Ihmiskohtaloja

By Arvid Järnefelt

The Project Gutenberg EBook of Ihmiskohtaloja, by Arvid Järnefelt

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Ihmiskohtaloja

Author: Arvid Järnefelt

Release Date: October 10, 2004 [EBook #13681]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK IHMISKOHTALOJA ***




Produced by Tapio Riikonen






IHMISKOHTALOJA

Kirj.

Arvid Järnefelt


Otava, Helsinki, 1895.






ENSIMMÄINEN OSA.



I.


Viimeisen edellinen kellonsoitto helähti suuren, ulkomaille lähtevän
laivan kannelta. Ihmiset liikahtivat laiturilla ja hätäisimmät
rupesivat jo jättämään hyvästiä toisillensa.

Väkeä oli paljon, sekä lähteviä että erittäin niiden saattajia.

Ja näistä viimeisistä herätti suurinta huomiota joukko ylioppilaita ja
silinteripäisiä nuoria-herroja, jotka saattoivat ulkomaille lähtevää
toveriansa. He olivat tulleet suuressa joukossa, niinkuin tehdään
mielenosoitusta varten, olivat asettuneet yhteen kokoon, melusivat,
nauroivat ja puhuivat yhtaikaa, toinen toistaan kovemmin. He hyvin
tiesivät olevansa pääasia koko laiturilla, eivätkä sentähden ollenkaan
välittäneet siitä, että ihmiset katselivat heihin suu auki. He eivät
olleet pääasia ainoastansa täällä laiturilla, vaan olivat tätä nykyä
koko maassa. Heitä katsottiin joka paikassa samalla uteliaisuudella ja
osanotolla. Sillä heillä oli--niin he sanoivat--uuden ajan avaimet
käsissään, uudet aatteet ja uudet tehtävät.

Ei kukaan huomannutkaan heidän rinnallaan muita lähtijöitä laiturilla.

Mutta jos tarkasteli, niin olisi siellä ihmistulvassa kyllä nähnyt
paljon semmoista, mikä tavallisissa oloissa olisi ihan ensimmäisenä
huomiota puoleensa vetänyt.

Vasemmalla, laiturin toisessa päässä, teki näet lähtöä nuori
pariskunta--häämatkallensa. He olivat tulleet sulhaspoikineen ja
morsiustyttöineen ja koko hääväkineen, kaikki koristettuina kukilla,
seppeleillä, sini- ja valkonauhaisilla rusettiloilla, loistavissa
juhlapuvuissa, herrat frakeissa, pelkkää valkoista kaulassa ja
rinnassa. Varmaan he kaikki olisivat käyttäneet vähemmän kukkia ja
koristuksia, jos olisivat aavistaneet tätä väentungosta laiturilla ja
laivalla. Sillä nyt rutistui ja lytistyi kaikki. Ja koko loistoa ei
katsellut kuin joku piika siellä täällä ja nekin oikeastaan kääntyneinä
sinne herroihin päin. Kaikki aikeet hurrata laivan lähtiessä--jäivät.

Laiturin oikeassa päässä, missä oli väljin tila, oli myöskin
katseltavaa. Siellä seisoi joukko miehiä ja naisia mustissa puvuissa,
muita hiljaisempina ja totisempina. Se oli joukko uskovaisia. He
saattoivat matkalle nuorta uskonsisarta, jonka olivat kastaneet ja
liittäneet kirkkoonsa. Seuraavana yönä, kuin kaste oli tapahtunut, oli
Herran enkeli ilmestynyt hänelle unessa ja sanonut: "Friida, nouse ylös
ja varusta itsesi matkalle, sillä ensimmäisellä laivalla, joka rannasta
lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yön kuluttua
pysähdy sille laiturille, johon laiva silloin pysähtyy, mene kyliin ja
julista siellä taivaan valtakuntaa!"--Tämän unen hän oli kertonut
veljille ja sisarille, ja heidän joukossaan ei ollut kuin yksi mieli
siitä, että Friidalle oli tapahtunut ilmestys, ja että hänen oli heti
lähteminen. He katsoivat kaikki häneen hartaalla osanotolla,
kuuntelivat hänen sanojansa ja panivat niihin suuren merkityksen. Ja
hän näytti itsekin kuuntelevan itseänsä, ei ylpeänä omasta arvostaan,
vaan niinkuin hän olisi kuullut korkeamman hengen puhuvan hänen omalla
suullansa.

Oli myöskin paljon semmoisia, jotka lähtivät ilman saattajia. Ne oli
pieni lauma siirtolaisia. Ne tulivat säkkineen ja kamsuineen, eivät
huomanneet mitään tavattomampaa asiain tilaa laiturilla, tunkeutuivat
eteenpäin rynnäten herrojen keskitse, joista useita raapasivat
kirstuillaan tai tulivat töytäisseeksi, ja menivät jälekkäin, kukin
käyttäen hyväkseen ensimmäisen tekemää vakoa väkijoukossa, suoraa päätä
etukannelle.

Kun kolmas soitto lämähti, olivat ne jo kaikki siellä paikoillaan.
Niitä oli kirjava joukko miehiä ja naisia, toiset nojasivat laivan
laitaa vastaan, toiset kurkistivat takaa. Useimmat olivat humalassa,
näyttelivät pulloja, melusivat, löivät kämmeniään yhteen ja asettelivat
lakkejaan takaraivolle.

Keskikohdalla laivaa, etu- ja takakannen välillä seisoi jo Friidakin.
Kääntyneenä pois kaikesta maailman hälinästä hän silmäili luopumatta
vaan jääviä uskon veljiä ja sisaria, jotka seisoivat laivan ääressä
ihan hänen allansa ja ääneti ja yhtä luopumatta katsoivat ylös häneen.
Yksi ja toinen heistä puhutteli häntä, sanoen hyvästiksi jonkun
mielilauseen Paavalilta tai psalmeista. Friida silloin, rauhallisesti
hymyillen ja miettimättä hetkeäkään, vastasi samaten jollakin
tekstillä, ja hänen vastauksensa oli aina niin sattuva ja niin paljon
puhuva, että tyytyväisyyden humaus joka kerta levisi uskovaisten
parveen. Mitä toiveita he kiinnittivät Friidaansa, mikä kallis Jumalan
lapsi hän oli heidän silmissään, mikä maailmalta peitetty aarre liikkui
hänen ujossa, nöyrässä ja vaatimattomassa olennossaan, joka katosi muun
laivalla olevan väen rinnalla ulkonaisesti huomaamattomaksi ja
merkityksettömäksi, mutta hengessä kohosi ruhtinaaksi tuhansien
yli!----

Takakannella oli nyt nuori pariskunta anastanut huomattavimman sijan.
He seisoivat vierekkäin, uppoutuneina kukkiinsa, nojasivat hiukan
toisiinsa. Heidän silmänsä kiilsivät ja heidän poskipäänsä punottivat
monivaiheisen hääpäivän tuhansista vaikutuksista. Sulhasen valkosen
kaulahuivin oli matkalaukun remmi työntänyt ihan syrjään, hän ei sitä
huomannut.

Urhoollisesti säilyttäen sulhaselle sopivan hymyilevän ilmeen
kasvoillansa hän piteli vasemmalla kädellään morsianta vyötäisistä ja
oikealla silloin tällöin heilahutti nenäliinaa, kun katse kohtasi
jonkun saattajista. Välistä hän kääntyi puhumaan morsiamelle. He
katsahtivat toisiinsa, vaihtoivat jonkun sanan, ja taas katsoivat
saattajiin.--Morsian itki liikutuksesta ja kaipauksesta semmoisella
sydämmellisyydellä, että olisi voinut ihmetellä, miksi hän ollenkaan
läksi. Erittäinkin kun useat saattajista myöskin itkusilmin surivat
tapahtuvaa eroa. Kuitenkin, sekä morsiamella että hänen omaisillaan
kaiken surun alla tuntui olevan tieto, että niin sen piti olla. Mitä
merkitsevät hellyyden tunteet ja kyyneleet silloin kuin on kysymyksessä
niin tärkeä askel kuin avioliitto! Se on välttämätön, ja tunteilla ja
kyyneleillä on paikkansa vaan siinä sivulla. Korkeampi maailman
järjestys vaatii.

Ja kun kerran niin on, niin ei muuta kuin lähteä vaan pikemmin. Miksi
se laiva viivyttelikään niin äärettömästi. Oli vaikea näin kauan katsoa
silmiin jääviä, keksimättä mitä heille enää sanoisi tai huutaisi. Ja
suu ja kaikki kasvot alkoivat jo väsyä ilmaisemaan eronhetken tunteita.
Välistä katsekin pakeni ihmisistä ja kiintyi jonnekin syrjään,
esimerkiksi vedenrajaan, missä pienet laineet hipoivat laiturin
vihertynyttä kylkeä, ja ajatus takertui uteliaisuudella seuraamaan eikö
yksikään laineista olisi niin korkea, että ylettyisi kostuttamaan tuota
poikittain menevää hirttä;--"tuo laine ylettyy varmaan,--eipäs! no tuo
nyt ihan varmaan,--eipäs!"--Erittäin sopivia ajatuksia, kun oli kysymys
elämän tärkeimmästä hetkestä, uneksitusta, haaveksitusta häämatkasta
ulkomaille!----

Se oli se ylioppilaiden saattama herra, joka aikaansai viivytyksen.
Hänellä näytti olevan loppumattomasti sanomista heille ja heillä
hänelle.

Ja kapteeni, sen sijaan että olisi suuttunut ja käskenyt vetää laudat
sisään, tähysteli vaan lainkaan hätäilemättä alas korkealta
komantosillalta, sääret hajalla, kumartuneena käsiensä varaan matalia
kaidepuita vastaan.

Vihdoin hän kuitenkin oikasihe ja katsoi kultaketjuista, raskasta
kelloaan.

--Hyvät herrat, aika on lähteä.

Mutta lähtevä toveri laiturilla käänsi miellyttävät kasvonsa ylös
kapteeniin, ja, pannen leikillisesti kätensä sydämmelle, sanoi
kuuluvalla äänellä:

--Herra kapteeni, te tiedätte, että minä olen tuomittu lähtemään,--
säälikää maanpakolaista. Ainoastaan muutama minuutti!

Kapteeni naurahti ja kumartui taas kaidepuita vastaan. Mutta
laivamiehet kärsimättöminä rupesivat vetämään lautoja sisälle.

Silloin hän hyppäsi ylös keskelle noususiltaa, kääntyi laiturille päin,
ja sanoi kovalla, sytyttävällä äänellä:

--Karkoitettuuna minä lähden teidän joukostanne, minä olen viheltänyt
julkisessa paikassa ja minä olen yllyttänyt teitä sopimattomiin
mielenosoituksiin. Onko se muka minun poikamaisuuteni, joka on ollut
heille niin vastahakoinen? Onko se tuo hetkellinen epäjärjestys, minkä
me aikaansaimme, joka on herättänyt heidät talviunestaan? Ei.
Syvemmällä ovat syyt, ja suurempi on meidän rikoksemme. Me olemme
viheltäneet heille itselleen. Ja he ovat ymmärtäneet, että me olemme
tyytymättömät heihin, tapaan, millä he kansamme julkisia laitoksia
johtavat. Ystävät! he ovat erottaneet minut teidän seurastanne. Ja
lähtiessäni ei minulla ole teille muuta sanomista kuin: älkää unohtako
sillä välin viheltämisen taitoa...

--Hyvä, hyvä, hyvä! huusivat hänelle muut laiturilta.

... älkää unohtako, sanon minä, viheltämisen taitoa, niinkauan kuin on
niitä, jotka paukuttavat heille käsiään! Te olette kansan pyhän tahdon
palvelijat. Te tiedätte, mitä kansa tahtoo, te tunnette sen
suonissanne, te tunnette sen sydämmenne sykinnässä! Te tiedätte, että
te elätte tätä tahtoa toteuttaaksenne, ja sentähden, jos se vaatii
teitä vastarintaan, niin te nousette vastarintaan, tottelevaisina sen
käskylle, huolimatta mistään seurauksista teidän yksityiselle
henkilöllenne, huolimatta siitä, että teidät karkoitetaan tai teiltä
riistetään vapautenne. Hyvät herrat! Me olemme vannoutuneet kansan
tahdon tulkeiksi, ja meidän yksityinen kohtalomme, meidän vähäpätöiset
personalliset haittamme eivät saa hankaluuttaa tämän tahdon
toteutumista!----

--Hyvä, hyvä! huusivat laiturillaolijat.

--Minä tiedän, etten ainoastaan minä yksin, vaan jokainen teistä,
tuntisi ilon täyttävän sydämmensä, jos hän, karkoitettuna, veisi
mukanaan tiedon, että hän kärsii vaan seurauksia uskollisuudestaan
kansan tahdolle!

--Hyvä, hyvä, hyvä! räjähti taas kuin yhdestä suusta laiturilta.

Mutta kapteeni tuli nyt itse alas noususillalle, otti puhujan
käsivarresta ja pakotti nauraen laivaan.

Laudat vedettiin siinä silmänräpäyksessä sisälle, köydet irrotettiin,
ja laiva alkoi samassa verkalleen eritä laiturista.

Mutta puhuja oli jo ylimmällä kannella.

--Minä tulen takasin! huusi hän sieltä. Katsokaa, että silloin on
ylhäällä oppositsionin puhdasvärinen lippu! Eläköön meissä kansan pyhä
tahto, sammumatta, vähenemättä,--eläköön Suomen tulevaisuus!

--Eläköön! kajahti alhaalta vastaan valtavana äänivirtana. Eläköön--
eläköön! sadoista suista.

Huuto kasvoi kasvamistaan ja tempasi mukaansa suuren joukon syrjäistä
yleisöä. Laidempana harvat olivat kuulleet, mitä oli sanottu, tai
selvään ymmärtäneet, miksi piti huutaa, mutta jokainen huusi täydestä
innosta, niinkuin olisi hyvin hyvästi sekä kuullut että ymmärtänyt.
Katupojatkin juoksivat joka haaralta paikalle ja yhtyivät kimakoilla
äänillään. Laivassa huusi koko etukannen väestö, heilutellen lakkejaan.
Naiset, sekä lähtevät että jäävät, alkoivat kaikkialla huiskutella
nenäliinojaan, ja samassa kajahti laiturilla rivakka ylioppilaslaulu--
"Jos sydän sulla puhdas on"--laivan edetessä hiljaa ulapalle.

       *       *       *       *       *

Vasta sitten kuin laivasta asti ei enää voinut erottaa maalla olevaa
väkijoukkoa ja kun käännyttiin aavalle, matkustajat huomasivat
toisensa.

Kaikki melu oli yhtäkkiä vaijennut. Kuului vaan koneen säännöllinen,
kumea jyskähteleminen jostakin syvältä jalkojen alta, veden tasainen
kohina kokasta ja aaltojen läiskähtävä murtuminen sivuilta. Tässä
äänessä oli selvä aikomus kuulua samallaisena monta vuorokautta
yhtämittaa. Ja senvuoksi kaikki matkustajat, sen kuultuansa, heti
heräsivät äskeisestä mielialasta rannalla, ja ymmärsivät, missä he
olivat,--että oli erottu maasta, jätetty ystävät ja tutut, ja
kuljettiin aukealla ulapalla,--että keskellä tätä aukeaa tyhjyyttä oli
vaan pieni laivan pinta-ala, jossa he matkustajat nyt kaikki olivat,
hyvin lähellä toisiansa, ihan sattuman yhteen tuomina, tuntemattomina
ja vieraina toisilleen. He katsahtelivat toisiinsa jonkinlaisella
epäluulolla ja epäluottamuksella: kuka sen tietää vaikka tässä vielä
joutuisi riitaan hyteistä tai muista etuoikeuksista, ja kaikissa
tapauksissa on parasta antaa heti itsestään se käsitys, ettei tässä
nyt niinkään vaan nokalle hypätä. Kas, kas tuota muljosilmää
kauppiasta, kuinka se levittelekse kaikkialle, aivan kuin olisi
kotonaan. Tuonkin tuossa pitäisi tietää, että jos hänen tuttavansa
hänelle siellä hurrasivat, niin täällä hän oli tuntematon, ja sai
tyytyä tasa-arvoisuuteen. Entäs tuo pieni leveähousu, teyrenpilkkuinen
niin että tuskin silmiä näkyy! Ja mikä nenä! Mikä kumma sattuma se on
ajanut kokoon juuri tämän ihmisvalikoiman!

He tapasivat kaikki toisensa illallispöydässä, yläsalongissa.

Odottamatta toisiaan istuivat he pöytään pitäen huolta kukin itsestään.
Ja vasta sittenkuin kapteeni saapui, muuttui väli tuttavallisemmaksi,
sillä hänen kanssaan tahtoi jokainen olla hyvissä suhteissa. Äskeinen
puhuja, joka ei tuntunut näkevän ketään ympärillään, rupesi istumaan
kapteenin viereen, ja he näyttivät olevan keskenään tuttuja,
luultavasti jostakin edellisestä matkasta. Tämä asia oli suureksi
eduksi hänelle, sillä ainoastaan sentähden annettiin hänelle anteeksi
hänen huolimaton hajamielisyytensä, jolla hän, korjaillen yhä putoavia
prillejään, tarkasteli ympäristöään, aivan niinkuin kaikki muut
olisivat olleet korkeintaan jonkun pikkukaupunkilaisen pakarin
herrasväkeä.

Heitä vastapäätä oli asettunut nuori pariskunta, kuiskutellen jotakin
keskenään ja pidätellen muka naurua. Kysymys taisi koskea joitakin
huomautuksia voileipäpöydän laitoksista. Kukat olivat jo poissa heidän
rinnoiltaan. Aviomiehellä oli päässä latuska matkalakki ja vaalean
harmaat, uuden uutukaiset vaatteet, viimeisintä kuosia. Hän oli
keskikokoinen, vähän lyhytkaulainen, mutta kauniskasvoinen mies. Parta
oli leikattu ranskalaiseen suippomuotoon, kasvot hyvin herkästi
ilmaisivat vaihtelevia mielialoja ja siniset silmät vähän levottomasti
kiihtyivät milloin yhteen milloin toiseen, tietämättä mihin pysähtyä.
Päälaki oli vähän kalju.--Nuori vaimo oli huomattavan kaunis, mutta
vähän liiaksi koristettu rannerenkaisiin, sormuksiin, jalokivisiin
solkiin ja tukkalaitoksiin. Hänellä oli häikäsevän komea vaippa, jonka
hän oli heittänyt olalleen ihan kuin sattumalta. Pää oli suurissa
suortuvissa, jotka olivat järjestetyt ikäänkuin eivät olisi kampausta
tahtoneet totella; iho oli tasaisesti kalpea ja silmät vähän raukeina
pitkällisistä mielenjännityksistä. Muutoin hänen sieluansa ei tullut
ajatelleeksi paljon koreuden ja ulkonaisen viehättävyyden takia.

Ja sitten oli enin huomattavia vielä Friida.

Kun hän tuli pöydän ääreen, hän pani kätensä ristiin, katsahti ylös ja
puoleksi niiasi ja puoleksi kumartui hartaudessaan.

Silloin pariskunta purskahti nauruun, koettaen samassa osoittaa, että
he nauroivat vaan keskuisilleen asioille.

Mutta Friida ei näyttänyt edes huomaavan heitä, yhtä vähän kuin hän
huomasi ketään muita. Hän ei muuttanut vähimmässäkään määrässä nöyrää
käytöstänsä, mutta huomattavammaksi tuli ainoastaan se syvä
maallisuuden halveksiminen, joka oli kaiken hänen nöyryytensä alla.
Välimatka hänestä heihin oli ijankaikkisuuden syvä kuilu; mitäpä se
häntä liikutti, mitä kuilun toisella puolen tehtiin. Ja niin ei
yksikään sana, ei yksikään ajatus, mikä pöydässä lausuttiin, voinut
herättää hänen huomiotansa tai uteliaisuuttaan. Kaikki oli hänelle
ikäänkuin edeltäpäin tunnettua, semmoista, mikä ei kohonnut yli
maallisuuden rajan. Hän söi syötävänsä, nousi sitten jälleen, kiitti,
katsoi ylös ja katosi näkyvistä juuri silloin, kuin pahin kankeus alkoi
kadota muiden matkustajien keskuudessa.

Kapteeni teki parastansa.

--No, maisteri Kröijer,--sanoi hän puhujalle ääneen, niin että kaikki
kuulivat,--te olette nyt merellä ja saatte luvan oppia meritapoihin.
Helan går!--Hän nosti ryyppylasinsa ilmaan ja nielasi sen sisällyksen,
pitkään rykäisten mielihyvästä.

--Olipa tämä eropassi sentään tuntuva kolaus teille, tunnustakaa pois!

Kröijer katsahti vilkkaasti ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen. Ja
samassa hän lämpeni.

Yrittämättä tehdä vastaustansa vähemmän julkiseksi kuin oli kapteenin
kysymys, hän sanoi:

--Yliopisto olisi tuskin voinut suurempaa palvelusta minulle tehdä,
sillä se ajaa minut kahdeksi vuodeksi yksinäisyyteen,--se on juuri se
aika, minkä minä tarvitsen lopettaakseni lainopillisen lukutyöni. Kuten
tiedätte on elämä poliitisessa agitatsionissa semmoiseen tarkoitukseen
vähemmin sopiva.

Kapteeni nauroi, niinkuin jotkut matkustajistakin.

--Minä en ole mikään fenomaani, sanoi hän, mutta kuitenkin täytyy
tunnustaa, että rakastan tuommoisia mielenosoituksia, vai miksi niitä
sanottekaan,--rakastan riivatusti!

--Te ette ole fenomaani? Kuka voi olla muuta tässä maassa?

--En ole svekomaanikaan, minä en ole sitä enkä tätä.

--Ettehän tahtone sanoa, että te olisitte kokonaan väritön.

Kapteeni nauroi.

--Ei, ei. Katsokaa minua naamaan ja sanokaa sitten olenko minä väritön.
Punasempaa ihmistä ette ole nähneet, niin kasvoista kuin sydämmestä.
Minä vaan sanon, etten ole fenomaani, enkä svekomaani, sillä minä pidän
yhtä paljon sekä ruotsalaisista että suomalaisista.--Neljätoista vuotta
olen kulkenut Tukholman ja Helsingin väliä. Olen ollut alituisesti
asioissa sekä näiden, että noiden kanssa, ja minun täytyy sanoa käsi
sydämmellä, että kaikki eturakkaus näihin tai noihin on minusta
vähitellen kulunut pois. Minä näen selvään, että ruotsalainen on
ihminen sellainen kuin suomalainenkin. Ja samallaiset ihmiset ne ovat
ihmiset täällä kotimaassakin. Vielä suuremmalla syyllä pitää niiden
täällä olla veljeksiä keskenään. Se nyt on minun ajatukseni.

Kröijer ei vastannut kohta, vaan silitteli kädellään suutansa, miettien
mitä sanoisi.

Ja kaikki odottivat.

Kun ei mitään vastausta tullut, rupesi kapteeni lähemmin omaansa
selittämään.

--Ja kun ovat veljeksiä, niin niillä pitää tietysti olla samat
oikeudet, täysi tasa-arvoisuus,--siinä määrässä olen fenomaani.
Kuitenkin luulen, ettei tasa-arvoisuuden saavuttamiseksi tarvita mitään
sisällistä kansalaissotaa. Jokainen järki-ihminen tässä maassa myöntää,
että suomalaisille annettakoon ne oikeudet, mitkä heiltä puuttuu. Mutta
se asia menee luullakseni aikaa myöten itsestään.

Taas kapteeni lopetti ja jäi odottamaan Kröijerin vastausta. Ja Kröijer
alotti verkalleen:

--On olemassa semmoinen käsitys, että innostus, joka nykyjään valtaa
mielet, johtuisi vaan halusta toteuttaa oikeuden ja kohtuuden
vaatimukset suomalaisiin nähden. Jos niin olisi, niin ehkä minäkin
ihmettelisin tätä innostusta. Vääryyttähän tapahtuu kyllä paljon
maailmassa; miksi juuri tämä vääryys olisi herättänyt erinomaisemman
innostuksen vastaansa. Ei. Se, joka näin käsittää kansallisen
herätysliikkeen, hän ei tule koskaan ymmärtämään sen voimaa ja henkeä;
hän tulee aina tyytymään lohdutukseen, että vääryys kyllä vähitellen
itsestänsä poistuu. Kysymys ei ole siitä, että tässä saataisiin jotakin
tasatuksi tai oikeuden mukaan punnituksi kansalle, joka on herännyt
itsetajuntaan. Kun leijona nousee, niin ei sen oikeudet riipu mistään
kohtuullisuuden vaatimuksista. Sen oikeudet nousevat itsestään sen
mukana. Jokainen tietää ja näkee, että leijonalla on leijonan oikeudet.
Niin on kansankin. Ei kukaan jaa meille oikeuksia, meillä on ne. Meillä
on täydet oikeudet, ei kenenkään kanssa tasatut, vaan täydet, ja jollei
ole, niin me hankitaan,--ei vähitellen, vaan nyt heti, ilman mitään
hienotunteisuutta tai arveluja, katsomatta siihen, että jotkut
syrjäiset oikeudet sortuvat ja kukistuvat. Leijonan täytyy saada
omansa. Kansallishenki, suomalaisuuden hegemonia, ei tunne mitään
rajoituksia, se leviää kaikkialle, sulattaa itseensä kaikki vieraat
ainekset ja jää yksinvaltiaaksi. Niin on suomalainen elementti tässä
maassa sulattava itseensä kaikki, mikä täällä ei ole suomalaista! Ja
oikeuksia ei suomalaiselle kukaan anna, sillä hän ottaa ne!

