Nuoruuteni muistelmia

By Arvid Järnefelt

The Project Gutenberg eBook, Nuoruuteni muistelmia, by Arvid Järnefelt


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Nuoruuteni muistelmia


Author: Arvid Järnefelt



Release Date: April 7, 2015  [eBook #48659]

Language: Finnish


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORUUTENI MUISTELMIA***


E-text prepared by Jari Koivisto and Tapio Riikonen



NUORUUTENI MUISTELMIA

Kirj.

HILJA KAHILA [ARVID JÄRNEFELT]






Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1919.




I.


Tutkijaa, joka koettaa päästä luonnon pienimmän alkuhitusen perille ja
ymmärtää sen äärimmäisen, jakamattoman atoomin, kohtaa aina sama
voittamaton este. Mitä tarkemmat hänen suurennuslasinsa ovat sitä
selvemmäksi ne suurentavat tuon hitusen, ja sitä ilmeisemmäksi käy,
että äärimmäisen pieneksi luultu tomuhiukkanen on kokonainen maailma
ihmeellisintä moninaisuutta, suuruutta, syvyyttä, korkeutta. Miten siis
päästä pienimmän hitusen, olevaisuuden alkujuuren perille, kun kaikki
monistuu ja suurenee, kuta lähempää sitä koettaa katsoa!

Tutkija voi tosin kääntyä katsomaan myös aivan toiseen suuntaan. Hän
kääntää mahdottoman suuret kaukoputkensa taivaan etäisimpiä tähtisumuja
kohden. Mutta nekin suurenevat. Oltuaan hitusina muiden sumuhitusten
joukossa muuttuvat ne kaukoputkessa suuriksi maailmoiksi, koko
avaruuden keskuksiksi, joita varten taivaiden kaikki muut auringot
paistavat, ja joihin entiset äärettömyydet sopeutuvat vuorostaan kuin
kaukaiset tähtisumut. Missä on äärettömyyksien keskus?

Lukija, sallikaa varustaa itsenne mahdottomilla kuvittelun siivillä.
Olkoon teillä vapaus liihoitella avaruuksissa, mitään tukea jaloillenne
tarvitsematta, mihinkään kiinteään sipaisematta.

Kuvitelkaa olevanne avaruuden asukas, paikasta ja ajasta riippumaton
henki.

Kuvitelkaa, ettette tiedä maapallostamme mitään. Maapallo näyttää
teistä vain vähäpätöisimmältä, kaukaisimmalta hituselta miljaardien
muiden tuikkijain joukossa.

Mutta teissä on herännyt halu tutkia tämän mahtavan äärettömyyden
alkuainetta ja siinä tarkoituksessa te päätätte lähestyä juuri tuota
vähäpätöisintä ja kaukaisinta hitusta. Te tahdotte nähdä, mistä
kaikkeus on kokoonpantu, tahdotte ottaa käsiinne, murentaa, päästä
perille hitustenkin hitusista, jotta olevaisuuden arvoitus teille
selviäisi.

Jo puolimatkassa on hitunen suurentunut.

Te ajattelette: -- Suurentukoon! Tottapa sen pinnalta löydän hitusen,
joka käsissäni murenee alkuosiinsa.

Lähestyessänne näette, että paksu pilvikerros peittää tähden pinnan. Te
ette peräänny, vaan kurkistatte pilvienkin alle.

Mikä ulvova tuuli! Mikä synkkä pimeys siellä!

Keskeytymättömänä pyrynä viskautuu lunta tähden pintaa kohden. Te
läpäisette pyryjen pyörteet, laskeudutte yhä alemmas.

Tuossapa jo häämöittää jokin musta, jota tavoittaisitte käsiinne.

Mutta lähestyessänne sekin suurenee, se muuttuu mahdottomaksi
kallioksi, jonka päällä metsä vihaisesti vonkuu.

Laskeudutte laaksoon, missä kallio on pysäyttänyt tuulet. Hienoa
lumipyryä vihmoo tuulten suvannossa sihisten suuren olkikohon
ympärillä, hilisevien lumihiutaleiden juostessa yksitellen olkipillien
sisälle ja väliin, alle ja päälle, verhoten kaiken valkoiseen
lumikuteeseen.

Mitään varmaa käsiinne saamatta te hapuilette oljissa, tunnustelette
olkien alta. Olette laskeutuneet tavalliselle olkikatolle, joka peittää
pienoisen navetan asukkaat, -- lehmän, vasikan ja kaksi lammasta!

Kyllästyneenä lumisohjuun katsahdatte alas maahan ja havaitsette
hankien välisellä polulla pienoisen mustan kerän, joka liikkuu jotakin
edellänsä työntäen.

Siinäpä vihdoinkin sopiva murunen, ajattelette; sen pienempää tuskin
enää saattaa kuvitellakaan.

Mutta lähempää katsoen ei tuokaan musta kerä ole niin pieni, ettei
voisi olla jotakin vielä sitäkin pienempää. Se onkin niinkuin jokin
vaatekäärö, jonka päältä voi kehiä paljon irti, ennenkuin pääsee
ytimeen.

Alatte päästellä siteitä, irroitella myttysestä kääreitä ja vaippoja,
jotka tuntuvat lämpenevän mitä sisemmäs pääsette.

Ja vihdoin -- vihdoin löydätte kuin löydättekin keskuksen, olevaisuuden
jakamattoman perustuksen. Se on väräjävän lämmin, se on olevaisuuden
sydän, se sykkii: tuk, tuk, tuk...

Se olen -- minä. Niin, se olen minä, maailman pienin ja vähäpätöisin,
jota ei voi enää jakaa pienempään hituseen, sillä silloin lakkaan
olemasta. Tämä on Kahilan torppa ja tuo on meidän navettamme, meidän
lehmä, meidän vasikka ja meidän kaksi lammastamme. Ja sydän on minun
sydämeni, joka pelokkaasti sykkii. Minä olen tämän mökin nuorin jäsen,
sen tytöistä pienin.

Voi teitä, taivaan valkea asukas! Mikä pettymys sentään, kun lähtee
hakemaan äärettömyyden alkuainetta, ja löytää vain -- pikkuruikkuisen
torpantytön!

Mitä minussa on tutkittavaa? Ja mitä voisin kertoa itsestäni sellaista,
joka teidän huomiotanne kiinnittäisi, teidän, joka haitte vastausta
äärettömyyden kysymyksiin?

Totta on, että käsissänne nyt on se, mikä ei enää alkuosiinsa murene.
Ottakaa siis esille parhaat suurennuslasinne ja nähkää minusta elävä
totuus:

Minä, pienistä pienin torpantyttö, keinuessani kotimäellä kahden männyn
väliin ripustetulla köydellä veräjän vieressä, tukkani hulmutessa ja
kilpaa laulellessani kevätkäen keralla, kuvittelen todella olevani
kaikkien avaruuksien, koko maailman keskus, elämän suuri pääasia, jota
varten auringot paistavat ja kuut kumottavat, jota varten taivaat
kaareutuvat sinisiksi holveiksi, hattarat vaeltavat ja öiset etäisyydet
muuttuvat usvaisiksi linnunradoiksi ja kaukaisiksi tähtisumuiksi!




II.


Varhaisimmasta nuoruudestani saakka on elämä tietysti koettanut opettaa
minulle, että minä _en ole_ mikään maailman keskus, vaan nuorin
sisaruksista, joilla oli kaikilla valta kurittaa minua ja saada minut
varmistetuksi vähäpätöisyydestäni.

Myöhemmin olen saanut katkerasti kokea, ettei myöskään tämä Kahilan
armas torppa ole mikään keskuspaikka, vaan vuokramaa rikkaampien
armosta, josta voi tulla vieroitetuksikin.

Ja nyt vihdoin, sivistyksen saatuani, näen hämmästyksekseni, ettei edes
se maapallo, jolla elän, ole maailman keskus, vaan kaikkein
vähäpätöisin tähti äärettömyyden taivaalla.

Miten sovittaa tämä tunteen ja tiedon mahdoton ristiriita?

Mitä torpantyttö saattoi ajatella siitä oikeasta maailman keskuksesta,
jolla on sama nimi kuin hänelläkin: Minä, mutta joka on kaiken alku ja
loppu, Jumala itse?

Koetan kaivautua takaisin lapsuuden utukuviin, mutta en muista mitään
siitä, mimmoiseksi Jumalaa ajattelin. Sen vain muistan, etten voinut
ajatella Jumalaa milloinkaan erikseen ja yksin, vaan aina paholaisen
eroittamattomassa yhteydessä, vieläpä, että paholainen oli tuossa
kaksinaisuudessa ikäänkuin päähenkilönä, ymmärrettävämpänä,
kouraantuntuvampana, käytännöllisempänä, ehkäpä voimakkaampanakin, sinä
pahana todellisuutena, jonka kanssa ihminen oli varsinaisesti
tekemisissä. Jotavastoin isä Jumala oli vasta paholaisen takana,
milteipä vain sinä taikakeinona, jolla paholaisen juonia saattoi
luotansa torjua, jos hyvin muisti manaussanat ja ajoillansa niitä
käyttää osasi.

Eikä Jumalasta ollut mitään kuvaa, mutta paholaisesta oli sitä
selvempi: paholainen oli pimeyksien ja nurkkien takaa kurkisteleva,
alati valveilla oleva punainen sarviniekka otus, jonka seppä oli nähnyt
sen tai tuon riihen ruumassa, tahi jota Sannan äiti oli puhutellut
uuninpiippuun tuijottaen.

Kerran olin minäkin sen näkevinäni, punaisen paholaisen nimittäin.

Olin työntämässä pyrysäällä vesikeikkaa kaivolle, kun näin suuren
punaisen kummituksen. Se tulla tupsahti navetan katolta suoraan minun
poloisen päälleni. Säikähdyksestä kaaduin katolta ryöpsähtäneeseen
lumeen ja olin siihen paikkaan tukehtua.

Jaloilleni jälleen päästyäni aloin juosta tupaan äidin luo. Mutta
silloin muistin, ettei sitäkään ollut nyt tekeminen. Äiti oli
kiukkuisella päällä. Hän oli pahoin sairaana ja minut oli hän ensi
kerran lähettänyt omin päin suorittamaan iltatoimet navetassa, joka oli
vaarallinen kunniatehtävä.

Paholaisen ja minun kesken syntyi siis ankara kamppailu.

-- Tule avukseni Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala! -- koetin minä
manata. Siinä hädässä täytyi pakostakin ja hyvin pian saada itselleen
jokin kuva Jumalasta, sillä lapsi ei voi kääntyä minkään käsitteen
puoleen, josta hän ei pysty itselleen kuvaa luomaan. Ja niinpä heräsi
oman itseni pimeässä taustassa, ajatusten valottomassa tyhjyydessä,
jokin pelastava jumalantuntu, jonka minä hät'hätää puin sopiviin
vaatteisiin, varustin valkoisella parralla ja siirsin itsestäni kauas
pilvien taakse. Sieltä se sitten alkoi omin päin minulle isällisen
lempeästi hymyillä.

Sanomaton oli iloni, kun näin, että hän todella elää, todella aivan
omin päin, eikä olekaan minun luomani! Tämä oli uskon alku. Sen jälkeen
kuin minä hänet sinne asetin, on hän aina ollut elävä Jumalani, ja on
yhä.

Vaikka sydän tykytti pakahtuakseen, rohkaisin mieleni, käännyin
takaisin, nostin kaatuneen saavin, tartuin taas kelkan jäisiin puihin
ja yhä samoja sanoja manaten pääsin onnellisesti kaivolle. Elävä
Jumalani tuki minua ja karkoitti paholaisen tieltäni.

Mutta ei siinä kyllin.

Kaivon suun oli pyryttänyt umpeen. Aloin käsin tavoitella kiulun
vartta, pudotin lumen kaivoon ja haparoin sisältä. Kiulu oli asetettu
joskus ylimmäisen jääkuoren varaan.

Tällöin minulle tapahtui, että menetin tasapainoni. Oli pitkän aikaa
epätietoista, suistunko syvyyteen vai jaksaako ruumiini jalkapuoli
painaa enemmän. En uskaltanut tässä tilassa ollen sormeanikaan
liikahduttaa. Kuulumattomasti, ettei edes äänenikään pääsisi tasapainon
ratkaisuun vaikuttamaan, toistin ajatuksissani henkeä pidättäen: --
Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin... Ja oma elävä Jumalani nyykäytti
minulle hymyillen päätään ja sanoi: -- Ole huoletta, viimeisessä
hetkessä pelastan sinut!

Mutta siitä huolimatta aloin kauhukseni tuntea, kuinka pääpuoli painui.
Hurjan hätääntymisen vallassa iskeytyivät sormeni kaivon sisäpuolisesta
seinästä jotakin kiinnekohtaa tunnustelemaan. Kun olin luisumaisillani
alas syvyyteen, tapasi vasen käteni viime hetkessä kiulun varren.
Siihen nojautuessani putosi jääkuori romahtaen kaivoon. Mutta minä olin
ehtinyt sentään saada oikean käteni aukon reunaan, ja annettuani kiulun
pudota vääntäydyin ylös.

Kumpi oli minut pelastanut? Sekö, että kiulunvarsi osui viime hetkessä
käteeni, vai Jumalako?

Minulle valkeni, että Jumala oli johdattanut kiulunvarren käteeni ja
minä lankesin polvilleni sopertelemaan hänelle ylistykseksi kaikkein
ihmeellisimpiä lauseita, joita olin sisarieni kuullut katkismuksesta
lukevan. Syvimpään sydämeeni jäi kuitenkin kumma, sanaton kysymys: --
Miksi Jumala tarvitsi kiulunvartta minut pelastaakseen ja miten olisi
käynyt, ellei äiti olisi jättänyt kiulua jääkuoren päälle?

Vihdoin pääsin navettaan lehmää juottamaan.

Sen tehtyäni otin pienen lyhdyn maasta ja menin navetan ja ladon
väliseen karsinaan, jossa meillä oli kaksi lammasta. Niille lehtiä
levitellessäni näin selvästi, että navetassa kulki oven editse
valkoinen kummitus.

Sydämeni pysähtyi ja kaikki suonet seisahtuivat.

Ilmeistä oli, että Jumala oli lähettänyt valkoisen enkelinsä minua
paholaisen juonilta suojelemaan! Ei siis mitään pelkoa enää, riemua
vain sitä enemmän. Ja todella, ihanasti rintaani tainnuttaen pelko
muuttui sykkiväksi riemuksi ja Jumalani ylistykseksi!

Navettaan tultuani minusta tuntui, että enkeli oli yhä läsnä, istuen
milloin milläkin kaiteella toimiani katselemassa. Ja mieleni täytti
haltioitunut kiintymys tuohon näkymättömään ja kuitenkin joka paikassa
tuntuvaan läsnäolijaan.

Mutta miksi ei lapsi saanut hennossa uskossansa vahvistua? Miksi hänen
Jumalansa, oma elävä Jumalansa, yhä ja yhä särkyi, aivan kuin olisi
ollut hänen nukkensa, joka pudottuaan kilahtaa pieniksi palasiksi?

Sillä samalla kertaa olin selvään huomannut, että valkoinen vasikkamme
oli loikannut karsinastaan ja käveli vapaana, ja minä ymmärsin
syvemmällä itsessäni hyvin, että se se olikin oven editse kulkenut,
eikä mikään Herran enkeli.

Ja varmemmaksi vakuudeksi, etten minä nyt suinkaan perustaisi
jumala-käsitettäni vain siihen ihanaan onneen, joka oli syttynyt
rinnassani, kun se valkoparta minulle pilvistä hymyili, varmemmaksi
vakuudeksi juuri lypsyä lopettaessani lehmä potkaisi kiuluun ja sen
sontaisesta sorkasta levisi maitoon kauheata likaa.

Varmaankin on kovin tärkeätä, että ensimmäinen lapsen luoma jumalkuva
perustuu silkkaan totuuteen eikä mihinkään mielikuvitteluun. Mutta
raskasta se oli. En tiedä kumpi suru oli suurempi, äidinkö puolelta
uhkaava kuritus vai se pettymys, että täytyi kuin täytyikin ruveta
ajattelemaan enkeliä vain vasikaksi ja henkeni pelastajaksi pelkkää
kiulua, onnellista _sattumaa_.

Samassa kuulen ulkoa äidin julmistuneen äänen. Hän huutaa minua tuvan
ovelta. Oli siis sairaana noussut pystyyn ja nyt tietysti täynnänsä
kiukkua vartoi tuloani tukistaakseen minua.

Minulta jäi navettaan kaikki sikin sokin. Kapasin vain käteeni
maitoämpärin ja läksin kiireesti tupaan, sammunut lyhty mukanani.
Ajattelin tulla uudelleen navettaan toimiani lopettelemaan, mutta niin
ei käynyt.

Äiti oli jo taas laskeutunut vuoteeseen. Hän näytti tuskautuneelta,
mutta sentään hän nousi ja tuli minua kohden ovelle päin.

-- Missä olet viipynyt näin kauan? sanoi hän ja läimäytti minua
korvalle.

Mutta kun hän sitten näki kiulussa sontaisen maidon, kadotti hän
kokonaan malttinsa.

-- Vedelläkö minä nämä pennut ruokin! huusi hän. Hän tarkoitti
pennuilla veljiäni ja sisariani, jotka oli jo ajanut vuoteeseen, ja
jotka pelokkaina kurkistelivat yhteisen peitteen alta. Ja näin
sanottuansa hän alkoi hutkia minua minne vain sattui ja lennätti
lopulta tuvan perälle semmoisella vauhdilla, että minä myttynä
tyyperryin penkin alle. Siihen jäin pitkäksi aikaa itkemään, kunnes
äiti käski menemään maata.

Pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, sillä navettaan oli kaikki
jäänyt surkeaan epäjärjestykseen. Enhän ollut ehtinyt sulkea
vasikkaakaan karsinaan, en siivota lehmän alta, en muistanut edes,
olinko sulkenut ladon oveakaan, josta nyt ehkä kylmä pääsi koko yön
puhaltamaan navettaan.

Sanokaa nyt, missä Jumala oli!

Nukkua en voinut. Olin horrostilassa, vähän väliä heräten. Odotin
päivän valkenemista, jotta olisin päässyt ennen äitiä navettaan
jäikiäni korjaamaan. Mutta yö oli tavattoman pitkä eivätkä ikkunaruudut
vähääkään vaalistuneet. Välistä en sentään tiennyt, nukuinko vai
valvoinko. Yön pimeimmillään ollessa huomasin, ettei tuuli enää
ulvonutkaan uuninpiipussa. Ja kun seuraavalla kerralla havahduin
horroksistani, oli ikkunassa jo niin kirkas valo, että tuvan esineet
saattoi selvästi erottaa.

-- Nyt kohta nousen, ajattelin. Äiti tuntui vihdoinkin nukkuvan. Kohta
nousen ja hiivin äidin kuulematta ulos, järjestän asiat ja palaan
vuoteeseeni, jossa viivyn päivän nousuun asti. Silloin menen lypsylle
ja tuon tupaan täyden kiulun ja äiti varmaan leppyy.

Lienen kuitenkin jälleen torkahtanut, koskapa avatessani silmäni
auringon punaiset säteet valaisivat isän vanhaa kotitakkia, joka hänen
poissa ollessaan (ja hän oli melkein aina poissa) riippui seinäkaapin
nurkkauksessa. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin päreisiin, jotka
olivat uunin päällä. Seinäkaappi oli isällä aina visusti suljettuna,
emmekä me saanet avata tätä hänen kaikkein pyhimpäänsä, vaikka hänellä
ei ollut siellä muuta kuin vanha pora, lehtisahan tynkä ja joitakuita
vääristyneitä nauloja.

Isä oli kaiket talvet poissa työansioilla ja tuohon takkiin katsellessa
tuli usein häntä ikävä, mutta erittäinkin silloin, kun äiti oli
vihainen.

Ihan punaiseksi saivat auringonsäteet vanhan vihertyneen takin, jonka
tasku pullotti niin isää muistuttavasti, että tahtoi itkettää.

Avasin jälleen silmäni, jotka olin tietämättäni ummistanut.

Joko olin jälleen nukkunut? Sillä isän takki ei ollut enää punainen,
vaan kirkkaassa päivänvalossa.

Nyt viimeistään täytyy mennä navettaan, muuten äiti herää ja ennättää
kieltää.

Minä kohottauduin vuoteestani ja sydäntäni kouraisi kauhistus. Äitiä ei
ollutkaan enää tuvassa, hän oli poistunut vuoteestaan ja lähtenyt
navettaan itse. Miten minun nyt käy, kun äiti näkee navetan! Olin
kauhusta kadottaa järkeni, olin näkevinäni, kuinka hän vihapäissään
viskelee mitä käsiinsä sattuu. Ja nyt -- nyt hän menee kaivolle, nyt
hän on jo puolitiessä, nyt hän katsoo missä kiulu on, nyt hän kumartuu
kaivonsuulle, nyt hän näkee kiulun kaivonpohjalla jäiden seassa! Voi
minua! Miksi en ollut suistunut kylmään syvyyteen? Purin sormeani ja
inisin tuskallista itkua kauheaa hetkeä odotellessa. Ajattelin
uudelleen rukoillakin, mutta Aabrahamit ja Iisakit olivat tällä
hetkellä mahdottomia. Olin varma, että valkoinen enkeli oli pelkkä
vasikka ja koko maailma oli minusta hirmuinen vääryyksien pesä.

Jo kuuluvat äidin askeleet porstuasta.

Minä hyppäsin vuoteestani pannakseni jotakin ylleni, etteivät äidin
lyönnit koskisi niin kipeästi. Seisoin selin oveen päin, kyyristyneenä
pankon ääreen äidin kädenkahmaisua odotellen ja silmät kiinni
puristettuina.

Tunnen kuinka hän ottaa minusta molemmin käsin, siirtää minut tuolin
luo, jonka oli asettanut keskelle tuvan lattiaa. Ajattelen: -- Hän
aikoo nostaa minut polvilleen ja piestä jollakin koivuisella kepillä,
joka varmaankin on hänen kädessään.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Äiti siirsi minut viereensä
istuen itse tuolille, ja alkoi palmikoida tukkaani, eikä edes temponut
kammalla tupsujani, vaan selvitteli kaikki hellästi ja kärsivällisesti.

Minä vilkaisin ihmeissäni taakseni ja näin, että äidin silmistä oli
vuotanut kyyneliä.

Tämä kaikki oli minusta niin ihmeellistä, etten ole voinut sitä
milloinkaan unohtaa. Päinvastoin luulen, että muistan koko illan
tapahtumat, kaivolla oloni ja kummitusjuttuni, vain senvuoksi, että
olen pitänyt mielessäni tämän palmikoimiskohtauksen ja siksi myöskin
kaiken, mitä sen ympärillä oli. Eri ikäkausinani olen itselleni eri
tavalla selittänyt syyn siihen, että äiti itki. Silloin lapsena
ajattelin, että kenties äiti oli nähnyt saman kummituksen ja itki
pelosta, unohtaen minun hirveät navettakepposeni. Nyt aikaihmisenä
ajattelen, että äiti itki säälistä pikku tyttöänsä kohtaan, kun oli
navetassa nähnyt, kuinka auttamattomassa hädässä tämä oli ollut, itki
myös ehkä omankin tilansa avuttomuutta, kun ei voinut käsittää, miten
meidän käy, jos hän todella sortuu kuumeeseen eikä voi vuoteelta enää
nousta.

Sen vain varmasti muistan, etten voinut liikutukselta hillitä itseäni,
vaan riuhtauduin irti ja kapsahdin äidin kaulaan, puristautuen hänen
rintaansa vasten aivan kuin olisin tahtonut sieltä hänen rinnastaan
nostaa luokseni elämäni kaikkein kalleimman ja rakkaimman olemuksen. En
huolinut ollenkaan partasuuukosta, armas äiti oli minulle paljoa
enempi, jonka rakkautta en voinut epäillä.

Kuitenkin sain pian taas kääntyä partasuun puoleen hartain, ehkä
elämäni hartaimmin rukouksin.

Äiti puki minut ulkovaatteisiin, pani kinttaat käsiini, juotti vähän
lämmintä maitoa ja käski mennä Loviisaa hakemaan. Loviisa oli äidin
ainoa todellinen ystävä. Ja tietysti Loviisa oli siis meillekin kaikki
kaikessa.

Ymmärsin hyvin, mistä oli kysymys. Äiti ei jaksanut olla pystyssä ja
Loviisan piti auttaa meitä. Joku sisarista sanoi, että äiti
mahdollisesti kuolee.

Muistan, kuinka Loviisan mökille päästäkseni kiipesin hirmuisien
hankien ylitse, joita yöllinen pyry oli koonnut, kiipesin ja
herkeämättä rukoilin partasuuta, ettei hän antaisi äidin kuolla.

Mutta Loviisan lempeästä hoidosta huolimatta kuoli äiti juuri siihen
samaan kuumeeseen.

Isä muutti silloin kotiin, varmaankin siksi, ettei tiennyt, minne
meidät sijoittaisi. Hän oli niin synkkä, ettemme päässeet lähellekään,
saati istumaan hänen polvellensa, niinkuin ennen. Hän oli aina vain
ajatuksissaan ja sysäili meitä luotaan.

Vuoden kuluttua toi hän meille kotiin hoitajan, joka käski sanomaan
itseään äidiksi. Tämä puhui meille vierasta ruotsinkieltä, jota vasta
vähitellen opimme ymmärtämään, eikä hänen sydämestään olisi mitenkään
löytänyt sitä rakkainta olemusta, vaikka kuinka olisi painautunut hänen
rintaansa vasten. Se oli äitipuolemme.

Siitä ajasta alkaen unohtui minulta uskoni partasuuhun vuosikymmeniksi.




III.


Jos edellisessä olen esittänyt lapsuuteni kodin ja alkuperäisimpäin
suhteitteni muistoja, niin nyt sitävastoin aion esittää sen muiston,
joka on niin sanoakseni koko henkisen olemukseni ja kehitykseni pohja.
Selventääkö se teille tämän suuren tähden olentoa rahtuistakaan, en
tiedä, minä vain kerron torpantytön sydämenasioita.

Talo, jonka alustalainen isäni oli, sijaitsi meiltä vain puolen
kilometrin päässä, -- ensi kerran eläessäni ajattelen kilometriä
määritellessäni tuota välimatkaa, -- meiltä ensin jyrkkä alamäki kahden
kallion välitse, sitten tasainen tie, silta, suuret tervalepät molemmin
puolin jokipuroa, taas mäki ja siinä rinteellä talo, -- eihän tuo ollut
matkaa eikä kilometriä, se oli minua. Voihan olla, että muilla
ihmisillä on ihan muut asiat minua, mutta nämä olivat minun minuani.

Kun kerran neljäntoista vuotiaana tyttönä juoksin taloon iltalypsylle
-- sillä oma lehmämme oli ummessa -- sain jo pihalla kuulla ihmeellisiä
uutisia: taloon oli tullut kesävieraita, herrasväkeä. Ihmeellistä se
oli senvuoksi, etten siihen saakka ollut tiennyt maailmassa olevan
kahta niin erilaista ihmislajia, meitä ja "heitä". Suuri kuorma
huonekaluja, koreja ja laatikoita, seisoi keskellä pihaa, johon niitä
purettiin entisten lisäksi ja toisia vietiin sisään. Kuusi miestä,
kasvot pulleina ja tulipunaisina, koetti nostaa jotakin suurta, mustaa,
paksuilla jaloilla varustettua vehettä yläkertaan, mutta laitos oli
niin suuri, että se ei mahtunutkaan portaista, vaan jäi niihin kiinni,
miesten saamatta sitä minnekään. Täytyi rikkoa portaat. Koko talonväki
otti osaa mikä neuvoilla mikä voimillaan. Me lapset täytimme tyhjät
paikat.

Yläkerran verannalta kuului iloista haastelua ja naurua. Siellä
puhuttiin ruotsia, jota ei talonväestä ymmärtänyt kukaan muu kuin minä.
Nyt minulta kaikki tiedustivat mitä ne siellä verannalla puhuivat,
mutta en minä heidän kieltänsä ymmärtänyt, vaikka se tuntui olevan
ruotsia. Sen vain tiesin, etteivät ne puhuneet siitä miten tuo suuri
raskas koje olisi ollut yläkertaan saatava. He joivat teetä,
polttelivat savukkeita, kääntelivät sanomien lehtiä, nauroivat ja
puhuivat omiaan, kaupunkilaisten, hienojen palvelustyttöjen liikkuessa
pöydän ympärillä. Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä ja oli niin
kummallista, että aivoni olivat mennä sekaisin, erittäinkin kun sain
tietää, että musta koje olikin oikeastaan suuri pelitoosa, jonka nimi
oli piano ja jota kävi sormin soitteleminen. Sydämeni sykki
uteliaisuudesta ja uutuuden viehätyksestä. Nythän tästä vasta elämä
alkaa, kun näin ihmeellistä ja hauskaa ihan tuossa edessä tapahtuu,
ajattelin. Ja monet meistä tytöistä oikein hyppelivät siinä
aikaihmisten välissä.

Näin minä vielä senkin ihmeen, että vanha herra, joka kummallisesti
tuijotteli silmät selällään eteensä (hän oli halvattu) ja kulki lyhyin
hytkähtelevin askelin niinkuin olisi tanssahdellut, pysähtyi pihalle
puhumaan isän kanssa. Ja isä, oma kopea isäni, seisoi tämän herran
edessä nöyränä, _lakki kourassa_. Uteliaisiin kysymyksiini vanhat
ihmiset, jotka kyllä olivat itsekin uteliaita, ehtivät vastata
ainoastaan, että herra oli -- paroni. Kerran isän katse osui minun
kysyvään naamaani, ja silloin isä -- punastui ja nosti lakin
ohimoilleen.

Paroni -- paroni -- paroni -- hoin minä juostessani kotiin, -- olin
nähnyt ihmeen: isän lakittomin päin, maailma oli kääntynyt nurin. Pääni
oli täynnä suunnitelmia, miten huomispäivänä päästä oleskelemaan
talossa mahdollisimman pitkän ajan. Elämämme -- tyttötoverieni,
sisarieni ja minun -- oli ilmeisesti saanut uuden käänteen, ja
saatoimme joka hetki odottaa mitä suurimpia yllätyksiä. Tämä oli toki
jotakin tuhat kertaa enempää kuin nuo epäselvät unet, joita toisinaan
torpankin tytöt saavat nähdä kultaisista linnoista ja niissä elävistä
satu-ihmisistä, jotka puhuvat hienon hienoa dzie-dza-dzu-kieltä ja
kulkevat sipsutellen kirjavissa silkeissä ja sameteissa. Paroni --
paroni. -- Mitä te tervalepät siinä! Ette ymmärrä mitään! Ja puro ja
silta ja vanha ylämäki! Ohhoh, kyllä elämässä on sentään muutakin kuin
vain te!

Sain äitipuolelta tukistuksen ja aika ripitykset, kun toin maidon
kotiin vasta hämärissä, mutta tuo kaikki oli vain nuottia minun
silloisessa elämässäni. Satulinnat olivat muuttuneet todellisuudeksi.
Mitä silloin jokin tukistus sinne tai tänne saattoi merkitä! Tukista
sinä, minä -- elän!

Muutaman päivän kuluttua tapahtui sellainen merkillisyys, että kun olin
taas maidolla, tuttu piikatyttö viittoi meille alas pihalle sormellansa
kutsuen, että hiipisimme hiljaa yläkertaan. Kun lähestyimme, kuiskasi
hän meille ylhäältä verannalta, ettei herrasväestä ollut ketään
sisällä, ja rohkaisi meitä yhä vain viittoen kädellänsä.

Me nousimme varpaisillamme yläkertaan.

Silloin olin jo päässyt ymmärtämään, etteivät herrasväet olleet mitään
tavallisia ihmisiä, joita saattoi lähestyä ja puhutella niinkuin muita,
ja tiesin, että heidän huoneensa luvaton katseleminen oli kauhea
pyhyydenrikos. Uteliaisuus voitti kuitenkin kaikki omantunnon estelyt
ja me pujahdimme, minä ja ainakin kolme muuta tyttöä, herrasväen
saliin.

Tyyperryimme ensin ovensuuhun emmekä uskaltaneet astua askeltakaan
etemmäs. Mutta Annu, joka oli meidät sisälle käskenyt, oli siellä kuin
kotonaan, uskalsi puhua kovalla äänellä, ja lykkäili meidät aivan
esille pöytien, sohvien ja ihmeellisten laitosten eteen, joista ei
kaikista ymmärtänyt, mitä ne olivatkaan. Ihmeellisen ihanat valkeat
uudinharsot liehuivat avattujen ikkunain tuulessa, ja huoneessa tuntui
niin huumaavan suloinen raikas tuoksu, että luuli olevansa vaikka
paratiisissa. Me hypistelimme esineitä käsissämme, Hilma otti Annun
luvalla jotakin taskuunsakin. Vihdoin Annu avasi pelitoosan kannen ja
käski painamaan valkoista nappulariviä.

Minä painoin yhtä ja kohta tuli ääni, painoin kovemmin ja tuli kovempi
ääni, monta ihmeen ihanaa ääntä, jotka vähitellen hiljenivät. Olisin
vaikka kuinka kauan painellut, milloin hienosti piipattavia ääniä
milloin pahasti mörähtäviä, mutta leikkiin sekaantuivat muutkin tytöt
ja alkoivat painella kilpaa minun kanssani, koettaen lyödä yht'aikaa
soimaan monta ääntä ja painaen koko kyynärvarrella. Seurauksena oli se,
että melu kuului alas tupaan ja meidät ajettiin pois.

Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut olla lyhyen ajan paratiisissa,
erittäinkin noiden liehuvien harsojen vuoksi ja tuon sanomattoman
ihanan tuoksun vaikutuksesta, jonka nyt tosin arvaan olleen vain
jotakin hajusaippuata.

Kun keräännyimme maidolle talon tupaan, olivat herrasväet jo kotona
yläkerrassa, ja seistessämme emännän ympärillä ja hänen kirjoittaessaan
kirjaan meidän litramääriämme, alkoi yht'äkkiä kuulua soittoa ylhäältä,
ja minä hurmaantuneena unohdin koko maailman. Emäntä nauraen herätti
minut tainnuksista ja auttoi kannuni kohdalleen, ettei maito päässyt
valumaan permannolle. Kaikki nauroivat minulle ja käskivät panna suuni
kiinni, joka varmaankin siis oli ollut auki. En tiennyt mistään,
korvissani oli vain niin ihana sävel, niin uusi, niin autuaasti
ennentuntemattomille maille kuljetteleva, että minä ihmettelin, kuinka
nuo muut saattoivat vielä sen jälkeen puhua tavallisella äänellä ja
nauraa hahatella niinkuin ennen. Koko matkan kotiin mennessäni pysyin
yhä samassa hurmiossa, en ymmärtänyt mitään kotolaisten puheista ja
yhdentekeviä olivat minusta tärkeimmätkin kotitoimet, mitkä eteeni
pantiin.

Isäni vihasi herrasväkeä hirmuisesti. En siihen aikaan päässyt
ymmärtämään perimmäistä syytä siihen. Näin, etteivät muut ihmiset niin
vihanneet sellaisia kaupunkilaisia, vaan usein ihailivat heitä yhtä
paljon kuin muutakin hienoa ja kaunista. Minun isäni oli sen vihansa
tuonut sieltä maailmalta muassaan, ja vaikka kylässämme oli monta yhtä
köyhää ihmistä kuin mekin, ei kukaan näistä ymmärtänyt jokapäivä ja
joka hetki syyttää köyhyydestänsä rikkaita, vaan uskoivat monetkin,
että Jumala oli luonut toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi, ja että
ihmisen oli tyytyminen kohtaloonsa. Toisinaan tosin muutkin saattoivat
yltyä haukkumaan, mutta sitten he taas unohtivat ja osasivat ihailla.
Isäni sitävastoin muisti aina, hän eli aina se ajatus mielessään, hän
moitti uskovaisia, jopa pappejakin leväperäisyydestä, ja luulen, että
vain tästä alituisesta ajattelemisesta olikin saanut alkunsa hänen
omituinen tapansa silmäillä maahan päin ja hermostuneesti siirtää
katsettansa puolelta toiselle. Hän aina vain mietti köyhyyden syitä, ja
kaikki hänen alituiset kiroilemisensa sekä työn että levon aikoina
olivat kuin kuplia, jotka nousivat näkyviin alituisesti kiehahtelevan
padan näkymättömistä pohjavihoista.

Isäni ja minun välillä syntyi näinä aikoina pahoja rettelöitä. Sillä
hän ei tahtonut päästää minua taloon ihailemaan herrastulokkaita.
Huomattuansa ihastukseni kävi hän niin häijyksi minua kohtaan, että
kielsi maidollekin menemästä ja toimitti sijaani muita hakijoita.

