Huligaani : ynnä muita kertoelmia

By Arvid Järnefelt

The Project Gutenberg eBook of Huligaani
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Huligaani
        ynnä muita kertoelmia

Author: Arvid Järnefelt


        
Release date: March 1, 2026 [eBook #78081]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1926

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/78081

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HULIGAANI ***
language: Finnish




HULIGAANI

Ynnä muita kertoelmia


Kirj.

Arvid Järnefelt





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.






SISÄLLYS:

Huligaani
Koti (näytelmä)
Taivas ja maa
Raudan vaellukset
Kyntäjä
Magda ja Dorotea
Kaksi kirjettä
Omenapuu
Kärpänen ja ihminen
Eläin ja ihminen
Kohtalo
Kevät
Satu




HULIGAANI


Kun nimismies käänsi polkupyöränsä maantieltä sairaalan tielle,
juoksivat ikkunassa istuneet piiat sisälle ja samassa koko sairaala
tiesi mikä oli tulossa, sinivalkoiset hoitajattaret tiesivät,
kuuromykkä halkojen kantaja tiesi, ja yhdessä humauksessa tiesivät
myöskin kaikki sairaat, jotka viruivat valkoisissa vuoteissansa.
Sijaisjohtajattarelta sai asian kuulla vihdoin lääkärikin, joka oli
juuri jättänyt leikkaushuoneen, ja lähdössä yksityiselle
vastaanotolleen, veti eteisessä tiukkaa palttoota yllensä. Häneltä
pääsi pieni perhana, sillä nimismiehen ilmestyminen merkitsi
kuulusteluja, lääkärintodistuksia ja kirjallisia lausuntoja, sanalla
sanoen mitä kiusallisinta viivytystä.

Senvuoksi, nimismiehen päästyä eteiseen, tervehdittyä ja ilmoitettua
asiansa, tohtori ei herennytkään pingoittamasta käsiään ahtaihin
hihoihin, vaan päinvastoin tuikealla äkkiponnistuksella sai palttoon
sijoilleen ja alkoi mielenosoituksellisesti hakea keppiään.

Nuoren nimismiehen lapsekkaille kasvoille nousi tärkeyden ja
virallisuuden leima. Mutta ennenkuin hän ehti ilmaista vaatimuksensa,
löysi sijaishoitajatar tohtorin kepin ja hoputti sen vikkelästi
tohtorille, jolloin tämä sanoi:

— Eikö totta, neiti, meidän huligaanimme N:o 1 on vielä aivan mahdoton
kuulusteltavaksi?

Hienopiirteinen säätyläisneiti punehtui hieman, — ehkä siitä, että
tohtori teki hänelle, harjoittelevalle sijaisjohtajattarelle,
kysymyksen, jommoisia tehdään vain varsinaiselle johtajattarelle.
Kaikessa tapauksessa löysi kaunis neiti tohtorille jo hatunkin, ja sitä
tarjoten kiiruhti sanomaan:

— Kuume noussut aamusta, päiväkuume 39°, herra tohtori.

— No, näettekös! — rehenteli tohtori nimismiehelle, — ja te
menisitte jo kuulustelemaan! Jotakin sanomista toki pitäisi olla
meilläkin. Kenen vastuunalaisuus, sen valtakin. Järjestystä, edes
jonkinlaista, pitää olla kaikissa asioissa eikä vähimmin —
sairaaloissa...

Ja tohtori kolisteli jo ulko-ovissa. Niitä jälkeensä sulkemaan
kääntyessään hän muljahutti viimeisen moittivan katseen nimismieheen ja
sanoi:

— Haavakuumeista kuulustelemaan! Onko kuultu!

Painoi ovet kiinni ja yhä paheksuvasti hytkytellen hartioitaan
laskeutui portaita ja meni tiehensä.

Äkäilevästä tohtorista päästyään nimismies tahtoi ainakin naisväen
edessä säilyttää arvovaltansa ja hän sen vuoksi rypisti silmäkulmansa
aivan tuikean ankariksi. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän alkoi
povitaskustaan kopeloida muistikirjaansa, johon sitten valmistui
seisaaltaan merkitsemään, mitä hänelle virallisiin kysymyksiin
vastataan:

— Onko sairaalassa oleva joutolainen _Frans Gideon Lindstedt_, tai
niinkuin hän Tampereen poliisiviranomaisilta saapuneissa asiakirjoissa
mainitaan, _Frans Keperi_, tai Viipurin puolessa ja tällä
paikkakunnalla tunnetaan nimellä _Ranssu_, ilmoittanut nimekseen jonkin
näistä mainituista?

Eteiseen saapuneet ja ovissa tirkkivät hoitajattaret suhahtivat kaikki
pakosalle, kun kuulustelu alkoi.

Silloin nimismies sanoi äskeiselle neidille:

— Ellen saa kysymyksiini vastausta, täytyy minun vaivata neitiä
pyynnöllä, että minut viipymättä osotetaan Ranssun huoneeseen.

Neiti viittasi silmillään, että poliisit ensin poistuisivat, ja
nimismies nyykäytti heille päätä, sanoen: Saatte mennä.

Kohta kun poliisit olivat poistuneet, tuli neiti lähemmäksi ja sanoi
kiihkeästi:

— En ole koskaan teiltä mitään pyytänyt, nyt pyydän ainoan kerran.
Jättäkää hänet rauhaan.

Nimismies katsahti neitiin hyvin kummastuneena, eikä ensin osannut
sanoa muuta kuin hyvin pitkään: Vai niin?! Mutta kun hänelle kohta
selvisi, että tuo "pyyntö" ei sisältänytkään mitään nöyrtymystä, veti
hän suunsa vähän ivalliseen hymyyn ja virkkoi:

— Pelkään pahoin, että vastaukseni tulee olemaan yhtä hylkäävä kuin
kaikki teidän vastauksenne minun muinaisiin pyyntöihini. Leikittä
puhuen, kysymyksessä on ensiluokan huligaani, kuten hallussani olevat
paperit osoittavat.

— Kuulkaahan, herra Kuusinen, ettehän sentään tahdo kieltää minua
tulemasta kanssanne vähän kävelylle, olen virkistyksen tarpeessa.
Saanko?

Nyt nimismies alkoi taas luulla, että ehkä sittenkin oli kysymyksessä
muutakin kuin vain tämä huligaani, — ehkä neiti vihdoinkin alkoi
huomata mitä oli hylännyt kun oli hänet hylännyt, ehkäpä tarkoitus
hyvinkin oli korjata entiset erehdykset ja vieläkin koettaa päästä
oikeaan säikeeseen kiinni. Eihän se turha sukuylpeyskään pitkälle auta.

— Tietysti, tietysti, hän sanoi, ja jättäen kaikki kuulustelemisaikeet
rupesi auttamaan päällysnuttua neidin ylle.

Nimismies Kuusinen ajatteli tällöin: "Kovin kalpeaksi hän on käynyt,
ehkä on rasittunut, kun on tottumaton moiseen piika-työhön, ehkä on
myöskin jo nöyrtynyt ja pitäisi suurena huojennuksena päästä vaikkapa
vain nimismiehenkin vaimoksi. Asiat alkavat ehkä kääntyä hiukan
parempaan suuntaan!"

Mutta heidän kävellessään herra Kuusinen tunsi yhä syvemmälti
harmistuvansa, sillä he olivat päässeet jo kauppalan keskukseen asti
eikä neiti Margit vieläkään osannut puhua muusta kuin yhä vain samasta
iänikuisesta huligaanistaan. Mikä ihme saattoikaan hänen mieltänsä
siihen niin sitoa? Aatelisneiti, joka huvikseen harjoittaa
laupeudentöitä! Taasko joitakin oikkuja, erinomaisuuksien tavoittelua!
Semmoista ei Kuusinen voinut lainkaan sietää, se oli peräti hänen
luontoansa vastaan, joka oli tuota jäykkää suomalaista, suorasukaista,
kohtikatsovaa lajia.

Mutta asia tuli hänelle vieläkin harmillisemmaksi, kun neiti Margit
tosissaan alkoi esittää, että hänen huligaaninsa saisi jäädä kokonaan
kuulustelematta, toisin sanoen, että tuo puukottaja ja kenties
murhamieskin parannuttuaan päästettäisiin vapaalle jalalle ja syyte
jätettäisiin nostamatta.

Kuusinen koetti selittää visapäälle, että semmoiset armahtamiset eivät
ole hänen vallassaan ja että hän menettäisi kohta virkansa, jos
kaikkialta saapuvista poliisiraporteista huolimatta antaisi Ranssun
livistää matkoihinsa nyt kun on onnellisesti joutunut kiinni.

Neiti Margitin mielestä Kuusinen olisi hyvin voinut painaa asian alas,
sillä Ranssu ei ollut tehnyt itseänsä syylliseksi muuhun kuin
tavalliseen tappeluun, sanoi Margit.

— Ja ammuskellut ja satuttanut konstaapeliin, joka on
hengenvaarallisesti haavoitettu! säesti Kuusinen ivallisesti.

Mutta tämäpä olikin se kohta asiassa, johon Margit tahtoi tulla. Hän
oli näet saanut tohtorin uudestaan tutkimaan haavoitettua konstaapelia
ja myöntämään, että vastoin alkuperäistä otaksumaa sisälmykset
olivat säilyneet verrattain vahingoittumatta, joten haavan
hengenvaarallisuudesta ei ollut varmuutta.

Kuusinen sanoi tärkeänä: — Nuo asiat minun on kuuleminen tohtorilta
itseltään. — Johon neiti Margit sanoi, että hänen hallussaan oli
tohtorin kirjallinen todistus.

Kuusinen aikoi nyt pilkallisesti kysyä, oliko neiti Margitin ehkä
aikomus esiintyä Ranssun asianajajana. Mutta käänsikin puheen
toisaanne, pysähtyi ja syvään huoaisten sanoi:

— Sanokaa, neiti Margit, mikä ihme teitä tuossa inhoittavassa
huligaanissa viehättää!

— Hän ei ole mikään inhoittava, eikä edes mikään huligaani, tietäkää
se. Vaan mikä hänessä on hyvää, on yhtä hyvää kuin kenessäkään muussa.

— Sanokaa vain: kuin teissä, herra Kuusinen.

— No niin, yhtä hyvää kuin missä pyhimyksessä tahansa.

— Ruvetkaamme siis kaikin huligaaneiksi, — sanoi Kuusinen sapekkaan
ivallisesti.

Margit sanoi rauhallisesti:

— Vaatisi sitä edes jonkinlaista miehuutta teiltäkin.

Kuusinen ei voinut käsittää mitä yhteyttä tällä lauseella oli edellisen
kanssa. Mutta sen sanottuaan Margit kääntyi ja meni hyvästelemättä
tiehensä.

Kuusinen jäi salkku kainalossa nolona katsomaan hänen jälkeensä.

Kuusiselta — miehuutta! Kuusinen oli miehuudestaan kuuluisa ei
ainoastaan tässä pitäjä pahaisessa, vaan parin kokonaisen
kihlakunnan alalla. Monta kertaa hän olikin ajatellut, että
jos hänen seikkailuistaan koottaisiin "elävät kuvat", niin niihin
odottaisi pääsyä pitemmät jonot kuin mihinkään amerikkalaiseen
salapoliisinäytelmään. Jo koko hänen harjoitteluaikansakaan ei ollut
muuta kuin alituista revolverin pauketta, takaa ajoa, villeintä
ihmismetsästystä ja monesti ylen hengenvaarallista uhkapeliä. Mutta
itsenäiseen asemaan päästyä oli juuri hänen tarmonsa, oikeastaan siis
juuri hänen urheutensa, ollut niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat
häneen suurinta huomiota kiinnittäneet. Kahdesti oli hänet mainittu
pääkaupungin sanomalehdistössä, uutisissa, jotka oli asetettu erilleen
tavallisista poliisiraporteista. Ensikerralla tosin vain taitavana
poliisikoiran käyttäjänä, mutta toisella kertaa yksistään vain hänen
mieskohtaisen, häikäilemättömän takaa-ajonsa ja lopullisen,
äärimmäisesti hengenvaarallisen rautoihin-kytkemisen vuoksi. Toisin
sanoen, miehuus oli niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat
hankkineet hänelle nimen.

Sen vuoksi nuo Margitin sanat "vaatisi sitä jotakin miehuutta
teiltäkin" mitä kipeimmin loukkasivat Kuusista. Ja loukkasivat vielä
enemmän ehkä sen vuoksi, että hän syvemmällä itsessään hyvin ymmärsi
niiden todellisen tarkoituksen, vaikkei ollut pinnemmällä ymmärtävinään
ja kuvittelikin olevansa ymmärtämättä. Mutta muutaman askeleen
kuljettuansa hän jo ajatuksissaan väitteli Margitin kanssa, ja juuri
noiden sanojen "todellista" mieltä vastaan.

Margit oli tietysti nytkin niinkuin aina ennen tarkoittanut, että
Kuusiselta puuttui miehuutta luopua nimismiehen ammatista, vaikka
Margit oli hänelle muka todistanut sellaisen ammatin halpamaisuuden.

Kun Kuusinen oli muutama vuosi sitten kiintynyt tuohon aatelisneitiin
ja tällä ei ollut näyttänyt olevan mitään hänen kanssaan
seurustelemista vastaan, olivat ihmiset sanoneet, että se nyt on
Margitin tavallisia oikkuja. Tietysti sillä tytöllä piti olla
kihlautumisessaankin jotakin erinomaista, tavallisuudesta poikkeavaa.
Ja tällä tavallisuudesta poikkeamisella tarkoitettiin sitä, että Margit
näytti aikovan valita sulhasekseen suomalaisen talonpoikaisylioppilaan,
joka harjoitteli nimismiehen tointa. Mutta Kuusinen tiesi, että tämä
aatelisneiti oli häneen suostumaisillaan oikeastakin syystä eikä vain
leikillään.

Heikkoina hetkinään oli Kuusinen nimittäin todella ollut valmis
Margitin tähden vaikkapa koko asemansa jättämään ja tuuliajolle
viskaamaan kaikki siihen asti hankkimansa elinmahdollisuudet. Niin,
vaikkapa umpimähkään myöntämään, että "antaa pahantekijäin olla",
ajattelemaan: mitä helvetin asiaa minulla niihin on, ryöstäkööt ja
pistelkööt puukoillansa niin paljon kuin ikinä haluavat! Ja
matkustamaan Margitin kanssa vaikkapa Austraaliaan, jossa Kuusinen
rupeaisi ratsastavaksi härkälaumain paimeneksi.

Semmoinen härkälaumain ylipaimenen virka oli hänellä todella ollut
tarjolla erään kapteenin kautta, joka tunsi hänen kuntonsa ja tarmonsa
Kuusisen merimies-ajoilta. Vapaa asunto, ratsuja, metsästysvälineitä,
runsas palkka, pysyvä koti eräässä Queenslandin parhaista kaupungeista
ja muuten hurja elämä villeillä aroilla — osasiko parempaa enää
toivoa! Ja kaikkein hullunkurisinta oli, että Margit olisi kaiketi
suostunut seuraamaan häntä semmoiseen seikkailuelämään! Jos Kuusinen
oikein tunnusti itselleen kaiken totuuden, niin ainoa kerta,
jolloin hän erehtymättömästi näki, että Margit todella voi
suostua häneen, oli silloin kun hän puoli leikillä esitti tuon
puhvelipaimen-suunnitelmansa. Silloin oli Margitin silmissä
hämmästyksen ohella leimahtanut eloisa välähdys: hän olisi suostunut.

Mutta jos Kuusinen oli vieläkin rehellisempi itselleen, niin hänen
täytyi myöntää, että ainoa syy, joka esti häntä — edes Margitinkaan
saamisen hinnalla — tekemästä totta tästä pilasta, oli oikeastaan vain
tuo "mitä ihmiset sanovat"! Erittäinkin mahdottomalta tuntui Kuusisesta
lähimpien toveriensa arvostelun kantaminen, puhumattakaan ylemmistään,
kuten esimerkiksi ruununvoudista, jonka hämmästynyt, Kuusisen oikeassa
arvioimisessa pettynyt ilme esiintyi Kuusiselle ilmi elävänä
kuvitelmana, aivan mahdottomana kestää ja kantaa. Koko muu maailma
olisi tehnyt juuri samanlaisen ylenkatseellisen ja yhteiskunnallisesti
ikäänkuin hautaavan ilmeen. Sellaista oli aivan mahdoton kestää jo
pelkkänä ajatuksenakin, mutta tositapauksena se oli niin sietämätöntä,
että mieluummin ajatteli vaikka hirttäytymistä. Suoraan sanoen,
Kuusisella oli tiedossa, etteivät ainoastaan hänen vähän alemmat tai
vähän ylemmät virkatoverinsa, vaan itse maaherrakin oli jo saanut
vakiintuneen käsityksen siitä, minkälainen mies Kuusinen oli sekä
virkamiehenä että ihmisenä. Tätä käsitystä ei Kuusinen tosin olisi
mitenkään voinut sanoihin pukea, mutta käsitys oli edullinen, hän tunsi
sen alituisen läsnäolon melkein niinkuin ihminen tuntee salaisimman
minuutensa asioita. Sen olivat luoneet hänen parhaat ponnistuksensa,
hänen uutteruutensa, intonsa, eikä vähimmin hänen häikäilemätön
rohkeutensa. Se oli ikäänkuin hänen sisin pyhättönsä, jota varten koko
sydän sykki, jota kaikki hänen ajatuksensa ja harrastuksensa
kasvattivat ja vaalivat. "Se Kuusinen se pitäisi saada tänne
pääkaupunkiin poliisilaitoksen palvelukseen", oli maaherra kerran
sanonut lääninsihteerille. Ja tämä lause oli painunut Kuusisen pyhätön
kauniiksi kehykseksi, kasvanut siihen kiinni olennaiseksi osaksi,
Kuusisen sinisistä silmistä alati sädehtiväksi hilpeäksi elämäniloksi
ja tarmokkaaksi varmuudeksi.

He erosivat.

Ja erosivat aikana, jona Margitin suku alkoi jo tottua heidän
kihlautumisensa ajatukseen, nähtyään sitäpaitsi, että Kuusinen oli
eteenpäinpyrkivä mies, jolla saattoi olla hyvinkin kaunis tulevaisuus
virkauralla.

Mutta kohtalo on omituinen leikkijä. Eron tultua Margit oli ruvennut
sairaanhoitoa harrastamaan. Hän kävi siinä tarkoituksessa kurssin
Helsingin kirurgisessa laitoksessa, edistyi nopeasti ja sai paikan
virkavapautta nauttivan varsinaisen johtajattaren sijaisena tämän
kauppalan sairaalassa.

Mutta ihmeellinen kohtalo saattoi Kuusisen samaan aikaan pääsemään
varsinaiseksi nimismieheksi juuri samaan pitäjään, asemapaikkanaan
samainen kauppala.

Näin jatkui heidän omituinen tuttavuutensa eli oikeammin ainainen
taistelunsa.

Pian Kuusinen sai huomata, etteivät Margitin mielipiteet hänen
toimialaansa nähden olleet vähintäkään muuttuneet.

"Ottaa rosvoja kiinni ja toimittaa ryöstöjä ihmisten luona, hyi!" Se
oli Margitin arvostelu.

Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä neiti Margit oli koskaan sanonut
vastenmielisyytensä syistä tätä uraa kohtaan. Mutta vaikka hän ei olisi
sitäkään sanonut, kävi sama vastenmielisyys ilmi lukemattomista
tosiasioista, joita Kuusinen ei voinut väärinymmärtää. Siinä oli
Kuusisen mielestä jotakin visapäisyyttä, joka häntä suuresti
harmitti ja jonka johdosta hän olisi ollut valmis ketä tahansa muuta
nostamaan poikkiteloin polvilleen ja nasevasti vitsoittamaan kuin
pahankurista lasta. Ei saisi muka "ottaa rosvoja kiinni" eikä pitää
pakkohuutokauppoja, mutta kun kysyy mitä arvoisa neiti siis on
ajatellut rosvoille tehtäväksi, niin ei tullut mitään vastausta. Noin
ylimalkaan vain: "antaa niiden olla" tai: "ottakoot muut kiinni!"

Harmitti niin että sormia syhelmöi. Kiukku kehittyi kehittymistään,
kunnes koivuinen vitsa taas tuli mieleen, juuri sellainen notkea vitsa,
jommoisella äiti oli läimäytellyt Kuusista itseään hänen poikana
ollessaan ja jonka vaikutuksesta hän oli aina tuntenut, kuinka
kirvelevien kipujen kovimmillaan ollessa mahdottominkin visapäisyys oli
vaihtunut mitä nöyrimpään äidin tottelemiseen. Mutta Margitia ei
nähtävästi oltu milloinkaan vitsoilla kuritettu, niinkuin aatelisten
lapsia usein kuulutaan kasvatettavan.

Kaikista näistä kiukuistaan huolimatta kun Margit tylyjen sanojensa
jälkeen Kuusisen muka puuttuvasta miehuudesta läksi hyvästelemättä
tiehensä, Kuusinen oli sittenkin alakuloinen. Sillä jokin selittämätön,
peräti aiheettomalta tuntuva ystävyydentunto Margitia kohtaan ei vain
ottanut hänessä sammuakseen. Se oli tosin vain niinkuin jotakin
sisarusten välistä ystävyyttä, mutta Kuusisella se usein erittäinkin
Margitin poissaollessa muuttui myöskin "siksi" rakkaudeksi. Teki mieli
painaa päänsä Margitin rintaa vasten ja tunnustaa: "no, no, ei
kiukutella, voithan sinä olla jonkinverran oikeassakin."

Senvuoksi Kuusinen, ennenkuin yhtyi ratkaiseviin toimenpiteisiin
Ranssun suhteen, päätti vielä mennä ruununvoudin luo tiedustelemaan
tämän mieltä Ranssun asiassa ja ottamaan selvää oliko mitään
mahdollisuuksia edes johonkin määrin lieventää tämän kohtaloa —
Margitin lepyttämiseksi.

Ruununvouti oli vanhaa, juurevaa Suomen ruotsalaista herrasrotua,
Runebergin runouden kasvattama, merivahapiippujen, tuutinkien ja totien
luoma syvä basso. Sitä hän oli ollut jo M. M.:n aikoina, mutta nyt hän
oli aivan peloittavaksi tuuhistunut, sinipunertunut, ja hänen bassonsa
oli puhellessakin käynyt niin rämeä-ääniseksi, että innostuksen hetkinä
lasit kilisivät ja ikkunat tärisivät siinä talossa missä hän asui.

Kuusinen ihaili tätä ruununvoutia suuresti.

Jos Kuusisen oli vaikea särkeä sitä kuvaa, mikä maaherralla oli hänen
lupaavasta virkailija-henkilöstään, niin vielä vaikeampi, aivan
mahdotonta oli hänen särkeä sitä kuvaa, mikä tällä ruununvoudilla oli
hänestä muodostunut. Kuusinen oli kerran heidän juomatuulella ollessaan
antanut ruunun voudille sen käsityksen, että hän muutamissa asioissa
yhtyi jopa tämän ruotsinmielisyyteenkin, eikä tuotakaan vähäistä
väärinkäsitystä hän enää milloinkaan osannut saada peruutetuksi. Kuinka
hän sitten olisi muka saanut vihjatuksi tälle karhulle, tälle
ruotsalaisuudessaan ikäänkuin ahavoituneelle miehelle, jota uudet
aatetuulahdukset eivät olleet milloinkaan hipaisseetkaan, jotakin
Margitin tapaisia mielipiteitä!

Ei milloinkaan. Mutta hänellä oli toinen toivo.

Ruununvoudilla oli tapana suurella innostuksella kertoa nuoruutensa
ajoista ja omasta nimismiehyydestään Pohjanmaan pahimmin tunnetuissa
pitäjissä. Hän ei oikeastaan tunnustanut hyödyllisiksi kuin kahta
rangaistuslajia, nimittäin selkäsaunaa ja kuolemanrangaistusta. Kaikki,
mikä oli tuolta väliltä, oli pahasta. Hän haukkui silmittömästi
nykyisiä vankilajärjestelmiä pitkine rangaistusaikoineen ja
vankienlihottamisineen. "Toista oli minun aikoinani", hän sanoi, "minä
otin junkkaria kiinni kurkusta ja sanoin: pamppuako vai linnaa? Ja aimo
pamputuksen saatuaan, tainnuksista herättyään oli mies parannettu.
Saman rikoksen toistumisesta ei puhettakaan!"

Nyt toivoi Kuusinen, että mahdollisesti Ranssuakin voisi vain kaikessa
hiljaisuudessa näin tainnuksiin asti pamputtaa ja sitten laskea
menemään. Hän aikoi sopivalla tavalla tiedustaa ruununvoudin mieltä
asiasta.

Mutta vähän aikaa kuunneltuaan Kuusisen selostuksia Ranssun teoista ja
eri poliisiraporteissa lausuttuja otaksumisia ruununvouti tuli
totiseksi ja sanoi, että tässä asiassa olisi edullista saada lopullinen
tuomio viivytetyksi vuoden pari, sillä hän oli varma, että siihen
mennessä kuolemanrangaistus tulee jälleen käytäntöön. — Tuommoisia
herroja ei auta pamputus, vaan ne ovat kerrassaan lopetettavat, —
sanoi hän ja oli tyytyväinen, että hänen lauseensa lopetti kaiken
enemmän keskustelun ikävästä asiasta.

— Mutta kuuleppas, sinä Kuusinen, — sanoi hän toisella ilon äänellä,
— minä olen keksinyt sekoituksen, jonka vertaista sinun kielesi pää ei
ole vielä milloinkaan maistellut. Tule tänne!

Ja hän vei Kuusisen kansliasta omaan huoneeseensa, joka oli täynnä
tupakinsavua, hirvensarvia, pyssyjä, nahkoja ja erilaisia
tupakkavehkeitä.

Pöydällä seisoi maljakkoja, lekkereitä ja laseja. Ruununvouti oli
ilmeisesti ollut juuri uusissa sekoitushommissa, kun Kuusinen
ilmoittautui.

Hän kaasi täyteen korkean pikarillisen kellervän kuulakkaa nestettä,
tipautti siihen vielä jotakin ainetta kahdesta eri pullosta ja
peräytyen pulloineen pari askelta pöydän luota, sanoi hiljaisella ja
tahallisen onnettomalla äänellä:

— Maista!

Hiljaisella ja tahallisen onnettomalla senvuoksi, että jos olisi
pitänyt huutaa tapauksen todellista merkitystä vastaavalla äänellä,
niin siihen ei olisi ylimalkaan mikään ihmisääni riittänyt. Parempi
siis sanoa aivan hiljaa.

Jo tätä ensimmäistä pikarillista juodessaan Kuusinen tunsi, että hän
samalla joi kaikkien Margit-suhteittensa lopettajaisia.

Mutta hän tiesi vielä, että he tulevat juomaan toista vuorokautta
yhteen menoon.

       *       *       *       *       *

Sairaalaan takaisin palattuaan Margit meni hiljaa sen huoneen ovelle,
missä Ranssu makasi, ja tirkisti oviraosta. Hänen täytyi hämmästyä.
Tilda oli huoneessa, polvillaan vuoteen ääressä kannattaen Ranssun
edessä peiliä ja pesuvatia. Tytön pää oli rempallaan vuodetta vastaan
ja hän itki niin, että koko hänen ruumiinsa hytki. — Ranssu oli
kohottautunut puoleksi istualleen päänaluksien varaan ja Tildasta aivan
välinpitämättömänä toimitti suu irvissä parranajelua. "Pidä oikosessa",
— kuului hän komentavan.

Jos mikä oli selvä todistus siihen, että Ranssu puolestaan ei ollut
rakastunut Tilda parkaan, niin kyllä se oli tämä hänen parranajelunsa
ja peilin edessä irvistelynsä. Ehkäpä Tilda olikin ottanut tämän
sellaiseksi todistukseksi, koska noin valtoinaan epätoivoon antautui.

Ihmeellinen oli tämä Tilda. Hänellä olisi ollut mainio sulhanen,
siisti, raitis rautatien palveluksessa matkusteleva halkojen hankkija
ja sitäpaitsi oman kylänsä paras hanurinsoittaja, joka jumaloitsi
häntä, jolle Tilda jo oli antanut suostumuksensakin. Ja nyt oli
tuntematon, raju Ranssu ilmestynyt paikkakunnalle ja pannut kaikkien
tyttöjen päät pyörälle. Tilda oli hänet nähtyään kohta ensi hetkestä
aivan poissa suunniltaan. Alkoi laiminlyödä sairaalan tehtäviä, pyrkiä
iltalomille, tuli kolkuttamaan sairaalan ovelle, kun avain oli jo
yönaulaan pantu — kaikki seikkoja, joihin hän ei milloinkaan ennen
ollut tehnyt itseään vikapääksi. Syy oli pian selvinnyt Margitille, ja
kun hän kovasti piti tästä tytöstä, niin hän päätti saada Tildan
järkiinsä, ennenkuin johtajatar ennätti erottaa hänet sairaalan
palveluksesta, jossa hän oli kuntonsa, vilkkautensa ja tavattoman
tarmonsa vuoksi tehnyt itsensä perin välttämättömäksi. Mutta Tilda
avasi Margitille sydämensä ja kertoi hänelle kaikki salaisuutensa,
jonka johdosta Margit horjahti ennakkovarmuudestaan. Päätettiin, että
Margit saisi nähdä Ranssun ja vasta sen näkemisen jälkeen sanoisi, mitä
hän Ranssusta lopullisesti ajattelee. He menivät iltamiin
Työväentalolle siinä tarkoituksessa.

