Narrien yhteiskunnasta : Muutamia kertomuksia

By August Strindberg

The Project Gutenberg eBook of Narrien yhteiskunnasta
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Narrien yhteiskunnasta
        Muutamia kertomuksia

Author: August Strindberg

Translator: Väinö Tanner

Release date: September 30, 2025 [eBook #76962]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Osuuskunta Kehitys r.l, 1908

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NARRIEN YHTEISKUNNASTA ***

language: Finnish




NARRIEN YHTEISKUNNASTA

Muutamia kertomuksia


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suomentanut

Väinö Tanner





Porissa,
Osuuskunta Kehityksen r.l. kustannuksella,
1908.




SISÄLTÖ:

Onnellisten saari.
Korkeampia tarkotusperiä.
Kaarle XII:n ruumiin ääressä.
Urakoitsijamme.
Satuja:
   Lokit.
   Pyhä härkä eli valheen riemuitseminen.
   Miten pappi, joka uskoi Jumalaan, tulee käännetyksi
      mehiläisen nokkeluuden kautta.
   Omistusoikeutta.




ONNELLISTEN SAARI



EHSIMMÄINEN LUKU.


Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli nostanut purjeet keulamastossa
Älfsborgin linnotuksen ulkopuolella ja oli juuri nostamaisillaan
ankkuria, kun muuan tullin soutuveneistä lähti maista ja antoi merkin,
että laiva ei saisi vielä lähteä; mutta tuuli oli jo täyttänyt
etupurjeen, ja laiva painoi ankkuriköyttä. Tullimiehet sousivat minkä
jaksoivat; pätkä heitettiin laivasta ja pian kiskottiin tullivene
suuren rungon viereen. Veneestä kapusi kaksi nuorta miestä ja hinattiin
kanuunaportin kautta laivaan; heidän jälkeensä heitettiin nahkasäkki,
joka näytti olevan heidän ainoana matkatavaranaan, ja sitte pistihe
tullivene taas ulos; mutta "Ruotsin Leijona", joka oli nyt saanut
ankkurin teljolle, purjehti pikkupurjeillaan merelle kajauttaen
oikean sivustan kanuunoistaan iloisen laukauksen, mihin vastattiin
linnotuksesta.

"Ruotsin Leijonalla" oli lastina rautatakeita, vaatteita ja
kappaletavaraa; sen lisäksi 500 matkustajan, enimmäkseen rikoksellisia,
joita eli tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja se
oli määrätty lähtemään Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa.

Senjälkeen kun nuoret herrat olivat kunnialla tulleet välikannen
kautta ja seisoivat kannella, kääntyivät he, ja ikäänkuin yhteisen
ajatuksen kannustamina, ojensivat kieltään joko linnotukselle tai
maalle kokonaisuudessaan, joka sinersi heidän takanaan, sitä oli vaikea
ratkaista. Senjälkeen kun he täten olivat antaneet isänmaallisten
tunteittensa pulputa näkyviin, menivät he kapteenin kajuuttaan perässä
näyttääkseen paperinsa ja antaakseen selityksensä.

Siitä selityksestä, jonka he nyt antoivat, kävi ilmi, että he olivat
ylioppilaita Upsalan yliopistossa, Dominus Lasse Hulling ja Peter
Snagg, molemmat syytettyinä siitä, että he niinhyvin kaupungin
kellarissa kuin myös osakunnan kemuissa olivat käyttäneet moitittavaa
puhetapaa kuninkaan professorista, Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta
ja tämän äskettäin painosta ilmestyneestä vuosisataisteoksesta Atland
eli Manhem, jossa isänmaan kunnia oli tähän saakka kuvittelemattomalla
ja aavistamattomalla tavalla tullut kohotetuksi, sanottu Serenissimus
kun oli täydelliseksi varmuudeksi todistanut ja johtanut, että Svean
valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmiskunnan kehto. Surkuteltavain
ja sopimattamain epäilystensä takia oli sanotut Hulling ja Snagg
pantu karsseriin, mutta kun he tässä enemmän ahtaassa kuin
terveellisessä oleskelupaikassa olivat käyttäytyneet taitamattomasti ja
rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.

Kuninkaallisen majestetin erikoisen suosion kautta armotettuna olivat
he saaneet luvan lähteä valtakunnasta ja matkustaa "Ruotsin Leijonan"
kanssa Uuteen Ruotsiin.

Kapteeni vastaanotti selityksen kelpo irvistyksellä. Hän ei ollut
kuullut puhuttavan Atlantica kirjasta, mutta kun hän kuuli, että
se käsitteli jotakin semmoista, kuin että Ruotsin valtakunta olisi
sama kuin vajonnut Atland eli Onnellisten saari, asettui hän heti
ylioppilasten puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että
Atlantica oli Suuressa Meressä, joka juuri samasta saaresta oli saanut
nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitte hän lausui oppineet herrat
tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.

Matka sujui hyvien tuulten vallitessa yli Pohjanmeren, Kanaalin läpi
ja ulos Espanjan merelle. Kun haaksirikon varalta ei uskallettu pitää
vankeja sidottuina ja muuten ei pelätty pakoa tai kapinaa, kaikki kun
olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä siihen että saivat matkustaa,
kulkivat he vapaina ja käyttäytyivät sopivasti ja siivosti. Naineet
olivat saaneet takasin vaimonsa ja lapsensa, joita he eivät olleet
nähneet vuosikausiin, ja he olivat julman ilosia ja onni teki heidät
hyviksi. Mutta he eivät muuten olleetkaan niinkään vaarallisia.
Jotkut olivat humalapäissään vetäneet puukkonsa esille, toiset olivat
paenneet sotapalveluksesta ja jotkut olivat poimineet hedelmiä toisten
puista, senvuoksi ettei heillä itsellään ollut niitä. Päästyään ulos
pimeistä, epäterveellisistä vankiloista, nauttivat he täysin siemauksin
nähdessään suuren meren, joka kietoi heidät valoon. Kaikki oli heille
uutta ja he leikkivät kuin lapset kannella. Milloin oli heidän nähtävä
delfini, joka tanssi aalloilla, milloin katsottava, miten merimiehet
pyydystivät haikalan tai lentokalan.

Työstä vapautettuina oli koko matka heille ikäänkuin pyhäpäivä, ja
he tulivat ilman mitään toimeentulohuolia katetun pöydän ääreen,
vajavaisen tosin, mutta riittävän.

Molemmat ylioppilaat, joilla oli ollut nuora kaulassa, mutta olivat
päässeet irti, tunsivat tavallaan olevansa kanssarikoksellisia
ja tekivät tuttavuutta vapautettujen kanssa, joiden tuli heidän
tavallaan uudelleen alkaa elämänsä taistelu uudessa maassa, uusissa
oloissa. Lasse oli luonnostaan ja kasvatuksen kautta tullut siihen
maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu, on paraaksi; Peter
sensijaan oli sitä mieltä, että kaikki oli auttamatonta. Ja monasti
joutuivat nämä toverukset riitaan näistä maailmankäsityksistään,
jolloin aina tapahtui, että kumpikin sai puolet kuulijoista puolelleen,
mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkasta riidan siten, että
hän tunnusti kummankin olevan oikeassa. Elämä on sekä mustaa että
valoisaa, sanoi hän. Se, joka sattuu näkemään ainoastaan mustan puolen,
luulee että kaikki on mustaa; se joka sattuu näkemään ainoastaan
valoisan puolen, luulee että kaikki on valoisaa. Ja siihen se jäi.

Siten saapuivat he Azorien yhdeksälle saarelle. Täällä saivat he mennä
maihin ja ojennella koipiaan. He luulivat tulleensa paratiisiin,
sillä täällä kasvoi viiniä, maissia, appelsinia, ananasia ja melonia
ulkona paljaan taivaan alla. Eräs veitsenleikkaaja, joka oli istunut
ankkuripajassa kuusi vuotta, tuli niin iloseksi, että hänet täytyi
sitoa, ja sidottuna makasi hän erään puron reunalla ja söi appelsinia
niin että nenä oli keltasena, ja huusi että hän on Aatami. Hän tahtoi
senvuoksi myös riisuutua alastomaksi, puettuna pelkkään tupakanlehteen,
mutta laivapappi otti hänet käsiinsä ja selitti, että oli syntistä
käydä alastomana. Mutta mies todisti pyhän kirjan ja Piplian historian
avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi viikunalehteen
puettuna, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu käymään
tupakanlehdessä. Mutta silloin todisti pappi kirkkoisäin ja Flora
Exotican avulla, että viikunalehti ei ollut tupakanlehti.

Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; kulettiin täysillä purjeilla
ja suunta oli Antiguamia kohti. Tähän saakka oli kaikki käynyt
rauhallisesti ja hyvin, paitsi että oli saatu kestää pieni
myrsky Pohjanmerellä. Mutta kun he olivat siirtymäisillään
pasativyöhykkeeseen, saivat he tyyntä. Meri oli ympärillä ikäänkuin
elohopeahorisontti, jonka päällä laiva liikkui magnetineulan tavoin.
Kuumuus tuli sietämättömäksi, terva juoksi kaikesta seisovasta
tavarasta ja laivan saumoista. Huuhdottiin kantta kaiken päivää
ikäänkuin olisi pelätty sen tarttuvan tuleen. Siten kului kahdeksan
päivää.

Silloin, aikasin eräänä aamuna, huomasi kurkistaja etumastossa, että
pilviä näkyi pohjosessa. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi, antoi
heti sitoa kanuunat ja kaiken irtaimen, sulkea luukut, ja antoi väen
olla valmiina pahinta vastaanottamaan.

Muutamien tuntien jälkeen, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova
taivaanrannalla; muutamia tunteja myöhemmin kuului jyskettä, ikäänkuin
laineet särkyisivät rantaa vastaan tai ikäänkuin vaunun jyrinää
kaupungissa; ja veden yli syöksyi myrsky. Ennenkuin purjeitten avulla
oli onnistuttu ohjata laivaa, olivat raa'at ja mastonhuiput meressä,
ja pelkillä alapurjeilla antoi "Ruotsin Leijona" mennä myötätuuleen
eteläänpäin, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä mihin oltiin menossa.

Myrsky raivosi kolme päivää ja joka hetki odotettiin saatavan kuulla
kölin raapivan pohjaa. Pappi luki, saarnasi ja selitti, että muuta
ei voitu odottaakaan, kun laivalla oli rikoksellisia. Hän muistutti
Joonasta ja ehdotti kapteenille, että profeta Michan XII luvun 16:n ja
seuraavien värssyjen nojalla heitettäisiin kaikki rikokselliset laidan
yli, jotta vanhurskaat pelastettaisiin, mutta kapteeni ei suostunut.
Kun vaara oli suurimmillaan, meni Lasse Hulling papin luo ja ehdotti
hänelle, että yleinen rippi- ja rukouspäivä oli toimeenpantava, sillä,
sanoi hän, ainoastaan katumattomat synnit painavat vaa’assa. Ehdotus
hyväksyttiin ja alkoi rippi, josta rikokselliset vapautettiin, koska
heillä ei ollut mitään tunnustamattomia syntejä.

Tapahtuneessa tutkimuksessa ei havaittu ketään vanhurskaaksi. Mutta
myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin kuultiin hiljaista napinaa
eturuumasta. Joukko oli tuuminut sinne tänne ja vihdoin oli eräs
neropatti saanut päähänsä, että papinkin oli tunnustettava syntinsä,
sillä hän oli nyt ainoa, joka ei ollut syntejään tunnustanut. Ehdotus
hyväksyttiin huutoäänestyksellä ja senjälkeen oli vaan löydettävä
rippi-isä.

Peter Snagg ilmottautui lopulta, sanoen tentanneensa hepreaa
papintutkintoa varten. Pappi pani vastaan, mutta turhaan. Hän sidottiin
suurmastoon ja saatuaan sekä ankaria uhkauksia ja ystävällisiä
kehotuksia, tunnusti hän kyynelten viljalti vuotaessa, että hän
nuoruudessaan oli vietellyt erään rippikoululapsen.

Nyt syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja kun
pappi oli äänestänyt sen puolesta, että heidät kaikki viisisataa oli
heitettävä mereen, lankesi tuomio pian siten, että papin oli jouduttava
mereen profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla.
Ja suoritettuaan viimeisen rukouksensa syöstiin hänet mereen.

Mutta myrsky lisääntyi yhä. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiravahdin
aikana törmäsi laiva. Kiljahdus vastasi rungon kolinaan. Laiva oli
ajautunut keulallaan eräälle vedenalaselle karille, niin että se joutui
ylösalasin. Kanuunat irtaantuivat siteistään ja putosivat välikannen
läpi. Päivän koittaessa alkoi laiva vajota. Mutta silloin nähtiin maata
tuulen puolella.

Useimmat olivat ennättäneet veneisiin, mutta ennättämättä ottaa
mukaansa jälkeäkään ruokatavaroista, vaatteista tai aseista. Kun
aurinko nousi, huomasivat he kaikki kuusisataa henkeä tulleensa
pelastetuiksi ja nousivat maihin hyvässä järjestyksessä, mutta laiva
upposi kiven tavoin kun he astuivat jalallaan maihin.



TOINEN LUKU.


Seitsemän päivän vaivojen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat
niin rasittuneet, että he heti laskeutuivat maahan nukkumaan niiden
puiden alle, joita kasvoi rannalla; mutta Lasse Hulling ja kapteeni
läksivät tutkimusretkelle.

He eivät olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen kaunista maata; se oli
heidän ensimäinen havaintonsa senjälkeen kun heidän kuumuuden takia oli
täytynyt heittää päältään vaatteensa. Mikä heitä enimmin kummastutti,
oli se, että he näin pohjosella leveysasteella, sillä he olivat
vielä kaukana päiväntasaajan pohjospuolella, tapasivat näin lämpimän
ilmanalan; mutta he löysivät pian syyn tähän siinä tulivuoressa,
joka hiljalleen ikäänkuin vallituksena kohoutui pohjatuulta vastaan
ja samalla maanalaisen lämpönsä kautta muutti maan kasvitarhaksi.
Kaikkialla näkivät he palmuja, joissa oli taateleja ja kokospähkinöitä,
leipäpuita, bananeja tai pisangeja, eräitä oranssin tapaisia hedelmiä,
ananasia, viikunoita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko
kantoivat tai tulisivat kantamaan hedelmiä. Että maa oli saarta, siitä
ei ollut epäilystäkään. Purot kiemurtelivat tamarindien varjoisten
holvien alla ja punasessa granitissa löysivät he lähteitä, joissa oli
jääkylmää vettä, mikä hämmästytti heitä, kun he tiesivät maaperän
olevan tulista.

Papukaijoja, hunajalintuja ja tukaneja punaisissa, viheriäisissä,
sinisissä, keltasissa ja kullanvärisissä höyhenissä lenteli ympäri
puissa laulaen miellyttävästi, ei niinkuin ne kirkuvat lajit, joita
he olivat nähneet häkeissä; mutta ne olivatkin ainoita eläviä mitä he
tapasivat. Heidän vaelluksensa tapahtui puiden siimeksessä, kukkivien
niittymaiden kautta, jotka ulottuivat aina meren rantaan saakka. Lämpö
tuli yhä painostavammaksi, niin että heidän täytyi jättää vaatekappale
toisensa jälkeen pois. Päivällisen aikaan nousivat he tulivuorelle,
joka näytti olevan sammunut, ja illan suussa voivat he sen juurella
mennä levolle, kumpikin palmulehvänsä alle, turvassa sekä eläinten että
ihmisten hyökkäyksiltä, sillä heillä oli nyt varmuus luuloonsa, että he
olivat saarella, jolla ei ollut vaarallisia eläimiä eikä ihmisiä.

Kun he seuraavina päivänä päivällisen aikaan tulivat
maallenousupaikalle, tapasivat he matkatoverinsa pitkällään puiden
alla, kylläisinä, puolialastomina ja valveillaan uneksien. Lasse, joka
oli sekä tietorikkain että taitavin heistä, valittiin puheenjohtajaksi
siinä neuvottelussa, joka nyt pidettiin. Saari tosin havaittiin
suloisemmaksi kuin sitä kuvata voi, mutta oli ajateltava tulevaisuutta.
Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä odotettiin talvea. Lasse
vastasi heti tähän kysymykseen, että kaiken olettamuksen mukaan oltiin
juuri keskitalvessa. Ne jotka tahtoivat asua ummehtuneissa majoissa,
voivat huvitella itseään menemällä katkasemaan puita ja kuorimaan niitä
kynsillään, sillä kaikkia työkaluja puuttui. Ne, jotka ennemmin pitivät
rauhasta ja levosta, voisivat tyytyä rakentamaan vajoja puiden alle.
Toinen pelko koski ruokaa. Lasse vakuutti, että senmukaan kuin hän oli
havainnut puista ja yrteistä, ei täällä tulisi puuttumaan ruokaa koko
vuotena, sillä kun yksi puu lakkasi kantamasta hedelmiä, alkoi toinen.
Kolmas väite tuli naisten puolelta, jotka pelolla odottivat sitä
päivää, jolloin heidän oli pakko käydä ilman vaatteita. Lasse kiinnitti
heidän huomiotaan siihen, että he ensiksikin jo nyt keskitalvella
kävivät puolialastomina, ja että heidän siis, kun kevät tuli, täytyi
kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko he tahtoivat tai eivät.

Kun siten oli huomattu oltavan turvassa ruu'an, vaatteiden ja
asumuksen puutetta vastaan, oli vaan jälellä sovittautua oloihin. Ja
he sovittautuivat. Mutta yhden neuvon antoi Lasse heille: että he
eivät pysähtyisi yhteen paikkaan, vaan levittäytyisivät yli saaren.
Kun heillä oli jotakin yhteisiä asioita, antaisi hän kutsua heidät
kokoon torven avulla, jonka hän kyllä tulisi hankkimaan. Ja senjälkeen
erosivat he tällä kertaa, senjälkeen kun Lasse oli huudettu päälliköksi
ja semmosena pitänyt puheen, jossa hän oli kehottanut heitä syömään,
juomaan ja olemaan ilosia, sillä nyt he olivat tulleet eräälle
Onnellisten saarista, siitä ei ollut epäilystäkään, ja hän toivoi
vaan, että hän olisi täällä professori Rudbeckin kanssa kahdenkesken,
niin hän kyllä olisi saanut tämän syömään Atlanticansa nahkakansineen
kaikkineen.

Yöllä asettui jokainen asumaan muutamien lehväin alle, joita oli
ripustettu puiden oksille.

Mutta seuraavana aamuna kutsui Lasse kokoon lähimmät ystävänsä,
kapteenin, Peter Snaggin ja lääkärin. Senjälkeen kun he ravistamalla
taatelipalmua olivat hankkineet itselleen aamiaisen, otti Lasse
keskusteltavaksi muutamia tärkeitä kysymyksiä, jotka tulevaisuus
varmimmin tulisi vastaamaan. Ensimäisen kysymyksen kohdisti hän
lääkärille: voisivatko he elää ilman liharuokia ja suolaa? Lääkäri
luuli, että senmukaan kun hän oli lukenut matkakertomuksista, he
eivät edes voisi syödä liharuokaa näin kuumassa ilmanalassa, ja mitä
suolaan tuli, niin oli hedelmissä niin paljon suoloja, että enempää ei
tarvittaisikaan.

Tästä neuvotellessaan kuulivat he huutoa lähimmistä pensaista. Muuan
mies tuotiin esiin, kalpeana kuin ruumis, ja selvien myrkytysoireiden
alasena. Tapahtuneessa tutkimuksessa kävi selville, että hän haluten
lihaa oli kivellä tappanut linnun, jota hän oli koittanut syödä, mutta
että hän samalla oli tuntenut inhoa ja vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi
hänelle, ettei hän enää saisi syödä lihaa, ja sillä oli tämä tärkeä
asia ratkastu.

Toisen kysymyksen esitti Peter Snagg, ehdottaen julkisen
jumalanpalveluksen käytäntöönottamista, mantalikirjotusta ja laillisia
viranomaisia. Hän tunsi ihmisten pahuuden ja kun nämä monet kelvottomat
olivat jonkun aikaa käyneet jouten, tultaisiin pian näkemään miten
heidän yhteiskuntaansa tulisi rauhattomuus häiritsemään. Hän ehdotti
senvuoksi, että käytäisiin lävitse kirkon käsikirja, jonka hän erään
lakikirjan kera oli pelastanut.

Lasse väitti, että nyt kun kaikki riidanaiheet, nimittäin ruu'an,
vaatteiden ja asunnon puute olivat poistettuina, tulisivat rikoksetkin
lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun hänellä oli tarpeeksi päivän
varalta eikä hänen tarvinnut kerätä varastoon? Kuka tahtoisi murhata,
kun ei ollut mitään aihetta kateuteen, koska kerran kaikki olivat yhtä
rikkaita ja mahtavia? Kuka tahtoisi tehdä lapsenmurhia, kun lapsilla
oli riittävästi ruokaa, eikä kenenkään tarvinnut pelätä tulevansa
yhteiskunnalle rasitukseksi? Hän tahtoi kokeen vuoksi ottaa lakikirjan
ja summamutikassa käydä lävitse muutamia kohtia.

Lasse aukasi lakikirjan ja luki:

"Ensiksi: Maakaari! Sen voimme aivan huoletta pyyhkiä, koska meillä ei
ole maanomistajia. Hyväksytäänkö?"

"Jaa", vastasivat kokoontuneet.

"Toiseksi: Perintökaari! Mitä olisi perittävä? Viikunalehti tai
kokospähkinä? Pyyhitäänkö? Hä?"

"Jaa", täytyi kokouksen vastata.

"Kolmanneksi: Rakennuskaari! 1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä
ja tilukset jaettava. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakentaminen! Kun
nyt ei ensinkään rakenneta tai jaeta, niin pyyhitään koko tämä kaari
myöskin, vai kuinka?"

"Jaa", vastasi seurakunta.

"Neljänneksi: Kirkkokaan! Koska meillä ei ole kirkkoa, niin saamme
pyyhkiä senkin?"

"Jaa", vastasi kokous.

"Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään, sen nojalla mitä olen
esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun kerran aiheet ovat
kadonneet."

"Jaa", vastasi kokous.

"Kuudenneksi: Naimakaan! Tahtooko kokous lykätä sen kysymyksen, kunnes
tulevaisuus tulee antamaan joitakin kokemuksia? Sillä naiminenhan
riippuu maasta ja kun ei mitään omaisuutta ole, ei ole avioliittoakaan."

"Jaa", vastasi kokous.

Peter Snagg pani vastaan.

"Nyt", keskeytti Lasse, "olemme siis pyyhkineet koko lakikirjan, ja
kannet vaan ovat jälellä! Ne saa Peter Snagg muistoksi, vai kuinka?"

"Jaa", nauroi kokous, mutta Peter ei antautunut.

"Veto!" huusi hän. "Kuinka voi yhteiskunta pysyä pystyssä ilman lakeja".

"Kuulehan Peter", vastasi Lasse. "Lait ovat tehdyt auttamaan
yhteiskunnan puutteita; yhteiskunta, jossa ei puutteita ole, ei
tarvitse mitään lakeja! Onko se oikein?"

"Oikein on", vastasi kokous.

"Mutta Peter Snagg", jatkoi Lasse, "haluaa kernaammin puutteellisen
yhteiskunnan lakineen kuin täydellisen ilman lakeja".

Nyt sai Peter puheenvuoron.

"Jätän kysymyksen porvarillisesta laista, olkoon sen laita miten
tahansa, mutta yhteiskunta ilman uskontoa ei voi seistä pystyssä!"

"Oikein", sanoi Lasse, "siinä sinulla on oikein! Meillä täytyy olla
uskonto! Mutta tarkastelkaamme, kelpaako vanha uskontomme meidän uusiin
oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?"

"Jaa", vastasi kokous.

"Minä alan alusta", sanoi Lasse, "eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset
kävivät alastomina yrttitarhassa eivätkä tehneet työtä. Hyvä! Sitte
söivät he tottelemattomina tiedon puusta ja heidät ajettiin ympäri
maailmaa työtä tekemään! No niin! Me olemme löytäneet uudelleen
paratiisin, mutta paratiisin ilman tiedon puuta. Me emme siis voi tehdä
syntiä, vaikka kuinka kernaasti haluaisimme. Ja jos me voisimmekin, ei
meitä voisi karkottaa, sillä emme voi mennä mihinkään, eikä myöskään
pakottaa tekemään työtä, sillä meillä ei ole mitään tehtävänä. Siis
raukeaa syntiinlankeemus, eikä sitä voi soveltaa nykyisiin oloihin.
Tunnustetaanko tämä?"

"Jaa", vastasi kokous ja raapi päätään, mutta kapteeni veti paidan pois
päältään ja meni rantaan kylpemään.

"Siis", jatkoi Lasse, "koska ei ole mitään tiedon puuta, ei ole
mitään syntiä, ei tarvitse sovitusta, ja senkautta raukeaa koko oppi.
Hyväksytäänkö tämä?

"Todistelu hyväksytään", sanoi Peter, "mutta ihmisen synnynnäistä
uskontarvetta ei voi juurruttaa pois".

"Myönnetään", vastasi Lasse, "mutta jos kirkossakäyminen ja uruilla
soittaminen olisi synnynnäinen tarve, niin se olisi tavattavissa
kaikilla kansoilla. Nyt sitä ei kuitenkaan ole villeillä kansoilla,
siis ei tarve nukkua kirkoissa, soittaa urkuja, panna taululle virren
värssyjä ja kerätä kolehtia ole mikään synnynnäinen tarve, vaan
hankittu. Hyvä! Minkä on hankkinut, sen voi myöskin menettää. Saamme
nähdä, emmekö menetä tarvetta saada kyytiä ryypiskelevältä papilta,
antaa pois viimeinen lehmämme, kun papin on luettava ääneensä ruumiin
ääressä, ja niin edespäin, saammepa nähdä, sanon minä."

Tohtori seurasi kapteenin esimerkkiä ja meni merenrannalle.

"On liian kuumaa puhua teologiaa", sanoi hän.

"Mutta", väitti Peter Snagg, "armonvälikappaleet, pyhäpäivät, kaikki
nämä autuaan levon hetket!"

"Armonvälikappaleita ei voida jakaa, koska ei meillä ole vihittyä
pappia."

"Mutta", vastasi Peter, "voimmehan vihkiä yhden."

"Ei", vastasi Lasse, "silloinhan täytyisi olla piispa, eikä, meillä
ole. Muuten meillä ei ole viiniä, sillä en ole nähnyt viiniköynnöksiä."

"Mitä tähän viimeksimainittuun tulee", väitti Peter, joka jo kylpi
hiessään, "niin voisi viinin korvata kokosmaidolla, ananas- tai
viikunamehulla."

"Mahdotonta", sanoi Lasse, "sillä silloin täytyisi väärentää teksti.
Huomaa: Jesus sanoi opetuslapsilleen: Minä olen viinapuu ja te olette
oksat; hän ei sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, tai
minä olen ananas ja te olette piikkejä, tai minä olen viikunapuu ja te
olette lehdet. Jos nyt alkaa väärentää tekstiä yhdessä paikassa, täytyy
väärentää kaikki tyyni, Sitten ei meillä ole leipääkään. Silloin saisi
ottaa pisangin ja ananasin ja muuttaa kaava tämmöseksi: Ottakaa ja
syökää tämä pisangi...

"Ei", sanoi Peter, "nyt alkaa tulla liian lämmin. Nyt menen minä
kylpemään, tuletko mukaan?"

"Ali right", sanoi Lasse, "ja sitte jätämme teologian!" Ja sitte he
menivät kylpemään.



KOLMAS LUKU.


Vuosi oli kulunut. Ei mitään ollut tapahtunut siitä kaikesta mitä
oli pelätty. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat
toisistaan vaan niiden hedelmien kautta, joita ne tuottivat, ja näiden
kypsymisajan mukaan oli Lasse tehnyt kalenterin. Kaikki yksipuolisuus
ruo'assa oli siten vältetty ja kaikki olivat paraassa terveydessä.
Siten oli neljä vuodenaikaa, kussakin kolme kuukautta: Pisangi,
leipähedelmä, taateli ja kokospähkinä. Pisangia, eli tammi—maaliskuuta,
seurasi ananas ja oranssi; leipähedelmää, huhti—kesäkuuta, seurasi
jättiläismansikoita ja viikunoita; taatelin, heinä—syyskuun mukana,
tulivat persikat ja kirsikat; kokospähkinän, loka—joulukuun kanssa
seurasivat aprikosit ja metsäviikunat. Senlisäksi hankittiin alituista
vaihtelua melonien, granatiomenain, maissin, herneiden ja papujen
avulla, niin että ruokalista aina oli uusi ja voitiin vaihdella
lakkaamattomiin. Kun kukaan ei tehnyt työtä ja lämpö oli suuri, voitiin
syödä ainoastaan hiukan. Ja kun laivaruokana oli ollut pääasiallisesti
suolasta ruokaa, olivat hedelmät pitkäaikaisena parannuskuurina
keripukkia vastaan, ja tämän kuurin kautta tuli kasviksien syönti
vähitellen tavaksi. Muutamat yksityiset lihansyöntiyritykset tulivat
rangastuiksi vatsataudeilla. Muuan vanha juoppo oli keksinyt antaa
kokosmehun käydä väkijuomaksi, mutta hän tuli niin sairaaksi, ettei
hän tehnyt sitä uudelleen, eikä kukaan muukaan. Näiden yksinkertaisten
ravintoaineiden kautta lievennettiin intohimoja ja ainoastaan
ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateutta ei voinut syntyä, kun kaikilla
oli hyvä olo, eikä mitään epäjärjestystä sattunut. Kiukku ja viha
katosivat, ja "oli liian kuuma", jotta viitsisi vaivata itseään,
sanoi kapteeni. Senjälkeen kun oli totuttu olemaan ilman vaatteita,
jotka muuten olivat kuluneet rikki, totuttiin käymään puolialastomana
ja lopuksi pukivat miehet ja naiset ylleen ainoastaan hienosti
palmikoiduista lehdistä tehdyn vyön. Lapset kävivät aivan alasti.

Ajan kuluttamiseksi keksittiin leikkejä, pallopelejä, kävelyjä,
souturetkiä, ja erittäinkin osottivat lapset suurta halua kiipeillä
puihin, missä taidossa ne pian saavuttivat suuren taituruuden.
Vielä oli Lasse toimittanut neljä suurta juhlaa jokaisen vuodenajan
alkaessa. Ja vilpittömällä ilolla käytiin tervehtimään jokaista uutta
elonkorjuuaikaa, sillä ilo vaihtelun saamisesta ruo'assa oli todella
sangen luonnollinen. Silloin keräännyttiin yhteen ja leikittiin koko
päivä. Miehet, naiset ja lapset tanssivat vastanoukituista hedelmistä
tehdyn suuren rovion ympärillä, ja esikoiset uhrattiin kaiken hyvän
antajille, niinkuin jo Abel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja
tämä tapa oli kaikkien mielestä, Peter Snagginkin, sekä kaunis että
raamatullinen.

Peter Snagg oli yrittänyt perustaa vapaakirkon ja hän koitti lukea
saarnaa sen jäsenille, mutta kaikki tuntui niin hullunkuriselta, ja
kun hän rukoili esivallan puolesta ja sotalaitoksen puolesta, niin ei
sillä ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ja synnintunnustuksessa
ei ainoakaan voinut olla avomielinen, sillä kellään ei ollut syntiä
tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kaikkia kovia
sanoja lakattiin käyttämästä ja annettiinpa lopulta toisilleen
hyväilynimiäkin. Kun lapsi syntyi, tuli suuri riemu, ja se otettiin
yhteiskuntaan leikkien ja laulaen, luonnon lahjana, joka ei vanhempien
käsissä saanut pääoman raakaa sivumakua eikä näille tuntunut myöskään
taakalta tai rangaistukselta. Kun joku nuorukainen ja tyttö tahtoivat
yhdessä synnyttää lapsia ja tulla ystäviksi, ilmottivat he tästä
Lasselle, joka heti vietti ilosta tapahtumaa juhlana, ilman että
nuorikot kirjotettiin mihinkään kirjaan, tai heiltä vaadittiin
mitään lupauksia totella toisiaan, niin että jos toinen tahtoi syödä
viikunoita ja toinen pisangia, ei mikään laki voinut pakottaa heitä
syömään samaa. Kun ei myöskään ollut mitään huoneita siivottavana,
ei mitään astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehelleen
alamainen; ja pesä- sekä vuode-ero oli pakollinen, koska ei ollut pesiä
eikä vuodetta, vaan ainoastaan lehtikasa jonkun puun juurella.

Kaikki oli siten niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin
mahdollista, ja äitien ei tarvinnut vartioida tyttäriään, sillä heidän
ei tarvinnut pelätä, että vävyt ottaisivat tyttäriä rahojen vuoksi
tai että tyttäret hommaisivat itselleen lapsia, sillä lapsen saamista
pidettiin suurena siunauksena, ja sitä tilaa, jossa tyttö oli ennenkuin
sai lapsen, kutsuttiin senvuoksi, "siunatuksi". Oli ainoastaan yksi
asia, joka hämmensi rauhaa tällä Onnellisten saarella, nimittäin
menneisyyden muisto, joka esiintyi erittäinkin unissa. Siten kuultiin
usein nukkuvain huudahtavain unissaan. Muuan vanha mies uneksi usein
ankkuripajasta ja tunsi vanginvartijan herättävän hänet potkulla
kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, senvuoksi että
hänellä oli liian paljon lapsia, uneksi öisin, että lapset huusivat
leipää, ja kun hän heräsi ja näki auringon valasevan alati kantavia
puita, itki hän ilosta, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa kaikesta
hyvästä; mutta sitte tuli ajatus tulevaisuudesta hänen mieleensä.
Silloin eivät mitkään lohdutukset auttaneet. Tämä oli tämän muuten
onnellisen yhteiskunnan painajaisena: ajatus tulevaisuudesta. Kun
he näkivät miten mainiosti heillä nyt oli, eivät he vavistuksetta
voineet ajatella minkälaista he tulisivat saamaan, jos esimerkiksi
jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävää ei kenelläkään heistä
ollut syytä tuntea, sillä heidän takanaan oli joko kuritushuone tai
sotapalvelus, ja niitä ei kukaan kaivannut. Menneisyyden muisto ja
pelko tulevaisuudesta olivat niinä peikkoina, jotka häiritsivät heidän
ihanaa rauhaansa, ja sekä Lasse että lääkäri ajattelivat sinne tänne
keksiäkseen apua, mutta menestyksettä. Mutta mitä he eivät voineet
keksiä, sen antoi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään vilvottelemaan unettoman
yön jälkeen. Eräässä kallionrotkossa keksi hän pensaan, jossa oli
sinisiä marjoja ja jota hän ei ollut emien nähnyt. Hän otti muutamia
käteensä ja söi. Ne eivät maistuneet erityisemmin hyviltä, mutta hän
ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitte meni hän kotiinsa, se on sen
pensaan luo, jossa hänellä oli lehtikasansa yötä varten. Siellä tapasi
hän vaimonsa. Seppä oli erinomaisella tuulella ja puhui hullutuksia.

"Luulen sinun ottaneen naukun liiveihisi", sanoi vaimo, jolla vielä oli
muisto menneisyydestä jälellä.

"Mitä lajia?", sanoi seppä kummastellen.

"Paloviinaa", sanoi vaimo ja maiskutti kieltään.

"Paloviinaa? Siitä en ole koskaan-kuullut puhuttavankaan; mitä se on?"
sanoi seppä kummissaan.

"Ellet muista, mitä se on, niin muistat kai varmasti että istuit
putkassa Karlskronassa!"

"Karlskronassa. En suoraan sanoen ymmärrä sinua," finesakka

"Silloin olet menettänyt muistisi", sanoi eukko.

Ja juuri niin sepän oli käynytkin ja sillä oli keksintö selvä.
Lääkäri keräsi heti marjat ja antoi koko seuralle niitä syötäväksi,
unettomuutta vastaan, kuten hän sanoi, ja kaikki söivät, lääkärikin,
mutta Lasse antoi marjainsa pudota mäelle, sillä, ajatteli hän, ei sitä
tiedä mitä voi oppia menneisyydestä ja tulevaisuutta ei kukaan tunne.



NELJÄS LUKU.


Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lasse eräänä päivänä
matkusti kauemmaksi saarelle tutkiakseen vielä kerran sen
mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta ja saadakseen selville, jos
se voisi kestää sitä vahvaa väenlisäystä, mikä kahden viime vuoden
kuluesa oli tapahtunut. Hän oli ottanut pienen kanootin, jolla hän oli
melonut ylös puroa bananipuiden tiheän holvin alla ja tullut muutamia
penikulmia sisämaahan. Väsyneenä soudusta astui hän veneestä ja
nautti aamiaisensa erään kirsikkapuun alla, jonka jälkeen hän asettui
nukkumaan.

Hän ei ollut vielä nukahtanut montaakaan minuuttia, ennenkuin hän
heräsi kahinaan ylhäällä bananissa, jonka oksien alle hän oli
asettunut. Hän kurkisti ylös lehvien välitse ja sai nähdä ylhäällä
aivan latvassa apinan, kuten hän otaksui, joka istui oksalla ja
pitkillä kynsillään kaiveli siemeniä bananin paloista, joita se
sitte pisti kokonaan parran peitossa olevaan suuhunsa. Lasse tuli
levottomaksi, sillä tämä oli odottamaton kilpailija, joka kyllä, jos
sillä oli seuraa, kuten oli luultavaa, tulisi tekemään heille melkoista
haittaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen
tai tappaa se kiven avulla. Hän meni pois ja etsi itselleen melonin,
suurinta keltapunervaa lajia, ja tämä yhdessä ja kivi toisessa
kädessään lähestyi hän puuta, jossa apina istui.

Ensin alkoi hän maiskuttaa kieltään: apina kuunteli ja paiskasi
bananilla Lassea päähän.

"Coco", jatkoi Lasse ja näytti melonia.

Mutta apina ei vastannut, vaan juoksi puun latvaan, joka jousen tavoin
taipui painon alla.

"Coco poikaseni", houkutteli Lasse, "tule tänne niin saat jotakin hyvää."

Mutta Coco ei tullut, vaan kääntyi selin ja käyttäytyi sopimattomasti,
niin ettei Lasse ennättänyt pois alta, vaan kuohuen raivosta huusi:
Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!

Näitä sanoja kuullessaan istahti Coco oksalle ja tuntui olevan syvän
liikutuksen vallassa. Se hieroi nenäänsä puun kuorta vastaan ja
kyyneleet tippuivat partaa myöten. Lasse kuuli sen huokailevan, mutta
pysyttäytyi vielä sopivan välimatkan päässä.

"Kuuletko, sen tuhannen vietävä, etkö tahdo tulla alas ja maistaa minun
meloniani, senkin tuhannen vietävä!"

Apinan liikutus tuntui kasvavan ja Lasse ei ollut vähemmän liikutettu,
kuullessaan ihmisäänen ylhäältä bananista.

"Kotimaansäveliä, isänmaata ja ystäviä: minun silmäni itkevät sinun
siemenesi vuoksi; ei milloinkaan ole Norrönan murre kaikunut niin
suloiselta minun korvissani ja minun sydämeni on täynnään niinkuin
kurpitsi, kun syksyn aurinko täyttää sen maidolla ja ytimellä!"
"Luulenpa, piru vieköön, että siellä on pastori Axonius", puhkesi Lasse
sanomaan. Ja sanoen: "minä se olen", syöksyi pastori alas bananista
ja yhtyen pitkään syleilyyn makasivat molemmat maamiehet toistensa
karvasilla rinnoilla, kylpien papin kyynelissä.

"Miten Herran nimessä te olette tullut tänne", oli nyt Lassen
ensimäinen kysymys. "Mehän heitimme teidät mereen, vai kuinka? Onko
joku valaskala niellyt teidät ja oksentanut maalle?"

"Minua ei ole oksennettu maihin", vastasi pappi, "minä olen uinut
maihin".

"Kerro, kerro", sanoi Lasse..

Pappi kuivasi kyyneleensä pisangin lehdellä ja istahti kivelle. Sitten
alkoi hän kertomuksensa.

"Ikäänkuin unessa muistan nyt senjälkeen kun sinä, minä sanon sinä,
koska me tapaamme toisemme tällä tavalla, senjälkeen kun sinä minua
siitä muistutit, että minut heitettiin mereen, syytä en enää muista."

"Oh, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo."

"Kuka on Aristoteles?" kysyi pappi.

"Ahaa", ajatteli Lasse, "hänkin on syönyt marjoista! − Anna mennä vaan
ja anna Aristoteleen olla", sanoi Lasse.

Pappi jatkoi: "Senjälkeen kun olin uinut ympäriinsä määräämättömän
ajan, muistan että tapasin pohjaa jalkaini alla, jonka jälkeen vaelsin
maihin saarelle, joka muistutti tätä. Syötyäni marjoja ja juotuani
vettä, paneuduin makaamaan. Herättyäni tunsin omituista rauhaa ja
lepoa, jota en ennen ollut tuntenut. Luonto oli minulle ikäänkuin avoin
kirja ja yhteys luonnon ja luojan välillä tuntui niin yksinkertaselta.
Minä tunsin, että takanani oli jotakin mustaa menneisyyttä, mutta en
tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, eivätkä mitkään miettimiset
rasittaneet minua. Ilosena mieleltäni, jommosena en ollut koskaan
ennen ollut, vaelsin saaren sisäosiin. En ollut tullut kauas tielläni,
ennenkuin näin miehen, joka oli polvillaan epäjumalankuvan edessä,
jota hän palveli. Haha! ajattelin, olen tullut pakanamaahan, sillä
minun ajatuksiini oli vielä ikäänkuin sekotettuna vanhoja, hämäriä
kuvitteluja.

