Lordi Clive

By Baron Thomas Babington Macaulay Macaulay

The Project Gutenberg eBook, Lordi Clive, by Thomas Babington Macaulay,
Translated by F. F. S.


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Lordi Clive


Author: Thomas Babington Macaulay



Release Date: November 14, 2019  [eBook #60689]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LORDI CLIVE***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



LORDI CLIVE

Kirj.

THOMAS BABINGTON MACAULAY

Englannin kielestä suomentanut F. F. S





Porvoossa,
Werner Söderström,
1886.




ALKULAUSE.


Siihen Macaulay'n kirjoitukseen, joka täten suomenkielisessä asussa
tarjotaan yleisölle, on alkujansa antanut aihetta teos nimeltä "Robert
Lordi Clive'n elämä, tehty perheessä, säilytettyjen kirjallisten
tietojen mukaan, jotka käytettäväksi on antanut Povis'in Jarli. Tekijä,
John Malcolm." Vaan Macaulay on melkein kokonansa jättänyt tavallisin
arvostelijan tehtävän sikseen ja käynyt käsittelemään teoksen ainetta
omien tutkimustensa kannalta. Sen kautta on hänen työstänsä lähtenyt
tulos, jossa itsenäisesti ja johdonmukaisesti esitetään lordi Clive'n
elämäkerta ja hänen elämänsä mainio työ, Englannin itä-indialaisen
vallan perustaminen.

_Suomentaja._




LORDI CLIVE.


Meistä on aina tuntunut oudolta että, vaikka kaikki Euroopan kansat
ovat hyvin perehtyneet Espanjan ameriikkalaisen vallan historiaan,
meidän kansalaistemme suuret työt itämailla ovat herättäneet niin
vähä huomiota omassakin keskuudessamme. Jokainen koulupoika tietää,
kuka Montesuman vangitsi ja kuka Atahualpan kuolijaksi kuristi. Mutta
epäilemme tietääkö yksi kymmenestä, korkeimman sivistyksen osallisiksi
tulleista gentlemenneistämmekään kertoa, kuka Buksarin tappelun voitti,
kenen työtä Patnan verilöyly oli, hallitsiko Suradsja Daula Oudessa vai
Travankoressa tahi oliko Holkar hindulais- vai muhamettilaisuskolainen.
Ja kuitenkin oli se kansa, jonka Cortes voitti, aivan raakaa, jolla ei
ollut minkäänlaisia kirjaimia, joka ei tietänyt käyttää metalleja, joka
ei ollut kesyttänyt mitään eläintä, jolla ei ollut kuin puusta, kivestä
tahi kalanluusta tehtyjä aseita, joka piti ratsumiestä kummituksena,
puoleksi ihmisenä, puoleksi petona, jonka mielestä pyssymies oli
loitsija, joka tiesi panna ukkoisen jyrisemään ja taivaan pilvet
salamoimaan. Indiassa oli silloin, kuin me saatoimme sen valtamme alle,
kymmentä vertaa enemmin asukkaita kuin Espanjalaisten valloittamassa
osassa Ameriikkaa, ja ne olivat samana aikana aivan yhtä korkealla
sivistyksen kannalla kuin tuo voittorikas Espanjan kansa. He olivat
saaneet syntymään suurempia ja kauniimpia kaupunkeja kuin Saragossa
ja Toledo sekä komeampia ja loistavampia rakennuksia kuin Sevillan
tuomiokirkko. Heillä oli pankkiireja, jotka olivat rikkaampia kuin
Barcelonan ja Cadiz'in rikkaimmat kauppahuoneet, varakuninkaita, joille
Ferdinand katoolinen ei voinut loistossa vertoja vetää, niin äärettömät
joukot hevoisväkeä ja niin pitkät tykistöjonot, että ne olisivat
voineet hämmästyttää yksin "suurta kapteeniakin". Saattaisi arvella,
että kaikki ne Englantilaiset, joita ylimalkaan joku historiankohta
voi huvittaa, olisivat halukkaat tietämään, kuinka kourallinen heidän
kansalaisiaan, eroitettuina kotimaastansa suunnattoman meren kautta,
laskivat valtansa alle muutamien vuosien kuluessa erään maailman
väkirikkaimpia valtakuntia. Vaan kuitenkin on tämä aine, jos emme
liioin erehdy, useimpain mielestä ei ainoastaan ikävä, vaan suorastaan
vastoinmielinen.

Kenties on syy tähän osaksi historioitsijainkin. Vaikka mr. Mill'in
kirjalla epäilemättä onkin suuria ja harvinaisia ansioita, ei sen
esitys kuitenkaan ole tarpeeksi vilkas ja kuvaava kiinnittämään
niitä, jotka lukevat sitä huvikseen. Orme, joka vetää vertoja
Englannin parhaimmille historioitsijoille sekä stiilin että
kertomistaidon suhteen, käy ikäväksi liikanaisen laveutensa tähden.
Nelitaitteisessa teoksessa antaa hän keskimäärin tiheään painetun sivun
kahdeksanviidettä tunnin tapahtumille. Tämä on ollut syynä siihen että,
vaikka hänen kertomuksensa ylimalkaan on luotettavimpia ja parhaiten
kirjoitettuja kirjallisuudessamme, sitä ei koskaan ole suosittu
suuremmassa määrässä eikä luettane nyt enää tuskin milloinkaan.

Pelkäämme, ett'eivät ne lukijat, joita Mill'in ja Ormen kirjat ovat
työlästyttäneet, voi kovin suuresti mieltyä nyt edessämme olevaan
teokseen. Ne ainekset, jotka lordi Povis vainaja on jättänyt sir
John Malcolm'in käytettäviksi, ovat kyllä suuriarvoisia. Vaan emme
voi sanoa, että ne ovat tulleet kovin taitavasti käytetyiksi. Väärin
olisi kuitenkin ankarasti arvostella teosta, joka, jos tekijän ikää
olisi riittänyt sen täydellisentämiseen ja parantamiseen, kenties
supistamisella ja aineen paremmalla järjestämisellä olisi tullut
korjatuksi. Kernaammin täytämme mieluisan velvollisuuden lausua
kiitokset sille jalolle perheelle, joka on toimittanut yleisölle niin
paljo hyödyllisiä ja merkillisiä opetuksia.

Kirja antaa ylimalkaan, jos oletammekin sekä niiden puoltohaluisuuden,
jotka ovat hankkineet ainekset, että niiden, jotka ovat järjestäneet
ne, mitä suurimmaksi, varsin jalon käsityksen lordi Cliven luonteesta.
Me emme tosin voi olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in kanssa, jonka
suosio ei rajoitu elämänkertojan suosioon, ja joka ei keksi muuta kuin
viisautta ja tunnollisuutta epäjumalansa toimissa. Mutta ainakin yhtä
vähä voimme yhtyä mr. Mill'in ankaraan arvosteluun, joka meistä katsoen
näyttää osoittavan vähemmin arvostelukykyä kertomuksessaan Clive'stä
kuin missään muussa osassa ansiollista teostansa. Clive on, samoin
kuin useammat muutkin, joilla synnyltään on tuima luonne ja joita
kovat koetukset ovat kohdanneet, vikapää suuriin hairahduksiin. Mutta
jokaisen, joka luopi tasapuolisen ja ymmärtäväisen katseen tämän miehen
koko elämänjuoksuun, on myöntäminen, että sankareiden ja valtiomiesten
suhteen niin rikas saaremme tuskin milloinkaan lienee synnyttänyt
miestä, joka on osoittanut enemmin todellista kuntoa niin sodan kuin
rauhankin toimissa.

Clivein suku on kahdennestatoista vuosisadasta lähtien asunut
vähäisenlaisella maatilalla Shropshiressa, lähellä Market-Drayton'in
kaupunkia. Yrjö I:sen hallitessa oli tämän vähäpätöisen, mutta
vanhan perintötilan haltijana mr Rikhard Clive, joka näyttää olleen
yksinkertainen, erinomaisempaa älyä ja kykyä kaipaava mies. Hän oli
kasvatettu lakimieheksi, ja hän hoiti samalla virkaansa kuuluvia
tehtäviä ja pienen tilallisen askareita. Hän nai erään Gaskil nimisen
neidin Manchesterista ja tuli isäksi isolle perheelle. Hänen vanhin
poikansa, Robert, josta tuli brittiläisen vallan perustaja Indiassa,
syntyi esi-isiensä vanhalla tilalla syyskuun 29 p. v. 1725.

Muutamia piirteitä varttuneen miehen luonteesta havaittiin jo varhain
lapsessa. Hänen sukulaistensa kirjoittamia kirjeitä on säilynyt
siltä ajalta, jolloin hän oli seitsemän vuoden ijässä, ja nämä
kirjeet osoittavat, että hänen kova taipumattomuutensa ja tuima
luontonsa, joita vielä semmoinen synnynnäinen rohkeus elähdytti,
ett'ei se kaikin ajoin näyttänyt sopivan yhteen terveen mielentilan
kanssa, jo tällä nuorella ijällä alkoi saattaa hänen vanhemmilleen
suuria huolia. "Miekkailu", sanoo eräs hänen setänsä, johon hän on
ylenmäärin mieltynyt, tekee hänen luontonsa niin raivokkaaksi ja
mielivaltaiseksi, että vähäpätöinenkin syy saattaa hänet vimmaan.
Seudun ijäkkäämmät ihmiset muistavat vielä vanhempainsa kertoneen,
kuinka Bob Clive kiipesi Market-Draytonin korkeaan kirkontorniin,
ja millä kauhistuksella asukkaat näkivät hänen istuvan kivisellä
räystäällä, lähellä tornin korkeinta huippua. He kertovat hänen
myöskin koonneen kaiken kaupungin laiskan nuorison jonkunlaiseksi
ryöstöarmeijaksi ja pakoittaneen kauppiaat omena- ja puolipenceveroon,
jota vastaan hän puolestansa meni takaukseen heidän ikkunainsa
rauhoituksesta. Hän pantiin koulusta toiseen; hänen edistymisensä
lukutaidossa oli sangen huono, ja hän saavutti kaikkialla äärettömän
pahakurisuuden maineen. Eräällä hänen opettajoitaan kerrotaan kuitenkin
olleen älyä ennustamaan, että tuota laiskaa poikaa odotti maailmassa
suuret tehtävät. Mutta yleinen mielipide näyttää olleen, että Robert
parka oli tolvana, milt'ei roisto. Hänen vanhempansa eivät odottaneet
mitään hyviä tuotteita hänen vähäisistä luonnonlahjoistansa ja hänen
itsepintaisesta mielenlaadustaan. Ei siis tarvinne oudoksua, että he,
hänen kahdeksantoista vuotiaana ollessaan, ilolla ottivat hänelle
vastaan kirjurinpaikan itä-indialaisen kompanian palveluksessa ja
lähettivät hänet matkalle joko saavuttamaan onnensa Madrasissa tahi
kuolemaan siellä kuumetautiin.

Clive'n toiveet olivat ihan erilaiset kuin niiden nuorukaisten, joita
itä-indialainen kollegiumi nykyjään lähettää aasialaisen valtansa
esikunnille. Kompania oli siihen aikaan paljas kauppayhdistys. Sillä
ei ollut kuin muutamien neliöpeninkulmain ala maata, josta maksettiin
veroa maan syntyperäisten kansain hallituksille. Sen sotilaat riittivät
tuskin miehittämään niiden kolmen tahi neljän huonon linnoituksen
muuria, jotka olivat rakennetut varastohuoneiden suojelemista varten.
Melkoinen joukko tätä varustusväkeä oli maan syntyperäisiä asukkaita,
jotka eivät vielä olleet oppineet europpalaista sotataitoa, ja joista
toisilla oli aseina miekat ja kilvet, toisilla jouset ja nuolet.
Kompanian palvelijoilla ei ollut silloin niinkuin nyt tekemistä avaran
maan oikeudenhoidon, eikä sen taloudellisten ja diplomaatillisten
asiain kanssa, vaan heidän toimenansa oli tavarain hankkiminen,
kankaankutojain palkkaaminen, laivojen paneminen lastiin ja etenkin
semmoisten yksityisten kauppiaiden silmälläpitäminen, jotka rohkenivat
rikkoa kompanian monopolia. Nuorilla kirjureilla oli niin huono palkka,
että hädin tuskin tulivat toimeen velkaantumatta; vanhemmat rikastuivat
yksityisen kaupankäymisen kautta; ne taas, jotka elivät tarpeeksi kauan
yletäkseen korkeimpiin virkoihin, kokosivat itselleen usein melkoisen
omaisuuden.

Madras, johon Clive oli määrätty tulemaan, oli kenties siihen aikaan
kompanian tärkein uudispaikka. Edellisellä vuosisadalla oli St Georg'in
linnoitus rakennettu autiolle, meren vyöryvien aaltojen pieksämälle
paikalle, ja sen läheisyyteen oli syntynyt monien tuhansien maan
syntyperäisten kansoittama kaupunki profeetan kurpitsan nopeudella,
niinkuin kaupungit tavallisesti syntyvät itämailla. Siellä oli jo
etukaupungeissa joukottain valkoisia huviloita, joita kutakin ympäröi
tarha. Näihin huviloihin peräytyivät kompanian varakkaat asiamiehet
nauttimaan niinä lomahetkinä, jolloin he olivat vapaat työstänsä
kirjoituspöydän ääressä ja varastohuoneissa, Bengalinlahdesta päivän
laskun jälkeen nousevia virkistäviä tuulenhengähdyksiä. Näiden
kauppaylimysten elämäntavat näyttävät olleen tuhlaavaisemmat,
ylellisemmät ja ylpeämmät kuin niiden suurten laki- ja valtiomiesten,
jotka ovat seuranneet heitä. Mukavuuden käsitys oli sitä vastoin
paljoa vähäisempi. Monet keksinnöt, jotka nykyaikaan lauhentavat ilman
kuumuutta, suojelevat terveyttä ja pidentävät ikää, olivat silloin
tuntemattomia. Liike Euroopan ja Indian välillä ei ollut läheskään
niin vilkas kuin nyt. Matka Kapin kautta, jonka meidän aikoinamme
usein ovat kerinneet kolmessa kuukaudessa, tehtiin silloin ani harvoin
kuudessa, ja kesti toisinaan päälle vuodenkin. Sentähden tuli Indiaan
siirtynyt Englantilainen silloiseen aikaan paljoa enemmin kuin nykyjään
vieraantumaan emämaan oloista, paljoa enemmin kärsimään itämaalaisten
tapojen vaikutusta ja, palattuansa Eurooppaan, paljoa vähemmin
sopivaksi täkäläisen yhteiskunnan jäseneksi.

Linnoituksessa ja sen alueessa harjoittivat englantilaiset maaherrat
maan syntyperäisten hallitsijain luvalla samanlaista laveata valtaa,
jota jokainen suuri indialainen tilanomistaja harjoitti tiluksillaan.
Mutta he eivät olleet koskaan uneksineetkaan ruveta harrastamaan
itsenäisyyden saavuttamista. Ympäröivää maakuntaa hallitsi Karnatikin
nabobi, joka oli Dekan'in tavallisesti nisamiksi kutsutun varakuninkaan
käskynhaltija, ja tämä oli vuorostansa sen mahtavan ruhtinaan
käskynhaltija, jota esi-isämme kutsuivat suur-moguliksi. Nämä kerran
niin jalot ja peloittavat arvonimet ovat vieläkin olemassa. Vielä
nytkin on Karnatikissa olemassa nabobi, jolle Englantilaiset antavat
eläkerahan niiden maakuntain tuloista, joita hänen esi-isänsä
hallitsivat. Vielä nytkin on olemassa nisami, jonka pääkaupunkia
englantilainen leiri pitää kurissa, ja jolle englantilainen residentti
neuvon nimellä antaa käskyjä, joita ei käy vastusteleminen. Vielä
nytkin on olemassa moguli, joka Englantilaisten luvalla on pitävinään
hovia ja ottavinansa vastaan pyyntökirjoja, vaan jolla ei ole enemmin
auttamisen tahi vahingoittamisen valtaa kuin kompanian nuorimmalla
sivili-virkamiehellä.

Clive'n matka kulki senaikuisiinkin oloihin katsoen tavattoman
hitaasti. Laiva viipyi muutamia kuukausia Brasiliassa, jossa nuori
seikkailija oppi vähän Portukalin kieltä ja tuhlasi kaikki käsirahansa.
Hän saapui Indiaan yli vuoden kuluttua siitä, kuin hän oli lähtenyt
Englannista. Hänen tilansa Madrasissa oli sangen tukala. Hänen varansa
olivat loppuneet. Hänen palkkansa oli pieni. Hän oli joutunut velkaan.
Hänen asuntonsa oli kehno, ja tämä ei suinkaan ollut vähäinen haitta
ilma-alassa, jota Eurooppalainen ei voi kestää kuin tilavissa ja
hyville paikoille rakennetuissa huoneissa. Hän oli saanut mukaansa
suosituskirjeen eräälle gentlemannille, joka kenties olisi auttanut
häntä; vaan noustuansa maalle St Georgin linnoituksen luona, sai hän
tietää, että tämä gentlemanni oli purjehtinut Englantiin. Nuoruuden
ujous ja luonnon kopeus esti häntä joutumasta vierasten seuraan. Hän
oli monta vuotta Indiassa tuntematta ainoatakaan perhettä. Ilma-ala
vaikutti hänen terveyteensä ja mielentilaansa. Hänellä oli toimi, joka
oli varsin huonossa sopusoinnussa hänen tuiman ja rohkean luontonsa
kanssa. Hän ikävöi kotiinsa ja kirjeissänsä sukulaisilleen ilmaisee
hän tunteensa vienommasti ja synkemmin, kuin sekä hänen lapsuutensa
itsepintaisuus että hänen jäykkä taipumattomuutensa varttuneemmalla
ijällä antavat aihetta arvata. "En ole viettänyt ainoatakaan onnellista
päivää", sanoo hän, "sittenkuin läksin synnyinmaastani;" ja toisessa
paikassa lausuu hän: "Minun täytyy tunnustaa, että kuin minä aika ajoin
muistelen armasta synnyinmaatani, Englantia, herää minussa vallan
omituisia tunteita -- -- -- Jos joutuisin vielä kerran niin onnelliseen
tilaan, että voisin käydä isänmaassani ja etenkin Manchesterissa, joka
on kaikkien toiveideni keskus, niin olisi kaikki, mitä voin toivoa ja
tahtoa, kerrallaan edessäni."

Yhden viihdytyksen saavutti hän ja se oli mitä jalointa laatua.
Maaherralla oli oivallinen kirjasto, jota hän antoi Clive'n käyttää
hyväksensä. Nuorukainen vietti suuren osan joutoaikaansa lukemisella ja
hankki tällä ajalla melkein kaikki ne kirjatiedot, jotka hänellä ijän
pitkään olivat. Poikana oli hän ollut liian laiska, mieheksi tultuaan
oli hänellä liiaksi muita toimia voidaksensa pitkittää kirjallisia
harrastuksiaan.

Vaan ei ilma-ala eikä köyhyys, ei luku eikä maanpaossa syntynyt ikävä
voinut masentaa hänen luontonsa tavatointa rohkeutta. Hän kohteli
virallisia esimiehiänsä samalla tavalla, kuin hän oli kohdellut
opettajoitaan ja oli usein vähällä menettää paikkansa. Kahdesti aikoi
hän kauppatalossa asuessaan lopettaa henkensä, vaan pistooli, jonka
suun hän oli ojentanut päätänsä kohti, ei kummallakaan kerralla
lauennut. Tämän sattumuksen sanotaan vaikuttaneen häneen samalla
tavalla, kuin yhdenkaltainen pelastus oli vaikuttanut Vallenstein'iin.
Vakuutus siitä, että pistooli oli täydessä latingissä, sai hänet
huudahtamaan, että hänen henkensä varmaan oli säilytetty suuria
hankkeita varten.

Tähän aikaan johdatti tapaus, joka ensimmältä näytti tahtovan
kerrassaan lopettaa kaikki hänen elämänsä toiveet, hänet uudelle
kunnian tielle. Euroopassa oli jo muutamia vuosia raivonnut Itävallan
perintösota. Yrjö II oli ollut Maria Teresian alituisena liittolaisena.
Bourbonein suku piti vastaista puolta. Vaikka Englanti jo silloin
oli mahtavin merivalta, niin ei se kuitenkaan vielä ollut, niinkuin
se nyt on, voimakkaampi kaikkia muita valtoja yhteensä merellä,
ja sille kävikin varsin vaikeaksi ajan pitkään kestää Franskan ja
Espanjan yhdistettyjä laivastoja vastaan. Itäisillä merillä pääsi
Franska voitolle. Labourdonnais, Mauritius-saaren lahjakas ja kelpo
maaherra, teki brittiläisen laivaston vastustuksesta huolimatta retken
Indiaan, jossa hän maalle noustuansa järjesti armeijansa, tuli Madrasin
edustalle ja vaati kaupunkia sekä linnoitusta antautumaan. Linnan
avaimet annettiin hänelle. Franskan lippu pystytettiin St Georgin
linnoitukselle; ja valloittajat ottivat sotasaaliiksensa kompanian
varastohuoneissa löytyvät tavarat. Linnan antautuessa määrättiin, että
englantilaiset asukkaat joutuisivat sotavangeiksi kunniansanan pantilla
ja että kaupunki jäisi Franskalaisten haltuun kunnes lunnaat olivat
suoritetut. Labourdonnais pani puolestaan kunniansanansa panttiin
siitä, että kohtuutta noudatettaisiin lunnaiden määräämisessä.

Mutta Labourdonnais'in menestys herätti hänen kansalaisensa, Dupleix'n,
Pondisjerin maaherran kateuden. Dupleix oli sitä paitsi ryhtynyt
suuremmoisiin hankkeihin, joiden kanssa Madrasin palauttaminen
Englantilaisille oli jyrkimmässä ristiriidassa. Hän sanoi että
Labourdonnais toimissaan oli mennyt ulkopuolelle valtansa rajoja,
että valloitusten suhteen, jotka franskalainen armeija oli tehnyt
Indiassa, Pondisjerin maaherralla oli yksinomainen päätösvalta ja että
Madras oli perin pohjin hävitettävä. Labourdonnais'in ei auttanut
vastustella. Se närkästys, jonka antautumis-sopimuksen rikkominen oli
synnyttänyt Englantilaisissa, yltyi yhä suuremmaksi siitä tylystä
tavasta, jolla Dupleix kohteli kompanian arvokkaimpia virkamiehiä. Hän
tuotti vartijajoukolla St Georgen linnan maaherran ja useampia muita
saman linnan korkeimpia herroja Pondisjeriin, jossa he viidenkymmenen
tuhannen hengen katseltavina kuljetettiin riemusaatossa kaupungin
lävitse. Syystä katsottiin tämän törkeän kansainoikeuden loukkauksen
vapauttaneen Madrasin asukkaat heidän, Labourdonnais'ille antamainsa
sitoumusten täyttämisestä. Clive karkasi Muhamettilaisen puvussa
yön aikana kaupungista ja saapui St Davidin linnaan, joka on pieni,
Madrasin alueesen kuuluva englantilainen siirtopaikka.

Se tila, johon hän nyt oli joutunut, saattoi hänet varsin
luonnollisista syistä ryhtymään toimeen, joka oli paremmassa
sopusoinnussa hänen levottoman ja rajun luontonsa kanssa kuin
tavaratukkuin tarkastaminen ja rätinkien kirjoittaminen. Hän pyysi
päästä ja pääsikin vänrikiksi kompanian sotajoukkoon ja aloitti täten
sotatoimensa yhdenkolmatta vanhana. Se urhoollisuus, jota hän jo kunnon
tavalla oli osoittanut hurjassa kahdentaistelussa erään rautakouraisen,
kaikki St Davidin linnan miehet kauhistuttaneen sotilaan kanssa, teki
hänet pian kuuluisaksi satojenkin urhojen joukossa. Hän alkoi kohta
uudessa toimessaan näyttää muitakin ominaisuuksia, joita sitä ennen
ei ensinkään oltu huomattu, nimittäin neuvokasta ja terävää järkeä
sekä kunnioitusta laillista esivaltaa kohtaan. Hän osoitti kuntonsa
monessa taistelussa Franskalaisia vastaan ja saavutti majori Lavrence'n
erityisen huomion, jota pidettiin Indian etevimpänä brittiläisenä
upseerina.

Clive oli ainoastaan muutamia kuukausia ollut armeijassa kuin
sanoma tuli, että rauha oli tehty Englannin ja Franskan välillä.
Dupleix'in täytyi sen johdosta antaa Madras takaisin englantilaiselle
kompanialle, ja nuorella vänrikillä oli valta ryhtyä entiseen
toimeensa. Hän palasikin vähäksi aikaa kirjoituspöytänsä luo, jätti
sen jälleen auttaaksensa majori Lavrence'a muutamissa vähäisissä
kahakoissa maan alkuasukasten kanssa, jonka jälkeen hän taas astui
entiselle paikalleen. Hänen näin vuoron vaiheen ollessa milloin
sodan, milloin rauhan toimissa, tapahtui asioita, jotka panivat hänet
päättämään kumpaanko toimeen hänen vakituisesti oli antauminen. Indian
valtiolliset olosuhteet olivat muuttuneet. Rauha vallitsi Englannin ja
Franskan kruunujen välillä; mutta idässä kauppaakäyvän englantilaisen
ja franskalaisen kompanian välillä syttyi vaiherikas ja tärkeä sota,
jonka voitonhintana ei ollutkaan mitään vähempää, kuin Tamerlanin
huonekunnan perimys.

Se valtakunta, jonka Baber ja hänen Mongoolinsa perustivat
kuudennellatoista vuosisadalla, oli kauan avarimpia ja loistavimpia
koko maailmassa. Ei kellään kuninkaalla ollut niin runsaalti alamaisia
eikä kenenkään rahastoon tulvaillut niin suuria aarteita. Hindostanin
valtiasten rakennukset hämmästyttivät komeudellaan ja loistollansa
semmoisiakin matkustajoita, jotka olivat nähneet Pyhän Pietarin
kirkon. Se lukematoin seurue ja se uhkea komeus, joka ympäröi Delhin
valta-istuinta, lumosi niidenkin silmät, jotka olivat tottuneet
Versaillesin loistoon. Muutamilla niitä suuria varakuninkaita, jotka
moguli oli asettanut tämän vallan harjoittamiseen, oli yhden verran
alamaisia kuin Franskan kuninkaalla tahi Saksan keisarilla. Myöskin
näiden käskynhaltijain käskynhaltijat saattoivat, sekä alustansa
laveuden että tulojensa suuruuden puolesta, kilpailla semmoisten kuin
Toskanan suuriherttuan tahi Saksin vaaliruhtinaan kanssa.

Varsin vähän epäiltävä asia on, että tässä avarassa valtakunnassa,
joka pintapuoleltaan näytti niin voimakkaalta ja onnelliselta, sen
kukoistuksen parhaimmallakin ajalla oli paljoa huonompi hallinto
kuin missään Euroopan nykyisessä, huonoimmitenkaan hallitussa
valtakunnassa. Hallitus oli kaikkien niiden riettausten saastuttama,
jotka ovat välttämättömiä seurauksia itämaalaisesta despotismista ja
siitä että toinen kansansuku hallitsee toistansa. Kuninkaallisten
prinssien ristiriitaiset pyrinnöt synnyttivät koko joukon rikoksia
ja yleisiä vaurioita. Valtiaan kunnianhimoiset käskynhaltijat
pyrkivät vähä väliin saavuttamaan itsenäistä asemaa. Hindulaisten
hurjat laumat, jotka tuskallisesti kantoivat tuota vierasta i'estä,
jättivät veronsa usein suorittamatta, torjuivat takaisin hallituksen
lähettämät sotajoukot vuorivarustuksistaan ja samosivat aseissa
alas viljellyille tasangoille. Vaan huolimatta siitä, että hallinto
yhä edelleen pysyi entisellä huonolla kannallaan, huolimatta noista
satunnaisista mullistuksista, jotka panivat koko vartiorakennuksen
horjumaan, säilytti tämä avara valtakunta kuitenkin vielä muutamia
miespolvia yhteyden, mahtavuuden ja voimallisuuden ulkonäön. Mutta
koko Aurungseben pitkänä hallituskautena läheni se lähenemistänsä
loppuaan, huolimatta kaikesta mitä ruhtinas jäntevyydellänsä ja
valtioviisaudellaan sai aikaan. Hänen kuolemansa, joka tapahtui v.
1707, toi pikaisen häviön. Tuimat päällekarkaukset ulkoapäin ja
auttamatoin sisällinen, yhä tuntuvammaksi käyvä rappiotila jouduttivat
kumpikin puolestansa häviötä; ja muutamien vuosien kuluessa hajosi
valtakunta täydellisesti.

Teodosion jälkeläisten historialla ei ole aivan vähän yhtäläisyyttä
Aurungseben jälkeläisten historian kanssa. Mutta kenties sopii mogulein
häviötä parhaiten verrata Karolingein häviöön. Kaarle suuri oli tuskin
haudattu, kuin hänen perillistensä kunnottomuus ja heidän keskinäiset
riitansa alkoivat tuottaa heille itsellensä ylenkatsetta ja heidän
alamaisilleen tuhoa. Frankkien avara valtakunta hajosi tuhansiin
kappaleihin. Tuon kuuluisan nimen perillishylyillä, Kaarle paksulla,
Kaarle kaljupäällä ja Kaarle typerällä, ei ollut arvoa kuin nimeksi.
Hurjat päällekarkaajat, joilla ei ollut yhteyttä toistensa kanssa ei
sukukantansa, ei kielensä eikä uskontonsakaan suhteen, kokountuivat
maailman kaukaisimmista sokkeloista, ikäskuin keskinäisen suostumuksen
johdosta, ryöstämään maakuntia, joita hallitus ei enää kyennyt
puolustamaan. Merirosvot Pohjanmeren rantamailta tekivät ryöstöretkiä
Elbestä Pyrenean vuoriin saakka ja asettuivat viimein Seinevirran
viljavaan laaksoon. Unkarilaiset, joita nuo pelosta vapisevat munkit
pitivät ennustuksen Gogeina ja Magogeina, kuljettivat Lombardian
kaupungeista ryöstetyn saaliinsa kauas Pannonian metsiin. Sarasennit
hallitsivat Sisiliassa, hävittivät Campanian viljavat tasangot ja
levittivät kauhistusta yksin Roomankin muurien luona. Kesken näitä
tuhoja tapahtui suuri muutos valtakunnan sisällisissä oloissa. Kuoleman
turmiotila alkoi siittää uusia elämänkaavoja. Sillä välin kuin tuo
suuri valtioruumis kokonaisuudessaan oli horroksissa ja turtona, alkoi
jokainen sen erityinen jäsen tuntea omalla aistillaan ja toimia omalla
nerollaan. Juuri täällä, Euroopan historian hedelmättömimmällä ja
synkimmällä paikalla on se lähde, josta kaikki feodaaliset etuoikeudet
ja koko nykyinen aatelisto ovat valuneet. Tältä ajalta on meidän
etsiminen niiden ruhtinasten ensimmäistä ilmautumista, jotka vasallin
nimellä, vaan oikeastaan itsenäisinä kauan herttuan, markiisin tahi
kreivin arvonimellä hallitsivat melkein koko sitä aluetta, joka
aikoinaan oli kuulunut Kaarle suuren valtakuntaan.