Oli päätetty niin, että Margit ei ilmaise itseään, vaan on olevinaan
vain joku Tildan tovereista, joka muka oli tullut Tildan seuraksi.
Heillä oli hyvin hauskaa, kun he keksivät tämän juonen ja sitten
pukeutuivat iltamaan mennäkseen. Täytyi leikkiä toveruksia, mutta sitä
olisi kumpikin halunnut olla myös tosissaan, ja siksi oli hauskaa.

Margit ei ollut milloinkaan vielä käynyt missään työväentaloilla. He
tulivat suureen ja hyvin korkeaan saliin, joka oli kirkkaassa
sähkövalossa ja täynnänsä riveissä istuvia ihmisiä.

Tilda ja Margit istuutuivat seinämää pitkin olevalle sivupenkille eikä
kukaan pannut heihin erikoista huomiota, joten tarkoitus näytti
saavutetulta. Näytelmä oli jo näytelty ja odotettiin vain vielä puhetta
ennen tanssin alkamista.

Sillaikaa kun Tilda levottomana kurkki ihmisten päiden välitse,
nähdäkseen oliko hänen Ranssunsa saapuvilla, Margit ihmeissään
katseli ympärilleen, kattoon, seiniin, outoihin ihmisiin, punaisella
verholla suljettuun näyttämöön, punaisiin lippuihin, joista luki
työväen-osastojen, nuorisoliittojen, ammattikuntain kilpikirjoituksia.
Oli myös suuria, mustalla ja valkealla piirrettyjä muotokuvia. Marxin
ja Darwinin hän kyllä tunsi, mutta kolmatta piti kysyä Tildalta, joka
sanoi sen olevan Peepelin. Ei Margit olisi ikinä voinut aavistaa, että
työväki oli näin pitkälle ehtinyt: salin sähköisyys, punaiset verhot,
naisten tukkalaitteet, kirjavat puserot, iloinen yleisö — sorina,
hänen oma jäämisensä kaiken huomion ulkopuolelle, — kaikki tämä oli
Margitille perin uutta ja outoa.

Tildan levottomuus alkoi kasvamistaan kasvaa. Hän ei heittänyt
toivoansa, että Ranssu lopultakin vielä saapuu. Sentähden hän ei
saattanut ollenkaan Margitin puheita seurata, vaan kääntelihe jokaista
oven-aukeamista katsomaan, kuunteli jokaista äännähdystä yleisön
puolelta, ja posket punaisina kierteli päätään taapäin aivan kuin
hänellä ei olisi mitään niskanikamia ollutkaan.

Kun Tildan hanurinsoittaja oli istuutunut näyttämölavan reunalle
odotusaikaa soitolla lyhentämään, Margit äkkiä tunsi ankaran sysäyksen
kylkeensä.

— Ranssu! Ranssu! — sähähti Tilda. Mutta kuka sisälletulleista oli
Ranssu, sitä ei Margit voinut mitenkään nähdä. Niin selvää kuin
Tildasta olikin, kuka sakeassa miesjoukossa oli Ranssu, niin mahdotonta
oli Margitin häntä muista erottaa. Tildan kiihkeiden osoitusten mukaan
olisi Ranssu ollut se mies, joka kädet housujen taskuissa oli asettunut
sivuttain parvekepylvästä vasten nojalleen ja muiden puhetta
kuunnellessaan näytti koputtelevan päänsä takaraivoa pylvääseen.

Ei Margit ensin osannut tässä miehessä mitään erinomaista huomata, ja
hän alkoi ajatella, että koko se sankaruus, minkä hänkin Tildan
kertomusten vaikutuksesta oli jo kuvitellut Ranssun ympärille, ei ehkä
ollutkaan muuta kuin Tildan rakkaushuumetta. Ainoa mikä näin ensi
näkemältä saattoi herättää huomiota oli miehen paksu ruskea tukka, joka
keikarimaisesti tuprutti otsalla. Jotenkin huolimattoman puvun ainoana
juhlatilanteen merkkinä oli ohkainen, sinipunervan kirjava kaulahuivi,
joka koruttomassa solmussa riippuen peitti paidan kauluksettomuutta.
Pitemmälti joukkuetta tarkastellessa saattoi kuitenkin huomata, että
muut miehet, vaikka olivatkin puhelevinaan keskenään ja hänen
ohitsensa, nauroivat ja puhuivat vain hänen mieltänsä kysyäkseen.
Pylvääseen päätänsä koputteleva mies seisoi tuskin kuunnellen veltossa
asennossa, haluttomasti ajan kulumista odotellen, mutta hallitsi
miehistä ympäristöänsä viimeistä värettä myöten. Eikä ainoastaan
lähintä miessakkia, vaan koko yleisön oli vallannut levoton uteliaisuus
niinkuin kuuluisuuden saapuessa johonkin vähäpätöiseen kyläkokoukseen,
jossa ei kukaan ollut sellaista huomiota odottanut. Tyttöjen päät
olivat joutsenkauloina käännyksissä salin perälle, tai he kikattivat
punastuneina ja puhuivat keskenään tietämättä mitä puhuivat ja mille
nauroivat. Mutta Ranssu ei tuntunut noiden tyttöjen hallitsemisesta
niin paljon välittävän kuin miesten.

Nyt läksivät jotkut Ranssun sakilaisista hanurinsoittajaa kohden, joka
oli kylän paras soittaja. Mutta Ranssu sanoi: Älkää menkö. Ja koko sali
kuuli hänen sanansa, sillä kaikkien silmät ja korvat olivat sillä
hetkellä yhtenä näkevänä ja kuulevana. Miehet menivät sentään. He
istuivat soittajan viereen kädet lakkareissa ja puhuivat hänelle
tuupiskellen häntä, joten soittaminen kävi mahdottomaksi ja mies
herkesi. Silloin tuli siihen Ranssu ja sakilaiset antoivat hänelle
hänen suuren hanurinsa. Ja kun Ranssu alkoi soittaa, niin sakilaiset
rupesivat työntämään tuoleja salin perälle parven alle ja koko yleisö
nousi seisaallensa eikä kukaan enää odottanut puheen kuulemista, vaan
pojat rupesivat auttamaan tuolien työntämistä ja tytöt valmistuivat
tanssiin, istuen seinänvierustoille.

Tämän aikana Ranssu soitellessaan katseli hellittämättä sinnepäin missä
Tilda ja Margit istuivat, joten monet vastapäätä istujista vetivät
suorat viivat Ranssun katseen suuntaan ja alkoivat hekin tarkata heitä.
Tilda oli jotenkin tuntematon tässä tehdaskylässä, mutta Margitia ei
kukaan ollut ennen nähnytkään ja yhä vilkastuvista kyselyistä
kolmansien jopa viidensienkin vieressäistujain ylitse ei ollut mitään
apua. Tytöt kiehuivat, mutta Margit jäi salaisuudeksi.

Tilda oli onnellinen Ranssun katselemisen johdosta. Hän oli kovin
punehtunut, ei osannut istua alallaan, ja kaikessa mitä hän hoki
Margitille ei ollut rahtuakaan järkeä. Mutta Margit ymmärsi, ettei
Ranssu Tildaa katsellut, vaan häntä, Tildan tuntematonta toveria.

Loukattu hanurinsoittaja meni ravintolan puolelle järjestysmiehille
valittamaan, mutta nämä näkivät, että yleisö oli ranssulaisten puolella
eikä halunnut puhetta kuunnella, koska tanssiaika olisi sillä
lyhentynyt. He kuitenkin kielsivät Ranssua soittamasta ja alkoivat
kiivaan sananvaihdon sakilaisten kanssa, jotka olivat kerääntyneet
heidän ympärilleen ja nostelivat housujansa ja kiristelivät vöitään,
niin kuin tappelua valmistaissa, sillä järjestysmiehet vaativat
näyttämään pääsylippuja ja tahtoivat ajaa ulos pahimmin juopuneita.

Kylän oman hanurin alettua soittaa Ranssu, antamatta merkkiä tappelun
alkamiseen, jota sakilaiset häneltä joka hetki odottivat, loikkasi
pitkään hypäten Margitin viereen istumaan ja kysyi tuttavallisesti,
eikö mentäisi tanssimaan.

— Tulkaa pois, se on päissään — kuiskasi Tilda hätääntyneesti
toiselta puolelta Margitin korvaan.

Margit tahtoi nousta, mutta Ranssu oli kietaissut toisen kätensä hänen
vyötäistensä ympäri, muka tanssiin lähdön nimellä, ja veti puoleensa,
sitä lähemmäksi itseään mitä lujemmin Margit pyrki irti.

Koettaen olla katselijain huomiota herättämättä, — sillä koko sali
katseli yhtenä silmänä —, Margit pujotti kätensä selän taa ja tarttui
koko voimallaan Ranssun sormiin, saadakseen hänen kätensä irtautumaan.

— Vai on täällä liian valoisa tanssia Ranssun kanssa! — sanoi hän
hellittäen hetkeksi kätensä. Samassa hän nousi ja päästi huikean
vihellyksen. Kaikki sähkövalot sammuivat. Salissa syntyi suuri hälinä
ja kuului kauhun kirkaisuja kaikkien yhtaikaa törmätessä oven puolelle.

— No nyt ei näe kukaan, — kuuli Margit Ranssun sanovan ja tunsi
käsivarren kaulansa ympärillä. — Ovi lukkoon ja tanssit käymään! —
kuului Ranssun ääni huutavan sakilaisille.

Sillä aikaa joku tempasi Margitia kädestä syrjään ja hän pääsi
notkistumaan Ranssun käden alta.

— Tulkaa tämän kautta, minä vien, — kuiski Tilda, joka oli hänet
irtitemmannut. Ja he riensivät näyttämöä kohden, jolla puolen salia ei
ollut tungeskelevia, kiipesivät lamppujen yli ja verhon välitse
lavalle, laskeutuivat jyrkkiä rappusia myöten ravintolan puolelle,
pujahtivat keittiöön ja siitä joutuivat kivijalan kellariin.

Vielä nykäys ja Tilda sai pienen oven saranoiltaan ja niin suurelle
raolle, että siitä hyvin mahtui ulos.

Ulkona oli kuudan. Oven edessä oli suuria ja pieniä pakkilaatikoita,
niiden takana roskaläjä tappuroita, höylävilloja, säilykepurkkeja,
käärepapereita, pullojensirpaleita, ja koko läjän takana korkea töyräs,
jonka ylintä pintaa matala ovi ei näyttänyt.

— Tästä vain juoksette tielle, sanoi Tilda jättäytyen, ja Margitin
kysymykseen, eikö hän aikonut paeta mukana, purskahti itkemään.

— Kyllä se nyt taas joutuu poliisien käsiin, voivotteli Tilda, — ja
kuka tietää, mitä se vielä tänä yönä tekee!

Tilda juoksi samoja portaita ylös takaisin Ranssuansa etsimään ja
hillitsemään, jos semmoiseen suinkin vielä oli aikaa, mutta ylhäältä
kuului jo tappelun rääkynää. Lattiapalkit tömisivät ja hanurin ääni
erottui melun keskeltä vain kaukaisena aavistuksena.

Margitin oli edessä pakkilaatikkojen ylitse roskaläjille kiipeäminen.
Hän koetti siirtää suurinta laatikkoa tieltään, mutta se ei onnistunut.
Silloin kuului useita selviä revolverinlaukauksia ylhäältä salista eikä
Margitin auttanut kiireessä enää muu kuin suinpäin heittäytyä
pakkilaatikon päälle ja kiivetä ylitse. Alussa kävi kaikki hyvin.
Toisella kädellä hän piti hameitaan koholla, toisella tarrautui
kaikkiin mahdollisiin rakosiin vetääkseen itsensä ylös. Polvet
tahtoivat luisua jyrkältä pinnalta, ja päälliseksi häntä rupesi
naurattamaan kun hän odottamatta tuli ajatelleeksi, mitähän hänen
paroonilliset omaisensa sanoisivat, jos näkisivät hänen yöllä
kiiveskelevän pakkilaatikkojen yli ja vielä "työväentalon"
takakäytävistä tullen!

Ennenkuin hän siitä suuresta laatikosta selvisi, tapahtui vielä
semmoinen onnettomuus, että pöksyjen pitsit tarttuivat naulaan eikä
hänellä ollut vapaata kättä niitä selvittämään. Kiukuissaan hän antoi
pitsien repeytyä, mutta polvea poisnykäistessä sama naula repi pitkän
naarmun hänen jalkaansa. Joten Margit, ennenkuin pääsi törmän rinteelle
istumaan, itki kiukusta ja naarmun kirvelystä. "Kyllä vain sitä jos
johonkin joutuu", ajatteli hän hienossa kapinassa omia aatteitaan ja
aikeitaan vastaan. Ja meni pitkä aika ennenkuin hän sai selitetyksi
itselleen, etteihän tapaus heittänyt mitään varjoa "alemman kansan"
ylitse, vaan että oli kysymys vain tunnetusta huligaanista, Ranssusta,
joten tuossa katkerassa loukkaantumisessa, mikä painoi hänen
sydänalaansa tapauksen johdosta kaikkia sivistymättömiä kohtaan, ei
ollut vähintäkään oikeutusta. Hänen omaisensa ne kyllä aina jostakin
esimerkistä olivat valmiit tuomitsemaan koko alemman säädyn, mutta
juuri sitä hän, Margit, ei saanut tehdä. Ja täysin lohdutettuna hän
hypähti töyräältä, löysi polun ja pian pääsi tielle, joka vei
kirkonkylään. Hänen ilokseen oli siinä muitakin iltamista tulijoita
menossa kirkonkylään. Tytöt kertoivat ristiriitaisesti, toiset, että
sakilaiset olivat ampuneet konstaapelin, toiset, että konstaapelit
olivat ampuneet Ranssun, ja kolmannet, että Ranssu oli puukottanut
hanurinsoittajaa ja kahta järjestysmiestä.

Sairaalassa oli onneksi kaikki järjestyksessä Margitin palattua. Tildaa
odottamatta hän saattoi mennä omaan huoneeseensa nukkumaan, päivystäjä
ei sanonut yhdessäkään huoneessa valvottavan.

Unesta vain ei tahtonut tulla mitään.

Margit kutsui jälleen esille tuon hyväntunteensa, selittäen itselleen
yhä ja yhä uudestaan kuinka hänen kiintymisensä kansanlapsiin oli
jäänyt koskemattomaksi entiselleen. Siihen hänen kiintymiseensähän
perustui koko hänen nykyinen elämänsuuntansa, hänen olentonsa koko
erikoisuus, ja sekö olisi horjahtanut yhden ainoan tapauksen tähden!

Tavallisesti Margit heti nukkui, kun oli vain saanut järjestykseen ja
tasapainoon ajatuksensa. Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä unta
tullut silmiin. Ennen nukkumista ajatukset menivät omille teilleen.

Kun hän, jaksamatta yhtämittaa yritellä pysyä sillä ajatusten tasolla,
missä hänen oli hyvä olla ja mistä uni tavallisesti tuli, päästi
kiristetyt langat valtoimiksi, menivät hänen ajatuksensa heti Ranssuun,
eli juuri siihen mitä hän koetti työntää niistä erilleen. Ilmi elävästi
hän jälleen näki Ranssun seisovan selin pylvään nojassa, kädet
lakkarissa ikäänkuin tahallisesti välinpitämättömyyttään korostaen.
Hänen verkalleen koputtaessaan päänsä takaraivoa pylvääseen tuli kurkun
suuri aataminomena erikoisesti näkyviin. Kasvojenpiirteet näyttivät
uhmaavan yleistä huomiota, ja kuitenkin siitä juovan omaa elämäänsä.
Huulet väreilivät tämän uhman nautinnosta. Ja sitten näki hänen
kävelevän salin läpi kevyesti kuin kissa, ruumiin liukuessa eteenpäin
ottamatta mitään osaa askelten nytkähdyksiin. Varmaan tämä notkea
käyntitapa johtui hänen tottumuksestaan liikkua katoilla, sillä hän oli
levysepänsälli. Ja Margit tapasi omat huulensa hymyämästä tiedotonta
ihailua, juuri samaa, jota hän oli yleisössä niin moittinut, sillä
olihan aivan ilmeistä, että juuri tuo yleisön ihailu se yllyttikin
Ranssua tuossa arveluttavassa sankarillisuudessa. Tyttöjen
kauhunkiljahduksissa oli ainakin puoleksi myöskin ihastusta, ja pojat
eivät näyttäneet edes salaavankaan ylpeyttänsä siitä, että saivat olla
Ranssun seurassa tai vain läheisyydessäkin. Kauhuissaan Margit
tempautui irti tuosta luvattomasta mielentilastaan ja koetti uudelleen
tunnelmoitua omaan luvalliseen ja viileään maailmaansa. Mutta se rupesi
olemaan yhä mahdottomampaa. Sen sijaan hän ajatteli Ranssun
kaunismuotoisia sormia, kun tämä, luullen Margitia Tildan toveriksi,
istuutui viereen ja antoi kätensä olla Margitin polvella. Ja hänen piti
tunnustella sitä paikkaa selkäpuolen vyötäisillä, mitä Ranssun käsi oli
painanut. Tuohon, — ei, vähän alemmaksi, tuohon noin.

Juuri sinä hetkenä, kun uni vihdoin olisi tullut pelastamaan Margitin
hänen omavaltaisten ajatustensa kidasta, ryntäsi päivystävä hoitajatar
hänen huoneeseensa ilmoittaen, että neljä haavoitettua oli tuotu
sairaalaan sidottaviksi. Yksi näistä oli niin pahasti runneltu, että
lääkärin oli mitään tavanmukaisia pesuja ja puhtaisiin paitoihin panoja
odottamatta vain revittävä miehen omat vaatteet ja ryhdyttävä haavojen
sitomiseen.

Se oli Ranssu itse.

Hän oli tämän ajan tiedotonna, ja vain kyljestä kuulaa tunnusteltaessa
ja ulos vedettäessä näytti houreissaan purevan hammastaan, suupielet
vaahdossa.

Lääkärin lähdettyä hoitajattaret varovasti pesivät hänen ruumiinsa,
pukivat valkoisiin alusvaatteisiin ja nostivat lakanan päällä
vuoteeseen. Hän ei tullut tajuihinsa. Verenvuoto oli saatu tyrehtymään,
mutta vuoto oli kalman kalpeudesta päättäen ollut tavattoman runsas.

Margit katseli nukkuvaa. Kaunismuotoiset, kellertävän valkoiset sormet
näkyivät lakanantaitoksella. Ja öiset tunteet tulvahtivat Margitin
sydämeen sellaisella voimalla, että hän oli mennä tainnoksiin. Sitten
veri hyökkäsi päähän ja hän selvisi pyörrytyksestä.

Hän koetti tehdä itsellensä tiliä tästä tunteesta, jolla oli noin suuri
ja odottamaton vaikutusvalta koko hänen fyysilliseen olentoonsa ja
aivan siitä hetkestä asti kuin Ranssu oli pannut kätensä hänen
vyötäisilleen. Mutta ei hän siinä parhaallakaan tahdolla voinut havaita
mitään hävettävää. Se oli kohta vaihtunut vain äidilliseksi
hellyydentunteeksi ja oli tällä hetkellä pelkkää sitä tunnetta ilman
vähintäkään vivahdusta aistillisuuteen. Teki vain sanomattomasti mieli
ottaa nuo kädet omiinsa, lämmittää niitä, painautua aivan lähelle hänen
päätänsä, silittää tukka pois otsalta ja sanoa: oma, oma poikaseni, on
muutakin kuin ihmisten ihastus, on muutakin minkä edessä olla, on se
Suuri Sisällinen, joka katsoo ja näkee kaiken ja rakastaa sinun
sankaruuttasi. Teki mieli itkeä yhdessä ja yhdessä kääntyä kohti
aurinkoa.

Margitin katsellessa Ranssua näiden tunteiden vallassa tämän silmät
alkoivat liikkua luomien alla, hän käänsi päätänsä ja silmät avautuivat
raoilleen. Hän katsoi Margitia kohden ensin ikäänkuin mitään
ymmärtämättä, mutta sitten otsa rypistyi niinkuin tuskasta ja hänen
päänsä teki turhan yrityksen kohottautua alukselta. Hän oli ilmeisesti
tuntenut Margitin. Tämä ponnistus oli sairaalle liikaa. Silmäluomet
painuivat taas umpeen ja verettömän kalpeille kasvoille levisi
poskipäihin heikko puna.

Ranssun ilmeinen mielenliikutus arvelutti Margitia, koska se
saattoi helposti aiheuttaa haavakuumeen, joka tässä tapauksessa olisi
ollut perin kohtalokasta. Vastoin nimismiehen määräyksiä hän
siirrätytti Ranssun semmoiseen huoneeseen, jonka ikkunoissa ei ollut
rautaristikkoja, ja toimitti hänet toisen hoidettavaksi, jotta sairas
olisi välttynyt enemmiltä liikutuksilta. Mutta jo kolmantena päivänä
Tilda ilmestyi Ranssun lähettämänä pyytämään Margitia hänen
puheillensa, Ranssu oli Tildan avulla ajellut partansa tätä tapausta
varten. "Hän on kaiketi häpeissään neidin tähden", sanoi Tilda.

Margit tuli vuoteen luo kysyvästi katsellen Ranssun silmiin.

Ranssu kääntyi ensin pois, sitten käänsi päänsä Margitin puolelle,
mutta liian paljon, niin että katsoi ohitse. Hänen silmänsä siirtyivät
nopeasti esineestä toiseen, kunhan vain välttivät sattumasta siihen
kohti mistä olisivat tavanneet Margitin katseen.

Margit nosti tuolin vuoteen viereen, pani lämpömittarin varovasti
sairaan kainaloon, istuutui ja rauhoittavasti kosketti hänen kylmiä
käsiään.

Ranssun huulille oli nousevinaan jokin pilkallinen hymy, mutta kai hän
myöskin tunsi olevansa henkihieverissä, koska ei voinut estää huuliensa
vavahtelemista niinkuin lapsella, joka ei voi ylläpitää uhmamieltänsä.
Anteeksipyyntö olisi hänelle ollut samaa kuin heltyä itkuun. Näkyi
selvästi, että hän kaikin voimin taisteli sellaista mahdollisuutta
vastaan ja sen vastapainoksi koettaa säilyttää luonnotonta ivahymyään.

— Ei nyt huolita eilisiä muistella, sanoi Margit, — nyt täytyy vain
pysyä rauhallisena.

Ranssu katsahti Margitiin hämmästyen, niinkuin olisi odottamatta
löytänyt ystävän sieltä missä luuli vain vihollisten väijyvän. Hän
tarttui Margitin ranteeseen ja kuiskasi kiihkeän nopeasti:

— Elääkö se konstaapeli vielä?

Margit otti lämpömittarin jälleen käteensä, katsahti siihen ja näki,
etteivät Ranssun asiat olleet hyvinpäin. Voimatta vastata hänen
kysymykseensä, koska puhuminen pidätettyjen kanssa muista kuin heidän
hoitoansa koskevista asioista oli sairaalan säännöissä ankarasti
kielletty, Margit sanoi vain:

— Koettakaa pysyä aivan rauhallisena, nyt täytyy ensin tulla
terveeksi, se on pääasia.

— Joo, joo, terveeksi, myönnytteli Ranssu ja ivahymy pääsi kokonaan
voitolle, — terveeksi, terveeksi, että paremmin jaksan rautoja kantaa.

Margit punastui. Tämä oli hänen kipeitä kohtiansa ja ehkä kipein. Hän
oli sairashoidon valinnut elämänurakseen, mutta tämä tapaus tässä ei
ollut suinkaan ensimmäinen, joka pani epäillen kysymään, onko yleensä
aina koetettava saada ihmistä terveeksi? Välistä näytti aivan
ilmeiseltä, että joku tauti tai kipu oli välttämätön tuon ihmisen
sielulliselle edistymiselle, jota vastoin nopea paraneminen oli vain
omansa edistämään kevytmielistä suhtautumista omantunnonasioihin ja
opetuksen nopeaa unohtamista. Ja nyt tämä: Ranssun tila ei ollut
toivoton ja Margit pani koko taitonsa ja intonsa hänen hoitoonsa. Mutta
Ranssun äskeiset sanat olivat kuin saavillinen kylmää vettä niskaan:
mitä nopeammin Ranssu paranisi sitä pikemmin Kuusinen saisi tulla
panemaan häntä rautoihin! Kuka tietää oliko näissä oloissa Ranssuun
nähden elämä vai kuolema enemmän toivottava! Ranssu koetti kurottaa
päätänsä vähän ylemmäs ja kysäsi mahdollisimman hiljaisella
kuiskauksella uudelleen:

— Elääkö se vielä?

Margit ymmärsi, että Ranssu kysyi taas konstaapelista, joka oli
tappelussa saanut kuulan vatsaansa.

— Elää, elää, sanoi Margit, — mutta koettakaa olla muistelematta ja
puhumatta niistä asioista. Ellette voi minun kanssani, kutsun toisen
hoitajan.

— No, no, ei suututa, sanoi Ranssu taas tarttuen Margitin ranteeseen,
minkä näytti omistaneen hyväksi tavakseen.

Olisi todella pitänyt suuttua, mutta Margitia vain nauratti, jopa
omituisesti miellytti tuo luottavainen tuttavallisuus.

— Onkos neiti ollut jo kauankin tässä laitoksessa? Kas kun en minä
vain ole ennen sattunut näkemään! — sanoi Ranssu huolettoman
keikarimaisesti aivankuin ei olisi ollut mitään kysymystä elämästä ja
kuolemasta.

Ranssun kasvot olivat näissä puheluissa käyneet kuumeisen punaisiksi.
Hän vilkuili ja liikutteli päätään niinkuin se joka puhuu vain toisen
huomiota harhaan johtaakseen, eikä muuta mieti kuin miten päästä
vuoteesta ja ikkunan kautta livahtamaan vapauteen.

Margit näki nyt että Ranssu, raskaasti sairaana, oli hänen
vaatimuksestaan siirretty tähän huoneeseen, jonka ikkunassa ei ollut
mitään rautaristikkoa. Eivät nimismiehen silloiset epäilyt olleetkaan
olleet aivan turhia, vaan sairas näytti olevan kylläkin tarkoin
vartioitava.

Hän nousi, meni ikkunan luo ja sulki sen tarkoin.

Margitin palatessa vuoteen ääreen Ranssu tirkisteli pilkallisesti
hymyillen hänen silmiinsä, ja matkien hullunkurisella äännähdyksellä
ikkunan kiinnilopsahtamista nyykäytti ivallisen totisena päätänsä,
siten muka tunnustaen tuon sulkemisen suurta tärkeyttä.

Margit tunsi punastuvansa aivan korvia myöten.

Hän ei voinut katsoa Ranssua silmiin, mutta tunsi tämän hellittämättä
seuraavan häntä, sama iva huulilla. Vihdoin Ranssu kuului sanovan
merkitsevän hitaasti:

— Taitaisi neidin käydäkin kovin pahoin, jos tämmöinen poika pääsisi
karkuun?

Margit tekeytyi ankaraksi.

— Minä toistan vielä kerran, hän sanoi, — että ellette voi olla
puhumatta kielletyistä asioista, saatte siirtyä takaisin
koppihuoneeseen ja jäätte muiden hoitoon. Sitä ehkä haluaisittekin.

Ranssu vaikeni ja alkoi leikkiä tupsuilla, jotka riippuivat vuoteen
selustimesta. Margitin tuli häntä sääli.

— Kysyitte, olenko ollut kauan täällä. Vasta kaksi kuukautta, — sanoi
Margit lauhkealla äänellä ja istuutui jälleen vuoteen ääreen. Hän alkoi
kertoa itsestään siinä mielessä, että toivoi Ranssun pian väsyvän
kuuntelemaan ja nukkuvan, mikä olisi ollut kovin tarpeellista näissä
oloissa. Kuumetta oli 39 astetta. Hän oli tehnyt sen havainnon, että
sairasta ei mikään hermolääke niin varmasti vaivuta uneen kuin toisen
turhan tarkka tilinteko oman elämänsä vaiheista, terveydentilasta,
käänteistä, tapauksista. Ja hän alkoi kertoa yksitoikkoisella äänellä
perhesuhteistaan, isästä, äidistä, sisaruksista, nimitteli heidän
nimiänsä, mainiten heidän ikänsä, kunkin nykyisen olinpaikan,
toimialan. Mutta Ranssu ei näyttänyt uniselta, eikä haukotellut.
Silloin Margit, ikäänkuin itsekseen puhellen ja kääntyen poispäin alkoi
selvitellä niitä syitä, jotka olivat panneet hänet valitsemaan
ammatikseen sairashoidon. Hän kertoi itsestään pitkälti eikä välttänyt
antautumasta erikoisimpiinkaan itsekohtaisuuksiin. Kun hän sitten
katsahti Ranssuun, varmana että tämä oli nukkunut, kohtasi häntä kaksi
uteliaasti räpyttelevää silmää, jotka jännittyneesti tarkkasivat häntä
peitteen alta. Ei mitään ollut jälellä ivahymystä. Suu oli vähän
auennut ja kasvoilla vallitsi kuuntelevan lapsen harras ilme sadun
joutuessa käännekohtaansa. Mikä ihme saattoikaan noin kiinnostaa
Ranssua Margitin tahallisen yksitoikkoisessa filosofoimisessa!
Poskipäät olivat punaisina. Margit pysähtyi kahden vaiheille jatkaako
enää ollenkaan.