"Poissa suunniltani raivosta nähdessäni semmosta sielun halpamaisuutta,
joka voi ryömiä ihmiskäsien valmistaman kuvan edessä, otin kiven ja
löin alas epäjumalankuvan. Olisitpa ollut kuulemassa! Mies huusi ja
repi tukkaansa ja kutsui minua pakanaksi. Kun hän oli rauhottunut,
kysyin häneltä mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa
lempeätä nicealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se
oli tuhmin oppi, mistä olin kuullut puhuttavan. Se olikin hyväksytty
ainoastaan neljän äänen enemmistöllä suuressa Nicean kirkonkokouksessa.
Minä pyysin saada selityksen, mitä jumalaa he palvelivat, sekä oliko
useampia kuin yksi jumala! Ei vastasi hän; he palvelivat ainoata
totista jumalaa! Hyvä, sanoin minä, silloin me palvelemme samaa
yhtä jumalaa! Mutta mitä hänellä silloin oli epäjumalankuvan kanssa
tekemistä, joka oli ripustettuna hirsipuuhun? Joo, se oli jumalan
poika! Sepä oli huono jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä,
arvelin minä. Silloin vastasi hän, että sitä en minä ymmärtänyt. Minä
myönsin sen kernaasti, ja hän lausui toivovansa, että kun pyhä henki
saa vallan minun sydämessäni, tulisi asia paremmaksi. Pyhä henki;
teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä ohjasi
minua, mutta että asia tulisi paremmaksi, kunhan minä joutuisin pois
tämän kynsistä! Haha! Teillä on neljä jumalaa! Jos perkele, maailman
ruhtinas vallitsee minua, niin pyydän saada pitää hänet. Jos hän (joka
minua johti) oli luonut kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja
jos hän oli maailman ruhtinas, niin tahdoin tunnustaa häntä, Ja minä
lankesin kasvoilleni ja rukoilin maailman ruhtinasta. Mutta silloin
päästi mies huudon ja kutsui kokoon koko joukon kannattajiaan. He
sitoivat minut käsistä ja jaloista. Senjälkeen johtivat he minut
pieneen ihmeelliseen taloon, jossa oli hirsipuu katolla. — Kuka täällä
asuu? kysyin minä. — Täällä asuu jumala, sillä tämä on herran huone,
vastasi eräs mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puettuja. —
Oi jumalani, maailman ruhtinas, huudahdin minä, lyö alas heidän
hävyttömyytensä ukkosellasi! Sinä joka asut taivasten yläpuolella
ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautanasi, sinäkö asuisit
tässä hökkelissä! — Nyt tuli vanhin mustista luokseni ja tahtoi
puhua ystävällisesti kanssani. Hän sanoi, että nicealainen oppi oli
lempeyden oppi, ja senvuoksi tahtoi hän voittaa minut lempeydellä. Hän
kysyi minulta, tahtoisinko minä rakastaa erästä juutalaista, joka oli
kärsinyt ja kuollut tämän opin puolesta. Siihen vastasin minä ei, koska
en ensiksikään tuntenut ketään juutalaista, enkä toiseksi tahtonut
rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin suuttui hän ja sanoi että
tulisin menemään helvettiin. Kun minä luulin, että helvetti hänen
lempeän oppinsa mukaan olisi joku hyvä paikka, vastasin: kernaasti! —
Kuinka, puhkesi hän sanomaan, sinä tahdot mennä helvettiin? — Tottakai,
vastasin minä. — Silloin veivät he minut jumalan huoneeseen! Ovella
seisoi mies säästölaatikko kädessään ja tahtoi rahaa. Minä kysyin
näyttikö hän jumalaansa rahasta? Silloin tuli eräs palvelija ja löi
minua päähän kepillä. Minä pyysin häntä olemaan lempeän, sillä olin
juuri ottamassa selvää lempeyden opista. Senjälkeen veivät he minut
erään suuren taulun tuo. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha
kärtynen ja pitkäpartanen äijä, hänen yläpuolellaan kyyhkynen ja
hänen jalkainsa juuressa lammas; näiden ympärillä koko joukko muita
siivekkäitä epäjumalia, ja heidän allaan helvetti. Se ei näyttänyt
ensinkään houkuttelevalta. Joukko mustia epäjumalia nipisti pihdeillä
miehiä, naisia ja lapsia arimmista paikoista ja vyörytteli niitä
senjälkeen tulirovioon. — Se oli häijysti, sanoin minä, ja minut
valtasi sokea into kääntää kaikki nämä onnettomat epäjumaluudestaan.
— Onko tämä lempeätä nicealaista oppia, kysyin, ja jos helvetti
on tämänlainen, en tahdo olla nicealainen! — Ja silloin lankesin
polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan! Oi jumala, maailman luoja ja
ylläpitäjä, katso alas näiden onnettomien sydänten puoleen ja pehmitä
heidän kovia hairahtuneita mieliään... Mutta pitemmälle en ennättänyt,
ennenkuin minut paiskattiin nurin, ja kannettiin ulos.

"Seuraavana päivänä piti minut poltettaman elävältä senvuoksi etten
uskonut nicealaista oppia. Minä kysyin kohteliaasti vanhimmalta,
eikö heidän lempeässä opissaan ollut mitään lempeämpää rangaistusta
semmosesta rikoksesta kuin minun. Vastattiin ei. Rovio oli pystytetty,
ja puettuna pukuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailman ruhtinaasta,
jolla oli sarvi päässä ja joka ojensi kieltään, (ajattele semmosia
pilkkaajia!) vietiin minut puupinon päälle. Lauluja laulamalla
ja pitämällä epäjumalankuvia minun edessäni valmistivat he minua
kuolemaan. En ollut milloinkaan luullut, että semmosia villejä ihmisiä
voisi olla meren saarilla. No, hetki oli lyönyt, ja minä luulin että
kaikki oli lopussa.

"Silloin meni taivas pilveen ja pilvestä singahti salama, useampia
salamoita, alas jumalan huoneeseen, alas epäjumalankuvien joukkoon.
— Näettekö, näettekö, huusin minä, jumala lyö alas oman huoneensa.
Vieläkö nyt uskotte, että hän asuu siellä sisällä! — Mustat miehet
hajaantuivat ja minä riistin itseni irti. Otettuani rannalta veneen,
pakenin merelle, sillä kernaammin halusin kuolla jumalan kuin näiden
pakanain kädestä. Ja nyt olen täällä, ja nyt tahdon kehottaa teitä
lähtemään minun kanssani kääntämään näitä pakanoita ainoaan oikeaan
oppiin."

Lasse oli huomaavaisesti kuunnellut papin ihmeellistä kertomusta, mutta
lopulla olivat hänen silmänsä vielä suuremmalla huomaavaisuudella
olleet suunnattuina tulivuorta kohti, joka etäisyydessä puhalsi
itsestään heikon savupilven.

"Lähtekäämme ensin puhumaan ystävillemme", sanoi hän, "ennenkuin
lähdemme käännytysretkelle."

He menivät veneeseen ja soutivat kotiinpäin, opettavaisesti
keskustellen erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten
synnystä. Kun he tulivat kotiin, oli taivas aivan mustana savusta ja
heikkoa jyrinää kuului etäisyydestä. Levottomuus oli kaikkien mielessä,
eikä tiedetty mitä oli tuleva. Papin takasintulo ei herättänyt mitään
huomiota, sillä nyt oli muuta ajateltavana. Koko yö valvottiin ja
puuhailtiin veneiden kanssa, jotka oli oltu tarpeeksi varovaisia
säilyttämään ja pitämään varalla.

Taivas oli punanen kuin tuli, ja ne jotka kiipeilivät puihin keräämään
ruokavaroja, voivat tulivuoren loisteessa nähdä mitä he tekivät. Koko
seuraava päivä jatkettiin veneiden täyttämistä vedellä, hedelmillä ja
lehdillä, sillä nyt oli pelättävänä sekä nälkää että vilua. Jyrinä
suureni ja maa keinui. Kolmantena päivänä kuului ukkosen jyrähdyksiä
ja tulivuoresta puhkesi vesiryöpyn tavoin sulava, hehkuvanpunanen
laavavirta.

Nyt syöksyivät kaikki veneisiin ja surulla, itkien ja huo'aten
lähdettiin pois Onnellisten saaresta, missä kaikkea antava luonto oli
ruokkinut heitä ja vaatettanut heitä kolmen vuoden ajan, missä he
olivat eläneet levossa ja onnellisuudessa, ilman riitaa ja toraa, ja
joka heidän nyt oli jätettävä mennäkseen tuntemattomia kohtaloja kohti.

Kun he olivat tulleet ulos merelle, alkoi saari vajota. Puut
laskeutuivat veden alle ja latvat huojuivat laineiden heitteleminä.
Alemmat töyräät vajosivat vähitellen; vihdoin alkoivat aaltojen tyrskyt
huuhtoa itse tulivuoren aukkoakin. Jokainen laine, joka löi aukosta
sisään, ruiskutettiin ulos höyrypilvenä, hohtavan laavan piinaamana,
palavan tulikiven sinertämällä ja viheliäisenä kuparin ja muiden
metallien vaikutuksesta, jotka sulivat tässä mahtavassa uunissa.

Ja sitte hävisi Onnellisten saari näiden onnettomien silmien edessä,
jotka nyt jättivät itsensä laineiden ja tuulen kuljetettaviksi,
mennäkseen kuolemaa tai ehkä jotakin vielä pahempaa kohti.



VIIDES LUKU.


Kun matkustajamme vihdoinkin viiden päivän harhailemisen jälkeen saivat
maata näkyviin, olivat he melkein menehtyneitä vilusta. Uusi maa,
joka aukeni heidän silmiensä edessä, tuntui olevan mannermaata tai
ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maihin, olivat heidän
ruokavaransa lopussa, ja he heittäytyivät ahneudella syömään muutamia
simpukoita, joita oli ajautunut rannalle, ja tästä traanisesta ruo'asta
saivat he vähitellen takasin ruumiinlämpönsä. Maassa tuntui olevan
kylmänpuoleinen ilmanala ja Onnellisten saaren kaikista hedelmäpuista
ei näkynyt jälkeäkään. Metsänä oli pyökkiä, tammia, koivuja ja
korkeammilla vuorilla mäntyjä sekä kuusia. Nälkäsiä kun olivat,
koittivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta niistä ei vatsa
täyttynyt, ja ne maistuivat sitäpaitsi vastenmielisiltä. Mutta puiden
välissä juoksenteli jäniksiä, petoeläimiä, villiä vuohia ja pukkia, ja
pensaissa kuherteli teiriä ja metsoja. He huomasivat senvuoksi heti,
että täällä oli elettävä matsästyksestä ja kalastuksesta, ja että
niin pian kuin mahdollista oli hankittava lämpimiä vaatteita eläinten
nahoista, ellei tahdottu kuolla viluun.

Lasse kutsui heti suuren kokouksen ja teki seuraavan suunnitelman:

Ensimäisenä päivänä sai kukin mennä rannalle ja elättää itseään
simpukoilla sekä etsiä rotkoja ja onttoja puita yösijaansa varten.
Mutta niiden, jotka olivat löytäneet itselleen luolan tai rotkon,
täytyisi heti senjälkeen hankkia simpukoita ja vettä joillekin
niistä, jotka valmistivat jousia otusten ampumista varten, sillä koko
näiden aika menisi tähän. Valmistavana työnä jousien valmistamiseen
kehotettiin etsimään teräviä kiviä, joita voitiin käyttää veitsinä.

Yön saapuessa ei oltu päästy pitemmälle kuin terävien kivien
keräämiseen, ja yöksi ryömittiin makaamaan luoliin, rotkoihin ja
ylösalasin käännettyjen veneiden alle. Seuraavana aamuna alkoi jousien
valmistaminen, senjälkeen kun yksi ja toinen oli kiviä heittämällä
yrittänyt tappaa jonkun otuksen, joiden taljat heti nylettiin ja
käytettiin vaatteiksi alaikäisille lapsille. Kun senjälkeen kolmantena
päivänä osa jousia oli valmiina, menivät miehet metsälle, ja nekin
naiset, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lapsia
hoidettavana, seurasivat mukana. Tämä tapahtui hädän viime hetkellä,
sillä kaikki simpukat, joita myrsky oli heittänyt rannalle, olivat
syödyt. Metsästyssaalis ei ollut suuri. Pappi ja seppä, jotka olivat
sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat keskenään riitaan siitä
kuka sen oli tappanut, ja he olisivat tapelleet, ellei Lasse olisi
tullut väliin ja ratkassut asian siten, että he saivat jakaa saaliin.

"Nyt alkaa tappelu", sanoi Lasse itsekseen, ja kohtaus teki
läsnäoleviin synkän vaikutuksen.

Otukset täytyi syödä raakana, mikä oli vastenmielistä. Mutta aterialle,
johon nyt käytiin, tulivat kaikki raskaat naiset ja ne naiset, jotka
olivat saaneet pysyä kotona lasten takia, ja pyysivät hekin syödäkseen.
Ei kukaan tahtonut jakaa omastaan. Silloin täytyi Lassen taas astua
välittämään, ja hän määräsi jokaisen miehen, joka oli syntyneiden
tai syntymättömien lasten isä, jakamaan saalistaan naisten kanssa.
Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä kolmen vuoden
aikana Onnellisten saarella olivat miehet ja naiset sekaantuneet
toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitoja. Lassen täytyi
käydä välittämään. Ja senjälkeen kun hän oli jakanut miehet ja naiset
kahteen joukkoon, kehotti hän jokasta naista valitsemaan itselleen
miehen. Sitte täytyi jokaisen naisen luvata olla harjottamatta yhteyttä
kenenkään muun miehen kanssa niin kauan kun mies hankki hänelle ja
hänen lapsilleen ruokaa ja vaatteita. Tämä oli kaikkien mielestä aivan
oikein. Mutta Peter Snagg, joka aina tahtoi panna vastaan, esitti
kysymyksen, mitä miehen olisi tehtävä, jos nainen olisi uskoton, johon
Lasse vastasi, että hänen velvollisuutensa elättää naista lakkasi
silloin, se on, miehellä olisi oikeus erota naisesta tai ajaa hänet
pois, sillä luonto ei ollut tarkottanut, että toinen saisi työllään
maksaa toisen huvin.

"Ja sitte meillä on avioliitto taas valmiina" ajatteli Lasse itsekseen.

Kaikki keskenkasvaneet lapset saivat syötyjen otusten luista tehdä
ongenkoukkuja, ja kierrettyä ruohoa siimanaan voivat he alkaa hiukan
kalastaa.

Siten eli nuori yhteiskunta sangen vaivaloista elämää jonkun aikaa.
Talvi oli julma rotkoissa, sillä vielä ei ollut tulta.

Kun kevät tuli huomattiin kauhulla, että riista väheni. Retket tulivat
yhä pitemmiksi ja pitemmiksi metsiin, saatiin maata poissa kotoa ja
riistan kotiinkantaminen oli raskasta työtä. Riita saaliista alkoi
tulla yhä yleisemmäksi ja rauha oli rikottu. Silloin oikealla hetkellä,
kun yhteiskunta jo uhkasi luhistua, tuli pastori Axonius kylään,
tuoden kauan kaivatun tulikiven mukanaan. Se oli kappale rikkikiisua.
Mutta hän oli kateellinen löydöstään. Ja Lasse, joka oli ainoa, jonka
muisto oli tallella, kävi yhtiömieheksi Axoniuksen kanssa aarteesta.
He olivat kauan nähneet, miten kansa oli tyytymätöntä; he olivat
huomanneet miten oli syntynyt vastenmielisyyttä vaivaloista metsästystä
kohtaan ja miten kansa ikävöitsi takasin niihin onnellisiin päiviin,
jolloin ei kenenkään tarvinnut tehdä työtä. Kiihko oli yleinen ja halu
vetäytyä pois työstä levisi kuin synti läpi koko yhteiskunnan. Lassella
ja Axoniuksella, joilla oli täysi työ keksiä parannuksia jousien
valmistamisessa, vaatteiden laittamisessa ja riitojen ratkasemisessa,
ei ollut paljon aikaa metsästykseen, jonka vuoksi heidän täytyi
kerjätä ruokansa toisilta, jotka ainoastaan vastenmielisesti antoivat
omastaan. Nyt oli hetki käsissä, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun
he vastapalvelukseksi siitä suuresta palveluksesta, jonka tulisivat
suorittamaan yhteiskunnalle, voivat vaatia ruokaa ja vaatteita. Talvi
lähestyi ja tulen tarve oli suurempi kuin konsanaan.

Lasse kutsui kaiken kansan koolle. Senjälkeen esitti hän heille miten
välttämätöntä oli mennä eri haaroille ja etsiä uusia metsästysmaita. Se
voi tapahtua viemällä asuntoja mukanaan, sillä luolan löytäminen joka
ilta oli epävarmaa. Jos siis voitaisiin saada muutettavia telttoja,
olisi koko kysymys ratkastu. Mutta voidakseen asua teltoissa, täytyisi
olla tulta. Se joka voisi hankkia tulta milloin tahansa, se olisi
nykyajan suurin mies. Pastori Axonius oli luonnon jumalilta saanut
suurempia tietoja luonnon alaisuuksista kuin kaikki muut, ja Lasse oli,
käyttämällä pastorin tietoa, yhdessä hänen kanssaan keksinyt keinon
saada tulta. Nyt kysyi hän yhteiskunnalta, tahtoiko se ruokkia hänet ja
pastorin saadessaan tulikiveä.

Kokous vastasi kaikuvalla jaa!-huudolla.

Senjälkeen antoi Lasse valmistaa rovion. Heitti mäyrän nahan papin
pään ylitse ja ketunnahan hänen hartioilleen. Senjälkeen mutisi hän
kääntyneenä aurinkoon päin, jota hän tervehti valon lähteenä, muutamia
heprealaisia sanoja, joihin pappi vastasi muutamilla käsittämättömillä
sanoilla. Senjälkeen käski hän kansan laskeutumaan polvilleen. Sitte
iski pappi tulta ja rovio oli ilmiliekissä.

"Nyt", sanoi Lasse korkealla äänellä, "on uusi aikakausi alkanut. Tulen
avulla voimme vaeltaa ympäri maata ja metsänriistaa ei milloinkaan tule
puuttumaan. Hell, hokus, pokus, baraschit, baraj, Mahomet!"

Ja kaikki kansa tanssi ikäänkuin humalaisena kauniin roihun ympärillä.
Mutta pappi, jota tahdottiin palvella, kääntyi nopeasti takasin
luolaan, johon hän piilottautui.

Kun Lasse oli ottanut lupauksen kaikilta, että he määrättyinä aikoina
toisivat veronsa, jakoi hän tulikiveä ja käski kansan heti valmistamaan
itselleen telttoja, jakaantumaan viiteen joukkoon ja hajaantumaan. Kun
he tarvitsisivat enemmän tulta, oli heidän tultava takasin.

Seitsemässä päivässä oli heillä teltat valmiina ja sitte menivät he
menojaan metsiin, mutta heille sanottiin, että paitsi silloin kun
he tulivat tuliveroa maksamaan, oli joka vuosi määrättynä päivänä
talvipäivän seisauksen aikana niin monen kuin mahdollista keräännyttävä
suurella roviolla viettämään auringon palaamista ja tulen keksimistä,
Senjälkeen selitti Lasse, että pastori Axoniuksella läheisen
kanssakäymisen takia jumalain kanssa ei enää ollut kunniaa nähdä heitä
niin usein kuin tähän saakka; jonka lisäksi tämä Lassen kautta antoi
tietää, ettei hän enää ollut nimeltään Axonius, vaan tahtoi tulla
kutsutuksi yksinkertasesti nimellä Uffka, syvämerkityksinen sana, jonka
oikeata merkitystä Lasse ei vielä ollut saanut selville, sillä se oli
niin syvä, että tarvittiin kuusi ihmisikää sen selville saamiseksi. Ja
sitte he hajaantuivat.

Mutta Lasse ja Axonius, eli niinkuin häntä nyt kutsuttiin, Uffka,
joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona tulen ääressä ja
herkuttelivat. Kun heillä oli enemmän ruokaa kuin he voivat syödä,
lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut
halua juosta ympäri metsissä, hoitamaan heidän tiiltään, paistamaan
heidän ruokaansa ja neulomaan heidän vaatteensa.

"Nyt on meillä herroja ja palvelijoita myöskin", sanoi Lasse itsekseen;
"saa nyt nähdä miten tämä loppuu".



KUUDES LUKU.


Aika kulki eteenpäin ja Lasse istui kaikessa rauhassa vastaanottaen
veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen odotti hän turhaan,
ja nälkäkuolema oli lähellä. Silloin lähetti hän Uffkan, puettuna
pitkään takkiin, joka oli valmistettu korpin höyhenistä, tiedustelemaan
ja pelottamaan uppiniskaisilta veroaan. Kun, Uffka palasi, oli hän
rikkirevitty ja pahoin pidelty. Kansa ei enää kauemmin uskonut häneen
ja se ei enää tarvinnut Lassen tulikiviä, senjälkeen kun Peter Snagg
oli keksinyt, mistä niitä sai. Mutta Lassella oli muuta varalla,
sillä hän oli viisas mies ja hänellä oli muisto tallella. Heimojen
kokoonkutsuminen ei maksanut vaivaa, mutta hän meni Peter Snaggin ja
hänen heimonsa luo, sillä hän tahtoi lyödä hänet omalla maaperällään
ja todistajain läsnäollessa. Kun hän vihdoin rasittavan päivämatkan
jälkeen oli tullut Snaggin telttakylään, meni hän kunnioittaen
tervehtimään Peteriä, ja pidettyään yhteisen keskustelun olivat he
muodostaneet yhtiön erään toisen keksinnön varalle. Heimo kutsuttiin
koolle ja Snagg piti seuraavan puheen.

Metsästäjän elämä ei ollut vailla ponnistuksia ja vaivannäköä.
Toisinaan oli liialti lihaa, niin että se oli maannut mätänemässä,
toisinaan sitä puuttui. Oli tosin tehty heikkoja yrityksiä säilyttää
liikoja lihoja kuivaamalla, mutta puutteelliset menettelytavat olivat
tehneet heidän toiveensa turhiksi. Nyt olivat kuitenkin Peter Snagg ja
Lasse Hulling keksineet erään salaisen kiven, joka voi säilyttää lihaa,
kaloja ja nahkoja mätänemiseltä. Tämän, nykyisen aikakauden suurimman
keksinnön seuraukset olivat aavistamattomat. Nyt voi metsästää
määrättyinä aikoina ja sitte istua rauhassa, ja rauhassa istuminen oli
kuitenkin elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Tahtoiko heimo nyt
maksaa Lasselle ja Peterille veroa, niin saisi se heidän keksintönsä.

Kaikuva jaa oli vastauksena.

Peter jakoi senjälkeen valkosta, pieneksi muserrettua kiveä, jota
kutsuttiin suolaksi, ja kehotti kansaa joka viikko tulemaan noutamaan
varastonsa veronmaksua vastaan, Ja sitte Lasse palasi takasin kotiinsa.

Mutta vero ei tullut erittäin suureksi, sillä kapteeni Skägg oli
heimonsa keskuudessa jo ottanut käytäntöön lihansavustusmenettelyn,
joka oli tehnyt hänet veronottajaksi, ja Skäggin heimo ei tahtonut
suolaa.

Senjälkeen kun suola oli otettu käytäntöön oli ihmisillä parempaa
aikaa, ja ne alkoivat istuskella paikoillaan. Mutta nyt oltiin niin
tottuneita ankaraan työhön, että täten saatiin tilaisuutta ajatella
uusia keksintöjä. Siten oli esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon
veronottaja, löytänyt erään punasen metallin, jota helposti voi
muokata ja jota edullisesti voi käyttää nuolien kärkinä. Metalli ei
ollut mitään muuta kuin kuparia, ja sen käytäntöönottamisen jälkeen
kävi metsästys vielä paremmin, jonka lisäksi siitä tehtiin veitsiä ja
kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta nyt alkoi kaikkialla kuparin
etsiminen. Sitä ei voitu löytää. Toiset heimot lähettivät lähettejä
tohtori Gaddin luo ja pyysivät saada tietoonsa kuparin löytöpaikan. Hän
kieltäytyi ilmasemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä,
suolaa ja tulikiviä vastaan, joita häneltä puuttui, mutta piti hinnan
niin korkeana, että toiset heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina
päivänä ryntäsi seppä Knip, joka oli erään heimon päällikkö, hänen
kyläänsä ja otti kapteenin ja hänen heimonsa vangiksi. Kapteeni ja
hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin sen pitää,
kun työskentelivät sepän ja hänen väkensä hyväksi eli tulivat näiden
orjiksi.

Mutta uhkaavan vaaran pelottama oli Lasse, joka myös oli kateellinen
sepälle ja kapteenille, mennyt ulos ja etsinyt käsiinsä erään uuden
metallin, joka oli terävämpi kuin kupari eikä taipunut iskuista, ja
rautakeihäillä ja kirveillä varusti hän heimonsa, joka nyt otti sepän
ja kapteenin heimot vangiksi. Mutta nyt sai Lasse enemmän ajateltavaa
kuin hän milloinkaan oli voinut kuvitella, sillä oli vaikeata ruokkia
ja vaatettaa niin paljon ihmisiä yhdellä paikalla, ja metsästys oli
vähentynyt. Täytyi ajatella uusia ravintoaineita, joita voi pitää
silmiensä alla tarvitsematta juosta metsissä. Tätä varten antoi hän
vangita muutamia villiä härkiä, lampaita ja vuohia, jotka sidottiin
puihin niityillä, ja joiden maitoa ja lihaa mielensä mukaan voi ottaa,
ja nyt hänellä oli paimentolaiskansa käskettävänään. Mutta talvella
täytyi elukoita ruokkia, ja sitä varten täytyi rakentaa navettoja ja
latoja sekä kerätä heinää.

Mutta pian ikävystyttiin tähän yksitoikkoseen ravintoon ja vanhat
muistot ihanasta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua
vatsoissa. Lasse joka oli hyvin käyttänyt aikansa, oli keksinyt pari
ruoholajia, joiden siemenet maitoon sekotettuina olivat herkullista
ruokaa. Sitäpaitsi oli hän löytänyt paksujuurisia kasveja, jotka
olivat karvaita, kun ne kasvoivat laihassa maassa, mutta makeita, kun
ne kasvoivat lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa tai kesytettyä
vetojuhtaa, antoi hän kaataa metsää ja kasketa. Tuhkaan kylvi hän
ruohon- ja nauriinsiemeniään, ja siten oli maanviljelys käynnissä.
Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat
seurasivat. Mutta metsän kaatamisen ja polttamisen vaikutuksesta
katosi metsänriista. Valituksia vaarallisen savun johdosta alkoi
kuulua naapurien taholta, jotka myöskin alkoivat tuntea viljeltyjen
yrttien maun, mutta eivät halunneet luopua metsästämisestä tai hävittää
metsiään. Ne tekivät senvuoksi silloin tällöin hyökkäyksiä Lassen
alueelle, eivätkä tunnustaneet hänen omistusoikeuttaan niin pitkälle,
että olisivat antaneet hänelle oikeutta kaskeamalla hävittää maata
ja metsästystä. Lassen täytyi karkottaa ne asevoimalla, mutta sillä
aikaa kun kansa oli sodassa, ei se voinut tehdä työtä. Siten täytyi
toisten ruokkia ja vaatettaa heitä, sillä aikaa kun he olivat ulkona
suojelemassa peltoja. Senvuoksi asetti Lasse yleisen puolustusveron.

Nyt alettiin rakentaa taloja ja kuljeskeleminen oli hyljätty. Mutta
paikallaanistumisen nautinto oli kalliisti ostettu, ja Lassella ei
enää ollut ainoatakaan ilon päivää, sillä hän sai lakkaamatta istua
ratkasemassa riitoja ja keksiä lakeja ja asetuksia.



SEITSEMÄS LUKU.


Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Liikkuva elämä metsissä oli vaikuttanut
jonkun verran elvyttävästi mieliin, ja mahdottomuus säilyttää
riistaa kauemman aikaa, teki ihmiset suvaitsevaisiksi. Nyt kun
voitiin piilottaa, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Ne
metsästäjäheimot, jotka vielä liikkuivat lähellä olevissa metsissä,
pitivät häpeällisenä toimena ryöstää lehmiltä maitoa, jonka luonto
oli määrännyt vasikoille, ja muutamat jalommat sielut päättivät
kerran väkivallalla estää tämänkaltasta eläinrääkkäystä. Metsästäjät
halveksivat kauan näitä "vasikoita", kuten he niitä kutsuivat; mutta
vielä enemmän halveksivat he niitä, kun he saivat nähdä teurastuksen,
jolloin mitä raaimman käsittelyn kautta sidotut eläimet pistettiin
kuoliaaksi ilman vastarintaa, ja niiden veri juoksutettiin ulos.
Tämä oli vastenmielinen näkö metsästäjille, jotka harvoin näkivät
kuolintaistelua, eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Peter Snagg, joka
oli metsästäjien päällikkö, ei voinut riittävästi ilmaista suruaan ja
halveksumistaan raakuuden edistymisestä. Pahemmaksi muuttui asia vielä
kun alettiin polttaa metsiä ja ihmiset alkoivat syödä ruohoa "niinkuin
eläimet". Ensiksikin katsoi Peter Snagg, että metsien hävittäminen
tulisi pilaamaan maan; lisäksi oli hänen mielestään hullunkurista
viljellä ruohon siemeniä, jolloin niin äärettömät alat tulivat täyteen
kuivia korsia.

"Mikä likanen, kurja, eläimistynyt kansa!", huudahti hän, kun hän näki
heidät kumartuneina kuokan ja lapion varressa kävelevän ja tonkivan
maata, joka, sadon annettuaan, täytyi lannottaa sonnalla. "Niin
pitkälle on raakuus edistynyt, että he syövät likaa! Eivätkö he laahaa
sitä ulos navetoistaan pellolle, ja eivätkö he taas laahaa viljaa, joka
on siitä kasvanut, takasin latoihin. Hyi helkkari, semmoista kansaa! Ja
sitte rakentavat he tiiviitä tupia hirsistä, niin ettei ilmaa pääsee
sisälle; ja siellä istuvat he ja haisevat ja lämmittävät, niin että kun
he tulevat ulos raittiiseen ilmaan, voivat he pahoin. Ja sitte eivät he
koskaan saa nähdä maailmasta muuta kuin poltettuja peltotilkkasiaan ja
rakkaita lantatunkioitaan navetan nurkkauksen takana. Niistäpä tulee
reippaita ja hauskoja tällä tavalla!"

Lasse, joka vielä jonkun kerran kohtasi ystävällisesti Peteriä, tapasi
keskustella hänen kanssaan ja väitti aina, että maanviljelys teki
ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla on laiho paljaan taivaan alla,
varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka voisivat ottaa häneltä
sadon hänen nukkuessaan.

Mutta Peter väitti puolestaan, että ihminen, joka jotakin omisti,
ei voinut koskaan maata rauhassa ja että semmonen ihminen elää aina
pelossa jotakin menettävänsä. Ja, jatkoi hän, miten maahan sidotuksi
tuntisikaan hän itsensä, miten vaikea olisikaan hänen erota tästä
kurjasta elämästä, jolloin hän saa jättää omaisuutensa sattuman varaan.
Rankkasade, raesade ja kaatunut aituus voi milloin tahansa tehdä
tyhjäksi hänen työnsä hedelmät. Pelokas sukukunta tulisi tästä kaikesta
syntymään, orjamaisen, eläimistyneen kansan tulisi hän saamaan näistä
maatonkijoista, jotka lopuksi kasvaisivat siihen luuloon, ettei koko
maailmassa muuta ollut kuin nämä heidän maatilkkunsa.

Lasse sai pian nähdä seuraukset. Orjat, jotka olivat vaikeita
elättää ja vaikeita vartioida, täytyi vapauttaa. Nämä menivät heti
metsiin ja kaskesivat. Ja pian oli koko Lassen maakunta täynnä
maanviljelijöitä. Syntyi riitoja metsäpalstoista ja syöttömaista.
Toisen elukat menivät toisen pelloille ja sotkivat ne. Silloin tuli
huuto sopimuksesta yleiseksi ja Lasse näki olevansa pakotettu taas
vetämään esiin lain ensimäisen kaaren eli maakaaren, jonka kautta
jokainen sai omistusoikeuden siihen maahan, minkä hän oli itselleen
ottanut. Mutta pian nähtiin että lakia ei toteltu. Täytyi senvuoksi
keksiä rangaistuksia. Kun liikakansotus jo uhkasi ja vankeus olisi
tullut epäoikeutetuksi veroksi syyttömille, ja kun lisäksi kaikki
halusivat päästä vankilaan saadakseen ruokaa ja asuntoa tarvitsematta
tehdä työtä, katsottiin yksinkertaisimmaksi tappaa lainrikkojat. Elämä
ei ollut vielä kenellekään niin suunnattoman rakas, sillä verratessa
nykyistä ja mennyttä ihanaa elämää Onnellisten saarella, oltiin yleensä
sitä mieltä, että elämä oli rasitus. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin
senvuoksi riemulla ja Rikoskaari oli taas otettu käytäntöön.

Mutta uudet selkkaukset uhkasivat. Lasse näki että asiat alkoivat
sotkeutua, mutta ei ollut mahdollista selvittää niitä; oli vaan
jatkettava niin kuin oli alettu.

Parin vuoden kuluttua, alituisten riitojen ja lainsäädännön jatkuessa
aitausvelvollisuuksista, vesijaksoista, jotka muutamat olivat sulkeneet
myllyillä, minkä kautta toisten kalastus kärsi, teiden tekemisestä
toisten maalle, kun ihmiset eivät voineet tulla omalle maalleen
ajamatta toisten maan kautta, ja muusta semmosesta, tapahtui eräänä
päivänä, että eräs talonpoika, kuten nyt kutsuttiin niitä, jotka olivat
asettuneet peltojen ja syöttömaiden läheisyyteen, äkkiä kuoli. Hän
jätti jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, joista kolme poikaa ja kolme
tytärtä. Kaikki tahtoivat he ottaa talon, mutta jaettuna ei se voinut
elättää kaikkia, ja Lasse halusi kernaammin pitää yhden talonpojan
kuin kuusi torpparia, senvuoksi täytyi Lassen ottaa esiin vanha
perintökaari, jonka kautta vanhin pojista tuomittiin istumaan talossa
ja elättämään äitiä. Muut sisarukset saivat mennä ulos maailmaan ja
etsiä palvelusta. Tämän varottamina alkoivat muut talonpojat tulla
varovaisemmiksi lasten siittämisessä, ja harvoin nähtiin talonpojan
siittävän enempää kuin kaksi lasta, sillä kukaan ei tahtonut lapsistaan
palvelijoita. Mutta nyt alkoi niistä, jotka jo olivat syntyneet ja
joille ei maata riittänyt, syntyä tyytymättömien luokka. Ne olivat
kovin vaarallisia, sillä kun niillä ei ollut mitään menetettävänä,
eivät ne pelänneet mitään. Ne muuttivat metsiin, sillä ne eivät voineet
nähdä mitään syytä, minkävuoksi heidän täytyisi käydä toisten orjina,
jotka ottivat heidän työnsä hedelmät. Lasse sulkeutui moneksi päiväksi
huoneeseensa papin kanssa ja koetti keksiä syytä, minkävuoksi muutamien
täytyi tehdä työtä ja toisten syödä, mutta he eivät voineet keksiä
mitään syytä.

Kuitenkin, kun maata ei saanut jakaa, sattui toisinaan hyvinä vuosina,
että sato tuli niin suureksi, että jäi ylijäämää ja talonpojalla oli
enemmän yhtä lajia kuin hän voi syödä. Silloin keksi hän vaihtaa
tavaraansa toisten kanssa näiden liikaan tavaraan, ja pian tiedettiin
tarkalleen minä aikoina ja missä paikoin voi tavata niitä, joilla
oli jotakin vaihdettavana. Markkinapaikoilla tavattiin toisiaan, ja
sinne tulivat metsästäjät turkiksineen, suolan, kalan ja riistan kera
ja vaihtoivat sitä viljaan, juustoon, voihin ja karjaan. Vaihdon
helpottamiseksi keksittiin käyttää sinkkiplootuja, jotka leimattiin
numeroilla ja jotka kävivät vaihtovälineistä. Mutta kun tällä tavalla
rikkauksia alkoi kerääntyä, tuli kateus perinnöttömien ja osattomien
keskuudessa niin suureksi, että nämä antautuivat ryöstämään ja
rosvoamaan.

Nyt oli yhteiskunta äärimmilleen uhattu ja Lassen täytyi näistä uusista
tyytymättömistä pestata sotajoukko vakinaisine soturineen, jonka
kautta vanha sotajoukko vielä enemmän lisääntyi ja uusia veroja täytyi
asettaa. Talonpojat maksoivat kernaasti veroa kunhan he vaan olivat
suojassa. Mutta nämä kelvottomat, jotka istuivat vastarakennetussa
tornissa, söivät, joivat, pelasivat ja tanssivat. Ei heillä ollut
mitään tehtävänä ja he saivat senkautta päähänsä, että he olivat
jotakin parempaa kuin maantonkijat. Heidän tapansa olivat raa'at ja
heillä ei ollut kunnioitusta Lassea kohtaan. He menivät ulos teille
ja poluille ja rosvosivat vaihtokaupalla käyviä matkustajia, kun nämä
tulivat markkinoilta.

Kauan kuului kovaa tyytymättömyyttä talonpoikien taholta, joilla
ei ollut halua ruokkia itselleen tyranneja. Kuolemanrangastus ei
pelottanut ketään, sillä he odottivat kaikki kuolemansa jälkeen
tulevansa Onnellisten saarelle, ja he menivät kuolemaan niinkuin
pitoihin. Lasse oli nyt pakotettu keksimään jotakin, joka pelotti heitä
kuoleman suhteen. Ja hänen ei tarvinnut etsiä kauan.

Uffka, eli entinen pappi Axonius, joka oli vajonnut jonkinlaiseen
nautamaiseen horrostilaan, herätettiin nyt ja lähetettiin ulos
saarnaamaan valtiollista eli helvettiuskontoa. Tämän kauniin opin
pääkohdat olivat seuraavat: kaikki ihmiset, jotka eivät ole saaneet
maata, ovat lurjuksia; jumala on luonut heidät, mutta he olivat
tottelemattomia ja tottelemattomuus esivaltaa vastaan on suurin synti,
senvuoksi pitääkin kaikkien, jotka eivät ole saaneet maata, ja jotka
eivät tahdo tehdä työtä toisille, kuolemansa jälkeen tulla helvettiin,
jossa heitä ijankaikkisesti elävältä korvennettaisiin. Tämä päättömyys
ei alussa tehnyt mitään vaikutusta kansan turmeltumattomiin mieliin,
mutta tottumuksen voima on suuri ja vähitellen onnistui Uffkan
maalattujen taulujen avulla pelottaa naisia kuoleman suhteen. Se oli
ensi askel. Mutta soturit vaan kujeilivat papin kanssa ja olivat
parantumattomia. Vihdoin täytyi Lassen käyttää toista menettelytapaa
heitä vastaan. Hän lahjoi heidät.

Maa jaettiin lääneihin, joiden päälliköksi pantiin soturi. Nyt
voitiin jotakuinkin pitää talonpoikia kurissa, sillä jokaisella
lääninpäämiehellä oli torni ja soturia. Mutta nämä päämiehet
harjottivat rajatonta sortoa talonpoikien suhteen ja keksivät myöskin
ottaa veroa jokaiselta kauppamieheltä, joka kulki heidän alueensa
läpi. Tätä veroa kutsuttiin tulliksi, ja sen sanottiin olevan kaupan
suojelemista varten ("suojelijain" rosvousta vastaan nimittäin).

Siten mentiin "eteenpäin" edistymisessä.

Lasse oli mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Hänen menonsa lisääntyivät
ja hänen täytyi ottaa uusia veroja. Mutta silloin valittivat
talonpojat. Heillä oli itsellään niin paljon lapsia elätettävänä,
sanoivat he, että he eivät halunneet elättää toisten lapsia; ja pojat
ja tytöt tekivät lapsia aivan hillittömästi. Lasse näki olevansa
pakotettu ottamaan käytäntöön uuden säännön, jonka mukaan henkilöitä,
joilla ei ollut maata tai muuta omaisuutta, kiellettiin suuren sakon
uhalla tekemästä lapsia. Ja ankaran tarkastuksen ylläpitämiseksi niiden
suhteen, jotka synnyttivät lapsia, määrättiin jokainen, joka tahtoi
mennä naimisiin, ilmottautumaan Uffkan luona, jonka ensin tuli antaa
heille esitiedot helvettiopissa, johon uskomista jokaisen miehuuden
ikään tulleen miehen ja naimakuntoisen tytön oli valalla luvattava.
Vanhemmat valittivat ja ruikuttivat, mutta se ei auttanut, sillä
sotilasmahti ratkasi nykyään kaikki omantunnonasiat ensimäisessä ja
viime kädessä. Lisäksi tuli eräs toinen seikka.