Samanlainen tahi melkein samanlainen muutos tapahtui moguleinkin
valtakunnassa niiden neljän vuosikymmenen kuluessa, jotka seurasivat
Aurungseben kuolemata. Jakso nimellisiä valtiaita vaipui velttouteen
ja irstaisuuteen; he viettivät elämänsä suljetuissa palatseissa,
pureksien bangia, halaillen vuodetovereitansa ja kuunnellen ilvehtijäin
kokkapuheita, jakso hurjia päälleryntääjöitä samosi läntisten solien
kautta ryöstämään Hindostanin alttiiksi annettuja aarteita. Eräs
perssialainen valloittaja kulki Indusjoen poikki, marssi Delhin
kaupunkiin ja vei riemusaatossa pois ne kalleudet, joiden loisto
oli häikäissyt Roe'a ja Bernieriä, "riikinkukon valtaistuimen",
jonka Euroopan taitavimmat kädet olivat koristaneet Golkondan
kalliimmilla hohtokivillä ja tuon verrattoman kallisarvoisen "valon
vuoren", joka monen eriskummallisen vaiheen perästä viimein loisti
Rundsjit Singin rannerenkaassa ja nyt on pantu koristamaan Orissan
inhoittavaa epäjumalan kuvaa. Afganilaiset tulivat vuorostansa pian
saattamaan sen hävitystyön täydelliseksi, jonka Perssialaiset olivat
panneet alulle. Raiputanan sotaiset heimokunnat loivat päältänsä
Muhamettilaisten ikeen. Joukko palkkasotureja otti Rohilkundin
haltuunsa. Sheikeillä oli valta Indusjoella. Dsjantit herättivät
kauhistusta pitkin Dsjumnaa. Niistä vuorimaista, jotka ovat Indian
länsirannikolla, samosi vieläkin peljättävämpi heimokunta. Se oli
kauan jokaisen Indian alkuperäisen vallan kauhistuksena ja vasta monen
tuiman ja epätietoisen taistelun jälkeen saivat Englantilaiset onnensa
ja älynsä kautta sen kukistetuksi. Tämä hurja ryöväriklooni teki
ensimäisen ryöstöretkensä vuoriltaan Aurungseben hallitessa, ja kohta
hänen kuolemansa jälkeen opittiin tuon avaran valtakunnan jokaisessa
pohjukassa vapisemaan pelosta, kuin Marattilaisten mahtavata nimeä
mainittiin. He laskivat monta viljavaa varakuningaskuntaa täydellisesti
valtansa alle. Heidän alueensa ulottui koko niemimaan poikki, sen
toisesta rannasta toiseen. Marattilaisia sotapäällikköjä hallitsi
Punossa, Gvalioressa, Gutserotissa, Berarissa ja Tandsijoressa. Eivätkä
he sittenkään, vaikka olivatkin tulleet mahtaviksi hallitsijoiksi
luopuneet ryöstöretkistänsä. He säilyttivät yhä edelleen esi-isiensä
ryövärintavat. Kaikki ne seudut, jotka eivät kuuluneet heidän valtansa
alle, panivat he retkillään autioiksi. Missä heidän patarumpujensa
rätinä kuului, siellä otti maamies riisisäkin selkäänsä, kätki pienet
säästönsä vyötäisilleen ja pakeni vaimoineen lapsineen vuorille tahi
dsjungeleihin hyenain ja tiikerien suopeampaan läheisyyteen. Moni
maakunta lunasti satonsa vuotuisilla maksuilla. Myöskin se katala
varjokuva, joka yhä piti valtiaan arvonimen, suostui suorittamaan
tämän häpeällisen veron. Yhden saaliinhimoisen päällikön leiritulet
näkyivät Delhin kaupungin muureille. Toinen tuli joka vuosi äärettömän
suuren ratsujoukkonsa etupäässä Bengalin riisivainioille. Yksin
eurooppalaisetkin asiamiehet saivat olla peloissaan varastohuoneidensa
puolesta. Vähemmin kuin sata vuotta sitten katsottiin tarpeelliseksi
varustaa Kalkutta valleilla Berarin ratsumiehiä vastaan ja niiden
nimitys, Marattilaiskaivanto, säilyttää vielä vaaran muiston.

Kaikkialla, missä mogulin varakuninkaat vielä pitivät valtansa
voimassa, tulivat he yksinvaltiaiksi. He saattoivat vielä sanoilla
myöntää yliherruuden Tamerlanin huonekunnalle, samoin kuin Flanderin
kreivi tahi Burgundin herttua saattoi myöntää yliherruuden viimeisten
Karolingein kykenemättömimmälle houhkiolle. He saattoivat silloin
tällöin kohteliaisuuden vuoksi lähettää nimelliselle valtiaalleen
jonkun lahjan tahi pyytää häneltä jotakin arvonimeä. Mutta oikeastaan
he eivät enää olleet mielinmäärin viralta pantavia käskynhaltijoita,
vaan itsenäisiä ja perinnöllisiä ruhtinaita. Tällä tavalla saivat ne
muhamettilaiset kuningassuvut alkunsa, jotka tätä ennen hallitsivat
Bengalissa ja Karnatikissa, ja ne, jotka yhä vielä, vaikka ainoasti
vasalleina, harjoittavat muutamia kuninkaallisia valtaoikeuksia
Luknossa ja Hyderabadissa.

Mihin oli tämä sekasorto päättyvä? Oliko melske kestävä vuosisatoja?
Oliko se päättyvä uuden mahtavan vallan syntymisellä? Oliko
Muhamettilainen vai Marattilainen pääsevä Indian herraksi? Oliko toinen
Baber tuleva alas vuoriltaan tuoden Kabulin ja Korasfiin urhoolliset
heimokunnat varakkaampaa ja vähemmin sotaista heimoa vastaan? Kaikkia
näitä olettamisia saattoi katsoa mahdollisiksi. Mutta tuskinpa kukaan,
oli hän kuinka älykäs hyvänsä, olisi saattanut katsoa mahdolliseksi,
että kauppaseura, joka oli eroitettuna yhteydestä Indian kanssa
viidentoista tuhannen penikulman merimatkan kautta ja siellä ei omannut
kuin muutamia kymmeniä tynnyrinaloja maata kaupankäyntiänsä varten,
voisi vähemmässä kuin sadassa vuodessa levittää valtansa Komorinin
niemekkeestä Himalaijan ikuisella lumella peitettyihin kukkuloihin
saakka, voisi pakoittaa Marattilaiset ja Muhamettilaiset unohtamaan
keskinäiset riitansa kukistamalla kumpaisetkin, voisi lannistaa yksin
nekin hurjat heimokunnat, jotka olivat pitäneet puolensa mahtavimpia
moguleja vastaan ja, yhdistettyään lakiensa alle sata miljoonaa henkeä,
kantaa voitolliset aseensa kauas Burrempuuterin itäpuolelle ja kauas
Hydaspen länsipuolelle, voisi määrätä rauhan ehtoja Avan porteilla ja
asettaa vasallejansa Kandaharin valtaistuimelle.

Se mies, joka ensin katsoi eurooppalaisen vallan perustamisen
mogulein valtakunnan raunioille mahdolliseksi, oli Dupleix. Tämä
tuuma syntyi tuon innokkaan, kykenevän ja kekseliään miehen mielessä
aikana, jolloin englantilaisen kompanian etevimmät palvelijat eivät
työskennelleet kuin kauppakirjainsa ja lastilippujensa kanssa.
Eikä hänellä ollut paljastaan tarkoitusperät mielessään. Hänellä
oli myöskin oikea ja tarkka käsitys välikappaleista, joilla ne oli
saavutettavat. Hän huomasi selvästi, ett'ei suurin sotavoima, jonka
Indian ruhtinaat kykenivät tuomaan taistelukentälle, voinut pitää
puoliaan vähäistä, länsimaiseen sotakuriin harjoitettua ja länsimaisen
taktiikin mukaan johdatettua joukkoa vastaan. Hän huomasi myöskin,
että Indian syntyperäisistä miehistä kävi eurooppalaisten päällikköjen
johdolla muodostaminen armeijoita, jommoisia Saksilainen tahi Fredrik
ylpeileisivät komentaa. Hän käsitti aivan selvästi, että helpoin ja
mukavin keino eurooppalaiselle seikkailijalle pitää korkein valta
Indiassa käsissään oli ohjata nabobin tahi nisamin arvonimellä
kunnioitetun komean nukin toimia ja puhua hänen suunsa kautta. Tämä
älykäs ja pyrinnöissään harras Franskalainen oivalsi ja harjoitti
ensin sekä niitä sotatemppuja että niitä valtiollisia vehkeitä,
joita Englantilaiset muutamia vuosia jäljestäpäin niin erinomaisella
menestyksellä käyttivät hyväksensä.

Indian tila oli semmoinen, että tuskin miltään vehkeeltä puuttui joko
vanhojen lakien tahi voimassa olevien olojen tarjoomaa tekosyytä.
Kaikki oikeussuhteet olivat peräti epävakaisella kannalla, ja ne
Eurooppalaiset, jotka ottivat osaa maan syntyperäisten kansojen
riitoihin, tekivät sekasorron perinpohjaiseksi käyttämällä länsimaiden
yleisiä lakeja ja läänitysoloihin perustuvia säännöksiä Aasian
politiikissa. Jos oli tarpeenmukaista pitää nabobia itsenäisenä
ruhtinaana, niin löytyi siihen vallan mainio perustus. Hän oli
todellisesti itsenäinen. Jos oli tarpeenmukaista pitää häntä paljaana
Delhin hovin käskynhaltijana, niin ei se käynyt vaikeaksi, sillä
semmoinen oli hänen asemansa lain mukaan. Jos oli tarpeenmukaista pitää
hänen arvoansa perinnöllisenä tahi ainoasti hänen ijäksensä annettuna
tahi semmoisena jonka moguli mielensä mukaan sai ottaa pois, niin
löytyi kaikille näille katsomuskannoille perustuksia ja tekosyitä.
Se puolue, jolla oli Baberin perillinen käsissään, esitti hänet
epäämättömänä, laillisena ja rajattomana itsevaltiaana, jota kaikkien
alempien vallanomaisten tuli totella. Siltä puolueelta, jota vastaan
hänen arvonimeänsä käytettiin, ei puuttunut todenmukaisia perustuksia
väittää, että valtakunta de facto jo oli hajonnut, ja että mieletöintä
olisi ollut pitää häntä Hindostanin todellisena hallitsijana, jos kohta
saattoikin kuulua asiaan että mogulille arvokkaana jätteenä oloista,
jotka eivät enää olleet olemassa, osoitettiin kunnioitusta.

Vuonna 1748 kuoli eräs Indian mahtavimpia uusia herroja, tuo mainio
nisami ai Mulk, joka oli Dekanin varakuningas. Hänen poikansa, Nasir
Dsjung, peri hänen valtansa. Tämän korkea-arvoisen miehen alle
kuuluvista maakunnista oli Karnatik varakkain ja avarin. Sitä hallitsi
eräs vanha nabobi, jonka nimen Englantilaiset väänsivät Anaverdi
Kaniksi.

Mutta kilpailijoita löytyi sekä varakuningaskunnan että sen alle
kuuluvan maakunnan hallitukseen. Mirsafa Dsjung, nisami ai Mulkin
pojanpoika, ilmaantui kilpailijaksi Nasir Dsjungille. Tsjunda Sahib,
joka oli erään sitä ennen Karnatikissa hallinneen nabobin vävypoika,
saattoi Anaverdi Kanin arvon riidan alaiseksi. Indian lain epävakainen
kanta teki sekä Mirsafa Dsjungille että Tsjunda Sahibille helpoksi
antaa pyrinnöillensä jotakin oikeuden tapaista perustusta. Heidän ei
ollut vaikea löytää peräti epäjärjestykseen joutuneessa yhteiskunnassa
saaliinhimoisia seikkailijoita, jotka seurasivat heidän lippuansa. He
liittyivät yhteisiin harrastuksiin samosivat Karnatikiin ja pyysivät
apua Franskalaisilta, joiden maine oli kohonnut heidän menestyksensä
johdosta tuossa äskeisessä sodassa Englantilaisia vastaan Koromandelin
rannikolla.

Ei mikään tapaus olisi voinut olla enemmin mieleen tuolle terävälle
ja kunnianhimoiselle Dupleix'ille. Nabobin asettaminen Karnatikiin,
varakuninkaan asettaminen Dekaniin ja koko etelä-Indian hallitseminen
heidän nimissään oli todellakin viehättävä näköala. Hän teki liiton
pretendenttien kanssa ja lähetti 400 Franskalaista sekä 2,000
eurooppalaiseen sotataitoon harjoitettua sepoita liittolaistensa
avuksi. Tappelu taisteltiin. Franskalaiset osoittivat erinomaista
kuntoa Anaverdi Kan voitettiin ja tapettiin. Hänen poikansa, joka
sittemmin oli Englannissa hyvin tunnettu Arkotin nabobin nimellä, ja
jolle Burken kaunopuheliaisuus on tuottanut ei vähääkään kadehdittavan
kuolemattomuuden, pakeni armeijansa vähäisen jäännöksen kanssa
Tritsjinopoliin, ja voittajat tulivat kerrassaan melkein koko
Karnatikin herroiksi.

Tämä ei ollut kuin alku Dupleix'in menestykseen. Muutamien kuukausien
taistelujen, keskustelujen ja vehkeilemisten perästä näytti hänen
taitonsa ja onnensa kaikkialla päässeen voitolle. Nasir Dsjungin
lopettivat hänen omat puoltajansa, Mirsafa Dsjung oli Dekanin herra,
ja Franskalaisten aseiden sekä Franskalaisten politiikin voitto oli
täydellinen. Pondisjerissa oli kaikki sulaa ihastusta ja juhlamenoa.
Riemulaukauksia ammuttiin pattereilta ja kirkoissa veisattiin
Te Deumia. Uusi nisami tuli sinne tervehtimään liittolaisiansa,
ja hänen valtaan-asettamisensa juhlallisuudet vietettiin siellä
suurella loistolla. Dupleix tuli kaupunkiin samassa palankinissa
nisamin kanssa. Hän oli puettu korkea-arvoisimpain Muhamettilaisten
käyttämään pukuun, ja kaikkien hovilaisten joukossa oli hänellä etusija
senjälkeen vietetyssä juhlassa. Hän julistettiin kuvernööriksi,
suuremmalla vallalla kuin itse Tsjunda Sahibilla oli, Kristnen joen ja
Komorinin niemekkeen välisessä osassa Indiata, joka alue on melkein
yhtä avara kuin Franskan maa. Hänelle uskottiin päällikkyys 7,000
ratsumiehen yli. Julistettiin, ett'ei Karnatikissa saanut löytyä
mitään muuta rahapajaa kuin se, joka oli Pondisjerissa. Suuri osa
niitä aarteita, joita Dekanin edelliset varakuninkaat olivat kooneet,
joutuivat nyt franskalaisen maaherran kirstuihin. Huhu kertoi hänen
saaneen 200,000 puntaa puhdasta rahaa ja sitä paitsi vielä paljo
kallisarvoisia juveelia. Oikeastaan ei hänen tuloillansa voinut olla
paljo minkäänlaisia rajoja. Hän hallitsi kolmeakymmentä miljoonaa
henkeä melkein rajattomalla vallalla. Ei mitään kunnianosoitusta
eikä mitään tuloa voitu saavuttaa hallitukselta muutoin kuin hänen
välityksensä kautta. Nisami ei lukenut mitään anomusta, johon hän ei
ollut kirjoittanut nimeänsä alle.

Mirsafa Dsjung ei elänyt kuin muutamia kuukausia koroituksensa jälkeen.
Mutta toinen ruhtinas samasta suvusta nostettiin valta-istuimelle
Franskalaisten vaikutuksen kautta, ja tämä vahvisti kaikki ne
lupaukset, jotka hänen edeltäjänsä oli tehnyt. Dupleix oli nyt Indian
mahtavin mies. Hänen kansalaisensa kehuivat, että hänen nimeänsä
mainittiin kunnioituksella Delhinkin palatsin huoneissa. Maan
syntyperäiset asukkaat katselivat hämmästyksellä sitä menestystä, jolla
eurooppalainen seikkailija, niin vähässä kuin neljän vuoden ajassa, oli
enentänyt valtaansa Aasiassa. Eikä tuo turhanmaisen kunnianhimoinen
Franskalainen tyytynyt siihen, että tämä valta oli hänellä olemassa.
Hän mieli kopeilla kerskauksilla näyttää suuruuttansa alamaisilleen ja
kilpailijoillensa. Lähelle sitä paikkaa, jossa hänen politiikkansa,
Nasir Dsjungin kukistamisella ja Mirsafan koroittamisella, oli
viettänyt suurimmat voittoriemunsa, päätti hän pystyttää patsaan,
jonka neljällä sivulla neljä ylpeätä kirjoitusta neljällä eri kielellä
julisti hänen kunniaansa kaikille itämaiden kansoille. Tämän uhkean
pylvään alle kaivettiin muistorahoja, joihin oli lyöty vertauskuvia
hänen voitoistansa, ja sen ympärille kohosi kaupunki tuolla uljaalla
nimellä Dupleix Fatihabad, joka merkitsee: Dupleix'in voiton kaupunki.

Englantilaiset olivat tehneet muutamia heikkoja ja epäröiviä yrityksiä
taukouttaa tuon kilpailevan kompanian pikaista ja loistavaa edistystä
ja tunnustivat yhä edelleen Mahommed Alin Karnatikin nabobiksi.
Mutta Mahommed Alin alue rajoittui paljaasen Tritsjinopoliin ja
Tritsjinopolia piiritti par'aikaa Tsjunda Sahib ja hänen franskalaiset
apujoukkonsa. Piirityksen keskeyttäminen näytti mahdottomalta. Sillä
pienellä joukolla, joka silloin oli Madrasissa, ei ollut päällikköä.
Majori Lavrence oli palannut Englantiin ja uudisasumukseen ei jäänyt
ainoatakaan kokeneempaa upseeria. Maan syntyperäiset asukkaat
olivat tottuneet halveksimaan sitä mahtavata kansaa, joka pian oli
tuleva heidän kukistajaksensa ja hallitsijakseen. He olivat nähneet
franskalaisen lipun liehuvan Georgin linnoituksella; he olivat nähneet
englantilaisen kauppaseuran päämiehiä kuljetettavan riemusaatossa
pitkin Pondisjerin katuja; he olivat nähneet Dupleix'in aseiden ja
hankkeiden kaikkialla onnistuvan, sillä välin kuin se vastarinta,
jonka Madrasin vallanomaiset olivat asettaneet hänen menestyksellensä,
ainoastaan paljasti näiden oman heikkouden ja koroitti hänen
kunniatansa. Tällä hetkellä ohjasi tuntemattoman englantilaisen
nuorukaisen kunto ja äly onnen, vaiheet peräti toiselle polulle.

Clive oli nyt viidenkolmatta vanha. Oltuansa jonkun aikaa milloin
sotilaan, milloin kauppakirjurin toimessa, joutui hän vihdoin
semmoiseen asemaan, jossa kysyttiin sekä toista että toista, nimittäin
sotaväen komisariukseksi kapteenin arvolla. Olojen hätätila jännitti
kaikki hänen voimansa. Hän koki osoittaa esimiehilleen että, jos ei
tehtäisi jotakin tarmokasta ponnistusta, Tritsjinopoli kukistuisi,
Anaverdi Kanin suku hukkuisi ja Franskalaiset tulisivat koko Indian
niemimaan varsinaisiksi hallitsijoiksi. Joku kova isku oli muka
välttämättömästi lyötävä. Jos käytiin Arkotin kimppuun, joka oli
Karnatikin pääkaupunki ja nabobin lempiasunto, niin, arveli hän, ei
ollut mahdotointa, että Tritsjinopolin piiritys tulisi keskeytetyksi.
Englantilaisen siirtopaikan päämiehet, jotka nyt olivat peräti
levottomina Dupleix'in menestyksen johdosta ja pelkäsivät, että Madras,
uuden sodan syttyessä Franskan ja Ison Britannian välillä, paikalla
joutuisi Franskalaisten haltuun ja tulisi hävitetyksi, suostuivat
Clive'n ehdotukseen ja uskoivat sen toimeenpanemisen hänelle itselleen.
Nuori päällikkö pantiin kahdensadan Englantilaisen, ja kolmensadan,
eurooppalaiseen tapaan varustetun ja harjoitetun sepoin johtajaksi.
Ainoastaan kaksi niistä kahdeksasta upseerista, jotka Clive'n
alla komensivat tätä pientä joukkoa, oli sitä ennen ollut mukana
taistelussa, ja neljä näistä kahdeksasta oli kompanian asiamiehiä,
jotka Clive'n esimerkki oli saattanut tarjoomaan apuansa sodan
tehtävissä. Ilma oli myrskyinen, vaan Clive riensi ukkoisen jyrinän,
salamoiden ja sateen läpi Arkotin portille. Kovasti säikähtyneet
puolustajat luopuivat linnasta, ja Englantilaiset ottivat sen miekan
lyönnittä.

Mutta Clive tiesi vallan hyvin, ett'ei hänen niin tuostaan sallittaisi
pitää valloitustansa. Hän alkoi paikalla koota ruokavaroja, tehdä
varustuksia ja valmistaida piiritystä kestämään. Tuo hänen saapuessaan
paennut linnanväki oli nyt toipunut kauhistuksestaan ja asettui
karttuneena läheisyydestä saatujen, suurten lisävoimain kautta,
kolmeksi tuhanneksi mieheksi, aivan kaupungin luo. Clive marssi yön
hiljaisuudessa ulos linnoituksesta, karkasi äkkiarvaamatta vihollisen
leiriin, kaatoi heitä suuren lukumäärän, hajoitti tähdeosan ja palasi
asemilleen menettämättä ainoatakaan miestä.

Tsjunda Sahib, joka franskalaisten liittolaistensa kanssa par'aikaa
piiritti Tritsjinopolia, sai pian tiedon näistä tapauksista. Hän
eroitti paikalla joukostansa 4,000 miestä ja lähetti ne Arkotia
vastaan. Näihin yhtyi pian sen joukon jätteet, jotka Clive oli lyönyt
hajalle. Sitä paitsi liittyi tätä voimaa kartuttamaan 2,000 miestä
Velloresta ja toinen vieläkin tärkeämpi lisäjoukko, nimittäin 150
franskalaista sotilasta, jotka Dupleix oli lähettänyt Pondisjeristä.
Koko tätä armeijaa, jossa oli 10,000 miestä, komensi Radsja Sahib, joka
oli Tsjunda Sahibin poika.

Radsja Sahib marssi saartamaan Arkotin linnaa, joka ei näyttänyt
ollenkaan voivan kestää piiritystä. Muurit olivat hajallaan, haudat
kuivat, vallit liian kapeat kannattamaan tykkejä ja patterit liian
matalat antamaan suojaa sotamiehille. Tapaturmat olivat kovasti
vähentäneet pienilukuista linnanväkeä. Heitä oli kaikkiansa 120
Eurooppalaista ja 200 sepoita. Ainoastaan neljä upseeria oli jäljellä,
ruokavarat olivat vähissä, ja se päällikkö jonka tuli johtaa linnan
puolustusta tässä tukalassa tilassa, oli viidenkolmatta vuoden ikäinen
mies, joka oli saanut kauppakirjurin kasvatuksen.

Viisikymmentä päivää kesti piiritystä. Viisikymmentä päivää johti tämä
nuori päällikkö puolustusta jäntevyydellä, valppaudella ja taidolla,
joka olisi ollut kunniaksi Euroopan vanhimmalle sotamarsalkalle. Mutta
muurien lovet laajenivat laajenemistaan. Linnaväki alkoi saada kokea
näljän kovuutta. Asiain tällä kannalla ollessa olisi jokaisen, näin
vähillä upseereilla varustetun joukon suhteen saattanut peljätä, että
se alkaisi osoittaa tottelemattomuutta; ja vaara kävi vielä suuremmaksi
sentähden, että joukossa oli miehiä, joilla oli vallan eri sukuperänsä,
ihokarvansa, kielensä, tapansa ja uskontonsa. Mutta tämän pienen
joukon päällikköänsä kohtaan osoittama alttius oli niin suuri, että
se voittaa kaikki, mitä on kerrottu Caesarin kymmenennestä legionasta
ja Napoleonin vanhasta kaartista. Clive'n sepoit eivät tulleet hänen
luoksensa valittamaan ruuan niukkuutta, vaan he tulivat ehdoittamaan,
että kaikki elo annettaisiin Eurooppalaisille, jotka muka tarvitsivat
enemmin ruumiinsa ravinnoksi kuin syntyperäiset Aasialaiset. He
sanoivat sen vetelän liemen riittävän itselleen, joka keitettiin
riisistä. Historiassa ei ole tavattavana liikuttavampaa esimerkkiä
sotilaan uskollisuudesta tahi vallitsevan hengen vaikutuksesta.

Madrasin hallituksen yritys pelastaa heidät piiritystilasta oli
rauennut tyhjiin. Mutta vielä toivottiin apua toiselta suunnalta.
6,000 Marattilaista, puoliksi sotilaita, puoliksi ryövärejä oli erään
Morari Row-nimisen päällikön komennon alla palkattu Mahommed Alin
apuväeksi; mutta arvellen Franskalaisten aseita vastustamattomiksi
ja Tsjunda Sahibin voittoa varmaksi, olivat he tähän saakka tyhjin
toimin seisoneet Karnatikin rajalla. Huhu Arkotin puolustuksesta
herätti heidät horroksista. Morari Row sanoi, ett'ei hän milloinkaan
ennen ollut uskonut Englantilaisten voivan taistella, mutta hän oli
valmis heitä auttamaan, nähtyänsä heillä olevan kuntoa itse auttamaan
itseänsä. Radsja Sahib tiesi, että Marattilaiset olivat liikkeellä.
Hänen täytyi nyt pitää kiirettä. Ensin kävi hän keskustelemaan. Hän
tarjosi suuria summia Clive'lle joka ylenkatseella hylkäsi ne. Hän
uhkasi paikalla ottaa linnan väkiryntäyksellä ja laskea jok'ainoan
miehen miekan alle, jos hänen ehdoituksiinsa ei suostuttaisi. Clive
vastasi luonteensa mukaisella uljuudella, että hänen isänsä oli
vallananastaja, että hänen sotilaansa olivat roistoja ja että hänelle
oli parasta tarkoin punnita asiata, ennenkuin lähetti semmoisia
pelkuria loveen, jota englantilaiset sotilaat puolustivat.

Radsja Sahib päätti tehdä väkiryntäyksen linnaa vastaan. Päivä
oli hyvin sopiva rohkealle sotayritykselle. Se oli se suuri
Muhamettilaisten juhlapäivä, joka oli pyhitetty Hoseinih, Alin
pojan muistolle. Islamin historia ei sisällä mitään sitä tapausta
liikuttavampaa, josta tämä juhla oli saanut alkunsa. Synkkä legendi
kertoo, kuinka Fatimidien päämies, sittenkuin kaikki hänen urhoolliset
seuralaisensa olivat kaatuneet hänen ympärilleen, otti viimeisen
vesikulahduksensa ja luki viimeisen rukouksensa, kuinka murhaajat
kantoivat hänen päätänsä riemusaatossa, kuinka tyranni kepillään löi
hänen hengettömiä huuliansa ja kuinka muutamat vanhukset itkusilmin
muistivat nähneensä näiden huulien suutelevan Jumalan profeetan huulia.
Lähes kahdentoista vuosisadan kulutta herättää tämän juhla-ajan
palajaminen Indian hurskasten Muhamettilaisten rinnoista mitä tuimimpia
ja haikeimpia tunteita. He saattavat itsensä semmoiseen raivon ja
surun vimmaan, että muutamien sanotaan heittäneen henkensä paljaasta
mielenliikutuksesta. Heillä on se usko, että jokainen, joka tämän
juhlan aikana kaatuu taistelussa uskottomia vastaan, saa kuolemansa
kautta kaikki syntinsä anteeksi ja pääsee paikalla Hourin tarhaan.
Tällä ajalla päätti Radsja Sahib tehdä väkiryntäyksensä Arkotin linnaa
vastaan. Kiihoittavia juomia käytettiin uskonnollisen innon apukeinona,
ja piirittäjät tekivät, juovuksissa innostuksesta, juovuksissa
bangista, raivokkaan hyökkäyksen linnaa vastaan.

Clive oli saanut salaisen tiedon tästä hankkeesta, ryhtynyt
varustuskeinoihin ja uupumuksen valtaamana heittäytynyt vuoteellen.
Hän heräsi hätähuutoon ja oli silmänräpäyksessä paikallaan. Viholliset
lähestyivät ajaen edellään elefantteja, joiden otsat olivat varustetut
rautalevyillä. Arveltiin porttien musertuvan näiden elävien
muurinruhjinten hyökkäyksestä. Mutta jättiläiseläimet olivat tuskin
tunteneet nahassaan Englantilaisten muskettikuulia, kuin kääntyivät
ja raivoisina syöksivät takaisin, tallaten sitä joukkoa, joka oli
tunkenut niitä eteenpäin. Lautta oli tuotu veteen, joka täytti osan
vallihautaa. Huomattuaan, ett'eivät hänen ampumamiehensä tällä paikalla
ymmärtäneet tehtäväänsä, otti Clive itse tähdätäkseen yhden tykin
ja raivasi lautan puhtaaksi muutamien minuuttien kuluessa. Niillä
paikoilla, joissa hauta oli kuiva, hyökkäsivät ryntääjät eteenpäin
suurella urhoollisuudella, mutta heitä otettiin vastaan niin tuimalla
ja tarkalla kuulalöylyllä, että se pian tukehdutti sekä uskonnollisen
innostuksen että humalan rohkeuden. Englantilaisten takarivit pitivät
eturivit myötäänsä varustettuina ladatuilla musketeilla ja jokainen
laukaus kaatoi miehensä vihollisen joukosta. Kolmen hurjan ryntäyksen
jälkeen peräytyivät piirittäjät takaisin vallihautojen taaksi.

Taistelua kesti tunnin verran. Päälleryntääjiä kaatui 400. Linnalaiset
eivät menettäneet kuin 5 tahi 6 miestä. Piiritetyt viettivät levottoman
yön, odottaen ryntäyksen uudistumista. Mutta päivän valjettua
ei vihollista enää ollut näkyvissä. Se oli peräytynyt, jättäen
Englantilaisille monta tykkiä ja runsaalti ampumavaroja.

Sanoma näistä tapauksista otettiin St Georg'in linnassa vastaan riemun
ja ylpeyden tunteilla. Clive'ä pidettiin syystä kykenevänä mihin
päällikkyytteen hyvänsä. Hänelle lähetettiin kaksisataa englantilaista
sotilasta ja seitsemänsataa sepoita ja näillä voimilla alkoi hän
paikalla käydä ryntäystoimiin. Hän valloitti Timerin linnan, yhdisti
kanssansa osaston Morari Row'in armeijaa ja riensi pikamarssissa Radsja
Sahibia vastaan, joka seisoi noin 5,000 miehen etupäässä, joiden
joukossa kolme sataa franskalaista. Taistelu oli tuima, mutta Clive
sai täydellisen voiton. Radsja Sahibin sotarahasto joutui voittajain
saaliiksi. 600 sepoita, jotka olivat palvelleet vihollisen armeijassa,
tulivat Clive'n leiriin ja otettiin brittiläiseen palvelukseen.
Kondsjeveram antautui miekan iskutta. Arnin maaherra luopui Tsjundasta
ja tunnusti Mahommed Alin.

