Satukirja lapsille : Norjalaisia kansansatuja

By Asbjørnsen, Moe, and Wyyrylinen

The Project Gutenberg eBook of Satukirja lapsille
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Satukirja lapsille
        Norjalaisia kansansatuja

Author: Anonymous

Compiler: Peter Christen Asbjörnsen
        Jörgen Moe

Translator: David Konstantin Wyyrylinen

Release date: November 17, 2024 [eBook #74758]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: Werner Söderström

Credits: Jari Koivisto


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUKIRJA LAPSILLE ***

language: Finnish




SATUKIRJA LAPSILLE

Norjalaisia kansansatuja


Kokoilleet

P. CHR. ASBJÖRNSEN ja J. MOE


Suomentanut

Lyry [D. K. Wyyryläinen]





Porvoossa,
Werner Söderström,
1890.




SISÄLTÖ:

Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.
Kultalintu.
Kettu paimenena.
Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.
Voipukki.
Vastahakoinen akka.
Kertan lintu.
Tytär ja tytärpuoli.
Jänis, joka oli ollut naimisissa.
Herrasmiehen morsian.
Semmoisia voivat akat olla.
Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.
Tuvan isä.
Ruohon nukke.
Kana, joka matkusti Dovren tunturille ett’ei koko maailma hukkuisi
Herra-Pietari.
Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.




Pässi ja porsas, jotka menivät metsään asumaan.


Olipa kerran pässi, jota pidettiin kiinni ja lihoitettiin
syötinläävässä; sentähden sai hän pitää hyviä päiviä, olla kylläisenä
ja täyteläisenä kaikesta, mikä herkkua oli. Juuri kun hän oli syönyt,
tuli karjakko ja antoi hänelle uutta ruokaa, lausuen: "Syö nyt, pässi,
et täällä kauan ole, huomenna sinut teurastamme."

Vanhassa puheenparressa sanotaan, ettei kenenkään pidä ämmäin neuvoja
halveksiman ja että neuvoja ja lääkkeitä on kaikelle paitsi kuolemalle;
mutta ehkä tulee sillekin neuvo tällä kertaa, ajatteli pässi itseksensä.

Sitten söi hän navakasti ja, tultuansa oikein kylläiseksi, puski oven
rikki ja lähti naapuritaloon. Siellä meni hän sikopahnalle porsaan
tykö, jonka kanssa hän oli tullut tutuksi laitumella, ja siitä lähtein
olivat he aina olleet ystäviä ja rakkaita kumppaneja keskenään.

"Hyvää päivää ja kiitoksia viimmellisestä!" sanoi pässi porsaalle.

"Hyvää päivää ja kiitoksia itsellesi viimmellisestä!" vastasi porsas.

"Tiedätkö minkätähden sinulla on niin hyvä ja minkätähden ne
lihoittavat ja hoitavat sinua niin hyvin?" sanoi pässi.

"En", sanoi porsas.

"Monta suuta on tahtomassa, näetkös; ne tahtovat teurastaa ja syödä
sinut", sanoi pässi.

"Tokkohan?" sanoi porsas; "siunatkoot ruoan, kun ovat syöneet sitten."

"Jos suostut minuun, niin menemme metsään, rakennamme huoneen ja asumme
siinä; omalla penkillä on aina mukavin istua", sanoi pässi.

No niin, porsas suostuikin. "Hupaista on, että saa hienoa seuraa",
sanoi hän ja he lähtivät matkaan.

Kappaleen matkaa astuttuansa, kohtasivat he hanhen.

"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi hanhi:
"mihinkä miehet matkaavat niin joutuisasti tänään?" sanoi hän.

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi
pässi; "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden tahdomme mennä
metsään ja asua siellä; omassa kodissaan on jokainen herra", arveli hän.

"Niin, minulla on myöskin kyllä hyvä siellä, missä olen", sanoi hanhi;
"enkö saisi minäkin tulla mukaan, enkö? Seura mitä hyvempi, päivä sitä
lyhempi", sanoi hän.

"Raakatuksella ja kaakatuksella ei rakenneta huonetta eikä majaa",
sanoi porsas; "mitä tekisit sinä sitte?"

"Neuvolla työt tehdään, ei väen väkevyydellä", sanoi hanhi; "minä
saatan nyhtää sammalia ja tukkiella seinän rakoja, niin tulee huone
tiukaksi ja lämpimäksi."

No hanhikin sai myös tulla mukaan, sillä porsas tahtoi mielellään hyvää
ja lämmintä huonetta.

Käytyään taaskin kappaleen matkaa — hanhi ei voinut kulkea niin
nopeaan — kohtasivat he jäniksen, joka tulla hyppäsi metsästä.

"Hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia viimellisestä!" sanoi jänis;
"kuinka pitkälle aiotte tallustaa tänään?"

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä", sanoi
pässi, "kotona on meillä liian rasvainen, sentähden aiomme mennä
metsään rakentamaan huonetta ja ruveta sinne asumaan; ei oman
voittanutta ole", sanoi hän.

"Minulla on tietysti koti joka pensaassa", sanoi jänis; "mutta minä
olen niin usein sanonut talvella, että jos kesään elän, rakennan
itselleni huoneen, jonka vuoksi minuakin haluttaisi tulla mukaan ja
rakentaa yhden, minä myöskin", tuumaili hän.

"Niin, jos tulisimme oikein pulaan, niin saisimme sinut ottaa koirien
pelätteeksi", arveli porsas; "sillä etpä sinä kuitenkaan voisi auttaa
meitä huoneen rakentamisessa, et."

"Kellä matkustamiseen on sääret moiset, tekee aina jotain paremmin
kuin toiset", sanoi jänis; "minulla on hampaat, joilla voin näkertää
vaarnalta, ja käpälät, joilla voin lyödä ne seinään, joten minulla
on syytäkin ruveta salvomieheksi; sillä hyvät työkalut tekevät hyvää
työtä, sanoi mies, kun nylki tammaa hohtimilla", arveli jänis.

No, sitte sai hänkin tulla mukaan rakentamaan huonetta, se oli nyt asia
mikä.

Tultuansa kappaleen matkaa eteenpäin kohtasivat he kukon.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät ihmiset, ja kiitoksia
viimellisestä!" sanoi kukko; "mihinkäs miehet menevät tänään", sanoi
hän.

"Hyvää päivää myöskin, ja kiitoksia itsellesi viimellisestä!" sanoi
pässi; "kotona oli meillä liian rasvainen, sentähden menemme metsään
rakentamaan huonetta ja olemaan itseksemme; sillä leipää ken ulkona
paistaa, se sitä ei saa kuin maistaa" sanoi hän.

"Niin, minulla on hyvä kyllä siellä, missä olen", sanoi kukko; "mutta
parempi on rakentaa oma asunto, kuin istua töllöttää vieraalla orrella;
ja kotona on kukko rikkain", sanoi hän. "Jos saisin tulla niin hienoon
seurueesen, niin olisi minullakin halu mennä metsään rakentamaan
huonetta."

"Niin, jos rääkyy ja jyrää, siit’ ei paljo oo hyvää, ja suu varressa
auttaa vähän tarpeessa", arveli porsas. "Sinä et voi auttaa meitä
huoneen rakentamisessa", sanoi hän.

"Laiskoittelu se tavaksi käy, miss’ ei koiraa kukkoa näy", sanoi kukko:
"minä olen varhain valveella ja varhainen herättämään."

"Niin, aamuhetki kullan kallis; anna hänen tulla mukaan", sanoi porsas,
joka oli pahin unikeko. "Uni on suuri varas, joka aina tahtoo varastaa
puolet aikaa", sanoi hän.

Niin kulkivat he metsään parvessa ja seurueessa ja rakensivat huoneen:
porsas hakkasi rakennustarpeet, ja pässi veti ne kotia; jänis oli
salvomies, nakerteli vaarnalta ja löi ne seiniin ja kattoon; hanhi
nyhti sammalia ja tiivisti seinän rakoja; kukko lauloi ja esti heitä
makaamasta yli ajastansa aamusilla, ja kun huone tuli valmiiksi sekä
sen katto peitetyksi tuohilla ja turpeilla, niin elivät he itseksensä
ja pitivät huoneensa komeana ja hyvänä.

"Hyvä on idässä sekä lännessä, vaan kotona kuitenkin paras", sanoi
pässi.

Mutta kappaleen matkaa etempänä metsässä oli suden pesä, jossa asui
kaksi harmaasääristä. Saatuansa nähdä, että huone oli rakennettu
naapuristoon, tahtoivat he ottaa selvän, millaista väkeä he olivat
saaneet naapuriksensa, sillä he ajattelivat näin: "parempi hyvä naapuri
kuin veli vieraalla maalla; ja parempi asustua kujasille kuin olla
tuttu tuhansille." Sitten teki toinen heistä itsellensä asiaa, meni
sisään ja pyysi tulta piippuunsa. Mutta samassa, kuin hän tuli sisälle
ovesta, survasi pässi häntä, että hän meni suinpäin lieteen, porsas
siitä sitten näykkimään ja puremaan, hanhi suhisemaan ja nipistelemään;
kukko yläällä tuvan orrella räpyttelemään ja laulamaan, ja jänis tuli
pelästymisestä niin mielettömäksi, että hyppi seinille sekä melusi ja
elamoi joka nurkassa.

Vihdoin viimeinkin tuli susi jälleen ulos.

"No, naapurinta tuttavaksi tulee", sanoi toinen, joka odotteli häntä
ulkona; "sinä lienet tullut suoraa tietä paratiisiin, koska viivyit niin
kauan? — Mutta mitenkä kävi tulen kanssa? — eihän sinulla ole savua
eikä piippua", sanoi hän.

"Niin, olipa siellä hauska piippuvalkea ja sievä seura", sanoi hän,
joka oli ollut sisällä; "sellaista kansaa en ilmoisna ikänä ennen ole
tavannut ja sitä paitsi saa odottamaton vieras oudon kestityksen",
sanoi susi. "Minun tultuani ovesta sisään, survasi suutari minua
lestipussillaan, että syöksyin päälaelleni pajan ahjoon; siellä
istui kaksi seppää; ne lietsoivat ja suhisuttivat palkeitansa sekä
nipistelivät ja löivät minua tulisilla pihdeillä ja kangilla, että
lihapalat singahtelivat ruumiistani. Metsästäjä se hyppi ja hoiperteli
hakien pyssyänsä, mutta onni oli, ett’ei hän sitä löytänyt. Sitten
vielä istui siellä katon rajassa yksi, joka räpytteli ja lauloi: 'Pane
koukku häneen, vedä hänet tänne! vedä hänet tänne!' Mutta jos hän olisi
saanut kiinni minusta, niin en totta olisi koskaan päässyt sieltä
hengissä ulos."




Kultalintu.


Olipa kerran kuningas, jolla oli puutarha; tässä puutarhassa oli
omenapuu, ja siihen omenapuuhun kasvoi joka vuosi kultainen omena;
mutta kun se aika läheni, jolloin omena piti korjattaman puusta,
niin oli se poissa, eikä kukaan tiennyt ken sen otti tahi mihin se
joutui; mutta poissa se oli. Tällä kuninkaalla oli kolme poikaa; ja
hän sanoi heille eräänä päivänä, että se heistä, joka voisi hankkia
omenan takaisin tahi ottaa selvän sen varkaasta, saisi isänsä jälkeen
valtakunnan, joko hän sitten oli vanhin, nuorin tahi keskimäinen poika.
Vanhin meni ensisti istumaan puun alle ja odottelemaan tavatakseen
varasta. Yön joutuessa tuli sinne kultalintu lentäen, josta kävi loisto
pitkän matkan päähän, ja kuninkaan poika, nähtyänsä linnun ja loisteen,
rupesi niin pelkäämään, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen istumaan,
vaan juoksi takaisin kotia, mitä pikemmin voi.

Seuraavana aamuna oli omena poissa; nyt oli kuninkaan poika saanut
jälleen rintaansa rohkeutta ja varustutti itsensä eväspussilla, tahtoen
ulos koettamaan, voisiko hän löytää tuota lintua. Kuningas varusti
hänet hyvin, ei säästäen vaatteita eikä rahaa. Kun nyt kuninkaan poika
oli kappaleen matkaa kulkenut, tuli hänelle nälkä; hän otti eväspussin
arkkusesta ja istuutui syömään aamiaista tien reunaan.

Samassa tuli kettu kuusimetsikosta, kävi istumaan ja katsoi häneen
lausuen:

"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"

"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaan poika.
"Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka
kauan minun pitää matkata", sanoi hän.

"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu ja meni metsään takaisin.

Syötyään ja levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen matkaan. Vihdoin
viimeinkin tuli hän suureen kaupunkiin, ja siinä kaupungissa oli
ravintola, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan; siellä näytti
hänestä hyvältä olo, ja sinne pysähtyikin hän. Siellä oli semmoinen
tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että hän unhotti linnun,
isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli hän ja pois jäi hän.

Vuosi sen jälkeen piti keskimmäisen kuninkaanpojan vahtia omenanvarasta
puutarhassa; ja hän istuutui puun alle, hän myöskin, kun omena rupesi
kypsymään. Hänen näin istuessansa tuli kultalintu eräänä yönä ja loisti
kuin aurinko. Nuori mies pelästyi niin, että hän pani sääret selkäänsä
ja kiiruhti takaisin kotiinsa mitä pikemmin taisi.

Seuraavana aamuna oli omena poissa; mutta nyt oli kuninkaan poika
saanut rohkeutensa takaisin ja tahtoi lähteä matkaan katselemaan,
voisiko hän löytää tätä lintua. Hän varustutti itsensä eväspussilla,
ja kuningas varusti hänet hyvin matkalle, ei säästäen vaatteita
eikä rahaa. Mutta hänelle kävi samoin kuin veljellensäkin. Kun hän
oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä; hän otti siis
eväspussinsa ja istuutui syömään aamiaista tien viereen. Samassa tulee
kettu kuusimetsikosta, käypi istumaan ja katsoen häneen lausuu:

"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"

"Annan minä sinulle hiisiä, vaan en ruokaa!" virkkoi kuninkaanpoika.
"Minä tarvinnen ruokani itsekin; kuka tietää kuinka pitkälle ja kuinka
kauan minun pitää matkata", sanoi hän.

"Saattaapa kyllä niinkin olla", virkkoi kettu, ja meni takaisin metsään.

Syötyään ja hetken aikaa levähdettyään lähti kuninkaanpoika jälleen
matkaamaan. Vihdoin viimeinkin tuli hän siihen samaan kaupunkiin ja
siihen samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä surua milloinkaan,
ja siellä näytti hänestäkin olo hyvältä. Ensimmäinen, jonka hän siellä
kohtasi, oli veljensä, ja hän pysähtyi sinne. Hänen veljensä oli
elänyt täydessä humussa, jotta hänellä tuskin oli päällänsä vaatteita;
mutta nyt alkoivat he jatkaa samaa elantoa uudestaan, ja sinne syntyi
semmoinen tanssinta ja juominki, hupaisuus ja loisto, että toinenkin
veli unhotti linnun, isänsä, matkansa sekä koko valtakunnan. Poissa oli
hän ja pois jäi hän, hän myöskin.

Kun nyt läheni aika, jolloin omena taaskin tulisi kypsäksi, piti
nuorimman kuninkaanpojan mennä puutarhaan omenanvarasta vartomaan.
Hän sai kanssansa kumppanin, jonka piti auttaa häntä puuhun, ja otti
mukaansa oluthaarikan sekä kortit ajankuluksi, jott’ei nukkuisi. Ei
aikaakaan, niin rupesi loistamaan ikäänkuin aurinko, jotta he näkivät
jokaisen höyhenen linnusta, paljoa ennen kuin se tuli paikallekaan.
Kuninkaanpoika rupesi kiipeämään puuhun, ja samassa, kuin kultalintu
laskeutui alas ja otti omenan, tahtoi hän ottaa sen kiinni, mutta
sai ainoastaan siitä yhden häntäsulan. Sitten meni hän kuninkaan
makuukamariin, joka, hänen tultuansa höyhenen kanssa sinne sisälle,
kävi niin valoisaksi kuin kirkkain päivä.