Silloin Ranssu sanoi:

— Ei ihmistä oikein rakasta muu kuin äiti.

Tämä oli sanottu Margitin aivan satunnaisen lauseen vuoksi, joka koski
ihmisen mahdollisuutta oppia rakastamaan lähimmäistä niinkuin itseänsä.

Margit sanoi siihen:

— Paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin jumalallinen, joka
ei tee erotusta vieraan ja omaisen välillä.

— Joo-joo, — sanoi Ranssu lyhyesti. Mutta tuo hänen myöntelynsä
tuntui pikemminkin vastalauseelta ja puheen tahalliselta jyrkältä
katkaisulta.

Nyt olisi Margitin ollut hyvä lopettaa, mutta hänestä tuntui tilanne
sietämättömältä. Ranssu oli kohdellut häntä niinkuin hän olisi sanonut:
paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin — papillinen!
Ranssulla ei muka ollut vähintäkään asiaa siihen, mitä nuo
sairaanhoitajattaret ja muut semmoiset sielunpelastajat saarnasivat.
Sentähden Margit ei voinut pidättää, vaan sanoi väittelyn äänilajissa:

— Kanakin rakastaa poikasiansa ja antaa henkensä niiden edestä.

Ranssu oli hetken aikaa ääneti niinkuin ei olisi aikonutkaan vastata.
Katseli vain kynsiänsä. Sitten vilkasi kulmien alta Margitiin ja sanoi
hiljaisen totisella äänellä:

— Äiti ei sentään olisi sulkenut säppiin tuota ikkunata.

Nyt ei Margitilla ollut enää mitään sanomista. Hänestä tuntui niinkuin
jäisen kylmä eron muuri olisi kasvanut heidän välillensä. Ranssun
jäädessä huligaanina toiselle puolelle ja hänen itsensä
pelastussisarena toiselle. Hän jätti Ranssun huoneen, kasvava kipu
sydämessä, sillä hän tunsi Ranssun mukana — joutuneensa tappiolle.

Saman päivän iltapuolella nimismies Kuusinen pyöräili uudelleen
sairaalaan ja antoi jyrkän määräyksen Ranssun siirtämisestä
rautaristikoilla varustettuun yksinäishuoneeseen. Tämän hän teki
pidettyään alustavan kuulustelun muiden, lievemmin haavoittuneiden
kanssa. Ja kaiketi oli kuulustelussa tullut esiin jotakin erikoisen
raskauttavaa Ranssua vastaan, koskapa nimismies ei ottanut kuuleviin
korviinsakaan Margitin estelyitä eikä edes välittänyt hänen kiihkeästi
kuiskaamastaan uhkauksesta katkaista kaikki entiset suhteet. Kuusinen
oli ne jo katkaissut. Hän oli menossa takaisin ruununvoudin luo
jatkamaan juominkeja.

Asia sai Margitista nähden nyt sellaisen luonteen, että Ranssun täytyi
ajatella siirron tapahtuneen hänen toimestaan, ikäänkuin kostoksi tai
rangaistukseksi Ranssun muka sopimattomasta käytöksestä. Ja heidän
välinsä tuntuivat tämän johdosta olevan peräti lopussa.

Margit ei käynyt useaan päivään Ranssun kopissa, mutta kärsi suuresti
tämmöisen käänteen johdosta.

Ranssu parani haavoistaan verraten pian.

Usean kerran Tilda kävi esittämässä Ranssun pyyntöjä pukeutua ja nousta
vuoteesta ja lopulta lääkäri itsekin oli valmis suostumaan sekä Ranssun
pukeutumispyyntöön että nimismiehen vaatimukseen saada toimittaa
Ranssun kuulustelu.

Samana päivänä kuoli se konstaapeli, jota oli ammuttu noissa iltamissa.
Ja Margit sai kauhukseen kuulla, että kaikki epäluulot kohdistuivat
Ranssuun.

Keskustellessaan Margitin kanssa Kuusinen kiivastui siihen määrään,
että ilmoitti noutavansa Ranssun jo huomisaamuna ilman muuta
sairaalasta. He olivat Margitin kanssa nyt ilmi vihollisia keskenään.
Lääkäri ei enää vastustanut nimismiestä. Juomingit ruununvoudin kanssa
jatkuivat.

Kirkas kuutamoyö oli tämän aamun edellä.

Margit ei ollut nukkunut hetkeäkään. Eipä ollut edes riisuutunut.
Aikeessa niin tehdä hän oli vain kaulasolkensa irroittanut ja pannut
pöydälle. Sitten hän oli vain kävellyt hiljaa tohveleissa ja välistä
heittäytynyt pitkäkseen. Mutta ei mikään asento antanut hänelle rauhaa.
Ajatukset saivat hänet yhä uudelleen ryntäämään vuoteelta ja taas hän
käveli kiihkeästi edestakaisin, tuntien sietämätöntä ahtautta kaikin
päin. Kerta toisensa perästä hän päätti ajatella kaikki uudelleen ja
järjestelmällisesti alusta asti. Hän istuutui, painoi kätensä silmiä
vasten ja sanoi itsellensä:

"Äiti avaisi pojallensa ikkunan, sanoen: mene tuosta poloiseni. Minä en
avaa Ranssulle ikkunata. Miksi? Hän sanoo: siksi etten rakasta häntä
yhtä voimakkaasti kuin äiti. Mutta Jumala tietää, että minä rakastan.
Ja hänen pitäisi saada se tietää, siis minun pitää avata hänelle
ikkuna, muulla tavoin hän ei voi saada sitä tietää. Hänen pitää saada
tietää, että on olemassa jumalallinen rakkaus, joka on yhtä voimakas ja
voimakkaampi, — joka ei ota pelätäkseen mitään seuraamuksia, ei edes
hengen menetystä. — Mutta minä olen myös antanut lupauksen olla
rehellinen sairaanhoitajatar, joka ei petä esimiestänsä eikä riko
sairaalan sääntöjä. Jumala vaatii myöskin rehellisyyttä. Niin, mutta
rakkaus on ylin kaikesta ja äiti ei epäilisi hetkeäkään. Mutta minä
epäilen, minun rakkauteni ei ole ylin kaikesta, minä pelkään
onnettomuutta itselleni, kuulusteluja, ehkä vangitsemisia..."

Tässä kohden Margitin päässä ja tunteissa aina kaikki sekaantui ja
hetken taas kiivaasti käveltyänsä hänen piti jälleen istua, upottaa
päänsä käsiin ja alkaa ajatussarja alusta, vielä jännittyneemmin
koettaen tarkata, missä tuo epäloogillinen ajatuksen kohta oli, joka
johti hänet pelkuriksi ja alensi häntä.

"Minä sanon: Jumala vaatii, että pidän sairaalavalani. Mutta tuon olen
itse keksinyt vain puolustaakseni omaa pelkuruuttani. Jumala ei vaadi
mitään rakkauden vastaista. Eikä hän ole käskenyt mitään valoja
tekemään. Niinkuin hän on pannut rakkauden äidin sydämeen, niin hän on
pannut rakkauden minunkin sydämeeni, hän siis vastatkoon seurauksista!"

Hän avasi ikkunan, ja ajatteli sen tehtyänsä, sydämen sykkiessä
kuuluvasti: "Kas kun en ole sitä ennen huomannut avata, vaikka on niin
lämmin ja tyyni yö, on ihan hullua pitää ikkunata suljettuna."

Mutta hänen kätensä jo tunnusteli seinästä ristikkokopin avainta ja hän
ajatteli: "Monta kertaa olen päättänyt pitää tuota avainta taskussani,
sillä jos se jää seinään voi joku, esimerkiksi Tilda, avata lukon ja
päästää rakastettunsa menemään!"

Hän pani avaimen taskuunsa. Ja tällöin iski häneen ajatus: "Entäpä kun
koko minun rakkauteni ei ole mitään muuta kuin Tildan rakkautta!"

Tässä valossa katsottuna näytti asia niin mielettömän hullulta, että
Margitin oli pakko todistella omaa täysijärkisyyttään. "Tietysti avasin
ikkunan vain raittiin ilman vuoksi, enkä ole milloinkaan tosissani
ajatellut Ranssun päästämistä karkuun!"

Hänen piti heittäytyä taas vuoteelle ja painaa ohimoitansa
puristuksiin, ettei päässä kaikki sekaantuisi.

Raitis yöilma kuitenkin vaikutti, että hän alkoi hengittää syvään ja
tunsi suloista nukkumisen tarvetta. "Kohta, kohta kaikki tapahtuu,
mutta ensin vain vähän nukkua, aivan vähän", hän ajatteli ja meni
tainnuksiin. Siitä hän heti kavahti jälleen valveille, oman ajatuksensa
herättämänä. Ajatus oli alkanut unessa, mutta jatkui valveilla:

"Vain muutaman sylen päässä minusta nukkuu hän rauhallisesti kuin
lapsi. Minä rakastan häntä sydämeni koko voimalla, mutta en ole vielä
ilmoittanut hänelle mikä häntä uhkaa aamulla. Tietysti ilmoitan.
Tietysti heti nousen jalkeille ja menen ilmoittamaan. Mutta nyt ensin
vain vähän nukkua... Kohta menen ja koputan ... voin aivan vähän
nukkua..."

Margit nukkui kuitenkin kauan.

Kun hän heräsi ja nousi istuvilleen nähdäkseen ulos, oli kuutamossa jo
selvää aamusarastuksen tuntua. Itäinen taivas oli vaalennut. Kuu piirsi
permannolle ikkunan, joka ylettyi ovelle asti ja nousi kyynärän verran
sitä myöten ylemmäs. Ikkunasta kuunnellessa kuului kaukaa tieltä monen
miehen astuntaa ja jotakin puhelua.

Margit koetti olla ajattelematta mitään ja ihmetteli, että se onnistui
hänelle niin helposti. Hän vain uteliaana seurasi oman ruumiinsa
tekoja.

Ruumis nousi ylös ja kulki hiljaa ovelle.

Hänen kätensä painoi ovenkahvaa niin taitavasti, ettei vähintäkään
lukon loksahdusta kuulunut, sitten oven auetessa painoi vielä
voimakkaasti alaspäin, sillä ovi olisi muuten vingahtanut.

Erittäin viisaana Margit piti sitäkin, että hänen kätensä jätti oven
auki hänen tultuaan välikäytävään, sillä ensiksikin kuudan pääsi
valaisemaan käytävää, niin että ristikkokopin ovi näkyi ja toiseksi ei
olisi vingahdusta voinut sulkiessa enää välttää.

Ruumis liukui kopin ovelle kuulumattoman hiljaa kuin varjo. Korva
painautui ovea vasten ja etusormen nivelluu koputti tuskin kuuluvasti
kolme kertaa.

Sisältä kuului heräävän äkkinäinen valveille kavahdus. Sitten oli taas
hiljaa kuin haudassa.

Margit koputti uudelleen, mutta vielä varovammin.

Nyt kuului sisältä hiljainen yskähdys merkiksi, että koputus oli kuultu
ja sen salaamisen tärkeys ymmärretty.

Hetken kuluttua ovea vasten painautui sisäpuolelta toinen olento ja ovi
aukeni raolleen heidän yhteisestä toimestaan.

Margit pisti suunsa oven rakoon ja tiesi että Ranssun korva on vain
tuuman päässä hänen huulistaan.

— He tulevat, kuiskasi Margit.

Samassa puristi Ranssun käsi hänen rannettansa eikä Margit ollut
ymmärtämättä sen hätäistä rukousta: avaa siis minulle pääsy! — ja sen
syvää kiitollisuutta: tämän minä palkitsen sinulle!

Margit työnsi oven auki ja sanoi:

— Minä menen ulos ja viivyttelen heitä.

Mutta hänen näin sanoessa hänen kätensä osoitti Ranssulle tietä
avatulle ikkunalle, joka näkyi heikosti valaistun käytävän ja hänen
huoneensa läpi. Liikkumattomina kiiltelivät kuutamossa sairaalan
tuuhean puiston lehvät, yön hengittäessä Ranssulle vapautta. Ja sileä
nurmi lupaili viedä varjojen pimeyteen ja haihduttaa kaikki jäljet.

Margit näki, että Ranssun kädet ja huulet vapisivat läheisen vapauden
ajatuksesta ja kaikki muu oli unohtunut.

Hän aikoi ensin sanoa Ranssulle lähtösanat, jotka olisivat painaneet
tämän mieleen sen uhrauksen, minkä Margit oli tehdyt jumalallisen
rakkauden nimessä. Mutta nyt ei Ranssu tuossa jännityksen tilassa olisi
voinut mitään vastaanottaa... Ei ajatellut edes kättä hyvästiksi
puristaa...

Ranssu meni nopeasti ikkunaa kohden, kuulumattoman hiljaa ja notkeasti
kuin kissa.

Margit kiiruhti toista kautta siihen puoleen rakennusta, joka oli
lasiverantoineen kääntyneenä kylään päin ja sinne vievän valtatien
varrella. Nyt hän ei enää välittänyt siitä että hän kolisi ovissa ja
saattoi herättää yövirkailijan huomion. Nyt oli vain Kuusinen estettävä
liian pian havaitsemasta, että hänen parhain uhrinsa oli kadonnut.

Sitten oli Margit valmis itse tulemaan vangituksi, jopa siirtymään heti
saman ristikkokopin asukkaaksi, missä Ranssu oli ollut. Jossakin hän
oli lapsena lukenut, äidistäkö vai muusta ikiystävästä, joka oli
onnettoman vangitun pelastanut itse uhrautumalla koko elämänikänsä
vangittuna istumaan. Se kertomus oli vaikuttanut häneen mitä
syvällisimmin, ja hän oli ajatuksissaan liittänyt loistavan sädekehän
vangin pyhän marttyyripään ympärille. Ja nyt hän oli itse valmis
pyhittämään elämänsä samalle marttyriudelle.

Mutta Ranssu, jo nostettuaan jalkansa ikkunan luona olevalle tuolille,
hypätäkseen ikkunalaudalle ja siitä ulos, juuri ennen hyppäystä oli
huomannut viereisellä pöydällä Margitin soljen, ja pysähtynyt.

Tämä kapea solki näkyi aina Margitin leuan alla pitämässä kiinni hänen
puseronsa karkeata vaatekaulusta, jonka alta miellyttävästi näkyi aivan
hienoinen reuna valkeata paidan kaulusta. Tämä oli juuri se solki,
johon Ranssun silmät aina laskeutuivat, kun eivät voineet kestää
Margitin katsetta tämän puhuessa hänelle sydämen ja omantunnon asioita.

— Perkele sentään, äänsi Ranssu pitkään ja katkerasti niin kuin hänen
pakoretkeänsä olisi äkkiä kohdannut ratkaiseva ja aivan voittamaton
este.

Hän todella vasta tällä hetkellä tuli ajatelleeksi mitä seurauksia
asiasta saattoi olla Margitille. Ja kohta hän näki, että kaikki oli
järjestetty aivan päin seiniä, päättömästi niinkuin vain joku tyttö
suinkin voi tämmöisiä asioita omin päin järjestää. Eihän ollut
hipenenkään vertaa Margitille mahdollisuutta välttää epäluuloa. Jos
ehtisi edes rautaristikon jotenkin vääntää irti ja särkeä lasi, että
luulisivat karkulaisen siitä menneen. Mutta Ranssu ei ollut ensikertaa
tämän kopin asukkaana, vaan oli jo ennen koettanut tuon ristikon
lujuutta ja nähnyt, ettei se hievahda paikaltaan. Ja nyt se hullu tyttö
meni vielä päälliseksi viivyttelemään heitä! Jos ehtisi hänelle antaa
jotakin merkkiä, että ainakin sieltä laittautuisi heti pois.

Ranssu juoksi käytävän toiseen päähän ja avasi niin hiljaa kuin taisi
sen oven, josta Margit oli mennyt. Mutta edemmäs hän ei voinut päästä.
Sillä tulijain äänet kuuluivat selvästi jo jostakin rakennuksen
sisäpuolelta ja myös Margitin ääni kuului selvästi, ollen ikäänkuin
väittelyssä nimismiehen kanssa. Myöskin Tilda näkyi hääräävän täysissä
pukeissa.

— Se on nyt sitten saatanaa, kiroili Ranssu väkevästi uudestaan,
hammasta purren ja hieroen niskaansa nyrkillä. Ei ollut mitään, ei
yhtään mitään keinoa!

Hän huokasi syvään, otti koppinsa oveen jääneen avaimen, vei sen
Margitin huoneeseen ja ripusti seinään muiden avaimien viereen.

Sitten hän veti ikkunan huolellisesti kiinni, tuli takaisin käytävään
ja meni omaan koppiinsa. Tarttuen molemmin käsin oveen hän vetäsi sen
jälkeensä kiinni sellaisella voimalla, että koko talo tärähti ja
pamauksen olisi pitänyt kuulua vaikka pappilaan asti, — ainoa merkki,
millä hän enää osasi Margitille tiedottaa jääneensä koppiin ja ettei
Margitin tarvinnut olla kohtalostaan levoton tai turhanpäiten
viranomaisille mitään ilmaista.

Margit oli kuitenkin niin kiihdyksissä riitansa vuoksi kohmeloisen
Kuusisen kanssa ettei hän mitään pamausta edes kuullutkaan. Tultuaan
viranomaisten kanssa käytävään hän kohta huomasi, että Ranssun kopinovi
oli lukossa, ja nähtyään avaimen oman huoneensa seinässä hän ihastuen
ajatteli Ranssun mielenmalttia ja viisautta, kun oli ennen pakoansa
näin huolellisesti kaikki asiat järjestänyt.

— Tuossa on, sanoi Margit tylysti Kuusiselle, joka oli tullut
kynnykselle asti käsi ojona kopin avainta hakemaan. Margit ajatteli
Kuusisen mentyä ja sulkeuduttuaan huoneeseensa:

"Kuinka viisaasti se Ranssu oli tehnyt siinäkin, että oli ulos
hypättyään työntänyt ikkunan kiinni. Hän on ajatellut minua, se
kultainen poika!"

Margit naurahti liikutettuna Ranssun ilmeisistä toiveista, että hänen
onnistuisi välttää epäluuloja ja vahingoittumattomana selviytyä
asiasta. Jännittyneenä hän odotti Kuusisen tuloa ja aikoi sanoa tälle
kohta oven auetessa: "Tässä minä olen, vangitkaa minut!"

Mutta Kuusinen ei ilmestynyt hätäisin, melkein juoksevin askelin hänen
huoneensa ovelle koputtamaan, niinkuin Margit oli kuvitellut kohta
tapahtuvan.

Sen sijaan alkoi käytävästä kuulua Tildan itkun ulvontaa ja poistuvien
miesaskelten kopinaa.

Margit tempasi huoneensa oven auki.

Hän ei ehtinyt Ranssua nähdä muuta kuin takaa, kun tämä sankan
poliisijoukon ympäröimänä poistui käytävästä ja kärsimättömin liikkein
torjui luotaan ulvovaa, iiliäisenä hänen kaulassaan riippuvaa Tildaa.

Margit tahtoi huutaa poistuvia pysähtymään, mutta se oli jo myöhäistä.
Hänen voimansa pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei olisi selin
seinään nojautunut. Hetken kuluttua oli sairaalassa kaikki jälleen
hiljaa.

Ja Kuusinen kulki saattueineen, Ranssu keskellä, jo kauppalan pääkatua.

Ihmiset heräilivät. Siellä täällä rullauutimet nousivat ikkunoissa tai
verhot syrjäytyivät uteliaiden katseiden tieltä. Mutta Kuusinen ei
käännellyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle. Vaikka hän näki kaikki
uutimien nousut ja tunsi luissaan kaikki katseet, kulki hän niska
jäykkänä suoraan eteenpäin. Suuren tottumuksen täytyi antaa hänen
kasvoillensa välinpitämättömyyden ilmeen, niinkuin hän olisi
katselijoille sanonut: "tämähän on nyt sitä tavallista, mutta katsokaa
vain, jos haluttaa." Itse asiassa eli kuitenkin jokainen hermo hänen
niskassaan, selässään jopa nenänvarressakin.

Asunnossaan, sen punaisen puutalon alakerrassa, jonka kadunpuoleisella
seinällä tuuheat villiviiniköynnökset ylettyivät räystäälle asti ja
uhkasivat tuuheuteensa upottaa ikkunatkin, oli ruununvouti jo herännyt,
juonut kuuman aamukahvinsa ja paksuja savuja hulmutellen katseli
avatusta ikkunanpuoliskosta kadulle. Kun Kuusinen saattueineen kulki
ohitse, nyykäytti ruununvouti hyväksyvästi hymähtäen hänelle päätänsä.
Mutta Kuusinen ei vetänyt nytkään suutansa tyytyväisyyden irvistykseen.
Jäykän totisena, niska kankeana, virkalakki silmillä, sotilaallisella
notkeudella ja hitaalla sulavuudella hän vain nosti kätensä
kunniantekoon, lakin lipasta kuitenkaan koskettamatta ja pitäen
kättänsä keikarimaisesti melkein silmäinsä edessä.

Sitten he painautuivat Putka nimiseen valkeaksirapattuun taloon ja sen
ovet sulkeutuivat heidän jälkeensä.

Näin katosi Ranssu Margitin näköpiiristä.

Tämä Ranssun vangitseminen teki suuren käänteen Margitin ulkonaisessa
elämässä.

Hän jätti sikseen koko sen sairaanhoitajatar-uran, johon oli niin
innokkaasti ja suurin ponnistuksin antautunut.

Hän oli nähnyt ihmeellisen unen. Hän oli olevinaan jossakin synkässä
pimeydessä ja kovin pelästyksissään. Sillä pimeydestä oli vähitellen
alkanut erottua kaamea, ikäänkuin alhaaltapäin valaistu suunnattoman
suuri mies, jolla oli yllään harmaasarkaiset, mustajuovaiset
vanginvaatteet. Kylmä kauhun hiki oli vuotanut Margitin otsalta ja
sydän oli lyönyt niin rajusti että oli täytynyt molemmin käsin sitä
painaa estääkseen pakahtumasta. Hän oli jo aivan valmistunut ottamaan
mieheltä vastaan murhaiskun, puristanut silmänsä lujasti kiinni ja
muistanut ajatella kuoleman hetkeen soveltuvia asioita. Mutta kun
murhaisku viipyi, oli hän raottaen silmänsä katsahtanut suureen mieheen
ja ihmeekseen huomannut, etteivät tämän kasvot ilmaisseetkaan mitään
murha-aikeita, vaan päinvastoin mitä vilpittömintä, melkein lapsen
harrasta lähentymisen ja avun rukousta. Tuoko suunnaton, kesyttömän
voiman mies rukoilee apua pieneltä, heikolta neidiltä! "Margit,
Margit", oli mies sanovinaan, — "miksi olet hylännyt meidät sinä,
jonka sydämessä on jumalallinen rakkaus!"

Siitä unesta herättyään oli Margitille selvänä uusi elämäntehtävä.
Sillä vaikka unessa nähty vanki ei ollut Ranssu, vaan joku toinen, tai
oikeastaan juuri siksi ettei se ollut Ranssu, oli Margitille selvänä,
että hänen Ranssua kohtaan tuntemansa intohimo ei ole ollut turha, vaan
on kääntymässä suuren asian palvelukseen. Hän ei ollut ainoa, joka on
ihmeellisen unennäön vaikutuksesta löytänyt oikean tehtävänsä.
Tunnettua esimerkkiä seuraten hänkin aikoi pyhittää elämänsä vangeille.

Ranssua hän ei enää milloinkaan nähnyt eikä edes tavoitellutkaan nähdä.
Mutta se syvä tunne minkä hän oli tuon huligaanin tuttavuudesta saanut,
pysyi aina koko hänen toimintansa pohjasävelenä, kannattaen hänen
uskoansa siihen hyvään mikä asuu ihmisessä, jota uskoa vailla ei mikään
sielullinen työ olisi hänelle ollut mahdollinen. Pahat ovat hyviä. Se
oli Margitin usko.

Sillä aikaa Ranssu oli jo tuomittu käräjillä —elinkautiseen.

Käsi- ja jalkarautoihin pantuna hänet tuotiin vankilanmuurien eteen.
Kuljettajat soittivat portin kelloa ja raskas ovi avautui Ranssulle.
Mutta hän astui kevyesti kynnysportaan yli. Rautojansa helistellen ja
ruumistansa joka askeleella tahallisesti hytkähytellen hän asteli
vankilan mukulakivistä pihaa. Ja vaikka hän oli ollut tähän asti, eli
jo puolen vuotta, yhä tuon ihmeellisen sairaalaneidin lumoissa, joka
oli alkanut tehdä hänelle uskottaviksi aivan uskomattomia asioita, ei
hän ainakaan tällä hetkellä Margitia ajatellut. Tällä hetkellä hänen
selkäpiitänsä karmi ihana nautinto, sillä ylös katsomattakin hän tiesi,
että kolmikerroksisen vankilan ikkunat olivat täynnä miesten päitä,
joiden uteliaat katseet olivat häneen tähdätyt.




KOTI

NÄYTELMÄ (jonkun sekakuoron jäsenten esitettäväksi aiottu).


Laaja, katollinen, avoseinäinen eteinen, josta oikealle ovet tupaan ja
karsinaan, vasemmalle pihaportaat, perälle kylätie ja näköala Lohjan
järvelle niemineen ja kirkkoineen. Sadesää.

Tuvan avonaisesta ovesta kuuluu puumiehen askartelua ja joskus
tolkutonta laulun loilotusta.

LOVIISA (kanniskelee astioita tuvan ja karsinan välillä,
yksitoikkoisella, ynisevällä äänellä lakkaamatta valitellen huoliaan):
Ja nähkääs tätäkin! Voi totta totisesti! Nähkääs! Karsinassa sadevesi
tippuu jauhoastiaan!

JUUSO (tuvasta): Siirrä peremmäs.

LOVIISA: Vai peremmäs! Hullummin se siellä tippuu. Se tippuu
maitopyttyynkin ja kerma roiskuu pöydälle.

JUUSO: No anna roiskua sitten, pianhan tästä siivilästä päästään.

LOVIISA: Voi tätä harakanpesää! Eikä katon panosta tänäkään keväänä
mitään tullut. Kohta sinä Juuso nukut seisaallesi.

JUUSO: En minä viitsi. (Tavoittelee aina vain samaa nuottia).

LOVIISA: "Et sinä viitsi". Et sinä viitsi ennenkuin omaan sänkyysi
tippuu, jos sittenkään. — "La-la-la" etkö sinä osaa sitä oikein
laulaa! Ei se niin ollut.

JUUSO: Näin sitä Aino lauloi, la-la-laa-la-la-laa.

LOVIISA: Ei se niin ollut, älä sano la-la-laa, vaan laula näin:
tra-tra-taa...

JUUSO: En minä siinä eroa tunnusta. Sitä Ainon laulua ei osaa
säntilleen enää kukaan tässä kylässä, etkö luule minun sitä kyselleen
melkein joka ikiseltä.

LOVIISA: Ei osaa sitä Ainon selkiätä laulua kukaan enää, ja meidänkin
elämämme se on Ainon kuoltua muuttunut ja lakastunut.

JUUSO: Kuoltua — sanot. Mutta jospa hän ei olekaan kuollut, vaan vielä
palaa takaisin Amerikasta.

LOVIISA: Vasta umpeen mennyttä haavaa älä revi jälleen auki. Ja jos et
laulua osaa, niin älä sitä ollenkaan laula, sydäntäni särkee sen
kuuleminen. (Menee karsinaan).

JUUSO (tulee haukotellen ja piippua poltellen tuvasta): Ah, ah, kuinka
raukaseekin tämä sateinen sää. Taitaa kohta selitä. Pitäisi tästä
joutua kauran kylvöönkin, mutta saaneeko velaksi siemeniä, kun on
kahvivelkoja niin kosolta... Ja jos kylvääkin, niin kenen hyväksi, kun
tämä mökki kuitenkin myydään.

LOVIISA (kantaa vihapäissään kissaa karsinasta): Maitopyttyyn hyppäsi,
pakana, kun rottaa ajoi, sen hunsvotti, kyllä minä sinulle nyt vitsasta
annan, ai-ai-ai... (Vie kissan pihalle): Siinä, ja siinä ja siinä sait!

JUUSO: Hävittää se pitäisi tuommoinen elukka, eihän se ole vielä yhtä
rottaa kiinni saanut!

LOVIISA: Et sinäkään niitä rotanläpiä tukkoon saa, vaikka kuinka olen
pyytänyt ... voi tätä elämää, tätä elämää ... vastalypsetty maitoni!...

PAAVOLAN ISÄNTÄ (tulee pihalta): Päivää, päivää, mitäs pahoja täällä on
tehty? Huh-huh, vettä sataa kuin saavista kaataen.

JUUSO: No jopa tulitte hyvään tarpeeseen. Me tässä juuri teistä
puhuimme, että etteköhän ostaisi koko tätä hökötystä.

PAAVOLA: Vai möisitte?

LOVIISA: Eihän se elämä tässä enää suju. Menisimme jo maantielle, siitä
vaikka maailman ympäri. Jos ulkona sataa, niin kyllä sataa sisälläkin,
nähkää Paavola itse, noin sitä vettä tulee.

PAAVOLA: Huono on katto.

LOVIISA: Eikä permantokaan ole parempi.

