hänen miehensä — — jonka
hän itse viime yönä oli kavaltanut Chauvelinille — —.

Percy — — Percy — — hänen miehensä — — Tulipunainen neilikka — — Voi,
kuinka Marguerite oli voinutkaan olla niin sokea! Hän tajusi kaiken —
— kaiken sillä kertaa — — osan, jota Percy näytteli — naamion, jota hän
kantoi — — häikäistäkseen ihmisten silmiä.

Ja kaiken sen tietysti vain pelkästä urheiluhalusta ja
vallattomuudesta! — pelastaen miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta,
niinkuin ihmiset ylimalkaan huvikseen hävittävät ja tappavat eläimiä.
Joutilas rikas mies halusi elämän tarkoitusta — hän ja muutamat nuoret
keikarit, jotka seurasivat hänen lippuaan, olivat hupailleet pitkät
ajat panemalla henkensä alttiiksi muutamien viattomien pelastamiseksi.

Ehkäpä sir Percy oli aikonut kertoa siitä vaimolleen heti naimisiin
mentyään, mutta silloin oli hän saanut kuulla markiisi de S:t Cyrin
jutun ja heti kääntänyt selkänsä hänelle epäilemättä arvellen, että
Marguerite voi jonakin päivänä pettää hänetkin ja hänen toverinsa,
jotka olivat vannoneet uskollisuutta päällikölleen. Siten hän oli
tullut petkuttaneeksi vaimonsa niinkuin kaikki muutkin, jota vastoin
sadat ihmiset kiittivät häntä hengestään ja monet perheet sekä
hengestään että hyvinvoinnistaan.

Tyhjänpäiväisen narrin naamio oli hyvä ja osaansa hän näytteli
erinomaisesti. Eipä ihme etteivät Chauvelinin urkkijat luulleet
näennäisesti typerää hölmöä mieheksi, jonka hillitön uskaliaisuus
ja neuvokas kekseliäisyys eksyttivät ranskalaiset nuuskijat sekä
Englannissa että Ranskassa. Viime yönäkin Chauvelinin astuessa lordi
Grenvillen ruokailuhuoneeseen vaanimaan rohkeata Tulipunaista neilikkaa
näki hän vain typerän sir Percy Blakeneyn sikeässä unessa sohvalla.

Arvasiko teräväjärkinen mies silloin salaisuuden? Siinäpä olikin
koko asian hämmästyttävin pulma. Pettäen tuntemattoman pelastaakseen
veljensä oli Marguerite Blakeney toimittanut miehensä kuolemaan!

Ei, ei, ei, tuhansin kerroin ei! Ei suinkaan kohtalo voine sellaista
onnettomuutta sallia. Itse luontokin nousi sitä vastaan kapinoimaan.
Käsi pidellessään paperipalaa viime yönä olisi varmaankin puutunut
ennenkuin olisi ehtinyt tehdä niin kauhistuttavan ja hirveän teon.

»Mutta mikä sinua vaivaa rakkaani», lausui pieni Suzanne
teeskentelemättä ja hätääntyneenä, sillä Margueriten kasvojen väri
oli muuttunut tuhkanharmaaksi. »Marguerite, oletko sairas? Mikä sinua
vaivaa?»

»Ei mikään, ei mikään, lapseni», soperteli hän kuin unissaan. »Maltahan
hetken — — anna minun ajatella — — ajatella! — — Sinä sanoit — —
Tulipunainen neilikka lähti tänään — —!»

»Rakas Marguerite, mikä sinun on? Sinä pelästytät minut — —»

»Ei mikään, lapseni, sanon — — ei mikään. — — Minun täytyy saada
hetkisen olla yksin -— ja — rakas — — minun on luultavasti katkaistava
tämänpäiväinen seurustelumme. — — Mahdollisesti on minun lähdettävä
kotoani — ymmärräthän?»

»Ymmärrän kyllä jotain tapahtuneen, rakas ystäväni, ja haluavasi
yksinäisyyttä. En tahdo olla esteenä. Älä ajattele minua! Palvelijani
Lucile ei ole vielä mennyt — — lähden hänen kanssaan — — älä ajattele
minua!»

Tunteittensa valtaamana kietoi hän käsivartensa Margueriten
vyötäisille. Lapsen tuntein hän otti osaa ystävänsä katkeraan suruun ja
tyttömäisen hellyyden suuri tahdikkuus esti häntä utelemasta ollen hän
päinvastoin valmis poistumaan.

Hän suuteli Margueritea moneen kertaan ja asteli suruissaan nurmikon
yli. Marguerite ei liikahtanutkaan, siihen hän jäi vain miettimään — —
tuumien mitä tehdä.

Juuri kun pikku Suzanne oli nousemaisillaan terassin portaille, tuli
palvelija juosten talon takaan emäntäänsä kohden. Hänellä oli sinetillä
varustettu kirje kädessään. Vaistomaisesti Suzanne kääntyi takaisin,
hän arvasi kirjeen sisältävän pahoja uutisia ystävälleen, hänen
mielestään Margot raukka ei kyennyt vastaanottamaan enempiä ikävyyksiä.

Palvelija seisoi kunnioittavasti emäntänsä edessä, sitten hän ojensi
hänelle kirjeen.

»Mikä se on?» kysyi Marguerite.

»Teidän armonne, juoksupoika juuri sen toi.»

Konemaisesti Marguerite otti sen ja käänteli sitä vapisevissa käsissään.

»Kuka sen lähetti?»

»Teidän armonne, juokupoika sanoi», vastasi palvelija, »että hänen
käskettiin tuoda se, ja että teidän armonne kyllä tietää, mistä se
tulee.»

Marguerite avasi kuoren, Hän arvasi sen sisällyksen ja silmäili
kirjettä koneellisesti.

Se oli Armand S:t Justiltä sir Andrew Ffoulkesille — sama kirje, jonka
Chauvelinin urkkijat olivat varastaneet »Kalastajalepolassa» ja jota
Chauvelin oli näyttänyt kuin ruoskaa saadakseen Margueriten tottelemaan.

Hän oli siis pysynyt sanassaan — lähettänyt hänelle S:t Justin
ilmiantokirjeen — — sillä hän oli Tulipunaisen neilikan jäljillä.

Margueriten ajatukset pysähtyivät, jopa hänen sielunsakin oli paeta
ruumiista. Hän hoiperteli ja olisi kaatunut, ellei Suzanne olisi
tukenut häntä käsivarrellaan. Tavattomasti ponnistaen voitti hän
itsensä — vielä oli paljon toimitettavaa.

»Hakekaa juoksupoika tänne puheilleni», sanoi hän palvelijalle hyvin
tyynesti, »Ei suinkaan hän lie vielä mennyt?»

»Ei, teidän armonne.»

Palvelija meni ja Marguerite kääntyi Suzannen puoleen.

»Ja sinä, lapsukaiseni, juokse sisään. Käske Lucilen valmistautua.
Pelkään pahoin, lapsukaiseni, että minun on lähetettävä sinut kotiin.
Ja kuule, käske palvelijan varustaa takki ja matkapuku sinulle.»

Suzanne ei vastannut. Hän suuteli Margueritea hellästi ja totteli
sanaakaan sanomatta. Lapsukainen oli kovin kauhistunut ystävänsä
hirveän surkeita kasvonilmeitä.

Minuuttia myöhemmin palasi palvelija juoksupojan kanssa, joka oli
kirjeen tuonut.

»Kuka antoi tämän kirjeen?» kysyi Marguerite.

»Teidän armonne, eräs herra», vastasi poika, »'Ruusu' nimisessä
ravintolassa vastapäätä Charing Crossia. Hän sanoi teidän kyllä
tietävän.»

»'Ruusu' nimisessä ravintolassa? Mitä hän siellä teki?»

»Teidän armonne, odotteli tilaamiansa vaunuja.»

»Hevostako?»

»Niin, teidän armonne. Hän oli tilannut hevosen ja vaunut. Sain sen
käsityksen palvelijansa puheesta, että hän aikoi suoraan Doveriin.»

»Olen kuullut tarpeeksi. Saatte mennä.» Sitten kääntyen palvelijansa
puoleen: »Vaunujeni ja neljän nopeimman hevoseni tulee olla valmiina
tuossa tuokiossa.»

Sekä palvelija että juoksupoika lähtivät heti käskyä totellen pois.
Marguerite jäi aivan yksin seisomaan hetkeksi nurmikolle. Hänen siro
vartalonsa oli jäykkä kuin kuvapatsas, silmät tuijottivat ja kädet
olivat kovasti ristiin puristettuina rinnalla. Huulet mutisivat sydäntä
järkyttävästi:

»Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Mistä löytää hänet? — Voi Jumalani,
valaise järkeni!»

Mutta se ei ollut katumuksen eikä toivottomuuden hetki.

Hän oli tehnyt — tietämättään — hirveän kamalan teon — omissa
silmissään suurimman rikoksen, jonka nainen voi tehdä -— hän näki sen
kaikessa kauheudessaan. Ettei hän ollut arvannut miehensä salaisuutta,
sekin tuntui hänestä kuolinsynniltä. Hänen olisi pitänyt tietää se!
hänen olisi pitänyt tietää se!

Kuinka voi hän kuvitellakaan, että mies, joka rakasti niin kovasti
kuin Percy Blakeney oli rakastanut häntä alunpitäen — kuinka saattoi
sellainen mies olla järjetön idiootti, jona hän suvaitsi esiintyä.
Ainakin hänen olisi pitänyt tietää miehensä olevan naamioidun, ja
huomattuaan sen olisi hänen velvollisuutensa ollut riistää naamari
hänen kasvoiltaan heidän kahdenkesken ollessaan.

Hänen rakkautensa mieheensä oli ollut arvottoman heikko, ja senkin
hänen ylpeytensä oli valmis runtelemaan. Hän oli itsekin ollut
naamioitu teeskennellessään halveksivansa miestään, vaikka itse
asiassa tiesi käsittävänsä hänet aivan väärin.

Mutta eihän ollut aikaa menneiden miettimiseen. Oma sokeus oli hänet
erehdyttänyt, se oli sovitettava ei tyhjillä katumuksilla, vaan
nopealla hyödyllisellä toiminnalla.

Percy oli lähtenyt Calais'hen tietämättä siitä, että säälimätön
vihollinen oli hänen kintereillään. Hän oli nostanut purjeensa aamulla
varhain London Bridgen luona. Ilman suotuisaa tuulta hän ei varmaankaan
saapunut Ranskaan vuorokaudessa, epäilemättä hän oli toivonut
myötätuulta valitessaan tien.

Chauvelin puolestaan kiitää Doveriin, vuokraa siellä aluksen ja
epäilemättä saapuu Calais'hen melkein samaan aikaan. Päästyään kerran
Calais'hen kohtaa Percy kaikki, jotka niin hartaasti odottavat jaloa ja
urhoollista Tulipunaista neilikkaa, sillä hänhän aikoo pelastaa heidät
hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta. Chauvelinin vaaniessa
kaikkia hänen liikkeitään Percy panee sekä oman että Suzannen isän,
vanhan kreivi de Tournayn ja muiden pakolaisten hengen alttiiksi, sillä
odottelevathan he häntä ja luottavat häneen. Siellä on myöskin Armand,
joka on mennyt tapaamaan de Tournayta varmasti tietäen Tulipunaisen
neilikan huolehtivan hänen turvallisuudestaan.

Kaikkien näiden niinkuin miehensäkin henki oli Margueriten käsissä. Ne
hän tahtoi pelastaa, jos se vain riippui ihmisreippaudesta.

Valitettavasti ei hän kyennyt siihen pelkin omin voimin. Vaikka
pääsisikin Calais'hen, ei hän tiennyt mistä löytää miehensä, jota
vastoin Chauvelin ryövätessään paperit Doverissa oli saanut oppaan
niistä. Ennen kaikkea hän halusi varoittaa Percyä.

Sillä hetkellä hän tunsi miehensä aivan tarpeeksi käsittääkseen, ettei
hän hylännyt niitä, jotka luottivat häneen, ettei hän kammoksunut
vaaraa ja jättänyt kreivi de Tournayta armottomien verenhimoisten
petojen käsiin. Varoitettunakin hän voi tehdä uusia suunnitelmia,
saattoi olla yhä varovaisempi ja viisaampi. Tietämättään hän voi joutua
viekkaan ansaan, mutta saattoipa onnistuakin.

Jos sir Percy epäonnistuisi, jos tosiaankin sallimus ja Chauvelin
kaikin käytettävin keinoin päälle päätteeksi näyttäytyivät liian
ankariksi uskaliaalle suunnittelijalle — siinä tapauksessa hän
ainakin halusi olla hänen rinnallaan lohduttamassa, hoivaamassa ja
kehoittamassa häntä. Kuolema oli viimeinkin petettävä tekemällä se
suloiseksi. Hän halusi kuolla sylitysten rakastettunsa kanssa tuntien
ääretöntä onnea siitä, että tunteet vastasivat tunteisiin ja että
väärinkäsitys oli loppunut.

Koko hänen ruumiinsa jäykistyi kuin suuren ja lujan päätöksen tehtyä.
Sen hän aikoi täyttää, jos Jumala vain soi hänelle älyä ja voimaa.
Hänen silmänsä kadottivat määrätyn ilmeensä, pelkkä ajatuskin miehensä
pikaisesta tapaamisesta vaikka keskellä hirvittävintä vaaraakin sai
hänen silmänsä sisäistä tulta hehkumaan. Ne säteilivät ilosta, sillä
hän sai jakaa hädän hänen kanssaan — sai ehkä auttaakin häntä — olla
hänen rinnallaan viimeinkin vaikkapa muiden toiveiden pettäessä.

Lapsimaisen suloiset kasvot olivat käyneet koviksi ja lujiksi, kaareva
suu oli kovasti kiinni, hampaat yhteenpuristetut. Hän aikoi kuolla
miehensä kanssa ja hänen tähtensä. Rypistetty otsa ilmaisi terästettyä
tahtoa ja taipumatonta päättäväisyyttä. Suunnitelmat olivat laaditut.
Ensiksi oli lähdettävä hakemaan sir Andrew Ffoulkesia.

Hän oli Percyn paras ystävä ja Marguerite muisteli värähdellen, miten
nuori mies sokeassa innossaan aina puhui salaperäisestä johtajastaan.

Sir Andrew varmaankin auttaa häntä tarpeen vaatiessa. Vaunut olivat jo
odottamassa. Puvun vaihdos ja jäähyväiset pikku Suzannelle ja sitten
matkalle.

Kiirehtimättä ja epäröimättä asteli hän hiljalleen sisään.




XX LUKU

Ystävä.


Noin puolen tunnin kuluttua Marguerite istui jo mietteissään vaunuissa,
joita rivakat hevoset kiidättivät Lontooseen.

Hän oli sanonut rakkaat jäähyväiset pikku Suzannelle ja huolehtinut
hänen paluustaan kaupunkiin, johon tämä ajoi omilla vaunuillaan
kamarineitonsa seurassa. Marguerite oli toimittanut pikalähetin
viemään anteeksipyyntökirjettä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen
pyytäen saada siirtää prinssin vierailun tuonnemmaksi kiireellisten
ja tärkeiden asioiden vuoksi. Toisen lähetin piti tilata edeltäkäsin
hevosia majataloista vaihdettaviksi väsyneitten sijaan.

Musiliinipukunsa hän oli vaihtanut tummaan matkapukuun ja viittaan,
oli ottanut rahaa mukaansa — jota antelias miehensä aina varasi
runsaasti hänen käytettäväkseen — lähtenyt matkalle.

Hän ei edes koettanutkaan pettää itseään turhilla ja tyhjänpäiväisillä
toiveilla. Hänen veljensä Armand'in pelastuminen riippui Tulipunaisen
neilikan pikaisesta pidättämisestä. Koska Chauvelin palautti Armand'in
ilmaisukirjeen, oli hän epäilemättä tyytyväinen saatuaan tietää Percy
Blakeneyn olevan sen miehen, jolle hän oli vannonut tuottavansa
kuoleman.

Ei, ei ollut aikaa turhille luulotteluille! Percy, hänen miehensä,
jonka urhoollisuus oli sytyttänyt hänessä ihailua ja tulista
rakkautta, oli tuossa tuokiossa hirvittävässä vaarassa, joka oli
hänen aiheuttamansa. Hän oli kavaltanut Percyn viholliselle — tosin
tietämättään — mutta kaikissa tapauksissa _pettänyt_ miehensä. Jos
Chauvelinin onnistui saada hänet ansoihinsa, joista Percyllä ei
vielä ollut aavistustakaan, oli puolison kuolema hänen syynsä. Hänen
kuolemansa! Sydänverellään hän halusi puolustaa miestään ja antaa
henkensä hänen puolestaan.

Marguerite käski ajurinsa suuntaamaan matkan »Kruunu» nimiseen
ravintolaan ja sinne päästyä syöttämään hevoset ja lepuuttamaan niitä.
Sitten hän tilasi kantotuolin ja antoi viedä itsensä Pall Mallin
varrella olevaan taloon, jossa sir Andrew Ffoulkes asui.

Kaikista Percyn ystävistä, jotka seurasivat johtajansa lippua, tunsi
Marguerite enin voivansa luottaa sir Andrew Ffoulkesiin. Hän oli aina
ollut hänenkin ystävänsä ja nuoren miehen rakkaus pikku Suzanneen oli
yhä vain lähentänyt häntä Margueriteen. Ehkä sir Andrew oli poissa
kotoaan noilla huimilla asioilla Percyn kanssa, siinä tapauksessa hän
aikoi mennä lordi Hastingsin tai lordi Tonyn luo — sillä hän tarvitsi
näiden nuorten miesten apua, muutoin hän oli voimaton pelastamaan
miestään. Sir Andrew Ffoulkes oli kuitenkin kotona ja palvelija
ilmoitti isännälleen lady Blakeneyn tulosta. Marguerite nousi
porraskäytävää sir Andrew'n mukavaan huoneustoon. Hänet vietiin pieneen
ylellisesti kalustettuun ruokailuhuoneeseen. Pari minuuttia myöhemmin
sir Andrew itse ilmestyi sinne.

Hän oli nähtävästi hyvin hämmästynyt kuultuaan, kuka vieras oli, sillä
hän katseli huolestuneena — ja epäillen — Margueritea kumartaessaan
hänelle huolellisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan jäykkä tapa vaati.

Marguerite oli karistanut levottomuutensa viimeisetkin jäljet. Hän oli
aivan tyyni ja vastattuaan nuoren miehen säntilliseen tervehdykseen
alkoi rauhallisesti:

»Sir Andrew, minua ei haluta tuhlata kallista aikaa turhaan jutteluun.
Teidän on uskottava, asioita joista aion puhua. Tärkeitä ne eivät
ole. Se vain on tärkeätä, että johtajaanne ja toverianne Tulipunaista
neilikkaa — — miestäni — — Percy Blakeneyä — — uhkaa hirvittävä vaara.»

Margueriten pieninkin epäilys johtopäätöstensä virheellisyydestä
haihtui samassa, sillä sir Andrew kävi hämmästyksestä aivan kalpeaksi
eikä ollenkaan kyennyt peittelemään sitä.

»Sir Andrew, vähät siitä, miten olen päässyt selville asiasta», jatkoi
hän tyynin mielin, »Jumalan kiitos, että niin on laita, ja ehkei hänen
pelastamisensa olekaan myöhäistä, valitettavasti en voi yksin häntä
pelastaa, ja sentähden olen tullut pyytämään teitä avukseni.»

»Lady Blakeney», sanoi nuori mies koettaen voittaa itsensä, »minä — —»

»Ensiksikin, kuunnelkaahan puhettani», keskeytti Marguerite,
»asianlaita on näin. Kun Ranskan hallituksen lähetti varasti paperinne
Doverissa, löysi hän niiden joukosta suunnitelmat, joita te johtajanne
kanssa aioitte käyttää pelastaaksenne kreivi de Tournayn ja muut
pakolaiset. — Percy, mieheni, on mennyt itse toimittamaan asiaansa.
Chauvelin tietää Percy Blakeneyn olevan Tulipunaisen neilikan. Hän
seuraa miestäni Calais'hen ja pidättää hänet siellä. Te käsitätte
yhtä hyvin kuin minäkin mitä hänellä on odotettavissa Ranskan
vallankumoukselliselta hallitukselta. Häntä ei pelastaisi Englannin —
ei edes itse Yrjö-kuninkaankaan — asiaan sekaantuminen. Robespierre
ja hänen puoluelaisensa pitäisivät sitä myöhästyneenä. Paitsi sitä on
rehti johtaja tietämättään syypää siihen, että kreivi de Tournayn ja
muitten puoluelaisten piilopaikka on tullut ilmi, ja kaikki he yhä
vieläkin luottavat häneen odotellen pelastajaansa siellä.»

Marguerite puhui hiljaisella äänellä kiihkottomasti ja päättäväisesti.
Hän aikoi saada nuoren herran luotettavaksi apulaisekseen, sillä ilman
häntä ei hän kyennyt asiataan toimittamaan.

»En ymmärrä», vastasi sir Andrew saadakseen aikaa parhaimman keinon
keksimiseen.

»Sir Andrew, luulen teidän kuitenkin ymmärtävän. Luulen teidän
käsittävän puheeni todeksi, ajatelkaahan asiaa sellaisenaan. Percy
lähti Calais'hen, luultavasti jollekin yksinäiselle rannikkopaikalle,
ja Chauvelin on hänen kintereillään. _Hän_ kiitää Doveriin ja purjehtii
kanaalin yli luultavasti tänä yönä. Mitä arvelette tapahtuvan?»

Nuori mies vaikeni.

»Percy saapuu määräpaikkaansa tietämättä seuraajistaan, hän hakee de
Tournayn seuralaisineen — niiden joukossa myöskin Armand S:t Just,
veljeni, — Percy luultavasti etsii heitä aavistamatta, että maailman
tarkimmat silmät vaanivat häntä joka askeleella. Kun hän huomaamattaan
on pettänyt itseensä sokeasti luottavat henkilöt, kun häneltä ei enää
voida mitään urkkia, kun hän on valmis palaamaan Englantiin niiden
kanssa, joita on niin urhokkaasti lähtenyt pelastamaan, silloin hän
tarttuu ansoihin, ja hänet lähetetään giljotiinille päättämään jalo
elämänsä.»

Sir Andrew yhä vaikeni.

»Te ette luota minuun», sanoi Marguerite kiihkoissaan. »Voi, Jumalani!
ettekö huomaa asiani olevan hirvittävän vakavan? Mies, mies», lisäsi
hän äkkiä tarttuen nuorta miestä olkapäihin pienillä kätösillään ja
pakoittaen hänet katsomaan suoraan itseensä, »sanokaa olenko maailman
halveksittavimman ihmisen näköinen — naisen, joka pettää oman miehensä.»

»Jumala varjelkoon, lady Blakeney», sanoi nuori herra viimeinkin,
»minua ajattelemasta tarkoitustanne sellaiseksi, mutta — —»

»Mutta millaiseksi — — sanokaa. — — Joutuin, mies! — — sekunnitkin ovat
kallisarvoiset!» — —

»Tahtoisitteko sanoa», kysyi sir Andrew päättäväisesti katsoen tarkkaan
Margueriten sinisiin silmiin, »kuka antoi Chauvelinille ne tiedot,
jotka sanotte hänen saaneen.»

»Minä», lausui Marguerite sävyisästi, »tunnustan sen — en tahdo
valehdella teille, sillä haluan täydellistä luottamustanne. Mutta
minulla ei ollut aavistustakaan — mitenkäpä olisi voinut ollakaan? —
Tulipunaisen neilikan personasta — — veljeni pelastuksenhan piti olla
onnistumiseni palkkio.»

»Auttaessanneko Chauveliniä Tulipunaisen neilikan jäljille?»

Marguerite nyökäytti päätään.

»Ei hyödytä kertoa, millaisia keinoja hän käytti pakoittaakseen minua.
Armand on minulle enemmän kuin veli ja — — ja — — kuinka olisinkaan
voinut aavistaa sitä? — — mutta me tuhlaamme aikaa, sir Andrew, — —
joka minuutti on kallisarvoinen — — Jumalan nimessä! — — miestäni uhkaa
vaara — — teidän ystäväänne! — toverianne! — Auttakaa minua pelastamaan
hänet!»

Sir Andrew tunsi olevansa hyvin vaikeassa asemassa. Johtajalle annettu
lupaus vaati tottelevaisuutta ja vaiteliaisuutta; kauniilla naisella,
joka rukoili hänen luottamustaan, oli epäilemättä rehellinen tarkoitus,
hänen johtajaystävällään oli selvästi vaara tarjona ja — —

»Lady Blakeney», lausui sir Andrew viimeinkin, »Jumal'avita, olette
saattanut minut umpikujaan, jotten tiedä mitä velvollisuuteni käskee.
Sanokaa mitä haluatte minun tekevän. Meitä on yhdeksäntoista valmiina
uhraamaan henkemme Tulipunaisen neilikan edestä, jos tarve vaatii.»

»Sellaista uhrausta, ystäväni, ei nyt tarvita», vastasi Marguerite
kuivasti, »järkeni ja neljä virkkua hevosta ovat vain välttämättömiä
tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta minun täytyy saada tietää hänen
olinpaikkansa. Huomatkaa», lisäsi hän kyynelten tulviessa silmiinsä,
»olen nöyrtynyt teidän edessänne, olen tunnustanut virheeni teille.
Pitääkö minun vielä tunnustaa heikkoutenikin? — Mieheni ja minä olemme
olleet vieraita toisillemme syystä, ettei hän luottanut minuun ja että
minä puolestani olen ollut liian sokea ymmärtämään häntä. Teidän täytyy
myöntää, että mieheni silmilleni sitoma side on ollut hyvin vahva.
Ihmekö siis, etten ole nähnyt sen läpi. Eilisiltana saattaessani hänet
hirvittävään vaaraan putosi side äkkiä silmiltäni. Ellette, sir Andrew,
tahdo auttaa minua, ponnistelen sittenkin mieheni pelastamiseksi,
jännitän kaikki kykyni hänen hyväksensä. Yritykseni saattaa olla
turha, sillä voinhan saapua liian myöhään, ja niin te jäätte iäksenne
katumaan, ja — — ja — — minä sorrun suruuni.»

»Mutta lady Blakeney», lausui nuori herra liikutettuna tämän erittäin
ihanan naisen vakavista tunteista, »käsitättekö että aikomuksenne
lähentelevät miesten tekoja — ettehän te mitenkään voi yksin matkustaa
Calais'hen. Tehän saattaisitte joutua hengenvaaraan ja on aivan
sattuman varassa, löydättekö miestänne nyt — vaikka parhaani mukaan
opastaisinkin teitä.»

»Oi, toivoakseni se on uhkarohkeata!» mutisi Marguerite hiljalleen.
»Toivoakseni vaaratkin minua kohtaavat. Minulla on niin paljon
sovitettavaa. Pahoin pelkään teidän erehtyneen. Chauvelinin silmät
vaanivat teitä kaikkia siihen määrin, että hän tuskin huomaa minua.
Joutuin, sir Andrew, hevoset odottavat, eikä minuuttiakaan ole
kadotettava, — — Minun _täytyy_ saavuttaa mieheni! Minun _täytyy_!»
kertasi Marguerite hurjan kiihkeästi, »varoittaakseni häntä miehestä,
joka on hänen kintereillään — — ettekö käsitä — ettekö käsitä, että
minun täytyy saavuttaa hänet — vaikka — — vaikka olisikin myöhäistä
pelastaa hänet — — ainakin — — ollakseni hänen rinnallaan — —
viimeinkin.»

»Arvoisa lady, odotan käskyjänne, ilomielin tovereineni uhraudun
miehenne puolesta. Jos te itse _haluatte_ mennä — —»

»Päinvastoin, ystäväni, ettekö käsitä minun tulevan hulluksi, ellette
anna minun seurata mukana.» Hän ojensi kätensä sir Andrew'lle.
»_Luotattehan_ minuun?»

»Odotan määräyksiänne», sanoi hän vaatimattomasti.

»Siis kuulkaa.»

»Vaununi ovat valmiina viemään minut Doveriin. Seuratkaa minua niin
nopeasti kuin hevosenne vain jaksavat juosta. Yön tultua tapaamme
toisemme 'Kalastajalepolassa'. Chauvelin välttää sitä, sillä hänet
tunnetaan siellä, ja mielestäni se on turvallisin tapaamispaikka.
Mielihyvin antaudun suojeltavaksenne Calais'n matkalla — — niinkuin
sanoitte, voisihan sattua, etten löytäisikään sir Percyä, vaikka
parhaanne mukaan opastaisittekin minua. Me vuokraamme aluksen Doverissa
ja purjehdimme toiselle puolelle ensi yönä. Lakeijani pukuun puettuna,
jos suvaitsette, luullakseni vältätte vaanijain silmät.»

»Arvoisa lady, olen yksinomaan teidän palvelijanne», sanoi nuori mies
taaskin hyvin totisesti. »Jumala suokoon teidän näkevän _Untolan_ ennen
Calais'hen saapumistamme! Chauvelin kintereillään on Tulipunaisen
neilikan jokainen askel vaarallinen.»

»Jumala suokoon sen, sir Andrew! Näkemiin siis! Me tapaamme illalla
Doverissa! Chauvelin ja minä purjehdimme kilpaa ensi yönä kanaalin yli
— palkintona Tulipunaisen neilikan henki.»

Sir Andrew suuteli lady Blakeneyn kättä ja saattoi hänet tuoliinsa.
Neljännestunnin kuluttua palasi Marguerite »Kruunu»-nimiseen
majataloon, jossa hevoset vaunuineen odottivat häntä. Tuossa tuokiossa
ne jymisivät pitkin Lontoon katuja ja sitten suoraa päätä hurjaa
vauhtia Doverin tielle.

Epätoivoon ei ollut aikaa, hän oli toimintakiihkoinen eikä joutanut
mietiskelemään. Toivo oli taaskin herännyt hänen sydämessään saatuaan
sir Andrew Ffoulkesin liittolaisekseen.

Jumalan armo varmaankin suosii häntä. Hän tietystikään ei salli hirveän
rikoksen tapahtua: urhoollisen miehen kuolla ihaillen rakastavan naisen
välityksellä — naisen, joka oli valmis kuolemaan sankarin puolesta.

Margueriten ajatukset lensivät salaperäisen sankarin luo, jota hän oli
aina tietämättään rakastanut jo silloinkin, kun ei tiennyt kuka hän
oli. Nauraen hän oli nimittänyt häntä sydämensä sankarin varjoiksi,
nyt hän huomasi, että salaperäinen olento, jota hän oli palvonut ja
mies, joka häntä puolestaan oli niin kiihkeästi rakastanut, oli aivan
sama henkilö. Ihmekö siis, että onnenpäivät alkoivat väikkyä hänen
ajatuksissaan. Mielellänsä hän tahtoi tietää, mitä Percy sanoo hänelle
heidän tavatessaan toisensa.

Marguerite oli ollut niin huolissaan ja tuskissaan viime aikoina, että
hän antautui kuin vastapainoksi nauttimaan valoisista, toivehikkaista
unelmista. Vähitellen vaunun pyörien lakkaamattoman yksitoikkoinen
ratina viihdytti hänen rasittuneita hermojaan, ja silmät, joita
väsymys, valuneet sekä valumattomat kyyneleet painostivat, sulkeutuivat
itsestään hänen vaipuessaan rauhattomaan uneen.




XXI LUKU

Tuskallinen odotus.


Myöhään illalla saapui Marguerite vihdoinkin »Kalastajalepolaan».
Matkaan ei ollut kulunut täyttä kahdeksaa tuntia. Se johtui
lukemattomista hevosten vaihdoksista matkan varrella olevissa
majataloissa. Kyytirahoja hän ei säästänyt, ja siten paraimmat ja
virkuimmat hevoset olivat hänen käytettävissään.

Ajuri oli myöskin väsymätön. Runsaan palkinnon lupaus oli epäilemättä
auttanut häntä pysymään pirteänä, ja kirjaimellisesti sanoen vaunut
olivat kiitäneet niin, että pyörät iskivät tulta.

Lady Blakeneyn saapuminen keskellä yötä »Kalastajalepolaan» herätti
suurta hälinää. Sally hyppäsi nuolen nopeudella vuoteestaan, ja herra
Jellybandyllä oli päänvaivaa saadakseen arvokkaan vieraansa hyvin
kestityksi.