Nyt tahtoi hänkin lähteä pitkälle matkalle koettamaan, voisiko hän
saada kuulla mitä veljistänsä ja käsittää linnun, sillä "hän oli
ollut sitä niin lähellä, että hän oli tehnyt merkin siihen ja saanut
häntäsulan siitä", sanoi hän. Ja kuningas käveli kauan miettien,
antaisiko hän poikansa lähteä matkaan, sillä hän ajatteli, että
tuskin kävisi tälle, joka oli nuorin, paremmin kuin hänen molemmille
vanhemmillekaan pojilleen, jotka lienevät tunteneet paremmin maailmaa
kuin tämä, ja hän pelkäsi menettävänsä myöskin tämän poikansa. Mutta
poika rukoili niin kauniisti, ett’ei isä voinut olla hänelle vihdoin
myöntämättä. Hän varustutti itsensä nyt eväspussilla, ja kuningas
varusti hänet matkaan hyvin sekä vaatteilla että rahalla, ja niin lähti
hän matkaan. Kun oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli hänelle nälkä;
hän otti siis eväspussinsa ja rupesi ajamaan hottiinsa, mutta samassa
tuli taaskin kettu kuusimetsikosta, istuutui hänen viereensä ja katsoen
häneen lausui:

"Herra kulta, anna minulle vähän ruokaa!"

"Saattaisin kyllä tarvita ruokani itsekin", sanoi kuninkaanpoika;
"sillä minä en voi tietää, kuinka pitkälle tulen kulkemaan", sanoi hän;
"mutta onhan minulla niin paljo mukanani, että voin antaa sinullekin
vähän."

Kun kettu oli saanut palasen lihaa purtavaksensa, kysyi hän
kuninkaanpojalta, mihin tämä aikoi. Ja kuninkaanpoika jutteli kaikki.

"Jos nyt tahdot totella minua, niin autan sinua, että sinulla on onni
kanssasi", sanoi kettu.

Kuninkaan poika lupasi sen tehdä, ja he lähtivät nyt yhdessä matkaan.
Jonkun aikaa matkattuansa tulivat he siihen samaan kaupunkiin ja siihen
samaan ravintolaan, jossa aina oli ilo eikä koskaan surua.

"Minun täytyy pysyä täällä ulkopuolella kaupunkia, sillä koirat
ovat niin vastuksellisia", sanoi kettu, ja sitte virkkoi hän, missä
kuninkaan pojan veljet oleksivat ja mitä he toimittivat. "Mutta jos
menet sinne sisään, niin et tule pitemmälle, et pitemmälle sinäkään",
sanoi hän.

Kuninkaan poika lupasi ja löi kättä sen päälle, ettei hän mene sinne
sisälle, ja sitten erosivat he. Mutta kun hän tuli ravintolan luo ja
kuuli, mikä ilo ja hupaisuus siellä oli, niin piti hänen ilman mitään
päästä sisälle, ja tavattuaan veljensä, nousi ilo ylimmilleen, jotta
hän unhotti sekä ketun että matkansa, linnun ja isänsä. Mutta hänen
siellä hetken oltuansa, tuli kettu — tämä oli kuitenkin uskaltanut
kaupunkiin sisälle — ja raotti ovea, sekä iskien silmää kuninkaan
pojalle, muistutti, että heidän oli nyt lähteminen. Nyt tuli prinssi
ajatukseensa jälleen, ja he matkustivat edelleen. Jonkun aikaa
kuljettuansa näkivät he kaukana suuren vuoren. Nyt sanoi kettu:

"Kolmesataa peninkulmaa tuon vuoren toisella puolella on kultalehtinen,
kullattu lehmus, ja siinä lehmuksessa istuu se kultalintu, josta höyhen
on."

Sinne matkustivat he yhdessä. Kun kuninkaan pojan piti mennä ottamaan
lintua, antoi kettu hänelle muutamia kauniita höyheniä, joita hänen,
houkutellaksensa lintua alas, piti leyhytellä kädessänsä, jolloin lintu
tulisi lentäen alas ja istuutuisi hänen kädellensä. Mutta myöskin
kielsi kettu hänen koskemasta lehmusta, sillä se oli mahtavan hiiden;
ja jos kuninkaan poika vaan koskettaisi siitä pienintäkään oksaa, niin
tulisi hiisi ulos ja tappaisi hänet paikalla.

Kuninkaan poika ei luvannut kajota lehmukseen, mutta linnun tultua
hänen kädellensä ajatteli hän, että olkoon kuinka hyvänsä, vaan hänen
piti saada oksa lehmuksesta, se oli niin kiiltävä ja kaunis. Ja nyt
ottikin hän yhden, hyvin, hyvin pienen oksan. Mutta samassa tuli hiisi
ulos.

"Kuka se on, joka varastaa minun lehmustani ja lintuani?" kiljasi
hiisi, ja oli niin kiukkuisa, että tuli säkenöi hänestä.

"Varas luulee jokaisen varastavan!" sanoi kuninkaan poika; "mutta
ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella",
sanoi hän. Hiisi sanoi sen olevan samaa ja aikoi tappaa hänet, mutta
kuninkaan poika sanoi, että hän kyllä voisi säästää hengen.

"Niin, niin", sanoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin hevosen, jonka
likeisin naapurini on minulta vienyt, niin voit päästä pois hengissä."

"Mistä löydän hänet sitte?" kysyi kuninkaan poika.

"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulmaa toisella puolella tuota suurta
vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla", sanoi hiisi.

Kuninkaanpoika lupasi panna parastaan. Mutta kun hän tuli ketun luokse,
niin ei tämä suinkaan ollut lempeä.

"Nyt olet tehnyt itsellesi huonosti", sanoi kettu, "kun olisit totellut
minua, niin olisimme nyt voineet olla kotimatkalla."

Heidän täytyi jälleen lähteä matkaan, koska henkeä kysyttiin ja
kuninkaan poika oli ottanut päällensä tuon tehtävän; vihdoin viimeinkin
tulivat he perille. Mutta kun hänen piti mennä sisään hevosta ottamaan,
sanoi kettu:

"Kun tulet talliin, niin riippuu siellä tallin seinällä joukko
suitsia, kultaisia sekä hopeaisia; niitä ei sinun pidä koskeman, sillä
silloin tulee hiisi ulos ja tappaa sinut samalla; mutta rumimmat ja
vihelijäisimmät, mitkä näet, pitää sinun ottaa."

Kuninkaan poika lupasi tehdä niin; mutta talliin tultuansa oli hänestä
se vallan mahdotonta, sillä siellä oli yltäkyllin mitä kalleimpia
suitsia, ja hän otti kiiltävimmät niistä. Ne kiilsivät kuin kulta;
mutta samassa tuli hiisi ulos, niin kiukkuisena, että tuli säikkyi
hänestä.

"Kuka se on, joka tahtoo varastaa minun hevostani ja suitsiani?"
kiljasi hän.

"Varas luulee jokaisen varastavan", sanoi kuninkaan poika; "mutta
ketään muita ei hirtetä kuin niitä, jotka eivät varasta oikeudella",
sanoi hän.

"Se on samaa, minä surmaan sinut paikalla", kiljasi hiisi.

Kuninkaan poika pyysi hänen kuitenkin henkeä säästämään.

"Niin", virkkoi hiisi, "jos voit hankkia takaisin sen kauniin neidin,
jonka likeisin naapurini on vienyt minulta, niin säästän sinua."

"Missä asuu hän sitten?" tiedusti kuninkaan poika.

"Oh, hän asuu kolmesataa peninkulma toisella puolen tuota suurta
vuorta, joka sinertää tuolla taivaanrannalla!" sanoi hiisi.

No, kuninkaan poika lupasi tuoda sen kauniin neidin, ja pääsi nyt pois
hengissä. Mutta kun hän tuli ulos, niin ei kettu tietysti ollut hänelle
lempeä.

"Nyt olet sinä taas laittanut itsellesi kauniisti", sanoi kettu, kun
olisit totellut minua, niin olisimme voineet olla kotimatkalla jo aikaa
sitten. Tuskinpa tahdon nyt enää olla kanssasi kauempaa.'‘

Mutta kuninkaan poika rukoili niin sydämmellisesti ja lupasi, ei
koskaan tekevänsä muuta, kuin mitä kettu tahtoi, jos tämä vaan tahtoisi
seurata häntä. Vihdoin antoi kettu myöten, ja he tulivat jälleen
hyviksi ystäviksi; sitten jatkoivat he taas matkaansa, ja vihdoin
viimeinkin tulivat sinne, jossa tuo kaunis neiti oli.

Nyt sanoi kettu; "Sinä olet kyllä luvannut vakaasti, mutta minä en
kuitenkaan uskalla päästää sinua sisälle hiiden tykö; tällä kertaa
täytynee minun mennä itseni." Sitten meni hän sisälle ja hetkisen
kuluttua tuli ulos neiti mukanansa, ja sitten matkustivat he jälleen
takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Tultuansa sen hiiden tykö,
jolla oli hevonen, ottivat he sekä sen että komeimmat suitset, ja
tultuansa sen hiiden tykö, jolla oli lehmus ja lintu, ottivat he sekä
lehmuksen että linnun ja matkustivat niiden kanssa pois.

Hetken aikaa kuljettuansa tulivat he ruispellon tykö; nyt sanoi kettu:

"Minä kuulen humun; nyt pitää sinun matkustaa edelleen yksinäsi;
minä tahdon pysähtyä tähän hetkeksi", sanoi hän. Sitten pukeutui hän
rukiinolkiseen pukuun, ollen olevinansa saarnamies, joka seisoi siinä
ja saarnasi. Ei aikaakaan niin tulivat kaikki kolme hiittä kiidättäen
ja luulivat tapaavansa heidät kiinni jälleen.

"Oletkos nähnyt kenen kulkevan tästä ohitse, mukanansa kaunis neiti,
kultasuitsinen hevonen, kultalintu ja kullattu lehmus?" kiljasivat he
hänelle, joka seisoi ja saarnasi.

"Kuulin äidinäitini äidinäidiltä, että tästä oli kulkenut semmoinen
seura ohitse, mutta se tapahtui entisenä hyvänä aikana, jolloin
äidinäidin äidinäiti leipoi killinginkakkuja ja antoi killingin
takaisin?"

Silloin avasivat hiidet nauruveräjänsä selkoselälleen: "ha, ha, ha,
ha!" panivat he ja pitivät kiinni toisistansa.

"Koska olemme maanneet niin kauan, niin on parasta, että käännämme
nenämme kotia päin ja panemme maata", sanoivat he, ja kulkivat samaa
tietä takaisin kotiinsa.

Kettu kiiruhti nyt kuninkaan pojan perästä, mutta kun he tulevat sen
kaupungin luokse, jossa ravintola ja kuninkaan pojan veljet olivat,
sanoi kettu:

"Minä en tohdi tulla kaupungin läpi koirien tähden, minun täytyy mennä
omaa tietäni täältä yläpuolitse; mutta sinun pitää varoa itseäsi hyvin,
etteivät veljesi saa sinua tavata."

Kaupunkiin tultuansa ajatteli kuninkaan poika, että olisi liian
huonosti, jos ei hän menisi sisään katsomaan veljiänsä ja puhumaan
heidän kanssansa paria sanaa, ja sillä tavoin pysähtyi hän sinne
vähäksi aikaa. Mutta kun hänen veljensä näkivät hänet, tulivat he ulos
ja ottivat häneltä pois sekä neidin ja hevosen että linnun ja lehmuksen
ja kaikki tyyni; hänet itsensä panivat he tynnyriin ja heittivät sen
mereen ja lähtivät itse neidin, hevosen, linnun ja lehmuksen kanssa
kotia kuninkaankartanoon. Mutta neiti ei tahtonut puhua ja tuli kalpean
ja vihelijäisen näköiseksi; hevonen kävi niin laihaksi ja kurjaksi,
että se tuskin pysyi koossa; lintu oli ääneti eikä enää laulanut, ja
lehmus surkastui.

Kettu käveli sen kaupungin ulkopuolella, jossa ravintola ja hauskuus
oli, vaanien ja odotellen kuninkaan poikaa ja kaunista neitiä ja
kummastellen, kun ei heitä kuulunut takaisin. Hän käveli sinne tänne
ja odotti ja mietti, mutta vihdoin tuli hän rannalle. Ja nähtyänsä
tynnyrin, joka kellui ja ajeli meressä, huusi hän:

"Vieritkö siellä tyhjillään, sinä tynnyri?"

"Voi, minä olen tynnyrissä", sanoi kuninkaan poika.

Kettu nyt uimaan ulos merelle mitä pikemmin voi, sai kiinni tynnyristä
ja veti sen maalle. Sitten alkoi hän nakertaa tynnyrinvanteita, ja
saatuansa ne poikki, sanoi hän kuninkaan pojalle: "potkase ja kingota!"

Kuninkaan poika potkasi, löi ja kingotti, että jokainen vanne ammatti
irti, ja hän hyppäsi ulos tynnyristä. Sitten menivät he yhdessä
kuninkaan kartanoon, ja heidän sinne päästyänsä tuli neiti kauniiksi
ja rupesi puhumaan, hevonen tuli niin lihavaksi ja kauniiksi, että sen
jokainen karva kiilsi, lintu loisti ja lauloi; lehmus alkoi kukoistaa
ja sen lehdet kimellellä, ja neiti sanoi: "Siinä on hän, joka pelasti
meidät."

Lehmuksen istuttivat he puutarhaan, ja nuorin kuninkaan poika tahtoi
saada kuninkaan tyttären, sillä lehmus olikin juuri se; mutta kaksi
vanhempaa veljeä pantiin kumpanenkin piikkitynnyreihin, jotka
laskettiin vierimään korkealta vuorelta alas. Sitten alkoivat he
varustella häitä, mutta ensin pyysi kettu kuninkaan poikaa panemaan
hänet hakkuupölkylle ja lyömään häneltä pään pois; ja vaikka hän epäsi
ja tahtoi päästä sitä tekemästä, ei se auttanut, vaan hänen täytyi
lyödä. Mutta samalla, kun hän oli lyönyt, muuttui kettu kauniiksi
prinssiksi, ja hän oli veli tälle prinsessalle, jonka he olivat
vapauttaneet hiidestä. Sitten pidettiin suuret ja komeat häät, joissa
kemuiltiin niin, että tieto niistä levisi tänne asti.




Kettu paimenena.


Olipa kerran akka, joka lähti palkkaamaan paimenta, ja hänelle tuli
karhu vastaan. "Mihinkäs menet?" sanoi karhu. "Menen palkkaamaan
paimenta", sanoi akka. "Etkö tahdo ottaa minua, paimeneksi?" kysyi
karhu. "Kyllä, jos vaan osaat viettää, näin —", sanoi akka, "Hu-i!"
sanoi karhu. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka sen kuultuansa, ja meni
matkaansa.

Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hänelle susi vastaan. "Mihinkäs
menet?" sanoi susi. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi akka. "Tahdotko
minut paimeneksi?" kysyi susi. "Kyllä — jos osaat viettää, näin —",
sanoi akka. "Uh—uh!" sanoi susi. "Ei, sinua en tahdo", sanoi akka.

Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, tuli hänelle kettu vastaan.
"Mihinkäs menet?" sanoi kettu. "Menen palkkaamaan paimenta", sanoi
akka. "Etkö tahdo minua paimeneksi?" kysyi kettu. "Kyllä, jos osaat
viettää, näin —", sanoi akka. "Til—tai—holom!" sanoi kettu hyvin
hienosti ja suloisesti. "Jaha, sinutpa tahdonkin paimeneksi", sanoi
akka, ja pani eläimiensä vahdiksi ketun. Ensi päivänä vahtiessansa
söi kettu suuhunsa kaikki akan kutut; toisena päivänä teki hän lopun
kaikista akan lampaista, ja kolmantena päivänä söi hän suuhunsa kaikki
lehmät. Kun hän nyt tuli illalla kotia, kysyi akka, mihin hän oli
menettänyt kaikki hänen eläimensä. "Kallot ovat joessa ja ruumiit
metsässä", vastasi kettu. Akka seisoi juuri ja kirnusi, mutta ajatteli,
että pitäisi käydä kuitenkin ulos katselemaan niitä; vaan hänen poissa
ollessaan varasti kettu itsensä kirnun ja söi suuhunsa kerman. Kun akka
takaisin tultuansa näki tämän, vihastui hän niin, että hän otti pienen
kermatilkan, joka vielä oli jälellä, ja viskasi sen ketun perästä,
jolloin tämä sai räiskeen häntänsä nenään; siitä tulee se, että ketulla
on valkoinen hännän nippu.




Pikku Aske, joka söi kilpaa hiiden kanssa.


Olipa kerran talonpoika, jolla oli kolme poikaa; hän oli huonoissa
varoissa sekä vanha ja heikko, eivätkä hänen poikansa tahtoneet ryhtyä
mihinkään. Talon alueella oli iso, muhkea metsä; sitä tahtoi isä
pojilla hakkauttaa, voidakseen maksaa jonkun osan velkaansa.

