Vanhempieni romaani

By Arvid Järnefelt

The Project Gutenberg eBook of Vanhempieni romaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Vanhempieni romaani

Author: Arvid Järnefelt


        
Release date: March 13, 2026 [eBook #78200]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1930

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78200

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHEMPIENI ROMAANI ***
language: Finnish




VANHEMPIENI ROMAANI

Kirj.

Arvid Järnefelt





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928-30.




SISÄLLYS:


Ensimmäinen osa.

ELISABET JA ALEKSANDER:

    Johdanto
    I. Elisabet kertoo isoisästään
   II. Varhaisessa lapsuudessa
  III. Njanja
   IV. Vasili Ivanovitsh Jakovlev
    V. Setä Pjotr Karlovitsh
   VI. "Humalassa"
  VII. Vielä Pjotr Karlovitshista
 VIII. Onnen huipulla
   IX. Kohtalon kuteita
    X. Äiti ja poika
   XI. Keisarikunnan pääkaupungissa
  XII. Syntymäpäivillä
 XIII. Aleksander voimistelee
  XIV. Laskiaisena
   XV. Aleksander tekee kauhistuttavia havaintoja
  XVI. Koljan ja Shuran rakkaus
 XVII. Aleksander ei kieräile
XVIII. Elisabetin vastaus ja Catherinen ilo
  XIX. Elisabet kertoo ensimmäisestä matkastaan Suomeen
   XX. Päivän vaikutelmia
  XXI. Matka jatkuu
 XXII. Kuopiossa
XXIII. "Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi".

Toinen osa.

ELISABET JA ALEKSANDER SUOMESSA:

    I. Elisabet ja hänen kaksi poikaansa
   II. Rippeitä omista ja Elisabetin muistelmista
  III. Hiihtoretkellä Viipurissa
   IV. Kummittelevassa talossa
    V. Pappa varhasimmissa muistoissani
   VI. "Kansakoulussa"
  VII. "Suomalaisessa Alkeisopistossa"
 VIII. Elisabet tutustuu fennomaaneihin
   IX. Muita tuttujamme
    X. Meurmanien luona
   XI. Kontiolahdella
  XII. Fennomanian nousukaudella
 XIII. Sota syttyy
  XIV. Liian suuri perhe
   XV. Katti vieraissa — hiiret pöydällä
  XVI. Pekka Hartikainen
 XVII. Juhani Aho
XVIII. Valoa ja pimeää
  XIX. Yhä ilmeisempää erimielisyyttä
   XX. Aleksander tarkoitustensa perillä
  XXI. Vaasassa
 XXII. Aleksanderin elämänkaari kääntyy maata kohden.

Kolmas osa.

ELISABETIN USKO:

    I. Uuden aikakauden kynnyksellä
   II. Pieni talo oli järven rannalla
  III. Kenraalska perunapellolla
   IV. Amanda Grahn käy Vieremässä
    V. Emmyn lukutupa
   VI. Sosialistit tulevat
  VII. Aikamme profeetan puheilla
 VIII. Kaupunkilaisia Vieremässä kävijöitä
   IX. Yhä erilaisempia minuja
    X. Muita Vieremässä kävijöitä
   XI. Matti Kurikan paluu 528
  XII. Johan Kock
 XIII. Voudin tuumat toteutumassa
  XIV. Kaksi vastakohtaa
   XV. Elisabet muuttaa Vieremästä
  XVI. Elisabetin kirjeestä Olialle
 XVII. Mitä Elisabet näki ikkunasta
XVIII. Elisabet itsenäisessä Suomessa
  XIX. Elisabetin näkö ja muisti heikkenevät, mutta hän tulee
       yhä onnellisemmaksi
   XX. Vanhempieni romaani päättyy.




JOHDANTO.


Vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburg elää tätä nykyä (1928)
sangen vaatimattomissa olosuhteissa vanhimman poikansa kanssa Helsingin
kaupungin laitaosassa.

Hän täyttää ensi talvena yhdeksänkymmentä ikävuotta.

Ruumiillisilta voimiltaan hän kyllä alkaa olla heikko. Keittiössä
puuhaillessaan ja huoneesta toiseen siirtyessään hänen täytyy pystyssä
pysyäkseen käsin tunnustella seiniä. Mutta henkisiltä voimiltaan hän on
erinomaisen ripeä, ja jos puhe on henkisyydestä, voi sanoa hänen olevan
kehityksensä huipulla.

Moni on aikonut kirjoittaa ja joku on kirjoittanutkin hänen kertomiaan
nuoruudenmuistelmia. Vihdoin minäkin, yksi hänen pojistaan, olen asiaan
ryhtynyt tämän "vanhempieni romaanin" yhteydessä.

Kun tositeossa tuli kysymys hänen muistelmiensa paperille panemisesta,
tuntui tehtävä meistä kummastakin keveän helpolta. Otin vain puhtaat
arkit esille, kynän käteeni, istuuduimme pöydän ääreen ja alkajaisiksi
pyysin kertomaan jotakin hänen sukunsa esi-isistä, sillä niinhän
elämäkerralliset muistelmat on aina tapana aloittaa.

Tuopa vaatimus näytti hänestä olevan sentään peräti odottamatonta. Hän
kävi varsin huolestuneen näköiseksi, — jolloin hän tapansa mukaan
rupesi silittämään pöytää, niinkuin pyyhkiäkseen pois murusia, joita
siinä ei kuitenkaan ollut.

Summa oli, että hän ei osannut sukunsa kantaisistä sanoa muuta kuin
että ne "taisivat olla joitakin liiviläisiä paroneja".

Hyvän aikaa mietittyään hän virkahti päättävästi:

— Suoraan sanoen, minä en tuosta asiasta tiedä yhtään mitään.

Näin meidän yrityksemme oli tyrehtyä kohta ensimmäiseen alkuunsa.

Kun kovin ihmettelin tätä hänen tietämättömyyttään ja hän puolestaan
lienee tuntenut siinä ihmettelyssä jotakin moitteen vihiä, sanoi hän,
yhä katsellen alas pöytään ja jatkaen olemattomien murujen
kokoilemista:

— Minusta on päinvastoin melkein ansioksi luettava, kun suvun loisto
unohtuu. Sehän on ikäänkuin vieraan synnin unohtamista, sen synnin,
että entiset sukupolvet ovat tarkoittaneet ja osanneet sysäytyä
vertaistensa, tavallisten ihmisten yläpuolelle. Kodissani suuresti
halveksittiin kaikennäköistä sukuylpeyttä, ja minusta se on ansioksi
luettava. Muistanpa erään tuttavamme, paroni von Medemin olleen kerran
päivällisillä vanhempieni luona. Hän oli narrimaisen ylpeä
paroniudestaan ja väitellessään isäni kanssa tästä asiasta tuli hän yhä
enemmän intoihinsa, kunnes lopetti siihen mahtipontiseen lausuntoon,
että aateluus on muka kirjoitettuna aatelisen otsaan. Isäni sanoi
siihen, ettei hän puolestaan voinut huomata Medemin otsassa mitään
kirjoitusta, ja kiivastui siihen määrään, että sanoi olevansa valmis
myymään oman paroniutensa vaikka ruplasta, jos vain joku hölmö siitä
niinkin paljon maksaisi. Olen varma ettei isänikään tiennyt paljon
mitään omasta suvustaan. Ja minä puolestani olen aina pitänyt vanhan
perheemme suurena ansiopuolena sitä seikkaa, että meillä ei koskaan
puhuttu eikä siis mitään tiedettykään entisyyden mahdollisesta
loistosta, siihen määrään, että kaikki lapset ja minä niiden joukossa
olemme jääneet niistä asioista melkein kokonaan osattomiksi.

Näin puhui Elisabet Clodt von Jürgensburg pöydän toiselta puolelta.

Vaikka selostusta Clodtien suvun esi-isistä ei oikeastaan siis
saisikaan esittää hänen muistelmiensa joukossa, lienee kuitenkin
katsottava näiden muistelmain kirjoittajan ja kokoojan velvollisuudeksi
käytettävinä olevien lähteiden mukaan antaa sitä haluavalle lukijalle
jonkinlainen yleiskuva tämän vanhan, sitkeän ja monessa suhteessa
merkillisen suvun genealogiasta.

Suullisissa sukukertomuksissa tapaamme — niinkuin usein muidenkin
sukujen perinnäiskertomuksissa — ilmeistä tarunomaisuutta, joka
tietenkin on kulkeutunut entisyydestään ehkä mahtailleiden sukupolvien
keskuudessa.

Monien enojeni (äitini veljien) joukossa vanhin näistä, Mikael eli
Misha niminen, oli suuri leikinlaskija ja pilkkakirves. Kasvultaan
lyhyenläntäisenä hänellä oli tapana, jos vain häneltä näitä sukuasioita
tiedusteltiin, kohottautua niin pitkäksi kuin hänelle oli mahdollista,
pistää toinen kätensä takin rinnusnappien väliin, vetäistä tukantupsu
otsalle ja Napoleonin eleitä jäljitellen sanoa ylhäisen kolealla
äänellä:

— Polveudun roomalaisista, olen keisari Claudiuksen jälkeläinen.

Makeasti nauramaan hän tietenkin sai kuulijansa, etevä matkija ja
humoristi kun oli, mutta tämä höystetty historia ei kuitenkaan ollut
peräisin yksistään hänen omasta päästään. Monella taholla lienee suvun
jäsenien keskuudessa ja aivan tosissaan väitetty Clodtien suvun
polveutuvan alkuperäisin Italiasta. Millä perusteilla, siitä ei voine
enää saada selvää. Vieläpä on jonkinlaisena perinnäistaruna suvussa
mainittu, että Clodtien kanta-isä todella olisi ollut alkujaan Claudius
niminen herra, ei kuitenkaan keisari, vaan jokin samanniminen
lombardialainen pikkukuningas!

Jos tämmöiset sukutarut voidaankin panna keskiaikaisen sukuylpeyden
laskuun, koska niiltä tietenkin puuttuu kaikkea historiallista pohjaa,
saa itse tuo väite, että suku on peräisin Italiasta, kuitenkin
jonkinlaista mahdollisuuden tukea siitä tosiasiasta, että tässä suvussa
niin yleisesti tavataan taiteellisia taipumuksia, etenkin muovailu- ja
maalaustaiteen alalla.

Saatuani valmiiksi hyvin tarkan, ruotsalaisen historioitsijan
Elgenstiernan toimittamien sukututkimusten mukaan esitetyn Clodtien
sukuluettelon, ja vihdoin sitä lukiessani vastapäätä pöydän toisella
puolella istuvalle, v:sta 1420 asti suoraan alenevassa polvessa
jatkuvan suvun jäsenelle, vapaaherratar Elisabet Clodt von
Jürgensburgille, kuunteli hän kertomusta jotensakin haluttomasti, jopa
uneliaan kyllästyneesti, kunnes tulimme luettelon viimeksi mainittuun,
hänen isoisäänsä, Carl Gustaviin. Silloin hän elpyi. Oli niinkuin olisi
koko luettelosta vihdoinkin tavattu henkilö, jolla oli hänenkin
mieltänsä kiinnostavia ansioita. Hän otti nyt kertomuksen jatkon omiin
käsiinsä.






ENSIMMÄINEN OSA

ELISABET JA ALEKSANDER




I. ELISABET KERTOO ISOISÄSTÄÄN.


Isoisällä kuuluu olleen aivan erikoinen vastenmielisyys ulkonaisiin
arvonmerkkeihin, jopa ylemmän asteen sotilaspukuihinkin, joista
ympäristö saattoi päättää mikä arvo ihmiselle muka oli annettava.
Senvuoksi isoisä — milloin suinkin oli mahdollista olla esiintymättä
kenraalin virkapuvussa — heitti sen yltään ja käytti sellaista
siviilipukua, joka mahdollisimman vähän erotti hänet tavallisesta
keskitason ihmisestä, jopa käsi- ja ulkotyöläisestä. Näin käydessään
ulkona ja seurustellessaan vaatimattomien ihmisten kanssa hänen oli
tietenkin mitä tarkimmin välttäminen ilmaisemasta kuka hän oli, sillä
silloinhan vielä paljon suurempi huomio olisi häneen kääntynyt. Olipa
hänen tällaisten ystäviensä joukossa myöskin muudan sotamies, johon hän
oli suuresti kiintynyt. He olivat todella hyvät ystävykset. Hän oli
ystävälleen vain Kalle, ja sotamies oli ehkä Pekka. Milloin Kallella
vain oli aikaa, ilmestyi hän vanhan Pekkansa luo juttusille. He
polttelivat molemmat paljon tupakkaa, niin että tupa oli savua
täynnä, ja joivat loppumattomasti teetä kiehuvasta samovaarista.
Mutta kerran oli Pekka veteraani mukana paraatin rintamassa, ja juuri
ennen keisarillisten saapumista, kun Pekka eturivissä seisoi
jännittyneimmässä "smirnaassa", karautti tarkasteleva töyhtöpäinen
kenraali ratsullaan ja seurueineen rintaman editse hänen ohitseen.
Pekka oli pyörtyä ällistykseensä ja kivääri oli hänen käsistään pudota:
tuohan oli Kalle ilmi elävänä! Kun "Kalle" sitten ensi kerralla tuli
sotamies-ystävänsä luo, ojentui tämä pelokkaana ja vapisevana
kunniantekoon eikä voinut enää rauhoittua entiselleen, vaikka
työpukuinen kenraali kuinkakin olisi kehoittanut ja esittänyt entisen
ystävyyden jatkamista. Kiusallinen ilmitulo oli pilannut luonnollisen
ihmissuhteen, eikä koko ystävyydestä tahtonut enää eheätä syntyä.

Toinen tapaus oli isoisälle kohtalokkaampi. Se mursi hänet kokonaan,
mutta on hänen luonteelleen edellistäkin kuvaavampi.

Sodan päätyttyä palvellessaan Siperian armeijan esikuntapäällikkönä
Omskissa kärjistyi häneen periytynyt rehellisyys ja suorasukaisuus
ratkaisevaan ristiriitaan venäläisen virkavallan kanssa.

Armeijan ylipäällikkö, joka oli omavaltainen ja häikäilemätön mies,
päätti kerran erottaa virasta erään alaisensa toimihenkilön, joka oli
joutunut hänen epäsuosioonsa. Päiväkäsky oli vain isoisän varmennusta
vailla. Isoisä ilmaantui kuitenkin ylipäällikön eteen esittäen, että
koska puheenalaisen toimihenkilön virka-ansiot olivat täysin pätevät
eikä tämä henkilö ollut liioin mihinkään laiminlyöntiin tehnyt
itseänsä syylliseksi, hän puolestaan oli pakotettu kieltäytymään
erottamispäätöksen allekirjoittamisesta. Ylipäällikkö tyrmistyi ja
uhkasi toimittaa viralta hänetkin. Isoisä pysyi päätöksessään. Silloin
tuo mahtava herra katsahti häneen kylmästi ja sanoi merkitsevän
tyynenä, ivanhymy huulilla:

— Muistakaahan toki, että teillä on suuri perhe.

Hänelle annettiin 24 tunnin mietintäaika.

Isoisän perhe oli todellakin suuri, ja luultavasti hänkin, niinkuin
useimmat sukumme jäsenet, oli lujasti kiintynyt perhe-elämään.
Ajattelen hänen olleen niitä miehiä, joille perhe, sen menestys, sen
viihtymys, iloisuus, turvantunto on kaikki kaikessa, ja hallitsijan
palveleminen, virkaelämä vieraskielisessä ja vierastapaisessa maassa
tulevat vasta toisessa sijassa, vain toimeentulon eli siis perheonnen
yhtenä ehtona. Semmoiselle ihmiselle on ajatus rakastetun perheen
syöksymisestä taloudelliseen vararikkoon aivan sietämätön ajatus.
Vaimon itkut ja epätoivo järkyttivät koko hänen olemuksensa juuria
myöten. Ankaran ylipäällikön sanat lienevät todellakin sisältäneet
täydellisen taloudellisen haaksirikon uhkan, jos päätös olisi jäänyt
varmentamatta. Ja niinpä jonkinlaisessa mielipuolisuutta lähestyvässä
toivottomuuden tuskassa isoisä viimeisellä hetkellä — allekirjoitti
käskyn.

Mutta tämän toivottoman teon seurauksena oli juuri se, mitä hän oli
tahtonut välttää, perheen varallisuuden täydellinen luhistuminen, joka
tapahtui hänen oman pikaisen kuolemansa johdosta.

Omaatuntoa vastaan tehty teko alkoi nimittäin kohta ensi hetkestä asti
kuolettavasti vaivata isoisän mieltä. Tekoa ei voinut saada
tekemättömäksi, mutta hän ei voinut kestää ajatusta, että hän oli sen
tehnyt. Ja näihin tuskiin hän sairastui niin parantumattomasti, että
virantoimitus täytyi jättää, ja hän kuoli vaivoistaan tervehtymättä.

Hänellä oli kuusi poikaa ja neljä tytärtä. Näiden alaikäisten lasten
kanssa — yksi tytöistä syntyi isän kuolinvuonna — oli onnettoman
lesken nyt tehtävä suunnattoman pitkä ja vaivalloinen hevosmatka
Siperiasta Pietariin, jonne he vihdoin saapuivat varattomina ja sangen
kurjassa tilassa. Isäni oli silloin vasta 10-vuotias.

Millä varoilla pojat Pietarissa kasvatettiin ja koulutettiin, en voi
ymmärtää, mutta kaikki viisi — yksi kuoli nuorena — ne vain joutuivat
toinen toisensa jälkeen sotakouluun. Mahdollista on, että heille
suotiin vapaa kasvatus kruunun puolesta kadettikoulun sisäoppilaina,
niinkuin usein muillekin korkeamman aatelin köyhtyneille jäsenille,
joiden isät olivat erikoisemmin kunnostautuneet sodissa tai muissa
julkisissa toimissa. Toiselta puolen kuitenkin kerrottiin, että kun
köyhtyneen perheen puolesta tehtiin korkeampaan paikkaan anomus
ylimääräisten apuvarojen myöntämisestä suuren lapsijoukon
kasvattamiseksi, niin keisari (Nikolai I) ärjäisi: "Pitääpä olla aika
hölmö sen miehen, joka ei ole ymmärtänyt syrjäteitse rikastua niin
tulokkaissa oloissa kuin kaukaisessa Siperiassa, syyttäköötpä siis
itseänsä!"

Joutuneina siis lapsuudestaan asti sisäoppilaiksi venäläiseen
sotaopistoon nämä veljekset luonnollisesti kokonaan venäläistyivät.
Näistä isoisän viidestä pojasta suoritti kaikissa tapauksissa jokainen,
toinen toisensa jälkeen kunnialla upseeritutkinnon, niinkuin sen ajan
välttämätön aatelistapa vaati. Ja niinpä alkoi heille ankara taistelu
taloudellisia vaikeuksia vastaan. Sillä venäläiseen upseeristoon kuului
melkein poikkeuksetta vain varakkaiden aatelisperheiden poikia, jotka
olivat palkoista riippumattomia, joten valtio saattoi pitää näitä
palkkoja mitättömän alhaisina, jopa niinkin, että nuoren upseerin
toimeentulo ilman kotivarallisuutta oli melkein mahdottomuus. Monet
varattomista senvuoksi velkaantuivat upseerivuosinaan aivan
määrättömästi ja sortuivat velkakuorman painon alaisina. Mutta Clodtin
veljeksillä oli oma apuneuvonsa. Heidät pelasti heidän kätevyytensä ja
taituruutensa, joka teki mahdolliseksi ensin tosin pienempien, mutta
sitten yhä kasvavien sivutulojen hankkimisen.

Vanhin veljeksistä, Vladimir Karlovitsh (Voldemar Jakob Johan Adolf)
oli sitäpaitsi niin taitava matemaatikko, että hänet jo nuorella iällä
nimitettiin sota-akatemian professoriksi. Myöskin toinen veljeksistä,
Pjotr Karlovitsh (Peter Jakob) palveli tykistössä ja saavutti
luutnantin arvon. Mutta hänen omituinen sivuelinkeinonsa oli —
puuhevosten veisteleminen lasten leluiksi, josta seikasta puhun
tuonnempana. Kolmas veljeksistä oli isäni, Konstantin (Johan Gustaf).
Hän meni heti upseeriksi tultuaan naimisiin, niinkuin kaikki muutkin
veljeksistä olivat tehneet, mistään vähävaraisuudesta huolimatta, ja
harjoitti sivuelinkeinonaan gravyyriä eli puupiirrosta saavuttaen siinä
suuren ammattitaidon, jopa kuuluisuudenkin. Hän saavutti kuitenkin
myöskin tykistöasiain tuntijana suuren merkityksen ja pysyi
tykistöakatemian palveluksessa vuoteen 1835, kohoten viimein
täysikenraaliksi.

Kaksi nuorempaa veljeksistä, Boris (Bernhard) ja Mikael (Georg)
Karlovitsh, olivat hekin ikänsä loppuun sotilasuralla. Edellinen kuoli
nuorena, jälkimmäinen everstiluutnanttina v. 1874. Hänen lapsistaan
lienee joku vielä elossa.

Edellisten sisaresta, nuoresta, kauniista tädistäni Natalia
Karlovnasta, kerron vähäiset muistelmani tuonnempana.

Näiden sisarusten ja niiden joukossa isänikin aikaisemmista
elämänvaiheista tiedän muuten sangen vähän. Tiedän vain, että he olivat
jääneet hyvin aikaisin orvoiksi myöskin äitinsä puolelta, luultavasti
aivan pian tuon rasittavan Siperian matkan jälkeen.

Äitimme, Catherine Vigné, oli ranskatar. Hänenkin aikaisemmista
elämänvaiheistaan minä tiedän hyvin vähän. Hän ei mielellään puhunut
menneisyydestään. Minusta aina tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin
synkkää, surullista, jota hänen oli raskasta muistella. Jos meidän,
hänen lastensa, kysymykset sattuivat sinnepäin, huiskautti hän
huokaisten kättänsä, sanoen: "lapset, lapset, mitä niistä menneistä,
antaa niiden olla!"

Sen vuoksi en milloinkaan tähän asiaan kajonnut.

Luulen, että äidin isä, ranskalainen Vigné, oli mahdollisesti joku
Venäjälle asettunut emigrantti. Niitä oli muuttanut Ranskan
vallankumouksen jälkeen laumoittain Venäjälle, jossa ranskan kieli oli
yleisenä, melkein ainoana sivistyskielenä. Venäjä oli ikäänkuin heidän
toinen kotimaansa.

Äitini tiedän jo lapsena kadottaneen vanhempansa. Hän sai kasvatuksensa
erään tätinsä luona, jonka mies oli hirmuinen yksinvaltias ja piti koko
taloa mitä ankarimmassa pelossa. Mutta minkämaalainen ja minkäuskoinen
tuo äitini täti oli ollut, en voi sanoa. Hyvin mahdollista on, että hän
oli äitini isän sisar, siis hänkin ranskalaista syntyperää, niinkuin
äidinisä. Päätän sen siitä, että äidilläni oli koko ikäkautenaan
voimakasta ranskalaisrakkautta, vaikka hän oli jo aikaisessa
lapsuudessa kadottanut ranskalaiset vanhempansa, joten tuo rakkaus on
kaiketi saattanut vain kasvatusäidin tehostamana lapseen juurtua ja
umpivenäläisissä oloissa säilyä.

Vanhuutensa päivinä tuo äidin ankara setä oli kuljeskellut keppiinsä
nojautuen sisällä ja ulkona, ja tämän kepin lähestyvä kopina oli saanut
koko perheen pelosta vavahtelemaan. Mutta toiselta puolen sama kopina
pelasti usein yllätyksistä ja uhkaavan kohtauksen vaara saatiin
vältetyksi ennenkuin pelätty valtias oli ennättänyt ovelle. Tämän
ylenmääräisen ankaruuden pelossa täti parka suojeli lapsiaan salaamalla
mieheltään heidän rikkomuksiaan, mutta itse, ollen luonteeltaan peräti
heikko tai kaikkea luonnetta vailla, ei pystynyt herättämään lapsissa
kunnioitusta omaan arvovaltaansa, joten näiden kasvatus joutui aivan
hunningolle. Pojista tuli melkein kaikista heittiöitä, lopulta he
suorastaan varastivat äidiltään rahoja, hänen uskaltamatta heitä edes
moittia sellaisista tepposista.

Näin ollen minun äitini elämän on täytynyt tässä tätinsä kodissa olla
sangen ilotonta, eikä siis ole ihme, ettei hän mielellään entisyyttään
muistellut tai siitä lapsilleen kertonut.

Hyvin nuorena tyttönä hän joutui naimisiin melkein yhtä nuoren isäni
kanssa.




II. VARHAISESSA LAPSUUDESSA.


Meitä oli yksitoista lasta. Minä olin järjestyksessä viides, ja
ensimmäinen tytär. Vain perin hajanaisia muistoja on mielessäni
säilynyt aikaisen lapsuuden ajoista. Muistan jo kolmen-,
neljänvuotiaana harrastaneeni runojen lausumista, laulamista ja
tanssimista, ja muistan vielä, että minut pantiin suorittamaan kaikkea
tätä usein vieraiden läsnäollessa. Tuo ei olisi minua ollenkaan
ujostuttanut, elleivät vanhemmat veljeni olisi minulle nauraneet ja
sitten lastenkamarissa matkineet esiintymistäni, sanoen minun
"teeskentelevän suloista". Se itketti ja harmitti, mutta sittemmin opin
äidin neuvosta kestämään tämmöiset näsäykset ja olemaan niitä
hampaankolossa säilyttämättä. "Ainahan pojat härnäävät sisariansa",
lohdutteli äiti, ja tyttöjen oli suhtauduttava semmoiseen
kärsivällisesti ja alistuvasti muistaen, ettei pojille kuitenkaan
mitään mahda. (Vasta tästä puhuessani tulen ajatelleeksi, minkä
katkerien lapsuuskokemusten läpi äidin neuvo oli saattanut kulkeutua
hänen sydämensä kautta minuun!)

Kun minua nuorempi veljeni Sasha alkoi varttua ja muuttua
leikkitoverikseni, tuli meistä parhaat ystävykset, jotka alati leikimme
yhdessä ja otimme nuorempiakin seuraamme. Vanhemmat veljet eivät tosin
meitä nytkään jättäneet rauhaan, vaan ivasivat leikkejämme, pitäen
niitä liian "tunteellisina". Tämä merkitsi kai, että me olimme
leikkiessämme liiaksi tosissamme eli että leikkimme aihe oli heidän
mielestään äitelä.

Lukitsimme siis heiltä oven.

Ja nyt ei meitä enää mikään estänyt täysin antautumasta leikin
kiehtovaan kulkuun. Maailman todellisuus unohtui mielestämme kokonaan.
Leikki, joka tätä todellisuutta matki, oli ainoa todellisuus. Me
muodostimme tuoleista kuomuvaunuja, me solmimme kokoon myttyjä ja
matkustimme kaukaisiin maihin. Joskus ajoimme parihevosilla vieraisille
vain jonkun tädin ja sedän luo. Saavumme portaille, soitamme ovikelloa
— dinderling, — hevosemme, joina olivat jotkut meistä, muuttuvat nyt
tädiksi ja sedäksi, jotka ottavat meidät vastaan kädet ojossa,
säteillen iloisen yllätyksen riemusta, tervetuloa, tervetuloa
loppumattomiin, puristuksia, suuteloja, ja hauskaa, hauskaa, vain
hauskaa kaikilla! Ja _todella_ hauskaa!

Tulipa kerran lastenkamarissa muotiin myöskin leikki pienikokoisilla
nukeilla. Äiti otti vilkkaasti osaa leikkiharrastuksiimme ja omin
käsin valmisti meille jouluksi nukkehuoneiston. Ensiksi oli suuri,
kahteen osaan jaettu huone, ilman kattoa ja etuseinää. Se asetettiin
leikin ajaksi jollekin tuolille tai kirstulle. Toinen puoli oli
kaksi-ikkunainen vierashuone, jossa oli uuni, ikkunaverhot,
tarpeelliset huonekalut seinäpeileineen ja tauluineen. Olipa pieni
lamppukin. Toinen puoli oli yksi-ikkunaisena makuuhuoneena vuoteineen,
kätkyineen ja muine kalustoineen. Sitten oli eri osastona myöskin
keittiö helloineen ja lukemattomine astioineen. Pikku nukkeja oli suuri
joukko. Yksi näistä oli mammana, toinen tätinä, muut esittivät lapsia.
Aikuisia oli lisäksi keittäjä, sisäkkö ja lastenhoitaja. Veljellä oli
vielä talli hevosineen ja vaja rekineen, nelipyöräisine rattaineen,
jopa kuomuvaunuineen ja kuskeineen.

Juuri tätä nukkeleikkiä me leikimme vanhempien veljien mielestä
naurettavan tosissamme.

Ensin muka lähetettiin sisäkkö sanomaan, että hevoset oli
valjastettava. Kun oli ilmoitettu, että tämä oli tapahtunut, olivat
mammanukke ja tätinukke ajavinaan Gostinnyi Dvoriin (silloiseen
pietarilaiseen kauppahalliin) ostoksia tekemään, sillä vanhin talon
tyttäristä oli olevinaan morsian ja hänelle valmistettiin muka
myötäjäisiä. Kaupassa me muka laittelimme ostoskääröjä, sidoimme ne
pikkunuorasilla, niinkuin oikeissakin kaupoissa tehdään. Kaikki
tapahtui säntilleen todellisuudenmukaisesti, ihan kuin "oikeesti",
vaikka olikin vain "leikisti". Sitten "mamma" ja "täti" toivat paketit
kotiin, käärivät paperit niiden ympäriltä ja näyttelivät kaikille
kotolaisille, jotka päivittelivät niiden kauneutta ja kalleutta. — Nyt
alkoi lastenkin tehdä mieli ajelulle. Heidän puettiin talvitakkeihin,
istutettiin rekiin, niin paljon kuin vain mahtui, ja jumala armahtakoon
kuinka huimaavaa vauhtia heitä lennätettiin ympäri pöytää — henki oli
salpautua!

Muuten kuului tähän leikkiin se, että pappa oli muka Pariisissa, sillä
meillä ei ollut tarkoitukseen sopivaa miesnukkea. Kerran kuitenkin tuli
leikissämme aivan välttämättömäksi, että papan oli palattava Pariisista
kotiin. Saimme äidin suostutetuksi lähtemään papan ostoon. Äiti otti
minut mukaansa ja me ajelimme kaupoista etsien sopivan kokoista ja
ehdottomasti vaaleaveristä nukkea, sillä tummaverisistä en pitänyt.
Vihdoinkin sellainen löytyi. Hänelle ommeltiin frakki ja muut
tarpeelliset tamineet, ja niin koitti saapumisen päivä. Sitä ennen oli
tietenkin saatu kirje, jossa tulosta ilmoitettiin, ja odotus oli sangen
jännittynyt. Mikä rajaton riemu valtasikaan kaikki, kun äkkiä kuului
ovikellon tuttu "dinderling"! Lapsinuket ryntäsivät yhtenä miehenä
pappanuken ympärille. Meidän oli ylen vaikea pidellä heitä kaikkia
sormiemme välissä, mutta heidän vilpitön ilonsa oli meidän iloamme, ja
niinkuin sydämemme oli heidän puolestaan pamppaillut jännittyneessä
odotuksessa, niin se nyt isän tultua sai kasvomme hehkumaan ja silmämme
säihkymään leikin rajattomassa riemussa.

Tietysti olisimme hauskuuden uudistamiseksi voineet antaa papan tulla
useamman kerran Pariisista, mutta se olisi sotinut todellisuudentuntua
vastaan, joka leikissä on välttämätön, tai ainakin olisi pitänyt antaa
ukon matkustaa ensin takaisin Pariisiin, mikä taas olisi ollut ikävää
leikkiä. Mutta keksimme sovelluttaa asian niin, että perheessä oli
myöskin poika, joka kävi junkkarikoulua toisessa kaupungissa ja nyt oli
joululuvalle kotiin palaamassa. Muodostettiin siis junkkarinukke, jolle
laitettiin virallinen koulupuku ja liimattiin takkiin kultapaperista
leikatut napit. Riemukkainta oli meistä äidin osanotto leikkiimme,
nähdä, että hän yhtä tosissaan kuin mekin innokkaasti ompeli omin käsin
vaatteita pikku nukeillemme. Ja niinpä saapui junkkarikin kotiin ja
samaan riemuun!

Entä joulujemme unohtumattomat ilot!

Jo hyvän aikaa ennen juhlapäiviä aloimme maltittomasti odottaa merkkejä
salamyhkäisiin valmistuksiin ryhtymisestä aikuisten puolelta. Vihdoin
viimeinkin äiti todella tekee lähtöä kaupungille. Minne ja mitä varten?
Joku meistä uskaltaa arvailla, että mitäpä jos se meneekin
jouluostoksille! Sitä ei kukaan ole uskovinaan, mutta sydän salaa
vavahtaen uskoo.

Mutta kylläpä hän viipyykin siellä! Kävelemme huoneissa tietämättä mitä
tehdä, posket punoittavat, katselemme ikkunoista, koetamme saada ajan
kulumaan.

Vihdoin ovikello soi. Meidät ajetaan pois eteisestä ja suljetaan lasten
puolelle. Me tirkistämme ovenraosta ja näemme: äiti kantaa
pakettikääröjä, vie ne huoneeseensa, piilottaa ne laatikkokaappiin ja
meitä kielletään laatikkoja avaamasta.

Hetken kuluttua äiti ei päästä ketään huoneeseensa. Keittiössä
keitetään liimaa, tunnetteko hajun? Sanomaton, sykähtävä riemu täyttää
sydämemme, nyt ei ole enää epäilemistäkään: hän laatii meille jotakin
jouluksi!

Ja päinvastoin, kuinka masentavan ikävältä saattoi tuntua, jos ovia ei
suljettukaan, vaan äiti istuu jotakin ommellen eikä kiellä katsomasta
mitä hän ompelee! Koko joulutunnelma meni ikäänkuin liitoksistaan,
tuntui kuin joulusta ei mitään enää tulisikaan, sanomaton ikävä täytti
mielen, leikkikään ei maittanut, saattoi vain maleksia huoneesta
huoneeseen. Se oli vaikeata taistelua ajan mahdotonta hitautta vastaan,
lasten ensimmäisiä vaikeuksia.

Mutta toihan se meitä tunti tunnilta yhä lähemmäksi onnen hetkiä. Mitä
enemmän joulunpyhät lähestyivät, sitä juhlallisemmaksi kävi tunnelma.
Vanha hoitajamummomme, jota sanoimme njanjaksi (en vieläkään tiedä
hänen oikeata nimeänsä), piti huolta osaltaan meidän mielikuvittelumme
kohoamisesta yhä suurempaan jännitykseen ja juhlallisuuteen. Hän kertoi
meille iltaisin, kun istuimme hänen ympärillään lastenkamarissa,
Kristuksesta, kehoittaen olemaan hyviä, tottelevaisia, sanoi Kristuksen
paraikaakin lentelevän ikkunain ohi ja katsahtelevan sisään, mimmoisia
lapset missäkin talossa olivat, tottelevaisia vai tottelemattomia. Jos
meistä joku itki tai juonitteli, hän heti osoitti ikkunaan sanoen:
näetkö, tuolla Kristus katselee sinua ikkunasta, ja tuoneeko hän
sinulle mitään jouluksi, kun hän niin vieroo pahoja lapsia. Minä
tuijotin valkokehyksiseen, mustaan ikkunaan, sydän lepatti peloittavan
juhlallisuuden edessä, mutta samalla ilosta, että Kristus oli niin
lähellä ja katseli meitä. Sydämen pohjasta halutti olla hyvä ja
tottelevainen.

Ensimmäisenä joulunpyhänä njanja sai juhlallisuudentunnelman kohoamaan
ylimmilleen. Hänen oli tapana silloin varhain aamuhämärissä mennä
jumalanpalvelukseen, ja minä pääsin hänen mukaansa. Isä ja äiti, jotka
olivat molemmat toista uskontunnustusta kuin njanja, eivät käyneet
venäläisessä kirkossa eivätkä muistaakseni koskaan missään muussakaan
kirkossa, mutta äidin luvalla njanja sai opettaa meille Kristuksesta
mitä katsoi välttämättömäksi, ja sai viedä meitä mihin kirkkoon halusi.

Ani varhain — muistan — havahdun njanjan herättelyyn. On pilkkoisen
pimeä, kylmä puistattaa aamutuimaan, hampaat kalisevat, täytyy
kiireesti pukeutua, jo soivat kirkonkellot, aika rientää. Kuljemme
pimeillä kaduilla, minä puolijuoksua, siellä täällä tuikahtelee
liikkuvia lyhtyvaloja. Kaikki kiirehtivät. Njanja johdattaa minua
kädestä pidellen, ja hänen nopeasti astellessaan minun on juostava.

Astumme kirkon valomereen. Tuhansien vahakynttiläin kellervää tuiketta
pyhäinkuvien edessä, pappi lukemassa evankeliumia. Hän suitsuttaa
pyhää savua, jonka tuoksu yhtyy vahakynttiläin tuttuun käryyn, ja
juhlallisuuden, hartaushalun, hurskaan antaumuksen tunnelma kohottaa
mielen kohta herkimpään vastaanottavaisuuteen ja ylimpään valmeuteen.
Katse kohoaa korkeuksiin. Siellä kattoholvin sinilaki kuvaa taivasta,
jossa tähdet tuikkivat ja josta lukemattomat enkelit katselevat alas.
Kuinka hauskaa oli niitä tarkastella, noita ystävällisiä, kauniita
pikku kasvoja, olkain takaa näkyviä siipipareja, pyöreän lihavia
lapsukaisjäseniä! Tuntui kuin heillä olisi ollut sanomattoman hyvä
olla, aivan autuasta, kun saattoivat lentääkin minne vain halusivat.
Ehdottomastikin siinä ajatteli: kun kuolen, minäkin tulen enkeliksi,
olen lentelevä, olen kaikkia rakastava... Ja nyt kohahtaa kuin
vastaukseksi näihin ajatuksiin ylistyslaulu ihanin pojanäänin, ja pyhän
suitsutuksen hurmiossa tuntuu kuin Jumala itse olisi kirkossa. Njanja
on vieressäni polvillaan ja höpisee jotakin rukousta kuiskutuksin,
vahakynttilä kädessä ja ristinmerkkiä tehden. Silloin minäkään,
luterilaiseksi kastettu, en voi olla laskeutumatta polvilleni hänen
viereensä, tekemättä ristinmerkkiä niinkuin kaikki muut ja hartaasti
rukoilematta. Tuntui selvästi, että Jumala kuulee rukoukseni ja tekee
kaiken mitä olin Häneltä rukoillut: että isä ja äiti eivät milloinkaan
kuolisi, että itse olisin hyvä ja tottelevainen, ettei kukaan olisi
milloinkaan minulle suutuksissaan ja että kaikki ihmiset olisivat
hyviä.

Näin tämä njanjan istuttama usko jouluna lentelevään ja ikkunoissa
katselevaan Kristukseen oli minussa horjumaton. Kun odotimme
joululahjoja, uskoimme täydellä todella Kristuksen itsensä tuovan niitä
meille, joko heittämällä joulusaliin ovenraosta ja pysymällä itse
näkymättömänä, tai asettamalla valmiiksi joulukuusen alle, josta ne
sitten löysimme. Ja ihmeellistä: vaikka me varminta varmemmin tiesimme,
jopa olimme omin silmin nähneet äidin edellisenä päivänä käyneen nuo
leikkikalut meille ostamassa tai itse omin käsin ne valmistaneen, me
sittenkin yhtä lujasti uskoimme niiden olevan peräisin Kristuksen
kädestä.

Äiti, äiti, sinä et koskaan puhunut meille oman lapsuutesi valottomista
kärsimyksistä, mutta ne tulivat kaikki meidän hyväksemme, sillä meidän
elämästämme sinä teit maailman onnellisinten lasten elämän. Sinä otit
tosissasi osaa meidän leikkeihimme, sinä säilytit meissä viattomat
tunteemme, sinä istutit meihin uskon hyvään ja annoit meille iloisen
mielen. Sinun helmassasi kului elämäni parhain aika, minä rakastin
kaikkia ja kaikki rakastivat minua.

Miten katkeraa, että näiden rehellisten, puhtaiden tunteiden täytyy
luonnon pakosta alkaa verraten pian tympeytyä, lapsen siirtyessä
leikeistään todellisuuteen!

Tämän osoittamiseksi on minun kerrottava palanen elämästäni vähän
myöhemmiltä tyttövuosilta.

Isäni nuorin sisar, Natalia, nuori, hyvin kaunis neiti oli mennyt
naimisiin erään valtioneuvoksen kanssa, joka oli näöltään sangen ruma,
luonteeltaan jotenkin arvoton eikä järkensäkään puolesta mikään etevä.
Nuori täti ei tietenkään rakastanut häntä. Kysymys, jolla ei enää ollut
mitään tekemistä leikkimaailman kanssa, nousi mieleeni kuin äkkinäinen
tauti terveeseen ruumiiseen: minkätähden hän oli jättänyt oman kotinsa
ja yhtynyt asumaan tuon miehen kanssa, joka teki hänelle vain pahaa ja
eli elämäänsä vain omaksi huvikseen?

Nuoren Natalian elämä oli kaikkea muuta kuin onnellista.

Tämän valtioneuvoksen vanhemmat olivat varakasta väkeä. Olivatko he
todella vai itsekö vain sanoivat olevansa jonkin vanhan aatelissuvun
jäseniä, en tiennyt. Heidän huvilakartanonsa suurine puutarhoineen ja
ansareineen oli parin virstan päässä Pietarista ja he viettivät
suurtilallisten loisteliasta elämää. Maaorjia oli heidän
palveluksessaan sekä nuoria että vanhoja suuret laumat, Grishkoja,
Fetjkoja, Sashkoja, Mashkoja aivan loppumattomiin. Eteisessä seistä
jökötti aina livreepukuinen lakeija, joka ilmoitti vieraat ja päästi
käskystä sisälle. Ukko itse oli pitkä, tanakkarakenteinen mies, ilme
arvovaltaisuutta tavoitteleva, koko pää aivan kalju. Häntä pidettiin
vieraanvaraisena vanhanajan venäläisenä. Ja usein heillä olikin
vieraita, kutsuja ja juhlapäivällisiä. Ukko ei tällöin kuitenkaan
syönyt muuta kuin hapankaalia ja tattaripuuroa, osoittaakseen vieraille
aitovenäläisyyttänsä, josta hän alituiseen kerskui. Jos vieraista joku
näyttäytyi samanveroiseksi isänmaanystäväksi, joutui ukko haltioihinsa
ja jakoi annoksensa tämän kanssa. Hänen vaimonsa oli pienikasvuinen,
lihavahko mummo, päässä kellervän musta peruukki. Hänestä oli hauskaa
tarjoskella vieraille marjamehujaan, piiraisiaan ja torttujaan. Heidän
iäkäs poikansa, valtioneuvos, eleskeli kotonaan vanhempiensa luona
makeanleivän päiviä, mitään tekemättä, ja mentyään naimisiin nuoren
tätini kanssa toi tämänkin samaan paratiisiin.

Mutta kaunis täti — lieneekö nähnyt ainoatakaan onnen päivää siinä
talossa! Pehmeäkin vuode saattaa olla karkea maata. Ja kuinka minä,
nukeillani leikkivä tyttö, saatoinkin tämän tädin onnettomuuden niin
perin pohjin ymmärtää! Aina vain kysyin itseltäni: miksi, miksi täti
olikaan tuohon mieheen suostunut? Ja ajatuksiin vaipuessani leikit
keskeytyivät.

Eivät myöskään ne vastaukset, joita onnistuin saamaan aikuisilta
urkituksi, voineet palauttaa mieltäni entiseen huolettomaan
päivänpaisteeseen. Minulle sanottiin tuon naimakaupan puolustukseksi:
olisihan ollut loukkaavaa antaa rukkaset, ja toiseksi, olihan mies aika
varakas, pelättiin hyvän tilaisuuden menevän hukkaan, ja vihdoin, onko
hauskaa jäädä vanhaksipiiaksi, kadottaa ainoa toimeentulonmahdollisuus
ja joutua naurunalaiseksi?! — Pilveytyvä taivas vain sakeni
silmissäni.

Mutta lapsuuteni synkin vaikutelma johtui sekin tästä samasta talosta.

Me ajoimme usein sinne vieraisille. Äiti näet hyvin piti kälystänsä,
joka suuresti iloitsi hänen käynneistään, koska sai silloin edes
jollekulle huojennella sydänsurujaan. Minua siellä kaikki
hemmoittelivat ja tietenkin kävin siis siellä mielelläni. Olin noin
6-7-vuotias.

Kerran me lähdimme sinne koko sunnuntaipäiväksi. Päivällisen jälkeen
kaikki istuutuivat vierashuoneeseen, minä lattialle jotakin leikkimään.
Samassa livreepukuinen lakeija ilmestyy kankeana esille, ilmoittaen:
"Herra Senaattori Mendelejev puolisoineen." Mummo joutuu kauhuihinsa:
"Äsh, kuinka kiusallista! Mikä jumalan rangaistus! Mitä ihmettä he
täältä hakevat!" Ja lakeijalle: "No pyydä sisälle, minkä niille
mahtaa."

Vieraat ilmestyvät juhlallisesti kumarrellen. Ojennetuin käsin mummo
rientää heitä vastaan: "Ah, rakas Stepanida Ljvovna, kuinka hyvin
teitte kun tulitte, kuinka pitkään en ole teitä nähnyt, kiitos, kiitos,
kultaseni, kun ette ole unohtanut, kultaseni, kyyhkyläiseni, osasittepa
ilahduttaa vanhan mummon mielen!" — Vieraat olivat ihastuksissaan näin
sydämellisestä vastaanotosta ja varmaankin ajattelevat: "Mikä suloinen,
hyväntahtoinen olento tuo Audotja Petrovna!" He ovat ilmeisesti syvästi
liikuttuneita.

Tämä valheellinen kohtaus järkytti minua siihen määrään, että vaivoin
saatoin olla itkuun purskahtamatta. Oli hirveän sääli vieraita, teki
mieli huutaa heille: älkää uskoko, älkää uskoko noiden sanoja, juuri
äsken he teitä haukkuivat hirveästi, eivät he ollenkaan pidä teistä!

Kohtaus syöpyi iäksi mieleeni. En ole sen jälkeen vielä
täys'ikäisenäkään voinut sietää taloja, joissa vieraiden tulosta
ilmoitetaan ennenkuin käsketään sisään. Ja kun itse joudun vieraissa
käymään, koetan aina pujahtaa sisälle niin odottamatta kuin
mahdollista, etteivät sisällä olijat vain ehtisi mitään epäystävällistä
ajatella...




III. NJANJA.


En ymmärrä, kuinka on voinut tapahtua, että minä, joka sylilapsesta
aikaihmiseksi asti elin tämän saman njanjan äidillisen lempeän hoidon
alaisena, en tullut milloinkaan ottaneeksi selvää hänen oman elämänsä
vaiheista, en edes sen vertaa, että tietäisin hänen oikean nimensä.
Njanja merkitsee vain lapsen hoitajalleen antamaa hellittelynimeä.
Miksi en häneltä milloinkaan tiedustellut, mimmoinen hänen kotinsa oli
ollut, millaiset hänen vanhempansa, mitä hänelle oli elämässä
mahdollisesti tapahtunut, vaan nyt vasta, kun koko entisyys on enää
vain kaukaisena muistona, nuo kysymykset nousevat eteeni pohjattoman
tyhjyyden ääreen, minun voimatta löytää elävien joukosta enää
ainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua pienimmälläkään tiedon
vihjauksella?

Täytyykö todella ajatella lapsen olevan niin itsekäs olento, että
kaikkein lähimpienkin ihmisten elämä on hänelle elämää ainoastaan
mikäli se on kosketuksessa hänen arvoisaan minuuteensa, ja että muun
tietäminen tuosta elämästä on hänelle epäkiintoisaa, jopa vieroittavaa?
— Luulenpa melkein, että minä jotakin ehkä hämärästi tiesin njanjani
entisyydestä, mutta että tämä tieto ei ollut minulle mieleen, koska se
ei oikein liimautunut herttaiseen, rakastettuun, vain minussa ja minua
varten elävään njanjaan, vaan oli vain häntä itseään koskevaa ja
minusta kokonaan irrallista. Kun tarkemmin ajattelen, tiesinhän minä
oikeastaan paljonkin njanjasta, vaikka en tiennyt hänen nimeänsä.

Njanja oli muuttanut meidän taloomme jo seitsemän vuotta ennen minun
maailmaan ilmestymistäni. Hänen oli ollut kohtalon pakosta antautuminen
vieraiden ihmisten palvelukseen, nimittäin puutteen ja täydellisen
varattomuutensa tähden. Näin hänet pestattiin meille, vanhimman veljeni
Mihailin eli Mishan hoitajaksi, tämän synnyttyä vuonna 1832 toisena
kaksoisista, joista toinen kuoli parin kuukauden kuluttua.

Njanja oli nuori leski taloomme tullessaan, ja hänellä oli tyttö. Hänen
miehensä, kauppias, — niin sanottiin —, oli kuollut jättämättä mitään
omaisuutta jälkeensä, joten njanjan oli pakko antaa pikku tyttönsä
kasvatuslaitokseen ja suorittaa siitä johtuvat kustannukset menemällä
palvelukseen rahapalkasta ja näin ainiaaksi luopua lapsestaan. Hän oli
syntyisin Moskovasta tai Moskovan tienoilta, mutta tuo "kauppias" oli
kaiketi vienyt hänet Pietariin ja siellä kuollut, joten oli sitäkin
ymmärrettävämpää, että njanjan oli vieraassa kaupungissa mahdoton tulla
toimeen muuten kuin luopumalla lapsestaan.

Minä en tästä njanjan lapsesta tiennyt mitään koko lapsuuteni aikana,
ja ehkä oli hyväkin, ettei siitä mitään tietooni tullut, sillä asia
olisi ollut minulle peräti käsittämätön. Olisin varmasti tehnyt
sopimattomia vertauksia ja kysynyt itseltäni: olisiko _minun_ äitini
voinut luopua _minusta_ ja mennä hoitamaan umpivieraiden ihmisten
lapsia? mitä olisin äidistä silloin ajatellut? mitä koko maailmasta?
mitä jumalasta, joka oli tehnyt niin että njanjan _piti_ mennä lapsensa
luota? — Onneksi ei meille kukaan niistä asioista kertonut ja me
saimme tietämättämme vastaanottaa koko sen ylitsevuotavan, rajattoman,
uhrautuvan, ikimuistettavan rakkauden, jonka luonto oli ehkä
tarkoittanut njanjan oman lapsen osaksi, mutta joka nyt vuoti vain
meidän ylitsemme.

Njanja on minun elämässäni merkinnyt ehkä enemmän kuin kukaan muu
ihminen. Ei riitä sanoja, en löydä tyhjentäviä nimityksiä niille
tunteille, jotka kuohahtavat esille ja ympäröivät hänen kuvansa joka
kerta, kun se lapsuuteni muistoissa vaeltaa editseni.

Niinäkin aikoina kun jouduttuani sisäoppilaaksi muutamaan
lastenkouluun, jolloin vain kerran viikossa lauantaisin pääsin kotona
käymään, enimmät muistoni kohdistuvat njanjaan.

Minut oli annettu kahden vanhan neidin huostaan, jotka olivat jollakin
tavalla sukulaisia äidilleni. Olimme silloin vielä niin köyhiä, ettei
minua voitu käyttää oikeassa koulussa. He pitivät luonansa kotikoulua,
antaen joillekin oppilaille paitsi opetusta myöskin asunnon ja ruoan.
Asuimme kovin kaukana heistä, joten jokapäiväinen sinne meneminen ja
sieltä palaaminen olisi ollut sula mahdottomuus.

Olin silloin noin 8-vuotias, ja tämä siirtyminen kotoa ventovieraiden
ihmisten hoitoon, erittäinkin pois njanjan hoidosta, merkitsi tietenkin
sangen suurta muutosta elämässäni. Oli kovin vaikea tottua ankariin
neiteihin ja vielä vaikeampi rakastaa heitä niin vilpittömästi kuin
äiti oli käskenyt. Erittäinkin oli äiti käskenyt unohtamaan kaiken sen,
missä luulimme tehtävän itsellemme vääryyttä ja sydämen pohjasta
antamaan kaikki loukkaukset anteeksi.

Neitien kodissa eleskeli myös heidän vanha äitinsä, pitkäkasvuinen,
kuihtunut mummo, jolla oli uskomattoman pitkä nenä ja haukan silmät.
Hän oli alituisesti vihaisella päällä, rähisi päivät pitkät, keitteli
laihanniukkoja päivällisiä, ja iltaisin kutoi tavattoman pitkiä sukkia.
Tyttäret olivat hekin sangen pitkiä ja laihoja neitejä. Nuorempi oli
40- ja vanhempi 42-vuotias. Me olimme tietenkin velvolliset tuntemaan
alinomaista kunnioitusta heitä kohtaan, mutta usein meitä kovasti
nauratti ja oli melkein mahdoton pidättyä. Tämä tapahtui aina kun
neidit rupesivat kertomaan nuoruutensa päivistä, kehuen entistä suurta
kauneuttansa ja kuinka muka heidän astuessaan sisälle johonkin
tanssisaliin kävi läsnäolijoissa kuin humaus: "Wollerin neidit!" Syntyi
juhlallinen äänettömyys, muodostui kujanne, ja he muka astuivat saliin
kavaljeerien ympäröiminä, jotka kilvan pyysivät heitä tanssiin, ja
onnelliseksi tunsi itsensä se, ketä he suvaitsivat huomata. Nämä
yleisen ihastuksen esineet eivät kuitenkaan saavuttaneet sitä
aviollista ihannettaan, jota varmaan pitivät naisen korkeimpana
päämääränä, vaan jäivät vanhoiksi piioiksi. Kielteiseen tulokseen
lienee olleet syynä osaltaan vanhan mamman liian innokkaat
harrastukset. Niinpä hän, kun joku uusi sulhaskokelas ilmaantui alkaen
käydä heillä useammin, saattoi asian jouduttamiseksi tälle ilmaista,
että ellei hänellä ollut täyttä totta mielessä, olisi paras harventaa
käyntejä, jotteivät muut sulhaset kaikkosivat tiehensä. Näin ennättivät
neitoset 40:n ikäisiksi, yhä vain eläen toivossa ja milloin ketäkin
kuvitellen tulevaksi aviomieheksensä. Erityisesti nauratti meitä, kun
he molemmat tekeytyivät toistensa edessä jalomielisiksi ja
luovuttelivat sulhasiaan toinen toiselleen. Nuorempi lohdutteli
kyynelet silmissä vanhempaa, sanoen ikänsä puolesta hyvin vielä
voivansa odottaa, ja vanhempi taas vakuutteli, ettei hän tiedä
suurempaa onnea kuin nähdä sisarensa onnellisena. Lopulta he olivat
vakuuttuneita, että ainoana syynä asian alituiseen lykkäytymiseen oli
tämä heidän uhrautumisensa toinen toiselleen. Ehkä he eivät olisi
olleet niin ankaria vaatimuksissaan, mitä sulhasten ominaisuuksiin
tulee, jos heidän olisi ollut valitseminen kummankin itselleen, mutta
kun valittava oli aina rakkaalle sisarelle, ei yksikään tahtonut
kelvata.

Niinpä kävi heidän pensionissaan muuan varsin arvokas leskimies, jonka
kaksi tytärtä oli heidän oppilaitaan. Tietysti nuo käynnit eivät muka
tarkoittaneet tyttäriä, vaan ilmeisiä naima-aikeita, siitä ei toki
voinut olla epäilystäkään. Koko kysymys oli vain, kummalleko neideistä
mies oli joutuva. Mitä enemmän tämä kysymys kärjistyi, sitä kiihkeämmin
oli kumpikin valmis uhraukseen toisen hyväksi. Siinä nyyhkyteltiin,
siinä voivoteltiin. Vihdoin keksi vanhempi neideistä syyn, joka teki
tämänkin peräti moitteettoman gentlemannin avioliittoon vähemmän
sopivaksi. Luonnollisen ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan osannut
ilmaista tätä syytä muuten kuin käyttämällä ranskankieltä. Hän sanoi:

— Savez-vous, ma chère, il doit avoir un faible estomac, il sort
souvent. (Rakkaani, miekkoisella lienee heikko vatsa, hän alituiseen
käväisee.)

Niin päästiin tästäkin ankaran vaikeasta kosijanvaalista ja voitiin
kevennyksestä huokaisten käydä käsiksi toisiin.

Tästä heikkoudestaan huolimatta oli vanhempi neideistä opettajana
erittäin hyvä meille. Hän osasi olla sekä iloinen että sukkela
puheissaan. Me melkein pidimme hänestä. Nuorempi sitävastoin oli aika
äkäpussi. Vain kerran vuodessa hänen yllänsä lepäsi hiljainen nöyryyden
henki, joka tosin ei kestänyt kuin päivän. Se oli päivä, jona hän oli
ollut ripillä ja ehtoollisella. Sen päivän tuloa me odotimme kuin
joulua. Mutta sen mentyä oli kaikki taas ennallaan, ikuista toruntaa ja
kiljumista. En milloinkaan unohda noita hirmuisia, loppumattomia
iltoja, joita vietimme yhteisen pöydän ääressä huomisen läksyjä
lukemassa. Talikynttilä teki alituista käryämistä, meidän oli nälkä,
meidän oli kylmä. Odotimme sitä autuudenhetkeä, kun tee kannettiin
sisään, vaikka eihän tämä tee ollut juuri muuta kuin haaleata vettä ja
kuorittua maitoa ynnä pikkuruikkuisen sokeria tai siirappia. Annokseen
kuului lisäksi pari palasta mustaa leipää, joihin oli hieraistu
sellaista voita, että meidän oli kaavittava se pois leivät syödäksemme.
Vieressämme istui tavattoman siivoton poika, joka alituiseen jyrsi omia
kynsiänsä, ei pessyt käsiänsä, aina vätysteli, virnisteli ja sai olomme
sitäkin happamemmaksi. Kuitenkin oli hänen ansiopuoliinsa luettava,
että hän sai meidät välistä nauramaan katketaksemme. Hän kaapi voin
pois erinomaisen tarkkaan, voiteli leivän sitten talilla, jonka otti
kynttilästä, ja säteillen muka hyvän maun tuottamasta nautinnosta söi
kuin soikin suuhunsa.

Näin kului ikävä viikko loppuun, kunnes odotettu lauantai saapui. Minut
noudettiin koulusta ja niinpä olin jälleen kotona. Kävin uudelleen
katsomassa sen jokaisen nurkan; tarkastamatta ei jäänyt yksikään esine,
että vieläkö se ja sekin oli samanlainen kuin viikko sitten.
Erityisesti veti puoleensa vanhan njanjan huone. Sen yhdessä nurkassa,
ylhäällä, tuikki jumalankuvan edessä pieni lamppu, jonka heikko valo
valaisi vain lähinnä olevat esineet ja jätti muun osan huonetta
salaperäiseen hämärään. Lähtemättömäksi muistoksi on jäänyt varsinkin
se erikoinen tuoksu, joka oli aina tässä huoneessa ja joka arvatenkin
muodostui lampussa käytetyn puuöljyn hajun sekoittumisesta mummon meitä
lapsia varten lipastossaan säilyttämien omenain hajuun. Ehkä oli tällä
Noakin aikaisella, muinaismuistoksi museoon sopivalla lipastolla jo
itsessäänkin tämä omituinen, rakas haju. Pankolla nukkua hyrräsi silmät
ummessa vanha kollikissa, Vasjka. Olisi tehnyt mieli rajusti puristella
sylissä, mutta pelättiin raapaisuja.

Keittiössä oli myöskin hyvin hauska olla. Senkin haju ja koko laatu oli
jotakin perin toista kuin tuolla tätien luona. Tamminen vesisaavi ja
sen vanha kauha — olisinko voinut mennä ohitsenne juomatta itseäni
kylläiseksi! Ah, armas kotikeittiömme! Sinä rakas, punavaskinen kauha,
olithan kuin omaisemme, kuin osanottaja koko perhe-elämäämme, sinä ja
me olimme yhtä.

Vanha njanja kuului jo kopistelevan ruokakarsinassa. Kukaan ei olisi
voinut erehtyä: hän oli kaatamassa vesipuolukoita pikku tynnyristä
vatiin, tuodakseen syötäväksemme ja sillä tavan mukaan ilahduttaakseen
kotiin palanneita.

Syksyisin hänen lempiharrastuksiinsa kuului talvitarpeiden kokoominen,
sienien suolaaminen, viikunain etikoiminen, marjojen keittäminen, mutta
ennen kaikkea oli hänen erikoisharrastuksenaan vesipuolukkain säilytys.
Ne olivatkin mielestämme parhainta kestitystä pitkinä talvi-iltoina.
Kun me kaikki illan tultua istuuduimme suuren pöydän ääreen, jokaisella
edessään oma työnsä, niin eipä aikaakaan, jo lähetettiin joku vaatimaan
njanjalta puolukoita. Njanja ei ensin tahtonut ottaa kuuleviin
korviinsakaan. Puolukoita — sanoi hän — on jäljellä niin vähän, että
tuskin kerraksikaan enää riittää, jokunen vain tynnyrin pohjavedessä
vielä kelluu. Kinastelujen ja vastaväitteiden vihdoin tauottua hän
kuitenkin katosi takaisin karsinaan, ja hetken kuluttua ilmestyi tuoden
puolukoita posliinisessa salaattivadissa, (joka sekin oli iänikuinen
perheen muinaiskapine). Me nostimme aika vastalausejyryn sen johdosta,
että puolukoita tuotiin näin mitättömän vähän. Mutta njanja väitti
kivenkovaan, että nyt oli tynnyrin pohjassa vain silkkaa vettä eikä
edessä muuta kuin huuhdella tynnyri puhtaaksi ensi kesää varten. Hänen
vakuuttelunsa olivat niin tosilta tuntuvia, että hän sai meidät joka
kerta täydelleen uskotelluiksi.

Pitkän pitkien aikojen kuluttua puolukkain loppumisesta, kun tavan
mukaan jälleen istumme pyöreän pöydän ääressä, kun on talvinen pyrysää
ja tuulen uuneissa ulvomisen vuoksi olo tuntuu vähän ikävältä, — kun
puolukoista kukaan ei enää uneksikaan, kuulemme äkkiä tutulta puolelta
kopinaa, ovi aukenee ja njanja, onnesta säteillen, ilmestyy suurta
tarjotinta kantaen, vadillinen täynnänsä punapuolukoita, lusikkoineen,
lautasineen, survosokereineen.

Me huutamaan yhdestä suusta: Katsos sinua vaan! Etkö sanonut puolukkain
loppuneen!

Njanja puolustelihen: Jos olisitte silloin syöneet, eipä nyt olisi
ollut. Eikö ole näin parempi?

Hän sanoo tämän ylen tyytyväisenä omaan kekseliäisyyteensä, eikä meidän
auta muu kuin myöntää, että näin on todellakin paljon parempi.

Njanja, njanja, minne sinä olet lähtenyt minun elämästäni? minne olet
hävinnyt?

Mutta enpä päästä sinua vielä. Muistan vielä muutakin sinusta. Muistan
sinut vanhemmilta vuosiltani. Muistan kuinka sain tietää sinulla olevan
omankin lapsen ja kuinka tämä sinun oma lapsesi kävi sinua tapaamassa
meidän kodissamme, silloin jo aikuisena neitinä.

Kuinkahan hyvä sinun tyttäresi mahtoikaan olla, kun sinä itse olit niin
hyvä, niin lempeä, niin uhrautuvainen, niin peräti vain toisia
ajatteleva, kun olit pannut kaikki vaivoin kootut roposi hänen
kasvattamisekseen laitoksessa, jossa kasvatettiin säätyläistenkin
lapsia, kun hänestä — kuten ylpeänä kerroit — oli tullut herrasneiti,
jolla oli jo kotiopettajan toimi ja jota sanottiin "guvernantiksi"!

Näin me ajattelimme, ja uteliaisuutemme saada nähdä tuota njanjan
tyttöä kasvoi päivä päivältä. Tietysti me aioimme rakastaa häntäkin
yhtä paljon kuin olimme rakastaneet njanjaa, aioimme syleillä häntä
kuin rakkainta toveriamme ja tehdä hänestäkin kotimme parhaan ystävän.

Mutta miksi sinä, njanja, olit ikäänkuin hädissäsi, ja tulit yhä
levottomammaksi mitä enemmän tyttäresi tulon päivä lähestyi? Miksi sinä
tuona päivänä et enää malttanut meitä kuunnella etkä meihin katsoa,
vaan kätesi välistä vapisivat hermostuksesta ja poskesi punottivat?
Miksi olit hänen tulokseen — aivan kuin olisit korkeita vieraita
odottanut — pukenut yllesi suurimman ja kirjavimman vaippasi, pannut
päähäsi valkoisimman poimumyssysi ja sitonut kaulaasi uhkeimman
solmikkosi? Ja miksi vihdoin me itse, tyttäresi saavuttua, kun ei
mitään suudelmia annettu, kun ei mitään ilonhuudahduksia kuulunut, kun
sinä vain syvään kumarsit niinkuin ylemmillesi, peräännyimme totisina
ovensuulta ja poskemme alkoivat punoittaa niinkuin sinunkin?

Pettymyksemme oli suuri.

Neidissä ei tuntunut vivahdustakaan äitinsä herttaisuudesta, ei
vähintäkään pyrkimystä kiitollisuuden ilmaisemiseen niiden
elämänikäisten uhrausten johdosta, joita njanja oli hänen
elättämisekseen ja kasvattamisekseen tehnyt. Päinvastoin tuntui
pohjimmalta nousevan ikäänkuin kolea vihamieli kaikkien niiden ankarain
elämänkokemusten johdosta, jotka hän oli arvatenkin saanut läpikäydä
äidin sylistä ventovieraiden kasvattajain hoivaan jätettynä. Mutta
tietoisesti ei tullut näkyviin muuta kuin yliolkaisen ylemmyyden
ilmausta. Meidän edessämme hän ilmeisesti häpesi, että hänen äitinsä
oli palvelija, ja kohteli tätä tahallisen halveksivasti eli niinkuin
säätyläinen sivistymätöntä.

Neiti kävi tämmöisillä virallisilla vierailuilla äitinsä luona
sittemmin noin kerran vuodessa. Hän koki kyllä päästä lähempiin
tuttavuussuhteihin meidän kanssamme, mutta äitiänsä hän
muuttumattomasti piti saman kolean välimatkan päässä.

Ystävyydestämme ei tullut mitään. Päinvastoin me joka kerta hänen
käydessänsä emme muuta toivoneet kuin että hän olisi lähtenyt mitä
pikimmin. Emme voineet sietää myöskään njanjan suhdetta tyttäreensä:
njanjaa ei tyttärensä läsnäollessa voinut tuntea ollenkaan samaksi
ihmiseksi, hän raukka oli kuin hätäännyksissä, suorastaan pelkäsi
tyttöänsä, kohteli nöyrän imartelevalla kunnioituksella, ja varmaan
hänkin sydämensä salaisuudessa toivoi lapsensa pian lähtevän, vaikka
olikin valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin ja arvonannon
osoituksiin.

Hänen lähdettyään njanja kohta muuttui entiseksi njanjaksi ja koko
elämämme palasi vanhoihin uomiin, kotilieden lämpimiin maailmoihin.
Mutta neiti parka jäi ikuisesti vaille sitä luonnon hänelle alkujaan
aikomaa siunausta, joka hänen äitinsä olemuksesta oli niin runsain
määrin säteillyt meidän, njanjalle oikeastaan umpivieraiden lasten
elämään.

Tämä tapaus oli yksi niitä ikkunoita, joista lapsi alkaa katsella ulos
maailmaan.




IV. VASILI IVANOVITSH JAKOVLEV.


Melkein yhtä merkityksellinen kehityksellemme ja yhtä rakkaassa
muistossa säilynyt kuin "njanja", oli meille lapsille muudan herra
Vasili Ivanovitsh Jakovlev, runoilija ja suuri haaveilija.

Eräänä aamupäivänä istui äiti ommellen isän huoneessa, ja me lapset
olimme siinä myöskin vanhempien luona isän seurassa, sillä hän ei ollut
oikein terve, vaan loikoi vuoteella vaatteet yllä.

Ovikello soi, ja palvelija tuli ilmoittamaan, että isän puheille pyrki
joku vieras herra, jota ei milloinkaan ennen ollut talossa nähty. Äiti
kai olisi kieltänyt vaivaamasta sairastelevaa isää, mutta kun palvelija
kuvasi vieraan ulkomuodon, sanoen hänellä olevan pitkän tukan ja hänen
näyttävän joltakin runoilijalta tai taiteilijalta ja päällystakinkin
olevan jokseenkin huonon, antoi isä käskeä vieraan sisälle
huoneeseensa.

Hän näytti todella semmoiselta kuin palvelija oli hänet kuvannut:
tuuhea polkkatukka, rillit nenällä, vaatteet — ilmeisesti parhaimpansa
— vähän kuluneet ja paikoitellen kiiltävät.

Hän esittelihen sangen vilkkaasti ja kolmessa neljässä nopeassa
lauseessa lateli esille melkein koko elämäkertansa, kun olimme
istuttaneet hänet keskuuteemme. Missä sanoja puuttui siellä notkeat
liikkeet, kasvojen vaihteleva sävy ja käsien kuvaavat eleet auttoivat
meitä hänen historiansa ymmärtämiseen.

Hän ei puhunut venäjää aivan virheettömästi, vaikka oli isän puolelta
venäläinen. Isä oli kuollut aikaisin, jättäen äidin leskeksi, ja äiti
oli saksalainen, joten heidän kotikielensä oli saksa.

Hän oli matkustellut — kertoi hän — Euroopan ristiin rastiin, ollut
melkein jokaisessa suurkaupungissa, sanalla sanoen, viettänyt melkein
koko elämänsä matkoilla. Vilkas kun oli sekä puheissaan että asioissa
hän oli näet hyvin haluttu ja kysytty matkatoveri, ja kun hän
päälliseksi tunsi koko Euroopan, kaikki sen suurimmat hotellit,
sen kylpypaikat, matkailijakeskukset, tärkeimmät nähtävyydet, ja
lisäksi vielä oli suuri kirjallisuuden ja taiteen tuntija ja puhui
useampia kieliä, hakivat rikkaat turistit kilvan häntä ilmaiseksi
matkakumppanikseen. Näin hän oli sivistymistään sivistynyt, kunnes oli
ruvennut itse kirjoittamaan runoja, joita nyt halusi saada painetuksi
ja julkaistuksi. Rahoja ei hänellä tosin tämmöiseen tarkoitukseen —
niinkuin ei yleensäkään — ollut, mutta eräs hänen ystävistään,
saksalainen upseeri, oli runot lukenut ja sanonut, että ne ainakin
muodon puolesta ovat Schillerin veroiset. Runot olivat kirjoitetut
saksankielellä, ja toinen hänen ystävistään — joita hänellä muuten oli
legio — oli luvannut kustantaa niiden painatuksen, jos vain voitaisiin
hankkia niihin kuvat.

Tämäpä nyt olikin muodollinen syy runoilijan meille ilmestymiseen.
Runoihin oli saatava kuvat.

Isäni oli, kuten jo kerroin, taitava puunpiirtäjä, ja lieneekö nyt
runoilijan tarkoituksena ollut pyytää häntä itseään suorittamaan
kuvituksen vai ainoastaanko kysyä neuvoa kenen puoleen olisi ollut
käännyttävä, en tiedä. Jälkimmäisen tarkoituksen hän kaikissa
tapauksissa saavutti. Isä antoi hänelle tarkat neuvot ja osoitukset.

Mutta mikä oli runojen lopullinen kohtalo, en tiedä. Tämän käynnin
seuraukset olivat kaikissa tapauksissa mitä laajimmalle ulottuvaiset
ainakin meidän, lasten mielestä.

Ensimmäinen hyvä seuraus oli, että Vasili Ivanovitsh jäi kohta
meille päivälliselle. Toinen hyvä seuraus oli, että hän tämän
vierailun jälkeen useana seuraavana päivänä peräkkäin oli meillä
päivällisvieraana. Ja kolmas hyvä seuraus oli, että hän näiden kertojen
perästä ei lakannut tulemasta, vaan tuli ja tuli, kunnes muuttui aivan
kuin kotolaiseksemme.

Hän rakasti hirveästi kaikkia lapsia ja me rakastimme häntä. Usein hän
kertoi meille satuja. Ja joskus tämä satujen kertominen venähti niin
myöhäiseen iltaan, että meidän olisi ollut jo aikoja sitten mentävä
maata, mutta me emme voineet irtautua kuuntelemisesta eikä hänkään
kertomisesta. Vanhemmat sallivat meidän jäädä vielä kuuntelemaan
loppua, mutta itse menivät levolle.

Useimmat hänen saduistaan olivat hänen keksimiään. Sen saattoi huomata,
kun hän välistä pysähtyi kertomisessaan ikäänkuin ei olisi itsekään
tiennyt miten sitten kävi. Rupesi kulkemaan edestakaisin huoneessa ja
näytti kiihkeästi miettivän.

— Odottakaa, odottakaa, — sanoi hän, kun me pyysimme jatkoa
malttamattomassa uteliaisuudessamme. Istuimme hiljaa, hengitystä
pidättäen.

— Jaha, jaha, — sanoi hän vihdoin ja jatko näytti hänelle äkkiä
selviytyneen.

Tietoisena meitä hallitsevasta sadun taiasta, taas varmana itsestään
hän kolein äänin antautui kertomaan jotakin kaameata käännettä sadun
juonessa, jonka oli määrä tehdä järkyttävä vaikutelmansa juuri ennen
onnellista loppua.

Kuunnellessamme me ikäänkuin hengessä sepittelimme satua hänen
mukanaan. Me elimme hänessä ja hän meissä.

Joskus sattui niinkin, että meidän täytyi häntä oikaista, kun hän
erehtyi ja teki itsensä syypääksi ristiriitaisuuteen. Semmoista ei toki
sadussa voinut tulla kysymykseen. Ja yhteisesti sitten koetettiin
selittää asia niin, ettei näyttänyt mitään epäjohdonmukaisuutta
olevankaan.

Kerran hän sepitti mitä murheellisimman tarinan onnettomasta vangista,
joka oli niin kauan istunut ristikon takana pimeässä ja kosteassa
kellarikomerossa, että oli käynyt köyryselkäiseksi ja aivan
kaljupäiseksi odottaessaan tuomiotaan, joka viipyi viipymistään.
Vihdoinkin hän kuuli salpoja poistettavan koppinsa ovelta ja rautaista
lukkoa avattavan. Vuosikausiin ei ollut kukaan käynyt hänen kopissaan,
sillä ruokakin työnnettiin hänelle vain luukusta. Nyt hän arvasi, että
hänelle tultiin vihdoinkin tuomiota lukemaan, ja hänen sydämensä
vavahti toivosta, että tuomio oli ehkä vapauttava. Mutta vanki raukka
erehtyi surkeasti. Vartijat ja heidän päällikkönsä avasivat
juhlallisesti kopin oven, ja jääden itse ulkopuolelle käytävään lukivat
hänelle suuresta paperista, että vuorokauden kuluttua, aamun
sarastaessa, hänet mestataan miekalla, pyövelin käden kautta. Tuomion
luettuaan he paiskasivat kopin oven jälleen kiinni, ja vangin viimeinen
vuorokausi alkoi.

Nyt ryhtyi Vasili Ivanovitsh elävästi kuvaamaan onnettoman vangin
kauheita tuskia tämän kohtalokkaan vuorokauden aikana. Kertomustaan
havainnollistuttaakseen hän puhuessaan takoi rintaansa, pui
nyrkkejänsä, väänteli käsiään, voivotteli ja repi tukkaansa.

Vihdoin hän oli sortuvinaan toivottomuuteen ja rusahtavinaan kokoon.

— Lapset, lapset, — sanoi hän masentuneena ja alakuloisesti
nyökäyttäen päätänsä, — vanki raukan tuska oli todellakin suuri, se
oli niin järkyttävän syvä, että — ajatelkaa lapset! — hän tuli
yhdessä ainoassa yössä aivan harmaapäiseksi.

Huolestuneina me huudahdimme kuin yhdestä suusta:

— Mutta vankihan oli kaljupäinen!

Vasili Ivanovitsh joutui todella suuresti ymmälle. Hän ei tiennyt mitä
sanoa, miten jatkaa. Sanalla sanoen, hän joutui kiinni, ja hänen
asemansa oli sangen säälittävä.

Vihdoin sovittiin yhteisesti asiasta niin, että vangilla oli arvatenkin
ollut joitakin parranhaituvia leuan alla, jotka sitten yhdessä yössä
harmaantuivat. Ja niin päästiin satua jatkamaan sen yllätykselliseen,
onnelliseen loppuun.

Me rakastimme Vasili Ivanovitshia ei vain hänen erinomaisen satujensa
ja aina alttiin kertomahalunsa vuoksi, vaan yleensäkin hänen rajattoman
hyvyytensä ja alituisen iloisuutensa vuoksi. Kaikki lapset rakastivat
häntä, ja pian hänellä oli lapsituttavia joka kolkassa meidän talomme
ympärillä.

Kerran hän meillä ollessaan keskeytti leikit, tuli totiseksi ja sanoi,
että hänen vihdoinkin täytyy mennä kaupungille jotakin tärkeätä asiaa
toimittamaan. Emme tahtoneet häntä pidättää, sillä näytti siltä kuin
hänellä todellakin olisi ollut jotakin tärkeätä mielessä. Mutta vähän
matkaa meidän talostamme — se sijaitsi Nevan rantakadulla — oli
kaupungin puolesta laitettu kelkkamäki töyräältä alas jäälle, ja
talvitie Nevan yli kulki sen vieritse. Kelkkamäki oli aina täynnä
pieniä mäenlaskijoita. — Pitkän ajan kuluttua Vasili Ivanovitshin
lähdöstä yksi veljistäni tuli kotiin ja kertoi, ettei Vasili Ivanovitsh
ollut kaupungilla käynytkään, vaan leikki lasten kanssa kelkkamäessä,
laski mäkeä maaten mahallaan pitkän kelkan päällä, selässä jono
riemusta kirkuvia lapsia. Ilmeisesti lapset olivat hänet anastaneet, ja
"tärkeät asiat" oli täytynyt jättää toistaiseksi, lasten ohi hän ei
voinut mennä.

Meille tullessaan hän sangen usein toi muassaan karamelleja, ja niiden
jakaminen oli aina hyvin tähdellinen tehtävä. Hän asetteli makeiset
eteemme pieniin läjiin ja jokaista valmistunutta läjää koskettaen sanoi
painavasti: tämä papalle, tämä mammalle, tämä sille ja sille ja sille.
Näin hän pian rupesi nimittämään vanhempiamme vain papaksi ja mammaksi.

Usein hän myöskin vei meidät luoksensa. Hän asui äitinsä kanssa. Me
tulemme hänen luokseen ja hän katoaa toiseen huoneeseen, sulkeutuen
sinne. Me kuiskuttelemme ja jo tiedämme, että tästä tulee jotakin
hauskaa. Aivan oikein. Ovi avautuu ja meidät johdetaan pilkkoisen
pimeään huoneeseen. Vähän ajan perästä, kun silmä tottuu, alkaa yhdellä
seinällä erottua niinkuin jotakin valkoista, kaamean suurta valkoista,
niinkuin suunnaton lakana olisi pingoitettu eteemme. — Istukaa,
istukaa, — kuuluvat jotkin tytöistä kuiskaavan. Pamppailevin sydämin,
hapuillen ja käsin tunnustellen vieri viereen asetettuja tuoleja me
istuudumme riviin. Odotamme jännittyneinä, malttamattomasti heilutellen
jalkojamme. Ja yht'äkkiä ilmestyy eteemme, syrjästä päin liukuen,
kesäisen kirkas värikuva. Voi ihanuutta! Silmiimme paistaa helakan
vihreä mäenrinne ja kirkkaan sininen taivas. Rinteellä kasvaa
palmuntapainen puu, alempana on kaivo, josta metsästyspuvussa ja
töyhtölakissa oleva nuorukainen ammentaa vettä neitoselle. Voi
ihanuutta, sanon minä! Ja nyt alkaa kuulua Vasili Ivanovitshin
hyväntahtoinen, tutusti kertova ääni. Kuva liukuu pois ja uusi,
vieläkin ihanampi maisema ilmestyy eteemme: Saharan paahtava erämaa ja
kiljuva jalopeura ja kauas valkoisiin telttoihin pakenevia ihmisiä!
Vasili Ivanovitshin kertoessa kuva ihan alkaa elää meidän silmissämme.
Jalopeura ulvoo ja loksuttelee kauheita hampaitansa. Mutta kuva alkaa
jo meidän pyynnöistämme huolimatta liukua pois, vain tuokioksi se
armosta vielä pysähtyy, ja sitten häviää, — kuitenkin vain yhäkin
ihanamman kuvan tieltä: edessämme on nyt Alppivuorten huippuja ja
rohkea tyrolilainen matkailija polvihousuissa, leveällä vyöllä
vyötettynä ja sulkahattu päässä tarpoo syvissä lumissa kukkulan
huipulle päästäkseen. Vaikka kuva on liikkumaton ja tyrolilaisen jalat
aina samassa asennossa, elää siinä kaikki, me kiipeämme hänen mukanaan,
me hengitämme raikasta alppi-ilmaa — Vasili Ivanovitshin elävää
kuvausta seuraten. Sitten näemme vielä sinisen meren ja punapurjeiset
kalastajain venheet. Sitten Vasili Ivanovitsh sytyttää kynttilät ja me
näemme sen ihmeellisen laitoksen, josta kaikki kuvat ovat lähteneet,
mutta sen sisäpuolta hän ei meille näytä, vaan jättää kaiken
salaperäiseen hämäryyteen, sanoen vain, että koneen nimi on "laterna
magica", nimi, joka meistä on sekin hyvin salaperäinen ja kulkee
kunnioittavana kuiskauksena suusta suuhun.

Ah, Vasili Ivanovitsh, kuinka hyvä sinä olit meille ja kuinka me sinua
rakastimme!

Mutta jos me kovasti rakastimme häntä, niin hänen oma äitinsä
suorastaan jumaloi häntä, ja juuri saman hyvyyden tähden hänellä oli
lukemattomia ystäviä, jotka häntä kaikella tavalla auttoivat, milloin
antamalla hänelle vaatteita, milloin rahaa, milloin mitäkin. Vasili
Ivanovitshin auttaminen oli vain usein sangen pulmallinen tehtävä.

Niinpä hän kerran teki lähtöä saunaan ja äiti varusti hänet puhtailla
alusvaatteilla. Hänen äitinsä piti tästä täysi-ikäisestä pojastaan
huolta kuin pienestä lapsesta, sillä poika eli aina jossakin
yläilmoissa, kaukana tämän maailman käytännöllisistä asioista. Saunasta
palatessa Vasili Ivanovitshilla ei näkynyt olevan mukanaan mitään
vaatemyttyä, ja hänellä oli yllään vanhat alusvaatteet.

— No missäs vaatteet? — kysyy äiti ihmetellen.

— Ah niin — sanoo Vasili Ivanovitsh hajamielisesti, — saunamatkalla
tutustuin erääseen hyvin varattomaan ihmiseen ja otin hänet mukaani
kylpyyn. Voitteko ajatella, äiti, kun saunan jälkeen pukeuduimme, näin,
ettei hänellä ollut mitään alusvaatteita! Täytyi antaa.

Joskus, kun heille tuli kerjäläinen, saattoi Vasili Ivanovitsh mennä
suoraan äitinsä vaatekaappiin ja valita sieltä mitä tarvittiin. Äiti
oli kerran tullut kotiin ja kaipasi parasta leninkiänsä.

— No kun teillä on niitä monta, — selitti Vasili Ivanovitsh
syyllisenä.

Äiti ei moittinut milloinkaan poikaansa, vaan antoi tämän tehdä mitä
tahtoi ja vain yhä enemmän ja enemmän jumaloi häntä.

Yhtä vaikea oli hänen monien ystäviensäkin auttaa häntä itseään niin,
ettei sen sijaan joku aivan vieras ihminen tullut autetuksi.

Vasili Ivanovitshilla ei ollut milloinkaan mitään rahaa kukkarossa, ei
edes sen vertaa että olisi omin neuvoin kyennyt parturissa käymään.
Mutta siinäkin vähässä oli häntä vaikea auttaa. Kerran joku ystävistä
varusti taas hänet rahoilla ja käski mennä tukkaa kerityttämään ja
partaa ajelluttamaan. Vasili Ivanovitsh kiitti sydämellisesti ja meni.
Meni, — mutta palasi jonkin ajan kuluttua tukka entisellään ja parta
ajelemattomana.

— No mitenkäs nyt on ajelun käynyt? Annoinhan minä sinulle rahaa?

Vasili Ivanovitsh häpesi sanomattomasti. Ilmeni, että hän oli kulkenut
paperikaupan ohi ja siinä oli ikkunassa ollut värillisiä leikkelykuvia,
hevosia, lehmiä, sikoja, jopa talojakin, ja liuta lapsia oli kadun
puolelta ihaillen niitä katsellut, päätellen kuka olisi minkin kuvan
tahtonut kaikkein mieluimmin omakseen.

— Menin ja ostin heille, — tunnusti Vasili Ivanovitsh syyllisenä,
katsoen maahan, tuskan hiki otsalla.

Samoin kuin hänen äitinsä, eivät hänen lukuisat ystävänsä ja
auttajansa milloinkaan loukkaantuneet tästä heidän avuliaisuutensa
väärinkäyttämisestä, vaan jatkuvasti auttoivat häntä ja yhä enemmän
ihailivat tuota omalaatuista olentoa, joka ei mitään tehnyt oman
itsensä hyväksi. Kaikki rakastivat häntä.

Vanhenevan äitinsä tähden hän jätti sikseen ulkomailla retkeilemisensä.
Monta vuotta hän näin läheisesti seurusteli meidän kanssamme, melkein
minun täysi-ikäisyyteeni asti. Mutta hän muuttui aikaa myöten yhä
haaveksivammaksi ja yhä enemmän maailmasta vieraantuneeksi, joten hänen
alituiseen iloonsa alkoi tulla pitkiä aukkoja ja hänen piti ikäänkuin
herätä mietteistään päästäkseen siihen takaisin. Äitinsä ilmeinen
vanheneminen näytti suuresti huolettavan häntä. Ehkä hän turhaan
pinnisteli järkeänsä keksiäkseen keinoja vanhenemisen välttämättömän,
lopullisen seurauksen vastustamiseksi. Kuka tietää. Vasili Ivanovitshin
luontoisen ihmisen oli ehkä aivan mahdotonta ajatella semmoisen
seurauksen voivan kohdata niin rakastettua olentoa kuin oli äiti.

Vihdoin tapahtui niin, että hän äkkiä katosi kaikkien meidän
näkyvistämme.

Ensin luulimme, että hän on sittenkin taas lähtenyt maailmaa kiertämään
jonkun rikkaan matkailijan seurassa, eikä hänen äitinsäkään senvuoksi
ollut kovin huolissaan hänestä. Ihmeteltiin vain, miksi hän ei mitään
kirjoita. Olisi edes pienellä kortilla lyhyesti ilmoittanut
olinpaikkansa ja vointinsa.

Kului kokonaista kaksi vuotta ennenkuin häneltä vihdoin saapui kirje.
Jumalan kiitos, hän on elossa! — huudahdimme kaikki.

Kirje oli pitkä ja merkillinen.

Vasili Ivanovitsh siinä ilmoitti olevansa Afrikassa ja elävänsä —
suuren puun alla.

"Elämä on täällä ihanaa, niin ihanaa, ettei sitä voi kielin kertoa", —
sanoo hän ja hartaasti vannottaa äitiänsä tulemaan sinne Afrikkaan puun
alle elämään, pian, pian! Ei täällä ole huolta huomisesta, ei surua ei
murhetta, joka ihmistä vanhentaa. Ei täällä tarvitse kuin kätensä
ojentaa, niin saa syödäkseen parhaita hedelmiä, maukkaita pähkinöitä ja
mehukkainta kokosmaitoa. Oi äiti! miksi olenkaan antanut teidän elää ja
kuihtua pohjoisessa maassa ja kosteassa, koleassa kaupungissa! Miksi
nyt vasta ymmärrän mikä onnen ikuisuus on teille _täällä_ valmistettu,
mikä paratiisi teitä odottaa! Mutta kohta on uuden elämän tieto
valloittava ihmisten mielet, kohta on uusi ajanjakso maailmalle
koittava. Sillä tietäkää, äiti, täällä ei ole mitään vanhentumista eikä
sitä, jonka nimeä en edes tahdo mainita, täällä vanhat jälleen
nuortuvat, täällä teidän riutuneet jäsenenne jälleen ojentuvat, kaikki
raihnaisuus katoaa, ja olenpa varma, että teille vielä kasvaa uudet
hampaatkin. Tulkaa, rakas äiti, tulkaa viipymättä, tulkaa, tulkaa!

Sen jälkeen seuraa kirjeessä mitä yksityiskohtaisin selostus
matkatiestä, laivalipuista, diligensseista, hotelleista, joissa voi
levähtää, kaikki, kaikki, vähintäkään poisjättämättä, tulosta
Marseille'iin, laivamatkasta Välimeren yli, ja vihdoin — ohjeet sen
suuren puun löytämiseen. — Ah, hyvä, hyvä Vasili Ivanovitsh!

Moni hänen ystävistään, joka sai kirjeen lukeakseen, pudisteli
päätänsä, ehkä heitä arvelutti Vasili Ivanovitshin järjentila. Hänen
äitinsä oli kirjeestä vain suuresti liikuttunut eikä nähnyt siinä muuta
kuin poikansa tavallista rajatonta hyväntahtoisuutta. Tai ei hennonut
nähdä.

Sitten saimme kuulla, että äiti oli myynyt tavaransa, koonnut vähäiset
varansa ja todella matkustanut poikansa luo Afrikkaan.

Mutta mitä _sitten_ tapahtui, — siitä ei kukaan ole koskaan saanut
mitään tietää. Afrikka oli silloin vielä kauempana kuin se nyt on.




V. SETÄ PJOTR KARLOVITSH.


Lapsuuteni valoisat onnenpäivät eivät rajoitu tämän armaan kotipiirin
kehyksiin, vaan lukemattomat muistot levittävät samaa ilon ja onnen
päivänpaistetta erään toisenkin perheen piiriin, jonka läheisessä
yhteydessä elämämme vieri.

Se oli isäni veljen, setä Pjotr Karlovitshin perhe.

Hän, niinkuin muutkin veljekset, alkoi uransa sotilaana ja niinkuin
muut kärsi ensimmäisinä upseerivuosinaan suurta köyhyyttä. Ennenkuin
hänestä tuli yli koko Venäjän, jopa maailmankin kuulu kuvanveistäjä,
sai hän monta kovaa kokea. Mutta näillä veljeksillä oli kaikilla
sellainen onnellinen luonne, ettei äärimmäisinkään puutteenalaisuus
voinut heidän mieltänsä saada masennuksiin, samoinkuin ei myöhempi
upea varallisuuskaan pystynyt heidän koruttoman luonnolliseen
elämänlaatuunsa mitään muutosta vaikuttamaan. Kun oli rahaa, elettiin
iloisesti ja leveästi, jos rahaa puuttui, osattiin tyytyä vähiin, mutta
ilo ja hyvämieli ei semmoisista vähennyt. Talous oli heille aina
toisarvoinen kysymys, joka ei mielentilaan asti ylettynyt. Tuo
ominaisuus oli heissä — sanokaamme — jotakin sukuvikaa, joka on kyllä
tainnut pitemmällekin periytyä.

Tykistöopistossa upseeriksi tultuaan Pjotr Karlovitsh oli ensivuodet
asuskellut yhtä köyhine tovereineen pienessä huonerähjässä
kellarikerroksessa Viipurinpuoleksi sanotussa Pietarin laitaosassa.
Ensimmäinen näyte hänen taiteellisista taipumuksistaan kuuluu
päässeen julkisen huomion esineeksi vähän omituisella tavalla.
Sotilaspalveluksesta vapaina hetkinä oli hänellä tapana piirustella,
alhaalta ikkunasta katsellen, pilakuvia ohikulkijoista ja kadun
tavallisimmista asukkaista. Köyhyydestään piittaamattomat, vallattomat
toverit liimailivat sitten näitä papereita verhoiksi ikkunain alimpiin
ruutuihin. Seurauksena oli, että aina uusien kuvien ilmestyttyä
kokoontui suuri lauma ohikulkijoita ikkunain ääreen, toiset nauroivat
tuntiessaan toisensa, toiset sadattelivat tuntiessaan itsensä. Tämä oli
Pjotr Karlovitshin maineen alku.

Vaikka tämä maine Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa ei tuolla
asteella tietenkään voinut mitenkään lisätä rutiköyhän, vain palkallaan
elävän upseerin tuloja, oli hän kuitenkin viivyttelemättä ja
siekailematta mennyt naimisiin. Niin paljon oli hänessä toki
ylimysmielisyyttä, ettei hän voinut tehdä rakkausasiaansa riippuvaksi
tuloista ja rikastumisesta! Ei ajatustakaan sinnepäin! Tämäkin
ominaisuus saattoi olla sukuvikaa, koska sekä minun isäni että
tietääkseni muutkin veljeksistä olivat naimisasiassa menetelleet juuri
samalla tavalla: varattomina menneet naimisiin varattomien kanssa, ja
kohta rakastuessaan.

Sellainen avioliitto ei tietenkään voinut aluksi muuta kuin suuressa
määrin kärjistää Pjotr Clodtin taloudellista ahdinkoa. Mutta hänen
hyvätuulisuuteensa ei sillä ollut lamauttavaa vaikutusta. Lapsia syntyi
paljon. Köyhyys oli niin suuri, ettei lapsille saatu ostetuksi
pienintäkään lelua. Hänen vaimonsa, hiljainen Uljana Ivanovna, saattoi
tätä asiaa vähän valitellakin, mutta Pjotr Karlovitsh vain vihelteli.
Hän otti käsiinsä puupölkyn ja veisteli siitä lapsilleen leluhevosen,
joka kyllä kelpasi!

Kirjailija Gretsch, joka oli hänen serkkunsa, kertoo hämmästyneensä
tämän puuveistoksen taiteellisuutta ja kohta kehoittaneensa ryhtymään
todellisen veistosmuovailun harjoittamiseen.

Kuinka olikaan, monet Clodtin lukuisista tuttavista ja varakkaista
perheistä alkoivat vaatia lapsilleen hänen veistämiänsä leluhevosia, ja
tilauksia tuli niin kosolta, että köyhä tykistöupseeri sai kuin saikin
työstään lisätuloja niukan palkkansa lisäksi. Niinkuin Pietarin
laitakaupungissa pilakuvat olivat tulleet kuuluisiksi, niin hänen
maineensa puuhevosten veistäjänä nyt levisi kaupungin ylimyspiireissä,
ja se merkitsi taloudellisessa suhteessa jo paljon enemmän.

Isäni harjoitteli tähän aikaan hänkin "puutöitä", nimittäin gravyyriä,
josta hänen odottamattaan sittemmin koitui hänelle suurta taloudellista
apua. Perin kätevänä veistäjänä hän kerran puoli leikillään valmisti
pienoiskokoisen halkoreen, jossa oli niin tarkalleen kaikki todellisen
ison halkoreen muodot ja vähimmätkin vehkeet, että sitä ei annettukaan
lasten käsiin heidän leluksensa, vaan jäi se aikuisten ihailtavaksi.
Setä Pjotr Karlovitsh siihen myöskin kovin ihastui ja veisteli
puolestaan puuhevosen, joka yhtä tarkasti kuin rekikin seurasi
luonnollisen hevosen pienimpiäkin muotoja, ja se valjastettiin nyt
reen aisojen väliin kaikkine pienoisvaljaineen. Tästä syntyi niin
ihailtava pikku kapine, että hovipiireissä tutut sukulaiset näyttivät
sen keisarille, Nikolai I Pavlovitshille, joka sen kohta osti ja
sittemmin lähetti lahjaksi Saksan keisarille. Tyytyväisenä nuorien
upseeriensa ilmeisiin taiteellisiin taipumuksiin tämä omalaatuinen
komentaja-keisari "komensi" sedän Taideakatemiaan opiskelemaan
muovailua. Nikolaita ei saanut olla tottelematta, hänen tahtonsa oli
aina tapahtuva. Isäni taas lähetettiin myöhemmin ulkomaille gravyyriä
eli puupiirrostaitoa harjoittamaan. Tämäkin tietysti tapahtui, ja isäni
saavutti myöhemmin suuren taidon tällä alalla, joka oli niihin aikoihin
vielä aivan uutta, ainakin Venäjällä. Minulla pitäisi vieläkin olla
hallussani hänen painamiansa vanhoja puupiirroskuvia. Epäilemättä
sellainen kuvittaminen melkoisessa määrässä lisäsi isän pieniä
upseerituloja.

Setä puolestaan, päästyään itsekin vakaumukseen, että hänellä saattoi
olla tulevaisuutta taidemuovailun alalla, ei epäillyt jättää
sotilasuraansa eli siis luopua toimeentulonsa tähänastisesta lähteestä.
Uutta köyhyydenuhkaa pelkäämättä hän muutti perheineen Vasiliostrovin
5:nnelle linjalle, vastapäätä Taideakatemiaa, ja jatkoi tarmokkaasti
taideopintojaan, harjoittaen toimeentulokseen vain yhä puuhevosien
veistelemistä, joihin nyt jo pantiin lasiset silmät, pellavaharja ja
sarvesta tehdyt kaviot, jopa joskus varustettiin pienillä
teräskengillä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin tuloksena Pjotr Karlovitshin
taideopinnoista oli onnellisesti suoritettu suurtyö, joka kohta herätti
yleistä huomiota, nimittäin hevoset Narvantullin riemuportilla.

Ei vähempää huomiota ja tunnustusta herättäneet nuo Pietarissa
Anitshkinin sillan päihin pystytetyt neljä ratsua kesyttäjineen.
Samanlaiset hevoset valettiin myöhemmin myöskin Berliinin laskuun,
jossa ne vieläkin upeilevat. Samat hevoset tavataan vihdoin myöskin
Neapelissa, kaiketi Nikolain lahjoittamina Italian kuninkaalle.

Näiden suurten tilausten johdosta alkoi sedän taloudellinen asema
tietenkin hyvin nopeasti vaurastua.

Muistankin puolestani sedän oikeastaan vasta niiltä ajoilta, joina hän
oli jo hyvissä varoissa ja suuressa maineessa, jolloin hän oli saanut
Nikolailta tehtäväkseen suuren venäläisen saturunoilijan, Krylovin
muistopatsaan muovailemisen ja valattamisen.

Niinä vuosina olin noin kolmentoista ikäinen.

Sedällä oli silloin jo suuri huoneisto valtion puolesta Taideakatemian
rakennuksen yhteydessä, jossa hän eli vaimonsa ja lastensa kanssa tälle
perheelle ominaista vaatimatonta kotielämää, tosin säästelemättä
varojansa, kun oli kysymys vieraanvaraisuudesta, pitojen tai suurten
huviretkien toimeenpanemisesta, joihin tuttavia kaikilta ääriltä
kutsuttiin osanottajiksi, mutta kotiolojen milloinkaan muuttumatta
koruisemmiksi tai ylellisemmiksi.

Jokseenkin samoihin aikoihin paranivat isänikin asiat ja hänkin alkoi
taloudellisesti vaurastua. Ensin hänet määrättiin kirjaston hoitajaksi
Tykistöopistoon. Sen toimen ohella hän samalla harjoitti ammatillista
valokuvausta kahden vanhemman veljeni kanssa, sai siinä toimessa
keisarillista kannatusta, ja heidän laitoksensa yhdistettiin
Taideakatemian kanssa. Kaikki ne oivalliset perhevalokuvat, jotka ovat
vieläkin hallussani ja joita muinoin otettaessa oli istuttava vähintään
10 minuuttia liikkumattomana, ovat isäni omassa ateljeessa tehdyt.
Mutta suurempiin varoihin isäni pääsi vasta tultuaan nimitetyksi
Tykistöopiston alkeiskoulun johtajaksi. Koulu oli suuren rakennuksen
yläkerrassa, jossa myöskin olivat lukemattomien sisäoppilaiden huoneet,
keittiöt ja ruokasalit. Koko alakerta oli meidän hallussamme, joten nyt
meilläkin oli valtion puolesta vapaa suuri huoneisto. Ja elämä alkoi
luistaa yhä onnekkaammassa poljennossa.

Me ja sedän perhe olimme erottamattomassa yhteydessä toistemme kanssa.
Asuin siellä usein viikkokaupalla. Missä vain oli hauskempi, siellä
minä.

Krylovin muistopatsaan muovailemista varten rakennettiin sedälle
erikoinen tilava puinen verstashuone sen kivisen työhuoneen ja
valuverstaan lisäksi, jotka jo ennestään olivat hänen hallussaan
Taideakatemiassa. Tämä puinen, korkea verstashuone, jonka parvekkeille
kiivettiin tavallisia tikapuita myöten, on lapsuuteni muistojen
toinen keskus. Siellä minä elin yhtäpaljon kuin kotonamme. Alituiseen
olimme siellä yhtäikäiset serkukset, meikäläiset ja sedän lapset
erottamattomana veljes- ja sisaruslaumana yhdessä, sedän milloinkaan
antamatta leikkiemme ja telmimisemme häiritä häntä työssään. Muistan
hänen olleen aina samassa työpuvussa, olipa hän kotona tai verstaassa:
pitkävartisissa, vähän kömpelöissä saappaissa, yllään harmaasarkainen,
hihaton liivi, aina paitahihasillaan, paidankaulus aina pehmoisena.
En myöskään muista, että hän olisi erikoisempaa huolta pitänyt
kampauksesta. Joskus, muovaillessaan, kun hän seisoi korokkeellaan,
alaleuka tarmokkaana esiintyöntyen, hänellä oli yllään valkoinen
työpaita, johon hän pyyhki savettuneita käsiään. Harvinaisuuteen asti
lapsirakas kun oli, hän ei milloinkaan ajanut meitä työhuoneestaan,
vaan meidän meluamisemme tuntui hänestä olevan päinvastoin niinkuin
jotakin hänen työhönsä välttämättömästi kuuluvaa ja hänelle mieluisaa.

Mutta tämän verstaan pääviehättimestä en ole vielä puhunutkaan. Me
lapset emme olleet sedän työhuoneen ainoita meluajia, vaan oli siinä
suuri joukko mörisijöitä, naukujoita, määkijöitä, haukkujia, ulvojia ja
piipertäjiä. Se oli näet täynnänsä nelijalkaisia, jotka saattoivat
jonkin kommelluksen sattuessa tai syöttöajan lähestyessä päästää aika
möräkän. Näitä eläviä setä tarvitsi Krylovin muistopatsaan alustan
muovailemista varten, jossa on kuvattuna suuri eläinmaailma semmoisena
kuin se esiintyy Krylovin saturunoelmissa. Niinpä oli verstaassa
irrallaan kokonaista kolme karhua, joista yksi oli suuri, musta
muurahaiskarhu. Oli siellä myöskin sudenpentu, Madeirasta tuotu apina,
kotka, joka tosin oli häkkiin kytketty, vuona karitsoineen ja
pitkäkoipinen kurki, kumpikin vapaalla jalalla. Erittäin hyvä ystävämme
oli sudenpentu, jonka kanssa saattoi leikkiä yhtä vapaasti kuin minkä
koiranpenikan kanssa tahansa. Vain silloin kuin se pantiin
rangaistukseksi kahleisiin, irvisteli se pahasti ja kalisteli
hampaitaan. Susi oli tuotu Suomesta, jossa setä usein oleskeli. Kettu,
suuri susi, karhut ja kotka olivat Nikolain käskystä tuodut sedän
käytettäväksi keisarillisesta eläintarhasta ja kesyttyivät verstaassa
täydellisesti. Apina oli saatu merimiehiltä, jotka toivat sen
Madeirasta ja olivat antaneet sille nimen Makar Aleksejevitsh.

Näiden elukkain parissa me vietimme pitkät päivät sedän verstaassa. Ja
jos rupeisin kertomaan kaikista tepposista, joita iloinen sudenpentu
hauskuudeksemme suoritteli, — jos muistelisin miten nuori karhu
riitaantui karitsaansa suojelevan uuhen kanssa, miten se nousi
takajaloilleen ja juhlallisesti käveli vuonaa peloittamaan, mutta sai
tältä sellaisen pöksäyksen vatsaansa, että kellistyi istuvilleen ja
nolona kääntyi pois koko yrityksestä, — jos luettelisin osankin niistä
kujeista, joita ovela apina teki opittuaan matkimaan lattianpesua ja
kirjoitusmusteen käyttämistä erinäisten viirujen vetämiseksi pulpetilla
oleviin paperiarkkeihin oikealla kirjoitussulalla, jota osasi pistää
korvankin taa, — jos vielä mainitsisin mustan karhun karkuretkestä
Nevan jäälle, säikähdyksestä ja nopeasta kotiinpaluusta, ja vielä monen
monista muista yhtä hauskoista tapauksista, eivät muistelmani
milloinkaan loppuisi.

Siis hyvästi ihana verstas karhuinesi, apinoinesi! Olisinpa onnellinen,
jos kerrankin vielä saisin ovesi jälleen avata!

Setä varmaankin huomasi, kuinka onnelliset me lapset olimme näiden
hänen eläimiensä parissa, joita hän itsekin hellästi rakasti. Pianhan
niistä oli luovuttava, kun työ kerran valmistui. Mutta lasten onnea hän
ei hennonut keskeyttää. Päästyään vakaumukseen, että lapset vain
eläinten ja luonnon yhteydessä elävät oikeata onnenelämäänsä, hän osti
läheltä Pietaria, Pavlovskista, talon, jota ympäröitsi suunnaton
puisto. Nurmikoita ja ristiin rastiin kiemurtelevia hiekkateitä myöten
me saimme ajella pienoisvaunuilla, pikku aasit vetäjinä, yksi meistä
kuskina ja kaksi takaistujina, pienet varjostimet käsissä. Oli siellä
myöskin korkea pylväs, jonka pyörivästä päästä riippui pitkiä köysiä,
ja niistäpä pidellen oli armottoman hauskaa lennellä toistemme ohi
keinahdellen milloin korkeuksiin, milloin huimaavaa vauhtia alas ja
pylvään ympäri. Välistä panivat pojat toimeen isän ja sedän avulla
suurenmoisia ilotulituksia. Me asuimme sedän huvilaa vastapäätä, ja
hauskaa oli, kun pojat iltaisin juoksivat sanomaan, että nyt tulee taas
suuret tulitukset.

Hauskinta kaikesta olivat sentään huviretket, joita setä mielellään
pani toimeen Pavlovskin ympärillä oleviin metsiin. Hän otti asian
perusteellisesti. Ne eivät olleet mitään satunnaisia pikkuretkiä, että
olisi otettu mukaan vain kahvipannu kuppeineen ja joitakuita
voileipäsiä. Ei, vaan suuria varustuksia tehtiin, niinkuin kysymys
olisi ollut viikon päiviksi kotoa lähtemisestä. Mukana seurasi
kokonaisia pyykkikorillisia ruoka- ja juomatavaroita, se oli kuin
vieraille maille vaellusta, kuormat täynnä lapsia, näiden vaunuja,
vaatteita, äitejä ja tätejä, joiden posket punottivat, suortuvat
irtausivat tukkalaitteesta oudossa liikkeessä ja keikutuksessa, silmät
säihkyivät milloin pelon milloin hauskuuden kiihtymyksestä. Kokki ajoi
viimeisenä keittiölaitteineen.

Tavallisesti otettiin mukaan suunnattoman suuri teltta, joka sitten
perille päästyä miesvoimin pantiin pystyyn. Teltta oli niin suuri, että
koko seurue mahtui sinne aterioimaan ja hauskuutta pitämään, joten
pienet sateet ja vähäiset rajusäät eivät tehneet haittaa.




VI. "HUMALASSA."


Eräällä tämmöisellä hauskalla matkalla, kun oli syöty ja juotu ja
paluuretkeä valmistellen alettiin panna telttaa kokoon, tapahtui monen
mielestä ehkä hyvinkin vähäpätöinen välikohtaus, mutta minun mieleeni
se jätti lähtemättömän tunnelman jostakin jäytävän, leppymättömän
kauheasta, sydäntä vihlovasta elämän tosiasiasta, jommoisia joskus
tipahtaa kuin raskaita kiviä lapsen viattomaan onnen maailmaan. Melkein
jokaiseen päivänpaisteisimpaan onnen aikaan yhtyy lapsella usein jokin
pimeä täplä, joka vielä vanhempanakin saattaa hänen kasvonsa äkkiä
muuttumaan totisiksi, kääntymään sisäänpäin, kalpenemaan.

Eihän tämän tapauksen tarvitse aikuisesta näyttää kuin leikiksi
lyötävältä, pian unohtuvalta pikkuasialta. Mutta minun täytyy kuitenkin
se kertoa.

— Tuleppa Liza katsomaan — sanoivat kokoiseni tyttöserkut vetäen
minua hihasta mukaansa pois metsiköstä sinne leiripaikalle missä
isoteltta oli. Njanja oli vienyt minut pois kanssaan sieniä poimimaan.

— Mitä katsomaan? — minä kysyin, mutta he vain vetivät ja sanoivat:
saat itse nähdä. — Minä olisin tahtonut jäädä njanjan kanssa sieneen.

He johdattivat minut teltan läheisyyteen ja kääntyen kaikki minun
puoleeni sanoivat: no katsohan nyt!

Minä katsoin ja näin ihmeekseni, että setä oli kovasti suutuksissaan.
Tämä oli ylen outoa ja herätti suurta uteliaisuutta, sillä emme kai
kukaan olleet vielä koskaan nähneet häntä suuttuneena. Oikein oli noloa
sedän puolesta, hävetti kovasti ja olisi tehnyt mieli juosta pois
katsomasta sellaista näkyä. Minä rupesin nykimään tyttöjä, että
olisimme juosseet, mutta he sanoivat minulle:

— Mitä sinä setään töllötät, katso tuota tuolla! — Ja osoittivat
sormellaan herra Critonia, joka oli kihloissa Uljana Ivanovnan (sedän
vaimon) sisaren kanssa.

Herra Criton istui sääret hajalla pahasti rikkiviillellyn teltan
liepeellä. Hänen hikiset kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, ja niskaan
sysätyn lippalakin alta näkyi epäjärjestyksessä otsaan liimautuneita
mustan tukan tupsuja. Hänen silmänsä muljottivat. Hänen suunsa
sammalteli epäselviä, hitaasti valmistuvia sanoja.

— Näetkös nyt, — selosteli Viera serkku minulle, — hän on viiltänyt
teltan rikki ja setä toruu häntä.

— Veitselläkö viiltänyt? — minä kysyin.

— Ei, kuin rikkinäisen pullon lasilla, — selitti Viera.

Samassa herra Criton rupesi tekemään pystyyn nousemista, mikä näytti
hänelle olevan yhtä vaikeata kuin Olja siskolle, joka ei osannut vielä
kävellä, mutta kyllä pyrki mielellään pystyyn ja tussahteli aina
takaisin pempulleen. Critonin onnistui vihdoin nousta, mutta hän ei
tahtonut pysyä jaloillaan, vaan horjui pahasti ja sortui vasten teltan
tukipuita, niin että nämä ryskyen murtuivat.

Setä näytti käyvän yhä vihaisemmaksi, ja minua jo alkoi itkettää, sillä
oli kovin sääli Criton raukkaa. Mies oli ilmeisesti kovin sairas, ihan
pyörtymäisillään, ja nyt häntä vielä päälliseksi toruttiin!

Joku serkuista sanoi lisäksi:

— Kyllä se nyt saa rukkaset tädiltä tämän perästä! Hyi heittiötä!

Minä kysyin Vieraita hiljaa, kuinka setä hennoi torua ja vielä
haukuttiin heittiöksi Criton raukkaa, jota ei kukaan mennyt auttamaan?

Viera töykkäsi minua kylkeen:

— Etkö näe? Mies on sikahumalassa! Kehtaatkin puolustaa!

Varmaan tuntee puu, johon salama lyö, jokseenkin samaa kuin minä näistä
Vieran sanoista. Critonko humalassa! Humalassa niinkuin ne oudot,
kaukaiset olennot, joita sanottiin mushikoiksi ja joiden joskus
ikkunasta näki horjuvan kadulla tai poliisin taluttamana hoipertelevan
tai hurjasti potkivan issikan ajopeliin sullottaessa, jolloin njanja
aina vei pois ikkunan luota, koska semmoista ei sopinut edes katsella!
Ja nyt sai nähdä ihan tuossa silmien edessä! Ja vielä Criton! Meille
kaikille tuttu Criton, sedän oppilas muovailussa, tädin sulhanen, aina
hyvinsuittu, mustatukkainen herra, joka istui päivällispöydässä
siivosti jutellen ja vanhempia ujostellen, jonka kättä kosketimme
tervehtiessä ja hyvästellessä, — nyt silmät mulkoilevina, vaahto
suupielissä, ei ymmärrä mitä puhutaan, ilme tylsänä, järjettömänä!

Sydän oli pakahtua, henki salpautui, jokin ikäänkuin katkesi.

Tytöt kyllä sanoivat, että nyt hänet viedään kotiin ja pannaan
vuoteeseen nukkumaan, kunnes hän huomenna herää ja on taas entisellään,
sukii tukkansa ja ymmärtää jälleen mitä hänelle puhutaan. Mutta minä en
voinut kuvitellakaan, että tämän tapauksen perästä elämästä enää
ylimalkaan voisi mitään tulla, kun Criton herää. Mitä ensiksikin se
onneton itse on ajatteleva, ja toiseksi miten me muutkaan jaksamme
hänen puolestaan ja hänen mukanaan kantaa tätä häpeää, miten setä on
osaava jälleen puhua hänen kanssaan, miten Uljana Ivanovna, ja mikä on
oleva morsiamen, täti raukan kohtalo, miten minä itse voin piiloutua,
ettei tarvitsisi katsahtaa hänen silmiinsä, miten kihlauksen
purkautuminen pannaan toimeen, mitä erottaessa sanotaan, annetaanko
hyvästellessä kättä, ja vihdoin, voimmeko enää milloinkaan tämän surun
perästä tehdä huviretkiä, juosta metsissä, nauraa, kuulla linnunlaulua?

Seuraavan päivän odotettu tilinteko, sen kauheus ja murhe sai kuitenkin
paljon lievitystä siitä, että aikuiset ikäänkuin sulkivat meidät lapset
asian ulkopuolelle. He kyllä tuntuivat sinä päivänä paljon
kuiskuttelevan keskenään, mutta tekivät sitä juhlallisemmissa
vierashuoneissa, joissa eivät lapset juuri oleskelleet, ja sulkivat
meiltä ovia, pysytellen meistä ikäänkuin erillään. Vaikka njanjalta
kuulimmekin, että Critonin oli nähty jo ihan sovinnollisena kävelevän
tädin kanssa puistossa, ei mitään muita tietoja aikuisten puolelta
meille varissut. Joten meidän ei ajan kuluksi auttanut muu kuin ruveta
leikkimään. Ja sehän haihdutti huolet.

Mutta vaikka tämä äkkisuru pian haihtuikin, — vaikka jo taas ajelimme
aasilla ja jälleen huviretkiäkin teimme, ei tämä asia lakannut yhä
palaamasta mieleen ja samalla tavalla vihlomasta sydäntä joka kerta
kuin sen muistin. Criton tosin katosi kokonaan näköpiiristäni samoihin
aikoihin, meni naimisiin tädin kanssa ja he muuttivat jonnekin muuanne.
Mutta omituisesti ajatukseni eivät herenneet hänen elämäänsä
seuraamasta, ja vielä aikuisenakin pysähdyin usein ajattelemaan:
missähän nyt on se sama Criton, joka huohottaen ja tylsin katsein
nojasi teltan murtuvia tukipuita vasten?

Hänen avioliittonsa tädin kanssa kuului olleen hyvin onneton. Hänestä
lienee tullut juoppo, sillä ne teot, joita hänen kerrotaan
suorittaneen, eivät voi olla muun kuin juopon tekoja. Täti erosi
hänestä.

Tuosta tapauksesta huviretkellämme sai alkunsa se humalaiskammo, joka
on minua sitten ikäni kaiken seurannut. Pelkäsin siitä lähtien
humalaisia niin että vapisin niitä nähdessäni. Humaltumista kammoin
sanomattomasti. Semmoisen asian ajatteleminen pani koko maailman
vetäytymään silmissäni mustaan pilveen ja hävittämään mielestäni kaiken
ilon.

Kerran meillä pantiin toimeen suuret lasten tanssiaiset. Voiko enää
olla mitään sen hauskempaa! Leikimme aikuisia. Useille oli ommeltu
varta vasten aikuisten frakkeja, pojille pantu kova kaulus ja käsiin
pienet säämiskähansikkaat, tytöille laitettu leveät rimssuhameet ja
annettu viuhka käteen ja palmikot kierretty päälaelle. Joku puuteroitsi
poskeni ja pani kauneuspilkun ylähuuleni viereen.

Tanssiaisten onnistumista ja iloa lisäsi vielä se seikka, että tapööri,
joka oli tilattu tanssimusiikkia suorittamaan, tällä kertaa soitti niin
erinomaisen iloisesti ja ryhdikkäästi. Antaakseen parempaa pontta
poljennoille hän kourasi pianosta musiikkia sormien täydeltä sekä
bassosta että diskantista, paljon runsaammin kuin tavallisesti, paineli
pedalia, jota hän tavallisesti ei juuri viitsinyt tehdä, ja välistä
vaihteli fortissimosta pianissimoon ja taas paisutuksiin niin intoisan
viehkeästi, että tyttöjen jalat rupesivat itsestään liikkumaan ja
ruumis keinui valssin sävelissä todella niinkuin Tonavan sinisillä
aalloilla.

Onnettomuudeksi kuulin silloin jonkun sanovan, että soittaja oli aika
lailla hiprakassa.

— En voi enempää, — minä sanoin kavaljeerilleni, keskeyttäen tanssin,
ja annoin kaikkien luulla tulleeni pahoinvoivaksi. Todella en osannut
nauraa, vaikka olisin kuinkakin itseäni pakottanut, saati tanssia.
Menin huoneeseemme ja riisuin yltäni kaikki naamiaiskorut. Luulkoot,
että olen sairas. Jään istumaan yksikseni vaikka koko illaksi. Mutta
tanssiminen tietäen, että soittaja oli juovuksissa, oli minulle täysi
mahdottomuus.

Nämä omituisilta tuntuvat muistelmat saavat kai selityksensä siitä,
että en milloinkaan nähnyt humalaisia kuin aivan kaukaa ja vieraissa
piireissä. Kotona vanhempien luona en koskaan nähnyt ihmisten juopuvan
enkä liioin setien perheissä tai tuttavapiireissä. Olihan minulla
täysi-ikäisiksi tulevia vanhempia veljiä, mutta perhe-elämä vanhempien
kodissa oli yksinomaan kotielämää, joka pitkinä talvi-iltoina aina
saavutti hauskuutensa huipun. Tosin me hyvin paljon pidimme
nimenomaista huolta iltojemme hauskuudesta, esimerkiksi panemalla
toimeen kotitanssiaisia meillä taikka setien luona, seuranäytelmiä ja
muita meluavia, "hirmuisen" hauskoja huveja. Mutta silloinkin kun ei
mitään huveja ollut, oli kotielämämme yhtä hauskaa. Istuimme aina
kaikki suuren pyöreän perhepöydän ympärillä, jokainen tehden omaa
työtään tai näperrystään, puhellen, kertoen, nauraen, ja juuri nämä
hetket ne olivatkin niin hauskoja, ettei kukaan perheenjäsenistä, ei
isä, ei äiti, ei yksikään veljistä eikä tavallisista perhetuttavista ja
kotimme ystävistä jättänyt illoin paikkaansa tyhjäksi tämän pöydän
ympärillä, saati saanut päähänsä hakea jotakin ylimääräistä hauskuutta
humaltumisesta.

Sanomaton kotionni näin ympäröitsi meitä koko lapsuutemme ajan.




VII. VIELÄ PJOTR KARLOVITSHISTA.


Minun täytyy vielä palata Pjotr Karlovitshiin, jonka kuvaa en ole
saanut läheskään eheäksi, vaan voin monilla muistoilla ja piirteillä
sitä täydentää.

Paitsi omissa muistelmissani, kuvastuu tämä omalaatuinen paroni Pjotr
Clodt von Jürgensburg myöskin kaikissa vieraiden, kuten kirjailijain
Viktor Ostrogorskin ja Gretschin, säilyneissä kertomuksissa harvinaisen
kansanomaisena miehenä. Ei kauan sitten asui Vasiliostrovin 5:nnellä
linjalla vielä vanhuksia, jotka muistelevat tätä merkillistä "paronia",
ja hän lienee ollut hyvin tunnettu koko tässä laajassa kaupunginosassa.
Työpuvussaan, joka ei missään suhteessa eronnut tavallisesta työläisen
puvusta, paitsi ehkä siinä, että hän useimmiten oli vain liivisillään
— mikä taas johtui mukavuussyistä muovailussa —, hänen nähtiin usein
talvisinkin vaeltavan Akatemian pihalla, ja joskus hän näissä
tamineissa tassutteli yli torin tuttavansa kauppiaan luo, mitään
huomiota herättämättä, sillä kaikki olivat peräti tottuneet hänen
olentoonsa ja koruttomaan pukuunsa. Päinvastoin herätti suurtakin ja
iloista uteliaisuutta, kun tämä "paroni" kaikkien ihmeeksi joskus
harvinaisissa tapauksissa oli tärkätyssä kauluksessa ja verkatakissa,
saati kun hänen oli joissakin Taideakatemian riemujuhlatilaisuuksissa
pukeutuminen virkapukuun ja kunniamerkkeihin!

Kaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin,
verstastyöläisilleen, malleilleen hän oli tavattoman ystävällinen,
auttoi ketä vain voi sekä neuvoilla, puuhilla että rahoilla. Ja
luontokappaleita hän rakasti intohimoisesti. Mutta häntä itseänsä
rakastivat kaikki, luontokappaleetkin.

Olen puolestani usein ajatellut, että hän osti Pavlovskin suuren
huvilan ja puiston vain antaakseen lasten mielinmäärin ajella pikku
aaseilla ja ollakseen varma, että hänen vieraillansa oli hauskaa.
Ansaitseminen ja rikastuminen lienee hänelle ollut vain tästä ainoasta
vieraanvaraisuuden syystä mieluista. Rahoille ei hän rahojen vuoksi
pannut juuri mitään arvoa. Niinpä tapahtui kerran, että hän jostakin
teoksestaan taas ansaittuansa sievoisen summan — sanotaan 10 tuhatta
ruplaa — saapui rahat povitaskussa verstaaseensa, ja kun siellä ei
ollut mitään pöytälaatikkoa tai muuta rahain säilytyspaikkaa eikä
apinoistakaan ollut takeita, pisti hän koko setelitukon piiloon uuniin.
Mutta hänen lempityöläisellään, valaja Arsenjilla, ei tästä ollut
mitään tietoa, vaan syötettyänsä elukat hän tapansa mukaan laittoi
tulen uuniin, ja rahat paloivat. Taisipa siitä takkavalkeasta monenkin
sydän kärventyä, mutta ainakaan setä ei sanonut muuta kuin: Peijakas
sentään! — ja lisäsi: mutta mitäpä tuolle enää taitaa! Hänen alituinen
sananpartensa oli: Paljonkos ihminen tarvitsee, — sen kuin haukkaisee,
jo on kylläinen!

Vielä on minun mainittava hänen omalaatuinen suhteensa keisarillisiin.

On henkilöitä, jotka ovat kansanomaisia periaatteesta, on semmoisia,
jotka ovat "alhaisia" kohtaan alentuvaisia, koska se tukee heidän
yhteiskunnallista asemaansa, on ehkä sellaisiakin, jotka tahtovat olla
tasa-arvoisia uskonnollisesta syystä, mutta Pjotr Karlovitsh oli
kansanomainen _luonnostaan_, eikä missään tarkoituksessa. Niin
olivat muutkin veljeksistä, siis taaskin — sukuvika: luontainen
tasa-arvoisuuden tunne.

Mutta tämä tasa-arvoisuuden tunne oli yhtä luontainen myös "ylhäisiä"
kohtaan: ylhäisille kumartamatta hän ei ollut minkään sukuylpeyden tai
periaatteen vuoksi, vaan siinäkin vain "luonnostaan". Niinpä hän ei
milloinkaan osannut saada sujumaan niitä tavallisia kohteliaisuuksia,
joita ylhäisille oli ajan tavan mukaan sanottava, eikä voinut
tottua käyttämään edes semmoisia yleisiä sanontoja kuin "teidän
majesteettinne" tai "teidän keisarillinen korkeutenne". Keisarillisia
hän vain teititteli niinkuin kaikkia muitakin ihmisiä, tervehtiessä
sanoi "päivää!" ja hyvästellessä "no hyvästi vain!"

Olisi voinut luulla, että koko Venäjän tsaari ja ehdoton yksinvaltias,
ankara Nikolai I, joka piti suuriruhtinaitakin loitolla omasta
ylhäisestä henkilöstään, olisi toki vaatinut paroni Clodtiltakin edes
jonkinlaisia erikoisemman arvonannon ilmauksia. Mutta niin ei ollut
asianlaita. Päinvastoin hän näytti olevan kiintynyt Pjotr Karlovitshiin
juuri tämän koruttoman suorasukaisuuden vuoksi, joka oli kemiallisesti
vapaa sekä liehakoinnista että ylimielisyydestä eikä sisältänyt muuta
kuin luontaista ystävyyttä lähimmäistä kohtaan. Ehkä keisareiden on
ympäristössään ja seurueissaan harvinaista tavata ja tuntea juuri
sellaista ystävyyttä, koskapa he sille näyttävät panevan suuren arvon.
Nikolai tahtoi kohdella Pjotr Karlovitshia niinkuin tämä kohteli häntä,
jopa ikäänkuin alleviivata vilpitöntä ystävystymistä. Niinpä hän usein
tullessaan taideakatemiaan, kun adjutantit ja seuruekenraalit tekivät
ovissa kunniaa ja professoritkin seisoivat varpaillaan, haki oppaakseen
työpuvussa olevan Clodtin, ja parhaina ystävyksinä he käsikynkässä
kulkivat salista saliin, iloisesti keskustellen.

Sangen usein Nikolai myös kävi Clodtin luona hänen verstaassaan
katsomassa hänen muovailutöittensä edistymistä ja niistä
keskustelemassa. Joskus meidän leikkiessämme tapahtui, että palvelijat
äkkiä rupesivat hääräämään ovissa, sanoen mennessään: keisari! —
keisari! — Ja todella näkyi ikkunasta, että katu oli täynnä
liikkumattomia henkivartijain rivejä. Hän tuli kuitenkin melkein yksin
sisälle, kulki huoneiden läpi nopeasti, avasi oven ja meni sedän
huoneeseen. Hän oli siellä kauan.

Myöskin perintöruhtinas, sittemmin Aleksanteri II, piti kovasti sedästä
ja kävi tiheään sedän verstaassa katsomassa hänen töitään.

Kerran sattui niin, että setä istui muovailemassa jotakin vahasta,
selin oveen päin, ja oli niin työhönsä vajonnut, ettei katsahtanutkaan
taakseen, kun kuuli jonkun tulevan, luullen ehkä Arsenjiksi.

— Piteleppä tuota, — sanoi hän ojentaen selkänsä taakse
vahamöhkälettä tulijalle.

Tulija otti vastaan vahan ja jäi sanatonna odottamaan.

Kun vahaa taas tarvittiin, kääntyi setä sitä ottamaan.

— Ah anteeksi, enhän huomannutkaan, — sanoi hän aikoen nousta
istualtaan.

— Ei mitään, ei mitään, — sanoi perintöruhtinas, — älkää antako
häiritä itseänne. Ja istahti sedän viereen katsomaan tämän muovailua.

Mutta erittäin usein kävi Aleksanteri sedän verstaassa isänsä jälkeen
keisariksi tultuaan ja tilattuaan isä-vainajastansa mahdottoman suuren
muistopatsaan, joka oli esittävä keisari Nikolaita istuvana korskean,
takajaloilleen kohonneen ratsun selässä. Hän seurasi kuvanveistäjän
työtä mitä innokkaimmin, mutta taisi olla vähän levoton senjohdosta,
että taiteilijan suunnitelman mukaan tuon mahdottoman suuren ratsun oli
seistävä takajaloilla etujalkain ollessa vapaina ilmassa ja
tukeutumatta mihinkään muuhun. Olihan Katariina toisen Pietari
ensimmäiselle pystyttämässä ratsupatsaassakin ratsu takajaloillaan,
mutta sen kolmantena tukena oli maahan ylettyvä häntä. Miten siis
paljon suuremmaksi suunniteltu ja korkean pylvään päällä seisovaksi
ajateltu Nikolain ratsu oli pysyvä vain kahden kavion varassa? Mutta
setä, joka oli mestari myöskin valamistaidossa, rauhoitteli nuorta
keisaria ja vakuutti tarkkojen laskelmiensa kyllä pitävän paikkansa.

Jos tämä kysymys, onko patsas, pronssiin valettuna, pysyvä pystyssä
omin varoin, ennen kuin ratsun takajalat ovat edes kiinnitetytkään
alustaan (niinkuin setä oli taannut), oli hänelle aivan toisarvoinen,
josta hän oli peräti varma, niin sitä vastoin itse valamistyön
onnistuminen oli sitä epävarmempaa ja oli hänelle ankarinta tulikoetta.

Valaminen tapahtui Liteini dvorin valinverstaassa, missä hänen muutkin
verstaansa olivat. Puuhaa kesti kauan ja mitä ratkaisevampaan
käänteeseen asia joutui, sitä kuumemmaksi sedän ja kaikkien hänen
apulaistensa touhu kävi. Setä ikäänkuin ei nähnyt enää ketään edessänsä
eikä osannut kenenkään kanssa puhua, hän vain ajatteli työtänsä ja
hääräsi laitteittensa keskellä. Apulaiset juoksivat sinne tänne,
nostelivat, vasaroivat, huusivat ja puhuivat keskenään asioistaan,
joita ei kukaan syrjäinen voinut tajuta. Minun kysymykseeni, kuinka
rauhallinen setä, joka ei milloinkaan hätiköinyt eikä edes kiiruhtanut,
nyt touhusi posket punaisina, suorastaan riehui eikä ketään nähnyt,
vastattiin selityksellä, että jos sulatettu punavaski yhdessäkin kohti
ja vähimmässäkin määrin ehtii jäähtyä ja jättää epäliittymän tai
syvennyksen tai kuplasen, on koko työ mennyt hukkaan ja valanta on
tehtävä uudestaan.

Tottapa onnistumisen arvoituksellisuus näin mahdottoman kolossin
valannassa kotimaisin miehin ja keinoin lienee ollut selvänä kaikille
muille ihmisille, joskaan ei minulle, koskapa puoli Pietaria oli
tapauksen johdosta liikkeellä ja katu oli tungokseen asti täynnä
yleisöä, jonka mielenjännitys kasvamistaan kasvoi sen mukaan kuin
valanta edistyi.

Kun sen täydellinen onnistuminen ilmoitettiin kaduilla, hurrasi kansa
innokkaasti.

Setä oli nyt kuin pahasta painajaisesta vapautettu. Asia oli hänen
mielestään lopullisesti onnistunut eikä hänelle esiintynyt enää mitään
kysymyksiä, jotka olisivat vaikuttaneet asiaan. Sillä että tuo
pronssinen kolossiratsu oli ilman pidikkeitäkin pysyvä jaloillaan,
siitä hän oli vuoren varma. Hän muuttui jälleen aivan rauhalliseksi.

Kuvan valmistuttua muodostui kuitenkin sen vapauttaminen ympäröivistä
ja sitä tukevista telineistä hyvin draamalliseksi hetkeksi. Jännitys
oli suuri kaikissa Pjotr Karlovitshia lähellä olevissa ihmisissä, jotka
olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Vaikka kaikki luottivatkin hänen
laskelmainsa pätevyyteen, oli kuitenkin yleinen levottomuus vallalla:
mitäpä jos laitos sittenkin alkaa kallistua ja kaatuu! — Tietenkin oli
tällä ratkaisevalla hetkellä keisarikin läsnä, ja hänkin ilmeisesti
levottomana liikehti taiteilijan ympärillä, sillä eihän tarvinnut olla
kuin jonkin naulan tasapainovirhe ratsun etu- ja sen takaosan välillä,
ratsastajankin vielä joutuessa melkein kokonaan etuosan puolelle, niin
taiteilijan työ olisi päättynyt kohtalokkaasti.

Ja todella, kun viimeinen tuki oli ratsun ympäriltä poistettu, vaappui
se hiljaa edestakaisin aivan silmin nähtävästi, kunnes se —
jännityksen noustua ylimmilleen ja kuolemanhiljaisuuden vallitessa —
vähitellen pysähtyi liikkumattomaksi.

Setä oli tietenkin ihan rauhallinen ja aivan ennallaan, niinkuin tässä
olisi vain tavallisella käsivaa'alla uudelleen punnittu jotakin, jonka
painon hän jo edeltäpäin tiesi. Kuitenkin voi olla mahdollista, että
tämä hetki oli hänenkin elämänsä suurimpia voitonriemuja.

Kertoessani näitä juttuja Nikolain ratsupatsaan valmistamisesta olen
kuitenkin, saavuttaakseni eheämpää yhtenäisyyttä sedän luonteen
kuvauksessa, mennyt ajassa 6 tai 7:kin vuotta edelle. Sillä tämä
muistopatsas oli sedän viimeisiä suurtöitä ja valmistui vasta
Aleksanteri keisarin hallitessa jo kuudetta vuotta, eli minun
saavutettuani täysi-ikäisyyden.

Minun on siis vielä palattava takaisin niihin aikoihin, jolloin olin
noin kolmentoista ikäinen ja jolloin setä vasta muovaili runoilija
Krylovin muistopatsasta.

Pavlovskin suuren huvilan puistoineen, hiekkakäytävineen ja kaikkine
laitoksineen setä möi jokseenkin päätä pahkaa. Ehkä hänestä näytti,
että ihmisten on täytynyt siihen jo kyllästyä ja että aaseilla
ajelemisen puiston yhä samoin kiertelevillä käytävillä täytyi
lapsistakin jo tuntua yksitoikkoiselta. Pikku aasitkin olivat niihin
kyllästyneet, ja yksi aaseista — juuri se, jolla minä ajelin, —
muuttui lopulta niin itsepäiseksi, että tunki päänsä pensaaseen, ei
mennyt minnekään, eikä sitä keinolla millään saatu paikaltaan
hievahtamaan, vaan piti riisua valjaista ja viedä talliin. Kaikkein
luultavinta on kuitenkin, että sedän mielestä Pavlovskin metsätkin
olivat läpitsensä huviretkeiltyjä eivätkä siis voineet tarjota hänen
perheelleen ja vierailleen enää mitään uutta ja huvittavaa. Kaikessa
puistomaisessa risuttomuudessaan ja puhtaudessaan nämä ympäristön
pikkukoreat metsät ja siivotut kummut eivät olleet mitään oikeata
luontoa, vaan haiskahtivat koko lailla kaupunkilaisilta ja olivat nekin
omiansa kyllästyttämään.

Voidakseen viettää perheensä ja vieraittensa kanssa kesiä kauempana
kaupungista ja alkuperäisemmin luonnon yhteydessä osti setä Pavlovskin
sijaan maatilan Suomessa. Se oli suuri herraskartano, nimeltä Halila,
ja sijaitsi Uudellakirkolla.

Täälläpä vasta metsiä oli! Ei ollut mitään tekokäytäviä, ei liioin
nurmikkoja, vaan sai juosta ja heittää kuperkeikkaa missä vaan. Oli
niinkin tiheitä näreikköjä, ettei päässyt läpi edes nelinryömin,
ainakaan ei vaatteiden repeytymättä. Maasta ei ollut risuja korjattu
pois, vaan oli paljon kuivettuneita paksuja oksia, joita varmaankin
tuulet olivat karistaneet mäntyjen latvoista. Joskus näki vanhuuttaan
kaatuneita, lahonneita ja päältäpäin ihan sammaltuneita jättiläispuita.

Ah, kuinka hyvältä noissa metsissä tuoksui, sammalelta ja pihkalta, ja
kuinka lämmin siellä oli! Poimimme milloin sieniä, milloin puolukoita.
Teitä ei ollut, vain siellä täällä kapeita polkujen tapaisia, joita
pitkin muurahaiset kiireesti juoksivat tullen ja mennen kekoihinsa.
Näistä olivat jotkut hyvin suuria ja kuitenkin laitetut vain pelkistä
ruskettuneista havunneulasista.

Näin minä kaiketi kuvasin ja kerroin pietarilaisille kaupunkiin
jääneille ystävilleni, jotka minun tavallani eivät milloinkaan vielä
olleet nähneet oikeita luonnonmetsiä ja niiden ihmeitä. Koskematonta
luontoa, luonnollisia järviä ja niittyrantaisia jokia en minä vielä
kertaakaan ollut nähnyt ennen kuin nyt Suomessa. Venäläisellä
maaseudulla, kaupunkilaista Pavlovskia syvemmällä emme olleet
milloinkaan viettäneet kesää, joten venäläinen luonto oli minulle
kokonaan tuntematonta, ja vasta nyt Suomessa minulle aukesi uusi,
aavistamaton, lumottu maailma, täynnä syvyyttä ja sanomatonta
viehätystä, — aukesi ja ainiaaksi muuttui toiseksi puoleksi sieluani.

En voi milloinkaan unohtaa ensimmäistä retkeäni Halilaan.

Pannessaan uutta kartanoaan kuntoon setä usein tuli asioille kaupunkiin
ja hänelle tuli pian tavaksi takaisin Suomeen palatessaan poiketa
meille ja ottaa minut mukaan, ikäiseni serkun, pikku Natashan seuraksi,
jonka kanssa olimme rakkaimmat leikkitoverukset. Ajoimme
nelipyöräisissä vaunuissa, omilla hevosillamme. (Rautatiestähän ei
silloin vielä ollut mitään tietoa.) Hevosia syötettiin ensi kertaa
Lahdessa, joka ei ole kaukana Terijoesta ja jossa tätä tarkoitusta
varten viivyttiin pari tuntia. Terijoen pitkällä hiekkarannalla me
lämpimän sään vallitessa saimme uida meressä.

Niin, enpä voi milloinkaan unohtaa sitä ainaiseksi sydämeen syöpyvää
vaikutusta, minkä avomeri teki mieleeni, kun me paksurunkoisesta ja
korkealla humisevasta männiköstä tullen käsi kädessä pikku Natashan
kanssa juoksimme hiekkarannalle sen ääreen!

Tyynen sileät maininkilaineet lähestyivät vierien ulapalta, hitaasti ja
kuulumattomasti, ja sitten toinen toisensa jälkeen pärskähtivät
hauskasti kuohahtaen hiekkaan, joka niiden jälkeen kiilsi märkänä,
mutta ehti jälleen tummua ennen kuin uusi laine tuli. Ja mistä asti ne
vaelsivatkaan äärettömältä siniseltä ulapalta, joka alkoi sieltä mistä
pilvetkin! Me katselimme kaukaisia pursia ja laivoja, ymmärtämättä
mistä ne voivat tulla ja kuinka ovat uskaltaneet lähteä niin kauas
merelle. Maailma alkoi tuntua meistä puolta suuremmalta, se kävi
ilmavammaksi, se keventyi, niinkuin olisivat jotkin seinät kaatuneet
edestämme ja me saaneet hengittää uutta, hurjan ihanaa ilmaa.

Sitten me äkkiä muistimme, että meille oli annettu lupa kylpeä meressä.
Me riisuuduimme Natashan kanssa metsän rajassa ja jättäen vaatteemme
hiekalle juoksimme siihen kohtaan missä laineiden hyrsky kävi.
Kyynäspäät ylhäällä, hengityksen salpautuessa me hiipovin sydämin
annoimme pärskyvien laineiden kastella itseämme, kunnes kiljahdellen
heittäysimme mereen.

En tiedä, tästäkö meren keveästä tuoksusta ja sen ihanasta
ilmavuudesta jokin helakan sinisyyden tunnelma yhtyi ainiaaksi minun
Suomi-mielteeseeni. Tämän maan pelkkä nimikin herätti minussa
jonkinlaisen toivojen ja ilojen tunteen, vapautuksen syvähuoahduksen,
mielen kirkastuksen, jonka väri oli samaa meren sineä.

Halilan hovissa oli suuri ja mahtava, kaksikerroksinen päärakennus,
ehkä komein koko Uudellakirkolla. Sen yläkerta oli järjestetty
yksinomaan vieraiden käytettäväksi, sillä sedän vieraat eivät olleet
mitään hätiköivää väkeä, vaan viipyivät talossa vuorokausittain, jopa
viikkomäärin. Niitä tuli ja niitä meni alinomaa, ja jokainen tulokas
oli yhtä tervetullut, hän eleli siellä kuin kotonaan, täydessä
vapaudessaan, kunnes virkansa tai omat asiansa pakottivat lähtemään.
Ainoaksi pakonalaisuudeksi hän saattoi ehkä tuntea, ettei Halilassa
sopinut olla nurkuvalla mielellä eikä vetäytyä erilleen yhteisistä
ratsastuksista tai muista huviretkistä.

Tämmöinen komento vaati tietenkin tavattoman suurta palvelijakuntaa.
Mutta juuripa tämän palvelijakunnan suhde setään, hänen perheeseensä ja
vieraisiinsa onkin muistojeni kaikkein valoisimpia kohtia. Sedän
vilpitön, luonnostaan johtuva vieraanvaraisuuden henki oli tarttunut
heihinkin ja tehnyt heistä samaa ilomielistä kotiväkeä, jonka ainoana
huolena tuntui olevan tämän talonhengen ylläpitäminen ja uskollinen
toteuttaminen.

Erittäin mieluista on minun muistella miespalvelijaa, joka palveli
pöydässä pääpomona. Hänen toimeensa kuului antaa keittiöön tietoja
milloin mikin vieraista oli noussut ja tarvitsi kahvia tai teetä.
Vieraat nimittäin, perin hemmoiteltuja kuin olivat, nousivat
vuoteistaan mikä myöhään mikä varhain, joten kahvinjuontia kesti koko
aamupäivän. Mutta palvelijat eivät tästä epäjärjestyksestä
närkästyneet. He eivät muuta ajatelleet eivätkä muusta nauttineet kuin
vain olla herrasväelleen mieliksi ja pitää vieraita hyvänä. Keittiössä
noustiin jo neljän aikaan aamulla leipomaan. Muistan, kuinka sisäköt
olivat onnettomia, jos joskus sattuivat myöhästymään. Joku vieraista
nousi varhain, ja ajatelkaapa, kuumaa kahvileipää ei ollut vielä
saatavissa!

Elämä Halilassa oli rikasta, mutta silti hyvää, täysinäistä elämää.
Ylellisyyshän taitaa useimmiten erottaa toisistaan herrat ja
palvelijat, mutta niin ei ollut sedän perheessä. Siellä kummatkin
rakastivat toisiansa.

Ympäristön kansa oli suomalaista. Niinkuin minä en ollut vielä
milloinkaan nähnyt oikeata venäläistä luontoa, niin en venäläisestä
kansastakaan eli rahvaasta tiennyt muuta kuin minkä olin
kirjallisuudesta oppinut sitä tuntemaan. Suomalaisen rahvaan
keskuudessa nyt ollessani olin siis ensi kertaa rahvaan keskuudessa.
Suomalainen kansa miellytti kaikkia suuresti.

Minä olin heidän lellilapsensa, jonka he mielellään hakivat joukkoonsa.
Ja he opettivat minulle suomalaisen laulun suomalaisine sanoineen,
vaikkenhän minä suomea oikein ymmärtänyt. Opin aivan koneellisesti,
väsymättömän toistamisen avulla. Nuotti oli surullinen, ja minä osasin
tehdä ilmeeni surulliseksi ja antaa sanoille surullisen sävyn.

Osasin lukemattomia värssyjä, mutta en luultavasti kaikkia.

Pietarissa minut usein pantiin tätä laulua laulamaan, erittäinkin
suurissa kutsuissa, vieraiden huviksi. Ja muistan että sitä kuunneltiin
erittäin uteliaasti ja hartaasti. Suut olivat muutamilla auki, ja
vaikka he ensin olivat kai aikoneet nauraa, tulivat he lopulta
ikäänkuin liikutetuiksi, arvatenkin sävelen surullisuuden vuoksi.

Sanat piirtäytyivät muistiini tämmöisinä:

    "Mistäs tuulet kustas tuulet
    Poikani pooloinen
    Meeren rannalta meeren rannalta
    Äitini kultainen."




VIII. ONNEN HUIPULLA.


Niinkuin olen jossakin aiempana jo maininnut jouduimme me
taloudellisesti kireistä oloista väljemmille vesille, kun isä tuli
Tykistöopiston kirjaston ylihoitajaksi ja me muutimme suureen
huoneistoon tämän opiston toisessa kerroksessa, jossa sen muutkin
johtajat asuivat.

Veljistäni Misha ja Kolja olivat tämän opiston oppilaita, mutta Mishaa
ei sotilasura ollenkaan miellyttänyt, ja opiston johtaja tuli vihdoin
isän puheille kehoittaen häntä ottamaan pojan koulusta johonkin muuhun
laitokseen, sillä — hän sanoi — poika ei kuuntele mitä opetetaan,
istuu vain ja piirustelee omiansa. Isä sijoitti senjälkeen Mishan, ehkä
veljensä Pjotr Karlovitshin neuvosta, Taideakatemiaan, josta Misha
sitten hyvin pian löysikin oman varsinaisen alansa. Hänestä tuli
taidemaalari, silloisen Venäjän etevimpiä.

Sekä Koljalla että Mishalla oli paljon tovereita, joiden kanssa he
alituisesti seurustelivat, edellisellä upseerinkokelaita ja
jälkimmäisellä nuoria taiteilija-alkuja.

Jo varhaisista ajoista kaikki nämä nuorukaiset tottuivat pitämään
meidän kotiamme toverielämänsä vapaaoloisena keskuksena, jossa sai
rajoituksia ja kankeutta tuntematta mielin määrin keskustella, pohtia
ajan kysymyksiä ja takoa tulevaisuuden suuria tuumia. (Mene tiedä, ehkä
oli iloisten, nuorten talontyttärien ja heidän naistuttaviensa vilkas
osallistuminen tähän yleiseen pohdintaan jonkinlaisena lisäviehättimenä
nuorukaisille, kummankaan puolen siitä tietämättä.) Keskustelut olivat
mitä ihanteellisinta laatua, ja Mishan vaikutuksesta ne useimmiten
koskivat taiteen ja kirjallisuuden kysymyksiä.

Illatsut alkoivat tavallisesti siitä, että Misha luki ääneen jotakin
päivän merkkikirjailijoista. Me muut istuimme laajoissa, joskus
moninkertaisissa piireissä suuren pyöreän pöydän ympärillä, toiset
töitänsä näperrellen, toiset muuten kuunnellen. Ja olipa kyllä
kiintoista lukemista siihen aikaan, jolloin kirjailijat sellaiset kuin
Gogol, Gontsharov, Lermontov, Pushkin, Turgenjev, Dostojevski nuorison
ja uusien suuntien edustajina julkaisivat teoksiansa, ja arvostelijat
sellaiset kuin Belinski kiihoittivat ja auttoivat yleisöä kukoistavaan
taideymmärrykseen.

Se aika oli Venäjällä suurta innostuksen ja nousun aikaa. Se oli
vapaamielisen sivistyneistön voimakasta aatteellista taistelua
tukahduttavaa sotilasdiktatuuria vastaan.

Tsaari Nikolai I oli noussut yksinvaltansa kukkuloille. Joissakin
pidoissa hän oli ehdottanut Seymourille (Englannin lähettiläälle), että
Turkin valtakunta jaettaisiin Venäjän ja Englannin kesken. Sanottiin
hänen tehneen tämän ylimielisen ehdotuksen vain vetääkseen Englantia
nenästä ja vietelläkseen puolelleen tai ainakin viivyttääkseen sen
vastustusta, sillä hän oli omin päin jo lähettänyt Menshikovin
Konstantinopoliin Turkille uhkavaatimusta antamaan ja Gortshakovin
panemaan liikekannalle tonavanpuoleiset sotajoukot.

Ollessaan näin suurissa hankkeissa, joiden tarkoituksena sanottiin
olleen Venäjän ylivoiman lopullisen turvaamisen Euroopassa, Nikolai
luonnollisesti katseli karsain silmin tätä vapaamielistä, itsenäistä
hengenliikettä, joka niin vähän välitti Venäjän valtiollisesta
asemasta Englantiin nähden ja Krimin sodan aikana jopa veti
kansalaisten päähuomion pois valtiollisista asioista johonkin hänelle
käsittämättömään "Venäjän henkiseen uudestiluomiseen", missä hän sitä
paitsi vainusi ilmeisiä vallankumouksellisia oireita. Humaanisten
aatteiden leviäminen tähän aikaan, jolloin Nikolaille olisi ollut
tarpeen vain hurja sotainnostus ja urheilu fyysillisen iskukyvyn
tehostamiseksi, oli siis hänen mielestään peräti epäisänmaallista, ja
yhteiskunnalliset toimihenkilöt esiintyivät hänen silmissään suorastaan
isänmaan vihollisina. Hän ryhtyi häikäilemättömiin toimenpiteisiin
tämän hengen kukistamiseksi. Siperia ei liene minkään muun hallitsijan
aikana vastaanottanut niin runsaasti karkoitettuja kuin Nikolain.

Mutta vaikka sellaisen sotilasdiktatuurin ja hirmuvallan aikaa voisi
kuvitella toivottoman pimeäksi ja tukahuttavaksi, puhuvat kuitenkin
tosiasiat toista. Taitaa olla niin, että mitä lujemmin rautakoura
puristaa, sitä jalompaa mehua tihkuu esille sormien välistä. Ainakaan
ei ole Venäjällä milloinkaan kirjallisuuden ja taiteen ääni rohkeammin
ja puhtaammin kajahtanut kuin noina kiristyksen aikoina. Ken voi
saada käsiinsä jonkin numeron esimerkiksi Herzenin ulkomailla
maanpakolaisuudessa toimittamasta "Kolokol" (Kello) lehdestä,
Tshernishevskin "Aikalaisesta" tai vaikkapa "Pilli" nimisestä
pilalehdestä, hänen täytyy hämmästellä niistä huokuvaa valoisaa
elämänhalua, uhkuvaa innostusta, joka oli tunnusmerkillistä juuri tuon
mustan hallituksen aikana.

Ranskan kieli, joka oli vähää ennen ollut sivistyneistön melkein
yksinomaisena seurustelukielenä ja ylemmissä säätyluokissa ainoana
perhekielenäkin, alkoi nyt nopeasti väistyä venäjän kielen tieltä.
Nuorison uusiin aatteisiin, kotimaisuuteen ja aitovenäläisyyteen
innostuminen kasvamistaan kasvoi. Sivistyneistön ihmiset tulivat
toisilleen tutummiksi ja toisiaan lähemmiksi, ikäänkuin yhteinen
hirmuvaltaa vastaan puolustautuminen olisi vaatinut toisilleen
umpivieraita ihmisiä pitelemään toisiaan kädestä ja pakostakin
veljistymään. Jokin uusi, yhteisyyden riemu tempasi ihmisten mielet.

Yleiseksi huviksi menivät aitovenäläisyyden intoilijat joskus
hauskoihin liiallisuuksiinkin koettaessaan venäjän kielestä hävittää
kaikki ranskalaiset ja saksalaiset lainasanat ja korvata ne
venäläisillä johdannaisilla. Niinpä "kalossi" sanaa ei saanut enää
ollenkaan käyttää, vaan oli käytettävä johdannaista "mokrostuupy", joka
olisi suomeksi käännettävä sanalla "märkäänastimet" ja jota ei
tietenkään voinut nauruun purskahtamatta käyttää. Mutta lukemattomat
muut venäjän kielen sivistyssanat ovat juuri tämän aikakauden luomia,
ja niihin totuttiin hämmästyttävän pian.

Hilpeyden laskuun voi lukea myös muutamia muita kovin meluavia
liiallisuuksia, jotka esiintyivät ajan aatteiden äärimmäisinä vesoina.
Semmoisia olivat nuorison joukossa niinsanotut "nihilisti" tyypit,
joita Turgenjev mainiosti kuvaa "Isät ja lapset" romaanissaan.
Besobrasov on heidän joukossansa kuitenkin keskitason tyyppi, kaiketi
kirjallisen kärjistämisen välttämiseksi, ja tämän tyypin sävy ei ole
suinkaan pelkästään naurettava, vaan myöskin suuresti liikuttava.
Pelkästään hilpeyttä herättivät sen sijaan näiden nuorisosankarien
lukuisat matkijat, joita alkoi vilistä kuin sokerimuurahaisia joka
suunnalla. Kaiken arvovallan jyrkkä kieltäminen oli heidän ryhmäänsä
kuulumisen päävaatimus. Ja kyllä he todella joka päivä hämmästyttivät
maailmaa yhä uusilla ja yhä yllättävämmillä arvovallan julkisilla
riisumisilla, olipa kysymys kuinka tunnustetusta aatteen miehestä tai
taiteilijasta tahansa. Jotakin hyvää ja tulevaisuuteen nähden
tarpeellista kai siinä heidän tehtävässään sentään oli, mutta
hupaiseksi muuttui asia vasta kun kävi ilmeiseksi heidän oma liehakoiva
toinentoisensa ylisteleminen ja matkiminen.

Ajan hupaisuuksiin saattaisi vielä lukea naisvapautusliikkeen
äärimmäiset pinnan pärskyttäjät, joille koko kysymys muodostui pelkäksi
mielenosoitukseksi vallitsevaa yleiskäsitystä vastaan ja vain
ulkonaisen omalaatuisuuden tavoitteluksi. Heille oli pääasiana esiintyä
tukka leikattuna, olla mahdollisimman miesmäisesti puettuna ja poltella
paperosseja. Nuo "kursistki", naisylioppilaat ansaitsisivat erikoisen
lukunsa, sillä he ovat sittemmin saaneet koko lailla suuren merkityksen
venäläisen sivistyneistön historiassa ja kehityksessä, mutta minun
nuoruuteni aikoina he herättivät vain hilpeyttä.

Se kapitteli oli ainakin veljeni Mishan alituisena pilan esineenä. Hän
oli mestari-ivailija. Hän oli siihen määrään aikansa sivistyneistön
lapsi, että mitä hän ivaili tai mitä ihaili, se sattui aina täsmälleen
yhteen sen ajan pätevimmän arvostelun kanssa, niin että olisi voinut
luulla hänen sanelleen mielipiteensä ajan parhaimmille kirjallisuuden
ja taiteen arvostelijoille. Voi ymmärtää miten hauskaa meidän sen
vuoksi oli joka ilta kokoontua — sankka joukko vilkasta nuorisoa — ja
hänen huomautuksiensa innostamina keskustella taiteen kysymyksistä ja
hänen johdollaan lukea uuden kirjallisuuden sytyttäviä tuotteita.

Yhä edelleenkin sama vanha njanja toi joskus keskellemme pyöreälle
pöydälle suuren kantamuksen vesipuolukoita ja sai ilomme kohoamaan
ylimmilleen.

Silloin Misha tavallisesti pani kirjan pois ja katsoi sopivan
lepohetken tulleen. Hän kiersi itselleen savukkeen ja sitä tehdessään
sanoi:

— No, njanjaseni, kerropa nyt meille miten se Napoleon ennen vanhaan
riehuskeli Moskovan kaduilla.

Njanja oli syntyisin Moskovasta ja lienee aivan nuorena todellakin
nähnyt Napoleonin tämän majoitettua vallattomat sotalaumansa kaupunkiin
ja varakkaiden kaupunkilaisten lähdettyä tavaroineen päivineen
venäläisten peräytyneen rintaman suojaan. Mutta tuskinpa njanja
olisi omina näkeminään osannut kertoa niin pöyristyttäviä juttuja
tuon "antikristuksen" ja "maailmanpedon" riehunnasta hänen
synnyinkaupungissaan, ellei hänelle olisi kypsemmällä iällä semmoisia
kerrottu jo valmiiksi kansantaruiksi muodostuneina historioina.

Kaiken mitä hän kertoi olimme jo satoja kertoja kuulleet pienimpiä
yksityiskohtia myöten samanlaisena, niin että Mishalla oli tapana
oikaista häntä, kun hän joskus sattui tekemään pienimmänkin poikkeuksen
kertomuksensa tavanomaisesta juoksusta, seikka, joka sai meidät
naurusta tirskahtelemaan.

Mutta kerranpa, vesipuolukkain taas ilmestyttyä ja Mishan uudistettua
kehoituksensa, rakas pikku njanja ei ruvennutkaan kertomaan. Asetteli
vain suuren tarjottimensa kauniisti pöydälle, silitti valkoisen
esiliinansa suoraksi, ja vähän punastuen sanoi:

— Älkää nyt joutavia, Mihail Konstantinovitsh, — johan olette
vähäiset juttuni kuullut.

Eikä häneltä enää milloinkaan saanut tuota hauskaa kertomusta kuulla,
vaikka kuinka olisi pyytänyt.

Vuoden parin kuluttua isä tuli valmistavan tykistökoulun ylijohtajaksi.
Tämä valmistava koulu oli aivan Tykistöopiston vieressä, suuressa
kolmikerroksisessa kivimuurissa, jonka laajaan keskikerrokseen me nyt
muutimme. Yläkerrassa oli koulu ja alimmassa keittiöt, pesutuvat ja
muut tarpeelliset taloushuoneet. Tätä suurta rakennusta sanottiin
Tulupjevin taloksi.

Isän taloudellinen asema parani tässä uudessa toimessa paljon vielä
entistäkin paremmaksi. Tilaa oli sekä luku- että tanssi-iltamille,
vaikka olisivat kaikki tykistöopistolaiset samalla kertaa olleet
koossa.

Meillä oli nyt myöskin suuri hevostalli ja liiterit vaunuineen ja
rekineen. Hevosia oli tavallisesti neljä, mutta joskus kuusikin, näistä
yksi minun nimikkoni. Kuski Mikael oli mainio mies ja hänen tyttärensä
minun parhain toverini. Mikko suosi minua niinkuin koko muukin talo.
Oikein minä olin kuin mikäkin prinsessa, ajelin kaupungilla asioilla ja
ilmoitin hevosen valjastettavaksi milloin vain päähäni pälkähti. Lihava
Mikko tuli sisälle puheilleni.

— Minkä hevosista suvaitsette valjastuttaa, Jelisaveta Konstantinovna?
— sanoi hän tärkeän näköisenä, pieni veitikka silmäkuopassa, sillä hän
tiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että minun oli ajeleminen vain
nimikollani, "Koptshik" nimisellä.

Mutta minä olin valitsevinani ja olevinani kahden vaiheilla. Vihdoin
olin tekevinäni päätöksen ja sanoin joka kerta samalla tavalla:

— Valjastetaanpa tällä kertaa — odotapas — no vaikkapa Koptshik.

— Tottelen, — sanoi Mikael, kääntyi ja meni pukeutumaan mahtavaan
kuskiasuunsa.

Seuraelämämme vilkastui tässä mahtavassa talossa tietenkin vieläkin
eloisammaksi. Lukuiltain ohjelmat laajentuivat laajentumistaan, niihin
tuli lisäksi soitantoa ja erittäinkin teatteria. Näyttelimme Ostrovskin
kappaleita, niistä joskus suuriakin. Ja harrastajapiirien parhaiden
kykyjen ollessa asiassa eivät esityksemme suinkaan olleet huonoimpia
nähtävyyksiä. Misha piti huolen kulissien maalauksesta, joiden
taiteellisuutta ihmiset tulivat ihmettelemään. Kolja, joka oli sangen
taitava kirvesmies, pani rungot kokoon, ja yks-kaks oli opiston
juhlasalissa avara näyttämö valmiina, väliverhoineen ja maalauksineen.
Saliin mahtui suuri katselijakunta ja esityksemme olivat niin hyvässä
maineessa, että ihmiset, joiden onnistui päästä niitä näkemään,
katsoivat olevansa erikoisesti etuoikeutetussa asemassa. Eipä edes
välisoittoakaan puuttunut, vaan kajauttelimme opettajani ja minä
nelikätisiä kahdella flyygelillä yleisön ratoksi, ja näytännön loputtua
esitimme vielä erikoisen soitannollisen päänumeron, jossa tavallisesti
oli tanssin kiihoittava fortissimonousu, jonka aikana nuoret kadetit
vikkelästi siirtelivät tuolit seinävierille.

Nyt alkoi Kolja ja hänen apurinsa riehua kirveineen ja jonkin minuutin
kuluttua hajosi koko näyttämö alkuaineisiinsa, salin laajentuessa
tilavaksi tanssialueeksi. Pieni tapööriorkesteri ilmestyi paikoilleen,
viritteli, näppäili iloisen humun kasvaessa kuin valloilleen päästetty
pato, ja jo pyörähteli pari toisensa jälkeen liukkaalla parketilla
wienervalssin viehkeillä aalloilla.

Kesän lähestyessä oli meillä toisenlaisiakin huveja.

Tulupjevin talon suuri rakennus oli Nevan rannalla ja sen kummallakin
puolen oli sille kuuluvaa asumatonta maata, joten se omine
apurakennuksineen ja tuuheine puutarhoineen oli kuin mikäkin suunnaton
maakartano, joka on sysännyt kaupungin rakennukset loitommas luotansa
ja keskellä kaukaista hälinää häiritsemättä nauttii maalaista rauhaa
lehväinsä vihreydessä. Puutarha päättyi rantaterassiin, johon oli
rakennettu huvimajoja sireenien ja jasmiinien sisään. Ja tämmöisessä
huvimajassa oli iltaisin ihana istuskella kotiväen ja sen parhaiden
ystäväin parissa, keskustelun joskus vaimentuessa täyteen
äänettömyyteen, kun illan tyyneys, kaukaisten hanurien soitto tai
lotjamiesten surunvoittoinen laulu ja heidän pitkien airojensa loiske
vedenkalvon kuutamoisessa väreilyssä unohdutti kaikki tunnelmaansa.

Joskus tulivat Nevan kalastajat nuottapaikalleen, joka oli juuri
puutarhatörmän kohdalla, ja silloin oli kovin hauska katsella ensin
nuotan laskua ja sitten sen vetämistä rantaan. Erittäinkin jännittävää
oli, kun ostimme etukäteen saaliin ja nuotan kehä supistumistaan
supistui miesten hurjasti tarpoessa kaloja pinnalta pohjaperukkaan.
Siinäkös sitä oli iloa ja päivittelyä, ja "ah" ja "oh" — kun
hopeankimalteiset kalat, rantaan vedettyinä, loiskahtelivat korkealle
kuutamon välkkeessä, miesten hihoillaan kuivatessa otsiansa.

Joskus taas, joinakin perheen merkkipäivinä, saatoimme ripustaa
värilyhtyjä riveihin lehtimajasta lehtimajaan. Semmoisina öinä oli
tavallisesti vieraita ja nuorisoa paljon. Mutta ihmeellistä kuinka
varhain vanhemmat ihmiset jo alkoivat haukotella! Tuntui niinkuin nuo,
jotka olivat meitä nuoria paljon ymmärtäväisempiä, eivät ymmärtäisi
itse elämästä, siitä oikeasta, ihanasta onnen elämästä, yhtään mitään.
Ruveta nyt haukottelemaan ja hyvästelemään ja siirtyilemään
makuuhuoneisiin juuri silloin, kun värilyhtyjen rivi rantatöyräällä
vasta oli sytytetty ja kun puutarhan pimeät käytävät salaperäisesti
valaistuivat alkavassa kuutamossa valon seuloutuessa ylitsekasvaneiden
lehväin välitse niin että hyvin näki kävellä minne tahtoi puutarhan
perimpiinkin soppiin. Mennä silloin maata! Mennä maata, kun elämä oli
juuri alkanut, kun saattoi parhaan ystävättärensä kanssa, toinen
toiseensa puristautuneena parittain liikkua käytävillä, kun kuuli missä
vallatonta naurua, missä merkkihuudahduksia, missä leskisilläjuoksua,
missä iloista tavoittamista, kun nuoret kadetit, hekin käytäviä
kierrellen, ryhdikkäinä tulivat vastaan ja aina yhtä kohteliaasti
väistyen tekivät kunniaa meidän armollisesti nyökäytellessä heille
päätämme! Voi sitä kesäyön unelmaa! Sitä yhtymyksen rajattomuutta
kahden sielun välillä, sitä kaikista salaisuuksista vapautumista, sitä
avomielisyyden pohjattomuutta, mikä kuutamon värähyttämässä ilmakehässä
saattoi syntyä parhainten ystävysten kesken! Natasha ja minä — me
olimme yhtä, me olimme yksi, meidän ei tarvinnut vannoa ikivaloja
toisillemme, me olimme yläpuolella kaikkien aikojen!

Meillä ei ollut kummallakaan vielä mitään lähempiä poikatuttavuuksia.
Oman ystävyytemme korkeudesta tai syvyydestä käsin me pidimme perin
vähäpätöisinä ja pintapuolisina kaikkia noita seurustelututtavuuksia,
jotka syntyivät tanssitaidon etevämmyydestä, sievyydestä tai pikku
hakkailusta. Enimmäkseen me yhdessä nauroimme kaikelle tuolle ja
pojille yleensäkin, tehden havaintoja koomillisista puolista heidän
kohteliaisuuksissaan ja käytöksessään. Emmekä suinkaan uskoneet, että
jos heitä ei olisi pujahdellut puutarhan käytävillä, niin meitäkin
olisi nukuttanut, meitä Natashan kanssa.

Kuitenkin oli minulla — en tiedä oliko Natashalla — yksi poikatuttava
kadettien joukossa, jonka kanssa olin ystävystynyt.

Hänen nimensä oli Litvinov.

Hän ei ollut ollenkaan niinkuin kaikki muut ihailijat, jotka vihdoin
alivänrikiksi päästyään pukeutuivat paraatiunivormuun ja olkanauhoihin,
hajuvesissä, suittuina ja käherrettyinä ilmestyivät kunniakäynnille
talon vanhimman tyttären luo. Hän ei ollut niitä, joita me salaa
nauroimme ja sanoimme kosijoiksi. Hän oli vain nuoremman veljeni
parhaita tovereita ja sen johdosta meidänkin ystävämme. Hän oli aivan
vaaleaverinen, hänen pitkä tukkansa oli vähän suortuvissa ja hänen
silmänsä olivat kirkkaan siniset, niissä eli tavaton hyväntahtoisuus ja
lempeys. Sanalla sanoen, hänen kanssansa saattoi tutustua yhtä
läheisesti kuin jonkun tyttötoverin kanssa, olla yhtä avonainen
ja rakastaakin samalla tavalla, haluta seurustella, kertoa
sydänsalaisuuksia, ikävöidä, kun hän oli kauan poissa, ja ilostua
rajattomasti, kun hän vihdoinkin taas näyttäytyi. Mutta koska hän
kuitenkin oli poika, niin hänen kanssansa ei voinut tehdä juuri sitä
mikä oli niin hauskaa ja ihanaa tyttöjen kesken: kuutamoyönä liikkua
toisiinsa likistyneinä puutarhan käytävillä ja tuntea, että sielut
olivat juuri samalla tavalla yhtä, syvimpään syvyyteen asti.

Että hänen kanssansa ei sitä voinut, vaikka muuten keskustelussa
kuinkakin olisi tuntenut sielujen yhteyden ja ehkä mielikin olisi
tehnyt, se ajatus pani joskus melkein punastumaan tai juoksemaan pois
hänen seurastaan.

Olin hänen kanssansa niin ystävystynyt, että minulla saattoi olla
oikein hauskaa vain niinä päivinä, joina hän oli luonamme. Se tapahtui
tavallisesti pari kertaa viikossa, mutta ainakin perjantaisin, ja sen
vuoksi oli viikon päivistä perjantai pitkät ajat minun lempipäiväni.
Muistikirjaani minä merkitsin tarkalleen kaikki ne päivät, joina hän
oli luonamme, erikoisina ilon ja onnen päivinä.

Vaikka tähän päivään asti en voi muistaa enkä ajatella meidän
suhteessamme olleen mitään muuta kuin läheisen ystävyyden ja toveruuden
tuntoa, en minä kaikesta viattomuudestani huolimatta voinut ilmaista
totuutta kotiopettajattarelle, kun tämä löysi pienen muistikirjani ja
ankarasti tutki minulta mitä nuo salaperäiset päivämäärät merkitsivät.
Täytyi turvautua hätävalheeseen.

Heränneitä epäluuloja lisäsi vielä muudan kirje, jonka sama opettajatar
tapasi minulta ja vei äidin nähtäväksi. Mutta äiti ei tehnyt siitä sen
suurempaa numeroa, ja asia painui hämäryyteen.

Varma on vain, että perjantai pysyi ainaisena lempipäivänäni vielä
silloinkin, kun Litvinov oli jo kadonnut minun taivaitteni rannoilta,
saanut määräyksen kaukaiseen, Venäjän toisessa ääressä olevaan
paikkakuntaan ja minä joutunut kihloihin. Kun minulta tiedusteltiin
mihin aikaan soisin häitäni vietettävän, katsoin minä almanakkaan ja
valitsin hääpäivän niin että se sattui perjantaiksi, oman rakkaan
Litvinovini muistoksi!

Syntymäpäiväni olivat meillä aina olleet jonkinlaisia perheen
vuosijuhlia, 11 päivänä tammikuuta v.l. eli 23 p. samaa kuuta u.l.
Mutta päivää, jona täytin 15 vuotta, oli isä päättänyt viettää aivan
erikoisilla kemuilla ja juhlallisuuksilla, kaiketi senkin vuoksi, että
meillä nyt oli riittävän tilava huoneisto ja varoistakaan ei enää ollut
puutetta. Vieraita oli käsketty sataan henkeen.

Näistä oli suuri joukko Kolja veljeni upseereiksi nimitettyjä
tovereita, jotka kaikki olivat mitä parhaimpia tanssijoita.

Misha veli oli tietenkin paras tanssija, mutta hänen jälkeensä ainakin
heti Litvinov. Tämä oli tanssissa tavattoman ketterä ja tanssinkin
aikana hän puheli luonnollisen sulavasti, naureskeli leikkisästi, aivan
kuin olisi istunut sohvassa ja jalat siellä omiaan kieppuneet.
Varsinaisen ystävyytemme liitteenä oli vielä tämä keskinäinen
tanssiystävyytemme. Molemmista meistä oli toistemme kanssa tanssiminen
ylen mieluista. Niinpä tansseissa, joissa nainen sai valita viejänsä,
ei olisi päähänikään pälkähtänyt valita ketään muuta kuin hänet, ja sen
kaikki tiesivät, se kävi kuin luonnostaan, eikä sitä kukaan
oudostellut. Hän puolestaan menetteli samoin, se oli jonkinlainen
etuoikeutemme, ja oli aikomuksemme menetellä myöskin syntymäpäiväni
tanssiaisissa samaten.

Tyttötanssijoista olin minä ehkä parhaimpana pidetty, mutta en luule,
että se suosio, jota minulle joka suunnalta osoitettiin, johtui tästä
tanssitaidosta, sillä taitoni riippui oikeastaan vain siitä, että minä
olin niin taipuisa ja niin helposti osasin edeltäpäin arvata viejän
aikeet ja käänteet. Suosio johtui pikemminkin vain verrattomasta
iloisuudestani, alituisesta intomielisyydestä ja kerkkäästä valmiudesta
käymään sanasta toimeen, olipa kysymys kuinka vallattomasta
ehdotuksesta tahansa. Iloisuuttani pilkaten Mishan oli tapana sanoa:
Lizalle ei tarvitse kuin vain sormensa näyttää, niin hän jo purskahtaa
nauruun. Mutta itse tiedän, että ylenmääräinen iloisuuteni johtui vain
siitä syvästä ja alituisesta onnentunteesta, jossa nuoruuteni ajan elin
ja jota muistaessa vielä nytkin tuntuu kuin valahtaisi päivänpaiste
suoraan sieluni pohjaan asti.

Minä olin niinkuin tuo sadun nuorukainen Polykrates, joka ei ollut
koskaan mitään murhetta kokenut, vaan eli aina alituisessa onnen
ilossa. Kerran tämä nuorukainen tapasi ylhäisen miehen, joka häntä
suuresti miellytti. Mies oli viisaudestaan kuuluisa Amasis, Egyptin
kuningas. Ja Polykrates ajatteli: jos vain saavuttaisin tuon miehen
ystävyyden, ei minun onnestani enää mitään puuttuisi, ja hän kumarsi
kuninkaalle ja teki tämän tuttavuutta. Mutta Amasis ei tahtonut olla
hänen ystävänsä, ennen kuin Polykrates oppisi surua tuntemaan. Silloin
Polykrates, saadakseen surun aiheen, veti sormestaan lempisormuksensa
ja viskasi sen mereen. Mutta sormus löydettiin kalan vatsasta, jonka
nuotanvetäjät pyydystivät. Ja Amasis, nähtyään, ettei onnettomuus pysty
tuohon nuorukaiseen, purki ystävyysliittonsa ja hylkäsi hänet
ainiaaksi. Tätä menetystään Polykrates suri ikänsä loppuun, kunnes
murhaajan käsi vihdoin vapautti hänet onnettomasta elämästä.

Satu oli suuresti järkyttänyt mieltäni sitä lukiessani. Tulin
verranneeksi omaa onneani tuon nuorukaisen onneen. Taitaahan yleensäkin
olla perin inhimillistä, että onnentunteen kohotessa huippuunsa
mielessä jo värähtää pelko, ensimmäinen aavistus sen katoavaisuudesta.
Mutta satu oli ikäänkuin sanoihin pukenut minun oman aavistukseni.

Siitä huolimatta olin päättänyt antautua 15-vuotissyntymäpäiväni
tanssiaisiin siinä rajattomassa ilon ja onnen hurmiossa, johon tämä
päivä oli jo aamusta alkaen pannut alun. Sain näet kohta noustuani
kalliita ja rakkaita lahjoja äidiltäni, isältä kultakellon, Mishalta
öljyvärimaalauksen, Koljalta kultaisen rannerenkaan y.m. Polykrates
unohtui.

Iltaa odotin suuressa jännityksessä, ja suuriapa valmistuksia
tehtiinkin sen juhlallista viettoa varten.

Niinpä täti Natasha vainajan mies, se samainen Jashtshenko, josta olen
kai jo ennen kertonut, oli ottanut koristaakseen huoneet kasveilla ja
kukilla. Hänellä oli maatalossaan suuria ansareita ja sieltä tuotiin
kukkia ja suuria ja pieniä ruukkukasveja kuormittain. Jashtshenko itse
huolehti niiden paikoilleen asettamisesta.

Mutta ennen kuin tanssiaiset alkoivat, kun juhlasalissa jo katto- ja
seinävaloja sytyteltiin, kun ruusut ja köynnökset puhkesivat
satumaisiin väreihinsä, kun iltavieraita voi jo ruveta odottamaan ja
minä hetkenä tahansa ovet saattoivat avautua ja nuoret upseerit,
Litvinov niiden joukossa, remahtaa sisälle, tapahtui vielä uusi
yllätys:

Kolja-veli, joka oli upseeriksi tultuaan siirretty sota-akatemiaan,
saapui nyt vasta luennoiltaan ja ilmoitti kutsuneensa pitoihin muiden
lisäksi vielä erään nuoren ruotsalaisen upseerin, joka oli kotoisin
Suomesta.

Se sanoma putosi tyttöparveen kuin kekäle muurahaispesään.

— Ruotsalaisen upseerin!

Päivänpaisteisena ja kirkkaana välähti Suomi minun mielessäni, —
avomeri, sen vapaa rajattomuus, sen pitkät laineet, sen ilman
ihmeellinen, väkevä haju, sen sininen, avonainen ulappa, — sedän
maatila, "mistäs tulet, kustas tulet"... Ja nyt: — ruotsalainen
upseeri siitä samasta maasta!

Minä vedin Koljan muista erilleen ja kysyin teeskennellyn ylimielisesti
mitä kieltä sen kanssa pitää puhua, ranskaako vai saksaa?

Kolja vakuutti hänen kyllä puhuvan jotakuinkin venäjää.

Minä tiedustin vielä, ymmärtääkö tuo ruotsalainen pilapuheita.

Silloin Kolja katsoi tarpeelliseksi varoittaa minua. Hän sanoi:

— Sen minä sanon sinulle, Liza, älä vain millään ehdolla, älä
pilallakaan rupea puhumaan mitään halventavaa Suomesta, siitä hän voi
hirveästi kiivastua, sinä olet sellainen veitikka.

Minä lupasin olla puhumatta.

Kolja sanoi vielä:

— Näetkös, tuo on hänen arka paikkansa, ja ymmärräthän, että sotakin
on vasta ollut, ethän siis härnää häntä, ethän, hän on paras ystäväni.

Muuta ei Kolja minun kanssani ennättänyt puhella, sillä toiset repivät
häntä luokseen ja hänen oli vastaaminen jokaiselle. Heidän piti
edeltäpäin tietää minkä näköinen tuo ruotsalainen oli, oliko iloinen
vai totinen, oliko lyhyt vai pitkä, osasiko hyvin tanssia. Sanalla
sanoen, uuden tulokkaan odotus lisäsi kaksinkertaiseksi jo ennestäänkin
suuren jännityksemme.

Samassa jo kuuluikin eteisen ovikellon ensimmäinen "dinderlin".

— Se on varmaankin Litvinov, — minä ajattelin, ja huristin muiden
tyttöjen mukana tulijaa vastaan.

Niin olikin.

Ruotsalainen tuli hyvin myöhään.




IX. KOHTALON KUTEITA.


Tähän keskeytyvät Elisabetin nuoruudenmuistelmat, jättäen suuren aukon
ennenkuin jälleen jatkuvat, sillä kun ne jälleen alkavat, on elämä
Elisabetille jo kokonaan muuttunut, se on jo toinen, se ei ole
ikäänkuin entisen jatkoa, on ikäänkuin hypätty katkelman yli, jätetty
koskettelematta liian syvä kuilu, sydämelle liian arka aihe vältetty.

Kuinka sujuvaa ja helppoa olisikaan ollut jatkaa tätä helkkyvän
hilpeää kertomusta, jos kohtalo olisi suvainnut koreasti vain
yhdistää Elisabetin ja Litvinovin elämänlangat erottamattomaksi
yhteisköynnökseksi päivänpaisteessa liekkumaan!

Mutta ei!

Annettuaan heidän jo aavistaa keskinäisen rakastumisen oireita se
säälimättömästi erottaa heidät toisistaan. Ei sen tarkoitus aina ole
luoda porvarillista pikku onnea kahden toisiansa ymmärtävän sielun
välille. Vain muutamat ihmiset se valitsee ikäänkuin kokeiluihinsa,
tuntemattomissa tulevaisuuden tarkoituksissaan särkien romaanin kaikki
rakenteet.

Ja todella, jos mieli löytää kohtalon sormea Elisabetin elämänteillä,
niin tuo viehättävä kertomuksen lanka on kuin kirveellä poikkilyötävä.
Sen päitä ei saa milloinkaan enää yhteensolmituiksi.