Matkustajien joukossa yksi ja toinen epävarmasti katsahteli naapuriinsa
tietääkseen saiko nauraa vai pitikö kuunnella totisena. Mutta ei kukaan
tuntenut asemaansa niin varmaksi, että olisi ensimmäisenä ruvennut
nauramaan. Kaikki olivat siis totisina, ja puhujan henki jäi
hallitsemaan mielialaa.

Kapteeni istui nojaten päätä nyrkkiinsä, silmät rypyssä, ja kovasti
mietteissään.

--Ymmärtäkää, jatkoi Kröijer, että se on aate, joka meitä innostuttaa
eikä mikään oikeuden ja tasa-arvoisuuden vaatimus,--aate, täynnä elämää
ja luovaa voimaa. Se on aate siitä, että suomalainen ihmisrotu on
kohoova itsenäiseksi kansaksi, itsemäärääväiseksi, luova oman
sivistyksensä omalla kielellään. Te, jotka ette ole tämän aatteen
lapsia, te ette voi ymmärtää meitä. Sillä kaikki riippuu siitä, että
meillä on usko suomalaiseen kansaan ja sen tulevaisuuteen, meillä on
rakkaus tähän kansaan, sen kieleen, sen entisyyteen--Kalevalan
laulajiin, Kantelettaren runoihin, meillä on usko sen kulttuurivoimaan,
usko siihen, että tämä voima on tarpeellinen ja välttämätön
Euroopassa.--Te ette näe mitään siellä, missä me tunnemme koko elämämme
olevan. Ymmärtäkää siis, että me elämme tästä aatteesta.----

Hän riuhtasi ruokaliinan rinnaltaan ja nousi seisaalleen, miehekkäästi
katsahtaen koko vierasjoukon ylitse. Eikä kukaan ihmetellyt hänen
käytöstään, kaikki kuuntelivat ja syönti oli useimmilta kokonaan
unohtunut, niin että palvelijaneidit vihdoin neuvottomina kantoivat
pihvivadit pois.

--Teille se näyttää mahdottomalta, ja te olette valmiit nauramaan koko
ajatukselle; mutta meissä elää usko tähän ajatukseen, siinä koko
erotus,--usko siihen, että kerran tämä meidän Suomi on itsetajuisena
kansana liittävä uuden suomalaisen aineksen Euroopan kansojen
perheeseen. Me kuulemme jo humua tämän ajan lähestymisestä. Me kuulemme
tämän ajan enteet Suomen kielen rikkaissa soinnuissa, me näemme ne
suomalaisen talonpojan valistumisen halussa, hänen vapaassa ryhdissään,
hänen työkyvyssään--ja ei ainoastaan siinä!--Mitä puhuu se tuore
eloisuus, joka seuraa kaikkia kansallisia sivistyslaitoksiamme, se
uhkuva loppumaton voima, joka luo tyhjästä ja synnyttää kuin
loihtimalla kaikki, mitä kansallista olemassaoloa varten tarvitaan?--
Vielä sanon enemmän: mitä puhuu se tosiasia, että tuo meitä elähyttävä
usko yhä kasvaa ja laajenee Suomen sivistyneessä väestössä; että se
tempaa mukaansa yhä useampia kansalaisia, sytyttäen heidät niinkuin se
on sytyttänyt meidät; että yhä useammat heräävät kansalliseen
itsetietoon ja uskaltavat sanoa: minä olen ja tahdon olla tshuudi, minä
olen suomalainen enkä mikään muu; kansani on tuntematon ja halveksittu,
mutta minä tahdon astua sen riveihin, tahdon nostaa sen merkitykseen ja
voimaan, kunniaan ja maineeseen!

--Tyttö, tuokaa pullollinen tokaieria! sanoi pöydän päästä lihava
muljosilmä kauppias, joka oli syönyt kaiken aikaa, mutta kuunnellut
tarkkaan joka sanaa ja nähtävästi hyväksynyt.

Joku toinen tilasi kokonaisen munkkia, moni nousi ylös eikä kukaan
ajatellut enää syömistä.

Kröijerin ympärille, hänen sytyttäessään sikaria, kerääntyi koko lauma
esittämään itseänsä.

Yksi tahtoi kiittää hänen miehekkäistä sanoistaan, toinen tahtoi
ilmoittaa, ettei hän milloinkaan ennen ollut asiaa tältä kannalta
ajatellut, kolmas puristi vaan hänen kättänsä ja kyynel silmässä
tuijotti häneen merkitsevästi hetken.

Joku sanoi suoraan:

--Minä olen ollut tähän asti suomalaisuuden vastustaja. Nyt olen minä
fenomaani!

Kröijer paiskasi hänelle kättä ja sanoi: terve tuloa! semmoisella
voimalla ja vakaumuksen ponnella, että muita vähän kadutti, miksi eivät
hekin olleet suoraan ilmaisseet olevansa nyt fenomaaneja.

Se ei olisi ollut mikään häpeä, sillä tunnettua oli, että tähän aikaan
laumottain ihmisiä herätettiin uuteen fenomanian uskoon, yhtenä iltana
saattoi kääntyä kymmenittäin. Kröijer oli ensimmäisiä puhujia, tunnettu
yli koko maan. Ja muuttua fenomaaniksi hänen sanoistaan ei siis olisi
ollut mitään tavatonta.

Mutta siihen tulisi kyllä vielä tilaisuus, sillä keskustelu asiasta ei
suinkaan tähän loppunut, vaan päinvastoin sai vasta nyt oikean
vauhtinsa. Juomat olivat tuodut, ja naiset katsoneet jo aikoja sitten
parhaaksi vetäytyä hytteihinsä.

Kaikki olivat samassa kuin veljeksiä, huolimatta siitä, että seurassa
oli ihmisiä ihan erilaisilta elämän aloilta ja eri ammateista. Kaikki
unohtui, kaikki ammatit ja toimeentulon puuhat. Aate oli selvinnyt
jokaiselle samalla tavalla. Yhtäkkiä ei ollut enää olemassa eri
ihmisiä. Henki vaan oli vallan päällä ja se yhdisti kaikki erotuksetta.

Tottumattomina tämmöiseen mielentilaan nämä ihmiset innostuivat ja
heidän innostukseensa samassa yhtyi hillitön ilo. He muuttuivat kuin
lapsiksi. Vaihtaessaan uusia ajatuksia, jotka yhtäkkiä alkoivat heidän
omina ajatuksinaan tulvata sydämmestä, he puristelivat toistensa käsiä
niinkuin olisivat tahtoneet tehdä keskenään ikuisen liiton, ja katsoen
toisiaan silmiin, toistivat toistamistaan: me olemme suomalaisia! se on
meidän ylpeytemme, se on meidän kunniamme!

Kröijer oli väsymätön selityksissään.

Hän oli nyt sydän ja henki kaikessa.

Lämminneenä, hehkuvana innosta, hän piti puheen toisensa jälkeen.

Ja vihdoin tässä iloisesti valaistussa, tupakan täyttämässä laivan
salongissa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi täydestä sydämmestä, pyhän
innon tulistamana huutanut eläköötä siihen maljaan, joka esitettiin
suomenkieliselle ja suomenmieliselle Suomelle ja sen suurelle
tulevaisuudelle.




II.


Mutta aivan erilleen tästä melusta ja humusta, sinne, missä laivan savu
kiiruisessa lennossa kiisi kuun valaisemien korkeitten pilvien ohi,--
missä yhä kuului laivan laineiden läiskähtävä murtuminen ja valaistun
taivaan alla häämötti pimeä, tyyntynyt meri, sinne yksinäisyyteen
perähyttien taa tuulen suojaan sijoittui nuori pariskunta.

He tilasivat kuumaa viiniä, ja istautuessaan huokasivat molemmat niin
kuin olisivat vapautuneet jostakin rasituksesta.

--Todellakin, sanoi aviomies nostaen hattuaan ja pyyhkien otsaansa,--
aivan kuin olisin päässyt jostain painajaisesta,--ush!

--Alarik, mitä sinä pidit Kröijeristä itsestään?

--Mitäs sinä, Lyydi?

--Olihan se hyvin komean näköisen, muistatko, silloin kun se nousi noin
seisaalleen.

--Komea? Tjah. Saattoi olla. Minä vaan en ymmärrä semmoisia. Mitä se on
olevinaan tuo alituinen nenän nostaminen ilmaan: "hyvät herrat!" Mitä
hän luulee olevansa! Niinkuin ei muita ihmisiä maailmassa olisikaan tai
olisivat ainoastaan sitä varten, että häntä kuuntelisivat. Se on vaan
semmoista pöyhkeilemistä koko tuo puhe, että suomalaiset muka ovat
leijonia. Yksinkertaisia, hitaita, kömpelöjä, taikauskoisia
talonpoikia, joiden muokkaamiseen menee vielä vuosituhansia! Rakkaus
kansaan, isänmaahan! Tiedätkö, minä suoraan sanoen en ollenkaan
ymmärrä, mitä sillä tarkoitetaan. En ole koskaan ymmärtänyt. Pitääkö
rakastaa noita talonpoikia? maisemia? Vai valtiotako tai kansaa? En
minä ymmärrä kuinka käsitteitä voi rakastaa, sillä ne ovat vaan pelkkiä
käsitteitä!--Ja näitkö sitä idioottia, sitä kauppiasta pöydän päässä,
kuinka se hyväksyvästi söi ja mulkoili ja nuoli veistänsä?
Kansallishegemonia! Minä voin ihan raivostua, kun kuulen tällaisia
sanoja.

--Ei mutta huomasitko sitä jumalista neitiä, kysyi Lyydi, kuinka se
tuli pöytään ja pani kätensä ristiin, näin, ja vääntyi ihan kuin
korkkiruuvi, näin.

He alkoivat nauraa hillitsemättömästi.

--Vielä, vielä, hyvä Lyydi, näytä vielä kerran kuinka se pani, pyysi
Alarik naurun keskeltä.

--Näin, sanoi Lyydi matkien Friidan kumarrusta.--Ja sitten, pöydästä
taas: näin.

Ja he nauroivat ihan katketakseen.----

--Tiedätkö, sanoi Lyydi, minä tahtoisin ennen olla vaikka mikä muu
tahansa, vaikka palveluspiika, ennenkuin olisin tuollainen musta
uskovainen. Ajatteles, se on kauheata!

Samassa kuu pääsi selkeälle ja valaisi kirkkaasti heidät molemmat.

--Seiso siinä liikahtamatta, Lyydi! kuinka sinä olet kaunis!

Lyydi oikasihe, nauru silisi hänen kasvoistaan ja suupielet värähtivät,
hänen muuttuessa yhtäkkiä totiseksi.

--Alarik, oma Alarik! sanoi Lyydi, tuli, istui hänen viereensä ja pani
kätensä hänen kaulaansa.--Sano jotakin! Tee taas runo tästä meidän
mielialastamme!

Eivätkä nauraneet enää yhtään, vaan katsoivat toisiansa.

--Lyydi sinä! Sano minulle, mitä se on tämä minun rakkauteni. Kun minä
näin painan sinua poskeani vastaan, tuntuu minusta, että tämä rakkaus
on jokin ihme, jota ennen ei ole maailmassa koskaan ollut. Se menee yli
ymmärryksen. Semmoinen ääretön onni, kun minä otan sinut syliin.
Tiedänhän minä, että kaikki muutkin ovat olleet kihloissa ja tunteneet
rakkautta, mutta varmaan he eivät ole ymmärtäneet tehdä mitään tästä
rakkaudestaan. He ovat päästäneet sen käsistään niinkuin omin päin
haihtuvan tunteen. Mutta koko elämä on sille rakennettava. Täytyy
käyttää se hyväkseen.--Tiedätkö minä olisin valmis vaikka mihin sinun
edestäsi,--en ainoastaan valmis, vaan minä tunnen todellisen tarpeen,
välttämättömyyden sinua palvella, uhrata sinulle kaikki, suojella
sinua, kantaa sinua näillä käsivarsillani. Niin, anna anteeksi, mutta
minä melkein toivoisin, että sinä joutuisit johonkin suureen vaaraan,
että minä saisin sinua pelastaa.

Nyt vasta minä ymmärrän, mitä elämä on; minä ymmärrän koko olennollani
enkä ainoastaan järjelläni. Sen koko salaisuus aukeaa noustua minulle,
kun minä näin kosketan sinun poskeasi. Tässä, ihan tässä se aukeaa.
Selitys on minulle tullut enkelinä taivaasta, ihmeenä, täynnä uutuutta
ja viehätystä, ja on nyt meidän luonamme, on tuossa tuulahduksessa
noissa kuutamopilvissä, koko siinä mielialassa, mikä meissä nyt on.

Mikä suuri onnen salaisuus on meille auennut! Sinä tahdot elää vaan
minulle, ja minä tahdon elää vaan sinulle. Kumpikin me tahdomme uhrata
koko elämämme toisillemme. Ei mikään onnettomuus siis voi mahtua meidän
välillemme. Ja siinähän se onkin onnen avain. Niinkauan kuin tämä tahto
meissä elää, niin kauan seuraa onni meitä luonnon välttämättömyydellä.
Ja meidänkö rakkautemme voisi kuolla! Rakkaus voi haihtua ainoastaan
sillä, joka ei ymmärrä sen suurta merkitystä elämässä,--joka pitää sitä
vaan omin päin syttyvänä ja sammuvana tunteena. Mutta me, Lyydi, sinä
ja minä, me ymmärrämme, että siitä riippuu koko meidän onnemme. Ja
sentähden me tulemme aina ylläpitämään sitä niinkuin pyhää tulta, me
tulemme kasvattamaan sitä yhä voimakkaammaksi!

--Kiitos Alarik, kiitos näistä sanoista! Kuinka kauniisti sinä osaat
puhua!

--Niin kultani, eipä todellakaan luulisi, että minä olen ammatiltani
afäärimies.

--Tiedätkö, minä ensin häpesin, kun sinä rupesit puhumaan, että onni on
uhraantumisessa. Minä ihan pelästyin ettei minussa olisi mitään
semmoista uhraantumisen halua. Mutta sitten vasta huomasin, että sinä
sanot uhraantumiseksi juuri sitä onnea palvella toista; eihän se
oikeastaan ole mitään uhraantumista, kun se on onnea, vai kuinka?

--Kas, kas, kun kuu pimeni yhtäkkiä, tuskin voin erottaa sinua
kultaistani,--tuossa on nenä, tuossa silmät, tuossa suu.----Lyydi, näin
pitäisi olla aina, juuri niinkuin nyt: että sinä istut tässä
vasemmalla, että kuu kulkee pilvissä, välistä peittyen, välistä
valaisten, ja me jonnekin matkustamme, tietämättä minne, vaan
matkustamme ja matkustamme----me kahden kesken, sinä ja minä.--

--Niinkö sinusta? Minä taas kuvailen sitä aikaa, kun tämä häämatka jo
on ohitse ja me olemme vihdoin asettuneet kotiimme. Minä istun ja
neulon jotakin ja sinä tulit omasta huoneestasi ja sanoit jotain
katsoen ikkunasta ulos kadulle, sitten istut minun viereeni,--ei,
nojatuoliin minua vastapäätä, ja kysyt minun ajatustani jossakin meidän
yhteisessä pienessä asiassamme,--ja silloin minä ajattelen itsekseni:
näin pitäisi olla aina,--me kahden kesken kodissamme, sinä ja minä.

--No enhän minäkään oikeastaan ajattele, että aina matkustaisimme.
Tietysti minäkin ajattelen vastaista kotiamme.

--Niin mutta kuinka sinä oikeen kuvailet sitä? Sano nyt ihan, ihan
niinkuin sinä kuvailet! Olethan sinä monta kertaa sanonut, mutta sano
nyt ihan niinkuin ajattelet.

--Jaa, on sitten vähän eroa sinun kanssasi. Ei ollakaan kodissamme niin
yksin vaan me kaksi. Minä kuvailen, että pieni poika kiepsahtaa
jalkoihin: pappa, pappa, saanko mennä veneellä? Ja minä sanon: saat.

--Ahaa, sinä ajattelet siis, että oltaisiin maalla?

--Tietysti. Sehän on aina ollut minun ihanteeni. Me ostamme maatilan,--
minä tiedän jo paikankin. Sen nimi on Kukkila--suuri hovi, koivu-aleea,
kaksikerroksinen rakennus.

--Mutta, Alarik, eikö ne maksa hirveästi semmoiset maatilat?

--Noin sata viisikymmentä tuhatta.

--Herra jumala kuinka paljon! mistäs me semmoisia rahoja?

--Niin katsos, olen ajatellut, että pantataan kaupungintalo.

--Pantataan? Mitä se on?

--Se on, että minä otan lainan ja annan vakuudeksi kaupungintalon.

--Mutta millä sinä sitten lainan maksat takasin? Nehän ottavat meiltä
kaupungintalon, jollemme voi maksaa? Hyi, Alarik!

--Mutta Lyydi! Minä luulen, että sinä itket?

--Niin no ymmärräthän sinä, minun isäni vanha talo joutuisi vieraisiin
käsiin,--siellä olemme kaikki leikkineet lapsina, kasvaneet--siellä
kuoli ensin äiti ja sitten isä--hyvä isämme!

--Rakas Lyydi, minä pyydän, säästä nyyhkytyksesi. Eihän sinun
lapsuutesi pyhyydet ole vielä joutuneet minun raateleviin käsiini!

--Kas niin Alarik, nyt sinä suutuit! Sinun kanssasi ei todellakaan voi
mitään puhua!

--Ja minä kun juuri rupesin sanoman, ettei sinun kanssasi voi puhua.
Sinä itket ja jätät hyvästit kaupungintalolle, ennenkuin vielä ymmärrät
mitä panttaaminen onkaan! Salli minun huomauttaa, että sinun itkusi
osottaa hyvin rumaa epäluottamusta minua kohtaan.

--Minä itkin oikeastaan ihan toisesta syystä. Kun sinä sanoit: maalle,
kuvailin minä heti, että olisin yksin maalla, sinä olisit poissa, tuuli
vinkuisi ulkona.--Minä en voi semmoista, minä suoraan en kestäisi.
Minkä minä sille taidan! Olen kasvanut kaupungissa, aina ihmisten
joukossa, aina seuraelämässä. Minua kauhistuttaa maaseudun yksinäisyys.
Ja entäs se poikamme, josta puhuit,----entä jos se raukka yhtäkkiä
sairastuu tulirokkoon! Ei lääkäriä, ei neuvonantajaa, me kaksin vaan,
ihan tottumattomina ja kokemattomina!

--Sinulla näyttää olevan helppo pyyhkäistä noin yhdellä vetäsyllä
kaikki minun aikeeni.

--No mutta, rakas Alarik, älä nyt ole noin! Tietysti tehdään niinkuin
sinä tahdot, ja kyllähän minä vihdoin totun maallaoloon.--Saahan sitä
tottua kaikkeen tässä maailmassa!

--No ja katso, taaskin alaleukasi värähti.

--Niin no mitä minä sille voin, että minusta näyttää kolkolta?--Kas
niin, nyt ei puhuta enää siitä asiasta. Se on kumma, että aina kun
ruvetaan puhumaan tulevaisuudesta, joudumme riitaan. Eihän sitä yhtään
tiedä, mitä tapahtuu edes viikon perästä, ja me kun jo puhumme lapsista
ja maatiloista. No ja ole nyt niinkuin ennenkin. Anna kätes tänne näin,
Alarik!--Alarik! Eletään vaan, niinkuin ei mitään tulevaisuutta meillä
olisikaan. Unohdetaan kaikki. Kas tässä, johan sinun viinisi on ihan
kylmettynyt. Ota, juo minunkin viinini, en minä enää huoli.

Ja samassa kuu taas tuli pilvestä.

Lyydi työnsi itsensä vähän kauemmas Alarikista, pidellen kuitenkin
hänen olkapäistään, ja katsoen hänen silmiinsä nauroi. Kuu ja tuuli
leikittelivät hänen irtautuneiden kiharojensa kanssa.

Alarik katsahti Lyydiin, naurahti nolouttansa peittäen ja veti hänet
luokseen.

--Niin, niin, kyllä sinä olet oikeassa, sanoi hän suudellen Lyydiä.

Mutta Alarikin suudellessa ja silitellessä häntä, hän katsoi pimeää
meren ulappaa kohden ja puhui hiljaa kyynelten kesken:

--Minne me nyt menemme, minne matkustamme? Tietymättömään,
tuntemattomaan maailmaan, me kaksi, sinä ja minä. Kaikki he jäivät
rannalle, tädit, sisaret ja sukulaiset, niin varmoina meistä,--he
luulevat, että me jotain ymmärrämme ja osaamme elää ilman heitä. He
jättivät meidät oman onnemme nojaan--ja lähettivät tuntemattomaan
avaraan maailmaan, meidät kaksi kokematonta.

Alarik vaan suuteli, eikä kuunnellut enää, mitä Lyydi sanoi.

Ja vihdoin Lyydikin unohti huolensa,--eivätkä he enää puhuneet
toistensa kanssa.




III.


Varhain aamulla, kun ensiluokan matkustajat laivan perällä vielä
makasivat sikeimmässä unessaan, oli etukannella jo liikettä.

Laivamiehet, lämmittäjät, masinistit kulkivat siellä kuin kotonansa
ainakin, syrjäyttäen matkustajia tieltään missä niin tarvittiin,
kolisivat askareissaan, viheltelivät ja, kun oli tarvis, kiroilivat.
Siirtolaiset, paitsi muutamia, jotka vielä viruivat tiedottomina
tavararuuman kannella, istuivat kaikki yhdessä joukossa tuulen suojassa
kokkaovien takana, polvet leuan alla, hiljaisina ja noloina eilisen
humalan perästä.

Pienen punaseksi maalatun kirstun kannella istui jo Friidakin.

Hän puheli muutaman siirtolaisvaimon kanssa, joka istui maassa hänen
vieressään ja hartaana kuunteli häntä, pidellen käsiään ristissä saman
laatikon kulmalla.

Friida oli tunkeutunut hänen sydämmensä ytimiin ja munaskuihin, hänen
salaisimpien aivoitustensa perille. Ainoastaan yhdellä sanalla
Jumalasta oli hän voitettu ja itku tunkeutui hänen kaulaansa.
Katuvaisena hän oli tunnustanut Friidalle kaikki erhetyksensä ja
syntinsä. Ja, mikä pahinta kaikesta: hän oli kyllä ollut tilaisuudessa
kuulemaan Jumalan sanaa ja heränneiden ihmisten varoituksia, mutta oli
tieten tahtoin langennut pois totuuden tieltä. Ja nyt hän oli matkalla
Ameriikkaan, vastoin Jumalan tahtoa, sanoi hän.

Hän itki kuin lapsi, kertoessaan tätä.

Ei mikään, sanoi hän, voinut olla niin kauheata kuin vaeltaa ilman
Jumalata. Se oli niinkuin kaikki olisi kääntänyt kohti nurjaa puolensa;
ei missään ollut iloa eikä lohdutusta. Kun Herra on hyljännyt, niin on
ihminen maassa niinkuin varjo, ja hänen mielensä niinkuin elävänä
haudatun.

Kuitenkin, vaikka hän olikin langennut pois Herrasta, ei Herra ollut
lakannut kutsumasta häntä, vaan olisi luvannut mielen rauhaa ja iloa,
jos hän olisi kääntynyt totuuden ja elämän tielle. Mutta hän ei ollut
kääntynyt.

Ei ollut enää sitä voimaa, joka mahdottomat mahdollisiksi tekee. Tai
kyllä hänellä olisi voimaakin tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut
vastaan. Ja nyt se oli jo liian myöhäistä. Nyt hän jo ajelehti hengessä
kuolleena kohti tuntematonta maata. Neljä lastansa jätti hän Suomeen,
vieraisin käsiin. Mies oli Amerikassa, ja rakkaus tätä miestä kohtaan
veti häntä vastustamattomalla voimalla tämän luo, vaikka hän hyvin
tiesi Jumalan tahdon, tiesi, että hänen olisi pitänyt tukehuttaa
halunsa ja jäädä kotiin lasten äidiksi, tyytyen miehen hylkäämänä
kohtaloonsa.

Friida kuunteli hänen kertomustaan, niinkuin olisi kymmenettä kertaa
kuullut samaa satua.

--Jaa, jaa, sanoi hän vähän väliä totutulla hyväntahtoisella
osanotolla,--ylhäältä tulee kaikki voima, ei ihminen itsestänsä mitään
voi. Perkeleen juonet ovat kavalat ja petolliset. Hän usein antaa
meidän järkemme sekaantua johonkin yhteen kysymykseen, kunnes emme enää
voi löytää tietä ulos eikä sisään. Niin olette tekin pannut liiaksi
sydämmellenne tämän yhden asian, ja olette unohtaneet, että kaikki
meidän maalliset asiamme, kaikki tekomme, mitä ikänä me teemme omasta
tahdostamme ja mielestämme, ovat yhtä synnilliset kaikkivaltiaan
edessä. Te haette vanhurskautta tekojen kautta. Te olette toivoneet,
että löydätte Jeesuksen, jos teette vanhurskautta. Mutta minä sanon
teille: löytäkää ensin Jeesus, niin te vanhurskautetaan. Tulkaa
Jeesuksen luo semmoisena kuin olette, hän hakee teitä, eikä odota
teiltä mitään. Te vaan ette tule. Hän on jo tehnyt kaikki, mitä teidän
vanhurskauttamiseksenne tarvitaan, ja odottaa vaan, että hän saisi
antaa teille oman rauhansa,--odottaa, milloin te tahdotte ojentaa
kätenne ottaaksenne sen vastaan. Älkää siis luottako omiin voimiinne,
älkääkö surko, ettette omin voimin ole mitään voineet. Mahdotontahan
teidän on enää palata, kun kerran olette laivassa ja kun piletti on
kalliisti lunastettu. Omistakaa siis Jeesus jälleen, ja niin saatte
rauhan sydämmeenne. Ja te menette iloisella mielellä Ameriikkaan, ja
siellä te ehkä onnistutte taivuttamaan miehennekin Herran puoleen ja
kerran palaatte yhdessä lastenne luo.