Jos sodan johtaminen täydellisesti olisi uskottu Clive'lle niin siitä
luultavasti olisi tullut pikainen loppu. Mutta se pelkurimaisuus
ja kunnottomuus, joka osoittihe kaikissa niissä Englantilaisten
toimissa, joissa Clive ei ollut saapuvilla, pitensi taistelua.
Marattilaiset valittivat, että hänen sotilaansa olivat toista sukua
kuin ne Brittiläset, joita he olivat tavanneet kaikkialla muualla.
Tällä velttoudella oli seurauksena, ett'ei kovin pitkää aikaa kulunut,
ennenkuin Radsja Sahib suuren armeijan etunenässä, jossa oli neljäsataa
Franskalaista, näyttihe melkein St Georg'in linnan kanuunain alla ja
pani englantilaisten siirtopaikan herrasmiesten tarhat ja huvilat
autioiksi. Mutta Clive karkasi taas hänen kimppuunsa ja voitti hänet.
Toista sataa Franskalaista tapettiin tahi otettiin vangiksi ja näistä
oli suurempi vahinko kuin tuhansista maan syntyperäisiä sotilaita.
Voittorikas armeija lähti taistelukentältä marssimaan St Davidin
linnaa kohdin. Tie kulki Dupleix'in Voiton kaupungin ja sen uhkean
muistopatsaan ohitse, joka oli määrätty muistuttamaan Franskalaisten
voittoriemuja itämailla. Clive antoi hävittää sekä kaupungin että
muistopatsaan maan tasalle. Emme luule hänen tehneen tätä yksityisestä
tahi kansallisesta vihasta, vaan järkevästä ja syvämietteisestä
politiikista. Kaupunki ja sen kopea nimi, pylväs ja sen ylpeät
kirjoitukset olivat niitä temppuja, joilla Dupleix oli hurmannut
yleisen mielipiteen Indiassa. Clive'n oli hävittäminen tämä hurmaus.
Syntyperäisille oli opetettu, että Franska epäilemättä oli ensimmäinen
valtio Euroopassa ja ett'eivät Englantilaiset yrittäneetkään kieltää
siltä etusijaa. Ei mikään keino voinut olla tehokkaampi poistamaan tätä
erehdystä kuin Franskalaisten voitonmerkkien julkinen ja juhlallinen
hävitys.

Madrasin hallitus päätti, rohkaistuna näiden tapausten kautta, lähettää
Clive'n johdolla vahvan apujoukon Tritsjinopolin varustusväelle.
Mutta juuri samaan aikaan saapui majori Lavrence Englannista ja otti
ylipäällikkyyden. Clive'n omapäiseen ja toisen valtaa kärsimättömään
luonteesen katsoen, joka oli tullut näkyviin sekä koulussa että
kauppahuoneessa, olisi voinut odottaa ett'ei hän, semmoisten urostöiden
jälkeen, toimisi innolla ja hyvällä mielellä alapäällikkönä. Mutta
Lavrence oli jo aikaisin kohdellut häntä hyvästi, ja me noudatamme
Clive'ä kohtaan ainoasti totuuden vaatimuksia sanoessamme, ett'ei
hyvyyttä koskaan osoitettu hänelle turhaan, vaikka hän muuton kyllä
olikin ynseä ja kopea. Hän totteli ilolla vanhan ystävänsä käskyjä ja
oli yhtä innokas toimissaan toisella sijalla, kuin hän olisi voinut
olla ensimmäisellä. Lavrence tiesi vallan hyvin pitää tämmöistä apua
arvossa. Vaikka hänen omat henkiset kykynsä rajoittuivat tavalliseen
terveesen järkeen, tiesi hän kuitenkin antaa loistavilla lahjoilla
varustetun apulaisensa kyvylle sen täydellisen arvon. Vaikka hän oli
tutkinut sotatiedettä perusteellisesti ja samoin kuin kaikki ihmiset,
jotka ovat nauttineet järjesteellistä opetusta ammatissaan, oli
taipuvainen halveksimaan toimensa äkkiharjoittajoita, oli hän kuitenkin
tarpeeksi vapamielinen tunnustamaan, että Clive oli poikkeus yleisestä
säännöstä. "Muutamia", kirjoitti hän, "miellyttää katsoa kapteeni
Clive'ä onnen ja tilaisuuksien suosikiksi, mutta minun mielestäni ja
sen mukaan kuin minä olen oppinut tuntemaan tätä herrasmiestä, on hän
ansainnut ja saattanut odottaa hankkeillensa kaiken sen menestyksen,
joka niillä on ollut -- hän on pelkäämättömän uskalias, jäykkä
luonnoltaan ja hallitsee itsensä aina suurimmissakin vaaroissa -- hän
on syntynyt sotilaaksi; sillä ilman minkäänlaista sotilaan kasvatusta
tahi paljoa seurustelematta sotilaan kasvatuksen saaneiden kanssa,
johdatti hän, paljaalla ymmärryksellään ja hyvällä älyllään, niinkuin
kokenut upseeri ja kelpo sotilas armeijan taidolla semmoisella, joka
varmaan takasi menestyksen."

Franskalaisilla ei ollut yhtään päällikköä, jonka he olisivat voineet
asettaa näitä kahta ystävystä vastaan. Vaikka Dupleix juonittelu-
ja vehkeilemistaidossa veti vertoja jokaiselle Eurooppalaiselle,
joka on ottanut osaa Indian vallankumouksiin, ei hän ollut sopiva
itse johtamaan sotaliikkeitä. Hän ei ollut kasvatettu sotilaaksi
eikä hänellä ollut mitään taipumusta sotilaaksi tulemaan. Hänen
vihamiehensä syyttivät häntä pelkurimaisuudesta ja hänen puolustuksensa
oli kapteeni Bobadill'in puolustuksen veroinen. Hän sanoi sentähden
pysyvänsä kaukana ampumisen räiskeestä, että hiljaisuus ja rauha olivat
otollisemmat hänen haltijallensa ja että hänen oli vaikea keskellä
tykkien räjähdyksiä ohjata ajatustensa juoksua. Hän oli sentähden
pakoitettu uskomaan muille suurten sotahankkeidensa toimeenpanemisen,
ja hän valitti katkerasti, että ne toimitettiin huonosti. Hänellä oli
tosin ollut erään mainion ansiollisen upseerin, kuuluisan Bussy'n, apu.
Mutta Bussy oli marssinut nisamin kanssa pohjoiseen päin, ja hänen
omain sekä Franskan etujen valvominen tämän ruhtinaan hovissa antoi
hänelle kylliksi tekemistä. Dupleix'in luo jääneiden upseerien joukossa
ei ollut ainoatakaan kykenevätä miestä ja suuri osa heistä oli poikia,
joiden äkkinäisyydelle ja mielettömyydelle sotamiehet nauroivat.

Englantilaiset olivat voitolla joka paikassa. Tritsjinopolin
piirittäjät joutuivat itse piiritettäviksi ja he pakoitettiin
antaumaan. Tsjunda Sahib joutui Marattilaisten käsiin, ja hän tapettiin
luultavasti kilpailijansa, Mahommed Alin yllytyksestä. Vaan Dupleix'in
mieli oli lannistumatoin ja hänen apukeinonsa loppumattomat. Hän ei
saanut enää isänmaastansa Euroopasta mitään apua eikä kannatusta.
He hylkäsivät hänen politiikinsa. He eivät antaneet hänelle mitään
raha-apua. He lähettivät hänelle sotaväkenä paljaita kaleeriroistoja.
Yhtä kaikki hän ei hellittänyt, vaan vehkeili, lahjoi, lupaili,
tuhlasi yksityiset varansa, käytti ylen määrin luottoansa, hankki
uusia valtakirjoja Delhistä, yllytti Madrasin hallitusta vastaan joka
taholta uusia vihollisia ja sai hankkeillensa välikappaleita yksin
englantilaisen kompanian liittolaistenkin joukosta. Vaan kaikki oli
turhaa. Verkalleen, mutta vakavasti varttui Englantilaisten valta
varttumistaan ja Franskalaisten supistui.

Clive'n terveys ei ollut koskaan hänen Indiassa ollessaan ollut
hyvä ja nyt oli se niin suuressa määrässä heikontunut, että hän
päätti palata Englantiin. Ennen lähtöänsä ryhtyi hän sangen vaikeaan
tehtävään ja toimitti sen tavallisella pontevuudellansa ja taidollaan.
Franskalaiset vartijajoukot pitivät Kovlongin ja Tsjingleputin linnoja
hallussaan. Niitä ahdistamaan päätettiin lähettää sotajoukko. Vaan
ainoa tähän tarpeesen joutava joukko oli semmoisessa tilassa, ett'ei
kukaan upseeri paitsi Clive'ä ruvennut sitä komentamalla saattamaan
mainettansa vaaraan. Siihen kuului 500 äskettäin palvelukseen otettua
sepoita ja 200 vasta Englannista saapunutta rekryttiä, ja nämä olivat
kehnoimpia ja kurjimpia raukkoja, mitä kompanian pestaajat olivat
voineet löytää, Londonin rosvonpesistä. Huolimatta terveytensä
huonosta tilasta ja uupumuksestaan, rupesi Clive muodostamaan armeijaa
tästä harjaantumattomasta joukkiosta ja marssi sen kanssa Kovlongia
vastaan. Laukaus linnasta tappoi erään näitä omituisia sotilaita,
jonka perästä kaikki muut kääntyivät takaisin ja juoksivat tiehensä
ja Clive sai ainoasti suurella vaivalla heidät jälleen kokoon. Erään
kerran peljästytti tykin laukaus leirin vartijoita niin kovasti,
että yksi heistä muutamia tuntia myöhemmin löydettiin muutaman
kaivon pohjalta. Clive totutti heidät vähitellen vaaraan ja, pannen
itse henkensä alituisesti alttiiksi, yllytti hän heitä häpäisemällä
heidän rohkeuttansa. Vihdoin onnistui hänen saada kelpo sotajoukko
aineksista, jotka näköjään olivat kelvottomia. Kovlong kukistui. Clive
sai tietää, että vahva retkikunta Tsjingleputista tuli pelastamaan
sitä. Hän toimitti ett'ei vihollinen saanut tietää tulleensa myöhään,
asetti väijyjäjoukon tiepuoleen, tappoi satamäärän heitä yhtaikaisilla
laukauksilla, otti kolmesataa vangiksi, ajoi pakenevia takaa
Tsjingleputin porteille asti, rupesi paikalla piirittämään linnaa,
jota pidettiin vahvimpana Indiassa, sai loven muuriin ja oli juuri
tekemäisillään ryntäyksen, kuin franskalainen komentaja luopui linnasta
ja peräytyi väkensä kanssa.

Clive palasi Madrasiin voittajana, mutta semmoisessa terveyden
tilassa, joka teki kauemman viipymisen siellä mahdottomaksi. Hän nai
tähän aikaan erään nuoren naisen, nimeltä Maskelyne. Tämä oli sen
suuren matematiikinoppineen sisar, joka kauan oli kuninkaallisena
tähteintutkijana. Häntä kuvataan kauniiksi ja sivistyneeksi ja hänen
miehensä kirjeiden on sanottu sisältäneen varmoja todistuksia siitä,
että tämä oli suuresti mieltynyt häneen.

Melkein heti häiden vietettyä astui Clive nuoren puolisonsa kanssa
laivaan matkustaaksensa Englantiin. Hän ei ollut sinne tullessaan
enää ollenkaan sama henkilö kuin se köyhä ja halveksittu poika, joka
kymmenen vuotta aikaisemmin oli lähetetty kotoansa onnensa kaupalle.
Hän oli vasta seitsemän kolmatta vanha, vaan hänen isänmaansa
kunnioitti häntä etevinten sotilastensa joukossa. Yleinen rauha
vallitsi Euroopassa. Karnatik oli ainoa paikka maan päällä, jossa
Englantilaiset ja Franskalaiset seisoivat vastatusten aseissa käsin.
Dupleix'in avarat hankkeet olivat Londonin cityssä herättäneet huolen,
joka ei ollut vähäinen, ja onnen äkillistä muutosta, joka parhaastaan
oli luettava Clive'n miehuuden ja taidon ansioksi, tervehdittiin
suurella ilolla. Tuo nuori kapteeni oli tunnettu India-huoneessa
arvokkaalla pilanimellä kenraali Clive, ja hänen maljansa juotiin
tirehtorien pidoissa, tällä nimellä. Saapuessaan Englantiin näki hän
itsensä olevan yleisen huomion ja suosion esineenä. Itä-indialainen
kompania kiitti häntä hänen toimistansa mitä lämpimimmillä sanoilla
ja lahjoitti hänelle timanteilla koristetun miekan. Harvinaisella
arkatuntoisuudella kielsihe hän ottamasta tätä kiitollisuuden osoitusta
vastaan, jos ei hänen ystävänsä ja päällysmiehensä Lavrence saanut
nauttia samaa kohteliaisuutta.

Helppo on arvata, että Clive'n kotilaiset ottivat hänet vastaan
mitä hartaimmilla tervehdyksillä. He olivat ihastuksissaan hänen
menestyksensä johdosta, vaan näyttävät tuskin voineen käsittää miten
heidän kelvotoin ja laiska Bobby'nsa oli tullut niin mahtavaksi
mieheksi. Erittäinkin näyttää hänen isänsä olleen kovapäinen tätä
uskomaan. Vasta kuin sanoma Arkotin puolustuksesta saapui Englantiin,
kuultiin tuon vanhan herrasmiehen horisevan, että houkkiossa sittenkin
piili jotain. Hän ilmaisi päivä päivältä innokkaammin mieltymyksensä,
kuin tieto tuli yhdestä loistavasta voitosta toisensa perästä, ja
vihdoin oli hän verrattoman ihastunut poikaansa ja ylpeä hänen
puolestaan.

Clive'n isällä oli sangen painavia syitä iloita hänen tulonsa johdosta.
Melkoisia summia saalisrahaa oli tullut hänen osalleen ja hän oli
tuonut kotiin jommoisenkin omaisuuden, josta hän käytti osan isänsä
rahapulan häätämiseen ja perintötilan tekemiseen velattomaksi. Loput
näyttää hän tuhlanneen noin kahden vuoden kuluessa. Hänen elämänsä oli
loistava. Hän puki itsensä senkin ajan oloihin nähden komeasti, piti
ajajan ja ratsastushevoisen ja ryhtyi, kuin nämä rahanmenetysneuvot
ei vielä tyydyttäneet häntä, nopeimpaan ja tehokkaimpaan kaikista
tuhlauskeinoista, jonka tarjoo valituksen alaiseksi tehty parlamentin
vaali.

Yleisten vaalien aikana v. 1754 oli hallitus sangen
omituisessa tilassa. Ei löytynyt paljo minkäänlaista varsinaista
vastustuspuoluetta. Viimeisen vallankumouksen loppupäätös oli
peljästyttänyt Jakobinit. Torypuolue oli joutunut täydellisen
ylenkatseen alaiseksi. Se pieni lahkokunta, jonka prinssi Fredrik
vaikutusvoimallansa ja lupauksillaan oli pitänyt koossa, hajosi hänen
kuolemansa johdosta. Melkein jokainen kuningaskunnan tavallista
taidokkaampi julkisuuden mies oli nyt, aivan huolimatta entisistä
yhteyksistään, jossakin virastossa ja kutsui itseänsä whigiksi.
Mutta tämä näöltään erinomainen yksimielisyys oli peräti petollinen.
Itse hallituksen heikkona kohtana oli sen jäsenten keskinäinen viha
ja ristiriitaiset harrastukset. Heidän pääpyrintönänsä oli toinen
toisensa sorto ja kukistaminen. Pääministeri Newcastlea, joka oli
heikko, arkaluontoinen, kateellinen ja viekas mies, inhosivat ja
vihasivat kerrallaan hallituskunnan pätevimmät jäsenet eikä kukaan
enemmin kuin sotaministeriumin sihteeri Henry Fox. Tämä taitava, rohkea
ja kunnianhimoinen mies käytti jokaista tilaisuutta asettuaksensa
valtiorahaston ensimmäisen lordin tielle, jolta hän tiesi olevan vähä
peljättävää ja vähä toivottavaa, sillä Newcastle pelkäsi kaiken ikänsä
yhden verran riitauntumusta taidokasten miesten kanssa kuin heidän
edistämistänsä.

Newcastle'n mieleen oli johtunut lähettää kaksi jäsentä parlamenttiin
St Mikaelin puolesta, joka oli yksi noita vuoden 1832 uudistuskirjan
poislakaisemia pahanpäiväisiä kauppaloita. Lordi Sandwich, jonka
valta mainitussa paikkakunnassa kauan oli ollut yksinomainen, kävi
vastustamaan häntä, ja Fox piti erinomaisella kunnolla Sandwich'in
puolta. Clive'ä oli käytetty Fox'in luona, joka oli ottanut hänet
vastaan erittäin ystävällisesti. Nyt hän pantiin Sandwich'in vallan
nojassa ehdolle ja tulikin valituksi. Vaan vaalia vastaan tehtiin
valitus ja Newcastle'n herttua kannatti tätä kaikin voimin.

Asiasta keskusteltiin silloisen tavan mukaan eräässä kumpaisenkin
huoneen asettamassa valiokunnassa. Laillista puoluettomuutta ei edes
teeskenneltykään. Sir Robert Walpole'lla oli tapana sanoa suoraan,
ett'ei vaaliriidoissa käynyt osoittaminen minkäänlaista armoa.
Kiihtymys oli suuri tässä tilaisuudessa. Nyt ei oikeastaan ollutkaan
kysymystä siitä, oliko Clive valittu laillisesti vai epälaillisesti,
vaan siitä, kumpiko, Newcastle vai Fox, tuli olemaan uuden alihuoneen
herrana ja siis myöskin ensimmäisenä ministerinä. Taistelu oli pitkä ja
kiivas ja voitto näyttää kallistuneen milloin toiselle milloin toiselle
puolelle. Fox käytti kaikkia harvinaisia debattilahjojaan, löi toiset
puolet huoneen lakimiehiä heidän omilla aseillansa ja sai aikaan yhden
valtiovaraston miesten vallalle epäedullisen äänestyksen toisensa
perästä. Valiokunta teki päätöksensä Clive'n eduksi. Mutta kuin se
annettiin tiedoksi alihuoneessa, tapahtui käänne asiain juoksussa.
Tory-puolueen jäännöksellä oli, huolimatta sen halveksitusta tilasta,
kuitenkin tarpeeksi painoa voidaksensa vaikuttaa Newcastle'n ja Fox'in
puolueiden välillä tasalla olevaan vaakaan. Tory-puolue ei voinut kuin
halveksia Newcastle'a. Fox'ia se vihasi rohkeimpana ja viekkaimpana
valtiomiehenä, taitavimpana debattimiehenä whigein joukossa, Walpole'n
alituisena ystävänä ja Cumberlannin herttuan hartaana liittolaisena.
Hoiperreltuansa viimeiseen hetkeen saakka, päätti se äänestää samalla
puolella pääministerin ystävien kanssa. Seuraus oli, että huone
pienellä enemmistöllä hylkäsi valiokunnan päätöksen, ja Clive menetti
sijansa parlamentissa.

Kuin Clive nyt oli karkoitettu parlamentista ja hänen varansakin olivat
supistuneet, alkoi hän luonnollisesti jälleen luoda katseensa Indiaan
päin. Kompania ja hallitus olivat hyvin halulliset käyttämään häntä
palveluksessaan. Karnatikissa oli tosin saatu toimeen Englannille
edullinen sopimus. Dupleix oli tullut syrjäytetyksi ja palannut
suunnattoman suuren omaisuutensa tähteiden kanssa Eurooppaan, jossa
parjaukset ja rettelöt pian saattoivat hänet hautaan. Mutta useammat
enteet osoittivat, että sota oli hankkeissa Franskan ja Ison Britannian
välillä; ja sentähden tahdottiin lähettää taitava sotapäällikkö
kompanian siirtopaikkaan Indiassa. Tirehtorit määräsivät Clive'n St
Davidin linnan kuvernööriksi. Kuningas teki hänet everstiluutnantiksi
brittiläisessä armeijassa, ja v. 1755 purjehti hän jälleen Aasiaan.

Hän sai palattuansa itämaille ensimmäiseksi tehtäväksensä Gerian
linnoituksen valloittamisen. Tämä kallioniemelle rakennettu ja melkein
kokonansa meren ympäröimä linna oli erään Augria-nimisen ryövärin
pesäpaikkana, jonka alukset kauan olivat olleet Arabian lahden
kauhistuksena. Amirali Watson, joka komensi Englannin laivaston osastoa
itäisillä merillä, poltti Augrian alukset ja Clive ahdisti sillä välin
linnaa maan puolelta. Paikka kukistui pian, ja valloittajat jakoivat
keskenänsä sadanviidenkymmenen tuhannen sterlinkipunnan suuruisen
voittosaaliin.

Tämän urostyön jälkeen lähti Clive virkapaikalleen St Davidin linnaan.
Hän ei ollut ehtinyt olla täällä kahta kuukautta, kuin sanoma tuli,
joka pani tuon rohkean ja tehokkaan miehen koko neron vireille.

Bengali oli varakkain kaikista niistä maakunnista, jotka olivat
kuuluneet Tamerlanin hallitsijasuvun alle. Ei mikään osa Indiata ole
luonnoltaan niin edullinen sekä maanviljelykselle että kaupalle.
Satahaaraisena mereen juokseva Ganges on muodostanut avaran,
multarikkaan tasangon, joka troopillisenkin taivaan alla kilpailee
huhtikuun viheriöitsevän kasvullisuuden kanssa Englannissa.
Riisivainiot antavat sadon, jommoista ei missään muualla tavata.
Höysteiden, sokeri- ja öljykasvien ylenpalttisuus on tavatoin.
Jokiloissa on niin runsaasti kaloja, ett'ei niistä koskaan loppua tule.
Autiot saaret meren rannalla, jotka ovat peitetyt vahingollisilla
kasveilla ja vilisevät hirviä ja tiikerejä, antavat viljeltyjen
seutujen asukkaille yli tarpeen suoloja. Se suuri joki, joka tekee maan
hedelmälliseksi, on kerrallaan itämaiden kaupan tärkein kulkuväylä.
Indian rikkaimmat kauppa-asemat, sen loistavimmat pääkaupungit ja
mainioimmat pyhiöt ovat tämän joen ja sen haarajokien rannoilla.
Inhimillinen yksivaltaisuus on jo vuosisatoja turhaan taistellut tätä
luonnon ylellisyyttä vastaan. Huolimatta muhamettilaisista despoteista
ja Marattilaisten ryöväyksistä, oli Bengali tunnettu itämailla jonakin
Edenin tarhana ja varakkaimpana kuningaskuntana. Sen väestö karttui
verrattoman nopeasti. Sen viljavarat riittivät elättämään kaukaisia
maakuntia, ja Londonin sekä Parisin vallasnaiset pukivat itsensä sen
kangastuolien hienoihin tuotteihin. Se lauhkean ilman lamauttama
ja rauhan toimiin tottunut heimokunta, joka asui tässä rikkaassa
seudussa, oli muihin Aasialaisiin verraten samassa suhteessa, kuin
Aasialaiset ylimalkaan ovat Euroopan rohkeihin ja nerokkaihin lapsiin.
Kastilialaisilla on sananlasku, joka sanoo, että Valensian maa on
vettä ja sen miehet naisia, ja tätä vertausta voipi varsinkin yhtä
hyvällä syyllä käyttää alisen Gangesin avaran tasangon suhteen. Teki
Bengalilainen mitä hyvänsä, niin tekee hän sen veltosti. Mielitoimiansa
harjoittaa hän istuillaan. Hän kammoksuu ruumiin ponnistuksia, ja,
vaikka kylläkin kielevä riidoissa, antautuu hän harvoin tappeluun eikä
rupea paljo milloinkaan sotilaaksi. Epäilemme tokko itä-indialaisen
kompanian koko armeijassa on sataa syntyperäistä Bengalilaista. Ei ole
kenties milloinkaan löytynyt kansaa, jonka luonto ja tottumus ovat
tehneet niin peräti omaksensa muukalaista i'estä kantamaan.

Euroopan suurilla kauppakompanioilla oli jo kauan ollut liikepaikkoja
Bengalissa. Franskalaiset olivat asettuneet Tsjandernagoreen ja
Hugliin, jossa vielä nytkin ovat. Hollantilaisilla oli ylempänä joen
varrella Tsjinsura hallussaan. Lähemmäksi merta olivat Englantilaiset
rakentaneet Williamin linnan. Kirkko ja avarat varastohuoneet
kohosivat sen läheisyydessä. Joen kumpaisellakin rannikolla oli
itä-indialaisen kompanian korkeimmilla asiamiehillä joukko tilavia
taloja, ja syntyperäiset olivat läheisyyteen perustaneet suuren ja
vilkasliikkeisen kaupungin, johon muutamat sangen varakkaat hindulaiset
kauppiaat asettuivat. Mutta, sillä paikalla, jonka Chowringin
palatsit nykyjään peittävät, ei ollut kuin muutamia pahanpäiväisiä,
oljilla katettuja hökkeliä. Vesilintujen ja alligatorien vallassa
oleva dsjungeli peitti linnan nykyisen paikan ja sen kadun, joka nyt
auringon laskun aikaan joka päivä on täynnä Kalkutan loistavimpia
vaunuja. Englantilaiset maksoivat siitä maapalaisesta, jolla heidän
kauppa-asemansa oli, niinkuin muutkin suuret tilalliset, hallitukselle
veroa, ja he olivat, niinkuin muutkin suuret tilanhaltijat, oikeutetut
harjoittamaan jonkunlaista tuomiovaltaa alueessansa.

Varakuningas, jota Englantilaiset kutsuivat Aliverdi Kaniksi ja joka,
samoin kuin muutkin mogulin varakuninkaat, oli tullut itsenäiseksi
valtiaaksi, hallitsi kauan Bengalin suurta maakuntaa ynnä Orissaa ja
Baharia. Hän kuoli v. 1756 ja valta siirtyi hänen pojanpojallensa,
nuorukaiselle, joka oli alle kahdenkymmenen vuoden ja nimeltään
Suradsja Daula. Itämaiden despotit ovat kenties kehnoin luokka
inhimillisten olentojen joukossa, ja tämä onnetoin nuorukainen oli
kehnoimpia luokassaan. Hänen ymmärryksensä oli luonnostaan heikko ja
hänen olentonsa luonnostaan epämiellyttävä. Hän oli saanut kasvatuksen,
joka olisi voinut lannistaa hyvänkin ymmärryksen ja turmella jalonkin
luonnon. Hän oli ymmärtämätön, kosk'ei kukaan milloinkaan uskaltanut
saattaa hänelle asioita ymmärrettäviksi, ja itsekäs, kosk'ei hänen
milloinkaan annettu kokea että hän riippui toisten hyvästä tahdosta.
Aikainen irstas elämä oli lamauttanut hänen ruumiinsa ja henkensä
voimat. Hän nautti kohtuuttomalla tavalla väkeviä juomia, joista hänen
heikot aivonsa tulistuivat milt'ei hulluuteen. Hänen mieliseuralaisensa
olivat kansan kehnoimpiin kerroksiin kuuluvia imartelijoita, joiden
ainoana ansiona oli hullunkurisuus ja orjamaisuus. Hänen sanotaan
vajonneen sille viimeiselle inhimillisen kehnouden asteelle, jolla
julmuus itsessänsä on miellyttävä, jolla tuskan näkeminen jo sinänsä,
ilman että mikään etu on saavutettava, mikään rikos rangaistava, mikään
vaara torjuttava, herättää ihastuksen tunteita. Jo aikaisin huvittelihe
hän eläinten ja lintujen kiduttamisella, ja aikamiehenä tuotti hänelle
lähimmäistensä kurjuus vielä suuremman huvituksen.

Suradsja Daula oli pienestä pitäen vihannut Englantilaisia. Tämä
oli hänen oikkujansa ja niitä ei milloinkaan vastustettu. Hänellä
oli peräti liioiteltu käsitys niistä rikkauksista, jotka heidän
ryöstämisellään saavutettaisiin, ja hänen heikko ja kehkeämätöin
ymmärryksensä ei pystynyt tajuamaan, että, jos Kalkutan aarteet
olisivat olleet vieläkin suuremmat kuin hän luuli niiden olevan,
niin ei ne sittenkään olisi voineet korvata sitä tappiota, jonka hän
välttämättömästi tuli kärsimään, jos hän väkivaltaisuudellansa pakoitti
eurooppalaisen kaupan siirtymään toiseen paikkaan pää-asemastaan,
joka oli Bengali. Riidan tekosyitä keksittiin pian. Englantilaiset
olivat, varoen sodan syttyvän Franskalaisten kanssa, alkaneet varustaa
siirtopaikkaansa valleilla ilman nabobin erityistä lupaa. Eräs varakas
syntyperäinen, jonka hän tahtoi ryöstää, oli paennut Kalkuttaan eikä
häntä palautettu sieltä. Tämmöisillä perustuksilla marssi Suradsja
Daula suurella armeijalla Williamin linnaa vastaan.

Dupleix oli pakoittanut kompanian palvelijat Benaresissa rupeamaan
valtiomiehiksi ja sotilaiksi. Bengalissa olivat he yhä edelleen
harjoittaneet yksistään kauppatoimia, ja uhkaava vaara herätti heissä
kauhistusta ja hämmästystä. Kuvernööri, joka oli kuullut paljo Suradsja
Daulan julmuudesta, kävi peljästyksestä neuvottomaksi, riensi venheesen
ja pakeni likeisimpään laivaan. Sotaväen päällikkö arveli olevan
viisainta noudattaa näin oivallista esimerkkiä. Linna otettiin heikon
vastarinnan perästä ja suuri joukko Englantilaisia joutui valloittajan
käsiin. Nabobi asettui kuninkaallisella komeudella kauppapaikan
muhkeimpaan taloon ja käski tuoda Mr. Holwell'in eteensä, joka oli
arvoltaan etevin vangittujen joukossa. Hänen ylhäisyytensä morkkasi
Englantilaisten ynseyttä ja intoili löytämänsä aarteen vähyyttä, vaan
lupasi säästää heidän henkensä ja meni levolle.

Tämän jälkeen tapahtui se suuri rikos, joka on merkillinen tavattoman
julmuutensa ja sen hirveän koston tähden, mikä sillä oli seurauksena.
Englantilaiset vangit jätettiin vartijain armoihin, ja vartijat
päättivät sulkea heidät yöksi linnan vankihuoneesen, joka oli tuo
"mustan luolan" kauhealla nimellä tunnettu komero. Tämä vankihuone
olisi sikäläisessä ilma-alassa ollut liian pieni ja ahdas yhdelle
ainoallenkin europpalaiselle pahantekijälle. Se ei ollut alaltaan kuin
kaksikymmentä neliöjalkaa. Sen pienet ilmareijät olivat suljetut.
Kesäinen päivän käänne, se vuoden aika oli käsissä, jolloin Englannista
kotiperäiset tuskin tilavissa huoneissa ja viuhkainten alituisesti
liehuessa voivat kestää Bengalin polttavaa kuumuutta. Vankeja oli
kaikkiansa neljäkymmentä kuusi. Kuin heitä käskettiin menemään
luolaan, luulivat he sotilasten piloittelevan ja pitäen henkensä
turvattuna nabobin lupauksen johdosta, olivat he hyvällä tuulella,
nauroivat tuolle mahdottomalle käskylle ja laskivat leikkiä siitä. Pian
huomasivat he erehtyneensä. He väittivät vastaan, he rukoilivat, mutta
turhaan. Vartijat uhkasivat hakata alas maahan jokaisen joka virkaili.
Vangitut tungettiin miekan kärjellä kammioon ja ovet suljettiin ja
lukittiin heidän perästänsä.