JUUSO: Älä sinä akka, kaupat tärvelet!

LOVIISA: Vaikka ei tätä tupaa muuten moittia saa... (Menee karsinaan).

PAAVOLA: Kestäneekö aineet siirtämistä, vanha ja pahoin lahonnut tuntuu
olevan.

JUUSO: Honkatukit ovat sitä kovemmat mitä vanhempia. No, no, ei
väkisten. — Tässä arveltiin, että jos hyvinkin Ainomme vielä elää. —
Sanokaa te, Paavola, — kyllähän te sen Ainon olitte kuullut laulavan,
kun se vielä näillä kotitanhuvilla pyöri. Vieläkö te sen hänen laulunsa
muistanette?

PAAVOLA: Ettenkö sitä muistaisi?! Niinpä se minun tunnossani aina
kieppuu kuin väkkärä vesipuron päällä. Hänen katoamistansa olen surrut,
en vähempää kuin te hänen vanhempansakaan — (kuivaa kyyneleitä) ...
eikä vähempää kuin poikani, joka hänessä morsiamensa kadotti.

JUUSO: Ei ole kuitenkaan hänen kuolemastansa sanomissa mainittu eikä
vielä papin kirjoihin merkitty.

PAAVOLA: Niinkö että vielä voisi palatakin?... Kunpa voisi, enkä
sinulta tahdo viimeistä toivonkipinää riistää, usko mitä uskot.

JUUSO: Mutta kajautappas se laulu. Sen kun jälleen mieleeni saisin.
Kajauta, jos muistat.

PAAVOLA: Mikäs, etten minä sitä muistaisi. La-la-la-laa, litulii,
lululaa...

JUUSO: E-ei, tiedätkös, ei-ei-ei...

LOVIISA (rientää karsinasta, yhtaikaa): Älkää herrannimessä, eihän se
niin ollut. Odottakaa vähän... (Menee takasin).

PAAVOLA: Minullakin on näin sateella kurkku käheänä. Mutta jos tupanne
todenperästä myydä haluatte, niin käynpä sanomassa Aku veljelleni.

JUUSO: Niin ja sano muillekin, että tulevat kauppaa hieromaan, kyllä me
nyt tämän myymme kimssuineen ja kamssuineen, jos niin tahdotaan. Ei
haluta enää tässä elää, jos sitten muualla haluttanee. Mene, Paavola,
sano kylässä, että pidämme niinkuin hiljaisen huutokaupan.

PAAVOLA: No, no, Juuso, älähän nyt noin... Jospa kokee, eipä hylkää...
Mutta niinkuin sanottu, mainitsen Aku veljelleni ja sanon Iivarille, ja
Tanelille, joka on vanhaa latorakennusta kysellyt. Ja hänpä se on
parempi laulajakin. Hän sanoo, olenko Ainon laulua oikein muistellut,
hän sen meille laulaa. Mutta tuossapa tuo näkyy menevänkin.

JUUSO (kujalle päin): Hei, Taneli, poikkeeppa taloon.

PAAVOLA: No minä sillä välin käyn veljeni ja sen Iivarin tänne. (Menee
vasemmalle): Älä päätä kauppaa ennenkuin tulemme.

JUUSO: Otahan puodista sokeria ja kahvia nimellesi, ei meille uskota.

TANELI: Tullaan, tullaan. (Tulee oikealta).

JUUSO: Sinäkö sitä vanhaa latorakennusta olet ostaaksesi kysellyt?

TANELI: Olen.

JUUSO: Osta tämä meidän hökötys.

TANELI (katselee kattoon, koputtelee seinää): Ehjää minä tahdon.

LOVIISA (karsinasta): No eikö tämä nyt sentään vanhan ladon verosta
käyne?

JUUSO: Ja paremminhan heinätkin tuulettuvat, jos on rakosia.

TANELI: Kolmesataa markkaa.

JUUSO: Älä, älä helkkarissa.

TANELI: Lyönkö pöytään?

LOVIISA: Kolmesataa! Siinäkö koko omaisuutemme!

TANELI (tarjoo kättä): Sovittu ja kättä lyöty!

JUUSO: Ei, pidetään ennen vaikka avisiooni. Ohhoh...

TANELI (istuu): Mutta totta puhuen, miksi tätä myytte? Vielä siitä
huoneen saisi.

LOVIISA ja JUUSO (huokaavat raskaasti).

TANELI: Korjatkaa katto ja tilkitkää seinät, elettävä tästä tulee.

LOVIISA: Eipä meistä enää ole eläjiksi.

JUUSO: Siitä asti kun Aino meiltä meni, eipä haluta korjatakaan,
satakoon ja tulkoon niin ulkona kuin sisälläkin...

TANELI: Onkos nyt varmasti saatu tietää se Aino hukkuneeksi?

JUUSO: No, sitähän minäkin tässä, että jospa ei olisikaan ollut sen
Tikanikin sakissa, vai miksi nuo tuota Amerikan laivaa mainitsevat.

LOVIISA: Siinä se on ollut, siinä samassa Titanikassa. Ei ole Ainomme
elävien joukossa. Meren kylmässä, pimeässä pohjassa, petokalain
hampaissa... (Rupeaa itkemään).

JUUSO: Älä alvaria ruikuta, johan olet liikaakin itkenyt. (Tanelille):
Jospa mahdottomat olisivatkin mahdollisia ja Aino vielä palaisi näille
kotimaille! Mutta sittepä tämä tupa rähjä vasta myötävä olisikin.
Tämmöiseen harakan pesään ei Ainoa otettaisi! Pois se! Tämmöiseen
sammakkoluolaan ja rottain holviin! Vai mitä sanot, Taneli?

TANELI: Sanon vain, että miksi hänen nimeänsä ei ole hukkuneiden jos ei
pelastuneidenkaan joukossa mainittu?

LOVIISA: Voi, älkää hyvät ihmiset minua repikö ja raastelko, ette häntä
puheillanne kumminkaan kuolleista herätä. Voi päiviäni! (Itkien
tupaan).

JUUSO: Se meidän muori on oikein niinkuin vähän päästään vialla tämän
asian takia. Älä sinäkään enää Ainosta puhu, antaa sen asian olla
haudattuna.

PAAVOLA (tulee kumppaniensa kanssa): No, joko Taneli on laulun teille
opettanut? Laali-tulilaa — eikös se ollut niin?

AKU ja IIVARI (tervehdittyään): La-la-laa...

JUUSO: Heretkää veikkoset. Päin seiniä.

TANELI: Eikä muorikaan kärsi nyt kuulla.

    (Kaikki hiljenevät).

JUUSO: Perin väärästä päästä laulettu. Istukaahan, puhutaan asiasta,
meinaten siitä kaupasta.

IIVARI: No annan minä kaksisataa ja viisikymmentä.

TANELI: Kolmesataa on ennen tarjottu.

AKU: Eikä liikoja vielä olekaan tarjottu. Viisikymmentä lisätään.

JUUSO: Sanoo, kolmesataa viisikymmentä. Ei alle viidensadan. — Muori
hoi. Keitähän kahvit. (Antaa Paavolan tuomat kahvivehkeet tupaan).

TANELI: Olkoon sitten viisisataa, jos kaksi saa jäädä syksyyn.

PAAVOLA: Joutaisi minulta tuo summa vaikka kohtakin. (Ottaa esille
rahat).

TANELI: Kah, no ota sinä sitten, en minä hänestä suuria välitä.

AKU: Joutaa mennä minunkin puolestani.

IIVARI (yhtaikaa): Olkoon tupa siis Paavolan.

PAAVOLA (antaa rahat Juusolle).

JUUSO: Ja menköön yksin tein nyt kohta elukatkin, lehmä ja hevonen.
Muori, lehmäsi on huudon päällä.

LOVIISA (tulee sortuneena): Olkoon, olkoon. Muutan kaupunkiin sisareni
luo, kaupungin katuja lakasemaan.

JUUSO (liikutustaan peittäen): Taas se kissakin pujahti karsinaan! (Tuo
kissan karsinasta ja vie oikealle): Nyt minä sentäänkin sen pakanan
tapan!

    (Kaukaa kuuluu raikas tytön laulu).

    (Kaikki kivettyvät paikoilleen).

    (Auringonpaiste).

JUUSO (pudottaa kissan). Mikäs se oli?!

PAAVOLA: Auringonnousu se on.

PARVI TYTTÖJÄ (juoksussa oikealta vasemmalle, iloisessa mellakassa,
liinoja huiskuttaen ja hurraata huutaen): Aino on tullut! Aino on
tullut! Tulkaa! Tulkaa!

JUUSO: Aino on tullut!   |

MUUT: Aino lauloi!       |  yhtaikaa

TANELI: Sanoinhan sen!   |

LOVIISA: Älkää, älkää ... Vaijetkaa, hyvät ihmiset!

    (Laulu kuuluu uudestaan ja lähempää).

LOVIISA (parahtaa ja pyörtyy).

JUUSO (tukee häntä kaatumasta): Näätsen tuota eukkoa! Nytkö sitä
nukkumaan ruvetaan, kun Aino kotia tulee!

PAAVOLA: Anna hänen juoda.

TANELI: Kastahan otsaa, tässä on vettä.

PAAVOLA: Johan se aukasee silmänsä.

JUUSO: (Loviisalle): Ei Aino ole tullut, älä pelkää ... no, no...

LOVIISA (surullisena): Eikö olekaan tullut?

JUUSO (neuvotonna): Mitä minä sanon hänelle? Kestä nyt ilot kun olet
surutkin kestänyt.

LOVIISA (kuulee laulun): Se on Aino! Se on Aino!

JUUSO: Ei se ole Aino. Mikä lie tyttö huitukka, maantien kulkija.

LOVIISA: Mutta se ora Aino, sanon minä!

JUUSO: No on, on, hyh kun säikytti vanhan miehen! Aino se on.

TYTÖT ja POJAT (ilakoiden sisään perältä): Täällä hän tulee! Hurraa!
Täällä hän tulee!

AINO (juoksee kädet ojona Loviisan kaulaan): Äiti, Äiti!

LOVIISA (saamatta sanaa suustansa ilosta itkien syleilee Ainoa).

MUUT (nauravat, meluavat ja puhuvat yhtaikaa):

POJAT: Onpa se siellä Ameriikassa nätistynyt!

TYTÖT: Vieläköhän tuo tulee kanssamme tanssiin?

PAAVOLA: Jo minä sen kohta laulusta tunsin...

AKU: No nyt se Juusonkin elämä taas alkaa mennä.

IIVARI: Turhia hätäilivät, ihan turhia...

TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan minä...

JUUSO (Ainolle): No päivää, päivää, oletko merenpohjassa käynytkään?

AINO (nauraa kohti kurkkua): Onhan niitä muitakin laivoja... Ja päivää,
Paavola, ja Iivari ja Aku... Entäs Taneli! Voi millaiseksi patruunaksi
olet käynyt! Terve, terve kaikille!

LOVIISA (toimeliaana): Nyt vain kahvia kiireesti... Älkää kukaan pois
menkö, riittää nyt kahvia kaikille. (Menee tupaan ja käy taas tuvan ja
karsinan väliä).

AINO (näkee kissan, ottaa syliinsä): Ja kissakin vielä elää! Mirri,
kulta Mirri!

JUUSO: Älä, älä, se on rupinen.

AINO: Ei, ei, anna minun hyväillä, kyllä ruvet lähtemään saa. Voi, kun
oikein hyrrää!

JUUSO: No ei me sitä olla kuin potkittu täällä.

TANELI: Ja se kun oli jo kuolemaan tuomittu.

AINO: Mirrikö?! Ennen antaisin vaikka oikean käteni... Kuinka monta
kertaa olenkaan kaukana Ameriikassa nähnyt unta Mirristämme, ja nyt se
rakas ihan tuossa hyrrää! Mirri kulta, Mirri kulta!

JUUSO: No olipa arvon hyvä, etten vääntänyt sen niskoja nurin!

TYTÖT: Tule jo keinulle, Aino?

POJAT: Niin, mennään keinulle!

    (Pojat ja tytöt hajaantuvat mikä minnekin).

AINO: Tulen, tulen, menkää edeltä. Voi, kultaista kotia! Ja tupamme,
enhän ole sitä vielä nähnytkään! (Rientää tupaan, kynnyksellä syleillen
taas Loviisaa): Äiti, äiti, pikku äiti!

JUUSO (istuu huolissaan): On se ihmeellistä tämän maailman meno.
Kultaiseksi sanoo tätä tupa rähjääkin!

TANELI: Jaa-a, Juuso. Mitäs nyt Aino sanoo, kun saa tietää, että tupa
myyty on?

JUUSO: Johan se tällaisesta hylkyhuoneesta mitä sanoo!

TANELI: Eipä näytä Aino kotiaan hylkynä pitävän.

PAAVOLA: Ihmeellistä on, kun toinen taitaa noin iloita siitä, minkä
toinen hylkää.

AINO (tulee tuvasta): Kas, ovikin vielä ihan samalla tavalla vingahtaa.
Ja samat penkit, joilla istuttiin illoin, ja tutut armaat kuistin
pylväät, joihin pojat puumerkkinsä veistivät...

JUUSO: Ne ne aina veitsineen...

AINO: Ja samat saaret ja niemet ja kotiranta ja kaislikkokin...
(Huiskuttaen kättään tytöille): Tulen, tulen!

JUUSO: Äläs vielä mene.

AINO: Vieläköhän se keinukin samalla tavalla... Voi, voi, kuinka on
hauskaa kotona!

JUUSO: Tuota noin ... hm ... tuota noin ... eikö se äiti sinulle mitään
maininnut?

AINO: Mitä maininnut? Onko jotain pahaa tapahtunut?

JUUSO: Ei mitään pahaa, päinvastoin pelkkää hyvää. Me kas vain aijomme
tässä ... tämä kun on niin rähjäinen... Olemme senvuoksi tämän myyneet.

AINO (kauhistuneena): Myyneet kotimme?! Äiti! Äiti hoi! Onko totta,
että olette myyneet? Ja muutamme?

LOVIISA: No niinhän tuota on pitänyt myydä, kun ei se isäkään enää
jaksa kunnossa pitää...

AINO: Puolet elämääni olisin antanut tämän edestä... Ei ole koko
maailmassa tämän parempaa paikkaa, ei vaikka kuinka hakisitte, ei
Ameriikassa eikä missään ... koettakaapas vain mennä hakemaan ... voi
sentään, voi sentään... (Hyrskähtää itkuun).

TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan sen.

JUUSO (tyytymättömänä Paavolalle): Mikä sinut panikaan mökkiä ostamaan,
kohta vain tuppaa rahat kouraan!

IIVARI: Sitä minäkin vähän ihmettelin.

AKU: Ette tiedä asiaa.

PAAVOLA: Suoraan puhuen, minä ostin tämän tuvan poikani Aaron vuoksi.
Hänkin on luullut Ainon hukkuneeksi, tahtoi palata tehtaalta, tähän
asettua ja tässä ikänsä kaiken lemmittyänsä muistella. Niin on asia.

    (Äänettömyys).

TANELI: Taisipa se uutinen tytön kyyneleet pian kuivata.

AINO (menee Loviisan luo ja peittää päänsä hänen rintaansa vasten).

IIVARI: Mesimarjaseksi punastui.

LOVIISA: Jaa-a, Aino, onpa se Aarokin vielä muuttumatta niinkuin nämä
kotisaaret ja niemet...

AKU: Niin ja vielä kahilikko, sanoi.

IIVARI: Kun ei vain hänkin ilosta tainnuksiin pökästyisi!

JUUSO: Tuoss'on rahasi, Paavola. Rakentakoot nuoret sillä huoneen tämän
tuvan kylkeen. Kyllä minä nämä omat katot korjaan.

KAIKKI (iloissaan): No niin, no niin!

TANELI: Ja onhan sinulla vanha pärehöyläkin puron koskessa.

AINO: Ja minä tulen kanssasi niinkuin ennen muinoin päreitä höyläämään,
isä, kuinka meidän tulee hauskaa! (Menee Loviisan kanssa innoissaan
tupaan).

IIVARI: Nähkääs sitä tyttöä, hän tekee ilon kissoista ja koirista ja
vuotavasta katostakin.

PAAVOLA: Semmoinen se tyttö olla pitää!

JUUSO: Jaa-a, sen sanon, kunpa taitaisimme ihmislapset aina
murehtimatta ja nurkumatta.

AKU: Aina vain riemu sydämessä, niinkuin jokainen päivä olisi pelkkää
kotiapalaamista.

TANELI: Se sana oli kuin nakutettu paikalleen.

IIVARI: Jaa-a, aina iloisena, niinkuin jokapäivä kotia palaisimme, kas
se!

TANELI (laulaa tenoria vastaavalla nuotilla): Koti kultainen,
kotimaa...

AKU: Ei se niin ollut.

JUUSO (tavoitellen, myöskin tenoria vastaavalla nuotilla): En mä voi
sua unhoittaa... (Muistamattomuuttaan tuskitellen): Kuinka
perhanassa...?

PAAVOLA: Ei sinne päinkään, vaan näin se oli (bassoa vastaavalla
nuotilla): Sua saatanko unohtaa...

JUUSO: Ja aina sinun pitää noin rumasti möristä! (Matkii Paavolaa):
"Sua saatanko..." Ala sinä hienosti, näin: Koti kultainen, kotimaa...

MUUT: Päin seiniä! Ei, ei!

    (Laulavat ja kinailevat sekaisin).

AINO ja LOVIISA (joutuvat tuvan kynnykselle): Mikäs nyt, mikäs nyt?

JUUSO: No kun tämä Paavola tässä laulaa väärin, kuules, näin hän mörää:
"Koti kultainen kotimaa" ... onkos se laita laulua?

AINO: Oikein se oli laulettu, ihan oikein. (Menee Paavolan luo ja jää
hänen kanssaan käsi kädessä keskustelemaan).

JUUSO: "Oikein"?! Minäkös tässä sitten väärin laulan? Kuules tätä,
Aino: Koti kultainen...

LOVIISA (ehättää keskeyttämään): Ole sinä, näinhän se lauletaan (laulaa
alttoa vastaavalla nuotilla): Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko
unohtaa...

MUUT: Eeee-i, ei, ei...

AINO: Menettelee sekin. Mutta jos minä sentään alkaisin!

JUUSO (innostuu): No antaa mennä, kyllä minä puoleni pidän, mutta älä
sinä Paavola vain niin mörää...

PAAVOLA: No, saapahan kuulla...

JUUSO: Nyt ala, Aino.

AINO (laulaa ensin yksin ensimmäisen säkeen, toiseen säkeeseen yhtyy
altto, kolmanteen tenori ja neljänteen basso, kunnes kaikki laulavat
yhdessä).

    (Pojat ja tytöt saapuvat eri suunnilta ja lauluun yhtyen
    yhä kohottavat sen kantavuutta).

        Terve, terve koti kulta!
        Terve kauan kaivatulta!
        Mulle tähtösenä loistit,
        Sanat mieleheni toistit:
        Koti kultainen, kotimaa,
        Sua saatanko unohtaa!

        Terve rakas veneranta,
        Terve rannan kultasanta,
        Terve armas aaltoseni,
        Veen on kiiltävät kiveni!
        Koti kultainen, kotimaa,
        Sua saatanko unohtaa!

        Vetosella vene sousi,
        Veestä sinisaari nousi,
        Jossa kuuli, jossa näki,
        Kuinka kukkui onnen käki.
        Koti kultainen, kotimaa,
        Sua saatanko unohtaa!

        Kodin kuva sielussani,
        Kävin halki maailmani.
        Koti tähtösenä loisti,
        Sanat mieleheni toisti:
        Koti kultainen, kotimaa,
        Sua saata en unohtaa!




TAIVAS JA MAA


Vaikka jo kymmenkunta vuotta on kulunut vanhan Sarénskan kuolemasta, ei
hänen nimensä lakkaa herättämästä omituista inhimillisen lämmön,
hyvyyden, lapsenmielen tuntua, joka viihdyttää kuin äidin helma.

Kuka Sarénska oli? Voineeko suurelle yleisölle esittää sen joutavampaa
kysymystä!

Sarénska oli mäkitupalaisen leski, siis maailman vähäpätöisin ihminen.
Sarénskaa ei monikaan huomannut hänen eläessään ja nyt kuoltua ani
harva muistanee. Jos juuri erikoisesti pinnistää aivoja ja silmät
ummessa koettaa hahmotella hänet esille, saattaa menneisyyden hämärästä
astua arkaillen näkyviin hyväntahtoinen, hieman ontuva, tihrusilmä
eukko. On tulemassa mökistään alamäkeen pitkin polkua, lipumassa
naapuriin maidon hakuun, kädessä pieni lekkeri, joka hänen ontumisensa
vuoksi heilahtelee ja hiukan vingahdellen kiiltelee ilta-auringon
paisteessa.

Sarénskan puheista taas saattaa ennen muuta muistua mieleen kolme
asiaa: hänen alituiset leinin valittelunsa, hänen arvelunsa mökkinsä
katon rappeutumisesta ja yhtä usein lausumansa esitykset tilkitsemisen
välttämättömyydestä. Joita puheita ei tietenkään kukaan koskaan
kuunnellut. Ne tarttuivat itsestään korvaan vain usean toistamisen
vuoksi. Niinkuin joskus ihmisen jo lähdettyä vasta ikäänkuin uudestaan
kuulee mitä hän oli hokenut. Sarénskaakin vasta vainajana muistellessa
tulee ajatelleeksi noiden kolmen asian keskinäistä yhteyttä eli
huomanneeksi, että hänen jäseniään oli saattanut kolottaa juuri
tilkitsemättömän ja vuotavan tuvan vuoksi.

Vielä voi muistaa hänen usein puhuneen kuolemasta, jota ei sanonut muun
vuoksi kammoovansa kuin siksi että pelkäsi joutuvansa lähtöön
yksinänsä, kenenkään olematta läsnä. Häntä vaivasi jokin kaatuvainen.

Niinhän oli sitten käynytkin. Koputettiin ovelle. Ei kuulu vastausta.
Lukko murretaan. Sarénska makaa maassa halvauksen lyömänä. Kissa
hyrrää. Jäähtynyt kahvipannu nojottaa nokisella pankolla.

Jokapäiväistä! Vähäpätöistä! Unhotuksen alaista!

Ja kuitenkin, jos ihmiset olisivat tietäneet, kuka se Sarénska
oikeastaan oli, niin he olisivat aivan hätkähtäneet hämmästyksestä,
tyypertyneet suunnattoman kunnioituksen tunteesta, arvonantavasti
väistyneet hänen tieltään, kumartaneet häntä missä ikinä hän liikkui.
He olisivat talkoolla rakentaneet hänelle tilavan, lämpimän asunnon,
jossa katto ei vuoda ja vähimmätkin seinäraot ovat tyystin tilkityt.
Kilvan he olisivat kaikkien kylmien varalle ajaneet halkopinoja hänen
asuntonsa viereen. Ja jos leini ei olisi sittenkään ottanut
parantuakseen, he olisivat etäisimmästä etelästä asti toimittaneet
yrttejä hänen sääri poloistensa kääreiksi. He, umpi vieraat ihmiset,
olisivat palvelleet häntä niinkuin hyvät lapset omaa äitiänsä, ja vielä
enemmän: he olisivat jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä
minkä hän heidän keskuudessansa vielä eli.

Kuka siis Sarénska oli?

Se voidaan nähdä tapahtumista hänen kuolemansa jälkeen.

Mitä Sarénskan ruumiiseen tulee, tapahtui näin:

Kun se oli laskettu hautaan, alkoi ruumis keväisten vesien ja
lämpenevien maahöyryjen vaikutuksesta nopeasti lahota. Multa imi
ahnaasti Sarénskan aivan kuiviin. Se nosti hänestä maanpinnalle
ruohojen ruuaksi monta kallista kaasua, joista syntyi ihmeellisen
mehukas vihannuus. Kilvan kurottivat puidenkin juuret haarojansa häneen
käsiksi päästäkseen. Puut tahtoivat saada runkonsa vankemmiksi tuulia
vastaan ja latvansa tuuheammiksi, joku kaipasi ehkä parannusta
vammoillensa, ja siihen kaikkeen tarvitsi juurilleen mikä
hiilihappoista ammonjakkia, mikä fosforihappoista kalkkia, mikä
magnesiumifosfaattia, mikä fluorkalciumia, jokunen tarvitsi ehkä vain
vähäsen sokuria. Ja kaikkea tätä oli Sarénskalla antaa! Kuka eläjistä
olisi aavistanut köyhällä Sarénskalla olleen jaettavana oikealle ja
vasemmalle näin komealta kalskahtavia aineksia!

Moisen kilpailun vallitessa ei ole kuitenkaan ihme, että pian ei
ruumiista ollut mitään entistä jäljellä. Luittenkin jätteet lahosivat
hauraiksi siruiksi. Ja kun vielä muurahaiset pääsivät tunkeutumaan
sinne asti, missä Sarénska oli maannut, veivät ne viimeisetkin muruset
hänestä.

Sanalla sanoen, Sarénskan kävi niinkuin käy vesipisaran, joka pilvistä
putoaa mereen. Ollen aivan samaa ainetta kuin meri sen täytyy luonnon
pakosta sulautua erottamattomasti yhteen meren kanssa. Vähäjärkiset
ihmiset käyttävät tätä luonnonlakia todistaakseen, ettei koko pisaraa
ole mereen putoamisen jälkeen enää ollenkaan olemassa. Eivätkö nuo
vähäjärkiset siis ymmärrä, että vesi ei voi tehdä olemattomaksi vettä,
vaan että päinvastoin meri voi äärettömillä vesillänsä vain lisätä
pisaran vettä, joten pisaran olemus vain vaihtuu meren olemukseksi.

Vähäjärkiset sanovat vielä halveksuen: "Jokaiselle miljardeista
tapahtuu sama, ei vain jollekin yhdelle!"

Mutta halventuuko joku pisara, joka muuttuu mereksi, siitä, että
toisetkin pisarat muuttuvat samaksi mereksi? Ei, ystäväni, tämmöiset
puheet eivät kelpaa. Te olette Sarénskan eläessä jo kylliksi koettaneet
vähentää hänen arvoansa. Älkää nyt estäkö Sarénskan kasvua.

Niinkuin vesipisara tuli mereksi, niin Sarénskan ruumiista tuli maa.
Sulauduttuaan yhdeksi maan kanssa Sarénskan ruumis muuttui koko
maapalloksi, joka vapaana ja mitään tukea tarvitsematta ui sinisissä
taivaissaan.

Mutta me Sarénskan vähäksyjät emme voi suostua siihen, että Sarénska
elää ja tuomitsee meitä suuresta rakkaudettomuudestamme häntä kohtaan.
"Maapallo on eloton, kuollut kappale, — me sanomme, — siis, vaikka
Sarénska olisikin tullut yhdeksi koko maapallon kanssa, hän on kaikissa
tapauksissa kuollut".

Niinkö, että Sarénskan ruumis osasi muuttua yhdeksi maapallon kanssa,
mutta hänen elävä sielunsa ei osannutkaan löytää mitään elämää, jonka
kanssa yhdeksi yhtyä?

Ihmeellistä! Kuollut ruumis löytää tiensä takaisin maan poveen,
sulautuen jälleen yhdeksi synnyttäjänsä, maaemon kanssa. Mutta elävä
sielu, suuren hetken tultua, sekö ei muka löytäisi takaisin
alkuperäänsä, lähettäjäänsä? Eloton vapahtuu erillisyydestänsä ja yhtyy
suurempaansa, mutta elollisin elollisista, elämän sisäisin ydin. Minä,
menehtyisin erillisyyteeni, löytämättä vapahduksen valoa!

Paitsi maata, eikö ole vielä taivas? Eikö voi yhdeksi sulautua myöskin
taivaitten kanssa? Ummistakaa silmänne ja katsokaa suoraan itseenne.
Joskus sanotte minuksi intohimojanne, vihaanne, valtaan ja herruuteen
pyrkimistänne. Tahdotte olla erilainen kuin kaikki muut, mahtavampi,
komeampi, vallakkaampi, ja te ruhjotte maahan jokaisen, joka uskaltaa
tiellenne astua. Yhdeksi muiden kanssa sulautumisen ajatus ei anna
teille mitään elämänhalua ja te ette ole tietävinännekään että
itsessänne on jotakin, mikä on kaikille yhteistä, niin ylhäiselle kuin
alhaisellekin, niin lapselle kuin aikuisellekin. Kun se on näin
yhteistä kaikille, ette voi saada siitä mitään erikoisloistetta yksin
itsellenne, ja halveksitte senvuoksi koko sitä puolta itsessänne. Niinä
hetkinä, jolloin nuo intohimonne eivät vaivaa teitä, jolloin ette
ajattele oman erikoistahtonne toteuttamista, ette toisten kukistamista,
ette maailman valloittamista, omituinen lapsenmieli tietämättänne
leviää teihin niinkuin vesi niityille padon auettua. Unohtaen aikeenne
ja arvonne ja maineenne te tahdotte pelkkää hyvää, te rakastatte
kaikkia ja suotte onnea koko maailmalle. Silloin — tietämättänne —
olette se kuolematon Minä, joka olen kaikessa mikä elää, jota paitsi ei
mitään elämää olisikaan.

"Mutta tämähän on jo Jumalan minä eikä ihmisten", sanotte.