Naiset, jotka olivat asettuneet miesten suojeluksen alaisiksi
lastensa vuoksi, olivat senkautta joutuneet riippuvaisuuteen, joka
lähenteli palvelijain asemaa. Nainen teki kaikki pikkutehtävät kotona,
ja sisaret, jotka olivat perinnöttömiä, palvelivat veljiään. Kun
kuitenkin jokainen talonpojan poika, joka tahtoi mennä naimaan, pelkäsi
tulevansa huonoihin oloihin lisääntyneiden menojen takia, olivat tytöt
jäädä naimattomiksi. Vanhemmat alkoivat silloin antaa tyttärilleen
huomenlahjoja ja antoivat lopuksi heille puolen perintöoikeutta. Ne,
joilla oli suuri perintö, tulivat siten helpommin naiduiksi kuin ne,
joilla oli vähänen. Tämän kautta toimivat maanomistajat yhdessä niitä
vastaan, joilla ei ollut maata, ja siten syntyi maa-aateli raa'an
väkivallan eli varas-aatelin ohella, mutta sen alapuolelle.

Mutta varas-aateliset olivat rauhattomia herroja, joiden mielissä
iloset muistot metsästysajoilta vielä elivät, ja saadakseen jotakin
huvitteluaan varten, ottivat he huostaansa ne harvat metsästysmaat,
jotka vielä olivat jälellä, ja talonpojilta kiellettiin aseiden
käyttö. Eräs toinen näiden vaikeiden tekemä keksintö, joka herätti
kaikkien talonpoikain oikeutettua harmia, oli kesyttää susia, jotka
eivät kuitenkaan koskaan tulleet kesymmiksi, kuin että ne tottelivat
herraansa, mutta purivat kaikkia muita. Niiden ilmotettiin olevan
metsästyksen vuoksi, mutta ne olivat oikeastaan suojelemassa
varasomaisuutta sillä aikaa kun varkaat makasivat humalaansa pois.
Tämä varkaiden kumppanuus villien eläinten kanssa harmitti talonpoikia
tavattomasti, mutta nyt ei heillä enää ollut mitään toivoa saada
ääntään kuuluviin.

Lopulta alkoi herrain metsästysinto suuntautua toisiaan vastaan ja
he tekivät pieniä hyökkäyksiä toistensa torneja vastaan. Talonpojat
tulivat aina kärsimään tästä, sillä herrain hevoset tallasivat
heidän peltonsa; näidenkin, voimissa heitä itseään voimakkaampien
eläinten kanssa olivat herrat liittoutuneet. Talonpojat, jotka olivat
aseettomia, eivät mahtaneet mitään asestettuja miehiä ja villiä eläimiä
vastaan. Mutta he valittivat Lasselle. Tämä, joka oli nähnyt asiain yhä
enemmän sotkeentuvan, ei keksinyt muuta neuvoa kuin asestaa talonpojat
ja näiden sekä oman soturijoukkonsa avulla kurittaa herroja. Ja hän
teki niin.

Tämän jälkeen tarvitsi vaan ottaa askel kokonaan, ja hän antoi
huudattaa itsensä kaikkien päällikköjen päälliköksi eli kuninkaaksi.
Antaakseen enemmän loistoa hommalle pani hän toimeen suuret
kruunaukset. Puettuna punaseen, siilinnahalla reunustettuun
sudennahkaturkkiin sekä majavannahkaseen lakkiin närhinhöyhenineen,
antoi hän ulkona suurella niityllä Uffkan voidella ympäri suunsa
tervaa, jonka jälkeen koko kansan täytyi vannoa helvettiopin kautta
että Lasse oli jumalan lähettämä sekä että hallitsijahuone Hulling
polveutui Japhetista, Noan pojasta, jonka vuoksi kaikkien muiden
tornipäälliköiden tuli olla hänelle alamaisia ja maksaa hänelle veroa.
Tämä viimeksimainittu velvollisuus ei ollut näille mikään vaikeus,
sillä he panivat vaan uuden veron talonpoikiensa maksettavaksi. Ja
siten oli Lasse I Hullingien suvusta voideltu kuninkaaksi Jumalan
armosta. Mutta antaakseen enemmän arvokkuutta kuninkaan nimelleen,
antoi hän kirjottaa sen tästälähin; Lasse I Hugo, Hulling von
Japhetinpoika.

Nyt seurasi melkosen rauhallista aikaa. Helvettioppi oli nimittäin
levinnyt ja kuolemanpelko oli niin suuri, että harvoja rikoksia tehtiin.

Mutta uusi maataviljelemättömäin luokka oli syntynyt. Muutamat näistä,
jotka eivät saaneet rauhassa retkeillä ympäri maata, sillä nyt oli
sakko maankiertämisestä, olivat asettuneet lääninpäällikön tornin
ympärille ja valmistivat vaatteita ja kenkiä laiskalle sotaväelle.
He saivat kohtalaisen maksun, mutta nauttivat päällikön suojaa, se
on: he saivat maksaa veroa siitä, että tekivät työtä laiskureille.
Mutta ihmisten mielet olivat jo niin harhaanjoutuneet, että räätäli-
ja suutariparat eivät huomanneet tätä petosta, ja helvettiopin
käytäntöönottamisen jälkeen oli kuolemanpelko tullut niin suureksi,
että kernaammin elettiin mistä hinnasta tahansa, minkä painon alla
tahansa ja minkälaisten nöyryytysten alaisina tahansa, ennenkuin
uskallettiin kuolla. Mutta suutarien ja räätälien täytyi myös syödä ja
juoda, eikä tornin ympärillä kasvanut mitään.

Talonpoikien täytyi senvuoksi tuoda heille ruokaa, vaihtaen sitä
kenkiin, vaatteisiin ja rahaan. Mutta herrat rakensivat muurin, joka
aidotti alueen tornin ympärillä, ja muuriin panivat he portin, portin
luo kirjurin, sillä jo kauan oli ollut kirjureita, jotka ottivat maksun
talonpojilta siitä, että hän sai tuoda kaupunkiin ruokatavaroita ja
myydä. Talonpojat eivät voineet ymmärtää, minkä vuoksi heidän täytyi
maksaa siitä, että he vaivautuivat tuomaan ruokaa kaupunkiin, eikä
kukaan muukaan sitä ymmärtänyt, mutta "se oli niin kirjotettu".

Lopuksi menivät eräänä kauniina päivänä muutamat viekkaat kauppiaat
Lassen luo ja saivat hänen päähänsä, että maanviljelys rappeutui, jos
talonpojat matkustaisivat kaupunkiin myymään; senvuoksi ottivat he
ostaakseen talonpojilta, luvaten siitä maksaa veroa "majavahatulle";
niin kutsuttiin nyt Lassea. Hän suostui ehdotukseen, mutta silloin
kieltäytyivät talonpojat myymästä. Kaupungissa syntyi nälänhätä,
ja talonpojat määrättiin kuolemanrangaistuksen uhalla myymään
kauppiaille. Silloin asettivat talonpojat pahuuttaan niin korkeita
hintoja tavaroilleen, että Lasse heti antoi kirjotettuja taksoja,
jotka määräsivät hinnan talonpojan karjalle ja viljalle, ja nyt oli
kaupungin ja varkaiden tulevaisuus turvattu, ja rauha ja onni vallitsi
viiden pitkän kuukauden kuluessa, jonka vuoksi Lasse sotilailtaan sai
nimen Lasse Navetanlukko, koska hänellä ikäänkuin oli avain talonpojan
navettaan, jonka hän avasi ja sulki mielensä mukaan.



KAHDEKSAS LUKU.


Rauha oli kuitenkin vaan näennäinen eikä siihen ollut luottamista.
Vanhoilla talonpojilla, jotka olivat olleet mukana kaiken kehittyessä,
ei ollut tosin minkäänlaista kunnioitusta Lassea kohtaan, jonka kanssa
he kerran olivat olleet sinät ja veljet, mutta nyt hänellä oli valtaa
suojella heitä sotamahdin avulla, he olivat väsyneitä selkkauksiin ja
antautuivat. Mitä oli tehtävä? kysyivät he itseltään, ja kun ei mitään
ollut tehtävissä, totuttiin vaikenemaan ja kärsimään.

Mutta ei ollut yhtä helppoa kesyttää nuorta sukupolvea, joka ei
tahtonut totella isää tai äitiä, vielä vähemmin vieraita henkilöitä.
Turhaan koetti Uffka pelotella heitä helvetillä. Heidän ajatuksensa
olivat vielä terveitä, niin että he käsittivät koko valehistorian
järjettömyyden ja nauroivat Uffkalle. He tulivat rajuiksi ja
hillittömiksi, eivät sietäneet istua sisällä epäterveellisissä ja
pahaltahaisevissa tuvissa, vaan juoksentelivat ympäri metsissä ja
kedoilla seikkailuja etsien. Vanhemmat antoivat heille selkään, mutta
pojat pistivät tulen tupiin ja heinäsuoviin ja karkasivat metsiin.
Yhteiskunta oli tällä kertaa vakavasti uhattuna ja joku ehdotti
tosissaan, että joka toinen poika oli salvettava, että vastaisuudessa
saataisiin työväkeä. Mutta Lasse inhosi tätä äärimmäistä, luonnotonta
toimenpidettä. Hänellä oli toinen menettelytapa, jonka hän oli
säästänyt mahdollisimman kauan, koska hän itse paheksui sen
luonnottomuutta ja epäinhimillisyyttä, sillä hän oli itse nuorena
läpikäynyt saman kuurin, ja sen muistot kummittelivat vielä hänen
mielessään kaameimpina, mitä hän oli kokenut. Jokaisen kylän oli
kustannettava rangaistuslaitos, johon lapset ennen kuudetta ikävuottaan
oli suljettava ja jossa heitä joka päivä puolinälkäsinä ja kepin
uhatessa oli totutettava orjuuteen, sekä kuuntelemalla vuosikausia
helvettioppia ja erästä uutta siveysoppia, jonka Lasse ja Uffka olivat
keksineet, vähitellen oli saatava itseensä imeytymään sen kunnioituksen
ja kuuliaisuuden, jota he luonnostaan eivät olleet velkapäät
herroilleen osottamaan. Menettelytapa oli suurimmassa määrässä
tunnoton, mutta sillä oli sama vaikutus kuin salvamisella.

Joku aika tosin kului oppikirjojen kirjottelemiseen, mutta oli liian
paljon voitettavana, jotta ei olisi uhrattu aikaa ja huolta uuden
laitoksen aikaansaamiseksi.

Kun laitos oli valmis, osottautuikin päämäärä tulleen saavutetuksi.
Lapset sulettiin huoneeseen aikaisin aamulla, ja ensimäinen asia, minkä
he oppivat, oli vaitioleminen. Se oli tärkeintä kaikesta, sillä nyt ei
tarvinnut yläluokan, kuten se kutsui itseään, koska "Jumala" oli pannut
sen alaluokan yläpuolelle, pelätä mitään arvostelua alaluokan taholta.
Toinen opittava asia oli totteleminen: se on taito tehdä toisen tahdon
mukaan ja olla omaamatta omaa tahtoa. Monien lasten sulkeminen samaan
huoneeseen tuotti loistavan menestyksen, sillä epäterveellinen ilma
pilasi terveyden, ja terveyden kadotessa katosivat voima ja tahto.
Mutta tottumus suunsa kiinnipitämiseen, se on totuuden vaikenemiseen,
tuotti erään vaikeuden, jota ei oltu otettu laskuihin. Lapset
huomasivat nimittäin, että vastaamalla jaa, silloin kun piti vastata
ei, voi hankkia itselleen etuja, kuten palkintoja tai vapautuksia
rangaistuksesta, ja senvuoksi alkoi valhe kukostaa. Tottelevaisuus taas
puolestaan synnytti kavaluutta. Lasten mielestä oli väärin pidellä
kiinni toveristaan, sillä aikaa kun opettaja piiskasi häntä, mutta
he toimivat vastoin sitä minkä katsoivat olevan oikein, ja tottuivat
vähitellen toimimaan vastoin vakaumustaan. Niitä, jotka valehtelivat
paraiten ja olivat kavalimpia, kutsuttiin kilteiksi lapsiksi, ja ne
saivat pipari- ja hunajakakkuja, ne, jotka puhuivat totta ja olivat
rehellisiä, saivat selkäänsä ja jäivät ilman ruokaa. Senkautta oli
kasvatuksen perustus laskettu. Lasse hämmästyi toisinaan tuloksia,
mutta mitä voi hän tehdä kun hän kerran oli lähtenyt liukkaalle jäälle.

Kuitenkin oli lastenpiiskurien vaikea täyttää pitkää oppiaikaa pelkällä
kepillä, ja senvuoksi täytyi keksiä uusia oppiaineita. Koulussa
opetettiin senjälkeen, paitsi valetta ja kavaluutta, kokonaista
valeläjää, jota "siveysopin" yhteisellä nimellä istutettiin kalpeisiin
ja sairaaloisiin lapsiin. Ensimäinen siveysoppi kuului: Jumala on
luonut talonpojat ja käsityöläiset tekemään työtä niille, jotka eivät
tahdo tehdä työtä. Toinen siveysoppi: Ole tyytyväinen osaasi! (Tämän
käskyn täyttäminen ei ollut vaikeaa niille, joiden kadehdittavana
osana oli vapautua työnteosta, mutta niille, joiden kovana osana oli
työnteko, oli se mahdoton.) Kolmas siveysoppi: Sinä et saa harjottaa
sukupuoliyhteyttä, ellei sinulla ole kaksitoista tynnyrinalaa maata tai
Uffkan lupa. (Eräs suuri poika, joka väitti, että tämän käskyn olisi
pitänyt kuulua seuraavasti: Sinun on täytynyt olla mukana hakkaamassa
kaksitoista tynnyrinalaa maata, saadaksesi harjottaa sukupuoliyhteyttä!
— pantiin pimeään kellariin.) Neljäs siveysoppi: Älä ota toisen
omaisuudesta! (Muuan tyttö, joka sanoi muistavansa, miten hänen isänsä
otti omaisuutensa kaikkien yhteismaasta, sekä että hänen isänsä
siis oli rangaistava, saatiin kuudella parilla vitsoja vakuutetuksi
siitä, että hän oli väärässä.) Viides siveysoppi: Älä tapa ketään!
(Eräs alaikäinen, joka kysyi, tarkotettiinko tällä myöskin Lassea
ja pyöveliä, jotka tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet tappaa
metsästäjäkansaa metsissä, pantiin jalkapuuhun.) Kuudes siveysoppi:
Sinä et saa edes ajatella, että se mikä nyt on, voi olla huonoa. (Tämä
oli hienoin kaikista siveysopeista, sillä se tappoi kaiken ajattelun ja
senkautta vastustuksen siemenessään!)

Mutta se ei sittekään auttanut. Nuoriso teeskenteli ja valhetteli,
mutta toisinaan tunkeutui totuus esiin ja silloin oli yhteiskunta
taas uhattu. Ikävystyttiin niin elämiseen, että annettiin työn ja
kaiken mennä menojaan; nähtiin itse nälkää, mutta silloin alkoi
yläluokkakin nähdä nälkää ja menestyä huonosti ja se ei käynyt
päinsä. Helvetinpelko katosi, sillä oltiin sitä mieltä, että nyt maan
päällä jo oli helvetti, ja pahempaa ei voitu saada. Lasse ja Uffka
olivat pian pakotettuja, tekemään joitakin ajanmukaisia muutoksia
helvettioppiin, ja nyt alkoivat papit enemmän puhua taivaan tulevista
iloista kaikille niille, jotka elämässä olivat kärsineet ja olleet
huonossa asemassa. Se seikka, että muutamat vastustushaluiset silloin
esiintoivat otaksumisen, että Lasse ja yläluokka, joilla elämässä
oli ollut hyvä olla, johdonmukaisesti tulisivat helvettiin, ei
vaikuttanut asiaan, sillä vastustusmiehet poltettiin roviolla ja heidän
kysymyksensä jäivät vastaamatta. Mutta mahdollisuus päästä taivaaseen
löyhensi kuria ja täytyi keksiä uusia keinoja. Ja nyt viekoitteli
Lasse muutamia nahjuksia, jotka eivät tahtoneet tehdä työtä, tekemään
viisuja alaluokan valistamiseksi. Ja nyt tuli joukko runoilijoita.
Nämä pukeutuvat huonosti, vaikka heidän ei olisi tarvinnut, sillä
heillä oli valtion palkka, mutta heidän tuli ulkonäkönsä kautta
luulotella alaluokalle, että he olivat lähteneet "syvistä riveistä". He
kulkivat ympäri ja lauloivat, että elämä oli ihana; että oli uskottava
kaikista ihmisistä hyvää; että kaikki Lasset, Uffkat, lääninpäälliköt,
vanhemmat, sukulaiset, holhoojat ja kasvattajat olivat niin kovin hyviä
ja tahtoivat alaluokalle hyvää; että kaikki tyytymättömyys siitä, että
jotkut tekivät työtä ja toiset söivät, oli vaan kateutta ja huonoutta;
että kunhan vaan jokainen hoitaa tehtävänsä, käy kaikki hyvin, vaikka
mikä meitä kohdanneekin; että maanviljelys ja käsityö ei ollut työtä,
vaan että todellisen työn, raskaimman työn oli Jumala laskenut
hallituksen, sotamahdin ja Uffkain kannettavaksi; että täytyi ottaa
maailma semmosena kuin se oli (myöskin semmosena miksi se oli muuttunut
Lassein ja Uffkain koiranjuonien kautta). Tämä naula veti. Ensin
opittiin laulut ulkoa ja sitte ne kaikuivat korvissa ja siirtyivät
lopuksi ajatuksiin.

Mutta pian huomattiin alaluokankin alkavan käyttää viisuja jyristäkseen
yläluokkaa vastaan. Lasse näki kauhulla tämän uhkaavan pilven, mutta
hän ei ollut huvikseen oppinut menneisyydestä. Hän koetti ensin
antaa viisunlaulajille valtion palkkaa. Se auttoi jonkun aikaa,
mutta pian oltiin vallan hukassa viisunlaulajilta, jotka tahtoivat
palkkaa, ja verot lisääntyivät. Silloin kun ei mikään muu auttanut,
näki hän olevansa pakotettu muodostamaan pienen nurkkakunnan.
Seitsemäntoista pahimmista viisunlaulajista valittiin ja selitettiin
olevan erehtymättömiä. Kaikki muut, jotka tahtoivat tehdä viisuja,
selitettiin kelvottomiksi. Sillä oli asia autettu. Kansa, joka maksoi
näille seitsemälletoista siitä hyvästä, että sai niiltä moitteita,
tottui pian kouluissa pitämään näitä seitsemäätoista erehtymättöminä,
ja kaikkia muita pidettiin kelvottomina. Ja sen kautta saatiin kaikki
tyytymättömät viisuniekat vaikenemaan, sillä kukaan ei tietysti
tahtonut olla saamatta edes kiitosta näiltä seitsemältätoista, ja siitä
johtui, että sittemmin kaikki viisut laulettiin samassa äänilajissa.

Kun nyt koulut lisääntyivät ja vaikeus saada siveysoppikirjoja kaikille
tuli suureksi, täytyi Lassen vihdoin — sillä hän pelkäsi päästää irti
niin vaarallista keksintöä — panna pystyyn kirjapaino. Mutta jotta ei
tätä vaarallista laitosta käännettäisi häntä ja hänen tekojaan vastaan,
antoi hän asettaa sen kuninkaallisen valvonnan alaiseksi.

Kuninkaallisen kirjapainon ensimäinen painotyö oli Painovapauslaki.
Salaisessa seurassa Tyytymättömät oli eräänä iltana kokous
heinäparvella, juuri siihen aikaan kun uusi Painovapauslaki ilmestyi.
Metsästäjä Paul oli saanut yhden kappaleen sitä ja hänen tuli lukea se
tarkastusta varten. Asetuttiin järjestykseen kuuntelemaan. Paul alkoi
lukea:

"Painovapauslaki. 1 §. Jokaisella kansalaisella on oikeus lausua
ajatuksensa painotuotteissa!"

"Eläköön!" vastasivat Tyytymättömät. "Eläköön vapaus!"

"2 §", luki Paul. "Puhdasta helvettioppia, joka on jumalasta, ei saa
alistaa tarpeettoman arvostelun alaiseksi ".

"Ohoo", sanoivat Tyytymättömät. "Juuri sitä olisi ensinnä ollut
arvosteltava."

"3 §", luki Paul. "Jokainen kirjailija olkoon velvollinen kirjottamaan
kunnioittaen Lasseista, Uffkoista, lääninpäälliköistä, sotilaista,
kirjureista ja lastenpiiskureista, ja näiden tuttavista ja ystävistä."

"4 §. Seura keskinäistä ylistystä varten eli 17 erehtymätöntä
ovat oikeutetut tukahuttamaan jokaisen kirjotusyrityksen, joka
on suunnattuna siveysoppeja vastaan". Tässä keskeytti Rudolf
hiilenpolttaja: "Muistelkaamme mitä siveysopeilla tarkotetaan!"

Paul metsästäjä muisteli: "Siveysoppi, se on 1:o että kaikki talonpojat
ja käsityöläiset ovat syntyneet tekemään työtä Lasselle, Uffkalle,
j.n.e.; 2:o ettei kukaan saa harjottaa sukupuoliyhteyttä omistamatta
kaksitoista tynnyrinalaa maata tai saamatta Uffkan suostumusta".

"Riittää, riittää", huusivat Tyytymättömät, "se muistetaan liiankin
hyvin. Jatka!"

"5 §. Ei kukaan, paitsi seura keskinäistä ylistystä varten, saa lausua
mitään jostakin kuolleesta Lassesta".

"6 §. Jokaisella kansalaisella on täysi oikeus ilmaista ajatuksensa
painotuotteissa!"

Tyytymättömät erosivat vahvasti päättäen käyttää hyväkseen uutta
painovapautta ensimäisessä paraassa tilaisuudessa. Lastenpiiskurit
olivat ensimäisiä, jotka saivat painovapauden tuotteita, ja
Siveyskirjaa painettiin tuhansissa kappaleissa, naulattiin tupien
seinille ja jaettiin alaluokan keskuudessa, sillä yläluokka, joka oli
keksinyt Siveyskirjan, osasi sen ulkoa. Mutta Lasse väsyi ja vanheni ja
hän tunsi loppunsa lähenevän. Senjälkeen kun hän oli kutsunut kokoon
kaksituhatta soturia, antoi hän näiden valita perintöruhtinaan. Ja
katso vaali lankesi hänen poikansa päälle, jota kunnioitettiin nimellä
Lasse II Axel. Lasse itki liikutuksesta näin suurenmoisesta kansan
rakkauden osotuksesta hänen huonettaan kohtaan, ja hän käytti hyväkseen
etsimättä tullutta tilaisuutta ehdottaakseen, että majavannahkalakki
ja tuoli tulisivat perinnöllisiksi hänen suvussaan. Kun tämän johdosta
syntyi tyytymättömyyttä lääninpäälliköiden kesken, esiintyi Uffka
ja vetosi kansaan, joka seisoi kaukana metsässä soturien takana.
Kansa, joka vihasi sotureita eikä ollut kuullut muuta kuin että nämä
vastasivat ei, huusi luonnollisesti jaa, ja nyt täytyi soturien
perääntyä. Lasse kiitti tästä uudesta kansan rakkauden osotuksesta, ja
hänen mielestään oli tämä "syvistä riveistä" lähtenyt huuto ikään kuin
Jumala itse olisi puhunut, sillä Kansan ääni on Jumalan ääni, ja Lasse
II riensi ottamaan yhtä kauniin kuin valheellisen vaalilauseen: Kansan
rakkaus lähinnä palkkaani!

Lasse, joka oli niin monien vaihtelevien liikkeiden järkyttämä,
laskeutui kuolinvuoteelleen kylläisenä vuosista ja kunniasta. Kun
hän oli antanut kaikille vihollisilleen näiden rikokset anteeksi ja
otettuaan Uffkalta vastaan vakuutuksen taivaaseen pääsystä, nukahti
hän. Kaikki 17 erehtymätöntä kirjoittelivat ylistyslauluja hänen
toimintarikkaasta elämästään, ja Uffka piti hautapuheen tekstistä:
autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa kuolevat. Lasse II kuivasi
kyyneleensä ja astui valtaistuimelle.



YHDEKSÄS LUKU.


Lasse II Axel oli lempeä herra, joka ei rakastanut sotia, vaan piti
sivistyksestä ja tieteistä. Hänen ensimäisenä hallitustoimenpiteenään
oli antaa kirjottaa Lasse I:n historia. 17 erehtymätöntä kävivät työhön
käsiksi ja onnistuivat he aikaansaamaan oikein mestariteoksen, jonka
arvo tuli pysyväiseksi. Lassea kutsuttiin siinä Suureksi, ja syystä,
sillä hän oli pannut perustuksen koko uudelle yhteiskuntamuodolle, ja
hänellä oli aina ollut kansan menestys korkeimpana silmämääränään.
Mutta Tyytymättömien seura kirjotti toisen historian Lassesta, jossa
häntä yksinkertasesti ja suoraan kutsuttiin "Tyhmäksi Hullingiksi". He
selittivät, että hän oli pannut toimeen nykyisen orjuuden, jossa oli
elättäviä ja elätettäviä, veroja työtä tekeville ja verovapaus työstä
vapautetuille. Lisäksi, että hän oli turmellut nuorison ottamalla
käytäntöön vankilat ja lastenpiiskurit; että hän oli aasi ja hänen
yhteiskuntansa hullunkurinen. Kirja otettiin takavarikkoon ja se
poltettiin yhdessä tekijäinsä kanssa, jonka jälkeen Seura keskinäistä
ylistystä varten asetti palkinnon, jona oli 6 naulaa sinkkiä, sille,
joka kirjottaisi kauneimman kunniamuistomerkin Lasse I Hugosta, jota
kutsuttiin Suureksi.

Kun Lasse II Axel kuitenkin huomasi, ettei tyytymättömyyttä
yhteiskunnassa voinut yhtäkkiä tukahuttaa, antoi hän laatia valtakunnan
historian, jossa isä Lassen jälkeenjättämän kappaleen nojalla Rudbeckin
Atlanticaa täydellisesti todistettiin, että nykyinen valtakunta todella
oli täydellisin kaikista valtakunnista sekä että se itse asiassa oli
Atlantica eli Onnellisten saari. Sitä saarta, jossa heidän esi-isänsä
olivat asuneet ja jossa he olivat kuvitelleet olleensa onnellisia, ei
ollut milloinkaan ollut olemassa. Se oli vaan Tyytymättömien keksintöä
saattaakseen kansan tyytymättömäksi. Ja nyt ottivat lastenpiiskurit
käytäntöön uuden oppikirjan, jonka nimi oli Nykyajan Ylistys eli
Täydellisin Yhteiskunnista.

Sillävälin oli joukko kirjurien ja soturien lapsia kasvanut
täysikäisiksi. Samoinkuin kuninkaan vaalissa, otettiin riidan ja
hajaannuksen välttämiseksi tässäkin käytäntöön se tapa, että toimet
tulivat perinnöllisiksi, mutta kun kirjurit ja soturit jatkoivat
sukuaan estelemättä ja ilman kahtatoista tynnyrinalaa maata, sillä he
olivat luonnollisesti sen lain yläpuolella, jonka he olivat laatineet,
niin oli maa pian tulvillaan yläluokan lapsia, joilla ei ollut työtä.
Valtio niitä elätteli apurahoilla ja palkinnoilla, palkinnoilla siitä,
ettei niiden tarvinnut varastaa tai murhata, ja niin monelle kuin
mahdollista perustettiin toimia. Mutta kun toimettomilla oli vaikeaa
olla mitään tekemättä, keksivät he kaikenlaisia hassutuksia, enemmän
tai vähemmän typeriä. Muuan otti kerätäkseen nappeja, toinen kuusen,
männyn ja katajan käpyjä; kolmas hankki itselleen matka-apurahan
matkustaakseen ulos maailmalle. Viimemainittu oli palannut takasin
keksittyään kuolleen kielen, jonka hän oli löytänyt puutauluista.
Kun kielen avain seurasi mukana, oli sitä helppo lukea, ja keksijä,
joka kutsui kieltä Schoscho-kieleksi, oli kovin ylpeä osatessaan
kieltä, jota ei kukaan muu osannut. Se, joka oli kerännyt nappeja,
oli saanut kokoon aivan kauhean kokoelman. Kun hän ei tiennyt, missä
hän lopulta olisi sitä säilyttänyt, sai hän valtion kassasta varoja
rakentaakseen talon kokoelmansa säilyttämistä varten. Täällä hän
ryhtyi järjestämään nappejaan. Oli monta tapaa jakaa niitä: voi jakaa
ne alushousunnappeihin, housunnappeihin, takinnappeihin j.n.e., mutta
meidän miehemme keksi paljon taiteellisemman ja senvuoksi vaikeamman
järjestelmän. Mutta tähän tarvitsi hän apua. Hän kirjotti ensin
tutkielman Nappien Tutkimisen Välttämättömyydestä Tieteelliseltä
Näkökannalta. Senjälkeen esittäytyi hän Verotuskamarissa anoen
professorinpaikkaa Nappilogiassa, sekä kahta apulaisen paikkaa.
Anomukseen suostuttiin, pikemmin jotta hankittaisiin toimettomille
jotakin hommaa, kuin itse asian vuoksi, jonka arvoa ei vielä voitu
arvostella. Kun miehellä, hänen nimensä oli Hylling (luultiin hänen
syntyneen jostakin Hullingista ilman Uffkan lupaa), sattumalta oli
kaksi aviotonta poikaa, joiden piiskauskasvatusapua hänellä ei ollut
varaa maksaa, ei apulaisten paikkoja tarvinnut julistaa avonaisiksi.
Hylling oli pian tuleva hämmästyttämään maailmaa ensimäisellä
täydellisellä tieteellisellä järjestelmällä. Kahdessa vuodessa oli hän
saanut sen valmiiksi ja se oli ihmeellinen jättiläistyö, sillä sen
luokkien alaiseksi voi kaikki maailman napit luokitella. Järjestelmä
oli seuraavan näköinen:

                      NAPPIA:

      Sinkki   Kupari   Tina   Rauta   Lasi   Puu

  Lävellisiä;
  1 luokka: 1:llä lävellä          j.n.e.
  2   "     2:lla    "
  3   "     3:lla    "
  4   "     4:llä    "
  Lävettömiä:                      j.n.e.
  1 luokka: Ilman 1 läpeä
  2   "       "   2   "
  3   "       "   3   "
  4   "       "   4   "

  Hakasilla varustettuja:          j.n.e.
  a) pyöreillä hakasilla
     a) rihlattuja
     b) ilman rihloja
  b) pitkulaisilla hakasilla
     a) rihlattuja
        1) lyhytrihlasia
        2) pitkärihlasia
     b) ilman rihloja
        1) avonainen
        2) avonainen

Tämä herätti suunnatonta huomiota.

Mutta se joka oli kerännyt käpyjä, ei tahtonut olla huonompi, ja hän
hämmästytti pian maailmaa suurella taiteellisella järjestelmällä, jossa
kaikki kävyt jaettiin 67 luokkaan, 23 sukuun ja 1,500 lajiin.

Jo kauan oltiin oltu aikeissa laajentaa opetuskursseja ja kun pidettiin
sopimattomana, että alaluokan lapset saisivat oppia yhtä paljon kuin
yläluokan lapset, päätettiin perustaa yliopisto. Oli jo kolme tiedettä:
Schoscho-kieli, nappologia ja käpylogia, mitkä tieteet tästälähin
tulivat pakollisiksi. Mutta kun varakkaat talonpoikain lapset ja
käsityöläisten lapset myöskin lähettivät lapsiaan yliopistoon, pantiin
toimeen yksityisiä keskusteluja, joihin ainoastaan yläluokan lapset
pääsivät ja joita ilman ei voinut ottaa tutkintoa. Jos joku alaluokan
lapsi siitä huolimatta jonkun kerran keinotteli itsensä tutkinnosta
läpi, ei hän silti saanut tointa, sillä toimet olivat perinnöllisiä.

Lasse II Axel, kuoli — sitä ei voitu estää, mutta sai kuoltuaan nimen
Lasse Viisas.



KYMMENES LUKU.


Poika, joka astui valtaistuimelle, kutsui itseään yksinkertaisesti
Andreas VII:ksi, mistä syystä, ei tiedetä, mutta luullaan sen
tapahtuneen vissien historiallisten edellytysten vuoksi. Hänen
hallitusaikanaan syntyivät kaunotaiteet. Muuan leipurin oppipoika sotki
nimittäin eräänä päivänä taikinaa; hänen tuli tehdä rinkilä, mutta hän
teki sen sijaan vuohen. Schoscho-kielen professorin, joka sattumalta
astui sen ikkunan ohitse, missä poika seisoi työtä tehden, silmät
avautuivat näkemään tämän suuret taipumukset ja hän antoi pojan tehdä
vuohen savesta taikinan sijaan ja poltti sen sitte uunissa.

Maalaustaiteen synty tapahtui toisella tavalla. Eräässä eristetyssä
seudussa saarella oli kauan huomattu, että joukko toimettomia
hiilimiilunpolttajapoikia otti hiiliä ja piirteli tukeille. Ensin
piirtelivät he ruokottomuuksia, mutta sitte piirustelivat he kaikkea
mitä näkivät. Luultiin ensin tämän olevan jonkinlaista hulluutta tai
matalajärkisyyttä, mikä oli puhjennut raivoamaan, sillä oli todella
hassua nähdä joukon nuorukaisia juoksentelevan ympäri harakkain
tavoin ja perustelevan kaikkea mitä näkivät. He piirustelivat pöytiä,
pöydänjalkoja, taloja, puita, kiviä, porkkanoita, työntökärriä, koiria,
kissoja, kaikkea mahdollista mitä vaan näkivät. Turhaan koettivat
vanhemmat saada heitä luopumaan näistä päähänpistoistaan ja tekemään
jotakin hyödyllistä, mutta se oli mahdotonta. He itkivät ja sanoivat
että he kernaammin tahtoivat nähdä nälkää ja kuolla, kuin jättää
piirustelemisen. Se oli todellakin hulluutta.

Kun asia tuli Andreaksen tietoon, tuli hän ensin hyvin murheelliseksi,
sillä hän rakasti kansaansa, niinkuin ainoastaan ruhtinas voi tehdä.
Hän antoi sitte sulkea heidät erääseen taloon, missä he häiritsemättä
saivat antautua hulluuteensa kuninkaallisen suojeluksen alaisina. Hän
kokeili heillä ja eräänä päivänä antoi hän viidenkymmenen piirustelijan
piirustaa samaa tuolinjalkaa. Mutta kas, ei ollut kahta samanlaista
piirustusta. Filosofit, joita kutsuttiin saapuville, selittivät
sen riippuvan erilaisesta personallisesta käsityksestä. Andreas,
joka ei ollut luullut, että tuolinjalan personallinen käsittäminen
voisi olla jotakin filosofista, huomasi nyt erehdyksensä ja uskoi
piirustamisen syvään merkitykseen tekijänä henkisessä elämässä,
ja hän antoi nimittää taitavimman piirustajan professoriksi. Tämä
kirjotti heti tutkielman piirustuksen sisällöstä ja muodosta. Hyvin
valitusta esimerkistä, tuolinjalasta, joka oli kilpailuaiheena, johti
hän: tuolinjalan sisältö, se oli personallinen käsitys; tuolinjalan
muoto, se oli piirustus. Kun sisältö ja muoto tarkalleen peittivät
toisensa tahi täysin sulautuivat toisiinsa, silloin oli piirustus
täydellinen piirustus eli kaunis. Kaikki mikä oli piirustettua oli
kaunista; sontiva lehmä oli ruma itsessään, sillä luonto oli ruma,
mutta piirustettu sontiva lehmä oli kaunis, sillä siihen oli painanut
leimansa personallinen käsitys sontivasta lehmästä.

Eräänä päivänä löydettiin ruma piirustus Andreas VII:stä
piirustushuoneen ulkoseinällä. Ohikulkeva kansa nauroi. Piirustaja
kutsuttiin esiin ja hänet määrättiin piirustamaan kuningas Andreas,
mutta kauniilla tavalla. Piirustaja väitti, että hänen piirustuksensa
oli kaunis, sillä se oli hänen Andreas VII:stä saamansa personallisen
käsityksen leimaama ja sen herättämä. Piirustaja määrättiin
rangaistuksen uhalla muuttamaan personallista käsitystään Andreas
VII:stä. Kun piirustajalle luvattiin professorin palkka ja nimi, muutti
hän heti personallista käsitystään Andreas VII:stä ja nimitettiin
senjohdosta hovimaalariksi.

Andreas nukahti kahdeksantena hallitusvuotenaan ja häntä kutsuivat 17
erehtymätöntä Piirustuksen suojelijaksi. Häntä seurasi hallituksessa
Per Erik I. Tämä oli rajuluontoinen herra, joka ei voinut istua hiljaa.
Hän kävi sotaa metsästäjäin kanssa ja löi kuoliaaksi niin monta kun hän
taisi. Mutta kansa valitti sotaverojen takia eikä voinut huomata näiden
teurastusten hyötyä. Näiden pimeiden järkien valistamiseksi antoi Per
laatia uuden oppikirjan kouluissa käyttöä varten. Sitä kutsuttiin
Kuninkaankirjaksi ja se sisälsi kaikkien kuninkaiden kehumisia,
alkaen Lasse I:stä Per Erikiin asti; erittäinkin ylistettiin kaikkia
hyökkäyksiä vieraisiin valtioihin ja näiden ryöstämisiä.

Sotaretket jatkuivat kuitenkin Per Erikin aikana, sillä soturit
rakastivat kunniaa ja etenkin toisten omaisuuden, kuten kellojen,
pöytäkalustojen ja rahan ryöstämistä. Tyytymättömät kirjottivat
tämän johdosta lentolehtisen: "Vertaamista erilaisten varkauksien,
Yksityisen ja Julkisen kesken, eli Varkaus Valtio-oikeudelliselta
kannalta ynnä taulu Kansainvälisistä Varkauksista viimeisten
Hulling-suvun kuningasten aikana". Lentolehtinen poltettiin, kuten
tavallista tekijöineen. Per Erik kuoli juoppouden takia sekä
(historiankirjottajina täytyy meidän pysyä tuskallisessa totuudessa)
ehkä myös jonkin muun irstailun johdosta. Häntä itkivät kaikki soturit
ja kutsuivat häntä Sankarikuninkaaksi eli Verrattomaksi.

Häneen sammui Hullingien suku, joka oli alkanut Suurilla Lasseilla.
Kun jo oli ennätetty nuijia kasvavaan polveen käsitys, että kuninkaat
olivat Jumalasta, oli kiusallista nyt valita kuningas oman kansan
joukosta, sillä sitä ei kuitenkaan voitu uskotella kansalle, että
jonkun, joka eilen oli sotapäällikkö, kansa tänään voisi valita olemaan
Jumalasta. Lähetettiin senvuoksi lähetystö kaukana asuvien heimojen
luo, ja sieltä tuotiinkin todella esine, joka kaikessa kiireessä
kastettiin ja kruunattiin. Jotta hänestä tehtäisiin rakastettu,
kutsuttiin häntä Lasse III:ksi, ja hänen sanottiin olevan Hulling-suvun
kaukaista haaraa. Kun hän ei osannut maan kieltä eikä tiennyt mitään
siitä maasta, jota hänen tuli hallita, joutui valta Uffkan käsiin (eräs
upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisistä). Tämä teki kaikkensa
helvettiopin opettamiseksi ja antoi piirustushuoneen professorien
tehtäväksi maalata helvetti, joka ripustettiin kaikkiin kirkkoihin.
Lasse kuoli ja kutsuttiin kuolemansa jälkeen Lasse Pyhä.

Hänen jälkeläisensä Per II Erikin aikana puhkesi kauhea uskonsota
maakuntien välillä. Muuan haaveilija oli nimittäin esiintynyt ja
selittänyt, että kadotettuja helvetissä ei nipistetty pihdeillä,
vaan pistettiin kahveleilla. Suuri koncilium kutsuttiin koolle ja
kuutenatoista päivänä ja kuutenatoista yönä väiteltiin pihdeistä ja
kahveleista, jonka mukaan puolueet saivat nimen Pihdit ja Kahvelit.
Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Kahvelit pysyivät lujana
uskossaan, eivätkä luopuneet edes rovionkaan uhatessa, Mutta nyt
alkoivat Kahvelit, jotka eräässä maakunnassa olivat saaneet ylivallan,
puolustautua Pihtien ylivaltaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja
lähettivät pyytämään apua Per II Erikiltä. Per Erik kutsui kansan
koolle ja kyyneleet silmissä vannoi hän puolustavansa oikeata
helvettioppia tai menettävänsä siinä henkensä. Ja sitte lähti hän
sotaan. Sitä kesti viisitoista vuotta ja kellolaatikko toisensa jälkeen
lähetettiin kotiin; väen ja verojen kirjotuksia pantiin toimeen toinen
toisensa perästä. Mutta Kahvelit puolustivat itseään urhoollisesti.
Vihdoin tuli kauhea kuolonsanoma, että Per Erik oli kaatunut. Mutta
suru laskeutui jonkun verran, kun kuultiin että Pihdit olivat ottaneet
kaksi maakuntaa, kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa kelloa ja
kolme miljoonaa kullassa ja hopeassa. Per Erikin ruumis tuotiin kotiin
ja hänen tomunsa yläpuolelle rakennettiin kirkko, jossa oli kirjoitus:
Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin puolustajalle, kuoli pihtinsä
puolesta. Sielu luultavasti Jumalan luona!

Tämä oli kaunein lehti Hullingien ylistyskirjassa. Mutta kahvelit
jatkoivat uskossaan kiinnipitämistä ja saivat lopulta vapaan
uskonnonharjottamisoikeuden. Niin, olipa ihmisiä (tyytymättömien
joukossa), jotka väittivät, että oli riidelty aivan joutavasta asiasta,
sillä joko helvetissä nipistetään kahveleilla tai pihdeillä, oli se
aivan samantekevää, kun tiedettiin ettei ollut mitään helvettiä.