Ei mikään kohta historiassa eikä runoudessa, ei edes se, jonka Ugolino
kertoo ikuisen jään meressä, pyyhittyään veriset huulensa murhaajansa
päänahkaan, vedä läheskään vertoja niille kauhuille, jotka tämän yön
harvat henkiin jääneet ovat kertoneet. He huusivat armoa; he koettivat
murtaa oven. Holwell, joka tässäkin kovimmassa hädässä jonkun verran
pysyi tyyneenä mieleltään, tarjosi vartijoille suuria lahjoja. Mutta
vastaus kuului, ett'ei mitään voitu tehdä nabobin käskyttä, että nabobi
makasi ja että hän vihastuisi jos joku rohkenisi herättää häntä. Nyt
joutuivat vangit epätoivon raivoon. He tallasivat toinen toistansa,
tappelivat sijoista ikkunan alla, tappelivat siitä vesimäärästä,
jolla murhaajain julma sääliväisyys pilkkasi heidän epätoivonsa
ponnistuksia, riehuivat, rukoilivat, kiroilivat ja pyysivät hartaasti
vartijoita sytyttämään heidät tuleen. Sillä välin valaisivat vartijat
kynttelillä kammion häkki-aukon kautta ja nauroivat avosuin uhriensa
hurjille kamppauksille. Vihdoin kuoli melske hiljaisiin valituksiin ja
voivotuksiin. Päivä oli käsissä. Nabobi oli levännyt mässäyksestänsä
ja antoi luvan aukaista vankilan oven. Vaan aikaa kului ennenkuin
sotamiehet ehtivät saada raivatuksi tien henkiin jäänneille latomalla
pitkin seiniä kuolleet, joihin tuo polttava ilma jo oli alkanut tehdä
inhoittavan vaikutuksensa. Kuin tie vihdoin oli auki, hoiperteli
kolmekolmatta kauhistuttavaa haamua, joita ei heidän omat äitinsä olisi
tunteneet, yksi toisensa perästä ulos ruumishuoneesta. Hauta kaivettiin
paikalla. Kuolleiden ruumiit, joita oli 123, heitettiin siihen hujan
hajan ja peitettiin mullalla.

Mutta nämä asiat, joita ei yhdeksättäkymmenen vuoden kuluttua voi
lukea eikä kertoa kauhistuksetta, eivät herättäneet mitään katumusta
eikä sääliä tuossa julmassa nabobissa. Hän ei määrännyt minkäänlaista
rangaistusta murhaajille. Hän ei osoittanut henkiinjääneille
minkäänlaista hellyyttä. Tosin sallittiin muutamien, joilta ei ollut
mitään saatavissa, mennä matkoihinsa; mutta niitä, joilta arveltiin
voitavan pusertaa jotakin, kohdeltiin inhoittavalla julmuudella.
Holwell joka ei kyennyt omin voimin tulemaan, kuljetettiin tyrannin
luo. Tämä soimasi ja uhkaili häntä sekä lähetti hänet raudoissa
sisämaahan yhdessä muutamien muiden herrasmiesten kanssa, joiden
epäiltiin tietävän enemmin kompanian aarteista, kuin he katsoivat
sopivaksi ilmaista. Nämä yhä vielä tuosta hirveästä kuoleman
kamppauksesta masennetut henkilöt pantiin pahanpäiväisiin komeroihin
ja elätettiin paljaalla elolla ja vedellä, kunnes vihdoinkin nabobin
naissukulaisten välitys saattoi heidät vapauteen. Yksi englantilainen
nainen oli hengissä kestänyt tuon hirveän yön. Hän vietiin ruhtinaan
haaremiin Mursjedobadiin.

Sillä välin lähetti Suradsja Daula kirjeitä nimelliselle valtiallensa
Delhiin, joissa viimeistä valloitusta kuvataan mitä ylpeimmillä
sanoilla. Hän asetti vartijajoukon Fort Williamiin, kielsi
Englantilaiset oleskelemasta sen läheisyydessä ja määräsi, että
Kalkutalle siitä lähtien hänen urostöidensä muistoksi oli annettava
nimi Alinagore, joka merkitsee Jumalan Portti.

Elokuussa saapui tieto Kalkutan kukistumisesta Madrasiin ja herätti
siellä kiihkeintä ja katkerinta kostonhimoa. Koko siirtopaikka huusi
kostoa. Kahdeksanviidettä tunnin kuluessa siitä, kuin sanoma oli
saapunut, päätettiin että retkikunta oli lähetettävä Hugliin ja Clive
asetettava mannerväen johtajaksi. Merivoima oli amiraali Watsonin
komennon alla. 900 englantilaista jalkamiestä, kaikki uljasta ja
kunnon väkeä, ja 1,500 sepoita kuului siihen armeijaan, joka purjehti
rankaisemaan ruhtinasta joka alamaistensa lukumäärän suhteen voitti
Ludvik XV ja keisarinna Maria Teresian. Lokakuussa lähti retkikunta
vesille, vaan sen oli tehtävä matkansa vastatuuleen ja se saapui
sentähden Bengaliin vasta Joulukuussa.

Nabobi eleli Mursjedobadissa luuloitellussa turvallisuudessa.
Peräti tietämätöin ulkomaiden olojen suhteen, oli hänellä tapana
sanoa, ett'ei koko Euroopassa ollut kymmentä tuhatta asukasta ja
hänestä näytti mahdottomalta, että Englantilaiset uskaltaisivat
samota hänen alueehensa. Mutta vaikk'ei hän ollenkaan peljännyt
heidän sotavoimiansa, alkoi hän kuitenkin suuresti kaivata heitä.
Hänen tulonsa supistuivat ja neuvonantajat onnistuivat saada hänet
käsittämään että valtiaalle toisinaan saattoa olla edullisempi suojella
kauppiasten nauttimia oikeuksia, kuin panna heidät kidutuspenkille
löytääksensä kätkettyjä kulta- ja jalokivi-lippaita. Hän oli jo
taipuvainen antamaan suostumuksensa siihen, että kompania jälleen
ryhtyi harjoittamaan kauppaansa, kuin tieto tuli, että englantilainen
laivasto oli Huglissa. Hän käski paikalla kaikki sotaväkensä
kokountumaan Mursjedobadiin ja lähti niiden kanssa matkalle Kalkuttaan.

Clive oli tavallisella pontevuudellaan alottanut sotaliikkeensä.
Hän otti Budsjebudsjin, löi Fort Williamin varustusväen hajalle,
valloitti Kalkutan takaisin, sai Huglin valtaansa väkiryntäyksellä
ja ryösti sen. Tuon jo ennestään myönnytyksiin Englantilaisille
taipuvaisen nabobin sovinnolliset tuumat vakaantuivat näiden heidän
voimansa ja urhoollisuutensa todistusten kautta. Hän teki sentähden
tarjouksia maahan karanneen sotavoiman johtajille, suostui panemaan
kauppapaikan jälleen kuntoon ja antamaan korvausta niille, joita hän
oli vahingoittanut.

Sota oli Clive'n mielityötä ja hänestä tuntui sopimus Suradsja Daulan
kanssa jotenkin häpeälliseltä. Vaan hänen valtansa oli rajoitettu.
Komitealla, jonka enimmät jäsenet olivat Kalkutasta karanneita
kompanian virkamiehiä, oli asiain ylin johto käsissään, ja nämä
halusivat jälleen päästä paikoilleen ja saada vahinkonsa korvatuksi.
Madrasin hallitus, joka oli saanut tiedon sodan syttymisestä
Euroopassa, ja pelkäsi hyökkäystä Franskalaisten puolelta, odotti
levottomuudella laivaston palajamista. Nabobin lupaukset olivat
suuret, taistelun päätös epätietoinen, ja Clive suostui rupeamaan
keskusteluihin, vaikka hän lausui mielipahansa siitä, ett'eivät asiat
tulleet ratkaistuiksi niin loistavalla tavalla kuin hän olisi toivonut.

Tämä sovinnon hierominen alottaa uuden taitteen Clive'n elämässä.
Tähän saakka oli hän ollut paljas sotilas, joka erinomaisella taidolla
ja miehuudella pani toimeen muiden hankkeita. Tästä lähtien on häntä
enemmin katsominen valtiomiehen kannalta, ja hänen sotatoimensa
ovat pidettävät riippuvina hänen valtiollisista tarkoituksistaan.
Myönnettävä on, että hän tuolla uudella alalla osoitti suurta taitoa ja
toimi suurella menestyksellä. Mutta se on niinikään myönnettävä, että
ne neuvottelut, joihin hän nyt alkoi ottaa osaa, ovat jättäneet tahran
hänen siveelliselle maineelleen.

Me emme voi millään ehdolla olla yhtä mieltä sir John Malcolm'in
kanssa, joka kerrassaan on päättänyt, ett'ei hänen sankarinsa
käytöksessä huomaa muuta kuin jaloutta ja vilpittömyyttä. Mutta yhtä
vähä voimme yhtyä mr Mill'in mielipiteesen; hän on mennyt siihen
määrään liiallisuuteen, että hän on sanonut Clive'ä mieheksi, joka
ei koskaan pitänyt väliä petoksesta, kuin se vaan auttoi häntä
tarkoitusten perille. Clive näyttää meistä luonnoltansa olleen roiston
suora vastakohta, välin hurjan rohkea, välin varomattoman suora, harras
ystävä ja teeskentelemätöin vihamies. Me emme tapaa hänen yksityisessä
emmekä siinä hänen julkisessa elämässään, jossa hänellä oli tekemistä
omain kansalaistensa kanssa, mitään kavaluuden taipumuksen merkkiä.
Päinvastoin olivat hänen virheensä kaikissa riitaisuuksissa, joissa
hän Englantilaisena seisoi Englantilaisia vastaan, niin hyvin hänen
nyrkkikahakoissaan koulussa, kuin niissä kiivaissa otteluissa
India-huoneessa ja parlamentissa, joita kesti hänen myöhemmän ikänsä
päivinä, semmoisia, jotka ovat omituisia jaloille ja yleville
luonteille. Todenmukaiselta näyttää, että hän piti itämaalaista
politiikiä leikkinä, jossa ei mikään ollut epärehellistä. Hän tiesi,
että Indian syntyperäisten asukasten siveellinen kanta suuressa
määrässä erisi siitä, joka vallitsi Englannissa. Hän tiesi itsellänsä
olevan tekemistä miesten kanssa, joilta puuttui käsitys siitä, mitä
Euroopassa sanotaan kunniaksi, miesten, kanssa, jotka arvelematta
tekivät minkä lupauksen tahansa ja häpeämättä rikkoivat minkä lupauksen
tahansa, miesten kanssa, jotka tarkoitustensa saavuttamiseksi hyvällä
omalla tunnolla käyttivät lahjomista, väärää valaa ja väärentämistä.
Hänen kirjeensä osoittavat, että tuo suuri eroitus aasialaisen ja
eurooppalaisen siveellisyyden välillä alati oli hänellä mielessä.
Hän näyttää, meidän mielestämme mitä kovimmin erehtyen, arvelleen,
ett'ei hän taitanut mitään moisille vastustavoille, jos hän otti
noudattaaksensa välipuheita, joista he eivät pitäneet mitään väliä,
jos hän pysyi totuudessa saamatta kuulla totuutta, jos hän omaksi
vahingokseen täytti kaikki sitoumuksensa liittolaisia kohtaan, jotka
eivät koskaan pysyneet sitoumuksessaan, jos se ei ollut heille
edullista. Sentähden kävi tämä mies, joka muussa elämässään oli kunnon
englantilainen getlemanni ja sotilas, niinpian kuin hän sai tekemistä
indialaisen kujeilijan kanssa, itse kujeilijaksi, ja antautui tunnon
puutteetta petokseen ja teeskenteleviin miellytyksiin, asiakirjan
väärentämiseen ja käsi-alain jäljittelemiseen.

Englantilaisten ja nabobin välisessä keskustelussa oli pääasiallisesti
kaksi miestä asianajajina, nimittäin mr. Watts, joka oli kompanian
virkamies, ja eräs Bengalilainen nimeltä Omikund. Tämä Omikund
oli ollut Kalkutan rikkaimpia syntyperäisiä kauppiaita ja saanut
kärsiä suuria vahinkoja nabobin tätä paikkaa vastaan tekemän retken
kautta. Kaupankäyntinsä aikana oli hän monessa kohdin tutustunut
Englantilaisiin ja oli erittäin sopiva välittäjänä näiden ja
syntyperäisen hovin välillä. Hänellä oli suuri arvo heimokuntansa
kesken ja Hindulaisen tavalliset luonnonlahjat omasi hän korkeassa
määrässä, nimittäin nopean huomion, sopivaisuuden tunnon, oveluuden
ja kestäväisyyden ja niinikään Hindulaisen virheet, orjamaisuuden,
ahneuden ja petollisuuden.

Nabobi harjoitti kaikkea indialaisen valtiomiehen uskottomuutta ja
kaikkea pojalle omaansa kevytmielisyyttä, jonka hengen valta ja
itsekkäisyys ovat heikontaneet. Hän lupaili, peräytyi, vitkasteli ja
karttoi. Kerran läksi hän uhkaavalla tavalla marssimaan Kalkuttaan
päin, vaan nähtyänsä Englantilaisten vankat rivit, peräytyi hän
säikähtyneenä ja suostui rauhan tekoon heidän määräämillänsä
ehdoilla. Tuskin oli sopimus tehty, kuin hän ryhtyi uusiin hankkeihin
heitä vastaan. Hän vehkeili franskalaisten viranomaisten kanssa
Tsjandernagoressa. Hän kutsui Bussya marssimaan Dekanista Hugliin ja
ajamaan Englantilaiset pois Bengalista. Kaiken tämän tiesivät Clive
ja Watson vallan hyvin. He päättivät sentähden lyödä ratkaisevan
iskun ja käydä Tsjandernagoren kimppuun, ennenkuin sikäläinen
joukkokunta ennätti saada uutta apuväkeä joko Indian etelä-osasta tahi
Euroopasta. Watson johti meritse, Clive maitse tehtävää retkeä. Näiden
yhdistettyjen liikkeiden menestys oli nopea ja täydellinen. Linnoitus,
varustusväki, tykistö, sotatarpeet, kaikki joutui Englantilaisten
käsiin. Vangittujen joukossa oli lähes 500 miestä eurooppalaista
sotaväkeä.

Nabobi oli peljännyt ja vihannut Englantilaisia silloinkin, kuin hän
vielä oli tilaisuudessa asettamaan heitä vastaan heidän franskalaiset
kilpailijansa. Nyt olivat Franskalaiset voitetut, ja Englantilaiset
alkoivat synnyttää hänessä vielä suurempaa pelkoa ja vielä suurempaa
vihaa. Tuo heikko ja peri-aatteetoin mies horjui orjallisuuden ja
ynseyden välillä. Yhtenä päivänä lähetti hän suuren rahasumman
Kalkuttaan osana sitä korvausta, jonka hänen tuli sovittaa tekemistänsä
vääryyksistä. Seuraavana päivänä lähetti hän juvelilahjan Bussy'lle
ja pyysi tätä mainiota upseeria rientämään puolustamaan Bengalia
"Cliveä, tuota sodassa urhoollista miestä vastaan, jota", niinkuin
hänen ylhäisyytensä sanoi, "kaikki kovat onnet kohdatkoot". Hän antoi
käskyn armeijallensa marssia Englantilaisia vastaan. Hän peräytti
käskynsä. Hän repi Clive'n kirjeet palaisiksi. Sitten lähetti hän
vastauksia oikealla kohteliaisuuden kukkaiskielellä. Hän käski
Watts'in hävitä hänen näkyvistänsä ja uhkasi seivästää hänet. Hän pani
jälleen hakemaan Watts'ia ja pyysi anteeksi tekemänsä loukkauksen.
Sillä välin oli hänen kurja hallintonsa, hänen mielettömyytensä,
hänen irstaat tapansa ja hänen mieltymyksensä halvimpiin seuralaisiin
närkästyttänyt kaikki alamaisluokat, sotilaat, kauppiaat, virkamiehet,
nuo ylpeät ja loisteliaat Mahomettilaiset ja nuo arat, ketterät ja
säästäväiset Hindulaiset. Häntä vastaan syntyi peljättävä liittokunta,
johon kuului talouden ministeri Roidullub, sotaväen ylipäällikkö Mir
Dsjaffir, Indian varakkain pankkiiri Dsjugget Seit. Hanke uskottiin
englantilaisille asiamiehille, ja Mursjedobadin tyytymättömät sekä
Kalkutan komitea ryhtyivät neuvotteluihin toistensa kanssa.

Komiteassa oltiin hyvin epäileviä, mutta Clive'n ääni lankesi
salasiittolaisten eduksi, ja hän sai pontevuudellansa ja vakavuudellaan
kaiken vastuksen raukenemaan. Päätettiin että Englantilaiset
antaisivat mahtavan apunsa Suradsja Daulan kukistamiseen ja Mir
Dsjaffirin koroittamiseen Bengalin valta-istuimelle. Mir Dsjaffir
puolestaan lupasi hyvän korvauksen kompanialle ja sen palvelijoille
sekä runsaita lahjoja armeijalle, laivastolle ja komitealle. Suradsja
Daulan inhoittava irstaisuus, Englantilaisten hänen kauttansa kärsimät
vääryydet, se vaaranalainen tila, johon kauppaliike olisi joutunut, jos
hän yhä edelleen olisi saanut jatkaa hallitustaan, näyttävät meistä
täydellisesti oikeuttaneen päätöksen syöstä hänet valtaistuimelta.
Vaan ei mikään voi oikeuttaa sitä kavaluutta, jota Clive ilkesi
harjoittaa. Hän lähetti Suradsja Daulalle niin suopeita kirjeitä,
että ne kauan kietoivat tämän heikon ruhtinaan pitämään itsensä
täydellisesti turvattuna. Sama sanansaattaja, joka toi nabobille nämät
"rauhoituskirjeet" -- joiksi Clive niitä sanoi -- toi mr Watts'ille
kirjeitä tämmöisellä sisällyksellä: "Sano Mir Dsjaffirille, että
hän pitää pelon kaukana itsestään. Minä aion yhdistyä hänen väkensä
kanssa viidellä tuhannella miehellä, jotka eivät koskaan käänny
seliin. Vakuuta hänelle, että minä marssin yöt päivät tullakseni hänen
avuksensa ja tahdon seistä hänen puolellaan niinkauvan kuin minulla on
yksikään mies jäljellä."

Mahdotointa oli kauan kokonansa peittää näin monihaaraista salaliittoa.
Sen verran tuli pian nabobin kuuluviin että hänen epäluulonsa heräsi.
Vaan hän tuli pian rauhoitetuksi niiden lorujen ja temppujen kautta,
joita Omikundin kekseliäisyys ihmeteltävällä oveluudella sai syntymään.
Kaikki meni hyvin ja hanke oli kypsymäisillään, kuin Clive sai tietää,
että Omikund uhkasi harjoittaa petollisuutta vehkeissään. Tuolle
ovelalle Bengalilaiselle oli luvattu runsaat hyväntekijäiset kaikista
hänen Kalkutassa kärsimistänsä vahingoista. Vaan tämä ei voinut
tyydyttää häntä. Hänen apunsa oli ollut suuri. Hänellä oli koko juonen
pääjohto käsissään. Hiiskahtamalla yhden ainoan sanan Suradsja Daulan
korvaan, voi hän tehdä kaiken työnsä tyhjäksi. Watts'in Mir Dsjaffirin
ja kaikkien muiden salaliittolaisten henki oli hänen vallassaan; hän
päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja tuoda omat ehtonsa esille.
Hän vaati salaperäisyytensä ja apunsa palkaksi kolmesataa tuhatta
sterlinkipuntaa. Tuo tästä petoksesta harmistunut ja vaarasta
säikähtynyt komitea ei tietänyt mitä tehdä. Mutta Clive oli suurempi
mestari kuin Omikund itse Omikundin omissa tempuissa. Hän sanoi, että
tämä mies oli roisto. Jokainen keino oli muka oikeutettu, joka teki
semmoisen heittiömaisuuden tyhjäksi. Parasta oli, että luvattiin
suostua hänen vaatimukseensa. Omikund tuli pian olemaan heidän
vallassaan, ja silloin voivat he rangaista häntä pidättämällä häneltä
sekä tuon nyt vaaditun lahjan että sen korvauksen, joka oli tuleva
kaikille noille Kalkutassa vahinkoa kärsineille.

Hänen neuvonsa hyväksyttiin. Mutta millä tavalla oli tuo varovainen
ja teräväkärkinen Hindulainen petettävä. Hän oli vaatinut, että
erityinen hänen palkkiotansa koskeva pykälä oli otettava liittokirjaan
Mir Dsjaffirin ja Englantilaisten välillä, eikä hän tahtonut tyytyä
ennenkuin hän sai nähdä sen omilla silmillään. Clive'llä oli
apukeino varalla. Kaksi liittokirjaa tehtiin, toinen valkoiselle,
toinen punaiselle paperille; edellinen oli oikea, jälkimäinen
väärä. Edellisessä ei mainittu ensinkään Omikundin nimeä; hänelle
näytettävässä kirjassa oli määräys hänen eduksensa.

Vaan toinen pula ilmaantui. Amiraali Watson'ia arvelutti kirjoittaa
nimensä punaisen liittokirjan alle. Omikundin valppaus ja tarkka
silmä antoi aihetta peljätä, että moisen tärkeän nimen puute kenties
herättäisi hänen epäluulonsa. Vaan Clive ei ollut se mies, joka jätti
jotakin puolitiehen. Meitä milt'ei punastuta kirjoittaessamme, että hän
väärensi amiraali Watson'in nimen.

Nyt oltiin kaikin puolin valmiina ryhtymään toimeen. Mr Watts
pakeni salaa Mursjedobadista. Clive pani joukkonsa liikkeelle ja
kirjoitti nabobille kirjeen, jossa oli vallan toisenlainen henki kuin
edellisessä. Hän luetteli kaikki Englantilaisten kärsimät vääryydet,
tarjoutui jättämään riidanalaiset kohdat Mir Dsjaffirin ratkaistaviksi
ja lopetti kirjeensä ilmoituksella, että hän sadeajan lähenemisen
tähden teki itselleen kunnian käydä miehineen hänen ylhäisyytensä luona
pyytämässä vastausta.

Suradsja Daula kokosi paikalla kaikki väkensä ja marssi Englantilaisia
vastaan. Oli suostuttu, että Mir Dsjaffirin tuli erota nabobista ja
marssittaa sotajoukkonsa Clive'n puolelle. Vaan kuin ratkaiseva hetki
lähestyi, voitti kavaltajan pelko hänen kunnianhimonsa. Clive oli
saapunut Kosinbosariin; nabobi seisoi suuren voiman kanssa muutamia
penikulmia ylempänä Plassin luona, ja yhä vielä jätti Mir Dsjaffir
sitoumuksensa täyttämättä eikä antanut kuin karttavia vastauksia
englantilaisen kenraalin ankariin muistutuksiin.

Clive'n tila oli tuskallisen tukala. Hän ei voinut ensinkään luottaa
liittolaisensa suoruuteen ja miehuuteen, ja kuinka suuri hänen
luottamuksensa omaan sotataitoonsa sekä väkensä urhoollisuuteen ja
sotakuriin lieneekin ollut, niin ei sittenkään käynyt helpoksi antautua
taisteluun armeijan kanssa joka oli kahtakymmentä kertaa suurempi hänen
omaansa. Hänen edessään juoksi virta, jonka yli oli helppo päästä,
vaan jonka yli ei yksikään hänen pienestä parvestaan voinut päästä
palajamaan jos asiat menivät huonosti. Tässä tilaisuudessa pani se
ankara edesvastaus, joka liittyi lopullisen päätöksen tekemiseen,
tuon pelkäämättömän miehen ensimmäisen ja viimeisen kerran muutamiksi
tunneiksi arvelemaan. Hän kutsui kokoon sotaneuvoston. Sen enemmistö
oli taistelua vastaan ja Clive oli yhtä mieltä enemmistön kanssa. Kauan
senjälkeen sanoi hän, ett'ei hän ollut ikänänsä kutsunut sotaneuvostoa
kokoon kuin yhden ainoan kerran, ja ett'eivät Brittiläiset koskaan
olisi tulleet Bengalin herroiksi, jos hän olisi noudattanut tämän
neuvoston mieltä: Vaan kokous oli tuskin ennättänyt päättyä, kuin hän
jälleen oli entisellään. Hän meni yksinäisyyteen muutamien puiden
varjoon ja vaipui siellä mietteihin melkein kokonaisen tunnin ajaksi.
Hän palasi päätöksellä panna kaikki alttiiksi ja antoi käskyn, että
kaikki piti olla valmiina virran yli menemistä varten seuraavaan aamuun.

Virran yli mentiin ja vaivaloisen marssin jälkeen asettui armeija
leiriin kauan auringon laskettua mangopuu-metsään lähellä Hassia,
penikulman matkan päähän vihollisesta. Clive ei voinut nukkua;
hän kuuli koko yön rumpujen ja symbalin ääntä nabobin avarasta
leiristä. Ei ole outoa että hänenkin jäntevä mielensä toisinaan oli
masentumaisillansa hänen miettiessään, minkälaista ylivoimaa vastaan ja
mistä hinnasta hänen muutamien tuntien kuluttua oli taisteleminen.

Vaan ei Suradsja Daulakaan ollut levollisempi mieleltään. Hurja ja
kauhea pelko raateli tätä kerrallaan arka- ja rajuluontoista miestä.
Ratkaisevan hetken suuri merkitys ja läheisyys herätti hänessä
tuskallisen hädän. Peljäten päällikköjänsä, peljäten jokaista, joka
lähestyi häntä, peljäten yksinäisyyttä, istui hän synkkänä teltassaan,
niinkuin kreikkalainen runoilija olisi sanonut, niiden kostotarten
vainoamana, jotka vielä kuolemanponnistuksissaan olivat kironneet häntä
"mustassa luolassa".

Se päivä koitti, joka oli ratkaiseva Indian kohtaloon. Auringon
noustessa alkoi nabobin armeija tulvata ulos leiristä monen
eri aukeaman kautta ja lähteä liikkeelle sitä metsää kohti,
johon Englantilaiset olivat asettuneet. Neljäkymmentä tuhatta
pyssyillä, keihäillä, jousilla, miekoilla ja nuolilla varustettua
jalkamiestä peitti kentän. Heillä oli mukanansa viisikymmentä mitä
suurimmanlaatuista tykkiä. Kutakin oli pitkä jono valkoisia härkiä
edestäpäin vetämässä ja takaapäin auttoi elefantti. Muutamat pienemmät,
vähäisen franskalaisen apujoukon tykit olivat kenties peljättävämmät.
Ratsuväen lukumäärä nousi viiteentoista tuhanteen, ja ne eivät olleet
Bengalin veltostuneesta kansasta, vaan siitä rohkealuontoisemmasta
heimokunnasta otettuja miehiä, joka asui pohjoisissa maakunnissa,
ja Clive'n tarkka silmä huomasi, että sekä miehet että hevoiset
olivat vankempia kuin ne, jotka Karnatikissa olivat saatavina.
Hänellä ei ollut asettaa tätä laumaa vastaan kuin 3,000 miestä.
Mutta näiden joukossa oli tuhat Englantilaista ja kaikki olivat
englantilaisten upseerien johdon alla ja englantilaiseen sotakuriin
harjoitetut. Erityisesti huomioon astuva tässä pienessä armeijassa oli
yhdeksäsneljättä rykmentti, jonka lipulla vielä, monen Wellingtonin
alla Espanjassa ja Gaskognessa voitetun lisäyksen ohessa, on nähtävänä
Plassin nimi ja tuo ylpeä tunnuslause: Primus in Indis.

Tappelu alkoi kanuunatulella, jossa nabobin artilleria tuskin teki
mitään jälkeä, vaan Englantilaisten harvat tykit saivat suurta
tuhoa aikaan. Useammat Suradsja Daulan etevimpiä upseereja kaatui.
Epäjärjestys alkoi vallata hänen sotarivinsä. Hänen oma pelkonsa
kasvoi kasvamistaan. Eräs salaliittolaisista koetti osoittaa hänelle
peräytymisen otollisuutta. Tähän kavalaan neuvoon, joka soveltui
yhteen sen kanssa mitä hänen pelkonsa saattoi hänelle mieleen, oli hän
valmis suostumaan. Hän käski armeijansa peräytymään, ja tämä käsky
ratkaisi hänen kohtalonsa. Clive otti tilaisuudesta vaarin ja käski
joukkonsa etenemään. Tuo sekasorron ja alakuloisuuden valtaama lauma
hajosi järjestetyn ja miehuullisen joukon ryntäyksen alla. Ei sitä
tilaisuutta, jossa rahvasjoukkion kimppuun käynyt säännöllinen sotaväki
olisi niin peräti mullistanut sen. Pakolaisvirta tempasi mukaansa
Franskalaisten pienen joukon, joka yksin uskalsi tehdä vastarintaa
Englantilaisille. Tunnin kuluttua oli Suradsja Daulan sotaväki
hajoitettu ja se jäi ainaiseksi kokoontumatta. Voitetuista ei tapettu
kuin 500. Vaan heidän leirinsä, heidän tykkinsä, heidän kuormastonsa,
lukemattomat vaunut, lukemattomat elukat joutuivat voittajain käsiin.
Clive'llä oli 22 kaatunutta ja 50 haavoitettua ja tällä menetyksellä
oli hän musertanut lähes kuudenkymmenen tuhannen miehen armeijan ja
valloittanut valtakunnan, joka oli avarampi ja väkirikkaampi kuin Iso
Britannia.

Mir Dsjaffir ei ollut taistelun kestäessä antanut minkäänlaista apua
Englantilaisille. Mutta niin pian kuin hän näki päivän kohtalon
ratkaistuksi, eroitti hän osakuntansa pois armeijasta ja lähetti
tappelun jälkeen onnentoivotukset liittolaisilleen. Seuraavana
aamuna lähti hän englantilaisten majoille eikä ollutkaan aivan vähän
huolissaan vastaanoton suhteen. Hän osoitti selvästi levottomuutensa
kuin vahti astui esiin ottamaan häntä vastaan hänen arvonsa mukaisella
kunnioituksella. Mutta hänen pelkonsa haihtui pian. Clive tuli häntä
kohtaamaan, syleili häntä, tervehti häntä kolmen suuren maakunnan,
Bengalin, Orissan ja Baharin nabobina, kuunteli suosiollisella mielellä
hänen puolustuspuheitaan ja kehoitti häntä viipymättä marssimaan
Mursjedabadiin.

Suradsja Daula oli paennut taistelukentältä niin nopeasti, kuin
kovajuoksuinen tehevä vähänkään saattoi kuljettaa häntä ja viipyi
matkalla Mursjedabadiin hiukan yli neljänkolmatta tunnin. Täällä kutsui
hän neuvoksensa ympärilleen. Viisaimmat kehoittivat häntä antaumaan
Englantilaisten käsiin, joilta hänen ei tarvinnut peljätä mitään
pahempaa kuin valtansa menettämistä ja vankeutta. Vaan hän katsoi
tätä neuvoa petollisuuden tuotteeksi. Toiset yllyttivät häntä jälleen
koettamaan sodan onnea. Hän hyväksyi neuvon ja jakeli käskyjä siihen
nähden. Vaan hänellä ei ollut tarpeeksi mielenpontta voidaksensa
edes päivääkään pysyä lujasti päätöksessään. Hän sai tietää että Mir
Dsjaffir saapui ja hänen kauhistuksensa kävi hillitsemättömäksi. Hän
laskihe halvassa valhepuvussa, juveelilipas kädessä, yön aikana alas
erään palatsinsa ikkunan kautta ja lähti ainoastaan kahden seuralaisen
kanssa matkalle Patnaan.