Vastoin Friidan odotuksia tämä lohdutus ei tehnyt vaikutusta. Vaimo
rupesi jälleen hiljaa itkemään.

--Minusta ei ole hänen kääntäjäänsä, sillä minä olen itse luopunut
totuudesta, sanoi hän.

--No mutta siksihän minä sanookin: kääntykää jälleen totuuden tielle,
niin kaikki teille selvenee niinkuin ennenkin.

--Jaa että kääntyisin takasin lasteni luo?

--Ei. Jeesuksen luo.

--Minä en taida tulla hänen luoksensa, niinkauan kuin olen tällä
tiellä.

--Ei, ei. Te haette vanhurskautta teoissa. Ei tekojen kautta tulla
Jeesuksen luo, vaan uskon kautta. Onko apostoli Paavali turhaan elänyt
ja opettanut, koska emme vieläkään ymmärrä autuuden oppia. Usko tekee
autuaaksi, usko vanhurskauttaa. Uskokaa siis ensin Jeesukseen, tulkaa
ensin hänen luoksensa, omistakaa hän sydämmeenne, niin usko herättää
teille elävät teot.

Ja kun siirtolaisvaimo yhä itki, alkoi Friida vihdoin kertoa hänelle
omasta henkisestä heräämisestään ja uudestasyntymisen salaisuuksista.
Kertoessa hänen ohimonsa punertuivat, melkeen lapsellisen viaton ilme
kirkasti hänen silmänsä, jotka yhtaikaa sekä hymyilivät että itkivät.

--Minä olen onnellisin ihminen maailmassa, sanoi hän.--Minulla ei ole
mitään huolia, ei mitään vaivoja, minulla on vaan rauhaa.

Minä olin aikoinani koulunopettaja. Jokapäivä opetin pieniä lapsia,
tuskittelin, toruin, hellyin, rankaisin, armahdin, aina sen mukaan kuin
mieleeni juohtui. Sanoivat, että minä olin hyvin onnistunut opettaja,
ja minua kiittivät kaikki ihmiset. He eivät nähneet minun sieluani
eivätkä tienneet kuinka pimitetty se oli. Ja itsessäni minä tiesin,
etten minä ollut mikään hyvä opettaja. Tavallisimmasti olin vaan
väsyksissä ja haluton kaikkeen. Lapset olivat minun mielestäni vaan
kiusankappaleita. Usein en pitänyt heitä puupalikoita parempina. Mutta
kun minusta oli se maine, että olin hyvä opettaja, olin minä lapsia
kohtaan hyvä vaan sen maineeni vuoksi.

Eräänä päivänä ystäväni pyysivät minua mukaansa kuuntelemaan Ruotsista
tullutta uutta maallikkosaarnaajaa, jonka he sanoivat kääntävän monta
ihmistä Jeesuksen puoleen.

Kuinka tyhjiltä ja vähän houkuttelevilta nuo heidän kehumisessa minusta
silloin tuntuivat! Menin sinne kuitenkin, en halusta, en edes
uteliaisuudesta, muuten vaan jouten ollessani,--ja ehkä vähän uhalla,
näyttääkseni, etten ainakaan minä käänny.

Hän saarnasi ylösnousemuksesta.

Sepä nyt jotakin, ajattelin minä! Minutko hän saisi uskomaan semmoisiin
juttuihin! Että Jeesus olisi lähtenyt haudastaan, ilmestynyt kuolemansa
jälkeen opetuslapsille ja sitten noussut taivaaseen! Minä päätin
edeltäpäin, että olen raukka, jos koskaan tulisin semmoista uskomaan.

Hän alkoi ensin selittää lunastusta ja syntein anteeksiantamusta. En
ollut minä koskaan ymmärtänyt, mitä varten se olisi meille tarpeen,
että Jeesuksen veri on meitä puhdistanut synnistä. Ajattelin, että
hyvähän on tuntea puutteellisuutensa ja koettaa vapautua synnistä,
mutta en ymmärtänyt, miksi meidän olisi tarvinnut saada Jeesukselta
vanhurskauden todistusta, ennenkuin kelpasimme Jumalalle.

Saarnaaja sen minulle selitti.

Se oli meille tarpeen ijankaikkista elämää varten, jota meidän täytyi
jo tässä maallisessa elämässä alkaa. Ei ollut kysymys siitä, että me
vaan saisimme syntimme anteeksi, vaan oli kysymys siitä, että me,
saatuamme anteeksi, tulisimme ijankaikkisuuden pyhälle tielle. Tätä
tarkoitusta varten Kristuksen veri meidät puhdistaa. Ei kukaan voi
omilla ponnistuksillaan pestä itseänsä puhtaaksi. Mutta Kristuksen veri
pesee meidät ilman meidän ponnistuksiamme. Ja se pesee meidät
lumivalkeiksi, niin että kelpaamme Jumalan kasvojen eteen. Meidän uusi
elämä alkaa siellä.

Sentähden, sanoi hän, ei kaikki ole siinä, että me olemme pestyt, vaan
siinä, että me olemme Kristuksen ansion kautta tehty mahdollisiksi
elämän tietä vaeltamaan. Me olemme tehty kelvollisiksi uuteen elämään.
Tahdoinmeko me myöskin elää?

Ei ole siinä kaikki, että me näemme itsemme pestyiksi, mutta meidän
täytyy siis ilmoittaa tahtomme tulla Jumalan lapsiksi, ja ruveta
kulkemaan hänen teitänsä.

Ja kuinka me sen ilmoitamme? Me ilmoitimme sen ottamalla vastaan
kasteen. Uudestisyntynyt ihminen tulee kasteen kautta ijankaikkisuuden
kynnykselle ja pyhityksen tielle. "Ettekö te tiedä, sanoo apostoli
Paavali, että me kaikki, jotka olemme Kristukseen Jeesukseen kastetut,
olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kansaansa
haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus on herätetty
kuolluista Isän kunnian kautta, niin tulee meidänkin uudessa elämässä
vaeltaa."

Sitte hän alkoi puhua ylösnousemuksesta. Hänen puheensa oli voimakas ja
rohkea.

Usko ylösnousemukseen, sanoi hän, ei ole vaan kuollut usko siihen, että
Jeesus on ruumiillisesti noussut haudastansa. Löytyy henkinen
ylösnousemus, usko siihen, että ristiinnaulitun Jeesuksen henki ja
voima on noussut ylös eläväksi hengeksi ja voimaksi hänen
opetuslapsissaan, niissä, jotka uskovat hänen nimeensä.

Ja hän luki apostolienteoista Pietarin ja Johanneksen suuresta
ihmeestä, kun he saattamattoman paransivat. Pietari sanoi kansalle:
mitä te sitä ihmettelette, niinkuin me olisimme omalla voimallamme
hänen käymään saattaneet. Ei. Jumala on Jeesuksen kuolleista
herättänyt, ja sen me olemme nyt teollamme todistaneet.

Pietari uskoi Kristuksen elävän hänessä, ja siksi Kristus vaikutti
hänessä.

Usko elävään Kristukseen, sanoi hän, ei ole vaan siinä, että uskomme
Jeesuksen istuvan taivaassa Jumalan oikealla kädellä, vaan siinä, että
uskomme hänen elävän meissä. Niinkuin sanoo apostoli Paavali: "minä
elän; en enää minä, vaan Kristus elää minussa; sillä mitä nyt elän
lihassa, sen minä elän Jumalan pojan uskossa."

Näin puhui saarnaaja, ja juuri nämä viimeiset sanat lankesivat syvälle,
sydämmeeni. Yhtäkkiä minä kiinnyin hänen saarnaansa ja olisin voinut
kuunnella häntä vaikka kuinka kauan. Joka lauseesta minä huomasin
tunkeutuvani yhä syvemmälle totuuden suureen salaisuuteen. Ymmärsin
siinä hetkessä, että lunastus ja synteinanteeksiantamus ei ollut
ainoastaan tyhjä lause, vaan että se oli suuri armo, joka oli minua
kohdannut, että kysymys oli elämästä ja tulevaisuudesta puhtaana,
pyhästä elämästä Jumalan lapsena. Minä ymmärsin ylösnousemuksen,
uskoin, että Jeesus Kristus on Jumala, jolle ei mikään ole mahdotonta,
ja että hän elää ja antaa omasta hengestänsä ja voimastansa niille,
jotka hänen nimeensä uskovat.

Sieluni täyttyi pyhällä aavistuksella. Minä heräsin. Puin ylleni
Jeesuksen antamat lumivalkeat vaatteet. Ja niin minä olin
uudestasyntynyt.

Uusi, uusi elämä avautui minulle, uusi elämä, niinkuin auringon
noustessa pitkän yön perästä. Ah, menisi vuosi, ennenkuin saisin kaikki
kerrotuksi.

Tietysti minä päätin jättää koulun. Kaikki ihmiset sanoivat minulle:
mutta Friida, mitä sinä ajattelet, sinä, jolla on semmoiset
opettajalahjat! Sinä teet vahinkoa isänmaallesi; sinä tärvelet oman
tulevaisuutesi!

Ei mikään voinut pidättää minua; sillä mikä toimi olisi voinut olla
suurempi ja jalompi kuin julistaa syntein anteeksiantamusta ja minun
vapahtajani ylösnousemusta. Ja vaikka minä kadotin maallisen ansioni,
en minä pelännyt mitään, sillä joka on kutsuttu evankeliumia
julistamaan, hän on antanut toimeentulonsa, elämänsä ja kuolemansa
Jeesuksen haltuun, eikä ne ole enää hänen asioitansa.

Minä tahdon seurata häntä elämässä ja kuolemassa, kuinka voisin silloin
pelätä nälkää.

Niin, minun suurin toivoni on, että minä kerran saisin kuolla niinkuin
hän on kuollut.

--Minne fröökinä matkustaa nyt? kysyi siirtolaisvaimo, joka oli
kuunnellut suu auki Friidan puhetta.

Friida hymyili.

--En vielä tiedä, sanoi hän katsahtaen siirtolaisvaimoon.--Se riippuu
Jeesuksen tahdosta, enkä minä ole vielä lopullista käskyä häneltä
saanut. Maalle minä astun tässä kohta, sen tiedän, mutta minne siitä,
en vielä tiedä.

Ja kun siirtolaisvaimo katsoi kummastuneena häneen, sanoi Friida:

--Niin, ettekö ymmärrä, minä tahdon tehdä kaikki välittömästi hänen
käskystänsä, sentähden minä kuulostelen ja otan vaaria hänen äänestänsä
ja panen merkille kaikki, mikä tapahtuu hengessä.

--Ja fröökinä kuulee hänen oman äänensä?

--Jeesus on noussut ylös, ja elää meidän keskellämme, sanoi Friida. Hän
on nyt paraikaa tässä. Toissa yönä--Friida puhui hiljaa ja
salamyhkäisen juhlallisesti--minä olin pannut maata ihan tavallisesti;
olin lukenut ennen nukkumistani apostolienteoista Paavalin
kääntymisestä Damaskon tiellä, vaelluksista ja ihmetöistä, enkä
aavistanut mitään kun nukuin. Nukuin sikeästi kuin kivi, niin etten
tullut edes lamppua sammuttaneeksi. Keskiyön aikaan yhtäkkiä herään
siitä, että joku ikäänkuin olisi jotain sanonut ja selittänyt minulle.
Minä katsoin hämmästyneenä ympärilleni, sillä minä asun yksinäni eikä
minun huoneessani voinut olla ketään. Ja samassa minulle selviää, että
tämä ääni ei ollutkaan ihmisen, vaan oli Jumalan. Vaikka olin kuullut
sen unissani, muistin minä samassa ihan selvään, mitä minulle oli
sanottu. Ääni käski minun viipymättä lähteä matkalle. "Friida, Friida,
nouse ylös ja vyötä itsesi matkalle; sillä ensimmäisellä laivalla, joka
rannasta lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yön
kuluttua pysähdy sille laiturille, jolle laiva ensimmäiseksi pysähtyy;
mene kyliin ja julista siellä taivaan valtakuntaa, odottaen minun
käskyäni."--Ja tässä minä nyt olen.

--Fröökinällä on suuri usko! sanoi siirtolaisvaimo, ja samassa itsekin
kirkastui.

--Fröökinä! sanoi hän. Jos minä nyt tulisin maalle teidän kanssanne,
ottaisiko Jeesus minutkin vastaan?

Friida oli niin omissa maailmoissaan, että siirtolaisvaimon sanat
herättivät hänet kuin unesta. Hän ei ollut odottanut tämmöistä
keskustelun käännettä. Hän putosi niinkuin pilvistä.

--Tekö jättäisitte Amerikan matkan?

--Niin, jos jättäisin!

--Mutta sanoittehan te äsken, että olette pannut koko omaisuutenne
Amerikan pilettiin, ettei teillä ole kuin eväät ja tuo piletti.----

--Niin kyllä, mutta enkö minä saisi seurata fröökinää ensi alussa.--Ja
eikö Jumala sitten ottaisi huostaansa myöskin minun ja lasteni
toimeentulon, jos tulisin uskovaiseksi niinkuin te. Minä olisin teidän
seurassanne vaan siksi kuin unohtaisin ja ainiaaksi, ainiaaksi
tukeuttaisin--

Friida pani kätensä silmilleen, niinkuin hieroakseen niitä, mutta
punastui vähitellen korviin asti. Ja hieno hiki nousi hänen
ohimnoihinsa ja otsaansa.

Hän istui kauan niin, ja näytti kuin olisi sisällisesti taistellut.

Sitten hän vihdoin laski kätensä siirtolaisvaimon polvelle, ja sanoi
verkalleen:

--Jumala ei vaadi teiltä mitään sankaritöitä tullaksenne hänen
luoksensa. Jos te tahdotte tulla hänen luokseen, niin on tie sinne yksi
ainoa: omistakaa ensin Jeesus, ei ansaiten hänen armoansa jollakin
teolla, vaan tunnustaen hänen lunastuksensa ja uskoen hänen
ylösnousemukseensa.--Te koetatte teolla ansaita vanhurskautta. Se on
erehdys. Me tulemme vanhurskaiksi ilman ansiotamme. Niinkuin sanoo
apostoli Paavali: "He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen
armostansa, sen lunastuksen kautta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa."
Ja toisessa paikassa: "Ei vanhurskauden töiden tähden, joita olimme
tehneet, vaan laupeutensa tähden hän meidät autuaiksi teki uuden
syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta." Ja vielä: "Te
olette pestyt, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskaiksi tulleet
Herran Jeesuksen nimen kautta ja meidän Jumalamme hengen kautta."
Sentähden on ihan turhaa koettaa itse pestä itseänsä. Vaikka te kuinka
ponnistaisitte voimianne, te ette tule askeltakaan lähemmäksi Jumalaa.
Sillä tahrattomaksi ei saa kukaan itseänsä. Ainoastaan Kristuksen veri
voi sen tehdä.

--Minä en kiellä teitä tulemasta ja seuraamasta minua. Mutta minä vaan
pelkään, että se olisi teille hyödytöntä, koska te sillä teolla vaan
hakisitte omaa vanhurskautta.

Friida vaipui ajatuksiinsa ja surumielinen ilme levisi hänen
kasvoihinsa.

Vasta pitemmän ajan perästä hän jälleen katsahti siirtolaisvaimoon,
silitti jonkun poimun hänen olallaan ja sai kyyneleet silmiinsä.

--Minä tahdon rukoilla Jumalaa teidän edestänne, sanoi hän
ystävällisesti ja nöyrästi.

Sitten hän otti taskustansa pienen punakantisen kirjan ja sanoi:

--Tässä minä nyt opetan teille kauniin laulun, katsokaa näitä sanoja ja
laulakaa mukana.

    Oi Herrani, Jeesukseni,
    Sä viaton, vanhurskas puoltajani,
    Sä suuri ja nöyrä ja uskollinen,
    Sinä ystävä parhain syntisien!

    Sun etehes, sun etehes
    Mä lankeaa turvaten laupeutees
    Ja veriseen uhriisi, haavoihisi,
    Joilla parantaa tahdoit sydämmeni.

    Armosi suo, Henkesi suo!
    Ja syntini saastani kauvaksi luo!
    Ja itse sä täytä mun tuntoni vaan,
    Ja mun ruumiini hallitse kokonaan!

    Täss olen ma, täss olen ma,
    Oi Jumala, Isä ja Armahtaja!
    Mun sielustain särje sä perkeleen työt,
    Anna nöyryyttä, kun mua armossa lyöt!

    Puhtahaksi ja pyhäksi
    Sun avullas tulla on tarpeheni.
    Sua paitsi en voi, ilman armoas en.
    Sulta rukoilen peson täydellisen.

    Kiitokseni armostasi
    Sull ijäti nouskohon, Jumalani!
    Taas laupeudestasi iloita saan,
    Sinä puhdistat sydämmein kokonaan.

Friidan laulaessa oli etukannella kaikki hiljennyt. Merimiehet
kävelivät varpaillaan ohitse. Masinisti asettui koneruuman luukulle
kuuntelemaan ja uninen ravintolaneiti pysähtyi kyökkihytin ovelle ja
lakkasi kovaäänisesti torumasta lakasijapoikaa.--Siirtolaisista
useimmat ottivat lakit päästänsä ja joku koetteli laulaa mukaan,
pyrkipä joskus tavua edellekin, kun oli hänellä sanat kyllä hyvin
tiedossa, vaikka ääni vaan ei riittänyt ja tahtoi katketa.

Lopetettuaan laulunsa Friida pani silmänsä kiinni ja venytti kätensä
ristiin polvien päälle, ja näytti rukoilevan.

Sitten hän katsahti merkitsevästi siirtolaisiin.

--Kuinka on sielunne laita, rakkaat ystävät?

He liikahtivat, hämmentyivät, katsahtivat maahan. Joku rykäsi. Muutamat
eivät voineet olla vilkasematta toisiin ja häpeissään naurahtamatta.

Ei kukaan vastannut.

Mutta Friida ei vastausta odottanutkaan.

--Minun sydämmeni, sanoi hän, oli täynnä surua ja kauhistusta, kun minä
näin teidät eilen. Viinapulloa ilmassa heilutellen te huusitte hyvästiä
kotimaalle ja omaisillenne, lähteäksenne kauas vieraaseen maahan. Ja te
naiset! Sen sijaan kuin olisitte varoittaneet miehiä ja estäneet heitä
synnistä, sallitte te, että miesten toinen käsi oli teidän kaulassanne,
kun toinen pulloa heilutti. Voi häpeätä! Mitä te menette etsimään
Atlantin takaa, kun teillä ei ole Jumalaa sydämmessänne? Rikkautta,
onnea? Mutta mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi,
ja saisi sielullensa vahingon. Vai luuletteko te, että te olette oman
elämänne mestarit? Ettekö usko, että kuolema voi teidät tavata, milloin
ette odotakkaan,--että se tulee niinkuin varas yöllä. Oletteko koskaan
katsoneet kuolemata silmiin, ja tulleet ajatelleeksi minne se teitä
vie? Yhtäkkiä, keskeltä teidän puuhianne ja toiveitanne te temmataan
toiselle tielle. Silloin te lähestytte sitä suurta tuomiota, jota ette
ole eläessänne kertaakaan tahtoneet ajatella. Se on niinkuin joku
kulkisi pitkin tietä, pyrkien kylään, jossa pidetään talkoita. Hän
kulkee iloissaan ja huoletonna ja jo matkalla ryyppää pullostansa.
Mutta ennenkuin hän ennättää perille, tarttuu häneen vahva käsi ja
sanoo: sinä tahtoisit tuonne kylään, jossa talkooväki iloitsee ja tytöt
tanssii, mutta sinnekö minä olen sinut asialle lähettänyt? Nyt minä
sanon sinulle, koska olen löytänyt sinut väärältä tieltä, että tässä on
sinun matkasi pää. Tästä minä vien sinut toiseen taloon, jossa käräjiä
parhaillaan istutaan ja sinua juuri odotetaan. Oletteko ajatelleet,
ettette tekään voi itse määrätä teidän matkanne päätä, vaan että on
toinen, joka siitä määrää. Te pyritte Amerikkaanne, ja te juotte ja
mässäätte sinne mennessänne; mutta kavahtakaat itseänne, ettei
väkevämpi käsi tule ja pysäytä teitä kesken tietänne ja vie teitä
ijankaikkisen tuomioistuimen eteen! Oletteko ajatelleet, että kuolema
on se tienhaara, joka johtaa tämän tuomarin eteen,--kuolema, josta ette
tiedä, tuleeko se vuoden perästä, vai huomenna, vai tänään, vai ehkä
juuri nyt tällä hetkellä! Oletteko ajatelleet, että kuolema on
armonajan loppu,--että se on matkan pää, jossa seisoo ijankaikkisuuden
käräjätalo, jonne teidän on tuleminen, jonka kynnyksen yli teidän on
astuminen! Oletteko te ajatelleet, mitä te vastaatte, kun hän teiltä
kysyy ja terävämpänä kuin kaksiteräinen miekka tunkeutuu teidän
sieluunne ja henkeenne ja jäseniinne ja ytimiinne, ajatustenne ja
sydämmenne aivoitusten perille! Voi teitä silloin! Mitkä ajatukset
silloin kuohuvat teidän mielissänne, kun te tiedätte vaan, että kaikki
tulee ilmi, suurimmasta pahasta työstä pienimpään,--ettei mikään voi
jäädä peittoon! Mitä, mitä te vastaatte tuomarille ja millä te aijotte
itseänne puolustaa? Ja voi teitä onnettomia ihmisparkoja sinä hetkenä,
jolloin te saatte kuulla nuo kauheat sanat: menkäät pois minun tyköäni
te kirotut, siihen ijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on
perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Ajatelkaa, mitä se on:
ijankaikkisuuden polttavat tuskat!

Voi ettette osaa käyttää hyväksenne tätä armon aikaa, joka virtaa
teidän ohitsenne hetki hetkellä ja tunti tunnilta, käyttää sitä
pelastuaksenne välttämättömästä kadotuksesta! Ettekö ymmärrä, että
elämä on annettu ihmisille pelastukseksi eikä kadotukseksi? Kaikki on
tehty, mitä tehdä voi, että pelastuisitte. Jumala itse on astunut
maahan ja vaeltanut meidän keskellämme, täydellisessä alentumisen
tilassa, antanut elämänsä kuolemaan meidän synteimme tähden, mutta
ottanut sen jälleen takaisin! Kärsinyt pilkkaa, häväistystä, ja antanut
elämänsä--lunastaakseen synnistä omat pilkkaajansa ja häpäisijänsä! Oi
rakkauden mittaamatonta syvyyttä! Ja voi niiden synkkää pimeyttä, jotka
tämmöisen rakkauden hylkäävät, joilla on uskallusta sysätä luotaan
semmoisen armon! Herra antakoon teille armoa ettette möisi
ijankaikkista elämätänne joihinkin mitättömiin ajallisiin etuihin,
lihallisiin nautintoihin, rikkauden ja mammonan palvelemiseen!

Joku vanha vaimo, joka oli hartaana kuunnellut Friidan sanoja, lankesi
yhtäkkiä polvilleen, ja purskahti hillitsemättömään itkuun.

--Armahda Herra minun kurjaa sieluani, huusi hän, ja vavistus puistatti
hänen heikkoa ruumistansa.

--Tahtooko hän, ettemme lähtisi Amerikkaan, kysyi joku siirtolaisista
toiselta.--Se on myöhäistä nyt.

Mutta Friida nousi seisaalleen, silmissä hartauden liekki, ja vaihtaen
ankaran äänenpainonsa leppeään, sanoi:

--Ei, rakkaat ystävät. Minä en tahdo kääntää teidän matkaanne
Amerikasta pois. Laiva teidät sinne vie. Minä tahdon vaan sanoa teille,
että etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin
kaikki nämät teille annetaan. Minä tahdon vaan, että te lähtisitte
sinne Jeesus sydämmessä. Sinne ja joka paikkaan muuanne. Minä tahdon,
että te ette hylkäisi Herran suurta armoa!

Ja nostaen kätensä ristiin päänsä yli hän huusi:

--Tulkaa siis Jeesuksen luo! Tunnustakaa hänet Herraksenne! Omistakaa
hänet sydämmiinne! Teidän syntinne ovat anteeksi annetut. Pelastus on
tarjona teille, ja sovitus suoritettu teidän pahoista töistänne.
Ijankaikkisuuden tuomari on tunteva teidät vanhurskaiksi, kun te
tulette hänen eteensä, ja hän on julistava teidät vapaiksi ja päästävä
teidät siihen ijankaikkiseen iloon, joka on vanhurskaille valmistettu,
jos te vaan itse tahdotte käyttää hyväksenne jo suoritettua sovitusta.
Ilmaiseksi teille tarjotaan elämän ijankaikkisuus, teille, jotka
ansionne mukaan olette ijankaikkisen kadotuksen lapsia. Tulkaa, tulkaa!
Teidän puolestanne on toinen suorittanut pääsymaksun ikuiseen iloon, ja
tekö ette tahtoisi astua sisälle!