Juuri niihin aikoihin olin alkanut ymmärtää tuollaisia aikuisten
asioita myöskin eräällä muulla, nimittäin sukupuolisuuden alalla. Se
oli kertonut sille ja tämä oli sanonut tälle ja tuo tuolle, ja miksi en
olisi minäkin heiltä kuullut ja miksi en itsekin sellaisia asioita
huomannut. Selviäminen sai alkunsa siitä, että parhaimmasta tytöstä,
joka oli meille pienemmille tytöille aina hyvä, joka oli palvellut
Helsingissä, ja jota me senvuoksi suuresti kunnioitimme, rupesi
kuulumaan ihmeellisiä puheita. Missä vain kaksi vanhaa vaimoihmistä
toisensa tapasi, siellä he kohta pysähtyivät tästä Sannasta puhumaan.
Kaikki inhosivat ja moittivat Sannaa, jota me olimme pitäneet niin
hyvänä, ja pian rupesivat jo tytötkin sanomaan, ettei häntä saanut enää
hyvänä pitää, ja alkoivat keksiä hänelle haukkumanimiä. Miksi ei asia
olisi selvinnyt meille vihdoin hyvinkin selväksi, erittäinkin kun tytöt
suuresti pilkkasivat ymmärtämättömyyttä näissä asioissa. Pääsimme siis
perille, että Sanna oli jotenkuten häpeällisesti sairas, osasimmepa
jokainen mainita taudin nimenkin ja kerskailimme tiedostamme. Vielä
tiesimme, että Sannan olisi oikeastaan pitänyt lähteä tuon tautinsa
vuoksi kylästä pois kaupungin sairaalaan, sanoivat, koska muutoin tauti
saattoi tarttua ... hyi häpeää! Mutta Sannan äiti oli pelätty ihminen
meidän kylässämme ja hänen jyrkän kieltonsa tähden ei kukaan uskaltanut
ilmoittaa Sannan sairaudesta kirkonkylään, jossa tohtori asui.

Eräänä päivänä vajassa puita pilkottuani istuin lepäämään. Silloin
kuulin isän tulevan vajan seinän taakse, missä hän alkoi vannehtia
ravistunutta saavia ja kiroileskeli. En hiiskunut mitään, vaan
kuuntelin, mitä isä rupeaa puhumaan itsekseen, niinkuin hän usein kyllä
teki. Mutta kotvasen kuluttua tuli hänen luoksensa Kalle, vanhempi
veljeni, ja minä kuulin, mitä en olisi ikinä tahtonut kuulla.

Kalle kertoi isälle, että se isompi herrasväen poika oli kysynyt,
tiesikö Kalle kylässä jotakin hauskaa tyttöä, jonka kanssa saisi
seurustella.

Isän vasaran naputus lakkasi äkkiä.

-- Katsos sitä p--kelettä, sanoi ukko. Saatoin kuvitella, kuinka isän
silmät säkenöitsivät vihasta. -- Vie se Sannan luo, sanoi hän, ja he
rupesivat naureskelemaan, isä vähän pahanilkisesti ja Kalle nuoren
huolettomasti. Kuinka he siinä keskustelevatkaan, lopulta tuntui
tulleen päätetyksi, että Kalle tutustuttaa herraspojan Sannaan. Sitten
he menivät molemmat naureskellen pois.

En pitkiin aikoihin käsittänyt tätä asiaa, en ymmärtänyt kauhistua.
Päinvastoin, toden tunnustaakseni kovasti toivoin, että Kalle ei
tutustuttaisikaan herraspoikaa Sannaan, niin hyvä kuin Sanna saattoikin
olla, vaan minuun, sillä sittenpähän saisin mielin määrin oleskella
herrasväen huoneissa, hengittää niiden ihanaa tuoksua ja kuunnella
taivaallista soittoa.

Vähän ajan perästä näyttivät kaikki tietävän, että Kalle on
tutustuttanut herraspojan Sannaan, puhuivat siitä ja myöskin
naureskelivat, toiset pahanilkisesti, toiset huolettomasti.

Kun tytöiltä tiedustelin, mikä tässä asiassa saattoi olla ihmisistä
niin merkillistä, he taas pilkkasivat tietämättömyyttäni, ja minä
vihdoin ymmärsin sen, mikä sitten koko elämäkseni löi parantumattoman
haavan sieluuni.

Mutta että lukija ymmärtäisi, miksi _minä_ haavoituin, miksi en
saattanut muiden tavalla vain nauraa koko asialle ja pahanilkisesti
hymyillä, on minun kerrottava edelleen suhteistani tähän herrasväkeen.

Minä lähestyn nyt muistelmissani autuuteni saarta.

Kaikki on hiljaa. Koivunlehti ei värähdä, risu ei risahda jalkojeni
alla, kun astun maihin. Ei saa värähtää, ei saa risahtaa, en tahdo
mihinkään koskettaa, en aja pienintäkään lintusta oksaltansa pakoon,
jääköön kaikki niinkuin on, muuttumattomaksi muistoissani ikiajoiksi.

Tahdon lähestyä saartani niinkuin tuntumaton henki, tahdon jälleen
nähdä sen tarumaisen ihanat lehdot, sen siniset varjot, puiden välisen
yöruskotuksen, tahdon tuntea yökasteen tuoreet tuoksut ja kuulla
kaislikkojen hiljaisen hipinän...




IV.


Olin kokoomassa varpuja äitipuolelle, joka tarvitsi niitä
vispilöikseen, kauppiaalle myytäväksi.

Juuri vierestä, männikön laidasta, johon koivikkoni loppuu ja
kanervaiset kalliot alkavat, kuulin outoa puunhakkuuta. Se ei
varmaankaan ollut mitään aikamiehen touhua.

Ajattelin: -- Joku siellä isännän metsästä salaa risuja katkoo.

Hiivin hiljaa lähemmäksi, pujottelin näreikön lävitse, väistin syrjään
kuusenoksat, kurkistin ääntä kohden.

Nuorempi herraspoika siellä kirves kädessä touhusi. Hän oli asettanut
karsitun mäntyisen riu'un poikittain kahden kiven väliin ja löi sitä
kirveenterällä suoraan kohti koettaen kai osua joka lyönnillä samaan
paikkaan. Lakki oli häneltä pudonnut, kasvot punoittivat tulistuneina
ja kieli oli mielenjännityksestä kiertynyt suupieleen. Ranka ei
katkennut, hän koetti lyödä milloin miltäkin puolelta ja asetteli aina
takaisin kivelle, kun puu luisui alas. Vihdoin heitti kirveen kädestään
ja hyppäsi puun päälle. Se rusahti. Nyt se käännettiin toisin päin ja
taas hypättiin päälle. Sitten taas käännettiin ja taas keikutettiin,
kunnes meni poikki.

Kohta kun puu oli saatu näin lyhennetyksi, tarttui poika siihen
innokkaasti kiinni ja hilasi toiseen kohtaan, joka kuitenkin oli vielä
lähempänä minun piilopaikkaani. Hän raahasi puun kahden lepän väliin,
joista toinen oli melkein mätä ja toinen kasvoi kallellaan, pensoen
juuresta. Nyt nostettiin riuku pystyyn ja annettiin pudota toisen lepän
haaraan, joka oli puolentoista sylen korkeudella. Sitten katseltiin
ylös toisen lepän runkoon ja mietittiin. Koetettiin nostaa riuvun päätä
tuon kallellaan olevan lepän oksalle, joka oli melkein yhtä korkealla
maasta. Kiivettiin lepänrunkoa myöten, tartuttiin oksaan ja oksa
taitettiin. Tultiin alas, ruvettiin riuvun päätä sovittamaan ylös
leppään. Oksantynkä oli kuitenkin katkennut niin lyhyeksi, että riuku
putosi alas ennenkuin ehdittiin maahan. Nyt otettiin veitsi taskusta ja
kalvettiin poikki katajanoksa jonka notkeutta koetettiin taivuttamalla
solmuun. Riuvunpää kainalossa kiivettiin jälleen puuhun ja katajan
avulla solmittiin riuku oksantyngän päälle kiinni lepän runkoon. Maahan
päästyä, kun katseltiin onnistunutta temppua, laukesi kataja solmustaan
ja riuku putosi alas.

Poika seisoi vähän aikaa miettien ja läksi sitten päättävästi pois.

Minä tulin piilopaikastani. Koska hän oli jättänyt sekä kirveen että
veitsensä kivelle, arvasin aikomuksen olevan kohta palata. Ajattelin:
-- Hän on varmaan mennyt taloon nauloja hakemaan, joilla lyö kiinni
riukunsa. Väänsin koivuisen vitsan, nostin riuvunpään ja sidoin
vitsalla sen lujasti leppään, oksan yläpuolelle. Sitten läksin
kokoomiani varpuja kotiin viemään, sillä äitipuolen takia en uskaltanut
viipyä, vaikka olisi mielikin tehnyt.

Seuraavana päivänä tein asiaa metsään. Juoksin katsomaan, mitä samalla
paikalla tänään tapahtuisi.

Ei ollut ketään.

Riuku oli kiskottu vihaisesti alas, vitsarengas katkottu. Ajattelin: --
Poika on suuttunut, kun on hänen asioihinsa sekaannuttu. Ja kaduin
tekoani. Nyt hän on varmaan luullut, että joku aikaihminen on tahtonut
häntä pilkata, sillä kovin vihaisesti oli riuku heitetty syrjään.

Siinä seistessäni kuulin taas jotakin kaukaista hakkuuta tai ehkä en
kuullutkaan, mutta vaisto pani minut juoksemaan kaskimaan toisella
puolella olevaan metsään, joka oli lepän ja kuusen sekaista, hyvin
tiheää ja risuista. Sinne päästyäni kuulin ainakin selvään jotakin
ryskettä, joka ei ollut aikuisten touhuja, vaan taaskin usein
keskeytyvää naksutusta, niinkuin poikain ollessa miesten töissä.

Hiivittyäni kyllin lähelle näinkin pojan keskellä pahinta tiheikköä
taaskin samanlaisissa hommissa. Hän oli saanut jonkunlaisen riuvun ylös
puiden väliin ja oli sitä vastaan asetellut nojalleen joukon vanhoja,
puolimätiä lautoja. Tällä kertaa näytti olevan naulojakin mukana, niitä
otettiin vähä väliä pahvipaketista ja naputeltiin lautojen reunoihin,
joiden luultiin siten pysyvän toisiinsa liittyneinä. Arvasin, että oli
tarkoitus muodostaa laudoista seinä.

Nyt naulattiin viimeinen lauta toisiin kiinni, päätä kallistellen ja
ihaellen katseltiin tehtyä työtä ja mentiin nopeasti pois -- tietenkin
uusia lautoja hakemaan.

Minä pujottelin näreiköstä näreikköön hänen jäljessään.

Olin arvannut oikein, Hiekkatöyrään luo päästyämme rupesi poika
Vikmanin perunakuopan katon päältä kiskomaan lautoja, joista monet
olivat niin mätiä, etteivät pysyneet koossa, vaan hajosivat
liikuttaessa. Jokunen jäi sentään ehiäksikin. Näitä hän sai kolme,
kaikki muut hajosivat, -- ja nyt hän lähti raastamaan lautoja metsään
vetäen niitä perässään ja itse käyden takaperin.

Minun teki mieli auttaa häntä ja sentähden olin sattumalta tulevinani
polkua pitkin häntä vastaan. Ennenkuin ehdin kohdalle hän kuitenkin jo
huomasi minut, heitti laudat ja päivää sanomatta kysyi, tiesinkö minä,
mistä oikeita lautoja voisi saada.

Tiesinhän minä. Tiesin kokonaisen läjän ihan valkeita kuudentuuman
lautoja, jotka isäntä oli keväällä ajanut sahalta ja latonut mäelle
pinoon kuivamaan.

Poika nosti mätälaudat jälleen kainaloonsa ja sanoi:

-- Odota tässä.

Sen sanottuaan hän alkoi raastaa lautoja metsään.

Olimme saman pituiset, ehkä saman ikäisetkin, enkä senvuoksi ollut
oudoksumatta, että hän komensi minua kuin vanhempi ihminen, vieläpä
puhutteli päivää sanomatta niinkuin lapsia puhutellaan.

Rupesin hypähdellen juoksemaan kotiin päin, mutta pysähdyin kesken ja
palasin takaisin. Suoraan sanoen, minua peloitti olla tottelematon,
vaikka itseänikin nauratti oma pelkoni.

Melko kauan odoteltuani poika vihdoin tuli metsästä polulle. Hän kulki
pari askelta ohitseni minuun ollenkaan vilkaisematta, ikäänkuin
lautojensa tähden huolestuneena katsoen eteensä ja vain niitä hakien.

-- Missä ne ovat?

-- Ne ovat mäellä, kujakalliolla.

-- Näytä!

Ja voidakseen nähdä, minnepäin minä osoitin, hänen täytyi antaa minun
tulla rinnalleen. Ja nyt minä uudelleen tunsin, että hänen tuoreen
puhtaaksi pestystä valkoisesta puserostaan lähti pihkan ja havujen
ohella sama ihana tuoksu, minkä olin tuntenut heidän huoneessaan, ja
hurmaannuin siitä.

Tuskin ennätin osoittaa suunnan kujakalliolle päin, kun hän jo taas
meni edelleni ja malttamattomana jätti minut kauas jälkeensä.

Perille päästyämme osoittautui kuitenkin, etteivät nämä laudat hänelle
kelvanneetkaan. Hän ei huolinut _valkoisista_ laudoista, vaan niiden
piti olla välttämättä harmaita ja vähän mätiä. Oikein hän suuttui, kun
nostin yhden laudan olalleni kantaakseni sen hänelle metsään. Hän
tempasi sen minulta ja pudotti maahan.

Harmaita ja vähän mätiä lautoja löysimme sitten kokonaisen röykkiön
tiheästä nokkospensastosta. Hän poltti pahoin kätensä ja oli pakotettu
turvautumaan apuuni. Vaikka olinkin avojaloin, menin nokkosten
keskelle, nakkelin laudat esille ja iloitsin osanneeni vihdoin olla
apuna tuolle töykeälle pojalle, joka ei ollut vielä kertaakaan
katsahtanut minuun. Ajattelin: -- Kyllä hänen kohta täytyy kiittää ja
katsahtaa silmiin.

Mutta hän rupesi kohta sälyttämään lautoja olalleen ja saatuaan neljä
pätkää selkäänsä lähti heti menemään, sanomatta minulle sanaakaan.

En tiennyt, pitikö minunkin ottaa lautoja olalleni ja mennä hänen
perässään, vai oliko tarkoitus, että sain mennä matkoihini.

Kokosin kuusi parasta pätkää, vipusin ne olalleni ja läksin menemään
perässä.

Puolimatkassa tapasin pojan. Hän oli väsynyt, viskannut laudat olaitaan
ja istunut lepäämään mättäälle. Kuljin kuormineni hänen ohitsensa ja
vein laudat määräpaikkaan metsään.

Nyt olisi minun ollut suorempi mennä kotiin toista tietä, mutta jokin
selittämätön keskeneräiseksijäämisen tunne esti menemästä. Ei niin,
etten olisi tahtonut jättää keskeneräiseksi lautojen kantamista, vaan
tarkoitukseni itse pojan suhteen oli kesken. Olisin tahtonut saada
hänen huomionsa edes silmänräpäyksen ajaksi kääntymään laudoista
itseeni, saada hänet esimerkiksi kysymään, kuka minä olen, tai
katsahtamaan, tai vaikkapa sanomaan yhdenkin sanan jostakin muusta kuin
laudoista, esimerkiksi, että pilvi on valkoinen tai muuta sellaista
joutavaa vain _minua_ varten.

Menin siis takaisin.

Poika istui vielä samalla paikalla.

Aioin kulkea hänen ohitsensa, mutta hän käski minun ottaa oman
kantamuksensa ja viedä perille. Kun nostin laudat olalleni, ei hän
puolestaan mennytkään uusia hakemaan, vaan tuli minun jäljessäni.
Perille päästyäni hän päinvastoin käski minun hakea vielä lautoja ja
jäi itse lyömään niitä seinän jatkoksi.

Minä tottelin, vieläpä olin onnellinen.

Taisin käydä lautapaikalla ainakin kolmesti ja olisin saanut mennä
varmaan vielä neljännenkin kerran, ellei apuani olisi tarvittu
toisaalla. Hän ei saanut lyödyksi lautaa poikkitelon minun pitelemättä
sitä toisesta päästä.

Huomasin nyt, että tarkoituksena oli laatia ikkuna seinään. Kaksi
laudanpätkää kiinnitettiin poikittain ikkunan ylä- ja alalaudaksi.

Selvää oli nyt, että oltiin rakentamassa huonetta, oikeaa
ihmisasumusta. Mutta sitä hämärämmäksi jäi minulle arvoitus, miksi
tämmöiseen tarkoitukseen eivät olleet kelvanneet ne uudet laudat, jotka
olin näyttänyt ja joista olisi toki tullut paljon komeampi seinä.

Enhän minä saanut mihinkään sekaantua, sitä vähemmän ehdottaa parempaa
rakennustapaa. Kannatella lautaa koholla, tarjota uutta naulaa mestarin
käteen, nostaa vasara, hakea saha, semmoisia vain uskalsin, muuta en.
Enkä omin päin sitäkään, vaan kaiken sain tehdä käskystä. Ainoastaan
olemalla hänen tarkoituksestaan erehtyvinäni saatoin joskus oikaista ja
parantaa jotakin kovin epäkäytännöllisesti suunniteltua laitetta. Mutta
saattoipa käydä niinkin, että jonkun laudan kiinnitettyäni mielestäni
aivan paikalleen, hän repäisi laudan irti ja naulasi uudelleen, ja --
_vinompaan!_ Kaikki pantiin vinoon, ikkunanristikotkin, ja minä rupesin
ajattelemaan, että hänen näössään oli jokin vika.

Mutta ei, vinous ja remppaisuus oli tarkoituksellisia.

Totuin vihdoin tietämään hänen tahtonsa jonkinlaisen vaiston avulla.
Minäkin kiinnitin nyt kaiken vinoon ja viistoon, niinkuin saattaisi
ajatella olleen jossakin ränsistyneessä ja kokoonluhistuvassa
mökkipahasessa. Auttamisen tilaisuuksia alkoi näin tulla minulle yhä
useampia, ja vihdoin oli minulla lupa omin päin valita mätiä lautoja
takaseinään, kun jo tiesin, miltä seinän oli tarkoitus näyttää. Myöskin
kattolaudat sain naulata, mutta minun piti kuitenkin aina ennen
naulaamista katsahtaa katolta alas ja odottaa hänen hyväksymistään,
joka ilmaistiin päännyökkäyksellä. Itse hän istui maassa polvet leuan
alla, kädet polvien ympärillä, eikä katsonut muuhun kuin tekeleehensä.

Huomattuaan, että työ kävi ilman hänen tarkastustaankin, hän läksi
odottelemaan sen päättymistä -- kotiinsa.

Minä aioin seuraavana päivänä kostoksi olla tulematta mökille, mutta en
voinutkaan päätöstäni täyttää, -- en olisi rehellinen, ellen sanoisi:
-- pelosta. Pojan tapa rypistää silmäkulmiansa, kun en hänen käskyänsä
noudattanut, oli vastoin tahtoani vanginnut mieleni. Ensin tämä suhde
nauratti minua hullunkurisuudellaan, mutta pian huomasin, etten siitä
voinut leikillä päästä. En leikillä enkä enää todellakaan, sillä vaikka
olin pari kertaa harmista itkenyt, en sittenkään voinut olla hänen
tahtoansa noudattamatta. Tämä on minulle yhä vieläkin selittämätön
arvoitus, minä orjistuin hänen tahtonsa alaiseksi ja hän asettui minun
herrakseni minkään olosuhteiden antamatta siihen vähintäkään aihetta,
hänen olematta oikeutettu ja minun olematta pakotettu, itsestään, aivan
kuin maailman alusta saakka olisi ollut määrätty tämä meidän suhteemme:
hän käskijänä, minä käskettynä, hän herrana, minä piikana.

Joskus olen kyllä ajatellut, että ehkä -- ensi hetkestä jo kiinnyttyäni
häneen -- tietämättäni hain kohtia, joita myöten olisin päässyt hänen
läheisyyteensä, ja pian huomasin, ettei semmoisia kohtia ollut
olemassa, tahi että täydellisen alistumisen suhde oli ainoa, johon
nähden minä hänelle jotakin merkitsin. Ja koska tämäkin suhde sentään
tavallaan yhdisti meitä, en hennonut sitä katkaista. Minun "pelkoni" ei
siis ollut todellista pelkoa hänen edessään, vaan ainoastaan pelkoa
väliemme katkeamisesta.

Tulin kuin tulinkin seuraavana päivänä. Tavallisuuden mukaan minä
nytkin hiivin näreikköjen kautta, katsellakseni ensin salaa häntä ja
tullakseni esille vasta juuri silloin, kun minua johonkin välttämättä
tarvittiin. Tai miksi en sanoisi suoraan, vain katsellakseni häntä.

Nyt ei mestarini sentään ollutkaan saapuvilla, vaikka kyllä näkyi, että
oli ollut. Eilen valmistamalleni katolle oli aseteltu sammaltukkoja
vieriviereen, kuitenkin vain toisesta räystäskulmasta alkaen, ja siitä
arvasin, että hän kaiketi oli mennyt uusia sammalia hakemaan,
peittääkseen niillä koko katon.

Mitä tuo tarkoitti en ensin voinut ollenkaan ymmärtää. Miksi piti panna
sammalia katolle? Eräs suuri sammalpala kiertyi mukavasti päädyn
ympäri, ja sitä kohtaa katsellessa minulle äkkiä selvisi, että jos
muukin katto samoin peittyy sammaliin, mökki alkaa näyttää vanhalta
Loviisan tuvalta, jonka katolla myöskin kasvoi paljon sammalia, jopa
horsmiakin. Todella, ihan kuin Loviisan tupa, ihan, ihan!

Nyt oli selvää, että tätä hän oli tarkoittanut alusta asti. Sitä varten
oli lautain pitänyt olla mätiä ja sitä varten pantiin kaikki vinoon,
ikkunaristikotkin... Ihmeellinen kokonaiskuva syntyi eteeni, vaikka
sammalia ei ollut vasta kuin vähän toisella reunalla, ja minun alkoi
tehdä mieli jatkaa sammalten asettelemista nyt, kun ymmärsin
tarkoituksen.

Kaikki oli pelkkää leikkiä. Ei ollut aikomus laittaa mitään oikeata
huonetta, vaan ainoastaan huoneen _kuva_. Ja vaikka nyt täydelleen
ymmärsin, miksi hän oli ollut niin innokas ja niin varmasti tahtonut
kaiken asetetuksi juuri niin eikä näin, en kuitenkaan voinut olla muuta
kuin ihmeissäni, että hän tätä leikkiä tehdessään oli ollut niin
tosissaan, vielä enemmän tosissaan kuin jos olisi todellista huonetta
tahtonut rakentaa. Ja niin varma sen pienimmästäkin piirteestä!

Ihastuin sitä enemmän kuta kauemmin katselin kuvan valmistumista.
Mieleni valtasi suuri innostus. Ajattelin: -- Hän luulee, etten minä
ymmärrä mitään, mutta minä näytän hänelle, että ymmärrän kaiken. Tiesin
missä oli oikeita karhunsammalia, menin sinne ja toin niitä raskaan
sylillisen.

Nähtyään minun sammaleni heitti hän saavuttuaan omansa pois ja kävi
kohta käsiksi uusiin. Mutta minä en saanut nousta katolle niitä
asettelemaan. Minä sain vain käskyn mennä lisää tuomaan, ja sitten
vielä, ja vielä...

Enkä saattanutkaan osoittaa hänelle, että nyt ymmärsin asian
täydelleen, -- mikä olisi aivan varmaan tehnyt meidät tutuimmiksi
toisillemme, toisin sanoen, hän olisi senjälkeen varmasti katsahtanut
silmiini.

Seuraavana päivänä menin siis varhain, jo neljältä aamulla, mökillemme,
hain monta kantamusta karhunsammalia, oikein kaikkein muhevimpia ja
paksuimpia, nostin ne katolle ja asettelin omin päin koko toisen puolen
kattoa melkein täyteen.

Minun mielestäni tuli mökki tältä toiselta puolelta katsottuna vielä
enemmän Loviisan mökin tapaiseksi.

Ja pamppailevin sydämin odottelin, milloin mestarini tulee ja näkee,
mitä olin hänen poissa ollessaan rohjennut tehdä. Voi olla, että hän
sysää sammalet alas. Silloinhan ovat välimme entisellään ja minä kyllä
pian taas unohdan sen kärsimyksen, minkä hänen vihastumisensa minulle
tuottaa. Sehän on vain yksi monen entisen lisäksi.

Mutta voihan käydä myös toisin. Sydämeni sykähteli sitä ajatellessa ja
odotellessa. Voi käydä, että hän katsahtaa minuun kummastuneena ja me
molemmat naurahdamme ymmärtäen toisemme.

Silloin... Silloin on olemassa jokin muukin yhdysside meidän välillämme
kuin vain minun tottelevaisuuteni ja pelkoni. Tunsin oikein punastuvani
ajatellessani sellaista mahdollisuutta.

Istuin katolla odotellen. Tahdoin, että kun hän tulee, olen ikäänkuin
lopettelevinani sammalten asettelemista.

Mutta häntä ei kuulunut.

Tulin katolta alas ja istuin kauan aikaa maassa yhä odotellen. Jos
kuulen risauksen, kiipeän taas katolle ja olen asettelevinani... Mutta
hän ei tullut.

Eikä hän tullut tälle mökille enää milloinkaan. Se oli hänen mielestään
kaiketi ollut jo aikaa sitten valmis.




V.


Noihin aikoihin olin viidentoista ikäinen.

Jokseenkin niin kuin olen kertonut, syntyi minussa tuo omituinen,
siihen aikaan minulle itselleni aivan selittämätön kiintymys talon
toisessa kerroksessa majailevaan herrasperheeseen.

Olin ensi kerran elämässäni nähnyt hienoja ihmisiä. Nyt täysi-ikäisenä
en voi muistaa heissä mitään sellaista erikoista, joka ei olisi
yhteistä kaikille samanlaisille hienostuneille säätyläisihmisille,
mutta silloin he kuvastuivat mieleeni jonakin ihmeenä, uuden elämän
avauksena, ennen aavistamattomana hyvyyden, hienouden ja onnen
maailmana. Kaikki lapsekkaat, torpan ympärillä kasvaneet käsitykseni
saivat tästä ajasta asti uuden suunnan, niinkuin joskus käy
ikkunakukalle, joka on ojentanut kaikki lehtensä auringon puolelle ja
nyt käännetään ympäri, että lehtiä kasvaisi toisellekin puolelle;
kaikki näyttää kukasta nurinpäiseltä, kaikki kääntyy uutta aurinkoa
kohden, entinen on kuin jotakin olematonta, väärään suuntaan
kasvanutta.

Niin näytti silloin. Nyt sanon:

Tästä ajasta alkoi elämäni onnellinen erehdys, joka sittemmin muuttui
varsinaiseksi olemuksekseni, kaiken ulkonaisen muodostajaksi,
sisäiseksi ytimeksi, vaikutinteni vaikuttimeksi, siksi, mikä teki
elämäni yksin vain minun eikä kenenkään muun elämäksi.

Jos vieläkin ummistan silmäni asettuakseni silloiseen mielentilaan,
niin on kaksi päätunnetta vallalla: rajaton ihailuni ja sen vieressä,
ympärillä, sisällä -- sanomaton kaiho, kun olen niin peräti syrjässä
ihailuni esineistä, suljettuna kaiken sen yhteydestä, johon lehteni
kurottavat, -- kun vain näen uuden auringon, mutta en pääse sen lämmön
piiriin...

Heidän lähdettyään olin todella kuin kuollut kaikelle entiselle,
isälle, äitipuolelle, veljille, sisarille, lehmälle, kanoille,
navetalle, kaivolle, lehdoille, purolle, ja kaikelle, mikä oli ennen
muodostanut kirkkaudessa helkkyvän elämäni. Kun ei aurinko paistanut
uudelta puolelta, ei se paistanut enää vanhaltakaan. Varmaan en nähnyt
enkä kuullut ketään, koskapa muistelen ihmisten katselleen minua
ihmetellen ja keskenään neuvotelleen minun suhteeni, ikäänkuin olisin
ollut mielipuoli, joka katselee näkyjä eikä niiltä näe edessään olevaa
todellisuutta.

Erikoisiin muistoihin tältä ajalta kuuluvat taajat käyntini mökillä.

Kuvittelin ikävissäni, että minun poikani on yhä vieläkin siellä.
Hiivin näreikköön juuri niinkuin olin ennenkin hiipinyt ja hajoitin
tieltäni kuusten oksat nähdäkseni miten hän siellä muka touhuaa ...
hiljaa, hiljaa, ettei hän vain kuulisi ja huomaisi!

Västäräkki siellä näkyi istuvan katonsammalilla, tiainen lensi
ikkuna-aukosta sisään, toinen koputteli ikkunanlautaa. Kaikki tuo
merkitsi: -- Siellä ei ole ketään. Mutta minä en ollut lintusia
huomaavinani, vaikka itkettikin. Kuvittelin, että siellä hän kyllä on,
vaikka on vain toisella puolella, tai -- on muka mennyt taloon nauloja
hakemaan.

Olen odottelevinani hänen palaamistaan, jaksan kauan -- kauan odottaa.

Tuolla maassahan hän aina istui, kun minä hänelle rakentelin, ja olin
katolla sammalia asettelemassa. Mutta katon lopullista valmistumista
hän ei enää halunnutkaan nähdä, ja juuri tämä katto se olisikin ollut
minun parastani -- kun minä jo aivan täydellisesti ymmärsin hänen
tarkoituksensa! Saatuaan katolle sen verran sammalia, että juuri ja
juuri saattoi kuvitella, millaiselta mökki tulee valmistuneena
näyttämään, ei hän mitään enempää huolinutkaan. Se jo riitti, se oli
valmis, ja hän jätti kaiken.

Ihmeellistä! Saattaa siis löytyä semmoisia olentoja, jotka kantavat
lautoja ja otsa hiessä rakentavat suurta mökkiä vain sen vuoksi, että
se -- _näyttäisi!_ En olisi aavistanut, että semmoisia on. Olin
kuvitellut, että saa tahtoa vain sellaista, mikä on hyödyllistä,
tarpeellista isälle tai elukoille, -- nyt näin, että voi tahtoa
tuommoistakin olematonta, hyödystä riippumatonta. Ja innostuin,
hurmaannuin, rakastuinkin tuohon ihmeelliseen, syvään, uuteen, joka
olisi ollut minulle olematonta, mutta nyt oli todellisuutta, koskapa
meitä oli kaksi, jotka tunsimme sen samoin.

Jos teen itselleni tarkkaa tiliä, niin täytyy sanoa näin:

Kaikessa rakastumisessa on aina jokin erikoinen toisen piirre tai
äänensävy, sanomisen tapa, tai liikkuminen, katseleminen, tai jokin muu
sellainen aivan ulkonainen toisen ominaisuus, joka käsittämättömästä,
näennäisesti aivan aiheettomasta syystä toista miellyttää. Tämä
mieltymys, niin vähäpätöiseltä kuin se voisi paperille kirjoitettuna ja
ulkoapäin katsottuna näyttääkin, on kuitenkin aivan ratkaiseva. Ennen
ei ollut mitään, sen jälkeen avautui kaikki. Ennen tuo ihminen oli
vieras niinkuin kaikki muutkin ihmiset, sen jälkeen katosi väliltä
jokin este, joku nosti pois verhon, joku puhalsi mustan tomun valkoisen
pinnan päältä. Nyt ei ole välillä enää mitään, on kuin avatun oven
edessä, josta näkyy vieraan asunnon sisus, suloinen kotihämy. Ei
uskalla astua sisälle, koska ei tunneta toisiaan, mutta tuo on vain
ulkonainen este, koti näkyy kaikkinensa, sen sisimpiin sopukkoihin
asti.

Varmaan suuresti hämmästytän lukijani, kun ilmaisen, että se erikoinen
alkumieltymys, josta olen puhunut, oli minulle tuo viehättävä saippuan
tuoksu, jota tosin silloin en tiennyt saippuasta lähteneeksi. Mutta
mihinkäpä sitä totuudesta pääsee.

Muistoni puhuvat tässä kohden lahjomatonta kieltä.

Kun jaksamatta enää näreikössä kuvitella, että hän on siellä, vaikka ei
ollutkaan, juoksin rakennuspaikalle, oli ensimmäinen haluni löytää
esine, josta olisin tuntenut saippuan tuoksun. Paljon oli puupalasia,
olivatpa tuossa rikkoutuneen sahankin palikat, mutta en mistään
tuntenut muuta kuin kuusenpihkan hajua ja olisin ihan tuohon paikkaan
tahtonut painua itkemään. Ei minulle elänyt mikään, aurinko ei
paistanut, kuusen oksat huiskuivat tuulessa ihan turhaan, minua
ilahduttamatta. Tuossa muurahaiset kulkivat, tuossa kuivuneet lehdet
käpertyivät sammalen päälle, kaikki eli niinkuin ennenkin, mutta ei
vain minulle, -- minulle oli kaikki kuollutta, kun sitä ainoata ei
ollut täällä, eikä koko metsässä, ei tiellä, ei talossa, ei koko sillä
suurella seudun lakeudella, jota siihen aikaan kuvittelin maailmaksi.

Mutta jollen rakastumiseni yhteydessä ajattele saippuan tuoksua -- mikä
tosin on minulle melkein mahdotonta -- niin on minulla tiedossa kyllä
toinenkin ihastuksen aihe, -- hänen katkonainen puhetapansa. Hän sanoi
vain juuri sen verran kuin oli välttämätöntä, jopa tyytyi vain
kädenliikkeellä osoittamiseen, jos sillä pääsi sanomasta. Se ei ollut
seuraus siitä, että hän olisi minun arvoani vähäksynyt, päinvastoin hän
taisikin suvaita minua vain siksi, että niin ketterästi ymmärsin kohta
hänen tarkoituksensa hänen tarvitsematta mitään selittää. En kuitenkaan
ollut hänelle olemassa muussa merkityksessä kuin vain tuon rakentamisen
avustajana. Olin siis rakastunut juuri siihen, mikä tavallaan kuvasti
hänen luonteensa pahimpia varjopuolia, hänen tahtonsa tyranniuteen. Kun
hän halusi jotakin, eli hän vain tuon halunsa täyttämiseksi. Ja vaikka
hän ei olisikaan halunnut mitään näkyvää osoitettavaa esinettä, oli
hänen katseensa usein tähdättynä johonkin sisäiseen ajatukseen siitä,
mitä hän tahtoi, eikä hän silloinkaan tuntunut näkevän mitään muuta.
Oikeastaan hän oli aina näin tähtäämässä katsettaan johonkin
tahtomaansa näkyvään tai näkymättömään asiaan, niinkuin nuori
rotukoira, joka elää hetki hetkeltä nykyisyyden voimakkaissa vainuissa,
värisevin sieraimin, vavahtelevin jäntein etsien tietä saaliinsa
läheisyyteen. Hänen paksu, ruskea, kihara tukkansa, joka tavallisuutta
halveksien hakeutui myöskin ohimoille, hänen sirontasainen kyömynenänsä
ja pienen suun paksut huulet, ja erittäinkin nuo alituisesti
tähtäilevät silmät, jotka eivät ymmärtäneet mitään epämääräistä tai
elotonta, ja vihdoin tuo keskeneräisyys lauseissa, joka ei milloinkaan
malttanut eikä tavoittanutkaan löytää rauhallista ja täyteläistä
ilmaisua sisäisten vainujen vaihtelulle, nuo kaikki ne olivat minun
rakastumiseni ydinvaikuttimia.

Nyt voin sanoa sen, jota en olisi voinut selittää ilman näitä pitkiä
puheita: -- Minä olin rakastunut juuri siihen, ettei hän kertaakaan
katsahtanut minuun, hänen tyranniuteensa.

Nostelin maasta oksanpaloja, tikkuja, rikkoutuneen lehtisahan varren,
koettelin tuntea niistä hajusaippuan tuoksua, mutta niissäkin oli vain
metsäistä pihkan hajua. Ei, ei, ei milloinkaan enää...

Itkin ja valittelin yksinäisyydessäni.

Enkä voinut enää valituksiani leikkeihin vaihtaa.




VI.


Muudan tuttava myöhäisemmiltä ajoilta ja sivistyneiden joukosta, joiden
parissa olen elämäni toisenpuolen viettänyt, sanoi kerran minulle
tavanneensa luonteessani erään käsittämättömän ominaisuuden: -- Minä
muka "pidän pahoista".