Muutamien päivien kuluttua saapui Clive Mursjedabadiin, kahden sadan
englantilaisen sotilaan ja kolmen sadan sepoin saattamana. Asunnoksi
oli hänelle määrätty palatsi, jota ympäröi niin avara tarha, että koko
hänen saattojoukollaan oli siinä mukava olopaikka. Mir Dsjaffirin
valtaanasettamis-menot suoritettiin heti kohta. Clive saattoi uuden
nabobin kunnia-istuimen luo, asetti hänet sille, antoi hänelle, Indian
ikivanhan tavan mukaan, lahjaksi kultaa, kääntyi sitten syntyperäisen
väen puoleen, joka täytti salin, ja toivotti heille onnea sen hyvän
tapauksen johdosta, joka oli vapauttanut heidät tyrannin vallasta. Hän
oli tässä tilaisuudessa pakoitettu käyttämään tulkin apua; sillä se
on otettava huomioon, että vaikka hän oleskeli pitkät ajat Indiassa,
vaikka hän tarkoin tunsi Indialaisten politiikin ja Indialaisten
luonteen omituisuudet ja vaikka indialaiset sotilaat hartaalla
mieltymyksellä olivat kiintyneet häneen, ei hän koskaan oppinut
sujuvasti puhumaan yhtään Indian kieltä. Onpa sanottu hänen toisinaan
olleen pakoitetun käyttämään yhteyksissään Indian syntyperäisen väestön
kanssa sitä vähäistä taitoansa Portukalin kielessä, jonka hän poikana
oli saavuttanut Brasiliassa käydessään.

Uutta valtiasta vaadittiin nyt täyttämään ne sitoumukset, jotka hän
oli tehnyt liittolaisilleen. Neuvoittelu pidettiin niistä hankkeista,
joihin oli ryhdyttävä, suuren pankkiirin, Dsjugget Seitin luona.
Omikund saapui sinne täydellisesti vakuutettuna, että hän oli Cliven
erinomaisessa suosiossa, sillä tämä, joka viekkaudessa voitti yksin
Bengalilaisetkin, oli tähän päivään saakka kohdellut häntä entisellä
ystävyydellä. Valkoiselle paperille tehty kirja otettiin käsille ja
luettiin julki Clive kääntyi nyt mr. Scrafton'in puoleen, joka oli
kompanian virkamiehiä, ja sanoi hänelle: "Nyt on aika saattaa Omikund
hänen harhaluulostansa". "Omikund", sanoi mr Scrafton Hindostanin
kielellä, "punainen kirja on väärä, te ette tule saamaan mitään".
Omikund vaipui, tunnottomana seuralaistensa syliin. Hän tointui
jälleen, vaan hänen mielensä oli auttamattomasti vialla. Clive, joka ei
yhteyksissään indialaisten valtiomiesten kanssa antanut omantuntonsa
paljoa häiritä itseänsä, vaan siltä ei puuttunut ihmisyyttä, näyttää
heltyneen. Hän tapasi Omikundin muutamia päiviä myöhemmin, puhui
ystävällisesti hänen kanssansa, neuvoi häntä tekemään pyhävaellukseen
johonkuhun suureen indilaiseen temppeliin, toivoen että olopaikan
muutos palauttaisi hänen terveytensä, ja oli, huolimatta kaikesta
mitä oli tapahtunut, päälle päätteeksi taipuvainen jälleen käyttämään
tätä lahjakasta miestä julkisissa toimissa. Vaan tuon äkillisen
mielenjärkähdyksen perästä tylsyi tämä miesparka tylsymistään. Hän,
joka ennen oli herättänyt huomiota terveen järkensä ja tapojensa
yksinkertaisuuden kautta, tuhlasi nyt loput varojansa lapsellisiin
huvituksiin ja rakasti näytellä itseänsä puettuna komeihin vaatteihin
ja koristettuna kallisarvoisilla jalokivillä. Tässä kurjassa tilassa
poti hän muutamia kuukausia ja kuoli.

Me emme katsoisi tarpeelliseksi ohjata lukijaimme arvostelua tästä
menettelystä minkäänlaisilla muistutuksilla, jos ei sir John Malcolm
olisi ottanut sitä kaikin puolin puolustaakseen. Hän surkuttelee
tosin että täytyi ryhtyä väärinkäyttämiselle niin alttiisen keinoon
kuin väärentäminen on; vaan hän ei tahdo myöntää, että joku moite
voi kohdata niitä, jotka pettäjän pettivät. Hän arvelee, ett'eivät
Englantilaiset olleet velvolliset harjoittamaan uskollisuutta miestä
kohtaan, joka ei osoittanut heille uskollisuutta, ja että, jos olisivat
täyttäneet sitoumuksensa tuolle kavalalle Bengalilaiselle, olisi
niin erinomainen petoksen menestymisen esimerkki synnyttänyt koko
joukon jäljittelijöitä. Me emme tahdo arvostella tätä asiata ankarain
siveellisten periaatteiden kannalta. Se olisikin aivan tarpeetointa;
sillä jos pidämme kysymystä paljaana hyödyn kysymyksenä, tämän sanan
halvimmassa merkityksessä, emmekä käytä muita perusteita, kuin
mitä Machiavellikin on mahtanut käyttää neuvoitteluissaan Borgian
kanssa, niin olemme vakuutetut, että Clive oli peräti väärässä, ja
että hän teki ei ainoastaan rikoksen, vaan vieläpä hairahduksenkin.
Sen periaatteen, että rehellisyys on korkein viisaus, uskomme me
vakavasti ylimalkaan pitävän paikkansa yksityistenkin satunnaisiin
etuihin nähden; vaan yhteiskuntien suhteen on tämä sääntö vieläkin
vähemmin poikkeusten alainen juuri sentähden, että yhteiskuntain ikä on
pitempi kuin yksityisten. Voipi mainita henkilöitä, jotka yksityisen
luottamuksen pettämisellä ovat hankkineet itselleen suurta maallista
onnea. Vaan epäilemme, voiko mainita sitä valtiota, jolla ylipään on
ollut etua julkisen luottamuksen pettämisestä. Brittiläisen Indian koko
historia todistaa sen jalon tosi-asian, ett'ei ole viisasta asettaa
petollisuutta petollisuutta vastaan, ja että voimakkain ase, jolla
ihminen voi taistella valheellisuutta vastaan, on totuus. Pitkien
aikojen kestäessä ovat Indian englantilaiset herrat, liittolaisten
ja vihollisten keskellä, joita ei mikään välipuhe ole voinut sitoa,
ylipään harjoittaneet toimissaan rehellisyyttä ja suoruutta, ja
kokemus on osoittanut, että rehellisyys ja suoruus ovat yhtä kuin
viisaus. Englantilaisten miehuus ja Englantilaisten taito ovat
vähemmässä määrässä edistäneet itämaisen valtamme leviämistä ja
säilymistä kuin Englantilaisten totuuden harrastus. Kaikki mitä
olisimme voineet saavuttaa noudattamalla sitä petollisuuden ja
kavaluuden, niitä valheiden ja väärien valojen esimerkkiä, joita meitä
vastaan on käytetty, ei ole mitään siihen verraten, mitä olemme
saavuttaneet sen kautta, että valtamme on ainoa Indiassa jonka sanaan
on voitu luottaa. Ei mikään vala, jonka taikausko saa keksityksi,
ei arvokkainkaan panttivanki voi synnyttää sitä luottamusta, jonka
englantilaisen lähettilään "kyllä, kyllä" ja "ei, ei" saavat aikaan.
Ei luonnon ja ihmistaidon parhaitenkaan varustamat linnoitukset
voi antaa asukkaalleen sen päällikön nauttimaa turvallisuutta,
joka matkallaan mahtavan ja leppymättömän vihollisensa alueella on
varustettu brittiläisellä suojeluskirjeellä. Itämaiden mahtavimmat
ruhtinaat ovat hädin tuskin lupaamalla suunnattomia korkoja voineet
houkutella itselleen jonkun verran niitä rikkauksia, jotka ovat
kätkettynä heidän alamaistensa asunnoissa. Brittiläinen hallitus ei
tarjoa korkoa kuin vähä viidettä sadalta, ja ahneus panee tuomaan
esille kymmeniä miljoonia rupeja niiden salaisimmista piilopaikoista.
Vihollinen valtias saa luvata kokonaiset vuorimäärät kultaa sepoillemme
saadaksensa hänet luopumaan kompanian lippujen alta. Kompania ei
lupaa kuin kohtuullisen eläkerahan pitkän palvelusajan jälkeen. Vaan
jokainen sepoi tietää, että kompania pitää lupauksensa: hän tietää,
että jos hän elää vaikka sata vuotta, on hänellä yhtä varma riisi ja
suola kuin kenraalikuvernöörillä on vuotuinen palkka; ja hän tietää,
ett'ei Indiassa löydy toista valtiota, joka ei, huolimatta pyhimmistä
lupauksista, jätä häntä nääntymään haudassa nälkään niin pian kuin
hän ei enää kelpaa käytettäväksi mihinkään. Suurin hallituksen
saavutettavissa oleva etu on olla ainoana luotettavana hallituksena
keskellä semmoisia hallituksia, joihin ei kukaan voi luottaa. Tätä
etua nautimme me Aasiassa. Jos me kahden viimeisen miespolven aikana
olisimme toimissamme noudattaneet niitä periaatteita, joita sir John
Malcolm näyttää katsoneen järkeviksi; jos me, joka kerta kuin meillä on
ollut tekemistä Omikundin-kaltaisten miesten kanssa, olisimme koston
vuoksi heidän tapansa mukaan harjoittaneet valheellisuutta, vääryyttä
ja luottamuksen pettämistä, niin olemme varmat, ett'ei minkäänlainen
miehuus eikä taito olisi voinut pitää valtaamme pystyssä.

Sir John Malcolm myöntää, että ainoasti kovin täytymys voi oikeuttaa
Cliven luottamuksen pettämiseen. Koska tämä luottamuksen pettäminen
meidän mielestämme oli sekä tarpeetoin että mitä suurimmassa määrässä
haitallinen, tarvinnemme tuskin sanoa, että me peräti hylkäämme sen.

Omikund ei ollut vallankumouksen ainoa uhri. Suradsja Daula yhdytettiin
muutamia päiviä pakenemisensa jälkeen ja tuotiin Mir Dsjaffirin eteen.
Täällä heittihe hän pelon väänteissä maahan, anoen kyyneleet silmissä
ja tuskan huudoilla armoa, jota hän itse ei koskaan ollut osoittanut.
Mir Dsjaffir oli kahdella päällä, vaan hänen seitsentoista-vuotias
poikansa Miran, joka järkensä heikkouden ja luontonsa julmuuden
suhteen oli suuressa määrässä tuon kurjan vangin kaltainen, pysyi
leppymättömänä. Suradsja Daula vietiin salaiseen huoneesen, johon
pian senjälkeen kuoleman palvelijat lähetettiin. Tähän tekoon ei
Englantilaisilla ollut mitään osaa, ja Mir Dsjaffir käsitti niin
paljo heidän tunteitaan, että hän katsoi tarpeelliseksi puolustaa
heidän edessään työtä, jonka kautta hän oli kostanut heidän pahimmalle
vihollisellensa.

Nyt tulvasi aarteita runsaasti kompanialle ja sen palvelijoille.
Kahdeksansadan-tuhannen sterlinkipunnan suuruinen summa rahaksi
lyötyä hopeata lähetettiin jokea myöten Mursjedabadista Williamin
linnaan. Siinä laivastossa, joka kuljetti tämän aarteen perille, oli
toista sataa alusta ja se teki riemumatkansa lippujen liehuessa ja
soiton kaikuessa. Tuo muutamia kuukausia autiossa ollut Kalkutta oli
nyt kukoistavampi kuin milloinkaan ennen. Kauppa virkosi jälleen ja
ylenpalttisuus astui näkyviin jokaisen Englantilaisen talossa. Clive'n
tuloilla ei ollut muita rajoja kuin hänen oma kohtuullisuutensa.
Bengalin aarre-aitta oli hänelle auki. Siinä oli Indian ruhtinasten
tavan mukaan koottuna äärettömät kasat rahoja, joiden joukossa ei
ollut harvinaista tavata niitä florineja ja bysantineja, joilla
Venetsialaiset olivat ostaneet itämaiden kankaita ja höysteitä
ennenkuin yksikään eurooppalainen laiva oli kaartanut Hyvän Toivon
nientä. Clive kulki keskitse kulta- ja hopeakekoja, joita seppelöitsi
ruvit ja timantit ja hänellä oli vapaassa vallassaan ottaa minkä
tahtoi. Hän otti kolmattasataa-tuhatta sterlinkipuntaa.

Yleinen mielipide julisti kuusitoista vuotta jälkeenpäin Clive'lle
syyllisyyden tuomion näiden hänen ja Mir Dsjaffirin välisten
raha-asiain johdosta ja parlamentissa arvosteltiin niitä ankarasti.
Sir John Malcolm puolustaa niitä kiivaasti. Tuon voitollisen kenraalin
syyttäjät esittivät hänen saaliinsa lahjomispalkkana tahi ryöstönä,
joka miekan terällä oli puserrettu turvattomalta liittolaiselta.
Elämänkertoja puolestaan arvelee näitä suuria saannoksia vapaiksi
lahjoiksi, jotka tuottavat yhden verran kunniata antajalle kuin
vastaanottajalle, ja vertaa niitä niihin palkintoihin, joita vieraat
vallat antoivat Marlborough'ille, Nelson'ille ja Wellington'ille.
Hän sanoo että lahjain antaminen ja vastaanottaminen aina on ollut
tapana itämailla ja ett'ei silloin vielä niinkuin nyt ollut olemassa
mitään parlamenttiasetusta, joka suorastaan olisi kieltänyt Indian
englantilaisia virkamiehiä käyttämästä tätä aasialaista tapaa
hyödykseen. Me tunnustamme, ett'ei tämä puhe täydelleen tyydytä meitä.
Me emme kannata semmoista epäluuloa Clive'ä kohtaan, että hän muka
möi isäntiensä ja isänmaansa edun, vaan me emme voi lausua hänen
käytöstänsä virheettömäksi, koska se, jos kohta ei itsessään kehno,
ainakin oli kehnona esimerkkinä.

Ei mikään ole niin selvä, kuin että kenraalin tulee olla oman
hallituksensa palvelija eikä minkään muun. Tästä seuraa että, sai
hän mitä palkintoja hyvänsä, tulee niiden olla joko hänen oman
hallituksensa antamia tahi hänen oman hallituksensa täydellä tiedolla
ja suostumuksella saatuja. Tätä sääntöä on tarkasti noudattaminen
joutavimmankin korukappaleen, ristin, rintarahan ja värjätyn nauhanpään
suhteen. Mutta kuinka voi hallitus nauttia hyvää palvelusta, jos
sen sotaväen johtajalla on vallassaan, hallituksensa suostumuksetta
ja ilman sen ajoissa saatua tietoa, ottaa vastaan liittolaisilta
ruhtinaallisia aarteita. Turhaa on sanoa, ett'ei silloin löytynyt
mitään parlamenttiasetusta, joka kielsi tavan mukaan ottamasta
vastaan lahjoja Aasian valtiailta. Me emme moiti Clive'n käytöstä
sen asetuksen perustuksella, joka myöhemmin saatiin aikaan ja jonka
tarkoituksena oli estää kaikkien tällaisten lahjojen vastaanottamisen,
vaan me moitimme sitä perustuksilla, jotka olivat voimassa ennen
tämän asetuksen ilmestymistä ja jotka ovat tavallinen oikeudentunto
ja tavallinen järki. Emme tunne mitään asetusta, joka kieltää
ulkoasiain valtiosihteerin olemasta mannermain valtain palkkalaisena,
vaan ei siltä ole vähemmin totta, että valtiosihteeri, joka kantaisi
eläkerahan Franskasta, törkeästi rikkoisi velvollisuutensa ja
ansaitseisi ankaran rangaistuksen. Sir John Malcolm vertaa Clive'n
ja Wellington'in menetyksiä toisiinsa. Olettakaamme -- me pyydämme
anteeksi että todistuksenkaan vuoksi teemme tämmöisen olettamisen --
että Wellington'in herttua vuoden 1815 retken jälkeen ja sillä ajalla,
kuin hän johti valloitusarmeijaa Franskassa, olisi yksityisesti ottanut
vastaan Ludvik XVIII:lta kaksi sataa tuhatta puntaa kiitollisuuden
osoitukseksi niistä suurista töistä, joilla hän oli auttanut Bourbonein
sukua; mitä olisi ajateltu tämmöisestä asiasta? Ja kuitenkin kieltää
laki nyt yhtä vähä lahjain vastaan ottamisen Euroopassa kuin se silloin
kielsi lahjain vastaanottamisen Aasiassa.

Samalla on meidän myöntäminen, että Clive'n asiassa löytyy monta
lieventävää puolta. Hän ei pitänyt itseänsä kruunun, vaan kompanian
kenraalina. Kompania oli varsinkin välillisesti antanut asiamiehillensä
vallan hyötyä syntyperäisten ruhtinasten anteliaisuuden ja
semmoistenkin keinojen kautta, jotka ovat vielä arveluttavampaa laatua.
Ei ollut juuri luultavaa, että palvelijalle olisi ankarampi käsitys
velvollisuuksistaan kuin hänen isännällänsä oli niistä. Vaikka Clive ei
suorastaan ilmoittanut isännillensä mitä oli tapahtunut eikä pyytänyt
heidän suostumustansa, niin ei hän kuitenkaan toiselta puolen millään
tahdollisella salaamisella osoittanut, että hän tiesi tehneensä väärin.
Hän tunnusti päinvastoin, että nabobin anteliaisuus oli saattanut
hänet ylen varalliseen tilaan. Vaikka mielipiteemme on, ett'ei hänen
tämmöisessä tilaisuudessa olisi pitänyt suostua ottamaan mitään, täytyy
meidän kuitenkin lopuksi myöntää hänen ansaitsevan kiitosta siitä, että
hän tyytyi niin vähään. Hän otti kaksikymmentä lakia rupeja. Hänen ei
olisi tarvinnut virkkaa kuin yhden ainoan sanan enentääksensä nämä
kaksikymmentä neljäksikymmeneksi. Saarnat Clive'n ahneutta vastaan
Englannissa olivat aivan helppoa siveyden harjoitusta vaan ei yksi
sadasta hänen syyttäjäinsä joukossa olisi Mursjedabadin aarrehuoneessa
voinut hallita itseänsä yhden verran kuin hän.

Ainoastaan se käsi voi pysyttää Mir Dsjaffirin valtaistuimella, joka
oli asettanut hänet sille. Hän ei tosin ollut enää poika eikä häntä
ollut kohdannut purppurassa-syntymisen kova kohtalo. Sentähden hän
ei ollut aivan niin heikko eikä aivan niin turmeltunut kuin hänen
edeltäjänsä. Vaan hänellä ei ollut niitä luonnonlahjoja eikä niitä
avuja, joita hänen asemansa vaati, ja hänen poikansa Miran oli
Suradsja Daulan vertainen. Äskeinen vallankumous oli järkäyttänyt
ihmisten mieliä. Monta päällikköä oli ilmeisessä kapinassa uutta
nabobia vastaan. Ouden varakkaan ja mahtavan maakunnan varakuningas,
joka, samoin kuin mogulin muutkin varakuninkaat, nyt oikeastaan oli
itsenäinen valtias, uhkasi hyökätä Bengaliin. Ainoastaan Clive'n
taito ja hänen mahtavuutensa saattoi antaa tukea tuolle horjuvalle
hallitukselle. Asiain tällä kannalla ollessa saapui laiva Englannista
kirjeiden kanssa, jotka olivat kirjoitetut India-huoneella ennenkuin
tieto Plassin tappelusta oli ehtinyt perille Londoniin. Tirehtorit
olivat päättäneet antaa Bengalin englantilaisten siirtopaikkain
hallinnon mitä hankalimmin ja oudoimmin järjestetyn hallituskunnan
käsiin; ja asia tuli vielä pahemmaksi sen kautta, ett'ei Clive'llä
ollut mitään sijaa tässä laitoksessa. Ne henkilöt, jotka olivat
määrätyt jäseniksi uuteen hallituskuntaan, kielsihet omalla uhallaan
-- luettakoon se heille kunniaksi -- noudattamasta näitä hullunkurisia
käskyjä ja pyysivät Clive'ä harjoittamaan korkeinta valtaa. Hän suostui
heidän pyyntöönsä ja pian näyttihekin, että kompanian palvelijat
ainoasti ennakolta olivat täyttäneet isäntiensä toivomukset. Kuin
tirehtorit saivat tiedon Cliven loistavasta menestyksestä, määräsivät
he hänet paikalla suurimmilla kiitollisuuden ja kunnioituksen
osoituksilla bengalilaisten siirtokuntiensa kuvernööriksi. Hänen
valtansa oli nyt rajatoin ja paljoa suurempi sitäkin, jonka Dupleix oli
saavuttanut: Etelä-Indiassa. Mir Dsjaffir kohteli häntä orjamaisella
nöyryydellä. Muutamassa tilaisuudessa lausui nabobi ankaroita
sanoja eräälle korkea-arvoiselle syntyperäiselle päällikölle, jonka
saattojoukko oli joutunut kahakkaan muutamien kompanian sepoiden
kanssa. "Pitääkö teidän", sanoi hän, "ensin oppia tuntemaan, kuka
tämä eversti Clive on ja mihin asemaan Jumala on asettanut hänet?"
Päällikkö, joka mainiona pilkanlaskijana ja Mir Dsjaffirin vanhana
ystävänä uskalsi puhua vapaasti, vastasi: "Minäkö voisin loukata
everstiä! Minä, joka en yhtenäkään aamuna nouse vuoteeltani tekemättä
kolmea syvää kumarrusta hänen aasinsa edessä!" Tässä oli tuskin mitään
liioiteltua. Eurooppalaiset ja Indian syntyperäiset asukkaat olivat
yhtäläisesti Cliven jalkain juurella. Englantilaiset pitivät häntä
ainoana miehenä, joka kykeni pakoittamaan Mir Dsjaffiria täyttämään
heille tehdyt sitoumuksensa. Mir Dsjaffir piti häntä ainoana miehenä,
joka kykeni suojelemaan uutta hallitsijasukua levottomia alamaisia ja
ahneita naapuria vastaan.

Emme noudata kuin oikeuden vaatimuksia sanoessamme, että Clive taidolla
ja pontevuudella käytti valtaansa isänmaansa hyödyksi. Hän lähetti
retkikunnan Karnatikin pohjoispuolella olevaan seutuun. Täällä olivat
Franskalaiset vielä voiton puolella ja välttämätöintä oli saada heidät
sieltä karkoitetuiksi. Yrityksen johdatus uskottiin eräälle upseerille
nimeltä Forde, joka silloin vielä oli vähän tunnettu, vaan jossa
kuvernöörin tarkka silmä oli keksinyt suuria sotilaanlahjoja. Retken
menestys oli pikainen ja loistava.

Kuin melkoinen osa Bengalin armeijaa tällä tavalla oli toimessa
matkojen päässä, uhkasi uusi ja kova vaara läntistä rajaa. Suuri
moguli oli vankina Delhissä erään omaisensa vallassa. Hänen vanhin,
Sjah Alum-niminen poikansa, joka oli määrätty monet vuodet olemaan
kovan onnen alaisena ja ensin Marattilaisten, sitten Englantilaisten
välikappaleena, oli paennut isänsä hovista. Indiassa pidettiin hänen
sukuperäänsä yhä arvossa. Muutamat mahtamat ruhtinaat ja varsinkin.
Ouden nabobi olivat taipuvaisia antamaan hänelle kannatusta. Sjah
Alumin kävi helpoksi koota lippujensa alle suuret joukot niitä
kulkulaissotilaita, joita maa kaikkialla vilisi. Hänen lippujensa
alle keräytyi pian neljäkymmentä tuhatta miestä, jotka olivat eri
alkuperää ja eri uskontoa, mitkä Marattilaisia, mitkä Rohillalaisia,
mitkä Dsjauteja ja mitkä Afganilaisia, ja hänellä syntyi hanke syöstä
Englantilaisten valta-istuimelle koroittaman uudismiehen ja perustaa
oma valta Bengalissa, Orissassa ja Baharissa.

Mir Dsjaffirin kauhistus oli ääretöin. Hän ei tietänyt muuta neuvoa
kuin ostaa sovinto Sjah Alumilta suurella rahasummalla. Tätä keinoa oli
kerta toisensa perästä käytetty niiden valtiasten aikana, jotka ennen
häntä olivat hallinneet noita varakkaita ja velttoja maakuntia alisen
Gangesin ympäristöllä. Mutta Clive ei voinut terävällä järjellään ja
pelkäämättömällä mielellänsä katsoa tämän neuvon ansaitsevan muuta
kuin ylenkatsetta. "Jos teette sen", kirjoitti hän, "niin saatte
nähdä, että Ouden nabobi, Marattilaiset ja monet muut lisäksi tulevat
kaikista maanne rajaseuduista pusertamaan teiltä rahoja, kunnes
varanne ovat lopussa. Minä pyydän, että teidän ylhäisyytenne luottaa
Englantilaisten ja niiden joukkojen uskollisuuteen, jotka ovat teille
alttiit". Samaan tapaan kirjoitti hän Patnan kuvernöörille, joka oli
urhoollinen syntyperäinen sotilas, ja jota Clive piti suuressa arvossa.
"Älkää suostuko minkäänlaisiin ehtoihin; puolustakaa kaupunkia niinkauan
kuin vähänkään voitte. Olkaa vakuutetut, että Englantilaiset ovat
luotettavia ja varmoja ystäviä, ja ett'eivät he koskaan luovu asiasta,
johon he kerran ovat ottaneet osaa".

Hän pysyi sanassaan. Sjah Alum oli saartanut Patnan ja valmistihe
juuri tekemään ryntäystä, kuin hän sai kuulla everstin tulevan
pikamarsseissa. Lähestyvässä armeijassa ei ollut kaikkiansa
kuin 450 Eurooppalaista ja 2,500 sepoita. Mutta Cliveä ja hänen
Englantilaisiansa peljättiin nyt kaikkialla itämailla. Niin pian kuin
hänen etujoukkonsa näyttihe lähtivät piirittäjät pakenemaan sen tieltä.
Muutamat franskalaiset seikkailijat, jotka olivat ruhtinaan seurassa,
kehoittivat häntä turhaan koettamaan taistelun onnea. Harvojen päivien
kuluessa hävisi tämä suuri armeija, joka Mursjedabadissa oli herättänyt
niin paljo huolta, tietymättömiin Brittiläisten paljaan nimen
synnyttämän kauhistuksen kautta.

Voittaja palasi riemusaatossa Fort Williamiin. Mir Dsjaffirin ilo
oli yhtä hillitsemätöin kuin hänen hätänsä oli ollut kova, ja se
pani hänet palkitsemaan pelastajansa ruhtinaallisilla kiitollisuuden
osoituksilla. Maavero, jonka itäindialainen kompania oli suostunut
maksamaan avaroista tiluksistaan eteläpuolella Kalkuttaa, nousi lähes
kolmeenkymmeneen tuhanteen sterlinkipuntaan vuodessa. Koko tämä
loistava tulo, jolla Englannin korkein pääri kunnialla olisi voinut
kannattaa arvoansa, annettiin Clivelle hänen ijäksensä.

Tämän lahjan vastaanottamiseen katsomme Cliven olleen oikeutetun. Se
oli lahja, jonka luonto kerrassaan ei myöntänyt mitään salaperäisyyttä.
Kompania oli oikeastaan itse hänen arentilaisensa, ja se antoi
suostumuksensa Mir Dsjaffirin lahjoitukseen sallimalla asian mennä
menojaan.

Vaan Mir Dsjaffirin kiitollisuutta ei kestänyt kauan. Hän oli joku
aika sitten alkanut huomata, että se mahtava liittolainen, joka oli
koroittanut hänet ylös, myöskin voi syöstä hänet alas ja sentähden
ruvennut etsimään kannatusta sitä peljättävää voimaa vastaan, joka
siihen saakka oli ollut hänen omana kannattajanansa. Hän tiesi että
Indian syntyperäisistä oli mahdoton saada sotaväkeä, joka ottaisi
vastustaakseen everstin pientä joukkoa. Franskalaisten valta Bengalissa
oli hävitetty. Vaan Hollantilaisten maine oli vanhastaan ollut suuri
itämailla, ja Aasiassa ei vielä tarkoilleen tiedetty kuinka suuressa
määrässä Hollantilaisten valta oli vajonnut Euroopassa. Salaisia
keskusteluja pidettiin Mursjedabadin ja Tsjinsuran hollantilaisen
kauppa-aseman välillä, ja hartaita kirjeitä lähetettiin Tsjinsurasta
Batavian hallitukselle varustaa retkikunta, joka voisi kestää
Englantilaisia vastaan Bengalissa. Batavian vallanomaiset olivat
halukkaat laajentamaan isänmaansa vaikutusalaa ja vielä halukkaammat
hankkimaan itselleen osan niitä aarteita, jotka äskettäin olivat
saattaneet niin monta englantilaista seikkailijaa varallisuuteen,
ja varustivat sentähden mahtavan laivaston. Seitsemän laivaa saapui
äkki-arvaamatta Hugliin. Niissä oli sotaväkeä 1,500 miestä, joista
lähes toiset puolet olivat Eurooppalaisia. Tämä retki tehtiin
sopivalla ajalla. Clive oli lähettänyt niin suuren osan sotaväkeänsä
Karnatikiin Franskalaisia vastaan, että hänen armeijansa nyt luvultaan
oli pienempi kuin Hollantilaisten. Hän tiesi Mir Dsjaffirin salaa
suosivan tulijoita. Hän tiesi, että hän otti niskoilleen ankaran
edesvastauksen käydessään ystävällisen vallan sotavoiman kimppuun. Hän
tiesi, ett'eivät Englannin ministerit voineet toivoa sotaa Hollannin
kanssa lisäksi sille, joka heillä jo ennestään oli Franskan kanssa,
että he kenties hylkäisivät hänen hankkeensa ja että he kenties
saattaisivat hänet rangaistavaksi. Hän oli äskettäin lähettänyt
suuren osan omaisuuttansa Eurooppaan Hollannin itä-indialaisen
kompanian kautta ja sentähden oli hänellä painava syy välttää kaikkia
riitaisuuksia. Vaan hän oli vakuutettu että, jos hän kerran päästäisi
Batavian laivaston purjehtimaan ylös virtaa pitkin ja yhdistymään
Tsjinsuran varustusväen kanssa, rientäisi Mir Dsjaffir lisäämään
uusien liittolaistensa joukkoa, ja Englantilaisten ylivalta Bengalissa
joutuisi mitä suurimpaan vaaraan. Luonteensa mukaisella rohkeudella
teki hän päätöksensä ja sai toimissaan nauttia taitavaa kannatusta
upseereiltansa ja varsinkin eversti Fordelta, jolle tehtävän tärkein
osa uskottiin. Hollantilaiset koettivat väkivoimalla aukaista itselleen
tien. Englantilaiset kävivät heidän kimppuunsa sekä maalla että
merellä. Kumpaisessakin paikassa oli vihollisella suuri ylivoima.
Kumpaisellakin joutui se täydellisesti häviölle. Sen laivat otettiin.
Sen sotajoukko lyötiin peräti hajalle. Melkein kaikki eurooppalaiset
sotilaat, jotka olivat tuon maahan tunkeutuvan armeijan päävoimana,
tapettiin tahi otettiin vangiksi. Voittajat asettuivat Tsjinsuran
edustalle, ja tämän siirtopaikan päämiehet, jotka nyt olivat vallan
nöyrtyneet, suostuivat Clive'n tarjoomiin ehtoihin. He sitoutuivat
olemaan perustamatta mitään linnoitusta ja pitämättä muuta sotaväkeä
kuin kauppapaikan järjestyksen valvomista varten tarvittavan vähäisen
poliisivoiman, ja nimenomaan määrättiin, että näiden sopimusten
pieninkin loukkaaminen rangaistaisiin heti tapahtuvalla karkoituksella
Bengalista.