Per Erikiä seurasi Jöns I Philip. Hän toimeenpani näytäntöjä
pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun tyytymättömätkin
tekivät näytelmiä, selitettiin heidän näytelmiensä olevan syntisiä
ja rakennettiin kansallinen näyttämö, jossa näyteltiin kappaleita
ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia vastaan. Senkautta
totutettiin kansaa kunnioituksella katsomaan "suuriin muistoihinsa."

Jälkeläisen, Jöns II Petterin aikana alettiin julasta Valtiolehteä.
Se oli osaksi kuohuvan tyytymättömyyden aiheuttama, osaksi aiheutti
sen tarve saada yläluokan mielipiteet levitetyiksi niinpian kuin
mahdollista. Valtiolehden tehtävänä oli: alituisesti selittää, että
kaikki mitä alaluokka ajatteli, puhui ja kirjotti, oli valetta; että
kaikkiin alaluokan toimiin oli syynä huonot vaikuttimet, itsekkäisyys,
kateus ja pahansuopuus; selittää nykyisen yhteiskunnan olevan
täydellisimmän ja johtavan kaikkien onnellisuuteen; saarnata että
helvettioppi oli lempein, syvällisin ja nerokkain kaikista opeista sekä
että sitä ei milloinkaan mikään muu voinut korvata; että kaikki muut
opit olivat tyhmiä ja siveettömiä j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin
riemulla ja Valtiolehti otti senvuoksi nimekseen Yleinen mielipide eli
Siunattu Paikallaanpysyminen.



YHDESTOISTA LUKU.


Yhteiskunta oli nyt saavuttanut huippukohdan eli takaperoisuuden
ihanteen. Hyödyllinen oli tullut halveksituksi ja hyödytön kunniaan.
Siten oli kunniakkaampaa piirtää omena, mistä toimesta voi tulla
professoriksi ja ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, josta tuli
ainoastaan verovelvolliseksi. Kappaleen näytteleminen oli paljon
mainehikkaampaa ja kunniakkaampaa kuin kappaleen kirjottaminen, ja
yleisön nähtiin toisinaan menevän jonkin näyttelijättären vaunujen
aisoihin ja vetävän häntä teaterista, kun oli nähty oikein hyvä
kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat estää oikeutta, vastustaa kurjan
olotilan selvittelyä, lisätä hätää, rangaista syytöntä, kunnioitettiin
viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.

Ihanteellisimmaksi kehittyi elämä kaupungeissa. Kuninkaan kaupungissa
asui kolmesataatuhatta ihmistä, alalla, joka ei ollut muutamaa
tynnyrinalaa suurempi. Voi niin ollen heti tämän kivihaudan nähdessään
laskea kuinka monen likakuorman päällä se lepäisi, sillä kaupunkia ei
puhdistettu joka päivä.

Tämä aiheutti hajua, jota kaupungin asukas ei huomannut, mutta joka
synnytti tauteja. Tähän oli ihanteellinen rakennustapa myös suuressa
määrässä avullisena. Sensijaan että olisi asetettu talot rinteille
etelää kohti, oli ne rakennettu pitkiin linjoihin, joiden välissä kulki
kävelypolkuja, ja nämä olivat niin kapeita, että ainoastaan harvoilla
asukkaista oli valoa huoneessaan. Samoinkuin muutamien kansojen
keskuudessa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorien välissä, syntyi
täälläkin tauti, joka kretinismin nimellä muuttaa aivojen toimintaa ja
tekee epattomaisuuden perinnölliseksi.

Kaupunkilaiset tulivatkin niin tämän taudin tartuttamiksi, ettei
talonpoika ymmärtänyt mitä he puhuivat. Heidän käsitteensä olivat
myöskin niin menneet sekasin, että ne, joilla oli varaa, makasivat
päivällä ja joivat yöllä, mikä luonnollisesti synnytti vielä useampia
tauteja.

Tungettuina yhteen pienellä alalla olivat he alituisesti toistensa
tukassa, mikä ei ollut ihmeellistä, kun heidän suorastaan täytyi
häiritä toisiaan, tyrkkiä toisiaan, polkea toisiaan. Kasvavan
kretinismin ohessa seurasi saamattomuus, joka lähenteli lapsuuden
aikaista olotilaa. Monia tuhansia markkoja täytyi siten maksaa
vartijoille, jotka poliisin nimisinä vaelsivat katuja pitkin,
kulettivat kotiin liiaksi nauttineita, kantoivat kotiin yliajettuja,
juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selville katunumeron,
sanoivat missä parturi asui, missä ilotyttöjä oli tavattavana, missä
tuli oli irti ja niin poispäin.

Näihin epattokoteihin virtasivat maalaisväestöstä kaikki pojat ja
tytöt, joilla ei ollut maaomaisuutta perittävänä. Pojat otettiin
orjiksi ja tytöt etsivät paikkaa orjattarina tai odottivat tilaisuutta
tullakseen raiskatuiksi. Kaupungeissa oli nimittäin nuorille miehille
vaikeata mennä naimisiin ja senvuoksi raiskattiin poliisin ja tyttöjen
omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapset eivät voineet vaatia
mitään tointa tai jotain virkaa.

Kun kaupungeissa oltiin onnettomia, etsittiin siellä alituista
parannusta alkoholipitoisissa juomissa, joita nautittiin julkisilla
paikoilla. Aina kun nautittiin suurempia määriä alkoholia, mikä
tapahtui ainoastaan miesseurassa, tavattiin juoda lasi alkoholia kotona
olevan naisen puolesta, joka ei voinut olla poissa lasten luota, sekä
lasi kodin puolesta, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suurissa
juopotteluissa juotiin suuri lasi alkoholia kuninkaan puolesta.

Koko tämän kolmensadantuhannen henkilön ihanneyhteiskunta väitti
tekevänsä työtä kansan hyväksi. Mutta jos meni tullien luo sekä torille
aamusin, jolloin talonpojat kulottivat heille ruokaa, niin näki kuka
heitä elätti. Korvaukseksi saivat talonpojat vähän rahaa, mikä kului
veroihin; lisäksi saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja,
nähdä näytäntöjä, joita heillä ei milloinkaan ollut aikaa kuulla,
mutta se oli heidän oma vikansa, sillä heillä oli vapaus kuulla niitä
milloin tahtoivat, erityistä maksua vastaan tietysti; lisäksi saivat
he opettajia, jotka opettivat heille helvettioppia ja ylistyskirjaa,
erityistä maksua vastaan tietysti, sekä sunnuntaisin paljon haukkumisia
papilta, joka sanoi heille, että he olivat suuria lurjuksia ja että
heidät salvettaisiin, elleivät he maksaisi verojaan. Kaiken tämän, jota
kutsuttiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, saivat he (erityistä
maksua vastaan tietysti) siitä, että he veivät kaupunkiin ruokaa
niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna
olisivat laimiinlyöneet tulla torille. Ja tämä meni talonpoikiin!

Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja niitä täytyi
lopulta hoitaa, sillä ne tulivat vaarallisiksi. Senvuoksi perustettiin
yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita kutsuttiin vankiloiksi ja joissa
kokeiltiin miten vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu
selville, oli keksitty, että työläiset herkuttelivat. Kun työmiehet
kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työnteko oli vapaata, tehtiin
työnteko pakolliseksi, ja heitä pakotettiin asevoimalla tekemään työtä.

Kun vihdoin tyytymättömyys ja kuohunta tulivat liian suuriksi,
verot sietämättömiksi ja kaikki syy pantiin hallituksen niskoille,
keksi tämä lopulta uuden hallintojärjestelmän, joka paljon
vaivan perästä hyväksyttiin parlamentarisen järjestelmän eli
vastuunalaisuusjärjestelmän nimellä. Samoinkuin painovapauslaki
pakotti suuren joukon sanomalehtimiehiä kiertämään sitä panemalla
sijaansa niinkutsuttuja vastaavia, valitsi kuningas nyt ministerejä,
jotka ottivat vastatakseen hänen tyhmyyksistään, ja senkautta oli
kuningas suojassa kaikilta moitteilta. Mutta vastuunalaisuus ei ollut
vaarallisempaa kuin että ministeri, joka oli ollut syntipukkina jonkin
kuninkaallisen tyhmyyden vuoksi, sai ottaa eron lääninpäällikkönä tai
kerubimiritarina. Nämä vastuunalaisuuspaikat olivat senvuoksi sangen
mukavia ja haluttuja.

Lähimmässä yhteydessä tämän kanssa oli lörpöttelyjärjestelmä eli
parlamentarinen hallitusjärjestelmä. Joukko rikkaita kokoontui kerran
vuodessa ja koetti hiuksiahalkovan puhumisen kautta valita seuraavan
uhrin, jonka niskoille uusi vero oli vyörytettävä. Kun he olivat
toisilleen liian viisaita, sopivat he hyvällä joko olla vyöryttämättä
toistensa niskaan veroa tai sitte vaihtoivat ja kaupittelivat he
verokuormaa.

Soma ja laatuaan hyvä esimerkki tästä hallitustavasta oli se
parlamentarinen päätös, joka koski nahkuri-ammattia. Kuusi nahkuria
oli kahtenakymmenäviitenä vuotena tehnyt huonoa nahkaa huonosta
hinnasta. Eräänä kauniina päivänä alkoivat metsästäjät, jotka vielä
asuivat naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa hyvästä hinnasta.
Kansa riemuitsi uutuudesta, mutta nämä kuusi nahkuria, jotka istuivat
lörpöttelyhuoneessa eli eduskunnassa, esittivät anomuksen saada kantaa
tullia metsästäjäin nahasta. Kotimaista teollisuutta oli suojeltava,
maan lapsia ei saanut nylkeä j.n.e. He saivat tullin metsästäjäin
nahalle. Näiden kuuden nahkurin takia täytyi kansan edelleen ostaa
huonoa nahkaa kalliilla hinnalla. Tätä tapaa kutsuttiin suojelukseksi,
koska sillä tavalla yksityisiä etuja suojeltiin yleisön kustannuksella.
Vastuunalainen ministeri näki kuitenkin paraaksi hakea lääninpäällikön
paikkaa, teeskenteli suurta suuttumusta ja erosi; hän sai paikan
samalla kerubimiritariston tähden, joka tavallisesti annettiin
palkintona suurille miehille.

Mutta kaikista surullisinta oli että epattomaisuus vähitellen tuli
perinnölliseksi samoinkuin ruumiillisetkin heikkoudet. Epatot, jotka
kutsuivat itseään intelligenssiksi (sanasta intelligere, huomata),
senvuoksi että he eivät huomanneet epattomaisuuttaan, olivat vähitellen
niin lajistaan turmeltuneet, että he olivat kadottaneet tietoisuuden
aivojensa pehmentymisestä ja päinvastoin pitivät itseään viisaimpina
yhteiskunnassa. Kun heillä oli sotavoima käytettävänään, joutui
yhteiskunta lähimain vastaamaan hulluinhuonetta, missä sairaat
ovat tehneet kapinan ja sulkeneet sisään hoitajansa ja lääkärinsä.
Tämä antoi aihetta mitä hullunkurisimpiin kohtauksiin. Siten voi
lörpöttelyhuoneessa kuulla semmosia mielipiteitä täydellä todella
puolustettavan, kuin että Atlantica, se oli nyt valtakunnan nimi, jossa
oli ainoastaan 50,000 sotilasta, voisi puolustautua Aqviloniaa tai
mitä muuta valtakuntaa vastaan tahansa, jolla oli 20 kertaa enemmän
sotavoimaa. Toisella kertaa puolustettiin menestyksellä semmoista
mielipidettä, että yhteiskunta tulisi luhistumaan, ellei kansa tahtoisi
maksaa veroa muutamille komelianteille. Toisella kertaa tulisi valtio
luhistumaan, ellei kansa tahtoisi antaa palkkaa ja professorinpaikkaa
eräälle herralle, joka oli pistellyt suuren joukon itikoita
sinkkineuloihin.

Seurauksena siitä että näki epattomaisuutta vuodesta vuoteen
hoidettavan, palkittavan ja haluttavan, oli, että moni onneton toivoi
joutuvansa epattomaisuudesta osalliseksi, koska se antoi kunniaa ja
rahoja. Ja nyt sitä oli levitettävä koulujen avulla, mutta se ei
käynyt nopeasti, sillä kansan mielet riippuivat muistojen kautta vielä
vanhassa, jossa oli ollut paljo järkevää, vaikkakin se oli monessa
suhteessa ollut huonompaa. Mutta kun he aina ja kaikkialla näkivät,
että ainoastaan se antoi arvoa, että omasi mahtavien mielipiteen,
täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin tunnustaa näitä hyväksyttyjä
mielipiteitä, vaikkeivät niitä omaksuneet, ja kun he lopulta olivat
tulleet samaan mielipiteeseen kuin ylemmät, olivat nämä ajatukset jo
vanhoja.

Syntyi siten lakkaamaton tavottelu, ikuinen ristiriita ja levottomuus
yhteiskunnassa ja alati väsymätön tyytymättömyys. Ja kun voimattomat
nousivat joukoissa mahtavia vastaan ja ryöstivät näiltä vallan, nähtiin
heti vanhan uudistuvan, niin että ne, jotka juuri olivat olleet
sorrettuja, jokaisen kapinan jälkeen huomattiin olevan sortajia, mistä
he eivät milloinkaan olleet uneksineet.

Silloin heittäytyvät kaikki ajattelevat raivolla pohtimaan kysymystä
yhteiskunnan parantamisesta ja syntyi joukko lahkoja, joita tulistuttaa
pyhä into mihin hintaan tahansa tehdä loppu onnettomuuksista, hädästä
ja kiistasta.

Muuan lahko, jota kutsuttiin molskikouluksi, taisteli sen mielipiteen
puolesta, että yhteiskunnan oli saatava kasvaa rauhassa niinkuin
luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ruokapaloista
silläkin uhalla, että rikkaruoho voimakkaampana tulisi voittamaan.

Eräs toinen, joukko jota kutsuttiin yhdyskuntalaisiksi eli
pikkulintukouluksi, tavotteli kaikkien pienien, sairasten, heikkojen,
tuhmien ja laiskojen yleistä yhteenliittymistä, jonka kautta heikompien
oikeus sortaa vahvempia olisi saanut perustuslain pyhyyden.

Kolmas lahko, jota kutsuttiin boschmanneiksi, ei nähnyt ainoata
pelastusta semmosten kysymysten ratkasemisessa, jotka olivat
ratkasemattomia, vaan koko Tellus taivaankappaleen yleisessä
räjähdyttämisessä, jonka, tyhjästä luotuna, oli palattava alkuperäänsä.

Ja sillä aikaa kun nämä ja useat muut lahkot taistelivat ylivallasta,
jatkoi yhteiskunta vanhallaan olemista, etsien menneisyydestä
todistuksia nykyisyyden erinomaisuudesta kaikissa suhteissa, ottaen
käytäntöön vanhoja poisheitettyjä muotoja, sanellen päätöksiä ja
laatien lakeja, niin että ei milloinkaan ennen ollut vallinnut niin
suurta yksimielisyyttä hallitsevien kesken, jotka sentakia olivat
sitä mieltä ja antoivat todistaakin sen, että tämä oli todellinen
Onnellisten saari, sillä aikaa kuin hallittavat yhä lujittuivat
vanhassa uskossaan, että se todellisuudessa oli onnettomain saari.




KORKERMPIA TARKOTUSPERIÄ


Pienessä maakirkossa oli niin kylmä, että henki läksi savuna papin
ja niiden poikain suusta, jotka lauloivat kuorossa. Seurakunta, joka
seisaaltaan kuunteli messua; oli saanut olkia maapermannolle, ettei
sitä paleltaisi liian paljon polvilleen laskeutuessaan, mikä uudistui
aina kun kuoripojat soittivat pientä kelloa. Messussa oli paljon kansaa
tänään, sillä jumalanpalveluksen loputtua odotettiin tavallisuudesta
poikkeavaa näytelmää. Papin tuli nimittäin varottaa kahta keskenään
eripuraista aviopuolisoa, jotka eivät tahtoneet pitää rauhaa keskenään
eivätkä saaneet erota, koska mitään syntiä ei ollut tapahtunut eikä
kumpikaan tahtonut jättää kotia ja lapsia ja ottaa kantaakseen
hairahduksen häpeää. Messu-uhri oli lopussa ja litania, miserere
[Miserere ("armahda meitä"), katolilainen kirkkolaulu.], kaikui
rikkiraatelevasti kylmästä värisevillä äänillä. Aurinko punasi jäisiä
ikkunoita ja sytytetyt vahakynttilät eivät valasseet ensinkään, olivat
vaan keltasten pilkkujen näkösiä, joiden yläpuolella ilma väreili
ikäänkuin aitain kimaltelu keväällä.

Agnus Dei, qui tollis peccata mundi, lauloi pappi, ja pojat vastasivat
misererellä ja seurakunta yhtyi; syvät, matalat miesäänet ja korkeat,
jännitetyt naisäänet, miserere, armahda meitä.

Viimeinen Miserere kaikui ikäänkuin epätoivon huudahdus, sillä samalla
hetkellä astuivat molemmat puolisot esiin siitä piilossa olevasta
paikasta, mikä heille ovensuussa oli osotettu, ja menivät suurta
käytävää pitkin alttarille. Mies oli pitkä, karkearakenteinen, ruskeine
kokopartoineen, ja hän ontui hiukan; nainen, pieni, hentovartaloinen,
pehmeäpiirteinen ja pehmeine, miellyttävine liikkeineen. Naisen kasvot
olivat puoliksi huivin peittämät, niin että näkyvissä oli ainoastaan
pari kalpean sinisiä silmiä, joissa oli kärsivä ilme, sekä ylempi osa
kalpeista poskista.

Pappi suoritti hiljasen rukouksen ja kääntyi senjälkeen seurakuntaan
päin. Hän oli nuori mies, joka ei vielä ollut täyttänyt kolmeakymmentä
ja jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät näkyneet sopivan pitkään
pukuun ja niihin suuriin, ankariin sanoihin, joita hän lausui. Hän
oli vastaanottanut molempien aviopuolisojen synnintunnustuksen
paljon aikasemmin, ja ainoastaan piispan käskystä hän nyt saneli
rangaistussaarnansa. Nämä eripuraset aviopuolisot olivat nimittäin
olleet piispan luona pyytäen saada purkaa avioliittonsa, mutta tämä ei
nähnyt olevan syytä suostua heidän pyyntöönsä, koska kanoninen laki ja
dekretalit eivät sallineet avioeroa muusta syystä kuin synnin tähden,
hedelmättömyyden vuoksi muutamissa tapauksissa ja toisen puolison
poistumisen vuoksi kodista.

Pappi alkoi puheensa kuivalla, soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin hän ei
itse uskonut mitä hän sanoi.

Avioliitto, sanoi hän, oli itse Jumalan perustama, joka miehen
kylkiluusta oli luonut naisen miehen takia, että hän olisi miehen
apuna. Mutta koska mies oli ensin luotu ja nainen vasta senjälkeen,
täytyi naisen olla miehelleen alamaisen ja miehen olla naisen herrana.

Miehen taasen tulisi puolestaan kohdella naista kunnioituksella,
sillä nainen oli hänen kunniansa, ja hän senkautta kunnioitti itseään
vaimossaan. Siten Paavali kirjeessään Korinttilaisille, seitsemäs luku,
kolmas värsy, mikä kohta juuri on pohjana Gratianuksen dekretiin,
sanoo: Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä.

Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luokse ja kysyivät saavatko
aviopuolisot erota, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt
älköön ihminen sitä erottako, ja tämän vuoksi ei kirkko sallinut
avioliiton purkamista. Se että maallinen laki salli toisenlaisia
myönnytyksiä, oli tullut ainoastaan ihmisten pahuuden takia, eikä
kirkko voinut sitä hyväksyä.

Elämä ei ollut mikään ruusutarha eikä meidän tullut pyytää siltä
liian paljoa. Se joka tänään tässä saarnasi, oli itse avioliitossa.
(Se oli nimittäin siihen aikaan, jolloin katoliset papit vielä saivat
mennä naimisiin). Hän tiesi siis arvostella tässä asiassa; hän tiesi
miten toisen täytyi olla toiselle myöntyväinen, jotta ei riitaa ja
toraa syntyisi. Hän oli vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt
heidän ensi lempensä onnen; hän oli kastanut heidän lapsensa ja nähnyt
vanhempien ilon pyhittävän heidän rakkauttaan. Hän muistutti heille
näitä unohtumattomia hetkiä, jolloin elämä antoi heille parastaan
ja tulevaisuus oli heidän edessään ruusuisen kevätpäivän tavoin.
Hän vannotti heitä tämän muiston nimessä ojentamaan toisilleen
kätensä ja unohtamaan kaiken mitä oli tapahtunut senjälkeen kun
epäsovun henki oli astunut heidän sydämiinsä; hän pyysi heitä tämän
kristillisen seurakunnan nähdessä uudistamaan sen liiton, jonka he nyt
itsekkäisyydessään olivat koittaneet purkaa.

Nyt syntyi hetken syvä hiljaisuus ja jännitys, jonka kestäessä
seurakunta ilmasi kärsimättömyyttään siirtymällä eteenpäin niin
pitkälle kuin tungos salli.

Molemmat aviopuolisot pysyivät liikkumattomina.

Silloin näytti pappi tulevan kärsimättömäksi, ja äänellä, joka vapisi
surusta ja vihasta, alkoi hän taas puhua.

Hän puhui nyt vanhempain velvollisuuksista lapsiaan kohtaan, Jumalan
vihasta sovintoon taipumattoman mielen vuoksi, ja hän sanoi suoraan,
ettei avioliitto ollut ensinkään tarkotettu huvitukseksi kahdelle
lämminveriselle ihmiselle, vaan keinoksi ei ainoastaan suvun — hän
painosti sitä — lisäämiseksi, vaan myöskin kasvattamiseksi. Hän antoi
senjälkeen heille ajatusaikaa ensi sunnuntaihin saakka ja käski heidän
menemään rauhassa.

Hän oli tuskin sanonut viimeisen sanansa ja tehnyt kädellään torjuvan
liikkeen, kun nuori nainen kääntyi ja meni. Kylmänä ja tyyneenä kävi
hän seurakunnan muodostaman kujan läpi ja katosi suuren sisäänkäytävän
kautta.

Mies viipyi hetken, jonka jälkeen hän etsi pienemmän portin,
ristikäytävän päässä.

Kun pappi meni kotiin vaimonsa kanssa, joka oli kuunnellut messua,
sanoi tämä hänelle lempeällä mutta soimaavalla äänellä:

"Uskoitko sinä mitä sinä sanoit? Sinä tunnet ripin kautta, että
näiden molempien aviopuolisojen yhteys ei ole oikeata avioliittoa,
sinä tiedät, että tämä nainen on martyri, jonka elämä voi pelastua
ainoastaan senkautta, että hän pysyy kaukana tästä miehestä; tämän sinä
tiedät ja sinä kehotat häntä menemään kohti kadotustaan."

"Kirkolla, näetkös ystäväni, on korkeampia päämääriä kuin pienten
ihmisten hyvinvointi."

"Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, jota sinä kutsut heidän
autuudekseen, oli kirkon korkein päämäärä? Mikä on sitte kirkon korkein
päämäärä?"

"Jumalan valtakunnan kasvaminen maan päällä", vastasi pappi jonkun
aikaa ajateltuaan.

"Ajatelkaammehan nyt", vastasi vaimo. "Jumalan valtakunta? Jumalan
valtakunnassahan tulee ainoastaan autuailla olemaan asuinsijansa. Siis
tulee kirkon tehdä ihmisistä autuaita?"

"Korkeammassa mielessä, niin."

"Korkeammassa? Onko kahta mieltä?"

"On, alempi ja korkeampi. Muuten voi pieni hupakko kysyä paljon enemmän
kuin seitsemän viisasta voi vastata."

"Silloin on viisaiden viisauden laita huonosti, sillä mitä tulee heidän
vastata, kun joku viisas kyselee, kun maailman kaikki viisaat tulevat
kysymään", jatkoi pikku hupakko.

"He tulevat vastaamaan, etteivät he mitään tiedä", kuiskasi pastori.

He pudistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaan, missä
heidät vastaanotti kaksi piskuista, jotka tahtoivat suudella isää
ja äitiä, jotka olivat niin sydämellisen tervetulleita, ei vähimmin
senvuoksi, että herkullinen sunnuntaipäivällinen odotti uunissa.

Pappi pani pois pitkän kirkkotakin ja otti päälleen porvarillisemman
puvun, jossa hän ei kuitenkaan koskaan näyttäytynyt muille paitsi
omaisilleen ja kyökkipiialle. Pöytä oli katettu. Permanto oli niin
valkea ja hakatut kuusenoksat tuoksuivat niin hyvältä. Isä siunasi
hyvän päivällisruo'an, ja pöytään asetuttiin niin iloisina ja
tyytyväisinä maailmaan ja toisiinsa, ikäänkuin ei milloinkaan muutamia
sydämiä olisi särkynyt korkeampien tarkotusperien vuoksi.

       *       *       *       *       *

Lumi oli sulanut, maa savusi ja kuohui synnytyshaluaan. Pappila
sijaitsi keskellä sitä rumaa lakeutta Upplandissa, joka kuuluu Rasbon
pitäjään. Mihin tahansa silmä kääntyi, näkyi ainoastaan kivinen maa,
savinen pelto ja muutamia katajapensaita, jotka näyttivät pelästyneiltä
jäniksiltä ikuisessa tuulessa. Kaukana taivaanrannalla näkyivät
metsänreunan korkeimmat huiput ikäänkuin mastot merellä uppoavasta
laivasta. Tuvan eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia
puita ja kuokkinut hiukan maata, mihin hän oli kasvattanut kukkia ja
yrttejä, jotka, ollen tottumattomia tähän kovaan ilmanalaan, täytyi
peittää oljilla talveksi. Pieni joki, joka tuli pohjoisista metsistä,
juoksi pappilan ohitse ja oli paraiksi niin suuri, että siinä voi
soutaa ruuhta, jos pysytteli keskellä väylää.

Dominus Peder Rasbossa oli herännyt auringon noustessa, tervehtinyt
vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman
kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, pyhittänyt
päivän työn ja mennyt kotiin takasin niin loistavan ilosena ja
elämänhaluisena. Leivot, jotka varmaankaan eivät ymmärtäneet erottaa
kaunista rumasta, olivat laulelleet kivisten peltojen yläpuolella,
ikäänkuin olisivat siunanneet laihan laihon. Vesi lorisi ojissa,
missä keltaisia rentukoita loisti pientareilla. Hän oli tullut kotiin
ja juonut aamumaitonsa eteisessä, ja nyt hän seisoi mekkosillaan
puutarhassa ja vapautti kukkiaan talvipeitteistä. Hän otti kuokan ja
alkoi käännellä nukkuvaa maata. Aurinko poltti lämpimästi; työ, johon
hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti
kiivaasti voimakasta kevätilmaa, ja hän tunsi hyvinvointia, ikäänkuin
hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo oli avannut ikkunaluukut
auringon puolella ja seisoi puoleksi pukeutuneena katsellen miehensä
työtä.

"Tämä on toista kuin makailla kirjojen ääressä", sanoi mies.

"Sinun olisi pitänyt ruveta talonpojaksi", sanoi vaimo.

"Enhän saanut, rakkaani! Voi miten hyvältä tuntuu rinnassa ja selässä.
Minkävuoksi luulet Jumalan antaneen meille kaksi pitkää kättä, ellei
sitä varten, että niitä käytettäisiin."

"Niin, ei niitä lukemiseen tarvita."

"Ei! Vaan lumenluontiin, halkojen hakkuuseen, maan kaivamiseen,
lastensa kantamiseen ja itsensä puolustamiseen, sitä varten ne on
saatu, ja se rankasee itsensä, ellei niitä käytä. Me hengen miehet emme
saa koskea syntiseen maahan."

"Hiljaa", sanoi vaimo ja pani sormen huulilleen: "lapset kuulevat
sinua."

Mies otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan:

"Otsasi hiessä pitää sinun leipääsi syömän, sanotaan sanassa. Voi miten
hauskasti minä hikoan. Se on toista kuin tuska siitä, ettei voi löytää
hämärän sanamuodon ajatusta, ajaa kylmän hien hiusrajaan, taikka kun
epäilyksen henget polttavat mehun verestä, niin että se kuuman hiekan
tavalla ryömii suonissa. Näetkö, miten liha käsivarressa hyppii ilosta
saadessaan liikkua; katsohan miten siniset suonet paisuvat samoin kuin
kevätpuro silloin kun jää sulaa; voi, rinta tulee niin suureksi, että
takin saumat ratkeavat; tämä on todella toista...

"Hiljaa", sanoi vaimo, taas varottaen, ja lisäsi, johtaakseen toisaalle
keskustelun vaarallista kulkua: "Sinä olet vapauttanut kukkasi
pakkoröijystä, mutta sinä olet unohtanut elukkaparat, jotka ovat
seisseet kytkettyinä navetassa koko talven."

"Niin olenkin", sanoi pappi ja pani pois kuokan, mutta silloin pitää
lasten olla näkemässä.

Viipymättä meni pappi navettaan, joka oli ulommaisena siinä
rakennusrivissä, mikä muodosti talon; siellä irrotti hän molemmat
lehmät, avasi lammaskarsinan ja vasikkakopin sekä meni senjälkeen
mäelle ja avasi sikolätin luukun. Ensin tuli kellokaslehmä ulos ja
asettui navetan ovelle; valo näkyi häikäisevän sitä kun se kurotti
kaulaansa ja haisteli aurinkoa; senjälkeen kiipesi se varovasti
sillalle, vetäsi muutamia syviä henkäyksiä, niin että pötsi paisui;
sitte haisteli se maata, ja ikäänkuin viimekesäisten muistojen
riivaamana ojensi se häntänsä ilmaan ja loikkasi ulos mäelle,
hyppäsi kivien ja pensaiden yli ja lähti sitte kiivaasti laukkaamaan
kaivonkannen ylitse. Ulos tuli kantava lehmä, ulos tulivat vasikat ja
lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälkeen tuli pappi keppineen,
sillä hän oli unohtanut panna puutarhan veräjän paikoilleen, ja nyt
syntyi kilpajuoksu, johon molemmat tenavat ottivat pian sydämensä
halusta osaa ajaakseen elukat aitauksesta. Mutta kun vanha kyökkipiika
näki dominuksen laukkaavan mekkosillaan mäellä, tuli hän intoihinsa
siitä, mitä ihmiset sanoisivat, ja syöksyi ulos ikkunan luukusta,
silläaikaa kun vaimo seisoi rappusilla ja nauroi niin helkkyvästi ja
makeasti. Mutta nuori pappi, hän oli niin irtaimenaan ja iloisena
ja nautti lapsen tavalla nähdessään elukkain iloa talvivankeuden
loppumisesta, että hän unohti sekä seurakunnan että piispan, ja juoksi
kauas maantielle ottamaan vastaan elukoita santapellolla.

Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan nimeään ja kun hän kääntyi ja
näki hän erään vieraan naisen seisovan vaimonsa vieressä eteisessä.
Häveliäänä ja itsekseen suutuksissa järjesteli hän pukuaan, silitti
tukkaansa lakin alla ja kääntyi kotiin päin, ottaen juhlallisen ilmeen
kasvoilleen.

Kun hän tuli lähemmäksi, tunsi hän naisen samaksi pieneksi ihmiseksi,
jota hän oli varottanut kirkossa eripuraisuudesta avioliitossa. Hän
ymmärsi, että tämä pyysi keskustelua, ja kutsui naisen käymään sisään;
hän tulisi pian jälestä kun hän saisi toisen takin päälleen.

Toisessa takissa ja toisessa mielentilassa astui hän vähän ajan
kuluttua tupaan, missä eripurainen puoliso odotti häntä. Hän kysyi
tämän asiaa. Nainen selitti sopineensa miehensä kanssa, että hän tulisi
lähtemään kodistaan, koska ei kirkko suostunut avioeroon toisilla
ehdoilla. Pappi tuli kärsimättömäksi ja aikoi juuri marssia esiin
dekretaleineen ja Korinthilaiskirjeineen, kun hän avoimen tuvanikkunan
kautta kuuli hiekan kitisevän puutarhakäytävällä; hän tunsi niin hyvin
nämä kevyet, pehmeät askeleet, ja hiekkajyvästen kitinä tunkeutui hänen
omaantuntoonne.

"Teidän tekonne, vaimo, on täynnä rohkeutta, mutta se on kuitenkin
rikos."

"Se ei ole mikään rikos, ainoastaan te kutsutte sitä siksi", vastasi
nainen niin varmasti, ikäänkuin hän olisi epätoivoisina öinä ja päivinä
läpikotasin ajatellut tekoansa.

Pappi tuli ärsytetyksi ja etsi mielessään jo joitakin surmasanoja, kun
hän taasen kuuli muutamia teräviä, pieniä huutoja kiusatusta hiekasta
ulkona.

"Te annatte kuitenkin huonon esimerkin seurakunnalle", sanoi hän.

"Huonomman, jos minä jään", vastasi nainen.

"Te tulette perinnöttömäksi."

"Tiedän sen."

"Te menetätte maineenne."

"Senkin tiedän, mutta minä kannan sen, kun olen viaton."

"Mutta lapsenne."

"Sen otan mukaani."

"Mitä sanoo mies siitä? Teillä ei ole mitään oikeutta lapseen, kun te
hylkäätte kodin."

"Eikö ole? Omaan lapseeni?"

"Lapsella on aina kaksi omistajaa."

"Silloin ei Salomon viisaus riitä ratkasemaan tätä riitaa. Mutta minä
ratkasen sen, jos minä voin tehdä lopun tästä. Minä tulin teidän
luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatatte minut pimeään käytävään,
missä te sammutatte valon ja menette tiehenne. Yhden seikan tiedän:
missä rakkaus on loppunut, siinä on jälellä ainoastaan synti ja
alennus; en tahdo elää synnissä, senvuoksi rikon minä."

Kiivaita hengenvetoja, ikäänkuin pidätetyistä tunteista johtuneita,
kuului läheltä ulkoa; pappi taisteli taistelunsa; senjälkeen sanoi hän:

"Kirkon palvelijana on minun seurattava ainoastaan Herran sanaa ja
se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan mitä sydämeni
minulle ilmasee, mutta mikä mahdollisesti on syntiä, sillä ihmissydän
on särkyväinen astia. Menkää rauhassa, älkääkä purkako mitä Jumala on
yhdistänyt!"

"Ei niin, ei mitä Jumala on yhdistänyt, vaan minkä puolisoiden
vanhemmat ovat aikaansaaneet. Teillä ei ole sanaakaan sanottavana
minulle lohdutukseksi sillä raskaalla tiellä, jolla minä tulen
vaeltamaan."

Pappi pudisti päätään kieltäen.

"Toivottavasti te ette milloinkaan tule saamaan kiviä, kun te pyydätte
leipää", sanoi nainen melkein uhkaavalla äänellä ja meni ulos.

Pappi heitti jälleen takin päältään, huokasi ja koetti karkottaa niitä
epämieluisia tunteita, joita kohtaus oli hänessä herättänyt. Kun hän
tuli ulos, kohtasi hän vaimonsa, huomauttaen että hän sydämestään sääli
tätä naisparkaa.

"Minkävuoksi et sanonut sitä hänelle?" huomautti vaimo, jolla asia
tuntui olevan selvillä.

"On asioita, joita ei saa sanoa", vastasi mies.

"Kenelle niitä ei saa sanoa?"

"Kenelle? — Kirkko, samoinkuin valtiokin ovat jumalallisia
ajatuksia, mutta heikkojen ihmisten toimeenpanemina epätäydellisiä
toimeenpanossaan; senvuoksi ei saa tunnustaa heikoille ihmisille, että
nämä laitokset ovat epätäydellisiä, sillä senkautta tulisivat nämä
epäilemään niiden jumalallista alkuperää..."

"Mutta jos ihminen näkemällä niiden epätäydellisyyden alkaisi epäillä
niiden jumalallista alkuperää, ja tutkimuksen kautta näyttäyisi, että
niiltä puuttuu jumalallinen alkuperä...

"Luulenpa kaikkien pyhimysten nimessä, että epäilyksen perkeleet
leijailevat tämän ajan ilmassa! Etkö tiedä, että ensimäinen kysyjä
syöksi ihmiskunnan kadotukseen? Eipä paavillinen lähetti tosiaan ilman
syytä ole paraikaa tapahtuvassa kirkonkokouksessa kutsunut tätä maata
turmelluksi."

Vaimo silmäsi häntä ikäänkuin katsoen laskiko hän leikkiä, mihin mies
vastasi hymyilyllä.

"Älä laske leikkiä sillä tavalla", sanoi vaimo; "voinhan niin helposti
joutua uskomaan, mitä sinä sanot. Muuten en koskaan tiedä, milloin sinä
puhut totta, milloin lasket pilaa. Sinä uskot kyllä osittain siihen
mitä sanot, mutta sinä myöskään et usko siihen: sinä olet niin horjuva,
ikäänkuin sinuun itseesi olisivat tarttuneet nuo ilmassa leijailevat
henget, joista sinä puhuit."

Jotta eivät tulisi syvemmälle kysymyksen selvittelyssä, jonka hän
kernaimmin tahtoi pitää selvittämättämänä, ehdotti pappi, että he
menisivät veneellä erääseen kauniiseen paikkaan, missä oli muutamia
lehtipuita, ja siellä syötäisiin päivällinen.

Pian istui pappi airoissa ja viheriä ruuhi liukui eteenpäin tyynellä
vedenpinnalla, silläaikaa kun lapset koittivat temmata ylös entisvuoden
ruokoja, joiden kuivuneiden lehtien kautta kevättuuli kuiskasi
heräämistä talviunesta. Pappi oli heittänyt pois pitkän takkinsa ja
ottanut päälleen mekon, jota hän kutsui vanhaksi ihmisekseen, ja airoja
käytteli hän voimalla, ikäänkuin vanha tottunut soutaja, koko puolen
peninkulman matkan pieneen koivumäkeen saakka, joka saaren tavalla oli
keskellä kivimerta. Silläaikaa kun vaimo kattoi ruoan, juoksi mies
ympäriinsä poikien kanssa ja poimi valkovuokkoja ja esikkoja.

Hän opetti heitä ampumaan jousella ja hän vuoli pajupilliä. Hän
kiipeili puissa ja vyörytteli ruohossa pojan tavoin, ja hän antoi ajaa
itseään hevosena ohjakset suussa, lasten raikuvasti nauraessa. Hän tuli
yhä rajummaksi, ja kun pojat ampuivat maaliin pitkään takkiin, jonka
hän oli ripustanut erääseen koivuun, purskahti hän semmoseen nauruun,
että hän tuli siniseksi kasvoiltaan. Mutta vaimo katseli varovaisesti
ympärilleen, tulisiko joku ihminen ja näkisi heidät.

"Voi, anna minun olla ihminen edes ulkona Jumalan luonnossa", sanoi
mies. Ja vaimo ei voinut väittää mitään tätä asiaa vastaan.

Päivällinen oli katettu ruohikkoon ja pappi oli niin nälkänen, että hän
unohti siunata ruoan, jonka vuoksi hän sai huomautuksen lapsilta.

"Isä ei lue pöytäsiunausta", sanoivat he.

"En minä näe mitään pöytää", vastasi hän ja pisti peukalonsa voihin.
Tämä huvitti niin tavattomasti.

"Pidä jalkasi hiljaa pöydän alla, Pekka", sanoi hän. "Älä pane
jalkojasi pöydälle, Niilo", sanoi hän. Ja pienokaiset nauroivat, niin
että ruoka oli tarttua kurkkuun. Heillä ei ollut koskaan ollut niin
hauskaa, sillä eivät he koskaan olleet nähneet isää niin ilosena,
ja hänen täytyi sanoa hauskuutensa uudelleen kerta kerralta, ja ne
otettiin, aina vastaan samanlaisella ihastuksella.

Mutta ilta lähestyi ja täytyi ajatella kotimatkaa. Koottiin tavarat
ja mentiin veneeseen. Vielä oli iloa jonkin aikaa, mutta pian vaikeni
nauru ja pienen nukahtivat äidin polvelle. Isä tuli hiljaseksi ja
vakavaksi, ja mitä lähemmäksi kotia lähestyttiin, sitä suljetummaksi
tuli hän. Hän koetti toisinaan sanoa jotakin iloista, mutta se kuulosti
niin leikkaavan surumieliseltä. Aurinko heitti vinoja säteitään
äärettömien kenttien ylitse, tuuli oli mennyt levolle ja koko luonnossa
vallitsi synkkä hiljaisuus ja rauha, jota silloin tällöin häiritsi
elukkain ammunta tai käen intohimoinen kukunta.

"Pohjan käki, surun käki", sanoi pappi, ikäänkuin siten haluten kauan
etsityllä tavalla ilmaista ahdistavan mielialansa.

"Se ei pidä paikkaansa muuta kuin ensi kerran kun sen kuulee", lohdutti
vaimo, "ja aamulla kukkui se lohdutusta idässä."

Nyt näkyi navetan katto ja sen yläpuolella pisti esiin kirkon torni.
He laskivat siltaan ja nyt otti isä molemmat nukkuvat lapset ja kantoi
heidät tupaan. Senjälkeen sanoi hän hyvästit vaimolleen ja kiitti
hyvästä seurasta; nyt menisi hän kirkkoon lukemaan iltamessua.