Sekä isä että tytär olivat kyllin hyvinkasvatettua majatalon väkeä
ilmaistakseen vähintäkään kummastusta lady Blakeneyn tulosta tavattoman
vuorokauden aikana. Epäilemättä he ajattelivat siitä enemmän, mutta,
Marguerite oli liiaksi syventynyt matkansa tärkeyden — kauhistuttavan
todellisuuden miettimiseen — voidakseen pysähtyä tuumimaan sellaisia
turhanpäiväisyyksiä.

Kahvilassa — samassa paikassa, jossa kahta englantilaista herraa oli
pelkurimaisen väkivaltaisesti ahdistettu — ei ollut ketään. Herra
Jellyband sytytti heti lampun, toimitti hauskan valkean isoon takkaan
ja työnsi uunin eteen mukavan tuolin, johon Marguerite kiitollisena
vajosi.

»Jääkö teidän armonne tänne yöksi?» kysyi Sally-neito levitellen
lumivalkeaa liinaa pöydälle kattaakseen vaatimattoman illallisen
vieraalle.

»En koko yöksi», vastasi Marguerite. »Missään tapauksessa en tarvitse
muuta kuin tämän huoneen, jos saan pitää sen yksikseni parin tunnin
verran.»

»Se on teidän armoanne varten», vastasi rehti Jellyband, jonka punaiset
kasvot olivat aivan poimuissa välttääkseen ilmaisemasta hänen armolleen
ääretöntä hämmästystä, joka isännän valtasi.

»Aion purjehtia yli heti vuoksen kohottua», sanoi Marguerite,
»ensimäisellä saatavissa olevalla kuunarilla. Ajurini ja muut
palvelijani jäävät tänne yöksi ja mahdollisesti useiksi päiviksi.
Toivon teidän hoitavan heitä hyvin.»

»Kyllä, teidän armonne, huolehdin heistä. Saako Sally tuoda teidän
armollenne illallista?»

»Olkaa hyvä. Voittehan tuoda vain kylmää ruokaa pöytään, ja niin pian
kuin sir Andrew Ffoulkes saapuu, tuokaa hänet tänne.»

»Kyllä, teidän armonne.»

Rehdin Jellybandin kasvot olivat huolestuneen näköiset, vaikka hän
ponnistelikin siltä vastaan. Hän kunnioitti suuresti sir Percy
Blakeneyä eikä halunnut nähdä sir Percyn vaimon pakenevan tiehensä
sir Andrew'n kanssa. Tietystikään ei se häntä liikuttanut, eikä herra
Jellyband ollut mikään juonittelija. Hän muisti kumminkin hänen armonsa
kuuluvan noihin »muukalaisiin», eipä ihme että hän oli yhtä siveetön
kuin ne kaikki muutkin.

»Jellyband, älkää valvoko, älkää tekään Sally-neiti, sir Andrew saattaa
viipyä.»

Jellyband antoi mielellään Sallyn mennä levolle. Häntä eivät sellaiset
jutut ollenkaan miellyttäneet. Mutta lady Blakeney tietystikin maksaa
hyvät rahat, eikähän se häntä liikuta.

Sally järjesteli yksinkertaisen illallisen pöydälle, kylmää lihaa,
hedelmiä ja viiniä. Sen tehtyään hän poistui kunnioittavasti kumartaen
ja miettii mennessään, minkätähden hänen armonsa näytti niin vakavalta,
vaikka olikin pakomatkalla ritarinsa kanssa.

Väsyttävä odotus alkoi. Marguerite tiesi, ettei sir Andrew — jonka oli
hankittava sopiva lakeijan puku — saavu Doveriin pariin tuntiin. Sir
Andrew oli tietenkin oivallinen hevosmies ja sellaisessa tapauksessa
oli hänestä seitsemänkymmenen mailin ajaminen Lontoosta Doveriin vain
leikintekoa. Hän ajaa tosiaankin niin, että pyörät tulta iskevät, mutta
varmaankin hän ei aina saa muuttaa hyviä hevosia, ja joka tapauksessa
hän pääsi lähtemään Lontoosta vasta tuntia myöhemmin kuin Marguerite.

Lady Blakeney ei ollut nähnyt Chauveliniä matkallaan, eikä hänen
ajurinsakaan ollut huomannut tiellä ketään, jonka tuntomerkit olivat
hänen emäntänsä ilmoituksen mukaiset, kuihtuneen ranskalaisen näköiset.

Nähtävästi Chauvelin kulki hänen edellään koko ajan.

Marguerite ei ollut uskaltanut kysellä tien varrella olevissa
majataloissakaan heidän pysähtyessään hevosia vaihtamaan. Hän pelkäsi,
että Chainvelinillä oli pitkin tietä nuuskijoita, jotka kuuntelivat
hänen kysymyksiään ja sivuuttaen hänet kiirehtivät ilmoittamaan
viholliselle hänen tulostaan.

Marguerite mietti, mihin majataloon Chauvelin oli ajanut tahi ehkäpä
hänellä oli jo ollut onni vuokrata alus ja purjehtia hyvää vauhtia
Ranskaan. Se ajatus vaivasi häntä kovasti. Ehkäpä hän saapuu liian
myöhään.

Huoneen yksinäisyys masensi häntä; kammottava hiljaisuus vallitsi
koko majatalossa; isoisän kellon raksutus — sen hirvittävän hidas ja
säännöllinen käynti — vain katkaisi kauhistavan hiljaisuuden.

Marguerite tarvitsi kaiken tarmonsa ja lujuutensa pysyäkseen
aikomuksessaan ja kestääkseen väsyttävän odotuksen keskellä yötä.

Kaikki muut talossa olijat nukkuivat paitsi hän. Hän oli kuullut
Sallyn nousevan yläkertaan. Herra Jellyband oli mennyt Margueriten
ajuria ja palvelijoita tapaamaan ja palattuaan pysähtynyt eteiseen,
jossa Marguerite viikko sitten oli ensikerran tavannut Chauvelinin.
Nähtävästi isäntä aikoi odottaa sir Andrew Ffoulkesia, mutta pian
suloinen uni oli voittanut hänetkin, sillä — säestykseksi kellon
hitaalle naksutukselle — Marguerite kuuli tuossa tuokiossa arvoisan
isännän yksitoikkoisesti vetelevän makeita uniaan.

Aikaisemmin hän oli jo huomannut kauniin ja lämpimän lokakuun
päivän, joka oli niin onnellisesti alkanut, muuttuneen tuuliseksi,
kylmäksi yöksi. Häntä vilutti ja oli sentähden ilossaan loimuavasta
takkavalkeasta. Mutta ilma muuttui yhä vain tuulisemmaksi, ja suurten
laineiden loiske jonkun matkan päässä olevaa laivasiltaa vasten kuului
kaukaiselta ukkoselta.

Tuuli alkoi käydä myrskyiseksi helisyttäen ikkunaruutuja ja vanhan
talon jykeviä ovia; se heilutteli puita ulkona ja ulvoi uuninpiipussa,
Marguerite mietti, suosiko tuuli hänen matkaansa. Hän ei pelännyt
myrskyä ja oli valmis suuriinkin vaaroihin, kun vain ei tarvinnut
odotella kanaalin yli purjehtimista.

Kuultuaan liikettä ulkoa heräsi hän äkkiä mietteistään. Varmaankin
se oli sir Andrew Ffoulkes, joka saapui tulisella kiireellä, sillä
hän kuuli sir Andrew'n hevosien kavioiden kopsetta kivitetyllä tiellä.
Sitten herra Jellyband unisesti, mutta kumminkin iloisesti toivotti
hänet tervetulleeksi.

Marguerite tuli ajatelleeksi hetkisen asemansa nurinkurisuutta:
yksikseen kesäyöllä hyvin tutussa paikassa, vieläpä hän oli puhunut
nuoren yhtä tutun ritarin saapumisesta, jonka hän tiesi olevan
valepuvussa. Siinähän oli kielikelloille tarpeeksi juoruamista!

Marguerite ajatteli asian hullunkuristakin puolta. Merkillisen suuri
erohan olikin hänen asiansa vakavuudella ja sillä tulkinnalla, jolla
herra Jellyband luonnollisestikin selitti hänen toimintansa. Pitkistä
ajoista hänen pieni suunsa vetäytyi hymyyn. Kun sir Andrew melkein
tuntemattomana lakeijan puvussa astui kahvilaan, kykeni Marguerite jo
tervehtimään häntä iloisesti nauraen.

»Herra lakeijani, olen tyytyväinen asuunne!»

Herra Jellyband seurasi sir Andrewta merkillisen hölmistynyt ilme
kasvoillaan. Nuoren ritarin valepuku vahvisti hänen epäilyksiään.
Isännän iloisilla kasvoilla ei saattanut huomata pienintäkään hymyä.
Hän vetäisi korkin viinipullosta, asetteli tuoleja ja kävi odottelemaan.

»Kiitos, rehti ystäviäni», sanoi Marguerite hymyillen, sillä hän arvasi
mitä arvoisa isäntä sillä hetkellä ajatteli heistä, »emme tarvitse
mitään muuta ja kas tässä kaikista vaivoistanne.»

Marguerite ojensi pari kolme kultarahaa Jellybandille, joka otti ne
kunnioittavasti kiittäen.

»Lady Blakeney, odottakaahan», ehätti sir Andrew sanomaan, kun
Jellyband aikoi poistua, »luullakseni tarvitsemme vieläkin ystävämme
Jellybandin vierasvaraisuutta. Mielipahakseni täytyy minun sanoa,
ettemme pääse purjehtimaan tänä yönä.»

»Emmekö?» kysähti Marguerite ihmeissään. »Mutta meidän täytyy, sir
Andrew, meidän täytyy! Ei saa tulla kysymykseenkään, ettemme pääse,
meidän pitää saada joku pursi käsiimme tänä yönä hinnalla millä
tahansa.»

Nuori herra pudisteli päätään alakuloisesti.

»Lady Blakeney, mielestäni tässä ei ole kysymys kulungeista. Myrsky
käy Ranskasta päin, on aivan vastatuuli, emmekä mitenkään voi lähteä
vesille ennen sen kääntymistä.»

Marguerite kävi aivan kalpeaksi. Sitä hän ei ollut tullut
ajatelleeksikaan. Itse luonto teki kamalat kepposet hänelle. Percyä
uhkasi vaara, eikä hän voinut mennä hänen luokseen syystä, että tuuli
sattui puhaltamaan Ranskan rannikolta.

»Mutta meidän täytyy lähteä! — meidän täytyy!» kertasi Marguerite
itsepintaisesti, »käsitättehän, että meidän täytyy. — Ettekö keksi
mitään keinoa?»

»Kävin jo rannikolla juttelemassa panin laivurin kanssa. On aivan
mahdotonta nosta purjeita tänä yönä, niin kaikki merimiehet
vakuuttivat. Ei kukaan», lisäsi sir Andrew katsellen merkitsevästi
Margueriteä, »_ei kukaan_ voi lähteä Doverista tänä yönä.»

Heti Marguerite ymmärsi sir Andrew'n sanojen tarkoituksen. _Ei kukaan_
tarkoitti yhtähyvin Chauveliniä kuin häntä itseäänkin. Hän nyökkäsi
iloisesti Jellybandylle.

»Siis minun täytyy taipua», sanoi Marguerite. »Onko teillä huonetta
minulle?»

»Kyllä, teidän armonne. Kaunis, valoisa ja ilmakas huone. Heti toimitan
sen kuntoon. — — Toinen huone on sir Andrewta varten — kumpikin valmiit
tuossa tuokiossa.»

»Se on oikein, rehti Jelly», sanoi sir Andrew taputellen
reippaasti arvoisaa isäntää hartioille. »Jättäkää molemmat huoneet
lukitsematta sekä kynttilät tähän pöydälle. Varmaankin olette unesta
menehtymäisillänne, ja hänen armonsa täytyy syödä ennen levolle
menoaan. Kas niin, älkää peljätkö, surullisennäköinen ystäväni! Hänen
armonsa, vierailu näin tavattoman myöhäisellä hetkellä tuottaa teille
suurta kunniaa, ja sir Percy palkitsee teidät moninkerroin, jos vain
hyvin huolehditte hänen armonsa rauhallisuudesta ja mukavuudesta.»

Sir Andrew varmaankin arvasi ristiriitaisten epäilysten ja
pelontunteiden riehuvan vilpittömän herra Jellybandyn povessa. Ollen
ritarillinen herrasmies koetti sir Andrew sillä keinoin lieventää
arvoisan ravintoloitsijan epäilyksiä. Tyydytyksekseen hän huomasikin
osittain onnistuneensa. Jellybandyn punertavat kasvot kirkastuivat sir
Percyn nimen kuultuaan.

»Sir, menen heti huolehtimaan siitä», vastasi hän hilpeästi jäykkyyden
hänestä hävitessä.

»Tarvitseeko hänen armonsa vielä jotain muuta illalliseksi?»

»Kiitos, vilpitön ystävä, ei mitään muuta, ja kun minullakin on nälkä
ja olen hyvin väsynyt, pyydän teitä panemaan huoneen kuntoon.»

»Kertokaapa», pyysi Marguerite innoissaan heti Jellybandiin huoneesta
poistuttua, »kertokaa kaikki uutiset.»

»Lady Blakeney, eipä ole muuta kerrottavaa. Myrskyn tähden on aivan
mahdotonta lähteä purjehtimaan Doverista. Mutta mikä näytti ensiksi
hirveältä onnettomuudelta, on tosiaankin salattu siunaus. Jos me emme
voi purjehtia Ranskaan tänä yönä, niin on Chauvelinkin samassa pulassa.»

»Mutta hänhän on saattanut lähteä ennen myrskyä.»

»Toivonpa Jumalan suoneen sen», vastasi sir Andrew iloisesti, »sillä
luultavasti hän siinä tapauksessa on purjehtinut väärään. Kukapa
tietää! Ehkä hän jo on meren pohjassa, sillä myrsky on aivan kauhea
ja kaikkien pienten alusten käy huonosti tällaisessa säässä. Mutta
luullakseni emme voi rakentaa tuulentupia kavalan vihollisemme
verenjanoisista suunnitelmista hänen hukkumisensa perusteella.
Puhuttelemani merimiehet sanoivat, ettei ainoatakaan purtta ollut
moneen tuntiin lähtenyt Doverista. Vieläpä sain selville, että eräs
muukalainen oli saapunut vaunuilla iltapäivällä Doveriin ja niinkuin
minäkin tiedustellut purjehtimisen mahdollisuutta Ranskaan.»

»Siis onko Chauvelin vieläkin Doverissa?»

»Epäilemättä. Menenkö vaanimaan häntä ja lävistämään hänet miekallani?
Sillä tavoin tietystikin nopeimmin pääsisimme pulasta.»

»Päinvastoin, sir Andrew, älkää laskeko leikkiä! Valitettavasti olen
aina viime yöstä saakka huomannut toivovani vihollisen kuolemaa. Teidän
ehdotuksenne on mahdoton! Tämän maan laki ei salli murhaa! Ainoastaan
meidän kauniissa Ranskassamme joukkojen teurastus tapahtuu laillisen
vapauden ja veljeyden nimessä.»

Sir Andrew oli saanut Margueriten istuutumaan pöytään, nauttimaan
illallista ja juomaan vähän viiniä. Pakoitettua, ainakin kahdentoista
tunnin lepoa vuoksen nousuun asti oli kovasti kiihoittuneen Margueriten
varmaankin hirveän vaikea kestää. Hän koetti syödä ja juoda totellen
lapsen tavoin sellaisissa pikku asioissa.

Sir Andrew, jossa voimakas myötätunto oli herännyt kaikkiin
rakastaviin, teki Margueriten onnelliseksi juttelemalla hänelle sir
Percystä, Hän kertoi Margueritelle uhkarohkeista retkistä, joita
Tulipunainen neilikka oli tehnyt ranskalaispakolaisten auttamiseksi,
niiden raukkojen, joita armoton verenjanoinen vallankumous karkoitti
heidän kotimaastaan. Hän sai Margueriten silmät innostuksesta
loistamaan kertoessaan sir Percyn rohkeudesta, nerokkuudesta ja
kekseliäisyydestä, miten tämä pelasti miehiä, naisia ja lapsia
verenhimoisen ja ahneen giljotiinin saaliiksi joutumasta.

Hän sai myöskin Margueriten iloisesti nauramaan kertoessaan
Tulipunaisen neilikan monista eriskummallisista valepuvuista, joilla
hän oli eksyttänyt tarkkasilmäisimmätkin vahdit Pariisin katusuluilla.
Hänen viimeinen onnistunut pakonsa pelastaessaan kreivitär de
Tournayn lapsineen oli todellinen mestarinäyte — Blakeney puettuna
kamalannäköisen torimuijan pukuun, nukkavieru lakki päässään harmaiden
suortuvien liehuessa sen alta sai jumalatkin naurutuulelle.

Marguerite nauroi sydämensä pohjasta sir Andrew'n koettaessa selittää
miltä Blakeney näytti, jonka pituus oli aina pahimpana esteenä, sillä
Ranskassa se teki valepuvun käyttämisen moninkerroin vaikeammaksi.

Siten vierähti tunti, mutta monta oli vielä jäljellä, joiden oli
kuluttava Doverissa pakollisessa toimettomuudessa. Marguerite nousi
pöydästä huokaisten kärsimättömästi; hän mietti ikävää yötä, joka oli
vietettävä yläkerran makuuhuoneessa ainoastaan kamalan tuskalliset
ajatukset seurana myrskyn ulvonnan karkoittaessa unen silmistä.

Hän olisi tahtonut tietää Percyn olinpaikan. _Untola_ oli vankka,
hyvin rakennettu meripursi. Sir Andrew arveli sir Percyn suunnanneen
aluksensa tuulen suojaan ennen myrskyä tahi mahdollisesti ei hän ollut
uskaltanut ollenkaan aavoille ulapoille, vaan odotteli rauhallisesti
Gravesendissa.

Briggs oli taitava laivuri ja sir Percykin osasi hoitaa purtta mestarin
tavoin. Myrsky ei tuottanut heille vaikeutta.

Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin Marguerite laskeutui levolle.
Niinkuin hän oli arvellutkin, pysytteli uni itsepintaisesti poissa
hänen silmistään. Mitä synkimmät ajatukset kierivät aivoissa pitkien
väsyttävien tuntien kuluessa, jollaikaa tuuli lakkaamatta raivosi
pidättäen häntä etäällä sir Percystä. Kaukaisten tyrskyjen loiske
saattoi hänet surulliseksi. Hän oli sellaisessa mielentilassa, johon
meri vaikuttaa synkistävästi. Ainoastaan onnellisena ollessa voi
katsella iloisin mielin meren äärettömyyttä, sen laineiden edelleen
vieriessä järkähtämättömästi ja hermostuttavan yksitoikkoisesti ja sen
säestäessä ajatuksia, olkootpa ne iloista tahi vakavaa laatua. Niiden
ollessa iloiset aallotkin tuntuvat säestävän samaa tunnetta; mutta
niiden ollessa surulliset, tyrskytkin rientäessään eteenpäin lisäävät
synkkyyttä, puhuvat vain levottomuudesta ja kaiken ilon mitättömyydestä.




XXII LUKU

Calais.


Ikävimpienkin öiden, pisimpienkin päivien täytyy pakostakin loppua
aikaisemmin tai myöhemmin.

Marguerite vietti runsaasti viisitoista tuntia niin kovissa
sieluntuskissa, että oli melkein joutua pois suunniltaan. Unettoman yön
jälkeen hän nousi varhain kiihtynein mielin ja oli menehtymäisillään
viivytyksessä sekä pelkäsi uusien esteiden ilmaantumista. Hän oli
jalkeilla ennen muita, sillä arveli menettävänsä suotuisan tilaisuuden
päästä matkalle.

Tultuaan alakertaan tapasi hän sir Andrew Ffoulkesin kahvilassa
istumassa. Tämä oli käynyt jo puoli tuntia sitten laivasillalla ja
saanut tietää, ettei ranskalainen pursi eikä mikään muukaan vuokra-alus
päässyt lähtemään Doverista. Myrsky oli kovimmillaan ja luodevesi
laskemassa. Ellei tuuli kääntynyt tai tyyntynyt, olivat he pahoitetut
odottamaan vielä toiset kaksitoista tuntia vuoksen nousuun saakka,
ennenkuin pääsivät lähtemään. Mutta myrsky ei lakannut, tuuli ei
kääntynyt ja meri yhä vain laskeutui.

Marguerite alkoi käydä toivottomaksi kuultuaan ikävät uutiset.
Ainoastaan hänen luja päätöksensä esti häntä kokonaan murtumasta.
Marguerite vain lisäsi nuoren herran levottomuutta, joka oli yhä
yltynyt.

Vaikka sir Andrew koetti peitellä sitä, huomasi Marguerite hänen
olevan yhtä huolissaan toverillisen ystävänsä saavuttamisesta kuin hän
itsekin. Pakollinen toimettomuus oli kumpaisestakin sietämätön.

Millä tavoin he viettivät ikävän päivän Doverissa, Marguerite ei
voinut jälkeenpäin sanoa. Lady Blakney ei näyttäytynyt, sillä hän
pelkäsi Chauvelinin urkkijain olevan lähettyvillä. Siksi hän majaili
yksityishuoneessa, jossa sir Andrew'n kanssa istui tunnin toisensa
perästä koettaen aikansa kuluksi istuutua vastenmielisille aterioille,
joihin Sally-neiti heiltä vähän väliä kehoitteli. Eipä voinut juuri
muuta kuin ajatella, arvailla ja silloin tällöin vähin toivoakin.

Myrsky oli tauonnut liian myöhään; luode sattui olemaan matalimmillaan,
joten ei ollut merille ajattelemistakaan. Tuuli oli kääntynyt ja kävi
koillisesta — erinomaisen odottamaton lahja Ranskaan kiiruhtajille.

Marguerite ja sir Andrew miettivät odotellessaan, valkenisiko heille
lähdön aika koskaan. Koko pitkän ikävän päivän kuluessa oli heillä
vain yksi onnellinen hetki. Sir Andrew meni nimittäin uudelleen
laivalaiturille ja palasi heti kertomaan Margueritelle vuokranneensa
nopeakulkuisen purren, jonka laivuri oli valmis laskemaan vesille
vuoksen kohottua.

Siitä asti aika tuntui rientävän nopeammin; odottaminen ei ollut
niin toivotonta; ja viimeinkin viiden aikaan iltapäivällä Marguerite
huolellisesti harsoihin peitettynä suuntasi tiensä laivasillalle. Sir
Andrew Ffoulkes seurasi lakeijaksi puettuna matkatavaroita kantaen.

Päästyään purteen Marguerite virkistyi voimakkaan raikkaasta
meri-ilmasta; tuuli oli tarpeeksi kova paisuttaakseen _Vaahtopään_
purjeet, kun se keveästi halkoi aavan ulapan laineita.

Auringonlasku oli loistavan ihana myrskyn tauottua. Marguerite katseli
miten Doverin valkoiset liituvuoret vähitellen häipyivät näkyvistä. Hän
tunsi olevansa rauhallinen ja toiveetkin taas heräsivät eloon.

Sir Andrew oli ystävällisen huomaavainen, ja Marguerite käsitti, miten
suuri onni hänellä oli ollut saada avukseen sellainen mies suuressa
hädässään.

Vähitellen Ranskan harmaa rannikko alkoi häämöittää illan sumussa.
Muutamia valoja tuikki siellä täällä ja kirkon tornien huippuja kohoili
ympäröivästä sumusta.

Puolen tunnin kuluttua nousi Marguerite Ranskan rannikolle. Hän oli
taaskin maassa, jossa juuri sillä hetkellä ihmiset sadottain surmasivat
lähimäisiään ja lähettivät tuhansittain viattomia naisia ja lapsia
mestauslavalle.

Aina kaukaisissa rannikkokaupungeissakin saattoi huomata
vallankumouksen riehuvan ihanassa, kolmensadan mailin päässä olevassa
Pariisissa, jonka sen jaloimpien poikien veri, leskien suru ja
isättömien lasten itku olivat muuttaneet kauhun paikaksi.

Kaikilla miehillä oli punainen lakki päässä — millä puhdas, millä
likainen — kaikissa kolmivärinen koriste vasemmalla puolella.
Marguerite huomasi kauhukseen, että hänen maamiestensä kasvojen ilme
oli muuttunut epäluuloiseksi ja ilkeäksi.

He vakoilivat toisiaan. Viattomimpiakin leikkipuheita saatettiin
käyttää ylimysmielisten taipumusten tai kansan pettämisen todisteina.
Jopa naisetkin kuljeskelivat pelon ja väijyvän vihan ilme ruskeissa
silmissään. Kaikki tarkastelivat Margueritea hänen noustessaan maihin
sir Andrew seuralaisenaan ja mutisivat heidän ohi kulkiessaan:
»_Saakelin ylimykset_» tahi »_Saakelin englantilaiset!_»

Muutoin heidän ilmestymisensä ei herättänyt sen suurempaa huomiota.
Calais oli jo siihen aikaan vilkkaassa liikeyhteydessä Englannin kanssa
ja englantilaisia kauppiaita nähtiinkin usein Ranskan rannikolla. Oli
tunnettua, että viiniä ja konjakkia kuljetettiin salaa Ranskasta, sillä
Englannissa niiden tullia aiottiin koroittaa. Se oli vain Ranskan
porvareista mieluista. Heitä huvitti nähdä, miten heidän vihaamaltaan
Englannin hallitukselta ja sen kuninkaalta valtiotuloja kavallettiin.
Englantilaiset salakuljettajat olivatkin aina tervetulleita vieraita
Calais'n ja Boulognen ravintolarähjissä.

Mahdollisesti niin oli silloinkin laita, kun sir Andrew johti
Margueritea Calais'n mutkikkaita katuja pitkin. Asukkaat, jotka
kääntyivät kiroten katselemaan englantilaiseen tapaan puettuja
muukalaisia, arvelivat heidän ostelevan salakuletustavaroita omaan
sumuiseen maahansa, eivätkä ajatelleet heitä sen enempää.

Marguerite kummeksi kuitenkin, millä keinoin hänen pitkä vankka
miehensä pääsi kulkemaan Calais'n läpi huomaamattomana. Hän mietti
millainen oli se valepuku, jossa Percy toimitti jalot työnsä
herättämättä sen suurempaa huomiota.

Lausuen vain muutaman sanan sir Andrew johti Margueriten kaupungin
halki Cap Gris Nez'tä kohti. Kadut olivat kapeilta, mutkikkaita
ja pahanhajuisia. Ne tuoksuivat mädänneelle kalalle ja kostealle
kellarille. Oli satanut rankasti yömyrskyssä. Vähän väliä Marguerite
vajosi polviaan myöten liejuun, sillä kadut olivat pimeät, ainoastaan
asuntojen tulet siellä täällä valaisivat niitä.

Mutta Marguerite ei välittänyt sellaisista pikku vastuksista. »Ehkä
tapaamme Blakeneyn 'Chat Gris' nimisessä majassa», heidän maihin
noustessaan oli sir Andrew niin sanonut, ja sentähden Marguerite asteli
kuin ruusutetulla tiellä, sillä hän aikoi tavata miehensä tuossa
tuokiossa.

Vihdoinkin he saapuivat määräpaikkaansa. Sir Andrew näytti tietävän
tien, sillä koko matkan hän oli kävellyt pimeässä eksymättä eikä ollut
tarvinnut kenenkään neuvoa. Pimeyden vuoksi ei Marguerite huomannut
rakennuksen muotoa. »Chat Gris», joksi sir Andrew sitä nimitti, oli
pieni majapaikka Calais'n laidassa Gris Nez'n tien varrella. Se
oli jonkun matkaa rannikolta, sillä meren pauhu kuului sinne aika
kaukaiselta.

Sir Andrew kolkutti ovelle keppinsä päällä ja Marguerite kuuli sieltä
sadatusten rähinää ja murinaa. Hän koputti — yhä kovemmin, sadatukset
vain lisääntyivät ja kompuroivat askeleet lähestyivät ovea. Se lennähti
auki. Marguerite huomasi olevansa hyvin rappeutuneen ja siivottoman
huoneen kynnyksessä, sellaista hän ei ollut ennen ikänään nähnyt.

Seinäpaperit riippuivat repaleina. Koko huoneessa ei näkynyt
ainoatakaan huonekalua, jota vilkkainkaan mielikuvitus olisi voinut
sanoa ehyeksi. Tuoleista selkämykset poissa, toisissa ei istuinta
ollenkaan; pöytää, jonka jalka oli poikki, tuki isonlainen risukasa.

Huoneen nurkassa oli hyvin mahtava takka, jossa liemipata kiehui
levittäen jotensakin tympäisevää hajua. Huoneen toisessa nurkassa
oli korkealle seinään kiinnitetty lavitsa, jonka edessä repaleinen,
sinivalkoristikäs verho riippui. Huojuvat portaat johtivat lavitsalle.

Paljaille seinille, joita värittömät ja liian töhrimät paperirisat
siellä täällä peittivät, oli liidulla kirjoitettu suurin kirjaimin:
»Liberté, — Egalité, — Fraternité.»

Siivotonta asuntoa valaisi himmeästi ainoastaan yksi ilkeänhajuinen
öljylamppu, joka riippui katon pahanpäiväisestä orresta. Kaikki näytti
niin hirveän likaiselta, siivottomalta ja vastenmieliseltä, että
Marguerite tuskin uskalsi astua kynnyksen yli.

Mutta sir Andrew meni empimättä sisään.

»Englantilaisia matkailijoita, kansalainen!» sanoi hän reippaasti
ranskaksi.

Henkilö, joka tuli avaamaan ovea ja joka luultavasti oli likaisen
töllin omistaja, oli vanhanpuoleinen, kookas talonpoika. Hän oli
puettu tahraiseen, siniseen puseroon, raskaisiin puukenkiin,
joista pursui olkia näkyviin, kuluneisiin, sinisiin housuihin ja
välttämättömään »tricolor»-koristeiseen punaiseen lakkiin, joka
ilmaisi hänen hetkelliset poliittiset mielipiteensä. Suussa oli lyhyt
piippu, josta tuprusi väkevää tupakansavua. Hän katseli epäillen
ja suuresti halveksien molempia matkailijoita mutisten: »_Senkin
vietävän englantilaiset!_» sylkäisten lattialle, siten näyttäen
riippumattomuuttaan. Kuitenkin hän väistyi antaen heille tietä, sillä
hän tiesi varmaankin, että »_saakelin englantilaisilla_» oli kukkarot
täynnä rahaa.

»Varjelkoon!» sanoi Marguerite astuessaan huoneeseen ja pidellessään
nenäliinaa sievän nenänsä edessä, »onpa se hirvittävä luola! Tiedättekö
varmasti tämän olevan määräpaikan?»

»Epäilemättä tämä on se, olen varma siitä», vastasi nuori herra
pyyhkien tomua tuolilta muodikkaalla, pitsitetyllä nenäliinallaan ja
pyysi Margueritea sille istumaan, »enpä ole ennen nähnyt tällaista
roistojen pesää.»

»Näyttääpä se tosiaankin vastenmieliseltä!» huudahti Marguerite
katsellen uteliaana ja hyvin kauhuissaan repaleisia seiniä, rikkonaisia
tuoleja ja epävakaista pöytää.

Chat Gris'n isäntä — Brogard — ei sen enempää kiinnittänyt huomiota
vieraisiinsa; hän arveli heidän heti tilaavan illallista, ja sitä
ennenhän vapaan kansalaisen ei sopinut näyttää huomaavaisuuttaan ja
kohteliaisuuttaan kenellekään, olivatpa miten hienosti puettuja tahansa.

Takan edessä istui huolimattomasti puettu olento repaleisiin
käärittynä. Hän näytti naiselta, vaikka siitä tuskin saattoi huomata
muusta kuin hameriekaleesta ja päähineestä, joka kerran oli ollut
valkea. Hän istui itsekseen jupisten ja väliin sekoitteli keitosta
padassa.

»Hei, ystäväni!» sanoi sir Andrew viimeinkin, »me haluaisimme
illallista. — — Kansatar tuolla», osoittaen riekaleisiin puettua kääröä
takan edessä, »luullakseni valmistelee maukasta lientä, ja rouva ei ole
maistanut ruokaa pitkään aikaan.»

Brogard mietti hetkisen pyyntöä. Vapaa kansalainen ei ole liian nopsa
vastaamaan niille, jotka sattuvat pyytämään häneltä jotakin.

»_Senkin vietävän ylimykset!_» mutisi hän taaskin syläisten lattialle.

Sitten hän asteli hiljalleen nurkkapöydän luo, jolta otti vanhan
tinaisen liemimaljakon ja verkalleen sanaakaan sanomatta ojensi
sen paremmalle puoliskolleen, joka yhtä äänettömänä alkoi ammentaa
maljakkoon lientä padasta.