Aivan oikein, tämä on se sininen taivas, joka hellästi suojaten ympäröi
maata, ja jonka henki ylettyy kaikkialle, tämä on se elämän valtameri,
jonka kanssa Sarénskan sielu on sulautunut yhdeksi. Siksipä onkin
sanottu, että jos olisitte tietäneet kuka se vanha Sarénska oikeastaan
oli ja miksi hän oli tuleva, niin olisitte kunnioittaen kumartaneet
häntä, olisitte talkoolla panneet hänelle uuden pärekaton ja tilkinneet
visusti hänen asuntonsa. Unohtaen omat pyyteenne olisitte palvelleet
häntä niinkuin lapset äitiänsä, olisitte jumaloineet häntä ja iloinneet
jokaisesta päivästä minkä hän keskuudessanne vielä eli.




RAUDAN VAELLUKSET


Tuhansia, satoja tuhansia vuosia, kokonaisen iankaikkisuuden kylmän
maan pimeissä onkaloissa maattuani he nostivat minut, kovan raudan,
päivän lämpimään valoon. Minä en lämminnyt. Vuosituhansienko kostea
koleus heidän lyhyinä päivinänsä lämpimäksi heltyisi? Ei. Kovuus ja
tunteettomuus on ikuinen perintöosani. Heidän auringoistaan huolimatta
se jää muuttumattomaksi luonnokseni.

Mutta he koettivat, kostoani pelkäämättä, nolata minut.

He viskasivat minut tulikuumaan pätsiin ja rautaista taipumattomuuttani
ilkkuen sulattivat minut, mustan ja kylmän, valkeana hehkuvaksi
velliksi, takoivat moukareillansa, löivät puristuksiin, venyttivät
mielin määrin ja jäähdyttivät sitten kiskoiksi, joilla ristiin rastiin
vyöttivät koko maapallon. Tai jäätyneitä meriä minun panssarillani
puhkoivat. He viilasivat, porasivat, hioivat, kiillottivat minua, maan
mustista mujuista nostettua, kunnes koneillansa ilmojen korkeuksissa
pilviä piirtelivät.

Osa minusta kerrassaan joutui lyhyeksi putken tyngäksi valoisaan
puodinikkunaan kaiken kansan nähtäväksi. Olin hiottu kuusisärmäiseksi,
teräksen sinerväksi, kanssani mustan kiiluva koukkuvarsi, allani
liipasin, ylläni tähtäin, sydämessäni kylmä lyijyluoti. Ja jos aurinko
heijastelikin kiilto-osistani, se oli vain kylmää nauruani kaikille
lämmitysyrityksille. Valojen sammuttua, kun puotineiti lämpimillä
käsillään tuli minuun koskettaneeksi, hän kiljahti kylmyyttäni kuin
käärmeen pistoa ja veti kätensä pois.

Eräänä päivänä minut otettiin paikaltani. Ensin ottivat yhdet kädet,
kääntelivät ja näyttelivät minua joka puolelta. Sitten ottivat toiset
kädet, jotka vapisivat minua tunnustellessaan, nostivat povelleen, ja
hetken kuluttua pistivät minut — en tiedä minne. Jouduin jonnekin,
jossa oli taas pilkkosen pimeää. Pilkkosen pimeää, mutta ei kylmää,
kuten maan syvissä sorauumenissa. Ei soraista, ei kosteaa eikä kylmää,
vaan hentomielisen pehmeää, kuivaa ja lämmintä.

Mistä tämä uusi lämmin syntyi, en voinut ymmärtää. Se ei ollut tulen
lämmintä, jonka jo olin kokenut; ei se myöskään ollut auringon lämpöä,
joka oli minua puodin ikkunassa turhaan hyväillyt. Tämä oli jotakin
toista, omituista, tasaisen hautovaa, viehättävää, kiihoittavaa
lämmintä.

Jokohan he panevat minut viimeiselle koetukselle, ajattelin minä
ivallisesti, ollen varma, että lyhyessä ajassa jäähdytän kylmille sen
ahtaan vaatekomeron, johon olin joutunut.

Mutta se ei onnistunut minulle.

Päinvastoin. Tässä hautovassa lämpimässä tunsin luonnollisen kylmyyteni
auttamattomasti, aste asteelta minut jättävän.

Olinhan ilmeisesti joutunut uuden lämmönlähteen välittömään yhteyteen.
Sillä tuossa vierelläni, ihan tuossa vain pehmeän vaatteen takana,
kuulin pimeässä äänettömyydessä salaperäisen palkeen hiljaisen käynnin:
tuk, tuk, tuk, tuk ... ihan-ihan lähelläni ja kuitenkin hiljaa kuin
maan syvimmästä sydämestä tullen. Enkä ainoastaan kuullut, vaan
tuntemalla tunsin, kuinka palje joka sykinnällään vuoroin paisahti ja
vuoroin kouristui, paisahti ja kouristui, ja kuinka se, kylkeäni vasten
painautuneena, sykkiessään sai minut osalliseksi tahtinsa poljentaan.

Olisipa se sykintä hetkeksikin tauonnut, minä olisin ehkä sen lumoista
päässyt ja jälleen kylmyyteeni kohmettunut. Mutta sen taika oli sen
aikuisuudessa. Se sykki lakkaamatta, yötä päivää, minkään vieraan
voiman virittämättä, sykki ainaisesti, omasta salatusta voimastansa.

Missään maan onkaloissa en ollut vielä koskaan tätä ihmettä nähnyt.

Ja kiihtymykseni kasvaessa minut täytti ihmeellinen aavistus: Entäpä
kun tämä pieni, sykkivä sykkyrä onkin sen voiman lähde, joka on minut
maasta nostanut, joka on minua hehkuvissa ahjoissaan sulatellut, joka
on minut kiskoiksi takonut ja niillä maapallon vyöttänyt, joka
jäätyneet meret minulla puhkaisee ja pilvienkin korkeudet piirtelee!
Yhtaikaa niin suuri, niin mahtava, ja samalla näin pieni, näin
uskollinen, näin lämmin, näin tutunomainen, näin rakkauteen
kiihoittava!

Tämä salaperäisyys se hullaannutti minut kokonaan. Mieleni valtasi outo
intohimo, sanomaton vetovoima salaperäiseen vieruskumppaniini, tuohon
niin läheltä tuntemaani ja kuitenkin niin kiihoittavan vieraaseen,
suureen, mahtavaan.

Mikä tuntehikas, yhä kuumeneva kiihkeys jo virtasikaan koko
olemuksessani, ylettyen sydämeni kylmimpään ytimeen, sen lyijyluotiin
asti. Minäkö se olin, rauta, tunteettomuuden, jäykkyyden, kylmyyden
ikuinen vertauskuva? Kaksi vastakohtaa rinnakkain, kaksi ikietäistä
vastakohtaa, ja kuitenkin rinnakkain! Olimmehan kuin sylityksin,
sanoinhan sykintäsi liikuttaneen minua, ja kuitenkin — se, että vaate
erotti meidät, oli minusta samaa kuin olisivat äärettömyydet
erottaneet. Kiihtyvälle intohimolleni ei mikään läheisyys voinut olla
kyllin läheistä. Täytyi saada olla rakastetussa olennossa itsessään,
tulla yhdeksi hänen kanssaan, muuttua samaksi, ihan samaksi, tunkeutua
hänen sisimpään ytimeensä, keskelle kuuminta sydäntä... Olin kuin
suunniltani, olin menettänyt kaiken tasapainoni, en tajunnut enää omaa
itseäni...

Ja aivan kuin vastaukseksi hullaantuneelle kiihkolleni tunnen, että
sykintäsi alkaa lisääntyä. Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä
voimakkaammin...

Mikä onkaan mielessäsi, sinä elämän omavoimainen synnyttäjä? Mitä
kallioperustuksia aikonetkaan puhkaista, mihin syvyyksiin tunkeutua?
Mitä merien ulapoita mielitkään mitata, mitä uusia lennon linjoja
pilviin piirustaa?

Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...

Ah, sinä hehkuun viettelevä elämä, sinä hulluksi tekevä, minä olen
sinun, minä palvelen sinun aikomuksiasi, mitä ikinä aikonetkaan,
palvelen venyväisyydelläni tai kovuudellani, palvelen kestävyydelläni,
kimmoavaisuudellani, taipuvaisuudellani, taipumattomuudellani, kaikella
mihin ikinä mielit minua käyttää, palvelen sinua, ainoata jumalaani,
pyrkien sinuun kuin onneni mittaamattoman korkeaan huippuun.

Tuk ... tuk ... tuk ... yhä nopeammin — yhä voimakkaammin...

Jumalani, rakastettuni, tässä olen minä, tee minulla mitä tahdot, ota
minut, ota!

Ja sykintäsi kohottua melkein rajuun jyskyntään, juuri sinä hetkenä kun
jo luulin vaatteen väliltämme repeytyvän, tai maan ja taivaan yhteen
sortuvan, tai aurinkojen syöksyvän vastakkain, tunsin että minut
temmaistaan jälleen päivän valoon. Samat vapisevat kädet, jotka
olivat minut ottaneet, tunnustelevat minua, kääntelevät, ja nyt ...
vapisten ... vapisten painavat liipasintani...

Pamaus... Tuli räiskähtää putkestani... Ja luoti lentää sydämestäni
hänen sydämeensä... Tunnen kuuman veren pulpahtelevan huuhdellen
lyijyistä kylmyyttäni. Menen tainnuksiin äärettömän tyydytyksen väreily
koko olennossani...

Mutta sinun sykintäsi? Miksi se hiljenee? Tuk ... tuk ... tuk ... yhä
hitaammin — yhä heikommin...

Kaikki pysähtyy...

Pari raukeavaa sykähdystä vielä, ja me hiljenemme ainiaaksi. Me
kylmenemme ... me jäädymme ... painumme nurmen alle ... maan poveen ...
takaisin soraiseen, kosteaan, kylmään pimeyteen...




KYNTÄJÄ


Olipa kerran kaksi veljestä, molemmat yhtä rotevat, yhtä kauniit
katsella ja elämässään yhtä hurskaat. He olivat rakastuneet samaan
tyttöön, joka vain ei tiennyt kumman heistä valitsisi. Autuasta oli
tytön ajatella päänsä painamista toisen tyyntä, leveätä maanviljelijän
rintaa vasten, mutta yhtä ihanaa oli kuvitella toisen seuraamista tämän
rohkeille seikkailuretkille. Eikä tyttö vain voinut mitenkään päättää.
Mutta veljekset puolestaan rakastivat häntä yhtä palavasti kumpikin.
Niin syttyi suuri sota.

Toinen veljeksistä ihastui sotasanoman kuultuansa, sillä hänen mielensä
oli aina palanut urotöihin.

Mutta toisella oli lapsuudesta asti ollut sellainen luonnon vika, ettei
hän kärsinyt nähdä verta. Hän ei saattanut elukkaa teurastaa, eipä
olisi suotta tappanut hyttystäkään. Ja kun nyt vain ajattelikin
näkevänsä veriin haavoittuneita ihmisiä, saati itse upottavansa
rautapistimen pehmeään lihaan, niin olisi ennen vaikka elävältä
hautautunut kuin rintamaan lähtenyt.

Ja tämän vastahakoisuuden nähtyään sanoi sotaan lähtevä:

— Jää sinä kotiin ja ota tyttö vaimoksesi, emmehän me molemmat
kumminkaan voi häntä saada.

Ja läksi laulellen vainon maille ja sotaveikkojen parissa pian unohti
kotisurunsa.

Mutta kun kotiin jäänyt katsahti tyttöönsä, oli tämä surullinen. Sillä
eron hetkestä asti oli tytön sydän ollut lähteneeseen kiintynyt, eikä
häntä enää yhtään viehättänyt kotiinjääneen turvallinen rauhallisuus ja
leveä rinta.

Ja tämä itsekin tunsi joutuneensa ikäänkuin alakynteen veljensä
rinnalla, sekä koetti puolestaan parantaa asiaa niin hyvin kuin taisi.
Hän meni kyntämään.

Auran rautainen vetoruoti päättyy moniläpiseen laattaan vetorenkaan
ylentämistä tai alentamista varten. Jos tämä alennetaan, kyntää aura
matalaan; jos ylennetään, syöpyy se syvempään. Hän nosti tapin paria
pykälää ylemmäs, missä ei näkynyt yhtään sen entisiä jälkiä, ja käänsi
hevoset vaolle.

Mutta neitonen ei paljoakaan maanviljelyksestä ymmärtänyt ja vähän
välitti oliko kynnös syvää vai matalaa, höyrysivätkö hevoset vai olivat
höyryämättä. Hajamielisenä hän katseli kiitäviin pilviin ja ajatukset
olivat kaukana, kaukana. Eikä mennyt pitkääkään aikaa ennenkuin häipyi
koko seudulta — sen toisen veljen palaamista odottamaan.

Ja kyntäjä jäi yksin auroinensa.

Kädet vaipuivat raukeina auran kurjelta ja suuri suru alkoi runnella
hänen sydäntänsä. Mieli musteni, kapinaan pyrki Luojaa vastaan, joka
oli hänelle verta kammoovan sydämen antanut. Mitä hänen nyt oli
tekeminen voittaakseen rakastetun puolelleen, vieläpä omissakin
silmissä miehestä käydäkseen?

Eikö taivas itse ollut kieltänyt veritöitä? — hän ajatteli. — Eikö
ollut käskenyt rakastamaan lähimmäistä ja kieltänyt tekemästä toiselle
mitä ihminen ei itsellensä toivonut? Ja miksi ne sotaherrat eivät jo
tulleet ottamaan häntä kiinni ja rangaistukseksi tottelemattomuudesta
polttaneet häntä roviolla, jotta hän olisi osottanut voimaansa ja
hymyillyt liekkien keskeltä? Sen sijaan he sanoivat: antaa hänen olla,
hän on urhon mieltä vailla. Niinkuin varmaan tyttökin oli ajatellut. Ja
nyt näytti päälliseksi taivaskin hänet jättäneen, koskapa pimitti hänen
järkensä niin ettei osottanut hänelle mitään tietä.

Ja asiansa ymmärrykseen pääsemättä suuri mies jyskytti nyrkillä
pääkalloansa kuin kolhiakseen sieltä esille selvää ihmisjärkeä. Kotkina
ja haukkoina ja voimakkaina ilmapetoina huuhtoivat hänen kuumat
ajatuksensa halki maiden ja taivaiden hakien sitä työtä, joka olisi
voinut olla veljen työn veroinen ja kuitenkin veretön. Mutta hänen
ajatuksensa eivät voineet mitään keksiä. Tulivat alas siipisatoina.

Mutta pelastuakseen järkeänsä kadottamasta ja jokeen hyppäämästä hän ei
lopultakaan osannut muuta kuin vain jälleen käydä kyntämään.
Raivopäissään hän nyt sentään asetti tapin ihan ylimpään läpeen ja
lyyhistyen kumaraan, ruumiinsa painolla hevosia auttaen työnteli auraa
yhä syvemmälle. Vetohihnat pingoittuivat, pullistuivat hevosten
takareisien jänteet, selät alenivat, päät kaartuivat maata kohden.
Kivet kiljuivat, teräs tulta iski, ryskyen katkeilivat auran tieltä
piennar leppäin vankat juuret. Ja vaosta kiertyivät esille maan mustat
mujut, jotka eivät ikinä ennen olleet päivän valoa nähneet, nousivat
kosteasta pimeästään auringon paisteeseen jankon sitkeät savet,
paneutuen rauhallisesti toinen toisensa viereen höyryämään ja
lohkeilemaan.

Näin hän kynti päivän, kynti toisen, kynti kolmannen, ja yhä rajummin
ponnisti voimiansa, niinkuin olisi pyrkinyt yhä syvemmälle omaan
itseensä, niillä sanomattomilla ponnistuksillaan kitkeäkseen itsestään
tuon kalvavan ala-arvoisuuden tunnon. Mutta se ei lähtenyt. Vieri
viikkoja, se vain ei lähtenyt. Mitä syvemmäksi hän kynti, sitä
selvemmäksi hänen sielunsa syvyyksissä erittyi sama kalvava sykkyrä.

Olisi kyntänyt enemmänkin, mutta pellot loppuivat. Silloin hän alkoi
kaivaa ojia. Kaivoi ne koko lapionmitan syviksi, ja mitä oli vielä
palamatonta lantaa kylän tunkioissa ajoi kaiken pelloille, hajoitti,
äesti maahan ja alkoi kyntää vielä kertaalleen kaikki sarat.

Mutta mitään helpotusta hänen mielelleen ei vain lähtenyt. Eikä
kaukaisimpanakaan aavistuksena hänelle ollut selvinnyt, mihin
sankaritekoihin hänen olisi pitänyt ryhtyä.

Oli jo syksykin tullut, ja aamuisin maa oli joskus niin kovassa jäässä,
että pinta kokkareina lohkeili auranterän edestä. Ja kun hän auraansa
ravisteltuaan taas vain kohotti piiskansa pannakseen parin käyntiin,
horjuivat hevoset ja olivat väsymyksestä kaatua. Hän antoi niiden
seista ja retvahti vihdoin itsekin pellon pientareelle levähtämään.

Mutta silloin puhalsi syksyn kolea viima pohjoisesta, sivellen hänen
ohimojansa ja jäähdytellen hiestyneitä selkälapoja. Ja kun hän siinä
kotvan istuttuaan ja aina vain samaa mietittyään aikoi jälleen nousta
kyntämään, oli ruumiissa sellainen raukeus, että hän tuskin pääsi
pystyyn ja tuskin sai hevoset talliin. Ja kuume kaasi hänet kohta
vuoteeseen.

Yöllä hän houraili ja luuli maanneensa jo toista vuorokautta. Kuvitteli
hevosten nälissä ja janoissa kalvavan pilttuun tolppia, kun ei ollut
apettajaa eikä juottajaa. Hän tahtoi nousta, mutta pyörtyi aina
makuulle takaisin. Ja uneksi, että häntä itseänsä oli hoitavinaan
valkopukuinen pitsimyssy sairaanhoitajatar, joka ei ollut kukaan muu
kuin hänen rakastettunsa — kaikessa suloudessaan ja ihanuudessaan.
Tämäpä neiti se ei päästänytkään häntä nousemaan, vaan painoi aina
alas, kiven kovaan kieltäen menemästä ulkosalle vilustumaan. Naisväki
ei ymmärrä hevoshoitoa eikä käsitä, että mies, joka ei enää pysty sitä
tekemään, on jo mennyttä kalua, sama vaikka kuolisi. Sentähden ei
auttanut tässä muu kuin sysätä neiti syrjään ja nousta väkisin. Tyttö
suuttui ja meni nyreissään ikkunalle, istuutuen selin häneen. Mutta hän
heräsi valveille vasta ulos tultuaan, kun jäätävä tuuli lehahti ovessa
vastaan. Ja ulos mennessään hän oli kovin hyvillään, ettei siis
ollutkaan muuten kuin unissa rakastettunsa mieltä pahoittanut. Tallissa
ei ollut hätääkään. Rauhallisesti hevoset rouskuttelivat pilttuissansa.
Mutta pihalla pyrytteli pohjatuulen mukana hienon kirpelää lumenvitiä,
ja hänen kuumeensa muuttui tallista palatessa kylmän puistatukseksi.
Tupaan päästyänsä hän alkoi hakea lyhtyä mennäkseen halkoja pilkkomaan
ja pannakseen uuniin lämmintä. Tuuli ulisi kaameasti piipussa. Lyhtyä
ei pimeässä löytynyt. Ja niin vietteli raukea väsymys paiskautumaan
jälleen vuoteeseen peitteen alta lämmintä hakien. Tupa jäi pimeäksi ja
kylmäksi.

Ja hän vaipui sikeän sikeään uneen, josta ei herännyt ennenkuin kaikki
oli lopussa, vaivat päättyneet, tilit ruumiin kanssa tehdyt ja ero
elämästä tapahtunut.

Tätä viimeistä heräämistään hän oli oikeastaan ruvennut tekemään sen
johdosta, että oli nukkuessa ollut kuulevinaan oudonlaista kopinaa,
niinkuin jotakin puupalikkaa olisi jyskytelty maata vasten. Toisen
kerran oli kuin jokin olisi äkkiä hurahtanut hänen luotaan liikkeelle.
Joskus taas kuului niinkuin jokin olisi suhisten lentänyt hänen päänsä
yllä. Mutta sitten herättyä hän oli täydellisessä hiljaisuudessa,
vaivattomana, ja vapaana kaikesta ruumiinsa tuntemisesta.

Silloin hän kohta ymmärsi olleensa jo aikoja sitten kirkkomaahan
haudattuna.

Ja hän kohta myös tiesi, että se suhina oli ollut kevättuulen, joka oli
lehahtanut maanpinnan ylitse, ja että hurina oli ollut pyyparven, joka
oli hänen hautansa päältä lentoon pyrähtänyt. Hän ei silmin nähnyt eikä
korvin kuullut mitään, ja kuitenkin näki ja kuuli mitä ikinä tahtoi.

Mieluimmin hän olisi aluksi lähtenyt lentoon pyyparven mukana,
riemuitakseen heidän kevätriemuansa. Nähdä kaiken maan allansa,
niittyineen, päilyvine vesineen, kylineen, kaupunkineen, ja voida olla
missä ikinä tahtoo, — onko mitään suurempaa onnea?

Mutta oli jotakin, mikä pidätti häntä aivan kohta lähtemästä. Tuo outo
kopina näet, jonka hän muisti myös kuulleensa, sehän johtui siitä, että
hänen veljensä, palattuaan jalkapuolena sodasta, harjoitteli
kävelemistä oikeaan polveen kiinnitetyn puujalan avulla. Kovin kävi
sääliksi tuo veli parka, ennen niin komea, niin reipas, liikkuvainen,
nyt raajarikkona, kotinurkissa vain koluava. Ja niinkuin nyt kaikki oli
näkyvää mihin ikinä vain katsoi, niin näkyivät veljen ajatukset hänelle
yhtä selvään kuin näkyy aamun koitossa hämähäkinverkko, aidanseipäiden
väliin kudottu. Veli ajatteli: "En ikinä, en ikinä voi jalattomana
raajarikkona häntä vaimokseni saada. Elämäni on tähän päättynyt, kaikki
toiveeni ovat sammuneet!"

Eihän tuollaista raukkaa mitenkään raskinut jättää, ja lentää pyyparven
mukana, sillä tyttökin näytti todella päättäneen hylätä hänet.
Kuljeskeli alakuloisena yksinäisiä metsäpolkuja tietämättä mitä tehdä
mihin ryhtyä, sureskeli, istahteli mättäille itkemään. Tulipa kauan
harhailtuansa kerran väsyneenä siihenkin paikkaan, missä oli katsellut
sen vainajan kynnöstä, ja istahti pellonpientareelle itkemään. Ja nyt
kun tytönkin ajatuksiin saattoi suoraan katsoa niinkuin lähteen
pohjaan, ei ollut epäilemistäkään, ketä veljeksistä hän nyt oli
ruvennut suremaan. Ja sentähden hienotuntoisuus esti vainajaa kauan
katsomasta.

Silloin kulki siitä piennarpolkua myöten vanha vaimo, ja vainajan henki
meni kohta vaimoon. Ja niinkuin ihmismieli joskus syyttä aiheetta
läikähtää iloiseksi, niin katsahti vaimo kohta ilostuen sivulleen,
huomasi tytön, pysähtyi ja sanoi: "Mitä sinä siinä turhia suret. Ja
mistä sinä luulet tähän maailman aikaan parempaakaan miestä saavasi,
kaikkihan ne ovat raajarikkoja, muutamissa kylissä ei ole ainoatakaan
työhön pystyvää eloon jäänyt. Ja katsoppas heidän vaivaisia maitansa!
Pellot kyntämättä, kylvämättä, köyhyyttä kaikkialla! Mutta oletko
kuullut mitä vanhat ihmiset sanovat? Nämä tämän talon maat — he
sanovat — ovat tulleet niin syvään kynnetyiksi, etteivät ainoastaan
lapset vaan vieläpä lastenkin lapset voisivat siinä leipämurheista
huolettomina elää ja ilakoida!" Nykäsi kylkeen ja meni menojaan.

Mutta vaimon sanoista kummallinen ajatus heräsi tytön mieleen: "Jos
miehet ovatkin raajarikkoina, — ajatteli hän, — niin ehjiksihän
sentään lapset ja lastenlapset syntyvät!"

Tyttö pyyhki kyyneleet silmistänsä ja alkoi jo vähän nähdä
ympärillensä.

Ja tapahtui, että hän äkkiä rupesi ikäänkuin ymmärtämään maanviljelystä
ja osasi aivan hyvin tehdä vertauksia huonosti ja hyvästi kynnettyjen
peltojen välillä. Tuolla kaukana näkyivät harmaina ja hyljättyinä muun
kylän sodan aikuiset kyntämättömät, kylvämättömät pellot. Mutta tässä,
aivan hänen jalkainsa luota, alkoi vihanta kauramaa, sinnempänä oli
ohraa, välillä musta kesanto, viimeisimpänä rukiin oras, niin helakasti
vihertävä, ettei hän muistanut ennen milloinkaan nähneensä. Kohta se
siitä vaalenee ja alkaa lainehtia. Ehkä on siinä jo ruiskukkiakin.

Mutta kesannolla oli lukemattomia kiuruja maata nyppimässä. Ja vainajan
henki meni kiurujen rintaan, ja nämä kohosivat kohta korkeuksiin ja
alkoivat visertää niin riemukkaasti, että tytön mieli kokonansa
ilahtui. Hän nousi, meni taloon raajarikkoisen luo, otti häntä
kaulasta, painoi päänsä hänen olkaansa vasten, ja vielä toisella
kädellä hänen poskeansa silitellen sanoi: "En jätä sinua milloinkaan,
en milloinkaan!"

Ja kiurut visertelivät ja pääskyt syöksähtelivät ilmoissa, valkoisten
kevätpilvien lentäissä kilpaa tuulen mukana, toinen toistaan ylempänä,
sinitaivas ylimpänä.




MAGDA JA DOROTEA


Magda ja Dorotea olivat kumpikin leskiä. He elivät naapuruksina
flaamilaisessa kylässä Belgiassa. Mutta Dorotean täytyi pian myydä
pieni asumuksensa ja ainoa lehmänsäkin niiden suurten onnettomuuksien
vuoksi, jotka häntä kohtasivat. Hänellä oli näet ollut kaksi poikaa,
joista nuorempi, hänen lempipoikansa, vietiin sotaan kohta sodan
puhjettua, eikä mennyt kuin kuukauden päivät, niin vanhempi pojista,
se, jonka oli määrä jäädä kotiin äitiä elättämään, kuoli kuumeeseen.
Dorotea oli toivonut sodan pian päättyvän ja silloin hänen
lempipoikansa palaavan kotiin, ja hän oli ponnistanut kaikki voimansa
jaksaakseen siihen ilonpäivään asti olla asumustaan ja lehmäänsä
myymättä. Mutta pian tuli tieto, että poika oli kaatunut, ja kun
rykmentin haavoittuneita tuotiin kylään hoidettavaksi, nämä kertoivat
onnettomalle äidille tarkalleen kaiken minkä tiesivät, sanoivat
päivämäärän, nimittivät taistelukentän, ja osoittivat mistä kohdin oli
haavoittunut.

Dorotea möi mökkinsä ja lehmänsä, ja köyhtymistä välttääkseen rupesi
karjakoksi naapurinsa Magdan luo.

Magda oli myöskin leski. Hän eli pienessä, varakkaassa kotitalossa
nuoren poikansa kera, joka ainoana lapsena oli sotapalveluksesta vapaa
ja jo innokkaasti isännöitsi aikamiesten töissä.

Dorotea oli tullut Magdan taloon itkien, ja milloin hyvänsä hänet nyt
navetassa näki lehmää lypsämässä taikka sontaa luomassa, hänen kasvonsa
olivat aina itkusta turpeina, silmät punaisina ja vetisinä, eikä hänen
suustaan saanut muuta sanaa kuin minkä juuri työssä tarvitsi.

Magda vei hänet eräänä pyhänä kirkkoon, toivoen hänen mielensä siellä
vähänkin rauhoittuvan. Mutta heidän seisoessaan muun väen mukana
valkoiset sidemyssyt päässä kirkkomäellä kuunnellen kaukaista jymyä,
jota toiset pitivät ukkosena ja toiset väittivät kanuunain paukkeeksi,
Dorotea ei voinutkaan hillitä mieltään, vaan liinaansa silmiin tukkien
purskahti taas itkuun.

Silloin Magda nuhteli häntä kaikkien kuullen ja sanoi:

— Aina sinä ruikutat; toinen ylpeilisi, kun oma poika maan ja
kuninkaan edestä kaatui!

Ja kaikki katsahtivat toisiinsa ja rupesivat ihailemaan Magdan ylevää
mieltä. Ja hänen kauniit sanansa joutuivat myös vallassäätyisten
kuuluviin ja levisivät levenemistään, ja muuttuivat kaiken urhouden ja
uhrautuvaisuuden leimasanoiksi yli koko maan.

Mutta sota jatkui jatkumistaan, viljavainiot jäivät korjaamatta, pellot
kyntämättä, tantereet monin kerroin peittyivät kaatuneiden ruumiilla,
ja yhä oli tuoretta väkeä vieminen harveneviin rintamiin. Sen vuoksi
olivat kaikki vapautukset, etuoikeudet ja ikärajat lakkautettavat ja
sotaan otettava ukkojakin, jotka vain jaksoivat vielä kivääriä ja
konttia kantaa. Nuorista otettiin vihdoin 16-ikäisetkin. Ja suuren
innostuksen hetkenä päättivät kansanedustajat, Magdan kuuluisiin
sanoihin vedoten, lakkauttaa senkin lain, joka sotapalveluksesta
vapautti leskien ainoat pojat.