Täytyy myöntää, että "pahat" -- vieläpä huonomaineiset -- ovat sangen
usein joutuneet aivan erikoisiksi ystävikseni. Ja jo tiedottomasta
nuoruudestani asti. Ehkä minussa todella piilee jokin salaperäinen
vetovoima rappeutuneihin ihmisiin? Voin hyvinkin yleistää tämän
tunteen, kun ajattelen tuttujeni sarjaa lapsuudesta näihin päiviin
asti. "Pahoilta" on ainakin puuttunut se farisealaisuuden leima, joka
minusta on ihmisissä aina ollut vastenmielisintä. Miksi ei hyvissä
ilmene vaatimattomuutta, avomielisyyttä, ystävyyden kalliiksi
arvioimista, niinkuin pahoissa?

Huonomaineiset ovat vapaita ihmisiä, ei siinä pahassa merkityksessä
ainoastaan, että saavat tehdä sellaistakin, mikä on muilta kielletty,
vaan niin, että heitä ei sido tarve näyttäytyä paremmilta kuin ovat,
joten he pääsevät kantamasta ulkokultaisuuden kahleita. Tämä vapaus
sisältää tosin vapauden pahaankin, vieden heiltä kaikkein tavallisimman
keinon, jonka avulla muut säästyvät mainetta turmelevista teoista,
mutta se vapauttaa myöskin hyvän heissä. Niinpä he eivät tunne mitään
estettä heittäytyessään rajattoman avomielisiksi. Heidän ei tarvitse
punnita etukäteen, onko tuo täydellinen antautuminen heille edullinen
taikka ei. He saattavat vapaasti sanoa tai tehdä jotakin pelkästään
jonkun liikutuksen puuskasta, tunteellisen kiintymyksen vaikuttimesta,
tarvitsematta arvioida menettelynsä suhdetta edeltäpäin harkittuihin
suunnitteluihin. He elävät nykyisyyden vapaudessa, sillä heillä ei voi
olla mitään persoonallista tulevaisuutta, joka nykyisyyttä kahlehtisi.
Heitä eivät velvoita myöskään mitkään ihmisten vaativat odotukset,
sillä ihmiset eivät ylimalkaan odotakaan heiltä mitään, eivätkä ole
muodostaneet itselleen pahoista lähimmäisistään mitään kuvaa, joka
voisi sitoa näitä tämän kuvan kanssa sopusointuisiin ja sitä
pönkittäviin tekoihin.

Nämä pahojen ominaisuudet ovat varmasti niitä, jotka ovat kaikille
ystävilleni tunnuksellisia, ajattelinpa heitä miltä elämäni ajalta
tahansa.

Mutta kun menin Sannan luo ja kohta rupesin hänen läheisimmäksi
ystäväkseen, vaikka hän siihen aikaan oli kylässämme niin halveksittu,
etteivät siatkaan, jotka kuonoillaan tonkivat likaisia kylänraitin
reunoja, tuntuneet hänen rinnallaan alempi-arvoisilta, niin
tämän tuttavuutemme alkusyynä ei kyllä ollut mikään vetovoima
pahoihin, vaan luullakseni yksistään se, että minä vain hain jatkoa
hajusaippua-tunnelmalleni, joka ajan pitkään uhkasi hajota uusien
virikkeiden puutteesta. Talon yläkertaan en näet voinut juuri millään
tekosyyllä enää päästä, rakennuspaikallamme eivät mitkään sammalet,
risut, kapulat, ikkunanpielet, enää jaksaneet tyydyttää vähentymättömän
kaipuuni liekkiä, ja lumihan olikin jo peittänyt kaikki nuo muistojeni
lehdot. Mutta Sanna oli elävä lumienkin aikana. Hän oli maailman
ihmisistä ainoa, jolla ehkä saattoi olla halua puhua noista
menneenkesäisistä herraspojista, sillä olihan hän ollut jossakin
ihmeellisessä suhteessa ihailuni esineen vanhempaan veljeen, kauheassa
suhteessa tosin, niinkuin asian _nyt_ ymmärrän, mutta silloin vain
salaperäistä uteliaisuutta ja mielenkiintoa herättävässä.

Että heti kohta kuitenkin erottamattomasti kiinnyin "huonomaineiseen"
Sannaan ja aloin tuntea suurta vetovoimaa häneen, se on kyllä myöskin
totta.

Sanna oli pienikasvuinen, heikkorakenteinen tyttö. Hänen hartiansa
olivat vähän eteenpäin kumarassa, niinkuin joskus keuhkotautisilla.
Jotakin tautisuutta olisi ilmaissut asiantuntijalle myöskin poskipäiden
puna hänen muuten valkean kalpeilla kasvoillaan. Mutta minusta se
silloin näytti hänen eloisan, ihmeellisen herkän sydämensä parhaalta ja
välittömimmältä ilmaisijalta. Se seurasi niitä hänen mielensä
liikutuksia, jotka avasivat minulle hänen sielunsa, ja senvuoksi juuri
tuo puna, jonka joku lääkäri olisi ehkä inhoten tuominnut, oli minusta
hänen kasvojensa melkein pääviehätin, jota ei niistä olisi toki
mitenkään saanut puuttua. Toinen keskimmäisistä ylähampaista oli
poissa. Mutta tuokin vika, joka usein rumentaa ihmistä, antoi minun
nähdäkseni hänen kasvoilleen päinvastoin aivan erikoisen viehätyksen.
En voi milloinkaan unohtaa noiden poskien herttaisesti pyöristyvää
kertautumista hänen hymyillessään, jolloin puuttuvan hampaan aukko tuli
näkyviin, muuttui yhdeksi hänen hymynsä kanssa ja sai senvuoksi itsekin
saman viehättävyyden. Mielenliikutuksen hetkinä hänen silmänsä
kostuivat herkästi, värehtivät ja loistivat niin elävästi, ettei niiden
ja näkymättömän sielun välillä tuntunut olevan mitään eroa.

Sanna asui vihaisen ja ajoittain mielipuolisen äitinsä kanssa
saunassa, joka oli melkein keskellä kylää. Kylpypäivinä he siirsivät
saunassakävijäin tieltä vuoteensa ja muuttivat pienet kapistuksensa
syrjään. Hämärän saunan pikku ikkunan ääressä oli hyvä jutella Sannan
kanssa. Siinä -- ei muualla -- oli kyllin valoa, että saattoi ihailla
Sannan silmäin välkettä ja hänen eloisten kasvojensa kiihkeätä ilmeiden
vaihtelua.

Sanna oli kieltänyt minua tulemasta luokseen. Hän oli koettanut minulle
hellästi selittää -- sikäli kuin luuli minun voivan asioita käsittää --
minkä vuoksi hänen kanssaan seurusteleminen saattoi olla minulle
haitaksi. Kun sittenkin tulin, ei vastaanotto ollut juuri
kohteliaimpia. Sanna kivahti makuultaan pystyyn ja hänen kasvoilleen
ilmestyi punehtunut kiukkuisa häpeä. Kaiketi hän oli sitäpaitsi ihan
äsken riidellyt hullun äitinsä kanssa eivätkä vihat olleet vielä
asettuneet. Raa'asti hän huusi minulle kysyen, mitä asiaa minulla oli
ja uhkaavasti kättänsä kohottaen sanoi moneen kertaan kieltäneensä
ihmisiä tulemasta luokseen. Mutta lyönnin sijasta -- en kertoisi mitä
hän teki, ellei se olisi hänelle niin kuvaavaa -- hän äkkiä kääntyi ja
teki minua kohden takaperoisen kumarruksen.

-- Siinä on sinullekin! Tämmöistä täältä saadaan, huusi hän ja rupesi
kiukusta itkemään.

Meidän kyläisissä oloissamme ei moinen vastaanotto ollut kuitenkaan
lähimainkaan niin kauhea kuin miltä se voi tuntua sivistyneestä
lukijasta. Räikeällä tempullaan Sanna oikeastaan tahtoi sanoa samaa
kuin oli ennen sanonut hellimmällä äänellään, kieltää minua luokseen
tulemasta. Mutta hän tahtoi painostaa nyt lisäksi vielä sitä,
että: "Jos sinä tulet luokseni siinä käsityksessä, että minä olen
mainettani parempi ja säälit minua, niin tuossa on sinulle todistus
päinvastaisesta! Nyt näet itse, laputa siis tiehesi!"

Ja kun hän temppunsa tehtyään rupesi raa'asti kiroilemaan, niin nyt
ymmärrän selvästi, että hänen samalla aikaa itkevässä äänessään --
semmoisena kuin sen nyt vuosikymmenien takaa kuulen -- tuntuu
lapsekkaan viaton, syvä suru siitä, ettei hän voinut lähestymistäni
omistaa.

Mutta silloin en tietenkään sellaista ymmärtänyt. Rupesin haikeasti
itkemään.

Silloin en myöskään ymmärtänyt, miksi Sanna, kun minä kyynelien vuoksi
nostin käteni selkäpuolen silmilleni, heti itkuni huomattuaan ilostui
ja lauhtui, ja koko ajan sitten oli hyvin lähellä minua, niinkuin olisi
milloin tahansa voinut kapsahtaa kaulaani, vaikka sitä ei sentään
ilennyt tehdä.

Hän tahtoi kohta lohduttaa minua, kaivoi saunan pimeästä nurkasta
esille laatikkonsa, avasi sen avaimellansa, veti sieltä punaisia
nauhasia ja muita kapistuksia minun nähtäväkseni, salli käsitellä
jokaista esinettä erikseen, laskeutua polvilleen penkin eteen ja
asetella siihen vieriviereen kaikki: nauhaset, neulaset, irtopalmikot,
otsatukat, soljet, käherryssakset, taskupeilit, ihmeelliset pitsit,
pulloset, voiteet, valokuvat ... sanalla sanoen, edessäni oli pian
kirjava, mieltäni huumaava sarja esineitä, joita jokaista olisin
tahtonut ihailla ja vähintään viikon käsissäni pidellä.

Itse hän sillä aikaa rupesi sukimaan tukkaansa seisten minun takanani.

Muutamat esineet olivat varmasti niitä, jotka olin nähnyt herrasväen
valkoisen pesukaapin pikkuhyllyllä. Minä katsahdin kummastuneena
taakseni, hiuksiaan sukivaan Sannaan, mutta hän vain hymyili minun
kummastukselleni. Äkkiä hän kapaisi käteensä jotakin penkiltä, ja
minusta näytti, että se oli hieno, kaksinkertainen kultaketju. Mutta
sen minulta kätkettyään hän taas veti suunsa nauruun ja alkoi sukia
itseään. "Nyt näet itse, mikä minä olen!" -- tuntui hänen naurava
katseensa sanovan. Todella en voinut käsittää, kuinka Sanna oli nämä
esineet saanut, käymättä talon yläkerrassa, sillä eihän häntä siellä
kärsitty paljon pihallakaan.

Viehätykseni kasvoi kasvamistaan. Eittämätön, minulle tuttu, hurmaava
tuoksu levisi noista Sannan varastamista esineistä, erittäinkin
muutamasta pienestä harjasta, jota senvuoksi pitelin käsissäni ja jonka
aioin häneltä salaa pistää taskuuni.

Varmaan hän kuitenkin huomasi sala-aikeeni, koskapa hänen suunsa oli
aina vain naurussa. Panin harjan muka pois ja rupesin muita esineitä
katsomaan, aikoen vasta pitemmän ajan kuluttua äkkiä siepata sen ja
kätkeä hameeseeni. Kun hetki oli tullut ja minä katsahdin taakseni,
oliko hän varuillaan, unohtui minulta kaikkityyni.

Sillä Sanna seisoi saunan perällä, puolihämärässä, ihanana kuin satujen
prinsessa, takanaan lavan nokinen pimeys. Hänen poskensa olivat
maidonvalkeat, mutta poskien päät hohtivat ruusunpunaisina. Silmäkulmat
kaartuivat kauniina mustina viiruina valkoista otsaa vasten ja
tukansuortuvat lankesivat takaa hänen povelleen kummaltakin puolen
kaulaa. Hartioilleen oli hän heittänyt punaisen vaipan, joka kulki
kainalon alta rinnan yli selän taakse ja tuli toisen olan yli jälleen
rinnoille, mahtavasti roikkuen tupsupäineen polviin asti liikkumattoman
käsivarren päällä. Toisessa kädessä hän leyhytteli ihmeellistä
kukallista viuhkaa, milloin kooten sen, milloin taas levälleen avaten.
Hän ei enää nauranut, vaan katsoi minun ylitseni, ylpeänä ja arvonsa
tuntevana, niinkuin paronitar, joka katseli talon yläkerrasta
huomaamatta pihalla olijoita.

Sannan äidin sanottiin osaavan noitua, mutta Sanna itse ei varmaankaan
ollut mikään noita, ja kuitenkin oli hän osannut muuttua noin ihanaksi!

Minä vapisin ja aloin ojennetuin käsin kulkea häntä kohden,
tunnustellakseni, oliko hän todella siinä, vai oliko edessäni joku
haave. Ja muistan myös, että huuleni värisivät ja olin itkuun
purskahtamaisillani -- ihastuksestako vaiko kauhistuksesta, en tiedä,
ehkä molemmista yht'aikaa.

Silloin hän katsahti minuun, hänen poskensa pyöristyivät ja tuttu
hampaanaukko näyttäytyi huulten alta; hän hymyili. Päästyäni hänen
luokseen alkoi hän äidillisesti hyväillä minua, talutti minut penkille
viereensä tai oikeastaan syliinsä istumaan ja silitellen tukkaani
ylt'ympäriinsä painoi päätäni hellästi rintaansa vasten. Minä ummistin
silmäni ja kuulin hänen sydämensä sykinnän, -- ja rakastin häntä niin
äärettömästi, niin sanomattomasti ... se oli samaa kuin äidin rintaa
vasten painautuessani.

Hän käski minun olla hiljaa ja liikkumatta paikallani, sanoi tahtovansa
laittaa minut yhtä kauniiksi, ja hetken kuluttua minä tunsin -- yhä
pitäessäni silmiäni ummessa, ettei hän huomaisi minun itkeneen --
kuinka hän raapusteli jollakin esineellä silmäkulmiani ja hieroskeli
poskipäitäni, ja vihdoin jollakin sanomattoman hienolla ja
hyvänhajuisella untuvaisella tupsulla pyyhki kasvojani.

Minä avasin silmäni. Hän nauroi ja katseli minua päätänsä kallistellen.
Sitten hän sitoi otsani ympäri punaisen vaatteen, antoi käsiini peilin
ja käski katsomaan.

En uskonut silmiäni. Rupesin jotakin sanomaan ja vasta oman suuni
liikkeistä näin, että se todella olin minä. Minua nauratti ja hirveästi
hävetti katsoa omaa hurmaavan kaunista nauruani, mutta en voinut panna
peiliä käsistäni. Oma kuvani viehätti ja hullaannutti minut.

Nyt alkoi Sanna kertoa, ja liikkeillä ja eleillä näytellä minulle
kaupunkilais-elämäänsä. Vasta silloin saatoin unohtaa peilin, sillä
hänen kertomuksensa viehätti minua vieläkin enemmän. Erittäinkin loihti
hän elävästi esille kuvan katuliikkeestä, kuinka valot loistivat
lyhdyistä ja kauppojen ikkunoista, kuinka kellot soivat ja ajurit
kiitivät toistensa ohitse, kuinka hän itse siellä muiden tyttöjen
kanssa käveli pääkadun suuressa ihmisvilinässä tuntemattomien tuttujen
iskiessä silmää salaiseksi tervehdykseksi.

Minä kuuntelin näitä hänen kertomuksiaan myöhään yöhön, posket hehkuen
ja yhä lisää janoten. Seuraavalla kerralla, kun tiesin, ettei Sannan
äiti ollut kotona, hiivin minä taas sinne, ja Sanna kertoi taas
juttujansa. Lopulta tiesin jo semmoisiakin asioita, joista en ikinä
voisi mitään paperille kirjoittaa. Kaiken sen, mitä meidän kylätytöt
tiesivät kaupungin asioista ja ylimalkaan noista ihmeellisistä
sukupuolten välisistä suhteista, he olivat saaneet tietää Sannalta.
Siitäpä he keskinäisessä ymmärryksessä aina toisilleen hymyilivät,
minun ällistellessä kummastuneena erinäisten ilmiöiden edessä, joita
kylässämme sattui poikien ja tyttöjen kesken. Mutta nyt minäkin tiesin
kaiken ja saatoin hymylläni sen osoittaa.

Sanomattomaksi mieleni jännitykseksi selvisi minulle nyt myöskin
täydelleen tuon herrasväen vanhemman pojan ja Sannan välinen suhde,
vaikka en käsittänytkään vielä, miksi _isä_ oli kehoittanut Kallea tuon
tuttavuuden rakentajaksi. Oliko tämäkin vain sitä isän vihaa kaikkea
herrassäätyä kohtaan? Voiko jokin niin kauhea olla mahdollista, että
isä siis halusi tartuttaa jotakin tuohon poikaan, vieläpä nauroi Kallen
kanssa koko asialle!

Monesti ajattelin itsekseni, että olisikohan isä hennonnut näin tylysti
heitä kohtaan menetellä, jos olisi nähnyt, miten se minun nuorempi
herraspoikani koetti rakentaa metsään vanhan Loviisan sammaltunutta
mökkiä. Ei ikinä olisi!

Näiden kauheain asiain selviämiset ja Sannan terveydentilan
ymmärtäminen eivät sentään vähimmässäkään määrässä heikontaneet suurta
kiintymystäni häneen. Päinvastoin. Hän oli minulle vieläkin rakkaampi.
Hänen kaamea erikoisasemansa muihin kylämme tyttöihin verraten kasvatti
vetovoiman kahta suuremmaksi. -- Ja pian minä ajatuksissani sovitin
kaikki hirvittävät ristiriidat ja rikokset. Ajattelin näin: -- Jos
Sanna vain osaisi tekeytyä tuon vanhemman herraspojan edessä yhtä
hurmaavaksi kuin oli ollut saunassa minun edessäni, niin ei olisi
epäilemistäkään, ettei poika pyytäisi häntä vaimokseen.

Poika puristaa hänet rintaansa vasten ja tuntee silloin saman
loppumattomasti rakkaan olemuksen Sannan sydämessä, jonka minäkin olin
tuntenut painautuessani Sannan rintaa vasten. Mutta joka sen on
kerrankin tuntenut, hän ei erkane milloinkaan Sannasta, yhtä vähän kuin
esimerkiksi minä äitivainajastani. Hän on aina, kaikkina surujen tai
vaikeuksien päivinä, milloin ihmistä itkettää ja milloin yksinäisyys
peloittaa, hakeutuva Sannan läheisyyteen ja painautuva häntä vastaan.
Ja jos Sanna kuolisi, ei hänkään enää voisi elää.




VII.


Erään kerran -- silloin oli jo talvi mennyt ja uusi kevät tullut --
hiivin jälleen Sannan luo. Minun täytyi tehdä se salaa, sillä
äitipuoleni oli ruvennut estelemään Sannan kanssa seurustelemista --
pahojen puheiden vuoksi. Muistan puron olleen silloin niin tulvillaan,
että minun piti sillan yli päästäkseni riisua kengät jaloistani. (En
tiedä miksi mainitsen tämän vähäpätöisen seikan, mutta se on niin
ehdottomasti yhteydessä silloisen asiani kanssa, että esitykseni
tuntuisi minusta perin ontuvalta, jopa vajanaiselta, ellen sitä
mainitsisi). Jätin kenkäni tervaleppäin lokeroisten juurien alle ja
ylitse kahlattuani juoksin avojaloin riihien taitse saunalle.

Mutta Sannapa -- vaikka äitinsä oli poissa ja tilaisuus olisi ollut
mainio -- ei ruvennutkaan tällä kertaa juttelemaan siitä, mitä varten
tiesi minun tulleen. Sensijaan hän aivan odottamatta kysyi, olimmeko me
hyvin köyhiä.

En osannut kohta sanoa. Sillä sellaiseen kysymykseen minun piti ensin
etsiä itselleni vastaus. Olimmeko me köyhiä? Luullakseni vastaus johtuu
siitä, keneen meitä vertasi. Muutamiin kaikkein köyhimpiin verrattuina,
joita tunsin, olimme suorastaan rikkaita, toisiin nähden taas olimme
hyvinkin köyhiä.

Kun minulta ei lähtenyt mitään vastausta, kysyi Sanna, eikö äitipuoleni
usein tuskitellut ja kiroillut sitä, että meitä "kakaroita" oli liian
paljon? Eikö hän ollut tahtonut saada ketään meistä kotoa pois,
johonkin ansiotyöhön, että toimeentulo olisi käynyt helpommaksi?

Oli kyllä. Minun täytyi myöntää, että siitähän äitipuoli melkein
alituiseen pauhasi. Entä isä? kysyi Sanna.

Isäkin.

Tunsin kuinka veri hyökkäsi kasvoihini, kun nämä perheemme suurimmat
salaisuudet näin nyt paljastuivat. -- Isä, milloin häneen semmoinen
puhti tuli -- saattoi kiroilla meidän köyhyyttämme paljon kovemmalla
äänellä kuin äitipuoli konsanaan. Raivopäissään hän oli ajavinaan
meidät kaikki ulos tuvasta, aivankuin olisi ikipäiviksi ahdistanut
meidät kotoa. Mutta me tiesimme kaikki, että tuo oli vain pinnalta päin
sellaista. Oikea isämme, joka oli syvällä hänen lämpimän takkinsa ja
vielä liiviensäkin alla, tai vielä siitäkin syvemmällä hänen
sisässänsä, ei milloinkaan ajatellut tehdä meille mitään sellaista.
Päinvastoin me tiesimme hyvin, että juuri tuosta asiasta hänellä ja
äitipuolella alituiseen syntyi kiivaita kinastuksia, ja minä itse olin
omalta kohdaltani kerran salaa näkemässä kauhean ottelun heidän
välillänsä, -- minun täytyy sanoa -- suoran tappelun, sillä äitipuoli
alkoi lopulta viskellä isää meidän kengillämme ja isä puolestaan nosti
pöydän ilmaan ja paiskasi sen kauhealla pauhulla permantoa vasten.
(Jonka jälkeen pöydän jalkaa ei sen koommin tullut enää milloinkaan
korjatuksi, vaan se jäi ainiaaksi rikkinäiseksi.)

Sannalle en kertonut mitään näistä perheemme salaisuuksista,
sanoinpahan vain, ettei isä laske meistä ketään pois kotoa, vaikka mikä
olisi, enkä puolestani ottanut hänen ehdotustaan edes totisesti
ajatellakseni, sillä niin hullunkuriselta ja mahdottomalta se silloin
minusta tuntui.

Mutta kylästä kotiin palatessani, kun jääsohjuisen puron yli
kahlattuani kivellä istuen villasukilla kuivasin kylmästä kylvystä
hohtavan punaisiksi käyneitä jalkojani, iski minuun mieletön ajatus,
niinkuin iskee haukka korkealta pilvistä mitään pahaa aavistamattoman
varpusen niskaan. Ei se ollut minun ajatukseni, vaan oikeastaan Sannan,
mutta se vain tuli minuun nyt omanani. Tai voisin minä verrata sen
myöskin salamaan, joka leimahtaa ja sammuu yht'aikaa, omin päin, hetkeä
kysymättä. Sydäntäni hiipaisi tainnuttavammin kuin kylän keinussa
juhannuksena, kun keinu kiikahtaa koivunlatvoja korkeammalle, ja lahti
ja siintävät etäisyydet vilahtavat näkyviin. Tämä ajatus oli, että
jospa minä todella joutuisin kaupunkiin ja se minun herraspoikani
kerran näkisi minut sellaisena kuin olin nähnyt itseni saunassa Sannan
peilistä!

Ja sydäntä hiipaisi joka henkäisyllä yhä tainnuttavammin ja ihmeelliset
kuvat alkoivat kohta kulkea mielessä, painuen sinne ikiajoiksi.

Talvi ja kesä, päivä ja yö, kaikki sekaantuivat yhteen, kaupungin
valkoiset lamput paistavat, tornien kultaiset kuvut loistavat
aurinkoina, suuret ja pienet kellot kilajavat, reet suihkaavat ohi,
kaksivaljakot kiitävät siniverkot ojona, -- kaikki mitä Sanna oli
minulle aikain kuluessa kaupungista kertonut, se elää ja henkii nyt.
Ihmisjoukon loppumattomassa vilinässä kulkee minun poikani ympärilleen
katsellen, löytämättä ketä hakee. Mutta kesäisen yön varjostosta,
lehmuskäytävän pimennosta, astumme me nyt Sannan kanssa valkoisten
lamppujen huikaisevaan kirkkauteen. Ja ihmisvirta pysähtyy ihmeissään
ja hän näkee meidät, kun me hiljaa astelemme katse maahan luotuna,
yllämme ihanat viitat, päässämme punainen vaate. Nyt hän katsoo meihin,
katsoo ja lähestyy, minä näen sen ja tunnen, vaikka katseeni on alas
luotuna. Voimatta kääntää silmiään minusta hän katsomistaan katsoo, tuo
sama poika, tyranni, jonka katse ei vahingossakaan kääntynyt minuun
päin kertaakaan koko kesänä, ja jolle vaivainen saha ja puupalikat ja
naulat ja vasarat olivat olleet paljon tärkeämpiä käsiteltäviä, --
jolle tämmöinen ihmislapsi ei ollut sammaltukon veroinen, että olisi
siitä mitään katsoakseen hakenut! Nyt hän katsoo ja tahtoisipa ojentaa
kätensäkin pyytääkseen meitä, että loisimme häneen edes vilauksen
ylpeästä ihanuudestamme. Kärsi nyt sinäkin vuorostasi ja tunne, mitä on
ihmisen puupalikaksi arvostaminen. Katsettamme maasta nostamatta me
tasaisesti lipuen käymme hänen ohitsensa, ja autuuden voimakas virta
valahtaa kaikkiin jäseniini, sillä hän jää huomaamattomaksi
ihmisjoukkoon ja luulee ikuisiksi ajoiksi jäävänsä meistä pois, mutta
minun sykkivä sydämeni tietää, että minä olen kerran kohottava
armonkatseen häntä kohden ja me olemme molemmat ilosta itkevä!

Voi olla aivan käsittämätöntä, miten saatoin uskoa näin mahdottomaan
tulevaisuudenkuvaan, mutta yhtä vähän kuin hetkeäkään epäilin, etteikö
tuo metsien ja maiden takana kuhiseva ihmemaailma, jota Sanna sanoi
kaupungiksi, ollut juuri tämmöinen taikamainen sekoitus talvesta ja
kesästä, yöstä ja päivästä, auringosta ja valkoisista lampuista, reen
alta pyryävästä lumesta ja kukkivista lehmuskäytävistä, yhtä vähän
epäilin sitäkään, ettei unelmieni unelma toteutuisi ja poikani ja minun
kohtalo päättyisi juuri tämmöiseen keskinäiseen nöyrtymyksen ja
ymmärtämyksen autuuteen.

Samalla kotimatkalla minä jo olin moittivinani itseäni, että olin muka
näin suureksi tytöksi elänyt enkä vielä kertaakaan todenteolla tullut
ajatelleeksi sellaista, jota umpivieraat, kuten Sannakin, jo minun
puolestani ajattelivat, että me nimittäin olimme perin, perin köyhiä,
ja että aika oli muka laittautua kaupunkiin työansiolle, pois kotoa
vanhempien taakkana olemasta!

Ja siitä saakka aloin hakea tilaisuutta, miten esittää asian
äitipuolelle niin, ettei hän kohta toimittaisi minua omin päin piiaksi
kauppiaalle tai teurastaja Karlsonille, vaan että minä pääsisin
muuttamaan sinne, minne itse tahdoin, kaupunkiin.

Sanna käsitti kohta, ettei äitipuolelle saanut antaa vähintäkään vihiä
hänen osallisuudestaan tähän asiaan, sillä silloin olisi paikalla ja
suinpäin tehty sopimus viideksi vuodeksi jonkun paikallisen pikkupomon
kanssa, ettei Sanna olisi päässyt viettelemään minua kaupunkiin.

Sanna esitti karkaamista, ja olisi siinä tapauksessa itse tullut mukana
kaupunkiin ja siellä järjestänyt asiani.

Isän tähden en tähän voinut suostua, en edes ottanut ajatellakseni
mitään niin kauheaa kuin isän pettämistä.

Ja niin rupesi koko homma kesän kuluessa jäämään jo mielestä, ja olisi
ehkä jäänyt ainiaaksikin, ellei juuri sinä kesänä olisi maalaiselle
taivaanrannallemme ilmestynyt uusia tulokkaita, entistäkin
ihmeellisempiä, jotka ratkaisivat kohtaloni:

Nimittäin valuri Johansson perheineen ja sukuineen.




VIII.


Sen jälkeen kuin Sanna oli saanut tietää minun haluavan muuttaa
kaupunkiin, tuli meistä erottamattomat ystävykset. Minä tunsin, että
Sanna tahtoo parastani.

Sanna oli ensimmäinen vieras ihminen, jonka tunsin rakastavan minua. Ja
hän rakasti minua niinkuin kuka hyvänsä omainen, esimerkiksi oma
äitivainajani; tahtoi minulle juuri sitä, jota tiesi minun himoitsevan.
Tiesin hyvin, ettei äitivainajani olisi sallinut minun karkaavan kotoa,
ja oikeastaan siksi en suostunutkaan Sannan suunnitteluihin, mutta
sittenkin tunsin, että Sanna tahtoo minulle sitä, mitä luulee minun
parhaakseni. Sanna ei tiennyt toivoa minulle mitään sen parempaa kuin
että olisin onnistunut jättämään äitipuoleni ja saamaan paikan suuressa
tupakkatehtaassa Helsingissä. Hän olisi antanut kaikkensa tämän minun
onneni toteuttamiseksi, eikä olisi omasta puolestaan säikkynyt mitään
uhrauksia. Hän olisi muuttunut itse vaikka siksi sillaksi, joka olisi
minut sinne johtanut, antanut minun tallata itsensä kelvottomaksi,
luovuttanut kaikki tavaransa, oman henkensäkin pannut alttiiksi. En
ollenkaan liioittele. Hän olisi tehnyt sen aivan yhtähyvin kuin mikä
äiti tahansa lapsensa tähden. Oikein hän itki minun puolestani, kun
toin esiin voittamattomia esteitä.

Mutta nämä "voittamattomat esteet" olivat oikeastaan pelkkiä
verukkeita, sillä minua hävetti sanoa hänelle oikea syy, se, että pidin
karkaamista -- pahana. Pahana taas pidin sitä senvuoksi, että tiesin
äitivainajani, hänen, joka luki minulle Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin
Jumalasta, pitäneen kaikkea sellaista pahana. Jos olisin sen Sannalle
ilmaissut, olisi hän varmaan tehnyt tutun kumarruksensa ja lopettanut
koko ystävyytemme ikipäiviksi. Jompikumpi joko Sanna -- ja silloin pois
kaikki hyvän ja pahan erotukset -- taikka isän ja äidin kiltti tyttö --
silloin pois Sanna.

Merkillisintä tässä suhteessamme oli, että tunsin Sannan olevan
oikeammassa, olevan jotenkuten miellyttävämpi. Minä esiinnyin omissa
silmissäni ikäänkuin vaivaisena, raukkamaisena, puolinaisena,
salailevana ja katseeni-maahan-luovana. Jos olisin Sannalle sanonut,
etten enää tahtonutkaan mennä kaupunkiin, olisi hän ehkä ihmetellyt
äkkinäistä haluni muutosta, mutta ei olisi millään tavalla suuttunut
eikä ystävyytemme olisi mitenkään kärsinyt; ehkä olisin vain itse
harvemmin hakenut hänen seuraansa sen jälkeen. Mutta nyt näki Sanna
selvästi, että minua vastustamattomasti veti kaupunkiin sama intohimo,
joka oli hänetkin sinne vienyt. Hän oli aikoinaan todella suoraan ja
rehellisesti karannut, vaikka oli sitten poliisin toimesta palautettu.
Ja jos hän olisi huomannut, että minä vastustin karkaamista ja hain
jotakin kaunista valhetta, jolla olisin lähtöni peittänyt, niin hän
varmaan olisi hylännyt minut. Niin rehellinen oli Sanna. Sentähden
minun täytyi hänen edessään katsella maahan ja keksiä karkaamista muka
mahdottomaksi tekeviä verukkeita.

Eräänä iltapäivänä, kukkeimman kevään aikana, olimme hänen kanssaan
kylän edustalla olevalla kalliolla asiastamme supattelemassa. Hän
makasi maassa, minä istuin kivellä jalkojani heilutellen. Kumpikin
katselimme sinne tänne, metsiä, järven selkiä, kyntömiehiä, mustia
lampaanpapeloita, etsien mitä uutta iloista taas sanoa, että sille
sitten nauraisimme. Armahtakoon, jos semmoisena hetkenä joku onneton
vaeltaja sattui ohitsemme kulkemaan tai vaikka kaukaakin vain
näkyviimme, kyllä me hänet kauniiksi voitelimme eikä pieninkään
hiustupsu hänen päässään meiltä nauramatta jäänyt! Niinkuin liitelevät
haukat etsivät hiiriä, etsivät meidän silmämme uhriansa.

Ja -- sattumat ovat tässä maailmassa monenlaiset. -- Juuri semmoisena
hetkenä alkoi notkosta kallion takaa kohota jokin merkillinen, käyrä
sauvan pää, niinkuin kirkkomme seinään maalatun paimenen sauvassa.
Sitten näkyi töyhtömäinen sulka, suippeneva lierilakki, pyssyn piippu
ja punainen naama, josta käsi pyyhki valkoisella vaatteella hikeä,
sitten ihmeellisen-kuosinen takki tai liivikö lie ollut, viheriäistä
siinä vain oli enimmissä paikoin, ja nousua se teki, kunnes näkyivät
polvihousut ja sukat...

Sanna kohottausi maasta käsiensä varaan ja sanoi harvaan:

-- Mikäs faari sieltä tulee?

Ja kohta jo näistä hänen sanoistaan äidyin nauramaan niin, että täytyi
antaa ruumiin rentona pudota selälleen ja siitä kiertyä maahan. Sannan
kehoituksista huolimatta en kyennyt katsomaan, vaan aina kun vain
uudelleen muistin hänen sanansa, minua kouristi uusi naurunpuuska. Kun
ruumiini hytkytyksistä selviinnyin sen verran, että pääsin istualleni,
kuulin Sannan sanovan hämmästyneenä: -- Tämä on meidän onneksemme! Näin
hänen repivän joitakin kukanlehtiä ja sanelevan tavallisia taikojaan,
jota hän aina teki, kun vain jotakin merkillisempää sattui tapahtumaan.
-- Onneksemme tämä on, onneksemme tämä on, hoki hän ollenkaan enää
katselematta muuanne kuin noituuksiinsa.

Naurulta vihdoin saatuani kohotetuksi päätäni näin, että samanlaisia
ihmeellisiä pöppöjä oli laaksosta ilmestynyt esille kokonainen joukko,
pieniä ja suuria, naisia ja miehiä, kivääreineen ja kaaripyssyineen,
perhoshaaveineen, varjostimineen, -- niin että silmäni tahtoivat
hajaantua paljosta kirjavasta katseltavasta.

Sanna yhä tuijotti lehtiinsä ja hoki, että noista se nyt meille muka
onni lähteekin.

Hän oli tietysti jo heti ensi silmäyksellä oivaltanut, mikä tässä
oikeastaan oli kysymyksessä, -- että tulokkaat olivat uutta,
paikkakunnallemme saapunutta kaupunkilaista herrasväkeä. Näistä oli nyt
Sannan mielestä tietysti puristettava meidän hyödyksemme kaikki
mahdollinen mehu, eikä hän muuta enää voinut ajatella. Kielsi kiven
kovaan enää nauramasta ja osoitti aikovansa nöyrällä käytöksellä ja
viattoman lapsekkaalla ujostelevalla hymyilyllä saavuttaa heti
tulokkaiden parhaan luottamuksen. Hän oikein niiasi vieraille ja
vääntyi tällöin niin hullunkurisen nöyrästi, että minä olin pakahtua
nauruun.

Koetin parhaan kykyni mukaan seurata Sannan esimerkkiä ja näytellä
ujostelevan maalaistytön osaa, saaden osakseni rohkaisevia
olalletaputuksia lihavimman ja mahtavimman naishenkilön puolelta, jonka
punehtuneilta kasvoilta tippui suuria hikipisaroita harvinaisen
voimainponnistuksen johdosta.

Kaikki nämä ihmiset olivat valuri Johanssonin suurta perhettä ja laajaa
sukua.

Ja koska juuri tämä samainen perhe on sittemmin kohtaloihini niin
ratkaisevasti vaikuttanut, sallittakoon minun esittää tämä tuttavuuteni
vähän edeltäpäin.