Marguerite katseli heidän valmistuksiaan aivan kauhistuneena; ellei
asia olisi ollut niin vakava, olisi hän juossut tiehensä mokomastakin
siivottomasta likapesästä.

»Tämän talon isäntä ja emäntä eivät tosiaankaan ole iloista väkeä»,
lausui sir Andrew huomatessaan kauhun ilmeen Margueriten kasvoilla.
»Olisipa hauskaa tarjota teille paremmalta maistuva ateria — — mutta
luulen liemen olevan nautittavaa ja viinin hyvää; talon asukkaat
rypevät liassa, mutta voivat kuitenkin hyvin.»

»Sir Andrew», sanoi Marguerite lempeästi, »älkää olko huolissanne
minusta. Älkäämme ajatelko illallista.»

Brogard jatkoi hitaasti valmistuksiaan; hän asetti pöydälle pari
lusikkaa, kaksi lasia, jotka sir Andrew varovaisuuden vuoksi pyyhki
tarkkaan.

Brogard toi myöskin pullollisen viiniä ja leipää. Marguerite koetti
vetää tuolinsa lähemmä pöytää ollakseen syövinään. Niinkuin lakeija
ainakin seisoi sir Andrew hänen tuolinsa takana.

»Rouva, pyytäisin», lausui hän huomatessaan, ettei Marguerite voinut
syödä, »pyytäisin teitä nielemään muutaman suupalan — muistakaa,
voimanne vaativat sitä.»

Liemi ei tosiaankaan ollut huonoa, se maistui ja tuoksui hyvältä.
Marguerite olisi ehkä pitänyt siitä, ellei ympäristö olisi ollut niin
kauhistuttava. Kuitenkin hän otti palan leipää ja maisteli viiniäkin.

»Sir Andrew, en tahdo nähdä teidän seisovan. Tarvitsettehan ruokaa
yhtä hyvin kuin minäkin. Tuo moukka varmaankin luulee minun olevan
karkumatkalla lakeijani kanssa, jollette istuudu kanssani syömään
illallisentapaista.»

Asetettuaan aivan välttämättömimmät pöydälle Brogard ei välittänyt
sen enempää vieraistaan. Muori Brogard kompuroi huoneesta miehen
vetelehtiessä siinä pahanhajuista piippuaan poltellen väliin aivan
Margueriten nenän alla, niinkuin kaikkien kanssa yhdenvertaisen vapaan
kansalaisen sopi tehdä.

»Inhoittavan moukkamaista!» lausui sir Andrew vihaisesti niinkuin
ainakin brittiläinen, kun Brogard nojasi pöytään poltellen ja katsellen
ylvästelevästi kirottuja englantilaisia.

»Mies, taivaan nimessä», varoitti Marguerite häntä huomatessaan sir
Andrew'n uhkaavasti puristavan nyrkkiään brittiläisen tavoin, »muistakaa
olevanne Ranskassa ja kansan olevan pahalla tuulella tänä armon vuonna.»

»Tahtoisin kuristaa tuon moukan kuoliaaksi!» mutisi sir Andrew
kiihkoissaan.

Seuraten neuvoa istuutui hän Margueriten viereen pöytään, ja kumpikin
koetti pettää toistaan teeskennellen syövänsä ja juovansa.

»Pyytäisin teitä pitämään miestä hyvällä tuulella, ettei hän kertoisi
muille kysymyksiämme.»

»Koetan parastani, mutta mieluummin hirttäisin hänet kuin juttelisin
hänen kanssaan. Hei, ystäväni», sanoi sir Andrew iloisesti ranskaksi
taputellen Brogard'ia olkapäälle, »näillä seuduin liikkuu varmaan
muiltakin meidän kaltaisia henkilöitä? Englantilaisia matkailijoita
tarkoitan.»

Brogard katseli häntä olkansa yli, puhkui piippu hampaissaan hetkisen
kiirehtimättä ja mutisi:

»Hm, joskus!»

»Niin!» sanoi sir Andrew välinpitämättömästi, »englantilaiset
matkailijat kyllä tietävät mistä hyvää viiniä saadaan, eikö niin
ystäväni? — Arvoisa lady haluaisi tietää, oletteko noin sivumennen
nähnyt hänen hyvää ystäväänsä, erästä englantilaista herraa, joka usein
käy täällä asioillaan. Hän on pitkä ja oli äskettäin matkalla Pariisiin
— arvoisa lady arveli tapaavansa hänet Calais'ssa.»

Marguerite koetti olla katsomatta Brogard'iin, sillä hän pelkäsi
ilmaista uteliaisuuttaan vastausta odotellessaan. Ranskan vapaa
kansalainen ei pidä kiirettä vastatessaan kysymyksiin. Kului jonkun
verran aikaa, ennenkuin Brogard verkalleen sanoi:

»Pitkä englantilainenko. — Tänäänkö? — Kyllä.»

»Näittekö hänet?» kysyi sir Andrew välinpitämättömästi.

»Niinpä näinkin, aivan tänä päivänä», sopersi Brogard tylysti. Sitten
hän otti sanaakaan sanomatta sir Andrew'n hatun viereiseltä tuolilta,
painoi sen päähänsä, kiskoi likaista puseroaan ja koetti eleillään
näytellä, että mainittu henkilö oli hienosti puettu. »_Hiton ylimys!_»
mutisi hän, »tuo pitkä englantilainen.»

Marguerite saattoi tuskin pidättäytyä huudahtamasta.

»Siinä on aivan tarpeeksi sir Percyä», kuiskasi hän, »eikä edes
valepuvussakaan!»

Hän hymyili kesken huoliaan ja kyyneliään ajatellessaan »kuolemassakin
kestävää rakkautta» ja Percyn joutumista kauhistavaan vaaraan muodikas
takki päällään ja pitsikaulus aivan rypistymättömänä.

»Voi sitä narrimaista kiihkoa!» huokasi hän. »Joutuin sir Andrew,
kysykää mieheltä, milloin hän lähti!»

»No niin ystäväni», sanoi sir Andrew puhutellen Brogard'ia yhä
teeskennellyn välinpitämättömästi, »sillä herralla on aina kauniit
vaatteet; näkemänne englantilainen oli arvoisan ladyn ystävä. Joko hän
on lähtenyt?»

»Jo — — kyllä — — mutta hän tulee takaisin — — tänne — hän tilasi
illallista. — —»

Sir Andrew asetti kätensä varotukseksi Margueriten käsivarrelle; se
tapahtui onneksi ajoissa, sillä Marguerite oli huudahtamaisillaan
hurjasta ilosta. Sir Percy oli terve ja pelastettu sekä saapuu sinne
piakkoin, hetken kuluttua hän näkee hänet. — — Oi! hänen riemastuksensa
näytti kohoavan yli äyräittensä.

»Mitä ihmettä», sanoi Marguerite Brogard'ille, joka äkkiä muuttui hänen
silmissään taivaasta tipahtaneeksi, siunausta tuottavaksi enkeliksi.
»Mitä ihmettä! — sanoitteko englantilaisen herran palaavan tänne?»

Taivaasta tipahtanut enkeli sylkäisi Haltialle ilmaistakseen
halveksivansa sekä yhteisesti että erikseen kaikkia ylimyksiä, jotka
suvaitsivat kummitella hänen talossaan.

»Hm! hän tilasi illallista, tullee takaisin, — — _Senkin saakelin
englantilainen!_» lisäsi hän ikäänkuin pannen vastalauseensa kaikelle
touhulle pelkän englantilaisen tähden.

»Mutta missä hän nyt on? — Tiedättekö?» kyseli Marguerite udellen ja
asettaen sievän valkoisen kätösensä miehen sinisen puseron hihalle.

»Hän meni hakemaan hevosta», vastasi Brogard lyhyesti, kun Marguerite
ynseästi vetäisi takaisin kauniin kätensä, jonka suutelemisesta
prinssitkin ylpeilivät. »Mihin aikaan hän lähti?»

Mutta Brogard oli nähtävästi kyllästynyt kysymyksiin. Hänen mielestään
ei ollut sopivaa, että hiton ylimykset ahdistivat kysymyksillään
kansalaista — joka oli kaikkien kanssa tasa-arvoinen — vaikka kyselijät
olivatkin rikkaita englantilaisia. Tietenkin oli sopivampaa, että
hänen vasta saavutettu arvokkuutensa esiintyi niin töykeänä kuin
mahdollista; ystävällinen vastaus kohteliaisiin kysymyksiin oli vain
palvelevaisuuden varma merkki.

»En tiedä», vastasi hän nyrpeästi »Olen sanonut tarpeeksi, nähkääs
ylimykset! — — Hän saapui tänään. Tilasi illallista. Meni ulos. — Tulee
takaisiin. Kas niin!»

Näin todistaen kansalaisella ja vapaalla miehellä olevan oikeuden
käyttäytyä niin epäkohteliaasti kuin suinkin Brogard kompuroi huoneesta
paukauttaen oven perässään kiinni.




XXIII LUKU

Toiveita.


»Rouva!» lausui sir Andrew huomatessaan Margueriten haluavan kutsua
tylyn miehen takaisin, »mielestäni olisi paras antaa hänen olla.
Me emme pääse hänestä sen enemmän selville ja herättäisimme vain
hänen epäluuloansa. Eikähän sitä koskaan tiedä, millaisia urkkijoita
tällaisissa jumalattomissa paikoissa vainuilee.»

»Mitä se minuun koskee? Tiedänhän mieheni olevan pelastetun ja tapaan
hänet tuossa tuokiossa!»

»Sh!» kuiskasi sir Andrew teeskentelemättömän säikähtyneenä, sillä
Marguerite puhui aivan ääneensä riemastuksissaan, »Ranskassa on
seinilläkin korvat tällaisena aikana.»

Sir Andrew nousi pöydästä äkkiä ja asteli likaisen huoneen lattialla
kuunnellen ja tarkaten ovea, josta Brogard oli juuri poistunut ja
jolta kuului vain sadatuksia ja kompuroivia askeleita. Hän hypähti
horjuville, luhtiin johtaville portaille nähdäkseen, oliko Chauvelinin
urkkijoita lähettyvillä.

»Herra lakeijani, olemmeko kahden?» kysyi Marguerite ilomielin nuoren
herran taaskin istuutuessa hänen viereensä. »Uskallammeko jutella?»

»Mahdollisimman varovasti?» kehoitti sir Andrew.

»Totta tosiaan, mies! olettepa aika ikävä kumppani! Minä puolestani
voisin vaikka tanssia paljaasta ilosta! Nyt ei ole enää syytä pelkoon.
Veneemme on rannalla, _Vaahtopää_ noin parin mailin päässä ankkurissa,
ja mieheni luullakseni saapuu tämän katon alle jo puolen tunnin
kuluttua. Mikään ei estä meitä. Chauvelin ja hänen joukkonsa eivät ole
vielä saapuneet.»

»Mutta rouva! emmehän sitä varmasti tiedä.»

»Mitä tarkoitatte?»

»Hän oli Doverissa samaan aikaan kuin mekin.»

»Myrsky pidätti hänet niinkuin meidätkin.»

»Aivan niin. Mutta en puhunut siitä ennen, sillä pelkäsin saattavani
teidät levottomaksi — näin hänet, rannalla noin viisi minuuttia ennen
lähtöämme. Ainakin luulin olevani varma, että se oli hän itse; hän
oli puettu papiksi, jottei paholainenkaan, hänen oma suojelijansa,
olisi voinut tuntea häntä. Kuulin omin korvin hänen vuokraavan alusta
pikaista ylimenoa varten Calais'hen; ja varmaankin hän nosti purjeensa
tuntia myöhemmin kuin me.»

Margueriten iloinen ilme hävisi äkkiä. Hirveä vaara, joka uhkasi
Percyä Ranskan rajojen sisällä, selvisi hänelle sillä hetkellä.
Chauvelin oli hänen kintereillään; Calais'ssa viekas diplomaatti oli
kaikkivaltias; vain sana hänen suustaan ja Percy oli auttamattomasti
hukassa, hänet saatettiin pidättää ja — —

Veri tuntui jähmettyvän hänen suonissaan. Levottomimmatkaan hetket
Englannissa eivät olleet hänelle niin täydellisesti valaisseet vaaraa,
joka hänen miestänsä uhkasi. Chauvelin oli vannonut kuljettavansa
Tulipunaisen neilikan giljotiinille, ja sillä hetkellä uskalias
suunnittelija, jota salaperäisyys oli kauan suojellut, oli ilmaissut
itsensä katkerimmalle ja armottomimmalle viholliselleen.

Chauvelin — ryövättyään lordi Tonyn ja sir Andrew Ffoulkesin
»Kalastajalepolassa» oli saanut käsiinsä kaikki viimeisen retken
suunnitelmat. Armand S:t Justin, kreivi de Tournayn ja muiden
rojalistipakolaisten oli tavattava Tulipunainen neilikka — tahi
oikeammin kaksi hänen lähettilästään, niinkuin alkujaan oli sovittu —
sinä päivänä, lokakuun toisena, liittolaisille tutussa paikassa, joka
luultavasti oli ukko Blanchard’in tölli.

Armand'in ja Tulipunaisen neilikan keskinäinen suhde oli yhtä
tuntematon ranskalaisille kuin Armand'in luopuminen hirmuhallituksen
raa'asta politiikastakin. Hän oli lähtenyt Englannista noin viikko
sitten mukanaan tarpeelliset ohjeet, joiden avulla aikoi, kohdata muut
pakolaiset ja kuljettaa heidät turvapaikkaan.

Kaiken sen oli Marguerite käsittänyt alunpitäen ja sir Andrew oli
vahvistanut häntä niissä arveluissa. Hän tiesi myöskin, että sir
Percyn huomattua Chauvelinin varastaneen suunnitelmat ja ohjeet hänen
apulaisiltaan oli enää liian myöhäistä lähettää sanaa Armand'ille tai
toimittaa uusia ohjeita pakolaisille.

Välttämättömyyden pakosta he varmaankin saapuvat määräpaikkaan
tietämättä miten suuri vaara odottaa heidän urheata pelastajaansa.

Blakeney, joka tapansa mukaisesti oli suunnitellut ja järjestänyt koko
retken, ei suinkaan salli nuorien toveriensa joutua vangitsemisen
vaaraan. Senpätähden hän oli lähettänytkin heille kirjeen lordi
Grenvillen tanssiaisiin — »Lähden itse huomenna — yksin.»

Kun verivihollinen oli saanut tietää kuka liiton johtaja oli,
ruvettiin varmastikin kaikkia sir Percyn liikkeitä vainuamaan heti
hänen Ranskassa maihin noustuaan. Chauvelinin kätyrit pääsevät hänen
jäljilleen seuraten häntä aina salaperäiselle töllille saakka, jossa
pakolaiset odottelevat häntä ja jossa pyydys laukeaa sulkien sekä hänet
että heidät sisäänsä.

Oli vain tunti aikaa — Marguerite ja sir Andrew olivat päässeet
lähtemään tuntia ennen kuin Chauvelin — varoittaa Percyä uhkaavasta
vaarasta ja saada hänet luopumaan rohkean houkkamaisesta retkestään,
joka vain oli päättyvä hänen omaksi turmiokseen.

Mutta _oli_ kuitenkin tunti.

»Chauvelin tietää tämän majapaikan varastamistaan papereista», sanoi
sir Andrew vakavasti, »ja maihin päästyään tulee suoraan tänne.»

»Hän ei ole vielä maissa, olemme tunnin matkan edellä häntä ja Percy on
tuossa tuokiossa täällä. Me ehdimme kanaalin keskipalkoille, ennenkuin
Chauvelin huomaa meidän livistäneen käsistään.»

Marguerite puhui innoissaan ja kiihkeästi koettaen tyrkyttää nuorelle
ystävälleenkin hilpeitä toiveitaan, jotka vielä piilivät hänen
sydämessään. Muitta sir Andrew pudisteli alakuloisesti päätään.

»Sir Andrew, äänetönnäkö taaskin?» kysyi hän kärsimättömästi. »Miksikä
pudistelette päätänne ja olette niin synkännäköinen?»

»Arvoisa lady, sillä teidän suunnitelmanne ovat ruusunpunaiset ja
unohdatte tärkeimmän tekijän.»

»Mitä ihmeissä tarkoitatte? — Enhän unohda kerrassa mitään. — — Minkä
tekijän?» lisäsi hän vielä kärsimättömästi.

»Kuusi jalkaa pitkä se on», vastasi sir Andrew hiljaa, »ja sen nimi on
Percy Blakeney.»

»En ymmärrä.»

»Luuletteko Blakeneyn lähtevän Calais'sta jättämättä asiaansa
toimittamatta?»

»Tarkoitatteko — —?»

»Kreivi de Tournayta — —»

»Kreiviäkö — —?» sopersi Marguerite.

»Ja S:t Justiä — — ja muita — —»

»Veljeänikö!» huudahti hän sydäntäsärkevän tuskallisesti. »Taivas
varjelkoon, pahoin pelkään unohtaneeni hänet.»

»Pakolaisina he tällä hetkellä odottelevat horjumattoman uskollisesti,
sillä hän on antanut kunniasanansa luvaten viedä heidät kanaalin yli.»

Marguerite oli tosiaankin unohtanut! Hurmaantuneen itsekkäästi
niinkuin ainakin nuori ihminen, joka rakastaa koko sydämellään, oli hän
viimeisen vuorokauden kuluessa ajatellut vain miestään. Hänen kallis,
jalo henkensä, häntä uhkaava vaara, — hän, rakastettu, urhoollinen
sankari, hän yksin valtasi Margueriten mielen.

»Veljeni!» soperteli hän kyynelsilmin ajatellessaan veljeänsä
Armand'ia, toveriansa ja lapsuutensa lemmikkiä; miestä, jonka tähden
hän oli langennut hirveään syntiin. Sehän oli saattanut hänen urhean
miehensäkin surman suuhun.

»Sir Percy Blakeney ei ole englantilaisliiton luotettu ja kunnioitettu
johtaja», lausui sir Andrew ylpeästi, »jos hän hylkää häneen luottavat
pakolaiset. Jo pelkkä ajatuskin, että hän syö sanansa, on aivan
mieletön!»

Hetken hiljaisuus vallitsi. Marguerite kätki kasvot käsiinsä ja antoi
kyynelten tippua hiljalleen vapisevien sormiensa lomitse. Nuori mies
ei sanonut sanaakaan, sillä hänestä oli sydäntä särkevää nähdä kaunis
lady Blakeney sieluntuskissa. Koko ajan oli hän huomannut hirvittävän
umpikujan, johon Margueriten ajattelematon teko oli heidät syössyt.
Hän tunsi ystävänsä ja johtajansa hyvin, tunsi hänen huolettoman
uskaliaisuutensa, hurjan urheutensa ja antamansa kunniasanan
palvomisen. Sir Andrew tiesi Blakeneyn uskaltavan mihin vaaraan
tahansa, heittäytyvän pahimpaankin pulaan mieluummin kuin rikkovan
lupauksensa ja Chauvelin kintereillään ponnistelevan viimeiseen asti,
vaikkei olisi ollut vähintäkään toivoa niiden pelastamisesta, jotka
häneen luottivat.

»Sir Andrew», sai Marguerite viimeinkin lausutuksi koettaen urheasti
kuivata kyyneleitään, »olette oikeassa, nyt en haluakaan häväistä
itseäni neuvomalla häntä jättämään velvollisuutensa täyttämättä.
Niinkuin jo sanoitte, pyytäisin sitä turhaan. Jumala suokoon
hänelle voimaa ja kykyä», lisäsi hän tulisen päättävästi, »olemaan
ahdistajiaan neuvokkaampi. Hän ei ehkä kieltäydy ottamasta teitä
mukaansa lähtiessään jaloon työhönsä. Molemmat olette yhtä urheita kuin
neuvokkaitakin! Jumala varjelkoon teiltä! Mutta aikaa ei saa menettää.
Vieläkin uskon hänen pelastumisensa riippuvan siitä, tietääkö hän
Chauvelinin olevan kintereillään vai eikö.»

»Epäilemättä. Hänellä on ihmeellisiä keinoja käytettävinään. Niin pian
kuin hän huomaa joutuneensa vaaraan, on hän sitä varovampi. Hänen
nerokkuutensa on todellinen ihme.»

»Mitä arvelisitte pienestä tiedustelumatkasta kylään minun täällä häntä
odotellessani? — Mahdollisesti voisitte päästä Percyn jäljille ja siten
säästäisitte kallista aikaa. Jos löydätte hänet, käskekää hänen olla
varovainen — verivihollinen on hänen kintereillään!»

»Mutta tämähän on kurja pesä odotuspaikaksenne.»

»Siitä minä en välitä! — Mutta voisittehan pyytää, että tyly isäntä
antaisi minun odottaa toisessa huoneessa, jossa matkustajain silmät
eivät saisi minua vaania. Tarjotkaa hänelle rahaa, ettei hän jättäisi
sanomatta, milloin pitkä englantilainen palaa.»

Marguerite puhui tyynesti, jopa iloisestikin miettien ja suunnitellen
ollakseen valmiina pahimman varalta. Hän ei aikonut enää näyttää
heikkouttaan, vaan aikoi olla miehensä arvoinen, joka oli
uhraamaisillaan henkensä lähimäistensä puolesta.

Sir Andrew totteli häntä vastaväitteittä. Vaistomaisesti hän tunsi
Margueriten sillä hetkellä olevan itseään voimakkaamman. Kernaasti hän
antautui hänen ohjattavakseen, hänen välikappaleekseen Margueriten
ollessa johtavana päänä.

Sir Andrew astui sisähuoneen ovelle, josta Brogard ja hänen vaimonsa
olivat poistuneet. Hän kolkutti ovelle. Niinkuin ennenkin soperrettu
sadatustulva vastasi siihen.

»Hei, ystävä Brogard!» huudahti nuori herra käskevästi, »hänen armonsa
haluaa levätä täällä hetken. Voisitteko antaa hänen käytettäväkseen
toisen huoneen? Hän tahtoo olla yksin.»

Hän otti rahaa taskustaan sekä helisytti sitä merkitsevästi kädessään.
Brogard oli avannut oven ja kuunteli entisellä happaman haluttomalla
tavallaan nuoren miehen pyyntöä. Nähtyään kullan ojentui hänen veltto
ryhtinsä hiukan; hän otti piipun suustaan ja kompuroi sisään.

Brogard osoitti olkansa yli lavitsaa seinällä,

»Tuollahan hän voi odotella!» sanoi ukko röhisten. »Se on sangen mukava
eikä minulla ole muuta huonetta.»

»Sen parempaahan ei voisi ajatellakaan», sanoi Marguerite englanniksi.
Heti hän huomasi paikan edut. »Sir Andrew, antakaa hänelle rahat! Olen
sangen tyytyväinen siihen. Sieltähän voin nähdä kaikki ja pysyn itse
näkymättömänä.»

Hän nyökäytti päätään Brogard'ille, joka alentautui nousemaan ylös
pöyhiäkseen lavitsan olkia.

»Saisinko pyytää teitä, rouva, välttämään ajattelemattomuuksia», lausui
sir Andrew Margueriten valmistautuessa vuorostaan nousemaan huojuville
portaille. »Muistakaa urkkijoiden olevan tämän paikan vitsauksena.
Pyytäisin ettette ilmaisisi itseänne sir Percylle, ennenkuin olette
aivan varmasti vakuutettu olevanne kahdenkesken hänen kanssaan.»

Sitä sanoessaan huomasi hän jo varoituksensa tarpeettomaksi: Marguerite
oli tyyni ja yhtä selväajatuksinen kuin järkevä ihminen ainakin. Ei
tarvinnut pelätä hänen menettelevän harkitsemattomasti.

»Eipä tietenkään», lausui Marguerite koettaen hiukan ilostua, »sen
voin todellakin luvata. En uskaltaisi panna mieheni henkeä alttiiksi
enkä hänen suunnitelmiaankaan puhuttelemalla häntä vierasten nähden.
Älkää peljätkö, kyllä otan tilaisuudesta vaarin ja olen avulias tarpeen
vaatiessa.»

Brogard laskeutui lavitsalta ja Marguerite oli valmis nousemaan
turvalliseen suojapaikkaansa.

»Rouva, en uskalla suudella kättänne», sanoi sir Andrew Margueriten
astuessa portaille, »sillä olenhan vain lakeijanne, mutta pyytäisin
teitä pysyttelemään iloisena. Jos en tapaa Blakeneyä puolessa tunnissa,
palaan tavatakseni hänet täällä.»

»Se lienee parasta. Onhan meillä vielä aikaa puolisen tuntia. Chauvelin
ei mitenkään joudu tänne ennen sitä. Jumala suokoon meidän kumman
tahansa tapaavan Percyn siihen mennessä. Ystäväni, onnea matkalle!
Älkää huolehtiko minusta!»

Kevein askelin nousi hän lavitsan horjuville portaille;

Brogard ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Marguerite saattoi
tehdä olonsa siellä joko mukavaksi tai päinvastoin, miten vain halutti.
Sir Andrew tarkasteli häntä, kunnes Marguerite pääsi lavitsalle ja
istuutui oljille. Hän vetäisi verhoriekaleet umpeen, ja nuori herra
huomasi hänen olevan hyvässä kätkössä siellä, näkymättömänä ja
huomaamattomana.

Sir Andrew antoi hyvät rahat Brogard'ille; vanhalla tylyllä
ravintoloitsijalla ei näyttänyt olevan syytä Margueriten ilmaisemiseen.
Sitten sir Andrew valmistautui lähtemään. Ovella hän vielä kerran
kääntyi katsomaan lavitsalle. Repaleisten verhojen takaa Margueriten
suloiset kasvot kurkistelivat nähdäkseen menijää. Nuori herra iloitsi
huomatessaan ne rauhallisina, jopa lempeästi hymyilevinäkin. Kerran
vielä nyökäyttäen päätään hyvästiksi poistui hän yön pimeyteen.




XXIV LUKU

Ansa


Neljännestunti kului nopeasti eikä mitään kuulunut. Alhaalla Brogard
korjasi astioita pöydältä ja järjesti sen kuntoon saapuvia vieraita
varten.

Isännän askartelun tarkasteleminen sai aikaan sen, että Margeurite
huomasi ajan kulua luiskahtavan yhä hauskemmin. Sir Percyllehän
illallisen tapaista valmistettiin. Brogard tuntui jonkun verran
kunnioittavan pitkää englantilaista, sillä hän vaivautui jo tekemiään
huonettakin hauskemmaksi.

Jopa hän toi vanhan astiakaapin salaisesta komerosta
pöytäliinariekaleenkin. Levitellessään sitä huomasi hän sen olevan
reikiä täynnä. Hän pudisteli hetken epäilevästi päätään ja touhusi
kovasti saadakseen sen näyttämään ehjältä pöydällä.

Sitten hän haki lautasliinan, joka myöskin oli vanha ja repaleinen,
mutta näytti jotakuinkin puhtaalta. Sillä hän pyyhki tarkkaan lasit,
lusikat ja lautaset, jotka hän asetti pöydälle.

Marguerite ei saattanut olla itsekseen hymyilemättä katsellessaan
valmistuksia, joita Brogard teki säestäen niitä sadatuksillaan.
Luultavastikin englantilaisen koko tahi ehkäpä vain hänen nyrkkinsä
olivat pelästyttäneet Ranskan vapaan kansalaisen, muutoin hän ei
suinkaan olisi vaivautunut niin paljon _kirotun ylimyksen_ vuoksi.

Kun pöytä oli katettu — mukamas — katseli Brogard sitä silminnähtävän
tyytyväisenä. Sitten hän pyyhkäisi tomun tuolilta puseronsa liepeellä,
hämmenteli hiukan pataa, heitti kimpun risuja valkeaan ja mennä
kompuroi huoneesta.

Marguerite jäi yksin ajatuksiinsa. Hän oli levittänyt takkinsa oljille
ja istui siinä sangen mukavasti, sillä oljet olivat tuoreita ja huoneen
huono ilma nousi sinne hieman puhdistuneena.

Hetkisen hän tunsi olevansa melkein onnellinen; onnellinen siksi, että
tirkistellessään verhonriekaleiden läpi näki tuolipahaisen, repaleisen
pöytäliinan, lasin, lautasen ja lusikan; siinä kaikki. Mutta äänettömät
ja rumat esineet puhuivat odotuksen kieltä. Pian, hyvin pian Percy
saapuu sinne ja sitten he saavat olla kahden siivottomassa huoneessa
muiden poistuttua.

Se ajatus tuntui niin autuaalta, että Marguerite sulki silmänsä
päästäkseen kaikesta muusta. Muutamien minuuttien kuluttua hän on
miehensä kanssa kahden; hän hyppää portaita alas näyttäytyäkseen;
sir Percy tarttuu hänen käsivarteensa, ja hän puolestaan osoittaa
miehelleen olevansa valmis kuolemaankin ilomielin hänen kanssaan ja
hänen puolestaan, sillä sen suurempaa onnea ei hän tiennyt maailmassa
olevan.

Mitä oli sitten tapahtuva? Siltä hänellä ei ollut aavistustakaan.
Marguerite tiesi sir Andrew'n olevan oikeassa sanoessaan, että sir Percy
toteuttaa kaikki aikeensa, ja ettei Marguerite — vaikka olikin siellä
— voinut tehdä mitään muuta kuin varoittaa häntä, sillä itse Chauvelin
oli hänen poluillaan. Varoitettuaan miestään hän varmaankin näkee
Percyn lähtevän kauhean uskaliaalle retkelleen; hän ei aio edes sanalla
tai katseellakaan pidättää häntä. Hän tottelee, mihin ikänä Percy
käskee häntä, vaikkapa oman itsensä unhottamiseen, ja sanomattoman
tuskaisena hän vain odottelee, vaikkapa miehensä retket päättyisivätkin
kuolemaan.

Mutta sekin näytti helpommalta sietää kuin ajatus, ettei Percy koskaan
saa tietää, kuinka paljon hän rakastaa häntä — siitä hän ainakin
säästyy. Jopa siivoton huonekin, joka odotteli hänen miestään, puhui
pikaisesta paluusta.

Tuossa tuokiossa hänen tarkaksi käynyt kuulonsa eroitti kaukaisten
askelten lähestyvän. Hänen sydämensä hypähti ilosta! Viimeinkinkö
Percy? Ei! askeleet eivät kuuluneet niin pitkiltä ja varmoilta kuin
hänen. Hän luuli kuulevansa kahdellaista astuntaa. Aivan oikein! kaksi
miestä tuli sinnepäin. Mahdollisesti kaksi vierasta, juomista hakemaan
tahi — —

Mutta hänellä ei ollut aikaa arvailemiseen, sillä äkillinen kiivas
kolkutus kuului ovelta, ja siinä silmänräpäyksessä se avattiin
ulkopuolelta karkean, komentavan äänen ärjyessä:

»Hei! Kansalainen Brogard! He-ei!»

Marguerite ei saattanut nähdä tulijoita, mutta verhojen reiästä hän
näki kumminkin pienen osan huonetta.

Hän kuuli Brogard'in kompuroivat askeleet tämän tullessa sisähuoneesta
ja höpistessä tavallista sadatustaan. Nähdessään vieraat pysähtyi
hän kuitenkin keskelle huonetta, jonka paikan Marguerite hyvin näki,
katseli heitä vieläkin murhaavamman ylenkatseellisesti kuin edellisiä
vieraitaan ja murisi: »_Senkin saakelin pappi!_»

Margueriten sydämen lyönti oli aivan pysähtymäisillään. Isot silmänsä
selällään tarkkasi hän toista tulijaa, joka juuri sillä hetkellä astui
askeleen Brogard'ia kohti Hän oli puettu kauhtanaan, leveälieriseen
hattuun ja solkikenkiin, jotka tamineet kuuluvat ranskalaisen papin
pukuun, mutta seistessään siinä ravintoloitsijan edessä aukaisi hän
viittansa hetkeksi ja paljasti virallisen, kolmivärisen nauhakkeen,
mikä näky heti muutti Brogard'in halveksivan ilmeen matelevan nöyräksi.

Pelkkä ranskalaisen papin näkeminen sai Margueriten suonissa veren
jähmettymään. Hän ei voinut eroittaa papin kasvoja, joita leveälierinen
hattu varjosti, mutta, hän huomasi luisevan laihat kädet, hiukan
kumartuneen selän ja miehen koko ryhdin. Chauvelin se oli!