Hän otti kirjansa ja meni. Kun hän meni tielle, soittivat kellot
iltahartauteen. Hän kiirehti askeleitaan. Kirkkomäellä näki hän jo
kaukaa ihmisiä liikkuvan. Tämä oli jotakin tavatonta, sillä ei kukaan
muu kuin lukkari tavallisesti kuunnellut iltamessua. Hän ajatteli,
että joku oli nähnyt hänet koivumäellä. Hän ihmetteli itsekseen,
olisiko kuultu hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Hän tunsi oikein
ahdistusta sydämessään, kun hän tuli lähelle kirkon porttia ja erotti
siinä kaksi loistaviin varustuksiin puettua hevosta ja arkkidiakonin
Upsalasta häntä seuraavine palvelijoilleen. Diakoni näkyi odottaneen,
sillä hän meni heti papin luo ja pyysi saada keskustella tämän kanssa
messun jälkeen. Tämä ei milloinkaan ollut rukoillut iltarukoustaan
niin palavalla sydämellä, ja tuska mielessään rukoili hän pyhien
suojelusta tuntemattomia vaaroja vastaan. Hän heitti silloin tällöin
silmäyksen oven luo, missä hän näki diakonin seisovan pyövelin tavoin,
joka odottaa uhriaan, ja kun hän oli sanonut amenen, meni hän raskain
askelin vastaanottamaan iskua, sillä nyt oli hän varma siitä, että
jokin onnettomuus oli kohtaava.

"En tahtonut tavata kotona", sanoi arkkipiispan lähetti, "koska minun
asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhotettua paikkaa ja niiden
pyhien esineiden läheisyyttä, jotka tekevät meidän sydämemme vahvaksi.
Minulla on nimittäin ilmotus kirkonkokoukselta, joka tulee koskemaan
syvästi yksityiselämän suhteisiin."

Tässä keskeytti hän, nähdessään uhrinsa tuskan, ja ojensi pergamentin,
jonka nuori pappi kääri auki ja luki.

"Dilectis in Christo fratribus! Rakastetut veljet Kristuksessa..."
luki hän; "Episcopus Sabinensis, apostolicae sedis legatus... Sabinan
piispa, romalaisen istuimen lähetti..."

Silmät lensivät tiheiden kirjainrivien ylitse, kunnes ne yhtäkkiä
pysähtyivät riviin, joka tuntui olevan palavalla tulella kirjotettu,
sillä nuoren miehen kasvot ja katseet muuttuivat ikäänkuin tuhaksi.

Diakoni tuntui saavan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:

"Kuten näkyy, ovat kirkon vaatimukset ankaroita: vuoden kuluttua
tulee kaikkien pappien avioliittojen olla purettuja; sillä oikea
Herran palvelija ei voi elää lihallisessa yhteydessä naisen kanssa,
saastuttamatta niitä pyhyyksiä, joita hän käsittelee, ja hänen
sydäntään ei voi jakaa Kristuksen ja ensimäisen naisen syntisen
jälkeläisen välillä."

"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman", vastasi
pappi, tultuaan ensin tajuihinsa.

"Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa; mutta kun Kristuksen kirkon
korkeammat tarkotusperät vaativat, silloin tulee rikoksesta laki. Ja
huomatkaa tarkoin ero: ihminen ei saa erottaa. On siis vaan kysymys
ihmisen esiintymisestä erottajana; mutta tässä esiintyy Jumala
palvelijansa kautta, ja erottaa mitä Jumala on yhdistänyt: siis ei
tässä tapauksessa pidä paikkaansa, mikä muuten pitää paikkansa kaikkiin
tapauksiin nähden."

"Mutta Jumalahan on itse perustanut avioliiton?" väitti muserrettu
pappi.

"Aivan, niinkuin jo sanoin, ja senvuoksi on hänellä myöskin oikeus se
purkaa."

"Mutta tätä uhria ei Herra pyydä heikoilta palvelijoiltaan."

"Herra vaati Abrahamilta, että hänen tuli uhrata poikansa Isak."

"Mutta sydämet tulevat murtumaan."

"Aivan; sydämet tulevat murtumaan, mutta sitä palavampina ne pysyvät."

"Tämä ei milloinkaan saata olla lempeän Jumalan tarkotus."

"Lempeä Jumala ripusti oman poikansa ristille! Maailma ei ole mikään
huvitarha! Turhuutta, katoovaista! Ja te voitte lohduttaa itseänne
dekretaleilla..."

"Ei, kaikkivaltias Jumala, ei mitään dekretaleja; herra diakoni,
taivaan tähden, antakaa minulle hitunenkaan toivoa; kastakaa sormenne
pää ja sammuttakaa se epätoivon tuli, jonka te olette sytyttäneet.
Sanokaa, ettei se ole mahdollista, kuvitelkaa uskovanne, että tämä
kaikki on vaan ehdotus, jota ei ole hyväksytty."

Diakoni osotti sinettiä ja sanoi:

"Presentibus consulentibus et consentientibus... se on jo ratkastu
ja vahvistettu. Ja mitä dekretaleihin tulee, nuori ystäväni, niin on
niissä semmoisia viisauden aarteita, että ne hyvin soveltuvat sokaistun
mielen valaistukseksi, ja jos minä tahdon antaa hyvän neuvon hyvälle
ystävälle, niin sanon: lukekaa dekretaleja, lukekaa niitä aikasin
ja myöhään, ja te tulette näkemään, että te tulette rauhottumaan ja
voimaan hyvin."

Onneton pappi ajatteli niitä kiviä, joita hän oli antanut
epätoivoiselle vaimolle saman päivän aamuna, ja hän taivutti päänsä
iskun alla.

"Siis", sanoi diakoni, "nauttikaa lyhyestä ajasta; kesätuuli on
puhaltanut, kukat ovat nousseet maasta ja tunturikyyhkystä kuullaan
meidän maassamme. Sylvesterin päivänä, joulukuun lopussa tulen jälleen,
ja silloin täytyy teidän talonne olla laastu ja koristettu ikäänkuin
itse Herra Kristus astuisi sinne sisään, ja tämä pitää olla tapahtunut
pannaan julistamisen uhalla. Te voitte tutkia tätä kirjettä lähemmin
siksi. — Hyvästi! — Ja älkää unohtako lukea dekretaleja."

Hän nousi valkean hevosensa selkään ja ratsasti pois, ennättääkseen
seuraavaan pitäjään ennen yötä ja levittääkseen siellä surua ja
kurjuutta samoinkuin ilmestyskirjan hevosmiehet.

Herra Peder Rasbosta oli muserrettu. Hän ei uskaltanut heti mennä
kotiin, vaan syöksyi kirkkoon, missä lankesi alttarin juurelle.
Kullatun alttarikaapin ovet olivat avoinna, ja Vapahtajan vaellusta
Golgatalle valaisivat ilta-auringon punaset säteet. Pappi ei ollut
tällä hetkellä uhkaava ja rankaiseva Herran tuomari, vaan hän makasi
kuritetun seurakunnan tavoin polvillaan ja rukoili armoa. Hän katsoi
ylös Kristukseen, mutta ei löytänyt ensinkään sääliä. Tämä vastaanotti
kalkkiinsa tarjotusta kädestä ja tyhjensi sen pohjaan saakka; hän
kantoi ristiään raadellussa selässään ylös jyrkkää mäkeä, missä hänet
oli ristiinnaulittava, mutta ristiinnaulitun yläpuolella avaantui
taivas. Näiden kärsimysten takana ja yläpuolella oli siis jotakin.
Hän alkoi tutkia syitä tähän suureen ihmisuhraukseen, joka nyt tulisi
tapahtumaan koko maassa. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset olivat
alkaneet epäillä pappien sopivaisuutta olla tuomareina ja pyöveleinä,
sillä ihmiset olivat huomanneet tuomarinsa olevan täynnä inhimillisiä
heikkouksia. Nyt oli papiston näytettävä, että he itse voivat
Kristuksen asian vuoksi reväistä sydämen rinnastaan ja laskea sen
alttarille. Mutta, jatkoi hänen kapinallinen järkensä, kristinuskohan
oli poistanut ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omaa rataansa ja
ajattelivat: ehkä vanhain pakanain uhreissa oli jokin ajatus. Abraham
oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta ja hänhän oli valmis
uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät
marttyrit oli uhrattu, minkävuoksi oli siis häntä säästettävä? Siihen
ei ollut mitään syytä, ja hänen täytyi tunnustaa, että jos kansan oli
edelleen uskottava hänen saarnoihinsa, he myöskin vaatisivatnähdä hänen
uhraavan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja vaimonsahan olivat yksi.
Hänen täytyi tunnustaa tämä, ja hän tunsi ajatuksissaan omituista
nautintoa ajatellessaan niitä hirveitä kärsimyksiä, jotka olivat
edessä, ja siihen tuli lisäksi ylpeys viittaillen marttyrikruunulla,
joka kohotti hänet yläpuolelle tätä seurakuntaa, johon hän oli
ylemmältä alttarilta tottunut katsomaan alas, mutta joka nyt oli
alkanut nostaa päätään ja uhmaillen uhannut rynnistää tälle korotetulle
paikalle.

Tämän ajatuksen vahvistamana ja herättämättä meni hän alttariaitauksen
sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu synnintekijä, vaan
vanhurskas, joka oli ansainnut seistä Kristuksen sivulla, koska
hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin tämä. Hän katsoi ylpeästi alas
rukoustuoleihin, jotka hämärässä olivat polvistuneiden ihmisten
näköisiä, ja hän sinkautti vanhurskaan rangaistuksia heidän päihinsä,
senvuoksi että he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnoihinsa. Hän
repäsi auki takkinsa ja näytti heille verisen rintansa, missä oli
tyhjä sija sydämen paikalla, jonka hän oli lahjottanut Jumalalle. Hän
käski heikkouskoisia pistämään kätensä hänen kylkeensä ja tulemaan
vakuutetuiksi. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksien alasena ja hänen
liiaksi kiihottunut mielikuvituksensa saattoi hänet kiihottuneeseen
tilaan, niin että ajatusten toiminta hetkeksi lakkasi ja hän kuvitteli
olevansa yhtä Kristuksen kanssa. — Pitemmälle ei hän voinut tulla,
ja hän putosi läjään niinkuin tuulessa rikkoutunut purje, kun
kirkonvartija tuli sisään ja tahtoi sulkea.

Kotimatkalla tunsi hän itsensä onnettomaksi kiihotustilaansa katoomisen
johdosta ja hän olisi kernaasti palannut kirkkoon, ellei jokin
selittämätön, esiintyen heikon velvollisuudentunnon tavalla, olisi
kutsunut häntä kotiin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä heikommaksi
tulivat hänen tunteensa ja sitä pienempi tunsi hän olevansa. Mutta kun
hän astui oven sisäpuolelle ja vaimonsa otti hänet vastaan avoimin
sylin ja levottomasti kysyen, minkävuoksi hän oli viipynyt, ja kun hän
tunsi hauskan lämmön säteilevän itseään kohtaan takasta ja näki lasten
nukkuvan niin rauhallisesti ja kukoistavina, silloin tunsi hän kaiken
sen arvon, minkä hän nyt tulisi luovuttamaan, ja hän avasi sydämensä,
mihin kaikki hänen nuori verensä virtasi, ja hän tunsi ensi rakkauden
koko maailmaa uhmaavaa voimaa, joka voi kantaa kaikkea, herätä
uudestaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan tulisi hylkäämään sitä
sydäntä, jota hänen sydämensä rakasti, ja molemmat puolisot tunsivat
itsensä taasen rauhallisiksi, ja he istuivat toistensa rinnalla
keskiyöhön saakka, ja he puhuivat tulevaisuudesta ja miten he voisivat
välttää uhkaavaa vaaraa.

       *       *       *       *       *

Kesä kului onnellisilta puolisoilta kauniin unen tavalla, jonka
kestäessä he unohtivat, että herääminen oli edessä.

Sillävälin oli seurakunta saanut tietää paavillisen käskyn ja
jollakin vahingonilolla se sen kuuli, sillä se soi hengelliselle
valtiaalleen kernaasti pienen kiirastulen, osaksi, koska se toivoi
saavansa pappinsa tästälähin huokeammalla, kun heidän täytyi elää
ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita, jotka
vastaanottivat kaiken mikä tuli piispalta tai paavilta, ikäänkuin se
tulisi taivaasta. He keskustelivat kysymyksestä edestakasin, ja jäivät
siihen mielipiteeseen, että lihallisen yhteyden papin ja naisen välillä
täytyi olla syntisen. Nämä hurskaat, jotka olivat odottaneet näkevänsä
pappilan puhdistetuksi synnistä heti ilmotuksen tultua, alkoivat
nurista, kun he eivät huomanneet paimenensa ensinkään osottavan
merkkejä siitä että hän aikoi totella. Napina kasvoi erään sattuman
jälkeen, kun ukkonen oli iskenyt kirkontorniin. Sitte syksyllä tuli
huono sato. Silloin kohotettiin huuto ja hurskaat lähettivät valitun
joukon pappilaan, ja siellä nämä selittivät, että he eivät aikoneet
ottaa vastaan sakramenttia papilta, joka eli synnissä. He vaativat,
että hän heti ryhtyisi vuode-eroon vaimostaan, jonka kanssa hänellä
ei ollut oikeutta siittää lapsia, koska nämä tultaisiin selittämään
äpäriksi, ja he uhkasivat puhdistavansa pappilan tulella, ellei se
olisi puhdas vanhan vuoden loputtua.

Osottaakseen seurakunnalle, ettei hänen avioliittonsa ollut lihaa
varten, antoi herra Peder kantaa suuren vuoteen ulos mäelle, ja makasi
tästä lähin kyökissä.

Sitte tuli hiljaista joksikin ajaksi, mutta papissa näyttäytyi
huomattava muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin hänen oli tarve,
ja viipyi siellä myöhäseen iltaan. Hän muuttui suljetuksi ja kylmäksi
vaimoaan kohtaan, ja ikäänkuin pelkäsi kohdata häntä. Lapsia voi hän
pitää sylissään useita tunteja ja hyväillä heitä puhumatta sanaakaan.

Martinmessun aikana marraskuussa tuli tuomiokapitulin diakoni käymään
ja hänellä oli hyvin pitkä keskustelu herra Pederin kanssa. Yöllä
makasi tämä ylhäällä ullakolla, ja hän jatkoi makaamistaan siellä
tästä lähtien. Vaimo ei sanonut mitään, mutta hän näki koko asiain
kehittymisen ilman mahdollisuutta voida muuttaa mitään. Hänen sielunsa
ylpeys esti häntä lähestymästä, ja kun miehensä alkoi syödä ateriansa
omilla määräajoillaan, tapasivat he harvoin. Mies tuli tuhanharmaaksi
ja silmät vajosivat pään sisään; hän ei syönyt milloinkaan iltasin ja
makasi paljaalla lattialla hylkeennahan alla.

Tuli joulu. Herra Peder tuli eräänä iltana kahta päivää ennen joulua
tupaan ja istahti takan ääreen. Vaimo laitteli lasten vaatteita. Pitkän
aikaa vallitsi hirvittävä hiljaisuus; vihdoin sanoi mies:

"Lasten on saatava jotakin jouluksi; kuka lähtee kaupunkiin?"

"Minä lähden", vastasi vaimo, "mutta minä otan lapset mukaani. Tahdotko
niin."

"Olen rukoillut Herraa, että kalkki otettaisiin minulta pois, mutta
hän ei ole tahtonut, ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun
tahtosi, eikä minun."

"Oletko varma, että tunnet Herran tahdon", sanoi vaimo alistuvaisesti.

"Niin totta kuin sieluni elää."

"Minä matkustan huomenna isän ja äidin luo, jotka odottavat minua",
sanoi vaimo soinnuttomalla, mutta varmalla äänellä.

Pappi nousi ylös ja meni nopeasti ulos, ikäänkuin hän olisi kuullut
kuolemantuomionsa. Ilta oli säkenöivän kylmä, tähdet tuikkivat
sinisenvihreällä taivaalla, ja äärettömänä lepäsi lumipeitteinen
aavikko epätoivoisen vaeltajan silmien edessä, jonka tie näkyi kulkevan
suoraan niihin tähtiin, jotka olivat alimpana ja näkyivät nousevan
ylös valkeasta maasta. Hän vaelsi ja vaelsi, pois, pois; hän tunsi
olevansa ikäänkuin sidottu hevonen, joka juoksee, mutta joka temmastaan
alituisesti takasin nuorasta joka kerran kun se luulee olevansa vapaa.
Hän kulki majojen ohitse, mistä loisti valoa, ja hän näki miten
pestiin, laastiin, keitettiin ja leivottiin lähestyvää joulua varten.
Hänessä heräsi ajatuksia omasta lähestyvästä joulustaan. Hän ajatteli
kotiaan tyhjänä, lämmittämättömänä, ilman valoa, ilman häntä, ilman
lapsia. Jalat polttivat hänen allaan, mutta hänen ruumistaan palelsi.
Hän kulki ja kulki tietämättä mihin. Lopulta seisoi hän erään tuvan
edessä. Luukut olivat suljettuina, mutta valonsäde tunkeutui ulos ja
heitti rikkikeltasen loisteen lumelle. Hän meni lähemmäksi ja pani
silmänsä rakoseen. Hän katsoi huoneeseen, missä penkit ja pöydät
olivat täynnä vaatteita: pieniä lasten liinavaatteita, sukkia ja
mekkoja. Kirstu oli avattuna ja sen kannella riippui valkea hame, jonka
solakat uumat herättivät hänen huomiotaan; sen etupuolella tuntuivat
neitseellisten rintain jäljet; toiselle olkapäälle oli kiinnitetty
viheriä seppele. Oliko se käärinvaate vai morsiuspuku. Hän ihmetteli,
että ruumiita ja morsiamia puetaan samalla tavalla. Hän näki varjon
kuvastavan seinälle; toisinaan oli se pitkä, niin että se taittui ja
katosi kattoon, toisinaan ryömi se lattialla. Vihdoin pysähtyi se
valkealle hameelle. Pieni pää sidottavine myssyineen näkyi selvästi
vaaleata pohjaa vastaan. Tämän otsan, tämän nenän, tämän suun oli hän
nähnyt ennen. Missä hän oli? Varjo hävisi arkkuun ja valoon astuivat
kasvot, jotka eivät voineet kuulua elävälle, niin kalpeilta, niin
sanomattoman kärsineiltä ne näyttivät, ja ne katsoivat häntä silmiin
niin että niitä poltti ja hän tunsi miten, kyyneleet valuivat alas
hänen poskiaan ja sulattivat lumen ikkunalaudalla. Ja silloin tulivat
katseet tuolla sisällä niin lempeiksi, niin rukoileviksi, että hän
luuli näkevänsä Pyhän Katarinan teilattavana rukoilevan keisari
Deciukselta armoa. Niin, sama nainen se oli, ja hän oli keisari.
Antaisiko hän tuolle naiselle armoa? Ei, antakaa keisarille, mikä
keisarin on, sanoo sana, ja taivas ja maa hukkuvat, mutta minun sanani
ei tule katoomaan. Ei mitään armoa! Mutta hän ei voinut kestää näitä
katseita, jos hän tahtoi edelleen olla vahva; senvuoksi täytyi hänen
mennä. Ulos puutarhaan, missä lumi oli laskeutunut hänen peitetyille
pensailleen, niin että ne näyttivät pieniltä lastenhaudoilta,
sinne hän nyt vaelsi. Ketä makasi näissä pienissä haudoissa? Hänen
lapsensa? Hänen terveet, punakat lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt
hänen uhraamaan, niinkuin Abraham uhrasi Isakin. Mutta Abraham
pääsi pelästyksellä. Se oli helvetillinen Jumala, joka voi olla
niin epäinhimillinen. Sen täytyi olla huono Jumala, joka saarnasi
rakkautta ihmisille, mutta käyttäytyi itse pyövelin tavalla. Hän
lähtisi heti etsimään tätä Jumalaa, etsimään häntä omassa huoneessaan,
ja hän tulisi puhumaan hänelle ja vaatimaan selitystä. Hän tuli
ulos puutarhasta halkomäelle. Siellä tapasi hän suunnattoman suuren
ruumisarkun, mutta se oli kahdelle hengelle. Ei, se oli sänky; se oli
täytetty mitä pehmeimmällä, vastasataneella lumella, joka lepäsi niin
valkeana kuin haahkan untuvat, ja tuntui niin lämpimältä kuin elävän
linnun untuvat. Sepä oli houkutteleva vuode. Tässä olisi Cleopatran
pitänyt viettää häitään Goliathin kanssa. — Hän purasi sängyn laitaan
koiran tavalla, kun sen nuorissa hampaissa kutiaa. — Mustaihoinen
Cleopatra valkeata lunta vasten! Sepä olisi näky! Hän kahlasi edelleen
lumikinoksissa ja sai käsiinsä pienen kuusen, joka seisoi halkovajan
luona. Se oli joulukuusi, semmonen, jonka ympärillä lapset tanssisivat,
jos he olisivat eläneet. Nyt muisti hän, että hänen oli etsittävä
käsiinsä Jumala, joka oli ottanut hänen lapsensa ja asetettava hänet
edesvastuuseen. Kirkko ei ollut kaukana, mutta kun hän tuli sinne, oli
se sulettu. Silloin hän raivostui. Hän kopeloi lumen alla, kunnes hän
sai käsiinsä kiven, ja sillä hän alkoi lyödä ovelle, niin että kirkon
sisältä tuli ukkosen jyrinän tapainen vastaus hänen ääneensä huutaessa:

"Ulos, Molok, joka syöt lapsia, niin revin mahasi auki! Ulos Jesus
Kristus ja pyhä Katarina, ulos kaikki pyhimykset ja perkeleet, niin
saatte tapella keisari Deciuksen kanssa Rasbosta! Haa! Te tulette
selästä päin, te helvetin legionat!"

Hän kääntyi takasin kirkkomaahan päin ja raivoavan voimalla taittoi hän
nuoren lehmuksen; ja tämä aseenaan hyökkäsi hän pienten hautaristien
sotajoukkoa vastaan, joka hänen mielestään tuli häntä vastaan
käsivarret levällään. Ne eivät väistäneet ja hän astui eteenpäin
niinkuin kuolema viikatteineen, eikä lopettanut, ennenkuin oli kaatanut
jokainoan, niin että maa oli pirstaleitten peittämä.

Mutta hänen voimansa eivät olleet vielä tyhjentyneet. Nyt tulisi hänen
ryöstää ruumiit ja koota kuolleet ja haavottuneet, Kuorman kuormalta
kantoi hän kirkon seinämälle ja latoi erään ikkunan alle. Kun tämä
oli valmista, kiipesi hän ylös, löi rikki erään ikkunaruudun ja astui
kirkkoon. Siellä sisällä oli aivan valoisaa revontulista, jotka tähän
saakka olivat olleet hänelle piilossa kirkon korkean katon peittäminä.
Uusi hyökkäys ahdistavia rukoustuoleja vastaan, jotka hän murskasi
kasaksi puupirstaleita. Hänen katseensa pysähtyivät nyt alttarille,
missä piinakohtauksen yläpuolella Jehova istui valtaistuimellaan erään
pilven päällä, kädessään lain ukkonen. Hän pani käsivartensa ristiin
rinnoilleen ja tarkasteli halveksuen ankaraa miestä siellä pilven
yläpuolella.

"Tule alas, sinä!" huusi hän. "Tule alas, niin painitaan!"

Kun hän näki, ettei hänen vaatimukseensa suostuttu, otti hän halon
ja heitti vihollistaan vastaan. Räiskeellä kohtasi se erästä
kipsikoristusta, joka syöksyi alas ja repäsi irti pölypilven.

Hän otti uuden halonkappaleen ja heitti pettymyksen nousevalla
raivolla. Pilvet putoilivat alas pala palalta hänen äänekkäästi
nauraessaan, lain ukkonen temmastiin kaikkivoivan kädestä; lopuksi
syöksyi raskas kuva hirvittävällä räiskeellä alas alttarille, murskaten
kynttiläkruunut pudotessaan.

Mutta silloin pelästyi pilkkaaja ja juoksi ulos ikkunasta.

       *       *       *       *       *

Päivää ennen jouluaattoa, aamulla, oli eräs pitäjän asukas nähnyt
ihmeellisen näyn pappilan pihalla. Reki oli tullut ulos pappilasta ja
siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki, ja se oli ajanut länteen
päin. Idästä päin, neljännespeninkulmaa reen perässä oli seurakunnan
pappi tullut juosten ja kovaa huutaen käskenyt rekeä pysähtymään. Tämä
oli kuitenkin jatkanut matkaansa maantietä pitkin ja kadonnut eräässä
mutkauksessa. Silloin oli pappi langennut lumikinokseen, puristettu
nyrkki kohollaan taivasta kohden.

Myöhäisemmät tiedonannot tiesivät kertoa, että pappi oli vaikeasti
sairastunut kuumeeseen ja että perkele, kiukuissaan siitä, ettei hän
ollut saanut valtaansa Herran palvelijaa vasta käydyssä taistelussa
avioliiton purkamisesta, oli mitä hirvittävimmin raivonnut kirkossa;
mutta päästäkseen sisälle ja saadakseen valtaa siellä, oli se ensin
särkenyt kaikki ristit kirkkomaalla. Mikä kaikki yhteen asetettuna
kohotti herra Pederin maineen entiselleen ja vieläpä antoi hänelle
pyhyyden loistetta, mikä sai hurskaat sangen tyytyväisiksi, sillä he
olivat olleet pakottavana voimana pappilan puhdistamisessa.




KAARLE XII:N RUUMIIN ÄÄRESSÄ TISTEDALISSA


"Smak! pani se ikäänkuin silloin kun heitetään kivi mutaan, ja samalla
oli lopussa se suuri elämä, jota kutsutaan Kaarle kahdenneksitoista!
Herra meitä kaikkia suojelkoon!"

Sillä tavalla kertoi jo kymmenennen kerran luutnantti Carlberg tämän
suuren tapahtuman henkilääkäri Neumannille sisällä tuvassa Tistedalin
kylässä, jossa nämä molemmat uskotut valvoivat ruumiin ääressä.

"Ja silloin sanoi kenraali Maigret: _La pièce est finie. Allons
souper_!" [Kappale on lopussa. Lähtekäämme illalliselle.] lisäksi
henkilääkäri ikäänkuin itsekseen. "Jaajaa! — Allons souper! — Nyt
saadaan nähdä kuka maksaa viulut. Görtzin satatuhatta hopeataalaria,
jotka tulivat sotakassaan eilen, on perintöruhtinas jakanut
korkeimmalle päällystölle. Se tulee tekemään mitä se voi. Tehköön sen!"

Kavionkapseen kuuluessa ulkoa nousi henkilääkäri ja meni
talikynttilöineen eteisen ovelle ottamaan vastaan jotakin
odottamatonta. Ulkona oli aivan pilkkosen pimeää ja putoava lumi suli
liaksi samalla kun se putosi. Mutta kuusimetsän yläpuolella, korkealla
taivaalla näkyi ikäänkuin revontulia Fredrikstenin huipuilla, missä
vihollinen oli sytyttänyt ilotulia.

Kavionkapse läheni ja pian näkyivät kuriirin keltaset nahkahousut
neljän mustan hevosjalan välissä huristavan ohitse, ratsastajan piiskan
paukkuessa pistoolinlaukausten tavoin.

"Se oli perintöruhtinaan lähetti Tukholmaan!" mutisi henkilääkäri
taaksepäin luutnantille, joka oli pysähtynyt sisälle eteiseen.

Taas roiskui lumirännässä, lyömämiekka kalisi, nahkalaukku sinisen,
keltanappisen takin päällä vilkkui ohitse ja hävisi.

"Vannopa että se oli holsteinilainen, joka meni Uddevallaan! Tulee
enemmänkin, luota siihen! Joo, minä kuulen niiden tulevan, sillä ne
tulevat miehissä!"

Kolme mustaa liehuvaa viittaa, läpättäen purjeiden tavoin käännöksissä,
sekä kolme paria drabanttimiekkoja vilahti ohitse.

"Ne olivat kuoleman husaareja, jotka menivät Strömstadiin panemaan
kiinni Görtziä, niin totta kuin arvaan oikein. Yhden on kuoltava
kansan puolesta, eikä siinä riitä hän, sillä siihen ne eivät uskalla,
eivät edes hänen kuolleeseen tomuunsa, mutta oikein se ei ole. Jaajaa,
on nähty paljon ja enemmän tullaan näkemään! Täällä koittaa aikoja,
luutnantti Carlberg, täällä koittaa aikoja."

"Aina on koittanut aikoja, henkilääkäri, ja aina on tahdottu kaivaa
kuolleet ylös mullasta, senjälkeen kun heidät on heitelty hylyiksi,
eläessään, mutta tällä kertaa ihmettelen..."

"Mitä!" korotti henkilääkäri ääntään, mutta ainoastaan heti laskeakseen
sen, ikäänkuin hän olisi muuttanut mieltään.

Varjostaen kädellään kynttilää palasi hän takasin tupaan luutnantti
Carlbergin seuraamana, joka odotti luentoa, mikä todenmukaisesti ei
jäisi tulematta.

Mutta sensijaan, että olisi pysähtynyt ulompaan huoneeseen, missä
molemmat miehet valvoivat, avasi henkilääkäri Neuman oven sisempään
huoneeseen, ja varpaillaan, ikäänkuin peläten herättävänsä nukkuvan,
astuivat he nyt sisään kamariin.

Neljän niistämättömän talikynttilän valasemana näkyi pieni huone
puolipimeässä, ja kynttiläin savun lävitse näkyi silotetuilla seinillä
huonoja puupiirroksia tsaari Pietarista vilkkaine, sielukkaine
kasvoineen, ja hänen rinnallaan kuningas Augustin veltot, riippuvat
piirteet herasilmineen ja hekumallisine leukoineen, molemmat
ripustettuina penkin yläpuolelle, jolla lepäsi suuri alaupseerin miekka.

Kun henkilääkäri oli niistänyt kynttilöitä, näkyivät pitkät kantopaarit
ja niillä tummansininen viitta, jonka alapäästä pari lintalle astuttuja
saappaita pisti näkyviin ja niillä näkyi kuivaneen saven jälkiä.

Märän viitan alla näkyi vähitellen, kun silmä tottui valoon,
keskikokoisen miehen piirteet, terävine polvilleen, leveine lanteineen,
riippuvine, kapeine olkapäineen sekä hyvin esiinpistävine nenineen,
joka kannatti peittävää kangasta niin että ainoastaan korkean otsan
muotoa voi erottaa.

Märän nahan, vasta teurastetun lihan ja ammoniakin ummehtunut haju
levisi huoneeseen ja tuntui hämärillä muistutuksillaan kaiken
vajavaisuudesta ja katoovaisuudesta painavan alaspäin surevien
hetkellisesti heränneitä tunteita.

Henkilääkäri aikoi istahtaa penkille, mutta kuninkaallisen miekan
näkö pidätti häntä ja ikäänkuin muistutti hänelle, että kuninkaan
läsnäollessa ei istuta. Hämillään jäi hän seisomaan hetkeksi silmät yhä
kiinnitettyinä tummaan vartaloon, ikäänkuin hän olisi odottanut käskyä
tai lupaa saada vetäytyä pois.

"Herra Jesus, hän liikuttaa itseään!" kuului luutnantin puoleksi
sammunut ääni kirurgin takana, joka samalla peräytyi ja silmät
levällään tarkasti ihmeellistä ilmiötä, miten ruumis ikäänkuin
ojentautui, kun jänteet ja nivelet veltostuivat ennenkuin ruumiin
jäykistyminen täydellisesti tapahtui.

"Nivelissä vaan venähtelee", vakuutti henkilääkäri; "ja me saamme
pakkasta huomiseksi. Mutta kyllä hän on ainaiseksi loppu, varmasti!
Ja..." hän viivytteli sanojaan, "en luule hänen kummittelevan, sillä hän
ei koskaan tuntenut enteitä, paitsi yhden kerran..."

"Ehkä henkilääkäri kuitenkin tahtoo katsoa, miten asian laita on!"
pyysi luutnantti, joka osotti jonkinlaista pelkoa siitä, että kuollut
nousisi ylös. "Kyllähän minä seisoin haudassa kun laukaus ammuttiin,
ja me molemmat näimme, mihin se sattui, mutta tiedetään kuitenkin
esimerkkejä siitä että luodit..."

"Ei herraseni, en ole koskaan nähnyt luotien käyvän ohimoiden lävitse
tuottamatta kuolemaa", lopetti kirurgi keskustelun ja käytti samalla
tilaisuutta poistuakseen ruumishuoneesta.

"Ihmeellinen mies oli hän joka tapauksessa", makasi kirurgi jonkun
aikaa senjälkeen vuoteellaan ulkona tuvassa ja jutteli itsekseen,
taistellessaan unta vastaan... "On ikäänkuin sielun laatu, puutteet
ja hyvät puolet vaeltaisivat aineen kudoksissa... Vanhat egyptiläiset
kutsuivat sitä metempsykosiksi eli sielunvaellukseksi, ja me sanomme
ainoastaan, että se on sukuun tulemista, vaikkakin usein luonnon
lex contradictionis eli ristiriitaisuuksien lain kautta kielteiset
ominaisuudet muuttuvat positivisiksi... Eikö isoisä, kymmenes Kaarlo,
ollut juopporatti, tyttöjen pyydystäjä ja tappelupukari. Mutta Kaarlo
kymmenes siitti raittiusmiehen ja naisvihaajan Kaarlo yhdennentoista...
kas, nyt alkavat ristiriitaisuudet, mutta tappelupukaria on vähä
jälellä, vaikkakin suuri valtakunnan taloudenhoitaja astuu esiin
aina liioteltuun ahneuteen saakka. Kaarlo yhdestoista siitti Kaarlo
kahdennentoista, ja luonto säilyttää raittiusmiehen ja naistenvihaajan,
tekee taka-askeleen ja saa esiin tappelupukarin isoisästä, mutta
pyyhkii pois itaruuden, jonka voi parantaa ainoastaan toisella
liiottelulla, ja tekee tuhlaajan... Sillä hän oli vaarallinen rahoja
käsittelemään... Herra Jesus, Timurtaschissa... jaa, jaa, jaa! Mutta
kas perhanaa, sanoo luonto, nythän me olemme tehneet oikein miesten
miehen, ja silloin tuntuu ikäänkuin parittelun jälkeen, saa halun
nukkua ja päästä siitä asiasta. Natura numquam perfectris, sanoo
Aristoteles, luonto ei koskaan tee mitään täydellisesti, ja tässä se
tarvitsi kolme sukupolvea leipoakseen suuren aiheen, niin, suuren,
että taikina loppui. Loppui, sillä jos ajattelee tarkemmin, niin
oli tässä jättiläisessä yksi heikko kohta jossakin keskellä nodus
vitalisia eli elinsolmua. Heikko, niinkuin suuressa äidinisässä —
sieltäkin on kai tullut hiukan sukuun — Fredik III:ssa Tanskassa.
Mahtava, viekas, taikauskoinen herra, joka oli niin vahva ja niin
heikko, niin viisas ja niin täynnä erehdyksiä. Ja sitte, katsokaamme
sankariamme. Urhoollinen kuin karhu, kun häneen katsottiin, mutta kun
yö ja onnettomuus tulivat, kas silloin ei hän voinut maata yksinään.
Silloin täytyi hänen maata jonkun sylissä tai toisinaan ukko Piperin
vuoteella; ja sitte rukouskirja esiin... Ja ajatelkaahan sitä, että
hän, joka komensi toisia, ei voinut komentaa itseään ja panna tahtoaan
oman tahtonsa ylitse. Ei se ollut voimaa, kun hän antoi moskovalaisen
raivota Itämerenmaakunnissa, silläaikaa kun hän oli hävittämäisillään
itsensä ja meidät kaikki kaukana Puolassa. Se oli tetanus eli
jäykistystauti... niin, sillä lailla oli Turkissakin. Mitä meillä oli
Turkissa tekemistä... Heikkoutta, herra! Ja ettei hän uskaltanut kotiin
Tukholmaan... se oli raukkamaista, niin raukkamaista, ja siihen hän
sortui. Ja siihenkin, että hänen piti ottaman itselleen vastuunalaisen
ministerin Görtzissä... joo, tämä saa siitä nauttia ja kantaa syyn,
tämä! Ja siinä oli niin paljon heikkoa!"

"Sankari oli hän siitä huolimatta, sanokaa minun sanoneen,
henkilääkäri", puhkesi luutnantti, joka ei kauempaa voinut pidättää
itseään.

"Sankari taistelukentällä, sitä hän oli! Ganz recht [Aivan oikein],
luutnantti Carlberg. Voi olla että hän oli enemmän kenraali kuin
sotamies... kas sitä minä en ymmärrä. Me luulimme tuntevamme hänen
hyveensä, mutta hänen puutteilleen me ummistimme silmämme tähän saakka,
ja senvuoksi on meidän niistä nyt puhuttava, kun ei kukaan meitä kuule;
sillä minä olen ruumiin repijä, enkä ruumiin koristaja. Sanoin, että
siinä oli jotakin heikkoa! Ja se näkyy aina kun jokin suku kuolee
sukupuuttoon. Eikö isälle ollut vastenmielistä maata laillisen vaimonsa
kanssa! Ja eikö jälkeläisten laita ollut hiukan huonosti. Meidän
kuninkaamme otti mitä oli otettavana, ja vähän lisäksi. Sisar Hedvig
naitiin, mutta hän ei ollut oikein luotu, sillä hänellä oli pieni vika,
pieni, mutta kuitenkin vika — hänellä oli kaksinkertaiset peukalot,
jota ette ehkä tiedä — ja hänen pojastaan tuli heikko ja hänellä oli
vaikeata puhua, jopa sanottiin, että hän oli mykkä. Ja sitte meidän
armollinen kuningattaremme, Ulrika Eleonora, ei — meidän kesken sanoen
— luonnolta saanut sitä hengenlahjani runsautta, jota toivoo tapaavansa
niin huomattavalla paikalla olevalta henkilöltä..."

"Erittäin hyvin sanottu!"

"Sanalla sanoen ja ottaen huomioon, että meidänkin armollinen herramme
ja kuninkaamme eli ainaisessa haluttomuudessa lahjottaa maalle
perintöruhtinasta, näyttää siltä, kuin salainen vaisto luonnossa
olisi järjestänyt niin että se suku loppui. Luonto oli tehnyt
tehtävänsä ja oli väsynyt. Se oli saanut tarpeekseen Kaarloista, ja
Kaarlot loppuivat! Mitään hienoa työtä ei luonto ollut tehnyt meidän
armollisessa herrassamme ja kuninkaassamme. Suurta ja karkeata!
Kernaasti; mutta ei hienoa! Ajatelkaa, tämä käsi, joka käytteli
lyömämiekkaa niin ylpeästi, ei voinut kulettaa kevyttä hanhenkynää
sileällä paperilla... Silloin ei koneisto totellut, silloin se
koukkuili ja oli vastahakonen, ikäänkuin häntä olisi huimannut
keskellä tätä valkeata kenttää. Hän sanoikin, että häntä huimasi,
kun hänen tuli kulkea paperiarkin yli. Mutta se ei ollut ainoastaan
sitä, vaan ajatukset, joiden tuli marssia eteenpäin suoristetuissa
rouduissa, ne kulkivat ja kamppasivat toisiaan, astuivat toistensa
kintuille, ja kun minä luin kerran erään sisarelle menevän kirjeen,
jonka hän pyysi minun korjaamaan, niin olivat sanat ikäänkuin pitkissä
pihdeissä, yhteensotkeutuneina, ikäänkuin olisi nähnyt koko aivosotkun
esillevedettynä... ei se ei ollut hienoa työtä! Ja sitte hän ei pitänyt
puhtaista sukista... asch! Hän oli porsas, sen me tiedämme ja älkäämme
puhuko siitä."

"Hyi perhana, kuinka pikkumainen te olette, henkilääkäri! Sitä en
olisi koskaan teistä uskonut", keskeytti luutnantti ja heitti katseen
rikkinäisiin saappaisiinsa. "Kaksinkertaset peukalot ja paskaset sukat,
mitä niillä on tekemistä miehen kanssa!"

"_Très bien_ [Oivallisesti!], luutnantti Carlberg, minä en oikeastaan
puhunut teille, sillä silloin olisin uskomattomalla taidollani
laskeutua kuulijaini alhaisen käsityskannan tasalle, puhunut toisella
tavalla... Tapellaan huomenna, mutta ei tänä yönä! — Minä loukkasin
teitä epäoikeutetulla epäluulollani, että olitte mies, joka ymmärsitte
panna arvoa kauneudelle ja sulavuudelle elämän pienissä oloissa, ja
minä uneksin, puolinukuksissa kun olen, että pienet sivellinvedokset
eivät voineet pilata muuta taulua kuin sitä, mistä puuttuu suuria. (Ja
sitä hän ei käsittänyt, kuiskasi henkilääkäri itsekseen.) Mutta jos
te tahdotte, niin minä puhun teille sankarimme suurista puutteista,
sillä minun täytyy puhua tänä yönä, puhua itsestäni tuo henki, joka
on painanut minua vuosikausia, jota olen ajatellut hiljaa niin
kauan, senvuoksi että minä olen pelännyt ajatella kovaa, henki, joka
senvuoksi, ettemme me uskaltaneet puhua ääneen, ei myöskään koskaan
saanut tietää mikä hän oli... Jos sitte tahdotte tapella minun
kanssani huomenna niin saatte! Minä olin mukana Pultavassa, ja minä
olin mukana monena muuna hyvänä päivänä ennenkuin te olitte syntyneet.
En ole senjälkeen, kun vuonna 1703 tulin kuninkaan palvelukseen,
omistanut sielulleni tuntiakaan, vaan se on ollut yksinvaltiaan herran
omaisuutta, samoinkuin asemani, leipäni ja elämäni. Minusta tuntuu
senvuoksi nyt siltä kuin astuisin ulos ankarasta vankeudesta, ikäänkuin
hengittäisin, löytäisin uudelleen vanhan tuttavuuden salaisessa
itsessäni, joka on kasvanut sammaleen, lumen ja kivien alla. Olen
rakastanut sitä miestä niinkuin koira rakastaa herraansa, jolta se
saa suojaa ja ruokaa, mutta minä olen vihannut häntä niinkuin koira
herraansa, jolle se on luovuttanut vapautensa ja tahtonsa. Kuulkaa
kaikki minun ajatukseni tuosta suuresta miehestä... Tapellaan huomenna,
mutta ei nyt yöllä, luutnantti Carlberg! — Älkääkä pelätkö, rotat ne
vaan tanssivat lattialla tuolla sisällä."