Magdan poika oli silloin juuri kuusitoista täyttänyt, vaikkei Magda
ollut vielä oppinut häntä muuna kuin lapsena kohtelemaan. Ei ollut
antanut hänen vielä ojia kaivaa eikä liioin suuren kääntöauran takana
käydä, kun ranteet vielä näyttivät heikoilta.

Kun uusi sotalaki julistettiin, alkoivat kaikki kyläläiset uteliaina
tutkia Magdan silmistä, mitä hän nyt sanoo, kun hänen oma poikansa
sotaan viedään. Mutta Magda ei näyttänyt olevan millänsäkään. Ei
näkynyt kyyneltä, ei kuulunut vähintäkään huokausta. Pää tuntui olevan
entistäkin pystympänä. Tosin hän oli ruvennut sairastamaan jotakin
silmäin turvotusta, jonka joku väitti tulevan itkemisestä, mutta kukaan
ei voinut uskoa hänen itkeneen, koska päinvastoin hänen suupielissään
oli aina sama ylpeä uhman hymy hänen sanattomana liikkuessaan
osaaottavien vieraiden seassa. Eivät myös mitkään hänen toimensa
minkäänlaista mielenmasennusta todistaneet.

Kun aika lähestyi, pani Magda toimeen suuret läksiäisjuhlat poikansa
kunniaksi.

Silloin vallasväen nuoret herrat ja neitoset tulivat ja
koristivat hänen tupansa köynnöksillä ja valkoisilla ja sinisillä
kukilla, ja muuan hieno-kätinen nuorukainen piti puheen, kertoen
muinaiskreikkalaisesta äidistä, joka oli kaikki poikansa isänmaalliseen
sotaan lähettänyt ja sitten heidän sankarillisen kaatumisensa
sanoman suurimpana ilonaan ja kunnianaan vastaanottanut. Ja yksi
valkopukuisista neitosista tuli takaa Magdan luo ja pani laakerin
lehvistä sidotun seppeleen hänen päähänsä pyytäen, ettei sitä koko
päivänä ottaisi.

Ja niin Magda seisoi heidän keskellänsä ihmeelliset lehvät päässä,
huulet jähmettyneessä hymyssä, poskilla hyytynyt puna. Silmät
tuijottivat liikkumattomina katonrajaan, niinkuin kiveen veistetyssä
kuvassa.

Vain joskus harvoin hän ikäänkuin kavahti alemmas ympärilleen
katsomaan, niinkuin olisi etsinyt jotakin. Ei hänen katseensa hakenut
lähinnä olevaa vallassäätyisten piiriä, vaan niitä kylän vaimoja, joita
hän vallassäätyisten tähden ei voinut nähdä ja joiden kuitenkin tiesi
seisovan näiden takana seinävierillä ovensuussa sankkana, matalana,
köyryselkäisenä joukkona, joiden katse oli tänä ratkaisevana päivänä
aamusta asti ollut haukkana häneen tähdättynä, herkeämättä, kysyvänä,
urkkivana, ja odottavana. Hän ei nähnyt heitä ja kuitenkin tunsi heidän
katseensa kuin tuhansien neulain pistämät sairastuneessa ruumiissa.
Tunsi ja tiesi heidän vain odottavan hetkeä, milloin hänen voimansa
pettävät ja hän kaikkien nähden purskahtaa itkuun, siten osottaen
olevansa samanlainen ihminen kuin hekin, sillä heistä ei yksikään
vallassäätyisten lailla uskonut, että muka jumalan luoma saattaa antaa
ainoan lapsensa surman suuhun ja vielä pitää peijaisia, — kerrottiinpa
kreikkalaisissa saduissa mitä tahansa.

Ja Magdan kuumeisessa mielessä tuntui yhä ihmeellisemmältä. Niinkuin
hänen sydämessään olisi ollut käymässä hurja taistelu noiden hänen
kyläläistensä ja vallassäätyisten välillä. Ihmeellisintä oli, että hän
oli tuossa taistelussa olevinaan ikäänkuin vallassäätyisten johtajana
omia kyläläisiään vastaan, joiden puolella hän kuitenkin kaikesta
sydämestä oli, vaikka kyllä salaa, ja jotka ikäänkuin koettivat häneltä
varjella ja suojella hänen omaa poika raukkaansa, jota hän muka tahtoi
tappaa, jotta vallassäätyläiset olisivat sitten voittaneet maan
vihollisen. Hänen järkensä tahtoi mennä ihan sekaisin tällaisten
mielikuvitusten tähden ja hänen täytyi senvuoksi tuon tuostakin
katsahtaa ympärilleen, että todella kaikki seisoivat rauhallisina hänen
ympärillään, mitenkään taistelematta. Eikö edes Dorotea taistellut?
Eikö hänellä juuri äsken ollut hiilihanko kädessä, jolla oli huitonut,
silmät raivokkaan veristyneinä, koettaen osua Magdaan, jonka luuli
olevan pääsyyllisen poikansa kaatumiseen? Ei, Doroteaa ei edes näkynyt.
Mutta Dorotea se tässä juuri olikin voitettava! — Ja Magda hakemistaan
haki Doroteaa katseillaan, näyttääkseen hänelle voittoisan uhmahymynsä.

Mutta Doroteaa ei näkynyt missään. Hän oli kumma kyllä koko ajan
pysytellyt syrjässä ja milloin he talousasioissa olivat toisensa
kohdanneet, hän oli välttänyt Magdan silmiin katsomasta, ikäänkuin
olisi vain säälistä tahtonut säästää Magdaa katseensa ankaralta
tuomiolta, uskomatta, että Magda rohkenisi uhmaansa hänellekin näyttää.

Magda ajatteli:

— Menenpähän läävään katsomaan, sielläkö se Dorotea on vai missä.

Ja meni läävään ja näki Dorotean nousevan lehmää lypsämästä, ja sanoi
kohta:

— Dorotea hoi, teurastappa se parhain rotuporsaamme illalliseksi
vieraille, muuten pitoruoka loppuu kesken.

Ja hän todella suuresti ihmetteli, ettei Dorotea hyökännyt hänen
kimppuunsa, vaan nytkin Magdan katsetta välttäen tottelevaisesti nousi
ja sanaakaan sanomatta otti käteensä teurasveitsen ja sen terää
tarkastellen meni lihavinta porsasta tavottamaan. Silmillään hän kaiken
tämän rauhan näki, mutta todellisuudessa oli käymässä hirvittävä
taistelu. Todellisuudessa he niinkuin kaksi vimmastunutta petoa
raatelivat toinen toistansa, ja juuri nyt tällä hetkellä hirvittävämmin
kuin koskaan.

Vai oliko hän, Magda, jo järkensä kadottanut, kun noin sekoitti
todellisuuden ja mielikuvituksen toisiinsa? Tuossahan on todellisuus:
Dorotea menee aivan rauhallisena porsasta hakemaan. Miksi Magda
tahallaan kiusasi häntä, joka noin nöyrästi ja hiljaisesti hänen
käskyänsä noudatti? Magdan kävi häntä vähän sääliksi, sillä Magda
tiesi, että juuri se porsas, joka oli nyt tuomittu teurastettavaksi,
oli Dorotean mielikki, jota hän oli aamusin sangossa peseskellyt ja
lämpimäksi harjaillut, varmaan toiveen elätiksi jätettävän. Ja Magda ei
tahtonut enää kiusata häntä, vaan puhui hänelle ystävällisesti,
niinkuin olisi ollut elukan tähden huolissaan, ja käski pistämään
kuoliaaksi äkkiä ja lopettamaan tuskattomasti, niinkuin
teurastuslaitoksessa tehtiin.

Siihen sanoi Dorotea, ensi kerran katsahtaen Magdaan:

— Kas kun elukkaa armahdatte.

Ja juuri se seikka, että Dorotea hiukan korosti elukka-sanaa ja
katsahti häneen, sai Magdan heti ymmärtämään pistoksen. Dorotea
tarkoitti, että elukkaa käskette tappamaan tuskattomasti, mutta oman
poikanne lähetitte sinne missä ei ihmiselle suinkaan tuskatonta loppua
suoda. Eikö tämä ole taistelua! Taistelua elämästä ja kuolemasta!
Vimmatuinta raatelua!

Ja Magda huomasi hakevansa jotakin rautaesinettä, jolla olisi lyönyt
Dorotean hengettömäksi tuohon paikkaan.

Mutta vielä hän hillitsi mielensä ja ivallinen uhmahymy jälleen
huulilla kysyi ikäänkuin vastaukseksi Dorotean sanoihin:

— Niin, niin, kuinka se kuolikaan sinun poikasi, enhän ole sinulta
itseltäsi vielä kuullutkaan?

Dorotea kertoi nyt Magdalle mitä oli sotahaavureilta saanut tietää
lapsensa kuolemasta. Pomminsiru oli osunut rintaan ja repinyt ruumiin
auki alavatsaan asti. Poika oli kuitenkin elänyt kuusi tuntia, viruen
kentällä päivänpaisteessa kärpästen ruokana. Siellä hän oli vielä
vaikerrellut ja huutanut äitiä, kun he hänet löysivät ruumiiden seasta.
Oli vasta paareille nostettuna pyörtynyt ja heittänyt henkensä.

Sen sanottuaan Dorotea pisti veitsen teuraselukan kurkkuun, josta kohta
pulpahti lämmin verivirta, eikä hän voinut porsaan hirmuiselta
kiljumiselta kotvaan jatkaa kertomustaan. Hän vuodatti veren
kiviastiaan, jota kädellään kannatteli haavan alla, ja mitään kiirettä
pitämättä pisti porsaan kuoliaaksi vasta kun veri oli kuiviin vuotanut.

Porsaan vaijettua Dorotea aikoi vielä jotakin sanoa, mutta se oli
myöhäistä, sillä sinä hetkenä Magda oli kadottanut järkensä.

Alkoi raivokkaasti huutaa ja lyödä päätänsä seinään ja läävän
pylväisiin. Täytyi huutaa miehiä häntä pitelemään. Ja kun hänet vihdoin
saatiin vuoteeseen ja rauhoittui, hymyili hän raukeasti, mutta ei
tajunnut mitään, ei tuntenut ketään eikä ymmärtänyt sotaan lähtevälle
pojalleen edes hyvästiä sanoa.




KAKSI KIRJETTÄ


I.

Rakas Setä!

Kiitän teitä sydämellisesti, että olette suostuvainen kirjevaihtoon ja
lupaatte minua kuulla. Asemani on todellakin kamala. Se on niin
kammottava, että jos ajattelisimme merimiehen roikkuvan korkealla
myrskyn huojuttamassa mastossa, alaspäin, ainoastaan toisella
jalkaterällä enää riippuen maston ylimmässä tangossa ja tuntien, kuinka
varpaiden voimat yhä vähenevät ja hän kohta syöksyy syysmyrskyn
pimeihin aaltoihin, niin sellainen tilanne olisi paratiisi minun
asemaani verraten.

Kuten tiedätte, minä en ole kuitenkaan missään laivassa enkä millään
merellä. Ei myöskään nyt ole pimeä syksy, vaan mitä tuoksuvin ja
runollisin kevät.

Ei minulla liioin ole minkäännäköisiä taloudellisia huolia, ei
velkakuormaa eikä konkurssiuhkaa. Elämme, vaimoni ja minä, iloisessa
kesähuvilassa, leveän, vuolaan virran varrella. Kaikki on hyvin, olemme
onnelliset, tuhannet ihmiset voivat tavoitella sellaista asemaa, missä
me ulkonaisesti olemme. Terveyteni on myöskin mitä paras; syön, juon,
uin aamusin raikkaassa virran vedessä...

Mutta sielussani on armoton intohimo, joka vie minua kadotukseni
jyrkännettä kohden, niin, se vie minua kohden kadotusta, kukkia
tielleni sirotellen, kirkkaan kevään ihanuuksissa, helkkyvässä
päivänpaisteessa, käkien kukahdellessa, sinivirien läikkyessä joen
sileällä pinnalla.

Niinkuin ukonpilven sähköinen salama leimahtaa kenenkään aavistamatta
missä ja milloin, niin syttyy rakkaus naiseen keneltäkään hetkeä
kysymättä. Se sattuu vanhaan niinkuin nuoreen, rikas rakastuu köyhään,
korkea alhaiseen, niin valitsematta, niin "sopimattomasti", että koko
heimo nousee haarniskaan, kiroten kehnon häpäisijänsä. Mutta rakkaus
kukoistaa sittenkin, kuin viattomin kevätvuokko se kukoistaa ruskean
talvijättörouhikon seassa, ja runoilijat vielä vuosisatoja heidän
tarinansa jälkeen, kun koko suku ja sen ylpeys on unohtunut, heille
kahdelle vain ylistyslaulujansa virittävät, heille kahdelle, jotka
toisilleen uskollisina sylityksin sortuivat heimovihan jalkoihin.

Mutta minun rakkauteni — voi minua! — se ei runoilijoille kelpaa.
Sillä minun rakkauttani vastaan ei ole köyhyys eikä alhaisuus, ei suku
eikä heimo, vaan minä itse.

Kuinka voi olla itse omaa rakkauttansa vastaan? Eikö rakkaus ole
elämän luoja, jonka tieltä kaikki inhimilliset arveluttavuudet ja
sopimattomuuksien syyt väistykööt? Vai mitkä porvarilliset laitokset
tai kirkolliset tai sovinnais-siveelliset avioliitot voisivat asettua
jumalallisen rakkauden rajoittajiksi, tekeytyä sitä ylemmiksi voimiksi?

Tuo kaikki saattaa olla oikein, enkä minä tahdo asettua tätä
ajan uutta käsitystapaa vastaan. Mutta se käsitys ei auta minua
nimeksikään. Ymmärtäkäähän minua: minä itse en tahdo olla rakastunut.
Ymmärtäkää, että syy tähän tahtooni ei ole mikään rikoksenteon tai
moraalinloukkauksen pelko, vaan yksistään minä itse, no ylpeyteni, jos
niin tahdotte, sanalla sanoen yksistään vain oma tahtoni, eikä mikään
muu. Jos intohimoni johtaa minut siihen, mihin se aivan varmaan lopulta
johtaa minut, niin minä hirttäydyn. Tämä merkitsee, että minä varmasti
kerran hirttäydyn. Minä en voi vastustaa, minä hukun, minä hukun!
Ketään neuvojaa ei ole nykyaikaisissa opettajissa, jotka kaikki pitävät
rakkautta korkeimpana. He eivät ymmärrä, että minä itse en tahdo.
Käännyn nyt teidän puoleenne viimeisen pelastuksen toivossa. Te olette
— suokaa anteeksi — vanhanaikainen. Sanokaa siis minulle miten
vanhaan aikaan meneteltiin, kun tahdottiin päästä "luvattoman"
rakkauden kahleista? Minä lupaan koettaa seurata neuvoanne, sillä olen
valmis kaikkeen, ennenkuin tulee välttämättömäksi lopettaa elämäni...
Auttakaa! Minä en tahdo vielä kuolla, tahdon vielä nauttia auringosta,
en tahdo, en voi, en saa rikkoa suhdetta vaimooni ... en tahdo, että
vaimoni edes koskaan saisi tietää!... Voi minua, voi minua! Olin
vähällä polttaa tämän kirjeeni!


II.

Rakas, rakas setäni!

Vastauksenne oli minulle mitä suurin yllätys. Olin niin varma siitä,
mitä te minulle tulisitte neuvomaan, että jo ennenkuin olin
vastauskirjeenne saanut, rupesin otaksuttua neuvoanne toteuttamaan: en
koko aikana kertaakaan tavannut häntä ja ponnistin kaikki henkiset
voimat ollakseni häntä edes ajattelematta. Sellaista jättiläistaistelua
en ole vielä eläissäni käynyt. Taistelin epätoivon vimmassa ollakseni
menemättä häntä näkemään, ja mitä enemmän taistelin, sitä
hurmaavammaksi kävi minulle ajatus, että kohta joudun kuitenkin
tappiolle, että kohta lankean, että kohta puristan häntä rintaani
vasten... Ja taistelin taas tätä ajatusta vastaan ja sitten ajatuksen
vielä hurmaavampaa etuajatusta vastaan ja sitten etuajatusten
etuajatuksia vastaan... Kun aukasematon kirjeenne oli vihdoin
kädessäni, olin teihin melkein vihamielisellä kannalla. Helppo on
teidän, ajattelin, vanhan ukon, jaella neuvoja, kun ette enää muista
miehuuden veren kuohuntaa.

Mutta avasin kirjeenne — ja sanomaton hämmästys valtasi minut,
hämmästys, ilo, sydämen sykähtävä tykintä, helpotuksen ihana huokaus.
Hurmaantuneena luin sananne: heittäkää turha taistelu, älkää vaatiko
itseltänne mitään muuta kuin että rakkaudessanne ette vahingoita häntä,
että palvelette häntä parhaimmalla mitä teissä on, lähestykää häntä
lähemmäksi kuin olette milloinkaan ennen lähestynyt, vielä lähemmäksi
kuin pelkkä ruumiillinen hyväily, menkää aivan häneen itseensä...

Niin, niin juuri häneen itseensä! Mitä muuta olin koskaan toivonut,
mitä muuta uneksinut, kuin mennä häneen itseensä, olla yksi olento
hänen kanssaan, erottamattomasti, iankaikkisesti! Te lupasitte sen
minulle, te avasitte minulle elämän portit...

Juoksin metsäpolkua myöten rannalle, sillä minulle sanottiin hänen
olevan jonkun matkan päässä pyykin pesulla. Hiivin rantaa myöten, kävin
kumarassa vanhojen, vettä kohden kallistuvien jalavain alitse. Sydän
sykki kuin olisi ollut kourassani. Aivan oikein. Jo kaukaa näin hänet.
Hän seisoi alushameisillaan ja paitahihasillaan rantakivellä huuhtoen
vaatteita, ja hänen mellastuksestaan tyyni joenpinta läksi lainehtimaan
ympyräkehinä pitkin vettä, hajotti vastarannan suuren kylän ja metsät
häälyviksi viiruiksi. Ei hän huomannut minua, vaikka olin jo niin
lähellä, että tavallinen puhe olisi kuulunut. Pienet paidanhihat eivät
ylettyneet edes kyynäspäihin, josta asti kädet muuttuivat yhä
punertavimmaksi hänen läikytellessään kylmää vettä. Märkä jalkaterä,
sekin punertavana, kipertyi luisun kiven kylkeen niin että varpaiden
nivelnystyrät kalpenivat...

Juosta esiin, ottaa hänet syliini, kantaa jonnekin pois — —
valtoinaan sykkivässä rinnassani ei tällä hetkellä ollut mitään muuta
mielihalua. Minua pidätti vielä vain vaistomainen pelko, että meidät
nähtäisiin. Mutta vastarannasta ei silmä olisi erottanut, tällä
puolella taas ei ollut ketään, ei ketään kuin me kaksi. Näin sopivaa
tilaisuutta ei ollut minulle tarjoutunut vielä milloinkaan. Rohkea
aikeeni jo edeltäpäin hurmasi minut sanomattomalla onnenriemulla, ja
olin jo huutaa hänen nimensä, jotta hän olisi kääntynyt, hämmästynyt,
punastunut, sitten ojentanut käsivartensa minua kohden ja ottanut minut
vastaan.

Mutta samassa välähti minussa — kirjeenne vaikutuksesta — outo
ajatus, minä tein itselleni kysymyksen: palvelenko sinua huutamalla
nimesi ja ottamalla sinut syliini?

— Tietysti palvelen! — olin heti vastaamassa, — sillä tahdothan
sinäkin yhtä palavasti juuri sitä samaa.

— Mutta tahdotkohan? — ajattelin minä ikäänkuin muka epäillen tätä
päivänselvää asiaa ja rupesin sen todistamiseksi nopeasti luettelemaan
mielessäni tuhansia tapauksia, jotka kaikki todistivat hänen olevan
minuun hullaantunut yhtä mielettömästi kuin minä olin häneen.

Kuitenkin — luetellessani näitä todistuksia ja jokaista tapausta siten
elävästi ajatuksissani toistaen en voinut olla panematta merkille
erästä havaintoa, jonka olin itseltäni nähtävästi tahallani tyystin
salannut ja josta nyt ensi kerran todella tulin tietoiseksi, siitä
nimittäin, että hän kyllä tahtoi, mutta myöskin — ei tahtonut.

Ja kenties vielä aivan samassa merkityksessä kuin minä itsekin,
sekä tahdoin, että en tahtonut. Sillä tahdoinhan minä, tahdoin
intohimoisemmin kuin mitään muuta maailmassa, mutta millä hinnalla?
Hirsinuoran hinnalla. Niin juuri, — hirsinuoran! Se on: minä tahdoin
niin palavasti, että itsemurhankaan lähestyvä aave ei voinut minua
hillitä.

Entäpä jos hänkin samalla tavalla sekä palavasti toivoi että kammosi!
Jospa hänkin, raukka, minun tavallani taisteli ylivoimaista taistelua!
Ja miksi ajattelisin, ettei hän taistellut? Miksi ajattelisin, että
hänessä oli vain intohimoa, minussa sitävastoin paitsi intohimoa
myöskin jokin toinen tahto? Eikö hänenkin ollut syytä kauhistua sitä
mikä välttämättä oli tuleva? Miten kuvaili hän väliemme järjestyvän
sitten kun se oli tapahtunut?! Suunnitteliko hän ehkä meidän hänen
kanssaan karkaavan Amerikkaan ... että hänkin jättää iäksi maansa ja
kotinsa, särkee koko entisen elämänkuvansa ... tai ehkä hän suunnitteli
— mennä virtaan...

Kun olin tähän asti ajatellut, tapasi minut sellainen lamaus, että
tuntui kuin olisivat kaikki jäseneni katkenneet ja kaikki hermojänteet
luopuneet käskyvallastani. Ymmärsin yhdessä hetkessä, että ainoa
tosipalvelus häntä kohtaan oli nyt hiipiä hänen huomaamattaan pois,
erota hänestä ja olla enää hänelle näyttäytymättä.

Mutta rakas, rakas setäni, siksihän kysyin neuvoanne, etten minä voinut
erota hänestä! Ja te neuvoittekin lähestymään häntä. Mitä on semmoinen
lähestyminen, joka tapahtuu siten, että etenee toisesta? Ja etenee
vielä ikipäiviksi! Se olisi pelkkää sanasaivarrusta teidän puoleltanne.
Ei, te lupasitte, te lupasitte. Tuossa hän on täyttänyt saavin märillä
vaatteilla, hän koettaa, mutta ei jaksa nostaa saavia vedestä. Minä
autan häntä, minä palvelen häntä, minun täytyy — täytyy saada lähestyä
häntä...

Silloin lausuin minä kiihkeästi hänen nimensä.

Hän laski äkkiä saavin käsistään, ojentautui, katsoi ympärilleen.
Ensimmäinen vaikutus oli kuin olikin kauhistus. Minä sen huomasin,
vaikka se kesti vain tuhannen osan sekuntia. Hän vilkaisi vielä kerran
ympärilleen ja samassa levisi hänen kasvoihinsa autuuden ilme, nousi
voimakkaan verevä ruusunpuna, suu, silmät hymyilivät ja rinta kohoili
niinkuin rajusti hengästyneen.

Mutta mitä huolin minä siitä, kun olin kerran sen kauhistuksen nähnyt!
Sillä se oli siinä, se oli siinä, se oli siinä! Nyt en enää voinut
milloinkaan olla siitä kahdenvaiheilla.

Ja vaikka hän siis olisi hymyillyt vieläkin ruusuisemmilla huulilla, —
vaikka hänen povensa olisi vieläkin tulisemmin kohoillut, — vaikka hän
olisi ojentanut kätensä syleilyyn, oli minun rakkauteni ikipäiviksi
haavoittunut — haavoittunut tuon ainoan, tuhannennen osan sekuntia
välähtäneen kauhistuksen tähden.

Elämän käännekohdissa voivat monimutkaiset ajatus- ja päätelmäsarjat
tapahtua silmänräpäyksen kestävässä tuokiossa. Niinpä minä nytkin, sinä
lyhyenä tuokiona, kun sanaakaan sanomatta katsoimme toisiimme, koetin
järjen sitovilla todistuksilla pelastaa rakkauteni: olisinhan voinut
minäkin ensi hetkessä ilmaista kauhistusta, jos hän olisi odottamatta
minut yllättänyt! Kuinka en olisikaan sitä osottanut minä, joka niin
epätoivoisin ponnistuksin taistelin rakkauttani vastaan, — joka olin
lisäksi varma hirttonuorasta! Mutta tämä ajatus ei auttanut minua.
Hänen kauhistuksensa osotti, että hänkin siis todella taisteli
rakkauttansa vastaan, ja se oli minulle kylläksi. Tunsin selvästi, että
te olitte voittanut, rakas setä. Minä olin päässyt rakkaudestani. Minua
jo melkein iletti, että hän noin huohotti, sillä jos kerran taistelee,
niin miksi ei myös voita. Koetin vielä ajatella, että itse en ollut
voittanut muuten kuin teidän avullanne, — että hän raukka oli yksin,
mutta se ajatus vain pahensi asiaa. Sanalla sanoen, aivan helposti,
ihan rauhallisesti virkoin hänelle, tullen hänen luoksensa viereiselle
kivelle:

— Kuulehan, minä autan sinua.

Kävimme kumpikin saavinkorvaan ja kannoimme rantaan, sitten toisen
saavin, sitten kolmannen.

Kun senjälkeen ensikerran katsahdin häneen, olivat hänen silmänsä
täynnä kyyneleitä. Mutta ei ollenkaan loukkaantumisen kyyneleitä, vaan
päinvastoin onnesta hymyilevän kiitollisuuden. Naisen herkällä
vaistolla hän oli kohta tuntenut, että "minä tahdoin lähestyä häntä
lähemmäksi kuin pelkkä hyväily oli", ja oli minulle rajattoman
kiitollinen. Mitä te olitte minulle, se minä olin hänelle.

Juuri tämä hänen kiitollisuutensa, joka ilmeisimmin todisti minulle,
että hän todella tahtoi päästä rakkaudestansa minuun, kylmensi minut
lopullisesti.

Emme näe enää koskaan toisiamme. Jäljellä on vain rajaton, toistensa
pelastaneiden ystävyys, joka ei riipu näkemisestä, ei etäisyydestä, ei
ajasta.




OMENAPUU

(Ministerin Päiväkirjasta)


Omituista ajatella: olen vallan ja maineen huipulla, mutta valtaa
minulla on niin vähän, etten mitenkään voi hankkia itselleni
tilaisuutta edes yhdeksi päiväksi poistua maalle nähdäkseni miten
omenapuut kukkivat, — joka aina on ollut minun suurimpia halujani.
Olen tähän humisevaan suurkaupunkiin sidottu aivan yhtä lähtemättömästi
kuin sen kivimuurit maaperäänsä. Enkö milloinkaan, enkö siis
milloinkaan enää saa nähdä sitä, mikä niin viehätti minua
nuoruudessani!

Muistan oleskelleeni nuorena muutamia kevätpäiviä maalla juuri ennen
viimeisiä yliopistotutkintoja.

Luin kodikkaassa ullakkohuoneessa jotakin viisaudenkirjaa, joka tahtoi
vastata ikuisiin kysymyksiin mitä elämä on, mitä kuolema, mitä varten
minä, mitä varten maailma. Kirja kuului kurssiin. Mikään kurssikirja ei
saa koskaan pakottaa syventymään itseensä. Johan nyt! Silloinhan mieli
sekoisi pois tasapainosta, joka on välttämätön kaikkien muistettavien
koossa pitämiseksi, suunnitelmat rikkoontuisivat ja edeltäpäin kullekin
aineelle ja kirjalle lasketut aikajaksot, kunakin päivänä ja tuntina
luettavat sivumäärät tulisivat laiminlyödyiksi ja seuraus saattaisi
olla perin arveluttava. Mutta tämä vähäpätöinen kurssikirja, jonka
sivumennen sanoen moni juristi jätti kokonaan lukematta, tahtoi
väkisinkin pakottaa vaipumaan ajatuksiin, joka on sama kuin ampua
aukkoja linnoituksen arimpiin muureihin. Saatoin vaipua niin syviin
mietteisiin, että herätessä kapasin päähäni niinkuin junassa istuja,
joka on unohtanut minne matkustaa ja äkkiä tarttuu matkalaukkuunsa.
Pahinta oli, että joskus tuntui kuin lukuni olisivat olleet
tarpeettomat. Mitä varten kaikki tutkinnot! Veri kohosi päähäni ja
tuskan hiki nousi otsalleni. Ja kun vielä katsahdin kelloon ja huomasin
hukanneeni toista tuntia, niin viskasin pois koko viisaudenkirjan, —
ja avasin kansantalouden.

Mutta silmäni kohta omituisesti väsyivät muistutusten pieniin
kirjaimiin, tai oikeastaan siihen, että viisauskirjan ihmeelliset
kysymykset kummittelivat yhä kansantalouden rivien välissä. Olin
lukevinani arvoja, mutta, ajattelin elämän ja kuoleman kysymystä. Voiko
mikään harmittaa ja väsyttää enemmän! En tahdo, en tahdo, en saa! Mutta
ajatukset tulevat sittenkin!