Kolme kuukautta tämän suuren voiton jälkeen purjehti Clive Englantiin.
Kotona odottivat häntä kunnianosoitukset ja palkinnot, jotka tosin
eivät tyydyttäneet hänen vaatimuksiansa ja hänen kunnianhimoaan, vaan
jotka sittenkin ovat pidettävät harvinaisina ja loistavina hänen
ikäänsä, arvoonsa armeijassa ja alkuperäiseen yhteiskunnalliseen
asemaansa katsoen. Hän koroitettiin irlantilaiseksi pääriksi ja
hänelle annettiin aihetta odottaa englantilaista arvonimeä. Yrjö III,
joka juuri oli noussut valtaistuimelle, otti hänet mainiolla tavalla
vastaan. Ministerit osoittivat hänelle silminnähtävää huomiota, ja
Pitt, jonka valta alihuoneessa ja maassa oli rajatoin, harrasti
näyttää kunnioitustansa miehelle, jonka työt niin suuressa määrässä
olivat enentämät tämän ajantaitteen loistoa. Tuo suuri puhuja oli
jo esittänyt Cliven Parlamentissa taivaan lähettämänä kenraalina ja
miehenä joka, kasvatettuna kauppakirjurin toimeen, sodan tehtävissä
oli osoittanut älyä, joka saattoi herättää Preussin kuninkaan
ihmettelemistä. Silloin ei ollut referenttejä lehterillä, vaan nuo
aikansa etevimmän valtiomiehen lausumat sanat olivat kulkeneet suusta
suuhun, saapuneet Cliven kuultaviin ja nähtävästi ihastuttaneet ja
miellyttäneet häntä. Clive olikin Wolfin kuoltua ainoa englantilainen
kenraali, jonka puolesta hänen kansalaisensa hyvällä syyllä kannatti
ylpeillä. Cumberlandin herttua oli tavallisesti ollut kovaonninen ja
hänen ainoa voittonsa oli sen kautta, että se oli saavutettu hänen
omien, kansalaistensa yli ja että siinä oli harjoitettu armotointa
ankaruutta, suuremmassa määrässä kuin nuo monet tappiot haitanneet
hänen kansalaissuosiotansa. Conway, joka oli tieteellisesti oppinut
ja mieleltänsä urhoollinen, kaipasi pontevuutta ja kykyä. Granby
oli rehellinen, ylevämielinen ja urhoollinen kuin jalopeura, vaan
puuttui sekä taitoa että älyä. Sackville, joka opin ja taidon puolesta
veti vertoja kenelle hyvänsä oman aikansa miehistä, oli, ainakin
meidän arvelumme mukaan, syyttömästi joutunut sotilaan maineelle
turmiollisimman syytöksen alaiseksi. Vieras oli se kenraali, jonka
johdattamina Brittiläiset voittivat Mindenin ja Warburgin luona.
Sentähden olikin luonnollista, että kansa ylpeillen ja riemuiten
tervehti kotimaista sotapäällikköä, jonka syntyperäinen urhoollisuus ja
itsehankkima taito oli koroittanut hänet Saksan suurten sodanjohtajain
rinnalle.

Clive saattoi varojensa puolesta kilpailla Englannin ensimmäisten
ylimysten kanssa. Todistuksia on vielä tallella siihen, että hän
Hollannin itä-indialaisen kompanian kautta oli lähettänyt kotimaahan
yli sadan kahdeksankymmenen tuhannen punnan ja englantilaisen
kompanian kautta yli neljänkymmenen tuhannen punnan. Niiden varojen
määrä, jotka hän yksityisillä kauppamiehillä oli toimituttanut
kotimaahan, oli niinikään melkoinen. Hän oli vaihtanut suuret summat
jalokiviin, joita silloisena aikana hyvin tavallisesti käytettiin
rahan lähetysten välikappaleina. Hänen timanttiostoksensa yksistään
Madrasissa nousivat viiteenkolmatta tuhanteen puntaan. Paitsi suurta
summaa puhdasta rahaa oli hänellä tulonsa Indiasta, jotka tekivät
seitsemänkolmatta tuhatta puntaa vuodessa hänen oman arvionsa mukaan.
Koko hänen vuotuiset tulonsa nousivat, sir John Malcolmin arvellessa,
joka on tahtonut laskea ne niin pieniksi kuin suinkin on ollut
mahdollista, neljäänkymmeneen tuhanteen puntaan ja neljänkymmenen
tuhannen punnan tulot olivat Yrjö III:nen valtaistuimelle noustessa
varsinkin yhtä harvinaisia, kuin sadantuhannen punnan tulot nyt ovat.
Me voimme huoletta vakuuttaa, ett'ei kukaan Englantilainen, joka on
alkanut tyhjin käsin, koskaan missään toimessa ole niin nuorella kuin
neljänneljättä vuoden ijällä hankkinut itselleen moista omaisuutta.

Väärin olisi jättää lisäämättä, että Clive käytti varojansa
kunnioitusta ansaitsevalla tavalla. Heti kuin Plassin tappelu oli
perustanut hänen onnensa, lähetti hän kymmenen tuhatta puntaa
sisarilleen, auttoi yhtä suurella summalla puutteenalaisia ystäviä ja
sukulaisia, käski asiamiehensä maksaa vanhemmilleen kahdeksansataa
puntaa vuosittain ja hartaasti kehoittaa heitä pitämään vaunuja
käytettävinänsä, ja määräsi vanhalle päällikölleen, Lavrence'lle, jonka
varat olivat sangen vähissä, viisisataa puntaa vuosittain. Koko se
summa, jonka Clive käytti tällaisiin tarkoituksiin, lienee arvattava
viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan.

Nyt ryhtyi hän harrastamaan parlamenttiasioita. Tätä tarkoitusta
varten näyttää hän tehneen suuret maatilusostoksensa, ja yleisten
vaalien jälkeen v. 1761 oli hän alihuoneessa liittolaisjoukon
päämiehenä, jonka kannatusta minkä hallituskunnan hyvänsä oli
pitäminen tärkeänä. Vaan hän ei kuitenkaan vaikuttanut millään
etevällä tavalla Englannin valtiollisiin asioihin. Ensin oli hän,
niinkuin olemme nähneet, liittynyt mr Foexiin; sittemmin veti mr
Pitt älyllään ja menestyksellänsä hänet puolelleen, mutta lopuksi
teki hän mitä hartaimman liiton Yrjö Grenville'n kanssa. Vuoden
1764 alussa, jolloin tuon vähäpätöisen kansankiihottajan, Wilken,
epälaillinen ja valtiollisessa suhteessa epäviisas vainoaminen oli
ankarasti kiihoittanut mieliä, huvitti Londonin kaupunkia eräs tarina,
jonka olemme tavanneet Horas Walpolen painamattomissa muistelmissa.
Vanha mr Rikhard Clive, joka poikansa koroituksen jälkeen oli tullut
saatetuksi seuraan, missä hän ei tahtonut oikein hyvin tulla toimeen
entisten elämäntapojensa kanssa, saapui aamutervehdykselle hoviin.
Kuningas kysäsi häneltä, missä lordi Clive oli. "Hän saapuu varsin
pian kaupunkiin", sanoi tuo vanha herrasmies, "ja silloin on teidän
majesteetillanne yksi ääni lisää".

Vaan oikeastaan veti sen maan asiat kaikki Cliven harrastukset
puoleensa, jossa hän sotilaana ja valtiomiehenä oli osoittanut
niin verratointa etevyyttä ja Indian olosuhteita tarkoitti hänen
valtiollisen toimensa Englannissakin. Kompanian valta, vaikka
säännöttömyyden valta, on nykyjään -- me olemme siitä varmasti
vakuutetut -- terveellisen säännöttömyyden valta. Cliven aikana oli
se sekä säännötöin että turmiollinen. Ei mitään tarkastajakuntaa
ollut olemassa. Tirehtorit olivat enimmästi paljaita kauppamiehiä. He
olivat tiedottomia yleisen politiikin, tiedottomia sen valtakunnan
olojen suhteen, joka niin oudolla tavalla oli joutunut heidän valtansa
alle. Missä ikinä osakaskunta katsoi hyväksi sekaantua asioihin,
siinä sai se tahtonsa ajetuksi perille. Tämä osakaskunta oli sinä
aikana sekä monilukuisempi että mahtavampi kuin nykyjään, sillä
jokainen viiden sadan punnan osake antoi yhden äänen. Kokouksissa
oli runsaasti läsnäolijoita; ne olivat myrskyiset ja metelisetkin,
ja keskusteluissa vallitsi tavatoin katkeruus. Kaikki Westminsterin
vaalia vallitsema kiihko, kaikki Grampoundin vaalissa käytetty kavaluus
ja lahjominen tahrasi tämän seuran menettelyä tärkeimmissä asioissa.
Valheääniä käytettiin suunnattomassa määrässä. Clive itse pani noin
sata tuhatta puntaa osakkeihin, jotka hän sitten jakeli nimellisille,
hänen hankkeillensa uskollisille miehille, ja nämä toi hän mukanansa
jokaiseen keskusteluun ja äänestykseen. Toisia löytyi, jotka
harjoittivat samaa menettelyä, jos kohta ei yhtä suuressa määrässä.

Englannin yleisö harrasti silloin Indian asioita paljon enemmin kuin
nyt, ja syy tähän on silminnähtävä. Nykyjään menee kirjuri nuorena
palvelukseen, hän pääsee hitaasti nousemaan; hän on onnellinen jos
hän viidenviidettä vuoden ikäisenä voi palata kotimaahansa tuhannen
punnan vuotuisella eläkekorolla ja kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan
nousevalla säästöllä. Englantilaiset virkamiehet kokoovat suuria
varoja Indiassa; vaan ei kukaan yksityinen virkamies saa varsin
suurta omaisuutta kerätyksi, ja se mikä saavutetaan, on hitaasti,
työläästi ja rehellisesti ansaittua. Ainoasti neljä tahi viisi korkeata
valtiollista virkaa on pidätetty Englannin valtiomiesten varalle.
Hallinnon päävirat sihteeripaikat, sijat tuloja varten asetetussa
virastossa ja Sudder-tuomiokunnassa ovat kaikki jaetut miehille, joiden
paras ikä on kulunut kompanian palveluksessa, ja ei niitä loistavia
lahjoja eikä niitä mahtavia yhteyssuhteita, jotka voivat hankkia näitä
suurituloisia paikkoja oikeasta ovesta tulemattomalla ja oikeata
porrasta kulkemattomalle. Seitsemänkymmentä vuotta takaperin tuotiin
idästä vähemmin rahaa kotimaahan kuin meidän aikoinamme. Vaan se oli
jaettu paljoa pienemmän henkiluvun kesken, ja summattomat summat
koottiin usein muutamien kuukausien kuluessa. Jokainen Englantilainen,
oli hän minkä ikäinen hyvänsä, saattoi toivoa tulevansa yhdeksi
noita onnen kohtaamia siirtolaisia. Jos hän oli pitänyt hyvän puheen
Leaden-hallin kadulla tahi painattanut taitavasti tehdyn lentokirjan
esimiehen puolustukseksi, niin voi hän tulla lähetetyksi kompanian
palvelukseen Indiaan ja kolmen tahi neljän vuoden kuluttua palata
takaisin yhtä rikkaana kuin Pigot tahi Clive. Niinpä oli India-huone
arpajaistoimisto, joka tarjosi jokaiselle tilaisuutta lipun ostamiseen
ja asetti herttualliset omaisuudet voitoiksi muutamille harvoille
onnensuosikille. Niin pian kuin oli tullut tunnetuksi, että paikka
löytyi maailmassa, jossa everstiluutnantti eräänä aamuna oli saanut
lahjaksi yhtä suuret tulot, kuin Bath'in jaarlilla tahi Rockingham'in
markiisilla oli, ja jossa ei kukaan brittiläinen virkamies näyttänyt
tarvitsevan kuin lausua toivomuksensa julki, saadaksensa niin
vähäpätöisen summan kuin kymmenen tahi kaksikymmentä tuhatta puntaa,
alkoi yleisö osoittaa kaikki Etelä-meren kompanian aikuisia oireita,
niinkuin kuumeentapaista kiihtymystä, hillitsemätöintä rikkauden
ahnehtimista ja hitaisen, varman sekä kohtuullisen ansion halveksimista.

India-huoneen vallitsevan puolueen etupäässä oli kauan seisonut
mahtava, taitava ja kunnianhimoinen mies, nimeltä Sulivan. Hän oli
alkanut kovasti kadehtia Clive'ä ja muisteli katkeralla mielellä sitä
rohkeutta, jolla tuo tähänastinen Bengalin kuvernööri alituisesti
oli vähätellyt kompanian kaukaisten tirehtorien valtaa. Clive'n
tulon jälkeen tehtiin nimellinen sovinto, vaan kumpaisenkin mieleen
jäi tuima viha kytemään. Koko tirehtorikunta valittiin silloin
joka vuosi uudelleen. Vuoden 1763 vaalissa pyrki Clive murtamaan
vallitsevan puolueen valtaa. Taistelua käytiin tuimuudella, jota hän
kertoo kauheaksi. Sulivan pääsi voitolle ja kiirehti harjoittamaan
kostoa. Sitä verolahjaa, jonka Clive oli saanut Mir Dsjaffirilta,
katsoivat Englannin etevimmät lainoppineet lailliseksi. Se oli
saman vallanharjoittajan antama, jolta kompanialla itsellään oli
pääasialliset alueensa Bengalisssa ja kompania oli kauan suostunut
siihen. Vaan mitä suurimmalla vääryydellä päättivät tirehtorit ottaa
sen pois, ja Clive oli pakoitettu nostamaan kanteen heitä vastaan
kanslia-oikeudessa.

Vaan suuri ja äkillinen muutos asiain tilassa oli tekeillä. Jokainen
Bengalista saapunut laiva oli jonkun ajan kestäessä tuonut mukanansa
levottomuutta herättäviä tietoja. Maakunnan sisällinen hallinto
oli vajonnut semmoiselle kehnouden asteelle, ett'ei se enää voinut
menestyä. Ja mitä saattoikaan odottaa virkamiesjoukolta, joka oli
semmoisten kiusausten alaisena, ett'ei niitä, Clive'n kerran sanoessa,
liha eikä veri voinut kestää, sekä varustettuna vastustamattomalla
vallalla ja edesvastauksen alainen ainoasti turmeltuneelle,
eripuraiselle, kiihkojen vallassa ja huonojen tietojen varassa olevalle
kompanialle, joka oleskeli niin kaukaisten matkojen päässä, että
sanan lähetyksen ja vastauksen saapumisen välillä kului puolitoista
vuotta? Sentähden oli Bengalin englantilainen hallitus niiden viiden
vuoden kuluessa, jotka seurasivat Clive'n lähtöä mainitusta maasta,
joutunut semmoiseen kehnouden tilaan, joka tuskin näyttää sallivan
yhteiskunnan paljasta olemassa olemista. Nyt oli menty edelle sen
roomalaisen prokonsulin, joka vuodessa tahi kahdessa hallittavastansa
maakunnasta pusersi varoja voidaksensa Campanian rannoilla perustaa
marmoripalatsia ja kylpylaitoksia, juoda merikivi-astioista, herkutella
laululintusilla, panna näytteille orjalaumoja ja sjiraffiparvia, ja sen
espanjalaisen varakuninkaan, joka, jättäen jälkeensä Meijikolaisten
tahi Limalaisten kiroukset, Kulki Madridiin kulloitetuilla vaunuilla
ja hopeakaluilla valjastetuilla ja ripustetuilla hevoisilla. Mitä
oikeastaan julmuudeksi sanotaan, se ei kuulunut kompanian virkamiesten
riettauksiin. Vaan tuskinpa julmuuskaan olisi voinut saada pahempaa
tuhoa aikaan, kuin mikä oli seurauksena heidän hillitsemättömästä
rikastumisen himostaan. He kukistivat luontokappaleensa Mir Dsjaffirin.
He koroittivat hänen sijallensa toisen nabobin, nimeltä Mir Kossim.
Vaan Mir Kossimilla oli kykyä ja oma tahtonsa, ja vaikka hän kyllä
oli taipuvainen itse sortamaan alamaisiansa, ei hän kuitenkaan voinut
kärsiä, että heidät poljettiin maahan sorron kautta, josta hän ei
hyötynyt mitään, vaan joka päinvastoin kerrassaan hävitti hänen
tulojensa lähteet. Sentähden syöksivät Englantilaiset Mir Kossimin
alas ja asettivat Mir Dsjaffirin jälleen valtaan; ja Mir Kossim
pakeni, pantuansa kostoksi verilöylyn toimeen, joka julmuudessa
voitti "mustan luolan" hirmuyön, Ouden nabobin alueesen. Jokaisen
vallankumouksen jälkeen jakeli uusi ruhtinas vierailla herroillensa
mitä vain sai kokoonhaalituksi kukistetun edeltäjänsä aarteesta.
Hänen maansa ääretöin asukasmäärä oli annettu alttiiksi niille, jotka
olivat tehneet hänestä valtiaan ja jotka jälleen saattoivat tehdä
tämän työnsä tyhjäksi. Kompanian palvelijat hankkivat, ei isännilleen,
vaan itselleen yksinomaisen kaupankäynti-oikeuden sisämaassa. He
pakoittivat syntyperäiset ostamaan kalliista ja myymään halvasta
hinnasta. He herjasivat rangaistuksetta maan oikeuslaitosten, poliisi-
ja viskaalivirastojen jäseniä. He turvasivat suojeluksellansa
erästä syntyperäisen hallituksen alamaisjoukkiota, joka retkillänsä
maakunnissa levitti hävitystä ja kauhua kaikkialla, missä se ilmestyi.
Jokainen brittiläisen asiamiehen palvelija harjoitti kaikin puolin
isäntänsä valtaa, ja hänen isäntänsä harjoitti kaikin puolin kompanian
valtaa. Summattomat omaisuudet koottiin sen kautta Kalkutassa,
sillä välin kuin kolmekymmentä miljoonaa inhimillistä olentoa oli
vajotettu äärimmäiseen kurjuuteen. He olivat tottuneet kestämään
hirmuhallitusta, vaan ei koskaan moista hirmuhallitusta. He huomasivat
kompanian pienen sormen voimakkaammaksi Suradsja Daulan käsivartta.
Entisten hallitsijainsa aikana oli heillä ollut edes yksi viimeinen
pelastuskeino tarjona: kuin rasitus kävi sietämättömäksi, tarttui
kansa aseihin ja kukisti hallituksen. Vaan englantilaista hallitusta
ei käynyt poistaminen tällä tavalla. Tämä hallitus, joka sorti yhden
verran kuin barbarilainen despotismi sortavimmassa muodossaan, oli
mahtava kaiken sen voimallisuuden kautta, jonka sivistys tuottaa. Se
oli enemmin katalain haltijatarten kuin inhimillisten hirmuvaltiain
hallituksen tapainen. Ei edes epätoivokaan saanut innostetuksi noita
hentoja Bengalilaisia tekemään vastarintaa miehille, joilla oli tuo
englantilainen ryhti, tuo ihmiskunnan perinnöllinen aatelisuus,
jonka taito ja urhoollisuus niin monesti on viettänyt voittoriemuja
huolimatta kymmenkertaisesta ylivoimasta. Tuo kova-onninen heimokunta
ei yrittänytkään tehdä vastarintaa. Välin taipuivat he nöyrästi
kärsimään kurjuuttansa. Välin pakenivat he valkoisia miehiä, niinkuin
heidän isänpä olivat paenneet Marattilaisia, ja matkustavaisen
Englantilaisen palankinia kannettiin usein suunnattoman suurten
kylien ja kaupunkien kautta, jotka sanoma hänen lähestymisestänsä oli
saattanut autioiksi.

Kaikki naapurivallat vihasivat luonnollisesti Bengalin vieraita
herroja, ja kaikille näytti tuo kopea suku pelkäämättömän katsannon.
Heidän armeijansa kohtasivat kaikkialla ylivoiman ja saavuttivat
kaikkialla voiton. Jakso päälliköitä, jotka olivat käyneet Clive'n
opin, piti yhä edelleen isänmaansa maineen voimassa. "Tunnustettava
on", sanoo eräs muhamettilainen historioitsija, "ett'ei tämän kansan
tyven mieli, vakava luonto ja pelkäämätöin urhoollisuus jätä tilaa
epäilykselle. He osoittavat samalla mitä lujinta rohkeutta ja mitä
viisainta varovaisuutta, eikä heillä ole vertaistansa taidossa asettua
tappeluriviin ja taistelussa säilyttää järjestystä. Jos he näin moneen
sodassa tarvittavaan ominaisuuteen tietäisivät liittää hallitsemisen
taidon, jos he osoittaisivat yhtä suurta älyä ja huolta jumalan
kansan tilan huojentamisessa, kuin he ovat osoittaneet kaikessa, mikä
koskee heidän sotaisia tehtäviänsä, niin ei mikään kansa maailmassa
olisi pidettävä heitä parempana eikä arvokkaampana olemaan johtavana
kansana. Mutta kaikki heidän valtansa-alaiset kansat vaikeroivat ja
ovat saatetut kurjuuteen ja hätään. Oi taivaan Herra! tule avuksi
ahdistetuille palvelijoillesi ja pelasta heidät siitä sorrosta, jota he
kärsivät."

Vaan yksin sotalaitoksenkin oli ajan pitkään mahdotoin pysyä vapaana
siitä turmiosta, joka oli vallannut kaikki hallinnon haarat. Ahneuden,
ylellisyyden ja tottelemattomuuden henki tarttui sivili-virkamiehistä
upseereihin ja upseereista sotilaihin. Turmio kasvoi kasvamistaan,
kunnes jokainen sotilasten yhteinen ruokahuone tuli salaliiton
ja juonten pesäksi ja kunnes sepoita ei voitu pitää kurissa kuin
joukottain toimitettujen hengenrangaistusten kautta.

Vihdoin alkoi asiain tila Bengalissa herättää huolta kotona. Yksi
vallankumous oli tapahtunut toisensa perästä; hallinto oli joutunut
epäjärjestykseen; syntyperäiset olivat ryöstetyt paljaiksi, vaan
kompania ei siltä ollut rikastunut; jokainen laiva toi takaisin
onnellisia seikkailijoita, joilla oli varoja ostaa aateliskartanoita
ja rakentaa uljaita taloja, vaan se toi myöskin huolettavia tietoja
hallituksen tulevaisten rahalähteiden suhteen; rajamaissa vallitsi
sota, armeijassa eripuraisuus; kansallismaine oli tahrattu Verres'en ja
Pisarro'n tekojen tapaisella irstaisuudella: tämmöinen oli se tapausten
näyttämö, joka pani Indian asioihin osalliset miehet hätäilemään.
Yleinen huuto kuului, että Clive ja ainoasti Clive voi pelastaa sen
valtakunnan, jonka hän oli perustanut.

Nämä tunteet tulivat ankaralla tavalla ilmi eräässä yleisessä
osakasten kokouksessa, jossa oli sangen runsaalti läsnäolijoita.
Kaikkien puoluelahkojen miehet huusivat, unohtaen riitansa ja vavisten
saamajaostensa puolesta, että Clive oli se mies, jota tässä pulassa
tarvittiin, että se rasittava päätös, joka oli otettu noudatettavaksi
hänen tulojensa suhteen, oli peräytettävä ja että häntä oli pyydettävä
palajamaan Indiaan.

Clive nousi istuiltaan. Tulojensa suhteen sanoi hän tahtovansa tehdä
tirehtoreilla semmoisia ehdoituksia, että ne -- hän luotti siihen --
saattaisivat ystävälliseen sopimukseen. Vaan vielä suurempi hankaluus
löytyi. Hänen sopi sanoa heille, ett'ei hän koskaan suostunut ottamaan
Bengalia hallittavakseen, niinkauan kuin hänen vihamiehensä Sulivan
oli kompanian esimiehenä. Melu oli ankara. Sulivan sai tuskin sanan
vuoroa. Kokouksessa oli valtaava enemmistö Clive'n puolella. Sulivan
koetti saada asiaa ratkaistuksi kuula-äänestyksen kautta. Vaan
kompanian asetusten mukaan ei kuula-änestystä voitu käyttää kuin sillä
ehdolla, että tätä tarkoittava pyyntökirja oli yhdeksän osakkaan
allekirjoittama, ja vaikka satoja oli saapuvilla, ei sittenkään
löytynyt yhdeksää henkeä, jotka olisivat suostuneet kirjoittamaan
nimensä tämmöisen pyyntökirjan alle.

Clive nimitettiin siis Bengalin brittiläisten alusmaiden kuvernööriksi
ja ylipäälliköksi. Vaan hän pysyi kiini vaatimuksissaan ja kielsihe
astumasta virkaansa, ennenkuin tulevan tirehtorinvaalin päätös oli
tunnettu. Taistelu oli kiivas, mutta Clive pääsi voitolle. Sulivan,
joka vähää, ennen oli ollut India-huoneen rajatoin hallitsija, olisi
yhtä ääntä vähemmällä menettänyt paikkansa siinä, ja sekä esimies että
vara-esimies olivat tuon uuden kuvernöörin ystäviä.

Tämmöisten olojen vallitessa purjehti Clive kolmannen ja viimeisen
kerran Indiaan. Hän saapui Kalkuttaan toukokuussa v. 1765 ja huomasi
hallituskoneiston olevan vielä kauheammassa epäjärjestyksessä kuin hän
oli edellyttänyt. Mir Dsjaffir, joka joku aika sitten oli menettänyt
vanhimman poikansa Miramin, oli itse kuollut Clive'n ollessa matkalla.
Kalkutan englantilaiset virkamiehet olivat jo saaneet kotoa ankaran
käskyn olla ottamatta lahjoja syntyperäisiltä ruhtinoilta. Vaan heidän
voitonhimonsa sekä heidän tottumattomuutensa pitää noiden kaukaisten,
tietämätöinten ja huolettomain isäntien käskyjä arvossa saattoi
heidät jälleen tarjoamaan Bengalin valta-istuinta kaupaksi. Noin sata
neljäkymmentä tuhatta sterlinkipuntaa jaettiin yhdeksän kompanian
etevimmän palvelijan kesken ja tämä lahjomissurama vaikutti, että eräs
nabobi-vainajan nuori poika asetettiin isänsä valtaistuimelle. Sanoma
tästä hävittömästä kaupasta kohtasi Clive'ä hänen saapuessansa perille.
Hän ilmaisee yksityisessä, heti maalle noustuansa eräälle hartaalle
ystävälle kirjoitetussa kirjeessä tunteensa sanoilla, jotka näyttävät
meistä erittäin liikuttavilta, kuin arvelemme, että ne lähtivät niin
rohkean, lujamielisen ja mielentilansa ilmaisemisessa niin vähän
näytteliäisyyteen taipuvaisen miehen kuin Clive'n kynästä. "Oi", sanoo
hän, "kuinka Englantilaisten nimen arvo on alennut! En voinut pidättää
itseäni uhraamasta muutamia kyyneliä Britannian kansan maineelle, jonka
pelkään menneen ja hävinneen ikipäiviksi. Vaan sittenkin vakuutan minä,
ottaen sen korkean olennon todistajaksi, joka tutkii sydämmet ja jonka
edessä meidän on vastattava, jos haudan tuolla puolella elämätä jatkuu,
että olen saapunut tänne kaikkea turmelusta halveksivalla mielellä ja
että päätökseni on hävittää nuo suuret ja kasvavat paheet tahi itse
menehtyä tässä yrityksessä."

Neuvoskunta tuli koolle ja Clive ilmoitti sille, että hän vakavasti
oli päättänyt panna toimeen täydellisen muutoksen asiain tilassa
ja tätä hanketta varten käyttää koko sitä avarata valtaa, joka oli
hänelle uskottu sotaväen ja sivilivirkamiesten yli. Johnstone, eräs
neuvoskunnan rohkeimpia ja kehnoimpia jäseniä, osoitti jotakin
vastustamisen halua. Clive keskeytti hänet ja kysyi ankaralla äänellä,
oliko hänen aikomuksensa pitää uuden hallituksen vallanomaisuutta
epäiltävänä. Johnstone säikähti ja sanoi ett'ei hänellä ollut
minkäänlaista senkaltaista aikomusta. Kaikki kasvot neuvospöydän
ääressä nolostuivat ja kalpenivat eikä kukaan enää sanallakaan tehnyt
vastarintaa.

Clive pysyi sanassaan. Hän viipyi Indiassa puolentoista vuoden
paikoilla ja sai tässä lyhyessä ajassa toimeenpannuksi avarimmalti
ulottuvan, vaikeimman ja terveellisimmän parannustyön, minkä joku
valtiomies ikinä on toimittanut. Tämä oli se aika hänen elämässään,
jota hän aina muisteli suurimmalla ylpeydellä. Hänellä oli vallassaan
tehdä jo ennestään loistavan rikkautensa kolmea kertaa suuremmaksi,
sallia väärinkäytöksiä sillä välin kuin hän luulotteli niitä
poistavansa sekä saavuttaa kaikkien Bengalin Englantilaisten suosion
antamalla alttiiksi heidän saaliinhimollensa turvattoman ja aran
kansan, joka ei tietänyt missä se saari oli, josta heille lähetettiin
sortajia, ja jonka valituksilla oli vähätoivoa päästä kuuluviin
viidentoista tuhannen meripenikulman takaa. Hän tiesi, että jos hän
todenteolla yhtyi parannushankkeihin, niin herättäisi hän jokaisen
kehnon intohimon vastaansa aseihin. Hän tiesi kuinka rajatoin ja kuinka
leppymätöin noiden saaliinhimoisten seikkailijain viha oli oleva, jos
he, elettyänsä toivossa saada muutamien kuukausien kuluessa kootuksi
kyllin varoja voidaksensa viettää päärin päiviä, saivat huomata, että
kaikki nämä toiveet olivat rauenneet tyhjiin. Vaan hän oli ottanut
täyttääksensä hyvän tehtävän ja hän nostatti kaikki henkiset voimansa
taisteluun, joka oli paljoa tuimempi Plassin taistelua. Alussa ei
näyttänyt olevan mitään menestymisen toivoa, vaan pian alkoivat kaikki
esteet taipua hänen lujan rohkeutensa ja innokkaan tahtonsa edessä.
Lahjojen vastaanottaminen syntyperäisiltä kiellettiin ankarasti.
Kompanian palvelijain yksityinen kaupankäynti keskeytettiin. Koko
siirtokunta näytti nousevan yksissä voimin näitä hankkeita vastaan.
Vaan tuo taipumatoin kuvernööri ilmoitti että, jos hän ei saavuttaisi
kannatusta Fort Williamissa, hankkisi hän sitä itselleen, muualta,
ja tuotti muutamia sivilivirkamiehiä Madrasista auttamaan itseänsä
hallintotoimissa. Ankarimmat vastustajansa pani hän viralta. Muut
taipuivat noudattamaan sitä, jota ei käynyt välttäminen, ja varsin
lyhyessä ajassa oli kaikki vastustus tukehdutettu.

Vaan Clive oli liian viisas mies voidaksensa olla huomaamatta, että
noihin äskeisiin väärinkäytöksiin osaksi oli pidettävä syynä seikka,
joka ei voinut olla synnyttämättä samanlaisia väärinkäytöksiä, niin
pian kuin hänen voimakkaan kätensä paino oli poistunut. Kompania
oli virkamiestensä palkkaamisen suhteen noudattanut epäviisasta
menetystapaa. Palkat olivat liian pienet yksin niidenkin tarpeiden
tyydyttämiseen, jotka troopilllsessa ilmanalassa ovat Europpalaisen
terveydelle ja mukavuudelle välttämättömiä. Mahdotointa oli panna rupi
säästöön niin niukasta palkasta. Ei ollut oletettava, että kyvyltään
keskinkertaisetkaan miehet suostuivat viettämään parhaat ikävuotensa
maanpaossa polttavan päivän alla, ilman muuta etua kuin tämä vähäinen
palkka. Sentähden oli jo aikoja ennen arveltu, että kompanian
asiamiehillä oli vallassaan rikastua yksityisellä kaupankäynnillänsä.
Tämä tapa oli tullut varsin haitalliseksi kauppayhdistyksen eduille.
Tuo sangen tiedokas asiain tutkija Thomas Roe, Jaakko I:sen hallituksen
ajoilta, kehoitti tirehtoreja innokkaasti parantamaan tätä epäkohtaa.
"Kieltäkää peräti yksityinen kauppaliike", sanoi hän, "sillä teidän
asianne ajetaan siinä tapauksessa paremmin. Minä tunnen että tämä
määräys on kova. Ihmiset sanovat, ett'eivät he suostu palvelemaan
paljaasta palkasta. Vaan te teette tästä puheesta lopun tyydyttämällä
heidät suurilla palkoilla ja silloin tiedätte mitä kustannatte."