Sen sijaan — uuden langanpään löytämiseksi on mentävä ei ainoastaan
ajassa taaksepäin, vaan on paikallisestikin siirryttävä peräti muille
maille, kauas Pietarin loistosta.

On siirryttävä maahan, jossa ei puhuta eikä ymmärretä venäjän kieltä,
— maahan, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli ollut verisessä
sodassa Venäjän kanssa, — valloitettuun maahan, jonka on ollut pakko
peittää riehuvat vihanliekit kohteliaaseen ulkokuoreen ja osoittaa
notkistelevaa kiitollisuutta niiden armopalojen johdosta, joita
verivihollinen oli voittajan jalomielisyydellä ja valtioviisaudessaan
jaellut, — Ruotsista irroitettuun Suomeen.

Syvälle oli vihollisen miekka tähän maahan uponnut. Maa oli kuin kahtia
hajonnut. Ja milloin olikaan näin syvän haavan veri lakkaava
tihkumasta!

Haavan toinen puoli oli: — pakko tunnustaa valloitus, mukautua olevaan
todellisuuteen, hakea valloittajan suosiota, mielistellä häntä. Mutta
haavan toinen puoli oli entisen yhteyden elävä tunto, jota ei mikään
asepakko voi miehen rinnasta repiä. Maa oli vapaasti ja täydellisesti
ruotsalaistunut. Ruotsin kielen rakastaminen ja käyttäminen oli ainoa
tie sivistykseen ja valoon. Sen säilymisestä tuntui kaikki riippuvan.

Muudan omapäinen lehtori, nuorten maisterien ympäröimänä, oli kuitenkin
alkanut soitella omaa pilliänsä ja yhä useammat jo tanssahtelivat sen
tahdissa, vaikka hän soitteli kaukana maan keskuksesta, pienessä
kaupunkipahasessa, jonne hänet oli karkoitettu valtiollisen
vallattomuutensa tähden. Hän oli matkustellut ulkomailla ja nähnyt
siellä Saksan kansallisen yhteyden syntyvän. Ja semmoinen ajatus oli
hänessä kypsynyt, että Suomestakaan ei voi milloinkaan kokonaisuutta
syntyä, ellei sen virkamiehistö ja muu sivistyneistö ruotsalaisuutensa
asemesta omaksu maan omaa kansan kieltä, suomea, ja siirrä
sivistystänsä sille.

Mutta tämä oppi herätti kalvavaa katkeruutta siinä osassa ylempää
sivistyneistöä, joka luuli pitävänsä maan kohtaloa käsissään eikä
ajatellut maan itsenäisyyttä muuna kuin ruotsalaisuuden säilyttämisenä.
Ja mistä onkaan haettava Elisabetin kohtalon kadonnut langanpää tässä
katkerassa sekamelskassa!

On mentävä meren rannalta yhä pohjoisempaan. Jäitä ja talven puhureja
pelkäämättä on noustava kolmisenkymmentä penikulmaa niiden
loppumattomien vesistöjen alkulähteille, jotka kaukaisilta pohjan
perukoilta tullen virtaavat merta kohden. Siellä, näiden vesistöjen
pohjoisimmilla rantamilla, kohoaa mahtava vaara, joka ottaa vastaan ja
kokoaa selkäänsä äärimmäisen pohjolan talviset pyryt, sen raivokkaat
puhurit, mutta eteläisellä puolella suopi suojaa ihmisasumuksille,
kooten pienen kaupungin eteläiseen rantalaaksoonsa, niin että kun
vuoren pohjoispuolella lumimyrskyt riehuvat, saattaa kaupungissa olla
suojasää ja räystäät tippua.

Niinpä nytkin, kun Elisabetin Pietarissa, rantakadun valomeressä,
tuliset kolmivaljakot kiitävät kilpaa toistensa ohitse, tuolla
pohjolassa hiljainen, leuto yötuuli käy uneen vaipuvan pikkukaupungin
ylitse, tuoden kosteata havuntuoksua vuoren jylhistä metsistä. Uniset
yövahdit huutelevat kadunkulmissa kellonlyömiä ja palovaroituksiaan.

Turvallisesti on kaupunki hämärtynyt vuoren kohtuun.

Pienet valot ovat sammuneet.

Vain yhdessä talossa ovat ikkunat valaistut. Se on se talo, jossa
tuomiorovasti asuu. Se on harmaaksi maalattu talo ja sen rakennukset
ovat peltikatolla varustetut. Päärakennuksen kaikista ikkunoista hohtaa
kirkas valo kadulle asti, ja tämä asia on saanut joitakuita
kaupunkilaisten palvelijoita kokoontumaan toiselle puolen katua
ikkunoihin kurkistelemaan. Mutta uteliaat eivät voi mitään nähdä, sillä
toisissa ikkunoissa ovat kaihtimet alhaalla, ja missä ne olisivat
hajalla, siellä ovat fiikukset ja palmut tiellä, niin ettei parhainkaan
kurkistelija voi ratkaista kuka kulloinkin on liikkunut lehtien ohitse,
ei edes oliko se nais- vai miesvierailija. Joku kuski, joka torkkuu
odotellen kuomunsa pukilla, ei hänkään ole voinut antaa sen tarkempaa
selkoa kuin minkä kaikki jo tietävät: että tuomiorovastilla on
kalaasit.

Sisällä ovatkin pidot jo aika pitkälle ehtineet. Illallinen on syöty ja
kuvernööri, se korkea vieras, on jo lähtenyt.

Lähteneet ovat myöskin monet muut arvohenkilöt, niiden joukossa rikas
ja mahtava patruuna, joka oli kaupungin hienomman seuraelämän johtaja.
Samoin suuren, pohjoisen rovastikunnan kirkkoherra, josta oli tuleva
hiippakunnan piispa, — niin sanottiin.

Pahinta oli, että tämä lähtö oli ollut mielenosoituksellista. Yleinen
tapa olisi vaatinut pitempään istumista illallisten jälkeen niin
kunnianarvoisan isännän kuin tuomiorovastin luona, vallankin kun
vierailu ei tapahtunut hänen tavallisena vastaanottopäivänään, vaan
vuotuisen merkkipäivän johdosta ja erikoisesta kutsusta.

Rikas, sopua ja rauhaa rakastava tuomiorovasti oli saanut päähänsä
aivan pöyristyttävän aatteen: kutsua pitoihinsa yhtaikaa kaupungin
erimielisimmät ainekset, vaikka hyvin tiesi, että nämä ainekset eivät
enää moneen vuoteen olleet tavanneet toisiansa missään kutsuissa,
sisukkaan katkeruuden vallitessa kummankin ryhmän välillä.

Ensin alussa oli kaikki käynyt hyvin.

Kuvernööri tosin — se mahtava sotaherra ja sankari — oli sisälle
astuttuaan ja huomattuaan, mihin seuraan oli joutunut, osoittanut
ilmeistä oman arvonsa tunnon loukkaantumista, mutta hän oli kuitenkin
istuutunut ja noudattanut pidättyväisyyttä, puhellen armollisesti
isännän ja etevinten rouvien kanssa sujuvalla tukholmanruotsillaan.
Viisas tuomiorovasti oli sittemmin istuttanut hänet korttipöydän ääreen
kolmen arvokkaimman herran kanssa, nimittäin lukion ensimmäisen
rehtorin, yllämainitun patruunan ja kaupungin varakkaimman kauppiaan
seuraan, jolloin koko muu seura, joka tunsi itsensä arvossa alemmaksi,
pidättäytyi ottamasta kipeitä kysymyksiä kosketellakseen. Naiset salin
sohvilla ja nojatuoleissa, keskenään kaikkein erimielisimmätkin,
lipivät kauniisti portviiniä laususkellen toisilleen pelkkiä
kohteliaisuuksia, ja herrat toisessa huoneessa tupakoivat ja härppivät
kuumaa totia, tyytyen pelkkien pilajuttujen kertomiseen, vaikka vielä
eilen olivat ja huomenna varmaan tulisivat olemaan tukkanuottasilla.
Välistä syntyi herrain huoneessa kuoleman hiljaisuus. Joku kertoi
arveluttavan kaksimielistä juttua niin kuiskaavalla äänellä, ettei
puhetta kuulunut ovea kauemmas. Mutta se naurunrähäkkä, joka
äänettömyyttä seurasi, kuului kaikkiin huoneisiin keittiötä myöten. Ja
tuomiorovasti, joka liikkui vieraittensa joukossa huoneesta huoneeseen,
tyytyväisenä myhäili sovintojuhlansa onnistumisen johdosta. Se on se
siunattu majuri, joka siellä taas leikkasi sakean vitsin, — se
herttainen kirjapainon omistaja, — ajatteli hän.

Näin kävi kaikki sovinnollisesti illallisiin asti ja vielä alun
illallisiakin. Kohta ensimmäisten ruokaryyppyjen jälkeen syntyi niin
äänekkään ilakoiva puheenporina, kuin olisi seura varta vasten ollut
parhaista ystävyksistä kokoonpantu ja pelkkää vallatonta nuorisoa.
Mutta kaikki olivat kuitenkin joko vanhuksia tai keski-iän miehiä,
rouvineen ja arvonimineen.

Kuvernööri istui kunniapaikalla, pöydän yläpäässä, ja hänen lähimpänä
seuranaan, paitsi kaupungin arvokkaimpia rouvia, oli se vastainen
piispa, hieno patruuna ja rikas kauppaneuvos. Alipäässä sitävastoin
nähtiin nuo suuret rupattelijat, joita ei itse kuvernöörinkään läsnäolo
voinut hillitä keskenään äänekkäästi kuhisemasta ja liikoja
ryyppäilemästä, yläpään tapoja noudattamatta. Siinä oli se hupaisa
lääninmaanmittari, siinä kamariherran poika, maalari, siinä iloinen
musiikkimies, lukion laulunopettaja, siinä ennen kaikkea se entinen
majuri, kirjapainon perustaja, siinä kyttyräselkäinen lukionrehtori,
vilkas ja kiivas, siinä entinen piirilääkäri, loppumattomien aatteiden
mies.

Näiden iloisten ja innokkaiden pöytävieraiden joukkoon oli sijoitettu
myös seuran ainoa nuorukainen, joululomalle Haminasta saapunut
upseerikokelas, vielä kadetin puvussa. Hän istui totisena iloisten
ukkelien keskellä pöydän alapäässä, asemastaan vähän epävarmana, sillä
ensiksikin hänellä ei ollut viiksien paikoilla vasta kuin haituvia, ja
toiseksi tuntui osanotto liian äänekkääseen alipään porinaan vähän
sopimattomalta kuvernöörin läsnäolon vuoksi. Kolmanneksi, se aihe,
josta alipäässä keskusteltiin, lähestyi lähestymistään ajan pahinta
riitakysymystä, jota jokainen vieraista oli tähän asti ymmärtänyt
välttää, ennenkuin nyt alipään keskustelu alkoi tulla ryyppyjen ja
oluvien vuoksi kuuluvammaksi. Niin läheisesti kuin tämä keskustelu
olisikin kiinnittänyt nuoren kadetin mieltä, — sillä hän kuuli näitä
puheita ensi kerran, — oli hän sentään kuvernöörin tähden kuin
kuumilla hiilillä istumassa. Oli ilmeistä, että kuvernööri kuulee
kaiken, mitä sanotaan, vaikkei ole kuulevinaan ja on puhuvinaan muista
asioista yläpääläisten kanssa.

Kadetin äiti, joka oli omin valloin ottanut lomalle tulleen poikansa
tuomiorovastin luo tutustuttaakseen hänet kaupungin seurapiireihin, oli
jo usean kerran katsahdellut huolestuneena häneen, ikäänkuin varoittaen
mitään virkkamasta.

Tämä arvoisa rouva, ruununvoudin leski, joka oli omaisuutensa huonojen
holhoojain vuoksi peräti köyhtynyt, istui kuitenkin pöydän yläpäässä,
kuvernöörin lähettyvillä, joka ahkeraan ja armollisesti jutteli hänen
kanssaan. Mutta tuskinpa rouva ruununvoudin leskenä olisi istunut
kunniapaikalla, vaikka vainaja tosin olikin ollut aatelismies, — ellei
leskellä olisi ollut oman sukunsa ylhäisyyttä. Hän oli ensiksikin
piispan tytär, ja toiseksi hänen äitinsä oli ollut Ruotsissa
kreivilliseen arvoon koroitetusta suvusta, mikä seikka antoi hänelle
erikoista arvoa ylhäisen, tukholmalaistuneen kuvernöörin silmissä.

Armollisesti luoden katseensa pöydän alipäässä istuvaan kadettiin, jopa
hänelle hymähtäen, kuvernööri puhui rouvalle, miten tärkeätä olisi,
että kadettikoulussa kasvatetut aateliston pojat saavuttaisivat
arvoasemia venäläisessä sotalaitoksessa, jotta heistä sitten voitaisiin
tehdä korkeimman hallinnon miehiä Suomen senaatissa ja asettaa
kuvernööreiksi Suomen lääneihin. Ja vielä tärkeämpää, jopa ehdottoman
välttämätöntä olisi, sanoi hän, että nuo miehet kuuluisivat Suomen
juurevaan ruotsalaiseen ylhäisöön, jotta olisi takeita että he,
vaikkakin Venäjällä ollen ja tsaaria palvellen, eivät venäläistyisi,
vaan säilyttäisivät puhtaana rakkautensa vanhaan emämaahan, sen
lakeihin ja laitoksiin. Tämän sanottuaan kuvernööri kohotti
merkitsevästi hymyillen lasinsa kadetille, joka kumarsi nousten
seisaallensa.

Mutta illallisen jo ollessa päättymässä alkoi alipään keskustelu
arveluttavasti erota yläpään hillitystä äänilajista, ikäänkuin alipää
olisi peräti unohtanut yläpään. Ja kasvava porina alkoi jo tuottaa
kuvernöörille hankaluutta yleisen keskustelun arvokkaassa
hallitsemisessa, jota olisi pitänyt osata tehdä ääntänsä koroittamatta
eli äänekkyydessä kilpailematta meluajien kanssa.

Tähän tuli lisäksi, että itse patruunakin ilmeisesti kuunteli toisella
korvallaan mitä alipäässä puhuttiin, vastaten siis kuvernöörille
hajamielisesti, jopa joskus aivan asiattomastikin.

Patruuna näytti jostakin syystä kiihtymistään kiihtyvän, vaikka olikin
kääntyneenä kunniavieraaseen päin ja koetti hyväksyvästi hymyillä tämän
lausumille valtioviisauksille. Patruuna oli kaupungin hienoin
seuramies. Mutta semmoisillekin voi joskus kiihtymyksen hetkinä sattua
kompastuksia. Yht'äkkiä hän hypähtäen käännähti alipäähän päin ja
kiljaisi:

— Se ei tule koskaan tapahtumaan!

Alipäässä ensin hämmästyksestä vaiettiin, mutta kohta kuului majurin
veitikanääni:

— Kuinka ei tule tapahtumaan, herra patruuna, kun se on jo tapahtunut!

— Ei tule koskaan tapahtumaan! — toisti patruuna mahtipontisesti.

Kuvernööri rykäisi läsnäolostaan huomauttaen, mutta patruuna huohotti
raivosta, valmiina taistelun jatkamiseen.

Majuri sanoi voitosta nauttivalla nöyryydellä, joka oli teeskenneltyä:

— Soldanin neitien tyttökoulussa opetetaan suomen kieltä kahdesti
viikossa; eivätkö herra patruunan omat tyttäret ole siitä patruunalle
kertoneet?

Nyt ei patruuna enää voinut ollenkaan hillitä mieltänsä, vaan hyökkäsi
seisaalleen, jolloin hänen täysinäinen viinilasinsa kaatui.

— Minun tyttäreni — huusi hän, — minun tyttäreni voivat oppia
suomenkieltä karjakoiltakin!

Ja nyt vaikka keisari itse olisi istunut pöydän ylipäässä ja
huomattavasti rykinyt, ei väittelyn kohinalle olisi voinut patoja
panna. Alipäässäkin oli patruunan sanoista kiivastuttu. Usea nousi
pystyyn, päästäkseen lähempään väittelyyn patruunan kanssa. Istumaan
jääneet vaihtelivat paikkojansa, kuullakseen paremmin mitä
vastustajilla oli sanomista tässä rähinässä. Rouvat väittelivät
keskenään, pian jäätyään eristetyiksi herroista, jotka selät kumarassa
huusivat toistensa korviin. Rouvat rähisivät oikeastaan toisesta
asiasta kuin herrat, jotka koettivat puolustaa suomen kielen asemaa
ruotsin kielen rinnalla tai päinvastoin. Rouvilla väittely kiertyi
siihen mikä heistä tuntui olevan kysymyksen ydin: oliko ollenkaan
hyödyllistä, että perustettaisiin kansankielisiä sivistyskouluja? Eikö
siitä voisi olla seurauksena, että minun piikani — sanoi asessorskakin
— kun minä käsken huonetta steedaamaan, vastaisi minulle: minun täytyy
ensin kirjoittaa kirje sulhaselleni! Kauhistavassa tulevaisuuden
ajatuksessa he vetivät olkavaippojaan kireälle ja heiluivat, koettaen
olla kuulematta vastustajiensa soraääniä ja ajatellen pikaista tästä
seurasta poispääsemisen mahdollisuutta. Mitä sanoo herra kuvernööri, ja
missä hän on?

Ja todella — katselipa mihin suuntaan tahansa — kuvernööriä ei enää
näkynyt missään. Ensin sen huomasi vain yksi rouvista. Sitten levisi
hämmästyttävä tieto laajemmalle: kuvernööri oli lähtenyt hyvästeltyään
vain isäntäväkeä! Hän oli tietenkin tuntenut ylhäisen asemansa arvon
loukatuksi! Oli tapahtunut ilmeinen skandaali!

Nyt kaikki arvonsa tuntijat kohensivat itsensä ja alkoivat toinen
toisensa jälkeen tehdä lähtöä. He puhelivat keskenään, ivallisesti
toistaen vastapuolueen käyttämiä sanoja ja niitä äärimmäisiin
seurauksiin johtaen: "suomenkielisiä senaattoreja! suomenkielisiä
kuvernöörejä! Voiko hullunkurisempaa kuvaa syntyä järkevän ihmisen
päässä!"

Ja onnettoman tuomiorovastin kehoituksista huolimatta, hänen piikojensa
kantaessa sisälle tarjottimia täynnänsä viinilaseja ja viinejä patruuna
ja hänen jäljessään kaikki vähänkin arvokkaat vieraat poistuivat
pidoista.

Kadetin äiti olisi hänkin jo noussut lähteäkseen, sillä aika oli käynyt
myöhäiseksi, mutta hän ei malttanut huomauttaa pojallensa, jonka hän
näki herrain huoneessa niin totisen hartaasti kuuntelevan jääneiden
herrain keskustelua. Nämä tuntuivat nyt vasta oikein laskevankin
juurensa vieraanvaraisen talon tarjoilupöytiin.

Joku oli ehkä maistellut jo liikaakin. Suuri Dos amigues-sikari
suussaan, toinen peukalo liivin kainalolävessä — sillä herrat olivat
riisuneet takkinsa — majuri piti puhetta. Hänen kielensä hiukan
sammalteli, mutta ajatus oli vain terästynyt. Ja piirilääkäri tuskin
saattoi pysyä paikallaan, sillä majuri haasteli kauan, mutta lääkärin
aatteet kiehuivat ylimmillään, purkausta odotellen. Joka hetki syntyi
hänen päässään parvittain uusia aatteita.

Vihdoin joku keskeytti perusteellisen majurin ja huusi, kuvernööriä
tarkoittaen:

— Mikä hänet ryssästä erottaa?! On yhdentekevää hallitseeko lääniä
joku Ramsay vai joku Popohvi, sillä kumpikaan ei ymmärrä suomenkieltä
eikä tunne Suomen kansaa. Pois läänistä semmoiset!

Useat tyypertyivät näin hurjista ajatuksista.

Joku huusi: oikein! ja hurraa! ja nyt useat toistivat: pois läänistä
semmoiset! —. Taas rupesi osa vieraista lähtemään.

Nyt ruununvoudin rouva sai vihdoinkin annetuksi toisesta huoneesta
merkin pojallensa, että oli lähdettävä. Alkoi jo olla sopimatonta
kadetin kuunnella niin paksuja puheita.

Nuori upseerinkokelas nousi ja suorana, totisena, kohteliaan kankeana
kumarteli hyvästelynsä. Sen jälkeen hän meni saliin, kumarsi
äidillensä, ja he menivät hyvästelemään isäntäväkeä.

Mutta heidän mentyänsä oli savuinen herrainhuone vapaa viimeisistäkin
siteistä, ja aatteet alkoivat välähdellä kuin kirpeät salamaniskut
mustien pilvien halki. Piirilääkäri oli saanut puheenvuoron.

Oli käynyt niin kuin jokainen vieraista oli edeltäpäin aavistanut.
Vettä ja tulta ei voi toisiinsa yhdistää, toisen voitto on toisen
häviö, ja kummankin elämä on sovittamaton taistelu toisensa
tuhoamiseksi. Jo kymmenen vuotta ennen näitä tuomiorovastin suuria
sovintopitoja oli taistelu tässä pienessä kaupungissa ilmi liekkiin
leimahtanut, se oli kasvamistaan kasvanut, se oli kuin omasta
voimastaan ja tehostaan levinnyt kauas tulenpesän ulkopuolelle,
niinkuin kipinästä syttyvä kulovalkea, kun kanervikko on kuivaksi
paahtunut. Kaikista sammutuksista huolimatta tulenpesä yhä kuumeni, sen
sydän hehkui yhä polttavammin ja joka suunnalle siitä viskautui yhä
uusia kipunoita, uusia paloja sytyttäen.

Eikä ihmekään.

Sillä olihan tämä kaukainen maaseutukaupunki juuri se kaupunki, jonne
tuo paljon matkustellut, häikäilemätön lehtori oli, pääkaupungista
karkoitettuna, asettunut palotorveansa toitottamaan. Ja olihan tämä
arvonsa tunteva, ruotsalaisuudestaan ylpeilevä kuvernöörikin juuri se
kuvernööri, joka oli heittänyt tappuroita tuleen lakkauttamalla
ainiaaksi lehtorin pienen ruotsin kielisen lehtipahasen, jolla suuri
sytytys oli toimitettu, kieltäen suomeksi julkaisemasta muuta kuin mikä
koski maanviljelystä tai taloutta. Lehtorin asema oli käynyt
mahdottomaksi ja hänen oli jo kolme vuotta sitten ollut pakko muuttaa
tästä kaupungista muuanne. Mutta vähentyikö tuli? Ei. Nyt se vasta
leimahtikin täyteen loimuunsa. Ja pian olivat viranomaisten pakkotoimet
samoin kuin rauhanmiesten sovintosaarnatkin kaikki yhtä tehottomia
keinoja yli maan leimahtaneen palon sammuttamiseksi.

Mielissä oli alkanut sota, pitkäaikaisempi ja syvähaavaisempi kuin se
parivuotinen asemelske, jolla Ruotsin upseerit olivat luovuttaneet
Suomen Venäjälle.




X. ÄITI JA POIKA.


Tuomiorovastilta tultua ruununvoudin rouva ja hänen poikansa menivät
kotiinsa jalkaisin, muiden ajettua pois hevosillaan. Harvojen
katulyhtyjen kohdalla suuret lumihiutaleet putoilivat kierrellen
valoja, tullen pimeästä ja kadoten pimeään. Hetkeksi lyhdyn tuikahdus
valaisi silloin nuo kahden kulkijatkin. Kadetti tuki äitiään,
käsikynkässä kannatellen mummon käsivartta. Pitkän pojan piti käydä
vähän sivullepäin taipuneena, sillä äiti oli pieni ja lyhytkasvuinen.
Huolehtiessaan näin äitinsä parhaasta tukemisesta ja keinoista lumen
estämiseksi lentämästä suoraan mummon kasvoja vastaan, poika ei puhunut
mitään, harmittelipa vain, ettei heillä voinut olla hevosta, ei rekeä
eikä kuskia.

Vihdoin mummo sanoi:

— No, Sander, nyt olet omin silmin nähnyt millaisissa oloissa me
täällä elämme.

Aleksander kulki totisena, kulmat tapansa mukaan vähän rypistyksissä.

— Mitä te, äiti, ajattelette asiasta?

Hekin puhuivat ruotsia keskenänsä, niinkuin kaikki sivistyneet, sillä
suomeksi puhuteltiin vain palvelusväkeä ja maalaisia talonpoikia tai
muita koulunkäymättömiä.

— Mistä asiasta? — mummo kysyi.

Aleksander sanoi vähän kärsimättömästi:

— No kaiketi siitä, mistä tuomiorovastilla puhuttiin.

— Mitäpä minä osaisin siitä sanoa — vastasi mummo. Ja vasta pitkän
välin perästä, ainakin kolme lyhtyä sivuutettuansa, kun ei enää ollut
lyhtyjä, vaan oli edettävä pilkkopimeää sivukatua, hän taas sanoi:

— Enhän minä ole milloinkaan pitänyt politiikasta, enkä tahdo nytkään
siihen sekaantua. Jumala johtakoon ihmisiä.

Tähän he molemmat vaikenivat, niinkuin melkein aina kun tuo nimi oli
tullut mainituksi. Se oli niinkuin piste, joka pannaan viimeisen sanan
jälkeen. Varmaankin oli mummon vaikea puhua sakenevassa lumisateessa.

Mutta kun lämpimään huoneeseen tultua silmät olivat pyyhityt ja
lumenmärkä kasvoilta kuivattu, — kun posket pyöristyivät ja iloisesti
punoittivat kodikkaan kitupiikin säästeliäässä valossa, joka tuikki
pöydällä kotijuustopalasen, reikäleipäviipaleiden, sahtikarahvin ja
kiehautettua maitoa höyryävän kannun keskeltä, niin mummo alkoi, kovaa
ruisleipää vaivoin mutustaessaan, auliisti puhua siitä asiasta, josta
hänen Sanderinsa oli tahtonut puhua.

— Kysyit minulta äsken mitä ajattelen näistä riitakysymyksistä. Minun
täytyy myöntää, että kuvernööri oli oikeassa. Ja niin sinäkin Sander,
jos todella aiot matkustaa Pietariin ja ruveta Venäjän palvelukseen,
älä vain venäläisty.

— Äidillä on huono käsitys minun isänmaallisuudestani, — sanoi
Aleksander, vähän tyytymättömänä.

Mummo kiiruhti taputtamaan hänen kättänsä ja sanoi lempeästi:

— Jumala tietää, etten minä väheksy sinun luonteesi lujuutta, Sander.
— Ja ruveten sekoittamaan lasiin poikansa lempijuomaa kuumasta
maidosta ja sahdista hän sitä tehdessään jatkoi:

— Mutta minä tiedän useita nuoria miehiä, isänmaallisia ja lupaavia
aatelisten poikia, jotka ovat siellä venäläistyneet ja sinne jääneet.
Alku on aina ollut sama: he ovat ruvenneet seurustelemaan venäläisten
naisten kanssa, muka kieltä paremmin oppiakseen.

Aleksander sanoi:

— Siinä he ovat menetelleet sangen viisaasti.

Mutta mummo katsahti häneen merkitsevästi ja varoittavasti:

— Ai, ai, Sander, etköhän luota liiaksi itseesi? Venäläiset naiset
ovat kauniita ja osaavat hyvin veikistellä. Moni lujaluontoinen
suomalainen on antautunut heidän pauloihinsa.

— Eikö äiti voisi nimittää joitakuita noista lujaluontoisista? —
kysyi Aleksander, hiukan ivallisesti väräyttäen silmää, ja sen
sovittamiseksi pyytäen lisää mielijuomaansa.

Mummo kaatoi, hyvin tietäen, että pojan hellyys äitiä kohtaan oli
paljon suurempi kuin hänen tunnettu valmeutensa sukkeluuksiin. Usein
mummo vähän pelkäsi Sanderinsa teräväkielisyyttä, jonka lähestyminen
näkyi jo kaukaa: pojan nenänpielet painuivat vähän alemmas, ikäänkuin
estämään ylähuulta osoittamasta mielihyvää valmistuvan sukkeluuden
johdosta. Mutta vaikka lähestyvä sukkeluus nytkin näin edeltäpäin
ilmaisi itsensä, jatkoi mummo urhoollisesti puheensa juonta.

— Se vanha kamariherra, — sanoi hän, — huomasitko hänet
illallisilla, kolmantena kuvernööristä? — hän on ollut osallisena
Suomen sodassa ja hän sanoi, että Sveaborgin oikeat valloittajat olivat
kauniit venakot, jotka joka ilta tanssivat upseerien kanssa Helsingin
rantapuistossa.

Aleksanderin kasvot kävivät äkkiä vilpittömän totisiksi ja kaikki
leikinlasku jäi. Hän nousi pöydästä ja alkoi kävellä edestakaisin
ruokahuoneessa, kädet housuntaskuissa ja katse maassa. Hän sanoi:

— Se, mistä aioin kysyä äidin mieltä, ei oikeastaan ollut tämä
kuvernöörin puhe. Tahtoisin vain tietää mitä te ajattelette siitä, mitä
puhuttiin pöydän toisessa päässä, siitä mitä kuvernööri ja ne muut
pitivät mahdottomana, siitä että ruotsin kieli vaihdettaisiin suomeen?

Luullen, että Aleksander oli tässä kysymyksessä ehdottomasti
kuvernöörin kannalla mummo alkoi puhua ikäänkuin puolustautuakseen, jos
hänen omassa kannassaan näyttäytyisi jotakin toista.

— Katsoppas, Sander, minä olen kasvanut papillisissa piireissä, ja
niinkuin sinä tiedät, he eivät ainoastaan saarnaa suomeksi, vaan kansan
tähden he usein jokapäiväisessä elämässäkin viljelevät tätä kieltä, ja
monet — niin, isänikin oppi ja rakasti sitä. Sitten olen miesvainajani
kanssa asunut Hovilan kartanossa — kuinka monta aikaa olenkaan! —
sydän-Karjalassa, jossa te lapset kasvoitte, ja siellä ei ruotsia
kuulekaan. Te haastelitte kotonakin usein pelkkää suomea, ja isä oli
iloinen, kun teidät saatiin kouluihin, ettei ruotsi päässyt unohtumaan.
Minä puolestani olen aina suomea rakastanut.

— Mutta kuvernööri vihaa sitä ja lakkautti sen lehdenkin. Hänen
mielestään vain se, joka vihaa suomen kieltä, on kelvollinen mies.

— Katsoppas, hän ja patruuna ja kaikki ne muut pelkäävät, että jos
ruotsin kielestä luovutaan, niin venäjä tulee sijaan, ja silloin koko
maa venäläistyy.

— Oho, oho, vai sitä he pelkäävät!

Mummo sanoi ikäänkuin omissa ajatuksissaan:

— Minä en oikeastaan ymmärrä, miksi kuvernööri luulee, että vain
puhtaasti ruotsalainen mies voi Pietarissa olla venäläistymättä.

Ja hän vaipui vielä syvemmälle ajatuksiinsa.

Sen vuoksi mummo ei voinut nähdä, että eloisa puna oli noussut hänen
Sanderinsa poskille ja silmät uhmaavasti välähtelivät.

— Äiti, — virkahti Aleksander äkkiä.

— Niin, niin, missä me olimmekaan ... sanoi mummo heräten
ajatuksistaan, — minä vain tarkoitin, että kuvernööri...

Mutta malttamatta kuulla loppuun Aleksander sanoi päättävästi:

— Minun mielestäni majuri, piirilääkäri ja keitä niitä olikaan siellä
pöydän huonommassa päässä, he olivat aivan oikeassa. Suomalainen rahvas
on saatettava arvonsa tuntoon, sanoi piirilääkäri. Ja niin se on.

Mummo vähän hätääntyi.

— No, no, Sander, — hän kiirehti oikaisemaan, nyt kohdistaen koko
huomionsa poikaansa, — eivätköhän he sentään liioittele. Se
piirilääkäri on suuri fantasti. Hän tahtoisi mennä pitemmälle kuin itse
lehtorikaan oli mennyt. Hän tahtoisi saada palvelijat syömään samassa
pöydässä herrasväen kanssa. Mutta mitä siitä tulisi, jos kaikki
arvonerotus ihmisten välillä poistettaisiin? Olisiko se Jumalan tahdon
mukaista? Ei. Vaan minä sanon niin kuin se tuleva piispamme sanoi viime
saarnassaan: "Kedon kukat, joita Jumala rakastaa kaikkia yhtä paljon,
on Hän kuitenkin luonut erivärisiksi ja erimuotoisiksi, toiset pukenut
suurempaan, toiset vähempään loistoon. Niin ihmistenkin keskuudessa. Ja
mitä Hän on säätänyt, sitä älkööt ihmiset muuttako."

— Ei ole kysymys siitä, että suutareista tehtäisiin kuvernöörejä! —
sanoi Aleksander vähän kiihkeästi.

— Hm, — huoahti mummo hiljaa, — minä luulen, että kysymys on siitä
enemmän kuin luuletkaan. Oppilaat menevät helposti opettajan edelle.

— Kysymys on vain, — kivahti Aleksander, — että sivistyneet
lähestyisivät rahvasta, omaksuisivat sen kielen ja siten nostaisivat
tämän kielen samaan asemaan missä ruotsin kieli nyt on, — siitä vain
on kysymys!

— Huomaanpa sinun oppineen paljon heiltä tänä iltana. Toistat vieraita
ajatuksia ja vieraita sanoja ominasi. Kuinka voitkaan kuvitella, että
virkamiehet, jotka ovat lapsuudestaan saakka puhuneet vain ruotsia,
yht'äkkiä muuttuisivat suomalaisiksi!

— Sen ovat velkaa rahvaalle ne, jotka asettuvat sen hallitsijoiksi, —
sanoi Aleksander varmasti.

— Haluaisinpa tietää kenenkä sanoja nytkin toistit, en ole tottunut
kuulemaan sinun suustasi noin korkealentoisia puheita.

— Ne ovat sen kyttyräselkäisen rehtorin sanoja, — vastasi Aleksander
avoimesti, ja hänen täytyi nenänsä avulla taas hillitä ylähuulta
hymyilemästä, sillä hän tiesi, että lyseon viisas rehtori oli äidin
suosiossa.

— Rehtorinko? — sanoi mummo hämmästyen.

— Niin, hän puhui hyvin viisaasti, — sanoi Aleksander tehostaakseen
vaikutusta. — Suomi on julistettava maan viralliseksi kieleksi!

— Tuo sentään haiskahtaa jo majurilta, — sanoi mummo. — Siihen mitä
_rehtori_ oli sanonut voisin kyllä minäkin suostua, mutta luuletko,
että siihen koskaan suostuvat ne, jotka — niinkuin kuvernöörikin —
eivät ymmärrä sanaakaan suomea!

Aleksander sanoi, että juuri samaa oli joku pöytävieraistakin kysynyt,
mutta siihen oli majuri vastannut, että joka ei tahdo olla suomalainen,
muuttakoon Ruotsiin.

— Kaiketi sangen yksinkertaista majurin mielestä! — sanoi mummo vähän
kiivastuen. Aleksander syyti uusia hiiliä liedelle:

— Semmoiset kaikki — oli majuri sanonut — oli paras panna suureen
proomuun ja, sopivan itätuulen puhaltaessa merellä, irroittaa proomu
rannasta.

— Niin hän sanoi, — lisäsi Aleksander, — ja niin se onkin.

— "Niin se onkin" sinä sanot, mutta tämähän ei ole enää rauhaa, tämä
on jo sotaa! — sanoi mummo kiihtymyksestä väräjävällä äänellä. — He
levittävät katkeruutta sovun sijaan, he nostavat pojat isiänsä ja isät
poikiansa vastaan, ah Sander, Sander, jospa sinä tietäisit kuinka he
ovat ylösalaisin myllertäneet koko tämän kaupungin.

Aleksander huomasi puhuneensa liian rajusti. Äiti oli ehkä jo liian
vanha, että olisi nuorten uusia aatteita kestänyt, ja mummon
huomaamatta hän ovelan hellästi käänsi puheen muuanne. Hän heittäysi
leikkisäksi, niinkuin voi tehdä vain se, joka tuntee keskustelun vain
vahvistaneen häntä kannassaan.

Muutaman päivän kuluttua oli Aleksanderin jo lähteminen takaisin
etelään. Hän näki nyt äitiänsä viimeisen kerran ennen upseeriksi
tuloaan ja myöskin ennen aiottua siirtymistään Pietarin
sota-akatemiaan.

Lähtöpäivänä hänen sisarensa ja ne veljistä, jotka asuivat samassa
kaupungissa, kokoontuivat muiden sukulaisten mukana mummon luo
saattamaan tätä nuorinta veljestä, joka ei ollut ainoastaan äidin
lempipoika, vaan joka oli koko perheen tulevaisuuden toivo. Jokainen
tahtoi jättää kadetille parhaimman neuvonsa ja toivomuksensa ennen
pitkälle matkalle lähtöä.

Viimeiset yöt mummo valvoi melkein läpeensä, milloin surren lähestyvää
eroa, milloin riemuiten mahdollisen menestymisen ajatuksista. Mutta kun
koitti eronpäivä, jonka iltana Aleksanderin oli lähdettävä, oli
mummolle selvänä kaikki, mitä hänen oli pojallensa vielä sanottava.
Senvuoksi hän saattoi viettää sen päivän tyynenä vain matkan
käytännöllisissä valmisteluissa. Rauhallisena, jopa iloisen
ystävällisenä hän puuhiensa ohessa neuvoi tyttärilleen kalakukon
oikeata leipomista, järjesteli eväskoreihin leikkeleitä, munia, maitoa
ja sijoitteli tavarat matkakirstuun.

Pihaliiteristä oli vedetty esille vanha, leveä kuomureki. Se oli yksi
niitä harvoja esineitä, jotka huutokaupassa olivat säilyneet vieraisiin
käsiin joutumasta, sitten kun Hovilan kartano oli huonon holhoojatoimen
vuoksi irtaimistoineen myyty ja suvun entinen varallisuus hävinnyt.
Tämä kuomureki oli Karjalasta kaupunkiin tuonut mummon ja alaikäiset
lapset, kyytihevosella tosin, mutta vanha Hovilan kuski Jaakko
ohjaksissa. Jaakko oli sitten jäänyt kaupunkiin yleiseksi ajuriksi,
mutta kuomureki mummon asunnon pihaliiteriin jonkinlaiseksi
pyhäinjäännökseksi. Se oli sama reki, jolla mummon isä, piispa vainaja,
oli suorittanut hiippakuntansa tarkastusmatkat. Vielä oli jäljellä
hänen käyttämänsä karhuntaljakin, joka nyt vedettiin esille pippuri- ja
terpentiinirievuista ja naulattiin karvat pörrölle reenpohjaan, ettei
pakkanen päässyt alta päin kylmäämään ja että öisin saattoi olla
makuulla pitkänään. Toinen talja, sekin piispan ajoilta säilynyt, tuli
matkaajan peitteeksi, joten hän sai nukkua kuin kotivuoteessaan.

Päivän hämärtyessä tuli mummon luo vielä muutakin väkeä sukulaisten
lisäksi lähtöä katsomaan ja matkaonnea toivottamaan.

Mutta viimeisellä hetkellä vei mummo poikansa syrjään vieraiden
hälinästä, omaan hiljaiseen huoneeseensa, jonne hän oli koonnut tulen
ääreen Aleksanderin matkasaappaat ja turkit lämpiämään. Siellä paloi
talikynttilä ja valkea viskeli punaisia loimuja takasta pitkin seiniä
ja kattoa.

Aleksander istahti sohvaan ja rupesi hartaasti albumia katselemaan
voidakseen paremmin peittää mahdollisia liikutuksen oireita.

Mutta mummo, joka oli jo istuutunut keinutuoliin, nousi siitä ja meni
muka savuavaa talikynttilää niistämään, eikä ollut löytävinään saksia.

Kun Aleksander huomasi mitä äiti teki, rupesi hänen nenäänsä
kutittamaan ja hänen täytyi aivastusta välttääkseen nousta ja mennä
uunia sekoittamaan. Siellä hän rupesi hiilihangolla kolhimaan viattomia
kekäleitä, jotka eivät vielä voineet taittua.

Nyt keksi mummo tehtäväkseen mennä ottamaan hiilihankoa hänen
käsistään, koska poika ei muka osannut uunia oikealla tavalla hoitaa.
Mummo kiihoittui aivan liian ärtyisäksi, aikoen kiivaasti temmata
hiilihangon käteensä. Mutta kun Aleksander ojentui sitä hänelle
antamaan, ei mummo enää voinutkaan hillitä kyyneliään, vaan kapsahti
hänen kaulaansa ja alkoi tutista sisällisestä itkusta.

— Istuhan nyt tuonne keinutuoliin, minä käyskentelen tässä ja sanon
sinulle mitä vielä on sydämelläni, — puhui hän. — Monta kertaa, rakas
Sander, olen kauhistuen kysynyt itseltäni: annanko minä oman poikani
suden suuhun, kun lähetän hänet entisen vihollisemme maahan!
Ajattelehan, olla kymmenkunnan vuotta käyttämättä kotikieltä, oppia
ehkä ajattelemaankin vieraalla kielellä, omaksua vieraita tapoja,
vieraita makuja...

— Te unohdatte, äiti, — sanoi Aleksander, — että minä lähden omasta
tahdostani enkä teidän neuvostanne.

Nyt mummo pysähtyi ja sanoi melkein huutaen:

— Sano siis minulle selvin sanoin, _miksi_ se on sinun tahtosi?

Aleksander oli ruvennut jälleen albumia selailemaan, ja siitä
katsettaan äitiin nostamatta hän rupesi vastaamaan välinpitämättömästi
niin kuin se, jonka päätös on järkähtämätön.

— No siksi, — sanoi hän, — että minäkin olen samaa mieltä kuin
kuvernööri tässä asiassa.

— Kuvernööri? — kysyi mummo haraten päätään ja koettaen koota
ajatuksiansa, — olenpa unohtanut mitä se kuvernööri sanoi... Mitä se
olikaan?

— Hän sanoi, että Pietarin sota-akatemiaan kelpaavat vain semmoiset
lujat miehet, jotka eivät voi siellä venäläistyä.

— Niin, niin hän sanoi, ja ymmärränhän minä että maamme etu vaatii ...
ja tiedän myös, että sinä olet lujaluontoinen ... ah, äskenhän vielä
luin sinun kirjeitäsi poikavuosiltasi, taisit olla neljännellä luokalla
silloin, miten ne yläluokkalaiset kokeiksi kiduttivat nuorempia ja
sinua erittäinkin ... mutta sinä kestit kokeet itkuun tillahtamatta.

— Minä olin melkein ainoa tavallinen aatelinen heidän joukossaan, he
olivat kaikki korkea-aatelia, — sanoi Aleksander väliin.

— En luule, että syynä oli muu kuin vallattomuus, jos ehkä pieni
kateuskin, sillä olithan sinä tiedossa ja taidossa heitä kaikkia
etevämpi. Mutta älä huoli, olet lujaluontoinen, et itkenyt. Tulee nyt
eteesi ehkä toisenlaiset ja suuremmat koettelemukset, ole niissäkin
yhtä luja. Muista myöskin aina, että Jumalan vastaanottohuoneessa ei
ole tilaa niille asiamiehille, jotka eivät osaa vilpittömällä sydämellä
jättää oven taakse kaikkea katkeruutta ja pitkävihaisuutta
kanssaihmisiänsä kohtaan.

Aleksanderin totiset silmät kirkastuivat näiden sanojen aikana,
välähdellen sisäistä ylpeyttä äidin puolesta.

— Sanokaapa, äiti, miten on sen asian, eikö äitinne ollut kreivillistä
sukua?

— Jätä nuo tuollaiset, Sander, — sanoi mummo torjuvasti huiskuttaen
kättään, — sinäpä nyt itse johdit siihen mitä minulla vielä oli
sinulle sanomista. Tahdon puhua suoraan mitä ajattelen. Olen huomannut
sinussa erään ominaisuuden, joka ei varmaankaan ole Herralle otollinen:
etköhän sinä ole vähän liiaksi kunnianhimoinen, rakas Sander?

Aleksander tahtoi jotakin vastata, mutta ei löytänyt sanoja, hän vain
ojentui ja ikäänkuin puolustaakseen itseään äidin syytöstä vastaan jäi
katsomaan suoraan hänen silmiinsä.

— Tahtoisin varoittaa sinua, Sander, kunniantavoittelemisen
houkutuksesta, se on houkutuksista pahimpia. Voihan näet hyvinkin olla,
että sinä kyvylläsi herätät Venäjällä esimiestesi huomion ja että
hallitsija itse, ansiosi tunnustaen tahtoo koristaa sinut tähdillä ja
kunniamerkeillä. Ensin ajattelet: hallitsijan tunnustus on minulle
tarpeen Suomen asiaa varten, mutta ennen kuin huomaatkaan on korkeitten
suosio ja kiitos tahrannut mielesi ja sinä tavoittelet sitä omaa
itseäsi varten. Ajattele siis paremminkin näin: Ellen työlläni Jumalaa
palvele, niin kunniamerkit tulevat minulle ansiotta, mutta jos
palvelen, niin kunniamerkit eivät riitä työtäni palkitsemaan. Kumarra
tosin kohteliaasti ja kiitä niin kuin kaikkinainen soveliaisuus vaatii,
mutta kunniantähtiä kantaessasi ole niinkuin ei rinnallasi mitään
hetaleita olisikaan. — Ah, Sander, Sander, — sanoi mummo vihdoin,
syrjäyttäen valkoisen uutimen ikkunan edestä ja ulos katselemalla
peittäen Aleksanderilta liikutuksensa, — loppumattomasti voisin vielä
puhua kanssasi, ja paljon, paljon minulta jääkin sanomatta, mutta
katso, ulkona ovat jo tähdet syttyneet ja lähtö on edessä.

Viimeiset sanat värähyttivät hänen ääntänsä ja, kaiketi liikutuksensa
purkautumista tukehduttaen hän pysyi pitkän tuokion ikkunan ääressä,
yhä muka tähtiä tutkien. Mahdollista oli myöskin, että hän rukoili
itsellensä voimaa.

Vihdoin jälleen kääntyessään Aleksanderia kohti olivat hänen kasvonsa
jokapäiväisen huolettomat, ja molemmilta puolin ohimoille valahtaneita
harmaita suortuviaan pyyhkien syrjään hän ryhtyi toimeliaasti ja
iloisesti lähtöpuuhiin.

Jaakko oli ajanut kuomureen jo pihalle, eväät, tavarat, loimet ja
jalkapeitteet olivat paikoillaan.

Aleksander tuli kuistin ovesta karvalakkiin ja pitkään turkkiin
puettuna. Hänen jaloissaan oli pitkävartiset peurannahkasaappaat ja
käsissään kankeat karvakintaat — nuokin kaiketi piispavainajan
peruja. Aleksander oli lujasti päättänyt olla estelemättä äitiä
matkavarustuksissa, menivätpä nämä mihin liiallisuuksiin tahansa.
Kuumana turkeissaan hän vain kohautteli huokaillen kulmakarvojaan, jopa
pakottautui taputtamaan mummoa milloin olalle milloin selkään. Ei
sanallakaan vastustanut, kun äiti alkoi hänen kaulaansa pauloittaa
mahdottoman pitkää, paksua villavyötä. Äärimmäisiä kärsivällisyyden
voimia kootakseen hän vihdoin vain ummisti silmänsä, kun vyönpuolet
kierrettiin tiukaksi köydeksi rinnan yli vyötäisille asti ja siitä
kiedottiin moneen kertaan hänen vartalonsa ympäri, pantiin selässä
solmuun, nostettiin ristiin olkain yli ja taas ristiin rinnan yli ja...
Vaikeinta oli Aleksanderin sentään koettelemusta kestää, kun mummo
keksi ruveta sovittelemaan karvalakin ylitse vielä tuota töppöpäistä
sotilaspaslikkaa, jota kadetit pitivät ylpeytenään olla käyttämättä
pystyssä pahimpinakaan pakkasina. Mutta Aleksander kesti tämänkin
nöyryytyksen. Ainoa tuskastumisen merkki pääsi ilmenemään vain siinä,
että hän tempasi kuistinoven auki hiukkasen liian aikaisin, niin että
mummon kädet vain oven ulkopuolelle venytettyinä hädin tuskin
ennättivät kietoa paslikan alapäät kaulan ympäri. Heidän tullessaan
ulos lämmin höyry syöksähti valaistusta oviaukosta ja Aleksanderin
keuhkoista ulos pakkasyöhön.

Kaikkiin lukuisiin läsnäolijoihin, jotka heidän jäljessään nyt tulvivat
saattajina pihalle, oli tarttunut mummon keveä ilomielisyys, mikä piti
loitolla eron katkeruutta, ja hän itse esiintyi ikäänkuin tämän
mielialan johtajana vielä sittenkin kun Aleksander oli monien hellien
naiskäsien avulla pakattuna rekeen pitkäkseen makuuasentoon taljojen
alle — niinkuin ennen kai piispa pakattiin tarkastusmatkoille
lähtiessään. Viimeisellä hetkellä äiti yhä samassa keveyden vireessä
taputti häntä hyvästiksi, pimeässä kuitenkaan osumatta hänen
kasvoihinsa, ja sitten antoi tilaa muille, nimittäin lukuisille
tädeille.

Mutta reen jo lähdettyä tädit ja tyttäret kääntyivät ympärillensä
katsomaan ja Aleksander kuuli heidän ihmetellen sanovan:

— Mihin mamma joutui?

Ja Aleksander arvasi, ettei mummo ollutkaan kestänyt loppuun asti, vaan
viimeisenä hetkenä taittunut iloisuutensa vireestä ja poistunut.

Hän piti silmiänsä ummessa sekä lähdettäessä että portista ulos
ajettaessa ja vielä kadullakin, ikäänkuin siten pannakseen äärimmäisen
hänestä riippuvan tukkeen kiehuvan kärsimättömyytensä mahdolliselle
purkautumiselle. Sillä hänen äsken äidin pyynnöstä nöyrästi
suostuessaan paneutumaan pitkäkseen rekitaljan alle olivat hänen
mielentasapainoaan panneet yhä kovemmalle koetukselle nuo hänen
pakkaustaan jatkaneet tädit, jotka olivat hyörineet reen ympärillä.
Mahdollistahan on, että nuori sotilas piti silmiään ummistettuina vain
etteivät kyynelet, jotka pyrkivät kihoomaan äidin liikuttavan, hänen
kasvojaan turhaan etsineen taputuksen johdosta, pääsisi esille. Mutta
mokomaa heikkouden todistusta hän ei olisi voinut itsellensä tunnustaa
saati muille näyttää. Ja kohta oli kaiken selitykseksi mitä kiehuvin
kiukku riehahtanut tätejä vastaan. Sillä olihan hän vain äidin mieliksi
eikä suinkaan noiden tätien vaatimuksesta suostunut makaavaan
asentoon ja tuohon sotilashenkilölle kokonaan sopimattomaan naisten
hemmoitteluun, joka oli haudannut hänet turkkien ja inhoittavien
villavaippojen alle kuin sairaan akan. Jo hengittämisenkin vaikeudet
niiden alla vaativat liikkumattomana pysymiseen suurta
hillitsemiskykyä.

Aleksander piti silmänsä ummessa koko ajan kun vielä kuuli kaupungin
ääniä, ohiajajien tiukusia tai koirain haukuntaa, ja hän ihmetteli
miten pitkälle sitä kaupunkia kestää ja miten kauan sitä
kärsivällisyyttä koetellaan.

Mutta kaikkien äänien vihdoin vaiettua, kun reki pakkasessa kitisten
tuntui jo laskeutuneen järvenselän tasaiselle jäälle, hän yht'äkkiä
riuhtasi taljat syrjään ja ponnahti istumaan. Ensi töikseen hän
kiskaisi töppöpäähineen nauhat auki, sitten tukehtuvaisen raivolla
irroittui villaisesta vyöstä ja vääntäytyi ulos pitkästä turkista,
kunnes hänen yllään ei ollut muuta kuin tavallinen kadetin talvipäähine
ynnä mustasarkainen vormuun kuuluva päällystakki, tiukasti kiristettynä
kadettipuvun vaatimiin poimuihin, ja paslikka riippumassa kolmiona
niskassa, niinkuin tavallisesti, päiden ollessa sidottuina ristiin
rinnan yli ja pujotettuina leveän, mustankiiltävän, suurella
nelikulmaisella vaskisoljella varustetun nahkavyön alle. Myöskin
peurannahka-saappaat hän kiskoi jaloistaan.

Ah kuinka ihanaa oli hengähtää näin vapautuneena! Kaikki se
painostava sidottuna-olemisen tunne, johon äidin siveellinen
ankaruus tahtoi mielen vangita, kaikki hänen vaatimuksensa kunnian ja
maineen tavoittelusta luopumiseen höllentyivät ja ilmaisivat
perusteettomuutensa. Miksi äiti tahtoi olemaan niin erilaisena kuin
kaikki muut olivat? Siellä kadettikoulun penkeillä ja opettajainkin
korokkeella oltiin täydestä voimasta kunnianhimoisia. Oli hauskaa ja
mieli aina iloinen.

Ja oman itsensäkö vuoksi hän tahtoi kerran kohota korkea-aatelin
riveihin? Eikö hänen aikeissaan ollut mitään sen ylevämpää? Oli kuin
olikin, vaikka äiti ei sitä huomannut. Tarkoituksena ei ollut
oikeastaan mikään muu kuin heidän vähäpätöiseksi jääneen ja unohtuneen,
Karjalan saloilla suomalaistuneen aatelissukunsa nostaminen sille
kuuluvaan arvoon. Mitä itsekästä oli tämmöisessä pyyteessä! Eikö se
ollut välttämätöntä jo yksistään äidinkin vuoksi, tuon sekä oman
sukunsa että luonteensa ylevyyden puolesta ainutlaatuisen ihmisen
vuoksi, joka nyt syyttä suotta unohdettiin kaukaisen kyläkaupungin
piiloihin? Ja eikö se vihdoin ollut välttämätöntä sen tahran
hieromiseksi pois sukuannaaleista, joka oli koitunut äidille ja hänen
lapsilleen, kun tuhlailevat holhoojat olivat menettäneet isä vainajan
suuren maaomaisuuden ja sukuvarallisuuden, jättäen lesken ja lapset
äärimmäiseen köyhyyteen?

Vastaa äiti — ajatteli nuori Aleksander — enkö olisi huono mies,
ellen hankkisi sinulle hyvitystä ja ellen pystyisi nostamaan sukuamme
jälleen kunniaan!

Nyt johtui hänen mieleensä koko se uusi valtava vaikutelma, minkä hän
oli vain muutama päivä sitten kokenut tuomiorovastin luona. Eikö tässä
ollutkin kysymys — paitsi äitiä ja sukua — kokonaisen kansan
nostamisesta sille kuuluvaan kunniaan ja voimaan! Eikö itsensä
ylentäminen tässä tapauksessa ollut koko kansakunnan ylentämistä!

Ja jokin odottamaton riemastus vavahdutti nuoren Aleksanderin olemusta,
kun hän näin ajatteli omat yksityiset tarkoitusperänsä yhtyneiksi
suuren aatteen vanavesiin. Hän joutui niin kuohuksiin, että
ruumiillisestikin hänen jäsenensä etsivät välittömään toimintaan
purkautumista.

Kuomu alas! — hän ajatteli ja alkoi rytyytellä sen jännerautoja.
Parista voimakkaasta nykäyksestä se lyyhistyikin kokoon, pudoten
alas reenselustalle. Ja hänen eteensä aukeni nyt pohjoinenkin
taivaanpuolisko. Sitäpä se eteläinen oli ollut niin kelmeissä tähdissä.
Pohjoinen säteili mahtavissa revontulissa. Viuhkana ne viskelivät
liekkejänsä äärestä ääreen ja aina taivaan ylimmälle laelle asti, jonka
pienet hattarat punersivat.

Tuntui kuin nuo liikkuvat valot olisivat olleet hänen saattajansa
kunniakkaalle elämäntielle. Oli kuin armaan äidin käsi olisi niissä
hänelle vielä huiskuttanut, tahtoen peruuttaa paljon siitä mitä kotona
oli tullut sanotuksi, lähettäen hänelle siunauksensa ja tunnustaen
hänen aikeensa miehekkäiksi ja oikeiksi.

Revontulineen, linnunratoineen, pohjantähtineen, otavineen, kuinka
paljon ylevämpi, komeampi, loistavampi olikaan tuo taivas tämän köyhän
maan öisiä rantoja, jotka pimeydestä häämöittivät matalina kaistaleina,
ja läheltäkin katsoen olivat vain vaivaista rantapajukkoa,
leppärisukkoa, rantakivien lokeroissa kasvavaa! Semmoiset loppumattomat
rantaseudut olisivat tavallisissa oloissa vieneet mielen masennuksiin,
mutta nyt Aleksander vain niistäkin iloitsi. Nekin olivat kerran
nousevat, nousevat suuren aatteen mukana.

— Jaakko hoi! — huudahti Aleksander riemunsa yltäkylläisyydessä
ukolle, joka puolitorkuksissa könötti kuskipukilla.

Ukko hätkähti valveille ja alkoi kiireesti piiskata juoksuun hevosta,
joka veltossa käymätahdissa teki laiskaa nousua rantatöyräälle.

— Onpa tämän reen valjaissa tainnut olla pulskempiakin hevosia ennen
aikaan, vai mitä, Jaakko? — sanoi Aleksander selvällä suomenkielellä,
koettaen herättää vanhassa rengissä luottamusta tuttavanomaisella
puhuttelulla. Mutta Jaakko hätääntyi peräti ja rupesi nostamaan
karvalakkia kaljusta päästään.

Paitsi torkuksistaan piti Jaakon tuossa tuokiossa herätä muistelemaan
kauan sitten menneitä aikoja, jolloin tämän piispanreen edessä todella
oli ollut komeita Hovilan hevosia. Äkkinäinen oman nimensä kuuleminen
nuoren sotaherran suusta saattoi Jaakon kuitenkin vain änkyttämään
vastaukseksi, nimittämään häntä everstiksi ja paljastamaan ensi hätään
päänsä.

— Älähän vilusta päätäsi, Jaakko, enkä minä toisekseen ole vielä
eversti, sano vain Santuksi, niinkuin ennenkin sanoit.

Tämä puhe pelästytti Jaakon vielä enemmän. — "Mitähän tästä nyt
sukeutuukaan", — ajatteli hän epäluuloisena, sillä hän oli eläessään
paljon kärsinyt herrojen tähden, ja erittäinkin sotaherrojen, jotka
olivat polttaneet hänen vanhempiensa talon, niin että kun hän sodan
päätyttyä sai kotiinpaluu-luvan, ei ollut kuin raunioita entisillä
asuinsijoilla, laihot hevosten sotkemina ja vilja-aitat tyhjinä. Sitten
hän oli monet kovat kokien ansainnut leipänsä renkinä, sitten
rahdinajajana ja vihdoin joutunut ruununvoudin kartanoon, joka oli
hänelle antanut torpan ja ajomiehen päiviä oli tehtävä kartanoon. Hänen
luottamuksensa herrojen oikeuteen oli silloin kuitenkin jo niin
kokonaan mennyt, ettei hän tätäkään ruununvoudin selittämätöntä
hyväntahtoisuutta voinut olla epäilemättä joksikin koukuksi, jolla
hänen onneansa tahdottiin tukahduttaa. Eikä kauan tarvinnutkaan odottaa
kohtalon kovuutta. Kartanonherran kuoltua holhoojat ensi töikseen
rupesivat häätämään häntä torpasta.

Sen tähden, kun Aleksander, turhaan odotettuaan puheisiin ryhtymistä,
koetti tunkeutua Jaakon asioihin hänen mielenkiintonsa virittämiseksi
ja tiedusteli miten se torpanmenetys oli oikein tapahtunut, josta äiti
oli hänelle kertonut, mykistyi Jaakko epäluuloisesti ja puhui
päättömiä, sanoi, että se kun Korkea Oikeus minkä määrää, niin se lie
oikein eikä ole muuta kuin lähteminen.

Aleksander aikoi jo jättää ukon rauhaan ja rupesi vetämään
nahkasaappaita takaisin jalkoihinsa yökylmää vastaan. Kun ei tahdo
haastella, niin ollaan vaiti.

Mutta nyt alkoivat Jaakossa ajatukset kiertyä toiseen suuntaan.

Kyllä hän oli tämän Aleksanderin nähnyt, joka oli ollut ruununvoudin
kuollessa vasta nelivuotias, ja muisti hän koko lapsilauman, jonka oli
tässä samassa reessä kuskannut kaupunkiin sen suuren vararikon jälkeen.
Muisti hän juuri tätä Santtua istuttaneensa aina sen valkoisen ruunan
selkään, jolla vettä lähteestä ajettiin.

Ja nyt hän muisti jälleen ruununvouti vainajankin, sen ankaran
järjestyksenmiehen, joka oli hänelle omin ehdoin torpan antanut. Ja
vähäistä lämpöä, niinkuin pienestä kitupiikistä lähtevää, ei sen
isompaa, tuikahti hänen sydämensä pohjassa entistä kartanonherraa
kohtaan. Eipäs se oman ikänsä aikana häätänyt, holhoojat sen tekivät,
jotka kartanonkin hävittivät. Kerranko hän oli heille Sortavalasta asti
samppanjan haussa ja yhdenkö rekilastin hän kartanoon ajoi, kun herrat
huijasivat ja kellarit tyhjenivät! Sitä ei ruununvouti vainaja tehnyt.
Olisikohan tuo sittenkin sulasta mielenhyvyydestä sen torpan antanut!

Jaakko hylkäsi mokoman ajatuksen melkein naurettavana. Sydämen
hyvyydestä saattoi joku antaa toiselle vanhat vanttuunsa, mutta ei
maata, josta leipä kasvaa, — hän ajatteli, — kyllä siinä vain piru
alla oli. Ja yhtyi mielessään jälleen esi-isiinsä, jotka häntä
varoittivat herroihin luottamasta. Rikkaan on maan tavara, köyhän
taivaallinen, — hän ajatteli huokaisten hurskaasti ja hänen mielensä
kääntyi maallisista, jonka jälkeen hän kyykötti kuskipukillansa
niinkuin ennenkin, ajatukset tähtien tuolla puolen.

Mutta niinkuin tähtien lento ei kysy hetkeä ihmiseltä, niin eivät hänen
ajatuksensakaan. Ne kulkevat omin päin. Ne kolkuttavat kolkuttamistaan,
kunnes avataan ja vastaanotetaan.

"Älähän vilusta päätäsi, Jaakko" ... "älähän vilusta päätäsi, Jaakko"
... ne kolkuttaen hokivat. Ja taas: "sano vain Santuksi, niin kuin
ennenkin" ... "sano vain Santuksi"... Merkillisiä sanoja herran suussa!

Ne hokivat niin kauan, että Jaakon täytyi vihdoin laskeutua jälleen
alas tähtien tuolta puolen ja uudelleen ajatella kyydittäväänsä nuorta
sotaherraa. Olisikohan tuo perinyt isävainajansa mielenlaadun!

Ei Jaakko muistanut useinkaan eläessään kuulleensa herrain suusta noin
selvää suomea. Olipa osannut lapsuutensa suomen säilyttää. "Sano vain
Santuksi, sano vain Santuksi"... Olisikohan haastella koko asia?...

Oli kulunut lähes puolisen tuntia ennen kuin Jaakko siis tuli nuoren
herran kysymykseen vastanneeksi.

— Erehdys siinä taisi tulla, siinä torpan menetyksessä, — sanoi
Jaakko muka välinpitämättömästi naputellen piiskanvarrella
saappaitansa.

Aleksander, joka oli jo kaukana omissaan, ryhtyi mielellään uudestaan
puheluun.

Jaakon puheista kävi selville, että syynä torpan menetykseen oli ollut
hänen kykenemättömyytensä käsittää kihlakunnanoikeuden ruotsinkielistä
pöytäkirjaa.

— Sehän se meikäläiselle turman tuottaa — sanoi hän huokaisten, —
kun noita papereita ei itse ymmärrä ja asiamies sattuu juopottelemaan.

— Ole huoletta, Jaakko, — sanoi Aleksander, — jos et torppaa enää
takaisin saakaan, niin kyllä tuomarit ainakin saadaan suomeksi
kirjoittamaan. Ei mene kymmentä vuotta.

Nyt antoi Jaakko ruunalle kolme piiskanläimäystä ja vielä helisteli
reenpohjassa olevaa rautaketjua, josta ruuna säikähtyneenä läksi karkua
juoksemaan. Mutta Jaakko käännähti ketterästi kuskipukillaan nuoreen
sotaherraan päin ja, ikäänkuin olisi pelännyt rannan puiden kuulevan,
käpristyi lähemmäksi häntä ja kiihkeällä kuiskauksella kysyi, oliko
todella jotakin semmoista kuulunut keisarilta päin?

Pitkin ja poikin sai Aleksander ukolle selitellä, että semmoinen suuri
muutos Suomen oloissa tulee tapahtumaan Suomen omain miesten toimesta,
että eivät ainoastaan tuomarit, vaan kaikki virkamiehet vallesmanneista
ja ruununvoudeista kuvernööreihin asti oppivat suomea puhumaan ja
vastaanottavat suomalaisia asiakkaita. Mutta Jaakko tuli alakuloiseksi.
Ei hänen suustansa enää kuulunut muuta kuin "jokohan" ja "tokkohan".
Mistäpä ne Suomen herrat nyt niin rakkaiksi tulisivat, murahteli hän.

Vihdoin Aleksanderin täytyi ukolle myöntää, että paljonhan tietenkin
riippuu niistä miehistä, jotka ovat keisaria lähinnä.

Silloin Jaakko jälleen elpyi. Hän toimitti hevosen uudelleen juoksuun,
ja taas kääntyi kyydittäväänsä päin, vilkkaasti kysellen ja pohtien
tämän merkillisen asian salaperäisyyksiä. Keisari oli hänelle kaikki
kaikessa. Mikäli asia riippui Suomen omista herroista, sikäli se oli
hänen mielestään mahdoton. Hän tuntui oikein vihaavan semmoista
luuloakin. "Ellei keisari käske Suomen herroja, kyllä asia silleen
raukeaa", sanoi hän varmasti. Ja koko hänen palava toivonsa näytti nyt
kohdistuvan Aleksanderiin, joka ilmeisesti oli menossa Pietariin
keisarille tätä asiaa esittämään, ainakin koetti Jaakko parastansa,
että hänen everstissään semmoinen aie vahvistuisi. Hän lupaili koko
rahvaan ikuista kiitollisuutta sille miehelle, joka keisarin
taivuttaisi sellaisen käskyn Suomen herroille antamaan.

Mutta Aleksanderia suuresti tympäisi tämä ikivanha epäluottamus
ja viha yläluokkaa kohtaan, joka oli näin odottamatta ilmennyt
pehmytluontoisena, ehkä vähän tyhmänä pidetyn, aina orjamaisen nöyrän
Jaakon viisastelevissa huomautuksissa. Olisiko luullut tuosta
köhnyksestä semmoisia sanoja lähtevän!

Mitään halua ei Aleksanderilla ollut ruveta Jaakolle todistelemaan,
että herroissa saattoi olla innostumisen ja uhrautumisen henkeä.
"Viisas" Jaakko oli hänelle peräti vieras ja vähän vastenmielinen
olento, joka ei vähimmässäkään määrässä kiinnostanut häntä. Hän olisi
voinut pitää vain "tyhmästä" Jaakosta.

Hän ei paljoakaan enää välittänyt kuunnella Jaakon puheita, erittäinkin
senjälkeen kuin ne olivat suistuneet takaisin torpanmenetykseen. Ensin
hän hymisi jotakin vastaukseksi, kun tunsi sellaista odotettavan, mutta
vihdoin hän selälleen heittäytyen antoi silmiensä ummistua ja vajosi
sikeään uneen Jaakon jatkaessa selostuksiaan.

Hänen herätessään siitä unesta aamu oli jo valjennut.

Ensi ihmeekseen hän huomasi, että kuomu oli hänen yllään, vaikka hän
oli sen jättänyt auki. Kuski oli myös yön aikana hänen tietämättään
vaihtunut, ja hevonen oli toinen. Vielä hän ihmetteli, että hänen
päässään oli jälleen karvalakki, kadetinpäähine oli asetettu kauniisti
syrjään ja iso turkki oli levitetty hänen peitteekseen, aivan kuin oma
äiti olisi jälleen ollut häntä vaalimassa ja pistämässä turkinliepeitä
hänen alleen, ettei kylmä päässyt jäseniin, ja kohentamassa päänalusta
juuri tarpeeksi, ettei pää vertynyt. Hän tunsi itsensä mainiosti
levähtäneeksi ja onnelliseksi, aivan kuin olisi kotona herännyt ja
tuntenut nenässään keittiöstä tulevaa kahvintuoksua.

Jaakko oli kaiken tämän tehnyt, herättämättä unesta vaihtanut kyydin,
peittänyt lämpimiin, nostanut kuomun, ja itse nyt väsyneen hevosen
selässä kyyköttäen ratsasteli kotiin monipenikulmaista matkaa.

Aleksander ummisti taas silmänsä, ettei mikään turhanpäiväinen mielen
liikutus ja nenässäkutkutus pääsisi tekemään nuorelle sotilashenkilölle
sopimattomia äkkiyllätyksiä.




XI. KEISARIKUNNAN PÄÄKAUPUNGISSA.


Vuonna 1853 suoritettuaan päästötutkinnon Haminan kadettikoulusta
Aleksander määrättiin hyvien todistustensa ja suositustensa perusteella
keisarikunnan karabinieerirykmenttiin ja heti sen jälkeen
Henkivartijakaartin Jääkärirykmenttiin, sekä komennettiin toistaiseksi
jäämään Mihailovskin tykistöakatemiaan korkeampaa sotatiedettä
harjoittamaan.

Kahden vuoden kuluttua suoritettuaan oppimäärän ylimmillä
upseeriluokilla hänen oli nyt astuttava palvelukseen, komennettuna
Henkivartijakaartin jalkaväen-tykistöön.

Pietarissa hän oli tämän ajan kuluessa jo jotakuinkin kotiutunut.
Urheilutarkoituksissa hän käveli päivittäin paljon, suorana ja syvään
hengittäen. Usein hänellä oli, kaupungin keskuksesta päästyään, jokin
sauva pujotettuna selän taakse käsitaipeiden alle, jotta ei
vahingossakaan tulisi unohtaneeksi suorana pysymistä, mihin paljossa
lukutyössä kylläkin oli taipumusta. Ja joka päivä valiten kävelläkseen
yhä uuden seudun kaupungin ympäristöissä hän vihdoin tunsi Pietarin
varmaan yhtähyvin kuin vanhin issikoista.

Nämä kävelyt tapahtuivat iltapäivisin. Mutta aamuisin hän lisäksi
harjoitteli kotivoimistelua, tarkoituksena aina vain estää ruumista
veltostumasta noissa tieteellisissä touhuissa ja säilyttää suora
sotilasryhtinsä semmoisena kuin se oli kadettikoulussa muodostunut.

Iltaisin hän seurusteli englantilaisissa ja ranskalaisissa piireissä
kielitaitonsa kartuttamiseksi, ja sunnuntaisin otti osaa englantilaisen
ratsastusklubin retkeilyihin.

Mitä venäjänkielen taitoon tulee, niin sen kiusallisiin suhuääniin,
oikullisiin korkosääntöihin ja frekventatiivisiin verbeihin hän oli jo
kadettikoulussa pannut kaiken mahdollisen oveluutensa ja olikin
saavuttanut korkeimman arvosanan. Mutta Pietariin muutettua pian kävi
ilmi, että hänellä oli sen kielen käyttämisessä seurustelukielenä vielä
mitä suurimpia puutteellisuuksia. Akatemiassa hän tuli hyvin toimeen,
mutta hänen puhellessaan jokapäiväisiä asioita ystäviensä kanssa nämä
melkein säännöllisesti siirtyivät ranskankieleen, päästäkseen
kuulemasta vääriä korkoja ja pehmenemättömiä she-ääniä.

Aleksander otti tavakseen kävelyretkillään hokea vaikeita äänteitä 100
jopa 1000:kin kertaa, ja saattoi päätöksensä aina tarkalleen perille.
Edistyminen kävi kuitenkin kovin hitaasti, kun puuttui elävää käytännön
tilaisuutta.

Mikä olisi ollut helpompaa kuin hakeutua asukkaaksi johonkin
sivistyneeseen, aitovenäläiseen perheeseen, jossa aamusta iltaan
kuulisi tätä kieltä, ehkäpä vielä venäjäksi livertelevien tyttärien
suusta. Mutta tässä kohden täytyi pitää mielessä sekä äidin
nimenomaista varoitusta että ennen kaikkea omaa periaatettaan, olla
joutumatta mihinkään lähempiin suhteisiin venäläisten kanssa.

Heti Pietariin tultua oli Aleksanderille periaate täysin selvinnyt.
Suomen suhde keisarikuntaan oli sellainen, että kummankin maan ylin
valta oli saman henkilön käsissä. Venäjän keisari oli Suomen
suuriruhtinas, joka oli jokseenkin samassa asemassa kuin ennen Ruotsin
kuningas Suomeen nähden. Keisarillinen lupaus säilyttää Ruotsin lait ja
hallitusmuoto voimassa edelleen Suomessa laajensi itse asiassa suuresti
Suomen valtiollista merkitystä, sillä oltuaan ruotsinvallan aikana vain
Ruotsin ruotsalaistutettu maakunta, joka sai lähettää edustajansa
Tukholman säätykokouksiin niinkuin muutkin Ruotsin alamaiset,
muodostamatta siellä mitään kansakunnallista erikoisryhmää, oli
Suomella nyt omat valtiopäivät ja oma säätyedustus. (Puuttui vain, että
maan ruotsalaistunut sivistyneistö jälleen omaksuisi maan oman kielen.)

Näin ollen keisaria, maan monarkkia, oli palveltava samalla
uskollisuudella kuin ennen Ruotsin kuningasta, siis _todellisella_
sydämen uskollisuudella. Ja olisi ollut tarkoin erotettava pois kaikki
se, mitä keisari oli venäläisenä hallitsijana. Suuret vaikeudet
kohtasivat tässä suhteessa henkilöä, joka siirtyi venäläiseen
sotapalvelukseen, sillä hänen täytyi olla uskollinen Venäjän keisarille
eikä vain Suomen suuriruhtinaalle. Miten Aleksanderin rehellisyydelle
ja vilpittömyydelle vannoutunut sydän oli tulevaisuudessa kestävä tätä
ristiriitaisuutta, ei vielä voinut tietää. Jossakin sydämen
puolihämärässä käväisi joskus aavemainen ajatus, että Venäjän keisarina
saattaisi hallitsija tulla pakotetuksi toimimaan Suomea vastaan, ja
mihinkä asemaan silloin joutuisi hänen palveluksessaan oleva
suomalainen?

Mutta tahallisesti koettamatta kärjistää tätä kysymystä tai edes
selventää sitä tietoisuudessaan Aleksander siirsi sen ratkaisemattomien
tulevaisuuden kysymysten joukkoon, sillä ainakaan tähän asti se ei
ollut vielä kertaakaan esiintynyt minkäänlaisena ristiriitana hänen
toiminnassaan, joka suurin piirtein katsottuna oli vasta tulevaisuuden
valmistelua. Oli selvä, että palvelematta ensin Venäjän sotaväessä ja
siinä saavuttamatta keisarin erikoista luottamusta oli mahdotonta tulla
koskaan nimitetyksi Suomeen kuvernöörin tehtäviin. Siis oli palveltava
ja oli tämä luottamus hankittava. Muuta keinoa ei suomalaisella ollut.
Mahdollisten ristiriitojen ja vaikeuksien kysymykset siirtyivät näin
ollen tulevaisuuteen.

Sen sijaan tahtoi Aleksander kaikissa niissä asioissa, jotka riippuivat
vain hänestä itsestään, mitä tyystimmin, suorastaan pedanttisella
tarkkuudella noudattaa periaatettaan, ettei omaksu venäläisiä tapoja,
venäläisiä makuja, yleensä venäläistä henkeä, tarjoutuipa se hänen
tielleen missä muodossa tahansa.

Niinpä hän alkoi välttää venäläisen kaunokirjallisuuden lukemista,
jonka nuoret kirjailijat silloin olivat nousukaudessaan. Gogolin
"Kuolleet sielut" hän oli lukenut kannesta kanteen moneen kertaan
kielen oppimisen tarkoituksessa ja jo silloin huomannut, miten
taidekirjallisuus lukijan huomaamatta saattoi vetää hänen
harrastuspiiriinsä vieraan maan makuja ja pyrkimyksiä. Mutta
nuoremmista kirjailijoista hän kokonaan luopui, tai otti niiden
teoksista selvän vain mikäli se oli välttämätöntä sivistyneessä
seurustelussa esiintymiseen. Niitä lukiessa tahtoi kaiken omansa
unohtaa, tai ainakin ruveta vähäksymään. Sen huomattuaan hän toimitti
kirjoituspöydälleen parhaat oman maan teokset ja päätti lukea
Runebergiä joka aamu, heti voimistelun jälkeen, ja vähitellen oppia
ulkoa kaiken mitä tämä runoilija oli kirjoittanut tai vasta kirjoitti.
Kun Kalevalasta ja erittäinkin Kantelettaresta, jotka kumpikin olivat
hänen pöydällään, myös oli päätetty oppia kappaleita ulkoa, muodostui
tästä aamuluvusta kuin jokapäiväinen rukous, jonka voimalla päivän
kaikki vieraat vaikutukset pidettiin loitolla.

Vielä oli hänen pöydällään, hänen henkisen voimansa äärimmäisenä
panssarina kaikkea vieraan vaikutuksen tunkeilevaisuutta vastaan —
joukko entisen lakkautetun Saima-lehden numeroita, joita äiti oli hänen
pyynnöstään hänelle koonnut ja lähettänyt. Niitä hän luki ahkeraan ja
yhä vahvistui siinä vakaumuksessa, mihin oli herännyt Kuopiossa
käydessään. Mutta nyt hän maltittomasti odotti kaikkein parasta
lähetystä, sitä "Litteraturbladetia", jota Snellman, se sama
"häikäilemätön lehtori", aikoi ruveta uudenvuoden alusta julkaisemaan
Helsingissä. Sen ilmestymisen varalle oli Aleksanderilla jo
järjestettynä pöydällään nelinurkkainen vapaa paikka. Nämä monet
luettavat tekevät — ajatteli Aleksander — suorastaan mahdottomaksikin
ennättää syventyä vielä ryssäläiseen kirjallisuuteen. Ja hän
suunnitteli jonkinlaisen kotimaisen iltaseuran perustamista, jossa
näitä kirjoja yhteisesti luettaisiin ja pohdittaisiin. Vaikeus oli vain
siinä, että sellaista jäsentä, joka olisi osannut Kalevalaa ja
Kanteletarta lukea, ei ollut hänen suomalaisten tuttujensa joukossa
ainoatakaan. Kreivi A:sta alkaen ja pitkin Suomen asiain komitean koko
linjaa olivat kaikki umpiruotsalaisia. Suomalaisista kauppiaista tai
liikemiehistä, kellosepistä ja muista semmoisista hän taas ei tuntenut
ketään.

Ainoat venäläiset, joiden kanssa seurustelemista hän ei voinut eikä
tahtonutkaan välttää, olivat hänen upseeritoverinsa sota-akatemiassa.
Näistä enimmät kuuluivat korkeimpaan ylimystöön ja käyttivät keskenään
useammin ranskankieltä kuin venäjää, ja olivat muutenkin enemmän
eurooppalaisia kuin venäläisiä. Oli myös puolalaisia ja saksalaisia,
mutta niiden joukossa piti olla hyvin varovainen tuttavuuksien
valintaan nähden. Sillä erittäinkin edellisiä, jotka olivat kyllä
erittäin ovelia virkamiehiä ja hallitsivat täydellisesti venäjänkieltä,
vieläpä esiintyivät sen kirjallisuuden ja olojen erikoistuntijoina,
ollen venäläistäkin venäläisempiä, jopa omasta halustaan pyrkien
santarmilaitoksen virkailijoiksi, — katsottiin heidän omassa maassaan
luopioiksi, melkeinpä maansa kavaltajiksi.

Heitä vanhempia tuttuja oli Aleksanderilla muuan eversti, kreivillistä
sukua. Tämä kreivi oli syntyjään saksalainen, mutta siitä huolimatta
Aleksanderin melkein lähin ystävä. He puhelivat usein myöhäiseen yöhön
yleisistä asioista, ja Aleksander oppi paljon Venäjän sisä- ja
ulkopolitiikasta. Kreivi ei ollut mikään vaatimaton asemien kalastaja
ja hänellä olikin kaikki mahdolliset edut puolellaan. Suku oli jo kauan
ollut Venäjällä ja suurimmaksi osaksi venäläistynyt. Se omisti laajoja
maa-alueita Etelä-Venäjällä ja sen rikkaudet olivat suuret. Kreivi oli
kymmenkunnan vuotta ystäväänsä vanhempi ja oli syntynyt Viaporissa,
seikka, joka oli ollut lähimpänä aiheena heidän ensi tutustumiseensa.
Hän oli jo eversti ja sivusajutantti ja odotti nimitystänsä
kenraaliksi, sillä hänelle oli uskottu sotajoukkojen päällikkyys
Venäjän pohjoisilla rantamilla Krimin sodan alkuvaiheilla.

Kreivi kuunteli nuoren ystävänsä natsionalistisia tuumia pikku Suomeen
nähden ensin leikkisä hymy huulilla. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana
sellaisten unelmien hautominen tuntui hänestä liian lapsekkaalta.

Mutta sitten Nikolai kuoli ja Krimin sota päättyi.

Valtaistuimelle nousi Aleksanteri II, jonka suosiota kreivi oli saanut
kiittää kaikista loistavista ylennyksistään, sillä he olivat olleet
perintöruhtinaan kanssa mieskohtaisia ystävyksiä.

Ja nyt tapahtui, että kreivi ei enää nauranutkaan nuoren ystävänsä
puheita Suomen suomalaistuttamisesta. Vieläpä otti sen itse puheeksi.

Jotakin oli tapahtunut siinä vanhoillisten seurassa, johon kreivinkin
sanottiin kuuluvan ja joka alusta asti oli asettunut perintöruhtinaan
oireellista vapaamielisyyttä jarruttamaan. Tämä seura piti yhteyttä
panslavistien, Aksakovin veljesten kanssa, ja haaveksi slaavilaisen
suur-Venäjän luomista. Kuitenkin näyttivät sekä kreivi että hänen
piirinsä ilmeisesti suosivan Suomen sisäisen itsenäisyyden
säilyttämistä, jopa kannattavan "sen häikäilemättömän lehtorin" aatetta
suomen kielen astumisesta ruotsin kielen sijalle. Miten sellainen
epäjohdonmukaisuus oli selitettävä? Mahdollisesti oltiin siellä päin jo
päästy täyteen selvyyteen siitä, että Suomen venäläistyttäminen saattoi
käydä päinsä vasta sitten, kun maan asujaimisto oli ensin vieroitettu
ruotsalaisuudesta. Ehkä maan oli annettava ensin suomalaistua ja vasta
sitten slaavilaisuuden astuttava ruotsalaisuuden sijalle.

Aleksander, itse puolestaan rehellisyyden ja vilpittömyyden perikuva,
ei milloinkaan osannut epäillä suunnitelmia. Kaikissa tapauksissa tämän
omituisen valtiollisen tuulahduksen syyt selvisivät hänelle hyvin
myöhään.

Nyt hän ei saattanut muuta kuin iloita vanhemman ystävänsä äkkinäisestä
mielenmuutoksesta Suomen ja erittäinkin suomalaisuuden eduksi.

Saman suuntainen äkkimuutos oli tapahtunut myöskin keisarin luona
olevassa Suomen asiain ministeri-valtiosihteerissä. Mutta tämän
muutoksen sisäisiä vaikuttimia ei tarvinnut ihmetellä eikä arvailla,
sillä mies oli läpeensä hovimies, jolle keisarillisen tahdon, jopa
mielisuosionkin kaukainen arvaileminen ja aulis noudattaminen oli
kaikki kaikessa. Hymyillä hallitsijan hymyä ja tehdä sitä samasta
vaikuttimesta kuin hallitsija, se on hovimiehen ylin taito.

Nuoren keisarin suosiollisuus Suomea kohtaan oli ilmeinen. Jo
perintöruhtinaana ollessaan häntä liehakoitiin Suomen asiain
erikoistuntijana. Pietarissa sanottiin: Suomen asiat ovat hänen
keppihevosensa. Keisariksi tultuaan hän pian käänsi suosiollisen
huomionsa "fennomaaneihin". Ja "häikäilemätön lehtori" alkoi päästä
hänen mahdollisuuksiensa joukkoon. Kreivi antoi ystävälleen tästä
kaikesta sangen intiimin kuvan.

Eikö tässä ollut ilon aihetta?

— Ilmoittakaa vain halunne, niin milloin tahansa toimitan teidät Hänen
Majesteettinsa välittömään läheisyyteen. Tahdotteko ruveta esimerkiksi
hänen persoonallisen kansliansa virkamieheksi?

Näin puhui Aleksanderin kreivi-ystävä.

Aleksanderin sydän sykähti valtavasti. Tuliko todellakin tuo
toistaiseksi vain kaukaisena häämöttänyt tulevaisuudenkuva näin
voimakkain siiveniskuin jo nyt häntä vastaan!

Mutta kohta ensi riemastuksen jälkeen hän punastui korvia myöten.
Hänen ystävänsä tarkoitti ilmeisesti, että näin oli mahdollisuus
saada persoonallista vaikutusvaltaa hallitsijaan juuri tuossa
suomalaistuttamisen asiassa. Semmoisen syrjävaikutuksen täytyi
kuitenkin suomalaisen käsityksessä olla peräti epälojaalista maan omia
virastoja kohtaan.

Aleksander kieltäytyi kohteliaasti, mutta ehdottomasti.

Hän oli kyllä tehnyt päätöksen, että rehellisessä työssä
kunnostautumisella kerran saavuttaa hallitsijan täyden luottamuksen,
mutta hän oli ajatellut tarvitsevansa tätä luottamusta vain voidakseen
kerran kohota johonkin korkeampaan hallinnolliseen asemaan Suomessa,
eikä suinkaan saavuttaakseen Pietarista käsin salaista valtiollista
syrjävaikutusta hallitsijaan Suomen asiain laillisten esittelijäin
ohitse.

Tämmöistä pedanttista vaikutinten erittelyä ei kreivi voinut ollenkaan
käsittää. Hän kohautti vain olkaansa.

— Te olette ihmeellistä väkeä, te suomalaiset, — sanoi hän, — teitä
on mahdoton ymmärtää.

Aleksanderin selittelyistä huolimatta venäläinen ei voinut käsittää
suomalaisen ajatuksenjuoksua.

Kreivi, joka oli jo ehtinyt ajella partansa Nikolai I:n tyylistä
Aleksanteri II:n tyyliin, jättäen leuan paljaaksi ja säilyttäen
poskiparran, istui syvässä nojatuolissa, vihelteli hiljaa ja näppäili
peukalon hienolla kynnellä pitkän sigarettinsa tyveä. Oli ilmeistä,
että hän piti suorastaan tyhmyytenä ystävänsä vetäytymistä niin
mehevästä menestymisen tilaisuudesta. Hän teki ikäänkuin hiljaisia
laskelmia, koko ajan tähystellen Aleksanderia, hienon ivahymyn
paneutuessa huulille, ja yhä kovemmin keikuttaen toista jalkaansa, joka
lepäsi toisen päällä.

— No niin, — sanoi hän vihdoin, nousten ylös ja tarjoten kättänsä
hyvästiksi, — ehkä tulevaisuudessa voin toivoa palveluksilleni
suosiollisempaa vastaanottoa.

Liikutettuna Aleksander puristi ystävänsä kättä yht'aikaa sekä
kiitokseksi että hyvästiksi, kreivin tavattoman ystävällisen hymyn
antamatta hänen aavistaa kuinka pitkiksi ajoiksi heidän yhteytensä oli
katkennut.

Aleksanderilla oli kaikissa tapauksissa suurta syytä tyydytykseen. Hän
tunsi olevansa mahtavan miehen suojeluksessa, joka oli nuoren keisarin
persoonallinen ystävä ja joka näytti olevan valmis ajamaan hänen
etujansa melkein kuinka pitkälle tahansa.

Sopivassa tilanteessa, kun he joskus taas olisivat kahdenkesken, aikoi
hän vihkiä ystävänsä muutamaan toiseen suunnitelmaan, joka oli syntynyt
hänen omassa suomalaisessa päässään eikä sisältänyt minkäänlaista
kahnausta selvän velvollisuudentunnon ja isänmaanrakkauden
kysymyksissä.

Mahdollistahan on, että kreivi olisikin kallistanut isonlaiset ja vähän
ulkonevat korvansa tämän suuren salaisuuden kuulemiseen, ja että kaikki
olisi käynyt Aleksanderin suunnitelmien mukaisesti.

Mutta niin ei käynyt.

Kohtalolla on oma kaarensa, jossa se tahtoo kunkin ihmisen
lennättää. Alhaalta yhä ylöspäin, ylimmilleen, sitten taas alaspäin,
loppupisteeseen asti. Kaunis, aivan hiuskarvalleen säännöllinen kaari,
usein syrjäiselle katsojalle näkyvä, mutta ei milloinkaan sille
itselleen, jota lennätetään. Hän, nousukaaren alkaessa, innolla omaksuu
sen. Ihanaa! Riemastuttavaa! Kaikki taivaat häikäisevissä ruskoissa,
kaikki auringot paistavat! Minä olen oman kaareni luoja ja sen
suuntaaja!

Ja mitä varmemmin hän pitää tulevaisuuttaan omanaan, sitä pikemmin ja
sitä katkerammin hän saa kokea, että kaari ei ole hänen, vaan kulkee
hievahtamatta vain omaa rataansa, vastoin hänen uskomattomia
voimanponnistuksiaan.

Ennenkuin sen vihdoin huomaa ja siihen tyytyy! Oi ihmisraukka!




XII. SYNTYMÄPÄIVILLÄ.


Aleksanderin vielä ollessa sota-akatemiassa oli hänen kreivillisten,
jopa ruhtinaallistenkin valiotuttujensa ohella hänen lähimpiin
tovereihinsa kuulunut myöskin muudan hiljainen ja vaatimaton upseeri,
Nikolai Konstantinovitsh, paroni C.

Kaikki muut tuttunsa oli Aleksander valinnut suunnitelmiensa
mukaisesti, siis oikeastaan hyödyn näkökohtia silmällä pitäen.
Ylimykset olivat hänelle tarpeelliset. Ne olivat samalla myös
miellyttävimmät, niiltä oppi hienoja tapoja, seurustelussa sopivia
puheenparsia, mutta ennen kaikkea ne toivat luonnollista tietä siihen
maailmaan, johon tahallinen pyrkiminen olisi peräti tuntemattomalle
suomalaiselle pikkuaateliselle ollut tavattomien esteiden ja
vaikeuksien takana. Päivä päivältä hän oli ylhäissukuisten toveriensa
keskuudessa saavuttanut yhä suurempaa tunnustusta, sillä niin ylhäisiä
kuin he olivatkin, tarvitsivat he kaikki hänen apuansa. He olivat
tulleet luennoille aina valmistumattomina, aivan viime tingassa
pyytäen hänen apuaan kirjallisten tehtävien ratkaisussa, milloin
matematiikassa, milloin kenttämittauksissa, milloin strategiassa, ja
välistä oli ennen luennon alkamista kokonainen vuori laiskoja ylimyksiä
levittäytynyt hänen ympärilleen, päät yhdessä toinen toisensa selkien
ylitse, kiireimmän kautta koettaen valmistua luennolle.

Mutta hiljainen paroni C. ei ollut tarvinnut hänen apuansa ja tuskinpa
hänelle olisikaan riittänyt voimia tunkeutua ylimysten laumaan.

Hän piti kovasti Aleksanderista, ihmetellen miten nuori upseeri
pelkällä älykkyydellään saattoi pitää ylimielisiä ja iältään paljon
vanhempia tovereita niin ilmeisessä riippuvaisuudensuhteessa itseensä.

Aleksander ja paroni C. olivat ensi alussa olleet hyvin vähän tuttuja
keskenään. Paroni oli vain kaukaa katsellut häntä, ja itsekseen
ihaillut, niinkuin venäläiset usein salaa ihailevat vierasmaalaisia.

Aleksander puolestaan oli huomannut Nikolai Konstantinovitshin
oikeastaan vasta vuoden kuluttua siitä kuin oli sota-akatemiaan tullut.
Muudan opiskelijaryhmä, johon he molemmat kuuluivat, oli kokoontunut
viettämään hauskaa toverijuhlaa. Vallattoman illallisaterian jälkeen
vielä viivyttäessä pöydän ääressä oli päätetty, että jokaisen
läsnäolijan oli vuoronsa mukaan esitettävä oman sukunsa aateloimisvuosi
ja lyhyt historiikki, sillä tarkoitus oli väittelyn jälkeen päästä
perille kenen suku oli vanhin.

Niin tapahtui.

Oli sukuja läsnäolevien joukossa, joiden aateloimisvuosi ulottui
13:nnelle vuosisadalle asti. Toinen ruhtinaista oli sellainen. Kreivit
olivat nuorempia, aatelisista useat vasta viime päivien lapsia.
Aleksander selviytyi asiasta verrattain hyvin, hänen sukunsa ei ollut
tosin vanhimpia, mutta ei nuorimpiakaan.

Kun sitten tuli paroni C:n vuoro selostaa kantaisiänsä, ilmeni, ettei
hän tiennyt suvustansa yhtään mitään, ei sen aateloimisaikaa, ei
historiikkiä, ei edes mistä heidän paroniutensa oli kotoisin. Perin
nolona hän avoimesti tunnusti tietämättömyytensä.

Useat rupesivat yhtä avoimesti ääneensä nauramaan.

Että mies, jolla on paronin arvo, ei tiedä mitään esi-isistänsä, oli
Aleksanderista perin hämmästyttävää. Uteliaana hän oli kohta mennyt
paronin viereen istumaan, keskustellakseen hänen kanssaan ja nähdäkseen
oliko sellainen tietämättömyys todella mahdollista.

Hän näki pian, että se ei ainoastaan ollut mahdollista, vaan tuolle
ihmiselle ikäänkuin ihan sopivaakin.

Huolettomalla kädenliikkeellä paroni syrjäytti koko keskusteluaiheen ja
rupesi puhumaan muusta.

Siitä illasta alkoi heidän lähempi ja yhä läheisempi tuttavuutensa.

Aleksanderin ivallisuus oli ensin muuttunut todelliseksi
uteliaisuudeksi ja vihdoin kiintymykseksi, mikä oli sitäkin vähemmän
selitettävissä, kun tuttavuuden jatkuessa heidän ajatustapainsa
erilaisuus kävi yhä ilmeisemmäksi.

Paronin kunnianhimon puute ei koskenut ainoastaan hänen
välinpitämättömyyttään sukuasioissa, vaan kaikkea muutakin, mikä
tavallisesti kiihottaa nuoria miehiä, erittäinkin upseereja,
ponnisteluihin huomion ja ylennysten saavuttamiseksi. Niinpä hän koko
sotilasuraa piti vain jonkinlaisena välttämättömänä pahana, johon häntä
velvoitti vain "idioottimainen" perinnäiskäsitys, että aatelismiehen
ehdottomasti täytyy omata jokin sotilasarvo. Olisi luullut, että hän
aikoi sensijaan antautua joillekin kunniakkaille siviili-aloille. Mutta
sitä hän ei ollenkaan ajatellut. Hän aikoi antautua valokuvausta
harjoittamaan ja kehittämään! Sitä harrasti suuressa määrässä jo hänen
isänsäkin — kenraali!

Ei hituistakaan myöskään mistään isänmaallisuudesta. Hän ei voinut
katsoa Aleksanderia silmiin, kun tämä rupesi sellaisista puhumaan. Hän
ikäänkuin häpesi ystävänsä puolesta, että tämä saattoi olla tosissaan,
vieläpä innoissaan.

Mutta ei siinä kyllä. Nikolai Konstantinovitsh osoitti samaa
välinpitämättömyyttä myöskin kirkkoa kohtaan. Ne asiat ikäänkuin eivät
kuuluneet ollenkaan hänen elämänsä piiriin. Mutta jos häneltä alkoi
tiedustella perusteita, minkä nojalla hän ei tahtonut tehdä asiasta
keskustelun arvoista, niin ei hänellä ollut juuri mitään sanomista.
Miksi hän oli sitä mieltä? — "Muuten vain." — Ainoa argumentti, minkä
Aleksander oli saanut takomalla hänestä irti, oli, että "yhteen
jumalaan ei voi uskoa, koska jokaisella kansalla on oma jumalansa, joka
tahtoo toisten kansojen turmiota, mutta monijumaluuteen taas on
järjetöntä uskoa".

Mihin Nikolai Konstantinovitsh lopullisesti uskoi tai oli uskomatta,
oli mahdoton saada tietää, eikö mihinkään vai johonkin, jota hänen oli
liian vaikea sanoin selittää? Aleksander koetti häntä auttaa, mutta
silloin toinen taas "häpesi" ja punastuen käänsi kasvonsa poispäin.

Ei voi sanoa, että hänellä olisi missään asiassa ollut periaatteita,
joita hän olisi seurannut, niin kuin oli Aleksanderilla, joka
suorastaan _eli_ periaatteista ja jonka kaikki edesottamukset niitä
pulppusivat. Niinpä, jos Nikolai Konstantinovitshilta kysyttiin miksi
hän ei milloinkaan juo väkeviä, hän ei osannut mainita mitään
periaatteita juomattomuutensa syyksi. — "Ei maistu" — siinä hänen
ainoa selityksensä, ja semmoista, mikä hänelle ei maistunut, ei häntä
mikään olisi voinut saada suuhunsa ottamaan, kiusasivatpa toverit miten
tahansa.

Isänmaattomuudestaan, uskonnottomuudestaan ja periaatteettomuudestaan
huolimatta hän oli töissään tavattoman tarkka, kiitoksista riippumaton,
ja muuten perin juurin siveellinen elämäntavoissaan, hyvä — aivan
rajattomasti.

Nikolai Konstantinovitsh oli Aleksanderin toverien joukossa ollut ainoa
venäläinen, johon hän oli tutustunut ikäänkuin tulevaisuuden
suunnitelmainsa ulkopuolella, vain jostakin käsittämättömästä
vetovoimasta.

"Vastakohdat hakevat toisiansa" — sanotaan, mutta ainakaan tässä
tapauksessa Aleksander ei ollut "vastakohtaansa" hakenut, vaan olisi
varmaan kylmäkiskoisesti mennyt hänen ohitsensa, ellei olisi tullut
niin uteliaaksi ensin ja sitten vähitellen kiintynyt hänen hiljaiseen
olemukseensa.

Heidän tuttavuutensa oli alussa ollut jonkinlaista vallatonta
uhkapeliä, joka etupäässä vain huvitti heitä kumpaakin. Ajatuksensa he
sanoivat toisilleen ehdottoman jopa tahallisen suoraan, jolloin
"vastakohta" aina välähti esille kirkkaana ja kärjistyneenä kuin kaksi
taisteluun risteytynyttä miekkaa. Mutta väittelyyn he eivät milloinkaan
ryhtyneet. He vain katselivat toisiansa silmästä silmään, kärjistivät
kärjistämistään kumpikin omalta puoleltaan, purskahtivat vihdoin
nauruun ja — kiintyivät toisiinsa yhä enemmän.

Tämä kasvava kiintymys ei kuitenkaan vähimmässäkään määrässä
vaikuttanut sitä, että he olisivat ruvenneet tahallisesti hakemaan
yhtymäkohtia mielipiteissään tai koettaneet kumpikin omaa kantaansa
lieventää, ollakseen keskenään vähemmän vastakkaista mieltä. Heidän
ystävyytensä ei sietänyt mitään kieräilyä, päinvastoin se juuri siihen
perustuikin, että kumpikin oli rehellisesti oma itsensä.

Kun sota-akatemian oppimäärä oli suoritettu ja eroavien oli määrä
viettää yhteistä toverijuhlaa tavanmukaisilla juomingeilla ja
illallisilla, sanoi Aleksander Nikolai Konstantinovitshille, joka aikoi
viettää iltansa muualla:

— Enpä minäkään halua saada huomiseksi päänkivistystä. Mennäänkö
yhdessä muuanne?

— Mennään vain, — vastasi ystävä, — mutta suostunetko tulemaan sinne
minne minä aion?

— No sinä veikkonen tuskin mihinkään yöluolaan aiot. Suostun
edeltäpäin, vaikka menisit suinpäin hornaan.

Nikolai Konstantinovitshin suupieliin ilmaantui pieni, hyväntahtoinen
ivanhymy. Leikillä heristäen sormeaan Aleksanderille hän sanoi:

— Mieti sentään tarkkaan.

— Enkö ole sinne tervetullut?

— Olet varmasti tervetullut, mutta minä sittenkin varoitan. Sinne
tulee naisia, ja siellä tanssitaan.

— Luuletko todella minun olevan sellainen raukka, etten kestäisi
naisseuraa, — sanoi Aleksander iloisesti, — ainakin yhtähyvin kuin
sinä, veliseni. Suostun edeltäpäin. Tuohon käteen!

Ystävä puristi hänen kättään, tietäen, että Aleksander ei milloinkaan
syönyt sanaansa.

— Asia on siis päätetty, — sanoi Nikolai Konstantinovitsh painavasti.

— Mutta ilmaisepa vihdoinkin minne meitä siis viedään? — kysyi
Aleksander, yhä leikkisästi. — Olenko ollut siellä koskaan ennen?

— Et milloinkaan, — sanoi toinen — Vietän illan kotona, meillä on
sisareni syntymäpäivä, tulee paljon vieraita ja sinä olet varmasti
hyvin tervetullut. Aion tutustuttaa sinut vanhempiini. No?

Kolmatta vuotta oli Aleksanderin onnistunut pysyä uskollisena
periaatteelleen "olla sekaantumatta venäläisiin". Hän ei sallinut
itselleen mitään poikkeusta, sillä jokainen poikkeus hämmensi
periaatetta ja heikensi sen toteuttamismahdollisuuksia.

Mutta nyt oli hänellä ylimpänä periaatteena myös olla syömättä
sanaansa. Ja sana oli ystävälle annettu.

Ensi hämmennyksessä Aleksander punastui tätä odottamatonta satimeen
joutumistaan, mutta heti hänelle oli selvänä, kumpaa periaatteista oli
ennen muita noudatettava.

— Tietysti tulen, — sanoi hän vähimmättäkään epäilyksettä, mutta
hyvin totisena.

Nikolai Konstantinovitshin alkaessa selitellä vanhempiensa osoitetta,
jopa piirustaessa paperilapulle kadunkulmauksen ja porttikäytävän
aseman, Aleksander kuitenkin tuskin saattoi kuunnella häntä, niin
perinpohjaisesti hänen ajatuksiansa jo askarrutti kysymys miten tämä
ensimmäinen sukellus venäläiseen hameväen maailmaan on saatettava
tehottomaksi ja vaikutukseltaan nollan arvoiseksi.

"Pukeudun juhla-asuun" — ajatteli hän, — "olen mahdollisimman
kohtelias, tanssin kerran syntymäpäivättären kanssa, sydämellisiin
keskusteluihin en antaudu kenenkään kanssa, pysyn syrjässä, ja mitään
lupauksia käydä uudelleen en anna. Huomenna on koko baali unohdettu, ja
sitten tahdon olla periaatteissani vieläkin ankarampi."

Hänellä olivat oman käyttäytymisensä ohjeet täysin selvillä, kun hän
10:n ajoissa illalla ajoi kenraali paroni Clodt von Jürgensburgin
kaksikerroksisen rakennuksen portaiden eteen. Vielä eteisessäkin,
jonne hän jätti turkkinsa ja miekkansa, oli hänellä selvänä miten hän
kumartaa kenraalille, miten paronittarelle, miten toivottaa onnea
syntymäpäivän johdosta. Mutta kun hän astui saliin, oli kaikki
ihan toisin kuin hän oli mielessään kuvitellut, ja hänen
esiintymissuunnitelmansa häiriytyivät. Hän oli odottanut näkevänsä
loistotanssiaiset, vieraat kankeina juhlapuvuissaan, menuettia
tanssivina, syvään kumartelevina, niinkuin hän oli tottunut näkemään
ranskalaisen ja englantilaisen hienoston pidoissa. Tosin oli sali
kukilla koristettu, ja suuret kattokruunut levittivät häikäisevää valoa
saliin, mutta koko olo tuntui siltä kuin jokin ei vielä olisi ollut
järjestyksessä. Nuoret jo tanssivat salin toisessa päässä, mutta
toiseen päähän oli tuotu jonkinlaiset ateljee-rappuset, joiden
ympärillä vieraat häärivät, ikäänkuin ottaen kaikki osaa salin
koristamisen viimeistelyyn. Kaikki käyttäytyivät niinkuin olisivat
olleet kotonaan, ja Aleksander oli varmaan ainoa, joka oli ottanut
kutsut juhlalliselta kannalta.

Esittely tapahtui näin:

Kolja (Nikolai Konstantinovitsh) huusi isällensä, kenraalille: Pappa
hoi, täällä on ystäväni Aleksandr Gustavovitsh.

— Aa, — sanoi kenraali, joka seisoi puolivälissä rappusia,
kiinnittäen iloisen vieraslauman keskellä jotakin ihmeellistä lyhtyä
muiden värilyhtyjen lisäksi kattoköynnökseen. — Kovin hauska tutustua,
tulen kohta alas. Olkaa hyvä, vapautukaa miekasta ja riisukaa
hansikkaanne, olkaa kuin kotonanne.

Ja hän katsoi jälleen ylös kattoon, osoittaen sormellaan sitä kohtaa,
mihin ylimmällä astuimella seisojan oli kiinnitettävä lyhty.

Paronitarta esiteltäessä oli seurattava Koljaa ainakin viiden huoneen
läpi, ennenkuin emäntä löytyi. Mutta ei hänkään voinut kätellä
tulokasta, sillä hän oli valmistamassa nuorisolle piirakaisia
pöytävatiin ja hänen kätensä olivat tahmeina sokerista ja
marjakeitoista. Koettihan hän hieroa kätensä selviksi pyyhinliinaan,
mutta se ei ensi hätään onnistunut, ja nauraen hän pyysi Aleksanderia
taaskin "olemaan niinkuin kotonansa". Koljaa hän kehoitti hoitamaan
hyvin ystäväänsä ja esittämään kaikille tytöille. Kolja esitti
muutamille rouville ensin.

Oli odotettava tanssin päättymistä. Kolja meni lyhtyhommaan.

Ainoa keino, jonka avulla Aleksander olisi päässyt osalliseksi
yhteiseen riemulliseen mielialaan, olisi ollut ryhtyä esimerkiksi
pitelemään rappusia, etteivät ne horjuisi, tai muuten ruveta
kursailematta tuttavalliseksi kaikkien kanssa, vaikkei tiennytkään kuka
kukin oli. Sekaantua vain joukkoon eikä olla millänsäkään. Laittaa
itselleen hauskaa niinkuin kaikki muutkin, vaikka olikin käynyt
sota-akatemian läpi ja nimitetty Henkivartijakaartin tykistöön. Hän
teki muutamia yrityksiä, mutta ne eivät onnistuneet. Tämmöinen elämä
oli liian outoa. Hän meni jälleen puhuttelemaan niitä vanhempia rouvia,
joille oli esitetty, mutta vähän ajan perästä huomasi seisovansa
vaiteliaana ja kömpelönä, kädet edessä yhtyneinä, suupielissä
kangistunut hymy, sohvalla istuvien rouvien vilkkaasti puhellessa
keskenään, jota he ilmeisesti tekivät hänen hankalan vaikenemisensa
peittämiseksi.

Aleksander koetti siirtyä ryhmästä toiseen, mutta hän ei missään
onnistunut. Ihmeellisintä kaikesta oli, että tässä seurassa, jota hän
jostakin syystä oli kuvitellut toisarvoiseksi verrattuna ranskalaisiin
seuroihin, hänet nyt tapasi odottamaton ujous. Aivan kuin koulupoika
hän tunsi punastuvansa, kangistuvansa, ja tämän kaiken peittämiseksi
teeskentelevänsä ylpeää, ylimielistä, luoksensa päästämätöntä, niinkuin
todella olisi halveksinut tätä seuraa.

Harhailtuaan sinne tänne, ettei luultaisi hänen olevan aivan
asiattomana ja yksikseen jätettynä, hän vihdoin joutui huoneeseen,
jossa oli lapsia. Nämä järjestivät jotakin jonoa tuoleista ja ottivat
mielellään vastaan Aleksanderin avun, kun oli saatava jonoon myöskin
raskas nojatuoli. Ja näin Aleksander aikoi kenenkään huomaamatta saada
ajan kulumaan, kunnes olisi sopivaa lähteä. Olihan Koljalle annettu
sana pidetty.

Hän istui lapsilauman ympäröimänä, huvittaen heitä kaikenlaisilla
kujeilla, kun alkoi kuulua lähestyvää puheen ja naurun sorinaa.

Nuoret olivat, vaikka vielä tanssiessaan, kyllä panneet merkille sekä
Aleksanderin tulon että hänen jäykän, ylen arvokkaan esiintymisensä.
Paha sipinä oli noussut heidän joukossaan. Herrat olisivat tyytyneet
jättämään tulokkaan vain oman onnensa nojaan, mutta tytöt olivat täynnä
uteliaisuutta "ruotsalaisensa" johdosta, joka oli ilmestynyt niin
moitteettomassa, juhlan arvoa tunnustavassa puvussa ja oli niin suora
ja niin ryhdikäs. Kohta hänen katoamisensa jälkeen heidät valtasi
levottomuus. Missä ruotsalainen saattoi olla?

Ei sopinut mennä suorastaan hakemaan huoneesta huoneeseen, mutta he
keksivät kotiljongin viimeiseksi tanssiksi yleisen galopaadin, jolloin
kaikkien tanssijain, pidellen toinen toistaan kädestä, oli juostava
ensimmäisen jäljestä menipä tämä minne tahansa.

Ensimmäisenä johti Vierotshka, Koljan vallaton serkku. Hän hyvin tiesi
missä ruotsalainen oli, mutta tahtoi lennättää jonoa ensin kaikissa
muissa huoneissa. Ja tämä lennätys sai hänen johdossaan niin
vallattoman luonteen, että tuolit kaatuilivat ja rouvat kiljahdellen
pakenivat tieltä.

Lastenkamariin saavuttua olivat kaikki osanottajat kovin
hengästyksissään ja hurjastelun täytyi hetkeksi keskeytyä siihen
huoneeseen. Naiset vaipuivat kikattaen puolipyörryksissä tuoleille ja
herratkin löyhyttelivät itseään nenäliinoilla, hakien istumapaikkoja.

Kolja, joka oli jo tätä ennen löytänyt Aleksanderin ja tullut hänelle
seuraa pitämään, käytti nyt tilaisuutta vihdoinkin esitelläkseen
hänelle sisarensa, jonka syntymäpäivää vietettiin:

— Jelizaveta Konstantinovna, sisareni, — sanoi hän kääntyen
Aleksanderin puoleen. Ja Elisabetille sanoi:

— Aleksandr Gustavovitsh, ruotsalainen ystäväni.

Kohteliain, tavaksitullein sanoin Aleksander toivotti illan
sankarittarelle onnea ja suuteli hänen kättään.

Elisabeth otti tervehdyksen vastaan loistavasti esitellyllä
maailmannaisen veikeydellä, aniharvain läsnäolijain aavistaessa, että
tuota 15-vuotiasta tyttönärettä suudeltiin ensi kerran kädelle,
niinkuin aikaihmistä. Nyt Aleksander syvään kumartaen pyysi talon
tytärtä johonkin seuraavista yhteistansseista.

Mutta Elisabeth, yhä samassa veikeydessään, sanoi:

— Ah, Aleksandr Gustavovitsh, pahoittelen, mutta olen jo pyydetty
kahteenkymmeneen seuraavista tansseista. Jos tulemme tanssimaan vielä
useamman, on kahdeskymmenesensimmäinen teidän.

Näin sanoen hän tarttui vierimmäistä tyttöä käteen.

Ja hänen johdollaan tanssijat alkoivat lentonsa edelleen ulos
huoneesta, sipinän vallitessa tyttöjen joukossa, jotka olivat hyvillään
ylpeän ruotsalaisen saamasta näsäyksestä.

Nyt olisi Aleksanderin erinomaisen hyvin sopinut lähteä, sillä hän oli
täyttänyt kaikki mahdolliset velvollisuutensa sekä Koljaa että perhettä
kohtaan. Mutta semmoisen äkkilähdön olisi Jelizaveta Konstantinovna
tietenkin selittänyt loukkaantumiseksi ja tuntenut itsensä
täydelliseksi voittajaksi.

Aleksander päätti jäädä, vieläpä tanssia Viera Petrovnan kanssa, mutta
olla kokonaan huomaamatta Jelizaveta Konstantinovnaa, aivan kuin tämä
olisi ilmaa, ja naisten valssin ajaksi mennä herrain tupakkahuoneeseen,
josta naisten ei sopinut tulla hakemaan, — ettei Elizaveta
Konstantinovna vain saisi päähänsä hieroa sovintoa ja pyytää häntä
tanssiin.

Tupakkahuoneessa oli paljon herroja, ja siellä Aleksander joutui heti
vilkkaaseen keskusteluun erään Dubrovinin ja puolalaisen Prshevalskyn
kanssa.

Vasta monen katrillin, poloneesin ja kotiljongin perästä Elisabet
jälleen muisti näkyvistä kadonneen ruotsalaisensa ja lähetti nuoremman
sisarensa Katjan tiedusteluretkelle, sillä pitihän toki tanssia vähän
sen ruotsalaisenkin kanssa. Viera kuuli tämän ja täynnä kujemieltä he
menivät Katjan kanssa hakemaan kadonnutta.

Vähän ajan perästä pikku Katja juoksi Vieran lähettämänä Elisabetin
luo, nyki tätä hameesta ja sanoi:

— Tule pian katsomaan. Siellä tapahtuu ihmeellisiä.

— Missä?

— No tupakkahuoneessa. He ovat piirittäneet ruotsalaisen ja huutavat
ja riitelevät niin, että saa nähdä mitä siitä tulee.

Elisabet huomasi nyt, että salissa olijain rivit olivat todella
harvenneet ja että monet vaelsivat herrain huoneesen päin, niinkuin
jotakin näkemään. Hän meni heti nopein askelin sinne.

Tupakkahuone oli täynnä herroja, jotka olivat unohtaneet tanssin, ollen
ilmeisesti enemmän huvittuneita siitä väittelystä, joka siellä
tapahtui. Naisista oli vain harvoja päässyt tunkeutumaan huoneeseen,
enimmät seisoivat ulkopuolella, kurkottaen kaulojansa ja koettaen
toinen toisensa takaa päästä perille siitä mitä sisällä puhuttiin.

Vikisten ja nipistäen Elisabetia ranteesta Katja, joka oli keksinyt
näköaukon lihavan Varvara Gavrilovnan puristettujen vyötäisten
kohdalta, sanoi:

— Katso itse, siellä ruotsalainen istuu keskellä huonetta. Hän on
vihastunut ja punoittaa kuin kukko. Minä huudan: hurraa! Hurraa!

— Ole hiljaa, Katja, ei saa, he ovat tosissaan, — sanoi Elisabet
hilliten sisartaan. Ja hän tunkeutui ihmisten väliin kuullakseen ja
nähdäkseen.

Hirveä sanakiista niillä tuntuikin olevan. Elisabet ahtautui väkisin
yhä edemmäs. Ei siltä, että tämmöinen miespuolisten väittely, jolloin
he unohtavat tanssin eivätkä näe ympärillään mitään eikä ketään, olisi
muuta kuin ikävä, ja tytöillä onkin tapana mennä pois. Mutta nyt oli
eri asia.

Elisabet oli vihdoin saavuttanut paikan, josta saattoi selvästi kuulla
ruotsalaisen kiihtyneen äänen.

Kaikki tuntuivat väittelevän häntä vastaan. Nyt kuului Koljankin ääni,
eikä Koljakaan ollut aivan ystävänsä puolella. Ilman vähintäkään
hermostumista hän vain koetti saada tämän myöntymään edes yhteenkin
kysymyksen kohtaan. Koljan ääni kuului hokevan:

— Kuule, Aleksander, kuule mitä minä sanon!

Mutta ruotsalainen ei kuunnellut ketään, sillä hänen oli annettava
asiallinen ja pätevä vastaus kauniille, mustaviiksiselle, ivallisesti
naurahtelevalle puolalaiselle Prshevalskylle, (joka aikoi suorittaa
tuomarintutkinnon ja oli tunnettu teräväkielisenä väittelijänä).

Nyt Elisabet pääsi niin pitkälle, että jo näki ruotsalaisen kasvot
edestäpäin ja voi ottaa hänet lähemmän tarkastuksen alaiseksi, näki
hänen suoran nenänsä, puhtaaksi ajellun leukansa ja alkavan
poskiparran, jonka oli kaiketi muodostuminen vasta valtaistuimelle
nousseen keisarin kuosiin. Otsa oli korkea, ja vain pään takaraivo oli
ehkä hiukan liiaksi ulkoneva, niinkuin joskus on viisailla ja vähän
itsepäisillä. Rehellisesti räpyttelevät silmät välähtelivät
mielenkiihkosta, mutta sisällinen vimmastus ei päässyt esille. Hän ei
tuntunut yrittävänkään murskata vastustajiaan loisteliailla
sanasutkauksilla, vaan pelkällä sitkeällä asiallisuudella, jota
vastustajat tosin eivät malttaneet kuunnella loppuun, ja joka
Elisabetistakin oli ikävää.

"Kuinka hauska olisi" — ajatteli Elisabet, kiihkeästi pureskellen
hampaissaan nenäliinan kulmaa, — "kuinka hauskaa olisi, jos tuon
miehen koko vimma yht'äkkiä purkautuisi _minua_ kohtaan, ja saisin
häntä lepytellä!"

Ja siinä toivossa, että hänkin joutuisi väittelyn pyörteeseen, Elisabet
rupesi tarkasti kuuntelemaan millä nuo muut ärsyttivät ruotsalaista,
ottaakseen peliin osaa.

Mutta kuunnellessaan hän unohti tämän tarkoituksensa ja rupesi vain
arvostelemaan kumpi oli oikeassa, ruotsalainenko vai puolalainen
Prshevalsky.

Kysymys koski juuri sitä mistä Kolja oli niin kovasti varoittanut
puhumasta Aleksandr Gustavovitshin kanssa, nimittäin Suomen asiaa.

Nyt sanoi kaunis Prshevalsky jotakin, joka saattoi ruotsalaisen
kiihtymään äärimmilleen. Hän kertoi jonkun sedistään olleen aikoinaan
Suomen sodassa ja sanoneen, että koko tuo retki ei ollut sodan
näköistäkään, vaan olivat venäläiset joukot vain tulleet ottamaan
haltuunsa maan, jonka Napoleon oli Erfurtin kongressissa luvannut
Aleksanteri I:lle. He tulivat vain asettamaan omia venäläisiä
kuvernöörejään tämän maan kaupunkeihin, maata hallitsemaan.

— Entä väestön vastarinta? — sanoi Aleksander. — Entä veriset
taistelut? Olette unohtanut koululäksynne.

— Sotilaamme saivat tietenkin potkia tieltään joitakuita
sissijoukkoja, — sanoi puolalainen, paljastaen kauniit hampaansa.

— Tietysti, tietysti, — sanoivat useat läsnäolijoista. Ja joku
huudahti äänekkäästi:

— Lakkiemme paljoudella me sellaiset sotajoukot tukahutamme!

Aleksander, joka oli istunut yksin kaikkien muiden seistessä hänen
ympärillään, nousi nyt ylös. Venäläisenä upseerina hänen ei sopinut
sanoa sitä mihin kiehuva veri yllytti. Ja tämä sydäntä kohden
tulvahtanut veri jätti hänen kasvonsa kalpeiksi.

Elisabet innostui. Hänestä näytti, että nyt — nyt ruotsalainen
paljastaa miekkansa. Nenäliina repeytyi hampaissa kahtia.

Mutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ruotsalainen rupesi taas puhumaan
aivan toivottoman hillityllä äänellä. Rupesi aivan loppumattomasti
selittelemään asioita, luetteli lukemattomia Suomessa käytyjä ankaroita
taisteluja, esitti taistelevien joukkojen asemia, mainitsi taistelujen
nimet ja päivämäärät, väsyttäen kuulijakuntansa melkein aivan
äänettömäksi.

Elisabetin alkoi olla ruotsalaista kauhean sääli, sillä tuossa
kuulijain äänettömyydessä ei ollut ainoastaan kyllästystä, vaan myöskin
salattua ivanaurua, jota puhuja ei näyttänyt huomaavan.

"Kun se nyt vain ymmärtäisi ajoissa lopettaa!" — ajatteli Elisabet,
huomaamattaan siirtyen ruotsalaisen puolelle.

Mutta vaikenemisen sijaan rupesi Aleksander yhä perusteellisempiin
historiallisiin todisteluihin.

Nyt kuului salista kiihottavan rytmikäs puolalaisen masurkan sävel. Se
oli naisten masurkka, ja Elisabet valmistautui pyytämään häntä
tanssiin, toivoen siten lopettavansa väittelyn suosikilleen eduksi.

Mutta Aleksanderilla oli vielä loppuponsi sanomatta. Ja korottaen
ääntänsä hän todella sai huoneesta poistujat vielä pysähtymään.

— Jos kaikki nämä veriset taistelut, — sanoi hän korostaen jokaista
sanaansa, — jos ne ovat herrojen mielestä pelkkiä satuja, niin mitä on
silloin sanottava Porvoon valtiopäivistä, joilla Aleksanteri I vakuutti
Suomelle sisäisen itsenäisyyden ja korotti maan Euroopan kansakuntien
joukkoon. Olisiko hän sen tehnyt, ellei tämä kansa olisi osoittanut
uskottavia voimannäytteitä, jos se olisi antautunut vapauttaan
puolustamatta?

— Ahaa, — huudahti Prshevalsky ivallisesti, — tämä venäläinen
upseeri siis väittää, että me olimme _pakotetut_ antamaan pikku
Suomelle perustuslain, ollaksemme turvatut vastaisuuden varalta!

Kaikki purskahtivat korvia tärisyttävään naurunrähäkkään ja huoneeseen
palasivat uteliaina nekin, jotka olivat sieltä lähteneet.

— Lakeilla tukehutamme! Lakeilla tukehutamme! — huudettiin usealta
taholta.

Kauhukseen Aleksander huomasi, että tätä tahallista väärinkäsitystä oli
mahdoton oikaista ilman pitkiä selityksiä, joihin ei kuitenkaan enää
ollut aikaa. Mutta oikaisematta jättäminen taas olisi saattanut Venäjän
palveluksessa olevan upseerin todella omituiseen valoon.

Tietämättä mitä tehdä hän seisoi siinä yksin kuin metsästäjäin
piirittämä hirvi, joka jo tuntee puolustautumisen mahdottomaksi.

— Mitä tämä nyt on? — huudahti Elisabet voimatta enää hillitä
itseään. — Ettekö todellakaan näe, että olette sata yhtä vastaan! Vai
lakeilla tukehutatte! Minä ainakin olisin tehnyt keisarin sijassa
samoin kuin hän, ja juuri siksi, että heitä on niin vähän. Olemmeko
heitä paremmat siksi, että meitä on sata miljoonaa? Eivätkö he ole
kasvultaan yhtä pitkät kuin mekin, ja heidän silmänsä samanlaiset, ja
nenä ja korvat? En näe erotusta. Aleksandr Gustavovitsh taitaa olla
meitä vähän pitempikin. Oikein hävettää kun pöyhistellään sillä että
"paljon ja paljon"!

Nuoren syntymäpäivättären odottamaton vetoaminen hävyn tunteeseen juuri
silloin kun mahtailtiin, teki vaikutuksensa. Prshevalsky pujahti ulos
huoneesta. Litvinov rupesi puolustamaan ruotsalaista ja monet yhtyivät
häneen. Monet pilkkaajista luikkivat häpeissään pois. Syntyi yleinen,
Aleksanderille myötämielinen puhelun sorina.

Mutta Elisabet kumarsi hänelle, pyytäen masurkkaan.

Kun he käsi kädessä menivät saliin, sanoi Elisabet:

— Aleksandr Gustavovitsh, älkää olko millännekään, ja ennen kaikkea,
älkää ajatelko venäläisistä pahaa äskeisen johdosta. Tuo Prshevalsky ei
ole oikeastaan venäläinen, vaan puolalainen, ja kuka heitä tietää, he
ovat niin kateellisia.

— Puolalla onkin syytä kadehtia Suomea, — sanoi Aleksander.

— Minä tarkoitin toista kadehtimista. Hän kadehti sitä huomiota, minkä
te herätitte tullessanne.

— Herätinkö minä _huomiota_? Millä?

Elisabet katsahti häneen nauraen ja sanoi:

— No sen ilmaisen tuonnempana, kun paremmin tutustumme.

"Veikeilee", ajatteli Aleksander. Mutta tuiman ottelun jälkeen hänestä
tuntui kovin suloiselta nuoren naiskäsivarren lempeä kosketus.

"Miksi hän tuli äkkiä niin totiseksi?" — ajatteli Elisabet.

Aleksander tanssi katsojain mielestä virheettömästi, solakka vartalo
miehekkään suorana, ja omituisen hillitysti, joka herätti huomiota
venäläisessä seurassa. Semmoisiakin masurkkaliikkeitä, jotka venäläisen
ja puolalaisen käsityksen mukaan oli tehtävä tulisen kiihkoisasti,
täydellä antaumuksella, niin että ihmisen koko persoonallisuus sillä
hetkellä unohtui ja hän oli pelkkää tanssia, niitä ruotsalainen teki
päinvastoin välinpitämättömän pidättyvästi, ollenkaan unohtamatta
henkilöllisyyttään ja ikäänkuin tahallaan ilmaisten tanssinnan
toisarvoisuutta. Tanssin aikana hän ei puhunut sanaakaan eikä ruvennut
naureskelemaan naisensa kanssa.

Tämä ehdoton vaikeneminen ja kasvojen totisuus, tämä kylläkin
tahtitarkka mutta pidättyväinen jalanheitto, tuo omituinen
toisarvoisuuden tuntu, joka ikäänkuin sanoi musiikille: rämise sinä
minkä rämiset, minä tanssin niinkuin haluan, — se kaikki oli perin
uutta ja leimattiin ruotsalaiseksi erikoisuudeksi.

Mutta se miellytti Elisabetia suuresti.

Se miellytti pian kaikkia muitakin niin, että sitä täytyi ruveta
matkimaan. Ei kukaan enää hyppinyt eikä hurjistellut. Jalat tekivät
tanssiliikkeitä, mutta yläruumis pysyi arvokkaan levollisena, päät
olivat hiukan kallellaan, kulmakarvat koholla ja ilme niin totinen,
että olisi luullut hautajaisista tultavan.

Elisabet pani merkille, että itse Dubrovinkin, joka oli ehkä tulisin
puolalaisen masurkan tanssija, seuraavissa vuoroissa tanssi hillitysti,
oli surumielisen totinen eikä puhutellut naistaan.

Joten oli hyvinkin luultavaa, että tämä uusi, kyllästyttävää
puolalaista liikakiihkoisuutta ylenkatsova tanssimistapa vielä tulisi
yleisempäänkin muotiin.

Ikävämpi oli, että Aleksandr Gustavovitshia ei tahtonut saada tanssin
väliajoillakaan näyttämään leppyneeltä ja hyvätuuliselta. Elisabet
esitti hänet kaikkein iloisimmille tytöille, mutta tuloksetta.
Ruotsalainen hyvästeli isäntäväkeä pian poloneesin jälkeen ja hävisi
pidoista.

Suuri tappio Elisabetille. Hän oli tähän asti todellakin osannut saada
iloiseksi kenen vain. Miksi ei tätä ruotsalaista? Hän koetti asettua
Aleksandr Gustavovitshin kannalle, kuvitellen joutuneensa vieraaseen
maahan ja samanlaisen hyökkäyksen alaiseksi. Kaikki olisivat soimanneet
ja haukkuneet venäläisiä. Olisinko suuttunut itikanpistosta? Miksi ei
Venäjää saisi haukkua? Mutta jos Venäjä olisi ollut hyvin pieni ja
Suomi hyvin suuri, silloin olisin varmasti suuttunut. Olisin vaatinut
sen Prshevalsky pahuksen kaksintaisteluun!

"Kunpa se ruotsalainen ei vain ajattelisikin sitä tehdä!" — hätkähti
Elisabet, sydän sykähtäen.

Tämä ajatus suuresti vaivasi häntä vielä sittenkin kun pidot olivat jo
päättyneet ja vieraat lähteneet. Ei tahtonut tulla unestakaan mitään.

Aamupuoleen yötä hän keksi mitä oli tehtävä. Ensiksi hän sanoo
omaisille, ettei Aleksandr Gustavovitshin läsnäollessa saa enää
milloinkaan ruveta Suomesta puhumaan. Toiseksi hän sanoo Koljalle,
että käskisi ystävänsä tulla viimeistään kahden viikon kuluttua,
jolloin oli laskiainen ja suuri rekiretki tehtäisiin Tsarskoje seloon
kolmivaljakoilla. "Silloin ruotsalainen lepytetään täydellisesti", —
ajatteli Elisabet, sillä se, ettei hän ollut lepytyksessään onnistunut,
ei antanut hänelle hetken rauhaa. Ja siihen päätökseen hän vihdoin
nukkui.




XIII. ALEKSANDER VOIMISTELEE.


Omituista oli, että keskelle sitä harmia ja tuimaa katumusta, joka tuon
vasten Aleksanderin kaikkia suunnitelmia ja päätöksiä tapahtuneen
käynnin johdosta ja erittäinkin tuota tyhmää väittelyä muistellessa
raateli hänen mieltään, oli jäänyt myöskin jokin miellyttävä läikkä,
joka valoi suloista lievennystä katumuksen kirvelevään pätsiin.

Mikä ihmeen asia se saattoikaan niin epämiellyttävät muistot muuttaa
siedettäviksi, jopa viihdyttää ja saada yhä uudestaan ottamaan
pohdittavaksi tuon illan tapahtumat? Kohta oli jo viikko siitä illasta
vierähtänyt ja yhä hän otti aamuin illoin ajatellakseen kaiken alusta
loppuun ennen kuin hyökkäsi vuoteestaan tai vaipui uneen. Miellyttävä
läikkä väikkyi kuin peiliheijastus sinne tänne kaiken kamaluuden yli,
sulostuttaen ja keventäen.

Hän tutki tutkimistaan mitä tuo saattoi merkitä ja mistä se johtui.
Omituista kyllä, sillä oli oikeastaan värinsäkin. Se oli hyvin tumman
sininen eli gredliini, ja siinä oli ylt'yleeasä pieniä valkoisia
pyörylöitä, joten se muistutti jotakin musliinivaatetta.

Mutta kun Aleksander yht'äkkiä huomasi, että Elizaveta
Konstantinovnalla oli ollut koruton puku juuri sellaisesta vaatteesta,
hyökkäsi hän vuoteesta siinä silmänräpäyksessä. Tämähän oli jo liikaa,
ajatteli hän. Eikö hän ollut kiven kovaan päättänyt olla ajattelematta
Elizaveta Konstantinovnaa, ja eikö siinä asiassa ollut erinomaisesti
onnistunutkin? Ja nyt tullaan musliinihameen muodossa! Hän alkoi
tarmokkaasti voimistella.

Voimistelussaan hän noudatti säännöllistä, joka liikkeen suhteen
tarkasti määrättyä kaavaa. Siihen kuului paitsi tavallisia käsien ja
jalkain ojennusliikkeitä 1) polvien notkistus, kädet lanteilla, 2)
toisen jalan oikaiseminen eteenpäin ja toisella nouseminen asentoon. 3)
Vartalon taivutus taaksepäin, kädet lanteilla, kiertäminen vasempaan,
sitten oikeaan, 4) samanlainen niskan ja pään kiertely. 5) Jalat
hajalle, voimakkaita hakkuuliikkeitä ojennetuin käsivarsin ja yhtynein
kämmenin, ylhäältä alas jalkojen väliin.

Kun hän nousi asentoon tästä viimeisestä liikkeestä, oli hänen
hengityksensä rajun kiihtynyttä, pää punaisena veren voimakkaasta
syöksystä ja mielen iloinen uudistus antoi tavallisesti ilmaisunsa
jossakin mehevässä Glunttien sävelmässä.

"Drick ur ditt glas, se döden på dig vä-äntar!"

Katkelma puhui kuolemasta, mutta tuota mehevää "vä-äntar" oli
kerrassaan hytkähyttävän iloista laulaa.

Tällä kertaa laulahdus jäi kuitenkin tulematta, sillä Aleksander oli
tyytymätön voimisteluunsa. Hän ei näet ollut voinut estää ajatustensa
palautumista musliinivaatteeseen, vaan pään kiertyessä ja viipyessä
vasemmalle taivutettuna hän oli ehtinyt lyhyesti toistaa mielessään
kaiken mitä Jelizaveta Konstantinovna oli väittelyssä hänen
puolustuksekseen sanonut.

Täytyi ottaa ankarampaa voimistelua.

Hänellä oli rautatanko riippumassa kahden köyden varassa ja siinä hän
tarpeen tullen teki sangen vaikeita ja voimiakysyviä liikkeitä vapaiden
liikkeittensä lisäksi. 24 kertaa hän saattoi vetää leukansa tankoon
kiinni käsiä koukistamalla. Sen suoritettuaan hän käsien välitse
pujottautuen veti selkänsä poikittain tangon päälle ja joko kohottautui
tangolle istumaan tai laskeutui riipuksiin käsiensä varaan, josta
hyppäsi maahan polviennotkistusasentoon.

Ja jos omavaltaiset ajatukset sittenkin kiertyivät musliiniin, tahtoi
hän niiden suhteen käyttää toista suunnitelmaa. Hän aikoi kurittaa koko
tuota perhettä mitä ankarimmalla arvostelulla.

Koko perhe oli ilmeisesti alusta loppuun pelkkää Koljaa, suvustaan,
isänmaastaan ja mistään uskonnosta välittämätöntä, jonkinlaista
taiteilijarotua, joka ei huolehtinut edes puvuistaan. Onko kuultu,
että paronin ja kenraalin vanhin tytär omana syntymäpäivänään,
satalukuisten vieraiden läsnäollessa esiintyy ihan suorassa ja mitä
halpahintaisimmassa musliinipuvussa, tukka sidottuna nauhasella pään
taakse? Kiireestä kantapäähän ilmeinen Kolja, hänen toisintonsa, itse
Koljaakin koljempi!

Näitä hän mietti istuessaan tangolla, joka äskeisen liikkeen jälkeen
vielä vähän keinui. Sitten hän keikautti polvien varassa selälleen ja
tuli seisaalleen maahan.

Tätä ankaran arvostelun keinoa hän käytti sitten koko päivän
työskennellessään yleisesikunnan virastossa, jos vain ajatusten
puolelta jotakin omavaltaisuutta sattui ja jos miellyttävä läikkä alkoi
uudelleen välkehtiä. Siellä ei ollut paljon aikaa syrjä-ajatuksiin.
Selittämätön oli hänelle vain se omituinen keveys ja iloisuus, jolla
hän tänään käsitteli kaikkein ikävimpiäkin virka-asioita. Kaikki oli
kuin hauskaa leikkiä vain. Hän puhui sukkeluuksia virkatoveriensa
kanssa ja sai hyvälle tuulelle koko osaston.

Työajan päätyttyä hänessä heräsi kaukainen epäluulo tätä
hyvätuulisuutta vastaan. Aivan äkkiä ja odottamatta se heräsi
kotimatkalla, joten Aleksander päätti mennä mielensä haihduttamiseksi
balettia katsomaan. Ja seuraavina iltoina hän aikoi käydä oopperoissa
ja keisarillisissa teattereissa.

Myöhään illalla saavuttuaan kotiin ranskalaiseen hoitolaansa hän päätti
ryhtyä kirjoittamaan äidille pitkää kirjettä ja vetikin jo esille äidin
kirjeistä sen, johon nyt oli vastattava, kun huomasi, että hänen
työpöytänsä toiseen kynttilään oli puhkaisemalla pujotettu paperiarkki,
nähtävästi jotta hän sen kohta huomaisi.

Paperiin oli ilmeisessä kiireessä töhritty seuraavaa:

  "Rakas Aleksandr, olin luonasi sinua tapaamassa. Omasta ja
  sisareni puolesta pyydän sinua laskiaisajolle Tsarskojeen.
  Lupaavat hauskaa. Lähtö tapahtuu meiltä klo 11 a. p.

                                                   "Kolja."

Ajatuksiinsa vaipuneena hän tietämättä mitä teki otti pöydältä suuret
saksensa ja leikkeli paperin vaivaavasti epäsuorat kulmat säännöllisen
suunnikkaan kulmiksi, rutisti myttyyn reunat ja vei uuniin. Sitten hän
kauan oikoili sitä paperin kohtaa, joka oli puhkottu, silitteli
repeämän reunat, paineli paperin huolellisesti taitteisiin ja oli
pistämäisillään salkkuun asiapaperien joukkoon, mutta heräten
ajatuksistaan vei senkin paperin uuniin.

Sen tehtyään hän naurahti, sanoen varmasti ja harvaan:

— Ei ikinä!

Sillä hän ei aikonut ikinä enää mennä _siihen_ taloon.

Sen sijaan hän otti esille äitinsä valokuvan, pujotti sen seisovaan
kehykseen, jonka oli juuri samana päivänä ostanut, ja asetti pöydälle
ihan eteensä, siinä olemaan niin kauan kuin hän kirjoittaa. Äidin kuva
oli oleva hänen ajatuksiensa ylimpänä vartijana.

Kirjeen kirjoitettuansa hän todella tunsi kohonneensa jälleen siihen
maailmaan, jossa hän tahtoi olla: äiti, isänmaa, yleneminen ylimmille
asteille Suomen ja suomalaisuuden hyväksi — tämä oli hänen oikea
maailmansa, josta älkööt mitkään musliiniläikät vetäkö häntä alas! Ne
olkoot iäksi voitetut!

Kuitenkin hän kaiken varmuuden vuoksi otti mukaansa äidin valokuvan ja
asetti sen taskukellon kera tuolille, joka oli vuoteen vieressä hänen
nukkuessaan.

Silmät rypistyksissä siihen katsoen hän tunsi unen lähestyvän ja tiesi
viimeisen ajatuksensa olevan: äiti, Suomi, yleneminen...

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin.

Mutta niin harjaantunut kuin ihminen saattaa ollakin pakottamaan ja
hallitsemaan ajatuksiansa, ei hän voi estää, että nukkumisen hetkellä,
kun hengitys putoaa ensimmäiseen kuorsahdukseen, koko maailma
käännähtää ylösalaisin ja ajatukset laukeavat siteistään, karaten
omavaltaisille poluille. Vaikka kohta heräisikin tästä kuorsahduksesta,
ovat ne jo ehtineet punoa kokoon pitkän romaanin. Yhdessä ainoassa
tuokiossa!

Niinpä Aleksander kavahti hereille ja suuresti ihmetteli, miksi hän oli
uneksinut Pietarin kirkonkellojen pampattavan pääsiäistä, kun unessa
oli kuitenkin kysymys ollut vain laskiaisen vietosta, sillä hurjasti
ajettiin kolmivaljakoilla tuntemattomia katuja myöten ja kaikki ohjat
olivat olleet Aleksanderin käsissä, aivan kuin roomalaisilla
kilpa-ajajilla. Hurjassa lennossa hän oli ehtinyt vain sen verran
käännähtää, että oli saanut huudetuksi taakseen Jelizaveta
Konstantinovnalle: pitäkää lujasti kiinni, muuten olette hukassa! Ja
tyttö oli todella pitänyt lujasti kiinni hänen ohjastavasta
käsivarrestaan, se suloinen lapsi, joka oli ensin puolustanut häntä
venäläisten edessä ja sitten venäläisiä hänen edessään.

Aleksander uudisti silmäinsä rypistyksen.

— Ei ikinä! — toisti hän taas, pakottaen ajatuksensa entiseen
raiteeseen, saamatta enää nähdä miten kilpa-ajot päättyivät tai tuntea
tytön kieppuvan käsivarressaan.

Hänen silmänsä olivat yhtä ankarissa rypyissä vielä neljän tunnin
kuluttua hänen herätessään, talviaamun jo valjettua. Hän heräsi omaan
äänekkääseen Elisabetin nimen huutamiseen. Tanssiaiset olivat näet
uudistuneet, ja tuostapa Prshevalskysta hänellä nyt oli koko yön
kiusaa. Koko yön oli kestänyt yhä kiihtyviä poloneesivuoroja, joita oli
johtanut Jelizaveta Konstantinovna siten, että kuiskasi komentosanat
Aleksanderin korvaan, ja Aleksander sitten huusi ne muka ominaan koko
tanssiseuralle. Heidän yhteinen salajuonensa oli antaa kaikkien
hämmästyä ruotsalaisen tavatonta poloneesitaitoa ja kekseliäisyyttä.
Tytöllä ei ollut muuta mielessä kuin saada hänet edulliseen valoon ja
kunnostautumaan.

Tosin hän yhä aikoi sanoa Jelizaveta Konstantinovnalle, että tuo oli
oikeastaan epärehellistä peliä, mutta kun tyttö oli niin innoissaan
hänen menestyksestään ja kun tämä oikeastaan oli unta, ei hän sanonut
mitään, vaan antoi mennä unen laskuun, ja vain yhä innokkaammin ja
äänekkäämmin huuteli tanssivuoroja, näiden muuttuessa yhä
satumaisemmiksi ja hurjemmanluontoisiksi.

Aina kun he olivat kohtaavinaan Prshevalskyn, teeskenteli Elisabet —
yhteisymmärryksessä Aleksanderin kanssa — mitä iloisinta
ystävällisyyttä puolalaista kohtaan, nyykäytteli päätään ja säteili
hymyissään. Mutta sopivan hetken tultua hän antoi sovitun merkin
Aleksanderille ja he liukuivat pois Prshevalskyn edestä. He koettivat
kadota hänen näkyvistään, mutta se ei ollut suinkaan helppoa, vaan
vaati heiltä mitä suurinta kekseliäisyyttä, ja neuvotellen he kuiskivat
toistensa korviin. Puolalainen näet kohtasi heidät aina juuri siinä
missä olisi vähimmin odottanut, eikä Aleksander ollenkaan osannut antaa
kasvoillensa semmoista teeskennellyn lempeyden ilmettä, mikä olisi
jostakin syystä ollut tässä tilanteessa aivan välttämätöntä.

Vihdoin Elisabet, puolalaisesta päästäkseen, käski komentamaan yleisen
galopaadin, parittain. Aleksander huudahti reippaasti komennuksen, ja
se otettiin vastaan riemuhuudoin. Hän oli tanssi-illan ylin sankari.
Hurjistuneiden tanssijain seuraamina he lensivät Elisabetin kanssa
kaikkien huoneiden läpi.

Mutta joka paikassa oli puolalainen heitä vastassa, vaikka he olisivat
viimeiseen perukkaan paenneet. Elisabet nauroi vain yhtä ystävällisesti
puolalaiselle, mutta salaa teki Aleksanderille merkkejä karkuun
lähtemiseksi.

Heidän tanssittuaan kortinpeluu-huoneen pöytien välitse ja pantuaan
kynttilät heilumaan ja pelaajat jättämään paikkansa, heidän rynnättyään
teehuoneen läpi ja saatuaan rouvat kiljahtelemaan ja juoksemaan ovista,
Elisabet kuiskasi Aleksanderin korvaan ja käski johtamaan galopaadin
puistoon. Siellä oli elokuun kirkas kuudan. Jotkut parit saattoivat
vaivoin seurata heidän hurjaa lentoansa noin puoliväliin puistoa, mutta
kun puiston tihetessä valot talosta eivät enää kauemmas kantaneet,
jäivät muut kaikki jälkeen ja he lensivät vain kahden yhä edemmäs aivan
pimeätä lehmuskäytävää pitkin, ollakseen vihdoinkin turvassa. Jos oli
ollut vaarallinen tämä villi vauhti kuutamon puolihämärässä, niin vielä
vaarallisempi oli lento pilkkosen pimeässä, ja heidän molempien sydämet
vavahtelivat pelosta, että he eksyvät käytävältä ja jokin oksa sattuu
silmään.

Mutta tuoltapa jo näkyy kuun valaisema aukeama. He vetäytyvät vielä
kiinnemmäksi toisiinsa, tuntien vihdoinkin pääsevänsä pois pimeästä.
Silloin he kuitenkin huomaavat, että puolalainen seisoo aukeamassa. Kuu
valaisee hänen valkoista otsaansa ja hänen kasvonsa ovat valkoiset,
posket ja suu pyöristyneinä ivalliseen nauruun. Tukan kiharainen
mustuus on hävinnyt ympäröivään pimeyteen.

Elisabet pysähtyi kuin kivettyneenä. Mutta jostakin vain unessa
selvästä syystä hänen oli aivan välttämätöntä heti mennä puolalaisen
luo, niinkuin olisi muka häntä vain hakenutkin, tekeytyä taas
säteilevän ystävälliseksi ja hymyileväksi. Tällöin hänen vartalonsa
alkoi irtaantua Aleksanderin otteesta, käsivarret liukua Aleksanderin
käsivarsilta, katseen uskaltamatta hetkeksikään kääntyä puolalaisesta.
Vihdoin kädet hiljaa pyyhkäisivät Aleksanderin käsiä ja sormenpäät
erkanivat sormenpäistä.

Puolalainen avasi sylinsä.

Elisabet alkoi lipua puolalaista kohden.

— Elisabet! Elisabet! — huusi nyt Aleksander, ja puolihorroksissa hän
kuuli oman äänensä. Puolihorroksissa hän myös raotti luomiansa, joiden
välistä ensin näkyi paitsi valkuaista vain alareuna silmäterästä, sen
verran että hän tuli aamuvalon tietoon. Autuas hymy väikehti vähän
aikaa hänen huulillaan, sillä olihan onnellista, ettei mitään
Elisabetin viskautumista Prshevalskyn syliin ollut milloinkaan
tapahtunut, vaikkei ikävä kyllä myöskään Aleksanderin ja Elisabetin
välillä mitään yhteisymmärrystä, ei salaliittoa eikä korviin
kuiskimista.

Mutta sikäli kuin Aleksanderin tietoisuus valveutui, avasi hän
silmänsä, pää kohosi aluselta ja kohta rypistyi otsa uhkaavaan
ankaruuteen sen hänen omituisen, Elisabetia kohtaan tuntemansa
lämpimyyden johdosta, joka yhä vieläkin hiveli koko hänen
olemustansa. —

"Mitä tämä on?" — ajatteli hän, nopeasti kooten todellisuuden lankoja
yhteen ja yhä voimakkaammin kauhistuen hengessään. — "Tuskin vielä
kahta viikkoa ensi tutustumisesta, ja alanko minä jo rakastua tuohon
venäläiseen letukkaan!"

— Oho! — huudahti hän aivan kuin jollekin näkymättömälle
viholliselle, kohtalolle, taikka suoraan paholaiselle. — Äläpäs
sentään!

Ja samassa hän hyppäsi permannolle pystyyn, heilautti kätensä
vimmatusti ilmaan, hieroi rajuin ottein päänsä punaiseksi, viskasi
sitten paidan mykkyränä luotaan ja juoksi kylmään kylpyhuoneeseen.

— Äläpäs, äläpäs! — hoki hän yhä, asettui ammeeseen ja heitti
ämpärillisen jääkylmää vettä ylitsensä.

Vasta kauan aikaa tämän jääkylvyn jälkeen alkoi sen kirpeä, ihoa
kihelmöivä vaikutus laimeta ja yöllisen unen muisto virota hereille.
Puolustautuakseen oman itsensä edessä Aleksander ajatteli:

"Voiko ihminen oikeastaan mitään unikuvia vastaan! Ajatukset tulevat ja
menevät omin päin, ei niille mitään voi. Vasta teoistahan ihminen on
vastuussa. Ja niitä ei minulla ole omallatunnollani, eikä ole oleva!
Tehkää te siellä rekiretkiänne niin paljon kuin haluatte!"

Mitä muuten tämän päiväpaisteisen, sinitaivaisen, kirkkaan
laskiaistiistain viettoon tulee, niin päätti hän — viraston ollessa
suljettuna — ottaa ajurin ja vihdoinkin käydä katsomassa kuuluisaa
Pulkovan observatoriota, jonne oli Pietarista matkaa noin 17 virstaa.
Sinne oli häntä kutsunut käymään itse professori Struve, tuon
tähtitieteellisen laitoksen johtaja, joka geodesian ja astemittauksen
opettajana Sota-akatemiassa oli tutustunut Aleksanderiin, ja
huomattuaan nuoren upseerin matemaattiset opinnot sangen laajoiksi
mielistynyt häneen, ehkä myös toivoi joskus vastaisuudessa voivansa
houkutella hänet siirtymään laitoksen apurikseen ja työtoverikseen.

Aleksanderin saavuttua sinne oli tosin laitoksen kaikilla virkamiehillä
laskiaisloma ja tähtitorni oli suljettu, mutta professori oli hyvillään
hänen tulostaan, omakätisesti avasi laitoksen kaikki ovet ja näytti sen
mahtavat kaukoputket pienimpiä erikoisuuksia myöten.

Erittäin ystävällisiä olivat hänelle myöskin professorin tyttäret,
jotka emännöitsivät tämän asunnossa. He vaativat Aleksanderia kiven
kovaan jäämään päivällisille. Mutta hän kieltäytyi kohteliaimmin.
Hänellä tuntui olevan ikäänkuin jotakin kiireellistä tehtävää, jotakin
ehdittävää. Mitä se oli, siitä ei hän tosin itsekään ollut selvillä.
Mutta pian hän vain rupesi lähtöä tekemään, herätti torkkuvan ajurinsa
ja juuri ennen päivällisaikaa pyyhälsi kotimatkalle.




XIV. LASKIAISENA.


Laskiaisajelun valmistuksia, josta piti tuleman tällä kertaa jotakin
aivan erinomaista, johti Elisabet Koljan ja "kaikkein parhaimman"
ystävättärensä Vieran kanssa, joka oli hänen serkkunsa eli setä Pjotr
Karlovitshin tytär.

Tästä Vierasta eli Vierotshkasta Elisabet väitti, että hän oli korvia
myöten rakastunut ruotsalaiseen silloin syntymäpäivätanssiaisissa ja
että olisi kerrassaan julmaa, ellei Aleksandr Gustavovitshiä
sijoitettaisi Vierotshkan rekitoveriksi laskiaisajelussa.

Kun mentiin äidiltä kysymään mitä hän ruotsalaisen sijoittamisesta
arveli, sanoi hän, että olisi sopivampi sijoittaa hänet neiti Berkovin
toveriksi, koska tämä asui kesäisin Suomen puolella Uudellakirkolla ja
tunsi suomalaisia oloja, joten hänen olisi ehkä helpompi keksiä jotakin
keskustelun aihetta totisen ruotsalaisen parina.

Tämä neiti Berkov, kotinimeltään Shura, oli toinen Elisabetin "kaikkein
parhaista" ystävättäristä, johon Kolja puolestaan oli rakastunut. Olisi
ollut kerrassaan julmaa heidätkin sijoittaa eri rekiin.

Vihdoin Vierotshka itse saapui paikalle.

Kun hänelle sanottiin, että ruotsalaista oli ajateltu hänen
rekitoverikseen, alkoi hän kuitenkin merkitsevästi rykiä, jonka ryinnän
tarkoitusta ei kukaan näyttänyt ymmärtävän. Mutta Elisabet punastui,
koska huomasi Vieran tarkoittavan, että ruotsalaiseen ei muka ollut
rakastunut kukaan muu kuin Elisabet itse.

Elisabet tiesi kuitenkin asian olevan niin, että hän vain tahtoi
lepyttää Aleksander Gustavovitshin, eikä mitään muuta. Tämän rekiretken
tarkoitus oli nyt hyvittää sietämätön tappion tunto. Parhaiten olisi
lepytys käynyt todella istumalla samaan rekeen, mutta silloinhan Viera
olisi saanut vettä myllyynsä.

— Minäpä ehdottaisin, että Liza ottaisi ruotsalaisen, — sanoi
Vierotshka pyörähtäen kantapäällään ja imien karamellitahmeita
sormiaan.

— Vierotshka, oletko tullut hulluksi? — sanoi Elisabet eloisasti. —
Ja sitä paitsi kukas silloin Litvinovin ottaisi, joka aina minulle
annetaan?

Muut tytöt kaikki kannattivat Vieran ehdotusta ja Viera puolestaan
sanoi kyllä ottavansa Litvinovin.

Silloin Elisabet sanoi:

— No jos minut suorastaan _pakotetaan_ ottamaan Aleksandr
Gustavovitsh, enhän minä tahdo mitään häiriöitä toimeenpanna. Olkoon
sitten niin.

Johon Elisabetin puheeseen Viera taas merkitsevästi ryiskeli, ja Shura,
vaihdettuaan hänen kanssaan silmäyksen, hymähti. He olivat ilmeisesti
samaa mieltä.

Kun tämä rekiretken pääkysymys näin saatiin ratkaistuksi, oli toisena
kysymyksenä, kuka tai ketkä ihmisistä, tapojen ehdotonten vaatimusten
mukaisesti, saataisiin nuorten paimentajaksi, ja riittäisikö siihen
Mihail Konstantinovitsh, se Mishaksi sanottu Elisabetin vanhin veli,
joka oli juuri vastikään mennyt kihloihin Elisabetin kolmannen kaikkein
parhaimman ystävättären ja kaiman, Lizan, Shuran serkun kanssa. Misha
ja tämä Liza Gavrilovna olivat ikänsä puolesta kylläkin kelvolliset
nuorison esiliinoiksi, mutta oli epätietoista haluttiko heitä istua sen
johdosta reessä tuntikausia.

Misha oli mennyt kihloihin Lizan kanssa "ystävyydestä" eikä
"rakkaudesta", sanoivat asiantuntijat.

Elisabetille oli suurena arvoituksena miksi näin sanottiin. Sillä Liza
oli suloisin ja ihanin olento mitä maa yleensä voi päällänsä kantaa.
Perheet ymmärsivät toisensa joka sanassa ja ajatuksessa, toistensa
vähimmät vihjaukset ja suhteitten väreilyt. Parempaa vaimoa ei Misha
olisi saanut vaikka olisi maailman halki hakenut. Sen sijaan hän
rakastui erään arveluttavan herra S:n sisareen, köykäiseen,
pintapuoliseen olentoon, joka komiikkaa ei ymmärtänyt, mutta
tyhmyyksille nauroi ylenpalttisesti.

Tämä oli Elisabetin mielestä aivan huimaavan käsittämätöntä. Misha oli
hänen ja kaikkien muidenkin perheenjäsenten ylin auktoriteetti kaikissa
maku- ja taidekysymyksissä, hän maalasi itsekin maisemiaan niin
ehdottoman rehellisesti, että syventyipä niihin kuinka perusteellisesti
tahansa, ei missään saattanut kohdata vähintäkään valhetta, tahallista
tehostusta tai vaikeuksien peittämistä epäselvyydellä. Alituisella
arvostelullaan ja koko olemuksellaan hän oli luonut ja istuttanut
heihin käsitykset siitä, mikä on arvokasta, mikä arvotonta, mikä on
viisasta mikä tyhmää, mikä luonnollista mikä teeskenneltyä, mikä
humoristista mikä idioottimaista, melkeinpä hän piti esteettistä
vaistoa ihmisen ylimpänä ominaisuutena, jopa hyvän ja pahan mittana.
Hän sen vuoksi halveksi sydämensä pohjasta kaikkia niitä, jotka eivät
taidetta ymmärtäneet, useinpa tuntui melkein säälimättömältä hänen
kolea arvostelunsa ja armottomuutensa semmoisia ihmisiä kohtaan. Ja nyt
tämä sama mies _rakastuu_ ihmiseen, joka taiteesta ei ymmärrä enempää
kuin jokin röhkivä nelijalkainen hopealusikasta, — joka, maisemataulua
kerran katsellessaan, oli osoittanut aurinkoisella tiellä olevaa tummaa
varjoa ja kysynyt: onko tuo lehmä?

Voiko tämmöisiä ajatella höperöksi tulematta? Voiko tämmöistä ollenkaan
käsittää! Sanovat: rakkaus on sokea, mutta he unohtavat, että tässähän
on kysymys Mishasta, maailman viisaimmasta ja teräväpäisimmästä
ihmisestä! Mitä on siis tuo "rakastuminen", jos se aikaansaa niin
nurinkurisia asioita, jos se saa ylenkatsomaan "ystävyyden" vaatimukset
ja luopumaan sellaisesta enkelistä kuin Lizakin oli?

Sanokaa, hyvät ihmiset, mitä nuoren tytön pitää semmoisista asioista
ajatella.

Mutta ei kukaan puhu mitään — ei ainakaan nuorelle tytölle. Aivan
kuin tämä asia ei lainkaan kuuluisi hänelle. Pelkkiä olkapäiden
nytkähtelyjä, käden heiskahduksia, jotka merkitsevät: sinä Elisabet et
vielä voi näitä asioita ymmärtää.

Misha tulee yhä harvapuheisemmaksi ja umpimielisemmäksi. Jokohan
hän itsekin huomaa ja häpeää? Mutta ei. Hän muuttuu myös yhä
juhlallisemmaksi — seikka, johon hän ennen olisi voinut antautua ehkä
vain mielenhäiriössä. Muuttuu yhä juhlallisemmaksi eikä edes ymmärrä
nauraa itselleen! Ei ymmärrä nauraa itselleen, vaan pukeutuu
juhlapukuun, eikä vieläkään ymmärrä. Ei häpeä, ei naura, ei pilkkaa
itseään, vaan — ajaa muodollisesti kosimaan kaunotartaan!

Kauheata, — ajatteli Elisabet.

Miksi ei kukaan estänyt häntä? Miksi antoivat hänen vain lähteä, vaikka
tiedän varmaan jokaisen ajatelleen, että nyt viisas Misha menettelee
tyhmästi! Odottelivat vain hänen palaamistaan, tirkistelivät
ikkunoista, hääräsivät huoneissa posket punaisina, kuiskuttelivat,
kunnes hän todella palasi ja meni mitään sanomatta suoraan
huoneeseensa.

Onneksi — hurraa! — hän oli saanut rukkaset!

Onneksi kaikkien mielestä, mutta ei suinkaan Mishan omasta.

Misha tuli kovin alakuloiseksi ja näytti semmoiselta kuin olisi aikonut
ampua kuulan ohimoonsa. Kaikki hänen suuret maalauksensa keskeytyivät
alkuun, eikä hän voinut mitään työtä tehdä. Olikohan tämmöinen tulos
ollut hänelle odottamatonta? Olikohan se käynyt hänen ylpeydelleen?
Ainakin se oli käynyt monen muun ylpeydelle. Että tuommoinen olento
olikaan saattanut antaa rukkaset — Mishalle. Mishalle!

Tämä maailman käsittämättömin asia, nimittäin viisaan Mishan
rakastuminen ja kosiminen, ratkesi sitten kuitenkin maailman
käsitettävimpään ja luonnollisimpaan asiaan. Aikansa murjotettuaan ja
saatuaan kasvonsa vapaiksi kaikista nolouden ilmeistä Misha nimittäin
alkoi lähestyä Lizaa, Shuran serkkua, maailman suloisinta olentoa.

Ihmisten mielestä Misha meni kihloihin Lizan kanssa siis vain
"ystävyydestä". Toiset vielä sanoivat: hän tahtoi _kostaa_ sille, joka
oli antanut hänelle rukkaset.

Mutta Elisabetin mielestä Misha oli vain ollut hulluna ja nyt tullut
jälleen täysijärkiseksi.

Kaikissa tapauksissa olivat suloisen Lizan ja Mishan välit pysyneet
koko ajan, jopa Mishan hassutustenkin aikana, muuttumattoman läheisinä
ja tuttavallisina. He olivat luonteiltaan, mieleltään ja maultaan niin
sopusuhtaiset kuin konsanaan sisarukset voivat olla, he olivat
keskenään niin läheisiä ystävyksiä, ettei olisi mitenkään voinut
kuvitella Mishan sanovan Lizalle jotakin niin outoa ja tavatonta kuin:
pyydän sinun kättäsi, tai: menkäämme naimisiin!

He vain menivät kihloihin, luultavasti ilman mitään kosimispuheita,
kaikessa hiljaisuudessa, aivan kuin vain lohdutukseksi Mishan äskeisen
kosinnan epäonnistumisen johdosta.

Misha sai Lizasta sittemmin ylevän vaimon, ja he olivat hyviä
ystävyksiä. Misha maalasi parhaat teoksensa tämän avioliittonsa aikana.
He oleskelivat enimmäkseen kotonaan eivätkä huvitelleet juuri
milloinkaan. Suurena tapauksena pidettiin, jos he joskus ilmestyivät
jonkun luo vieraisille.

Ja nyt oli Elisabet rukoillut Lizaa tulemaan Mishan kanssa
rekiretkelle, hyvin tietäen, ettei hänen kiusaamisiansa ajan pitkään
kukaan voinut vastustaa.

Liza lupasi.

Mutta nyt oli suurena vastuksena se, että äiti piti Mishaa ja Lizaa
aivan liian nuorina seuran kaitsijan tehtäviin. Äiti oli mitä jyrkimmin
tällaista järjestelyä vastaan, eikä ollut suostua koko rekiretkeen,
ellei isä tai joku todella vanhempi tai ainakin vanhalta näyttävä
henkilö ollut mukana.

Isä, Konstantin Karlovitsh, joka oli aamuun asti saanut istua
vieraittensa kanssa korttipöydän ääressä, oli veljeltänsä Pjotr
Karlovitshilta tuotujen kolmivaljakkojen lisäksi kyllä auliisti
luvannut valjastuttaa kaikki hevoset tallistaan, mutta itse hän
haukotteli nyrkkiinsä ja vuoroin pyyhki haukottelemisesta johtuvia
kyyneleitään, eikä jaksanut lähteä seuran paimentajaksi.

Silloinpa Lisotshka, se aina suloinen ja totinen, heittäysi kerrankin
leikkisäksi. Hän pukeutui vanhaksi mummoksi ja sai Mishankin
innostumaan. Misha laittoi itselleen pumpulista harmaat suortuvat
ohimoille, näkymään karvalakin alta, valkoiset viikset ja valkoisen
piikkiparran. Kun tämä pariskunta sitten köyryselkäisenä,
turkinkaulukset koholla ilmestyi retkeläisten eteen, nousi seurassa
ankara naurunhahatus, ja isä ja äitikin hihittivät taukoamatta niin
että heidän piti vihdoin tuskasta väännellä ruumistaan. Nyt eivät enää
mitkään estelyt auttaneet, ja Elisabetin rekiretki pääsi semmoiseen
alkuvauhtiin, ettei sitä olisi mikään enää pysäyttänytkään. Virmat
hevoset hyppelivät, tömistellen, takajaloilleen nousten, kuskien
yllyttäessä paukkuvin piiskoin ja estäessä kiristetyin ohjin. Kukin
parejansa etsien iloinen seurue alkoi sijoittua rekiin, naiset
kiljahdellen, miehet huudellen vihaisia järjestysneuvojansa yli rähinän
ja naurun.

Yksin vain Elisabet, levottomana ja silmät pyöreinä kuin
säikähdyksestä, kulki katsellen ympärilleen joka suunnalle. Hän ei
kiirehtänyt enää lähtöä, päin vastoin, hän koetti kaikenlaisilla
verukkeilla sitä viivyttää. Nyt alkoi jo olla selvä, että ellei
Aleksandr Gustavovitsh heti tule, ei lähtöä enää voi pitkistyttää.
Vieran, sen ilkimyksen takia Elisabet ei kehtaa huutaa hätäänsä julki.
Koljakin on niin puuhissaan Shuransa istuttamisessa ja vaippoihin
peittämisessä, että ei näytä ollenkaan muistavan mitään, vaikka kysymys
on oikeastaan hänen omasta ystävästänsä ja vieraastansa. Nyt ovat jo
kaikki sijoittuneet.

— Antakaa soida! — kuuluu jo takimmaisista reistä etumaisille. —
Hei, hei, antaa huhkia!

Mutta lähteä ei voida, Elisabet on poissa, aivan kadonnut.

Kaikki kääntyvät päin kysyen, mikä nyt?

— Sukkanauha kai laukesi! — sanoo Viera merkitsevästi ivailevalla
äänellä.

Seurue jäi kiltisti vieläkin odottamaan, sillä eihän toki ilman
Elisabetia voinut lähteä.

Reestä rekeen alettiin kilpaa kertoa pilajuttuja ja saatiinkin toimeen
aika naurunrähäköitä.

Mutta kului jo vähintään 10 minuuttia eikä lauennut nauha vain
näyttänyt olevan kiinnitettynä. Alkoi kuulua useista reistä napinaa ja
kaksimielistä leikinlaskua sukkanauhan laskuun.

Vihdoin lähetettiin Kolja katsomaan mikä oli syy viivytykseen.

Kun Kolja tuli siihen huoneeseen, jossa Elisabet oli, seisoi tämä
ikkunan luona kulmapeilikköön katsomassa, joka oli ulos kiinnitetty ja
näytti kadut kummallekin suunnalle.

Kolja hoksasi nyt, että Elisabet varroskeli Aleksandr Gustavovitshia,
ja hän rupesi senvuoksi puolustamaan itseänsä, kun Elisabet
närkästyneenä kysyi:

— Mitäs tämä nyt on?

Kolja sanoi:

— Minä kirjoitin kutsun paperille, ja että hän sen heti huomaisi
pujotin vielä kynttilään kiinni.

— Pujotit kynttilään kiinni! Mutta siksihän hän ei sitä olekaan
huomannut. Kuinka voi olla niin ajattelematon: kynttilään kiinni!
Suorastaan olette välistä kaikki aivan kuin järkeä vailla.

— Mutta, Liza hyvä, tule jo, nyt ei voi enää häntä odottaa, — sanoi
Kolja, — täytyy lähteä.

Elisabet rupesi ensin nopeasti menemään ovelle päin, mutta äkkiä
pysähtyi ja sanoi tuoliin istuutuen:

— Minä en tule ollenkaan mukaan!

Koljan silmät suurenivat.

— Liza, mitä sinä ajattelet!

— Kehen kuuluu mitä minä ajattelen. Minä ajattelen, että sinä et ole
oikea veljeni etkä myöskään hänen oikea ystävänsä, sitä minä ajattelen.

Silloin njanja juoksi antamaan Koljalle postiljoonin tuoman kirjeen.

Se oli Aleksanderilta. Aivan vain lyhyesti:

  "Hyvä Nikolai Konstantinovitsh.

  Kiitän kutsustasi. Valitan että olen estynyt sitä noudattamasta.
  Kunnioittavin tervehdyksin vanhemmillesi,

                                           Sinun Aleksander."

— Siinä nyt näet, että hän oli huomannut lapun, — sanoi Kolja. Mutta
Elisabetilla oli harmin ja pettymyksen kyynelet silmissä. Kolja otti
häntä käsipuolesta ja sanoi:

— No olkoon miten hyvänsä, Liza, tule heti ulos, muuten luulevat
vielä, että olet häneen rakastunut. Tule ja koeta nauraa.

Ja tietäen, että Elisabetin oli aivan mahdotonta saada kasvoihinsa
tekohymyilyä, vaatipa sellaista teeskentelyä kuinka tärkeä asia
tahansa, Kolja rupesi kutittamaan häntä kainaloista.

Elisabet, vaikka oli vihaisesti torjuvinaan Koljaa luotansa, naurahteli
jo pari kertaa.

Kolja kutitti niin lakkaamatta, että heidän pihalle tullessaan Elisabet
hahatti jo valtoinaan ja hänen kyyneleensä oli helppo selittää naurusta
johtuneiksi.

Elisabet istui ensimmäiseen rekeen Litvinovin viereen ja jo itsekin
ihmetteli äskeistä itkuansa, sillä varmasti oli hänelle tuleva sangen
hauska retki näinkin, Litvinovin seurassa.

Viera istui kuskipukille kuskin viereen Mishan ja Lizan rekeen.

Ja yleiseen nauruun, kulkusten kilkatukseen iloinen seura pyrähti
liikkeelle, valjakkojen pyrkiessä kilpaa toistensa ohitse, kevyen lumen
tuiskahdellessa tieltä vasten sinisiä suojusverkkoja ja pyrynä
kietoessa valkoiseen jauhoon reet kaikkinensa, kuskinensa, istujinensa.




XV. ALEKSANDER TEKEE KAUHISTUTTAVIA HAVAINTOJA.


Aleksander palasi Pulkovasta sangen huonolla tuulella.

Olisi päin vastoin ollut syytä tyytyväisyyteen Struven osoittaman
tavattoman huomion ja ystävällisyyden johdosta. Mutta kaikki tuo meni
alas kuin sammuneen raketin kipunat sen merkillisen, voisi sanoa
melkein järkyttävän havainnon vuoksi, minkä Aleksander teki nyt
seuloessaan omia vaikuttimiaan.

Sen vuoksi kotona tuntui kaikki ikävältä, ranskattaret harmittivat ja
oma työhuonekin oli kuin kuollut.

Ikävältä tuntui jopa se triangulaarilasku, johon hän ryhtyi ajatustensa
karkottamiseksi. Ennen toki matematiikka, hänen lempiaineensa, oli aina
auttanut, eivätkä mitkään omavaltaiset ajatukset päässeet mielessä
hievahtamaankaan, niin kauan kuin hän liikkui tämän jalon tieteen
lumoissa. Mutta nyt, — vaikka laskelman perustelut olivat valmiiksi
sarjoitetut logaritmien merkitsemistä varten, menivät ja tulivat
ajatukset kuin hataran pärekorin raoista ja pitivät hänen mieltään
apeana.

Kaikki oli nyt hänen omaa syytänsä. Hän oli kuin olikin liukunut
pelkistä ajatuksista ilmeisiin tekoihin, vastoin tuoretta valaansa ja
omalle itselleen tekemäänsä lupausta.

Pulkovaan oli hän matkustanut mitä parhaimmalla tuulella, sillä hän ei
ollut vielä silloin sitä havaintoa tehnyt. Mutta observatoriossa
ollessaan hän oli yht'äkkiä huomannut ajattelevansa kaikkea muuta vaan
ei niitä tähtitieteellisiä koneita, joita professori esitti. Hän
huomasi odottavansa jotakin sangen malttamattomasti ja katselevansa
ikkunoista tielle. Ja kun kello osoitti jo kahta eikä enää voinut
odottaa, oli hän menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja kiirehtinyt
kotimatkalle.

Puolitiessä oli sitten tapahtunut se mikä paljasti hänelle kaiken.

Hän ajoi turkkisinelliin kääriytyneenä ajurin ohjastaessa kuskipukilla
istuen. Noin 9 virstaa Pulkovan kylästä oli ruvennut kaukaa näkymään
ikäänkuin jokin pyryryöppy, joka vihurina lähestyi häntä.

— Mikäs se tuolta tulee? — kysyi Aleksander kuskin selän takaa,
vaikka jo hyvin arvasi mikä sieltä tulee.

— Ah, teidän ylhäisyytenne, — sanoi ajuri, — tietäähän tuon, ajavat
Tsarskojeen huvittelemaan, suottako nyt on laskiainen!

"Tämäpä sattui pahasti", — ajatteli Aleksander, — "jos he nyt minut
huomaavat, voivat luulla minun järjestäneen kohtauksen." — Ja hän
huusi kuskille, kohottaen sinellin kaulusta niin korkealle kuin
mahdollista:

— Annapas nyt luistaa, mies!

Mutta tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi ja kohotetuksi
turkinkauluksensa yli korvien, kun Elisabetin rekiseurue jo pyrysi
heidän ohitsensa.

Ensimmäisessä reessä jokin aukesi, joku kääntyi, joku huusi truu, joku
nousi puoleksi seisaalleen, jopa oli Aleksander kuulevinaan nimeänsäkin
huudahdettavan. Mutta hän kiljaisi kuskille:

— Anna piiskaa!

Ja hänen hevosensa läksivät lentoon.

Tämä kohtaus se nyt oli saanut Aleksanderin kokonaan masennuksiin, niin
ettei hänelle tänään matematiikkakaan kelvannut.

Sillä totisesti hän kyllä rakasti matematiikkaa. Ikävyyksien,
ristiriitaisuuksien, kierojen olojen ja suhteiden tahtoessa saada
ihmisestä ylivaltaa se aina vei hänet varmoille rauhan, syvyyden,
yksinäisyyden maille. Matematiikassa ei saanut olla vähintäkään
valhetta tai kieroutta, ei miljoonasosa millimetriäkään. Siinä
koko menestys riippui rehellisyydestä, lahjomattomuudesta,
totuudenrakkaudesta, niinkuin ei millään muulla alalla eikä missään
muissa olosuhteissa, joissa useimmiten onnistuminen riippui
viekkaudesta, valtioviisaudesta, jopa suorastaan valheesta.

Mutta nyt oli hänen eteensä tämän tapauksen johdosta äkkiarvaamatta
noussut sellaisia kysymyksiä, joiden analysoiminen oli aivan
välttämätön ennen kuin saattoi täydessä rauhassa antautua
differentiaali- ja integraalilaskelmiin tai edes istua pöydän ääreen,
missä nuo rakkaat tehtävät olivat. Matematiikka vaati täydellisesti
puhdasta omaatuntoa, täyttä vapautta kaikista mielen kaiveluista, ja
semmoista rauhaa ei voinut saavuttaa, ellei häikäilemättä, totuuden
täydellä mitalla, matemaattisella rehellisyyden pyyteellä käynyt noihin
vaivaaviin kysymyksiin käsiksi ja saanut niitä tieltä.

Hän istui siis mustaan vahavaatesohvaansa.

Ensimmäinen kysymys esiintyi hänelle huolimattomana muminana ja kynsiin
katselemisena.

"Kuulepas Aleksander, etkö sinä tiennyt, että tie Pietarista
Tsarskojeen menee Pulkovan kylien kautta?"

— Kyllä sinne muitakin teitä pääsee, — vastasi hän ensin, mutta kohta
suuttui ilmeiseen kiertelemiseensä ja vihaisesti hammasta purren
puristi itsestään tunnustuksen:

— _Tiesin_.

Viipyi kauan ennen kuin mitään muuta kysymystä esiintyikään, ja hän
rupesi jo ajattelemaan: no olipa tuo nyt jotakin, senhän tietää
jokainen koulupoikakin, että sama tie viepi kumpaankin.

Silloin esiintyi kohta toinen kysymys:

"Mutta miksi valitsit juuri _tämän_ päivän? Etkö aikonut matkustaa
Pulkovaan vasta saatuasi kutsumakirjeen Struvelta?"

Aleksanderilta pääsi antautumisen huokaus, ja hän vastasi:

— Valitsin.

Tämän jälkeen ei kysymyksiä enää esiintynytkään, vaan hän rupesi
itsestään vastaamaan aivan ylimääräisiä, suu kärsimyksestä irvissä
pakottaen itseänsä:

"Tietysti siksi, että odotin heidän saapuvan Pulkovaan minun ollessani
siellä. He olisivat antaneet hevosien levähtää, itse ehkä nousseet
tähtitornia katsomaan ja löytäneet minut sieltä, keskustelemasta
tieteellisistä kansainvälisistä astemittauskysymyksistä Struven kanssa.
— 'Aivan mahdotonta keskeyttää näitä neuvotteluja', — oli aikomukseni
sanoa, kun he olisivat ruvenneet kiusaamaan mukaan Tsarskojeen.
Mutta kun kello lähestyi kahta eikä heitä kuulunut, väsyin minä
professoreihin ja kaikista näiden jäämispyynnöistä huolimatta läksin
Pulkovasta, vaikka toisissa oloissa olisin ollut onnellinen saadessani
heidän kanssaan puhella ja vaikka Struve sanoi haettavan sopivaa
miestä, joka lähetettäisiin Lappiin geodeettisia mittauksia
suorittamaan, ja ilmeisesti viittasi siihen, että myöskin minä voisin
olla noiden ajateltujen joukossa. Läksin aivan kuin äärimmilleni
nolattuna, vaikka olisi ollut kaikkea syytä olla onnellinen."

"Ja tässä minä nyt olen."

Tämän tunnustuksen jälkeen Aleksander tunsi olevansa näännyksiin asti
väsynyt, eikä niin paljon tuon nolon rekiretkensä kuin nyt näiden
nolojen oman itsensä paljastusten vuoksi. Hänen täytyi oikein painaa
silmänsä umpeen tässä masentavassa nöyryytyksessään, syvän sohvan
nurkassa. Hän ajatteli:

"Äiti se aina sanoo jumalan olevan ihmisen ajatusten takana. Mutta jos
niin on, niin miksi ihmistä ei huomauteta silloin, kun ajatus poikkeaa
valheen poluille, vaan hänen annetaan suoritella jos jonkinlaisia
ajatuskieräilyjä, jopa retkeillä 17 kilometrin päähän hänen huomaamatta
ajattelevansa valheellisesti?"

"Sanalla sanoen: minä olen ollut sillä portilla, josta äiti varoitti.
Minä olen ollut 'sekaantumaisillani venäläisiin'. Minä olen
tekemäisilläni sen mitä vähimmin tahtoisin tehdä. Ja onpa hyvä, että
edes näinkin ajoissa älysin vaaran, kuka tietää mihin ansaan olisin
muuten voinut takertua, esimerkiksi vaikkapa suorastaan _rakastua_
Koljan sisareen. Ja menisin ehkä vielä naimisiin. Kumoaisin yhdellä
iskulla elämäni kaikki periaatteet ja suunnitelmat, jättäisin
ainiaaksi ajatuksen Suomeen palaamisesta ja suomalaisuuden
aatteen toteuttamisesta! Venäläistyisin, hävittäisin kaiken
itsekunnioitukseni!"

Nämä ajatukset kauhistivat Aleksanderin mieltä ja hän tunsi olevansa
kuin hornan kuilun partaalla. Hänen täytyi, _täytyi_ päästä
ajatuksesta, että hän muka olisi "sekaantumaisillaan venäläisiin".
Hänen täytyi _todistaa_ itselleen, että niin ei ollut asianlaita.

Aleksander nousi pöytänsä äärestä ja alkoi suuttuneena kävellä
edestakaisin.

"Ihmeellistä! Ihminen tahtoo suunnata ajatuksensa oikeaan, mutta se,
jota äiti sanoo jumalaksi, ei ota osaa hänen ponnistuksiinsa, ei auta,
ei vahvista oikeata, ei kumoa väärää, pitää kuin pilkkanaan, tekee
ihmisen naurettavaksi!"

Hän viskasi sinellin yllensä ja lähti kävelylle.

Oli jo iltapäivä. Hänen katunsa alkupäässä oli verrattain hiljaista.
Kauempana oli valoisampaa ja näkyi jokin Fontankan silloista. Siellä jo
lyhtyjä sytyteltiin, ja kelmeän keltaisesti ne loistivat kirkkaan
viheriätä alataivasta vastaan, jossa sirisi tuskin tuntuvia tähtiä.
Kauempana ihmiset melusivat tummasti törröttävien katurakennusten
väleissä.