Vihdoin viimeinkin sai hän heidät siihen myöntymään, ja vanhimman pojan
piti nyt mennä ensisti hakkaamaan. Kun tämä tuli metsään ja alkoi
hakata vanhaa parrakasta kuusta, tuli suuri, paksu hiisi hänen tykönsä
ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin lyön sinut kuolijaaksi."
Poika, kuultuansa tämän, viskasi pois kirveen ja kiiruhti takaisin
kotia mitä pikemmin taisi. Kotiin tultuansa oli hän aivan hengästyneenä
ja jutteli mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen isänsä sanoi häntä
arkaluontoiseksi ja arveli, ett’ei hiisi koskaan säikäyttänyt häntä
pois puun hakkuusta, kun hän oli nuorena.

Toisena päivänä piti keskimmäisen pojan lähteä metsään, ja hänelle kävi
aivan samoin. Kun hän oli lyönyt muutaman kerran kuuseen, tuli hiisi
myöskin hänen luoksensa ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin
lyön sinut kuolijaaksi." Poika tuskin uskalsi katsoakaan häneen, vaan
heitti kirveen pois kädestänsä, pani sääret selkäänsä ja samoin kuin
veljensäkin riensi kotia. Hänen kotiin tultuansa vihastui hänen isänsä
taaskin ja sanoi, ettei hiisi koskaan häntä säikäyttänyt, kun hän oli
nuorena.

Kolmantena päivänä tahtoi pikku Aske lähteä metsään. "Niin sinä",
sanoivat molemmat vanhemmat veljet, "sinäpä juuri toimitat asian
hyvin, joka et koskaan ennen ole ollut ulkona ovesta." Mutta pikku
Aske ei vastannut tähän mitään, pyysi ainoastaan saada mukaansa kunnon
eväspussin. Hänen äitinsä, jolla ei ollut mitään särvintä, pani padan
tulelle ja juoksutti hänelle vähän juustoa. Saatuansa juuston reppuunsa
lähti hän metsään. Kun hän nyt täällä oli hakannut hetken aikaa, tuli
hiisi myöskin hänen tykönsä ja sanoi: "Jos hakkaat minun metsääni, niin
lyön sinut kuolijaaksi." Mutta poika ei ollut hidas liikunnoissansa;
hän juoksi repustansa ottamaan juuston ja puristi sitä niin, että siitä
hera kiertyi. "Jollet ole ääneti", sanoi hän hiidelle, "niin puristan
sinua samoin kuin puristan veden tästä valkoisesta kivestä!" — "Älä,
poikaseni, vaan säästä minua!" rukoili hiisi, "minä autan sinua
hakkaamisessa." No, sillä ehdolla säästi sitten poika hänet, ja hiisi
oli vahva hakkaamaan, jotta he saivat päivässä kaadetuksi ja hakatuksi
monta tolttia. Illan tullessa sanoi hiisi: "Nyt voit seurata minua
kotiini, minun kotini on likempänä kuin sinun." Ja poika meni hänen
kanssansa. Heidän tultuansa hiiden kotiin, tahtoi hiisi tehdä tulen
lieteen, samalla kuin poika menisi vettä noutamaan puuropataan; mutta
siellä oli kaksi rautasankoa, niin suurta ja raskasta, ettei hän toista
niistä jaksanut liikuttaa edes paikasta. Nyt sanoi poika: "Ei maksa
noutaa vettä noilla sormistimilla; minä kannan tänne koko kaivon."
"Älä, ystäväiseni", virkkoi hiisi, "minä en voi tulla kaivotta toimeen;
tee sinä tuli, minä käyn noutamassa vettä."

Hiiden tuotua vettä, keittivät he puuroa hyvin suuren padallisen.
"Kuules nyt", sanoi poika, "emmeköhän rupea syömään kilvan?"

"Tehdään niin", vastasi hiisi, sillä siinä luuli hän kyllä pitävään
puolensa. Sitten istuivat he pöytään; mutta hiiden huomaamatta otti
poika nahkareppunsa, sitoi sen etupuolellensa ja mätti siihen enemmän
kuin söi. Repun tultua täyteen, otti hän puukkonsa ja loikkasi siihen
loukun. Hiisi katsoi häneen, mutta ei virkkanut mitään. Kun he olivat
syöneet vielä hyvän aikaa, pani hiisi pois lusikkansa, lausuen: "Ei,
nyt en minä enää jaksa." — "Sinun pitää syödä", vastasi poika, "minä
olen tuskin puolikylläinenkään vielä. Tee samoin kuin minäkin; loikkaa
loukku mahaasi, niin voit syödä kuinka paljon tahdot."— "Mutta
koskeehan se hirmuisesti?" sanoi hiisi. "No, kaikkea vielä", vastasi
poika. Nyt teki hiisi pojan kehoituksen mukaan ja heitti tietysti
henkensä; mutta poika otti kaikki hopeat ja kullat, mitä vuoressa oli
ja meni niiden kanssa kotia. Niillä voi hän nyt kyllä maksaa jonkun
osan velkaa.




Voipukki.


Oli kerran akka, joka istui ja leipoi. Hänellä oli pikku poikanen, joka
oli hyvin paksu ja lihava sekä mielellään tahtoi syödä hyvää ruokaa.
Äitinsä kutsui häntä sentähden Voipukiksi. Myöskin oli akalla koira,
jota sanottiin Kultahampaaksi. Akan näin leipoessa alkaa koira haukkua.

"Käys ulos, Voipukki", sanoi akka, "katsomaan, ketä Kultahammas
haukkuu." Heti juoksi poika ulos ja tuli jälleen sisään lausuen:

"Hyi toki, sieltä tulee iso, pitkä noita-akka, jolla on pää kainalossa
ja säkki selässä."

"Mene leipäpöydän alle piiloon!" sanoi äiti.

Samassa tuli suuri noita sisään. "Hyvää päivää", sanoi hän.

"Jumal’ antakoon", sanoi Voipukin äiti.

"Eikö Voipukki ole tänään kotona?" kysyi noita.

"Ei, hän on isänsä kanssa metsässä riekkojen ajossa", vastasi akka.

"Sepä oli huonosti", sanoi noita, "minulla on pikkuinen, hieno
hopeaveitsi, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki leipopöydän alla ja kömpi
esiin.

"Minä olen niin vanha ja jäykkä selästäni", sanoi noita; "sinun pitää
mennä säkkiin ja ottaa se sieltä."

Voipukin päästyä säkkiin, viskasi noita säkin selkäänsä ja meni
ulos. Kun he sitten olivat kappaleen matkaa kulkeneet, rupesi noitaa
väsyttämään ja hän kysäsi: "Kuinka pitkältä mahtaa tulla lähisimpään
makuupaikkaan?"

"Puoli ruotsinvirstaa", vastasi Voipukki.

Noita laski nyt säkin tien viereen ja meni itse varvikkoon makaamaan.
Voipukki piti varansa, otti veitsensä ja ratkoi loukun säkkiin; sitten
pistäytyi hän loukun kautta säkistä ulos, pani suuren honganjuuren
sinne sijaan ja kääntyi takaisin äitinsä tykö. Kun noita kotiin
tultuansa näki mitä säkissä oli, tuli hän kiukusta aivan mielettömäksi.

Seuraavana päivänä istui akka ja leipoi taaskin. Vaan ei aikaakaan,
niin rupesi koira haukkumaan. "Käys ulos, Voipukki", sanoi hän,
"katsomaan, mitä Kultahammas haukkuu siellä." — "Sitä pahannäköistä se
haukkuu", vastasi Voipukki, "nyt tulee se taas pää kainaloissa ja suuri
säkki selässä."

"Juokse piiloon leipopöydän alle", sanoi äiti.

"Hyvää päivää", sanoi noita; "onko Voipukki kotona tänään?"

"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa
riekkojen ajossa."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni
hopeahaarukka, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin!" sanoi Voipukki ja tuli esiin.

"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä
säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, nakkasi noita
selkäänsä säkin ja pötki tiehensä talosta. Kun he olivat kulkeneet
kappaleen matkaa, rupesi noitaa väsyttämään ja hän kysyi: "Kuinka
pitkältä tulee johonkin makuupaikkaan?"

"Puoli peninkulmaa", vastasi Voipukki. Nyt laski noita säkin
tienviereen ja meni itse metsään makaamaan. Sill’aikaa teki Voipukki
taas loukun säkkiin, ja tultuansa sieltä ulos, pani sinne sijaan suuren
kiven. Kotiin tultuansa teki noita lieteen suuren tulen, pani ison
kattilan päälle ja valmistautui keittämään Voipukkia. Mutta kun hän
otti säkin ja aikoi panna Voipukin pataan, putosi säkistä kivi pataan
ja puhkasi siitä pohjan, jotta vesi juoksi ulos ja sammutti tulen.
Nyt vihastui noita ja sanoi: "Tehköönpä hän itsensä kuinka raskaaksi
hyvänsä, tahdon kuitenkin pettää hänet."

Kolmannella kerralla kävi aivan samalla tapaa kuin molemmilla
edellisilläkin kerroilla. Kultahammas rupesi haukkumaan, jolloin äiti
sanoi Voipukille:

"Käys Voipukki ulos katsomaan, ketä Kultahammas haukkuu siellä."

Voipukki juoksi ulos ja tuli takaisin lausuen: "Aijai minua! Noita
tulee taas pää kainaloissa ja säkki selässä."

"Juokse piiloon leipopöydän alle!" sanoi äiti.

"Hyvää päivää!" sanoi noita ja astui ovesta sisään; "onko Voipukki
kotona tänään?"

"Ei hän ole kotona", sanoi äiti, "hän on metsässä isänsä kanssa
riekkojen ajossa."

"Sepä oli huonosti", sanoi noita-akka, "sillä minulla on pieni kaunis
hopealusikka, jonka tahtoisin antaa hänelle."

"Piip, piip, täällä olenkin", sanoi Voipukki ja konttasi esiin
leipopöydän alta.

"Minä olen niin jäykkä selästäni", sanoi noita, "sinun pitää mennä
säkkiin ja ottaa se sieltä." Voipukin mentyä säkkiin, viskasi noita
selkäänsä säkin ja meni matkaansa. Tällä kertaa ei noita mennytkään
pois säkin luota eikä pannut maata, vaan Voipukki säkissä pyrki hän
kotiinsa, ja kun he tulivat noidan kotiin, oli sunnuntaipäivä. Nyt
sanoi noita tyttärellensä:

"Sinä ota ja teurasta Voipukki ja keitä soppa hänestä, siksi kuin minä
palajan, sillä minä menen nyt kirkolle ja kutsun vieraita."

Isäntäväen lähdettyä piti tyttären ottaa ja teurastaa Voipukki, mutta
ei tietänyt oikein kuinka se oli toimitettava.

"Odotas, niin näytän sinulle, miten sinun tulee tehdä", sanoi Voipukki,
"pane pääsi pölkylle, niin saat nähdä."

Tyttö, poloinen, teki niin, ja Voipukki löi kirveellä häneltä kaulan
poikki, ikäänkuin kananpojalta. Sitten pani hän pään vuoteelle ja
ruumiin pataan ja keitti sopan tyttärestä. Sopan tultua valmiiksi,
manki hän oven päälle, ottaen mukaansa honganjuuren ja kiven, joista
hän toisen pani oven päälle ja toisen liedenotsalle.

Kun ihmiset tulivat kirkosta kotia ja näkivät pään vuoteella,
ajattelivat he tytön siellä makaavan, mutta sitten menivät he soppaa
maistamaan.

"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi noita-akka.

"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki. Mutta he eivät kuulleet
sitä.

Sitten otti noita lusikan ja tahtoi mennä maistamaan.

"Hyvältä maistuu voipukki-soppa!" sanoi hän.

"Hyvältä maistuu tytärsoppa!" sanoi Voipukki liedenotsalta.

Nyt alkoivat he kummastella, kuka se oli, joka pakinoi, ja tahtoivat
mennä ulos katsomaan. Mutta kun he tulivat ovelle, heitti Voipukki
honganjuurella ja kivellä heitä päähän ja löi heidän kuolijaaksi.
Sitten otti hän mukaansa kaiken kullan ja hopean, mitä huoneessa oli;
hän tuli nyt hyvin rikkaaksi ja meni takaisin kotia äitinsä tykö.




Vastahakoinen akka.


Oli kerran mies, jolla oli akka, niin vihainen ja töykeä, ettei ollut
hyvä olla hänen seurassansa.

Mies ei tietänyt mitä tekisi hänelle; sillä kaikki, mitä hän tahtoi,
tahtoi akka päinvastoin. Eräänä sunnuntaina kesällä menivät he kumpikin
ulos katsomaan miltä laiho näytti.

Heidän tultuansa erään toisella puolella jokea olevan pellon luo, sanoi
mies:

"Niin, nyt on se valmistuneena; huomenna pitänee tulla sitä
leikkaamaan."

"Niin, huomenna voimme alkaa keritä sitä", sanoi akka.

"Mitä kaikkea? pitääkö se keritä? eikö meidän pidä leikata sitä?" sanoi
mies.

"Ei, vaan keritä heidän piti se", väitti akka.

"Vähätietoisuus on pahinta kaikista", virkkoi mies, "mutta nyt olet
mahtanut kadottaa sen vähänkin, mikä sinulla ennen oli ymmärrystä.
Oletko nähnyt kenen keritsevän peltoa?" sanoi hän.

"Vähän mä tiedän ja vähän tahdonkin tietää", virkkoi akka, "mutta sen
tiedän varmaan, että pelto on kerittävä eikä leikattava." Siitä ei ollut
puhumistakaan, kerittämän se piti.

Näin astuivat he eteenpäin kiistellen ja riidellen, kunnes tulivat
sillalle, joka kävi siinä vieressä olevan syvän joen yli.

"Vanhassa puheenparressa sanotaan", virkkoi mies, "että hyvät työkalut
tekevät hyvän työn; mutta ompa se sentään kaunista elon-niittoa, jota
keritsimillä toimitetaan; eikö meidän nyt ensinkään ole täytyminen
leikata pelto sitte? sanoi hän.

"Ei, vaan keritä, keritä, keritä!" kiljui akka ja hyppäsi ylös, saksien
sormillansa miehen nenään päin. Kiukussaan ei hän pitänyt sen paremmin
varaansa, vaan luiskahti sillan palkin nenän yli jokeen.

"Vanhaa tapaa on vaikea muuttaa", ajatteli mies, "mutta olisihan
omituista, jos en minäkin saisi kerran voittoa."

Sitten kumartui hän veteen, sai kiinni akan hiussuortuvasta, ja kohotti
hänen päätänsä ylös vedestä.

"Pitääkö meidän leikata pelto?" kysyi mies.

"Keritä, keritä, keritä! kirkui akka.

"Kyllä minä sinulle annan keritsemistä", ajatteli mies ja painoi hänet
veden sisään; mutta ei sekään auttanut; pelto piti kerittämän, sanoi
akka, kun mies taas veti häntä ylös.

"En voi tietää muuta kuin että akka on hulluna", sanoi mies itseksensä,
"moni on hullu tietämättänsä, monella on mieltä, vaan ei käytä sitä;
mutta minun pitää koetella häntä kuitenkin vielä kerran", sanoi hän.
Vaan tuskin oli hän saanut akan painetuksi jälleen veden sisään, kun
tämä kurotti ylös kätensä ja alkoi keritä sormillaan kuin keritsimillä.
Nyt vihastui mies ja painoi hänet kauaksi aikaa veden sisään, vaan akan
käsi vaipui veteen, ja hän tuli yht'äkkiä niin raskaaksi, että miehen
täytyi hellittää kätensä.

"Koska tahdot minut vetää mukanasi syvyyteen, niin oleppas siellä, sen
marakatti", sanoi mies.

Ja niin jäikin akka jokeen.

Mutta hetken kuluttua tuli mies pahoilleen, kun akka jäi sinne eikä
päässyt siunattuun maahan, ja hän alkoi astua joenvartta alaspäin
hakien ja urkkien häntä, mutta kuinka hän hakikin ja urkki, ei hän
häntä löytänyt. Sitten sai hän avuksensa talonväen sekä muita ihmisiä
naapurista, jotka rupesivat etsimään ja naarimaan häntä jokea alaspäin,
mutta kuinka he etsivätkin, eivät he akkaa löytäneet.

"Ei", sanoi mies, "tämä ei maksa vaivaa. Akalla oli, näette,
eläissäänkin oma päänsä. Aina asettautui hän jyrkkään vastarintaan,
jonka tähden hän ei liene voinut tehdä toisin nytkään. Meidän on
hakeminen häntä virtaa ylöspäin ja koettaminen kosken yläpuolelta, ehkä
on hän kulkenut vastavirtaan."