Kärpäset surisivat lasilla, löytämättä ikkunan avatulle puoliskolle.
Ulkoa huokui tukahduttavan tyyntä ukonilman kuumuutta.

— Ei, — minä ajattelin, — täytyyhän ihmisen levähtääkin. Ja menköön
siis tunti tai pari laskuistani. Läksin ulos. Ajattelin, että hetkinen
ruohikossa viruminen ja sinitaivaaseen katseleminen kyllä haihduttaa
epämiellyttävän ajatusten häiriön.

Jalkani toivat minut metsistyneeseen puutarhaan, jossa kasvoi vanha
omenapuu niittyleinikköjen ympäröimänä.

Se kukki parhaallansa. Pitkälläni ollessa silmät alkoivat levähtäin
katsella puun ihanuutta, mutta ajatukset — en tiedä milloin —
pääsivät taaskin livahtamaan viisaustieteen aloille. Huomasin pian,
että omenapuu oli kauttaaltansa kietoutunut sen verkkoihin.

Juuretko kukkia varten vai kukat juuria varten, ajattelin.

Nuoko vankat, vuosikymmenien kasvattamat juuret, joiden näen
voimakkaina iskeytyvän maakamaraan? —

Nuoko näkymättömät, tuhatverkkoiset, pimeyksien haraajat, joita
ajatuksissani seuraan maanalaisiin kosteuksiin, kolea vilun väristys
ruumiissani?

— Tuoko vuoden vaiheissa karaistunut runko sammaltuneine
emähaaroinensa? —

Tai nuoko oikullisen kulmikkaat oksat, jotka nähtävästi ovat joskus
nousseet suorina vesoina pystyyn vanhasta, raskauttaan painuneesta
päähaarasta, mutta jo ensimmäisten hedelmäinsä taakasta kallistuneet
alas, ja sitten vuosittain yhä runsaampia hedelmiä kantaen kovettuneet
käyräisyyteensä, kunnes kannattivat vuorostaan omia pystykkäitään ja
nyt kannattavat jo pystykkäittensäkin pystykkäitä? —

Määräämättömätkö vuodet, pitkälliset syvyyksien valtaukset,
loppumattomat taistelut pakkasta, routaa, kuivuutta vastaan, myrskyissä
taittumiset ja vaivaloiset uudestaan eheytymiset? —

Nekö kaikki vain noita hennon keveitä valkokukkia varten, jotka tänään
kukoistavat ja huomenna lakastuvat?!

Katsoin ympärilleni täynnä outoa ihmetystä. Olin joutunut kuin keskelle
suurta taikanäyttämöä, jossa kaikki on lumoavan ihanaa ja ilma väreilee
salaperäistä jännitystä.

Mikä syvä hiljaisuus! Toinen puoli taivasta painuneena varjoihin.
Mustat pilvet liikkumattomina, muodoiltansa uhkaavina. Ei äännähdä
yksikään lintu. Ei mitään mehiläisten surinaa. Ovat myrskyn enteitä
vainuten lentäneet pesiinsä. Mutta omenapuuni se yhä vain helkkää
auringon paisteessa. Tuoksuvana, valkopunervana harsona sen kukat yltä
yleensä hunnuttavat sammaltuneen rungon, niin ettei lehväin
viheriätäkään ollenkaan pääse näkyviin, ja vain parista kohden alhaalta
emähaarain välistä saattaa nähdä puun takaa toisia omenapuita. Näkyy
myös osa sinervävarjoista koivikkoa. Mutta latvan puolella on kaikki
valkean kukkavaahdon peitossa, joka piirtäytyy mustan pilven päälle
kuin kuohuihinsa pysähtynyt koski.

En tiedä, en tiedä kukatko juuria varten vai juuret kukkia varten. En
tahdo ajatella. Ihailen tätä luonnon pyhää vastaamattomuutta. Ihailen
auringon hitautta, kun se liikkumattomana viipyy paikallaan, vaikka
vielä tänään pitäisi ehtiä kiertää taivaanlaki, ennättää tuonne lännen
maille, suureta, punertua ja painua tummain, kosteain saarten taa.
Ihmettelen ja ihailen teitä, jotka voitte rajumyrskyn edellä seisoa
liikkumattomina, voitte niin kokonaan unohtaa entisyyden kokemukset,
että tämmöisenä hetkenä hymyilette rauhanne onnesta, nauratte, nautitte
suuren luonnon sylissä, elätte niinkuin olisitte aina eläneet juuri
tätä nykyhetkeä varten, niinkuin jokainen elämänne elävistä
sykähdyksistä olisi juuri sitä mitä olitte tavoittaneet ja mitä ylempää
ette mitään tiedä.

Ummistin silmäni ja luulin todellakin olevani mitään ajattelematta.

Itse asiassa kiihtyivät ajatukseni kiihtymistään.

— Miksi minulla — ajattelin — ei ole milloinkaan noin kiireetöntä,
ihanaa pysähtymystä, vaan tulevaisten tapahtumain odotus järkyttää
mieltäni ja oman kohtaloni arvoitus tekee nykyisyyden minulle vain
astinlaudaksi, jolta tulevaisuuttani katselen.

Karkotin ajatuksen ja aloin silmät ummessa hengittää hurmaavaa tuoksua.

Muistan jo lapsuudestani, että aina kun äiti vei meidät maalle ja minä
jouduin luonnon välittömään helmaan, minusta tuntui kuin se olisi
väitellyt kanssani, toisin sanoen: se kutsui minua valtoinani
antautumaan siihen samaan huolettomaan vapauden elämään, jota se itse
elää, ja minä taas — vaikka hyvin ymmärsin miten sellainen elämä olisi
ihmisellekin mahdollinen — aloin todistella kuinka mahdoton se oli
äitini ja isäni ja sisarusteni ja koulunkäyntini ja lukemattomien
muiden seikkain vuoksi, jotka sitoivat minua. Muistan myös
ylioppilasvuosiltani, kuinka toverien humusta palattuani sama voimakas
kutsu tulvahti minua vastaan, kun huoneeni ikkunasta yläkerrasta näin
kuun loisteen bulevardilehmusten latvoissa. Ensi tuokiossa,
hurmaantuneena siitä hurjasta rohkeudesta, jota askel minulta olisi
vaatinut, minä todellakin ajattelin: Jospa teen sen kuin teenkin! Ja
nyt ihan paikalla! Ajat hajotkoot liitoksistaan, kaikki menköön
nurinniskoin ja tulkoon minulle tuo tuntematon, hurmaava, uhmaava,
autuaan sykähyttävä vapaus! — Mutta jo seuraavana hetkenä hymähdin
itselleni. En ruvennut edes todistelemaan tämmöisen askeleen
mahdottomuutta. Mitä olivat lapsuuden äidit, isät, koulunkäynnit niiden
monilukuisten ja monimutkaisten seikkain rinnalla, jotka minua
ylioppilaana sitoivat! Olin varma, ettei moinen kutsu, tunnelma —
miksi sitä sanoisinkaan — enää liikahda minussa, joka tahdoin tuntea
itseni vihdoinkin aikaihmiseksi. Mutta että nyt, täällä puutarhassa,
täysikäisenä miehenä joutuisin samaan satimeen, se hämmästytti minua.
Olinhan jo suorittamassa korkeinta lainopillista tutkintoa,
siirtyäkseni sitten ministeriöön, jossa minulle suunniteltiin mitä
loistavinta tulevaisuutta. Tutkinnoistani puuttui vain pieni osa
valtiotaloutta ja jonkinlainen apututkinto viisaus-tieteessä. Matkustin
näitä lukemaan maalle setäni, tilanomistajan luo. Sain siellä
käytettäväkseni ullakkokamarin, josta näkyi vanha metsistynyt puutarha.
Tunsin lukuihin hetkeksi väsähtyväni. Menin levähtämään puutarhaan.
Paneusin pitkäkseni kukkivan omenapuun eteen. Tahdoin olla mitään
ajattelematta. Ummistin silmäni, hengitin vain omenakukkain hurmaavaa
tuoksua...

Avaan silmäni — ja katso ihmettä! Eivätkö nuo valkoiset oksat selvästi
kutsu minua! Eivätkö ihan näkyvästi ojennu minua kohden kuin
tahtoisivat ottaa syliinsä! Ja samassa sadat keltaleinikot heilahtavat
ensi tuulessa ja alkavat sikin sokin iloisesti maanitella minua
luoksensa! "Tule, tule! Älä omaa autuuttasi vaihda tulevaisuuden
harhakuvaan! Nykyisyys on iankaikkinen! Nykyisyydessä ei ole huolia, ei
orjuutta, ei pelkoa! Nykyisyys on Jumalan elämä! Tule, lankea
polvillesi, älä pelkää!"

Tämä jo melkein raivostutti minua. Ei, minä en tahdo noiden kohtausten
enää uudistuvan, sillä ne lamauttavat voimani ja herpaisevat minua
juuri silloin kuin enintä tarmoani kysytään. Mutta kun pelkällä olkain
kohautuksella ja ajattelematta olemisella en voinut siitä päästä,
päätin kerrankin täysin tietoisesti ja järjen koko terävyydellä osottaa
omenapuun kannan ilmeisen mahdottomuuden.

— Kaikki tuo ihanuutenne — sanoin omenapuulle — koko rauhanne ja
nykyisyydessä elämisenne on teille mahdollinen siksi, että te olette
vailla järkeä, että te ette voi nähdä tulevaisuuteen, ette tiedä mitään
ukkospilvestä, joka teitä uhkaa. Mutta ihminen näkee tulevaisuuteen ja
minulla on omat laskelmani: jos tahdon vapautta, niin hankin itselleni
valtaa, — jos tahdon tehdä mitä kulloinkin mieleen juolahtaa, niin
kokoon rikkautta, jos tahdon merkitä enemmän kuin hitunen miljaardien
hitusten joukossa, niin kohoan maineeseen, joka saattaa minut kaikkien
ajatuksen esineeksi. Ihminen luo onnensa tulevaisuudella. Mutta jos
ilman huolta huomisesta nyt paikalla antautuisin siihen mihin te minua
kutsutte, niin kaikki minut kohta unohtaisivat, ruunun hakumies möisi
tavarani ja koko nykyisyyteni olisi loppujen lopuksi pelkkää
maantienkiertäjän onnea!

Näitä ajatellen poistuin omenapuun luota. Tunsin nolanneeni sen
naurettavuuteen asti.

Sen jälkeen ovat vuodet vierineet, ajat seuranneet toisiansa
loppumattomassa jonossa kuin ulapan tasaiset aallot. Olen kyttyräselkä
vanhus. Olen jo aikaa sitten saavuttanut sen vallan, maineen ja
rikkauden, jota silloin pidin välttämättömänä. Olenhan ministeri. Mutta
yhä kuolee minulta nykyhetki, kuolee kuolemistaan, iankaikkisesti...
Olen enemmistöjen orja, lapsikin voi vapaammin seurata tahtoansa kuin
minä, mitkään rikkaudet eivät auta minua, ja mitä maineeseen eli
toisten ajatuksissa olemiseen tulee, niin kannattaahan minua vallassa
oleva puolue, mutta sen sijaan kaikki muut puolueet, toisin sanoen:
kansalaisteni suuri enemmistö — pitää isänmaan onnena sitä päivää,
jona ministeristöni kaatuu. Kammottavinta kaikesta on suuri
salaisuuteni, jota ei edes vallitseva puolue saa aavistaa, se
nimittäin, että olen jo alkanut tuntea ei ainoastaan ruumiillisten vaan
henkistenkin voimieni vähenemistä, — salaisuus, joka tietysti ennemmin
tai myöhemmin on tuleva ilmi. Tämä on vaikuttanut, että viime aikoina
yhä useammin ja keskellä valtakunnallisten asiain ratkaisuakin olen
tavannut itseni syrjäisiin mietteisiin vaipuneena, suoraan sanoen, olen
ruvennut haudantakaisia ajattelemaan, niin että jätän joskus kuulematta
tärkeitä kohtia esittelijäsihteerin lausunnoista. Olenpa mennyt niinkin
pitkälle, että olen kaivanut esille vanhan viisaustieteellisen
kurssikirjan.

Mitään selvyyttä en ole saavuttanut.

Varma olen vain yhdestä ainoasta asiasta, siitä, että jos taivas on,
niin ensimmäisenä, minkä siellä saan nähdä, on oleva omenapuu ja
tuulessa heilahtelevat leinikot.




KÄRPÄNEN JA IHMINEN


Kärpänen lyö päättömästi itsensä lampun tulikuumaa lasia vasten. Se
pyrkii valoon, ei usko muuta, ei tahdo muuta. Vaikka polttaa, vaikka
siivet ovat pahasti kärventyneet ja se on jo usean kerran pudonnut
seljälleen työpöydän viheriälle veralle surisemaan tai voimattomana
jalkojansa liikuttelemaan, niin aina se hetken levättyään taas tointuu,
ja toivoton, hurja lento alkaa uudelleen. Lamppuja puhdistaessa poimii
niitä usein viisi-kuusi hauraiksi kokkareiksi kärventynyttä lasin ja
sydänkourun välistä. Tiedän, että niin on käyvä tämänkin, ja lystikseni
nostan sen hyppysissäni varovasti ylös ja pudotan pimeään pöydän ja
seinän väliin. Pysyköön siellä, jos elää mielii. Mutta eipä aikaakaan,
jo matelee kärpänen jälleen esille lähteäkseen toivottomissa ympyröissä
vinhasti kiertämään turmiontuottavaa liekkiä, ja taas jo sätkättää
kuumassa pätsissä lasin ja kuvun välissä, jalkainsa, siipiensä
kustannuksella ja koko elämänsä uhalla.

Tapanko sen raukan? Sillä eihän sen elämästä tuollaisena siipirikkona
kuitenkaan enää mitään tule. Ihminen on tuon kärpäsen jumala, jonka
vallassa on sen henki. Korkeassa asemassani minä istun ja punnitsen,
mikä olisi tuolle raukalle parempi, jättääkö elämään vai siirtää
ikuisuuteen.

Kaunis jumala! Eikö ihminen ole muka itse koskaan polttanut siipiänsä?
Enkö ole pyrkinyt väärää valoa kohden, vieläpä hyvin tietäen sen
vääräksi? Enkö ole ollut siinä tilassa, että joku olisi voinut sanoa:
tappaisinko sen raukan, sillä eihän sen elämästä kumminkaan enää mitään
tule!

Voi sinä kärpänen, jospa vähillä jääneillä voimillasi vielä ymmärtäisit
kömpiä takaisin tuonne pimeään, ummistaisit silmäsi ja unohtaisit öisen
lampun, jonka minä, jumalasi, kaikissa tapauksissa kohta sammutan.
Siellä koettaisit olla ajattelematta sitä, mikä sinua vetää luoksensa,
mutta tuottaa sinulle turmiota. Tyyntyisit edes hetkeksi, muutamiksi
tunneiksi, niin saisit pian nähdä, kuinka esineet ympärilläsi
alkaisivat selvitä ja valaistua, näkisit, kuinka vähitellen koko huone
astuisi esiin hämärästä ja vihdoin uuden aamun kirkas valo tulvisi
ikkunasta ja paistaisi valkoisille seinille. Ja sinä pääsisit siihen
oikeaan, valoisaan vapauteesi, johon olet luotu ja joka on sinun
elämäsi.

Ja ihminen itki, itki itkemistänsä, ei kärpästä, vaan omaa itseänsä.




ELÄIN JA IHMINEN


Västäräkki rupesi lentämään lahden yli ja kummallisesti laskeutui ennen
vastaista rantaa. Tulin ajatelleeksi, että se hengästyi ja tuskin
jaksoi päästä perille. Nekin hengästyvät ja väsyvät ja niiden pienet
rinnat läpättävät. Liikuttava oli erittäinkin ajatus: "aikoi, eikä
onnistunut!" Mutta ei yksikään västäräkeistä olisi huomannut, että joku
heistä lakkasi olemasta. Ja minäkin tulin vain ihan sattumalta
tunteneeksi tätä sääliä. Tottapa se rakastaisi ihmistä, jos tämä olisi
sitä vastassa ja se näkisi, että ihminen sydän kurkussa odottaa sitä ja
sitten ottaisi sen lämpimään käteensä, järjestäisi sen höyhenet,
lohduttaisi, lepuuttaisi ja laskisi lentoon. Mutta nyt se ei usko, että
on semmoista olentoa olemassa, joka ajattelee sitä säälien, sillä se ei
näe häntä silmillänsä eikä kuule sen lohdutusta korvillansa. Ihmisellä,
joka myöskin väsyy ja rasittuu eikä pääse tarkoitustensa perille, on
semmoinen usko, että on olemassa jokin, joka näkee hänen surunsa ja
nyökyttää hänelle päätänsä ja kutsuu lepäämään ja opettaa hellästi
mistä syystä yritys ei onnistunut. Ja hän tuntee aina virvoitusta siitä
uskostansa. Hän ymmärtää, ettei tämä olento voi olla hänelle silmin
näkyvä eikä korvin kuultava, koska sen täytyy ennättää samaan aikaan
kaikkialle. Kuitenkin on tämä olento istuttanut ihmisiin rakkauden
toisiinsa, että he voisivat häntä silminkin nähdä ja korvin kuulla, ja
nähdä ja kuulla niin paljon kuin itse tahtovat.




KOHTALO


Pikku lintu alkoi laittaa pesäänsä ikkunamme edessä olevan koivun
kylkeen ja ihan alhaalle. Riemukkaasti, täynnä ihastuttavan
tulevaisuuden toiveita se lenteli valitulle paikalleen nokassa mitä
ihmeellisimpiä rakennustarpeita. Mutta tietäen kissamme tavat me
katsoimme linnulle paraaksi poistaa sen tekeillä oleva rakennus, jotta
se pesisi uudestaan jonnekin turvallisempaan paikkaan.

Irroitettu pesän tekele oli liikuttava nähdä ja käsissä pidellä. Millä
vaivalla, millä taidolla, millä sanomattomalla kärsivällisyydellä siinä
olikaan jos jonkinlaisia hienoja pikku korsia koottu ja nivottu
omituisiin, harmaisiin kivisammaleihin, jotka sekä rakenteeltaan että
väriltään pettävästi muistuttivat koivunrungon harmaasammaleista
alaosaa ja tasaisena verkkona ympäröivät laitteen ulkopuolta!
Sisäpuolella taas oli hienoja untuvaisia, oli valkean koiramme karvasia
ja muuta kaikkein hienointa ja pehmeintä mitä suinkin oli avarasta
maailmasta löydetty ja nokassa tulemaan saatu.

Voipa kuvitella linturaukan epätoivoa, kun se näki ihmisen menettelyn!
"Olin juuri saamassa kotini valmiiksi, ja tuo tulee ja rikkoo kaiken"
— se ajatteli, ja olisi voinut ajatella vielä näin:

"Tokkopa tuo ihminen onkaan mikään eläimiä korkeampi olento! Onko tämän
perästä yleensä enää mitään oikeutta olemassa?! Ja mikä järjellinen
tarkoitus voi olla elämällä, kun se noin hävittää juuri sen minkä itse
on linnun tehtäväksi pannut!"

Samoin ajattelee ihminen, kun kohtalon kova koura häntä lyö, ja harva
jokaisessa tapauksessa jaksaa uskoa, että mitä kohtalo tehneekin se on
vain hellää pesän nostelua pahan katin tieltä.




KEVÄT


Taas sama ihana kevät! Taas sen vinhat tuulet ovat alkaneet. Havupuut
ovat oksiltaan pudottaneet lumipainot ja suhisevat latvojaan iloisesti
heitellen. Järven valkoisilla jääkentillä juoksevat hattarain siniset
varjot. Auringon säteet lämmittävät seiniä, räystäät tihkuvat vettä,
jääpuikot putoelevat, peltojen talviset multakasat paljastuvat, kiurut
visertelevät suvenpuoleisten pälvien päällä. Tuuli tyyntyy ja purojen
ja lätäkköjen pinnat menevät riitteeseen. Pohjoispuolisten
kallioseinäin lumimättäillä vivahtelevat kylmenevän iltataivaan
punavärit, rannat täyttää teerien soidin, ilmat kaikki lauhkea
metsänhaju ja keväistä vettä ahnehtien paljaspuiset niemet kuvastuvat
taivaanrantoineen jäärailoihin ja rantasuliin. Taivas seestyy, ohentuu,
vihertyy ja sen kalpeuteen syttyy vaaleanvihreä tähti tuikkimaan
pakastuvassa avaruudessa. Mutta niin suuri on kuoleman kammo elämään
heränneessä luonnossa, että yökin liittoutuu sen kanssa ja värähtelee
valon kajastusta pimeimmänkin hetkensä ylitse, kunnes uuden aamun airut
säteensä taivaanlaelle heittelee ja kiurut jälleen viserryksiinsä
viriävät.

Me tunnemme kevään aina samaksi mutta kevät ei tunne meitä.

Vanhukselle se sanoo: Kuinka? Näinhän sinut viimeksi reippaana ja vielä
nuorteana eikä sinun ollut mikään vaiva ojentua suoraksi ja itsellesi
ja muille vakuuttaa, että käyräisyytesi on vain satunnaista luuvaloa.
Nyt olet harmaantunut ja ojentuminen tuntuu sinusta vaivalta. — Vanhus
vastaa ihmiskärsimyksistä tietämättömälle, hymyilevälle, aina samalle
keväälle: Talvi on ollut välillä.

Ja miehelle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi omin käsin
kauraa kylvävän, kevyesti ojaa luovan ja ilomiellä peltoasi äestävän.
Nyt käyt kainalosauvoin, kunniaristi rinnallasi, toinen jalka poikki
polven alta. Vieras kyntää peltoasi ja alakuloisena kuuntelet sinä
kiurujeni taivaista viserrystä. — Mies vastaa huoaten: Talvi on ollut
välillä.

Ja neitoselle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi
punaposkin juoksentelevan vuokkoja poimimassa, näin naurusuussa
keltakukkaseppelettä sitovan. Nyt olen tullut tuhat kertaa raikkaammin
tuulin ja hehkuvammin sätein ja sinun poskesi on kalpea, huulesi
veretön. Hajamielisenä katsot olemattomuuteen, kauas, kauas, kukkiani
näkemättä, tuuliani tuntematta. — Ja neitokin tahtoisi vastata
iki-ihanalle, aina samalle keväälle, mutta sana katkeaa ja hän
hyrskähtää itkuun ja itkee kesken päivän paistetta, kiurujenkin
visertäessä, purojen soidessa ja tuhansien aurinkojen hyppiessä
kevätkosken iloisissa pyörteissä... Talvi on ollut välillä.




SATU


Elipä muinaisina aikoina kaukana Egyptin erämaassa buddalainen erakko,
ja hänen oli joskus käytävä Aleksandrian suuressa kaupungissa niitä
sairaitansa lohduttelemassa, jotka eivät voineet hänen luoksensa
erämaahan tulla. Silloin hän, kaupungin hälinässä kulkiessaan ja
päästäkseen kuulemasta sen vietteleviä ääniä, laulunloilotuksia ja
tanssin säveliä, tukki korvansa tappuroilla. Hän myös ummisti suunsa
kaiken herkullisen ravinnon tarjouksilta, jopa painoi silmäluomensa
alas ollakseen himoitsematta meloneja, ananasseja ja harvinaisia
viinirypäleitä, jotka houkuttelevina pullistuivat kauppiaiden koreista,
roikkuen yli reunain. Ja hän työnsi pumpulia sieraimiinsa, kun oli
kulkeminen ravintolain ohitse rasvaisten liharuokain höyryssä, tai
milloin tunsi ilmassa katunaisten tekotuoksuja. Mutta jos joku sulotar
ohimennäkseen lähestyi häntä, kiristyivät erakon ummistuneet
silmäluomet yhteen mykkyrään kulmakarvain kanssa, ja oli vain ryppyistä
nahkaa, silmiä ei ollenkaan.

Kaupunkilaiset nauroivat häntä ja katupojat matkien kulkivat hänen
kintereillään, tappurapumpulit muka korvissa, ilvehtien ja pilkkasanoja
huudellen.

Mutta tuskaiset, vaivaiset, maailman murjomat, jotka vain kynnelle
kykenivät, hiipivät salaa hänen luoksensa erämaahan, taivaista
lohdutusta kuullakseen hänen huuliltaan. Ja siellä ei hänen korvansa
ollut tukittu, vaan auki valituksille, hänen silmänsä eivät olleet
ummessa, vaan katsoivat kirkkaasti ihmismielen syvyyksiin, ja hänen
suunsa osasi ihmisten kanssa sekä nauraa että itkeä, jopa maistella
toisinaan melonejakin tai mitä muuta vaeltajat hänelle kulloinkin
kantoivat.

Niinpä kerran taas kaupungille mennessään, varhaisena aamuna,
kreikkalaisen ylimystön vielä nukkuessa meluisan Apollojuhlansa
jälkeen, hän oli juuri tulemassa tulliportin luona olevan
ulkoravintolan ohi, jota he sanoivat Jumalatarten Kylpyläksi. Se oli
kallioluolaan rakennettu ja sen kaareutuva holviaukko oli riippuvissa
viinilehväin köynnöksissä. Sammaltuneita kääpiökuusen ja karahkatammen
juuria kiemurteli louhikkoseinän rakosissa, mutta edustalla oli
taivasalla sileä tekotanner hiottuja kivilaattoja, jonka äärillä,
lehmusten varjostossa, jumal-impiä marmorista. — Silloin tulvahti
luolan pimeästä aukosta, soitellen ja meluten, joukko nuoria
öitsijoitä, kukkasseppeleet päässä, kaulatuksin juopuneiden naistensa
kanssa.

Erakko loi silmänsä alas maahan, ja kitarankielten sätkytyksen vuoksi
otti taskustansa tappuratukot korviin.

Mutta nousevan päivän punertaessa, kirkkaan aamukasteen tippuessa
köynnösten lehdiltä, lehmusten tuoksuessa, jatkuvan mellastamisen halu
virkosi öitsijöissä. Vallattomina he ottivat erakon kiinni ja väkisin
taluttivat tantereelle. Ja he huusivat luolaan:

— Fryyne, Fryyne, tule jo! Sinä et sano vielä milloinkaan nähneesi
miestä, joka olisi voinut suloasi vastustaa, mutta täällä on yksi, joka
ei sinullekaan silmiänsä avaa, joka ei tahdo kuulla mesiääntäsi ja on
ihosi ihanilta tuoksuilta kaikki aistimensa sulkenut.

Silloin Fryyne, hetääreistä ihanin, valkoiseen vaippaan kääriyneenä,
tuli ulos luolan suulle ja leikkiin valmiina käski ottaa tappurat
erakon korvista ja sieraimista.

He tekivät niin.

Ja Fryyne antoi vaippansa solua maahan.

Mutta erakon silmät pysyivät ummistuneina.

Fryyne naurahti. Hän helisti helojansa, jotka olivat hänen ranteisiinsa
ja jalkanilkkoihinsa kiinnitetyt. Ja kohta soittajat istuivat maahan
puolipiiriin hänen ympärillensä. Ja erakon korvissa alkoivat öitsijäin
huilut soida, kitarankielet laulaa, ja sormikalistinten näppäillessä
tanssin sykähtävää poljentoa alaston jalka kevyesti lipsahteli
hiotuilla kivilaatoilla.

Mutta erakon ajatukset menivät ajastaikojen taakse. Hänen ummistuneiden
silmäinsä yössä syttyivät palamaan taivaan kynttilät, joita
tähtitarhain tuhannet haltijahenget kannattelivat, toisten soitellessa
ylistys- ja riemusäveliä Budda jumalan syntymisen johdosta. Ja nuori,
kuninkaallinen äiti ilmestyi keskeltä taivasta, kuulakkaiden
höyhenpilvien sisästä, rinnat paljaina, sillä hän oli juuri päässyt
imettämästä jumalan poikaa. Silloin koko taivas helisi riemusta ja
täynnä pyhää ihastusta erakko huusi suurella äänellä:

— Oi pyhä äiti, ihanaa on lapsen sinun rintojasi imeä, mutta vielä
ihanampi on rikollisen miehen sinun viattomilta huuliltasi armoa
kuulla!

Nämät ihmeelliset, naisen äidillisyyttä jumaloivat sanat satuttivat
Fryyneä, sillä ne häpäisivät hänen aiheetonta alastomuuttansa, ja
äimistyneenä hän hetkeksi pysähtyi. Mutta öitsijäin nauru ja
mahdollisen tappion häpeä yllyttivät hänet vielä intohimoisempaan
tanssiin. Ja hypellessään hän lähestymistään lähestyi erakkoa,
kieputteli tuoksuavia huntujansa hänen päänsä ympärillä, sieppasi
vihdoin maljan kuohuvaa viiniä ja koko ruumiillaan painautuen häntä
vastaan nosti viinin hänen suullensa, kiehtovalla äänellään hänen
korvaansa puhuen: — "Juo!"

Ja hänen äänensä oli suloinen kuin vuodatettu öljy.

Soitto vaikeni. Jännittyneinä, polvillansa nelinryömin soittajat
lähestyivät, nähdäksensä kumpi voittaa.

Mutta erakon huulet pysyivät ummistuneina, ja Fryynen kallistaessa
pikaria hänen siitä juodakseen, vuoti viinin punainen mehu miehen
leualle ja maahan.