Siirtolaiset katsoivat totisina ja neuvottomina eteensä. Jos heille
olisi ennen näin puhuttu, he ehkä olisivat langenneet polvilleen ja
muuttaneet elämänsä; mutta nyt--Amerikan matkalla--ajatella Jeesusta ja
hänen seuraamistaan! Sydän tahtoi kouristua, kun mielessä vilahti
eletty elämä ja sen turhuus ja tietymätön tulevaisuus. Mutta kone kävi,
tuku-tuku tuku-tuku, laineet jäivät läiskähtäen jälkeen. Tosin oli
vielä yksi kotimainen satama käymättä. Mitä jos vielä palaisi--! Kaikki
särjetyt siteet solmisi uudelleen. Ihmiset sanoisivat: oletko hullu,
kun kesken matkaasi takasin tulit! Mutta he saisivat vastaukseksi: minä
olen tullut uskovaiseksi, minä en tahdo palvella mammonaa ja tahdon
elää siinä köyhässä maassa, mihin Jumala on minut asettanut,
nurkumatta, valittamatta, kuolinpäivääni asti! Mitä jos todellakin!

Ei, ei, se on kaikki hullutusta!

Ja olihan saarnaaja itsekin sanonut, ettei hän vaadi palaamaan,--että
laiva vie, eikä sille enää mitään voi!

Friidan yhä äänekkäämpi puhe oli herättänyt ensi luokankin matkustajain
huomion, joista useimmat olivat jo vähitellen nousseet, juoneet
aamukahvinsa ja tulleet vilvoittelemaan.

Muutamat heistä tulivat ylös komantosillalle ja istuutuivat tuoleille
katsoaksensa alas etukannelle.

He olivat nyt kaikki keskenään tuttuja ja he katsahtelivat vuoroin
toisiinsa ja vuoroin alas, Friidan puhuessa, nähdäkseen, minkä
vaikutuksen tämän esiintyminen ja huudahdukset kehenkin tekivät. Ja
vihdoin he antautuivat innolla ratkaisemaan kysymystä siitä, miten
tuommoinen ilmiö kuin Friida olisi selitettävä.

Eilinen kauppias tiesi kertoa tunteneensa monta samallaista
maallikkosaarnaajaa.

--Ei luulisi, sanoi hän, mutta niistä saavat useat varsin nättiä
sisääntuloja tuosta toimestaan. Heille lahjoitetaan välistä paljonkin.

Ja kauppias oli aivan varma siitä, että sisäisimpänä aiheena tässä
tapauksessa niinkuin kaikissa muissa täytyi olla itsensä elättämisen
välttämättömyys. Pelastusarmeijan kapteenilla hän väitti olevan palkkaa
75 markkaa kuussa.

Hän höysti puhettaan monilla sukkeluuksilla ja matkustajat nauroivat
sydämmellisesti.

Mutta joku väitti häntä vastaankin. Pelastusarmeijan kapteenilla ei
ollut kuin 10 tai 12 markkaa viikossa. Ja aivan mahdotonta oli otaksua,
että kukaan rupeaisi afäärin vuoksi semmoiseen toimeen, joka ei enempää
tuottanut ja sitäpaitsi oli niin perin luonnoton.

--Ei, sanoi hän--ja se oli eilinen nuori aviomies,--löytyy aivan
luonnollinen selitys tuommoisiin epäluonnollisuuksiin.

Hän viittasi sormellaan alas Friidaa kohden ja alkoi puhua hiljaisella
äänellä, etteivät naiset kuulisi, joita seisoi taaempana.

Hän siteerasi tunnettua kirjailijaa, joka väittää, että tämmöisten
naishenkilöjen kiihtyminen Jeesuksen persoonaan on selitettävä heidän
tarpeestaan omistaa ja rakastaa mielikuvituksen luomaa ihannekuvaa,
koskapa heidän luonnollinen rakkaudenvaistonsa ei ole voinut tai ei ole
onnistunut löytää rakkauden esinettä elävästä todellisuudesta.

Kauppias oli heti valmis luopumaan omasta selityksestään. Hän yhtyi
kokonaan tähän, ja tiesi nyt puolestaan valaista asiaa elävällä
esimerkillä eräästä vanhastapiiasta, joka, kun ei saanut miestä, oli
sen asemesta ottanut kainaloonsa piplian.

Ja taas hän sai osaksensa yleisen kättentaputuksen ja naurun.

Kröijer antoi kolmannen selityksen, ja häntä kuuntelivat kaikki
totisina.

--On luonteita, sanoi hän, jotka eivät voi elää ilman julkista
vaikutusta ja yleistä huomiota. Monelle naiselle lienee semmoinen
huomion herättäminen mahdollinen ennen kaikkea heidän kauneutensa
avulla,--epäilemättä sangen usein myöskin älykkyyden ja esiintyvien
luonnonlahjojen avulla. Mutta--milloin erinomaisempi kauneus, älykkyys
tai tämmöiset luonnonlahjat puuttuvat ja huomion herättäminen siis
käypi mahdottomaksi, silloin on jäljellä vaan yksi tie: se on se, jonka
näemme tuolla.--

Selityksen hyväksyivät kaikki tyytyväisellä myöntämisellä.

Yksi naisista ei voinut olla huudahtamatta:

--Todellakin, miksi olisivat kaikki tuollaiset muuten niin
epäonnistuneen näköisiä!

Vilkas ja erittäin innokas keskustelu tästä asiasta jatkui vielä
peräkannella, jonne matkustajat siirtyivät tuulen suojaan. Mutta se
keskeytyi äkkiä, kun Friida ilmestyi sinne panemaan nyyttiänsä kokoon.

--Alarik, rakas Alarik, sanoi nuori rouva, juosten ihan hengästyneenä
miehensä luo,--minä pyydän, älä jumalan tähden jätä minua yksin!
Tiedätkö, se tahtoi tulla minua puhuttelemaan. Minä näin ihan selvästi,
että se jo lähestyi ja aikoi istua minun viereeni. Kuinka
epämiellyttävää! Ajatteles, jos se olisi tullut minulta kysymään tuota,
mitä ne nyt aina kysyvät: kuinka on sielunne laita?--vai mitä se
onkaan. Mitä ihmettä minä olisin sille vastannut!--Hyi!

Samassa laiva vihelsi, ja niemen takaa näkyi virran suu ja kaupunki,--
viimeinen ennen laivan lähtöä Suomesta.

--Ainoastaan puolentunnin viivyntä! ilmoittivat laivamiehet. Eikä
kukaan matkustajista mennyt maihin.

Yksin Friidan hoikka, mustiinpuettu vartalo näkyi kiiruusti
pujottelevan rantaväen keskellä ja sitten hälvenevän pois kaupungin
katuihin.

Etukannen matkustajat katsoivat hänen jälkeensä kurottautuen laivan
korkean laidan yli. He olivat vaiti. Muutamilla oli kyyneleet silmissä
Friidan hyvästijätön jälkeen. Siirtolaisvaimo istui kokkakannen päällä,
jalat ristissä allansa, silmät itkusta punasina, ja suruissaan
nyökytteli ruumistaan edestakasin.

Hetken kuluttua laiva jo tuprusi Itämeren lounaista taivaanrantaa
kohden.






TOINEN OSA.




IV.


Kröijerin asianajokonttoriin pääkaupungin suurimman kadun varrella oli
ensimmäisinä arkipäivinä pitkien pääsiäispyhien jälkeen kokoontunut
paljon väkeä,--asiamiehiä, neuvonpyytäjiä, käräjöitsijöitä mitä
erilaisimpia.

Hänen oli tapana tulla aamupäivällä esille odotushuoneeseen 10:n
ajoissa, mutta nyt oli kello jo yli 11, eikä häntä vielä kuulunut.
Ovella ei ollut mitään ilmoitusta, että hän olisi ollut matkoilla,
jolloin tietysti joku apulaisista olisi ollut hänen sijassaan.

Jotkut odottavista tiesivät kertoa, että Kröijer jo ennen pääsiäistä
oli ilmoitettu arveluttavasti sairastuneeksi ja tahtoivat otaksua, että
sama syy nytkin oli esteenä. Mutta toiset väittivät, että siinä
tapauksessa olisi tavallisuuden mukaan kaksi apulaista työssä, nyt
sitävastoin ei ollut ketään, ja he päättivät varmuudella, että kohta
ovi aukenisi ja hän itse näyttäytyisi kynnyksellä,--ei siis tarvinnut
muuta kuin malttaa ja odottaa.

Joku kolmas, vähän epäröittyänsä, meni kaikkien kehotuksesta
telefoonille ja soitti Kröijerin yksityiseen asuntoon.

Hän ei saanut ylös.

--Näettekö nyt, telefooni on suljettu, ettei sairasta häirittäisi,
sanoivat yhdet,

--Eikö mitä, hän on matkalla sieltä tänne, päättivät toiset.

Ei kukaan mennyt pois, vaan kaikki jäivät odottamaan.

Kaksi läsnäolevista rupesivat keskenään puhumaan Kröijeristä. Ja he
kilpailivat keskenään kehumisessa, niin että kun toinen puhui, toinen
ei häntä kuunnellut, vaan mietti mitä ihmeellisempää vielä kertoisi. Ja
vaikka he olivat puhuvinaan kahdenkesken, vetosivat he kilpailussaan
kumpikin kuuntelijoihin, jotka kaikki seurasivat heidän keskusteluaan.

Kröijerin voittanutta ei ollut asianajajien joukossa. Hänen ei
tarvinnut muuta kuin näyttäytyä oikeuden edessä ja antaa valtakirjansa,
kun jo kaikille oli selvänä, mikä puoli tulisi voittamaan.

Erinomaisen vaikutuksen teki hänen näennäisesti väsynyt, kalpea
olentonsa. Hän oli anastanut itselleen etuoikeuden istua oikeuden
edessä niinkauan kuin pöytäkirjoja luettiin ja muita valmistuksia
tehtiin. Ja eipäs ollut yksikään tuomari häneltä sitä kieltänyt. Toisen
jalkansa hän tavallisesti nosti toisen jalan päälle ja nojautui
veltosti retkahtaneena tuolin selkään. Ei kukaan kuulijoista silloin
viitsinyt kuunnella, mitä vastapuolella puhuttiin, ja kaikki vaan
odottivat häntä. Kun hän sitten alkoi nenäliinalla prillejänsä hieroa,
silloin jo tiedettiin, että kohta hän alkaa puhua. Ja kun hän vihdoin
nousi, oli kaikki häntä varten hiljennyt. Olisi neulan kuullut
putoovan. Tuomarit, kirjurit, raatimiehet höristivät korvansa, kun hän
avasi suunsa. Ja Kröijer ei huutanut. Tavattoman hiljaisella äänellä ja
hyvin harvaan hän alkoi. Ja tämä se juuri enin jännitti huomiota.
Kaikki näkivät selvään, että puhuminen häntä rasitti ja kyllästytti, ja
siis täytyi häneltä odottaa ainoastaan semmoisia sanoja, jotka olivat
äärettömän tärkeät joka ikinen.

Oli kumminkin suurempia juttuja, joissa Kröijer esiintyi vähemmin
hiljaisena. Niissä oli aina joku pääasia, johon hän tahtoi ikäänkuin
kerätä kaikki voimansa. Hän alkoi hiljaa, niinkuin tavallisesti. Mutta
sitten näkyi, kuinka hän virkistymistään virkistyi, mitä lähemmäksi
ratkaisevaa kohtaa tultiin. Hänen kasvonsa vähitellen elpyivät, hänen
ryhtinsä tuli voimakkaammaksi, ja sana sanalta kasvoi puheen lämpö.
Vihdoin ei ollut enää mitään jäljellä entisestä väsyneestä ja hiljaa
puhuvasta asianajajasta, vaan esillä oli äärimmäisiin jännittynyt,
intohimoisella vakaumuksen voimalla ja tulisella terävyydellä puhuva
Kröijer.

--Ei mikään mahti sinä hetkenä seisonut häntä vastaan! sanoi nuoremman
näköinen keskustelevista herroista, joka oli antanut tämän viimeisen
kuvauksen Kröijeristä.

Kun toinen ei voinut enää voittaa, käänsi hän yhtäkkiä toisaalle:

--Paha vaan, että hän tahtoo olla vähän liian kallis.

--No, olihan toisia asianajajia, saattoihan kääntyä niiden puoleen, jos
Kröijer tuntui liian kalliilta. Eihän ollut mitään pakkoa valita häntä.
Mutta eipäs vaan muut kelvanneet!

--Tjah! Kröijer ei aina innostunut, ja--valitettavasti kyllä--silloin
saattoi asia mennä myttyyn häneltä yhtä helposti kuin jokaiselta
muulta. Kröijer oli hyvä ainoastaan silloin kuin hän innostui.

Nuorempi alkoi vähän kiivastua.

--Onhan luonnollista, että asianajaja panee enin huomiota ja tuhlaa
voimaa semmoisiin juttuihin, joiden voittaminen hänelle on tärkein.

--Mutta silloin nousee ehdottomasti kysymys siitä, mitä juttua hän
pitää tärkeimpänä. Tietysti sitä, josta hänelle enin maksetaan, vai
kuinka?

Nuorempi herra, joka nähtävästi oli ja tahtoi olla Kröijerin läheinen
tuttu, ei tiennyt kuinka osottaisi halveksimistaan tuommoiselle
otaksumiselle.

--Kröijer ei ole mikään asianajaja, sanan tavallisessa merkityksessä,
sanoi hän. Hän on ennen kaikkea poliitikeri ja hän on semmoisena
arvosteltava. Hänellä on suuria tarkoitusperiä valtiollisessa
suhteessa. Hän tahtoo vaan saada jalansijaa ja merkitystä
rahamaailmassa, jotta sitten voisi käyttää valtaansa aatteen
palvelukseen.

Mutta vanhempi herra oli kerran päässyt kriitilliselle kannalleen, ja
hän tahtoi siinä pysyä.

--Poliitinen merkitys? Poliitinen merkitys, mitä varten se on tarpeen?
Se on, tiedänmä, juuri rahan vuoksi tarpeen! Rahoja tarvitaan
poliitista merkitystä varten, mutta poliitista merkitystä rahoja
varten,--siinä koko juttu.

--Teille on siis tuntematonta, että Kröijer tulee asettumaan
vapaamielis-radikaalisen puolueen johtajaksi?

--Vapaamielis-radikaalisen tai kansallis-konservatiivisen tai
progressiivis-kansanvaltaisen tai minkä puolueen hyvänsä,--onko niitä
vielä muita? Mutta minä sanon teille, että kaikki nuo puolueet ovat
vaan eri nimiä samalle asialle. On ihan yhdentekevää, millä niistä
tahtoo itseänsä kaunistaa. Asia pysyy aina samana, ja se on: muut pois
ja minä sijaan! Ja ainoastaan nuorukaiset, niinkuin te, voivat
kuvailla, että mikään maailmassa muuttuu siitä, että tämä tai tuo tulee
vallan päälle. Mutta kokemus opettaa, että kaikki, jotka pyrkivät
vallan päälle, ovat samallaisia ja pyrkivät sinne samasta syystä. Mikäs
sitten olot muuttaisi.

Nuori herra kiihoittui niin, ettei hän voinut enää istua paikallaan.
Hän lopetti kaiken keskustelun ja nousi muka katsellakseen ikkunasta.

Toinen huomasi menneensä liian pitkälle ja muutti samassa äänensä.

--Eipä siltä, sanoi hän, etten minä myöntäisi Kröijerin ansioita. Minä
olen ensimmäinen ihailemaan häntä--personallisuutena. Ilman leikittä,
minä luulen, että hän on tulevaisuuden mies,--niin, minä luulen, että
hän aikaa myöten tulee korkeimpaan hallitukseen.

Hän oli melkeen liikutettu omista sanoistaan. Mutta katsahtaessaan
ympärilleen hän huomasi, että joku mykistä kuulijoista veti vähän
suutansa nauruun.

--Mutta--sanoi hän heti, ikäänkuin jatkaakseen edellistä ajatusta,--
siinä on yksi suuri "mutta". Kaikki riippuu nimittäin hänestä
itsestään. Yksi väärä tai taitamaton käänne,--ja kaikki on hukassa.
Yleisö on tarkkasilmäinen, ja se katsoo Kröijeriä kaikilta puolin.--

Kaikki katsahtivat häneen odottaen selitystä tähän kummalliseen
loppuväitteeseen.

Mutta samassa saapui toinen apulaisista hengästyneenä odotushuoneeseen.

Sanaakaan sanomatta hän riisui päällystakkinsa, jonka pani tuolille. Ei
vastannut yhteenkään kysymykseen, jotka tulvana lensivät hänen
ylitsensä. Korjasi vaan kauluksensa ja kaulahuivinsa taltuttaen yhä
hengästystään, pyyhki hien otsaltaan, tuli melkeen keskelle huonetta,
ja, kääntyen odottajiin päin, sanoi:

--Kröijer--huh-huh--on tänä--huhhuh--aamuna--kuollut.

Odottajat jäivät suu auki.

--Kuollut?!

--Kröijer kuollut!

Vaikenivat ihan sanattomiksi. Mikä vaipui mietteisin, mikä kääntyi
pois, mikä katsoi maahan.

Ja vasta pitkän aikaa näin oltuaan syvässä äänettömyydessä yksi ja
toinen alkoi puhua kuiskutellen toiselle. Apulaisen kanssa suorittivat
asiansa myöskin kuiskuttamalla. Juhlallisina ja hiljaa liikkuivat
huoneessa, minkä liikkuivat. Ja varpaillaan kulkivat vielä
rappusissakin.

Sanoma Kröijerin kuolemasta levisi tuulen nopeana kaikkialle.

Ja joka paikassa se samalla tavalla herätti hämmästystä, ei siksi, että
hän olisi ollut kuollakseen liian terve, sillä hän oli kyllä ollut
viime aikoina kovin rasittunut ja huonontunut, vaan siksi, että hänen
kuolemansa näyttäytyi kaikkien silmissä jonkinlaiselta järjettömyydeltä
kohtalon puolelta.

Mies parhaassa iässään!

Kesken kaikkia aikeitaan!

Kuuluisuutensa juuri tavoitellessa huippuaan!

Ylioppilashuoneella arvosteltiin tapausta innokkaimmin, ja monella
tavalla ratkaistiin kysymys siitä, mikä oli vikana, ettei Kröijer
saanut elää.

Vaikka hän jo aikoja sitten oli ollut vetäytynyt pois
ylioppilaspiireistä, seurattiin täällä kuitenkin tarkkaan hänen
kohtaloaan, sillä hän oli kerran nostava uuden ajan lipun siellä ulkona
valtiollisessa maailmassa,--sen saman, jota hän täällä oli rakastanut
ja palvellut. Kaikki tiesivät, että asianajo oli ollut vaan keinona
hänelle, ja ymmärsivät, että hän vaan tahtoi ensin siellä yläilmoissa
saada vankan ja merkitsevän aseman. Kerran hän oli vielä tuleva takasia
ja sanova: Tässä minä olen, tässä ovat minun aatteeni entisillään ja
tässä se vanha lippu. Eteenpäin nyt! Nyt on aika tullut! Nyt minä vien
teidät perille! Tasa-arvoisuuteen, veljeyteen, vapauteen!

Mutta nyt tuli kuolema.

Ja sentähden ylioppilashuoneella ei voitu uskoa, että mikään
satunnaisuus olisi ollut syynä Kröijerin kuolemaan. Mahdotonta oli,
että sokea kohtalo olisi katkaissut hänen elämänsä langan vastoin hänen
tahtoaan.

Oli kolme mielipidettä. Yhdet sanoivat, että hän olisi tehnyt
itsemurhan. Syytä siihen he eivät ilmoittaneet ja se sai mielellään
olla arvoituksena kaikille. Jos jokin tuntematon salaisuus olisikin
piillyt hänen elämässään, niin se olisi ainakin ollut jotain
inhimillistä, ja kuolema olisi niinmuodoin ollut selitettävissä: hän
itse tahtoi, ja siksi hän kuoli.--Tätä huhua ei kuitenkaan voitu uskoa,
ja sitäpaitsi kerrottiin tosiasiana, että hän oli ollut hyvin sairaana
ennen kuolemaansa. Ja jäi siis jäljelle joko ajatella, että tauti oli
hänet tappanut, taikka, että Jumala oli hänet kutsunut pois.
Jälkimäinen otaksuminen ei tyydyttänyt ketään, sillä se ei vastannut
kysymykseen. Jos Jumala oli kutsunut, niin saattoi kysyä: miksi Jumala
oli kutsunut? mutta sehän oli juuri samaa kuin kysyä: miksi Kröijer oli
kuollut? Niitä oli kuitenkin semmoisia, joita tämä vastaus täysin
tyydytti, ja he melkeen kiivastuivat, jos asiasta vielä edemmäs
väiteltiin. Useimmat ottivat asian käytännölliseltä kannalta hakien
syytä Kröijerin luonteesta ja tavoista. Se oli kyllä tauti, joka tappoi
hänet, sanoivat he, mutta hän oli itse syypäänä tautiin, Hän oli ollut
tunnettu siitä, ettei hän hoitanut itseänsä eikä välittänyt
terveydestään. Hän oli rasittanut itseään aivan liiaksi, oli
matkustellut kylminä pakkasina, aukonut turkkiansa milloin päähän
pisti. Ihmisen täytyy toki hoitaa itseänsä!--

Suurella uteliaisuudella kuunneltiin niiden mielipidettä, jotka olivat
olleet mukana patoloogisessa laitoksessa, kun ruumis avattiin. Ne
hylkäsivät kaikki teoloogiset ja muut aatteelliset näkökannat, ja
suoraan sanoivat, mikä oli syy Kröijerin kuolemaan. Ne olivat
lääkäreiksi aikovia.

Ja heidän selityksensä oli seuraava:

Kun ruumis oli avattu, huomattiin sydämmen hiippalämssät
(mitraalivalvelit) kokoonkutistuneiksi ja niiden päällä koko joukko
pieniä ryynin tapaisia kasvannaisia. Vasen puoli sydäntä oli muuten
hyvin vahvaksi kehittynyt. Nämät kaikki seikat olivat seurauksia
tavallisesta sydämmen sisäkalvon tulehduksesta.

Aivoja tutkittaessa huomattiin niissä suuri pehmentynyt ala, ja kun
tarkastettiin verisuonia niiden pohjalla, löydettiin eräässä
suuremmassa artteerissa embolus, joka oli vaikuttanut tukkeutumisen ja
pehmennyksen.

Kuoleman selvä syy oli siis siinä, että yksi mitraalivalveleiden päällä
olevista kasvannaisista oli irtautunut ja sydämmestä lähtevän veren
mukana osunut aivoihin. Semmoinen embolus olisi tietysti voinut kulkea
muuannekin kuin aivoihin ja silloin ei seurauksena olisi ollutkaan
kuolema. Tämmöisellä sydänvereen osuneella ryynisellä on se
ominaisuus, että se, tullessaan suonien haaroutumiskohtiin, voi siihen
pysähtyä pitemmäksi aikaa, ikäänkuin kahden vaiheille, minkä tien
valitsisi. Heiluttuaan siinä edestakasin se vihdoin syöksyy
jompaankumpaan haaraan ja niin taas liikahtaa yhden välin eteenpäin
seuraavaan haaroutumiskohtaan asti, ja niin edespäin. Sattumasta siis
kokonaan riippuu, että tämmöinen embolus osuu juuri aivoihin. Mutta jos
se kerran sinne osuu, niin on kuolema välttämättömyys.

Yhtä paljon huomiota, mutta vähemmän arveluita herätti Kröijerin
kuolema vanhempien kansalaisten piireissä.

Erään suuren krediittilaitoksen neuvotteleva kokous, jonka jäseniin
Kröijerkin kuului, piti paraillaan istuntoa, kun kuolonsanoma saapui.
Kaikki herrat nousivat juhlallisina sijoiltaan, ja jonkun hetken
kuluttua syntyi hiljainen keskustelu sen taudin laadusta, joka
Kröijerillä oli ollut. Heillä oli koko kysymys vaan siinä, ja siinä sen
ainoa ratkaisu. Heillä oli tietoja lääkäreiltä, jotka olivat olleet
kutsutut sairasta hoitamaan. Ja nyt kertoi sanantuoja, että lääkärien
arvelut taudin laadusta olivat näyttäytyneet oikeiksi. Syy
katastroofiin oli epäilemättä sydämmen sisäkalvon tulehdus.
Endocarditis. Ja kun yksi herroista kertoi, mitä hän tämmöisen taudin
mahdollisista seurauksista tiesi--häneltä oli yksi sukulainen siihen
kuollut,--niin huomasivat kaikki, että jos Kröijerillä todella oli
ollut samallainen taudin seuraus, hänen olisi ollut mahdoton jäädä
eloon, ja siis oli täytynyt kuolla. Sama herra selitti, että
endocarditis on tavallisimmasti seurauksena nivelreumatismistä. Ja
samassa tiesi toinen herroista, että Kröijerillä oli nuorempana juuri
ollutkin ankara nivelreumatismi. Säälien ja valitellen, mutta
tietojensa puolesta täysin tyydytettyinä, istuivat pankin herrat
jälleen pitkän viheriän pöytänsä ääreen, ja sittenkuin yksi ja toinen
oli huomauttanut, kuinka tärkeätä on varoa vetoa ja hoitaa
terveyttänsä, ja joku vielä lisännyt, että hänellä on tapana joka aamu
voimistella lyömällä itseään selkään ja reisille taipuvalla
rottinkiniuvoksella, jatkui keskeytynyt keskustelu päiväjärjestyksen
juoksevissa asioissa tavalliseen tapaansa.