Huolimatta tästä mainiosta neuvosta, säilytti kompania vanhan
järjestelmänsä, maksoi pienet palkat eikä ollut tietävinänsä
asiamiesten välillisistä tuloista. Neuvoskunnan jäsenillä ei ollut
palkkaa kuin 300 puntaa vuodessa. Vaan tietty on, ett'ei semmoinen
virkamies voinut elää Indiassa vähemmällä kymmentä kertaa tätä summaa,
eikä voitu olettaa, että hän tyytyisi hyväänkään elämään Indiassa
saamatta pannuksi mitään talteen niiden päivien varalle, jolloin hän
jälleen oli palannut Englantiin. Tämä järjestelmä lienee ennen Bengalin
valloitusta niukentanut osakkeenomistajain saama-osia, vaan ei voinut
muutoin tehdä paljo haittaa ei yhdessä eikä toisessa suhteessa. Vaan
kompania oli nyt hallitseva yhdistys. Sen palvelijoita saatettiin yhä
edelleen kutsua asiamiehiksi, nuoremmiksi ja vanhemmiksi kauppiaiksi.
Vaan he olivat oikeastaan avarain piirikuntain prokonsuleja,
propretoreja ja prokuratoreja. Heillä oli äärettömän suuri valta.
Heidän varsinainen palkkansa tunnustettiin yleisesti riittämättömäksi.
He olivat toimeensa liittyneen vanhan tavan ja isäntäinsä vaiteliaan
myönnytyksen kautta valtuutetut rikastuttamaan itseänsä välillisillä
keinoilla, ja tämä seikka oli sen kauhean sorron ja turmion alkujuuri,
joka oli hävittänyt Bengalin. Clive näki selvään, että oli järjetöintä
antaa miehille valtaa ja vaatia heitä elämään puutteessa. Hän tuli
siihen oikeaan päätökseen, ett'ei millään parannusyrityksellä voinut
olla menestystä, jos siihen ei liittynyt hanke kohtuullisella tavalla
parantaa kompanian virkamiesten palkka-etuja. Hän tiesi, ett'eivät
tirehtorit olleet taipuivaisia mihinkään heidän omia tulojansa
kustantavaan palkankorotukseen. Ainoa keino, joka jäi kuvernöörille
käytettäväksi, oli sitä laatua, että se tuotti hänelle paljo moitetta,
vaan meidän mielestämme oli hän täysin oikeutettu käyttämään tätä
keinoa. Hän määräsi palkkojen varalle suolamonopoolin, joka meidän
päiviimme saakka on ollut Indian tulojen päälähteitä; ja hän jakoi
suoritettavat laskukaavan mukaan, joka ei näytä olleen epämukaisesti
tehty. Sentähden syyttivät hänen vihamiehensä ja historioitsijat ovat
syyttäneet häntä siitä, ett'ei hän noudattanut ohjeitansa, että hän
rikkoi lupauksensa, että hän antoi tukea juuri sille väärinkäytökselle,
jonka hävittämisen hän oli saanut erityiseksi tehtäväksensä, nimittäin
kompanian palvelijain kaupalle. Vaan jokainen tiedokas ja puolueetoin
arvostelija myöntää, ett'ei sillä järjestelmällä, jonka hän pani
toimeen, ollut mitään yhteistä sen kanssa, jota hän oli lähetetty
hävittämään. Suolamonopooli oli ollut Indian hallituksella tulolähteenä
ennen Clive'n syntymistä. Se pysyi semmoisena vielä kauan hänen
kuoltuansa. Sivilivirkamiehillä oli selvä oikeus saada eläkevaroja
tästä tulosta, ja Clive ei tehnyt muuta kuin sen, että hän määräsi
osan tätä tuloa näiden eläkevarojen varalle. Tällä tavoin hankki hän,
tehden lopun siitä menetystavasta, jonka kautta äärettömät omaisuudet
pikaisesti koottiin, jokaiselle Indiassa palvelevalle Brittiläiselle
keinon hitaisen, vaan varman toimeentulon saavuttamiseen. Vaan niin
suuri on ihmisten vääryys, ett'ei mikään niitä toimia, jotka todella
ovat tahranneet hänen mainettaan, ole hankkinut hänelle niin paljo
moitetta kuin tämä työ, joka oikeastaan oli kaikkien hänen muiden
parannustointensa menestyksen ehtona.

Hän oli tukehduttanut sivili-virkamiesten vastarinnan; sotilasten
vastarinta oli vaarallisempi. Muutamat tirehtorien säätämät
säästämishankkeet koskivat sotilasten etuja, ja myrsky nousi,
jota ei edes Caesarkaan mielellänsä olisi ottanut vastustaakseen.
Ei ollut helppo hallita niiden vastarintaa, joilla oli ainoasti
aseellisella voimalla hallittavan maan aseellinen voima käsissään.
200 englantilaista upseeria teki salaliiton hallitusta vastaan ja
päättivät samana päivänä luopua tehtäviensä täyttämisestä. He eivät
epäilleet, että Clive suostuisi mihin ehtoihin hyvänsä ennemmin
kuin hän jättäisi armeijan päälliköittä, koska tämä oli Indian
brittiläisen vallan ainoana tukena. He tunsivat hyvin vähäisen
miehen taipumatointa luontoa, jonka kanssa heillä oli tekemistä.
Clive'n ympärillä oli vielä muutamia upseereja, joihin hän saattoi
luottaa. Hän tuotti Fort St Georgesta vereksen täytejoukon. Hän antoi
sotavirkoja kauppa-asiamiehillenkin, jotka suostuivat auttamaan
häntä tässä tukalassa tilassa, ja käski paikalla tuoda Kalkuttaan
jokaisen upseerin, joka luopui virastaan. Salaliittolaiset huomaisivat
pettyneensä laskuissaan. Kuvernööri oli taipumatoin. Sotaväki pysyi
lujana. Sepoit, joiden yli Clivellä aina oli ollut tavatoin valta,
osoittivat järkähtämätöintä uskollisuutta häntä kohtaan. Salaliiton
johtajat tutkittiin, vangittiin pantiin viralta. Muut pyysivät
nöyrtyneinä ja masentuneina erohakemuksensa takaisin. Moni ilmaisi
kyynelsilminkin katumuksensa. Nuorempia syynalaisia kohteli Clive
leppeästi. Salaliitoa johtajille oli hän taipumattoman ankara, vaan
hänen ankaruuteensa ei liittynyt minkäänlaista yksityistä vihaa.
Sillä välin kuin hän lujasti ylläpiti oikeuden mukaan virkaansa
kuuluvaa valtaa, vähätteli hän jalomielisellä ylenkatseella kaikkia
häntä yksityisesti kohtaavia parjauksia ja loukkauksia. Erästä
salaliittolaista syytettiin kuvernöörin henkeä tarkoittavasta
murhahankkeesta; vaan Clive ei ottanut kuullakseen syytöstä. Hän sanoi:
"Upseerit ovat Englantilaisia eikä salamurhaajoita".

Samalla kuin hän paransi sivili-virkalaitoksia ja vahvisti valtaansa
sotaväen yli, oli hänen ulkopolitiikillansa yhtä hyvä menestys. Hänen
saapumisensa Indian mantereelle oli heti syntyvän rauhan merkki. Ouden
nabobi oleskeli silloin suuren armeijan kanssa Baharin rajalla. Paljo
Afganilaisia ja Marattilaisia oli yhtynyt hänen väkeensä, eikä, ollut
aivan vähää syytä peljätä yleistä liittoa kaikkien alkuperäisten
valtioin kesken Englantilaisia vastaan. Mutta Clive nimi tukehdutti
paikalla kaikki vastustushankkeet. Vihollinen rukoili mitä nöyrimmillä
sanoilla rauhaa ja suostui niihin ehtoihin, jotka Clive katsoi hyväksi
määrätä.

Yht'aikaa saatettiin Bengalin hallinto uudelle kannalle; Siihen saakka
oli Englantilaisten valta tässä maakunnassa: ollut aivan epämääräinen.
Se oli outo valtakunnan vanhalle hallitusmuodolle eikä sitä oltu
vahvistettu minkäänlaisten, sopimusmääräysten kautta. Se oli sen
vallan tapainen, jota nuo suuret vieraan palkkaväen johtajat, niinkuin
Risimer ja Odoaker, jotka mielensä mukaan koroittivat valtaistuimelle
ja syöksivät siltä alas yhden toisensa perästä noita Cesarin ja
Augustuksen nimellä kunnioitettuja mitättömiä ruhtinaita, harjoittivat
Italiassa läntisen keisarikunnan viimeisen riutumistilan aikana.
Vaan niinkuin Italian, niin Indiankin sotaiset muukalaiset katsoivat
otolliseksi hankkia sille vallalle, joka oli asevoiman rakentama,
lain ja entisen vallan vahvistus. Teudorik katsoi viisaaksi hankkia
Bysantin kaukaisesta hovista määräyksen, joka asetti hänet Italian
hallitsijaksi, ja Clive kääntyi samalla tavalla Delhin hovin puoleen
saadaksensa nimenomaisen myönnytyksen siihen valtaan, joka hänellä jo
varsinaisesti oli käsissään. Moguli oli vallan turvatoin, ja vaikka
hän nurkuili, oli hänellä syytä olla aivan tyytyväinen siihen, että
Englantilaiset suostuivat antamaan hänelle puhtaita rupeja, joiden
suorittamiseen hän ei koskaan olisi voinut pakoittaa heitä, niistä
muutamista perssiankielisistä kirjoitusriveistä, jotka eivät maksaneet
hänelle niin mitään. Kauppa tehtiin pian ja Hindostanin nimellinen
valtias teetti vakuutuskirjan, joka valtuutti kompanian perimään ja
käyttämään Bengalin, Orissan ja Baharin tulot.

Nabobi oli yhä vielä olemassa ja hänen asemansa brittiläisten
vallanomaisten rinnalla oli sama kuin Merovingein suvun viimeisten
houkkamaisten Hilperikein ja Hilderikein asema oli heidän taitavain
ja tarmokasten palatsipäällikköjensä, Kaarle Martellin ja Piprain
rinnalla. Kerran oli Clive jo melkein päättänyt mielessään antaa tämän
varjokuvan hävitä; vaan sittemmin arveli hän sopivaksi yhä edelleen
käyttää nabobin nimeä varsinkin yhteyksissä muiden Europan kansojen
kanssa. Hän arveli Franskalaisten, Hollantilaisten ja Tanskalaisten
paljoa helpommin ottavan noudattaaksensa syntyperäisen ruhtinaan,
jota aina olivat tottuneet pitämään arvossa, kuin kilpailevan
kauppa-yhdistyksen tahtoa. Tämä politiiki saattoi olla viisas aikanaan.
Mutta veruke huomattiin pian liian heikoksi vaikuttamaan kehenkään ja
jätettiin kokonansa syrjään. Mir Dsjaffirin perillinen istuu yhä vielä
valtaistuimella Mursjedabadissa, sukunsa vanhassa pääkaupungissa,
hänellä on yhä vielä nabobin arvonimi; Englantilaiset puhuttelevat
yhä vielä häntä "teidän ylhäisyytenänne" ja hänen sallitaan yhä
vielä osaksi säilyttää sitä kuninkaallista loistoa, joka ympäröi
hänen esi-isänsä. Hallitus maksaa hänelle 160,000 punnan vuotuisen
eläkerahan. Hänen vaununsa ympärillä on vartijajoukko, ja hänen
edellänsä kulkee palvelijoita hopeasauvat kädessä. Hän itse ja hänen
palatsilaisensa eivät ole tavallisen tuomiovallan alaisia. Vaan hänellä
ei ole ensinkään valtiollista valtaa, eikä hän oikeastaan ole kuin
jalosukuinen ja rikas kompanian alamainen.

Clive'n olisi ollut helppo koota toisella hallitusajallaan Bengalissa
rikkauksia, joita ei ollut yhdelläkään alamaisella Euroopassa. Hän
olisi todellakin voinut saavuttaa vuosittain lahjoja 300,000 punnan
arvosta, antamatta maakunnan rikkaiden asukasten kokea suurempaa
rasitusta, kuin mihin heidän hellimmät hallitsijansa olivat totuttaneet
heitä. Naapuriruhtinaat olisivat ilomielin suostuneet maksamaan
minkä hinnan hyvänsä hänen suosiostansa. Vaan hän näyttää tarkasti
noudattaneen niitä ohjeita, jotka hän asetti muiden käytökselle.
Benaresin radsja tarjosi hänelle kallisarvoisen timanttilahjan. Ouden
nabobi pyysi häntä hartaasti ottamaan vastaan suuren rahasumman
ja lippaan kallisarvoisia juveeleja. Clive kielsihe kohteliaasti,
vaan varmasti, ja huomattava on, ett'ei hän lukenut kieltäymyksiään
itselleen minkäänlaiseksi ansioksi ja että ne vasta hänen kuoltuansa
ovat tulleet päivän valoon. Hän piti tarkan laskun palkkatuloistaan,
osastansa suolakaupan voitosta ja niistä lahjoista, joita itämailla
vallitsevan käsityksen mukaan olisi ollut typerä, kieltäytyä ottamasta
vastaan. Näistä tulolähteistä juoksevilla varoilla suoritti hän
asemansa vaatimat menot. Tähteet jakoi hän muutamille hartaille
ystäville, jotka olivat tulleet hänen mukanansa Indiaan. Hän kehui
alati ja kehui sen mukaan, mitä me voimme päättää, täydellä syyllä,
että hänen viimeinen hallitusaikansa kartuttamisen asemesta vähensi
hänen omaisuuttansa.

Yhden suuren summan otti hän sittenkin vastaan. Mir Dsjaffir
oli kuolinvuoteellansa määrännyt hänelle annettavaksi rahassa
ja juveeleissa noin 60,000 sterlinkipuntaa; ja niiden asetusten
määräykset, jotka äskettäin olivat tulleet säädetyiksi, tarkoittivat
ainoasti hengissä olevien lahjoja, vaan eivät koskeneet vainajain
testamenttauksia. Clive otti rahat, vaan hän ei ottanut niitä
itseänsä varten. Hän siirsi koko summan kompanian käytettäväksi sen
palveluksissa kykenemättömiksi joutuneita upseeria ja sotamiehiä
varten. Sen rahaston alkuna, jota yhä vielä kutsutaan hänen nimellään,
oli tämä ruhtinaallinen lahja.

Oltuansa Indiassa kahdeksantoista kuukautta, pakoitti hänen terveytensä
tila hänet palajamaan Eurooppaan. Tammikuun alkupäivinä v. 1767 jätti
hän ikäpäivikseen sen maan, jonka kohtaloihin hän niin mahtavasti oli
vaikuttanut.

Hänen kansalaisensa eivät tervehtineet hänen toista palajamistansa
Bengalista samanlaisilla suosion osoituksilla kuin ensimmäistä.
Monenlaiset syyt olivat jo vaikuttamassa, jotka katkeroittivat hänen
elämänsä tähdevuodet ja tunkivat hänet ennen aikojaan hautaan.
Hänen vanhat vihamiehensä Indian huoneessa olivat vielä mahtavia ja
tehokkaita ja heidän voimiansa oli kartuttanut suuri liittolaisjoukko,
jonka kiivaudelle heidän omansa ei läheskään vetänyt vertoja. Koko se
rosvo- ja sortajamatkue, jonka kynsistä hän oli pelastanut Bengalin,
vainosi häntä sillä leppymättömällä vihan vimmalla, joka on omituinen
moisille heittiöille. Monet panivat ainoasti senvuoksi varansa
kompanian liikkeesen, että helpommin kykenisivät vahingoittamaan
sitä miestä, joka varmalla käytöksellään oli asettanut rajat heidän
saaliinhimollensa. Valheellisia sanomalehtiä perustettiin, joilla
ei ollut muuta tarkoituksena kuin hänen panettelemisensa, ja yleisö
oli samaan aikaan semmoisessa mielentilassa, että nämä kujeet, jotka
tavallisissa olosuhteissa olisivat olleet mitättömiä totuuden ja
ansiollisuuden rinnalla, saivat aikaan erinomaisen vaikutuksen.

Nuo suuret tapaukset Indiassa olivat synnyttäneet uuden luokan
Englantilaisia, joita heidän kansalaisensa nimittivät nabobeiksi.
Nämä henkilöt kuuluivat tavallisesti perheihin, joilla ei ollut
mainetta eikä varallisuutta; he olivat tavallisesti nuorella ijällä
tulleet lähetetyiksi itämaille ja siellä koonneet suuria omaisuuksia,
jotka he sitten toivat kotimaahansa. Luonnollista oli, että he
koska heille ei juuri usein ollut sattunut tilaisuutta oleskella
vallasväen seuroissa, tulivat osoittamaan jonkun verran äkkimahtajain
kömpelömäisyyttä ja pöyhkeyttä. Luonnollista oli, että he Aasiassa
ollessaan olivat hankkineet itselleen muutamia taipumuksia ja tapoja
jotka olivat äkkioutoja, milt'ei inhoittavia Euroopassa ikänsä
eläneille ihmisille. Luonnollista oli, että he, nautittuansa suurta
kunnioitusta itämailla, eivät olleet taipuvaisia vajoomaan halpuuteen
kotonansa; ja koska heillä oli omaisuutta, vaan ei kuuluisaa sukuperää
eikä mainioita yhteyksiä, oli luonnollista, että he melkein ikäväksi
asti antoivat tämän ainoan etevyytensä astua näkyviin. Kaikkialla,
mihin he asettuivat, oli heidän ja vanhain aatelisten sekä säätyläisten
välillä jonkunlainen riita, jota voi verrata yleisvuokraajan ja
markiisin välillä vallitsevaan riitaan Franskassa. Tämä vihamielisyys
vallasväkeä vastaan pysyi kauan omituisuutena kompanian palvelijoilla.
Kolmattakymmentä vuotta sen ajan jälkeen, josta nyt on puhe, lausui
Burke, että Jakobinein joukkoon saattoi lukea "melkein kaikki
Itä-Indian miehet, jotka eivät voineet kärsiä, ett'ei heidän nykyinen
asemansa vastannut heidän varallisuuttaan".

Nabobeista tuli pian varsin epäsuosittu ihmisluokka. Muutamat heistä
olivat idässä osoittaneet mainiota taitoa ja palvelleet valtiota
suurilla töillä; vaan heidän taitonsa ei astunut kotona näkyviin
edullisella tavalla ja heidän työnsä olivat tuntemattomia. Että he
olivat alhaista syntyperää, että he olivat koonneet suuria omaisuuksia,
että he kopeasti toivat ne näkyviin, että he tuhlaavaisesti panivat
ne menemään, että he naapuristossaan koroittivat kaikki hinnat,
tuoreista munista lahonneihin kauppaloihin saakka, että herttuain
palvelijain livreeapuvut eivät vetäneet vertoja heidän palvelijainsa
livreeapuvuille, että heidän vaununsa olivat lordi-majorin vaunuja
loistavammat, että heidän monilukuinen ja huonon katsannon alainen
palkkalaisväkensä esimerkillään turmeli toiset puolet maan
palvelijaluokkaa, että muutamat heistä, kaikesta komeudestaan
huolimatta, eivät osanneet noudattaa hienon seura-elämän tapoja,
vaan huolimatta siitä, että heillä oli jaloja hevoisia ja suuret
joukot palvelijoita, että he käyttivät hopeakaluja ja Dresdenin
posliini-astioita, metsänotus-herkkuja ja Burgundin viinejä, pysyivät
alhaisena väkenä; nämä ne olivat seikkoja, jotka herättivät heitä
kohtaan, sekä siinä säätyluokassa, johon he alkujansa kuuluivat,
että siinä, johon he pyrkivät tunkeutumaan, sen katkeran inhon, joka
on osaksi kateuden, osaksi ylenkatseen tulos. Vaan kuin sen ohessa
juteltiin, että ne rikkaudet, joiden kautta he kykenivät saattamaan
lordiluutnantin varjoon kilparadalla tahi ratkaisemaan kreivikunnan
vaalin vastoin semmoisen suvun päämiehen mieltä, joka oli yhtä vanha
kuin Läänityskirja, olivat tulleet kootuiksi julkisen luottamuksen
pettämisellä, laillisten ruhtinasten kukistamisella ja kokonaisten
maakuntain saattamisella kurjuuteen, niin yltyivät kaikki ihmisluonnon
sekä jalommat ja paremmat että halvemmat ja kehnommat tunteet kiihkoon
heittiötä vastaan, joka rikoksilla ja häpeällä oli hankkinut ne
rikkaudet, mitkä hän nyt kopealla ja tuhlaavalla tavalla pani menemään.
Kovaonnisessa nabobissa näytti olleen osa niitä heikkouksia, jotka
komedia on tehnyt säälimättömimmän pilkan alaisiksi, ja toinen sitä
rikoksellisuutta, joka on antanut tragedialle sen syvimmän synkkyyden;
hänessä näytti olleen osa Tarcaretia, toinen Neroa, osa Jourdainia,
toinen Rikhard kolmatta. Inhon ja pilkan myrsky, jota ei voi verrata
kuin yleisön mielenpurkaukseen Puritaaneja vastaan restorationin
aikana, nousi kompanian palvelijoita vastaan. Tunnokasta miestä
kauhistutti tapa, jolla he olivat hankkineet omaisuutensa, taloudessaan
tarkkaa taas kauhistutti tapa, jolla he panivat rahansa menemään.
Taiteen harrastaja ivasi heidän kauneuden aistinsa puutteellisuutta.
Hienotapainen mies soimasi heitä sivistymättömiksi heittiöiksi. Sekä
mielipiteidensä että kirjoitustapansa suhteen mitä erilaisimmat
kirjailijat, metodistit ja vapaa-ajattelijat, filosoofit ja ilvehtijät
olivat kerran samalla puolella. Tuskin tarvinnee liioitella voidaksensa
sanoa, että Englannin koko helpompi kirjallisuus noin kolmenkymmenen
vuoden kestäessä oli höystytetty niillä tunteilla, joita tässä olemme
kuvailleet. Foote saattoi näyttämölle anglo-indialaisen ylimyksen,
joka irstaisena, epäjalona ja itsevaltaisena häpesi nuoruutensa
alhaisia ystäviä, vihasi ylhäisiä, vaan tästä huolimatta lapsellisella
hartaudella pyrki tulla luetuksi heidän joukkoonsa, tuhlasi varansa
tytönviettelijöille ja imartelijoille, koristeli tuolinkantajaansa
kallisarvoisimmilla istutushuoneen kasveilla ja hämmästytti äkkinäisen
laverruksillaan rapeista, lakeista ja dsjagireista. Mackenzie kuvaili
hienommalla huumorilla yksinkertaista maalaisperhettä, joka yhden
jäsenensä indialaisten tulojen kautta oli saavuttanut äkillisen
rikkauden ja ylhäisten tapojen kömpelön matkimisen kautta tekihe
naurunalaiseksi. Cowper asetti siinä ylevässä nuhdepuheessa, jossa
hehkuu hebrealaisten runoilijaan ylevä henki, Indian sorron niiden
kansallisrikosten etusijaan, joiden tähden Jumala oli rangaissut
Englantilaisia monivuotisilla onnettomilla sodilla, tappioilla heidän
omilla merillään ja toisella puolen Atlantin merta olevan valtansa
menettämisellä. Jos joku lukijoistamme tahtoo ottaa etsiäkseen käsiinsä
kuusikymmentä vuotta sitten ilmestyneen novellin, niin on luultava,
että ensimmäinen tahi toinen heittiö siinä näytäkse olevan raakamainen
nabobi, jolla on suunnatoin omaisuus, keltaisenruskea ihokarva, ilkeä
sappi ja vielä ilkeämpi sydän.

Tämmöisiä olivat, sen mukaan mitä nyt voimme päättää, ne tunteet,
joita nabobit ylipään olivat herättäneet maassa. Ja Clive oli itse
päänabobi; hän oli taitavin, kuuluisin, korkein arvoltaan ja varakkain
koko veljeskunnassa. Hänen omaisuutensa oli asetettu semmoisella
tavalla nähtäviin, joka ei voinut olla herättämättä vihaa. Hän eli
hyvin komeasti Berkaley-torin luona. Hän rakensi yhden palatsin
Shropshireen ja toisen Claremontiin. Hänen valtansa parlamentissa
veti vertoja mainioimpain perheiden vallalle. Vaan kaikesta tästä
loistosta ja mahtavuudesta huolimatta keksi kateus hänessä pilkattavia
puolia. Muutamille hänen sukulaisilleen näyttää rikkaus ja arvo
soveltuneen yhtä huonosti kuin Mackenzie'n Margery Mushroom'ille. Ja
vaikka hänellä oli suuria ominaisuuksia, ei hän itsekään ollut vapaa
niistä heikkouksista, joita sen ajan satiirinkirjoittajat katsoivat
omituisiksi koko hänen luokkakunnalleen. Sodassa noudatti hän tosin
erinomaisen yksinkertaisia tapoja. Hän oli yhtenään hevoisen seljässä,
näyttihe aina ainoasti univormussaan, ei pukenut koskaan päällensä
silkkivaatteita, ei istunut koskaan kantotuoliin ja tyytyi mitä
yksinkertaisimpaan ruokaan. Vaan kuin hän ei enää ollut armeijaa
johtamassa, vaihtoi hän tämän sparttalaisen kohtuullisuuden Sybaritin
kopeaan ylellisyyteen. Vaikka hän näköjänsä oli epämiellyttävä ja
vaikka hänen kasvojensa karkeat piirteet ainoasti sillä eivät olleet
raakamaisen rumat, että niissä kuvasihe ankara, pelkäämätöin ja käskevä
katsanto, oli hän kuitenkin mieltynyt kallisarvoisiin ja kirjaviin
pukuihin ja täytti vaatehuoneensa mielettömällä tuhlaavaisuudella.
Sir John Malcolm on hankkinut luettavaksemme kirjeen, joka olisi
omansa Matthew Mite'lle ja jossa Clive tilaa "200 mitä parasta ja
kauniinta rahalla tahi suosiolla saatavissa olevaa paitaa". Muutamat
tämänkaltaiset, kulkupuheen suurentelemat hullutukset tekivät yleisöön
epäedullisen vaikutuksen. Vaan tämä ei ollut pahinta. Kauheita
juttuja, joista suurin osa oli sulaa valhetta, pantiin käymään hänen
käytöksensä suhteen Indiassa. Hän sai osaksensa kaiken sen vihan, joka
oli tullut herätetyksi sekä niiden kehnojen töiden kautta, joihin
hän kerran tahi kahdesti oli antautunut, että niiden kautta joita
Englantilaiset ylimalkaan olivat harjoittaneet Indiassa; sekä ne
kehnot työt, joita oli harjoitettu hänen poissa ollessaan, että yksin
nekin kehnot työt, joita hän miehuullisesti oli käynyt vastustamaan ja
joita hän ankarasti oli rangaissut, luettiin hänen syyksensä. Ne samat
väärinkäytökset, joita vastaan hän vilpittömyydellä, pontevuudella
ja menestyksellä oli taistellut, pantiin hänen niskoilleen. Kaikki
ne rikokselliset ja heikot puolet, jotka yleisö syyllä tahi syyttä
luki Indian englantilaisten seikkailijain omiksi, katsottiin hänen
yhdistävän yhteen itsessään. Me olemme kuulleet vanhain miesten, jotka
eivät tietäneet mitään hänen elämänsä vaiheista, vaan yhä säilyttivät
nuoruutensa päivinä hankitut ennakkoluulonsa, puhelevan hänestä
ikäskuin jonkunlaisesta pirusta ihmisen muodossa. Johnson puhui aina
tähän tapaan. Brown'ia, jota Clive käytti huvitarhojensa istuttajana,
hämmästytti nähdä ylhäisen työnteettäjänsä talossa lippaan, joka
aikanaan oli ollut täytetty Mursjedabadin rahaston kullalla, eikä hän
voinut käsittää, kuinka tuon rikoksellisen miehen omatunto voi sallia
hänen maata, kuin moinen kapine oli niin lähellä hänen makuuhuonettaan.
Surreyn rahvas katseli salaperäisellä kammolla sitä jaloa kartanoa,
joka kohosi Claremontissa, ja kuiskaili, että tuo mahtava jumalatoin
lordi oli teettänyt niin paksut muurit estääksensä pääsyn pirulta, joka
päivänä tahi toisena oli perivä hänet elävänä. Niiden ällisteleväin
parojen joukossa, joihin tämä kauhea juttu pystyi, oli eräs kelvotoin
pojanheittiö, nimeltä Hunter, joka sittemmin tuli avaralti tunnetuksi
nimellä William Huntington, S. S.; ja se taikausko, joka niin
omituisella tavalla liittyi tämän kuuluisan petturin konnamaisuuksiin,
ei näytä saaneen aivan vähää elähdytystä niistä tarinoista, joita hän
oli kuullut kerrottavan Clive'n elämästä ja luonteesta.