Valuri Johansson oli alkujaan ollut vain rautaromun kauppias kaupungin
vähimmän huomattavalta kadulta ja etäisimmältä laitaosalta, kunnes
eräässä kesäiseen aikaan pidetyssä huutokaupassa -- sää oli
tilaisuudessa ollut niin kuuma, ettei yksikään huutaja voinut mitään
ajatella eikä tulevaisuuteen eteensä nähdä -- oli päässyt kokonaisen
rappiolle joutuneen konepajan omistajaksi. Muut huutajat olivat
nääntyneet kuumuuteen ja janoon, mutta Johansson sattui olemaan
nousuviinoissa, tarmokkaimmalla päällään. Ja tämä sattuma oli
ratkaissut asian. Hän huusi pajan itsellensä, vähintäkään asiata
edeltäpäin ajattelematta ja kenellekään perheensä jäsenelle
ilmoittamatta.

Perheessä ja koko laajassa suvussa nousi suuri hälinä. Kauppa oli
peruutettava, se oli tehty syyntakeettomassa mielentilassa muka,
kirjoitettiin valituskirjoitukset maaherralle ja kaiken maailman
asianajajat pantiin liikkeelle.

Mutta siinä hälinässä, ja ennenkuin kauppa oli saatu puretuksi,
selvisikin sen tavaton edullisuus. Kauppaa oli pidetty hulluna vain
siksi, että Johansson oli asian takana. Ei oltu otettu lukuun, että
Johanssonin sielunvoimat olivat olleet ylimmillään, vapaina hänen
tavallisesta myöhästyvästä velttoudestaan ja saamattomuudestaan. Nyt
tuli Johansson oikein kunniaansa. Pian oli laaja konepaja käynnissä
ja Johansson luettiin rikkaan porvariston joukkoon, jolle hienot
pankit avasivat ovensa selkoselälleen. Nämä kaikki seikat vaativat
Johansson-paralta aivan tavattomia ponnistuksia, sillä hänen oli uusien
olojen mukaan muuttuminen yhä hienommaksi ja hienommaksi herraksi, ja
koko perhe piti häntä ankarasti silmällä näissä asioissa, jännittäen
vaatimuksensa äärimmilleen. Kaulukset, huivit, mansetit, saappaiden
kiilloitukset, jäykät paidat, alituiset kampaukset ja parturit!

Nyt oli vain yksi ainoa asia ikävä, se, että Johansson lepohetkinä,
milloin tuo raskas ja hänelle luonnoton herruuden näytteleminen saattoi
syystä tai toisesta tulla keskeytetyksi, esimerkiksi jonkun vanhan
tutun seuraan jouduttuaan, kun ei tarvinnut teeskennellä, tuli usein
aivan liikaa ryypänneeksi. Ja silloin kaikki laukesi. Johansson
alkoi pitää perheensä ja sukunsa rikastumista yksin vain omana
ansionaan, tuli kovaääniseksi, laajaliikkeiseksi, ylimalkaiseksi,
ylimieliseksi, lasit-pöydiltä-pyyhkäileväksi, peilit-rikkoilevaksi,
kaduilla-huutelevaksi, järjestysvallan-kanssa-röttelöiväksi ja
maksuissaan peräti tuhlailevaksi.

Vielä ikävämpi seikka oli, että näitä "lepohetkiä", jolloin kaikki
hienous pantiin syrjään, alkoi luonto vaatia yhä tiheämmin uudistumaan,
jopa niinkin, että Johansson saattoi antautua kokonaiseksi viikoksi
vapauteensa, jolloin hän oli tärkeimmissäkin liikeasioissa ehdottomasti
luoksepääsemätön.

Muudan pankki tämän johdosta (ja kaiketi vain koetteeksi) kielsi
Johanssonilta luoton, kun hän pitkän huijauksen jälkeen eräänä
maanantaina nöyränä ja tukka tarkasti suittuna ilmestyi tiskin taakse
asioihinsa jälleen ryhtyäkseen.

Suku piti kokouksen. Jyrkimmät vaativat niiden auttamattomasti yhä
tiheämmin uudistuvien lepohetkien johdosta Johanssonin salaisen
holhouksen alaiseksi. Mutta toiset osoittivat, että silloin oli
luovuttava liikkeen jatkuvasta laajentamisesta, sillä totta puhuen
Johansson se oli, joka yhä edelleenkin teki nousuviinoissaan mitä
loistavimpia ahväärejä. Oli ilmeistä, että viina teki hänestä kokonaan
toisen ihmisen, antoi älyä hänen aivoihinsa, terävyyttä hänen silmiinsä
ja korviinsa, tarmoa hänen jäseniinsä ja rajatonta uskallusta hänen
mieleensä.

Päätettiin seurata lääkärin neuvoa, viinasta ei luovuttu, mutta
lepohetkien liiallista uusiutumista koetettiin estää erikoisella
niinsanotulla maalais- eli luonnonhoidolla, se on, Johanssonille
valmistettiin tilaisuus, juontikauden lähestyessä, tehdä retkiä maalle
luonnon syliin, missä metsästys, uinnit, koskien-partailla-nukkumiset,
auringonkylvyt ehkä karkoittaisivat heräävän juomishalun, milloin sillä
ei katsottu olevan liikkeen kannalta tilapäistä merkitystä.

Kun me Sannan kanssa näimme noiden ihmisten nousevan jyrkännettä ylös,
oli se Johanssonin ja hänen sukunsa ensimmäinen maalaisretki, tehty
ylläolevassa tarkoituksessa.

Johanssonit eivät olleet tätä ennen vielä milloinkaan liikkuneet
kaupunkinsa ulkopuolella, joten heillä ei ollut vähintäkään käsitystä
siitä, millainen maaseutu oikeastaan oli. He tekivät sinne kuin
jonkinlaisen toivioretken viheriäisissä sveitsiläispuvuissa, töyhdöt
lakissa, sauvat kädessä, varustettuina kaikennäköisillä pistimillä
(käärmeiden tappamista varten), pyssyillä (kotkien ja haukkojen
ampumista varten), ansoilla (jänisten ja metsälintujen pyydystämistä
varten), ongenvavoilla (lohien onkimista varten), olipa jollakin
pelastusvyökin olan yli heitettynä, jos ken sattuisi koskeen
putoamaan.

Johansson mieltyi kuitenkin maallaoloon heti ensi päivästä siihen
määrin, ettei häntä olisi aluksi voinut mikään voima palauttaa takaisin
kaupunkiin. Kaikki viinat jäivät kesäkuukausiksi, ja suvun oli kuin
olikin mukautuminen sellaiseen järjestelyyn, että kaupunkiasioita
saivat syrjäiset hoitaa syksyyn saakka, sillä aikaa kuin Johansson
virui järvien hiekkarannoilla, istuskeli ongenvapa kädessä kaislikkojen
reunoilla, nukkui alastomana vilteillänsä kallioiden jäkälillä tai
souteli eskornettia soitellen illantyynillä lahdelmilla kaikuja
kuunnellen.

He asettuivat asumaan siksi kesäksi saman talon yläkertaan, jossa
entinenkin herrasväki oli asunut.

Minä miellytin Johanssonia suuresti. Hän hymyili minulle vetisesti aina
kun satuimme tiellä kohtaamaan, jopa otti kerran keppinsä koukulla
minua kyynärpäästä, leikillä vetäen luokseen.

Mutta Sanna sanoi, että minun oli miellyttäminen rouvaa eikä itse
Johanssonia. Vieläpä, että minun oli kaikin tavoin salaaminen rouvalta
Johanssonin mieltymys ja nipistyshalu, sillä jos rouva sattuisi
näkemään sellaista, menisivät Sannan kaikki suunnittelut myttyyn.

Minun täytyi siis kantaa rouvalle mansikoita täydet tuokkoset,
kokonaisia korillisia sieniä, ja puolukoita niin paljon kuin suinkin
ennätin koota. Siihen meni minun kesäni. Ja lopulta olin Sannan tahdon
mukaisesti muuttunut heidän palvelustytökseen, olin alituiseen heidän
kyökissään astioita pesemässä ja jäin taloon yöksikin, kun kyökkipuuhat
sattuivat kestämään kovin myöhäiseen. Rouva piti aivan luonnollisena,
että hän ottaa minut mukaansa Helsinkiin palveluspiiakseen, eikä
puhunut suunnitteluistaan edes kotonani. Tietysti hänen mielestään
vanhempani eivät saattaneet olla muuta kuin ylen onnelliset sellaisesta
käänteestä, ja hän näytti vain odottavan, milloin äitipuoleni saapuu
taloon häntä kiittämään ja minun puolestani rukoilemaan, että todella
pääsisin heidän armoihinsa.

Äitipuoleni olikin asiasta kovin hyvillään.

Mutta isä ei sinne päinkään.

Tämä asia aiheutti kamalimman perhekohtauksen, mitä koskaan olen
nähnyt. Isä ei kärsinyt puhuttavankaan meidän kotoa-lähtemisestämme, se
oli hänen kipeä kohtansa, haava, johon satuttaminen sai koko miehen
raivoihinsa.

Riita isän ja äitipuoleni välillä oli jo ilmi liekissä, kun avasin
tuvan oven ja heidän huomaamattaan pujahdin sisälle. Isä koetti saada
sanotuksi sitä tavallista myrkkyajatustaan, jota hän aina hoki vihansa
purkautumisen hetkinä: että nimittäin talon isäntä sai pitää
laiskanpulskeita lapsiaan tusinakaupalla kotonaan, syöttää ja juottaa
heitä ja kuoltuansa jakaa heille jokaiselle perintömaan, mutta köyhän
piti ajaa lapsensa maailmalle kaupunkilaisia verikoiria palvelemaan
(nämä olivat hänen säännöllisesti uudistuvia sanojaan). Vihansa
puuskassa hän oli niin hengästynyt, että ainoastaan jokunen tavu pääsi
selvempänä hänen suustaan, kaikki muu jäi katkonaiseksi ja ainoastaan
meille tajuttavaksi, jotka ajatuksen edeltäpäin tiesimme.

Äitipuoli oli tällä kertaa tavallistakin itsepintaisempi. Hän sanoi jo
sopineensa rouvan kanssa ja vievänsä minut nyt kohta taloon. Ja tuli
ottamaan minua kädestä muka viedäkseen.

Silloin isä meni ovelle ja otti sen päältä kirveen.

Meidän tullessamme jo keskelle tupaa hän heittäysi taaksepäin ja
hurjalla kädenliikkeellä sinkautti kirveensä olkansa takaa ojoksi,
äitipuolta kohden tähdäten. -- "Lyö, katala koira!" -- huusi hänelle
äitipuoli askeltakaan hänen tieltään väistymättä. Hän tunsi hyvin isän,
hän tiesi varmasti, ettei isä lyö, vaan katuu viime hetkessä ja antaa
kirveensä vajota maahan, ja sentähden hän uskalsi olla väistymättä,
vieläpä huutaa kirouksia isää vastaan. Ja tietysti isän kirves
vajosikin. Tietysti isä meni häpeissään ulos. Tietysti he vielä samana
iltana sopivat keskenään ja isä meni nukkumaan alapuoliseen vuoteeseen,
missä äitipuoli makasi.

Minun pitää sanoa vielä kerran "tietysti", sillä tietysti minä jouduin
Johanssonien palkolliseksi, niinkuin äitipuoli halusi. Ja sitähän minä
oikeastaan halusinkin, minusta ja Sannastahan koko asia oli lähtenytkin
ja meidän mielihalujemmehan täyttymistä se tarkoitti, mutta sittenkin
tunnustan kauhean asian: minä olisin jossakin syvällä salaa halunnut,
että isä olisi lyönyt, että kirves olisi koko terineen vajonnut
äitipuolen rintaan. Enkä voi vieläkään päästä selvyyteen siitä,
tahdoinko sitä isäni vai itseni vuoksi. Luullakseni olisin isästäni
pitänyt enemmän, jos hän olisi sen tehnyt, -- kauheata sanoa!

Sanna oli riemuissaan. Asiat olivat käyneet juuri niinkuin hän oli
laskenut.

Mutta sanon kaikkien erehdysten välttämiseksi, ettei hän ollut suinkaan
laskenut eikä tarkoittanut, että minä todellakin olisin tullut rouva
Johanssonin piiaksi. Johanssoneilla oli hänen suunnitelmissaan vain
aivan syrjäinen osa, irroittaa minut kotoa ja maalta, niinkuin nyt oli
käynyt. Kun olimme kerran päässeet kaupunkiin, niin siellä Sanna kyllä
aikoi itse ottaa minun kohtaloni käsiinsä. Sillä hän tahtoi tehdä minut
onnelliseksi, ja onnesta taas oli hänellä niinkuin jokaisella ihmisellä
omat erikoiskäsityksensä.




IX.


Isän sopiminen äitipuolen kanssa sen jälkeen kuin hän oli tätä
kirveellä uhannut, selvensi minulle paljon asioita. Minä näin, että
äitipuoli piti isää vallassaan, ja ymmärsin millä keinoin hän sen teki.
Sanna nimitti kaikki nämä asiat oikealla, häikäilemättömällä nimellä,
jota ei voi paperille kirjoittaa. Se hallitsee koko maailmaa, rivoili
hän, ikäänkuin ylpeänä siitä, että mekin hänen kanssaan saatoimme
ruveta hallitsemaan samalla lailla koko maailmaa, jos minä vain
suostuin kaikessa noudattamaan hänen neuvojaan. Johanssonia me jo
hallitsimme, mutta me tulisimme hallitsemaan tuhat kertaa
miellyttävämpiä herroja! Ja hänen kuvatessaan, mitä kaikkea me vielä
tulisimme saavuttamaan tuolla salaperäisesti vetävällä, intohimoja
sytyttävällä voimallamme, minunkin silmäni suurenivat ja poskeni
hohtivat varmaan niinkuin hänenkin.

Johansson piti todellakin huolen, että tuo voimani tunto ei jäänyt vain
mielikuvitteluun, vaan antoi olemassaolostaan elävän todellisuuden
vakuutuksia. Hän tavoitteli minua kaikkialla, missä vain muiden silmä
välttyi. Ja Jos minä olisin häneltä pyytänyt mitä tahansa, hän olisi
kaiken täyttänyt, sillä hän näytti onnelliselta vain jo siitäkin, että
pyysin, saati siitä, että sai tehdä jotakin mielikseni. Hänen vetinen
katseensa ikäänkuin rukoili armoani -- minun, mitättömän tyttösen
armoa! -- Silmänrypistykseni oli hänelle musertava rangaistus ja hymyni
parhain palkinto, -- voiko sitä kukaan uskoa! -- Olinhan minä itse
eniten hämmästynyt, mutta totta se oli, ja sekin on totta, että minä
suuresti viehätyin uudesta voimastani. Tästä ajasta asti tuli suureksi
arvoitukseksi minulle oma ulkomuotoni, jota tutkimalla ja peiliin
katselemalla en mitenkään viisastunut: miksi viehättivät tätä
tämänkesäistä ihmistä kasvoni niin, ettei hän ollenkaan osannut
silmiänsä niistä irroittaa, kun taas joku toiskesäinen ei niihin
kertaakaan katsahtanut, ei vaikka olisin aivan eteen asettunut? Oliko
ulkomuodossani ehkä joku vika, jota Johansson ei ollut huomannut? Ja
saattoikohan Sannan konsteilla mitenkään päästä tuosta virheestä, ettei
se toinenkaan olisi sitä huomannut, vaan yhdellä lailla ihastunut?

Kun kerroin Sannalle syksympänä, mimmoisiksi asiat olivat Johanssonien
keittiössä kehittyneet, ei hän ensin uskonut, vaan luuli minua yhtä
lapsekkaaksi kuin olin alkukesästä ollut. Mutta minä toimitin niin,
että hän sai itse nähdä Johanssonin temput.

Vastoin odotustani ei Sanna ollut asiasta ollenkaan hyvillään.
Päinvastoin hän kovasti huolestui, kun näki, että puheessani oli perää.
Ennen kaupunkiin lähtöämme hän oli hyvin ajatuksissaan, melkeinpä
vihoissaan. Hän tuntui tehneen jonkun päätöksen, josta ei minulle
puhunut. Välistä näytti siltä kuin hän olisi miettinyt suuria muutoksia
suunnitelmiimme, jopa ollut valmis jättämään koko matkamme toiseen
kertaan. Sitä minä jo kovasti pelkäsin.

Mutta ajan tultua näytti lähtömme sittenkin onnistuvan hyvin.

Johanssonit ostivat II luokan junaliput ja kiipesivät kampsuineen ja
lapsineen viheriäiseen vaunuun, minut sijoitettiin punaiseen kolmannen
luokan vaunuun. Sannaa ei näkynyt lähimaillakaan, hän ei ollut tullut
edes asemalle saattamaan, en ollut häntä tavannut koko viimeiseen
vuorokauteen, en kotoa heidän saunastaan enkä kylästä, vaikka minulla
olisi ollut juuri silloin äärettömän paljon kyseltävää ja
neuvoteltavaa. Se oli aivan käsittämätöntä. Junamatkalla olin
ensikertaa elämässäni. Outo kolina ja hirmuinen vilinä ikkunoissa oli
saattaa aivoni sekaisin, kun päässäni jo ennestään olivat kaikki asiat
mullin mallin: tuntematon tulevaisuus, etenevä koti, lähestyvä
kaupungin kummitus. En ollut milloinkaan Sannaa niin kipeästi kaivannut
kuin tällä hetkellä. Olin ypöyksin vieraiden ihmisten seassa,
Johanssonska oli vain pari kertaa ilmestynyt ovessa olevan lasin taa,
hakenut minua silmillään ja huomattuaan minut jälleen kadonnut. Vielä
ihmeellisemmäksi ja sekaisemmaksi kävi päässäni kaikki, kun päivän
pimettyä kaksi pientä valoa sytytettiin kattoon. Lopulta en ymmärtänyt
enää mitään, en muistanut minne minua vietiin, en käsittänyt hurjaa
kolinaa allani, ylläni ja sivuillani, enkä osannut ajatella mitään.

Tämmöisestä kauhun ja sekapäisyyden huumauksesta minut herätti Sanna,
joka äkkiä ilmestyi eteeni kuin jokin pelastava kiinnekohta keskelle
painajaisen pyörryttävää sekamelskaa.

Tietämättä missä oltiin ja mitään ymmärtämättä tai edes ihmettelemättä,
miten Sanna oli ilmestynyt kulkevaan junaan, minä vain ojennetuin käsin
syöksyin hänen syliinsä ja rupesin hillittömästi itkemään.

Sannalla ei ollut aikaa hellyyksiin. Hän otti hyllyltä alas minun
myttyni ja käski seuraamaan perässään.

Me tulimme ulos vaunusta pimeyteen, jossa kolina ja pauhu olivat
hirmuiset. Pidellen hänen hameestaan ja kauhusta ummistaen silmät minä
seurasin häntä huojuvan rautalevyn ylitse toisen vaunun sillakkeelle,
jonne jäimme seisomaan minun voimatta pauhun vuoksi kysyä mitään.

Junan pysähdyttyä Sanna hyppäsi nopeasti maahan ja veti minut mukaansa,
käskien kiiruhtamaan. Näin valaistun aseman ja ihmisten rientävän,
toiset junasta ja toiset junaan. Mutta Sanna saattoi minut syrjään
kellastuneen vaahteran alle, missä oli pimeä. Minä aloin tiedustaa,
olimmeko perillä kaupungissa, mutta hän tuuppasi minua varoittavasti ja
vaati olemaan vaiti.

Sade rapisi hiljaa vaahteran lehdissä. Asemalta päin tuli jotakin
maukasta paistin käryä, joka äkkiä ilahdutti ja lohdutti minua: ehkä
olemmekin jo kaupungissa! Ja leikilläni nipistin Sannan käsivartta.
Mutta hän löi vieläkin käteni pois, kuin olisin häntä häirinnyt, kun
hän vaanien vilkui milloin sinne milloin tänne, ja tuuppi minua
selkänsä taa yhä pimeämpään.

Sitten kuului kimakka vihellys ja minun sanomattomaksi hämmästyksekseni
ihmiset, jotka istuivat junan valaistuissa ikkunoissa, liukuivat pois
junan mukana. Näin selvästi Johanssonistakin vilauksen, kun hän
seisaaltaan puhui jonkun kanssa, ja Johanssonska istui nukkunut Einar
sylissään. Mitä ihmeitä tämä oli, ajattelin levottomana. Mutta Sannalta
ei saanut mitään selitystä.

Junan lähdettyä Sanna huokaisi pois jännityksensä ja heittäysi
iloiseksi. Kyllä me ilman Johanssonnejakin toimeen tullaan, sanoi hän,
otti minua kädestä ja sitä reipastuttavasti heilutellen vei minut
pienen putkan eteen, jossa syötti minulle makeata vehnästä ja juotti
limonaatia.

Hänellä oli ihmeen paljon rahaa, jota hän ei säästellyt, vaan olisi
vaikka maalle viskellyt, kun ei löytänyt mitä ostaa ja minä en enää
jaksanut syödä vehnästä enkä juoda mehuvesiä.

Sitten menimme aseman odotussaliin ja siellä huomasin, että olimme vain
jollakin väliasemalla, sillä kuulin ihmisten ostavan matkalippuja
Helsinkiin.

Kyllä Sanna tietää mitä tekee, ajattelin, ja kysymättä häneltä mitään
jätin turvallisena kaikki huolet hänen haltuunsa. Missä tulisimme
olemaan yötä, kohtako aamusta hän veisi minut tupakkatehtaaseen,
käytäisiinkö ollenkaan enää Johanssonien luona, kirjoitettaisiinko
äitipuolelle? -- ne olivat kaikki Sannan eikä minun asioitani.

Pian tuli uusi juna asemalle ja me nousimme siihen.

-- Me menemme yöksi Lottenin luo ja jos miehet siellä juopottelevat,
niin älä siitä välitä, ei siellä kauan olla, sanoi Sanna ja hyräili
laulua, vaikka vaunu oli täynnä vieraita ihmisiä.

Hänen huoleton vapautensa tarttui minuun. Nyt vasta oli tämä matkustus
minusta hauskaa, hauskaa oli puhua kolinaa ja jyskettä kovemmin,
hauskaa tuntea olevansa samassa matkustamisen hommassa niin monen
vieraan ihmisen kanssa, mutta hauskinta se, että olimme kaikki kuin
vanhoja tuttuja noiden vieraiden kanssa. Yksi tuli aivan viereeni
istumaan ja minä -- vähän Sannaa matkien -- vastasin huolettomalla
naurulla hänen kysymyksiinsä, suotta valehdellen jos jotakin
kotoperästämme, nimistämme ja iästämme, sanoen olevamme päälle 40:n
ikäisiä. Hän puolestaan valehteli olevansa vasta kolmannellatoista,
vaikka oli aika liuhuparta. Toinen veitikka käski Sannan väistyä ja
istuutui väliimme, kumartui minun puoleeni ja kellonvitjojaan
kierrellen alkoi kuiskutella korvaani hölynpölyä, josta en mitään
ymmärtänyt enkä tiennyt mitä vastata. Mutta Sanna, vaikka ei miehen
kuiskutuksesta mitään kuullut, vastasi minun puolestani ylimielisillä
pilkkasanoilla, joiden tarkoitusta en myöskään tajunnut, ja sai kaikki
vaunussa olijat nauramaan.

Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle eksytti Sanna kaikki uudet
tuttavamme meistä. Me odotimme tyhjän vaunun sillakkeella, kunnes
matkustajat olivat melkein kokonaan hälvenneet junan luota. Silloin
Sanna kävi käteeni ja -- niinkuin minusta näytti -- kovin
kiihoittuneena sanoi: -- Tule nyt! -- Hän oli taas niin omissaan, ettei
pannut mitään huomiota tiedusteluihini ja ihastuksen huudahduksiini,
kun me kuljimme pitkin aseman lautaista lattiaa humisevan kaupungin
suurta ovea kohden.

Sydämeni sykki kiivaasti ja minä pitelin turvaa hakien Sannan hameesta.
Hän kielsi minua pelkäämästä ja sanoi, että kohta pääsen ajamaan oikein
hienoilla ajurin vaunuilla, ja käski vain kiiruhtamaan.

Mutta ennenkuin tulimme aseman ovelle, pysähtyi hän äkkiä suuren
valkean lampun alle. Hokien minulle jotakin epäselvää ja katkonaista
hän kääntyi eteeni, poispäin ovista. Lampun huikaisevassa valossa näin
Sannan kasvojen jokaisen piirteen enkä voinut olla huomaamatta, että
hänen huulensa olivat kovasti kalvenneet ja värisivät pystymättä
sanomaan mitään selvää, silmäin levottomina hakiessa ikäänkuin jotakin
pakopaikkaa, niinkuin rotan silmät, joka on joutunut satimeen.

En voinut puolestani huomata mitään vaaran uhkaa, vaikka kuinka
ympärilleni katselin. Matkustajia ei näkynyt enää juuri missään,
suurella ovella vain seisoi kaksi pitkäkasvuista miestä, jotka
näyttivät odottavan, että mekin jo menisimme, sulkeakseen oven.

-- Älä sano huomanneesi minulla mitään käsilaukkua, muista! -- sanoi
Sanna ankarasti rypistäen silmäkulmiaan ja uhkaavasti puristaen
käsivarttani. Samassa hän äkkiä muutti koko sävynsä, alkoi
vallattomasti tuuppia minua ja nauraa ääneensä aivan tavallisille
sanoilleen, joissa minun käsittääkseni ei ollut mitään järkeä eikä
naurun aihetta. Minusta näytti kuin hän olisi tahtonut, että nuo kaksi
pitkää miestä tuolla ovella olisivat hänen iloisuutensa huomanneet.

Ja aivan oikein, ne näyttivät olevankin hänen tuttujaan.

Meidän lähestyessämme nuo herrat tulivat meitä vastaan yhtyen
seuraamme.

Toinen kulki Sannan kanssa edellä ja toinen alkoi jutella minun
kanssani, hidastuttaen askeleitaan niin, etten voinut enää pysyä Sannan
kintereillä, kuten pelkoni olisi vaatinut, vaan jäimme heistä jälkeen.

Herra tuntui minusta ystävälliseltä ja pian osasin olla ujostelematta.

Hän kyseli minulta kaikenlaista vähäpätöistä, tiedusteli nimeäni,
tuttavuuttani Sannan kanssa, kotiolojamme, matkamme vaiheita.

Minä en lopulta osannut enää kuunnellakaan häntä, kun koko huomioni oli
kääntynyt ympärilläni oleviin ihmeellisiin näkyihin, ja hänen täytyi
tuon tuostakin vetäistä minua hihasta, etten pysähtyisi paikoilleni.

Rankkasateesta huolimatta näin kohta, että kaikki oli kaupungissa juuri
niinkuin Sanna oli minulle useasti kertonut: ajurit ja jalankävijät
sateenvarjoineen tulivat sikin sokin ohitsemme ja vastaamme,
ihmeelliset, hevosetta kulkevat kojeet ja huikaisevasti valaistut
pitkät vaunut liukuivat editsemme kimeästi kelloa soitellen tai
peloittavasti mörähdellen.

Me kävelimme ensin pitkin vieriviereen ladottuja pyöreitä pikkukiviä,
mutta pahimmasta vaunujen ja ihmisten sekamelskasta selviydyttyämme
pääsimme väljemmälle käytävälle, joka oli niin tasaisen sileä, etten
ollut vielä milloinkaan niin sileällä astellut, ja siinä minun rintaani
hipaisi hurja riemun repäisy, sillä olihan tämä unelmieni unelman
toteutumista! Näillä samoilla sileillä käytävillä oli ehkä minunkin
poikani jalka astellut, ja vaikka hän olikin vielä ties missä tuon
melun, loppumattoman ihmisvirran ja huikean korkeiden kivirakennusten
keskellä, hän oli ainakin lähellä, aivan, aivan lähellä! Minusta oli
kaikkityyni hauskaa tällä hetkellä, ja erittäinkin riemastutti
katsella, kuinka Sanna kulki edellämme tuttunsa kanssa ja kuinka he
molemmat kuvastuivat käytävän sadevesiin loistavien lyhtylamppujen
valossa.

Me kuljimme pitkät matkat korkeiden rakennusten keskellä aina vain
uusille valaistuille kaduille, kunnes näin Sannan ja hänen toverinsa
poikkeavan muutaman kivimuurin ovesta sisään. Kohdalle tultua mekin
menimme samasta ovesta ja aloimme nousta kaikuvia kivirappusia myöten
aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Siellä tuli eteemme niin monia ovia ja
sokkeloita, että kadotin Sannan kokonaan näkyvistäni. Minne hän
seuralaisineen oikeastaan katosi, en voinut ymmärtää, mutta en saanut
häntä enää ollenkaan nähdä, vaikka olisin kuinka pyytänyt.

Minulta kysyttiin, halusinko syödä, mutta minulla ei ollut nälkä
vehnästen ja limonaatin vuoksi, joita Sanna oli tarjonnut.

Uninen mies avasi lukitun pienen oven monen samanlaisen keskeltä ja
käski minun mennä sinne nukkumaan. Ja lukitsi minut sinne.

Se huone se vasta pieni oli! Ja pilkkosen pimeä!

Mutta minuun oli tullut sellainen väsymys, että ajatukseni kokonaan
sekaantuivat heti, päästyäni pitkälleni kovalle ylävuoteelle. Kuulinhan
minä alavuoteesta jotakin kuorsaamista ja tunsin pahaa viinan löyhkää,
mutta ei mikään voinut estää minua vaipumasta sikeään uneen.
Rauhattomaksi en ollenkaan ymmärtänyt tilaani tuntea, sillä otaksuin,
että kaikki oli näin järjestetty Sannan toimesta ja tahdosta. Olimme
kaiketi "Lottenin luona", niinkuin Sanna oli sanonut, ja olihan hän
kieltänyt juopuneita pelkäämästä.

Aamulla herättyäni kurkistin alavuoteeseen. Kuorsaaja ei ollutkaan
mikään mies, vaan vaimoihminen, varmaankin Lotten itse. Hän nukkui yhä
yhtä sikeästi.

Tuossa kahdeksan aikaan minut saatettiin pienten ovien ohitse
huoneeseen, jossa olivat molemmat eiliset herrat ja lisäksi yksi, joka
kirjoitteli pienen pöydän ääressä ja toinen, joka istui suuremman
pöydän takana. Mutta Sannaa ei nytkään näkynyt missään. Sen sijaan näin
hämmästyksekseni Johanssonin astuvan sisään heti minun jälkeeni. Hän
oli hyvin punainen ja näytti kovin kiihoittuneelta.

Minulta kyseltiin taas nimeäni, syntymävuottani ja -päivääni, samoin
vanhempaini nimiä ja vuosipäiviä. Sitten se isomman pöydän ääressä
istuva herra kysyi yhtä tarkasti kaikki Sannan asiat, mitä vain tiesin.
Kerroin, milloin Sanna oli tullut junaan ja että hän oli tahtonut
hankkia minulle paikan tupakkatehtaasta, kerroinpa limonaatista ja
vehnäsistäkin.

Herrat naurahtivat. He näyttivät minusta hyvin suopeilta ja
pilapuheisiin taipuvaisilta, joten minäkin uskalsin vastatessani
naurahdella.

Aivan kuin sivumennen he sitten vielä kysäsivät, oliko Sanna
maksaessaan limonaadin ja vehnäset ottanut rahoja kukkarosta vai
käsilaukusta.

Minä vastasin: -- Käsilaukusta. Muistin sen hyvin, koska olin pannut
merkille tuon laukun, jota en ollut milloinkaan ennen Sannalla nähnyt,
ja vielä, koska minusta näytti, että Sanna oli uuteen junaan
astuessamme antanut sen pudota käsistään ja vihaisesti riuhtaissut
minua tulemaan, kun minä pysähdyin katsomaan mitä oli pudonnut.

Vasta kun herrat kysyivät, oliko käsilaukku ollut Sannalla jo hänen
tavatessaan minut edellisessä junassa, muistin äkkiä Sannan kiellon ja
hätkähdin. Ilmi elävänä olivat muistissani hänen kalvenneet,
värähtelevät huulensa seistessämme aseman lampun alla.

Katsahdin ympärilleni, ikkunoihin, seiniin, kiihoittuneeseen
Johanssoniin, ovella seisoviin eilisiin miehiin, ison pöydän ääressä
istuvaan herraan, joka kynä suussa vaijeten odotti vastaustani, ja
kamala aavistus syöksähti mieleeni: minä olin kuulustelussa! Tuo mies
odottaa vastaustani saadakseen Sannan todistetuksi syypääksi
varkauteen! Ja minä onneton olin jo ilmaissut Sannan, syössyt hänet
turmioon!

Veri tulvahti kasvoihini. Minun täytyi, täytyi pelastaa Sanna, pelastaa
millä hinnalla tahansa! -- Olihan se hänellä, sanoin, mutta kun hän ei
löytänyt sen omistajaa, heitti hän sen käsistään; näin sen itse, sillä
juuri astuessamme junaan hän sen heitti pois.

-- Där har vi det! -- sanoi kuulustelijani ottaen kynän suustaan ja
ruveten kirjoittamaan. Ja kaikki naurahtivat tyytyväisinä, niinkuin
olisivat juuri minun sanojeni kautta tarkoituksensa saavuttaneet.

Johanssonille annettiin lupa viedä minut pois ja käskettiin --
ruotsiksi, jota minun ei luultu ymmärtävän -- vakavasti nuhdella ja
ojentaa minua, etten vastaisuudessa tekisi itseäni syypääksi varkaiden
kanssa seurustelemiseen.

Me tulimme Johanssonin kanssa suurelle torille. Vastapäätä oli korkea
kirkko kivisten portaiden päällä ja sen tapuleista soi korviahuumaava
kellojen pauhu. Ihmiset kapusivat kiviportaita ylös yksitellen ja
parvittain. Tämä näky on jäänyt mieleeni niinkuin jostakin unesta,
sillä silloin en osannut nähdä mitään silmilläni enkä tehdä mitään
havaintoja.

Melkein mahdotonta on sanoin kuvata, mitä sielussani tapahtui.

Johanssonin suu kävi koko ajan, mutta en erottanut hänen puheestaan
mitään, osaksi kellojen hälinän ja osaksi omien ajatusteni tähden.

-- Missä Sanna on? -- kysyin vihdoin.

-- Sanna viedään huomenna vankilaan, oli hänen vastauksensa; muuta en
kuullut enkä kuunnellutkaan.

Ensi ajatukseni oli livahtaa Johanssonin vierestä karkuun, juosta
takaisin sinne, mistä olimme lähteneet, ja rukoilla herroja, että
päästäisivät Sannan pois; mutta kun käännyin taakseni, olivat kaikki
kadut ja risteykset sekaisin silmissäni kyyneleiden vuoksi, joita en
voinut estää vuotamasta, enkä tiennyt, minne olisi ollut mentävä.

Johansson kielsi itkemästä. Hän otti oikein toruakseen minua. Enkö minä
ymmärtänyt, sanoi hän, että Sanna oli varas, paha ihminen, jota ei
tarvinnut surra? Hyvä olisi, sanoi hän, ettei Sannaa enää milloinkaan
päästettäisi vankilasta.

Ja kun minä itkin vain sitäkin katkerammin, sanoi Johansson, että oli
suuri synti itkeä varasta ja että minun pitäisi hävetä ihmisten edessä.

Minä kuivasinkin kyyneleeni esiliinaan, mutta vain voidakseni
vihdoinkin nähdä, mihin suuntaan olisi juostava.

Kauempaa näkyi rykelmä kelloja helisteleviä vaunuja ja paljon ihmisiä
niiden ympärillä. Sinne asti ehdittyämme päätin käyttää väen vilinää
hyväkseni ja pujottautua näkyvistä. Panin mennessämme talot ja
risteykset tarkasti mieleeni, että olisi kaikki selvänä, kun perille
päästyä lähden juoksemaan.

Päätin selittää herroille, että Sanna oli maailman paras ihminen, ja
tämän väitteen todistukseksi ilmaista heille sen, mikä minulle
itsellenikin juuri nyt vasta täydelleen selvisi; Sanna oli hankkinut
rahat _minun_ tähteni, etten joutuisi Johanssonin kynsiin. Tahdoin
kertoa heille, mitä Johansson minulle teki, salaamatta mitään, ja pidin
varmana, että he saatuaan tietää sen ymmärtävät Sannan menettelyn ja
päästävät hänet irti. Tahdoin myös ilmoittaa, etten mitään rahoja
tarvinnut ja että käsilaukku voidaan palauttaa sille, jolta se oli
otettu ja jolle myöskin olin valmis asian oikean laidan selittämään,
kunhan vain saan tietää kuka se on. -- Sanna raukka, Sanna raukka, minä
ajattelin, ja juuri lähestyessämme määräpaikkaa kyyneleet taas
tulvahtivat silmiini, etten nähnyt eteeni mitään. Varmaan en olisi
voinut suurempaa kauhua ja repivämpää tuskaa tuntea, vaikka oma äitini
olisi minulta temmattu ja vankilaan teljetty. Ja niinkuin äkkiä
äidittömäksi joutunut lapsi ei voi nähdä mitään elämisen
mahdollisuutta, ellei saa äitiänsä takaisin, en minäkään tuntenut
mitään muuta mahdollisuutta koko olevaisuuden tai suorastaan oman
hengittämiseni jatkamiseen, kuin suinpäin rientää Sannan läheisyyteen,
puhkaista väliltämme kaikki muurit tai sitten itse menehtyä.