Vähitellen alkoi kaikilla ihmisillä olla varma mielipide Kröijerin
kuoleman syystä, ja keskustelut ja väitteet tästä asiasta lakkasivat.

Mutta hautauspäivänä, kun lukemattomat vieraat kokoontuivat avonaisen
ruumisarkun ympärille, virisi kysymys jälleen eleille.

Siinä makasi Kröijer liikahtamatta, harmaan kalpeana, silmät
kuopallaan, kulmat vähän rypyssä ja alaleuka energillisesti eteenpäin
työntäytyneenä, niinkuin eläessä, makasi mykkänä, voimatta koskaan enää
avata silmiänsä tai sanoa jotain. Tuo tunnettu, tuo pienimmissäkin
liikkeissään uteliaisuudella seurattu Kröijer, kuolleena parhaassa
miehuuden iässä!

Oli mahdoton nähdä häntä ilman että kysymys hänen elämänsä ja
kuolemansa tarkoituksesta heräsi. Ja huolimatta entisistä ratkaisuista
tämä kysymys nyt tuli elävänä, voimakkaana, läpäisevänä jokaisen eteen
ja vaati uudestaan vastausta. Se ikäänkuin sai ihmiset täällä kiinni
kahden kesken puheillensa, kietoi ne kouriinsa, eikä luvannut päästää
vapaaksi ennenkuin vastaus oli löydetty. Ihmiset pyristelivät vastaan,
päästäkseen irti sen kynsistä, jotka tuntuivat kylmiltä ja luisilta,
mutta se ei päästänyt. Se uhkasi ikuisesti pidellä ja vihdoin painua
niin ajatuksiin, ettei sitä unissakaan sieltä saisi, jollei vaan
tyydyttävää vastausta löytyisi. Ei auttanut mitään, että ihmiset
koettivat kaunistaa vainajaa kukilla ja myrteillä. Kysymys häämöitti
Kröijerin tummentuneista silmäkuopista, hänen kalman kellahtuneista
käsistään, sinertävän valkosista tyynyistä hänen päänsä ympärillä ja
soikean arkun mustasta pinnasta. Vastatkaa, vastatkaa! Onko todellakin
mahdollista, että Kröijerin elämä on katkennut sattumalta, vaan siitä
syystä, että joku irtaantunut hitunen valitsi tämän eikä tuon tien
suonien haaroutumissa? Ja jos niin on, riitä on silloin teidän oma
elämänne? Kuka takaa, etteivät teidän aikeenne keskeyty samaten?

Kaikki ihmiset olivat ajatuksissaan, ja jos he puhuivat keskenään, niin
ainoastaan peittääkseen hajamielisyyttänsä.

He antoivat vieläkin Kröijerin elämän päävaiheiden kulkea kerran
editsensä ja koettivat niistä löytää jotain syytä kuolemaan. Mutta
turhaan. Kaikki oli tässä elämässä suurellisesti perustettua, kaikki
tähtäsi jotakin päämäärää kohden, kaikki oli vasta valmistusta
tulevaisuutta varten, jota syrjäiset saattoivat vaan aavistaa ja
uteliaasti odottaa. Mitä voisi ihmiseltä vielä vaatia! Vai eikö hänen
pitäisi rakennella tulevaisuuttaan! Sokeaan fatalismiinko ihmisen
pitäisi heittäytyä.

Kun ei täältä tullut mitään vastausta, täytyi sitä hakea toisaalta.

Kröijerin yksityisestä elämästä ei ollut kellään mitään käsitystä. Mitä
jos syy piilikin jossain siellä. Ihmiset ovat niin erilaisia
yksityisessä elämässä kuin julkisessa.

Mutta katsahdus Kröijerin liikkumattomiin kasvoihin karkoitti tämmöiset
ajatukset. Hänen kuolonkamppauksessa rypistyneet silmäkulmansa
kertoivat elämän äärettömästä totisuudesta, jonka rinnalla kaikki
pikkumaiset juorut hävisivät kuin akanat tuuleen.

Muiden seisoessa istui tuolilla lähellä arkkua hänen vanha äitinsä,
surun murtamana, huomaamatta ketään ympärillään, ainoastaan itkien ja
tuijottaen maahan eteensä.

Jos voisi kysyä häneltä, tunkeutua hänen ajatuksiinsa ja saada häneltä
se oikea käsitys Kröijeristä, joka selittäisi, miksi hän ei enää elä.

Kuinka omituista ajatella häntä tuon äidin poikana, ajatella, että
heidän välillään on ollut sama äidin ja pojan välinen suhde kuin
kaikilla muilla ihmisillä. Kröijeriä ajateltiin aina vaan julkisena
henkilönä, eikä pistänyt päähänkään, että hänelläkin on täytynyt olla
äitinsä ja muut perhesuhteensa. Kaikki tämä ei ollenkaan sopinut
Kröijerin kuvaan.

Useimmille se olikin uutinen, että hänen äitinsä oli elossa, sillä
kukaan ei ollut kuullut hänen sanallakaan mainitsevan äitinsä
olemassaolosta.

Nyt näkyi kuitenkin selvästi, että heidän välillään oli kokonainen
maailma. Se näkyi äidin itkusta, näkyi koko hänen olennostaan, siitä,
ettei hän tiennyt kestään ympärillään. Oli niinkuin vieläkin heidän
keskinäisen suhteensa langat olisivat vahvana virtana kulkeneet pojasta
äitiin ja äidistä poikaan.

Ihan uusi puoli Kröijeristä astui täällä esiin. Nyt vasta hänen
kuoltuansa. Mitä jos oikea Kröijer olikin jotain aivan toista kuin se,
joka oli kaikille tuttu!

Tuo äiti varmaan tietää, miksi hän on kuollut. Kaikki osoittaa, että
hän sen tietää. Hän ei ainakaan ihmettele kuoleman syytä, hän vaan
näyttää surevan, että on tapahtunut se, minkä pitikin tapahtua.

       *       *       *       *       *

Tuntui suurelta huojennukselta, kun arkun kansi vihdoin pantiin kiinni.

Ja kun ruumis kannettiin ulos ja ulkoilman henki puhalsi raittiina
kasvoihin, oli kaikki yhtäkkiä taas kuin selvänä. Ihmiset alkoivat taas
keskustella toistensa kanssa ja Kröijer oli tietysti taas kuollut
sydämmen sisäkalvon tulehduksesta, eli oikeammin sen seurauksesta, ja
tulehdus oli seuraus siitä ja siitä ja tapahtui niin ja niin ja tuotti
tämmöisessä tapauksessa ehdottomasti kuoleman. Ja hoitamalla terveyttä
saattoi päästä kaikista taudeista ja siis välttää kaikki kuoleman syyt.

Ja kaiken lopuksi sanoi vihdoin sanansa pappikin.

Pitkässä, kauniissa hautauspuheessaan hän lyhyellä lauseella selitti
syyn Kröijerin kuolemaan:

--Inhimillisesti katsoen, sanoi hän, tässä on elämä kesken katkennut.
Me valitamme, että häneen pannut toiveet ovat rauenneet, että hän on
kuollut elämänsä kukoistustilassa, että kaikki hänen aikeensa ja kaikki
tulevaisuuden kuvat ovat hävinneet jälkiä jättämättä. Mutta varokaamme
näin ajatellessamme. Muistakaamme, että meidän tulee nöyryydellä
vastaanottaa Herran päätökset. Meidän tulee pitää mielessä, että
Jumalan taivaallisen majesteetin edessä meidän kaikki puuhamme ja
toimemme tämän maan päällä ovat vaan vähäpätöisiä, haihtuvia
varjokuvia. Yritystä ja koetusta ovat meidän elämämme suurimmatkin
pyrinnöt. Herra antaa yhden lopettaa, mutta toisen hän kutsuu kesken
pois. Nöyryydellä ottakaamme vastaan Herran päätökset. Nöyryydellä
huokaa sinä, sureva äiti, sanoen: Herra antoi, Herra otti, kiitetty
olkoon Herran nimi! Ja nöyryydellä yhtykäämme me muut apostoli Paavalin
sanoihin: O sitä Jumalan rikkauden, ja viisauden, ja tunnon syvyyttä!
Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa, ja käsittämättömät hänen
tiensä! Sillä kuka on Herran mielen tietänyt? Eli kuka on hänen
neuvonantajansa ollut? Eli kuka on hänelle jotakin ennen antanut, jota
hänelle pitäisi jälleen maksettaman? Sillä hänestä, ja hänen kauttansa,
ja hänessä ovat kaikki. Hänelle olkoon kunnia ijankaikkisesti, amen!

Sitten tavallinen hautausluku, lapiollinen multaa kuoppaan, rukous,
ylioppilaiden surulaulu ja vihdoin haudan umpeenluominen.

Kaikesta tästä, mutta erittäinkin papin puheen jälkeen jäi ihmisille
vallitsevaksi se käsitys, mikä heillä tosin aina ennenkin oli ollut,
kun he tulivat elämää ja kuolemaa ajatelleeksi.

Elämä olisi ihanaa, voisi usein muodostua suuremmoiseksi ja
loistavaksi, mutta on olemassa painajainen, joka sen myrkyttää, se on
se tieto, että Jumala voi kesken kaikkea kutsua meidät pois koko
ihanuudesta.

Kuitenkin, kun he jo rupesivat hajaantumaan Kröijerin hautakummulta
unohtaen ajatuksen, että hän nyt siellä syvällä maassa pienessä
pimeässä arkussaan mätänee,--kun käytäville siellä täällä veteläksi
sulanut keväinen lumi pakotti heidät suurella ponnistuksella
harppaamaan ylitse ja he huomasivat, että siellä täällä jo pilkisti
esille vihanta ruoho ja lintu viserti jossain alastomassa puussa ja
keveät valkoset hattarat lensivät kiiruusti sinisellä taivaalla,--
ajattelivat he kevennyksen huokauksella: Ihmisen tulee vaan tottua
painajaiseensa ja rohkein mielin ajatella, että jos hänelle toisinaan
ei onnistukaan, niin toisinaanhan onnistuukin.

Ja niin rauhoittui vähitellen kaikki entiselleen. Kaupungissa
näkyivät samat raitiotievaunut kuin ennenkin ja kuuluivat samat
kellonkilistykset. Samat ihmisjoukot riensivät asioissaan kaduilla,
puodista sisään ja puodista ulos. Ja pian Kröijerin kuolema oli tapaus,
joka oli aivan kuin kymmenen vuotta sitten ollut.

       *       *       *       *       *

Järjestäessään poikansa kirjeitä, kaukana yksinäisessä kodissaan, oli
äidillä edessään erittäin kaksi, joita hän ei hennonnut panna muiden
kanssa samaan läjään, vaan luki niitä, herkeämättä itkien, yhä
uudelleen. Toinen näistä kirjeistä, vanhempi toista, oli näin kuuluva:

Rakas äiti!

Vaikka sinä et seuraakaan puolue-elämäämme, olet kumminkin varmaan
kuullut puhuttavan siitä uudesta suuresta krediittilaitoksesta, joka on
äskettäin perustettu pääkaupunkiin. Et ole myöskään voinut olla
huomaamatta, että jotakin erinomaista ja tavatonta on yhdistynyt tähän
laitokseen, joka saattaa ihmiset kuumeeseen. Syy on se, että tämän
laitoksen merkitys on poliitisessa suhteessa arvaamattoman suuri. Sen
tarkoitus on laajentaa puolueemme merkitystä ja voimaa aineellisella
alalla, missä se tähän asti on ollut sanaton ja kaikkea vaikutusta
vailla. Ja samalla tietysti kukistaa niiden merkityksen, joilla tähän
asti on ollut yksinomainen sananvalta näillä aloilla.

No niin, pääasia on, että koko laitoksen keksijä olen minä. Minun on
aate, ja minä olen sen alkuunpanija.

Tuo aate aukesi silmieni eteen niin valtavana ja minä näin sen
vastaisessa toteutuksessa niin suuremmoisia seurauksia, etten tietysti
hetkeäkään voinut epäillä tehtävästäni; se, minua innostutti, mitä
enemmän sitä ajattelin ja mielessäni kasvatin.

Minä tahdoin tehdä siitä koko kansan yhteisen asian. Tahdoin sytyttää
kaikkien mielet yritystä kannattamaan. Osakkeet olisivat levitetyt
kaikkialle, haaraosastoja olisi perustettu joka kaupunkiin, ja joka
paikassa olisi tämä laitos muuttunut kansan omaksi luottolähteeksi
samalla kasvattaen meidän puolueemme miehistä kelvollisia ja kykeneviä
käytännön miehiä rahaliikkeen ja hallinnon aloilla. Se, mikä meiltä oli
puuttunut: edellytykset valloittaaksemme kerran pysyväisesti johtavan
aseman maan hallinnollisissa virastoissa ja siten itse hallituksessa,
se oli paraiten saavutettavissa juuri läpiviemällä minun aatteeni.

Tämä poliitinen puoli asiasta se juuri oli, jonka tiesin hankkivan
yritykselle innostusta yleisön puolelta. Ja minä aavistamalla näin
edeltäpäin kaiken sen, mikä sitten onkin toteutunut, että yritys
väkevän kansallisen värin suojassa on saavuttanut koko kansan
kannatuksen. Siitä syntyi suuri kansallinen yritys, jonka vaikutuksia
tulevaisuudessa ei käy kyllin laajalle arvaaminen.

Kun minun mielessäni ensi kerran välähti tämmöisen laitoksen
mahdollisuus, tunsin minä taas pitkistä ajoista itsessäni tuon
jumalallisen voimankipinän synnyttää ja luoda, joka on ollut, kuten
sinä itse olet sanonut, nuoruudestani saakka minun elämäni kannustin.

Sinä olet tosin myöskin sanonut, että minulta puuttuu vastaavaa voimaa
ja sitkeyttä toteuttaakseni sitä, mitä olen aatteessa suunnitellut.
Mutta minä toivon kuitenkin, että tämä sinun arvostelusi soveltuu
enemmän nuorempaan ikäkauteeni. Luullakseni minä olen edistynyt siitä
pitäen. Ainakin mitä tähän aatteeseen tulee, ymmärsin minä heti, että
koko sen merkitys on taitavassa toteuttamisessa eikä suinkaan
julkilaulamisessa ennen aikojaan.

Minulla oli kaikki varustettuna, kaikki suunnitelmat valmiina ja kaikki
erityisyydet mietittynä, ennenkuin minä esitin aatteeni puolueelle
kokonaisuudessaan.

Tietysti, tuli syttyi heti kuin kuiviin katajoihin. Jokaiselle oli
kohta selvänä, että juuri tähän oli nyt ryhdyttävä eikä mihinkään
muuhun. Kuinka ei sitä muka ennen tultu ajatelleeksi! Ja he olivat
kaikki kuin haltioissaan. Toiveita lausuttiin mitä rohkeimpia. Kaikki
oli täydessä palossa.

Minä ja muutamat muut lähetettiin maaseuduille eri tahoille ympäri
Suomen. Jokapaikassa otettiin asia yhtä suurella innostuksella vastaan.
Ilmaantui, että kapitaalia ja rikkauksia puolueellamme oli enemmän kuin
osattiin aavistaa, ja uudelle laitokselle luvattiin aivan kuulumattomia
talletuksia. Osakkeet olivat merkityt ensimmäisessä hengenvedossa.

Perustava kokous pidettiin ja näin oli siis minun aatteeni tehnyt
ensimmäisen askeleen toteutumisekseen.

En voinut epäillä mitään, kaikki kävi niinkuin olin suunnitellut. Minun
asemani tässä asiassa pysyi yhä entisellään, niin ettei ilman minua
mitään tehty eikä mihinkään ryhdytty, eikä minulla ollut mitään syytä
epäillä, että tulisin tämän asemani vastaisuudessakin säilyttämään.

Äiti, eilen pidettiin ratkaiseva kokous, jossa yhtiön johtokunta
valittiin.

Ja minä en tullut valituksi, kuten sain kuulla, siitä syystä, ettei
minua pidetty semmoiseen toimeen sopivana.

Äiti, jospa sinä voisit kuvailla minun tunteitani sinä hetkenä, kun
minä huomasin, ettei tämä tapaus ollut mikään hämmästyttävä uutinen
kellekään, vaan että asia oli ollut puheen ja päätöksen alaisena heidän
keskensä ilman minua!

Sinä tiedät mitä ponnistuksia minä olen tehnyt päästäkseni
tarkoitusteni perille. Sinä yksin tiedät myöskin, mitä vastuksia minä
olen saanut voittaa. Olin vuodenajan valmistellut tätä lempituumaani,
joka päivä ajatellut sitä, siinä oli koko elämäni ja tulevaisuuteni.

Tänä hetkenä minä en vielä tiedä, mitä minä teen. Minä olen ihan
odottamattani siinä asemassa, missä olen. Olen kuin pilvistä pudonnut.
Tunnen itseni mahdolliseksi vaikka mihin.

Mutta ole kuitenkin rauhassa. Ei yksikään sielu ole nähnyt, mitä
minussa liikkuu,--minä en ole hetkeksikään ilmaissut itseäni. Ja sen
verran minussa lienee voimaa, etten tee mitään tunteitteni vallassa.

Kirjoita ensi tilassa.

                         Poikasi----.


Toinen, myöhempi kirje, päivätty vaan muutama viikko ennen hänen
kuolemaansa, oli näin kuuluva:

Rakas äiti!

Kiitän kirjeestäsi, rakas äiti. Saatoin arvata, että tulisit käyttämään
tätä tilaisuutta kääntääksesi minut sinun uskosi lapseksi. Jos tahdoit
valita semmoisen hetken, jolloin minä olen enin särjetty, niin et olisi
voinut parempaa valita. Mutta jos olet myöskin luullut voivasi nyt
minuun paraiten vaikuttaa, niin olet erehtynyt. Sillä sinun yrityksesi
nyt niinkuin aina ennenkin on jäänyt seurauksia vaille. Anna anteeksi,
mutta niin se on, sille en voi mitään.

Kuitenkin tahdon minä tällä kertaa, niin paljon kuin väsymykseni
sallii, vastata sinun kirjeeseesi, ja vastoin tavallisuutta kajota
tuohon kysymykseen. (Pyydän sinua välttämättä polttamaan tämä kirje,
heti luettuani, ettei se suinkaan joutuisi kenenkään syrjäisen
nähtäväksi).

Mitä nyt ensiksikin tulee minun käsitykseeni korkeimmasta olennosta,
niin täytyy minun sanoa, etten voi häntä ajatella, niinkuin sinä,
jossakin taivaissa asuvaksi, personalliseksi olennoksi, jonka tahdosta
ihmisellä semmoisenaan olisi välitön tieto. Minä luulen, että meillä on
oikein käsitys Jumalasta silloin, kuin emme ollenkaan koeta tehdä
itsellemme tiliä siitä, mitä, missä ja millainen hän on, vaan
ainoastaan ankarasti pysymme velvollisuuksissamme. Velvollisuuden
tunto, se on sama kuin Jumalan tahdon tunto. Mutta ei suinkaan välitön,
vaan ainoastaan välillinen tunto. Sillä velvollisuuksia synnyttävät
ihmiselle ainoastaan ihmiset. Velvollisuuksia voi ihminen tuntea
ainoastaan silloin, kuin hän on jossakin yhdyskunnassa muiden ihmisten
kanssa. Jos taas ajattelemme ihmistä erakkona esimerkiksi jossakin
ihmisettömässä saaressa, niin hänellä ei voi olla olemassa mitään
Jumalaa eikä Jumalan tahtoa, koska hänellä ei voi olla olemassa mitään
velvollisuuksia ketään kohtaan.

Se korkein yhdyskunta, jonka tahto on äärimmäinen normi yksityiselle
ihmiselle, on kansa.

Ja sen tahdon täyttäminen antaa elämää ja elämän merkitystä kaikille.
Kansan tahto, se on Jumalan tahto. Se, joka täyttää kansan tahtoa, se
täyttää korkeinta tahtoa. Tämmöisenä on Jumalan tahto jokaiselle
avoinna. Ja ainoastaan näin välillisesti, kansansa tahtona, voi
yksityinen Jumalan tahtoa tuntea.

Yksityisessä ihmisessä voi olla vaan suurempi tai vähempi määrä halua,
intohimoa täyttämään tätä tahtoa ja nauttimaan sen täyttämisestä
seuraavaa elon voimaa. Minä en tarkoita tässä sitä, että tavallisten
kansalaisvelvollisuuksien täyttäminen tai vain lainkuuliaisuus olisi
kylläksi antamaan sisällystä ihmiselämälle.

Ei, ei siinä ole kaikki.

Syvemmältä voi tuntea kansan tahdon kuin ainoastaan kirjoitetusta
laista ja kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä. Sen voi tuntea
omassa hengessä. Se voi ikäänkuin laskeutua yksityisen sieluun, siellä
pesiytyä ja muuttua hänen omaksi hengeksensä. Mikä ääretön elämän
rikkaus virtaa silloin hänen kauttansa! Hän ajattelee omia ajatuksiansa
ja menee omaa tietänsä ja kuitenkin ne on kansan ajatukset ja se on
kansan tie! Täällä, tässä sydämmessä on kansan sydän, tässä hengessä
kansan henki.

Siinä nyt on minun uskontoni, äiti. Siinä on elämän merkitys, siinä
kaiken onnen ja suuruuden lähde.--

Minun on sanomattoman iloista kirjoittaa tähän näitä ajatuksia, jotka
ovat olleet minulle elämän antajina,--joita olen seurannut ylimpänä
totuutena. Nyt kun uudistan ne mielessäni, sykähtää vielä sydämmessäni
aivan niinkuin niinä entisinä aikoina. Ja vaikka nämät ajatukset
ovatkin lakanneet olemasta niin alituisesti tietoisuudessani kuin ne
olivat ennen, tunnen minä erittäin tällä hetkellä, että ne, ja
ainoastaan ne, oikeastaan vieläkin elättävät minua. Se on vaan tuo
alituinen voimain ja huomion ponnistus asianajon alalla ja siitä
seuraava alituinen väsymys, joka minua häiritsee. Mutta minä tiedän,
että kun vaan kerran pääsen tarkoitusteni perille, pääsen tästä
vieraiden asiain painosta ja saan hetken hengähtämisen aikaa, niin
kyllä jälleen elvyn ja jälleen tunnen samaa elämänintoa kuin ennenkin.

Sinä kirjoitat, että käsityksesi mukaan kaikki tapaukset minun
elämässäni, kaikki minun entiset ja nykyiset vastukseni tahtovat vaan
minulle todistaa, että minulta puuttuu personallinen Jumala ja
personallinen suhteeni häneen. Ja sinä sanot suoraan, että nykyinen
suuri vastoinkäymiseni on viimeinen todistus siihen, ettei ihminen voi
löytää onneansa palvelemalla puoluetarkoituksia. Sillä, sanot sinä,
kaikki mitä puolue sinulle antaa voi se sinulta ottaakin.

Sinä olet löytänyt sopivan hetken näin sanoaksesi. Mutta minä en aijo
olla niin heikko, että antaisin satunnaisen onnettomuuden viedä
itseltäni sen uskon, joka on minun ylpeyteni ja perustaa minun
ihmisarvoni omissa ja kansani silmissä. Anna anteeksi äiti, mutta minun
täytyy sanoa vakaumukseni, että tuo sinun vaatimasi personallinen suhde
Jumalaan, elämä rukouksessa ja niin sanoakseni pikkumaisten
yksityisvelvollisuuksien täyttämisessä, joita te jostakin syystä
sanotte rakkauden töiksi, on kehitysasteena paljon alempana sitä
astetta, jolloin ihminen hakee Jumalan ääntä kansan tahdossa, jolloin
hän rakastaa Jumalaa rakastamalla Isänmaata ja pyrkii pikkutekojen
piiristä kansallisiin suurtekoihin.

Huomautettuasi, että Jumalan henki täytyy ilmestyä rakkauden henkenä,
sinä sanot, että politiikka on päinvastoin saattanut minut enemmän
vihaamaan kuin rakastamaan ihmisiä. Syytä minua, mutta älä syytä sitä
elämänymmärrystä, joka on minun uskontoni. Myönnän kyllä, että erittäin
tällä hetkellä minä en tiedä kuka yksityinen minua rakastaisi ja ketä
yksityistä minä en vihaisi. Mutta minä tiedän, että vastainen
menestyminen tulee paljon sovittamaan suhteitani. Koko asia on vaan
menestymisessä. Sitä paitsi minun täytyy sanoa, etten ole koskaan
ennenkään ymmärtänyt rakkautta yksityisiin, minulle enemmän tai
vähemmän vieraisin henkilöihin, niinkuin sinä tätä rakkautta ymmärrät.
Se on totta: minulla on hyvin lämpimiä tunteita matamiani kohtaan, niin
että toisinaan, ollessani yksin kotona, minusta tuntuu sangen ikävältä,
kun hän kovin kauan viipyy asioilla kaupungilla. Niinikään on eräs
talonmiehen pieni poika minun entisessä kortteerissani saanut minussa
kerran hereille niitä tunteita, joita luulen sinun tarkoittavan. Minä
huomasin hänen takertuneen suureen hankeen, kiipesin sinne vyötäisiä
myöten ja kannoin hänet esille. Kantaessani kylmää ja miltei
paleltunutta pienokaista omaa lämmintä ruumistani vastaan minä tunsin
niin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua hänestä ennenkuin
olin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen kouluasiansa.--Siinä
ainoa esimerkki, mitä tällä hetkellä elämästäni muistan. Tämmöisiäkö
rakkaudentöitä sinä tarkoitat ja niiden harjoittamisessako sinä katsot
elämän olevan? Elää Kristuksen elämää, sanot sinä. Parantaa sairaita,
sitoa haavoja, kulkea saarnaamassa? Äiti, minä en ymmärrä sinua. Onko
sinun tarkoituksesi todellakin, että minun pitäisi, saadakseni elää,
jättää asianajokonttorini ja kaikki krediittilaitokset?