Oli se hetki, jona muukalainen voi meluavassa maailmankaupungissa
tuntea niin sanomattoman kaihoisan yksinäisyyden alakuloisuutta, että
hän jok'ikisenä hetkenä on kuin elävältä hautaan menemässä.

Niin tuntui Aleksanderista, kun hän nyt luuli väkivalloin ja ainiaaksi
reväisseensä itsestään tuon omavaltaisesti hänen elämäänsä tunkeutuneen
ja jo hänen askeleitaan johtaneen tunnevaikuttimen.

Täytyi vain kaikin keinoin auttaa sen poissapysymistä, täytyi joka
päivä ja joka hetki kehittää itsessään vastavoimia, jotka edistivät sen
tukehuttamista. Hänen täytyi ennen kaikkea päästää valloilleen koko se
venäläisviha, mikä suinkin saattoi hänen veressään liekehtiä.

Näissä aikeissa hän tuli häikäisevästi valaistulle pääkadulle. Siellä
vallitsi hurja laskiaisremu. Kauniit naiset välähyttelivät silmiänsä
totiselle upseerille, kiihoittuivat, kun eivät saaneet puoleensa
katsahtamaan ja tulivat uudestaan häntä vastaan. Mutta suuttunutta
Aleksanderia nyt kaikki inhoitti, ihmisten naurut, juopuneet kasvot,
rähinä, tuttavallisuus, ja erittäinkin tämä rajaton, valloilleen
päässyt venäläisyys! Inhoittava ryssäläinen praasnikka! Siihen ne vain
ovatkin luodut, — ajatteli hän hyvillään siitä, että oli löytänyt
oikean kohteen valmiille vihastukselleen.

Ja nyt, missä hän vain löysi kaikkein inhoittavinta, siihen hän
tarrautui melkein nautinnolla.

"Voiko olla mitään yököttävämpää kuin nuo ravintolasta pulpahtaneiden
lihavain ryssänkauppiaitten öljynkiiltoiset, juonnista pyöristyneet ja
punoittavat naamat! Voiko suomalainen korva kuulla mitään katalampaa
kuin heidän kielensä tahmeansuhahtavaa vääntelyä heidän sylen
levyisestä suustaan! Senkin harvahampaat, valehtelijat!"

Aleksanderin täytyi itsekin ihmetellä miten hänellä oli niin paljon
kuohuvaa vihaa säilössä ryssien varalle, kun vaan oikean luukun
aukaisi. Erittäinkin rupesivat häntä inhoittamaan nuo kiljuvat,
vallattomat karnevaaliajajat, joilla näytti olevan oikeus tänä
hurjasteluyönä poiketa käytävällekin ja tehdä mitä vallattomuuksia
tahansa.

Nevskin prospekti tuli hänelle lopulta aivan sietämättömäksi. Hän
suuntautui Rantakadulle, joka oli verrattain tyhjä ja hiljainen.

Talvipalatsin ikkunat kumottivat ylimyksellisen pimeinä. Keisari oli
jättänyt pääkaupungin. Pääportaiden lyhdyt valaisivat edestakaisin
liikkuvia Napoleonin aikaisia tötteröpäävahteja jollakin tavalla
yksinäisen koleasti. Todella tuntui kuin keisari, Suomen Suuriruhtinas,
olisi ollut tämän kansan ainoa hienompi ihminen. Ja hänkin oli nyt
Tsarskojessa, mutta Aleksander vain vaelteli ikävöiden yksinäisenä
Pietarin katualhaison laskiaismässäyksissä. Lapin tunturille
tähtitaivaan alle yksin istumaan heitettynä ei olisi tuntunut niin
yksinäiseltä kuin kävellessä tällä hylätyllä Rantakadulla.

Mutta kas tuolla Nevalla on ilotulitus ja raketit suhahtelevat ilmaan
ja paukahtelevat ja ihmisiä on mustanaan jäällä. Parempi sittenkin
ihmisvilinä kuin tämä kolea keisarittomuus ja kodittomuus.

Aleksander laskeutui jäälle.

Hän tuli kulkeneeksi leveätä talviajoväylää yli jään toispuoleiselle
rannalle melkein Nikolainsillalle asti, josta olisi saattanut nousta
Vasili Ostroville. Mutta hän ei noussut sinne, vaikka oli
nousemaisillaan, vaan kääntyi ja rupesi kävelemään samaa ajoväylää
Admiraliteettiin päin, vielä entistäkin väkiperäisemmin yllyttäen
itseään venäläisvihassaan ja selvitellen mielessään sitä
kerrassaan sovittamatonta, ikäänkuin veressä asuvaa, synnynnäistä
vastakohtaisuutta, mikä vallitsi suomalaisen ja venäläisen luonteen
välillä. Hän pyrki kerta kaikkiaan saamaan tuon eron selvin sanoin
määritellyksi eikä pysymään vain hämärästi tuntuvana. Tämä
luonnollinen, vuosisatojen ja nyt viimeksi sodan oikeuttama viha oli
saatava suomalaisessa sydämessä itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä
varmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi
suomalaisen milloinkaan sekaantumasta venäläisiin. Joku oli sanonut
asian täsmälleen niin kuin se oli: Suomen koko itsenäinen olemassaolo
riippui tämän pyhän vihan puhtaana säilymisestä.

Suuren hevosliikenteen vuoksi, joka jäällä vallitsi, Aleksander kulki,
niinkuin muutkin, sillä polulla, joka oli muodostunut jalkamiesten
varalle tien syrjään auroitetun lumen viereen. Mutta tottapa edessä
päin oli joitakin kilpa-ajohäiriöitä syntynyt, koska tie tuli ajajille
ahtaaksi. Hurjasti hihkuen ja piiskojaan läimäytellen kilpailevat
kuskit pyrkivät toistensa edelle ja paremmin sivuuttaakseen toinen
kolmivaljakkojonoista jo ajoi jalankävijäin tiellä, jotka nauraen ja
kiljahdellen hyökkäilivät väistäen lumeen.

"Äh, noita lurjuksia!" — pääsi Aleksander juuri ajattelemasta
jatkuvassa venäläisvihassaan, kun jono jo joutui hänen kohdalleen ja
hän näki, että hänen ohitsensa kiiti juuri sama, hänen Tsarskojen
tiellä päivällä kohtaamansa tuttu kolmivaljakkojono.

Tämä ohipyrähdys oli tapahtunut lyhyessä tuokiossa. Mutta
lyhyemmässäkin sydän ehtii ilosta sykähtää.

Ja tätäpä ilonsykähdystä Aleksander ei voinut itsellensä anteeksi antaa
palatessaan verkalleen jälleen ilotulituskentän ohi ja noustuaan sitten
Admiraliteetin rantaterassille, josta hän oli jäälle laskeutunut. Eikä
niin, että hän olisi yhä enemmän anteeksi antanut, mitä kauemmas jäältä
tuli, vaan päinvastoin yhä ankarammin hän arvosteli itseänsä tai
oikeastaan syytti jotakin näkymätöntä tuosta sykähdyksestä.

Voi, eikö se todella ole pikemminkin paholaisen töitä kuin
hyvyydenhengen? se nimittäin, että ihmisen sydän sykähtää ilosta,
vaikka sen pitäisi ilmeisen loogillisuuden mukaan sykähtää
katkeruudesta, sillä nuokin olivat ihan samoja ryssiä, ei eroa mitään!
Totisesti, eikö Koljalla niinkuin useilla muillakin saman suvun
jäsenillä ollut vähän liian iso ja ulkoneva suu! Ja eivätkö he ajaneet
remuten kolmivaljakoillaan aivan niinkuin nuo blininaamatkin Nevskillä!
Miten ihminen voi silloin hallita ajatuksiaan ja tunteitaan, jos kerran
tämmöinen järjetön epäloogillisuus häneen pakotetaan _ulkoapäin_, aivan
hänen tahdostaan riippumatta!

Nevskin luona Aleksander otti ajurin, juotuansa teetä ravintolassa.

Kotiin päästyänsä hän alkoi heti riisuutua makuulle, yhä samassa
voimakkaassa syytöstunnelmassa sokean luonnon vastoin ihmisen tahtoa
pakottamaa tunteellisuutta kohtaan.

Tämä ankara kohtalon syyttäminen ja yhä raskaampien syytösaiheiden
löytäminen, vaikka siinä oli valloilleen pyrkivän ateismin uhmaa, tai
ehkä juuri siksi, tuotti hänelle lohduttavaa mielihyvää.

Neljännestä vaille kymmenen hän oli jo vuoteessaan.

Ja koska hän piti noita kohtaloa vastaan tähdättyjä syytöksiänsä
ehdottoman sitovasti todistettuina ja itseään siis jollakin tavalla
voittajana, päätti hän tähän ajoissa lopettaa kaiken enemmän
ajattelemisen ja nukkua heti, tai ainakin ummistaa silmänsä ja olla
enää niitä avaamatta ennen aamua.

Silloinpa, kaiken jo rauhoituttua hänen päässään, silmäinummistuksen
pimeässä, esiintyi hänelle uusi kysymys, eikä lainkaan missään
ilkkuvassa tai ilkeässä sävyssä, vaan päinvastoin niin lempeän
hellässä, ettei se suinkaan voinut olla paholaisesta lähtenyt, vain
niinkuin olisi tahtonut kysyä, jotakin unohtunutta varovasti
muistuttaen, kun hiljaisuus oli vihdoin tullut:

— Mutta, Aleksander, — kysyttiin häneltä, — miksi sinä ollenkaan
_menit_ Nevan jäälle?

Tämä oli jo enemmän kuin hirveätä.

Aleksanderin täytyi itsekseen, silmäinummistuksen pimeässä, myöntää
hyvin tietäneensä, että juuri siltä kohtaa ajetaan Nevan yli, kun
tullaan Tsarskojesta Vasilinsaarelle.

Mutta kun hän tuon myönsi, oli sillä myöskin myönnetty, ettei hän
oikeastaan ollutkaan lähtenyt kävelylle paisuttaakseen itsessään
venäläisvihaa, vaan vielä kerran nähdäkseen sen rakkaan reen, jossa
Elisabet istui.

Hän tosin piti kuin pitikin päätöksensä olla enää avaamatta silmiänsä
ennen aamua. Mutta ei voinut estää, että luomien raoista puristautui
esille pienen pieniä vesipisaroita.




XVI. KOLJAN JA SHURAN RAKKAUS.


Rekiretki oli kaikkien osanottajien mielestä ollut tavattoman hauska.

Erittäinkin suurta nautintoa oli tuottanut Shura Berkov, kun hän
aamupäivätanssin ja muun riehumisen jälkeen hämärissä ennen kuin
hotellin kattokruunut sytytettiin ja iltatanssi olisi vielä ollut
tanssittava, istuutui pianon ääreen ja käänsi seuran tunnelman herkän
surunvoittoiseksi.

Koko seurue antautui heti hänen lumoihinsa, ahmien hänen soittoaan,
niin kuin nälistynyt ruokaa.

Hän oli mestarisoittaja. Koko hänen pitkä, hienostunut, haaveksien
katseleva olentonsa, koko hänen ihmisensä soitti, sormien vain
täyttäessä tavattomalla taituruudella ja nöyryydellä ikäänkuin jonkin
mahtavan, suvereenin hengen tahtoa. Tukkakin hänellä oli suittu
ylimielisesti suoraan ylös päälaelle kaikista kampausmuodeista
riippumatta, ja siellä se lainehti ylpeän vapaasti pitkinä suortuvina,
kunnes aleni niskaan ja yhtyi tiukasti nupuksi sidottuun palmikkoon.
Hän käytti mielellään valkoista pehmeätä pitsikaulusta, olipa hänellä
muuten yllään mikä puku tahansa.

Mutta silmäin ilme oli hänessä kaikkein ihmeellisintä.

Ne katsoivat maailmaan niin kuin hän olisi juuri laskeutunut joistakin
korkeuksista ja kummastellut elämän detaljeja, jotka hänen eteensä
täällä alhaalla aukenivat, vastaamatta tuonpuolen ihanteita.

Kummastelun ilmettä lisäsi vielä sekin seikka, että hänellä oli tapana
pitää silmäkulmiaan aina korkealla, joten näytti niinkuin hän olisi
arvostellut näitä elämän detaljeja paitsi pienen hämmästyksen, myöskin
hienon huumorin sekaisella kaihon sävyllä.

Mitä ikinä hän soittikin, kaikki oli kuin hänen oman henkensä tuotetta,
hänen säveltämäänsä.

Hän pani soittoon oman itsensä kaikkine vivahduksineen, hän soitti
hienoa Shura Berkovia, eikä enää Chopinia. Mutta yhtä hyvin saattoi
sanoa hänen esittävän Chopinin hengen ydintä, tämän säveltäjän
pohjatonta kaihomieltä, menneisyyden palaamattomuuden tuskaa,
kadottamisen surua, surun majesteettisuuden ylistystä. Aivan niin kuin
Chopinkin olisi pitänyt silmäkulmiaan korkealla ja katsonut elämän
detaljeja kaihoisalla kummastuksella.

Ei kukaan enää ajatellutkaan tanssin uudelleen alkamista. Eikä
kenenkään mielestä tämä retki olisi voinut antoisammin päättyä, kun
aika oli kulunut ja joku huusi:

— Mutta, ystävät, ellemme nyt lähde, jäämme susien saaliiksi.

Tämäkään ei paljon vaikuttanut, vaan useat rupesivat lisää soittoa
pyytämään.

Silloin alkoi joku matkia suden ulvontaa, ja nyt naiset todella
pelästyivät. He hajosivat turkkejansa ja miehisiä suojelijoitansa
hakemaan.

Kun oltiin ulkona tähtisen taivaan alla rekiin istuutumassa, huusi
Shura reestänsä Elisabetia luokseen ja sanoi:

— Lizotshka, kultaseni, tule sinä tähän minun viereeni, ajetaan me
yhdessä.

Elisabet ilostui, mutta kohta tuli totiseksi ja sanoi ihmetellen:

— Entäs Kolja?

Shura sanoi:

— No tule nyt vain.

Kolja oli siinä, ja vaikka hänen kasvojansa pimeän vuoksi ei voinut
erottaa selvään, niin portailla kohotetun lyhdyn tuikkeessa, milloin
sen lepattava liekki sai tuulelta hetken rauhaa, saattoi nähdä, että
Koljan ylähuuli oli toiselta puolelta kaarella, mikä aina merkitsi,
että hän oli jostakin nolostunut.

Mutta hänkin sanoi Elisabetille:

— Niin, niin, tietysti, istu vain siihen Shuran viereen.

Ja sen sanottuaan meni johonkin toiseen rekeen, häviten pimeään muiden
lähtijäin sekaan.

Tämän vuoksi Elisabet, vaikka muuten olisi ollut riemuissaan siitä,
että sai ajaa Shuran seurassa, joka oli hänen ehkä todellisimmin
"kaikkein parhain" ystävänsä ja päälliseksi oli soittanutkin tänään
niin taivaallisesti, ei hyvään aikaan voinut alkaa puhetta hänen
kanssaan, yhä vain muistaen Koljan kaareutunutta ylähuulta ja arvaillen
jos jotakin kauheata tapahtuneeksi heidän välillänsä.

Kun Shurakaan puolestaan ei aloittanut puhelua, vaikka oli ajettu jo
vähintään virstan verran, rupesi Elisabetista tuntumaan päivän
selvältä, että hänet puolestaan oli kutsuttu rekeen vain siksi, _ettei_
Kolja saisi siinä olla. Ja hän suri ja kärsi veljensä puolesta yhä
enemmän.

Ja tietenkin hänen täytyi samassa määrässä kylmetä Shuralle.

Kylmetä Shuralle! Sehän oli kauheata ajatella. Koko maailma menee
rikki. Pimeässä metsät tanssivat ja tähdet keikkuivat ylös alas.

Mutta Shura ei vain aloita puhelua. Onkohan se niin ajatuksissaan, vai
onko jostakin niin suuttunut Koljalle, että viha ylettyy
Elisabetiinkin?

Hän koetti ajatuksissa kysyä Shuralta näin: "Shura, etkö sinä
rakastakaan Koljaa?" — Hän koetti kuvitella sanovansa sitä monella eri
äänenpainolla, mutta ei mikään niistä kelvannut. Mikä niistä oli liian
tuomitsevainen, sillä oliko hänellä oikeutta tuomita Shuraa siitä,
ettei tämä rakastanut Koljaa! Mikä taas oli melkein ivansekainen moite,
ikäänkuin: ja semmoista miestä sinä et ymmärrä rakastaa! Kolmas oli
aivan liian huokaavainen. Neljäs suorastaan koomillisen toruva.

Mutta puhumattomuuden väli piteni pitenemistään.

"Ei, tämä kamala äänettömyys ei saa enää jatkua, muuten tästä vielä
purskahtaa itkuun ja syntyy jotakin peräti kömpelöä, jotakin niinkuin
armonpyyntöä Koljan puolesta, joka olisi nöyryyttävää ja voisi syvästi
käydä Koljan kunnialle."

— No, Shura, etkö sinä rakastakaan Koljaa?

Tämä tuli nyt sanotuksi. Mutta eikö harmillista! ihan toisessa
äänilajissa kuin oli ollut aikomus, nimittäin hassun pelonsekaisessa.
Ääni oli vavahdellut joka sanalla.

Onneksi Shura oli niin ajatuksissaan, ettei heti voinut tajuta, mitä
häneltä oli kysytty ja kääntyen epämukavasti turkeissaan Elisabetiin
päin sanoi vain kysyvästi:

— A?

Elisabet otti pois vastauksestaan pelonsävyn.

— Ei, minä tässä vain sanoin, että etpä sinä taida enää rakastaakaan
Koljaa.

Shura oli aivan kuin olisi kovasti säikähtänyt, ja pakottaen itsensä
kääntymään vielä enemmän Elisabetiin päin sanoi painaen häntä kädellään
polven kohdalle:

— Mutta _ketä_, rakas lapsukaiseni, ketä minä en enää rakasta?

— No, Koljaa.

— Herran nimessä, kultaseni, mistä sinä tie ... olet kuullut, että
minä rakastaisin Koljaa?

— En minä ole keltään kuullut, vaan olen tiennyt itse, että hän
rakastaa sinua ja sinä häntä.

— Tietysti, tietysti, lapseni. Kuinka minä en häntä rakastaisi!

— Mutta _sillä_ tavalla?

— Kaikilla tavoilla ja silläkin tavalla.

— Ei sillä_kin_, vaan _sillä_ tavalla ensin ja vain siksi myös
kaikilla muilla.

Tähän Elisabetin puheeseen Shura oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten
hän käännähti kokonaan Elisabetiin päin ja sanoi iloisesti:

— Sinun kanssasi on kovin hauska puhua. Mutta minä tiedän. Käänny
sinäkin tännepäin ja paneudu kyljellesi, ja päästetään auki turkit,
eihän nyt ole kylmä, ja riisutaan hansikkaat, että saamme kätemme
yhteen.

He tekivät niin.

Vielä he kielsivät Kuisma kuskia koettamasta pysytellä muiden jäljessä
ja käskivät ajaa aivan tavallista juoksua, tai vaikkapa käydenkin.

Tähdet asettuivat kohta paikoilleen ikuiseen järjestykseensä ihmisten
äänettömästi tuikkiviksi ystäviksi.

Ja Elisabet oli onnellinen, kun Shura taas puhui niin kuin ennen ja he
pitivät toisiaan käsistä niin kuin ennen ja niin kuin ennen sanoivat
toisilleen juuri sitä mitä sydän tunsi. Vielä nuo kädetkin olivat
Elisabetista taivaallisen suloiset tunnustella, ne osasivat niin
ihanasti soittaa, pitkät sormet hienoine nivelineen, muuten kyllä
semmoiset kuin monilla, ja kuitenkin niin erikoinen taika asui niissä.

— Mutta sinä, Liza kultaseni, — sanoi Shura, — sinä kyselet minulta
rakastanko minä, mutta kuinka on sinun itsesi laita? Kyllä me
huomasimme kaikki.

Elisabet nosti kummastuneena päätänsä.

— Mitä te huomasitte?

— Kuinka nyreilläsi sinä olit, kun Aleksandr Gustavovitsh jäi pois, —
sanoi Shura sormea takoen Elisabetin nenän edessä, — älä kielläkään.

— Ei, rakas Shura, olisitpa nähnyt kuinka ne kaikki ahdistivat häntä
minun syntymäpäivilläni, kaikki hänen yhden kimpussa. Hän oli sitten
hirveän totinen koko illan, ja minusta näytti, että hän vain siksi ei
tullutkaan rekiretkelle. Minun oli häntä niin, niin, niin sääli.
Tiedätkö, kun säälistä ottaa tässä näin kipeätä. Ja tuntuu vieläkin.
Ajatteles, suuri Venäjä, aivan kuin äärettömän suuri kilpikonna, ja
litistää painollaan semmoista pientä-pientä. Se on suorastaan
inhottavaa!

— No mutta hän kuuluu sentään osanneen hyvin puolustaa itseänsä, —
sanoi Shura.

— Ei, Shura, sinun olisi ollut vielä enemmän sääli häntä, jos olisit
nähnyt, semmoinen, tiedätkö, istuu kaikkien keskellä, pää vähän liian
suuri takaa, ja kaikki hänen kimpussaan, erittäinkin Prshevalsky.

— Entä Kolja? — kysyi Shura.

— No Kolja tietysti ei. Minä huomasin kuinka Kolja kärsi ystävänsä
tähden. He ovat ystävyksiä.

Shura sanoi:

— Tiedätkö, minunkin on usein sääli Koljaa, ja tiedätkö, minä luulen
että juuri sillä tavalla rakkaus syntyy. Vai mitä sinä ajattelet? Hm?

Kun Elisabet ei vastannut sitä eikä tätä, Shura jatkoi
filosofoimistaan:

— Ensin tulee vain jostakin syystä sääli ja hän muuttuu niin
pikkuisen-pikkuisen pikkuiseksi. Hm?

Mutta ei tähänkään tullut odotettua myönnytystä. Shura koetti siis
selittää ajatustansa vielä yksityiskohtaisemmin:

— Katsoppas, juuri siksi että hän tulee silloin niin pieneksi, voi
hänet ottaa ikäänkuin käsiinsä ja hellitellä mielin määrin. No ja
syntyy rakkaus. Hm? Eikö sinunkin mielestäsi? Hm?

Shuran ja Elisabetin keskinäinen ystävyys perustui ennen kaikkea
siihen, että he toisensa ymmärsivät jo puolesta sanasta, jopa usein
vain katsahduksestakin, silloin kun joillekin muille olisi pitänyt
selittää puoli päivää, heidän ehkä sittenkään voimatta ymmärtää niin
monimutkaisia asioita. Sen tähden Shuraa alkoi ihmetyttää, ettei
Elisabet jo vastannut jotakin. Kun hän sitten vielä näki tähden
putoavan ja hypähtäen melkein istualleen käski Elisabetia pian
katsomaan, eikä Elisabet kääntynyt, vaan vetäisi ilmaa nenitse, joka
hänellä aina merkitsi, että jokin ei ollut hänen mieleensä, tyrkkäsi
Shura häntä kädellään ja sanoi:

— Mutta Lizotshka! Mikä sinun on?

Elisabet vetäisi taas ilmaa ja pyyhkien pois olemattomia roskia vaipan
päältä sanoi, silmäluomia nostamatta:

— Ei, muuten vain tässä ajattelin, kun sinä sanot, että rakkaus syntyy
säälistä, mutta itsepä sinun ei ollutkaan äsken sääli Koljaa.

Shura sanoi vilkkaasti:

— Mistä sen päätät?

Elisabet sanoi:

— Toinen aikoi istua viereesi luottaen siihen, että te rakastatte
toisianne, ja sinä sanoit: ei, en minä huoli sinua, ja hän menee
nolona ... tai sinä et ehkä huomannut kuinka nolona hän meni?

— Voi Lizotshka, kultaseni, — sanoi Shura kietoen kätensä Elisabetin
kaulaan, — en minä oikein tiedä voiko sinun kanssasi puhua kaikesta...

— Sitten olet unohtanut valamme.

— Niin, niin, mutta sittenkin on muutamia asioita, joita ei voi puhua
vain siksi, että me molemmat olemme tyttöjä, ja ehkä Kolja ei tahtoisi.

— Nyt en todellakaan ymmärrä.

— No olkoon, — sanoi Shura. Hän laittautui vielä lähemmäksi
Elisabetia ja rupesi leikkimään hänen helminauhojensa kanssa.

— Kun olimme Tsarskojeen matkalla, — alkoi Shura puhua, — niin
sinähän muistat, me istuimme samassa reessä hänen kanssaan.

Elisabet sanoi:

— Itse minä sen niin toimitinkin, luulin että se sinua miellyttäisi,
mutta taisin erehtyä.

— No hyvä, hyvä, odota, äläkä puhu mitään vähään aikaan. Ja miksei se
olisi minua miellyttänyt? Mutta katsos, Koljaan tulee välistä semmoinen
omituinen tuuli, josta minä en pidä. Hän tulee silloin hyvin
ylimalkaiseksi ja puhuu semmoista, jota hän itse oikeastaan ei koskaan
puhuisi, vaan puhuvat varmaankin jotkut hänen toverinsa, Kalygin
esimerkiksi.

— Tiedän, tiedän, — sanoi Elisabet, — ja kuinka luonnoton hän on
silloin! Ei yhtään Kolja.

— No niin, sinähän tiedät hänen ja minun välipuheestamme, että me
rakastamme toisiamme ylitse kaiken, mutta huomaa: minä rakastan Koljaa
enkä Kalyginiä, ja minun ehtoni on, ettei saa tulla kysymykseen mitään
tuommoista — sinä kyllä tiedät — no tuommoista — puristelemista —
hyi, oikein inhoittaa sanoakin.

— Mutta ei suinkaan nyt Kolja ... rupesi Elisabet veljeänsä
puolustamaan.

— Katsos nyt, enkö minä sanonut, että koko tämä asia ei sovi kolmelle,
vaan ainoastaan meille Koljan kanssa!

— Mutta olisiko nyt Kolja...!

— Odota, — sanoi Shura. — Jos sinä et anna minun puhua yksin ainakin
viittä minuuttia, niin en puhu enää ollenkaan.

He olivat tämän jälkeen kauan aikaa vaiti molemmat, ja molemmat olivat
pahoillaan, sillä tuntui kuin olisi jotakin epäsopua tullut heidän
väliinsä.

Vihdoin Shura puhkesi jatkamaan:

— Ikäänkuin minä tässä tahtoisin moittia Koljaa, ja sinä vielä rupeat
puolustamaan muka veljeä. Minä sanon sinulle, Liza, että Kolja on
minulle _ainakin_ yhtä läheinen kuin sinulle veli, vieläpä minusta
tuntuu, että minä rakastan häntä enemmän kuin yksikään teistä.

Elisabet rupesi yht'äkkiä leikkimään Shuran sormilla, mutta ei sanonut
mitään, koska viisi minuuttia tuskin oli ehtinyt kulua.

— Niin juuri, — sanoi Shura, — ja leikkisin hänen sormillaan
niinkuin sinun, mutta siinäpä se juuri onkin, että semmoinen ei näy
voivan tapahtua. Sanalla sanoen, hän oli tänään Kalygin, eikä Kolja.
Tahtoi pidellä minua vyötäisistä, tietysti niinkuin kuvitteli, että
Kalygin olisi pidellyt, ja muuta semmoista. Sanalla sanoen, meille tuli
ensin ankara mielipiteiden selvittely. Mutta vihdoin hän kuitenkin
myönsi olleensa Kalygin. Ja loppumatkan me olimme taas niin onnelliset,
tietäen rakastavamme toisiamme ylitse kaiken. Hän antoi minulle
lupauksen, ettei koskaan, ei koskaan, ei vaikka menisimme naimisiinkin,
tulisi mitään tuommoisia kosketuksia välillämme tapahtumaan eikä
rakkautemme siis milloinkaan tarvitsisi häiriytyä.

— Tiedätkö mitä, — ei Elisabet voinut enää olla puhumatta, — et
usko, mutta minäpä luulen, että ehkä ymmärrän tuon asian. Luuletko,
että todella ymmärrän?

Shura huokasi.

— Kuuleppas, Liza, olisikohan mahdollista, että niillä olisi ollut
siellä jotakin juotavaa?

Elisabet vastasi siihen kyllä nähneensä, että lähtiessä Kalygin oli
Petrushan kanssa tuonut korillisen pulloja, mutta mitä pulloja ne
olivat ei hän huomannut, sillä he piilottivat sen kuskipukin alle.

— No olkoon miten tahansa, — sanoi Shura. — Voitko ajatella mitään
hullumpaa: olimme juuri tanssineet mignonin kaikki vuorot, kaikki
menivät mikä minnekin, me menimme myös ja harhailimme ja tulimme — en
vieläkään ymmärrä kuinka sinne jouduimme — syrjähuoneeseen, johon oli
koottu talveksi kukkalaatikoita ja yhdessä nurkassa lattialla oli
omenoita. Yht'äkkiä Kolja ottaa minua käsistä ja rupeaa niitä
suutelemaan. Minä sanon: Kolja, mitä varten? Mutta hän vain suutelee.
Ja tiedätkö, ihan kuin hullu, eikä vain käsiä, vaan joka paikkaan,
kaulaan, kasvoihin, tähän, tuohon, silmiin, suuhun, niin rajusti, että
minä olin tukehtua. Mitä sinä sanot siihen?!

— Täytyy sanoa, — sanoi Elisabet pahastuneena Koljalle, — että
tuollainen menettely kaiken sen perästä, mitä te olitte puhuneet
reessä, oli todellakin kummallista. Eikö hän ollenkaan edes hävennyt
lupauksensa rikkomista?

— No, katsoppas, ei ainakaan niin kuin olisin odottanut. Sehän se
minua harmittaakin, etten saa häntä ottamaan noita lupauksia sen
vakavammalta kannalta. Hän luulee, että minä noin vain muuten... Nyt
minun kuitenkin täytyy sanoa hänelle totuus.

— Mutta kuule, Shura, johan sinä rankaisit häntä, — sanoi Elisabet
pelästyen tuota "totuutta" veljensä puolesta. — Minä luulen, että hän
todella otti kovin sydämelleen, kun sinä et tahtonut häntä rekeesi
kotimatkalle.

Shura vähän aikaa mietti ennenkuin vastasi Elisabetille, mikä tämä
"totuus" oli. Hän sanoi:

— Sinä Lisotshka et ehkä tiedä sitä, mutta minun täytyy sanoa se
sinulle. Asia on näet se, että suutelemisesta voi syntyä lapsia. Oletko
semmoisesta koskaan kuullut?

Elisabet sanoi:

— Olen kyllä kuullut ja njanjakin sanoi niin, mutta en minä koskaan
ole oikein ymmärtänyt miksi lapsia syntyy vain naineille ihmisille eikä
muille.

Shura sanoi:

— Niin se nyt vain on. Ja vaikka minä koko sydämestäni toivon, että me
menisimme Koljan kanssa kerran naimisiin ja aina-aina asuisimme
yhdessä, niin lapsia ei meille koskaan saa syntyä.

— Miksi ei? Sehän juuri olisikin hauskaa!

— Voi olla hauskaa, mutta ei saa. Sinä tiedät, että minulla on eläke
ja sillä minun täytyy elättää äitipuoli ja kälyni ja hänen kaikki
lapsensa. No, näetkös! — Mutta nyt, Lizotshka, meidän täytyy taas
istua oikein, olemme kohta Pietarissa.

— Kuisma, aja kiinni toiset, — sanoi Elisabet kuskille.

Mutta kuski rupesi nauramaan ja sanoi toisten olevan ainakin kolme
virstaa heistä edellä. Hän kokosi ohjat, ja hevoset, jotka olivat
kävelleet valloillaan, lunta hamuellen, lähtivät rivakkaan raviin.

Elisabet ja Shura istuivat jo kaupunkilaisesti vierekkäin,
turkinkaulukset ojona, kun Shura vielä sanoi:

— Eikö se ole ihmeellistä sentään? Tarvitseeko sinun ja minun
rakastaaksemme suudella toisiamme? No miksi me Koljan kanssa emme voisi
rakastaa toisiamme suutelematta!

— Mutta minusta on vielä ihmeellisempää, — sanoi Elisabet, — että
toiset tässä maailmassa ovat rikkaita ja toisten pitää olla köyhiä.

Shura sanoi:

— Ei, Lizotshka, en minä sanonut sitä vain siksi, että äiti ja veli
vainajan perhe ovat köyhiä, vaan todella minun rakkauteni Koljaa
kohtaan ikäänkuin kärsii, kun hän rupeaa Kalyginiksi. Minä rakastan
häntä enemmän kuin veljeä, sisarta, enemmän kuin ketään, no!

Pitkän ajan perästä hän sanoi:

— Ja minä olen varma, että sinunkin sydämeesi tulee mahtumaan vielä
paljon suurempi rakkaus kuin vain omiin veljiin.

Heidän juuri ajaessaan alas Nevan jäälle Shura hypähti aivan kuin
säikähdyksestä.

— Herranen aika, kummitteleeko tänään?

— Mitä, mitä, — ehätti Elisabet koettaen kääntyä turkissaan katsomaan
samaan suuntaan kuin Shura.

— Tuolla oli aivan niinkuin hän, se sinun, se ruotsalainen, Aleksandr
Gustavovitsh, no ihan varmaan, oli se!

— Mitä sinä puhut, Shura? Se on mahdotonta. Johan me hänet kerran
näimme tänään. Ja mitä hän täällä jäällä balagaanien seassa, johan sinä
hupsuttelet.

— Ole uskomatta, mutta hän se nyt vain oli. Tai sitten on kuin onkin
kummitellut.

— On siis kummitellut, — sanoi Elisabet. Sitten hän oli kauan vaiti
ja vihdoin sanoi:

— Vaikka, kuka sen yksinäisen raukan tietää, ehkä käyskentelee
ikävissään pitkin kaupunkia. Minusta näyttää että hänen täytyy olla
hirveän ikävä täällä Venäjällä. Kolja sanoo, ettei hänellä ole täällä
ketään tuttavia. (Elisabet oli hyvillään, etteivät hänen kyynelensä
voineet pimeässä näkyä.) Ajattele, raukkaa! Sano sinä, Shura, mitä sinä
oikein pidät hänestä. Sano ihan niinkuin ajattelet.

— Ulkonäöltäkö?

— Niin, ja muutenkin.

— Enhän minä ole sanaakaan puhunut hänen kanssaan. En tiedä muuta kuin
mitä olen Koljalta ja sinulta kuullut.

— Varmaankin sinulla sitten on jotakin häntä vastaan, muuten sanoisit.

— No voiko olla sen komeampaa miestä! Niin suora ja niin kohtelias.
Minusta vain...

— Sano, sano.

— Ah, kuinka sinä kiusaat, Lizotshka. Kuinka minä voisin hänestä
mitään sanoa? Kaikin puolin erinomainen mies, muuta en voi sanoa, no,
oletko tyytyväinen?

— Mutta jotakin on, joka sinua ei miellytä. Ja jos olet minun
ystäväni, niin sano.

— On, Lizotshka, — sanoi Shura matalalla äänellä.

Elisabet tunsi, että Shura koettaa koskettaa häntä hellyytensä
merkiksi, mutta ollen jälleen turkkinsa pinteessä ei siinä onnistu. Sen
sijaan Shura sanoi kaikkein lempeimmällä äänellään:

— Katsos, oma Liza kultaseni, minä en ole milloinkaan oikein pitänyt
patrioottisista ihmisistä.

Tällöin Elisabet kuuli Shuran äänestä, että hänellä oli hampaat
näkyvissä ja nenä kurtussa, niinkuin tehdään, kun jokin ei maistu ihan
hyvälle. Mutta myöskin tuntui, että Shura koettaa sanonnallaan vetää
Elisabetia puolelleen yhteisymmärrykseen ja tekee niin kuin tuo
patrioottisuus olisi vain _hiukkasen_ hänen nenäänsä hajahtanut, ei
aivan syvälle.

Mutta juuri tämä lieventämisyritys antoi Elisabetille varmuuden, että
Shura oli sanonut sen, minkä syvimmässään todella tunsi.

He olivat oikeastaan _yhdessä_ joskus nauraneet patriootteja. Mutta
että Shura nyt sovitti tuon heidän yhteisen pilkallisen arvostelunsa
_tähän_ tapaukseen, se jostakin syystä syvästi kuohutti Elisabetia.

Hän oli tyytyväinen että oli pimeä eikä Shura siis voinut tätä
loukkaantumista hänen kasvoistaan lukea. Myös varoi hän mitään
sanomasta, sillä hänen ominaisuuksiansa oli ei ainoastaan, että kaikki
auttamattomasti näkyi hänen kasvoistaan, vaan myöskin, että kaikki
kuului hänen äänestään. Hän siis oli vaiti.

Vähän ajan perästä, kun Shura kuuli Elisabetin vetäisevän henkeä
nenitse, hän sanoi:

— No katsos nyt, pakotit minut sanomaan ja nyt itse suutuit!

Ja todella heidän väliinsä ikäänkuin tuli jotakin. He kyllä koettivat
loppumatkan sanoa toisilleen muita asioita, niinkuin ei mitään olisi
välissä, mutta kummankin piti _keksiä_ mitä sanoa. Ja se tapahtui
heidän ystävyydessään ensi kerran.




XVII. ALEKSANDER EI KIERÄILE.


Kun Aleksander vihdoinkin oli huomannut, että hänen oli turha potkia
tutkainta vastaan, se on, taistella tuota rakastumistansa vastaan, —
kun hän oli huomannut, että mitä enemmän hän tunnettansa pakeni, sitä
voimakkaampana se häntä seurasi, kaikkien inhimillisten voimain ollessa
riittämättömiä sen vastustamiseen, — ja kun hän siis jo tiesi, ettei
edessä ole mikään muu kuin tieten tahtoen lähestyä tuota hänelle niin
kohtalokasta venäläistä perhettä, silloin hän ei ruvennut kieräilemään
itsensä edessä, koettamaan sovittaa yhteen tai paikata, esimerkiksi
kuvittelemaan mahdolliseksi saavuttaa Suomessa asemaa, vieläpä ajaa
suomalaisuuden asiaa — vaimon ollessa venäläinen. Ei. Vaan hän
tunnusti itselleen suoraan menettäneensä pelin. Hän katkaisi selvällä
ja ratkaisevalla iskulla kaikki entiset tulevaisuuden-suunnitelmansa,
tunnustaen joutuneensa tappiolle, häpeällisesti voitetuksi,
kukistetuksi, niin kirvelevän masentava kuin tämä tunnustus hänelle
olikin.

Hänen toimintansa tämän katastrofin jälkeen oli sangen määrätietoista
ja äärimmäisen suoraviivaista.

Ensi töikseen hän — Koljan suureksi hämmästykseksi ja iloksi —
suostui tämän vanhoihin alituisiin kehoituksiin jättää yksinäinen
huoneensa ranskalaisessa hoitolassa ja muuttaa Vasilinsaarelle Koljan
luo asumaan.

Kolja ilostui tämmöisestä asian käänteestä suuresti. Hän oli viime
aikoina ollut yhä enemmän huolissaan ystävänsä erakkomaisesta elämästä
ja yksinäisyydestä. Nyt hän aikoi — asuen samassa huoneessa
Aleksanderin kanssa — aikaansaada täydellisen muutoksen tämän
elämäntavoissa. Enemmän iloa, enemmän keveyttä, enemmän huvittelun
halua.

Se oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty.

Aleksander pysyi totisena, ajatuksiinsa keskittyneenä ja ehkä vieläkin
umpimielisempänä kuin ennen muuttoa. Paras, minkä hänelle näytti voivan
tehdä, oli jättää hänet rauhaan, antaa hänen olla. Sen huomasivat pian
kaikki muutkin perheen jäsenet parhaaksi.

Vaikka hän ruokatunneilla ja iltaisin teetä juodessa seurusteli perheen
kanssa ja siis joka päivä tapasi myös Elisabetin, ei hän vähimmälläkään
tavalla, ei katseella eikä erikoiskohteliaisuudella ilmaissut tälle
tunteitansa. Hän oli muuttumassa vain uskolliseksi, totiseksi perheen
ystäväksi.

Mutta kolmen kuukauden kuluttua, kun hän oli huomannut ja päässyt
varmuuteen Litvinovin ja Elisabetin välillä vallitsevasta läheisestä
ystävyydestä, käytti hän tilaisuutta milloin enimmät perheen jäsenet
olivat kaupungilla ja esittäytyi vanhalle paronittarelle, pyytäen
audienssia.

Aleksanderin juhlalliset eleet ja tavallista juhlallisempi pukukin
vähän hämmästyttivät paronitarta. Hän johdatti nuorenmiehen
vierashuoneeseen ja pyysi istuutumaan.

Aleksander kuitenkin jäi seisaalleen. Kohteliaasti kumarrettuaan hän
muitta mutkitta ja silmää räpäyttämättä sanoi aikovansa kosia talon
vanhinta tytärtä ja siinä tarkoituksessa ensin pyytävänsä paronittaren
suostumusta.

Nyt ei paronittaren hämmästys ollut enää vähäinen. Hän ei voinut hyvään
aikaan saada sanaa suustansa ja mumisi ensin vain olemattomia. Hänestä
tuntui kuin olisi häneltä kosittu yhtä hänen lyhythameisista
tyttölapsistaan, joilla ei vielä ollut oikeutta kantaa pitkää hametta,
ja hän alkoi nopeasti muistella Lizotshkan ikää, huomaten vihdoin, että
olihan lapsi todella äskettäin täyttänyt jo viisitoista vuotta. Mutta,
herra varjelkoon, oliko tämäkään vielä mikään naimisiinmenon ikä!

— Aleksandr Gustavovitsh ... aloitti paronitar, tietämättä vielä millä
sanoilla hän kieltonsa lausuu ja katsoen maahan, ikäänkuin sieltä niitä
sanoja etsien. Mutta hän ei voinut löytää, sillä hän piti kovasti tästä
nuoresta miehestä eikä tahtonut jyrkkyydellä loukata. Turhaan
koetettuaan löytää sopivaa vastauksen muotoa hän vihdoin katsahti
Aleksanderin silmiin, ikäänkuin edeltäpäin anoen anteeksi kieltoansa.

Aleksander katsoi suoraan hänen silmiinsä, räpyttelemättä omiansa,
rehellisyys, selkeys ja asiallisuus koko olennossaan, odottamatta
mitään muuta kuin: ei taikka jaa.

Semmoisen lyhyen vastauksen antaminen oli kuitenkin paronittarelle
ylivoimaista. Hän alkoi selittää Aleksanderille Elisabetin nuoruutta,
ja asia loppui siihen, että kiellon asemesta paronitar myöntyi.
Kuitenkin semmoisella ehdolla, että Elisabetille itselleen ei
annettaisi asiasta mitään vihiä ennen kuin hänen täytettyään
kuusitoista vuotta eli siis noin vuoden kuluttua. Tämä oli
välttämätöntä — sanoi paronitar — Elisabetin nuoruuden vuoksi. Tytön
täytyi saada elää vapaana sellaisen askelen myllertävistä vaikutuksista
hänen ajatusmaailmaansa. Mutta vuoden kuluttua oli paronitar ottava
asian uudelleen puheeksi ja kysyvä Elisabetin omaa ajatusta siitä.

Tähän Aleksander tyytyi.

Hän eli kokonaisen vuoden Koljan huonetoverina ja täytti niin
täsmälleen paronittaren toivomuksen, että paitsi paronitarta itseään ja
paronia, joka salaisuuteen vihittiin, ei Elisabet eikä yksikään elävä
sielu koko talossa olisi voinut aavistaakaan mitään sellaista olleen
puheenalaisena paronittaren ja Aleksanderin välillä.

Sinä vuonna tapahtui Litvinovin nimitys ja komennus kaukaiseen
garnisoniin, mutta mitään ilonvärähdystä ei paronitar voinut havaita
Aleksanderin kasvojen ilmeessä, kun uutinen hänelle kerrottiin. Ei
liioin voitu havaita hänen ilmeessään vähintäkään mustasukkaisuuden tai
edes mielenliikutuksen merkkiä Elisabetin hellien hyvästelyjen ja
katkerien kyyneleiden johdosta Litvinovin lähtiessä.

Lopulta paronitar ja paroni keskustelivat salaa tästä omituisesta
ilmiöstä ja tulivat siihen johtopäätökseen, että naimisiinmenon ajatus
oli kaiketi jo haihtunut Aleksanderin mielestä. Se seikka teki heidät
kummatkin yhä totisemmiksi, ja tahtoi saattaa heidän mielentilansa
pysyväisen alakuloiseksi, sillä he olivat ehtineet syvästi kiintyä
nuoreen ystäväänsä.

Mutta täsmälleen vuoden kuluttua siitä kuin tuo ensimmäinen kosinta oli
tapahtunut, Aleksander ilmestyi yhtä juhlallisena paronittaren eteen,
totisen kohteliaasti muistuttaen hänen antamastaan lupauksesta.




XVIII. ELISABETIN VASTAUS JA CATHERINEN ILO.


— Emmekö menisi vähän kävelemään? — sanoi Catherine, Elisabetin äiti,
katsahtaen ovesta tyttärensä huoneeseen. Sitten hän tuli kokonaan
sisälle.

Elisabet vilkaisi äitiinsä oudoksuen, sillä hänessä oli tuntunut
omituinen epävarmuuden värähdys, niinkuin olisi jotakin ihmeellistä
tapahtunut, jota ei voinut ilmaista ennen kuin vasta kävelyllä
oltaessa. Myös tuntui selvästi, että se hiukan auttamattomasti
teeskennelty huolettomuuden sävy, joka ilmeni äidin äänessä, oli
tarkoittanut päin vastoin asian tärkeyden salaamista, jopa jonkin
mielenliikutuksen peittämistä.

Äidin levottomuus tarttui heti Elisabetiin.

Hän alkoi kiireesti pukeutua, ja tätä tehdessään hän huolettomalla
naurulla ja kaikenlaisilla liverryksillä pyrki salaamaan tyystin sekä
omaa levottomuuttaan että yht'aikaa äitinsä selittämätöntä
mielenliikutusta.

Pian he olivat kävelemässä jo kaukana rantakadulla, joka vei poispäin
kaupungista, kaiken aikaa vilkkaasti ja kiihtyneesti keskustellen
senkin seitsemästä turhanpäiväisestä pikkuasiasta. Näin he kumpikin
kilvan yrittivät saada siirtymään tuonnemmaksi jotakin, josta oli
ilmeisesti noloa nostaa puhetta.

Mutta kun yhä kauemmaksi tullessa puheenaineet pikkuasioista vihdoin
alkoivat väkisinkin loppua ja Elisabet ei niiden sijaan keksinyt muuta
kuin hypellä kiveltä kivelle, joita oli vedenrajassa, ja vihdoin uhkasi
hypätä niin pitkän välimatkan, että äiti hätääntyi, sanoi tämä äkkiä:

— Aleksander Gustavovitsh on pyytänyt kättäsi, Lizaseni!

Suurin silmin tuijottaen äitiinsä Elisabet tuli rannasta ylös
töyräälle. Ennen kuin hän osasi tästä asiasta itse mitään ajatella,
hänen täytyi tietää mitä äiti siitä ajatteli. Ja sen vuoksi hän koko
sielullaan ja olennollaan katsoi äidin silmiin päästäkseen perille,
mitä kasvojen ilme saattoi äidin ajatuksista ilmaista. Voihan olla,
että äiti nauroi koko asialle. Voi myöskin olla, että hän tarkoitti
täyttä totta.

Mutta äidin ilme ei sanonut kumpaakaan. Huulilla hänellä oli hymy,
niinkuin on joskus ihmisellä, joka on epätietoinen miten hänen suuri
uutisensa vastaanotetaan: huulet hymyilevät, mutta kasvot ovat
pelokkaat.

— No, ja mitä? — kysyi Elisabet, kasvojen saadessa saman pelokkaan
ilmeen ja huulten samalla lailla nolosti hymyillessä. Äiti vastasi:

— Olen omasta puolestani suostunut. Mitä vain itse sanot.

He katsoivat yhä toisiinsa voimatta kumpikaan ratkaista mitä toinen
asiasta ajatteli. Oliko _Liza_ iloinen vai surullinen tapahtuman
johdosta?

Ennen kuin Elisabet puolestaan osasi ajatella sitä tai tätä, täytyi
saada tietää oliko _äiti_ iloinen vai surullinen. Siitä kaikki riippui.

Catherine taas, voimatta vielä ratkaista mitä tunteita uutinen oli
Lizassa herättänyt, alkoi varovasti lausua ajatuksiaan Aleksanderista
yleensä, edullisuuksia tehostaen, puutteellisuuksia vähäksyen.

Ja jo ensimmäisistä äidin sanoista Elisabet vainusi, että äiti oli
taipuvainen kallistumaan enemmän ilon kuin surun puolelle. Elisabet
alkoi sentähden yhtä varovasti myönnytellä kaikkeen mikä äidin sanoissa
oli Aleksanderin eduksi.

Tästä rohkaistuna Catherine puolestaan yltyi lausumaan ajatuksiaan
Aleksanderin luonteen rehtiydestä ja rehellisyydestä, ja Elisabetille
kävi yhä ilmeisemmäksi, että äiti ottaa asian ilon kannalta.
Erittäinkin huomattavaa oli, ettei äiti ottanut ollenkaan
puheeksi Aleksanderin mahdollisia epäedullisuuksia, kuten hänen
vierasmaalaisuuttaan, vaillinaista venäjänkielentaitoa ja
varattomuuttaan. Äidin ääni tosin välistä vavahti, mutta sekin tuntui
olevan ikäänkuin vain ilon malttamatonta pyrkimistä pian irti vakavista
velvollisuuden sanottavista. Elisabet myönnytteli siis yhä iloisemmin,
ja äiti puolestaan yhä yltyi Aleksanderin kehumisessa.

Nyt Catherine kertoi Elisabetille koko salaisuuden, miten Aleksander
oli jo vuosi sitten kosinut ja tänäpäivänä uudistanut kosintansa,
vaikka jo luultiin hänen muuttaneen mieltänsä.

Elisabet kuunteli tätä kertomusta syvästi punastuneena. Hänen mieltänsä
liikutti sanomattomasti, että joku oli voinut koko vuoden olla häneen
rakastunut ja niin kauan osannut salata tunnettansa, sen heikentymättä.
Hänkö, Elisabet, siis oli se, jonka oli sallittu tulla tuon ankaran,
jylhässä yksinäisyydessään niin kirvelevästi säälittävän miehen
toveriksi! "Kuinka minä, niin peräti tyhmä tyttö, joka en tiedä enkä
osaa mitään", — ajatteli Elisabet, — "olen saanut osakseni semmoisen
tehtävän? Kuinka hän on voinut minuun rakastua, sillä enhän minä
todella osaa muuta kuin korkeintaan olla aina iloinen? Ja olenkohan
minä aivan varma, ettei äiti epäile tai ehkä pelkääkin mitä tästä on
tuleva?"

Ja Elisabet alkoi uudelleen urkkia äidin syvimpiä ajatuksia ja
tunteita, päästäkseen varmuuteen hänen tahdostaan.

Monta kertaa oli ennenvanhaan sattunut, että kun äiti oli ottanut pikku
Elisabetin mukaansa puoteihin, jotta tyttö saisi itse osoittaa mitä
vaatteita tai korua hän pukuunsa mieluimmin halusi, Elisabet jätti
kaiken äitinsä huoleksi ja itse selin tiskiin nojaten vain katseli
tulijoita ja menijöitä.

— No mutta Liisukkani, eikö sinulla ole ollenkaan omaa tahtoa, — oli
äiti vihdoin huudahtanut.

— On kyllä, mutta minä kun tahdon aivan, aivan juuri niinkuin äiti.
Valitkaa nyt vain, kyllä minä olen tyytyväinen.

Ja äiti valitsi.

Niin Elisabet yhä vieläkin tahtoi juuri sitä mitä äiti. Kunpa siitä
olisi vain päässyt täyteen varmuuteen.

Vihdoin kävi kuitenkin ilmi, ettei mitään iloisempaa saattanut äidin
mielestä tapahtuakaan kuin juuri tämä avioliitto. Taatumpaa,
luotettavampaa ja turvallisempaa aviomiestä ei Elisabet hänen
mielestään voisi koko maailmasta löytää. Ja nämä sanat kuultuaan ei
Elisabetkaan enää pidättänyt iloaan. Kaikki oli samassa kuin kauan
sitten päätettyä. Äiti antautui jo viittailemaan miten hän oli
järjestävä heidän vastaisen kotinsa, jopa tuntui kuin hän olisi ehtinyt
ajatella sen pienimpiä erikoisuuksia. Näitä puheita Elisabet ei enää
kuunnellutkaan, tietäen että äiti osaa hänelle järjestää kodin paljon
paremmin kuin hän itse osaa edes ajatellakaan. Hänelle oli pääasia,
että äiti siis oli tyytyväinen. Yhä kasvavassa riemussa Elisabet
ajatteli jo omiansa: miten hän ilmoittaa tämän asian sisarille, mitä
veljet tulevat sanomaan, mitä Vierotshka, mitä Shura, miten hän lentää
isän kaulaan. Ja yhtä monta riemun soihtua syttyi hänen mieleensä, kuin
oli niitä, joille hän kuvitteli kohta kertovansa tämän suuren,
uskomattomimman ja hämmästyttävimmän ilosanomansa.

Vaikea on kuitenkin sanoa kumman ilo tapahtuneen kihlauksen johdosta
oli suurempi, Catherinenko vai Elisabetin. Varma on, että Catherine
Elisabetin kihloissa-olemisen aikana, jota kesti kokonaisen vuoden, eli
yhtä onnellista ilon ja vironneen toimeliaisuuden aikaa kuin hänen
tyttärensäkin. Hän hoki hokemistaan: parempaa miestä ei Lizotshkani
olisi voinut saada.

Hän rupesi kohta tiedustelemaan nuorille sopivaa asuntopaikkaa. Heille
vuokrattiin — jo monta kuukautta ennen häitä — kaunis pikku huoneisto
aivan vanhempien läheisyydestä. Samalla innolla kuin Catherine oli
ennenmuinoin valmistellut lapsilleen nukkekaappeja hän nyt rupesi
valmistamaan todellista nukkeasuntoa todellisille, eläville nukeille.
Siitä ei saanut puuttua mitään. Päivät pitkät hän siellä puuhasi,
järjesteli järjestämistään. Kukaan ei saanut tulla katsomaan, ei
huoneita eikä sisustusta. Se vain nähtiin, että sinne tuotiin
kaupungilta tavaroita lakkaamatta, tuotiin ja tuotiin. Mutta ennen kuin
hän hämärän tultua palasi väsyneenä kotiin oli hän tyystin sulkenut
asunnon ja toi avaimet tullessaan. Hän valmisti Elisabetilleen
ikäänkuin suurta, todellista joulua entisten leikkijoulujen asemesta,
samaa salaperäisyyttä noudattaen, samaa ilon yllätystä tavoitellen,
samaa innostusta itse tuntien.

Häät vietettiin 22 p:nä joulukuuta 1857, perjantaipäivänä, niinkuin
Elisabet itse oli tahtonut. Hän ei ollut silloin vielä täyttänyt 18
vuotta.

Kun nuori pariskunta tanssiaisten jälkeen myöhään illalla saatettiin
uuteen asuntoonsa, ei monikaan tutummista häävieraista malttanut olla
seuraamatta heitä ja Catherineä sinne nähdäkseen, minkä vaikutuksen
harvinainen häälahja oli nuoriin tekevä. Vain paroni yksin jäi kotiin.

Ja olisiko vaikutus voinut ollakaan vähäinen, kun Elisabet sisälle
astuttuaan näki huoneet sisustetuiksi aivan viimeiseen viimeistelyyn
asti! Hän itse oli tosin vähän hajamielinen, mutta siitä huolimatta hän
huudahteli: ah! ah! ja löi käsiänsä yhteen joka kerta kun hänelle
näytettiin vielä ja vielä jotakin uutta. Vieraat raastoivat häntä joka
suunnalle, aukoilivat laatikoita ja käskivät katsomaan mitä olivat
niissä keksineet. Näin käytiin keittiö läpi, hyllyineen, astioineen,
harjoineen, pölyriepuineen — olipa siellä saavikin jo valmiiksi
vedellä täytettynä ja pinnalla kellui punavaskinen, tinattu kauha.
Ruokasalissa höyrysi kiiltävä samovaari, tarjottimelle oli asetettu
kaksi kuppia...

Makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta asetettuna vierekkäin. Siellä oli
myöskin Elisabetille aiottu työpöytä, jonka laatikoista löytyi kaikki
mahdolliset ompeluvehkeet, joita suinkin saattoi tarvita, langoista,
rihmoista, kutomapuikoista, napeista, sormustimista neulasiin ja
nuppineulasiin asti.

Kaikkien päät kurkottuivat näyteltyjen esineiden ympärille niin
taajasti, että onnellinen Catherine muiden takaa vain vilaukselta sai
nähdä ilmeitä rakkaan lapsensa kasvoilla.

Vihdoin syrjäiset alkoivat lähteä ja Catherinekin alkoi hyvästellä
tytärtään.

— Rakas äiti, lähdettekö tekin? — kysyi Elisabet levottomasti
ympärilleen katsellen. Hänen kätensä vähän vavahtelivat.

— Mutta kuinkas muuten, lapsukaiseni, — sanoi Catherine, — minulla
on oma kotini ja sinulla on nyt myös omasi.

Elisabeth katsahti Aleksanderiin ikäänkuin apua tai selitystä odottaen.
Mutta hänkin näytti olevan yhtä hämillään ja neuvottomana. He olivat
molemmat siinä kuin satimeen suljetut.

— Niin, niin, kuinkas muuten ... tietysti, kuinkas muuten, — sanoi
Elisabet ja pakottautui iloisesti hymyilemään. Mutta hänen ylähuulensa
oli nolosti kangistunut, ja hän peitti sen viskautumalla lähtevää
syleilemään.

Elisabetin muistoon on painunut, että vielä monet ajat jälkeen päin
häneen tuli uudessa kodissaan usein jonkinlainen levoton kaipuu, joka
sai hänet tarkoituksettomasti kulkemaan edestakaisin huoneesta
huoneeseen tai ikäänkuin jotakin lähtöä tekemään.

Aleksander silloin kysyi:

— Minne sinä olet lähdössä?

Elisabet vastasi sen enempää ajattelematta:

— Minnekö minä lähden? Tietysti kotiin.

Semmoisesta ajattelemattomasta, mutta alituiseen uudistuvasta
vastauksesta oli Aleksander aina tullut pahoilleen.




XIX. ELISABET KERTOO ENSIMMÄISESTÄ MATKASTAAN SUOMEEN.


Noin vuoden kuluttua häittemme jälkeen, joulukuussa 1858, mieheni vei
minut kaukaiselle matkalle Suomeen. Oliko tarkoituksena muuttaa
kokonaan Pietarista ja jäädä Suomeen, vai vielä palata Venäjälle ja
asettua Pulkovan observatorioon jatkamaan tähtitieteellisiä
tutkimuksia, se asia ei näyttänyt olevan vielä ratkaistu, vaan
riippuvan joistakin neuvotteluista mieheni sukulaisten ja erittäinkin
hänen äitinsä kanssa. Kaikissa tapauksissa oli yhtenä tarkoituksena
esittää minut omaisille, äidille ja sisaruksille, jotka asuivat Kuopion
pienessä kaupungissa, kaukana pohjoisessa Suomessa.

Matka oli tehtävä yksinomaan kyytihevosilla, sillä eihän siihen aikaan
ollut vielä rautateitä, pitkät matkat tehtiin kesäisin diligensseillä
ja talvisin reillä.

En voinut mieleeni ollenkaan kuvitella niitä mittaamattomia talvisia
taipaleita, jotka nyt olivat edessämme. Suomessa olin käynyt vain
Uudellakirkolla setä Pjotrin maatilalla, ja vain kesäiseen aikaan.
Talvisista maaseutumatkoista en tiennyt mitään. Mieheni kertoi, että
sielläpäin ei enää ollut merta, niinkuin Terijoella, vaan oli pitkiä
järvenselkiä, jotka olivat jäässä, ja tie oli viitoitettuna pienillä
vesoilla, joita kyytimiehen tarkka silmä saattoi yölläkin erottaa
toisesta toiseen, niin ettei meidän tarvinnut eksymistä pelätä.
Kysymykseeni oliko Suomessa susia, mieheni, joka ei milloinkaan edes
leikilläkään valehdellut, myönsi niitä kyllä voivan siellä olla, mutta
sai minut rauhoittumaan vakuuttaen, ettei Suomessa ollut milloinkaan
kuultu susien hyökkäävän laumoissa ihmisten kimppuun, niinkuin
romaaneissa kerrottiin Venäjällä joskus tapahtuvan.

Äiti varusti minut matkaan. Kumpia oli enemmän, lämpimiä vaatteitako,
shaaleja, vaippoja, tossuja, turkkeja, vaiko välttämättömiä varoituksia
ja matkaohjeita kaikenlaisten mahdollisuuksien varalta, en voi sanoa,
arvatenkin niitä oli yhtä paljon, sillä ohjeita oli yhtä vaikea kaikkia
pitää mielessä kuin hengittää siitä pienestä rakosesta, joka oli
jätetty suun kohdalle vaipanreunojen väliin.

Meidät istutettiin vieri viereen kuomureen perälle, mutta
vaatevarustusten vuoksi olimme enemmän erillämme kuin milloinkaan,
tuskin saattaen kääntyä edes katsahtamaan toisiimme.

Vihdoin olivat varoitukset ja hyvästelyt sanotut, viimeiset loimen
reunat kietaistu jalkain alle, viimeiset taputukset taputetut. Tiukuset
helähtivät soimaan ja kitisten ja natisten reki alkoi lipua pakkasessa
kovettuneella lumella.

Pari kertaa pyysin pyörtämään takaisin, sillä olin unohtanut jotakin.
Aleksander ei suuttunut, päin vastoin laski leikkiä ja antoi minun
hälyytellä koko talon uusille hyvästille. Toisella kertaa lähtiessämme
hän nosti turkkeihin kangistuneen kätensä ja tunnusteli niskaani. Kun
kysyin mitä hän sillä tarkoitti, hän sanoi koetelleensa olinko
muistanut ottaa mukaan pääni.

Surin kovasti että turkkieni vuoksi en voinut vielä viimeistä kertaa
syleillä itkevää äitiäni.

Pietaria kesti kauan. Toiselta puolen Nevaa näkyi rantakadun ja
Talvipalatsin huikeita lyhtyvalojen rivejä. Mieli kulki hajanaisesti,
repeytyen asiasta toiseen. Välistä olin näkevinäni omaiseni
kokoontuneina vierashuoneeseen — ilman minua. Misha kiertää kokoon
savuketta sanoen jotakin sukkeluutta minun olemattomuuteni
kustannuksella (oikeastaan vain naurunaiheella lohduttaakseen äitiä),
isä on heittäytynyt sohvalle, oma kotitakki peitteenään, kädet ristissä
niskan takana, äiti ompelee pikku Olgalle nukkea, silmät alhaalla.
Välistä taas tuikahtivat Nevan upeat valot silmiini ja ajatukseni
lennähtivät Talvipalatsin valaistuihin saleihin, joissa nyt nuori
Aleksanteri II hallitsi. Kuka se lieneekään kertonut minulle, että hän
aikoi vapauttaa maaorjat, ja vielä joku toinen sanoi hänen aikovan
päästää myöskin kaikki Nikolain karkoittamat nihilistit Siperiasta
valloilleen? Isä oli asian puolesta, mutta paroni Medem oli
kauhistuksissaan... Kesken kaikkea huomaan ajattelevani, olenkohan
ottanut mukaan sitä pientä posliininukkeani, niinkuin olin aikonut? Jos
en, niin pikku Olga sen löytää ja rikkoo, sillä se tyttö ei malta
milloinkaan olla koettelematta paljonko naputtelemista leikkikalut
kestävät. Ah, kun en tuota nyt ollut muistanut! Niin tärkeätä kuin
minusta olisikin ollut vielä kerran palata kotiin, en sitä enää
pyytänyt, sillä Aleksanderin sijassa olisin jo itsekin semmoisesta
vaimolleni suuttunut.

Vihdoin kaupungin valot alkavat harveta, ja minun täytyy yrittää
kääntyä taakseni katsomaan näkisinkö vielä kerran iloisen Pietarin
rantalyhtyjä. Mutta niitä ei enää näy. Maa on pimennyt, taivas loistaa!
Koko sen suunnan taivas on yhtenä valomerenä!

Ja samassa olen kiepsahtanut polvilleni, taapäin kääntyneenä.
Aleksander puhuu jotakin rauhallista, joka ei koske tulipaloa, ja minun
täytyy lopulta alkaa kuunnella häntä. Hän sanoo olevan tässä pääasiana,
että minä en liiku reessä enkä vilustu ja että — miten nyt saadaan
turkin helmat ja loimet yhtä tarkasti jalkojen ympärille kuin ne olivat
lähtiessä! Mutta mitä tulipaloon tulee, niin se ei ollut muuta — sanoi
hän — kuin Pietarin valojen pilviin heijastusta, eikä mitään liekkejä.
Ja käski vain istua oikeinpäin ja rauhoittua.

Kuinka lyhtyjen valo saattoi kuvastua pilviin, oli minulle epäselvää,
mutta olin päättänyt totella äitiä tottelemalla Aleksanderia kaikissa
asioissa, ja istuin siis oikein päin, hänen ähkien järjestellessä
loimia entiselleen. Pietari jo jääpi, jääpi sinne taakse, jonne ei enää
saa katsahtaa. Sen liikemelu, kaukainen tuttu humukin on jo hiljennyt
ja pääasiaksi on muuttunut tiukuistemme kilinä ja oman rekemme natina.
Lyhtyjen sijassa on edessämme totisen kelmeäksi kirkastuva tähtitaivas,
jonka luonnollista puhtautta silloin tällöin vielä häiritsevät
laitakaupungin harvenevat rakennukset ja huvilain tornit. Kohta ei ole
Pietarista enää mitään jäljellä. Sinne jäi hovi, sinne sohvalla loikova
isä ja ompeleva äiti, sinne Shurat, setä Pjotrit, sinne Vierat,
Natashat, sinne isot veljet ja pikku sisaret! Ah, vaikka kuinka
yrittäisi kääntyä taakseen, ei enää mitään valoja näy. Tähtitaivas
avartuu ja selkenee. Silloin tällöin jokin pitkä, harvaoksainen kuusi
kulkee ohitsemme, tähtien editse, toinen, kolmas ... yhdeksäs ... ja
painuvat kaikki taaksemme, niinkuin rientäisivät nopeasti takaisin
Pietariin.

Aivan odottamattani tunsin nenässä ja kurkussa tutun kutkutuksen, joka
ennusti silmiin kihoovia kyyneleitä, ja minä kiirehdin pian
nielaisemaan semmoiset oireet. Itkeminen olisi ollut vastoin äidin
moneen kertaan lausumia neuvoja (hänellä täytyi olla niissä asioissa
suuri kokemus!) ja sitäpaitsi se olisi ollut vastoin päätöksiäni olla
antautumatta tunteellisuuksiin. Selitin itselleni, ettei tuo kutkutus
ollut johtunut muusta kuin posliininukkeni unohtumisesta, ja uskoin
niin olevankin.

Näin me siis sukelsimme rohkeasti yhä sakeampiin kuusikkoihin ja minä
pidin silmiäni kiinni, etten suotta näkisi noiden Pietariin palaajien
rientoa.

Äkkiä tunsin Aleksanderin iloisesti töykkäsevän kyynärpäällään minua
kylkeen.

Minä tietysti vastasin yhtä iloisesti.

Emme sanoneet sanaakaan.

Tämä oli hänen puhettaan.

Hän oli tavattoman harvasanainen. Hän ei milloinkaan puhunut "noin
vain" — jotakin sanoakseen, niinkuin me sisarukset siellä kotona,
joille alituinen nauru ja laverteleminen oli sääntönä ja vaikeneminen
poikkeuksena. Hänellä oli päin vastoin puhumattomuus sääntönä ja
puhuminen poikkeusta. Hän ei milloinkaan laverrellut puuta heinää. Hän
ei milloinkaan puhunut muuta kuin viisaita ja tarpeellisia asioita ja
vasta sitten kuin oli valmiiksi miettinyt sanottavansa. En tahdo
väittää, etteikö hän milloinkaan sanonut sukkeluuksia, semmoista kyllä
sattui, mutta ne eivät olleet hetken tuotteita, vaan ikäänkuin
valmistettuja nekin, sillä jo kauan edeltäpäin saattoi hänen ilmeestään
havaita, että nyt sieltä jotakin tulee. (Ja silloin tulikin niin, että
sai nauraa itsensä kippuraan.) Mutta sellaiset tilaisuudet olivat
harvinaisia kuin joulu ja pääsiäinen.

Kun siis näin vaitelias mies yht'äkkiä töykkäsee toista kylkeen, täytyy
semmoisen puukkauksen olla sitä enemmän merkitsevää.

Ja ihmeellistä onkin kuinka paljon puhuva se saattoi olla erittäinkin
juuri tässä tapauksessa, reen yksitoikkoisesti hytkähdellessä ja meidän
siinä kököttäessämme vieri vieressä turkkeihimme kangistuneina. Menisi
puolisen tuntia, jos minun olisi sanoin selitettävä mitä kaikkea tiesin
sen töykkäyksen tahtoneen minulle ilmaista.

Ensiksikin tuntui siinä valtavan ilon hytkähdys, niin kuin meille
joskus sattuu, kun äkkiä saamme tietää asiain olevan parhaalla
mahdollisella kannalla. Ymmärtäähän sen, että hänen täytyi näin tuntea.
Olihan Pietari vihdoinkin jäänyt taaksemme, olimmehan vihdoinkin
päässeet irti kaikesta hänelle vieraasta ja sukeltaneet _hänen_
kotoiseen maailmaansa!

Ja siinä oli samassa myöskin jokin iloon kehoitus minullekin, niinkuin
hän olisi tahtonut tempaista minut pois ajatuksistani ja sanoa: älä
huoli surra, pian olet näkevä, että se mihin tulemme ei ole huonompi
sitä mistä lähdimme!

Koetin olla mukana hänen ilossaan. En katsellut enää noita mörkömäisiä
harvaoksakuusia, vaan ummistunein silmin kokosin muististani kaiken
ihanan minkä olin Suomesta nähnyt: Terijoen sinihelkkyvän ulapan,
Halilan kartanon, surullisten laulujen laulajat, ja pian olin
hyvilläni, että olin sielussani tehnyt todeksi sen vastauksen, minkä
olin iloisella vastatöykkäyksellä Aleksanderille antanut.

Minun olisi kuitenkin tehnyt sanomattomasti mieli vähän sanoillakin
jatkaa tätä välillämme tapahtunutta mykkää keskustelua. Koetin miettiä
sellaisia sanoja, jotka olisivat ilmaisseet lähimaille samaa kuin tuo
molemminpuolinen puukkauksemme. Mutta sellaisia ei löytynyt, eipä
tainnut olla koko kielessäkään. Sanelin itsekseni niinpäin ja näinpäin,
ei mikään kelvannut, kaikki tuntui ihan hassulta viisaan ja totisen
Aleksanderin kuultavaksi. Jos olisin saanut mielinmäärin lörpötellä,
niin varmaan olisi jokin sana oikeaankin osunut. Mutta minä en
Aleksanderin seurassa koskaan lörpötellyt ja viisautta minussa ei
ollut.

Aleksanderia ei pitkä vaikeneminen näyttänyt milloinkaan vaivaavan.
Mutta meidän sisarusten välillä merkitsi vaikeneminen huonoa väliä tai
riidanaihetta ja ahdisti sielua. Kun en voinut löytää nyt sanoja,
rupesi tämä vaikeneminen ahdistamaan minua Aleksanderiinkin nähden. Hän
voi vaikenemisensa puolustuksena pitää vaillinaista kielitaitoa, mutta
minulla ei ole mitään puolustusta: olen tottunut lavertelemaan ja nyt
olen vaiti! Ah, miksi hän ottikin minun kaltaiseni tyhmän olennon
vaimokseen!

Vihdoin kuulen suuni puhuvan viattoman huolettomalla äänellä:

— Kuulepas Aleksander, miksi nuo puut ja metsät näyttävät kulkevan
ohitsemme, mutta tähdet pysyvät paikallaan?

Aleksander oli kallistuneena taapäin puoliloikovaan asentoon, ja näytti
havahtuvan ajatuksistaan.

— No kuinka...? — kysyi hän ikäänkuin vähän huolestuneena, kohosi ja
katsahti kuomun alta ulos. Ja minä kohta jo tunsin kuinka sanomattoman
tyhmänä olentona hän minua pitää juuri tuon kysymykseni johdosta.

Hän oli pitkän aikaa ääneti, nähtävästi miettien vastausta, joka olisi
ollut täsmällinen ja minulle käsitettävä. Hän otti aina kaiken niin
perusteelliselta kannalta. Minä puolestani en kyllä ollut tarkoittanut
mitään tärkeätä, ajattelin vain johtua siitä tähtiä kyselemään, johon
aineeseen hänen tiesin olevan kiintynyt. Tarkemmin ajatellen olihan
oikeastaan selvää miksi tähdet eivät voineet pyöriä ohitsemme niinkuin
kuuset. Olin siis kysynyt vain tyhmyyttäni, ja odotin nasevaa,
tyhmyyteni johdosta hermostunutta vastausta.

Mutta minun rehellinen Aleksanderini ei ollut suuttunut tai oli
suuttumuksensa voittanut. Mitä suurimmalla kärsivällisyydellä hän alkoi
selittää minulle miksi aidanseipäät, joiden ohi ajamme, näyttävät
liikkuvan ohitsemme, jota vastoin samalla puolella nouseva kuu näyttää
seuraavan mukanamme. Ja todella kuu hauskasti hyppeli seipäitten
ylitse, puikkelehti puiden välitse, katosi joskus näkymättömäksi tiheän
metsikön taa, mutta kun jouduimme taas aukeamalle, niin eikös ollutkin
ennättänyt juuri samalle paikalle ja rientänyt jälleen mukanamme! Tämä
oli kaikki hyvää ja hauskaa, mutta mitä varten sen johdosta ruveta
selittelemään perspektiivioppia, vertailemaan välimatkoja meistä kuuhun
ja meistä aitaan, ikäänkuin asia ei olisi jo aikaa sitten selvä, koska
minä olen omin silmin nähnyt seipäitten juoksevan Pietariin, mutta kuun
matkustavan mukanamme tuntemattomaan pimeyteen? Minkä tähden ylimalkaan
muuttua noin herttaisen puheliaaksi kohta kun tulee kysymys
tähtitieteellisistä välimatkoista ja niiden mittauksista? Minkä vuoksi
jälleen hermostua, kun minä, jotakin sanoakseni minäkin, kysäisin onko
kuussa ihmisiä tai edes hiiriä? Miksi ruveta kertomaan, että heillä
Suomessa on sananlasku, joka kuuluu: hyvää päivää — kirvesvartta, ja
joka merkitsee, että minä olin sanonut jotakin asiaan aivan
kuulumatonta ja keskustelusta poisjohtavaa?

Ajatteleeko siis Aleksander — ja hän ei muuta teekään kuin vain
ajattelee — ajatteleeko hän aina vain tähtiä ja taivaan mittauksia?

Eipäs!

Nyt juuri hän alkaa puhua ihan toisesta, semmoisesta missä on väriä ja
lämpöä. Lopetettuaan selityksensä välimatkojen suhteista avaruuksissa
eli oikeastaan meidän maallisten välimatkojemme suhteesta taivaallisiin
välimatkoihin hän kotvan aikaa vaiettuaan jatkaa näin:

— Mutta jos minut määrätään, niin kuin toivon, Pulkovan observatorioon
tähtitieteellisiä opintoja jatkamaan, niin otan sinut mukaani sinne, ja
silloin saat mielin määrin katsella suurien kaukoputkien läpi, ja saat
nähdä planeettoja, joilla on montakin kuuta.

Tämäpä oli kovin kiinnostavaa! Silloinhan saisin vielä kerran palata
Pietariin ja jäädä sinne ainakin niin kauaksi kuin Aleksanderin opinnot
kestävät, ehkäpä ainiaaksi! Ihanaa!

Yht'äkkiä Suomi ja sen kuuset eivät olekaan ikäviä, vaan sangen
hauskoja ja niiden rakastaminen on helppoa ja luonnollista. Ellemme
Suomeen asettuisikaan, tulisi niitä varmaan ikävä (sillä minä jo vähän
rakastin...).

Minä rakastin jo vähän Aleksanderiakin noiden hänen sanojensa vuoksi,
ja olisi tehnyt mieli jotenkin ilmaista se hänelle.

Kun en yhäkään voinut keksiä miten sanoa hänelle jotakin hellää, olisin
tahtonut edes hellästi painautua hänen kylkeänsä vasten ja kallistaa
pääni hänen olalleen. Mutta ne turkit, ne turkit! Niiden suuressa
kankeudessa ei ollut ajattelemistakaan mihinkään sellaiseen ryhtymistä.

Yksi helppo keino olisi ollut, vaikka se tosin ei olisi ollut mikään
omintakeinen keksintö. Olisin voinut nyt minä vuorostani töykkäistä
häntä kylkeen ja ilmaista jostakin syystä suuresti riemuitsevani. Voiko
olla mitään helpompaa kuin kankeissakin turkeissa puukkaista toista
kyynäspäällä kylkeen? Mutta minä en voinut sitä tehdä. Joka kerta kun
olin tekemäisilläni, kadotin kaiken rohkeuteni. Ajatus oli jo ihan
siinä kyynäspäässä, ajattelin: nyt-nyt puukkasen! Mutta sen sijaan oma
sydämeni vain alkoi hurjasti sykkiä, enkä tullut sitä tehneeksi.

Olimme olleet jo vuoden naimisissa, mutta minä en ollut vielä
kertaakaan omasta aloitteestani, _ensimmäiseksi_ osoittanut hänelle
hellyyttä. Olin vain ujosti vastannut hänen ystävällisiin
hellyyksiinsä. Olin naimisiin mennessämme vielä siihen määrään
lapsellinen, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta avioelämän
varsinaisesta luonteesta. Hääyön jälkeen riensin minä äidin luo ja
haikeasti itkien lankesin hänen kaulaansa. — Äiti lohdutteli minua
parhaansa mukaan, jopa itki vähän yhdessä minun kanssani, ja sanoi:
"Eihän sinulle, lapsi kulta, ole mitään onnettomuutta tapahtunut, ei
oikeastaan mitään muuta kuin mitä tapahtuu jokaiselle tytölle, kun hän
joutuu naimisiin." Äiti kuivasi kyynelensä ennen minua ja vakavasti
neuvoi minua ottamaan nöyrästi ja rauhallisesti vastaan elämän kaikki
yllätykset, katkeratkin. Varmaankin hän oli itse puolestaan jotakin
samanlaista saanut kokea, sillä hänkin oli mennyt miehelään melkein
lapsena.

Ennen tälle matkalle lähtöä, siis noin vuoden kuluttua häistämme, vei
äiti minut erikseen ja puheli kanssani vakavasti, kysyen: "Etkö sinä,
Liisukkani, ole huomannut ehkä jotakin omituista tunnetta sisässäsi, —
niinkuin jokin sinussa liikahtaisi?" — Ihmetellen minä vastasin: "Olen
kyllä, juuri semmoista olen tuntenut." Vasta äidin selitettyä ymmärsin,
että se, mikä minussa liikahteli, oli lapsi, Aleksanderin lapsi.
Hämmästyin ... ihastuin ... Jollekin, en tiedä kelle, annoin kaikki
anteeksi.

Siitä asti aloin rakastaa Aleksanderia. Kuinka nainen ei rakastaisi
miestä, jonka lasta tuntee kohdussaan kantavansa! Tiesin myös äidin
kautta, että Aleksander tietää. Hän tietää, vaikka tapansa mukaan ei
sano mitään, — tietää ja aikoo olla hellänä isänä, kun lapsi syntyy.
Ehkä hän on itsekseen jo miettinyt millä tavalla hän on ottava lapsen
syliinsä ja kuinka onnelliset tulemme silloin olemaan...

Kuu paistoi suoraan sisään kuomumme alle, ja metsikössä näkyi
ihastuttavia pieniä lumimättäitä, jotka olivat aivan pyöreitä kukin
oman pikku näreensä ympärillä, ikäänkuin suojaten näitä ja ylettyen
alioksiin asti. Niiden oli turvallinen viettää yötään ja odottaa
päivää. Ja yht'äkkiä minut tempasi niin hurjan iloinen turvallisuuden
tunne siinä istuessani mieheni kanssa kyljikkäin, että minä — ilman
sen pitempiä valmistuksia — otin ja töykkäsin häntä. Vasta sen
tehtyäni alkoi sydämeni pamppailla ja jännittyneenä minä odottelin mitä
tuleman piti.

Ei mitään vastausta, ei töykkäisyä, ei kysymystä.

Onko hän ehkä närkästynyt ja pitää sopimattomana minun aloitettani? Jos
hän olisi edes sanan sanonut, olisin kohta ruvennut rohkeasti puhumaan
lapsestamme ja hän olisi ymmärtänyt miksi olin niin tehnyt. Mutta tämä
vaikeneminen oli kauheaa. Minä päätin ottaa selvän mitä hän oikein
ajatteli tästä käytöksestäni.

Käännyin turkkieni kankeudesta huolimatta väkisin sivulle päin. Katson.
Kuu paistaa häntä kohti, hän on laskeutunut puoleksi selälleen kuomun
takamusta vastaan. Bashlikin (upseerien käyttämän suojuspäähineen)
reunain väliin jääneessä hengitysrakosessa näkyy vain hänen kaunis,
viivansuora nenänsä, jota kuu valaisee. Painaudun alemmaksi, katson
rakosen pimeyteen. Hänen silmänsä ovat ummistuneet, hän nukkuu.

Jo ennen lähtöämme oli Aleksander tosin sanonut minulle nukkuvansa
pitkillä rekimatkoilla melkein koko ajan, mutta että hän olisi saanut
unta jo näin pian lähtömme jälkeen, sitä en olisi voinut ajatella.
Semmoista se on, kun mies ei osaa puhua.

Minua peloitti olla yksin oudossa, kuutamoisessa talvimaisemassa,
jommoista en ole ennen voinut kuvitellakaan. Äskeinen riemukas
turvallisuus muuttui säikkyväksi turvattomuudentunteeksi, ja jo aloin
kuvitella susia.

Kysyin kuskilta, voisiko tapahtua, että sudet hyökkäisivät kimppuumme.

Sain toistaa kysymykseni useaan kertaan ja eri sanoilla, ennen kuin hän
ymmärsi. Hän vastasi hullunkurisen tökeröllä venäjänkielellä, oli
nähtävästi tshuhna jostakin kauempaa, ja minä en oikeastaan ymmärtänyt
paljoa hänen selityksestään. Kauhukseni kuitenkin sen verran, että hän
sanoi susien olevan vaarallisia vain hyvin nälkäisinä ollessaan.

Sitten hän kääntyi taas istumaan kuskipukillansa eteenpäin ja siihen
meidän keskustelumme päättyivät. Mistä minä tiedän olivatko sudet tänä
yönä nälkäisiä vai kylläisiä! Ja ovatkohan ne kaikki ihmiset tässä
maassa noin harvapuheisia?

En ollenkaan osannut vaieta ja viettää aikaani yksinäisyydessä. Ja nyt
oli koko yö edessä. Minä ikäänkuin en osannut olla ja elää, jos ei
ollut kenen kanssa puhella. Mutta tässä oli vielä päälliseksi yö
edessä. Ja sudet! Ja se kuski pahuskin jo nuokkuu torkuksissaan!

Äiti oli jäänyt kauas, kauas pois, ja mieheni — hän oli hävinnyt
tajuttomuuden syvyyksiin. Mutta minä en voinut olla ilman turvaa, en
voinut olla ilman sitä, joka minun edestäni päättää ja ratkaisee
asioitani ja antaa minulle rohkeutta susia vastaan.

Tuskissani minä herätin Aleksanderin.

— Mikäs nyt? — kysyi hän hiukan kohottaen päätänsä.

— Aleksander, Aleksander, minua peloittaa niin kauheasti! — sanoin
minä syyllisenä ja itkuun valmiina.

Hän sanoi:

— Joutavia! Tyyny on asetettu pääsi taakse. Paneudu selällesi ja
ummista silmäsi.

Kun eivät ne ihmiset käsittäneet, ettenhän minä voinut nukkumista
ajatella niin kauan kuin vapisin pelosta enkä saanut kenenkään kanssa
puhua!

Jonkin ajan kuluttua oli Aleksander jälleen niin sikeässä unessa, että
minä saatoin — turkeista väljemmälle vapauduttuani — panna toisen
käteni hänen ylitsensä ja kumartua lähemmäksi häntä turvaa hakien.

Tällöin näin uudelleen hänen nenänsä bashlikin raosta.

Rakonen oli suurentunut ja nyt näkyivät ummistuneet silmäluomet ja
vähän otsaa. Syvä tyytymättömyyden ja ankaruuden ryppy oli hänellä
silmäin välissä. Se oli kai siihen jäänyt äskeisen heräämisen ja
nuhteen jälkeen. Ankara mies.

Mutta tätä tuttua ankaruuden ryppyä katsellessani — omituista kyllä —
rupesin tuntemaan turvaa. "Kyllä tuo mies minusta huolen pitää!" —
tuli lohdullisena, mahtavana tunnevirtana sieluni syvyydestä. Ryppy oli
äärettömän ankara, mutta sen vaikutus sama kuin äidin hellyys.




XX. PÄIVÄN VAIKUTELMIA.


Yö ei ollut ikuinen. Susien viipyminen, kaiken vastuun rauhoittava
siirtyminen miesten huoleksi alkoi vihdoin antaa sijaa muillekin
ajatuksille, maailma alkoi tutusti keikahdella ja viskellä erilleen ja
sekoitella selvyyksiä ja taas yhdistellä yhteen sopimattomia, kuten
esimerkiksi pani suomalaisen kuskin leukaparran njanjan leukaan, joten
minun täytyy otaksua, että lienen torkahtanut, niinkuin muutkin reessä
olijat.

Kaikissa tapauksissa, kun avasin silmäni, oli auringonpaiste, ja
istuville kohottuani tuskin saatoin kestää sitä häikäisevää valkeutta,
joka heijasti lumikentiltä.

Lunta oli joka paikassa, aitojen päällä ja kuusten oksilla, joista
alimmaiset olivat kokonaan hautautuneet nietoksiin. Yölliset pikku
lumimättäät nyt punersivat toiselta puolen ja toiselta sinersivät.
Joskus näkyi taloja ja niiden lumiset katot nekin toiselta puolen
punersivat ja toiselta sinersivät.

Yhden talon pihaan me ajoimme, ja kun Aleksander nousi reestä ja kuski
rupesi päästämään hevosia valjaista, oli minulla aikaa katsella pihaa
ja siinä liikkuvia ihmisiä.

Merkillisintä kaikesta minkä näin oli kelkkaa työntävä tyttö, joka
hurahtaen alamäkeen tuli kelkkoineen kaivolle. Hän seisoi kelkan
kannoilla pidellen sen pitkistä tolpista, ja hänen toinen jalkansa,
kauas syrjään ojennettuna, viilsi edessään tupruavaa lunta. Mutta
hurjasta vauhdista huolimatta hän sai kauniin käännöksen onnistumaan ja
pääsi juuri kaivon eteen.

Hän asetti paikoilleen saavin, joka oli vauhdissa kolissut alas kelkan
etusille, ja kiipesi kaivon yli laitetulle jäiselle puulavalle, jossa
oli iso pyöreä reikä. Ihmeellinen tossu näkyi tytön jalassa: sen kärki
oli taivutettu ylöspäin kippuraan. En voinut ymmärtää kuinka tytön ei
tullut kylmä, sillä siniset sukat olivat valuneet alas tossujen päälle
ja sääret olivat alastomat. Hän rupesi nyt molemmin käsin vauhdikkaasti
suljuttamaan alas kaivoon pitkää, kolisevaa tankoa, ja kun katsoin
ylös, tuli tangon mukana alas hirmuisen pitkä hirsiriuku, joka vaappui
keskikohdaltaan toisen pystyssä olevan hirren päässä. Hän veti riu'un
pään alas asti, kuului vedenmulskahduksia, ja nyt hän alkoi yhtä
vauhdikkaasti nostaa tankoa kaivosta ja lopuksi nosti sieltä
sangollisen kirkasta vettä, jonka kaasi saaviin. Hän teki samaa usean
kerran. Minä aivan rakastuin tähän reippaaseen tyttöön. Hänkin pari
kertaa katsahti minuun kulmiensa alta ja vihdoin sanoi minulle jotakin,
jota en ymmärtänyt ja josta me naurahdimme toisillemme.

Aleksander seisoi suorana punaisen talon kuistilla, jossa ei ollut
seiniä, mutta kyllä penkit. Hän oli jättänyt turkkinsa sisälle
lämpenemään ja oli nyt upseerin palttoossa. Hän puheli muutamien
miesten kanssa, ja heillä kaikilla hengitys höyrysi kovassa pakkasessa.
Naisia ja lapsia oli kerääntynyt heidän ympärilleen ihmettelemään
sotaherraa. Ja ihmeellinen käppyrähäntäinen keltaturkkikoira haisteli
vuoroin heitä kaikkia. Vielä toisen punaisen talon kupeella, jossa oli
ruokakello kahden katetun punaisen hirren välissä, kengitettiin
hevosta.

Minulla oli niin paljon katselemista, etten tiennyt, mitä olisin ensin
katsonut. Huomioni kiintyi jälleen tyttöön. Hän oli saanut saavinsa
täyteen vettä ja lähtenyt kelkkaa työntämään ylämäkeen. Hänen asentonsa
oli mitä ihmeellisin. Selkä taipuneena keskikohdalta hän oli melkein
aivan vaakasuorassa asennossa, kädet ojoina kelkan tolpissa ja jalat
ojoina lunta vasten. Vesi läikkyi kovasti, mutta ei läikkynyt ulos.

Kun käänsin katseeni hänestä, seisoi edessäni toisella puolen kuomua
vaimoihminen, jolla oli käsissä tarjotin, ja tarjottimella oli sokeria
ja kermaa ja kupillinen mustaa, kovasti höyryävää kahvia. Hän hymyili
minulle kovin ystävällisesti ja vähä väliä tekeytyi lyhyemmäksi kuin
oli, niinkuin olisi aikonut istahtaa, mutta sitten jälleen kohonnut
ylös.

Kuinka sääli, etten voinut ymmärtää mitä hän puhui niin tuoreesti
nauraen! Aleksander huusi minulle kuistilta, että talonväki itse tahtoi
kestitä minua eikä kahvi ollut hänen tilaamansa. Kun en osannut
kiittää, tahdoin edes suudella tervehdykseksi, mutta Aleksander
viittasi minulle, ettei semmoinen käynyt päinsä.

Pian olimme jälleen matkalla. Kuski oli toinen ja hevoset olivat
toiset. Tämä kuski ei enää ymmärtänyt venäjää.

He puhelivat Aleksanderin kanssa suomea, ja minä aloin ensi kerran
seurata tämän kielen äänteitä. Minulle Aleksander sanoi vielä äskeisen
selitykseksi, että vieraanvaraisuus oli suomalaisen rahvaan
tunnusominaisuus, mutta että suudella ei tässä maassa ollut tapana, —
seikka, joka teki minulle kielentaitamattomalle erikoisen
sydämellisyyden osoitukset melkein mahdottomiksi.

Tämä seikka kävi erittäin selvästi esille, kun me parin vuorokauden
matkan jälkeen saavuimme suurenlaiseen ja taaskin punaiseksi maalattuun
maataloon, jossa asuivat Aleksanderin ensimmäiset, tosin vähän
kaukaisemmat sukulaiset.

Me poikkesimme sinne valtatieltä ja hurautimme kauniissa kaaressa
portista sisälle.

Jos nyt olisimme olleet Venäjällä, olisi talossa heti syntynyt
liikettä. Ovet olisivat paukahtaneet auki, kuistit, portaat, jopa
pihakin olisi täyttynyt riemuitsevilla sukulaisilla, niiden lapsilla ja
palvelijoilla. Tulijat olisi saatettu melkein kantaen sisälle, melkein
tukehutettu suudelmiin ja puristuksiin, riemusaatossa ja kauhean
sekamelskaisessa puheensorinassa viety talon sisimpiin ja kodikkaimpiin
suojiin. Vaikka en olisi osannut sanaakaan talonväen kieltä, olisivat
kaikki olleet vakuutettuja, että minä olin täynnä iloa ja ystävyyttä.

Mutta tässä kävi näin:

Hevosten pysähdyttyä portaiden eteen renki ensimmäiseksi kiipesi
reestä. Hän meni toisen kuistin luo, joka lienee ollut keittiön puolta,
ja piiskanvarrella naputteli oveen. Sitten hän koputteli vielä toisen
kerran, kunnes keittiön ikkunassa jokin vilahti, joka näki meidät ja
katosi. Tämä jokin arvattavasti meni joillekin sanomaan, sillä hetken
odoteltuamme ilmestyi pääportaiden vieressä olevaan ikkunaan
harmaapäinen pitkäpartainen ukko, joka painoi kasvonsa hyvin lähelle
lasia, koettaen ottaa selvän tulijoista.

Nyt hän tunsi Aleksanderin.

Tämä tunteminen ilmeni siten, että hänen kulmakarvansa kohosivat, ja
pään hitaasti nyökäyttäessä huulet painuivat yhteen, niinkuin hän olisi
itsekseen ajatellut: jaha! Sitten hänkin katosi.

Aleksander sanoi:

— Se oli laamanni itse.

Minä rupesin tekemään reestä kapuamista.

— Ei, ei, — sanoi Aleksander, — odottakaamme, kunnes ovi avataan.

Jonkin ajan kuluttua alkoi kuistin rappusissa kuulua kopinaa,
molemmat ovenpuoliskot aukenivat, ja palvelustyttö — samalla tavalla
seisten-istahtaen — sanoi jotakin, jonka arvasin olevan sisälle
pyytämistä.

Nyt me kiipesimme reestä, suoristimme kurttuiset vaatteemme ja
rupesimme nousemaan ulkokuistin korkea-askelmaisia rappusia.

Palvelustyttö avasi meille sisäoven, josta tulimme suoraan huoneeseen.
Tämä huone oli iso sali, jossa oli paljon ikkunoita sekä vastakkaisilla
seinillä että sivulla. Lattia oli maalaamaton, pesty hohtavan
valkoiseksi ja vihreillä katajanoksilla siroteltu.

Meidän vaatteemme pantiin — kaiketi ulkokuistin kylmyyden vuoksi —
huoneen tuolin- ja sohvanselustoille. Sitten meidät käskettiin
vierashuoneeseen, jossa laamanni ja laamanska olivat.

He kättelivät meitä ystävällisesti, mutta minun oli oltava melkein kuin
kuuromykkänä, sillä laamanni kyllä puhui vähän saksaa, mutta laamanska
ei sitäkään. Voi etten minä saanut lentää näiden niin pehmeiltä ja
hyviltä tuntuvien vanhusten kaulaan ja suudella ja puristella kaiken
vierastamisen olemattomaksi! Olisimme ymmärtäneet toisiamme ja heti
puhuneet käsillämme ja silmillämme paremmin kuin millään kielillä.
Nyt sen sijaan piti vaivaisella saksalla tiedustella ja yhtä kuolleesti
vastata kysymyksiin miten matka oli käynyt, miten muka Suomi miellytti
—; kaikesta tuli — ei sitä oikeata, vaan jotakin muodollista,
teeskenneltyä, josta tuntui mahdottomalta milloinkaan päästä ennenkuin
oli kielen oppinut.

Nämä vanhukset olivat minulle koko olomme aikana kuin jokin lämmin
aavistus jostakin rakkaasta ja puoleensa vetävästä, jota ei voinut
koskettaa, koska ei ylettynyt, ja jota voi katsella vain lasin läpi.

Vierashuoneessa meidät istutettiin sohvaan, ja taas saimme kahvia, jota
meille oli tarjottu jokaisessa majatalossa. Pian olivat laamanni ja
laamanska vilkkaassa keskustelussa Aleksanderin kanssa, ja minä sain
mielin määrin ihmetellä ympäristöäni, pienimmistä esineistä suurimpiin.

Laamanni ja laamanska istuivat vierekkäin mitä kummallisimmalla
liikkuvalla laitoksella, joka keinui kuin kahden puusta veistetyn
joutsenen varassa, niinkuin kaksi leveätä nojatuolia olisi yhdistetty
yhteiseen karmiin ja jalat kiinnitetty samantapaisiin keinulaitteisiin
kuin on lasten puuratsujen alla. He istuivat totisina vieri vieressä,
herralla pitkä, lattialle ylettyvä, valkopesäinen, hopeahelainen
piippu, josta hän veteli tavattoman pitkiä sinisiä savuja, antaen pesän
seistä nuppinsa päällä maassa ja piipun suun seurata edestakaisin
keinun liikettä. Imuletku pysyi koko ajan hänen suussaan ja hän joskus
pani sen naputtelemaan huuliansa eri paikkoihin. Laamanskalla taas oli
sukankudin kädessä ja puikot kilisivät hänellä tavattoman nopeasti.
Kutoessa hänen huulensa laskivat silmuja, mutta suu hymyili sille, mitä
Aleksander ja laamanni keskenään haastelivat. Keinunta kävi hyvin
hitaassa ja syvässä tahdissa. Pitkään aikaan minä en voinut siihen
tottua, vaan kun keinu painui taaksepäin, minä ajattelin: nyt-nyt he
keikahtavat nurin! — ja taas kun alkoivat tulla minua kohden: nyt he
kupsahtavat syliini! Oli aika noloa istua liikkumattomana Aleksanderin
vieressä, kun isäntäväki näin heilui. Mutta Aleksander selitti minulle
jäljestäpäin, että tämmöinen kahdenistuttava keinutuoli oli isännän ja
emännän kunniapaikka, jota vieraiden ei sopinut anastaa. "Ennenkuin
kaikki nämä tavat oppii!" — ajattelin minä, vaivoin hilliten haluani
istahtaa heidän väliinsä ja antaa keinulle parempaa vauhtia.

Emäntä nousi paikaltaan ja hävisi. Vähän ajan perästä alkoi
kuulua pöytien liikuttelua suljetusta huoneesta, jonka arvasin
ruokailusaliksi. Illan kuluessa kiihtyi suljetun huoneen melu: sieltä
kuului lautasten kilinää, veitsien ja haarukkain putoamista läjästä
hajalleen, vihdoin tuolien siirtelemistä ja alituista ovissa käymistä.
Minulla kihosi sylki suuhun, mutta odotus venyi iankaikkiseksi. Ennen
illallista ehti tapahtua paljon.

Vähitellen alkoi ovikello kilistä ja vieraita tippui huoneeseen toinen
toisensa jäljestä. Ilmeisesti ne olivat kaikki meitä varten kutsutut.
Ja kaikki esiteltiin minulle. Aleksander oli esittelyssä apuna, hän
nimitti minulle jokaisen nimen ja — hämmästykseni oli suuri — myöskin
jokaisen ammatin: apteekkari, nimismies, kirkkoherra... Minä tein
hänelle merkkejä, ettei tarvitse, mutta hän asetteli edelleen jokaisen
nimen eteen ammatti-ilmoituksen.

Tietysti minun oli jatkaminen samaa mykkyyttäni vieraiden luvusta
huolimatta. Pian istuin jälleen eristettynä. Ensin he katsahtelivat
minuun, hymyilivät ja ilmeisesti puhuivatkin minusta, mutta sitten
pakostakin unohtivat ja vajosivat keskinäisiinsä.

Vierashuoneen pöydälle tuotiin suuri tarjotin, joka oli täynnä
teelautasten päällä seisovia juomalaseja kilisevine lusikoineen. Mutta
samovaaria eli teekeitintä ei tuotu. Sen sijaan oli tarjottimella astia
kukkurallaan sokeria ja kaksi pulloa, jotka laamanni itse aukaisi.

Nyt panivat herrat paljon sokeripaloja laseihin ja täyttivät lasit
kolmannesta vajaiksi höyryävän kuumalla vedellä, jota tuotiin kannussa
yhä uudestaan pöytään. Viimeksi he kaatoivat keltaista nestettä
laseihin ja täyttivät ne reunoja myöten. Nyt he joivat varovasti
niinkuin kuumaa teetä.

Mutta ihmeellisintä kaikesta oli mielestäni se, että he ennen juomista
joka kerta lähensivät laseja toisiinsa ja kilahuttivat vastakkain,
jonka jälkeen kumpikin härppäsi hiukan. Ei kukaan juonut
kilahuttamatta.

Katseltuani talon kaikki kuvakirjat, jotka olivat minulle tuodut
ajanvietteeksi, ja kierrellessäni myös seinälle ripustettuja kuvia
katselemassa, joiden joukossa oli enimmäkseen lintumaalauksia (toisessa
metsot tappelivat ja toisessa kotka repi saalistaan), huomasin, että
herrojen kesken tapahtui jotakin erinomaisempaa. Aleksander oli noussut
seisomaan ja piti lasia kädessään. Laamanni piti myöskin lasia
kädessään ja puhui hänelle kaikkien muiden vaietessa ja pitäessä laseja
käsissään. Sitten he kaikki kilistivät lasejaan Aleksanderin lasia
vastaan, tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, ja yht'äkkiä kaikki
kääntyivät minun puoleeni. Laamanni sanoi saksaksi: tervetuloa! — ja
kaikki joivat laseistaan.

Minä tahdoin mennä ottamaan lasia, kilistääkseni heidän kanssaan, niin
kuin Aleksander oli tehnyt, mutta hän kielsi hätääntyneenä. Sitten hän
kuitenkin antoi minun maistaa omasta lasistaan, ja juoman maku oli niin
kamala, että minun täytyi virnistää ja kääntyä pois, josta kaikki
purskahtivat raikuvaan nauruun.

Tämän jälkeen näytti herroille olo tulevan yhä hauskemmaksi, ja usea
koetti puhutella minua saksaksi, mutta ei osannut jatkaa pitemmältä. He
unohtivat minut jälleen ja minä vajosin mykkyyteeni, jatkaen
seinäkuvien tarkastamista. Löysin oikein hyvän öljyvärimaalauksen, jota
olisi tehnyt mieleni nähdä päivänvalossa, se oli maisemakuva, täynnä
ihastuttavia, ikivanhoja koivuja ja niiden alla pieni lammaskota. Mutta
sitten seurasi taas lintuja, nimittäin vesilintuja, joista toiset
uivat, toiset lekottivat vesikivillä silmät ummessa ja toiset
järjestelivät höyheniänsä rannalla.

Laamanni tuli minulle vähän seuraa pitämään. Hän rupesi minulle
selittämään seinäkuvia, sanoen, että nuo koivut oli maalannut nuori
Holmberg ja kaikki linnut oli maalannut Wright, jota hän piti Suomen
etevimpänä maalarina. Hän osoitteli sormella ja käski katsomaan hyvin
läheltä, kuinka jokainen untuva noissa linnuissa oli mestarillisesti
suoritettu ja aivan kuin oikeita höyheniä. Hän ei tyytynyt ennen kuin
minäkin olin pistänyt nenäni melkein kiinni kankaaseen ja todennut
taiteilijan siveltimen hämmästyttävän tarkkuuden. Vielä hän kankealla
saksallaan tiedusteli minulta oliko Venäjällä yhtään maalareita ja
sitten ihmetteli miksi he eivät olleet asettaneet teoksiaan näytteille
Suomessa. Hän käski välttämättä matkustamaan Helsinkiin, jossa saisin
nähdä paljon maalauksia ja veistoksia näyttelyyn asetettuina. Hän puhui
niin vakuuttavasti, että minä aivan pienenin hänen edessään ja hetkeksi
todella luulin, että Venäjä oli autio maa, unohdin Pietarin Eremitagen
valtavat taidekokoelmat, unohdin oman veljeni, oman setäni, ja tulin
surulliseksi suuren Venäjän puolesta.

Myöhemmin laamanskakin pistäysi pikimmältään vierashuoneessa, ja minut
huomattuaan hän tuli luokseni ja otti minua vyötäisistä, säälien
yksinäisyyttäni. Kädenliikkein hän sai selitetyksi, että eikö huoneessa
ollut mielestäni liiaksi savua, ja johdatti minut toisiin huoneisiin,
tahtoen minua olemaan niinkuin olisin ollut kotonani, vapaasti
liikkumaan missä huoneessa halusin ja katselemaan mitä vain löysin.
Sitten hän taas meni illallisvalmistuksiinsa.

Kaikista paljoista nähtävyyksistä eri huoneissa minua ihmetytti enin —
vuoteet. En nähnyt missään oikeita vuoteita, niinkuin meillä Venäjällä,
semmoisia leveitä, pehmeitä ja matalajalkaisia, joihin heittäytyy
valtoinaan ja nukkuu pitkin taikka poikin, yhdentekevää miten, vaan
täällä olivat vuoteet korkeita, ylettyivät minulle vyötäisiin asti ja
olivat neliön muotoisia, jonka pituussivu oli yhtä lyhyt kuin
leveyssivukin. Tämä asia oli huolestuttavaa. Miten semmoisessa
vuoteessa voi nukkua, oli minulle aivan käsittämätöntä, ei suinkaan
muuten kuin paneutumalla ihan kippuraan. Niin kai he siis nukkuvat
tässä maassa, ihmettelin minä, pahoillani siitä, että mitään lepoa en
voinut odottaa suuressa väsymyksessäni. Mutta täytyyhän minunkin
semmoiseen makuutapaan lopulta tottua, koska muutkin ovat tottuneet.
Ihmeellistä! Olisi pitänyt tästä asiasta hiukan neuvotella Aleksanderin
kanssa, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, hänet olivat muut kokonaan
anastaneet piiriinsä.

Vihdoinkin avautuivat ruokasalin ovet ja laamanska kumarrellen pyysi
astumaan pöydän ääreen. Laamanni johti minut sisälle.

Mutta tuoleja ei ollutkaan pöydän ympärillä, enkä minä tiennyt minne
istua.

Ei kukaan muukaan istunut, vaan ensin asetuttiin seisten pöydän
ympärille. Kaikki vaikenivat ja suuren hiljaisuuden aikana laamanni
katsahtaen ylös sanoi jotakin hiljaisella äänellä ja pani sormensa
ristiin. Muut katsoivat totisina alas ja yhdistivät hetkeksi kätensä.
Sitten tulivat kaikki jälleen iloisen näköisiksi ja alkoivat puhella.
He haukkasivat ensin vähän, mikä mitäkin, sitten täytettiin pienet
tirrikkalasit kirkkaalla nesteellä ja jokainen herroista otti täytetyn
lasin käteensä, mutta ei kukaan juonut. Sensijaan joku alkoi laulaa, —
ja minä ymmärsin, että tämä oli leikkiä, sillä laulu ei ollut oikeata
laulua, vaan repäisevän vallatonta renkutusta, kuitenkin ankarassa
tahdissa, eikä siinä kuulunut paljon muuta kuin yksi ainoa sana,
heelangoor, eri rytmeissä. Kaikki yhtyivät yhdestä suusta lauluun, ja
yht'äkkiä — bats! — kaikki kulauttivat ryypyn suuhunsa. Minä nauroin
kohti kurkkuani, mutta Aleksander kohautti kulmakarvojansa, mikä näytti
olevan hänen salainen merkkinsä minulle, kun menettelin vastoin tapoja.
Herrat rupesivat taas syömään, mutta hauska laulu uusiutui vielä
erinäisiä kertoja ennenkuin päästiin paisteihin ja oluthaarikkoihin.

Illallinen kesti sanomattoman kauan ja mieliala näytti vain
vilkastumistaan vilkastuvan. Tässä sorinassa, joka mykästä tietenkin
alkoi tuntua yksitoikkoiselta, nukutti minua lopulta siihen määrään,
että Aleksanderin täytyi käydä pitämässä minua valveilla, enkä minä
ollenkaan muista, että kukaan olisi minulle pitänyt puhetta illallisen
aikana, niinkuin Aleksander myöhemmin väitti. Hän oli muka vastannut
minulle pidettyyn puheeseen, seisten vieressäni. Silmäni olivat muka
tuon tuostakin vierähtäneet ympäri ja minä olin vain nuokkunut. Sanoi
monen muunkin sen huomanneen, ja että olivat vain hyväntahtoisesti
hymyilleet asialle.

Muistan todellakin kerran aivan kuin heränneeni. Hirmuinen tuolien
räminä herätti minut. Vieraat, joista suurin osa oli vähitellen
istuutunut ruokapöydän ympärille sikin sokin, nousivat äkkiä yht'aikaa
suurella pauhinalla ylös — ja minä heräsin.

Illallinen oli päättynyt.

Vihdoinkin!

Olisin kohta sanonut hyvää yötä ja rientänyt nukkumaan, mutta
Aleksander kohautti minulle jälleen silmäkulmiansa ja minun oli
jääminen vierashuoneeseen.

Herroille tuotiin kahvit, ja eri tarjottimella paljon matalia ja
korkeita pulloja. Kaikki kokoontuivat vierashuoneen pyöreän pöydän
ympärille, jossa kahvit ja juomat olivat. Mutta laamanska, joka varmaan
oli huomannut minun torkahtaneen illallisella, tuli luokseni ja otti
minua jälleen vyötäisistä. Jotakin selitellen ja käsillänsä viittoen
hän alkoi vetää minua pois vierashuoneesta, ilmeisesti kehoittaen
menemään levolle.

Aleksander tuli siihen ja sanoi:

— Kuinka sinä menisit pois, kun koko juhla on meitä varten!

Mutta laamanska nauroi ja huitoi Aleksanderia pois ja veti minut
puoliväkisin seurasta.

Sitten hän hyvästiksi taputti minua olalle ja avasi minulle
makuuhuoneen oven.

En ole koskaan tuntenut itseäni niin tyhmäksi kuin tällä ensimmäisellä
Suomen matkallani ja erittäinkin nyt astuessani kuin nolosti
käyttäytynyt koulutyttö eristettyyn huoneeseen. Miksi olinkaan
yht'äkkiä täällä vieraassa maassa tullut niin pieneksi, mitättömäksi,
merkityksettömäksi, niin etten itsekään löytänyt itseäni ja olin kuin
sokkosille laskettu, joka ei näe itseään eikä muita ja vain hapuilee
tyhjyydessä! Kun kadottaa kaiken käsityksen itsestään, on kuin
tuuliajolla. — Enkö minä ollut kotitanssiaisissa aina ensimmäinen,
eikö minua sanottu "primadonnaksi", enkö ollut ylinnä kaikkialla missä
ilakoitiin, enkö ollut kaikkien seurojen kaivattu elähyttäjä, nukuttiko
minua milloinkaan, minäkö olisin milloinkaan ensimmäisenä seurasta
lähtenyt, sanoen: mennään maata! Mihin oli tämä kaikki kadonnut ja minä
sen mukana? Aivan, aivan tyhjäksi riisuttu minä olin, aivan
olemattomaksi tehty. Niinkuin laineet hyökkäävät ristiin rastiin pienen
kiven ohitse, niin minä hain itseäni enkä löytänyt. Tietäkää siellä
kotona: Liza on kadonnut!

Mutta voi autuutta! Kun minä yksikseni jätettynä katsahdin ympärilleni,
ei vuode ollutkaan enää kolkko, ahdas neliö, jonka päällä olisi ollut
sykkyrässä maattava, ei, vaan se oli levitetty matalaksi ja pitkäksi.
Muhevina paisuttivat siinä itseänsä pehmeät vuodealuset, peitteet ja
tyynyt, ja niin sirosti oli silkoinen lakana käännetty peitteelle,
etten moista ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ah, mikä nautinto oli vain
ajatellakin tuohon vuoteeseen ja sen peitteen alle painautumista!
Kuinka olinkaan saattanut olla niin tyhmä! Vai sykkyrässä!

Aloin nopeasti riisuutua. Kaikki tuntui minusta taas hauskalta.
Komeapitsinen yöpaitakin oli minulle asetettu siroon vaatepussiin.
Laamanska oli maailman rakastettavin olento ja mistäpä se laamanni
olisikaan voinut venäläisiä maalareita tuntea. Ukot olivat minusta taas
sangen hauskoja ja uskoin varmasti, että vielä minä kerran heidät
valloitan, jahka heidän kielensä opin. Oikein hytkähtelin sisällisestä
naurusta, kun palautin mieleeni yhdenkin, joka oli laulettaessa ollut
kovin totinen ja ehkä äänekkäin kaikista. Hänen kasvonsa olivat
hehkuvan punaiset, silmät törröttivät ammollaan, kaulasuonet olivat
paisuksissa ja laulava suu näytti vain huolehtivan siitä, että ääni
rämisi ylinnä muita. Kaikessa koomillisuudessaan hän oli niin
rakastettava, että teki mieli temmata hänet syliinsä.

Jo vuoteeseen sukeltuneena minä yhä tavoittelin tuon merkillisen
renkutuksen säveliä. Alkurytmiin olinkin jo päässyt kiinni:
attararamtam, attararamtam heelangoor, attararamtam ... hellangor
ohallangor ... mutta enempää en muistanut, vaikka koetin yhä uudestaan.
Alkoi nukuttaa liikaa.




XXI. MATKA JATKUU.


Laamannin omat ripeät hevoset valjastettiin seuraavana aamuna rekemme
eteen ja nopeassa ravissa ne lähtivät viemään meitä edelleen Kuopiota
kohden. Entinen kyytimies oli tietämättämme maksettu ja lähetetty pois.

Talon vieraanvaraisuus — vaikka vastaanotto oli minusta ensin
tuntunut koleahkolta — oli itse asiassa kaikitta suudelmittakin ja
tunteellisuuksitta ollut aivan suurenmoinen. Meidän oli melkein väkisin
riistäydyttävä matkalle, ja minä olin lopulta niin kiintynyt sekä
laamanniin että laamanskaan, että olisin aivan mielelläni jäänyt heille
oleilemaan vieläkin vuorokaudeksi. Mutta Aleksanderin huomasin haluavan
pikaista lähtöä, sillä matkan päämäärä oli vielä kaukana, ja hän
luonnollisesti tahtoi pian nähdä äitinsä, josta oli niin kauan ollut
erossa.

Sää oli kaiken alkutaipaleen ollut erinomaisen suotuisa. Meillä oli
päivisin ollut auringonpaistetta. Maan vaihteleva luonto hirmuisine
havumetsineen ja taas avonaisine lumikenttineen ja punahelkkyvine
taloineen mäkien harjalla oli painautunut mieleeni iloisena,
runollisena, lupaavana, öisin oli taivas ollut miljoonissa tähdissä, ja
me pidimme kuomua alhaalla, paremmin taivasta nähdäksemme. Sillä
milloin Aleksander ei nukkunut, hän halusi opettaa minua tähtiä
tuntemaan. Hän näytti minulle Otavan, sanoi sen olevan reenmuotoisen,
selitti missä oli aisa ja missä itse reki, ja käski laskemaan viisi
reen perälaudanmittaa suoraan avaruuteen päin, jolloin löytyi
Pohjantähti, taivaan liikkumaton napa, jonka ympäri koko muu taivas
pyöri kerran vuorokaudessa. Vaikka välimatkojen mittaileminen olikin
Aleksanderille taivaan katselemisen pääviehätyksenä ja minulla taas
haaveileminen sen mahdollisesta asutuksesta, oli meistä kummastakin tuo
katseleminen ja tähdistä puhuminen kuitenkin suuresti kiinnostavaa. Se
ikäänkuin yhdisti meitä. Me ikäänkuin tulimme lähemmiksi ystäviksi.
Ehkäpä Aleksander semmoisina hetkinä unohti tuovansa Suomeen venäläistä
vaimoa, ja ehkä minä itse pääsin silloin painostavasta aavistuksesta,
joka oli alkanut tuntua sydämen perimmässä sopukassa, että
venäläisyyteni tulisi olemaan Aleksanderille tässä maassa suurena
vastuksena. Se epäilys oli laamannilla-olosta vain vahvistunut, sillä
oli ilmeistä kuinka huolestunut Aleksander oli ollut nolon
avuttomuuteni johdosta. Mutta kun miljoonat tähdet kaareutuivat
päittemme yllä, unohtuivat kaikki sellaiset huolet, ja me olimme vain
kaksi pientä ihmistä, jotka vaelsimme lumiaavikolla ja haimme onnea
toistemme läheisyydestä.

Luulenpa, että olimme yhtä hyvillämme kumpikin, kun päivätuulien
tyynnyttyä, yöpakkasessa laskimme kuomun alas, ja taas saman
mittaamattoman, mustan avaruuden miljoonat tähdet tuikkivat yllämme.

Mutta sää ei pysynyt yhtä suotuisana koko matkaa. Viimeisenä
vuorokautena, kun meillä Aleksanderin sanojen mukaan ei olisi ollut
kuin yksi yö matkustettavana, alkoi jo puolesta päivää taivas sumeta
pitkiin usvapilviin ja tuuli yltyi yltymistään. Kuski nosti
lammasturkkinsa kauluksen ja laski karvalakin nahat korville. Hän piti
päätään vinottain tuulta vasten, jonka mukana hänen kasvoihinsa lensi
kristallisokerin tapaista hienoa ja kirpeää lunta, sitä samaa kokoontui
myös kaikkiin jalkanahkojen laskoksiin ja kuomun sokkeloihin. Tuuli
tempoili hevosten harjoja, piti niiden häntiä vinossa ja välistä sai
temmatuksi koholle nahkaloimet, jotka kuski oli sitonut hevosten
selkiin.

Illan tultua ei ollut kysymystäkään kuomun alhaalla pitämisestä, vaan
se päinvastoin varustettiin edestäpäin tiheällä nahkapeitteellä, jonka
keskellä oli neliskulmainen lasiruutu. Lasin läpi ei näkynyt muuta kuin
hevosten juoksussa hölkkyvät luokit ja tuulessa ryöppyvät harjat.
Joskus näkyivät myös piiskansiiman sivallukset, joista tuntui kuskin
pahatuulisuus. He olivat näet vähän riidelleet Aleksanderin kanssa.
Ymmärsin asian niin, että kuski oli pyryn vuoksi neuvonut matkan
keskeyttämistä yön ajaksi, mutta Aleksander oli käskenyt noutaa mökistä
lumilapion mukaan, ja sen tehtyä olimme laskeutuneet aavoille vesien
selille, joita oli Aleksanderin sanojen mukaan nyt kestävä Kuopioon
asti. Hän kehoitti minua paneutumaan pitkäkseni ja nukkumaan. Asetti
tyynynkin minulle. Itse hän teki niin, ja luullakseni hän nukkui heti
kun oli sanonut, ettei vaaraa ollut minkään näköistä, ja että vaikka
kuski ei näkisikään missä tie kulkee, niin hevoset kyllä tuntevat sen
kavioillaan eivätkä milloinkaan eksy tieltä.

Nyt alkoi minulle matkan peloittavin yö.

Tuuli ulisi ja vonkui ulkona. Kuomumme tutisi ja ryskyi sen puuskissa.
Puuskat piiskasivat tuota sokeria kimakasti ruudun lasia vasten, ja
sitä tuli jokaisesta rakosesta sisälle kuomuunkin, muodostaen sinne
tänne pieniä mäenkumpuja, joita minä sitten koetin koota ja työntää
piiloon, kunnes huomasin että ne kasvoivat hitaammin, jos ne jätti
paikoilleen.

Välistä tuli outo ajatus. Mitä tämä pimeässä kuomussa tutajaminen
oikeastaan on? Minne me ajamme? Mitä varten pohjoiseen ja aina vain
pohjoisempaan? Pois lämpimästä, valoisasta, iloisesta elämästä yhä
kauemmas tuntemattomaan pimeyteen!

Silloin muistin aina, että Aleksander oli vieressäni ja hän ajoi
äitinsä luokse. Olin hakevinani omaa äitiäni, ja minun täytyi myöntää,
että jos hänet olisi ollut haettava vielä paljon pimeämmästä
pohjolasta, en olisi epäillyt rientää hänen luokseen, matkustaa yöt
läpeensä tuiskussa ja pakkasessa, kiljuvien susilaumojen seuratessa
kintereillämme.

Mutta tämä kaikki oli teoriaa, joka auttoi vain niin kauan kuin sitä
ajatteli. Uudet puuskat ja jyskytykset ajoivat pelon jälleen
vallitsevaksi, ja monta kertaa minä olin jo aivan varma, että
täydellinen tuhoutuminen ja kaamea kuolema tässä pyrymeressä oli ainoa
mahdollisuus.

Hevoset hiljensivät juoksuansa ja minä ymmärsin, että ne liikkuivat
enää vain käyden. Nyt se tuho siis tulee, ajattelin, kohta reki
pysähtyy ja me hautaudumme nietoksien alle.

Aivan oikein, me pysähdyimme. Ihan pimenneen ruudun takaa vain kuulin
kuskin vihaista hevosille ärjyntää ja piiskan läimäyksiä vasten
nahkaloimia. Vain pieniä nytkähdyksiä, ja taas olimme liikkumattomina.
Kuski on tyyntynyt eikä enää piiskaa hevosia, vaan odottaa jotakin.
Aleksander nukkuu yhä kuin tukki, ja minä olen varma, että jos hänet
herättäisin, hän vain sanoisi: Älä sekaannu kuskin asioihin, vaan
kallistu levolle ja ummista silmäsi!

Tämän kansan levollisuus tuntuu joskus aivan sietämättömältä.

Mutta eipäs! Nyt naputtaa kuski piiskanvarrella lasiin. Odottaa. Taas
naputtaa. Ilmeisesti hän tahtoisi sanoa jotakin Aleksanderille. Mutta
noinko varovasti naputellaan silloin, kun on saavuttu kuoleman
kynnykselle! Minä tartun Aleksanderin turkkiin ja alan sitä voimieni
takaa rytyytellä.

— Mikäs nyt? — kuulen hänen unisen äänensä pimeässä.

— Nouse, nouse, olemme hukassa.

— Joko sudet ovat syöneet kuskin? — laskettelee hän pilojaan, pysyen
pitkänään.

Mutta samassa kuuluu kuskin ääni puhuvan jotakin lasin takaa ja
Aleksander kohottautuu. He keskustelevat vähän aikaa, ja Aleksander
alkaa avata kuomun etusia. Tätä tehdessään hän minua rauhoittaakseen
selittää syytä pysähdykseen.

— Siellä on avautunut railo hevosten eteen, ne eivät uskalla hypätä
ylitse. Onpa se kuski aika saamaton mies, tahtoo poiketa rantataloon
päivää odottamaan. Vielä mitä!

— Aleksander, Aleksander, — huudan tuskissani, — tee niin kuin hän
tahtoo, muuten vajoamme pohjaan!

Aleksander selvitteli yhä jalkojansa turkeista ja peitteistä, joten
hänellä on aikaa selvitellä myöskin railojen fysiikkaa.

— Näetkös, — sanoi hän, — jos heti jään halkeamisen jälkeen nousee
voimakas tuuli, niin — ennenkuin halkeama on ehtinyt uudelleen jäätyä
umpeen — voi jää ankaran tuulen painosta liikahtaa erilleen toisesta
jäälautasta, ja niin syntyy aukeama, jonka yli kohta sataa lunta eikä
se lumen alla enää ota jäätyäkseen. Hevoset vainuavat sellaisia
aukeamia ja pysähtyvät.

— Jumalan nimessä, kääntykäämme takaisin, jos hevoset vainuavat, —
huusin minä, tavoitellen Aleksanderia turkin liepeestä.

Hän irroitti minun turkkiin tarrautuneet käteni ja ulos kiivetessään
sanoi:

— Vaaraa ei ole minkään näköistä, usko minua, Liza. Me luomme lumen
aukeaman päältä ja hevoset astuvat kauniisti ylitse.

Näin sanoen hän uudistuneista huudoistani huolimatta hävisi kuomun alta
pimeään pyryyn.

Kaikki oli sekaisin. Valkoista lumenmöyhyä tuprusi sisälle
aukijääneestä kuomuetusesta, jonka lieve lepatti ruutuineen kuin lippu
myrskyssä. Itse kuomukin tutisi ja lunta lensi sen seinämiin, jopa
lakeenkin.

En voinut ymmärtää mitä ne miehet siellä ulkona puuhasivat, luulen
heidän kaivelleen lumessa lapiolla, jonka olivat ottaneet talosta.

Vihdoin he lopettivat ja asettuivat kumpikin paikalleen.

Ja tämmöisenkö kuorman on lentäminen sylenlevyisen avannon ylitse! —
ajattelin minä kauhun salvatessa hengitykseni ja ääntämiskykyni.

Reki liikahti.

Nyt he varmaankin ottavat vauhtia, — ajattelin, sydämeni koettaessa
repeytyä ulos rinnastani. Hevoset rupesivat juoksemaan.

— No näetsen, — sanoi Aleksander, — kuinka kauniisti se kävi.

— Olemmeko jo ylitse? — huusin ihmeissäni.

— Aikoja sitten, — sanoi hän ja rupesi sovittelemaan taaksensa
alusia, paneutuakseen pitkäkseen. Sen tehtyään hän toisella kädellään
kohensi vielä minunkin tyynyjäni, kehoittaen seuraamaan hänen
esimerkkiänsä. Hän sanoi, että minun täytyy levähtää ennenkuin tulemme
Kuopioon, muuten voi käydä niin että nukun aamiaispöytään, niinkuin
olin illallispöytäänkin nukkunut.

Olin niin iloinen vaaran välttymisen johdosta, että tottelin häntä
kaikista hänen ivapuheistaan välittämättä, ja heittäysin selälleni.
Olin sanomattoman onnellinen myöskin sen johdosta, että minulla oli
sellainen mies, joka tietää neuvon missä tilanteessa tahansa. (Hänen
nenänsä alkoi jo sipistä nukkumista.) Hieno, solakka upseeri, mutta
kyllä tietää pyryasiat, vieläpä neuvoo vanhoja kuskeja! Kuinka monta
esikuntaupseereista, jotka osaavat pyöritellä valssissa naisiaan paljon
taitavammin kuin hän, olisi osannut pyrymyrskyssä lapioida railon
selväksi lumesta! Esimerkiksi Litvinov! Varma on, että olisimme hänen
kanssaan jo ajamassa täyttä karkua takaisin Pietariin päin, jos eteemme
olisi tämmöinen hornan kuilu auennut. Ei, olinhan tosin suuri tyhmyri
ja pelkuri, mutta kylläpä vaan olin osannut itselleni miehen valita!

Sanalla sanoen, kun sydänalassa taas jokin ihan tuntuvasti liikahti,
täytti minut sellainen elämänriemu, että minä itsekseni hytisin ilosta
ja tuulen jyskytys kuomua vastaan oli minulle pelkkää tuutulaulua.
Kaikki, mikä äsken oli peloittanut ja nukkumasta estänyt, ajoi nyt ihan
väkisin unta silmiini.

Kun heräsin, muistin kuulleeni vielä nukkuessa aisakellon kilinää, ja
nyt avasin silmäni samanlaiseen kilinään, jonkun ajaessa meidän
ohitsemme. Olin pitkästä nukkumisesta niin raukeana, etten ensin
ollenkaan liikahtanut, en edes päätäni kääntänyt, vaan annoin maailman
todellisuuden omin neuvoin virrata sisälle ja selittää minulle kaiken.
Miksi on niin valoisaa? Siksi että Aleksander on avannut kuomun edestä
etusen ja että pyry on tauonnut. Hän istuu suorana ja katselee ulos
eteensä. Hänen viiksensä ovat huurussa, ja kulmakarvansakin. Silmät
välkkyvät elokkaan kirkkaina kaikelle minkä hän näkee, mutta suu ei
hymyile. Hän luulee minun nukkuvan ja varoo minua herättämästä, mutta
näkyy selvästi, että hän palaa halusta saada näyttää minulle mitä itse
näkee. Juuri siksihän minä vain pysynkin liikahtamatta, että ensin
saisin rauhassa ajatella omiani, katsella Aleksanderia ja nauttia
olevaisuudesta, itse siihen sekaantumatta.

Minä kuulen kaukaa ikäänkuin tornikellon kumean soinnin, välistä ei
kuulu, välistä taas kuuluu, biu-bau ... bau... Onko nyt sunnuntai? —
On. — Kuinka rauhallista — biu-baau ... baau ... baau...

Välistä kuulen myös kaukaa ja lähempää kukkojen laulua, ja arvaan, että
me kai lähestymme jotakin kylää. Mutta en raatsi sittenkään vielä
kohota. Tornikellon kumina yhä kovenee. Sitä on hauska kuunnella.

Takaamme lähestyy taas kulkusten kilinä. Meidän hevosemme alkavat
käydä. Ohitsemme ajetaan, reessä puhellaan iloisesti, sitten kulkuset
taas etenevät. Silloin kun kulkusten kilinä oli kovimmillaan,
Aleksander katsahti minuun, että enkö minä muka vielä tuostakaan herää.
Mutta minä painoin silmäni kiinni. Ja tornikello yhä lähestyi.

Nyt alkoi jo kuulua jalankävijäinkin ääniä ja heidän askeltensa
kopinaa, kun ajoimme heidän ohitsensa. Nyt jotkin pojat juoksivat
rekemme talkille, sillä heidän kikatuksensa kuului ihan kuomun takaa.
Ja nyt he kai pyrähtivät pois, sillä sekä kulkusten että suuren
aisakellon räminä tuli jostakin käänteestä taaksemme ja hetken kuluttua
ajettiin ohitsemme tavattomassa kellojen kilinässä.

Nyt minä vilkaisin Aleksanderiin, ja meidän katseemme tapasivat
toisensa.

— Se on maalaista kirkkoväkeä, — selitti hän, tarkoittaen ohiajajia.

— Missä olemme? — kysyin haukotellen.

— Nousehan katsomaan, — hän sanoi, sierainten juuret tutusti
kangistuneina, millä tempulla hän tavallisesti hillitsi kasvojensa
omavaltaisia ilmeitä, erittäinkin tyytyväisyyden ilmettä ja tarpeetonta
hymyilemistä, joka olisi omin päin pyrkinyt leventämään suuviivaa.

Minä kohottausin.

Edessäni oli loivasti kohoavalla rannalla isonlainen kylä kirjavine
puurakennuksineen, jotka hauskasti heloittivat esille-pilkistävässä
auringonpaisteessa. Erittäin helakasti loisti valkoinen kirkko
torneineen, kohoten keskeltä kylää, taustanaan mahdottoman suuri
vuorenharjanne, joka oli tummansininen, koska auringon valo ei ollut
sinne vielä ennättänyt. Niin idyllisen kaunista! Ja sieltähän kylästä
se kellojen soitto tulikin.

Jäällä näkyi paljon teitä ja mustia pilkkuja, jotka kaikki liikkuivat
kylään päin. Ne olivat ajajia ja jalankävijöitä, menossa kirkkoon,
kuten Aleksander selitti. Kun me ajoimme jalankävijäin ohitse, menivät
he lumeen seisomaan, ja monet miehistä tervehtivät lakkia nostamalla ja
naiset tekivät itsensä lyhyemmiksi, niinkuin se kahvintarjooja
ensimmäisessä pysähdyspaikassa.

— Mikäs tämän kylän nimi on? — minä kysyin. Kun Aleksander ei kohta
vastannut, kysyin uudelleen:

— Oletko ollut tässä kylässä ennen?

— Olen, — vastasi hän nyt. Ja kun katsahdin häneen, olivat sierainten
juuret kangistuneet vieläkin syvempään. Hän sanoi:

— Olemme Kuopiossa.

Minä hämmästyin.

— Lasket leikkiä, Aleksander! Ihanko Kuopiossa?!

— Ihan Kuopiossa. Eikö tämä vastaa odotustasi?

Vastasiko vai ei, en tiedä, mutta totta on, etten ollut kuvitellut
tämmöiseksi. Olin kuvitellut kaupungiksi. Ja jos kaupungiksi, niin
tietenkin olin kuvitellut monikerroksisia kivimuureja. Mitään semmoista
en nähnyt. En nähnyt melkein mitään siitä mitä olin osannut kuvitella.

Tornikellon kumea soitto oli ihan kuin päämme päällä. Voimakkaasti ja
levottomasti sen ääniaallot vavahtelivat ylitsemme kaikkiin
ilmansuuntiin.

Ja nyt me jo etenimme kellojen pauhusta. Olimme poikenneet
syrjäkadulle. Kukaan ei enää aja ohitsemme.

Edessäni on rauhallinen, leveä katukuja. Ei mitään lumesta
puhdistettuja katukäytäviä eikä lyhtytolppia, niinkuin Pietarissa, vaan
suora tie, joka oli avattu lumireellä — ajoimme sellaisen ohitse, —
ja molemmin puolin matalia puurakennuksia, joskus välimatkan päässä
toisistaan, mutta kuitenkin suorassa linjassa, niinkuin vastaisen kadun
ajatuksessa. Nuo rakennukset olivat kovin siistejä kaikki, toiset
punaisia, toiset keltaisiksi maalattuja, ja niissä oli valkoiset
kulmalaudat ja valkoiset ikkunanympärykset, ja ikkunoissa oli
pitsikaihtimet kahden puolen ja näkyi palmuja ja muita huonekasveja,
jopa pieniä punaisia kukkiakin.

Yhden tämmöisen keltaiseksi maalatun ja paksun kattolumen peittämän
rakennuksen kohdalla Aleksander sanoi: — Kas niin Liza, nyt ollaan
perillä.

Kuski käännytti hevoset ja me ajoimme portista rakennuksen pihaan.




XXII. KUOPIOSSA.


Kun ajoimme pihaan, näin kohta vanhan mummon puuhailevan jotakin
korkean verannan pikkuruutuisten lasien takana. Jyrkät rappuset
nousivat sen visusti suljetulle ovelle. Se oli kai jokin lämmin
huonekasvien säilytyspaikka, johon talvellakin pääsi aurinkoa, koskapa
mummon pää hääri kukkaruukkujen keskellä, niitä siirrellen paistetta
kohden.

Se oli Aurora, Aleksanderin äiti.

Hän oli hyvin lyhytkasvuinen. Hän oli puettuna mustiin, mutta päässä
hänellä oli valkoinen, poimutettu myssy, jonka nauhat olivat sidotut
kahdenpuoliselle silmukalle leuan alle. Hänen kasvonsa olivat
punertavat, — ehkä nyt erikoisesti mielenliikutuksen vuoksikin. Silmät
säteilivät hyvyyttä, sanan täydessä merkityksessä "säteilivät", sillä
silmäin kohdalta läksi ohimoille ryppyjä tiheänä säteikkönä, ja hänen
hymyillessään niitä levisi alaluomien alle, ylettyen poskipäihin asti.

Aleksanderia, joka oli noussut edellä, hän minun luokseni
kiirehtiessään tervehti melkein kuin ohimennen. Tässä maassa ei nyt
kerta kaikkiaan suudeltu. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti avosylin
minua vastaan, suuteli minua ja taputteli herkeämättä. Sitä hän teki
ilmeisesti juuri sen vuoksi, että me emme voineet mitään sanoa
toisillemme, mutta molemmat tahdoimme toisiamme rakastaa.

Meistä tuli kohta parhaat ystävykset.

Hän osasi keskinäisestä mykkyydestämme huolimatta keksiä tuhansia
asioita, jotka saattoivat muodostua meille yhteisiksi harrastuksiksi.
Niinpä me kohta kuumat kahvit juotuamme menimme kaikkia hänen kukkiansa
katselemaan. Minulle hän antoi käteen kastelukannun, että sain ominpäin
hoitaa ne ruukuista, jotka näyttivät minusta vettä kaipaavilta.
Ollessani epävarma minä katsahdin häneen ja kysyvästi panin: "hm?" —
Jos kukka oli hänenkin mielestään kasteltava, hän myönnytteli päätänsä
nyykäyttämällä ja vastasi: "yhym, yhym". Sitten hän jatkoi multain
kuohkeuttamista, pyöreät silmälasit päässä, ja vähän väliä tuli minua
taputtamaan.

Oikeastaan vasta pöydän ääressä istuessamme hän ensi kerran haasteli
Aleksanderin kanssa, ja vaikka minä selvästi tunsin, mikä syvä rakkaus
vallitsi äidin ja pojan välillä, oli sen ainoana näkyväisenä
todistuksena vain, että mummo kerran taputti hänen kättänsä. Tämäkin
oli Aleksanderin mielestä jo niin paljon, että hän nousi hämillään
pöydästä ja jäi keskustelemaan seisaaltansa tai kävellen edestakaisin.

He eivät voineet olla antaumatta yhä innokkaampaan puheluun. Mummon
yritykset kaikenlaisilla myhäilyillä ja muilla tempuilla pitää minua
osallisena väkisin harvenivat, ja vihdoin he kasvot yhä tulehtuneempina
vajoutuivat vain keskinäisiinsä.

Minä nousin hiljaa ja menin huoneita katsomaan.

Aleksanderin äiti asui paljon köyhemmästi kuin laamanni. Huoneita ei
ollut kuin kolme ja sisustus oli koruttomampi, vain tarpeellisimmat
huonekalut.

Tietysti oli salissa kuitenkin keinutuoli. Se oli yksin-istuttava.
Siinä oli hyvin korea helmitetty matto, kaiketi jokin vanha
perhemuisto. Se oli tupsunauhoilla sidottu tuolin selustaan. Minun
täytyi vihdoinkin koettaa millaista oli keinua tällaisessa tuolissa,
mutta se menikin niin kauas taaksepäin, että huudahdin pelästyksestä ja
Aleksander ja mummo riensivät katsomaan. He rauhoittuivat pian ja
palasivat takaisin toiseen huoneeseen.

Talon vuoteet olivat samoja neliömäisiä, mutta minä en niitä enää
pelännyt.

Salissa oli seinillä kapeissa kehyksissä lasin alla kuvia arvatenkin
Aleksanderin veljistä ja sisarista, joita saattoi tuntea samasta nenän
suoruudesta kuin oli Aleksanderilla, ja lisäksi yksi varjokuva, jonka
otaksun — samasta syystä — olleen hänen isänsä. Maalauksia ei ollut
kuin yksi. Se oli muita suurempi, öljyväreillä tehty vanhan miehen
muotokuva, jonka päässä oli musta kalotti. Kaulan ympäri oli sidottu
valkoinen kaulusnauha, joka kannatti kaksihaaraista liperiä,
samanlaista kuin oli Pietarin saksalaisilla papeilla. Mustan
pappiskauhtanan päällitse kulki kaulan ympäri leveä punainen nauha,
jonka molemmat päät, antaen tilaa hienosta kultaketjusta riippuvalle
ristille, yhtyivät rinnan alla, kannattaen ristinmuotoista
kunniamerkkiä, jommoisia olin Pietarissa nähnyt kenraaleilla ja
jollainen taisi isällänikin olla. Samanlainen risti oi kiinnitetty
kauhtanaankin, ja vielä iso hopeanvalkoinen tähti oli toisella
puolella, sekin minulle tuttu kotoa. — Ukon kasvot olivat sanomattoman
lempeät ja samaa lempeyttä lisäsivät vielä kalotin alta molemminpuolin
otsaa suitut pehmeät, harmaat tukansuortuvat. Ukko katsoi suoraan
minuun, meninpä mille puolelle tahansa. Hän tuntui sanattomasti, mutta
sitä suuremmassa yhteisymmärryksessä toivottavan minua tervetulleeksi,
jopa ikäänkuin rakentavan välillemme salaista sielujen tuttavuutta.
Enkä minä voinut olla huomaamatta, että hänen silmistään säteili
samanlainen pohjaton hyvyys kuin Aleksanderin äidinkin silmistä. Tästä
varmasti päätin, että kuva esitti mummon isää, piispaa, jonka lempeästä
luonteesta Aleksander oli minulle kertonut. Hän oli siitä tullut
kertoneeksi vastapainona oman isänsä, ruununvoudin ankaruudelle, joka
oli ollut luonteeltaan niin rehellinen ja niin järjestyksenhaluinen,
että oli pakostakin joutunut rettelöihin huolimattomien ja mielellään
liviä laskevien ihmisten kanssa. Minä menin vielä kerran katsahtamaan
siihen varjokuvaan, ja todella Aleksanderin isä näytti peloittavan
ankaralta. Kun vain ei Aleksanderissa ollut samaa! Ainakaan ei hänessä
ollut yksinomaan äitinsä lempeyttä. Minä taisin kuitenkin olla
rakastunut juuri hänen ankaruuteensa.

Illalla kokoontuivat Aleksanderin veljet ja sisaret meitä katsomaan.
Tuli vielä heidän vaimojansa ja miehiänsä ja muitakin sukulaisia. Mutta
minä olin matkan jälkeen niin väsynyt, etten enää voinut vastaanottaa
mitään vaikutelmia enkä muista siitä illasta mitään.

Onnellisena, kun vieraat vihdoinkin lähtivät, tuskin maltoin riisuutua
ja heittäysin rentonani vuoteeseen, vajoten heti unen helmoihin.
Aleksander oli jäänyt vielä keskustelemaan mummon kanssa illan
vaikutelmista, mutta minä en jaksanut häntä odottaa.

Lienen nukkunut tunnin verran, kun heräsin kamalan valittelevaan
ääneen, joka tuli jostakin viereisestä huoneesta tai ehkä ulkoa ikkunan
takaa.

Raapaisin tulitikkua ja sydän kurkussa odotin milloin sen sininen
fosforiliekki vihdoinkin muuttuu keltaiseksi, että pääsen kynttilää
sytyttämään.

Kaamea valitus yhä jatkui ja minun kaikkea säikkyvä luonteeni pani
käteni hurjasti vapisemaan. Ensimmäinen sytytysyritys ei sen vuoksi
onnistunut. Täytyi sytyttää toinen tulitikku, joka kuitenkin meni
kiireessä poikki, ja vasta kolmas alkoi taas tuikkia siniliekkinä.

Oh, kuinka kauan nuo tikut valmistelivat, ennenkuin rupesivat
valaisemaan! Tuskan hiki valui otsaltani.

Valitus jatkui loppumattomiin.

Aloin erottaa siinä joitakin minulle käsittämättömiä sanoja, ja se teki
tilanteen vieläkin kaameammaksi. Nähtävästi oli joku ihminen joutunut
äärimmäiseen hätään ja itkien ja valitellen rukoili apua.

Kun talikynttilä vihdoinkin oli sytytetty, en nähnyt huoneessa ketään
ja tuntui selvältä, että ääni tuli kadulta melkein ikkunan alta. Menin
ikkunan luo, mutta en nähnyt kadulla ketään, olin melkein sytyttää
kaihtimen.

Valittava ääni oli vaiennut. Täysi hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Minä
rupesin jo kuvittelemaan nähneeni vain pahaa unta.

Sammutin kynttilän ja hiivin vuoteeseen, malttamattomasti odotellen
Aleksanderia, saadakseni häneltä selvyyttä asiaan.

Odotellessani lienen vihdoin nukkunut. Varma vain on, että noin tunnin
kuluttua heräsin vielä suurempaan säikähdykseen.

Onneton oli jälleen ikkunani alla! Ei voi olla sen sydäntäkirvelevämpää
avunhuutoa. Eikö Aleksander siis ollutkaan ryhtynyt toimiin? Eikö koko
kaupungissa ollut ainoatakaan ihmistä, joka armahtaisi? Oltiinko tässä
maassa niin peräti sydämettömiä lähimmäistä kohtaan!

Yhä ja yhä valittaa!

Nyt en enää malttanut, vaan niin paitasillani kuin olinkin päätin
rynnätä vierashuoneeseen hälyttämään taloa. Hyppäsin vuoteesta ja aloin
pimeässä hapuilla ovea. Mutta juuri kun vihdoinkin löysin sen kahvan,
tuli Aleksander sisälle.

Minä tartuin hänen käsivarteensa voimatta saada sanaa suustani.

— Mikä sinua vaivaa, Liza, miksi vapiset? Mörköjäkö pelkäät?

Hän katseli minua ihmeissään vierashuoneen ovesta tulevassa valossa.

— Etkö kuule? — sanoin, — menkää herrannimessä auttamaan tuota
miestä! Joutukaa! Hän on jo toisen kerran täällä, eikä kukaan kuule!

— Mutta ketä auttamaan, rakas Liza? Tuohan on tavallinen yövahti, joka
ilmoittaa kellonlyömän kaupunkilaisille.

— Miksi hän siis itkee ja rukoilee?

Aleksander sanoi vahdin vain rukoilevan, että Herra varjelisi kaupunkia
tulipalolta, ja kehoittavan niitä, jotka valvovat, rukoilemaan samaa.

Tämä ei ollut minusta ainoastaan lohduttavaa, vaan suuresti
liikuttavaakin. Olin jälleen onnellinen.

Unestani ei tosin tullut mitään ja Aleksander nukkui kohta sikeään
uneen, joten olin yksin yön pimeässä. Mutta joka tunti minä yhdessä
palovahdin kanssa uskollisesti rukoilin tämän kaupungin puolesta, ja
minusta oli onnellista tuntea yhdessä muiden kanssa itseni
kuopiolaiseksi.

Seuraavana päivänä, yön levättyäni, tein jälleen virkeänä havaintojani
kaikesta mikä oli erilaista täällä kuin Venäjällä.

Suurinta uteliaisuutta herättivät omituiset kirjavat matot, joilla
kaikkien huoneiden lattiat olivat peitetyt. En voinut pitkään aikaan
ymmärtää miten ne olivat tehdyt, sillä lankoja ei niissä näkynyt, vaan
oli niinkuin vain erivärisiä nauhasia ommeltu vierekkäin. Ja mikä
sanomaton työ peittää kaikki lattiat tämmöisillä ompeluksilla!

Minun istuessani kyykkysillä hypistelemässä ja tutkimassa näitä
lattiamattoja huomasi mummo minut toisesta huoneesta. Hän tuli luokseni
ja otti nyt minut kokonaan haltuunsa. Vei minut jonkinlaiseen
tupahuoneeseen, jota en ollut vielä nähnytkään ja joka oli hänellä
samalla keittiönä. Siellä oli palvelustyttö hämmentämässä puuroa padan
ääressä, joka roikkui koukusta tulen päällä. Minkäänlaista hellaa en
nähnyt, tai ehkä oikeastaan en ehtinyt nähdä, sillä koko huomioni
kääntyi siihen merkilliseen laitokseen, jonka luo mummo minut vei.

Ne olivat kangaspuut, kuten sittemmin olen oppinut ymmärtämään.

Mummo istui niiden ääreen penkille, ja silmäni olivat pudota päästä,
kun hän suureksi hämmästyksekseni alkoi viskellä jotakin kojetta kahden
ristikkäin kulkevan lankarivin välitse ja lujasti paukutella kiinni
sitä punaista nauhaa, joka irtausi kojeesta ja jäi lankojen väliin.
Jaloillaan hän myös jotakin sotki, jolloin ylempi lankarivi meni alas
ja alempi ylös, ja taas hän viskasi kojeen lankojen välitse toiseen
käteensä, ja taas paukahutti nauhan kiinni. Näin syntyi vähitellen
lattiamatto! Minä värisin innostuksesta.

Olisin mielelläni huutanut kaikille Pietariin jääneille, sisarille,
veljille: tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan! Mutta nyt sain vain
itsekseni intoilla, voimatta kenellekään ihastustani ilmaista.

Olisin myös kohta tahtonut koettaa itse näin kutoa nauhoja yhteen,
mutta mummo ei antanut. Lempeästi hän otti käsistäni tuon ihmeellisen
kojeen ja vei minut tuvan pitkän seinäpenkin luo, jossa hänellä oli
avonaisia säkkejä, täynnänsä erivärisiä vaatetilkkuja. Näistä hän otti
muutamia mustia käteensä ja alkoi saksilla leikellä puolentuuman
levyisiksi nauhasiksi, jotka tippuivat pärekoriin, toiseen koriin
tippui hänen saksistaan punaisia, kolmanteen keltaisia, niin paljon
kuin värejä oli. Sitten hän antoi sakset minulle ja rupesi itse
neuloskelemaan nauhasia yhteen, mustat mustaksi keräksi, punaiset
punaiseksi, ja antoi vihdoin neulankin minun huostaani. Itse hän meni
kutomista jatkamaan, ja nyt ymmärsin, että ennenkuin oli lupa koetella
kutomista, piti oppia tekemään näitä muita asioita. Innostuin tilkkujen
leikkelemiseen ja nauhasien yhteenompelemiseen kuitenkin siihen
määrään, että unohdin koko kutomisen. Kuinka en ollut oppinut
ompelemaan, vaikka oma äitini aina ompeli? Minua ei tahdottu saada
tuvasta enää ollenkaan pois, ei edes syömään, niin kutisivat käteni.
Mummo kävi usein katsomassa, minä lupailin tulla, mutta en sitten
malttanutkaan jättää neulaa. Asia loppui siihen, että Aleksander itse
tuli hakemaan. Sen hän teki siten, että vain aukaisi oven, katsahti
sisälle ja kohotti kulmakarvansa, erittäinkin toisen silmän. Minä
viskasin heti käsistäni neulat ja sakset ja riensin ruoalle.

Muuten ei Aleksander ollut ollenkaan minun näperryksiäni vastaan. Päin
vastoin. Seuraavana päivänä hän kysyi, joko minä olin ollut työssä. Tuo
että hän sanoi "työssä" innostutti minut vieläkin ahkerammaksi. Tahdoin
ruveta nousemaan varhain niinkuin palvelustyttö ja tahdoin olla "työn"
jälkeen väsyksissä. Kuvaamaton oli iloni ja onneni sinä päivänä,
jolloin sain ruveta kutomista oppimaan ja näin, miten matto minun
toimestani nauha nauhalta kasvoi! Minun toimestani! Se oli suorastaan
autuasta! Aleksander kyllä otti asian vähän niinkuin leikin kannalta,
mutta mummo sitä vastoin oli ihan tosissaan, ja meistä tuli päivä
päivältä yhä paremmat ystävykset.

Ollessani joskus estettynä tupaan sukeltamasta — semmoisina esteinä
olivat alituiset vieraskäynnit, jolloin minua näytettiin heille, —
minä suorastaan ikävöin hetkeä milloin sain sinne palata. Ja
mykkyytenikin oli siedettävä, kun ajattelin: pian pääsen tilkkujen luo.

Joskus täytyi mummon tulla suorastaan väkisin irroittamaan minua
"työstä". Hän vei silloin minut kanssansa kävelylle "kaupungille".

"Kaupunki" oli niin pikkuruikkunen, että yks-kaks se loppui ja metsä
tuli vastaan menipä minne päin tahansa, ellei mennyt järven jäälle. Oli
kuitenkin puoteja. Ajureita oli vain yksi, joka seisoi ajoa odotellen
koko kaupungille tutulla paikalla kirkkopuiston nurkkauksessa. Jos oli
jonnekin pitemmälle lähdettävä, oli lähetettävä piika edeltäpäin tätä
ajuria tilaamaan, ja jos hän ei ollut paikoillaan, täytyi nöyrästi
tyytyä kohtaloonsa ja jäädä vahtimaan parempaa onnea.

Mutta kuinka saattoi tapahtua, että harhaillessamme mummon kanssa
puodeissa, satuin ikkunassa näkemään pieniä posliininukkeja, en voi
ymmärtää. Sillä näitä tämmöisiä ihania pikku nukkeja en ollut
Pietarissakaan missään puodissa huomannut, enkä tiedä mistä äiti oli
minulle hankkinut omani, joka oli unohtunut kotiin Olgan mahdollisesti
löydettäväksi. Nämä kuopiolaiset nuket olivat vielä paljon kauniimmat.

Huomattuaan suuren ihastukseni mummo toimitti niin, että minulle
ostettiin joitakuita semmoisia nukkeja. Ja ihmeekseni ihan selvään
muistan olleeni silloin vielä niin lapsellinen, että minä näitä nukkeja
itsekseni peseskelin ja kuivailin — sanalla sanoen _leikin_ niillä!

Aleksanderin sisarien kanssa oli minulla vähän kiistojakin, tosin
aivan naurettavan vähäpätöisistä asioista. Semmoisia oli kiista —
olutjuustosta.

Olutjuustoksi sanottiin mummon perheessä merkillistä iltajuomaa, jota
valmistettiin keittämällä yhteen sahtia ja maitoa. Maito meni sahdissa
omituiseksi kokkarepuuroksi, mutta juuri noiden kokkareiden pitikin
olla makeita. Juoma oli mummon perheen lempijuomaa, ja taisi olla koko
Kuopionkin, mutta erittäinkin oli siihen mieltynyt Aleksander.

Parhaimpana mestarina tämän juoman valmistamisessa oli toinen
Aleksanderin sisarista (jonka kanssa minä myöhemmin kovasti
ystävystyin, mutta nyt olutjuuston tähden olin joutua ilmi kahakkaan).

Hän tahtoi opettaa minulle miten tätä juomaa valmistettiin, kaiketi
jotta minä sitten osaisin sitä keittää Aleksanderille illallispöytään.
Käyttäen milloin saksalaisia milloin ranskalaisia sanoja me kokkasimme
keittiössä parhaamme mukaan (jolloin hän lienee tullut huomaamaan minkä
verran minä oikeastaan keittoasioista ymmärsin). Tietenkin hänestä
olisi ollut kovin tärkeää, että juoma olisi minullekin maistunut
taivaalliselta. Sentähden — kun keitos oli valmis ja vähän jäähtynyt
— hän pysähtyi taidostaan ylpeänä eteeni katsomaan minkä vaikutuksen
ensi maistaminen oli tekevä. Tunnustaakseni pelkäsin hänen puolestaan,
sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut kuvitella sahdin
ja maidon sekoitusta maukkaaksi. Jo valmistuin pieneen hätävalheeseen.
Päätin olla muuttamatta kasvojen ilmettä, maistuipa mille tahansa, ja
kaikissa tapauksissa huudahtaa ihastuksesta.

Mutta tämä kaunis aie meni kokonaan pilalle. Minä en saanut juomaa
ollenkaan alas, suu kieltäysi nielemästä, ja silmäni kiristyivät
tuhansissa rypyissä umpeen, joten minun oli hyvin vaikea löytää
asianomaista keittiöämpäriä suuni vapauttamiseksi ja olin läkähtyä.

Aleksanderin toisenkin sisaren kanssa jouduin aluksi kireihin väleihin.
Hänkin tahtoi keksiä jonkin herkkulajin, joka olisi ollut meistä
kummastakin yhtä maukas. Hän puolestaan oli mestari eräänlaisen
kalaleivoksen valmistamisessa, jota sanottiin kalakukoksi. Hän leipoi
joukon pikkukaloja ja rasvaisia kinkunpalasia ruisjauhotaikinan sisään
ja kypsytti tämän laitoksen leivinuunissa mahtavaksi limpuksi, jonka
kuoreen syömään ruvettaessa leikattiin pyöreä reikä. Kaikki olisi
onnistunut, ja ihastushuudahdukseni oli omissakin korvissani kuulunut
aivan luonnolliselta. Mutta hän lienee tarkkaan seurannut syöntiäni
ja huomannut, että minä salaa erottelin pois kinkkupalaset ja
lisäksi kaavin kuoren ennen suuhun pistämistä vapaaksi pehmeästä
rasvakerrostumasta. Välimme kylmenivät. Illallisilla hän kaikkien
vieraiden kuullen, joille tämä kalaleivos näytti olevan yhtä maukasta
kuin perheenjäsenille, kysyi minulta saksaksi ja vähän uhkamielisessä
koston sävyssä, saatoinko siis nimittää jonkin ruokalajin, joka olisi
_minun_ mieliruokaani. Mieleeni juolahti tattariryyneistä kypsytetty
uunipuuro, jota setä Pjotrin huviretkillä aina syötiin suolakurkkujen
kanssa, ja nimitin sen.

Kälyni selitti pöytävieraille heidän omalla kielellään mitä minä pidin
mieliruokanani, jolloin kaikki ylt'ympäriinsä katsahtivat toisiinsa
hämillään ja Aleksander ilmeisesti punastui. Kälyni nautti voitostaan
koko sen pitkän äänettömyydenajan, joka selitystä seurasi, kunnes mummo
pelasti minut ruveten puhumaan toisesta asiasta.

Näihin epäsointuihin tuli lisäksi Aleksanderin veljien alituiset
yritykset jouduttaa minun suomalaistumistani moittimalla kaikkea
venäläistä. Tulin tästä joskus niin nyreälle tuulelle, ettei
filosofiani enää auttanutkaan, vaan antauduin hetken tunteiden
katkeruuteen. Kesken vieraiden iloa ja lasien kilistyksiä, jolloin he
tavallisesti alkoivat unohtaa vaikeaa velvollisuuttansa pitää minulle
mykkää seuraa pelkillä leikeillä ja hymyilyillä, minä vetäysin johonkin
syrjäikkunan ääreen yksikseni katselemaan taivasta, joka ylettyi koko
maailman ylitse, ja kaihoilin siinä, kaulassani kielletyn itkun
kutkutus, joka minua suuresti hävetti. Semmoisina, yksinäisyyden
hetkinä olisi kovasti tehnyt mieleni viedä Aleksander pois täältä,
vaikkei takaisin Venäjällekään niin ainakin jonnekin missä olisimme
olleet kahdenkesken. Ja nyt minusta näyttivät sanomattoman onnellisilta
ne peloittavat tähtiyöt Saimaan aavoilla selillä, jolloin ei ollut
vielä olemassa olutjuustoa eikä kalakukkoa, eipä edes mummoakaan, ei
suomalaista, ei venäläistä, vaan ainoastaan me kahden Aleksanderin
kanssa, kummankin ajatukset tähdissä.

Kerran näin haaveillessani, kääntyneenä pois iloisista äänistä,
tupakansavusta ja lasien kilinästä, taas katselin avatusta
ikkunaruudusta suoraan tähtitaivaaseen, sieltä ammentaen mielen
sopusointua. Silloin aivan odottamattani viriää takanani ihana
moniääninen laulu, joka ihmeellisesti yhtyy taivaan harmoniaan,
ikäänkuin siitä syntyneenä ja sitä ylistäen.

Minä käännyn hämmästyneenä ja näen laulajat.

Niiden joukossa on neljäntenä Aleksander, mutta hän ei laula korkeinta
ääntä, vaan pää-ääntä laulaa hänen veljensä, pappi, jolla on tenori,
korkea, kaunis tenori:

Kaikkien neljän laulajan totiset, äänen ehdotonta puhtautta etsivät
silmät ja hartaasti auenneet suut tuikkivat paksun savun sumussa.
Lasien kilinä oli vaiennut, ei kukaan liikahtanut.

Mitään näin kaunista minä en ollut vielä eläessäni kuullut.

Ihana laulu oli kaiketi jokin suomalainen kansanlaulu, sillä sen
sanoissa tunsin tuon suloisen pehmeän kielen, jota olin ihaillut jo
lapsuuteni aikoina setä Pjotrin maatilalla leikkiessäni. Se oli sinisen
Suomen kieltä.

Minä tulin yhä voimakkaammin liikutetuksi. Jokin valtavan onnen tunne
värisytti minua. Niinkuin taivas olisi siirtynyt tähän savuiseen
huoneeseen ja kirkastanut kaiken.

Kuinka naurettavan vähäpätöisiltä tuntuivat minusta nyt kaikki äskeiset
mielihaikeani!

Mutta liikutukseni paisui yli äyräittensä. Ja yht'äkkiä minä — vastoin
kaikkia pidätyksiäni — purskahdin niin rajuun itkunpuistatukseen, että
minun täytyi juosta ulos huoneesta.

Joka suunnalta tultiin minua lohduttamaan, sillä kaikki luulivat, että
minä itkin ikävästä, jäätyäni muka erilleen muusta seurasta. He eivät
voineet ymmärtää, että olin itkenyt pelkästä onnesta, sen johdosta,
että olin niin selvään, niin epäämättömästi tuntenut miten näiden
ihmisten keskuudessa oli minulle avautunut suuria elämisen
mahdollisuuksia.

Siunattu suomalainen laulu, kuinka paljon minulle annoit!




XXIII. "ALEKSANDER OLI PALUUMATKALLA PALJON PUHELIAAMPI".


"Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi", — sanoi Elisabet
jatkaessaan tämän Kuopionretken kertomusta.

Paluumatkalla — niin, sillä semmoinenhan siitä lopulta tuli sittenkin.
Veljet ja sisaret, niinkuin muukin lähempi suku, oli ollut sitä mieltä,
että Aleksanderin olisi nyt naimisiin mentyänsä jätettävä sotilasuransa
keisarikunnassa ja jäätävä Suomeen. He ehdottivat, että hän hakeutuisi
täällä johonkin siviilitoimeen, rupeaisi esimerkiksi matematiikan
opettajaksi Kuopion lyseoon, joka paikka oli tulossa avoimeksi. Mummo
taas oli ollut yksin aivan toista mieltä, vaikkei ollutkaan sanonut
ajatustaan sukuneuvottelussa kaikkien kuullen, olipa myöhemmin vain
kahdenkesken puhellut Aleksanderin kanssa. Hän oli sanonut, että
ihmisen pitäisi aina toimia lähimmäistään palvellen, silloin vasta
Jumala asettaa asiat niin, että ihmisen omakin syvin mielihalu
toteutuu. Niinpä siis Aleksanderinkaan ei ollut mummon mielestä
tuominen vaimoansa vieraaseen maahan, jossa nuori iloluontoinen ihminen
voisi pian ikävystyä ja surkastua, jopa muukalaisuutensa vuoksi kokea
suuriakin vaikeuksia. Vaan Aleksanderin olisi hänen mielestään
Elisabetin tähden jääminen Venäjälle. Kyllä Herra lopusta huolen pitää,
— oli hän sanonut.

Aleksander sanoi aikovansa seurata äitinsä neuvoa.

— Ettäkö siis minun tähteni ... sanoin minä hämmästyneenä, melkein
pelästyneenä.

Aleksander näki kai suurenneet ja pyöristyneet silmäni, sillä hän
kiirehti oikaisemaan:

— Niin, aion jäädä Venäjälle, — sanoi hän, — mutta älä sinä vain
luule, että teen sen muka joistakin jaloista vaikuttimista, ei sinne
päinkään, kyllä minä ajattelen vain omaa tulevaisuuttani, ole rauhassa.

Aleksander ei tosin muulloinkaan mitään niin pelännyt, kuin että
epäiltäisiin hänen toimivan "jaloista" vaikuttimista, mutta noista
hänen sanoistaan minä sentään rauhoituin ja olin uskovinani häntä.

Hän oli yhä puheliaalla päällä.

Hän ei kyllä aikonut jäädä toimivan armeijan tykistöön, sanoi hän, vaan
siirtyä yleisesikunnan Nikolajevskin akatemian geodeettiselle osastolle
ja ottaa vastaan Struven tarjoaman toimen akatemian observatoriossa
Pulkovassa.

Tämä ei tosin tuntunut minusta enää oikealta sotilasuralta, mutta minä
ymmärsin hänet hyvin: jos hän olisi jäänyt toimivaan armeijaan, niin
ajatellaanpas, että uusi sota olisi yks kaks syttynyt Venäjän ja Suomen
välillä, silloin hän olisi joutunut taistelemaan omaa isänmaatansa
vastaan. Voiko mitään hirveämpää ajatella!

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tuo ainiaaksi Venäjälle
muuttamisen päätös oli minulle suuri pettymys. Aleksander ei sitä
uskonut eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ei niin, etteikö minusta
enää olisi ollut hauska palata jälleen omien kotolaisteni yhteyteen,
vaan niin että olin jo tottunut Suomeen muuttamisen ajatukseen ja nyt
tuntui kuin minusta olisi revitty irti jotakin rakkaaksi käynyttä.
Niinkuin ensin olisi sanottu: tässä on sinulle tehtävä, ja kun minä jo
innostuin, se olisikin otettu minulta. Ei kukaan voi uskoa, että
ihminen saattaa yht'äkkiä rakastua kokonaiseen kansaan. Mutta niin oli
minun käynyt jo silloin, kun me tulomatkalla ensimmäisen yön jälkeen
ajoimme aamulla majatalon pihaan ja minä näin tuon vesikelkkaa
työntävän tytön ja sitten sen kahvia tarjoavan emännän. Niin oli minun
käynyt laamannilla ja niin Kuopiossa, jossa opin tuntemaan sen
hurskaan, ikihyvän mummon, ja kaikki, jotka eteeni tulivat, olivat
minulle rakkaita. Entä ne laulut, ne laulut, jotka vieläkin elivät
jäsenissäni ja täyttivät minut sanomattoman sulon tunteella. Semmoista
rakastumista vieraaseen kansaan ei kukaan voi ymmärtää, eikä
Aleksanderkaan olisi voinut siihen uskoa.

Mutta hänen järkähtämättömistä päätöksistään huolimatta minuun jäi
salainen toivo, että sen hyvän mummon ennustus, jonka mukaan hänen
Herransa oli kyllä johtava meidät lopultakin Suomeen, kerran vielä
toteutuu. Ja jos tälle Herralle — Aleksanderin sanomattoman
omapäisyyden vuoksi — ilmaantuisi vaikeuksia keinojen keksimisessä,
niin tahdoin minä vähältä osaltani olla kyllä apuna, esimerkiksi
puhumalla kaikessa salaisuudessa asiasta isälle tai vielä paremmin setä
Pjotrille, joka oli keisarin hyvä ystävä, että he koettaisivat
vaikuttaa siihen suuntaan.

Pietariin tulomme jälkeen me pian muutimme Pulkovaan, jossa professori
Struven ystävälliset tyttäret innokkaasti auttoivat meitä koruttoman
pienen kodin perustamisessa. Siellä me elimme useita vuosia.

Kesäkuun 13 päivänä v. 1859 minä synnytin Aleksanderille pojan, ja
kahta vuotta myöhemmin, marraskuun 16 p:nä 1861 toisen pojan. Näitä
poikia katsellessani minä usein salaa ajattelin: ne ovat _suomalaisia_
poikia, ja kuvittelin heitä mielessäni kaukaisen maan korkeiksi,
kiiltonappisiksi virkamiehiksi, jotka puhuvat minulle käsittämätöntä,
pehmeää kieltä, sitä samaa, johon jo Uudellakirkolla olin mielistynyt
ja sitten Kuopiossa rakastunut. Minä sain vanhan njanjan luokseni näitä
lapsia hoitamaan.

Elimme Pulkovassa hyvin köyhästi. Välistä meiltä suorastaan puuttui
ruoka-aineita ja me näimme nälkää. Hyvä kun saimme lapsemme ruokituksi.
Mutta tämä puutteen äärimmäisyys johtui myöskin siitä, että tahdoimme
pitää sitä salassa. Aleksander ei mitenkään sallinut, että olisin
ilmaissut vaikeutemme vanhemmilleni. Koetimme pysyä aina iloisina ja
tyytyväisinä, toivoen aikaa parempaa. Eikä tuo nyt ollutkaan niin
hirveän vaikeata jonkin pienen nälän tähden.

Äidillä oli ennen aina ollut tapana sanoa, kun näki minun perhosena
liitelevän, aina huolettomana ja iloisena: "Liza, Liza, mitä sinusta
tuleekaan, jos joudut naimisiin, ethän sinä osaa mitään!" Mutta kyllä
nyt vain sain oppia ompelemaan ja ruokaa keittämään, jos sitä ennen en
ollut osannut! Onneksi olin myös oppinut Kuopion mummolta, että tämä
kaikki on äärettömän hauskaa.

Pitkinä talvi-iltoina emme tietenkään voineet huvitella oopperoissa ja
teattereissa. Ainoa, mutta sitä suurempi huvimme, oli tähtien
tähysteleminen observatoriomme suunnattomien kaukoputkien läpi.
Aleksander saattoi työstä päästyään sanoa tyytyväisenä: "Katsotaanpa
nyt miten se Sirius tänä iltana jaksaa." Me menimme kiertämään
jättiläisputkea kohdalleen. Sitten suuntasimme sen toisiin ja yhä
toisiin tähtiin. Me tähystelimme eri iltoina eri taivaanaloja.

Paitsi katselemisen ja uteliaisuuden iloa oli pohjalla vielä toinen,
sitäkin syvempi ilon syy: niinä hetkinä minua ei milloinkaan vaivannut
kalvava epäily, että olisin venäläisyyteni vuoksi mahdollisesti ollut
esteenä Aleksanderin alkuperäisten tulevaisuudensuunnitelmien
toteutumiselle. Korkean tähtitaivaan lumoissa meitä ei mikään erottanut
toisistamme.

Semmoinen suuri ihme aina ihmisten päitten päällä! Eikä kukaan
ajattele!

_Vuonna 1860_ Aleksander siirrettiin yleisesikuntaan esikuntakapteenina
ja aivan odottamattamme määrättiin toimittamaan muutamia
tähtitieteellisiä tutkimustehtäviä Suomessa. Eikö tämä ollut ihme?

_Vuonna 1861_ hänet sieltä palattuaan komennettiin johtajan (professori
Struven) apulaiseksi Pulkovaan, ja samana vuonna määrättiin pitämään
yleisesikunnassa julkisia luentoja käytännöllisestä astronomiasta
ja korkeammasta geodesiasta, seikka, joka teki lopun meidän
köyhyydestämme. Mutta kuulepa lisää, hyvä Kuopion mummo!

_Vuonna 1863_ hänet nimitettiin Suomessa suoritettavien
tähtitieteellisten ja geodeettisten töiden päällikön apulaiseksi!

Samana vuonna me aloimme valmistella suurta muuttoamme Suomeen.

On mahdotonta ajatella, ettei Aleksander olisi huomannut salattua,
sykähtävää iloani tämmöisen kohtalonkäänteen johdosta.






TOINEN OSA

ELISABET JA ALEKSANDER SUOMESSA




I. ELISABET JA HÄNEN KAKSI POIKAANSA.


Minä, näiden muistelmien kirjoittaja, olen toinen Elisabetin pojista,
jotka hän synnytti miehellensä Aleksanderille heidän vielä ollessaan
Pulkovan kuuluisassa observatoriossa Venäjällä, professorien Struven ja
Döhlerin siellä pitäessä tieteellistä komentoa ja Struven sisarten
hoitaessa hellin käsin tuota nuorta, yhä vielä lapsekkaan tyttömäistä
rouvaa, joka näytti vielä rouvanakin, vieraaseen, ankaraan
tosimaailmaan jouduttuansa jatkavan iloisen keveää tassuttelemistaan
vanhan kotipiirin pehmeissä kengissä. Perin kokematonna hän oli näiden
neitien mielestä ikäänkuin liian leikkisästi, liian epäjuhlallisesti
ottanut kannettavakseen lähestyvän synnyttämisen raskaan taakan.

Mutta nytpä saatiin nähdä, mitä elämä on. Voi kauhistusta! Kohtalo
piteli — näiden säälivien neitien mielestä — tuota ajattelematonta
tyttömäistä nukkerouvaa liian kovakouraisesti. Kumpikaan vanhoista
neideistä — se huomattakoon — ei ollut vielä milloinkaan saanut
todistaa ihmislapsen häikäilemätöntä, veristä ja väkivaltaista tuloa
tähän maailmaan, ja sen vuoksi — kun asia heidän talossaan vihdoin
alkoi — heidän nuoren holhokkinsa kimakat kiljahdukset pyörtymiseen
asti vihloivat heidän sydäntänsä.

Totta voi kyllä olla, että Elisabet kipujen alkaessa ehkä oli itsekin
liiaksi hätääntynyt ja päästellyt ylimääräisiäkin kiljahduksia jo
ennen kuin oikeat kivut alkoivat, tuo hupakko kun aina säikkyi
aavistamattomien luonnontapausten ja tuntemattomien voimien enteitä.
Mutta tosi kipujen tultua hän kätilön todistuksen mukaan osoittikin
malttia ja harvinaista kestävyyttä, vaikka kipuja oli jatkunut ilman
sanottavia seurauksia jo toista vuorokautta. Kun neidit lähestyivät
vuodetta ja näkivät rakkaan Lizansa äänettömästi vääntelehtivän
tuskissaan ja kun hän joskus tukehtuneesti pitkään voihkaisi, alkoivat
hekin voihkia ja kaatua nojatuoleihin, ja kätilön täytyi pyytää heitä
poistumaan. Totisena kätilö kehoitti hankkimaan lääkärin.

Ratkaisevan hetken lähestyessä, toisen vuorokauden lopulla, ja lääkärin
myönnettyä neideille, että tämä synnytystapaus oli katsottava sangen
vaikeaksi, he tietysti otaksuivat Elisabetin viimeisen hetken jo olevan
käsissä, ja nyt he alkoivat päättöminä parkuen ja valitellen lennellä
huoneesta huoneeseen tietämättä mitä tehdä.

Ja aivan arveluttavasti nämä hyväsydämiset neidit nurkuivat kohtalon
kovuutta vastaan sanoen:

— Mitä pahaa tämä pikku Lizamme on tehnyt, että häntä näin kauhealla
tavalla rangaistaan! Kaikki häntä rakastivat, viatonna hän eleli
suuressa onnessaan, vielähän me ihan äsken näimme hänen puoli salaa
leikkivän kotoa tuodun nuken kanssa, ja nyt —! Tämä on julmaa! tämä on
järjetöntä raatelua! Tämä on anteeksiantamatonta!

Olen kuullut kerrottavan, että Elisabet, ensimmäisen lapsen saatuaan,
oli peräti hurmaantunut pikku Kasperiinsa, joksi luterilainen pappi
risti lapsen. Voihan kyllä helpostikin kuvitella, mitä hänelle merkitsi
pienen, elävän nuken saaminen niiden monien hengettömien posliini- ja
vaatevauvojen sijaan, joiden kanssa hän vasta niin äskettäin oli
tuntenut velvollisuudekseen lakata leikkimästä. Ei tällä lämpimällä,
elävällä olennolla enää ollut mitään sinne tänne letkuvia posliinikäsiä
eikä valkoisen ja punaisen kiiluvaa, kivenkovaa, ruumiiseen ommeltua
valepäätä, vaan pienellä suullaan tuhruttaen se haki oikeata paikkaa,
ja löydettyään kävi ahnaasti imemään, varmuuden vuoksi tarraten vielä
käsilläänkin kiinni rintaan, niin että siinä kiperässä puristuksessa
sen punaiset sormet vaalenivat. Tämä lienee tietysti sekin tehnyt vähän
kipeätä, mutta ah, kuinka suloisen kipeätä! Näinkö pienten kärsimysten
kaupalla on nyt sylissä elävä, hengittävä olento? Painaessa korvaa sen
ruumista vasten tuntuu pienoisen kylkiluut ja kuuluu hiljaa sen oma,
itsenäinen sydämentykytys, joka ei enää syki äidin tahdissa, vaan
omassaan. Se melkein nauratti Elisabetia. Ja silmiin katsoessa olisi
naurattanut sekin pikkuinen, mutta jo erillinen minänen, joka niistä
tirkisteli, — ellei olisi niin armottomasti säälittänyt tuo poloinen,
epäonnistunut itsenäisyyden julistus. Ei naurattanut, päinvastoin
melkein itketti. Kyynelet nousivat Elisabetin silmiin. Ja vaikka hän,
mitenkään hyväilemättä tai suutelemattakaan, vain katseli Kasperinsa
silmiin, heidän kahden erillisyyttä ihmetellen, kietoi sinä hetkenä
ääretön, lämmittävä, suojaansa ottava rakkaus tuon pienen olennon yltä
ympäriinsä. Näin hellän kirvelevästi, yhtaikaa sekä naurattaen että
itkettäen elämä vei Elisabetin leikistä kaikkein totisimpaan toteensa.

Jos kukaan äideistä, jotka imettävät ensimmäistä lastaan, niin ainakin
myös Elisabet tuli päivä päivältä yhä enemmän rakastuneeksi lapseensa
ja valmistui elämään vain tätä ainokaistansa varten, omistamaan sille
kaikki ajatuksensa, antamaan sille elämänsä, kaikkensa.

Ne kaksi valokuvaa, jotka olen löytänyt Elisabetin vanhimmasta
albumista ja joista toisessa pikku Kasper esiintyy hänen sylissään ja
toisessa, mitään pahaa aavistamatta, näyttäytyy suurelle yleisölle
paitasillaan, ne oli otettu niinä aikoina, jolloin Aleksanderin oli
matkustettava Pietarista Suomen Lappiin joidenkin geodeettisten
pisteiden määräämistä varten. Aleksander oli välttämättä tahtonut saada
pojastaan valokuvan mukaansa matkalle. Asia oli niin kiireellinen, että
valokuvaus oli suoritettava aamutuimaan. Poika oli pukemattomana
suoraan vuoteesta tullen noudettu valokuvattavaksi, ja sitten
Elisabetin täytyi asettua kameran eteen, vaikka hänellä oli ankara
hammastauti ja vaikka turvonneen posken yli kiristetty side oli
kohottanut nenänpäätä pahasti ylöspäin.

Kun perustuen Elisabetin omiin kertomuksiin ja muisteluihin ajattelen
hänen silloista nuorta olemustansa, hänen antautuvaisuuttaan
tunne-elämän syvyyksiin, hänen suurta onneansa ensimmäisen synnytyksen
kauhujen jälkeen, ja erittäinkin kun ajattelen ensimmäisen lapsen
imettämistä ja sitä rajatonta rakkautta, minkä tämä imettäminen oli
hänessä herättänyt Kasperia kohtaan, en voi ollenkaan ymmärtää, miten
niin suuri äidinrakkauteen antautuminen enää olisi saattanut jakautua
ja riittää vielä toiselle lapselle, Arvidille.

Rakkauden luonne piilee rakastetulle antautumisessa ehdoitta ja
kokonaan. Ja Elisabetille olisi varmasti hänen ainokaisensa, pikku
Kasper riittänyt. Mutta niin kumminkin kävi, että kahden vuoden perästä
toisen pojan synnytys olikin kuin leikkiä vain. Maidosta ei ollut
puutetta tälle toisellekaan, mutta en voi muuta kuvitella kuin että
Elisabet, ottaessaan uuden vaivattomasti syntyneen tulokkaan
rinnoilleen, ensin katsahti Kasperiinsa ja sanoi häntä lohdutellen:
"Odota, kultaseni, tämä on kyllä pian tehty." Sillä eivätköhän äidit
tavallisesti rakastane enimmin niitä lapsiaan, jotka ovat _vaivalla_
syntyneet ja joiden puolesta he ovat saaneet enimmin kärsiä? Minulla ei
ollut onnea syntyä Elisabetin esikoisena, en ollut tuottanut hänelle
synnytyskipuja, minun ei imiessäni tarvinnut pureskella häntä maidon
heruttamiseksi, enpä edes huomannut puristaa kynsiäni hänen rintaansa.
Selvää siis on, että Elisabet edelleen rakasti Kasperia ylitse kaiken
eikä vielä ollut oikein ottanut huomatakseen minua. Syyllinenkö minä
siihen olin, etten ollut ehtinyt syntyä ensimmäiseksi!

Mutta kohtalopa otti minun asiani omiin käsiinsä ja rupesi
auttajakseni.

He panivat, kuten sanottu, minun nimekseni Arvid. Ja tultuaan kahden
vuoden ikäiseksi tämä Arvid sairastui ankaraan kuumeeseen ja
tukehtumistautiin. Aha! Silloinkos tuli Elisabetille hätä. Melkeinpä
Kasperkin unohtui.

Lääkäri oli käynyt totiseksi eikä antanut enää varmoja lupauksia pojan
henkiin jäämisestä, ja kun lisäksi Elisabetin silmät monen yön
valvomisesta olivat ruvenneet katsomaan hiukan eri suuntiin, kutsuttiin
useita lääkärejä neuvottelemaan sairaan tilasta ja keinoista, joita
mahdollisesti olisi vielä ehdotettu lapsen hengen pelastamiseksi.