No niin, he menivät jokea ylöspäin ja hakivat ja urkkivat häntä
kosken yläpuolelta; siellä olikin akka; mies oli oikeassa. Ja se oli
vastahakoinen akka, se.




Kertan lintu (palokärki).


Siihen aikaan, kuin Herramme ja pyhä Pietari kävelivät ja vaeltelivat
täällä maan päällä, tulivat he kerran erään vaimon tykö, joka istui ja
leipoi. Vaimolla, jonka nimi oli Kertta, oli punainen huntu päässä.
Koska he olivat paljon astuneet ja molemmat nälkäisiä, pyysi Herramme
häneltä kauniisti yhtä kakkua maistaaksensa. Sen lupasi vaimo hänelle,
mutta otti taikinaa hyvin vähäisen ja leipoi siitä leivän, jonka aikoi
antaa hänelle. Siitä tuli kuitenkin niin suuri leipä, että se täytti
koko uunin. Ei, se leipäkakku on liian suuri, sitä ei hänen sopinut
saada. Nyt otti vaimo vieläkin vähemmin taikinaa, mutta paistettuaan
sen, tuli siitäkin liian suuri leipä, sitä ei myöskään sopinut hänen
saada. Kolmannella kerralla otti hän vielä sitäkin vähemmän taikinaa,
pienen, pienen murun, mutta siitäkin tuli liian iso kakku. "Ei minulla
olekaan teille mitään antamista", sanoi Kertta, "sillä kakut tulevat
kaikki liian suuria." Nyt vihastui Herramme ja lausui: "Koska soit
minulle niin pahoin, niin pitää sinun rangaistukseksi muttuman linnuksi
ja hakeman kuivan ravintosi puunkuoren alta eikä saaman juoda useimmin
kuin joka kerta milloin sataa." Ja tuskin oli hän viimeisen sanan
sanonut, kun vaimo muuttui palokäreksi ja lensi ulos uuninpiipun
kautta. Vielä tänäänkin saamme nähdä sen lentelevän ympärinsä, päässä
punainen huntu ja muu ruumis mustana siitä, kun se uuninpiipussa
nokeutui. Se nokkii ja takoo alinomaa puissa, etsien ruokaa, ja koska
sitä aina janottaa, kiijaa se sade-ilmaa, sillä silloin tietää se
saavansa juoda.




Tytär ja tytärpuoli.


Oli kerran mies ja vaimo, jotka olivat menneet naimisiin keskenään;
heillä oli kummallakin tytär. Akantytär oli haluton kaikkeen ja
laiska, jottei hän koskaan tahtonut mitään tehdä, vaan miehentytär oli
vikkelä ja mieluisa, mutta kuitenkaan ei hän milloinkaan osannut tehdä
emintimänsä mieltä myöten. Sekä akka että tämän tytär halusivat päästä
hänestä. Kerran sitten istuivat he molemmat kaivolla ja kehräsivät;
tytär sai kehrätä pellavia, mutta tytärpuoli ainoastaan tappuroita.
"Sinä olet aina niin nopsa ja vikkelä", sanoi tytärpuoli, "mutta
kuitenkaan en minä pelkää kilvata kanssasi kehräämisessä." No, sitten
sopivat he, että sen, jolta rihma ensisti katkesi, piti mennä kaivoon.
Ei aikaakaan, niin katkesi tytärpuolelta rihma, ja hänen täytyi mennä
kaivoon. Mutta pohjaan tultuansa ei hän loukannut itseänsä, vaan näki
ympärillään joka paikassa kaunista ja viherijää niittyä.

Hän astuskelee niittyä kappaleen matkaa ja tulee risuaidan luokse,
aikoen mennä sen yli. "Älä astu kovasti minun päälleni", sanoo
risuaita, "minä autan sinua toisen kerran." Tyttö teki itsensä niin
kevyiseksi kuin höyhen ja astui niin varovasti, ett'ei hän pian sanoen
pyyhkäissytkään sitä edes.

Sitten astuu hän taas kappaleen matkaa eteenpäin ja tulee
vaaleanpunaisen lehmän luo, joka kävi maitokiulu sarvissa; se oli
suuri, kaunis lehmä, ja sen utaret olivat täyteläiset ja pyöreät.
"Ah, ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "minä olen kovin
maitopakkoinen; juo niin paljon kuin tahdot maidostani ja kaada jäännös
sorkilleni, niin minä autan sinua takaisin." Tyttö teki kuten lehmä
pyysi; ja kun hän otti kiinni nisistä, niin kohisi maito kiuluun;
sitten sammutti hän sillä janonsa ja kaatoi jäännöksen lehmän sorkille
sekä pani kiulun jälleen sarviin.

Käytyänsä vieläkin kappaleen matkaa, kohtasi hän suuren oinaan, jolla
oli niin paksu ja pitkä villa, että se veti maata, sekä toisessa
sarvessa suuret sakset, "Ah, keritse minut", sanoi oinas, "näin käyn
minä ja kannan tällaista villaa; minulla on niin vari että olen
tukehtua. Ota niin paljon kuin tahdot villoistani, ja kääri loput
kaulani ympärille, niin autan sinua takaisin." Tyttö oli paikalla
kernas siihen, ja oinas kävi itse hänen polvillensa sekä oli siinä
paikoillansa, ja tyttö keritsi hänet niin näppärästi, ett'ei tehnyt
pienintäkään raamua hänen nahkaansa. Sitten otti tyttö villoja niin
paljon kuin tahtoi, ja jäännökset kääri hän oinaan kaulan ympärille.

Vieläkin kappaleen matkaa astuttuansa eteenpäin tuli hän omenapuun luo,
joka oli niin täynnä omenia, että sen kaikki oksat olivat riipuksissa,
ja sen vieressä oli pieni seiväs. "Ah, ole hyvä ja poimi omenat
pois minusta", sanoi se, "jotta minun oksani pääsisivät oikenemaan,
sillä näin vääränä seisominen on kovin vaikeata; mutta lyö kaiken
mokomin hiljaa ja kauniisti, ett'et vahingoita minua; syö omeniani
niin paljon kuin tahdot ja pane tähteet juurelleni, niin autan sinua
takaisin." Tyttö poimi ne, jotka saattoi ylettää ja otti sitten seipään
ja pudotti varovasti alas toiset omenat; sen jälkeen söi hän niitä
kylläksensä ja pani tähteet kauniisti juurelle.

Sitten astui hän pitkän, pitkän matkaa ja tuli suurelle talolle, jossa
asui noita-akka tyttärensä kansa. Hän meni sinne sisään ja kysyi,
voisiko hän saada palvelusta. "Oh, se ei maksa", sanoi noita-akka;
"meillä on ollut monta, mutta kukaan ei niistä ole kelvannut
mihinkään." Mutta hän rukoili niin kauniisti heitä kuitenkin ottamaan
palvelukseensa häntä. No, he suostuivat nyt koettamaan ja noita-akka
antoi hänelle seulan, käskien hänen noutaa sillä vettä. Tyttö ajatteli,
että onhan mahdotonta noutaa vettä seulalla; mutta meni kuitenkin, ja
hänen kaivolle tultuansa lauloivat pienet linnut:

    "Tahri saveen.
    Pane korsiin!
    Tahri saveen,
    Pane korsiin!"

Tyttö tekikin niin, ja nyt saattoi hän hyvin kantaa vettä seulalla;
mutta kun hän tuli veden kanssa kotia, sanoi noita-akka, nähtyänsä
seulan: "Sitä et ole omasta päästäsi keksinyt!"

Sitten käski noita-akka hänen mennä luomaan läävän ja lypsämään lehmät;
mutta kun hän tuli sinne, oli siellä niin suuri ja raskas hanko, ett'ei
hän jaksanut käyttää sitä, eipä edes liikuttaakaan. Nyt ei hän tiennyt,
mitä hän tekisi; mutta linnut lauloivat, että hän ottaisi luudan
varren ja heittäisi sillä tadetta hiukan ulos, niin kaikki muu tade
menisi itsestään perästä. Hän teki niin, ja läävä muuttui yht'äkkiä
niin puhtaaksi, kuin olisi se ollut sekä luotu että lakaistu. Sitten
tahtoi hän lypsää lehmät, mutta ne olivat niin levottomia, ne potkivat
ja kinasivat niin, ett'ei hän millään muotoa voinut saada niitä
lypsetyksi. Mutta nyt lauloivat linnut ulkopuolella.

    "Pieni suihku
    Maitoa laske
    Pienille linnuille juotavaksi!"

Tyttö teki sen; hän ruiskasi hiukan maitoa ulos pienille linnuille, ja
paikalla tulivat kaikki lehmät rauhallisiksi, lakkasivat kinastelemasta
ja potkimasta eivätkä nostaneet enää yhtä jalkaansa, jotta tyttö sai ne
lypsetyksi.

Nähdessänsä tytön tulevan sisään maidon kanssa, sanoi noita-akka: "Sitä
et ole keksinyt omasta päästäsi; mutta nyt voit ottaa nämät mustat
villat ja pestä ne valkoisiksi. Vaan tyttö ei ensinkään tietänyt, miten
hän tästä voisi selvitä, sillä eihän hän ollut koskaan nähnyt mustia
villoja voitavan pestä valkoisiksi. Mutta hän ei sanonut mitään; otti
ainoastaan villat ja meni niiden kanssa kaivolle. Nyt lauloivat pienet
linnut, että hän ottaisi villat ja panisi ne siihen isoon pyttyyn, joka
oli siellä, sillä tavalla tulisivat ne kyllä valkoisiksi.

"Ei, ei", sanoi noita-akka, kun tyttö tuli sisään villojen kanssa,
"sinua en tahdo edelleen pitää, voithan sinä tehdä kaikki; sinä
ärsyttäisit minut vihdoin kuolijaaksi; parasta on että saat matkapassin."

Nyt pani akka esille kolme arkkua, joista yksi oli punainen, toinen
viherijä ja kolmas sininen; tyttö sai nyt näistä ottaa minkä tahtoi
palkaksensa. Hän ei tietänyt minkä hän ottaisi, mutta pienet linnut
lauloivat:

    Älä ota viherijää,
    Älä ota punaista,
    Vaan ota sininen,
    Joll' oomme panneet
    Ristiä kolme!

Hän otti siis sinisen, kuten linnut lauloivat. "Hyi sinua", sanoi
noita-akka, "sen tulet kyllä vielä maksamaan." Kun tytön nyt piti
lähteä, syöksi noita-akka tulisen rautakangen hänen jälkeensä; mutta
hän juoksi oven taakse piiloon, jott'ei se tavannut häneen; sillä
pienet linnut olivat sanoneet hänelle, miten hänen tuli tehdä. Hän
lähti nyt talosta niin joutuin kuin voi; mutta tultuansa lähelle
omenapuuta, kuuli hän jyrinän alkavan käydä tiellä; noita-akka
tyttärensä kanssa oli lähtenyt häntä ajamaan perästä. Tyttö pelästyi
niin, ett'ei tietänyt, mihin olisi piiloutunut. "Tule tänne minun
tyköni", sanoi omenapuu, "niin minä autan sinua; mene minun oksieni
alle piiloon, sillä jos ne tapaavat sinut, niin ottavat ne sinulta
arkun pois sekä repivät itsesi kuolijaaksi." Tyttö teki niin, eikä
aikaakaan, niin tuli noita-akka tyttärensä kanssa. "Oletko nähnyt ketä
piikasta menevän tästä ohitse?" kysyi noita-akka. "Näin kyllä", sanoi
omenapuu, "tästä juoksi eräs ohitse vähän aikaa sitten; mutta hän on
nyt jo niin kaukana, ett'ette koskaan voi tavata häntä kiinni." Silloin
kääntyi noita-akka takaisin kotiinsa.

Tyttö astui kappaleen matkaa eteenpäin; mutta tultuansa lähelle
oinasta, kuuli hän tiellä alkavan jyristä, eikä tiennyt mihin hän
kätkeytyisi, niin hätäytyi ja pelästyi hän; sillä hän saattoi hyvin
ymmärtää, että noita-akka oli peräyttänyt sanansa.

"Tule tänne minun tyköni, niin autan sinua", sanoi oinas; "mene piiloon
minun villojen! alle, niin eivät ne näe sinua; muuten ottavat ne
sinulta pois arkun sekä repivät itsesi kuolijaaksi."

Ei aikaakaan, niin tuli noita-akka ajaen.

"Oletko nähnyt ketä piikasta menevän tästä ohitse?" sanoi hän oinaalle.
"Näin kyllä", sanoi oinas, "näin hetken aikaa sitten, mutta hän
juoksi niin nopeasti, ett'et voi tavata häntä kiinni." Silloin kääntyi
noita-akka takaisin kotiinsa.

Kun tyttö nyt oli tullut lehmän luokse asti, kuuli hän takanansa
tiellä jyrinän. "Tule tänne minun tyköni", sanoi lehmä, "niin autan
sinua; mene piiloon minun utareideni alle, muuten tulee noita-akka ja
ottaa arkun sinulta pois sekä repii sinut itsesi kuolijaaksi." Kauan
ei viipynytkään, kun hän tuli. "Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan
ohitse?" sanoi noita-akka lehmälle. "Näin hetken aikaa sitten erään,
mutta hän on nyt jo kaukana, sillä hän juoksi niin pikaisesti; häntä et
voi tavata kiinni", sanoi lehmä. Noita-akka kääntyi silloin takaisin
kotiinsa.

Kun tyttö oli kulkenut pitkän, pitkän matkaa, eikä ollut kaukana
risuaidasta, kuuli hän takanansa tiellä alkavan jyrinän ja rupesi
hätäilemään ja pelkäämään, sillä hän saattoi hyvin ymmärtää, että
se oli noita-akka, joka oli kääntynyt jälleen takaisin. "Tule tänne
minun tyköni, niin autan sinua", sanoi risuaita; "mene minun risujen!
alle, ett'eivät he näe sinua; muuten ottavat he sinulta pois arkun ja
repivät itsesi kuolijaaksi." No, hän kiiruhtikin risuaidan risujen alle.
"Oletko nähnyt ketä piikasta kulkevan tästä ohitse?" sanoi noita-akka
risuaidalle. "En, en ole nähnyt ketään piikasta", vastasi risuaita ja
oli niin äissään, että oikein sähisi, sekä teki itsensä niin korkeaksi,
ett'ei ollut ajattelemistakaan päästä siitä ylitse, jonka tähden ei
noita-akalla ollut mitään muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin ja kulkea
jälleen kotia.

Tytön tultua kotia, tuli emintimä tyttärensä kanssa hänelle vielä
entistä kateellisemmaksi, sillä nyt oli hän paljoa kauniimpi ja
niin hieno, että oli lysti katsella häntä. Hän ei saanut olla
sisälläkään heidän kanssansa; he ajoivat hänet sikopahnaan; siellä
oli hänen pitäminen asuntoa. Mutta tyttö puhdisti sen nyt hienoksi
ja puhtaaksi, ja sitten avasi hän arkun, tahtoen katsoa, mitä hän
oli saanut palkaksensa. Arkussa oli niin paljo kultaa ja hopeaa sekä
muita kauniita kaluja, että seinät sekä katto peittyivät niistä ja
sikopahnassa oli kaikki paljon komeampaa kuin kauneimmassa kuninkaan
kartanossa. Kun emintimä ja tämän tytär saivat nähdä sen, tulivat he
vallan mielettömiksi ja alkoivat kysellä häneltä, millainen hänen
palveluksensa oli ollut. "Oh, sen voitte hyvin arvata", sanoi tyttö,
"kun kerran sain tällaisen palkan; minulla oli semmoista väkeä ja
semmoinen rouva palveltavanani, ett'ei maalla moista."

No, nyt tahtoi sisarpuoli välttämättömästi lähteä palvelukseen, jotta
hänkin saisi semmoisen kulta-arkun. He menivät siis taaskin kehräämään;
mutta nyt sai tytär kehrätä tappuroita ja tytärpuoli pellavia; ja sen,
jolta rihma ensin katkesi, piti menemän kaivoon. Ei kauan viipynytkään,
kun tyttäreltä tietysti katkesi rihma, ja hänet heitettiin kaivoon.

Nyt kävi samalla tapaa: hän putosi pohjaan loukkaamatta itseänsä,
ja sitten tuli hän kauniille, viherijälle niitylle. Kappaleen
matkaa astuttuansa, tuli hän risuaidan luokse. "Älä astu kovasti
päälleni, niin autan sinua toisten", sanoi se. "Oh, mitä huolin minä
risuaidasta", sanoi hän ja astui heititen risuaidan päälle, jotta se
ruski.