Niin tyydyttämätön ja käsittämätön kuin minulle onkin tuo elämä
luulotelluissa rakkaudentöissä yksityisiä ihmisiä kohtaan, niin
käsitettävä, tyydyttävä ja viehättävä on minulle ihmiskokonaisuuden eli
kansan palveleminen. Ja sitä enemmän, kun--tunnustan sen avonaisesti--
koko minun elämäni, koko minun onneni ja tulevaisuuteni on tämän
kokonaisuuden kanssa kutoutunut eroittamattomasti yhteen.--Kaikki
personalliset edut ovat uhrattavat kansan eduille, se on totta. Vielä
enemmän: yksityisen koko elämä on oleva yksi ainoa kansan tahdon
palvelus. Mutta siitä huolimatta pysyy totuutena, että se, joka kansan
etuja palvelee, se tulee kerran kansan palkitsemaksikin. Minä en tiedä,
mihin minä perustaisin semmoisen uskon, että kuoltuamme--kuten sinä
kirjoitat--meidän eteemme ilmaantuu kuningas; joka kutsuu meitä
taivaalliseen iloon, sanoen: mitä olette tehneet yhdelle näistä
pienimmistä, sen olette tehneet minulle. Sitävastoin ymmärrän
järkähtämättömäksi luonnonlaiksi, että minun onneni ja sen kansan
menestys, jota minä palvelen, ovat ehdottomassa yhteydessä. Se on minun
uskoni, että niin on.

Senvuoksi minua ei ole voinut horjahuttaa entiset vastoinkäymiseni ja
senvuoksi on jäänyt vaikutuksetta sekin "viimeinen" taivaan lähettämä
todistus minun uskoani vastaan, jolle sinä tahdot antaa niin
ratkaisevan merkityksen.

Se puolue, kansa, isänmaa--kuinka vaan tahdot,--joka näkee minun
aatteeni toteutettuna, on kerran palkitseva minut.

Keskeltä näitä alituisia voimainponnistuksia, keskeltä tätä
näännyttävää väsymystä, jonka kanssa saan kamppailla, minä uskon ennen
kaikkea oikeuteen tässä maailmassa!

Ja sentähden minä uskon voimiini ja uskon tulevaisuuteeni.

                                       Poikasi----.


Tässä jälkimäisessä kirjeessä oli äiti punasella kynällä vetänyt paksun
viivan näiden sanojen alle:

"minä tunsin niin suurta kiintymystä häneen, etten voinut irtautua
hänestä ennenkuin olin hänen isänsä kanssa järjestänyt kaikki hänen
kouluasiansa."

Luettuansa kirjeet viimeisen kerran, hän laskeutui polvilleen oman
tuolinsa eteen ja rukoili siinä pitkän ajan.

Sitten hän nousi, tosin itkettyneenä, mutta lohdutuksen ilme silmissä,
ylös, kääri kirjeet kokoon, korjasi pöydältä valkoset, hautauskukista
kootut myrtit ja ottaen käteen sukan istui nojatuoliinsa. Puinen
parsinsieni tuli esiin sukan kuluneesta kantapäästä suurena kuin
täysikuu.

--Annaliisa! huusi hän suljettuun oveen päin, ja kun sieltä ei kuulunut
liikettä, vielä toisen kerran:

--Annaliisa!

Ovesta tuli siististi puettu palvelustyttö, valkosella esiliinalla ja
pienellä päähineellä.

--Minä jo joisin teetä, sanoi vanhus, ja kun Annaliisa jäi ovelle eikä
mennyt heti toimittamaan, lisäsi hänelle hymyillen:

--Sinä katsot varmaan tätä hirveätä sukkaa? Niin, hän oli kauhea sukkia
kuluttamaan. Katso, katso mitä tämä on!

Annaliisa nauroi ja päivitteli mennessään, eikä raatsinut sanoa, että
nythän oli turha niitä enää paikata,--ilosena vaan siitä, että vanhus
jo taisi suruiltansa hymyillä.




V.


--Kröijer kuollut! huudahti Alarik, nähtyään uutisen sanomalehdissä.

Hän oli juuri valinnut mitä mukavimman asennon omassa huoneessaan
komealla lepotuolillaan, tyynyjen keskellä, asettanut kaakaonsa
pyöreälle pöydälle viereen ja taittanut sanomalehden sopivaan muotoon.
Ja nyt osui ihan ensimmäisenä tuo onneton uutinen silmiin.

Hän hyppäsi pystyyn melkeen vaaleten.

--Tämä vielä puuttui! Tämähän on ihan nurin päin! Tänään on 15:s päivä,
juttu on esillä juuri tänään kihlakunnanoikeudessa. Lyydi, Lyydi! Äsh!

Painoi sähkönappiin, toiseen. Käveli rajusti pari kertaa edestakasin.
Painoi taas; ja nyt niin kauan ja niin kovalla voimalla, että etusormen
nivel oli mennä sijoiltaan ja suu vääntyi kärsimättömyydestä.

Ihmiset töytäsivät sisälle joka haaralta.

Täti, palvelustyttö ja kaksi rouvan sisarta. Ja kaikilla oli
kysymyksensä.--Mitä, mitä?--Mitä on tapahtunut?--Herra siunatkoon,
kuinka minä säikähdin!--

Tämä töytääminen ja nämä huudahdukset ärsyttivät häntä, ja kaikki hänen
hermonsa joutuivat epäjärjestykseen.

--Te odotitte kai, että olisitte löytäneet minut halvattuna keskeltä
lattiaa, sanoi hän nauttivalla vihalla.--Varmaan jo kuvailitte
hautajaisia ja----

Inholla hän keskeytti lauseensa, ja sanoi sitten teeskennellyllä
ystävyydellä:

--Olkaa hyvä, pyytäkää rouva tänne!

Menivät kaikki.

Rouva tuli hengästyneenä, kyökkiasussa ja toi myötänsä kotletinhajua.

--Mitä täällä on tapahtunut? Alarik, kuinka sinä saatat taas noin
kiihoittua!

--Kröijer on kuollut!

--Vai niin.

--Vai niin? Ei sen enempää, kuin "vai niin"! Ja tiedätkö sinä, että
meidän myllyjuttu siellä maalla on juuri tänäpäivänä esillä. Me olemme
nyt menettäneet sekä koskemme että myllyrakennuksemme. Ei sen enempää
eikä vähempää!

--Tietysti sinne on matkustanut joku apulaisista.

--"Tietysti", se on teillä naisilla aina vaan niin selvää ja
yksinkertaista: "tietysti"! Mutta Kröijer ei ole suinkaan voinut
muistiansa apulaiselle testamentteerata! Ja minä kun olen niin paljon
asianhaaroja hänelle selittänyt, äsh, äsh, tämä on aivan sietämätön
isku minulle.

--Mutta rauhoitu, rakas Alarik! Tottapa semmoisissa asioissa käytetään
papereita ja onhan apulaisen täytynyt löytää ne konttorissa. Pääasia
kaikissa meidän asioissamme on, kuten tiedät, ettet ole levoton.
Tiedäthän kuinka ankarasti se on sinulta kielletty. Johan tohtori
vaati, että jättäisit kaikki asiasi jonkun luotettavan hoitajan
haltuun.

--Siitä nyt ei tule mitään.

--Ei, ei. Se olikin vaan uhkaus, että jollet voi pysyä rauhallisena,
niin eihän muu auta.

Lyydi sai hänet jälleen istumaan.

--Katsos nyt, kun olet taas tolalta. Se on suorastaan myrkkyä sinulle
tämmöinen häiriö. Olethan luvannut minulle, että koetat hillitä
itseäsi. Lupaa nyt uudestaan. Muista nyt tästä lähin, että vaikka mitä
tapahtuisi, sinä ensin ajattelet terveyttäsi. Ymmärräthän Alarik, että
se on kaikkein kalleinta sinulle. Ei mikään tapaus voi olla tärkeämpi
kuin se, että sinä pysyt rauhallisena etkä mieti asioitasi.

--Kas niin, sanoi hän vielä,--tässä on sinulle tyyny selän taakse.
Panenko enemmän vasemmalle? Tässä kaakaolasi ja tässä sanomalehtesi.
Onko nyt hyvä?

--On, sanoi Alarik lyhyesti, ja hän nähtävästi pidätti itseänsä
lisäämästä jotakin vielä.

--Ja muista siis mitä tohtori on sanonut On esimerkkiä ihmisistä, joita
halvaus on kohdannut hyvinkin nuorella ijällä eikä ole kumminkaan
uudistunut ennenkuin seitsemännelläkymmenennellä. Tyyntynyt
elämänlaatu, hiljainen työ rauhallisen perheen keskuudessa, elämä
nykyisyydessä, täydellinen huolettomuus ja suruttomuus tulevaisuuden
suhteen--tämä kaikki on voinut pelastaa uudistuskohtauksesta.--Ja jos
sinun olisi edes pakko ajatella mitään asioita! Onhan meidän
toimeentulomme aivan taattu. Meillä on paljon enemmän kuin kylläksi.
Mitä sinä vielä tahdot?

Alarik ei voinut hermostumiselta mitään vastata, yritti, veti jo henkeä
sisäänsä, mutta puhalsi nenän kautta ulos.

--Ai, haisevatko minun käteni kotletiltä? Olisit ennen sanonut!--No
muista nyt kaikki, mitä olet luvannut!

Ilosesti hyräillen Lyydi meni omalle puolellensa, eikä ollut
huomaavinaankaan Alarikin hermostumista.

Alarikin luona oli taas kaikki hiljaa.

Hän käänteli pari kertaa lehteänsä, muutti sen toisiin taitoksiin.
Mutta laski sen sitten pian huoaisten pöydälle.

Ja sanomaton suru kuvastui hänen kasvoissansa.

Sitten hän nousi ja rupesi kävelemään edestakasin.

Kun ajattelen, on se oikeastaan hirmuista, mikä minussa tapahtuu. Nyt
en taaskaan voinut häntä sietää. Toisinaan, vaikka kuinka koettaisin,
en voi saada esille entistä rakkauttani, en voi, en voi, en voi!

--Kuinka toista se oli ennen! En tarvinnut muuta kuin ajatella
mielessäni hänen kuvaansa, kun rakkaus minut valloitti. Tosin pian
tulivat nuo tyhjät hetket, jolloin häntä yhtäkkiä ei ollut. Mutta minun
vallassani oli palauttaa hänen kuvansa semmoisina hetkinä. Ja niin minä
sain aina rakkauteni takasin, milloin tahdoin.

--Nyt sitävastoin! Mitäpä sitä itseltäni salaisin! Kun olen alkanut
ajatella, niin ajattelen loppuun.--Nuo tyhjyyden hetket ovat ruvenneet
yhä taajemmin seuraamaan toisiansa, ja minun vanha keinoni pettää
säännöllisesti. Vaikka minä koetan ajatella häntä, hänen ruumistansa,
minä en saa mitään kuvaa esille. Ja jos saan, ei se herätä minussa
mitään tunteita. Se kuva, jonka saan esille, kyllästyttää minua, enkä
minä voi enää löytää semmoista paikkaa--ush! Ja kumminkin se on niin.

--Jospa hän aavistaisi, että minulla on hetkiä, jolloin häntä ei ole
olemassa minulle! Jospa hän aavistaisi, että minä välistä ponnistan
kaikki voimani löytääkseni hänessä edes jotain vähintä, johon voisin
rakkauteni kiinnittää!

--Minun tulee häntä väliin oikeen sääli. Ja siitä minä iloitsen. Sillä
joskus on minun onnistunut tästä säälistä herättää itselleni rakkauden
tapaisia tunteita. Ilosena siitä, että minun on häntä sääli, minä
yhtäkkiä lähden häntä hakemaan silittääkseni häntä poskelle ja
katsahtaakseni häntä silmiin. Tulen. Hän ei istukaan alakuloisena
ikkunan ääressä, niinkuin olen kuvaillut, vaan toruu palvelioita. Ja
minun säälini on mennyt jäljettömästi.

--Mutta onko se sitten oikeastaan minun syyni, että rakkaus minulta
menee? Kaikilta jumalilta kysyn yhtaikaa: onko se minun syyni, etten
minä enää voi saada esille sitä kuvaa, joka herättäisi minulle
rakkauden? Minähän tahtoisin saada, enhän mitään niin tahtoisi kuin
rakkauteni takasin. Mutta minä en ole sen asian herra. Se on jokin
luonnonlaki, joka estää minua. Jos teitä jumalia on olemassa, niin te
tiedätte, että minä olen ilonen kuin lapsi niinä hetkinä, jolloin
tunnen rakkautta ja vetovoimaa häneen.

--Tosin asia ei olekaan ainoastaan niin, että minä vaan en saa kiinni
rakkaudestani. Tunnustaakseni minä joskus,--ei, ei joskus, vaan usein,
--yhä useammin,--vihaan häntä. Hän on minulle vastenmielinen koko
olemukseltaan. Niinkuin nytkin, kun hän tuli minun luokseni ja oli
rauhoittavinaan ja lepyttävinään minua. Hän tietää vallan hyvin, mikä
minua olisi rauhoittanut. Hänen olisi vaan tarvinnut sanoa: minä
suostun; pantataan isävainajani kaupunkitalo ja ostetaan Kukkilan hovi
huviloineen. Mutta hän ei hiisku itse asiasta mitään, ja leikkii vaan
hirveän huoltapitävää ja hellää vaimoa. Minä vihaan häntä ja hänen
tahtoansa ja hänen aikeitaan, jotka eivät koskaan muuta tarkoita kuin
ettei vaan mitään saisi yrittää,--että kaikki pysyisi entisellään eikä
mikään pääsisi muuttumaan. Vihaan koko hänen sukuansa, jotka kaikki
ovat hänen puolellaan, vihaan heitä kaikkia tädistä alkaen, sisariin ja
koko hänen sukualbumiinsa. Kaikilla niillä on alahuuli pitempi
ylähuulta. Ja millä oikeudella ne ovat liimaantuneet kaikki minun
ympärilleni! Lyydin kanssahan minä olen naimisiin mennyt enkä heidän!
Minä olen kietoutunut heidän pauloihinsa niin, että olen menettänyt
koko itsenäisyyteni. Ja oikeastaan ei minulle ole koko maailmassa
mitään niin vierasta kuin tuo suku, sen maut, sen käsitykset ja sen
puheet. Minä tahtoisin väkisin irtautua siitä ja muuttaa vaikka toiseen
maanosaan, ja kuitenkin minun täytyy kulkea mukana niinkuin härkä, jota
miesvoimalla vedetään eteenpäin. Minä tahtoisin rukoilla, että joku
mahti minut vapauttaisi tästä suvusta ja sen alahuulesta. Minä lupaisin
vaikka mitä. Lupaisin tulla nöyräksi, lupaisin vaikka ruveta rengiksi
johonkin mökkiin, kunhan vaan pääsisin vapaaksi.

--Pitemmälle, pitemmälle! Kun olet kerran alkanut, niin ajattele
loppuun!

--Ja miksen ajattelisi?--eihän minun ajatuksiani kukaan näe. Kuitenkin
pidätän itselleni vallan peruuttaa nämät ajatukset milloin tahdon, ja
selittää kaikki tyyni pelkäksi houreeksi.

--Minua on usein elättänyt salainen, mykkä toivo, joka tulee ensin
varovasti ja hiipien tietoisuuteen, mutta sitten alkaa siellä
liekehtiä, ja vihdoin johdattaa minut kuumeentapaisiin, intohimoisiin
haaveisin ja unelmiin.

--Se on toivo, että minun vaimoni kuolisi.

--Ja hänen kuoltuansa minä olisin vapaa, ijäksi vapaa hoko
painajaisesta. Saisin tehdä mitä tahdon, oman makuni mukaan.

--Löysinpä todella sopivan sanan: painajaisesta. Se on todellakin
painajainen. Ja se laskeutui armottomana ja ijankaikkisena minun
päälleni siitä hetkestä alkaen kuin menimme kihloihin. Minä olin heti
kuin kahleissa.

--Minä tosin olin silloin onnellinen, mutta minulla oli sittenkin
painajainen, hieno ja kuitenkin selvä ja lakkaamaton painajainen, jo
ensi hetkestä saakka. Jo silloin se laski hienon myrkkynsä minun
ilooni.

--Onni on päivä päivältä vähennyt, mutta painajainen on kasvanut. Ja
nyt on kaikki minun iloni sen myrkyllä sekotettu. Minä en voi elää.

Mistä sinä olet painajainen! Mitä pahaa minä olen tehnyt sillä että
menin naimisiin, koska sinä olet tullut minun asuintoverikseni!

--Ja onko se minun syyni, että minä haaveksin päästä sinusta--ja
ajattelen sitä ainoata keinoa, joka voisi minut sinusta vapauttaa,
hänen kuolemaansa. Enhän minä iloitsisi itse kuolemasta. Ei,
päinvastoin minun olisi ehkä hyvinkin sääli häntä, kun minä näkisin
hänet ruumisarkussa, ja minua pidettäisiin varmaan ihan sortuneena
miehenä, kun minä, mustiin suruvaatteihin puettuna, seisoisin hänen
avonaisen hautansa partaalla. Minä itkisin,--ei, minä en itkisi, en
kyyneltäkään;--minun suruni olisi suurempi kyyneleitä. Ja kaikki
sanoisivat: katsokaa kuinka hän on masentunut, mies raukka!

--Enhän minä siis hänen kuolemaansa toivo, vaan,--kuinka sanoisin,--
sitä tapausta, sitä tosiasiaa, että hän jo olisi kuollut.----Jumala,
mitä minä ajattelen! Kuka se on, joka käy siellä ovissa? Hän tulee taas
tänne.

Oh! minä en ole ajatellut mitään. Minä peruutan kaikki. Minä en ole
toivonut hänen kuolemaansa, en, en, en!

Ja Alarik heittäytyi nopeasti sohvalle siihen samaan asentoon, johon
Lyydi oli hänet jättänyt, otti käteensä sanomalehden ja härppäsi
puolilleen lasinsa kylmettynyttä kaakaota.

Kun Lyydi tuli sisälle, oli hän venyttelevinään käsiään ja
haukottelevinaan. Eikä sentähden heti huomannut, mitä hänelle
sanottiin.

--Alarik, etkö kuule! sanoi Lyydi, heiluttaen sähkösanomaa ilmassa.--
Myllyt ovat meidän! Hurraa!

--Mitä sinä sanot? Mikä sinulla on tuossa?

--Olkoon mikä hyvänsä. Mutta ensin Alarik, lupaa että tämän jälkeen
olet entiselläsi ja jätät kaikki huolet.

--Minä kysyn sinulta, mitä sinulla on tuossa.

--Niin, niin, mutta lupaathan?--Nono jo minä näytän. Myllyt ovat
meidän, katso itse.

--Anna tänne tuo paperi!

Alarikin silmät kirkastuivat, kun hän luki sähkösanoman. Siinä seisoi:

_Juttu ratkaistu tänään. Kaikki eduksenne_.

--Mutta Lyydi, kuinka olet saanut sähkösanoman?

--Tietysti sähköitin heti ja kysyin. Ja tämä ei ole mitään muuta kuin
vastaus kysymykseeni. Puolessatoista tunnissa oli kaikki tehty. Heti
kun tulin sinun luotasi lähetin tytön viemään sähkösanomaa, ja nyt tuli
jo vastaus.

Alarik alkoi samassa kävellä edestakasin, pyöritellä viiksiään ja
katsella ajatuksissaan maahan tyytyväisillä, hymyilevillä silmäyksillä.
Hän oli nähtävästi kaukana maalla, ilmoitteli siellä iloista uutista
naapureillensa ja selitteli heille kuinka hän nyt aikoi järjestää
myllyafäärinsä.

--No, Alarik, mitäs sanot? kysyi Lyydi tullen hänen eteensä.

Alarik tuli vähän hämilleen, lähestyi häntä syrjästä, otti vyötäisistä
ja sanoi hajamielisesti:

--Niin niin, tietysti, aivan niinkuin sinä sanot.

Hän suuteli Lyydiä monta kertaa peräkkäin, katsomatta hänen silmiinsä!

--Lyydi, anna sinä minulle yksi asia anteeksi.

--Mi--

--Ei, ei, älä kysykkään. En minä kuitenkaan sano. Mutta anna vaan
anteeksi.

--Alarik, mitä sinä olet tehnyt? kysyi Lyydi hämmästyen.

--Ei yhtään mitään. No jos nyt olisin ajatellut hiukan, hiukan, kuinka
sanoisin, hiukan pahasti sinusta--

--Alarik, kuinka saatat! sanoi Lyydi muuttuen totiseksi.

Ja Alarikiin heräsi yhtäkkiä ajatus, että mitähän jos hän ottaisi
Lyydiä käsistä ja pyöräyttäisi lattialla! Mitä jos hän yhtäkkiä
puistaisi koko entisen ikävän elämän hartioiltaan, ja nyt juuri tästä
hetkestä alkaen rupeaisi iloiseksi, hyväksi, ja telmisi niinkuin
vallaton poika Lyydin kanssa.

Hänen silmänsä rupesivat loistamaan.

--Nyt mennään kertomaan uutista muille, sanoi hän ottaen Lyydiä kädestä
ja vetäen mukanaan.

--Mennään, sanoi Lyydi. Ja nähtävästi häneen tarttui aivan sama ajatus
mahdollisuudesta yhtäkkiä synnyttää onnea heidän välillensä.

He ottivat toisensa käsikynkästä ja marssitahtia polkien kulkivat
ruokasalin ja vierashuoneen kautta tampuriin, sieltä saliin ja salista
sisäkamareihin, lykäten tuoleja tieltänsä ja kaiken aikaa laulaen
sanojen sijaan:

"Hurraa, hurraa, hurraa--hurraa, hurraa, hurrraa!"

Kun muut joka haaralta juoksivat tätä näytelmää katsomaan, läksivät he
uudestaan saliin ja tampuriin, sieltä vierashuoneesen ja ruokasaliin
tätien ja sisarien juostessa ovelta ovelle nauraen ja päivitellen.

Kun he taas tulivat sisähuoneisin, otti Alarik lähimpänä olevan kälynsä
kädestä ja haki toisen toiseen käteensä ja kaikki tekivät samaten ja
hän retuutti koko jonoa hurjaa vauhtia rinkitanssissa ympäri huonetta
keskeyttämättä hurrauslauluansa.

Tuli semmoista naurua ja melua ja huutoa, että kulkijat kadulla
pysähtyivät.

Ja kun uutinen oli kerrottu ja Alarik oli ehdottanut että juotaisiin
kahvia, nousi ilo ja puhelu ylimmilleen.--

Mutta kahvia odottaessa Alarik yhtäkkiä rupesi taas kävelemään pitkin
huonetta kierrellen viiksiään ja hymyilevillä silmillään katsellen
maahan. Niinkuin ei ketään olisi ollut läsnä. Hän ei kuunnellut ketään
eikä nähnyt ketään.

Kun huone oli pieni ja hänen tuli liian usein kääntyä, muutti hän
ruokasaliin. Mutta ei kävellyt siellä kuin pari kertaa edestakasin, ja
hupeni sitten omaan kamariinsa. Täällä oli kaikkein paras kävellä.
Kaikki oli niin tuttua ja mukavaa ja sikarin tuhkaa sopi ripottaa
toisessa päässä kamiinin eteen ja toisessa päässä tuhka-astiaan
kirjoituspöydällä. Ei mitään tuolia ollut tiellä. Yksi epämukavuus oli
tosin se, että joskus tuli pellinnyörejä kamiinin luona hipaisneeksi ja
ne rupesivat heilumaan. Ja vielä toinen se, että toisessa päässä pöydän
kulma antautui liian kauas ulos, niin että täytyi hiukan muuttaa
suuntaa siinä paikassa. Mutta pitkän tottumuksen tähden tämä
viimemainittu epämukavuus oli tullut melkeen rakkaaksi. Ja pellinnyörit
hän tavallisesti nosti kamiinin reunalle heti alussa.

Tällä kertaa hän erityisellä nautinnolla nosti pellinnyörit kamiinin
reunalle, sytytti sikaria, asetti tuhka-astian määräpaikkaansa pöydälle
ja alkoi kävellä tuttua väylää myöten, missä matto oli vähän
vaaleammaksi kulunut.

Hän pysähtyi Lyydin suuren seinäkuvan eteen.