Kauhu valtasi hänet kokonaan, niinkuin hän olisi saanut ruumiillisen
iskun; hirveä pettymys ja läheisen tulevaisuuden pelko saattoivat
hänen mielensä kuohuksiin; ja luonnottomasti hänen täytyi ponnistella
pysyäkseen tajuissaan.

»Lautasellinen lientä ja pullo viiniä!» sanoi Chauvelin käskevästi
Brogard'ille, »sitten huone putipuhtaaksi — ymmärrätkö? Haluan
yksinäisyyttä.»

Äänettömänä ja sillä kertaa nurisematta totteli Brogard käskyä.
Chauvelin istuutui pöytään, joka oli katettu pitkälle englantilaiselle,
ja ravintoloitsija hyöri nöyrästi hänen ympärillään tarjoten lientä
ja kaataen viiniä. Mies joka oli saapunut Chauvelinin kanssa ja jota
Marguerite ei nähnyt, seisoi ovella odotellen.

Chauvelinin annettua ynseän viittauksen Brogard riensi sisähuoneeseen.
Sitten Chauvelin viittasi seuralaiselleen.

Hänet Marguerite heti tunsi Desgas'ksi, Chauvelinin kirjuriksi ja
luotettavaksi neuvonantajaksi, jonka hän oli usein nähnyt Pariisissa
entisinä aikoina. Kirjuri astui huoneen poikki ja kuunteli hetken
tarkkaavasta Brogard'in ovella.

»Eikö kuuntele?» kysyi Chauvelin lyhyesti. »Ei, kansalainen.»

Hetkisen Marguerite pelkäsi Chauvelinin käskevän Desgas'n tarkastamaan
paikkaa. Miten kävisi, jos hänet huomattaisiin, sitä hän tuskin uskalsi
kuvitellakaan. Onneksi näytti Chauvelinistä kuitenkin kirjurinsa
puhutteleminen olevan tärkeämpää kuin urkkijoiden pelkääminen, sillä
hän kutsui äkkiä Desgas'n luoksensa.

»Englantilainen alusko?» kysyi hän.

»Siltä ei nähty enää auringon laskettua, kansalainen», vastasi Desgas,
»mutta siihen asti se suuntasi länteen Cap Gris Nez'tä kohden.»

»Hyvä on! —» sopersi Chauvelin, »ja nyt kapteeni Jutleystä, mitä hän
sanoi?»

»Hän vakuutti, että viikko sitten lähettämänne määräykset ovat
ehdottomasti täytetyt. Kaikkia paikkakunnan tiehaaroja on vartioitu
yöt päivät siitä asti.. Sekä rannikkoa että kallioita on tarkalleen
tutkittu ja pidetty silmällä.»

»Tietääkö hän, missä ukko Blanchard'in tölli on?»

»Kansalainen, kukaan ei näytä tietävän sennimistä hökkeliä. Rannikolla
on tietystikin lukemattomia kalastajamajoja — — mutta — —»

»Jo riittää. Entä tänä iltana?» keskeytti Chauvelin kärsimättömänä.

»Kansalainen, teitä ja rannikkoa vartioidaan niinkuin tavallisesti, ja
kapteeni Jutley odottelee lisämääräyksiä.»

»Menkää heti hänen luokseen. Käskekää hänen lisäämään vartiostoa
varsinkin rannikolla — ymmärrättehän?»

Chauvelin puhui lyhyesti ja täsmällisesti, ja kaikki hänen sanansa
sattuivat Margueriten sydämeen kuin parhaiden toiveiden kuolinkellojen
soitto.

»Miesten pitää mahdollisimman tarkasti pitää silmällä kaikkia vieraita,
jotka kävelevät, ratsastavat tahi ajavat tiellä ja rannikolla,
erittäinkin pitkää muukalaista, jota minun ei tarvitse sen enempää
kuvailla, sillä luultavastikin hän on valepuvussa. Hän ei voi
kumminkaan helposti peitellä pituuttaan muutoin kuin kumaraselkäisenä
kulkien. Ymmärrättehän?»

»Tarkoin, kansalainen», vastasi Desgas.

»Niin pian kuin miehet näkevät muukalaisen, on kahden heistä pidettävä
häntä silmällä. Joka kadottaa pitkän vieraan näkyvistään hänet kerran
huomattuaan, hän saa hengellään maksaa huolimattomuutensa. Yhden
miehistä täytyy ratsastaa suoraan tänne kertomaan minulle asiasta.
Oletteko selvillä siitä?»

»Kansalainen, aivan selvillä.»

»Hyvä on. Menkää heti tapaamaan Jutleyä. Huolehtikaa apujoukkojen
lähdöstä vartioimistehtäviinsä, ja pyytäkää sitten kapteenilta vielä
kuusi miestä ja tuokaa ne tänne. Kymmenessä minuutissahan palaatte.
Menkää —»

Desgas kumarsi ja astui ovelle.

Kun Marguerite kauhuissaan kuunteli Chauvelinin antamia käskyjä
apulaiselleen, selveni hänelle koko Tulipunaisen neilikan
pidättämissuunnitelma kaikkine hirmuineen. Chauvelin toivoi pakolaisten
joutuvan petolliseen turvapaikkaan ja heidän odottelevan piilossaan
Percyn saapumiseen asti. Silloin rohkea suunnittelija piiritettiin ja
pidätettiin itse työssä, juuri hänen auttaessaan ja rohkaistessaan
rojalisteja, tasavallan kavaltajia. Vaikka hänen vangitsemisestaan
hälistiinkin ulkomailla, ei edes brittiläinen hallitus kyennyt lain
voimalla puolustamaan häntä. Ranskalla oli oikeus surmata hänet, sillä
olihan hänellä ollut salahankkeita Ranskan vihollisten kanssa.

Sir Percyn ja heidän pakonsa oli siinä tapauksessa mahdoton. Kaikkia
teiltä vartioitiin ja vahdittiin, ansa oli hyvin viritetty, verkot
sillä hetkellä levällään, kuitenkin ne vain yhä kääriytyivät kokoon,
kunnes sulkivat rohkean keinottelijan, jonka tavaton kekseliäisyys ei
voinut estää häntä silmukkaan tarttumasta.

Desgas aikoi jo lähteä, mutta Chauvelin kutsui hänet vielä kerran
takaisin. Marguerite mietti epäillen, mitähän muita pirullisia juonia
hän punoikaan saadakseen ansaansa edes yhden ainoan urhoollisen miehen,
jota vastassa oli kokonaista neljäkymmentä kätyriä. Marguerite katseli
Chauveliniä, kun tämä kääntyi apulaistaan puhuttelemaan. Hän saattoi
nähdä Chauvelinin laihat kasvot leveälierisen hatun alta. Niillä
kuvastui sillä hetkellä paljon hirmuista vihaa ja vihollisen häijyyttä,
jonka ilmeen saattoi nähdä pienissä vaaleissa silmissäkin. Margueriten
viimeisetkin toiveet hävisivät, sillä hän tunsi, ettei siltä mieheltä
sopinut armoa odottaa.

»Olen unohtanut», lausui Chauvelin kamalasti nauraa hihittäen
ja hieroen pirullisen tyytyväisesti luisevia, petolinnun kynsiä
muistuttavia sormiaan. »Pitkä muukalainen haluaa varmaankin taistelua.
Missään tapauksessa ei saa ampua, muistakaa, se olkoon viimeinen keino.
Haluan saada pitkän muukalaisen kynsiini ihko elävänä — — jos vain
mahdollista.»

Hän nauroi niinkuin Dante sanoo paholaisten nauravan heidän
katsellessaan kadotettujen vaivaa. Marguerite luuli kärsineensä kaikki
kauhun- ja tuskanasteet, jotka ovat ihmissydämelle siedettäviä.
Mutta jäätyään Desgas'n mentyä yksinäiseen siivottomaan huoneeseen
kahden vihollisen kanssa, huomasi hän edelliset kärsimyksensä siihen
verrattuina mitättömiksi. Chauvelin naureskeli itseksensä ja hieroskeli
käsiään voitonilosta.

Olivathan hänen suunnitelmansa hyvin laaditut, saattoipa siis
iloitakin! Ei ollut ainoatakaan reikää, josta reipas, ovela mies
pääsi pujahtamaan pakoon. Kaikkia teitä vartioitiin, jokaista nurkkaa
vahdittiin, ja jossakin rannikon yksinäisessä töllissä odotteli pieni
pakolaisjoukko pelastajaansa, jota kuolema uhkasi, — ei, kuolemaakin
hirveämpi! Vihollinen pyhän miehen vaatteissa oli liian pirullinen
salliakseen urhealle miehelle nopean sotilaallisen kuoleman juuri hänen
velvollisuuksiaan täyttäessä.

Ennen kaikkea hän halusi saada avuttomana käsiinsä ovelan vihollisen,
joka niin kauan oli eksyttänyt häntä. Tahtoi katsella häntä ivallisesti
toivoen saavansa nauttia hänen alentumisestaan; halusi määrätä hänelle
siveellistä ja henkistä kidutusta, jota vain verivihollinen yksin
voi keksiä. Jalo kotka vangittuna ja siivet leikattuina oli tuomittu
kestämään rotan nakerrusta. Ja hän, miestään rakastava puoliso, oli
saattanut Percyn ansaan eikä voinut tehdä mitään hänen auttamisekseen.

Hän toivoi vain saavansa kuolla hänen rinnallaan ja odotteli hetkeä,
jolloin sai tunnustaa, rakkautensa — kokonaisen, todellisen ja tulisen
— olevan hänelle täydellisesti pyhitetyn.

Chauvelin istui lähellä pöytää. Hän oli ottanut hatun päästään, ja
Marguerite saattoi nähdä hänen laihat piirteensä ja terävän leuan, kun
vihollinen kumartui niukkaa illallistaan syömään. Hän näytti olevan
tyytyväinen odotellessaan rauhallisin mielin tapahtumain kulkua;
näyttipä nauttivankin Brogard'in tarjoamasta mauttomasta ateriasta.
Marguerite kummasteli sitä, että niin paljon lähimmäisvihaa saattoi
sentään piillä ihmispovessa.

Siinä Chauveliniä tarkastellessaan kuuli hän äkkiä äänen, joka aivan
jähmetytti hänen sydämensä. Sen tarkoituksena ei ollut kuitenkaan
kauhistuttaa ketään, sillä se oli vain reipas ilonilmaus, raikas ääni,
joka riemuissaan lauloi kansallishymniä: »God save the King!» [Jumala
suojelkoon kuningasta!]




XXV LUKU

Kotka ja kettu.


Marguerite lakkasi melkein hengittämästä; hän tunsi elämänsä pysähtyvän
hetkeksi kuunnellessaan ääntä ja hymniä. Laulajan hän tunsi miehekseen.
Chauvelin oli sen myöskin kuullut, sillä hän silmäili ovea, sieppasi
leveälierisen hattunsa ja painoi sen päähänsä.

Ääni läheni. Hetkeksi Margueriten valtasi hurja halu hypähtää portaille
ja siitä huoneen poikki pysähdyttääkseen laulun mistä hinnasta tahansa
ja pyytääkseen iloisen laulajan pakenemaan henkensä kaupalla, ennenkuin
oli myöhäistä. Hän hallitsi kumminkin ajoissa ajattelemattomuutensa.
Chauvelin saattoi pysähdyttää hänet ennen hänen ovelle saapumistaan,
ja päälle päätteeksi ei hän tiennyt, oliko Chauvelinillä sotamiehiä
saatavissa. Hänen kiihkeä tekonsa saattoi kumminkin tuottaa turmiota
miehelle, jonka hän henkensä kaupalla halusi pelastaa.


    »Long to reign over us,
    God save the King!»

    [Kauan hallitakseen meitä.
    Jumala siunatkoon kuningasta!]

lauloi ääni entistään iloisemmin. Tuossa tuokiossa ovi lennähti auki ja
kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessal

Marguerite ei nähnyt ovea. Hän pidätti hengitystään koettaen kuvitella
mitä tapahtui.

Huoneeseen astuessaan huomasi Percy Blakeney tietystikin papin
pöydässä. Hänen neuvottomuutensa kesti vain jonkun sekunnin, ja
Marguerite näki hänen pitkän olentonsa heti astelevan huoneen toiselle
puolelle huutaen kovalla äänellä ja reippaasti:

»Halloo, siellä! eikö ketään? Missä Brogard-houkka on?»

Hän oli puettu komeaan takkiin ja ratsastustamineisiin, jotka
Marguerite oli nähnyt hänen päällään heidän viimeksi tavatessaan
Richmondissa monta tuntia sitten. Niinkuin ainakin oli koko hänen
asunsa moitteeton: hienoa ja kaunista pitsiä kaulassa ja hihansuissa
kuin kimaltelevaa hämähäkin verkkoa, kädet hennot ja valkoiset, vaalea
tukkansa huolellisesti harjattu ja monokli keikarimaisesti silmälle
painettuna. Paroni sir Percy olisi voinut yhtä hyvin sillä hetkellä
olla matkalla Walesin prinssin puutarhakutsuihin, kuin tahallansa
pistää päänsä ansaan, jonka hänen verivihollisensa oli virittänyt.

Hän pysähtyi hetkeksi keskelle lattiaa, jollaikaa Marguerite aivan
kauhun lamauttamana tuskin saattoi hengittää.

Jok'ikinen hetki odotti hän Chauvelinin antavan sotamiehilleen
lähestymismerkin. Silloin hän aikoi rientää alas ja auttaa Percyä
lunastamaan henkensä kalliista hinnasta, Percyn siinä seistessä
miellyttävän tietämättömänä oli Marguerite huudahtaa hänelle:

»Percy, pakene! — tuo on verivihollisesi! -— pakene, ennenkuin on
myöhäistä!»

Mutta ei ollut aikaa edes siihen, sillä samassa Blakeney astui
verkalleen pöydän luo ja taputti iloisesti pappia hartioille sanoen
omalla pitkäveteisen teeskentelevällä tavallaan:

»Hitto vieköön! — — hm — — herra Chauvelin! — — En tosiaankaan luullut
tapaavani teitä täällä.»

Chauvelin, joka juuri oli pistää lusikan suuhunsa, oli tukehtua, hänen
laihat kasvonsa kävivät aivan tummansinisiksi ja äkillinen yskänpuuska
pelasti Ranskan hallituksen edustajan ilmaisemasta ääretöntä
yllätystään, jollaista hän ei ennen ollut kokenut. Hän ei ollut
odottanut sellaista rohkeutta viholliselta, jonka röyhkeä hävyttömyys
saattoi hänet hetkeksi suureen pulaan.

Hän ei varmaankaan ollut ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin eikä
ollut antanut sotilaille määräystä talon vartioimiseen. Blakeney
oli luultavastikin arvannut sen ja ovelana miehenä oli jo laatinut
suunnitelmansa, jonka avulla hän käänsi odottamattoman kohtauksen
omaksi edukseen.

Marguerite ei ollut hievahtanutkaan lavitsalla. Hän oli juhlallisesti
luvannut sir Andrew'lle olla puhuttelematta miestään vierasten kuullen,
ja hänellä oli tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, ettei suotta ja
ajattelematta keskeyttänyt miehensä suunnitelmia. Siinä hiljaa
istuminen ja molempien miesten tarkasteleminen koetteli hänen mielensä
lujuutta. Marguerite oli kuullut Chauvelinin käskevän apulaistaan teitä
vartioimaan. Hän tiesi, ettei sir Percy voinut päästä kauaksi, vaikkapa
olisi lähtenytkin minne tahansa, koska ei voinut välttää kapteeni
Jutleyn asettamien vartioiden huomiota. Jos hän jäi sinne, ehti Desgas
palata kuuden miehen kanssa, jotka Chauvelin oli erikoisesti tilannut.

Pyydys oli laukeamaisillaan. Marguerite ei voinut muuta kuin arvailla.
Toinen miehistä, jotka olivat aivan toistensa vastakohdat, näytti
hieman pelkäävän. Se oli Chauvelin. Marguerite tunsi hänet kyllin
hyvin arvatakseen mitä hänen mielessään liikkui. Chauvelin ei pelännyt
itselleen mitään tapahtuvan, vaikka olikin yksinäisessä ravintolassa
kahdenkesken vankan miehen kanssa, joka oli käsittämättömän uskalias ja
hillitön. Marguerite tiesi Chauvelinin mielellään ja pelkäämättä käyvän
pahimpiinkin otteluihin tärkeän asian vuoksi. Mutta sillä hetkellä
Chauvelin pelkäsi röyhkeän englantilaisen lyövän hänet maahan siten
saadakseen paremman tilaisuuden pakenemiseen. Hänen apulaisensa eivät
varmaankaan onnistuneet Tulipunaista neilikkaa vangitsemaan, kun hän ei
itse ollut heitä ohjaamassa omalla neuvokkuudellaan ja älykkyydellään,
sillä Chauvelin vihasi silmittömästi kaikkia yllyttäjiä.

Kuitenkaan ei Ranskan hallituksen lähettiläällä ollut sillä hetkellä
miltään pelättävää ollessaan voimakkaan vastustajansa käsissä. Blakeney
taputteli häntä hyväntahtoisella tavallaan hartioille naurahdellen
välinpitämättömästi.

»Olen niin hiivatin pahoillani» — — sanoi hän ilomielin, »niin hiivatin
pahoillani, — — luultavasti ällistytin teitä — — aterioidessanne, hyvin
ilkeätä, hankalata liemen — — hm — — eräs ystäväni kuoli kerran hm — —
tukehtui — — niinkuin tekin — — liemilusikallisesta.»

Ja hän hymyili arasti ja hyväntahtoisesti katsellessaan Chauveliniä.

»Hitto vieköön!» jatkoi hän heti kun Chauvelin oli jonkun verran
tointunut, »ruokoton pesä tämä — — vai mitä? No, ettekö välitä
siitä?» lisäsi hän anteeksipyytäen istuutuessaan pöydän ääressä
olevalle tuolille ja vetäisi liemimaljakon eteensä. »Tuo Brogard-hölmö
varmaankin jo nukkuu.»

Pöydällä oli tyhjä lautanen, jolle hän ammensi lientä sekä kaatoi
itselleen lasillisen viiniä.

Hetkisen Marguerite tuumi miltä Chauvelin aikoi tehdä. Hänen
valepukunsa oli niin onnistunut, että ehkäpä hän toinnuttuaan kielsi
olevansa oma itsensä, mutta Chauvelin oli liian neuvokas menetelIäkseen
niin silmiinpistävän viekkaasti ja lapsellisesti. Hän ojensi kätensä ja
sanoi iloisesti:

»Olen tosiaankin iloinen tavatessani teidät, sir Percy. Annattehan
anteeksi — hm — luulin teidän olevan kanaalin toisella puolella.
Äkillinen yllätys oli melkein tukehduttaa minut.»

»Kas niin!» lausui sir Percy hyväntahtoisesti irvistellen, »sehän aivan,
vai kuinka — hm — herra — hm — Chaubertin?»

»Anteeksi — Chauvelin.»

»Pyydän anteeksi — tuhansin kerroin. Niin — tietysti Chauvelin. — — Hm
— — en osaa koskaan lausua muukalaisia nimiä. — —»

Sir Percy nieli lientä tyynin mielin nauraen hyväntahtoisen iloisesti
aivankuin olisi vartavasten tullut tuota pikaa Calais'hen nauttimaan
siivottoman ravintolan ruokia verivihollisensa seurassa.

Mutta älykäs mies, joka oli suunnitellut ja toteuttanut niin monta
rohkeata juonta, oli kyllin kaukonäköinen antautuakseen tarpeettomasta
vaaraan Päälle päätteeksi urkkijoita voi olla väijyksissä;
ravintoloitsijakin saattoi olla Chauvelinin lahjoma. Sana Chauvelinin
huulilla voi kutsua parikymmentä miestä Blakeneyn ympärille, ja hänet
saatettiin pidättää ja saattaa satimeen, ennenkuin hän pääsi auttamaan
tahi ainakin varoittamaan pakolaisia Siihen leikkiin hän ei uskaltanut
käydä; sillä hänen tarkoituksensa oli muiden auttaminen, _heidän_
pelastamisensa; sillä hän oli sen luvannut ja sanansa hän tahtoi pitää.
Syödessään ja jutellessaan hän mietti ja suunnitteli, jotavastoin
huolestunut naisraukka lavitsalla ponnisteli ajatuksiaan tuumien mitä
tehdä ja tuskallisesti ikävöiden halusi kiiruhtaa alas miehensä luokse,
mutta ei kuitenkaan uskaltanut edes liikahtaakaa peläten häiritsevänsä
hänen suunnitelmiaan.

»En ole ennen tiennyt», lausui Blakeney iloisen tyynesti, »että te — —
hm — — kuulutte pyhään säätyyn.»

»Minä — — h—hm — —» änkytti Chauvelin. Vastustajansa tyyni hävyttömyys
oli nähtävästi saanut hänet aivan suunniltaan.

»No niin! Olisin tuntenut teidät missä tahansa», jatkoi sir Percy
rauhallisesti kaataessaan toista lasillista viiniä itselleen, »vaikka
tekotukka ja hattu tekevätkin teidät hieman toisennäköiseksi.»

»Niinkö arvelette?»

»Jumaliste! Nehän muuttavat miehen niin — — mutta! — — Toivon ettette
pahastu huomautuksestani. — — Hiton paha tapa muistutusten tekeminen. —
— Toivon ettette pahastu?»

»Enhän toki, en ollenkaan — hm! Toivoakseni lady Blakeney voi hyvin»,
sanoi Chauvelin heti saadakseen keskusteluaiheen muutetuksi.

Kovasti tuumien Blakeney lopetti liemensä, joi viinilasin pohjiin, ja
Margueritestä näytti kuin olisi hän hetken silmäillyt huonetta.

»Kiitos, sangen hyvin», vastasi hän kuivakiskoisesti!. Seurasi hetken
äänettömyys, jolloin Marguerite tarkasteli molempia vihamiehiä. He
näyttivät ajatuksissaan punnitsevan toisiaan. Hän näki Percyn kasvot
hänen istuessaan noin kymmenen yardia siitä paikasta, jossa hän itse
oli hämmästyneenä kyykkysillään eikä tiennyt mitä tehdä tai ajatella.
Hän oli saanut voiton hetkellisistä tunteistaan, jotka vaativat häntä
rientämään alas ja ilmaisemaan itsensä sir Percylle. Mies, joka kykeni
näyttelemään osaansa sellaisella tavalla kuin sir Percy sillä hetkellä,
ei tarvinnut Margueriten varoitusta.

Marguerite antautui katselemaan rakastamaansa miestä, niinkuin jokainen
helläsydäminen nainen olisi hänen sijassaan tehnyt. Hän tirkisteli
verhoriekaleiden läpi miehensä kauniilta kasvoja. Raukeissa sinisissä
silmissä ja tyhjänpäiväisen hymyilyn alla huomasi hän selvästi voimaa,
tarmoa, kekseliäisyyttä, minkä kaiken vuoksi sir Percyn liittolaiset
kunnioittivatkin Tulipunaista neilikkaa ja luottivat häneen. »Lady
Blakeney, meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme miehenne
tähden», oli sir Andrew sanonut hänelle. Siinä katsellessaan matalaa,
mutta kulmikasta ja leveää otsaa, sinisiä, vakavia silmiä, koko miehen
olentoa, joka ilmaisi voittamatonta tarmoa ja hyvin näytellyn osan
takana piilevää melkein luonnotonta tahdonlujuutta ja ihmeteltävää
kekseliäisyyttä, käsitti hän heti sen lumouksen, jolla sir Percy
tenhosi toverinsa, sillä olihan hän lumonnut hänenkin sydämensä ja
mielikuvituksensa.

Chauvelin, joka koetti peitellä kärsimättömyyttään tavallisella
sulavalla käytöksellään, katsahti kelloonsa. Desgas ei viivy kauan,
pari minuuttia vielä, ja röyhkeä englantilainen on varmassa turvassa
kapteeni Jutleyn luottomiesten käsissä.

»Sir Percy, oletteko matkalla Pariisiin?» kysyi hän välinpitämättömästi.

»Hitto vieköön, enpä olekaan», vastasi Blakeney naurahtaen. »Vain
Lilleen — Pariisi ei ole minua varten — — hirveän epämiellyttävä paikka
Pariisi tällä hetkellä — — hm, herra Chaubertin — — anteeksi — —
Chauvelin!»

»Ei suinkaan teidäntapaiselle englantilaiselle herralle, sir Percy»,
ehätti Chauvelin ivaten, »jota ei ollenkaan liikuta siellä raivoava
mellakka.»

»No niin! eihän se minuun kuulu, ja meidän kirotulla hallituksellamme
on aivan samallainen mielipide asiasta kuin teilläkin. Ukko Pitt on
aika jänis. Sir, teillä on kiire», lisäsi hän, kun Chauvelin taaskin
vetäisi kellon taskustaan, »ehkä joku sopimus. — — Älkää antako minun
häiritä itseänne. — Huolehdin kyllä oman aikani kulusta.»

Hän nousi pöydästä ja vetäisi tuolin takan eteen. Taaskin Marguerite
halusi mennä hänen luokseen, sillä aika riensi eteenpäin; Desgas
saattoi palata millä hetkellä tahansa miehineen. Percy ei tiennyt sitä
ja — — voi! kuinka hirveätä kaikki olikaan — — ja kuinka avuton hän
tunsikaan olevansa!

»Minulle ei ole kiirettä», jatkoi Percy iloisesti, »mutta en halua
kuluttaa aikaani kauemmin tässä jumalattomassa luolassa!»

»Mutta, sir», lisäsi hän Chauvelinin salakähmää katsahtaessa kelloonsa
kolmannen kerran, »tuo teidän kellonne ei joudu sen nopeampaan, vaikka
sitä kuinka katselisittekin. Ehkäpä odottelette ystäväänne?»

»Niinpä kylläkin — ystävääni!»

»Eihän hän vain lie nainen — herra pastori», nauroi Blakeney; »ei
suinkaan pyhä kirkko salline teidän naisia tavata? — — et? — — tuota!
Mutta sanon, tulkaa tulen ääreen, alkaa olla niin hiivatin kylmä.»

Hän potkaisi palavia puita saappaansa korolla saadakseen tulen takassa
loimuamaan. Hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä eikä hän tietenkään
aavistanut vaaran olevan tarjolla. Hän veti vielä toisen tuolin takan
eteen ja Chauvelin, jonka kärsimättömyys alkoi mennä yli rajojen,
istuutui sille valkean ääreen ja käänsi kasvonsa oveen päin. Desgas oli
lähtenyt jo neljännestunti sitten. Margueriten jännitetyssä mielessä
oli selvää, että niin pian kun Desgas saapui, aikoi Chauvelin luopua
kaikista pakolaisia varten laatimista suunnitelmistaan vangitakseen
röyhkeän Tulipunaisen neilikan siinä silmänräpäyksessä.

»Hei, herra Chauvelin», lausui sir Percy hilpeästi, »sanokaahan, onko
ystävänne kaunis? Hiton sieviä nämä ranskalaiset naiset joskus — vai
mitä? Mutta minun ei kai tarvinne sitä kysyä», lisäsi hän astellen
huolettomasti illallispöydän luo. »Makuasioissa kirkko ei ole koskaan
ollut jäljellä ajastaan. — — Vai?»

Mutta Chauvelin ei kuunnellut. Kaikki hänen sielunvoimansa olivat
keskitetyt oveen, josta Desgas oli piakkoin astuva, Margueriten
ajatukset pyörivät myöskin sen ympärillä, sillä yön hiljaisuudessa hän
äkkiä kuuli tahdikasten askelten lähestyvän.

Varmaankin Desgas ja hänen miehensä. Vielä kolme minuuttia ja he ovat
siellä! Toiset kolme minuuttia ja hirvittävä asia tapahtuu: urhea
kotka joutuu ketun ansaan! Hänen teki mieli liikahtaa paikaltaan
ja huudahtaa, mutta ei uskaltanut; sillä kuullessaan sotamiesten
lähestyvän katseli hän Percyä tarkaten hänen kaikkia liikkeiltään.
Percy seisoi pöydän vieressä, jolla illallisjäännökset, lautaset,
lasit, lusikat suola- ja pippurikupit olivat siellä täällä huiskin
haiskin. Selin Chauveliniin lörpötteli hän omalla teeskennellyllä ja
joutavalla tavallaan, mutta taskustaan hän otti nuuskarasiansa ja äkkiä
tyhjensi pippurikupin sisällyksen siihen.

Sitten hän taaskin kääntyi Chauveliniin päin ja huolettomasti nauraen
sanoi: »Häh? Sir, sanoitteko jotain?»

Chauvelin kuunteli niin tarkkaavasi lähestyviä askelia, ettei huomannut
kekseliään vastustajansa kepposia. Hän kyyristäytyi koettaen näyttää
välinpitämättömältä keskellä aavistamaansa voittoa.

»En», vastasi hän heti, »mitä sanoittekaan, sir Percy—?»

»Sanoin», lausui Blakeney mennen Chauvelinin luokse valkean ääreen,
»että juutalainen Piccadillyn varrella möi minulle parempaa nuuskaa
kuin milloinkaan ennen olen ostanut. Saanko kunnian, herra pastori?»

Hän seisoi aivan lähellä Chauveliniä huolettoman kiltillä tavallaan
ojentaen rasiaansa veriviholliselleen.

Chauvelin, joka oli nähnyt monta konnankoukkua elämässään, niinkuin hän
kerran kertoi Margueritelle, ei ollut voinut uneksiakaan tällaista.
Korvan tarkatessa lähestyviä askelia, silmän vahtiessa ovea, josta
Desgas miehineen oli pian ilmestyvä, ei hänellä ollut vähintäkään
aavistusta kepposesta, joka oli tekeillä, sillä häpeämättömän
englantilaisen reipas käytös tuuditti hänet petolliseen varmuuteen.

Hän otti hyppysellisen nuuskaa.

Ainoastaan sillä, jonka sattuma on saattanut vetäisemään nenäänsä
pippuria, voi olla vähäinen aavistus siitä toivottomasta tilasta, johon
pippurin nuuskaaminen vie.

Chauvelin luuli päänsä halkeavan. Aivastus toisensa perästä oli hänet
tukehduttaa; hän oli sokea, kuuro ja mykkä siinä tuokiossa, ja samassa
Blakeney äänettömästi, vähintäkään kiirehtimättä otti hattunsa,
taskustaan rahaa, jonka hän jätti pöydälle, ja astui ryhdikkäästi ja
rauhallisesti huoneesta.




XXVI LUKU

Juutalainen.


Kesti jonkun aikaa ennenkuin Marguerite sai ajatuksensa kootuiksi.
Äskeinen lyhyt kohtaus kesti muutaman minuutin. Desgas sotamiehineen
oli vielä noin parisataa metriä »Chat Gris'stä.»

Saatuaan selville mitä oli tapahtunut, ilon- ja ihmetyksentunne täytti
Margueriten sydämen. Olihan se niin näppärää ja kekseliästä. Chauvelin
oli vieläkin aivan avuton, nyrkiniskukaan ei olisi voinut häntä niin
lamauttaa. Hän ei nähnyt, ei kuullut eikä edes puhunutkaan, vaikka
hänen ovela vastustajansa oli äänettömänä pujahtanut hänen käsistään.

Blakeney oli luultavastikin lähtenyt pakolaisia tapaamaan ukko
Blanchard'in töllille. Sillä hetkellä Chauvelin oli tosiaankin avuton;
uskaliasta Tulipunaista neilikkaa eivät Desgas ja hänen miehensä olleet
saaneetkaan kiinni. Mutta vartioitiinhan rannikkoa ja kaikkia teitä.
Joka paikkaa pidettiin silmällä ja kaikkia muukalaisia vakoiltiin.
Kuinka kauas Percy saattoi kulkea komeissa vaatteissaan kenenkään
huomaamatta ja seuraamatta?

Marguerite soimasi itseään hirveästi, ettei ollut ottanut ajasta vaaria
ja mennyt hänen luokseen varoittamaan häntä ja osoittamaan rakkauttaan,
jota hän luultavastikin kaipasi. Hän ei varmaankaan tiennyt Chauvelinin
vangitsemismääräyksistä, ja ehkäpä sittenkin — —

Mutta ennenkuin kauhistuttavat ajatukset olivat kypsyneet hänen
aivoissaan, kuuli hän aseiden kalsketta oven takaa ja Desgas'n äänen
huutavan miehilleen: »Seis!»

Chauvelin oli osaksi tointunut, aivasteleminen vähentynyt, ja hän
oli kömpinyt pystyyn sekä yritti päästä ovelle juuri Desgas'n sille
kolkuttaessa.