"Nähkääs", avasi hän puheensa tulvan, "suurten miesten laita on
niinkuin tuon kynttilän tuossa; asettakaa se korkealle pöydälle, niin
se näkyy, asettakaa se pöydän alle, niin ei se valaise, vaikka sen valo
on yhtä kirkas kuin äsken. Pankaa toisin sanoen aasi valtaistuimelle,
ja se näyttää aina joltakin, ellei sen laita ole aivan hullusti. Bien!
[Hyvä.] — On sangen harvoja hallitsijoita, jotka ovat olleet niin
huonosti varustettuja, kuin autuas kuninkaamme tuolla sisällä. Vähän
tiesi hän valtion hallintotavasta ja yhteiskunnan järjestämisestä,
ei mitään nykyajasta ja hallitsevista salaperäisistä voimista, jotka
tekevät historiaa. Koko hänen elämänsä oli ketju täynnä erehdyksiä,
pukkia ja tyhmyyksiä..."

"Niinpä, perhana soi, me tappelemme huomenna, henkilääkäri Neuman!"
keskeytti luutnantti. "Mutta jutelkaa nyt, sillä te olette piru vieköön
hauska."

Mutta oli olemassa syitä, niinkuin kaikkeen muuhunkin, ja kun
mainitsen ne, niin mainitsen yhtä monta puolustusta... Minä olen
saksalaissyntyinen, sitä oli suuri kuninkaammekin, sillä hän kuului
Pfalzin hallitushuoneeseen, joka ei ole ruotsalainen; hänen isoäitinsä
oli Hedvig Eleonora Holstein Gottorpista, hänen äidinäitinsä Sophia
Amalia Braunschweig-Lüneburgista ja hänen äitinsä Ulrika Eleonora,
mainitun äidinäidin ja Fredrik III:n oldenburgilaisen tytär.

"No saatana! Oliko Kaarlo XII nyt vielä saksalainenkin!"

"Oli varmasti, niin varmasti kuin itse kantaisä Johan Casimir oli
naimisissa Maria pfalzilaisen, Kaarlo yhdeksännen tyttären kanssa.
Totta on, katsokaas luutnantti Carlberg, että siemen on otettava
naapurista, mutta oldenhurgilaisilla ja pfalzilaisilla ei ole ollut
parasta nestettä. Ja sitte tapahtuu, että kun ottaa siemenen pitkän
matkan takaa, niin saa rikkaruohoa laihoon, eikä se ole parasta,
mikä lähetetään kauas pois. Kustaa ensimäinen nai ensinnä Katarinan
Sachsen-Lauenburgista ja sai Erik hupakon, mutta kun hän sitte
ryhtyi harjottamaan kotimaista siitosta Lejonhufvudin kanssa, tuli
siitä kymmenen reipasta poikaa ja tyttöä ilman että valitettiin
kotimaisia sotia ja sukulaisten suosimista. Olkoon se sinään, mutta
sankarimme koko vaelluksessa olikin jotakin ratkasevasti ruotsalaista.
Luutnantti ei tiedä, mikä on ruotsalaista, arvelen. Joo, kun heimot
vielä vaelsivat ympäriinsä ja etsivät paraita maapalasia ja alkoivat
kiistellä pareista joenlaaksoista, merenrantamista ja edullisimmista
ilmansuunnista, työnnettiin heikommat pohjoseen ja lahjakkaimmat
ottivat haltuunsa makupalat. Mitä pohjosempana, sen huonompaa kansaa.
Samaten kuin maapallolla on ainoastaan yksi lämmön lähde, aurinko,
on Europalla ainoastaan yksi sivistyskeskus, Hellas, sitte Roma,
viimeksi Parisi. Ja koska lämpö leviää kääntäen verrannollisesti
välimatkan neliöön, niin tulee lämpö, niin hyvin henkinen kuin
aineellinenkin, aina viimeksi ja vähimmässä määrässä napamaihin, ja
senvuoksi paleltaa henkiä pohjoismaissa ja ne ovat jääneet jälkeen.
Senvuoksi on pohjoisessa aina säilynyt raakalaisheimoja, ja kun
yhteiskunnat etelässä olivat järjestäytyneet, lähtivät pohjoismaalaiset
ja viikingit ulos luolistaan ja ryöstivät villien tavoin. Toisinaan
oli niiden nimenä gootit ja longobardit, toisinaan svealaiset,
toisinaan kolmenkymmenenvuotisen sodan sotilaat ja nyt viimeksi
Kaarle kahdennentoista soturit. Kaarle kahdestoista on senvuoksi
enimmin ruotsalainen kaikista kuninkaista; ja yksinäisen, hyljätyn
ja syrjäytetyn ihmisen liialliseen itsensä arvioimiseen yhdisti hän
epäitsenäisen ihmisen taipumuksen käydä ja näytellä toista. Tietääkö
luutnantti kenen osaa Kaarle kahdestoista näytteli? Ette. Katsokaa
siis tätä kirjaa, jonka minä löysin hänen takkinsa takataskusta aivan
äskettäin. Se on Curtius: De rebus gestis Alexandri Magni, eli:
Aleksanteri suuren tekojen historia. Huono historioitsija, joka on
kirjottanut Aleksanterista samalla tavalla kuin luultavasti tullaan
kirjottamaan Kaarle kahdennestatoista pitkinä ajanjaksoina. Hänen
esikuvansa mukaan sankarimme koetti rynnistellä Europan silmien
edessä. Esikuva, joka oli neljätoistasataa vuotta vanha. Kuulkaa
muutamia vertauskohtia, vaikkakaan ne eivät aivan tarkalleen sopisikaan
yhteen. Kun Aleksanteri syntyi, paloi Efeson temppeli. Kun Kaarle
XII tuli täysikäiseksi, paloi Tukholman linna. Aleksanteri oli,
samoinkuin Kaarlo XII, aikasin ylpeä ja kunnianhimonen, ei, tahtonut
kilpailla olympialaisissa leikeissä, koska siellä ei ollut kuninkaita
voitettavana; tuhlasi omaisuutensa ja heitteli rahojaan ystävilleen;
katkasi poikki gordiolaisen solmun, kun hän ei pystynyt sitä avaamaan;
vallotti paljo maita, joita hän ei pystynyt hoitamaan ja hänellä oli
aina Persia silmäinsä edessä, samoinkuin eräällä toisella sittemmin
oli Venäjä, joko sitte Darius muutettaisiin Augustiksi tai Pietariksi.
Brandklipparin nimi on kreikaksi Bucephalus, ja turkkilaiset
voivat vastata persialaisia, joita Aleksanteri ei kursaillut ottaa
armeijaansa, milloin tarvittiin; Bessus voi olla Mazeppa ja Babylon
joko Dresden tai Moskova; Hyfasisjoki voi olla Pultava; ja molemmat
sankarit kuolivat keskimäärin kolmenkymmenenneljän ja puolen vuoden
ijässä, sillä toinen oli kuollessaan kolmenkymmenenkuuden ja toinen
kolmenkymmenenkolmen, ja niin edespäin, mielen mukaan.

"Mutta molempien sankarien välillä oli eroavaisuus, paitsi
makedonialaisten irstaisuutta, ja se on siinä, että Aleksanteri
kulki Aristoteleen oppilaana levittäen sivistystä raakalaiskansojen
keskuudessa, kun sitävastoin parraton longobardi teki ainoastaan
yksinkertasia ryöstömatkoja, eikä lopulta katsonut arvolleen
alentavaksi rummuttaa liikkeelle turkkilaiskoiraa ja vetää tuon
syövän taas Europaan, missä sen ulosajamisesta kerran oli ollut sen
helvetinmoinen vaiva.

"Nähkääs, luutnantti Carlberg, kun sivistys alkaa Europassa,
etsii se tukipaikakseen sisämeren, aikomuksessa päästä käsiksi
merikulkuneuvoihin, siihen aikaan kun ei ollut maanteitä. Senvuoksi
alkaa sivistys Välimeren ympärillä, ryömii ylöspäin rannikkoa
pitkin Espanjaan Ranskaan, Englantiin, sillä aikaa kun Saksa vielä
on metsämaina. Ruotsi ja Tanska kilpailivat saadakseen Itämeren
pohjoiseksi Välimereksi, ja tappelivat senvuoksi aina vallasta sen
rantamilla. Kun Kaarlo XI kuoli, oli Ruotsilla rannikkoa kolmeen mereen
ja se voi olla tyytyväinen. Ei kukaan vihollisista, jotka härnäsivät
Kaarlo XII:ta, uhannut maan silloisia luonnollisia rajoja. Tanska
tahtoi ainoastaan pyöristää maataan ja kävi käsiksi Holstein-Gottorpiin
— se ei koskenut Ruotsia; ja muistakaa se, luutnantti, että Kaarlo
XII sillä kertaa löi Tanskan ainoastaan Englannin, Hollannin ja
Hannoverin avulla — vähäinen kunnia. Että saksilainen tahtoi ottaa
Rigan, päästäkseen merelle, oli kohtuullista, ja että tsaari Pietari
halusi Inkerinmaata, oli selvää. Nyt unohti Kaarlo XII, tai oikeastaan
ei hän sitä koskaan ymmärtänyt, sillä hän ei ollut saanut mitään
kasvatusta, että Puolan vartiopalvelus idän laumoja vastaan oli käynyt
tarpeettomaksi senjälkeen kun Venäjä itse, Mikaelin ja Aleksein
sivistämättä, oli ottanut sen tehdäkseen, ja koko Kaarlon viha häntä
etevämpää Pietaria kohtaan esiintyy niin mieskohtasena, epäpolitisena,
epähistoriallisena, että ei tarvinnut nähdä sitä paljastettuna hänen
suurimmassa rikoksessaan hänen nostattaessaan Turkkia villiytymisestä
vapautuvaa Venäjää vastaan, joka juuri silloin oli perustautumaisillaan
europalaiseksi yhteiskunnaksi tsaarin alaisena, joka oli sekä Oxfordin
tohtori, että Ranskan institutin jäsen. Villi, se on Kaarle, päästi
maansa kesannoksi, kun sitävastoin moskovalainen laski auran omaansa.

"Ruotsia ei tarvittu Itämerenmaakunnissa etuvartijana mongoleja vastaan,
ja senvuoksi menetti se Itämerenmaakunnat historian oikeudella;
Ruotsilla ei ollut mitään tekemistä Puolan afäärien kanssa, eikä
Holstein-Gottorpissa myöskään, senvuoksi se työnnettiin ulos näistä;
Kaarlo XII oli haamu, joka oli noussut ylös hunnien haudoista, gootti,
joka olisi polttanut Roman uudelleen, don Quixote, joka vapautti
sorrettuja, samalla kun hän löi omat alamaisensa rautaan ja vereen, ja
ellei se luoti, joka tänään putosi, olisi tullut lännestä, niin olisi
se kerran tullut idästä, vaikka ei itse pirukaan tiedä mistä se tuli."

Nyt harppasi luutnantti ylös ikäänkuin hän olisi istunut ruutipanoksen
päällä.

"Henkilääkäri, te sanoitte sanan! Mistä se kuula tuli! Niin, mistä se
tuli?"

"Onko luutnantti Carlbergilla joitakin epäluuloja siihen suuntaan,
johon minä viittasin?" kysyi kirurgi katseella, joka olisi voinut
kiskasta luodin lanteista.

"Ei! Ei minkäänlaisia!" vastasi luutnantti lyhyesti ja varmasti.

"No, silloin minä tahdon vaan sanoa", lopetti kirurgi, "että ellei se
luoti tullut sieltä, niin olisi sen pitänyt tulla — sieltä!"

"Ei, nyt saakeli soikoon juomme lasin!" puhkesi luutnantti sanomaan ja
kaivoi esiin viiniputelin laukustaan.

"Mitä! Emmekö me tappele ensin, luutnantti?"

"Emme, luunjärsijä! Me emme koskaan tappele. Te olette mestari
ruumiin repimisessä; ja sillä tavalla kuin te leikkasitte auki tuon
Aleksanterin, ei itse Turkkikaan olisi mies sitä tekemään. Ottakaa
käteni ja kiitokseni siitä, että minä pääsin oksentamasta itsestäni
kaikkea tuota!"

"Veitikka, joka annoitte minun puhua pääni poikki! — Malja vanhalle
Ruotsille, ja uudelle!"

"Kuningas on kuollut! Eläköön kuningatar!"

"Tai maakreivi!"

"Mutta ei herttua!"

"Kernaimmin vapaus!"

Vielä kuului puolihumalaista ääntä ruumishuoneesta, kun harmaankeltanen
joulukuunaamu sarasti ulkona, missä muonavaunut ja kanuunat vierivät
eteenpäin murskattujen likakasojen ylitse, jotka olivat olleet numeroja
Jönköpingin ja Henkiväenrykmentissä, sekotuksen yli, missä oli ihmisten
sisälmyksiä ja vaateräsyjä, kenkä, jossa oli jalka sisällä, hansikas,
missä oli muutamia sormia, korva hiustukon sisässä. Alhaalla laaksossa
valtakunnan rajaa vastaan melusi tykistö, kalisteli ratsuväki, astui
jalkaväki, samalla kun kuriiri lensi ohitse, alas ojien ja peltojen
yli, ylös vuorikukkulain yli, suorittaen kilpa-ajoa kuninkaan
perinnöstä maalle ja kansalle.




URAKOITSIJAMME


Pienissä yhteiskunnissa ja elähtäneissä kansoissa, jotka ovat
menettäneet yritteliäisyyden lahjan, syntyy helposti muuan epäkohta,
joka on riittävästi tunnettu urakoimisjärjestelmän nimellä; jonkun
herran, jolla on hiukkasen vaikutusvaltasia suhteita, tarvitsee
ainoastaan astua esiin, panna tuoli syrjälleen itseään varten ja sanoa:
tämä on minun, ja hänen ystävänsä ovat heti samaa mieltä ja sanovat: se
on hänen, ja se on sitte hänen koko elinikänsä. Voi sitä, joka uskaltaa
luoda katseensa siihen tuoliin.

Ruotsissa, joka nyt todellisuudessa on pieni yhteiskunta, on tämä
epäkohta ollut alituinen, ja juuri senkautta on se pahe, joka
muuten on yhteinen koko ihmiskunnalle, kateus, sattunut esiintymään
ruotsalaisissa enemmän kuin muissa (sen mukaan kuin on väitetty).

Ja kuitenkin!

Argus-Johanssonin jälkeen, joka kuten tunnettu otti huostaansa Ruotsin
heti 1809 jälkeen, oli valtakunta maannut hunningolla jonkun verran yli
kaksikymmentä vuotta, kun Gregorius Ballhorn oli ennättänyt syntyä ja
kasvaa nuorukaiseksi.

Vanhemmat tukholmalaiset muistavat kyllä erään omituisen kapineen,
joka kuvastui Skinnarviksvuoren reunalla ja joka näkyi kaikilta
Norrmalmin kujilta, jotka avautuvat Mälariin päin; se oli kuusisiipinen
tuulimylly, joka oli saanut nimensä käytäntönsä mukaan ja kutsuttiin
luujauhomyllyksi. Tämän kapineen juurella, Södermalmin korkeuksissa,
syntyi Gregorius Ballhorn. Tämä saattaisi nyt olla sangen samantekevää,
kun se koskee niin huomattavaa henkilöä kuin Ballhornia, mutta me
tiedämme uudemmasta filisofiasta, miten suuri vaikutus lapsuuden
vaikutteilla voi olla tulevaan suureen mieheen. Tässä pienessä
yhteiskunnassa Skinnarviksvuorella määrättiin aikaisin viidestä
veljeksestä Gregorius ylläpitämään perheen kunniaa ja jalostamaan
rotua. Hänen viisi veljeään jäivät myllärinrengeiksi, mutta Gregorius
sai käydä koulua. Kolme seikkaa, näöltään vähäpätöisiä, antoi nyt
suuntaa tälle nuorelle mielelle. Seurustelemalla myllärinrenkien
kanssa, jotka eivät tienneet että mensa merkitsee pöytää, oppi
Gregorius pian kohtelemaan kaikkia ihmisiä myllärinrenkeinä,
sitä enemmän, kuin nämä hänen sukulaisensa aina horjumattomalla
kunnioituksella ja ihailulla katsoivat ylös häneen, jonka tuli parantaa
heidän poloista rotuaan.

Senkautta että hän päivittäin näki silmäinsä edessä, miten sellaiset
poisheitetyt esineet kuin vanhat loppuun keitetyt luut voivat olla
hyödyksi ja elättää perheen, jossa on kuusi poikaa, joutuivat
nuorukaiset ajatukset jo aikaisin polulle, joka yksipuolisuutensa
kautta oli johtava miehen järjettömyyden syvyyksiin. Hän huomasi
nimittäin pian, että kaikella mikä oli poisheitettyä, oli arvoa,
ja senkautta tottui hän pian ajattelemaan, että poisheitetty oli
parasta. Täytyi senvuoksi kerätä kaikkea poisheitettyä, ja siten
oli kokeilija syntynyt. Gregorius ravasi kaikissa tupakkamaissa
Maria-seudussa ja keräsi posliininpalasia; kun ne enimmäkseen olivat
erinäkösiä, muodostui niistä todella pian kokoelma. Jos jokin siru oli
maannut enemmän kuin kaksi vuotta maassa niin että sen lasitus oli
alkanut hävitä, oli se hyvin vanhaa posliinia. Minkä vuoksi piti sen
olla vanhaa? Joo, ollakseen suuremman arvonen omistajalleen. Tämän
kautta oli hän joutunut vanhojen esineiden keräämiskiihkoon. Veljiä,
jotka eivät tahtoneet katsoa näitä posliinipalasia tarpeellisella
kunnioituksella, kohdeltiin halveksumisella. Eräs nuorempi veli, jonka
keräämishalu tämän kautta heräsi, alkoi kerätä sardiinilaatikoita,
joita kuten tunnettu tavataan kaikissa tupakkamaissa, mutta tämä
kokoelma ei saavuttanut veljen hyväksymistä, yhtä vähän kun sekään, kun
hän myöhemmin alkoi kerätä osterinkuoria ja kangaslappuja.

Muuan kolmas sivuseikka, joka oli tuleva onnettomuutta tuottavaksi
Gregoriukselle, oli se korkea näkökanta, jolta hän tottui katselemaan
alas yhteiskuntaan; kun hän nimittäin seisoi myllymäellä, näki hän aina
jalkainsa juuressa Tukholman, ja Tukholma oli hänelle luonnollisesti
samaa kuin koko Ruotsi. Tämmöisten korkeain näköalojen vaikutuksesta
syntyi hänessä ajatus, että hän oli tuleva Argus — Johanssonin
jälkeläiseksi ja ottava haltuunsa koko vanhan Ruotsin. Hänhän näki sen
päivittäin jalkainsa juuressa katselevan ylös hänen puoleensa ikäänkuin
rukoillen: ota minut.

Teemme nyt harppauksen kehityksen vähemmin merkitseväin vaiheiden
ylitse ja heittäydymme suorastaan Upsalaan. Tottuneena myllymäen
korkeisiin näköaloihin täytyi Gregoriuksen heti pitää Upsalaa
pikkukaupunkipesänä ja ylioppilaita myllärinrenkeinä. Senkautta
saavutti hän heti kunnioitetun aseman ylioppilaskunnassa ja sai
Estetilliseltä seuralta kehotuksen esitelmän pitämiseen. Gregorius
on idealisti, tarvitseeko meidän sitä huomauttaa, ja semmosena on
hän luonnollisesti kaikkien Ruotsin idealististen kuninkaiden, ja
siis enimmin Kaarle XII:n ihailija. Hän päättää senvuoksi pitää
esitelmän Kaarle XII:sta, mutta saadakseen hänelle uutta viehätystä
ja muistaen luumyllyä, valitsee hän semmosen luun, jota ei ennen
oltu jauhettu. Kaarle XII filosofina, matematikona, kansantalouden
tutkijana, tykistöupseerina, se oli vanhaa, ei Kaarle XII estetikona,
se oli uutta. Seikka oli semmoinen, että Kaarle XII kerran Lundissa
oleskellessaan sai jonkin vatsavaivan ja sattui epähuomiosta juoksemaan
erääseen luentosaliin. Kaikeksi onnettomuudeksi luennoi professori
estetikaa. Kaarle, joka ei julkisesti halunnut nukahtaa, otti esiin
veitsensä ja kaiveli pöytää aivan samalla tavalla kuin muutkin
akatemiset kansalaiset. Luento koski borghesilaista miekkailijaa.
Kaarle, joka ei tuntenut borghesilaista miekkailijaa, ei kuunnellut,
vaan veisteli parin ratsusaappaita pöytään. Luennon jälestä tuli
professori hänen luokseen ja tahtoi puhua estetikaa, mutta tämä
potkasi häntä pakaroille tavallisella suorasukaisella tavallaan, joka
voitti kaikkien ylioppilasten sydämet. Kuningas valittiinkin heti
Estetisen seuran kunniajäseneksi ja pöytä liitettiin Lundin taidemuseon
kokoelmiin.

Nyt oli vaan saatava kokoon jotakin kaikesta tästä ja sen Ballhorn
sai tekemällä otteita Estetisen seuran matrikkelista, jossa kuninkaan
nimi oli kirjotettuna, ja sen nimen kanssa voi ajaa pitkälle. Sitte
oli Kaarle XII:n julkaistujen kirjeiden joukossa eräs kirje, jossa
Kaarle pyytää heti paikalla saada erään kasarmin piirustukset.
Ahaa! Hän ymmärsi arkkitehturia! Tutkimus, jota seurasi kuvapiirros
saappaista, todisti täydellisesti, ettei Kaarle XII, "kuten tähän
saakka oli kuviteltu", ollut pelkästään upseeri, vaan että hän oli
erittäin etevä estetiko, ja harrasti erityisesti arkkitehturia,
tapasi (!) käydä luennoilla Lundissa ja oli ensi luokan piirtäjä,
joka hiukan suuremmalla harjottelemisella olisi voinut saada korkean
sijan meidän "valitettavasti kirjottamattomassa" taidehistoriassamme.
Tämän menestyksen jälkeen Ballhorn kehitti luumylläritoimintaansa
suuressa laajuudessa. Hän laahasi esiin vaatesäiliöistä ja vinneiltä
vanhoja paperilappuja, joille oli kirjoteltu. Tässä esiintyivät
nyt vaikutelmat tupakkamaasta ja loivat säännön, jota ei voi sanoa
ilmasematta tyhmyyttään, mutta kyllä panna käytäntöön. Kaikki mikä
oli kirjotettu runomuotoon menneellä vuosisadalla oli runoutta, ei
keskinkertaista runoutta, vaan mitä ihaninta runoutta ja ainoastaan
senvuoksi unohdettua, mutta se oli nyt julkaistava ja unohdettujen
nimet kirjotettava kirjallisuushistoriaan. Ballhorn sai valtionapua
julaistakseen Ruotsin klassilliset kirjailijat.

Mitä kurjimmat riimusepät, jotka eivät koskaan olleet uneksineet
itselleen kunniaa tulla painetuiksi, kaivettiin nyt esiin, ja
koulujen kirjallisuushistorian uuteen painokseen otettiin koko joukko
ilosia tai surumielisiä ruukinpuukhollaria tai pappilanmamsellia,
joilla oli ollut onni kirjotella värssyjä sata vuotta takaperin — ja
älkäämme unohtako sitä — oli ollut kunnia tulla Gregorius Ballhornin
keksimiksi. Tämä viimemainittu seikka näkyy olleen tärkein, sillä
kirjallisuushistoriassa seisoi nyt "Gregorius Ballhornin julkasema"
ja jokaikisellä sivulla. Mutta että tämä viimemainittu seikka, että
nimittäin Ballhorn oli ne keksinyt, oli suurin merkitykseltään
näille "muinaisille" kirjailijoille, esiintyi aivan selvästi, kun
kokonainen kirstullinen värssyjä viime vuosisadalta oli löydetty
erään herraskartanon vinniltä ja alistettu Ballhornin tutkittavaksi,
jolloin tämä havaitsi ne aivan arvottomiksi. (Tässä on meidän vähemmin
kirjaataitaville selitettävä näiden kahden suuren sanan tarkotus.
Keksiä on sama kuin: lainata kirjastosta, ja julkaista samaa kuin:
lukea korehtuuria.)

Ballhorn oli ottanut ruotsalaisen kirjallisuuden urakalle. Tästä lähin
olivat kaikki keksinnöt, joita vastaisuudessa tulisivat tekemään muut
kuin Ballhorn, selitetyt arvottomiksi!

Kun nämä viattomat runoilijat täten olivat tulleet kuolemattomiksi
Gregorius Ballhornin avulla, eikä mitään uusia saanut keksiä, arveli
Ballhorn, että kirjallisuus oli hänelle tunnustettu ja nyttemmin
menettämätön vallotus. Uusia keksimättömiä maita häämötti kaukana ja
luujauhovaikutteet vaikuttivat mahtavasti. Ballhorn oli pian tehnyt
erään uuden keksinnön, joka näennäisen järjettömyytensä kautta oli
lyöpä maailman hämmästyksellä: "Ihmiskunnan historiaa ei ollut luettava
kirjoista, sillä kieli oli, kuten tunnettu, muodostunut ihmisten
ajatusten peittämistä varten, ei, vaan näiden kirjain ulkopuolelta,
jonne luonnon itsetiedottomalla asteella oleva taidetyömies
välittömästi oli painanut aikakauden leiman hieroglyfeissä, jotka
sumeasilmäiselle tosin olivat mahdottomia lukea, mutta näkevälle
olivat niin kaunopuheliaita. Kirjansitomisen historia on ihmiskunnan
historia — in nuce (pähkinään pantuna)". Tämä uusi väittämä, jota
olisi käsitelty ivalla, jos se olisi tullut jonkun muun suusta kuin
Ballhornin, otettiin vastaan riemulla, ja pian ei luettu enää mitään
nidottuja kirjoja oppineessa maailmassa; keräiltiin vaan sidottuja
kirjoja ja niitä ei enää luettu, vaan tarkasteltiin niiden kansia
suurennuslasin avulla. Pergamenttikansissa nähtiin (ei kuivaa nahkaa,
vaan) korkeamman eläinmaailman lämminverinen kuori, jolle ihmiskäsi
(messinkileima) oli painanut jalanjälkiä (!) vaeltaessaan sivistyksen
yhdeksän maailman läpitse, sillä aikaa kuin pahvikannet kudoksilleen
alemmasta kasvimaailmasta eivät voineet antaa samaa elävää vaikutelmaa.

Hämmästyttiin semmosia ihania havaintoja, kuin että renesansiaikakauden
nidokset olivat koristettuja renesansikoristeilla, ja nidokset
rokokoajalta rokokokoristeilla. Nyt ei enää tarvinnut olla epäilyksessä
jonkin kirjan ijän suhteen, sillä nyt oli tiede hälventänyt kaiken
pimeyden. Ennen oli nimittäin täytynyt lyödä kirja auki ja lukea
painovuosi, nyt tarvitsi ainoastaan katsahtaa kansiin. Gregorius
Ballhorn oli nyt todellisuudessa ottanut Ruotsin Kirjansitomisen
historian — urakalle, ja hän keksi pian kaavan tätä toimintaa varten:
"Ruotsin kansan historia on sen kirjansitojain historia."

Mutta korkeammista avaruuksista tuli pian pieni lintu toisensa jälkeen
ja kuiskasi Ballhornin korvaan toisista metsästysmaista, joille ei
kukaan ruotsalainen vielä ollut uskaltanut lähteä. Että Ballhorn oli
idealisti, olemme ylempänä selittäneet olevan tarpeetonta huomauttaa;
idealistiseen suuntaansa yhdisti hän suuren rakkauden riettauteen,
sillä semmosia vastakkaisuuksia voimme tavata tutkimattomassa
ihmissydämessä. Mutta hän lajitteli jonkun verran tässä. Kaikki
mikä koski sukupuolisuhteita ja oli kirjotettu ennen vuotta 1850,
oli humoria; mutta lialla (idealistina rakasti hän sanaa lika)
tarkotti hän kaikkia hyökkäyksiä (vuoden 1850 jälkeen) kuninkaita,
kuningattaria, serafimiritareja, päätirehtörejä, komendörejä,
kirjallisuushistorioitsijoita ja kokeilijoita vastaan. Nyt päätti
Ballhorn näyttää ruotsalaisille, mitä salattuja humorin aarteita
nämä omistivat, ja hän pani toimeen oikein perinpohjaisen kaivauksen
vuosikausien kuluessa painetuissa vanhoissa viisuissa, veti muististaan
esiin kaikki rivot jutut, joita hän oli kuullut kapakoissa ja
idealistiseuroissa, poimiskeli painamattomia palasia klassillisilta
kirjailijoilta, julkasi ne humoristisella nimellä: "Geranioita poimittu
Parnasson juurella". Kun ne enimmäkseen olivat värssyjä, ottivat
idealistit ne vastaan kädet ojennettuina, mutta oikeuskansleri,
joka oli äkänen realisti, se on, piti asiaa sinä kuin se oli, otti
takavarikkoon painoksen, josta sitte tuli seisova harvinaisuus
paremmissa kirjahuutokaupoissa. Kun oikeuskansleri oli komendöri, ei
kukaan idealisteista uskaltanut nostaa melua, vaan asia painettiin
alas toisten komendörien välityksellä. Ballhorn oli kuitenkin
ottanut Ruotsin humoristisen kirjallisuuden huostaansa, ja myöhemmät
yritykset, vaikkakin parempaan suuntaan käyvinä, ovat joutuneet hänen
häikäilemättömän vainonsa alaisiksi.

Nyt oli kaksikymmentäviisi vuotta kulunut. Koko maa oli odottanut
Ballhornin Ruotsin taidehistoriaa, joka "vielä valitettavasti oli
kirjottamaton". Kukaan ei ollut uskaltanut julkasta muistiinpanojaan
tai kokoelmiaan; taidehistorian professorit eivät olleet uskaltaneet
ajatella mitään semmosta niinkauan kuin Ballhornin Ruotsin
taidehistoriaa kerran vuodessa ilmotettiin pian tulevaksi. Jopa
kerran ilmotettiin ja arvosteltiin julkasematonta taidehistoriaa
eräässä kirjallisessa Pääsiäislehdessä, jossa Ballhorn oli kuvattuna
sarjassa "Nuori Ruotsi", minkä monet ottivat karkeana pilana,
vaikka se oli mitä viattominta totta. Sillävälin valmistautui vuori
synnyttämään; se synnytti pienen satasivusen kirjan, joka päivää ennen
ilmestymistä lukematta ilmotettiin kaikissa idealistilehdissä; aukko
Ruotsin kirjallisuudessa oli täytetty, Ballhornin taidehistoria oli
tullut ulos. Sitä ostettiin ja se avattiin. Luettiin nimi: "Yleinen
taidehistoria, toimittanut Gregorius Ballhorn". Yleinen, se tahtoo
sanoa koko maailman kaikki taiteet! Ja tämä kaikki sadalla sivulla!
Suurenmoista! Mutta sitte siinä oli lisäys: "Muodosteltu professori
Schinderhannen saksalaisen Kunstgeschichten mukaan!" Silloin kuului
yksi ja toinen "äh!" Mutta ne, jotka lukivat esipuheen, jossa
annettiin tietää, että Ballhornin muodostelma oli muodostelma erään
mamseli Piffendorfin muodostelmasta Schinderhannen Kunstgescichtestä,
eivät voineet pidättää huudahdusta, jonka sanoiksi puettuna voisi
esittää täten: humpuukia! Mutta asia painettiin hiljaisuuteen,
sillä idealisteilla on tavaton kyky painaa hiljaisuuteen — muutamia
asioita. — Ruotsin taidehistorian kirjottamista oli viivytetty
kaksikymmentäviisi vuotta! Kas siinä urakoimisjärjestelmän vaikutuksia!
Ja seuraus! Niin, kaksi kuukautta senjälkeen ilmestyi ensimäinen
vihko erään toisen tekijän jo monta vuotta sitte kokoomaa Ruotsin
taidehistoriaa. Ballhorn iski alas kuin salama, kirjotti "varotuksia"
(uusi tapa ilmottaa kirjoja) kaikkiin idealistisanomalehtiin, hänen
ystävänsä ulvoivat, että työ, jota niin kauan oli odotettu, oli
joutunut niin likasiin käsiin, vaikka "mies" oli olemassa; muutamat
kutsuivat sitä murtovarkaudeksi, petokseksi j.n.e.; työ keskeytyi
ensimäiseen vihkoon, kustantaja menetti 20,000 kruunua ja tekijän
tulevaisuus oli turmeltu.

Nyt ei ruotsalainen taidehistoria uskalla nousta esiin ennenkuin multa
viheriöitsee Ballhornin haudalla..

Rauha tomullesi, vanha luunjauhaja!

       *       *       *       *       *

Läheistä sukua puhtaanapitourakoitsijoille ovat ne, jotka ovat ottaneet
ruotsalaisen siveettömyyden urakalle. Heillä on sangen opettavainen,
mutta epämieluisa toimi. Heidän täytyy lukea kaikki siveettömät
kirjat, joita ilmestyy, ja mikä pahempaa, tehdä selvää (tai varottaa)
niistä; heidän täytyy käydä kaikissa riettaissa varieteenäytännöissä,
jonka kautta he eivät koskaan saa aikaa nähdäkseen hyviä kappaleita
Kansallisteaterissa; heidän täytyy katsella kaikkia sopimattomia
valokuvia, joita myydään kaduilla ja myymälöissä; milloin ei ole
näytäntöä varieteessa, täytyy heidän viettää iltansa kapakoissa,
kuullakseen nuorten miesten juttuja ja pitääkseen silmällä kuinka
paljon nuoriso juo punssia; jos he lisäksi tahtovat olla uutteria,
täytyy heidän mennä ulos huonomaineisille kaduille ja hätyyttää
portituerattuja naisia, saadakseen tietoonsa yksityiskohtia heidän
salaisesta ammatistaan.

Kohtalo, jolla toisinaan on julmia oikkuja, oli tämmöisen hyväätekevän
yhdistyksen yliurakotsijaksi määrännyt erään henkilön, joka ei
koskaan ollut uneksinut semmosta kunniaa. Hän oli hurjan nuoruuden
jälkeen vuosien kuluessa ja sukulaisuussuhteiden avulla turvannut
itselleen opettajapaikan eräässä laitoksessa, missä nuoret naiset
nauttivat opetusta ja jossa näiden täytyi maksaa hänen suosionsa
omalla suosiollaan. Silloin tällöin kuului uhkaavaa nurinaa, mutta
urakoitsijamme oli vapaamuurari ja asia painettiin hiljaisuuteen. Kun
nyt varhainen, ehkä liian varhainen vanhuus saapui, ja vanha mies,
kunnioitettu opettaja, oli väsynyt ja kyllästynyt ja halusi lepoa,
nousi hänessä joitakin hämäriä aavistuksia jostakin rankasemattomasta
rikollisuudesta ja lähestyvä kuolema johti hänen ajatuksensa
vakavampiin seikkoihin. Hän otti eron opettajatoimestaan, joka oli
suonut hänelle niin monta suloista, nyt kuitenkin niin katkeraa
muistoa; eron tapahtuessa, jota seurasi päivälliset värssyineen
ja ritariston jäseneksi nimittämisineen, oli monella, joka tunsi
tämän kaikkialla tunnetun irstailijan, vaikea pysyä vakavana, kun
sanomalehdet kehuivat hänessä hyveitä, joita hän ei milloinkaan
ollut uneksinut omaavansa. Eron jälkeen heittäytyi hän uskonnon ja
hyväntekeväisyyden helmoihin ja joutui heti hyväätekevien rouvien
käsiin, jotka juuri olivat tehneet sopimuksen siveettömyysurakoitsijain
kanssa. Mihin helvetilliseen asemaan tämä vaivainen syntinen nyt
joutuikaan ja mitä tuskia tämän onnettoman nyt täytyikään kärsiä, kun
hän eräänä päivänä joutui siveettömyysurakoitsijain päälliköksi! Hänen
viime vuotensa olivat alituinen helvetti, jommosen ainoastaan jokin
Dante voi keksiä pahimmalle vihamiehelleen.

Hän herää eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, sillä hänen on täytynyt
lukea Zolan viimeinen romaani ruotsalaisessa käännöksessä.

Joku on odottanut vastaanottohuoneessa.

Siellä on eräs hyväätekevä rouva, joka on hyvin rikas, mutta ei silti
häpeä kerjätä julkisesti sanomalehdissä. (Senjälkeen kun poliisi on
kieltänyt köyhiä kerjäämästä, ovat rikkaat rankasematta antautuneet
tätä elinkeinoa harjottamaan.)

— Oletteko nähneet näin halpamaista? — huudahtaa rouva ja ottaa
taskustaan pakan valokuvia ja hengellisiä kirjotuksia.

Tirehtöri ei ollut nähnyt, mutta nyt hänen täytyi nähdä. Oih, miten
hänen vanhoja syntisiä hermojaan puistattaa, hän kääntää pois kasvonsa!

— Mutta tämähän on kauheata! sanoo hän, ja hänen tuhkanharmaat kasvonsa
hytkyvät mielenliikutuksesta.

— Tästä voisi punastua, ellei itsetietosuudessaan omaisi eetillistä
momenttia.

— Puhtaalle on kaikki puhdasta, sanoo tirehtöri ja lajittelee kortit
tavalla, joka todistaa suurta taituruutta korttien käsittelyssä.

— Olitteko varieteessa eilen?

— En, olen lukenut Zolaa. Mikä pohjaton lieju, mitä häpeämättömyyksiä
hän syytää hyväätekevän keisarin ja siveellisen keisarinnan niskoille.

(Tässä on huomautettava, että siveettömyysurakoitsijat eivät
todellisina urakoitsijoina salli kenenkään muun pöyhiä lantaläjiä; sen
he tahtovat itse tehdä! Senvuoksi eivät he kärsi Zolaa.)

Soitetaan taas tirehtörin ovella. Nuori tyttö, joka intoonsa ja
säälimättömyyteensä nähden voisi olla Perowskaja, astuu sisään:

— Onko tirehtöri lukenut viimeistä tutkimusta perinnöllisestä kupasta
The Lancet lehdessä?

— En, minä olen paraikaa kirjotellut esitystä Zolasta.

— No, silloin teidän täytyy se lukea, sillä johtokunta on minun
kauttani antanut tirehtörin tehtäväksi kirjottaa perinnöllisestä
kupasta.

Tirehtöri, vanha harmaantunut huorapukki, saa heikkoa punaa niihin
kohtiin poskiaan, joissa hän tavallisesti käyttää ihomaalia, mutta hän
vaalenee heti ja tulee kalmankalpeaksi.

Minkävuoksi hän kalpeni? Oliko kaapissa jokin ruumis, jonka hajun nuori
Perowskaja oli tuntenut? Hänen katseensa etsivät rakoa lattiassa,
salaovea seinässä, hissiä katon lävitse, mikä päästäisi hänet ulos
tästä huoneesta, missä hän ei voi kauemmin olla palamatta niiden
katseiden edessä, jotka tarkastavat häntä.

— Te lupaatte kirjottaa, herra tirehtöri?

— Lupaan! Ja hän ojentaa kätensä hyvästiksi.

Hän jää yksin. Muutamia minuuttia seisoo hän ajatuksiinsa vajonneena,
senjälkeen ottaa hän avainkimppunsa, laskee alas lipastokaapin kannen
ja vetää esiin erään pikkulaatikoista. Hänen katseensa viivähtävät
tahtomattaankin koreissa nauhoissa ja loistavissa tähdistöjen
merkeissä. Tuossa Pohjantähden musta nauha, musta kuin virkamiehen
vakavuus, musta kuin suru tulematta jääneestä ylennyksestä siniseen
nauhaan; ja tähti säteilee niin ystävällisesti nescit occasum, "häntä
ei voi erottaa", muistuttaen siten, että sen omistaja on onnistunut
pysymään toimessaan, huolimatta hiipivästä tyytymättömyydestä; tuossa
on ranskalainen kunnialegionan merkki; punasena kuin veripilkku loistaa
nauha muistuttaen niistä verisistä sankariteoista, jotka antoivat sille
synnyn ja siitä rauhallisesta sankariteosta (joka sisältyi siihen, että
sen saaja omisti tohtoriväitöskirjansa keisari Napoleonille), joka
sen oli hankkinut omistajalleen; turkkilainen Medjidi-ritarimerkki,
jonka hän sai siitä hyvästä, että hän auttoi Portin lähettiä
syömään erään päivällisen Hasselbackenin ravintolassa; italialainen
Kruunu-tähti, jonka hän vastaanotti Civita Vecchiassa, sen johdosta
että onnistui olemaan lääkärinä eräällä ruotsalaisella sotalaivalla,
joka kulki Välimerellä; venäläinen Stanislaun-tähti, jonka hän sai
vastalahjaksi siitä Vaasa-tähdestä, jonka hänen vaimonsa oli onnistunut
hankkimaan eräälle venäläiselle paloviinanpolttajalle ja todelliselle
valtioneuvokselle tämän olleskellessa Tukholmassa.