--Mitä jos olisin todellakin jo muuttunut ja ikuisiksi päässyt
tyhjyyden hetkistä. Tuo kuva miellyttää minua. Totisesti! Minä tunnen
taas selvää rakkautta häntä kohtaan. Panen kerrankin muistiin, mitä se
on. Siinä on juuri puoleksi sääliä ja puoleksi tuota toista. Kuinka
ylevä ja hieno on tunteeni nyt! Jos se pysyisi aina, niin minä kokonaan
muuttuisin häntä kohtaan. Olisin hiljainen, aina puhuisin lempeästi ja
arvokkaan ystävällisesti hänen kanssaan, en kolisisi koskaan, vaan
liikkuisin ylimyksellisellä hienoudella ja rauhallisuudella. Pian hän
näkisi minussa ihan toisen ihmisen. Hän varmaan itsekseen hyvin
kummastuisi ja ajattelisi: mikähän se nyt on tullut Alarikiin! varmaan
on hänessä tapahtunut suuri sisällinen muutos.--Minun pitäisikin tilata
itselleni hienommat vaatteet, mustat, ja saappaat ohuemmalla pohjalla.
Tämmöinen hieno stiili sopisi muuten erinomaisesti myöskin sinne
maalle. Oikea maa-aristokraatti konservatiivisine mielipiteineen, jolla
on suuri hallitus ja asioita korvia myöten, mutta joka ei koskaan
kadota tyyneyttänsä.

Ne myllyt minä tietysti nyt saan, mihin hintaan vaan itse tahdon. Kenen
maa, sen valta. Ja maa on nyt minun. Minä en tahdo tietää heidän
myllyistänsä. Kuka sen takaa, etten minä aijo käyttää vedenvoimaa
vastaista paperitehdasta varten, jonka rakennan vasemmanpuoliselle
töyräälle, ja etteivät myllyt ole siinä tiellä. Ja niin minä olen
sanovinani heille, että korjatkoot vaan pois myllynsä, en minä niillä
mitään tee. Kyllä luulen, että pian tulee toinen ääni kelloon. "Eikö
patruuna haluaisi ostaa?" Tjah! sanon minä; vanhat mätäseinät ja
korjattavat koneet! Mitä vaaditte? "Määrätköön patruuna itse," sanovat
he. Ja kyllä minä määräänkin. Ei, en määrää mitään polkuhintaa. Maksan
heille kohtuullisesti. Ilmoitan heille, että jolleivät he vetoa, minä
maksan kohtuullisesti, mutta jos asia menee hoviin, en maksa mitään.
Minä sähköitän vielä tänäpäivänä. Ja jos he jo ovat ilmoittaneet
vetoavansa, niin voivathan he sopia kanssani että jättävät vetoamatta.
Ei, minä matkustan itse sinne; sähkösanoma näyttäisi hätäilemiseltä ja
epävarmuudelta minun puoleltani. Huomenna lähden.

Ja kun sen asian olen toimittanut, niin voin sanoa, että olen päässyt
ensi askeleeni eteenpäin. Se on tosin vaan ensimmäinen porras
tarkoitusteni perille. Sillä sitten täytyy heti ryhtyä ratkaisevasti
tuohon pääasiaan, Kukkilan maahovin ostoon. Ja se ei mene niin helposti
se asia. Kunhan vaan saisin panttaushistorian läpiviedyksi! Mutta se
nyt riippuu Lyydistä. Siinä nyt on tiellä hänen itsepäinen tahtonsa ja
hänen tohtoriensa väitteet minun luulotellusta sairaudestani. Minä olen
yhden kerran eläessäni pyörtynyt ja he sanovat, että koko vasen puoleni
sen jälkeen oli lamauksissa. Ja nyt minä en saa ajatella Kukkilaa,
etten toisen kerran pyörtyisi, sanoo Lyydi. Sillä jos minä toisen
kerran vielä pyörryn niin minä varmaan kuolen, toistavat lääkärit.
Mutta olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, se vaan on varma, että
Lyydi ja ne muut eivät ollenkaan ajattele terveyttäni, vaan
yksinkertaisesti käyttävät sitä keppihevosena minua vastaan. Heitä
miellyttää enemmän asua kaupungissa, siinä koko juttu. Se on se
rotuerotus meidän välillämme, joka on syynä kaikkeen. Se on se kirottu
suku alahuulineen!

--Kahvi on serveerattu! sanoi palvelustyttö ovelta.

Herra Jumala, missä minä taas olin! Missä on minun äskeinen tunteeni?
Olenko todellakin jälleen kadottanut sen? Olen, olen. Taas olen
tyhjyydessä. Sääliä en tunne häntä kohtaan,--minua päinvastoin
inhottaa. Ja tuosta toisesta ei ole mitään jäljellä,--vaan lihamassa,
ilman sopusointua eri ruumiinjäsenien välillä--ush! Minun on turha
koettaakaan.

--Ja äsken vielä, enkö minä ollut valmis polvistumaan hänen eteensä ja,
niinkuin kihlauksemme ensi aikoina, suutelemaan hänen käsiänsä!

--Sanotaan, että hätätilassa voi rakkauden asemesta turvautua
tavalliseen ystävyyteen, joka on pysyväinen ja varma. Minä olen aina
lykännyt sen kysymyksen tuonnemmaksi, mutta näyttää siltä kuin saisin
olla tyytyväinen, jos voisin edes tavallisia ystävyyden tunteita saada
pysyväisiksi häntä kohtaan.

--Minä tiedän, että hänessä olisi kyllä jotain semmoista, joka voisi
herättää minussa ystävyyttä häntä kohtaan. Se on jotakin hänen
sydämmensä pohjassa, yksin hänelle ominaista, tai se on hänen
olentonsa, jos sitä kauan ajattelee ja osaa ajatella kokonaisuudessaan.
Hän on niin valoisa ja hyvä semmoisena. Kummallisinta on, että minun
pitäisi itseni aivan muuttua jos tahtoisin häntä tältä kannalta ruveta
mielessäni pitämään. Tämä ystävyys ei ole samaa kuin entinen rakkaus;
se on uusi eikä riipu hänen nuoruudestaan ja ruumiistaan. Minun pitäisi
silloin olla se toinen, se, jota ei enää ole, mutta joka olisi voinut
olla; jollen olisi ruvennut afäärimieheksi. Minun pitäisi silloin ihan
nöyrtyä ja rehellisesti tunnustaa sekä itselleni että hänelle, etten
minä oikeastaan ole mikään afäärimies, että kaikki aikeeni ovat löyhät.
Kertoisin hänelle, että minä olen afäärimies ainoastaan senvuoksi, että
noin parikymmentä vuotta sitten, kun sain ensikerran istua mukana
juhla-illallisilla suuren baalin jälkeen, kuulin kuinka nuori, komea
paperitehtaan isäntä äänekkäässä keskustelussa pankintirehtöörin kanssa
ratkaisi miljoona-afäärin. Kaikki rupesivat puhumaan hänestä, ja minä
näin, kuinka naiset hymyilivät ja kiiluvin silmin nostelivat hänelle
lasejaan. Se kaikki tarttui minuun. Ja siksi nyt vielä kahdenkymmenen
vuoden perästä minusta näyttää, että Kukkilan kuusimetsät ja
vesioikeudet ovat aivan kuin luotu paperitehtaan perustamista varten!
Minä olen tutkivinani asiaa kaikilta puolin, ja kuitenkin olen jo
edeltäpäin päättänyt, että Kukkila ei muuhun kelpaa.--Kertoisin tämän
kaiken hänelle ja me nauraisimme yhdessä koko asialle!

--Se on, siis todellakin niin, ettei ystävyyskään vaadi muuta kuin että
minä luopuisin Kukkilasta ja koko tuumasta. Jättäisin kaikki mitä
varten tähän asti olen elänyt.

--Ei löydy muuta keinoa. Minä näen sen liian selvästi, että voisin sitä
salata itseltäni. Se on pimeätä, mutta se on niin.

--Koko minun vihani syntyy siitä, että hän on minun aikeitteni tiellä.
Ja siis ei minua häiritse mikään muu kuin minun omat aikeeni.

--Mutta enkö minä ole ihminen niinkuin muut! Eikö minulla saakaan olla
omia halujani ja toiveitani! Siksikö vaan, että Lyydi suvaitsee olla
niitä vastaan!

--Enkö minä ole mies! Mies!

Ja Alarik istui sohvaan pudistaen päätään käsissänsä.

Alakuloisuus laskeutui häneen vähitellen vastustamattomalla voimalla,
ja istuessaan mietteissään hän lytistyi pehmeään sohvaansa
ponnettomaksi kuin riepu.

--Kahvi on serveerattu--sanoi palvelustyttö uudelleen ovelta.

Alarik kavahti pystyyn, ja kun hän muisti, että häntä käskettiin jo
toisen kerran, korjasi hän pullistuneen tärkätyn paidanrinnuksensa, ja
meni sisähuoneisin.

Muut olivat siellä jo kaikki juoneet kahvinsa ja lähteneet kävelylle.
Lyydi istui yksin odottamassa.

Hän tahtoi jatkaa entistä mielialaa ja rupesi heti ilosesti puhelemaan
Alarikin kanssa, mutta se ei tullut oikeen luonnollisesti, kun hän
tahallaan vältti myllyasiaa ja puhui vaan muista.

Alarik ottikin asian siltä kannalta, että Lyydi vaan tahtoi tällä
terottaa hänen mieleensä, mimmoisessa mielialassa hänen pitäisi aina
olla ja kuinka kaukana olisi kaikki Kukkila-ajatukset pidettävät, ettei
halvaus enää uudistuisi.

--Minä olen aikonut matkustaa huomenna, sanoi Alarik keskeyttäen.

--Matkustaa? Minne? Mitä varten?

--Minun täytyy heti päättää myllykauppa.

--Myllykauppa? Mutta myllythän ovat jo meidän.

--Ei. Maa on ainoastaan meidän, ja meillä on ainoastaan valta ostaa tai
käskeä heitä korjaamaan pois myllynsä.

--No hyvä, mutta onko siihen sitten semmoinen kiire?

--Sinä et ymmärrä tätä asiaa. Muutamien seikkain vuoksi, joita nyt
olisi liian pitkä selitellä, on minulla syytä epäillä, että tämä
maariita hovioikeuteen vedottuna, voisi saada toisen, minulle vähemmän
edullisen käänteen. Minä tahdon nyt tarjota heille kohtuullisen
kauppasumman ehdolla etteivät he vetoa.--Siinä se nyt on, koska sinun
on niin välttämätöntä tietää.

--Mutta Alarik, sähköitetään asianajajalle, että hän tekee heille
tarjouksen, niin sinä pääset koko tuosta vaivaloisesta matkasta.

Alarikin huuli värähti hermostuneesti ja hän sanoi päättävästi ja
hitaasti:

--Sitäpaitsi, minulla on toinenkin asia, ja sen sinä olet varmaan
arvannut, koska niin kuumeentapaisesti vastustat minun matkaani.

Lyydi nousi yhtäkkiä tuoliltaan ja aikoi selvästi ensin sanoa jotain
muuta kuin mitä sitten sanoi. Hän oli vähän aikaa vaiti kääntyneenä
poispäin. Sitten hän tuli Alarikin luo, nosti kätensä muka leikillä
hänen olkapäilleen ja tahtoi ruveta puhumaan hänelle. Mutta kun hän
huomasi, että Alarikin oli harmin vuoksi vaikea niin läheltä katsella
häntä, istahti hän kauemmas tuolille ja sanoi sieltä vähän
teeskennellysti nuhtelevalla äänellä:

--Minä en todellakaan vihdoin tiedä, rakas Alarik, mitä minun on
tekeminen sinun kanssasi. Kaikki lääkärit antavat minulle ankaria
määräyksiä: teidän tulee tarkoin valvoa, ettei miehenne saa mitenkään
rasittua, ei huolehtia eikä mistään pahoittua. Ja minä koetan ja
koetan. Mutta jos sinä olet näin itsepäinen, niin mahdotontahan minun
on sinua hoitaa.--Lupaa nyt, rakas Alarik, ettet mene matkalle etkä
enää ajattele mitään afäärejä. Lupaathan?

Ja taas Lyydi tuli hänen luoksensa ja tahtoi osottaa jotakin hellyyttä.

Mutta Alarik väistyi häntä, vaaleni suupielistään, ja sanoi yhtä
hitaasti ja päättävästi kuin äsken:

--Koko tuo hellä huolenpito minun terveydestäni ei ole mitään muuta
kuin yksi niistä monista keinoista, joilla sinä vastustat Kukkilan
ostoa. Siinä sen nyt kuulit.

Lyydi sävähti tulipunaseksi. Hänen silmäkulmansa rypistyivät oudosti ja
katse sai luimistavan vihan ilmeen.

--No niin, sanoi hän kovalla ja terävällä äänellä, koska sen tiedät,
niin tiedä siis, etten aijo koskaan, en koskaan, suostua sinun
aikeihisi! Onko sinulla siellä myllyjä ja maatiloja, se on minulle
yhdentekevää, mutta minun isäni taloa ei pantata koskaan, kuuletko, ei
koskaan!

--Näyttipä kissa kerran kyntensä, sanoi Alarik, vaivalla hilliten
raivoansa.

--Niin näyttikin. Ja koska nyt olet ne kerran nähnyt, niin minä
ilmoitan sinulle, että sinä inhoitat minua semmoisena kuin olet tuossa.
Minä en voi katsoa sinua.

--Minua on aina kummastuttanut, että voit olla niin lähellä minua,
vaikka hyvin tiedät kuinka minä halveksin sinua.

Näin sanottuaan Alarik meni. Ja paiskasi oven jälkeensä niin kovalla
voimalla, että huone tärähti ja pienet posliinitavarat kalisivat
hyllyillä.

Lyydi ei ennättänyt mitään vastata.

Vasta pitkän ajan perästä, kun hänen kuohahtanut mielensä oli
asettunut, painautui hän sohvan tyynyä vastaan ja rupesi itkemään.
Ensin vaan silloin tällöin nyyhkyttäen, mutta sitten yhä kiihtyvällä
voimalla ja vihdoin melkeen ääneensä.

Ja hän olisi itkenyt ties kuinka kauan, ellei kello olisi tampurissa
soinut.

Lyydi hyppäsi heti pystyyn ja juoksi silmiänsä huuhtomaan kylmässä
vedessä.

Ja kun palvelija tuli ilmoittamaan, olikin hän aivan oikeen arvannut,
kuka se oli. Se oli Jenny, hänen ainoa ja paras ystävänsä maailmassa,--
sen hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen.

--No Jenny, rakas Jenny, tervetuloa, tervetuloa! sanoi Lyydi tullen
häntä vastaan salissa, ja syleili ja suuteli häntä moneen kertaan.--
Tule nyt tänne minun huoneeseni, minä juuri olen juonut vaan yhden
kupin, ihan aavistin, että sinä tulisit. Kuinka lysti!

--Lyydi, sinulla on jotakin! kysyi Jenny hiljaa ja säälivällä
osanotolla.

--Huomaatko, sanoi Lyydi ja hänen silmänsä taas vettyivät.--Ei puhuta
nyt siitä. Tule vaan tänne, tänne omaan nurkkaani.

Mutta kuinka lie ollut, ei mikään muu puhe sujunut heidän välillään,
kun ei siitä saanut puhua.

Vihdoin tuli pieni äänettömyyskin heidän välillään, joka loppui siihen,
että Lyydi sanoi huoaisten:

--Juu, juu.

Ja hänen silmänsä yhtäkkiä taas vettyivät.

--No mutta kultaseni, sanoi Jenny; mikä sinun on?

Eikä Lyydi enää voinut pidättää, vaan purskahti itkuun ja kertoi, että
hänen ja miehensä välillä oli ollut hyvin ikävä kohtaus noitten
maatilojen vuoksi, joista Jenny kyllä tiesi.

--Minä olen onnettomin ihminen maailmassa, sanoi hän pyyhkien
nenäliinalla silmiänsä ja niellen itkua.

Jenny alkoi lohduttaa häntä. "Kaikkihan pariskunnat riitelevät
keskenään, ei varmaan ollut yhtäkään, joka ei ainakin joskus sitä
tekisi, vaikka ne kyllä osasivat teeskennellä onnellisia ja muka niin
vilkkaasti jutella kulkiessaan esplanaadilla." Ja Jennyn täytyi
tunnustaa, että hän itsekin välistä aika lailla kamppaili miehensä
kanssa. Sitä hauskempi oli sitten sopia, sanoi hän, koettaen kääntää
Lyydin surun leikiksi.

--Niin mutta sinä et tiedä, sanoi Lyydi. Minä inhoon häntä silloin kuin
näen hänen miettivän noita afäärejänsä, ja sitä hän tekee melkeen aina.
Minä olen aivan kipeä kun näen hänen kulkevan ajatuksissaan ja
kiertelevän viiksiään. Minä tiedän kuinka tyhjät kaikki hänen aikeensa
ovat, kuinka vähäpätösistä ja lapsellisista mielihaluista ne syntyvät.
Ja senvuoksi minä en antaisi hänelle mitään käsiin, jota hän voisi omin
päin käyttää. Että minä antaisin hänen pantata isäni talon! Ei koskaan,
ei koskaan! Hänellä ei ole mitään käsitystä afääreistä, vaikka hän
luulee itsestään hyvinkin paljon. Ne on kaikki vaan ajatuksia ja
tuumia, oikkuja, mieleenpistoja. Ah, jos sinä aavistaisit mikä piina se
on minulle--nähdä ja kuulla kaikkea tuota! Ja sitten hän vielä joskus
saa päähänsä tulla minun eteeni ja näytellä vakavaa, käskevää miestä!

Mutta Jenny ei sittenkään ottanut todeksi.

--Sinä liioittelet ja annat aivan liian epäedullisen kuvan itsestäsi.
Sinä et ollenkaan inhoo miestäsi, vaan sinua ainoastaan harmittaa.
Luuletko ettei minua koskaan harmita. Oho. Välistä harmittaa niin, että
tekisi mieli silmät repiä päästä. Mutta se menee taas ohi ja minä
häpeän. Samaten se menee ohi sinullakin.

--Niin sinä luulet. Mutta niin se ei ole. Jos sinä vaan aavistaisit!

Ja Lyydi yhtäkkiä purskahti hillittömään itkuun.

--Mitä ihmeitä sinulla on, Lyydi!

--Niin, minä nyt puhun sinulle kuin rippi-isälleni. On yksi ajatus,
joka ei mene päästäni koskaan. Vaikka olisin kuinka ilonen ja välimme
olisi hänen kanssaan olevinaan ihan hyvä, on tuo ajatus kuitenkin
kaiken pohjana. Se ei mene minulta yöllä eikä päivällä. Se ajatus on,
että minä kerran pääsisin hänestä kokonaan. Sinä tiedät, hän ei ole
terve.

Jenny kalpeni eikä voinut sanoa mitään.

Lyydi lopetti yhtäkkiä itkemästä ja alkoi katsoa ulos.

Silloin Jenny nousi, tuli ja otti häntä kaulasta ja sanoi:

--Lyydi raukka, Lyydi raukka, niinkö se onkin.

Ja molemmat itkivät.

Vasta pitkän ajan perästä he alkoivat taas keskustella.

Jenny antoi hänelle neuvonsa.

Kun ei saa mitään rakentaa semmoiseen toivoen, että toinen voi pian
kuolla, niin ei ole jäljellä muuta kuin että Lyydi vähitellen oppii
rakastamaan häntä. Lyydi ei voi missään tapauksessa tulla onnelliseksi
ilman sitä. Sillä jos Alarik elää kauan, niin on Lyydillä edessään
onneton elämä ilman rakkautta mieheensä. Mutta jos Alarik kuolee, niin
on Lyydin tila vielä vaikeampi: hän ei tule saamaan mitään rauhaa
omaltatunnoltansa, sillä hänelle jää aina se kalvava tieto, että hänen
miehensä kuolema oli hänen toivonsa mukainen. Jos siis Lyydi tahtoo
suoraan ja peittelemättä ajatella kohtaloansa, täytyy hänen huomata,
että hänen tulevaisuutensa on peloittava, ja että kaikki kiiruhtaa
häntä turvautumaan ainoaan pelastuskeinoon: niin pian kuin mahdollista
rakentaa eheä väli miehensä kanssa ja oppia häntä rakastamaan. Ja Jenny
ei pannut kysymykseenkään, että tätä tarkoitusta varten Lyydillä voisi
olla mitään muuta tehtävää, kuin että hän suostuisi Alarikin tuumiin ja
antaisi hänen pantata kaupungintalo.

--Sinulla on kaikissa tapauksissa tulevaisuutesi niin pimeä, sanoi hän,
että sen rinnalla sinä et mitään kadota, vaikka kadottaisit koko
omaisuutesi. Mutta voittaa sinä voit paljon.--Älä suinkaan ymmärrä
minua niin, että sinun pitäisi tehdä mieliksi Alarikille tai saavuttaa
hänen suosionsa. Ei. Se on vaan välttämätöntä sinun itsesi tähden; että
sinä heität kaikki luotasi, mikä voi olla rakkauden tiellä. Jospa minä
en olisi itse sitä kaikkea kokenut!

--Ah Jenny, minä tiedän, minä tiedän! sanoi Lyydi ja puristi häntä
hellästi luoksensa.

--Niin, niin, mutta ei nyt puhuta minusta. Katsos rakkaus on semmoinen,
että se syntyy vaan jonkun suuren ystävyydenteon kautta. Lyydi! Anna
hänen tehdä niinkuin hän tahtoo!

--Sinä minun rakas, rakas Jennyni! sanoi Lyydi, kietoi tapansa mukaan
hänen päänsä molempien käsiensä sisään ja puristi kaikesta voimastaan.

--Mutta eihän me olla juotukaan kahvia, sanoi hän sitten.

--Älä menekkään hakemaan kuumempaa. Minä jo äsken koettelin: se on ihan
hyvää näin.

Ja kun he joivat, sanoi Jenny:

--Minua muuten kummastuttaa, että sinusta on maallemuutto niin
vastenmielistä. Se voi olla hyvinkin ihanaa elämää. Ajatteles
vuodenaikojen vaihtelua, ajattele kevättä, kun kaikki sulaa ja puut
rupeavat viheriöitsemään, sitten kesä kukkineen ja niittyineen--
elonkorjuu, syksypimeätkin ovat vaihtelevaisuutena miellyttäviä, entäs
talvi!--se on oikeen minun vuoden aikani, se valkonen lumi ja kylmä
raitis ilma ja se tyyni hiljaisuus!--Jaa yksi asia, Lyydi! Muista, että
jos muutatte sinne Kukkilaan, me tulemme teidän säännöllisiksi
kesävieraiksenne. Ajatteles kun me sitten yhdessä sinun kanssasi
menemme sieneen--oikeen pitkille matkoille, niin että vähän pelottaa
joko olisimme eksyneet. Ja siellä vaan huudetaan toisillemme uu-uu! ja
sinä vastaat uu-uu! Täällä ollaan! Sinähän rakastat karvalaukkuja?

--Ei, kyllä minä leppäsieniä--

--Minä taas rouskuja, suolattuina,--ah se on ihana maku.

--Onko ne semmoisia kellertäviä, suuria?

--Valkosia. Vähän niinkuin rasvasia päältä, suuria, reunat kääntyneet
alaspäin ja hiukan karvasia.

--Ahaa, kyllä nyt tiedän. Ne on mainioita.

--Ja sitten hoitaisimme yhdessä puutarhaa, kokoisimme talveksi
äärettömät määrät kasviksia, porkkanoita, punajuurikkaita, dilliä,
persiljaa, kupukaaleja, kukkakaaleja, gurkkuja,--ajatteles kuinka
hauskaa, kun olisi talvella kaikkea tuota!

--Voiko niitä todellakin säilyttää?

--Voi veikkonen. Minulla on kirja, jossa on kaikki selitetty. Se käy
mainiosti.--Niin ja sitten! Minä tietysti ottaisin sinulta maitoa ja
voita koko talven. Sekin on niin hauskaa, jos siihen oikeen antautuu:
puhtaat maitohuoneet, kiiltävät astiat.--Ja kyllä me talvellakin joskus
voisimme tulla teitä katsomaan.

--Jenny, Jenny, älä nyt noin viehättäväksi kuvaa, sanoi Lyydi
naurahtaen, muutenhan siitä ei voi tullakkaan mitään uhrausta minun
puoleltani.

Ja he menivät saliin kädet seläkkäin yhdessä ja kävelivät siellä
edestakasin, hiljaa keskustellen.

       *       *       *       *       *

Ei mennyt vuottakaan ennenkuin asia sitten kävikin Jennyn neuvon
mukaan. Kaupunkitaloa ei ainoastaan pantattu, vaan myytiin kokonaan,
Lyydin nimenomaisesta suostumuksesta, jopa tahdostakin, ja huolimatta
siitä, että sisaret ja koko suku oli vastaan. Hän tosin välillä itki ja
katseli usein pitkät ajat ikkunasta, mutta kun myynnistä tuli puhe, ei
hän kertaakaan antanut sitä käsitystä, että olisi itkenyt sen vuoksi,
vaan sanoi aina luonnollisella ja tyytyväisellä äänellä: ihan niinkuin
tahdot, Alarik. Niin ettei kukaan olisi voinut epäilläkään mitään
uhrausta.