Lääkärit kokoontuivat neuvotteluun, olivat huolestuneen näköisiä
eivätkä tahtoneet vastata kysymyksiin. Toiset heistä eivät antaneet
mitään toiveita, toiset vain aivan vähäisiä. Mutta he päättivät pitää
seuraavana päivänä vielä uuden neuvottelun ja määräsivät uuden
lääkkeen, jota oli käytettävä joka puolen tunnin kuluttua.

Siitäkään lääkkeestä ei ollut kuitenkaan mitään apua. Kun lääkärit
kokoontuivat uuteen neuvotteluun, ei sairas poika enää hengittänyt kuin
lyhyin, tuskin kuuluvin pihahduksin ja oli alkanut paikoitellen jo
sinertääkin. Nähtyään siis, ettei uusikaan lääke tehonnut, he pitivät
tilaa toivottomana ja tippuivat toinen toisensa jälkeen pois.

Yksi ainoa lääkäreistä, nuorin kaikista, se, joka oli hoitanut lasta
sairauden alusta asti, ei hylännyt Elisabetia, vaan lupasi koettaa
parastansa viimeiseen asti. Hänellä oli toimi jossakin klinikassa, ja
sen vuoksi hän ei voinut pysyä sairaan luona koko aikaa, niinkuin olisi
tahtonut, mutta hän saapui kaikkina mahdollisina väliaikoina ja viipyi
usein tuntikausia vuoteen ääressä, auttaen kääreiden muuttamisessa ja
kuumeen vaihtelua seuraten.

Elisabet oli monen monesti ja erittäinkin nyt viimeksi hänen
muistelmiaan kirjoittaessamme kertonut tästä vaikeasta tuskankaudesta
ja tuosta uhrautuvasta lääkäristä, joka oli hänelle ollut vaikkapa
heikkonakin toivon pilkkeenä. Lääkärin ilmestyminen kuolevan lapsen
hiljaiseen, hämäräksi kaihdittuun huoneeseen oli hänelle kuin lämpimän
auringon valahdus pimeään, hän tunsi lohdutusta, toivoi, eli. Mutta
jonkin tunnin kuluttua, hänen taas yksin jäätyään, pimeni kaikki ja
epätoivo sai vallan.

Erittäinkin elävästi Elisabet muisteli niitä kauhun päiviä ja öitä,
joiden aikana lääkäri oli odottanut ratkaisevan käänteen tapahtumista.
Monta kertaa vuorokaudessa, satoi tai tuuli, oli lääkäri tullut
sairasta katsomaan vaivojaan säästämättä. Yöllä eivät lautat kulkeneet
Nevan ylitse sen kohdan luona, mistä olisi pitänyt tulla, sen vuoksi
hän ei voinut öisin käydä.

Viimeksi lähtiessään lääkäri oli sanonut:

— No, Jelizaveta Konstantinovna, jos vielä jaksatte kestää vain yhden
yön, on huomenna ratkaisu tapahtunut. Niin, niin, minä tarkoitan, jos
lapsi elää tämän yön ylitse, ei ole aivan mahdotonta, että se jää
henkiin.

Hänen täytyi kiirehtiä viimeiselle lauttavuorolle, sillä klinikassa oli
jokin tärkeä leikkaus, jossa hänen läsnäoloansa välttämättä tarvittiin.

Tuli yö. Se oli sateinen, vettä tuli välistä kuin kaatamalla ikkunoita
vasten. Tuuli ulisi uuneissa ja jyskytteli. Vallitsi melkein
hirmumyrsky.

Elisabet jaksoi hyvin valvoa, sillä epätoivo ei pane nukuttamaan. Hänen
nähdäkseen lapsi ei puolenyön jälkeen enää ollenkaan hengittänyt.
Edellisenä yönä se oli vielä haukkonut ilmaa, niinkuin kuoleva kala
keittiön pöydällä. Mutta nyt se vain joskus ummisteli huuliaan. Ja
sydämenlyönneistä ei tahtonut enää mitään tuntua.

Koneellisesti Elisabet sentään täytti kaikki ne määräykset, jotka
lääkäri oli hoidon suhteen antanut. Mutta hän ei toivonut enää mitään.

Aamupuoleen yötä kilahti eteisessä hyvin hiljaa ylhäällä joustimen
päässä roikkuva ovikello. Ja kun Elisabet meni ovea aukaisemaan, niin
kenenkä hän näkikään astuvan sisälle? Kenenpä muun kuin sen uskollisen,
rakkaan lääkärinsä! Hän oli yön pimeässä tullut Nevan ylitse pienessä
ruuhessa ja itse soutaen. Vettä valui virtana sadetakista ja
töppöpäähineestä, jotka kiiltäen kimaltelivat kynttilän valossa.

— No? — hän kohta kysyi tippuvan päähineensä raosta, tuijottaen
Elisabetiin levottomuudesta pyöristynein silmin.

Elisabet purskahti itkuun eikä voinut vastata mitään.

— Kaikki siis lopussa! — sanoi lääkäri synkistyen.

— Taitaa se vähän vielä elää ... — änkytti Elisabet nyyhkytyksissään.

Silloin lääkäri nopeasti viskasi päällysvaatteensa syrjään, otti
kynttilän Elisabetin kädestä ja kiiruhti suoraan lapsen luo.

Hetken aikaa vuoteen ääressä seistyään, hyvin likeltä katseltuaan ja
tunnusteltuaan lasta hän pyysi Elisabetiä auttamaan häntä ja rupesi
itse hääräämään huoneessa ja keittiössä, valmistaen hauteita ja
kääreitä. Koko yön hän viipyi talossa, ja Elisabetille hän antoi niin
paljon puuhattavaa, ettei itkuun ja epätoivoon riittänyt mitään aikaa.
Tuskin hän ehti katsahtamaankaan lapseen, kun lääkäri jo määräsi
hänelle uusia tehtäviä.

Aamun sarastaessa ja kynttilän palettua loppuun lääkäri sammutti sen
syttyneet paperit ja veti käärekaihtimen ylös.

Silloin Elisabet näki, että lapsi oli kasvoiltaan hyvin punainen, mutta
suu avautui ja sulkeutui säännöllisesti ja hengitys oli selvään
kuuluva.

Uusi toivo värähti Elisabetin rinnassa. Olisi pyrkinyt rajuihin ilon
tai itkun purkauksiin, mutta hän ei uskaltanut häiritä lääkäriä, ja
vavahtelevin käsin vain puuhasi tehtävissään.

— Minä tulen päivemmällä uudestaan, — sanoi lääkäri.

Elisabet ei vieläkään uskaltanut kysymällä päästä varmuuteen, oliko
lapsi tuomittu kuolemaan vai pelastunut.

Hyvästellessään lääkäri sanoi:

— Olette hyvin hoitanut lasta, Jelizaveta Konstantinovna. Se jää
elämään.

Näinpä kohtalo siis teki Elisabetille Arvidinkin synnyttämisen
vaikeaksi, ja näiden kärsimysten ja tuskanpäivien ja tämän rajattoman
onnen jälkeen Elisabet rakasti Arvidia yhtä paljon kuin Kasperia.

En ainakaan ole omasta puolestani milloinkaan missään tilaisuudessa
vähintäkään erotusta huomannut.




II. RIPPEITÄ OMISTA JA ELISABETIN MUISTELMISTA.


En Aleksanderista enkä Elisabetista tietenkään voi mitään itse muistaa
niiden kahden vuoden ajalta, jotka he ennen Suomeen muuttoansa vielä
oleskelivat Venäjällä asuen Pulkovan observatoriolla ja viimeksi
Pietarissa, jonne Elisabet oli muuttanut vanhempiensa luo Viipurin
puoleiseen kaupunginosaan siksi aikaa kun Aleksander viipyi Lapissa.

Kuitenkin, niinkuin aivan selkeällä taivaalla sinen syvyyteen katsoessa
voi sittenkin joskus erottaa kaukaisten sumupilvien liikuntaa, vaikkei
niiden muodoista saakaan selkoa, niin lapsuusmuistojenkin etäisyydessä
voi vaeltaa usvakuvia, joiden kyllä itse tuntee edustavan
todellisuutta, vaikkei voi muille niitä elävöittää. Ympärillä ei ole
aikaa, ei paikkaa, on vain jotakin määrätöntä, usvaista ulappaa.

Niinpä näen ja tunnen seuraavaa:

Hyvä ukko, jonka oma en kyllä ole, mutta jolla kuitenkin on oikeus
leikkiä minun ja veljeni kanssa ja tehdä meille kaikenlaisia tepposia,
on nostanut minut kaiteen ylitse vanhemman veljeni Kasperin viereen
seisomaan. Me olemme näin joutuneet petoeläimen eteen, joka kulkee
edestakaisin rautaverkon takana, irvistellen ja häntäänsä kieputellen.
Minusta näyttää, että tässä pitäisi pelätä, mutta koska Kasper ei itke,
ymmärrän minäkin, ettei ole mitään pelättävää. Sitä paitsi on
turvanamme takanapäin tuo ukko, joka rakastaa meitä ja nyt viekkaasti
nauraa, pilkaten vaaranalaisuuttamme, ehkä toivoen, että rupeaisimme
itkemään ja hän saisi hyväillen ja rauhoitellen nostaa meidät kaiteen
yli syliinsä. Siinä on taempana vielä kaksi aikuista, mutta niistä ei
tunnu lähtevän samaa turvaa, sillä he ovat naisia ja heidän luulisi
itse pelkäävän. He ovat tummissa vaatteissa ja ikäänkuin kasvotkin
mustaan verhottuina. Jos he olisivat olleet äiti ja joku hänen
sisaristaan, niin miksi olisin unohtanut keitä he olivat? Ja minkä
johdosta he olisivat olleet surupuvuissa?

Mutta kuka oli tuo ukko, jonka näen niin selvänä muistissani?

Hänellä on näkemyksessäni yllään vaaleanharmaa palttoo, ja sen
kullankiiltävät napit molemmin puolin palttoota vieläkin kiiluvat
silmiini mikä enemmän, mikä vähemmän. Muistan suurilippaisen lakin ja
sen kokardin. Muistan suuret harmaat viikset ja ohimotukan omituiset
kiehkurat, jotka tulivat korvien etupuolelle.

Päättäen siitä, että mitään eläintarhoja ei lapsuutemme aikoina ollut
Suomessa, olimme siis Pietarin eläintarhassa. Ja silloin ei ukko ole
voinut olla kukaan muu kuin Elisabetin isä, jonka säilyneet valokuvat
hyvin vastaavatkin muistikuvaani. Surupuvutkin voi selittää. Kolja,
Elisabetin veli, oli tapaturmaisesti kuollut niihin aikoihin (minun
ollessani kahdenvuotiaana). Hän oli pahoin polttanut koko kätensä
kemiallista liuosta valmistaessaan, jota tarvitsi valokuvauksessaan.
Tämä oli tapahtunut hänen oltuaan vasta vuoden naimisissa Shura
Berkovin kanssa.

Isoäidistäkin on säilynyt jonkinlainen muiston tuntu, tai oikeastaan
vain, että eräs vanha mummo ja minä rakastimme toisiamme ja että hän
oli suloisen lämmin ja pehmeä, kun otti syliinsä, istutti polvilleen ja
syleili ja suuteli. Ja hän suuteli sillä tavalla, että ensin työnsi
vähän loitommas itsestään, katseli päätänsä kallistellen ja yht'äkkiä
veti luokseen, suuteli ja sitten taas työnsi pois, katseli ja taas
puristi luokseen. Asia oli siedettävissä vain mummon hyvyyden tähden.

Elisabetin kertomusten mukaan minulla oli niihin aikoihin toinenkin
hyvä ystävä. Se oli juuri tuo Kolja. Hän oli niin kiintynyt Elisabetin
kaksivuotiaaseen, että oli välistä parikin kertaa päivässä pistäytynyt
poikaa katsomassa, heitellyt ilmaan, leikkinyt ja peuhannut. Siitä
hänen erikoisrakkaudestaan on minulla jäljellä vain muistotuntu
sydämenhiipaisusta, jota koin korkealle ilmaan lentäessäni. Se oli
suloista, koska oli samalla myöskin säikyttävää.

Mutta tämän saman Koljan ja hänen Shuransa rakkaustarinasta on Elisabet
myöhemmin kertonut minulle aivan ihmeellisiä juttuja, joita hän ei
kyllä aikonut julkisuuteen saatettaviksi, ehkä siitäkin syystä, että
Shura vielä oli elossa. Minun mielestäni monet asiat saisivat
unohdukseen painua ennemmin kuin nämä hänen kertomuksensa.

Shura — oliko hän liian nuori vai elikö hän muuten niin kokonaan
taiteen ja soitannon ylevissä ilmakerroksissa — ei tuntunut olevan
ollenkaan luotu sukupuolista asiaa varten. Hän saattoi olla ikäistensä
miesten kanssa läheisessä ystävyydessä, milloin yhteiset käsitykset ja
maut olivat ystävyyden perustuksena ja erittäinkin yhteinen rakkaus
soitantoon. Mutta miesten lähentelemistä hän ei ollenkaan voinut
suvaita. Se oli hänestä todistus ystävyyden olemattomuudesta, ilmaisi
ystävyyden syyksi arvottomia vaikuttimia.

Kuitenkin Kolja ja hän olivat niin kiintyneet toisiinsa, että Shura —
ja ehkä he molemmatkin — viattomuudessaan luulivat sen riittävän
heidän sielujensa ikuiseen yhdistykseen avioliitossa, sillä kumpikaan
ei voinut edes ajatellakaan ikiystäväkseen ketään toista. He siis
tekivät "niinkuin kaikki muutkin nuoret": he menivät kihloihin.

Mutta kaiketi alkoi — jommankummanko vai kumpaisenkin puolelta —
tähän ikiystävyyteen liittyä vielä jotakin muuta vastustamatonta
vetovoimaa, koskapa Shura tuli kovin hajamieliseksi ja muutti jo ennen
kesäntuloa Uudellekirkolle äitinsä luo.

Sieltä hän kirjoitti Koljalle ja antoi hänelle rukkaset.

Tämä oli mitä ankarin isku Koljalle, joka oli koko olennollaan
kiintynyt Shuraan. Kolja suri välien katkeamista niin, että laihtui ja
kävi perin huononnäköiseksi, jopa alkoi kävellessään horjua. Vihdoin
hän kadotti kaiken arvostelukykynsäkin. Hän tuli niin tohloksi, että
lähti jalkaisin tallustelemaan Uudellekirkolle päin, jonne on monien
peninkulmien matka Pietarista.

Suuri levottomuus ja haeskelu syntyi omaisten joukossa, kun ei miestä
löytynyt. Vihdoin hänet toi kotiin vanhempien luo muudan tuntematon
vanha rahdinajaja. Kertoi tavanneensa hänet eräästä majatalosta, ja
huomattuaan, ettei mies ollut oikein tolkussaan, oli alkanut
tiedustella nimeä ja kotipaikkaa, kunnes oli saanut niistä selvän ja
auttanut rattailleen. Sen jälkeen Kolja oli ollut pitkän aikaa
sairaana, ei nukkunut öitä, koetti nukkua päivisin, mutta ei
milloinkaan herännyt muuten kuin suureen itkuun.

Hänet lähetettiin ulkomaille parannuslaitokseen. Siellä hän alkoikin
vähitellen rauhoittua ja palasi vuoden kuluttua kotiin jotakuinkin
toipuneena.

Mutta Shura raukka oli koko erovuoden ajan itkenyt. Päiväkaudet hän
itki, niin ettei hänen äitinsä "ehtinyt muuta kuin hänen nenäliinojansa
kuivatella". Suruun nääntyvänä hän vihdoin kirjoitti toisen kirjeen
Koljalle. Siinä hän tunnusti surreensa ja kärsineensä heidän erostaan
sanomattomasti, tunnusti rakastavansa Koljaa ylitse kaiken muun
maailmassa, mutta ei edelleenkään sanonut rakastavansa häntä
_semmoisella_ rakkaudella eikä voivansa milloinkaan "semmoiseen"
suostua, vaikka suruun pakahtuisi. Mutta jos Kolja suostuisi heidän
avioliittoonsa _ilman_ "semmoista" rakkautta, niin hän olisi onnellinen
nähdessään Koljan tulevan hänen luokseen näistä asioista vielä
keskustelemaan.

Koljan omaiset eivät aluksi voineet ollenkaan ymmärtää, mikä tämän
kirjeen tarkoitus oli, ja jotkut arvelivat Shuran ehkä vain
juonittelevan sekä kielsivät ketään matkustamasta Uudellekirkolle.
Mutta sittenkin sinne matkusti Kolja. Suinpäin hän sinne meni. Ja
onnellisenapa hän sieltä palasikin. Niin onnellisena, että loisti ja
säteili, ja jotkut kääntyivät liikuttuneina nyyhkyttämään.

He menivät naimisiin, ja joka nuoruudessaan oli heidät tuntenut, ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt niin säteilevän onnellista pariskuntaa
kuin he olivat.

Kun tuo tapaturma sattui, että Kolja läikäytti kantamansa vadillisen
kuumaa lapis-liuosta ylleen, sanoi lääkäri kohta, että haava oli
vaarallinen ja että sitä oli hyvin varjeltava kylmettymästä. Mutta
samaan aikaan kuoli Shuran äiti, eikä Kolja malttanut olla menemättä
hautajaisiin. Siinä tilaisuudessa hän ankarasti vilustui.

Näin oli tässä ihmeellisessä "avioliitossa" sen platonisuuden tarvinnut
kestää vain yhden vuoden koetusaika.

"Tämän episodin julkisuuteen saattaminen", sanoi Elisabet siitä
kertoessaan, "on tarpeeton senkin vuoksi, että nykyaika tuskin sitä
uskoisi. Vanhoina aikoina ei sitä kyllä pidetty yhtä luonnottomana."

Muistakaan Elisabetin veljistä ja sisarista ei minulla ole Pietarin tai
Pulkovan ajoilta säilynyt mitään muistikuvia, ei Mishastakaan eikä
hänen vaimostaan Lizasta, Shuran serkusta, ei liioin muiden veljien
vaimoista tai sisarten miehistä, ei setä Pjotrista, ei Vierasta eikä
Natashasta, eipä silloisesta Shurastakaan, joka Koljan kuoleman jälkeen
liittyi katkeamattomin sitein Elisabetin kotiperheen jäseneksi.

Vaikka minulla on noilta Pietarin ajoilta muistotuntuja isoisästä,
isoäidistä, jopa hämärästi Koljastakin, on ihmeellistä, etten siinä
muistomaailman hämäryydessä voi parhaalla tahdollanikaan löytää mitään
jälkiä Aleksanderista ja Elisabetista, mikä kuitenkin olisi kuvausteni
tarkoituksen kannalta tärkeintä.

Vasta paljon myöhemmin, kun he olivat jo muuttaneet lopullisesti
Suomeen ja asettuneet Viipuriin, alkavat omat muistikuvani elää.

Niistä moni saa erikoisen selvyyden ja kirkkauden ikäänkuin aivan
aiheettomasti, minun voimatta sanoa mihin ajalliseen järjestykseen
muiden rinnalla kukin on sijoitettava, jopa ymmärtämättä mikä on
aiheuttanut erikoisesti juuri _sen_ muistissapysymisen tai edes mihin
kohtaan se olisi kuvauksessani parhaiten kuuluva.




III. HIIHTORETKELLÄ VIIPURISSA.


Aikaisimpana omakohtaisena muistona vanhemmistani, Aleksanderista ja
Elisabetista, on minulla säilynyt varhaiskeväinen näky, joka on
paikallistettava kaiketi jonnekin Viipurin lähistöön ja taannutettava
niihin kaukaisiin aikoihin, jolloin nuori pariskunta, muutettuaan
Pietarista, oli vasta joitakuita vuosia asunut Suomessa, Aleksanderin
hoitaessa tänne sijoitetun topografikunnan päällikön virkaa.

Muistan loistoisan kävelyretken isän ja äidin seurassa.

Aleksanderilla oli mukana sukset. Elisabet talutti meitä molempia
käsistä, Kasperia ja minua. Olimme saaneet lähteä katsomaan kuinka
pappa hiihtää. Kolmas poika, Eerik, oli vielä liian pieni semmoisille
retkille otettavaksi ja jätettiin kotiin.

Luultavasti mamma sai silloin itsekin vasta ensimmäisen kerran nähdä,
miten mäkeä lasketaan suksilla, koska hän suuresti ihmetteli, että se
oli tapahtuva seisoalta, toinen jalka toisella ja toinen toisella
suksella.

Mammalla oli yllään tiukka puoliturkki. Päässä hänellä oli ruskean
harmaa turkislakki, jonka yläosa oli kuitenkin tummanpunaista samettia.

Muistan korkean, kauttaaltaan lumenpeittoisen mäen, jonka kukkulalle
hilpeä äiti iloissaan meitä auttoi, kainaloista kantaen vuorotellen
kumpaakin, ja välillä aina pani seisomaan syvään lumeen, johon me
vajosimme vyötäisiä myöten. Toisin paikoin taas lumi oli niin kovaa,
että sillä saattoi juoksennella niinkuin lattialla.

Muistan tuon häikäisevän heleän kukkulan, niinkuin olisin sen eilen
nähnyt. Lumi kimaltelee välkkyvän kirkkaana. Ei voi pitää silmiä auki.
Lumen kiilto on kellertävää niinkuin itse auringonkin.

Papalla on yllään vaaleanharmaa upseerinpalttoo hopeisine nappeineen,
päässä tumma sotilaskarvalakki ja jaloissa kiiltävät pitkävartiset. Nyt
hän työntää sauvoilla ja lähtee hiihtämään alamäkeen. Hirmuinen on
hänen vauhtinsa mäen alla, vaikka hän vain seisoo suksillaan. Sitten
hän alkaa pienenemistään pienetä tasangolle jouduttuaan ja on vihdoin
vain pilkkuna kaukana, kaukana. Kuinka kauan saimmekaan odottaa, ennen
kuin hän sieltä joutui takaisin.

Mamma oli suuresti ihmeissään ja ihastuksissaan. Hän vain kummasteli
kuinka pappa uskalsi seisoa suksien päällä, kun olisi voinut istua.

Pitkän odotusajan lyhentämiseksi äidin täytyi keksiä meille jotakin
leikkimistä. Hän kaivoi meille pesät lumeen ja me kyykistyimme niihin.
Hän meni tuuhean katajan taakse, pani kaikki sormensa peloittavasti
koukkuun kasvojen eteen ja rupesi karhuksi. Kiljahtelimme ja
kaivauduimme syvälle pesiimme. Mörähdellen hän kömpi esille katajan
takaa.

Tämä oli hauskaa. Me kokonaan unohdimme papan emmekä huomanneet häntä
ennen kuin hän oli jo taas mäellä. Ylös tultuaan hän oli asettanut
suksensa jälleen alamäkeen päin ja huusi mammaa tulemaan luoksensa. Hän
tahtoi, että mamma asettuisi seisomaan suksille hänen taakseen ja
pitelisi palttoon selkävyöstä, ja niin he olisivat laskeneet yhdessä
alas.

Mamma nauroi ja kauhistui yht'aikaa. Peittäen silmänsä käsin, niinkuin
olisi pelännyt ajatellakin sellaista vaaraa, hän oikein kiljahteli
kauhistuksesta.

Pappa oli jo asettunut suksille ja käski mamman vain pian joutua
mukaan.

— Ni za shto, ni za shto! — huusi mamma huitoen torjuvasti käsillään.
Se merkitsi, ettei hän mistään hinnasta suostunut ryhtymään niin
uhkarohkeaan yritykseen. — "Ei, ei, ei, ei!"

Pappa pudisteli päätään saadakseen mamman häpeämään pelkuruuttaan ja
sanoi, että mitä pojatkin ajattelevat, kun heillä on niin pelkurimainen
äiti!

Mutta tämä ei vaikuttanut mammaan. Hän pysyi vain poispäin kääntyneenä,
ja papan otsanahka silmien välissä alkoi jo rypistyä, seikka, jonka me
pojat aina huomasimme vaikka kuinka pitkän välimatkan päähän. Ja
luullakseni sen olisi huomannut samoin mammakin, jos hän vain ei olisi
sattunut olemaan poispäin kääntyneenä.

— Tulehan jo! — sanoi pappa äänellä, joka saattoi mamman heti
katsahtamaan sinnepäin. Ja nyt mamma tietysti jätti kaikki
vastustelemiset. Hän teki niinkuin mekin olisimme tehneet. Mitään
nurjamielisyyttä osoittamatta, päinvastoin nauraen ja iloisesti
punastuneena hän meni rohkeasti papan luo, asettui suksille hänen
taakseen ja tarrasi kiinni käsin hänen selkävyöhönsä.

Nyt pappa sanoi: — No pitelehän vain lujasti ja ala astua mukana,
vasemmalla ensin, nyt oikealla, yks, kaks, yks, kaks...

Pappa puhui semmoisella määräävällä äänellä, jota ei olisi voinut
kuvitellakaan kenenkään vastustavan. Ja todella he liikahtivat
eteenpäin. Me seisoimme vähän alempana ja katselimme heidän laskuansa.
Pappa ottaa parempaa vauhtia, auttaen molemmilla sauvoilla.

Kun sukset alamäen vietteessä liukuivat jo omin valloin ja he
suhahtivat meidän ohitsemme, oli mamman pää kyyristyksissä olkain
väliin ja silmät olivat lujasti umpeen puristuneet. Ilmeisesti hän oli
heittäytymässä maailman suurimman vaaran kitaan. Tuli mitä tuli!

Jännittyneinä me jäimme katsomaan tavatonta näkyä. He alenivat
ohitsemme hurjaa vauhtia. Pappa ja mamma yhdessä! Kerrankin yhdessä, ja
vielä päälliseksi hiihtivät, siis leikkivät! Semmoista emme toki olleet
milloinkaan ennen nähneet. He olivat kotona melkein aina eri paikoissa,
toinen keittiössä ja vuoteitten luona, toinen taas virastossa ja
työhuoneessaan, jonne ei saanut mennä papan ollessa kotona. Mutta nyt
he hiihtivät yhdessä ja pappaakin sai nauraa, sillä olihan tämä
leikkiä! Me olimme hurjan innoissamme. Olisiko mitään jännittävämpää ja
riemastuttavampaa voinut tapahtua! Rinta paisui ilosta ja olisi tehnyt
mieli ruveta syyttä suotta huutamaan ja hurjistelemaan tai heittelemään
kuperkeikkaa mullin mallin, pää syvimmässä lumessa.

Mutta mitä tapahtuikaan!

Juuri kun heidän vauhtinsa oli suurin ja he olivat jo tulemassa
tasangolle, me näimme heidän kaatuvan selällensä. Vauhti viskasi heidän
erilleen. Mamma kieriskeli sikin sokin lumessa, jotta valkoiset
alusvaatteet vain vilahtelivat. Pappa jäi tosin paikoilleen, mutta oli
hänkin kaatuessaan seonnut nurin niskoin lumiin. Ja toinen suksista
lähti yksin viillättämään kauas, kauas tasangolle.

Mamma kaiketi arvasi meidän kovasti säikähtäneen, koskapa hän ensi
työkseen hyppäsi pystyyn ja alkoi meille viuhtoa huutaen iloisesti:
u-uu! ja rupesi kohta kiirehtimään luoksemme. Pappa hiihti yhdellä
suksella sitä karannutta noutamaan. Ja vaikka hän niin teki, joutuivat
he kumminkin samaan aikaan takaisin mäenharjalle. Mamman tuloa oli
hidastuttanut hänen yletön naurunsa. Pappa oli hänet saavutettuaan
alkanut hyvin kiihkeästi selitellä jotakin hänelle, ja tätäkö hän
lienee nauranut, vai ehkä sitä, että hanki niin usein petti ja hän
vajosi välistä vyötäisiä myöten lumeen. Välistä hän nauroi niin
hillittömästi, että jalkain ollessa syvällä lumessa yläruumiin täytyi
rentona kallistua hankea vasten. Ja pappa siitä vain kiihtyi, mutta
silloin mammaa nauratti heidän kaatumisensa vieläkin enemmän.

Heidän päästyänsä mäen päälle mamma ei voinut naurultaan enää ollenkaan
kuunnella mitä pappa hänelle selitteli. Silloin pappa kääntyi meidän
puoleemme, ja me kohta huomasimme, ettei hän ollut vihainen tosissaan.
Hän ei oikeastaan tahtonut mitään muuta kuin puolustaa kaatumistaan.
Hän tahtoi vain saada selitetyksi, että mamma oli vetänyt häntä kaikin
voimin taaksepäin. Mitä kovemmaksi vauhti oli käynyt, sitä kovemmin
mamma oli koettanut sitä pysäyttää, kunnes lopulta veti hänet ja
itsensä kumoon. Me ymmärsimme tämän selityksen hyvin ja olimme nyt
kumpikin miehekkäinä papan puolella.

Hän rupesi tahtomaan mammaa uudestaan suksille.

Ja, ihmeellistä sanoa, mamma näytti aivan suostuvaiselta, niinkuin se
olisi ollut nyt hänestä itsestäänkin hauskaa.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Luultavasti oli jompikumpi hänen
pojistaan sentään niin pelästyksissään äskeisen kuperkeikan johdosta,
että mamman astuessa uudestaan suksille pillahti itkemään. Ja tätä
surua häivyttääksen mamma rupesi häntä naurattelemaan. Rupesi muka
torumaan ja uhkailemaan pappaa ja sauvalla oli työntävinään hänet pois
suksilta. Pappa innostui nyt hänkin näyttelemään. Mamman töytäyksestä
hän oli kaatuvinaan lumeen. Sitten hän vuorostaan rupesi mammaa
hätyyttelemään. Ja nyt mammakin muka kaatui lumeen. Mutta mammapa
kostoksi taittoi katajasta oksan ja sitä huiskutellen alkoi uhkaavasti
lähestyä pappaa. Nyt pappa muka lähti käpälämäkeen. Hän otti kovan
vauhdin ja lasketti suksilla alas, puolivälissä mäkeä kuitenkin tehden
äkkijyrkän käännöksen ja kavuten jälleen ylös. Niin taitava hiihtäjä
hän oli.

Tämä heidän tekotappelunsa huvitti meitä siihen määrään, että olimme
aivan pakahtua nauruun. Huvittavinta oli se, että pappa muka pelkäsi
mammaa! Voiko olla mitään hullunkurisempaa: pappa muka menee pakoon —
mammaa! Taas tekee mieli huutaa riemusta ja heittää lumessa
kuperkeikkaa.

Mutta riemullisinta kaikesta oli, että he näin vallattomasti keskenään
teuhasivat, että he työntelivät toisiaan lumeen ja painiskelivat
saadakseen toisensa kumoon.

Ei yksikään muisto näiltä kaukaisilta ajoilta ole mielessä säilynyt
niin kirkkaana ja yksityiskohtia myöten selvänä kuin tämä ulkonaisesti
katsottuna kaiketi sangen vähäpätöiseksi arvattava kohtaus. Ja
kuitenkin se valaisee vuosikausien täydellistä pimeyttä aivan
yksinäisenä muistona, niinkuin se olisi itseensä koonnut kaiken valon
ja häikäisyllään sammuttanut ympäriltään muut loistot.

Miksi joku erikoinen muisto näin saattaa loistaa kaikkien muiden ylitse
ja tekeytyä koko lapsuusajan tärkeimmäksi elämykseksi? Ei parhaallakaan
tahdolla voi ymmärtää, miksi se yksin on muistiin piirtäytynyt, eikä
mikään muu. Selittääkseenkö jotakin tulevaisuudessa?

Ei voi ajatella muuta kuin että muisto on säilynyt sen unohtumattoman
riemuntunteen vaikutuksesta, jonka meissä oli herättänyt heidän
vallattoman leikkinsä ja toverillisen lähentymisensä näkeminen.

Varmaan toisetkin vanhemmat, jos tietäisivät kuinka semmoisen näkeminen
riemastuttaa heidän lapsiansa, useammin leikkisivät keskenään.




IV. KUMMITTELEVASSA TALOSSA.


Vaikka Elisabet saattoikin olla aika pelkuri, kun oli kysymyksessä
hiihtäminen tai kun hänen oli huviretkelle mentäessä istuttava
kiikkerään veneeseen (jolloin pappa oli piloillaan käskenyt hänen pitää
kieltä keskellä suuta) tai kun hän oman kertomuksensa mukaan oli
talvisena yönä hevoskyydillä matkustanut Saimaan aavan selän yli susia
peläten ja tahtonut sukeltaa piiloon rekivällyjen alle, niin oli
kuitenkin toisia asioita, joissa hän päinvastoin osoitti mitä suurinta
pelottomuutta, jopa niinkin, että missä joku toinen olisi kauhusta
pyörtynyt tai ainakin kadottanut malttinsa, siinä Elisabet ei edes
ymmärtänyt pelätä.

Isän aseman vakiinnuttua Viipurissa sijaitsevan topografiosaston
päällikön-sijaisena vanhemmat muuttivat niin sanottuun Örnin taloon.
Tämä talo oli pitkä kaksikerroksinen kivitalo, ja eiköpä se liene
vieläkin olemassa siellä vanhalla paikallaan kauniin toriaukeaman
ääressä linnan sillan tuolla puolen. Talo oli silloisen Viipurin
komeimpia ja taisi olla kaupungin ainoa kivitalo. Siinä oli kaksi
kerrosta ja meidän oli määrä muuttaa ylempään. Huoneiston muodosti
loppumaton sarja suurenlaisia kajahtelevia huoneita, jotka sijaitsivat
peräkkäin toinen toisensa jäljessä. Isän työhuone oli kerroksen
toisessa äärimmäisessä päässä, makuuhuoneet toisessa. Välillä oli suuri
sali, vierashuone ja monta muuta huonetta, joiden läpi meillä oli väljä
tila hurjaan juoksenteluun, milloin isä ei ollut kotona. — Alakerrassa
sijaitsi kaiketi joitakin venäläiselle sotalaitokselle kuuluvia
virasto- ja kansliahuoneita, koskapa viiruinen vahtikoppi oli portaiden
edessä.

Useat kaupunkilaiset olivat kuitenkin kovasti varoittaneet tuohon
taloon muuttamasta. He sanoivat, että siellä pahasti kummittelee ja
että monen monituiset perheet olivat vain sen vuoksi muuttaneet sieltä
pois, jopa kesken vuottakin. Kerrottiin vanhan Örnin, joka oli talon
rakennuttanut, kuolemansa jälkeen joka yö raskain askelin kuljeskelevan
huoneesta huoneeseen ja tulevan ovien läpi, niitä avaamatta, niinkuin
vain kummituksille on mahdollista.

Isä oli jo ajatellut toiseen asuntoon muuttamista, koska arveli mamman
ehkä pelkäävän kummituksia.

Mutta mamma sanoi hänelle:

— Kuinka voit mitään sellaista luulla? Tiedäthän, etten usko mihinkään
sellaiseen.

Pappa sanoi:

— Onpa sentään sivistyneitäkin, jotka uskovat vainajien liikuskelevan
kuolemansa jälkeen asuntojen ympärillä, esimerkiksi runoilija Topelius.

— En sittenkään usko enkä tule milloinkaan uskomaan, — väitti mamma.

Varoituksista huolimatta siis muutettiin Örnin taloon.

Kesän ja alkusyksyn valoisa aika kului uudessa asunnossa onnellisesti.
Mistään kummittelemisesta ei ollut vähintäkään tietoa. Parempaa asuntoa
ainakaan me pojat emme olisi voineet uneksiakaan, sillä kauniilla
säällä saimme leikkiä torin oikealla puolella olevassa puistossa, mutta
sadesäällä saattoi melkein yhtä esteettömästi telmiä sisällä.

Mutta sitten tuli talvi. Maa koveni, pakkanen paukkui, ja oli kauhean
pimeätä. Ilta tuli jo kohta päivällisen jälkeen.

Silloin, eräänä yönä, asiat saivat huonon käänteen.

Pappa ja mamma olivat vieraisilla. Semmoisissa tapauksissa mamma aina
käski palvelustytön istua huoneessamme siksi kunnes he palasivat
kutsuista. Niin oli nytkin tapahtunut.

Olimme jo unen helmoissa, kun tyttö hätäisesti herätti meidät. Hän haki
kiireessä tulitikkuja, voimatta kuitenkaan niitä löytää. Hän oli aivan
kauhistuksissaan ja puhui kuiskaavan sähisevästi vaatien meitä
siirtymään mukanansa keittiön takaiseen palvelijanhuoneeseen, mutta
itse kuitenkaan uskaltamatta avata sinne vievää ovea.

Minä lienen nukahtanut unia jatkamaan niiden neuvottelujen aikana,
joita hän piti asiasta Kasperin kanssa, koskapa Kasper herätti minut
uudelleen ja sanoi: kummittelee. Heitä molempia suututti, että minä
olin noin nukuksissa, vaikka vaara oli ilmeisesti peräti uhkaava eikä
tässä joutanut minua pois kantamaan, vaan jokaisen oli varjeleminen
omia kinttujaan.

— Kuuntele! — sähisivät he minulle pilkkosen pimeässä. — Etkö kuule,
askeleita? — sanoi Kasper kiukkuisesti.

Minä kiipesin vuoteestani lattialle ja rupesin pimeässä hamuilemaan ja
tunnustelemaan Kasperin olinpaikkaa. Vihdoin sattui käteeni hänen
paitansa. Hän oli istuallaan paita polvien yli, ja minä kapusin hänen
viereensä mamman sänkyyn.

Tyttö kuului visusti lukitsevan oven, joka vei ruokasaliin.

Kun litistyin lähemmäksi Kasperia, huomasin selvään, että hänkin oli
peloissaan. Silloin minäkin kovasti säikähdin ja me vapisimme hänen
kanssaan yhdessä.

— Nyt se rupeaa taas lähtemään poispäin, — kuiskasi Kasper ikäänkuin
vähän rauhoittuen, — kuuletko?

Minä en kuullut mitään.

— Etkö todellakaan kuule mitään! — huudahti nyt Kasper ja töykkäsi
minua kylkeen.

Todella, jos hyvin tarkkaan kuunteli, ei voinut olla kuulematta
kaukaisia askeleita, jotka etenemistään etenivät, kulkien poispäin
huoneesta huoneeseen ja koleasti kajahdellen niinkuin kellarissa,
kunnes etenivät niin kauas, että lakkasivat kuulumasta.

— No? — kysyi Kasper äkäisesti, — kuulitko nyt!

Minä myönsin kuulleeni ja tahdoin mennä takaisin omaan vuoteeseeni,
koska kummitteleminen oli nyt loppunut.

— Odota, — sanoi Kasper, — kohta se rupeaa tulemaan takaisin
tännepäin, kuuntele tarkkaan.

— Nukutaan pian ennen kuin se ehtii, — ehdottelin minä ja sukelsin
peitteen alle.

Mutta enpä voinutkaan nukkua. Uteliaisuus oli suurempi ja minä pistin
pääni jälleen esille.

Samassa jo askeleet kuuluivat uudelleen lähestyvän. Ne tulivat kaukaa
papan huoneesta asti. Hitaasti, hyvin hitaasti ne lähenivät, yhä
selvemmin kuului raskas astunta, aivan kuin joku olisi puukengissä
laahustanut meitä kohden. Nyt Kasperkin pujahti peitteen alle. Tämä se
oli kauheista kauheinta.

Tyttö kuului hädissään työntävän pöytää ovea vastaan, ikäänkuin
kummitus, joka oli kulkenut esteettömästi muiden suljettujen ovien
läpi, ei muka olisi yhtä helposti tullut makuuhuoneenkin oven läpi.
Mutta se tyttö ei ollutkaan niitä kaikkein älykkäimpiä, niinkuin Kasper
oli monesti vakuuttanut ja nytkin sanoi suutuksissaan peitteen alla:
äsh! — hänen tyhmyydelleen.

Salin ja vierashuoneen läpi tultuaan kummitus tuntui olevan jo
ruokasalissa, ja — kauheata sanoa — lähestyi hitaasti, entistäkin
hitaammin jo meidän oveamme. Nyt — nyt se kohta tulee makuuhuoneeseen
ja pitkillä sormillaan tunnustelee missä varpaamme ovat ja kouraisee
kinttujamme!

Sydän oli pakahtua kauhusta. Kummitus oli pysähtynyt aivan ovemme
taakse. Ehkäpä se oli jo huoneessammekin. Mutta ei se enää liikkunut
eteenpäin. Ikäänkuin peloittaakseen se vain kopisteli ja lähti sitten
uudelleen etenemään, alkaen vaelluksensa poispäin huoneesta huoneeseen.

Tämä etenemisen ja lähenemisen uudistuva kertautuminen kesti niin
kauan, että Kasper ja minä vihdoin nukuimme saman peitteen alle
sykkyrään, koska niin oli turvallisinta.

Tyttö sitä vastoin oli kai saanut vielä kauan pelätä ja valvoa. Ainakin
hän oli heti äidin kotiin tultua sanoutunut irti palveluksestaan. Hän
sanoi lähtevänsä pois mokomasta talosta, jossa noin kauheasti
kummittelee.

Seuraavana päivänä mamma ei antanut meille mitään rauhaa, vaan yhä ja
yhä häiritsi leikkejämme istuttamalla eteensä ja vaatimalla
kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanomista tämän kummittelu-historian
johdosta.

"Muistakaa", hän puhui, "että jos jokin teitä pimeässä peloittaa,
esimerkiksi näette käytävässä valkean haamun tai kuulette ullakon
rappusissa kolinaa, vaikka siellä ei ketään ole, niin älkää pelästykö
älkääkä juosko pakoon, vaan menkää suoraa päätä rohkeasti ottamaan
selvää, mitä tuo valkoinen on tai mikä rappusissa kolisee. No, ehkä ei
ole muuta kuin jokin kuivamaan ripustettu lakana tai joku rotta
rappusissa."

— Mutta mamma, sinä se juuri pelkäätkin rottia — sanoin minä. — Ja
pelkäät vielä hiiriäkin.

Mamma kääntyi tämän huomautuksen jälkeen yksistään Kasperin puoleen.
Kasper sanoi jo seuranneensa hänen neuvoaan (sillä mamma ei puhunut
meille kummituksia vastaan suinkaan ensimmäistä kertaa). Kasper sanoi
nähneensä ullakolla hämärissä sarvipäisen mörön, menneensä lähemmäksi
ja löytäneensä vain tavalliset hirvensarvet, jotka riippuivat muun
romun joukossa.

— Näetkös nyt, — sanoi mamma. — Muista siis ensi yönä olla yhtä
rohkea, jos rupeaa kummittelemaan.

— Mutta kyllä siellä vain joku käveli sittenkin! — väitti Kasper.

— Siis täytyy mennä katsomaan _kuka_ siellä kävelee, — sanoi mamma.
— Olkaa huoletta, minä tulen teidän kanssanne.

Kasper ja minä vilkaisimme toisiimme. Miten mamma, joka oli sellainen
pelkuri, että hyppäsi tuolille seisomaan, kun näki hiiren tulevan
lattian yli, olisi uskaltanut mennä yöllä katsomaan kuka salissa
käveli!

Illalla hän tuli meidän mukanamme makuuhuoneeseen. Pappa ei ollut
kotona. Autettuaan meitä peseytymään mamma avasi selko selälleen kaikki
ovet huoneesta huoneeseen. Ne olivat kaikki kirkkaassa kuutamon
valaistuksessa. Makuuhuoneen leveän ikkunan eteen hän oli vetänyt
käärekaihtimen. Huoneessa paloi vain yksi kynttilä.

Kaiketi hän huomasi, että olimme levottomia, koska hän alkoi jälleen
puhua pilkallisesti kummituksista ja selittää, kuinka häpeällistä oli
niitä pelätä. Hänellä oli ainaisena tapana säästää kaikkein tärkeimmät
opetuksensa vasta siksi, kun olimme jo makuulla ja päivän leikeistä
hiljentyneet. Autettuaan meidät riisuutumaan paitasillemme ja
katsottuaan, että kaikki oli yöksi järjestyksessä, hän tavallisesti
alkoi uudelleen selittää asioita Kasperille, istuen oman vuoteensa
laidalla, jossa vuoteessa Kasperilla oli aina oikeus maata niin kauan
kuin mamma itse ei ollut vielä riisuutunut.

Kuinka ihanan, kutittavan raukeaa ja turvallisen onnellista olikaan
olo, kun peitteen jo lämmetessä ja sileäin lakanain hivellessä jalkoja
vielä kuuli äidin liikkuvan makuullemenon hommissa, kuuli hänen
tukkaneulojensa rapisevan peilipöydälle, ja, jos raotti silmänsä, näki
hänen seisovan peilin luona valkoisessa yönutussa, ja käsivarret
paljastuneina ja kyynärpäät terävinä hajoittavan yöksi tukkaansa!

Nyt hän jo sammutti kynttilän. Kuului, kuinka hän sitten vetää
käärekaihtimen ylös ja menee vuoteeseensa. Makuuhuoneessakin oli nyt
kirkas kuunpaiste. Me makasimme kaikki kolme hiljaa liikahtamatta,
odotellen, henkeä pidättäen, hyvin tietäen, ettei kukaan nuku. Kunnes
todella alkoi kuulua kaukaa asunnon toisesta päästä tutut yölliset
askeleet. Emme sittenkään liikahtaneet. Mamma vain kohotti päänsä
aluselta voidakseen paremmin kuulla.

Askeleet hitaasti lähestyivät ja Kasper ja minä aloimme kiivetä mamman
vuoteeseen.

— Pysykää sängyissänne, pojat, — sanoi mamma. — No, Arvid saa tulla,
koska on pienempi ja tyhmempi. Mutta sinä, Kasper, etkö sanonut
päivällä, ettet usko kummituksiin? Muuttuuko asia yöllä? Oletko
ruvennut uskomaan kummituksia.

— En usko.

— Mene sitten katsomaan, mikä siellä kolisee.

— Peloittaa, menisit itse.

— Rakas Kasper, tahtoisin, että _sinä_ menisit. Emmekö päivällä
yhdessä nauraneet palvelustyttöä, joka oli työntänyt pöydän oven eteen?
Ja etkö itse sanonut häntä kovin tyhmäksi?

— Sanoin, ja hän onkin tyhmä.

— Rakas Kasper, etkö nyt ole yhtä tyhmä sinäkin?

— En.

— Mutta sanoithan, että sinuakin peloittaa. Menisit nyt katsomaan ja
näyttäisit minulle, ettet ole tyhmä etkä pelkää.

Kasper kohosi istualleen aikoen todella tehdä yrityksen.

Mutta askeleet olivat jo ehtineet lähestyä arveluttavasti, ja nyt ne
tekivät tuon kaikkein kauheimman pysähdyksen, jolloin kuului kuin
kummitus olisi peloitellen koputellut puukenkiä toinen toistaan vasten.

Nyt mammakin nousi istumaan. Kasper sukelsi jälleen peitteen alle
päineen kaikkineen. Mutta mamma ei enää puhunutkaan Kasperille, vaan
näytti jo itsekin hämmästyneenä kuuntelevan. Kun askeleet rupesivat
entistä raskaampina ja selvemmin kuuluvina jälleen lähestymään, nousi
mamma nopeasti vuoteesta ja meni suoraa päätä toisiin huoneisiin. Hänen
liikkeitään ei kuulunut, sillä hänellä oli vain sukat jalassa, mutta
ihan viimeiseen huoneeseen hän lienee mennyt, koskapa viipyi niin
kauhean kauan. Kummitus ehti ainakin kaksi kertaa vaeltaa pitkän
matkansa edestakaisin, ennen kuin mamma vihdoinkin palasi luoksemme.

— Nyt tiedän, mikä se on, — hän sanoi.

— No? — kysyimme ällistyneinä.

— Tulkaa katsomaan, — hän sanoi ojentaen meille kätensä ja auttaen
meitä vuoteista.

Menimme kolmisin kuutamon valaisemiin suuriin huoneisiin. Olimme
paitasillamme. Hän johdatti meidät saliin asti. Siellä hän auttoi
meidät ikkunalaudalle istumaan ja käski katsomaan ulos. Katsoa piti
niin, että otsa kosketti ruutuun ja että saattoi nähdä alas
katukäytävälle, joka kulki pitkin oman talomme viertä. Kirkkaassa kuun
paisteessa ja kaiketi hyvin kovassa pakkasessa seisoi siinä mies, jolla
oli yllään melkein maahan asti ylettyvä lammasnahkaturkki, päässä suuri
karvalakki ja pistinkivääri olalla. Kylmissään hän siirtyi jalalta
jalalle, ja välistä koputteli puukenkiään yhteen. Sitten hän lähti
raskain askelin hitaasti vaeltamaan eteenpäin, kunnes taas palasi
vahtikopin luo.

Mamman opastuksella pääsimme pian perille, että vahtisotamiehen
askeleet ja koputukset olivat juuri samoja, jotka kajahtelivat
meidänkin huoneissamme. Sen ymmärrettyämme me uskalsimme edetä mammasta
salin toiseen päähän asti ja askelten lähestyessä juoksimme taas
ikkunalle vertailemaan niitä sotamiehen liikkeisiin. Me riemastuimme ja
yllyimme nyt niin, että mamman puolinaisista kielloista huolimattakin
aloimme juosta sinne tänne huoneissa, ihan äärimmäistä huonetta myöten.
Välistä pysähdyimme jollekin sohvalle istumaan kuullaksemme jälleen
"kummituksen" askeleet ja voidaksemme riemuita pelottomuudestamme.

Sen jälkeen emme enää yksinkään nukkuessa pelänneet noita yöllisiä
ääniä. Melkeinpä oli meistä hauskaa niitä kuunnella, hytisten kipristyä
peitteen alle ja ajatella: siellä se sotamies nyt pakkasessa
käyskentelee ja vartioi taloa, jossa me nukumme. Kummituksiin emme enää
usko. Se meni nyt äidistä meidänkin veriimme. Vielä täysikäisenäkin,
jos jokin pimeässä kolahtaa tai ilmestyy jokin kammottava harhanäky,
syntyy mielessä omituinen velvollisuudentunto: ottaa selvä, mitä se
oli, viipyä pimeässä siksi, kunnes kaikki äänet tai esineet ovat
jälleen tutuiksi kotiutuneet, ja lähteä vapaana kaikesta pelosta,
pimeyden isäntänä.




V. PAPPA VARHAISIMMISSA MUISTOISSANI.


Paitsi tuota hiihtoretkeä, jolloin pappa oli mammaa pelkäävinään ja
sillä herätti sellaista iloa ja naurua, on muistissani säilynyt
Viipurin kaukaisilta ajoilta vielä pari muutakin kuvaa, jotka
osoittavat papan joskus olleen kanssamme leikkisälläkin päällä ja jotka
varmasti juuri sen vuoksi ovatkin lähtemättömästi muistiin
painautuneet. Tämä papan innostus tosin tapahtui ani harvoin, sillä hän
oli tavallisissa oloissaan sangen ankara ja totinen mies. Leikkisyys
sai sijansa vain harvinaisena poikkeuksena.

Niinpä muistan hänen joskus telmineen Kasperin kanssa, häntä
virkistääkseen. Ja tämäkin oli meistä niin outoa, että pienimmät
erikoisuudet jäivät iäksi muistiin. Hän sai heikonlaisen ja kalpean
Kasperin liikkeelle olemalla juoksevinaan häntä pakoon. Silloin olivat
kaikki huoneet kuin vain tätä leikkiä varten olemassa. He juoksivat
hurjasti. Pappa välistä piiloutui ja antoi Kasperin livahtaa ohitsensa,
välistä taas antautui villiin kilpajuoksuun ennättääkseen ennen
Kasperia johonkin käännekohtaan, josta taas saattoi pujahtaa piiloon.
Matot ja huonekalut menivät lopulta sekaisin. Papan näen edessäni
kovasti hengästyneenä. Silloin hänen etuhampaansa, jotka eivät muuten
näkyneet, olivat näkyvissä ja hänen nauravat kasvonsa, jotka muuten
niin harvoin nauroivat, olivat hehkuvan punaiset.

Kesäisin asuimme erääseen aikaan suurenlaisessa maalaistalossa, joka
sijaitsi meren saarella, ei kaukana Uuraasta Viipurin lähistöllä.
Saaren nimen muistelen olleen Hapenesaari, mutta nykyiset
viipurilaiset, joilta olen kysellyt, eivät sano sennimistä saarta
tuntevansa. Talo taisi kuulua jollekulle entiselle laivurille, joka oli
merielämän jättänyt ja ruvennut maamyyräksi. Pitkän puurakennuksen
keskikohdalla oli kuisti, jonka vieressä kasvoi mahdottoman korkea
vaahtera. Sen siimeksessä kuistin penkillä mamma kerran istui virkaten
ja Kasper ja minä leikimme kellarin kuopan katolla, laskien mäkeä
istuallaan. Mamman kielloista emme olisi lakanneet näin hauskasta
leikistä, mutta me juoksimme pian katsomaan pappaa, joka oli alkanut
kiivetä vaahteraan! Tämäpä vasta huvittavaa ja tavatonta oli! Mamma
pelkäsi ja rukoili pappaa tulemaan alas, mutta me emme pelänneet ja
olimme kokonaan papan puolella. Hän kiipesi yhä korkeammalle ja pieneni
pienenemistään. Vihdoin ei hänen tutusta harmaasta kotinutustaan, jossa
kuitenkin oli hopeiset kotkannapit, näkynyt muuta kuin vilauksittain
jotakin harmaata ja punaista puunhaarojen ja lehtien välitse, jos
oikein kurkisteli. Mamma piteli kauhuissaan kättä silmiensä edessä,
mutta Kasper ja minä hurrasimme.

Pitkän rakennuksen tuvanpuoleisessa päässä, joka sekin oli hallussamme,
pappa kesälomansa aikana veisteli suurta leikkilaivaa puupölkystä.
Välistä tällöin minäkin sain olla mukana suuressa tuvassa ja lattialla
istuen veistellä hänen veitsillään ja taltoilla. Hämärästi tuntuu
niinkuin papalla ja mammalla olisi ollut jokin erimielisyys minun
oikeudestani askarrella tämmöisillä aseilla. Mutta koska Kasper oli
saanut, niin tietysti minunkin piti saada. Pappa antoi harjoittaa,
mutta omalla vastuullani. Ennen pitkää veistin peukalonjuureen haavan,
jonka arpi on vieläkin näkyvissä. Paljon verta pulpahti esille. Papalle
en hiiskunut mitään. Juoksin pois. Mamma sitoi haavan. Sen jälkeen ei
pappakaan antanut käsiini enää teräaseita.

Mutta laiva tuli päivä päivältä yhä sirommaksi. Se sai suuren,
kaksimastoisen kauppalaivan muodon, siinä oli tiivis kansi ja kannessa
näkyivät muka ruuma-aukkojen katokset, laitapultit köysien sitomista
varten, ankkurikela, vesitynnyrien alukset ja monet muut oikeissa
purjelaivoissa olevat vehkeet. Ennen laivan valmistumista oli
tapahtunut se onnettomuus, että keulassa alkoi näyttäytyä hienon
halkeaman rako, joka päivä päivältä suureni. Mutta laivuri, joka oli
asiantuntijana valvonut veistostyötä ja antanut papalle tarkkoja
neuvoja laivanrakennusasioissa, peitti puun suolalla, jonka jälkeen
halkeama meni umpeen ja laiva kohta maalattiin yläpuoli ruskeaksi ja
alapuoli mustaksi. Ennen kuin mastot raakapuineen ja kaikkine hienoine
vehkeineen kiinnitettiin paikoilleen, kiersi pappa hienoja
messinkiruuveja laivan perälevyyn, ja niistä muodostui nimi ELLIIDA.

Tämmöisen nimen sai laiva Aleksanderin ja Elisabetin ensimmäisen
tyttölapsen Elliidan (Liidan) kunniaksi, joka oli syntynyt aikaisemmin
keväällä. Myöhemmin sain kuulla, että papalla olisi muka ollut aikomus
lahjoittaa tämä veistos keisarille. Sangen mahdollista. Mutta veistos
ei tullut lopullisesti viimeistellyksi, joko loma-ajan päättymisen
johdosta tai sitten noiden siipihöyrylaivojen vuoksi, jotka niihin
aikoihin olivat alkaneet pulskutella kaikilla merillä ja kokonaan
häivyttäneet ihmisistä innostuksen purjelaivoihin. Joka tapauksessa
veistoksen tekele joutui isänjälkeisten perujen selvittelyssä minulle,
ja se on yhä vieläkin ullakollamme, tosin sangen surullisessa tilassa
lukemattomien muuttojen jälkeen kaupungeista kaupunkeihin ja asunnoista
asuntoihin, kokka ruhjoutuneena, mastot katkenneina.

Hapenesaaren muistoista on myöskin mainittava suuri surumme, kun papan
johdolla avattuamme vastarakennetun, mahdottoman suuren ladon oven vain
yksi pääskynen suljahti siitä ulos, muut tapasimme nälkään kuolleina
lattialta. Pappa selitti meille, että nuo pääskyset olivat kaiketi
tehneet pesänsä latoon sen ollessa vielä rakennuksen alaisena, mutta
sitten oli sekä luukku että ovi suljettu ja linturaukat olivat
nääntyneet ravinnon ja juoman puutteeseen. Hän siirteli sääliväisesti
kuolleita lintuja sirolla, pienellä jalkaterällään.

Ankarana kasvattajana pappa ei muuten pitänyt arvovallalleen sopivana
ilmaista tunteellisuuksia. Niinpä en ole eläessäni nähnyt hänen
itkevän. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saattanut arvata hänen tuntevan
liikutusta, sääliä, surua tai muuta sellaista, ja sen vuoksi olisi
voinut luulla, ettei hän semmoista koskaan tuntenutkaan. Mutta tässä
pääskys-asiassa — lieneekö se ollut niin odottamaton, ettei hän
huomannut säilyttää tavallista ilmeettömyyttään — hänen kasvoistaan
selvästi tuntui, että hän, aleten Kasperin ja minun tasolleni,
ikäänkuin kolmantena veljenä osallistui yhteiseen suruumme. Tämmöisten
tilanteiden ei tarvitse kestää kuin salamanvälähdyksen aika, mutta
niiden muisto jää ainaiseksi.

Sitä vastoin suuttumuksen ja kiivastumisen tunne ilmeni papan kasvoissa
hyvinkin selvänä. Paitsi tuota ankaraa silmäkulmain rypistystä, josta
olen jo ennen maininnut, nousi hänen kasvoihinsa semmoisissa
tapauksissa voimakas puna, joka saattoi olla hirmuisen peloittava hänen
kiivastumisensa kohteelle. Meillä oli Hapenesaaressa suuri rotukoira,
Rusko nimeltään. Kaupungista maalle päästyänsä se kokonaan hullaantui,
juoksenteli laivurin ryytimaan vastaharavoiduilla penkeillä, teki
hurjia kierroksia äskenkylvetyllä nurmikkokentällä, repi innoissaan
villiviini-istukkaat juurineen maasta, retuutti ja kuori nuorempia
omenapuita eikä totellut ketään. Pappa otti tuon pahan penikan
kasvatuksen omiin käsiinsä. Rangaistuksen välineenä oli hänellä vahva
raippa. Hänen vakaumuksensa oli, että koiran on toteltava isäntänsä
sanallista käskyä ja ellei se sitä tee, on koiraa rangaistava
piiskaamalla kunnes se sen tekee. Oli hirmuista nähdä tätä kuritusta ja
kuulla koiran ulinaa, kun pappa pitäen niskasta kiinni ja kohottaen
etukäpälät ilmaan sutki sitä raipalla. Rusko totteli vähän aikaa, mutta
papan lähdettyä ja jonkun toisen penikan viettelyksestä alkoivat
hauskat laukkaamiset puutarhan penkeillä uudestaan, ja nyt pappa pieksi
niin, että Rusko meni ihan veteläksi eikä jaksanut kiljuakaan, vaan
lopulta vain vikisi hiljaa. Mamma sulkeutui huoneeseensa ja itki,
Kasper ja minä harhailimme epätietoisina ja hajalla silmin. Tämmöistä
kasvatusta saattoi kestää tuntimääriä, vahtimisineen ja yhä uudistuvine
kurituksineen. Pappa oli itsekin väsyneen ja järkyttyneen näköinen.
Olisi tehnyt mieli saada hänelle kuiskatuksi: viskaa raippa metsään ja
tule rannalle voileipiä heittämään. Mutta papalleko semmoista uskalsi
ehdottaa! Hän ei ollut suinkaan mikään sydämetön ja lempeyttä vailla
oleva mies, vaan hänen kiivautensa ja ankaruutensa johtui
periaatteista, siitä, että hän katsoi välttämättömäksi olla rehellinen,
oikeudenmukainen ja säälimättömän ankara. Sen me tunsimme jo ennen kuin
kolttumme oli vaihdettu housuihin.

Mutta _meidän_ kasvatuksessamme ei käytetty ruumiillista rangaistusta.
Meille ei ole koskaan annettu vitsaa eikä meitä ole milloinkaan lyöty.
Tämä omien lasten "koskemattomuus" johtui sekin papan periaatteesta.
Olivatko sellaisen periaatteen syntymiseen vaikuttaneet ehkä omat
kouluajan muistot (sillä hänen aikoinaan oli ruumiillinen kuritus
kaiken kasvatuksen olennaisimpana osana), vai lieneekö se ollut
lempeydestään ja hyvyydestään laajalti tunnetun isänäiti-vainajan
vaikutusta, sitä ei enää voi päättää. Varma vain on, että hän tämänkin
koskemattomuudenperiaatteen toteutti käytännössä yhtä ehdottomasti kuin
kaikki Ruskon kuritukset. Meihin ei saanut kurittamisen aikomuksessa
kukaan milloinkaan kajota. Tuo oli niitä harvoja periaatteellisia
kysymyksiä, joissa pappa ja mamma olivat yhtä mieltä. Mutta pappa osasi
runsain mitoin korvata niin tehoisesta kasvatuskeinosta luopumisensa.
Hänellä oli sen sijaan yhtä ehdottomana periaatteena muunlainen
totisuus ja ankaruus, jota hän suhteissaan meihin noudatti äärimmäisen
johdonmukaisesti ja poikkeuksetta. Sitä varten hän tuli pitäneeksi
meitä tahallisesti vähän loitolla itsestään, vältti liiallista
tutunomaisuutta ja pedanttisesti valvoi sen arvovallan säilymistä, mikä
hänen ja koko hänen aikansa käsitysten mukaan oli vallitseva lasten ja
vanhempien välillä. Me pelkäsimme papan suuttumista, silmäinrypistystä
sanomattomasti, eikä mikään ruumiillinen rangaistus olisi meitä estänyt
kielletyistä teoista yhtä varmasti kuin vain pelkkä kauhu, että
näkisimme hänen mielensä pahoittuvan. Me tunsimme hänen kasvojensa
ilmeet niiden pimeimpiä erikoisuuksia myöten, noiden ryppyjen ei
tarvinnut tehdä kuin pieni alkuvärähdys, niin se oli jo ylin lakimme,
mutta korotetuin äänin lausuttu nuhde oli jo kipein rangaistus.

Täydellinen vastakohta mammalle!

Omituista sanoa, mutta se, että pappa oli vihainen enemmän vain
periaatteensa vuoksi kuin todellisesta vihasta, sen muistan tuntuneen
hänen kasvojensa ilmeessä, ja muistan tuon tunteen ajoilta, jolloin en
tietänyt mitä periaate onkaan. Silti ei hänen silmäinsä rypistys kyllä
ollut suinkaan vähemmän peloittava, vaan ehkä päinvastoin.

Ruskon kasvatuksessa pappa kaikesta vaivautumisestaan ja
perinpohjaisuudestaan huolimatta ei saavuttanut tarkoitustaan. Koira
osasi kyllä kiemurrella hänen jalkainsa juuressa, mutta jäi pelkäämään
vain häntä, ei ketään muuta. Takaisin kaupunkiin muutettuamme ja papan
alettua jälleen olla kaiket päivät virastossa, rupesi nyt hänen
kurituksistaan vapautunut Rusko itse vuorostaan kurittamaan ihmisiä. Se
teki katuhyökkäyksiä ohikulkijain kimppuun, retuutteli heitä ensin vain
housunlahkeista, mutta uskalsi pian nousta takajaloilleen ja asettaa
etukäpälänsä heidän olalleen; kamalasti ärhennellen se tahtoi kaiketi
pakottaa heidät vuorostaan maahan kiemurtelemaan. Monien yleisön
puolelta tulleiden valitusten jälkeen, kun mistään kurituksesta ei enää
ollut apua ja kun vihdoin poliisikin sekaantui asiaan, oli Rusko
suureksi suruksemme ammuttava.

Niihin aikoihin emme asuneet Örnin talossa, vaan Neitsytniemellä,
puutalossa, jonka erotti varsinaisesta kaupungista laaja avokenttä.
Tällä aukeamalla muistan vihaisten hanhiparvien vaeltaneen, ja yksin
kulkiessa piti varovasti ja viekkauksia käyttäen päästä niiden ohitse,
etteivät ruvenneet oikomaan kaulojansa ja huutaen tulemaan päälle.
Välistä oli kenttä täynnä mustalaisten leiritelttoja, ja niiden sisälle
kun uskaltautui kurkistamaan, saattoi nähdä kovin outoa, ihmetyttävää,
kiehtovaa ja yht'aikaa kauhistuttavaa elämää, näkyjä, jotka
hypnotisoivat raukeemukseen asti ja ohimoita väsyttäen syöpyivät
mieleen. Teltassa heillä riippui ruoan aikana puuropata pitkässä
ketjussa, joka oli kiinnitetty katon huippuun. Pata ylettyi niin
matalalle, että sen alle viritetty nuotio sitä hyvin liekitsi. Eräässä
teltoista pari kaunista, ilosilmäistä mustalaispoikaa leikki padan
ääressä, puulusikoillaan lyöden hajalle maassa olevia hevosenjälkiä, ja
samoilla lusikoilla he sitten pistelivät puuroa suuhunsa. Että
maailmassa saattoikin olla tämmöistä! niin erilaisia ja eriarvoisia
ihmisiä! — ajattelimme Kasper ja minä, kalpeina ja totisina
kulkiessamme kotiin mustalaisista vanhemmille kertomaan.

Paitsi Ruskon kohtaloa, hanhia ja mustalaisia on muistiini
syöpynyt Neitsytniemen elämästä eräs yhtä voimaperäinen muisto. Se
vielä selvemmin kuin Ruskon asia todistaa papan lahjomattoman
periaatteellisuuden ehdottomasta ylivallasta sydämen vaikutinten
rinnalla.

Näky oli tämmöinen:

Suuressa keittiössämme seisoo lähellä ulko-ovea keski-ikäinen, meille
vieras mies, käsityöläinen, ammatiltaan verhoilija. Vähän matkan
päässä, hänen oikealla puolellaan on poliisi. Mamma on keittiönpöydän
luona lähellä ikkunaa. Hänen tukkansa on hajallaan, niinkuin ennen
kampausta aamuisin. Pappa seisoo lähempänä sisäovea. Hän puhuu poliisin
kanssa, sitten poliisi puhuu miehen kanssa, mutta mies ei vastaa mitään
ja vain tuijottaa lattiaan. Taitaa keittiössä olla muitakin henkilöitä,
ehkä palvelijoita, mutta ne häipyvät muistonäyssä vain tuntumukseksi.
Sitä selväpiirteisempinä näen nuo neljä päähenkilöä. Olen keittiössä
valinnut sellaisen paikan, josta voin nähdä esteettä jokaisen heistä.
Minua ei kukaan aja pois, vaikka asia on ilmeisesti hyvin totista
laatua ja koskee yksinomaan aikuisia. He eivät huomaa läsnäoloani,
vaikka en ole suinkaan piilossa, — he ovat liian keskittyneet siihen
mitä tapahtuu ja mitä sanotaan. Tiedän vain, että kysymys on
petoksesta, jonka tuo lattiaan tuijottava, mielen järkytyksestä
kosteakasvoiseksi käynyt mies on tehnyt. Ymmärrän, että he koettavat
saada hänet tunnustamaan, mutta hän ei puhu mitään ja hikoillen vain
kuulee, kuinka muiden puheet kokoavat yhä enemmän todistuksia häntä
vastaan. Mamman kalpeissa kasvoissa on pääilmeenä paheksuminen ja
vastalause sen johdosta, että hänen on nyt pakko olla keittiössä. Hän
välttää katsomasta mieheen. Hän ei puhu sanaakaan. Arvoitukseksi jää,
kuinka hän on saattanut tulla keittiöön tukka hajallaan.

Siitä minä osaksi itse ymmärsin, mutta erittäinkin mitä myöhemmin
kerrottiin, olen saanut asiasta tämmöisen kuvitelman:

Elisabet oli antanut jouhipatjan verhoilijalle korjattavaksi. Saatuaan
sen korjattuna takaisin hän sitä tunnustellessaan pani merkille, että
patja tuntui karkeammalta ja kovemmalta kuin ennen korjausta. Hän
ratkoi vähän syrjää ja huomasi, että jouhia oli vain ohuesti päällä,
mutta koko sisäosa oli korvattu niinellä. Kun hän oli vähän tyytymätön
patjan kovuuteen, kysyi hän Aleksanderilta, tulisiko liian kalliiksi
vielä kerran lähettää patja verhoilijalle ja pyytää häntä panemaan vain
jouhia sinne, eikä yhtään niintä. Aleksander rypisti kulmiaan, nousi
työpöytänsä äärestä ja meni kohta sanaakaan sanomatta tutkimaan patjaa.
Petos oli ilmeinen.

— Tätä patjaa, — sanoi Aleksander, ei lähetetä verhoilijalle, vaan
lähetä heti hakemaan häneltä kaikki siinä olleet jouhet.

Vähän ajan kuluttua Elisabet tuli Aleksanderille kertomaan, ettei
verhoilija sanonut patjassa olleenkaan enempiä jouhia. Koska verhoilija
ilmeisesti valehteli, ehdotti Elisabet, ettei sen miehen kanssa oltaisi
enää missään tekemisissä.

Mutta Aleksander sanoi, ettei se riitä miehen rankaisemiseksi. Täytyy
antaa hänet ilmi poliisille ja teljetä vankilaan.

Elisabet ei voinut semmoista ymmärtää. Hän olisi heti vapauttanut
miehen. Ja kun hän ajatteli taaksepäin, ei myöskään yksikään hänen
omaisistaan olisi kutsunut poliisia. Isä olisi varmasti kieltänyt,
äidistä ja sisarista puhumattakaan. Misha olisi sanonut: kuinka voi
rahallisen vahingon takia ryhtyä semmoisiin epähienouksiin kuin
toimittamaan jonkun kurjan raukan poliisin käsiin!

Mutta Aleksander sanoi, ettei tätä käsityöläisen petosta _saanut_ olla
ilmiantamatta, — että se oli jokaisen kansalaisen velvollisuus ja että
rikoksen salaaminen oli laitonta.

Monta päivää tästä asiasta lienee ollut erimielisyyksiä Aleksanderin ja
Elisabetin välillä. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että kutsuttu poliisi
oli saapunut keittiöön ja tuonut mukanansa verhoilijan kuulusteltavaksi
herrasväen läsnäollessa.

Elisabet ei tahtonut olla läsnä. Välttyäkseen sitä tekemästä kuvittelen
hänen viimeisessä hetkessä hädissään vetäytyneen huoneeseensa,
hajoittaneen tukkansa ja alkaneen sitä peilin edessä hidastellen
kammata. Hän kai arveli mahdottomaksi kenenkään vaatia häntä tulemaan
kuulusteluun tukka hajallaan.

Mutta oli meneminen. Sillä kun keittiössä oli jonkin aikaa odotettu,
kuvittelen Aleksanderin menneen Elisabetia hakemaan, aukaisseen oven,
pysähtyneen sen suulle ja vain hiukan kohottaneen silmäkulmiansa.
Elisabet heitti tietenkin närkästyneenä kamman kädestään peililaudalle.
Mutta kun Aleksander viittasi päänliikkeellä keittiöön päin, meni
Elisabet sinne mielenosoituksellisesti, tukka kampaamattomana.

Miten verhoilijan lopuksi kävi, siitä en muista mitään. Hän ei
ollutkaan tässä muistonäyssäni mikään päähenkilö. Lähtemättömästi ennen
muuta on mieleeni syöpynyt tuon alas tuijottavan, tuskasta hiestyneen,
häväistyn miehen ilme. Mutta pääasiana ovat näkemyksessäni ne ilmeet,
jotka todistavat papan ja mamman erilaista suhtautumista tapahtumaan.
Mammasta näkyi, että häntä suunnattomasti vaivaa ja hävettää tämä
pakollinen esiintyminen verhoilijan ilmiantajana ja häpäisijänä. Mamma
olisi varmasti itse mieluummin vajonnut maan alle.

Mutta onko sanottava, että papan kasvojen ilme puhui jotakin
päinvastaista? Kaukana siitä. Papan kasvot olivat tosin punehtuneet,
hänen sanansa leppymättömän ankarat, kun hän lausui syytöksensä ja
pakotti verhoilijan katseen väkisin maahan. Mutta tämä ankaruus
ei johtunut kiivastuksesta, vaan yhä tuosta samasta hänen
periaatteellisuudestaan. Hänen syytöstensä leppymätön armottomuus ja
hänen kasvojensa hehkuva punoitus johtuivat — se tuntui selvästi —
väkivaltaisesta ponnistuksesta juurineen kitkeä itsestään ne hänen
mielestään peräti väärät säälin ja armahduksen tunteet, joita Elisabet
oli keittiössä edustanut ja jotka kenties Aleksanderinkin sydämessä
olivat vastoin hänen tahtoansa liikahtaneet. Rikoksen rangaistukseen
saattaminen oli hänen mielestään moraalin ehdoton vaatimus, selviö,
periaate, josta luopuminen olisi itse puolestaan ollut rangaistava
teko, niinkuin oli yleisen lain mukaan esimerkiksi varastetun tavaran
kätkeminen tai muu rikoksen salaaminen, jopa siitä vaikeneminenkin.

Mutta papan sitkeä periaatteellisuus ei esiintynyt suinkaan vain näin
kieltoperäisenä, vain kasvatuksessa tai lainkäskyjen tarkassa
noudattamisessa. Sillä oli myöskin suuret myöntöperäiset, sanoisinko
aatteelliset puolensa, joiden luja toteuttaminen käytännössä on ollut,
ei ainoastaan hänen oman, vaan koko hänen perheensäkin kohtalojen
suuntaajana.

Seuraavassa koetan — yhä pysyen oman lapsuuteni muistelmissa — kuvata
semmoisiakin hänen lujan periaatteellisuutensa ilmauksia, joissa
Elisabet ei esiinny enää kieltäjänä tai vastustajana, vaan päinvastoin
olentonsa koko alttiudella ja lämmöllä antautuu miestänsä kannattamaan
ja tukemaan.

Sillä horjumaton oikeamielisyys oli sekin Aleksanderin syvimpiä
periaatteita.




VI. "KANSAKOULUSSA."


Siihen aikaan kun Kasper pantiin kouluun, oli pikku Eerikki — nuorempi
veli — jo aika nassakka pojan mukula ja täyttämässä neljä vuotta. Hän
oli kaksi vuotta minua ja neljä vuotta Kasperia nuorempi. Pienuutensa
vuoksi olisimme pitäneet häntä kurissa ja kokonaan vallassamme, mutta
hän osasi ihmeellisesti välttää meidän kurituksiamme ja luiskahdella
valtapiirimme ulkopuolelle. Sillä hänellä oli päässä paljon viisautta.
Hän osasi hädän hetkenä taitavasti puikahtaa aikuisten turvaan, he
nauroivat hänen sukkeluuksiaan, olivat hänen puolellaan, tietysti ei
ainoastaan hänen viisautensa, vaan myös hänen pienuutensa takia. Usein
hän meidän mielestämme ilmeisellä vääryydellä, se on, aikuisten
suosiota väärin käyttäen, pääsi livahtamaan ansaitusta kurituksestamme,
ja se kovasti harmitti Kasperia, erittäinkin harmitti Eerikin pää,
jossa tuo viisaus sijaitsi, koskapa Eerik juuri kekseliäisyydellään
tuntui uhmailevan Kasperin ylivaltaa. Kasper sen vuoksi keksi
ihmeellisen historian. Hän kertoi Eerikille kaikessa totuudessa ja
salaisuudessa, ettei hän, Eerik, muka ollutkaan vanhempiensa lapsi,
vaan oli syntynyt — sammakosta.

Eerik kävi totiseksi ja suri pitkän aikaa tätä asiaa.

Muistan suuresti ihmetelleeni kuinka Eerikin älykkyys ei ollut
riittänyt näkemään noin kouraantuntuvaa valhetta. Myös muistan
kovasti säälittäneen, että Eerik uskoo, mutta Kasperin tähden en
ottanut paljastaakseni totuutta. Kasperilla oli tietysti painavat
syynsä, muuten hän ei olisi valehtelemaan ryhtynyt, sillä hän ei
mielellään valehdellut, ei edes leikilläkään. Kohtuus vaatineekin
mainitsemaan, että Kasper se itse lopulta vapauttikin Eerikin tuosta
harhakäsityksestä, kun katsoi hänen kyllin kauan kärsineen
rangaistuksesta.

Elisabet on kertonut minulle, että juuri tämä Eerik se oli saattanut
hänet entistä pontevammin kiirehtimään suomenkielen oppimista.
Eerikillä oli alusta asti ollut umpisuomalainen hoitaja, ja kun poikaa
sekä isä että palvelijat ja muukin ympäristö puhutteli suomeksi, ei hän
oppinut enää venäjää. Elisabetin oli alkanut kovasti käydä kateeksi,
kun ihmiset usein ihan katketakseen nauroivat pojan odottamattomille
sanasutkauksille ja sukkeluuksille ja Elisabet itse ei ymmärtänyt siitä
mitään. Koko lähempi yhteys ja kasvatuksen teho alkoi luisua Elisabetin
käsistä tämän pojan suhteen.

Suomenkielen oppimisen harrastukset, joiden teoreettisen puolen
Elisabet oli Aleksanterin avulla aloittanut suurella innolla jo
Pulkovassa ja Pietarissa, olivat Viipuriin muutettua joutuneet jälleen
takapajulle, ensiksikin koska sen kielen käytännöllinen oppiminen
osoittautui vielä paljon vaikeammaksi kuin teoreettinen, ja toiseksi
koska Elisabet vastoin kaikkia odotuksiaan ei löytänyt Viipurissa
mitään seurapiiriä, jossa olisi suomea kuullut puhuttavan. Kaikki
puhuivat ruotsia, jota Elisabet ei ollenkaan osannut. Oli käynyt niin,
että hänen seurapiirikseen olivat tulleet vain jotkut saksalaiset
perheet, paitsi niitä monia naineita ja naimattomia venäläisiä
upseereja, jotka muodostivat Aleksanderin alaisen topografikunnan.
Saksalaisista muistan itsekin Schubertin ja Frankenhäuserin perheet,
joista etenkin viimeksi mainittu oli läheisessä tuttavuudessamme.
Venäläisistä on Elisabet kertonut useita juttuja ja elävästi kuvannut
monta hauskaa tyyppiä, joista itse puolestani muistan pienen ja lihavan
lyllerön, Hernbergin, ja kauniin puolalaisen Jasynskin sekä erään
nimeltä unohtuneen, miellyttävän näköisen upseerin, joka yhteisillä
huviretkillä, kun hänen oli pakko istua veneessä kauan aikaa
liikkumatta toisten viereen ahdettuna, pyyhkieli hikeänsä ja tavattoman
happamena haukkui kaikkia huviretkiä. Mutta juuri tämä surkea happamuus
se naurattikin, ja ilman häntä tuskin mikään veneretki olisi ollutkaan
hauska. Vielä saareenkin päästyään, jo puun varjossa istuessaan ja
samovaarin iloisesti poristessa hän vain haukkua naposteli, hokien
ylenkatseellisesti: sangen hauskaa! — sangen hauskaa! — (ja melkein
huutaen:) _sangen_ hauskaa!

Elisabet muisteli näitä veneretkiä Viipurin saaristossa suuresti
ihastuneena. Ne olivat tietysti hänestä taaskin "kaikkein hauskinta
maailmassa" ja hän loisti onnesta eläytyessään muistelmissaan uudelleen
noihin aikoihin, aivan samoin kuin oli säteillyt Pietarin elämän
onnellisimpia hetkiä muistellessaan.

Mutta suomeako semmoisilla huviretkillä oppi!

Vielä enemmän kuin pelko pikku Eerikin vieraantumisesta vaikutti
Elisabetin kiirehtimiseen ja uudistuneeseen tarmoon hänen suomenkielen
harrastuksissaan se, että aikomuksena oli panna Kasper kouluun jo
syksystä. Ajatella että Kasperkin, totuttuaan toverien kanssa puhumaan
vain suomea ja ehkä ajattelemaankin suomeksi, voisi vähitellen
vieraantua äidistään, joka ei hänen uutta maailmaansa ymmärrä, se
ajatus oli Elisabetista aivan mahdoton sietää. Tietenkään ei hänen
mielestään muu tullut kysymykseenkään kuin että hänen oli lapsiensa
tähden opittava täydellisesti käyttämään suomea, niin täydellisesti —
sanoi hän — että hän lopulta rupeaisi hänkin ajattelemaan suomeksi.

Ihmeellistä hänestä vain oli, että aika oli saattanut niin pian kulua
ja että nyt jo oli tullut kysymys Kasperin kouluun panemisesta. Kun
Aleksander mainitsi tästä, oli kuin Elisabet olisi herännyt unesta.
Ihanhan juuri äsken pikku Kasper oli vain leikkivänä paitaressuna! Ihan
äskenhän oli tapahtunut tuo koko talon hälinään ja juoksuun saattanut
tapaus, että Kasper oli tavattu paitasillaan pihalla muovailemasta
pientä hevosta kaikkein pahimmasta ajateltavasta loasta. Ja nyt —
hänellä oli jo koulupojan vaatteet! Kauhistus, minkä Kasperin yritys
oli herättänyt, oli kyllä ainiaaksi peloittanut pojan matkimasta sekä
Pjotrin savimuovailua ja hevosharjoitelmia, joita hän oli nähnyt sedän
luona Pietarissa. Mutta pahapa olisikin ollut, jos poika olisi päässyt
kiintymään savimuovailuun semmoisella perinnäisellä intohimolla, joka
oli saattanut setä Pjotrin ja monet muut Clodteista jättämään
lupaavimmatkin alat ja antautumaan vain taiteen palvelukseen. Siitä ei
Aleksander olisi iloinnut. Elisabet kyllä tiesi, mikä oli Aleksanderin
aikomus Kasperin tulevaisuuden suhteen. Aleksander oli hänelle monen
monituisia kertoja kuvannut Suomen omituisia kielioloja ja puhunut
siitä vääryydestä, mikä on kohdannut maan suomenkielistä väestöä, kun
ei perustettu suomalaisia kouluja. Maassa oli jokaisessa kaupungissa
oivallisia ruotsalaisia kouluja, lyseoita, jopa naiskoulujakin. Niin
oli Viipurissakin. Mutta suomalaista koulua ei ollut täällä kuin jokin
kansakoulun tapainen. Siihen oli Kasper pantava. Aleksander sanoi, että
ehkä siihen mennessä kuin Kasper on käynyt tämän koulun läpi, syntyy jo
parempiakin suomalaisia kouluja ja hänet voidaan siirtää niihin.
Elisabet oli huomannut, että vaikka Aleksander hyvinkin mielellään
puhui ruotsia, jopa sitä kieltä rakasti, se kun oli hänen äitinsäkin
kieli ja veljestenkin varsinainen kotikieli, niin tuo suomalaisia
kohdannut vääryys syvästi loukkasi hänen oikeamielisyyttänsä ja hän
näytti kerta kaikkiaan lujasti päättäneen kulkea tässä asiassa
vastavirtaan. Se muuttui vähitellen ikäänkuin hänen sitkeimmäksi
periaatteekseen. Ja kun kerran _niin_ oli, ymmärsi Elisabet, että niin
oli oleva loppuun asti, kaikissa asioissa, yhtä horjumattomasti ihan
kaikissa. Siis myöskin siinä, että Kasperista oli tuleva _suomalainen_
virkamies, niin korkea kuin mahdollista, suomalaisille oikeutta
tekemään.

Kaukana siitä, että tämä suunnitelma olisi ollut Elisabetille
vastenmielinen. Päinvastoin. Hän oli jo lapsuudesta saakka, setä
Pjotrin maatilalla Uudellakirkolla eläessään, omin ehdoin ruvennut
rakastamaan suomalaista rahvasta ja heidän pehmeän sointuisaa
kieltänsä, kun he, häneenkin puolestaan mieltyneinä, kokoontuivat
kylänraitille penkeille istumaan, ottivat hänet keskuuteensa ja
opettivat laulujaan, myöskin sen "Mistäs tulet, kustas tulet", jota
Elisabet oli sitten niin suurella menestyksellä laulanut kotona
vieraille. Myöhemmin sitten Suomeen muutettuaan hän yhä oli hyvin
kiintynyt suomalaiseen rahvaaseen, ja enemmän kuin sivistyneisiin,
jotka puhuivat ruotsia eivätkä välittäneet tuttavuudesta, vaikka
Elisabet olisi voinut puhua heidän kanssaan saksaa taikka ranskaa,
ellei venäjää. He ikäänkuin kääntyivät pois hänestä, ehkä
Aleksanderinkin tähden, joka vihoitti heitä tuon suomalaisuuden
periaatteensa vuoksi.

Mutta Elisabetin saksalaisetkin ystävät olivat kovasti sitä vastaan,
että Kasper pantiin suomalaiseen rahvaankouluun.

— Rakas Lizbeth — he sanoivat, — oletko ajatellut mitä vääryyttä
teet pojallesi?

— En ole ajatellut.

— Miehesi oikun tähden sinä olet valmis panemaan pikku Kasperin koko
tulevaisuuden vaaranalaiseksi. Eihän kukaan, ei kukaan tässä maassa
pane lapsiaan suomalaiseen kouluun, jos aikoo saada heistä
sivistyneitä.

— Jonkunhan täytyy ensimmäiseksi panna.

— Mutta mitä tulee pojastasi? Hän on vanhemmaksi tultuaan tunteva
itsensä yksinäiseksi ja vieraaksi muiden sivistyneiden joukossa. Hän on
tunteva itsensä hylätyksi. Ah, usko, Lizbeth, hän on tästä kerran
moittiva omia vanhempiansa! Onko sitä oleva helppoa kuulla?

— Mutta Aleksander sanoo, että ehkä muutkin sivistyneet kerran
seuraavat esimerkkiä ja rupeavat panemaan lapsiansa suomalaisiin
kouluihin.

— Mihin suomalaisiin kouluihin, rakas Lizbeth, eihän semmoisia ole
sivistyneitä varten! Ei ainoatakaan! Kaikki oikeat koulut ovat
ruotsalaisia.

— Niitä tulee.

— Ei, Lizbeth, anteeksi, mutta eiköhän miehesi ole suuri oikkuilija ja
visapää? Etkö ole huomannut, kuinka miehesi on jäänyt eristetyksi
kaikista seuroista? Onko teillä Viipurin sivistyneiden joukossa enää
ainoatakaan tuttavaa? Ja kaikki tuo vain jonkin hullunkurisen
päähänpiston vuoksi! Miksi tahallaan pilata koko elämäänsä?

Näin puhuivat kaikki yhdestä suusta.

Mutta seurauksena oli vain, että Elisabet yhä tarmokkaammin antautui
suomenkieltä harrastamaan. Häneen oli käynyt kipeästi tuo saksalaisen
rouvan lausuma ajatus, että Kasper on vanhempana ehkä todellakin
tunteva itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi vieraassa ympäristössä ja on
ehkä ikävöiden ajatteleva: miksi, miksi ette ole kasvattaneet minua
semmoiseksi kuin ovat kaikki muut?! Mutta silloinhan juuri pitäisikin
Kasperin tukena olla ainakin äidin, _joka osaa suomea ja ajatteleekin
suomeksi_ eikä muukalaisuudellaan ainakaan lisää hänen yksinäisyyden
tunnettaan.

Noilta ajoilta säilyneitä Elisabetin kielellisiä harjoitusvihkoja ja
suomalaisten sanojen luetteloja olen nähnyt useitakin. Myöskin omin
käsin ja suurella hartaudella kirjoitettuja kieliopillisia sijoitus- ja
taivutussääntöjä tavataan niissä. Suurta vaikeutta näyttää hänelle
tuottaneen erilaisten genetiivien oppiminen ja niiden syiden
käsittäminen, jotka tuon erilaisuuden aiheuttivat. Hänellä oli pitkät
kokoelmat näitä merkillisyyksiä, kuten: lamppu lampun — lampi lammen
— amme ammeen — lanne lanteen — kansi kannen — vesi veden jne.
"Miksi? miksi?" — kyseli hän lakkaamatta koettaen ymmärtää syitä
pehmennyksiin, kaksinnuksiin, supistuksiin, typistyksiin. Ja taas istui
Aleksander hänen viereensä koettaen kärsivällisesti selitellä ja usein
itsekin vaikeasti päästen perille kieliopin säännöistä, joiden
vaatimuksia hän itsekin osasi noudattaa vain korvakuulonsa perusteella.
Semmoinen oppiminen se vasta aikaa vei — kertoi Elisabet, — kun
Aleksander kaikessa perusteellisuudessaan alkoi kaivautua kielioppeihin
asian ensin itse ymmärtääkseen, ja hänen piti aina ymmärtää viimeisintä
ruotoa myöten, ennen kuin ryhtyi Elisabetille selittämään "miksi".
Siinäpä sitä odotellessa vasta haukotutti!

Elisabet alkoi niihin aikoihin myös puheluharjoittelun vuoksi käyttää
suomea kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, joita ei kyllä ollut
tarjolla liikaa. Parhaita tilaisuuksia oli, kun Aleksanderin veljet
kävivät Viipurissa, silloin sitä puhuttiin ja yritettiin. Välistä he
hyväntahtoisesti nauroivat Elisabetin kommelluksille ja usein myös
käänsivät jälleen ruotsiin, jota olivat tottuneet keskenään puhumaan.
Heitä täytyi Elisabetin usein pyytää puhumaan taas suomea. Mutta kun he
matkustivat pois, ei taaskaan voinut muuta kuin kuunnella, miten
palvelijat puhuivat murteita.

Elisabet koetti yhä ja yhä uudestaan ruveta puhumaan Kasperin ja minun
kanssani suomea, mutta sitä me emme oikein suosineet, sillä emme
itsekään vielä osanneet suomea täydellisesti ja usein meiltä puuttui
suomalaisia sanoja. Niinpä muistan kysyneeni kerran Kasperilta, mitä se
"krandash" (lyijykynä) taas onkaan suomeksi? Kasper vastasi: etkö nyt
_sitä_ tiedä, rantassihan se on. — Muistan myös mamman usein
aloittaneen päivänsä sanomalla meille: no nyt, pojat, tästä lähin
puhutaan vain suomea! Se tuli melkein sananparreksi, sillä sanat
toistettiin joka kerta, kun päätös oli vahingossa unohtunut. Mutta
mamma ei hellittänyt, ja pappa ei lakannut kannustamasta.

Syksyn tultua siis Kasper varustettiin kouluun. Hänelle laitettiin uusi
mekko ja mustanahkainen leveä vyö, jossa oli kadehdittava
messinkisolki. Selkään kiinnitettiin hihnoilla pieni kirjarensseli, ja
niin hän alkoi tallustaa joka aamu torin yli kouluunsa, joka oli sillan
tuolla puolen. Minulle sanottiin: kun kasvat, saat sinäkin rensselin.

Mikäli olen jälkeenpäin koettanut saada selville, oli tämä suomalainen
oppilaitos nimeltään Wilken koulu. Elisabet ei sen nimeä muistanut.

Mutta onpa minulla omaperäisiäkin muistoja tästä samasta koulusta.

Asia oli semmoinen, että näin kadotettuani ainaisen leikkitoverini,
veljeni, aika tuli kotona ikäväksi, ja minä ajattelin: kouluun täytyy
tästä minunkin lähteä, kannan kirjat käsissäni, vaikkeivät antaisikaan
rensseliä.

Olin suuri mankuja enkä antanut mammalle mitään rauhaa. Hän ei ottanut
asiaa kuuleviin korviinsakaan, koetti keksiä leikkejä ja leikki mukana,
jopa ryömi jaguaarina lattiallakin, mutta minua ei huvittanut mikään,
ja tuo petoleikki nyt ainakin tuntui jo kovin lapselliselta. Hymyilin
ylenkatseellisesti, mutta mamma ei taipunut lähettämään kouluun.

Silloin tuli odottamaton apu.

Pappa otti asian aivan toiselta kannalta. Hän tuli melkein hyvillensä.
Ehkä hän oli iloinen, että sai toisenkin poikansa suomalaiseen kouluun.

— Kun poikaa näyttää noin haluttavan, antaa hänen koettaa, — sanoi
hän mammalle, ja sillähän asia oli päätetty.

Rensseliä en kuitenkaan saanut. Enkä lähimainkaan heti seuraavana
aamuna päässyt Kasperin mukana kouluun. Vaan aloimme ensin papan kanssa
tavailla, ja kiireimmän kautta hän koetti saada päähäni laskennon
ensimmäisiä alkeita. Se oli tarpeen pääsytutkintoa varten, sanoi hän.

Vihdoin eräänä iltana menimme koulun rehtorin luo, jonka oli tutkittava
tietomäärääni. Kasper otettiin mukaan, koska minun oli siten
turvallisempi.

Istuimme rehtorin pehmeille tuoleille oudon kauas toisistamme. Jalkani
eivät ylettyneet maahan, kun tulin asettuneeksi liian syvälle
nojatuoliin. Mutta sitä ei nyt enää voinut auttaa. Pappa oli sanonut,
että pitää istua liikkumatta, ja hän katsoi koko ajan minuun. Hetki oli
jännittävä.

Rehtori luetti ensin jotakin kirjaa, sitten alkoi kysellä yhteenlaskua.
Vastatessani en katsonut rehtoriin, vaan pappaan, joka istui hänen
vieressään. Kaikki kävi jotakuinkin hyvin, kunnes minä rehtorin
kysymykseen ilmoitin, että 8 ynnä 6 on yhtä kuin 16. Näin papan
silmäkulmien hetkeksi värähtävän ryppyyn, ja että hän ei
ryhtynyt torumaan, oli vain siksi, ettei tässä _sopinut_ torua.
Mielenliikutuksen vuoksi en käyttänyt hyväkseni minulle annettua
miettimisaikaa, vaan pysyin väitteessäni, että 8+6 = 16.

Rehtori lakkasi kyselemästä. Hän neuvotteli vähän aikaa papan kanssa ja
sanoi, että minut otetaan kouluun "koetteeksi". Tämä oli kyllä
alentavaa, ja väärä vastaukseni kiusasi minua kauan.

Jo seuraavana päivänä mamma varusti minut Kasperin mukana kouluun, ja
me tepastelimme yhdessä käsi kädessä, vaikka Kasper taisikin vähän
hävetä mennä niin pienen pojan kanssa suurten poikien joukkoon. Mutta
suuret pojat ottivat minut iloisesti vastaan. He ottivat minut syliinsä
ja riitelivät, kuka heistä sai minua kantaa. He katselivat hienoa,
kahisevaa silkkimekkoani, vyötä ja solkea, ja ihmettelivät, miksi
kenkiini oli kiinnitetty vaskiset kärkisuojukset.

Kellon soidessa ja opetuksen alkaessa he veivät minut suureen
valkoiseen saliin, joka oli täynnänsä penkkirivejä, ja näihin he
istuivat, ja kuului kova porina, kunnes opettaja tuli ja meni penkkien
eteen korokkeelle. Silloin kaikki nousivat yht'aikaa ylös ja taas
yht'aikaa istuivat. Minut he olivat asettaneet istumaan ihan keskelle
huonetta. Eivätkä täälläkään jalkani ylettyneet lattiaan. Poikia oli
joka suunnalle niin paljon, ettei viimeisiä voinut miltään puolelta
nähdä, ja paljon niitä istui ikkunalaudoillakin, sillä pojat sanoivat
heidän saavan penkkinsä vasta myöhemmin, kun nikkari ehtii laittaa.

Opettajalla oli pieni keppi kädessä. Hän naputti pöytään ja rupesi
kyselemään. Silloin kaikki pojat huiskuttivat käsiään, ja se pojista,
joka vastasi, nousi seisaalleen. Kun en tiennyt mitä varten käsiä oli
nostettava ilmaan, en minä nostanut. Minulta ei kysytty koskaan mitään.
Väliajalla pojat taas ottivat minut syliinsä, ja joskus he suuressa
joukossa veivät minut monien käytävien ja huoneiden läpi hyvin isoon
saliin, jossa oli riippumassa katosta köysiä ja telineitä, täällä he
voimistelivat ja hyppivät "plinttien" yli. Ja pojat ja minä olimme niin
hyviä ystävyksiä, etten Kasperista tiennyt mitään. Mutta kyllä he
veivät minut koulun loputtua aina hänen luokseen, nostivat hartioilleen
ja minä olin ratsastavinani. Toiset kurottivat käsiään saadakseen minut
vuorostaan syliinsä, ja heilläkin oli hyvin hauskaa.

Aloin pian huomata, että koulunkäyntini ei ollut samanlaista kuin
muiden. Olinkohan todellakin niin pieni, että minua kannettiin sylissä
ja hyväiltiin? Jalat minä sentään lopulta sain ylettymään lattiaan,
ainakin toisen jaloistani, kun opettelin istumaan ihan istuimen
reunalla, mutta mitä merkitsi, ettei minulta milloinkaan mitään
kysytty? Pappa selitti kotona, että ehkä tahdotaan saada minut ensin
tottumaan koulun tapoihin, ja sitten kyllä ruvetaan minultakin
kysymään. Mutta eipäs vain ruvettu. Loukkaavaa!

Eräänä aamuna, kun Kasper ei odottanut, vaan lähti kouluun ilman minua
ja kun mamma pakkasen vuoksi tahtoi pukea minut töppöpäähineeseen ja
panna palvelustytön saattamaan, kävi minulle vihdoin ihan selväksi,
etten ollut vielä samanlainen kuin muut pojat ja että minua käytettiin
koulussa ikäänkuin vain "leikillä".

Juuri ovesta lähtiessämme minä siis sanoin mammalle, palaten takaisin
sisälle:

— Enpä enää viitsikään mennä kouluun.

— No ei tarvitsekaan, — sanoi mamma hellästi ja alkoi riisua
päällysvaatteitani.

Siinä sen koulunkäynnin loppu.

Enkä koko Viipurissa-olomme aikana enää ehtinyt siihen ikäkauteen, että
minut olisi "leikittä" pantu tähän kouluun, sillä suuria muutoksia
tapahtui pian oloissamme. Isästä tehtiin Suomeen sijoitetun
topografikunnan päällikkö, ja hänet siirrettiin Helsinkiin kaikkine
upseereineen.

Teimme matkan Viipurista Helsinkiin yhäkin meritse. Rautateitä ei kai
silloinkaan vielä ollut Suomessa muita kuin Helsingin-Hämeenlinnan
linja. Pietarin-Riihimäen ei liene ollut vielä liikenteelle avattu.

Muistan suuren laivan, jonka kannella oli kovin hauska Kasperin kanssa
leikkiä, tarkastella sen maukkaita sokkeloita ja tirkistää lasien läpi
ruumaan, jossa koneet syvällä jyskyttivät. Aurinko paistoi helakasti
kannelle, sininen vesi pakeni ohitsemme. Laivassa ei ollut siipipyöriä,
sanottiin tämän olevan ensimmäisen laivan, joka kulki "propellilla". Ja
todella, kun katseli peräkannelta alas veteen, kuohui vesi siellä
valkoisenaan ja jätti pitkän linjan. Muistan myös, kuinka joku vanhempi
upseeri koetti selittää Kasperille tuon propellin muotoa ja mistä
syystä se pyöriessään työntää laivaa eteenpäin. Vaikea oli käsittää,
että semmoinen laitos jaksoi näin suurta laivaa liikuttaa, vieläpä
saada kokkavedenkin kuohuina aaltoilemaan. Mutta Kasper oli kova
kyselijä. Hän tahtoi välttämättä tietää, miten höyry saa koneen
luistimen liikkumaan _edestakaisin_? Tähän kysymykseen setä ei ollut
halukas vastaamaan, hän vain murahteli jotakin, mutta Kasperista, kuten
sanottu, ei ollut niin helppo päästä. Sedän lopullinen selitys oli
tämmöinen: — "On huomattu", hän sanoi, "että höyryllä on se
ominaisuus, että se välistä voimakkaasti paisuu, välistä taas
hellittää, ymmärrätkö? noin vuorotellen, ymmärrätkö, poikaseni? Mutta
jätä minut jo rauhaan."

Niin vaillinainen oli siihen aikaan vielä yleisön käsitys
höyrykoneesta. Kasper jäi kovasti mietteisiinsä eikä oikein uskonut
setää. Hänen ihmettelyjensä vuoksi lieneekin tuo selitys painunut
muistiini.

Vihdoin saavuimme Helsingin satamaan.

Mutta sen jälkeen muistot sekaantuvat, varmaankin pitkäaikaisten,
rauhattomien muuttopuuhien ja järjestelyjen vuoksi, joissa kaikki
aikuiset hääräilivät.




VII. "SUOMALAISESSA ALKEISOPISTOSSA."


Oliko Aleksanderin muutto Helsinkiin todella aiheutunut hänen virkansa
vaatimuksista, vai oliko sen sisäisenä vaikuttimena ehkä oikeastaan
vain tarve saada Kasper ja sittemmin Arvid ja Eerik oikeihin
suomalaisiin sivistyskouluihin, jommoisia Viipurissa ei ollut, sitä on
vaikea päättää. Elisabetilta en tullut ajoissa tiedustelleeksi. Omasta
puolestani olisin taipuvainen ajattelemaan, että häntä vetivät
puoleensa pääkaupungin suomenmielisten yhä kiihkeämmät puuhailut,
joista jo julkisuudessakin käytiin ankaraa sanasotaa ja vielä enemmän
puhuttiin kulissintakaisuuksina ympäri maata. Kun on elänyt kauan aikaa
täydellisesti eristyneenä ja yksinäisenä ja omannut koko ympäristön
oudoksumia ja paheksumia periaatteita, niinkuin Aleksander Viipurissa,
ja kun sitten tietää, että tuolla lännempänä, tuskin vuorokaudenkaan
laivamatkan päässä on ryhmittynyt kokonainen joukko samanikäisiä ja
samanmielisiä tulenkantajia, jotka rohkeasti ja häikäilemättä uhmaavat
ajanhenkeä ja iloitsevat jokaisesta heihin liittyvästä, sen on täytynyt
tulla hyvin väkeväksi vetovoimaksi Aleksanderille. Päästä näkemään Yrjö
Koskista, Jaakko Forsmania, Agaton Meurmania, Löfgreniä, ehkäpä itse
Snellmaniakin, liittoutua heidän kanssaan, olla heidän kanssaan yhtä,
senhän on täytynyt, tuntua hänestä kuin joltakin kauan kaivatulta
elämänsaavutukselta, kytevän palon liekkeihin leimahtamiselta.

Mihin aikaan Aleksander oikeastaan tutustui Koskiseen, en ole
voinut saada selville. Mahdollista on, että he olivat keskenään
kirjeenvaihdossa jo Aleksanderin ollessa Viipurissa, mutta
persoonallisesti he tutustuivat luultavasti kohta Helsinkiin muuttomme
jälkeen.

Kasper joutui siihen suomalaiseen rinnakkaisosastoon, joka oli muutamia
vuosia ollut olemassa ruotsalaisen normaalilyseon yhteydessä ja
sijaitsi samassa, osittain kivisessä, valkeaksi kalkitussa
rakennuksessa Kasarminkadun varrella, melkein Esplanadin nurkassa.
Suomalaiset luokat olivat milloin missäkin tilapäisissä huoneissa,
sikäli kuin ruotsalaiselle osastolle parhaiten soveltui.

Varmaankin oli suomalaiselle osastolle kuitenkin alkanut tulvia liian
paljon oppilaita, koskapa hallitusmiesten puolelta ruvettiin uusiin
järjestelyihin, joiden tarkoituksena oli kaiketi johtaa tuo suomalainen
tulva pois pääkaupungista jonnekin vähemmin näkyville tienoille.

Hämeenlinnaan perustettiin siinä tarkoituksessa itsenäinen "Suomalainen
Normaalilyseo". Pieni kaupunki oli ylpeä. Koko maa oli ylpeä. Nimi oli
suomalaisille kovin harvinainen komeus: _suomalainen_ normaalilyseo!
Sepä kalskahteli tulevaisuuteen nähden kovin lupaavalta ja
toiveikkaalta.

Lyseo muodostettiin kuitenkin siten, että alin luokka helsinkiläisestä
rinnakkaisosastosta joka vuosi siirrettiin Hämeenlinnaan, joten tuo
osasto olisi supistumistaan supistunut ja kahdeksan vuoden kuluttua
kadonnut kokonaan olemattomiin.

Kasper ennätti juuri parhaiksi toiselle luokalle ja sai siis jatkaa
Helsingissä loppuun asti. Jos hän olisi kerrankin jäänyt luokalleen,
olisi hänenkin ollut siirryttävä Hämeenlinnaan. Luokalle jäämistä ei
Kasperin suhteen kuitenkaan tarvinnut pelätä.

Mutta olihan Aleksanderilla toinenkin poika, ja olisi kolmaskin
muutaman vuoden kuluttua jo kouluiässä. Hämeenlinnaanko hänen olisi
näiden tähden pitänyt siirtää topografinen esikuntansa?

Silloinpa "fennomaanit" parhaiksi joutuivat apuun.

Tuo suomalaisen normaalikoulun siirto pois pääkaupungista kokosi heidät
suureen yhteiseen voimainponnistukseen. Voimatta toivoa minkäänlaista
rahallista kannatusta hallituksen puolelta he päättivät yksityisillä
pienillä varoillaan saada aikaan poispyyhkäistyä normaalikoulua
vastaavan ensimmäisen luokan Helsinkiin. He ajattelivat kai, että
vuoden kuluttua kysymyksen ollessa toisen luokan perustamisesta
innostus asiaan olisi ehtinyt levitä jo laajempiinkiin piireihin ja
toisenkin luokan ylläpitäminen käynyt mahdolliseksi. Kolmantena vuonna
olisi innostus ainakin kolminkertainen, neljäntenä vähintään
nelinkertainen jne.

_Credo qvia absurdum_. Uskon asiat ovat tietenkin epäloogillisia. Mutta
niiden varaan rakentui fennomania. Älä pelkää, piskuinen lauma!

Ensimmäinen luokka perustettiin.

Kouluhuone saatiin vuokratuksi aivan ruotsalaisen normaalikoulun
viereiseltä asuintontilta ylempää Kasarminkadulta, joten se saattoi
muistuttaa itsepäistä kasvannaista mahtavan oppilaitoksen kyljessä.
Erottava porttikin, joka sinne johti, hajosi vähitellen poikien
retuutusten tähden, niin ettei syrjäinen olisi tiennyt siinä kahta eri
koulua olevankaan.

Vielä toinenkin asumus vuokrattiin samasta pihasta. Se oli
yksikerroksinen puutalo, jonka toisesta puolesta muodostettiin
huoneisto luokan ainoalle opettajalle eli "rehtorille". Luokka sitä
vastoin sijaitsi pienestä kivitalosta vuokratussa huoneessa.

Tälle ensimmäiselle luokalle minä jouduin.

Kasperia en useinkaan nähnyt siinä toisen pihan suuressa poikain
vilinässä, ja lienevätkin suomalaiset pitäneet vähän eriseuraa
lukuisempien, vallalla olleiden "norssien" suhteen. Enpä usein löytänyt
häntä edes mennäksemme yhdessä koulusta kotiin. Mutta välistä näin
hänet, kun luokkamme kulki yhteiseen voimistelusaliin. Omituisen
sattuman vuoksi oli nimittäin normaalikoulun rehtori suomenmielisille
myötämielinen, ja hänen vaikutuksestaan kai saimme käyttää tuota
voimistelusalia. Hänen nimensä oli Kihlman. Hän oli suuri, vähän
kumaraselkäinen, kaljupäinen, aina pitkässä mustassa verkatakissa
esiintyvä, oikeudenmukainen, mutta hyvin pelätty vanhus, josta Kasper
kertoi poikien sanovan, että "se kulkee kuin kiljuva jalopeura etsien
ketä nielaista saisi". Myöhempinä aikoina hän oli suomenmielisyydestään
hyvin tunnettu, jopa vaikutusvaltainen toimihenkilö erittäinkin
kaikissa suomalaisten taloudellisissa yrityksissä.

Meidän takapihaan eristetty luokka parkamme sai komeaksi nimekseen
"Suomalainen Alkeisopisto". Hämeenlinnan vuoksi sen nimenä ei voinut
olla vielä komeampi "Normaalikoulu".

Rehtorimme ja ainoa opettajamme ei ollut läheskään ison ja
arvovaltaisen Kihlmanin veroinen arvohenkilö. Hänen nimensä oli
K. Forsman, mutta ei kukaan tiennyt mitä nimiä nuo vaatimattomat
alkukirjaimet edustivat. Hän oli Yrjö Koskisen (Georg Forsmanin)
läheisiä sukulaisia Pohjanmaalta, kasvatettu hänkin sikäläisissä
pietistisissä kodeissa, joiden lapset, tavallisesti jo alkaen vapautua
vanhempainsa kirkollisesta ahdasmielisyydestä, niin usein sen sijaan
hurmaantuivat kansallisuus-aatteeseen, jota oikeat pietistit pitivät
sittenkin maallisuutena, synnillisenä. Semmoinen pietismin ahtaudesta
vapautunut henki oli itse Yrjö Koskinenkin: hänen isiensä intohimoinen,
maailmasta kokonaan poispäin kääntynyt taivaanvaltakunnan
tavoitteleminen oli hänessä muuttunut yhtä intohimoiseksi, mutta monin
verroin värikkäämmäksi, palavan intomieliseksi ja elämäntuntuiseksi
rakkaudeksi suomalaiseen kansakuntaan, siis osaan juuri tätä reaalista
synnillistä maailmaa.

Meidän rehtorimme eli hyvin vaatimatonta elämää vaimoineen tuossa saman
pihan puurakennuksessa, jonka huoneistoon meillä oli luonnollinen
tilaisuus sangen läheisesti tutustua, koska meidät joskus kutsuttiin
sinne laiskanläksylle. Hän käytti pukunaan aina samanväristä harmaata
sarkaverkaa, jonka liivi, muodin vaatimuksia halveksien, ylettyi
melkein kokonaan peittämään rintapaidan. Ei ihmeeksikään hänellä
milloinkaan ollut siihen aikaan muodikasta pystykaulusta väljästi
kääntyvine kärkineen ja paksusti röyheltyvine huivisolmuineen, vaan
aina samanlainen ahdas alaspäinen, ja kaulahuivina vain sormea kapeampi
musta nauha, tiukasti ristiin sidottuna. Kaulus oli ahdas, ja siitä
johtuva tapa alituisesti venytellä kaulaa ikäänkuin irti kuristuksesta
oli saanut spasmin luonteen. Hän suoritti saman liikkeen myöskin
kiukustuessaan eikä vain kauluksen puristaessa. Ruskeanpunertavat
viikset ja parrantupsu alahuulen alla, paksut, väkevät, kehyksettömät
lasit ohuine ja terävine, liian ahtaasti istuvine, korvain taakse
kiertyvine sankoineen olivat koko kouluajan alituisesti edessäni.
Muistan kuin jotakin peräti tavatonta, melkeinpä kauhistavaa, kun hän
joskus alkoi kiskoa irti noita punaisiin kasvolihoihin ja nenän varteen
syvälle syöpyneitä sankojaan, jotka nyt jättivät vielä kahta vertaa
punaisemmat viirut. Tämä temppuilu oli harvinaista lepohetkeä meille.
Lasittomia, mitään näkemättömiä silmiään mulkoillen hän alkoi mitä
huolellisimmin hieroa nenäliinalla laseja puhtaiksi, joita tarkasteli
tällöin vain parin tuuman päästä. Sitten sangat taas yhtä huolellisesti
sijoitettiin entisiin uomiinsa ja jatkettiin maantietoa.

Vain ehkä parissa tapauksessa koko koulunkäyntini aikana voin muistaa
hänen nauraneen. Sitä hän ei ollenkaan osannut tehdä, häntä vain
jotenkin hytkytti, jotakin sihisi, hampaat paljastuivat, siinä kaikki,
mitään naurun ääntä ei tullut kuuluviin.

Alaluokilla hän oli ainoa opettajamme kaikissa aineissa. Näimme hänet
siis edessämme joka päivä kuusi tuntia, 9-1 ja 4-6, aina tuossa ikuisen
harmaassa puvussa, joka ei ollut milloinkaan uusi eikä milloinkaan
käyttämättömäksi vanhentunut, aina istumassa samalla tuolilla, aina
samalla tavalla kurkotellen päätänsä pois kauluksen kuristuksesta ja
aina pukinpartaansa hieroen, niin että se oli keskeltä kulunut. Joskus
iltpäivätunneilla hän tuntui vähän rasittuneelta, oli kaiketi myöhään
yöhön saanut korjata vihkojamme, mutta tämä ei suinkaan tuntunut
opettamisen laimentumisena, ei, vaan hänen nenänpielensä vain
kalpenivat, suu jäykistyi ja, enempää kuin juuri raolleen aukeamatta,
vetäysi vähän viistoon. Sitten meni kaikki taas paikoilleen, silmät
ikäänkuin kyyneltyivät ja hän teki pienen nielaisuliikkeen — siinä
luulossa, ettei kukaan ollut huomannut tuota tukahdutettua haukotusta.
Itse asiassa haukotteli kuitenkin hänen jälkeensä puoli luokkaa. Oi
kuinka vieläkin haukotuttaa muistellessani rehtorimme kalpenevia
nenänpieliä ja hänen väkivaltaisia ponnistuksiaan luonnonlakia vastaan!
Iltapäivätunnit päivällisen jälkeen olivat todellakin rasittavia,
vaikkapa vain kaunokirjoitustunnillakin. Hämärästi kahden kattolampun
valaisemassa luokkahuoneessa me 30-40 oppilasta kävelimme vuorotellen
vihkoinemme opettajanpöydän ääreen näyttämään saannoksiamme: joko
onnistuimme vihdoinkin pääsemään _n_:stä _m_-kirjaimeen taikka meidät
palautettiin vielä sivumäärin jatkamaan saman n:n kirjoittamista,
kunnes sen kyhmyt olivat yhtä pitkät, yhtä pyöristyneet ja viivat
yhdensuuntaisesti kallellaan.

Oppilasjoukko oli mitä moninaisinta kokoomusta. Paria, kolmea
poikkeusta lukuunottamatta, jotka liittyivät kouluun muistaakseni
vuotta tai paria myöhemmin, oli ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla
luokalla enemmistönä "kansanlapsia", jolla nimellä tarkoitettiin ja kai
vieläkin tarkoitetaan koulusivistystä vailla olevien vanhempien lapsia.
Niitä oli joitakuita Pohjanmaalta, tunnettujen maalaisten, talollis- ja
käsityöläissukujen lapsia, mutta enimmäkseen kuitenkin kaupunkilaisten
pikkuliikkeenharjoittajien ja käsityöläisten piireistä, suurimpana
enemmistönä helsinkiläisiä, joiden joukossa joitakuita kaikkeakin
kotikasvatusta vaille jääneitä, jopa täysin kehittyneitä "katupoikia".
Miellyttävimpiä olivat nuo hienot, hiljaiset maalaispojat, jotkut
hyvinkin kaukaa pohjoisesta. Oli Karjalasta, jopa Inkeristäkin
tulleita, mikä kaikki todistaa, että tämä niin vaatimattomalta näyttävä
kouluyritys oli herättämässä kansan huomiota ja harrastusta ympäri
maan.

Opettajia lienee sitten toisen ja kolmannen luokan tarpeiksi ollut
alussa hyvinkin vaikea löytää, koska ensiksikin kaikki opettajain
valmistus tapahtui maassa yksinomaan ruotsinkielellä, mutta
erittäinkin, koska opettajille voitiin tässä kootuilla antimilla
perustetussa koulussa tarjota äärimmäisen niukka palkka. Kaikkihan
perustui aatteelliseen innostukseen ja uhrautumishaluun. Olenpa varma,
että rehtorimme harmaan sarkatakin ikuisuus ja uusimattomuus ei
suinkaan johtunut mistään erikoisesta kiintymyksestä vanhoihin
vaatteisiin, kuten jotkut pojat väittivät, vaan kyllä se johtui palkan
niukkuudesta, niinkuin sekin, minkä jotkut laiskanläksyläiset olivat
panneet merkille, että hän heidän tullessaan oli istunut pöydän ääressä
pennejä laskemassa. Olihan meillä jonkin aikaa ensimmäisillä luokilla
ruotsinkielen opettaja, joka näytti vähän rentultakin, ja saattaa olla,
että hänen oli pakko tyytyä niukkaan palkkaan, ei aatteen vuoksi, vaan
koska muuta tointa ei löytänyt.

Mitä ylemmille luokille kiipesimme, sitä parempia opettajia meillä
alkoi olla, alkoipa olla oikeita lehtorejakin, jopa myöhemmin
pedagogisia kuuluisuuksiakin.

Näin toteutuivat vähitellen koulun perustajain rohkeimmat toiveet.
Pari kolme vuotta oltuansa siinä kuin kasvannaisena ruotsalaisen
normaalikoulun kupeella muutti yhä suurentuva Suomalainen Alkeisopisto
Kaisaniemen rinteelle (ns. Böökin koulun naapuriksi). Mutta innostus ja
uhrautuvaisuus kasvamistaan kasvoi. Helsinkiläisten esimerkkiä seuraten
jo moni muukin kaupunki alkoi itsellensä suomalaista lyseota puuhata.
Pian syntyi ajatus oman kivitalon rakentamisesta meidän koulullemme.
Taas keräyslistat liikkeelle, taas kokonaisten omaisuuksien uhraamisia,
taas naiset hopea- ja kultahelyjänsä myymään! Ja niinpä opistomme kuusi
luokkaa muuttaa omaan kivitaloon Ratakadun varrelle. Siinä on tilaa jo
seitsemännellekin ja kahdeksannelle luokalle. Siihen saadaan
opettajiksi jo Aleksander Strengit, Adolf Strengit, Hynénit, Koverot,
Nordlundit, maan etevimmät opettajat, kunnes koulu myöhempinä aikoina
muuttuu kuin muuttuukin Suomalaiseksi _Normaalilyseoksi_ ja sijaitsee
nyt entisen alkeisopiston vieressä, maan ehkä upeimmassa
kouluhuoneistossa!

K. W. Forsman — hän ei enää ehtinyt näihin komeuksiin. Eipä olisi ehkä
kelvannutkaan valtionkoulun rehtoriksi. Hän taisi olla vain —
maisteri.

Yhtä vähän kuin hänen eläessään kukaan tuli kiittäneeksi häntä
vaivoista, yhtä vähän on hänen kuoltuaan mitään ylistyspuheita pidetty
hänen elämänsä uhrauksesta aatteen palvelukseen. Rehtori Forsman muutti
vanhentuessaan — ehkäpä jo väsyneenä opettajantoimeen — kansakoulujen
tarkastajaksi jonnekin Etelä-Pohjanmaalle, missä hän meni manalle vasta
muutamia vuosia sitten. Eikä voi olla hartaasti toivomatta, että hänen
toimeentulonsa oli vanhuuden päivinä jo helpompaa ja että hän oli
osannut iloita ja nauraa enemmän kuin noina yhdeksänä parhaan
miehuutensa vuotena, jolloin joka päivä kyllästymiseen asti näimme
hänet luokkamme edessä.

Tämänlaatuisilla hurskaiden pietistien jälkeläisillä oli nyt kerta
kaikkiaan semmoinen käsitys suomalaisuudesta, että sen ajaminen oli
Jumalan tahdon täyttämistä. Ja niin tosissaan he olivat tässä
ydinkäsityksessään — vaikka pietistien synkkyydestä jo vapautuneinakin
— ettei ihmissuosion tai tunnustuksen tavoitteleminen ollenkaan
kuulunut heidän ohjelmaansa; yhtä vähän heidän päähänsä milloinkaan
pälkähti ilmaista sitä iloa ja hilpeyttä, minkä velvollisuuden
täyttäminen luonnostaan ihmissielulle tuottaa. Ainakin tämä Forsman
olisi pitänyt kunnianasiana päinvastoin peittää semmoisesta aiheutuvaa
iloa.

Mutta minun täytyy nyt mennä hakemaan Elisabetiamme.

Minne hän jäikään?




VIII. ELISABET TUTUSTUU FENNOMAANEIHIN.


Helsinkiin muutettuamme oli Aleksanderin ensimmäisenä huolena ollut
perheensä suomenkielentaidon edistäminen ja moitteettomaksi
saattaminen. Oli vapauduttava siitä epäkirjallisesta murteesta, joka
oli Viipurissa tarttunut sekä Elisabetiin että meihin. Sillä nyt oli
välttämätöntä omata suomalainen kirjakieli, jota paraikaa vielä luotiin
ja jonka oli oltava Suomen erikoisena sivistyskielenä. Sivistyneen
säädyn tunnusmerkkinä oli oleva, että se puhui tätä kirjakieltä eikä
murteita, jotka edustivat "sivistymättömiä". Ei siis mitenkään enää
"mie", "miun", "veissi", "messässä", niinkuin Viipurissa puhuttiin,
vaan selvästi: minä, meidän, veitsi, metsä.

Tässä tarkoituksessa Aleksander — kaiketi suunnitelmansa mukaisesti
— vei perheensä kesäkuukausiksi eri osiin maata, milloin Hikiään
(Etelä-Hämeeseen), milloin Kontiolahdelle (Joensuun tienoille), milloin
Kangasalle (Tampereen seuduille), monia muita seutuja luettelematta.

Hikiässä olimme ensimmäisen ja pari seuraavaa kesää, joiden aikana
siellä toimitettiin myös topografisia korkeusmittauksia. Pikku ryssä
pantiin juoksemaan valkoinen, mustilla asteviivoilla varustettu riuku
selässä kauas pitkin aukihakattua linjaa. Kun mies vihdoin pysähtyi
jonkin mäen rinteeseen, oli hän pienentynyt melkein näkymättömäksi,
samoin hänen riukunsa, jota hänen oli nyt pidettävä pystyssä. Isä
kiikaroi kartalle asetetun messinkiputken läpi, joka oli asetettu
kolmijalan päälle, ja tarkasteli, oliko upseeri merkinnyt
korkeusasteen. Sitten he taas muuttivat paikkaa ja välistä puuhasivat
aamusta iltaan, sillä aikaa kun me leikimme Hikiän hauskalla suurella
pihalla, tallin- ja navetanparvilla, metsikössä ja hakamailla.

Mutta emmepä saaneet olla kovinkaan joutilaina, sillä meille oli
hankittu ankara maisteri (Könönen oli hänen nimensä), joka saattoi
päivän helteisimpänäkin hetkenä käskeä pieneen huoneeseensa ja — itse
puolipukeissa, kengittä ja sukitta — tuntikausia opettaa meille
suomenkielen hienouksia ja valmistella meitä vastaisissa kouluaineissa.
Hänen oli myös määrä haastella suomea äidin kanssa. Hän oli kyllä
Karjalasta kotoisin, mutta käytti puheessaan mitä ankarinta
kirjakieltä, tarkasti välttäen murteellisuuksia. Seuraava maisteri oli
periaatteen mukaisesti kotoisin Länsi-Suomesta. Hänen nimensä oli
Hannula, hänkin puhui aina kirjakieltä, jopa kirjoitteli runoja.

Elisabet oli siihen aikaan jo toteuttanut päätöksensä. Hän ei puhunut
kanssamme enää muuta kuin suomea, vaikka se oli hänelle vaikeata.
Toisinaan sattui, että hänen täytyi kysyä meiltä, mitä jokin venäläinen
sana on suomeksi, mutta itse kysymyksen hän teki suomeksi. Pian hänen
täytyi huomata, että hänen lapsensa alkoivat unohtaa hänen entistä
kotikieltään.

Äskettäin, hänen vielä eläessään, kysyin, eikö hän milloinkaan tuntenut
kaipausta vanhaan kotimaahansa.

Hänen piti ruveta oikein miettimään ja muistelemaan, miten asianlaita
oli. Ja näytti ensin siltä, kuin ei hänellä olisi erikoisia kaipauksen
muistoja.

Mutta hetken kuluttua hän sanoi eloisasti:

— "Olenpas vainenkin tuntenut jotakin sellaista. Koetin aina elättää
ja itsessäni säilyttää mieltymystä suomalaisiin, niinkuin se olisi
ollut elämäni pelastava korsi, mutta ehkäpä sittenkin liian aikaisin
uskottelin itselleni, että tässä suhteessa olin jo saavuttanut jotakin.
Kerran — Viipurissa vielä asuessamme — tuli vastaani kaksi venäläistä
sotamiestä, jotka ohikulkiessaan osoittivat toisilleen joillakin
portailla laiskasti loikoilevia työmiehiä ja sanoivat halveksien: onpa
niillä aikaa siinä lekotella ja kylkiänsä paistatella! Aivan
odottamatta heidän aiheeton inhonsa tarttui minuun ja tunsin suurta
vastenmielisyyttä noita rumia ja toimettomia laiskureita kohtaan. Vielä
odottamattomampaa minulle oli, että samassa jokin lämmin tuulenhenki
lehahti minua kohden Venäjältä päin. Äkkiä olin vanhempieni kodissa,
teekeittiö pihisi ruokasalin pyöreällä pöydällä, isä tuli harmaassa
kotitakissaan, äiti istui pöydän ääreen, — Misha siveltimineen
maalaili pää kallellaan omaa työtänsä arvostellen — Shura, Njanja...
Kun heräsin ja näin taas viipurilaisen kadun edessäni, valtasi minut
sellainen kodinkaipaus, että olin itkeä. Tämä tunne peloitti minua.
Ymmärsin, kuinka vaarallista minun oli kuunnella mitään inhonpurkauksia
ja lyhyimmäksikään tuokioksi hukata mielestäni sitä, mitä jo olin
saavuttanut."

Olisi vaikea uskoa, että tämä oli todella hänen ainoa koti-ikävän
muistonsa, ellei tietäisi, miten tarmokkaasti hän koetti olla mukana
lastensa kasvavassa suomalaistumisessa. Hän todella _pelkäsi_
sellaiseen sentimentaalisuuteen vaipumista, ehkä salasi, ehkä
tahallisesti tukahdutti sitä, ja lopulta pääsi kuin pääsikin siitä
irti. Clodteille oli juuri kaikkinainen sentimentaalisuus ehkä enimmän
vieras tunne, mutta vierainta kaikesta sen tahallinen paisutus.

Samoissa suomalaisen kielitaidon edistämistarkoituksissa vietimme
eräitä kesiä myöskin Lopella (Riihimäen tienoilla) Sajaniemen kylässä.

Sielläkin oli kesää viettävä maisteri ja lisäksi muuan suomenkieltä
harjoitteleva pariskunta. Mies aikoi pyrkiä opettajaksi suomalaiseen
lyseoon ja hänellä oli siis niinkuin monella pedagogilla kova kiire
oppia suomea teoreettisesti, osattuaan vain jotakin murteellista
"kyökkisuomea". (Kesähuviksi maisteri sitä paitsi taisi hakkailla
lehtorin rouvaa, kun mies istui ongella.) He asuivat meidän pihamme
naapureina ja olivat sangen iloista väkeä, joten puheharjoitusta oli
riittämiin Elisabetinkin osalle. Aleksander, joka kävi maalla
Sajaniemessä aina viikon parin päästä, piti pariskuntaa maistereineen
kuitenkin puolisivistyneinä, ja hänellä olikin jo tiedossa
täysipitoisempaa seuraa Elisabetille.

— No, Liza, valmistupa nyt pitkälle kävelymatkalle. Menemme
Leppälahteen.

— Mikä se on?

— Siellä asuu professori Yrjö Koskinen, se sama, josta olen sinulle
kertonut. Leppälahti on hänen maatilansa.

— Ah, Aleksander, eikö ollut tarkoitus, että täällä maalla eläisimme
täydessä vapaudessa, ja nyt täytyy sittenkin pukeutua ja vierailla.
Onkohan tuo käynti niin välttämätön?

— Kuinka emme kävisi Koskisella, kun kerran asummekin niin lähellä?
Semmoisesta tilaisuudesta sietäisi toki iloita eikä nyrpistyä.

Elisabet selitti, ettei hänen mielestään ollut edes oikein hienoa käydä
vierailulla kesän aikana.

— Kuinka niin?

— Niin vain, että eikö Koskinenkin perheineen ole maalla vain kesäisin
ja tahtoo olla rauhassa? Näkevät jo kaukaa ikkunoista meidän lähestyvän
ja ajattelevat: Kas niin, jo tulevat! Eikös vain sittenkin!

— Voithan ottaa lapset ja sienikorit mukaan. Siellä on ensin alavaa
lepikkoa ja koivikkoa. Olemme vain niinkuin sieniretkeltä
poikkeavinamme taloon.

Tämä muutti Elisabetin mielen ja nyrpeys hävisi. Sieniretkelle
Aleksanderin ja lasten kanssa! Voiko olla mitään hauskempaa! Sienien
poimiminen oli niitä harvoja venäläisyyksiä, jotka vielä seurasivat
Elisabetia Suomeenkin ja joista hän ei malttanut luopua, vaikka hyvin
tiesi, ettei Suomessa sieniä ollenkaan käytetty eikä niitä kukaan
poiminut. Hän opetti meidätkin riemuitsemaan jokaisesta tatista, jonka
löysimme, ja ilmaisemaan ilomme raikuvilla huudoilla (ehkä siksikin
huutamaan, että hän tietäisi, missä olimme, emmekä pääsisi eksymään).
Mitä pienempiä sienet olivat, sitä enemmän ne häntä ihastuttivat. Usein
hän piteli kauan kädessään peukalonpään kokoista puna- tai valkosientä,
katseli sitä joka puolelta eikä raatsinut viskata koriin. Mutta että se
koivikko, johon jouduimme Leppälahden alavaan hevoshakaan päästyämme,
saisi hänet haltioihinsa, sen saattoi jo edeltäpäin arvata. Hajauduimme
eri suunnille metsään kunkin valitessa oman etsintäalueensa ja
poimiessa omaan koriinsa. Iloiset huhuilut kajahtelivat läheltä ja
kaukaa. Hauskinta oli, kun korit täyttyivät ja sai mennä äidin luo
näyttämään koottuja aarteita. Hän istui mättäällä, leikkeli ja
puhdisteli sieniä jättäen koriin vain puhtaimmat palaset. Mutta vaikka
palaset olivat mielestämme aivan liian pieniksi silvotut, kokoontui
hänelle tässä haassa kaksi suurta korillista, ja vielä meidänkin
korimme tulivat täyteen.

Koskinen otti meidät hilpeän ystävällisesti vastaan. Hän nauroi
herttaisesti, kun näki sienikorimme, kiitti niistä ja toimitti korit
pois keittiön puolelle. Me katselimme pitkään toisiamme ja äitiin, kun
korimme hävisivät, mutta hänessä ei huomannut vähintäkään
mielenliikutusta. Päinvastoin hän ikäänkuin kävi eloisammaksi ja
vilkkaammaksi puhelussaan Koskisen kanssa. Me luulimme, ettei hän
kenties ollut käsittänyt tilannetta. Kasper meni hänelle kuiskaten
selittämään, että Koskinen oli luullut saaneensa sienet itselleen.
Mutta hän työnteli Kasperin pois eikä ollut kuulevinaan, mitä hänelle
sanottiin. Sitten menimme isälle valittamaan. Hän näytti kyllä olevan
vähän hämillään, mutta käski hänkin meidän olla vaiti.

Rouva Koskinen tuli myöskin esille. Hänet muistan jokseenkin
kookkaaksi, kasvoiltaan kalpeaksi, käytökseltään hermostuneen ujoksi
rouvaksi. Hän oli ylen harvapuheinen ja seurusteleminen tuntui olevan
hänelle melkein tuskallista. Kuitenkin tuntui yhtä selvästi, että
hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, jonka hän kätki sisimpäänsä
aikomatta sitä ikipäivinä sanoa tai edes ymmärtämättä semmoisen
avomielisyyden mahdollisuutta. Hänen tyttärensä oli vielä hiljaisempi
ja hänestäkin saattoi selvään nähdä, kuinka paljon viisautta, hyvyyttä
ja tunteellisuutta voi olla sellaisen ujoudenmuurin takana, milloinkaan
ilmenemättä muille kuin ehkä lähimmille omaisille. Nuori Elisabet,
jonka avomielisyys oli hänen toinen luontonsa, koetti turhaan
kirvoittaa heistä esille sitä, mitä heissä niin selvään tuntui olevan.
Mutta onnistumatta yrityksessään hän vaikeni ja tuli surulliseksi,
epäillen ehkä kielitaitonsa olevan yhä niin vaillinaista, ettei
suomalaisia haluttanut hänen kanssaan puheisiin antautua. Ja niin
jäivät äiti ja nämä ihmiset toisilleen suurimmiksi vastakohdiksi, mitä
suinkin voi ajatella.

Oli siellä poikiakin. Vanhin oli hänkin Yrjö niminen, taisi olla jo
ylioppilas. Sakari oli muistaakseni Kasperin luokkatoveri
normaalikoulussa, ja nuorin oli Lauri, vähän minua nuorempi ja
erikoinen mielikkini. Me kohta hyvin tutustuimme.

Koskinen itse oli ulkonäöltään siinä miellyttävässä ikäkaudessa,
jolloin mustat hiukset ja parta vasta arasti alkavat paikoitellen
hopeoitua.

Hän oli keskikokoinen, hiukan etukumarassa käyvä, solakkavartaloinen
mies. Myöhemmiltä ajoilta muistan hänen aina esiintyneen mustissa
vaatteissa, enkä voi muistaa hänen kotonakaan kaupunginasunnossaan
milloinkaan olleen muunväriseen lyhyempään takkiin pukeutuneena.
Varmaankin tämän vuoksi hän on Leppälahdenkin muistikuvassani
pukeutuneena pitkään, mustaan verkatakkiin — mikä kesäoloissa tuntuu
kylläkin luonnottomalta. Tuo alinomainen mustissa esiintyminen oli
kaiketi hänelläkin jäännös läheisestä heimoyhteydestään Pohjanmaan
pappissukujen ja pietistien kanssa. Mutta näiden raskaasta
surumielisyydestä hän oli paljon enemmän vapautunut kuin K. W. Forsman
ja Kihlman. Hän oli erinomaisen hilpeä mies. Iloinen nauru hersyi
häneltä aivan luonnostaan.

Kasvot olivat hänellä säännölliset ja kauniit. Ihon väri oli terveen
kellertävä, mustat kulmakarvat, jotka olivat vähän liian koholla,
kaartuivat kauniisti ruskeahkojen silmien yllä, joiden luomet vähän
raskaanlaisina peittivät silmää puoliväliin asti. Tämä antoi noille
elämän- ja ilonhaluisille silmille vastoin todellisuutta puhuvan, mutta
sitä miellyttävämmän uneliaisuuden ilmeen, joka oli ehkä sekin tarpeen
korostamaan osaltaan hänen vakaan rauhallista mielenlaatuaan, joka ei
milloinkaan näkyvästi kiihtynyt.

Sangen tunnusomaista Koskisen kasvoille oli vielä hänen kapea, noin
8 sentin pituinen pukinpartansa. Ilman sitä ei hänen kuvaansa voisi
ollenkaan ajatella. Tämä hienosti hoidettu, suorakaiteinen pukinparta
se sittemmin aina isän totikutsuissa näkyi ukkojen joukossa tutusti
viipattavan, Koskisen esitellessä jotakin ja muiden tarkkaavasti häntä
kuunnellessa. Sen vuosikymmeniä kestäneen vähittäisen muuttumisen
mustasta ensin hopeansekaiseksi, sitten harmahtavaksi ja vihdoin aivan
valkoiseksi olen saanut muistinaikanani todeta.

Voi olla, että loppuiällään, raskaiden valtiollisten vaikeuksien
painostamana, Koskinen jonkin verran kadotti mielenlaatunsa
tunnusomaista hilpeyttä, välittömyyttä, vapautta. Mutta ainakin
silloinen Leppälahden Koskinen oli pelkkää päivänpaistetta,
elämänhalua, tulevaisuudenluottamusta. En tietenkään siihen aikaan
olisi osannut näillä sanoin kuvata hänen olemustaan, mutta muistikuva
hänen silmistänsä, hänen miellyttävästä puhetavastaan on säilynyt
elävänä mielessäni, ja siihen kuvaan nyt katsoessani voin ammentaa
sellaisiakin vaikutelmia, joista ei silloin ollut valmista käsitystä.

Paremmin kuin mikään muu kuvaa Yrjö Koskisen silloista olemusta hänen
oma sepittämänsä runoelma, jota kauan laulettiin ympäri Suomen ja
vieläkin lauletaan. Luullakseni runo on hänen ainoansa, siis tavallaan
myös hänen joutsenenlaulunsa isänmaalle. Ehkä monenkin muistoa
virkistän, kun kertaan runoelman sanat tässä.

    Honkaen keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa.
    Honkaen välistä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa.
    Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen
        Suomeni maa!

    Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää.
    Paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää.
    Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen
        Suomeni maa!

    Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkaen humina ja luonto muu.
    Itse en sydäntäni hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu:
    Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen
        Suomeni maa!

Voiko olla mitään päivänpaisteisempaa, heleämpää, raikkaampaa,
masennuksesta ja toivottomuudesta vapaampaa!

Elisabet rakasti sanomattomasti tätä laulua ja sen sävelmää.

Mutta mihin joutuivatkaan sienemme?

Runsaasti kahviteltuina, vieraanvaraisesti kaikin puolin kestittyinä,
ilomielisinä, vaikkapa tyhjinkin korein palatessamme Leppälahdesta
kotiin päin, nostimme Kasper ja minä sentään uudelleen kysymyksen
sienistä.

Äiti ei nytkään halunnut asiasta puhua, sanoipa vain:

— No, pojat, annetaan sen asian olla. No, Koskinen luuli, että sienet
olivat hänelle ... no, välipä niistä!

Silloin me saavutimme papan, joka kulki edellä, ja aloimme häneltä
tiedustaa, luuliko hän Koskisten syövän sienemme. Pappa sanoi siihen:

— Kyllä minä luulen hänen lähettävän ne navettaan ja käskevän syöttää
lehmille.




IX. MUITA TUTTUJAMME.


Paitsi Koskista oli meillä Lopella vielä muitakin tuttavia.

Vähän pitemmällä, toisen lahden pohjukassa oli pappila, jota asusti
rovasti Brander. Tämän perheessä vierailimme usein sekä Koskiset että
me.

Siellä oli ainakin neljä poikaa, kaikki lähimain meidän ikäisiämme, ja
he olivat paljon taipuvaisempia hauskoihin vallattomuuksiin kuin
Koskisen pojat. Vain nuorin, Jalmar, ei vielä voinut ottaa osaa
kaikkiin leikkeihin.

Pojista oli Gunnar normaalikoulun suomalaisella osastolla Kasperin
luokkatoverina, Alfred, jota sanoimme Apeksi, joutui Suomalaiseen
Alkeisopistoon samalle luokalle kuin minä. Rovasti oli, hänkin kaiketi
Koskisen vaikutuksesta, kova fennomaani, joka ei epäillyt "uhrata
lapsiansa suomalaisuuden alttarille".

Hänellä oli myöskin tytär, Iida, joka taisi olla lapsista vanhin ja oli
täysi-ikäinen, miellyttävä, kookas neiti. Äiti kutsui usein heidät
kaikki meille Sajaniemeen "leikkimään", sillä seuraleikit olivat siihen
aikaan hyvin muodissa, eivätkä aikuisemmatkaan niistä vetäytyneet pois.
Niinpä Iida neiti ja Koskisen vanhin poika, Yrjö maisteri, ottivat
innokkaasti osaa Sajaniemen pihalla leiskuviin piiritansseihimme. He
valitsivat piiristä tanssiin toisensa vähän liian usein. He olivat
silloin onnellisen näköisiä. Heidän silmänsä säteilivät ja heidän
poskensa punoittivat naurusta ja ilosta pyöristyneinä.

Elisabet näytti olevan heidän tähtensä myöskin onnellinen.
Kysymykseemme, miksi kaikki heistä supattavat ja heitä katselevat, hän
kuiskasi korvaamme heidän olevan keskenään kihloissa. Nyt mekin avosuin
katselimme heitä, sillä ainakin minä näin ensi kerran ihmisiä, jotka
aikoivat jotakin niin tavatonta kuin mennä naimisiin.

Kun aikuiset olivat innoissaan keskenään, joutuivat nuoremmat helposti
pois piiristä. Mutta me pojat muodostimme oman piirimme ja päästimme
siihen mukaan muutamia tyttöjäkin, jotka tuntuivat poikamaisemmilta.
Olimme oppineet uudet sanat rinkitanssinuottiin, — pahoin pelkään,
että joku rovastin veitikoista ne meille opetti, — ja aloimme niiden
säestyksellä hurjasti hyppiä ja pyöriä. Sanoista en muista muuta kuin
räikeät loppusäkeet, jotka kuuluivat:

    "Puukoilla vaan
    pois ajetaan
    svekomaanit kaikki tyyni!"

Aikuisista toiset tahtoivat pysäyttää meidät, toiset nauroivat. Äiti
kielsi kivenkovaan semmoisia laulamasta. Isä oli myöskin rypistävinään
silmäkulmiansa, mutta hänen suupielensä myhäilivät, ja hän kielsi
jyrkemmin vain erästä kirkujaa, joka tahtoi laulaa: pois _tapetaan_,
eikä ajetaan.

Iida ja Yrjö menivätkin sittemmin naimisiin, mutta meidän perheemme
kanssa he eivät lähemmin seurustelleet.

Sitä vastoin Alfred Branderin (nyk. K. A. Paloheimon) ja hänen
vaimovainajansa Kertun (o.s. Hernbergin) pojat ovat avioliittojensa
kautta monella tavalla joutuneet sukulaisiksi Aleksanderin ja
Elisabetin jälkeläisten kanssa.

       *       *       *       *       *

Useita kesiä asuimme myös Kangasalla.

Meille pojille oli pitkän talven jälkeen kesän lähestyminen ja tieto,
että kohta päästään maalle, ihanaa odotusaikaa. Teimme koulun jäljellä
olevista tunneista "pikilapun", johon oli merkittynä, kuinka monta
tuntia oli kutakin ainetta vielä jäljellä. Erittäinkin ihanaa oli saada
töhriä pois latinantunteja, jotka olivat kevätaikaan mahdottoman
kiusallisia. Menimme usein varhain aamulla Kaisaniemen pienen portin
läpi rautatiepenkereelle istumaan kielletylle alueelle, jossa eteemme
aukeni laaja ratakiskojen verkosto. Istuimme siinä haaveillen
lähenevästä ajasta, jolloin kiidämme tästä ohitse, kaupungin tomusta
pois viheriäisille kedoille, lainehtiville vesille, metsien ja
marjamaiden vapauteen. Ja jokainen veturi, joka höyryissään pihisten
kulki edestakaisin vaihteilla, ja jokainen juna, joka jättäen kaupungin
suhahti ohitsemme maaseudun vehreyttä kohden, herätti meissä kaihoavaa
vetovoimaa. Rakastimme jokaista veturin kohtaa, keltaista öljyä, joka
tihkui kiiltäviä rautoja myöten alas maahan, luistinta, joka väkevästi
työnteli suurpyörien yhdistäjää, höyryjen pihinää ja puhinaa, pitkiä ja
lyhyitä vihellyksiä, mutta erittäinkin huikeata menovihellystä, joka
vihlovana, vapauteen rientävänä riehahduksena kauan kuului
poiskiitävien kaukojunien vetureista.

Eivät mitkään loma-ajat, eivät joulut eivätkä pääsiäiset olleet niin
hartaasti odotettuja kuin maallelähtö. Joululahjain valmistelut, kuusen
valinta ja osto torilta, lahjain kääriminen papereihin ja sinetöiminen
— mikään ei vetänyt vertoja sille sykähtävälle ilolle, jota tunsimme,
kun mamma ryhtyi ensimmäisiin maallemuuton varusteluihin. Ja kun
vihdoin viikon valmistelujen ja tavaranlähetysten jälkeen istuimme
junavaunussa, emme Kasper ja minä milloinkaan unohtaneet katsoa
ikkunasta, milloin se paikka tulee, jossa niin monena aamuna olimme
istuneet tätä menoa haaveillen. Ikkunalle sai tulla myöskin Eerik, jopa
pikku Liidakin (Elliida). Ja meidän oli määrä, sen paikan vilahtaessa
ohitse ja Kasperin annettua kädellään merkin, yhteen ääneen huutaa:

    NYT ON SE AIKA!

Vaunun ihmiset kääntyivät katsomaan, mitä se oli, mutta ujoutemmekaan
uhalla emme voineet olla näin huutamatta, se oli ollut vakaa
päätöksemme.

Kangasalla oleskelimme neljän kesän aikana. Asuimme Kerppolan talossa,
joka on mäellä Längelmäveden rannalla, ei kaukana Kaivannosta, joka
yhdistää tämän veden Roineeseen.

Talon isännällä oli kolme poikaa, Aatolfi, Kalle ja Eetu. Näistä Eetu
otti isänsä jälkeen tilan haltuunsa pysyen talonpoikana. Mutta Kalle
pantiin noihin uusiin suomalaisiin kouluihin, ja hänestä tuli lopulta
Helsingin suomalaisen reaalilyseon rehtori. Adolfista piti tulla pappi.
Hurjasti me leikimme näiden poikien kanssa, olimme rosvosilla, jolloin
juoksimme katoilla, hyppelimme korkeuksista maahan ja pudottauduimme
ulkorakennusten salaisista kattoaukoista parville, öiset kalastukset
nuotioineen kaukaisilla kareilla tai verkostukset Veneh'ojan kalaisessa
lahdessa eivät mene milloinkaan mielestämme.

Juuri talon kohdalla Längelmävesi kapeni soukaksi ja syväksi salmeksi.
Vastapäätä oleva maa kohosi kallioineen ja alkuperäisine tiheine
metsineen korkeaksi harjuksi, joka meistä tuntui salaperäiseltä,
aavemaiselta ja läpipääsemättömältä.

Tämä maallemuuton intohimoinen odottaminen, tämä tavaton rakkaus
luonnossa elämiseen ei johtunut mistään kyllästymisestä kouluun tai
yleensä kaupunkiin. Luulen sen periytyneen meille Elisabetilta. Hänelle
oli setä Pjotrin toimeenpanema muutto Uudellekirkolle Suomeen ollut
heräämys uuteen, riemuja täynnä olevaan elämään. Pietarin kivitalojen
vaihtuminen luonnollisiin metsiin, puroihin, jokiin, järviin,
niittyihin, kallioihin, suomalaisen talonpoikaiselämän näkeminen,
heidän kynnöksensä, heinäntekonsa, laulunsa oli siihen määrään
hurmannut nuoren Elisabetin sielun, että hän ei olisi mitään
paratiisia voinut kuvitella tätä luontoa ja sen koruttomia ihmisiä
ihanammaksi. Luulenpa vielä, että myöhempinä aikoina hänen lämpimän
isänmaanrakkautensa oikeana pohjana oli Suomen maalaisluonto ja tämän
luonnon värehtiminen sen suomalaisessa kielessä.

Näin meihin meni kaikki, mikä oli Elisabetissa. Hänestä ne johtuivat
nuo kesäleikkien hurmiot, nuo vapaat ystävystymiset talonpoikaisväen
kanssa. Hän oli mukanamme kaikessa tuossa.

Vuonna 1876, ennen tavallista maalle (Kangasalle) muuttoamme, laadimme
oikein muistikirjasen lähestyvän kesän välttämättömistä tehtävistä.
Elisabet leikki mukanamme ja vain yllytteli meitä. Yleisen neuvottelun
jälkeen ja luvaten ottaa huomioon jokaisen ehdotukset Kasper suostui
kyhäämään kokoon kirjasen. Sen olen vasta äskettäin löytänyt Elisabetin
säilyttämien muistipaperien joukosta, enkä malta — sen huumorin vuoksi
— olla julkaisematta tätä varhaista asiakirjaa nuoren perheen
elämästä. Kirjasen tarkoitus käy ilmi sen "esipuheesta".

    MUISTIIN-PANO-KIRJA
       Kesätoimista.
    9 p. Toukokuuta v. 1876.

_Esipuhe_.

Koska yleensä olemme huomanneet, että talvella aina päätetään kesällä
tehtäväksi paljon, mikä ei sitten kumminkaan tule tehdyksi, olemme nyt
päättäneet kirjoittaa muistiin kaikki ne toimet, jotka usein kesää
muistellessa johtuvat mieleen.

_Nordenskiöldin tutkimusretki_.

Mannermaa meidän järvemme toisella rannalla on hyvin tutkimushalua
herättävä. On siis päätetty.

Tarpeet: Vene (lainataan maksua vastaan jostakin kesän ajaksi). Puukot,
(onkivapojen hankkimiseksi). Eväät (nälkä on paha vihollinen).
Kalastusneuvot. Portööri. Kartan piirtämiseen kuuluvat tarpeet.

_Syöttikalojen säilytyspaikka_.

Kun isoja kaloja mennään onkimaan, niin on sangen tarpeellista ja
välttämätöntäkin, että on syöttejä. Näitä on sangen vaikea pitää
kauemman aikaa elävinä, jos ei tee erityistä säilytyspaikkaa niitä
varten. Sopivin on seuraava laitos: järveen, matalaan veteen asetetaan
lautoja, parhaiten sillä tavoin, että ne lyödään pohjaan kiinni hyvin
likelle toisiansa, niin että ainoastaan pieniä rakoja jää väliin,
joidenka kautta vesi pääsee vaihtumaan säiliössä. Siten pysyvät sinne
pannut kalat elävinä ja virkkuina.

_Uudistalo_.

Viime kesänä jo oli meillä rakennettuna pieni mökki ja silloin
päätettiin tulevana kesänä tehdä samalle paikalle paljon täydellisempi
mökki. Tämä päätös olisi nyt tänä kesänä toimeenpantava. Jos suinkin on
mahdollista, niin tehdään tämä asuntomme laudoista ja kaikinpuolin
mukavaksi ja hauskaksi. Siellä sitten eletään kaikessa hauskuudessa.
Ollaanpa usein siellä yötäkin.

_Lautta_.

Tarpeellista on, että tehdään niin suuri lautta, että se kannattaa noin
5 miestä ja se on oleva yhteinen. Sitten tehköön kukin itselleen
pienemmän lautan, joka on vain yhtä henkilöä varten. Näillä sopii aina
mennä kalastamaan likelle rantaa. Isolla lautalla sopii mennä
kauemmaksikin. Sitä varten on tehtävä hyvin pitkä seiväs, joka
ulottuisi pohjaan vaikka syvemmällekin. Lautoilla voi käydä pientä
merisotaakin. Jos siinä kahakassa sitten järveen putoaakin, niin ei tee
mitään.

_Ankkuri_.

Suuri vastus oli viime kesänä siinä, ettei kalastamaan mennessä aina
ollut lähettyvillä kiveä, jota olisi sopinut käyttää ankkurina. Ettei
kivi sitä paitsi ole mikään erittäin sopiva ankkuri, tietää jokainen.
Ottakaamme siis nyt tulevana kesänä mukaan oikea rauta-ankkuri. Onhan
meillä täällä Helsingissä semmoinen (vinnillä). Kalastaminen tulee
sillä tavoin paljon mukavammaksi.

_Voimistelu_.

Laitoksia, kaikenmoisia on tehtävä voimistelua varten.

_Onkivapoja_.

(Katso Nordenskjöldin tutk.)

_Robinson_.

Tämä on hyvin tunnettu nimi. Olisi lysti matkia hänen
elämänvaiheitansa. Maalla semmoista sopii tehdä.

Rosvoja ruvetaan taas leikkimään. Voipi tätä leikkiä paremmin
muodostaakin kuin viime vuonna.

Ruvetaan useammin käymään Meurmanin luona, sillä siellä on hyvin lysti.

Kaivannolla pitää _hyvin usein_ käydä. Siellä saa uistimella paljon
kaloja.

Koukkuja pitää panna järveen jo alusta saakka.

Mustasaaresta saa paljon mustikoita.

Mansikoita saa toiselta puolen järveä. (Onko kovin helppoa niitä sieltä
tuoda, en vielä tiedä. Katso: Nord. tutk.)

On oltava kirjailijoita. Maalla on siihen aikaa ja tilaisuutta. Minun
rom. olisi lopetettava.

Sanomalehteä sopii toimittaa (mutta ei määräaikaisesti).

Jos vaan saataisiin pyssy metsästämistä varten!

Koska sateella on hyvä kalansaalis, niin pitäisi keksiä keino, miten
voisi sateessa kastumatta onkia. Sopisihan tehdä veneen päälle tuohista
katto, jota voi mielensä mukaan ottaa pois ja jälleen asettaa.

Veneen siivet (Arvid).

Uusi suuri Filosofia (Philosophia), Kasper.

       *       *       *       *       *

En muista, mutta suuresti epäilen, tuliko totta metsäisen vuoren
kartoittamisesta, veneen varustamisesta tuohikatolla ja siivillä,
romaanin ja suuren filosofian kirjoittamisesta. Hyvä kun saimme uuden
lautamökin rakennetuksi niemen päähän, siinä ei saanut mikään
muistuttaa herrastyyliä, ikkunat ja ovi olivat vinossa, koristeita ei
missään. Kasper sanoi, että se kyllä seuraavana kesänä on jo harmaa.
Elisabet kävi katsomassa ja iloksemme myönsi, että se jo nytkin oli
hyvin maalaismökin näköinen ja siis kaunis. Mikään tahallinen
koristelu, jossa ei näkynyt muu kuin koristelun tarkoitus, samoin kuin
hiekkakäytävät ja säännölliset tekonurmikot eivät hänestä eivätkä
meistä voineet olla kauniita. Kaunis saattoi olla vain luonnollinen
polku. Kasperin vaatimukset olivat tässä suhteessa mitä ankarimmat. Hän
ei sallinut metsää puhdistettavan kuin mitä suurimmalla huolella ja
aistilla: ei saanut mitenkään näkyä, että ihminen oli siinä jotakin
suunnitellut, esimerkiksi harventanut tai jättänyt puut riviin polun
syrjään, ja kuusi, jonka alaoksat oli karsittu, oli hänelle kauhistus,
samoin kivi, joka oli puhdistettu sammalettomaksi.

Vielä muistelen saaneemme toimeen kirjoituksessa mainitut lautat ja
pulikoineemme paljon rantavedessä kaislikkoon asti. Mutta tuo
yhteiseksi aiottu lautta ei kantanut meitä kaikkia (Armaskin pyrki
sille), vaan upposi syvälle, kun menimme samalle puolelle, jolloin
Armas pulskahti suinpäin veteen. Sinä kesänä hän Elisabetin kauhuksi
yhtä mittaa pulskahteli veteen; arvatenkin olivat vanhempien veljien
kesähommat hänelle liian aikaisia.

Hyvin toteutetuksi tuli sitä vastoin kirjoituksessa mainittu Meurmanien
luona käynti. Mahdollista on, että tämän Meurmanin vuoksi me olimmekin
joutuneet kesäilemään juuri Kangasalle (Aleksanderin suunnitelmia).



X. MEURMANIEN LUONA.


Liuksiala, heidän kartanonsa, jossa sanottiin ennen vanhaan Kaarina
Maununtyttären, onnettoman Eerik XIV:n puolison asuneen, oli
avoselkäisen, aallokkaan Roineen rannalla. Suuri puutarha ylettyi
rannasta päärakennukseen asti. Vanhojen puiden kannot ilmaisivat sen
olleen joskus jonkinlaisena kävely- tai ajelupuistona, mutta nyt se oli
keittiö- ja hyötykasvien vallassa, marjapensaiden ja pienten
hedelmäpuiden ollessa sen korkeimpia istutuksia. Tämän ainakin
Kasperille sangen vähän kiinnostavan, vain tuottavuutta eikä mitään
kauneutta tavoittavan puutarhan sijaan oli päärakennuksen toisella
puolella laaja pihakenttä, jonka jatkona oli vanhoista ajoista säilynyt
koivukuja. Karahkaiset puut olivat mahdottoman paksurunkoiset ja meistä
nähden ylettyivät pilviin. Niiden vanhuuteen, eri suuntiin
kallistumiseen ja oksien omavaltaisuuteen katsoen Kasper antoi anteeksi
sen, että ne olivat rivittäin. Hän vihasi oikeastaan vain sitä, että
vielä _meidän aikoinamme_ joku saattoi harventaa nuoren koivikon kolmen
sylen välille puusta puuhun tai istuttaa riveihin.

Pihan laidassa oli mahtavia, tummuneen punaisia ulkohuoneita, tallit,
navetat ja erittäin kauniita vanhanaikaisia aittoja portaineen ja
soikea-aukkoisine parvekkeineen. Koivukujan päästä alkoi sileä maantie,
joka kierteli kartanon laajojen viljelyksien läpi. Vieläkin näen
ruislaihojen ihanan aaltoilun. Siellä näkyi myös vilja-aitta,
heinälatoja ja suuri, käynnissä oleva, monisiipinen tuulimylly, jossa
paljon oleskelimme.

Meurmanin perhe oli suuri. Siinä oli kolme aikuista tytärtä; vanhin oli
Bertha, joka sittemmin hukkui uintimatkalla, ja toinen oli viehättävän
näköinen Minna, johon olin rakastunut (poikana olin usein rakastunut
aikuisiin). Muita tyttäriä olivat pienet kaksoset Helmi ja Inez. Poikia
oli viisi: Otto, Alfred, Ivar, Verner ja Jalmar (nykyinen
Liuksialan haltija). Näistä pojista oli Otto normaalikoulun
suomalaisella osastolla Kasperin luokkakumppanina, muut Suomalaisessa
Alkeisopistossa, Alfred ja Ivar minun luokkalaisiani, Verner ja Jalmar
sittemmin Eerikin. Pojat asuivat yhdessä Kasarminkadulla sillä kohtaa,
missä nyt on uusmaalaisten osakuntatalo. He olivat luotettavan
"huushollerskan" hoteissa ja Otto oli nuorempiensa kaitsija. Sielläkös
vasta oli hauska käydä! Välistä jo portaita noustessa kuului heidän
huoneestaan yhtäjaksoinen kova porina: viisi poikaa luki ääneen
läksyjänsä. Ainoa keino oppia läksynsä samassa huoneessa muiden veljien
kanssa, jotka kaikki lukivat ääneen, oli huutaa muiden yli, niin että
kuuli vain oman äänensä. Arvaahan, mikä melu siitä syntyi. Omaa
ajatusta ei siinä paljonkaan voinut käyttää, ja sen vuoksi he lukivat
läksynsä aina ulkoa, kopauttaen kirjalla päähänsä, kun katsoivat
osaavansa.

Sitkeästi he pysyivät hämäläisessä murteessaan pehmentäen _d_:n
leveäksi muljo _l_:ksi. Kouluaikana kaupunkilaispuvussa toinen veli
saattoi tiuskaista toiselle: katos kun hanskas on kuitti, velä pois,
sormes tuppaa maalle! Kauan kesti ennenkuin he vihdoin, kai vasta
ylioppilaina, alkoivat osata kirjakieltä. Mutta täällä Kangasalla he
olivat maahan kasvettuneet ja kuuluivat sen luontoon yhtä hyvin kuin
lepät tai somerotie Hämeen paahteisessa kirkkaudessa. Heille oli
Suomalainen Alkeisopisto melkein yhtä vieras ja karkaamiseen kiihottava
kuin lukkarinkoulu Jukolan veljeksille. Pojissa oli semmoista
aarteenomaista suomalaista rehtiyttä, että sen rinnalla kaikki
kommellukset sovinnaisia seurustelusääntöjä vastaan kadottivat
merkityksensä. Kasperkin, vaikka hänellä kaiken ihmisarvon mittana
olikin vain ihmisen esteettinen aisti ja taiteen ymmärtäminen, antoi —
mitä Meurmanin poikiin tuli — anteeksi, etteivät he käsittäneet yhtään
mitään maalaustaiteesta eikä heillä ollut minkäänlaista soitannollista
korvaa. Taisipa tämä kiintymys hänelle itselleenkin olla arvoituksena,
ehkä myös opetuksena, ettei rakkaus ihmisiin saisi riippua
estetiikasta. Voihan olla, että se riippui sekä heidän että meidän
yhteisestä rakkaudesta suomalaisuuteen. Siihen aikaan oli ihmisiä
alkanut vetää toistensa puoleen tämä uusi lähentymisen voima ja ehkä
väkevämmin kuin entinen sukulaisuuden side. Varma vain on, että Kasper
kovasti piti Otostansa, _vaikka_ nimittikin "idiooteiksi" kaikkia
muita, joiden mielestä tekonurmeen leikatut hiekkakäytävät ja riviin
istutetut puut olivat kauniita.

Elisabet ja rouva Meurman alussa vähän vieroivat toisiansa, mutta
ystävystyivät jo muutamien Liuksialassa käyntien jälkeen. He olivat
kuitenkin ehkä vieläkin suurempia vastakohtia toisilleen kuin me ja
Liuksialan pojat. Rouva Meurman ei ymmärtänyt taiteesta paljoakaan,
mutta hänellä oli suurenmoinen sielu; hän kohdisti koko olonsa ja
elämänsä yhteen ainoaan tarkoitukseen, hän eli vain kelvatakseen
miehelleen, ymmärtääkseen miehensä aatteet, ollakseen kunnollinen
emäntä miehensä suuressa säterirusthollissa. Hän ei ollut saanut juuri
kouluopetusta, vaan oli nähtävästi vasta naimisiin mennessään ruvennut
jotakin lukemaan ja ottamaan yleisistä asioista selkoa, pyrkien kaikin
voimin niiden aatteiden perille, jotka hänen miestänsä innostivat.
Semmoinen aate oli ennen muuta tietenkin — suomalaisuus. Rouva Meurman
oli kuitenkin kotoisin rutivanhoillisesta rovastin perheestä, joka sitä
paitsi oli kuuluisa silmittömästä kiihkoruotsalaisuudestaan. Hänen oli
siis eläydyttävä suomenkieleen ja suomalaisuuteen, jotka olivat olleet
hänelle aivan vieraita käsitteitä, ja eläydyttävä niin, että hän
saattoi olla suomalaisiksi ja suomalaisuuteen kasvatettujen lasten
äitinä. Juuri niinkuin Elisabetin oli ollut eläydyttävä suomalaisuuteen
lastensa vuoksi.

Luullakseni juuri tämä suomalaisuuden asia oli syvällisenä yhdyssiteenä
näidenkin vastakohtain, Elisabetin ja Aline Meurmanin välillä.

Elisabet oli sekä hämmästyksissään että ihastuksissaan, kun rouva
Meurman vei hänet katsomaan Liuksialan maito- ja ruokatalouteen
kuuluvia laitoksia, kellareita, pesutupia, rukkeja, kangaspuita, ja
lopuksi näytti aitat kotikutoisine pellava- ja sarkakankaineen ja
ruoka-aitat palvattuine kinkkuineen, jotka pitkissä riveissä riippuivat
orsissa. Kaikki nämä taloushoidotkin oli Aline vuosikausien kuluessa
oppinut ja suoritellut miehensä tähden. Ennen miehelään menoansa hän ei
sanonut mitään taitaneensa. Mutta nyt hän oli niihin niin innostunut ja
niin alituisessa puuhassa, että olisi luullut häntä pelkäksi
"huushollerskaksi" tai muuten näköpiiriltään aika ahtaaksi ihmiseksi,
ellei hänen suuri sielunsa olisi tuon tuostakin välähtänyt esille
kaikissa pikku seikoissa. Puhellessaan Elisabetin kanssa kinkkujen
valmistuksesta hän saattoi kesken kaikkea pysähtyä taputtaakseen uutta
ystäväänsä olalle tai kädelle, ja silloin hänen silmäripsensä rupesivat
nopeasti räpyttelemään ja silmäluomien välisessä kulmassa aina välähti
pienen pieni vettymys, jonka hän pian osasi peittää rupeamalla jälleen
puhumaan kinkuista. Mutta se ehti avata ystävälle kaiken kätketyn.
Eivätpä semmoiset avautumiset olisi heidän välillään tainneet olla
mahdollisiakaan, jos niiden olisi pitänyt tapahtua sanoin. Aline osasi
venäjää yhtä vähän kuin Elisabet ruotsia, ja suomea he puhuivat
molemmat yhtä vaillinaisesti. Taas oli siis yhteinen suomalaisuus
ihmeitä tekemässä, ventovieraita toisiinsa yhdistämässä. Aline Meurman
olisi tuskin läheisimmiltäkään verisukulaisiltaan saanut osakseen niin
lämmintä ymmärtämystä, kuin tulvahti häntä kohtaan Elisabetista, joka
hänkin tahtoi palvella lapsiaan rakastamalla suomea. Siis heidän ylin
elämäntarkoituksensa oli sama, ja sen he molemmat vaistomaisesti
tunsivat.

Agathon Meurman, Liuksialan kuuluisa herra, niin harras suomenmielinen
kuin olikin, ei kuitenkaan hänkään täydellisesti hallinnut suomea. Yrjö
Koskinen käytti suomalaista kirjakieltä paljon luontevammin, vaikkei
alussa hänkään virheettömästi. Mutta heidänkin luja ystävyytensä,
lujempi kuin mikään sukulaisuusside, tuntui perustuvan heidän yhteiseen
suomalaisuuteensa, joka saattoi soinnuttaa toisiinsa vastakohtaisetkin
luonteet, saati yhteenkäyvät. Ja näillä kahdella ystävyksellä ei ollut
mitään haittaavia erilaisuuksia, niin että erilainen menneisyys,
erilainen kehitys olisi asettanut ystävyyttä koetuksen alaiseksi.
Heidän näköpiirinsä olivat samat.

Yrjö Koskisen koko olemuksesta kuvastui, niinkuin jo mainitsin, aina
hilpeä elämänriemu, joka oli saattanut olla uudenaikaista ja vierasta
hänen nuoruutensa raskasmieliselle ympäristölle. Tämä vapahdus
pietistisen hengen kahleista oli kaiketi johtunut siitä, että hän,
tunnustamatta enää tätä näkyväistä maailmaa vain surun ja synnin
laaksoksi, päinvastoin oli löytänyt kohteen palavimmalle uskolleen
juuri tästä näkyvästä maailmasta rakastuessaan Suomen suvun laajaan
heimokuntaan, sen muinaisuuteen, elävään nykyisyyteen ja ajalliseen
tulevaisuuteen.

Sama hilpeys ja ikäänkuin jokin kahleista vapahduksen riemu tuntui
Meurmaninkin olemuksessa. Mutta se ei kai alun pitäen johtunut mistään
uskonnollisten kahleiden murtumisesta, sillä hänen esi-isänsä ja
opettajansa eivät olleet tietääkseni olleet pietismin vaikutuksen
alaisina. Päinvastoin heissä on kertomusten mukaan hyvinkin "maallisia"
piirteitä. Sen sijaan näyttää tuo vapahduksen ja kevennyksen ilo
johtuneen paljon aineellisempien kahleiden murtumisesta eli seuranneen
hänen vapautumistansa ankaran isän tyranniudesta sekä joutumistansa
Liuksialan isännäksi. Tästä isän ankaruudesta on Meurman itse kertonut
seuraavaa:

"Vaikka noiden vanhojen, ankarien sotaherrojen kasvatustavat ovat
hyvinkin tunnettuja, oli isäni vielä tavallistakin tuimempi. Hänen
astuntansa kopina pani sekä lapset että koko talonväen tärisemään. Kun
ei ollut torumisen aiheita, etsi hän niitä etsimällä. Eivät ne olleet
mitään pilaa, vaan niitä saattoi kestää samasta asiasta päiväkausia.
Suuri pelko vallitsi lapsissa ja talonväessä. Jos lapset keskenänsä
puhelivat, niin he kohta vaikenivat, kun isän astunta kuului, ja jos
hän tahtoi heidän seurassaan olla, sai hän puhua itsekseen, keskustelua
ei syntynyt. Muuten kyllä käytiin kirkossa ja ripillä säännöllisesti,
ja jollei oltu kirkossa, luki isä saarnan, poikkeuksetta Lehnbergin
postillasta."

Vapauduttuaan tästä kotipainajaisesta ja tultuaan vuorostaan itse
Liuksialan isännäksi ja suuren lapsilauman isäksi Meurman, omituista
kyllä, kirjoittaa muistelmissaan:

"Tämä perinnäiseen käsitykseen ja auktoriteettiin alistumisen
velvollisuus oli meidän perhekasvatuksessamme niin sanoakseni
rautaisena sääntönä. Olen puolestani siitä isälleni suuressa
kiitollisuuden velassa."

Muutamia sivuja jälkeenpäin luemme hänen muistelmistaan seuraavia
lauseita:

"Meidän kasvatuksestamme siis ei kannata paljon puhua."

"Minun seurakumppaneinani olivat enimmäkseen voudin lapset, kun
semmoisia oli talossa, muuten piiat ja rengit."

"Vähän minä tiedän siitä, mitä lapsuuden suloisilla päivillä
tarkoitetaan. Meidän suhdettamme isään sopii sanoa jylhäksi. Jos iloa
sattuikin joskus lapsilaumaan, muuttui se heti vaitioloksi, kun isä
läheni."

Tuo isiemme periaatteellinen ankaruus lapsia ja kotiväkeä kohtaan taisi
olla senaikaisten yleisten käsitysten tulos. "Disipliini" — se oli
silloisen, ei ainoastaan sotilaallisen, vaan tavallisenkin
kasvatustaidon ylin ja pyhin käsite. Ja ties mitä olisi lapsista
kasvanut, ellei isien vieressä olisi aina ollut noita lempeitä
naiskäsiä, Agathon Meurmanilla hänen isoäitinsä Maria Lovisa Molin,
Meurmanin lapsilla heidän Alinensa ja meillä meidän Elisabetimme. Mutta
jos äiditkin olivat "disipliinin" ihanteissa karaistuja, kasvoi
lapsista usein omituisia orjamaisia luonteita, jotka välttivät pahaa
vain pelosta ja tekivät hyvää vain laskelmien perusteella, ollen
yleisissäkin toimissa täynnä metkuja ja salakavaluutta. Olenpa
onnellinen, ettei tämän romaanin puitteisiin kuulu esimerkkien
esittäminen viimeksimainituista.

Näistä kasvatusasioista Elisabet on kertonut hänellä olleen jo noihin
Kangasalan aikoihin Meurmanin kanssa väittelyjä, jotka sitten myöhemmin
laajenivat käsittämään monia muitakin aloja. "Disipliini" oli jo
pelkkänä sananakin Elisabetille vastenmielinen. Nikolai I:n aikoina oli
sana vastenmielinen koko venäläiselle sivistyneistölle, ja sitä
rakastivat vain kenraalit, jotka keisarinsa mukana olisivat tahtoneet
muuttaa koko Venäjän tahdottomiksi tinasotamiehiksi. Vapaamielisyys oli
Elisabetilla peräisin hyvin kaukaisilta ajoilta, eikä ole ihme, että
Meurman heti ensi tutustumalta tuntui hänestä hengeltään "Nikolain
aikaiselta". Muutamat kohdat Meurmanin muistelmissa, jotka hän
kirjoitti Yrjö Koskiselle ja tämän kehoituksesta, tuntuvat ikäänkuin
polemisoivan juuri noita vapaamielisiä kasvatuskäsityksiä vastaan,
joista he olivat Elisabetin kanssa väitelleet. Meurmanin mielestä:

"menetellään surkeasti väärin, kun kehoitetaan kypsymätöntä nuorukaista
arvostelemaan ihmissuvun syvimpiä ongelmoita, tutkimaan muka itseänsä,
ottamaan vaari tunteistaan jne. Sekin on omahyväisyyttä, joka tekee
nuorukaisesta iljettävän viisastelijan. Hän joko luulee löytäneensä
totuuden tahi muka etsii totuutta, löytämättä mitään muuta kuin omia
löyhiä mielipiteitään, syystä ettei yksityinen ihminen voi rakentaa
ihmiskunnan koko saavutettua tietämistä alusta saakka ja omasta
itsestään. Hänen täytyy rakentaa traditsionin ja auktoriteetin pohjalle
ja siis alistua siihen, kunnes hän ehkä tunnustaa sen vakaumuksesta
tahi kykenee rakentamaan työhön ja ajattelemiseen perustuvan
omintakeisen vakaumuksen."

Mitään Elisabetin ajatuksille ja tunteille vastakohtaisempaa ei Meurman
olisi voinut sanoa.

Meurmanin ja Elisabetin väittelyt kävivät kuitenkin paljon hilpeämmässä
sävyssä kuin ylläoleva lausunto osoittaisi. Meurmania huvitti
Elisabetin iskuvalmius ja täydellinen riippumattomuus "traditsionista
ja auktoriteetista", pelkästään terveeseen järkeen pohjautuminen.
Naisille hän oli valmis antamaan semmoiset anteeksi. Mutta ehkä hänen
halunsa yhä uudistaa noita väittelyjä ei johtunut yksistään huvin
hakemisesta. Kun Elisabet silmät pyöreinä häneen katsoen sanoi:
"mutta rakas ystävä, yksi auktoriteetti puhuu yhtä, toinen ihan
toista, — kuinka nuorukainen voisi valita niistä oikean, ellei hän
olisi oppinut käyttämään omaa tervettä järkeään?!" — silloin ukko
usein äimistyi. Ehkä tämä kuuluisa mies oikeastaan ani harvoin sai
kuulla ympäristöltään terveen järjen väitteitä. Vasta isänsä
auktoriteettityranniudesta vapauduttuaan hänen luontainen hilpeytensä
ja säkenöivä älynsä oli päässyt kehittymään täysiin oikeuksiinsa,
jolloin hän puolestaan itse muuttui ehdottomaksi auktoriteetiksi
ympäristölleen sekä Liuksialassa että koko pitäjänkin seuroissa.
Kaikkialla hän hallitsi mehevän huumorinsa ja iskevän satiirinsa
voimalla. Joka kaikkia naurattaa, se kaikkia hallitsee. Eikä mikään
varmemmin vaienna vastaansanojia. Terveen järjen vastaväitteet
muuttuvat aroiksi kuiskauksiksi, jotka lakkaavat kuulumasta
auktoriteetin korvaan.

Tälle suurelle satiirikolle ja odottamattomien sukkeluuksien
räiskyttäjälle, sukkeluuksien, jotka säkenöivät iloisena ryöppynä kuin
kipinät mestarisepän ahjosta, olisi voinut käydä niinkuin usein käy
tavalliselle ihmiselle: häntä suositaan jokaisessa seurassa, hän
ylläpitää hauskuutta, hän osaa naurattaa ja kiinnostaa, hän on suuri
kyky, hänestä puhuu koko pitäjä, mutta vähitellen hän vanhenee, hänen
sukkeluutensa alkavat olla jo kaikille tutut, mitään uutta ei enää
heru, häneen kyllästytään ja pian hän ei pitäjässä merkitse paljon
mitään, hän unohtuu.

Niin ei käynyt Meurmanin. Onneksi hän löysi itselleen uusia
auktoriteetteja tai lienevätkö auktoriteetit löytäneet hänet. Hän
ystävystyi lujasti Koskisen ja muiden suomalaisuuden johtajien kanssa.
Hänen maailmansa avartui. Hänen suuri huumorintajunsa ja voimakas
ivailukykynsä joutui suurempien asiain palvelukseen. Se muuttui
voimakkaaksi aseeksi taistelussa suomalaisuuden aatteen puolesta.




XI. KONTIOLAHDELLA.


Eräänä kesänä olimme myöskin kaukana Karjalassa, Aleksanderin
synnyinseuduilla, Kontiolahdella. Siellä suurella Höytiäisellä "käv'
oaallot nii suuret jotta hiää!" — selittivät meille Takkulan pojat, ja
oudolta tuntui tämmöinen puhe Lopen murteen jälkeen. Ehdottomastikin
rupesi vertailemaan murteita toisiinsa ja kyselemään itseltään, miten
asia olisi oikeimmin sanottava, joten tultiin kirjakieleen. Murteet
rikkoivat toinen toisensa, ja voimatta yhtäkään niistä omaksua me vain
kehityimme kirjakielen käyttämisessä. Aleksanderin systeemi osoittautui
oikeaksi: mitä moninaisempia ja kummallisempia murteita kuulee, sitä
varmemmin pelastautuu kirjakieleen. Ja murteista oli hänen mielestään
sangen tärkeää totuttautua pois, koska tarkoituksena oli luoda
suomalainen sivistyneistö, joka käytti omaa erikoista sivistyskieltään.

Mutta Kontiolahdelle muuttoon oli lisävaikuttimena vielä se, että
siellä oli pappina setä Clas, Aleksanderin veli, sama suuri laulaja,
joka oli Elisabetia niin ihastuttanut hänen käydessään ensi kertaa
Kuopiossa ja sittemmin kuullessaan hänen messuavan valtiopäivien
avajaisissa Nikolainkirkossa Helsingissä, jonne Aleksander oli hänet
vienyt näkemään maan suurta loistojuhlaa. Aleksanderin vanhin veli,
joka edusti sukuansa aatelissäädyssä, oli toimittanut Elisabetille
paikan ritariston ja aatelin naisten penkkeihin, ja hän oli istunut
silkin ja sametin kahinassa, ympärillään kenraaleja ja marsalkkoja ja
kunniamerkein ja punanauhoin koristettuja herroja. Ja kun Clas, yllään
valkoinen ja kultainen messukaapu, astui alttarille, kävi uteliaisuuden
humaus yli kirkon ja ihmiset kurkottivat päitänsä, sillä hänen
laulajanmaineensa oli suuri. Kaikki odottivat, että nyt saadaan kuulla
jotakin huippusaavutuksia laulutaiteen alalla, jotakin mahtavasti
kajahtavaa, valtavaa laulun paisutusta. Mutta niin ei käynyt. Clas
aloitti messunsa aivan koruttomasti, ilman vähintäkään paisutusta,
ilman värähtelyä, ilman minkäänlaista taiteellisuuden tavoittelua,
ikäänkuin olisi pitänyt kaikkea semmoista Jumalan edessä sopimattomana.
Hänen äänensä sointu oli totinen, vilpitön, lapsellisen harras. Pieni
nöpökkä suu meni laulaessa kapeaksi aukoksi, mikä lisäsi lapsellisuuden
ilmettä. Silmät, unohtaen kirkossa olijat, rukoilivat totuuden herraa.
Olihan Clas Elisabetin kuullen monesti laulanut paljon mehevämmin ja
äänekkäämmin. Ja korkeat rouvat katsahtelivat toisiinsa, pettyneinä
odotuksissaan. Mutta Elisabet ei ollut koskaan eikä missään kirkossa
ollut niin syvästi liikuttunut kuin nyt tästä messusta, jossa tuntui
niin täydellinen nöyrtyminen totuuden kasvojen edessä.