Käveltyänsä vähän matkaa eteenpäin, tuli hän lehmän luokse, joka oli
maitopakkoisena. "Ole niin hyvä ja lypsä minut", sanoi lehmä, "niin
autan sinua toisten; juo maidostani minkä tahdot, mutta kaada tähde
minun sorkilleni?" No, tyttö teki niin, lypsi lehmän ja joi maitoa
minkä jaksoi, mutta sitten ei ollutkaan mitään jäljellä sorkille
kaadettavaksi; kiulun nahkasi hän mäen yli menemään ja lähti eteenpäin.

Astuttuansa taas kappaleen matkaa, tuli hän oinaan tykö, joka veti
villojaan perästänsä. "Ah, ole hyvä ja keritse minut, niin teen
toisten sinulle palveluksen", sanoi oinas; "ota villojani niin paljon
kuin tahdot, mutta kääri loput minun kaulaani?" Sen teki myös tyttö,
mutta menetteli niin huolimattomasti, että leikkasi oinaasta suuria
nahkakappaleita, sekä otti itsellensä kaikki villat.

Hetken kuluttua tuli hän omenapuun luo, joka oli aivan maahan
painuneena omenista. "Ole niin hyvä ja poimi minusta omenat, jotta
oksani pääsisivät oikenemaan, sillä kovin vaikeaa on olla näin
vääränä", sanoi omenapuu; "mutta tee se varovasti, ett'et vahingoita
minua; syö omenistani niin paljon kuin tahdot, mutta pane tähteet
kauniisti juurelleni, niin autan sinua toisten." Hän poimi alimmaisia
ja pudotti seipäällä alas mitä ei voinut muuten ylettää, mutta hän ei
pitänyt lukua varovaisuudesta, vaan tempoi ja löi poikki suuria oksia
sekä söi omenia kunnes ei enää jaksanut; tähteet viskasi hän puun alle.

Astuttuansa vieläkin kappaleen matkaa, tuli hän talolle, jossa
noita-akka asui, ja täältä anoi hän palvelusta. Noita-akka ei sanonut
tahtovansa palvelustyttöä, sillä ne joko eivät kelvanneet mihinkään
taikka myöskin olivat liiaksi kunnollisia ja peijasivat häneltä pois,
mitä hänellä oli. Mutta tyttö ei lähtenyt, vaan sanoi tahtovansa
palvelusta, ja nyt lupasi noita-akka ottaa hänet koetteeksi, kelpaisiko
hän mihin.

Ensimmäinen askare, jonka hän sai toimittaaksensa, oli veden noutaminen
seulalla. No, tyttö meni kaivolle ja kaatoi vettä seulaan; mutta mikäli
hän kaasi, vuosi se ulos. Nyt lauloivat linnut:

    Tahri saveen.
    Pane korsiin!
    Tahri saveen.
    Pane korsiin!

Mutta hän ei pitänyt lukua lintujen laulusta, vaan viskoi savea niiden
jälkeen, jotta ne lensivät pois; hänen täytyi mennä kotia tyhjällä
seulalla ja sai nyt toria noita-akalta. Sitten piti hänen luoda
läävä ja lypsää lehmät, mutta siihen oli hän mielestänsä liian hyvä.
Kuitenkin meni hän läävään; mutta tultuansa sinne, ei hän jaksanutkaan
käyttää hankoa, niin suuri ja raskas oli se. Linnut sanoivat hänelle
samoin kuin olivat sanoneet hänen sisarpuolellensakin; mutta hän otti
tadetta ja heitti lintujen jälkeen. Kun hän kävi lypsämään, olivat
lehmät rauhattomia ja kinastelivat ja potkivat, jotta joka kerta, kun
hän oli saanut kiuluun vähän maitoa, ne kaasivat sen maahan. Linnut
lauloivat:

    Pieni suihku
    Maitoa laske
    Pienille linnuille juotavaksi!

Mutta hän pieksi ja löi lehmiä, viskoi ja nakkeli lintuja millä
sattui ja käyttäytyi niin, että oli häpeä nähdä. Hän ei saanut
luoduksi läävää eikä lypsetyksi lehmiä. Läävästä palattuansa sai hän
noita-akalta sekä selkäänsä että toria. Sitten piti hänen pestä mustat
villat valkoisiksi, mutta paremmin ei käynyt siinäkään. — Tämä oli
noita-akasta liian hullusti, ja hän pani esille kolme arkkua, joista
yksi oli punainen, toinen viherijä ja kolmas sininen ja vaikk’ei hän
sanonut itsellään olleen mitään hyötyä tytöstä, koska tämä ei kelvannut
mihinkään, sai tyttö kuitenkin palkaksensa ottaa minkä arkun tahtoi.
Nyt lauloivat linnut:

    "Älä ota viherijää,
    Ala ota punaista.
    Vaan ota sininen
    Joll' oomme panneet
    Ristiä kolme!"

Hän ei pitänyt lukua siitä, mitä linnut lauloivat, vaan otti punaisen,
joka loisti enin. Sitten lähti hän kulkemaan kotiinsa ja sai astua
rauhassa, sillä kukaan ei häntä ajanut takaa. Kun hän tuli kotia kävi
hänen äitinsä hiukan iloiseksi, tietysti, ja he menivät heti suureen
tupaan ja panivat arkun sinne, sillä he eivät luulleet siinä olevan
muuta kuin kultaa ja hopeaa. Mutta kun he avasivat sen, niin kierieli
sieltä pelkkiä käärmeitä ja rupikonnikaisia, ja kun tytär avasi suunsa,
niin kävi samoin: sieltä kuohui ulos käärmeitä ja rupikonnikaisia sekä
kaikellaista inhottavaa, mitä saattaa ajatella, jotta lopuksi oli
mahdotonta olla saman katon alla hänen kanssansa. Semmoisen palkan sai
hän palveluksestaan noita-akan tykönä.




Jänis, joka oli ollut naimisissa.


Oli kerran jänis, joka käveli ulkona ruohostossa.

"Hurraa! hip ja hei," rääkyi hän sekä hyppäsi ja juoksi; sitten meni
hän pari kertaa kuperkeikkaa ja seisoi kahdella jalalla ruohostossa. Ei
aikaakaan, niin tuli kettu jolkutellen.

"Hyvää päivää, hyvää päivää!" sanoi jänis. "Minä olen niin iloinen
tänään, sillä, tiedäpäs, minä olen ollut naimisissa", sanoi hän.

"Olihan se hyvästi se", sanoi kettu.

"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi, sillä hän oli vanha ramu sekä sen
lisäksi noita, joka minulla oli akkana", sanoi jänis.

"Se oli huonosti se", sanoi kettu.

"Oh, eipä ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä minä sain
rikkautta hänen kanssansa, hänellä oli tupa."

"Olihan se hyvästi se", sanoi kettu.

"Oh, eipä ollut niinkään hyvästi", sanoi jänis, "sillä tupa paloi
poroksi ja kaikki mitä meillä oli."

"Sepä oli oikein huonosti se", sanoi kettu.

"Oh, eipähän ollut niinkään huonosti", sanoi jänis, "sillä akkani paloi
myöskin poroksi."




Herrasmiehen morsian.


Oli kerran rikas veikele, jolla oli suuri herrastalo ja hopeaa
kirstunsa pohjalla sekä rahoja pantuna korolle; mutta jotain puuttui
häneltä kuitenkin, sillä hän oli leskimies. Eräänä päivänä oli
naapuritalon tytär hänellä työssä. Herrasmies piti oikein paljon tästä
tytöstä, ja tämä kun oli köyhän lapsi, niin ei herrasmies luullut
tarvitsevansa muuta kuin mainita yhden sanan naimisesta, ja silloin
olisi tämä tyttö valmis tulemaan hänelle. Hän sanoi siis tytölle
pitävänsä tuumaa naida uudestaan.

"Kaikkea sitä saattaa keksiäkin", sanoi tyttö, ja seisoi siinä ja
nauroi, ajatellen, että sinä, vanha pahannäköinen, olisit voinut keksiä
semmoista, joka paremmin sopisi sinulle kuin naiminen.

"Niin, ja tarkoituksenani olisi, että sinä tulisit vaimokseni", sanoi
herrasmies.

"Ei, kiitoksia paljon — olipa se jotain se!" virkkoi tyttö.

Herrasmies ei ollut tottunut saamaan kieltävää vastausta, ja mitä
vastenmielisempää tytöstä oli hänelle meneminen, sitä innokkaammin
rupesi hän tahtomaan häntä.

Mutta kun ei hän tytön kanssa tullut mihinkään johtopäätökseen, lähetti
hän hakemaan tytön isän ja sanoi tälle: "Jos voit laittaa niin, että
saan tyttäresi, niin jätän sinulle lahjaksi ne rahat, jotka olen
sinulle lainannut, sekä päälliseksi sen maatilkun, joka on niittysi
kanssa yhdessä."

No, isä sanoi kyllä saavaan tyttärensä taipumaan, arvellen, että hän
oli vielä lapsi eikä ymmärtänyt omaa hyväänsä. Mutta mitä tahtonsa hän
puhuikin tytölle, joko hyvää tahi pahaa, ei mikään auttanut.

"Minä en tahdo herrasmiestä, vaikka hänellä olisi kultaa kuinka
paljon", sanoi tyttö.

Herrasmies odotteli päivän toisensa perään, mutta vihdoin tuli hän
vihaiseksi ja kärsimättömäksi ja sanoi tytön isälle, tahtovansa nyt,
jos tämä pysyi siinä, mitä oli luvannut, saattaa asian päätökseen,
sillä hän ei tahtonut pitempään odottaa.

Tytön isä ei tietänyt muuta neuvoa kuin että herrasmies laittaisi
kaikki järjestykseen käiksi ja kun pappi ja häävieraat olivat tulleet,
silloin lähettäisi noutamaan tyttöä, ikäänkuin olisi jotain työtä,
johon hän suostuisi; ja kun tyttö tulisi, niin vihittäisiin heidät
pikimmältänsä, ennenkuin tyttö ennättäisi epiä.

Tämä oli herrasmiehestä viisaasti ja hyvästi ja hän antoi panna juomaa,
leipoa leipiä ja laittaa häät herrastapaan.

Kun vieraat olivat kokoontuneet, huusi herrasmies tykönsä yhden
rengeistänsä ja käski hänen mennä Etelätalon isännän tykö ja pyytää
tätä lähettämään sen, minkä oli hänelle luvannut. "Mutta jos et tule
takaisin jälleen minuutin päälle", sanoi hän ja pui nyrkkiään rengille,
"niin minä —". Enempää ei hän ennättänyt sanoa, sillä renki lähti
sellaista kyytiä, kuin olisi häntä ruoskalla ajettu perästä.

"Terveisiä meidän isännältä, hän käski pyytämään sitä, jonka olet
hänelle luvannut", sanoi renki Etelätalon isännälle, "mutta se pitää
säätämän tuossa paikassa, sillä hänellä on hirmuisen kiire tänään",
sanoi renki.

"Jaa, jaa, juokse niitylle ja vie hänet mukanasi, siellä kävelee hän",
sanoi naapuri.

Renki meni. Hänen niitylle tultuansa käveli tyttö siellä ja haravoi.
"Minä tahtoisin noutaa sen, jonka isäsi on luvannut meidän isännälle",
sanoi renki. Mutta tyttö ajatteli, että minuapa ette petäkään ja sanoi:

"Vain tahdot sitä! Se on varmaan meidän pieni voilakka tamma; mene ja
ota se; se on lieassa toisella puolella hernemaata." Renki hyppäsi
pienen voilakan selkään ja ratsasti nelisiä kotia.

"Saitko hänet mukaasi?" kysyi herrasmies.

"Tuolla se seisoo portin vieressä", vastasi renki.

"Saata hänet vaimo-vainajani kamariin", sanoi herrasmies.

"No, hyvä isäntä, kuinka se kävisi laatuun?" sanoi renki.

"Tee sinä vaan, niinkuin minä käsken", sanoi herrasmies. "Jos et
yksinäsi jaksa, niin ota muita avuksesi", sanoi hän. Hän ajatteli,
näet, että tyttö ehkä saattaisi tehdä vastarintaa.

Kun renki näki isäntänsä kasvoista, ett'ei ollut hyvä lausua häntä
vastaan, meni hän ja sai mukaansa kaikki rengit, joista muutamat
nyhtivät tammaa etupuolesta, toiset työnsivät peräpuolesta ja saivat
sen sillä tavalla rapuista ylös kamariin.

"Nyt olen tehnyt senkin", sanoi renki isännälle.. "Mutta se oli
hirmuisen raskasta tehtävää, se oli pahinta, mitä minulla tässä talossa
on ollut."

"No, no, sinä et ole tehnyt sitä ilman edestä", sanoi isäntä. "Lähetä
nyt sinne naisväki pukemaan, häntä kauniiksi.

"Ei, mutta hyvä isäntä!" sanoi renki.

"Ei mitään verukkeita! Heidän pitää pukeman hänet, eikä unhottaman
seppelettä ja kruunua", sanoi isäntä.

Renki meni kyökkiin:

"Kuulkaa nyt tytöt", sanoi hän, "nyt pitää meidän mennä pukemaan
pieni voilakka morsiameksi isäntä tahtoo varmaan antaa vieraillensa
nauramista."

"No, tytöt panivat pienen voilakan päälle kaikkea, mitä heillä oli,
ja sitten meni renki sanomaan isännälle, että se nyt oli valmiina, ja
sillä jo oli seppele sekä kruunukin päässä.

"Hyvä, tule sitten hänen kanssansa"; virkkoi isäntä. "Minä otan häntä
itse vastaan ovella", sanoi hän.

Nyt rupesi rapuilta kuulumaan hirmuinen töminä, sillä tällä morsiamella
ei ollut silkkikenkiä jaloissa. Mutta kun ovi avattiin ja herrasmiehen
morsian tuli suureen saliin, niin siihenkös syntyi kikatus ja nauru.
Ja herrasmies oli niin tyytyväinen morsiameensa, ett'ei sanottu hänen
koskaan enää kosioineen.




Semmoisia voivat akat olla.


Oli kerran mies ja vaimo, joiden piti kylvämän, mutta heillä ei
ollut siementä, eikä rahaa millä olisivat sitä ostaneet. Yksi ainoa
lehmä oli heillä, ja miehen piti lähteä kaupunkiin myömään sitä,
saadaksensa rahaa siemenen ostoon. Mutta kun tuli aika lähteä, ei vaimo
uskaltanutkaan laskea miestänsä lehmää myömään, sillä hän pelkäsi tämän
juovan suuhunsa rahat. Sentähden lähti hän itse matkaan lehmän kanssa
ja otti mukaansa myöskin yhden kanan.

Lähellä kaupunkia kohtasi hän teurastajan. "Aiotko myödä lehmäsi,
muori?" kysäsi teurastaja. "Niinhän aikoisin", vastasi akka. "Mitä
tahdot siitä sitten?"

"Saanenhan markan lehmästä, mutta kanan saat kymmenestä taalerista",
sanoi vaimo. "Jaa, kanaa en minä tarvitse", virkkoi teurastaja, "ja
sen saat kyllä kaupaksi kaupunkiin tultuasi, mutta lehmästä annan
sinulle markan." Hän möi lehmänsä ja sai markan, mutta kaupungissa ei
ollut ketään, joka olisi tahtonut antaa kymmentä taaleria vanhasta
rupisesta kanasta. Hän meni siis takaisin teurastajan tykö ja sanoi;
"Minä en saa tätä kanaa kaupaksi! Sinun pitää ottaa tämä myös, koska
otit lehmänkin." — "Kyllähän siitä sopinemme", sanoi teurastaja ja käski
hänet pöytään, jossa hän kestitsi akan ruoalla ja paloviinalla niin,
että akka tuli juovuksiin ja menetti taitonsa ja ymmärryksensä.

Hänen maatessaan itseänsä selväksi pisti teurastaja hänet
tervatynnyriin ja sitten höyhenläjään.

Herättyänsä oli akka yltä yleensä höyhenissä ja rupesi kummastelemaan;
"Olenko se minä, vai enkö se ole minä? Ei, minä en se suinkaan voi
olla! Se mahtaa olla suuri, ihmeellinen lintu. Mutta kuinka pitää minun
tekemän, saadakseni tietää, olenko se minä, vai enkö se ole minä?...
No niin, nyt tiedän kuinka saan selvän, olenko se minä: jos ei koira
hauku, ja jos vasikat nuoleksivat minua kotiin tultuani niin olen se
minä."