Chauvelin lennätti oven auki, ennenkuin kirjuri ehti avata suunsa, ja
änkytti aivastuksiensa lomassa:

»Pitkä muukalainen — joutuin! — eikö kukaan nähnyt häntä?»

»Missä sitten kansalainen?» kysyi Desgas hämmästyksissään.

»Täällä, mies! tuosta ovesta! viisi minuuttia sitten.»

»Kansalainen, emme nähneet mitään! Kuu ei ole vielä noussut ja — —»

»Ja ystäväni, olette myöhästynyt viisi minuuttia», sanoi Chauvelin
vihan vimmoissaan.

»Kansalainen — — minä — —»

»Toimititte käskyni», lausui Chauvelin kärsimättömänä. »Tiedän sen
kyllä, mutta sehän vei teiltä hirveästi aikaa. Kansalainen Desgas,
onneksi ei ole suurta vahinkoa tapahtunut, muutoin olisikin teidän
käynyt huonosti.»

Desgas kalpeni hieman. Päällikön koko käytös ilmaisi suurta raivoa ja
vihaa.

»Kansalainen, pitkä englantilainenko? —» änkytti hän.

»Oli tässä huoneessa noin viisi minuuttia sitten syöden illallista.
Senkin kirottu heittiö! Selvästi ymmärrettävistä syistä en uskaltanut
yksin käydä häneen käsiksi. Brogard on liian moukkamainen, ja hiton
englantilaisella näkyi olevan härän voimat, ja niin hän pujahti
tiehensä aivan silmieni editse.»

»Kansalainen, pitkälle hän ei voi päästä vartijain huomaamatta.»

»Voi!»

»Kapteeni Jutley lähetti neljäkymmentä miestä lisää vartiostoon.
Kaksikymmentä meni rannalle. Hän vakuutti vahtien olleen toimessa koko
ajan ja muukalaisen oli mahdoton päästä rannikolle tai veneittensä
luokse vartijain huomaamatta.»

»Hyvä on. — Tietävätkö miehet tarkoin tehtävänsä?»

»Kansalainen, he ovat saaneet tarkat ohjeet, ja minä itse puhuttelin
lähteviä. Heidän on väijyttävä — mahdollisimman salaisesti jokaista
muukalaista, varsinkin erästä pitkää, joka käy köyryssä peitelläkseen
pituuttaan.»

»Ei missään tapauksessa saa pidättää sellaista henkilöä», ehätti
Chauvelin kiihkoissaan, »Röyhkeä Tulipunainen neilikka voi pujahtaa
kömpelöistä käsistä. Antakaamme hänen mennä ukko Blanchard'in töllille
asti; siellä piiritämme ja vangitsemme hänet.»

»Miehet käsittävät sen, kansalainen, niinkuin senkin, että niin
pian kuin eräs pitkä muukalainen on ilmestynyt näkyviin, on häntä
väijyttävä, ja yhden miehen on suoraa päätä tultava ilmoittamaan teille
siitä.»

»Aivan oikein», sanoi Chauvelin hyvin tyytyväisenä.

»Kansalainen, minulla on teille muitakin uutisia.»

»Mitä sitten?»

»Eräs pitkä englantilainen keskusteli noin kolme neljännestuntia sitten
Reuben nimisen juutalaisen kanssa, joka asuu noin kymmenen askeleen
päässä täältä.»

»Niinkö — entä?» kysyi Chauvelin kärsimättömästi.

»He keskustelivat kyytihevosesta, jota pitkä englantilainen halusi ja
jonka tuli olla valmiina yhdentoista aikana.»

»Kello on jo enemmän. Missä Reuben asuu?»

»Muutaman minuutin matkan päässä täältä.»

»Lähettäkää yksi miehistä kysymään, onko vieras lähtenyt Reubenin
hevosella.»

»Kyllä, kansalainen.»

Desgas lähti miestä asialle käskemään. Marguerite oli kuullut koko
heidän keskustelunsa, ja jokikinen sana sattui hänen sydämeensä pahaa
ennustavana ja synkkää toivottomuutta herättävänä.

Hän oli tullut sinne suurin toivein ja lujasti päättäen auttaa
miestään, mutta siihen saakka ei hän ollut kyennyt mihinkään muuhun
kuin kirvelevin sydämin katselemaan, miten turmiota tuottava verkko
sulki Tulipunaisen neilikan sisäänsä.

Percy ei päässyt askeltakaan eteenpäin vakoilijain huomaamatta ja
heidän päällikölleen siitä ilmaisematta. Margueriten oma avuttomuus
herätti hänessä kauheata pettymystä. Mahdollisuus hiukankin auttaa
miestään oli haihtunut melkein mitättömiin, ja hänen ainoa toivonsa oli
vain saada jakaa Percyn kohtalo, olipa se sitten millainen tahansa.

Jopa miehensä näkemisen toivo tuntui hänestä sillä hetkellä hyvin
kaukaiselta. Kuitenkin hän päätti pitää vihollista tarkasti silmällä,
ja hänet valtasi toivo, ettei Percyn kohtalon vaaka vielä ollut
kallistunut Margueriten siinä Chauveliniä vaaniessa.

Desgas'n lähdettyä jäi Chauvelin reippaasti astelemaan huoneeseen,
jotavastoin kirjuri odotteli ulkona Reubenin luokse lähetetyn
miehen paluuta. Siten kului monta minuuttia. Kärsimättömyys näytti
vallanneen Chauvelinin. Hän ei luottanut enää kehenkään. Tulipunaisen
neilikan viimeinen kepponen sai hänet heti epäilemään voittoaan,
sillä onnistuakseen täytyi hänen itsensä olla kaikkialla väijyksissä,
ohjaamassa ja johtamassa hävyttömän englantilaisen vangitsemista.

Viiden minuutin kuluttua Desgas palasi muassaan vanhanpuoleinen
juutalainen, jonka siivoton, kulunut takki oli käynyt olkapäiltä
kiiltäväksi. Puolan juutalaisten tapaan oli hänen harmahtavassa
punaisessa tukassaan ruuvimaiset kiharat kahdenpuolen kasvoja —
kokonaan lian töhrimine poskineen ja leukoineen näytti hän erittäin
inhoittavalta ja siivottomalta. Hänelläkin oli tuo tavallinen kumara ja
pilkallista nöyryyttä teeskentelevä ryhti niinkuin koko hänen rodullaan
viime vuosisadoilla, ennenkuin uskonasioillekin oli yhdenvertaisuuden
ja vapauden aika koittanut. Juutalainen asteli Desgas'n perässä
kompuroiden, mikä erikoinen käynti on vielä tänäkin päivänä ominaista
Europassa asuville juutalaisliikemiehille.

Chauvelin, joka ranskalaisen ennakkoluulolla kohteli halveksittua
rotua, antoi juutalaiselle viittauksen pysytellä kunnioittavan matkan
päässä. Miehet seisoivat katossa riippuvan öljylampun alla, ja
Marguerite näki heidät kaikki aivan selvästi.

»Tämäkö se mies on?» kysyi Chauvelin.

»Ei, kansalainen», vastasi Desgas, »emme löytäneet Reubeniä, joten hän
on luultavasti lähtenyt muukalaista viemään, mutta tämä mies näyttää
tietävän jotakin, jonka on halukas kertomaan määrätystä hinnasta.»

»Voi!» huudahti Chuvelin kääntyen inhoten edessään seisovasta
vastenmielisestä olennoista.

Luonteenomaisen nöyrästi ja kärsivällisesti seisoi juutalainen siinä
isonuppiseen keppiinsä nojaten. Hänen leveälierinen hattunsa loi
synkän varjon hänen harmahtaville kasvoilleen, kun hän odotteli hänen
ylhäisyytensä kysymyksiä.

»Kansalainen sanoi», lausui Chauvelin kuivasti, »teidän tietävän
jotain ystävästäni, pitkästä englantilaisesta, jota haluaisin tavata.
— — Tuhat tulimmaista! pysykää loitolla mies!» lisäsi hän kiivaasti
juutalaisen astuessa askeleen eteenpäin nopeasti ja kiihkoissaan.

»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen, jonka erikoisen
pehmeä puhe ilmaisi itämaista alkuperää, »minä ja Reuben Goldstein
tapasimme erään pitkän englantilaisen äsken tässä aivan lähellä.

»Puhuttelitteko häntä?»

»Teidän korkeutenne, hän puhutteli meitä ja halusi tietää, mistä saa
hevosta S:t Martiniin päin, johon hänen oli yöllä jouduttava.»

»Mitä vastasitte?»

»Minä en vastannut mitään», sanoi juutalainen loukkaantuneella äänellä,
»Reuben Goldstein, senkin vietävän kavaltaja, Belialin sikiö — —»

»Heitä lörpötyksesi mies», keskeytti Chauvelin karkeasti, »ja jatka
juttuasi!»

»Teidän ylhäisyytenne, hän kuunteli Reuben Goldsteinia, pisti heti
käden taskuunsa sekä otti siitä kourallisen kultaa, jota näytti tuolle
Belzebubin jälkeläiselle sanoen Reubenin saavan kaiken, jos vain
hevonen ja rattaat olivat valmiina yhdentoista aikana.»

»Tietystikin ne olivat valmiina?»

»Niin! teidän ylhäisyytenne, ne valmistuivat tavallansa, jos niin saa
sanoa. Reubenin koni liikkasi niinkuin tavallisesti; ensin se kokonaan
kieltäytyi juoksemasta. Vain pitkän ajan kuluttua ja kun sitä kovasti
lyötiin, saatiin se vihdoinkin liikkeelle», lausui juutalainen ilkeästi
hihittäen.

»Sitten he lähtivät?»

»Niinpä tekivätkin noin viisi minuuttia sitten. Minua muukalaisen
houkkamaisuus kovasti inhoitti. Ja päälle päätteeksi englantilainen!
— Hänen, jos kenen, olisi pitänyt tietää, ettei Reubenin konilla
mihinkään pääse.»

»Mutta ehkeipä ollut valitsemisen varaa?»

»Teidän ylhäisyytenne, valitsemisenko varaa?» ehätti juutalainen
loukatusti, »enkö vakuuttanut hänelle moneen kertaan, että minun
kyydissäni hän joutuisi pikemmin ja mukavammin kuin Reubenin luukäärön
vetämänä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan. Reuben on kauhea
valehtelija ja käytöksensä mielittelevä. Vieras tuli petetyksi. Jos
hänellä olisi ollut kiire, olisi hän minun kyydissäni saanut paremman
vastineen rahalleen.»

»Teillä on siis myöskin hevonen ja rattaat?» kysyi Chauvelin jyrkästi.

»Onpa tietenkin, teidän ylhäisyytenne! ja jos teidän ylhäisyyttänne
haluttaa ajella — —»

»Satutteko myöskin tietämään, mitä tietä ystäväni lähti Reuben
Goldsteinin rattailla?»

Miettiväisenä juutalainen hankasi likaista leukaansa. Margueriten sydän
löi haljetakseen, sillä olihan hän kuullut jyrkän kysymyksen. Hän
katseli huolissaan juutalaista, mutta ei vainut lukea miehen kasvoista
mitään, sillä leveälierinen hattu varjosti niitä. Margueritella oli
hämärä tunne siitä, että juutalainen piteli Percyn kohtaloa pitkissä,
likaisissa käsissään.

Seurasi äänettömyys, jonka kuluessa Chauvelin rypisti otsaansa
katsellessaan edessään seisovaa köyristynyttä olentoa. Viimeinkin
juutalainen pisti kätensä suunnattomaan povitaskuunsa vetäen sieltä
esiin joukon hopearahoja. Hän katseli niitä miettien ja huomauttaen
hiljaisella äänellä:

»Pitkä muukalainen antoi minulle nämä ennen Reubenin kyydillä lähtöään,
jotten kertoisi hänen asioistaan.»

Chauvelin kohautti hartioitaan kärsimättömästi.

»Kuinka paljon siinä on?» kysyi hän.

»Teidän ylhäisyytenne, kaksikymmentä frangia», vastasi juutalainen,
»olen ollut rehellinen mies koko elinikäni.»

Sanomatta sen enempää Chauvelin otti muutamia kultarahoja taskustaan ja
helisytti niitä kämmenellään aivan juutalaisen nenän alla.

Hän nähtävästikään ei tahtonut pelottaa miestä, vaan halusi suostutella
häntä omiin tarkoituksiinsa, sillä hän teki sen sulavasti ja
miellyttävästi. Varmaankin hän arveli giljotiinilla pelottelemisen ja
muiden pakkokeinojen vain sekoittavan miehen ajatukset, jotavastoin
hänen voitonhimonsa ärsyttäminen oli tuottava suurinta hyötyä.

Juutalaisen silmät säkenöivät katsellessaan Chauvelinin kädessä
kilisevää kultaa.

»Teidän ylhäisyytenne, ainakin viisi», vastasi hän nöyrästi.

»Arveletteko olevan kylliksi arvoisan kielenne valloilleen
päästämiseksi?»

»Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoisi tietää?»

»Voitteko viedä minut hevosellanne pitkän ystäväni olinpaikoille, jonne
Reuben Goldstein on hänet kyydinnyt.»

»Hevoseni ja rattaani ovat teidän ylhäisyytenne käytettävissä minne
ikänä vain haluatte mennä.»

»Ukko Blanchard’in töllillekinkö?»

»Teidän ylhäisyytenne arvasi oikein», sanoi juutalainen
hämmästyksissään.

»Tunnetteko siis paikan?»

»Tunnen, teidän ylhäisyytenne.»

»Mitä tietä sinne mennään?»

»S:t Martinin tietä, teidän ylhäisyytenne, siitä kääntyy kallioille
johtava polku.»

»Tunnetteko tien?» kertasi Chauvelin komentavasti.

»Teidän ylhäisyytenne, jokikisen kiven, jokikisen korren», vastasi
juutalainen nöyrällä tavallaan.

Sen pitemmittä puheitta Chauvelin heitti kultarahat yksitellen
juutalaisen jalkoihin, joka ryömien haki niitä lattialta. Yksi raha
vieri tarjoilupöydän alle, joten juutalaisella oli suuri vaiva päästä
siihen käsiksi. Äänettömänä Chauvelin katseli, miten vanha mies kömpien
lattialla etsi kultapalasta.

Juutalaisen noustua hän sanoi:

»Kuinka pian saatte hevosenne valjaisiin?»

»Teidän ylhäisyytenne, se on jo valmis.»

»Missä?»

»Noin kymmenen metrin päässä täältä. Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne
nähdä sen?»

»Sitä en halua. Kuinka kauaksi voitte kyyditä minut hevosellanne?»

»Teidän ylhäisyytenne, aina ukko Blanchard'in töllille asti ja
kauemmaksi kuin Reuben vie ystävänne konillaan. Aivan varmasti me
saavutamme pitkän muukalaisen ja kavalan Reubenin hevosineen ja
rattaineen noin kuuden mailin päässä täältä keskellä tietä avuttomina.»

»Kuinka kaukana on lähin kylä?»

»Miqueloniin, lähimpään kylään, on lähes kuusi mailia ja sinne
englantilainenkin suuntasi tiensä.»

»Siellä hän saa vaihtaa hevosia, jos jatkaa matkaansa.»

»Saapa tietystikin — jos hän vain on päässyt niin kauaksi.»

»Saisitteko te?»

»Haluaisiko teidän ylhäisyytenne koettaa», sanoi juutalainen
vaatimattomasti.

»Niin on aikomukseni», vastasi Chauvelin hiljaa, »mutta muistakaakin,
jos te petätte minut, annan kahden vankan sotamieheni piestä teidät
niin, että henki lähtee ainaiseksi inhoittavasta ruumiistanne.
Jos saavutamme ystäväni, pitkän englantilaisen, joko tiellä tai
ukko Blanchard'in töllissä, lisääntyy kultarahain luku kymmenellä.
Suostutteko kauppaan?»

Juutalainen hieroi taaskin leukaansa miettiväisesti. Hän katseli rahoja
kädessään, kääntyi sitten tuimasti Chauveliniin ja Desgas'han päin,
joka koko ajan oli seisonut äänettömänä isäntänsä takana. Mietittyään
hetken vastasi juutalainen:

»Suostun.»

»Menkää ulos odottamaan», lausui Chauvelin, »ja muistakaa pysyä
kaupoissanne tai muutoin minä taivaan nimessä pysyn sanoissani.»

Ja kumartaen matelevan nöyrästi juutalainen kompuroi ulos. Chauvelin
oli mielissään kohtauksesta, sillä hän hieroi käsiään tavallisella,
ilkeän tyytyväisellä tavallaan.

»Takkini ja saappaani», sanoi hän Desgas'lle viimeinkin, Desgas meni
ovelle ja nähtävästi antoi määräykset, sillä heti sotilas saapui sisään
kantaen Chauvelinin takkia, saappaita ja hattua.

Heittäen päältään viitan, jonka alla oli polvihousut ja verkaliivit,
alkoi hän muuttaa pukuaan.

»Te, kansalainen», lausui Chauvelin Desgas'lle, »menkää kapteeni
Jutleyn luo niin pian kuin kerkiätte ja pyytäkää hänen luovuttamaan
teille vielä kaksitoista miestä, tuokaa ne kanssanne S:t Martinin
tielle, jossa varmasti saavutatte minut juutalaisen kanssa. Ellen
erehdy, on ukko Blanchard'in töllissä piakkoin kiivasta ottelua.
Siellä päätämme leikkimme, sen vakuutan, sillä tuolla röyhkeällä
Tulipunaisella neilikalla on ollut tarpeeksi rohkeutta — tai
typeryyttä, en tiedä kumpaako — pysyä alkuperäisissä suunnitelmissaan.
Hän on mennyt tapaamaan de Tournayta, S:t Justia ja muita kavaltajia,
mitä en luullut hänen kuitenkaan tällä hetkellä tekevän. Kun
saavutamme heidät, on joukko huimapäitä miehiä meitä siellä vastassa.
Otaksuttavasti muutamat miehemme tehdään taisteluun kykenemättömiksi.
Rojalistit ovat taitavia miekkailijoita, ja englantilainen on hiton
ovela ja näyttää voimakkaalta. Kuitenkin on meitä ainakin viisi yhtä
vastaan. Voitte tulla aivan perässämme miestenne kanssa pitkin S:t
Martinin tietä ja Miquelonin läpi. Englantilainen on edellämme eikä
luultavasti katsele taakseen.»

Jaellessaan lyhyitä määräyksiään lopetti hän pukeutumisensa. Papin
puku riisuttiin ja taas hänellä oli tavalliset tummat ruumiinmukaiset
vaatteet päällään. Viimeiseksi hän otti hattunsa.

»Saanpa mielenkiintoisen vangin, jonka annan teille», lausui hän nauraa
hohottaen ja tarttuen tavattoman tuttavallisesti Desgas'n käsivarteen
vei hänet ovelle. »Desgas ystäväni, emmehän heti surmaa häntä?
Ukko Blanchard'in tölli on — ellen erehdy — yksinäisellä paikalla
rannikolla, ja miehemme haluavat leikkiä hurjasti haavoitetun ketun
kanssa. Ystäväni Desgas, valitkaa sopivia miehiä — — sellaisia, jotka
nauttivat leikistä — vai mitä? Meidän pitää saada nähdä Tulipunainen
neilikka hiukan hävinneenä — eikö niin? — peräytyneenä ja vapisevana
— vai mitä? — — ennenkuin lopullisesti — —» — hän teki ilmehikkään
liikkeen nauraen ilkeästi, mikä Margueritea hirveästi kauhistutti.

»Kansalainen Desgas, valitkaa sopivia miehiä», sanoi hän taaskin
viedessään kirjurinsa huoneesta.




XXVII LUKU

Jäljillä.


Hetkeäkään Marguerite Blakeney ei epäröinyt. Viimeisetkin äänet Chat
Gris'n läheisyydessä olivat häipyneet yön hiljaisuuteen. Hän oli
kuullut Desgas'n jakelevan määräyksiä miehilleen ja sitten poistuvan
linnoitukseen päin saadakseen sieltä kaksitoistamiehisen apujoukon.
Arveltiin ettei kuusi miestä saanut kiinni neuvokasta englantilaista,
jonka kekseliäisyys oli vaarallisempi kuin hänen urhoollisuutensa ja
kestävyytensä.

Muutamia minuutteja myöhemmin kuuli hän taaskin juutalaisen käheän
äänen ärjyvän konilleen, sitten pyörien räminää ja huojuvien kärryjen
kolinaa epätasaisella tiellä.

Majatalossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Brogard ja hänen vaimonsa
eivät olleet Chauvelinin pelosta osoittaneet elonmerkkiäkään. He
toivoivat olevansa aivan unohduksissa ja joka tapauksessa halusivat
pysyä näkymättömissä. Marguerite ei edes kuullut heidän tavallisia
sadatuksiaankaan.

Hän odotti vielä hetkisen, sitten hän laskeutui hiljaa horjuvia
portaita alas, kietoi tumman takkinsa ympärilleen ja pujahti huoneesta.

Yö oli sangen pimeä, mutta ei kumminkaan niin pimeä, ettei häntä voinut
nähdä. Hän kuunteli tarkkaan edellä vierivien rattaiden räminää ja
kulki tien varjoisaa reunaa, jotteivät Desgas'n miehet saapuessaan
huomaisi häntä eivätkä myöskään vartijat, joiden hän arveli olevan
vahtivuorossaan.

Siten hänen väsyttävän matkansa viimeinen vaikeus alkoi: jalkaisin,
yksin, keskellä yötä. Lähes yhdeksän mailia Miqueloniin ja sitten
edelleen ukko Blanchard’in töllille; olipa turmiopaikka missä tahansa,
vaikkapa vaivalloisten teidenkin päässä: siitä hän ei välittänyt.

Juutalaisen koni ei kulkenut nopeasti, ja vaikka Marguerite oli
henkisesti väsynyt ja hermot jännittyneet, tiesi hän voivansa kulkea
yhtä nopeasti kuin sekin mäkisellä tiellä, jossa nääntyvän eläinraukan
täytyi antaa usein pitkät ajat levätä. Tie oli jonkun matkaa merestä,
sen molemmin puolin kasvoi pensaita ja vaivaispuita, joissa oli vähän
kuihtuneita lehtiä siellä täällä. Niiden etelään kääntyneet oksat
näyttivät pimeässä aavemaisilta, kankeilta hiussuortuvilta, joita tuuli
alituiseen heilutteli.

Onneksi kuu ei halunnut kurkistaa pilvien lomitse, ja Marguerite
kulkien pensaiden varjossa tienvierustaa ei voinut ollenkaan nähdä
eteensä. Kaikki oli niin hiljaista, vain kaukaa, hyvin kaukaa
kuului etäällä olevan meren aaltoileminen niinkuin pitkä, hiljainen
vaikeroiminen.

Ilmassa tuntui voimakasta merentuoksua. Oltuaan kauan toimettomana
pahanhajuisessa ja likaisessa ravintolassa olisi Marguerite
nauttinut syysyön suloisesta raittiudesta ja kaukaisten laineiden
surunvoittoisesta kohinasta; hän olisi iloinnut yksinäisen paikan
rauhallisessa hiljaisuudessa, jota ainoastaan silloin tällöin
kirkuvan lokin valittava ääni ja rattaiden räminä etäämpää tieltä
häiritsi; olisi nauttinut viileästä ilmasta ja luonnon rauhallisesta
äärettömyydestä autiolla rannikolla; mutta hirveät aavistukset särkivät
hänen sydäntään, sillä hän ikävöi hyvin rakkaaksi käyneen henkilön luo.

Hän ei voinut kulkea kompastumatta nurmettuneella tienvierustalla; oli
epävarmaa kulkea keskellä tietä ja vaikea pysyä perässäkin savisella,
viertävällä reunalla. Hänen mielestään oli paras pysytellä etäämpänä
ajajista. Oli niin hiljaisia, että saattoi hyvin suunnata kulkunsa
rattaiden räminän mukaan.

Kuolon hiljaisuus vallitsi. Taakse jäivät jo Calais’n himmeät valot,
ja tien varrella ei näkynyt merkkiäkään ihmisasutuksesta, ei edes
kalastajan tahi metsänhakkaajan majaakaan. Kaukana oikealla oli jyrkkä
kallionreunama, sen alla kivinen rannikko, josta vasten alituinen
nousuvesi kohisi. Ja edellä rämisivät rattaat, joilla armoton
vihollinen läheni voittoaan.

Marguerite olisi halunnut tietää millä rannikon kohdalla sir Percy
sillä hetkellä oli. Ei varmaankaan hyvin kaukana, sillä hän oli
lähtenyt vain neljännestuntia ennen Chauveliniä. Tiesiköhän Percy, että
Ranskan viileän rannikon kolkassa urkkijat vaanivat innokkaasti pitkää
miestä saadakseen seurata hänen jälkiään sinne, missä epäluulottomat
ystävät häntä odottivat ja saadakseen siellä vihdoinkin saartaa heidät
kaikki.

Chauvelin täristen ja hytkytellen edellä juutalaisen rattailla hautoi
mielessään suloisia toiveita. Hän hieroi käsiään tyytyväisesti
ajatellessaan levittämäänsä verkkoa, josta kaikkialla läsnäoleva ja
uskalias englantilainen ei edes voinut toivoakaan pujahtavansa pakoon.
Ajan vieriessä edelleen ja juutalaisen hitaasti ja varmasti ajaessa
pimeällä tiellä toivoi hän yhä enemmän salaperäisen Tulipunaisen
neilikan kiihoittavan metsästyksen vihdoinkin lähenevän suuremmoista
loppuaan.

Uskaliaan suunnittelijan vangitseminen oli muodostuva Chauvelinin
kunniaseppeleen kauneimmaksi lehdeksi. Vangittuna juuri sillä hetkellä,
jolloin hän auttoi ja yllytti pettureita Ranskan tasavaltaa vastaan,
ei englantilainen voinut vaatia apua kotimaastaankaan. Kaikissa
tapauksissa Chauvelin oli varmaankin huolehtinut siitä, että kaikki
puolustushankkeet tapahtuivat liian myöhään.

Hetkeäkään Chauvelin ei tuntenut omantunnon soimausta siitä hirveästä
tilasta, johon hän oli saattanut onnettoman, tietämättään miehensä
pettäneen naisen. Itse asiassa Chauvelin oli lakannut Margueritea
ajattelemasta. Hän oli ollut vain tarpeellinen väline, siinä kaikki.

Juutalaisen laiha koni juosta hölkytteli hyvin laiskasti ja ajajan
täytyi antaa sen tuon tuostakin levätä.

»Onko vielä pitkältä Miqueloniin?» kysyi Chauvelin toistamiseen.

»Tiedän ylhäisyytenne, ei hyvin pitkältä», kuului juutalaisen
rauhallinen vastaus.

»Emme ole vielä saavuttaneet ystäväämme avutonna tiepuolessa»,
huomautti Chauvelin ivallisesti.

»Kärsivällisyyttä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Mooseksen
jälkeläinen, »he kulkevat edellämme. Rattaiden jäljet näkyvät tiellä,
rattaiden, joilla petturi, tuo amalekilaisten jälkeläinen ajaa.»

»Oletteko varma tiestä?»

»Yhtä varma kuin teidän ylhäisyytenne taskussa kilisevästä kymmenestä
kultarahasta, jotka luulen piakkoin omistavani.»

»Niin pian kuin olen kätellyt ystävääni, pitkää muukalaista, ovat ne
tietystikin omanne.»

»Kuulkaa, mitäs se on?» kysyi juutalainen äkkiä.

Keskellä täydellistä hiljaisuutta saattoi selvästi eroittaa
hevoskavioiden kopsetta savisella tiellä.

»Sotilaita», lisäsi hän kuiskaten kauhistuneena.

»Pysäyttäkää hetkeksi, haluan kuunnella», pyysi Chauvelin,

Marguerite oli myöskin kuullut laukkaavien kavioiden kopseen lähestyvän
rattaita ja häntä itseään. Jonkun aikaa oli hän ollut varuillaankin,
sillä arveli Desgas'n miehineen saavan heidät kiinni, mutta kopse
kuuluikin vastakkaiselta puolelta, luultavasti Miquelonista. Pimeys
suojeli häntä. Hän oli kuullut rattaiden pysähtyvän, ja hyvin varovasti
ja hiljaa astellen pehmeällä tiellä hiipi hän lähemmäksi.

Sydän löi hurjasti, koko hänen olentonsa vapisi. Hän oli jo arvannut,
millaisia uutisia ratsastajat toivat. »Kaikkia vieraita teillä ja
rannikolla täytyy vakoilla, varsinkin pitkiä, joiden kumara ryhti
peittelee heidän oikean pituutensa; heti kun sellainen on nähty, on
yhden ratsastajan palattava siitä ilmoittamaan», sellaiset olivat
Chauvelinin määräykset olleet. Oliko pitkä muukalainen ollut näkyvissä
ja oliko ratsastaja lähettiläs, joka toi tärkeitä tietoja siitä, että
ahdistetun jäniksen pää oli vihdoinkin tarttunut ansaan?

Huomattuaan rattaiden pysähtyneen onnistui Margueriten pujahtaa sitä
lähemmäksi pimeässä, hän hiipi aivan lähelle voidakseen kuulla mitä
lähettiläällä oli sanomista.

Hän kuuli huudettavan:

»Liberté, Fraternité, Egalité» ja Chauvelinin hätäisen kysymyksen:

»Mitä uutta?»

Kaksi ratsumiestä oli pysähtynyt rattaiden viereen. Marguerite näki
sivulta heidän hahmonsa kuvastuvan öistä taivasta vasten. Hän kuuli
heidän äänensä ja hevosten korskumisen sekä takaa, vähän matkan päästä
miesjoukon säännöllisen tahdikasta astuntaa: Desgas sotilaineen.

Seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa Chauvelin tiedusteli miehiltä
asioita, sillä kysymyksiä ja vastauksia alkoi sadella tuhka tiheään.

»Oletteko muukalaista nähneet?» kysyi Chauvelin innoissaan.

»Kansalainen, emme ole nähneet pitkää muukalaista; tulimme kallion
rinnettä ylös.»

»Noin puoli mailia Miquelonin tuolla puolen saavuimme pahanpäiväiselle
puuhökkelille, joka näytti majalta, jossa kalastajat pitävät verkkojaan
ja muita kalastustarpeitaan. Ensi näkemällä luulimme sitä autioksi,
ja jopa arvelimme, ettei siinä ollut miltään epäiltävää, ennen kuin
huomasimme savua seinäaukosta kohoavan. Hyppäsin satulasta ja hiivin
lähemmäksi. Silloin se oli autio, mutta takassa paloi valkea, ja
lattialla oli pari tuolia. Neuvottelin toverieni kanssa ja päätimme,
että heidän oli paras lymytä hevosineen johonkin suojapaikkaan ja minun
jäädä väijyksiin, minkä teinkin.»

»Ja näittekö mitään?»

»Kansalainen, noin puoli tuntia jälkeenpäin kuulin ääniä, kaksi miestä
asteli kallion rinnettä kohden; arvelin heidän tulleen Lillestä päin.
Toinen oli nuori, toinen vanha. He juttelivat keskenään kuiskaamalla,
enkä voinut kuulla heidän puheittaan.»

Toinen nuori, toinen vanhus. Margeuriten huolestunut sydän oli melkein
pysähtyä lyömästä, kun hän kuunteli heidän puhettaan. Armandko nuori
mies oli? — hänen veljensäkö? — ja de Tournayko vanhus? — käytettiinkö
näitä kahta pakolaista heidän tietämättään syötteinä jalon ja
pelottoman vapauttajan ansaan saamiseksi?

»Molemmat miehet menivät heti majaan», jatkoi sotilas. Marguerite
hermot jännittyneinä luuli kuulevansa Chauvelinin voitonriemuisen
naurunhohotuksen. »Ja minä hiivin lähemmä. Maja oli sangen
puutteellisesti rakennettu ja salavihkaa kuulin hiukan heidän
keskusteluaankin.»

»Niinkö? — Joutuin! — Mitä kuulitte?»

»Vanha mies kysyi nuorelta, oliko hän varma pakasta. 'Olenhan toki',
vastasi hän, 'varmasti oikea paikka', ja takan valossa hän näytti
toverilleen mukanaan olevaa paperia. 'Tässä on suunnitelma', lisäsi
hän, 'jonka hän antoi minulle ennen Lontooseen lähtöään. Meidän pitää
tarkoin seurata sitä, kunnes häneltä saapuu vastakkaisia määräyksiä,
joita en ole vielä saanut. Tässä tie, jota kuljemme, huomatkaa — —
tässä tienhaara — — tässä kuljimme S:t Martinin tien poikki — — ja
tässä polku, joka johti meidät kallionreunamalle. Varmaankin liikkeeni
synnyttivät hiukan ääntä, sillä nuori mies tuli majan ovelle ja
kurkisteli huolissaan ympärilleen. Kun hän palasi toverinsa luo,
kuiskuttelivat he niin hiljaisella äänellä, etten sen enempää kuullut
heidän puhettaan.»