Kontiolahdella — kertoi Elisabet edelleen — oli tarkoitus toimittaa
saman Clasin juhlallinen kirkkoherraksi vannottaminen. Sitä varten
kirkko koristettiin ja määräpäivänä saapuivat pappilaan vieraiksi
ylhäiset papit ja piispat. Kun tarvittiin paljon ruokavaroja tämmöisen
suuren juhlan pitoon, oli Clas kuuluttanut muutamiksi päiviksi ennen
juhlaa voin, juuston ja muiden papinsaataviin kuuluvien ruokatavarain
rästikannon. Olihan tämä kaikki laillista ja niinhän siihen aikaan
papinpalkkoja aina koottiin. Mutta Elisabetin tuli kovin surku Clas
parkaa, joka sai aamusta iltaan istua apuriensa ja kirjuriensa kanssa
tungokseen asti täyttyneessä pappilan tuvassa, riidellen epärehellisten
veronmaksajain kanssa puuttuvista painomääristä ja pilaantuneesta
tavarasta, toruen ja paljastellen tehtyjä petosyrityksiä, sill'aikaa
kun päärakennuksessa ja pihanurmikolla valkeapukuiset sirot pitäjän
neitoset muiden vieraiden mukana sitoivat köynnöksiä ja seppeleitä
kirkon koristamiseksi.

Näin Elisabet.

Minä puolestani muistan vain seisovani Clasin poikien ja Kasperin
kanssa kauniisti koristetussa kirkossa, jossa on hyvin kuuma.
Veisaavat. Kaikki penkit ovat täynnä istujia, miehet toisella ja naiset
toisella puolella. Välistä kaikki nousevat, sitten taas istuvat. Mutta
käytäväkin on täynnä aikuisia, jotka aina seisovat, ja lasten on hyvin
vaikea pujottautua heidän välitsensä, että jotakin näkisivät. Sitä
paitsi on pujotteleminen täällä sopimatonta, täytyy vain seistä ja
muutella jalkaa.

Muistan valkoisille seinille aaltomaisesti ripustetut vehreät
köynnökset ja aaltojen harjakohtiin kiinnitetyt seppeleet. Muistan
kirkon ikkunain olleen selko selällään kuumuuden tähden ja
tervapääskysten lennelleen vapaasti sisään ja ulos. Mistä ne lensivät
sisään, en nähnyt, mutta ulos niitä tuon tuostakin suhahteli siitä
ikkunasta, jonka vastapäätä oli tummanvehreä vaahteran lehvistö. Ulkoa
kuului niiden viserrystä ja iloisia kiljahduksia, mutta sisällä ne
lensivät äänettömästi, ja vain ulos vilpoisuuteen kiitäessään saattoi
joku liian aikaisin kiljahtaa: kivii! — jolloin kirkossa kajahti.
Mutta ei kukaan siitä välittänyt eikä huomannut. Kaikki olivat kovin
totisina, vain pääskyset pitivät iloa.

Muistan myös ihmetelleeni, miksi setä Clas seisoi yksin alttarin edessä
selin kirkkoväkeen, niin ettei voitu nähdä, mitä hän asioista ajatteli,
kun hän kuitenkin oli tässä päähenkilö. Sen sijaan seisoivat ylhäällä
alttarilla nuo kaukaa tulleet papit ja piispat, ja taisipa siinä olla
arkkipiispakin, kaikki komeissa messupuvuissa, rivissä ihmisiin päin
kääntyneinä. Tiesin vain, että siinä nyt vannotetaan setää
kirkkoherraksi, "vaikkei hän vielä rovastiksi päässyt". Papit
vuorotellen puhuivat ja messusivat ja seurakunta juhlallisesti vastasi:
niin myös sinun henkesi kanssa! — Mutta kun heidän piti ruveta
puhumaan sedän asiasta eli häntä vannottamaan, ei siitä tahtonut tulla
mitään. Yksi ja toinen papeista pääsi kyllä jonkin alkulauseen päähän,
mutta toisten kieli takeltui jo parin sanan jälkeen. Leuka alkoi
vapista, ääni värähteli ja uhkasi vaikka mitenkin ulvahtaa, ellei kohta
lakattu puhumasta. Täytyi painaa huulet hetkiseksi umpeen ja niellä
liikutuksen kutkutus. Mutta uudestaan yrittäessä kävi vieläkin
hullummin. Lopulta oli luovuttava puheenvuorosta kokonaan. Vieressä
olija saattoi alkaa rohkeasti, mutta kohta hänenkin kävi samoin.
Liikutus ja kyyneltyminen oli levinnyt yli koko kirkon. Naisten
puolella pyyhittiin nenäliinoilla silmiä ja niisteltiin, miehetkin
rykivät ja katselivat kattoon, että minkähänlaisista koukuista ne
kirkonkruunut riippuivat alas. Ja jo minuakin alkoi itkettää. Leuka jo
vapisi ja nyt — nyt olisi kuulunut sopimaton ulvahdus. Pelastuakseni
siitä häpeästä ja huomion kääntymisestä itseeni katsahdin hädissäni
Kasperiin. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan liikuttunut. Hän ei koskaan
itkenyt vain siksi, että muut itkivät. Hänen piti ensin tietää ainakin,
mistä oli kysymys. Ja sitä hän ei näyttänyt tietävän enempää kuin
minäkään. Nähtyäni Kasperin pääsin kohta itkemisen vaarasta. Minua jo
melkein nauratti. Naurattivat nuo pääskysten kiljahdukset, kun
ajattelin, että mitähän sanottaisiin, jos joku ihminen sillä tavalla
ilosta huudahtaisi tai letkauttaisi jonkin sukkeluuden, joka saisi
kaikki naurahtamaan ja unohtamaan turhan liikutuksensa? Eipä se
taitaisi olla mikään synti, päinvastoin Jumala voisi melkein hyväksyä
niin iloisen teon. Mutta voi sitä ihmistä — ajattelin — joka todella
semmoisen teon tekisi! Ja tässäpä minua juuri naurattikin, kun
kuvittelin minkä suunnattoman hämmästyksen teko synnyttäisi. Eihän
semmoisen ihmisen elämästä tämän maapallon pinnalla enää mitään tulisi.
Hän olisi kaikkien silmissä mahdottomaksi käynyt ja ihmisten yhteydestä
pois sysätty. Vaikkapa ei mitään muuta sanoisi kuin pienen viattoman
sanan vain, esimerkiksi: appelsiini, — niin parempi olisi, kun
ainiaaksi vajoaisi maan alle. Miten se kohtalon kauhea isku saattoikaan
lepattaa ihan tuossa kielen viimeisessä nipukassa. Oikein se saattoi
olla kauhistavaakin.

Juhlallisen kirkkotoimituksen päätyttyä Kasper, joka ei milloinkaan
voinut kauan kestää sisimmässään epäselvyyksiä, meni suoraa päätä
mammalta tiedustelemaan, mitä varten ukot olivat itkeneet. Sitten hän
teki vielä monta muuta kysymystä, ja kun ei yhteenkään saanut täysin
tyydyttävää selvitystä, kysyi miksi yleensä oli tarpeellista rovastien
ja piispain mennä alttarille ja puhua niin juhlallisesti, että kaikkia
itketti? Eikö olisi ollut paljon parempi sanoa setä Clasille vain:
tähän asti olit vain pastori, nyt olet kirkkoherra?

Mamma arveli, että oli kenties tahdottu olla tavallista juhlallisempia,
jotta ihmiset kauemmin muistaisivat, mitä oli tapahtunut. Mutta Kasper
ei ollut tähän vastaukseen ollenkaan tyytyväinen. Hän kysyi melkein
kiukkuisesti:

— Mitä tässä nyt sitten on tapahtunut? johon mamma ei voinut antaa
selitystä. Hän sanoi vain, ikäänkuin myöntäen Kasperille:

— Kyllä on totta, ettei mikään juhlallisuus voi olla korkeampi sitä,
mikä on totta.

Me menimme papan luo, ja Kasper kysyi nyt häneltäkin: miksi tämä juhla
oli tarpeellinen?

Pappa arvasi, että me jo olimme keskustelleet tästä asiasta mamman
kanssa. Hän rypisti vähän silmäkulmiansa ja mietittyään hetkisen sanoi
päättävästi:

— Se on tarpeen kansan vuoksi.

Mitään enempää hän ei sanonut. Saimme ajatella mitä tahdoimme. Ja
keskustellessamme sen jälkeen kahden Kasper selitti minulle papan
vastauksen: papan mielestä kansan täytyi uskoa, että setä Clasin oli
tehnyt kirkkoherraksi Jumala itse eikä ihmiset. Kasper vakuutti, ettei
pappa itse oikein usko kaikkeen, mitä kirkoissa puhutaan, mutta kansan
tähden hän pitää välttämättömänä, että kaikki käyvät kirkossa.

Kasperia hyvin mietitytti papan antama vastaus. Hän ei siitä ollenkaan
pitänyt. Hänestä se oli suorastaan epäloogillinen. Kansan tähden piti
muka olla uskovinaan siihen, mihin ei uskonut, siis valehdella. Hän
väitti hyvin tietävänsä, mistä oli peräisin tuo papan uusi into saada
mamma ja meidät käymään joka sunnuntai kirkossa: Koskinen ja Meurman
olivat semmoista hänelle uskotelleet välttämättömäksi. Koskinen itse
nousi koko perheineen joka sunnuntai ylös Nikolainkirkon päärappusia,
ja sen jälkeen pappakin oli alkanut meitä kuljetella Kaartin kasarmin
kirkossa, Pettersonia kuuntelemassa.

Minuun puolestani olivat koko tässä asiassa tehneet suurimman
vaikutuksen, ei papan vastaus Kasperin kysymykseen, vaan mamman sanat,
että _mikään ei ole korkeampana sitä, mikä on totta_.

Kun seuraavana talvena papan sisaren, hurskaan Frederique Grahnin
vaikutuksesta rupesin postillaa lukemaan ja käymään Vanhassa kirkossa
(joka oli silloin samanlainen suuri puurakennus kuin nytkin), niin
värjötellessäni siellä keskiviikkoisin iltajumalanpalveluksen aikana,
muistui usein mieleen mamman ajatus, ja se tuntui olevan ristiriidassa
täti Fredriikan opetusten kanssa, sillä kyllä täti piti kirkkoa, tuota
saarnatuolia ja alttaria ja kaikkea veisaamista ja postilloja paljon,
paljon korkeampina asioina kuin sitä, mikä ihmisestä saattoi tuntua
olevan totta. Tätiä seuratessa ei kyllä tarvinnut olla välttämättä
kirkossa voidakseen rukoilla, mutta jumalaa piti ajatella
taivaalliseksi, jota taas ei voinut mitenkään kuvitella muuten kuin
jossakin paikassa olevaksi, siis jossakin pilvissä tai vielä
korkeammalla. Tämä olento se oli tädin mielestä ylin kaikesta, vähätpä
siitä, mikä ihmisen mielestä oli totta mikä ei.

Mamma ajatteli ihan toisella tavalla kuin täti. Mamma ei tosin
milloinkaan puhunut meille, mitä hän ajatteli uskon asioista. Sitä hän
ei tehnyt, koska hän ajatteli toisin kuin pappa, eikä hän kaiketi
tahtonut saattaa meitä lapsina ollessamme mihinkään ristiriitoihin.
Mutta hän ei milloinkaan opettanut meitä rukoilemaan, niinkuin täti
olisi varmaan tahtonut, sillä ajatus jossakin paikassa olevasta
jumalasta oli hänestä yhtä mahdoton kuin usko Örnin talossa
esiintyneeseen kummitukseen. Koska papalla oli toiset ajatukset, ei
mamma puhunut omistaan, vaan oli mieluummin aivan vaiti. Siksi hän ei
myöskään opettanut meille mitään hengellisiä tapoja, kuten käsien
ristiinpanemista, rukoilemista aterialle käydessä ja siitä noustessa,
aamu- ja iltarukouksien lukemista y.m.s., joiden noudattamista terve
järki ei vaatinut.

Luultavasti juuri sen vuoksi, ettei hän uskon asioista milloinkaan
kanssamme puhunut, olivatkin nuo hänen sanansa setä Clasin
vannotusjuhlan jälkeen: ettei mikään voi olla ylempänä totuudentietoa,
niin voimakkaasti ja ratkaisevasti vaikuttaneet minuun. Jos niin on —
ajattelin istuessani yksin vieraan yleisön keskellä Vanhassa kirkossa
— niin tietäessäni, että joku pappi ei puhu totta, ei olisi ainoastaan
mikään synti, vaan suorastaan jumalalle otollinen teko, että julkisesti
sanoisin, minkä tiesin todeksi. Sitä en kuitenkaan tehnyt enkä
ajatellut edes mahdolliseksi tehdä sen hirvittävän hämmingin vuoksi,
joka olisi seurannut.

Tämän ristiriidan tunto esiintyi hyvin vaivaavasti melkein joka kerta
kun olin kirkossa, ja se oli lopullisena syynä siihen, että
kirkossakäynti tuli minulle vihdoin vastenmieliseksi.

Kirkosta olin kuitenkin hakenut apua muutamiin sisällisiin
asioihini. Ja jos mamma olisi vain aavistanut, miksi jätin nämä
hartaudenharjoitukset, olisi hän varmaan ilmaissut minulle omat
mielipiteensä ja selittänyt, mitä hän uskonasioista oikeastaan
ajattelee, silläkin uhalla, että olisi näin menetellen toiminut papan
vakaumusta ja tarkoituksia vastaan.




XII. FENNOMANIAN NOUSUKAUDELLA.


Jos saisin määritellä suomalaisuuden nousukautta oman elämäni tapausten
mukaan, sanoisin sen alkaneen sinä vuonna, jolloin minut pantiin
kouluun, ja päättyneen alkavaan kukoistuskauteen noin yhdeksän vuoden
kuluttua eli siihen aikaan, jolloin olin koulunkäyntini päättänyt, siis
noin 1870-1880 vuosien välillä.

Koska koulunkäyntini oli alkanut Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston
perustamisvuonna, ei määritelmä ole niinkään mielivaltainen, sillä
yksityisvarojen keräämistä tuon koulun aikaansaamiseksi ja
ylläpitämiseksi voi todella katsoa suomalaisuuden nousukauden aluksi,
jota sitten yhteen menoon jatkui, innostuksen vuosi vuodelta yhä
kasvaessa, uusien suomalaisten koulujen syntyessä kaikkialla niinkuin
sieniä nousee lämpimän sateen jälkeen, teatteriväliverhon ensi kertaa
kohotessa suomalaiselle katselijakunnalle ja ooppera-ihmeen avautuessa
entisille kanteleen hymistäjille.

Kouluaikoina, jolloin koko huomion täytyi olla kiintyneenä latinaan,
historiaan ja matematiikkaan, emme tietenkään voineet olla _in mediis
rebus_ tämän kuohuvan ajan pyörteissä. Nousukauden miehet eivät olleet
mitään nuorukaisia, niinkuin helposti luulisi, vaan 40-60:n ikäisiä,
jopa sitäkin vanhempia toimihenkilöitä. Isä oli heidän joukossaan
nuoremmalla puolella. Usein emme ymmärtäneet, mitä kaikki heidän
puheensa tarkoittivatkaan, he kun olivat maistereita, opettajia,
tohtoreja, professoreja, me koulupoikia.

Voin siis vain satunnaisten muistikuvain perusteella antaa jonkinlaisen
käsityksen Aleksanderin ja Elisabetin osanotosta ja suhteesta tähän
aikakauteen ja heidän silloisen seurapiirinsä päähenkilöihin.

Helsinkiin muuton jälkeen oli Elisabetin ensimmäisenä ja parhaana
ystävänä rouva Krohn, Julius Krohnin (kirjailija Suonion) ensimmäinen
vaimo. Hän oli omaa sukua Nybergh, siis suomalaisruotsalainen, ja puhui
oivallisesti saksaa. Heidän lapsiaan oli Kaarle (professori Krohn,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtaja), Helmi (nyk. tunnettu
kirjailija ja esitelmöitsijä) ja pikku Ilmari (nyk. tunnettu
musiikkimies ja säveltäjä).

Vanhat Krohnit ja koko heidän perheensä olivat hienosti sivistyneitä
ihmisiä.

Elisabet tutustui rouva Krohniin alkujaan kai sen vuoksi, että he
molemmat puhuivat saksaa eikä hänen kanssaan puhuessa siis tarvinnut
pelätä kielivirheitä. Mutta heidän lähentymiseensä myöhemmin vaikutti
eniten heidän samanlainen sivistystasonsa, mahdollisuus keskustella
semmoisista asioista, jotka olivat olleet Elisabetin harrastusten
kohteena jo Pietarin aikoina. Semmoista tilaisuutta ei hänellä muuten
useinkaan täällä Suomessa ollut, sillä Aleksander ei erittäin
välittänyt taideasioista ja vielä vähemmän niistä välitti hänen
fennomaaninen ystäväpiirinsä. Elisabet kävi siis usein ystävättärensä
luona, jonka kohtalossa oli niin paljon yhteistä hänen oman kohtalonsa
kanssa. Muistan että usein kun kysyimme: missä mamma on? — kuului
vastaus: Hän on mennyt Krohnille. Muistan elävästi tuon kauniin rouvan,
hänen hienohipiäiset kasvonsa ja siron kyömynenän kultasankaisine
silmälaseineen, mutta erittäinkin muistan syyn, minkä vuoksi niin pidin
hänestä, sen, että hän ilmeisesti rakasti mammaa.

Ehkä Elisabetin esimerkin vaikutuksesta hänkin entistä hartaammin
rupesi koettamaan käyttää suomea perhekielenä. En muista, miten
pitkälle hän siinä edistyi. Hänen poikansa Kaarle ja sittemmin myöskin
Ilmari pantiin Suomalaiseen Alkeisopistoon, luullakseni kuitenkin vasta
hänen kuolemansa jälkeen, joka tapahtui aikaisin. Sen jälkeen Julius
Krohn meni toisiin naimisiin neiti Lindroosin kanssa, joka oli
ankarasti suomenmielisen rouva Godenhjelmin sisar. Krohnin perhe
suomalaistui silloin kokonaan ja suomi tuli sen ainoaksi perhekieleksi.
Tästä toisesta avioliitosta on syntyisin loistelias kirjailijamme Aino
Kallas.

Godenhjelmien herrasväki oli lapseton, mutta he rakastivat ylenmäärin
kaikkea nuorisoa. Me olimme heillä kuin kotonamme. Siellä pantiin
toimeen seuraleikkejä, panttileikkejä, "kätken, kätken sormusta" y.m.
Siellä kasvoimme nuorukaisiksi. Siellä rakastuttiin häikäisevään
kaunottareen, Maria Fagerlundiin, heillä asuvaan tummasilmäiseen
koulutyttöön. Olimme siinä onnellisessa ikäkaudessa, jolloin ei mikään
estä useita olemasta rakastuneita samaan tyttöön. Niinpä kaunis Maria
oli paitsi minun, myöskin Kasperin flamma, ja sitä paitsi viiden,
kuuden muun nuorukaisen — kaikessa sovussa ja onnessa. Hauskaa se kai
vain tytöstäkin oli. Emme voineet rakkaudellemme mitään, ja kun hän
vuorostaan kävi meillä nuorisokutsuissa, tuntui se meistä tavattoman
mairittelevalta koko talollemme, vaikka hän kaiken päälliseksi oli
hiukan ruotsinmielinen ja muiden tyttöjen mielestä tietysti aivan liian
itsetietoinen kauneudestaan.

Täti Godenhjelm ei myöskään oikein pitänyt siitä, että pojat ihailivat
tyttöjä yksinomaan kauneuden vuoksi. Hänen mielestään olisivat monet
muut tytöt paljon paremmalla syyllä ansainneet poikien huomiota.

Herra Godenhjelm oli saksankielen lehtori yliopistossa. Ja ehkä hekin
alkujaan olivat tulleet Elisabetin seurustelututtaviksi paitsi
suomenmielisyytensä, myöskin saksantaitonsa vuoksi, mutta pian ei
saksasta ollut enää tietoa. Rouva Godenhjelm oli ottanut innokkaasti
osaa Elisabetin suomenkielen harrastuksiin, ja luullakseni suorastaan
opettikin häntä panemalla toimeen puheluharjoituksia, ensin vain kahden
kesken, mutta sitten myös muiden suomea taitavien rouvien seurassa,
perjantaisin. Näihin seurustelutilaisuuksiin Godenhjelmien kodissa
yhtyi sitten suomea paremmin oppiakseen moni semmoinenkin rouva, joka
ei osannut muuta kuin "kyökkisuomea", mutta halusi perehtyä
sivistyneeseen suomalaiseen seurustelukieleen. Tämä yhä kasvava
kotiseura oli kai ensimmäisenä alkuna suurelle "Suomalaiselle Seuralle"
(S. S.), jolla sittemmin oli tärkeä sija suomalaisuuden historiassa.
Tähän suureen seuraan ottivat tietenkin osaa myöskin herrat, ja
säännöllisesti kävivät siellä kaikki johtomiehetkin, Yrjö Koskisesta
alkaen. Myöskin Aleksander siellä liikkui ainoana sotilashenkilönä
siviilien joukossa. Hän oli niihin aikoihin solakka, pitkä eversti,
tummaa kiharaista poskipartaansa hän piti Aleksanteri II:n tapaan,
leuka sileäksi ajeltuna. Kaikki he liikkuivat siellä (Ylioppilastalon
suuressa salissa) sivistyneiden daamiensa keskellä säteilevin katsein,
kohteliain kumarruksin ja valituin elein, koettaen parhaansa mukaan
olla sivistyneitä — suomeksi. Sehän se oli vanhan fennomanian A ja Ö:
olla sivistynyt ja kuitenkin suomalainen.

Sekä herra että erittäinkin rouva Godenhjelmillä on luullakseni paljon
suurempi merkitys suomalaisuuden historiassa kuin tavallisesti
luullaan.

Rouva G. oli keskikokoinen, jotakuinkin täyteläinen vartaloltaan ja
kasvoiltaan. Pieni, suora nenänypykkä. Silmät kirkkaan siniharmaat,
iloisesti hymyilevät. Suu ikäänkuin vain iloisten asiain sanomiseen
luotu, aina hymyn aiheita etsiskelevä. Puhe kaunisäänistä, suomenkielen
sulosoinnuissa kyllästettyä. Muistan hänet ystävällisenä,
hyväntuulisena, hilpeämielisenä, avuliaana olentona.

Lehtori Godenhjelm oli kasvultaan keskikokoista hiukan lyhyempi.
Hänellä oli pitkä leikkotukka, silmillä kultasankaiset lasit, silmät
tirrallaan, niin että tavallisesti vain luomien rako näkyi. Partaa
hänellä oli ja ei ollut, se on, sitä kasvoi tai oli kasvamatta siellä
täällä ominpäin ja vapaasti. Partaveitsi ei milloinkaan päässyt
karhentamaan luonnostaan pehmeitä haivenia, jotka eivät ylittäneet
kohtuuspituutta. Hän nauroi usein ja hartaasti, mutta ei ääneen; kuului
vain kiihkeämpää tai hillitympää suhinaa hampaitten välistä.
Samanlaista ääntä kuului myöskin, kun hän tahtoi osoittaa erikoista
kohteliaisuutta tai kun hän tuli sanoneeksi jotakin rohkeata ja
tavatonta, josta tuntui ikäänkuin pitävän pyytää anteeksi.

Omituista kyllä, tämä naurutapa oli ominaista koko perheelle, ja
erittäinkin myös neiti Lindroosille, joka täti Godenhjelmin sisarena
asui heidän luonaan. Se oli jonkinlaista "kohteliaisuusnaurahtelua".
Mutta naisilla se oli äänekkäämpää ja sointuvampaa. Ensin pantiin vain
lyhyeen: he-he-he, ja sitten vedettiin henkeä kuuluvasti ja pitkään.
Sekin oli puolittain ikäänkuin anteeksipyytävää, puolittain leikiksi
lyövää sävyltään, joka muistutti jonkinlaista — sanoisinko —
hirnahtelemista. Alkulähteellä, nimittäin sisaruksilla ja erittäinkin
täti Godenhjelmillä se kuului jopa miellyttävältäkin. Mutta juuri tämän
miellyttävyyden vuoksi tapa ei rajoittunutkaan vain Godenhjelmeihin,
vaan levisi matkintana vähitellen kaikkiin fennomaanisiin piireihin.
Lopulta se puhkesi kukkaan suomalaisen tyttökoulun jatko-opistossakin,
ja kun niin oli, niin tietääkin, kuinka laajalle se levisi! Melkeinpä
vain siitä saattoi päättää, kuka kuului Suomalaiseen Seuraan, kuka ei,
eli kuka oli sivistynyt, kuka ei.

Alunkaan pitäen, ja ainakaan näin yleiseksi levinneenä, tapa ei
miellyttänyt Elisabetia ollenkaan.

Vielä äskettäin minä muistutin hänelle tästä asiasta koettaen matkia
tuota muinaisfennomaanista iloittelutapaa. Elisabet muisti sen hyvin,
muisti myöskin, ettei se ollut häntä miellyttänyt, ja nauraen rupesi
kohta selittämään, _miksi_ se ei ollut miellyttänyt.

— Katsopas, kun rouvat puhuivat tuolla tavalla naurahdellen, niin
tuntui niinkuin he suomea puhuessaan eivät olisi olleet täysin
tosissaan. He käänsivätkin aina takaisin ruotsiin, kun tuli puhe
jostakin todellisesta, joka kiinnitti heidän mieltään. Mutta minulle
oli suomenkielen käyttäminen kaikkea muuta kuin leikkiä, minun piti
näissä seuroissa osata sanoa kaikkein totisimpiakin asioita suomeksi
vain, sillä ruotsinkielestä minulla ei ollut niihin aikoihin
aavistustakaan.

Elisabet kuvasi suhdettansa näihin rouvaseuroihin vielä näin:

— Olin useinkin suuresti hämilläni, kun olin antautunut jostakin
tärkeänlaisesta kysymyksestä lausumaan mielipidettäni ja kesken kaiken
täytyi huomata, että sanoja alkoi puuttua, kunnes piti avuttomana
pysähtyä. Rouvat rupesivat toisilleen ruotsiksi selittämään, mitä olin
mahdollisesti tarkoittanut, mutta selittivät aivan väärin, mikä sekä
harmitti että hävetti. Siihen aikaan osattiin Suomessa muita ulkomaisia
kieliä sangen vaillinaisesti, joten en yrittänytkään niillä avustaa
itseäni, paitsi saksalla, kun rouva Godenhjelm oli läsnä ja rupesi
tulkikseni. Mutta se seikka, etten osannut _ruotsia_, vaikutti, että
minua kohdeltiin vähän niinkuin olisin ollut alaikäinen, joka ei vielä
pysty ottamaan osaa monimutkaisiin keskusteluihin. Ymmärrän hyvin, että
minua saatettiin pitääkin kovin vähätietoisena näissä suomalaisissa
piireissä, sillä enhän minä tuntenut juuri ollenkaan Ruotsin historiaa
enkä sen tänne siirtyneitä perinnäistapoja, ja että minulla sen sijaan
oli Venäjän historian tuntemusta, tietoa sen kirjallisuudesta ja
taiteesta, sen seikan olin jo itsekin unohtanut, joten minä usein
omastakin mielestäni olin tyhmempi kuin muut ja vähitellen totuin
olemaan alituisesti alakynnessä. Minulle hymyiltiin äidillisesti
niinkuin omituiselle vierasmaalaiselle lapsukaiselle. — Mutta kerranpa
minä rohkaisin mieleni. Harmitti kovasti, kun eräässä seurassa taas
käänsivät puheen ruotsiksi juuri silloin, kun joutavista asioista
siirryttiin totisempiin. Sanoin suoraan, että suomenkielen puhumista
näissä seuroissamme ei saa ottaa leikin kannalta. Kaikki katsahtivat
minuun kummastuneina. Niin juuri, jatkoin minä vauhtiin päästyäni,
täytyy oppia sanomaan kaikki suomeksi, mitä vain ajattelee, sillä
täytyy oppia ajattelemaankin suomeksi.

Vieressäni istuva rouva taputteli minua hiljaa polvelle, etten minä
liioittelisi.

Rouva Ignatius sanoi:

— Minä en koskaan voi oppia ajattelemaan suomeksi, rakas Lisbet.

Rouvien kesken nousi vilkas ruotsinkielinen keskustelu. Mutta minä en
hellittänyt. Minä sanoin, ettei siihen voikaan oppia niin kauan kuin
käyttää ruotsia. Mutta täytyy aivan kokonaan luopua entisestä
kielestä, väkisin puhua vain suomea, silloin varmaan oppii lopulta
ajattelemaankin suomeksi. — Tämä puhe kiihotti rouvat vielä
kiihkeämpään keskusteluun keskenänsä, jota minä en ymmärtänyt, koska se
kävi ruotsiksi.

Mutta rouva Godenhjelm sanoi minulle jäljestäpäin, kun olimme hänen
luonaan kahden kesken:

— Sinä liioittelit vähäisen siellä Ignatiuksessa, rakas Lilia. (Minua
sanottiin monella nimellä: toiset sanoivat Lilia, toiset Liza,
kolmannet Lisbeth.)

— Etkö siis ole samaa mieltä, että meidän pitää oppia ajattelemaan
suomeksi? — kysyin häneltä.

— Kyllä, kyllä, mutta me emme voi jättää ruotsia noin vain ilman
muuta. Hyvä on sinun puhua, kun et ruotsia osaakaan. Mutta sinä
unohdat, että ruotsi on äidinkielemme ja me olemme sitä oppineet
rakastamaan, vaikka nyt vihaammekin svekomaaneja. Emme voi ruotsia
karkottaa vieläpä ajatuksistammekin. Ja olisikohan se edes oikeinkaan?

"Omituista oli" — sanoi Elisabeth kertoessaan minulle tästä
keskustelusta — "etten siinä tilaisuudessa heti huomannut omaa
asemaani. Olinhan minä puolestani luopunut venäjänkielestä, joka oli
äidinkieleni, ja joka päivä hartaasti koetin ajatuksistanikin
'karkottaa' sitä pois suomenkielen tieltä. Olisin voinut heille lisäksi
kertoa, ettei näiden alituisten ponnistusten takia rakkauteni venäjään
ollenkaan vähentynyt. Ehkä päinvastoin. Ihminen ei ole semmoinen
vaivainen ja rajoittunut luontokappale kuin esimerkiksi kissa, joka voi
naukua itsensä kuoliaaksi, ellei pääse takaisin kotinurkkiinsa. Ihminen
voi oppia rakastamaan toistakin kieltä ja toistakin maata, ja näin on
hänen rakkautensa alue vain kasvanut kaksi kertaa suuremmaksi."

Elisabet ei olisi _silloisella_ suomenkielen taidollaan suinkaan voinut
heille tämmöisiä asioita selittää.

Että rouvat todellakin suhtautuivat häneen vähän niinkuin äidillisen
alentuvasti, sen vaikutelman muistan omasta puolestani hyvin
varhaisilta ajoilta. Mutta tuohan lienee niiden ulkomaalaisten
tavallinen kohtalo, jotka eivät täysin hallitse seurapiirinsä kieltä.
Yhtä varhainen ja selvä on minulla kuitenkin myös sen vaikutelman
muisto, että useimmat rouvat kovin pitivät hänestä, ja ne, joiden
kanssa hän saattoi vaihtaa ajatuksia jollakin ulkomaisella kielellä,
kuten esimerkiksi rouva Krohn ja jotkut muut, näyttivät arvioivan hänen
kehitystasonsa hyvin korkeaksi.

Hänen kertomuksessaan mainittu rouva Amanda Ignatius oli Tilastollisen
Toimiston päällikön K. F. Ignatiuksen puoliso. Tämä melkein
umpiruotsalainen herra oli tietääkseni niitä miehiä, jotka Yrjö
Koskisen vaikutuksesta olivat omaksuneet suomalaisuuden aatteen, samoin
kuin esimerkiksi Eneberg, Donner, Kihlman y.m., jotka eivät hekään
osanneet suomea juuri nimeksikään, mutta silti eivät olleet suinkaan
vähemmän hartaita ja sitkeitä fennomaaneja. Ignatiusten perhe oli
suuri. Lapset koulutettiin suomalaisissa oppilaitoksissa. Vanhemmat
yrittivät heidän kanssansa puhua suomea niinkuin vain parhaiten
kykenivät, pelkkiin yrityksiin se taisi kuitenkin jäädä. Olimme
myöhemmin hyvin paljon yhteydessä näiden lasten kanssa. Vanhin, Aino,
meni sittemmin naimisiin Meurmanin pojan Oton kanssa, nuorempi
tyttäristä Elina oli naimisissa lääkäri Eliel Varénin kanssa, nuorin,
Katri, on naimisissa tohtori Bergholmin kanssa. Pojista ovat Kaarlo ja
Hannes olleet koko maassa hyvin tunnettuja toimihenkilöitä.

Rouva Amanda Ignatius oli Elisabetin parhaimpia ystäviä. Hän oli
isokokoinen, täyteläinen, hyvin taloudellinen, reipas, valtansa tunteva
käytännön ihminen, joka kyllä alistui nurkumatta jopa suuriin
uhrauksiinkin valmiina, miehensä kaikkiin fennomaanisiin aatteisiin,
mutta jonka taloudenjohtoon sen sijaan ei ollut kenenkään sormeansa
pistäminen, ei edes miehenkään. Jos miehen ala oli aatteet, niin kyllä
talous oli vaimon, ja hän kovasti varoitti Elisabetiakin pitämään
näiden alojen rajat jyrkän selvinä. Hän otti opettaakseen Elisabetia
monen monissa käytännöllisissä talousasioissa, jopa piti pieniä
tutkintojakin, päästäkseen selville niistä erehdyksistä, joita varmasti
uskoi Elisabetin tekevän.

Neuvojia oli Elisabetilla paljon.

— Tietysti Lisbeth ostaa voita moneksi kuukaudeksi silloin, kun se on
halpaa? — oli häneltä joku rouvista kysynyt.

Elisabet vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, sillä Aleksander antaa
hänelle vain viikkorahat kerrallaan.

— Mutta voisihan Lisbet sanoa, että täytyy ostaa sata naulaa voita
yhdellä kertaa?

— Sitä en voi tehdä.

— No, miksi Lisbet, ei voi?

— Minun on aina niin vastenmielistä nähdä Aleksanderin tulevan
tyytymättömäksi.

— Sanooko hän mitään?

— No, ei juuri sanokaan, mutta minä näen sen. (Tässä Elisabet kaiketi
ajatteli Aleksanderin tavallista, tuskin huomattavaa silmäkulmain
rypistystä.)

— Ja Lisbet menee kauniisti pois? Eikä pyydä enempää? Niinkö?

— Niin.

— Voi, voi, rakas Lisbet, tietääkö Lisbet, että jokaisen miehen voi
kääriä sormensa ympäri niinkuin langan.

— Kyllä.

— No miksi mennä pyytämään noin burduus — kuinka se on suomeksi? —
pitää tehdä ensin iloiseksi ja kysyä neuvoa ja mies sanoo itse: mutta
koska voi on niin halpaa, eikö olisi viisaampaa ostaa enemmän
yht'aikaa? Kyllä he kohta antavat rahaa, kun saavat itse keksiä ja olla
meitä viisaampia.

Tästä kysymyksestä — miehen käärimisestä sormensa ympäri — Elisabet
ja hänen ystävänsä eivät päässeet koskaan yksimielisyyteen. Elisabet ei
semmoista tahtonut, mutta ei voinut hänelle selittää _miksi_. Ei
osannut riittävästi suomea, vaikka osasikin monin verroin paremmin kuin
hän. Mutta kertoessaan myöhemmin tästä ja monesta muusta asiaa
koskevasta keskustelustaan saman rouvan kanssa hän sanoi: "En osannut
selittää hänelle, että minun mielestäni tuo sormen ympäri kääriminen
olisi ollut samaa kuin miehensä edessä viekasteleminen, tai suoraan
puhuen: se on miehensä pettämistä."

Paitsi näitä Elisabetin puolella olleita rouvaseuroja, kävi luonamme
vierailulla hänen ja Aleksanderin yhteisissä illanvietoissa usein
myöskin Bergbomin teatterin jäseniä.

Tämä oli meistä lapsista aivan valtavaa.

Nähdä omissa kotihuoneissa henkilöitä, joita muutama päivä sitten oli
nähnyt näyttämöllä yleisön ihastuksen, kättentaputusten ja
haltioituneiden hyvähuutojen kohteina, nähdä heitä aivan läheltä,
kuulla heidän puhuvan, nauravan, juovan teetä aivan tavallisina
ihmisinä, — se oli vaikutukseltaan aivan valtavaa. Tuossa pappa
puhelee maailman suurimman näyttelijän, Vilhon kanssa, ja mamma neiti
Toikan kanssa, joka on lumonnut koko Helsingin suloisella olennollaan
ja hurmaavalla näyttelemisellään. Tuossa on suuri kaunotar rouva
Lundahl, tuossa Bruno Böök, joka näyttämöllä oli aina niin uljas
mustine silmäkulmineen ja kalpeine ihoineen, mutta nyt näyttäytyi
tavallisessa asussaan, melkein aivan ilman kulmakarvoja ja iho tasaisen
punertavana. Että hänet näin näimme, oli olevinaan suureen salaisuuteen
vihkiytymistä. Se oli suuri kunnia talolle. Me emme tulisi kenellekään
ilmaisemaan, millainen hän todellisuudessa oli, tuo naisten ääretön
teatteri-ihastus! Entä herra Lundahl, joka niin verrattomasti
osasi näytellä mustalaisia, osasi tekeytyä synkäksi, hylätyksi,
toivottomaksi, — tuossa hän nyt iloisesti, ihan tavallisena
kuolevaisena keskustelee veikeän Aspegrenin kanssa, joka aivan
erehdyttävästi matki englantilaista lordia "Laululintusessa", sitten
kun se vaaleakutrinen Lydia Lagus ja "tenori" Himberg olivat yhtyneet
Arkadian teatteriin.

Vilho piti konnien osista. Hän oli kokonaan näyttelijä eikä välittänyt
tekeytyä viehättäväksi niinkuin Bruno Böök. Vilhoa pidän muistojeni
perusteella vieläkin maailman parhaimpana näyttelijänä. Näin minä äsken
Moissinkin (Berliinissä), mutta hän sekä syvällä äänellään että muilla
eleillään koetti miellyttää yleisöä. Vilho ei näytellyt, hän _oli_ se
henkilö, jota hän esitti, ainakin katsoja unohti, että tuo oikeastaan
oli Vilho. Sen vuoksi Vilhon oleskelu kotihuoneissamme tuntui samalta
kuin jos siellä olisi liikkunut jumalia.

Varmaankin se seikka, että suomalainen teatteri suomalaiselle ihmiselle
merkitsi suuren valon välähdystä, joka avasi hänelle taidemaailman
aivan uudelta, ennen aavistamattomalta puolelta, vaikutti siihen aikaan
sellaista taiteilijain jumaloimista. Ei todella tuntunut olevan
ihmistä, joka suomalaisuuden nousukaudella olisi saanut nauttia
suurempaa arvonantoa ja ihailua kuin näyttelijä. Ja toiselta puolen
sellainen arvonanto juuri synnyttikin suuria näyttelijöitä. He elivät
taiteessaan samaa suomalaisuuden nousua, joka vei kaikkia jotakin
tuntematonta, valoisaa, toiveikasta kohden.

Mutta Bergbomilla oli vielä jotain muutakin mielessä. Hän perusti
suomalaisen oopperan. Ja niin hän nosti myöskin musiikkimaailman
väliverhon suomalaisen edestä. Jo vaikenee Kalevalan yksitoikkoinen
kannelsäestys, sen hymisevä helinä kuolee pois. Mutta mitä tämä uusi
on? Uudet ihanat soinnut kajahtavat suomalaiseen korvaan. Ne tulevat
kaukaa ulkomailta, vieraat ovat säveltäjät, vieraat soittajat, vieraat
laulajatkin, mutta sanat ovat selvää suomea! Kuulkaa! Uudet ihanat
sävelet yhteenkasvettuneina suomalaiseen runoon! Norjalainen Ida
Basilier — laulaa suomea! Hortense Synnerberg, Strömmer, Alma
Fohström, Bruno Holm — laulavat suomea! Signe Hebbe — suomea!
Kuuluisa unkarilainen tenori Navratil — suomea!

Mozart, Gounod, Verdi — suomalaisessa asussa, omina, läheisinä! Voiko
johtaa uutta kansaa suurempiin valloituksiin!

       *       *       *       *       *

Tuona riemukkaana suomalaisuuden nousukautena olimme 5:nnen, 6:nnen
luokan koulupoikia. Me vain _tunsimme_, että jotakin uutta, suurta
tapahtuu ympärillämme, ja siksi mekin elimme aikuisten riemussa.

Asuimme siihen aikaan Albertinkadun 31:ssä, rehtori Mélartin talossa,
— hänkin suuri fennomaani ja suurten summien uhraaja. Missä vain oli
fennomaaneja, siellä kyllä näkyi aina Mélartkin. Hän oli ylen äveriäs,
hänellä oli hyvin pitkät kädet, hän kulki etukumarassa ja oli sangen
vähän kaunis kasvoiltaan, mutta suomalaisuus teki silloin rumatkin
ihmiset kauniiksi ja rakastetuiksi.

Tämän kulmatalon toinen pitkä puurakennus kulki Antinkatua
(Lönnrotinkatua) pitkin. Siinä oli kaksi huoneistoa, joista toisessa
asui joku näyttelijätär, muistaakseni neiti Stenberg, ja toisessa
tirehtööri Avellan kahden tyttärensä, Kaarolan ja Titin kanssa. Kolmas
hänen tyttäristään, Elisabet, oli naimisissa Suomettaren päätoimittajan
Viktor Löfgrenin kanssa.

Avellan itse ei osannut suomea nimeksikään, eivätpä liioin
tyttäretkään, mutta niin harras oli heidän suomenmielisyytensä, että
alituisesti takoivat suomea päähänsä. Kaunis, tumma, sinisilmäinen
Titti (johon tietysti sekä Kasper että minä olimme korvia myöten
rakastuneet) ei kyllä tainnut saada suomenkielen sääntöjä kauankaan
pysymään päässänsä, mutta sen sijaan oli Kaarola niin tosissaan ja niin
tarmokas, että harjoitteli suomeksi erinäisiä rooleja (sillä niistä
sanottiin suomea parhaiten opittavan) ja vihdoin hämmästytti Helsingin
esiintymällä suomalaisen teatterin näyttämöllä. Hän alkoi kohta
kulkea voitosta voittoon, niin voittamattomilta kuin vastukset ja
kielivaikeudet näyttivätkin. Hänen marmoriin hakattava, mahtava uransa
on kilvoitusta, jota hyvin käy rinnastaminen ja vertaaminen koko
suomalaisuuden nousukauden taisteluun: sama hellittämätön ponnistus
uuden, vaikean kielen oppimiseksi ja omistamiseksi, sama uhrimieli,
sama tarmo, sama hehkuva, kaiken voittava innostus.

Kaunis Titti se joutui sittemmin naimisiin nuoren luutnantin, Löfgrenin
veljen kanssa, ja katosi jonnekin Oulun tienoille, jonne luutnantti sai
määräyksen perustettavan asevelvollisen armeijan palvelukseen. Ja
turhaan Esplanadin leijonat sitten hakivat katseillaan, minne heidän
kaunottarensa oli joutunut. Eivät löytäneet mistään eivätkä enää
milloinkaan. Tätä kohtaloa arvosteltaessa Kasper sanoi Titistä: ähä!
miksi ei _oppinut_ suomenkieltä!

Saman talon Albertinkadun puoleisessa puurakennuksessa oli myöskin
kaksi suurta huoneistoa. Toisessa asuimme me, pitkän pihan ollessa
yhteisenä Avellanien kanssa (jonka johdosta me olimmekin saaneet nähdä
Tittiä joka päivä ja joskus juosta leskeäkin hänen kanssaan). Toisessa
huoneistossa asuivat Koskiset. Ja kerran pihalla leikkiessämme saimme
nähdä sen ihmeen, että Koskisen tytär, joka oli niin ujo, että punastui
joka sanasta, — että tämä ujo tyttö telmi veljiensä kanssa! Ensin
kuului heidän puoleltaan juoksua ja kovaa melua, sitten yht'äkkiä
ikkunanpuolikas paiskautui auki, ja Sakari — rentonaan nauraen —
alkoi työntyä siitä ulos sisarensa pakottamana, joka pöytäliinaa
huiskuttaen hääti häntä pellolle. Että siis Koskisenkin totisessa
perheessä osattiin näin ilakoida! Että hurskas, naisellinen impi, joka
ei avannut suutaan seuroissa eikä käynyt teatterissa, että hänkin osasi
telmiä! — sitä emme olisi osanneet aavistaakaan. Se lähensi meitä
heihin ja heidän sisareensa.

Nurkkatalossa kadun toisella puolella asuivat Strömmerin sisarukset,
joista toisesta tuli sittemmin Emmy Achté ja toinen katosi jonnekin
Norjaan, mutta tämä toinenkin oli oivallinen laulajatar ja kuului
suomalaiseen oopperaan. Heidän kaksi ikkunaansa olivat meitä vastapäätä
kadun toisella puolella. Usein näimme heidän menevän tai tulevan
kaupungilta, iloisesti keskenään puhellen. "Trubaduurissa" heillä oli
kumpaisellakin osansa, vanhempi esitti Leonoraa ja nuorempi
Azusenaa. Minä ihailin erittäinkin nuorempaa. Hänen kohtauksensa
mustalaisleirillä, hänen synkeä tuijottamisensa nuotioon ja mustalaisen
kohtaloja valitteleva laulunsa "Valkea rä-ä-ä-äiskyy..." ei mene
milloinkaan mielestäni. Näin hänestä kauniita, liikuttavan helliä unia,
ja kun oopperasta tultua hänen huoneensa valkoisten huntu-uutimien taa
syttyi yölampun valo, oli minusta elämä saavuttanut ylimmän
runollisuutensa.

Kasperilla ja minulla oli sekä oopperoissa että puhenäytelmissä pysyvä
paikkamme toisen "rivin" etutuoleilla. Aleksanderilla ja Elisabetilla
oli abonemangipaikkansa 9:nnessä permantoaitiossa vasemmalla. Kaikki
istuivat Arkadian katsomossa tutuilla paikoillaan. Almbergit
(Suomettaren Matti rouvineen) istuivat vastapäätä oikealla, samoin
rouva Heurlin (Bergbomin sisar), "Emelien" valkoisen kellertävä, pyöreä
pää vilahteli tavallisesti näyttelijäin aitiosta, kaikki punatukkaiset
Gripenbergit suosivat aina ensimmäistä riviä, Yrjö Koskinen, Jaakko
Forsman, Löfgren ja muut fennomaaniherrat, usein myöskin Aleksander
olivat permannon nojatuoleissa, ja väliajoilla he aina nousivat
seisoskelemaan orkesterinkaidetta vasten, selin näyttämöön.

Oopperan jäsenet eivät juuri vierailleet luonamme siitä
yksinkertaisesta syystä, että he, vaikka lauloivat suomea, eivät
osanneet sitä puhua; Elisabet sitä vastoin kyllä puhui suomea, mutta ei
laulanut. Ainoa, joka hartaasti opiskeli myöskin _puhumaan_ suomea, oli
laulajatar Naemi Ingman, ja hän tuli useinkin yhteyteen Elisabetin
kanssa. Hän asui ihastuttavan vanhan rouvan, Elise Heintzien luona,
joka puolestaan oli ollut J. V. Snellmanin jouduttua leskeksi hänen
lastensa kasvattajana ja hoitajana ja oli tietenkin Snellmanin
vaikutuksesta lämmennyt suomalaisuudelle. Tämä rouva Heintzie ja
Elisabet olivat lujasti ystävystyneet. Heidän ystävyytensä pohjana
eivät kuitenkaan olleet yksinomaan yhteiset sympatiat suomalaisuutta
kohtaan, vaan pikemminkin muut aatteelliset kysymykset, jotka koskivat
elämäntarkoituksen arvoituksia, siis — miksei sanoisi — uskonnollisia
kysymyksiä. Kaikki muut Elisabetin fennomaaniset rouvatuttavat pitivät
lujasti kiinni oikeaoppisesta luterilaisuudesta, sen dogmeista,
kirkossakäymisestä, herranehtoollisen nauttimisesta. Ja Elisabetin
lukuisien lasten vapaina kasvaessa hänelle kävi aikaa myöten yhä
tärkeämmäksi löytää tästä luterilaisuudesta edes joitakin puolia, jotka
olisivat olleet sopusoinnussa hänen luonnolliseen ihmisjärkeen
perustuvan ajattelutapansa kanssa. Tässä kohden häntä auttoi rouva
Heintzie lohduttaen häntä ja selittäen, että rehellinen ja väsymätön
pyrkiminen kaikkeen jaloon ja hyvään, lasten johdattaminen uskomaan
tätä jaloa ja hyvää oli jo sekin "Herralle otollista pyrkimystä".
Elisabet kiintyi tähän ystävään kuin kauan kaivattuun suojaan. Aivan
odottamatta heidän keskustelunsa rupesivat myöskin tukemaan Elisabetin
suomalaisuuspyrintöjä, sillä mikäpä oli jalompaa ja parempaa kuin yhä
laajentaa rakkauttansa kansaan ja kannustaa lapsiansa samaan? Ehkä
näissä filosofisissa keskusteluissa rouva Heintzienkin suomalaisuuden
harrastus syventyi.

Muistan puolestani elävästi sekä rouva Heintzien että suloisen Naemi
Ingmanin. Kerran, vielä koulupoikina ollessamme, tuo vanha, ylen
sivistynyt ja miellyttävä rouva kunnioitti Kasperia ja minua kutsumalla
meidät luokseen illallisseuraan Aleksanderin ja Elisabetin mukana.
Siellä oli myöskin Naemi Ingman. Vieraita oli paljon. Vilkas keskustelu
koski tietenkin suomalaisuuden asiaa eli fennomaanien ja svekomaanien
yhä kiristyviä välejä. Naemi Ingman istui illallisilla keskikohdalla
pitkää ruokapöytää. Ja siitä, että hän niin vilkkaan uteliaasti
käänteli miellyttävää päätään puhujasta toiseen, ilmeinen nautinto
pehmeillä, vaaleaverisillä kasvoillaan, saattoi varmasti päättää, että
nyt hän oli jo muuttumassa fennomaaniksi ja kohta puhuva seuroissa
suomea, vastakohtana muille suurille laulajille ja laulajattarille,
jotka kyllä lauloivat suomeksi, mutta seurustelivat vain ruotsalaisten
kanssa.

Voisi ajatella, että semmoinen mies kuin Aleksander, joka oli saanut
kasvatuksensa Haminan kadettikoulussa ja jonka lähimmät toverit siis
kuuluivat tunnettuihin aatelissukuihin, usean hänen luokkatoverinsa
ollessa huomatussa asemassa, mikä kuvernöörinä, mikä suurpankin
johtajana, ja keskenään harrastaessa upeaa seuraelämää, olisi hänkin
yhtynyt näiden entisten ystäväinsä piireihin. Mutta se ei voinut käydä
päinsä, ensiksikin koska ruotsalaiset seurapiirit vieroivat
Aleksanderia hänen fennomaanisuutensa tähden, ja toiseksi koska
Elisabetia pidettiin ruotsinkieltä taitamattomana muukalaisena,
jommoisena hän ei voinut herättää sivistyneistön mielenkiintoa.
Lieneekö tässä Elisabetin täydellisessä vieroituksessa kaikesta
ruotsalaisesta sivistyneistöstä ollut jotakin tahallisuutta
Aleksanderin puolelta, lieneekö se ollut hänen "suunnitelmiansa", on
vaikea sanoa. Ehkä hän pelkäsi, että Elisabet, joka oli henkisesti
sangen korkealla kehitystasolla — itse siitä tietämättä —, helposti
täällä Suomessa kiintyisi kulttuuria ja vapaamielisyyttä edustavaan
ruotsalaiseen sivistyneistöön, joka paremmin kuin jäykät pietistien
jälkeläiset vastasi Elisabetin pietarilaista entisyyttä. Varmaa vain
on, ettei Elisabet koko elinaikanaan tullut tutustuneeksi ainoaankaan
merkittävään ruotsinmieliseen henkilöön.

Suomalaisuus oli se voima, joka Elisabetille niinkuin Aleksanderillekin
tämän liikkeen nousukaudella yksin määräsi, kuka oli ystävä, kuka
luonnollinen vihamies. Mitkään "kulttuuritasot" eivät saaneet ihmisiä
liittymään toisiinsa, jos toinen oli suomen- ja toinen ruotsinmielinen.
Eipä edes voimakkainkaan vanhan ajan yhdyssiteistä, nimittäin
verisukulaisuus, — eipä edes sekään jaksanut enää pysyä määräävänä,
jos joutui ristiriitaan suomalaisuuden kanssa: sukulaisside katkesi,
suomalaisuudenside oli voimakkaampi. Se liitti ikuisilla siteillä
yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista, eri
kehitystilassa olevia, eri makuihin, eri tapoihin kasvatettuja, jotka
eivät ikinä muuten olisi toistensa tuttaviksikaan joutuneet.

Lähtemättömästi ovat mieleeni painuneet Aleksanderin totikutsut,
jommoisia fennomanian pääpomot jokainen vuorostaan joka viikko
pitivät. Ei niin, että olisin voinut koulupoikana tai edes vielä
ylioppilaanakaan olla niissä läsnä ja kuulla mitä puhuttiin, vaan niin,
että usein uudistuva kuva hänen työhuoneeseensa kokoontuneista,
innokkaasti keskustelevista ukoista, joka kuva näkyi avatuista ovista
muihin huoneisiin, on vuosien kuluessa muodostunut mielikuvituksessani
jonkinlaiseksi symboliksi koko tästä fennomanian nousukaudesta.

Mikä ihmeellinen kohtalo olikaan viskannut nuo ihmiset yhteen?

Huone oli alkuillasta kirkas ja puhelu tuntui ensin pinnalliselta,
niinkuin vain voinnin kyselyiltä, uutisten kertomiselta, valittiin
istuinpaikkoja, leikeltiin sikarinpäitä. Sitten tuli ukko Meurman, ja
kohta kuului huoneesta naurun räjähdys. Tietysti hän oli heti sisälle
astuttuaan leikannut sukkeluuden ja jäänyt lasiensa yli katsomaan sen
vaikutusta läsnäolijoihin, hänen oman totisena pysymisensä yhä
kiihdyttäessä toisia nauramaan. Harvoille on suotu kyky olla itse
nauramatta sukkeluuksillensa. Se oli Meurmanin vahva puoli.

Meurman oli noihin aikoihin jo harmaantunut, myöskin hänen ennen
mustanvivahteiset tuuheat viiksensä. Rehevästi yhäkin kasvava harmaa
tukka pyrki usein jäämään niskasta vähän liian pitkäksi. Parta, joka
oli ehkä alunperin tarkoitettu muodoltaan hänen nuoruutensa aikaisen
Nikolai I:n poskipulisonkien tyyliseksi, oli ukolla vähitellen kasvanut
yhteen leuan alle tuuheaksi kimpuksi, leuan ollessa edestäpäin
ajeltuna, joten parran muoto muistutti vanhoja merimiehiä tai luotseja.
Tunnuksellisinta olivat Meurmanin kasvoissa kuitenkin hänen perin
vaaleanharmaat silmänsä ja niiden terävästi palava musta keskus sekä
vielä jokin lisärengas, joka antoi noille silmille jotakin
teräksenkovaa. Ne katsoivat tavallisesti lasien yli ja saivat siten
otsan vähän etukumaraan, niinkuin puskemaan valmistuvalla härällä. Hyvä
jos oli odotettavissa vain jokin sukkeluus, mutta paha niille, joita
vastaan oli valmistumassa arvostelun murhaava isku. Hän osasi ankarasti
lyödä kirjoituksissaan, mutta puheessaan ei suinkaan vähemmän. Ylpeä ja
armoton vihollisilleen.

Ja kuitenkin, lieneekö maailmassa ollut sen nöyrempää auktoriteetin
tunnustajaa ja siihen alistujaa? Koko hänen tahtonsa ei ollut mitään
muuta kuin — Koskinen, Jaakko Forsman, Ignatius, Löfgren. Hän kyllä
leijonana riehui ja taisteli kirjoituksissaan, hän pani liikkeelle koko
synnynnäisen sukkeluutensa ja naurattamistaitonsa, välistä hän teki
polemiikeissaan riemukkaan vallattomia hyppyjä niinkuin hieho, joka on
äsken päästetty kevätlaitumelle. Ja ruotsalaiset ihmettelivät hänen
itsenäisyyttään ja säkenöivää neroansa ja sanoivat häntä "Kangasalan
oraakkeliksi". Mutta kyllä asia sentään taisi olla niin, ettei tämä
oraakkeli tehnyt vahingossakaan hypähdyksiä sen piirin ulkopuolelle,
minkä hänen auktoriteettinsa olivat hänen ympärilleen aidoittaneet.
Hänen alistuvaisuutensa tässä suhteessa oli hämmästyttävä. Hän ei
milloinkaan suuttunut oikaisijoilleen, jotka toverillisesti
repostelivat ja raatelivat hänen kirjoitusehdotuksiaan, jopa ne joskus
kokonaan hylkäsivät. Vähäisen hän ensin ikäänkuin myrkkyili, mutta jo
iski taas jonkun sukkeluuden, kaikki purskahtivat nauruun, ja
tyytyväisenä näkyy Meurmanin käsi ojentuvan sokeriastiaa kohden,
sokerit kilahtavat lasiin, kuuma vesi höyryää, ja totilasit täyttyvät.
Innokas puheensorina pääsee alkuun eikä enää vaikene.

Pian oli huone täynnä sinistä sikarinsavua.

Pienikasvuinen, hintelä Löfgren, Suomettaren toimittaja, siellä jo
hihittää kuulumatonta nauruansa. Se mies ei ääntä pitänyt. Sanoi vain
tuon tuostakin jotakin oikaisevaa, arvostelevaa, kertoi jonkin uutisen
tai paljasti vastapuolueesta jonkin ilmisaamansa kulissintakaisuuden,
joka kohta ohjasi keskustelun uusille urille ja antoi hänelle uusia
aiheita artikkeleihinsa. Näin hän sanatonna johti keskustelua. Itse
vain nauraa hihitteli paikallaan. Sakeneva tupakansavu sai hänen
suuret, tulehtuneet silmänsä tihruisiksi ja punehtuneet luomet
räpyttelemään taajaan. Ohimosuonet elivät hermostuneesti ja pyrkivät
levittämään verkkoansa harvan tukan otsalahdelmiin, jotka ylettyivät
kauas päälaelle. Ankarassa sanomalehtityössä rasittuneita silmiään hän
kertoi valelevansa joka aamu kylmällä vedellä säännöllisesti sata
kertaa, ennen kuin ne pystyivät uusiin töihin.

Vaikka savu himmensi Löfgrenin olennon, ei se pystynyt himmentämään
sohvassa tyytyväisenä myhäilevää Ignatiusta, Yrjö Koskisen erikoista
ystävää ja luottamusmiestä, tuota suurta tilastollisten, kameraalisten,
kunnallisten ja muiden käytännöllisten asiain tietäjää, tuota
maltillista, harkitusti punnitsevaa ja aina hymyilevää miestä. Hänen
punertavat kasvonsa olivat puhtaiksi ajellut kaikista parran ja
viiksien haivenista, joten sileä iho pääsi sitäkin paremmin hymyyn
pyöristymään.

Yhtä vähän sai savu valtoihinsa jykevää Jaakko Forsmaniakaan (Koskisen
veljeä), joka puolestaan ei milloinkaan nauranut, ei osannutkaan, eipä
hymähtänyt Meurmanin mehevimmillekään sutkauksille, jos nyt ylähuulen
toinen kulma hiukan värähtikin tai kuului pieni rykäisy, parhaassa
tapauksessa hän myös hiukan liikahti tuolillaan, siinä kaikki, muiden
pidellessä mahojaan. Hänen täyteläisyytensä vuoksi hänen kauluksensa ja
vaatteensakin tuntuivat olevan liian ahtaat. Äärimmäinen likinäköisyys
taas vaikutti, että hänen muljosilmänsä, jotka katsoivat paksujen
lasien läpi, näyttivät uneliailta ja tylsän ilmeettömiltä. Sitä
tehokkaammilta vaikuttivat hänen lausuntonsa, sillä ne olivat täynnä
mitä hilpeintä huumoria kaikessa asiallisuudessaan, ja milloin
vaadittiin, myöskin mitä vilkkainta, tarmokkainta, säälittömintä
puoluetaktiikkaa, esitettynä teennäisen ja välinpitämättömän
vitkastelevasti. Kun niikseen tuli, saattoi Forsman olla kaikista
fennomaaneista radikaalisin — näin kotipiirissään — vaikka hän kyllä
vieraammista tuntui hyväntahtoisen maltilliselta. En tiedä, lieneekö
tähän juurevaan juristiin pystynyt mikään ihannoiva aatteellisuus,
mutta fennomanian ja tämän johtavan ryhmäkunnan aineellinen menestys ja
realiset valloitukset olivat hänelle kaikki kaikessa. Käytännöllisten
puolue-etujen tieltä saivat väistyä kaikki muut näkökohdat, niitä ei
hänelle ollut olemassakaan. Naimisiinkin olisi nuorten miesten ollut
hänen mielestään mentävä vain suomalaisuuden etua silmällä pitäen, jos
esimerkiksi kannatusvarat siihen tai tähän laitokseen olivat alkaneet
vuotaa kuiviin. Ja hän katsahti salaisen halveksivasti nuorukaiseen,
kun tämä mainitsi esteeksi joitakin muka esteettisiä näkökohtia. Jos
uhrautuvaisuutta, niin uhrautuvaisuutta!

Aleksanderin muistan olleen enimmäkseen seisaallaan, joko hän sitten
nojasi selin uunia vastaan tai solakkana ja suorana liikkui
vieraittensa keskellä. Hänen sotilasunivormunsa hopeiset napit
kiilsivät savun seasta, ja kasvot punoittivat isännöimisen hartaudesta.

Savu sakeni. Väittelyt ja keskustelut kävivät yhä eloisammiksi. Pahoin
pelkään, että asiat olisivat selvinneet ehkä paremmin ja pikemminkin,
elleivät niin monet olisi puhuneet samalla kertaa, vaan sanoneet
sanottavansa rauhallisesti kukin paikaltaan, nousematta liikehtimään ja
ääniään korottamatta. Nyt piti puhetta jo harvasanainen rehtori
Mélartkin, liikutellen käsiään. Ja hiljainen, siivo Godenhjelm piti
innokkaita selosteluja, pitkä tukka sekaisena otsalla. — Kunnes
Elisabet, ainoa naispuolinen tässä herrainryhmässä, avasi ruokasalin
ovet ja kutsui herrat illalliselle seisomapöytään.

Milloin Koskinen itse sattui olemaan mukana, ei keskustelu päässyt
tällaiseen vauhtiin, sillä hänen esittäessään jotakin muut olivat
ääneti, hartaasti kuunnellen. Sitä paitsi oli tapana, että hänen
läsnäollessaan kaikki käyttivät suomea, itse Ignatiuskin, Meurmanista
puhumattakaan, jotka kumpikin mieluummin puhuivat ruotsia. Joten
keskustelu, Koskisen läsnäollessa, ei päässyt samaan vilkkaaseen
vauhtiin kuin kaikkien puhuessa ruotsia. Varmasti olisi Koskinen
itsekin sanonut sanottavansa esteettömämmin ruotsiksi, mutta hän oli
tässä asiassa hyvin pedanttinen. Suomenkielellä selviytyminen juuri
tieteen, historian ja hallinnon aloja koskevissa keskusteluissa
näytti tuottavan hänelle mitä suurinta nautintoa. Melkein jokaiseen
kokoukseen hän toi uusia keksimiänsä sanontoja, jotka usein olivat
epäonnistuneitakin ja todistivat toistaiseksi vielä puutteellista
kielikorvaa.




XIII. SOTA SYTTYY.


Vähän myöhempinä aikoina, kun olin jo lopettamassa koulunkäyntini ja
vanhempi veljeni oli jo ylioppilaana — sanon häntä yhä edelleen vain
Kasperiksi — saattoi havaita, että nuo fennomaanisten johtomiesten
intiimit kokoukset alkoivat ikäänkuin muuttaa luonnettansa. Niistä
ikäänkuin katosi entinen hilpeä, riemukas, vapaa intoilu, ja valoisan,
yläilmoihin katsovan aatteellisuuden sijaan näytti pääsevän valtaan
jokin huolestuneisuus, joka, katse maisiin asioihin luotuna, kohdistui
ulkoapäin kasaantuviin taktiikka- ja taistelukysymyksiin. Jotakin uutta
ja odottamatonta alkoi olla ilmassa.

Se, minkä fennomanian nousukausi oli luonut, ei ollut vähäistä.
Kukoistihan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, taidelaitoksia oli
syntynyt, kouluja oli perustettu yli maan, sanomalehdistö kasvoi
kasvamistaan, niin että pian jokaisella läänillä jo oli oma lehtensä.
Mutta luoduksi tuli vielä paljon suurempi asia. Oli syntynyt uusi
yleinen mielipide, "fennomania" oli levinnyt yli koko maan ja sen ääntä
massavoimana ei minkään ryhmäkunnan käynyt enää sivuuttaminen. Jos
ohjakset jäivätkin vanhojen johtajien käsiin, niin kyllä tämä koko maan
käsittävä fennomania oli ohjattava vain sinne, mihin se itse otti
mennäkseen. Ja se alkoi mennä niinkuin lumivyöry, keneltäkään tietä
kysymättä.

Sanomalehdistön toimittajiksi maaseudulla oli siirtymässä jo nuoremman
sukupolven miehiä. Oli alkanut kuulua ääniä, jotka ilmaisivat
tyytymättömyyttä johtomiesten epäreaaliseen aatteellisuuteen, pelkissä
tulevaisuuden kuvitelmissa elämiseen, ja vaadittiin eteenpäinmenoa,
reaalisempaa suomalaisuuden ohjelman toteuttamista, varsinaiseen
valtataisteluun nousemista ruotsalaisuutta vastaan, hallitusvallan
anastamista suomalaisiin käsiin. "Yksi mieli, yksi kieli"-ohjelma ei
saanut olla enää pelkkänä tulevaisuuden häämötyksenä, vaan oli
kouraantuntuvasti ja tässä elävässä nykyisyydessä toteutettava.

Sanottiin, että Koskiselta puuttui Suomen _valtion_ ihanne.
Valtiollisuus, joka oli ruotsinmielisten patrioottien ominaistunnus,
oli Koskiselle jollakin tavalla vastenmielinen. Hänen suuret
sympatiansa kohdistuivat suomenkieleen ja sen viljelykseen
sivistyskielenä, ne olivat paremmin heimokunnallista kuin valtiollista
laatua. Hänen suuri historiansa oli kirjoitettu Suomen suvun vaiheista
eikä sen kehityksestä valtioksi.

Tuossa voi olla sen verran perää, että nousukauden fennomania todella
katsoi päätyön jo tehdyksi, kun se oli Suomen heimolle avannut
mahdollisuuden hengenviljelykseen kaikilla aloilla sen omalla kielellä.
Mutta väärin oli sanoa, ettei se muka olisi ajatellut tämän kansakunnan
muodostamista valtioksi, jossa kansankieli olisi astunut ruotsinkielen
tilalle ja tunkenut sen tieltään. Se ei vain ajatellut, että tuon olisi
pitänyt tapahtua väkipakolla nyt heti. Sellainen ajatus oli sille
todellakin yllätys. Ja vielä enemmän kuin yllätys. Se kuulosti
syytökseltä. Niinkuin olisi sanottu: kun ette ole sitä tehneet, ette
ole mitään tehneet!

Paitsi vastaluotua sanomalehdistöä oli yleisen mielipiteen ehkä
herkimpänä ilmaisijana siihen aikaan ylioppilasnuoriso Lauri
Kivekkäineen ja Jonas Castréneineen, jotka sitä johtivat.

Nuorethan ovat aina olleet ja tulevat kaiketi aina olemaan siinä
luulossa, että voidakseen taistella uusien ihanteiden puolesta ja
saadakseen niille yleisön kannatusta täytyy ensin tehdä vanhat
vihollisikseen. Ja siinä onnistuakseen täytyy siis aliarvioida vanhojen
aikaansaannoksia, saada ne unohtumaan. Nuorista tuntuu, että elämän
koko uutuus, mahti ja riemu on oikeastaan vasta heistä syntyisin, —
että he itse ovat uusien ihanteittensa ainoat luojat, — että maailma
ei ole mitään samanveroista ennen tuntenut. Ja he tahtovat nyt
välttämättä saada koko yleisönkin ajattelemaan heistä samaa.

Fennomanian nousukauden johtohenkilöt eivät kuitenkaan olleet vielä
niin vanhoja, että olisivat ehtineet tarmonsa menettää ja suostuneet
jättämään Snellmanin "koko programmin toteuttamisen" Lauri Kivekkään
tai Jonas Castrénin asiaksi. Johan nyt!

Niin paljon lienevät kuitenkin suuren yleisön radikaalisuuteen
kallistuminen ja nuorten kapinallisuus vaikuttaneet asioiden kulkuun,
että vanhojen oli todella pakko ottaa harkitakseen kysymystä
suomenmielisten tunkeutumisesta hallitukseen.

Tämäpä oli heille peräti mutkallinen ja odottamaton huoli.
Ja siinä koko syy, miksi johtomiesten yksityisistä kokouksista katosi
niiden entinen riemukas hilpeyden henki ja sijaan tuli alkavan
hermostuksen sekoittama kiihkeys, joka ei kohdistunut enää yksinomaan
ruotsinmielisiin, vaan vielä kiihkeämpänä noihin "irtolaisiin", joiksi
Meurman halveksuen nimitti nuoria.

Luullakseni vanhojen johtajien keskuudessa oli eri mieliä tuosta
välittömästä hallitukseen pyrkimisestä. Ehkä koski erimielisyys
keinoja, jotka tämmöisessä valtataistelussa saivat tai eivät
saaneet tulla kysymykseen. Suomen hallituksen (senaatin) jäsenet
määräsi ja nimitti keisari, tietenkin kenraalikuvernöörin ja
ministerivaltiosihteerin tahdon mukaisesti, ja molemmat nämä keisariin
vaikuttajat olivat tähän asti olleet ruotsinmielisten vaikutuksen
alaisia, jota vastoin ruotsinmieliset tulkitsivat kaikkien muiden
yritykset vaikuttaa keisariin "Pietarin teillä kulkemiseksi", mikä
heidän mielestään oli jokseenkin samaa kuin maan kavaltaminen. Tämän
vuoksi fennomaanien hallitukseen pyrkiminen oli siis perin
arkaluontoinen asia ja siinä onnistuminen näytti sangen pulmalliselta
tehtävältä.

Koskisen monista arvostelijoista erittäinkin ruotsinmieliset usein
väittävät, että hän olisi muka jo fennomaniansa alusta asti
suunnitellut suomalaisten tulevaa hallitusvallan anastusta ja siinä
tarkoituksessa valinnut lähimmät opetuslapsensa siten, että nämä hetken
tultua olisivat astuneet senaatin eri departementtien päälliköiksi. Ja
todella edellä kuvatut nousukauden hilpeät ukot hyvin soveltuivatkin
edustamaan hallitusosastojen eri aloja. Mutta tämä voi yhtä hyvin olla
pelkkää sattumaa. Koskinen ei ollut mikään jesuiittamainen luonne, joka
olisi voinut valita helmaystävänsä valtiollisten laskelmain mukaan,
niinkuin tahdottiin väittää. Häntä pidettiin ystäväin piireissä vain
hyvin kaukonäköisenä.

Minun vaikutelmani oli, että Koskinen oli viimeinen, joka olisi
halunnut tämmöiseen valtiolliseen rynnäkköön ryhtyä, erittäinkin kun
hän tunsi yllänsä tuota uudenaikaista "yleisen mielipiteen
painostusta".

Sitä vastoin oli hänen ystäväinsä joukossa useita, jotka olivat tässä
kysymyksessä häntä radikaalisempia ja näyttivätkin saaneen hänet
lopulta vakuuttuneeksi siitä, että oli määrätietoisella toiminnalla
mentävä yleisen mielipiteen edelle ja valtataistelu rohkeasti pantava
alulle.

Mutta se kai merkitsi, että oli ryhdyttävä tehokkaaseen kilpailuun
ruotsinkielisten kanssa — keisarin suosiosta.

Tässä kohden fennomaanisten johtomiesten ei tarvinnut menetellä
suinkaan omaatuntoansa vastaan. He olivat kaikki vanhoillisia
vakaumukseltaan. Esivallan kunnioittaminen, alamainen uskollisuus,
uskontoon perustuva monarkinvallan tunnustaminen oli ikäänkuin heidän
toinen luontonsa. He eivät vain olleet tähän asti ymmärtäneet tehdä
siitä numeroa. Mutta nyt tuli tämä heidän luonnollinen ominaisuutensa
vihdoinkin tosi tarpeeseen. Eipä majesteetti saisi tietoonsa muuta kuin
ilmitotuuden, jos hän saisi tietää, että hänen persoonansa todelliset,
uskollisimmat ystävät ja kannattajat Suomessa olivat fennomaanit
eivätkä nuo liberaalit, jotka täällä nyt olivat vallassa, nuo
vapaamieliset, jotka kannattivat monarkkia vain politiikkansa vuoksi.

Meurman, tuo ainainen esitaistelija, joka katseli lasiensa yli
vastustajaa päin naamaa niinkuin puskemaan valmistautuva härkä, otti
nytkin ensi rynnistyksen suorittaakseen. Hän oli talonpoikaissäädyn
johtaja valtiopäivillä ja siis erittäin sopiva äsken huomatun puhtaan
totuuden ilmaisijaksi. Luonteensa mukaisella, vain eteenpäin eikä
sivuille katsovalla suoruudellaan hän ryhtyi asiaan oikopäätä tehden
kohta kaiken, mitä piti mahdollisena, oli se sitten paljon tai vähän.
Muistan vain hänen yht'äkkiä ruvenneen vaatimaan, että hänen säätynsä
piti erinäisissä tilaisuuksissa kohottaa hurraahuutoja hänen
majesteettinsa kunniaksi. Erittäin tiukalle hän kiristi vaatimuksensa
silloin, kun keisari oli julistanut sodan Turkille. Hän olisi tahtonut,
että säädyt olisivat pitäneet keisarille juhlapuheen, jossa olisivat
toivottaneet hänelle onnea alkavaan sotaan, ja puheen jälkeen olisi
ollut välttämättä hurrattava. Ainakin hänen talonpoikaissäätynsä oli
hurraava.

Niiden radikaalien joukossa, jotka kannattivat periaatteellisesti
ajatusta fennomaanien välittömästä tunkeutumisesta hallitukseen, oli
myöskin Aleksander. Hänen mielestänsä tämä oli nyt tullut heidän
lähimmäksi tehtäväkseen, tärkeämmäksi ja ratkaisevammaksi kuin mitkään
edelliset. Sitä ei hänen mielestään mitenkään käynyt jättäminen
epämääräisen tulevaisuuden varaan. Sillä mitään tärkeämpää ja
ratkaisevampaa kuin syöstä ruotsinmieliset täydellisesti vallasta ja
luoda kansallismielinen hallitus, ei Aleksander voinut ajatella.

Mutta kesken ryhmäkunnan loputtomia neuvotteluja siitä, mitä keinoja
sopii ja mitä ei sovi tässä valtataistelussa käyttää, mitkä menettelyt
olivat laillisia ja mitkä "Pietarin teitä", Aleksander katosi
näyttämöltä.

Kaikessa hiljaisuudessa hän lähti sotaan.

Hän lähti ensin Pietariin ilmoittautuakseen halukkaaksi.

Kutsuttuna sotaa johtavan yleisesikunnan eteen häneltä kysyttiin,
haluaisiko hän ottaa suorittaakseen sodan jaloissa Bulgarian
sotateknillisen korkeuskartoituksen.

Aleksander vastasi myöntävästi ja palasi Helsinkiin valmistautuakseen
retkelle, valitakseen upseeristonsa ja viedäkseen mukanaan mitä
tarvittiin.

En voi ollenkaan sanoa, puhuiko hän tästä sotaretkestään Koskisen
kanssa. Muistan vain Elisabetin kysyneen: mitä pahaa turkkilaiset ovat
sinulle tehneet, että menet heitä tappamaan? Johon hän lohdutellen
selitteli Elisabetille, ettei hänen kohdalleen mikään vaara uletu,
sillä jos sota päättyykin Turkin voittoon, vetäytyy hänen
topografikuntansa muiden joukkojen mukana sota-alueelta pois ja
Bulgarian vuorten korkeus jää mittaamatta, siinä kaikki.

Elisabet kysyi, oliko tuo vuorten mittaus nyt niin tärkeätä, ettei se
voisi jäädä sodan loppuun?

Aleksander sanoi, että se maa-alue on puoleksi valloitettu, jonka
vuorten korkeussuhteet on saatu kartalle, niin tärkeätä se on.

— Menettekö siis Bulgariaa valloittamaan? — kysyi Elisabet.

— Ehkä joskus, — sanoi Aleksander naurahtaen. — Kunniani vaatii,
etten saa kieltäytyä, — lisäsi hän sitten totisena ja ilmeisesti
sanoen muuta kuin ajatteli.

Muistan myös minäkin vähän ihmetelleeni papan äkkinäistä
sotainnostusta. Semmoinen oli hänelle jokseenkin vierasta. Ja olipa hän
vast'ikään itsekin hymyillyt Suomen kaartipataljoonan lähettämiselle
Tonavan tuolle puolen ja muille kilvoittelevien puolueiden yrityksille,
joiden tarkoituksena oli pyrkiä keisarin suosioon.

Luulen sen tähden nyt, vaikken voinut sitä silloin arvata, että hänen
innostukseensa lienee ollut kokonaan toinen syy.

Venäjän armeijan yleisesikunnan päällikkönä oli kenraaliajutantti
kreivi Feodor Loginovitsh Heiden. Koko tuo Turkin sota oli hänen
suunnittelemansa ja johtamansa. Hän oli nyt kohoamassa Venäjän
vaikutusvaltaisimmaksi sotilashenkilöksi, niinkuin saattoikin jo
edeltäpäin arvata. Olen ennen jo kuvannut ja kuvitellut Aleksanderin
tutustuneen tähän kreiviin nuorena upseerina Pietarissa, lopetellessaan
opintojansa molemmissa sota-akatemioissa. Kreivi oli jo silloin
suuresti ansioitunut Krimin sodassa, jossa hänen tehtäväkseen oli
uskottu Itämeren venäläisten maakuntain puolustus englantilaisia
merivoimia vastaan.

Tämä mahdottoman suuria tiluksia ja rikkauksia omistava hieno kreivi
lienee jo silloin, siis lähes parikymmentä vuotta ennen Turkin sodan
aikoja, hämmästyttänyt nuorta Aleksanderia tuntemalla odottamatonta
mielenkiintoa Suomen asioihin ja erittäinkin fennomaanien kansassa
herättämään haluun vapautua ruotsalaisuudesta.

Vaikka nykypäivinä, historian ja Heideninkin historian ollessa avoinna
edessämme, voikin ajatella, ettei tuo kreivi ollut vain sotien taitava
suunnittelija, vaan suunnitteli myöskin Venäjän valtakunnan
panslavistista yhtenäisyyttä, siis vieraskielisten kansakuntien
venäläistämistä (Suomessa venäjänkielen astumista aluksi ruotsinkielen
asemaan), niin kaikkien sekä kuulemieni että omienkin muistojeni
perusteella voin vakuuttaa, ettei Aleksanderilla ollut kaukaisintakaan
aavistusta moisten panslavististen vaikutinten olemassaolosta.

Hän siis lähti Bulgariaan, yleisesikunnan päämajaan, hyvin tietäen,
että kreivi Heiden tulee olemaan hänen välitön esimiehensä, jonka
kanssa hän siis joutuisi läheisiin tekemisiin. Ehkäpä kreivi on
hänelle oleva yhtä suopea kuin entisinä aikoina ja ehkäpä tuon
vaikutusvaltaisen henkilön sympatiat fennomaaneja kohtaan nekin ovat
vielä entisellään. Siinä tapauksessa on Aleksander puhuva suunsa
puhtaaksi ja selittävä ystävälleen, kuinka tärkeätä tällä hetkellä on,
ettei Suomeen enää lähetetä sellaista kenraalikuvernööriä, joka joko
suoraan suosii maan yhä jatkuvaa ruotsalaistamista tai on
välinpitämätön ruotsalaisten edesottamuksista, vaan että Suomeen
saadaan mies, joka tarmokkaalla kädellä tekee lopun ruotsinmielisten
vallasta ja auttaa suomalaista kansaa kansojen alkeellisimpaan
oikeuteen: olla omien miestensä hallitsema.

Arvoitukseksi vain jää, oliko Koskisella tietoa tästä Aleksanderin
suunnitelmasta. Persoonallisissa muistoissani ei ole mitään, mikä
puoltaisi tällaista otaksumaa. On selvää, ettei Aleksander tahtonut
liioin laverrella aikeestaan, koska hänen on täytynyt ymmärtää, kuinka
suunnattoman vihan esineeksi hän olisi joutunut, jos ruotsinmieliset
olisivat saaneet vihiä hänen aikomastaan kepposesta Balkanilla.




XIV. LIIAN SUURI PERHE.


Ennen sotaan lähtöänsä Aleksander tuli huomanneeksi, että hänen
lapsilaumansa oli kasvamassa liian suureksi. Aiheena tähän havaintoon
oli hänen nuorimman lapsensa, vasta toisella ikävuodella olleen Siirin
kuolema.

Me kaikki olimme rakastaneet tätä nuorinta sisartamme sanomattomasti,
ja Elisabetilla oli suuri vaiva saada estetyksi, ettei lasta retuutettu
liiaksi, hypitelty ja heitelty ilmaan, josta kaikesta Siiri puolestaan
kyllä näytti kovasti iloitsevan.

Tuli pienoinen maailmaan, kurkisteli ympärilleen, ja meni menojaan.
Luulisi, että mitä tuommoisella pienellä elämällä on oikeastaan
merkitystä. Sitä paitsi, hän on jo niin mones lapsi ja juuri se, joka
alkaisi olla liikaa... Mutta kun sitten näkee, minkä syvän,
lähtemättömän jäljen tuo kuolema jättää ympärillä oleviin, miten se
lannistaa lannistumattoman isän, miten se järkyttää äidin, joka oli
kuvitellut jotakin jo kokeneensa, ehkä oppineensa kestämäänkin, miten
se kukistaen kaikki nuo kuvittelut lyö ihmiset maahan, muuttaa
ajatussuunnat, ohjaa kohtalotkin uusille urille, — niin silloinpa ei
enää ajattele hetkeksi tänne tulleen ja kohta taas kadonneen lapsen
elämää merkityksettömäksi, vaan tuntuu niinkuin lapsi olisi käynyt
täällä korkeuksien nöyränä lähettiläänä toimittamassa suuria
mullistuksia elämään jääneiden maailmassa.

Lapsen kuoleman kestäminen oli ensi kerran Elisabetin koettelemuksena.
Reippain mielin, nurkumatta, melkein ylpeänä voimistaan, rajattomasta
kyvystä viikoittain valvoa öitä hän oli melkein yksin hoitanut
yht'aikaa viittä lavantautiin sairastunutta lastaan, muuttanut joka
tunti öin ja päivin kääreitä, kylvettänyt vuorotellen niitä, joita
jaksoi nostaa ammeeseen (minua, joka olin seitsemännellä luokalla,
nosti ammeeseen eräs Aleksanderin sotamiehistä, joka sitten sai
tartunnan ja kuoli, arvatenkin koska häntä ei kukaan nostanut
ammeeseen). Kaikkea tätä oli Elisabet kestänyt kärsivällisenä,
terveydestään ja luontaisesta sitkeydestään onnellisena. Mutta
pikku Siirin kuolema! Siinä kohtalo oli sivaltanut semmoiseen
kohtaan Elisabetin olemusta, missä ei auttanut oma kestävyys, ei
kärsivällisyys, ei terveys, ei luontainen sitkeys. Tätä iskua Elisabet
ei voinut kantaa.

Hän alkoi loputtomasti syyttää itseänsä, ettei muka ollut kyllin
huolellisesti hoitanut pienokaista. "Jos olisin tehnyt niin enkä noin,
tai näin enkä niin, olisi lapsi jäänyt eloon." Kaikki tyynni näytti
hänestä olevan hänen omaa syytänsä.

Terve järki, jota ylempänä Elisabet ei uskonut minkään olevan ja joka
oli auttanut häntä pelastamaan lapsia niin monista vaikeista taudeista,
— mitä se merkitsikään nyt, kun ei enää ollut pikku Siiriä
hoidettavana, kun kaikki lääkepulloset olivat jätetyt, kun jäähtyneet
kääreet makasivat sikin sokin huoneessa, kun hän itsesyytösten
loputtomissa tuskissa sitten yökaudet heittelehti vuoteessaan.
Rukoillako? Ketä? Omaa tervettä järkeäkö? Nauraako itseään ja koko
maailmaa?

Elisabetin tila kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi.
Hedelmättömissä ajatuksissa ja toivottomassa murheessa valvotun yön
jälkeen hän tunsi päänsä onton tyhjäksi, ja kun muiden lasten tähden
täytyi jotakin ajatella, menivät ajatukset sekaisin ja hän teki
päättömyyksiä.

Siirin kuoleman jälkeen oli ankara Aleksander tehnyt huoneiden
järjestelyssä semmoisen muutoksen, että heidän yhteiseen
makuuhuoneeseensa nostettiin Ainon ja pikku Hiljan vuoteet, mutta hänen
oma vuoteensa siirrettiin hänen työhuoneensa takana olevaan
vuodekomeroon.

Elisabetin itkuun ja valitteluihin, että kaiken surkeuden lisäksi
Aleksander nyt aikoo vielä jättää kodin vuosikausiksi, Aleksander sanoi
tämän eron olevan hyödyksi, koska heidän perheensä ei saa enää kasvaa.

Ennen lähtöään hän hankki perheelle saksalaiset ja ranskalaiset
guvernantit ja teroitti kaikkien mieleen, miten tärkeätä sivistyneiden
suomalaisten on osata ulkomaiden kieliä, ettei heitä heidän
suomalaisuutensa vuoksi päästäisi pitämään sivistymättöminä.

Sitten hän lähti pitkälle retkelleen.

Mutta tuskin hän oli vielä vuottakaan ollut Balkanilla, kun pikku Hilja
vuorostaan kuoli.

Olimme silloin kesää viettämässä Tenholan pitäjässä Bodal nimisessä
maatalossa, jonka isännät olivat puolittain maanviljelijöitä,
puolittain kalastajia. Kesämaisterina meillä oli hyvin sivistynyt,
kielitaitoinen opettaja, Konstantin Hämäläinen, syvämielinen runoilija,
joka ihaili suuresti Ranskan vallankumousta sanoen, että "se tuli kuin
ukkosen jyrinä ja puhdisti kaiken". Mutta kovin epäkäytännöllinen hän
oli: kun hän sai koukuistaan suuren hauen, jonka pelkäsi loiskahtavan
ruuhesta takaisin järveen, mäiski hän sitä, kieli toisessa suupielessä,
luottimella vatsaan, kunnes hauki muka kuoli. Taisi vain pyörtyä. —
Huonouninen hän oli kovasti ja ammuskeli öisin rottia huoneessaan. Kun
kysyimme, minne kuulat menivät — niiden jälkiä emme huoneesta
löytäneet, — sanoi hän niiden _tietysti_ menneen lattian ja seinän
väliin.

Viimeisenä sairauden yönä, kun palvelustyttökään ei enää jaksanut
Elisabetia auttaa, hän kutsui meidät, Kasperin ja minut, kanssansa
valvomaan. Me kannoimme Hiljaa vuorotellen sylissämme, sillä hän ei
voinut tuskien tähden olla hetkeäkään pitkällään. Tämä oli hyvin
raskasta. Aamupuoleen yötä hän vihdoin salli kallistaa itsensä
makaavaan asentoon, mutta olikin jo silloin kuollut. Hän kuoli minun
syliini.

Elisabet meni kohta tämän perästä lasiverannalle, jonne me häntä
seurasimme. Hän hengitti syvään, niinkuin olisi päässyt tukehduksista
oltuaan upoksissa. Minusta, niinkuin varmaan muistakin, näytti
kummalliselta, että aurinko nousi ja kukko lauloi ihan tavallisella
tavalla ja sireenipensaan lehvä heiluessaan kosketteli verannan laseja,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hämäläinen otti seuraavina päivinä hartaasti osaa suruumme. Hän kertoi
Elisabetille, mitä maailman suurimmat kirjailijat ja runoilijat olivat
kuolemasta sanoneet. Mutta Elisabet ei voinut oikein kuunnella.

Isäntä ja Hämäläinen valmistivat puulaatikon, johon Hiljan ruumis
pantiin. Sitten menimme kaikki suureen purjeveneeseen, jonne isäntä
otti myöskin tyttäriänsä ja paljon Hankoniemeen kaupattavia kaloja. Me
aioimme viedä ruumiin Helsinkiin haudattavaksi ja isäntä lupasi saattaa
meidät Lappvikin asemalle junan tuloajaksi. Mutta nousi kova tuuli ja
risteillessämme edestakaisin tuli ilta ja alkoi hämärtää, kunnes tuli
pilkkosen pimeä. Hyrskyt löivät välistä kokasta käsin vesipisaroita
meidän ylitsemme. Elisabetin oli kylmä ja hän tuntui vapisevan, mutta
luullakseni hän ei vavissut kylmästä, vaan pelosta, sillä hän pelkäsi
kovasti kaikkea, mikä oli vettä, venettä, vaahtoa ja aaltoa. Nyt kuulin
ensi kerran eläessäni hänen sanovan ruotsalaisen sanan, sillä hän kysyi
isännältä, joka istui perää pitämässä: faarlit? Isäntä vastasi: ingen
fara, ja vähän ajan perästä näkyi pimeässä hänen sikarinsa tulipunainen
hehku, joka vahvisti hänen sanansa. Pimeästä, hyrskyjen sähinästä
siihen punaiseen pisteeseen katsoessamme meistä tuntui, ettei sen
rakastettavampaa ihmistä kuin tuo ruotsalainen isäntä enää maailmassa
olekaan.

Mutta ei Elisabetin ruotsinkieli vielä siihen loppunutkaan.

Juna oli jo lähtenyt, kun saavuimme asemalle. Kaiken päällisiksi saimme
tietää, ettei ruumiita voinut ottaa mukaan, ellei laatikko ollut
tiiviisti metallilevyllä päällystetty. Siinä seisoimme pimeässä
tietämättä minne yöpyä, kenen puoleen kääntyä. Ei asemapäällikkö eikä
kukaan hänen miehistään osannut sanaakaan suomea. Tilamme oli peräti
toivoton. Elisabet lohdutteli meitä sanoen: älkää huoliko pojat, kyllä
tästä _jollankin_ lailla selviydytään. Hän ei sanonut jollakin, vaan
jollankin, ja niin usein kuin hän käyttikin tuota sanaa, aina hän teki
saman kielivirheen, elämänsä loppuun asti. Hänen optimisminsa oli
Kasperin mielestä ainakin tällä kertaa suorastaan epäloogillista, ja
tuo "jollankin" melkein kiukutti häntä. "Tässä ei ole kysymys
selviydymmekö _jollakin_ tavalla, vaan _miten_ selviydymme", sanoi hän
kärsimättömästi eikä ottanut vastaan Elisabetin lohdutusta.

Silloin Elisabet pujahti sisälle asemapäällikön luo.

Me jäimme sillalle laatikon viereen odottamaan. Ajattelimme: tuosta ei
nyt ole mitään hyötyä, mamma ei osaa puhua, ja ruotsalaiset ovat tylyjä
suomalaisille. "Äsh! — äsh!" — tiuski Kasper kävellen kiivaasti
edestakaisin pahoillaan siitä, että mamma viipyi niin kauan.

Mies sytytti asemalyhdyt, — kaiketi meidän tähtemme.

Vihdoin näimme Elisabetin tulevan, aivan tyytyväisenä. Hänen mukanaan
tuli ulos asemapäällikkö ja tämän rouva. He kaikki näyttivät keskenään
hyvin tutustuneilta ja puhuivat ruotsia siten, että he kyselivät ja
Elisabet nyökkäsi, kun oli vastattava myönteisesti, ja pudisti päätään
päinvastaisessa tapauksessa, mutta paljon hän pani sekaan myös
ruotsalaisia sanoja. Kun päällikkö oli neuvotellut asemamiehen kanssa,
kantoivat he laatikon vajaan, jonne he jättivät lyhdyn palamaan, ja
rouva saattoi meidät sisälle heidän huoneisiinsa, jotka olivat kaikki
kirkkaasti valaistut. Siellä meitä syötettiin ja juotettiin, ja saliin
meille valmistettiin pehmeät makuusijat, joissa oli häikäisevän valkeat
lakanat ja valkeankiiltävät pullokkaat päänalaset. Ja makuulle
mentyämme, lamppujen ja kynttiläin sammuttua me vielä myöhään yöhön
kuulimme, kuinka asemamies vajassaan naputteli rautapeltejä kiinni
laatikkomme ympärille.

Ellei olisi ollut tuota sikariukkoa veneen perässä eikä näitä hyviä
ihmisiä, olisi Elisabet varmasti koko matkan itkenyt. Mutta nyt hän oli
melkein onnellinen. Helsingissä hän lisäksi sattui tapaamaan taaskin
hyvän ihmisen, tutun kätilönsä, joka kohta ryhtyi kaikkiin
tarpeellisiin toimiin, ruumiin pesuun, arkun ostoon, hautauksen
valmisteluihin. Ja hänkin oli umpiruotsalainen. Eikä Elisabetilla
näissä puuhissa ollut tilaisuutta pitkiin itkuihin, sillä hän ei
osannut ruotsiksi valitella kovaa kohtaloa. Vasta hautajaisten jälkeen,
kun kaikki taas hiljeni hänen ympärillään, hän jälleen rupesi itkemään.

Sitä suremista jatkui vielä sittenkin, kun kesän loputtua muutimme
jälleen kaupunkiin.

Mutta taas hyvät ihmiset auttoivat lohdutukseen, kukin omalla
tavallaan.

Eräs Elisabetin vanhoista rouva-ystävistä, nähtyään hänet niin surun
kuihduttamaksi, puhui hänelle näin:

— Menisit kirkkoon, rakas Lisbet. Tiedänhän minä, ettet sinä usko,
mutta menisit sentään. En minäkään ole uskovainen, mutta minä käyn
sentään kirkossa. Katsos, jos kuoleman jälkeen osoittautuisi, ettei
iankaikkista tulta olekaan, niin ainoa vahinko on, että olemme käyneet
turhaan kirkossa joka sunnuntai. Mutta ajattele, että tuo puhe olisikin
totta ja me palaisimme!

Nyt alkoi Elisabetin nauruhermoja kutkuttaa niin voimakkaasti, että hän
vaivoin jaksoi pysyä totisena. Ystävä jatkoi:

— Eikö Lisbetinkin mielestä siis olisi parempi käydä kirkossa ja
koettaa uskoa?

Elisabet purskahti hysteeriseen nauruun. Hän nauroi ensi kerran Hiljan
kuoleman jälkeen, ja sen vuoksi tosin hänen naurunsakin oli puolittain
itkua. Niin hyvää oli hänen ystävänsä tarkoittanut aavistamatta
ollenkaan, että Elisabetin täytyi nauraa ja sen salaamiseksi peittää
kasvonsa nenäliinan taakse.

— Varmuuden vuoksi! — jatkoi ystävä viattoman vakuuttavasti.

Silloin Elisabet ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan tyrskähti koko
hänen olentoansa tärisyttävään, valtoimeen nauruun. Semmoisissa
tilaisuuksissa hänen silmänsä aina sipristyivät kiinni ja koko hänen
olentonsa käpristyi kokoon. Mutta naurettuaan kyyneliin asti Elisabet
säikähtäen huomasi, että hänen ystävänsä oli ottanut naurun pahakseen.
Silmät hätäännyksestä pyöreinä Elisabet alkoi kohta hyvitellä häntä ja
samassa lupasi mennä kirkkoonkin. Sanoi menevänsä kohta, kun vain saa
tietää milloin "Nordlund" saarnaa.

Tämä pastori Nordlund oli satunnainen uskonnonopettaja koulumme
ylimmillä luokilla. Hän oli tosi hurskas ja äärimmäisen tunnontarkka
mies, paras uskonnonopettaja, mitä meillä koskaan oli ollut. Olihan
meillä ollut Hedbergkin (tuo kuuluisa leikkisä valtiopäivämies ja suuri
fennomaani), mutta kun hän kerran tunnilla rupesi selittämään — aivan
päinvastoin kuin Nordlund — ettei muka velvollisuuksien ristiriitaa
ole olemassakaan, että se on vain sairaalloisten ja heikkohermoisten
saivartelua, ja koetti lyödä leikiksi koko kysymyksen, menetti hän
suosiomme ja me pyysimme saada Nordlundin takaisin. Nordlund kuitenkin
vastasi olleensa kauan tuskallisessa _velvollisuuksien ristiriidassa_
tämän rakastamansa opetustoimen suhteen ja nyt päättäneensä siitä
sittenkin kieltäytyä, koska oli huomannut sen riistävän voimia hänen
varsinaisen papillisen kutsumuksensa täyttämiseltä. Kasper sanoi
Hedbergistä: hän on ensin fennomaani ja vasta sitten uskovainen, mutta
Nordlund ensin uskoo ja on vasta sitten fennomaani.

Arvattavasti Nordlund oli saanut kuulla Elisabetin lohduttomasta
surusta, koskapa hän, nähtyään hänet Vanhankirkon saarnastuolista
alhaalla kuulijain joukossa, kohta ummisti silmänsä rukoukseen ja
viipyi siinä kauan äänetönnä.

"Koko hänen saarnansa, alusta loppuun", kertoi Elisabet, "oli
aivan kuin minulle tarkoitettu. Hän puhui ihmisonnettomuuksista,
surusta, oman lapsen kuolemasta. Hän sanoi surun voivan joskus
saavuttaa sellaisia mittasuhteita, että toisen ihmisen kaikki
lohduttamisyritykset, olivatpa ne kuinka hartaita ja kaunopuheisia
tahansa, raukeavat tyhjiin. Mutta — sanoi hän — oikea lohdutus
tuleekin surevan omasta sydämestä. Ihmisen täytyy vain koko voimallaan,
kaikessa totisuudessaan ja täydellä antaumuksella sanoa itselleen:
_tapahtukoon Sinun tahtosi!_ Ja todella minussa tapahtui sillä hetkellä
jotakin, kun yhdyin noihin sanoihin. Oloni kävi keveäksi, niinkuin
jokin suunnaton kuorma olisi siirtynyt pois minun kannettavistani.
Kaikki itsesyytökset päättyivät. Ja minä sain rauhan."

Tämän tapauksen jälkeen Elisabet usein kävi kirkossa. Hän ikäänkuin
vaistomaisesti etsi yhteyttä niihin lukemattomiin tuntemattomiin
ihmisiin, jotka uskonsa perusteella saattoivat elää onnellisina
keskellä onnettomuuksia. Ja tuo yhteisyys olisi hänen puoleltaan usein
löytynyt, elleivät uskovaiset olisi panneet ehdoksi vaatimusta, että
hänen oli uskottava myöskin moneen sellaiseen asiaan, jotka
Elisabetista tuntuivat suorastaan järjenvastaisilta, sillä hän ei
mitenkään voinut luopua perususkostansa, että omaa todentuntoa ylempänä
ei voi mikään olla. Mitä enemmän hän etsi tuota totuuttansa kirkon
dogmeista, sitä enemmän hän vieraantui jälleen kirkollisista, sillä
sitä selvemmin hän näki mahdottomaksi saavuttaa yhteyttä uskovaisten
kanssa. Ja niinpä kirkossa käynnit harvenemistaan harvenivat, kunnes
kokonaan loppuivat.

Mutta silti ei suinkaan heikentynyt se sytyke, jonka äskeinen "tapaus"
oli hänelle antanut.

Päinvastoin.

Uudelta kannalta oli hänelle selvinnyt, että jumala oli rakkaus. Ennen
hän oli ajatellut tässä tarkoitettavan rakkautta jonakin ulkopuolisena
käsitteenä, vain jonakin jumalan ominaisuutena. Mutta nyt hän ymmärsi,
että se ei ollut mikään käsite, vaan että rakastaen ihminen elää
jumalassa ja tuntee jumalan.

Tämähän ei ollut mitään järjenvastaista, se oli vain koruttomasti —
"totta, jota ylempänä ei mikään voinut olla".

Hänen enimmät ystävänsä ja osaksi myöskin Nordlund kyllä selittivät,
että niin yksinkertainen ei uskonnon asia sentään voinut olla. Mutta
kun he rupesivat luettelemaan, mitä siihen vielä tarvittiin, koetti
Elisabet olla heitä kuuntelematta, etteivät heidän dogminsa taas
pääsisi himmentämään äsken selvinneitä asioita.

Selviytyminen henkisissä kysymyksissä oli käynyt Elisabetille yhä
tärkeämmäksi siitäkin syystä, että Aleksanderin lähdettyä pois ehkä
vuosikausiksi hän oli nyt yksin lasten kanssa. Itsekin hän ihmetteli,
kuinka hän oli saattanut kasvatuksessaan tyytyä vain olemaan
tyrkyttämättä lapsille järjenvastaisuuksia. Tottapa se oli johtunut
siitä, että Aleksander puolestaan piti välttämättömänä kasvattaa lapset
semmoisiksi kuin kaikki muut ihmiset ja siis myös uskomaan, mitä kunnon
kansalaisen oli uskottava, joten Elisabetilla tässä kohden ei ollut
muuta tehtävää kuin pysyä syrjässä. Mutta nythän oli kasvatuksen
edesvastuu kaikessa laajuudessaan siirtynyt hänen käsiinsä. Kun lapset
halusivat vastausta tuhansiin kysymyksiinsä, ei sopinut enää,
tiedustelun koskiessa uskontoa, sanoa: "menkää papalta kysymään", vaan
piti itse vastata. Ja Elisabet oli nyt onnellinen, että hänellä oli
heille antaa jotakin myönteistä.

Elisabetin melkein ainoa rangaistustapa kasvatuksessa oli pakottaa
syyllinen kuuntelemaan hänen pitkiä, perusteellisia selityksiänsä,
miksi jokin teko oli paha, miksi siitä oli luovuttava. Jo ensi sanasta
tiesi, että tarkoituksena oli saada, ei ainoastaan huomaamaan, vaan
itse myöntämään, että teko oli ollut paha.

Kaikki me hänen lapsensa muistamme nuo kärsivällisyyttä kysyvät pitkät
istunnot. Ensin tuntui ikävältä ja olisi tehnyt mieli väkisinkin pois.
Mutta mamma ei hellittänyt. Kysymällä ja tiedustelemalla, mitä me
kustakin asiasta itse ajattelimme, hän piti meitä osallisina teon
arviointiin, antoi väittää vastaan, joskus myönsi meidän olevan
oikeassa ja niin sai meidät kiinnostumaan keskusteluun. Kunnes lopulta
sai aina myöntämään hänen olleen oikeassa. Ja sehän oli jo puoleksi
lupaus olla toiste niin menettelemättä. Muuta hän ei tahtonutkaan.
Keskustelu oli lopussa.

Vaikeampi hänen oli kaiketi yksin tulla toimeen kahden vanhimman
poikansa kanssa, joista jo toinenkin tuli ylioppilaaksi ja suinpäin
antautui ylioppilaselämän pyörteisiin.

Siihen aikaan oli suuri mieltenkuohu syntynyt ylioppilasnuorison
keskuudessa Lauri Kivekkään uuden kieliohjelman johdosta, jonka mukaan
nyt heti oli toteutettava suomalaisen kansallisuuden "hegemonia" tässä
maassa, se on, ylioppilaskunnassa.

Kaksikielisyyden ohjelma tuntui tuosta nuorisosta jo miedolta
vesivelliltä. Tietenkin tämäkin nuoriso, niinkuin aina kaikki nuoriso,
kuvitteli, että nyt se vasta alkaa se oikea maailman edistys. Puheita,
innostusta, taistelua, — aivan kuin vanhat fennomaanit eivät olisi
koskaan mitään sentapaista nousukautta eläneetkään. Pois tieltä! Nyt on
tullut meidän aikamme!

Mitä merkitsivätkään Elisabetin vanhemmille pojille hänen hiljaiset
puheensa ja varoituksensa tässä sanomattomassa nuorison kuohussa!
Jokohan nuo pojat luisuivat hänen käsistään? Ja juuri silloin kun he
Elisabetin mielestä olisivat enimmän kaivanneet uskoa hyvään, toteen,
puhtauteen. Punssiakin he olivat ruvenneet juomaan, joitakin booleja he
kyhäilivät joukkoinnostuksensa riemujuhlissa. Elisabet odotteli heitä
kotiin usein aamutunneille saakka. Se oli enää ainoa tilaisuus, jolloin
hän saattoi puhella heidän kanssaan totisista asioista ja selitellä,
että "jumala on rakkaus". Mutta hän vain yhä enemmän huomasi, että
jokin uusi toveruuden voima oli ottanut heidät valtaansa ja johtoonsa
ja että kaikki hänen selittelynsä menivät heidän korviensa ohitse.

Elisabetilla oli kuitenkin muitakin ystävättäriä kuin vain semmoisia,
jotka vaativat dogmeihin uskomista.

Hän alkoi jälleen käydä rouva Heintzien luona.

Suureksi ilokseen hän kohta näki, että Elise Heintzie ei ollenkaan
pitänyt riittämättömänä Elisabetin uskoa siihen, että "jumala on
rakkaus". Päinvastoin hän ajatteli, että se on juuri pääasia ja ainoa
tarpeellinen usko. Elise puolestaan iloitsi, että Elisabet oli
omaksunut sellaisen uskon. Heidän keskustelunsa filosofisista ja
henkisistä asioista saivat nyt uutta vauhtia, ja heidän ystävyytensä
syveni vielä entistä lujemmaksi.

— Minä sanon sinulle, Lilia, ettei Johan Vilhelm Snellmankaan juuri
paljon välittänyt dogmeista, — ilmoitti Elise kerran.

— Niin, sinähän olet heidän luonaan kauan asunut ja tiedät hyvin,
kuinka hän ajatteli, mutta mikä on hänen uskonsa?

— Hän ei puhunut siitä paljon. Mutta hänen uskonsa kyllä näkyi. Hän
uskoi, että ihmisen pitää rakastaa kansaansa ja uhrautua sille. Lilia
tietää hyvin, että hän tahtoi koko meidän säätymme sulautuvan
suomalaiseen kansaan, omaksuvan sen kielen ja auttavan sitä omaan
suomalaiseen sivistykseen.

— Tiedän, tiedän.

— Hänen uskonsa oli sama kuin Liliankin: Jumala on rakkaus.

— Mitä sanotkaan, Elise, saat minut ihan innostumaan.

— Mutta en minä, Lilia rakas, luule, että nuoriin, ylioppilaiksi
lukeviin poikiin voisit siirtää omaa uskoasi, vaikka yöt päivät heille
puhuisit ja selittäisit, niinkuin sanot tehneesi.

— Niin, sinullahan on kokemuksia Snellmanin poikain kasvatuksesta,
Elise. Mutta mitä muuta voisin tehdä kuin aina vain selitellä ja
selitellä? Mitä muuta voisin tehdä, vaikka näkisinkin, että he päivä
päivältä yhä vähemmän kuuntelevat minua? Mitä sinä minun sijassani
tekisit?

— Eivätkö sinun poikasi, Lilia, ole sen Lauri Kivekkään tovereita?
Minä näin hänet syntymäpäivillä Snellmanin luona aamulla. Hän oli
salissa muiden nuorten kanssa ja tahtoi pitää puheen Snellmanille, kun
oli ylioppilaitten lähetystön johtaja. Mutta boolilasi vapisi hänen
kädessään mielenliikutuksesta ja ääni värisi, eikä puheesta
tullut mitään. Silloin Snellman kävi leikkisäksi. Mitä minä nyt
herroille neuvoisin? — sanoi hän ja otti käteensä paksun, punotun
voimisteluletkunsa, jolla rupesi lyömään selkäänsä kummankin olan
taakse. — Hyvät herrat, tehkääpä tämmöistä joka aamu, kurittakaa
itseänne ankarasti! — Ja kuritusta se nuorukainen olisi minunkin
mielestäni tarvinnut, hän näytti hyvin ylimieliseltä. Mutta kun
Snellmanille siitä myöhemmin mainitsin, viittasi ukko kädellään
ylöspäin, niinkuin olisi tahtonut sanoa: siitä miehestä voi tulla
jotakin enempää kuin muista. — Maltas, taisihan siellä olla ainakin
toinen sinun pojistasi ylioppilaiden joukossa. En minä mitään sano,
voihan olla hyväkin, että he Kivekästä seuraavat.

Vanhalla Heintziellä oli tapana mennä asiasta toiseen ja välistä hän
jätti jonkin asian keskenkin, siirtyen toiseen.

— Mutta sinä unohdit sanoa minulle, Elise, mitä tekisit minun
sijassani?

— Tarkoitin vain, että oman uskon tahallinen siirtäminen toiseen
ihmiseen on luullakseni kovin vaikea asia, ellei aivan mahdotonkin. Se
ei ole onnistunut paljon viisaammillekaan kuin me olemme. Jokainenhan
tahtoisi vain omiansa pelastaa. Mutta kylvetyt siemenet lentävät tuulen
mukana eivätkä kysy kuka on vieras, kuka omainen, ja vieras maa voi
hyvin ottaa vastaan ne siemenet, jotka ovat lentäneet lasten korvien
ohitse tai päitten ylitse.

— Mutta mitä minun siis täytyy tehdä?

— Voikohan toiseen ihmiseen kyetä vaikuttamaan muulla tavalla kuin
pääsemällä perille hänen harrastuksistaan ja yhtymällä niihin, jos
niissä on jotakin hyvää? Ottaisit nyt selvän, mitä ne nuoret
Kivekkäänsä kanssa oikeastaan tahtovat. Enhän minäkään ole siitä oikein
selvillä, mutta luulen heidän kovasti vihastuneen vanhoille
fennomaaneille. Minulle on kerrottu vanhojen tahtoneen tehdä jotakin
sovintoa ruotsalaisten liberaalien kanssa. Katsopa tätä vihkosta. Siinä
on otsakkeena: "Dagbladspartiets program. Ombesörjt af K. P. T."

— Niin, niin, minä tiedän tuon uuden yhdistyksen, sanoi Elisabet
eloisasti, — molemmat poikani kuuluvat siihen.

— Tuo on vain vanha Snellmanin sanomalehtiartikkeli, jolla hän oli
musertanut liberaalisen puolueen, mutta Kivekäs on tovereineen
painattanut sen uudestaan. Luulen, että se tällä hetkellä ei olisi
mitenkään soveltunut vanhoille suomenmielisille ja että he ovat sen
vuoksi kovin kiukuissaan nuorille. Mutta Snellmanhan tuntuu olevan
nuorten puolella. — Kuka tietää, mikä siitä Kivekkäästä vielä tulee.
Ehkä hänessä on hyvinkin paljon hyvää ja jaloa. Ota selvä siitä ja tule
sitten minullekin kertomaan. Sinä olet vielä nuori, sinä voit vielä
käydä heidän juhlissansa, sinä voit kutsua poikiesi tovereja viettämään
iltoja luoksesi kotiin, keskustella heidän kanssaan, kannustaaa heitä
kaikkeen hyvään, innostaa heitä vielä palavammin rakastamaan tätä maata
ja tätä kansaa.

Elisabet huomasi todella olevansa nyt vapaa tätä kaikkea tekemään,
sillä Aleksanderin oli jäätävä Balkanille vielä sodan jälkeenkin
kartoitustöitä lopettamaan. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän ollut
itse tullut semmoista ajatelleeksi. Olikohan siinä tuumassa jotakin
epäsuoraa Aleksanderia kohtaan? Hänen selkänsä takana toimimista? Ei
suinkaan. Miksi Aleksander tahtoisi, että hänen asiansa lepäisi täällä
kotona niin kauan kuin hän toimi vierailla mailla? Eikö Aleksander itse
ollut sitä mieltä, että suomalaisilta puuttuu sivistystä? Mutta miten
maalaisylioppilaat, yksin jätettyinä, voisivat sivistyä, jos
sivistyneiden kodit olivat heiltä suljettuina? Hän päätti heti
kirjoittaa tästä Aleksanderille.

Elise Heintzien neuvo oli Elisabetille suuri ja odottamaton tapaus. Hän
heräsi siihen aivan kuin oman elämänsä ilmestykseen. Kauan
epätietoisena oltuaan hän nyt näki selvän tien edessään. Eikö koko
hänen elämänkohtalonsa ollut tuonut häntä juuri tämän tehtävän eteen?
Se ei ollut mikään vain hänen omien poikiensa vuoksi keksitty juoni,
vaan hän itse rakasti "tätä maata ja tätä kansaa", niinkuin Elise oli
sanonut. Mutta tietysti tuli tehtävä vielä ihanammaksi sen johdosta,
että se teki poikien ja hänen harrastuksensa yhteisiksi. Tietysti
heidän harrastustensa omikseen tekeminen oli ainoa tie heidän
sydämiinsä! Kuinka oikeassa, kuinka oikeassa se Elise olikaan!

Rouva Heintzie oli Elisabetia paljon vanhempi. Oikeastaan olisi pitänyt
sanoa tädiksi, mutta hän oli itse vaatinut sanomaan Eliseksi ja
sinuttelemaan.

Muistan puolestani hänet hyvin. Heintzie kävi usein Elisabetin luona ja
me saimme jo koulupoikina joskus kutsun hänen kotiinsa. Mutta kävimmepä
siellä ylioppilainakin, intoilimme ja kerroimme kokoustemme
päätöksistä, joiden tarkoituksena oli "sveesien" lähestyvä, lopullinen
musertaminen. Täti Heintzie kuunteli meitä säteilevin silmin. Hän oli
innoissaan siitä, että _me_ olimme innoissamme. Ja me olimme ylpeitä,
että niinkin vanhat ihmiset meidän kanssamme innostuivat. Tosin, olihan
koko maa meidän jalkojemme juuressa, miksi ei siis myöskin täti
Heintzie!

Tuo sulotar Naemi Ingman, joka asui hänen luonaan, harjoitteli siihen
aikaan "Hugenotteja".

    Lemmen — lemmen tulta saisin,
    jos vain — jos vain haluaisin...

Niin hän lauloi. Ja kun hän sitten, pehmeästi aaltoileva vaalea tukka
koholle pöyhennettynä, paksut kulmakarvat tummina, kuningattaren
komeissa helyissä astui näyttämölle rakastuneen ritarin eteen, kävi
ihastuksen humaus läpi Arkadian katsomon.

Täti Heintzie oli ulkomuodoltaan mitä miellyttävin. Tosin en häntä
silloin ymmärtänyt ihailla, sillä milloin nuori vanhaa ihailee! Mutta
hänen ulkomuotonsa on tavattoman elävästi säilynyt muistissani, niin
että voin milloin tahansa ottaa hänet esille ja katsella häntä kuin
mitäkin muotokuvaa. Ja mitä kauemmin katson, sitä enemmän ihailen:

Hänen kasvonsa näen punertavina halkeilleiden pikkusuonten vuoksi.
Kasvoissa on yht'aikaa sekä vanhuuden vertymystä että nuoruuden punaa.
Samoin hänen puhetavassaankin: kuuluu vanhuuden hillitty, hiljainen
äänenpaino, mutta lauseiden sisällöstä kumpuaa nuoruuden hillitön
hehku. Hänen päänsä vähän tutisee, arvatenkin vanhuudesta. Hänen
harmaanvivahteiset kulmakarvansa ovat kasvaneet hyvin pitkiksi. Sekin
kaikki korkean iän merkkejä. Mutta niiden alla silmät palavat
vääjäämätöntä nuoruutta, sisältäpäin tulevan tulen säihkyä. Ihana,
unohtumaton olento.




XV. KATTI VIERAISSA — HIIRET PÖYDÄLLÄ.


Sillä aikaa kuin Aleksander Balkanin niemimaalla piirusteli
sotakarttoja Venäjän valtakunnan laskuun ja sen vastaisten
suurvalloitusten varalle, — sillä aikaa kuin hänen upseeristonsa ja
sotamiehensä häikäilemättä availivat näkölinjoja vieraiden vaarojen
metsiin, siirtäen leiriänsä ylängöltä ylängölle, — sill'aikaa kuin hän
itse, sodan jo aikoja sitten päätyttyä, vielä vuosien kuluessa
viimeisteli töitään, — sill'aikaa Elisabet jatkoi hänen asiaansa
kaukana Suomessa, ollen fennomaanina yksin ja ominpäin.

Pian hän olikin, Elise Heintzien neuvoa noudattaen, "päässyt poikiensa
harrastusten perille".

Innokkaasti hän jo keskusteli heidän kanssaan. Jo hän oli heidän
kanssaan "radikaali", jo oli myöskin "k.p.t."-läinen ja tiesi, että se
merkitsi "koko programmi toimeen", joka taas merkitsi, että Suomessa
älköön enää vallitko kaksi kieltä, vaan "yksi mieli ja _yksi kieli_".
Jo hän heidän kanssaan "taisteli" moderaatteja vastaan. Jo hän valvoi
jännittyneenä myöhään yöhön odotellen heidän palaamistaan jostakin
"ratkaisevasta" kokouksesta, eikä heidän palattuansa alkanutkaan pitkiä
todistelujansa juomisen haitallisuudesta, vaan uteliaana kuunteli
heidän selostuksiansa "päätöksistä" ja aamun valkenemiseen saakka
keskusteli vastaisesta menettelytavasta.

Jo hän myös oli mukana ompelemassa ylioppilaskunnalle lippua. Se oli
syvänsinistä silkkiä, melkein samaa väriä, jossa Suomi oli alusta asti
kuvautunut Elisabetin mieleen. Sykkivin sydämin ja innosta palavin
mielin tähän kunniatehtävään valitut äidit kokoontuivat lahjaansa
valmistamaan.

Erimielisyyttä syntyi rouvien kesken vain siitä kirjoituksesta, joka
oli lippuun ommeltava. Ehdolla oli minkä mitäkin. Elisabetia miellytti
enimmin lauselma: "Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto." Tämä
ilmaisi hänen oman syvimmän uskonsa.

Hän ehdotti sitä. Mutta nyt ilmestyi Kivekäs tovereineen. Heidän
ehdotuksensa oli: "Yksi mieli, yksi kieli." Ja lipunompelijain
mielipiteet jakaantuivat kahtia.

Kivekäs kävi henkilökohtaisesti Elisabetin luona, häneen vaikuttamassa.
En puolestani voinut ymmärtää, kuinka yleensä saattoi olla toista
mieltä kuin sitä, jota Lauri Kivekäs edusti. Ei hän näyttänyt sitä
itsekään voivan oikein ymmärtää. Mitä miellyttävimmällä tavalla
hymyillen (mikä ilmeni vain säteilystä ohimoilla eikä näkynyt huulilla)
hän otti asian puheeksi, niinkuin Elisabet ei olisi ikinä tahtonutkaan
lippuun ommeltavaksi muuta kuin sanat "yksi mieli, yksi kieli". Hän
ivasi avonaisesti "moderaatteja", ikäänkuin tuo toinen ehdotus olisi
ollut heidän tekemänsä ja siis kaikille oikeille ihmisille
vastenmielinen. Hän yltyi yltymistään, lause lauseelta tehostaen
kantaansa ja koettaen temmata Elisabetin mukaansa. Täytyi todella
ihmetellä, ettei tämä jo antautunut.

Elisabetin oli ylimalkaan sangen vaikeata olla toista mieltä kuin se,
jonka hän näki täydessä innossa ja uskossa esittävän kantaansa. Hän
tuli kohta epätietoiseksi omastaan.

— No jaa, no jaa, — hän epämääräisesti vastaili Kivekkäälle,
pyyhkiellen olemattomia muruja pöydältä.

Kivekkään käydessä yhä varmemmaksi voitostaan saattoi se, joka tunsi
Elisabetin lähemmin, erehtymättä nähdä, ettei hän lähimainkaan ollut
tyytyväinen omiin myönnytyksiinsä. Muussa tapauksessa hän olisi jo
aikoja sitten ollut innoissaan hänkin, niinkuin oli ollut kaikesta,
mistä mekin Kivekkäinemme. Tämmöinen vastahankaisuus oli ainakin
minulle silloin kokonaan käsittämätöntä. Oikein harmitti. Ja hävetti
Kivekkäänkin edessä.

Mutta käsittämättä se silloin jäi ja selviää nyt vasta vuosikymmenien
kuluttua.

Elisabet oli kokonaan lakannut koskettelemasta keskusteluissaan meidän
kanssamme semmoisia asioita kuin että jumala on rakkaus. Hän antoi
meidän olla vaikka ateisteja, kunhan "rakastimme kansaa". Mutta vaikka
hän Elise Heintzielle myönsikin, että "rakkaus kansaan" voi nuorison
suhteen olla riittävä, niin hän ilmeisesti kuitenkin kaikessa
hiljaisuudessa sovitteli tuota omaa ydinnäkemystänsä "jumala on
rakkaus" erinäisiin vastaantuleviin kysymyksiin, koskapa hän saattoi
muutamassa asiassa olla aivan jyrkästi omaa mieltä, kaikille ihan
odottamatta, eikä hän silloin ollut taivutettavissa, huolimatta
Kivekkään kaunopuheisuudesta, jopa Meurmaninkin arvovallasta ja itsensä
Koskisen lausunnoista.

Ja niinpä nyt luulen, että hän tässä lippukysymyksessä vastusti
Kivekkään ehdotusta, koska se ei hänen mielestään ollut sopusoinnussa
tämän rakkauden kanssa, sillä lippu, edustaessaan ylioppilaskuntaa, oli
liehuessaan herättävä myös vihan tunteita.

Joka tapauksessa lippuun ommeltiin sanat: Sitä kuusta kuuleminen, jonka
juurella asunto.

Ja se oli Elisabetin ihmeellinen voitto voittamattomasta Kivekkäästä!

Kiusallista! — ajattelin minä puolestani. — Mikä siihen mammaan
onkaan mennyt? Tavallisesti hän ihan kärsii, jos täytyy olla eri mieltä
vähäpätöisimmänkin ihmisen kanssa, ja nyt vastustaa itse Kivekästä!
Tunsin oloni peräti noloksi. Saattoihan Kivekäs nyt ajatella meistä
vaikka mitä, vaikka että olimme muuttaneet mieltämme ja tulleet
"moderaateiksi". Se oli minulle aivan sietämätön ajatus. Olin
kokonaan tämän miehen lumoissa. Matkin hänen eleitään puhujana ja
yksityisissäkin oloissa siihen määrään, että kävin punssilasiinkin
kiinni ikäänkuin päältä päin, samalla ylimalkaisella koko kämmenen
kouraisulla kuin hänkin. "Mielipiteeni" tietenkin riippuivat kokonaan
siitä, mitä osasin edeltäpäin arvata Kivekkään ajattelevan.

Sitä suurempi oli kummastukseni, kun hän ei näyttänyt lainkaan
pahastuvan tästä mielipiteiden eroavaisuudesta. Päinvastoin tuli
ikäänkuin tutummaksi talossamme.

Elisabetin merkitys ylioppilaiden piireissä oli nopeasti kasvamassa.
Hänen harras, rajaton suomenmielisyytensä, hänen innostuksensa ja
erittäinkin valmiutensa keskusteluihin houkutteli hänen kotiinsa
joukoittain semmoista uutta, suomalaista nousukasnuorisoa, joka, vaikka
oli koulusivistyksen saanut, kuitenkin tunsi pääkaupungissa olonsa
avuttomaksi. Sivistyneiden kotien ovet pysyivät heiltä suljettuina.
Sanotaan, että Lontoossa ja myöskin Pariisissa on muukalaisen melkein
mahdotonta saada perhetuttavuuksia aito englantilaisissa tai
ranskalaisissa kodeissa. Vielä mahdottomampi oli suomalaisesta koulusta
tulleen maalaisylioppilaan hakeutua sivistyneen perheen tuttavuuteen
Helsingissä, ellei hän osannut käyttää ruotsia seurustelukielenä. Ani
harvassa suomenmielisessäkään perheessä pystyttiin vaivatta puhumaan
suomea. Kun tähän tulevat lisäksi hienostuneiden seurustelutapojen
vaatimukset, voi ymmärtää, kuinka noloksi ja avuttomaksi tämmöiset
fennomanian ja suomalaisen sivistyksen ensi kukkaset tunsivat olonsa
riennettyään uusista kouluistaan pääkaupunkiin, ylioppilaina
näyttäytymään, ja sitten jäätyään yksikseen katuja mittelemään, mitään
vastaanottajia löytämättä.

Eipä siis ihme, että heitä keräytyi joukoittain Elisabetin luo, jonka
kodissa puhuttiin ainoastaan suomea, jonka sivistyneisyyttä
arvosteltiin korkeimpien mittojen mukaan, jonka vieraanvaraisuudella ei
ollut rajoja, jonka luona sai tuntea itsensä vapaaksi, joka
minkäänlaista arvovaltansa tunnustamista vaatimatta auliisti antautui
keskusteluun kenen kanssa tahansa, kunhan tämä vain oli — suomalainen.

Seuraavassa koetan esittää muutamia muita hiiriä, jotka katin yhä
poissa ollessa ilmestyivät tämän suomalaisen kodin pöydille.




XVI. PEKKA HARTIKAINEN.


Olin tutustunut häneen Savo-Karjalaisessa osakunnassa. Hän oli saman
vuoden ylioppilas, aito savolainen, puhui leveätä Savon murretta. Hänen
kielensä tuskin olisi kääntynyt kirjakielellä kysymään: mistä te
olette, mutta oli makeasti kotonaan, kun sai sanoa: mistee työ outta?
Ei hän vahingossakaan puhunut muuta kuin murrettansa. Kirjakieli hänen
suussaan olisikin kuulunut korvia särkevältä teeskentelyltä.

Yhtä ujona, huomaamattomana ja ulkonaisesti merkityksettömänä
kuin tämä Savon salojen Hartikainen liikkuikin hienostelevien
helsinkiläisylioppilaiden keskuudessa, yhtä äänessään ja vapaana hän
oli omien nuorten savolaistensa parissa.

Tapasin hänet usein "paremmalla puolella", niinkuin hän nimitti vanhan
ylioppilastalon ravintolaa, joka sijaitsi niissä huoneissa, mihin
Kansan Näyttämön yleisö nykyään jättää päällysvaatteensa.

Siellä sai 60 pennillä "voileipäpöydän", jota sai seisten syödä
vaikkapa tuntikaupalla. Viinakset olivat tirrikkalasien ympäröimässä
suuressa karahvissa pöydällä, missä kukoisti kymmenittäin pikku
lautasia koreasti kasviksilla somistettuine silleineen, leikkeleineen,
hyytelöineen, munineen, mäteineen, moninaisine juustoineen. Pöytään
kuului myöskin yksi lämmin ruokalaji, jonka sai viedä lautasella
tarjoilupöytien ääreen ja syödä istualtaan. Monet panivat kaikki
voileipänsä lautaselle ja menivät istumaan. He kasasivat lautasensa
kukkuralleen kaikkia pöydän herkkuja ja lautasen tyhjennyttyä kävivät
yhä uudelleen niitä täyttämässä. Sillä vasta toisella tunnilla alkoi
valjusilmä, pyylevä ruotsinmaalainen ravintoloitsija Karlsson
etuhuoneessa olevan tiskinsä takaa varoittavasti muljautella
voileipäpöytään päin, ryiskellä tai naputella etusormensa kynnellä
puuta vasten. Kerran oli muuan papinpoika kuitenkin syönyt niin kauan,
että Karlsson otti häneltä kokonaisen markan.

Tämän pöydän ääressä Pekka Hartikainen oppi ensimmäiset pöytätapansa,
omien savolaistensa iloisessa seurassa.

Ensimmäisen kerran meillä ollessaan hän oli vielä niin tietämätön,
miten käsitellä kaikkia illallispöydän herkkuja, että latoi pikku
purkista lautaselleen aimo annoksen sinappia, söi sitä ja punastui.

— Pekka hoi, mikä sinua vaivaa?

Hän oli käynyt keitetyn ravun väriseksi ja vesi tihkui hänen
silmistään. Sanoi tuon "soosin" näyttäneen kovin maukkaalta.

Me kielsimme jatkamasta syöntiä, mutta hän vakuutti, ettei tuo nyt
sentään ollut miestä väkevämpää ja pistelikin pikku lusikalla poskeensa
kaiken.

Pian hän tietenkin tottui Karlssonin voileipäpöydän salaisuuksiin, sen
ruokaryyppyihin ja hauskaan olutpuolikas-humalaan. Savolaispojat
huomasivat, että elämä pääkaupungissa tarjosi suuriakin iloja, jos vain
tavat tiesi ja osasi vapautta hyväkseen käyttää.

Ei aikaakaan, niin ujo Pekka — kaiketi sellaisessa nousuhiprakassa —
oivalsi, että täällä ylioppilastalon paremmalla puolella saattoi
kenenkään kieltämättä vaikkapa laulaakin. Hän avasi suunsa ja heläytti
täydellä rintaäänellä:

    On niitä Suomessa syntynyt
    niitä suuria patruuneita,
    mutta harvat on vanhaksi elänyt
    noita tukki junkkareita!

Salit kajahtelivat hyvästi. Toinen, kolmas, neljäs, ... seitsemäs
värssy. Nuoret toverit kaikista pöydistä kurottivat päätään laulajaa
kohden. Sekä sanat että nuotti oli kaikille tuttu. Mutta että tuo
salomaiden rekilaulu nyt kajahteli näissä upeissa saleissa ja
korupylväistöissä, se oli toki odottamatonta jokaiselle. Tukkiajathan
ne kyllä olivat synnyttäneet Suomen suuret rahapatruunat ja monen
lauttamiehen elämän lyhentäneet, luoneet uudet koulut, saattaneet monen
sivistykseen ja monen viinoihinkin upottaneet, mutta laulun kapinoiva
tendenssi, johon rekilaulaja tähtäsi, tuntui näissä saleissa melkein
samalta, kuin jos joku frakkiin ja valkoisiin hansikkaihin pukeutunut
herrasmies olisi ilmestynyt tänne sontainen tadikko kädessä.

Useat lähtivät pois.

Useimmat kuitenkin jäivät.

Nauraen ja loppusäkeisiin yhtyen he asettuivat Pekan ympärille
istumaan, tuolinselkä sylissään. Pekalle tilattiin kaulankastiketta, ja
pian syntyi remuava yhteisryyppäys. Pekka lauloi lakkaamatta, hänessä
kumpusi loputtomien rekilaulujen lähde, ja aineiden tilaukset yhä
uudistuivat.

Näin saivat alkunsa nuo sittemmin melkein säännöllisiksi muodostuneet
Pekan laulattamisillat, jolloin häntä yhteisesti syötettiin ja
juotettiin ja hän puolestaan ravitsi kuulijakuntaansa mehevällä
savolaisella huumorillaan.

Hänen laulujensa ja koko hänen henkensä huumori oli tosin hyvin lähellä
ivan rajaa. Se ikäänkuin vasta haki ilmaisumuotoja ivallensa, joka
tuntui kohdistuvan juuri tuohon patruunain varakkuuteen ja asioitsijain
sivistykseen. Mitäpä muuta sivistystä Hartikainen olisi voinut
nähdäkään kuin äkkiä rikastuneiden pomojen herraskaisuutta ja
kaikenlaisten nousukkaiden matkivaa keikailua?

Kun Pekka sitten tutustui Elisabetiin, oli tämä tuttavuus hänelle
melkein kuin ilmestys.

Tosin hän tuli ensin meillekin suupielessä hienoinen ivanhymy,
ikäänkuin täältäkin etsien jotakin pilanaihetta. Vai oliko tuo
teennäinen ylimielisyys hänen ainoa keinonsa, millä hän saattoi
voittaa maalaisen ujoutensa? Kaulankastiketta saatuaan hän kohta
suostui pyyntöömme ja ollenkaan ujostelematta alkoi leveästi laulaa:

    Niinkuin tähtii Otavassa
    veljiä on Jukolassa,
    seitsemän pulskeaa jallii...

Nuotti oli kaiketi hänen omia sävellyksiänsä ja on sittemmin tullut
yleisesti tunnetuksi. Kiven "Seitsemän veljestä" oli Pekan ainainen,
ainoa, milloinkaan tyrehtymätön taidenautintojen lähde.

Hänen eleensä osoittivat hänen aikovan valmistautua jatkamaan
meilläkin, niinkuin konsanaan "paremmalla puolella". Mutta kun
Elisabet, sivuuttaen monen huomatumman ja seuraelämään tottuneemman
kutsuvieraan, valitsi keskustelutoverikseen juuri Pekan, joka oli sitä
ehkä vähimmin odottanut, punastui Pekka eikä saanut nolosti nauravasta
suustaan hyvään aikaan muita äänteitä kuin aiheettomia myönnytyksiä:
joo, joo ... joo... Pekka oli äkkiä langennut samaan avuttomaan
ujouteen, joka oli häntä niin kauan pitänyt kahleissaan, ennen kuin hän
oli "paremmalla puolella" remahtanut jätkälaulujansa esittämään ja
siten kohonnut lukemattomia muita tovereitaan merkitsevämmäksi. He
istuivat vähän muista erillään, Elisabet sohvassa, Pekka nojatuolissa,
jonka nojaa hän ei tosin käyttänyt, vaan oli ujouttaan suorana kuin
tikku, kämmenet hermostuneesti värisivät. Taas entisenä maalaispoikana,
joka ei osannut sinappia syödä. Taas hänen kellahtavan vaalea,
maalaisesti lainehtiva tukkansa teki kiharakäänteitään korvan takaa ja
luvattomasti päästi niskasuortuvia kaulukselle. Taas hänen raskaat
silmäluomensa saivat silmän vain kapeaksi rakoseksi, joka oli kaukana
silmäkulmain alapuolella. Taas sama ujous oman olemisensa johdosta
vaikutti ylähuulen mutkistumisen noloon hymyyn.

Mutta jopa hän kuuluu hiljaa vastailevan Elisabetin kysymyksiin.

He puhuivat kaunokirjallisuudesta, ja Elisabet kyseli, opittiinko
koulussa ruotsia niin hyvin, että umpisuomalainen saattoi vapaasti
lukea ruotsalaista kirjallisuutta.

Hartikainen ei sanonut tuntevansa ruotsalaista kirjallisuutta ollenkaan
eikä voivansa lukea muuta kuin sitä vähää, mitä oli suomeksi
kirjoitettu ja käännetty muista kielistä, kuten Waldemar Churbergin
romaanijaksoa, "Lokkiluotoa", Runebergia, Topeliusta.

Elisabet alkoi kertoa hänelle venäläisestä kirjallisuudesta, sen
merkityksestä ja sen suurmiehistä. Hän sanoi, että jos tätä
kirjallisuutta ei olisi ollut, niin ei olisi olemassa sivistystä
Venäjällä. Kaikki mitä Venäjällä on valoa, tulevaisuutta, sivistystä,
vapaudenrakkautta, on tämän kirjallisuuden luomaa. "En voisi kuitenkaan
ajatella Venäjää ilman sen kirjallisuutta."

Elisabetin vaatimaton olemus, koruton puku, luonnollinen
keskusteluunantautuvaisuus aivan riippumatta henkilöstä, jonka kanssa
hän puhui, vaikutti, että Hartikaisenkin ujous alkoi hälvetä ja hän
otti yhä vapaammin osaa Elisabetin herättämiin ajatuksiin.

Vihdoin heidän keskustelunsa vilkastui niin, että se alkoi kerätä
ympärilleen muitakin kuulijoita, jotka istuutuivat samaan piiriin.

Useat alkoivat kilvan vaihtaa ajatuksia emännän kanssa, mutta
Hartikainenpa ei enää antanutkaan Elisabetia itseltään anastaa.
Elisabet oli ikäänkuin hänen yksin, ja Pekka innostui yhä enemmän.
Erittäinkin hän torjui vilkkaasti Jussin anastamisyrityksiä, joka
myöskin tuli siihen ja kohta alkoi paremman seurustelukykynsäkin avulla
vetää Elisabetin huomiota puoleensa.

Elisabetin ihmettelyyn, etteivät nuoret vielä osoittaneet oireita oman
suomalaisen kirjallisuuden luomiseen, sanoi joku, että Suomella ei
oikeastaan ollut mitään todellista historiaa, niinkuin muilla
kansoilla, ja että siinä muka oli syy, miksi meillä ei voinut olla omaa
kirjallisuuttakaan.

Tämä ajatus sai Elisabetin melkein kiivastumaan. Hänen mielestään
historia ei ollut lainkaan välttämätön taidekirjallisuudelle.
Mahtipontisuuden tavoitteleminen ei ole taidetta, ja se historia, joka
kelpaa taiteelle, ei ole kirjoitettua historiaa, vaan jokaisen omaa
elämystä.

Jussi mainitsi jonkin kuuluisan _historiallisen_ romaanin, jonka hän
oli lukenut ruotsiksi, mutta Elisabet, joka oli lukenut sen venäjäksi,
sanoi, että tekijä oli vain siirtänyt omat elävät muistonsa aikaan,
jolloin hän ei vielä ollut syntynytkään, ja että tuon romaanin ansio ei
ollut sen historiallisuudessa, vaan noiden omien elämysten etevässä
siirtämisessä vieraaseen maailmaan. Elisabetin mielestä historiallinen
romaani _oikeastaan_ oli historian väärennystä, myöskin sellainen
romaani kuin "Sota ja rauha", jossa ei ollut muuta kuin Tolstoin
naamioituja tätejä, setiä, mummoja, perheystäviä, heidän
rakastettujaan, lapsiaan ja lasten lapsia — melkein kaikki henkilöitä,
jotka olivat kirjailijan omien muistojen sisällyksenä ja joita
Napoleonin aikoina ei vielä ollut olemassakaan. Jos Napoleonin olisi
pitänyt riehua jossakin maassa ja luoda sille historiaa, ennen kuin
tässä maassa kirjallisuus voisi syntyä, niin ei todella Suomella olisi
paljon toivoa. Mutta onneksi historialla ei ole mitään tekemistä
taiteen kanssa. Eikö suomalaisilla ihmisillä ole omia elämyksiä, omaa
lapsuutta, omia muistoja vanhasta kodista, isoisistä, isoäideistä,
heidän merkillisistä tavoistaan ja ihmeellisistä luonteistaan, heidän
"ajastaan"? Sehän on kyllä sekin historiaa, mutta historiaa, joka
kelpaa taiteelle, se on _elettyä_ historiaa. Jokainen tuntee, että
jokin osa hänen elämästään, hänen entisyytensä muistoineen ja
tunnelmineen, on auttamattomasti vaipumassa ikuiseen unhotukseen. Saako
se tapahtua? Voiko kadottaa mitään kalliimpaa? Ja kuitenkin, taide on
ainoa, joka voi unhottuvasta elämästä jotakin pelastaa.

Elisabet ei tosin puhunut milloinkaan näin pitkään ja yksin. Hänen
voimansa oli vilkkaassa vuoropuhelussa ja aivan huomaamattomasti hän
sai keskusteluissa kuulijat kiehdotuiksi omaan ajatukseensa, usein
niinkin, että he itse tulivat sen pukeneeksi sanoihin ja lausuneeksi
julki, jopa luullen sen itse keksineensä. Mutta juuri tämä keskustelun
yhteisyys se saikin kuulijat intoihinsa.

Pitääkseen lempipoikaansa, Pekka Hartikaista, myöskin vireillä ja
estääkseen hänet vajoamasta takaisin ujouteensa, kun muut olivat
ottaneet kaikki puheenvuorot, Elisabet sanoi lopuksi:

— No, herra Hartikainen, sanokaa nyt, eikö teillä ole omista
elämyksistänne mitään pelastettavaa?

Pekka joutui todella hämillensä. Hän ei varmaan ollut milloinkaan
kuvitellut, että kaunokirjallisuus olisi muuta kuin tekijän keksimiä
iloisia tai surullisia juttuja, jotka koettivat herättää lukijan
uteliaisuutta erittäinkin viemällä hänet kuninkaiden ja ylhäisten
loistosaleihin.

— Liekö noista minun elämyksistäni mihinkään, semmoisia ovat vain
maalaisen kansan tyhmyyksiä ja repostuksia, — sanoi Hartikainen
harvaan ja poisvetäytyvästi. Elisabet koetti vieläkin tavoittaa hänet:

— Jokaisella on oma maailmansa, ja jokainen tietää, että se on yhtä
arvokas kuin mikä muu tahansa. Olette varmasti taiteilija. Olen kuullut
teidän laulavan ja tuntenut, että te osaatte elää tunnelmissa. Älkää
vain pitäkö omaa maailmaanne vähäisenä. Kaikki on suurta, mikä on
elettyä.

Sitten rupesivat taas muut puhumaan ja Pekka joutui syrjään. Mutta
arvattavasti oli näillä keskusteluilla mitä syvin vaikutus häneen.
Ajatus, että taide ei ollut pelkkää leikkiä tai mielivaltaista
keksintöä, vaan oman elämän totuutta, oli hänelle jotakin sanomattoman
uutta ja näytti jollakin tavoin järkyttävän hänen olemustansa. Hän
taisi olla kovin kiintynyt Elisabetiin ja kävi meillä joka viikko
määräpäivänämme. Ehkä hän oli oikeastaan ensi kerran joutunut tosi
sivistyneen ihmisen tuttavuuteen, joka osasi hänen kieltään ja rakasti
sitä. Ja koko hänen entinen käsityksensä sivistyneistä ja hänen
ivallinen suhtautumisensa heihin oli saanut kovan kolauksen. Hänestä
tuli vilpittömän uskollinen kotimme ystävä. Mutta illanvietoissa
Elisabetin luona hän nyttemmin istui enimmäkseen mitään puhumatta,
totisena, ja entinen pilailu oli kokonaan poissa. Arvatenkaan hän ei
löytänyt sanoja, joilla ilmaista uusia ajatuksia, sanat olivat
ikäänkuin muuta maailmaa varten olemassa. Ja ehkä hänessä heräsi
jotakin katkeruutta niitä sukkelampia ja kirjakielen käyttöön
tottuneempia vieraita kohtaan, jotka mitään ujoutta tuntematta niin
helposti ja kevyesti osasivat keskustella Elisabetin kanssa.

"Paremman puolen" toverit eivät tietenkään luopuneet Pekastansa. He
eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan hänen estelyitään ja
laimentunutta laulamishaluaan. Ja kun hän sitten, tarpeeksi juotettuna,
vihdoin remahti renkutuksiinsa, oli riemu jälleen ylimmillään. Kukaan
ei huomannut Pekassa sitä katkeruuden ja kyllästymisen sävyä, joka oli
tullut lisää. Hän ei enää välittänyt laulajanmenestyksestään ja lauloi
vain juomingin vuoksi. Mutta siellä, minne hänen mielensä paloi ennen
tuntematonta kaipausta tuntien, siellä hän oli äänetön, ujo,
merkityksetön, löytämättä enää mitään mahdollisuuksia päästä päteväksi
muiden, sivistyneistä kodeista lähteneiden rinnalla.

Semmoinen oli tämän hienon, runollisen maalaispojan ensimmäinen kohtaus
korkeimman sivistyksen kanssa, joka niin odottamatta oli tullut häntä
vastaan suomenkielisenä ja suomenmielisenä.

Hän pani avuttomuutensa kovin pahakseen. Jokin omituinen, näköjään
aiheeton alakuloisuus painoi häntä. Se houkutteli häntä yhä hartaampaan
juopotteluun, joka noina isänmaallisen innostuksen aikoina oli
ylioppilasnuorison keskuudessa kylläkin kukoistuksessaan.

Mutta siinäkin pääsivät herraspojat voitolle maalaisista
kansanlapsista. Nämä, ensimmäisen sukupolven juomareina, eivät
enimmäkseen kestäneet juoppouden tuomaa henkisten ja ruumiillisten
voimain rääkkäystä, vaan joukoittain sortuivat eli menivät
"deekikselle" — niinkuin heistä sanottiin. Edelliset taas, hyvän viran
saatuansa ja varakkaiden omaisten järjestettyä velka-asiat,
tavallisesti kohottautuivat entiselleen.

Mitä erikoisesti Pekka Hartikaiseen tulee, niin hänkin lopulta sortui.
Omaamatta ketään, joka olisi hänen raha-asioitaan järjestänyt, hän
eleli vuosikausia "vippauksen" varassa. Kaikki luvut jäivät, lopulta
hän ei ollut muuta kuin remuavan piirin huvilaulaja. Epätoivoista
temmellystä viinanhuumauksen ja lankeavien vekselien välillä, sellaista
oli hänen elämänsä.

Kuului hän lopulta sentään tehneen suuren "parannuksenkin". Mutta
siitäkös raha-asiat paranivat!

Oli kovasti puuhannut nimeä vekselinuudistukseen. Hän oli silloin
uudelleen alkanut lukea ja asui maalla. Saatuaan vekselinsä vihdoin
kuntoon hän huomasi ajan olevan niin täpärällä, ettei auttanut muu kuin
lähteä suinpäin juoksemaan kaupunkiin.

Hänen sen matkan juostuansa — sitä oli kai vähän toista peninkulmaa —
hänessä jokin rävähti. Hän sairastui keuhkokuumeeseen ja siihen kuoli.

Jo kauan ennen tätä tapausta hän oli eristäytynyt pois Elisabetin
kodista, ehkä arvellen maineensa käyneen jo liian huonoksi, että olisi
sinne uskaltautunut. Monet muut olivat astuneet hänen sijaansa, ja
tovereitamme, sekä herras- että maalaisylioppilaita, kävi edelleen
usein luonamme, Elisabetin yhä ottaessa vilkkaasti osaa väittelyihimme
ja arvosteluihimme.

Kuitenkin oli, Pekan vetäydyttyä pois, Elisabetin lempiaines,
umpisuomalaiset kansanlapset, heikommalla puolella, jopa he lopulta
hänen suureksi surukseen kokonaan hupenivat hänen ympäriltään, hänen
voimatta käsittää syytä. Mutta syy ei ollut muu, kuin että heidän
joukossaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi Pekankaan verran voittanut
ujouttansa ja edes laulaen toteuttanut omaa mailmaansa. Näin he
joutuivat alakynteen. Vaitioleminen seurassa on sama kuin siitä
luopuminen. Ja he luopuivat.

Etualalle tulivat sivistyneistä ruotsalaistuneista tai
puoliruotsalaisista kodeista lähteneet suomalaisen koulun käyneet ja
näin uudelleen suomalaistuneet pojat, joiden seurustelutaidosta ei
tosin mitään puuttunut, mutta joista useita houkutteli Elisabetin
kotiin — täytyy sanoa — osaksi jo uusi vetovoima, hänen kolme
tytärtänsä.

Se samainen Jussi oli pian hänen ainoa puhtaasti kirjallinen
uskottunsa. Jussi oli ymmärtänyt anastaa Elisabetin kokonaan.

Tämä Jussi oli Iisalmen kappalaisen (myöhemmin rovastin) poika,
Johannes Brofeldt, sittemmin Juhani Aho.




XVII. JUHANI AHO.


Hän oli nuorena solakkavartaloinen ja sen vuoksi teki pitemmän
vaikutuksen kuin sitten vanhempana. Käveli suorana ja reippaasti,
katseli ympärilleen niinkuin se, joka on omissa ajatuksissaan ja niihin
kohdistaa kaiken, minkä näkee. Hän oli hienokäytöksinen, puhe oli
hillittyä ja hiljaista, niinkuin ainakin vanhan sivistyksen perineellä.
Kehittyneet silmäluomet räpyttelivät mielevästi, ehkä vähän
spasmisesti, ikäänkuin hän olisi aina karkottanut silmistään jotakin
epämukavuudentunnetta. Sitä samaa hän tuntui karkottavan pois
erikoisilla hänelle ominaisilla ääntelyillä, jotka tulivat jostakin
kurkkutorven päästä ja esiintyivät erittäinkin, milloin hän oli
aikeissa sanoa jotakin tähdellistä.

Hän oli tavattoman herkkä vaikutelmille ja virittyi heti siihen
tunnelmaan, minkä toinen hänessä herätti. Oikein näkyi hänen päähänsä,
hänen silmiensä loisteesta, hänen ripeästä pystyyn kohoamisestaan,
kuinka tuo tunnelma meni häneen, tunnelma taikka uusi aate, joka
keskustelussa oli irtonaisena liekkinä lehahtanut hänen editsensä.
Niitä harvinaisia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan innostu yksin ja
itsekseen, mutta sitä palavammin toisen sanoista ja toisen kanssa, —
niitä ihmisiä hän oli.

Semmoiselle ihmiselle on tietenkin toveri, ystävä, hengenheimolainen
kaikki kaikessa, ja niitä hän hakee niinkuin oikeata omaa elämäänsä.

En luule hänen löytäneen kotoansa, Vieremän pappilasta, virikettä sille
luonnon ja luonnonihmisen rakkaudelle, joka sittemmin oli kaikkien
hänen taidenäkemystensä sisältönä. Hengelliset ihmiset (hänen isänsä
oli pappi ja äitinsä herännäisiä) eivät ylimalkaan kohdista liikaa
huomiota tämän ajallisen maailman luontoon. Iankaikkisuutta ja
hurskasten seuraa hakiessaan heistä tuntuu kiintymys jumalattomaan
luonnonihmiseen melkeinpä synnilliseltä ja luonnon tunnelmain ihailu
katoavaisuuden ihannoimiselta, maallisuudelta.

Mutta kohtalo vei hänet Elisabetin läheiseen tuttavuuteen. "Silloin
minut löydettiin ja minä löysin itseni", kirjoitti hän myöhemmin tästä
tuttavuudesta.

Elisabetista voi todellakin käyttää sitä sanaa, että hän _löysi_
Jussin, löysi Suomesta suomalaisen henkilön, joka kokonaan sopeutui
hänen henkeensä ja erittäinkin hänen taidekäsitykseensä, mikä oli
_totuuden palvominen tunnemaailmassa_.

Elisabet oli alusta asti tuntenut ja aikaa myöten yhä selvemmin nähnyt,
että tärkeintä, mikä Suomen sivistykseltä puuttui, oli kehittyneempi
taideaisti, joka hänen mielestään oli varsinaisen sivistyksen
olennaisin tunnusmerkki. Tästä saavat selityksensä hänen innokkaat
keskustelunsa erittäinkin juuri umpisuomalaisten toveriemme kanssa
taiteen tärkeydestä ja luonteesta. Mutta kun hän vihdoin löysi Jussin,
sai hänen vaikutuksensa paljon suuremman tehokkuuden kuin mitkään
keskustelut: Jussi omaksui hänen taidekäsityksensä, ja niin heräsivät
uudet, hedelmälliset taidenäkemykset. Jussi oli "löytänyt itsensä".

Jussin ensimmäinen novelli "Siihen aikaan kun isä lampun osti" sisältää
Elisabetin taidekäsityksen pääpiirteet: se on omaa elämystä, se on
"_tosi_kertomus", se pelastaa kokonaisen eletyn aikakauden ikiunhoon
vaipumasta. Julius Krohn antoi tälle novellille hyvin suuren arvon.
(Hän oli Savo-Karjalaisen osakunnan kuraattorina ja toimi
kilpakirjoitusten palkintotuomarina.)

Aleksanderilla oli Rantala niminen kesähuvila Päijänteen ja Vesijärven
välisen kanavan varrella. Korkeiden patosulkujen avulla höyrylaivat ja
muut alukset laskettiin Vesijärven tasolta Päijänteen tasolle, josta ne
menivät Heinolaan ja Jyväskylään. Siinä huvilassa Juhani Aho vietti
luonamme monta kesää.

Kanavan päällikkönä oli lappalaissyntyinen Aslak Laiti, eräs noita
harvoja pitemmälle koulutettuja lappalaisia. Hän oli yhteinen suuri
ystävämme. Elisabetiin Laiti oli lujasti kiintynyt samasta syystä kuin
niin monet muut: koska ei tässä tuttavuudessa tuntunut vähääkään
sivistyksen ylemmyydestä johtuvaa oman arvon yliarvioimista, vaan
alituista valmiutta sydämelliseen keskusteluun. Laiti nauroi
kiitollisuudesta ja pyyhki alituiseen silmiänsä, jotka tihkuivat
kyyneleitä. Hänen puheessaan oli paljon lappalaisia, suomenkieleen
kuulumattomia äännähdyksiä, ja lappalaisia jäännöksiä oli erittäinkin
hänen syöntitavassaan: hän saattoi ottaa suureen suuhunsa kokonaisen
hauenpään, ja vähän aikaa mutusteltua alkoi suusta tippua kalan
lukemattomia pääluita, puhtaina ja siroina, sormien kertaakaan avuksi
tulematta. Työn tehtyään ja tyhjää suutansa mauskuttaen Laiti
voitokkaana katseli miehestä mieheen, vaikutusta urkkien. Mutta yhtä
täydellistä selvää hän ei saanut kaikista niistä tiedoista ja
muistipykälistä, luvuista ja laskuista, joita hänen oli sivistyksen
nimessä ahdettava päähänsä. Usein hän tuntui peräti hermostuneelta.
Kuukautisia kanavamaksujen tilityksiä hän piti maailman kaikkein
vaikeimpana ja arkaluontoisimpana tehtävänä. Niinä päivinä hän
ikäänkuin puheli itsekseen, oli ajatuksiinsa vaipuneena eikä nähnyt
ketään edessään eikä sivuilla. Vihdoin alkoivat nuo uudistuvat
hermostumistilat mennä niin pitkälle, että hänen täytyi itsensäkin
huolestua. Osaksi kaiketi lääkärin kehoituksesta hän rauhaa etsien meni
naimisiin hiljaisen suomalaisen neidin kanssa. Kerran — se tapahtui
meidän jo muutettuamme pois Vääksyn kanavalta — vaimo tämmöisen
kriitillisen hermotilan aikana, jolloin Laiti kuvitteli juuri
valmistuneiden kuukausitilien olevan aivan sekaisin, pyysi häntä
virkistyskävelylle. Suurten vaikeuksien ja monien estelyiden jälkeen
Laiti vihdoin suostui. He menivät yhdessä.

— Odotapas, — sanoi Laiti, heidän jonkin matkaa kuljettuaan, — minun
täytyykin pistäytyä vielä kotona, odota tässä.

Vaimo jäi odottamaan. Mutta kun miestä ei alkanut kuulua, meni vaimo
katsomaan ja näki hänen lopettaneen päivänsä.

Taaskin elävä esimerkki ensi polven voimattomuudesta sivistystä
vastaan!

       *       *       *       *       *

Huvilan kohdalta aleni niittyinen rinne mutkikkaalle joelle, joka,
tervaleppien kumartuessa kummaltakin puolen sen ylitse tiheäksi
lehväkatokseksi, vuolaasti virtasi vihreässä varjossa. Kaksi
Aleksanderin Karjalasta asti hankkimaa, valkoiseksi maalattua venettä
lipui vedessä, pieneen rantalaituriin sidottuina, ja niiden valkoisuus
vilahteli vehreyden keskeltä. Kauempana, kylän keskellä, virta tuli
ulos leppäkatoksestaan ja eteni myllyille hajoten tekouomiin ja
pärskyen patojen ylitse jonkinlaisena koskena, kunnes jälleen tyyntyen
jätti kylän ja jälleen metsikköihin kadoten saavutti Päijänteen.

Etelän puolelta huuhtelivat syvän ja kirkasvetisen Vesijärven aallot
ensin meidän huviretkiemme ainaista paikkaa, kivikkorantaista,
havumetsäistä saarta, josta näkyi huvilan eteläranta "punaisine
mökkeineen", sitten, yhä suureten laineet vyöryivät kanavan suuta
kohden ja kuohuina paiskautuivat hietikolle. Tämä tuulinen tunnelma
vallitsi silloinkin, kun me tulimme kanavalle ensimmäistä kesäämme
siellä viettämään. Juhani Aho oli mukanamme.

Samana kesänä oli Kasperin ja minun kuitenkin oltava kaartin
pataljoonan mukana Krasnoje Selon leirillä asevelvollisuuttamme
lopettamassa. Aleksander taas, vaikka jo kerran sotaretkeltään
kotiutuneena, oli lähtenyt jälleen matkoille, tällä kertaa Englantiin
topografisten koneiden uusinnoksia tutkimaan. Näin ollen Elisabet olisi
jäänyt yksin perheen nuorempien jäsenten kanssa. Hän kaipasi meitä
kovasti ja Jussin kesävierailu oli hänelle siis suurena apuna ja
lohdutuksena.

Kesän lopulla leiriltä palattuamme Jussi oli meidän suhteemme enemmän
kuin koskaan veljen asemassa, hän oli aivan kotiutunut luoksemme. Mutta
jos sanoisi, että hän siis Elisabetin suhteen oli oman pojan asemassa,
niin sanoisi liian vähän. Sillä kun omat pojat lapsuudestaan asti ovat
tottuneet pitämään äitiänsä arvovaltaisena ennen kaikkea muuta
semmoisissa asioissa kuin puhtaiden alusvaatteiden jakelussa, nappien
ompelemisessa, sukkien ja vaaterepeymien paikkaamisessa, niin Jussi oli
Elisabetin kasvatti yksistään henkisellä alalla, taiteen ja
aatteellisuuden kysymyksissä. Ei kukaan meistä kuunnellut Elisabetia
semmoisen uskon ja hartauden vallassa kuin Jussi. Elisabetin aatteet ja
ajatukset eivät olleet meille niin uusia kuin hänelle, joka tuli
Iisalmen pappilasta.

Vaivojaan säästämättä Elisabet selosteli hänelle parhaimpien
venäläisten kirjailijain teoksia, suomentaen hänelle erittäin tarkkaan
Turgenjevin "Metsästäjän muistelmia". Nämä tunnelmakylläiset kuvaukset,
tekivät Juhani Ahoon syvän, lähtemättömän vaikutuksen. Hän alkoi
itsekin kirjoittaa "tunnelmia", jotka hän sitten toi Elisabetin
luettavaksi ja arvosteltavaksi.

Elisabetin ankarin vaatimus oli, että kuvatun tunnelman täytyi olla
todella eletty, _totta_. Sen vuoksi hän, kun oli kysymys pelkästä
harjoittelusta, käski menetellä näin: jos jokin hetki herättää
tunnelman, niin se on kuvattava yksistään vain niitä apuneuvoja
käyttäen, joita tämä hetki _todellisuudessa_ tarjoaa. Ei saa ruveta
omin päin runoilemaan ja tekemään lisäyksiä, joiden tarkoituksena on
muka tehostaa tunnelmaa. Mutta jos tunnelma on tunnettuna ollut
voimakkaampi kuin mitä se kirjoitettuna vaikuttaa, niin syynä on vain
se, ettei kirjoittaja ole jaksanut tunkeutua kyllin syvälle hetken
todellisuuteen, jonka vuoksi hän on koettanut kuvaustansa täydentää
valheella.

Muistan Jussin kerran sangen tyytyväisenä ja hyvissä menestymisen
toiveissa tuoneen Elisabetin arvosteltavaksi vereksen, tunnelmallisen
luonnonkuvauksen. Hän oli kauan harhaillut mustikkametsässä ja sitten
kirjoittaa rapistellut huoneessaan huvilan yläkerrassa. Kuvattuna oli
muistaakseni ensimmäinen syksyyn vivahtava kesäpäivä.

Elisabet kuunteli tarkkaavaisena sujuvasti kirjoitettua, runollista
sepustusta, kehaisi sitä tapansa mukaan joka puolelta ja sanoi sitten:

— Kaikki olisi hyvin, mutta sano minulle, Jussi, lensivätkö nuo kaksi
varista todellakin seudun yli?

Jussi meni hämilleen. Vähän puhkittuansa ja päristeltyään hän tunnusti:

— Eivät.

— No näetkös nyt — sanoi Elisabet, — minä tunsin selvästi, että
variksien ilmestyminen oli vain tunnelman tahallista tehostamista, ja
minulle ne sitä heikensivät.

Mieli karvaana Jussi pyyhki variksensa pois.

Luullakseni hänen oli vaikea täydelleen toteuttaa näitä Elisabetin
ankaria taiteellisen "totuuden vaatimuksia". Hänen myöhäisemmissä
lastuissaan kyllä tapaa kohtia, jotka tuntuvat semmoisilta
"tehostuksilta". Lieneekö suurempaa kiusausta kirjailijalle kuin
kauniin sanan tai hyvän allitteraation vuoksi poiketa totuudesta? Mutta
hän ymmärsi täydellisesti, mitä Elisabet vaatimuksillaan tarkoitti. Ja
luulen myöskin, että Juhani Ahon tunnelmalastut, jotka mielestäni
edustavat kirjallisuutemme hienointa ja aidointa taidetta, eivät olisi
sitä mitä ne ovat, ellei hän olisi alati ainakin _pyrkinyt_ Elisabetin
neuvoja noudattamaan. Eiväthän ne tarkoittaneet suinkaan sitä, että
kirjoittaa olisi saanut vain siitä, mitä silmä näki tai korva kuuli,
vaan ne tarkoittivat, että taiteilijan oli pysyttävä uskollisena sille
_sisäiselle_ näkemykselle, tuntemukselle, tunnelmalle, jonka hän oli
saanut. Kaikki, minkä hän teosta luodessaan jätti omin valloin
näkemyksestään pois, vaikutti puutteelta, ja kaikki, minkä hän omin
valloin siihen lisäsi, vaikutti valheelta.

Tämä Elisabetin ankara totuuden vaatimus muistuttaa paljon Clodtien
yleistä taiteilijaluonnetta. Se on erityisesti ominainen sekä hänen
sedälleen kuvanveistäjä Pjotr Karlovitshille että veljelleen maalaaja
Mihail Konstantinovitshille (Mishalle). Myöskin Elisabetin pojan
Eerikin (Eeron) taiteessa on tuo uskollisuus sisäiselle näkemykselle
eli taiteellisen totuuden etsiminen ehkä yleisin ja luonteenomaisin
piirre. Taiteessa valehteleminen oli hänellekin mahdottomuus.

Mutta minulle läheisistä henkilöistä oli Kasper kuitenkin se, joka
perheessämme räikeimmin kannatti tätä Clodteille ominaista totuuden
vaatimusta taiteessa. Hän tosin harjoitti vähän itsekin maalausta (ja
on jonkin verran aina sitä harjoittanut), mutta etupäässä hän esiintyi
keskuudessamme ankarana taiteenarvostelijana, johon Juhani Ahollakin
oli ehdoton luottamus.

Kirjallisuudessa Kasper tunsi epäluuloa ja epäluottamusta "fantasiaa"
kohtaan. Ei niin, että hän olisi pitänyt aito taiteellisia näkemyksiä
puhtaan fantasian alalla mahdottomina, vaan hän sanoi, ettei mikään ala
tarjoa kirjailijalle niin aulista ja tarkistamatonta valehtelemisen
tilaisuutta kuin fantasian. Jussi oli Kasperin ohjissa melkein vielä
kireämmällä kuin Elisabetin. Sittenkin Kasperin arvostelu herätti
hänessä sellaista vetovoimaa ja luottamusta, ettei hän julkaissut
mitään siihen alistumatta, jopa usein kirjoitti innostuneena uudestaan
sepustuksiansa tai hautasi ne laatikkoihinsa kypsymään, jos Kasper oli
ne hylännyt. Siten on esimerkiksi "Rautatie" syntynyt Kasperin
arvostelun alaisena melkein lause lauseelta. He asuivat silloin
molemmat Iisalmen pappilan yliskamarissa, Kasper tutki Ibseniä, Jussi
kirjoitti novelliansa ja sai pian tavaksi lukea hänelle kohta kohdalta,
kun oli kirjoittanut vähänkin matkaa eteenpäin.

Mutta vielä sittenkin, kun elämä jo oli eksyttänyt Juhani Ahon pois
Elisabetin ja Kasperin jokapäiväisestä yhteydestä, — kun uudet
vaikuttimet alkoivat saada hänen kirjallisuudessaan sijaa ja
suurromaanien kirjoittaminen tuli hänen mielihalukseen, hän aina
ilmestyi heidän arvosteluansa kuulemaan, nyt tosin usein vasta sitten,
kun teos jo oli julkaistu. Ehkä arvostelijain lahjomattomuus häntä
vähän peloittikin, kun oli suurteoksista kysymys. Mutta sellaisista
teoksista kuin "Panusta" ja "Erakosta" ei Elisabet — ehkä aavistaen
tätä arkuutta — enää antautunutkaan ydinajatustaan lausumaan, vaan
tyytyi ylimalkaiseen kehumiseen ja eteenpäin innostamiseen.

Sitä kirpeämmäksi ja vihaisemmaksi kävi arvostelussaan Kasper.

Kerran Juhani Aho oli saanut kuulla, että Kasper piti hänen viimeistä
teostaan "Muistatko" suurena alaspäinmenona.

Kiihtyneenä Aho meni hänen luokseen ja kysyi, oliko se totta.

(Vanhuutensa päivinä Elisabet ja Kasper asuivat yhdessä Helsingissä.)

— On se totta, — sanoi Kasper, — ja minä olen vain odottanut
tilaisuutta saadakseni sanoa sen sinulle itsellesi.

— Mitä sinulla siis on teostani vastaan?

— Sehän on vain löyhää fantasiaa alusta loppuun koko teos!

— Fantasiaa! Entä sitten! Miksi ei semmoistakin saisi kirjoittaa, kun
yleisö kerran semmoista tahtoo, — sanoi Jussi hiukan avuttomasti
sammaltaen.

— Siksi, että se ei ole totta. _Vain_ siksi! — vastasi Kasper
vihaisesti, antautumatta sen enempiin selityksiin.

Ja minä luulen, että tämmöiset "epätunnelmat" olivat yhä useammin
uudistuneet heidän lujan ystävyytensä loppupuolella.

Surullisena Elisabet tällöin istui pyöreän pöytänsä ääressä olemattomia
muruja sen pinnalta pyyhkien.

Tilannetta keventääkseen Jussi nousi katselemaan niitä lukemattomia
maalausharjoitelmia, joilla Elisabet oli huoneensa seinät koristanut.
Harjoitelmista olivat useimmat Kasperin maalaamia.

— Nuo punaiset mökit tuossa, eivätkö ne ole niitä kanavan mökkejä? —
kysyi Jussi ja ilahtui suuresti, kun kuuli, että ne olivat juuri niitä
kaukaisten muistojen mökkejä.

Omasta puolestani minun täytyy tunnustaa, että olin noina kanavan
päivinä ja monena vuotena jälkeenkin päin mustasukkainen äidille tuon
hänen Juhani Ahon kirjalliseen toimintaan tuntemansa kiintymyksen
johdosta. Minusta tuntui, että hän osoitti paljon todellisempaa
harrastusta Jussin sepustuksiin kuin minun (sillä minäkin kirjoittelin
kertomuksia ja "tunnelmia"). Minun kirjoitelmistani hän _koetti_ olla
innoissaan, mutta Jussin kirjoitelmista oli. Asianlaita taisi olla
niin, että minä kirjoittelin vain koska muutkin kirjoittelivat,
kilpaillakseni Jussin kanssa taidossa. En siihen aikaan vielä
ymmärtänyt perimmäistä syytä Elisabetin Jussi-innostukseen. Onhan
kuvanveistäjäkin innoissaan, kun hän huomaa sisäisen näkemyksensä
vähitellen saavan silmin havaittavan, aineeseen kiinnitetyn muodon.
Eikö vielä suuremmalla syyllä voisi olla innoissaan se, joka _elävässä
ihmisessä_ näkee herättävänsä herkimmän taidekäsityksensä, erittäinkin
kun kysymyksessä oli suomalainen karu, taideaistinsa puolesta vielä
kovin alkuperäinen yleisö? Juhani Ahossa täydentyi Elisabetin rakkaus
Suomeen ja suomalaisuuteen.

Toukokuun 27 päivänä v. 1919, siis noin 10 vuotta sitten, Juhani Aho
kirjoitti Elisabetille näin kuuluvan viimeisen kirjeensä:

  Jämsä laivassa, Päijänteellä 27.5.19.

  Rakas Täti! Siitä on niin kauan, kun olen nämä sanat kirjoittanut,
  mutta minun täytyy saada kirjoittaa ne vielä kerran, vaikka jo
  vapisevalla kädellä. Eihän tiedä, kuinka kauan elää ja sitten se
  on myöhäistä.

  Minä olen juuri kulkenut ohi kanavan. Loioin hytissäni väsyneenä
  ja elämään kyllästyneenä. Minusta on jo kauan tuntunut, niinkuin
  ei elämältä olisi enää suuriakaan odotettavissa. Se on nyt vain
  ehkä kuvittelua, mutta siltä tuntuu. — Silloin katsahdin ulos
  ja näin tutun saaren, saman, josta Tädin seinällä eilen näin
  pienen taulun. Ja kun laiva kulki vähän matkaa, näin "punaiset
  mökit" tai ainakin luulin näkeväni, sillä stemninki oli sama kuin
  ennen: laineet loiskuivat sinne kivikkorannalle ja ilta-aurinko
  valaisi havumetsää. Niistä mökeistä, siitä näköalasta, alkoi
  kerran minulle uusi elämä, kirjallinen, aatteellinen ja muu. Minä
  tahtoisin langeta polvilleni ja kiittää siitä. Minusta ei olisi
  koskaan tullut mitään ilman sitä kesää. Silloin minut löydettiin
  ja minä löysin itseni. En ole koskaan sitä unohtanut ja
  kiitollisuuteni on yhä edelleenkin rajaton. Harhaillut olen,
  kirjallisesti ja aatteellisesti, ja aina tullut siihen, aina
  kulkenut Tädin vanavedessä ja kuljen yhä, missä lienenkin
  harhaillut. Eikä minulla koskaan ole ollut sitä semmoista
  _ystävää ja ymmärtäjää_ kuin oli silloin. (Kun tahtoo tulkita
  kiitollisuuttaan, täytyy puhua itsestään.)

  Ja laiva liukui kanavaan ja sieltä etäämpää häämöitti Hillilän
  ranta. Ja kanava oli juuri niin kuin ennen, puut vähän korkeammat.
  Ja puro kääntyi puiden alle ja vesi liikutteli lehviä ja taisi
  sieltä häämöittää valkoinen venhekin.

  Yht'äkkiä avautuu metsä ja aukosta näkyy valkonen talo. Se oli ennen
  harmaa, nyt se on valkonen, niinkuin jotenkuten henkevöitynyt,
  taivastunut, niinkuin sen entisen asukkaan tukka. Siinä ei näytä
  asuvan ketään, ja minä kuvittelen, että siellä sen jälkeen ei ole
  kukaan asunut ja että siellä nytkin vain asuu entisyyden _henki_.
  Ehdin nähdä, sen edessä kasvavien tuomien välistä, että talon
  arkkitehtuuri on yhä sama, samat ikkunat, sama veranta... Ja
  sitten se katosi, ja tuli näkyviin mylly ja pikku koski ja samat
  talot ylhäällä maantien varrella. Ei mikään ole muuttunut tai jos
  on, en sitä huomaa. Ja kun laiva liukuu slussiin, en ihmettelisi,
  jos Laiti seisoisi sen reunalla ja heiluttaisi rakasta
  univormulakkiaan.

  Ja kun tullaan ulos kanavan suusta, näkyy Asikkalan kirkon torni
  metsän yli kumartuen taivasta vasten.

  Tulimme sinne eräänä keväänä näin monta, monta vuotta sitten.
  Sillä matkalla minulle selvisi, että onhan maailmassa, näen mä,
  ihmisiä, jotka minua ymmärtävät ja minä heitä. Se antoi minulle
  luottamusta ja uskoa itseeni, jota minulla ei koskaan ole ollut
  muuta kuin mitä olen muilta saanut. Itsekseni olen sitten paljon
  vaeltanut, oikeastaan harhaillut, usein eksyksissä, ja tullut,
  niinkuin aina eksyksissä tullaan, samaan paikkaan mistä olin
  lähtenyt. Nyt olen taas siinä paikassa ja lähetän sieltä nämä
  kiitokset, tuhantiset; minun täytyi saada se tehdä, ja Tädin
  täytyy puristaa ystävällisesti kättäni, niinkuin täti vain voi.

                                          Tädin _vanha_ Jussi.

  Osote: Huopana.




XVIII. VALOA JA PIMEÄÄ.


Edellinen luku, jossa kuvasin Laitia ja Ahon alakuloisia muisteluita
tuosta helkkyvän päiväpaisteisesta kanavan-kesästä, olkoon siirtymisenä
siihen alkavaan perheonnen pimenemiseen, johon Aleksanderin ja
Elisabetin keskinäiset välit vähitellen kääntyivät.

Sodan räikeät olot, sen kaikkea hentomielisyyttä pilkkaava henki, sen
raaka, eläimellisen ihmistahdon kaikkivoipaisuutta tehostava
omavaltaisuus, ruhtinasten ja komentavien kenraalien loisteliaat
kenttäasumukset, heidän telttainsa toinen toistaan upeammat
sisustukset, joiden oli todistettava heidän rahavarainsa rajattomuutta
ja joista Aleksander kirjoitteli Elisabetille (eikä aivan vailla
mielipahaa sen johdosta, ettei _hänellä_ ollut mitään mahdollisuutta
kilpailuun), kaikki tuo — vaikka se ei päässytkään köyhän kuopiolaisen
Auroran pojassa järkyttämään hyveen ankaria periaatteita — oli
kuitenkin antanut jotakin tukea ja kannatusta hänen jo ennestäänkin
vanhoillisille ja eräässä merkityksessä ylimysmielisille
katsomuksilleen. Hänen fennomaniansakaan ei ollut mitään luokkien
väliseen tasa-arvoisuuteen pyrkimistä. Se oli kyllä rakkautta
suomalaisuuteen, mutta kansanvaltaisuutta se ei ollut. Sen
alkuperäisenä pohjana oli intohimoinen pyrkimys oikeuden toteuttamiseen
kotoisen Karjalan suomalaista rahvasta kohtaan ja sen ihanteeksi tuli
suomalaisen sivistyneistön luominen ylimyksellisessä, ei
kansanvaltaisessa merkityksessä.

Tämähän oli jotakin aivan vastakohtaista Elisabetille, jonka
fennomaanisuus päinvastoin perustui hänen synnynnäiseen
kansanvaltaisuuteensa, Clodtin suvun ominaisluonteeseen, ylimyksellisen
arvon väheksymiseen.

Aleksanderin palatessa nuorena, ryhdikkäänä kenraalina Balkanilta
olivat pohjolassa kotoisen fennomanian asiat suistumassa loistavimpaan
uomaansa. Kreivi Heiden, sodan ylin johtaja, nimitettiin odottamatta
Suomen kenraalikuvernööriksi. Fennomaanien, tai aluksi vain Koskisen,
tulo maan ylimpään hallitukseen oli taattu. Ja Aleksanderille
itselleenkin oli avautumassa kauan odotettu, sitkeän vastustuksen
takana ollut tilaisuus päästä venäläisestä palveluksesta ja vihdoinkin
tulla suomalaiseksi hallitusmieheksi.

Noilta ajoilta muistan selvään fennomaanien kiihkeästi suunnittelevat
kokoukset luonamme Koskisineen, Meurmaneineen, Ignatiuksineen,
Löfgreneineen. Mélartia ei enää näkynyt, harvenneelta tuntui rivi
myöskin Godenhjelmin kohdalta. Sijaan oli tullut joitakin uusia ja
heidän joukossaan pääkukkona tuo taipuisa, sulavasti puheleva, iloinen,
lihava, mehevästi tupakkayskäinen Eneberg. Muistan Aleksanderin
huolestumisen, kun kenraalikuvernöörin ollessa kutsuttuna meille
illallisille Aleksanderin fennomaaniystävistä toinen toisensa jälkeen
kieltäytyi saapumasta vaillinaisen kielitaitonsa vuoksi, kuinka Eneberg
Heidenin kysymykseen, puhuiko hän saksaa, vastasi: eine kleine, kuinka
vaikea oli Heidenille aiottuun korttipöytään löytää venäjää tai ranskaa
taitavia myötäpelaajia, kuinka kaikki oli lopulta kuitenkin käynyt
hyvin, sillä Elisabet oli illallispöydässä osannut venäjällään herättää
ylhäisten vieraiden iloista hilpeyttä ja käyttäytynyt heidän seurassaan
vapaasti ja vaivattomasti kuten ennen muinoin kotonaan Pietarissa. —
Muistan myöskin, kuinka Aleksander koetti innostaa meitäkin, poikiansa,
ylhäisön ihailuun. Kenraalikuvernöörin tanssiaisia varten hän hankki
meille kolmelle muodikkaat chapeauclaque'it, tuollaiset litteästä
asennosta pönttöasentoon ponnahtavat silinterit, joita sisällä ollessa
liikuteltiin keikailevasti ja usein tanssienkin aikana pidettiin
kainaloon litistettyinä. Loisteliaassa iltajuhlassa loisti ruotsalainen
kerma — mikäli mahdollista — poissaolollaan. Sitä runsaammin oli
fennomaanisia kutsutuita, ehkä ensi kerran tässä palatsissa. Heiden
kulki vieraittensa joukossa kohteliaana ja huomaavaisena isäntänä.
Pitkä, kummallekin puolelle hajautuva valkoinen parta antoi vanhan
arvokkuutta hänen ylimykselliselle olemukselleen, eikä hän säästänyt
mitään ponnistuksia saadakseen pitoihinsa edes jonkinlaista eloisuutta.
Näytti niinkuin hän ei olisi olojamme vielä ymmärtänyt: hän koetti
yhdistää keskusteluihin ja esittää toisillensa aivan mahdottomia
vastakohtia helsinkiläisistä tyypeistä. Tanssi ei tahtonut ollenkaan
sujua: hienoston ruotsikot eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet
fennomaanien kanssa, ja miksi he olisivat nyt sitä tehneet, kun
fennomaanien yllätyksellinen ilmestyminen kenraalikuvernöörin palatsiin
muutenkin tuntui heistä hansikkaan heitolta vasten heidän kasvojansa.
Kreivi teki parastansa saadakseen nuoret herrat hyppytuulelle. Vihdoin
hän rupesi oikein kädestä pitäen johdattelemaan heitä naisten salonkiin
ajutanttien luo, joiden käski esitellä heitä naisille. Kasper kertoi
suuttuneena, kuinka ajutantti oli esitellyt hänet aivan mahdottomalle
vanhalle akalle — ilmeisesti kiusalla, sillä sama ajutantti oli kova
"sveesi". Eerik kertoi tulleensa esitetyksi mahdottoman pitkälle ja
vantteralle neiti Nordenstamille, jonka kanssa hän ei voinut
ajatellakaan mennä liitelemään valssia. (Heistä oli kuitenkin tullut
oikein hyvät ystävykset ja myöhemmin Eerik tuli usein kutsutuksi tuon
mahtavan kenraalin perheeseen.) Tunnustaa kuitenkin täytyy, että vanhat
fennot, edustaen ulkonaisen käytöksensä puolesta enintään pappila- ja
opettajasivistystä, eivät läheskään voineet vetää vertoja tässä
suhteessa ruotsalaiselle sivistyneistölle, aatelisille ja
suurporvareille, jotka olivat tottuneempia ylhäisön tapoihin ja
kasvatuksessa kiinnittivät usein melkein yksinomaan huomiota juuri
ulkonaiseen esiintymiseen. Niinpä niinkin sivistynyt, ulkomuodoltaan
edullinen ja olennoltaan miellyttävä henkilö kuin Koskinen tuntui tässä
ympäristössä, jota hän oli henkisesti monin verroin etevämpi,
avuttomalta ja alakynteen joutuneelta. Tuo mies, joka oli niin
odottamatta saanut kannattajakseen Venäjän keisarivallan mahtavan
edustajan Suomessa ja joka siis ainakin tällä hetkellä oli tavallaan
maan päämies, kuljeskeli yksikseen sivuhuoneissa tietämättä mitä tehdä
ja ikäänkuin paeten mahtavien seuraa. Ja kun Heiden hänet vihdoin
löysi, kumarteli Koskinen hänen edessään mielestämme aivan liian
nöyrästi. Suurista korvistaan huolimatta kreivi oli huonokuuloinen, ja
kun hän käsi korvan takana koetti päästä mahdollisimman lähelle
Koskista, tämä aina peräytyi vastaten kysymyksiin kohteliailla
kumarruksilla ja esittäen tuota fennomaanien ainaista tekonaurua. Näin
he kulkivat joltisenkin välin, Heiden koettaen lähestyä, Koskinen
kumarrellen ja peräytyen. Muistelen ajatelleeni jo silloin: Kuinka
toisenlainen Koskinen oli siellä Leppälahden vilpoisessa salissaan!
Entä Honkaen keskellä laulussaan! Ja pitääkö fennomaanien todellakin
kulkea tämän katalan hovinöyryytyksen läpi, ennen kuin Suomi on
suomalainen!