Tuskin oli koira nähnyt tämän ihme-eläimen, kun se alkoi raivoisasti
haukkua, ikäänkuin olisi ollut talossa varkaita ja rosvoja. "Ei, minä
en se suinkaan voi olla", sanoi hän. Kun hän meni läävään, eivät
vasikat tahtoneet nuoleksia häntä, sillä ne tunsivat tervanhajun. "Ei,
minä en se voi olla, se mahtaa olla ihmeellinen lintu", sanoi hän ja
kiipesi aitan katolle ja alkoi hakata käsiänsä, ikäänkuin ne olisivat
olleet siivet ja hän olisi tahtonut lentoon lähteä. Mies nähtyänsä
tämän tuli ulos pyssy kädessä ja rupesi tähtäämään. "No, älä ammu,
älä ammu!" huusi akka, "minä se olen." — "Jos se sinä olet", sanoi
mies, "niin älä seiso siellä kuin vuohi, vaan tule alas tekemään
selvää ja tiliä töistäsi." Nyt manki hän alas, mutta hänellä ei
ollut yhtä ainoata killinkiä, sillä sen markan, jonka hän oli saanut
teurastajalta, oli hän humalapäissään viskannut pois. Ja kun mies kuuli
sen, sanoi hän: "Koetas olla vielä kerran niin hullu, kuin olet ollut",
ja vihastui niin, että sanoi menevään matkaansa ja, jättävään kaikki,
eikä koskaan tulevaan takaisin jos ei hän kohtaisi kolmea muuta akkaa,
jotka olisivat yhtä hulluja.

Hän lähti ja kuljettuaan vähän matkaa tietä myöten, näki hän akan, joka
tyhjä seula kädessä juoksi ulos sisään uuden uudukkaisessa tuvassa.
Joka kerta kuin hän juoksi sisään peitti hän esiliinallansa seulan,
ikäänkuin hänellä olisi ollut siinä jotakin, ja kopisti seulasta tuvan
lattialle "Minkätähden teette niin?" kysäsi hän. "Niin, minä tahtoisin
vaan vähän päivää sisälle", vastasi akka, "mutta minä en tiedä miten
on laita; kun olen ulkona, on minulla päivä seulassa, mutta sisään
tultuani on se siitä hävinnyt. Vanhassa mökissäni asuessani oli minulla
päivää tarpeeksi, vaikk’en sitä koskaan kantanut sisään vähintäkään;
jos vaan joku voisi hankkia minulle päivää, niin antaisin mielelläni
hänelle kolmesataa taaleria." — "Onko teillä kirvestä", sanoi mies,
"niin toimitan kyllä teille päivää." Hän sai kirveen ja hakkasi
tuvan seiniin ikkunareiät, sillä tuvantekijät eivät niitä olleet
muistaneetkaan. Heti tuli päivä sisään, ja hän sai kolmesataa taaleria.
"Siinä oli ensimmäinen", ajatteli mies ja kulki edelleen.

Hetken kuluttua tuli hän erään huoneen luo, jonka sisältä kuului
hirmuinen huuto ja melu. Hän meni sinne sisälle ja näki siellä akan,
joka lyödä mäikytti miestänsä halolla päähän; miehen korviin oli hän
vetänyt paidan, jossa ei ollut pääntietä. "Aiotteko tappaa miehenne,
te muori?" kysyi hän. "Ei, minä tahdon vaan pääntietä tähän paitaan",
vastasi akka. Mies kiljui ja voivotteli ja lausui: "Jumala lohduttakoon
ja auttakoon sitä, jonka pitää panna päällensä uutta paitaa. Jos kuka
voisi opettaa akkani tekemään pääntietä paitaan jollakin toisella
tavalla, niin antaisin hänelle mielelläni kolmesataa taaleria?" — "Se
on pian tehty, anna tänne sakset", sanoi toinen. Sakset saatuansa
loikkasi hän paitaan loukun ja lähti rahojen kanssa edelleen kulkemaan.
"Siinä oli toinen", sanoi hän itseksensä.

Vihdoin viimeinkin tuli hän talolle, jossa hän aikoi levähtää hetken
aikaa. Hänen mentyänsä sinne sisälle, kysyi siellä akka: "Mistäs
vaari on?" — "Olen Taivalvaltakunnasta", vastasi hän. "No, mitä
kaikkia! Olette Taivaanvaltakunnasta? Sittenhän tunnette kyllä autuaan
mieheni, toisen Pietarin?" (Akka oli ollut kolme kertaa naimisissa;
hänen ensimmäinen ja viimeinen miehensä olivat olleet häijyjä,
sentähden luuli hän toisen miehensä ainoastaan, koska tämä oli ollut
hyvänluontoinen, tulleen autuaaksi). "Jaa, hänet tunnen kyllä", sanoi
matkamies. "Kuinka hän jaksaa nyt?" kysäsi vaimo. "Oh, hän on huonossa
tilassa", sanoi taivalvaltakuntalainen, "hän tallustaa talojen väliä
siellä — eikä hänellä ole ruokaa eikä vaatteita — rahasta ei mitä
puhumistakaan." — "Voi häntä poloista!" huudahti akka, "hänen ei suinkaan
tarvitsisi käydä niin vihelijäisenä, sillä häneltä jäi niin paljon
jälkeensä; täällä on koko vinni täynnä hänen vaatteitansa ja suuri
arkullinen rahaa on täällä myöskin. Jos tahdotte viedä ne hänelle,
niin annan hevosen ja rattaat niitä vetämään. Hevonen saa jäädä myös
hänelle ja rattailla voi hän istua ja ajaa talojen välillä, ett'ei
hänen tarvitse käydä jalkaisin." Taivalvaltakuntalainen sai kokonaisen
kärrinkuorman vaatteita ja arkullisen kirkkaita hopearahoja sekä
niin paljon ruokaa ja juomaa kuin tahtoi. Saatuansa nämät istui hän
rattaille ja ajoi matkaansa. "Siinä oli kolmas", sanoi hän itseksensä.
— Mutta akan kolmas mies oli ulkona tiluksilla kyntämässä ja nähtyään
oudon miehen menevän heidän hevosella ja rattailla, kiiruhti hän
kotiin kysymään vaimoltansa, kuka se oli, joka meni ajaen heidän
harmaalla hevosella. "Ah hän", sanoi akka, "se oli eräs mies Taivaan
valtakunnasta; se sanoi autuaan mieheni, toisen Pietarin, olevan
niin kurjassa tilassa siellä, että hän kävelee talojen väliä ilman
vaatteita ja rahaa; sentähden lähetin minä hänelle kaikki hänen
vanhat vaatteensa, jotka riippuivat täällä vinnillä, sekä sen vanhan
raha-arkun, jossa hopearahat olivat." Mies ymmärsi heti, miten asian
laita oli, satuloi hevosen ja ratsasti perästä täyttä laukkaa. Ei
kauan viipynytkään, kun hän oli aivan taivalvaltakuntalaisen takana,
joka istua kökötti rattailla ja ajoi; mutta kun tämä huomasi sen, ajoi
hän hevosen ja rattaat viidakkoon, nykäsi kourallisen jouhia hevosen
hännästä ja juoksi mäelle. Täällä kiinnitti hän jouhet koivuun, ja kävi
itse sen alle katsoa tuijottamaan suu auki pilvihin. "Ei, ei, ei!"
sanoi hän ikäänkuin itsekseen, kun kolmas Pietari tuli ratsastaen,
"ei, mitään niin kaunista en ole koskaan nähnyt! Enhän mokomaa ole
milloinkaan ennen nähnyt!" Pietari seisoi ja katsoi häneen hetkisen
aikaa kummastellen, oliko hän oikein täysijärkinen tai mitä tämä
merkitsi; vihdoin kysyi hän: "Mitä siellä makaat ja töllötät?"— "Enhän
mokomaa ole koskaan ennen nähnyt!" sanoi toinen; "siinä meni mies suoraan
ylös taivaasen harmaalla hevosella; tässä koivussa näet jouhia jäljellä
ja tuolla ylhäällä pilvissä näet hänen harmaan hevosensa." Pietari
katsoi pilviin sekä katsoi häneen ja sanoi: "Minä en näe mitään
muuta kuin jouhet koivussa."— "Ei, sinä et voi nähdä sieltä, jossa
seisot", sanoi toinen, "mutta tulepas tänne ja käy tähän selällesi
ja katso ylöspäin kääntämättä silmiäsi pois pilvistä!" Kun kolmas
Pietari selällään katsoa töllötti pilvihin, että silmänsä vettyivät,
otti taivalvaltakuntalainen hänen hevosensa, hyppäsi rattailleen ja
meni matkaansa sekä sen että kärrinkuorman kanssa. Kun tiellä rupesi
ratisemaan, karkasi kolmas Pietari ylös, mutta hämmästyi niin, kun
toinen kulki matkaansa hänen molempain hevostensa kanssa, ett'ei
kyennyt juoksemaan perästäkään, ennenkuin oli myöhäistä.

Niinkuin helposti voi ymmärtää, ei hän nyt ollut kovin iloinen, mutta
kun hän tuli kotia ja hänen vaimonsa kysyi, mihin hän oli hevosen
pannut, vastasi hän: "Minä lähetin senkin toiselle Pietarille sillä
minusta ei ollut sopivaa, että hän istuisi rattailla ja raihnastelisi
talojen välillä Taivaanvaltakunnassa; nyt voi hän myödä rattaat ja
ostaa itsellensä vaunut, joissa ajaa parilla hevosella." — "Siitä
saat kiitokset! En olisi koskaan luullut sinua niin hyvänluontoiseksi
mieheksi", sanoi vaimo.

Kun se mies sitten tuli kotia, joka oli kerännyt kokoon kuusisataa
taaleria, kärrinkuormallisen vaatteita sekä arkullisen hopearahaa, näki
hän heti, että koko aituus oli kynnetty ja kylvetty. Kaikkein ensisti
kysyi hän vaimoltaan, mistä tämä oli saanut siementä. "Oh", sanoi akka,
"minä olen aina kuullut sanottavan että, mitä kylvetään sitä niitetään;
sentähden kylvin minä ne suolat, jotka Taalan mies jätti tänne, ja jos
nyt vaan kohta tulee sade, niin luulen niiden hyvin nousevan ylös."

— "No, hullu olet ja hulluna pysyt, niin kauan kuin elät", sanoi mies;
"mutta se on nyt yhden tekevä, sillä eivät nuo näytä muutkaan olla
sinua viisaampia."




Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.


Eräs metsästäjä meni kerran metsään ja kohtasi mäkikurpan.
"Ystäväiseni, älä ammu minun lapsiani!" sanoi mäkikurppa. "Mitä ne
ovat, jotka ovat sinun lapsiasi sitten?" kysyi metsästäjä. "Kauneimmat
lapset, mitä metsässä on, ovat minun", vastasi mäkikurppa. "Minun
pitänee olla niitä ampumatta sitten", sanoi metsästäjä. Mutta metsästä
palatessaan oli hänellä kädessään kokonainen kimppu mäkikurpan poikia,
jotka hän oli ampunut. "Aijai? Minkätähden ammuit kuitenkin minun
lapsiani?" sanoi mäkikurppa. "Olivatko nämät sinun?" kysyi metsästäjä;
"minä ammuin rumimpia mitä näin." -"Niin", vastasi mäkikurppa, "etkö
tiedä, että jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat?"




Tuvan isä.


Oli kerran mies, joka asui kaukana metsässä. Hänellä oli monta, monta
lammasta ja vuohta, mutta koskaan ei hän saanut niitä pitää rauhassa
sudelta. "Tahdonpa pettää harmaasäärisen", sanoi hän viimein ja rupesi
kaivamaan sudenhautaa. Kaivettuaan sen tarpeellisen syväksi, pystytti
hän siihen pylvään; löi pylvään nenään laudan ja pani laudalle pienen
koiran. Haudan päälle laitteli hän oksia, havuja ja muuta semmoista
ja hajoitteli niiden päälle lunta, jott'ei susi huomaisi, että niiden
alla oli kuoppa. Yön tullessa rupesi pikku koiraa väsyttämään siinä
seisominen. "Vau, vau, vau", sanoi hän ja haukkui kuuta. Jo tuli siihen
kettu hiipien ja aikoi tehdä oikein markkinat sekä hyppäsi koiraa
ottamaan, vaan — putosikin suoraa päätä sudenhautaan. Yön pitemmälle
kuluttua ikävystyi ja nälistyi pikku koira niin, että rupesi haukkumaan
ja vinkumaan; "vau, vau, vau!" sanoi hän. Ei aikaakaan, niin jo tuli
sinne susikin jolkutellen; hän luuli saavansa oikein herkkupaistin ja
hyppäsi, vaan — putosi suorastansa hautaan. Kun päivä alkoi ruveta
koittamaan tuli pohjanlumi, ja ilma kävi niin kylmäksi, että pikku
koiraa alkoi seisoessaan värisyttää ja sitä paitsi oli hän kovin
väsyksissä ja nälissään; "vau, vau, vau!" sanoi hän ja haukkui vaan
yhtä mittaa.

Nyt tuli sinne karhukin juosten luntuten, ravisti itseänsä ja ajatteli
saavansa pikkusen murkinan aamupuhteella; hän luhjusti oksien päälle,
vaan -putosi myös suorastaan hautaan.

Myöhempään aamulla kävi siitä ohitse vanha kerjäläisämmä, joka kuljeksi
talojen väliä pussi selässä. Nähtyänsä pikku koiran seisovan siellä ja
värisevän, poikkesi hän katsomaan, oliko yön kuluessa pudonnut mitään
eläviä sudenhautaan. Hän kävi polvilleen ja kurkisti hautaan. "Oletko
joutunut nyt satimeen, Mikko?" sanoi hän ketulle, sillä tämän näki hän
ensisti; "parhaiksi sinulle, sinä kananvaras. Ja myöskin sinulle,
harmaasäärinen", sanoi hän sudelle. "Jospa oletkin ryövännyt kuttuja
ja lampaita, niin kyllä sinut nyt piinataan ja rääkätään kuolijaaksi.
Herranen aika, mesikämmen istutko sinäkin täällä haudassa, sen nylkyri?
Sinut vasta nyljetään, sinut vasta syödään, kallosi tallin seinähän
lyödään!" huusi ämmä ilkkuen ja heristi karhua; mutta samassa putosi
pussi selästä hänen päänsä yli ja ämmä — ropsis sudenhautaan. Nyt
istuivat he siellä ja mulkoilivat toinen toisiinsa, kukin nurkassansa;
kettu yhdessä, susi toisessa, karhu kolmannessa ja ämmä neljännessä
nurkassa.

Mutta kun oli tullut oikein valoisa, alkoi Mikko ravistella itseänsä
ja hiipiä ympärinsä, sillä hän aikoi varmaan koettaa päästä ulos.
"Etkö voi istua paikoillasi, sinä ilkeä veijari, ja olla tuolla tapaa
leikailematta? Katso häntä, tuvan isää, hän istuu ylpeästi kuin pappi",
sanoi ämmä, sillä nyt ajatteli hän tehdä itselleen hyvän ystävän
karhusta. Mutta samassa tulikin mies, jonka tämä sudenhauta oli. Ensin
veti hän ylös ämmän, vaan sitten löi hän kuolijaaksi kaikki eläimet,
sillä hän ei säästänyt tuvan isää, ei harmaasääristä eikä Mikkoa,
lampaanryövääjää. Sinä yönä sai hän mielestänsä hyvän saaliin.




Ruohon nukke.


Oli kerran kuningas, jolla oli kaksitoista poikaa. Kun nämät tulivat
suuriksi, käski hän heidän mennä ulos maailmaan hakemaan itsellensä
vaimoa; mutta hän vaati, että heidän vaimojensa piti voida yhdessä
päivässä kehrätä, kutoa ja ommella paidan, muuten ei hän tahtonut
miniöiksensä heitä. Kullekin pojallensa antoi hän hevosen ja uuden
ratsumiehen-varustuksen, ja niin lähtivät he ulos maailmaan etsimään
itsellensä vaimoa. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa, eivät he
sanoneet tahtovaankaan mukaansa pikku Askea, sillä hän ei muka
kelvannut mihinkään. — No, pikku Askella ei ollut muuta neuvoa kuin
jäädä heistä, eikä tietänyt mitä tekisi tai mihin kääntyisi. Hän tuli
niin murheelliseksi, että hän laskeutui alas hevoselta ja istuutui
ruoholle itkemään. Mutta hänen hetkisen aikaa istuttuansa rupesi
ruohostossa mätäs liikkumaan ja siitä tuli ulos pikkuinen, valkoinen
esine; sen tultua likemmäksi näki pikku Aske sen olevan pienen, kauniin
tytön, mutta se oli niin, niin pieni. Se tuli hänen luoksensa ja kysyi,
eikö hän tahtoisi tulla katsomaan ruohon nukkea. No, hän tahtoihin sekä
lähti samassa.