»Niinkö? — entä?» tiedusteli Chauvelin kärsimättömänä.

»Meitä oli kaikkiaan kuusi miestä rannikon sitä puolta vartioimassa,
joten neuvoteltuamme huomasimme parhaaksi jakaantua. Neljän oli jäätävä
pitämään majaa silmällä, ja minun tovereineni heti ratsastettava
ilmoittamaan mitä olimme nähneet.»

»Ettekö ollenkaan nähneet pitkää muukalaista?»

»Emme, kansalainen.»

»Mitä toverinne tekevät, jos he hänet huomaavat?»

»Eivät jätä häntä hetkeksikään näkyvistään, ja, jos häntä haluttaa
paeta tai vene ilmentyy näkyviin, saartavat hänet sekä tarpeen
vaatiessa ampuvat. Sen kuultuaan muut vartijat rientävät paikalle.
Missään tapauksessa eivät he päästä muukalaista käsistään.»

»Kaiketi! mutta muukalaisen haavoittaminen ei ole mieleeni — ei aivan
vielä», mutisi Chauvelin julmistuneena, »kas niin, olette menetelleet
parhaanne mukaan. Sallikoon kohtalo minun saapua ajoissa — —»

»Tapasimme juuri äsken pari miestä, jotka ovat vartioineet tätä tietä
monta tuntia.»

»Niinkö?»

»Hekään eivät ole nähneet muukalaista.»

»Kuitenkin hän on edellämme, rattain tai muutoin — — Kas niin!
Silmänräpäystäkään emme saa tuhlata! Kuinka kaukana maja on?»

»Kansalainen, noin kuuden mailin päässä.»

»Löydättekö sinne vieläkin? — nyt heti? — epäröimättä?»

»Kansalainen, sitä en ollenkaan epäile.»

»Kallioille johtavan polunkin? — Vaikka pimeässäkin?»

»Kansalainen, yö ei ole pimeä, ja luulen löytäväni tien», vastasi
sotilas varmasti.

»Seuratkaa sitten mukana. Käskekää toverinne viedä teidän molempien
hevoset takaisin Calais'hen. Ette tarvitse niitä. Pysytelkää rattaiden
vieressä ja neuvokaa juutalaista ajamaan suoraan eteenpäin; pysäyttäkää
hänet vajaan mailin päässä polusta, pitäkää silmällä, että hän ajaa
suorinta tietä.»

Chauvelinin puhuessa Desgas läheni miehineen aika vauhtia, ja
Marguerite saattoi kuulla heidän askeleensa noin sadan yardin
päässä takanaan. Hänen mielestään siinä seisominen ei ollut
turvallista, olipa se vielä tarpeetontakin, sillä olihan hän jo
kuullut kylliksi. Äkkiä hän näytti menettäneen kaikki sielunkykynsä,
jopa kärsimistaitonsakin: sydän, hermot ja ajatus juoksu olivat
herpaantuneet alituisesta levottomuudesta, jonka huippuna hirveä
epätoivo oli.

Ei ole enää vähintäkään toivoa. Kuuden mailin päässä pakolaiset
odottelevat urhoollista pelastajaansa, joka kulkee samaa yksinäistä
tietä ja piakkoin saavuttaa heidät. Silloin jännitetty ansa laukeaa,
kaksikymmentäneljä miestä saartaa muutamat pakolaiset ja heidän
uskaliaan johtajansa oman päällikkönsä avulla, jonka viha on yhtä
kauhistuttava kuin hänen neuvokkuutensakin. Heidät vangitaan kaikki.
Chauvelinin lupauksen mukaan Armand vapautetaan, mutta hänen miehensä
Percy, joita Marguerite on alkanut rakastaa ja ihailla yhä enemmän,
joutuu tunnottoman vihollisen käsiin, joka ei sääli urhoollista
sydäntä, ei ihaile jalon sielun rohkeutta eikä osoita, muuta kuin vihaa
kekseliäälle vastustajalleen, alituiselle eksyttäjälleen.

Hän kuuli sotilaan jakelevan lyhyitä ohjeitaan juutalaiselle.
Marguerite vetäytyi nopeasti tien viereen ja piilottautui matalain
pensasten taa Desgas'n saapuessa miehineen.

Kaikki he järjestäytyivät rattaiden taakse ja lähtivät hitaasti
kulkemaan pimeää tietä pitkin. Marguerite odotteli heidän poistuvan
korvan kuuleman päähän. Silloin hänkin yhä pimenevässä yössä hiipi
hiljaisesti eteenpäin.




XXVIII LUKU

Ukko Blanchard'in tölli.


Niinkuin unessa Marguerite seurasi tapahtumain kulkua. Verkko kiertyi
vain yhä tiukemmin hänen rakastettunsa ympärille, jonka elämä oli
käynyt hänelle kaikkea muuta rakkaammaksi. Hänen ainoa toivonsa oli
saada tavata miehensä kertoaksensa hänelle kaikki hänen tähtensä
kokemat kärsimyksensä, kaikki pahat tekonsa ja kuinka vähän hän oli
ymmärtänyt häntä. Hän oli luopunut kaikista Percyn pelastamistoiveista
ja näki hänet vain joka puolelta piiritettynä. Epätoivoissaan hän
katseli ympäröivään pimeyteen ja mietti, mistäpäin Percy riensi
kuolinansaan, jonka kovasydäminen vihollinen oli hänelle virittänyt.

Aaltojen kaukainen pauhu sai hänet värisemään; pöllön surullinen
ajoittainen huuhkaminen ja lokin kirkuna kauhistuttivat häntä
sanomattomasti. Hän ajatteli saaliinhimoisia petoja — ihmishaahmossa
— jotka vihansa tyydyttämiseksi väijyen odottelivat saalistaan kuin
nälkäiset sudet raadellakseen sen armottomasti. Marguerite ei pelännyt
pimeyititä vaan edellänsä kulkevaa miestä, joka istui kärrirämän
pohjalla hautoen kostotuumiaan, jotka olisivat saaneet helvetin
paholaisetkin mielihyvästä nauraa hohottamaan.

Hänen jalkansa heltyivät; polvet vapisivat väsymyksestä. Päiväkausia
oli kulunut tuskastuttavassa kiihoituksessa; kolmeen yöhön ei hän
ollut levännyt kunnolleen; päälle päätteeksi oli hän kulkenut
niljakalla tiellä melkein kaksi tuntia, mutta kuitenkaan ei hän
hetkeksikään horjahtanut päätöksistään. Saahan hän nähdä miehensä,
saa kertoa hänelle kaiken, jos Percy vain on valmis anteeksiantamaan
rikoksen, jonka Marguerite on tietämättään tehnyt, ja saapa hän vielä
onnellisesti kuollakin miehensä kanssa.

Varmaankin hän käveli aivan huumaantuneena ja vaistomaisesti vihollisen
jälkiä seuraten, kun hänen herkkä korvansa, joka eroitti vähäisimmätkin
äänet, äkkiä kuuli kärryjen ja sotamiesten pysähtyvän. Ne olivat
saavuttaneet matkansa määrän. Luultavasti jossakin oikealla oli
kallioille ja tölliin johtava polku.

Huolimatta vaarasta hiipi hän lähelle Chauveliniä, jota pieni joukkue
ympäröi. Hän oli laskeutunut rattailta ja jakeli miehilleen käskyjä.
Ne Marguerite tahtoi kuulla: täytyihän hänen saada korviinsa Percyn
vihollisen jokikinen saartosuunnitelmia koskeva sana voidakseen
hyödyttää miestään.

Pysähdyspaikka oli noin kahdeksansataa metriä rannasta, sillä
meren kuohu kuului jo hyvin kaukaiselta ja vienolta. Sotamiesten
seuraamina Chauvelin ja Desgas olivat kääntyneet oikealle, luultavasti
jyrkänteille johtavalle polulle. Juutalainen oli jäänyt tielle
hevosineen ja rattaineen.

Äärettömän varovasti ryömien polvillaan ja käsillään kääntyi
Margueritekin oikealle. Sitä tehdessään täytyi hänen kyyristellen
hiipiä matalien pistävien pensasten läpi päästäkseen eteenpäin
mahdollisimman hiljaa. Okaiset oksat repivät käsiä ja kasvoja, sillä
hänen piti vain tarkata edelläkulkijoita pysyen itse hiljaa ja
hiiskahtamatta. Onneksi — niinkuin tavallisesti niillä seuduin Ranskaa
— polkua reunusti piikkinen pensasaita, jonka toisella puolella oli
kuiva, karheaa ruohoa kasvava oja.

Siinä Marguerite sai suojaa. Häntä ei voinut ollenkaan nähdä, hän
koetti kuitenkin pysytellä kolmen yardin päässä Chauvelinistä, joka
jakeli ohjeita miehilleen.

»Seis», sanoi hän käskevällä äänellään kuiskaten, »missä ukko
Blanchard'in tölli on?»

»Noin kahdeksansataa metriä täältä polun varrelta», vastasi sotilas,
joka oli viimeksi ottanut opastuksen huolekseen, »ja puolitiessä
kallioille.»

»Hyvä on. Opastakaa meitä edelleen. Ennenkuin laskeudumme kallioita
alas, on teidän hiivittävä töllille mahdollisimman hiljaa ja otettava
selvä, ovatko pakolaiset siellä. Ymmärrättekö?»

»Kansalainen, ymmärrän.»

»Siis te kaikki, painakaa mieleenne sanani hyvin tarkoin», jatkoi
Chauvelin pontevasti puhutellen sotilaitaan kaikkia yhtäaikaa, »sillä
mahdollisesti ei meillä tämän jälkeen ole tilaisuutta puhua toistemme
kanssa sanaakaan, joten teidän on muistettava jok'ikinen lausumani
tavu, aivankuin henkenne riippuisi muististanne. Ehkäpä niin käykin»,
lisäsi hän kuivasti.

»Kansalainen, muistamme», sanoi Desgas, »ja tasavallan sotilas ei
unohda koskaan saamiansa käskyjä.»

»Joka hiipii töllille, hänen on kurkistettava sisään. Jos
englantilainen on siellä kavaltajien seurassa, mies, joka on tavallista
pitempi tahi joka käy köyryssä peitelläkseen kokoaan, viheltäkää
pikaisesti ja vihlovasti merkiksi tovereillenne. Ja te kaikki», lisäsi
hän taaskin puhuen sotilailleen kaikille yhtaikaa, »sitten ympäröikää
tölli kiiruusti ja hyökätkää sisään, ja kukin ottakoon yhden miehen
kiinni, ennenkuin he ehtivät aseisiin käsiksi. Jos he vastustavat,
ampukaa heitä sääriin tahi käsivarsiin, mutta pitkää miestä ei saa
millään ehdolla surmata. Ymmärrättekö?»

»Kansalainen, ymmärrämme.»

»Tavallista pitempi mies on luultavastikin tavallista voimakkaampi:
teitä täytyy olla ainakin neljä tai viisi voittaaksenne hänet.»

Seurasi hetken vaitiolo, sitten Chauvelin jatkoi:

»Jos rojalistikavaltajat ovat vielä yksin, mikä on hyvin mahdollista,
silloin varoittakaa väijyksissä olevia tovereitanne ja hiipikää kaikki
piiloon kallioiden taa tahi tölliä ympäröivien vierinkivien suojaan
ja odotelkaa hiiskahtamatta pitkän englantilaisen tuloon saakka.
Mutta painakaa mieleenne, että teidän on oltava hiljaa kuin sudet
öisillä retkillään lammaslaumaa vaaniessaan. En toivoisi rojalistien
olevan varuillaan — pyssyn laukaus, kirkaisu tai huudahdus heidän
huuliltaan on varmaankin pitkälle miehelle riittävä varoitus pysytellä
poissa kallioilta ja tölliltä, ja», lisäsi hän pontevasti, »teidän
velvollisuutenne on vangita pitkä mies tänä yönä.»

»Kansalainen, ehdottomasti tottelemme teitä.»

»Siis eteenpäin mahdollisimman äänettöminä, minä seuraan teitä.»

»Entäs juutalainen?» kysyi Desgas sotilaiden yksitellen alkaessa hiipiä
edelleen hiljaa kuin varjot kapealla epätasaisella, tiellä.

»Niinpä tosiaankin! Olin unohtaa juutalaisen», sanoi Chauvelin, ja
kääntyen juutalaiseen päin huusi hän tätä käskevästi.

»Hoi, siellä — — Aaron, Mooses, Aabraham tai mikä kirottu nimenne
liekin!» sanoi hän vanhalle miehelle, joka seisoi äänettömänä vanhan
koninsa vieressä ja niin kaukana sotilaista kuin mahdollista.

»Benjamin Rosenbaum, jos se teidän ylhäisyyttänne miellyttää», vastasi
hän nöyrästi.

»Äänenne kuuleminen ei minua miellytä, mutta minua miellyttää teille
erikoismääräysten antaminen, joiden noudattamisen varmaankin huomaatte
viisaaksi teoksi.»

»Jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää — —»

»Hillitkää kirottu kielenne. Teidän on jäätävä tähän hevosinenne ja
rattainenne, kunnes palaamme. Millään ehdolla ette saa hiiskahtaakaan
tai hengittää kovemmin kuin on välttämätöntä; ettekä saa mistään syystä
lähteä tästä, ennenkuin käsken. Ymmärrättekö?»

»Mutta teidän ylhäisyytenne —» vastasi juutalainen surkeasti.

»Tässä 'mutta' ei tule kysymykseen eikä muutkaan vastaväitteet»,
sanoi Chauvelin äänellä, joka sai aran miehen vapisemaan kiireestä
kantapäähän. »Ellen palattuani tapaa teitä tässä, vakuutan totisesti
löytäväni teidät mihin ikinä piilottautunettekin, ja hirveä rangaistus
varmasti kohtaa teitä ennemmin tai myöhemmin. Kuuletteko?»

»Mutta teidän ylhäisyytenne — —»

»Sanoin, kuuletteko?»

Kaikki sotilaat olivat hiipineet tiehensä. Vain kolme miestä seisoi
pimeässä yksinäisellä tiellä ja Marguerite pensaikon takana tarkaten
Chauvelinin määräyksiä, niinkuin olisi kuullut oman kuolintuomionsa
lausuttavan.

»Kuulen, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen taaskin yrittäen
lähestyä Chauveliniä, »ja vannon Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin
nimessä tottelevani teidän ylhäisyyttänne enkä liikahda tästä,
ennenkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee antaa kasvojensa valon paistaa
nöyrän palvelijansa päälle; mutta, teidän ylhäisyytenne, muistattehan
minun olevan köyhän miehen; hermoni eivät ole yhtä vankat kuin nuoren
sotilaan. Mitähän, jos ryöväreitä sattuisi vaanimaan tällä yksinäisellä
tiellä näin öiseen aikaan! Saattaisin kirkaista tai juosta peloissani
pakoon! Ja täytyykö henkeni joutua lunnaiksi, hirveä rangaistusko
kohtaa vanhaa pääparkaani sentähden, etten sille voi mitään?»

Juutalainen näytti sangen viheliäiseltä, ja koko hänen ruumiinsa
vapisi. Miestä ei voinut tietystikään jättää yksikseen autiolle tielle.
Juutalainen puhui totta, saattoihan hän aivan tahtomattaan pelkästä
kauhusta päästää huudahduksen, jonka keinokas Tulipunainen neilikka voi
vielä käsittää varoitukseksi.

Chauvelin mietti hetkisen,

»Mitä arvelette, etteköhän voisi jättää hevostanne ja rattaitanne
vartioimatta?» kysyi hän karheasti.

»Kansalainen, luullakseni», ehätti Desgas sanomaan, »ne ovat
varmemmassa tallessa ilman tuota likaista, viekasta juutalaista kuin
hänen huostassaan. Epäilemättä hänen päätä halkova huutonsa olisi vain
varoitusmerkki.»

»Mutta mitä tehdä tuolle elukalle?»

»Kansalainen, haluaisitteko lähettää hänet takaisin Calais'hen?»

»En, sillä tarvitsemme hänet piakkoin haavoittuneita kuljettamaan»,
sanoi Chauvelin inhoittavan merkitsevästi.

Hetkeen ei puhuttu sanaakaan — Desgas odotteli päällikkönsä päätöstä
vanhan juutalaisen hevoskoninsa vieressä uikuttaessa.

»Niin, liikkaava pelkuri ja vanha laiskuri», sanoi Chauvelin
viimeinkin, »teidän olisi paras kompuroida perässämme. Kas tässä,
Desgas, sitokaa tämä nenäliina tiukkaan miehen suulle.»

Chauvelin ojensi liinan Desgas'lle, joka alkoi juhlallisesti kääriä
sitä juutalaisen suulle. Alistuen antautui Benjamin Rosenbaum
sidottavaksi; nähtävästi hän piti tätä epämukavuutta parempana kuin
yksin jäämistä S:t Martinin tielle. Siten kaikki kolme miestä lähtivät
kulkemaan.

»Nopeaan!» sanoi Chauvelin kärsimättömästi, »olemme jo tuhlanneet
paljon kallista aikaa.»

Ja hetken kuluttua Chauvelinin ja Desgas'n varmoja askeleita ei enää
kuulunut polulta eikä vanhan juutalaisen hoipertelevaa astuntaakaan.

Marguerite oli kuullut jokikisen Chauvelinin käskyn. Hänen hermonsa
olivat jännittyneet saadakseen ensiksikin täyden selvän tilanteesta,
sitten vedotakseen siihen nerokkuuteen, jota oli usein sanottu Europan
terävimmäksi ja jota yksin sillä hetkellä tarvittiin.

Tilanne oli tosiaankin toivoton; pieni joukkue miehiä, jotka hiljalleen
ja epäilemättä odottelivat vapauttajansa saapumista, joka ei myöskään
tiennyt viritetystä ansasta. Tuntui niin hirvittävättä, että muutamia
avuttomia miehiä piiritettiin kuin verkolla keskellä yötä yksinäisellä
rannikolla syystä, että heitä oli petkutettu ja etteivät he osanneet
epäillä; niihin kuuluivat myöskin hänen ihailema miehensä ja veli, jota
hän rakasti. Epätietoisena hän halusi tietää, keitä muut uhrit olivat,
jotka tyynesti odottelivat Tulipunaista neilikkaa kuoleman väijyessä
jokaisella kallionkielekkeellä.

Muutamaan hetkeen hän ei voinut muuta kuin seurata Chauveliniä
ja sotilaita. Hän pelkäsi poikkeavansa tieltä, muutoin hän olisi
kiiruhtanut eteenpäin löytääkseen puuhökkelin ja ehkäpä olisi
ehtinytkin varoittamaan pakolaisia ja heidän urhoollista vapauttajaansa.

Vielä hänen mieleensä välähti korvia vihlova kirkaisukin, jota
Chauvelin tuntui pelkäävän mahdolliseksi Tulipunaisen neilikan ja hänen
ystäviensä varoitukseksi — toivoen kiihkeästi heidän kuulevan sen ja
pakenevan ajoissa;, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta hän ei tiennyt,
kuinka kaukana kalliojyrkänne oli; ei tiennyt saattoivatko tuomitut
miehet kuulla hänen huutoansa. Yritys voi sattua ennen aikojaan eikä
toista tilaisuutta enää tarjoutune. Varmaan hänenkin suunsa tukitaan
niinkuin juutalaisen, ja hän, avuton vanki, joutuu vielä Chauvelinin
miesten käsiin.

Kuin aave Marguerite riensi hiiskumatta pensasten takana, kengät hän
oli riisunut jalastaan, ja sukatkin olivat jo risoiksi repeytyneet.
Hän ei tuntenut jalkojensa pakotusta eikä väsymystä. Voittamaton tahto
vaati häntä miehensä luo vaikkapa kohtaloa ja viekasta vihollista
vastustaen. Se kuoletti hänen ruumiilliset kipunsakin ja vahvisti
aistien toiminnan kaksinverroin.

Hän ei kuullut muuta kuin Percyn vihollisten tahdikasta käyntiä
edellään, ei nähnyt muuta kuin — sielunsa silmien edessä — puuhökkelin
ja hänet, miehensä, silmät ummessa astelevan onnettomuuttaan kohden.

Äkkiä tarkat vaistot saivat hänet pysäyttämään hurjan kiiruhtamisensa
ja lyyhistymään yhä enemmän pensasten varjoon. Kuu, joka oli
ystävällisesti pysytellyt pilvimöhkäleiden taakse piiloutuneena,
ilmestyi loistaen täydeltä terältään syysöisellä taivalla ja lähetti
tulvimalla kirkasta valoa yksinäiselle lumotulle seudulle.

Kahdensadan metrin päässä oli kallioreunama ja alapuolella ulottuen
kauaksi vapaaseen ja onnelliseen Englantiin lainehti meri tyynesti ja
rauhallisesti. Margueriten katse pysähtyi hetkeksi hopeanhohtoiseen
mereen, ja siinä sitä katsellessa hänen sydämensä, joka oli ollut
muutamia tunteja aivan tunnoton, alkoi pehmetä ja laajeta, ja kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä: vajaan kolmen mailin päässä siro pursi
valkoisin purjein oli odottamassa.

Marguerite paremmin arvasi kuin huomasi sen. Pursi oli _Untola_,
Percyn lemmikki; vanha Briggs, taitava laivuri ja brittiläinen
miehistö valmiina aluksessa. Sen valkoiset purjeet hohtaen kuuvalossa
näyttivät tuovan Margueritelle ilon ja toivon sanomia, joiden hän ei
luullut koskaan toteutuvan. Pursi odotteli siellä, merellä, odotteli
isäntäänsä, niinkuin kaunis valkea lintu lentoon lehahtamassa. Percy
ei koskaan saavuta sitä, ei koskaan saa nähdä sen puhdasta kantta
eikä katsella enää Englannin, vapauden ja toivon maan, valkoisia
liitukallioita.

Purren näkeminen sai väsyneen naisparan luonnottoman epätoivoiseksi.
Vähän matkaa hänestä oli jyrkänne ja alapuolella muutaman askeleen
päässä tölli, jossa hänen miestään kuolema oli kohtaava. Mutta kuu
valaisi kirkkaasti: hänhän näki tien hyvin, saattoi myöskin nähdä
töllin etäämpänä häämöittävän, hän halusi juosta sinne varoittaakseen
ja kehoittaakseen heitä ainakin valmistautumaan henkensä edestä
taisteluun, jottei heitä saataisi kiinni kuin rottia reiältään.

Ruohoisessa ojassa pensasten varjossa hoiperteli hän eteenpäin.
Marguerite oli varmaankin juossut kovasti ja sivuuttanut Chauvelinin
ja Desgas', sillä pian hän tuli jyrkänteelle kuullen heidän askeleensa
takanaan. Mutta kuuvalo lankesi suoraan häneen, ja muutamien yardien
päässä Margueriten varjo kuvastui selvästi meren hopeista taustaa
vasten.

Mutta sitä kesti vain hetkisen; heti hän taas lyyhistäytyi kuin
kuoreensa vetäytyvä eläin. Hän kurkisteli alas särmä:siltä kallioilta
— laskeutuminen näytti helpolta, sillä ne eivät olleet äkkijyrkät, ja
isot vierinkivet tarjosivat runsaasti jalansijaa. Siinä katsellessaan
huomasi hän äkkiä vähän matkan päässä vasemmalla kalliorinteen
keskivälillä puuhökkelin, jonka seinänraoista himmeä, punertava valo
tuikutti kuin majakka valkea. Hänen sydämensä lyönti oli pysähtyä,
sillä tuskansekainen suuri ilo valtasi hänet kokonaan.

Hän ei voinut silmillään mitata, miten kaukana tölli oli, vaan
epäröimättä alkoi hän laskeutua kallioilta ryömien kiveltä kivelle
välittämättä perässä tulevasta vihollisesta sotilaineen, jotka
luultavasti väijyivät piilopaikastaan, sillä pitkää englantilaista ei
vielä ollut näkynyt.

Edelleen hän painalsi unohtaen hirveän vihollisen kintereillään.
Juosten, kompastuen, jalat heltyneinä, puoleksi typertyneenä, mutta
yhä vain eteenpäin. — — Kun yhtäkkiä halkeama, kivi tai liukas kallio
sai hänet väkisinkin lankeamaan. Taas hän ponnisteli pystyyn ja alkoi
juosta uudelleen päästäkseen heitä ajoissa varoittamaan, pyytääkseen
heitä pakenemaan ennen vihollisen saapumista ja käskeäkseen Percyn
pysyttelemään poissa — poissa kuolinansasta poissa hirvittävästä
perikadosta. Mutta hän huomasi muita askeleita, nopeampia kuin omansa,
aivan kintereillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui joku
vetäisevän häntä hameesta, ja taaskin hän oli polvillaan; hänen suunsa
tukittiin huudon ehkäisemiseksi.

Hurjistuneena ja melkein raivoissaan pettymyksen katkeruudesta
Marguerite katseli avuttomana ympärilleen ja näki tihenevässä sumussa
olennon ylitsensä kumartuneena ja pistävät ilkeät silmät, jotka
näyttivät hänen kiihoittuneesta mielestään kamalilta ja luonnottoman
vihreiltä.

Marguerite oli ison kiven varjossa; Chauvelin ei voinut nähdä hänen
kasvojaan, mutta hän tunnusteli niitä laihoilla valkoisilla sormillaan.

»Nainen!» kuiskasi hän, »kaikkien kalenterin pyhimysten nimessä!»

»Emme voi päästää häntä käsistämme, se on varma», kuiskasi hän
itsekseen. »Miten ihmeissä — —»

Hän vaikeni äkkiä ja hetken kuluttua kuolonhiljaisuudessa nauraa
hihitti hiljaa ja omituisesti, kun Marguerite taaskin kauhukseen tunsi
laihoilla sormillaan kasvojaan kosketeltavan.

»Voi, Jumalani! Jumalani!» kuiskasi ääni teeskennellyn kohteliaasti,
»tämähän vasta on ihastuttava yllätys», ja Marguerite tunsi voimattoman
kätensä kohotetuksi Chauvelinin ivallisille huulille.

Tilanne oli tosiaankin luonnoton, jopa hirveän surullinenkin; väsynyt
naisparka henkisesti murtuneena ja melkein mielipuolena pettymyksen
katkeruudesta polvillaan vastaanottaen verivihollisensa turhanpäiväisiä
kohteliaisuuksia.

Hän oli kadottaa järkensä; tukehtumaisillaan suusiteestä ei hänellä
ollut voimaa liikahtaa eikä vähääkään äännähtää. Kiihoitus, joka oli
pitänyt hänen hentoa ruumistaan koossa, näytti yhtäkkiä lakkaavan ja
hyvin epätoivoinen tunne lamautti kokonaan hänen hermonsa.

Chauvelin jakeli varmaankin määräyksiään, joita Marguerite oli liian
herpaantunut kuulemaan, sillä hän tunsi itsensä nostettavan maasta:
side sidottiin suulle yhä tiukempaan ja voimakkailla käsivarsilla
hänet kannettiin punertavaa valoa kohden, johon hän oli katsellut kuin
majakkaan viimeinen toivonvilahdus mielessään.




XXIX LUKU

Satimessa.


Marguerite ei tiennyt, kuinka kauan häntä kannettiin, paikkaa ja
aikaa ei hän tajunnut, armollinen väsymys saattoi hänet muutamiksi
minuuteiksi tiedottomaksi.

Selvittyään horroksestaan huomasi hän makaavansa jokseenkin mukavasti
miehen takilla kallio selkänojanaan. Kuu oli taaskin kätkeytynyt
pilvien taa ja synkkä pimeys vallitsi. Meri pauhasi noin kaksisataa
jalkaa alapuolella. Katsellessaan ympärilleen ei hän nähnyt enää
merkkiäkään punertavasta valosta.

Hän kuuli nopeita kysymyksiä ja vastauksia kuiskattavan aivan korvansa
juuressa, ja siitä hän päätti, että määräpaikka oli saavutettu.

»Kansalainen, siellä on neljä miestä; he istuvat valkean edessä ja
näyttävät hiljakseen odottelevan».

»Mitä kello?»

»Lähes kaksi.»

»Nousuvesikö?»

»Nousee nopeasti.»

»Pursi?»

»Nähtävästi englantilainen, kolmen kilometrin päässä. Mutta emme näe
veneitä.»

»Ovatko miehet piilossa?»

»Ovat, kansalainen.»

»Eiväthän vain liene varomattomia?»

»Eivät hievahdakaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Sitten he
piirittävät ja ottavat kiinni kaikki viisi miestä.»

»Hyvä on. Entä nainen?»

»Yhä tiedotonna luullakseni. Hän on aivan lähellänne, kansalainen.»

»Entäs juutalainen?»

»Suu tukossa ja jalat yhteen sidottuina. Hän ei voi hievahtaa eikä
huutaakaan.»

»Hyvä, Onko pyssynne valmiina, jos sattuisitte sitä tarvitsemaan.
Lähestykää tölliä ja jättäkää minut naista vartioimaan.»

Varmaankin Desgas totteli, sillä Marguerite kuuli hänen hiipivän pois
kalliota pitkin. Sitten hän tunsi lämpimien ja laihojen petolinnun
kynsiä muistuttavien sormien tarttuvan käsiinsä ja pitelevän niitä kuin
teräskourissa.

»Kaunis lady, ennenkuin liina irroitetaan sievältä suultanne», kuiskasi
Chauvelin hänen korvaansa, »lienee oikein varoittaa teiltä hiukkasen.
Mistä se kunnia, että niin viehättävä matkatoveri seuraa minua
kanaalin poikki, sitä en tosiaankaan voi käsittää. Tätä mairittelevaa
huomaavaisuutta turhamaisuuteni ei saata kumminkaan omaksua, enkä
luule olevani väärässä otaksuessani, että ensimäinen sana, joka
kuuluu kauniilta huuliltanne sidettä irroittaessa, on varoitusmerkki
viekkaalle ketulle, jonka luolalle pääseminen on minulle tuottanut
hirveitä ponnistuksia.»

Hän pysäytti puheensa hetkeksi teräsmäisen kouran yhä kovemmin
puristaessa Margueriten rannetta. Sitten hän jatkoi kuiskailuaan yhtä
nopeasti:

»Tuossa hökkelissä, ellen taaskin erehdy, odottelevat veljenne
Armand S:t Just ja kavaltaja de Tournay kahden muun teille
tuntemattoman miehen kanssa salaperäisen vapauttajan saapumista —
julkean Tulipunaisen neilikan, joka niin kauan on pitänyt ymmällä
yleistä turvallisuuskomiteaa. Jos täältä kuuluu vähintäkään ääntä,
huudahdus huuliltanne tahi pyssynlaukaus, epäilemättä samaiset pitkät
sääret, jotka ovat kuljettaneet tuon tulipunaisen arvoituksen tänne,
kiidättävät hänet taaskin johonkin turvapaikkaan. Tarkoitus, jota
varten olen matkustanut koko tämän pitkän matkan, jää saavuttamatta.
Asian toinen puoli riippuu teistä itsestänne, veljenne — Armand — on
vapaa kanssanne lähtemään tänä yönä, jos haluatte Englantiin tahi
johonkin muuhun suojapaikkaan.

Marguerite ei voinut ääntä päästää, sillä nenäliina, oli sidottu
tiukkaan hänen suulleen. Chauvelin tarkasteltua pimeässä hänen
kasvojaan hyvin läheltä. Varmaankin Margueriten käsi viittasi
pyytävästi Chauvelinin puheeseen, sillä tämä jatkoi heti:

»Hyvä lady, teko, jota, pyydän teiltä Armand'in turvaamiseksi, on hyvin
yksinkertainen.»

»Mitä sitten?» näyttl Margueriten käsi viittaavan vastaukseksi.

»Että jäätte — tähän paikkaan ääntä päästämättä kunnes annan teille
luvan puhua. Voi! mutta luultavasti tottelette», lisäsi hän nauraa
hihittäen kuivalla tavallaan, kun Margueriten koko olento jäykistyi
uhmaten saamaansa määräystä, »sillä sanon, jos vähääkään huudahdatte,
ei! jos hiukankaan hiiskahdatte tai yritätte täältä liikahtaa,
apulaiseni — niitä on kolmekymmentä lähettyvillä — pidättävät S:t
Justin, de Tournayn ja heidän kaksi ystäväänsä sekä ampuvat heidät —
minun käskystäni — silmienne edessä.»