Nyt eivät öitsijät enää voineet himojansa hillitä, vaan kilpaillen
ryntäsivät Fryynen käsiä ja jalkoja suutelemaan, ja yksi heistä huusi
erakolle:

— Ellet ihanaa Fryyneä nähdäksesi ole tahtonut silmiäsi avata, älkööt
ne ikinä enää mitään muutakaan nähkö!

Ja temmaten tupesta tikarinsa hän aikoi iskeä erakolta silmät puhki.

Mutta Fryyne sai inhon rakastajiinsa. Suojellen erakkoa hän raivokkaana
työnsi heidät syrjään ja huusi:

— Ei pojat, säästäkää hänen silmänsä, tämä mies miellyttää minua
paremmin kuin yksikään teistä, ja niinkauan kuin hänen kätensä eivät
ojennu minua ottaaksensa, älköön teistäkään kukaan ikinä minuun
koskeko!

Näin sanottuaan Fryyne kääriytyi vaippaansa, hunnutti kasvonsa ja
pakeni heidän seurastaan.

Senjälkeen eräänä päivänä paimenet näkivät mustiin puetun naisen
vaeltavan kaupungista erämaan hietikoille ja edetessään pienenemistään
pienenevän, kunnes oli kadonnut näkymättömiin.

Mutta erämaassa oli erakolla tapana istua keitaan palmujen alla
opettamassa uskolaisiansa, jotka istuivat piirissä hänen edessään
maassa, jalat ristikkäin, selkä suorana, hartioilla valkoiset mekot,
valkoinen vyö kallon ympäri käärittynä, tarkasti kuunnellen ja
mieleensä painaen hänen selostuksiansa Nirvanan ihanasta olotilasta,
jonka saavutettuansa ihminen vihdoin pääsee lihan himoista, vallan ja
rikkauden pyyteistä kaikkien ajatustensa herraksi. Ja taaempana seisoi
vaivaisten ja katuvaisten joukko esille pääsyä odotellen, että pyhä
erakkoprofeetta, oppilaansa päästettyään, panisi kätensä heidän
päällensä ja vapauttaisi keitä ruumiillisista vaivoista, keitä henkisen
tilan ahdingoista.

Ja tapahtui, että näiden katuvien joukkoon oli ilmestynyt mustiin
hunnutettu nainen, joka vuoronsa tultua nöyrästi lähestyi erakkoa ja
syvään häntä kumarrettuaan paljasti kasvonsa.

Miehet joka suunnalta kurottautuivat esille tuon naisen häikäisevää
ihanuutta nähdäksensä likempää.

Mutta erakko sanoi ankaralla äänellä:

— Kuka olet, nainen, ja mitä sinulta on kaupungissasi puuttunut, jota
olet tullut erämaasta hakemaan? Mene pois minun kasvojeni edestä!

Silloin Fryyne kävi polvillensa ja kumartaen otsansa maahan sanoi:

— Sinua olen tullut palvelemaan, pyhä mies. Älä aja minua luotasi,
vaan laske siunaava kätesi minun päälaelleni, että tulisin ansiokkaaksi
sinun väsyneitä jalkojasi pesemään ja sinun kituvaista ruumistasi
öljyillä voitelemaan.

Ja erakko ajatteli: missä olenkaan tämän äänen ennen kuullut?

Ja suuri vavistus tuli erakon kaikkiin jäseniin, sillä tästä äänestä,
joka oli suloinen kuin vuodatettu öljy, hän tunsi naisen Fryyneksi, ja
kun Fryynen kumartaessa vaipan rintauurros höltyi alas, ei hän ollut
edes Buddan äidilläkään nähnyt mitään ihanampaa.

Erakon pää vaipui raukeasti taaksepäin. Kasvot taivasta kohden hän
hiljaa ummisti silmänsä ja huoattuaan sanoi vaivoin kuuluvasti:

— En kaipaa palvelijaa, joka itse olen kaikkien palvelija.

Mutta miesten joukossa nousi nurina näiden sanojen johdosta, ja he
puhuivat keskenään: sopineeko pyhän miehen ajaa luotaan katuvaista?

Ja koko seurakunta vaatimalla vaati Fryynen jäämistä.

Kunnes erimielisyyden ja pahennuksen välttämiseksi erakko vihdoin salli
Fryynen jäädä koetteeksi keitaalle, itse puolestansa vain kaikin voimin
koettaen karttaa Fryynen näkemistä, jopa ajattelemistakin. Mutta
silmänsä jos voikin sulkea, korvansa ja nenänsä jos voikin tappuroilla
tukkoa, aivoihinsa ei voi sentään saada tappuroita. Pian Fryyne osasi
tekeytyä kaikille tarpeelliseksi. Hän kulki keitaalla kaikissa ovissa,
tuli ja meni mielin määrin, ja kun yöllä ei enää kulkenut, kulki
sentäänkin erakon ajatuksissa, ja kaikki hunnut vaipuivat maahan,
kaikki soljet irtautuivat, kaikki vaipat aukesivat, Fryynen alastonna
astuskellessa niille niityille, joita hurskaus oli luonut, noustessa
pyhyyden vuorille vapaasti kuin sumupilven hajottua valkoinen
karitsalauma nousee tuoreelle nurmelle.

Ja herättyänsä erakko ajatteli: jos toimittaisin Fryynen takaisin
kaupunkiin, eikö se synti painaisi toki vain hiekkamurusena pahennuksen
rinnalla, minkä minulle tuottaa Fryynen näkeminen?

Ja niinpä erakko, Fryynen koetusajan kuluttua, päätti toimittaa hänet
takaisin kaupunkiin, ja ilmoitti päätöksensä miehille.

Mutta miehet sanoivat:

— Jos sinä Fryynen ajat luotasi, aja sitten meidät ensin, sillä tämä
Fryyne ei ole suinkaan meitä huonompi hurskauden harjoituksissa.

Ja koko seurakunta huusi: jos Fryyne menee, me menemme kaikki!

Silloin erakko, päästäksensä Fryyneä joka päivä näkemästä, päätti
rakennuttaa hänelle korkean majan erillensä muusta keitaasta ja osoitti
miehille vuoren, jolle maja oli pystytettävä, mutta itse ei mennyt
asumusta katsomaan, eikä edes sen valmistuttua käynyt sitä
suitsutuksilla ja pyhien vesien priiskoituksilla siunaamassa.

Kului aikaa puoli vuotta. Jo tulee Fryyne alas vuorelta erakon luo,
valittaen ja näin sanoen:

— Sinä olet minulle majan rakennuttanut ja hyvä on minun vuorella
kilejä paimentaa, mutta öisin kuulen hiipiviä askeleita asumukseni
ympärillä ja sydämeni on täynnä pelkoa miesten himon tähden, sillä
päivällä he laaksossa rukoilevat sinun armoasi, mutta yöllä he nousevat
vuorelle minun armoani rukoilemaan.

Erakko käski Fryynen mennä takaisin vuorelle, mutta miesten hän käski
rakentaa korkea kivipatsas kivenheittämän päähän majasta, ja
kutsuttuaan puheillensa uskollisimman miehistänsä, joka oli taitava
jousen käyttäjä, antoi hänelle tikapuut, näin sanoen:

— Sinun on kiivettävä patsaan päähän ja sieltä ammuttava jokainen,
joka öiseen aikaan Fryynen majaa lähestyy.

Ja nyt ei erakko luullut tarvitsevansa sen koommin enää Fryyneä
puhutella. Sillä Fryynen ääni vietteli häntä vielä enemmän kuin näkö.

Mutta aamulla Fryyne tuli jälleen laaksoon ja kumarrettuaan erakolle,
sanoi:

— Sinun miehesi osaa tikapuita käyttää yhtä ovelasti kaikkialla, sillä
viime yönä, kuun paistaessa ikkunaristikkoni takaa, näin hänen päänsä
varjon permannolla.

Silloin erakko näytti Fryynelle toisen miehen, joka oli saanut
myrkyllistä nokea silmiinsä ja kadottanut näkönsä. Ja erakko sanoi:

— Tämän sokean miehen lähetän yöksi majasi eteen, sillä hän on
tarkkakuuloinen kuin metsäkauris ja hän on sekä oveasi että ikkunatasi
vartioiva.

Mutta Fryyne katsahti mieheen ja sanoi:

— Hän tietää majani katolla vielä nokisen savuluukunkin, jota en ole
ylettynyt yöksi sulkemaan.

Ja erakko kutsui luoksensa taitavan keihästäjän, joka tultuansa
tervehti heitä vasemmalla kädellä, pitäen oikeaa kättänsä vaipan alla.

— Tämä uskollinen mies — sanoi erakko — lävistäköön keihäällänsä
jokaisen, joka yöllä kolkuttaa ovellesi, tai kurkottaa ikkunaasi, tai
kiipeää majasi katolle savuaukkoa mittaamaan.

Mutta Fryyne näytti erakolle sormuksen, sanoen:

— Voineeko mies vasemmalla kädellä keihästä käyttää, sillä minä
hyppäsin eräänä yönä vuoteeltani permannon luukulle, kun luulin
kellarista rotan nousevan, mutta rotalla oli tämä sormus kaulassansa.
Epäluotettavat ovat kaikki sinun miehesi ja sopineeko pyhän
lähettääkään uskollisiansa näin koville koetuksille? Mutta jos itse
nousisit vuorelle, ei sinun tarvitsisi patsaan päässä vahtia, vaan
antaisin sinulle vaikka oman vuoteeni ja itse nukkuisin nurkassa.

Erakko kauhistuen perääntyi ja sanaakaan suustansa saamatta vain käsin
torjui Fryynen pöyristyttäviä ehdotuksia.

Mutta Fryyne lankesi polvilleen ja molemmat kätensä häntä kohden
ojentaen rukoili:

— Jos vain yhdeksikin yöksi tulisit luokseni, pyhittyisi vuoreni ja
majani ja vuoteeni, sillä he pitävät pyhänä sen maan, jolle jalkasi
astuu, ja pyhänä vuoteen aluksen, jolle sinä pääsi kallistat, eikä
kukaan enää ikinä uskaltaisi untani häiritä. Oi sinä kaikkien
palvelija, miksi minua et tahdo palvella, vaan jätät turvattomaksi
yökulkijain käsiin! Katso, päivä on jo lännen puolella ja minä palaan
itkien majalleni.

Ja sydämen säälin repimänä, mutta päätänsä kovin pudistellen erakko
meni uskollistensa luo ja kerrottuaan heille Fryynen mahdottoman
vaatimuksen käski heidän valita itse keskuudestansa mies, joka ottaisi
noustakseen patsaalle vahtimaan. Mutta yöksi olisivat tikapuut tuotavat
laaksoon ja vasta aamuisin mies päästettävä patsaalta.

Miehet vetäytyivät syrjemmäksi arkaluontoista vaalia keskuudessansa
toimittamaan, mutta eivät voineet päästä mihinkään päätökseen. Ja kauan
neuvoteltuansa he vihdoin tulivat erakolle sanomaan:

— Ellet sinä voi Fryynen pyyntöä täyttää, emme sinua enää uskokaan
pyhäksi, sillä ihmiselle se tosin olisi mahdotonta, mutta pyhälle on
kaikki mahdollista.

Nämä sanat kuultuansa erakko painui vain yhä syvemmäksi laaksoon, ja
löydettyänsä vanhan roviopaikan hän heittäysi siihen suullensa ja tahri
itseänsä tuhkaan ja ripotteli sitä päähänsä ja vaikerteli haikeasti,
näin sanoen:

— Oi, miksi, miksi ihmiset vaativat pyhiltänsä enemmän kuin pyhät
itse! Oi Fryyne, Fryyne, kuinka voipi se mies, joka on Buddan
unohtanut, puhdistaa sielusi Buddan temppeliksi! Oi uskolliset mieheni,
kuinka johdan teidät ajatusten herruuteen ja kuinka himonne sammutan,
kun omat ajatukseni tulessa palavat!

Ja auringon jo laskiessa erakko näki mielessään keitaansa kukistumisen,
sen saman keitaan, jonka ympärille hän oli ikänsä kaiken unelmoinut
kerran pyhän kaupungin syntyvän, jonka vuorelle ajatellut pyhän
luostarin kelloineen ja kultakupuineen ja jota kohden haaveillut
karavaanijoukkojen vaeltavan. Ja tämän hävityksen järkyttävä näky
tärisytti niin perin juurin hänen olentoansa, että hän ponnahti
pystyyn, karisti tuhkan päältänsä, pesi ja suki itsensä, kääri
valkoisen turbaanin päänsä ympäri, otti hartioilleen maahan ylettyvän
valkoisen kauhtanan ja mitään enempää ajattelematta painalsi ylämäkeen.

Ja hänen noustessansa hulmuavin liepein vuorelle, kiitollinen
seurakunta soitti vaskisia kelloja ja miehet makasivat kasvoillansa
vuoren juurella hänen sielunsa puolesta rukoillen. Tätä he tekivät koko
yön.

       *       *       *       *       *

Yötä seuraavan aamun valjetessa, kun majassa ei vielä mikään
liikahtanut, valkoinen kililauma portin ääressä jo odotteli myöhästyvää
emäntäänsä, laitumelle päästäkseen. Fryyne vain nukkui, autuas
tyydytyksen hymy huulillaan, lammasten määkynätä kuulematta. Vaan kun
ovi vihdoin paiskautui auki, säikähtivät kilit pahasti ja juoksivat
hajallensa, sillä majasta tuli mies, jota ne eivät vielä milloinkaan
olleet vuorella nähneet. Ja taaempana jälleen laumaan kokoonnuttuansa
ne yhdestä silmää uteliaasti katsoivat miestä. Mutta mies ei tehnyt
kileille pahaa. Hän vain rupesi nopeasti risuja kokoomaan, ja
sylillisen niitä koottuansa vei ne patsaan juurelle. Sen tehtyään hän
asetti tikapuut nojalleen pylvästä vastaan risujen päälle, sytytti
risut palamaan ja kiipesi patsaan päähän. Kun tikapuut olivat palaneet
poroksi, kääri hän valkoisen turbaanin päänsä ympäriltä, riisui
vaatteensa ja heitti nekin alas rovioon. Sitten asettui polvilleen ja
jäi liikkumattomaksi jalkainsa päälle istumaan.

Ja kansa riensi joka suunnalta tätä ihmettä katsomaan. Ja he
puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut mitään, istui vain kädet
ristissä, katse kohden taivasta, niinkuin armoa rukoilevainen.

Ja he kutsuivat Fryynen esille ja kysyivät:

— Miten tämä on tapahtunut?

Mutta Fryyne peitti kasvonsa ja vastasi:

— En tiedä, milloin pyhä mies on luotani lähtenyt, sillä minä nukuin
sikeästi.

Ja he suuresti ihmettelivät tätä tapausta.

Ja muutaman päivän kuluttua joku heistä sanoi: hän on varmaan pyhimys,
mutta voihan pyhimyskin olla sekä janoinen että nälkäinen. Ja he
panivat kastetun sienen riu'un päähän ja nostivat hänen huulillensa.
Mutta erakko hiukan vain imaisi, ja ruokaa ei ollenkaan ottanut
suuhunsa.

Ja päiväinen paahtoi hänen selkänsä ruvelle, ja tulivat rankkasateet ja
liuottivat verille, ja taas aurinko kärvensi ruvelle.

Kunnes hän eräänä aamuna tipahti hengetönnä patsaalta alas maahan.

Ja miehet kaivoivat hänelle haudan patsaan alle, sanoen keskenään:

— Hän antoi henkensä opettaakseen meille millä uskollisuudella meidän
on tämän naisen viattomuutta varjeltava.

Ja juhlamenoin he pyhittivät haudan patsainensa.

Ja Fryynen he myöskin pyhittivät.

He suurensivat vuorimajaa, rakensivat lisäkammioita ja rukoushuoneita,
ja piirittivät kivimuureilla, luostariksi pyhiä naisia varten, mutta
Fryynen he asettivat näiden naisten päälliköksi. Vielä he rakensivat
luostarimuurien ulkopuolelle kultaisen aidan pyhän patsaan ympärille ja
nupittivat aidan ristikot timanteilla, jotka he olivat löytäneet
tuhkasta ja uskoneet profeettansa kyyneleiksi. Mutta aitauksen
portinavaimen he jättivät Fryynen haltuun, että hän päästäisi pyhälle
haudalle kenen katsoi siihen ansiolliseksi.

Ja keitaan maine levisi valtakunnasta valtakuntaan, ja vaeltajia tuli
maan kaukaisimmista ääristä luostaria ja pyhää pylvästä katsomaan,
sillä puhe kävi semmoinen, että jolla oli taskussansa murunenkin
patsaasta rapaunutta kiveä, hän voitti kaikki pahat henget eikä mikään
kiusaus häneen pystynyt. Ja suuren väentulvan vuoksi oli laaksoon pian
rakennettava tilavia majataloja yöpaikoiksi vaeltajille ja vaatteiden
ja jalkineiden varastohuoneita vaelluksissa ryysistyneille ja
ravintoloita nälkäisille ja juomaloita janoisille. Ja karavaanijoukot,
tullen rantakaupungeista, poikkesivat keitaalle, tuoden kirjailtuja
messukaapuja, kalliita suitsutuskuppeja, Persianmattoja
maahankumartajille ja kultalevyjä luostarin kupukatoille. Ja kauppiaat
asettivat telttansa torille ja levittivät kirjavat vaatekatoksensa
kujien äärelle rakennusten suojaan, ohikulkijoille myöden ryynejä ja
jauhoja, viinejä ja mausteita, helmiä ja päärlynauhoja, kankaita ja
kudoksia, silkkiä ja samettia ja monenmoista sekatavaraa. Ja niinpä oli
pyhän paikan ympärille syntymässä uusi kaupunki, jonka omat kamelit jo
välittivät kauppaa kaukaisten maiden kanssa.

Ja Fryyne ajatteli: en muuta ikinä enää takaisin entiseen kaupunkiini,
siellä kaikki minut hylkäisivät, kun vanhenen, mutta täällä mitä
enemmän vanhenen, sitä enemmän kunniani kasvaa. — Ja hän tunsi
suurta kiitollisuutta erakko vainajata kohtaan, joka oli hänelle
uhrikuolemallaan näin loistavan tulevaisuuden valmistanut. Sillä Fryyne
kukoisti kaupungin pyhänä kuningattarena ja hänen valtansa oli niin
suuri, ettei yksikään vaeltajista, olipa vaikka ylipappi tai katuvainen
sadanpäämies, päässyt pyhän haudan ääreen ensin häntä kumartamatta ja
häneltä portinavainta rukoilematta.

Niinpä hän kerran istui mukavasti luostarinsa parvekkeella varjostimen
alla, kahden nunnan viuhuttaissa hänelle palmunoksia, kun hän
ihmeeksensä näki kyttyräselkäisen kääpiön, joka vaeltajien tietä tullen
ei poikennutkaan luostariin, vaan meni suoraa päätä kultaiselle
aitaukselle ja rupesi sen porttia auki kolistelemaan.

Fryyne naurahti ja lähetti toisen munnista opettamaan muukalaiselle
maan tapoja ja käskemään puheillensa, mutta itse meni huoneeseen, jossa
pyhät savut suitsusivat, ottaaksensa vaeltajan vastaan.

Ja muukalainen astui huoneeseen ja Fryyneä kumartamatta sanoi:

— Eikö pyhän erakon sydän hänen eläessänsä ollut avoin vaeltajalle,
miksi on nyt hänen hautansa avaimella lukittu?

Fryyne vastasi:

— Etteivät kaikki maantienkoirat kävisi sitä nuuskimassa ja sitä
saastuttaisi. Avain on minulla, ja minä annan sen kenelle tahdon, tai
olen antamatta, ketä en katso sitä ansainneeksi. Sano siis ensin kuka
olet ja millä asioilla kuljet.

Ja vähän aikaa mietittyänsä vieras puhkesi puhumaan:

— Tiedä siis, että maallisesta herruudestani ei ole mitään puuttunut,
mutta ajatusten herruutta olen puolet ikääni turhaan tavoitellut eikä
yksikään tietäjä ole osannut sitä viisaudenkiveä minulle antaa. Mutta
kaikki kertomukset koottuani, jotka tästä erakosta maailmalla
kerrotaan, olen katsonut hänet pyhäksi, ja siitä saakka olen yötä
päivää, nälkäisenä ja janoisena, ryysyissäni vaeltanut tänne tullakseni
ja pyhästä patsaasta kivipalasen lohkaistakseni. Mutta mikä pyhä sinä
olet, korskea nainen, että asetut tuomariksi pyhän miehen ja hänen
etsijänsä väliin, jaellen kiviä lemmikeillesi ja kieltäen niiltä, joita
vihaat? Eikö hän sinua katsonut mitättömäksi silmissänsä? Tiedän hänen
tulleen pyhäksi, koska oli sinun kauneuttasi halveksinut.

Silloin tuli Fryyneen kova halu kertoa tälle miehelle suuri salaisuus,
josta ei yhdelläkään kuolevaisella saanut olla vihiä. Oli hän sitä
osannut salata keitaan miehiltä, oli osannut vaieta mahtavien
vaeltajien edessä. Mikä ihme saattoikaan hänet nyt tuon kääpiön edessä
aivan vapisemaan ilmaisemisen halusta? Ja mikä sai hänen suustaan
pulpahtamaan varomattoman vihjauksen: — Paljon sinä tiedät, mutta yhtä
et sinä sittenkään tiedä.

Mies ei kysynyt, vaan sanoi närkästyen:

— En ole tullut sinun salaisuuksiasi kuuntelemaan, vaan ripusta
koreasti avain portinpieleen, ja mene itse ja peitä pääsi häpeän ja
katumuksen tuhkaan, silloin ehkä minäkin sinua kumarran.

Mutta näiden nöyryyttävien sanojen jälkeen alkoi salaisuuden
ilmaisemisen halu mennä Fryynellä yli hänen voimiensa. Hän lepäili
karkoittaakseen ajatuksensa, hän polki jalkaa maahan, hän väänteli ja
käänteli itseänsä, mutta näitä hänen tehdessänsä sanat omin päin
tulivat mieleen, itsestään kypsyivät lauseiksi ja pyrkivät suuhun. Hän
puri palmikkonsa päätä, ettei suu puhuisi. Sanat menivät kielelle. Hän
joi kiehuvaa vettä, ettei kieli kertoisi. Sanat tulivat huulille ja
olivat jo puhkeamaisillaan puheeksi, kun hän juuri lankeemuksensa
edellä hädissään keksi keinon vaaran torjumiseksi.

Hän lankesi polvilleen muukalaisen eteen, sanoen:

— Ah, minä näen, että sinä olet pyhä mies, ja katso, erakon kuoleman
jälkeen ei minulla ole ollut mitään rippi-isää, jolle olisin syntini
tunnustanut. Mutta sinä näytkin olevan mies, joka et ole salaisuuttani
ilmaiseva, et edes henkesi menettämisen pelosta, ja sinulle,
rippi-isälleni, minä voisin sen uskoa.

Nähtyänsä Fryynen nöyrtyneeksi, mies lauhtui ja istuen katuvaisen eteen
sanoi isällisesti:

— Puhu, lapseni!

— Sinä yönä, — sanoi Fryyne kuiskaten, — jona erakko nousi vuorelle,
että vuori pyhittyisi, ja tuli majaani, että majani pyhittyisi, ja
lepäsi vuoteellani, että vuoteeni pyhittyisi, olin minä hänen
käskystänsä jakanut huoneeni kahteen osaan verhoilla. Ja hänen
maatessansa minä työnsin luukun ikkunan eteen, ettei kuu paistaisi
hänen silmiinsä. Ja tuli pilkkosen pimeä. Ja kun yö oli kuuma, riisuin
minä pimeässä hiljaa kaikki vaatteet yltäni ja hiivin verhon taakse
nurkkaan, maatakseni alastonna oljilla. Enkä hiiskunut sanaakaan, en
halkaistuakaan, sillä hän oli ankarasti kieltänyt minua mitään
äännähtämästä. Ja kun kuulin hänen valvovan, olin nukkuvinani, etten
hänen untansa häiritsisi. Mutta erakko huokaili huokailemistaan, ja
vihdoin sanoi: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuoteemme, sillä tämä päänalus
tuoksuu hyasinteille ja peitteesi balsamiöljyille ja minua kovasti
vaivataan." Minä en vastannut mitään ja olin vain nukkuvinani. Erakko
yhä huokaili ja voihki, kunnes keskiyön aikaan kuulin hänen sanovan:
"Oi Fryyne, vaihtakaamme vuode ja salli minun nukkua oljilla, sillä
pahat henget kovin kiusaavat minua, soitellen korviini huiluilla ja
kitaroilla." Minä en nytkään äännähtänyt ja olin jälleen nukkuvinani.
Mutta kukon jo kiekahtaissa ja kilieni määkiessä erakko, unohtaen oman
kieltonsa, huusi valittaen kovalla äänellä: "Oi Fryyne, Fryyne, miksi
et vastaa mitään rukouksiini!" Ja puhumisen luvan näin saatuani minä
sanoin: "Ah, hurskas isäni, helpompi on pyhän ajaa luotansa paholaiset
kuin minun nousta vuoteeltani, sillä kuuma yö on hervoittanut kaikki
jäseneni enkä jaksa nousta nostamatta." — Silloin — oi hän oli
uljaampi ja voimakkaampi kaikkia miehiä, joita olen ikinäni nähnyt —
hän nosti minut käsivarsillensa, kuule minua: hän nosti minut
käsivarsillensa!

— Ja mikä siis oli syntisi? — kysyi rippi-isä.

— Syntinikö — sanoi Fryyne kumartaen päänsä muukalaisen polvia
vastaan: — Hänen taakkaansa keventääkseni minä kiedoin käteni hänen
kaulaansa, mutta kun hän laski minut vuoteeseeni, en minä hellittänyt
kättäni, ja hän suuteli minua, ja me vaivuimme yhteen. Sitten nukuin
sikeään uneen ja kun aamulla myöhään heräsin, olivat patsaan tikapuut
jo palaneet ja kansa huusi minua pylväspyhimystä katsomaan. Ja minun
silmissäni hän oli nyt kaikkia pyhimyksiäkin uljaampi. Oi minun urhoni,
oi minun aurinkoni!

Ja polviltansa nousten Fryyne sanoi:

— No, ymmärrätkö nyt, mikä osa minulla, naisella, on tuon suuren
miehen historiassa? Ja tässä on sinulle portinavain, mene nyt ja hae
sinäkin itsellesi murene hänen pyhyydestänsä.

Mutta avainta laskiessaan muukalaisen käteen Fryyne ihmetteli hänen
muuttunutta muotoansa ja sanoi:

— Miksi ovat poskesi ja huulesi kalvenneet ja miksi kasvosi
venähtäneet pitkiksi? Etkö siis vieläkään ymmärrä, että ilman minua ei
olisi tätä patsasta eikä pyhimystä, ei olisi tätä luostaria eikä koko
tätä kaupunkia kultineen ja rikkauksineen?

Mutta muukalainen heitti halveksien avaimen Fryynen jalkoihin ja sanoi
murtuneena:

— Näen, ettei ole pyhää miestä maan päällä, ja kaikki teidän kivenne
ovat pelkkää soraa.

Näin sanoen muukalainen meni menojansa samaa tietä, jota oli tullutkin.
Mutta ennen kaupungista lähtöänsä hän poikkesi ravintolaan, jossa oli
vaeltajia. Ja siellä hän suruihinsa joi paljon kuohuvia viinejä ja
päihinsä tultuaan, vuoroin itkien vuoroin rallatellen, kertoi kaiken
minkä Fryyne oli hänelle tunnustanut.

Ja pian alkoivat puheet käydä suusta suuhun, ensin kuiskutuksin, sitten
julkisesti, ja kohta oli kaupunki kuin kuollut. Iltaisin nähtiin
paluulle lähtevän pitkiä vaeltajajoukkoja, jotka puheet kuultuansa
eivät olleet avainta pyytäneetkään, ja jotka olivat patsaalla käyneet,
viskelivät kivet taskuistansa. Kauppiaat kokosivat telttansa ja
läksivät muille markkinoille. Karavaanit kääntyivät puolitiessä muille
keitaille. Kaikki kadut tyhjenivät. Siellä täällä kujain päissä akat
vielä neuvottelivat. Sitten läksivät keitaan omatkin miehet, ja
viimeiset lähtiessään heittelivät kivillä luostarin ikkunat säpäleiksi.
Mutta kaupungin peräti tyhjettyä rosvot tulivat ja ryöstivät luostarin
kalleudet, veivät kultaisen aidan ja kaasivat patsaan, senkin alta
vielä aarteita hakeakseen, ja he löysivät vain luita.

Ja Fryyne kulki köyhänä ja kärsimystensä vanhentamana kaupungista
kaupunkiin, ei kuitenkaan kerjäten, sillä hän ainoa oli ottanut
mukaansa kiven rakkaan erakkonsa haudalta, ja tämä kivi neuvoi hänelle
ihmeellisen ennustustaidon, jonka avulla hän osasi ihmiskohtaloita
arvata. Ja niin hän sai niukan toimeentulonsa ihmisiltä, jotka häneltä
tulevaisuuttansa tiedustelivat.

Mutta vielä ikäkulunakin taivaltaessaan, selkä köyryssä, kaksin kepin
edestänsä maata tunnustellen, hän yhä katumistaan katui, että oli sille
kääpiölle ilmaissut pyhyyden salaisuuden ja siten kauniin kaupunkinsa
hävittänyt.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HULIGAANI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.