Hänen tultuansa sinne istui ruohon nukke tuolilla; se oli niin
kaunoinen ja sorea, ja se kysyi pikku Askelta, mihin tämä aikoi ja
millä asioilla tämä matkusti.

Pikku Aske kertoi heitä olleen kaksitoista veljestä ja kuninkaan
antaneen heille kullekin hevosen ja ratsumiehen varustuksen ja
käskeneen heidän lähteä ulos maailmaan hankkimaan itsellensä vaimoa.
Heidän kunkin vaimonsa piti voida yhdessä päivässä kutoa ja ommella
paidan. Mutta jos sinä tahdot tehdä sen ja tulla minulle vaimoksi, niin
en tahdo matkustaa edemmäksi, sanoi pikku Aske ruohon nukelle. Tämä
suostuikin siihen kernaasti ja kiiruhti saamaan paidan kehrätyksi,
kudotuksi ja ommelluksi. Mutta siitä tuli niin pieni, niin pieni,
ett'ei se ollut kuin noin pitkä.

Sen kanssa matkusti pikku Aske kotia; mutta kun hänen piti näyttää
sitä, hävetti häntä kun se oli niin pieni. Kuitenkin sanoi kuningas,
että hän saisi ruohon nuken ja nyt lähti hän iloisena ja tyytyväisenä
takaisin noutamaan pientä armastansa. Tultuaan ruohon nuken tykö,
tahtoi hän ottaa nuken ratsulle; mutta siihenpä ei nukke suostunutkaan,
vaan sanoi tahtovansa istua ja ajaa hopealusikassa ja hänellä itsellään
olevan kaksi pientä valkoista hevosta, jotka vetäisivät häntä. Nyt
lähtivät he matkaan, hän ratsain ja nukke hopealusikassa; hevosina
nukkea vetämässä oli kaksi pientä valkoista hiirtä; mutta pikku Aske
ratsasti aina toisessa puolen tietä, ett'ei hän ajaisi nuken yli, koska
tämä oli niin hirveän pieni. Kuljettuaan kappaleen matkaa, tulivat
he suuren veden luo; tässä peljästyi pikku Asken hevonen, karkasi
toiselle puolelle tietä ja kaatoi lusikan kumoon, joten ruohon nukke
putosi veteen. Pikku Aske tuli nyt neuvottomaksi, sillä hän ei tietänyt
kuinka hän saisi nuken jälleen ylös; mutta vedenhaltija toi kohta nuken
ylös, ja nyt oli nukke muuttunut aivan suureksi, täysikasvuiseksi
ihmiseksi ja paljoa kauniimmaksi kuin ennen. Pikku Aske pani hänet nyt
etupuolelle hevosen selkään ja ratsasti kotiinsa.

Kun pikku Aske tuli kotia, olivat kaikki hänen veljensä myöskin kotona,
kukin armaansa kanssa, mutta heidän armaansa olivat niin rumia ja
häijyjä, että jo tiellä olivat käyneet lempijäinsä tukkaan kiinni.
Päässä oli heillä hatut, jotka olivat tervalla ja noella pyyhityt,
ja hatuista oli valunut sitä heidän kasvoillensakin, jotta he olivat
tulleet vieläkin ilkeämmän ja rumemman näköisiksi. Kun veljet näkivät
pikku Asken lemmittyisen, tulivat he kaikki kateellisiksi hänelle,
mutta kuningas ihastui niin heihin molempiin, että hän ajoi pois kaikki
toiset. Nyt piti pikku Aske häät ruohon nuken kanssa ja sitten elivät
he hyvästi ja onnellisesti pitkät, pitkät ajat, ja jolleivät ole
kuolleet, niin elävät vieläkin.




Kana, joka matkusti Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi.


Oli kerran kana, joka oli lentänyt ylös tammeen ja istahtanut sinne
illalla. Yöllä näki hän unta, että koko maailma hukkuisi, jollei hän
menisi Dovren tunturille. Yht’äkkiä hyppäsi hän alas ja lähti matkaan.
Kappaleen matkaa astuttuansa kohtasi hän kukon.

"Hyvää päivää. Kukko Lukko", sanoi hän.

"Hyvää päivää. Kana Hana; mihinkäs näin varhain?" sanoi kukko.

"Menenpä Dovren tunturille, jottei koko maailma hukkuisi", sanoi kana.

"Kuka on sinulle, Kana Hana, niin sanonut?" kysyi kukko.

"Minä istuin tammessa ja näin sen unissani viime yönä", sanoi kana.

"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi kukko.

No, he astuivat nyt yhdessä pitkän matkaa, ja kohtasivat sorsan.

"Hyvää päivää, Sorsa Korsa", sanoi kukko.

"Hyvää päivää, Kukko Lukko, mihinkäs sinä näin varhain?" sanoi sorsa.

"Minä menen Dovren tunturille, ettei koko maailma hukkuisi", sanoi
kukko.

"Kuka on sinulle. Kukko Lukko, niin sanonut?"

"Kana Hana", vastasi kukko.

"Kuka on sinulle, Kana Hana, sen sanonut?" kysyi sorsa.

"Minä istuin tammessa ja näin sen unissani viime yönä", sanoi kana.

"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi sorsa.

Niin lähtivät he yhdessä ja astuttuaan kappaleen matkaa kohtasivat
hanhen.

"Hyvää päivää, Hanhi Ranhi", sanoi sorsa.

"Hyvää päivää, Sorsa Korsa", sanoi hanhi, "mihinkäs sinä näin varhain?"

"Minä menen Dovren tunturille, jott'ei koko maailma hukkuisi", sanoi
sorsa.

"Kuka on sinulle, Sorsa Korsa, niin sanonut?" kysyi hanhi.

"Kukko Lukko."

"Kuka on sinulle. Kukko Lukko, niin sanonut?"

"Kana Hana."

"Mistä sinä. Kana Hana, sen tiedät?" kysyi hanhi.

"Minä istuin tammessa ja uneksuin siitä viime yönä. Hanhi Ranhi", sanoi
kana.

"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi hanhi.

Kun olivat astuneet kappaleen matkaa taaskin, kohtasivat he ketun.

"Hyvää päivää, Kettu Rettu", sanoi hanhi.

"Hyvää päivää. Hanhi Ranhi."

"Mihin, Kettu Rettu?"

"Mihinkäs, Hanhi Ranhi?"

"Minä menen Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi", sanoi
hanhi.

"Kuka on sinulle. Hanhi Hanhi, niin sanonut?" kysyi kettu.

"Sorsa Korsa."

"Kuka on sinulle, Sorsa Korsa, niin sanonut?"

"Kukko Lukko."

"Kuka on sinulle, Kukko Lukko, niin sanonut?"

"Kana Hana."

"Mistä sinä sen tiedät. Kana Hana?"

"Minä istuin tammessa ja näin unta viime yönä, että koko maailma
hukkuisi, jollemme menisi Dovren tunturille", sanoi kana.

"Älä lörpötä", sanoi kettu; "maailma ei kuku, vaikk'ette sinne
menekään. On paljoa parempi, että tulette seuraamaan minua kotiin minun
luolaani; siellä on sekä hyvä että lämmin?"

No, he seurasivat kettua luolaan, ja heidän sinne tultuansa, pani kettu
vahvasti puita uuniin palamaan, jotta he kaikki tulivat unisiksi. Sorsa
ja hanhi paneutuivat yhteen nurkkaan, mutta kukko ja kana lensivät ylös
orrelle. Kun hanhi ja sorsa olivat hyvin nukkuneet, otti kettu hanhen
ja paistoi sen hiilillä. Kana tunsi käryn hajun ja hyppäsi ylemmälle
orrelle, lausuen puolinukuksissa: "Hyi, täällä haisee niin, täällä
haisee niin!"

"Älä lörpötä", virkkoi kettu, "savu laskeutuu ainoastaan alas
uuninpiipusta; käy makaamaan ja pidä suusi kiinni!"

Nyt nukkui kana taaskin. Tuskin oli kettu saanut nahkaansa hanhen, kun
hän teki samoin sorsalle, otti sorsan, paistoi sen hiilillä ja rupesi
syömään.

Nyt keräsi kana uudelleen ja hyppäsi vieläkin ylemmälle orrelle. "Hyi
täällä haisee niin, täällä haisee niin!" sanoi kana ja sai nyt auki
silmänsä ja näki, että kettu oli syönyt suuhunsa sekä hanhen että
sorsan. Heti lensi kana kaikkein ylimmälle orrelle, istuutui sinne
ja kurkisteli ulos uuninpiipun kautta. "Ei, ei, katso kuinka monta
kaunista hanhea siellä lentää!" sanoi kana ketulle. Mikko ulos hakemaan
itsellensä toista rasvaista paistia. Sill'aikaa herätti kana kukon
ja sanoi tälle, kuinka oli käynyt Hanhi Ranhille ja Sorsa Korsalle,
Paikalla lensivät Kukko Lukko ja Kana Hana uuninpiipun kautta ulos, ja
jolleivät he olisi tulleet Dovren tunturille, niin olisi maailmalle
varmaan tullut tuho.




Herra-Pietari.


Oli kerran köyhä pariskunta; heillä ei ollut mitään muuta kuin
kolme poikaa. Minkä nimellisiä kaksi vanhempaa oli en tiedä, mutta
nuorimman nimi oli Pietari. Vanhempiensa kuoltua piti lasten saada
heidän perunsa, mutta niitäpä ei ollutkaan saatavana muuta kuin pata,
leipälapio ja kissa. Vanhin, jonka piti saada paras, otti padan: "kun
lainaan kelle pataa, niin saan aina kaapia sen", sanoi hän; — toinen
otti leipälapion: "kun lainaan kelle leipälapioa, niin saan aina kakun
maistajaisiksi", sanoi hän; — nuorimmalla ei ollut mitään valittavana;
jos hän tahtoi saada mitä, niin oli hänen ottaminen kissa. "Jos lainaan
kelle kissaa, niin en saa mitään siitä", sanoi hän, "jos kissalle
annetaankin vähän maitoa, niin tahtoo hän itse syödä sen. Mutta
kuitenkin otan kissan mukaani; säälittää nähdä hänen täytyvän jäädä
tänne kurjuutta kokemaan."

Sitten lähtivät veljekset maailmaan koettamaan onneansa, ja kukin
heistä meni omille teillensä; mutta kun nuorin oli hetken aikaa
kulkenut, sanoi kissa: "Sinä saat kyllä palkan siitä, ett'et tahtonut
minua jättää hunnikoille. Nyt menen minä metsään hankkimaan muutamia
harvinaisia eläimiä, sitten pitää sinun menemän tuohon kuninkaan
kartanoon, jonka näet tuolla, kuninkaan luo, ja sanoman tulevasi
hänen tykönsä pienen lähetyksen kera. Kun hän kysyy, keltä se on,
niin pitää sinun sanoa sen olevan Herra-Pietarilta." Pietarin ei
tarvinnut kauan odottaakaan, kuin kissa tuli metsästä peuran kanssa;
kissa oli hypännyt peuran niskaan ja istahduttuansa sen sarvien
väliin sanonut: "Jollet mene suoraan kuninkaankartanoon, niin kynsin
silmät sinulta pois päästä." Peura ei tohtinut tehdä toisin. Kun nyt
Pietari tuli kuninkaankartanoon, meni hän kyökkiin peuran kanssa, ja
sanoi: "Minä tulen pienen lähetyksen kanssa kuninkaan tykö, jollei
hän tahdo halveksia sitä." Kuningas tuli kyökkiin ja nähtyänsä tämän
suuren, kauniin peuran, tuli hän hyvin iloiseksi. "Mutta ystäväiseni!
Kuka on lähettänyt minulle näin muhkean lahjan?" kysäsi kuningas.
"Herra-Pietari", sanoi poika. "Herra-Pietari!" virkkoi kuningas; "missä
hän asuu?" Kuningasta hävetti, ett'ei hän tuntenut niin rikasta miestä.
Mutta sitäpä ei poika ensinkään tahtonut ilmoittaa hänelle; poika ei
sanonut tohtivansa sitä sanoa, sillä hänen isäntänsä oli muka kieltänyt
häntä. Nyt antoi kuningas pojalle paljo juomarahaa, käskein tämän viedä
kotiin paljo terveisiä ynnä kiitoksia lähetyksestä.

Toisena päivänä meni kissa taaskin metsään, hyppäsi hirven niskaan,
istuutui sen silmien väliin ja pakotti sen menemään kuninkaankartanoon.
Siellä meni Pietari hirven kanssa kyökkiin ja sanoi tulleensa kuninkaan
tykö pienen lähetyksen kera, jos ei kuningas tahtoisi väheksiä sitä.
Kuningas tuli hirvestä nyt vieläkin iloisemmaksi kuin peurasta ja
tiedusti uudelleen, kuka se oli, joka voi lähettää hänelle niin
komean lahjan. "Se on Herra-Pietari", sanoi poika. Mutta kun kuningas
tahtoi tietää, missä Herra-Pietari asui, sai hän saman vastauksen
kuin, edellisenäkin päivänä; ja tällä kertaa antoi hän vielä enemmän
juomarahaa.

Kolmantena päivänä toi kissa metsästä vielä suuremman hirven. Kun nyt
Pietari tuli kuninkaankartanon kyökkiin, sanoi hän itsellänsä olevan
pienen lähetyksen kuninkaalle, jos ei tämä tahtoisi väheksiä sitä.
Kuningas tuli heti kyökkiin, ja saatuansa nähdä sen suuren, kauniin
hirven, tuli hän niin iloiseksi, ett'ei hän tietänyt, millä jalalla
olisi seisonut ja sinä päivänä antoi hän Pietarille vielä paljoa,
paljoa enemmin juomarahaa, ainakin sata taaleria. Kuningas tahtoi
nyt viimeinkin tietää, missä Herra-Pietari asui, ja tiedusti yhtä ja
toista; mutta poika ei sanonut tohtivansa ilmoittaa kuninkaalle sitä,
sillä hänen isäntänsä oli muka kovasti kieltänyt häntä. "No, pyydä
sitten Herra-Pietaria käymään minua tervehtämässä!" sanoi kuningas, ja
poika lupasi tehdä sen. "No sinähän olet tehnyt hyvästi minulle; nyt
tahtoo kuningas, että minun pitää mennä häntä tervehtämään, vaan eihän
minulla ole muita vaatteita kuin nämät ryysyt, jotka ovat päälläni."
— "Oh, älä sitä pelkää", sanoi kissa, "kolmen päivän kuluttua saat
hevoset ja vaunut sekä niin hienot vaatteet, että kulta sinusta tippuu;
sitten voit kyllä mennä kuningasta tervehtämään. Mutta kaikesta mitä
näet kuninkaan tykönä, pitää sinun sanoa, että sinulla on paljoa
hienommin ja komeammin kotonasi; sitä et saa unhottaa." Pietari sanoi
sen kyllä muistavansa. Kun nyt kolme päivää oli kulunut, toi kissa
Pietarille vaunut, hevoset ja vaatteet sekä kaikkea mitä hän tarvitsi;
ne kaikki olivat niin hienot, ett'ei kukaan ollut mokomia ennen nähnyt;
sitten lähti hän kuninkaan tykö ja kissa juoksi hänen mukanansa.
Kuningas otti hänet hyvästi vastaan; mutta mitä ikinä kuningas tarjosi
ja näytti hänelle, sanoi Pietari aina, että se oli hyvä, vaan että
hänellä oli semmoinen paljoa komeampi ja hienompi kotona. Kuningas ei
ottanut sitä uskoaksensa, mutta Pietari ei antanut perään, ja vihdoin
vihastui kuningas niin, ett'ei pitempään voinut hillitä itseänsä. "Nyt
tahdon tulla kanssasi kotiisi", sanoi kuningas, "katsomaan, onko totta,
että sinulla on niin paljon paremmin ja komeammin. Mutta jos olet
valhetellut, niin hukka sinut perii, minä en sano mitään enempätä!"
"No, sinähän olet tehnyt minulle hyvin!" sanoi Pietari kissalle: "nyt
tahtoo kuningas tulla minun kanssani minun kotiini, mutta minun
kotiani, sitä ei todellakaan ole helppo löytää, sitä!" — "Oh, älä siitä
huoli", sanoi kissa; "aja vaan jäljestä mihin minä juoksen!" Sitten
lähtivät he, ensinnä Pietari, joka ajoi perästä mihin kissa juoksi, ja
sitten kuningas seurueensa kanssa.