Missä määrin suureen tuskaani vaikutti osaltaan myöskin se tieto, että
ilman Sannaa ei koko tällä kohtalokkaalla kaupunkimatkallani ollut
mitään merkitystä, koska minä ilman häntä en milloinkaan tule löytämään
sitä poikaani, jota kaikki ajatukseni tarkoittivat, en voi varmasti
päätellä. En luule sillä hetkellä mitään sellaista ajatelleeni, vaan
yhtä vähän kuin rakkaus äitiin johtuu siitä, onnistuuko hän
toteuttamaan mitä pitää parhaana vai tuottaako hän minulle vaikkapa
suoran turmion yrittämällä palvella minua, yhtä vähän rakkauteni
Sannaankaan johtui hänen onnistumisestaan. Ja minun hurja yritykseni
palata takaisin kauheaan yökortteeriin tavoittaakseni siellä Sannan
vaikkapa seinäin läpi, oli kokonaan tämän sokean, vastustamattoman
rakkauden aiheuttama: minä rakastin häntä ilman mitään aineellista
vaikutinta, niinkuin tosirakkaudessa onkin, ja olisin arvelematta
mennyt hänen tähtensä vaikka tuleen.

Kyynelistä huolimatta antauduin toivottomaan yritykseen, katujen
risteykseen päästyämme jäin Johanssonista syrjään ja väentungosta
hyväkseni käyttäen tempauduin hänestä erilleni. Ei ollut aikaa katsella
suuntia. Juoksin minne sattui ja pian huomasinkin olevani aivan uudella
kadulla, jota myöten emme olleet tulleet.

-- Missä, missä ... kyselin vastaantulevilta, mutta en osannutkaan
nimittää paikkaa, jota hain. Toiset naurahtelivat, toiset kääntyivät
taakseen katsomaan, mutta vain hetkiseksi, sitten jatkaakseen kiireistä
käyntiänsä, minusta välittämättä. Muutamille taisin jotakin selittää,
mutta asiani kuultuaan he muuttuivat huolestuneen näköisiksi, niinkuin
pyydettäissä liikaa vaivautumista, ja hekin jättivät minut. Kivestä
olivat kaikki ihmiset täällä! Eivätkö he välittäneet siitä, että
ihminen, samanlainen kuin hekin, oli joutunut niin kauheaan
onnettomuuteen, vai enkö minä osannut selittää!

Yksi ainoa vanha vaimoihminen, jolla oli suuri vihanneskori kainalossa,
kallisti korvansa minun rukouksilleni. Hän erotti minut ympärilleni
kerääntyneestä väkijoukosta.

-- Tule pois tyttö minun kanssani, taidat olla ensikertaa kaupungissa,
älä itke, mennään meille, niin kerrot asiasi.

Näin puhellen hän lykkäili minua edellänsä ja me aloimme kulkea
kapeampaa katua pitkin, joka kohosi jyrkkänä rinteenä. Siinä
mennessämme kerroin hänelle niinkuin vain nyyhkytyksiltäni osasin asian
alusta loppuun, mutta mitä hän sanoi lohdutuksekseni, oli minusta hyvin
vähän lohdullista, sillä tuskin ollenkaan saatoin sitä käsittää, ja
vain hänen oma varmuutensa herätti minussa luottamusta. Hän selitti
minulle, ettei poliisikamarista ollut toivoakaan saada ketään pois,
puhui kansan verenimijöistä ja ennusti aikaa, jolloin loppuu jokin yö,
sanoi hän, (arvatenkin hän lienee puhunut "köyhälistön sorronyöstä",
vaikka tätä lausepartta en silloin ymmärtänyt). Jokin toivonkipinä
minussa kuitenkin välähti, kuten sanoin, hänen puheensa innon ja
varmuuden vuoksi.

Mutta juuri kun olimme poikenneet portista pienelle, korkeiden
kivimuurien ympäröimälle pihalle ja olimme astumassa -- kuten minusta
näytti -- alas kellariin vieville rappusille, joiden yläpuolelle
valkoiselle seinälle oli maalattu musta käsi ja kirjoitettu:
"Talonmies", juuri siinä käänteessä tavoitti Johansson minut, tempaisi
kädestäni ja alkoi raastaa kadulle.

Saattajani nousi kiivaasti vastustamaan, pui Johanssonille nyrkkiä,
jopa kiivastuksissaan kiroilikin, taas jotakin ennustellen, mutta
mitään apua ei ollut.

Näin minä jouduin kuin jouduinkin Johanssonien perheeseen
palvelustytöksi.

Mutta Sanna, jonka minä sittemmin vielä näin, ei ollut enää luonani.
Luulin hänet iäksi kadottaneeni. Se oli elämäni ensimmäinen syvä haava,
joka ei ole milloinkaan voinut aivan arvettomaksi parantua.




X.


Elämäni Johanssonien luona alkoi siis minulle hyvin synkissä merkeissä.
Kuinka olinkaan kuvitellut kaupunkia loistavaksi, kullan kiiltäväksi ja
hopean heliseväksi, nyt en välittänyt siitä ollenkaan. Inhoittavaa oli
korvissani se pauhu, joka alati kuului keittiöön, vihamielistä oli
minulle kaikki, ihmiset, kadut, kivimuurit, laivat, torikauppiaat,
joita jokapäivä näin matamin kanssa ostoksilla käydessämme, ajurit,
vaunut, kellon kilinät ja autojen mörähdykset. Sanomaton koti-ikävä
painoi mieltäni niin voimakkaasti, että ajatukset olivat mennä sekaisin
ja minua halutti viskautua jonnekin pois koko elämästä. Yksin
äitipuoltakin oli ikävä ja hän tuntui minusta enkelimäisen hyvältä.
Muistin hänestä yhä useampia perin lempeitä piirteitä, ystävällisiä
sanoja, alttiita tekoja, ja itkin, etten ollut ajoissa ymmärtänyt
osoittaa hänelle parempaa vastarakkautta, vaan olin aina vihannut häntä
ja selittänyt kaikki hänen tekonsa pahimmalta puolelta. Entäpä veljet
ja sisaret, jotka ehkä juuri tälläkin hetkellä kulkivat tuvan ovesta,
juoksivat purolle tai syöttivät karitsoja! Ja isä sitten! Nähdä hänen
lähestyvän kotituvan kuistia, seisahtuvan siihen mietteissään,
itsekseen hymyilevän, syljeskelevän, -- tulla hänen luokseen, painautua
häntä vastaan, hänen tuttua liiviänsä vastaan, nähdä kuinka hän
kysyvästi katsahtaa, heräten ajatuksistaan: -- Mikäs sinun nyt on,
tyttöseni? -- ja sanoo jotakin hyvää, kohta taas vaipuakseen omiin
ajatuksiinsa. Voi isä, isä, enkö milloinkaan saa sinua enää nähdä!

Johanssonien kodissa tuntui minusta kaikki kolealta ja valottomalta, ja
elämä ilman Sannaa oli minusta suorastaan sietämätöntä. Ei niin, että
Johansson olisi päässyt täällä erikoisemmin minua ahdistamaan,
päinvastoin olin täällä paremmassa suojassa kuin siellä maalla heidän
keittiössään, sillä täällä olin alituisesti rouvan vaanivien silmien
alaisena ja Johansson salasi hirmuisen tarkasti kaikki sellaiset
pyyteensä. He oleskelivat päivisin suuressa, keittiön viereisessä
huoneessa, joka oli sekä ruokailuhuoneena että lastenkamarina. Muita
lukuisia sisähuoneita ei käytetty juuri ollenkaan muulloin kuin
vieraiden aikana. Siellä oli aina paksulta tomua ja kostean ummehtunut,
kolea pimeys. Kun siellä piti tomuttaa vieraita odotettaessa, en voinut
noissa huoneissa viipyä hetkeäkään kauemmin kuin pakko vaati. Niiden
ummehtunut haju oli minulle vain ikäväni tunnuksellinen herättäjä.

Aloin kuitenkin epäillä, että Johanssonska oli huomannut miehensä
aiheettomat hymyilyt ja vetiset katseet, koskapa rupesi minulle kovin
häijyksi. Ei puhunut minulle halkaistua sanaa enempää kuin minkä
töissäni tylysti käski tai kielsi. Hän ilmestyi joka aamu keittiöön
ankarana ja punakasvoisena, sytytti pienen lampun, kuumensi sen lasissa
tukkasakset ja poltteli itselleen kierot kiharat otsaan ja niskaan.
Tätä tehdessään hän ikäänkuin alkavan päivän valmistukseksi sätti ja
haukkui minua ja muita palvelustyttöjä ties kuinka kaukaisista
synneistä, viikkoja ennen särkyneistä astioista ja jos joistakin
mitättömyyksistä. Hänelle näytti olevan aivan välttämätöntä löytää
jotakin haukkumisen aihetta ennenkuin määräsi kullekin päivän tehtävät.
Meidän piti tuntea, että nämä tehtävät oli määrätty meille
rangaistukseksi pahoista teoistamme, muuten hän ei luullut meidän
voivan mitään työtä suorittaa. Minä kuvittelin tietysti, että kaikki
tämä loppumaton kiukku tarkoitti oikeastaan yksin vain minua, vaikka se
suuntautuikin näin ylimalkaisena kaikkiin, ja koti-ikäväni kasvoi
kasvamistaan.

Mutta eräänä päivänä keittäjätär, joka oli palvellut heillä lähemmäs
vuoden, sanoi tuskastuneena, ettei hän puolestaan ollut vielä
milloinkaan nähnyt ilkeämpää ihmistä kuin Johanssonska oli, ja nimitti
häntä yhteenmenoon mitä rumimmilla nimillä, kuten: ryökäle, keitetty
rapu, väkäleuka, sika, ja sitäkin sopimattomammilla.

Ja niistä hänen sanoistaan kääntyi huomioni todenteolla Johanssonskaan,
-- lieneekö senkin vaikuttanut minun omituinen kiintymykseni
"pahoihin", en tiedä. Jos minulle joku sanoi: -- Tuo ihminen on paha,
oli se samaa kuin jos minulta olisi kielletty avaamasta sitä kirjan
lehteä, jonka takana oli kuva. Mitä pahempi ihminen, sitä uteliaammaksi
hän minut saattoi. (Ja omituista sanoa, saattaa vieläkin).

Aloin seurata häntä päästäkseni perille, millainen hän oli omillensa
siellä sisähuoneissa. Tirkistelinpä usein avaimenreijästäkin nähdäkseni
heidän keskinäistä elämäänsä. Mutta ei sieltäkään päin koskaan
ainoatakaan naurahdusta kuulunut, aina vain samaa pahaa tuulta,
kärtyisyyttä ja torumista.

Pian sain paremmankin tilaisuuden tutustua heidän elämäänsä kuin mitä
avaimenreijästä saattoi nähdä.

Minut olisi varmaan piankin ajettu pois Johanssonien palveluksesta,
sillä enpä suinkaan kyennyt voittamaan rouvan vastenmielisyyttä
tekemällä itseni ylen tarpeelliseksi keittiöhommissa. Mutta minä tulin
Johanssoneille tarpeelliseksi aivan toisella alalla.

Minut muutettiin lastenkamariin kampsuineni ja vuoteineni. Tehtäväkseni
tuli kahden nuorimman hoitaminen. Ja pian tämän jälkeen kehittyivät
asiat niin, että myöskin koulussa käyvät pojat joutuivat kasvateikseni.

Johanssonin lapset olivat armottoman kovapäisiä lukuasioissa. Enpä
kotikylän kansakoulussa muista ainoatakaan niin peräti lahjatonta
oppilasta. Muutoin he kyllä saattoivat olla aika reiluja poikia,
parhaita kiven linkoojia, taitavimpia nappipelissä, rohkeita
tappeluissa, mutta kohta kun tuli kysymys lukemisesta, kun vain joku
kirja avattiin heidän eteensä, muuttui heidän toimekas näkönsä
kokonaan: silmät alkoivat muljottaa suurina ja tyhminä, nenä tohisi ja
saamattomina huulet erkanivat toisistaan, kaikki oli pysähtynyt,
ajatuksenjuoksu seisahtunut kokonaan.

Kuunnellessani heidän läksynlukujaan minä pelkkien kansakoulutietojeni
mukaan usein sain selvittää heille kirjain pulmallisia kohtia ja
moniehtoisen päätöslaskun ongelmia. Kun he eivät selityksistäni mitään
ymmärtäneet, laskin minä laskut heille paperille, jopa joskus kirjoitin
puhtaaksi vihkoihinkin.

Siten tuli oloni heidän alituisena apurinaan pian välttämättömäksi, ja
minä olin ainoa koko talossa, joka vastasin heidän luokalta pääsystään,
kun he ensin olivat toinen kaksi ja toinen kolme vuotta istuneet
samalla luokalla. Olisipa jokukaan minun maalaisista pikku tovereistani
saanut lueskella niin hauskoja koulukirjoja kuin näillä pojilla oli,
nähdä sellaisia karttoja, sellaisia lintujen kuvia, kertomuskirjoja,
historioita, -- mitä olisikaan heistä tullut, he kun olivat olleet
minua paljon viisaampia ja älykkäämpiä, mutta jääneet kaikkea oppia
vaille! Sitä minä monta kertaa ihmettelin päntätessäni päätöslaskuja
kollojeni päihin. Mutta keittäjä sanoi tähän vain, että rahalla saa ja
hevosella pääsee, -- jonka ihmeellisen ajatelman minä ymmärsin vasta
vuosien kuluttua todeksi.

Minun kansakoulutietoni olivat pian käyneet riittämättömiksi ja niin
oli tullut välttämättömäksi omin päin tutkia heidän monia
koulukirjojansa voidakseni edelleen heitä luvuissa auttaa ja luokalta
pääsystä vastata. Tässä tarkoituksessa minun annettiin käyttää paljon
aikaa valmistuakseni heidän läksyjensä kuulustelemiseen, (oikeastaan ja
kaikessa salaisuudessa vain itse lukeakseni omasta mielihalustani, mikä
oli minusta kovin hauskaa, ja sehän se olikin alkuaihe minun vastaiseen
"sivistykseeni"). Mutta minun pitikin puhua nyt Johanssonskasta eikä
itsestäni. No niin.

Lastenkamariin muutettuani minä pian pääsin perille aivan
odottamattomista puolista Johanssonien elämässä.

He tappelivat keskenään. Usein ja verisesti.

Kuulin noita julmia temmellyksiä ohuen lautaseinän takaa. Lapset olivat
niihin niin tottuneet, että jos kovimman rytäkän aikana heräsivätkin,
niin tekivät sen vain sitä makeammin jälleen nukkuakseen. Eivätkä heitä
myöskään seuraavan päivän sinelmät ja kuhmut papan ja mamman kasvoissa
sen enempää hämmästyttäneet.

Toista oli minun laitani. Minun unestani ei tahtonut tulla koko yönä
mitään. Ja Johanssonit itse saattoivat jo uudelleen kuorsata, mutta
minä en voinut päästä kiihtyneistä ajatuksistani. Koko tuo suhde
muistutti minulle selvästi isän ja äitipuolen suhdetta ja sai tekemään
muitakin vertauksia, jotka kovin läheltä ja syvältä koskivat omaa
elämääni.

Olin huomannut, että Johansson ei milloinkaan katsonut Johanssonskaan,
ei, vaikka tällä olisi ollut millaisia koristeita yllänsä. Söi vain
sanaakaan sanomatta, vastasi lyhyesti, jos ollenkaan ja läksi pian
asioillensa. Minun oli kovin surku Johanssonskaa, sillä hän oli
rakastunut tuohon mieheen ja katseli häntä alinomaa -- niinkuin minä
olin katsellut poikaani, juuri samalla murheella ja ihastuksella,
itkulla ja ihailulla.

Mutta miten heidän välillään sitten saattoi syntyä tappelu, se oli
minulle peräti käsittämätöntä.

Johanssonin palattua kotiin keskiyön jälkeen tai aamun koitteessa
tuntui heidän puolellaan ensin kaikki olevan sulaa sovintoa ja
supatusta.

Sitten alkoi kuulua Johanssonin kuorsahduksia Johanssonskan jatkaessa
armasteluansa, sitten Johanssonin vihaisia ärjähdyksiä, jopa
kirouksiakin. Äkkiä läiskähti korvapuusti, sitten toinen, kolmas, ja
Johanssonskan itku muuttui toraiseksi kahinaksi, jossa hänen tutut,
mehevät haukkumasanansa yhä kovaäänisempinä seurasivat heti jokaisen
läiskähdyksen jälkeen, ikäänkuin kilpaillen näiden kanssa
voimaperäisyyden kunniasta. Vihdoin muuttui kaikki yhdeksi
sekamelskaksi ja karjunnaksi, läiskinäksi, jytinäksi, viskelyksi,
särkyvien huonekalujen ryskeeksi.

Lapset alkoivat liikkua vuoteissaan, huokaillen ja unissaan raapien
itseään. Mutta minä olin täysin valveilla ja vaikka joka kerta päätin
olla välittämättä heidän tappelustaan, niin aina kuitenkin vapisin ja
itkin, ja olin valmis juoksemaan Johanssonskan avuksi.

Kun kaikki oli jälleen hiljaista, vietin loppuyöni yhä kiihtyvissä
ajatuksissa, tehden edelleen vertauksia itseni ja Johanssonskan
välillä. Kysyin itseltäni, voisinko minäkin noin suuttua pojalleni,
kirota ja koettaa raivoissani murskata hänet. Ja hämmästyksekseni
kiihdyin todella ajatuksissani jonkunlaiseen koston vimmaan.

Saatoin tuntea itseni sydänjuuriani myöten loukatuksi: minä kannan
hänelle lautoja, minä rakennan hänelle mökin, minä sijoitan sammalet
hänen herkimmän vaistonsa mukaisesti, olen valmis palvelemaan häntä
millä ikinä hän vain tahtoo, mutta hän -- vaikka käyttää minun apuani
-- ei katsahda kertaakaan silmiini, hän ei tunnusta minua ihmiseksi, ei
näe minua, ei ajattele minua, minä olen hänelle puukapula! Ja
ajatuksissani lennän hänen niskaansa, isken kostoksi kynteni hänen
lihaansa, revin ja raatelen häntä. Kohta on hänestä vain muodoton kasa
jäljellä. Mutta minä revin häntä yhä edelleen, minä hävitän hänet
tyyten, enkä lakkaa ennenkuin olen päässyt viimeisenkin, perimmäisen
sydämensäikeen perille, ennenkuin olen saanut käsiini hänen olentonsa
syvimmän ytimen ja repinyt sen kappaleiksi, hieronut kokonaan
olemattomaksi, hävittänyt pienintä hitusta myöten.

Seuraavana päivänä Johanssonska tavallisesti itki salaa, missä vain
muiden näkemättä saattoi. Yksikseen jouduttuaan hän istahti väsyneenä
tuolille, kallisti päänsä ja itki haikeasti. Joskus hän itkunsa ohella
suoritteli sangen merkillisiä temppuja. Hän istui peilinsä ääreen ja
koetteli koristeita päähänsä, nosteli otsalleen vanhentuneita
päähineitään, asetteli tukkaansa erilaisille jakauksille, mutta lopulta
aina kaikki raukesi, kädet vaipuivat alas, koristeet vierähtivät syliin
ja hän jatkoi hiljaista itkuaan. Kalpea kuutamokauneus ei todellakaan
ollut Johanssonskan olennon ominaisuuksia. Ei. Hänen lihavia,
punaisiksi tulehtuneita kasvojaan katsellessa johtuivat mieleen
pikemmin kuumennetulla hellalla rätisevät rasvat. Ja ne hunnut, joita
hän koetteli päähänsä sovitella, tekivät hänen kasvonsa naurettaviksi,
senhän hän varmaan itsekin peilistä huomasi.

Kerran meni tappelu niin pitkälle, että naapurihuoneiston asukkaat
alkoivat pelätä ja noutivat kadulta kolme passipoliisia.

Omituinen kysymys vaivasi minua senjälkeen pitkät ajat, enkä tiedä,
onko se oikeastaan vieläkään lakannut minua vaivaamasta. Minä rakastin
poikaani hellittämättä, hänen kuvansa ei milloinkaan mennyt mielestäni,
hänen kasvojensa muisto viehätti ajatuksiani päivä päivältä yhä
voimakkaammin. Mutta miten on selitettävä, että niin peräti hyvin
ymmärsin Johanssonskan, jopa olin hänen puolellaan, ja että itsekin
ajatuksissani saatoin repiä palasiksi saman rakastetun kuvan? Eivätkö
viha ja rakkaus olekaan toistensa vastakohtia?

"Köksä", joka suuresti halveksi Johanssonskaa, ei ollenkaan ottanut
uskoakseen, että tämä olisi milloinkaan osannut itkeä. Johanssonska ei
ollut hänen silmissään mennyt kahtia niinkuin minun, vaan oli yksi ja
sama tuima, haukkuvainen, aina toraileva ja milloinkaan hymyilemätön
"piru". -- "Katsos sitä vain, kuinka se taas hienostelee" -- hän sanoi,
kun Johanssonska ilmestyi keittiöön ja huomenta sanomatta komensi
kahvit tulelle. Köksän silmissä välähteli sellainen vihan tuli, että
hän puolestaan olisi varmaan repinyt kappaleiksi Johanssonskan, ellei
olisi pelännyt poliisien sekaantuvan asiaan.

Keittäjätär ei pitänyt Johanssoneja ollenkaan minään herrasväkenä,
joita hän ylimalkaan suuresti ihaili. Ei hänen puheistaan tahtonut
loppua tulla, kun hän pääsi kertoilemaan, missä kaikissa paikoissa hän
oli palvellut ja miten hän oli alkaen vähemmän hienoista kohonnut yhä
hienompiin ja rikkaampiin. "Ei ne kaikkein hienoimmat piikainsa kanssa
mitään puhu, emännöitsijä saa toimittaa asiat". Mutta oikeastaan hän
piti kaikkein hienoimpina niitä, jotka eivät ollenkaan katsoneetkaan
piikoihinsa, eivät tienneet näiden nimiä eivätkä milloinkaan käyneet
keittiössä. Semmoisessakin paikassa, ihanteittensa ihanteessa, hän oli
kerran palvellut. Tunsin punastuvani, kun hän siitä kertoi, sillä
varmaan se "minun herrasväkeni" oli juuri sellaista, joka ei koskaan
katsahtanutkaan piikaansa.

Kolmesti minut ajettiin pois Johanssonien luota aivan mitättömien
syiden vuoksi, sillä oikea syy oli rouvan epäluulo ja mustasukkaisuus.
Ja kolmesti minut haettiin jälleen takaisin poikien armottoman
kovapäisyyden vuoksi, kun he minutta eivät voineet oppia mitään.

Keittäjätär oli sosialisti, ja häneltä minä ensi kerran sainkin tietää,
mitä tuo kummallinen sana merkitsi. (Ensi kerran kuulin koko sanan sen
vaimoihmisen suusta, joka oli lähtenyt minua viemään asuntoonsa pois
Johanssonin kynsistä.) Mutta hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää,
että oma isäni oli kova sosialisti, jonka keittäjätär sanoi hyvin
tuntevansa ja joka oli usein pitänyt kiivaita puheita työväentalolla.
Hän vei minut kerran sinne ja nuori sydämeni paisui ylpeydestä, kun
ajattelin, että noiden seinien sisällä oli julkisesti puhunut se
henkilö, jonka sylissä minä olin istunut ja jonka rintaa vasten minulla
oli oikeus hellästi painautua. Itse aate ei minulle silloin vielä
keittäjättärenkään puheista selvinnyt, vaikka mielelläni uskoinkin
hänen vakuutuksiaan, että kerran me työkansa luomme alemmuuden ikeen
niskoiltamme; sehän oli samaa mitä tuo toinenkin oli sanonut. --
Armahda silloin Johanssonskaa, kun se aika tulee, että "köksä" pääsee
häneen käsiksi, ajattelin minä toisinaan kylläkin vahingonilolla, kun
en muuta kostontapaa löytänyt. Samaa teki keittäjätär itsekin: hän
kätki kaikki Johanssonskan mehevät haukkumasanat johonkin epämääräiseen
tulevaisuuteen, johon varmasti uskoi, ja vain senvuoksi saattoikin olla
suoraan lentämättä emäntänsä niskaan ja häntä kuoliaaksi mukiloimatta,
sillä niin hän häntä vihasi. Hän saattoi olla Johanssonskalle
vastaamatta vain siksi, että hänellä oli tuo tulevaisuuden loukku,
johon hän pujahti kostonhetkeä odottamaan. Mutta minä näin, että
Johanssonska puolestaan piti keittäjättärensä suurimpana ansiona juuri
hänen kykyänsä olla vastaamatta, jopa uhkasi ajaa minut pois, kun en
malttanut olla hiljaa.

Kun minut neljännen kerran sanottiin palveluksestani irti, olin siihen
kuitenkin kokonaan itse syypää.

Se asia kävi tällä tavalla.




XI.


Eräänä iltana, kun olin jo makuulla, minut herätettiin, käskettiin
nopeasti pukeutua ja lähetettiin Yliopiston apteekkiin lääkärin
määräämiä rohtoja hakemaan. Johanssonskan nuorin lapsi oli sairastunut.

Juuri ennen määräpaikkaa, Mikon ja Esplanaadinkatujen kulmauksessa joku
riuhtaisi minua kädestä, pyöräytti ympäri ja Sannan ääni sanoi
vallattomasti huutaen: -- Siinäkö sinä olet, senkin saatana!

Hän oli oudon hillitön, kovaääninen, sanoissaan ylimalkainen ja
epäselvä. Olen myöhemmin ymmärtänyt hänen olleen juovuksissa, mutta
silloin en ehtinyt hänen käytöstänsä ihmetellä, sillä se mitä hän
sanoi, vavahdutti koko olentoani, pysäytti sydämeni lyönnit ja
tyrmistytti kaikki ajatukseni.

Minun poikani oli jossakin lähelläni, jossakin tuolla Sannan pään ja
käden viitteissä. -- Missä, missä? kysyin minä ja kaikki sekautui
aivoissani.

Sanna alkoi viedä minua Esplanaadin teatterinpuoleisia pensaikkoja
kohden, joiden pimennoissa olevilla penkeillä olimme Sannan kanssa
kerran istuneet hänen tuttaviensa merisotilaiden seurassa.

Kivimuurit kaatuivat eteeni mullin mallin ja katu tanssi omien
lyhtyjensä yläpuolella.

Enhän minä ollut onnistunut näkemään poikaani kolmeen vuoteen muuta
kuin yhden ainoan kerran hyvin kaukaa, ja vasta juuri vähää ennen tätä
tapausta, josta nyt kerron. Olin vihdoinkin saanut selville missä hän
asui ja missä koulussa kävi, ja Johanssonskan lähetettyä minut asialle
asetuin vahtiin. Suurien, pitkien poikien parvessa hän tuli kouluansa
kohden. Heillä oli kaikilla päät yhdessä ja jotakin kirjaa he
keskenänsä katselivat ja lukivat. Minä tunsin omani, vaikka olin kolmen
talonvälin päässä heistä. Hän oli kasvanut, mutta sama, sama hän oli,
ja sama oli sydämeni hurja ihastus, sama myös sen katkera haavoitus
siitä, ettei hän nähnyt minua eikä olisi katsonut, vaikka olisi
nähnytkin.

Sanna oli kertonut hänen olevan viimeisillä luokilla ja tulevan
piakkoin ylioppilaaksi. Mutta kun Sannan mielestä juuri tämä asia
saattoi antaa minulle joitakin toiveita, en silloin vielä itse
puolestani voinut ymmärtää muuta kuin että tuo ylioppilaaksi tuleminen
päinvastoin oli tekevä viimeisenkin toivonkipinän sulaksi
mahdottomuudeksi, ja koetin siis suunnata kaiken kekseliäisyyteni
siihen, että olisin päässyt johonkin vaikkapa etäiseenkin yhteyteen
hänen kanssaan hänen vielä koululaisena ollessaan. Kaikki yritykseni
olivat kolmivuotisten ponnistusten jälkeen vieneet vain siihen
tulokseen, että olin hänet hetken verran kaukaa nähnyt.

Mutta nyt sanoi Sanna: -- Tuossa, tuossa!

Ja ennenkuin ehdin aavistaakaan, survaisi hän minut voimakkaasti takaa
työntäen puistikon valaistulta hiekkakäytävältä syrjään lehdikön
pimentoon, itse jatkaen matkaansa.

Jotkin kädet tarttuivat minuun ja vetivät minut penkille istumaan. Joku
alkoi puhua minulle järjettömiä sanoja, koettaen pimeästä huolimatta
nähdä kasvojani ja painautuen yhä lähemmäksi minua kuulla vastausta.

Mutta minä jähmetyin.

Ja vaikka näin, että ne olivat todella _hänen_ silmänsä, jotka tiukasti
hakivat katsettani, -- vaikka tunsin hänen lämpimän hengityksensä, --
vaikka hänen kätensä kosketti minua ja hänen kultaiset kellonvitjansa
valahtivat minun kädelleni, -- vaikka hän ei puhunut laudoista eikä
sammalista, vaan kiihkeästi kuiskasi korvaani järjettömän hulluja
sanoja minusta, ja vaikka tunsin, että kaikki mikä minussa oli kelpasi
hänelle, minä en lämminnyt, vaan pysyin tunteettomana kuin kuollut
kivi, jota kauniit huulet suutelevat. Tai miksi vertaan itseäni kiveen?
Minä olin kuolluttakin kuolleempi. Kivessä on kiveä, mutta minä olin
tyhjä, peräti tyhjä. Ja irrallisena ajatus yksin liikkui tämän kuolleen
tyhjyyden ylitse: -- Kas tuota kirjavata liiviä, onkohan se sitä, mitä
sanotaan sametiksi? Ja kellonvitjat, ovatkohan ne kultaa? Ja vieläköhän
ne käyttävät samaa saippuata, koska tuoksu on juuri sama kuin
silloinkin? Ei vähimmässäkään määrässä hänen kätensä kosketus, ei hänen
hengityksensä eikä järjetön puheensa liikuttaneet minua, vaan kohta,
kun muistin apteekin, kavahdin ylös, hyvilläni siitä, että sain syyn
jättää hänet ja päästä tuskallisesta ujoudesta.

Ja minut valloitti kokonaan vain kauhu siitä, että olin kadottanut
käsistäni lääkärinmääräyksen, joka olisi ollut apteekkiin vietävä.

Johanssonska olisi rikokseni sovitukseksi ensin vain muitta mutkitta
antanut minulle -- selkään. Mutta Johansson ei sallinut sitä, vaan
torjui väkisin Johanssonskan hyökkäyksen ja työnsi minut selkänsä
taakse. Tästä sukeutui heidän välillensä riita. Johanssonskan
mustasukkaisuus heräsi ja hän sätti minua mitä kamalimmilla
nimityksillä, aikomatta kuitenkaan haavoittaa niillä muita kuin
Johanssonia. Näin riita paisui tappeluksi, joka oli verisimpiä mitä
olen saanut todistaa. Silloin lapsetkin itkivät.

Ja he itkivät vieläkin haikeammin, kun minä sitten läksin. Johanssonska
oli tällä kertaa luja eikä peruuttanut sanaansa.

Minä puolestani en tuona ajankohtana pannut mihinkään tällaiseen mitään
huomiota. Minä kuljin kuin unissani, missä vain oli kysymys
jokapäiväisen elämän tehtävistä, tapauksista ja kohtaloista.
Erottivatpa ne minut vaikka kohta apteekista tultuani ja vaikkapa
olisivat ajaneet minut yöksi kadulle, tuskin olisin siitäkään mitään
osannut välittää. Nyt kuljin unissani Johanssonien huoneissa ja
keittiössä vielä kaksi viikkoa, voimatta avata silmiäni millekään
todelliselle. Mikäli olin valveillani, olin kokonaan muualla.

Sillä jos joku luulee, että olin todella noin vain unohtanut sen, mitä
oli tapahtunut Esplanaadin puistikossa, hän suuresti erehtyy.

Niin tosin itsekin ensin luulin, ja juoksin apteekkiin aivankuin ei
minulle olisi mitään merkillistä tapahtunut. Mutta jo silloin lienen
ollut sekaisin päästäni, sillä eihän minulla ollut lappua, jolla olisin
saanut rohdot. He lienevät luulleet minua hulluksi. En muistanut
asiaani, en saanut sanaakaan suustani, en ymmärtänyt mikä minulle oli
tullut.

Sitten kotona Johanssonin ja Johanssonskan tappelun aikana minä
katselin tuota temmellystä niinkuin jotakin kaukaista, toisarvoista,
minuun kuulumatonta, ja aivoni askartelivat tietämättäni vain niiden
rajaviivain tavoittamisessa, joiden avulla olisin saattanut määritellä
äskeisen elämykseni. Jos suuri vuori putoaisi ihmisen silmien eteen, ei
hän voisi ymmärtää mitä on tapahtunut, ennenkuin olisi etääntynyt
vuoresta näkemän päähän, ja niin en minäkään voinut tajuta suurta
elämystäni ennenkuin olin ajassa siitä tarpeeksi etäällä.

Ensi hetkenä luulin, ettei ollut tapahtunut mitään. Mutta kohta se
alkoi. Alkoi selvitä, ettei suurempaa olisi voinut tapahtua, ja että
olin päästänyt käsistäni juuri sen, mitä olin aina tavoitellut.

Enkö minä ollutkin ollut juuri niissä lehmuskäytäväin pimennoissa,
joista siellä maalla Sannan kertomusten vaikutuksesta uneksin? Eikö
ympärilläni ollut musiikkia ja ihmisvirran hurmausta? Enkö kuullut
suurten ja pienten kellojen kilajavan, eivätkö valkoiset lamput
häikäisseet katsettani? Eikö minun poikani ollut vihdoinkin katsonut
minuun -- juuri niinkuin unelmissani, katsonut, jopa ojentanut
kättänsäkin pyytääkseen minua? Kohtalo itse oli pienintä erikoisuutta
myöten toteuttanut unelmani, mutta minä hullu tyttö en ollutkaan
ymmärtänyt omaa onneani, en ollutkaan kohottanut viimeistä
armonkatsettani häntä kohden, että olisimme yhdessä sitten ilosta
itkeneet!

Sanna ei sanonut hänen ollenkaan tienneen, kuka minä olin, mutta sitä
en minä toki osannut uskoa. Olihan silloin lehväin alla kyllä hyvin
pimeää, mutta minä näin sittenkin hänen katseensa; ihminen ei voi
tutummin toiseen katsoa. Minä näin erehtymättömän selvästi, että
hänessä oli herännyt se, mikä minussa oli elänyt valveilla pitkien
vuosien kuluessa. Sitähän minä silloin ihmettelinkin, siitähän
riemuitsinkin, vaikka jokin hölmömäinen, käsittämätön tyrmistys oli
kaiken ymmärrykseni halvauksella lyönyt. Hän oli tuntenut minut, hän
rakasti minua ja pyysi vain, että minäkin olisin tuntenut ja
rakastanut. Mutta minä mieletön houkka olin työntänyt hänet luotani,
jättänyt niinkuin minkäkin halveksittavan mitättömyyden!

-- Voiko kukaan ihminen selittää, kuinka joku saattaa menetellä niin
peräti vastoin omaa parastansa! ajattelin sitten yöt päivät
lakkaamatta. -- Vai tahtooko jokin yliolento meidän kustannuksellamme
makeasti naurahtaa, koskapa johdattaa minut unelmieni toivotuille
laitumille, vieläpä osoittaa juuri sen puun, jonka hedelmiä tavoitin,
mutta heti kun ojennan käteni, on se vain merkkinä, että kaiken pitää
edestäni kadota, että minä myöhästyin, olin tyhmä, naurettava, ja että
sain tuntea pohjattoman syvästi syyllisyyden omaan onnettomuuteeni.
Suurempaa vääryyttä ei minun mielestäni kohtalo olisi yhdellekään
ihmiselle voinut tehdä, ja jos minulla olisi silloin vielä ollut tapana
kääntyä elämän suurissa murroskohdissa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin
Jumalan puoleen, olisin ainakin tämän pettymyksen johdosta varmaan
luopunut uskostani, ikipäiviksi jättänyt Hänet ja hänen enkelinsä.
(Myöhemmin taas on juuri tämän tapauksen ymmärtäminen säilyttänyt
uskoni enkeleihin).

Ei minulla ollut tähän aikaan mitään tilaa jumalille. Niinkuin oman
äitini ruvetessa rankaisemisen asemasta hellästi palmikoimaan tukkaani
en enää mitään Jumalaa kaivannut, niin nyt tämän uuden lemmen palossa
nekin sydämen lokerot, jotka lienevät erikoisemmin jumalille varatut,
olivat täynnänsä, runsaudella kyllästetyt ja hylkäsivät luotaan kaikki
lisäkkeet.