Hän tarkasteli tätä ihanuutta synkein katsein. Miten vähän se
merkitsee omistajalleen ja miten paljon sille, joka ei sitä omista!
Hän vetää ulos laatikon ja asettaa sen kannelle. Senjälkeen pistää hän
kätensä sisään ja vetää ulos erään salalaatikon. Tähän hän on luullut
haudanneensa muutamia muistoja nuoruuden hairahduksista, mutta ne ovat
sukeltaneet jälleen esiin; hän tyhjentää laatikon sisällön, kokoelman
ranskalaisia valokuvia, ja hän heittää ne uuniin, missä palava tuli
muuttaa ne tuhaksi. Ne käpertyvät käärmeiden tavalla kuluttavassa
tulessa kaikki nämä viettelevät naiset uhkeine muotoineen, ja hän
luulee uuninsuussa näkevänsä osia Danten helvetistä ja Ehrenstrahlin
viimeisestä tuomiosta.

Vihdoinkin ovat ne kadonneet nämä hekumalliset ja kiihottavat kuvat.
Hän hengittää kevyemmin ja menee ikkunan luokse lepuuttaakseen
silmiään päivänvalossa. Mitä se oli? Kuolleet ovat nousseet ylös!
Eikö kokonainen sotajoukko näitä synnintekijättäriä makaa hänen
kirjotuspöydällään? Tosiaan! — Hyväätekevä rouva oli ne unohtanut!
No, se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiennyt mitä kaapissa
ritarimerkkien takana oli ollut. Hän kerää kortit ja asettaa ne
kirjotuspöytänsä laatikkoon; niitä möi eilen teaterin edustalla muuan
köyhä poika, jonka äiti makaa sairaalassa, ja ylihuomenna viedään poika
poliisin käsiin ja valokuvat saavat silloin olla todistajina.

Senjälkeen asettuu hän siistimään itseään. Hän tuntee partansa olevan
ajelemattoman. Hm! Se on omituinen tunne, kun tuntee partansa olevan
ajelemattoman. Kasvot ovat vastenmieliset, tuntuu ikäänkuin ei olisi
siisti, ihon hienoimmat piirteet ovat kasvaneet umpeen, pieniä
varjoja risteilee siellä täällä, saaden aikaan että ihminen näyttää
ränsistyneeltä. Saippuaharja kulkee leuvan ja poskien yli, pehmeä
saippuan vaahto hyväilee ikäänkuin pieni hieno käsi, heikko mantelin
haju herättää muistoja sametista, metsäsianharjakset pyyhkivät pois
niinkuin jäniksen käpälä rihvelitaululta, ja kun katsoo itseään
peilissä, ei voi nähdä miten vanha on; on ikäänkuin lunta olisi satanut
syksyn likaa peittämään. Ja sitte tulee veitsi, joka kaapii kaiken
pois ja jättää ihon niin raikkaaksi ja uudeksi kuin nuorukaisella!
Hänen otsansa kirkastuu kun hän tarkastelee vastahankkimiaan kasvoja
peilissä, ja kun hän nousee ylös ja solmii kaulahuivinsa, on hän
voittanut itsensä. Hän on taas omassa osassaan, kunnian miehen,
kunnioitetun opettajan, kaikkien niiden ritarimerkkien ritarin osassa,
jotka ovat laatikossa valokuvien etupuolella... ei nehän ovat nyt
poltetut!

Hän ottaa kysymyksessä olleen vihon The Lancetia, tarkastelee sitä
välinpitämättömin katsein niinkun tarkastellaan jokaista muuta
aikakauskirjaa, josta ei juuri odoteta huvia eikä oppia. Hän lukee
perinnöllisestä kupasta ikäänkuin hän lukisi lannotuskastelusta
maanviljelysakatemian aikakauskirjasta — se ei koskenut häntä. Ja kun
hän on lakannut lukemasta ottaa hän kynän ja alkaa kirjottaa. Ja hän
alkaa näin:

"Kaikista niistä seurauksista, joita siveettömyys tuo mukanaan, ei
mikään liene niin levottomuutta herättävää ja vaarallista laadultaan
kuin" (tässä pysähtyi kynä hetkeksi, sillä hän pelkäsi kuulla sen
vihlovaa ääntä paperilla) "perinnöllinen kuppa. Tätä sairautta voi
syystä kutsua isäin pahoiksi teoiksi lasten päälle" (tässä hän pysähtyi
taasen, mutta pian oli kynä taas käynnissä ja kävi rataansa loppuun
saakka, sähisten siveettömän nuorison vuoksi ja parkuen naisten
kevytmielisyyttä).

Senjälkeen meni hän aamiaispöytään ja joi puolikkaan punasta viiniä,
niinkuin todelliselle taistelijalle sopii. Minkävuoksi kalpeni sitte
tämä kunnioitettu opettaja nuoren naisen edessä? Oliko hänellä jotakin
omallatunnollaan, jonka saippua voi pestä pois ja veitsi raaputtaa
näkymättömiin? Kuka sen tietää?

Kyllä, hän itse tiesi, että hänen ajatuksensa eräässä silmänräpäyksessä
asettuivat ajurinrattaille, ajoivat ylös Kuningattaren katua,
poikkesivat Putkirantakadulle, ajoivat koppivankilan ohitse,
harhailivat ylös Sapattivuorta ja menivät sairaalaan, missä muuan nuori
mies veti viime henkäyksiään, maksamalla kuolemallaan erään isäinsä
pahoista teoista. Mutta mitä se koski kunnian miestä ja kaikkien niiden
tähtien ritaria, jotka makasivat laatikossa valokuvien etupuolella?
Eihän sairaalla ollut hänen nimeään? Ei! Mutta hänellä olisi ollut
oikeus sitä kantaa.

Ja vanhus, miten hänellä oli rohkeutta tehdä selvää The Lancetin
kiihotuksesta? Voiko saippua ja vesi puhdistaa omaatuntoa? Tai oliko
hän teeskentelijä? Hän oli itsensä pettäjä tavallisinta lajia; hän
suoritti niitä osia, mitä yhteiskunta oli antanut hänelle. Mutta
miksi ei yhteiskunta, joka tunsi hänet, hymyillyt nähdessään hänen
nimensä siveettömyysurakoitsijain etunenässä ja kuullessaan hänen
tähtinimityksistään. Yhteiskunta ei hymyillyt, senvuoksi että se antoi
tunnustuksensa yhteiskuntasopimuksen ensimmäiselle pykälälle, joka
koskee julkista valhetta.

       *       *       *       *       *

Urakoimisjärjestelmä näyttäytyy myös muillakin aloilla. Että Ruotsin
Kansan historia muun muassa on sen piikivikalujen ja varmuusneulojen
historia, on vastikään tullut todistetuksi. Tämä on ollut helppo
tehtävä, kun ruotsalainen historia jo ammosista ajoista saakka on ollut
kuninkaallisena monopolina, jonka kautta historiankirjotus on jätetty
urakalle muutamille luotettaville ja varmakätisille henkilöille.
Uskaltakaapa yrittää piirtää jokin piikivikalu tai varmuusneula ja
saatte nähdä, että teitä kohdellaan ikäänkuin murtovarasta. Sitä ei
senvuoksi kukaan uskallakaan.

Nämä urakoitsijat ovat julkaisseet säädöksen: että kaikki asiakirjat,
joita tullaan keksimään ja jotka todistavat muuta kuin että Kaarle XII,
Kustaa II Adolf ja Carl Michael Bellman olivat synnynnäisiä jumalia,
ovat väärennettyjä. Tällä perusteella on selitetty Kustaa II Adolfin
väärentäneen oman nimikirjotuksensa, kun hän omakätisessä kirjotuksessa
on ilmottanut kolmenkymmenvuotisen sodan syyksi politikan, ja ollaan
aikeissa saada seuraavassa riemujuhlassa hänen saastaton sikiämisensä
otetuksi Augsburgin tunnustukseen. Carl Michael Bellmanista ei
pitäisi koskaan kenenkään mainita, jolla on vaimo ja lapsia; kutsukaa
häntä Ruotsin etevimmäksi viisulaulajaksi ja unohtakaa vaan lisänimi
jumalainen, saavuttamaton j.n.e. niin teette paraiten kun myytte
huonekalustonne ja ostatte piletin jonnekin ulkomaille.

Eräällä vanhalla miehellä, joka oli uskaltanut kutsua Bellmania
ylimykseksi, senvuoksi että hän oli ylistänyt valapaton Kustaa
III:n valtiokaappausta, oli semmosia kokemuksia asiasta, että hän
kuolinvuoteellaan testamenttasi seuraavan neuvon rakkaalle pojalleen:
"Kiellä Kristuksen jumaluus, poikani, sen saat tehdä, anna merkitä
itsesi henkikirjoihin jumalankieltäjäksi, hyökkää hallitsevaa
kuninkaallista huonetta vastaan, mutta älä p—a soi kajoo koskaan
Carl Michael Bellmaniin; älä koskaan uskalla omata hänestä muita
kuin toisten ajatuksia; jos sinua ahdistaa epäilys, niin mene ulos
erämaahan, mutta vaikene, vaikene; sano että hän on kansallisrunoilija,
kirjota sanomalehtiin, ettei neljän miljonan ruotsalaisen talonpojan
joukossa ole ainoatakaan, joka ei rakasta hänen viisujaan ja joka ei
niitä osaa ulkoa; vaikka sinulla olisi ääni kuin korpilla, niin opi
laulamaan Bellmania; jos saat pojan, niin kasta hänet Carl Michaeliksi,
jos saat tyttären, niin risti hänet Ullaksi, jos ostat viinapullon kun
joskus hankit oman pesän, niin piirrä hänen nimensä toiselle puolelle
ja Kustaan nimen toiselle. Minä, rakas poikani, olin kyllin onneton
omatakseni toisen mielipiteen kuin muut; mikä tuska, mikä suru? Mitä
oli heränneitten suvaitsemattomuus, ranskalaisen hirmuhallituksen
häikäilemättömyys sen vainon rinnalla, jonka vapaamieliset suuntasivat
minua kohtaan, samat vapaamieliset, jotka joka päivä saarnasivat
ajatuksen vapautta ja jotka voivat kuohua raivosta, nähdessään
väkivaltaa harjotettavan pyhää ajatus- ja sanavapautta vastaan;
täysiveriset demokratit tulivat sokeiksi raivosta ja luulivat näkevänsä
Bellmanissa demokratin, Bellmanissa. Jumalat! Ja kenen sinä luulet
panneen toimeen ja johtaneen Bellmanvainoja? Niin! Sen tekivät
Bellmanurakoitsijat! Poikani, täytä viimeinen toivoni ennenkuin suljen
silmäni! Tule urakoitsijaksi — ja sinusta tulee suuri — ja onnellinen!"

Huolimatta liiottelusta tämän kuolevan miehen sanoissa emme voi kieltää
niissä olevan jonkun määrän totuutta. Kokemuksesta voimme antaa
nuorille kirjailijoille yhtä hyviä neuvoja, joita heidän ei tulisi
jättää käyttämättä. Jos sinä olet nuori, etkä ole vielä kirjottanut
mitään erityistä, korkeintaan joitakin värssyjä, joista ei vielä
kuitenkaan tule joulukirjaa, jos haluat eteenpäin, mutta sinulla ei ole
tarpeeksi vahvaa ruumista voidaksesi toisinaan olla ilman päivällistä,
jos sinä panet arvoa hyvälle sikarille etkä voi elää ilman ihmisten
imartelua, jos sinä sanalla sanoen haluat päästä eteenpäin ilman
kerrassaan mitään vaivaa, niin anna kuuluisuusurakoitsijain työntää ja
vetää sinua esille; se voi muuten olla sangen miellyttävääkin sinulle,
silloin kun nämä suojelijat ovat naissukupuolta. Vanha ystävämme, joka
kirjoitelee kirjallisuusarvosteluja Lahjomattomaan, sai eräänä päivänä
kutsukortin erääseen kirjalliseen istuntoon Grand Hotellissa. Kutsuvien
naisten nimien houkuttelemana ja toivossa saada hyvän illallisen,
oli hän kyllin ajattelematon saapuakseen paikalle. Siellä huomaa hän
koolla kaikkien Tukholman sanomalehtien kirjallisuusarvostelijat,
tungettuina ikkunasyvennyksiin ja suojelevien naisten piirittäminä,
niin ettei heillä ollut muuta pakomahdollisuutta kuin ikkunan kautta.
Varovaisuuden vuoksi olivat urakoitsijat ottaneet huoneen kolmannessa
kerroksessa, niin että paon ajatteleminenkin oli mahdotonta, sitä
enemmän kun oveakin ankarasti vartioi teetarjotin. Teetäkin tarjoiltiin
valvonnan alaisena, niin että kirjallisuusarvostelijamme olivat
pakotettuja kiusaamaan itseensä tuon vastenmielisen juoman ja vielä
kastamaan korppuja päälle päätteeksi. Teen jälkeen tarjoiltiin eräs
nuori mies, jolla oli edullinen ulkomuoto ja joka oli ollut kiltti ja
luvannut pitää esitelmän. Herra Lagerström, se oli hänen nimensä, oli
kyllin häveliäs pyytääkseen anteeksi, ennenkuin hän alkoi esitelmän
Henrik Ibsenistä. Mitä nautintorikkaita tunteja — esitelmää kesti kaksi
tuntia — meidän vanhoille kirjallisuusarvostelijoillemme saada pienen
kertauskurssin Ibsenin kirjotuksista, ja miten opettavaista saada uusi
katsantokanta asioista, etenkin kun tämä katsantokanta erosi heidän
omastaan! He vääntelivät itseään kuin madot, he loivat ikävöiviä
katseita ovea kohti, odottaen eikö sieltä vaeltaisi esiin joku
punssitarjotin (he olivat jo heittäneet kaiken toivon totin suhteen),
he heittelivät toisilleen tupakkakääröjä naisten selän takana jollakin
tavoin vastustaakseen heille tottumattoman teejuoman vaikutuksia. Kun
saarna oli lopussa täytyi heidän mennä esiin ja kiittää tuntematonta
nuorukaista, heidän täytyi vastata "erinomaista", kun suojelijattaret
kysyivät eikö se ollut hyvä. Senjälkeen annettiin merkki poislähtöön.
Entä illallinen? Sitä ei ollut.

Mutta vielä oli jälellä mieluisa yllätys, jonka naiset tavallisella
rakastettavalla tavallaan ymmärtävät järjestää. Ovella istui
vahtimestari kynä kourassa ja lista edessään. Oliko vielä keräyskin? Ei!

— Kaksi kruunua viisikymmentä äyriä, saanko pyytää!

— Mistä?

— Teeillallisesta, huoneustosta, valaistuksesta ja tarjoilusta.

Vastustus ei auttanut, vannomiset vielä vähemmän. Saada maksaa siellä
missä piti saada maksu! Sehän oli ennen kuulumatonta. Mutta mitä se
teki. Tarkotushan oli saavutettu. Nuori mies oli tunnettu kirjallisessa
maailmassa.

Tultuaan alas satamalaiturille vannoivat kirjallisuusarvostelijamme
kuun valossa kalliin valan, etteivät sanallakaan mainitse
sanomalehdissä koko esiintymisestä.

Ja he tunnustivat ansaitsevansa tulla heitetyiksi Norrströmiin, jos he
rikkovat valansa. Ja he pitivät valansa.

Se ei kuitenkaan ensinkään estänyt heitä seuraavana päivänä lukemasta,
kunkin omassa lehdessään, mitä imartelevimpia ylistyksiä nuoren miehen
esitelmästä. Viisaat rouvat olivat tarpeeksi ajoissa huomanneet teen
vaikutukset ja vainunneet tupakkarullat, antaakseen kalliin ajan mennä
käyttämätä.

Herra Lagerström antoi edelleen pehmeiden käsien kannattaa itseään.
Kun hän oli kirjottanut ensimäisen yksinäytöksisen kappaleensa,
kutsuivat suojelevat rouvat koolle kuninkaallisen teaterin
taiteilijat ja sanomalehtien teateriarvostelijat, mutta varoivat
kutsumasta kirjallisuusarvostelijoita. Pikku kansallisteaterin
etevimmän näyttelijän täytyi lukea kappale, jonka hänen lukemanaan
täytyi onnistua. Päivää myöhemmin onniteltiin kansallisteateria
uuden kappaleen johdosta ja kotimaista näytelmäkirjallisuutta uuden
kirjailijan johdosta. Että kappale sen läksyn perästä otettiin
näyteltäväksi oli selvää.

Parin vuoden perästä, jotka kuluivat ilman mitään puutteita ja
epäonnistumisia, oli meidän Lagerströmimme niin suuri kirjailija, että
hän omasta puolestaan oli alkanut suojella nuoria kirjailijoita. Hän
sovittaa siinä erästä periaatetta, jonka hän on saanut kokemuksesta:
ihmisen itsensä on vika, ellei hän voi päästä eteenpäin.

No, entä ne, jotka eivät anna suojella itseään, tai ne, jotka eivät
ole kyllin onnellisia miellyttääkseen suojelevia naisia? He eivät
näitä naisia varten ole olemassakaan. Ensimäisenä vuonna vastaavat
he, etteivät he "ole kuulleet sitä nimeä". Jos tuo polonen on
nimeltään Petterman, niin alkavat he viidentenä vuonna puhua eräästä
Petterssonista ja kysyvät tuleeko hänestä mitään. Kahdeksantena vuonna
tuntevat he herra Pettermanin, mutta "eivät ole lukeneet häneltä
mitään." Kun häntä viidentenätoista vuotena ei enää voi kieltää,
alkavat he vihdoin tunnustaa, että hän on kirjailija, ja osottavat
hänelle sen kunnian, että alkavat näykkiä häntä aikakauskirjoissaan.
Kun häntä vihdoin aletaan kääntää saksankielelle, puhuvat he hänestä
nimittäen häntä nuoreksi lupaavaksi kirjailijaksi, ja sen nimen saa hän
pitää kuolinpäiväänsä saakka.

Tämän urakoitsijayhtiön johtajana on eräs sangen oppinut nainen. Hän
osaa kahtakymmentäkuutta kieltä ja hänellä on aina höyrylaivalla
mukanaan koptilainen kielioppi, jota hän ei unohda asettaa avattuna
taakseen peräkannella. Muuan tukkukauppias, joka kuutena kesänä on
matkustanut samassa laivassa ja aina käy katsomassa avattua kirjaa kun
eukko menee kannen alle, on nyttemmin vakuutettu, että koptin kieli
on vaikeinta kieltä, ja hän vakuuttaa ystävilleen, että tarvitaan
vähintään kuusi vuotta oppiakseen sitä.

Mutta tämä nainen ei tyydy siihen, että suojelee nuoria tuntemattomia
ruotsalaisia, hän suojelee myös kaikkia suuria ulkomaalaisia
kirjailijoita, joille hän kirjottaa kirjeitä ja kiittää heidän
viimeisestä työstään, kuitenkin liittäen aina jonkun oppineen
huomautuksen, jota hän ei voi pidättää, koska hänellä on avomielinen
luonne.

Yhtiö on myöskin ottanut huostaansa ruotsalaisen säveltaiteen,
(säveltaiteella kokonaisuudessaan on jo suojelijansa) ja on
näyttäytynyt, että nuoret laulajat ja laulajattaret harvoin ovat
onnistuneet jättämättä kohtaloaan yhtiön käsiin.

Yhteiskunnassa, missä suojelusjärjestelmä on näin kehittynyt, voisi
olla oikeutta odottaa loistavampia tuloksia kuin mitä todellisuudessa
tapaa. Valitettavasti on valistunut aikakautemme havainnut
urakoimisjärjestelmän vanhanaikuiseksi ja kehitystä estäväksi, mistä on
ollut seurauksena, että sitä sen lämpimämmin hellivät sen ystävät ja
suojelijat, ja että sillä näyttää olevan parempi tulevaisuus edessään
kuin mitä se ansaitsee.




SATUJA



LOKIT


Oli kevät. Eräs vanha lokkimamseli, jota kutsuttiin rouva Sapeksi, oli
kerännyt kaiken lokkinaisväen Genèven kaupungista ja sen ympäristöstä
Niton kareille ulkopuolella Meripuutarhaa, neuvottelemaan kotoisista
asioista alkavaa kevättä varten. Edellisen vuoden kuluessa oli
nimittäin ilmaantunut eripuraisuutta lokkivaltakunnassa, ei oikein
tiedetty minkävuoksi. Lokkinaisväki (näissä piireissä ei koskaan sanota
naaraat) oli esiintuonut valituksia lokkiherroja vastaan uudistuneiden
laimiinlyöntien vuoksi näiden toimessa isinä ja aviomiehinä, nämä
herrat kun olivat havainneet sopivaksi aivan ujostelematta puittaa
tiehensä niin pian kuin naisväen lapsivuoteet olivat ohitse.

— Se on kauheata — kaakotti rouva Sappi.

— Aivan vastoin tervettä järkeä — vastasi eräs vanha rouva,
kolmenkymmenenkuuden lapsen äiti.

— Vasten luontoa — vahvisti kolmas.

— Aivan varmaan vastoin luontoa — alkoi taasen vanha mamseli, jonka
mielestä oli vastoin luontoa saada poikasia. — Juuri sinne tahdoin
tulla. Minkävuoksi teidän täytyi saattaa maailmaan neljät kaksoset
vuodessa, hautoa kolmen viikon ajan, kasvattaa neljä viikkoa ja raahata
niitä koko talvi perässänne opettaaksenne niitä kalastamaan? Eikö
meillä ole tarpeeksi lokkeja? Ja katsokaahan nyt noita niin kutsuttuja
luomisen herroja. Kuherruskuukausina lörpöttelevät ne tyhmyyksiä ja
ovat meille nöyriä, eivätkä voi elää ilman meitä.

— Äh, me emme anna enää narrata itseämme.

— Mitä te tahdotte tehdä asialle, uskalsi eräs tyttö kysyä.

Meidän täytyy palauttaa tasa-arvosuus molempien sukupuolten välille.
Meidän täytyy tehdä lakko.

Kauhea hiljasuus syntyi, kun rouva Sappi lausui nämä sanat. Nuoret
tytöt olivat huulet riipuksissa, vanhat rouvat pudistivat päätään.

— Ainaiseksiko? — mutisi ensimäinen nuori neitonen, joka jo etukäteen
oli solminut vaarallisen suhteen.

— Se vaiva tulee olemaan turhaa — väitti vanha rouva kuuden vuoden
kokemuksensa perusteella.

Nyt kuului suurta kirkunaa Nyonin taholta, ja parvi lokkikoiraksia
lähestyi äkkiä Nitonkareja.

— Mitä tuo velho nyt rääkyy? — alkoi vanhin näistä herroista.

— Tulkaa tänne ja kuulkaa — kaakottivat nuoret.

Mutta vanhus, joka aavisti petosta eikä ollut halukas ryhtymään
nokkasille, pysytteli sopivan välimatkan päässä lentelemällä sinne
tänne karin ympärillä.

— Tuommonen raukka! Noin pelkuri! huusi matami Sappi niin paljo kun hän
jaksoi. — Tule tänne vaan!

— En minä halua teitä matami Hameeton, mutta lähettäkää tänne tuo
hempukka tuosta, minulla on semmosta, mikä voi häikästä naisväkeä.

— Haa, tuo hävytön, hän tekee meistä pilkkaa, mutta hän saa sen
takasin! Tehdään lakko naiset, tehdään lakko!

Ja kaikki naiset nousivat kutsumatonta vastaan. Mutta hän nauroi yhä
kovemmin ja istahti kallion huipulle.

— Tarkastelkaamme asiaa maltillisesti, hyvät naiset. Te tahdotte siis
tehdä lakon.

— Ei mitään miehiä enää! Ja tasa-arvosuus on palautettava.

— Tasa-arvosuus, hyvät naiset, miten niin? Onko se sitte
tasa-arvosuutta, että naiset saavat pitää hyviä päiviä lämpimässä
pesässä, sillä aikaa kun me hankimme ravintoa.

— Luonnon laki, herraseni!

— Kaunis luonto, joka muuttuu aina sen mukaan kuin sopii! Kaunis
luonto, joka vaatii että koirasstrutsi hautoo munia! Kaunis luonto,
joka käskee villihanhen puittamaan tiehensä juuri kun naisväen
muniminen on loppunut!

— Minulla on täysi syy luulla, herraseni, että teidän luontonne tulee
muuttumaan heti — väitti matami Sappi.

— Ennen maailmassa oli se teidän luontonne mukaista, että te piditte
naisillenne seuraa, hoiditte niitä lapsivuoteen aikana...

— Aivan totta, mamseli. Mutta meidän täytyy ottaa tämä kysymys
tieteellisesti. Hyvät naiset ja herrat, kansantaloudessa, samoinkuin
muuallakin, on eräs rautanen laki, joka perustuu tarjontaan ja
kysyntään. Minun nuoruudessani oli sangen vähän ravintoa saatavana,
sillä Genèven järvi oli tyhjennetty hillittömän kalastuksen kautta.
Siihen aikaan elettiin päivästä päivään ja jokainen itsekseen, ja
sentakia saivat naiset elättää itsensä niin hyvin kuin taisivat.
Mutta toiset ajat, toiset tavat. Viisas lainsäädäntö kansotti
taas järven, jossa pian alkoi vilistä forellia, lahnoja, ahvenia
j.n.e. Siitä hetkestä alkaen kasvaa yhä aviomiehen ja isänrakkaus;
huoli toimeentulosta ei ole enää niin raskas, ettei se jätä
hiukan aikaa jälelle perhettä varten. Kaikeksi onnettomuudeksi on
olemassa myöskin eräs kultalaki, jonka Liittoneuvosto on päättänyt,
tarkotan lakia vapaakaupasta, jonka nojalla ensiksitulleen oikeuden
kumoo voimakkaamman oikeus. Kiitos tämän ihmisystävällisen
laitoksen olemme me nyt pakotettuja käymään sotaa, niin kutsuttua
vapaakauppasotaa harmaita lokkeja vastaan, jotka suurten kantonalisten
kalanviljelystoimenpiteiden kautta houkuteltuina siirtymään tänne
parvittain, eivät viivytelleet ruvetessaan Sveitsin kansalaisiksi. En
tahdo ajatella, mitä meistä olisi tullut, saatettuina tulevaisuudessa
kerjäläissauvan varaan, ellei sattuma olisi tullut meille avuksi.
Genève, joka on rikas kaupunki, mutta jolla on syvälle syöpynyt
vastenmielisyys kerjäläisiä vastaan, oli vastikään astunut rauhan
aikakauteen. Mont-Cenis-radan avaaminen oli suurin käännekohta sen,
samoinkuin meidän elämässämme. Rautatie vetää tänne joukottain
ulkomaalaisia, kaupunki tulee kauniiksi, liikkeet menevät eteenpäin,
höyrylaivat myllertävät ja muuan hullu englantilainen keksii ruveta
heittelemään meille leipää Mont-Blanc sillalta. Ja silloin täytyi
kaikkien ihmisten heittää leipää meille. Me olemme muodissa. Me
pääsemme tarpeettomasti kalastamasta, me pääsemme tappelemasta
harmaiden lokkien kanssa. Mitä mieluisia hetkiä olemmekaan viettäneet
sillan alla tai höyrylaivain vanavedessä. Tarvitsi vaan avata suunsa
samalla kuin paistatteli päivää kuparinsinisillä laineilla. Suuri
alaspäinmeno isän velvollisuuksissa! Ja te hyvät naiset, kaukana siitä,
että te olisitte lausuneet mitään moitteita meidän poisjäämisestämme!
Te päinvastoin näytitte hyvin tyytyväistä naamaa. Siitä alkaa meidän
vapautumisemme, siitä ajankohdasta meidän vapautemme miehinä,
oltuamme sitä ennen vaivojen rasittamia miehiä, kotoisia miehiä.
Hyvät naiset ja herrat, pitopäivät ovat ohitse, ja Schlaraffenmaa
on enää ainoastaan sulonen muisto. Siihen saakka oli kaikki käynyt
erinomasen hyvin, mutta täytyy antaa kohtalon täyttyä. St. Gotthardin
rata muuttui todellisuudeksi, ja silloin on Genèven ja Cenisin loppu
käsissä. Liikkeet seisovat, ulkomaalaiset häviävät, eikä enää tule
englantilaisia heittämään leipää. Kaikki katoo ja taasen julistetaan
rautasta lakia: jokainen pitäköön huolta itsestään! Mutta kehitys on
jo tapahtunut. Rajattoman vapauden tottumus on jo siirtynyt meidän
tapoihimme, meidän vereemme, eikä enää sovi palata takasin. Sanalla
sanoen, meidän luontomme on muuttunut.

Matami Sappi, joka oli kuunnellut tätä pitkää puhetta suuremmalla
kärsivällisyydellä kuin olisi voinut odottaa, takertui kiinni
rautaseen lakiin ja kiiruhti laukasemaan vastauksensa. — Juuri niin
herraseni, jokainen itsekseen, ja siis: lakko miehiä vastaan! Menkää
ja huvitelkaa yksinäisyydessä, herrat vapaakauppiaat tieteellisine
menettelytapoinenne!

— Rouva tahtoo siis tehdä kapinan herrojaan, luomisen todellisia
herroja vastaan? Varokaa itseänne!

— Hyi, herroja! Vaikkakin eläisin sata vuotta, en paraalla
tahdollanikaan voisi tunnustaa semmosia pässinpäitä herroikseni.

— Kysymystä täytyy tutkia — sammalsi lokkiherra.

— Tieteellisen menettelytavan mukaan... — lisäsi mamseli.

— Se on välttämätöntä. Mutta olkaamme järkeviä, ystäväni, ja suvaitkaa
kuulla sitä ehdotusta, jonka nyt tahdon esittää teidän valistuneen
neuvottelunne alaiseksi. Hyvät naiset ja herrat, me olemme täällä
joutuneet vakavaan riitaan, joka epäilemättä ei tuota mitään tuloksia,
ellemme sovi siitä, että kysymys on selvitettävä kaikessa ystävyydessä.
No niin, jos te suostutte tähän, ja ehdolla että lakko siirretään minun
takasin tulooni saakka, otan tehdäkseni tieteellisen retken perinpohjin
tutkiakseni naiskysymystä. Onko teillä halua siihen, mitä?

— Kättä päälle, asia on selvä — vastasivat kaikki kuorossa, kovin
ilosina nähdessään lopun näille ikäville keskusteluille — mutta voi
sitä, joka rikkoo sopimuksen antautuakseen luvattomaan rakasteluun!

— No hyvä, käykää käsiksi työhönne — sanoi matami Sappi halveksuvalla
hymyllä.

— Tervetuloa takasin, herraseni, ja lähtekää nyt!

— Lähtekää — yhtyivät kaikki läsnäolevat kuorossa.

Ja vanha luonnontutkija teki kierron ylöspäin, otti ilmaa siipiinsä ja
lensi pois kaupunkia kohti.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina aamuna matkustajamme laskeutui saarelle Toscanan
ulkopuolella. Väsyneenä ja kovin huonolla tuulella, kun hän ei ollut
huomannut mitään, millä olisi ollut yhteyttä hänen retkensä päämäärän
kanssa, alkoi hän noukkia raakkuja merenrannalla tyydyttääkseen
nälkäänsä. Kun tämä on tehty, tahtoi hän alkaa yhteiskunnalliset
tutkimuksensa. Mutta miten tulisi hän siinä menettelemään? Hän ei
voinut keksiä ainoatakaan elävää olentoa ja oli jo vähällä joutua
epätoivoon, kun hän sai kuulla sorsan kaakottamista, joka täydellä
vauhdilla kulki pitkin rantaa.

— Halloo sorsa! — huusi lokki, ilosena tavatessaan seuralaisen.

— Päivää lokki — vastasi koirassorsa ja laskeutui lokin viereen — mitä
kuuluu? Ja mitä sinä täällä teet?

— Minä tutkin naiskysymystä.

— Ja oletko päässyt pitkälle siinä? — vastasi sorsa varovainen ilme
kasvoillaan.

— Kyllä! Ja sinä, oletko sinä jo livistänyt naistesi luota?

— Hm! Kaunista livistämistä, kun tulee ajetuksi pois.

— Ajetuksi pois? Minä hämmästyn. Minulle on sanottu, että sorsaherrat
ovat niin häijyjä aviomiehiä, että ne hylkäävät vaimonsa juuri samassa
hetkessä kun nämä ovat lopettaneet munimisen.

— Sanotaan, niin... Sanotaan niin paljo karkeita valeita
aviomiesraukkojen tiliin.

— Mitä lajia? Valeita?

— Ah ne naiset, kuinka hyvin minä ne tunnen! Kevätpuolella, kun
niitä alkaa kuumottaa siipien alta, silloin niillä riittää kiemailua
niin että siihen voi suuttua, mutta kun vaan kuherteluaika on
kunnolla ohitse, niin hyvästi hunsvotit! Tosiaan kaunis kohtalo olla
aviomiehenä! Kaikki aatteellinen ja ylevä meidän elämässämme on meiltä
kielletty.

— Mutta mistä helkkarista se johtuu, että ne ajavat teidät sillä
tavalla luotaan, sen sijaan että ne pitäisivät teidät luonaan
elättäjinä?

— Mikä liikuttava yksinkertasuus! Niin tiedä siis, että ne ovat
etukäteen hankkineet muonaa makuuajakseen ja että ne eivät halua ketään
syömätoveria, sekä että lopulta meidän läsnäolomme saattaisi heidät
vaaroille alttiiksi meidän alituisen menemisemme ja tulemisemme kautta.

— Ne ovat tosiaan käytännöllisiä, teidän naisenne!

— Sen minä vakuutan. Mutta kun kaikki otetaan lukuun, mikä nöyryyttävä
asema meille! Tiedättekö, että eräs nainen, joka muuten on melko
lailla sukkela, on tehnyt hyvän sukkeluuden määrittelemällä aviomiehen
seuraavalla tavalla: "Koiras", sanoi hän, "on todistus naisen
kykenemättömyydestä tehdä itse poikasia".

— Mikä häikäilemättömyys! Mikä raakuus! Naisen koiras! Mutta onko sinun
avioelämäsi tällaista?

— Se on samanlaista kaikkialla.

— Oikeinko totta?

— Ole varma siitä.

— Mutta miksette nouse vastustamaan noita röyhkeitä! — Naisia ei enää
lyödä.

— Miksei?

— Joo, senvuoksi, että ne ovat vahvempia.

— Vahvempia?

— Niin herraseni. Tarvitaan enemmän voimaa muniakseen neljä munaa kuin
olla munimatta ainoatakaan. Naaras komentaa aina koirasta, niinkuin
pian tulet näkemään. Mutta sinä saat luvan alkaa tutkimuksesi alusta.

— Kuulehan sorsa, juuri alkumunan johdosta minä olenkin tullut tänne.

— Eikö muuta? Minä syön muutamia miljonia semmosia aamiaiseksi.

— Voi, minä olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit tuoda ylös
minulle näytteen; tunnen etten itse jaksa sukeltaa.

— Niin mutta sinä et voi nähdä alkueläimiä paljaalla silmällä, ja
muuten ei siinä ole mitään näkemistä. Se on muna, joka aivan itsekseen
sikiää ja liikkuu, siinä kaikki. Jos sinulla sensijaan on halua tehdä
tuttavuutta alkuperäisen naisen kanssa, joka tekee miesten temppuja...

— Kyllä, tietysti tahdon nähdä...

— Kuten käsket siis.

— Sanottu ja tehty. Sorsa syöksyy mereen ja on hetken perästä jälleen
lokin vieressä, mihin hän laskee pienen eläimen sileälle kivelle.

— Tässä on meillä mustekala, hyvin alkuperäinen eläin. Ei maksa vaivaa
kysyä tältä naiselta, kuinka hänen herra miehensä jaksaa.

− Koska?...

— Koska sillä ei semmosta olekaan... Se tekee itse poikasensa.

− Aivan itsekseen?

— Aivan itsekseen! Näytä minulle mies, joka voi tehdä saman!

— Voi semmosia pettureita! Entä se juttu naisesta, joka on lähtenyt
miehen kylkiluusta... Onko joku mies pannut sen kokoon?

— Joku, joka on enemmän kuin mies: mies hameissa, pappi. Jos sinä
tahdot nousta ylöspäin kehitysportaita ja läheltä tarkastaa ihmisen
ensimäistä luomista, niin tarvitsee sinun vaan seurata minua.

Sorsa lensi tiehensä lokki kintereillään, ja pysähtyi pian erään
peittyneen laivahylyn luo pienessä satamassa.

Odotahan hiukan niin saat nähdä. — Ja sorsa esiintyi taas sukeltajana,
tullakseen hetken jälkeen ylös tuoden kölistä mukanaan omituisen
eläimen joka muistutti tulpania.

— Katsohan tänne lokki! Tässä on minulla hanhenkaula, crustaceain
jalosta suvusta. Katsohan vaan: tässä näemme heikon sukupuolen suurena
kuin tulpani.

— Entä vahvempi sukupuoli sitte?

— Niin, mitä luomisen herraan tulee, niin heitähän silmäys tämän mamman
selkään! Näet siinä tuon pienen kukkaron, joka on siihen kiinninaulattu.

Tämän pienen laukun, joka ei ole nappia suurempi?

— Juuri sen. Se on aviomies. Näetkö, ei ole niinkään kehumisen arvoista
olla mies, mutta siinä on joka tapauksessa pirstaleita aviomiehestä,
muita uskollisemmasta. Siis kunnioitusta naisia kohtaan!

Lokki tunsi olevansa melko lailla hämillään, kun hän muisti, miten hän
oli ottanut suun täydeltä keskustelussa Nitonkareilla.

— Lopettakaamme nyt, jos mahdollista, — sanoi hän. — Mikäli voin nähdä,
täytyy maailman olla ylösalasin käännetty, kun asian perille pääsee.

— Aivan varmasti; etkö tiedä että esineet kuvastuvat ylösalasin silmän
sisällä?

— Miten täynnä sinä olet viisautta! Mutta palatkaamme
aviomiesraukkaamme: tässä on siis nainen tehnyt miehensä?

— Ilman epäilystä — meritulpaanien joukossa! Mutta jatkakaamme
opintojamme.

— Kestääkö sitä vielä kauan?

— Eteenpäin, niin saat nähdä!

Sorsa saavutti merenrannan ja kierteli jyrkänteen reunalla alati lokin
seuraamana.

— No, kas tässä, mitä me tarvitsemme.

Hän laskeutui kasalle kuivia lehtiä, missä kaksi etanaa makasi.

— Tahdotko olla ystävällinen ja tarkastella tätä täysin onnellista
avioliittoa.

— On tosiaan nautinto nähdä vapaa mies,

— Miehiä? Kaikista vähimmin! Ei, vaan kaksi mies-naista, jotka
keskenään auttavat toisiaan rakastelupuuhissa.

— Siis täydellinen tasa-arvosuus; ei mitään tämän sulosen työn jakoa.

— Täydellinen; tässä ei ole mitään koiraksia, jotka vetelehtivät.

— Mutta se on joka tapauksessa siveetöntä, kokonaan vastoin luontoa,
herraseni.

— Luonto ei ole koskaan siveetön, herraseni, ja luonto ei koskaan tee
mitään vastoin luontoa, vaikkakin se on koko mutkikas.

— Se on tosiaan käsittämätöntä.

— Miten suuri sukupuolisankari lieneekin, niin kyllä jättää
pöyhkeilemättä tämmösten kokemusten jälkeen, Näetkös, täytyy tottua
siihen ajatukseen, että nainen on ensimäinen, sekä että me kaikki
olemme lähteneet äidin kohdusta, ennenkuin mitään isää oli olemassa.
Hämähäkit antavat sinulle siinä suhteessa uusia todistuksia. Tämä
suuri peto, joka riippuu verkon keskessä, on naaras. Ja tämä pieni,
hyväntahtoinen naapuri, joka on niin pelokkaan näkönen, on kosija eli
paremmin sanoen anoja. Polonen luomisen herra, kuinka tuhman näkönen
se on. Hiljaa, hän lähestyy. Nainen heittää häneen syrjäkatsauksen.
Hän ei ota kernaasti vastaan vierailukäyntejä tältä elolliselta
kautsukkioliolta. Katsohan nyt vaan miten naaras syöksyy koiraksen
kimppuun, lävistää sen, kiertää sen verkkoon ja imee sen verta!

— Oi voi, semmoista hirviötä! Tuommoinen Siniparta naishaamussa! Ash,
noita juttuja, joita istutetaan lapsiin!

— Älä usko mihinkään juttuihin, paitsi siivottomiin: totuus on aina
siivoton.

— Tämähän on oikea amazonien valtakunta.

— Eikä ole, sen olemme piilottaneen viimeiseksi! Kas niin, nyt
eteenpäin!

He nousivat, syventyivät lähellä olevaan metsään ja pysähtyivät erään
suunnattoman suuren muurahaispesän luona.

— Peitä kasvosi kuolevainen, täydellisimmän yhteiskunnan edessä! —
lausui sorsa.