Hyvän matkaa kuljettuansa tulivat he erääsen paikkaan, jossa oli
iso lauma kauniita lampaita; niissä oli niin pitkä villa, että se
melkein tapasi maahan. "Jos tahdot sanoa, että tämä lammaslauma
on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän
hopealusikan", sanoi kissa paimenelle; hopealusikan oli kissa
ottanut kuninkaankartanosta. Paimen lupasi kernaasti tehdä niin. Kun
kuningas tuli, sanoi hän paimenpojalle: "En koskaan ole nähnyt näin
suurta ja kaunista lammaslaumaa! Kenen se on, poikaseni?"— "Se on
Herra-Pietarin", sanoi poika.

Hetkisen kuluttua tulivat he paikkaan, jossa oli suuri karja kauniita,
piirtopäisiä lehmiä; ne olivat niin lihavia, että oikein kiilsivät.
"Jos tahdot sanoa, että tämä karja on Herra-Pietarin, kun kuningas
kysyy sinulta, niin saat tämän hopealeivin", sanoi kissa paimen
tytölle. Hopealeivin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta.
"Aivan kernaasti", sanoi paimentyttö. Kun nyt kuningas tuli,
kummastutti häntä oikein tämä suuri, kaunis karja, niin kaunista
karjaa ei hän luullut koskaan ennen nähneensä, ja hän kysyi tytöltä,
joka paimensi sitä, kenenkä tämä piirtopäinen karja oli. "Se on
Herra-Pietarin", sanoi tyttö.

Sitten kulkivat he vähän matkaa taaskin ja tulivat paikkaan, jossa
oli suuri, suuri joukko hevoisia; ne olivat kauneimpia hevosia, mitä
saattoi nähdä, suuria ja lihavia, karvaltaan punaisia, voilakkoja
ja harmaita, kuusi kutakin lajia. "Jos tahdot sanoa, että tämä
hevoisjoukko on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin
saat tämän hopeatuopin", sanoi kissa paimenelle. Tuopin oli kissa
myöskin ottanut kuninkaankartanosta. Sen lupasi paimen kyllä tehdä.
Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri ja kaunis
hevoisjoukko; mokomia hevosia ei hän koskaan sanonut nähneensä. Hän
tiedusti paimenpojalta, kenen nämät punaiset, voilakat ja harmaat
hevoset olivat. "Ne ovat Herra-Pietarin", sanoi poika.

Kuljettuaan sitten vielä hyvän matkaa, tulivat he eräälle linnalle;
ensisti oli sinne messinkinen portti, sitten hopeainen ja sitten
kultainen; itse linna oli hopeasta ja niin kiiltävä, että silmiä
vihloi, sillä aurinko juuri paistoi siihen, kun he tulivat. He menivät
sinne sisälle, ja kissa käski Pietarin sanoa asuvansa siellä. Sisältä
oli linna vielä komeampi kuin ulkoapäin; kaikki oli siellä puhtaasta
kullasta, sekä tuolit että pöydät ja penkit. Kun kuningas nyt oli
käynyt ympäri ja katsellut kaikki ylhäältä sekä alhaalta, hävetti
häntä kovin. "Jaa, Herra-Pietarilla on hienommin kuin minulla, sitä ei
voi kieltää, sanoi hän ja tahtoi lähteä takaisin matkustamaan. Mutta
Pietari pyysi häntä viipymään ja syömään illallisen hänen kanssansa.
Kuningas suostui siihen, mutta muikeaa ja nurjaa oli hän koko ajan.
Heidän istuessansa pöydässä tuli hiisi, jonka linna oli, ja alkoi
kolkuttaa porttia.

"Kuka se on, joka siellä sisällä syö minun ruokaani ja juo minun
simaani kuin sika", huusi hiisi. Niin, kohta kuin kissa oli kuullut sen,
juoksi hän ulos portille. "Odota vähän, niin kerron sinulle, miten
talonpoika hankkii itsellensä talvirukiita", sanoi kissa. "Ensisti
kyntää talonpoika peltonsa", sanoi kissa, "sitten lannoittaa hän
sen ja sitten kyntää hän sen uudestaan." Kissan näin puhuessa nousi
aurinko. "Katso taaksesi, niin saat nähdä kauniin, korean neitsyen
takanasi!" sanoi kissa hiidelle.

Käännyttyään katsomaan taaksensa ja saatuaan nähdä auringon halkesi
hiisi.

"Nyt on kaikki tämä sinun", sanoi kissa Herra-Pietarille, "nyt pitää
sinun lyömän minulta pää poikki; se on ainoa, jota pyydän sinulta
kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt." — "Ei", sanoi Herra-Pietari, "sitä
en vaan tahdo tehdä." — "Mutta", sanoi kissa, "jollet sitä tee, niin
kynsin silmät päästäsi." No nyt täytyi Herra-Pietarin tehdä se, niin
vastenmielistä kuin se hänestä olikin; hän löi kissalta pään poikki.
Mutta samassa muuttui kissa kauneimmaksi prinsessaksi, mitä saattaa
ajatella, jotta Herra-Pietari vallan rakastui häneen. "Näin ihana olin
ennenkin", sanoi prinsessa, "mutta hiisi tuo noitui minut olemaan
kissana vanhempiesi tykönä. Nyt saat sinä tehdä, miten tahdot, joko
ottaa minut kuningattareksi tahi ei, sillä nyt olet koko valtakunnan
kuningas", sanoi "prinsessa. Vaan Herra-Pietariko olisi evännyt ottaa
häntä kuningattareksi. Sitten tulivat kahdeksanpäiväiset häät ja
pidot, ja sitten en minä enää ollut kauempaa Herra-Pietarin ja hänen
kuningattarensa luona."




Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.


Oli ennen vanhaan kaksi veljestä, toinen rikas toinen köyhä. Kun
joulun-aatto tuli, ei köyhällä ollut muruakaan kotona, ei kalaa ei
leipää, ja silloin läksi hän veljensä luokse ja pyysi häneltä vähän
elon apua jouluksi Jumalan nimeen. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin
veljen täytyi hänelle antaa, eikä veli ollut kovin iloissaan siitä
nytkään. "Jos teet, mitä pyydän, niin saat koko tuon siankinkun", sanoi
hän. Sen köyhä lupasi heti, ja kiitti samalla. "Tuoss’ on, mutta juokse
nyt paikalla hornaan!" sanoi rikas ja heitti kinkun hänelle. "No, mitä
lupasin, sen pidän", sanoi toinen, ottaen kinkun, ja meni pois; hän
astui koko päivän, ja noin hämärissä saapui hän muutamaan paikkaan,
josta näkyi kirkas tuli. Tässä se kaiketi lienee, arveli kinkku-mies.
Ulkona halkovajassa oli vanha mies, jolla oli pitkä, valkoinen parta,
ja pilkkoi jouluhalkoja. "Hyvää iltaa!" sanoi kinkku-mies. "Hyvää iltaa
vaan itsellesi! Minne sinä näin myöhään olet matkalla", sanoi mies.
"Olen matkalla hornaan, onkohan tämä oikea tie?" kysyi köyhä. "Kyllä
tämä oikea on, tässä se horna onkin", sanoi vanhus. "Kun nyt sisään
tulet, tahtovat kaikki ostaa sinulta kinkun, sillä se on harvinaista
ruokaa hornassa; vaan älä myö sitä muuhun hintaan, kuin siihen
käsimyllyyn, joka on oven takana. Kun tulet ulos sieltä, niin neuvon,
kuinka seisatetaan tuo mylly, joka on hyödyllinen vaikka mihin asiaan."
Mitäs, kinkkumies kiitti hyvästä ilmoituksesta ja kolkutti paholaisen
ovelle.

Sisään tultua kävi niinkuin vanhus oli puhunut, kaikki pahathenget,
niin pienet kuin suuretkin, kihisivät hänen ympärillään juurikuin
muurahaiset käärmeen kimpussa, ja toinen tarjosi toistansa enemmän
siankinkusta. "Kyllähän tämä oikeastaan olisi eukolleni ja minulle
jouluruoaksi, vaan koska olette tuohon niin halukkaat, niin täytyneehän
minun se heittää", sanoi mies. "Mutta en sitä muuhun myö, kuin tuohon
myllyyn, joka tuolla oven takana on." Ei olisi paholainen tahtonut
siitä luopua, vaan koki tinkiä kaikella tavalla, mutta mies pysyi
sanassaan ja viimein täytyi paholaisen antaa myllynsä. Kun mies
tuli taas ulos pihalle, kysyi hän halonhakkaajalta, kuinka mylly
seisatetaan, ja kun hän oli sen oppinut, kiitti hän ja kiiruhti kotiin
minkä ennätti; mutta eipä ennättänyt sittenkään ennenkuin kello löi
kaksitoista jjoulu-yönä.

"No mikä kumma sinne tuli?" sanoi hänen vaimonsa. "Täällä minä olen
istunut vuottamassa tunnin toisensa perästä, ja tuskin on päreen
puikkoa padan alle panna." — "Oh, enpä päässyt ennen tulemaan,
oli tärkeätä toimitusta ja pitkä matkakin. Vaan saatpa nyt nähdä",
sanoi mies, laskien myllynsä pöydälle; ensin käski hän sen jauhamaan
kyntteliä, sitten leipää, muuta ruokaa, olutta ja kaikkea mitä suinkin
joulupöytään tarvitaan, ja kaikki mitä hän käski, jauhoi mylly. Eukko
kummasteli kummastelemastakin päästyä ja tahtoi tietää, mistä hän oli
myllyn saanut, mutta sitäpä ei mies tahtonut ilmoittaa; "samahan se,
mistä se on saatu, näethän, että mylly on hyvä eikä käyttövedestä
puutetta tule", sanoi vaan mies. Niin jauhatettiin ruoat, juomat ja
kaikki joulutarpeet; kolmantena päivänä pyysi hän kaikki ystävänsä
ja naapurinsa joulupitoihin. Kun rikas veli kaiken tuon näki, mitä
pitopaikassa nyt oli, suuttui ja vihastui hän, sillä ei hän olisi
suonut mitään noista veljellensä. "Joulun-aattona oli hän niin
puutteessa, että hän tuli luokseni pyytämään jotain vähäistä Jumalan
nimeen, ja nyt tällaiset pidot laittaa, ikäänkuin hän olisi mikä kreivi
tai kuningas", sanoi hän toiselle. — "Mutta mistä sinä hiiden hornasta
kaiken tuon rikkauden sait, sanopas?" tiedusti hän veljeltänsä.
"Oven takaa", sanoi myllyn omistaja, eikä huolinut sen pitempiä
ruveta selittelemään; vaan myöhään iltasilla, kun hänelle oli vähän
päähän kihahtanut, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi kertoa
myllystänsä. "Siinähän se minun rikkauteni hankkija on", sanoi hän,
ja antoi sen näytteeksi jauhaa sitä ja tätä. Kun veljensä sen näki,
tahtoi hän viimein myllyä omakseen; vihdoin viimein suostuikin toinen
sen antamaan, mutta ei vähemmästä kuin kolmesta sadasta taalerista, ja
sitä paitse piti hänen saada pitää sitä heinä-aikaan asti; "sillä siinä
ajassa", arveli hän, "ennätän sillä jauhattaa monen vuoden tarpeet."
Eikäpä mylly heinä-aikaan mennessä joutilaana ollutkaan, sen arvaa, ja
sitte sai veli sen itselleen, mutta toinenpa ei neuvonutkaan hänelle
myllyn seisatusta. Iltasilla sai rikasmies myllyn kotiinsa, aamusilla
käski hän vaimonsa luo’olle, sanoen itse laittavansa aamiaisen.
Kun aika alkoi tulla, asetti hän myllyn keittohuoneen pöydälle.
"Jauha silakkaa ja velliä ja sukkelaan!" sanoi mies, ja mylly jauhoi
silakkaa ja velliä, ensin kaikki vadit ja purtilot täyteen ja sitten
pitkin keittohuoneen lattiaa. Mies haparoi ja kopeloi saadaksensa
myllyä seisattumaan, mutta vaikka mitenkä olisi sitä kosketellut ja
käännellyt, kävi se lakkaamatta, ja tuossa tuokiossa oli velli jo niin
korkealla, että mies oli hukkumaisillaan. Silloin sysäsi hän tupaan
menevän oven auki, vaan eipä kauan viipynyt, ennen kuin se oli jauhanut
tuvankin täyteen ja hädin tuskin sai mies oven säppiä vellin alta
käsiinsä. Kun hän sitte sai oven auki, syöksi hän tuvasta pellolle;
mutta velli ja silakat tulivat perästä niin että kohisi koko kartano.

Nyt alkoi eukosta, joka oli niityllä luokoja levittelemässä, tuntua
kovin pitkältä aika aamuisiin mennessä. "Jos ei mies huuda meitä kotiin,
täytyy meidän mennä kuitenkin; hänen vellinkeitostansa ei kaiketi
tule mitään, ellen mene häntä auttamaan", sanoi emäntä heinäväelle.
Silloin lähdettiin kulkemaan kotiin, mutta kun oltiin jonkun matkaa
käyty, tuli vastaan silakkaa, velliä ja leipää yhtenä sotkuna, ja itse
isäntä etunenässä. "Ollapa teillä kaikilla nyt sata vatsaa kullakin,
pois edestä, ett'ette huku aamuis-velliin", huusi mies kiiruhtaen
aika kyytiä sivutse, vellisotku aivan kantapäillä hänen perässänsä,
ja niin riensi hänen veljensä kotia kohti. Hän pyysi Jumalan tähden
ottamaan myllyn takaisin ja heti paikalla: "jos se vielä tunninkaan
saa jauhaa on koko seutu hukassa vellistä ja silakasta." Mutta eipä
veli huolinut sitä takaisin vähemmällä kuin että veljen piti maksaa
kolme sataa taaleria lisää, ja siihen kauppaan täytyi hänen suostua.
Nyt oli köyhällä sekä rahaa että mylly, eikä kauan kestänyt, ennenkuin
hän sai hankituksi talon, joka oli toista mointa komeampi ja pulskempi
kuin veljen asunto; myllyllä jauhatti hän niin paljon kultaa, että hän
päällysti talonsa paljailla kultalevyillä, ja kun talo oli liki meren
rantaa, loisti ja välkkyi se kauas ulapalle. Kaikki sivutsepurjehtijat
poikkesivat tuon rikkaan miehen kultaiseen kartanoon ja kaikki
tahtoivat nähdä sitä eriskummallista myllyä, sillä sanoma levisi siitä
laajalle, eikä ollut ketään, joka ei siitä olisi kuullut puhuttavan.

Tulipa muutaman kerrankin sinne laivuri, joka tahtoi myllyä nähdä;
hän kysyi, osaisiko se suoloja jauhaa. "Mitäs, kyllähän se suolojakin
jauhaa", sanoi myllyn omistaja, ja kun laivuri sen kuuli, tahtoi hän
kaikin mokomin ostaa myllyn, maksoi mitä maksoi; sillä jos se olisi
hänen hallussaan, arveli hän, ei hänen tarvitsisi purjehtia yli
myrskyisien merien suolalastia saamaan. Ensi alussa ei mies tahtonut
suostua tuumaan, vaan laivuri pyysi ja rukoili niin, että hän viimein
möi myllyn ja sai siitä monta monituista tuhatta taaleria. Kun laivuri
oli saanut myllyn selkäänsä, ei hän enempää viivytellyt, sillä hän
pelkäsi, että mies katuisi kauppojaan; ei hänellä ensinkään ollut
aikaa kuulustella, kuinka mylly seisatetaan, vaan riensi laivalleen
minkä kerkesi ja päästyään vähän matkaa selälle, sai hän myllyn
käyntiin. "Jauha suoloja ja sukkelaan!" sanoi laivuri. Mylly alkoikin
jauhaa, että hurisi; kun laivuri oli saanut laivansa täyteen, tahtoi
hän seisattaa myllyn, vaan kuinka hän koettelikin, ei mylly herennyt
jauhamasta; suolakasat kasvoivat korkeammiksi ja korkeammiksi, ja
viimein laiva upposi. Siellä meren pohjalla jauhaa mylly vielä tänäkin
päivänä, ja sentähden merivesi niin suolaista on.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUKIRJA LAPSILLE ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.