Sinä aikana en ajatellut, en toivonut, en halunnut mitään muuta kuin
vain saada vielä kerran elämässäni tavata hänet, uudistaa saman
kohtauksemme. En voinut ajatella myöskään muuta kohtauksemme paikkaa
kuin juuri samaa puistikkoa, samaa penkkiä, enkä muuta vuorokauden
aikaa kuin samanlaista yötä. Monet hyvät palveluspaikat minä kadotin,
kun herrasväet havaitsivat minut yöjuoksijaksi. Mutta illan tultua, kun
katulyhdyt syttyivät, ei mikään järkisyy riittänyt voittamaan
sanomatonta kaihoani. Ajattelin: -- Nyt, nyt hän kulkee siellä ja etsii
minua, enkä voinut sellaista ajatusta kestää; minun täytyi, täytyi
juosta kadulle, luvalla tai luvatta, se oli minusta yhdentekevää, tuli
mitä tuli.

Sanna odotti minua melkein aina portilla. Hän suojeli minua. Se
merkitsee: -- Hänellä oli aina käsillä joku mieshenkilö, jonka seurassa
saatoimme pimeän aikana vapaasti kulkea Espiksellä poliisin huomiosta
välittämättä. Hän ei ollenkaan uskonut minun vaikuttimiani, että muka
olisin vain tuosta yhdestä välittänyt ja senvuoksi joka ilta tullut
ulos. Hän luuli minun alkavan mieltyä katuelämään, ja -- niin rappiolla
kuin hän ulkonaisesti katsoen olikin (hän joi paljon ja oli usein
hurjan rivo vankilansa jälkeen) -- tuli sen johdosta minun tähteni
synkäksi joskus kaikkein hurjimpienkin mielijohteittensa keskellä,
pysähtyi ja käski minun mennä kotiin tai muuttaa takaisin maalle. Mutta
minä en todellakaan välittänyt kenestäkään muusta. Mahdollista on, että
minulla joskus oli hauskaa olla mukana tuossa kirjavassa, vaiheikkaassa
elämässä, niinkuin on hauska lukea jännittävää kirjaa tai olla mukana
odottamattomissa, alati vaihtuvissa tilanteissa, mutta tunteeni
hylkäsivät kaikki miesten lähentelemiset. Mahdollista on myöskin, että
matkiessani Sannaa matkin myöskin hänen ujostelematonta ylimielisen
rohkeata suhdettansa niihin herroihin, joiden seuraan jouduimme, mutta
kahdenkeskiset kuhertelut olivat minulle mahdottomia. Ja ne olivat
mahdottomia juuri siksi, että ne muistuttivat mieleeni oman poikani.

Yhden ainoan kerran olin ehkä vähän enemmän kuin vain huvitettu eräästä
herrasta, -- en tiedä, oliko hän koululainen vaiko ylioppilas. Hän
sanoi tuntevansa minun omani. Tuskinpa meille olisi muuten
puheenainetta syntynytkään, sillä hän oli mahdottoman ujo, vaikka oli
olevinaan suuri viettelijä. Ensin hän otti minusta kiinni niinkuin
pyydystäjä saaliistaan, rohkeasti ja varmasti, suurta tottuneisuutta
kaiketi tavoitellen. Mutta kun jouduimme kahden samalle penkille, ei
hän tietänytkään mitä sanoa. Vielä vaikeampi näytti hänen olevan tehdä
jotakin ratkaisevaa lähentelemisen tarkoituksessa, kuten tarttua
käteeni tai siirtyä vieremmäksi, vaikka hänen yrityksensä siihen
suuntaan olivat minulle erehtymättömän selvät. Heti kun kysymykseni ja
hänen vastauksensa saattoivat meidät asiallisen puhelun alalle, olivat
koko hänen rohkeutensa ja tottuneisuutensa kuitit. Mitä hänellä,
hienolla herralla, oli ujosteltavaa pienen torpantytön edessä, en
tiedä, mutta joka kerta, kun hän yritti, sanoin jotakin asiallista, ja
hän oli lyöty. Minulla on pienestä pitäen ollut tavattoman hyvä
matkimisen taito ja minä osasin sanoa hänelle herrasväen tapaan
rauhallisen säyseällä, hyvällä äänellä, niinkuin silloisen
palveluspaikkani saksalainen neiti puhui veljellensä, ja vaikutus oli
aina yhtä pettämätön. Me tapasimme toisemme seuraavanakin iltana ja
sitten seuraavana. Hän rohkeni vihdoin kysyä missä minä asuin. Silloin
vastasin niinkuin olin Sannan kuullut tekevän, rivosti naurahtaen, että
tulkaa katsomaan. Hän sävähti punaiseksi, alkoi hengittää kovasti,
taisi aikoa tarttua käteeni, mutta koko ylimielisyys kilpistyi taas kun
minä otin toisen äänen, ja koko matkalla hän ei saanut sanaakaan
suustansa, sanoi vain kiltisti hyvästit, kun saavuimme asunnolleni.
Seuraavan kerran tavatessamme hän oli juovuksissa ja valtoinaan
heittäytyi minua ottamaan, mutta minä katosin tantereelta ja hän meni
Sannan kanssa. Tämä ensimmäinen tuttavuuteni ylhäisten kanssa, joita
erityisten seikkain vuoksi niin ihannoitsin, näytti minulle, että hekin
olivat samanlaisia ihmisiä kuin me alhaiset. Ja minulla oli nyt
ikäänkuin kaksi tietä edessäni. Teki mieli Sannan tavalla nauraa ja
ivata heitä, koko sitä hienostunutta herrasoloa, jolta Espis päivällä
näytti, ja pitää varsinaisena elämänä vain yöelämää, jolloin
ylimielisyytemme kukoisti ja totuus paljastui. Ja kuka tietää miten
minun olisi käynyt, ellen olisi ollut Sannaa ja monia muita kaltaisiani
onnellisemmassa tilassa. Ehkä minäkin olisin Sannan tavalla ruvennut
pitämään katuelämästä, alkanut maalata kasvojani ja käyttänyt
tilaisuuksia juopotellakseni, ellei ajatuksiani ja tunteitani olisi
niin ehdottomasti sitonut alituisesti mielessä oleva poikani kuva. Mikä
onni se sentään minulle erityisesti oli ja miten olen sen ansainnut
kaikkien muiden rinnalla, jotka suistuvat kuiluun varmasti niinkuin
uppoaa veden pinnalla kävijä. Mikä mahdoton hullutus kuvitella
uudistuvaa kohtausta, uskoa hänen rakkauteensa, ihannoida suhdettamme,
ajatella liittomme ikuisuutta, eihän hullumpaa voi ajatella, -- ja
kuitenkin, vain tämä mahdoton harha-ajatus se pelastikin minut,
ihmevoimalla kainaloista kannattaen ja kävellyttäen syvyyksien ylitse,
joihin tuhannet kaltaiseni olivat minua ennen uponneet ja yhä uppoavat!
Se oli todella yhtä suuri ihme kuin veden pinnalla käveleminen.




XII.


Vihdoinkin! Vihdoinkin!

Tutulta keittäjältä sain kuulla, että he etsivät sisäkköä. Hän oli
suositellut minua paronittarelle joka käski tulla heti näyttäytymään.

Sydämeni olisi voinut pakahtua pelkästä ajatuksestakin, että astuisin
heidän huoneisiinsa, mutta nyt se äkkiä, odottamatta, oli kuin olikin
todellisuutta.

Tulin kynnykselle, joka tuntui minusta elämäni ratkaisevimmalta, joka
oli sen taipaleen kahtia katkaisija, kynnykselle, josta askeleet veivät
suoraan heidän huoneisiinsa!

Suoraan heidän huoneisiinsa, -- se on helposti kirjoitettu, mutta
voinenko sanoin kuvata, mitä se minulle merkitsi! Astua samoille
lattialaudoille, hengittää samaa ilmaa, kosketella samoja esineitä kuin
hän, jota vuosikausien kuluessa on kaihonnut näkevänsä, mutta joka on
yhä kaukaisemmaksi saavuttamattomuudeksi muuttunut.

Sydän tyypertyi, unelma oli vaihtunut todellisuudeksi liian äkkiä. Taas
minä tunsin saman tyhmän tyhjyyden kuin ensi kohtauksessamme
Esplanaadin puistikossa. Keittiö kuin keittiö, sama hella, samat
astiat, sama höyry ja rasva, sama tippuva vesijohto ja märät
rievut, halkolaatikko, jommoiset olin nähnyt kaikissa muissakin
palveluspaikoissani. Ei mitään tässä ollut erikoista eikä mitenkään
minussa elänyt se ratkaisevan tapahtuman tuntumus, jota sydämeni oli
odottanut portaita noustessani, porras portaalta yhä rajummin sykkien.
Todellisuuden äkkinäinen aukeneminen eteeni täytti mieleni sensijaan
kauhistuksella: -- Mitä minä oikeastaan olin tekemässä? Mitä minä
odotin? Mitä ihmeitä oli nyt eteeni tulossa? Olinko hullu, kun olin
itseni moiseen asemaan saattanut?!

En todella vieläkään saata olla häpeämättä esittäessäni tätä
muistelmieni kohtaa lukijan nähtäväksi. En ole osannut hävetä mitään
niinkuin tätä ensimmäistä äkkinäistä pulpahdustani paronittaren
keittiöön. Mutta tosiasia on, että vasta juuri siinä kynnyksellä, kun
näin keittiön ja tunsin hellan ääressä punehtuneen tuttavani keittäjän,
minulle läimähtivät nuo kysymykset eteeni.

Paronitar tuli itse minua katsomaan.

Tervehdykseeni vastasi hän päännyökkäyksellä. Hän ei näyttänyt tuntevan
minua, vaikka olin siellä maalla useastikin tuonut hänelle marjoja.

Totta on, että minä olin siitä asti paljon kasvanut ja ehkä
ulkonäöltäni muuttunut, mutta tämä oli sentään suuri yllätys minulle:
Hän oli -- poikani äitinä -- aina ollut salainen rakastettuni. Olin
aivan toisella tavalla kuvaillut kohtaamisemme, -- luulin hänen
tietysti minut tuntevan. Olimmehan me heidän lähtiessään huiskuttaneet
liinoja ja olihan hän vastannut meille, hymyillyt ja huiskuttanut
viimeiseen käänteeseen asti! Nyt katsoi hän minua kiireestä kantapäähän
ennenkuin nyökäytti kylmästi hyvänpäivän, otti vastaan paperini ja
alkoi niitä lukea. Tuossa odotellessani syöksähti veri kasvoihini ja
kysyin itseltäni: Mitä oikeastaan olin kuvitellut? Ja siinä tuokiossa
minulle selvisi kuvitteluni täydellinen mielivaltaisuus ja
mahdottomuus. Jos me näemme toisemme paronittaren läsnäollessa, niin
mitä me sanomme toisillemme, minä -- piika, ja hän -- samettiliivinen,
kultaketjuinen! Kuinka minä en ennen ajatellut --! -- Pienet renkaat
kulkivat silmissäni, olin kuumuuteen pakahtua, olisin tahtonut hiipiä
ovelle, avata sen raolleen ja syöksyä ulos äkkiä, juosta läpi koko
kaupungin, hypätä sillalta veteen ja hävitä olemasta maan päällä.
Paronitar pani kokoon paperini ja käski minun tulla palvelukseen
huomisesta alkaen. Mitään enempää hän ei minulle sanonut, ei kysynyt
isästäni, ei äidistäni, ei hymähtänyt, ei pyytänyt istumaan -- kaikki
kävi toisin kuin olin kuvitellut. Minä kuvittelin kohta saavani
osoittaa hänellekin suurta rakkauttani, mutta kohta oli hänen
paikallaan vain suljettu ovi ja hän todellisuudessa paljon kauempana
kuin oli ollut ajatuksissani.

Vietin päiväni Sannan seurassa. Kävelimme ympäri kaupunkia, sen
kaikissa puistoissa ja kaukaisissa laitaosissa.

Sanna yhä edelleen väitti tietävänsä, että minun poikani ei ollut
tuntenut eikä edes muistanut minua, mutta minä en sinä päivänä
paljonkaan kuunnellut Sannan puheita omien kiihtyneiden ajatusteni
tähden.

Taisi olla ihana kevätpäivä, koska noita ajatuksia muistellessani
lehmukset vieläkin tuoksuvat, koivut puhkeavat lehtiin, meren pienet
laineet sinisinä liplattavat silmissäni ja laivatelakoilla vasarat
iloisesti soivat. Taisivat ihmiset olla hyvällä mielellä, koska
synkän mustat ja kalpeaihoiset sepät nyt kevyesti naureskellen
kulkevat ohitsemme ja ajurit kadunkulmassa kuski-istuimiltansa
laskettelevat meille hilpeitä sukkeluuksia, koska valkea käsi syöttää
ikkunanlaudoilla kuhertelevia kyyhkysiä, koska poliisi naureskelee
työssään pysähtyneen kadunlakaisijan kanssa ja äiti nostaa
kellarihuoneen avatusta ikkunasta lapsensa istumaan päivänpaisteiselle
kadulle.

Sanna kuljetti minut niin kauas laitakaupungin ääriin, että olimme
vihdoin kuin maalla, näimme lehmiä laskettavan kevätlaitumelle, --
nauroimme niiden hurjan iloisille hypyille, näimme tuulimoottorien
pyörivän ja kuulimme purojen lirisevän. Sanna kaiketi tahtoi, että
olisin saanut kaipuun palata maalle ja luopua koko tuosta uudesta
palveluspaikastani. Mutta minua synkistytti peltojen, riihien ja
latojen näky, ja Sannan niistä johtuva hyvätuuli. Luonto ja kaikki oman
luokkani rakastetut, luonnolliset ihmiset, jotka ikäänkuin kutsuivat
minua luokseen tutun yhdessäolon onneen, ne nyt ikävystyttivät minua,
heidän naurunsa ja kokkapuheensa olivat minulle kuin uneen vaivutusta,
ja minun ohimoitani kivisti, kun Sanna tahtoi väkisin kulkea pitemmälle
poispäin kaupungista. En voinut, en tahtonut ajatella mitään muuta kuin
sitä yhtä vain. Ja me palasimme takaisin kaupunkiin.

Tuhansissa eri väreissä olin päivän kuluessa ajatellut huomista
kohtaustamme, ensimmäisiä sanojamme. Hän sanoo tietysti: -- Miksi
juoksin pois? Ja en voinut lopullisesti päättää, mitä noihin hänen
sanoihinsa vastaan, etten vähentäisi hänen rakkauttaan. Monen monet
elävien kuvain kohtaukset kulkivat ehdottaen ohitseni. Minua hurmasi ja
mieltäni tainnutti eniten se, että toisistamme selvyyteen päästyämme
hän mahdollisesti ottaa molemmin käsin minua päästäni ja minä vaivun
hänen rintaansa vasten. Mutta tämä ei ollut kotoisin elävistä kuvista,
vaan erään konvehtirasian kannesta, joka oli aikoinaan tehnyt minuun
suuren vaikutuksen. Lukija, älkää luulko minun tahtovan tehdä itseäni
naurunalaiseksi. Ei, tunteeni oli pyhä, ja kyllä minä hain sille
hienointa ja kauniinta kehystä, mitä maailmalla suinkin oli minulle
näytettävänä, ja paljonko minä silloin vielä olin kuvia nähnyt!
Nimittäin hienoja kuvia, sillä rivoja olin kyllä todellisuudessa
nähnyt. Kaikki säästöni minä myös panin siihen hameeseen ja puseroon,
jotka me Sannan kanssa ostimme ja jotka tuntuivat minusta eniten
herrasväen tapaisilta. En vain voinut ymmärtää, miksi Sanna itki, kun
me poikkesimme hänen luokseen ja minä koetteeksi pukeuduin uusiin
ostoksiini. Hän sanoi yhä: -- Hyvä, hyvä se on, mutta siitä huolimatta
itki.

Tahdoin vielä ostaa hatun ja ruskeat puolikengät, ja kun ei minulla
ollut siihen enää rahaa, tarjosi Sanna omistansa. Älä pelkää, sanoi hän
itkunsa lomassa, kyllä ne ovat omiani. Ja me ostimme.

Hattua koeteltaissa puodin suuren peilin edessä ei Sanna voinut puhua,
leuka värisi niin, että hän tuskin saattoi pidättäytyä itkuun
purskahtamasta.

Taisimme kävellä vielä Eteläsatamassa, koskapa muistan katselleeni sen
myymäläin suurista peililaseista Sannan vieressä kävelevää outoa,
ryhdikkään tyylikästä olentoa, koskapa silmissäni vieläkin väikkyy
iltaisen meren hurmaava kimmellys taittuvine laivanmastoineen ja
valkeine lokkeineen, ja korvissani soi viehkeä soitto.

Mutta varmasti muistan, että jouduimme suureen väentungokseen
Esplanaadilla. Liike oli pysähtynyt, ihmiset kulkivat taajoissa
jonoissa käytävillä ja kaduilla. Kaikki hymyilivät ja katselivat
toisiinsa.

Kysyin Sannalta, mitä hän luuli tämmöisen hiljaisuuden ja väenpaljouden
merkitsevän. Sanna sanoi: -- Uusia ylioppilaita.

Ja todella -- kun katsoin keskelle katua, näin suuren joukon
kukitettuja valkolakkeja, jotka sirot kepit kädessä, poskipäät
punoittavina, hitaasti liikkuivat jonossa, iloisesti puhellen.

-- Entäpä minunkin omani on noiden joukossa? sykähti hurjasti
sydämessäni.

Varmaankin oli Sanna huomannut äkillisen mielenliikutukseni, sillä
lienen joko kovasti punastunut tai kalvennut. Hän pysäytti kädellään
minun kiihtyneen käyntini ja ehdotti, että lähtisimme takaisin hänen
luokseen, jonne olimme sopineet mennä yöksi.

Sanoin, että hän vain menisi, että minä kyllä tulen myöhemmin. Sillä
minun teki todella mieli päästä hänen seurastaan. Peiliakkunoista näin,
että olin pitempi ja uusissa tamineissani paljon komeampi häntä,
vastaantulijat katselivat yksin vain minua paljon enemmän kuin koskaan
ennen, ja -- hävettää tunnustaa -- Sanna tuntui yhtäkkiä niin
vähäpätöiseltä ja halveksittavalta huonon maineensa vuoksi tässä
parempain ihmisten kukkeassa valiojoukossa.

Mutta en päässyt hänestä.

Aivan odottamatta hän kysyi takaani, kun ihmistulvan vuoksi
hetkeksi pysähdyimme, suostuisinko olemaan menemättä huomiseen
palveluspaikkaani, jos hän puolestaan lupaisi muuttaa elämäntapansa.

Sannako tämmöistä sanoi!!!

-- _Mitä_ sinä sanot? -- kysyin, toinen puoli huomiotani yhä kadulla ja
sinne vain katsellen.

Sanna toisti sanansa vieläkin hiljaisemmalla äänellä.

Hänen kysymyksensä häiritsi ja ikävystytti minua. En ollut sitä
huomaavinani, vaikka syvällä tunnossani tiesin, että nyt sanoi Sanna
semmoista, mitä en ikinä ennen ollut häneltä kuullut enkä odottanut
kuulevani; tunsin, että hän tahtoi estää minua tulemasta saman kohtalon
alaiseksi, johon oli itse joutunut, että hän tarjosi minulle sellaista,
mitä luuli minun pitävän kaikkein kalleimpana, nimittäin omaa
parantumistansa, että hänen oli äärettömän vaikea saada kysymys
suustansa.

Sekoittaakseni tämän syvän asian minä kysyin puolestani, miksi Sanna
siis itse oli tuupannut minut hänen syliinsä siellä puistikossa. Ja
jatkoin vain eteenpäin pyrkimistä yhä kadulle katsellen, vaikka
tunnossani hyvin tiesin, että hän oli minut tuupannut tarkoittaen
todistaa, että se henkilö, jota minä niin ihannoitsin, oli samanlainen
esplanaadiherra, jommoiset minä kyllä tunsin.

Tässä asiassa oli jo vuoden ajan vallinnut Sannan ja minun välillä
katkera erimielisyys. Nyt hänen outo kysymyksensä tuntui jälleen
vetävän minua unelmistani alas, ja sentähden se ikävystytti minua.

Ylioppilaat alkoivat ajaa pois ja juhlakävely oli pian lopussa. Minä
seurasin Sannaa hänen asuntoonsa nyrpein mielin. Emme sanoneet
sanaakaan toisillemme.

Ennenkuin panimme maata, alkoi Sanna kuitenkin puhua aivan kuin olisi
välittömästi jatkanut samaa asiaa. "Ompelisimme yhdessä", sanoi hän. --
"Sinähän ompelet niin hyvin, että kyllä me eläisimme".

En vastannut mitään, annoin hänen puhua yksin ja katselin sillä välin
hänen huonettansa. Lapsekkain lausein hän suunnitteli ja kuvitteli,
miten onnellisina me kahden eläisimme tässä huoneessa.

Se vuode, jossa makasin, kuului hänen toverilleen, jonka hän oli täksi
yöksi toimittanut muualle. Vuode oli merkillisen, rautalankaan
kiinnitetyn kellertävän kaihtimen avulla erotettu eri huoneosastoksi,
vaikka heillä näytti muuten olevan kaikki yhteistä. Huonekalut olivat
rempallaan ja niitä oli vähän; muutamille tuoleille ei saanut istua
Sannan varoittamatta. Sohva oli kovin kulunut, sen alukset syvälle
painuneet ja kovettuneet. Nurkassa näkyi kokoelma tyhjiä pulloja,
uuninpesään oli heitetty savukkeiden ja sikarin pätkiä, ja huoneessa
tuntui lähtemätön sikarinhaju, jota vastaan Sannan hajuvedet huonosti
taistelivat.

Nämä asiat toivat ajatukseni oudon lähelle Sannan elämää. Olihan
ilmeistä minullekin hidasjärkiselle, mitä nuo pullot ja sikarit
merkitsivät. Ja olinhan minä oikeastaan kaiken tämän tiennytkin, vaikka
en ennen näin omin silmin ja kourin tunnustellut. Nyt todellisuus
hipasi sydäntäni. Aloin mielessäni kuvitella, miten Sanna on yöllisten
vieraittensa kanssa, mitä he puhuvat, miten käyttäytyvät. Olikohan
Sanna rakastanut sitä ensimmäistä niinkuin minä omaani? Ja
tämmöisessäköhän huoneessa he olivat tavanneet toisensa, ehkä juuri
tässä samassa? Ellei Sanna jo olisi nukkunut, olisin varmaan kysynyt
häneltä. Miksipä hän muuten olisi tätä huonettaan niin rakastanut, että
aina asui siinä samassa? Miltä minusta tuntuisi, jos _minun_ omani
istuisi tuossa vuoteen laidalla eikä pyytäisi minulta muuta kuin että
ottaisin käteni peitteen alta, kietoisin ne hänen kaulaansa ja hän
painautuisi minun rintaani vasten? Voisiko olla suurempaa autuutta?

Nyt en enää halveksinut Sannaa enkä pitänyt häntä vähäpätöisenä, vaan
rakastin taas niinkuin ennenkin. Oliko hänen syynsä, että hänen omansa
oli hänet jättänyt? Mitä minusta tulisi, jos minun omani ensin
rakastaisi minua ja sitten hylkäisi? Välittäisinkö minä enää sitten
mistään koko maailmassa, että voisin ajatella vielä ruveta kiltisti
ompelijattareksi, niinkuin Sanna oli ajatellut! Olisin ehkä samanlainen
kuin Sanna nyt. Mikä ero oikeastaan olikaan Sannan ja minun välillä? Ei
mitään eroa ollenkaan, vaan Sanna on minä ja minä olen Sanna. Sanna on
sellainen minä, jolle on tapahtunut se asia, ja minä olen se Sanna,
jolle ei ole sitä tapahtunut. Oikein minun tuli outo olla, kun yön
pimeydessä tuli eteeni tuo, että makasin sekä tässä että tuossa vähän
matkan päässä. Ajattelin, olisikohan mitään mahdollisuutta saada
sanotuksi tuota Sannalle, mutta ymmärsin sen aivan mahdottomaksi, kun
ei siihen löytynyt mitään sanoja. Ja minä vain rakastin Sannaa
loppumattomasti, suudellen ja halaillen hänen sijastaan päänalustani.
Olin sanomattoman onnellinen. Välistä tuntui kuin olisin päänalustaa
halaillessani puristanut omaa poikaani rintaani vasten, välistä taas
kuin olisi se ollut Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, jota minä
rakastin, hän kun oli ihmeellisesti johtanut kohtaloni siihen, että jo
huomenna saan nähdä poikani ja asua saman katon alla. Koko maailmaa
minä rakastin, suuri sovitus oli sen yli langennut, kaikki ihmiset
keskenään ystäviksi muuttuneet.

Ja koko ajan häämötti pimeydessä uusi komea leninkini, jonka olin
ripustanut ylimmäiseen uuninpeltiin.

Näistä autuuksista minut säikäyttivät istualleni ihmisäänet ja
ovenkolkutus.

-- Onkohan jossakin tuli päässyt irti? ajattelin.

-- Sanna! Sanna! -- huusin herätellen häntä.

Mutta Sanna oli valveilla.

-- Kyllä, kyllä, hän sanoi hiljaa vuoteestaan, liikahtamatta
paikaltaan.

Kolkutus toistui.

Minä aioin raapaista tulen kynttilään, mutta Sanna ehätti kieltämään.

-- Mitä ne tahtovat, Sanna?

Sanna vastasi: -- Eivät yhtään mitään.

Ja vasta kolmannella kolkutuksella kuulin hänen nousevan vuoteestaan ja
paitasillaan sipsuttavan etehiseen.

-- Täällä on vieraita, kuului hän siellä sanovan.

Ja todella kolkutus heti lakkasi.

-- Älä välitä, ei ne tänne pääse, -- sanoi hän sillä ystävällisyyden
sävyllä, joka minut aina lumosi, istui vähän aikaa vuoteeni laidalla ja
kiepsahti sitten omaansa, nostettuaan kaihtimen toisen puolen pois
väliltämme, vaikka me kyllä emme voineet pimeän tähden toisistamme
nähdä muuta kuin valkoisen häämötyksen.

Nyt hän alkoi kertoa tavallisia juttujani nähtävästi tarkoittaen
häivyttää sen kaamean vaikutuksen, minkä otaksui tapauksen mielessäni
herättäneen. Ne eivät tällä kertaa olleet hirmujuttuja sairaalasta,
jossa hän oli jo taas ollut, vaan valittuja kuvia suhteistansa toisen
sukupuolen ihmisiin, milloin itkettäviä, milloin äärimmilleen
hämmästyttäviä, milloin surullisen kaihoisia, milloin niin hilpeitä,
että tahtoi nauruun menehtyä. Mutta nämä kertomukset eivät tässä
yhteydessä kuulu muistelmiini ja minä sivuutan ne.

Paitsi yksi, viimeinen.

Ennenkuin hän aloitti sen, kysyi hän, vieläkö muistin "sitä ujoa
herraa, joka oli saatellut minua Espikseltä kotiin?"

Senhän minä toki muistin, vaikka olisin kaikki muut unohtanutkin.
Muistin jokaisen hänen sanansa, jokaisen liikkeen, ja melkein voin
sanoa, että mitä kauemmin siitä oli, sitä rakkaammin häntä muistelin.
Hänen ujoutensa oli jollakin käsittämättömällä tavalla nostanut minua,
hienostuttanut, etten sanoisi jalostanut. Ja häntä teki aina mieli
kiittää, vaikka en ymmärtänyt, mistä olisin kiittänyt. Ainakin piti
välttämättä sanoa: -- Kiitos seurasta, kun erosi, ja sittenkin tuntui,
että vielä oli jäänyt jostakin kiittämättä, vaikka hän ei ollut
ujoutensa takia lausunut sanaakaan koko seurustelun aikana.

Sellaisen sanoi Sanna käyneen hänenkin luonansa. Oli koputtanut ovelle
hämärissä. Kun Sanna tehtaasta tultuaan oli ollut pukeutunut ja
käherrellyt tukkaansa ulos lähteäkseen, ei se ensin osannut muuta kuin
sopertaa, kuten komea poika. Sanoi hakevansa elävää kuvaa johonkin
piirustuskouluun ja kysyi, olisiko Sanna siihen ruvennut. Näkyi kohta,
ettei sillä semmoista asiaa ollut. Seuraavalla kertaa se tuli, kun
Sanna oli jo makuulla. Sannan toveri oli lähdössä kaupungille, oli
päästänyt pojan sisään ja itse mennyt pois. Sanna oli nukkuvinaan.

Poika kolisteli odottaen, että Sanna -- olisi herännyt, seisoi
neuvottomana ja aikoi sitten lähteä pois. Mutta hän ei osannut kohta
saada Lottenin (Sannan toverin) lukitsemaa ovea auki ja tuli takaisin
etehisestä, seisoi taas kauan aikaa keskellä huonetta liikahtamatta
katsellen Sannaa. Sitten puhalsi tulen sammuksiin. Sanna ei voinut
nähdä mitään. Hän kuuli vain, että poika lähestyi hänen vuodettaan ja
tunsi varovan kosketuksen käsivarteensa. Sanna uikahti niinkuin se,
jota häiritään makeassa unessa.

Nyt tuli poika rohkeammaksi ja istuutui vuoteen laidalle. Vähän ajan
perästä Sanna tunsi, kuinka käsi hiljaa laskeutui hänen olallensa,
hellän ystävällisesti. Mutta hän murahti äkäisesti ja puisti käden
olaltansa, tiuskaisten: Anna minun nukkua, senkin ... ja kirosi siihen
lisäksi. Luullen Sannan jo taas nukkuneen alkoi poika vielä hellemmin
herätellä häntä, siveli hänen päätänsä, hyväili hänen kaulaansa ja
rupesi hakemaan hänen käsiänsä, jotka olivat peitteen alla, hänen
maatessaan käppyrässä kyljellään, seinään päin kääntyneenä. Nyt Sanna
alkoi potkia häntä pois vuoteen laidalta...

Minua kovasti liikutti tämä kohta kertomuksesta ja minä sanoin:

-- Miksi hänelle niin teit?

-- Mitäs sinä itse olisit hänelle tehnyt? kysyi Sanna vuorostaan.

Kysymys tuli kovin odottamatta, mutta se yllytti minua oudosti, ja minä
koetin vastata juuri niinkuin tunsin:

-- Minä olisin pujottanut käteni peitteen alta, ottanut häntä kaulasta
ja vetänyt luokseni.

Aamu oli jo valkenemassa. Näin selvästi Sannan kasvot, kun hän makasi
minuun päin kääntyneenä, pää käden varassa, ja ihmettelin, oliko hänkin
liikutettu, vaikka juuri äsken oli nauranut.

-- No kävikö hän sitten vielä täällä?

Sannan vastauksessa tuntui sitä hänen tavallista raakuuttansa, jolla
hän aina koetti poistaa tunteellisuuttansa: Vai oliko käynyt! Eihän se
muuta tehnytkään kuin juoksi täällä! Eikä se enää ujoudestakaan mitään
tiennyt. Ei tuota mokomaa ollut ennen nähnyt! Kaikki ne ovat
samanlaisia.

-- Mutta jospa hän rakastaa sinua?

Sanna teeskenteli nauruun purskahdusta.

-- Ole nyt! -- Kyllä se sinuakin rakastaisi, jos tietäisi sinun täällä
valmiina nukkuvan. Tahdotko?

En todella tiennyt sillä hetkellä, tahdoinko vai en. Sillä heti
ensimmäisistä Sannan sanoista, joilla hän tämän viimeisen kertomuksensa
alkoi -- "Se ei osannut muuta kuin sopertaa, kaunis, komea poika" --
minä kumma kyllä olin saanut eteeni oman poikani kuvan, ja mitä
pitemmälle Sanna puhui, sitä elävämmäksi tämä kuva tuli. Senvuoksihan
minä sanoinkin, että olisin pujottanut käteni peitteen alta ja vetänyt
hänet luokseni! Minä olin kuin palossa koko hänen kertomuksensa ajan.
Ja nyt, kun Sanna kysyi, tahdoinko, niin tämä kysymys, joka muussa
tapauksessa olisi voinut tuntua rivon raa'alta, oli minulle samaa kuin
kysyä tahdoinko, että hän olisi rukoillut rakkauttani ja hakenut
käsiäni peitteen alta.

Kuinka en minä olisi tahtonut, jos ylpeä poikani, tyranni, olisi
edessäni niin nöyrtynyt!

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet!

Ennenkuin ehdin kysymykseen vastatakaan, kuului uusi koputus
ulko-ovelle.

Sanna kavahti pystyyn. -- "Siinä se taas on!" sanoi hän ja kiiruhti
eteiseen aivan kuin olisi rientänyt tulta tukehduttamaan.

Olisin ollut kovin utelias kuulemaan edes, millainen ääni sillä
"kauniilla ja komealla pojalla" oli. Minuun oli tullut sellainen
vallattomuuden puuska, niinkuin kauan sitten siellä maalla pahan Sannan
seurassa joskus. Minä potkaisin kaikki peitteet päältäni ja huusin
kovalla äänellä:

-- Kuka siellä?

-- Bjarne! -- kuului oven takaa iloinen, päihtynyt, nuorekas miehen
ääni.

Nyt sukelsin päineni takaisin peitteen alle ja kiristäydyin sykkyräksi,
jota ei olisi saanut siitä milloinkaan auki. Silmänikin minä kiristin
kokoon, silmäni ja sydämeni, mykistyin irti kaikista ajatuksista ja
tunteista, että elämästäni oli jäljellä vain pienen pieni piste
pimeyden keskellä.

Voi että minun pitääkin lukijalle _näin_ esittää oman poikani armas
nimi! Bjarne, minun poikaseni!

Saatuaan eteisessä kaikki jälleen hiljenemään Sanna sipsutti
paitasillaan luokseni. Minä en vain pistänyt päätäni peitteen alta.

-- Kas kun sinun ruumiisi vapisee, -- puheli Sanna. -- Että sinun
pitääkin noin ... ja kuinka hän oli kukitettu! rinta ja olat, ja
valkoinen ylioppilaslakki -- siinäkin oli kultaa. Mutta itketkö, sinä
Hilja? Voi että sen pitikin käydä näin! Usko minua, en ole milloinkaan
ollut hänen kanssaan...

Sanna tuntui istuutuvan luokseni, mutta en puhunut hyvään aikaan
mitään. Ehkä hänkin itki.

Vähän niisteltyänsä hän rupesi jatkamaan illallisia ehdotuksiaan meidän
asettumisestamme yhdessä asumaan -- enkelin säyseällä ja hiljaisella
äänellä, niinkuin ei olisi koskaan voittanut suurta voittoansa meidän
erimielisyytemme asiassa. -- Muuttaisimme pois koko tästä huoneesta, --
hän puheli, -- toiseen kaupunginosaan, ettei meitä enää kukaan
löytäisi, ostaisimme hyvän, aivan vähän käytetyn ompelukoneen, -- hän
tiesi jo, keltä semmoinen oli saatavakin, olisimme yöt päivät yhdessä
eikä meihin kukaan pystyisi, ei herrat eikä poliisit.

En tiedä kuinka kauan hän lienee puhunut, sillä kuunnellessani minä
kaiketi kesken nyyhkytyksiäni nukuin sikeään uneen.




XIII.


Kun heräsin, oli hän jo lähtenyt tupakkatehtaaseensa.

Auringonsäteet pursusivat paksun ikkunauutimen raoista ja reijistä
sisälle, aamu oli sittenkin jo myöhäinen.

Minä poloinen -- mitä minun oli tehtävä?

Olin herpautunut niin voimattomaksi, etten tahtonut päästä vuoteestani.
Kun tartuin uuteen pukuuni pannakseni sen ylleni ja yritin nytkyttää
sen alas pellinvarrelta, putosivat käteni hermottomina huomatessani,
että uusi pukuni puseroineen olisi myytävä, jos me todellakin muutamme
toiseen paikkaan ja rupeamme ompelijoiksi. Mutta kun sitten tartuin
vanhaan hameeseeni, en kestänytkään ajatusta, että iäksi luovun Bjarnen
näkemisestä, ja vaivuin jälleen vuoteelleni. Aika kului, tunnit
vierivät, mutta en vain voinut päättää, huokailin, tuskailin, ja aina
vain herpaannuin yrityksissäni, ja tuossa oli Sannalla avonaisena hänen
peililaukkunsa, siinä käherryssakset, pienet hajuvesipulloset ja
monenlaiset värivehkeet, joiden avulla hän osasi maalata itsensä joskus
niin viehättäväksi. Olinhan minäkin kerran koettanut leikilläni ja
puolihämärissä olimme Sannan kanssa menneet kadulle: herrat olivat
silloin olleet hulluina minuun! Nyt tämä ajatus sanomattomasti
kiihoitti minua, sydämeni sykki ja minä nousin taas tarmokkaana
vuoteeltani. Menen tarjoilijattareksi hienoon ravintolaan, näen siellä
Bjarnen, hurmaan hänet, teen mustapartaiseksi orjakseni, ryöstän hänet
hienolta kodiltansa. Olin todella jo rupeamassa peilin ääreen, mutta
silloin muistin Sannan, joka oli minun tähteni aikonut muuttua hyväksi,
ja tuskastuin hirveästi, painauduin päänalusta vasten ja herpaannuin
kokonaan.