Niin loistavalla kannalla kuin fennomanian asiat siis olivatkin
Aleksanderin palattua kotiin, eivät hänen perheolonsa olleet tällä
välin suinkaan kehittyneet hänelle yhtä mieluisaan suuntaan.

Aleksanderin kaikille nykyisille suunnitelmille epäedullinen ja
epämieluisa Clodtien henki oli näinä vuosina päässyt perheessä vapaasti
kehittymään ja puhjennut kukoistukseensa, uhaten tehdä tyhjäksi
Aleksanderin aikeet kasvattaa lapsensa suomalaisiksi ylhäisömalleiksi.
Lukemattomat erikieliset guvernantit, joita hän oli toimittanut
perheeseen jo poissaolonsa aikana, eivät olleet saaneet paljoakaan
aikaan. Mutta erittäin huolestuttava oli hänestä hänen neljän poikansa,
Kasperin, Arvidin, Eerikin ja vielä koulua käyvän Armaankin kehitys.
Tämä nuori poika alkoi jo koulupenkiltä asti rimpuilla lyseosivistystä
vastaan, vaatien siirtämistään musiikkiopistoon. Hän soitteli pianoa,
jopa säveltelikin lahjakkaasti, mutta Elisabet ei ollut voinut
tämmöistä asiaa yksin ratkaista. Aleksanderin ratkaisu, hänen
palattuaan kotiin, oli sitä vastoin lyhyt ja selvä: ensin
ylioppilaaksi, sitten vasta oman nokan mukaan!

Eerik taas, joka oli koulussa osoittanut suuria taipumuksia
matematiikkaan, oli saanut päähänsä vieläkin kummallisempia aatteita.
Hän oli tosin — muistaakseni Kasperin aloitteesta — ruvennut hänkin
maalaustaidetta harrastamaan ja varmasti häntä tälle alalle
voimakkaasti vetivät hänen taipumuksensa ja lahjakkuutensa.
Mutta hän oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että ihmisen täytyy
tulla hyödylliseksi kansalle, ja koska hän ei voinut käsittää,
miten voisi taulusia maalaamalla olla kansalle hyödyllinen, oli
hän päättänyt ruveta — kansakoulunopettajaksi. Tässä kohden tapasi
hänet kotiinpalaava Aleksander. Varmaankin tuntui Eerikin päätös
kovin lopulliselta, ja lieneekin ollut aivan mahdotonta selittää
hänelle, että myöskin yliopistossa, esim. matematiikkaa tutkimalla,
voi tulla hyödylliseksi kansalaiseksi. Hän ei aikonut tulla
miksikään "hyödylliseksi kansalaiseksi", vaan tahtoi välittömällä
jokapäiväisellä työllä palvella kansaa. Semmoisia aatteita sitä
oli Balkanin sodan aikana kasvanut Aleksanderin yrttitarhassa!
Vaikeinta oli, että tuo teräväpäinen nuorukainen osasi käyttää
tuekseen, ei ainoastaan Elisabetin, vaan itse Snellmanin oppeja
sivistyneistön velvollisuuksista kansaa kohtaan. Mutta että juuri
kansakoulunopettajaksi! Tuhat kertaa parempi sitten vaikkapa
taiteilijaksi, joksi pojalla on ilmeisiä taipumuksia ja jolla alalla
onnellisessa tapauksessa saattoi odottaa edes jonkinlaisia
tulevaisuuden mahdollisuuksia. Tähän Aleksanderin tekemään suureen ja
odottamattomaan myönnytykseen Eerikin sitkeä vastustus kilpistyi ja hän
luopui aikeestaan ruveta opettajaksi. Asia järjestyi niin, että
Aleksander — jalo mies kun oli eikä mitään kustannuksia lastensa
kasvatuksessa kammonut — lähetti hänet Pietarin taideakatemiaan
taideopintoja harjoittamaan ja sittemmin niitä lisäksi Pariisissa
jatkamaan. Pietarissa oli silloin vielä Mishakin professorina. Kuinka
mielenkiintoista olisikaan, jos Eerik kirjoittaisi muistelmansa näiltä
opintovuosiltaan (ja samalla niissä myöskin oikaisisi, mitä minä
mahdollisesti olen hänen elämästään vaillinaisesti tai väärin
käsittänyt).

Ja nyt tulee Kasper.

Aleksanderin alkuperäinen tarkoitus oli tehdä Kasperista finanssimies.
Siinä tarkoituksessa hän oli neuvotellut ystävänsä ja entisen
kadettikoulutoverinsa paroni Cronstedtin kanssa, joka oli Yhdyspankin
johtaja, Kasperin ottamisesta pankkiin harjoittelijaksi, mutta C. oli
pitänyt hänen tulevaisuudelleen edullisempana maisterintutkinnon
suorittamista ensin. Samaa mieltä oli Aleksanderkin. Luultavasti hänen
mielessään jo silloin häämötti vastaisen _suomalaisen_ pankin
mahdollisuus. Ehkä oli tuuma suorastaan lähtöisin neuvottelusta
Koskisen ja Ignatiuksen kanssa. Kaikissa tapauksissa, oli miten oli,
Kasperin oli saatava laajempi yleissivistys ja perusteellisempi
tieto rahamaailman taloudellisesta merkityksestä, kuin mitä
pankkiharjoittelijana voi olettaa saavutettavan.

Näin tapahtui, että Kasperin olisi siis pitänyt ruveta lukemaan
filosofian kandidaattitutkintoa varten, kuunnella kauniisti
luentoja ja kiltisti seurata määrättyjä kurssikirjoja. Mutta
hän oli jo koulussa perin kyllästynyt läksylukuihin ja aivan
sietämättömänä painajaisena oli häntä vaivannut tuo vieraiden, usein
"epäloogillisuutta" täynnä olevien ajatusten päähän pänttääminen ja
taas oman loogillisuudentunteen häätäminen kaikkien aitojen taakse.
Opettajien pakko-arvovallasta vapauduttuaan ja ylioppilaaksi tultuaan
hän omasta harrastuksestaan, luennoilla käymättä, rupesi tutkimaan
kirjallisuudenhistoriaa, estetiikan ja erittäinkin filosofian
kysymyksiä. Hän oli valinnut ystäväkseen ja toverikseen Minnin,
puhdasrotuisimman suomalaisen kansanlapsen mitä suinkin voi ajatella,
mutta tämä oli samalla myöskin oikea suomalainen pessimisti ja mitä
kitkerin ja katkerin arvostelija. Minni oli Kasperia vähän vanhempi ja
oli jo ennestään lukenut sekä filosofiaa että estetiikkaa. Hän oli
hyvin ruma, melkein kaljupäinen ja aivan mahdoton kaikkialla, missä
menestys vähänkin riippui käytöksestä ja ulkomuodosta. Mutta järki
hänellä oli partaveistäkin terävämpi, ja salamoina välähdellen
sinkoilivat nerokkaat ajatukset hänen suuresta, varhaiskypsästä
päästään, joka kellui liian hennon kaulan jatkona.

Minni kammoi suurempia seuroja ja vältti siis myöskin Elisabetin
nuorisokokouksia. Mutta sitä hartaammin hän seurusteli kahden kesken
Kasperin kanssa. He olivat hengenheimolaisia ja erottamattomia
ystävyksiä. Yhdessä he häikäilemättömän arvostelevasti pohtivat
filosofian ja estetiikan pääkysymyksiä. Kasperista kehittyi myöhemmin
kriitillinen Ibsenin-tuntija, ja filosofiassa hän minulle, alkaessani
lukea filosofian laudaturkurssia, selitti juurta jaksain ja erinomaisen
helppotajuisesti Kantin aika- ja paikkakäsitteiden subjektiivisuuden
samoin kuin yleensäkin koko kategoriaopin. Oli Kasperin ja Minnin
luonteenpiirteissä kuitenkin paljon eroavaisuuksiakin. Minni rakasti
skandaaleja, erittäinkin kun sai siten joukossa osoittaa mieltään
olevia oloja vastaan ja suorittaa jotakin sovinnaisuudesta poikkeavaa.
Hän oli tietysti ollut ensimmäisenä viheltäjänä siinä suuressa
vihellyskonsertissa, jonka Nuija (suomalainen ylioppilasyhdistys) oli
Lauri Kivekkään johdolla pannut toimeen ruotsalaisessa teatterissa
tämän teatterin ohjelmistoa vastaan. Kasperin ja tietysti myöskin
Minnin mielestä Läderlappen (Lepakko operetti) oli aivan viaton
kappale, mutta Minni ei vain voinut kieltää itseltään huvia saada
ruotsalaiselle hienostolle viheltää poskensa ja silmänsä pullolleen. He
olivat varustautuneet savikukoilla.

Muutenkaan ei Lauri Kivekkäällä ollut sanottavaa vaikutusta Kasperiin,
joka vihasi mahtipontisuuksia. Kun minä ihastuneena kerroin, miten
Pohjalaisessa osakunnassa oli kello 12 yöllä juotu Martti Lutheruksen
malja ja sen jälkeen puhujan esityksestä lyöty kaikki maljalasit
säpäleiksi, sanoi Kasper, että hänen mielestään sekä maljanesitys että
erittäinkin lasien rikkominen oli järjetöntä. Sain hänet kerran mukaani
Kivekkään pöytään "paremmalle puolelle". Joukko Kivekkään tovereita
istui pöydän ääressä ja seurue kasvoi kasvamistaan, tilaten yhä uusia
pulloja ja laseja. Kivekäs oli loistavimmalla tuulellaan, eikä kukaan
ravintolaan tulijoista, joka hänet näki, malttanut olla seuraan
liittymättä. Minä ajattelin: no nyt Kasper vihdoin saa nähdä, millainen
se meidän Kivekäs oikein on, eikä varmaan voi olla hänkin ihastumatta.
Ja aivan oikein: Kasper yhtyi kerran toisensa perästä hyvä-huutoihin.
Minä olin täynnä jännittynyttä odotusta. Innostus yhä paisui. Kivekäs
puhui tapansa mukaan suomalaisuuden ohjelman tinkimättömästä
toteuttamisesta, yksikielisyydestä. Mutta nyt, kun hän oli juuri
palannut Tukholmassa vietetystä Nordenskjöldin juhlasta, jossa oli
käynyt ylioppilaskunnan toisena edustajana ja ankarasti riitaantunut
toisen edustajan kanssa, ei hän puhunut muusta kuin moderaateista,
joiden tyypiksi hän tahtoi tehdä tuon toisen. Hyvä-huutojen
kannattamana hän yltyi yhä ivallisemmin kuvaamaan moderaattien
valtiollista pikkumaisuutta, heidän taipumustansa tinkimisiin ja
sovitteluihin. Kun Kivekäs alkoi ivata sovitteluja, alkoi kuulijasta
todella näyttää, että mitään sen inhoittavampaa, alhaisempaa kuin
sovitteleminen ei voinut olla olemassakaan. Alas siis moderaatit! He
elävät laskelmissa, sanoi Kivekäs, — he puhuvat aatteesta, mutta
mielessä heillä on säästäväisyyden säännöt, ja suurissa isänmaallisissa
tilaisuuksissa he ajattelevat: mitähän booli tulee maksamaan! Samassa
kilahti ensimmäinen lasi Kivekkään kädestä säpäleiksi vasten permantoa.
— Toinen. — Kolmas. — Ja nyt hän omista eleistään kiihtyneenä yhä
suurempaan innostukseen sivalsi yhdellä pyyhkäisyllä pöydältä kaiken,
mitä siinä oli. — Äänettömyys. — Tämä on sellaista vavahtelevaa
äänettömyyttä ennen räjähdystä. Rohkea ele on vaikuttanut seuraan
sähköistävästi. Minä tunnen, että nyt-nyt he sieppaavat Kivekkään
maasta ja innostuksen volinassa nostavat hartioillensa kunniatuoliin.

Silloin kuulen kauhistuen Kasperin sanovan rauhallisella, hiukan
suuttuneella äänellä Kivekkäälle:

— Voi olla aivan totta, mitä sinä sanot moderaateista, mutta — miksi
rikkoa _laseja_?!

Äänettömyys jatkuu, mutta se on jo toinen äänettömyys. Miehet alkavat
katsella hattujansa. Enkä ole sen koommin kuullut, että Kivekäs olisi
sanojensa vahvikkeeksi enää milloinkaan laseja rikkonut.

Kasper oli arvostelussaan aivan lahjomaton. Hän kävi arkailematta
vaikka kuinka yleisesti tunnustetun suurmiehen kimppuun, jos vain
huomasi esimerkiksi minun uskovan arvostelutta tuon miehen sanoja, vain
hänen arvovaltansa perusteella. Kasper oli huomannut, että sellaiset
ihmiset, jotka pitävät jotakuta toista ihmistä ihanteenaan, voivat
pysyä tässä ihanteessaan vain mikäli uskovat hänen olevan aivan vailla
puutteita, ihan täydellisen, erehtymättömän. Tämmöinen kanta oli
Kasperin mielestä lyhytnäköisyyden huippu ja aivan sietämättömän
epäloogillinen. Ja kun minun ihanteeni oli Snellman, niin hän ei
säästänyt itse Snellmaniakaan.

— Tuo sinun Snellmanisi — sanoi hän kerran — voi kyllä olla monessa
asiassa hyvin viisas, mutta ei kaikissa.

Kohta olin kiukkuisena kysymysmerkkinä, sillä minunkaan ihanteitani ei
saanut raapaista miltään puolelta, niiden lakkaamatta olemasta
semmoisina. Ja Snellmanista en toki olisi luopunut. Oikein sydäntäni
riipaisi. Minä kysyin synkän uhmaavasti, mistä hän päättää, ettei
Snellman muka ollut kaikissa asioissa yhtä viisas.

Kasper ei pelästynyt. (Minä olin ruumiillisesti häntä voimakkaampi.)

— Jo siitäkin, — hän sanoi, — että Snellman niin ihailee Hegeliä. Se
ei ole erikoisen viisauden merkki.

Sisäistä kuohuntaa hilliten minä viskasin myrkyllisesti, että tuon hän
on ilmeisesti onkinut taas Minniltään. Mutta Kasper vastasi
rauhallisesti:

— Minniltäkö? Ei. Minnihän se pitää Snellmania suorastaan tyhmänä, ja
_kaikissa_ kysymyksissä. Olen toista mieltä.

Niin että tämmöiseksi se Kasper oli kehittynyt lukiessaan omin päin,
luennoilla käymättä, filosofiaa ja maailman kirjallisuutta. Ja
tämmöistä omapäisyyttä nyt tekemään finanssimieheksi! Aleksanderin
mielestä olisi asia ollut aivan yksinkertainen ja selvä: filosofian
ja estetiikan tutkinnot olisi vain suoritettu, päästy maisteriksi,
harjoiteltu joitakin vuosia Cronstedtin pankissa ja sitten
oltu valmiina kaikkeen, mitä tulevaisuus tälläkin alalla oli
suomenmielisille tarjoava. Hän ei ollenkaan voinut käsittää Kasperin
vastahakoisuutta kurssilukuihin ja tutkintoihin. Itse puolestaan oli
Aleksander nuoruudestaan asti suunnitellut tulevaisuutensa linjan ja
odotti parhaillaan nimitystä suomalaiseksi kuvernööriksi, jommoisena
hän oli toteuttava omalta osaltaan suomalaisuuden ohjelmaa ja
suomalaistava vastaisen lääninsä hallinnon. Mutta Kasperpa ei itsensä
suhteen voinut sietää minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Ihmisten
alituinen puhe siitä, miksi kukin on tuleva, ja kysely, miksi kukin
aikoo, lääkäriksikö, opettajaksi, tieteilijäksi, tuomariksi,
pankkimieheksi — se oli hänelle perin vastenmielistä. Hän ei voinut
sietää koko tuota translatiivin päätettä -ksi, jolla tiedusteltiin ja
huolehdittiin tästä muka ihmisen kardinaaliasiasta, "-ksi!" — sanoi
hän vihaisena, "-ksi ja -ksi! Aivan kuin ihminen ei olisi yhtään
mitään, ellei hän tule -ksi! Ja aivan kuin hän aikoisi vasta silloin
syntyä!"

Paitsi filosofiaa ja kirjallisuuden historiaa, joita hän siis harrasti
vain mikäli haki ja löysi niistä vastauksia _omiin_ kysymyksiinsä,
harrasti hän todenteolla myöskin taidetta ollenkaan edeltäpäin
päättämättä ruveta taiteilija-_ksi_. Makasiininkadulla sijainneessa
piirustuskoulussa hän täydensi tekniikkaansa ja harjoitteli pitkät ajat
maalausta Hjalmar Munsterhjelmin johdolla, joka ylisteli hänen
taipumuksiansa, — mutta ei sittenkään! Aleksanderin täytyi vihdoin
luopua kaikesta toivosta saada Kasperista maisteri ja finanssimies.
Täytyy kuitenkin sanoa, että Kasper teki usein suuriakin ponnistuksia
voittaakseen vastenmielisyytensä kurssilukuihin ja täyttääkseen
Aleksanderin toivomukset. Luullakseni hän jätti lopullisesti kaikki
taideharrastuksensakin voidakseen antautua yksinomaan tutkintolukuihin.
Luulen myös, että Elisabet puolestaan, loputtomasti ja usein aamuyöhön
asti keskustellen hänen kanssaan, mitä hartaimmin kehoitti häntä näihin
ponnistuksiin. Mutta aina kun tutkinto alkoi lähestyä, vei luonto
voiton ja Kasper jäi kuin jäikin uskolliseksi omille periaatteilleen.
Aleksander luopui verraten aikaisin kaikista yrityksistään taivuttaa
häntä. He olivat pohjaltaan oikeastaan suuria ystävyksiä, sanan
syvällisemmässä merkityksessä. Paitsi sitä, että Kasper oli esikoisena
Aleksanderinkin lempipoika, oli heidän luonteissaankin ilmeisiä
yhtymäkohtia. Molemmat olivat samoja rehellisiä totuudenmiehiä ja
molemmat pysyivät yhtä kiinteästi periaatteissaan. Ja vaikka Aleksander
ei voinutkaan oikein käsittää Kasperin vaikuttimia, jotka hänestä
tuntuivat Clodtmaisilta, oli hänellä niitä kohtaan kuitenkin
eräänlainen ritarillinen kunnioitus, joten hän antoi Kasperinsa olla
rauhassa.

Mutta vielä pahempi vastus Aleksanderin suunnitelmille uhkasi tulla
hänen toisesta pojastaan, Arvidista.

Tämä hyvin vapaata ylioppilaselämää viettävä, kaikissa Kivekkään
kokouksissa riehuva, yltiöisänmaallinen, ehkäpä yltiöpäinenkin
nuorukainen — ei ollut vielä käynyt ripillä eikä nauttinut
herranehtoollista!

Elisabetin milloinkaan ottamatta semmoisia asioita puheeksi oli koko
kysymys rippikoulusta Aleksanderin poissaolon aikana päässyt ikäänkuin
luisumaan päiväjärjestyksestä. Mutta kotiin palattuansa Aleksander heti
otti asian puheeksi, vaatien sen järjestämistä viipymättä.

Arvid ei ollut tietääkseenkään. Ilmoittipa vain Elisabetin
välityksellä, ettei aikonut ripillä ollenkaan käydäkään.

Aleksander puolestaan ilmoitti Elisabetille asettavansa Arvidin
kotona-asumisen ehdoksi sen, että hän alistuu isänsä vaatimukseen.

Elisabetin tehtäväksi tuli nyt taivuttaa Arvid suostumaan hyvän sään
aikana. Ensin Elisabet ei puhunut tuosta kotiin jäännin ehdosta mitään,
sillä hän oli varma, että Arvid, ilman tarpeellisia valmistuksia, olisi
heti sanonut: jaha, me siis eroamme, ja lähtenyt, itse tietämättä
minne. Arvidin kanssa ei voinut pitkään puhella niinkuin Kasperin
kanssa. Heillä oli niin perin erilaiset luonteet. Jo pieninä poikasina
— sitä Elisabet muisteli ja kertoi usein — he kerran yhdessä
tarkastelivat eteisen vaatekaapin korkeutta, että uskaltaisikohan
sieltä hypätä alas. Kasper kapusi ylös ja tarkasteli kaapin korkeutta
joka puolelta. Laskelmat tehtyänsä hän kiipesi taas alas ja sanoi
tulleensa siihen päätökseen, että kaappi oli liian korkea. Nyt kiipesi
Arvid vuorostaan ylös kaapin korkeutta arvostelemaan. Mutta peläten,
että hän itsekin mahdollisesti pitäisi kaappia liian korkeana, hän ylös
päästyänsä arvelematta ja mihinkään katsahtamatta heti hyppäsi alas.

Elisabet sen vuoksi hyvin varovasti otti asian puheeksi, kehoittaen
puolestaan _riitaisuuksien välttämiseksi_ tekemään niinkuin pappa
vaati.

_Arvid_: Mutta he sanovat itse, että joka uskomatta menee
herranehtoolliselle, se syö ja juo itsellensä kadotuksen.

_Elisabet_: Ah, Arvid, jos emme usko ehtoolliseen, emme usko
kadotukseenkaan. Eihän kysymys tässä ole mistään muusta kuin papan
tahdon noudattamisesta. Koeta asettua hänen kannalleen. Hän sanoo, että
koko sinun tulevaisuutesi voi mennä pilalle tämän asian tähden ja että
asia olisi pitänyt järjestää jo paljon aikaisemmin, nyt se tulee päivä
päivältä yhä vaikeammaksi.

_Arvid_: Tuota sinä et usko itsekään, mamma. Etkö ole itse sanonut,
että mitkään jumalat tai uskonnot eivät voi olla korkeammalla sitä,
minkä ihminen tuntee todeksi?

Tämä huomautus järkytti Elisabetia, sillä se osui hänen oman uskonsa
ytimeen. Pitkään aikaan hän ei voinut sanoa mitään. Sitten otti jälleen
langan päästä kiinni, mutta heikoin sormin.

Heikosti hän enää jaksoi ajaa Aleksanderin asiaa.

_Elisabet_: Mutta oletko, Arvid, ollenkaan ajatellut, mitä _seurauksia_
voisi tästä olla?

_Arvid_: Olethan monta kertaa itse sanonut, että täytyy puhua totta
seurauksia pelkäämättä.

_Elisabet_ (omana pelkonaan): Entä jos pappa asettaisi ripillä käynnin
sinun kotiinjäämisesi ehdoksi?

_Arvid_: Aineellisen syyn tähden vielä vähemmin voisi suostua
valehtelemaan. Mutta mamma — enhän ollenkaan tunne sinua! Tietysti
olisi heti lähdettävä!

Elisabet huokasi syvään. Hän tosin jätti sanomatta, että semmoinen ehto
oli jo asetettu, sillä hän pelkäsi, että Arvid sen kuultuaan "heti
hyppää kaapilta". Mutta viivyttely oli vain kauhean katastrofin
tuonnemmaksi lykkäämistä. Eihän voinut ajatellakaan, että Aleksanderin
saisi peruuttamaan kerran sanomaansa uhkausta. Elisabet ei ollut
onnistunut. Asia oli menetetty.

Etevämmyytensä tunnossa, mitä tulee väittelyihin Elisabetin kanssa,
Arvid rupesi ylimielisesti puhumaan muista asioista, nousi ja avasi jo
oven lähteäkseen muuanne, kun äkkiä huomasi Elisabetin olevan
kyyneltyneenä. Mamma — kyyneltyneenä!

Niinkuin lasten taikalyhdyssä värikuva ilman mitään ylimenoa muuttuu
silmänräpäyksessä kokonaan toiseksi, niin muuttui sinä hetkenä
Arvidissa kaikki. Totuudet häipyivät. Ylimielisyys meni.

— No, no, mamma — hän sanoi kiireesti palaten ovelta, — älä nyt,
suostun, tietysti suostun...

Asia järjestyi.

Aleksander teki parastaan lieventääkseen Arvidille tuottamaansa
nöyryytystä.

Hän meni kaupungin silloisen parhaan saarnamiehen, ihaillun pastori
Hildénin luo, kertoi tälle kaiken, ja he sopivat keskenään, että
ripille pääsyn ehdot, mitä tulee uskontunnustukseen, käsitellään
mahdollisimman vapaamielisesti. Hildén lupasi suorittaa valmistuksen
kahden kesken.

Näin kävikin. Pastori osoitti olevansa kohteliaisuus ja myötämielisyys
itse. Hänellä oli suuret, molempia huulia peittävät tummat viikset ja
tavattoman sileähipiäinen iho. Suuret silmät kaarevine kulmineen ja
tummine ripsineen erottuivat jyrkästi miellyttävän kalpeista,
maukkaaseen kahvinjuontiin kutsuvista kasvoista. Sekä opettaja että
oppilas olisivat ehkä mieluummin tulleet ystäviksi kuin pohtineet
riitakysymyksiä. Tämän tunnelman vallassa Arvid olisi sovinnon
säilyttämiseksi ollut valmis myönnyttelemään enemmänkin kuin
vaadittiin. Mutta pastori ei vaatinut muuta kuin nipin napin Jumalan
olemassaolon tunnustamista.

Elisabet oli kirkossa rippisaarnan ja ehtoollistoimituksen aikana. Hän
oli mietteisiinsä vaipuneena eivätkä juhlahetken liikuttavat saarnat,
messut ja urkujensoitto näkyneet millään tavoin vaikuttavan häneen.
Kaiken päätyttyä Aleksander oli tyytyväinen ja keveällä mielellä. Hän
puheli Arvidin kanssa naurahdellen ja sukkeluuksia laskien, niinkuin
olisi tahtonut korostaa, että koko tämä tapaus oli hänen mielestään
vain muodollinen pikkuasia, johon ei tarvinnut panna sen suurempaa
huomiota. Tehty ja unohdettu.

Samoin suhtautui asiaan muukin maailma. Oli tapahtunut vain kaikille
tuttu pieni muodollisuus, joka oli jokaiselle yhtä välttämätön täysien
kansalaisoikeuksien saavuttamiseksi. Suhteissa ihmisiin, sekä
vieraisiin että omaisiin, kirkkoon ja papistoon vallitsi taas rauha ja
sula sovinto.

Ainoastaan Elisabetin ja Arvidin keskinäinen väli oli ikäänkuin
liitoksistaan vähän höltynyt.

He huomasivat sen molemmat jo kirkosta tullessaan, ja kumpikin koetti
parastaan saadakseen nuo liitokset entiselleen, mutta turhaan.
Köykäisistä joutavuuksista ei voinut hakemallakaan löytää mitään
puhelun aihetta, mutta totisista, sydämellä olevista oli ikäänkuin
myöhäistä puhua ja niitä piti siis välttää.

He kulkivat äänettöminä ja omasta äänettömyydestään vaivaantuneina.

Ehkä kumpikin aavisti, että tämä asia ei ollut vielä tähän päättynyt.




XIX. YHÄ ILMEISEMPÄÄ ERIMIELISYYTTÄ ALEKSANDERIN JA ELISABETIN VÄLILLÄ.


Aleksanderin tie rupesi nousemaan pystyyn paitsi hänen poikiensa,
myöskin Elisabetin itsensä vuoksi.

Perheen johtajana Elisabet oli noina eronvuosina kehityksessään
itsenäistynyt, ja Aleksanderin palattua hän ei enää ollut sama kuin
heidän erotessaan, vaan oli alkanut katsella oloja ja asioita
omintakeisesti. Kasvavalla innolla hän oli antautunut Ibsenin ja
Björnsonin täälläkin heränneeseen vapaamielisyyden henkeen, liittyen
varsinkin naisliikkeen kannattajiin, "naisemansipatsioniin", kuten
silloin sanottiin, yhteiskouluaatteeseen ja muuhun sen ajan
modernisuuteen, joka oli Aleksanderille samoin kuin koko hänen vanhalle
fennomaanistolleen niin peräti luonteenvastaista ja inhoittavaa.

Elisabetin suhteen kärjistyi heidän erimielisyytensä varsinkin
seuraavan tapauksen johdosta.

Aivan kuohuksissaan ja suunniltaan järkyttyneenä tuli eräänä päivänä
Elisabetin luo tuttu fennomaaninen rouva kertomaan skandaalista, joka
oli kohdannut toista hänen vielä koulua käyvistä pojistaan.

Ajatelkaa!

Poika oli ollut tulossa kotiin konventista noin 11:n aikaan illalla.
Hänen Esplanadin yli tullessaan oli hänen seuraansa tunkeutunut
hienopukuinen nainen, joka puhui tukholmalaista murretta, mutta
käyttäytyi hyvin sopimattomasti, oli tahtonut kävellä käsikynkässä,
vetänyt väkisin puoleensa ja tehnyt joitakin ehdotuksia.

Elisabet kysyi kauhistuneena, oliko tyttö mahdollisesti ollut
juovuksissa.

— Ei ollenkaan, — vastasi rouva. — Mutta ajatelkaa mitä olen saanut
kuulla, ja vielä päälliseksi omalta pojaltani! Nainen oli prostituoitu!

— Mitä se merkitsee? — kysyi Elisabet.

Rouva sanoi itsekin nyt vasta omalta pojaltaan saaneensa tietää, mitä
prostituoitu merkitsee. Oli olemassa virallisesti suvaittu,
terveydellisen valvonnan alainen laitos, jota sanottiin bordelliksi.
Hän kertoi ja selitti kaiken, minkä oli pojaltaan kuullut, nyt myöskin
Elisabetille, joka silmät pyöreinä kuunteli kuin hirveätä satua.

Rouva oli ollut jo useiden muiden rouvain puheilla, joilla oli kasvavia
poikia, ja hän tahtoi nyt neuvotella Elisabetinkin kanssa. Hänen
mielensä kuohunta ei ottanut laskeutuakseen ja sama oli ollut laita
muiden rouvain. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että oli heti
ryhdyttävä mitä jyrkimpiin toimenpiteisiin mokoman laitoksen
hävittämiseksi, joka uhkasi heidän poikiansa turmiolla.

Rouvain kesken päätettiin pitää jyrisevä kokous asian vireille
panemiseksi.

Sitä ennen Elisabet, yhäkään voimatta uskoa todeksi kuulemaansa,
varovasti tiedusteli Arvidilta, oliko tämä koulupoikana ollessaan
mitään sentapaista kuullut tai tietänyt.

Arvid kertoi, että heidän ollessaan Kasperin kanssa vielä pikku
poikina, silloin kun koulu oli Kasarminkadulla ja sinne oli mentävä
Antinkatua myöten, oli tämän ja Fredrikinkadun kulmassa semmoinen
Eldoradoksi nimitetty talo, jonka ohi joka päivä mentiin kouluun ja
jossa asui maalattuja tyttöjä. Samassa pihassa ja porttikäytävän
ollessa yhteisenä oli Antinkadun puolella toinen pitkä puutalo, jossa
oli suuri poliisikonttori. Ja kun koulu sitten muutettiin Ratakadulle,
oli kohta ensimmäisen kulmauksen takana kaksikerroksinen puutalo, jossa
niinikään asui pelkkiä maalattuja naisia. Mutta siinä ei sattunut
olemaan mitään poliisikamaria ja tytöt kyllä uskalsivat uutimien takaa
vilkutella silmää ja hymyillä yläluokkalaisille, kun nämä tulivat
koulusta.

Kokous pidettiin.

Se lienee ollut aivan ensimmäisiä kokouksia, jossa rouvat ominpäin
keskustelivat ja päättelivät yleisistä asioista. Monelle heistä juuri
tämä kokous oli ensimmäisenä sysäyksenä yhteiskunnallisiin
harrastuksiin, se toi heidät ikäänkuin uuteen maailmaan ja uusiin ennen
aavistamattomiin tehtäviin, antoi tunnon, että nainenkin on
tarpeellinen, jopa välttämätön myöskin yhteiskunnassa eikä ainoastaan
perheessä, niinkuin tähän asti oli uskottu.

Naisten ensimmäinen innostus ja mielten kuohunta kohtasi kuitenkin
edessään kallionkovan mahdottomuudenmuurin. Niin yksimielisesti kuin
rouvat tuomitsivatkin mainitun laitoksen ja niin valmiita kuin
olivatkin heti sen hävittämään, ei ainoakaan kokouksen puhujista voinut
esittää mitään käytännöllistä otetta asian alkuun panemiseksi ja
ajamiseksi, ellei tahtonut tyytyä pelkkään julkiseen vastalauseeseen,
joka sitä paitsi tuntui liika arkaluontoiselta julkisuudessa
esitettäväksi.

Toiseen kokoukseen hankittiin siis miespuolisen lainopillisen
asiantuntijan lausunto. Tämä lausunto tuli suurena yllätyksenä
kaikille. Yleisten käsitysten ja vallitsevien lakien mukaan naisella ei
ollut mitään mahdollisuuksia saada julkisissa asioissa ääntänsä
kuuluviin. "Nainen vaietkoon seurakunnassa", oli jo apostoli Paavali
sanonut. Ja ilman miestensä valtuutusta naiset eivät siis saisi
oikeastaan kokouksiakaan pitää, saati toimia yhteiskunnallisten
laitosten muuttamiseksi.

Eikö naisen ole varjeltava perheensä siveellisyyttä, eikö äitejä ole
tehty siitä vastuunalaisiksi? — kyseltiin kokouksessa. — Kuinka on
siis mahdollista, ettei hänellä olisi sananvaltaa kysymyksen ollessa
perhettä uhkaavista siveysvaaroista?

Mutta mitään itsenäisen toiminnan mahdollisuuksia eivät laintuntijat
osanneet rouville keksiä. Ei auttanut muu kuin pitää kolmas kokous,
johon nyt päätettiin kutsua miehetkin neuvottelemaan. Sitä ennen oli
rouvien, kunkin kohdastaan, parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan
koetettava vaikuttaa miehiinsä, jotta nämäkin huomaisivat, kuinka
turmiollisesti tietoisuuden prostitution olemassaolosta täytyi
vaikuttaa siihen nuorisoon, joka oli saavuttamassa kypsyyden iän. Asiaa
näin valmisteltua pidettäisiin sitten miesten ja naisten yhteinen
kokous.

— Sellaisesta kokouksesta ei kuitenkaan tullut mitään, — kertoi
Elisabet näitä aikoja muistellessaan. — Miehet nauroivat koko asialle.

"Jos tämä laitos hävitettäisiin", oli Aleksander hänelle sanonut, "niin
miten silloin suojelisimme omia tyttäriämme?"

Useimpiin rouviin teki juuri tämmöinen argumentti mitä suurimman
vaikutuksen. Todella, he olivat ottaneet asian vain poikiensa
turmelusta peläten. Mutta jos laitos hävitettäisiin, ehkäpä seurauksena
olisi, että siveettömyys leviäisi ennen koskemattomille aloille. Ja
heidän täytyi myöntää, että tältä kannalta katsoen laitos kenties
todellakin turvasi heidän omia tyttäriään tungettelijoilta. Kun vanhat,
yhteiskunnallisissa asioissa kokeneet miehet kauttaaltaan vakuuttivat
laitoksen ehdotonta välttämättömyyttä, alkoivat jotkut rouvat ikäänkuin
hävetä, että olivat ollenkaan jotakin niin lapsellista keksineet.

Mutta Elisabetiin vaikutti Aleksanderin vastaus järkyttävästi. Kuinka
on mahdollista sallia _omien_ tyttärien turvaamiseksi _vieraiden_
tyttärien käyttämistä kauppatavarana! — kysyi hän itseltään. — Ja
kuinka on mahdollista, että oikeamielinen Aleksander semmoista
puolustaa!

Ei Aleksander sitä kuitenkaan yksin puolustanut, sitä puolustivat
kaikki muutkin sen ajan vanhoilliset. Outona kummittelijana esiintyi
ajan hengelle sellainen ajatus, että muka yhteiskunnallisessakin
elämässä voisi ja pitäisi soveltaa yksilöllisiä siveysperiaatteita,
semmoisia kuin: mitä et omillesi sallisi tehtävän, sitä älä tee
vieraillekaan. Vuosisatoja oli eletty siinä lujassa vakaumuksessa, että
yhteiskunta oli olemassa juuri vain suojellakseen jokaisen omaisia,
omaisuutta, perhettä. Perhe oli elämän perus. Ja porttola oli
välttämätön, jotta poikien ei tarvitsisi mennä naimisiin, ennen kuin
olivat päässeet hyville tuloille, ja jotta tyttäret säilyisivät
viattomina morsiusaikaan asti.

Mutta Elisabetille juuri tämä tapaus avasi syvän näkemyksen koko siihen
sydämettömyyteen, joka ihmisten yhteiselämässä syntyy oman hyvän
suojelemisesta vieraiden kärsimysten kustannuksella. Se oli hänelle
olevien olojen epäinhimillisyyttä vastaan kohdistuvan pyhän vihan
heräämys.

Se oli myöskin perimmäisenä syynä hänen "naisasiaan" kiinnostumiseensa.
Hänessä heräsi tunto, että ellei nainen saavuta sananvaltaa julkisessa
elämässä, jää ihmisten siveellinen kehitys pysähdyksiin. Hän liittyi
sen vuoksi kiinteästi niihin ajanhengen uusiin ilmauksiin, jotka
maahamme tulivat ulkoapäin erittäinkin Ibsenin ja Björnsonin naisten
vapautusta ajavan kirjallisuuden mukana ja jotka niin pian valloittivat
suomalaisen nuorison.

"Vanhain" ja "nuorten" välit eivät siihen aikaan olleet suinkaan
vähemmän katkerat kuin ne tavallisesti ovat kaikkina muinakin
kehityksen murrosaikoina. Vanhat inhosivat nuorten "uusia aatteita" ja
nuoret puolestaan olivat "unohtaneet vanhojen aikaansaannokset".
Kivekkäät eivät edes kieliasiassakaan muistaneet vanhojen ansioita,
vaan luulivat nyt vasta itse keksineensä koko suomalaisuuden
tahtoessaan hävittää ruotsinkielen olemattomiin. "Valvojalaiset"
edustivat jonkinlaista vapaamielisyyttä ja arvostelivat akateemisessa
arvovallassaan ankarasti kirkollista suvaitsemattomuutta ja muuta
vanhoillisuutta. Naiset omalta taholtaan moittivat "olevia oloja".
Lahkokunnat alkoivat vaatia oikeutta erota kirkosta. Ja Jonas Castrén
tahtoi sysätä Meurmanin pankkivaltuusmiehen toimesta noustakseen itse
talonpoikaissäädyn valtaistuimelle. Kaikki olivat erkanemassa omille
teilleen, ja eri aatteiden pohjalle oli syntymässä tarkkarajainen
eriseuraisuus. "Vanhat fennotkin", äsken vielä koko kansan tunnetut
lempilapset, eristäytyivät uuden ajan vieraasta kuonasta pieneksi,
sapekkaaksi ryhmäkunnaksi, joka tosin Heideninsä avulla sai jo tuntea
hallitusvallan ohjain — meluttomasti, mutta sitä asiallisemmin —
siirtyvän omiin käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Elisabet ei kyllä puolestaan eristäytynyt vanhasta seurapiiristään. Hän
vain antautui usein kiihkeihin väittelyihin entisten ystäväinsä kanssa,
koettaen kaikilla mahdollisilla todisteluilla saada heidät vakuuttumaan
mielipiteittensä yhtäpitävyydestä terveen järjen kanssa.

Aleksanderille tuotti erikoista mielipahaa Elisabetin häikäilemättömyys
tässä suhteessa, erittäinkin se, että Elisabet ei ollenkaan ottanut
lukuun minkä henkilön kanssa keskustelu kulloinkin tapahtui, olipa se
vaikka itse Koskinen tai niinkin arvovaltainen henkilö kuin ukko
Meurman.

Meurman oli suuri naiskysymyksen vihaaja, mutta useimmiten hän itse
aloitti keskustelun, ja kiivainkin väittely Elisabetin kanssa näytti
tuottavan hänelle jonkinlaista mielihyvää. Aleksander oli silloin aina
kuin tulisilla hiilillä.

Meurmanilla oli tavallisesti lähtökohtana se väite, että naisen tehtävä
yhteiskunnassa rajoittuu luonnostaan perheen piiriin, ja Elisabetilla
taas, että naisella olkoon luonnollinen oikeus itse määrätä tehtävänsä
elämässä ja jos hän on menemällä naimisiin valinnut tehtäväkseen
perheenemännyyden, niin hänelle olkoon sillä alalla miehen holhouksesta
vapaa valta ja vastuu. Tätäkin tehtävää varten hänen siis täytyy
valistua, itsenäistyä, käsittää elämää ympärillänsä, tuntea
yhteiskuntaa, päästä itsetietoisuuteen.

_Meurman_: Minä en kodissani ollenkaan tarvitse naisten
"lukeneisuutta", en heidän yhteiskunnallisia tietojaan enkä
itsetietoisuuksiaankaan.

_Elisabet_ (silmät pyöreinä tuijottaen Meurmania suoraan silmiin): Ei,
ei, mutta he _itse_ ehkä tarvitsevat kaikkea tuota!

_Meurman_ (ottamatta huomioon vähäpätöisyyksiä): Minun Alineni ei ollut
saanut mitään tiedollista oppia, ja kuitenkaan ei minulla ole aihetta
valittaa, ettei hän käsittäisi ihanteitani. Hän antaa minulle neuvoja,
hän hillitsee ja hän kannustaa minua. Tämän kaiken hän tekee vain
_vaistonsa_ avulla, ilman mitään "itsetietoisuutta". Usein luen hänelle
kirjoituksiani ja luettuani kysyn hänen mieltänsä. Joskus hän hyväksyy,
mutta myös sangen usein pudistaa päätänsä. Minä silloin suutun, mutta
menen ja kirjoitan uudestaan ja taas uudestaan, kunnes tulee hyvä.
Jumalan kiitos, ettei hän osaa mielipidettään perustella eikä väitellä.
Minä en tarvitse sitä, minulle riittää hänen vaistonsa.

_Elisabet_ (hiljaisella äänellä, mutta kaikin voimin koettaen tunkeutua
Meurmanin ajatuksien ytimeen ja ikäänkuin sormellaan painaen jokaista
sanaansa): Tässä ei ole kysymys siitä, mitä Meurman tai joku muu
tarvitsee vaimoltansa, vaan siitä, mitä vaimo tarvitsee itse itseänsä
varten.

Meurmanille tämä naisen itsenäisyyden vaatimus on niin vierasta, ettei
se pääse edes tunkeutumaan hänen ajatuspiiriinsä. Hän alkaa puhua
vaimonsa erinomaisuudesta käytännöllisenä perheenemäntänä ja
taloudenhoitajana, kaikki seikkoja, joita Elisabet omien näkemiensä
perusteella olisi valmis vieläkin enemmän ylistämään, mutta joilla
hänen mielestään ei ole mitään yhteyttä väittelyn aiheen kanssa. Hän
siis vain huokaa ja luopuu todisteluistaan.

Vanha aika ei voinut tässä asiassa ollenkaan käsittää uutta.

Aleksanderin ja Elisabetin välien asteittainen synkkeneminen sattuu
yhteen 80-luvun "vanhain" ja "nuorten" toisiansa vastaan murtautuvan
pesänselvittelyn kanssa, joka kuumeisena ja usein hyvinkin katkerana
riehui melkein kaikkien yhteiskunnallisten kysymyksien, mutta enimmän
kuitenkin kirjallisuuden ja taiteen aloilla. Siinä oli jo alun pitäen
jotakin sovittamatonta, ja semmoisena se esiintyi myöskin perheemme
historiassa, Aleksanderin ja Elisabetin suhteessa toisiinsa.

Olen tästäkin asiasta koettanut, vaikka enimmäkseen turhaan, saada
Elisabetilta itseltään selvitystä. Me lapset emme kyllä milloinkaan
huomanneet sellaisia eripuraisuuden ulkonaisia merkkejä kuin riitaa tai
väittelyä heidän välillänsä, eipä edes kiivasta sanaa, joka olisi
vahingossa tullut sanotuksi. Mutta sitä painostavampana vallitsi heidän
välillänsä alituinen vaitioleminen.

Yhden ainoan kerran — jo monen vuoden kuluttua Aleksanderin
palaamisesta — Elisabet ikäänkuin huomaamattansa ilmaisi minulle
jotakin, joka on säilynyt muistissani tähän päivään asti ja jota en
hevin voi olla tässä toistamatta. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän
sanoi:

— Ikävöitsin ja kaipasin häntä suuresti, ja kärsimättömästi odotin
hänen paluutansa Balkanilta, kirjeenvaihtommekin oli kaiken aikaa ollut
mitä sydämellisintä, mutta hän oli tavatessamme kylmä, melkein tyly.

Muuta Elisabet ei tästä puhunut, huokasi vain, ikäänkuin olisi
tarkoittanut sanoa: ja niin se sitten jatkui ja on yhä pahentunut.

Vielä vähemmin hän myöhempinä aikoina halusi palata tähän asiaan, ja
kaikkein vähimmin sinä viimeisenä elämänsä vuonna, jona kirjoitin hänen
muistelmiansa.

Mutta romaanin kirjoittajalle olisi juuri tämän asian selostaminen
kaikkein tähdellisintä.

Suotakoon hänen siis turvautua mielikuvitukseen. Toisenkin tyttärensä,
Hiljan kuolemasta viestin saatuansa Aleksander ajatteli Balkanilla ehkä
näin:

"Kahden nuorimman lapsemme terveys ei ole enää kestänyt tauteja ja
sekin, joka nyt on nuorimmaksi jäänyt, on saanut elämänsä puolesta
kovin taistella. Minun olisi siis jo aikoja sitten pitänyt ymmärtää
annettu viittaus. Sen sijaan olen ollut anteeksiantamattoman heikko.
Olen kaikkien heikkojen miesten tavalla uskonut, ettei ihminen muka voi
vastustaa luonnonvoimia. Miehen on kuitenkin voitava kaikki, minkä hän
tahtoo."

Ja kuvittelen hänessä tämän ajatuksen mukana syntyneen uuden voimakkaan
periaatteen.

Elisabetin taas kuvittelen miehensä paluun lähestyessä ajatelleen:

"Kuinka olenkaan kaivannut häntä, ja erittäinkin Hiljan kuoleman
jälkeen! Vihdoinkin, vihdoinkin saan Aleksanderin luokseni jälleen ja
päättyy se suru, jota en ole ilman häntä vieläkään osannut surra
loppuun."

Kuvittelen sitten, että kun odotettu hetki vihdoin koitti ja Elisabet,
nähtyään ryhdikkään nuoren kenraalin laskeutuvan saapuvasta
kaukojunasta asemasillalle, juoksi Aleksanderiansa syleilemään, hän ei
päässytkään lähemmäksi kuin vain tervehtivien kätten ylettyville ja
Aleksanderin käsi ehkä lisäksi tuntui vähän jäykistyneeltä...

Eihän tämän mielikuvituksen näkemyksen tarvitse sisältää sitä, että
Aleksanderin periaatteellisuuden ilmaus olisi merkinnyt hänen
rakkautensa kylmenemistä. Päinvastoin voi näkemykseen sisältyä vielä
todellisempi ja syvempi huoli toisen onnesta ja parhaasta. Mutta voi,
kuinka vähän rakkaus sentään sietää periaatteita ja luonteenlujuuksia!

Näen heidän jo matkalla asemalta kotiin kaipaavan puheenaihetta. Sillä
vuosikausien pitkän kirjeenvaihdon jälkeen lieneekö heillä ollut mitään
asiallista enää suullisesti lisättävää. "Ja niin se sitten jatkui ja on
yhä pahentunut." Mutta jos tämä kuvitelma vaikka kuinka tarkkaan
vastaisi todellisuutta, niin luulisihan, että tuo vaitiolon suhde olisi
vuosien kuluessa jälleen muuttunut ja he olisivat ainakin vanhetessaan
keskenänsä ystävystyneet. Mutta niin ei käynyt. Sen tähden täytyy
otaksua, että tuo kuvitelma, mikäli se enemmän tai vähemmän vastaa
todellisuutta, on ollut vain alkusyynä siihen toista vuosikymmentä
kestäneeseen vaitiolemiseen, joka synkkänä varjona jäi painostamaan
perhe-elämäämme, ja että sen varsinaiseksi ja lopulta ainoaksi syyksi
muodostui se Aleksanderin paluun jälkeen päivä päivältä yhä selvempänä
ilmenevä eroavaisuus heidän elämänymmärryksessään, joka vastaavasti
niin räikeänä esiintyi myöskin ajan hengessä. Ja tämä ei ole enää
mitään kuvitelmaa.

Mieleen muistuvat alakuloiset illat, jolloin istuimme ruokasalin suuren
pöydän ääressä. Milloin toinen, milloin toinen vanhemmista antautuu
keskusteluun kanssamme, joskus vilkkaastikin ja naurusuin, mutta
keskenänsä ei milloinkaan. Useimmiten vallitsee painostava äänettömyys.
Elisabet istuu teekeittimen ääressä huuhtoen kuppeja ja käsiliinalla
niitä kuivaten, silmäluomet alhaalla, välinpitämättömästi vain
kuppejansa liikutellen. Ei sano sanaakaan, onpa kuin valveilleen
nukkunut. Aleksander istuu vastakkaisella puolella pöytää, hänellä on
kyllä silmät auki, hän on ikäänkuin "vallan päällä", hän katsoo mihin
tahtoo, mutta hänkään ei keksi mitä sanoa, vaan näyttää ikävöivän
yksinäisyyteen omien ajatustensa maailmaan.

Varmasti he joskus tekivät yrityksiä tämän painostuksen
lieventämiseksi. Niinpä muistan Elisabetin kerran valmistaneen illaksi
Aleksanderille hänen mielijuomaansa, jota sanottiin "olutjuustoksi",
jonkinlaista oluen ja maidon yhteenkeitosta, jota oli käytetty
Kuopiossa hänen nuoruutensa kodissa. Aleksander joi nautinnokseen,
tarjosipa vuorotellen pojilleen ja tyttärilleenkin, joista joku sai
nielaistuksi enemmän, toinen vähemmän, kertoi jotakin Karjalasta,
Kuopion kodistaan, hymähtelikin. Ajattelin: nyt — nyt he sanovat
jotakin toisillensakin. Mutta — ei sanaakaan.

Vanhemmat yleensä eivät tiedä tai väheksivät sitä merkitystä, mikä
heidän keskinäisillä suhteillaan on lasten onnelle. Kumpikin elää
omalta kohdaltaan vain lapsia varten. Isä tekee päivät pitkät työtä
heidän hyväkseen, ja kun hän työstä levähtäenkin illan hämärässä
astelee edestakaisin huoneessaan, ei hän silloinkaan muuta ajattele
kuin lastensa parasta, miten koota ne roposet, jotka ovat
välttämättömiä heidän kasvatukseensa, miten suorittaa kaikkien
koulumaksut, miten maksaa soittotunnit, miten palkata kotiopettajat,
miten saada se tai tämä pojista oppiin ulkomaille. Ja äiti, samoissa
säästämisen tarkoituksissa, koettaa omin käsin suorittaa kaiken, mikä
muuten kuuluisi palvelijain, pesijäin, ompelijain tehtäviin, ja koko
päivän melkein näännyksiin asti puuhailtuansa sittenkin jaksaa
innostuen kuunnella jokaisen asioita. Ja vielä kaikkien jo mentyä maata
ja hiljettyä kuuluu hänen laskulautansa luisten nappulain kalina, kun
hän laatii tilejänsä.

Näin he kumpikin omalla tahollaan ponnistelevat ja uhraavat kaikki
voimansa lasten onneksi, ja kaikkensa annettuaan itsekin ehkä
ihmettelevät, mitä siitä vielä puuttuu. Yksi vielä puuttuu. Vanhemmat
eivät aavista, että lasten riemu remahtaisi ylimmilleen, että onni
alkaisi iloisesti kukoistaa, jos he kerrankin — syleilisivät toisiaan.

Niinpä kun äänetön olo illallispöydässä käy vihdoin kaikille liian
ikäväksi, Aleksander nousee pöydän äärestä, ja nyt alkaa hänen loputon
vaelluksensa edestakaisin pimeän salin nurkasta nurkkaan. Vasen käsi on
housuntaskussa, pää on kumarassa, oikean käden sormilla hän
kävellessään sivelee poskipartansa puoliskoja, vieden ajatuksissaan
parran päitä huulien väliin ja taas päästäen irralleen.

Hän kuulee ruokasalista vilkasta keskustelua, joka on siellä heti hänen
lähdettyään virinnyt Elisabetin ja lasten kesken. Puhutaan uudesta
kirjallisuudesta, taiteesta, nauretaan iloisesti, innostutaan. Ehkä
jokin sana, jokin väitelmä kantautuu isänkin korvaan, hän pysähtyy
kuuntelemaan, hän ihmettelee, se kuulostaa niin uudelta, oudolta,
melkein tekisi mieli mennä takaisin ruokasaliin ja jälleen istua
lampunvaloon iloisesti puhelevan perheen piiriin. Mutta mitä hän siellä
sanoisi? Tietämättä mitään heidän uusista kirjailijoistaan, tuntematta
heidän taidemaailmansa viimeisiä odotuksia. Joskus hän ei ymmärrä enää
perheensä uusia lauseparsiakaan, kaikki on outoa ja vierasta. Varmaan
he jälleen vaikenisivat, jos hän tulisi. Ja niin hän jälleen kävelee
nurkasta nurkkaan, kävelee, kävelee...

Keskustelu vilkastuu yhä, se on myös yhä äänekkäämpää, se kuuluu
Aleksanderin korviin vielä sittenkin, kun hän jo on vetäytynyt
huoneeseensa, paneutunut makuulle, sammuttanut lampun ja valvoo
pimeässä. Ehkä hän ajattelee, aikojen murrosta ymmärtämättä: Elisabet
vieroittaa minulta lapsenikin.

Todellakin, me olimme paljon lähempänä äitiä kuin isää. Ja jos meille
jotakin tapahtui, — jos piti jotakin tunnustaa, jos neuvotella, jos
ratkaista, — oli meistä kaikki tehty, kun olimme puhuneet asiasta
äidin kanssa. Usein ei juolahtanut mieleenkään, että olisi ollut
puhuttava myöskin isän kanssa. Voisin luetella lukemattomia
esimerkkejä. Tunnustan niistä kuvaavimman, jota minun tosin täytyy nyt
jo itsenikin oudoksua.

Kerran Elisabet kutsui meidät keittiöön katsomaan, mitä johtovedelle
oli tullut. Vesi oli todellakin omituisen näköistä, se oli täynnänsä
pienen pieniä ilmaporeita, jotka samensivat sen harmaan väriseksi.
Aleksander oli kaiketi kuullut, että keittiössä jotakin touhuttiin,
koska hänkin tuli sinne. Minä otin astian, täytin sen vedellä ja toin
hänen nähtäväkseen, selvitellen ja läikytellen sitä vasemmalla
kädelläni. Silloin huomasin, että nimettömässä sormessani oli raskas
kultainen sormus ja etten ollut isälle vielä kertonutkaan olevani
kihloissa.

Kaiketi hän luuli minun tällä tavalla tahtoneen valmistaa hänelle
yllätyksen. Hän katsahti minuun oudoksuen, kääntyi ja meni sanaakaan
sanomatta omalle puolelleen.




XX. ALEKSANDER TARKOITUSTENSA PERILLÄ.


Aleksanderille oli perhe-elämä kuitenkin vain _puolet_ elämää, niinkuin
se tavallisesti on toimen ja julkisuuden miehille. Aamusta iltapuoleen
asti hän oli virastossaan (Suomessa toimivan topografikunnan
päällikkönä). Muun osan päivää hän usein vietti tieteellisissä
kotitöissä istuen työpöytänsä ääressä myöhäiseen yöhön ja lepäillen
vain kävelemällä edestakaisin huoneessaan. Lahjoiltaan ja
taipumuksiltaan hän oli ennen kaikkea tiedemies, ja ehkä
matemaattisten, fysikaalisten ja astronomisten seikkain tutkiminen
tuotti hänelle suurtakin sielullista nautintoa.

Joka tapauksessa, "alakuloiset illat" perheen parissa ja tieto hänen
suunnitelmiensa epäonnistumisesta poikien suhteen ei ollut hänelle koko
elämä eikä päässyt sitä synkistämään joka puolelta, vaan toinen reuna
oli avoinna mitä kirkkaimmalle päivänpaisteelle. Sieltä jo heloitti
hänen sydämensä toisen, ehkä syvimmän, sisimmän toiveen täyttyminen:
vapautuminen Venäjän palveluksesta ja oman maan palvelukseen
siirtyminen. Tämän teki nyt mahdolliseksi Heidenin politiikka.

Tultuaan nimitetyksi Mikkelin läänin kuvernööriksi ja sinne saavuttuaan
hän kohta ensi töikseen ja virkakuntansa suureksi mielikarvaudeksi teki
suomenkielen lääninsä hallinnon viralliseksi kieleksi.

Saatuaan tämän asian sekä lääninvirastossa että maaseudun virkailijain
kirjeenvaihdossa vakaalle pohjalle hänet vuoden kuluttua nimitettiin
kuvernööriksi Kuopion lääniin, jossa hän heti pani toimeen saman jyrkän
kielimuutoksen.

Neljättäkymmentä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin tässä samassa
Kuopiossa ruotsalainen kuvernööri lakkautti Snellmanin Saima-lehden ja
kaikki suomalainen kirjallisuus kiellettiin. Neljänäkymmentä vuotta
sitten (Kuopion silloisen tuomiorovastin pidoissa) nuoren kadetin
sydämeen syttyi oikeudentunnon pyhä liekki, joka ei sitten milloinkaan
enää sammunut. Mutta vasta 50:n ikäisenä hän vihdoin pääsi lyömään
ratkaisevan iskunsa vääryyttä vastaan. Silloin ei tosin enää hänen
pieni äitinsä Aurora ollut näkemässä poikansa tekoja tässä armaassa
Kuopiossa eikä onneksi ollut todistamassa myöskään sitä vihan raivoa,
joka kaupungin vanhimmissa ja kunnioitetuimmissa perheissä nyt nousi
hänen Aleksanderiansa vastaan.

Tämä viha, etsiessään itselleen tukea ja kannatusta mahdollisimman
laajoista virkamiehistön ja sivistyneistön piireistä, koetti verhoutua
kauniisiin laillisuuden, jopa isänmaallisuuden muotoihin. Sen
vaikuttimena ei muka ollutkaan vastenmielisyys suomalaisuutta kohtaan,
vaan se, että suomenkielen viralliseksi julistaminen oli pantu alkuun
venäläisen kenraalikuvernöörin hallinnollisella luvalla eikä
perustuslakien mukaisesti säätyjen aloitteesta. Tämä kaunis verho ei
kuitenkaan voinut salata sitä ilmeistä tosiasiaa, että 80-luvulla
fennomaaneja vastaan käydyn silmittömän kiihkeän taistelun pohjana oli
sama suomalaisuuden inho, joka tuomiorovastin pidoissa 30 vuotta
sitten, kysymyksen ollessa tyttökoulun suomenkielen tunneista, puhkesi
mahtavan patruunan sanoihin: tarpeetonta! Sitä kieltä oppikoot
tyttäreni karjakoilta!

Paljon oli sillä välin kuitenkin jo suomalaisuuden ystäviäkin
Kuopioon kertynyt, lääninsihteerinäkin oli Aleksanderin sukulainen,
suomenmielinen lakimies (Fabritius), papiston kannatusta mainitsematta.
Mutta niin kiihkoisana kuin kaupungin vanhempien perheiden ja
ruotsinmielisen virkakunnan viha Aleksanderia vastaan kytikin, oli
"kansan" kiitollisuus ja rakkaus häntä kohtaan sitä ilmeisempi.
Kaikkialla, minne ikinä hän tarkastusmatkoillaan tulikin, kaukaisinta
Karjalaa myöten, otti rahvas hänet vastaan riemukasta myötätuntoa
osoittaen, vaikkapa ruununvoudit ja nimismiehet eivät olleetkaan
hurraahuutoja järjestämässä tälle kuvernöörille. Ja vanhoja ja nuoria
talonpoikia kokoontui sankoin parvin hänen kokouksiinsa, joissa he
liikutuksen kyyneleet silmissä ja hillitty riemu sydämessä
kuuntelivat hänen suomalaista puhettansa, valtoinaan, välittömästi
antautuen laajoihin keskusteluihin kuntiensa asioista, hänen
uudistusehdotuksistaan, silloista, maanteistä, kaivannoista, järvien
laskuista, vaivaishoidosta, yleisistä rakennuksista ... ja pelkästä
kiitollisuudesta kaikkeen suostuen.

Nykyisen kansanvallan aikoina lienee lukijan vaikea käsittää, mistä
tämä ylenpalttinen kiitollisuus johtui. Eihän kysymyksessä oikeastaan
ollut muu kuin oikeusvaatimuksen toteuttaminen, vääryydestä luopuminen,
joka oli sivistyneen säädyn alkeellisimpia velvollisuuksia. Mutta
mitään orjamaisuutta eivät nuo rakkauden osoitukset ja kiitollisuuden
kyyneleet sentään merkitse. Täytyy ymmärtää, että kansa oli
vuosisatojen kuluessa tottunut herrojensa muukalaisuuteen ja
vieraskielisyyteen. Kun komeapukuinen kenraali astui heidän eteensä
supisuomalaisesti puhuen, vilpittömästi haluten kuunnella heidän
valituksiaan ja toiveitaan, välittömästi ja ilman tulkkia keskustellen
heidän kuntansa ja lääninsä asioista, — se toki vaikutti kuin
uskomattoman sadun muuttuminen todellisuudeksi, se oli ilmestystä,
verhon iloinen katoaminen synkän nykyisyyden ja valkenevan
tulevaisuuden väliltä.

Jos ihmiselämää täältä alhaaltapäin katsottuna voi pitää korkeuksiin
sinkoutuvana kaarena, joka alkaa maasta ja päättyy maahan, niin
varmasti oli tämä Kuopion kuvernööriydenkausi Aleksanderin elämänkaaren
huippukohta. Hän oli saavuttanut sen tarkoitusperän, jonka oli itse jo
nuorena itsellensä asettanut ja joka oli hänen elämänsä johtona
säilynyt huolimatta kaikista oleskeluista vierailla mailla ja vieraiden
tsaarien palveluksessa.

Tässä mielentilansa nousukaudessa hän sortumatta saattoi kestää sen
ankaran iskun, minkä hänelle tuotti hänen vanhimman tyttärensä Elliidan
(Liidan) kuolema, tyttö kun oli parhaassa nuoruuden iässä, morsiamena,
kihloissa Uuden Suomettaren toimitussihteerin Janne Messmanin, siis
mahdollisimman suositun tulevan vävyn kanssa.

Onnellisena voi hänen suhteensa pitää myöskin sitä seikkaa, että hän
Kuopioon muutettuansa joutui niin kauas pois hänen arkaa mieltänsä
vaivaavista ja loukkaavista helsinkiläisistä riitaisuuksista, jotka
vaikuttivat hajoittavasti hänen vanhaan, rakkaaseen fennomaaniseen
puolueeseensa. Vain ystäviensä kirjeiden avulla oli hänellä noista
hyökkäyksistä ja sekasorrosta tietoja.

Aikaa ja oloja kuvaavana olkoon tässä julkaistuna hänen uskollisen,
elinkautisen ystävänsä Yrjö Koskisen kirje hänelle Helsingistä
Kuopioon.

  "Helsingistä, Pääsiäispäivänä, Huhtik. 5 p. 1885.

  Veli kulta!

  Vaikk'en aivan tarkasti ota osaa valtiopäivätoimiin, on niistä
  kuitenkin sen verta työn lisäystä, että kirjeenvaihto aina
  lykkäytyy viikosta toiseen. Senpä tähden oletkin saanut odottaa
  vastausta rakkaaseen kirjeeseen. Minä olen tästä pitkävetoisuudestani
  sitä enemmän pahoillani, koska saatan hyvin ymmärtää, että se
  perheellinen suru, jolla Herra on Sinua etsinyt, näinä aikoina
  mieltäsi masentaa, niin että ystävällinen sana saattaa olla
  tavallista enemmin tervetullut. Kun ihminen seisoo tuon suuren
  arvoituksen edessä ja kääntyy omaan itseensä, olemuksen salaisuutta
  miettimään, tuntuuhan tämä maailma kovin kummalliselta. Elämän
  toimet tosin vähinerin haihduttavat kaipauksen, mutta joku arpi
  saadusta haavasta aina jääpi, ja hyvä onkin että niin jää. Sillä
  elämän katoovaisuus on semmoinen tosiasia, jota me myötäkäymisen
  aikana niin helposti unohdamme, salaamme itseltämme, koska
  tavallisesti katsomme sitä synkäksi, ikäväksi asiaksi. Vaan siihen
  ajatukseen täytyy itseänsä totuttaa, ja läheltä, kristinuskon
  valossa katsottuna, se ei todella olekkaan niin synkkä kuin ensin
  luulimme. Silmillemme silloin aukeaa maailmanjärjestys semmoinen,
  joka ei lopu tämän elämän kanssa, kehityssuunnitelma semmoinen,
  jonka yleisiä piirteitä voimme oivaltaa, vaikk'emme kaikkia
  yksityiskohtia tarkoin ymmärräkkään.

  Olen usein Sinua ajatellut siitä asti kun kuulin tyttäresi
  sairaudesta ja kuolemasta, ja olen toisinaan ollut aikeissa
  Sinulle kirjoittaa joku lohdutuksen sana, mutta olen aina tuntenut
  kuinka köyhä ja kykenemätön siinä kohden olen. Nytkään en tiedä
  muuta neuvoa antaa kuin sitä, jonka uskonto tarjoo. En edes voi
  Sinulle siinä asiassa osoittaa jotakin theologillista kirjallisuutta;
  vaan jos kaipaat jotain, lue yksinomaisesti evankeliojen
  yksinkertaisia kertomuksia. Lue niitä vaikka juttukirjoina,
  historiallisina todistuskappaleina; jota enemmin niitä lukee,
  sitä enemmin niihin mieltyy.

  Mutta jo muista asioista jutelkaamme. Kuopion yksityislyseon
  asia on ollut Senaatissa esillä ja siellä niin päättynyt, että
  enemmistö on kymmeneksi vuodeksi ehdotellut sille 29 000 mk,
  kaksi jäsentä, A. Mechelin ja muistaakseni Lerche, ainoastaan
  18 000 mk, ja minä sekä Okerblom olemme kehoittaneet vähinerin
  lakkauttamaan laitosta sillä tavoin, että ensi lukuvuodella se
  saisi II:sta luokasta 2 500 mk ja III:sta-VII:stä luokasta 4000
  markkaa kustakin (VIII:s luokka opetetaan yhdessä VII:nnen
  kanssa eikä siis tarvitse mitään) eli yhteensä 22 500 mk, mutta
  seuraavilta vuosilta vähennettäisiin yhden luokan apuraha,
  kunnes kaikki loppuisi. Tähän ehdotukseen kuuluu Heidenkin
  yhtyneen. Mutta varsin mahdollista on, että Pietarissa asia
  saadaan toiselle kannalle; arvattavasti af Frosterus koettaa
  vaikutustansa, minkä jaksaa.

  Tulevan oktrojin suhteen voin Sinulle antaa joitakuita tietoja,
  vaikka ne tietysti vielä ovat salassa pidettävät. Se tuskin
  enää on salaisuutta, että W. v. Daehn tulee v. Kraemerin sijaan.
  A. Mechelin tulee myöskin lähtemään, vaikka sanotaan, ettei hän
  vieläkään ole itse pyytänyt eroa. Hän onkin kynsin hampain
  pitänyt kiinni portefeuille'stään; mutta ei taida auttaa.
  Kirkollisasiain päällikkyys tarjottiin ensin minulle; mutta
  minä en millään tahtonut luopua kamari-toimista, joihin nyt
  olen mitenkuten perehtynyt; ehdottelin Donner'in. Kun kuitenkin
  monien keskusteluin perästä huomasin, että Heiden ei suostunut
  Donner'ia esittämään, ja toiselta puolen hyvin ahkerasti koetettiin
  Lindelöfiä puolustaa, täytyi minun, vaikka vastenmielisesti,
  lupautua A. Mechelin'in jälkeläiseksi, kuitenkin sillä nimenomaisella
  ehdolla, että joku suomenmielinen tulisi kamaripäälliköksi. Niin nyt
  taitaa käydäkin; sillä Ignatiusta on puhuteltu. — On tietysti vielä
  mahdollista, että mutkia ilmaantuu, joita ei saata arvata.

  En voi sanoa, että omasta puolestani olen oikein tyytyväinen.
  Olen paljoa enemmin huvitettu aineellisesta edistyksestä kuin
  koulu- ja kirkko-asioista. Vaan sehän kumminkin on hyvä askele
  eteenpäin, jos Ignatius saadaan hallituskuntaan. Mitä v. Daehn'iin
  tulee, toivon minä hänestäkin hyvää, vaikka epäilemättä hänen
  käsityksensä vielä lienee enemmin venäläinen kuin suomalainen;
  rouva onkin puhdasverinen venakko ja lapset käyvät venäläisissä
  kouluissa. Vaan mies on itsessään suora ja selvä, eikä ole suinkaan
  vähäiseksi eduksi katsottava, jos hän vähitellen kodistuu ja
  mukautuu meidän käsityskantaamme; sillä hyvin luultavaa on, että
  hän ennen tai myöhemmin tulee Ehrnroothin sijalle.

  Valtiollinen asemamme tähän aikaan ei ole suinkaan hauska.
  Venäjän valtiomiehet, sen selvästi huomaa, katsovat Suomenmaan
  joksikin abnormité'ksi, ja Bruun ei ole suinkaan se mies, joka
  ymmärtäisi semmoista katsantokantaa vastustaa. Hänessä on
  parvenu'n kaikki heikkoudet.

  Tuttavistamme olisi syytä antaa Sinulle tietoja, jos vain nyt
  muistaisin niistä jotakin kerrottavaa. Meurman ei ole oikein
  entisessä kurasissaan; hänellä on ollut talonpoikaissäädyssä
  rettelöitä "Oinas" Castrén'in kautta ja paitsi sitä häntä
  rasittaa se parjaustulva, joka suomalaisissa maaseutulehdissä
  on häntä vastaan levitetty. Suomalaisessa leirissä onkin
  melkoinen hajous, toiselta puolen Kivekkäät, toiselta Rein ja
  Valvojalaiset, kolmannella vielä levottomat naiset, kaikki
  kulkevat omaa tietänsä. Löfgren ja Uusi Suometar koettaa pitää
  vanhaa kohtuullista suuntaa. Ja luullakseni tämä kuitenkin
  tulee johtoa pitämään, ainakin on Suomettaren tilausmäärä yhä
  karttunut.

  Valtiopäivä-asiat tiedät sanomalehdistä, niin ett'en nyt niistä
  mitään puhu. Lopetan vain sillä toivolla, ettet minua unohda,
  vaikka joskus saat jonkin viikon vastausta odottaa.

                                                 Oma ystäväs
                                                  _Yrjö Koskinen_.

  Senaatti on hyväksynyt ehdotuksen, että kruunu tekisi etumaksun
  osakas-jaoista Kuopion läänissä. Asia menee tulevalla viikolla
  majesteetille."

Aleksanderin suomalaisuus oli hankkinut hänelle läänissään oikean
"kansanmiehen" arvonimen, joka vieläkin elää monin paikoin Itä-Suomen
vanhemman väestön suussa. Mutta niitä ominaisuuksia, joita _nykyinen_
kansanvaltaisuus asettaisi semmoisen arvonimen ehdoksi, ei
Aleksanderilla kylläkään ollut. Tässä merkityksessä kansanvaltainen tai
edes kansanomainen hän ei ollenkaan ollut. Hän ei olisi milloinkaan
istunut samalle penkille yksityisistä asioista rupattelevien
talonpoikien kanssa. Seuratessani häntä kerran tarkastusmatkalla
huomasin, että hänen kokouksissaan kaikki seisoivat, tai istui hän
yksin muiden seistessä. Ilomantsin pitäjässä ollessamme hän kutsui
kunnallislautakunnan esimiehen yksityisesti puheilleen. He
keskustelivat salissa, kumpikin seisten, kun tulin sisälle. Pitäen
tilannetta vähän kankeana minä, tultuani esitellyksi, avasin
savukekoteloni tarjoten esimiehelle. Mutta kuvernööri rykäisi
merkitsevästi ja esimies vetäisi kätensä pois.

Demokraattisuuden ja suomalaisuuden yhteenkuuluvaisuus ei suinkaan
ollut mikään selviö vanhojen fennomaanien aikaan, niinkuin se oli
myöhemmin. Snellman itse oli teoriassa ehkä enimmän demokraattinen
heidän joukossaan. Mutta jo Koskinen oli monessa suhteessa
ihanteiltaan toinen. Hän kirjoitteli varoittavia sanoja liiallista
koulujenperustamismaniaa vastaan, peläten "sivistyneen köyhälistön"
syntymistä, jonka selitti suureksi yhteiskunnalliseksi vaaraksi.
Suomalainen vapaaherra, suomalainen kuvernööri, suomalainen
maamarsalkka, senaattori — se kaikki kuului vanhojen fennomaanien
ihanteisiin, mutta sellaiset saavutukset ajateltiin mahdollisiksi vain
jo olemassa olevan sivistyneistön tai sen perheissä kasvatettujen
jälkeläisten suomenmielisiksi kääntymisen avulla.

Voidaan ajatella, että joku kuningas täydestä sydämestään rakastaa
alamaisiansa, että hän yöt päivät miettii, miten parhaiten palvella
matalissa majoissa ja kaukaisissa korvissa asuvaa kansaansa ja että
hänen rakkautensa on todellakin vilpitön, uhrautuvainen, jopa
sydämellinenkin alhaisoa kohtaan. Mutta annapa, että tämä "alhainen"
nostaa nokkansa pystyyn, nousee palatsiin ja alkaa uhitellen "vaatia"
kaikkea, mitä kuningas on rakkaudesta vapaaehtoisesti tehnyt!
Kuninkaallinen viha leimahtaa. Ulos palatsista! Telkien taa! Täällä on
sinulle tilaa vain lakeijana!

Niin pienemmätkin herrat. Ja niin myöskin Aleksander. Hän ei voinut
sietää nousukkaita. Sivistyneesti pyöriskelevä aliupseeri, herrasteleva
talonpoika — ne olivat hänen kauhujansa, yhteiskunnallisen
tasa-arvoisuuden aate hänen inhojansa.

Mutta "uudet aatteet" seurasivat Aleksander parkaa kuin ulvovat koirat,
minne ikinä hän olisikin niitä väistänyt. Niinpä ne olivat vihdoin jo
täällä Kuopiossakin hänen kintereillään.

Sillä täällä eleskeli juuri uusien aatteiden ja kaiken vapaamielisyyden
kuopiolainen profeetta, kuuluisa kirjailija ja näytelmäin tekijä Minna
Canth. Ja Elisabet tietysti kohta tutustui häneen, jopa piti häntä
kaikkein hauskimpana tuttavuutenaan niiden lukemattomien kaupungin
rouvien joukossa, joiden seurassa Elisabetin nyt olisi ollut
esiinnyttävä kuvernöörin puolisoa edustaen.

Minna Canthilla oli suuri ja hyötyisä kangaskauppa aivan Snellmanin
puiston (entisen Kustaa Aadolfin torin) ääressä. Hän itse asui
lapsineen kodikkaassa huoneistossa, erillään kangaskaupasta, toisessa
piharakennuksessa, ja hänen talonsa oli aina avoinna vieraille.

Bergbom oli hänet "löytänyt" ja kangaskauppiaasta tehnyt
näytelmäkirjailijan. Hänen aatteellinen mielialansa oli näissä
kirjallisissa puuhissa päässyt täyteen kukoistukseensa. Kun Bergbom
taas saapui teatterinsa kanssa kiertueellaan Kuopioon ja jokin
uusi näytelmän aihe oli välähtänyt Minna Canthin vilkkaassa
mielikuvituksessa, he aivan hekumoivat keskustellessaan ja yhteisesti
suunnitellessaan, miten Canthin kirjoittama luonnos nyt olisi oikein
muovailtava ja näyttämölle asetettava. Hyvin oivaltaen ajan hengen ja
teatteriyleisön maun Bergbom ei ollenkaan pannut vastaan Minnan
meheviä sutkauksia, vaikka ne kohdistuivatkin yhteiskunnallisiin
epäkohtiin, vaan päinvastoin mielihyvän loiste silmissä ja suu mehellä
kähisi: mainiota! mainiota!

Hänelle oli tietenkin teatteri ja yleisö pääasiana, mutta toinen oli
kuvernöörin asema. Kun Minna Canth antoi näytelmänsä päähenkilön, lain
ja oikeuden nimessä vangitun naisen, näytelmän loppupontena huudahtaa
vangitsijoilleen kapinallisia, lakeja ja oikeutta halventavia sanoja,
ja kun kaupungin arvovaltaisimmat isät yhdessä kirkollisten kanssa
alkoivat vaatia kappaleen kieltämistä, ei kuvernöörin enää sopinut
osoittaa mitään suosiota mokomalle kumoushengen lietsojalle, vaan rouva
Canth jäi kuin jäikin kuvernöörin kutsulistoista pois.

Elisabet taas ei ollut sellainen ihminen, joka kuvernöörin rouvana
olisi pitänyt edustusvelvollisuuksiaan ensimmäisessä sijassa ja
suhteitaan ystäviinsä toisessa. Hän ei ottanut kaupungin hienon
rouvasväen kuiskauksia kuuleviin korviinsakaan eikä liioin sukulaisten
neuvoja, että seurusteleminen rouva Canthin kanssa oli hänen asemassaan
muka sopimatonta, vaan jatkoi tuttavuutta kaikessa viattomuudessa
kuvernöörin palatsin ulkopuolella, — seikka, joka ei suinkaan
vähentänyt Aleksanderin henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä
kirjallista kuuluisuutta kohtaan.

Aleksanderin vastenmielisyys riippui kuitenkin kokonaan vain rouva
Canthin vapaamielisyydestä eikä olemuksesta, johon hän ei päässyt
milloinkaan edes lähimain tutustumaan.

Minna Canth oli miellyttävä, valoisa, hyvin puhelias ja iloluontoinen
olento. Ulkomuodoltaan hän oli täyteläinen, ja täyteläisyytensä vuoksi
vähän raskasliikkeinen. Enpä muistissani voi kuvitella häntä muuten
kuin istuvana joko keinutuolissaan tai sohvassa laajan pyöreän
kahvipöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, aina hymyileväiset,
ja tärkeän kysymyksen esiintyessä olivat kulmakarvat kyllä
rypistyvinään, mutta ainoastaan kuin leikillä, sillä hän ei silloinkaan
voinut olla hymyilemättä pelkästä keskustelemisen nautinnosta.

Pöydän reunat olivat aina täynnä odottavia kuppeja ja suuri kahvipannu
kannettiin sisään tarpeen vaatiessa. Vieraita tuli ja meni. Jokaisen
tulijan hän otti vastaan mitä sydämellisimmin, istutti eteensä ja
kahvitteli. Itse hän sanoi juovansa kahvia päivän mittaan vähintään
yhdeksän kuppia. Hänen ensimmäisiä kysymyksiään oli aina: no, onko
mitään uusia aatteita, kertokaa, kertokaa!

"Tasa-arvoisuuden aate", sehän oli hänelle kaikkien aatteiden aate.
Olihan Snellmankin puhunut ja kirjoittanut paljon sivistyneistön
velvollisuudesta sulautua kansaan, mutta varmasti hän ei ollut
tasa-arvoisuudella tarkoittanut samaa kuin nyt Minna Canth. Snellman
oli teoriaa, Canth praktiikkaa: muutetaan olevat olot perustuksia
myöten ja ollaan kaikki veljeksiä ja sisaruksia. — Jollei vieraiden
joukossa ollut ketään näiden asiain selostajaa, puhuttiin vaikkapa
naisliikkeestä, yhteiskasvatuksesta, vapaasta rakkaudesta tai muusta
sellaisesta päivänkysymyksestä. Ellei saapuvilla ollut ketään, joka
olisi näistäkin asioista keksinyt jotakin uutta sanoa, keskusteltiin
uuden vapaamielisen lehden perustamisesta Helsinkiin vanhoillisen
Suomettaren sijaan. Ja ellei siitäkään, niin käden käänteessä
siirrettiin kaikki kupit pöydältä, kämmenet nostettiin pöydän reunalle,
sormet hajoitettiin, peukalot yhdistettiin, naapurusten pikkurillit
liittyivät toisiinsa, ja ... syntyi suuri, salaperäinen äänettömyys.
Pöytä vavahtelee, pöytä tekee jonkinlaisia narahtavia töytäyksiä, pöytä
liikahtelee... Nyt täytyy koko seurueen jo nousta voidakseen seurata
pöydän liikkeiden mukana ja ollakseen suuressa tungoksessa
katkaisematta sormiketjun yhteyttä. Pöytä vie koko seuran jonnekin
nurkkaan, ellei suorastaan kallistu seisomaan kahdelle jalalle tai
rupea vinhasti pyörimään.

Näin Minna Canth huvitteli nuorisoa. Syntyi mitä kiinnostavin
keskustelu henkimaailmasta, spiritismistä, semmoisista
mahdollisuuksista, että vainajat asettuivat elävien yhteyteen, että he
vastailivat heille tehtyihin kysymyksiin, että he vihdoin
näyttäytyivätkin, että heitä melkein saattoi valokuvata. Tämä kaikki
oli kovin hauskaa. Uusia maailmoita aukesi nuorisolle, uusia jumalia
luvattiin, kaikki eli uudestaan, koko aika kukoisti Minna Canthin
kodissa, uusi aika, nuorison aika...

Mutta osasipa hän valitussa seurassa olla totinenkin. Niinpä
hän ja Elisabet usein keskustelivat samasta ihmisten välisestä
"tasa-arvoisuudesta", ja silloin Minnakin koetti olla tosissaan. Hänen
kasvonsa saivat melkein vaivautuneen näön, kun hän yritteli olla
hymyilemättä ja pitää silmäkulmansa rypistyksissä, mutta ystävänsä
Elisabetin tähden hän sen teki, ja he keskustelivat tuntikausia ja
lopettivat vihdoin posket molemmilla kuumina.

Olipa olemassa myöskin syvä eroavaisuus kummankin näkemysten
luonteessa. Jos olisi soveliasta verrata heitä toisiinsa, pitäisi ehkä
sanoa, että Minna Canth otti tuon ihmisveljeysaatteen enemmän vain
kirjalliselta kannalta, uutena aatteena, jonka pohjalta singahteli
vanhoillisuuden pimeälle taivaalle hänen leimahtelevien ajatustensa
ilotulitus. Sen vuoksi hän usein saattoi ikäänkuin vain leikillään
sillä huvittaa nuorisoa ja lukijoitaan. Mutta Elisabetille oli kaikki
tuo mitä syvintä totta ja kokonaan leikkipiirin ulkopuolella. "Jos
Jumala ilmenee ihmisen omassa rakkaudessa lähimmäistä kohtaan" —
ajatteli Elisabet —, "niin kaikki tuo ihmisten välillä vallitseva
nöyryyden puute ja luokkaero on perin juurin jumalan tahtoa vastaan".
Kirkollisten joukossa hän olisi kyllä löytänyt ihmisiä, jotka olisivat
olleet halukkaat totisessa sävyssä puhumaan näistä asioista, mutta he
sanoivat yhdestä suusta: ihmiset ovat kaikki tasa-arvoisia jumalan
edessä, mutta maailman järjestyksessä on jumala itse säätänyt heidät
keskenään eriarvoisiksi. Sen tähden oli Minna Canth ainoa ihminen koko
Kuopion kaupungissa, jonka kanssa Elisabet saattoi tästä kysymyksestä
keskustella. He olivat molemmat sitä mieltä, että moinen kirkollisten
näkökanta oli perustuksia myöten väärä. Ja sitä paitsi Minna ei
milloinkaan nostanut silmiään taivasta kohden, kun oli puhe rakkaudesta
tai totuudesta tai vaikkapa jumalastakin, vaan käsitteli näitä asioita
ihmisen luonnollisimpina ajatuksina ja tunteina, niinkuin Elisabetkin.
Se teki heidät ystäviksi.

Minna Canthin tavallisimpia vieraita olivat myöskin Juhani Aho ja
Kasper.

Juhani Aho eli siihen aikaan kokonaan käytännöllisissä
sanomalehtimieshommissa. Hän oli niitä uusia nuoria miehiä (Eero Erkko,
Ansas, Lyly y.m.), jotka olivat Helsingistä käsin löytäneet tiensä
melkein kaikkien läänien pääkaupunkeihin toimittaakseen siellä
maaseutulehtiä uuden ajan hengessä. Aho oli sitä paitsi erikoisesti
liittoutunut Jonas Castrénin kanssa ja otti mielellään lehtiinsä hänen
innoittamiaan paloartikkeleita, joissa käytiin rajua sotaa vanhoja
fennoja ja erittäinkin Meurmania vastaan. Heidän ollessaan Minna
Canthin luona ei siellä puhuttu mistään muusta kuin välttämättömyydestä
perustaa pääkaupunkiin uusi lehti Suomettaren vastapainoksi. Tätä
vastaista lehteä ajattelivat Minna Canth, Elisabet, Kasper, Juhani Aho,
Erkko ja Arvid etupäässä vain vapaamieliseksi, jota vastoin Jonas
Castrén ja sittemmin Lauri Kivekäs tamperelaisine ystävineen
tahtoivat uutta lehteä vain jyrkän kieliohjelman toteuttamista ja
suomettarelaisten kukistamista varten. Kaikissa tapauksissa, kuuluipa
tähän seuraan niitä taikka näitä, oli sen alinomainen kiehunta
Snellmanin puiston ääressä Aleksanderille liian vaikea sulatettava ja
vain lähensi tulevaa katastrofia.

Kasperia Minna Canth suorastaan _pelkäsi_.

Kun Minna joskus tunsi menevänsä aatehurmioissaan liiallisuuksiin,
vilkuili hän arasti Kasperiin ja pysyi verraten kohtuullisena.

Mutta kerran hän huomaamatta Kasperin läsnäoloa ahtautui kuvittelemaan,
miten tulevaisuuden ihminen käyttää ravintonaan pelkkiä kemiallisesti
valmistettuja pillereitä, miten hänestä on jäljellä vain pää ja
hermosäikeet, miten koneet täyttävät hänen tahtonsa, miten hänen ei
tarvitse enää kävelläkään, sillä hän _lentää_ minne ikinä haluaa.

Silloin Minna äkkiä huomasi Kasperin, joka vaiti ollen muljotti häneen
oven suussa. Minna pelästyi ja punastui korvia myöten.

— Niin, hän lentää! hän lentää! hän lentää! — huusi hän uhmaten
Kasperin odotettua kritiikkiä ja ollenkaan aavistamatta, minkä suuren
ennustuksen oli lausunut.

Mitä Kasperiin muuten tulee, niin hän ei ollut voinut täsmälleen
toteuttaa elämänsä ohjelmaa: olla vastoin kaikkia ihmisten sovinnaisia
vaatimuksia tulematta miksikään, se on, vain olla ihminen. Hänelläkin
oli jo pieni -ksi, hänellä oli kielenkääntäjän toimi kuvernöörin
virastossa, ja kun hän meni naimisiin nuoren opettajattaren kanssa,
täytyi hänen, muutettuaan vanhempien kodista, ottaa oman talouden
tueksi hoitaakseen kielenopetustunteja muutamassa koulussa. Hänen
periaatteellisuutensa puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa,
ettei hän kohonnut eikä milloinkaan edes pyrkinyt kohoamaan tätä
yhteiskunnallista asemaa korkeammalle, vaan on kuin onkin tähän päivään
asti pysynyt vain ihmisenä.

Hänen vaimonsa (jo kauan sitten vainaja) ja Elisabet olivat hyvin
kiintyneet toisiinsa. Hän oli työmiehen tytär. Ja tietysti kohtalo,
joka ajaa tasa-arvoisuuden asiaa tämän maan päällä, sommitteli asiat
siten, että opettajattaren isän kuoltua tyttären lähin miespuolinen
sukulainen oli äidin veli, joka taas oli ammatiltaan niin sanottu
kivalteri, se on kuvernöörin ovenaukaisija ja tarkastusmatkoilla
lisäksi vielä hänen kuskinsa. Siinä sitä oltiin.

       *       *       *       *       *

Ei ollut kulunut vielä kuin enintään viisi tai kuusi vuotta
Aleksanderin kuvernöörikaudesta Kuopiossa, kun yli läänin levisi huhu,
että hän aikoo jättää Kuopion ja muuttaa kuvernööriksi Vaasan lääniin.

Tämä sanoma oli lääniläisille perin odottamaton. Joka suunnalta alkoi
tulla hämmästyneitä kyselyjä ja hartaita kehoituksia päätöksen
peruuttamiseen. Mitä mieltä se oli herättänyt sekä Aleksanderin
lähimmissä sukulaisissa että muualla läänissä, näkyy ehkä parhaiten
hänen veljensä, Kontiolahden rovastin kirjeestä, joka kuvaavana
palasena olkoon tässä julkaistuna.

  "Kontiolahti Lokakuun 24 p. 1888.

  Rakastettu veli!

  En malta olla parilla rivillä sinua lähestymättä saadakseni
  ilmoittaa hämmästykseni sinun pikaisesta poismuuttamisesta
  Savon sulo maisemilta, Karjalan kauniilta kankahilta, ja vielä
  sitte aivan oudoille maailmoille, jossa ruotsi on pääkielenä.
  Kummastelleet me vaan olemme täällä tätä päätöstäsi, mutta
  tottapa sinulla siihen lienee pätevät syyt. — Vaan kyllä
  kipeästi sydämeeni koski, kun kuulin ja luin sanoman tuosta.
  Arvelin: kun nyt tuo _rakkain_ veljeni joutuu noin kauas täältä,
  niin tokkopahan enää tässä elämässä tavannemme toisiamme. Kun
  asuit täällä samassa läänissä, niin olitpahan kumminkin ikäänkuin
  kotiseuduilla, ehkä, valitettavasti kyllä, saimme harvemmin,
  kuin olisin sen puolestani suonut, tavata toinen toisiamme.
  Mutta nyt — tiesi Jumala — jos ja milloin se tapahtuu.

  Onkohan sinun nyt niin pikaisesti muutto tehtävä, ettet enää
  ennätä käydä täällä edes jäähyväisillä; jos sievä rekikeli
  tulisi, niin pianhan tuon reissun tekisit; saisimme siten vielä
  kerran johdattaa mieleemme entisiä, suloisia aikoja, jolloin
  isän ja armaan äitimme kotona yhdessä piimää pistelimme ja
  kattilapaistista "nuora lihaa" söimme, ja "maitopartana pahaisna
  piimäsuuna pikkaraisna" juoksentelimme pitkin Hovilan pihoja ja
  Kymenniekan kukkuloita — — voi niitä suloisia lapsuuden aikoja,
  semmoiset ajat eivät koskaan palaja jälleen, eivätkä unohdu.

  Mutta mitäs niistä sitten muistelee. Siinäpä se on — kun ei
  jaksa unohtaa, niin minkäs sille tekee. — —

  Suuren mielipahan on poismuuttosi synnyttänyt täällä sekä herroissa
  että talonpojissa; jokainen kyselee: "miksi, miksi!" Miksi heitti
  niin monet hyvät alulle pannut työt kesken? ja kuka niitä jatkaa?
  eikö hän ole veljelleen mitään virkkanut syistä, jotka ovat hänet
  tähän pakottaneet? — Minun on siihen täytynyt vastata: ei! en
  tiedä mitään! Ja enhän minä tarvitsekaan tietää. Sen vaan tiedän,
  että suuren mielipahan ja ikävän on tämä poismuuttosi synnyttänyt
  Iidassani, joka sinua rakastaa kuin omaa veljeänsä, ja minussa.

  Mutta Jumalassa on juoksun määrä ja hänen kädessään onnemme ohjakset
  — olen vakuutettu, että tämäkin on hänen tahdostansa tapahtunut.
  — Siis olkoon hän, rakas veli, kanssasi ja ohjatkoon tiesi niin,
  että kuten tähänkin asti, uudessa toimessasi pidät rakkaan
  isänmaamme parasta silmämääränäsi, sitä toivoo sinun rakkain
  veljesi

                                                      _Klas_.

  Iida ja Saimi lähettävät sinulle sydämellisimmät terveisensä.
  Sano myöskin terveisiä Roralle ynnä muille."




XXI. VAASASSA.


Vaasaan muuttaminen oli ollut Elisabetille sangen pulmallinen kysymys.
Hän ja Kasper olivat pohtineet sitä asiaa puoleen jos toiseenkin ja
tulleet hyvin valottomiin tuloksiin.

Elisabetin itsensä oli kovin vaikea sulattaa sitä ajatusta, että täytyy
erota Kasperista, jonka nyt oli jäätävä Kuopioon. Vaasahan oli aivan
toisella puolen Suomea. He olivat kuin kaksi yhteenkasvanutta olentoa,
olivat aina olleet. Samat tunteet heillä oli ja samat ajatukset, ja
ellei ollut, hioivat he niitä keskusteluissaan, kunnes ne tulivat
samoiksi. Tätä heidän ensimmäistä eroamistansa oli Elisabetin melkein
mahdoton ajatella.

Kasper koetti häntä lohdutella sanoen, etteihän heidän eronsa ollut
ainainen, ja lupasi tulla jonakin kesänä sinne vaimoineen kesää
viettämään. Mutta Kasperilla oli itsellään toisia, aivan lohduttomia
syitä Elisabetin Vaasaan muuttoa vastaan, joiden pätevyyttä hän tuolla
takovalla tavallaan väkisin koetti saada Elisabetin myöntämään.

— Kuopion jälkeen Vaasaan! — sanoi Kasper. — Sehän on kamalaa. Koko
Pohjanmaa on lakeaa tasankoa, siellä täällä vaivaispetäjiä, kivistä,
matalaa merenrantaa. Voiko siellä kukaan viihtyä? En ymmärrä miten aiot
ollenkaan tulla toimeen semmoisessa maassa.

— No, — en katsele näköaloja, ainahan sitä tulee toimeen, kun vain
muistaa, ettei antaudu ikävälle.

— Sinä näyt ottavan asian helpolta kannalta, — sanoi Kasper, — mutta
asemasi kuvernöörin rouvana on ollut kyllin vaikea täälläkin, kuinka
siis aiot esiintyä Vaasassa?

— No aivan niinkuin olen esiintynyt täällä.

— "Aivan niinkuin täällä", sanot, mutta täällä kaupunginrouvat osaavat
edes vähän suomea tai ainakin ymmärtävät, mutta siellä ei yksikään
ymmärrä mitään.

— Ah Kasper, älä nyt ole noin huolissasi...

— Minä en ole huolissani, minä kysyn sinulta, miten — aiot —
esiintyä — kuvernöörinkutsuissa? Miten?

— No puhukoot keskenänsä, ja minä esiinnyn niinkuin esiinnyn.

— Miten? — kysyn minä.

— No jollakin lailla.

Kasperin epätoivo oli todellakin suuri. Mutta näin he lohduttelivat
toisiansa. Ja kun lähtö sitten tuli eteen, käyttäytyivät he niinkuin ei
mitään erinomaista olisikaan tapahtumassa, tilanteen helpottamiseksi
kummallekin. Varmasti kuitenkin heidän sydämensä olivat
repeytymäisillään.

Mutta jo kohta ensimmäisistä kirjeistä, jotka Kasper sai Elisabetilta
Vaasasta, kävi ilmi, että kaikki kuvittelut ja pelot olivat olleet
liioiteltuja eivätkä ollenkaan vastanneet todellisuutta. Suureksi
lohdutuksekseen Kasper sai nyt tietää, että Vaasa ei ollutkaan millään
toivottomalla lakeudella kivikkorantoineen ja vaivaispetäjineen,
niinkuin oli kuviteltu, vaan että Elisabetia oli siellä kohdannut
raikastuulinen, sinilaineinen meri, kauniit petäjiköt sisämaassa ja
ihanat kalastajamajat rannikolla — aivan kuin luotuina Kasperille
maalausten aiheiksi, kirjoitti hän. Luonto on — hän edelleen kirjoitti
— niin peräti samanlaista kuin muualla Suomessa, että voisi aivan
kuvitella olevansa Hikiässä Haukankallion juurella tai Takkulassa
Kontiolahdella, tai vaikkapa Kuopion Vihtakannassa. Aivan samanlaiset
sammaleet kivissä ja samat valkeat jäkälät maassa, samat niittyjen
pientareet ja samat ojakukat. Kaupunki on hyvin siisti, vähän pienempi
kuin Kuopio, ja jos täällä ei olekaan rakkaita Killisiä ja Kahroja,
vaan joitakin -daaleja ja -rooseja, niin ovat nämä sen sijaan
reippaita, iloisia ja vapaita, niinkuin heidän tuulinen merensä.
He puhuvat jotakin hauskaa, laulavaa ruotsia, osaavat nauraa
enemmän kuin me siellä, ja kaikki on heillä iloista ja avonaista,
teeskentelemätöntä. Tyttöjen kautta olemme tutustuneet moneen nuoreen
ja hauskaan ihmiseen, esimerkiksi Siiri Branderiin, joka todellakin on
aivan riippumaton siitä, "mitä ihmiset sanovat". Niinpä hän puheli
kanssamme avonaiseen ikkunaan katukäytävältä ja osoittaakseen
riippumattomuuttansa hajoitti tukkansa ja rupesi sitä jälleen
palmikoimaan — huolimatta siitä, että vastapäätä, esplanadin toisella
puolella, asuu hovioikeuden presidentti nuorukaisineen. Sinun pitäisi
välttämättä tutustua Siiri Branderiin. Hän on innokas eläinystävä ja
ylipäänsä hän elää sielullaan eikä maneereillaan, niinkuin monet muut
ihmiset. Tietysti on täällä vielä paljon meille outoa ja vierasta.
Mutta kun ajattelee, että nämä oudot ja vieraat ovat asuneet näillä
mailla satoja vuosia ja aina rakastaneet ja rakastavat tätä samaa
meille kotoista suomalaista luontoa, niin todellakin alkaa tuntea
yhteenkuuluvaisuutta heidän kanssaan, melkeinpä unohtaa, että puhumme
eri kieliä. Mitä se oikeastaan merkitsee, jos kerran rakastamme samaa
luontoa.

Toisissa kirjeissä Kasper saa tietää, että kyllä Elisabet oli löytänyt
täällä suomalaisiakin tuttavuuksia. Niinpä oli eräänä päivänä hänen
luokseen ilmestynyt Otto Edvard Könni, kuuluisan ilmajokelaisen
kellosepän pojanpoika, sama Könni, joka oli ollut Arvidin luokkatoveri
Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa ja lähes vuoden asunut ja ollut
ruoassa Elisabetin luona (Aleksanderin ollessa Balkanilla). Hän oli nyt
jo naimisissa, eli maanviljelijänä ja hänen sanottiin tulevan pian
edusmieheksi talonpoikaissäätyyn. Hänen kanssaan oli hauska puhella
entisistä asioista. — Vielä oli Elisabet saanut tuttavakseen Vaasan
suomalaisen tyttökoulun johtajattaren neiti Naimi Ingmanin, jota sanoi
hyvin uskonnolliseksi, mutta vapaamielisessä merkityksessä, niin että
hänen kanssaan saattoi puhua jumalasta ilman mitään veriuhreja, mielin
määrin.

Mutta "kansaa" oli Elisabetin täällä ollut paljon helpompi lähestyä
kuin Kuopiossa tai muualla. Ensiksikin oli köyhien joukossa paljon
maalta kaupunkiin muuttaneita suomalaisia, ja toiseksi oli hän itse nyt
keksinyt keinon, miten saattoi asemastaan huolimatta seurustella heidän
kanssaan. Kuopiossa hän ikävä kyllä ei ollut vielä ymmärtänyt tätä
keinoa käyttää. Mutta täällä Vaasassa hän oli kohta keksinyt, että
kuvernöörin rouvalle pidetään hyvin sopivana harjoittaa julkista
hyväntekeväisyyttä, ja nykyään, kun hätääkärsivien hyväksi pidetään
myyjäisiä, näytellään teatteria ja tanssitaan, oli hän saman julkisen
hyväntekeväisyyden nimessä perustanut alaluokkaan kuuluvien joukkoon
oman yksityisen ompeluseuran, jossa kyllä ommeltiin hätääkärsiville,
mutta myöskin keskusteltiin elämänkysymyksistä. Ja Kasper sai tietää,
että Elisabetilla oli Vaasassa suuri joukko "muijatuttavuuksia" ja että
hän oli aivan hämmästyksissään heidän elämänkokemustensa syvyydestä,
mikä havainto oli hänelle suorastaan heräämys johonkin uuteen iloon. Ja
nämä tuttavuudet, tämä lähestyminen oli valopilkkuna, ei ainoastaan
täällä Vaasassa, vaan varmasti ne tulisivat olemaan valona koko hänen
elämässään.

Itse puolestani sain vasta parin vuoden kuluttua Aleksanderin ja
Elisabetin Kuopiosta muuton jälkeen tilaisuuden nähdä heidän elämäänsä
Vaasassa.

Aleksander teki tässäkin läänissä pitkiä tarkastusmatkoja, kutsuen joka
paikassa väestöä kokoon ja ottaen selkoa heidän toivomuksistaan,
keskustellen erittäinkin kansakouluasiasta, tilattoman väestön asemasta
ja vaivaishoidosta. Hänen suomalaisuutensa herätti täälläkin kaikkialla
suurta innostusta, joka taas puolestaan vaikutti sen, että hänen kaikki
ehdotuksensa saivat kansan puolelta aulista kannatusta. Niinpä hänen
kuvernöörikautensa lopulla ainoastaan pari kolme Vaasan läänin pitäjää
oli kansakoulua vailla, mikä silloisissa oloissa oli aivan tavaton
edistys. Mutta virkamiehistön piireissä ei hänen suomalaisuutensa
tietenkään Vaasankaan läänissä voinut olla lisäämättä hänen
ruotsinmielisten vihamiestensä lukua. En ollut milloinkaan ennen
huomannut, että tämä suhteiden katkeruus olisi päässyt järkyttämään
hänen mieltänsä ja vaikuttanut hänen terveyteensä. Nyt täytyi se
huomata. Hän oli asemastaan rasittunut ja alkoi näyttää väsyneeltä,
vaikk'ei hänellä ollut ikää kuin noin 58 vuotta.

Hiuskarvan tarkkaan hän kaikissa tapauksissa koetti noudattaa
oikeamielisyyttä kaksikielisen lääninsä kumpaakin asutusaluetta
kohtaan, tehden taajoja matkoja myöskin ruotsalaisille alueille. Niinpä
seurasin häntä tarkastusmatkalla keskisen Pohjanlahden selille,
Merenkurkun äärimmäisille ulkosaarille asti. Suuressa luotsiveneessä
saattoi meidät purjehtija ensin Replotiin, sitten kauas Björköhön, ja
vihdoin tulimme ihmeelliselle, mutta sittenkin asutulle saarelle, jonka
kummut olivat muodostuneet kauttaaltaan meren hiomista suurista, nyt jo
sammaltuneista pyöreistä kivistä.

— Näetsen, näetsen, — sanoi Aleksander karjalaisesti, — tämä korkea
kumpu on vanhaa vesijättöä!

Ja siitä tavattomasta mielenkiinnosta, millä hän tarkasteli maaperän
kivistöä, pilkisti esille tiedemies. Aleksander kyykistyi alas ja
melkein lapsellisen hellästi siveli sammaleisia pyörylöitä.
Ehdottomastikin tuli ajatelleeksi: tiede on hänen oikea alansa, sitä
hän rakastaa, ja koko tuo kuvernööriys on vain uhraus isänmaan
alttarille!

Paikoitellen oli metsikköjä ja niiden suojassa kalastajain asumuksia,
välistä pienten peltotilkkujenkin ja vähäisten niittyjen ympäröiminä.
Varmasti ei tällä saarella sinä ilmoisna ikänä mikään kuvernööri ollut
käynyt. Väestö katseli kenraalipukuista miestä suut ammolla, ja
erääseen siistiin asuntoon tultuamme talonväki otti meidät vastaan
tuupertuen pirtin perälle naiset eturiviin ja miehet heidän taaksensa.
Kuvernööri kysyi, missä isäntä oli. Hänelle osoitettiin vuoteessa
täysissä pukimissa selällään viruvaa miestä, joka nyykäytti hänelle
päätä tervehdykseksi. Kuvernööri puheli miehen kanssa kauan, seisten
muutaman askelen päässä vuoteesta, kyseli saaren asioita, tiedusteli
kalastuksen tuottavuutta, lasten opetuksen mahdollisuuksia — mies ei
noussut vuoteelta, vastailipa vain lyhyeen ja haluttomasti, niinkuin
ainakin vieraalle kyselijälle. Veneelle palattuamme luotsi selitti
näillä saaristolaisilla olevan tapana osoittaa tuntemattomille
vieraille, kuka on talon haltija, siten, että isäntä puhuttelee
vierasta lojuen vuoteessaan. Kaiketi vasta sitten, kun vieras
on ovensuussa tunnustanut kumarruksella ja tervehdyksillä
alistuvaisuutensa, isäntä nousee vuoteeltaan ja pyytää vierasta
peremmälle.

Paluumatkalla vallitsi ankara tuuli ja kova aallokko. Minä tulin
merisairaaksi ja koko maailma sumeni silmissäni. Mutta Aleksander istui
luotsin vieressä peräpenkillä virkeänä ja toimeliaana, kaiken aikaa
tiedustellen häneltä saaristolaisten oloja ja tarpeita, pitkä harmaa
parta tuulessa hulmuten. Ja koko matkasta jäi mieleen se vaikutelma,
että hän oli näillä ruotsalaisillakin seuduilla yhtä suosittu kuin
suomalaisilla. Tuottipa siis hänen oikeamielisyytensä hänelle paljon
lohdutustakin.

Muuten, olihan Aleksander tähän aikaan saanut tuntea edes jonkinlaista
lohdutusta pojistansakin, jotka olivat kehityksessään poikenneet hänen
suunnitelmistaan. Armaskin, vaikka oli heti ylioppilaaksi tultuaan
antautunut soitannon alalle ja siirtynyt musiikkiopistoon — näin siis
hänkin tehden tyhjäksi Aleksanderin toiveet — oli nyt jo ehtinyt
herättää huomiota taiteellisilla taipumuksillaan ja häntä pidettiin
Helsingissä hyvinkin lupaavana kykynä. Eerik taas oli ehtinyt Pariisin
näyttelyissä tulla palkituksi kultamitaleilla ja sen jälkeen
kotimaassakin tullut tunnustetuksi. Lisälohdutusta Aleksander sai vielä
eräästä uudesta tuttavuudesta, nuoresta soittotaiteilijasta, joka oli
mennyt kihloihin hänen nuorimman tyttärensä kanssa. Tämä mies miellytti
Aleksanderia kohta ensi näkemältä. Se oli nuori Jean Sibelius, meillä
Janneksi kutsuttu. Aleksanderia ihastutti tämän rakkaus vanhaan
karjalaiseen kansanrunouteen, Kalevalaan ja sen perisuomalaiseen
runotyyliin, ihastutti myöskin se, että tämä ruotsinkielisessä kodissa
kasvanut nuorukainen oli käynyt suomalaisen koulun ja oli syvästi
kiintynyt suomalaiseen henkeen, mutta ihastutti ennen kaikkea myöskin
hänen avonainen, vaikutuksille altis ja toisen ymmärtämisessä herkkä
luonteensa. Sibelius oli siihen aikaan todellakin niin eloisa, niin
hurmioitunut elämän sykkivästä nykyisyydestä, niin yhteiseen
innostukseen sytyttävä, että häneen täytyi jokaisen kiintyä. Siinä
nuoruus, joka osasi nauttia kaikesta, hyvästä sikarista, keskustelusta,
juomaseurasta, luonnon elämästä. Kun hänet näki maalla, esimerkiksi
vain jollakin niityllä, osasi hän siinäkin elää omaa täyteläistä
elämäänsä: linnun piiperrys — hän herkistää korviansa, paimentytön
hoilotus — sen melodia on ainiaaksi painunut hänen mieleensä. Hän otti
sisimpäänsä ja muutti Sibeliukseksi kaiken, mikä joka hetki tuoksui,
mikä saapui hänen korviinsa, mikä näkyi hänen silmiinsä. Hän eli joka
hetki niin voimaperäisesti, että välistä suorastaan muistutti jotakin
eläintä, koskessa loiskahtelevaa kalaa tai nuorta metsästyskoiraa, joka
vainuten nuuskii ilmaa, — tai lintua, joka hiljaakin istuessaan
kulmikkaasti kääntelee päätään kuullakseen joka risahduksen ja
ottaakseen huomioon kaiken, mitä nykyisyydellä on sille sanottavaa.

Ja taisipa Aleksanderilla olla lohdutusta vielä Arvidistakin, siitä
pojastaan, joka ei ollut antautunut millekään taiteilijan uralle, vaan
oli suorittanut lakit. kand.-tutkinnon, ollut suvun edustajana
aatelissäädyssä, toiminut tulkkina ja sihteerinä lakivaliokunnassa ja
joka mahdollisesti siis oli kohoava korkeaan virka-asemaan ja
suomalaisena sivistyneenä toteuttava Aleksanderin alkuperäisen
suunnitelman poikiensa suhteen. Pitäköön Elisabet vaikka kaikki muut
pojat, Arvid oli ainakin jäävä Aleksanderille.

Samalla Vaasan matkalla tapasin Elisabetin odottamattoman virkeänä,
ilomielisenä, uusiin asioihinsa innostuneena, ja pian pääsin perille,
että tähän oli syynä hänen "muija-tuttavansa" ja ihmeellinen
keksintönsä, miten "kuvernöörskanakin" sentään saattoi tasa-arvoisuuden
aatetta ajaa. Tämä aate oli hänen uskontonsa. Jos Jumala on rakkaus,
sanoi hän, niin ihmisellä ei tässä elämässä ole muuta tehtävääkään kuin
koettaa rakastaa toista ihmistä oloihin ja tapoihin katsomatta. Mitä
merkitsee tuntea keskinäistä tasa-arvoisuutta vain jumalan edessä?
Minkä jumalan? Jos jumala on rakkaus — ja niinhän kaikki uskovat —
niin onhan ihmisen päästävä eriarvoisuudesta juuri tämän rakkauden
nimessä. Näin hän todisteli todistelemistaan kaikille, jotka vain
tahtoivat kuunnella, ja ihmetteli, että ihmiset joutuivat mietteisiinsä
eivätkä ottaneet myöntyäkseen niin selviin terveen järjen johdelmiin.
Ilmeisesti hän oli sadoille ihmisille puhunut tätä samaa, ennen kuin
nyt puhui minulle. Ja minäkin olin kaiketi yhtä välinpitämätön noiden
terveen järjen väitteiden suhteen kuin konsanaan muut hänen kuulijansa.
Uskovaisten kanssa hän ei lainkaan voinut puhella, koskapa perustui
vain pelkkään terveeseen järkeen, ja sehän heillä merkitsee, ettei
ihmisellä ole uskoa.

Mutta nyt oli Elisabetille äskettäin sattunut suuri yllätys, joka teki
hänelle mahdolliseksi vihdoinkin keskustella myöskin uskovaisten,
erittäinkin vapaakirkollisten kanssa, joita Pohjanmaalla vilisemällä
vilisi.

Asia oli tämmöinen.

Hänen Pietarissa asuva sisarensa Olia (Olga) oli sieltä lähettänyt
hänelle suuren määrän venäläistä kirjallisuutta, joukossa myöskin
Tolstoin uskonnollisia, Venäjällä kiellettyjä kirjoja, joita sinne oli
saatu Genèvestä, painettuina sikäläisessä venäläisessä kirjapainossa.
Näihin teoksiin tutustuttuaan ja saadakseen niiden johdosta purkaa
innostustaan edes jonkun elävän sielun kanssa hän oli kohta toimittanut
Tukholmasta samojen kirjain ruotsinnoksia. Niitä hän sitten luetti
Vaasassa tyttärillään Ellillä ja Ainolla, jotka eivät venäjää
ymmärtäneet. Kaikkia näitä kirjoja oli hänen huoneensa pöydät täynnä ja
niitä näkyi vierashuoneessakin. Aina heidät tapasi niitä selailemasta,
ja he olivat lukuunsa niin syventyneet, ettei heitä tahtonut saada
muusta puhumaankaan. En voinut käsittää, mistä tämä innostus!

Näistä Tolstoin kirjoista Elisabet kertoi huomanneensa, että Jeesus,
jonka nimeä Elisabet tuskin milloinkaan elämässään oli edes
maininnutkaan, koska se nimi hänellä edusti terveelle järjelle eli siis
totuudelle kaikkein vastaisimpia dogmeja, olikin oikeastaan melkein
ainoa maailman ihmisistä, joka oli uskonut, että jumala on rakkaus ja
uskonut niin, että oli uskonsa loppuun asti toteuttanut. Se nimi, jota
hän ei ollut saanut suustansa, niin, jonka lausuminen oli häntä
suorastaan hävettänyt juuri tuon järjettömyyden vuoksi, se tuli nyt
hänelle rakkaimmaksi nimeksi maailmassa. Tosin hän ei uskovaisten
kanssa puhuessaan nytkään voinut sitä käyttää ilmaisematta samalla omaa
jyrkästi eriävää kantaansa, mutta vapaakirkollisten kanssa sujuivat
keskustelut — eräin edellytyksin ja molemmin puolin pidätetyin ehdoin
— jotakuinkin hyvin. Heidänkin kokouksiinsa oli Elisabetin kuitenkin
hyvin vaikea ottaa osaa, koska hän ei voinut polvistua heidän kanssaan
eikä yhtyä muihinkaan ulkonaisiin rukoilemisen ilmaisuihin.

Joka tapauksessa hän oli saanut Tolstoinsa avulla paljon uusia
tuttavuuksia, joille antoi mitä suurinta arvoa.

Näiden joukossa oli myöhemmin myöskin Mathilda Wrede. Hän oli
vapaakirkollisistakin vapain, ja heistä tuli kohta suuret ystävykset.
Mathilda Wrede oli aito ylimysnainen, mutta ennen kaikkea hengen
ylimys, joka ei mihinkään muuhun pyrkinyt kuin saavuttamaan
jumalallensa kelvollista tasa-arvoisuutta tämän maailman alimpien
kanssa. Siitä hänen tarmokas ja taloudellisestikin miltei rajaton
uhrautuvaisuutensa kaikkia tarvitsijoita kohtaan, aivan riippumatta
heidän kielestään, kansallisuudestaan, rodustaan (hänen viimeinen
elämäntyönsä oli Valamon venäläisten munkkien avustaminen!), siitä myös
hänen elinikäinen erikoispyrkimyksensä kaikkia vankiloihin teljettyjä
lohduttamaan ja palvelemaan.

Aivan päinvastoin kuin körttiläiset ja entiset pietistit, joiden
herännäisyyden pääilmauksena oli heidän _surunsa_ maailman pahuuden
johdosta, heidän mustiin pukeutuva alituinen totisuutensa ja
"suruttomien" seurasta eristäytymisensä, useat uudet lahkokunnat
koettivat todistaa herännäisyytensä _ilon_ ilmaisuilla. Puhumattakaan
laestadiolaisista, "hihhuleista" ja muista vähemmin kehittyneistä
uskovaisista oli kaikkien vapaakirkollisten yleisenä ominaisuutena
ilomielisyys, erittäinkin heidän keskinäisissä kokouksissaan, joissa he
hartaitten rukoustensa ja polvistumisiensa välillä, yhteistä
veljistymistä tuntien, aivan lapsenomaisella välittömyydellä
riemuitsivat.

Mutta Mathilda Wrede riemuitsi aina ja kaikkialla ja kenen seurassa
tahansa. "Armo ja rauha" oli suurin, lävistetyin kirjaimin kirjailtuna
hänen hopeiseen kaulasolkeensa, ja että solki ilmaisi totta, sitä hän
tahtoi kaikille todistaa. Ainainen ilo loisti hänen suurista, ruskeista
silmistään, välkkeen ihanasti taittuessa niiden kosteudessa. Ja
jokainen sielu, vaikka tiedottomasti aavistaen, kysyi: mistä tämä rauha
ja ilo? — ikäänkuin tuntien ihan luonansa näkymättömän syvän lähteen
sykintää. Kaikki sen tunsivat, vanki, joka kitui kopissaan ja hänen
tultuaan sai ilon tartunnan, muukalainen, joka kulki kodittomana ja nyt
riemastui kotioven aukenemisesta, sairas, joka alkoi uskoa
kärsimystensä ohimeneväisyyteen, lapsikin, joka oli tuonut täti
Mathildan nähtäväksi vesimyllynsä, sillä kohta Mathilda jätti kaikki
keskustelunsa Elisabetin ja muiden aikuisten kanssa, syventyi
teeskentelemättömän totisena myllyn rakenteeseen, kyseli sen laitteita,
koetti nähdä rataspyörän allekin ja vakuutteli, että hänen
ymmärtääkseen se tulee pyörimään hyvin nopeasti, — kunnes lapsi meni
hänen luotansa onnesta säteillen.

Elisabetin uusia tuttavuuksia oli myöskin kuuluisa vapaakirkollinen
saarnamies Edvard Björkenheim, Orisbergin suurtilan omistaja
Orismalassa.

Vietimme siellä jonkin seuraavista kesistä, muistaakseni 1892.

Maakartano oli hyvin vanha, Ruotsin aikainen. Sen suuren, Kustaa III:n
tyyliin rakennetun päärakennuksen näköalana oli laajahko suopurojen
vesistä muodostettu tekojärvi tekosaarineen, tekosalmineen, pikku
siltoineen, valkopylväisine katoksineen, metsikköineen ja iänikuisine
saarnipuineen, joiden lehvät hipaisivat tyyntä, tummaa suoveden pintaa.
Patolaitteista vesi virtasi vanhanaikaiseen pajaan, jonka kahta
hirmuisen suurta teräsvasaraa sen oli määrä panna liikkeelle. Mutta
"hamarit" olivat aikoja sitten pysähtyneet, niiden kalkutus ainiaaksi
vaiennut, ja vain kaksi ruotsalaista seppäukkoa eleskeli enää
vanhuutensa päiviä kartanon muonassa. Syrjempänä, suurien pihojen
ympärillä olivat valtavat navetta- ja tallirakennukset, väen tuvat ja
Orismalan kuuluisien maanviljelys- ja karjakkokoulujen huoneistot.
Maatilat olivat niin laajat, että kun ajoimme isännän kanssa
ulommaisille karjakartanoille, meni matkaamme melkein koko päivä.
Orisbergin kartanolla oli myöskin oma kirkkokappelinsa, jossa sinä
kesänä vuosikokoukseen kokoontuneet "evankelistat" Björkenheimin
johtaessa puhetta pitivät keskustelu- ja hartauskokouksiaan. Uskovaisia
oli silloin koolla melkein kaikista Suupohjan pitäjistä.

Björkenheim saarnasi joka pyhä väelleen koulutuvassa. Talvisin hän
kyllä saarnaili muillakin paikkakunnilla, jopa joskus Helsingissäkin
niin sanotussa Allianssitalossa. Silloin tämä vapaakirkollisten suuri
kokoussali oli ääriä myöten täynnä yleisöä, lehtereiltä permannon
ovipieliin asti, seisomassa, istumassa, puhujalavallekin tungeksimassa.
Tämän menestyksen kadehtijat kyllä väittivät, että sen aiheuttajana
etupäässä oli saarnamiehen harvinaisen kaunis ja miellyttävä ulkomuoto.
Hän oli todella hyvin kaunis, mutta arvostelijat eivät ottaneet lukuun
hänen saarnansa kaunista ja voimakasta sisältöä eivätkä ymmärtäneet
sitä kirkollisissakin piireissä jo puhaltamaan ruvennutta uuden ajan
henkeä, jonka airuita ihmiset niin innokkaasti riensivät kuuntelemaan.
Siihen aikaan olivat nuoret tulevaisuuden naiset uuden ajan virtauksien
suhteen paljon valveutuneempia kuin miehet, ja siinä todellinen syy,
miksi he tavallisesti enemmistönä täyttivät vapaakirkollisten salit.

Samana kesänä oli vihdoin Kasperkin saapunut Vaasan tienoille, niinkuin
oli Elisabetille erotessa luvannut.

Hänen ei olisi ehkä vieläkään tullut lähdetyksi niin pitkälle matkalle
perheensä kanssa, mutta hän oli saanut kuulla ihmeellisiä viestejä.
Ensiksikin oli Arvid, Elisabetin ja hänen tolstoilaisten kirjainsa
vaikutuksesta, päättänyt jättää lainopin alan ja keskeyttänyt
käräjäharjoittelunsa. Tämä ei nyt olisi vielä ollut niin erinomaista,
olihan Arvid arvelematta hypännyt koulunkin katolta (ja taittanut
jalkansa) — miksi hän ei olisi tullut suorinta tietä alas miltäkin
lainopin korkeuksilta, joille oli kenenkään pyytämättä kiivennyt.
Mutta ihmeellisempää oli, että Elisabet oli ruvennut uskovaisten
kanssa puhumaan Jeesuksesta! Mitähän uskovaisia _ne_ olivat! Kasper
oli kyllä Kuopiossa paljonkin väitellyt uskovaisten kanssa, mutta ei
ollut koskaan havainnut heissä muuta kuin mitä äärimmäisintä
epäloogillisuutta. Hän pelkäsi pahoin, että samoin oli näidenkin uusien
uskovaisten laita ja että molemmin puolin oli ehkä kierrelty arkaa
ydinkysymystä: Elisabet ei ehkä ollut hennonut kyllin jyrkästi esittää,
että Jeesus hänen mielestään oli tavallinen ihminen, ja uskovaiset
puolestaan ehkä koettivat jotenkin vaitiollen lieventää tätä
erimielisyyden kuilua.

Aivan oikein. Heti Orismalaan päästyänsä Kasper veti kaikki selville
vesille. Keskusteltuaan perusteellisesti uskovaisten kanssa ja
hytkyteltyään heitä tiheimpien seulojen läpi hän sanoi Elisabetille:
sinä uskot, että jumala on rakkaus, jota ihmisen täytyy omin
ponnistuksin suurentaa, mutta nämä uudet uskovaiset, vaikka
koettavatkin lieventää veriuhrin pakanallista käsitettä, uskovat itse
asiassa yhä samaan synneistä lunastukseen kuin vanhatkin, ja siis
teidän käsityskantojanne on mahdoton millään sovittelemisella yhdistää.
Semmoinen oli hänen ankara tuomionsa.

Kuitenkaan Kasper ei näyttänyt pääsevän tästä asiasta pelkällä
logiikallaan. Hän tosin painui maalailemaan Orismalan sammaleisiin
metsiin, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tässä kysymyksessä enää
mitään selittelemistä, mutta ehkäpä juuri tässä metsäisessä
yksinäisyydessä pääsikin liikahtelemaan se ihmeellinen arvoitus, joka
lähtemättömänä kysymysmerkkinä alkoi hänen mieltänsä vaivata. Se
kysymys oli: mistä johtuu näiden uskovaisten ilo? He itse sanoivat: se
johtuu siitä, että me emme perusta omiin ponnistuksiimme, vaan
ainoastaan uskomme sielujemme lunastukseen Jeesuksen Kristuksen veren
kautta. Kasper rupesi uudelleen ja yhä uudelleen tutkimaan heidän
ilonsa lähdettä. Uudelleen hän seuloi heidän ajatuksiaan. Luita ja
munaskuita myöten hän tutki ja kaiveli heitä. Paljon hän tietenkin
löysi heidän joukostaan sellaisiakin, joiden ilo johtui tartunnasta ja
hävisi jälleen yhteisten riemulaulujen vaiettua, mutta oli
sellaisiakin, joiden ilo oli lauluista ja yhteisyyden virikkeistä
riippumatonta, aitoa, ikäänkuin todellakin jumalallisesta hengestä
lähtenyttä. Tämä tosiasia se saattoi Kasperin ymmälle. Kuinka oli
mahdollista, että tuo ilo olisi ollut jumalasta lähtenyt, kun kerran
heidän perusdogminsa oli väärä, kun hän kerran _tiesi vääräksi_ juuri
sen dogmin, jonka tunnustamisesta he sanoivat ilonsa johtuvan?

Tästä sai alkunsa se sitkeä, väsymätön, hermoille käypä aivotyö, jolla
on hänen myöhemmässä kehityksessään ollut niin keskeinen osa. Ei sitä
lahkokuntaa, ei pelastusarmeijaa, ei adventismia, ei sitä vaeltavaa
maallikkosaarnaajaa, jota hän olisi ytimiin asti ruotinut ja
kuulustellut, ei sitä Drummondia, ei Farraria, ei Euroopan eikä
Amerikan uskonnollista filosofia, jonka teoksia hän ei olisi kannesta
kanteen lukenut ja jälleen lukenut.

Ja kaikki filosofit, kaikki Tolstoitkin jälleen tutkittuansa hän aina
päätyi takaisin vanhaan alkuperäiseen arvoitukseensa, tiedusteli,
kyseli ja tutkimistaan tutki.




XXII. ALEKSANDERIN ELÄMÄNKAARI KÄÄNTYY MAATA KOHDEN.


Koskisen valtiollisiin suunnitelmiin olisi kaiketi kuulunut, että
Aleksander olisi yhä edelleen jäänyt kuvernöörinvirastojen kielioloja
järjestelemään, joko pysyen toistaiseksi vielä Vaasassa tai sitten
muuttaen johonkin neljänteen lääniin, jossa ruotsinkielellä oli
valta-asema ja jossa samat kieliolojen mullistukset olisi siis ollut
pantava toimeen. Itse oli Koskinen sillä välin koonnut muut
fennomaaniystävät lujaan ketjuun ympärillensä, ja tässä ahtaassa
ryhmäkunnassa nyt suunniteltiin senaatin vastaisia talousosaston
päälliköitä, Aleksanderin tietenkin jäädessä näiden ehdokkaitten
ulkopuolelle.

Mutta Aleksander alkoi jo olla lopen väsynyt jylhään yksinäisyyteensä.
Viimeksi hän oli herättänyt karvasta vihaa virastonsa ulkopuolellakin
kosketellessaan asevelvollisen armeijankin arkaluontoisia kielioloja.
Se oli tapahtunut eräässä senaatin kuvernööreiltä vaatimassa
lausunnossa. Sattumalta olen itse saanut tutustua tähän lausuntoon, se
kun oli niiden asiapaperien joukossa, jotka lakivaliokunnan tilauksen
mukaisesti olin sen sihteerinä noutanut senaatista. Valiokunnassa
luettiin myöskin senaatin talousosaston keskustelupöytäkirja ja
Koskisen antama lausunto, joka osoitti hänen olleen päätä pitempi
kaikkia muita silloisia talousosaston jäseniä. Hänen kaikki lausuntonsa
yleensä osoittivat tavatonta asiallisuutta, laajoja kameraalisia
tietoja ja äärimmäisintä valtiomiehen varovaisuutta. Mutta Aleksanderin
Suomen sotalaitosta arvosteleva lausunto ei osoittanut suinkaan
valtiomiehen varovaisuutta. Se oli kyllä sanamuodoltaan rauhallinen ja
asiallinen, mutta sisällöltään häikäilemätön ja uhmaava. Hän näet
vertaili Suomen ja Venäjän sotalaitoksia toisiinsa, mitä kummankin
sotilaalliseen henkeen tulee, ja antoi etusijan empimättä —
jälkimmäiselle! "Suhde upseerin ja sotamiehen välillä, tuo armeijan
sotakuntoisuuden herkin ja tärkein sisällinen tekijä, oli Venäjällä
verrattoman paljon luonnollisempi, keskinäisesti luottavampi,
kodikkaampi, yhteyttään tuntevampi kuin konsanaan meillä. Ja syynä
meidän arveluttavaan huonommuuteemme tässä suhteessa ei ollut mikään
muu kuin upseeristomme epäkansallisuus, sen ruotsalaisuus, mikä sai
päällystön ja miehistön pysymään toisillensa vieraina, ja sehän oli
epäkohta, joka mitä pahimmin alensi armeijamme sotakuntoisuutta." —
Arvaahan sen, minkä luimistavan vihan moinen huudahdus saattoi niinä
aikoina herättää Aleksanderia vastaan, erittäinkin kun samaa miestä
epäiltiin pääsyylliseksi siihen, että Heiden majaili Suomessa,
uhkaillen senaatinkin täydellistä suomalaistamista.

Paitsi tätä ympäröivän vihan alituista hermoille käypää ja väsyttävää
rasitusta, joka alkoi nopeasti heikentää hänen terveyttänsä, kohtasivat
häntä — juuri tuon heikkenemisen seurauksena — ensimmäiset
pyörrytysoireet, jotka olisivat vaatineet ehdotonta lepoa. Mutta
Aleksander ei ollut mikään levon mies. Päinvastoin kaikenlaiset
"väsymyksen oireet" juuri yllyttivätkin häntä vielä tarmokkaampiin
ponnistuksiin. Ja niinkuin hän nuorena kadettina ei ollut varjellut
itseään vilustumiselta tai muita ruumiin hemmotteluja tunnustanut, niin
hän nyt ukkonakin peräti ylenkatsoi "mokomiakin pyörrytyksiä", ja kun
eräs saattaja, hänen vähän horjahdellessaan kadulla pyörrytyksen
aikana, tahtoi ottaa häntä käsipuolesta, hän työnsi auttajan
kimmastuneena syrjään ja meni menojaan.

Vaasaan jääminen tai johonkin uuteen lääniin siirtyminen alkoi hänestä
tähän aikaan tuntua — Koskisen suunnitelmista huolimatta —
tarkoituksettomalta. Aivan kuin hänet olisi jätetty penkille istumaan,
koska hän ei muka olisi jaksanut omin voimin määrän päähän astua!

Verraten ankaran sairauden jälkeen tervehdyttyään hän siis, kenenkään
neuvoja enää seuraamatta, kääntyi ystävänsä Heidenin puoleen
ilmoittautuen halukkaaksi senaattiin. Hänet nimitettiin silloin
senaatin sotilastoimituskunnan päälliköksi, ja niin hän muutti
perheineen Helsinkiin.

Aleksander joutui siis jälleen vanhojen fennomaaniystäväinsä seuraan,
oltuaan heistä erossa suunnilleen kymmenen vuotta. Näin ollen hän
tavallaan oli kyllä päässyt kaameasta yksinäisyydestään. Mutta paljon
olivat sillä välin Helsinginkin olot muuttuneet, eikä entisestä
kotoisesta politikoimisesta höyryävien totipöytien ääressä ollut enää
tietoakaan. Kaikki oli jo toista, kylmää ja vierasta: Suomettaren
rinnalla rehoitti Erkon vapaamielinen jokapäiväinen lehti, joka oli
julistanut, että kielikysymys oli jo sivuuttanut polttopisteensä (voi
kiusan kappaletta!) — naiskysymyksellä oli etevät ajajansa kaikissa
säädyissä, — valtiokirkon yhteys oli uhattu — Koskinen piti
neuvotteluja jo aivan toisten miesten kanssa, — Ignatiuksella ei ollut
aikaa, — Meurman oli vanhentunut ja järkyttynyt katkerassa
taistelussaan nuoria vallananastajia vastaan.

Viimeisen kerran näin näitä harmaantuneita fennomaanivanhuksia koolla
Koskisen perustaman kansantaloudellisen seuran päivällisillä — ei enää
minkään vaatimattoman kodin kutsuissa, vaan Kämpin juhlallisessa
yksityissalissa eikä enää tutunomaisessa esitelmätilaisuudessa, joka
oli järjestetty päivällisten yhteyteen ja johon oli saapunut
Aleksanderille tuntemattomia nuoria nousukkaita, taloustieteilijöitä ja
yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Siellä oli myöskin useita vanhojen
fennomaanijohtajien sukuihin kuuluvia lupaavia tulevaisuudenmiehiä.

Minä puolestani olin tähän tilaisuuteen saapunut Aleksanderin tahdosta
ja hänen seurassaan. Tuntui niinkuin hän olisi tahtonut minulle
näyttää, mihin saavutuksiin tällä välin oli jo ehditty, ja koko tuosta
hartaasta halusta johtaa minut Koskisen yhdistykseen jäi minulle se
vaikutus, ettei hän ollut vielä heittänyt viimeistä toivoansa nähdä
minun sittenkin palaavan juridiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan
aloille, joten ainakin _yksi_ hänen pojistaan olisi jossakin
korkeammassa asemassa jatkanut suomalaisuuden ohjelman toteuttamista.

Esitelmänpitäjäksi oli kutsuttu saksalainen tieteilijä, joka siihen
aikaan oleskeli Helsingissä saksalaisen seurakunnan pastorina.
Sisältönä oli sosialismin ilmiö semmoisena kuin se oli Saksassa
esiintynyt. Esitelmöitsijä tahtoi vastata kysymykseen: miten tätä
ilmiötä olisi kohdeltava valtiovallan puolelta? Hän arveli, että
kysymys oli aktuaalinen täälläkin, niinkuin se oli jo vuosikymmeniä
ollut Saksassa, sosialismin emämaassa. Laajassa historiikissa hän
lopuksi esitti, miten ovelasti suuri valtiomiesten valtiomies Bismarck
oli ymmärtänyt sosialismia kohdella. Milloin hän oli ollut myöntyvinään
sosialistien kaikkein epäkypsimpiin vaatimuksiin, siten vain saadakseen
tilaisuuden osoittaa niiden täydellisen hallinnollisen mahdottomuuden,
milloin taas mennyt heidän vaatimustensa edelle esittäen niitä omina
aloitteinaan. Esitelmänsä saksalainen lopetti moneen kertaan
toistamallaan valiolauseella, jonka hän tahtoi sekä suunnan
osoitukseksi että hienoksi varoitukseksi näin painaa suomalaisten
valtiomiesten muistiin: "Man soll dem Sozialismus nicht entgegentreten,
sondern entgegenkommen." (Sosialismia ei ole vastustettava, vaan
kohdeltava myönnytellen.)

Koskinen oli asettunut puolittain lepäävään asentoon sohvalle, niinkuin
mies, joka väsyttävän virkatyön jälkeen vihdoinkin on saanut syödyksi
hyvän päivällisen. Hän olikin jo aikalailla vanhentunut ja näytti
rasittuneemmalta kuin milloinkaan ennen. Hiukset ja tuo tuttu siro
suorakaiteen muotoinen pukinparta olivat jo aivan valkoiset. Odotin
kovin uteliaana, mitä hän nyt sanoo saksalaisen niin äkkipäätä
herättämästä kysymyksestä, joka ei tosin vielä ollut joutunut minkään
virallisen huomion kohteeksi, mutta oli meidän nuorten kesken mitä
aktuaalisin.

Senaattori näytti kuitenkin hyvin haluttomalta ryhtymään pohtimaan
mokomaa, ohjelman ulkopuolella olevaa, tuulesta temmattua kysymystä.
Hän olisi mielellään antanut muiden puhua. Mutta kun muitakin vain
haukotutti, täytyi hänen seuran esimiehenä edes jotakin lausua.

Tavanmukaisesti kiitettyään esitelmänpitäjää Koskinen sanoi
yläpuolelta punnitsijan hidastelevaan sävyyn, ettei hänen nähdäkseen
koko tuolla sosialismiksi sanotulla liikkeellä ole mitään edellytyksiä
saada jalansijaa Suomessa, — että täällä ei ole olemassa sitä
suurtilallisuutta, joka Saksassa mahdollista kyllä on luonut
valtiollisesti uhkaavan irtaimen ja tehdasväestön, — että meillä ovat
vallalla keskikokoiset talonpoikaiset maanviljelystilat ja sopivien
palstoituslakien avulla aiotaan irtaimelle väestölle suoda tilaisuus
itsenäisten pikkutilojen muodostamiseen, mikä tietenkin on auttava
tilatonta väestöä takaisin maanviljelykseen.

Lämpimästi lehahti entisyydestä Koskisen optimistinen, hilpeä, valoisa
laulu "Honkaen keskellä mökkini seisoo"...

Mitään muita puheenvuoroja ei käytettykään. Ovela saksalainenkin oli
tykkänään vaiti, niinkuin mies, joka säpsähtäen huomaa virittäneensä
sävelen aivan vieraasta oopperasta.

Koskisen lausunto osoitti kuitenkin, että "vanhat fennot" olivat jo
vanhentuneet, ei ainoastaan ulkonäkönsä puolesta, vaan että heidän
huomiokykynsäkin kaiken sen suhteen, mikä ei ollut välittömässä
yhteydessä heidän aikansa kansallisen herätyksen kanssa, oli alkanut
himmetä.

Mutta vanhentuminenhan on luonnonlaki.

Kuka olisikaan osannut aavistaa, että Hegelin jälkeen, joka tuli
Suomeen Snellmanin purressa, Marx niin pian 'seilaisi' perästä!

Ja niinpä näillekin vanhoille, ihanille ukoille jo kuului uuden ajan
kolea hyvästely: Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.

He rupesivatkin toinen toisensa perästä tekemään lähtöänsä.

Ensimmäisenä suoriutui matkaan Aleksander.

Hänellä oli ollut jo toinenkin lähtövaroitus. Tietysti hänen mielestään
vain taaskin pieni pyörrytyskohtaus.

Vaimoni ja minä pikku Eeron ja sylissä kannettavan Liisan kanssa
vietimme silloin kesää Hollolan Siikaniemessä, Vesijärven rannikolla.
Olimme niihin aikoihin jo ruvenneet ajattelemaan kokonaankin maalle
muuttamista ja kyselimme sopivaa palstatilaa.

Eräänä päivänä saapui odottamatta luoksemme Helsingistä ukko
Aleksander. Sanoi aivan välinpitämättömästi ja ohimennen vain aikovansa
jonkun päivän levähtää luonamme kaupungin kesäkuumasta.

Nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, ajattelin. Pappa tunnustaa
tarvitsevansa lepoa — semmoista ei ole vielä milloinkaan tapahtunut.
Hän olikin todella vähän toisenlainen: ei huolinut pitää itseänsä aivan
yhtä solakan suorana kuin ennen eikä yhtä usein ojentautua, kun hartiat
herpautuivat. Tavan takaa rinta-asentoon ojentautuminen oli hänellä
muuten ollut jo kadettiajoilta periytynyt liike. Nyt häneltä olat
unohtuivat pitkiksi ajoiksi lyyhyksiin. Joskus hän suoristihen, mutta
jo taas unohti reipastelunsa.

Näin unohtautuneena hänen olemukseensa oli nyt liittynyt jokin uusi,
sanomaton lämpimyys — niinkuin se olisi hänen huomaamattaan jostakin
lymystä vihdoinkin päässyt näyttäytymään. Syntyi outo halu kosketella
häntä hyväilevästi. Se olisi kuitenkin ollut niin outoa, ettei sitä
voinut ajatellakaan tapahtuvaksi, sitä ei ollut vielä milloinkaan
tapahtunut.

Käykö ihmisten välillä näkymättömiä, hellittämättömiä taisteluja,
joista he itse ovat melkein tiedottomia ja jotka kumminkin määräävät
heidän etäisyytensä toinen toisestaan?

Iloluontoinen vaimoni vei ukin heti pikku Liisaa katsomaan, jonka hän
asetti alastomana potkimaan ja pärskyttelemään kootun vuoteen
valkoiselle päällykselle. Ukki nauroi ja nautti, leperteli lapsen
kanssa, sanoi pikku nöpöseksi ja kärpäsen muoriksi ja valitteli vain,
ettei Liisalle vielä ollut ennättänyt kasvaa niskaan saparoa, josta
olisi saanut vetäistä.

Mutta vielä enemmän hän hämmästytti meitä ehdottamalla, että lähtisimme
yhdessä Heinola-laivassa katsomaan sitä kruununpuustellia, jonka
vuokralle-ottamista olin vaimoni kanssa suunnitellut.

Ja me kun olimme kuvitelleet, että hän oli meidät lopullisesti hylännyt
saatuaan tietää meidän aikovan muuttaa ainiaaksi maalle! Vielä mitä!

Laivaan tultuamme hän alkoi tiedustaa mieltäni, olisiko hänen vielä
jäätävä toimeensa vai katsoisinko, että hänen oli jo aika vetäytyä
syrjään. Minä kehoitin jälkimmäiseen sanoen, ettei mikään olisi niin
ihanaa kuin tietää hänen vihdoinkin lepäävän ja että jokainen hänen
työpäivänsä tuntui iskulta omaantuntoon. Hän oli hämmästyttävän
myöntyväinen tähän virkaeroajatukseen, jopa sanoi aikovansa siinä
tapauksessa mahdollisesti asettua luoksemme asumaan ja avustaa meitä
maanviljelyskaluston sekä muun kapitaalia kysyvän irtaimiston
hankkimisessa.

Laivamatkan jälkeen meidän oli suoritettava vielä aika pitkä
jalkapatikka. Tarkasteltuamme virkatalon ja päästyämme takaisin laivaan
hän todella näytti väsyneeltä ja hänen piti mennä hyttiin lepäämään.
Siellä oli kuuma ja tukahduttava ilma. Hänen ohimo- ja otsasuonensa
olivat paisuksissa.

Seuraavana aamuna kahvinjuonnin aikaan hän sai toisen varoituksen,
josta huomasi, että kaikkinainen liikarasitus oli hänelle sopimatonta.
Se tapahtui jälleen pyörrytyskohtauksen muodossa ja hän kadotti
hetkeksi tajuntansakin.

Toimelias vaimoni lähetti hädissään voudin heti soutamaan Vesijärven
ylitse Lahteen lääkärinapua hakemaan.

Lääkäri määräsi tietenkin täydellistä lepoa. Mutta vouti oli Lahdessa
tainnut toitotella liikoja, koska jo seuraavan päivän Nya Pressenissä
oli huomattavalla paikalla tiedoitus, että sotilastoimituskunnan
päällikkö, kenraaliluutnantti J. oli saanut halvauksen.

Lehden saavuttua käsiimme Aleksander luki uutisen omasta lopustaan
näennäisesti aivan kylmäverisesti. Hänen kasvoissaan ei huomannut
värähdystäkään. Rauhallisena hän nousi sairasvuoteeltaan, joi kanssamme
kahvia ja sitten sanoi aikovansa vielä samana päivänä matkustaa
Helsinkiin virkatoimeensa.

Suuri muutos oli hänessä jälleen tapahtunut. Ei rahtuakaan
mistään hentomielisyydestä enää. Ei merkkiäkään sairaudesta tai
väsymyksestäkään. Olat eivät lyyhyksissä, hartiat jälleen kohollaan,
aivan entisellään suora solakkuus.

— Joutavia! Olen aivan terve, — sanoi hän torjuen, kun tahdoin
saattaa häntä Lahteen.

Ja vain keksimällä, että täytyihän minun peruuttaa uutinen ja kehoittaa
Pressenin herroja käymään sotilastoimituskunnassa senaattoria
katsomassa, sain hänet taipumaan. Hänen nenänsä venähti ja sen pielet
painoivat ylähuulta. Se merkitsi hänellä hymähdystä aiotun sukkeluuden
edellä, vaikka sukkeluus tällä kertaa jäikin sikseen.

Matkustimme yhdessä.

Ja pitkät ajat Aleksander vielä toimi virastossaan, Senaatin
neuvotteluissa ja täysi-istunnoissa, kestäen kaikki kestettävänsä ja
saamatta pyörrytyskohtausta edes niistä Pressenin sydämettömistä
ivakirjoituksista, joissa hänen alkavaa hajamielisyyttänsä pilkattiin.

Mutta kolmas pyörrytyskohtaus, kun se vihdoin tuli, ei ollutkaan enää
pelkkää varoitusta, vaan se merkitsi täyttä totta.

Tosin sittenkin sattui vuorokautta aikaisemmin pienoinen
varoituskohtaus, jota olisi ollut tilaisuus totella. Aleksander oli
nimittäin pitkän ja rasittavan virkatyön jälkeen päättänyt mennä
parhaan ystävänsä tähtitieteilijä Donnerin kanssa rakkaan Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuransa kokoukseen seuran omaan taloon. (Omaan taloon!
Mikä unelmien unelma olikaan toteutunut!) Kun ystävykset kulkivat
yhdessä Senaatintorin yli, huomasi Donner, että Aleksander horjahteli.
Donner tarjosi silloin apuansa tukien häntä käsipuolesta. Mutta
Aleksander työnsi hänet syrjään, niinkuin oli kerran minullekin
Vaasassa tehnyt. No mitäpäs siitä. Kokous meni onnellisesti. Mutta
myöhään illalla sain viestin Elisabetilta (he asuivat Ritarikadun
9:ssä), että oli tultava sinne.

Aleksander oli jo paneutunut vuoteeseensa, kun ennätin saapua
Kaivopuiston Ullanlinnasta, jonka yläkerrassa me puolestamme asuimme.
Hän näytti nukkuvan tavallista, rauhallista unta eikä ollut enää
tainnoksissa, niinkuin oli ollut aikaisemmin, joten Elisabetin
ylenmääräinen pelästys näytti aiheettomalta ja oli täysi syy luulla
hänen virkoavan niinkuin aina ennenkin.

Varmuuden vuoksi lupasin sentään jäädä yöksi.

Jotta ukko ei epäilisi häntä vahdittavan, menin hiljaa hiipien hänen
makuuhuoneensa ovelle, avasin sen raolleen ja yövyin viereisen huoneen
sohvalle riisuutumatta, sillä aioin valvoa yön.

Tuntikausiin ei kuulunut muuta kuin samaa rauhallista hengitystä.
Aamupuoleen yötä vaivuin tahtomattani uneen. Siitä kavahdin hereille
viereisestä huoneesta kuuluvaan voihkinaan.

Isä makasi alusvaatteisillaan, kyynärpäähänsä nojaten keskellä
lattiata. Hänen leveä, punervaihoinen rintansa näkyi paidan aukosta.

— Vihdoinkin! — sanoi hän minut nähtyänsä. Hän ei voinut nousta.
Autoin hänet pystyyn, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Painaen
hänet syliäni vasten kohotin hänet maasta. (Voi, kuinka voimakas sitä
oli siihen aikaan!) Hetken tunnustelin käsissäni isän koko vartaloa,
semmoisenaan, ilman sotilasverkaa välillä, hetken olimme puristuksissa
rinta vasten rintaa. Vihdoinkin!

Peitin hänet vuoteeseen ja katseemme kohtasivat toisensa. Hänen nenänsä
venähti huulta painamaan, eikä tällä kertaa jäänyt sukkeluuskaan
sanomatta:

— No nyt mennään valmistamaan Nya Pressenille iloa! — myhisi hän.

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Ne sanottuansa hän koetti
tavoittaa seinästä sähkönappulaa kutsuakseen palvelijoita, mutta käsi
rupesi mahdottomasti vapisemaan, silmäin mustuaiset oudosti laajenivat,
hän huusi rajusti, ja lopullinen aivohalvaus oli alkanut.

Omaisista toinen toisensa jälkeen saapui ollakseen läsnä viimeisinä
hetkinä. Elisabet viipyi.

Ollenkaan ottamatta lukuun, että yleinen tapa vaati omaisten
kokoonkutsumista kuolinvuoteen ympärille Elisabet puolestaan tuli
myöhään ja silloinkin asettui vuoteen pääpuolen taa siten, että
Aleksander, jos olisi vielä avannut silmänsä, ei olisi häntä nähnyt ja
siitä arvannut, mitä oli kysymyksessä.

Kysyin häneltä hiljaa, miksi hän ei ollut ennen tullut.

Aito Clodtmaisella koruttomuudella ja avomielisyydellä hän vastasi:

— Pelkäsin häiritä hänen viimeisiä hetkiään, tiesin, ettei hän uskonut
vielä kuolevansa.

Näin Aleksanderin mutkaton ja selväpiirteinen elämänkaari kohtasi
jälleen maan, Elisabetin elämänkaaren vasta alkaessa kohota ylimpään
keskikorkeuteen.






KOLMAS OSA

ELISABETIN USKO




I. UUDEN AIKAKAUDEN KYNNYKSELLÄ.


Isämme Aleksanderin kuoleman jälkeen, joka tapahtui keväällä vuonna
1896, me koolla ollessamme usein keskustelimme äidin kanssa siitä,
miten onnellisena ajankohtana hänen elämänsä oikeastaan oli päättynyt.

Ei niin, että aikaa itsessään synkistyvine taivaineen olisi missään
suhteessa voinut sanoa onnelliseksi, vaan oli onnellista, että
Aleksander ei enää joutunut tuon ajan valtiollisten järkytysten
alaiseksi. Sillä hän ei olisi niitä enää kestänyt.

Ei olisi kestänyt ensiksikään sitä äkkiä ilmeiseksi käynyttä tosiasiaa,
että tuo Venäjän vallan puolelta tapahtunut fennomanian suosiminen
ei ollut muuta kuin panslavistista politiikkaa, jonka tarkoituksena
oli venäläisyyden sijoittaminen ruotsalaisuuden tilalle, samaan
valta-asemaan suomenkielen rinnalle kuin ruotsilla oli ollut.
Toiset meistä pitivät luultavana, että Aleksander, jos olisi elänyt,
olisi viimeiseen asti seurannut ystäväänsä Koskista, joka kirkollisen
mielenlaatunsa ja silloisille vanhoille fennoille ominaisen,
kaikkeen esivaltaan kohdistuvan liikakunnioituksen vuoksi
jyrkästi vastusti avonaiseen vastarintaan ryhtymistä, siis myöskin
nuorison kieltäytymistä noudattamasta Bobrikovin laitonta
asevelvollisuus-ukaasia ja kutsunnoista poisjäämistä. Perimmäisenä
syynä Koskisen eristyneeseen asenteeseen tässä asiassa oli kaiketi myös
hänen pelkonsa, että suomen- ja ruotsinmielisten yhteiseen
isänmaalliseen innostukseen perustuva odottamaton yhtyminen tässä
rohkeassa passiivisessa vastarinnassa oli antava ruotsalaisille
tilaisuuden kavuta satulaan ja päästä maan yleisten asiain johtoon
kukistamalla kenraalikuvernöörin valta-asema ja jälleen saattamalla
ohjat jonkun mieleisensä kotimaisen ministerivaltiosihteerin käsiin. Se
pelko olisi varmaan Aleksanderiinkin tehonnut. — Mutta toiset meistä
kuitenkin arvelivat, että Aleksanderin luonteen pääominaisuus oli hänen
oikeamielisyytensä, — että se olisi varmasti rikkonut hänen välinsä
Koskisen kanssa ja lähentänyt häntä tuohon toiseen ystäväänsä,
Ignatiukseen, joka oli asettunut passiivisen vastarinnan kannalle ja
jyrkästi eronnut Koskisesta. Nämä kaksi ystävystä enää tuskin
tervehtivät toisiansa, niin kiristyneet olivat heidän välinsä.

Elisabetin mielestä juuri tuo vanhain ystävyyssuhteiden rikkoutuminen
olisikin ollut kaikkein raskainta Aleksanderin kantaa, kun kaikki hänen
sydäntänsä lähinnä olleet harrastukset, hänen elämänsä voimakkain
pyrkimys, koko hänen uskonsa oli erottamattomasti kiintynyt tähän
aatetoveruuteen. Aleksander oli senaattori Suomen hallituskunnassa,
mutta samalla hän oli myöskin venäläinen kenraaliluutnantti, ja
semmoisena hänen olisi ollut ylen vaikea asettua keisarillista käskyä
vastustamaan, se on, passiivisen vastarinnan kannalle. Monta kertaa
elämässään oli Aleksander onnellisesti selviytynyt hyvinkin vaikeista
ristiriitaisuuksista, joihin hän oli joutunut ollessaan yht'aikaa
Suomen mies ja Venäjän sotilas. Mutta kieltäytyä venäläisenä kenraalina
promulgoimasta keisarillista käskykirjaa olisi sentään ollut hänen
asemassaan suoranainen mahdottomuus. Ja vaikkapa otaksuisikin, että hän
olisi löytänyt jonkin mahdollisuuden asettuakseen vastarinnan kannalle,
niin eipä voi edes kuvitellakaan, että hänen ritarillinen mielensä
olisi sallinut hänen jäädä elävin silmin näkemään sitä ansaitsematonta
joukkoylenkatsetta, jonka alaiseksi hänen Koskisensa tämän
myöntyväisyyden vuoksi lopulta joutui.

Vielä vähemmin olisimme voineet kuvitella Aleksanderin, jos hän olisi
täyteen ikäänsä elänyt, tulevan pakotetuksi sopeutumaan sosialismin
ilmestymiseen Suomen rannoille.

Semmoiseen sopeutumiseen asti ei tullut yksikään niistä
fennomaani-ukoista, jotka olivat elossa vielä toistakymmentäkin vuotta
Aleksanderin kuoleman jälkeen, aina suurlakkoon, Viaporin
kapinan aikoihin, jopa maailmansotaankin asti. Tottapa tuossa
sosiaalidemokratian aatteessa oli jotakin, mikä ei enää mahtunut sen
ajan vanhan väen aatepiiriin; siinä näytti heistä olevan päinvastoin
jotakin vihamielistä ja alasrepivää koko heidän elämänkäsitykselleen.
Tasa-arvoisuuden aate oli heidän mielestään saavuttanut tai saavuttava
ylimmän mahdollisen tehonsa jo sillä, että rahvaan tieltä oli nyt
poistettu kaikki kielelliset ja sivistykselliset vaikeudet,
jotka olivat estäneet sen vapaata kilvoittelua parempiosaisten
kanssa. Mutta kaikki pyrkimykset taloudellistenkin eroavaisuuksien
tasoittamiseen — mikäli nämä pyrkimykset eivät rajoittuneet
yläluokan omasta aloitteesta syntyneisiin uudistuksiin, kuten
esimerkiksi maan palstoittamisoikeuteen, vaan nojautuivat työväen
omaperäiseen järjestäytymiseen ja valmistumiseen taistelemaan omien
luokkaoikeuksiensa puolesta, — kaikki semmoiset pyrkimykset
tuntuivat heistä vallankumouksellisilta ja kapinahenkisiltä.

Kaikkein vähimmin he olisivat voineet sulattaa ja sietää sitä yhä
selvemmin esiintyvää ilmiötä, että tuo uusi alaluokkain liike ei
tuntunut enää pitävänkään isänmaallisuutta ja kansallisuusaatetta
minään kaikkein korkeimpana tarkoitusperänä, vaan että sen päähuomio
aatteellisessa suhteessa oli kääntynyt kansainvälisyyteen, koskapa
vielä heikolle ja turvattomalle proletäärille saattoi olla mitä
suurinta apua ja kannatusta suurten maiden jo järjestyneistä
proletäärijoukoista. Tämä alussa vain yhteisten etujen vainuna
vaikuttava yhteydentunto saattoi, aineellisuudesta vapautuneena, panna
jonkun sosialistin aatteilemaan: isänmaat ja kansallisuusaatteet ovat
jo sanoneet sanottavansa, ne ovat käyneet jo liian pieniksi
yhteyksiksi, nyt mennään kohti maailmallista yhteyttä!

Tämmöisiä herroja sanoivat vanhat "kosmopoliiteiksi", ja se oli siinä
leirissä vielä "nihilistiäkin" vihatumpi nimi.

Voisiko kuvitellakaan, mitä katkeruutta nuo ukot olisivat sydämessään
kokeneet, jos olisivat eläneet meidän päiviimme asti ja saaneet todeta,
että heidän kohottamansa, sivistykseen ja itsetietoisuuteen
kasvattamansa suomalainen rahvaanluokka on omaksunut sosialistin nimen
ja kosmopoliittina liittoilee ruotsinmielisten kanssa vanhoja
kansallismielisiä vastaan!

Ja kaiken onnettomuuden lisäksi olisi Aleksanderin ollut nähtävä, että
tuon fennomaanien leirissä tapahtuneen hajaannuksen jälkeen, jolloin
osa johtajista Ignatiuksen johdolla ja perustuslakitaistelun nimessä
liittyi ruotsalaisiin, muuttui ilmeisesti myöskin itse fennomanian
luonne. Koskisen lämpimän heimokuntaisuusaatteen sijaan oli tullut
valtiollisuuden ihanne. Tämä oli Elisabetin mielestä vähän kylmempää ja
koleampaa. Suomen kieltä kyllä ajateltiin valtion kieleksi, mutta
yläluokan sulautumisesta alaluokkaan, niinkuin Snellman oli tahtonut,
ei ollenkaan enää puhuttukaan.

Ei, kyllä oli vain hyvä, — ajatteli Elisabet uusien aikojen kulkiessa
hänen ohitseen, — ettei Aleksanderin enää tarvinnut näissä oloissa
elää.

Mutta Elisabet puolestaan — hän eli vielä kaikki nuokin ajanvaiheet,
passiiviset vastarinnat, suurlakot, maailmansodat, sisällissodat,
kunnes hänet haudattiin itsenäisen Suomen multaan.

Elisabet eli Aleksanderin kuoleman jälkeen vielä kolmekymmentäkolme
vuotta, edes ajattelemattakaan muuttaa takaisin Venäjälle. Hänen
juurensa olivat kaikkineen suomalaisessa maaperässä ja sinne jäivät.

Tietenkin hänen elämänsä, niinkuin tavallisesti kaikkien leskien,
joiden miehet ovat olleet korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa,
suuresti muuttui miehen kuoleman jälkeen.

Kun hän palasi hautajaisista kotiin suuriin autioituneihin huoneisiin
ja mietteissään kuljeskeli niiden läpi, ymmärsi hän kohta, että suuri
väliverho oli nyt laskeutunut hänen entisen elämänsä eteen ja
lopettanut näytöksen, niinkuin teatterin väliverho sulkee taaksensa
palaamattomasti näytöksen henkilöt, kulissit, koristukset kultineen ja
kirjavuuksineen, pakottaen katsojan mielessään kertaamaan, mitä
oikeastaan on tapahtunut ja mitä ihmeitä seuraavalla näytöksellä
mahdollisesti on vielä tarjottavana. Valkoisen kotkan ritarimerkki
oli vaikuttanut hautajaisten loiston. Saattue oli kulkenut pitkin
Pohjois-Esplanaadin katua aikana, jolloin "koko Helsinki" oli siellä
kävelyllä, sekä venäläisen että kotimaisen hallituksen jäsenet olivat
seuranneet vaunuissaan, suuret jalka- ja tykkiväenosastot kolisevine
kanuunoineen kulkeneet edellä, hienot kaartinupseerit kantaneet
korutyynyillä vainajan kunniamerkkejä, ja korvia huumaavassa
asepaukkeessa oli Aleksanderin ruumis laskettu maanpoveen.

Tämmöinen oli Aleksanderin elämän loistelias loppu. Mutta kun Elisabet
hautajaisten jälkeen vapautui edustamisvelvollisuudestaan,
hermojännityksestä, kasvonpiirteiden luonnottomasta pinnistyksestä ja
palattuaan kotiin omituisen väljiksi käyneisiin huoneisiinsa huokasi
väsymyksestä, oli tuossa huokauksessa samalla kuitenkin suloisesti
keventävää helpotuksen tuntua koko hänen tähänastisen elämänsä
johdosta, joka Aleksanderin palattua Balkanilta ja tultua ensin
kuvernööriksi, sitten senaattoriksi, oli alusta loppuun ollut
Elisabetin luonnolle käyvää edustamisvelvollisuutta, se on, alituisia
raskaita yrityksiä hänen todellisen ihmisyytensä peittämiseksi, jopa
tukahduttamiseksi.

Nythän tuo kaikki oli kuin yhdellä sivalluksella pois pyyhkäistynä.

Ja pian, aivan pian Elisabetkin sai omakohtaisesti nähdä, miten käy
leskien, kun heidän kuuluisat miehensä kuolevat. Huoneita on liian
paljon, ne ovat liian väljiä, liian korkeita, liian tilavia, niissä
ei kukaan enää vieraile. Silloin tällöin joku mustissa ilmestyvä
rouvan-käppyrä, joka entisenä talon tuttuna on ehkä saapunut
lohduttamaan ja suuren muutoksen jyrkkyyttä lieventämään, istutetaan
sohvan toiseen päähän ja häntä kahvitellaan, mutta sitä varten ei tässä
sohvassa todellakaan tarvitse enää olla päällyksenä sinistä samettia,
tarpeeton on parkettipermanto, tarpeettomat myöskin lasikiiluiset
kattokruunut ja raskaat pöytälamput, matot, flyygelit, taulut,
veistokuvat. Kaksi pientä huonetta siihen vierailuun riittää ja
keittiökomero.

Niin oli maailman loisto lopussa.

Ja vihdoin muutkin kenraalskan, kuvernöörskän ja senatorskan entiset
tutut unohtavat pienen, merkityksensä kadottaneen Elisabetin. Mitäpä
hän ja hänen pikku fennomaniansa oikeastaan merkitsikään nyt enää, kun
kenraali itse oli kuollut? Tavallinen, verraten varattomaksi jäänyt,
pian unohduksiin joutuva leski, siinä kaikki!

Mutta tähän vanhan, yhteisen fennomaanisuuden pohjalle rakentuneiden
tuttavapiirien vieraantumiseen Elisabetista, erimielisten, ratkaisevien
väittelyiden syntymiseen entisten ystävysten välillä, oli antanut
aihetta myöskin muuan erikoisseikka, joka niinkuin merestä pistävä
kallio jakoi kahtia ennen yhtenäiset vedet, niiden voimatta enää
milloinkaan yhtyä. Elisabetin vanhat ystävät moittivat häntä näet
suuresti sen johdosta, ettei hän ollut tahtonut panna tikkua ristiin
sen "kulttuuriskandaalin" välttämiseksi, jonka hänen poikansa Arvid oli
aiheuttanut keskeyttämällä äkkiä alkavan tuomariuransa ja esiintymällä
loksuttavissa puukengissä nokisena seppänä kaupungin töissä, jopa
uhaten muuttaa maalle maajussien mukana turpeita puskemaan. He
moittivat Elisabetia, että hän oli saattanut rauhallisin mielin
tämmöistä villitystä katsella annettuaan lisäksi itse siihen
alkusysäyksen tolstoilaisten oppien suosimisella. Kun Elisabet nyt
näki, mihin tuo Tolstoi oli vienyt, eikö hänen olisi pitänyt kaikin
voimin yrittää palauttaa pitkälle ennättänyttä, lupaavaa lukumiestä
järkiinsä ja estää häntä tuhoamasta koko tulevaisuuttansa!

Nämä aluksi kaikessa ystävyydessä annetut neuvot johtivat kuitenkin yhä
kiihkeämpiin väittelyihin ja peräti sovittamattomiinkin käsitysten
eroavaisuuksiin.

Asia kävi Elisabetille vielä kiusallisemmaksi, kun muuan kuuluisa
armeenialainen vapaakirkollinen saarnamies, Amirhanjantz, ilmestyi
esitelmöimään Helsinkiin ja haisteltuaan vähän täkäläisiä tuulensuuntia
heti otti tuon yleisenä puheenaineena olleen tapauksen ensimmäisen
esitelmänsä aiheeksi. Hän esiintyi yliopiston juhlasalissa ja kokosikin
sinne yleisöä ääriä myöten.

Me istuimme Elisabetin kanssa vierekkäin vastapäätä puhujalavaa, pieni
Elisabet vetäytyneenä ikään kuin minun suojaani, vältellen suuren
yleisön huomiota, mikä oli hänelle aina ollut kaikkein vaikeimmin
siedettävää.

Amirhanjantz käsitteli ainettaan perusteellisesti, niinkuin Saksassa
kasvatettu tiedemies ainakin. Ensiksikin sai Tolstoi häneltä aimo
ripityksen. Lyhyesti ja huumorin höystämänä hän todisti Tolstoin
elämänkatsomuksen nurinkurisuuden vedoten lukuisiin hänen
arvostelijoihinsa, filosofeihin ja jumaluusoppineisiin ja lausuen
kummastuksensa, että vielä meidän päivinämme (1890-luvulla) saattoi
tavata täysijärkisiä ja sivistyneitä ihmisiä, jotka ottivat tuon opin
toden kannalta, jopa saattoivat omaksua sen ainoana uskontonaan,
niinkuin tässä tapauksessa oli käynyt. Esitelmöitsijä syventyi tämän
omituisen ilmiön syihin, ja nyt sai Elisabet vuorostaan ripityksensä.

Osaksi vastailmestyneen kirjan ("Heräämiseni"), jossa sen tekijä tekee
selvää mielenmuutoksensa vaikuttimista, ja osaksi myös yleisön
keskuudessa vallinneen mielipiteiden vaihdon perusteella esitelmöitsijä
totesi, että tekijä ilmeisesti ei ollut saanut minkäännäköistä
uskonnollista kotikasvatusta. Hän ei ollut kodin lämmössä saanut mitään
kannatusta, mitään sisäistä luottamusta siihen pitkälliseen
kirkolliseen kulttuuriin, joka Jeesuksesta Kristuksesta asti on
kehittynyt meidän päiviimme saakka ja josta kouluissa, kotien
ulkopuolella, saa vain muodollisen, ulkopiirteisen käsityksen. Vain
äidit voivat sen lapsillensa antaa. Siinä pahan juuri, siinä ainoa syy,
— sanoi esitelmöitsijä.

— O, arme, arme Mutter! — huudahti hän vihdoin profeetallisesti
korostaen ääntänsä.

Ja minä tunsin, kuinka Elisabet mahdollisimman pieneksi käpristyneenä
painautui viereeni, kun salintäyteisen yleisön päät, sanojen vaikutusta
todetakseen, yht'aikaa kääntyivät häneen päin. Varmaan olivat hänen
silmänsä samalla tavalla puristuneet kokoon kuin ennen muinoin hänen
seistessään suksilla Aleksanderin selän takana ja lähtiessään
hiihtämään vuorelta tuntemattoman laakson syvyyteen.

Palatessamme jalkaisin luennolta Elisabet sanoi kadulla:

— Ihmeellistä, kun he kaikki moittivat minua juuri siitä, mitä itse
pitäisin päinvastoin ansionani, — etten ole koskaan opettanut
lapsilleni muuta kuin mihin olen itse voinut uskoa.

Ja tuo "o arme, arme Mutter" muuttui meidän kahden kesken tavalliseksi
pilasanaksi, jonka aina toistimme toisillemme, milloin jouduimme elämän
vaikeimpien ristiriitojen eteen.

Tämä tapaus sentään oli kuin olikin jonkinlaisena rajamerkkinä
Elisabetin tähänastisen ja nyt seuraavan uuden elämän välillä.
Amirhanjantzin arvostelu oli mennyt kovin auliisti hänen kuulijoihinsa.
Yleisö taputteli käsiään. Kirjan herättämä jännitys laukesi. Kohta
olivat kaikki samaa mieltä esitelmöitsijän kanssa, ehkä ujostelivat
muuta mieltä olleensakaan. Jos mikään, niin ainakin tämä ulkomaalaisen
pitämä esitelmä sai pyyhkäistyksi Elisabetin kokonaan pois muodista,
ainakin mitä tulee hänen entiseen seurapiiriinsä.

Mutta pahasti erehtyisi se, joka kuvittelisi, että Elisabetkin muiden
leskien tavalla olisi tuntenut jotakin katkeruutta asemansa
menettämisen johdosta, jotakin nöyryyttävää elämänpettymystä tämän
tavallisen leskenkohtalon vuoksi.

Kävi ihan päinvastoin. Jotakin vapautunutta, tarmokkaan riemukasta tuli
Elisabetin olemukseen. Hän oli kyllä elänyt tähän asti "yhteisen
innostuksen" ilmakehässä. Mutta osasi hän elää itsekseenkin.

Ensiksikin hänellä alkoi kohta olla uusia, nyt jo aivan "omia"
tuttavia. Puhumattakaan hänen vaasalaisista ystävistään, jotka
Helsingissä oleskellessaan eivät milloinkaan unohtaneet käydä hänen
kanssaan seurustelemassa, kerääntyi hänen ympärilleen suurin joukoin
"ihan uusia ihmisiä", jotka liittyivät häneen hänen oman, koruttoman,
itsenäisesti ajattelevan olemuksensa vuoksi eivätkä enää minkään
"aseman" vetovoimasta. Näiden joukossa ei ollut enää paljonkaan
erikoisesti fennomaaneja, vaan sekaisin sekä suomalaisia että
ruotsalaisia, ihmisiä mitä erilaisimmista piireistä. He olivat
ikäänkuin nyt vasta löytäneet Elisabetin, jonka luokse hänen "asemansa"
oli tätä ennen päinvastoin sulkenut heiltä tien. Varmaankin hän oli
täällä Suomessa jotensakin harvinainen ilmiö tuon ihmeellisen
välittömyytensä vuoksi. Kun jokin ajatus, aate, häntä innosti ja hän
alkoi sitä selostaa ja todistella naapurilleen, oli hänelle aivan
yhdentekevää, kuka hänen kuulijansa oli, ikäänkuin hän olisi tuntemalla
tuntenut ihmissielujen yhteyden ja siksi ollut huomaamatta, oliko hänen
naapurinsa nuori vai vanha, ylioppilas vai professori, kreivitär vai
pyykkimummo. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen silmänsä pyöristyivät ja
suurenivat, ja hän katsoi aivan suoraan toisen silmiin, minkään
voimatta päästä kahden toisillensa avautuvan sielun yhtymistä
häiritsemään. Ja varmaankin keskustelija — olipa hän kuka tahansa —
vaikka yhteisymmärrystä ei olisikaan saavutettu, tunsi tuon sielujen
yhteyden, johon Elisabet häntä vaati ja joka oikeastaan lieneekin
kaiken tosiystävyyden pohjimmainen peruste.

Toiseksi, ei hänen aivan niin yksinäinen tarvinnut olla. Olihan
Elisabetin lapsista jo viidellä oma perheensä ja oma kotinsa, ja
kirjeenvaihto heidän kanssaan oli mitä vilkkain.

Näistä eli Kasper, naimisissa Emma Ahosen kanssa, Kuopiossa
kielenkääntäjänä kuvernöörin virastossa ja koulunopettajana.

Arvid, naimisissa Emmy Parviaisen kanssa, oli muuttanut perheineen
maaseudulle ja valmisteli maanviljelystöihin ryhtymistä.

Eerik eli Eero, naimisissa Saimi Svanin kanssa, harjoitti maalaustöitä,
oli juuri muuttanut Pariisista ja asettunut asumaan Helsinkiin.

Armas, naimisissa Maikki Pakarisen kanssa, oli hänkin asettunut
Helsinkiin, ja

Aino, naimisissa Jean Sibeliuksen kanssa, asui Helsingissä.

Niin että kyllä Elisabetilla olisi ollut valittavana montakin kaupunkia
ja uutta kotipaikkaa itsellensä; ei hänen olisi tarvinnut yksin olla.

Elisabet valitsi kuitenkin maaseudun.

Hän ajatteli kaiketi näin: "Arvid tarvitsee apua palstatilan ostoon.
Mutta ei siinä kyllin. Arvid tosin kuvittelee voivansa omin neuvoin
rakentaa, jaksavansa itse hoitaa hevosen, kyntää ja muokata maat
ottamatta mitään renkiä, mikä olisikin vastoin hänen periaatteitaan.
Mutta hän tärvelee itsensä. Tässä on siis jotakin tehtävä."

Näin mietittyänsä Elisabetkin muutti maalle, sinne mihin Arvidit. (Näin
hän kutsui yhteisesti vaimoani ja minua.) Hän auttoi heitä palstatilan
ostossa.

Mutta jäljellä olevilla avio-osansa varoilla hän lisäksi osti
itsellensä sen pienen emätilan, Vieremän, josta Rantalan palstatila oli
erotettu.

Tänne hän asettui laaksoon asumaan talonpoikaiseen suureen tupaan ja
kahteen kamariin. Ja hän otti taloonsa kaksi vankkaa renkiä, joista
toista sanottiin voudiksi ja jonka taisi olla määränä auttaa
tarvittaessa Arvidia.

Sitten hän vain silmäili ylös vuorelle, ettei Arvid päässyt riehumaan.
Elisabetilla oli vanha kiikari, jolla hän jo Arkadian teatterissa oli
yleisöä katsellut ja jolla hän nyt Vieremän pihalta saattoi tarkkaan
nähdä, mitä Rantalan pelloilla kulloinkin tapahtui.




II. PIENI TALO OLI JÄRVEN RANNALLA.


Kaislainen, osaksi tukkilautan peittämä lahden poukama, joka keskeltä
aukeaa järveksi.

Taivaanrantana matalat saarimaat.

Vasemmalle jää pieni sahalaitos lautatarhoineen ja ruskettuneine
porovalleineen.

On kaksi korkeampaakin kohtaa: vasemmalla kallioniemi, oikealla
lehtimetsää kasvava vuori. Mutta nämä korkeudet painavat keskimaisemaa
vain yhäkin laakeammanluontoiseksi.

Horisontin kiinnostamatonta laakeutta tehostavat nyt vielä varhaisen
aamuhämärän pitkät, harmaat pilvet ja niiden alla kirkastuva vihreä
avotaivaan viiru.

Semmoinen on näky aamun ensi kajastuksessa pienen talon rannalta
poispäin katsoessa. Mutta itse talon erikoisuuksia tuskin vielä
erottaa. Asumuksen arvaa vastavuoratuksi ja vernissatuksi, koska se on
kellertävä. On tuossa pihalla punerva eloaitta parvekkeineen,
punertaa myöskin puinen navetta, viistosti rikkoen talonaseman
suorakulmaisuuden.

Rannan vietteessä erottuu puutarhantapaista, pitkiä lavoja asumuksesta
alkaen rantaan päin ja hyötypensaiden rivejä.

Nyt kuuluu jo ovien avaamista. Ja nopeasti vaalistuvassa aamuhämärässä
näkyy vaimoihminen tulevan heräävästä talosta käsin puutarhaan päin.
Hänellä on pärekoppa kädentaipeessa ja aamuviileyden tähden vaippa
päässä, ristiin sidottuna vyötärysten ympäri. Vaippa on tummaruutuinen,
muu vaatetus harmaa tai vaaleansinervä. Kohta aurinko nousee.

Hän menee keskelle puutarhaa, laskeutuu polvilleen erään porkkanalavan
ääreen ja alkaa sitä harventaa.

Auringon noustua vuoriniemen takaa lämmittää vaippa liikaa, ja hän
käärii sen pois vapauttaen harmaantuvan päänsä. Mutta nyt valon
lisäännyttyä hän huomaa, että harvennuksen ohella rivien välyksetkin
kaipaavat kitkemistä ja kuohkeuttamista. Hän siirtyy takaisin penkin
päähän ja aloittaa työnsä uudelleen. Rivien välykset — ne ovat hänestä
kaikkein hauskimmat kitkeä.

Vieläkin hauskempaa tämä työ tietenkin olisi, jos sen teossa saisi
viipyä mielin määrin, kuohkeuttaa maan syvältä ja äärimmäisen hienoksi.
Mutta tässä on alituinen taistelu hyödyn näkökannan kanssa, täytyy
ajatella, että kannattavaisuuden puolesta porkkanapenkkiin ei
oikeastaan saisi tuhlata aikaa, erittäinkin kun pitäisi saada heinät
tehdyiksi ja talossa on kiireet. Hän on sen vuoksi asettanut pitkään
porkkanapenkkiin pienet tikut noin sylen päähän toisistaan osoittamaan,
kuinka paljon saa joka päivä uhrata aikaa tälle mielityölle, joka
oikeastaan on varkautta oikealta työltä. Eilispäivänä on ollut niin
paljon muuta touhua, ettei ennättänyt ollenkaan kitkeä. Sen vuoksi nyt
on pitänyt näin varhain nousta, — on ehdittävä samana päivänä kaksi
tikunväliä. Sittenhän saa siirtyä jo punajuurikaspenkkeihin, mikä työ
käy nopeammin ja erinomaisen hauskuutensa vuoksi aina jää viimeiseksi
makupalaksi.

Vuoren takaa nouseva aurinko jo paistaa vinosti hänen kitkemälleen
lavalle. Porkkanat seisovat suorina kuin sotilaat rivissä parin tuuman
päässä toisistaan, ja niiden hienot varjot lankeavat siron
yhdensuuntaisina puhdistetun mullan pinnalle. Västäräkki tekee
uhkarohkeita juoksuhyökkäyksiä napatakseen pikku lieroja ihan kitkijän
sormien luota.

Hän nousee nyt seisoalleen verryttääkseen hiukan polviaan ja
kuunnellakseen hetken lintusten huikeata viserrystä rantapuissa. Se on
Elisabet, Vieremän talon emäntä.

Sanomaton riemu täyttää hänen sydämensä tänä varhaisena hetkenä, kun
hän vuorelle katsahdettuaan huomaa kahvisavun siellä kohoavan Rantalan
rakennuksen piipusta. Emmy miniäkin on siellä siis jo aamuhommissaan.
Kylätie nousee jyrkästi vuorelle kiertäen peltojen keskitse. Se tie
loistaa päivällä häikäisevästi joka suunnalle ja on koko seudun
tunnusmerkkinä. Sitä myöten Elisabetin ajatukset myös lennähtävät aina
vuorelle; se on liian jyrkkä, että hän voisi sinne mennä milloin vain
mieleen juolahti, mutta hän tietää ja voi kuvitella pilkulleen, mitä
mäellä kulloinkin tapahtuu: nyt Arvid tulee tallista, nyt joku kiertää
ylös kaivon rautaketjua ja osa vedestä läikkyy täysinäisestä korvosta
takaisin kaivon pohjaan, nyt Emmy jo odottaa Arvidia avonaisella
kuistilla ja he rupeavat yhdessä juomaan kahvia, hevonen häkkireen
eteen valjastettuna sill'aikaa hamuilee pihamaan ruohoja. Kaikki on
tiedossa, vouti seuraa töitä toisella silmällään eikä mäellä voida
mihinkään ryhtyä heidän kahden saamatta siitä vihiä.