Sillä välin olivat Clive'n toimet Bengalin hallinnon suhteen alkaneet
käydä yhä heikommiksi vaikutuksiltaan. Hänen politiikinsa oli suureksi
osaksi hyljätty; hänen lannistamansa väärinkäytökset alkoivat
jälleen päästä vallalle, ja vihdoin kävivät ne vauriot, jotka kehno
hallitus oli synnyttänyt, yhä tuhollisemmiksi erään senkaltaisen
kauhean kohtauksen kautta, jota ei paraskaan hallitus kykene
torjumaan. Kesällä v. 1770 jäivät sateet tulematta; maa oli kuiva;
kaivot olivat tyhjät; joet menivät rantoineen umpeen, ja nälkähätä,
jommoista ei tunneta kuin niissä maissa, missä kukin perhekunta
elatuksensa puolesta on pienen peltotilkkunsa varassa, täytti koko
Gangesin laakson kurjuudella ja kuolemalla. Hennot, suloiset naiset,
joiden kasvojen verhoa ei koskaan oltu kohotettu yleisön nähden,
tulivat esille niistä piilohuoneista, joissa itämaalainen kateus oli
vartioinnut heidän kauneuttansa, heittäysivät maahan ohikulkijan eteen
ja rukoilivat surkeasti valittaen kourallista riisiä lapsilleen.
Huglin joki kuljetti joka päivä tuhansittain ruumiita aivan lähelle
englantilaisten valloittajain portteja ja tarhoja. Yksin Kalkutankin
kadut olivat kuolevien ja kuolleiden sulkemat. Nääntyneet ja heikot
henkiin jääneet olivat liian kunnottomia voidaksensa kuljettaa
omaistensa ruumiit roviolle tahi pyhälle virralle sekä karkoittaa
ne sjakalit ja kotkat, jotka keskellä päivää ravitsivat itseänsä
ihmisten jäännöksillä. Kuolleiden lukumäärää ei laskettu koskaan, vaan
kansan puheen mukaan nousi se miljooniin. Tämä katala sanoma kartutti
sitä mielten kuohua, joka jo ennestään vallitsi Englannissa Indian
asiain tähden. Ne, jotka olivat panneet varojansa itä-indialaiseen
liikkeesen, hätäilivät saama-osiansa. Kaikki, joilla oli tavallinen
inhimillinen tunto surkuttelivat kovaonnisten alamaistemme hätää,
ja närkästys alkoi pian liittyä sääliväisyyteen. Kulkupuhe kertoi,
että kompanian palvelijat olivat saaneet aikaan nälkähädän ostamalla
kaikki maan riisivarat, että he myödessään eloa olivat ottaneet
ostohinnan kahdeksinkymmenin- ja kaksintoista-kertaisesti, että eräs
englantilainen virkamies, joka vuosi jäljellepäin ei ollut omistanut
sataa guineaa, tämän kurjuuden aikana oli lähettänyt kotiinsa
kuusikymmentä tuhatta puntaa. Näitä syytöksiä luulemme perättömiksi.
Että kompanian palvelijoita löytyi, jotka Clive'n lähdettyä rohkenivat
harjoittaa riisin kauppaa, on luultava. Että he, jos he harjoittivat
riisin kauppaa, hinnan noustessa voittivat sillä, on varma. Vaan ei
ole minkäänlaista syytä arvella, että he saivat aikaan tahi pahensivat
hädän, jonka luonnolliset syyt täysin selittävät. Ne huudot, joita
tässä tilaisuudessa nostettiin heitä vastaan, olivat luullaksemme yhtä
mielettömiä kuin ne syytökset, joita valtiomiehet ja tuomarit meillä
aikanaan nostivat ja joita muutamat vanhat ämmät yhä vielä nostavat
elokauppiaita vastaan. Vaan huuto oli sittenkin niin kova ja yleinen,
että se näyttää pystyneen mieheen semmoiseenkin, joka ymmärryksensä
kautta oli sen verran korkeammalla tavallista ennakkoluulon kantaa
kuin Adam Smith. Vielä merkillisempi oli, että nämä katalat asiat
suuressa määrässä kartuttivat lordi Clive'n epäsuosiota. Hän oli ollut
muutamia vuosia Englannissa kuin nälkähätä sai aikaan. Ei yksikään
hänen toimistansa vähääkään tarkoittanut tämmöisen onnettomuuden
synnyttämistä. Jos kompanian palvelijat olivat harjoittaneet riisin
kauppaa, niin olivat he sen kautta suorastaan rikkoneet niitä asetuksia
vastaan, jotka hän oli säätänyt ja joiden noudattamista hän vallassa
ollessaan ankarasti oli valvonut. Vaan kansalaistensa silmissä
oli hän, niinkuin olemme sanoneet, nabobi, joka itsessään yhdisti
kaikki englantilais-indialaisen luonteen omituisuudet ja sillä välin
kuin hän rakensi ja toimitti istutuksia Surreyssa, pidettiin häntä
vastuunalaisena kaikista niistä vaikutuksista, joita kuivuus teki
Bengalissa.

Parlamentti oli tähän saakka huolinut sangen vähä itäisistä
alusmaistamme. Yrjö toisen kuoltua oli nopeasti toiset toistensa
tieltä siirtyneet hallitukset, joita hovi vuoron imarteli ja
petti, näennäisesti pitäneet valtaa käsissään. Hovilaisten juonet,
pääkaupungin metelit ja ameriikkalaisten uudisasumusten kapinalliset
vehkeet olivat kruunun neuvonpitäjille antaneet vähä lomaa harrastamaan
Indian valtiollisia asioita. Siinä, mihin he koskivat, oli heidän
koskettamisensa heikko ja tehotoin. Lordi Chatam oli tosin sillä
lyhyellä ajalla, jona hän oli tilaisuudessa vaikuttamaan Yrjö kolmannen
toimiin, hankkeissa saada aikaan rohkeita ja tehokkaita varokeinoja
kompanian liikettä varten. Mutta hänen aikeensa jäivät sikseen sen
omituisen taudin tähden, joka tähän aikaan alkoi himmentää hänen
loistavia hengenlahjojansa.

Vuonna 1772 huomattiin vihdoin yleisesti, ett'ei parlamentti enää
voinut laiminlyödä Indian asioita. Hallitus oli nyt voimakkaampi
kaikkia niitä, jotka olivat olleet vallassa senjälkeen kuin Pitt'in
ja tuon suuren whigein yhdistyksen väli rikkui v. 1761. Ei mikään
kotimainen eikä ulkomainen painava valtiollinen kysymys vaatinut
valtiomiesten huomiota puoleensa. Oli lyhyt ja petollinen tyyneys
kahden myrskyn välillä. Middlesexin vaalin tuottama mielten kuohu oli
ohitse; Ameriikan tyytymättömät siirtolaiset eivät vielä uhanneet
kansalaissotaa; kompanian rahalliset hankaluudet saivat rahapulan
aikaan; ministerit olivat pakoitetut ottamaan asian käsiteltäväksensä,
ja koko se myrsky, joka niin kauan oli ollut hankkeissa, heittihe nyt
Cliven päälle.

Hänen tilansa oli todellakin tukala. Hän oli vihattu koko maassa,
vihattu India-huoneessa, ja enemmin kuin kaikki muut vihasivat häntä
ne kompanian varakkaat ja mahtavat palvelijat, joiden saaliinhimoa ja
mielivaltaisuutta hän oli käynyt vastustamaan. Hänen oli kestettävä
se kaksinainen viha, jonka hänen hyvät ja hänen pahat työnsä, kaikki
Indiassa vallitsevat väärinkäytökset ja kaikki Indiassa toimeenpannut
parannushankkeet olivat synnyttäneet. Valtiollisten olojen tila
oli semmoinen, ett'ei hän voinut luottaa mahtavain liittolaisten
Kannatukseen. Yrjö Grenville'n puolue, johon hän oli kuulunut, oli
seisonut hallitusta vastaan, vaan siitä huolimatta ei se koskaan
ollut lujasti yhdistynyt muiden vastustuspuolueen lahkokuntain
kanssa, ei sen pienen parven kanssa, joka yhä vielä seurasi lordi
Chatam'in onnenvaiheita, eikä sen suuren mahtavan joukon kanssa,
jonka tunnustettuna johtajana oli lordi Rockingham. Yrjö Grenville
oli nyt kuollut: hänen kannattajansa erosivat toisistaan, ja Clive,
joka oli ulkopuolella noita mahtavia, parlamentin voimat keskenänsä
jakavia puolueita, ei voinut luottaa kuin niiden jäsenten kannatukseen,
jotka hän itse oli saattanut sinne. Hänen vihamiehensä ja erittäinkin
ne, jotka olivat hänen kuntonsa vihamiehiä, olivat tunnottomia,
kostonhimoisia ja leppymättömiä. Heidän häijyytensä ei tarkoittanut
mitään vähempää kuin hänen maineensa ja rikkautensa perinpohjaista
hävittämistä. He mielivät nähdä hänet karkoitetuksi parlamentista,
nähdä hänen kannustimensa poikkihakatuiksi, nähdä hänen omaisuutensa
otetuksi kruunulle ja epäillä saattaa, tokko moinenkaan loppupäätös
olisi voinut tyydyttää heidän kostonhimoansa.

Clive'n parlamenttitaktiikki oli hänen sotataktiikkinsa tapainen.
Vaikka hän oli jätetty oman onnensa nojaan, saarrettuna joka
puolelta ylivoiman kautta ja vaikka kaikki oli pantu alttiiksi, ei
hän sittenkään tyytynyt puolustaimaan, vaan kävi rohkeasti muita
ahdistamaan. Kuin keskustelut Indian asioista vielä olivat alussa,
nousi hän istuiltaan ja loi päältänsä pitkän ja huolellisen puheen
kautta suuren osan niitä syytöksiä, joita oli nostettu häntä vastaan.
Hänen sanotaan tehneen kuulijoihinsa mahtavan vaikutuksen. Lordi
Chatam, joka ei enää ollut kuin entisen oman itsensä varjokuva ja joka
yhä rakasti käydä maineensa näyttämöllä, oli sinä yönä alihuoneen
kallerian alla ja sanoi ett'ei hän ikänänsä ollut kuullut kauniimpaa
puhetta. Se painettiin sittemmin Clive'n oman katsannon alla, ja
jos annetaankin mitä suurin arvo sille avulle, jonka hän lienee
saanut kirjailija-ystäviltään, todistaa se kuitenkin, että hänellä
oli sekä terävä järki ja miehen mieli että asiain tutkimiseen ja
niiden kaunopuheliaasen esittämiseen tarvittavat hengenlahjat, joita
ahkeran harjoituksen kautta olisi voinut kehittää mitä korkeimmalle
täydellisyyden asteelle. Hän rajoittihe tässä tilaisuudessa
puolustamaan viimeistä hallitusaikaansa ja menestyi sen verran, että
hänen vihamiehensä vast'edes katsoivat edulliseksi käydä etupäässä
ahdistamaan häntä hänen aikaisemman elämänsä toimista.

Hänen elämänsä aikaisempi puoli tarjosi kovaksi onneksi heidän
vihamielisyydellensä muutamia syytöksen aiheita. Äänestyksellä
valittu komitea pantiin tutkimaan Indian asioita, ja tämä komitea
harkitsi häijymielisellä huolellisuudella koko sen vallankumouksen
historian, joka syöksi alas Surodsja Daulan ja koroittti Mir Dsjaffirin
hänen valtaistuimellensa. Clive joutui mitä ankarimman tutkinnon ja
kohdakkaistutkinnon alaiseksi, ja hän valitti perästäpäin katkerasti,
että häntä, joka oli Plassein paroni, oli kohdeltu kuin karjanrosvoa.
Hänen vastaustensa rohkeus ja suoruus riittäisi jo sinänsä osoittamaan,
kuinka vieraita ne viekastelemiset olivat hänen luonnollensa, joihin
hän muutamia kertoja oli antautunut Indian asioita ajaessaan. Hän
tunnusti ne temput, joita hän oli käyttänyt saadaksensa Omikundin
petetyksi, ja vakuutti, ett'ei hän niitä hävennyt, vaan oli yhä valmis
noudattamaan samaa menetystapaa samanlaisissa olosuhteissa. Hän myönsi,
että hän Mir Dsjaftirilta oli ottanut vastaan suuret rahasummat, vaan
hän ei myöntänyt tällä loukanneensa mitään siveyden tahi kunnian
vaatimuksia. Hän väitti päinvastoin -- ja tähän oli hänellä tavallaan
syytä -- olevansa oikeutettu ansaitsemaan erinomaisen kohtuullisuuden
maineen. Hän kuvaili elävästi sitä tilaa, johon hänen voittonsa
oli saattanut hänet: mahtava ruhtinas oli hänen mielivallassaan;
varakkaalla kaupungilla oli vaara tarjona joutua ryöstölle alttiiksi;
rikkaat pankkiirit pyrkivät, tekemällä toinen toistansa suurempia
tarjouksia, hänen suosioonsa; kulta ja juveelikasoilla täytetyt holvit
olivat yksistään hänelle auki. "Jumala paratkoon, herra esimies",
huudahti hän, "tänä hetkenä hämmästyttää minua oma kohtuullisuuteni".

Tutkinto oli niin lavea, että kumpikin huone meni erilleen ennen sen
päättymistä. Sitä jatkettiin kuin istunnot jälleen alkoivat. Kuin
komitea oli päättänyt työnsä, ei valistuneiden ja puolueettomain
miesten ollut juuri vaikea arvostella työn tuloksia. Selvä on, että
Clive oli syypää muutamiin tekoihin, joita ei käy puolustaminen
loukkaamatta kaikkia niitä pyhempiä lakeja, jotka ovat ohjeena
yksityisille ja valtioille niiden yhteyksissä toistensa kanssa.
Vaan yhtä selvä on, että hän oli osoittanut sekä suurta taitoa että
suurta kuntoa, että hänen vaikutuksensa sekä isänmaansa että Indian
kansan hyväksi oli mainio, ja ett'ei häntä nyt todellisesti otettu
tutkittavaksi menettelynsä tähden Mir Dsjaffirin kanssa eikä Omikundia
kohtaan harjoitetun petoksensa tähden, vaan sen lujan vastarinnan
tähden, jonka hän oli asettanut saaliinhimolle ja mielivaltaisuudelle.

Tavallisessa kriminali-oikeudessa on asiain vastakkainmeneminen
kokonaan tuntematointa. Ansiollisin työ ei kelpaa sovittamaan mitä
vähäpätöisimmän hairahduksen syytöstä. Jos joku on myynyt olutta
sunnuntai-aamuna, ei siitä ote hänelle mitään puolustusta, että hän
panemalla omansa alttiiksi on pelastanut lähimmäisensä hengen. Jos
hän on valjastanut newfoundlantilaisen koiran pikku lapsen vaunujen
eteen, ei siitä ole hänelle mitään puolustusta, että hän on tullut
haavoitetuksi Waterloon luona. Vaan ei tämä tämmöinen katsantokanta
kelpaa noudatettavaksi miesten suhteen, jotka ovat olleet paljoa
suuremmassa määrässä kuin tavallisesti vapaita toimissaan sekä paljoa
suuremmassa määrässä kuin tavallisesti saaneet kokea kiusauksia ja
sentähden paljoa suuremmassa määrässä kuin tavallisesti ovat oikeutetut
nauttimaan myötätuntoisuutta. Semmoisia miehiä tulisi heidän oma
aikansa arvostella samalla tavalla kuin jälkimaailma arvostelee heitä.
Heidän kehnoja tekojansa ei tosin tule väittää hyviksi, vaan heidän
hyvät ja kehnot tekonsa ovat vilpittömästi punnittavat, ja jos hyvät
kokonaisuudessaan ovat voitolla, ei arvostelu saa rajoittua siihen,
että se lausuu heidät syyllisyydestä vapaiksi, vaan sen tulee kiittää
heitä. Semmoinen tuomari, joka leppymättömästi kiinnittää katseensa
yhteen tahi kahteen puolustamattomaan toimeen, ei voi lausua yhden
yhtä historian suurta hallitsijaa vapaaksi. Jos tarkastamme toimia
miesten semmoisten kuin Brucen, Skotlannin pelastajan, Moritsin,
Saksan pelastajan, Wilhelmin, Hollannin pelastajan, hänen suuren
jälkeläisensä, Englannin pelastajan, Morray'n, tuon oivan hallitsijan,
Cosmón, maansa isän, Franskan Henrik neljännen, Wenäjän Pietari suuren,
kuinka parahin näistä kestäisi semmoista arvostelua? Historialla on
laveammat katsantokantansa, ja paras valtiollisten töiden oikeusto on
se, joka ennakolta julistaa historian tuomion.

Kaikkien puolueiden järkevät ja kohtuulliset miehet tunsivat tämän
Clive'n asiassa. He eivät voineet julistaa häntä virheettömäksi; vaan
he eivät taipuneet jättämään häntä noiden katalain ja vimmastuneiden
roistojen valtaan, jotka olivat masentaneet hänen mielensä ja
hartaasti halusivat saada kiusata hänet kuolijaksi. Vaikk'ei lordi
North ollut erittäin ystävällinen häntä kohtaan, ei hän kuitenkaan
taipunut ahdistamaan häntä ylen ankarasti. Clive'lle, joka muutamia
vuosia ennen oli nimitetty Bathi'n tähtikunnan ritariksi, vietettiin
nyt, tutkinnon vielä kestäessä, varsin loistava vihkiäisjuhla Henrik
seitsemännen kappelissa. Pian sen jälkeen nimitettiin hän Shropshisen
lordiluutnantiksi. Käydessään kunniotustervehdyksellä hovissa, salli
Yrjö kolmas, joka alati oli suosinut häntä, hänelle yksityisen pääsyn
puheilleen, keskusteli hänen kanssansa puolen tunnin verran Indian
valtiollisista asioista ja oli silminnähtävästi liikutettu, kuin tuo
vainonalainen kenraali puheli töistään ja siitä tavasta, jolla niittä
oli palkittu.

Vihdoin sai alihuone syytökset varmassa muodossa. Päällekantajana
astui esiin komitean puheenjohtaja Burgoyne, joka oli teräväjärkinen,
kunniallinen ja käytökseltään miellyttävä henkilö, viehättävä
draamallinen kirjailija, upseeri, jonka miehuutta ei koskaan oltu
epäilty ja jonka taito tänä aikana pidettiin suuressa arvossa.
Hallituksen jäsenet kannattivat eri puolueita, sillä silloisena aikana
olivat kaikki muut kysymykset avonaisia paitsi ne, jotka hallitus
oli nostanut tahi joiden johdosta hallitus joutui moitteenalaiseksi.
Korkein päällekantaja Thurlow oli syyttäjäin joukossa. Korkein lain
valvoja Wedderburne, joka oli Clive'n harras suosija, puhui ystävänsä
eduksi erinomaisella puolustuksen ja kaunopuheliaisuuden voimalla.
Kummallista on, että Thurlow muutamia vuosia myöhemmin innokkaammin
kuin kukaan muu taisteli Warren Hastings'in puolesta, sillä välin kuin
Wedderburne oli tämän suuren, vaikk'ei virheettömään valtiomiehen
ankarimpia ahdistajoita. Clive puhui omaksi puolustuksekseen vähemmin
ja vähemmällä taidolla kuin edellisenä vuotena vaan kuitenkin
suurella nerolla ja innostuksella. Hän kertoi suurista töistään ja
rasituksistansa, ja pyydettyänsä kuulijoitaan pitämään mielessä, että
he olivat tekemässä päätöstä ei ainoasti hänen, vaan myöskin heidän
oman kunniansa suhteen, lähti hän pois istuntohuoneesta.

Alihuone päätti, että valtion asevoiman kautta saavutetut varat
kuuluivat yksinomaisesti valtiolle, ja että valtion palvelijat
harjoittivat laittomuutta anastaessaan itselleen moisella tavalla
hankittuja varoja. Huone tuli siihen päätökseen, että Bengalin
englantilaiset virkamiehet järjesteellisesti olivat rikkoneet
tätä terveellistä sääntöä vastaan. Eräänä seuraavana päivänä
menivät he askeleen eteenpäin ja päättivät, että Clive niiden
keinojen avulla, jotka olivat hänelle tarjona Indian brittiläisten
sotavoimain päällikkönä, oli hankkinut itselleen suuret rahasummat
Mir Dsjaffirilta. Tähän pysähtyi huone. Se oli hyväksynyt Burgoynen
syllogismin avaramman ja ahtaamman päätelmän, vaan loogillisen
johtopäätöksen tekeminen sai arvelemaan. Kuin lausunto-esitys
tehtiin, jonka mukaan lordi Clive oli käyttänyt valtaansa väärin ja
ollut huonona esikuvana virkamiehille, niin oli itse asia otettu
ratkaistavaksi ja saatettu perille. Kauan senjälkeen kuin päivä oli
noussut valaisemaan tuota vilkasta keskusteluhuonetta, teki Wedderburne
esityksen, jossa lausuttiin, että lordi Clive toiselta puolen jalolla
ja mainiolla tavalla oli palvellut isänmaatansa, ja tähän esitykseen
suostuttiin vastustamatta.

Ylipään näyttää meistä tämän merkillisen tutkinnon päätös osoittavan,
että alihuone oikeudentuntonsa, kohtuullisuutensa ja ymmärtäväisyytensä
kautta ansaitsi kunnioitusta. Sen jäsenillä ei tosin ollut mitään
suurta kiihoitusta vääryyteen. He olisivat olleet sangen huonoja
tuomareja Jenkinson'ia tahi Wilkes'tä vastaan nostetussa kanteessa.
Vaan Cliveä koskeva asia ei ollut puolue-asia; ja edustushuone osoitti
työssään sitä tervettä järkeä ja tervettä mieltä, jota aina voi
odottaa englantilaisten gentlemennein kokoukselta, kuin he eivät ole
puoluehengen sokaisemia.

Brittiläisen parlamentin kohtuullinen ja maltillinen käytös saavutti
mitä suurimman etevyyden erään sille tarjona olevan vastakohdan
kautta. Ludvik viidennentoista kurja hallitus oli joko suorastaan
tahi välillisesti murhannut jokaisen Franskalaisen, joka itämailla
ansiollisesti oli palvellut isänmaatansa. Labourdonnais suljettiin
Bastiljiin eikä hän lähtenyt sieltä vuosikausien kärsimisten jälkeen
kuin kuollakseen. Dupleix, jonka äärettöin omaisuus riistettiin,
ja jonka mieli murtui nöyryyttävien odotusten kautta etuhuoneissa,
vaipui unhotettuna hautaan. Lally hilattiin suukapula huuliensa
välissä yhteiselle hengenrangaistus-paikalle. Englannin alihuone sitä
vastoin kohteli hengissä olevaa sotapäällikköänsä sillä valistuneella
oikeudentunnolla, jota harvoin osoitetaan muille kuin vainajille. He
toivat esiin yleiset järjelliset periaatteet; he huomauttivat hienosti,
missä kohdin hän oli poikennut näistä periaatteista ja lievensivät
tuota arkatuntoista moitetta runsaalla kiitoksella. Vastakohta tuli
huomatuksi Voltaire'lta, joka aina oli puolueellinen Englannin eduksi
ja aina halukas saattamaan Franskan parlamentin epäkohdat näkyviin.
Näyttääpä siltä kuin hän näinä aikoina olisi ollut hankkeissa
kirjoittaa Bengalin valloituksen historian. Hän mainitsi aikomustansa
tohtori Moore'lle, kuin tämä hupainen kirjailija kävi hänen luonansa
Ferneyssä. Wedderburne harrasti suuresti asiata ja kehoitti Clive'ä
varustamaan aineksia. Jos hanke olisi tullut suoritetuksi, emme epäile,
että Voltaire olisi tehnyt kirjan, joka sisältäisi monta vilkasta ja
sattuvaa kertomusta, monta oikeata ja tunnollista mietettä, monta
tavatointa erehdystä, monta ivalausetta Mooseksen-kirjan ajanlaskun
suhteen, paljo katoolilaisia lähetyssaarnaajoita häpäiseviä kohtia ja
paljo jalomielistä, uudesta testamentista varastettua ja hurskaan sekä
filosoofillisen braminin huulille pantua uskonnollista ihmisrakkautta.

Clive sai nyt turvallisena pitää varallisuutensa ja kunniansa. Hänellä
oli ympärillään hartaita ystäviä ja omaisia, eikä hän vielä ollut
elänyt voimakkaan ruumiillisen eikä henkisen työijän yli. Vaan jo kauan
aikaa oli hänen henkensä käynyt yhä himmeämmäksi ja nyt se peittyi
synkkään pimeyteen. Varhaisen nuoruutensa päivistä lähtien oli hänellä
semmoisen oudon synkkämielisyyden kohtauksia, "jolle haudan löytäminen
tuottaa rajattoman riemun ja ilon." Hän oli kahdesti koettanut lopettaa
henkensä ollessaan vielä kirjurina Madrasissa. Työllä ja menestyksellä
oli ollut terveellinen vaikutus hänen mielentilaansa. Hän oli hallinnut
synnynnäistä turmiotansa niin kauan kuin hänellä Indiassa vielä oli
suuria tehtäviä ja niin kauan kuin Englannissa rikkaudella ja arvolla
vielä oli uutuuden viehätys. Vaan nyt hänellä ei enää ollut mitään
tehtävää eikä mitään toivottavaa. Hänen ponteva henkensä riutui
ja surkastui toimettomassa tilassa niinkuin kasvi epäotollisessa
ilma-alassa. Häijyys, jolla hänen vihamiehensä olivat vainonneet häntä,
komitean loukkaava kohtelu, alihuoneen lausuma, vaikka kohta helppo
moite, tieto että suuri osa hänen kansalaisiansa piti häntä julmana
ja kavalana tyrannina, kaikki nämä seikat yhtyivät tuskastuttamaan ja
masentamaan häntä. Yht'aikaa koettivat kovat ruumiilliset kärsimiset
hänen mieltänsä. Pitkällisen olonsa aikana tropillisessa ilma-alassa
oli hän hankkinut itsellensä monta tuskallista vaivaa. Saadaksensa
rauhaa ryhtyi hän käyttämään opiumin apua ja tämä petollinen auttaja
orjuutti hänet vähitellen. Vaan sittenkin säteili hänen älynsä
viimeiseen saakka tilaisuuden sattuessa pimeyden läpi. Kerrotaan että
hän toisinaan, istuttuansa tuntikausia äänettömänä ja horroksissa,
virkosi keskustelemaan jostakin suuresta kysymyksestä, osoitti silloin
kaikkia sotilaan ja valtiomiehen hengenlahjoja niiden, täydessä
voimassa ja vaipui sitten jälleen synkkämieliseen uneensa.

Riitaisuudet Ameriikan kanssa olivat käyneet niin arveluttaviksi,
että tarttuminen miekkaan näytti välttämättömältä ja ministerit
halusivat käyttää hyväksensä Cliven apua, jos hän vielä olisi ollut
sama mies kuin keskeyttäessänsä Patnan piirityksen ja hävittäessään
Hollantilaisten armeijan ja laivaston Gangesjoen suussa, niin ei
ole mahdotointa olettaa että siirtolaisten vastarinta olisi tullut
lannistetuksi ja tuo itsessään välttämätöin erkaneminen emämaasta
siirretyksi muutamia vuosia eteenpäin. Vaan nyt oli liian myöhäistä.
Monenlaiset kärsimiset panivat hänen jäntevät hengenvoimansa nopeasti
riutamaan. Marraskuun 22 p. v. 1774 lopetti hän omalla kädellään
henkensä. Hän oli äskettäin täyttänyt yhdeksännenviidettä ikävuotensa.

Tuo kauhea loppu niin suurelle menestykselle ja kunnialle sai rahvaan
kaikki ennakkoluulot vakaantumaan ja muutamat todellisestikin
hurskaat ja älykkäät miehet unohtivat niihin määrin uskonnolliset
ja filosoofilliset periaatteensa, että he vakuutuksella panivat
jumalan koston ja pahan omantunnon kauhistuksen tämän surkean
tapauksen syyksi. Vallan erilaisilla tunteilla katselemme me
näytelmää, jossa mahtava henki yltäkylläisyyden tuottaman uupumuksen,
kunnianloukkausten tuottaman tuskan sekä turmiollisten rasitusten ja
vielä turmiollisempain parannuskeinojen kautta joutuu häviölle.

Englantilaisten aseiden maine itämailla on alkujansa niiltä ajoilta,
jolloin Clive ensikertaa oleskeli Indiassa. Ennen hänen tuloansa
olivat hänen kansalaisensa paljastaan saksoja ja sentähden ylenkatseen
alaisia, kuin sitä vastaan Franskalaisia kunnioitettiin kansana, joka
oli oppinut voittamaan ja hallitsemaan. Hän hävitti miehuudellaan ja
taidollansa tämän lumouksen. Arkotin puolustuksella alkavat ne monet
voitot itämailla, jotka päättyvät Gisnin kukistumisella. Muistettava on
sekin, ett'ei hän ollut kuin viidenkolmatta vanha, kuin hän osoittihe
kykeneväksi sotapäällikön toimeen. Tämä on harvinainen, jos kohta ei
yksin hänellä tavattava etevyys. Totta on, että Aleksander, Corde
ja Kaarle XII vielä nuoremmalla ijällä voittivat suuria taisteluja;
vaan näillä ruhtinailla oli ympärillään vanhoja, mainion taitavia
kenraaleja, joiden neuvojen ansioksi Granicusen, Rocroin ja Narvan
voitot ovat luettavat. Vaan Clive'llä, tuolla kokenemattomalla
nuorukaisella, oli enemmin kokemusta kuin kellään niistä, jotka olivat
hänen komennettavinansa. Clive'n oli opettaminen itseänsä, opettaminen
upseerejansa ja opettaminen armeijansa. Napoleon Bonaparte on
muistaaksemme ainoa mies, joka yhtä nuorella ijällä osoitti yhtä suuria
sotilaan lahjoja.

Englantilaisten valtiollinen ylivalta Indiassa on alkujansa
niiltä ajoilta, jolloin Clive toisen kerran oleskeli mainitussa
maassa. Hän sai taidollaan ja jäntevyydellänsä toteutumaan enemmin
kuin ne suurenmoiset unelmat, jotka olivat häilyneet Dupleix'in
mielikuvituksessa. Niin avarata alaa viljeltyä maata, niin suurta
tulomäärää, niin runsasta alamaisjoukkoa ei onnellisinkaan
proconsuli ollut liittänyt Rooman valtakunnan alueesen. Eikä niin
suuria sotasaaliita koskaan kuljetettu riemuporttien alitse, pyhää
tietä myöten ja tungoksella täytetyn forumin kautta Tarpejon
Jupiterin temppeliin. Niiden maine, jotka kukistivat Antiokusen ja
Tigranesin hälvenee niiden tekojen loiston rinnalla, jotka tuo nuori
Englantilainen seikkailija sai aikaan sotajoukon semmoisen komentajana,
joka lukumäärältänsä ei ollut puolen roomalaisen legionin vertainen.
Itämaisen valtamme hallinnossa aljettiin harjoittaa vilpittömyyttä,
kuin Clive kolmannen kerran kävi Indiassa. Hänen noustessaan maalle
Kalkutassa v. 1765 pidettiin Bengalia paikkana, johon Englantilaisia
lähetettiin ainoasti jos jollakin tavalla rikastumaan mitä lyhyimmässä
ajassa. Hän oli ensimmäinen, joka pelkäämättömällä ja säälimättömällä
mielellä kävi taistelemaan tuota ääretöntä sorto-, kiskomis- ja
lahjomisjärjestelmää vastaan. Hän pani tässä taistelussa miehuullisesti
elämänsä turvallisuuden, maineensa ja loistavan omaisuutensa vaaran
pantiksi. Sama oikeuden, tunto, joka kieltää meitä salaamasta tahi
kaunistelemasta hänen varhaisemman ikänsä virheitä, vaatii meitä
myöskin tunnustamaan, että nämä virheet jalolla tavalla sovitettiin.
Jos kompaniaa ja sen palvelijoita kohdannut syytös on peräytetty,
jos vierasten vallanpitäjäin ijes, joka kaikkialla muualla on ollut
raskain kaikista ikeistä, Indiassa on huomattu helpommaksi kuin minkään
kotiperäisen hallitsijasuvun ijes, jos sitä ryövärimatkuetta, joka
ennen levitti kauhistusta yli koko Bengalin tasangon, on seurannut
virkakunta, joka on yhtä mainio rehellisyytensä, tasapuolisuutensa
ja yhteisharrastuksensa kuin taitonsa ja ahkeruutensa puolesta, jos
nyt näemme miehiä semmoisia kuin Munro, Elphinstone ja Metcalfe,
jotka, komennettuansa voitollisia armejoita, koroitettuansa kuninkaita
valtaistuimelle ja syöstyänsä toisia, uljaina kunniallisen köyhyytensä
puolesta palajavat maasta, joka kerran herätti jokaisessa alhaisessa
kauppakirjurissa rajattoman rikkauden himon, niin on Clivellä näiden
muutosten suhteen ansio, joka ei ole vähäinen. Hänen nimellänsä on
etevä sija valloittajain luettelossa. Vaan se tavataan paremmallakin
listalla; se tavataan niiden listalla, jotka ovat tehneet ja kärsineet
paljon ihmiskunnan onnen eteen. Sotilaana antaa historia hänelle
sijan Lucullus'en ja Trajanus'en rinnalla. Eikä se kiellä häneltä
reformatorina osaa sitä kunnioitusta, jolla Franskalaiset pitävät
Turgotin muistoa rakkaana ja jolla Hindulaisten viimeiset miespolvet
katselevat lordi William Bentinekin muistopatsasta.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LORDI CLIVE***


******* This file should be named 60689-8.txt or 60689-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/0/6/8/60689


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.