Jäljellä oli todellakin vain istua neulomakoneen ääreen ja iäksi jättää
armaat ajatukset, tunnustaa ne hullun tytön mielettömyydeksi, jona
niitä varmaan koko maailma olisi pitänyt, jos olisi saanut sisääni
katsahtaa. Minun täytyi hirmuisesti hävetä, jos katselin itseäni
vieraiden kannalta: sisässäni oli kokoelma järjettömiä mahdottomuuksia,
joista ihmisten mielestä olisi pitänyt olla hyvin helppo luopua, mutta
kun itse kuvittelin niistä luopuvani, oli se minusta melkein samaa kuin
olisin luopunut koko elämästäni. Kaikki kadotti kokonsa, meni aivan
mitättömämmäksi. Raskain huokauksin nousin vuoteelta pukeutuakseni
vanhaan pukuuni.

Mitä minusta olisi tullut, jos todella olisin asettunut Sannan kanssa
ompelijaksi johonkin syrjäiseen kaupunginlaitaan, sitä en voi
suunnilleenkaan ymmärtää. Minä todella luulin, että olin asian jo
niinpäin päättänyt. Mutta juuri viime hetkessä, kun kurottauduin
ottamaan vanhaa pukuani, käteni sipasi pellistä riippuvaan hameeseen ja
minä levitin sen heti eteeni vielä kerran niitä nähdäkseni. Samassa
käteni, minulta mitään kysymättä, ottivat sen alas ja alkoivat pukea
sitä ylleni, kiirehtivät, aivankuin sittenkin vielä ehtiäkseni uuteen
palveluspaikkaan! Ja myöskin, että olisin ehtinyt pois, ennenkuin Sanna
tulee ruokatunnille. Ja vielä, etten olisi saanut aikaa tätä viimeistä
päätöstä purkamaan. Minä salaa riemuitsin niinkuin takaisin elämään
pelastumisesta, virkistyin ja vihdoin rupesin itsekin edistämään
pukeutumista, ottaen kädet omaan komentooni sekä pannen ne vieläkin
parempaan vauhtiin.

Jospa Sanna aavistaisi -- ajattelin tätä tehdessäni -- jospa
aavistaisi, että minä rakastan Sannaa vielä hänen kertomuksensa
jälkeenkin, enkä ollenkaan vihaa!

Sanna vihasi ja ylenkatsoi herrasväkeä melkein yhtä kovasti kuin minun
isäni, eikä uskonut heistä mitään hyvää. Yöllisellä kertomuksella hän
oli tahtonut todistaa, että Bjarnekin aikoi vain vietellä niitä
tyttöjä, joita sai saaliiksensa. Eikä Sanna uskonut hänen koskaan
alkavan rakastaa minuakaan muulla tavalla. Mutta juuri Sannan oma
kertomus todisti minulle päinvastaista: Bjarne oli varmaan rakastanut
Sannaa, nähnyt hänessä yhtä ihanaa rakastettavaa kuin minäkin, vaikka
Sanna oli sysännyt hänet luotaan ja potkinut häntä.

Eihän Sanna tietänyt Bjarnesta kaikkea, mitä minä, eikä ollut
milloinkaan salaa katsellut hänen hommiansa tiheän kuusinäreikön takaa,
ei ollut kantanut lautoja hänen kanssaan eikä hakenut sammalia. Sanna
luuli, että Bjarne oli vain noita hänen vihaamiansa herroja. Mutta
minun mielestäni se, joka saattoi rakastaa vanhaa Loviisan kallellaan
olevaa sammalkattoista mökkiä niin, että puolet kesää joka päivä
rakenteli metsään sen kuvaa, sellainen taisi kyllä rakastaa Loviisaa
itseäänkin, jos vain olisi kerrankin sattunut näkemään, millainen vanha
Loviisa oikeestaan oli.

Ja tästä minä nyt tahdoin päätellä, että Bjarne kyllä olisi voinut
rakastaa minuakin, jos vain olisi katsonut ... jos olisi tiennyt, mitä
minä hänestä ajattelin, mitä tunsin ... jos me vain olisimme saaneet
oikein kohdata toisemme ... jos hän vain olisi aavistanut, kuinka
minäkin rakastin sekä Loviisan mökkiä että Sannaa ja tahtonut hyväillä
Sannan päätä juuri kuin hänkin... Ehkä hän kerran minua tahtoo samoin
hyväillä...

Valmiiksi pukeuduttuani, juuri kun olin panemassa ovea kiinni, oli
Sanna kulkevinaan huoneessa ja hätäisesti ojentavinaan käsiään minua
kohden, etten häntä jättäisi. Minä vastasin mielessäni hänelle: -- Ole
huoletta, en minä paikkaa jätä, vaan kun löydän, niin löydän
sinullekin. Ja painoin oven epäröimättä kiinni.

Ja oven suljettuani, jo pois mennessäni, minä vieläkin puhelin
Sannalle:

-- Jos olisit pikku tyttönä sinäkin tuonut marjoja paronittarelle, niin
kuin minä, -- niin hän olisi sinutkin joskus vetänyt istumaan polvensa
nojaan, niinkuin kerran minut, valloituksiinsa sanomattoman hellästi
silmiin katsoen, niin et varmaan vihaisi häntä, vaan tuntisit niinkuin
minä nyt, että haet samaa paikkaa uudestaan, -- että menet kotiin päin
etkä kotoa pois. Mutta Sanna ei ollut koskaan käynyt oikein hienojen
ihmisten asunnoissa eikä ollut sellaisten ihmisten lähelläkään. Hän ei
mennyt enää mihinkään, vaan oli niinkuin metsään yksikseen eksynyt,
joka ei haekaan kotia.

Odota vähän, ajattelin minä Sannaa, -- kun minä löydän, niin löydän
samalla sinullekin! Sillä olivat nämä ihmiset, joissa olin ensi kerran
nähnyt sivistyneitä, minulle jotakin enemmän kuin kaikki muut.




XIV.


Ilmestymiseni uuteen palveluspaikkaani ei tehnyt keittiössä olijoihin
suotuisaa vaikutusta. Ensiksikin tulin myöhemmin kuin oli odotettu,
joten työt jo olivat täydessä käynnissä. Minun uusi pukuni sapetti
suuresti pääsisäkköä ja aiheutti hänessä kohta alusta alkaen karvaita
sanoja minua kohtaan. Minun oli näet määrä olla apulaissisäkkönä,
laasta ja siivota makuuhuoneet, kantaa vedet, lämmittää uunit,
sijata vuoteet, jotavastoin hänen asianaan olivat hienommat tehtävät
vierashuoneissa, kaikki tarjoilu ja tiskauksesta korkeintaan vain
pyyhkiminen. Minun alempiarvoisuuteni olisi näinollen pitänyt tietenkin
näkyä ennenkaikkea myöskin ulkoasuni suhteellisessa vaatimattomuudessa,
mutta niin ei ollutkaan asianlaita. Uusi pukuni olisi paremmin sopinut
hänen puvukseen ja hänen minun. Minun pukuni oli hänen pukuansa sekä
aineen puolesta verraten paljon kalliimpi että kuosinsa puolesta
parempi ja komeampi, seikka, josta en nyt enään voinut iloita.

Kuitenkin olin saanut mukana olleet myttyset viedyksi keittiön
viereiseen piikakamariin ja mennyt jälleen keittiöön, kun hän melkein
samaten laski lattialle eteeni ämpärin likavesineen ja ivallisesti
niiaten sanoi ruotsiksi: neiti on niin hyvä! -- Sitten hän läksi
sisälle sen enempää selittämättä.

Tuttavaltani keittäjältä, jolla jo aamiaisruuat pihisivät hellalla,
sain senverran selvää tehtävästäni, että pääsin toimeen: minun oli
siivottava muudan paikka, jossa jompikumpi noista herroista oli yön
aikana voinut pahoin.

Bjarne! -- minä ymmärsin kohta ja sydämeni sykki iloisesti.

Se kirjani lukijoistani, joka ei ole milloinkaan ollut palvelijana,
varmaan ihmettelee tätä ilon purkausta, mutta palvelija, joka on
tottunut siivoamaan erotuksetta jos jonkinlaisten valtiainsa jälkiä,
voi hyvin tuntea iloa, jos hänen palveltavakseen kerrankin sattuu hänen
hellästi rakastamansa olento itse.

-- Otahan nyt edes tuo! -- sanoi keittäjä ja nouti minulle sinisen
esiliinansa puolipimeään välikäytävään, kun minä astioineni menin
osoitettuun paikkaan.

Sen jälkeen sain rakkaaksi tehtäväkseni irroittaa jäljellä olevat kukat
Bjarnen takista, harjata hänen vaatteensa, joita salaa painoin
tervehdykseksi rintaani vasten, ja kiilloittaa hänen armaat kenkänsä,
jotka oli asetettu makuuhuoneen oven eteen.

Mutta sisäkön tultua takaisin keittiöön sain häneltä käskyn mennä
makuuhuoneeseen sielläkin suorittaakseni samallaista siivousta kuin
äsken.

Minä uskalsin sanoa tahtovani tehdä sen vasta sitten kuin nuori herra,
joka vielä nukkui, oli mennyt aamiaiselle ruokasaliin.

Sisäkön nimi oli Klaara. Hän avasi minulle oven makuuhuoneen eteiseen
ja sormellansa osoittaen sinne tietä sanoi, että _neiti_ menee nyt
vaan!

Minä pillahdin itkemään.

Lukija voi luullakseni selityksittäkin hyvin käsittää itkuni syyn,
mutta sitä eivät tietenkään keittiötoverini voineet, kun eivät
erikoisista asioistani mitään aavistaneet. Heistä se oli aivan
kuulumatonta neitimäisyyttä ja ystäväni keittäjä meni kohta Klaaran
puolelle.

Keittäjän nimi oli Sohvi. Hän oli savolainen eikä paljon voinut puhua
ruotsalaisen Klaaran kanssa, mutta kyllä he nyt toisensa ymmärsivät.

Kaikki oli kuin liittoutunut minua vastaan väkisin ottaakseen minulta
kalliimpani, ensin Sanna siellä, sitten Klaara täällä, ja nyt he
vaativat vielä tunkeutumaan makuukamariin! Entä kun nukkuja herää ja
näkee minun tunkeutumiseni! En mene, en mene, en mene! En jaksanut enää
hillitä itseäni, minä itkin oikein tyrskimällä.

Klaara sanoi: -- Jaha, kysytään sitten paronittarelta! Ja sen
sanottuaan hän meni kipakasti taas sisälle.

Sohvi sanoi, että minä vain menisin, ennenkuin paronitar ehtii
käskemään, muuten voi käydä hullusti ja hän itsekin tulla kärsimään,
kun oli minua suositellut.

Ei auttanut muu kuin totella. Täytin pesukannun, otin ämpärin ja menin.
Vähän aikaa käytävässä hapuiltuani löysin eteisen oven. Avasin hiljaa.

Makuuhuone oli punertavassa puolipimennossa ikkunanuudinten ollessa
suljettuina. Se oli hyvin korkea, tumma ja monien pitkien verhojensa
vuoksi totinen kuin jokin kappeli.

Kahden vuoteen päätymessingit kiiluivat pimennossa.

Askeleeni eivät kuuluneet paksulla matolla. Mutta käteni vapisi niin,
että vaivoin sain pesukannun kolahtamatta asetetuksi marmoriselle
pesualtaalle.

Ensimmäisellä vuoteella ei ollut ketään, se oli jo jätetty. "Holger!"
minä ajattelin. (Se oli Bjarnen vanhemman veljen nimi.)

Toisen, tuonnempana olevan vuoteen lakanat ja peitteet olivat levällään
ja puolittain maassa. Itse vuoteelle minä en katsonut. En katsonut, ja
kuitenkin näin valkoisella höyhenpatjalla tutun pään. En katsonut, ja
kuitenkin tunsin kasvot, saman voimakkaana kähermänä otsalle työntyvän
tukan ... saman suun, joka oli höpössä-huulin muovaillut Loviisan mökin
rakennusta... Oli kuin olisin piilosta kuusinäreikön takaa tullut
nukuksiin loihtimani pojan luo, ottaakseni hänet, viedäkseni... Ainakin
sama petos häntä vastaan oli minun puoleltani tapahtunut. Ja niinkuin
hän olisi silloin siepannut puusälön maasta ja lyönyt minut kuoliaaksi,
jos olisi minut väijyksistä huomannut, niin hän varmaan nytkin olisi
minut tappanut, jos olisi herännyt. Mutta en sittenkään tiedä, sykkikö
sydämeni noin rajusti vain hirmuisesta pelosta vaiko myöskin halusta
todella katsahtaa häneen.

Vaistomaisesti tartuin alas valuneisiin sänkyvaatteisiin ja peitin
hänet -- yhä vieläkin katsomatta häneen.

Kuuntelin henkeäni pidättäen, hän ei herännyt, unissaan vain
tuskaisesti huokaisi.

Oli niin pimeä, etten voinut nähdä, mitä minun siinä vuoteen luona oli
tehtävä, jonka vuoksi raotin ikkunanuudinta.

Tai olisikohan sekin tapahtunut samasta valtoimesta halusta!

Varmaa vain on, että tämä uutimen avaus oli minulle kuin säälimätön
verhon repäisy nuoruuteni utuisten unelmien edestä.

Se valaisi hänet, ja nyt minä todella katsoin häntä, katsoin kauan, --
ja vihdoin minun täytyi syvästi, syvästi huokaista.

Eihän se ollut entinen Bjarne, ei sinnepäinkään!

Ei niin, että hän olisi tullut toisen näköiseksi vain ikänsä puolesta,
mutta hänessä ei ollut enää sitä, mikä oli erottanut hänet kaikista --
kaikista muista ihmisistä. Hän oli nyt niinkuin monen monet niistä
kalpeista lyseolaisista, joiden olin torimatkoilla jokapäivä nähnyt
kirjat kainalossa kulkevan kouluihinsa. Ja kuinka auttamattomana hän
siinä makasi, vaikea valitus silmäkulmissa, ilmeisesti sairaana,
tuhkanharmaana kasvoiltansa!

Ihmettelin minä sitä paronitarta, että hän salli poikaansa tällaisena
katsella. Johanssonskakin oli melkein aina itse korjannut miehensä
siivottomuudet öisten päihtymysten jälkeen, minulta asiaa salaten,
mutta tässä äiti näytti minulle poikansa, pitäen kai mahdottomana
pakottaa sormiansa minun tehtävääni. Varmaan hän ei rakastanut tätä
lastansa.

Polvillani maassa, siivoamassa paksua mattoa, minä jälleen pillahdin
itkemään.

Mikä ihmeen kohtalo, mikä juonikas pahansuopaisuus, mitkä meitä
voimakkaammat ihmiset, jotka siellä jossakin määräävät maailman menoa,
mitkä surkeilemattomat jumalat, jotka pilvistä käsin hallitsivat
ihmisten elämää, mitkä kaikkeuden horjumattomat suunnitelmat ne
lienevätkään edeltäpäin päättäneet väkisin häivyttää minun rakkauteni
Bjarneen, -- minä vain itse en voinut siitä sittenkään luopua.

Sanna oli antanut ymmärtää, että Bjarne oli jo ehtinyt muuttua
samanlaiseksi kuin kaikki muut. Mutta rakastinhan minä Sannaa
itseäänkin, vaikka Sanna joi ja reuhaili. Miksi en olisi rakastanut
Bjarneakin, olipa hän kummoinen tahansa!

En minä itkenyt sitä, että olin menettänyt unelmieni kuvan Bjarnesta,
vaan sitä, että tuo raukka tuossa oli menettänyt itsensä. Minun oli
niin sanomattoman surku häntä, niin särkevän sääli, ja minä itkin omaa
mitättömyyttäni, etten voinut hänelle antaa menetettyä takaisin.

Voi sinä kukkivain utusaarteni kuningas!

Siinä hän makasi, raukka, hiukan käppyrässä, ja hänen ruumiinsa
piirtäytyi peitteen alta siksi pienenä, että vain vähän levittämällä
käsiäni olisin voinut hänet pituudelleen mitata.

Saatuani kaikki korjuun, aseteltuani vaatteet parhaaseen järjestykseen
tuolille, suoristettuani kaiken mikä oli mennyt väärään ja vinoon,
pantuani paikoilleen hajalle heitetyt huivit ja kaulukset ja kammat ja
harjaset, avattuani pellit ja ilmaluukut, minä pudotin ikkunanuutimen
jälleen umpeen ja hiivin ämpäreineni huoneesta.




XV.


Minun tehtäväni paronittaren keittiössä, alituiset, kolmesti päivässä
uudistuvat tiskaukset ateriain jälkeen ja vielä kuppitiskit teen ja
kahvinjuontien jälkeen sekä vesien kantamiset ja raaemmat
siivoustehtävät aamuisin sisähuoneissa olivat kaikki sitä laatua, että
aniharvoin tulin mihinkään yhteyteen itse herrasväen kanssa.

Kului koko ensimmäinen kuukausi palvelusajastani, etten kertaakaan
tavannut nuoria herroja, sen kun vilaukselta heitä joskus näin
ruokasalin pöydässä keittiöstä käsin, kun Klaara kantoi sisälle suurta
tarjotinta eikä itse voinut ovia aukoa.

Mutta tämän perheen asemaan, asioihin, elämäntapoihin, iloihin ja
suruihin ehdin silti jo tuon ensimmäisenkin kuukauden kuluessa
perinpohjin tutustua.

He olivat joskus iltaisin kaikki poissa, nuoret herrat melkein aina,
mutta joskus paronitarkin. (Vanha paroni, se koikkelehtiva, halvauksen
lyömä, jonka näin lapsena maalla, hän oli jo kuollut). Sellaisina
iltoina me kyökkiläiset vapautettuina vaeltelimme kaikissa huoneissa.
Lihava keittäjä Sohvi tosin mieluimmin istahti aina samaan mukavaan
vierashuoneen nojatuoliin, upoten sen pehmeisiin patjoihin, hän kun
muuten alituisesti seisoskeli hellan ääressä eikä milloinkaan päässyt
levähtämään, -- ja vaati meitäkin Klaaran kanssa istumaan ja kertomaan
historioitamme. Mutta me mieluummin liikuimme huoneesta huoneeseen ja
vain huutelimme hänen kanssaan, ettei hän tuntenut oloaan yksinäiseksi.
Hän tiesi herrasväen asiat perinpohjaisemmin kuin Klaara, mutta
puheleminen ei käynyt häneltä helposti, hän vain oikaisi Klaaran
erehdykset, kun tämä minulle kertoi, tarkisti tiedot ja vastasi
Klaaralle, kun häneltä jokin tieto puuttui ja hän toisista huoneista
huutaen kysyi jotakin sukulaisuussuhdetta.

Meistä oli Klaaran kanssa tullut hyvät ystävykset. Johan minä kohta
alusta huomasin, etteivät tehtäväni sallineet minun uutta pukuani
jokapäiväisenä käyttää, ja pukeuduin vanhaan. Kohta katosivat kaikki
kaunat, ja nyt, vaikka olisin uudessakin ollut, ei hän olisi enää minua
vihannut.

Klaara oli paronittaren erikoinen suosikki, johon hän rajattomasti
luotti. Sentähden Klaaralle oli tässä talossa kaikki avoinna. Hän kulki
huoneissa kuin kotonaan, istuutui tai heitti pitkäkseen minne tahtoi,
aukoili mielin määrin laatikoita, jopa luki minulle paronittaren
omakätisiä kirjeitä, joita kaivoi esille pienen pöydän lokeroista
kannen alta.

Häneltä sain tietää, että tämä perhe ei vanhan paronin kuoleman jälkeen
enää ollut niin hyvissä varoissa kuin suvun ylhäisyys olisi vaatinut.
Jokin holhousjuttu oli lohkaissut ainakin puolet paronin omaisuudesta
holhokin hyväksi, vieläpä heittänyt kevyen varjon paronin maineeseen --
tietysti vain aivan suvun keskuudessa. Klaara sanoi, että paronittaren
oma suku oli sentään vielä hienompi ja se asia oli kilpenä kaikkea
syrjäyttämistä vastaan: hautajaisissa olivat ylhäisimmät merkkihenkilöt
olleet ja hienostoa kävi paronittaren luona vielä enemmän kuin paronin
aikana, vaikka ei mitään pitoja enää koskaan sen jälkeen pidetty,
kaiketi varojen puutteenkin vuoksi.

Paronitarta itseään Klaara kiitteli maailman hienoimmaksi ihmiseksi.
Eikä hän sillä sukua tarkoittanut, vaan mielenlaatua.

Paronittaren aikoinaan vanhalle paronille osoittamista kirjeistä oli
Klaara päässyt siihen käsitykseen, että nuorta paroni Holgeria pyysi
vävyksi varakas ja ylhäinen suku, ja että Holger todella oli jo niin
hyvin kuin kihloissa tuon neidin kanssa. Vielä syvemmältä pikku pöydän
kirjesäiliöihin kaivautuessaan viisas Klaara oli taas vanhan paronin
vaimolleen kirjoittamista kirjeistä päässyt perille, että tässä
kysymyksessä heidän välillään vallitsi erimielisyys ja riita: paroni
tahtoi naittaa poikansa siihen rikkaaseen sukuun, mutta paronitar
vastusti poikansa naimisiin menoa.

Klaara näytti minullekin kaikkein merkillisimmät noista kirjeistä.

Minä en niistä paljoakaan ymmärtänyt, mutta ihmettelin vain kuinka
kohteliaasti ja hienostellen nuo vanhat ihmiset toisilleen
kirjoittivat, vaikka olivat keskenään vain mies ja vaimo. "Rakastettu
vaimoni, paronitar Agathe se ja se, sydämeni iloitsee saada jälleen
omistaa muutamat hetket ja kaikki ajatukseni Sinulle", -- oli kirjeen
alussa, enkä minä tahtonut siitä löytää mitään muuta asiaa kuin pelkkiä
ystävyyden ja rakkauden sanoja joka paikasta, mihin vain katsoin.

-- Älä sinä siihen katso, katso tuohon! -- sanoi Klaara ja töykkäsi
sormellaan muutaman sivun alareunaan.

Siinä oli näin:

"Mitä tulee huomautukseeni, että poikamme Holger ei ole siinä
ruumiillisessa terveyden tilassa, joka saattaa olla -- kuten sanasi
kuuluvat -- onnellisen avioelämän välttämättömänä ehtona, niin siinä
asiassa, rakkaani, on mielipiteemme eriävä. Avioliitto on Kaitselmuksen
asia, ei meidän ole siihen sekoittaminen puutteellisia käsityksiämme ja
aineellisia laskujamme. Ja mitä sanoisit, jos juuri tämä avioliitto
Korkeimman siunauksesta antaisikin Sinun pojallesi terveyden takaisin?
Kuinka siis sitä vastustamalla otat kantaaksesi syyllisyyden siihen,
että olisit ollut esteenä niin suuren onnen toteutumiselle? Sillä
lääkäri, jota minä olen täällä Wiesbadenissa puhutellut, ei ole
kieltänyt sellaisen käänteen mahdollisuutta."

-- No? -- sanoi Klaara tietääkseen, olinko ymmärtänyt.

Mutta minä en ollenkaan käsittänyt, että tuossa olisi erikoisemmin
_riidelty_.

Vähän aikaa pöytälaatikossa kopeloituaan hän näytti minulle
paronittaren vastauksen.

-- Lue tuosta sitten, -- sanoi hän, ja töykki taas sormellaan muudatta
kirjeen kohtaa.

"Sinun puheesi Kaitselmuksesta, rakkahin Claus" ---- kirjoitti siinä
paronitar -- "on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta ja minä
koetan omistaa sen, mikä siinä on hyvää ja totta. Mutta ethän
pahastune, jos muistutan mieleesi Holgerimme suhteet varattomaan
Jennyyn, jonka hyvää mainetta vastaan ei yhdelläkään ihmisellä ole
ollut mitään muistuttamista. Avioliitto Jennyn kanssa olisi kuitenkin
ollut sopimaton, myönsinhän sen silloin kyllä minäkin. Mutta kun me
varattomuuden ja sukusyiden vuoksi syrjäytimme Jennyn, emmepä me
silloin Kaitselmuksen pyhyyttä ajatelleet, vaan kylläkin ratkaisevalla
tavalla sekoitimme siihen omia aineellisia laskelmiamme. Elämä on
opettanut minulle, että mitä emme tahdo itsellemme tehtävän, sitä
älkäämme tehkö muille, ja mitkä olisivatkaan tunteemme, jos joku
ajatellen lapsensa terveyttä ja meille mitään hänen sairaudestaan
ilmoittamatta koettaisi naittaa hänet _meidän_ lapsellemme. Luulen,
että pitäisimme sitä ei ainoastaan sovittamattomana vääryytenä lastamme
kohtaan, vaan myöskin häväistyksenä koko suvullemme. Ei, rakkahin
ystäväni, eivät mitkään tulevaisuuden kangastukset voi saada minua
myötävaikuttamaan niin suuren vääryyden ja loukkauksen tuottamiseen
lähimmäisilleni, joita vertaisinani kunnioitan ja rakastan. -- Mitä
taas tulee Wiesbadenin lääkärin mielipiteeseen, ja jos sellainen
todellakin on Holgerin terveydelle välttämätöntä, niin sinä itse
tiedät, ettei hän elä viattomuuden elämää, ja luulen voivani vakuuttaa
sinulle, ettei hänen nykyinen tuttavuutensa anna aihetta minkäänlaisen
vaaran pelkoon terveydellisessä suhteessa. Pääasia on, ja siinä olen
sinun kanssasi lujasti samaa mieltä, että Holgerimme _täytyy_ tulla
terveeksi eikä meidän ole mitään varoja eikä mitään uhrauksia siinä
asiassa säästettävä. Voi, rakas Claus, kunpa tietäisit, miten
äidinsydän alituisesti vuotaa verta, kunpa voisit nähdä niitä
unettomien öiden tuskia, joita minulle tuottavat ajatukset rakkaan
poikamme onnettomuudesta! Miksi emme ajoissa ymmärtäneet, mitä nuori
veri vaatii, vaan annoimme lapsemme kohtalokkaan sattuman uhriksi!
Miksi nyt taivaat eivät ota ilmoittaakseen, mitä uhrauksia ne
onnettomalta äidiltä vielä vaativat, jotta hän voisi antaa vaikka
elämänsä rakastetun lapsensa hyväksi!"

Näiden kirjeiden käänteitä ja sanamuotoja, joita silloisella
sivistystasolla ollen tuskin kaikkia ymmärsinkään, en tietysti olisi
voinut muistaa. Mutta myöhempinä aikoina, paroni Holgerinkin jo
kuoltua, sain noita kirjeitä käytettäväkseni hänen omalta tyttäreltään
Hjördikseltä, eli Jöijeltä, niinkuin häntä perheen kesken nimitettiin,
-- samalta Jöijeltä, joka on yhtenä päähenkilönä "Onnelliset" nimisessä
ennen julkaisemassani muistelmien sarjassa.

Luin kirjeen ainakin kolmeen kertaan alusta loppuun.

Kun katsahdin Klaaraan, oli hän kääntynyt minuun päin, suu kysyvässä
hymyssä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: -- No, oletko nytkään
ymmärtänyt?

Minun mielestäni ei tässä ollut mitään niin aivan erikoista. Koko
huomioni oli kiintynyt niihin lauseihin, joista kävi ilmi paronittaren
liikuttava rakkaus poikaansa, ja minä ajattelin vain, rakastikohan hän
Bjarneakin yhtä paljon, jota asiaa ensin olin epäillyt.

-- Pyh, pani Klaara, kun huomasi, ettei minulla ollut sen enempää
sanomista ja siis olin mahdoton siihen korkeampaan herrasväkien
tuntemiseen, josta hän oli aina niin ylpeä.

Jotakin sanoakseni minä kysyin häneltä, mitä tautia se Holger-paroni
siis oikeastaan sairastikaan.

Klaara vastasi tähän pääasiaan teeskennellyn huolettomasti, jotakin
albumia selaillen, pää kallellaan, silmäkulmat koholla, jotta olisin
huomannut kuinka muka suurimmatkin merkillisyydet voivat tällä alalla
olla hänelle pelkkiä vähäpätöisyyksiä. Mutta minä en ollut koskaan
kuullut sitä vieraskielistä sanaa, jota hän käytti, enkä osannut siis
hämmästyäkään, niinkuin hän ilmeisesti olisi tahtonut.

Hän huusi silloin vierashuoneeseen, jossa Sohvi istui, ja käski tämän
selittää asian suomeksi.

Sohvikin tarvitsi siihen vain yhden sanan, joka kajahti monen huoneen
läpi, raa'asti sipaisten niiden paksuja mattoja, kynttiläkruunuja,
peilejä, koko niiden hienoa, vanhaa, pyhää arvokkuutta.

Se oli sama sana, jolla me pienet kylätytöt siellä maalla, kerskaten
tiedoistamme, olimme toisillemme ilmaisseet Sannan sairauden.

Niinkuin kaksiteräinen tikari tämä sana nyt tunkeutui sydämeeni, kun
minä huomasin näiden asiain todennäköisen, ilmeisen yhteyden.

-- Oletpa sinä aika viaton pikkulapsi, -- sanoi Klaara, kun näki minun
mielenliikutuksesta herpautuneena laskeutuvan tuolille. Hän ei
tietenkään voinut aavistaa, mikä puoli tästä asiasta teki minulle niin
kipeätä.

Voi sinä, armas isäni, jota minä niin usein ikävöitsin, jonka alati,
milloin vain silmäni ummistin, näin edessäni iltaan kallistuvan
auringon valaiseman kotikuistin luona, -- jonka lämmintä liiviä vasten
olin painautuvinani, jonka sydämenlyöntiä kuuntelin, sinä kaivattuni,
joka annoit meille aina kaiken anteeksi, joka rakastit äiti-vainajata,
ja veljiä ja sisaria, ja erittäinkin Kalle-poikaasi, -- kuinka saatoit
naurusuin johtaa turmioon jonkun toisen pojan ja jollekin toiselle
äidille tuottaa niin suuren murheen!

Siitä hetkestä asti ja mitä kauemmas siitä tulin, sitä syvemmäs painui
tietoisuuteni omituinen tunto, että minun pitää isäni puolesta
jotenkuten sovittaa paronittarelle tämä kauhea työ, -- miten, siitä en
voinut tehdä itselleni vielä selvää, ja niin koetin kaikin voimin
ainakin jokapäiväisessä palveluksessani täyttää hänen tahtonsa ja
edeltäpäin arvata hänen toiveensa.




XVI.


Palveluksessani paronittaren luona aloinkin menestyä oikein hyvin.

Klaaran sanojen mukaan, (jota hän piti omituisella tavalla muita
palvelijoitaan ylempiarvoisena ja jolle katsoi voivansa lausua
arvosteluja meistä muista), paronittarella ei ollut minua vastaan
mitään muuta muistuttamista, kuin että minulla oli paha tapa "kuunnella
mitä puhuttiin."

Monesti olin kyllä jo itsekin huomannut, että hän alensi äänensä tai
kokonaankin katkaisi puheensa, kun minä näyttäydyin. Enkä suinkaan
kiellä hänellä olleen siihen syytä. Sillä kyllä minä kuuntelin,
kuuntelin joka sanaa, päästämättä käsistäni mitään tilaisuutta,
niinkuin janoinen, jolle vain pisaroittain ja mielivalloin vettä
juotetaan. Kuinka en olisi kuunnellut heidän keskustelujansa, kun
asiat, joista he useimmiten puhuivat, olivat sydänjuuriani myöten
minunkin asioitani, vastasivat minun sisimpiin kysymyksiini, joihin en
ikinä ollut kuvitellutkaan mitään vastausta ihmisiltä saavani? Kuinka
en olisi kuunnellut, kun ainoa uskoni tähän aikaan oli usko parempiin
ihmisiin? Kuinka en olisi kuunnellut, kun minä kaikessa salaisuudessa
olin ruvennut rakastamaan paronitarta?

Niin. Siitä hetkestä asti, kun tuon merkillisen kirjeen sisällys
minulle täysin selvisi, aloin pitää paronitarta kaikkein jaloimpana
ihmisenä. Olinhan minä tietysti ennenkin kuullut tuon lauseen, että ei
pidä muille tehdä, mitä ei itsellensä soisi tehtävän, mutta että se
todella olisi ollut tarkoitettu elämään sovitettavaksi, sitä en ollut
tullut ajatelleeksikaan, vielä vähemmän aavistanut, että löytyisi
ihmisiä, jotka olisivat sen elämässään toteuttaneet niin pitkälle kuin
paronitar kirjeestä päättäen oli tehnyt. Unohtaa oman poikansa onni,
jota rakastaa ylitse kaiken, sen vuoksi vain, ettei tahdo tehdä
vieraalle mitä ei soisi tehtävän itsellensä! Tuo oli minusta niin
hienoa, niin suurta, että se oli kuin jokin uusi elämän avaus minulle.
Kummako siis, että kuuntelin jokaista hänen sanaansa aivan kuin olisin
elämän vettä hänestä imenyt.

Mistäkö he sitten keskustelivat? Koetan kertoa tarkemmin.

Päivisin ei heistä paljonkaan tietänyt. Toinen oli siellä, toinen
täällä, paronittarella kävi vieraita tai hän itse ajoi vieraisiin.
Iltasella taas oli paronitar aina yksinänsä kotona, eikä ollut kenen
kanssa puhua. Hän joi teensäkin yksin, sanaakaan kellekään meistä
puhumatta, sillä ylimalkaan hän ei puhunut palvelijainsa kanssa muusta
kuin palvelusasioista (paitsi ehkä Klaaran kanssa joskus hyvin
harvoin). En luule, että tämä oli mitään ylpeyttä hänen puoleltaan, --
hän ei vain tullut milloinkaan edes sille päälle, että olisi saattanut
puhua meidän kanssamme mistään muusta asiasta, -- se oli ikivanha
perinnäistapa, joka oli meidän verissämme aivan yhtä paljon kuin hänen:
emme mekään olisi tulleet sille päälle, että hän olisi voinut ruveta
kanssamme puhumaan, olisimme joutuneet kovin hämillemme, melkeinpä
punastuneet, jos jotakin niin tavatonta olisi sattunut. Ja toden
sanoakseni huomasinpa minä jonkun kerran hänen omillakin kasvoillansa
jotakin hämilletulon merkkejä, kun hän, aivan vahingossa jouduttuaan
keittiöön, satunnaisen puheen käänteessä kysäisi minulta jotakin
vanhemmistani ja minä innostuin hänelle latelemaan tietoja
kotioloistani: aivan ilmeisesti hän tuli noloksi. -- Ja' -- ja'
myönnytteli hän lyhyesti ja moneen kertaan, suu hämmentyneessä hymyssä,
ja peräytyi askel askeleelta pois keittiöstä, aivan kuin minä olisin
ruvennut häntä takkiaisilla heittelemään.

Niin että kyllä hän todella ja sanan täydessä merkityksessä oli peräti
yksin, kun hän päivän hälinän vaijettua istui teepöydän ääressä
tavattoman korkeassa ruokasalissa. Ei sieltä kuulunut muuta kuin joskus
ehkä sanomalehden kahina hetkiseksi tai teelusikan hiljainen
kilahtaminen.

Hän koetti loppumattomiin venyttää teenjuontiansa, toivoen kai, että
hänen poikansa kotiutuisivat hänen vielä siinä istuessaan. Mutta niin
kävi ani harvoin. Todella en muista juuri milloinkaan nähneeni nuorten
paronien juovan iltateetä paronittaren seurassa. Mutta silti hän tuntui
aina odottavan.

Sitten kuului noin kahdentoista aikaan tuolin siirtyminen pöydän
äärestä ja paronitar vetäytyi omaan huoneeseensa odottamista jatkamaan.

-- Vihdoinkin! -- sanoi aina silloin Klaara, joka oli haukotellen
istunut jalat riipuksissa keittiön halkolaatikon päällä tätä hetkeä
odotellen. Hän meni nyt ruokasaliin ja toi sieltä tiskattavakseni mitä
paronitar oli jättänyt.

Sen tehtyäni oli nyt _minun_ vuoroni astua näyttämölle.