Nyt Elisabetin täytyy kuitenkin painautua nopeasti takaisin polvilleen
lavansa eteen. Hän kuuli omalta pihaltaan kakkularautain rämähtävän
maahan. Se merkitsee, että vouti on tullut omalta puoleltaan ja
valmistuu hänkin hevosta valjastamaan heinäreen eteen. Sitä ennen hänen
on kuitenkin ajettava järvestä kasteluvettä puutarhaan. Jos Elisabet
olisi pystyssä, huomaisi vouti hänet ajaessaan rantaan. Sitä ei
Elisabet tahdo. Sillä vouti voisi luulla, että hän näin varhain
nousemalla tahtoisi vaatia muitakin aloittamaan työnsä aikaisemmin.
Mutta mitään sellaista ei Elisabet ole lähimainkaan ajatellut. Hän vain
pelkän elämänriemun tähden ei voinut olla nousematta porkkanalavaa
kitkemään. Ja sitäpä ei vouti puolestaan voi ikinä ymmärtää. Hän aina
vain luulee, että Elisabet, joka ei työväeltänsä mitään koskaan
tiukkaa, näin tahtoo muka vain esimerkillään antaa käskyn töiden
aloittamisesta varhemmin. Voudin kasvoilla, joissa kaikki mielialat
helposti kuvastuvat, näkyy usein tämän väärinkäsityksen johdosta pieni
loukkaantumisen piirre suupielissä.

Siksipä Elisabet piiloutuu, ja voudin ajaessa rantaan hän on melkein
liikkumaton, sormet vain eivät malta olla hypistelemättä multaan
jääneitä saviruohon ituja, ja mieli ei voi olla edelleen
riemuitsematta.

Se vuorenlaelta kohoava savu se on hänelle itselleenkin
käsittämättömästä syystä saanut hänen riemunsa aivan yli laitain
pursuavaksi. Ehkä sen savun rauhallinen yleneminen kertoi hänelle,
kuinka harmonisen sovinnollisesti Emmykin jo suhtautuu kohtaloonsa:
maalle siirtymiseen ja tulevaisuuden toiveista luopumiseen.

Taas tapahtuu Elisabetille se, että hän riemuitsee, vaikka ei voi
läheskään selittää itselleen oman riemunsa aihetta. Ehkä se ei
kärsikään selitystä. Ehkä se, jos asiat oikein syvältä ottaisi ja
kävisi ajatuksissaan oikein saivartamalla uudelleen lävitse kaiken
alusta asti, hajoaisi perusteettomana kuin tuhka tuuleen. Ehkä ihmiset
ovat oikeassa, jotkut läheisistäkin, jotka katsovat, että hänellä olisi
päinvastoin täysi syy olla huolissaan Arvidin asiain kääntymisestä
sille epätietoiselle, häilyvälle pohjalle, millä ne nyt ovat. Usein he
niin pätevillä syillä todistavat esimerkiksi tämän maallemuuton
järjettömyyttä, että Elisabet on katsonut parhaaksi ikään kuin
teeskennellä ihmisten edessä olevansa ainakin jossakin määrin muka
huolissaan. Mutta itsekseen hän ymmärtää riemunsa olevan riemua juuri
siksi, että hän osaa olla kokonaan penkomatta noita huolestuttavia
asioita, uskoa, että kyllä kaikki "jollakin lailla" (tavalla tai
toisella) parhainpäin selviää.

Kun ne ihmiset eivät tahdo uskoa mihinkään näkymättömään ylimpään
johtoon, vaan huolehtivat ja huolehtivat!

Kun eivät ollenkaan osaa ymmärtää riemun voivan syntyä juuri siitä,
että _uskaltaa_ olla tulevaisuudesta huolehtimatta! Kunhan vain _nyt_
menettelee uskonsa mukaan oikein. Mitä enemmän uskaltaa, — mitä
uhkaavammilta semmoisen menettelyn seuraukset näyttävät, — mitä
rohkeammin syrjäyttää pelon ja on päästämättä sitä vaikuttamaan
menettelyyn, sitä suurempi riemu. Mutta tuotapa ei parhaallakaan
tahdolla saa ihmisille selitetyksi. He vain luulevat, että kaikki
tyynni riippuu ihmisen omasta huolehtimisesta ja että siis täytyy
määrätietoisesti osata luoda omaa tulevaisuuttansa. Kun kaikki onni
riippuu päinvastoin siitä, että tulevaisuuttaan ei voi ollenkaan itse
luoda ja että kokonaan luopuu huolista sen asian suhteen.

Tämä nyt oli Elisabetin usko, josta hän eli, mutta jota hän ei osannut
toistaiseksi millään sanoilla ihmisille selittää, niin suuri halu kuin
hänellä siihen olisikin ollut. Jos vielä läheisille osasikin jotenkin
vihjailla, niin kuinkapa selitellä vieraille ja koko sille oudolle
uudelle maailmalle, jonka keskuuteen hän oli joutunut?

Vouti taisi sittenkin huomata hänet ajaessaan vesitynnyriä rannalta,
koskapa hän työn tehtyään tuli hitaasti kävellen alas puutarhan
vietettä ja tervehdittyään asettui emäntäänsä puhuttelemaan.

Elisabet nousi seisoalleen ja silmät pyöreinä, syyllisenä katsellen
voutia odotteli, mitä tällä oli sanomista. Vaikka vouti puhuikin
pyöreästi hymyillen, olivat suupielet todellakin hiukan venähtäneet.

— Jaa-a, sanoi hän, — kenraalska on jo töissä, joo, joo, saisihan se
vaimokin tulla tänne kitkemään, koska näillä töillä näkyy olevan niin
kiiru.

Voudin vaimon tehtäviin kuuluivat oikeastaan vain navetta-siat, mutta
voudillahan oli tietenkin käskyvalta.

Ei tapahtunut ensikertaa, että vouti uhkasi lähettää oman vaimonsa tai
jonkun muun käskyläisensä avustamaan kenraalskaa sinne, missä näki
tämän jotakin puuhaavan. Hän tietenkin oli käsittänyt tehtäväkseen
_palvella_ kenraalskaa ja katsoa, ettei tämä saanut mitään toimittaa
omin käsin.

Uudellamaalla rahvasväestö on tai oli joitakin vuosikymmeniä sitten
enemmän kuin ehkä muissa Suomen maakunnissa herraskartanoiden
vaikutuksen alaisena, mikä ilmeni verraten jyrkän ja toisillensa
vieraan luokkaeron säilymisenä. Välittömässä herrasväen palveluksessa
olijat, kuten keittiöläiset ja sisäköt, samoin kuin usein työnjohtajat,
isäntärengit, jopa kuskitkin, saivat kyllä itseensä jonkinlaista
pinnallista herrastapojen ulkokuorta, mikä teki heidät omissa
silmissään vähän "paremmiksi ihmisiksi" kuin rengit ja torpparit. Mutta
syvemmälle katsottuna ei heissä ollut suinkaan muuttunut tämmöisten
seutujen rahvaalle ominainen ulkopuolisten suhteiden nöyrä orjamaisuus
ja sisäisten suhteiden syvä vieraus, päinvastoin se oli saanut lisäksi
teeskentelemisen ja liehakoimisen ikävän lisäpiirteen, joka vain
syvensi todellista vierautta.

Elisabetin vouti ei ollut milloinkaan palvellut herraskartanossa tai
muutenkaan päässyt näkemään herrastapoja. Hänen nykyinen voutinimensä
johtui vain siitä, että hän nyt oli odottamattaan joutunut
"kenraalskan" palvelijaksi. Olisi siinä moni muukin hänen sijassaan
kulkenut olkapäät entistä kohompana, kun tämä pestaus tuli kylässä
tiedoksi. Mutta kun hän sitten todella muutti kenraalskan taloon
saatuaan sekä vaimoltaan, joka oli kyllä herrasväkiä palvellut, että
muiltakin yhtä viisailta vanhoilta vaimoilta ja miehiltä ankarat
varoitukset ja tarkat ohjeet, miten semmoista korkeutta kuin
"kenraalskaa" oli palveltava, olikin koko hänen olonsa talossa ollut
pelkkää outoutta ja ihmettä. Ei ihmeeksikään saanut mokomalta emännältä
mitään käskyä kuulla, vaan piti itse tehdä kaikki oman tahtonsa mukaan,
vieläpä päinvastoin antaa kenraalskalle neuvoja, miten parhaiten
järjestää talon työt, mitä olisi ensin tehtävä, mitä sitten, mitä
jätettävä kokonaan tekemättä.

Niinkuin nytkin, kun vouti oli tullut puutarhaan tiedustamaan töiden
järjestystä ja vaatimaan kenraalskalta selvää vastausta (sillä paha oli
heinäaikaan ottaa edesvastuuta yksin hartioilleen).

Oli kysymys, hajoittaako vielä heinät seipäiltä vai joko ajaa latoon ja
kuinka monta miestä sai ottaa apureiksi ja montako naista.

Elisabet joutui lujille.

Tämmöisissä tapauksissa, jolloin talonemännän arvovalta olisi ollut
säilytettävä ja päättäväisyyttä osoitettava, hän vain ikäänkuin
pelästyneenä katseli kysyjän silmiin ja koetti pian päästä noiden
silmien kautta tunkeutumaan toisen aivoihin nähdäkseen, mikä tuon
toisen mielestä oli tässä tapauksessa viisainta tai sitten mikä olisi
ollut eniten toisen mieleen.

Useimmissa tapauksissa hän arvasi oikein ja antoi senmukaisen käskyn.
Silloin voudin kasvot ilahtuivat. Molemmat erkanivat tyytyväisinä.

Mutta jos hän sattui arvaamaan väärin, silloin voudin suupielet
venähtivät ja hän alkoi kielteisesti myönnytellä sanoen: joo, joo.
Siitä taas Elisabet kohta tiesi, että voudin mielipide oli juuri
päinvastainen, ja hän kiirehti muuttamaan oman mielipiteensä
päinvastaiseksi. Näin he jälleen erkanivat tyytyväisinä. Sellainen oli
tämä kenraalska maalaisemäntänä.

Voudin mentyä Elisabet ajatteli:

"Kun ei se nyt vain ketään käskisi puutarhaan kitkemään!"

Hän ei ollut ajoissa keksinyt mitään tekosyytä tuon asian estämiseksi,
oikeata syytä taas ei voinut ilmaista.

Sillä saada tuo mies uskomaan, että voi olla ihmisiä, jotka heräävät
ennen auringonnousua ja vuoteessaan hytisevät riemusta ajatellessaan
pääsevänsä kohta puutarhaan porkkanapenkkiä kitkemään, — se oli toki
mahdotonta.




III. KENRAALSKA PERUNAPELLOLLA.


Elisabet vältteli tarkasti yleisen huomion herättämistä, mihin hänen
toimensa — kansan mielestä täysin hänen arvolleen sopimattomina —
antoivat kylläkin aihetta. Erittäinkin naapurikylien vanhojen vaimojen
keskuudessa. Tavatessaan he tarttuivat suustaan kenraalskan nimiin.

Mutta kerranpa muistan hänen julkisen kylätien varrella joutuneen
pahasti "kiinni". Asia oli tämmöinen.

Syksy oli kovin sateinen, mutta perunat olivat vielä maassa. Vanhat
sanoivat, että sateitten jälkeen voi tulla pakkaset, ja maan
routaantumista peläten ihmiset alkoivat nostella perunoita poutia
odottamatta. Kaikilla perunamailla kuhisi kirjavanaan naisia ja
alaikäisiä.

Niinpä kenraalska, jonka katse alati piti silmällä, mitä Rantalan
mäellä hommailtiin, näki myös poikansa kyntävän auki perunavakoja ja
sitten itse noppivan perunoita pärekoriin.

Elisabet meni voudin puheille sanoen, että nyt pitäisi mennä
"herasöödinkiä" auttamaan. (Minulla oli tämmöinen titteli kansan seassa
lähtemättömästi ja taitaa olla yhä vieläkin.)

Vouti oli siihen vastannut, että kenraalskan oma perunamaa olisi ensin
saatava selväksi ja ettei siihen enää menisi kuin huomispäivä. Vouti
lupasi viedä hevosen ja Vieremän väen huomenna ylös Rantalan mäelle, ja
kädenkäänteessä silloin perunat nostettaisiin.

Sanan voudin lupauksesta Elisabet kohta toimitti Arvidille. Mutta siitä
huolimatta tämä vain jatkoi työtänsä yksin ja omin neuvoin.

Nyt Elisabet vihdoin suorastaan närkästyi voudillensa, joka oli ottanut
sellaisen vallan, että kaikki asiat tapahtuivat talossa hänen eikä
emännän tahdon mukaisesti. Kuinka varmana vouti taas astelikaan
takaisin Vieremän perunamaalle!

Pitäisikö Elisabetin siis antaa mahtikäsky? Sanoako voudille: työt
meidän perunapellolla seisomaan, ja mars kaikki Rantalan mäelle!

Mikä loukkaantumus, mikä suupielien venähtäminen koko viikoksi, mikä
välien synkistyminen siitä olisikaan seurauksena! Ja todella, mikä
epäjohdonmukaisuuden, mikä särkyneisyyden tunne Elisabetin omassakin
rinnassa!

Mutta mitä siis tehdä?

Eikö sopusointuisuuden ja iloisen rauhan säilyttäminen hänen ja väen
välillä ollut nyt tullut hänen jokapäiväisen elämänsä tärkeimmäksi
asiaksi? Eikö se ollut hänen sisäisintä uskontoansa? Mutta
mahdotontahan oli myöskin nähdä Arvidin kyntävän puolimärkää maata ja
itse noppivan perunoita, erittäinkin kun — teatterikiikarilla katsoen
— kun hän näytti olevan avojaloin, housunlahkeet polviin asti
käärittyinä, tietysti saappaitten säästämiseksi. Saappaat ehkä
säästyvät, mutta hän vilustuu ihan varmasti! Ja kun kuitenkin koko
Vieremä oli ostettu vain Arvidin auttamiseksi!

Tuskastuneena hyörittyään jonkin aikaa talousasioissa ja yhä vain
miettiessään tätä järjen ja tunteiden ristiriitaa "selvisi" asia äkkiä
hänelle, selvisi, mitä hänen oli tehtävä.

"En sittenkään rupea komentamaan", — hän ajatteli, — "menen yksin.
Ihminen saa komentaa vain itseänsä." Ja hän valmistautui lähtemään vain
yksin auttamaan Arvidia. — "Ihmisen valtapiiri älköön ulottuko tätä
kauemmaksi", — ajatteli hän katsellen omia käsiään.

Näin hänen todella tulevan pitkin tietä, valkoinen liina käärittynä
otsan yli niskaan, kaksi pärekoria toisessa kädessä, toisessa
perunakuokka.

Aina kun hänelle oli jokin "selvinnyt", hänen kasvonsa olivat
kirkastuneina, silmäin ympärystät olivat hiukan punaisemmat kuin
kasvojen muu iho, joka puolestaan oli ikäänkuin tavallista kalpeampi,
ja hänen puheessaan oli hillittyä, elämänilosta sykähtelevää rauhaa,
niinkuin voi ajatella olevan ihmisellä, kun hän on ottanut askelen
ylöspäin niillä loputtomasti kohoavilla astuimilla, jotka joskus vievät
aavistettuun täydelliseen kirkkauteen.

Niin nytkin.

Mäelle tultuaan hän ensin alkoi vanhalla äidin oikeudella moittia minua
terveyssääntöjen laiminlyömisestä, niinkuin oli tehnyt lapsena
ollessani.

"Sinä olet aina ollut semmoinen, että kaikki taikka ei mitään", —
sanoi hän, tarkoittaen sillä, että minä olin muka mennyt
tolstoilaisuudessa liian pitkälle, kun en tahtonut käyttää palkattua
apulaista ja ylenmäärin rasitin itseäni. Hän sanoi kyllä ymmärtävänsä,
että voudin, renkien ja siivoojain käyttäminen, niinkuin hänellä
Vieremässä, oli oikeastaan epäjohdonmukaista hänen puoleltaan. Mutta
olihan sekin sentään parempi kuin hänen entinen elämäntapansa, ja
ihmisen oli tyydyttävä pieniinkin askeliin.

Ja niin hän johtui puhumaan siitä, mikä hänelle oli äsken juuri
selvinnyt. Pienet, vähittäiset askelet olivat luotettavammat kuin
harppaukset, sanoi Elisabet.

Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että antaa jokaisen tehdä niinkuin
hänestä on järjellisintä ja parasta.

Nauroimme kyyneliin asti, kun kuvittelimme, miten hurjiin tuloksiin
tämmöinen menettely voisi talon asiat saattaa, jos väki alkaisi pitää
järjellisimpänä ja parhaimpana esimerkiksi kuumana heinäpoutana
hakeutua pensaikon siimekseen romaania lukemaan tai kokonaan luopua
työstä, vaikkei kyllä palkasta.

Mutta sittenkin olimme sitä mieltä, että jokaisella olkoon valta
menetellä oman järkensä ja omantuntonsa mukaan ja että komentaa ihminen
ei saa muita kuin itseänsä.

Elisabet ei ollut muistanut ottaa työhön tullessaan mitään risakenkiä
jalkaansa, ja nyt hän huomasi, että maa paikoitellen vajotti ja
multakokkareita tarttui hänen hyviin jalkineihinsa suuresti vaikeuttaen
liikkumista avatussa vaossa. Hän siis meni siihen lepikkoon, joka oli
pellon alapäässä tieojan pientarella, ja hetken viivyttyään tuli sieltä
avojalkaisena, reippaasti ryhtyen kokoamaan perunoita, kädellään
hieraisten niistä mullan ja viskaten ne koreihinsa.

Ollessaan tämmöisessä asussa, selkä kumarassa, häntä ei mikään enää
erottanut kylän muista peruna-akoista, ei puvun, päähineen eikä
jalkineiden puolesta.

Iloinen puhelumme keskeytyi, sillä harvoin enää jouduimme kohdakkain
niin kauan kuin vakojen ajoa kesti.

Kun päästyäni alas tien puolelle lepuutin lepikon takana hevostani,
pysähtyi tiellä — minua huomaamatta — muuan Vappulan kylän
muonamiehen vaimo, joka oli puotimatkalla pysäkille päin. Hän seisahtui
odottamaan toista vanhaa vaimoihmistä, joka oli ilmeisesti samalla
matkalla ja oli jäänyt jälkeen.

Heidän yhdyttyään pysähtyi jälkimmäinenkin, ja edellinen sanoi,
viitaten Elisabetiin päin:

— Kas kun on näköin käyny huanoks, kun en pääs tundema kuka tuol
herasööringin pelloll noppii.

— Mahtaiskohan olla Linkreenska? — arveli toinen.

— Olet sääkin sokee, eihän toi nyt Linkreenska ole! Linkreenska!

Samassa Elisabet oikaisihen, ja ollakseen multaisia sormiaan
käyttämättä pyyhkäisi käsivarrellaan hiussuortuvan otsaltansa.

— Herraijesta! — säikähti ensimmäinen vaimo työntäen toisen kulkemaan
edellään, — se on kenraalska itse! — ja alkoi mennä huristaa toisen
ohi taakseen katsomatta.

— Jesta varjelkoon! Kenraalska! — huudahti toinenkin, rientäen
kumppaninsa rinnalle.

He menivät nopeasti, hameitten takaliepeet hulmusivat. He aivan kuin
pakenivat, kaiketi välttääkseen tervehtimisen velvollisuutta ja
ollakseen nolostuttamatta kenraalskaa ja itseänsä tämän räikeänoudon
tilanteen johdosta.

Elisabet onneksi ei aavistanutkaan tuon huomion ja tuon paon syytä.




IV. AMANDA GRAHN KÄY VIEREMÄSSÄ.


Vieremä — se ei ollut Elisabetin talon virallinen nimi.

Sen nimi oli ennen ollut toinen. Se mainittiin maakirjoissa ja
rekistereissä nimellä Flasi skattehemman n:o 3 i Virkby by af Lojo
socken. Kooltaan se oli 1/16 manttaalia, noin 70 tynnyrinalaa.
Rakennukset olivat aivan kylätien vieressä, jonka vuoksi Elisabet oli
ensi asioikseen istuttanut pihan suojaksi koivuja ja kuusiaidan.
Asuinrakennus korjattiin ja täydennettiin. Ränsistyneen navetan ja
tallin tilalle rakennettiin uudet. Kauppahinta oli ollut seitsemän ja
puoli tuhatta silloista Smk., mutta korjauksineen oli tämä asia niellyt
melkein kaiken, mitä Elisabetille oli naimaosana perinnönjaossa tullut.

Vieremä-nimen käsittivät ympäristön asukkaat, lohjalaiset, joilla oli
huono kielikorva, johtuneen muka siitä, että kenraalska oli asettunut
asumaan poikansa palstatilan "viereen". Mutta niin ei ollut asianlaita.
Tämä nimi, joka sille sitten kuvernöörintarkastuksessa virallisesti
vahvistettiin, oli talolle annettu sen iisalmelaisen Vieremä-pappilan
muistoksi, joka oli ollut Juhani Ahon lapsuudenkotina hänen isänsä
ollessa mahtavan Laguksen apupappina. Tuo kaukainen, punamullalla
sivelty kappalaisen asunto oli puolestaan saanut nimensä jostakin
muinaisesta maan vieremästä, ja nimi oli tullut meille rakkaaksi
Ahon ainaisten kertomusten, luonnonkuvausten ja runollisten
lapsuudenmuistelmain vuoksi. Elisabetin Vieremä ei ollut minkäänlaisten
maanvieremäin muodostamassa paikassa. Se oli Salpausselän eli oikeammin
Lohjanselän kivisten vuorijonojen välisessä laaksossa, toisella
kupeellaan Lohjan järvi, toisella graniittikallioiden seiniä.

Mitä taas Amanda Grahniin tulee, tuohon uskolliseen hoitajaan
lapsuutemme ajoilta, niin hän oli aito lohjalainen ja asui Lohjan
kauppalassa, joka oli noin 8 kilometrin päässä meidän Virkkalan
kylästä.

Hän oli jo käynyt vanhanpuoleiseksi enkä tahtonut uskoa silmiäni, kun
hänet nyt näin. Vain hänen pienuudestaan ja hänen perunanenänsä tutusta
nupukasta, joka nenänpääksi jouduttuaan yllättävästi muutti suuntansa
suoraan ylöspäin, hänet saattoi tuntea entisaikain Amandaksi, varhaisen
lapsuusaikamme uskolliseksi ystäväksi. Hän oli joutunut palvelijaksemme
kohta ensimmäisenä vuonna Viipurista Helsinkiin muutettuamme.

Silloin hän vielä oli nuori ja pullean pulska.

Isämme ankaran vaatimuksen mukaisesti hän ei ollut saanut kanssamme
puhua muuta kuin suomea, jota Amanda kuitenkin osasi huonosti.
Niinpä hänen mielestään saattoi jotakin tarvita "anjeleegist".
_Pitäisi_-muotoa hän ei milloinkaan voinut oppia, vaan sanoi "pidisis",
ja niin poispäin. Mutta hän oppi sitä väärää suomeansa puhumaan hyvin
sujuvasti ja nopeaan. Isä ei olisi hänestä tämän sekamelskan vuoksi
oikein huolinut, mutta Amanda oli osannut pian muuttua Elisabetin
oikeaksi kädeksi. Amanda tiesi kaikki, mitä Helsingissä oli tiedettävä,
opetti tuntemaan kauppatorin salaisuudet, puodit, missä mikin tavara
oli parasta ja halvinta, ja hänen ruotsalaisuutensa oli kodin
ulkopuolisissa asioissa suureksi avuksi Elisabetille, koska Helsinki
oli niihin aikoihin vielä niin umpiruotsalainen, ettei puodeissa eikäpä
juuri kauppatorillakaan voinut pelkällä suomella tulla edes
toimeenkaan. Jo tästäkin syystä oli Amanda ollut Elisabetille aivan
välttämätön apuri.

Lisäksi hän oli mainio lasten hoitaja. Hän osasi verrattomasti leikkiä.
Keränä hän saattoi pyöriä pikku veljien ja sisarten kanssa lattialla,
kiivetä sohvien alle, juosta huoneesta huoneeseen, piiloutua
ihmeellisiin paikkoihin ja löytyä vasta, kun oli huhuillen itsensä
ilmaissut. Kun pienokaiset oli nukutettu, otti hän leikkiäkseen
meidänkin vähän isompien kanssa. Hän opetti meille mitä moninaisimpia
leikkejä, "vedä verkaa, kudo sarkaa" — "kätken kätken sormusta" ja
muita, mutta erittäinkin olivat hänen mieleisiään kaikenlaiset
panttileikit, löydettyjen kapsäkkitavarain lunastamiset ja muut
semmoiset vaikeasti suoritettavat tehtävät. Välistä hän — kun
isäntäväki oli kutsuissa tai teatterissa — innostui näihin leikkeihin
niin, että posket alkoivat punoittaa ja tukankiehkurat hajosivat
korvien luota. Saatuaan käsiinsä jonkin pantin, jonka arvasi
omistajalle kovin tärkeäksi ja kalliiksi, hän keksi lunastukseksi ylen
vaikeita ehtoja eikä näyttänyt aikovankaan antaa pois, ellei ehtoa
täytetty. Ujostuttavin ehto oli, kun hän käski suutelemaan itseänsä,
suulle, eikä vain poskelle. Mutta mikäpäs siinä auttoi.

Suutelihan äiti meitä useinkin meidän tuossa iässä ollessamme ja me
äitiä, mutta kovin oudolta tuntui sama hellyydenosoitus, kun suu oli
painettava Amandan suuta vasten. Siihen ei olisi mitenkään suostunut,
ellei pantti olisi ollut niin välttämätön saada hänen hallustaan, eikä
tuota temppua olisi edeltäpäin uskonut niin mahdottoman vaikeaksi,
ennen kuin suut jo lähestyivät toisiansa. Tämä oli lapselle ensimmäinen
ja hämmästyttävän voimakas todistus äärettömästä erotuksesta, joka
vallitsee omaisen ja vieraan välillä, tai ehkä paremmin palvelijan ja
herrasväen välillä.

Amanda rakasti meitä suuresti ja itsensä kokonaan unohtaen hän meitä
huvitti pitkät illat. Hän oli vihainen vain milloin me päivisin häntä
häiritsimme salin ja vierashuoneiden siivoamisessa, sillä tuo työ oli
hänelle toki pääasia, ja pois silloin leikit!

Voineeko ajatellakaan ahkerampaa ja alituisemmin puuhailevaa ihmistä.
En todella muista hänen milloinkaan ahkeroineen omissa asioissaan, että
hän olisi esimerkiksi ommellut jotakin itsellensä tai muuta sellaista.
Sen sijaan hän hääri ja juoksi kuin ajakka talon asioissa. Että
paraatihuoneet olivat viimeiseen pölynhiveneen asti "steedatut",
lattiat kiilloitetut, ikkunaverhot asianomaisesti puhvitetut ja
tärkätyt, niin että kaikki näytti vieraiden silmissä mahdollisimman
"fiiniltä", kas se oli Amandalle kaikki kaikessa ja tuntui olevan
hänelle melkein tärkeämpää kuin konsanaan Elisabetille. Amanda tiesikin
paljon paremmin kuin Elisabet, millaiset olivat Helsingissä herrasväen
hienouden ja komeuden vaatimukset, ja Elisabet sai häneltä siinä
asiassa kuulla alituisia neuvoja.

Amanda taisi olla vähän vallanhimoinen, ja tämä neuvojan asema sai
hänet usein tuntemaan liiaksikin oman arvonsa ja välttämättömyytensä.
Niinpä hän kerran mielenosoituksellisesti muutti ominpäin ja
oman makunsa mukaan Elisabetin järjestämät harsoverhot salin
kadunpuoleisissa ikkunoissa, laittaen Elisabetin yksinkertaiset ja
suorat laskokset mitä ihmeellisimpiin kaarimuotoihin, puhveihin ja
solmuihin. Tämä oli hänen mielestään kaunista ja hienoa, eikä hän
mitenkään voinut hyväksyä emäntänsä hämmästyttäviä vakuutuksia, että
yksinkertaisuus ja koruton tarkoituksenmukaisuus oli muka kaikkein
"fiineintä".

Heidän jyrkkä erimielisyytensä tämäntapaisissa asioissa ja Amandan
ylimielinen, hiukan halveksiva varmuus omien käsityksiensä puolesta
johti heidät joskus sähiseviin kinastuksiin keskenänsä. Kävipä kerran
niinkin, että Elisabet kiivastuksissaan läiskäytti häntä poskelle.
Se oli peräti odottamaton, outo ja suuri tapaus, jonka johdosta
molemmat kauan murjottivat äänettöminä eri tahoilla, toinen syvästi
loukkaantuneena ja toinen yhtä syvästi kiivastumistaan katuvana. Me jo
luulimme, että Amanda lähtisi luotamme.

Mutta mitä vielä!

Sulkeutuivat keittiönpuoleiseen huoneeseen, josta jonkin ajan kuluttua
tulivat liikuttuneina ja punaisina, Amanda kasvot turvoksissa, sillä ne
aina turposivat itkusta. Ja nytpä heistä vasta tulikin ystävykset.
Amanda koetti olla sekaantumatta Elisabetin asioihin, ja Elisabet
puolestaan salli hänen laittaa kiehkuroita ja koristuksia missä vain
oli mahdollista.

Amanda palveli sitten vanhassa kodissamme melkein meidän
ylioppilaaksi-tuloomme asti. Mutta sitten hän suru sydämessä äkkiä
sanoutui irti. Sen hän oli tehnyt kaiketi nuoremman sisarensa hyväksi,
jonka hän lähetti sijaansa matkustettuaan itse kotiseudulleen Lohjalle.
Nuoresta, sievästä sisaresta ei kuitenkaan tullut meidän taloomme
toista Amandaa, ja hän hävisikin pian muille teille. Amandasta taas,
joka oli ollut niin tärkeänä tekijänä Elisabetin ja koko perheemme
elämässä, emme sitten hänen lähtönsä jälkeen noin viiteentoista vuoteen
kuulleet mitään.

Sitä suurempi oli yllätys ja Elisabetin ilo, kun hän niin pitkän eron
jälkeen, jo kauan sitten maalle muutettuansa, sai aivan odottamatta
sanan tuolta vanhalta palvelijattareltaan. Sillä hän oli jo unohtanut,
että Amandan kotipitäjä oli Lohja.

Jonkun välittäjän, vanhan mummon kautta, joka arasti ilmestyi
Vieremään, Amanda antoi Elisabetille tiedon itsestään. Ilmeni, että
hänen asuntonsa ja kotinsa ei ollut sen kauempana kuin kirkonkylässä,
joka oli tuskin peninkulmankaan päässä Elisabetin talosta. Mutta
iloisin yllätys oli Elisabetille varmaankin tuon välittäjämummon
arvelu, että Amanda mielellään tulisi kenraalskan taloa katsomaan,
ehkäpä rupeaisi palvelukseenkin, jos hänestä vielä huolittaisiin.

Ja kirkonkylään palatessaan vei mummo Amandalle säkittäin ja
kantamuksittain terveisiä kenraalskalta ja sen lisäksi moninkertaiset
vakuutukset, että Amanda oli mitä sydämellisimmin tervetullut Vieremään
ja ettei siellä osattu odottaakaan mitään parempaa kuin hänen
tulemistaan talonväeksi.

Sillä mikäpä olisi voinut ollakaan Elisabetille mieluisempaa kuin
turvautua jälleen Amandaan. Kaikki nämä maalaisolot ja taloudet, tämän
seudun maalaistapojen tuntemattomuus, suhteet näihin uusiin, outoa
murretta puhuviin palvelijoihin ja myös Elisabetin oma tottumattomuus
maatalouden tehtäviin tuottivat hänelle suuria hankaluuksia, joten
usein syntyi pahojakin väärinkäsityksiä ja erehdyksiä. Mutta Amanda oli
varmasti neuvoillaan häntä auttava ja opettava häntä suhtautumaan
täkäläisiin ihmisiin, ehkäpä vielä suuremmassa määrässä kuin oli häntä
auttanut kaupungissa. Sillä olivathan nämä olot ja nämä ihmiset Amandan
kotiseudun oloja ja ihmisiä, joiden tapoja hän hyvin tunsi.

Saavuttuaan Vieremän pihalle Amanda näki kenraalskan itsensä tulevan
ulos häntä vastaan, mutta hän tuskin uskoi silmiänsä, sillä vaatteet
olivat pikemminkin jonkun keittiöläisen kuin kenraalskan ja
senatorskan. Vain sinervänharmaa hame, samanvärinen jakku ja valkoinen
esiliina vyötäisillä!

Ilomielin tervehdittyään, taputeltuaan, melkeinpä syleiltyään vanhaa
ystäväänsä Elisabet johdatti Amandan talonsa suureen tupaan, istutti
pitkälle seinävieri-penkille vastapestyn puisen ruokapöydän luo ja meni
itse takkauunin takana olevan pienen hellan ääreen kahvivehkeitä
kopistelemaan. Sieltä hän tulta kohennellen vilkkaasti kyseli Amandan
uutisia, mutta tämä oli äkkiä käynyt jostakin syystä ujoksi ja
sanattomaksi.

Amanda oli jo aika lailla vanhentunut, vaikka muuten suuresti
muistuttikin entisiä aikoja. Nyt hän oli kovin punakasvoinen, kaiketi
jostakin selittämättömästä mielenliikutuksesta tai pettymyksestä, ja
hänen pienemmiksi käyneet silmänsä räpyttelivät pois itsestään jotakin
epämukavuutta.

Lopulta hän ei sanonut enää mitään, myönnytteli vain hajamielisesti
jaa-jaa, juu-juu ja tuskin kuuntelikaan, mitä hänelle puhuttiin. Hänen
silmänsä vain liikkuivat kuopissaan katseen siirtyessä seinästä seinään
ja erittäinkin viipyessä välikaton rajassa, missä vanhat tukit olivat
savuttuneet melkein pikimustiksi, paikoitellen näyttäen kauniin, jalon
teräskiillon pinnallaan. Alempana ne vähitellen ruskettuivat
vaaleammiksi.

Hän katseli myöskin suurta, talonpoikaisen tilavasti ja koruttomasti
rakennettua takkauunia pankkoineen ja kattiloineen, katseli rukkia,
kangaspuita tilkkumatto-aloitteineen ja mustankiiltävää pianoa kaiken
tämän keskellä, joka näytti saattavan hänet ymmälle. Oliko tämä musta
tupa todellakin kenraalskan asuinhuoneita? Vuoteen tapainen oli kyllä
siellä hellan puolella nurkassa, mutta sen kai Amanda toki arvasi
poissa olevan palvelijattaren vuoteeksi. Tietysti, tietysti täytyi
talossa olla vielä toisia huoneita, jotka paremmin vastasivat
kenraalskan säätyarvoa!

Sitten kenraalska meni pihalle ja toi sieltä kantamuksen lastuja
entisten kahvipuiden lisäksi, joita kyllä näytti vielä olevan
pakkilaatikossa. Sen hän kaiketi teki saadakseen tulen eloisammin
loimahtamaan, mutta ehkä myöskin osoittaakseen vanhalle Amandalle, että
nyt olivat hänen talossaan tavat muuttuneet ja etteivät mitkään liian
raskaat työt Amandaa odottaneet, sillä hän oli oleva itse joka paikassa
mukana ja apuna.

Mutta Amandaan ei tämä näky vaikuttanut suinkaan reipastuttavasti. Pian
tulivat sentään näkyviin toisetkin huoneet, joita näytti olevan vielä
kaksi. Kun Elisabet meni pimeästä välihuoneesta hakemaan lautaselle
kahvikorppuja, olivat ovet noihin huoneisiin auki. Mutta voi
kauhistusta: nekin huoneet olivat molemmat vailla seinäpapereita,
myöskin se huone, jossa näkyi kenraalskan pieni, Amandalle entisestään
tuttu kirjoituspöytä ja matala, rautainen, ruskeaksi maalattu vuode. Ja
kaikkialla näkyivät ikkunain puolikorkeuteen ylettyvät, nauhaan
pujotetut valkoiset kaihtimet, samanlaiset kuin oli tuvassakin.

Amandan mitta tuli vihdoin täyteen, kun väen saapuessa niityltä pieni
Karjalasta kotoisin oleva palvelustyttö, huivi niskaan valuneena ja
vaaleankellertävät hiussuortuvat hujan hajan ympäri päätä, tuli sisälle
ja ketään tervehtimättä, vain hiukan syrjäytyen laski päällyshameensa
maahan ja veti ylleen toisen hameen, jonka otti seinään kiinnitetyn
lakanan alta. Ei tuo edes liikahtanutkaan, vaikka kenraalska hänen
ohitsensa kulkien kantoi kahvitarjottimen pöytään Amandan eteen.

Kahvinjuonti ei tahtonut sujua. Amanda oli lakannut ollenkaan
puhelemasta. Hän vain pyyhkieli punehtuneita kasvojaan ja vetistäviä
silmiään aivan kuin olisi hiljakseen itkenyt kenraalskan surkeata
kohtaloa.

Vihdoin Elisabetkin vaikeni. Hän ei ollenkaan voinut käsittää, mikä oli
saattanut loukata tai suututtaa Amandaa. Punehtuneena hänkin,
noloudesta aivan ymmällään hän vain hörppi ystävättärensä kanssa liian
kuumaa kahvia.

Ja pian tämän kiusallisen toimituksen jälkeen Amanda rupesikin tekemään
lähtöä. Hän vain hiljaa ja nöyrästi kiitti kenraalskaa, mutta Vieremän
palvelukseen tulemisesta ei puhuttu mitään. Hän lähti aivan
vieraantuneena.

Parin päivän kuluttua ilmestyi taloon uudelleen sama välittäjämummo
ilmoittaen, ettei Grahnin Amanda sentään tulekaan takaisin.

Näin alkoi Elisabetille vähitellen selvitä, että se hänen uusi
elämäntapansa, jonka hän oli toivonut lähentävän häntä kansaan,
päinvastoin tuntui ikäänkuin työntävän luotaan, vieroittavan kansaa
hänestä. Eikä hän voinut keksiä mitään keinoa asian auttamiseksi. Eihän
hän toki voinut luopua uskostaan.

Saman asian oli Rantalan Emmy-miniä jo aikoja sitten myöskin huomannut
ja siihen ikäänkuin varustautunut jo ennen kuin Elisabet vielä oli
muuttanutkaan Vieremään. Emmyn mielestä ei koko tuosta ymmärtämyksen
saavuttamisesta voinut koskaan tulla mitään, ellei kansalle suoraan ja
selvästi selittänyt, mikä oli oikeastaan tarkoituksena, kuka kreivi
Tolstoi oli, miksi hän luopui omaisuudestaan ja niin edespäin. Hän
suorastaan ei voinut nähdä, että hänen Arvidiansa ja sitten myöskin
Elisabetia niin väärinkäsitettiin.

Ja viivyttelemättä hän siis ryhtyi mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin
tämän epäkohdan auttamiseksi.




V. EMMYN LUKUTUPA.


Emmy tarvitsi ensiksikin sopivaa huoneistoa tarkoituksiinsa. Vieremän
välittömässä läheisyydessä oli vanhan Sorkin talon kylmille jäänyt
rakennus; siinä ei ollut kuin kaksi porstuan erottamaa huonetta, joista
toinen oli iso tupa, jo ränsistynyt ja käyttämätön. Viereisessä
huoneessa eleli vielä puolisoineen Sorkin talon entinen omistaja,
raihnainen ja nilkuttava eläkeukko, sillä myynnin jälkeen oli talo
yhdistetty kauempana olevan, samaan kylään kuuluvan Kässän kartanon
maihin ja viljelyksiin. Tämä ukko oli sangen äkäinen ja ankara ja kävi
joskus, rohkeusryypyt otettuaan, naapureissa keppiänsä heristelemässä,
kun aituri-elukat sattuivat hänelle mitä vahinkoa tekemään tai kun
muuten hänen peräti vanhoillisia sääntöjänsä ja mielipiteitään vastaan
eleltiin. Nuoriväki pelkäsi häntä niin, että Sorkin omenat aina
säilyivät, vaikka muiden olivat aikoja sitten huvenneet. — Pariskunnan
huone pysyi lämpimänä, mutta tupa oli jo vuosikausia ollut asumaton.
Siinä oli vielä säilynyt iso vanha pöytä ja seinän pituiset penkit sekä
tilava hyllykaappi leivinuunin vieressä.

Emmy iski katseensa tähän autioon tupaan.

Jo ennenkuin Elisabet oli tähän Virkkalan kylään muuttanut, siihen
aikaan, kun vaimoni ja minä vielä asuimme Jusolan suuressa talossa
Vappulan kylässä odotellen oman asumuksemme valmistumista Vieremän
maalla olevalle rantavuorelle, sai Emmy järjestetyksi lukutuvan juuri
tuohon samaan Sorkin tyhjänä seisovaan puoleen, johon hän oli hankkinut
käyttämisoikeuden Kässän kartanon leskiemännältä. Tämän avuliaan
umpiruotsalaisen rouvan toimesta alettiin Sorkin tupaa lämmittää vähän
muinakin päivinä kuin vain lauantaisin, jolloin sorkkilaiset leipoivat.
Mutta eläkeukko itse — hänkin ruotsalainen — katsoi hyvin karsain
silmin mokomia uuden ajan vehkeitä, ja erittäinkin, kun vanhan kaapin
hyllyille alettiin sääliä maallisia suomalaisia kirjoja, jotka
täyttivät kaikki paikat ja joita kohta käytiin ahkerasti lainailemassa,
kulkien hänen eteisensä läpi.

"Besynnerliga tidär!" — murahteli ukko uhkaavana tullessaan
neuvottelemaan kylän muiden vanhuksien kanssa, ja hänen leukansa jo
värähteli.

Mutta Emmy ei häntä pelännyt.

Tämä pieni kirjasto ja lukutupa oli tarkoitettu erittäinkin rannempana
sijainneen sahalaitoksen työväestön tarpeiksi, mutta ahkeria kävijöitä
olivat myöskin kylän pikkueläjät, isoisten muonamiehet, mäkitupalaiset
vaimoineen ja lapsineen. Lauantaisin kokoonnuttiin esitelmäin pitoon ja
yhteiseen illanviettoon, ja pian alkoi tupa tuntua ahtaanlaiselta.

Hauskinta lienee tuvan yleisöstä ollut, kun Arvidin pitkäin esitelmäin
jälkeen Emmy jakoi kuulijoille pienet kirjaset, joissa oli
tunnetuimpien kansallislaulujemme sanat, ja viritti jonkin
laulusävelen. Hänellä oli kaunis ja kaikuva lauluääni, ja innokkaasti,
toinen toisensa ylittäen yleisömme kajahutteli yksiäänisesti Emmyn
mukana.

Tämä yksiääninen, vapaa, reipaspoljentoinen ja kirkonveisuuta nopeampi
laulaminen tuntui väestä niin mieluisalta, että harvoin siitä
lakattiin, ennenkuin kaikki tunnetuimmat laulut olivat lauletut
kannesta kanteen. Sorkin ukko se vain pudisteli päätään ja pysyi
visusti huoneessaan, ja hänen katkeruuttansa oli ikävintä kestää, sillä
väkeä oli todella usein porstuankin täydeltä, ja sieltä kuului laulu
hänenkin huoneeseensa raadellen ukon korvia, sillä hän ei lauluksi
tunnustanut mitään renkutuksia, vaan ainoastaan herranhuoneen oikeita
virsiä.

Mutta kun Elisabet oli muuttanut Vieremään, tarjosi hän kohta ison
tupansa ja kirjaston lauantaisten kokousten käytettäväksi. Hänen
tupansa oli Sorkin tupaa paljon isompi. Ja niin Emmyn lukutupa
muutettiin Vieremään.

Täällä lainakirjastoa saatettiin paljon laajentaa sekä suuremman
tilan vuoksi että ruotsalaista osastoa varten tehtyjen uusien
kirjalahjoitusten johdosta, johon tarkoitukseen lähimmät herrasväet
lähettivät melkoisen määrän niteitä. Myöskin tuli pian työvoiman
lisäystä, kun Vieremään muutti asumaan Elisabetin Elli-tytär, joka otti
sitoakseen kirjaston hajanaiset niteet ja aina houkutteli kaikkia muita
oikein tehdasmaiseen yhteistyöhön. Tämä aloite kuitenkin keskeytyi
Ellin kuoleman johdosta. Vielä oli apuna Aili, Aleksanderin
veli-vainajan tytär, jolta Antrean suuressa junaräjähdyksessä oli
mennyt molemmat jalat poikki ja joka nyt oli oppinut liikkumaan
tekojaloilla. Hänkin oli muuttanut Vieremän asukkaaksi ja otti mitä
innokkaimmin osaa sen harrastuksiin.

Lukutuvan toimiala siis laajeni, ja kaikki alkoi olla kansalle paljon
käsitettävämpää. Siihen yhdistettiin iltakurssit työväelle, joissa
opetettiin useampana iltana viikossa lukemista, kirjoitusta ja
laskentoa. Työväki oli siihen aikaan verrattoman paljon alhaisemmalla
kehitystasolla kuin nykyisen sosialismin aikakaudella, joka on
ihmeellisesti täydentänyt kansan luku- ja kirjoitustaidon. Meilläkin
jotkut ovelammista joutuivat algebraan asti, jopa pyrkivät siitäkin
edemmäs.

Hauskimmat olivat kuitenkin täälläkin uudessa tuvassa lauantaiset
lauluillat. Voimakkaan ryhdikkäänä kajahtelivat sävelet tilavassa
tuvassa, nyt usein pianonkin säestäminä. Ja Emmyn ääni kaikui sitäkin
iloisempana, kun hän alkoi opettaa jotakin uutta, vielä tuntematonta
laulua. Moiset Emmyn otteet tekivät suhteemme kansaan kevyemmäksi ja
läheisemmäksi ja niin alkoivat jo esitelmätkin kelvata.

Tämä Emmy oli sangen merkillinen olento, josta voisi ja ehkä pitäisikin
kirjoittaa kirja erikseen.

Itse siitä tietämättään hän oli täysi tolstoilainen, ja paljon
suuremmassa määrässä kuin moni tietäväinen.

Mutta tietoisesti hän ei suinkaan kannattanut tolstoilaisuutta, mikä
kaikki näkyy seuraavasta kuvauksesta. Hän oli suurkauppiaan tytär
Jyväskylästä ja oli aina viettänyt varakkaan perheen iloisen huoletonta
elämää sisaruslauman nuorimpana jäsenenä.

Isän ja äidin kuoltua vanhin sisaruksista tuskin osasi johtaa nuorimman
veitikan omaperäisiä elämisen ja olemisen vaistoja. Tyttö ei ollut enää
pakotettavissa. Ainoa, minkä vanhemmat sisaret saivat vihdoinkin
aikaan, tosin monilla suurmaailman kuvauksilla ja vastaisten
hauskuuksien houkutuksilla, oli että Emmy, — päästäkseen olemaan ja
elämään unelmiensa kaupungissa, Helsingissä, — suostui siellä
jatkamaan opintojansa tyttökoulun ylemmillä luokilla.

Niin tapahtuikin.

Aloitettuaan hiukan vallattoman koulunkäyntinsä Helsingissä hän kevään
tultua ihastui nuoreen ylioppilaaseen, jonka vappuna näki Alppilassa
ylioppilaslaulajien joukossa.

Kaikista varoituksista huolimatta — sillä nuorukainen ei ollut vielä
pro exercitiota, tuskinpa pikku teologiakaan suorittanut — he menivät
kihloihin, ja Emmy keskeytti koulunkäyntinsä. He viettivät häänsä
Jyväskylässä, jonne kummankinpuoliset suvut saivat luvan kokoontua,
tehdä keskenään tuttavuutta ja oppia pitämään toisistaan niin hyvin
kuin taisivat.

Nuorilla oli tietenkin mitä loistavimman tulevaisuuden haaveita, jotka
syrjäisten kaikkia epäilyksiä uhmaten ilotulituksena valaisivat pimeätä
taivasta. Nuorten elämällä pitää olla seikkailutuoksunsa. He rakastavat
uhkapanoksia ja rakentavat luotolle.

Naimisiin mentyä matkustettiin ulkomaiseen yliopistoon filosofisia
opintoja harjoittamaan. Sitten oltiin vielä yliopiston stipendiaattina
uudella 2-vuotisella ulkomaanmatkalla Moskovassa. Kun varat oli jo
melkein loppuun kulutettu, suoritettiin vihdoin tarkoitettu
lakitieteiden kandidaattitutkinto.

Ja nyt olisivat avautuneet yhteiskunnallisen toiminnan mahdollisuudet
ja suuret tilaisuudet ansiotöihin.

Mutta silloinpa tulikin Emmylle keikaus, jota tuskin monikaan muu nuori
vaimo olisi kestänyt.

Toimiessaan Vaasan hovioikeuden piirissä tuomarinapulaisena ja juuri
odottaessaan määräystä omien käräjäin pitämiseen hänen miehensä jätti
äkkiä kaikki käräjätoimensa ja luopui lainopilliselta uralta.

Kun Emmy, hänen palattuaan maaseudulta takaisin pääkaupunkiin,
hämmästyneenä tiedusteli, missä tarkoituksessa semmoinen jyrkkä käänne
oli tehty, vastasi mies vain, ettei hän voinut ruveta ketään
tuomitsemaan. Ja kun Emmy sitten toimeentuloa tarkoittaen kysyi, että
mitenkäs nyt sitten eletään ja ollaan, niin mies sanoi, ettei hän sitä
tiedä ja ettei ollut edes tarkoitustakaan, että ihmisen pitää huolehtia
huomisesta, vaan ainoastaan nykyhetkenä menetellä oikein. Ja
tuomarintoimen sijaan hän valitsi ammatikseen milloin mitäkin
käsitöitä, milloin naputteli puunauloja kengänpohjaan, milloin
tehdaspajassa vasaraa kalkutteli.

Sinne menivät kaikki tulevaisuudentoiveet, sinne yhteiset laskelmat ja
innostukset!

Jo olisi toinen vaimo kääntynyt asianajajan puoleen ja ottanut eron
mokomasta miehestä, joka noin antoi yhteisen perheonnen mennä
haaksirikkoon, — jonka ajatuksenjuoksua hänen oli mahdoton käsittää ja
jota ympäristö piti melkein mielisairaana.

Mutta Emmypä ei ollut millänsäkään.

Tehdäänpä sitten niinkuin mies tahtoo. Muutettiin maalle ja ryhdyttiin
uusiin, outoihin töihin. Rantalan mäenkin Emmy oli itse löytänyt ja
valinnut samoillessaan järven rantoja ja lehtoisia niemiä. Pieni talo
rakennettiin niemen vuorelle kolmen apurin avulla.

Jos oli mies tottumaton piiluamaan ja nurkkaa salvostamaan, niin kyllä
oli Emmynkin outoa, kun uutta taloa ruvettiin asumaan, suorittaa omin
käsin kaikkea semmoista, mitä ennen hänen varakkaassa kodissaan vain
palvelijat olivat suorittaneet, pienimmistä keittiöhommista
vedenkantoihin asti. Mutta työhän tekijäänsä neuvoo, ja totuttuaan
kaikkiin askarteluihin hän vihdoin luopui kokonaan palkattujen
palvelijain avusta. Lypsymummo vain kävi aamuin illoin navettatöissä.
Emmy väitti tekevänsä näin vain taloudellisesta pakosta eikä
tolstoilaisuuden vuoksi. Mutta mene tiedä, kuinka asia oikein oli!

Miten tämän pariskunnan taloudellinen toimeentulo sitten järjestyi,
siitä voisi ehkä myöskin kirjoittaa eri historian.

Mutta palatkaamme Vieremän lukutupaan ja niihin omituisiin syihin,
jotka monen vuoden kukoistusajan jälkeen tekivät sen lauantaiset
lauluillat ja esitelmän, jopa koko sen olemassaolonkin tarpeettomaksi.




VI. SOSIALISTIT TULEVAT.


Vasta sitten, kun Vieremä lukutupineen ja lauantai-kokouksineen oli
ollut vaikuttamassa vuosikausia, alkoivat ympäristön pieneläjät
vähitellen kuulostella, mitä nuo seudun tulokkaat oikeastaan puhuivat
ja tarkoittivat. Vanhatkin jo höristivät korviaan ja alkoivat tunnustaa
nuo oudot ihmiset ystävikseen. Tolstoin kirjoja lainailtiin, luettiin
ja tutkittiin.

Oli epäilijöitäkin. He paheksuivat, että Jumala, jota muinaisista
ajoista asti oli rukoiltu pyhäpäivin Lohjan vanhassa kivikirkossa, nyt
ikäänkuin tahdottiin tuoda sieltä pois taivasalle, papeittakin jokaisen
puhuteltavaksi ja kuulusteltavaksi.

Mutta oli toisia, joita viehätti juuri tämä jumalsuhteen välittömyys,
kun sanottiin, että Jumala on kaikkien ihmisten yhteinen, luonnon ja
taivaan vapaudessa oleva, ihmisen omassatunnossa puhuva isä, jota
saattoi lähestyä missä tahansa ja jota voi rukoilla vain täyttämällä
hänen tahtonsa, omaatuntoansa kuulemalla, tunnustamalla suuren
rakkaudenopin, tasa-arvoisuuden ylä- ja alaluokan, eri kansojen ja eri
rotujen välillä.

Hartaimmiksi kuulijoiksi osoittautui kuitenkin aikaa myöten
Vieremän oma työväki, jonka kanssa Elisabet itse oli alituisessa
kanssakäymisessä. Hän ei tässäkään uudessa ympäristössään, nyt kun
lähenemistä oli syntynyt, ollut kadottanut harrasta keskustelemisen
valmiuttaan, vaan menetteli Vieremässä aivan niinkuin ennen muinoin
kaupungissa tuttujensa seurassa, väsymättä selitteli ja todisteli
kaikkea, mikä oli hänelle itselleen selvinnyt ja hänen uskokseen
muuttunut. Monen monet vanhan Sarénskan maitoretket venyivät aivan
pitkään, kun he, maidot mitattuansa, istahtivat tuvan pitkälle penkille
juttelemaan elämän asioista. Monet niistäkin ennen vieraista
kylämummoista, jotka puotimatkoillaan kulkivat Vieremän ohitse ja
tahtoivat vain pikimmältään poiketa kenraalskaa katsomassa, tarttuivat
siellä suustaan kiinni ja viipyivät tuntikausia hänen pakinoillaan.
Talon miehisetkin työntekijät unohtuivat kesken töitään kenraalskan
kanssa keskustelemaan. Harvoinko vouti tai Stenmannin veljekset, jotka
olivat Vieremän palveluksessa, tavattiin puutarhan käytävällä
seisoskelemassa Elisabetin kanssa, mutta kun heitä lähestyi, ei kysymys
ollutkaan salaojien suunnittelemisesta, valkojuurten hävittämisestä,
vaan — taivaan valtakunnan oikeasta käsittämisestä.

Voudin alussa epäluuloinen, usein vähän pilkallinenkin katse oli
vähitellen kokonaan kadonnut ja sijaan oli tullut vilpitön välittömyys
hänen suhteissaan talon emäntään. Elisabet sai todellakin vapaasti olla
ketään komentamatta. Vouti vain tärkeimmissä käänteissä selitteli
kenraalskalle, miksi oli maanviljelyksessä näin eikä noin meneteltävä.
Hän oli tullut ehdottoman raittiiksi, talon asiat olivat nyt hänen
asioitansa, ja pian oli Vieremä todella muuttunut kuin hänen omakseen:
hänen olivat vuotuiset viljelyssuunnitelmat ja hän se määräsi
työajatkin: milloin vaatien hellittämättömään ponnisteluun miltei 14
tuntia päivässä, milloin taas höllentäen ja lepuuttaen väkeä, niin että
syrjäiset kysyivät: eikö Vieremässä tänään ollakaan töissä?

Vouti ja Elisabet olivat nyt kaikissa viljelys- ja talousasioissa aina
täydellisesti yksimieliset.

Eräässä asiassa vouti ei kuitenkaan ollut aivan samaa mieltä
kenraalskan kanssa, mutta se asia ei koskenut viljelyssuunnitelmia, ei
taloudenhoitoa, ei peltoja eikä metsiä. Se koski — samaista taivaan
valtakuntaa eli oikeastaan sen tulemisen ehtoja.

Ei tosin siinäkään asiassa — ainakaan voudin mielestä — erimielisyys
ollut kovin pitkälle menevää, jos sitä hänen nähdäkseen ollenkaan oli
olemassa, hän kun oli yhtä mieltä pääasioissa. Vouti uskoi niinkuin
kenraalskakin, että taivaan valtakunta oli käsitettävä tulevaksi tässä
ajallisuudessa, ihmisten mielenmuutoksen seurauksena, eikä vasta
kuolemantakaisessa elämässä, ei niinkuin voudin vanhemmat ja koko
Vappulan kylä ja yleensä kaikki vanhat uskoivat. Hänkin uskoi, niinkuin
kenraalska, että sodat ja kaikkinainen väkivalta ja ihmisorjuus oli
maailmasta kerran poistuva. Hänkin oli lujasti vakuuttunut siitä, että
sodat eivät lopu, ennen kuin ihmiset kieltäytyvät sotimasta, eikä
muukaan väkivalta lopu, ennen kuin ihmiset kieltäytyvät toisilleen
väkivaltaa tekemästä.

Mutta tämmöisten suurten tarkoitusten saavuttamiseksi oli voudin
mielestä olemassa vain yksi ainoa mahdollisuus: nimittäin se, että ei
ainoastaan Virkkalaa, Vappulaa, Lohjannummea ja muita lähikyliä ja
pitäjiä myöten, vaan kaiken kansan keskuudessa yli koko maan oli
levitettävä tätä jumalanvaltakunnan tulemisen oppia, niin että vihdoin,
sovitun merkin saatua, voitaisiin _kaikki yht'aikaa_ heittää aseet
käsistä.

Kenraalskalla sitä vastoin oli noista levittämisen keinoista toinen
ajatus. Hän oli sitä mieltä, ettei tässäkään asiassa ihminen saanut
komentaa muita kuin itseänsä ja että mikään kiihotus ei voinut olla
hyväksi, vaan jokainen menetelköön omantuntonsa mukaan. Ja jos hänen
rakkautensa lähimmäistä kohtaan on kasvanut niin suureksi, ettei hän
voi tätä tappaa, niin kieltäytyköön sotapalveluksesta mitään
merkinantoa odottamatta, — mutta jos hänessä ei ole niin suurta
rakkautta, niin menköön sotaan.

Voudin mielestä tämä oli kovin epätyydyttävää: vankeuden pelko estää
kansaa yksitellen kieltäytymästä. Sen uskaltaa hänen laskelmiensa
mukaan tehdä enintään yksi kymmenestä tuhannesta. Siihen Elisabetilla
puolestaan ei ollut mitään vastaamista. — Sittenpähän saisi
iankaikkisesti odottaa sitä aikaa, — sanoi vouti ja lähti
alakuloisesti huoahtaen.

Aina he tähän tulokseen töksähtivät, niin innokas kuin yksimielisyyden
alku olikin ollut.

Tuloksettomasti yritti Elisabet myöskin selittää hänelle tätä
kieltäymisen asiaa puhtaasti uskonnollisena, henkisen rakkauden
vaatimuksena, josta yksistään riippuu, milloin ja miten Jumalan
valtakunta maan päällä toteutuu, jopa toteutuuko se ajallisesti
milloinkaan. Puheen jouduttua tähän uomaan, joka oli aina seurauksena
voudin liian innokkaista ehdotuksista, alkoivat vaivautuneen
haluttomuuden rypyt ilmestyä voudin kasvoihin, ja hän haukotteli yhä
syvempään. Ellei tuolla Tolstoin opilla ollut tarkoituksena saada tämän
näkyväisen maailman oloja pian kuntoon, ei hän puolestaan osannut siitä
opista paljoakaan välittää.

Mutta vouti sai aivan odottamattaan voimakasta kannatusta omalle
mielipiteelleen ja taholta, josta hänellä ei tätä ennen ollut
aavistustakaan.

Se tapahtui niinä aikoina, jolloin sosialistit tulivat meidän
seuduillemme.

Mitä miehiä he oikeastaan olivat ja mistäpäin he olivat näille maille
osuneet, siitä ei voudilla yhtä vähän kuin muillakaan kyläläisillä
ollut vähintäkään tietoa.

He olivat ensin tulleet ikäänkuin töihin vastaperustetulle uudelle
sahalle, joka rakennettiin etäämmällä olevan lahden poukamaan. Vanha,
Vieremän lähellä ollut pieni yksiraaminen sahalaitos oli tarpeettomana
hävitetty ja sen savupiippu kaadettu maahan, kasaantuneiden
sahanporokumpujen päälle.

Sitten tuli vielä suuremmissa laumoissa samoja sosialisteja muihin
tehtaisiin, joita perustettiin tuon etäämmän lahden rantamille,
Kyrkstadin maille. Semmoisia tehtaita oli ensin pienoinen tiilitehdas,
sitten kalkkitehdas omine louhimoineen, joita avattiin luonnon
aarteista rikkaan pitäjämme eri seutuihin. (Myöhemmin on samaan
tehdasrykelmään rakennettu mahdottoman suuri sementtitehdas kolmine
polttouuneineen, mutta sen historia ei tosin enää kuulu tämän
kertomuksen puitteisiin.)

Siihen aikaan kun voutimme, niinkuin edellä on kerrottu, ihmetellen
töllisteli uusia tulokkaita ja korvat hörössä kuunteli heidän uusia
puheitaan, ei vielä ollut seudullamme olemassa noita suuria komeuksia,
jotka nyt viskaavat savupiippunsa pilvien tasalle ja todistavat
itsestään peninkulmien päähän, muutettuaan pienen pysäkkimme ympäristön
melkein kaupungiksi puoteineen, osuuskauppoineen, näyteikkunoineen,
kahviloineen, pankkeineen, teurastamoineen, partureineen,
muotiliikkeineen, elokuvineen ja teattereineen, joka sijaitsee
"Tietolassa", työväen uhkeassa talossa.

Tämä Tietola, joka on kaiken sen ympärille kasvaneen komeuden keskellä,
ei kuitenkaan ole mikään viime aikain tuote, vaan se rakennettiin jo
kuusikolmatta vuotta sitten eli melkein ensimmäisinä vuosina sen
jälkeen, kun sosialistit olivat seudullemme ilmestyneet.

Mutta heitä oli paljon, ja usein tupa täyttyi niin, etteivät he saaneet
sijaa, vaan monet jäivät pihalle. Ja kun siis tämäkin iso tupa oli
heille pieni, niin he pitivät kokouksen ja päättivät rakentaa erikseen
työväentalon, kovasti pohtien kysymystä, mistä he nyt siihen
tarkoitukseen rahaa saisivat.

Heidän joukossansa oli pienikasvuinen, mutta topakka mies, joka oli
ennen ollut Valkomissa työväen asioita sielläkin järjestelemässä. Hän
sanoi heille: minä tiedän, mistä ja keltä rahoja saadaan.

Ja he lähettivät hänet matkalle niitä luvattuja rahoja noutamaan.

Seuraavana päivänä hän jo palasi matkaltaan, ja vaikka hän oli lyhyt
mies, suuntautui hänen katseensa ylimielisesti kaikkien, pisimpienkin
miesten ylitse. Hän oli tullut harvasanaiseksi niinkuin mahtimies,
jonka aivoituksia saa vain arvailla, ei kysellä. Eikä puhunut enää kuin
muutamille vierusmiehilleen, nämä sitten saivat laverrella kelle
tahtoivat.

Ja mahtimies hänestä tulikin, sillä tämän matkan jälkeen hänet
valittiin aina kaikkien kokousten puheenjohtajaksi ja häntä pidettiin
suorastaan koko sakin johtomiehenä.

Ei hän kuitenkaan ollut matkustanut kauemmaksi kuin kahden asemavälin
päähän.

Perille päästyänsä hän oli kohta askeltanut Mustion mahtavaan
sukukartanoon, jota siihen aikaan hallitsi kamarijunkkari Linder.
Pieni, miltei herraskaiselta näyttävä puheenjohtajamme oli päässyt
tulemaan hovin kaikkien puistojen ja loistokäytävien kautta kivisen,
Kustaa III:n aikaiseen tyyliin rakennetun kaksikerroksisen
päärakennuksen eteen. Siinä hän oli pysähtynyt hetkiseksi, ottanut
lakin päästään, kuivannut valkoisella nenäliinalla otsansa ja niskansa,
sillä oli hiostavan kuuma kesäpäivä ja hän oli ottanut ylleen mustat
verkavaatteensa. Sitten hän oli vetänyt takintaskusta valkoisen
tärkkikauluksen ynnä pienen, punaisen tekosolmikkeen, kiinnittänyt ne
kaulaansa ja ikäänkuin voimia keräten puhallettuaan keuhkoistaan
muutaman syvän henkäyksen oli lähtenyt kiertämään puoliympyrässä
viimeistä pyöreätä tekonurmikkoa, jonka keskustassa oli jalustan päässä
häikäisevästi aurinkoa heijastava hopeapallo, ja niinpä hänen edessään
olivat nyt vain portaat suurine pääovineen.

Puheenjohtaja kyllä ihmetteli, että nämä paikat olivat niin kokonaan
vartioimattomia, ja hän ajatteli, että sitä pidettiin kaiketi
tarpeettomana, koska ei otaksuttu muiden kuin herrasvieraiden
uskaltautuvan näille paraatiportaille. Mutta ovessakaan ei kukaan
tullut hänelle keittiötietä osoittamaan. Hän kohensihen, ryhdistäytyi
ja astui niska jäykkänä sisälle.

Aulassa häntä vastaan tuli lakeija juosta sipsuttaen nopeasti alas
yläkerran rappusia, kumarsi kohteliaasti ja johdatti hänet samoja
rappusia ylös odotushuoneeseen, jossa hän kysyi vieraan nimeä ja
ammattia.

— Virkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, — vastasi tulija
silmiänsä sipristäen, pää koholla. Sillä hän jo tiesi siksi tulevansa.

Lakeija meni ilmoittamaan, ja vähän ajan kuluttua aukenivat sisähuoneen
ovet selko selälleen.

Huoneessa vallitsi suloinen viileys ja puolihämärä, sen ikkunat olivat
silkein ja sametein verhotut. Vain etäisimmän ikkunan luona oli
valoisampaa. Siinä oli suuri tamminen kirjoituspöytä ja sen ääressä
istui pöytään päin kumartuneena kamarijunkkari, yllään komean kirjava
yömekko.

Mutta hänen edessään pöydällä ei ollut asiakirjoja eikä papereita, vaan
ylt'yli vihreän veran oli levitetty korttipeli. Se oli järjestetty
niin, että kolme korttia oli aina ryhmitetty yhteen avonaisina.

Ja näihin hän nyt tuijotti niin hartaasti, ettei malttanut sen kuin
katsahtaa tulijaan ja viitata istuutumaan.

Rohkea puheenjohtaja istui yksinäiselle tuolille ovenpieleen.

— "Ohhoh näitä rahoja, näitä rikkauksia" — hän ajatteli, — "eikö
niistä jotakin riittäisi työväellekin!"

Hän näki kamarijunkkarin toisinaan nostavan kättänsä ikäänkuin
ottaakseen jonkin korteista, toisinaan ottavankin ja pitävän sitä
koholla, mutta voimatta päättää, mihin ryhmään se oli siirrettävä, hän
aina palautti sen siihen, mistä oli ottanut. Ja tuli yhä
kiintyneemmäksi vaikeaan korttitilanteeseen, josta hän ei näyttänyt
parhaalla tahdollaankaan voivan selviytyä.

Vieras oli kyllä kuullut kerrottavan, että tämä kuuluisa kamariherra
oli huima kortinpelaaja. Aivan äskettäin sanottiin hänen Pietarissa
pelanneen korkean virkamiehen kanssa, jonka olisi ollut määrä tulla
kuvernööriksi Suomeen. Virkamies oli joutunut tappiolle kerta toisensa
perästä ja vihdoin pannut koko omaisuutensa yhden ainoan kortin varaan.
Menetettyään nytkin hän oli kohta matkustanut Imatralle ja heittäytynyt
koskeen.

Vaikea oli puheenjohtajan kuitenkin käsittää, kuinka tuo herra saattoi
pelata yksin. Semmoista ei hän ollut vielä milloinkaan nähnyt.
Sanottiin hänen usein yökaudet istuvan näin levitettyjen korttipakkojen
ääressä, siirrellen lehtiä paikasta toiseen.

Vai olisiko hänen vain niin sanomattoman ikävä elää? Tai ehkä hän sillä
tavalla vain karkottaa tuon pietarilaisen ystävänsä surullista muistoa?
Kesantopellot, joiden ohi puheenjohtaja äsken oli tullut, pölysivät
kymmenien mahtavien härkäparien niitä äestäessä, tuottoisa koski kohisi
ihmeellisten puutarhojen läpi, joissa ihanat koskista johdetut
vesisuihkut pulppusivat ilmaan kastellen hyötyisiä taimilavoja ja
ulkomaisten puiden juuria, tallissa hirnuivat nuoret ratsuvarsat,
valkoiset huvimajat ja ikitammien tuuheat lehvät soivat siimestä, ja —
kaiken tämän keskellä miehellä oli ikävä!

Täytyi lopulta otaksua, että kamarijunkkari oli kokonaan unohtanut
vieraansa läsnäolon.

— Ellen minä nyt leikkaa rahaa, niin en milloinkaan! — ajatteli
puheenjohtaja.

Hän rykäisi.

Nyt kamarijunkkari havahtui korttiensa äärestä, ja suuri hoviherra kun
oli, hän nolostui omaa epäkohteliaisuuttaan. Mutta se kaikki oli
vieraalle vain eduksi.

Sillä korjatakseen laiminlyöntinsä kamarijunkkari tuli kohta ketterästi
hänen luokseen, kätteli iloisesti ja istutti syvään nahkanojatuoliin,
jommoiseen hän itsekin istuutui, sekä rupesi kohteliaasti tiedustamaan
tulokkaan asuinpaikkaa, oloja ja asiaa.

Hän kuunteli vierastaan ensin sangen virkeänä, silmät pingoitetun
suurina ja kirkkaina, mutta pienikasvuisen miehen äskeisestä maantien
pölystä ja kuumuudesta tulehtuneet kasvot jollakin tavoin nukuttivat
kamarijunkkaria, koskapa hänen silmäluomensa alkoivat painua, seikka,
josta hän olisi kyllä öisin ollut onnellinen.

Ulkonäkö se saattaa tottuneenkin hoviherran eksyttää. Vain pelkästä
asiakkaan vaatetuksesta ja satunnaisesta hiostumisesta hän voi päättää:
no, tuosta miehestä ei ainakaan ole ikinä lähtevä mitään kiinnostavaa!
Nukutti aivan armottomasti.

Mutta henkiset arvot, mitä parhaimmat puhelahjat, mitä lennokkain
mielikuvitus ja ovelimmat aivot eivät kaipaa kovinkaan tilavaa
aivokoppaa, vaan aatteet viskautuvat usein pienestäkin keskuksesta
ilmoille valtavina kuin auringonsäteet tai riehuvat salamat, jotka
valaisevat taivaan idästä hamaan länteen.

Suuri oli tämä mies puhujana, vaikka hänen vartalonsa oli pieni, ja
niinpä hän osasi kasvattaa itsensä jättiläiseksi kostaen pienuutensa
mitä valtavimmalla koolla, joka hämmästytti kuulijan, kuohutti hänen
mieltänsä tai pani hänet kyyneltymään, milloin mitenkin, — mutta ei
enää torkkumaan.

Nyt hän herätti kamarijunkkarin muutamalla odottamattomalla
äänenkorostuksella, ja sen jälkeen ei uinahtamisesta enää tullut
mitään.

Lähes puoli tuntia yhteen menoon puheenjohtaja paasasi hienolle
kuulijallensa tämän päästämättä hetkeksikään tarkkaavaisuuttaan
herpaantumaan.

Puheen aiheena oli lämpimän, tilavan, valoisan kodin välttämättömyys
jokaiselle ihmiselle, siis myöskin sille raatajajoukolle, jonka
ponnistuksista ihmiskunta elää. Työväentalo oli oleva sellaisena
lämpimänä ja valoisana kotina, jossa Virkkalankin työläinen oli tunteva
todellista lepoa ja virkistystä raskaan päivätyönsä jälkeen.
Ja semmoisen kodin hankkimiseksi hän nyt sanoi olevansa
rahankeräysmatkalla.

Koko tämän puheen aikana oli kamarijunkkari, joka oli jo luonnostaan
sangen punaverinen mies, siitäkin yhä enemmän punastunut, kunnes hänen
hipiänsä oli tumman punasinervä. Kun hän istui selin valoon, ei vieras
voinut erottaa, oliko tämä punastus ehkä jatkuvan vihastumisen ilmettä,
jolloin saattoi odottaa kiivastumisen purkausta ja oli paras katsoa
selväksi tiensä ovelle. Mutta kun välimatka oli aivan lyhyt ja ulos
kiepsahtaminen tuntui helpolta, päätti hän vieläkin koettaa ja panna
nyt todella parastansa. Hän alkoi kuvata laajalti työläisperheiden
toivottoman valotonta elämää ahtaissa kasarmeissa, ja huomattuaan
kamarijunkkarin alkavan hermostuneesti nytkähdellä, ikäänkuin
rummutella sormillaan tuolin nahkoja, hän päätti käyttää viimeistä
tilaisuutta ennen ulospotkaistuksi tulemistaan ja laulaa julki koko
totuuden.

Viittaillen eri suunnille huoneessa oleviin ylellisyysesineisiin,
kultapuitteisiin tauluihin, korkeisiin seinäpeileihin, mattohin,
flyygeleihin, kimalteleviin kattokruunuihin hän puhetaitonsa koko
voimalla antautui tekemään vertailuja tämän ylellisyyden ja
työläiskasarmien kurjuuden välillä. Valmiina hyökkäämään ovelle hän
vihdoin vaahto suussa kiihottui nopeasti latelemaan mehevimpiä
myrkyllisyyksiään, välittämättä enää muusta kuin ilmeisesti
epäonnistuvan matkansa kostamisesta. Silloin kamarijunkkari äkkiä
kohosi seisoallensa. Vieras olisi nyt livahtanut ulos, ellei olisi
kamarijunkkarin käännähtäessä hämmästyksekseen huomannut kyyneleiden
kimaltelevan tämän silmissä. Hän jäi suu auki katsomaan kamarijunkkarin
jälkeen. Tämä meni huoneen toiseen, etäisempään nurkkaukseen
kassakaappinsa luo, jonka hän avasi ottaen sieltä jotakin, sitten taas
sulki. Sitten tuli taas puheenjohtajan luo ja hänen kädessään oli
10 000 markkaa Suomen pankin seteleinä, jotka hän antoi vieraalleen
sanoen:

— Nämä ovat sen Virkkalan työväentalon avustukseksi.

Eikä ottanut vastaan kiitoksia eikä huolinut kuittia, sanoen taas:

— Minä luotan siihen, että te ette petä työväen asiaa.

Ja hyvästeltyään meni nenäliinalla silmiään kuivaten takaisin
korttiensa ääreen.

Siitä ajasta asti alkoi puheenjohtajan nousukausi. Hän tuli suurten
työläisjoukkojen johtajaksi ja hänen puhetaitonsa terästyi
terästymistään. Rakennusyritystä suosittiin työläisten taholla
joka puolelta, ja kun eräs paikkakunnalla asuva hyväntahtoinen
arkkitehti oli antanut heille suurenlaisen lainan, vieläpä laatinut
ilmaiseksi upean rakennuspiirustuksen, ei tarvinnut enää moniakaan
teatterinäytäntöjä, tanssi-iltamia ja arpajaisia pitää, ennen kuin
saatettiin ruveta työväentalon kivijalkaa perustamaan.

Eipä siis ihme, että näin kuuluisa puhuja, joka oli kääntänyt seudun
rikkaimman herran mielen työväelle suopeaksi, teki mitä valtavimman
vaikutuksen, kun hän palatsissa oleiltuaan ilmestyi hirsiseinäiseen,
hämärävaloiseen Vieremän lukutupaan kuuntelemaan, mitä tässä matalassa
majassa oikein keskusteltiin.

Voudin suureksi mielihyväksi juuri tuo kysymys, josta hän ja kenraalska
olivat olleet erimielisiä, sattui samana lauantai-iltana joutumaan
keskustelun alaiseksi silloin pidetyn esitelmän johdosta, joka koski
julkisen elämän ja yksityisen omantunnon keskinäistä suhdetta ja jossa
asetuttiin voudin "merkinanto-teoriaa" vastaan, siis tuolle voudin
mielestä epätoivoiselle saamattomuuden kannalle.

Esitelmän johdosta oli syntynyt keskustelu, jonka aiheutti eräs
Vieremän tuvassa nyt ensi kertaa esiintyvä nuori työmies. Hän sanoi
itseään nuorsosialistiksi ja kertoi kuuluvansa nuorsosialistien
seuraan, jotka olivat ottaneet ohjelmaansa tämänkin aseista
kieltäytymisen.

Mutta — sanoi hän — emme me aja tätä asiaa suinkaan Tolstoin
hengessä, niinkuin asetaistelu muka olisi jonkun Jumalan kieltämä tai
omantunnon vastainen. Jumalat eivät kuulu sosialismin ohjelmaan, vaikka
emme kielläkään niihin uskomasta. Me taistelemme _porvaristoa vastaan_.
Me palvelemme toistaiseksi hissuksiin heidän armeijoissansa, mutta kun
seuramme on kasvanut niin suureksi, ettei enää ole montakaan nuorta
miestä, joka ei siihen lukeutuisi, silloin sanomme: seis, porvarit! Jo
riittää!

Voitokkaana vouti riemumielin katsahti esitelmöitsijästä Elisabetiin,
joka oli kuunnellut nuorsosialistia sivuhuoneiden ovensuussa.

— No jaa, ja mitä sitten tapahtuisi? — kysyi Elisabet mieltänsä
rohkaisten, sillä hän arkaili julkisesti puhumista.

— Koko valta olisi silloin köyhälistön käsissä! — sanoi
nuorsosialisti pontevasti.

Hyväksymisen humaus kävi väkijoukossa.

Julkisuuden kammosta ja sydämentykytyksestä väräjävällä äänellä
Elisabet uskaltautui edelleen kysymään, rupeaisivatko he aseilla
puolustamaan köyhälistön valtaa, jos joku tulisi sitä heiltä ottamaan?

— Se on tietty! — huudahti nuorsosialisti vääjäämättömän varmasti ja
kiihottavasti.

Mutta paitsi joitakin innostuksen äännähdyksiä nuorempien keskuudessa
olivat hyväksymisen ilmaisut tällä kertaa epämääräisempiä. Oli useita
epävarmoja, joiden silmät huolestuneen kysyvinä kääntyivät Elisabetiin
päin. Elisabet oli käynyt aika noloksi eikä vastannut enää mitään.

Sen sijaan hänen vanha ystävänsä Sarénska, joka iltaisin linkutteli
maidolla Elisabetin luona, mutta hartaan kirkollisuutensa vuoksi ei
voinut vapaasti — niinkuin kumpikin olisi halunnut — keskustella
henkisistä asioista hänen kanssaan, — avasi suunsa, ja loukkaantuneena
nuorsosialistin jumalattomuuteen, hampaattomina lonksahtelevin ja
vapisevin leuoin huusi:

— Ja muuta merkkiä ei teille anneta kuin on Ihmisenpojan tulemus,
koska pasuunat pauhaa ja pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan
länteen!

Muutamat sosialisteista rähähtivät nauramaan ja siitä rohkaistuneena
muukin väki alkoi joko nauraa tai ääneen keskustella, räikein sanoin
kukin esittäen vastakkaisia väitteitään.

Tämä kiihkeä väittely oli jotakin Vieremän tuvassa ensi kertaa
tapahtuvaa ja järkytti Elisabetin mieltä.

Kääntääkseen keskustelun muille urille hän nyt istahti pöydän ääreen ja
sanoi tahtovansa illan ohjelman jatkoksi lukea ääneen sadun, jonka oli
löytänyt Tolstoin kirjoitusten joukosta. Sen jälkeen ruvettaisiin
laulamaan.

Satu oli itämaisesta kuninkaasta, joka tahtoi tulla onnelliseksi ja
jolle hänen viisaat neuvonantajansa olivat sanoneet, että tuon
tarkoituksen voi saavuttaa, jos hankkii käsiinsä maailman onnellisimman
miehen paidan ja vetää sen yllensä. Kuningas lähetti nyt valtakuntansa
kaikkiin osiin semmoisen paidan etsijöitä. Ja nämä suuntautuivat
kaikkialle, missä vain luulivat onnea olevan, jättämättä pois
ainoatakaan huvilinnaa, ainoatakaan aarteiden ja rikkauksien omistajaa,
ainoatakaan kuuluisuutta, liikemiestä, koroilla eläjää. Mutta
tutkivatpa he ketä tahansa, kullakin oli aina jotakin, mikä esti häntä
olemasta täysin onnellinen. Vihdoin löytyi kuitenkin mies, joka
lähettiläistä tuntui todellakin olevan täydellisesti onnellinen. Mutta
tämä taas oli niin köyhä, ettei hänellä paitaa ollutkaan.

Odottamattoman äkkikäänteensä vuoksi satu näytti suuresti huvittaneen
läsnäolijoita. Ja Elisabetin tarkoittama mielialan keventyminen näytti
suotuisalta yhteisen laulelun alkamiseen.

Mutta silloin puheenjohtaja avasi suunsa. Hän oli vältellyt
keskusteluun sekaantumasta. Nyt hän nousi seisoalleen. (Hän ei
milloinkaan pitänyt puheita istualtaan.) Ja kaikki samassa vaikenivat.
Kutkutellen kuulijain hermoja hän aloitti venytellen:

— Sen ajan lähestyminen, — sanoi hän, — josta tässä on nostettu
kysymys, sen ajan, sen tulevaisuuden kaukaisuus tai läheisyys, sanon
minä, jolloin valta on proletariaatin, jolloin se on köyhälistön,
jolloin se on raatajain käsissä, riippuu kokonaan ja yksistään Karl
Marxin aatteen kehityksestä ja edistyksestä työläiskansan keskuudessa,
sen leviämisestä yhä laajemmalle joukossamme. — Mitä ihminen yksin
voi? Mitä yksilö saa aikaan, olivatpa hänen ajatuksensa ja
mielipiteensä kuinka jalot tahansa? Eikö hän ole niinkuin
kaarnanpalanen, jota valtameren aallot heittelevät? Ja mitä maailma
hyötyy hänestä ja hänen uhrautuvaisuudestaan, vaikka hän riisuisi
yltään viimeisen paitansa antaakseen sen lähimmäiselleen? Mitä me hänen
köyhyydestään ja voimattomuudestaan? _Rikkaita_ me tahdomme olla! Niin,
veljet, tämän maailman ihanat aarteet me tahdomme omistaa, luonnon
runsaat antimet ovat meidän, me tahdomme päästä omaamme käsiksi!
_Köyhyys_ on häpeä! Köyhyys on _rikos!_ — Ja mistä johtuu, että ne,
jotka omin käsin ja hiki otsalla nostavat kullan maan uumenista ...
mistä johtuu, kysyn minä, että he nostavat sen porvareille ja itse
jäävät ryysyihinsä, mistä? Mistä johtuu, että rikas maanomistaja korjaa
aittoihinsa puhtaan voiton niiltä kypsyyttään nuokkuvilta, eloa ja
onnea lainehtivilta pelloilta, jotka _te_ olette ojittaneet, jotka _te_
olette kuokkineet, kyntäneet, äestäneet, kylväneet, jotka te olette
nälkäpalkasta niittäneet, joiden viljan olette puineet ja jauhoiksi
hieroneet, mistä johtuu, että itse aina jäätte entisiksi ryysyläisiksi,
entisiksi orjiksi? Mistä vihdoin johtuu, että kapitalisti paisumistaan
paisuu, mutta te kuihtumistanne kuihdutte hänen tehtaissansa imien
pölyä keuhkoihinne, valosta tietämättä, sivistyksen hedelmiä
maistamatta? Mistä se johtuu, kysyn minä? — Mistä muusta se johtuisi
kuin juuri siitä erehdyksestä, että jokainen meistä on _yksin_, olemme
hajallamme kuin pelästyneet lampaat, ajatellen kukin omaa yksityistä
sieluamme tai säästellen nälkäpalkastamme vaivaisia pennejä ajallisen
vanhuutemme varaksi. Maa on meidän, sen aarteet ovat meidän,
ja on voima, joka on myös saattava ne meidän käsiimme? Se on
_yhteenliittymisen voima_. Liittykää yhteen, järjestykää, ja te luotte
mahdin, jota eivät mitkään asevallat pysty vastustamaan. Sillä jos te
_yhtaikaa_ kaikki lakkaatte töistä, joita teillä teetetään, jos
vesipumput pysähtyvät, jos myllyjen kivet seisahtuvat, jos valot
sammuvat _yhtaikaa, yhtaikaa, yhtaikaa!_ sanon minä, — niin kolmessa
päivässä on porvaristo kukistettu ja valta on meidän. — Mitä taas
siihen kysymykseen tulee, onko tämä vallan siirtyminen köyhälistölle
tapahtuva rauhallista tietä, aseettomasti, vähitellen, historiallisen
kehityksen kautta, vaiko verisen vallankumouksen avulla, niin siitä
asiasta Karl Marx ei ole antanut meille mitään varmaa ennustusta. Minun
nähdäkseni hän on ajatellut, että kaikki on riippuva porvaristosta
itsestään. Jos porvarit ajoissa huomaavat, mitä heidän rauhaansa sopii,
niin mihinpä silloin aseita tarvittaisiin, mutta elleivät huomaa, niin
totisesti ei köyhälistökään ole aseettomana, kädet ristissä jäävä
katsomaan vallan luisumista takaisin porvariston käsiin, vaan on ottava
omansa vallankumouksella, niin, jos tarvitaan, veriselläkin
vallankumouksella. — Tämä lopullinen päämäärä, kaiken vallan
siirtyminen köyhälistön käsiin eli — jos niin tahdotaan sanoa —
tuhatvuotisen valtakunnan täyttyminen maan päällä, on tietenkin sangen
kaukaisen tulevaisuuden takana. Mutta sitä ennen meidän onkin paljon
opittava, meidän on opittava valloittamaan, meidän on lyötävä maahan
porvariston etuvarustukset yksi toisensa perästä, meidän on osattava
olla sosialidemokraattisen puolueen jäseninä unohtamatta, että yksin
emme voi mitään, yhdessä voimme kaiken, meidän on saatava itsemme
taistelukuntoon, meidän on voitava hyvin, meidän on syötävä paremmin,
meidän on asuttava jalommin, meidän on turvattava toimeentulomme,
lastemme tulevaisuus, vanhuksiemme päivät! Siis veljet, ei yksin, vaan
_yhtaikaa!_ Liittykää yhteen, järjestykää! Tulevaisuus on meidän!

Tämän puheen kuultuansa Vieremän lukutuvan ennen niin hiljainen
kuulijajoukko alkoi ihastuksen valtaamana liikehtiä, kerääntyen
puheenjohtajan ympärille, joka asettui valmistavasti kirjoittamaan
paperille puolueen uusien jäsenten nimiä.

Vouti katsahti taas voitonriemuisesti kenraalskaan, tällä kertaa
kuitenkin myös säälivästi hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut
reipastuttaa ja lohduttaa niin pahasti alakynteen joutunutta emäntäänsä
ja sanoa hänelle: no älähän ole kovin pahoillasi, mutta eikö ollutkin
semmoinen puhe järkiin menevää!

Elisabet oli todellakin kuin poispyyhkäisty yleisestä huomiosta.

Hän tunsi varmasti, ettei nyt auttanut enää mitään selitellä, niin
paljon tärkeätä kuin olisikin ollut sanomista äskeisen puheen johdosta
ja niin halukas kuin hän olisikin ollut perusteellisiin selittelyihin.

Hän olisi ehkä tullut alakuloiseksi tämän suuren tappionsa vuoksi,
mutta oli muuan seikka, joka oli suorastaan ilon keränä ruvennut
liikahtelemaan sydämen pohjalla.

Sen aiheutti hänen ystävänsä Sarénskan äskeinen esiintyminen, kun tämä
vanha, hampaaton mummo oli pehmein, ryppyisin, toisiinsa vajoavin
huulin koettanut antaa mahdollisimman äänekästä pontta sanoillensa
Ihmisenpojan tulemisen merkeistä.

Hänen ja Elisabetin yhteisissä keskusteluissa oli aina tehnyt haittaa
se seikka, että juuri keskustelun vilkkaimmillaan ollessa saattoi
vahingossa tulla kosketetuksi jotakin kirkollista uskonkappaletta, ja
silloin heidän aina oli vaiettava, sillä kumpikaan ei tahtonut
väitellen rikkoa perin ystävällisiä välejä. He eivät siis mielellään
voineet puhella henkisistä asioista, joista kumpikin olisi kuitenkin
mieluimmin keskustellut.

Mutta nyt tuo Sarénskan ajatus, että vasta Ihmisenpojan tulemus oli
vapauttava orjuudesta köyhälistön, valaisi salaman tavoin Elisabetille
Sarénskan uskon syvyydet. Sanottiinhan evankeliumeissa ihmisenpoikaa
myös totuudenhengeksi ja puhuttiin sen tulemuksesta. Salamat ehkä
tarkoittivat vain totuuden yleistä tunnustamista, josta tuhatvuotinen
valtakunta riippui.

Elisabet iloitsi. Nythän hän saattoi tällä pohjalla ottaa ystävänsä
kanssa henkisetkin asiat puheeksi. Sillä Elisabet uskoi niinkuin
Sarénskakin, että mitään muuta orjuudesta vapauttajaa ei maailmalla
ollut kuin sisäinen totuudenhenki.




VII. AIKAMME PROFEETAN PUHEILLA.


Voudin mielipide merkin antamisesta eli yhtäaikaisesta aseista
luopumisesta sai kannatusta vielä toiseltakin taholta kuin vain
sosialistien, semmoiselta, jolta hän olisi kaikkein vähimmin odottanut,
nimittäin itse porvarien taholta.

Jotta nuoremmat näiden muistelmien lukijoista pääsisivät asiain
perille, täytyy tässä luoda lyhyt historiallinen katsaus menneisyyteen.

Venäjän panslavistinen puolue oli jo v. 1886 Moskovassa pitämässään,
koko valtakuntaa käsittävässä puolueen edustajakokouksessa päättänyt
valtakunnan täydellisen yhteyden ja voiman saavuttamiseksi venäläistää
myöskin Suomen, joka oli ollut poikkeuksellisessa asemassa muihin, jo
aikoja sitten venäläistettyihin rajamaihin verrattuna, nauttien
sisäistä itsenäisyyttä Ruotsista perityn ja venäläisten keisarien
vahvistaman hallitusmuodon ja perustuslakien turvin. Nämä lait olivat
taanneet sille ei ainoastaan oman rauhan, oman virallisen kielen, oman
autonomisen hallinnon, omat valtiopäivät, vaan myöskin pääasian: oman
asevelvollisen armeijan, jonka ylipäällikkönä oli oleva suomalainen
mies ja jota oli käytettävä vain sisäpuolella maan rajojen, maan ja sen
laitosten suojana, mutta jota ei saanut viedä maan rajojen
ulkopuolelle.

Venäläinen puoluepäätös oli kaiketi helposti tehty ja "finis
Finlandiae" sinetöity. Mutta sen toteuttaminen ei ollut venäläisille
helppo asia. Oli tutkittava historiaa, oli syvennyttävä arkistojen
asiakirjoihin, oli valmistettava yleistä mielipidettä, oli saatava
yleisö kiihotetuksi. Ja sittenkin tuntui Suomen venäläistäminen ja sen
sisäisen autonomian hävittäminen mahdottomalta tehtävältä, jos
vähäistäkään laillisuuden ja oikeuden varjoa tahdottiin säilyttää, mikä
taas oli välttämätöntä Euroopan edessä. Kunnes vihdoin puolueen
aktivistien joukosta astui esille mies, joka vähät välitti laillisuuden
varjosta ja Euroopan mielipiteestä ja oli valmis katkaisemaan
gordilaisen solmun yhdellä iskulla.

Tämä häikäilemätön mies oli venäläinen kenraali Bobrikov, ja hänet
nimitettiinkin nyt Suomen kenraalikuvernööriksi.

Hän oli luvannut pelkällä mahtikäskyllä julistaa Suomen Venäjän lakien
alaiseksi maakunnaksi. Mutta heti tänne tultuansa hän huomasi, että
täällä oli tie hänen panslavistisille aatteillensa jo valmistettu
paremmin kuin olisi voinut toivoakaan. Hänen edeltäjänsä, kreivi
Heidenin avulla olivat vanhat fennomaanit saatetut voittoon, ja he
muodostivat nyt hallituksessa vahvan enemmistön karkotettujen
vihamiestensä ruotsinmielisten sijaan, joilla oli vanhastaan ollut
yksinomainen sananvalta maan hallituksessa. Puolueviha paloi
ylimmillään. Uuden kenraalikuvernöörin ei tarvinnut kuin vähän aikaa
jutella hallituksen jäsenten kanssa huomatakseen, että nämä — jo
vanhakirkollisen käsitystapansa vuoksi — olivat taipuvaisia
kuuliaisuuteen ylintä esivaltaa kohtaan, mutta lisäksi vielä, että he
eivät olleet niinkään taipumattomia suostumaan venäjänkielen
julistamiseen Suomen viralliseksi kieleksi suomenkielen rinnalla, jos
vain ruotsinkieli sysättäisiin siitä asemasta pois. Niin tapahtuikin.

Lisäksi määrättiin vain hallinnollisella asetuksella venäjänkieli
pääoppiaineeksi kaikkiin kouluihin, venäläiset postimerkit käyviksi
myös Suomessa ja niin poispäin.

Mutta kun samanlaisella asetuksella oli venäläistettävä myöskin
sotalaitos, niin sepä ei enää käynytkään helposti. Jotkut vähemmistöön
kuuluvat hallituksen jäsenet kieltäytyivät semmoista asetusta
allekirjoittamasta ja promulgoimasta. Enemmistö sitä vastoin suostui
lähettämään sen ympäri maata kirkoissa julistettavaksi ja siten
saattamaan sen lainvoimaiseksi. Useat papit kuitenkin kieltäytyivät
sellaista asetusta kuuluttamasta tai ilmoittivat kuuluttamisen käyneen
mahdottomaksi, koska kansa oli ruvennut ääneensä veisaamaan kohta, kun
kuuluttaja oli suunsa avannut. Näin tuon laittoman asetuksen
lainvoimaisuus jäi kyseenalaiseksi, sen julistamista kun ei kukaan
ollut kuullut. Asevelvollinen nuoriso jäi joukoittain pois
kutsunnoista, ja varakkaampi porvaristo auttoi auliisti ja uhrautuvasti
heidät ulkomaille venäläisen vainon tieltä.

Mutta vaikka pilkkopimeys nyt vallitsi tulevaisuuden suhteen, mistä
ennen aina oli totuttu odottamaan maan onnen voimakasta kajastusta, oli
ihmisten mieliin kuitenkin syttynyt jokin uusi, ehkä ennen tuntematon
valo. Oli kuin jokin uusi henkisyys olisi liidellyt ajassa, sitä olisi
melkein sanonut uus'uskonnollisuudeksi. Sen ytimenä oli luottamus
siihen, että _omaatuntoa eli jumalantahtoa oli sokeasti seurattava ei
ainoastaan yksityisessä elämässä, niinkuin jo vanhakin uskonto vaati,
vaan myöskin julkisessa elämässä_. Näin ollen väärää, perustuslain
vastaista käskyä, olipa se annettu tuomarille, virkamiehelle tai muulle
kansalaiselle, oli oltava noudattamatta, ollenkaan lukuun ottamatta
niitä seurauksia, mitä semmoisesta tottelemattomuudesta saattoi olla
yksityiselle, vieläpä riippumatta siitä, näyttikö isänmaankin kohtalo
semmoisesta menettelystä käyvän vielä entistäkin pimeämmäksi. Tätä voi
sanoa uskoksi, koska semmoisen näennäisesti sokean menettelyn pohjana
oli vakaumus, että omantunnon pelottomasta seuraamisesta ei loppujen
lopuksi ole yksityiselle eikä voi olla isänmaallekaan muuta kuin
siunausta.

Liike on historiassamme saanut "passiivisen vastarinnan" nimen.

Mutta nimi on ylen ahdas eikä ilmaise sen henkistä ydintä.

Liike muistuttaa suuresti vanhan Gandhin nykyistä taistelua Intian
vapauttamiseksi vieraan ikeen alaisuudesta. (Tästä yhtäläisyydestä on
Gandhi muuten itsekin huomauttanut, pitäen Suomea siinä suhteessa
edeltäjämaana ja suuresti ihaillen niitä virkamiehiä ja tuomareita,
jotka omaa kohtaloansa uhmaten rohkeasti asettuivat passiivisen
vastarinnan kannalle.)

Siihen aikaan eli noin kolmekymmentä vuotta sitten, oli Leo Tolstoin
maine Euroopassa ja Amerikassa ylimmillään, ja yleiseksi tavaksi oli
tullut tiedustella hänen mielipidettään mitä erilaisimmista asioista,
jotka tavallisesti koskivat voimakkaamman vallan harjoittamaa vääryyttä
heikompaa vähemmistöä vastaan. Hänen vastauksensa levisivät sitten yli
koko maailman sanomalehdistön ja lentolehtisten välityksellä, ja
vaikutus oli suuri — ellei tosin välittömästi siihen valtaan, joka
sortoa harjoitti, niin ainakin kaikkien maiden sivistyneistöihin,
joille tapaus näin tuli tunnetuksi ja joiden mielipiteellä sentään oli
painostava vaikutus mihin suurvaltaan tahansa.

Niinpä joukko meidänkin sivistyneistöömme kuuluvia sekä suomen- että
ruotsinmielisiä miehiä, jotka siveellisessä merkityksessä olivat siihen
aikaan kansan todellisia johtajia ja jotka ensi kerran historiassamme
olivat yhtyneet toisiinsa kielikysymyksestä riippumatta, katsoi
tärkeäksi tiedustella Tolstoin mielipidettä Suomessa alulle pannusta
passiivisesta vastarinnasta, koska heistä näytti tässä vastarinnassa
olevan jotakin yhteistä Tolstoin vakaumuksen kanssa ja tietenkin myös,
koska siten saatiin maailman huomio kohdistetuksi asiaan ja torjutuksi
vääristellyt tulkinnat siitä kansanliikkeestä, jota he edustivat.

Kaksi lähettiä, joiden oli matkustettava tässä asiassa Tolstoin
puheille Moskovaan, varustettiin tarpeellisilla asiakirjoilla, joista
oli käyvä selville sekä Suomen oikeudellinen asema että koko se
laittomuus, minkä Bobrikovin politiikka sisälsi.

Tolstoin huomio oli niihin aikoihin keskittynyt niin sanottujen
"duhoboorien", aseista kieltäytyjäin, asiaan, joiden tuhatlukuisia
joukkoja hän koetti pelastaa Venäjän hallituksen ankarien vainojen
tieltä.

Moskovaan tullessamme hän oli juuri saanut valmiiksi laajan
"Ylösnousemus"-romaaninsa ja sen myynnistä nostanut kustantajalta
kymmenen tuhatta ruplaa, jotka oli varannut duhobooreille
matkarahoiksi, ja puuhasi nyt löytääkseen paikan maan rajojen
ulkopuolelta, minne nämä valtavat joukot olisi voinut sijoittaa.

Näin ollen Tolstoin päähuomio oli jo valmiiksi kiintynyt juuri siihen
kysymykseen, josta suomalaiset lähetitkin olivat tulleet hänen
mieltänsä tiedustelemaan.

Nämä duhoboorit muodostivat Venäjällä suuren uskonnollisen,
epäkirkollisen lahkokunnan, jonka päätunnuksena oli usko, että ihmisen
omatunto on jumala, rakkaus, ja sen vuoksi he pitivät ihmistä pyhänä,
koska hänessä oli jumala, ja ulkonaisestikin kumartaen palvoivat
toisiaan.

Kun he siis näin pitivät ihmistä jumalan pyhänä temppelinä, eivät he
voineet suostua tsaarin käskystä edes oman kansan vihollisiakaan
ampumaan, vaan sota tuntui heistä aseen nostamiselta jumalaa itseänsä
vastaan.

Vuosikymmenien aikana he olivat olleet Venäjällä hirmuisten
uskonvainojen alaisina, mutta erittäin ankaran kohtelun uhreiksi he
olivat tietenkin joutuneet nyt saman panslavistisen puolueen toimesta,
joka uskonnonkin kysymyksessä yritti säilyttää Venäjän ehdotonta
yhtenäisyyttä ortodoksisen kansankirkon merkeissä. Kun kidutuksista ei
sittenkään ollut apua, alkoi synodi Pobedonostsevin johtamana taipua
ehdotukseen, että lahkokunnalle annettaisiin lupa siirtyä vaimoineen ja
lapsineen jonnekin maan rajojen ulkopuolelle. Nyt oli siis Tolstoin,
joka oli suurimmalta osalta ryhtynyt tätä valtavaa maastamuuttoa
rahoittamaan, toimitettava heille myöskin tyyssija rajojen tuolla
puolen. Mutta mikäpä Euroopan valtioista olisi ollut halukas ottamaan
vastaan ja tekemään kansalaisikseen semmoista väkijoukkoa, joka
kieltäytyi asevelvollisuudesta? Ja niinpä, kun Euroopassa sellaista
valtiota ei ollut, oli pakko hakea tälle epäsotaiselle väelle tyyssijaa
valtameren takaa, Amerikan Yhdysvalloista, missä yleistä
asevelvollisuutta ei ollut voimassa.

Tolstoi puuhasi paraikaa oman poikansa lähettämistä Amerikkaan sopimaan
sikäläisen hallituksen kanssa näistä asioista.

Tuli melkein surku nähdä Tolstoi-vanhusta niin rasittuneena ja niin
monen kiireen ahdistamana, joita oli erityisesti juuri tänä aikana
hänen ympärilleen kasaantunut.

Tähän tuli vielä lisäksi ehkä jokin sisäinen huolestuminen, joka ilmeni
hänen kasvoillaan, — niinkuin hän ei olisi ollut oikein tyytyväinen
koko hommaansa, ehkä taaskin epävarma siitä, auttaako hän
todellisuudessa niitä ihmisiä, joita hän nyt rahallisesti avustaa
jättämään maansa ja pakenemaan. Ainakin hän muutamia vuosia jälkeenpäin
ja vielä myöhemminkin, kun jo saattoi päätellä duhoboorien
siirtolaelämän tuloksista, usein sanoi: ihmisen ei ole hyvä vaikeuksien
välttämiseksi jättää omaa maatansa.

Tuo oli kaiketi samantapaista epävarmuutta, jota hän tunsi Venäjän
suurten katovuosien aikana, kun hän nälkäseuduilla suurilla
rahasummilla avusteli hädänalaisia. Olihan hän vähän ennen sanonut
rikkaalle rouvalle, joka tiedusteli, miten hänen oli rahojaan
käytettävä: rahoilla ei voi ketään auttaa. Ja kun rouva yhä kyseli,
mitä hän siis seteleillään tekisi, oli Tolstoi vastannut: polttakaa ne!

Paitsi tavallisia jokapäiväisiä kävijöitä, joilla oli kysyttävänä jos
jonkinlaisia yksityisiä asioita, avioeroista, työalojen valitsemisista,
sukupuolielämän vaatimuksista, jolloin hänen oli aina vetäydyttävä
kysyjän kanssa pois syrjäisten kuuluvilta, oli tähän rauhattomaan
aikaan erikoisen paljon kävijöitä tiedustelemassa hänen mieltään
myöskin julkisen elämän kysymyksistä, varsinkin aseellisesta
taistelusta hallitusta vastaan eli vallankumouksesta.

Panslavistisen puolueen aitovenäläinen isänmaallisuus oli äärimmilleen
kiristänyt kokoontumis- ja sanavapautta, ja erittäin ankarin
kourin piteli hallitus ylioppilaspiirejä sekä näihin liittyneitä
professoreja, joita piirejä se piti kaiken pahan alkulähteenä.
Siperiaan karkotus, kotitarkastukset, pidätykset, vangitsemiset
kuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta vallankumouksen henki oli alkanut
paisumistaan paisua sitä enemmän, mitä enemmän sen purkautumista
koetettiin tukahduttaa.

Kun tulimme teekutsuille viimeisenä päivänä ennen Moskovasta lähtöämme
ja nousimme yläkerroksen laajaan saliin, oli pitkän vieraspöydän
ääressä suuri joukko vallankumouksellisen nuorison johtajia, jotka
teenjuonnin kokonaan unohtaen ja epäjärjestyksessä istuen vilkkaasti
väittelivät Tolstoita vastaan, puolustellen väkivaltaista
vallankumousta.

Nuoret mielet oli saanut kiihdyksiin Tolstoin itsepäinen väite, että
vallankumouksellista periaatetta ei ole siveellisessä suhteessa
asetettava olevia oloja puolustavan katsantokannan edelle, molemmat kun
edustavat vain samoja väkivallan teitä, joita seuraten ihmiset luulevat
pääsevänsä omien tulevaisuudenihanteittensa perille. Ja kun he alkoivat
innokkaasti todistella omien ihanteittensa siveellistä etevämmyyttä, ei
Tolstoi tahtonut mielellään sitäkään myöntää, vaan sanoi, että tuota
etevämmyyden kysymystä on meidän päivinämme arvosteltava jo aivan
toiselta näkökannalta, nimittäin siltä, mitä _keinoja_ käytetään omien
hyviksi ja jaloiksi tunnustettujen ihanteiden toteuttamiseksi. Ja tässä
tapauksessa kumpikin käyttää ilmeisesti aivan samoja keinoja, nimittäin
väkivaltaa. Erotusta ei siis ole ollenkaan olemassa. "Te olette
kumpikin puoli aivan samaa väkeä", sanoi hän.

Sitten hän, aivan kuin jatkaakseen ja selventääkseen heille omaa
kantaansa, kääntyi meidän puoleemme ja alkoi puhua asiasta, joka oli
suomalaiset vieraat sinne tuonut. Hän kertoi vallankumouksellisille
niistä uusista keinoista, joihin Suomessa oli turvauduttu taistelussa
väkivaltaa vastaan, kertoi passiivisesta vastarinnastamme,
asevelvollisten kieltäytymisestä kutsuntoihin saapumasta, virkamiesten
ja tuomarien lakkoilusta laittomia asetuksia vastaan. Hän vertasi, yhä
selventääkseen asiaa, tätä tottelemattomuustaistelua siihen suureen
lakkoiluun, jonka esimerkiksi yliopistojen professorit olivat panneet
toimeen ja joka ei ollut enää mitään lakkoilua vain palkankorotuksen
saavuttamiseksi, vaan tapahtui oikeudentunnon vaikuttimesta, siis
epäitsekkäissä, moraalisissa tarkoituksissa. Tietysti eivät nämäkään
lakot, yhtä vähän kuin suomalaisten asevelvollisten jääminen pois
kutsunnoista, ole mitään absoluuttisia, ehdottomia lakkoja, vaan
näyttävät olevan pantuja vireille jonkin ajallisen, isänmaallisen
tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta niiden merkitys on sittenkin
tavattoman suuri. Ne osoittavat lakkoaatteen leviävän yhä laajempiin
piireihin, käyvän yhä henkevämmiksi, yhä enemmän lähentelevän sellaista
ehdotonta lakkoa, jonka vaikuttimena on kieltäytyminen tappamisesta,
kaikesta väkivallasta, siis lakkoa puhtaasti henkisen vaikuttimen
nimessä.

Olihan tämä suomalaisten korvien kuultavaksi kylläkin selvä vastaus
heidän tiedusteluunsa.

Mutta vallankumouksellisten keskuudessa se ei suinkaan herättänyt
tyytyväisyyttä. Se tuntui masentavan heidän mieltään ja lopullisesti
käännyttävän heidät pois lahjomattomasta Tolstoista. Sillä koko heidän
uskonsa asian onnistumiseen oli heidän keinojensa väkivaltaisuudessa.
Heidän suurpiirteiset suunnitelmansa kumoustaistelun aloittamiseksi
merivoimilla yhtaikaa valtakunnan eri osista, Sevastopolista,
Kronstadtista ja Viaporista, olivatkin siihen aikaan jo valmiit.

       *       *       *       *       *

Kun Vieremässäkin sitten kuultiin, että Tolstoi oli suopeasti
arvostellut sitä, etteivät suomalaiset asevelvolliset saapuneet
kutsuntoihin, nosti vouti päänsä ylpeästi pystyyn ja tunsi olevansa
täydellinen voittaja tässä vaikeassa ristiriitakysymyksessä, koskapa
hänen mielestään Tolstoikin, hänen emäntänsä profeetta, oli hyväksynyt
"yhtaikaisen" aseista kieltäytymisen. Juuri tämä yhtaikaisuus se oli
hänelle pääasia ja hänen ihanteensa toteutumisen ainoa mahdollisuus.

Vouti oli runollisuuteen hyvin taipuisa mies, ja se kuva, jonka hän
kerta kaikkiaan oli ihmiskunnan tulevaisuudesta itsellensä luonut, oli
hänestä niin ihana, niin onnekas, niin täynnä rauhaa ja keskinäistä
ihmisrakkautta, ettei hän enää osannut ajatellakaan sen voivan jäädä
toteutumatta, niinkuin se hänen mielestään olisi varmaan jäänyt, jollei
muuta tietä olisi kuin tuo kenraalskan itsepäinen "yksitellen"-teoria.
Vouti ihmetteli, miksi ihmiset eivät ymmärtäneet tätä asiaa, se oli
hänestä niin peräti yksinkertainen, hän selitteli sitä innokkaasti
kaikille, mutta ei saanut muita oikein innostumaan niinkuin olisi
tahtonut. Eihän toki maailman muuttumiseen kaikille onnelaksi tarvittu
muuta kuin levittää miehestä mieheen tätä aatetta kansan keskuudessa,
sitten merkki, ja kaikki muuttuisi aivan itsestään hyväksi. Toverit
sanoivat kyllä: niin, onhan se niinkin, tai: joo ja jaa, mutta sen
enempää ei heistä lähtenyt. Oikein se kiukutti voutia ja olisi tehnyt
mieli heitä ravistaa.

Näin vouti.

Mutta merkillisintä oli, että suomalaisten passiivisen vastarinnan
jälkeen Elisabetkin oli alkanut hiukan horjua "yksitellen"- ja
"yhtaikaa"-teoriojen välillä.

Hän oli aina ennen hylännyt kaikki yhtaikaisuuden ajatukset sen vuoksi,
että semmoinen oli ajateltavissa vain jonkin tahallisen yllytyksen
tuloksena, joten joku voisi aseista kieltäytyä vain siihen kiihotettuna
eikä omantuntonsa pakottamana. Ja sopimattomalta hänestä tuntui
kehoittaa nuorukaisia uhrautumaan tekoihin, joiden seurauksena saattoi
olla vankeutta ja suuria kärsimyksiä, kun hän itse puolestaan ei ollut
luopunut kaikesta, mistä olisi pitänyt, vaan nyt eli kaiken päällisiksi
maanomistajana, jonka oikeuksia maahansa viime tingassa suojeli juuri
sotaväki! Ensinhän hänen itsensä oli oltava köyhä ja luovuttava
kaikesta semmoisesta, mikä hänen kohdaltaan teki sotaväen
tarpeelliseksi, eikä sälytettävä maailmanparantamisen kuormaa yksistään
nuorukaisten niskoille, sanoen: menkää vankiloihin ja kärsikää meidän
puolestamme! Oikeastaan ei hän ollut pitänyt oikeutenaan selitellä
ihmisille muuta, kuin että Jumala on rakkaus. Ja jos joku tämän
totuuden käsitettyänsä luopui aseista, oli se tämän yksityinen asia,
semmoinen henkilö kyllä jaksoi kestää vankeudenkin, sillä sen
kärsimykset olivat hänelle pelkkää miehuuden iloa.

Mutta suomalaisten passiivisen vastarinnan jälkeen Elisabet oli alkanut
vähän niinkuin horjua.

Hän ajatteli:

"Mitäpä jos tuosta tottelemattomuudesta, joka oli tapahtunut
poliittisista syistä ja Suomen perustuslakien suojelemiseksi,
todellakin voisi joskus kehittyä yleislakko totuudenkin vuoksi ja
ihmisrakkauden vaikuttimesta!"

Ja vielä hän ajatteli:

"Miksi ei tässäkin asiassa innostuksella tulisi joskus olemaan
ratkaisevaa merkitystä, niinkuin sillä oli ollut esimerkiksi
suomalaisuuden herätyksen aikoina. Mitä olisi saatu aikaan, ellei olisi
ollut tätä suurta, yleistä innostusta!"

Mutta vaikka hänen loogilliseen ajatteluun taipuisa järkensä
voimakkaasti veti häntä pois haaveiluista ja sisäisen uskonsa
aineellistamisesta, käskien vain edelleenkin pysymään omassa
"yksitellen"-teoriassa, ketään omaan uskoonsa kiihottamatta, tekivät
nuo haaveet jollakin lailla hänelle niin hyvää, ettei hän — ikäänkuin
salaa itseltänsä — malttanut sittenkään olla vielä vähän
haaveilematta. Sillä, tosin kyllä salaa, hän innostui ainakin omasta
puolestaan tuosta passiivisesta vastarinnasta melkein yhtä suuresti
kuin entisinä aikoina Snellmanin aatteesta. Siksi hän ajatteli yhä
vieläkin:

"Ehkäpä tämä suomalaisten passiivinen vastarinta on oleva alkuna
uudelle suurelle innostukselle, joka tarttuu miehestä mieheen niinkuin
kulovalkea puusta puuhun, kunnes koko maailma on herännyt totuuden
tietoon."

Ja hän muisti lukeneensa Tolstoin evankeliuminkäännöksestä Jeesuksen
sanat:

"Tulta olen minä tullut tuomaan maan päälle, ja kuinka haluaisinkaan,
että se jo leimahtaisi!"




VIII. KAUPUNKILAISIA VIEREMÄSSÄ KÄVIJÖITÄ.


Niitähän voisi luetella aivan loputtomasti, alkaen Elisabetin
omaisista, jotka Pietarista käsin vuorotellen matkustivat Hangonradan
pienelle pysäkille näkemään Elisabetia hänen Vieremässään ja joita oli
nuorin sisar Olia, nuorin veli Kostja ja vanhin veli Misha.

Mainittakoon, että Oliahan oli kyllä "tolstoilainen" (muun muassa hoiti
kolmivuotista Maijaamme palvelijan asemassa kokonaisen vuoden), mutta
hän oli lisäksi joutunut jonkin stundistisen lahkokunnan voimakkaan
vaikutuksen alaiseksi — tällaisia lahkokuntia oli Pobedonostsevin
uskontovainojen johdosta syntynyt Venäjällä kuin sieniä sateella. Tästä
hänen lahkolaisuudestaan johtui, että häneen oli tarttunut jokin
saarnailevainen henki, jota Elisabet ei oikein voinut sietää. He
väittelivät usein. Olia puolestaan ei voinut suostua kaikkea
yliluonnollisuutta kieltävään uskontoon, joka ilmeni Elisabetin
lauseessa: toden yläpuolella ei ole yksikään uskonto. Olia kulki,
loputtomasti puhuen, Vieremän suuressa tuvassa ja kädellään, jonka
kyynärpää nojautui toista kättä vasten, teki yksitoikkoisia,
selitteleviä liikkeitä kuulijaa kohden. Molemmille oli tietenkin
kunnianasia, että erimielisyydestä huolimatta täydellinen rauhallisuus
säilyi, mutta tavallisesti Elisabet ensimmäisenä hermostui ja suutahti.
Myöhemmin Oliastakin karisivat pois dogmit ja hänkin omaksui
yksinkertaisen tolstoilaisuuden. Hän elää vieläkin venäläisessä
maakylässä jaellen niukkoja leipäkannikoitaan maantienkulkijain kanssa
ja kieltäytyy tulemasta Suomeen ensiksikin, koska ei tiedä, pääsisikö
enää takaisin, ja toiseksi, koska "ihmisen ei ole hyvä vaikeuksien
välttämiseksi lähteä siitä maasta, johon hän kuuluu" (Tolstoi).

Kostja taas, nuorin Elisabetin veljistä, porhalsi eräänä kesäpäivänä —
kenenkään siitä edeltäpäin aavistamatta — moottoripyörällään keskelle
Vieremän pihaa, tullen maanteitse Pietarista asti. Pyörän hän oli itse
valmistanut, etevä mekaanikko kun oli (siihen aikaan sellaisia pyöriä
ei vielä ollut kaupassa).

Tämä Kostja oli nuoruudessaan ollut perheen "enfant perdu", ja hänen
historiansa on seuraava:

Catherine Vignén, perheen äidin, kuoltua oli pikku Olia ollut vasta
9-vuotias, ja ukko Clodt, joka oli vaimovainajansa ollessa
kuolinvuoteella antanut tälle lupauksen pitää lapsesta mitä tarkinta
huolta, ryhtyikin ensin tyttöstä yksin hoitamaan, uskomatta sitä edes
palvelijain käsiin. Mutta kokematon mies ei ollut arvannut, millaisia
vaikeuksia on lapsenhoidossa ja kuinka välttämätön siinä olisi
naisen apu. Niinpä hän kerran meni taas kävelyttämään tyttöänsä
Letni Sat-nimiseen kauniiseen kesäpuutarhaan, samaan puistoon, jossa
oli hänen veljensä Pjotrin muovailema Krylovin muistopatsas
lukemattomine satueläimineen. Lapset eivät milloinkaan kyllästy
katsomasta tätä Pjotr Karlovitshin teosta. Olia tavallisesti istui sen
edessä leikkien hiekkakasassa, isän istuessa viheriäisellä penkillä
kirjaa lukien.

Mutta tällä kertaa istuikin penkillä joku rouva, ja isä jäi Olian
viereen pistelemään kepillään reikiä hiekkakasaan. Silloin tuli siihen
rouvakin ja tekeytyi kohta tuttavaksi pikku Olian kanssa, laittaen
hänelle hiekkapullia, naureskellen ja puhellen kovin makeasti. Sitten
rouva kysyi jotakin isältä ja kun isä oli vastannut, täyttyivät rouvan
silmät kyynelillä ja hän rupesi polvillaan ollen säälittelemään ja
syleilemään Oliaa. Sen jälkeen he menivät isän kanssa molemmat penkille
istumaan, ja isä taisi kertoa hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Olian
äitiraukalle, joka vietiin kuoppaan ja kuoppa täytettiin mullalla,
koskapa rouva piti nenäliinaa silmiensä edessä ja paineli niitä
niinkuin ne eivät olisi olleet kuivat.

Seuraavanakin päivänä rouva odotteli heitä samalla penkillä, ja monena
päivänä, ja sitten isä vei heidät molemmat huviajelulle, ja vihdoin
rouva tuli Olian kotiin leikkimään yhdessä Olian kanssa, josta isä
näytti hyvin iloiselta, ja rouva tuli heille monena päivänä. Kunnes
eräänä päivänä Kostja kertoi, että nyt se rouva pahus ei mene ollenkaan
heiltä pois, — että isä oli ottanut sen vaimokseen ja että oli
ankarasti käsketty puhutella sitä äidiksi. Kostja tosin lupasi olla
sitä milloinkaan tekemättä, mistä hän kohta joutui rouvan vihoihin.

Kostja vihasi omastakin puolestaan emintimäänsä silmittömästi.

Suhde huononi vuosi vuodelta ja loppui siihen, että Kostja löi rouvaa
korvalle ja lähti pois kotoa.

Jonkin ajan kuluttua hän ilmaisi itsestään isälle kirjeessä, sanoen
aikovansa tulla toimeen omin neuvoin eikä enää palaavansa kotiin.

Hän piti sanansa.

Elisabet ei ollut seurustellut hänen kanssaan kymmeniin vuosiin.
Viimeksi he olivat pitemmälti olleet yhdessä siihen aikaan kuin Kostja,
karattuaan kotoaan, toi Olian Viipuriin, pahaa äitipuolta pakoon. He
asettuivat asumaan Aleksanderin ja Elisabetin luo Neitsytniemelle,
jossa näillä oli vuokrattuna asunto tuparakennuksineen ja suurine
puutarhoineen.

Kostja ei silloin vielä ollut saanut mitään työpaikkaa, vaan oli
vetelehtinyt enimmäkseen laiskana. Sillä mikään voima avaruudessa ei
ollut saanut häntä jatkamaan lukuja, kun hän kerran oli onnistunut
keskeyttämään vastenmielisen koulunkäyntinsä. Siinä ei ollut auttanut
Aleksanderin ankaruus eivätkä Elisabetin tuntikausia kestäneet
selittelyt. Kostja oli lapsuudestaan saakka ollut innostunut vain
koneisiin, ja nyt, kun sähkövoima oli tulemassa käytäntöön, ei
hän enää mistään muusta tahtonut tietääkään, vaan pyöritteli päivät
pääksytysten kahta hiottua lasilevyä, jotka hieroivat hänelle plus- ja
miinus-sähköä kahteen kultaliuskoilla täytettyyn lasipurkkiin. Tätä
akkumulaattorivehjettä hän sitten aina käytti kokeiluihinsa.

Vielä hän oli innostunut myös talvilintujen pyydystämiseen onkivavan
päähän kiinnitetyllä jouhipaulalla. Saatuaan sillä tavalla tilhen tai
punatulkun elävältä kiinni hän vei ne tuparakennukseen, jossa hänellä
oli suuri joukko eläviä lintuja istumassa kuusinäreiden oksilla tai
leivinuunin reunoilla. Hän olisi aina ollut semmoisissa mielitöissä,
mutta mitään toisten ihmisten keksimiä pakkotöitä hänen oli suorastaan
mahdotonta suoritella. Se nyt oli kaikkien Clodtien suuri sukuvika. Ja
jos hän joskus oli antanut jollekulle lupauksen, että muuttaisi
elämänsä huomisesta päivästä alkaen, niin veltostui hänen ruumiinsa
pelkän lupauksen painosta, ja hänen piti soitella harmonikkaa maaten
selällään vuoteessa. Kunnes hän itse alkoi hävetä ilmaista
leivänsyöntiään ja palasi Pietariin paikanhakuun. Tietenkään hän ei
muuta paikkaa ajatellutkaan itselleen kuin semmoista, joka sitoi hänet
iäksi koneisiin.

Palveltuaan lämmittäjänä useita vuosia ja harjoiteltuaan niukoilla
palkoilla konepajoissa hän vihdoin naimisiinmenonsa johdosta suoritti
veturinkuljettajantutkinnon. Semmoisena hän palveli Venäjän rautateillä
parhaan ikänsä ja hänen korkein saavutuksensa oli, että hän sai
erikoistehtäväkseen keisarillisten junain kuljetuksen. Hän oli
lähestymässä 60:nnetta ikävuottansa siihen aikaan, kun hän porhalsi
moottoripyörällään Vieremän pihalle.

Nähtyään nyt veljensä vanhana veturinkuljettajana hämmästytti
Elisabetia vielä enemmän kuin Kostjan lennähtäminen Vieremän pihalle se
seikka, että hänen kanssaan nyt saattoi puhella mistä asiasta tahansa
ja että hänen elämänkokemuksensa olivat syvät ja totiset, vieläpä hänen
mieltänsä kiinnittivät monet niistä kysymyksistä, jotka Elisabetillakin
aina olivat sydämellä.

Kostjalla ilmeni nyt olevan omituinen, omatekoinen usko. Sen nimeksi
olisi sopinut _minä_-usko. Ja hän koetti usein selittää sitä toisille,
vaikkei aina onnistunut.

Minä — sanoi hän — ei ole oikeastaan vain _minun_ minä, vaan se on
yhteinen ja sama kaikissa ihmisissä. Se on yksi, vaikka me luulemme,
että meitä on monta.

Kun hänelle sanottiin täälläkin Vieremässä käyvän vieraisilla niin
peräti erilaisia minuja, ettei niitä ikinä voisi samoina pitää,
esimerkiksi sitä puheenjohtajaa ja Kostjaa, tai joku sanoi: jotakin
neekeripoikaa ja Gladstonea, — niin hänpä vain pysyi uskossaan.
Eroavaisuus — väitti hän — johtuu vain ulkonaisista olosuhteista,
kasvatuksesta ja muusta semmoisesta, mutta _minä_ on sama neekerillä ja
Gladstonella; sen he hyvin tietävätkin, koska nimittävät itseään
samalla nimellä _minä_.

Elisabetin kanssa he yhtyivät tässä asiassa, sillä Elisabet ei ruvennut
milloinkaan sofistisiin vastaväitteisiin, vaan ymmärsi Kostjan
tarkoittavan, että _sinä ja minä_ olemme oikeastaan yhtä.

He puhuivat myöskin kuoleman kysymyksestä ja Kostja perusti siinäkin
kaiken minä-uskoonsa. Jos minä on yksi — sanoi hän, — niin silloinhan
... oikeastaan ... se on oikeastaan sama kuin...

Elisabet ymmärsi hänen ujostelevan sanoa: sama kuin jumala, ja vastasi
pian:

— Niin tietysti onkin.

Josta Kostja oli hänelle hyvin kiitollinen ja sanoi ilahtuneena:

— Mutta sittenhän ... minä ... kuinkas sellainen minä voisi kuolla?...
Siis minäkään en milloinkaan kuole.

Tämän sanottuaan hän jäi tiukasti katsomaan Elisabetia silmiin,
ikäänkuin odottaen hänen myöntävää vastaustaan.

Elisabet katsoi vastaan, ja tuntien todella olevansa sama minä Kostjan
kanssa nyykäytti hänelle päätänsä.

Maailmanparannus-kysymyksessä ei Kostjalla ollut minkäänlaisia
suunnitelmia eikä vaatimuksia. Hän vain oli sitä mieltä, että jos
ihmisellä vain olisi tilaisuus tehdä sitä työtä, jota _hän itse_ pitää
maailmalle tarpeellisimpana, niin työtätekevän elämä olisi onnea,
niinkuin hänen oli ollut. Mutta sitä eivät ihmiset tahtoneet toisilleen
sallia, vaan koettivat kaikin keinoin päästä määräämään, mitä toisen
oli tehtävä. Kostja siis toivoi vain valistuksen kerran joutuvan sille
tasolle, että ihmiset lakkaisivat määräilemästä _toisilleen_ tehtäviä.

Siinäkin kysymyksessä he olivat Elisabetin kanssa yhtä mieltä.

Tämän Vieremässä käynnin jälkeen Elisabet ei enää saanut Kostjaa
eläessään nähdä. Varmasti Kostja olisi mielellään käynyt vanhinta
sisartaan vielä katsomassa, mutta tottapa hänellä oli samat syyt kuin
Oliallakin olla Venäjältä lähtemättä. Niinpä hän sai elää loppuikänsä,
vielä noin parikymmentä vuotta, valtakunnassa, jossa toiset kokonaan
määräävät ihmisen työalan ja hänen oma valinnan vapautensa on
lakkautettu. Hän kärsi perheineen suurta puutetta, sillä von'in ja
paronin ei ollut helppo tulla toimeen Venäjällä, olipa hän kuinka
kelvollinen veturimies tahansa.

Aivan elämänsä lopulla hänen oli kuitenkin onnistunut parantaa
asemaansa. Luultavasti jonkun vaikutusvaltaisen tuttavansa avulla.
Kerran hän palasi kotiin pajasta ja alkoi lukea vaimonsa kouraan
seteleitä, sanoen nyt alkavansa saada kuukautista eläkettä. Pani
ensimmäisen tshervontsi-setelin vaimon kouraan, ja vaimo jo ilostui,
pani toisen eikä vaimo voinut uskoa silmiänsä, pani kolmannen,
neljännen, viidennen, ja vaimo puhkesi itkemään mielenliikutuksesta,
jolloin Kostjankin oli täytynyt itkeä.

Mutta jo parin viikon kuluttua sai vaimo itkeä toisestakin syystä.
Kostja kuoli.

Hänen sanottiin kuolleen sankarillisesti, niinkuin ihmisen aniharvoin
näkee kuolevan. Oli kehoittanut omaisiansa olemaan surematta, ja
pitääkseen jokapäiväisen kevyttä, huolettoman iloista tunnelmaa
vireillä oli hän koettanut pilajutuilla heitä naurattaa. Vihdoin silmät
ummistuivat.

"Nyt se taitaa tulla... Mutta älkää olko millännekään..."

       *       *       *       *       *

Vanhin veli Misha kävi hänkin kerran Vieremässä sisartansa katsomassa,
se Misha, joka oli Clodteistakin klootimaisin.

Misha oli käyntinsä aikaan jo hyvin vanhentunut, ja hänen muistinsakin
oli niin mennyt, ettei hän osannut sanoa olevaa vuosilukua, vaan
mainitsi siksi milloin mitäkin numeroja edellisen vuosisadan lopulta.

Mutta muu järki leikkasi viisautta yhäkin kuin partaveitsen terä, ja
täysi ateisti hän myöskin oli, niinkuin oli nuoruudestaan asti aina
ollut.

"Vai tässä vielä jumalia!" — sanoi hän, kun tuli kysymys
ihmiskohtaloista ja "johdosta".

Tämä voimakas mies oli kuitenkin hyvin heikko — naisasioissa.

Hänen ensimmäisen vaimonsa, Shuran serkun Lizan, tuon "ihannevaimon"
kuoltua, olivat kaikki hänen asiansa alkaneet mennä alaspäin. Hän oli
tosin mennyt toisiin naimisiin ja tietysti sittenkin sen kauniin naisen
kanssa, joka maisemataulua katsellessaan oli pitänyt puunvarjoa lehmänä
ja tietä jokena, ylenpalttisesti nauranut tyhmyyksille, mutta komiikkaa
ei ymmärtänyt. Sen vain oli ymmärtänyt, että oli maalattava
toimeentulon vuoksi mahdollisimman paljon. Tämä oppi oli Mishalle
myrkkyäkin vastenmielisempää.

Erottuaan tästä toisestakin vaimostaan hän luisui tilapäisten naisten
käsiin, jotka eivät ehtineet mitään maalauttaa, ennen kuin hän heidät
jätti. Kadotettuaan ensimmäisestä avioliitosta olevan poikansa
Boriksen, joka oli ehtinyt jo kapteeniksi, hän jäi maailmaan ypö
yksikseen eikä yleensä välittänyt itsestään yhtään enempää kuin hänestä
muutkaan ihmiset välittivät. Voimatkin jo alkoivat heiketä ja hän alkoi
rappeutua. Kunnes hänet korjasi haltuunsa kaksi vierasta sisarusta
väittäen hänen olevan toiseen heistä tai ehkä kumpaankin muka
rakastunut. Ja tietysti taas vain maalailemaan! He antoivat hänen asua
kodissaan pienessä huoneessa, jonne olivat toimittaneet Mishan vanhan
maalaustelineen, joitakin siveltimiä ja värien jäännöksiä siltä
varalta, että saisivat hänet maalaamaan ja nimellänsä varustamaan
joitakin pikku tauluja, joita he sitten myivät hänen entistä suurta
kuuluisuuttaan hyväksensä käyttäen muka hänen elatuksensa korvikkeeksi.
Misha ei uskonut taivaisiin, mutta että tämä oli helvettiä, se hänen
piti uskoa.

Eivätkä nämä naiset sittenkään olisi ukkoa kohtaan näin armahtavaisia
olleet, elleivät he olisi jostakin onkineet tietoonsa, että oli
olemassa vanha testamentti, jonka oli laatinut joku Clodt-suvun
vainajista ja jonka mukaan suuret rahat olivat pankkiin talletettuina
maahovin ostamiseksi Virossa suvun jo Ruotsin vallan aikoina menettämän
Jürgensburgin hovin sijaan ja uusi maatila sitten jätettävä
vapaaherralliseksi sukukartanoksi suvun vanhimmalle jäsenelle. Laaja
maatila (Grönhof nimeltään) hyötyisine olutpanimoineen olikin
testamentin mukaisesti ostettu, mutta nyt oli syntynyt riitakysymys,
mitä tarkoitettiin testamentissa suvun vanhimmalla jäsenellä,
vanhintako ikänsä vai esikoisuutensa puolesta. Ja naikkoset
tuttavineen, joiden joukossa sattui olemaan myöskin asianajajia,
toivoivat onnistuvansa todistuttamaan Mishan tuoksi suvun vanhimmaksi
jäseneksi. Ihastuksissaan he jo haaveilivat tulevasta onnelasta, joka
heitä odottaa, kun he kerran pääsevät ystävineen asettumaan Grönhofin
upeaan hovirakennukseen ja edullisesti vuokraavat sekä panimon että
viljelykset. Tässä vaiheessa olivat asiat, kun Misha kävi Vieremässä.
Myöhempinä vuosina Olia kirjoitti käyneensä häntä katsomassa
Pietarissa. Kaikki oli ennallaan. Misha maalaili edelleen silloin
tällöin, vaadittaessa, jonkin töherryksen, joka myytiin. Grönhofin asia
oli tosin vielä vireillä, mutta naikkosten toiveet olivat lamassa,
koska oli melkein helpompi todistaa, että Misha _ei ollut_ suvun
vanhin. Misha itse oli nähtävästi aina ollut tästä tietoinen. Hänelle
oli tuo rahasta maalaileminen ollut niin helvetillistä piinaa, että hän
oli koettanut vähentää menonsa äärimmilleen, siten yhä enemmän
päästäkseen maalailemisen velvollisuudesta, kunnes naikkoset olisivat
tyytyneet pelkkään eläkkeeseen, jota he hänen nimissään nostivat
vuosineljänneksittäin.

Olia kirjoitti katsahtaneensa hänen kaappiinsa. Sen ylähylly oli
varattu ruokatarpeisiin, mutta niitä oli vain mustanleivän palasia ja
pullollinen väkevää.

— Sanon sinulle, Olia, — oli hän virkahtanut, — mikä on "ihmisen
tärkein tehtävä", se on tarpeittensa supistaminen äärimmäisen vähiin.

Vieremässä ollessaan hän siellä olleilla väreillä ja siveltimillä
maalasi Elisabetille muistoksi taulun, ja maalasi sen pitkästä aikaa
ilmeisesti "tosissaan". Senmoisena se oli varmasti hänen viimeinen
taulunsa.

Puitteisiin pingoitettu, suurenlainen kangas tuotiin hänelle telineille
Vieremän tupaan, jotta kaikki vehkeet olisivat hänellä niinkuin ennen
muinoin. Hän vaati vielä hiilipuikkoa. Näin kaikin puolin varustettuna
hän, vanhan koulun maalaustavan mukaisesti, alkoi ensin sepitellä
hiilipuikolla taulun linjaviivoja. Uudemman ajan luonnosta-maalaaja ei
olisi edes ymmärtänyt, mitä kaikkea hän viivoillaan ja pisteillään
tarkoitti ja miksi hän oli niin perin tärkeän näköinen. Hän kallisteli
päätään, milloin läheni, milloin loittoni kankaasta, ja kaikkea tätä —
vain määritelläkseen, miten kaukana toisistaan ja millä välilinjalla ne
kaksi pistettä tulivat olemaan, jotka sittemmin saimme tietää
merenpinnan alla häämöttäviksi kiviksi. Lukemattomia kertoja hän eteni
ja taas tultuaan kankaan ääreen muutti kivien asemaa ja joitakin muita
tämän muutoksen vaatimia linjoja. Kun sitten kaikki oli näin
suunniteltu ja merkitty ja hän näytti olevan tyytyväinen vastaisen
taulun linja-arkkitehtuuriin, hankittiin Elisabetilta pieni eau de
Cologne-suihkuttaja, liika hiilenpöly huiskuteltiin vaatteelta pois ja
luonnoksen päälle puhallettiin hieno suihku kuorittua maitoa, joka
sitoi hahmottelun kankaalle.

Sitten aloitettiin maalaus. Se ei kestänyt paljonkaan kauemmin kuin tuo
tarkkaan suunniteltu hiilipiirustus.

Taulun aiheena oli muistikuva Terijoen hiekkarannasta. Vain palanen
siitä: muutama mänty, hiekkaviiru, aava meri, luultavasti juuri se
paikka, jonka läheisyydessä Pjotr Karlovitshin oli ollut tapana
pysäyttää vaunut ja lepuuttaa hevosia sillä aikaa kuin Elisabet ja
Natasha juoksivat rannalle uimaan ja katselivat onnellisina meren aavaa
ulappaa, jonka takana oli sininen Suomi.

Onnellisia, kauan sitten menneitä aikoja Mishallekin!




IX. YHÄ ERILAISEMPIA MINUJA.


Niiden suomalaisten kävijäin joukossa, jotka aika ajoin pistäytyivät
Vieremässä, ei ollut suinkaan keskenään vähemmän erilaisia "minuja"
kuin edellisessä luvussa mainitut Elisabetin pietarilaiset omaiset.

Arvokkaimpia ja kaivatuimpia olivat hänelle Mathilda Wreden käynnit.
Elisabet oli aikain kuluessa vain yhä enemmän kiintynyt häneen,
erilaisten ajatustapojen voimatta heidän väleihinsä mitään vaikuttaa.
Heissä oli sentään paljon enemmän yhteistä kuin erilaista.

Neiti Wredellä oli siihen aikaan usein asiaakin Vieremään.

Hän oli näet sijoittanut Vieremän läheisimpään naapuritaloon
elätettäväksi erään vanhan, jo yli 80-vuotiaan ukon, joka oli niitä
hänen rakkaita vankejaan, elinkautisia.

Tämä ukko oli istunut 19 vuotta Kakolassa eikä olisi vieläkään sieltä
hellinnyt, ellei neiti Wrede olisi ottanut häntä sieltä pois ja
luvannut elättää omilla varoillansa.

Sillä vaikka elinkautiset tavallisesti armahdetaan jo 12 vuotta
palveltuansa, ei tätä ukkoa voitu vapauttaa, koska hän ei suostunut
täyttämään armahduksen pääehtoa, myöntämään katuvansa.

Säännöllisesti joka vuosi tuli tirehtööri hänen koppinsa ovelle
kysymään:

— Eikö Kekki jo kadu rikostansa?

Johon vanki yhtä säännöllisesti vastasi:

— Enkä kadu, en yhtään kadu.

Lopultakin levisi päällysmiesten keskuudessa se vakaumus, että ukko ei
ehkä halunnut jättää vankilan leipää ja oloja, joihin oli peräti
eläytynyt ja tottunut; hänellä oli siellä myös paljon tuttuja ja
ystäviä. Ja kun mies oli jo peräti raihnainen lotkupolvi eikä hänestä
saattanut enää olla yhteiskunnalle mainittavaa vaaraa, luovuttivat he
hänet Mathilda Wredelle, — ehdonalaisesti.

Suoraan sanoen, eipä ollut ihmekään, että hänen suhteensa katumusmieltä
pidettiin erikoisen tärkeänä armahduksen saamista varten. Hänen
rikoksensa laatu oli kaamea. Hänen eläessään nuorempana kotiseuduillaan
kaukana Pohjanmaalla joku hänen kyläläisistään oli häntä pahoin
panetellut, josta hän oli sydänveriinsä asti loukkaantunut. Ajan mukana
ei tapaus ottanut unohtuakseen, vaan viha yhä kasvoi, ja aamuöistä hän
oli kuin hullu miettiessään parhainta kostotapaa. Ja kun panettelu
lisäksi uudistui, oli Kekki tehnyt päätöksensä. Hän oli puumies ja
hänen puukkonsa oli aina terässä. Hän otti taskuunsa viinapullon ja
meni metsään siihen paikkaan, missä tiesi vihamiehen olevan
halonhakkuussa. Nähtyään hänet Kekki tyhjensi katajapensaan takana
kurkkuunsa puolet viinoista ja alkoi sitten lähestyä vihamiestään.
Huomattuaan lähestyjän tämä otti piipunnysän suustaan ja pahaa
aavistaen asettui nojalleen selin pinoa vasten, kirvestä kädestään
päästämättä. Mutta Kekki, juopuneen liikkeitä matkien, heilutteli
viinapulloaan ja kohdalle tultuaan sanoi: hei, eikös jo sovita vanhoja
vihoja! Toinen otti vastaan pullon, nosti sen huulilleen, kallisti
kasvonsa taivasta kohden, ja kun hänen kitansa oli täynnä viinoja,
hyökkäsi Kekki hänen kimppuunsa, kamppasi hänet lumeen selälleen ja
viilsi puukollaan kielen ulos viinoihin läkähtyvän miehen suusta,
sanoen sen tehtyään: vieläkö sinä nyt minusta pahaa puhut?

Tästä tapauksesta oli kulunut kolmattakymmentä vuotta ja Kekki eleskeli
edelleen neiti Wreden elättinä Vieremän naapuritalossa. Sivistyneiden
ihmisten seurassa ukko osoitti olevansa mitä herttaisin vanhus. Hän
kiintyi näihin siihen määrään, että oleskeli enimmät ajat juttusilla
Elisabetin ja muiden Vieremän asukkaiden kanssa. Kiitollinen hän oli
suuresti ruoasta ja kahvista, jota hänelle tarjottiin, ja kun hänelle
vastattiin: ei kestä kiittää, muisti hän aina lisätä: no kiitokset
eivät lopu, tarkoittaen kaiketi: vaikka kahvit loppuivatkin. Jolloin
hänelle kaadettiin lisää.

Kun Kekki huomasi, että hänen pitkät vierailunsa ja haastelunsa pahasti
keskeyttivät taloustöitä Vieremän tuvassa, mutta hän ei olisi mitenkään
malttanut olla sieltä poissakaan, alkoi hän inttää pikku töitä
vanhuudesta jo vapiseviin käsiinsä. Ja kaikki ilostuivat suuresti, kun
huomattiin, että hän oli mitä taitavin mestari luutien, pärekorien ja
vesisaavien valmistuksessa, jopa hänestä oli sellaisten asiain
opettajaksikin. Mutta vaikka tämä toimi oli hänelle jo liian rasittavaa
ja hän olisi voinut elää naapuritalossa ihan toimettomanakin, veti
häntä aina vain herrasväkien luo.

Vihdoin Mathilda Wrede katsoi ajan tulleen ryhtyä vähän niinkuin
sydämellisiinkin keskusteluihin ukon kanssa. He vetäytyivät
naapuritaloon Kekille varattuun huoneeseen ja hänen elättäjänsä otti
varovasti puheeksi ukon entisyyden. He viipyivät siellä sangen kauan.
Palattuaan oli neiti Wrede alakuloisena. Kyseltyämme tulosta hän kertoi
tiedustelleensa pari tuntia kestäneen keskustelun jälkeen, miten oli
katumuksen laita, johon Kekki oli ikäänkuin äkkiä unesta heräten
vastannut: — Enkä kadu, en yhtään kadu.

Elisabet lohdutteli Mathilda Wredeä sillä, että Kekki mahdollisesti oli
noin sanonut vain vanhasta tottumuksesta tai sitten sen vuoksi, että
pelkäsi nykyisten suloisten olojensa taas voivan muuttua ties mihin
suuntaan, jos tunnustaisi katuvansa. Ja neiti Wrede suostuikin olemaan
Kekkiä enää tunnustuksille vaivaamatta.

Neiti Wreden toinen Vieremässä-käynti ei ollut enää aiheutunut hänen
hoidokkinsa sielullisista tai taloudellisista asioista, vaan hän oli
tullut keskustelemaan ja keventämään sydäntänsä sen suuren valtiollisen
murhan johdosta, joka oli silloin juuri tapahtunut.

Eräänä päivänä ennen hänen saapumistaan olimme Elisabet ja joitakuita
meidän vieraitamme koolla Rantalan puutarhassa Emmyn valmuja ja muita
monivuotisia kukkakenttiä katsomassa.

Keskipäivän aurinko paahtoi maata ylimmiltään ja kukat sekä perhosten
monivärisinä räpyttelevät siivet kimaltelivat kilpaa sen hohteessa,
valkoisten hattarain tutun rauhallisina vaeltaessa sinisellä laella.

Joku runoilija, kyllin paatunut lausuakseen tunteitansa komein elein
ääneen, puhkesi sanomaan:

"Voi kuinka tyynnyttävä, kuinka autuaasti tuudittava onkaan luonnon
helma!"

Tavallisuudessa nuo sanat olisivat tympäisseet, ehkäpä turmelleet koko
olon, mutta nyt ne niin täydellisesti vastasivat jokaisen tunnelmaa,
että ne saattoi hyvin sietää, vain kääntymällä lievästi poispäin.

Ei todellakaan ollut tänä keskipäivän hetkenä mitään, mikä olisi
kenenkään rintaa vaivannut, ketään tehnyt levottomaksi, sydämiä
kalvanut, olipa vain sellaista unen lepoa valveilla, jota vain aurinko
voi ihmiselle antaa.

Silloinpa niinkuin salama kirkkaalta taivaalta tuli pääkaupungista
sana, että siellä Suomen kenraalikuvernööri oli murhattu.

Ensin kaikkien veri syöksähti kauhusta sydämeen, niinkuin se aina tekee
ihmisen kauhistuessa miestappoa.

Sitten seurasi hetkinen äänettömyyttä, joka kului tämän kauhistuksen
omakohtaiseen arvostelemiseen ja myös päätökseen olla sitä mitenkään
sanoilla, huudahduksella, liikkeellä tai edes ilmeellä ilmaisematta.

Ensimmäisenä sanoi joku:

— Se oli oikein, olemme päässeet tyrannista!

Kaikki huoahtivat niinkuin todella olisivat juuri vapautuneet tyrannin
kourista. Ja joku toinen sanoi:

— Onpa vielä Suomessakin sankareita!

Ja kolmas:

— Kuinka emme sitä olekin jo ennen tehneet!

Ja nyt alettiin melkein kilpailla semmoisista ihastuksen ilmaisuista,
jotka parhaiten ylistivät sankariteon tekijää. Joku neideistä,
opettajatar ammatiltaan, sanoi:

— Tästä lähtien on Eugen Schauman oleva kansallissankarimme!

Minä katsahdin Elisabetiin.

Ollakseen mukana yhteisessä innostuksessa Elisabetkin koetti hymyillä.
Mutta se muodostui jonkinlaiseksi nolouden hymyksi, ja vähän ajan
kuluttua hän kenenkään huomaamatta poistui.

Hän oli monena päivänä tämän jälkeen alakuloinen.

Näinä päivinä hän ikäänkuin menetti uskonsa siihen passiiviseen
vastarintaan, — johon hän oli pannut parhaan toivonsa Suomen
tulevaisuudesta.

Muiden intoilu painosti hänen mieltään, ja vilkkaista poliittisista
keskusteluista hän alkoi vetäytyä pois mennen mieluummin puutarhaan
kitkemään. Ei hän olisi ennen toki milloinkaan malttanut jäädä
keskusteluista syrjään.

Ja ehkäpä hän olisi tästä ajasta lähtien menettänyt lopullisesti kaikki
poliittiset harrastuksensa, ellei Mathilda Wrede olisi tullut juuri
sopivaan aikaan taas Vieremään käymään.

Neiti Wrede tuli suoraan Turusta vierailtuaan Kakolassa viikon päivät
ja oltuaan vuorotellen melkein kaikkien "elinkautisten" ystäväinsä
puheilla. Hän oli tavannut jälleen myöskin Haapaojan, tuon hirmumiehen,
jonka tekemiksi suomalaisissa ja siperialaisissa rikosrekistereissä
mainittiin lähes kaksikymmentä ihmismurhaa. Ensimmäinen seuraus
Mathilda Wreden käännytystyöstä oli ollut, että Haapaoja, vankilan
ruokalaan tultuaan, sai käsiinsä pöytäveitsen, jolla oli raivokkaana
pistellyt itsensä täyteen haavoja. Hän ei ollut kuitenkaan malttanut
pistää veistä syvemmälle ruumiiseensa, vaan oli sen sijaan tehnyt
lukemattomia pienempiä haavoja, jotka eivät olleet kuolettavia.

Neiti Wrede oli ruvennut selittämään hänelle, kuinka väärin oli yrittää
tappaa itseänsä, kuinka suurta epäkiitollisuutta se oli ensiksikin omaa
äitiä kohtaan, joka oli hänet vaivoin synnyttänyt, imettänyt, toivonut
hänen puolestaan... Ja tuskin oli päästy pitemmälle jatkamaankaan, kun
Haapaoja oli äkkiä heltynyt ja ruvennut itkemään ilmeisesti käsittäen,
että jos oli noin väärin tappaa itsensä, kuinka väärin olikaan tappaa
muita. Sen jälkeen hän oli käännyttäjänsä seurassa aina ollut
uskonnollisesti täysin herännyt mies, käyttäytynyt mitä hienoimmin,
osoittanut yhä syvenevää henkisyyttä. Mutta hänet oli vallannut armoton
vapaudenjano, vastustamaton halu paeta kauas kauas ja saada vapaana
hengittää uuden ymmärryksen ilmaa. Onneksi oli neiti Wrede toimittanut
hänet käsiraudoista vapaaksi.

Verstaasta hän oli hankkinut kaksi puukkoa, jotka kätki housujensa
lahkeisiin. Suunnitelman mukaisesti hän vankien ollessa pihalla
kätkeytyi sen oven taakse, jonka vartija juuri oli avannut päästääkseen
vangit palaamaan takaisin koppeihinsa. Kun kaikki olivat kulkeneet
sisälle, ei vartija seurannutkaan heitä, vaan sulkiessaan jälkeensä
ovea huomasi piiloutuneen. Haapaoja iski häntä puukolla sydämeen, ja
pahasti parahtaen mies kaatui kuoliaana sementtiastuimille. Itse hän
aikoi, lyömällä molemmat puukkonsa vuorotellen tiilien väliseen
laastaan, vetää itsensä vieressä olleen vankilamuurin ylitse, mutta
paikalle rientäneet pihavartijat ylettyivät hänen toiseen jalkaansa ja
vetivät hänet alas.

Neiti Wrede oli hänet tämän jälkeen tavannut vankilan sairaalassa,
jonne Haapaoja oli siirretty uuden ja taaskin epäonnistuneen
itsemurhayrityksen jälkeen. Saatuaan kuulla hyväntekijänsä tulosta hän
oli pyytänyt hoitajattarelta nenäliinan, joka sitten Wreden astuessa
sisälle oli levitettynä hänen kasvojensa ylitse. Ei sanonut voivansa
kestää tulijan katsetta eikä itsekään katsoa häntä silmiin. Pyysi
tulemaan jonkin päivän kuluttua hänen koppiinsa, jonne hänet kohta
aiottiin siirtää.

Neiti Wrede oli uudelleen toimittanut hänelle oikeuden olla sekä
käsi- että jalkaraudoitta.

Mutta ennen kuin hän tapasi holhokkinsa tämän kopissa, ilmoitettiin
hänelle, että Haapaoja oli hänen lahjoittamistaan villasukista punonut
narun ja hirttäytynyt polvillensa kopinoven alempaan saranaan.

Mathilda Wreden silmäkulmassa kiilsi sama valoa taittava kosteus, joka
hänellä oli yhtä hyvin surun kuin ylimmän ilon merkkinä. Sillä sekä
surun että ilon kyynelet ilmaisivat hänellä samaa haltioitunutta
Kristuksen ylistystä.

Jos Haapaoja teki itsemurhan tai jokin muu asia tapahtui vastoin
Mathilda Wreden harrasta odotusta, ei mikään muuttanut hänen
mielialaansa: koska jokin oli niin tapahtunut, niin sen oli niin
tapahduttava. Hänen oli vain pidettävä huolta siitä, etteivät mitkään
tapaukset, eivät surut eivätkä ilot päässeet himmentämään Kristuksen
olemusta hänessä itsessään. Hänen täytyi _aina riemuita_.

Sen vuoksi, kun Elisabet puolestaan kertoi tulleensa alakuloiseksi
kadotettuaan uskonsa yleisen passiivisen vastarinnan mahdollisuuteen,
ei neiti Wrede sitä oikein ymmärtänyt. Eikä myöskään ymmärtänyt
Elisabetin mielenmasennusta Haapaojan kohtalon johdosta ja hänen
syytöksiään omaa itseänsä ja yhteiskuntaa vastaan sen johdosta, että
"me" pidimme ihmisiä suljettuina vankiloihin ollenkaan ajattelematta,
mihin semmoinen voi nuo ihmiset johtaa. Elisabetin mielestä me olimme
tässä asiassa sulkeneet totuudenhengen kokonaan pois laskuistamme.
Meidän asiamme oli vain antaa anteeksi, totuudenhenki oli kyllä itse
omiatuntoja herättämällä johtava maailmaa. Elisabetin mielestä oli
täysikäisen ihmisen rankaiseminen jotakin aivan nurinkurista ja
järjetöntä, eivätkä mitkään vankilat siis voineet olla sopusoinnussa
totuudenhengen kanssa.

Mutta Mathilda Wredellä ei tuntunut olevan rangaistusta ja
vankiloita vastaan mitään sanomista. Ne olivat kaikki noita esivallan
asioita, joihin hän ei tahtonut kajota. Sillä hänen varsinainen
uskonherättäjänsä, apostoli Paavali, oli sanonut esivallasta, ettei se
miekkaa turhaan kanna.

Wreden käsityksen mukaan oli ainoa maailmanparannus Kristuksen yhä
tapahtuva kirkastuminen ihmisissä, ja sen vuoksi hän aina riemumielin
kertomistaan kertoi semmoisista vankiloissa tapahtuneista
kääntymisistä. Mutta muuten oli maailmaa sotineen ja muine
väkivaltoineen hänen mielestään verrattava peltoon, jossa kasvoi sekä
rikkaruohoja että vehnää, ja oli kielletty nyhtämästä pois
rikkaruohoja, ettei jalo vilja vahingoittuisi. Ajan tullen oli
jumalallinen voima kyllä kokoava saaliin ja hävittävä rikkaruohot.

Elisabet ei voinut olla huomaamatta, että tämä oli melkein samaa kuin
mitä vanha Sarénska oli puhunut Ihmisenpojan tulemuksesta.

Ja kuka tietää vaikkapa tuokin Kostjan _Minä_, joka ei koskaan kuole,
olisi juuri sama Mathildan heräävä Kristus. Eiväthän Kostjaakaan
oikeastaan kiinnostaneet mitkään maailmanparannukset.

Tämmöisen samastuksen ajatus, kun kysymys oli kahdesta niin peräti
erilaisesta ihmisestä, suuresti ilahdutti Elisabetia, sillä hän oli
asettanut heidät rinnakkain oikeastaan sellaisina vastakohtina, joita
oli ajatellut aivan mahdottomiksi samastaa. Ja nyt olikin
osoittautunut, että heillä olikin molemmilla oikeastaan sama elävä
jumala.

Omasta puolestaan oli Elisabet yhäkin kovasti kahdenvaiheilla nyt
niinkuin ennenkin siitä, mikä oli oikea suhde yksityisen ihmisen ja
maailman välillä. Hänestä tuntui vähän kylmältä sellainen ajatus, että
maailma iankaikkisesti pysyisi rikkaruohokenttänä, josta vasta
viimeisellä tuomiolla nyhdettäisiin korjuun jalompaa viljalajia. Ei,
hän tahtoi, hän olisi melkein vaatinut, että jokaiselle olisi
osoitettuna selvästi tie, jota myöten kulkien juuri tämä näkyväinen
maailma olisi vihdoin tullut onnelliseksi, kaikki, _kaikki, kaikki!_




X. MUITA VIEREMÄSSÄ KÄVIJÖITÄ.


Mutta Vieremässä kävi kyllä sellaisiakin "minuja", joiden samastusta
Mathilda Wreden, Kostjan tai Kekin kanssa Elisabetin oli melkein
mahdotonta ajatuksissaan suorittaa.

Semmoisia kävijöitä olivat esimerkiksi spiritistit ja astrologit.

Näitä kohtaan ei Elisabet voinut tuntea kovinkaan suurta
kiinnostusta, koska he eivät tienneet eivätkä välittäneet mistään
maailmanparannuksista, vaan elivät sellaisten asiain tutkimisessa,
jotka koskivat jotakin ylämaailmaa ja jotka hänen mielestään olivat
vain uudenaikaisen, usein lapsellisen taikauskon muotoja, siis sitä,
mikä hänelle aina oli ollut eniten vierasta.

Spiritistit taas olivat puolestaan Elisabetin suhteen pettyneitä,
eikä heitä ollenkaan kiinnostanut se yksinkertainen Elisabetin
totuudenhenki, jota ylempänä eivät muka mitkään uskonnot voineet olla,
— joka melkeinpä _kielsi_ heidän tapaansa jättämästä tätä maailmaa ja
vajoutumasta tähtiin tai yliluonnollisuuksiin.

— Voihan olla, — sanoi Elisabet heille, että paitsi pöydän
pyörityksiä, vainajien esillekutsuja ja kohtalojen horoskooppeja on
äärettömän paljon muitakin ihmiseltä salattuja asioita, joista hänellä
saattaa olla vain hämäriä aavistuksia. Mutta miksi hanurilla
pilventakaisissa, kun meillä tässä näkyväisessä todellisuudessa on niin
paljon ratkaisematonta, epäselvää, ja kun tie tasa-arvoon ja veljeyteen
ihmiskunnassa on vielä niin peräti tutkimaton.

Paljon enemmän oli Elisabet kiinnostunut Matti Kurikasta, joka sentään
oli tästä maailmasta ja sielunsa koko voimalla rakasti sen eläviä
asukkaita.

Matti Kurikka, päinvastoin kuin Mathilda Wrede, kohdisti uskonsa vain
tämän maailman asioihin ja tulevaisuuteen, nimittäin oikeastaan siihen
tulevaisuudenkuvaan, jonka hän oli itse mielikuvituksessaan keksinyt ja
luonut ja jonka uskoi kerran toteuttavansa koko maailman onneksi ja
siunaukseksi.

Ensimmäisen kerran hän kävi Vieremässä juuri ennen matkaansa
Austraaliaan ja Amerikkaan, mistä hänellä oli aikomus hakea
paikkaa suurta työläissiirtokuntaa varten. Hän oli täynnä
maailmanparannusaatteita.

Tämä matka oli tosin hänellä myöskin jonkinlaista maanpakoa, sillä hän
oli joutunut porvariston puolelta ankaran vainon ja "uloskatsomisten"
alaiseksi sen johdosta, että oli kehoittanut työväestöä olemaan
osallistumatta suureen, keisarille lähetettävään kansalaisadressiin,
jonka tarkoituksena oli valittaa maassa jatkuvaa perustuslakien
polkemista vastaan. Mutta juuripa nämä uloskatsomiset ja maasta
karkotukset soveltuivatkin mainiosti yhteen hänen vanhan aatteensa
kanssa: erota kokonaan tästä porvarillisesta yhteiskunnasta ja
muodostaa uusi, tasa-arvoisuuteen ja veljeyteen pohjautuva
_malliyhteiskunta_.

Elisabetin passiivisen vastarinnan aatteisiin ja sodista kieltäymisiin
hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Nyt ei ole mikään passiivisuus
riittävä, — sanoi hän, — nyt tarvitaan toimintaa. Porvarillinen
yhteiskunta on mätänemistilassa. Tuolle mätänevälle maailmalle
on näytettävä ihanneyhteiskunnan mahdollisuus, on luotava
malliyhteiskunta, jonka rakennus perustuu altruistiselle
(epäitsekkäälle) pohjalle ja jonka nähdessään ihmiset eivät enää voi
jatkaa entistä elämäänsä, vaan vaivautuvat ottamaan selvää
malliyhteiskunnan rakenteesta ja tekevät siitä uuden rakenteen koko
maailmalle.

Tämän malliyhteiskunnan perustaminen oli hänen mielestään ainoa tie
maailmanparannukseen. Vielä enemmän: se oli ikäänkuin hänen ainoa
uskontonsa, ainakaan hän ei tahtonut mistään muista uskonnoista kuulla
puhuttavankaan, ja virallista kirkonuskoa hän piti suorastaan vain
porvarien toimeenpanemana kansanpetoksena nimittäen sitä "pirun
kirkoksi", jopa julkaisten sennimisen kirjankin. Mutta se seikka, että
hän ei todellakaan näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin koko
maailman onnelliseksi tekemistä, oli Elisabetin mielestä niin suuri
lisä Kurikan ansiopuoliin, että hän antoi anteeksi kaikki räikeydet.

Matti Kurikka oli kooltaan jotensakin pitkä mies. Hänen melkein
mustanruskea, tuuhea ja suortuvainen polkkatukkansa, joka liehui hänen
liikkuessaan, hänen eloisat, kirkkaanruskeat silmänsä olivat koko hänen
olemukselleen hyvin tunnusomaiset. Kurikkain suuren, inkeriläisen,
Tuuterissa sijaitsevan talonpoikaiskodin ja heidän vahvarakenteisen
isänsä, joka oli paitsi maanviljelijä myöskin maakauppias, muistan
hyvin niiltä ajoilta, jolloin olin kaartin mukana vapaaehtoisena
Krasnoje selon leirillä. Matin vanhempi veli Tuomas oli luokkatoverini
Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa, ja Matinkin näin aina
välitunneilla alemman luokan oppilaiden joukossa. Koska molemmat pojat
kävivät ahkerasti meillä, tunsi Elisabetkin Matin hyvin.

Matti Kurikka oli varsinaisia suomalaisia paljon vilkkaampi. Varsinkin
hänen puhetapansa oli elävä ja nopea. Kun hän pääsi jotakin keksimäänsä
asiaa selittelemään, tahtoi hänen kielensä tuon huikean nopeuden vuoksi
takeltua sammalluksiin ja pienet sylkipisarat pärskähtelivät hänen
suustaan. Moinen maltittomuus johtui hänen mielikuvituksensa
suunnattomasta vilkkaudesta. Ilmeisesti hänen täytyi hyvin pian saada
sanotuksi, mitä oli sanottavaa, jottei hänen mielessään välkkyvä kuva
olisi ennättänyt häipyä muiden esille pyrkivien kuvien tieltä, nekin
kun jo siellä olivat sanoja vaatimassa.

Nyt tultuaan tänne jo keski-ikäisenä, ehkä paljon kovaakin kokeneena
miehenä, hän oli tietenkin paljon kehittynyt ja muuttunut entisestään.
Mutta tuo hillittömästi kiirehtivä puhetapa oli yhä sama, ehkäpä
entistäkin huomattavampi, kun hänen tulevan malliyhteiskuntansa
valtavat kuvat pyrkivät esille. Hänen puhumistapansa oli myös samalla
tavoin yhtämittaista kuin ennenkin ja toisen oli mahdotonta päästä
lomaan sijoittamaan mitään omaansa, niin lyhyet olivat hänen
hengähdystensäkin väliajat. Hän ei voinut sietää mitään vastaväitteitä,
ja niitä välttääkseen hän ehkä puhuikin niin yhtämittaisesti.

Sanotaan meidän päiviemme Leninillä olleen samanlaisen yhtämittaisen
puhetavan. Hänkään ei rakastanut muunlaista keskustelua kuin missä muut
olivat vain kuulijoina. Minkäänlaisia vastaväitteitä hän ei voinut
sietää. Ja syy oli kaiketi sama kuin Matillakin: vastaväitteet tekivät
haittaa sille mielikuvalle, joka hänellä kerta kaikkiaan oli
malliyhteiskunnastaan, ne olivat siis kuin hyökkäyksiä hänen pyhintä
uskoansa vastaan.

Elisabetilla oli kuitenkin mielessä vastaväite sen johdosta, että Matti
oli antanut väheksyvän lausunnon passiivisesta vastarinnasta ainoana
maailmanparannuskeinona.

— Minä luulen, — sanoi Elisabet käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun
Matti joi vettä, — luulen, että nykyaikana on maailmassa olemassa ihan
uusi synti, joka ennen ei ehkä ollutkaan synti...

— Mikäs nyt on synniksi tullut? — sanoi Matti vähän ylimielisesti
naurahtaen.

Elisabet sanoi, pyyhkien olemattomia muruja pöydältä:

— Se vain, että ihmiset yhä luulevat voivansa järjestää ja määrätä
toisten ihmisten elämää.

Matti punastui, luultavasti kiivastumisesta.

— Passiivisuuttako siis vain! — kysyi hän lyhyesti.

— Niin, — vastasi Elisabet, — vain olla tottelematta
omantunnonvastaisia määräyksiä, ja Jumala on itse ottava johdon
käsiinsä.

Tämä oli Matista jo liikaa. Jumala! Mikä Jumala?! — Hän oli tosin
itsekin ajatellut, että jos hänen malliyhteiskunnassansa ilmaantuu
jonkinlaista uskonnollista tarvetta, hän on pitävä heille teosofisia
luentoja. Mutta Jumala yhteiskunnan johdossa, se oli jo toki sitä
_vanhaa_ hapatusta. Malliyhteiskuntansa hän oli itse keksinyt ja oli
sitä myös itse johtava. Hän piti tauon, ikäänkuin olisi pitänyt turhana
jatkaa mokomaa keskustelua. Mutta Elisabet tietysti käytti tätä taukoa
hyväkseen.

— Matti hyvä, — sanoi hän, — sinä valitset yhteiskuntasi jäseniksi
vain sellaiset, jotka tiedät hyviksi ja epäitsekkäiksi, niinhän?

— En suinkaan minä sinne roistojakaan sijoita! — kivahti Matti.

— Niin, mutta eihän se sitten kelpaakaan malliyhteiskunnaksi muulle
maailmalle, jonka täytyy tulla toimeen pahojenkin...

— Se on tekevä pahatkin hyviksi, — kiiruhti Matti korjaamaan. Ja hän
aloitti loputtoman sanatulvan selittääkseen, kuinka juuri ulkonaiset
olot vaikuttavatkin ihmisten pahuuteen tai hyvyyteen. Ihanneoloissa
kaikki ihmiset ovat ihanteellisia. Kapitalismi luo varkaita,
petkuttajia, rahan- ja vallanhimoa, synnyttää tappelua, ahneutta,
edistää kaikkea itsekkyyttä, joka on oikeastaan aivan vierasta
luonnolliselle ihmiselle. On siis annettava ihmisille tilaisuus elää
semmoisessa yhteiskunnassa, jossa heidän ei tarvitse taistella
keskenään henkilökohtaisesta toimeentulostaan ja he elävät
yhteisomistuksessa, ulkopuolella kapitalismin herättämien kiusausten...

Elisabet olisi tahtonut väittää päinvastoin, ettei ihmisten hyvyys
synny ihanneoloista, vaan ihanneolot hyvyydestä, mutta semmoisia
vivahduksia ei nyt ollut ajattelemistakaan saada kiilatuksi väliin.
Sitä paitsi hänen alkoi jostakin syystä tulla Mattia kovin sääli, kun
tämä luuli niin varmasti voivansa johtaa sellaista yhteiskuntaa, jonka
menestys oli perustuva vain jäsenten hyvään tahtoon. Semmoiseksi
johtajaksi ei Elisabet osannut ajatella ihmistä.

Uuden tilaisuuden sattuessa (Matti oli aivan tavaton veden juoja)
Elisabet siis, enemmän lohduttaakseen kuin väitelläkseen, sanoi:

— No niin, niin, hyvähän tuo kaikki voi olla. Ja olenhan minä itsekin
usein huomannut, että hyvien seurassa tavallisesti pahatkin pysyvät
hyvinä. Mutta se johto, se johto ja mallina olo! siinä se vaikeus on.

— Mitä voi olla johtoa vastaan? Minä _itse_ johdan. Ja miksi
yhteiskuntamme ei voisi olla mallina koko maailmalle, jos olemme siellä
sitä, mitä koko maailma turhaan koettaa olla: onnellisia!

Elisabet sanoi:

— Jos sinulla olisi yhteiskunnassasi paitsi hyviä myöskin pahoja ja
lisäksi vielä toisilleen vihamielisiä kansallisuuksia, eri rotuja,
puoluepukareita, uskonkiihkoilijoita, niinkuin on maailmassa, ja sinä
sittenkin osaisit johtaa niin, että hyvät olisivat voitolla ja te
kaikki onnellisia, niin silloin todella kelpaisitte malliksi
maailmalle. Mutta nyt sinä viet sinne vain yksimielisiä, hyväntahtoisia
suomalaisia. Lieneekö yhtäkään edes ruotsalaista?

Tämä oli viimeinen huomautus, minkä Elisabet sai sanotuksi.

Sitten tuli taas Matin vuoro puhua.

Tämmöisiä epäilyksiä ja arvosteluja hän ei ollut vielä milloinkaan
kuullut niissä piireissä, joita hänen pirteä ja kiintoisa oma lehtensä
oli ympärilleen koonnut. Hän oli todellakin herättänyt suurta ja
laajalti levinnyttä innostusta työläisten keskuudessa. Ja sadoittain
laskettiin niitäkin, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä kaukaiseen
maanosaan, jos hän vain jostakin löytäisi sopivan paikan siirtokunnan
perustamiseksi ja pääsisi välipuheisiin sen maan hallituksen kanssa.

Erittäinkin oli hänen innokkaita kannattajiaan suuri joukko
Etelä-Pohjanmaan vähäisempiä maanviljelijöitä, joista useat, sitten
kun hän oli Austraaliasta matkustanut Pohjois-Amerikkaan ja sieltä
löytänyt paikan Vancouverin lähistöltä, myivät maansa ja kontunsa
siirtola-aatteen toteuttamiseksi ja varustautuivat matkaan Tyynen
valtameren rannalle.

Vuoden tai ehkä parin kuluttua siitä kuin siirtola oli perustettu
Vancouverin "Malkosaarelle" (Malcolm), kirjoitti Matti useille
sivistyneille tovereilleen Suomeen kehoittaen muuttamaan siirtolaan.
Myöskin minulle hän kirjoitti, hartaasti pyytäen veljeäni Eeroa ja
minua sinne tulemaan. Täällä kaivataan henkistä ravintoa, taidetta,
musiikkia, sivistyneitä, — kirjoittaa hän. — Minä olen pianolla
soitellut loppuun vähäisen ohjelmistoni kyllästymiseen asti, enhän
tunne nuottejakaan, vain jonkin pianopätkän tai renkutuksen. Tulkaa
veljet. Muuten menee täällä kaikki henkisyys alaspäin. Miehet
laulelevat rivouksia, istuvat pöydillä, kiroilevat ja syljeskelevät
permannolle. Tulkaa!

Elisabet itki tätä kirjettä luettaessa.




XI. MATTI KURIKAN PALUU.


Toisen kerran Matti kävi Vieremässä ja meillä muistaakseni 1905.

Silloin oli Sointulan ooppera jo loppuun laulettu, ja Matti oli tullut
siihen vakaumukseen, että malliyhteiskuntia ei voi johtaa ilman
tarpeellista pakkovaltaa. Tietysti siellä oli syntynyt ankara riita
johdosta. Matti taisi olla vähän epäkäytännöllinen taloudellisissa
kysymyksissä tai ainakin piti niitä toisarvoisina. Hän oli huomannut
pääasiaksi "henkisen tason" kohottamisen, piti esitelmiä teosofiasta ja
spiritismistä ja vaati muitakin esitelmöimään, jos vain kuka semmoiseen
kykeni, jopa oli tuonut mannermaalta kalliin pianon — lainarahojen
sijaan, joita hänen piti hankkia siirtolan tarpeiksi. Naiset olivat
mielissään. Silloin miehet ottivat johdon käsiinsä.

He pitivät kokouksen ilman Matin osanottoa ja päättivät myydä
mannermaan sahoihin sen suurialaisen, upean honkametsän, joka oli
siirtolan ylpeytenä ja parhaana luottolähteenä. Suurten riitain
vallitessa he tekivätkin niin, kaatoivat hongikon ja puomuttivat sen
laivan muotoiseksi lautaksi, jota läksivät meritse kuljettamaan
mannermaalle. Myrsky hajoitti lautan.

Samaan aikaan kaikenlaisten perheriitain ja sukupuolisten selkkausten
sekasorrossa Matti, pitäen itseään ainakin näissä kysymyksissä
yksinomaisena johtajana, julisti "vapaan rakkauden" siirtolansa
peruslaiksi, jolloin hän sai myöskin naiset katkeriksi vastustajikseen.
Mitään pakkokeinoja ei ollut varattuna uppiniskaisten kurittamiseksi.

Matti erotettiin siirtolan johdosta.

Silloin hän jätti Sointulan oman onnensa nojaan ja perusti mannermaalle
uuden, "Kalevan kansa"-nimisen yhteiskunnan, johtaakseen sitä samoja
tarkoitusperiä kohden.

Mutta täälläkään eivät asiat selviytyneet rettelöimättä ja
johtajakysymys alkoi horjuttaa uuttakin siirtolaa. Näihin "rettelöiviin
kääpiösieluihinsa" Matti vihdoin tuskaantui siinä määrin, että jätti
kaikki amerikkalaiset yrityksensä sikseen ja — palasi Suomeen.

Hän näytti muuten olevan entinen Matti, mutta jotakin miehekkäämpää,
kokeneempaa ja varmasti myös katkerampaa oli häneen tullut.

Ja taas hän joutui väittelemään Elisabetin kanssa. Elisabetin mielestä
hänen olisi ollut parempi jäädä vain Sointulaan, nöyrtyä, tehdä siellä
vain sitä työtä, mitä itse piti kunakin päivänä tärkeimpänä,
raskaimpana tai epämiellyttävimpänä, olipa se sitten vaikkapa
makkienkin puhdistamista. Semmoinen nöyryys ja kaikesta johdosta
kieltäytyminen olisi varmasti tehnyt hänet noiden ihmisten todelliseksi
henkiseksi johtajaksi, jota parhaat ja kehittyneimmät olisivat
koettaneet seurata. Ja ehkäpä ei muita johtajia olisi tarvittukaan.

Matti naurahti eikä ottanut asiaa toden kannalta. Hän oli kyllä
muuttunut, jopa osasi paljon paremmin kuunnella, mitä toiset puhuivat.
Ja vaikka hänen piti usein toisen puhuessa kärsimättömänä pitää
silmiänsä ummessa, ei hän enää ainakaan keskeyttänyt toisen puhetta.

Mutta eräässä asiassa hän ei ollut ollenkaan muuttunut: hän piti
johtoa, hallitsemista, määräämisvaltaa, pakkokeinoja, nyt ehkä vieläkin
tärkeämpänä onnen ehtona kuin milloinkaan ennen.

— Miksi olisin sinne jäänyt johtamaan kourallista ihmisiä, kun täällä
on johdettavana miljoonia! — huudahti hän kiihkosta säihkyvänä
Elisabetin huomautukseen.

Me hämmästyimme näitä sanoja.

Mutta asia oli todellakin se, että hänen Suomeen tulonsa oli herättänyt
aivan tavatonta huomiota ja mielenkiintoa pääkaupungin ja
maaseudunkin työväestössä, jolla oli ollut kyllä tilaisuutta
seurata hänen sosiaalisten aatteittensa kehitystä hänen "Elämä"- ja
"Aika"-lehdistään. Varsinaiset "kurikkalaiset" sosialistien joukossa
lienevät suorastaan kutsuneetkin häntä palaamaan Suomeen ja panemaan
täällä toimeen ihanteittensa mukaisen työväen yhteiskunnan — vain
paljon suuremmissa mitoissa kuin se oli voinut tapahtua Malkosaarella.

Mutta kuinka saada porvarit ja heidän hallituksensa semmoiseen
suostumaan? — oli nyt Matin ensimmäinen pulma.

Matilla oli siitä asiasta oma suunnitelmansa, jota hän ei meiltä
salannut. Se suunnitelma kuitenkin osoitti, että hän, oltuaan kauan
poissa Suomesta, oli kokonaan vieroittunut Suomen oloista ja että
täkäläinen tilanne oli hänelle aivan epäselvä. Hänen suunnitelmansa oli
uskomattoman epäsuomalainen: hän tahtoi, että Suomen työläisluokka
kokonaisuudessaan olisi asettunut tsaarin puolelle hänen taistelussaan
Venäjän vallankumouksellisia vastaan, jotka jo yhä uhkaavammin nostivat
päätänsä ja näyttivät valmistuneen ratkaisevaan taisteluun. Palkinnoksi
tästä avusta olisi kiitollinen tsaari sitten antanut Suomen
työväestölle täyden vapauden järjestää maan olot minkä ihanteiden
mukaan tahansa. Ilmeisesti Kurikka nyt halusi kuulla mieltämme tästä
tuumasta.

Matti näytti siis muuttuneen siinäkin suhteessa, että hän uskoi vain
semmoisen johtaja-aseman mahdollisuuteen, jota tuki paitsi valtava
enemmistö myöskin asevoima. Tämmöisen uuden työläisarmeijan luomiseen
lienee hänestä tuntunut ajankohta sopivalta, sillä porvarien hallitsema
asevelvollinen sotaväki oli lakkoilemisensa vuoksi hajoitettu, sen
aseet viety Venäjän arsenaaleihin ja sijaan tuotu maahan venäläistä
sotaväkeä, jonka Matti, oloja tuntematta, kuvitteli olevan uskollista
hallitukselleen ja siis vihamielistä Suomen porvaristolle.

Matti ei olisi ikinä voinut aavistaakaan, että Venäjän
vallankumouksellisten toimesta oli käynnissä voimakas kiihotus ei
ainoastaan tämän uskolliseksi luullun sotaväen, vaan suomalaisen
työväenkin keskuudessa, ja vielä, että Suomen porvariston johtavat
virkailijatkin tarmokkaasti tukivat naapurimaan vallankumouksellisia,
suoden heille tyyssijaa ja auttaen rajan yli hallituksen vainoamia
etsiskeltyjä.

Elisabet joutui kohta kahakkaan Matin kanssa, mutta tietenkin vain
omalta kannaltaan.

— Matti rakas, oman itsesikin tähden sinun olisi paras olla jättämättä
työtäsi Sointulassa kesken. Siellä sinä tekisit joka päivä sitä, mihin
järki ja omatunto käskee, voisit tehdä jokapäiväisessä elämässä
onnellisiksi sekä itsesi että kaikki, jotka sinua seuraavat. Mutta nyt
sinä aiot täällä ryhtyä aseelliseen taisteluun ja johtaa muutkin
siihen.

— Ihanteeni eivät ole muuttuneet. Mutta niiden saavuttamiseksi ei ole
muuta tietä kuin aseellinen taistelu.

— Vastaisen _hyvän_ nimessä siis tulisit jokapäiväisessä elämässäsi
ajattelemaan ja harjoittamaan _pahaa_. Siitä sinä itse ja koko sinun
ihanteesi turmeltuisi. Ei mikään ihanne kestä verisiä keinoja, ei edes
vihan _ajatuksia_.

— Tuo nyt on sitä tolstoilaisuutta, jota minä en ymmärrä enkä koskaan
tahdokaan ymmärtää, — sanoi Matti alkaen hermostua.

Elisabet ei hellittänyt. Hän varustausi väsymättömiin selittelyihin,
joita olisi ollut valmis jatkamaan vaikka kuinka pitkälle. Hän teki
mielessään tässä tarkoituksessa oikein suunnitelman ja sanoi Matin
viimeisen lauseen johdosta:

— Niin, sitä eivät olisi ymmärtäneet nuokaan — miksi niitä taas
sanotaan ... tuokaan vanha jesuiittain veljeskunta, jonka
tunnuslauseena kuuluu olevan: tarkoitus pyhittää keinot.

Matti suuttui jo tästä alkulauseesta siinä määrin, ettei voinut enää
jatkaa keskustelua.

Seuraavana päivänä hän palasi Helsinkiin — johtamaan miljoonia.

Ja me kaikki saimme pian hämmästyä hänen tarmoansa ja suurta
vaikutusvaltaansa kaupunkilaiseen työväestöön.