Marguerite kuunteli armottoman vihollisen puhetta yhä kauhistuneempana.
Ruumiillisen tuskan lamauttamana oli hänellä vielä kuitenkin sielun
virkeyttä jäljellä käsittääkseen hirvittävien »joko — tahi» sanojen
koko kauheuden, mitkä Chauvelin oli taaskin hänelle lausunut. Nämä
»joko — tahi» olivat kymmenen kertaa masentavammat ja hirvittävämmät
kuin samat sanat kohtalokkaana tanssiyönä.

Tällä kertaa ne vaativat Margueriten pysyttelemään hiljaa, jotta
hänen ihailema miehensä tietämättään sai astua kuolemaa kohden, tahi
ne vaativat häntä mahdollisesti aivan turhaan huutamaan varoittavan
sanan, joka itse asiassa saattoi olla merkinantona veljen ja kolmen
epäilyksettömän miehen surmaamiseksi.

Hän ei voinut nähdä Chauveliniä, mutta tunsi tarkkojen vaaleiden
silmien ilkeästi katselevan hänen onnetonta olentoaan, ja miehen
kiivas kuiskutus kuului hänen korvissaan kuin viimeisen, heikon ja
viivyttelevän toivon kuolinkellojen soitto.

»Kaunis lady», lisäsi Chauvelin kohteliaasti, »teidän harrastuksennehan
eivät saata kohdistua muihin kuin S:t Justiin, ja teidän ei tarvitse
tehdä muuta kuin jäädä paikoillenne ja pysyä äänetönnä. Apulaiseni
ovat saaneet ankarat määräykset säästää häntä kaikin tavoin. Mitä
salaperäinen Tulipunainen neilikka teille on? Uskokaa minua, etteivät
varoituksenne voi mitenkään häntä pelastaa. Ja nyt, hyvä lady, sallikaa
minun irroittaa tämä pakkoside, joka on kääritty teidän kauniille
suullenne. Niinkuin huomaatte, annan teille täyden vaalivapauden.»

Ajatukset sekaisin, päätä kivistäen, hermot herpaantuneina, koko
ruumista pakottaen Marguerite istui siinä pimeän häntä vaipan tavoin
ympäröidessä. Siitä paikasta ei voinut nähdä merta, mutta hän kuuli
kohoavan vuoksen lakkaamatonta surullista kohinaa, joka puhui
pettyneistä toiveista, kadotetusta rakkaudesta, puolisosta, jonka hänen
varomaton toimintansa oli pettänyt ja lähettänyt kuolemaan.

Chauvelin irroitti nenäliinan Margueriten suulta. Hän ei huutanut:
sillä hetkellä hänen voimansa eivät riittäneet muuhun kuin ruumiin
koossa pitämiseen ja ajatuksien toimintaan pakoittamseen.

Voi! vain ajattelemista! ajattelemista! ajattelemista! eikä tiennyt
mitä tehdä! Minuutit vierivät; miten nopeaan, sitä hän ei voinut laskea
kauhistuttavassa hiljaisuudessa. Hän ei kuullut mitään, ei nähnyt
mitään: ei tuntenut syysillan suloisuutta, meren suolaista tuoksua, ei
enää kuullut laineiden loisketta eikä kivien kolinaa niiden vieriessä
rannan syvennyksiin. Tilanne tuntui yhä enemmän epätodelliselta. Oli
mahdotonta että Marguerite Blakeney, Lontoon seurapiirien kuningatar,
istui rannikolla keskiyöllä verivihollisen vieressä. Voi! eihän voinut
olla mahdollista, että jossakin, ehkä vain muutaman jalan päässä
hänestä, henkilö, jota hän oli kerran halveksinut, mutta joka tässä
lumotussa unentapaisessa tilassa oli joka hetki käynyt rakkaammaksi
— eihän voinut olla mahdollista, että _hän_ tietämättään juuri astui
onnettomuuttaan kohti, kun hän puolestaan ei tehnyt mitään onnettoman
pelastamiseksi.

Miksei Marguerite huutanut niin, että olisi kaikunut yksinäisen
rannikon päästä toiseen, miksei varoittanut Percyä, jotta hän olisi
voinut luopua aikeistaan ja kääntynyt pois, sillä kuolema vaani häntä
joka askeleella? Kerran pari hän oli kirkaista — aivan vaistomaisesti
samassa muistaen kauhean epävarmuuden: veli ja kolme miestä ammutaan
silmiensä edessä, itse asiassa hänen käskystään: hän heidän surmaajansa!

Voi! hänen vierellään oleva paholainen miehen haahmossa tunsi ihmis-
— — naisluonteen — hyvin. Hän oli leikitellyt Margueriten tunteilla,
niinkuin taitava soittaja leikitellen koskettelee soittimensa kieliä.
Chauvelin oli tutkinut hänen ajatuksensa aivan tarkalleen.

Marguerite ei voinut antaa varoitusmerkkiä — sillä hän oli heikko
naisparka, hän ei voinut tahallaan määrätä Armand'ia ammuttavaksi eikä
silmin nähden tahtonut saada rakkaan veljensä verta päänsä päälle;
Armand'han saattoi kuolla sisartaan kiroten. Ja myöskin pikku Suzannen
isä! hän, vanha mies! ja muut! — voi! kaikki oli niin, niin hirveätä!

Odotusta! Odotusta! Odotusta! Kuinka kauan? Aamun ensi tunnit kiitivät
eteenpäin eikä vieläkään ollut päivä. Meri jatkoi lakkaamattoman
surullista kohinaansa, syystuuli huokaili leppoisasti yöilmassa;
autiolla rannalla oli haudan hiljaisuus.

Äkkiä jossakin, ei varsin kaukana, iloinen ääni lauleli kovasti: »God
save the King!»




XXX LUKU

Pursi.


Margueriten kirvelevä sydän oli pysähtyä. Hän aavisti, jopa hiukan
kuulikin vartijain valmistautuvan taisteluun. Vaistomaisesti hän
aavisti heidän miekka kädessä hiipivän vihollista vastaan hyökkäämään.

Ääni yhä vain lähestyi. Äärettömän kauas ulottuvien kallioiden keskellä
ja meren pauhatessa alapuolella oli vaikea arvata, miten lähelle ja
mistä ja kuinka kaukaa tuo iloinen mies saapui, joka laulaen anoi
Jumalalta suojaa kuninkaalle ollessaan itse hengenhädässä. Vieno ääni
paisui yhä voimakkaammaksi. Vähän väliä tukevan astujan maata polkiessa
kuului pienien kivien hyppely ja niiden vierintä kallioista jyrkännettä
alas rannalle.

Kuunnellessaan sitä tuntui Margueritesta kuin hänen oma henkensäkin
olisi pujahtanut tiehensä, tuntui kuin äänen lähestyessä laulaja olisi
tarttunut ansaan, — — —

Hän kuuli selvästi aivan lähellään Desgas'n pyssynhanan
kilahduksen — — —

Ei! ei! eli! ei! Voi, Jumala taivaassa! eihän niin voi tapahtua!
tulkoon Armand'in veri siinä tapauksessa hänen päälleen! painettakoon
murhaajan merkki hänen omalle otsalleen! Jota hän rakasti, hänkin
halveksikoon ja inhotkoon häntä siitä, mutta Jumala! voi Jumala!
pelasta hänet mistä hinnasta tahansa!

Hurjasti kirkaisten hypähti Marguerite pystyyn ja kiiti kuin nuoli
kallioilla, joilla oli lyyhistellyt. Hän näki taaskin punertavan
valovälähdyksen hökkelin raosta, juoksi sinne ja heittäytyi sen seinää
vasten, jota alkoi takoa puristetuin nyrkein melkein mielettömän
raivoisena ja huusi:

»Armand! Armand! laukaise pyssysi! johtajasi on lähellä! hän on
tulossa! hänet on petetty! Armand! Armand, ammu taivaan nimessä!»

Joku tarttui Margueriteen heittäen hänet maahan. Hän makasi siinä
valittaen, runneltuna, välinpitämättömänä, mutta kuitenkin hiljaa
nyyhkyttäen ja huutaen:

»Percy, mieheni, Jumalan nimessä pakene! Armand! Armand! Mikset ammu?»

»Tuo nainen on saatava vaikenemaan», sihisi Chauvelin, joka tuskin
saattoi pidättäytyä häntä lyömästä.

Jotakin heitettiin Margueriten kasvoille. Hän ei voinut hengittää ja
pakosta hänen oli vaiettava.

Rohkea laulaja oli myöskin vaiennut. Hän oli epäilemättä kuullut
Margueriten hurjan varoitushuudon uhkaavasta onnettomuudesta. Miehet
olivat hypähtäneet pystyyn, heidän ei tarvinnut enää olla hiljaa; jopa
kalliotkin kaikuivat sortuneen naisparan huudoista.

Chauvelin pahaa ennustavasti kiroten Margueritea, joka oli uskaltanut,
sotkea hänen lempisuunnitelmansa, alkoi heti ärjyen komentaa:

»Miehet, sisään, älkääkä antako kenenkään elävänä lähteä hökkelistä!»

Kuu pilkisti taaskin pilvien välitse: kallioiden pimeys hävisi, kirkas,
hopeinen valaistus palasi. Muutamat sotamiehet kiiruhtivat töllin
ovipahaiselle. Yksi jäi Margueritea vartioimaan.

Ovi oli raollaan. Muuan sotilas potkaisi sen auki; mutta sisässä
oli aivan pimeä, ainoastaan hiilos kyti hennon punertavana huoneen
peränurkassa. Sotamiehet pysähtyivät konemaisesti ovelle kuin odotellen
koneenkäyttäjän määräyksiä.

Chauvelin odotellen neljän pakolaisen vimmattua hyökkäystä ja hurjaa
vastarintaa pimeyden turvissa oli aivan ällistynyt nähdessään
sotilaiden seisovan siellä tarkkaavina kuin vartiotoimessaan
hiiskahduksenkaan töllistä kuulumatta.

Omituisen tuskallisin aavistuksin meni Chauvelinkin ovelle ja
tukistellen yön pimeässä kysäisi:

»Mitä tämä tarkoittaa?»

»Kansalainen, luullakseni ei siellä nyt ole ketään», vastasi eräs
sotilas rauhallisesti.

»Ettehän vain ole antaneet niiden neljän miehen mennä?» karjui
Chauvelin uhkaavasti. »Kielsinhän teitä ainoatakaan elävänä pakoon
päästämästä! — Joutuin heidän peräänsä! Kiireesti joka suuntaan!»

Miehet tottelivat kuin koneet ja ryntäsivät kallioista rinnettä rantaa
kohden, toiset suuntasivat tiensä vasemmalle, toiset oikealle niin
vikkelään kuin jalat kantoivat.

»Te ja sotilaat saatte hengellänne maksaa tämän hairahduksen», sanoi
Chauvelin ilkeästi kersantilleen, jonka valvottavina sotilaat olivat
olleet. »Ja te myöskin, kansalainen», lisäsi hän kääntyen äristen
Desgas'han päin, »minun käskyjeni rikkomisesta.»

»Tehän käskitte meidän odottaa, kansalainen, kunnes pitkä
englantilainen oli saapunut tölliin yhtyäkseen siellä neljän odottavan
miehen seuraan. Ketään ei tullut», sanoi kersantti tylysti.

»Mutta käskinhän teitä juuri äsken, naisen huutaessa, rientämään sisään
päästämättä ketään pakoon.»

»Mutta, kansalainen, ne neljä miestä olivat luullakseni jo aikaisemmin
poistuneet — —»

»Teidän luullaksenne? Teidän? — —» sanoi Chauvelin melkein
tukehtumaisillaan raivosta, »te annoitte heidän mennä — —»

»Kansalainen, te käskitte meidän odottaa», vastusteli kersantti,
»ehdottomasti ja hengen uhalla totella määräyksiänne. Me odottelimme.»

»Kuulin miesten hiipivän töllistä muutama minuutti piiloittautumisemme
jälkeen ja kauan ennen naisen huutoa», lisäsi hän Chauvelinin ollessa
aivan äänetönnä pelkästä vihan vimmasta.

»Kuulkaa», sanoi Desgas äkkiä.

Etäältä kuului useita laukauksia. Chauvelin koetti katsella alas
rannikolle, mutta onneksi kuu taaskin kätkeytyi pilven taakse, joten
hän ei nähnyt mitään.

»Jonkun on mentävä majaan tulta sytyttämään», änkytti hän viimeinkin.

Hölmistyneenä noudatti kersantti käskyä. Hän astui hiilloksen luo
ja sytytti vyöhönsä kiinnitetyn pienen lyhdyn; töllissä ei näkynyt
ainoatakaan sielua.

»Mitä tietä he menivät?» kysyi Chauvelin.

»Sitä en voi sanoa», vastasi kersantti, »he astuivat suoraan kallioille
ja sitten hävisivät vierinkivien taa.»

»Sh! mitä se on?»

Kaikki kolme miestä kuuntelivat tarkkaavasi. Kaukaa, hyvin kaukaa
saattoi eroittaa kolmen airoparin nopean vinhaa loisketta, joka yhä
edetessään hiljeni. Chauvelin otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki
hikeä otsaltaan.

»Purteen kuuluva vene!» sanoa läähätti hän.

Varmaankin Armand S:t. Justin ja hänen kolmen toverinsa oli onnistunut
ryömiä rinnettä alas, jollaikaa miehet, niinkuin tasavallan hyvin
harjoitetut sotilaat ainakin olivat sokeassa kuuliaisuudessaan ja
henkeänsä peläten ehdottomasti seuranneet Chauvelinin määräyksiä —
odotelleet pitkää englantilaista, joka oli tärkein saalis.

Luultavasti pakolaiset saapuivat mereen pistävälle niemekkeelle, joita
niillä paikoin on vähän väliä. Arvatenkin odotteli _Untolan_ vene
siellä heitä, ja sillä hetkellä he jo varmaankin olivat brittiläisessä
purressa.

Jälkimäisen otaksuman vahvisti mereltä kuuluva pyssyn jymisevä pamahdus.

»Pursi, kansalainen», sanoi Desgas hiljaa, »on lähtenyt.»

Chauvelinin täytyi malttaa mielensä ja jännittää kaikki hermonsa
pysytelläkseen hyödyttömän ja arvottoman vihan valtaan joutumasta.
Epäilemättä oli hiton englantilainen taaskin pettänyt hänet. Chauvelin
ei voinut käsittää, miten hänen oli onnistunut päästä töllille
herättämättä sotilaiden huomiota, joita oli kokonaista kolmekymmentä
seutua vartioimassa.

Tietenkin oli hän tehnyt sen ennen sotilasten kallioille saapumista,
mutta miten hän oli päässyt Reuben Goldsteinin rattailla koko matkan
Calais'sta asti vartioiden, huomaamatta, oli mahdotonta sanoa. Näytti
tosiaankin siltä, kuin mahtava sallimus olisi varjellut uskaliasta
Tulipunaista neilikkaa, ja hänen viekas vihollisensa tunsi melkein
taikauskoista väristykslä ruumiissaan katsellessaan huimaavan korkeata
jyrkännettä ja rannikon jylhää yksinäisyyttä.

Mutta totta totisesti se kaikki oli pelkkää todellisuutta! ja armon
vuonna 1792: keijukaisia ja haltioita ei ollut liikkeellä. Chauvelin
ja hänen kolmekymmentä miestään olivat kaikki omin korvin kuulleet
kirotun äänen laulavan: »God save the King» kaksikymmentä minuuttia
töllin lähistöön piiloittautumisensa _jälkeen_. Siihen aikaan oli neljä
pakolaista varmaankin jo saapunut lähimpään, mailin päässä olevaan
niemekkeeseen ja siellä astunut veneeseen.

Mihin rohkea laulaja oli hävinnyt? Ellei itse paholainen lainannut
hänelle siipiään, ei hän olisi voinut taivaltaa mailin matkaa
särmäisillä kallioilla parissa minuutissa, ja ainoastaan kaksi
minuuttia oli kulunut hänen laulustaan airojen loiskeeseen merellä.
Varmaankin hän oli jäänyt maihin ja yhä piiloitteli kallioilla.
Vartijat olivat vielä toimessaan. Epäilemättä saattoi hänet vieläkin
löytää. Toivo välähti taaskin Chauvelinin mielessä.

Pari pakolaisen jälkeen juossutta miestä kömpi hitaasti jyrkännettä
ylös. Toinen heistä saapui Chauvelinin luo juuri sillä hetkellä, kun
toiveet heräsivät keinokkaan diplomaatin povessa.

»Kansalainen, me myöhästyimme», sanoi sotilas, »saavuimme rannalle
juuri ennen kuun häviämistä noiden pilvien taakse, Luultavastikin oli
vene väijyksissä ensimäisen, mailin päässä olevan niemekkeen takana,
mutta se oli lykätty vesille vähän ennen rannalle saapumistamme ja
oli jo merellä kappaleen matkan päässä. Koetimme ampua sitä, mutta
tietystikään siitä ei ollut mitään hyötyä. Vene kiiruhti nopeaan
suoraan purtta kohti. Näimme sen aivan selvästi kuuvalossa.»

»Niin», sanoi Chauvelin kiivaasti ja kärsimättömästi, »se oli työnnetty
vesille vähää ennen, sanoitte, ja lähin niemeke on mailin päässä.»

»Niin, kansalainen! Juoksin koko matkan suoraan rannalle, sillä arvelin
veneen odottelevan niemen tienoilla, jonka nousuvesi ensin sivuuttaa.
Vene oli varmaankin laskettu vesille muutamia minuutteja ennen naisen
huutoa.»

Muutamia minuutteja ennen naisen huutoa! Chauvelinin toiveet eivät
olleet pettäneet. Tulipunainen neilikka oli epäilemättä lähettänyt
pakolaiset edeltäpäin veneellä, mutta ei ollut itse ehtinyt mukaan.
Hän oli vieläkin maissa, ja kaikki tiet olivat hyvin vartioituja. Joka
tapauksessa kaikki ei ollut vielä ohi ja toivoahan yhä sopi, sillä
röyhkeä brittiläinen oli vielä Ranskan rajojen sisällä.

»Valoa sisään!» komensi hän kiihkeästi taaskin astuessaan majaan.

Kersantti toi lyhdyn ja yhdessä he tutkivat pientä huonetta. Chauvelin
tarkasteli pikaisin katsein sen sisustaa: iso kattila oli aukon
kohdalla seinämällä, ja siinä kyti vielä muutamia sammuvia hiiliä,
lattialla pari tuolia kumossa todistaen pikaista lähtöä, verkot
ja muut kalastusvälineet nurkassa ja niiden lähellä jotain pientä
valkoista.

»Nostakaa tuo lattialta», sanoi Chauvelin kersantille osoittaen
valkoista lippusta, »ja tuokaa se minulle.»

Se oli rypistetty paperipala, jonka pakolaiset olivat varmaankin
kiireessään sinne unohtaneet. Kersantti kauhistuneena kansalaisen
silmiinpistävästä raivosta ja kärsimättömyydestä otti paperin ja ojensi
sen kunnioittavasti Chauvelinille.

»Kersantti, lukekaa se», sanoit hän lyhyesti.

»Kansalainen, sitähän on melkein mahdoton lukea — hirvittävän
sotkuista. — —»

»Käskin teitä lukemaan sen», kertasi Chauvelin ilkeästi. Kersantti
alkoi lyhdyn valossa ottaa selvää muutamista kiireessä töhrityistä
lauseista.

»En voi saavuttaa teitä saattamatta henkeänne vaaraan ja
vahingoittamatta pelastumismahdollisuuttanne. Kun tämä joutuu
käsiinne, odottakaa pari minuuttia ja hiipikää majasta yksitellen,
kääntykää suoraan vasemmalle ja ryömikää varovasti kalliota alas.
Pysytelkää oikealla koko ajan, kunnes saavutte ensimäiselle
kalliokielekkeelle, joka pistää kauaksi mereen — niemen takana
odottelee vene teitä — viheltäkää pitkään ja kovasti — vene lähestyy
— menkää siihen — mieheni soutavat teidät purrelle ja sitten turvaan
Englantiin — päästyänne _Untolaan_ lähettäkää vene minua hakemaan.
Sanokaa miehilleni olevani niemessä, joka on aivan vastapäätä
Chat Gris'tä lähellä Calais'ta. He tietävät paikan. Saavun sinne
mahdollisimman pian — heidän on minua merellä odotettava turvallisen
matkan päässä, kunnes kuulevat tavallisen merkinannon. Älkää viivytelkö
— ja seuratkaa näitä ohjeita tarkalleen.»

»Kansalainen, siinä on allekirjoituskin», lisäsi kersantti antaessaan
paperin päällikölleen.

Chauvelin ei odottanut hetkeäkään. Tärkeän sepustuksen muutama lause
oli erikoisesti kiinnittänyt hänen huomiotaan. »Sanokaa minun olevan
niemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta.»
Sehän saattoi tarkoittaa hänen voittoaan.

»Ketkä teistä tuntevat hyvin tämän rannikon?» ärjyi hän miehilleen,
jotka olivat yksitellen saapuneet turhalta ajoretkeltään ja olivat
kaikki taaskin kerääntyneet töllille.

»Kansalainen, minä tunnen», sanoi eräs, »olen Calais'ssa syntynyt ja
tunnen jokikisen kiven täällä.»

»Onko Chat Gris'n vastapäätä nientä?»

»Kansalainen, on. Tiedän sen tarkoin.»

»Englantilainen aikoo mennä sinne. Hän ei tunne jokaista kiveä näillä
kallioilla eikä siis löydä suorinta tietä. Kaikissa tapauksissa hän
kulkee vartioita karttaen. Vielä on tilaisuus saada hänet kiinni. Tuhat
frangia kaikille miehille, jotka ehtivät niemeen ennen pitkäsääristä
englantilaista.»

»Tiedän oikotien kallioiden poikki», sanoi eräs sotilas, ja
innostuneesti huudahtaen loikkasi hän eteenpäin toverien jäljessä
kiiruhtaessa.

Muutamin minuuttien kuluttua ei heidän kiitäviä askeleiltaan enää
ollenkaan eroittanut. Chauvelin kuunteli heidän poistumistaan;
palkinnon lupaus kannusti tasavallan sotilaita. Vihan ja
voitonaavistuksen ilme ilmestyi taaskin hänen kasvoilleen.

Desgas seisoi hänen vieressään äänetönnä ja toimettomana odottaen
lisämääräyksiä, jollaikaa kaksi sotilasta oli polvistuneena maassa
makaavan Margueriten vieressä. Chauvelin katseli ilkeästi kirjuriinsa.
Hänen oivallinen suunnitelmansa olikin epäonnistunut, sen seuraukset
olivat vielä tuntemattomat; olihan hyvin luultavaa, että Tulipunainen
neilikka saattoi vieläkin paeta, Ja Chauvelin järjettömästi
raivostuneena, niinkuin vahvat luonteet joskus ovat, halusi purkaa
vihaansa jollekin.

Sotamiehet pitivät Margueritea maahan sidottuna, vaikkei hän,
ihmisparka, ponnistellut vähintäkään vastaan. Uupunut nainen oli
vihdoinkin kokonaan alistunut maaten siinä tainnoksissa. Silmiä
ympäröivät tummat punasinervät renkaat, jotka johtuivat pitkistä
unettomista öistä. Kostea tukkansa oli otsalle painuneena, ja huulten
jyrkät kaaret ilmaisivat ruumiillista tuskaa.

Europan nerokkain nainen, hieno ja muodikas lady Blakeney, joka
oli häikäissyt Lontoon seurapiirit kauneudellaan, viisaudellaan ja
eriskummallisuudellaan, esitti siinä väsynyttä, kärsivää naista, jota
kaikki muut olisivat säälineet paitsi kovasydäminen, kostonhaluinen,
eksytetty vihollinen.

»Puolikuolleen naisen vartioiminen ei ole tarpeellista», sanoi
Chauvelin häijysti sotilailleen, »kun kerran sallitte viiden ihko elävän
miehen paeta.»

Kuuliaisina hypähtivät sotilaat pystyyn,

»Teidän olisi parasta lähteä polkua etsimään löytääksemme kärripahaset,
jotka jätimme tielle.»

Samassa valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.

»Mutta! kesken kaiken! missä juutalainen on?»

»Kansalainen, tässä lähellä», sanoi Desgas, »tukin hänen suunsa ja
sidoin jalkansa niinkuin käskitte.»

Aivan läheltä Chauvelin kuuli valittavaa ruikutusta. Hän seurasi
kirjuriansa, joka vei hänet töllin toiselle puolelle, jossa
yhdessä sykkyrässä suu tukittuna, jalat yhteen sidottuina ja aivan
masennuksissaan makasi Israelin onneton jälkeläinen.

Kuun hopeisessa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa todellakin
aavemaisilta pelkästä pelästyksestä. Selällään olevat silmät olivat
aivan lasimaiset. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin vilutautisen, ja
surkeita valituksia kuului hänen verettömiltä huuliltaan. Nuora,
jolla hartiat ja käsivarret olivat olleet sidottuina, oli varmaankin
höltynyt, sillä se oli kiertynyt hänen vartalonsa ympärille, mutta
juutalainen ei näyttänyt tietävän sitä, sillä hän ei edes yrittänytkään
liikahtaa paikaltaan, johon Desgas oli hänet asettanut. Juutalainen
muistutti pelästynyttä kananpoikaa, joka luulee pöydälle vedettyä
liituviivaa liikkeitä estäväksi langaksi.

»Tuokaa se pelkurimainen elukka tänne», komensi Chauvelin.

Hän varmaankin tunsi olevansa erittäin kelvoton, ja kun hänellä ei
ollut järkeviä syitä purkaa vihaansa sotamiehilleen, jotka olivat
liian säntilleen noudattaneet hänen käskyään, arveli hän hyljeksityn
kansan lasta erinomaiseksi maalitauluksi. Tosi ranskalaisen tavoin
halveksien, juutalaista kansallisuutta, joka vuosisatojen halki on
kumminkin säilynyt aina tähän päivään asti, ei hän lähestynyt miestä,
vaan parin sotamiehen nostaessa tätä kirkkaaseen kuuvaloon, sanoi hän
purevan ivallisesti:

»Otaksun teillä juutalaisena olevan hyvän kaupantekomuistin, vai mitä?»

»Vastatkaa!» komensi hän taaskin, kun juutalainen vapisevin huulin
näytti puhumista pelkäävän.

»Niin, teidän ylhäisyytenne», änkytti hylkiö parka.

»Siis muistatte miehen, jonka te ja minä tapasimme Calais'ssa, ja tehän
lupauduitte ottamaan kiinni Reuben Goldsteinin hevosineen ja ystäväni,
pitkän muukalaisen. Mitä?»

»M — — m — — mutta — — teidän ylhäisyytenne —»

»Ei ollenkaan 'mutta'. Kysyin, muistatteko?»

»Ky—ky—kyl—kyllä — — teidän ylhäisyytenne!»

»Millaiset olivat sopimukset?»

Seurasi hetken hiljaisuus. Onneton mies katseli ympärilleen autioita
kallioita, kuuta taivaalla, sotamiesten hölmistyneitä kasvoja ja
myöskin lähellä maassa makaavaa tunnotonta naisparkaa, mutta ei sanonut
mitään.

»Aiotteko puhua?» jyrisi Chauvelin uhkaavasti.

Miesparka koetti, mutta nähtävästikään ei kyennyt. Epäilemättä hän
tiesi, mitä siinä seisova, ankara mies aikoi tehdä.

»Teidän ylhäisyytenne — —» uskalsi hän pyytää hartaasti,

»Koska pelko näyttää vahingoittaneen kielenne», sanoi Chauvelin
ivallisesti, »niin minun täytyy muistuttaa teitä asiasta. Jos
olisimme saavuttaneet ystäväni pitkän muukalaisen ennen hänen tänne
saapumistaan, olisitte saanut kymmenen kultarahaa omaksenne. Sehän oli
keskinäinen sopimuksemme.»

Hiljainen valitus pääsi juutalaisen vapisevilta huulilta.

»Mutta», lisäsi Chauvelin verkalleen ja painostaen sanojaan, »mutta jos
aikomuksenne oli pettää minut, lupasin teille aimo selkäsaunan, joka
varmaankin opettaisi teitä valheesta luopumaan.»

»Teidän ylhäisyytenne, en ole valehdellut, sen vannon Aabrahamin
nimessä — —»

»Ja kaikkien muidenkin patriarkkain nimessä, kyllä ymmärrän.
Valitettavasti he lienevät oppinne mukaisesti vielä Hadeksessa eivätkä
voi auttaa teitä tässä pulassa. Siis ette ole täyttänyt sopimusehtoja,
mutta minä olen puolestani valmis täyttämään lupaukseni. Tänne»,
lisäsi hän kääntyen sotilasten puoleen, »vöittenne solkipäät kirotun
juutalaisen selkään.»

Kun sotamiehet käskyä totellen irroittivat raskaat nahkavyönsä, ulvoi
juutalainen niin, että se olisi voinut kutsua kaikki patriarkat
Hadeksesta ja muualtakin puolustamaan jälkeläistään ranskalaisen
virkamiehen raakuutta vastaan.

»Kansallissotilaat», nauroi Chauvelin ilkeästi, »uskon teidän antavan
tälle vanhalle valehtelijalle niin tuntuvan selkäsaunan, ettei hän
sellaista ennen ole saanut. Mutta älkää lyökö häntä hengiltä», lisäsi
hän kuivasti.

»Kansalainen, tottelemme», vastasivat sotilaat yhtä järkähtämättöminä
kuin ennenkin.

Hän ei odottanut käskyjensä täyttämistä: hän tiesi, etteivät sotilaat —
itse rangaistustaan odottaen — suinkaan aikoneet asiaa pienentää, kun
kerran saivat luvan kolmannen osakkaan pieksämiseen.

»Kun tuo liikkaava pelkuri on saanut rangaistuksen», lisäsi hän
Desgas'lle, »voivat miehet ohjata meidät rattaille asti, ja yksi
heistä saa tulla meitä Calais'hen takaisin viemään. Juutalainen ja
nainen huolehtikoot toisistaan», lisäsi hän raa'asti, »kunnes saamme
jonkun heitä aamulla hakemaan. Eiväthän he pitkälle pääse nykyisessä
tilassaan, eikä meillä nyt ole aikaa heidän kanssaan.»

Chauvelin ei ollut vielä kaikkea toivoaan kadottanut. Hän tiesi
lupauksilla kannustaneensa miehiään. Ei suinkaan salaperäinen ja
uskalias Tulipunainen neilikka voinut toista kertaa yksin päästä pakoon
kolmenkymmenen miehen ollessa hänen kintereillään.

Mutta sillä kertaa Chauvelin tunsi olevansa vähemmän varma asiastaan.
Englantilaisen rohkeus oli jo kerran saanut hänet neuvottomaksi,
kun pölkkypäisen typerät sotilaat ja asiaan sekaantunut nainen
olivat muuttaneet hänen kaikkia valtteja pitelevät kätensä tappiota
tuottaviksi.

Ellei Marguerite olisi vienyt häneltä aikaa, jos sotilailla olisi ollut
edes hituisenkaan älyä, jos — — se olikin pitkä »jos», ja Chauvelin
seisoi hetken liikahtamatta ja julisti kolmekymmentä kelvotonta ihmisiä
pitkälliseen, rasittavaan kirkonkiroukseen. Runollisen hiljainen ja
viihdyttävä luonto, kirkas kuu, tyyni hopeinen meri uhkui kauneutta
ja lepoa, mutta kuitenkin Chauvelin kirosi luonnon, kirosi naisen ja
miehen sekä lausui jättiläismäiset kironsa kaikille pitkäsäärisille,
häiritseville, arvoitusmaisille brittiläisille.

Juutalainen rangaistustaan kärsien ulvoi hänen takanaan. Se viihdytti
Chauvelinin kostonhaluista, ilkeätä sydäntä. Hän hymyili. Hänen
mieltään rauhoitti ajatus, että oli toinenkin ihmisolento, joka ei
ollut täydessä sovussa maailman kanssa.

Hän kääntyi vielä kerran katselemaan yksinäistä rantaa,
jolla puuhökkeli oli, kuun valaisemaa seutua, jossa yleisen
turvallisuuskomitean johtohenkilö oli kärsinyt suurimman tappionsa.