Klaara, joka oli hyvin iltauninen, oli järjestänyt asiat niin,
että minä sain harjaantumiseni vuoksi hoitaa hänen yöllisiä
sisäkkötehtäviään.

Minun oli nyt uudelleen kattaminen ruokasalin pöytä, asettaminen siihen
veitset, kahvelit, pöytäastiat, lautaset kahdelle hengelle ja
keittiöstä tuominen leikkeleet, sitten kaksi portteripuolikasta ja
kristallinen pähkinärasia paroni Holgerin kohdalle sekä pähkinäsakset,
joilla ne loukuteltiin auki. Bjarnen puolelle asetettiin pullollinen
kiinaviiniä ja lusikka. Sitäpaitsi oli pitäminen huoli, ettei Sohvin
valmistama ilta-ateria päässyt kylmenemään, samoin oli teevesi
pidettävä valkealla, vaikka tee jäi useimmiten juomatta. Muuten sain
kyllä mennä vaatteet yllä vuoteeseeni torkkumaan, kunhan herrain
kotiutuessa kohta olin pystyssä ja kannoin aterian ja teevehkeet
pöydälle. Sitten oli oltava ylhäällä sen varalta, että herrat jotakin
vielä tarvitsisivat pöytään ja siitä keittiöön soittaisivat, sekä
kantaakseni illallisen jälkeen astiat takaisin keittiöön. Tiski sai
sentään jäädä aamuksi.

Milloin paronitar muuten nukkui, en minä ollenkaan voi käsittää, sillä
aamulla hän oli tavallisella ajalla jo jalkeilla, mutta yöllä ei hän
milloinkaan pannut maata, ennenkuin kumpikin hänen pojistaan oli
saapunut kotiin. Nuoret herrat tulivat usein eri aikoina, mutta milloin
vain minä nousin ovea avaamaan ja sitten vein ruokasaliin tarjottimen
asettaakseni ruoat pöytään, oli paronittaren huoneen ovi puolittain
auki ja hänen lamppunsa palamassa. Jos toinen herroista sattuikin
tulemaan aikaisemmin, niin hän, juteltuaan pitkät ajat tämän kanssa,
jäi vielä toista odottamaan, kun toinen oli jo mennyt maata. Aina vain,
läpi pitkien talviöiden, sama viheriän lampun tuike näkyi hänen
huoneestaan. Usein hän näytti näpertelevän jotakin neuletta kädessään.
Usein hän myöskin istui pienen valkoisen pöytänsä luona, jossa hänen
kirjeensä olivat, kirjoitteli tai teki joitakin laskelmia
luunäppäimillä, silmälasit kaukana nenän päässä.

Joskus tuli paroni Holger ensin kotiin, jo noin kahta käydessä.

Silloin paronitar aina tuli hänen seuraansa ruokapöytään istumaan ja he
juttelivat keskenään, jääden pitkiksi ajoiksi istumaan pöydän ääreen,
paroni Holgerin laitellessa ajatuksissaan pitkillä sormillaan pikku
pallosia leivän murenista.

Huoneiden keskinäinen suhde oli sellainen, että niihin oli melkein
kaikkiin ovet keittiöstä tulevaan pimeään välikäytävään, joka pidettiin
yön aikana valaistuna. Kun tämä suljettu sisäkäytävä oli aina hyvin
lämmin, piti herrasväki mielellään sinne huoneistaan johtavia ovia
auki, joten minä täältä käsin usein kuulin, mitä ruokasalissa tai
paronittaren omassa huoneessa puhuttiin, ja paitsi todellisia
talousasioita oli tunnustaakseni helppo löytää tekosyitä siellä
oleskellakseni. Odotellessani illallisen päättymistä minä usein ompelin
tai kudoin sukkaa käytävän kirkkaan valon alla.

He puhuivat kahden kesken ollessaan hyvin usein Bjarnesta, neuvotellen
mitä olisi tehtävä, ettei tuo ylimielisen vallattomasti elävä poika
liiaksi viehättyisi vapauteensa. Paronitar pelkäsi, että poika oli
suuressa vaarassa turmella terveytensä. Holger koetti aina lohduttaa,
sanoi pitävänsä veljeään silmällä ja alinomaa varoittavansa. Molemmat
he rakastivat Bjarnea, mutta erittäinkin puhui paronitar hänestä niin
kuin Bjarne olisi ollut koko hänen elämänsä keskus, jota varten hän eli
ja hengitti, ja jonka hyväksi olisi kaikkensa uhrannut. Yhä suurempaa
huolestumisen syytä tuotti paronittarelle se heidän havaintonsa, että
Bjarne oli alkanut syödä sanojansa, puoli, joka ei suinkaan kuulunut
hänen luonteeseensa. Kaupungille lähtiessään hän lupasi ja vannoi
äidillensä palaavansa ajoissa, mutta säännöllisesti rikkoi valansa ja
mitä pyhemmin hän lupasi, sitä myöhemmin palasi. Paronitar koetti
selittää Holgerille, että tässä saattoi olla alku todella sisälliseen
turmeltumiseen, mutta Holger tapansa mukaan vain lohdutti ja haki
lievennyksiä, vaikka he molemmat ilmeisesti olivat samaa mieltä ja yhtä
huolissaan Bjarnesta.

Sitten kilahti ovikello iloisesti ja tarmokkaasti. Jos Holger ei
silloin vielä ollut mennyt maata, ottivat he molemmat hänet vastaan
ruokasalissa, ja minä kannoin sisälle uudestaan kuuman veden ja hellan
uunissa lämpimänä pitämäni ruoan.

Bjarne tuli kotiin aina kovin hyväntuulisena, täynnänsä uutisia
maailmalta, rohkeita suunnitelmia, joita hänellä oli toveriensa kanssa,
ja hullunkurisia kertomuksia. Hän tiesi, kuinka kohdella surevaisia. Ja
todellakin, nuo kaksi, jotka äsken vielä näkivät Bjarnen asiat niin
synkissä väreissä, nauroivat nyt hänen sukkeluuksilleen katketakseen,
paronitar päätänsä pidellen ja Holger ihan käppyrässä.

Siten oli totisuudelta ja moitteilta kärki katkaistu.

Mutta yhtä varmasti kuin päivän hälinän täytyy luonnonlakien pakosta
vähitellen vaihtua yön rauhalliseen pimeyteen, yhtä varmasti paronitar
alkoi vetää keskustelua jälleen omaan suuntaansa ja Bjarnen
leikinlaskuista huolimatta selitellä, miksi hyvä on hyvä ja paha on
paha.

Bjarne teki muutamia ylimielisiä huomautuksia, milloin hyvä hänen
mielestään saattoi olla pahaa ja paha hyvää.

Holger myönsi, että niin voi todella joskus olla.

Mutta asian joutuminen näin väittelyn asteelle saikin paronittaren
vasta oikein elpymään. Hän alkoi selitellä asiaa juurtajaksain,
pitkällisesti ja perinpohjaisesti, ikäänkuin tyytyväisenä, että
vihdoinkin oli saanut tilaisuuden kylvää Bjarnen mieleen parhainta,
mitä oli itsessään hautonut ja selvyyteen asti kehittänyt. Hän ajatteli
kai, että mitä kauemmin hän puhuu, sitä varmemmin se sinne kylväytyy.

Bjarne alkoi haukotella ja yhä harvemmin lausui mitään omasta
puolestaan. Hän istui silmät rypyssä, posket pullollaan, kädet
taskuissa, jalat kaukana pöydän alla, haluttomana yhteen kohti
tuijottaen.

Holgerkin haukotteli, suutaan tosin kuitenkaan aukaisematta.

Vähitellen hiljeni sentään paronittarenkin puhe ja he istuivat pöydän
ääressä pitkät ajat sanomatta toisilleen sanaakaan.

Sitten he nousivat mennäkseen levolle.

Hennomatta erota äidistään näin sanattomina he kuitenkin menivät usein
vielä paronittaren huoneeseen ja siellä virisi keskustelu uudestaan
entisellä eloisuudella. Bjarne myönsi, että _todellinen_ hyvä on kyllä
aina hyvää ja samoin paha pahaa. Hän ei kai voinut erota äidistään
saamatta välejään tämän kanssa aivan entiselleen, ja luullakseni osaksi
vain tässä tarkoituksessa hän tekikin noita pyhiä lupauksiaan
vastaisuuden varalle. Paronittaren äänestä saattoi pian päättää, että
hän uskoo poikaansa jälleen yhtä lujasti kuin ennenkin, ja seuraavilla
pitkillä puheillaan hän ikäänkuin tahtoi vain sinetöidä tämän
toivehikkaamman mielentilan pysyväisyyttä. Taas kuului vain
paronittaren loppumatonta yksinpuhelua, ja Bjarne nukkui usein kesken
kaikkea leposohvalle, jolta hänet sitten herätettiin ja saatettiin
vuoteeseensa.

Nämä paronittaren puheet ne nyt olivat, jotka niin kiinnittivät
mieltäni, etten olisi sanaakaan tahtonut kuulematta jättää. Ja mitä
unisemmiksi hänen oikeat kuulijansa kävivät, sitä uteliaampi olin minä,
joka kuuntelin vain varkain, sydän kurkussa odottaen, minä hetkenä
minut yllätetään. Kuinka monta kertaa huomasinkaan, että paronitar
keskeytti puheensa kun minä, venyttääkseni ruokasalissa-oloani, liian
kauan kilistelin teelusikoita kaapissa, tai hiljensi äänensä tai tuli
sulkemaan oven, kun huomasi minun sijoittuneen välikäytävään. Mutta
minä en voinut millään mahdilla vastustaa haluani kuunnella häntä.

Sillä parasta, mitä olen koskaan saanut tietooni hyvästä ja pahasta,
omastatunnosta, rakkaudesta, totuudesta, rehellisyydestä,
kärsivällisyydestä, alttiudesta, olen saanut varkain kuuntelemalla
häntä. Oli kuin jokin uusi, minulle entuudestaan aivan tuntematon
hengen maailma olisi noussut näköpiiriini.

Ei niin, että olisin ensikerran kuullut noita jokaisessa saarnassa ja
joka kirjassa usein käytettyjä sanoja, vaan niin, että ne esiintyivät
minulle aivan uudelta puolelta, muuttuivat omiksi asioikseni, oltuaan
ennen vain sanoja. Voi, jospa Johanssonit kerrankin olisivat saaneet
kuulla, mitä paronitar elämästä sanoi, -- kyllä he olisivat varmaan
tappelemasta lakanneet. Ja mitähän isä olisi sanonut näistä puheista?
Varmaan hän olisi lakitta päin, kasvot ylös kääntyneinä, kirkastunein
katsein ottanut vastaan jokaisen sanan, joka hänelle niin suuria hengen
salaisuuksia ilmaisi, hän kun aina lakkaamatta eli ajatusten
ongelmissa. Entä veljet ja sisaret, jotka eivät milloinkaan olleet
mitään sentapaistakaan kuulleet, eivätkä kaiketi tule koskaan
kuulemaan! Jospa koko se minun maailmani voisi hengessä tulla tänne
kuulemaan, varmaan ei mahtuisi näihin huoneisiin niin paljon ihmisiä,
varmaan he kiipeisivät ikkunoihin, varmaan he täyttäisivät kaikki
sopukat, ja heidän päitänsä näkyisi hartaassa ihmetyksessä vieri
vieressä ikkunain päällyksilläkin, suurten taulujen kehyksillä, peilien
takaa, uunien reunuksilla, verhojen ja uudinten laskoksilla.

Kerran, -- vain yhden ainoan kerran paronitar puhui suoraan
Jumalastakin, jota sanaa ei hänen suustansa milloinkaan kuulunut. Minä
ymmärsin kohta, ettei tämä sana hänellä merkinnyt mitään "Aabrahamin,
Iisakin ja Jaakobin Jumalaa", vaan jotakin luonnollista, ihmisen
ajatuksissa puhuvaa. Jokainen jänne oli minussa vireillä, kun koetin
kuulla ja ymmärtää, mitä hän sanoi, mutta se ei onnistunut. Juuri
tärkeimmällä hetkellä pudotin sukkapuikkoni, joka läksi kilahtaen
kierimään lattialla. Paronitar vaikeni, nousi, ja ovi sulkeutui,
mykästi, jäätävän kylmästi...

Voi! Miksi puhutaan niille, jotka nukkuvat, ja miksi niille, jotka
kuulisivat, ei ole muuta annettavaa kuin -- oven sulkeminen!




XVII.


Oliko paronitar jotakin huomannut Bjarnen ja minun välisistä suhteista,
en varmasti tiennyt, mutta kerran aamupäivällä kuulin paronittaren ja
Holgerin puhuvan keskenään hyvin matalalla äänellä paronittaren
huoneessa, vaikka he eivät suinkaan voineet otaksua minun kuuntelevan.
Arkaluontoisista asioista puhuessaan ihmiset aina alentavat äänensä.

Keskustelua kesti hyvin kauan.

Sen verran sain selville, että puhe oli todellakin minusta ja
Bjarnesta. Juuri ennenkuin ovi sulkeutui, kuulin useampaan kertaan sekä
Bjarnea että omaa nimeäni mainittavan.

Minä aivan jähmetyin kauhusta.

Mitähän nyt olikaan tullut ilmi!

Olikohan paronitar päässyt huomaamaan ainoastaan sen, että minä
"katselin" Bjarnea. Saattoihan se kyllä olla mahdollista, sillä vaikka
kuinkakin koettaa, ei semmoisissa asioissa voi milloinkaan olla varma
itsestään. Saattaa punastua milloin ei pitäisi. Saattaa sekaantua
puheessa, kun toinen tulee äkkiä sisälle. Saattaa rientää auttamaan,
vaikka olisi autettava vanhempia, ehkä paronitarta itseään. Kaiken tuon
ilmituleminen ei olisi ollut mitään erikoisen kauheaa jo senkin vuoksi,
että olisi ollut melkein ihmeellisempää, jos joku _ei_ olisi ollut
sellaiseen poikaan rakastunut.

Mutta jos paronitar oli huomannut, mitä edellisen päivän iltana oli
sattunut, niin olisin mieluummin vajonnut vaikka maan alle.

Bjarne oli ihmeellinen sekoitus ujoudesta ja ylimielisyydestä. Se mitä
Sanna oli hänen ensimmäisestä käynnistään kertonut, ja se minkä minä
itse olin puistikossa nähnyt, nuo kaksi eri olentoa menivät hänessä
todellakin yhteen.

Huomasin kohta alussa, ettei hän tietysti ollut minua tuntenut eikä
mitenkään aavistanut minua samaksi tytöksi, joka joskus olin hänen
kanssaan Loviisan mökkiä rakentanut. Mitään arvelematta ja
minkäänlaisia varovaisuusnäkökohtia huomioon ottamatta hän tahtoi
välikäytävässä kohta käyttäytyä minua kohtaan samalla tavalla kuin oli
käyttäytynyt puistikossa, vieläpä tällä kertaa väkisin suudella.

Tästä asiasta syntyi välillämme miellyttävä kahakka, joka olisi
varmasti herättänyt keittiöläisten taikka itse paronittarenkin
huomiota, ellen minä olisi hätäännyksissäni sellaisen mahdollisuuden
pelosta vaistomaisesti keksinyt sanoa häntä rakennusmestariksi ja
kysyä, muistiko hän, kuinka kannettiin yhdessä lautoja. Hän pysähtyi
kohta vallattomassa yrityksessään, kysyi hämmästyneenä, olinko minä
todella sama tyttö, katseli minua kiireestä kantapäähän, sitten
uudestaan kasvoihini, -- ja nyt varmaankin tunsi. Hieno rypistys
ilmestyi hänen silmäkulmaansa, hän käänsi katseensa pois ja tuli
totiseksi.

Silloin minä rakastuin häneen uudestaan.

Onhan tämä merkillistä. Ennen en mitään niin toivonut kuin että hän
vain olisi katsahtanut minuun, ja se katsahtaminen tuntui minusta
olevan ainoa, mikä oli onneni täydellisyydestä vailla. Nyt sen sijaan
en välittänyt yhtään mitään hänen katselemisestaan. Päinvastoin, kun
hän oli minua alinomaa katsellut ja vihdoin rupesi vallattomaksi,
luulin kokonaan lakanneeni pitämästä hänestä. Mutta kun hän kääntyi
minusta, kun hänen silmäkulmansa meni entisellä tavalla ryppyyn, kun
hän melkein karttoi minua ja aina laittoi niin, ettei tarvinnut kohdata
minua välikäytävässä, kun minä ruokasaliin teetä tuodessani ja lautasia
asetellessani olin hänelle -- niinkuin sanotaan -- pelkkää ilmaa, nyt
minä rakastuin häneen uudestaan!

Ja taas kerjäsin samaa, taas puuttui onneni täydellisyydestä vain hänen
katseensa, aivan kuin hän ei olisi lapsuuteni ajoista asti vielä
kertaakaan minuun katsahtanut.

Mutta sen päivän edellisenä päivänä, jolloin paronitar ja Holger
supattelivat keskenään meistä, oli sattunut tässä suhteessa jotakin
tavatonta.

Minä olin, Klaaran ollessa alhaalla mankelissa, saanut tehtäväkseni
suorittaa aamiaistarjoilun. Paronitar, joka istui pöydän päässä,
keskusteli Holgerin kanssa, jonka paikka oli vasemmalla puolella
pöytää. Bjarne, joka istui Holgeria vastapäätä paronittaren oikealla
puolella, ei ottanut osaa keskusteluun. Puhelunsa vuoksi paronitar ei
malttanut ottaa keitosta tarjottimelta, jota minä pidin hänen
kohdallaan, vaan ainoastaan asetti vasemman kätensä kevyesti
tarjottimen reunalle ikäänkuin sanoakseen, että minun oli vähän
odottaminen, ja jatkoi puheluansa. Silloin tunsin selvästi, että Bjarne
katsoi minuun, mutta kun paronitar rupesi juuri ottamaan, en voinut
kääntyä sinnepäin nähdäkseni, oliko niin. Vielä Holgerillekin
tarjotessani tunsin yhä, että hän katsoo. Kun vihdoin sain tilaisuuden
vilkaista Bjarneen päin, loi hän katseensa kohta alas, ja -- punehtui
kovasti, ilmeisesti tietäen, että minä näin hänen punehtumisensa. Ei
auttanut silmäin rypistys, ei mikään. Minä olin nähnyt, mitä tahdoin,
minä riemuitsin sielussani suurta riemua: se ei ollut sellainen katse,
josta minä en välittänyt, se oli juuri sellainen, jota minä alusta
saakka olin tahtonut jo siellä mökillämme, vilpittömän lapsekas, vähän
ujo, vähän kiitollinen, vähän hellä, vähän iloitseva... Siellä ja
silloin se olisi merkinnyt samaa kuin jos olisimme äkkiä lakanneet
rakentamasta ja aiheettomassa ilon puuskassa ottaen toisiamme kädestä
juosseet yhdessä kauas -- kauas. Nyt, täällä paronittaren korkeassa
ruokasalissa, se merkitsi, että ihmissielut, uhmaten kaikkein
mahdottomimpiakin luokkaerotuksia, jossakin niitä syvemmällä sittenkin
ovat yhtä.

Jos paronitar olisi huomannut Bjarnen punehtumisen tai voinut nähdä
minun riemastukseni, ei sekään olisi ollut vielä vaarallista.

Mutta tapahtui pahempaa.

Samana iltana, minun jo laitellessa vuoteita nuorten herrain
makuuhuoneessa, Bjarne tuli kaupungilta joistakin päivälliskesteistä,
joissa oli juotu paljon. Näin kohta, että hän on kaikkein
vallattomimmalla tuulellaan ja varmasti aikoo kostaa aamullisen
punehtumisensa.

Huoneeseen tultuaan hän heittäysi päällystakki yllään vuoteelle, ojensi
minulle molemmat kätensä ja sanoi: -- Tule tänne! Kun minä rupesin
lähtemään pois, hyppäsi hän ylös ja alkoi tavoitella minua kiinni. Minä
väistin, ja välillämme syntyi taas rytäkkä. Sen pahimmillaan ollessa,
kun hän jo oli saanut kätensä vyötäisteni ympäri, minä kuiskasin
nopeasti hänen korvaansa: -- Paronitar!

Hän kilpistyi kohta minusta ja minä juoksin tyrmistyneenä
välikäytävään.

En vielä tänäpäivänäkään tiedä, kuka oli aukaissut salinoven ja
katsahtanut makuuhuoneeseen. Sekä paronitar että Holger olivat kumpikin
kotona, sillä he olivat juuri vähää ennen soitelleet vierashuoneessa
nelikätisesti.

Oli miten oli, minä en voinut koko yönä nukkua kauhuissani ajatellen,
miten olin turmellut koko asemani, ainiaaksi kadottanut paronittaren
luottamuksen ja siis tämän pitkän ajan turhaan ponnistellut hänen
rakkautensa saavuttamiseksi.

Kun seuraavana aamupäivänä sitten kuulin hänen ja Holgerin supattelevan
keskenään ja selvästi erotin, että puhe oli Bjarnesta ja minusta, en
enää ollenkaan epäillyt, vaan päätin itsekseni, että vaellukseni tässä
talossa oli ainiaaksi päättynyt ja minun kaikki sivistymisen haaveeni
tehneet auttamattoman haaksirikon.

Piikain kamarissa minä häpeissäni panin piiloon romaanit ja muutamat
Bjarnen entisistä koulukirjoista, joita olin öisin lueskellut, ja
poltin vihot, joihin olin kirjoitellut käsialaharjoituksia. Kun
viimeinenkin oli hiiltynyt, itkin minä hiljakseen noita menneitä
ilojani. Ja esiliina oli vielä silmäini päällä, kun Klaara tuli
käskemään paronittaren puheille.

-- Nyt hän tilittää minut, ajattelin mennessäni ja kaikki vereni
hyytyivät.

Mutta kohta ensi silmäyksellä näin, ettei paronitar ehkä sittenkään
tietänyt mitään eilisestä.

Hän alkoi aivan ystävällisesti puhua kokonaan toisista asioista, kysyen
lopuksi, missä olin oppinut niin hyvin ompelemaan. Minä kerroin
hänelle, että saksalaisessa perheessä palvellessani he olivat
toimittaneet minut ompelu- ja leikkauskurssille ja että sitten olin
siinä perheessä ommellut kaikki, useita pukujakin neideille. Nyt sanoi
paronitar, että jotakin sellaista hänkin oli ajatellut kanssani tehdä,
ja ehdotti, että hän yhdessä muutamien sukulaisperheiden kanssa ostaisi
minulle tarvittavat koneet ja vuokraisi kaupungilta kaksi huonetta ja
keittiön käytettäväkseni. Siellä saisin sitten pitää ompeluliikettä,
kuitenkin semmoisella ehdolla, että hän ja nuo sukulaiset olisivat
etuoikeutetut työhöni, ja syrjästä saisin ottaa töitä vain mikäli aikaa
riittäisi.

Ehdotus oli tosin pudonnut eteeni kuin pilvistä, mutta heti ensi
kuulemalta se suuresti miellytti minua. Ensiksikin, enhän minä tulisi
mitenkään erotetuksi tästä perheestä, vaan saisin ompeluksien tähden
alituista asiaa täällä käydäkseni. Toiseksi pääsisin aina uhkaavasta
vaarasta joutua erotetuksi palveluksesta Bjarnen vallattomuuksien
tähden. Kolmanneksi, -- asua omissa huoneissa, olla toisin suittuna,
toisin puettuna, lukea kirjoja, valita tuttaviaan, -- eikö tämä ollut
ensimmäinen porras, jota myöten saattoi vähitellen päästä pois piikojen
kirjoista, haaveitteni toteutumisen pääesteestä, siitä nöyryyttävästä
asemasta, joka kyllä asettaa ylä- ja alaluokan ulkonaisesti vierekkäin
samoihin huonehiin, läheisimpään ruumiilliseen kosketukseen, mutta joka
juuri tämän läheisyyden vuoksi tekee välttämättömäksi rajan selvänä
pitämisen ja mahdottomaksi todellisen inhimillisen kosketuksen.

Mitä enemmän tätä uutta tuumaa ajattelin, sitä enemmän se minua
hurmasi. Yhä selvemmin aloin käsittää, että palvelijana olo, jonka olin
kuvitellut keinoksi tämän perheen yhteyteen päästäkseni, itse asiassa
erotti minut siitä ylitsepääsemättömän kuilun taakse.

Ja minussa heräsi ajatus, jota en tosin itsekään uskaltanut täysin
tietoisesti harkita, koska se olisi liian valtaavasti sykäyttänyt
sydäntäni, jos se olisi ollut tosi, ja taas olisi saattanut minut
omissa silmissäni naurunalaiseksi, jos se oli pelkkää kuvittelua.
Nimittäin sellainen ajatusten värähdys, että paronitar oli
mahdollisesti joskus huomannut Bjarnen katseen, tuon toisenlaisen,
oikean, ja nyt itse viittasi minua tielle, joka olisi saattanut johtaa
minut pois pahimpien mahdottomuuksien umpikujasta.




XVIII.


Muudan syrjästä päin lankeava varjo sekaantui kuitenkin siihen riemuun,
jonka paronittaren odottamaton ehdotus oli minussa herättänyt.

Se varjo lankesi minuun Sannasta.

Hänestä olin viime aikoina ollut kokolailla vieraantunut. Tiemme olivat
menneet niin kokonaan eri suuntiin. Toden sanoakseni, olin ruvennut
ikäänkuin häpeämään hänen seuraansa, nyt kun yhä edistyin uskossani
"parempiin ihmisiin", kun olin ikäänkuin tietoisesti ruvennut hänen
aina ennen ivaamakseen "hyväksi", kun olin ruvennut käymään
kirkossakin, istuen hattu päässä ensimmäisillä penkeillä ja tarjoten
virsikirjaani yhteiseksi usein hyvinkin hienoille ihmisille.

Kaikesta jumalisuudestani aivan erikseen minua oli aika ajoin vaivannut
omatunto sen johdosta, että olin jättänyt Sannan, vaikka hän oli
luvannut muuttaa elämäntapansa. Sanna ei minun tietääkseni ollut
missään suhteessa muuttunut, vaan eli entisessä asunnossaan entistä
elämäänsä. Miten olisikaan nyt, jos silloin olisin suostunut hänen
tuumaansa ja asettunut hänen kanssaan ompelijaksi? -- tuon kysymyksen
kaiveleminen teki minulle kipeätä, ja osaksi ehkä juuri siitä syystä
vältin Sannaa ajattelemasta.

Mutta nyt, kun tuli tämä paronittaren uusi ompelija-tuuma, vieläpä
aivan samalla tavalla kysymykseen huoneen vuokraaminen ja muuttaminen
kuin Sannankin ehdotuksesta, en voinut olla yhtämittaa muistelematta
Sannaa, enkä ainoastaan muistelematta, vaan syvälti ajattelematta
häntä.

Tähän vaikutti seuraava sielullinen tila:

Varkain kuulemistani paronittaren puheista olin päässyt perille, että
hän uskoi jumalalliseen johtoon kaikissa ihmisasioissa. Sitä hän puhui
sisarellensa, rouva Charlottelle, joka oli silmät kovasti itkettyneinä
tullut purkamaan sydäntänsä sattuneen perheonnettomuuden johdosta. --
"Pitää vain osata katsoa" -- oli hän lohdutellut. -- "Pitää osata nähdä
asioita sisältäpäin. Ulkoa näyttää kaikki olevan pelkkää luonnonlakia,
mutta sisältä on maailma täynnä ihmeitä ja Jumalan johtoa. Pitää vain
osata katsoa." Nämä sanat painuivat syvälle mieleeni, sillä sehän oli
sama kysymys, joka minulle jo lapsena oli tullut eteeni, kun pelastuin
putoamasta kaivoon. Aloin "katsoa", olikohan minunkin elämässäni
jotakin sellaista johtoa. Sitä en silloisella tasolla ollessani
löytänyt muualta kuin mistä sitä niin erikoisesti, melkeinpä väkisin
_tahdoin_ löytää, nimittäin vasta tästä viimeisestä onnestani, jonka
luulin viittaavan minulle tien parempien ihmisten kirjoihin.

Jos nyt tämä todella oli Jumalan johtoa, niin sitä suuremmalla syyllä
minun olisi pitänyt ottaa lukuun omantuntoni vaatimus Sannaan nähden,
esimerkiksi tarjoamalla hänelle tilaisuuden muuttaa kanssani noihin
huoneisiin. Mutta se taas ei ollenkaan sopinut yhteen minun
pyrkimykseni kanssa päästä parempien ihmisten kirjoihin, sillä "mitä
ihmiset olisivat sanoneet"!

Tämä asia ei kuitenkaan lakannut minua vaivaamasta, joten vihdoin
päätin omantuntoni rauhoittamiseksi ainakin käväistä Sannan luona ja
tunnustella, vieläkö hän oli taipuvainen muuttamaan elämäntapaansa,
sillä eihän asia muulla ehdolla voinut tulla kysymykseenkään.
Syvemmällä, itseltäni salaa, toivoin, että hän varmaan oli jo unohtanut
koko ajatuksen elämäntapansa muuttamisesta.

Menin Sannan luo pimeän aikana, jolloin ihmiset eivät huomanneet, mutta
kuitenkin niin varhain, että tiesin hänen vielä olevan kotonaan. Ja
tapasinkin hänet.

Sannan huoneeseen paistoi katulyhty, joten siellä saattoi oleskella
ilman muuta valoa, kun ei erikoisesti valoa kaivannut. Minä kielsin
sytyttämästä lamppua.

Sanna otti minut vastaan vieraantuneesti hänkin, aivan kuin olisin
hänen suhteensa todella ollut jo menossa parempien ihmisten puolelle.

-- No, Sanna -- minä sanoin, -- nyt on minulla hauska uutinen sinulle.

-- Vai niin, -- sanoi hän pitkään, ja kääntyen minuun päin, asettui
taaksepäin nojalleen pöytää vasten. -- Millainen se on? kysyi hän
mittaillen minua katseillaan.

Minä kerroin, mitä paronitar oli ehdottanut ompelijaksi rupeamisesta.

Sanna tahtoi tietää tarkemmin, millä ehdoilla tarjous oli tehty, ja
minä jo pelästyin, että hän ilman muuta ajattelee itsekin asettua
noihin huoneisiin, jotka paronitar aikoi minulle vuokrata.

Sanna ei tahtonut mitenkään tyytyä minun selityksiini, vaan kyseli,
millä sanoilla paronitar oli puhunut. Minä toistin sanasta sanaan,
niinkuin muistin.

-- Vai niin, vai niin, sanoi hän ja katseli silmät rypyssä
sormiensa päitä. Sitten, aina vain yhtä pitkään puhuen, hän kysyi,
maksettaisiinko ompeluksista erikseen, vai laskettaisiinko maksua
huoneitten vuokrasta.

Minua alkoi Sanna jo harmittaa. -- Tietysti maksettaisiin erikseen, --
sanoin minä, vaikka en ollutkaan tätä asiaa sen tarkemmin ennen
ajatellut.

Sanna rypisti otsaansa vieläkin enemmän ja nosti sormensa yhäkin
lähemmäksi silmiä. -- No ... sanoi hän, -- mistähän hyvästä ne ilmaiset
huoneet sitten tulevat? Sanna paiskasi kätensä takaisin pöytään,
rävähtihe ojoksi ja vastaustani odottaen katsoi suoraan minua kohti.

Minä suutuin ja sanoin, ettei Sanna ollut vielä ikinä nähnytkään niin
hienoa ihmistä kuin paronitar oli.

Sanna sylki inhonsa ilmaisemiseksi, alkoi sitten viskellä esineitä,
mitä vain käsiinsä sai, ja tällöin hän kiroili ja lasketteli suustaan
sellaisia rivouksia, ettei koko hänen puheestaan juuri mitään voi
paperille kirjoittaa. "Enkö minä sanonut sinulle, enkö minä varoittanut
sinua!" huusi hän lopuksi. "Etkö sinä ymmärrä, aasi, että hän tahtoo
tehdä sinut sussuksi omille pennuillensa!"

Sannan ajatus ei ensikuulemalta vaikuttanut minuun juuri ollenkaan.
Olipa vain kuin olisi minua pyyhkäisty jollakin kylmällä otsaan ja
päälaelle. Sitten alkoi samoissa paikoissa kuumottaa ja pistellä kuin
kuusen neulasilla. Ja minä luulin olevani vain kovasti vihastuksissani.

Mutta tuo ajatus palasi mieleeni yhä ja yhä uudestaan, ja niin
mahdottomalta kuin se ensin olikin kuulostanut, enpä osannutkaan enää
selvittää itselleni, miksi se juuri niin peräti mahdoton olisi ollut.
Päinvastoin, olinhan paronittaren vanhoista kirjeistä, joita Klaara
minulle näytti, itse lukenut, miten he olivat pitäneet neuvoa jostakin
sellaisten asiain "järjestämisestä" Holgerille. Ja Bjarnea paronitar
rakasti vielä kovemmin kuin Holgeria. Miksi ei siis voisi ajatella,
että hän, Holgerin kohtaloa peläten, mietti keinoja Bjarnensa
varjelemiseksi samalta onnettomuudelta.

Lukemattomat kerrat minä viskasin inhoten luotani sellaiset ajatukset,
mutta ne palasivat yhä todennäköisempänä takaisin. Lopulta en jaksanut
keksiä enää mitään vastasyitä, vaan uusia todennäköisyyksiä ilmaantui
lakkaamatta ja selityksensä sai nyt sekin huomioni, että paronitar oli
ollut ikäänkuin hämillään minun kiitollisuuden purkauksistani ja
koettanut niistä päästä, jota asiaa en silloin osannut ymmärtää.

Koetinhan minä parhaani mukaan lieventää paronittaren tekemää
loukkausta omaa itseäni vastaan. Ajattelin näinkin: -- Minä rakastin
paronitarta enkä siis olisi voinut tehdä hänelle, mitä en olisi suonut
itselleni tehtävän, mutta eihän paronitar puolestaan edes tuntenut
minua, tuskin muisti nimeänikään. Minun ei siis ollut pakko ottaa
loukkausta niin peräti henkilökohtaisesti. Hän olisi voinut tehdä saman
kelle tahansa, joka vain kuului alaluokkaan.

Mutta ei ollut mitään apua siitäkään. Haetun sovituksen sijaan juuri
tämä ajatus kiihoittikin mieltäni ihan äärimmilleen. Paronitar ei siis
pitänyt minua edes siinä arvossa, että olisi minuakin kohtaan
sovittanut tuota jumalallista lakia: -- Älä tee toiselle, mitä et suo
itsellesi tehtävän! Hän ei ehkä ollut tullut ajatelleeksikaan, että
sitä olisi tarkoitus sovittaa myöskin alaluokkaan. Hyvä on! Silloinpa
isäni, jonka tekoa olin niin ankarasti tuominnut, ei oikeastaan ollut
tehnyt muuta kuin mitä nyt paronitar aikoi tehdä minulle. Mikä kohtalon
iva! Tunsin todella isän omaa, sammumatonta vihaa kaikkia säätyläisiä
kohtaan. Eikä ainoastaan isän, vaan myöskin Sannan, ja kaikkien niiden,
jotka vain odottivat sitä tulevaisuuden hetkeä, jolloin saisivat repiä
palasiksi kaikki paremmat ihmiset!

Voi minua! Siihenkö olin suistunut!

Niinkuin kaksiteräinen tikari tuo tapaus vajosi syvälle sydämeeni. Sen
pois vetäminen teki yhtä kipeää kuin paikoilleenkin jättäminen.

Voimani herpautuivat. Kaikki sammui minulta.




XIX.


Näin minä tuskailin silloin. Siitä on jo kolmattakymmentä vuotta.

Siihen tapaukseen olen aina katsonut nuoruuteni päättyneen. Ja siihen
siis nuoruuteni muistelmatkin päättykööt.

Paljon on minulla tosin tarinoita koottavana myöhäisemmiltäkin
ikäkausilta, mutta ne erkanevat siitä lähtien pitkiksi ajoiksi
lapsuuteni kukkivien saarten kuninkaasta, ja senvuoksi niiden
liittäminen samaan jaksoon rikkoisi sen kokonaisuuden, jonka hänen
armas olentonsa on nuoruuteni muistelmiin luonut.

Katson myöskin kirjan alussa tekemäni lupauksen jo täytetyksi. Niille
lukijoille, jotka pienen torpantytön sydämestä läksivät hakemaan
avainta avaruudessa vaeltavan maapallomme perimmäiseen olemukseen, on
tämä sydän puolestaan auennut, ja kysyy vain, eikö heidänkin mielestään
tämän tähden oleellisin ominaisuus ole ihmisten hirmuinen, eheytymätön
kahtiajako, josta kaikki verisimmät vihat, raskaimmat kärsimykset ja
suurimmat onnettomuudet siihen syntyvät?



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORUUTENI MUISTELMIA***


******* This file should be named 48659-8.txt or 48659-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/4/8/6/5/48659


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    [email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.