— Täydellisen yhteiskunnan? — toisti lokki.

— Niin, ihannevaltion, missä naiset uudestaan ovat vallanneet sen
aseman, joka luonnostaan tulee heille.

— Pyh, luonto! — huudahti laimealla äänellä pieni, kurja olento, joka
ryömi pesän harjalla.

— Anteeksi, herraseni — sanoi sorsa — ettekö te tahtoisi olla niin hyvä
ja selittää tälle toverille teidän ihanneyhteiskuntanne järjestystä;
hän hartaasti haluaa saada tietää jotakin teistä.

— Ehkä herra sitte tahtoo tulla hiukan lähemmäksi kuullakseen paremmin,
sillä minua on kielletty ottamasta askeltakaan talon ulkopuolelle...

— Ettekö te herraseni ehkä sattumalta olisikaan vapaa? — kysyi lokki.

− En erittäin, niinkuin herra pian voi päättää minun selonteostani.
Aluksi on ihannevaltio perustettu työn jaolle, ja valtiomuoto on
sukupuolta vailla.

— Te tarkotatte salvettu?

— Lähimain, sillä vallassaolevana luokkana ovat sukupuolta vailla
olevat naaraat eli naiseunukit, jotka muodostavat haaremivahdin.

— Vai niin, onko teillä sulttaania? Tarvitsee siis vaan tulla
turkkilaiseksi...

— Ei, herra, täällä ovat sulttaanittaret itse... sulttaaneja, ja me
miehet saamme ainoastaan suorintaa miehen aviollisen työn.

— Tuhat tulimmaista! Ja viisas Salomo antoi meille kuuluisan neuvon:
"Sinä laiska, mene ja katso muurahaisia, ja kehottakoon heidän
ahkeruutensa näkeminen sinua parannukseen!"

— Se kunnian mies ei ole valehdellut, sillä ei silloin kelpaa
laiskotella, kun jokaisella naisella on satakunta puolisoa.

— Mikä siveettömyyden kuilu! Ja teillä herraseni, ei ole mitään tointa,
mitään virkaa? Oletteko te vaan joukko naisten elättejä?

— Se on valitettavasti totta mitä te sanotte; me emme koskaan tee työtä
eivätkä naisetkaan koskaan. Eunukit ovat anastaneet kaikki työt.

— Ja ovatko asiat aina olleet sillä tavalla?

— Eipä suinkaan! Meidän valtiossamme on tapahtunut kehitys, samoinkuin
kaikkialla muuallakin!

— Onpa kaunista kehitystä!

— Se ei ole aina kaunis, vähimmin silloin kun mennään taaksepäin.

— Kehitystä taaksepäin? Ei käy laatuun!

— Käy kyllä ja mikäli oppineet sanovat, tulee se yhä huomattavammaksi
päivä päivältä, niin että esimerkiksi raakku on kehittynyt, taaksepäin
etanasta senkautta, että tämä on menettänyt päänsä, j.n.e. Varokaa
herraseni pitämästä jokaista kehitystä edistysaskeleena.

— No jopa jotakin!

— Antaakseni teille lyhyen historiallisen yleiskatsauksen meidän
kehityksestämme, mainitsen, että hallitus ennen vanhaan oli naisten
käsissä aivan niinkuin teillä.

— Niinkuin meillä?

— Niin herraseni, ja etymologia (oppi sanojen synnystä) säilyttää
vielä jälkiä siitä. Naiset vallitsivat ja miehet ohjasivat: miehet
olivat toimeenpanijoina ja naiset antoivat ohjeita. Naiset, tarkotan
naaraat, jäivät kotiin hoitaakseen poikasia, ja miehet lähetettiin
ulos hankkimaan ruokaa, sotimaan, ottamaan orjia ja kaikkea semmosta,
ja olivat aina vaimojensa nöyrimpiä palvelijoita. Silloin oli kyllä
kuningas, mutta hän oli vaan muodon vuoksi, koska kuningatar oli
varustettu kaikilla välikappaleilla tehdäkseen tahtonsa määrääväksi,
ja kaikki muu oli samassa suhteessa. Silloin olimme saavuttaneet
huippukohdan. Seurauksena alituisista sodista, joihin naiset eivät
ottaneet osaa, alkoivat rajattoman työn kautta murtuneet koiraat
tulla naaraksia harvalukuisemmiksi. Jälkimäisten liiallinen lukumäärä
toi mukanaan naimattomien naisten luokan, voimakkaan suvun, jolta
puuttui kaikkia tunteita, mitkä olisivat voineet olla esteenä
heidän astumiselleen julkiseen elämään. Siitä lähtien häviävät
suvustaan huonontuneet miehet taistelussa ja naimattomat naiset
vahaavat kaikki toimet, jopa sodankin. Päästyään valtaan alkoivat
nämä, jotka sitäpaitsi keinotekosesti perinnöllistä tietä oli tehty
sukupuolettomiksi, vähentää naarasten lukumäärää keinoilla, joita
tunnetaan malthusialaisuuden nimellä, ja siitä johtuu nykyinen
yhteiskuntamuoto, niin kutsuttu ihanneyhteiskunta.

Lokki ei voinut olla ajattelematta rouva Sappea ja sitä lakkoa, joka
oli puhjennut heidän pienessä yhteiskunnassaan Genèvejärven rannoilla,
kun samalla kuului ääntä muurahaispesän sisästä ja parvi muurahaisia
yhtäkkiä syöksyi ulos, toiset siivekkäitä toiset siivettömiä. Se,
joka piti historiallista esitelmää, ei ennättänyt väistää ja sai
korvapuustin eräältä lihavalta eunukilta.

Lokki ja sorsa pakenivat erään paatsaman taakse ja voivat sieltä
hyvässä rauhassa katsella sitä surullista näytelmää, joka tapahtui
heidän hämmästyneiden katseidensa edessä.

Ensiksi tuli noin parikymmentä siivekästä naarasta ulos pesästä ja
muutamien valmistavien toimien jälkeen kohosivat ne auringonpaisteessa
suuren kuusen huipun yläpuolelle. Sen jälkeen muutamia satoja,
samoin siivekkäitä koiraita, jätti vankilansa täyttääkseen synkkää
kutsumustaan.

— Tämä on häämatka — sanoi sorsa selitykseksi.

— Se mitä tapahtui kuusen yläpuolella, oli peitetty itse siihen
pilveen, jonka nämä pienet elävät muodostivat, ja oli jokaiselta
kuolevaiselta silmältä salattuna, ollen ainoastaan hedelmöittävän
auringon katseiden alasena.

Kun tunti oli kulunut ja häät olivat lopussa, laskeutuivat naaraat alas
ja astuivat jälleen äitiyshuoneeseen, missä työntekijättäret nyhtivät
niiltä pois siivet, joista niille ei tästä lähin ollut mitään hyötyä.

— Langenneet enkelit pudottavat viattomuuden siipensä — lausui sorsa.

— Entä murhaenkelit, mitä ne tuolla tekevät? — kysyi lokki
säikähtäneenä, kun hän näki työntekijättärien syöksyvän koiraksien
niskaan, joilla uupuneina ei ollut rohkeutta lähestyä muurahaispesää,
vaan pysähtyivät avuttomina ruohistoon sen ympärillä.

— Ne panevat toimeen verilöylyn koirasten keskuudessa, jotka nyt ovat
tulleet tarpeettomiksi.

— Semmosta kuulumatonta raakuutta! Tulkaa sitte ja sanokaa, että naiset
ovat orjuutettuja! Tarvittaisiin yhdistys miesten oikeuksien valvomista
varten. Mies parat! Minä olen saanut tarpeekseni ihannevaltiosta.

— Mitä tehdä. Se on niiden luonto.

— Sitä voi kutsua taaksepäin meneväksi kehitykseksi. Minä toivon
sinun myöntävän, että sukupuolettomiksi tehdyt olennot ovat suvustaan
huonontuneet.

— Siitä ei ole epäilystäkään, etteivät ne ole suvustaan huonontuneet,
ja se on juuri kehitystä...

— Onko suvustaan huonontuminen kehitystä? No niin. Onneksi tapaa vielä
korkeampien eläinten keskuudessa luomisen herroja paremmissa oloissa.

— Missä sitte, ellei kysymys ole liian tunkeileva.

— Joo, esimerkiksi kanoissa.

— Oh, luuletko sinä että kukko on keisari? Erehdys! Katsohan, miten se
seuraa kanoja, miten kohtelias se on antaessaan käsistään makupalat,
kuopiessaan maata naisille. Kukko saa olla yövahtina, suojavahtina,
kenttävahtina. Hän on sanalla sanoen naisyhteiskunnan asiamies ja
juoksupoika.

— Sinä olet kai kuitenkin samaa mieltä siinä, että mormonismi on
epäsiveellistä.

— Onko sinusta sitte parempi, että on sukupuolestaan vapautettuja
naisia, kuin hedelmöitettyjä. Minusta on kanatarha parempi kuin
muurahaispesä.

— Tiedätkös sorsa, että tästä hetkestä alkaen en pidä kummastakaan.
Luonto on yhtä puutteellinen kaikkialla. On yhtä hyvä ottaa luonto
semmosena kuin se on, kuin muualta etsiä ihanteita. Hyvää iltaa ja
kiitos ja kunnia!

— Onnea matkalle! Muista nyt vaan ne opetukset, joita olen sinulle
antanut!

Matkatoverit erosivat ja lokki lensi pohjosta kohti. Kun paraillaan oli
auringonlasku, ei hän lähtenyt merelle, vaan pysytteli maanpuolella.
Keskiyön paikkeilla oli kuu noussut ja lokki näki jalkainsa alla pitkän
valoviivan, kahden hopeanauhan tavoin kiemurtelevan Pohjosesta etelää
kohti. Hän seurasi korkealla rautatienrataa, jonka kiskot loistivat
kasteessa, samalla kun hän hengitti ilmaa, joka oli täynnä oranssin ja
magnoliakukkien tuoksua, ja sai näkyviinsä suuren pyöreän kehän täynnä
keltasia valopilkkuja. Se oli kaupunki. Uteliaana saamaan tietää,
miten kaksikätiset olennot käyttäytyivät kaunista sukupuolta kohtaan,
läksi lokki kaupunkiin, pysytellen sivulla, jotta ei saattaisi itseään
minkäänlaisen tunkeilevan huomion esineeksi. Hän näki silloin suuren
rakennuksen, jota valasivat suuret kynttiläjalat sähkövaloineen,
ja josta juhlapukuinen joukko astui ulos; naiset ensinnä ja miehet
jälestä, kantaen näiden saaleja.

— Siinä on meillä miesrenki — mutisi lokki.

— Hän lensi ja piilottautui kattoräystäälle. Siitä hän voi tarkastella
niitä kun ne vaelsivat eri tahoille. Naiset kulkivat suorina kuin
kuningattaret ja kavaljerit seurailivat heitä hattu kädessä, tarjosivat
käsivarttaan palvelevaisella tavalla ja osottivat seuralaiselle
alituista pientä huolenpitoa, ilman että voi nähdä ainoatakaan naista,
joka teki samalla tavalla kavaljerilleen.

— Tasa-arvosuutta ei ole otettu käytäntöön täällä — lausui lokki.

— Hän kurkisti erääseen vastapäätä olevaan ikkunaan, missä oli
unohdettu vetää alas verhot.

Nuori nainen istui siellä leposohvalla ja tarkasteli kylmällä katseella
nuorta miestä, joka oli polvistuneena hänen edessään matolla.

— Eihän tuo pyydä tuolla naiselta muuta kuin minkä nainen tulee myymään
hänelle?

Lokki lensi ylös ja nousi korkealle ilmaan keksiäkseen tien kotiinpäin.

Kuunvalossa pisti hänen silmiinsä suuri rakennus valkeasta marmorista.
Koristeltuna torneilla rajattomiin saakka, sekä tuhansilla
kuvanveistoksilla, kukilla, lehdillä, viireillä ja päädyillä, tarjosi
se verrattoman näyn. Lokki liukui alas tarkastellakseen veistokuvia.
Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja sekasin. Mutta keskellä tätä
minaretimetsää kohosi korkealle kupoli, korkeampi kuin kaikki toiset,
ja sen huipulla, korkeimmalla paikalla, oli kuparista tehty nainen,
joka tuuditti käsivarsillaan vastasyntynyttä lasta.

— Temppeli, joka on pyhitetty naisten palvelukselle, päätteli lokki
itsekseen. — Tämä on toki kuitenkin äiti. Erittäin hyvä!

Samassa hetkessä kuin lokki valmistautui lähtemään matkoihinsa, kuului
sulavaäänistä laulua katedralin syvyydestä. Säveleet tunkivat katon
läpi ja keskellä urkujen möyryämistä puhuivat ihmisäänet sanoja, jotka
tekivät suuren vaikutuksen vanhaan lokki-isoisään. Äänet lauloivat:

    Ave Maria, gratia piena,
    Dominus tecum,
    Benedicta tu in mulieribus
    Et benedictus ventris...

— Huolimatta täysin ihanteellisesta realismistaan on tämä laulu, mikäli
juuri olen saanut oppia, erittäin paikkansa pitävä. Ave mater! Siunattu
olkoon äitiys!

Ja lokki läksi matkaan, äkkinäisen koti-ikävän pakottamana.

Kun hän oli kulkenut Mont Cenis vuoren ohitse kevyen aamiaisen jälkeen
Annecyjärvessä, tuli hän takasin Genèven satamaan varhain aamulla.

Suuri oli hänen hämmästyksensä kun hän ei nähnyt vilahdustakaan
lakkotovereistaan. Hän lensi selän ympäri tuloksetta, nuuski kaislikon
Coppèn, Thononkarien ja Nyonjärven luona, mutta menestyksettä. Katkeria
epäluuloja alkoi nousta hänen sieluunsa kun hän saapuessaan Genèven
satamaan luuli näkevänsä rouva Sapen kyyristyneenä eräällä lankulla
Collongen lastauspaikalla. Tämä näytti olevan häpeissään ja hämillään
eikä osottanut huomaavansa matkailijan paluuta.

— Hyvää päivää rouva — huusi tämä kaukaa. — Miten käy lakon?

Vanhus muutti tuskin asentoa ja vastasi, katsellen viistoon häneen:

— Noin mukiinmenevästi. Kaikki ovat karanneet kaikessa hiljaisuudessa.

— Yhdessäkö?

— Sikin sokin.

— Kirottua! Antamatta minun aavistaa hituistakaan!

— Se on oikein teille, vanha pukki!

— Kas siinä te näette, niin paljon kuin te saarnasittekin vastoin
luontoa, pysyy terve luonto kuitenkin jälellä!

— Entä epäterve luonto?

— Sekin on jälellä, mutta se tulee toisessa sijassa. Minä valitan
täydestä sydämestäni, vanha Sappi, muita kyttyräselällä ei koskaan ole
oikeutta ruveta harjottamaan kiihotusta selkärangan mutkistamiseksi.



PYHÄ HÄRKÄ ELI VALHEEN RIEMUITSEMINEN


Faraojen maassa, missä leipä oli niin kallista ja uskontoa oli kovin
viljalti, missä kaikki muu oli pyhää paitsi veronmaksajat, missä pyhä
lantaeläin kiersi kokoon pyhiä lantakasojaan pyhän uskonnon pyhän
suojeluksen alaisena, siellä seisoi muuan nuori fellah eräänä kauniina
päivänä, jolloin pyhä Niili oli nostanut pyhän liejunsa huojuvien
palmupuiden juurelle, ja katseli sitä riemastuttavaa toimitusta, jonka
avulla sonni Aleksanteri oli paraikaa jatkamassa sukuaan, tietämättä
mitään niistä kolmestakymmenestä vuosisadasta, jotka pyramidien
harjoilta heittivät historiallisia katseitaan tämän keväiseen työhön.

Silloin kohoaa punanen hiekkapilvi pohjosella taivaanrannalla ja jono
kamelinpäitä nousee vähitellen väreilevän erämaanpinnan yläpuolelle,
lähestyy, kasvaa suuremmaksi ja fellah heittäytyy pelokkaana Osiriksen
kolmen papin ja näiden hengellisen matkaseurueen eteen.

Papit nousevat kameliensa selästä kiinnittämättä huomiotaan fellahiin,
joka makaa mahallaan.

Hillitön sonni on nimittäin kiinnittänyt hengellisten herrain uteliaat
silmät puoleensa. He astuvat lähemmäksi ja tutkivat tulista eläintä
päästä kantapäihin, nipistävät sitä kyljistä, katsovat sitä suuhun ja
äkkiä tulee vavistus heidän päällensä ja he lankeavat polvilleen ja
alkavat veisata virttä.

Kun härkä oli täyttänyt velvollisuutensa tulevia sukupolvia kohtaan,
haisteli se odottamattomia jumaloitsijoitaan, jonka jälkeen se kääntyi
ympäri ja sivalsi vienosti hännällään heitä kasvoihin.

Mutta kun kunnon papit taasen olivat selvinneet jaloilleen, kävivät he
puhuttelemaan fellah polosta, joka ei enää tiennyt mitä ajatella.

— Onnellinen kuolevainen, sinun epäpuhtaiden käsiesi hoidossa
on aurinko antanut syntyä ja kasvaa Apis-härän, Osiriksen
tuhannenkuudennenkymmenennen lihaksitulemisen. [Apis-härkä oli vanhan
ajan egyptiläisillä auringon jumalan Osiriksen lihaksi tullut edustaja.]

— Herrain tulisi pikemmin kutsua sitä Aleksanteriksi — vastasi
hämmästynyt fellah.

— Suus' kiinni, sinä arkkinauta, sinun härälläsi on kuun merkki
otsassa, ja sillä on merkit kyljissä ja sittiäinen kielen alla. Se on
auringon poika.

— Ei, varmasti ei, hyvät herrat, sen isä oli kylän siitossonni.

— Pois täältä, senkin aasi — huusivat papit raivostuneina — tästä
hetkestä alkaen ei sonni Memfin papillisen lain mukaan enää kuulu
sinulle.

Turhaan koetti fellah polonen tehdä vastaväitteitä tätä tunkeutumista
vastaan yksityisen omistusoikeuden alalle. Papit tekivät parastaan
valistaakseen hänen vähäistä käsityskykyään, mutta heille oli
mahdotonta saada häntä käsittämään, että sonni oli jumala, ja he
velvottivat hänet lopuksi täydelliseen vaiteliaisuuteen sen sukuperän
suhteen, eivätkä vitkastelleet kulettaessaan sitä pois.

       *       *       *       *       *

Apiksen temppeli oli aamuauringon valasema ja tarjosi verrattoman
nähtävän, joka vaikutti suorastaan musertavasti ja salaperäsesti asiaa
tuntemattomiin, mutta melkein naurettavasti salaisuuden tietäviin,
jotka ymmärsivät tutkia sen merkkejä, mitkä eivät mitään merkinneet.

Joukko talonpoikaisnaisia oli kerääntynyt suuren portin eteen ja odotti
sitä hetkeä, jolloin portit avattaisiin ja heidät vapautettaisiin
maitopytyistään, joita he olivat kantaneet sinne niinkutsutun
uudestisyntyneen jumalan hyväksi.

Vihdoinkin kuului temppelin sisustasta torven räikeä ääni ja pieni
luukku suuressa portissa avattiin. Näkymättömät kädet vastaanottivat
pytyt ja luukku sulettiin taasen.

Mutta sisällä temppelissä, kaikkein pyhimmässä, seisoi sonni
Aleksanteri kopissaan ja pureskeli heinätukkoa, mulkoillen alempaa
papistoa, joka paraikaa kirnusi voita hunajakakkuja varten, jotka
korkeampi papisto tulisi hyväntahtosesti syömään Apis-jumalan puolesta.

— Maito alkaa tulla huonommaksi — arveli eräs.

— Kasvava epäusko! — vastasi toinen.

— Tahdotko siirtyä senkin kaksinkertainen aasi! — huusi kolmas, joka
paraikaa suki härkää, ja antoi potkun härän kylkeen seurata sanojaan.

— Uskonto menee taaksepäin — jatkoi ensimäinen.

— Helvettiin uskonto, kun kaupat rotsii huonosti!

— Niin, mutta joka tapauksessa tarvitaan uskontoa kansaa varten! Ja
miksei yhtä hyvin tämä kuin joku muu.

— Käänny luuska kuului häränhoitajan suusta, joka jatkoi sukimistaan
— huomenna tulee sinun näytellä rakasta jumalaa, niin että piru ottaa
seurakunnan.

Ja koko papisto kajahutti hillittömän, vilpittömän naurun, semmosen,
jonka valistunut papisto niin erinomaisesti osaa.

Seuraavana päivänä, joksi juhla oli määrätty, kulotettiin Apis-härkää,
joka oli kukkien ja köynnösten koristama ja silkkinauhoihin kääritty,
ja jonka edellä joukko lapsia ja soittajia kulki ympäri temppeliä
vastaanottamassa kansan palvelusta.

Kaikki kävi niin hyvin kuin voikin toivoa, eikä mikään häirinnyt iloa
ensimäisten puolituntisten aikana. Mutta häijy sattuma sovitti, että
Aleksanteri-polosen entinen omistaja, jota veronmaksuhuolet rasittivat,
oli tuonut lehmänsä torille myydäkseen sen. Ja se seisoi vielä siellä,
kun juhlakulkue marssi esiin eräältä lähikadulta ja toi sen sivutse
puolison, josta se oli ollut vuode- ja pesäerossa useampia kuukausia.
Tämä, joka pakollisen leskeytensä aikana tunsi itsessään aivan
uskomattoman voiman virtaavan ja jota nyt entisen puolisonsa erityinen
tuoksu houkutteli luokseen, unohti ne velvollisuudet, joita sillä
jumalanvirassaan oli, antoi jumalan näyttelemisensä jäädä sikseen ja
rynkäsi kohti puolisoaan.

Asema tuli vakavaksi ja se täytyi pelastaa jos mahdollista. Kaikeksi
onnettomuudeksi papeille oli fellahin ilo sonninsa jälleennäkemisestä
liian suuri, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan alkoi huutaa:

— Voi sinua, polonen Aleksanteri, kuinka olen sinua kaivannut!

— Mutta papit olivat valmiita vastaväitteilleen:

— Hän pilkkaa jumalaa! Kuolema pyhyyden häväisijälle!

Fellah, jonka raivostunut joukko yhdessä silmänräpäyksessä mukiloi
pehmeäksi, joutui poliisin käsiin ja vietiin oikeuden eteen. Kun häntä
käskettiin puhumaan totta, pysyi hän jyrkästi väitteessään, että härkä
kuului hänelle, ja että se Aleksanterin nimellä oli tehnyt kunnan
siitossonnin palvelusta hänen kylässään.

Mutta nyt ei ollut kysymyksessä tosiasiain selville saaminen. Fellahin
oli vaan vastattava syytteeseen:

— Oletko tai etkö ole pilkannut pyhää härkää kutsumalla sitä
Aleksanteriksi?

— Tietysti olen kutsunut sitä Aleksanteriksi, koska...

— Riittää! Sinä olet kutsunut sitä Aleksanteriksi.

— Koska... se on totta.

— Ei totuutta saa sanoa.

— Onko sitten valehdeltava?

— Ei sanota valehdella; käytetään sanontatapaa: kunnioittaa toisten
mielipiteitä.

— Kenen toisten?

— Sen sinä kyllä tiedät... lähimmäistensä... kaikkien ihmisten.

— Siinä tapauksessa, kunnioitettava tuomari, suvaitkaa kunnioittaa
minun mielipidettäni härän suhteen ja jättäkää minut rauhaan!

— Mutta, senkin pölkkypää, niillä toisilla ei tarkoteta sinua,
ymmärrätkö?

— Niin, kyllä ymmärrän, toisia ovat kaikki muut paitsi fellah.

— Sinäkö tässä minua kuulustelet? Mene matkoihisi; papit saavat
menetellä suhteesi niinkuin haluavat.

Vietynä Osiriksen temppeliin tapasi fellah ylipapin enemmän
vastaanottavaisena selityksille, kuin hän oli uskaltanut toivoa.

Se oli epäilemättä sonni Aleksanteri, sitä ei pappi tahtonut kieltää,
mutta sitä ei saanut sanoa, koska... no niin... koska kerran
yhteiskunta oli rakennettu äänettömien sopimusten varaan, oli aivan
välttämätöntä kunnioittaa toisten mielipiteitä.

Mutta miksi taivaan nimessä ei sitte kunnioiteta fellahin mielipidettä,
koska hänkin on "toinen", joukkoon verrattuna.

Ylipappi, rehellinen mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan, tunsi
väsyneensä kaikkiin varastemppuihin ja tuli liikutetuksi fellahin
koristelemattomasta tavasta katsoa asioita. Hän huomasi nyt tilaisuuden
sopivaksi ehdottaa parannuksia ja neuvoteltuaan ammattiveljiensä
kanssa, päästi hän etukartanoihin kansan, joka oli seissyt porttien
edustalla, ja viittansa poisheitettyään astui hän kansalaisen pukuun
puettuna alttarille puhuakseen kansalle.

Lapseni — alkoi hän.

Mutta hämmästyneen kansan keskuudessa, joka ei enää tuntenut häntä,
syntyi liikettä.

— Lapseni — huusi ylipappi — puku ei tee miestä. Ettekö näe ystäväni,
että se olen minä, Osiriksen ylipappi.

Joukko alkoi mutista.

No niin lapseni, hetki on nyt lyönyt, jolloin teille on tehtävä
tunnetuksi pyhät salaisuudet. Älkää pelästykö! Minä olen vaan
yksinkertainen kuolevainen, niinkuin te kaikki, ja rauhottaakseen
teitä olen heittänyt päältäni pitkäliepeisen pukuni. Te olette pitänyt
härkää, kaikkea hedelmöittävän auringon vertauskuvaa, itse jumalana.

Ja kääntyen pappien puoleen, jatkoi hän:

— Vetäkää pois esirippu!

Joukko, joka ei milloinkaan ollut nähnyt temppelin sisustaa, heittäytyi
polvilleen sfinxin ja Osiriksen kuvien edessä, joita häämötti
puoliavointen esirippujen välistä.

Ei kukaan uskaltanut katsella sinne.

— Nouskaa ylös — jyrisi pappi — kas niin, nouskaa ylös! Ja vetäkää nyt
syrjään toinen esirippu!

Esirippu vedettiin syrjään. Ja kansan hämmästyneiden silmäin eteen
avautui aivan tavallinen talli temppelin taustassa, ja siinä makasi
pyhä härkä aivan välinpitämättömästi märehtien.

— Tässä näemme sonni Aleksanterin — huusi pappi — te luulette, että se
on jumala, ja kuitenkin se on vaan nautaparka, eli kuinka fellah?

Mutta silloin kuului kauhea kiljahdus ja keskellä sekavaa melua huusi
naisen ääni:

— Temppelin häpäsijä! Alas jumalanpilkkaaja, valehtelija!

Ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa olivat naiset kuristaneet,
raahanneet ulos ja heittäneet kaivoon ylipapin.

Ja samalla tavalla kohdeltiin fellahia, joka oli hävässyt pyhää valetta.

Mutta papit näkivät parhaaksi laskea alas esiriput ja he pakenivat
kaikkein pyhimpään, jossa he jatkoivat pyhää karjanhoitoaan ja yhä
edelleen omistivat elämänsä ainoalle autuaaksitekevälle erehdykselle.



MITEN PAPPI, JOKA USKOI JUMALAAN, TULEE KÄÄNNETYKSI MEHILÄISTEN
NOKKELUUDEN KAUTTA JA KUOLEE PERHEENSÄ HELMASSA TOTISESSA
JUMALAAKIELTÄVÄSSÄ USKOSSA


Oli kerran pappi, joka uskoi Jumalaan; kiusallinen tapaus, joka ei
kuitenkaan ole niin aivan harvinainen kristillisessä kirkossa.

Niin ei kuitenkaan ollut aina ollut laita, sillä nuoruudessaan oli hän
saanut oikeita käsityksiä yliluonnollisista asioista sen kasvatuksen
avulla, jonka hänen hurskas jumalaakieltävä äitinsä oli hänelle
antanut. Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämä nuori mies, heitettynä
nuoruudenajan myrskyihin, joutunut huonoon seuraan, joka pian ryösti
häneltä hänen lapsellisen uskonsa. Niin että kun hän tuli kypsään
ikään, havaittiin hänen olevan innokkaan jumalaanuskojan ja valmiin
vastaanottamaan papin takin äitinsä suureksi suruksi.

Tarkkaan otettuna ei tämä nuori mies ollut tyhmä, kaukana siitä.
Ja hän ei milloinkaan turvautunut pyhiin tai maallisiin kirjoihin
etsiäkseen niistä todistuksia Jumalan olemassaolosta; hän oli keksinyt
tästä jääväämättömän todistuksen luonnon täydellisyydessä, joka
ilmeni ennen kaikkea eläinten vaistossa. Nuori pastori oli antautunut
mehiläisiä hoitamaan, ja kaikki mehiläishoitajat muuttuvat mehiläisten
turmiollisen vaikutuksen alaisina jumalaapelkääviksi; vakava
seikka, jonka turmiolliset seuraukset ovatkin herättäneet huomiota
jumalankieltäjien joukossa, jotka ovat tehneet parastaan vastustaakseen
mehiläisiä suojelustullien avulla.

— Katsokaamme lapseni — niin tapasi pastori lopettaa alituiset
saarnansa jumalan olemassaolosta — katsokaamme esimerkiksi mehiläisiä
(ainoat eläimet, joita hän oli tarkastellut), kukahan on opettanut
niitä valmistamaan näitä ihmeellisiä hunajakakkuja? Minäkö?
Piikaniko? Vanha puutarhurini Jaakkoko? Ei, tuhat kertaa ei! Olisiko
ajateltavissa, että jos me tapaisimme mehiläiset taivaassa (jota
minä toivon), olisiko ajateltavissa, että nämä mehiläiset eivät
osaisi valmistaa hunajaa? Ei, tuhat kertaa ei! Yksinomaan siitä
yksinkertaisesta syystä, että Jumalan lait ovat ikuisia. Reväiskää pois
siivet niiltä, nyhtäkää jalat niiltä, silpokaa niiden kieli, sittenkin
ne valmistavat hunajaa kaikesta huolimatta. Kaikissa oloissa, kaikissa
ilmanaloissa säilyttävät mehiläiset vaistonsa kerätä hunajaa. Se on
järkkymättä niiden luonto, jonka Jumalan, muuttumattoman, kaikkivoivan
tahto on niihin istuttanut. Amen!

Eräänä kauniina päivänä määrätään nuori pastorimme siirtomaihin
laivapapiksi, ja hänen määräpaikkansa on Martinique Länsi-Intiassa.

Pitkä matka kuumaan vyöhykkeeseen ei pelottanut pastoria, mutta
mehiläiset raskauttivat hänen sydäntään. Miten suoriutuisi hän
jumalaakieltävien neekerien keskuudessa, jos häneltä riistettäisiin
todistuksensa Jumalan olemassaolosta.

Pitkän miettimisen jälkeen teki hän reippaan päätöksen ja otti mukaansa
hunajaa valmistavat maamiehensä.

Näemme hänet vihdoin onnellisesti ja terveenä saapuneena Martiniquelle,
jossa hän jättää siipikarjansa erään neekerin, luotettavan
jumalankieltäjän hoidettavaksi. Tämä, joka oli kovin utelias ja sangen
omantunnontarkka sekä uuttera siinä mikä hänellä oli tehtävänään,
keksi ottaa mehiläiset yhden erältään siivistä laskeakseen ne, mistä
oli ainoana seurauksena, että herkkäuskoinen neekeri tuli käännetyksi
uskomaan perkeleeseen, niin, enemmän kuin sitä, tuhanteen perkeleeseen.

Laivapappi riensi apuun kuullessaan mustan veljensä hillittömät huudot,
ja tarjosi hänen lohdutukseksensa tiedon, että mehiläiset ovat saaneet
neulasensa Jumalan tahdon kautta, mikä melkosessa määrässä vahvisti
neekerin uskoa häijyyn Jumalaan, jota kutsutaan perkeleeksi. Kaikki
toisetkin mustat siirtolaiset, jotka olivat useita kertoja koettaneet
syödä "sokerikärpäsiä", olivat valmiita suosiollisesti vastaanottamaan
tämän uuden perkeleopin, ja turhaan pani kunnon pastorimme
vastalauseitaan tätä vastaan.

Niin pitkälle oli tultu, kun syksy saapui. Hunajasato tuotti ainoastaan
mitättömän vähän pastorille, ei oikeen tiedetty mistä syystä.

Oikeastaan pääsi pastorissa vallalle imelänhapan tunne näitä
kansanvillitsijöitä vastaan, jotka ottivat itselleen vapauden olla
tekemättä mitään ja levittivät kirottua perkeleoppia.

Talvi menee ohitse sateetta ja lumetta. Kunnon pastorimme makaa
riippumatossaan, joka on kiinitetty kahteen palmupuuhun, ja antaa
kastepuvussa olevan mustan sisaren leyhyyttää raitista ilmaa itselleen
sillä aikaa kun hän miettii kysymystä Jumalan olemassaolosta.
"Juoppojen Jumala", sen voi vielä ymmärtää, mutta neekerien ja
mehiläisten Jumala — sitä kannattaa miettiä. Ja hän miettii,
samalla kun suosiollisesti ja surkutellen silmäilee neekeritärtä,
joka oli kokonaan paljastettu — käsityksestä ensimäisen miehen
syntiinlankeemisen syistä.

Siten kului talvi, kevät ja kesä, ja mehiläiset vaan yhä jatkoivat
neekerien kurjien sielujen turmelemista. Kun syksy oli saapunut,
oli pastori koko utelias saamaan tietää, miten mehiläiset olivat
menetelleet talvivarastojensa suhteen. Eräänä kauniina päivänä kävi hän
käsiksi työhön, Cesarin, mehiläisvartijan avulla, ja aikoi verottaa
pesiä.

Voi käsittää hänen hämmästyksensä, kun hän ei nähnyt merkkiäkään
hunajasta. Hänen ensimäinen epäluulonsa lankesi Cesarin päälle.

— Oletko syönyt hunajan, senkin nauta? — huusi hän.

— Ei, massa, nigger ei syödä kärpäslikaa.

— Tarkotat hunajaa.

— Se, mitä kärpäset likaavat, niin massa. Kristityt olla liansyöjiä,
nigger ei.

— Ei se ole lantaa, se on niiden talviruokaa.

— Ei meillä ole mitään talvea.

— Se on totta, sinulla on aivan oikein, mutta mehiläiset ovat joka
tapauksessa pakotettuja keräämään hunajaa, koska se on niiden vaisto,
käsitätkö, Jumalan tahto, sanalla sanoen.

— Jumala tahtonut, että kärpäset syövät talvella, mitä likaavat
kesällä? Ei voida käsittää sitä, massa!

— Mutta, senkin pässinpää, niiden täytyy joka tapauksessa kerätä kutsu
sitä miksi tahdot. Jos on Jumala taivaassa, niin tapahtukoon hänen
tahtonsa!

— Mutta, pyhä isä, entä kärpästen tahto sitte?

— Oh, älä tule puhumaan, että luontokappaleilla voisi olla tahtoa.

— Miksikä ei, veli? Ja miksi kerätä talveksi, kun sokeriruokoja on koko
vuoden ympäri käsillä? Ei olla mitään tyhmeliiniä, nuo pikku elävät.

Pastorin järki sumeni. Olisivatko mehiläiset todella huomanneet, ettei
niiden enää tarvinnut kerätä varastoa kylmän vuodenajan varalta,
senvuoksi että sokeriruokoja oli aina saatavana?

Kauheat epäilykset saivat pastorin sielun valtaansa. Jos mehiläiset
voivat ajatella, olivat esteettömiä vetämään johtopäätöksiä ja
muuttamaan ikuisia määräyksiä mielensä mukaan, mihin joutuvat silloin
vaisto ja sallimus? Joutuneena toivottomuuteen ja täynnä suuttumusta
näitä mehiläiskelvottomia kohtaan, kävi hän eräänä päivänä vihapäissään
särkemään pesiä. Mehiläiset, jotka raivostuivat siitä, että niitä
tällä tavalla ajettiin ulos, syöksyivät laumottain pastorin päälle,
joka ei enää ollut sotakelpoinen, vaan lopuksi joutui tappiolle ja oli
pakotettu turvautumaan vuoteeseen.

Kärsimysten pitkien öiden kuluessa sai hän aikaa katuakseen uskoaan
harhaoppiin. Äitinsä hoitamana, jonka hurskaisiin mielipiteisiin ei
harhaoppinen jumalaoppi ollut vaikuttanut, heitti pastori henkensä
hänen sylissään, voitettuna takasin lapsuuden uskolleen, tunnustaen
riemulla todellista jumalaakieltävää uskoa, suureksi iloksi mustille
seurakuntalaisilleen, jotka olivat saaneet niin kovasti kärsiä neulaa
terävämmistä todistuksista Jumalan olemassaolosta.



OMISTUSOIKEUTTA


Komea pähkinäpensas kasvoi haassa. Pähkinät olivat kypsiä, kun orava
tuli sinne heleänä elokuun aamuna.

— Tämä on minun pähkinäpensaani — sanoi se itsekseen ja hyppäsi oksalle
koitellakseen hampaittensa kestävyyttä herkullisissa hedelmissä.

— Pois täältä, varas! — kuului heikko ääni pensaasta.

— Kuka siellä? — huusi orava ja kurkisteli sinne tänne.

Pian oli se keksinyt pähkinähiiren pensaan juurella.

— Tahdotko laputtaa matkoihisi ja jättää minun pähkinäni rauhaan! —
jatkoi pähkinähiiri.

— Sinun pähkinäsi — irvisteli orava ja kävi käsiksi pähkinöihin kaikin
voiminsa ja ensinkään ujostelematta.

— Anna olla, senkin varas!

— Millä oikeudella, jos saan luvan kysyä, kuuluu tämä pensas sinulle?

— Jus primi venientis, ensiksi tulleen oikeudella, jos haluat tietää.

— Erittäin hyvä, herraseni, ja minä otan sen jus primi occupantis,
ensiksi valtaajan oikeudella. Voima käy oikeuden edellä. Minä olen
voimakkaampi, siis on minulla etuoikeus sinun edelläsi, näetkös!

— Mitä teillä on täällä tekemistä — löperteli närhi, melun paikalle
houkuttelemana. Antakaa minun pähkinäini olla rauhassa, muuten saatte
nähdä jotakin.

Anteeksi, herraseni — vastasi orava heti, — mutta minä olen juuri
keksinyt tämän pensaan.

— Että sinä olet keksinyt minun pensaani, sen kyllä uskon, mutta millä
oikeudella olet sen vallannut.

— Olen ottanut sen sillä oikeudella, jonka...

— Sinä olet aivan yksinkertasesti ottanut sen. Ja nyt tulen minä ja
otan sen takasin.

Samassa silmänräpäyksessä kun närhi aikoo syöksyä oravan kimppuun,
lentää tiheä kivisade taistelevia kohti, joille tulee kiire lähteä
pakoon.

— Senkin vietävät — huutavat pojat, jotka olivat tulleet sinne
keräämään pähkinöitä — nyt ne eivät saa mitään vaivoistaan.

Ja pojat alkavat poimia pähkinöitä lakkeihinsa.

Luulen että pensaiden takana pidetään hauskaa — mutisi vuokraaja, joka
nyt ilmestyi näyttämölle. — Sallikaa, herrat varkaat, minun hiukan
kuumentaa teidän korvianne, niin ettei teidän käskyksenne yksityisestä
omistusoikeudesta joutuisi harhateille.

— Kauniita vapoja nuo, keskeytti hänet korpraali, joka oli tullut
sinne patrulleineen ja veti nyt esiin miekkansa, juuri semmosia me
tarvitsemme risukimppuihin.

— Seis siellä — keskeyttää vuokraaja.

— Oletteko te ehkä tilanomistaja? — kysyy korpraali. — Ei, sitä te ette
ole! Pitäkää sitte suunne kiinni!

— Mutta minä olen vuokraaja.

— Entä sitte! Teillä ei itsellänne ole oikeutta leikata poikki tätä
pensasta, mutta minulla on.

— Olisivatko lait omistusoikeudesta lakkautetut? — kysyy vuokraaja.

— Kyllä, tällä kertaa, hyvä mieheni; sodan aikana vaikenevat lait, ja
jos te tahdotte seurata minua tilanomistajan luo, näytän minä hänelle
määräykseni. Tässä se on.

He menevät, mutta tuskin ovat he poissa, kun rautatie-insinööri astuu
paikalle työmiesjoukon seuraamana.

Hän pystyttää vatupassinsa, tekee laskuja, sihtailee, kirjottaa
muistiinpanoja ja jakaa töitä.

— Hakatkaa pois tuo pensas aluksi — sanoo hän.

Sanottu ja tehty.

— Millä oikeudella te otatte vapauden hakata metsää? kysyy
tilanomistaja, joka on tullut paikalle.

— Pakkoluovutuslain nojalla.

— Vai niin. Olkaa niin hyvä.

Ja tilanomistaja menee tyytyväisenä saamaansa selitykseen.

— Laillista yksityisen omistusoikeuden syrjäyttämistä tuo — sanoo
korpraali.

— Viimeksi tulleen oikeudella — puhkeaa vuokraaja sanomaan.

— Nyt on meidän kiiruhdettava pakkoluovuttamaan pähkinät — mutisevat
pojat.

— Minä teen tilauksen — löperteli närhi.

— Tulkaa sitte sanomaan, että löytyy mitään omistusoikeutta — piipittää
pähkinähiiri.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NARRIEN YHTEISKUNNASTA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.