XII. JOHAN KOCK.


Valtameren yli Amerikasta palattuaan oli Kurikan aikomuksena alkujaan
ollut neuvotella — tuosta tsaarin kannattamisesta vallankumouksellisia
vastaan — ystävänsä Johan Kockin kanssa ja saada hänet tässä
tarkoituksessa mukaansa Suomen työväen johtoon, johon hän Matista oli
erittäin sopiva. Mutta pahemmin ei voi lyödä kirvestänsä kiveen. Kock
oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessä ja sittemmin luutnanttina
siirtynyt Suomen asevelvolliseen armeijaan, jossa hän suuresti
kunnostautui, niin että häntä pidettiin yhtenä armeijan etevimmistä
upseereista. Hänen sotilaallisten harrastustensa pääalana oli strategia
ja strateginen linnoitusoppi, mutta Suomen sotaväen päällikkö piti sitä
paitsi hänen erikoisena ansionaan hänen suurta kykyänsä suhtautua
oikealla tavalla miehistöön eli hänen vaikutusvaltaansa niin sanottuun
joukkosieluun.

Todellakin suuria ansioita kaikkeen siihen katsoen, mitä Kurikalla oli
mielessä!

Mutta Kurikalla vain ei ollut aavistustakaan siitä, mikä mies tämä
Johan Kock oli, vaikka he olivatkin entisiä koulutovereita samasta
Helsingin alkeisopistosta.

Kock oli jo ennen koulun lopettamista siirtynyt sotilasalalle ja
lähtenyt menemään omia teitään.

Pitkän Venäjällä olonsa aikana hän joutui tuttavuuteen ja läheiseen
yhteyteen sikäläisten sivistyneiden vallankumouksellisten kanssa, ja
näiden vaikutus on jättänyt kaikkein syvimmät jäljet hänen
luonnekuvaansa.

Jos Ranskan vallankumouksen alkuunpanijoina olivat girondistit, tuon
kansan kaikkein mielevimmät ja sivistyksen korkeimmalla tasolla olevat
henkilöt, niin vielä suuremmalla syyllä voi samaa arvostelua käyttää
venäläisistä vallankumouksellisista, jotka Herzenin ja Krapotkinin
aatteiden kasvattamina valmistelivat vallankumousta Venäjällä.

Sen vuoksi Kockin mielessä kaikki, mitä hän sivistyneissä
ihaili, koko hänen uskonsa ihmisjalouteen, miehekkyyteen,
siveelliseen korkeuteen, uhrautuvaisuuteen, kuolemanhalveksumiseen,
toverillisuuteen, uskollisuuteen, oli ehdottomasti yhtyneenä silloisiin
vallankumousmiehiin ja heidän aatteisiinsa. Tästä juonti juurensa tuo
hänen olemukselleen niin tunnusomainen sivistyneisyyden ihannoiminen ja
kunnioittaminen. Jos hän itse tahtoi jotakin olla tai tulla olemaan,
niin hän sitä tahtoi vain tämän vallankumouksellisen toveriston
arvostelemana. Kaikin voimin siveelliseen eheyteen pyrkiessään hän myös
rajattomasti palvoi sekä muinaisuuden että nykyisyyden henkisiä
suurmiehiä, Sokratesta, Epiktetosta, Dostojevskiä, Tolstoita, joiden
teoksia hän osasi sivumäärin ulkoa.

Senpä vuoksi, kun hän jo Suomeen muutettuaan ja täällä upseerina
saavutettuaan suuren menestyksen äkkiä luopui sotilasuralta ja alkoi
liikkua siviilimiehenä, moni luuli hänen tehneen sen Tolstoin oppien
vaikutuksesta, joita hänen tiedettiin harrastaneen.

Mutta asianlaita ei ollut niin.

Tolstoin opin vaikutuksen alaisena hän ei ollut siihen määrään, että
olisi omaksunut myöskin tuon "pahan-vastustamattomuus"opin, jota jotkut
kyllä pitivät pääasiana koko tolstoilaisuudessa, mutta jota Kock
puolestaan ei ollut koskaan voinut oikein hyväksyä.

Päinvastoin, hän olisi pitänyt itsellensä suurena häpeänä elää
lekotella porvarillisessa yhteiskunnassa olematta vallankumouksellinen,
se on, aikomatta ajan tullen tovereineen perin pohjin myllertää koko
tämän yhteiskunnan bordelleineen, santarmeineen, viinoineen ja
vankiloineen. Tolstoi oli hänen mielestään, kieltäessään väkivallan,
hiukan epäkäytännöllinen.

Kock jätti sotilasuran toisesta syystä.

Hänestä oli alkanut tuntua epämiellyttävältä, epäritarilliselta,
kierolta palvella upseerina sitä valtakuntaa, jonka kumoamista hän
hautoi. Toiset samassa asemassa olijat eivät huomanneet siinä mitään
kieroutta, vieläpä katsoivat sen vallankumoukselle erittäin
hyödylliseksi. Mutta Kock ei voinut siihen suostua.

Vain tähän omantunnon herkistymiseen rajoittui Tolstoin vaikutus Kockin
suhteen, ei edemmäksi. Hän jäi vallankumoukselliseksi.

Ja sotilasurasta vapautuminen osoittautuikin myöhemmin ei
ainoastaan hyödylliseksi, vaan välttämättömäksikin juuri
vallankumousasialle, katsoen heidän suunnitelmiinsa Suomeen nähden ja
siihen erikoistehtävään, joka nyt aivan luonnostaan joutui Kockin
valmisteltavaksi ja suoritettavaksi. Tehtävä otti hänet kokonaan
valtoihinsa.

Oleskellessaan meillä ja Elisabetin luona Vieremässä (talvella v. 1906)
hän kuitenkin siviilipuvussaankin näytti sangen sotaisalta.

Suora, sotilaallinen ryhti. Liikkeet voimakkaat, mutta huolellisesti
hallitut. Suunnattomat, tuuheat viikset, jotka eivät milloinkaan
väsähtyneet riipuksiin, vaan aina ojentuivat suoraan sivuille. Posket
ja leuka tarkasti ajeltuina, leuassa ikäänkuin jokin juuri loukatun
lapsen väreily. Rehellisen vilpittömät, vihertävät silmät tuijottivat
totisina kulmakarvojen alta, ollen ilmaisevinaan sotilaallista
häikäilemättömyyttä, periaatteellista armottomuutta, iskuvalmiutta,
mutta voimatta salata luonteen pehmeää hellyyttä.

Hän toi tullessaan — näytteeksikö vai itse kokeillakseen — joukon
erilaisia ampuma-aseita, joiden kantavuutta ja muita ominaisuuksia hän
sanoi aikovansa tarkastaa, ne kun olivat uudenmallisia ja hänelle vielä
tuntemattomia. Puheenjohtajan ja joidenkin muiden seurassa hän sitten
pani toimeen koeammunnan jäällä. Ja sieltä palattua puheenjohtaja ei
voinut kyllin ihmetellä sen miehen tavatonta varovaisuutta ampuma-aseen
käyttämisessä. Ammuskelemisesta ei ollut tahtonut tulla mitään vain sen
vuoksi, ettei osattu pidellä ja käännellä kivääriä juuri niinkuin Kock
vaati. "Ei-ei-ei!" — oli hän kiivastuneena ja äärimmilleen
hermostuneena tiuskinut, jos pyssyn suu ennen ampumista vähänkin
käännähti sivulle päin eikä osoittanut suoraan maata kohden.

Melkeinpä olisikin luullut hänen mieluummin kieltävän koko ampumisen
kuin sallivan varomattomuuksia kiväärin käytössä. Ja vaikea oli
ajatella hänen tosileikissäkään sallivan mennä niin pitkälle, että
todella kiväärin laukaiseminen lähimmäistä vastaan olisi tullut
kysymykseen. Olisi mieluummin kuvitellut hänen silloinkin huudahtavan:
ei-ei-ei! Vaikea oli kuvitella vähemmän Marat'n tapaista
vallankumousmiestä.

Että ihmisluonteen synnynnäinen hellyys, jopa joskus halu olla
kärpästäkään kiduttamatta, huonosti sopi yhteen niiden tehtävien
kanssa, jotka ovat aiotut vallankumousmiehen suoritettaviksi,
esimerkiksi tuomita vallankumousoikeudessa joku kurja silmälasiherra
pyövelien haltuun vain lyhyellä viittauksella sanoen: "roikkumaan!" —
tai pommittaa kaupunkia, jossa on itse käynyt koulua ja elänyt äidin
hoteissa, tietäen, että viattomat kaupunkilaiset perheineen, lapsineen
sortuvat luhistuvien muurien raunioihin — sen tiesi Kock niinkuin
jokainen muukin vallankumouksellinen. Ja sen tähden Kock niinkuin
jokainen vallankumouksellinen myöskin alituisesti harjoitteli ei
ainoastaan itse ajattelemaan itseänsä Marat'n tai Robespierren
kaltaiseksi julmuriksi, vaan myös antamaan muille itsestään
senluontoisen kuvan. Ja kerran tehtyään vallankumousvalan he todella
itsekin luulivat sellaisia olevansa.

Pohtiessaan Elisabetin kanssa kysymystä siitä, oliko väkivalta
katsottava jokaisessa tapauksessa hylättäväksi, ja Elisabetin
koettaessa todistaa, että väkivaltaa ei voi harjoittaa samalla
rakastaen sitä, jolle väkivaltaa tekee, ja että väkivaltaa tehtäessä
aina herää viha kukistettavaa kohtaan, Kock räpytteli uskollisesti
silmiään ja näytti hyvin totiselta. Hän vähän punastui, arvatenkin
niiden kiivaiden ajatusten vuoksi, jotka hänessä sillä hetkellä
risteilivät. Sillä heidän vallankumouksellisten kesken pidettiin juuri
eräänlaisen vihantunteen säilyttämistä porvarillista yhteiskuntaluokkaa
kohtaan aivan olennaisen tärkeänä. Se oli kuin vallankumoustahdon
ilmapuntari. Sen puhtaana ja voimakkaana säilyttämisestä he tunsivat
toisensa. Sen laimeneminen merkitsi luopiota.

— Onko siis viha teidän mielestänne _kaikissa tapauksissa_
moitittavaa, esimerkiksi siinäkin tapauksessa, että äidin viha
kohdistuisi hänen oman tyttärensä raiskaajaan? — sanoi Kock kerran
Elisabetille, sivistyneen kohteliaasti hilliten väittelyssä
kiehahtanutta mieltään.

— On. Tietysti on, — vastasi Elisabet lapsellisen vilpittömästi ja
katseli pyörein silmin häneen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, että
sellaista kysymystä voidaan edes tehdäkään.

Vastaus oli Kockille odottamaton. Ehkä hän ei ollut ennen tavannut
henkilöä, jonka usko rakkauteen olisi ollut siihen määrään ehdoton.
Mutta vallankumouksellisille oli moinen kaikki anteeksiantava rakkaus
eli vihan täydellinen kieltäminen suorastaan vastenmielistä, sillä se
ei heidän mielestään voinut enää johtua ihmisen luonnollisesta
sydämestä, vaan siinä oli jo jotakin uskonnollisuuden hajua,
joka heille aina oli vastenmielistä. Ja Kock muisti, mitä
vallankumouksellisten oli juuri viime aikoina tullut yleiseksi tavaksi
sanoa, kysymyksen ollessa sellaisesta rakkaudesta. Hän sanoi saman
ajatuksen Elisabetille omanaan:

— Rakkaus ja rakkaus ja rakkaus, siitä on huudettu jo parituhatta
vuotta ja sitä tultaisiin saarnaamaan, kunnes kaikki vihdoin
uskoisivat, että ihmiset eivät voi elää muunlaisessa kuin juuri
tällaisessa yhteiskunnassa, että vallankumous on suuri ja rangaistava
synti, että nöyryys ja esivallan totteleminen on ihmisen korkein avu ja
niin edespäin tunnettuun saarnatyyliin...

Kock nousi seisoalleen, pyysi saada sytyttää savukkeen ja alkoi
ylenmäärin kiihottuneena kävellä edestakaisin, intohimoisesti vetäen
savuja syvälle keuhkoihinsa. Ja kun hän oli siinä luulossa, että
Elisabet, jonka rohkeata vapaamielisyyttä hän oli jo koulupoikana
ollessaan ihaillut, ei ehkä käsittänyt tuota rakkausoppiaan aivan niin
puustavillisesti, vaan että hänen sydämessään täytyi uskoa maailman
täydellisen mullistamisen välttämättömyyteen, hän ei ruvennut ollenkaan
hillitsemään kiihtymystänsä, vaan antoi ajatuksilleen vapaan lennon
luottaen siihen, että semmoisen purkauksen _oikeastaan_ täytyi olla
Elisabetin mieleen.

Joka kerran pöydän luo tultuaan hän pysähtyi hetkeksi sen ääreen, ja
hänen rajulla voimalla kokoonpuristettu nyrkkinsä, antaakseen pontta
hänen sanoilleen, kosketteli rystyillään hillityn hiljaa pöydän pintaa,
koputuksen tuskin kuuluessa.

— Mutta onneksi saarnaajat erehtyvät, — jatkoi hän. — Kaikki
ei ole vielä vakan alla. Vielä hävetään bordelleja, kapakoita.
Vielä eivät kaikkien niskat ole pehminneet, vielä uskotaan ihmisten
tasa-arvoisuuteen, vielä orjuus hävettää. Viha elää vielä! Maan tasalle
kaikki!

Kockin puhe masensi suuresti Elisabetin mieltä. Se ikäänkuin syytti
häntä hirveästä välinpitämättömyydestä, johon hän kenties oli todella
vajonnut. Täällä maalla hän oli melkein unohtanut kaikki nuo bordellit
ja muut kauheudet, jotka ennen olivat hänen omankin mielensä saaneet
niin kapinalliseksi yhteiskuntaa vastaan. Rakkaudella ja vain
rakkaudella, — oli hän todella alituisesti sanonut sekä itselleen että
muille, ja nyt ilmeneekin, että viha se vain voikin tässä maailmassa
jotakin saada aikaan! Mitä kauemmin hän oli elänyt, sitä varmemmaksi
hän oli tullut, että vihaan ja väkivaltaan turvautuminen oli maailmassa
suurimpien onnettomuuksien lähde. Ja jos hänen rakkaudenopissaan oli
jotakin väärää, niin ainakaan hän ei voinut kokonaan masentumatta
ruveta uskomaan väkivaltaan.

Viime aikoina hän oli päinvastoin yhä enemmän lähestynyt sitä ajatusta,
että rauhallinenkin puuhailu toisten ihmisten elämän johtamiseksi
mielikuvituksen luomiin tulevaisuuden muotoihin oli harhaan viepää ja
johti ihmistä pois pääasiasta, joka hänen mielestään oli vain oman
henkilökohtaisen rakkauden laajentamisessa eikä toisten elämän
järjestämisessä, — mutta pakottaa _väkivallalla_ toiset elämään
joidenkuiden kumousmiesten ihanteiden mukaisesti — se oli Elisabetille
vähitellen käynyt suorastaan käsittämättömäksi, järjettömyydeksi.
Muistihan hän nuoruudestaan semmoisia ihmisiä ja tiesi kyllä niitä
yhäkin olevan, vieläpä tiedemiehiäkin, sekä teoreetikkoja että
käytännöllisiä toimihenkilöitä. Mutta nähdä sellainen ihminen ihan
tuossa edessään ja kuulla hänen pommitushistorioitansa omin korvin,
tuntui Elisabetista niiden pelkän järjettömyyden vuoksi jollakin
tavalla henkisesti pöyristyttävältä.

Huomattuaan Elisabetin mielenmasennuksen Kock istui taas pöydän ääreen
ja kokonaan luopuen äskeisistä Marat'n eleistä rupesi lohduttelevasti
selittelemään, miten vallankumous, mikäli sen hyrskyt tulevat Suomeen
ylettymään, kaiken todennäköisyyden mukaan tulee sujumaan aivan
verettömästi. Ja jos Helsingin pommitus meren puolelta tulisikin
kysymykseen, on se rajoittuva vain uhkaan sen tapauksen varalta, että
Helsingin porvaristo kieltäytyisi alistumasta vallankumouksellisten
komentoon.

Hän saattoi katsoa tarpeelliseksi lohdutella, koska luuli Elisabetin
vain pommitusten pelosta vastustavan eikä ymmärtänyt tuon masennuksen
syyksi vain sitä, että viisaalla ja miellyttävällä miehellä, niinkuin
Kock oli, saattoi yhä vielä meidän päivinämmekin olla moisia
mielipiteitä ja sellainen luottamus väkivaltaan.

Joka tapauksessa oli Matti Kurikka kovasti eläytynyt pois Suomen
oloista luullessaan voivansa johtaa helsinkiläistä työväkeä tsaarin
avuksi vallankumouksellisia vastaan, sillä työväki oli hänen
Amerikassa olonsa aikana melkein kauttaaltaan muuttunut mieleltään
kumoukselliseksi. Vielä suurempi oli hänen erehdyksensä Johan Kockin
suhteen.

Muutaman päivän kuluttua siitä, kun Kurikka oli lähtenyt meiltä,
saatiin kuulla hänen ihmeellisistä johtajansaavutuksistaan Helsingissä.




XIII. VOUDIN TUUMAT TOTEUTUMASSA.


Vieremän ja kaikkien sen asukkaiden, koko kylän, sahojen, tiili- ja
kalkkitehtaan työväen, talonpoikien yhtä hyvin kuin herrasväkienkin
hämmästys oli yhtä suuri ja sanoin kuvaamaton, kun eräänä marraskuun
sumuisena päivänä (noin viikon verran siitä, kun Kurikka oli lähtenyt)
Virkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, tuo pieni mies, jolla tähän
asti oli ollut sanomista vain työväentalolla ja joka ei kunnan
yleisissä asioissa merkinnyt mitään, yht'äkkiä alkoi käyttäytyä
niinkuin olisi ollut koko seudun yksinvaltainen diktaattori.

Hän kävi taloissa määräämässä, mitä töitä sai tehdä ja mitä ei saanut.
Huomisesta päivästä asti hän kielsi mitään peltotöitä tekemästä, ei
luvannut halkoja hakata, ei kuormia ajaa, ei valjastaa hevosia kääsien
eteen eikä mitenkään muutenkaan talon haltijoita palvella. Navetassa
lupasi lehmät lypsää ja vedet ajaa, mutta jos heiniä puuttui, ne oli
ennen huomista ajettava. Mitään sisätöitä ei myöskään saanut tehdä,
vaan palvelijoilla oli oleva sama vapaus kuin köyriviikkona.

Vouti meni kohta tiedustamaan toisista taloista, mutta kun sielläkin
puheenjohtajan kätyrit olivat antaneet juuri samanlaiset käskyt, oli
vouti täynnä ihmetystä, jopa kiukkuakin, sillä juuri huomenna hän oli
aikonut aloittaa takaniityn kynnön, joka oli myöhästynyt ja helposti
jäi kyntämättä maan alkaessa mennä routaan.

Fatjaan isäntä oli kyllä koettanut lähemmin tiedustella asiaa, mutta
puheenjohtaja oli ollut niin tärkeän näköinen ja harvasanainen, ettei
siitä mitään selkoa tahtonut saada. Oli silmät puoliummessa vain
viittoillut kädellään, niinkuin keisarit kuvissa ja muistopatsaissa, ja
hokenut: suurlakko, suurlakko, hevoset talliin, rukit seisomaan!

Kuka semmoista ymmärsi?

Huomisen koitossa vouti siis nosti isonauran reelle, valjasti Perhon ja
Tuiman eteen ja ajoi takaniityn kynnökselle.

Ei hän ollut kovinkaan monta vakoa kyntänyt, kun metsästä päin tuli
siihen se pitkä suutari Linti, hänkin ihmeissään ja kirota napostellen.
Hän tuli kirkonkylästä päin Lohtajannummelta eikä ollut saanut nahkoja
moniin odottaviin tilauksiinsa. Kaikki kaupat oli suljettu ja vanhan
Hillnerinkin nahkapuodin ovella oli kanki poikinpäin. Kun Linti oli
mennyt sisälle keittiön kautta, olivat siellä piiat vain iloisesti
juoneet kahvia ja nauraneet hänen tietämättömyyttään, sanoen: ei nyt
uskalleta kauppaa tehdä, _herratkin_ ovat lakossa.

Vouti ei ymmärtänyt mitään, ja oikein hänen päänsä alkoi mennä
sekaisin.

— Suurlakko, suurlakko, näes, — koetti Linti selittää.

Vouti kimmastui.

— Mikä helvetin suurlakko! Eikö saisi talon töitä tehdä!

Samassa juoksi kotoa päin toinen Vieremän miehistä, Janne, ja hänkin
alkoi hokea: hellitä jo helkkarissa hevoset, suurlakko, suurlakko!

— Saatanan puheenjohtaja, — murahti vouti, sylkäisi kouraansa ja
tarttui auran kurkiin.

Hevoset, vainuten kyntäjän kiukun, lennähtivät ripeään käyntiin.

— Seisauta, hyvä mies, kenraalska kielsi.

— Ei ennen kuin sahanpilli soi!

— Sahanpilli! Sitä saat odottaa. Puheenjohtaja on pysäyttänyt kaikki
tehtaat, ja miehet ovat Tietolassa kokousta pitämässä.

Vouti veti hevoset seisomaan ja kuulosteli. Ei todella kuulunut mitään
tehtailta päin, mistä muutoin aina kuului kalkkimyllyjen jyske, sahojen
sohina ja lautojen läiske. Hiljaa kuin sunnuntaina. Kaikki elämä kuin
kuollut.

Voudilta putosivat ohjakset käsistä.

Janne yhä vain selitteli:

— Se on suurlakko, näes, suurlakko se on. Herratkin ovat lakossa.
Soittivat Helsinkiin ja seisauttivat, ennen kuin puheenjohtaja oli
käskenytkään. Helsingissä poliisitkin kuuluvat olevan lakossa.

Nyt Lintikin puuttui puheeseen.

— Jaa-a, vai poliisitkin! Sitäpä minä ihmettelinkin, kun meidän
vallesmannilla oli sivelilakki päässä, käyskeli katuväen seassa ja
jutteli niinkuin muukin ihminen. Vai että poliisitkin! No nyt sitten
loppuu herrain valta!

Janne yhä vain hoki voudille:

— Ymmärrätkö sinä? Se on suurlakko, suurlakko!

Mutta vouti ei enää kuunnellut ketään. Äkkiä hän oli ymmärtänyt kaiken.
Hänen kasvonsa olivat saaneet erittäin lempeän ilmeen, silmät
hymyilivät sanomatonta hyväntahtoisuutta säteillen, niinkuin ne varmaan
olivat hymyilleet silloin, kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt hänelle
esikoisen.

Sanaakaan sanomatta, koska toiset eivät kuitenkaan olisi mitään puhetta
ymmärtäneet, hän riisui hevoset valjaista ja lähti taluttamaan niitä
kotiin päin.

Tupaan tultuansa hän oli peseytynyt ja pukeutunut pyhävaatteisiinsa.
Hymyillen ja nyökytellen kenraalskalle päätään hän ikäänkuin tahtoi
sanoa hänelle: no nyt on käynyt niinkuin minä olen sanonut, enkös minä
sanonut: yht'aikaa!

Ja Elisabet kohta arvasi, että vouti tarkoitti sen ajan nyt tulleen,
jolloin ihmiset merkin saatuaan pysähtyvät töissään ja toimissaan,
riisuvat aseensa, muuttavat mielensä, ja koko maailma ikäänkuin luodaan
uudestaan hyväntahdon, veljeyden ja rauhan pohjalle.

Vouti ei puhunut mitään, siihen oli hetki melkein liian juhlallinen.
Kaikki olikin oikeastaan sanottu tuossa entisiä puheita mieleen
johtavassa katsahduksessa ja hymyssä. Kenraalska kyllä ymmärsi hänet
sanoittakin.

Eikä Elisabet hennonutkaan häiritä sitä suurten aavistusten onnea, joka
näytti vallanneen hänen rakkaan voutinsa. Kesken hommiensa hän hymyili
vastaan, vaikkei voinutkaan kauan katsoa voutia silmiin, niinkuin tämä
olisi tahtonut. Muutaman päivän perästä se kävi jo luontevammin.

Elisabet ajatteli: — "Kuka tietää! Entäpä jos tämäkin lakko, vaikka
Kurikka tarkoittaakin sillä tsaarin avustamista, — vaikka Kock onkin
vallankumouksellinen ja kaikki olisi vain heidän shakkisiirtojaan, ja
vaikka Suomen porvariston onnistuukin käyttää sitä entisten olojen
palauttamiseksi, — entäpä jos tämäkin lakko vain edistää sitä
aatteellista tulevaisuuden lakkoa, jota ei enää tehdä minkään
valtiollisten tarkoitusten vuoksi, vaan omantunnon vaatimuksesta!"

Junat olivat kaikki pysähdyksissä ja hevoskyytejäkään ei saanut tehdä,
mutta sentään tuli joka päivä sanantuojia Helsingistä käsin, jotka
kertoivat asiain menosta. Tuhatlukuisissa laumoissa ihmiset liikkuivat
siellä ilman mitään järjestyksen valvontaa, ainoankaan poliisin
näkymättä, ei missään juopottelua, ei ainoatakaan rikosta, ei
vähintäkään vallattomuutta nyt jo lähes kokonaiseen viikkoon!

Ja vähänkö Elisabet sai omin silmin nähdä omassa kylässään! Täydellinen
rauha vallitsi kaikkialla. Pihoilla ja teillä ihmiset kuljeskelivat tai
seisahtuivat ryhmiin, sovussa ja yhteisymmärryksessä kaikki, herrat ja
työläiset, rouvat ja mummot keskustellen näistä ihmeellisistä
tapahtumista. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä.

Se oli kaikille kuin suurta juhlaa. Elämän tavallinen juoksu, sen
jatkuvaisuus oli keskeytynyt. Aivan kuin olisi pimeyden jälkeen
hierottu silmiä ja uudessa valossa saatu nähdä tuhansia ennen
tuntemattomia ystäviä, jotka vain hakivat tilaisuutta saadakseen
palvella toisiaan ja osoittaa rajatonta uhrautuvaisuuttaan yhteisyyden
hyväksi.

Ei kukaan tiennyt, mitä tänään, mitä huomenna, mitä seuraavanakaan
tuntina oli tapahtuva. Ja kun jokainen tunsi, että saattoi tapahtua
melkein mitä hyvänsä, koetti jokainen lähestyä juuri niitä, joista hän
oli ennen ollut yhteiskunnallisesti kaikkein etäimpänä tai muuten
vieraimpana. Näinä ihmeellisinä päivinä, jolloin ei ollut olemassa
mitään valtaa, mikä olisi suojannut henkeä tai omaisuutta, ihmiset
rakastivat toisiansa ikäänkuin aavistaen, että ainoastaan niin
toisiinsa suhtautuen voi tapahtua hyvää.

Ja Elisabet alkoi jälleen toivoa, niinkuin oli toivonut passiivisen
vastarinnan aikana.

Mutta Helsingistä alkoi jo tulla sanomia, ettei siellä sopu herrojen ja
työväen välillä enää ollutkaan eheä, vaan oli noussut taistelu
vallasta. Tietysti, — ajatteli Elisabet, — sillä sitkein usko
ihmisessä ei ole usko rakkauteen, vaan väkivaltaan. He eivät usko, että
ilman komentajaa voisi elää viikkoa kauemmin, ja rupeavat taistelemaan
vallasta.

Kurikkaan, joka tosin oli ollut suurlakon oikea julistaja, ei työväki
eikä porvaristo voinut yhtyä. Hän kadotti kohta johtaja-asemansa,
sysättiin syrjään, ja hän häipyi tietymättömiin niinkuin kuiva lehti,
jonka myrsky riuhtaisee puusta.

Kock sitä vastoin valittiin "kansalliskaartin" päälliköksi. Tämä kaarti
oli muodostettu työväen omasta keskuudesta, ja sen tarkoituksena oli
ylläpitää järjestystä, jota kylläkään eivät häirinneet kadulla
liikkuvat ihmiset, vaan sitä enemmän vallasta taistelevat puolueet.
Kock hallitsi poliisikamarin huoneistossa ja hänellä oli miltei
ylivoimainen tehtävä hillitä sinne tunkeutuvien eri puolue-edustajain
vaatimuksia, vallankumouksellisten niinkuin porvarienkin.

Ruhtinas Obolenski, joka oli kenraalikuvernöörinä, pakeni lopulta
suureen, sataman vesille ankkuroituun venäläiseen sotalaivaan, jossa
hän lupasi ottaa vastaan puolueiden edustajat neuvotellakseen
tilanteesta ja siitä raportista, joka hänen oli lähetettävä keisarille
Pietariin. Mutta nämä neuvottelijat olivat keskenään riitaisia,
puhuivat ja huusivat kaikki yhtaikaa ja esittivät asioita, jotka olivat
ruhtinaalle niin epäselviä, että hän ei lopulta keksinyt muuta keinoa
kuin hankkia herroille luvan matkustaa henkilökohtaisesti Pietariin
ylimpien valtamiesten puheille.

Matka tehtiin meritse, koska lakko yhäkin vallitsi rautateillä.

Niin suuri oli venäläisten hallituspiirien pelko vallankumouksen
mahdollisesta puhkeamisesta, ettei Suomessa voitu käyttää tänne
sijoitettua, kumouksellisilla aatteilla kiihotettua venäläistä
sotaväkeä, vaan se pysyi kaiken aikaa passiivisena. Toiselta puolen
arvailtiin, että mahdollisesti venäläiset hallitusmiehet yhä vieläkin
odottivat Suomen työväen asettumista tsaarivallan puoltajaksi
vallankumousta vastaan.

Hämmästys ja sekasorto oli joka tapauksessa Pietarissakin niin
suuri, että lähetystön tehtävä onnistui täydellisesti, ja molemmat
päävaatimukset: (porvarien puolelta) entisen autonomian ja
hallitusmuodon palauttaminen ja (työväen puolelta) yleinen,
rajoittamaton äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta, luvattiin.

Lakko julistettiin päättyneeksi.

Kun palattuani Helsingistä kerroin Elisabetille näistä tapahtumista ja
kuvasin lakon suurenmoista alkurauhaa, Matin esiintymistä
Rautatientorilla lakonjulistajana kymmentuhatlukuisille väkijoukoille,
suunnattoman, punakeltaisen leijonalipun kohoamista asemahuoneen
viirisalkoon, aseettoman poliisikunnan ilmestymistä yleisön keskuuteen
ilmoittamaan lakkoon yhtymisestään ja sitten tuota intohimoista
valtataistelua, sanoi Elisabet, välittämättä autonomiasta ja
äänioikeudesta:

— No, ja pilasivat kaiken!

Vouti taas, vaikka olikin aluksi huolestunut puolueriitaisuuksien
syntymisestä, meni kohta sen viisaan suutari Lintin luo, ja täältä hän
palasi vieläkin säteilevämpänä kuin oli ollut lakon alkaessa.

Linti oli selittänyt hänelle, mitä se "yleinen äänioikeus" ja
"yksikamari" oikeastaan merkitsivät. Lintin mielestä se nyt vasta
olikin tulossa se oikeuden ja vapauden aikakausi, kun työväkikin sai
äänestää. Sillä työväkeähän oli monta vertaa enemmän kuin herroja, ja
hullujako me olisimme, ettemme osaisi omaksi eduksemme äänestää! Nyt
oli vain kaikkien liityttävä yhteen ja järjestäydyttävä, niinkuin
puheenjohtaja oli sanonut.

Tämän ajan jälkeen Linti, joka oli ollut alkujaan erittäinkin vaimonsa
vaikutuksesta jumalinen kirkossakävijä, heitti haudantakaiset asiat
vähemmälle, ja hänet valtasi kiihkeä maailman parantamisen into, niin
etteivät hänen ajatuksensa enää voineet vaeltaa muualla kuin tämän
näkyväisen maailman asioissa. Ja paljon, paljon voi vanha suutari
tullakin ajatelleeksi, kun hän päivät pääksytysten istumistaan istuu
paikoillansa jakkarallaan, maailman pyöriessä kiireissään touhuten
hänen ympärillään. Heti talvipäivän alkaessa kallistua iltaan hän
kuitenkin heitti nahat, lestit ja pikilangat käsistään ja vaelsi
työväentalolle, Tietolaan, jonka avarassa, valoisassa salissa
sosialistit pitivät kokouksia, kiihkeästi pohtien valtiollisia
kysymyksiä.

Pitkä Linti avasi kokouksissa usein suunsa lausuakseen mielipiteensä
asioista, mutta eipä ollut sitä kysymystä, jonka ainoana lopputuloksena
ja ratkaisuna hän ei olisi pitänyt juuri samaista työväen tulevaa
äänioikeutta. Mutta kotonaankin suutarintöitä tehdessään, jos joku
asiakas sattui tulemaan, ei kauan kestänyt, kun Linti oli jo taaskin
selittämässä äänioikeuden suurta merkitystä. Häneltä tiedusteltiin
usein suullisten vuokrakontrahtien pitäväisyyttä, mutta nyt hän ei enää
ruvennutkaan vetoamaan lakipykäliin, vaan sanoi kohta: älä sinä köyhä
saatana semmoisista enää välitä, mutta tiedätkös sinä, mitä se työväen
äänestysoikeus merkitsee? Ja pitkään ja perusteellisesti selitettyään,
mitä se merkitsee, hän sanoi: kun _se_ laki tulee voimaan, niin kyllä
sitten sinunkin asiasi selvitetään, ohoh!

Niinpä siis voutikin, joka oli mennyt Lintin luo ja väittänyt, ettei
mitään hyvää voi syntyä, elleivät sosialistit nyt, juuri tänä aikana,
kaikki yhtaikaa päätä hajoittaa punakaartiansa ja ikipäiviksi luovu
aseihin turvaamasta, sai kuulla Lintin mehevät selitykset köyhälistön
äänestysoikeudesta ja sen kaikkivoivasta merkityksestä. Hän nauroi sekä
kenraalskan mielipiteelle, jonka mukaan asia oli jätettävä jokaisen
omantunnon varaan, että myöskin voudin ajatukselle yleisen merkin
antamisesta. Hän selitti, kuinka mahdottomia sellaiset yritykset
olivat, ennen kuin köyhälistö oli päässyt äänestämään. Mutta kun se on
kerran tapahtuva, — sanoi hän, — kas silloin vasta voi punakaartikin
olla tarpeeton ja kaikista aseista voidaan luopua — jos köyhälistö
niin äänestää.

Keskusteltuansa useita tunteja Lintin kanssa voutikin tuli siihen
järkähtämättömään päätökseen, että aseitten hylkäämistä ei voida
suinpäin toimittaa eikä ikuista rauhaa saada aikaan, ennen kuin
köyhälistö pääsee äänestämään, ja että kunnes tämä tapahtuu,
sosialisteja on tuettava vaikkapa kaartinkin avulla.

Tätä mielenmuutostaan hän ei tosin hennonut kenraalskalle tunnustaa, ja
puheen kallistuessa siihen suuntaan, että työväen turvautuminen
asevoimaan oli yhtä hylättävää kuin porvarienkin, hän edelleen oli
myönnyttelevinään sanoen tuon tuostakin: joo ... joo ... vaikka
itsekseen piti työväen kaartia ihan välttämättömänä näissä oloissa.
Tämä kierous kenraalskan edessä oli voudista itsestäänkin sangen
epämiellyttävää, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että kaarti oli —
kuten Linti sanoi — välttämätön vain _toistaiseksi_ ja että
köyhälistön päästyä äänestämään kyllä aivan ensimmäiseksi äänestetään
kaikki aseet mereen heitettäviksi.

Voudista tuli sosialisti.

Hän alkoi usein käydä Tietolassa, joten häntä ei aina
lauantai-iltoinakaan enää näkynyt Vieremän lukutuvan laulu- ja
esitelmätilaisuuksissa.

Saatuaan oman komean työväentalonsa valmiiksi sosialistitkin tietysti
lakkasivat käymästä Vieremän lukutuvassa, jossa oli sekä ahdasta että
vähän pimeää, puhumattakaan siitä, että sen henki alkoi heistä tuntua
"voitetulta kannalta" nyt, kun suurlakon jälkeen sosiaalidemokratia
oli kohoamassa ennen aavistamattomiin saavutuksiin. Jos joku
lauantai-illoin vielä eksyikin vanhaan lukutupaan, eivät häntä enää
tyydyttäneet ne laulut, joita oli siellä käytetyssä laulukirjassa,
semmoiset kuin "Honkaen keskellä" tai "Mun muistuu mieleheni" tai
"Mistäs tulet, kustas tulet" tai "Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!"
tai edes "Pojat kansan urhokkaan", vaan heillä oli uudet laulukirjat,
joihin oli koottu Marseljeesit ja Internatsionaalet, joissa puhuttiin
"sorron yöstä" ja herrojen läheisestä kukistumisesta, ja he lauloivat
uusin sävelinkin.

Yhteistä onnea, hyvinvointia, varakkuutta luvattiin Tietolassa
köyhälistölle, jos se vain liittyy yhteen ja järjestäytyy. Kukapa olisi
enää Vieremässä kuunnellut Tolstoin satuja, että maailman
onnellisimmaksi havaittiin mies, jolla ei ollut edes paitaa!

Kun Vieremän lukutuvan esitelmiä eivät enää saapuneet kuuntelemaan muut
kuin vanha Sarénska ja jotkut toiset mummot, lopetettiin sen
iltakurssit, lainakirjasto lahjoitettiin työväenyhdistykselle ja
siirrettiin Tietolaan.

Tämä tapahtui muutama vuosi jälkeen epäonnistuneen Viaporin kapinan.
Kock oli paennut Amerikkaan, kapinalliset upseerit oli ammuttu. Mutta
vielä entistäkin kiihkeämmin alkoivat venäläiset kumoukselliset nyt
tehdä aatteistansa propagandaa sekä sotaväen keskuudessa että
sosialististen työväenyhdistysten piireissä. Ja onnistuneen suurlakon
kautta voimansa tuntoon päässyt Suomen työväenluokka, joka jo alkoi
huomata, ettei pelkkä "äänestysoikeus" ollutkaan riittävä hankkimaan
ylivaltaa tälle luokalle, osoittautui kumoukselliselle kiihotukselle
sangen kiitolliseksi vaikutusalaksi.

Sen vuoksi Vieremän lukutupakin ja sen henki, joka niin lahjomattomasti
tuomitsi paitsi voimassaolevan väkivallan myöskin sen väkivallan, jota
kumoukselliset valmistelivat, kävi tietolaisille yhä vieraammaksi,
kunnes eristäytyi aivan erilleen, jäi yksikseen ja lakkasi olemasta.




XIV. KAKSI VASTAKOHTAA.


Edellisissä luvuissa aloitettuun selostukseen Vieremässä käyneistä ja
Elisabetiin vaikuttaneista henkilöistä jäisi suuri aukko, ellei vielä
lisäksi lueteltaisi kahta kävijää, Jean Boldtia ja Akseli Isohiittä.

Heidän mainitsemisensa on tässä tärkeätä sen vuoksi, että he
täydellisinä vastakohtina toisilleen olivat kahden vastakkaisen
elämänkatsomuksen äärimmäisiä kärjistymiä.

Saattaa hyvin olla, että heidän kummankin aatteellinen lähtökohta oli
oikeastaan sama, mutta se tekee heidän kehityksensä myöhemmän
vastakohtaisuuden vain sitäkin mielenkiintoisemmaksi.

Ensiksikin _Jean Boldt_.

Hän oli mielipiteiltään anarkisti. Hänen pääaatteensa oli alussa ollut
vain vivisektion vastustaminen. Ei hän olisi edes lääkeopillisessa
tarkoituksessa sallinut elävien elukkain koeleikkelemistä. Itse hän ei
olisi ehdoin tahdoin tappanut pienintäkään itikkaa. Ei syönyt lihaa, ei
kalaa, koska se edellytti elävien olentojen hengiltäottamista.

Mutta taisteltuaan turhaan vivisektiota vastaan "laillisin keinoin" hän
oli pian tullut huomaamaan, että lääkärien oikeutta koeleikkelyyn ei
voinut heiltä riistää. Hänen vastalauseittensa ja julkaisujensa
todistelut, hänen toimeenpanemansa kansalaiskokoukset ja perustamiensa
eläinsuojeluyhdistysten mielenosoitukset osoittautuivat
tuloksettomiksi.

Ja tämä järkiolentojen tunteettomuus vajaajärkisiä veljiänsä ja
elintoverejansa kohtaan järkytti siihen määrään Jean Boldtin mieltä,
että hän katkeruudessaan olisi mielellään käyttänyt mitä väkivaltaa
tahansa, jopa vivisektiotakin, _ihmisiä_ kohtaan, jotka kannattivat
semmoista vääryyttä heikompaa vastaan. Syylliseksi teki ihmisen juuri
ihmisen oma järki.

Boldtin koko vastainen anarkismi oli alkujaan johtunut tuosta
katkerasta voimattomuuden tunteesta niin huutavan vääryyden
ehkäisemisessä. Se oli hänen nähdäkseen kaikkein julmin vääryys, mihin
ihminen saattoi tehdä itsensä syylliseksi, sillä kuolemaan tuomittu
ihminenkin vain teloitettiin, mutta vajaajärkinen eläin kidutettiin
elävältä kuoliaaksi.

Kun hän siis monista julkisista mielenosoituksistaan ja
katukulkueistaan huolimatta ei saanut tätä hänen mielestään niin
helposti korjattavaa vääryyttä ehkäistyksi, ei lainsäädännöllä eikä
edes yleiseen mielipiteeseen vetoamalla, niin hän vihdoin päätti erota
mokomasta yhteiskunnasta, joka sellaista vääryyttä salli ja jossa
hänellä näytti olevan niin vähän sananvaltaa.

Hän rakennutti itsellensä yksihuoneisen erakkomajan metsäisen niemen
kalliolle Lohjan pitäjässä Vohlaistentalon maalle, joka oli meiltä noin
kolmen kilometrin päässä, joten Elisabetkin tuli hänet läheisesti
tuntemaan.

Erakkoelämä osoittautui kuitenkin hänelle ylivoimaisen vaikeaksi, hän
kun ylimysperheen lapsena oli aivan tottumaton minkäänlaisiin
talousaskareihin, halonhakkuuseen enempää kuin keittämiseenkään, ja
hänen huono terveytensä ei suinkaan sallinut aivan vaillinaista
keittotaitoa.

Kerrankin hän soitti apua meiltä, ja apu näyttäytyikin todella
välttämättömäksi: aamusta asti hän oli turhaan yrittänyt saada tulta
hellaansa, siinä onnistumatta. Paperintuhkaa, puoleksi palaneita risuja
ja tukuittain tulitikkuja oli uuninsuussa, mutta puut eivät edes
pihisseet. Joten hermostumiseen ei kyllä puuttunut aihetta.

Tämänkin yrityksen epäonnistumisen jälkeen Boldt alkoi pitää kaikkea
tolstoilaisuutta peräti epäkäytännöllisenä elämänviisautena ja joutui
kohta vilkkaisiin väittelyihin Elisabetin kanssa.

Erittäinkin oli hänen mahdoton käsittää tolstoilaista oppia "pahan
vastustamattomuudesta" eli kaiken väkivallan kieltämisestä. Terävällä
älyllään hän asetti tuon opin mitä kirpeimmän ivan esineeksi. Hän
kyseli Elisabetilta, tietäen tämän kiintymyksen omaisiinsa, mitä
Elisabet tekisi, jos joku rosvo uhkaisi esimerkiksi Arvidin henkeä?
Elisabet vastasi tähän, että jos vain revolveri sattuisi silloin
olemaan hänellä kädessään eikä muuta keinoa olisi, hän ampuisi rosvon,
ennen kuin tämä ehtisi ampua Arvidin. Rosvon tappaminen olisi kuitenkin
ollut hänen mielestään hyvin ajattelematon teko, sillä tappamalla sen,
joka uhkasi hänen poikaansa, olisi hän menetellyt kanamaisen
kiintymyksen eikä jumalallisen järjen mukaisesti: hän olisi asettunut
määräämään, kenen on elettävä ja kenen kuoltava, toisin sanoen, tehnyt
itsensä syypääksi juuri samaan rikokseen, jonka rosvokin oli ollut
tekemäisillään.

Boldtilla oli nyt tietysti ihan päinvastainen mielipide.

Väkivalta oli hänen mielestään useimmissa tapauksissa ainoa keino, joka
oli heikomman suojelemiseksi tarjolla. Hänen käsityksensä mukaan
ihmisen siveellinen velvollisuus oli, vaikkapa tuntien oman
voimattomuutensakin, suinpäin hyökätä rosvon kimppuun ja tehdä
parhaansa väkivallanteon estämiseksi väkivallalla. Hän vain ei saanut
pysähtyä miettimään, voittaako hän tuon vai ei, hänen asiansa oli vain
hyökätä.

On hyvin mahdollista, että usein uudistuvat väittelyt näistä asioista
saivat Boldtin vain yhä sitkeämmin vakiintumaan omaan käsitykseensä.
Heikompina ja suojeltavina hän ei enää pitänyt vain vivisektion alaisia
elukoita, vaan ala oli nyt laajentunut myös kaikkinaista vääryyttä
kokeviin ihmisiin, alkaen Dreyfusista viimeiseen katurenttuun asti,
jota poliisi hänen mielestään liian kovakouraisesti oli raastanut
ajuriin ja painellut jalkoihinsa.

Usein hän vähän salaperäisesti katosi maalta kaupunkiin, ja eikös
saatukin kohta kuulla jostakin kulkueesta, jonka hän oli koonnut
ympärilleen satunnaisista samanmielisistä ja johtanut panemaan
vastalausetta johonkin yhteiskunnan puolelta johtuneeseen vääryyteen.
Välistä hän joutui järjestysvallan huostaan, jopa sai viettää yönsäkin
pahnoilla — poliisin vastustamisesta tämän virkatehtävissä.

Mutta sellaiset kokemukset eivät vähimmässäkään määrässä heikentäneet
hänen vakaumustaan, jonka mukaan ihmisen velvollisuus oli puolustaa
heikompaa väkivalloin voimakkaampaa vastaan. Päinvastoin.

Näin hän, saman vakaumuksen edelleen kehittyessä, alkoi yhä enemmän
lähestyä luokkataistelua, siis köyhälistön taistelua porvaristoa ja
rahavaltaa vastaan. Ja siinäkin taistelussa hän tietysti piti
väkivaltaa lopullisesti ainoana tehokkaana keinona, siis liittyi
mieluimmin äärimmäisiin kumousmiehiin ja alkoi pitää äänestysoikeuksia
ja parlamentarismeja vain jättiläismäisenä kansan pettämisenä.

"Vivisektion" vastustajasta kehittyi anarkisti.

Suurlakon aikoina hän tietenkin oli pitkiä aikoja poissa
erakkomajastaan. Ei näkynyt, ei kuulunut. Tietysti Helsingissä
keskellä suurlakon pahimpia lopputemmellyksiä. Kock, joka suuresti
rakasti Boldtia, mutta myöskin hyvin tunsi hänen kumousmielensä ja
intohimoisen valmiutensa hetken tekoihin, pelkäsi hänen milloin
tahansa voivan nostattaa kiihottuneen katuyleisön ennenaikaiseen
kumoukselliseen liikkeeseen ja nimitti hänet "adjutantikseen". Boldt
sai käytettäväkseen Kockin kansliassa poliisikamarilla erikoisen
huoneen, jonne hänen läpiluettavakseen ja ratkaistavakseen tuotiin
erinäisiä pinkkoja asiapapereita, että kriitillisimmät hetket menisivät
niiden selailemiseen.

Viaporin onnettoman kapinan jälkeen, kun Kock jo oli paennut
kotimaastaan ja Venäjän mahtavia sotalaivoja oli vartiossa siellä
täällä pitkin linnoituksen ja Helsingin satamaväyliä, tapasin Boldtin
vaeltamassa rannikoilla ja kysyin häneltä, mitä hän siinä vaaniskeli.

— Noita sotalaivoja, — hän vastasi.

— Mitä niistä?

— Niistä ovat useat melkein tyhjinä ja ne seisovat siinä vain
peloittimina.

— Entä sitten?

— Katsopas, — sanoi Boldt, — minäkin olen sentään jonkin verran
sääliväinen, kun on kysymyksessä ihmishenki, mutta ainakin nuo laivat,
joissa ei ole matruuseja, pitäisi välttämättä saada räjäytetyksi
ilmaan. Tämmöisinä taantumuksen aikoina ei ihmisen siveellinen
velvollisuus voi lakata olemasta hänen velvollisuutensa, ja sen vuoksi,
kun ei muuta voi, olisi ainakin hävitettävä heidän aseitansa, jos heitä
itseänsä "ei saa tappaa". Senhän ei pitäisi olla Toistoinkaan mukaan
mikään synti.

Myöhemmin, maailmansodan aikana Boldt sairasteli eikä hänellä ollut
voimia minkäänlaiseen esiintymiseen. Joskus vain, kun hän ilmestyi
meille tai Vieremään, sattui hiljaisia ajatustenvaihtoja. Elisabet yhä
koetti hänelle selittää, mistä syystä ihanteellinen tarkoitus
välttämättä vaati yhtä ihanteellisia keinojakin. Väkivallantekoja
miettiessään ja vielä enemmän niitä toteuttaessaan, — sanoi Elisabet,
— tulee käyttäneeksi rakkaudettomuuteen sitä ainoata elämää, jota
tietoisesti elää. Nykyisyydessä siis turmellumme, sen sijaan kuin vain
siinä voisimme rakkauskykyämme laajentaa. Ja vihdoin olemme vain täynnä
kiukkua, hermostusta, väkivallan ja koston ajatuksia. Ei ole niin
ihanteellista tulevaisuudenkuvaa, jonka nimessä ihminen saisi turmella
nykyisyytensä.

Boldt oli kuitenkin siinä määrin väsynyt ja heikko, ettei hän oikein
jaksanut kuunnella, mitä hänelle puhuttiin. Kalpeana hän vain istui
nojatuolissa, kädet riipuksissa, tuon tuostakin ummistaen raskaat
silmäluomensa ja huokaisten:

— Kyllä kaikki vielä hyvin päin kääntyy...

Mutta tämä hiljaisuus oli vain tyyntä myrskyn edellä. Bolshevikkien
vallankumouksen alkaessa Boldt jälleen heräsi.

Oli kuin hänessä olisi jälleen syttynyt palamaan sammuksissa ollut
liekki, ja nyt se leimahtikin täyteen loimuunsa.

Terveenä, täynnä tarmoa hän ilmestyi Helsinkiin venäläisten
kumousmiesten keskelle, ottaen kohta tehtäväkseen suomalaisen
työväestön kiihottamisen. He antoivat hänelle veripunaisen lipun, johon
oli valkoisella kirjoitettu venäjäksi: SVOBODA, mikä merkitsee: vapaus,
ja saattoivat hänet Nikolainkirkon rappusille. Sieltä käsin hän sitten
joka ilta piti kumouksellisia kiihotuspuheita senaatintorilla
liikkuvalle yleisölle "maailmankommunismista". Ja nyt hän olisi ollut
kyllä valmis lennättämään ilmaan ihmisineen päivineen minkä sotalaivan
tahansa, jossa vain ei liehunut punaista lippua.

Tämä oli Jean Boldtin viimeinen voimainponnistus heikomman ja sorretun
puolustamiseksi.

Sen jälkeen hän jälleen sairastui, tällä kertaa mitä ankarimpaan
reumatismiin, joka lyhyessä ajassa teki hänet kyttyräselkäiseksi.

Mutta sittenkin olivat hänen viimeiset, hourailevat sanansa
kuolinvuoteella olleet:

— Aika on tullut! Tarttukaa aseihin! Aseihin!

       *       *       *       *       *       *

Toinen noista kahdesta vastakohdasta oli _Akseli Isohiisi_ eli Örnmark,
kuten hänen nimensä oli alkujaan ollut. Isohiisi eli aina
nykyisyydessä.

Hän oli vastakohtana Boldtille toisessakin mielessä kuin
esimerkiksi Matti Kurikalle, jonka mieli haaveili tulevaisuuden
malliyhteiskunnista. Boldt eli hänkin nykyisyydessä. Hän oli
mielialaltaan anarkisti. Hän kokosi ja kaivoi itsestään esille kaiken
mahdollisen kiukun, hermostumisen, vihanhimon, jopa paisutti niitä ja
teki ne hyveiksi voidakseen sitten näillä voiman ja tarmon lähteillä
hyökätä kaiken sen vääryyden ja sorron kimppuun, joka tuli hänen
eteensä nykyisyydessä.

Isohiisi sitä vastoin tieten tahtoen tukahdutti itsessään kaiken vihan
pitäen sitä paheena ja esteenä nykyisyytensä elämälle. Hän koetti
pikemminkin olla näkemättä sitä vääryyttä, mitä ihmiset tekivät
toisilleen, ollakseen ketään tuomitsematta ja voidakseen täydelleen
antautua vain ihmisrakkaudelle.

Isohiisi eli nykyisyydessä niinkuin Boldtkin. Ja sittenkin he olivat
mitä suurimpia vastakohtia.

Akseli Isohiisi kävi ensi kertaa luonamme jo paljon ennen sotaa.
Silloin ei hän herättänyt erikoista huomiotamme. Hän oli ylioppilas,
joka oli antautunut maalaustaiteen alalle, jopa harjoittanut
taideopintoja Tukholmassa. Mutta hän oli tutustunut Tolstoin
kirjoituksiin, joiden sanoi voimakkaasti vaikuttaneen häneen. Ja nyt
hän oli tullut pyytämään neuvoja ja saamaan kannatusta aikomaansa
jyrkkään elämänmuutokseen.

Ei hän ollut ainoa luonamme kävijä tämmöisissä asioissa, eipä edes
ainoa ylioppilaskaan. Ja meillä oli tapana, melkeinpä sääntönä,
kylmästi neuvoa ajattelemaan kolmesti ja neljästi päänsä ympäri, ennen
kuin ryhtyi ilman ylivoimaista sisäistä pakkoa muuttamaan elämänsä
ulkonaisia olosuhteita. Kokemuksemme mukaan jo se seikka, että tultiin
ulkonaisen menettelyn suhteen neuvoja kysymään, osoitti, ettei kipinä
ollut osunut sytyttävään kohtaan. Emme siis Isohiidenkään suhteen
semmoisia neuvoja säästäneet.

Mutta muutaman vuoden kuluttua saimme syrjästä päin kuulla, että hän
todella oli luopunut perintöosastaan muiden sukulaisten hyväksi ja
ruvennut elämään "päivästä päivään", se on nykyisyydessä, huomisesta
huolimatta. Kerrottiin hänen vaeltavan paikasta toiseen tavallisena
puuseppänä, kirvesmiehenä, varattoman kansan rakennustöissä, kaikkialla
vain ruokapalkasta suorittaen häneltä pyydettyjä tehtäviä.

Ja pian me saimme jälleen nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Varhaisena
kevätaamuna hän tuli ylös mäelle kulkien koivikkotietämme. Hänen yllään
oli sininen työläisenpuku ja selässä tuohikontti. Hän tuntui kuin
kasvaneen entisestään, hänen päivettyneet kasvonsa uhkuivat terveyttä,
ja silmistä ja hymyileviltä huulilta kuvastui onni ja ylevä rauha.

Hän oli tullut auttamaan meitä uuden asumuksen rakentamisessa ja jäi
luoksemme melkein koko kesäksi, kunnes rakennus valmistui.

Nyt Elisabet sai tutustua ihmiseen, jolla oli _kokonaan_ sama usko kuin
hänellä itsellään. He olivat niin samaa mieltä kaikissa kysymyksissä,
ettei heillä tuntunut olevan paljonkaan puhumisen ja selittelemisen
aihetta. Jo puolesta lauseesta toinen ymmärsi toisensa, he vain
nyökäyttivät päätänsä ja lauseen lopettaminen oli tarpeetonta.
Enimmäkseen he vain hymyilivät toisilleen.

Kunpa semmoinen mies voisi arvata, millaisen rakkauden syvyyden hänen
olemuksensa herättää! Vielä hänen kuolemansakin jälkeen tuntee hänen
elävän läsnäolonsa. Häntä kaipaa niin kuin kaipaa auringonpaistetta.
Hän oli todistamassa, että todella on olemassa, vieläpä ihmisille
tarjona, ihan erikoinen, uusi elämä uskossa elävään nykyisyyteen ja
vapaana huomisen huolista. "Onni onkin juuri siinä, ettemme tiedä
mitään tulevaisuudesta, emme omastamme emmekä muiden, ja saamme elää
nykyisyydessä, vapaina kuin taivaan linnut", — oli hänellä tapana
sanoa. Tunnustelimme omin käsin ja näimme omin silmin, että oli
saavutettavissa se, mitä olimme epäilleet mahdottomaksi. Näimme
edessämme rakastetun tien, jota olimme pitäneet olemattomana,
epätodellisena. Näimme utuisen ihanteemme taivaista maahan tuoduksi.

Näitä kahta vastakohtaa toisiinsa verratessaan Elisabet usein epäillen
tuumaili, voiko heidän niin peräti erilaisia minujansa mitenkään
yhdistää samaksi olemukseksi, ikuiseksi, kuolemattomaksi minuudeksi,
jota Jeesus sanoi Jumalan Pojaksi. Olivathan heidän alkuperäiset
elämänvaikuttimensa — Boldtilla vivisektion vastustaminen ja
Isohiidellä köyhimmän palveleminen — kotoisin samasta elämänlähteestä,
rakkaudesta. Heidän kummankin minuuden pohja oli siis sama. Ja se, että
he näennäisesti olivat menneet niin eri suuntiin, Boldt anarkistiksi ja
Isohiisi miltei ihanneihmiseksi, olisiko se riippunut vain muiden
ihmisten erilaisesta vaikutuksesta heihin: kumouksellisten
vaikutuksesta Boldtiin ja Tolstoin vaikutuksesta Isohiiteen, siitä,
että Boldtiin oli pesiytynyt tuo ikivanha, pakanallinen usko
väkivaltaan, ja Isohiiteen taas moderni kristillisyys, kaiken
väkivallan kieltäminen, elämä nykyisyydessä.

Tämä kysymys ei tahtonut oikein selvitä Elisabetille.

Hän tunsi vain, että tuo samastus _täytyi_ voida tehdä maailman
kaikkein suurimpienkin vastakohtien välillä.




XV. ELISABET MUUTTAA VIEREMÄSTÄ.


Vaikka siis oli tapahtunut ja yhä tapahtui paljon semmoista, mikä
vähensi Vieremän entistä merkitystä työväen ja pikkueläjäin
kokouspaikkana, kuten lainakirjaston siirtyminen Tietolaan,
tolstoilaisuuden täydellinen tappio sosialismin rinnalla, suoran
väkivaltaisen kumousopinkin yhä kasvava vetovoima ja kaikkien
aseettomuusesitelmien jääminen kuulijoita vaille, ja vaikka tämä
kukistuminen olisi voinut suuresti lamauttaa Elisabetin mieltä, jopa
sammuttaa hänen innostuksensa, ei niin kuitenkaan käynyt. Hänen intonsa
ei voinut milloinkaan olla ravinnon puutteessa.

Isohiiden Rantalassa oleskelun jälkeen hän oli vain yhä lujemmin
vakaantunut uskossaan, että ainoastaan omakohtainen edistyminen
omantunnon seuraamisessa saattoi merkitä jotakin maailmallekin,
saarnaileminen ei mitään. "Ihmisen valtakunta on vain tässä", — sanoi
hän viitaten käsiinsä ja sillä tarkoittaen, ettei ihmisen valta
ulettunut maailmaa muuttamaan muuten kuin vain hänen omalta kohdaltaan
eli että valtapiirin laajentaminen omien käsien ulottuvilta johti
väkivaltaan ja turmeltumiseen.

Vieremän omistaminen, joka oli hänestä noin kymmenen vuotta sitten
tuntunut suureltakin edistysaskelelta verrattuna hänen entiseen
elämäänsä kuvernöörin ja senaattorin rouvana, alkoi nyt vuorostaan
tuntua pikemminkin edistymisen esteeltä kuin sen auttamiselta.
Seuraavista syistä.

Toisten työssä olevalla ihmisellä ei ajan pitkään riitä tarmoa aina
vain "komentamaan itseänsä", vaan hänestä tuntuu melkein helpotukselta,
kun joku toinen ottaa häntä komentaakseen, nuhtelee häntä laiskuudesta
ja määrää hänen tehtävänsä. Ja niinpä oli vuosien kuluessa
osoittautunut välttämättömäksi pitää töiden menoa hiukan silmällä, ehkä
vähän jo komentaakin. Satunnaisempien palvelijain suhteen oli täytynyt
tulla siihen kokemukseen, että "mitä enemmän vapautta heille antaa,
sitä vaativaisemmiksi he tulevat". Varmaankin on asianlaita niin, —
ajatteli Elisabet, että ihmisessä, palvelijassakin, piilee synnynnäisen
tasa-arvoisuuden vaatimus, ja niin kauan kuin se ei ole herännyt, voi
ihminen tyytyä elämään ala-arvoisempanakin. Mutta heti kun se on
herätetty — ja sen herättää useimmiten juuri tasa-arvoinen kohtelu, —
ei palvelija voi vaatimuksissaan pysähtyä, ennen kuin hän on
saavuttanut _täyden_ tasa-arvoisuuden, sillä oikeastaan vain _täysi_
tasa-arvoisuus on tasa-arvoisuutta. Tolstoi oli esittänyt siitä asiasta
vertauksen. On kaksi vesisaavia. Toisessa on vedenpinta alempana kuin
toisessa. Mutta heti, kun saavit yhdistetään pohjaputkella, täytyy
vesien tulla luonnon pakosta keskenään täydellisesti tasapintaisiksi.
Mikään alempana oleminen ei voi enää tulla kysymykseenkään.

"Mitä parempi heille on, sitä pahemmiksi he tulevat", — sanoivatkin
rouvat piioista.

Mutta tämmöinen vaara ei suinkaan saanut horjumaan Elisabetin uskoa
tasa-arvoisena-kohtelemisen velvollisuudesta.

Hänessä horjahti vain usko siihen, että maatilan omistaminen ja siinä
isännöiminen olisi muka ollut totuudenhengen edessä erikoisesti
ansiollista, saavuttamisen arvoista. Jos ihmisen edistyminen riippui
hänen hyvien suhteittensa edistymisestä ympäröiviin ihmisiin, niin
isännäksi asettuminen renkien ja piikojen keskelle ei suinkaan ollut
mikään paras mahdollinen suhtautuminen ihmisiin. Sen täytyi päinvastoin
vihdoin tulla esteeksi edistymiselle. Sillä täyttä tasa-arvoisuutta ei
voi syntyä kahden ihmisen välillä, jotka ovat toisiinsa isännän ja
rengin suhteissa. Palkasta palveleminen ja palveluttaminen synnyttää
kieron välin, josta ei voi päästä muuten kuin tämmöisestä suhteesta
irtautumalla. Oikeassa suhteessa toiseen ihmiseen voi olla vain
vapaaehtoisesti häntä palvelemalla, niinkuin Isohiisi oli sanonut ja
tehnyt.

Mitään välitilaa ei ollut, vaan ainoastaan: joko — tahi.

Elisabet oli kyllä koettanut lieventää tuota yhä tuntuvammaksi käynyttä
kierouden tunnetta jos jollakin tavalla: komentamattomuudella,
avuliaisuudella, henkisellä veljistymisellä, mutta noista yrityksistä
oli sama kierous alkanut tuntua yhä vain selvemmin. Sitä ei voinut
välttää edes niinkään luonnollisissa tasa-arvoisuuden alkeissa kuin
yrityksissä syödä palvelijain kanssa samoja ruokia ja saman pöydän
ääressä. Sillä palvelijat tavallisesti otaksuvat tuolla järjestelyllä
vain tahdottavan valvoa, etteivät he söisi liian paljon voita eivätkä
pistelisi poskiinsa liikoja annoksia. Keskustelu yhteisen ruokapöydän
ääressä oli kummaltakin puolen tavallisesti luonnotonta ja
pingoitettua, ja summa oli, että suhteiden kierous tuntui melkein
kiusallisimmalta juuri näiden yhteisateriain aikana, joten pöydän
äärestä nouseminen näytti antavan palvelijoille suloisen vapautuksen
tunteen.

Kun Elisabetille vähitellen kävi päivänselväksi, ettei emännän ja
palvelijain suhteissa voinut olla mitään välitilaa, jossa tuota
kiusallista kieroutta ei olisi tuntunut, oli hänelle ilman muuta myös
selvänä, että loppujen lopuksi Isohiiden menettely oli ainoa
vapautuksen tie eli siis, että oli mentävä eteenpäin.

Isohiisi oli kuitenkin luopunut paitsi perintöosuudestaan myöskin
"omaisistaan" siinä merkityksessä, että hän oli katkaissut
perhesiteensä näihin ja antautunut palvelemaan köyhiä, hänelle täysin
vieraita ihmisiä, katsoen ihmisten olevan sukua toisilleen vain sen
perusteella, että olivat "saman Isän lapsia".

Elisabet kyllä ymmärsi tämän menettelyn ja piti sitä ainoana täysin
johdonmukaisena ajatustapana. Mutta itse puolestaan hän ei voinut edes
ajatellakaan sellaista omaisista luopumista.

Kuinka hän olisi voinut jättää esimerkiksi Kasperia, joka oli juuri
kadottanut vaimonsa ja jäänyt neuvottomaksi alaikäisten lastensa
kanssa?! Elisabet oli juuri palannut Kuopiosta miniänsä kuolinvuoteen
äärestä ja luvannut täyttää hänen viimeisen pyyntönsä: ottaa lapset
suojaansa, erittäinkin pienen tyttären, hänen rakkaan Ainonsa. Kasper
itse puolestaan oli taloudenhoitoon aivan tottumaton, hyvä kun hänen
hermonsa kestivät opettajatoimenkin. Ja nyt aikoi Kasper vielä kaiken
päällisiksi muuttaa Helsinkiin, joten Elisabetin apu olisi ollut yhäkin
enemmän välttämätön.

Tämä Kasperin auttamisen ajatus oli tullut avuksi Elisabetille
itselleen siinä mielessä, että se teki Vieremästä luopumisen hänelle
välttämättömäksi, joten hänen ei enää tarvinnut horjua noiden
omakohtaisten henkisten syiden punnitsemisessa eikä liioin asetella
vaakaan itsekästä, väkisin yhä palaavaa ajatusta siitä, miten vaikeaksi
hänen tulee jättää Vieremän tutut pihapolut, sen niityt, metsiköt,
järven ranta ja vielä nuo rakkaat tuolla mäellä.

Elisabet siis möi Vieremän.

Maanarvo oli vähän noussut, joten hän olisi saanut pienen voitonkin,
mutta hänen rahansa hupenivat pian, sillä hän antoi tavallisesti
niille, jotka hänen mielestään tarvitsivat kipeämmin kuin hän itse, ja
niin kävi nytkin suurimman osan kauppahinnasta.

Itse hän tosin joutui täten vielä varattomammaksi kuin oli jo
entuudestaan ollut, sen jälkeen kuin oli luopunut suomalaisesta
eläkkeestään. Mutta hänellä oli vielä tuloja niistä rahoista, joita
Venäjän valtio maksoi kenraalien leskille. Ja sitä paitsi köyhyyshän
oli melkein juuri sitä, mihin hänen mielestään oli pyrittävä, eikä hän
siis mitenkään voinut pitää sitä minään vitsauksena. Sitä oli
päinvastoin — niinkuin Tolstoin sadussa sanottiin ja niinkuin
Isohiisikin oli todistanut — pidettävä pikemminkin onnena, koska vain
itse mitään omistamatta saattoi todellisesti, ruumiinsa ja henkensä
kaikilla voimilla, kieräilemättä suhtautua oikein _kaikkiin_ ihmisiin.

Tämän askelen otettuansa hän ei enää tuntenut epävarmuutta tuossa
maailmanparantamiskysymyksessä, vaan tiesi seisovansa varmalla
pohjalla. Kunhan vain jaksoi aina pysyä tuomitsematta niitä, jotka yhä
edelleen koettivat parantaa ympäristöänsä eikä itseään ja sen
tarkoituksen nimessä käyttivät väkivaltaa!

Mutta lopullisen varmuuden siitä, että tuo hiljainen ja näkymätön
"yksitellen-teoria" todella oli ainoa tie, jolla yksityinen ihminen
saattoi maailman parannukseen vaikuttaa, antoi hänelle se suuri
pettymys, minkä sisälsi maailmansodan syttyminen vain neljä vuotta
Tolstoin kuoleman jälkeen! Todella mikä toiveiden murskautuminen!
Niinkö peräti vähitellen maailma on muuttava muotoansa, että kaikkien
piti ensin sisäisesti muuttua Tolstoin kaltaisiksi, lakata vainoja
pelkäämästä, luopua omaisuudestaan, omaisistaan, — ennen kuin siitä
saattoi jotakin tulla! Ja nyt kaikki, kaikki olivat yhtyneet
hirmuisimpaan väkivaltaan, mitä maailmassa oli koskaan
tapahtunut. Sosialistitkin. Eipä ollut tullut mitään heidänkään
sodanvastustamisestaan. Eivät hiiskahtaneet mitään edes siitä, että
heidän pääjohtajansa Jaurés, ainoa, joka uskalsi sotaa vastaan puhua ja
kirjoittaa, murhattiin Pariisissa. Kaikki nuorsosialistitkin marssivat
nyt kauniisti riveissä!

Tämän jälkeen olisi todella ollut melkein naurettavaa enää uskoa
mihinkään "yht'aikaa-teoriaan". Ja sen vuoksi ei Elisabetista koko
tuolla maailmansodalla ollut yhtään mitään merkitystä, tulivatpa sen
vaikutukset millaisiksi tahansa. Sen ainoa hyöty saattoi olla vain se,
että suunnattomat kärsimykset jälleen opettavat uudelle sukupolvelle,
mihin väkivalta johtaa. Ja häntä kauhisti ajatella, mihin kärsimyksiin
ihmisten täytyikään vielä joutua, ennenkuin heidän uskonsa väkivaltaan
häviää!

Koko sodanajan Elisabet asui pienessä huoneistossa Siltasaarenkadun
5:ssä Kasperin ja tämän tyttären Ainon kanssa. Huoneiston useimmat
ikkunat antoivat leveälle kadulle, jossa aina liikkui loputtomia
työläisjoukkoja matkalla tehtaisiin tai tehtaista, tämän kadun ollessa
ainoa kulkuväylä Sörnäisiin. Tämä kaupungin ehkä meluisin katu pauhasi
lakkaamatta hänen korvissaan, jotka olivat jo tottuneet maaseudun
tyyneen rauhaan. Onneksi Elisabet ei milloinkaan antanut minkään
ulkonaisen asian häiritä ajatuksiansa. Hän oli tosin "vetäytynyt
maailmasta" eikä ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluihin sodasta
tai muusta politiikasta. Mutta hänen omat ajatuksensa olivat tähän
aikaan virkeimmillään, ja hänen vaiteliaisuutensa johtui vain siitä,
ettei kukaan hänen luonansa kävijöistä joutanut tämmöisinä myrskyävinä
aikoina kallistamaan korvaansa kuunnellakseen hänen selityksiään siitä
ainoasta ja vain henkilökohtaisesta tiestä, jolla maailma oli
parannettavissa, vaan kaikkia elähdytti ajatus, että tämä maailmansota
nyt oli saava aikaan joitakin suuria, ennen kuulumattomia muutoksia ja
parannuksia oleviin oloihin.

Mitkä siis olivatkaan Elisabetin omat ajatukset. Koskaan ennen ei hän
ollut ajatellut noiden maailmanparannusaatteiden yhteydessä kysymystä
sielun kuolemattomuudesta, minuuden ikuisuudesta, niin paljon kuin hän
olikin sitä ajatellut erillään maailman parannuksesta.

Mutta nyt, juuri maailmansodan aikana, hänelle oli ikään kuin suurena
ilmestyksenä selvinnyt, että nuo asiat olivatkin keskenään mitä
kiinteimmässä yhteydessä. Noita hänen ajatuksiaan voi poimia sekä hänen
kirjeistään että puheistaan.

"Jos Jumala on rakkaus, niin ihminen voi olla _ikuista_ minuutta vain
olemalla keskeytymätön rakkaus kaikkea elävää kohtaan."

"Koska muita ei voi pakottaa rakkauteen, niin ihminen voi vaikuttaa
maailman paranemiseen vain toteuttamalla omalta kohdaltaan rakkauden
käskyt."

"Niinpä tätä hirvittävää maailmansotaa ei voi kukaan vastustaa muulla
tavalla kuin vain olemalla omalta kohdaltaan sotimatta. Ja jos
semmoinen yksilöllinen rakkaudenuhri tuntuu kovin vähässä määrin
vaikuttavan maailmanparannukseen, niin ehkä hänen lohduttajakseen tulee
ikuisuuden tunto."

"Ihminen ei voi penikulmissa mitata rakkautensa vaikutusta. Hän voi
vain omasta elämästään poistaa kaiken sen, mikä _hänen_ kohdaltaan
estää maailman onnelliseksi tulemista."

Tähän Elisabetin ilmestyksen tapaiseen selviytymiseen sisältyi vielä
Jeesuksen menettelyn uudenlainen ymmärtäminen. Paitsi Jeesuksen
nimenomaisia sanoja ja opetuksia, kuten: älkää tuomitko, älkää kantako
vihaa, älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha, vaan rakastakaa
vihollisianne, niitäkin, jotka teitä vihaavat ja vainoovat, on
Jeesuksen oma menettelykin yhtä ainoata todistamista väkivaltaa
vastaan. Taisihan tosin olla vähän kysymystä aseistakin, kun
väkivallantekijät jo lähestyivät, mutta mentyään erilleen rukoillakseen
ja hengessä vahvistuakseen Jeesus palasi täysin kirkastuneena, käskien
ehdottomasti panna miekat pois. Ja niin hän oli valmis omalta
kohdaltaan toteuttamaan kaiken sen, mistä maailman onnellisuus riippui:
olemaan nousematta vastarintaan ja viimeiseen hengenvetoonsa asti
kieltämään kaiken väkivallan. Väkivallantekijät tulivat. Hänen
kuninkuutensa pilkaksi he puettivat hänet narrinkaapuun, panivat hänen
päähänsä orjantappurakruunun ja hänen häpeäkseen ripustivat hänet
alastomana puuhun, käsistä ja jaloista siihen hajalleen naulittuna.
Jeesus kesti kaiken. Ja vain siksi, että hän näin suhtautui
väkivaltaan, onkin hän ihmisten tie, totuus ja elämä.

"Mutta ihminen, esimerkiksi vanha vaimoihminen", ajatteli Elisabet, —
"joka ei saata vastustaa sotaa siitä kieltäytymällä eikä liioin joutua
ristiinnaulitsijain käsiin, — mitä hänen siis on tehtävä elämässä, jos
hänkin rakastaa maailmaa ja palavasti haluaa sen vapautumista
väkivallan alaisuudesta?"

Niinkuin taivaanrannan etäisyydestä sinivuoret lähenevät ja
suurenemistaan suurenevat, kunnes pysähtyvät katsojan jalkain
noustaviksi ja läheisin on suurin ja vaikein, niin Elisabetin näin
miettiessä lukemattomat tehtävät ja velvollisuudet ympäröivät hänet. Ja
jyrkimmät ja suurimmat olivat ne, jotka olivat lähimpänä.

"Nuoret luulevat, ettei vanhuksesta ole enää mihinkään, mutta hänenpä
eteensä vasta tuleekin vuoria."

"Tuossa on se vuori, jonka nimi on: Rakasta Jumalaa koko sydämestäsi,
koko sielustasi ja koko voimastasi."

"Tuossa seuraava, jonka nimi on: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin
itseäsi."

"Mutta vaikka jätin Vieremän enkä ole enää maanomistaja, on ympärilläni
yhäkin väkeä, jotka palkasta palvelevat minua ja jotka siis eivät voi
suhtautua minuun lähimmäisinä yhtä vähän kuin minä heihin. Me olemme
toisillemme muukalaisia, ja me palvelemme toisiamme rahasta niinkuin
kauppiaat, jotka toisiansa pettävät."

"Ja tuossa kolmas, jonka nimi on: Niinkuin tahdotte teille tehtävän,
niin tehkää tekin muille."

"Ja neljäs: Suurin on se, joka on kaikkien palvelija."

"Yläluokan suhde palvelijoihin on aivan pakanallinen, eikä siinä ole
jälkeäkään Jeesuksen opeista."

"Mutta koska maailmaa ei voi parantaa, täytyy antaa asiain olla
niinkuin ne ovat, ja vain omalta kohdaltaan muuttaa suhteensa ihmisiin,
lakata palveluttamasta itseään ja vain itse palvella kaikkia —
rakkaudesta — ei hyödyn vuoksi, — niinkuin omaisia."

Ja niinpä Elisabet alkoi kiivetä uusien vuoriensa ylitse, joista juuri
edessä olevat näyttivät jyrkimmiltä ja vaikeimmilta nousta. Mutta sen
sijaan jo ylitsekavutut, taakse jääneet, joista yksi oli nimeltään
Vieremä, eivät enää ollenkaan herättäneet mitään iäksi kadonneen
kaipausta.

Päinvastoin. Sen polut, puutarhat, porkkana- ja punajuuripenkit, sen
väki, sen naapurit, Sarénskat ja suutarit, sen kanat, elukat, niityt ja
rannat olivat nyt ihan suloiset ajatella ja ihmeellisesti lohduttivat
silloin, kun edessä olevat vuoret tuntuivat liian jyrkiltä. Vielä sekin
ajatus, että siellä oli nyt uudet asukkaat ja omistajat, jotka tietysti
tahtoivat tehdä Vieremän entistäkin viihtyisemmäksi, antoi ihmeellistä
onnea ja rauhaa. Joten hän rakasti Vieremää, omistamatta sitä, nyt
ajatuksissaan "melkein satakertaisesti enemmän kuin ennen omistaessaan
sen".




XVI. ELISABETIN KIRJEESTÄ OLIALLE.


Olia, Elisabetin nuorin sisar, oli jäänyt bolshevikki-vallankumouksen
puhjetessa Venäjälle. Aavistaen, että se merkitsi heidän lopullista
eroansa, hän oli lukemattomia kertoja pyytänyt Elisabetia kirjoittamaan
hänelle jotakin itsestään ja lapsistaan näinä levottomina aikoina.

Lukemattomia kertoja oli Elisabet omastakin aloitteestaan päättänyt sen
tehdä, mutta kirjoitettavaa oli kerääntynyt niin paljon, ettei hän
ymmärtänyt, mistä päästä aloittaa. Ja lyhyissä kirjelapuissa hän aina
vain lupaili kohta lähettävänsä "pitkän kirjeen".

Kun Olia puolestaan jokaisessa kirjeessään tiedusteli, milloin se
luvattu pitkä kirje vihdoin tulee, ja kun Elisabetin omantunnon vaiva
oli tämän laiminlyönnin vuoksi kasvanut suorastaan kivimuurin
korkuiseksi, päätti hän viimeinkin ryhtyä kirjoittamaan ja meni sitä
varten, yön tultua, huoneeseensa, koettaen olla vähimmälläkään
risahduksella herättämättä viereisessä huoneessa nukkuvaa Kasperia,
joka iltayöstä herättyään ei tavallisesti voinut enää saada unta
silmiinsä.

Ennen kirjoittamista oli Elisabetin kuitenkin toimitettava päivän
menolaskut ja liitettävä ne viikon summiin, mikä vaati pieneen
nappulataulukkoon turvautumista. Tuokin toimi oli suoritettava
äärimmäisen hiljaa, sillä Kasper oli, kaikista vastaväitteistään
huolimatta, joskus herännyt vain nappulainkin kalinaan.

Elisabetin tarkoituksena oli kirjoittaa Olialle kerrankin _kaikesta_,
sekä niistä merkillisistä ajoista, jotka nyt olivat Suomessa vallalla,
että myöskin kaikista lapsistaan, heidän toimistaan, vaimoistaan,
lastenlapsista ja vielä näidenkin lapsista, joita jo oli useita.
Semmoiseen kirjeeseen oli varmasti menevä koko yö, sen hän tiesi ja
siis varustausi valvomaan. Mutta kun hän aamupuoleen mennessä,
kirjoitettuaan vasta Kasperista ja Arvidista, huomasi kirjoittaneensa
jo viisi arkkia ja vielä oli muista paljon kirjoitettavaa, päätti hän
jättää muiden lasten kuvaamisen johonkin toiseen kertaan ja lähettää
tämän alun erikseen.

Kasperin terveyden hän oli kertonut huonontuneen vaimon kuoleman ja
perheen Helsinkiin muuton jälkeen. Ajoittain Kasperin hermot olivat
niin huonossa tilassa, ettei kouluopetuksesta tahtonut tulla mitään ja
hänen edessään ei ollut muuta kuin toimialansa jättäminen.

Näistä perheonnettomuuksista ja muista vastoinkäymisistä huolimatta
Kasper vain yhä enemmän syventyi uskonnollisten pulmakysymysten
ratkaisemiseen, olipa Pietarissakin oleskellessaan tutkinut venäläisiä
lahkolaisliikkeitä, jotka olivat hänestä näyttäneet tarjoavan jotakin
uutta entisten jo tutkittujen lisäksi. Mutta nytkin oli tullut vain
pettymyksiä pettymysten jälkeen: hän oli kyllä tavannut näiden
uskovaisten keskuudessa joitakuita, joiden mielialan iloisuus ei
riippunut suorastaan vain laulelemisesta ja kiihkorukousten
kuuntelemisista uskonveljien seuroissa, vaan jotka todella saattoivat
näyttää onnellisilta jopa keskellä vastoinkäymisiäkin. Mutta heissä oli
toinen vika, joka oli Kasperista ehkä kaikkein sietämättömin: he eivät
olleet välittömästi riippuvaisia Jumalasta, vaan pikemminkin siitä
uskonnollisesta seurakunnasta, johon kukin kuului. He eivät osanneet
määrätä omaa menettelyään ajattelematta ensin, miten heidän johtajansa
olisi samanlaisessa tilanteessa menetellyt. Siitä taas syntyi tuo
Kasperille niin vastenmielinen uskonnollisten tapojen kaavamaisuus,
joka ei koskenut ainoastaan heidän ajatuksiansa, vaan ylettyi sanojen,
jopa liikkeidenkin matkintaan. Johtajista itsestään Kasper oli sentään
vieläkin enemmän harmissaan, sillä nämä ne vasta olivatkin oikein
ihmisistä riippuvaisia, nimittäin vuorostaan omasta seurakunnastaan. He
olivat uskontapoihin kiteytyneitä ja niiden pysähdyttämiä ihmisiä,
joilla uskonelämä oli enintään vain jotakin entisyyden muistoa. Nyt he
tuskin uskalsivat edes antautua Kasperin kanssa vapaaseen keskusteluun
henkisistä asioista, sillä he pelkäsivät oman ajatustapansa
kehittymistä, mielipiteittensä mahdollista muuttumista, mikä olisi
tehnyt heidät seurakunnalleen kelpaamattomiksi. Heidän näennäisesti
palavimmissakin julkisissa rukouksissaan tuntui jokin luotaantyöntävä
tottuneisuus, pysähtyneisyys, joka herkemmälle kuulijalle teki
mahdottomaksi ottaa asiaa täydestä.

Kasperin mielestä — kirjoitti Elisabet edelleen — on pääasiana
kaikessa uskonnollisuudessa, että ihminen on _välittömässä_ suhteessa
Jumalaan. Semmoisen ihmisen tunnusmerkki on alituinen kehittyminen. Ja
jos vähäpätöisempien seurakuntalaisten keskuudessa olikin ollut
joitakin olioita, jotka hänestä olivat näyttäneet kehityskykyisiltä,
niin johtavissa ei ainoatakaan. Ja väitellessään minua vastaan maailman
edistymisen mahdollisuuksista hän sanoo: kuinka maailma voisi koskaan
tulla yhden ja saman totuudenhengen uskoon, kun kaikki uskovat
välittäjiin eikä omaantuntoonsa!

Tämä on kyllä totta. Pimeältähän näyttää, jos ajattelee kaikkea
vain logiikan kannalta, niinkuin Kasper. Hän onkin tullut yhä
pessimistisemmäksi. Itseäni melkein hävettää, että olen hänen
vieressään niin onnellisena. En ymmärrä millä häntä auttaa. Jos yöllä
munasta kuoriutuneelle kotkanpoikaselle selittäisi, että pimeälle
taivaalle kohta kohoaa suuri häikäisevä pallo, joka valaisee maailman,
ei hän sitä uskoisi. Kuinka ikävää, että omaa uskoansa ei voi siirtää
toisen sieluun! Mutta tottapa hänelle vihdoin jokin asia vielä selviää,
joka antaa hänelle rauhan. Sitä hän itsekin toivoo.

Kaikki olisi hyvin, ellei hän niin rasittuisi noissa ihmisten uskon
kaivelemisissa. Hänen hermonsa ovat käyneet niin huonoiksi, että
koulutoimen jättäminen näyttää käyvän välttämättömäksi. Pitkä lepo ei
ole mitään auttanut ja loman jälkeen hän aikoo ottaa eron. Toimeentulon
kysymys häntä tietysti kovin huolestuttaa ja lisää hänen synkkien
hetkiensä lukua. Mutta vaikka hän itse toivoo vielä niin parantuvansa,
että voi ryhtyä johonkin työhön, en minä sitä oikein usko. Kaikki
ansiotyö on hänelle vähitellen käynyt mahdottomaksi, vaikka hän itse ei
sitä usko. Sydämensä syvimmässä hän, ehkä tietämättään, halveksii
kaikkea ansaitsemista ansaitsemisen vuoksi, työtä, jonka yleistä
tarpeellisuutta hän ei näe. Ruumiillista työtä taas ei hänen
fysiikkansa enää kestä. Sen puutteessa hän usein istuskelee
muovailemassa kävelykeppejä kokoilemistaan kuivuneista katajanrungoista
ja myöskin laatii mitä kauneimpia paperiveitsiä maatuneista ja
kovettuneista puunkappaleista. Noita esineitä hän sitten lahjoittelee
tutuilleen. Nämä tämmöiset veistelemiset eivät paha kyllä estä häntä
ajattelemasta ja tutkimasta niitä henkisiä kysymyksiä, jotka ovat yhä
vain hänen sydämellään. Hän ei ollenkaan huomaa, että tuo alituinen
mietiskeleminen ja ajatusten muistiinkirjoittaminen on mitä ankarinta
sielullista työtä, olipa se sitten välttämätöntä vain hänen itsensä
vuoksi tai ehkä jossakin tulevaisuudessa myös maailmalle. Tuon
tuostakin hänet valtaa epätoivoinen synkkämielisyys, ja kun kysyy sen
syytä, hän vastaa: ah, mamma, sinä aina unohdat, minähän en _tee_
mitään enkä _voi_ tehdä, no? Ja kun minä siihen sanon, ainahan me
jollakin lailla asioista suoriudumme, niin hän hermostuu sen johdosta,
että minä muka otan asiat niin keveältä kannalta. Keveältä! Jospa
tietäisit, kuinka raskaana hänen kohtalonsa painaa minua!

Miksi onkaan niin, että moniin vieraisiin voi vaikuttaa,
tietämättänsäkin, mutta omaiseensa ei voi?

Ah, kunpa hän vihdoinkin löytäisi ihmisen, jonka iloon ja onneen hän
uskoisi. Silloin hän varmaan omaksuisi tämän ihmisen uskon. Kaikki
olisi silloin hyvin. Ja minä olisin maailman onnellisin ihminen.

Olen puhunut vain Kasperista erikseen, koska me elämme ja asumme
yhdessä. Mutta minun täytyy kertoa muistakin.

Nyt on Arvidkin ollut täällä jo toista kuukautta.

Et voi aavistaakaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut! Mutta minun
täytyy ensin puhua sinulle vähän "strategiaa", että ymmärtäisit
tilanteemme.

Puolustukseksi Saksaa vastaan on Suomi ollut tulvillaan venäläistä
sotaväkeä (meillä ei ole enää omaa sotaväkeä), ja nämä ovat kaivelleet
maan täyteen juoksuhautoja välittämättä puutarhoista, istutuksista tai
edes rakennuksistakaan, joita he ovat repineet alas tai omavaltaisesti
käyttäneet asunnoikseen. He ampuvat kenen tahansa tai vievät Venäjälle
vankiloihinsa, eikä vallattomuuksilla ole mitään rajoja. Se on aivan
kuin uutta Suomen valloitusta, eikä täällä ole vielä milloinkaan ollut
niin kauheata venäläisvihaa kuin mikä nyt vallitsee. Mutta ei siinä
läheskään kaikki paha.

Kaivaus- ja patteritöihinsä he ovat käyttäneet suuret määrät
suomalaista työväestöä, joka on niihin mennyt osaksi pakosta
ja osaksi myös hyvien päiväpalkkojen houkuttelemina. Mutta nyt on
täällä Suomessakin olevan venäläisen sotaväen miehistö läpeensä
vallankumouksellista, ja kiihotus on vaikuttanut suomalaiseen
patteritöissä olevaan työväestöön ja sitä tietä levinnyt kaikkialle.
Suomalaiset ovat imeneet itseensä valmiita kumouksellisia teorioja
venäläisiltä, jotka ovat niitä pohtineet jo Nikolai I:n ajoista asti
(ja mekin olimme silloin vallankumouksen puolella, niinkuin kaikki
oikeat sivistyneet, vaikka sinä et taida niitä aikoja muistaa).
Suomalaisen alaluokan pitäisi muka tehdä vallankumous omaa
yläluokkaansa vastaan ja venäläisten omaansa. Sytykerisuja on nyt
täälläkin heitelty joka paikkaan ja valkea tutisee kaikkialla, vaikkei
olekaan vielä ilmiliekkiin leimahtanut. Kovin kuivia risuja, eikä taida
auttaa enää mikään. Juuri toivottiin sodan ehkä loppuvan, niin uusi
väkivalta jo alkaa.

On kuitenkin optimisteja, jotka eivät näe mitään, vaikka meidänkin
työväkemme on jo perustanut "punaisen kaartin" uudelleen, niinkuin
ennen sen Kockin aikoina. Ihmiset ovat kuin päästään sekaisin, tämä
kaikki on tullut heille niin odottamatta. Kaikki ovat kaduilla tai
seisoskelevat toreilla ja keskustelevat. Mitään oman maan hallitusta ei
oikeastaan ole olemassa, vaan kaikkialla on vain venäläisiä
vallankumouksellisia, joita taitaa johtaa se teidän Kerenskinne.
Kaupungissa on poliisikunta jonkinlaisessa lakossa ja järjestystä
hoitavat työväen valitsemat miehet, joita sanotaan "miliisiksi".

Arvid tuli maalta ja hän on vain lisännyt yleistä sekaannusta, vaikka
hänen tarkoituksensa oli toinen. Ensin hän rupesi muutamien teosofien
kanssa keräämään avustuksia kaupungin köyhille, mutta ajattele, mitä
hän sitten teki! Hän meni siihen suureen kirkkoon, joka on
senaatintorin luona ja jossa on vielä kiviportaat, sinä tiedät, ja
alkoi siellä puhua omin luvin, saarnan loputtua ja papin kiellosta
huolimatta. Seuraavina sunnuntaina hän samalla tavalla piti puheita
vielä muissa kaupungin kirkoissa ja herätti vastaansa aivan hirvittävän
paheksumisen, ei tosin työväen joukossa, vaan sitä enemmän
sivistyneiden. Erittäinkin tuomitsivat häntä kaupungin päälehdet, sekä
suomalaiset että ruotsalaiset, ja eräässä lehdessä lausuttiin
julkisesti ihmettely, etteivät omaiset ole ottaneet häntä hoitoonsa.
Sillä monet pitivät häntä mielisairaana.

Kasper, joka seurasi häntä kaikkialla, sanoi, ettei hänen puheissaan
ole mitään järjetöntä, ja näytti hyväksyvän hänen menettelynsä. Ja
kuinka voisin minäkään pitää häntä mielisairaana, kun kaikki, mitä hän
puhuu, on juuri minunkin syvintä uskoani?

Mutta miksi _kirkossa_? — sanovat ihmiset, nekin, jotka muuten
hyväksyvät hänen ajatuksiansa. Ja samaa olen minäkin häneltä kysynyt.
Hän vastasi minun omilla sanoillani, joita usein olin käyttänyt heidän
vielä lapsina ollessaan, "ettei mikään uskonto voi olla totuutta
ylempänä". Hän sanoo, ettei totuudensanoilla voi kirkkoa eikä siellä
kävijöitä loukata, vaan päinvastoin on kaikkein tärkeintä saada ihmiset
ymmärtämään, että totuuden sanominen pyhittää kirkon eikä päinvastoin.
Minä voin hyvin ymmärtää hänen ajatuksensa ja myönnän senkin oikeaksi,
että maailman eri kansat eivät voi milloinkaan yhtyä toisiinsa, ennen
kuin he tunnustavat yhden ja saman Jumalan, mutta sen he voivat tehdä
vain, jos luopuvat lahkolaisuudestaan ja dogmeistaan ja tunnustavat
ainoaksi jumalaksi yksinkertaisen totuudenhengen eli omantunnon, joka
käskee rakkauteen ja kieltää väkivallan ja on yhteinen maailman
kaikille ihmisille. Minun täytyy päinvastoin olla onnellinen, että
minun oma sisin uskoni on hänen välityksellään tullut näin sanoihin
puetuksi, ja ehkä myös siitä, että se on tapahtunut kirkossa, jota
monet ihmiset pitävät kaikkein pyhimpänä paikkana.

Eräänä päivänä auto pysähtyi portaamme eteen ja siitä nousi ylös meille
kaksi herraa kysyen Arvidia, joka silloin asui luonani. Toinen noista
herroista oli poliisimestari ja toinen miliisin päällikkö. He olivat
kaikessa sovussa yhdessä tulleet vangitsemaan häntä. Minä sanon sinulle
Olia, olen pian 80-vuotias, mutta en ole koskaan eläessäni kauhistunut
niinkuin nyt sitä ajatusta, että Arvid vietäisiin vankeuteen. Tiedänhän
minä että pitäisi olla peloton ja suostua totuuden puolesta uhrauksiin,
mutta minä nähtävästi en ole luotu semmoiseen. Vangit syövät siellä
hapanta ruisleipää, suolakalaa ja kaljaa, viikon kuluttua hän olisi
vatsakuumeessa, siitä olen varma, hän menehtyisi tai vielä rupeaisi
nälkälakkoon! Ei, Olia! Joku _isä_ voi rakkaudesta maailmaan antaa
ainoan poikansa ihmisten raadeltavaksi ja ristiinnaulittavaksi, mutta
_äiti_ ei voi sitä milloinkaan tehdä.

Luultavasti Arvid huomasi minun tuskani ja epätoivoni, koska hän pyysi
nuo herrat eri huoneeseen, jossa he sitten kolmisin jotakin
keskustelivat. Sen verran saatoin kuulla, että he vaativat häneltä
lupausta olla enää jatkamatta kirkkopuheitaan. Joka tapauksessa olivat
ajat niin levottomat, ettei vangitsemisesta tullut sillä kertaa mitään.

Tähän keskeytyi Elisabetin kirje. Sen muodostivat toistaiseksi monet
kynällä kirjoitetut konseptilaput, jotka oli kaiketi aikomus kirjoittaa
puhtaaksi.

Oli jo aamu ja maaliskuun kevätaurinko nousemassa.




XVII. MITÄ ELISABET NÄKI IKKUNASTA ja mitä sitten tapahtui.

(Koottu seuraavien öiden konseptilapuista.)


Eräänä päivänä, pari viikkoa edellisten tapausten jälkeen, istuin
huoneessani, josta ei näe kadulle, ja ihmettelin, miksi ei kuulunut
mitään autojen törähdyksiä eikä tavallista kuormien räminää. Kun sitten
alkoi kuulua lähestyviä hurraa-huutoja ja ihmisäänten sorinaa, menin
kadunpuoleiseen huoneeseen, etkä voi uskoa, mitä sain nähdä.

Sinä muistat, että meidän ikkunastamme näkyy koko tuo leveä
Siltasaarenkatu kolmannesta kerroksesta. Ihmiset alhaalla kadulla
hurrasivat ja huiskuttivat nenäliinojaan ja katselivat kaikki työväen
talolle päin odotellen kulkuetta. Vastapäisten kivimuurien ikkunoista
huiskuteltiin myös ja katukäytävät olivat täynnä kirjavaa yleisöä,
enimmäkseen työväkeä, joista monet juoksivat kulkuetta kohden siihen
yhtyäkseen. Muutkin tulivat nyt katsomaan ikkunasta tätä jännittävää
näkyä.

Pian saimmekin nähdä ihmeellisen joukkueen lähenevän työväentalolta
päin, ja sen tullessa leveä katu täyttyi meluavista saattajista,
naisista, jotka kasvot hehkuvina ja toinen toistaan äänekkäämmin
hurraten koettivat osoittaa, että kyllä hekin, ja pojat, jotka punaisia
lippuja huiskuttaen riemukkaina ja hurjina juoksentelivat sinne tänne,
kun kerrankin tapahtui jotakin vapaata ja oikein heidän mieleistään.

Kulkueen saapuessa ikkunamme kohdalle saimme nähdä, että siinä
esitettiin "veljeilyä", samanlaista kuin olet varmaan kuullut
tapahtuneen sodankin aikana, jolloin vihollismieliset miehistöt
kummaltakin puolen nousivat juoksuhaudoistaan ja veljistyen tapasivat
toisensa tantereella. (Jotkut täällä sanovat, että sodan lopettaminen
käy välttämättömäksi tämäntapaisten oireiden vuoksi.) Tämä veljeily oli
nyt kadullamme järjestynyt niin, että venäläiset sotamiehet sekaisin
suomalaisten työläisten kanssa seurasivat toisiaan pitkässä
työväentalolta keskikaupungille liikkuvassa rivissä. Hurraa-huutojen
kaikuessa he etenivät pidellen toisiaan kädestä ja tanssahdellen.
Kutkutti vähän nauruhermoja, kun vertasi, miten kevyesti venäläiset
hyppelivät ja miten jurosti, katse maahan kiintyneenä, ikäänkuin
vähän häveten tanssin julkisuutta, suomalaiset ottivat kömpelöitä
polkka-askeliaan. Mutta nauraa ei voinut, kun näki, kuinka totisesti ja
hartaasti tämä toimitus suoritettiin suomalaisten puolelta ja kuinka
hurjassa ilossa venäläiset tanssivat, ikäänkuin koettaen pitää
tanssiopetusta uusille veljilleen.

Emmekö olisi ennen muinoin sinun kanssasi, Olia, iloinneet, jos
olisimme odottamatta saaneet nähdä venäläisten ja suomalaisten
viettävän keskenään jotakin sovintojuhlaa? Olisiko meille voinut mitään
sen iloisempaa tapahtua? Aleksander sanoi aina, että suomalaiset ja
venäläiset ovat muinaisista ajoista asti aina taistelleet ja sotineet
keskenään ja että siksi ei ole ihme, että keskinäinen viha on heissä
ihan kuin jotakin synnynnäistä, joka ei koskaan lähde pois. Kuinka minä
olenkaan tätä asiaa itsekseni surrut koko elämäni ajan, kenenkään sitä
aavistamatta! Ajatus, että tuo vihan suhde on ja tulee olemaan jotakin
auttamattomasti pysyvää ja parantumatonta, on — sanon sen sinulle —
suorastaan raadellut minua, vaikka en ole edes lapsillenikaan sitä
milloinkaan ilmaissut, ja he luulevat, että olen kokonaan unohtanut
Venäjän. Ja nytkö olisi sovinto ollut tehty?

Voi, Olia, — mitalilla on nurja puolensa. Tämä tanssi on
vallankumousta, jonka pohja on verta ja väkivaltaa. Kaduilla on
läjittäin sotamiesten olkalappuja, joita he ovat repineet puvuistaan ja
viskelleet luotaan vallankumouksen merkiksi. Matruusit ovat ampuneet
sadoittain upseerejaan ja heittäneet heidän ruumiinsa mereen, ja
maaväki sekä Viaporissa että täällä kaupungissa on heitä ampunut
kaduilla ja heidän kodeissaan. Patologiselle laitokselle heitä oli
koottu muutamia kymmeniä ja siellä he ovat, jäätyneinä kaameihin
asentoihin, omaisten nähtävinä. Eräs upseerinrouva, tullessaan
laitoksesta, jossa oli tuntenut miehensä, ampui revolverilla maahan
ovella seisoneen vahtisotilaan, tietysti kostaakseen. Viha muuttuu
hyveeksi ja kosto ansioksi.

Mutta mitä puhunkaan sinulle, joka tietysti olet Pietarissa sinäkin
nähnyt, mitä vallankumous merkitsee! Historiaa lukiessa voi
vallankumousta ihailla, mutta omin silmin nähdessä voiko olla mitään
kaameampaa! Sanotaan, että Robespierren aikana Ranskassa mestattiin 400
tuhatta porvaria, ja onko mahdollista, että me vain kevyesti käännämme
sivua saadaksemme pian tietää, mitä kaikkea sitten vielä tapahtui? Ja
onko mahdollista, että ihmiset kerran yhtä kevyesti kääntelevät sivuja,
kun lukevat historian lehdiltä tästä meidän maailmansodastamme?
Kauheata! Mitä sotia, mitä kärsimyksiä pitääkään ihmisten vielä
läpikäydä, ennen kuin he kääntyvät pois väkivallanteoista? Tai kuinka
monta poikaa jumalan täytyykään vielä luovuttaa ristiinnaulittavaksi,
ennen kuin ihmiset uskovat jumalan olevan rakkauden?

Mitään kirjettä en ole voinut sinulle vielä lähettää, koska postinkulku
on ollut niin epäsäännöllistä ja epäluotettavaa. Ja nyt alkaa olla jo
vuosi sen kirjoittamisesta. Se, mitä minulla on vielä lisättävänä
edelliseen, on kuitenkin sitä laatua, että sen saattaminen sinun
luettavaksesi taitaa tulla vielä vaikeammaksi, mitä enemmän aikaa
kuluu, sillä koko junankulku on pysähdyksissä ja suhteet Pietariin ovat
katkenneet. Kirjoitan vain siltä varalta, että ajat joskus muuttuisivat
ja ihmiset saisivat jälleen oikeuden, vaikkakin eri maissa ollen,
vaihtaa kirjeellisesti ajatuksiaan ja tunteitaan omaistensa kanssa.

Meillä on tämän viimeisen puolen vuoden aikana ollut kauhea
kansalaissota, voisi melkein sanoa sota ylä- ja alaluokan välillä.
Semmoinen sota on paljon kauheampi kuin oikean sodan voi ajatella
olevan. Ei mitään armoa kummaltakaan puolen, vaan niinkuin
pedot toisiansa vastaan! En ymmärrä, voinko sinulle oikein
selittääkään, kuinka se kaikki alkoi. Työväki vain tuli yhä enemmän
vallankumoukselliseksi venäläisen vaikutuksen voimasta, ja kun se
vihdoin yhtyi bolshevikkien vallankumoukseen, jotka tahtoivat panna
toimeen kommunismin koko maailmassa, niin meidän yläluokkamme asettui
semmoista aietta vastaan, ja niin tämä julma sota syttyi. Tietysti
yläluokka voitti, sillä venäläiset vetivät joukkonsa pois maasta,
suomalaiset punaiset jäivät yksin, ja valkoiset kutsuivat avukseen
vielä saksalaisetkin.

Mutta kyllä täytyy sanoa, että rinnasta pääsi syvä helpotuksen
huoahdus, kun Helsinki vihdoin joutui vapaaksi punaisten vallasta.
Sillä kyllä he olivat täällä julmaa isännyyttä ja terroria
ylläpitäneet. Se on jotakin aivan uskomatonta. Voit aavistaa, kuinka
pahaa tämän sodan näkeminen teki Kasper-raukan hermoille. Kanuunain
paukkuessa ja kuularuiskujen rätistessä hän meni ulos Tähtitorninmäen
kaduille ja sieltä hän oli nähnyt, miten saksalaiset pommittivat
kaupunkia mereltä käsin. Myös rantatorin varrella olevia kivimuureja he
pommittivat, — sitäkin, jota sanottiin ennen seurahuoneeksi ja jossa
sinäkin olit kanssamme kerran helppotajuisessa konsertissa kodikkaasti
teetä juomassa, muistatko? Kajanus johti. Tähän rakennukseen nyt sattui
pommi pommin perästä tehden suuria jälkiä. Sillä siihen rakennukseen
olivat viimeiset punaiset piiloutuneet ja aikoivat puolustautua.
Tietämättä saksalaisten tulosta he olivat odottaneet hyökkäystä vain
toiselta, maan puolelta kaupunkia ja luulleet olevansa turvassa
merenrannalla. Nyt, pyrkiessään pommitusta pakoon, heitä kaatui
joukoittain seurahuoneen portaiden eteen, ja Kasper sanoo useiden,
jotka eivät olleet saaneet kuolettavia haavoja, vielä maassakin
kiemurrelleen.

Katkeruus ja viha punaisia vastaan on täällä noussut ylimmilleen, ja
rankaisuretkikuntia pannaan toimeen maaseuduille. Onneksi on useita
lakimiehiä, jotka vastustivat kuolemanrangaistusta, muuten ei tiedä
kuinka meidän työväen olisi käynyt. Nuoret neitosetkin, joiden
viattomasti kelluvat suortuvat eivät ole suinkaan tarkoitetut
raivotar-kasvoja ympäröimään, sanoivat vihasta hehkuen ja pikku
hampaitaan kiristellen: ne olisi pitänyt tappaa jok'ikinen!

Oikeastaanhan täytyy ymmärtää tätä vihaa ja leppymättömyyttä,
erittäinkin kun ajattelee niitä lukemattomia ihmisiä, joiden poikia,
veljiä, isiä on murhattu. Kostontunne on siinä tapauksessa hyvin
ymmärrettävä ja niin tekisikin mieli pitää ammuttavana tai hirtettävänä
roistona sellaista ihmistä, joka on murhannut minulle rakkaan olennon.
Muut tuntevat kostontunnetta ystäviensä puolesta ja kaikki
samanpuoluelaiset sanovat tuota tunnetta oikeudentunnoksi, ja näin
kosto muuttuu kummallakin puolella oikeudeksi. Se on kauheata, ja
milloin tästä sekaannuksesta voikaan tulla loppua! Ihmisten pitäisi
joka aamu herätä semmoiseen rukoukseen, että he saisivat voimaa
ollakseen pitämättä kostontunnetta oikeudentuntona. Ellei siihen
suuntaan kehitytä, on yhtä hyvä, vaikka maailma kokonaan lakkaisi
olemasta.

Sanot kai, että minun on hyvä puhua, kun ketään omaisistani ei ole
murhattu. Olet vain puolittain oikeassa. Ei ole tosin ketään
omaisistani murhattu. Mutta voi olla vieraitakin ihmisiä, jotka ovat
yhtä rakkaita kuin omaiset ja joiden katoamisesta sydän on suruun
pakahtumaisillaan. Sinähän tietysti hyvin muistat Vieremän ajoilta nuo
kaksi Isohiiden veljestä, Akselin ja Eelon, joiden joku meistä, ehkä
sinä itse, sanoi olevan enemmän tolstoilaisia kuin Tolstoi olikaan,
sillä Tolstoi vain kirjoitti uskonsa paperille, mutta nämä elivät
sitä teoissaan, ruumiillisesti palvellen kaikkein köyhimpiä,
toimeentulostaan ja huomisesta huolehtimatta. Sinä sanoit itse, että
semmoiset ihmiset ovat elämän suola, ja se onkin mitä parhain vertaus.
Kuinka monta kertaa olenkaan sittemmin tuntenut lohdutusta ja saanut
elämänhalua vain siitä ajatuksestakin, että semmoisia ihmisiä elää
meidän keskuudessamme, ja siitä elävöittävästä odotuksesta, että mitä
he saavatkaan aikaan kansan seassa liikkuessaan! — Mutta ajattele,
Olia, ajattele kauheutta, heidät ammuttiin.

Perääntyessään Viipuriin päin punaiset alkoivat joutua hyvin ahtaalle
joka puolelta uhkaavien vihollisjoukkojen ahdistamina. He siis
kutsuivat aseisiin poikkeuksetta joka miehen kaikista kylistä, joiden
läpi perääntyivät, ja haeskelivat vielä metsistäkin piileskelijöitä,
jotka eivät olleet kutsuntaa totelleet, pakottaakseen heidät
taistelemaan valkoisia vastaan. Mutta Isohiiden veljekset eivät olleet
paenneet, vaan heidät tavattiin kotoaan. Ja he sanoivat niille kahdelle
nuorukaiselle, jotka tulivat heitä hakemaan: emme voi mennä tappamaan
lähimmäisiämme. Silloin nuorukaiset kysyivät Akseli Isohiideltä:

— Oletteko siis valkoisten miehiä? — Johon Isohiisi vastasi:

— Emme ole teidän emmekä valkoistenkaan miehiä, ja jos valkoiset
käskisivät ampumaan teitä, emme heitäkään tottelisi, niinkuin emme aio
totella teitä.

Silloin nuorukaiset menivät pois kysymään esimiehiltänsä, mitä
semmoisille miehille olisi tehtävä. Ja sieltä tuli vastaus, joka
kuultiin puhelimessa: kyllähän te tiedätte, mitä on käsketty tehdä.

Nyt tulivat nuorukaiset uudelleen siihen pieneen mökkiin, jossa
Isohiiden veljekset asuivat, ja heillä oli kiväärit mukanaan. He
vaativat veljeksiä tulemaan punaisten esikuntaan, joka oli kaukana
toisessa kylässä. Isohiisi sanoi panevansa pyhäpuvun ylleen, koska niin
tärkeään paikkaan oli lähdettävä, ja pyysi naisväen laittamaan sillä
aikaa hakijoille kahvit. Juotuaan kahvit ja ystävällisesti puheltuaan
keskenään nuo neljä miestä lähtivät matkaan. Akseli nousi toisen
kiväärimiehen kanssa etumaisille rattaille ja Eelo ajoi toisen kanssa
perässä tulevilla. Mutta ennen kuin he ehtivät esikuntaan, tuli vastaan
korkea mäki, ja miehet käskivät heidän nousta rattailta ja mennä edeltä
ylämäkeen ja seisahtua puolivälissä. He tekivät niinkuin oli käsketty.
Ja kun he mäen puoliväliin tultuaan seisahtuivat ja katsoivat
taaksensa, niin nuorukaiset ampuivat heidät ja raahasivat heidän
ruumiinsa metsään, piilottaen Akselin kaatuneen, oksien varassa
makaavan puun alle ja Eelon vähän syrjemmäs siitä sammalien alle, joita
he repivät maakiven päältä. Tämä kaikki on saatu selville nuorukaisten
kuulusteluista ja tutkintopöytäkirjoista ja osaksi myös erään nuoren
naisen kertomuksista, joka rakasti Isohiittä ja sai ottaa haltuunsa
veljesten ruumiit, jotka hän hautasi heidän mökkinsä läheisyyteen.

Mitä sanot tähän, rakas Olia? Jos olet näin suuren menetyksen johdosta
täynnä katkeruutta ja vihaa murhaajia kohtaan, niin pidäty semmoisista
tunteista, ennen kuin luet kertomuksen loppuun. Sama nuori, rohkea
nainen, jolle Akseli oli rakentanut olkikattoisen mökin kivikkomäen
harjalle ja joka oli tuonut veljesten ruumiit metsästä ja ne haudannut,
ei puolestaan katsonut, että kaikki oli menetetty, kun veljekset oli
ammuttu, vaan sodan päätyttyä ja murhaajien tultua vangituiksi päätti
antaa maailmalle tiedoksi sen, minkä hän yksin tiesi, että nimittäin
Akseli ennen viimeiselle matkalle lähtöään oli jo edeltäpäin antanut
anteeksi noille nuorukaisille, mitä ikinä tulisikin tapahtumaan. Ja
tämä Akselin uskottu, tietäen hänen viimeisen tahtonsa, kiiruhti nyt
Lahden kaupunkiin, jonka lähistössä oli suuri leiri punaisten vankien
säilyttämistä varten. Pääsy leiriin oli syrjäisille melkein mahdoton,
mutta kaikista vartijoista ja pistimistä huolimatta hänen onnistui
kenenkään estämättä livahtaa ensimmäisestä aukosta sisälle. Itsekin
ihmetellen, mikä näkymätön käsi hänen askeleitaan johti, ja mitään
pelkäämättä hän pääsi leirin keskustaan asti ja tunkeutui
kansliahuoneeseen, joka oli täynnä vartijoita ja sotaherroja ja jonka
hän otaksui sotaoikeuden istuntohuoneeksi. Herrat ottivat hänet
puheilleen, mutta hämmästyivät suuresti kuullessaan, mitä hänellä oli
sanomista. Hän näet anoi armoa noille kahdelle murhaajalle ja sanoi
tekevänsä sen murhatun nimessä, joka uskonsa mukaisesti oli aina
kaikille antanut anteeksi ja oli tässäkin tapauksessa varmasti niin
tehnyt. Tietysti tuomarit vain uteliaisuudesta ja omaksi hauskuudekseen
kuuntelivat tämmöisiä outoja puheita, sillä vaikka Kristuksen oppia on
saarnattu jo lähes kaksituhatta vuotta, on tuo anteeksiantamuksen oppi
ihmisille yhäkin niin vieras, niin outo ja hämmästyttävä, että sen
kuuleminen pöyristyttää heitä. He sanovat: minkä vaarojen alaisiksi
joutuisimmekaan, jos aina antaisimme anteeksi! — Vainko siis _pelosta_
ei uskalleta noudattaa tätä jumalallista oppia?

Minun mielestäni ainakin on koko tämän historian vaikuttavimpia ja
liikuttavimpia kohtia juuri tuon nuoren naisen vilpitön anteeksiantamus
ihanteensa ja rakkautensa murhaajalle. Isohiisi-veljesten sankarimainen
väkivallasta kieltäytyminen ja erittäinkin tuon naisen anteeksiantamus
on suuresti vahvistanut minuakin uskossani, joka niin helposti taipuisi
horjumaan tämmöisinä raakoina väkivaltaisuuksien aikoina. Aloin
kysellä itseltäni, olisinko _minä_ puolestani aivan valmis olemaan
tuomitsematta noita kahta murhaajaa ja muita "kommunisteja" heidän
häikäilemättömien veritekojensa vuoksi? Ensin tuntui kirvelevän
kipeältä, niinkuin olisi kosketeltu syvää haavaa ja niinkuin minua
olisi vaadittu antamaan yhdellä kertaa anteeksi kaikki väkivalta
maailmassa suursotineen, mestauksineen ja kidutuksineen. Mutta
yrittäessäni päästä pahimman vaikeuden yli — ja se koski kyllä noita
Isohiiden murhaajia — mieleeni tuli ajatuksia, jotka suuresti
helpottivat tunteitteni selviytymistä ja johtivat minut
anteeksiantamukseen heidänkin suhteensa:

Muistathan sen voudin, joka oli siellä meillä Vieremässä? Aivan tuntuu
kuin olisit tutustunut häneen, vieläpä koettanut puhua hänen kanssaan
suomea. Hän oli pohjaltaan mitä runollisin ja herkkätunteisin mies.
Usein juttelimme talvihämärissä töitten loputtua, ja hänen
ajatusmaailmansa aukeni todella niinkuin kukannuppu päivä päivältä yhä
enemmän, niin että Lohja ja Vappulankylä, jotka ennen olivat olleet
hänen ajatustensa rajamaita, lakkasivat olemasta hänen ainoa maailmansa
ja sijaan tuli koko tämä elämää huokuva, yhtenäinen maapallo, jonka
rakastamiseen ja välittömään yhteyteen hän alkoi ymmärtää Jumalan
tahtovan ihmistä johtaa. Erittäin hartaana kiintyi hänen ihanteellinen
lapsenmielensä kaikkiin kertomuksiin, joissa vain puhuttiin
vanhojen alkukristittyjen yhteisestä elämästä, heidän omaisuutensa
yhteisyydestä, heidän seurakunnistaan, joissa ylimmät olivat alimpia ja
johtajina vain kaikkien palvelijat. Kansallisuuksien välisiä sotia
pidimme molemmat tämän maapallon suurimpina onnettomuuksina ja olimme
sitä mieltä, ettei niistä voi päästä rauhanyhdistysten avulla, vaan
yksinkertaisesti vain lakkaamalla sotimasta. Mutta tässä meidän tiemme
erkanivat. Vouti joutui sosialistien lumoihin eikä häntä voinut enää
tyydyttää minun uskonnollinen passiivisuuteni. Tämä sodasta
kieltäytymisen asia ei minun mielestäni kaipaa minkäännäköistä
kiihotusta ulkoapäin, vaan on välittömästi vain Jumalan oma asia, tie,
jolla hän, ihmisten omassatunnossa puhumalla, saattaa maailman yhtymään
ja veljistymään. Ei. Sosialistit lupasivat sen tehdä yhden miespolven
aikana, kunhan vain pääsevät valtaan. Ja niin tuli voudillekin
tärkeimmäksi asiaksi tämän puolueen valtaan pääseminen ja vasta
toiselle jäi yksilöllinen väkivallasta kieltäytyminen. Se linja, jonka
toisella puolella on rakkaus ja toisella väkivalta, on peräti hieno ja
näkymätön, ja ken kerran on astunut väkivallan puolelle linjaa, hänen
edessään ei ole enää mitään rajoja, vaan päinvastoin käy usein niin,
että mitä hienompi ja henkevämpi hänen alkuperäinen vaikuttimensa on
ollut, sitä julmemmaksi hän tulee aatettaan väkivalloin toteuttaessaan,
kunnes hän voi turmeltua täydellisesti ja koko tuo alkuperäinen
ihanteellinen aate hänellä hämärtyy, ehkä unohtuukin.

Mutta luuletko, että minä voisin olla antamatta ihmiselle anteeksi vain
sen vuoksi, että hän on astunut tuon hienon, melkein näkymättömän
linjan ylitse, jota todella harva aikalaisistamme ollenkaan näkee, ja
kun sekä omassa että vastustajan leirissä uskotaan vain väkivaltaan,
väkivaltaan ja väkivaltaan!

Mitä nyt erikoisesti tulee rakkaaseen voutiini, ei hän ollut väkivallan
tiellä ehtinyt kehittyä pitkälle, vaan kun tuli kysymys punaisten
rintamalle lähtemisestä, puhutteli hän kauniisti paikallisessa
esikunnassa olleita tovereitaan selittäen näille, että helposti
todistettavasti häntä ei ole koskaan voitu talollisten renkinä
ollessaan käyttää teurastustoimiin, koska hänen luontonsa panee niin
vastaan kaikkea veren näkemistä, ja että hän sen vuoksi epäilee,
voisiko hän ojentaa kivääriä ihmistäkään vastaan. Esikuntalaiset
pitivät pienen neuvottelun ja vapauttivat hänet seuraamasta juuri
rintamalle lähtevää joukkokuntaa. Sen sijaan he — suomalainen ei
milloinkaan unohda huumoria — määräsivät hänet perunankuorijaksi
esikunnan keittiöön.

Sodan jälkeen häntä kyllä kuljeteltiin muiden vankien mukana
ristikuulusteluissa leiriltä leirille ja vankilasta vankilaan. Mutta
kun ei ilmaantunut todisteita, että hän olisi ottanut osaa mihinkään
murhiin tai sotilasmuonan ja heinän pakko-ottoihin tai edes saanut
haltuunsa mitään kivääriä, ei hänen tarvinnut kauankaan olla
pidätettynä, vaan hänet päästettiin vapaaksi.

Niin onnellisesti ei käynyt monen muun meidän tuttavistamme.

Muistat ehkä sen muurarin, joka laittoi uunit Rantalan
uudisrakennukseen ja sementtilattian saunaan. Hänet ammuttiin
esikuntaan kuulumisesta, jossa hänen tehtävänään lienee ollut kiväärien
puhdistaminen. Hän oli taidostaan kuuluisa muurari ja kuului
paikkakuntamme kunnioitetuimpiin ruotsinkielisiin työläissukuihin.

Samoin kävi myöskin ruotsalaisen Strömberg-kalastajan, jolla oli mökki
kallioselänteen tuolla puolen. Hänkin kuului seutumme melkein
vanhimpaan ja tunnetuimpaan työläissukuun, ja on aivan väärin luulla,
että kommunismi ja rikoksellinen luonteenpiirre kuuluisivat yhteen.
Päinvastoin, ainakin meidän seudullamme olivat juuri parhaat ja
miellyttävimmät työläiset eniten alttiita kumouksellisille aatteille.
Se on vain ajatuksen erehdys, se on vain tuon linjan yli astumista,
joka tekee kaiken. Strömbergiä ei näkynyt Vieremän lukutuvassa niinä
aikoina, kun sinä kävit meillä, mutta sen sijaan hänet saattoi usein
nähdä varhain aamuisin istumassa keittiön rappusilla suuri kalakoppa
jalkojensa juuressa odottaen, milloin keittiöstä ilmestytään kalojen
ostoon. Hänen kuolemansa lienee tullut kansan suussa hyvin kuuluisaksi,
ja siksi kerron sen sinullekin. Sanotaan hänen seisseen pelottomana,
jäykässä sotilasasennossa sen kuopan ääressä, jonka hän oli itse omaksi
haudakseen käskystä kaivanut. Kaikki komennot hän oli täyttänyt
sotilaallisella palvelevaisuudella ja reippaudella, ikäänkuin olisi
mielensä sekaannuksissa unohtanut, mitä oli tekeillä ja jaksamatta enää
ymmärtää, kuka oli valkoinen, kuka punainen, ajatellut vain
sotilaallista tottelemis-velvollisuuttaan. Kun ensimmäinen laukaus
pamahti, ei hän hievahtanutkaan. Vasta saatuaan viidennen kuulan
rintaansa hän oli alkanut vähän huojua ja ikäänkuin anteeksi pyytäen
sotilaallisen asentonsa höltymistä sanonut ruotsiksi: nyt minun kai
täytyy panna pitkäkseni. Jonka jälkeen hänen kerrotaan lyyhistyneen
polvilleen ja kaatuneen kuoppaan.

Hänen molemmat poikansa myöskin ammuttiin. Ei tosin lähellä meidän
seutujamme, vaan jonkin kaukaisemman kenttäoikeuden tuomitsemina.

Olen nähnyt sen kirjeen, jonka vanhempi pojista kirjoitti nuorelle
vaimolleen teloitusaamua edeltäneenä yönä. Se alkoi näin:

  "Rakas Alina!

  Huomenna meidät ammutaan molemmat, Virtanen ja minut. Lähetän
  sinulle viimeisen tervehdyksen. Jää hyvästi äläkä sure minua,
  sillä me kaadumme uuden ajan esitaistelijoina..."

Oi, rakas Olia, kynä jo heltiää kädestäni, en jaksa enää, tuskin voin
ajatella, että pystyn näitä konseptitöherryksiäni enää milloinkaan
järjestämään ja kirjoittamaan puhtaaksi sinun luettavaksesi; tuntuu
niinkuin silloin saisin elää kaikki nämä kamaluudet uudestaan, ja juuri
siihen minulla ei ole voimia. Ehkä onkin parasta, että kaikki tämä jää
silleen, sillä tuskinpa tämmöistä kirjettä voi uskoa Venäjälle menevään
postiin ja täällä taas ei sillä olisi lukijaa, kaikki tietävät itse,
mitä on tapahtunut.

Sen tahdon vain vielä sanoa (ettei jäisi ennen kuolemaani sanomatta),
että minun mielestäni tämmöinen sisällinen sota on tuhat kertaa
kamalampaa kuin oikea sota valtakuntien välillä. No ne siellä sotivat
ja sotivat anastaakseen jonkin maa-alueen toisiltaan, onpa vielä
sääntöjä, mitä saa ja mitä ei saa sodassa tehdä, sitten jompikumpi
voittaa, rauha tehdään, vangit vaihdetaan kaikkien sääntöjen mukaan,
jokainen pääsee takaisin kotimaahansa ja kaikki rauhoittuvat. Mutta
sisällisessä sodassa sekä voittajan että voitetun täytyy jäädä
ainaiseksi elämään samaan kotimaahan, yhdessä. Tämä tieto synnyttää
vapisuttavan pelon kummallakin puolen. Täytyy päästä voittajaksi
hinnalla millä hyvänsä ja vastustaja on tuhottava viimeistä miestä
myöten, ettei yksikään jää kostoa hautomaan. Sisällisessä sodassa voi
hyvästäkin ihmisestä tulla veripeto. Pelko se on, joka julmaksi tekee.

"Me kaadumme uuden ajan esitaistelijoina..." Varmastikaan nuo eivät ole
minkään huonon miehen sanoja kuolemansa aattona. Mutta traagilliseksi
tekee tuon kuoleman vasta se suunnaton erehdys, jonka uhrina mies
kaatuu. Sillä voiko olla mitään järjettömämpää kuin luulla, että
kommunismi — jos sen alkujuurena ja esikuvana todella pidetään
muinaiskristittyjen keskinäiseen rakkauteen perustuvaa yhteisomistusta
ja ihanteellista yhteiselämää — voidaan nykypäivinä toteuttaa
veritöillä ja väkipakolla levittää yli koko maailman! Kommunismi, jonka
kulmakivenä oli kaiken väkivallan kieltäminen ja kaikkien ihmisten
tunnustaminen omaisiksi yhteisen isän vuoksi! Ja mikä voima maailmassa,
mikä harhaantunut ihmisnero on tehnyt mahdolliseksi, että tämä
kuulumaton luottamus väkivaltaan, tämä huutava hulluus on voinut
muuttua uskoksi nuorissa, tuoreissa ihmisissä, niin että he urhoina
antavat henkensä sen edestä!

Jos sinä sanoisit, että Lenin sen on tehnyt, niin minä muistuttaisin
mieleesi Matti Kurikan, josta aikoinani niin paljon kerroin sinulle
sinun ollessasi Vieremässä. Hänkin perusti malliyhteiskunnan,
kommuunin, tarkoin onnien mielikuvittelujensa mukaan, joista hän,
kaikesta arvostelusta kilpistyen, ei sallinut vähintäkään poikkeusta ja
joihin hän itse uskoi niinkuin paavi omaan erehtymättömyyteensä. Minä
sanon sinulle, että koko teidän Lenininne ei ole mitään muuta kuin
venäläinen Matti Kurikka. Molemmilla on yhtä luja usko siihen, että
heidän erikoinen pyhä tehtävänsä on suunnitella ja määrätä, miten
muiden ihmisten on elettävä, mitä tehtävä. Molemmat ovat samoja
modernien rajattomien itsevaltiaiden tyyppejä, joiden äärimmäisenä
tarkoituksena olisi tehdä mielikuvittelunsa malliksi koko maailmalle.
Ja molemmat ovat yhtä kaukana siitä evankeliumissa ilmaistusta uskosta,
että ihmiset eläkööt tämän maan päällä niinkuin työskentelisivät
päivätyöläisinä poissa olevan isännän puutarhassa, pitämättä sitä
omanaan, asettumatta sen isänniksi ja toisten käskijöiksi, ja aina
vain täyttäen tuon näkymättömän isännän tahtoa, jonka hän oli
poislähtiessään heille ilmaissut. Molempien välillä on vain se erotus,
että Matilla ei ollut mitään mahtikeinoja Sointulassaan, mutta Leninin
mielikuvittelujen takana ovat armeijat ja verinen tsheka.

Niin, Olia, — armeijat ja armeijat — kunnes toiset armeijat tulevat
ja uudet väkivallan hyökyaallot huuhtelevat maailmaa.

Oikeastaan minun piti vielä kertoa sinulle... — — —




XVIII. ELISABET ITSENÄISESSÄ SUOMESSA.


Jos — siihen aikaan kuin Elisabet muiden innostuneiden äitien mukana
ompeli ylioppilaille sinistä juhlalippua tai koristeli ylioppilastalon
suurta salia aiottua Snellman-juhlaa varten, johon tuo 80:n ikäinen
vanhus, suomalaisuuden rakastettu herättäjä oli itse luvannut saapua,
— jos siihen aikaan kansain kohtalojen tietäjä olisi kuiskannut
ihmisten korvaan salaisuuden: Suomi tulee itsenäiseksi, niin olisikohan
ollut Suomessa henkilöä, joka olisi enemmän ja vilpittömämmin
riemuinnut kuin Elisabet? Sehän olisi ollut kuin lupaus ihmisten
hartaimpien, sykkivimpien toiveiden täyttymisestä. Mitä enempää olisi
elämältä enää voinut pyytää? Mikä olisi yksilölle tehnyt kuolemankin
ajatuksen lohdulliseksi?

Nyt oli Suomi tullut itsenäiseksi. Ja kaikki riemuitsivat koettaen
ilmaista harrasta iloaan myös toinen toiselleen, jotta tämä riemu olisi
tuntunut niin yleiseltä kuin miksi sen jokainen olisi suonut.

Elisabet koetti tietysti hänkin vilpittömästi ottaa osaa tähän
isänmaalliseen tunnelmaan. Mutta hänen oli vaikea riemuitsevalta
ympäristöltään salata sitä sanokaamme fyysillistä kasvohermojen oikkua,
joka esti häntä luonnollisesti ilmaisemasta iloaan, kiusallisesti
jäykistäen hänen huuliaan ja antaen hänen tarkoittamalleen riemuhymylle
jotakin noloa vinoutta, joka helposti olisi saattanut toiset vaikkapa
epäilemään hänen ilonsa vilpittömyyttä, ellei hän olisi kääntänyt
kasvojaan poispäin, ruvennut muka tarkastamaan sanomalehteä tai
pujahtanut hetkeksi koko seurasta erilleen.

Ilme muistutti muuten juuri sitä ilmettä, joka oli Elisabetilla ollut
silloin, kun hän Rantalan puutarhaseurassa ensi kerran kuuli Eugen
Schaumanin sankariteosta. Silloinkin hän oli vetäytynyt pois seurasta
ollakseen häiritsemättä muutamien vieraiden haltioitunutta innostusta.

"Mutta olisiko mahdollista, etten minä tässäkään Suomen itsenäistymisen
asiassa osaisi olla yksimielinen kaikkien riemuitsevien kanssa!" —
ajatteli Elisabet melkein kauhistuen itseänsä. Sillä _kaikki_
riemuitsivat, eivätkä suinkaan vähiten Elisabetin omaiset, hänen
lapsensa, lastensa lapset ja vielä näidenkin lapset isineen, vävyineen,
miniöineen, joita oli kaikkia jo niin paljon, etteivät merkkipäivinä
voineet samalla kertaa mahtua Elisabetin ja Kasperin kahteen
huoneeseen. Tämän ilakoivan nuorisojoukon kokoontuessa Elisabetin
ympärille ja alkaessa keskustella Suomen vapaussodan koti- ja
ulkomaisista sankareista, oli Elisabetin parasta ottaa esille
sukankutimensa ja olla laskevinaan sen silmukoita.

Olisikohan syynä hänen mahdottomuuteensa mennä yleisessä riemun
virrassa vain hänen vanha, voittamaton kammonsa kaikkea väkivaltaa
kohtaan? Jo nuoruudessaan, ranskalais-saksalaisen sodan jälkeen, kun
Saksa alkoi ylpeänä koota voimiaan julistaen koko maailmalle väkevämmän
oikeutta, oli Elisabet ajatellut: tämä ei lopu hyvin. Ja nythän Saksan
odottamaton hajoaminen oli hänelle lopullisesti todistanut, että
kaikki, mikä on rakennettu väkivallalle, hajoaa ennemmin tai myöhemmin
takaisin alkuosiinsa.

Mutta tästä hänen uskostansa tiesivät ja olivat aina tienneet kaikki
Eerikit, Saimit, Jannet, Ainot ja myös muut hänen rakkaimmat
tuttavansa, siihen olivat kaikki jo niin tottuneet, ettei asian
puheeksi ottaminen olisi voinut saada aikaan mitään noloa äänettömyyttä
ja keskustelun seisahdusta. Korkeintaan olisi Eerik sanonut: no niin,
niin, tiedämmehän me sinut, mamma, mutta tunnusta, että olit itsekin
iloinen, kun Helsinki valloitettiin!

Elisabetilla oli kuitenkin, kuten jälkeenpäin selveni, toinen, hänen
mieltänsä todella painostava tyytymättömyyden syy, ja se koski
erikoisesti juuri tätä Suomen itsenäisen valtion syntyä eikä suinkaan
mitään Saksan asioita tai ylimalkaista väkivallan kieltämistä.

Sille, joka Elisabetin tavoin oli elänyt Snellmanin kansallisen
herätyksen nousuajat ja ottanut hänen oppinsa sivistyneistön ja kansan
yhteen sulautumisesta toden kannalta, sananmukaisesti, sille ei Suomen
vastainen itsenäistyminen olisi voinut kuvastua muulla tavalla
mieleenkään kuin yhdessä tuon aatteen toteutumisen kanssa. Siinähän
koko se voimakas, koko kansan yhteinen tehtävä, joka ennen oli antanut
sisällystä ja lämpöä elämälle. Mutta nyt ei ollut semmoisesta enää
kysymystäkään. Nyt olivat yhteensulautumisen sijaan kansan ylä- ja
alaluokka päinvastoin eronneet toisistaan, niin että ei milloinkaan
ennen ole keskinäinen viha, epäluulo, koston pelko ollut näiden
luokkien välillä suurempi. Nyt oli sijaan saatu Suomen itsenäinen
valtio, ja sen pitäisi muka korvata sisälliset ikävyydet. Mutta tämä
nykyinen Suomen valtio — se oli Elisabetin mielestä semmoinen ihanne,
johon enintään pinttyneimmät vanhan ajan ruotsinmieliset olisivat
voineet tyytyä. Ilman tuota eri luokkien yhteensulautumista se oli
Elisabetista vain tyhjyyttään koliseva, eloton, sydäntä ja verta vailla
oleva laitos. Sillä jos jokin valtio ei voi saattaa ylä- ja alaluokkaa
lähentymään toisiaan — niin mitä virkaa on koko tuolla
itsenäisyydellä!

Näitäpä ajatuksiaan Elisabet tyystin salasi ympäristöltään. Sillä hän
tiesi hyvin, kuinka kiihkeitä väittelyjä olisi syntynyt, jos hän olisi
antanut pienimmänkin aiheen keskustelun viriämiselle tästä
arkaluontoisesta kysymyksestä. Ja väittelyynkö se olisi pysähtynyt! Ei,
vaan veli olisi noussut veljeä vastaan, tytär miniää vastaan, ja mielet
olisivat kuohahtaneet ilmi riitaan. Vähänkö oli Suomessa tapauksia,
että poliittiset erimielisyydet olivat vieroittaneet toisistaan ennen
lujasti toisiinsa liittyneitä perheitä, jotka olivat muinoin yhdessä
intoilleet suomalaisuuden asiasta ja lastensa avioliittojen kautta
muuttuneet kuin samaksi perheeksi. Nyt saattoi tapahtua, että sen
jäsenet kadulla tavatessaan eivät edes tervehtineet toisiansa. Ja
kaikki on tapahtunut pelkkien väittelyiden vuoksi!

Sen vuoksi Elisabet nyt lopullisesti päätti olla milloinkaan antamatta
aihetta kiivaiden väittelyjen syntymiseen ja mennä vain, edes tätäkään
väitettä kenellekään tyrkyttämättä, omaa tietänsä eteenpäin kaikessa
hiljaisuudessa. Hän oli huomannut, että yksi ja toinen jo epäili
hänellä olevan jotakin hampaan kolossa, mitä Suomen itsenäisyyteen
tulee. Yksikin varomaton sana — ja hän olisi ilmaissut koko
salaisuutensa. Ilmeitänsä ja hymyään hän kerta kaikkiaan ei voinut
hallita, ei ollut lapsuudestaan asti milloinkaan voinut. Siis hänellä
ei olisi ollut muuta keinoa kuin ehdottomasti vaieta. Ja hän olikin
päättänyt niin tehdä. Mutta nyt oli onnettomuus siinä, että tämä
itsepäinen vaikeneminen, aina kun päivän polttavin kysymys tuli
puheeksi, se tuntuikin aiheuttavan epäluuloja häntä vastaan!

Peräti kiero tilanne!

Ja kieräileminen oli hänelle sekin ollut lapsuudesta asti aivan
mahdotonta jo senkin vuoksi, että hänen kasvoistaan aina kaikki näkyi.

Ihmeellistä, kuinka vaikeaan asemaan tämä Suomen itsenäisyys oli hänet
saattanut!

Elisabet kesti tilanteen vaikeuksia pitkät ajat, kunnes ihmiset niin
tottuivat hänen vaikenemiseensa, etteivät poliittisissa kysymyksissä
enää kääntyneetkään hänen puoleensa, vaan puhelivat keskenään.

"Vihdoin uskovat minua kyllin tuhmaksi", — ajatteli Elisabet
tyytyväisenä ja hengähti helpotuksesta.

Kului vuosikausia — ja Elisabet pysyi aina vain uskollisena
vaikenemispäätökselleen. Lopulta eivät mitkään omavaltaiset kasvojen
ilmeet ja jäykistymiset enää häirinneet häntä, vaikka ympärillä
puhuttiin Suomen velvollisuudesta aseistautua kiireestä kantapäähän,
vihan lietsomisen välttämättömyydestä vastaisen sodan varalta... Tuntui
aivan kuin hänelle olisi todella ollut yhdentekevää, mitä ihmiset
Suomessa hommasivat puolustuslaitoksensa hyväksi. Suojeluskunnat
perustettiin, kasvatettiin ja järjestettiin ikäänkuin aivan Elisabetin
huomion ulkopuolella. Armeijat luotiin, harjoitettiin, sotalaivoja
rakennettiin, kivääri- ja patruunatehtaita perustettiin — kaikki se
oli menevinään vanhentuvan Elisabetin ohitse.

Mutta kerran, kun oli paitsi omaisia saapuvilla myöskin vieraita,
kertoi joku läsnäolleista, että nyt oli päätetty perustaa myöskin
_kaasutehdas_ — ja nimitti kaupungin, jonka läheisyyteen tehdas
aiottiin sijoittaa.

— Mummo, mummo, — sanoi leikillään joku nuoremmista, Elisabetin
huomiota herättääkseen koskettaen häntä polveen, — kuuletko mummo,
rupeavat valmistamaan meilläkin myrkkykaasuja, mitä mummo siihen sanoo?

Elisabet ei sanonut mitään. Hän oli lukevinaan sanomalehdestä
petiitillä painettuja pikku-uutisia. Mutta hänen hiukan punehtuneella
ohimollaan saatoin huomata pienen suonen sykkivän tavallista nopeammin.

Kaasusota, jota maailmansodan lopulla käytiin, oli kyllä Elisabetin
mielestä ollut jotakin, jota epäinhimillisempää hän ei voinut
aivoissaan enää kuvitella. Pommien heitteleminen taivaasta maan päälle
ja veden alitse laivojen alle hiipiminen ei vielä ollut mahdotonta
kestää, mutta myrkyttää kaasulla sitä, mitä ihmisten _täytyy_
hengittää, se meni toki jo yli hänen voimiensa.

Merkillistä oli, että vaikka hän oli kestänyt koetuksen eikä ollut
hiiskunut halaistuakaan sanaa kaasusotaa vastaan ja vain ohimosuoni
itsekseen sykki, kaikki rupesivat puhumaan niinkuin hän olisi antanut
perustellun lausunnon semmoisen sodan hylättäväisyydestä.

— Sota kuin sota, — väitettiin hänelle, — ja kun vihollinen käyttää
kaasua _meidät_ tuhotakseen, on meidänkin käytettävä kaasua hänet
tuhotaksemme.

— Sillä erotuksella vain, — lisäsi joku, — että meidän täytyy keksiä
kaasu, joka on vihollisen kaasua vieläkin tuhoisampi.

— No, no, — sanoi kirkolliseksi tunnettu neiti, — eiköhän tuo jo ole
liikaa, ei mitään kilpailua pahassa, olen tädin kanssa aivan samaa
mieltä, eiköhän riitä, että kaasut ovat _yhtä_ voimakkaita, täti
kaiketi sanoo vain, että... (Elisabet ei ollut sanonut yhtään mitään).

Vihdoin olivat kaikki väittelijät kääntyneinä suoraan Elisabetiin päin,
vaatien häntä ikäänkuin tilille sanoistaan.

— Ei sotaa ja ei sotaa, sanot sinä mummo aina, mutta sano siis
kerrankin meille, mitä sinun mielestäsi Suomen olisi nykyisessä
tilanteessa tehtävä?

— Mitäkö tehtävä? — toisti Elisabet, ja hänen kätensä värisivät
hiljaa, luultavasti hänen viimeisten yritystensä vuoksi olla mitään
sanomatta. —

— Niin, mitä olisi tehtävä uhatussa asemassamme?

Silloin Elisabet sanoi:

— Olisi pantava toimeen täydellinen aseistariisuminen. Niin, heti, ja
ihan täydellinen.

Ei kukaan voinut pitkään aikaan sanoa mitään.

Kuului vain sen kirkollisen neidin nolouttaan peittävä: haha.

Silloin sanoi ensimmäinen kysyjä silmät pyöreinä hämmästyksestä ja
vähän nuhtelevasti:

— Kuinka?! Silloinhan bolshevikit heti hyökkäisivät tänne!

— Luuletko niin?

— No, "luuletko"! Sehän on päivänselvää!

Lieventääkseen tilanteen kärjistyneisyyttä sanoi se kirkollinen:

— Ehkä tädillä on semmoinen _usko_, etteivät bolshevikit tulisi.

Elisabet sanoi tähän:

— Ei, semmoista uskoa minulla ei voi olla. En tiedä ollenkaan,
tulisivatko vai eivätkö tulisi.

Elisabetilla oli nyt hyvä tilaisuus puhua, sillä kaikki olivat vaiti ja
vähän hämillään. Hän sanoi selitykseksi kirkolliselle:

— No niinkuin nuokin virkamiehet ja tuomarit, jotka istuivat
vankilassa omantuntonsa vuoksi, ja olihan yksi heistä istunut monta —
monta vuotta Siperiaankin karkotettuna: eihän heistä yksikään tiennyt,
mitä seurauksia heidän lainkuuliaisuudestaan Suomelle tulee.
Päinvastoin näytti tulevaisuus hyvinkin toivottomalta.

Kun äänettömyyttä yhä jatkui ja muusta puhelusta ei tahtonut mitään
tulla ja kun muutamat vieraat olisivat aikoneet jo ruveta lähtöä
tekemään, sanoi Elisabet vielä:

— Ovathan monet maat ruvenneet ajattelemaan aseista riisumista, ja
eikö se pikku Tanska jo ole riisunutkin?

Tuolien jo rämistessä kuului lähtevien joukosta jonkun vanhemman ääni:

— Siinä on suuri erotus, Tanskalla ei ole mitään pelkäämistä, mutta me
elämme kraaterin partaalla.

Elisabet ei enää olisi voinut korottaa ääntänsä kaikkien kuuluville.
Hän sanoi siis vain hiljaa sille uskovaiselle, kun tämä tuli
hyvästelemään:

— Siinähän se _usko_ juuri onkin, että mitään pelkäämättä ja ottamatta
lukuun mitään seurauksia on vain omalletunnolleen kuuliainen.

       *       *       *       *       *       *

Tämä oli Elisabetin viimeinen lankeemus vaikenemattomuuteen.

Hän itse nimitti tapausta — "skandaaliksi".

Sen jälkeen hän ei enää milloinkaan ottanut puheeksi poliittisia
asioita, taisipa lakata niitä ajattelemastakin, kun ne kuitenkin
menivät omaa väkivallan suuntaansa ja etenivät yhä kauemmas siitä, mikä
Elisabetin mielestä olisi ollut pääasia ja kaiken politiikan ainoa
oikeutus: ylä- ja alaluokan keskinäisestä lähenemisestä.

Mutta sitä suuremmalla antaumuksella hän nyt vanhoilla päivillään
koetti omissa kotioloissaan ja suhteissaan alaluokkaan kuuluviin
tuttaviinsa toteuttaa vanhaa tasa-arvoisuuden ihannettaan: olla
suhtautumatta ihmisiin sen mukaan, kuka oli miellyttävä ja kuka
vastenmielinen, vaan kaikkiin niinkuin saman isän lapsiin, siis
niinkuin rakkaimpiin omaisiinsa.

Siinähän oli edelleen Elisabetin uskon pääsisällys, nyt vain yhäkin
kirkkaammaksi selviytyneenä ja aivan vapaana entisistä epäilyksistä,
että maailman parannusta olisi muka ollut odotettava myöskin
parlamenteistä, joukkoliikkeistä tai ulkonaisista voimakeinoista.

Ei niin, että tuo hänen lopullinen vaikenemisensa olisi osoittanut
hänen uskonsa missään suhteessa edenneen tai vieraantuneen tämän
maailman asioista ja muka siirtyneen enemmän haudantakaisiin asioihin.

Ei, vaan melkeinpä päinvastoin. Se, mitä uskovaiset puhuivat hänelle
jostakin mystillisestä "Jumalan tahdosta", se sama Jumalan tahto vaati
häneltä vain luokkatunteen hävittämistä omasta sydämestä ja tähtäsi
siis juuri sen poistamiseen, mikä oli syynä tämän maailman kehityksen
pysähtymiseen.




XIX. ELISABETIN NÄKÖ JA MUISTI HEIKKENEVÄT, MUTTA HÄN TULEE YHÄ
ONNELLISEMMAKSI.


Mitä ensiksikin näön heikkenemiseen tulee, johtui se kaihin
ilmestymisestä oikeanpuoleiseen silmään. Näköä alkoi haitata esineiden
ääriviivojen hämärtyminen, joka suuresti vaikeutti kaikkia
kutomistöitä, ja niitähän vailla eivät hänen kätensä olleet tottuneet
olemaan. Monenlaisia silmälaseja hänelle tuotiin koetteeksi, mutta ne
eivät saaneet kuteen silmukoita näkyvämmiksi. Muutaman vuoden kuluttua
oli näkö niin huonontunut, että lukeminen ja kirjoittaminen tavallisten
lasien avulla kävi hyvin vaikeaksi ja saattoi tapahtua vain
suurennuslasin avulla, jota piti viedä sanalta sanalle ja riviltä
riville. Vielä jokunen vuosi — ja hänen kai täytyi kokonaan luopua
kirjeiden kirjoittamisesta, se on: seurustelusta poissaolevien omaisten
ja ystävien kanssa.

Samasta syystä oli täytynyt vähitellen järjestää toisella tavalla ne
ääneen lukemiset, joita he Kasperin kanssa olivat harjoittaneet
säännöllisesti siitä ajasta asti, kun he parikymmentä vuotta sitten
olivat muuttaneet asumaan yhteen.

Osat tässä ääneenlukemisessa oli jaettu niin, että Elisabet luki ja
Kasper kuunteli katajakeppejään tai paperiveitsiään näperrellen. Kasper
ei voinut lukea sydämentykytyksen vuoksi.

Useat muistokuvat tämmöisistä tilaisuuksista tulevat erittäin selvinä
mieleeni niiltä ajoilta, jolloin he asuivat Siltasaarenkadun 5:ssä,
sitten Topeliuksenkadun Eurecassa, mutta erittäinkin, kun he yhä
halvempia vuokria hakien ja yhä laidemmaksi kaupunkia siirtyen
asettuivat Stenbäckin ja Messeniuksen katujen kulmassa olevan korkean
kivitalon 4:nteen kerrokseen. Se oli kaupungin melkein viimeinen talo
Turuntien suuntaan.

Siellä heillä oli kaksi huonetta, molemmat pitkulaisia, ja Elisabet,
joka ei enää käynyt ulkona, oli kovin mielissään, että hänen
huoneestaan näkyi Turuntiellä askeltelevia ihmisiä, tosin sangen
pienikokoisina, mutta Eurecan huoneesta hän ei ollut nähnyt sitäkään,
ei ainoatakaan ihmistä mistään ikkunasta.

Elisabetin vanhat, tutut huonekalut tekivät uudenkin huoneen kohta
tutuksi. Siinä hänen mahonkinen shifonjeensa, jonka alaskääntyvä,
viheriällä veralla varustettu kirjoituslevy antoi avattaessa
unohtumattoman, Viipurin ajoilta asti muistiin kotiutuneen särähdyksen.
Siinä hänen kirjoituspöytänsä, jonka kohdalla seinässä pikku kehyksien
ja lasien alla hänen vanhempainsa ja Pjotr Karlovitshin suuret
muotokuvat, sekä pienempikokoisina muiden setien, sisarusten, heidän
miestensä, vaimojensa ja lapsiensa valokuvat. Siinä hänen
"etasheerinsa" vanhoine nuotteineen ja kuva-alpumeineen. Tuossa
vaatimaton piano, jolla Kasper toisinaan improvisoi sävelmiänsä, tuossa
vaatekaappi laatikkoineen ja perempänä alkovi rautavuoteineen ja
pakkilaatikosta sommiteltuine, vaatteella verhottuine pesukaappeineen.

Mutta ennen kaikkea — keskelle huonetta on sijoitettuna Elisabetin
historiallinen pyöreä pöytä, jonka ääressä on hänen alituinen
istumapaikkansa, pieni pehmeä keinutuoli. Molemmin puolin seinillä on
säännöllisiin riveihin nupinauloilla kiinnitetty Kasperin maalaamia
pieniä taulukankaita, jotka täyttävät aika suuria seinäpintoja. Niistä
ovat useat hyvin sieviä ja Elisabetille kalliita, koska ne muistuttavat
hänen mieleensä niitä lukemattomia eri seutuja, joissa hän on kesiänsä
viettänyt.

Nyt näen heidän yhdessä lukevan ääneen Mereshkovskia. Elisabet lukee
pyöreän pöydän ääressä, sankalasit kaukana nenännipussa. Kasper, istuen
pöydän toisella puolella niin, että kirkas sähkölamppu hänellekin
valaisee, veistelee ihmeellistä katajakeppiä, jonka viiruisen, pitkästä
maatumisesta ja taas kuivumisesta kovettuneen ja värikkääksi käyneen
ainepuun hänelle on joku ystävä maalta lähettänyt. Hän veistelee,
näpertelee ja viilailee puun oksamukuloita, koettaen säilyttää pyhänä
niiden luonnonomaista muotoa ja kauneutta. Vähän väliä hän edentää puun
luotaan, katselee sitä kummaltakin puolelta päätänsä kallistellen,
niinkuin tekevät kuvanveistäjät ja niinkuin varmasti oli muinoin tehnyt
myöskin setä Pjotr muovaillessaan pikku hevosia puusta tai savesta. Ei
mikään poleeraus tai muu keksitty koristelu luupäädyillä ja
metallirenkailla saanut Kasperilla tulla kysymykseen. Hänelle oli
pääasiana vain luonnonkauneuksien löytäminen ja esille saattaminen,
eikä niitä saanut koruilla banalisoida.

Mutta tuli vihdoin aika, jolloin Elisabetin täytyi tunnustaa
Kasperille, ettei hänen oikea silmänsä näe enää juuri ollenkaan ja että
lukiessa oli melkein parempi pitää sitä kokonaan suljettuna. Elisabet
tiesi kuitenkin, että hämärteli jo vasemmassakin silmässä, ja kun
Kasper toimitti lääkärin, sanoi tämä heille, että Elisabetia uhkaa
muutaman vuoden kuluttua täydellinen sokeutuminen ja että kaikesta
lukemisesta oli tehtävä jyrkkä loppu.

Elisabet olisi vielä koettanut käyttää tuota isokokoista
suurennuslasia, sillä sehän ei rasittanut silmää, vaan vähän vain
väsytti kättä, jonka piti lasia täsmällisesti kuljettaa ja pian löytää
uudelle riville. Mutta Kasper ei semmoiseen suostunut.

Kasper oli aivan kauhuissaan lääkärin lausunnosta. Mamma — sokeaksi!
Tämä hirveä ajatus oli hänelle tullut mahdottomana yllätyksenä.

Kun Elisabet ääneenlukemisajan tultua taas vain otti käteensä
suurennuslasin ja avasi Mereshkovskin, niin Kasper melkein suuttui
häneen.

— Etkö sinä siis usko, mitä tohtori on sanonut?

— Olen itsekin jo kauan sitten aavistanut samaa.

— Äsh, mutta oletko ajatellut, _mitä merkitsee olla sokeana!_

— Olen. Ei näe mitään.

— Ei näe mitään, ei mitään, mamma, eikä milloinkaan enää tule
näkemään, ei mitään eikä ketään.

— Ajatuksissani näen kuitenkin teidät kaikki, ja jo kauan sitten
paljon selvemmin kuin silmilläni.

Kasper otti mielenosoituksellisesti kirjan omalle puolelleen pöytää ja
sydämentykytyksestä huolimatta rupesi lukemaan ääneen. Elisabet työnsi
huoaten suurennuslasin kauemmas luotaan ja olisi syventynyt
kuuntelemiseen, ellei hänen olisi pitänyt ajatella kysymystä, miten
saada Kasper uskomaan siihen täydelliseen huolettomuuteen, jota
Elisabet itse tunsi oman sokenemisensa suhteen.

Mutta Kasper puolestaan oli yhä niin järkyttynyt, ettei hän voinut
keskittää huomiotansa kirjan sisältöön, vaan usein pysähtyi luvussaan
ja jäi vaieten tuijottamaan johonkin kirjan kohtaan.

Silloin Elisabet aina käytti tilaisuutta jatkaakseen edellistä
keskustelua.

— En muista, kuinka oli nuorena, — sanoi hän, — mutta ainakin
vanhana on niin, että kun ummistaa silmänsä ja ajattelee, niin elää
paljon syvemmin, voi nähdä kenet tahtoo, vainajiakin, olla
menneisyydessä, tulla taas nykyisyyteen, muistella Armasta,
lastenlapsia, — mutta silmät avoinna ei voi nähdä kuin läsnäolevia,
no, palasen Turuntiestä, ja aika rajoittaa kaiken vain yhteen
pisteeseen, nykyisyyteen. Elämä on paljon köyhempää.

Kasper katsahti Elisabetiin niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin,
mutta ei sanonut mitään, rupesipa vain lukemaan eteenpäin. Ilmeisesti
hän ei kuitenkaan nytkään ajatellut, mitä luki, vaan ehkä ajatteli,
mitä Elisabet oli äsken sanonut. Taas hän jäi tuijottamaan.

Ja taas Elisabet käytti tilaisuutta.

— Täytyyhän ihmisen lopulta kuitenkin ummistaa silmänsä...

Kasper keskeytti sanoen:

— Mutta mamma, sinähän puhut aivan niinkuin _tahtoisit_ olla sokea!

Elisabet mietti vähän aikaa.

— Hm, — sanoi hän hiljaa, — ehkä se voisi olla ihmiselle hyvinkin
tarpeellinen harjoitus.

— Harjoitus mihin?

— No ... vaikkapa johonkin toiseen elämään, jossa ei enää näe
silmillä, vaan ajatuksilla.

Kasper nousi paikaltaan ja sulkien kirjan sanoi:

— Tämä kirja ei näytä ollenkaan huvittavan sinua, minun täytyy hakea
jokin toinen.

Hän toi huoneestaan Tolstoin teoksia.

Aikoinaan hän oli suomentanut useita Tolstoin uskonnollisista teoksista
ja Otava oli ne julkaissut, mutta sittemmin oli tuo puuha jäänyt
sikseen.

Nyt alkoivat heidän yhteiset Tolstoin lukemisensa.

Ja sen jälkeen he eivät paljon muuta lukeneetkaan kuin noita teoksia.
Sillä Kasper oli uudella tarmolla kiintynyt Tolstoin tutkimiseen ja
suomentamiseen. Ja Elisabet oli siitä onnellinen pitäen sitä
sokenemisensa ansiona.

       *       *       *       *       *

Mitä sitten Elisabetin muistikyvyn heikkenemiseen tulee, niin olihan
sekin jo kauan sitten alkanut tehdä tuloaan. Mutta että se jo saattoi
tehdä Elisabetille suoranaisia kepposia, sitä hän ei olisi voinut
aavistaakaan.

Asia koski hänen rakkaita lapsen-lapsen-lapsiaan.

Suurena salaisuutena ja vannottaen olemaan kenellekään mainitsematta
hän kertoi, että eräänä päivänä, hänen istuessaan kuten ainakin pyöreän
pöytänsä ääressä, tuntematon palvelustyttö oli tuonut hänen luokseen
"visiitille" yhden noista pienokaisista, tyttösen. Oli riisunut siltä
päällysvaatteet eteisessä ja laskenut sen ovesta hänen huoneeseensa
niinkuin ainakin muka yllättääkseen mummon.

Tyttö nauroi, pikku kuopat pulleissa poskissaan, ja ojensi kätösensä
juostakseen mummon syliin.

Mummo puolestaan teki niinkuin oli aina tehnyt, milloin tuollainen
rakas pikku kävijä hänen luoksensa tuotiin: näytti muka kovin
hämmästyneeltä ja riemastuneena levitti molemmat kätensä
vastaanottaakseen tulevan töytäyksen.

Hän otti tytön syliinsä, puristeli ja suuteli sitä ja rupesi sanomaan:

— No mutta päivää, päivää, rakas pikku...

Ja nimeä ei muistanutkaan.

Pitäen lasta sylissään hän alkoi sitä huvitella, selitteli kuvakirjan
kuvia, leijonan hyökkäyksiä viatonta karitsaa vastaan ja karitsan
ihmeellistä pelastusta, kertoi satuja ja sai lapsen nauramaan kohti
kurkkua, mutta samalla koko ajan itsekseen ajatteli:

"Kuinka tämä voi olla mahdollista? Tunnenhan minä tämän lapsen aivan
läheisesti, tunnen nuo poskien kuopat, tunnen suloisen äänen, rakastan
aivan niinkuin ennenkin, olen pitänyt lempilapsenani ... ja nyt en
tiedä, kuka se on!"

Elisabet olisi kauhistunut tätä selvää merkkiä "henkisten voimain
heikkenemisestä" tai "veren kalkkeutumisesta", niinkuin nuoret olisivat
tapausta nimittäneet, ja ehkä hän olisi pillahtanut kyyneliinkin
säälistä lasta kohtaan, joka istui hänen sylissään niin turvallisena
eikä aavistanutkaan, ettei mummo tiennyt hänen nimeään tai edes kuka
hän oli. Mutta Elisabetin pelasti nyt, niinkuin oli lukemattomia
kertoja ennen pelastanut, hänen oma ajatuksensa.

"Eihän tuo tapaus", — ajatteli hän, — "oikeastaan todista muuta
kuin että muistinsakin kadottanut ihminen voi elää täyteläistä
rakkauselämää. Enhän minä häntä silti vähemmän rakasta... Nytkin voisi
kysyä: harjoitusta mihin? Ja minä en voisi sanoilla vastata muuta kuin:
johonkin. Niin, johonkin, jossa täytyy rakastaa kaikkia, mistään
nimistä tietämättä. Mutta kuinka tyhmiä sanat ovatkaan, kun pitää
selittää _oikeita_ asioita!"

Nämä tämmöiset selvenemiset ne olivat hänen elämäänsä.

Usein, kun tulin hänen luoksensa ja me olimme kahden kesken, hän
kiiruhti kertomaan, mitä "ajatuksia" hänellä taas oli ollut.

Niinpä hän kerran sanoi:

— Eilen illalla, Kasperin nukuttua, luin suurennuslasilla Tolstoin
käännöstä Jeesuksen hyvästelypuheesta, jossa Jeesus turhaan koettaa
selittää ymmärtämättömille oppilailleen, miten hänen minuutensa
samastuu isän kanssa ja myös sen kanssa, joka täyttää isän tahdon. Ja
niin löysin taas tuon evankeliumin ihmeellisimmän paikan: ... "ja Isä
ja Minä tulemme hänen luokseen ja otamme asuntomme hänessä". Tulin
ajatelleeksi, että voikohan sanoilla enää paremmin selittää tuota
minujen yhteyttä ja ikuisuutta?

Minä tahdoin vielä tarkemmin tietää, mitä hän ajatteli siitä minujen
yhteydestä.

Hän sanoi:

— No sitä vain, että se, joka suhtautuu väkivaltaan Jeesuksen tavalla,
saapi jo tässä elämässä oman ikuisuutensa tunnon.

Toisen kerran hän kertoi, miten onnellinen hän oli aina, kun nuo
ajatukset hänelle tulivat.

— Ja mistä ne tulevat, — sanoi hän, — sitä ei voi kukaan ymmärtää.
Ne laskeutuvat itsestään kuin sade kuivan maan päälle. Välistä herään
aamulla valmiiseen ajatukseen ja olen sitten koko päivän niin
onnellinen, etten keksimälläkään voisi keksiä, mitä vielä lisäksi
toivoa.

Eräänä toisena päivänä hän puhui:

— Nuoret usein sanovat keskenään: mitäpä noista vanhoista, eipä olisi
suurtakaan väliä, vaikkei heitä olisi. Ja totta on, että elämä on
nuorille. Mutta jos he tietäisivät, miten ajatukset vanhalla muuttuvat
hänen jokapäiväiseksi leiväkseen ja kuinka hyvältä se leipä maistuu,
niin he itse tahtoisivat pian tulla vanhoiksi. Tästä nykyisen elämäni
suuresta onnesta en haluaisi milloinkaan kuolla pois, eläisin vaikka
sokeanakin ja jalat yhtä sietämättömästi kolottavina kuin nytkin tällä
hetkellä. Olen kohta 90-vuotias, no, tietysti pitää pian mennäkin, eikä
minulla ole oikeastaan mitään sitäkään vastaan. Mutta elämisen onnen
vuoksi eläisin mielelläni vaikka 100-vuotiaaksi, — ellei se jo alkaisi
olla suorastaan — skandaali, — mitä arvelet?




XX. VANHEMPIENI ROMAANI PÄÄTTYY.


Tavallisesti kaikki romaanit, jotka lukijakunnan suurinta osaa
miellyttävät, "päättyvät hyvin", se on, päättyvät johonkin yllätyksen
tapaiseen käänteeseen, esimerkiksi pitkien väärinkäsitysten jälkeen
rakastavaiset vihdoin "saavat toisensa", tai jos romaanin päähenkilö ei
ole enää mikään nuori henkilö, vaan on esimerkiksi pitkän aikaa
kärsinyt köyhyyttä, hän lopulta äkkiarvaamatta saa jonkin suuren
perinnön tai voittaa raha-arpajaisissa, ja lukijakunta sulkee
tyytyväisin mielin paksun kirjan.

Mutta _tämän_ romaanin päättäjäisiksi ei sen kirjoittaja voi saada
aikaan minkäänlaista loppuleimahdusta. Elisabet köyhtyi köyhtymistään
viimeiseen loppuun asti.

Hänen varattomuutensa tuli erittäin tuntuvaksi, kun hän
bolshevikkivallankumouksen jälkeen kadotti senkin eläkkeen, jonka oli
kenraalin leskenä vuosineljänneksittäin nostanut Venäjän valtiolta.

Elisabet olisi ehkä sittenkin tullut toimeen, sillä hän oli
äärimmäisiin asti supistanut kaikki omat tarpeensa, mutta hänen teki
kovin kipeätä ajatella, että nyt kaikki nekin, joita hän oli tähän asti
vähillä tuloillaan avustellut ja jotka olivat siihen jo tottuneet,
jäisivät nyt äkkiä hänen jakojaan vaille. Tässä kohden onnistui hänen
avukseen pääsemään se hänen pojistaan, joka oli saavuttanut parhaimman
taloudellisen aseman ja joka oli säännöllisesti avustellut myöskin
Elisabetin sisarta. Samasta syystä oli Elisabetin pakko viime vuosinaan
ottaa vastaan se pieni vuotuinen eläke, minkä muuan vaikutusvaltainen
ystävä oli hänen anomattaan hänelle toimittanut Suomen hallitukselta.

Näiden tulojen lisäksi oli melkein mahdotonta saada Elisabetille mitään
annetuksi. Ja jos jotakin saikin annetuksi, se kaikki entisellä tavalla
hupeni jonnekin tietämättömiin. Jos hänelle tuotiin vaikkapa vain
hedelmiäkin, kohta ne katosivat jonnekin, jossa hän kaiketi katsoi
semmoisten tuomisten maistuvan vieläkin paremmilta kuin hänen suussaan.

Kerrankin sain sanan, että oli tultava kiireimmän kautta hänen
luokseen, sinne laita-Töölöön.

— No mikä nyt asiana? — kysyin kohta tultuani.

Aivan kuin olisi joutunut kiinni jostakin pahanteosta hän minun
katsettani vältellen sanoi:

— Nyt tarvittaisiin rahaa, — niin, Arvid, ajatteles, rahaa.

Mutta hän ei ruvennut sanomaan kuinka paljon.

Minä, joka katsoin olevani hänelle entisiltä ajoilta jotakin velkaakin,
vaikkei hän milloinkaan ollut tahtonut siitä mitään tietää, ilostuin,
että hän siis vihdoinkin oli päättänyt ottaa vastaan jotakin avustusta
minultakin.

— No, kuinka paljon tarvitaan, 500? — kysyin.

— Ei, Arvid, — sanoi hän mennen aivan noloksi ja voimatta ollenkaan
katsoa minua silmiin, — ei 500, vaan _viisi tuhatta!_

— Sopii mainiosti.

Minä satuinkin olemaan juuri siihen aikaan rahoissani, sillä
"Vanhempieni romaanin" I osa oli vähän ennen ilmestynyt ja menekki oli
ollut erinomainen.

Ilmeni kuitenkin, että rahoja ei ollut tarvittu Elisabetin omiin
tarpeisiin. Niiden saamisen koko kiireellisyys oli johtunut siitä, että
eräs hänelle rakas köyhä perhe oli maksamattomien verojen vuoksi
joutunut ulosmittauksen alaiseksi ja suorittamattoman vuokran tähden
sitä uhattiin lisäksi asunnosta häädöllä. Se nyt saatiin toki
onnellisesti estetyksi — Elisabetin omien muistelmien ansiosta.

       *       *       *       *       *

Minun on tässä vielä tehtävä selkoa Elisabetin helsinkiläisen
jokapäiväisen elämän menosta, ympäristöstä ja lähimmistä henkilöistä.

Menojen vähentämiseksi äärimmilleen he olivat Kasperin kanssa
järjestäneet yhteisen taloutensa seuraavalla tavalla.

Samassa kivimuurissa, pari kerrosta ylempänä asui Kasperin tytär Aino.
Hän oli naimisissa Piirosen kanssa, joka oli ammatiltaan puuseppä ja
oli päivisin poissa verstaalla. Niukan toimeentulon vuoksi Ainon täytyi
itsensäkin olla työssä; hän palveli ensin vakuutuslaitoksessa ja oli
sitten äitiyden vuoksi pakotettu siirtymään muihin konttoritöihin. Kun
heillä nyt oli lapsi, pikku Jorma, ei Aino mitenkään voinut tulla
toimeen ilman apuria, joka päivin hoiti lasta ja keitti ruoan. Täksi
apurikseen he saivat Piirosen sisaren, joka muutti heille kuin
perheenjäseneksi ainakin.

Heidän asunnossaan ei kuitenkaan ollut mitään "palvelijanhuonetta". Ja
kun Elisabetin asunnossa sellainen oli eikä hän itse palvelijaa
käyttänyt, sovittiin niin, että Piirosen sisar sai tuon huoneen
yökortteerikseen ja autteli sitten Elisabetia vähän siivouksessa ja
päivällisastiain pesussa. Tullessaan näitä toimia varten alas Piirosen
Elvi toi Jorman mukanaan ja siitäpä kultakutrisesta pojasta mummolla
oli vasta iloa!

Ruoka nousi valmiina ylös keittiöhississä. Mutta aina oli Elisabetilla
kuitenkin itselläänkin keittopuuhia tilattujen annosten ohella, ja
milloin Jorman hoitaja ei joutanut, suoritti hän kyllä itse
astiainpesunkin. Se tapahtui usein ja silloin auttoi Kasper astiain
kuivaamisessa.

Paitsi tuota Elisabetin vapaaehtoista köyhyyttä, jonka hän
sanoi antavan elämälleen sellaisen rauhan ja sopusuhtaisuuden,
lisäsi hänen onneansa vielä sekin, että hän näki Kasperin
päässeen sydämentykytyksistä, jopa jaksavan jälleen suoritella
suomennostöitäkin, joten hän nyt ilmeisesti kulki paranemista eikä
huononemista kohden.

Kasper oli myös alkanut tehdä jokapäiväiset ostokset ja puodissakäynnit
tuoden Elisabetille tarvittavat leivät, suolat, tulitikut, kermat, voit
kauniisti laukussa. Aivan tolstoilaisen elämäntavan mukaisesti. Sitten,
päivällistunnin lähestyessä ja Elisabetin jo kolistellessa keittiössä
hän toi pöytäliinan, lautasliinat, lautaset, veitset, haarukat, kattoi
pyöreän pöydän ja asetteli siihen kaiken, mitä tarvittiin. Hänen
tehtäviinsä kuului vielä kantaa keittiöstä pöytään tarjotin, jolle
Elisabet oli asetellut valmistamansa ruoat ja liemet. Sillä Elisabet ei
voinut itse enää kantaa tarjotinta, koska hänen täytyi kulkiessaan
sivuta toisella kädellään seinää. Jalat olivat käyneet niin
epäluotettaviksi, ettei hän uskaltanut kulkea kahden vähän kauempana
olevan tuolin väliä, ellei matkalla näkynyt mitään, mihin olisi voinut
käsin nojautua. Onneksi ei hänen huoneessaan ollut sellaisia
välimatkoja monta. Mutta rakkaasta keittiöstään hän ei vain millään
luopunut.

Kun hänelle joskus soitti ulko-oven kilistintä eikä ketään muita
sattunut olemaan hänen luonaan, sai kauan-kauan odottaa, ennen kuin
vihdoin alkoi kuulua hitaasti lähestyvää jalkojen laahustamista ja ovi
avautui. Siinä kohden seinää, jota hänen kätensä oli sivunnut, näkyi
pitkät ajat hänen poistuttuansa vähän tummempi juova.

Mutta taloudessa tarvitaan myös paljon muutakin palvelusta kuin vain
keittiön ja siivouksen asioissa. Esimerkiksi sarana vääntyy poikki, tai
lukonavain kiertyy ympäri, tai ikkuna on tiivistettävä. Silloin oli
heillä kyllä tiedossa ihan tuossa kohta kulman takana asuva
työmiesystävä, työmies siksi, että hän todella osasi kaiken, ja ystävä
siksi, että hänen kanssaan saattoi puhua mistä aatteellisista asioista
tahansa. Ainakin parina eri kertana, tullessani Elisabetin luo myöhään
illalla, tapasin heidät kolmisin juomassa teetä, vajonneina mitä
syvällisimpiin keskusteluihin. Kaikki miehen työt olivat aina ystävän
töitä.

Taloudessa voi sattua myöskin tapauksia, joita sanotaan
suursiivouksiksi, jolloin lattia on pestävä, seinät pyyhittävä, ikkunat
pestävä, ja rappusten ylimmälle astuimelle nousten verhot otettava
alas. Semmoiseenko Elisabet olisi enää pystynyt kipeine jalkoineen?
Mutta hänellä oli tietysti siihenkin tuttunsa ja ystävänsä, ja
kädenkäänteessä oli kaikki tehty, vieläpä oli ollut aikaa juoda
keittiössä monet kahvit ja keskustella elämänkysymyksistä sydämen
kyllältä. Kuinka toista olikaan nyt tämä seurustelu kuin ennen muinoin
Vaasassa, jolloin hän oli kuvernöörinrouvana harjoittanut
"hyväntekeväisyyttä" muijien keskuudessa! Silloin hän oli vain
kuvernöörinrouva, mutta nyt hänen elämänsä oli muodostunut — sanoi hän
— suorastaan ruhtinaalliseksi, sillä hänen ystävänsä kilpailivat
palvelustehtävien anastamisessa toinen toiseltaan.

Niinpä Mari, joka oli ollut hänen luonaan Vieremässä ja nyt muuttanut
kaupunkiin, otti tehtäväkseen auttaa hänet kylpypäivinä ammeeseen,
pestä ja kuivata hänet, saattaa vuoteeseen peitteiden alle ja tuoda
teetä oikein tarjottimella. Entä se pikku pullukka, Auruura Leinonen,
joka hänkin oli Elisabetin entisiä "uskottuja". Hän oli käynyt joskus
itkemässä Elisabetille onnettomuuksiaan, mutta hän ei oikeastaan
osannut itkeä, sen kuin vain päästä alkuun, niin kohta jo piti taas
saada nauraa, jolloin hän onnellisena kikatti, kyynelet silmissä. Nyt
hän oli tuonut Elisabetille useita purkillisia omia keittämiään
marjamehuja, eikä itkuista tullut sillä kertaa mitään, posket nauroivat
ja kyyneleitä oli silmissä vain tapaamisen onnesta.

Elisabet rakasti kovasti vieraiden ilmestymistä luokseen. Hän oikein
kirkastui, kun ovikello kilisi ja äänet eteisessä ilmaisivat, että se
taikka se omaisista tai tutuista oli tullut, ja vieläkin enemmän, jos
ne ja ne olivat tulleet, mutta kaikkein eniten, jos oikein suuri joukko
oli päättänyt yhtyä hänen luonaan. Kun kaikki tiesivät tästä hänen
iloitsemisestaan, sattuikin usein, että hänen luonansa istui vieraita
melkein koko päivän, toiset menivät, toiset tulivat.

Saattaisi kysyä, mitenpä silloin meneteltiin, jos Elvikin sattui
vieraiden tullessa olemaan poissa, Jormaa ulkona kävelyttämässä. Ei
mitään hätää. Vieraat olivat täysin tottuneet selviytymään Elisabetin
luona omin neuvoin. He toivat tullessaan kaikki tarvittavat kakut ja
kahvileivät. Vähän aikaa naureltua pyöreän pöydän ympärillä rupesi
Elisabet nousemaan tuolistaan. Mutta naiset painoivat hänet takaisin
istumaan ja katosivat keittiöön, toiset kahvia keittämään, toiset
kuppeja tuomaan ja pöytää kattamaan.

Mutta parhaittenkin vieraittensa seurassa Elisabetin oli yhä edelleen
säilytettävä vaiteliaisuutensa kaikessa, mikä koski hänen sisäisintä
elämäänsä ja uskoansa. Avomielinen ja vapaa hän saattoi olla vain
niiden lukuisien "ystäviensä" kanssa, jotka kyllä eivät kuuluneet
mihinkään seurapiiriin. Ja tavallisissa kotioloissa Kasper oli ainoa,
jonka kanssa hän saattoi, mitään rajoituksia tuntematta, valtoinaan
antautua keskustelemaan rakkaista henkisistä kysymyksistään.

Kasper oli kokonaan lakannut tutkimasta uskovaisten luita ja munaskuita
ja siinä tarkoituksessa heitä kaivelemasta. Tottapa hän oli vihdoinkin
löytänyt aivan läheltänsä sen ihmisen ja sen uskon, jota oli niin kauan
hakenut.

       *       *       *       *       *

Mitä vihdoin Elisabetin kuolemaan tulee, niin eipä siinäkään ollut
mitään semmoista tavallisuudesta poikkeavaa, joka tehoaisi romaanin
loppunumerona.

Sillä hän kuoli kaikkein tavallisimman kuoleman, ilman mitään
omaisten kutsumisia vuoteen ääreen, "viimeisiä sanoja" tai muita
juhlallisuuksia, joita hän olisi varmaan kuolinhetkellään ujostellut
yhtä paljon kuin oli aina ujostellut eläessään. Sanalla sanoen, hän
kuoli niinkuin kaikkein tavallisimmin kuollaan: kolmen päivän kuluessa
vähitellen kadottaen tietoisuutensa.

Tosin sanotaan jotakin vähän merkillisempää tapahtuneen ensimmäisenä
kuumepäivänä. Silloin ei ollut vielä ehditty hankkia lääkäriä eikä
sairaanhoitajatarta, ja Elisabetia oli tullut hoitamaan eräs noista
hänen "ystävistään". Elisabet oli jotakin hourinut silmät auki. Sitten
hän oli, yhä puolittain hourien, ojentanut molemmat kätensä, kietonut
ne hoitajansa kaulaan, vetänyt hänen päänsä luokseen ja suudellut häntä
moneen kertaan. Tämän olisi nyt pitänyt merkitä elämästä lähdön tuntoa
ja hyvästelyä. Sellainen juhlallisuus ei olisi ollut oikein hänen
tapaistaan. Mutta sen voi selittää toisinkin.

Onhan jotensakin yleinen huomio, että kuoleman lähestyessä vanhus alkaa
houria kauan sitten sattuneista tapauksista. Ehkä hänen oman elämänsä
filminauha kehittyy auki hänen edessään ja näyttää hänelle kuvan
toisensa perästä, sen koko juonen lapsuudesta vanhuuteen asti. Ehkä
tämmöistä katseltavaa oli Elisabetillakin. Ehkä filmi oli jo ennättänyt
siihen kohtaan, missä Aleksander vie häntä ensi kerran Suomeen ja he,
kuomureessä vietettyään ankaran pakkasyön, kirkkaassa aamunkoitteessa
ajavat ensimmäisen suomalaisen majatalon pihaan. Elisabet on niin
viluissaan, ettei hän tahdo ollenkaan tulla pois lämpimien vällyjen
alta. Emäntä tuo hänelle kahvin rekeen ja Elisabet tahtoo kiitokseksi
suudella miellyttävää emäntää. Mutta Aleksander, joka seisoo kuistilla
puhellen, tekee hänelle estäviä merkkejä ja jäljestäpäin selittää,
ettei Suomessa ollenkaan sovi vallassäätyisen naisen suudella emäntiä.
Seitsemänkymmenen vuoden kuluttua hän sen nyt teki omin valloin.

Sitten hän ummisti silmänsä ja kova keuhkokuume riehui hänessä kolmen
päivän ajan. Mitään viittauksia siitä, kehikö elämänfilmi hänen eteensä
vielä muita kuvia, näyttikö Kuopiot, Neitsytniemet, Örnintalot,
käyttikö Helsingissä, antoiko muistaa kansallisen herätyksen ajat,
sinisen lipun neulomiset, Vaasat, Vieremät, — ei voinut huomata.

Ei tapahtunut itse kuolinhetkenäkään mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Kuolinkamppauksen kestettyänsä, kun sydämen sykintää ei enää tuntunut
ja kädet olivat jo alkaneet jäähtyä, hän yht'äkkiä avasi silmänsä.
Sekin on hyvin tavallista, ja kuka meistä ei olisi sitä joko itse
nähnyt tai ainakin kuullut semmoista kuolevista kerrottavan. Joka
toinen heistä niin tekee.

Vanhat jumaliset sairaanhoitajattaret, jotka paljon näkevät ihmisten
viimeisiä hetkiä, sanovat, että ihmiselle silloin näytetään kaikki ne
kärsimykset, joita maailman vielä täytyy kestää, ennen kuin jumalan
valtakunta tulee.

Hyvin mahdollista, jopa luultavaakin.

Mutta jos niin on, niin ainakin Elisabetin katseessa olisi odottanut
näkevänsä jotakin kauhun ilmettä. Sitä tuntua ei siinä kuitenkaan ollut
nimeksikään. Oli vain ääretön, juhlallinen totisuus, ihmettelevä
hämmästys, niinkuin hän olisi kaikesta näkemästään tahtonut sanoa: Vai
niinkö, niinkö!

Miten siis lieneekään.

Eräs asia on vain varma. Tuosta katseesta ilmeni selvään, että hän oli
kokonaan unohtanut meidät, jotka seisoimme hänen vuoteensa ääressä.

Eikä ihmekään, — jos hänelle oli nyt todella selvinnyt minujen yhteys
ja hän näki koko sen äärettömän alan, jossa kaikkia ihmisiä oli
rakastettava omaisina.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHEMPIENI ROMAANI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.