Kalliota vasten, kivisellä vuoteella Marguerite Blakeney lepäsi aivan
tiedotonna. Muutamien askelten päässä sai onneton juutalainen leveään
selkäänsä iskuja, joita tasavallan kahden tanakan sotilaan vankat kädet
paksuilla nahkavöillä jakelivat. Benjamin Rosenbaumin ulvominen voi
herättää kuolleetkin haudoissaan. Se varmaan sai lokitkin valveille ja
saattoi ne mielenkiinnolla luomakunnan herrojen tekoja tähystelemään.

»Riittää», komensi Chauvelin juutalaisen valituksien hiljetessä ja
hylkiö raukan tainnoksiin vaipuessa, »emme halua tappaa häntä.»

Kuuliaisesti kiinnittivät sotilaat vyönsä paikoilleen. Toinen heistä
ilkein mielin potki juutalaista kylkeen.

»Jättäkää hänet siihen», sanoi Chauvelin, »ja opastakaa meidät joutuin
rattaille. Minä seuraan teitä.»

Hän astui Margueriten luo ja katseli hänen kasvojaan. Nähtävästi hän
oli tointunut ja vähin voimin yritteli kohottautua. Hänen siniset
silmänsä katselivat kuuvaloista seutua pelästyneen kauhistuneesti.
Ne tarkastelivat kammoksuen ja säälivästi juutalaista, jonka onneton
kohtalo ja hurja ulvonta olivat hänet ensimäiseksi hämmästyttäneet
toinnuttuaan. Sitten hän huomasi Chauvelinin, jonka siisti tumma puku
näytti tuskin ollenkaan rypistyneellä muutamien tuntien järkyttävien
tapausten jälkeen. Chauvelin hymyili ivallisesti, ja hänen vaaleat
silmänsä tirkistelivät Margueritea kovin ilkeästi.

Pilkallisen kohteliaasti hän kumartui nostaakseen Margueriten jääkylmän
käden huulilleen, mikä sai naisparan väsyneen olennon kuvaamattomasta
kauhusta värisemään.

»Kaunis lady, olen hyvin pahoillani», lausui hän mielistelevällä
äänellä, »että olosuhteet, jotka eivät ole määrättävissäni, pakoittavat
minut tällä hetkellä jättämään teidät tänne. Mutta poistun täältä
ollen varma siitä, etten jätä teitä ilman hoivaa. Ystävämme Benjamin
tuossa, vaikka hieman huonossa kunnossa palveluksiin tällä hetkellä,
on epäilemättä osoittautuva teidän kauniin personanne uljaaksi
puolustajaksi. Aamunkoitteessa lähetän teille suojelusjoukon. Siihen
saakka varmaankin huomaatte juutalaisen teille uskolliseksi, vaikkapa
vain hiukan hitaaksi.»

Margueritella oli sen verran voimaa, että sai päänsä käännetyksi
poispäin. Hänen sydämensä oli kauheasta levottomuudesta murtua.
Hirvittävä ajatus uudistui tajunnan palatessa: »Miten Percyn oli
käynyt? — Miten Armand’in?»

Hän ei tajunnut mitään kuultuaan iloisesti laulettavan »God save the
King», jota luuli kuoleman hätämerkiksi.

»Minun itseni», päätti Chauvelin puheensa, »täytyy aivan
vastenmielisesti jättää teidät. Näkemiin, kaunis lady. Luullakseni
tapaamme piakkoin Lontoossa. Näemmekö toisemme Walesin prinssin
puutarhakutsuissa? — Eikö? — No niin, näkemiin! — Pyydän teiltä
lausumaan terveiseni sir Percy Blakeneylle.»

Ja vielä viimeisen kerran ivallinen hymy huulillaan kumartaen suuteli
hän Margueriten kättä ja hävisi polkua pitkin sotamiesten jälkeen
levollisen Desgas'n seuraamana.




XXXI LUKU

Pako


Marguerite kuunteli — hölmistyneenä — neljän miehen varmoja, kiireesti
eteneviä askelia.

Luonto oli niin hiljaa, että hän siinä korva maata vasten maatessaan
selvästi eroitti miesten astunnan aina heidän valtatielle
kääntymiseensä asti. Pian hevoskonin liikkaava käynti ja vanhojen
kärryjen räminäkin kuuluivat vain vienon kaiun tavoin ilmoittaen
vihollisen olevan melkein mailin päässä. Hän ei itsekään tiennyt,
kuinka kauan hän siinä makasi, sillä hän ei kyennyt seuraamaan edes
ajan kulkuakaan. Uneksien hän vain katseli kuuvaloista taivasta ja
kuunteli aaltojen yksitoikkoista vierintää.

Meren virkistävä tuoksu oli kuin jumalien juomaa hänen väsyneelle
ruumiilleen, autioiden kallioiden äänettömyys oli kuin hiljaista unta.
Hän tajusi vain rajatonta, sietämättömän epävarmaa kidutusta.

Hän ei tiennyt, oliko Percy sillä hetkellä tasavallan sotilasten
käsissä — niinkuin hän itsekin — kärsien ilkeän vihollisensa pilkkaa.
Hän ei myöskään tiennyt, jäikö Armand'in hengetön ruumis makaamaan
tölliin vai jonnekin muualle, kun Percy pakeni ja sai varmaankin kuulla
vaimonsa neuvoneen verikoirat Armand'in ja tämän ystävien kimppuun.

Loppuun väsyneen Margueriten tuskat olivat niin suuret, että hän
salaa toivoi uupuneen olentonsa saavan levätä siinä ikuisesti kaiken
levottomuuden, kiihoituksen ja viime päivien seikkailujen jälkeen —
siinä, sinisen taivaan alla, meren pauhun kuuluessa ja viihdyttävän
syystuulen kuiskaillessa hänelle viimeistä kehtolaulua. Oli niin
yksinäistä, niin hiljaista kuin unelmien maissa. Kauas vierineiden
rattaiden viimeinen vieno kaikukin oli jo aikoja sitten häipynyt
matkojen päähän.

Yhtäkkiä — — ääni — — niin outo, ettei varmaankaan näillä Ranskan
autioilla kallioilla oltu sellaista ennen kuultu, katkaisi rannikon
hiljaisen juhlallisuuden.

Ääni oli niin vieras, että lauhkea tuulikin hiljentyi suhisemasta,
pienet kivet lakkasivat vierimästä jyrkännettä alas. Niin outo, että
Marguerite, väsynyt ja lamassa kun oli, arveli lähestyvästä kuolemasta
johtuvan laupiaan tunnottomuuden petkuttavan häntä lumoavilla
kepposillaan.

Outo ääni lausui aito brittiläisellä varmuudella: »Saakeli soikoon!»

Lokitkin heräsivät pesissään katsellen hämmästyneinä ympärilleen;
yksinäinen etäällä oleva pöllö alkoi sydän öisen huuhkamisensa, korkeat
jyrkänteet näyttivät ylevän uhkaavilta näiden tavattoman outojen,
jumalattomien sanojen kaikuessa.

Marguerite ei uskonut korviaan. Puoleksi kohoten maasta käsivarsiensa
varassa jännitti hän kaikki voimansa nähdäkseen ja kuullakseen sekä
käsittääkseen jumalattomien sanojen merkityksen.

Kaikkialla taaskin muutamien sekuntien äänettömyys; hiljaisuus valtasi
uudelleen suuren yksinäisen äärettömyyden.

Sitten Marguerite, joka oli kuunnellut huumaantuneena, joka oli luullut
uneksivansa vilpoisan, puoleensavetävän ja kuuvaloisen taivaan alla,
kuuli taaskin jotain. Sillä kertaa hänen sydämensä lyönti pysähtyi,
silmät suurina hän katseli ympärilleen uskaltamatta luottaa kuuloonsa.

»Hitto vieköön! mutta olisin sentään toivonut, etteivät saakelin
veitikat olisi lyöneet niin kovasti!»

Sillä kertaa ei erehdys enää ollut mahdollinen. Ainoastaan eräät aito
brittiläiset huulet saattoivat lausua mainitut sanat omalla unisella,
pitkäveteisellä ja teeskennellyllä tavallaan.

»Saakeli soikoon!» kertasi sama brittiläinen ääni painokkaasti. »Tuhat
tulimmaista! mutta olenhan voimaton kuin rotta!»

Siinä silmänräpäyksessä hypähti Marguerite pystyyn.

Näkikö hän unta? Olivatko nuo isot kalliot paratiisin portit? Oliko
tuulen tuoksuva henkäys enkelien siipien suhinaa, joka toi hänelle
viestin taivaallisesta riemusta suurten kärsimysten jälkeen tahi —
voimatonna ja sairaana — oliko hän mielipuolisuuden uhri?

Hän kuunteli taaskin ja eroitti uudelleen samat vilpittömällä
brittiläiskielellä lausutut jumalattomat sanat, joilla ei ollut
tutuistakaan yhtäläisyyttä paratiisimaisen kuiskailun tai enkelien
siipien suhinan kanssa.

Hän katseli kiihkeästi ympäröiville kallioille, yksinäiselle
töllille, kauas ulottuvalle rannikolle. Jossakin siellä, yläpuolella
tai alapuolella, vierinkivien takana tahi kalliohalkeamassa,
mutta kuitenkin hänen ikävöivien, kuumeisten silmiensä näköpiirin
ulkopuolella täytyi sanojen lausujan olla, henkilön, joka ennen oli
häntä hermostuttanut, mutta joka nyt oli tekevä hänestä Europan
onnellisimman naisen. Mutta hän ei vain tiennyt, mistä ääni kuului.

»Percy! Percy!» huusi hän hurjistuneesti toivon ja epätoivon
kiduttamana, »olen täällä! Tule luokseni! Missä olet? Percy! Percy! — —»

»Rakkaani, on sangen hyvä, että kutsut minua!» sanoi sama uninen,
pitkäveteinen ääni, »mutta hitto vieköön, en voi tulla luoksesi: nuo
saakelin sammakonsyöjät sitoivat minut kuin hanhenpaistin ja olen yhtä
voimaton kuin hiiri. — — En pääse mihinkään.»

Vieläkin Marguerite oli ymmällä. Hän ei käsittänyt muutamaan hetkeen,
mistä ääni tuli, niin venyttävä, niin rakas, mutta voi! se sointui niin
merkillisen heikolta ja kärsineeltä. Ei ketään näkynyt — — paitsi tuo
kallio — —

Suuri Jumala! — — juutalainen! — — Oliko hän hullu vai näkikö unta? — —

Mies oli selin kalpeaan kuuvaloon, puoleksi ryömien koetti hän turhaan
kohottautua kovaan sidottujen käsiensä varassa. Marguerite juoksi hänen
luokseen, otti hänen päänsä käsiinsä — — ja katsoi suoraan sinisiin
hyväntahtoiseen silmäpariin, jotka näyttivät hiukan veitikkamaisilta
loistaen kamalassa ja ruhjoutuneessa juutalaisnaamassa.

»Percy! — — Percy! — — mieheni!» läähätti hän voimatonna suuressa
ilossaan. »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!»

»Kas niin, rakkaani», vastasi Percy hyväntahtoisesti, »me saamme
kumpikin kiittää tuossa tuokiossa, jos vain luulet voivasi irrottaa
nämä hiton nuorat ja päästää minut tästä epämukavasta asennosta.»

Margueritella ei ollut veistä, sormet olivat tunnottomat ja
voimattomat, mutta hän ryhtyi hampaillaan työhön suurten kyynelten
tippuessa hänen silmistään miehensä köytetyille, viheliäisille käsille.

»Tuhat tulimmaisia!» sanoi sir Percy, kun viimein Margueriten hurjasti
ponnistaessa nuorat alkoivat irtautua, »mutta tahtoisinpa mielelläni
tietää, onko kukaan englantilainen herrasmies ennen sallinut saakelin
ulkolaisten piestä itseään ollenkaan yrittämättä antaa takaisin samalla
mitalla.»

Saattoi nähdä hänen olevan uupuneen pelkistä ruumiillisista
kärsimyksistä, ja kun nuora vihdoinkin saatiin irti, vaipui hän kasana
kalliolle.

Marguerite katseli toivottomana ympärilleen.

»Voi! kunpa saisi pisarankaan vettä tältä kamalalta rannikolta!»
huudahti hän tuskaisena nähdessään miehensä taaskin tainnoksiin
vaipumaisillaan..

»Ei rakkaani», mutisi hän hyväntahtoisesti hymyillen, »omasta
puolestani ottaisin mieluummin pisaran hyvää ranskalaista konjakkia!
Jos tahtoisit pistää kätesi tämän vanhan likaisen takin taskuun,
löydät sieltä taskumattini. — — Hitto vieköön pääseeköhän tässä
kääntymäänkään!»

Otettuaan kulauksen konjakkia, pakoitti hän Margueritenkin tekemään
samoin.

»Kas niin, nyt tuntuu paljon paremmalta! Niin, pieni ystäväni!» sanoi
hän huokaisten tyytyväisesi. »Ho –hoi — jaa! mutta kylläpä se oli aika
yllätys paroni sir Percy Blakeneylle, että hänen vaimonsa erehtymättä
löysi miehensä hoidettavakseen!» lisäsi hän pyyhkäisten leukaansa
kädellään, »partani on ollut ajamatta melkein parikymmentä tuntia.
Varmaankin olen inhoittavannäköinen. Mitä näihin kiharoihin tulee — —»

Ja nauraen hän riisui rumentavan tekotukan ja irtokiharat päästään
sekä ojensi pitkät säärensä, jotka monen tunnin epämukavasta asennosta
olivat aivan herpaantuneet. Sitten hän kumartui sekä katseli kauan ja
tutkivasti vaimonsa sinisiin silmiin.

»Percy», kuiskasi Marguerite sirojen kasvojensa ja kaulansa
punastuessa, »jos vain tietäisit — —»

»Kyllä tiedän, rakas — — kaikki», vastasi hän hyvin lempeästi.

»Voitko koskaan antaa anteeksi?»

»Eihän minulla, armaani, ole mitään anteeksiannettavaa; sinun
sankaruutesi ja rakkautesi, joita minä valitettavasti niin vähän
ansaitsen, ovat runsain mitoin sovittaneet tanssiaisissa tapahtuneen
onnettomuuden.»

»Siis sinä tiesit? — —» kuiskasi Marguerite, »tiesit koko ajan — —»

»Niin!» vastasi hän lempeästi, »tiesin — — koko ajan. — — Mutta
olisinpa vain ennen tiennyt sydämesi olevan niin jalon, rakas
Margotini, niin olisit ansainnut täyden luottamukseni, eikä sinun
olisi tarvinnut kärsiä monet tunnit hirveitä sieluntuskia juostessasi
etsimässä miestä, jonka teot kaipaavat niin paljon anteeksiantoa.»

He istuivat vieretysten nojaten kallioon, ja Percy lepuutti pakottavaa
päätään Margueriten olkapäällä. Sillä hetkellä häntä tosiaankin saattoi
nimittää »Euroopan onnellisimmaksi naiseksi».

»Tämähän on kuin liikkaava sokeaa taluttamassa, eikö niin armaani?»
sanoi Percy hyväntahtoisesti hymyillen menneisyydelle. »Hitto vieköön!
Mutta enpä tiedä kummatko ovat aremmat, sinunko jalkasi vai minun
hartiani!»

Hän kumartui suudellakseen niitä, sillä ne pistivät repeytyneistä
sukista näkyviin todistaen Margueriten kestävyyttä ja uhrautuvaisuutta.

»Mutta Armand», sanoi Marguerite äkkiä pelästyneesti omantuntonsa
soimatessa, kun keskellä suurinta onnea rakas veli, jonka tähden hän
oli niin paljon rikkonut, muistui hänen mieleensä.

»Voi, rakkaani, älä pelkää Armand'in puolesta!» sanoi sir Percy
hellästi. »Lupasinhan kunniasanallani suojella häntä. Hän, Tournay ja
muut ovat vielä tällä hetkellä _Untolassa_.»

»Mutta miten ihmeissä?» kysähti Marguerite, »en käsitä sitä.»

»Kuitenkin, armaani, on se hyvin selvä seikka», sanoi sir Percy
naurahtaen omalla hullunkurisen ujolla ja turhanpäiväisellä tavallaan,
»katsohan, huomattuani Chauvelin-heittiön aikovan iskeä minuun
iiliäisen tavoin, oli mielestäni paras ottaa hänet mukaani, kun en
muutoin olisi päässyt hänestä eroon. Minun täytyi päästä Armand'in ja
niiden muiden luo jollain keinoin, ja kaikkia teitähän vartioitiin ja
jokikinen vaani nöyrintä palvelijaasi. Tiesin hyvin, että pujahdettuani
Chauvelinin käsistä Chat Gris'sä hän varmaankin olisi odotellut minua
täällä, kuljinpa sitten tietä mitä tahansa. Halusin pitää häntä sekä
hänen tekojaan silmällä, ja brittiläinen on yhtä teräväpäinen kuin
ranskalainenkin konsanaan.»

Tosiaankin oli se paljon viisaampaa, ja Marguerite vuoroin iloitsi
ja ihmetteli Percyn kertoessa, miten uskaliaasti hän oli siepannut
pakolaiset mukaansa aivan Chauvelinin nenän edestä.

»Vanhan, likaisen juutalaisen puvussa», sanoi hän iloisesti, »luulin
pysyväni tuntemattomana. Tapasin nimittäin Reuben Goldsteinin
aikaisemmin iltapäivällä Calais'ssa. Muutamista kultarahoista hän
antoi minulle nämä vaatteet sekä piilottautui itse lainattuaan minulle
koninsa ja kärrynsä.»

»Mutta entäpä, jos Chauvelin olisi tuntenut sinut», ehätti
Marguerite kiihkoissaan, »valepukusi oli hyvä — — mutta hän on niin
tarkkasilmäinen.»

»Hitto vieköön!» lisäsi sir Percy hiljaa, »silloin olisi leikki
varmaankin päättynyt. Minä vain heittäydyin uhkapeliin. Nyt tunnen
ihmisluonnon sangen hyvin», lisäsi hän surunvoittoinen sävy iloisessa
nuoressa äänessään, »ja tunnen nuo ranskalaiset perinpohjin. He
inhoavat juutalaisia niin, etteivät koskaan päästä häntä paria yardia
itseään lähemmä ja katsohan! Olenpa onnistunutkin tekemään itseni niin
inhoittavaksi kuin mahdollista.»

»Niin! — entä sitten?» kysyi Marguerite hartaasti.

»Tuhat tulimmaista! — sitten panin suunnitelmani toimeen: s.o,
ensiksi päätin antaa asian johtua itsestään, mutta kun kuulin
Chauvelinin jakelevan käskyjä sotamiehilleen, arvelin sittenkin
parhaaksi ruveta yhteistyöhön sallimuksen kanssa. Luotin sotilasten
sokeaan kuuliaisuuteen. Chauvelinhän kielsi heitä hengen uhalla
liikahtamasta paikaitaan ennen pitkän englantilaisen saapumista.
Desgas heitti minut kuin käärön töllin lähistölle; sotamiehet eivät
kiinnittäneet huomiotaan juutalaiseen, Chauvelinin kyyditsijään.
Onnistuin irroittamaan käteni nuorista, joilla se elukka sitoi minut.
Minulla on aina lyijykynä ja paperia muassa, ja kiireessä töhersin
muutamia tärkeitä ohjeita paperipalaselle aivan sotamiesten silmien
edessä, jotka olivat liikkumattomina piilossaan Chauvelinin käskyn
mukaisesti. Sitten tipahutin kirjelippusen seinänraosta tölliin ja jäin
odottelemaan. Kirjeessä käskin pakolaisten hiipiä hiljakseen majasta,
ryömiä kallioita alas ja pysytellä vasemmalla aina niemekkeelle
saapumiseen asti, pyysin heitä antamaan merkin, milloin kaukana merellä
odottelevan _Untolan_ vene otti heidät suojaansa. Onneksi heille
itselleen ja minulle tottelivat he ehdottomasti käskyjäni. Vaikka
sotilaat näkivätkin heidät, eivät he hievahtaneetkaan, sillä he olivat
Chauvelinin käskyille kuuliaisia! Odotin melkein puoli tuntia, ja kun
tiesin pakolaisten olevan hyvässä turvassa, annoin merkin, joka sitten
synnytti niin paljon hälinää.»

Siinä oli koko juttu. Se näytti niin yksinkertaiselta! Marguerite ei
voinut kyllin ihmetellä ihailtavaa nerokkuutta, rajatonta rohkeutta
ja uljuutta, joka oli keksinyt ja auttanut uskaliaan suunnitelman
toimeenpanoa.

»Mutta ne ilkiöthän pieksivät sinut!» lausui Marguerite kauhusta
hengästyneenä kamalaa häväistystä ajatellessaankin.

»Niin, sitähän ei voinut välttää», vastasi Percy lempeästi, »kun pikku
vaimoni kohtalo oli niin epävarma, täytyi minun jäädä tänne hänen
luokseen. Hitto vieköön!» lisäsi hän iloisesti, »ei pelkoa! Chauvelin
ei kadota mitään odotellessaan, sen vakuutan. Odotahan, kunnes hän
saapuu Englantiin! — Kas silloin! hän saa monin kerroin maksaa
selkäsaunan, jonka sain häneltä, sen lupaan!»

Marguerite naurahti. Tuntui niin viihdyttävältä olla Percyn vieressä,
kuulla hänen reipasta nauruaan, katsella hänen sinisten silmiensä
hyväntahtoista ilmettä, kun hän ojenteli voimakkaita käsivarsiaan
haluten saada käsiinsä vihollisensa, jolle ennusteli hyvin ansaittua
rangaistusta.

Äkkiä Marguerite kuitenkin säpsähti: onnesta, punoittavat kasvot
kalpenivat, iloinen ilme hävisi silmistä. Hän oli kuullut yläpuoleltaan
varovaista astuntaa ja kivien putoavan kalliolta suoraan alas rannalle.

»Mikä se on?» kuiskasi hän kauhean säikähtyneenä. »Ei mikään,
rakkaani», kuiskasi Percy miellyttävästi nauraen, »pikku seikka, jonka
olet sattunut unohtamaan — — ystäväni Ffoulkes — —»

»Sir Andrewko?» kysähti hän huokaisten.

Marguerite oli tosiaankin unohtanut uskollisen ystävän ja seuralaisen,
joka luotettavasti oli tukenut häntä levottomuuden ja kärsimysten
hetkellä. Nyt hän muisti hänet viimeinkin pahoitellen erehdystään.

»Oletpa tosiaankin unohtanut hänet, rakas ystäväni», sanoi Percy
iloisesti, »onneksi tapasin hänet lähellä Chat Gris'tä ennen
mielenkiintoista illallistani ystäväni Chauvelinin kanssa. — — Tuhat
tulimmaista! mutta minulla on paljon asioita tuon nuoren heittiön
kanssa! — Neuvoin hänelle hyvin mutkaisen kiertotien, jota Chauvelinin
miehet eivät koskaan arvaa, ja käskin hänen saapua tänne juuri sopivaan
aikaan, eikö niin, pikku lady?»

»Ja oliko hän valmis siihen?» kysyi Marguerite hyvin kummastuneena,

»Sanaa tai kysymystäkään lausumatta. Katsohan, tuossa hän tulee. Hän ei
ollut tielläni tarpeettomasti. Ja nyt hän saapuu kreivin aikaan. Kyllä
pikku Suzanne vain saa hänestä ihailtavan säntillisen puolison.»

Sillä välin oli sir Andrew Ffoulkes varoen suunnannut tiensä kallioita
alas. Hän pysähtyi kerran pari kuuntelemaan kuiskutusta, jonka oli
määrä opastaa hänet Blakeneyn piilopaikkaan.

»Blakeney!» uskalsi hän kuiskata vihdoinkin hyvin varovasti, »Blakeney!
Oletko siellä?»

Silmänräpäyksessä kiersi hän kallion, jota vastaan Percy ja Marguerite
nojasivat, ja nähdessään oudon olennon pitkän juutalaisen puvussa,
pysähtyi hän äkkiä hämmästyksissään.

Mutta Blakeney oli jo ehtinyt ponnistella pystyyn.

»Tässä olen, ystäväni», sanoi hän nauraen tyhjän leikillisesti, »vaikka
näytänkin variksenpelätiltä näissä hiton tamineissa.»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti sir Andrew äärettömästi hölmistyneenä
huomatessaan johtajansa. »Senkin — —»

Nuoren miehen silmät sattui Margueriteen, ja onneksi sai hän
pidätetyksi voimasanansa, jotka oli lausua huomatessaan keikari sir
Percyn merkillisen likaisessa asussa.

»Niin!» sanoi Blakeney tyynesti, »senkin — — hm! — — Ystäväni! —
Minulla ei ole ollut vielä aikaa kysyä sinulta mitä Ranskassa teit,
käskinhän sinun pysymään Lontoossa. Tottelematonko? Mitä? Maltahan,
kunnes hartiani parantuvat, niin aimo rangaistus osaksesi koituu.»

»Tuhat tulimmaista! Kyllä sen jaksan kärsiä», sanoi sir Andrew
iloisesti naurahtaen, »kun näen sinun olevan niin hengissä, että
kykenet selkäänkin antamaan. — — Olisitko suonut, että olisin antanut
lady Blakeneyn yksin lähteä matkalle? Mutta taivaan nimessä, mies,
mistä olet saanut nuo eriskummalliset vaatteet?»

»Eivätkös olekin vähän tavallisista poikkeavat?» nauroi sir Percy
iloisesti. »Mutta hitto vieköön!» lisäsi hän muuttuen äkkiä totiseksi
ja arvokkaaksi, »kun nyt kerran olet täällä, emme saa tuhlata aikaa sen
enempää. Saattaahan Chauvelin lähettää jonkun meitä etsimään.»

Marguerite oli niin onnellinen, hän olisi voinut jäädä sinne vaikka
ainaiseksi kuunnellessaan Percyn satoja kysymyksiä. Mutta kun
Chauvelinin nimi mainittiin, säpsähti hän peläten rakkaan henkilön
puolesta, jonka hän henkensä kaupalla tahtoi pelastaa.

»Mutta kuinka pääsemme paluumatkalle», kysyi Marguerite, »tiethän ovat
sotilaita täynnä täältä Calais'hen asti, ja — —»

»Armaani, emme palaakaan Calais'hen», vastasi Percy, »menemme toiselle
puolelle Gris Nez'tä, noin puolentoista mailin päähän täältä. _Untolan_
vene hakee meidät sieltä.»

»_Untolan_ venekö?»

»Niin!» sanoi Percy iloisesti nauraen, »siinä taaskin yksi kepponen.
Olisihan minun pitänyt kertoa sinulle jo ennemmin, että heittäessäni
kirjelippusen tölliin viskasin sinne myöskin toisen Armand'ille,
jonka pyysin hänen jättämään sinne. Se sai Chauvelinin miehineen
täyttä laukkaa juoksemaan takaisin Chat Gris'hin saadakseen minut
kiinni. Ensimäinen kirje sisälsi oikeat ohjeeni ja siinä oli myöskin
määräyksiä vanhalle Briggsille. Käskin hänen poistua kauemmas merelle
ja sitten länteen päin. Päästyään näkymättömiin Calais'sta lähettää hän
soutuveneen meille tuttuun pieneen niemeen, joka on toisella puolella
Gris Nez'tä. Miehet tähystelevät minua — olemme sopineet merkinannosta,
ja meillä on hyvä turvapaikka purressa, kun Chauvelin miehineen istuu
vakavasti vaanien meitä aivan vastapäätä 'Chat Gris'tä'.»

»Gris Nez'nkö toisella puolella? Mutta missä — — minä en voi kävellä,
Percy», valitti Marguerite avuttomasti koettaen ponnistautua pystyyn,
mutta huomasikin olevansa aivan kykenemätön seisomaan.

»Kannan sinut, rakkaani», sanoi sir Percy ilman muuta, »sokea
liikkaavaa taluttamassa, niinkuin tiedät.»

Sir Andrew oli myöskin valmis tarjoamaan apuaan kallisarvoisen kuorman
kantamiseen, mutta sir Percy ei uskonut rakastettuaan muiden kuin omien
käsivarsiensa varaan.

»Kun sinä ja lady Blakeney olette päässeet _Untolan_ kannella», sanoi
sir Percy nuorelle toverilleen, »ja kun tiedän senkin, etteivät
Suzannen silmät tervehdi minua nuhtelevasti, silloin on minunkin aika
levätä.»

Vaikka olikin väsynyt, kietoi Percy alati voimakkaat käsivartensa
Marguerite raukan uupuneen vartalon ympärille nostaen hänet hellävaroen
kuin höyhenen.

Sir Andrew pysytteli hiljaa korvan kuuleman päässä — heillä oli paljon
toisilleen sanomista — tahi oikeammin kuiskaamista — jota ei syystuuli
kuullut, sillä sekin oli jo vaiennut.

Sir Percy unohti väsymyksen. Hänen hartiansa olivat varmaankin hyvin
arat, sillä sotilaat olivat iskeneet kovasti, mutta hänen lihaksensa
näyttivät olevan terästä ja tarmonsa melkein luonnoton. Kulku oli
väsyttävä, noin puolitoista mailia särmäisillä kallioilla, mutta
hetkeksikään hänen rohkeutensa ei lannistunut eikä lihaksensa antaneet
väsymyksen voittaa. Edelleen hän asteli varmoin askelin, voimakkaat
käsivarret kallisarvoista kantamusta ympäröiden, ja — — siinä hiljaa
ja onnellisena levätessään väliin uinahtaen hetkelliseen uneen,
toisin ajoin tarkastellen vähin erin valkenevassa aamukoitteessa
miellyttäviä kasvoja, raukeita sinisiä silmiä, jotka olivat aina
iloiset ja ilmaisivat hyväntahtoista hymyä, kuiskasi Marguerite sanoja,
jotka auttoivat lyhentämään taivalta ja vaikuttivat sir Percyyn kuin
tyynnyttävä lääke.

Värikäs aamusarastus itäisellä taivaalla ilmoitti päivän koittoa, kun
he vihdoinkin saapuivat Gris Nez'n toisella puolella olevaan niemeen.
Soutuvene oli jo odottamassa. Se lähestyi saatuaan sir Percyltä
merkinannon, ja kaksi tukevaa brittiläistä merimiestä sai kunnian
kantaa arvoisan ladyn veneeseen.

Puolen tunnin kuluttua olivat he jo _Untolan_ kannella. Miehistö
tietäen isännän salaiset hankkeet, joita se säilytti uskollisesti, ei
ollenkaan hämmästynyt nähdessään sir Percyn oudossa valepuvussa.

Armand S:t Just ja muut pakolaiset odottelivat ikävöiden urhoollisen
pelastajansa saapumista. Sir Percy ei halunnut kuunnella heidän
kiitospuheitaan, vaan suuntasi tiensä yksityishyttiinsä mahdollisimman
pian jättäen onnellisen Margueriten veljensä huostaan.

_Untola_ oli valikoidun komea pursi, sillä sir Percy Blakeney rakasti
loistoa. Heidän saapuessaan Doveriin oli hän jo ehtinyt pukeutua
kallisarvoisiin vaatteisiin, jollaisille hän pani suuren arvon ja piti
niitä aina varastossa laivalla.

Suurin vaikeus oli saada sopivat kengät Margueritelle, ja pienen
merikadetin suureksi iloksi astui hänen emäntänsä Englannissa maihin
pojan parhaissa kengissä.

Loput sivuutetaan vaikenemalla! — vaikenemalla ja iloiten niiden
tähden, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon, mutta jotka viimeinkin
löysivät suuren, kestävän onnen.

Mutta asiakirjat mainitsevat, että paroni sir Andrew Ffoulkesin
ja neiti Suzanne de Tournay de Basseriven häissä, joissa hänen
kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi ja koko hienon maailman
valiojoukko olivat saapuvilla, epäilemättä kaunein nainen oli lady
Blakeney, ja sir Blakeneyn juhlapuku oli Lontoon nuorten keikarien
keskusteluaiheena monet päivät sen jälkeen.

On myöskin totta, että herra Chauvelin, Ranskan tasavaltaisen
hallituksen valtuutettu lähettiläs, ei ollut siellä saapuvilla sen
enempää kuin muissakaan Lontoon seurustelutilaisuuksissa lordi
Grenvillen muistettavien tanssiaisten jälkeen.





        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TULIPUNAINEN NEILIKKA ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.


Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK


To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.


Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works


1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.


1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.


1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.



1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.


1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:


1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:


  
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  


1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.


1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.


1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.


1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.


1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.


1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.


1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:


    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    


1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.


1.F.


1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.


1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.


1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.


1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.


1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.


1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.


Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™


Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.


Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.


Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation


The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.


The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact


Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation


Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.


The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.


While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.


International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.


Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.


Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works


Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.


Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.


Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.


This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.