Suuri muutos oli tapahtunut Lyydissä. Ihan kuin hän olisi tullut
yhdestä maailmasta toiseen. Niinkuin hän olisi yhtäkkiä päättänyt, että
koska muutamien vuosien perästä hänen kumminkin täytyy siirtyä
vanhempain ihmisten kirjoihin, hän jo ajoissa luopuu kaikista itsensä
kaunistamisen puuhista. Etutukkaansa hän ei enää kiharoittanut, vaan
kampasi ylös muun tukan kanssa, ja kävi enimmäkseen mustissa sileissä
puvuissa. Alarikia hän ei enää usein ottanut kaulasta, niinkuin ennen,
mutta oli hänelle aina tasaisesti ystävällinen eikä milloinkaan
kiivastunut. Vaikka Alarik, vastoin kaikkia odotuksia, pysyi yhtä
hermollisena ja oikullisena kuin ennenkin, ei Lyydi osottanut
vähintäkään kärsimättömyyttä häntä kohtaan, päinvastoin neuvoi ja
ohjasi älykkäästi kaikkien karien ja matalikkojen ohi ja keksi aina
pikemmin ja paremmin kuin Alarik itse, mitä tämä oikeastaan tahtoi.
Vaikka kaikki huomasivat, että Lyydi oli tullut entistä paljon
totisemmaksi, täytyi jokaisen samalla myöntää, että hän toiselta puolen
oli entistä levollisempi. Se totisuus ja levollisuus sulivat
pysyväiseksi mielialaksi. Eikä mitkään puuhat, joita lähestyvä muutto
tuotti, voineet tehdä häntä levottomaksi tai ärtyisäksi. Hänelle olivat
kaikki semmoiset asiat niinkuin vasta toisessa sijassa. Erittäin oli
häneen vielä tullut se omituisuus, että hän osasi kertoa koomillisesti
ja saada nauramaan. Päivällisissä hän saattoi vaan jollakin
rauhallisella huomautuksella panna muut ihan käppyrään naurusta.

Juuri niinä päivinä kuin varsinainen muutto tapahtui, sattuivat hyvin
sateiset ilmat. Kevät oli muuten aikainen ja luonto täydessä
heräämistilassa.

Tavarat piti ensin kuljettaa rautateitse, sitten suuressa proomussa
pienen laivan perässä. Ja siinä se oli pahinta. Sillä proomumiehillä,
harmillista kyllä, tavallisuuden mukaan ei ollut kylläksi
peittoaineita, ja niin kastui enin osa hyvin pahasti.

Siinä ne tulivat suureen proomuun sullottuina kaikki. Missä törötti
tutun sohvan jalat, missä hohti puna- ja valkojuovainen matrassi,
ruokasalin komea kaappi leikattuine koristeineen, kirjoituspöytä,
pesukomoodien marmorilevyt, rautasänkyjen ristikot ja alastomat jalat,
flyygelilaatikko, rintakuvien alustimet, pakatut taulut,
kynttiläkruunut, pöydät, piirongit, kaapit, hyllyt, kyökkitavarat,
kirstut, koffertit, pussit, matot, kukat, ylösalasin käännetyt tuolit,
peilit, kandelabrit, lasikaapit. Näistä kaikista olivat ainoastaan
kalliimmat tavarat, niinkuin flyygelilaatikko, salin ja herrankamarin
kalusto saaneet peittoa. Kaikki talouskalusto ja osaksi ruokasalin
kalusto oli alaston.

Lyydi ja Jenny seisoivat sateenvarjoineen jo Kukkilan laivasillalla,
kun proomu saapui.

Ja varmaan oli Lyydi huomauttanut jotakin proomun suhteen, koska Jenny
näkyi kiertelevän sillalla yläruumis kovasti etukenossa ja jalat tuskin
kannattaen häntä. Aina kun Jenny sitten katsahti hiljalleen lähestyvän
proomun tylsää suuta kohden, käpertyi hän samalla tavalla, eikä hänen
seisomisestaan tahtonut tulla mitään.

Aivan oikeen. Tavaroista oli suurin osa hyvin pahasti vahingoittunut.
Ruokasalin pöydästä oli mahonkikuori noussut kuplille, kaapit, pöydät
ja hyllyt olivat enemmän tai vähemmän hajonneet liitoksistaan, muutama
matrassi oli värjännyt punasilla täplillä vaalean sohvan. Siitä oli
vesi tunkeunut myöskin erääseen laatikkoon ja vuotanut siellä pitkin
Takasen Ainon selkää.

Kaikki tämä ja paljon muuta tuli ikävällä tavalla näkyviin, kun tavarat
olivat tuotu sisälle ja pakatut laatikoistaan. Sekä kantomiehet että
palvelustytöt surkuttelivat ja kaikki yhdessä Lyydin ja Jennyn kanssa
keskustelivat, mikä kuinkakin oli pilaantunut ja mitä kävi vielä
korjaaminen. Lyydin tasainen rauhallisuus teki kuitenkin sen, että
enemmän iloittiin siitä, mikä oli säilynyt, kuin surkuteltiin sitä,
mikä oli pilaantunut. Ja surkuteltaessakin oli jokaisen niin hauska eri
tavalla lausua mielipiteensä ja huomautuksensa.

Kaikki oli niin pian tehty, että kun Alarik muutaman päivän perästä
saapui--hän oli jäänyt kaupunkiin jättämään kaupunkitalon avaimia uuden
omistajan haltuun--tapasi hän Kukkilan hovissa kaikki paikoillaan
pienimpään rasiaan asti hänen omassa työhuoneessaankin, ja
järjestettynä juuri niin kuin hän olisi itsekin tahtonut.

Juuri sen päivän iltapuolella selvisi ilma.

Yhtäkkiä kaikki sai värinsä. Pihlajat, tuomet, sireenit, osaksi jo
kukkivina, levittivät samassa tuoksunsa kaikkialle. Valot ja varjot
sekaantuivat toisiinsa kirkkaasti viheriällä nurmella rantatien
kummallakin puolen, ja päivä kimalteli puitten kosteilla lehdillä
ihankuin olisi tullut erikseen jokaisen heidän luoksensa lämmittämään
ja kasvattamaan. Linnut yhtenä äänivirtana remahtivat laulamaan
suurella koivikkomäellä päärakennuksen takana. Ja kanarialinnut
vastasivat sisältä kimeimmillä liverryksillään.

Lyydi ja Jenny, liikkuen kumpikin vielä puuhissansa, kohtasivat
toisensa suurella verannalla tullen eri ovista.

--Mikä elämä,--mikä herääminen kaikessa luonnossa! sanoi Jenny.

Lyydi otti häntä vyötäisistä ja sanoi:

--Sinä vaan yhä jatkat yllytystäsi, kulta Jenny.

--Oletko katsonut yläkerran ikkunoista? Se on jotakin harvinaista,
sanoi Jenny.

Mutta Lyydi ei nyt ennättänyt mennä yläkertaan. He vaan suutelivat
toisiansa ja menivät sitten kukin eri ovista jälleen sisälle.

Vasta illalla, kun jo linnut olivat lakanneet laulamasta ja aurinko
laskenut, tulivat he ja kaikki muut verannalle. Oli päätetty, ettei
kukaan enää saisi ajatella mitään huolia, vaan nyt piti kaikkien levätä
sydämmensä pohjasta. Lyydin sisaret ja vanha täti olivat myöskin
tulleet kaupungista, vaikka he eivät enää asuneet Alarikin ja Lyydin
luonna. Myöskin Jennyn mies, Henrik, oli tullut. Ja kaikki he olivat
aivan haltioissaan Kukkilan äärettömästä kauneudesta.

Verannasta lähtien kulki lyhyt, suora tie rantaan, jonka molemmilla
puolin oli puisto, tiheitä sireenejä luikertavine käytävineen ja siellä
täällä vankkoja tammia ja vaahteroita. Tien päässä näkyi pieni laituri,
ja valkonen uimahuone; vastapäätä salmen takana jyrkkä kalliovuori,
niin että tyynen sattuessa kaikki vesi oli pelkkää kallion kuvastusta.

Kiehuvan teekyökin ääressä he kaikki ihailivat tätä keväisen yön
ihanuutta. Ja täällä oli Lyydikin ensi kerran myöntänyt, että olihan se
jotenkin kaunista.

Alarik yksin käveli edestakasin, kierteli viiksiänsä ja näytti olevan
ihan toisessa mielialassa kuin muut. Hänen ärtyisyytensä ja
hermostumisensa oli tähän saakka päivä päivältä vaan kasvanut, ja
sentähden jokainen uteliaisuudella seurasi häntä, miten hänen olisi
nyt, kun ensi kerran kaikki yhdessä juotiin teetä hänen Kukkilassaan.

Mutta täällä hänellä oli vielä suuremmassa määrässä tuo viime aikoina
yhä kasvanut hajamielisyys, jonkinlainen sisäänpäin kääntynyt elämä,
josta ei kukaan syrjäinen voinut sanoa, mitä sen alla oli.

Ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan sanoi Henrik:

--Kuules Alarik, onko tuo kallioseinä myöskin sinun maitasi?

--Mikä kallioseinä?

--No tuo tuossa!

Ja tuli ilmi, että Alarik tuskin oli huomannutkaan siinä mitään
kallioseinää,--sitä, jota kaikki olivat koko illan ihailleet.

--Jaa jaa, tietysti se on Kukkilan maata, sanoi hän ohimennen ja jatkoi
kävelyään.

Ei hän siis ajatellut niitä asioita.

--Alarik,--sanoi Lyydi teekyökin luota, sinä alku ja perustus tähän
kaikkeen, mitä sinä nyt enää mietit?--Tule tänne sinäkin meidän
kanssamme istumaan.

Alarik tuli, istuutui muiden joukkoon, mutta vähän ajan perästä häipyi
keskustelusta ja taas eli omissaan. Hän puri viiksiään ja katseli
yhdestä toiseen näkemättä kuitenkaan ketään. Yhtäkkiä hän jätti
teensäkin ja nousi taas kävelemään. Ja kun häneltä ruvettiin kyselemään
yhtä ja toista, oli hänestä selvästi vaikeata, kun ei hänen annettu
olla rauhassa. Hän sanoi olevansa väsyksissä ja menevänsä nukkumaan.

Valoa oli hänellä kumminkin nähty vielä kello 2:n aikana yöllä.

Vanha kyökkipiika oli vielä sanonut, lopetellessaan päivän tiskiä,
uudelle maalaistytölle:

--Tuo meidän herra se on aina yksin, aina yksin. Mikähän senkin elämä
oikeastaan lienee!

Sitten olivat sammuttaneet kynttilänsä ja panneet maata, eivätkä
tienneet oliko herralla ehkä vielä kauemminkin ollut valoa.

Jo kello 7 aamulla oli Alarik kumminkin pystyssä.

Tuodessaan hänelle kaakaota verannalle vanha kyökkipiika oli vielä
itsekseen ajatellut: kas tästä nyt tulee herralle koko kesän pysyvä
tapa. Oli sekoitellut hänelle kaakaota ja hän oli kehaissut sitä
hyväksi.

Lyydi nukkui silloin vielä.

Hän heräsi yhtäkkiä siihen, että niinkuin jokin lasi olisi pudonnut ja
mennyt rikki. Sitten kuului ikäänkuin pöytää tai tuolia olisi rajusti
lykätty paikaltaan ja jokin kovasti kolisten pudonnut alas.

Samassa töytäsi kyökkipiika sisälle ihan vaaleana, ja silmät kauhusta
pyöreinä huusi:

--Herra kaatuu, herra kaatuu!

Lyydi säikähti niin että sydän lensi kurkkuun ja tuskin saatuaan jotain
yllensä juoksi verannalle.

Siinä makasi Alarik pitkänään permannolla kovassa puistatuksessa,
tunnotonna.

Naisten hätähuudot herättivät pian kaikki muutkin, joista jokainen
vuorostaan yhtä kauhistuneena juoksi esille ja jakeli käskyjä toisille.
Mikä toi tyynyn pään alle, mikä peitteen. Kun pahin puistatus oli
ohitse, he kantoivat hänet yksissä voimin vuoteelle, Henrikin ja Lyydin
kantaessa pään puolta.

Vouti lähetettiin juoksijaoriilla piirilääkäriä hakemaan. Toiselle
lääkärille sähköitettiin kaupunkiin, ja sieltä myöskin tiedusteltiin
sähköteitse sairaanhoitajatarta. Vanha jumalinen täti, puhumatta
kellekään mitään, lähetti renkipojan toisella hevosella hakemaan
pappia. Ja jostakin löydettiin heti hieroja.

Kaksi tuntia makasi Alarik tunnotonna. Mutta sitten hän aukasi
silmänsä. Lyydi oli silloin hoitajan kanssa sisällä, istui vieressä ja
piteli hänen kättänsä.

Avattuaan silmänsä Alarik katseli kummeksivasti ympäri huonetta ja
sitten kysyvästi Lyydiin.

--Missä minä olen? sanoi hän epäluuloisella äänellä.

--Täällähän sinä olet omassa huoneessasi, rakas Alarik, vastasi Lyydi
kumartuen lähemmäs hänen puoleensa.

Alarik katseli vielä tarkemmin, mutta ei nähtävästi tullut mihinkään
päätökseen.

Vähän ajan perästä hän rupesi pyrkimään ylös, huolimatta sekä Lyydin
että hoitajan vastustuksista. Itsepäisenä hän oli yrittelevinään
väkisin nousta, vaikka oli niin heikko, ettei jaksanut paljon
päätänsäkään liikahtaa. Vihdoin hän autettiin ylös istualleen Lyydin
käsivarsien nojaan. Ja nyt huomattiin, että tarkoitus oli ollut vaan
katsahtaa ikkunasta ulos.

Alarik katseli hyvän aikaa, ja hänen silmänsä nähtävästi kulkivat
yhdestä esineestä toiseen, joita hän avatusta ikkunasta näki siellä
ulkona. Siinä näkyi vasemmalla lahden ulappa ja oikealla puiden välistä
Kukkilan komea karjapiha kivinavettoineen. Ihan ikkunan luona olivat
sireenit puoleksi puhjenneine kukkineen ja varpunen hyppeli edestakasin
kimakasti tiuskutellen.

--Nämät maat ovat minulle tuntemattomat, sanoi Alarik huoaisten
väsymyksestä eikä nähtävästi enää jaksanut vaivata päätänsä tällä
kysymyksellä.

Lyydi tuskin sai salatuksi itkunsa.

Kun he olivat auttaneet hänet jälleen makuulle, sanoi Alarik

--Olen nyt niin väsyksissä, mutta tulkaa tänne kaikki, sittenkuin olen
nukkunut vähäsen.

Ja nukkui samassa.

Lyydille se oli suuri huojennus, sillä nyt hän ei enää tarvinnut
hillitä itseänsä. Hän melkeen juoksi huoneesta, ettei herättäisi
Alarikia itkullaan.

--Ajatelkaa, hän ei muistanut olevansa Kukkilassa, eikä tuntenut näitä
paikkoja! sanoi hän vastaantuleville.

Kaikki saivat kyyneleitä silmiinsä.

--Se on hirveätä! sanoi joku.--Niinkuin hän on koko elämänsä uneksinut
tätä paikkaa, ja sitten ei pidä edes tuntea sitä!

Alarik ei nukkunut kuin puoli tuntia ennenkuin hän jo vaati taas Lyydiä
puheillensa.

--Käske tänne kaikki muutkin, sanoi hän. Minulla on tärkeä asia
ilmoitettava teille kaikille.

Lyydi oli epävarma, pitikö hänen noudattaa hourailevan käskyjä. Mutta
Alarik pyysi uudestaan, ja Lyydi meni hakemaan kaikkia, että he nyt
tekisivät hänelle mieliksi ja tulisivat vähäksi aikaa sisälle.

Varpaillaan tulivat sitten kaikki toinen toisensa jälessä Alarikin
huoneeseen ja asettuivat hänen vuoteessa ympäri.

--Missä on täti? kysyi Alarik katseltuaan kaikkia ja huomattuaan että
täti oli poissa.

Täti haettiin esille ja vasta sitten hän rauhoittui.

Ne olivat nostaneet Alarikin puoli-istuville tyynyjen varaan. Hän
katsahti Lyydiin punasilla, vertyneillä silmillään ja tahtoi hänen
kättänsä. Sitten sanoi:

--Minä ilmoitan nyt teille uutisen, jota olette kauan toivoneet. Minä
olen nyt tässä itsekseni päättänyt, etten osta Kukkilaa enkä mitään
muutakaan maatilaa.

--Hän hourailee raukka, kuiskasivat siellä toisilleen.

Mutta Alarikin katse ei ollut hourailevan. Hän katsoi ympärillä oleviin
juhlallisella voitonriemulla, jonka rinnalla tuo pieni seikka, että hän
oli jotakin unohtanut, katosi. Kyynel kierähti hänen poskelleen. Sitten
hän alkoi vähän niinkuin hymyillä ja ojensi kätensä Lyydin sisarille.

Kun he eivät ymmärtäneet häntä, otti hän ainoastaan Lyydin käden
omiinsa, nosti sen huulilleen ja suuteli.

--Sinun pitäisi levätä nyt, Alarik, eikä ajatella mitään, sanoi
Lyydikin, suudellen häntä otsalle.

Hän nyykäytti päätä myöntymykseksi. Tyynyt otettiin jälleen pois hänen
altansa ja hän nukkui.

Iltapäivällä, ennenkuin lääkärit vielä olivat saapuneet, uudistui
halvauksen kohtaus, ja Alarik heitti henkensä.

       *       *       *       *       *

Kun he ensi surun jälkeen rupesivat jälleen puhumaan toistensa kanssa,
muistelivat he Alarikin viimeisiä hetkiä ja mitä hän oli sanonut.
Jokainen oli huomannut semmoisia erikoisuuksia, joita toiset eivät
olleet huomanneet. Suurinta säälimistä herätti se, ettei hän ollut
muistanut, missä hän oli. Kaikki kummastelivat, mitä hän oikeastaan oli
voinut tarkoittaa tuolla uutisellaan, ettei hän muka ostaisi Kukkilaa.
Ja erittäin, miksi hän tämän ilmoitettuansa oli näyttänyt niin
onnelliselta.

Henrik sanoi Alarikin loppua traagilliseksi, koska Alarik oli unohtanut
kuollessaan sen, mihin oli koko elämällään pyrkinyt.

Vanha täti taas puolestaan ei tahtonut ottaa ollenkaan lukuun tuota
lausetta Kukkilan ostosta, ja pani koko painon siihen, että Alarik oli
viimeisellä hetkellään kirkastunut.

--Näittekö, kuinka hänen silmänsä loistivat! Hän ei varmaan enää ollut
tässä maailmassa, vaan näki edessään jo taivaallisia.

Tätin mielestä osotti kaikki, että Jumala oli viime hetkellä armahtanut
häntä ja pelastanut hänen sielunsa, vaikka hän ei kuollutkaan uskossa.

       *       *       *       *       *

Ja kun he, hautajaisista palattua, istuivat taas verannalla teekyökin
ääressä, rupesi öinen laulurastas koivikossa ilakoimaan, ja heidän
kesken tuli puhe ihmiskohtalosta.

Jokainen lausui arvelujansa.

--Minun täytyy tunnustaa, sanoi Lyydi, etten sittenkään voi ymmärtää,
miksi ihmisen täytyy kuolla juuri silloin kuin hän on päässyt
tarkoitustensa perille.

Ja tämän sanottuansa hän otti Jennyä kaulasta ja rupesi hillittömästi
itkemään.




VI.


Pitkien metsäisten harjanteiden välillä kulkee väkevä virta tuoden
vesiä suurilta seliltä tietymättömän kaukaa. Virta, vaikka nopeampi
entistään, ei ole siinä kohden enää vaahtoinen; sen kuilu on siksi
liian syvä ja leveä. Tasaisesti eteenpäin syöksyvä vesi tekee vaan
silloin tällöin hiljaisia ja mahtavia pyörteitä pohjasta pintaan ja
päinvastoin, siliten milloin tyyneksi, milloin taas kohoten sekaiseksi,
mutta vaahdottomaksi aallokoksi.

Sen väkevän virran laaksossa, toisen harjanteen juurella, on pieni
kaupunki, hiljainen ja rauhallinen, niinkuin tahtoisi se joelle sanoa:
kiirehdi sinä, minä lepään paikallani. Se on kääntänyt joelle selkänsä
ja käpristynyt omaan itseensä. Ei mitään virran levottomasta liikkeestä
ole siihen tarttunut; se on niin tottunut virran alituiseen eteenpäin
syöksemiseen, ettei tämä seikka voi enää herättää mitään uusia
ajatuksia, ei siitä, mistä kaikki tuo suunnaton vesi tulee, eikä siitä,
minne se kaikki menee. Se on virtaansa yhtä tottunut kuin niihin
alituisesti samoihin varjoihin, joita aurinko piirtää kaduille sen
vanhoista taloista ja puistikoista, tai siihen tomuun, jota rämisevät
ajurin rattaat nostavat sen pölyisillä hiekkateillä.

Kirkko seisoo tämän rauhan vartijana keskellä kaupunkia. Sen kellot
eivät soi kuin pyhäisin, jolloin pappi vanhan tapansa mukaan nousee
saarnastuoliin ja kirkko täyttyy puolilleen maalaista väestöä. Kaiken
muun ajan on se suljettu ja sen kellot mykkinä, ikäänkuin olisivat
olleet vuosituhansia helisemättä ja vähitellen paikoilleen
sammaltuneet. Koko kirkko ei näytä vaativankaan itselleen muuta kuin
vanhan kunnioitusta.

       *       *       *       *       *

Eräänä elokuun päivänä--se oli arki, sillä kirkko oli hiljaa kuin
hauta--alkoi tämän rauhallisen puolikuolleen kaupungin kaduilla näkyä
outoa väkeä. Tulivatko he laivoilla, vai kyytihevosilla vai jalkasinko,
oli oikeastaan vaikea sanoa. Niitä rupesi näkymään yhtaikaa monella
haaralla ja niitä kerääntyi kaikkialta, aivan kuin keskinäisestä
sopimuksesta. Satamääriin nousi heidän joukkonsa, enimmäkseen mustiin
puettuja naisia, mutta myöskin vaatimattoman näkösiä, nöyräkäytöksisiä
miehiä; niillä oli kaikilla iloinen, rauhallinen hymy huulilla,
hiljainen, melkeen kuiskaava puhetapa ja taipumus kulkea joukoissa ja
kerääntyä yhteen.

Ne oli sen uuden kuuluisan uskonlahkon jäseniä, jotka olivat valinneet
tämän pienen kaupungin kokouspaikakseen ja heidän määräpäivänsä oli nyt
tullut.

Kaupungissa heräsi uteliaisuus. Ei kukaan heitä tuntenut. Kaikki he
olivat noin erikseen katsottuna mitä vähäpätöisimpiä ihmisiä. Ja nyt ne
yhtäkkiä osasivat kokoontua ja tehdä itsestään merkitseviä olentoja.

Kaupungin pappi herätti ensimmäiseksi itse eleille uteliaisuuden.
Häneen kävi syvästi se seikka, että nuo ihmiset olivat, ilmoittamatta
hänelle mitään, tulleet hänen kaupunkiinsa ja aivan odottamatta
ryhtyneet hänen virkaansa. Hän koetti saada kaikki kaupungin asukkaat
puolelleen, ymmärtämään, että tässä oikeastaan täytyi kaikkien suuttua
ja tuomita tulokkaat ulos.

--Nuo ihmiset, puhui hän, ne tulevat tänne saarnaamaan evankeliumia,
aivan niinkuin ei täällä olisi Natsarealaisesta ennen mitään
kuultukaan.

Ja todella oli pappi vähän oikeassa näin sanoessaan, sillä nämät
tulokkaat, niin hiljaisia ja nöyriä kuin ne olivatkin tavallisuudessa,
saarnasivat rajusti ja voimakkaasti, ja ilmoittivat evankeliumia
niinkuin se vasta nyt heidän kauttansa olisi ensi kerran maailmalle
julistettu. Heidän intonsa oli ihan selittämätön, he ihan hehkuivat ja
heidän silmänsä paloivat kuin tulessa. Ihan kuin he olisivat tahtoneet
ottaa käsiinsä koko kaupungin, puistaa sitä hyvästi, puistaa niin, että
kaikki sen vanhat ajatustavat olisivat menneet mullin mallin, sekasin
tai kokonaan päästä ulos, sitten puhaltaaksensa sijaan heidän oman
oppinsa.

Papilla oli omat ajatuksensa sopivimmasta tavasta kääntää ihmisiä uskon
tielle. Hänen mielestään oli tärkeintä, ettei tehnyt mitään
äkkihyökkäystä ihmisten kimppuun. Täytyi ymmärtää ihmisten tapoja, olla
liiaksi tuomitsematta heidän heikkouksiansa. Ja niin oli pappi aina
tehnytkin. Ollakseen loukkaamatta ihmisiä ja pysyäkseen seuroissa
mielellään nähtynä, hän oli--tietysti ainoastaan sen verran kuin
omatunto salli,--omistanut heidän maalliset tapansa. Hän ei tahtonut
kieltäytyä totilasista, antoi tyttäriensä tanssia ja iloita muun
maallisen nuorison kanssa. Ja kun hän vihdoin huomasi, ettei
korttipelissäkään itse asiassa ollut mitään suoraan jumalansanan
vastaista, oli hän antautunut kyllä silloin tällöin siihenkin,--kuka
sen tietää, mikä hyvä tilaisuus saattoi tällöin tarjoutua pistämään
väliin yhden tai toisen totuudensanan istuessa pitkään yöhön
välinpitämättömien kaupungin herrojen kanssa, jotka eivät koskaan
astuneet jalallaankaan kirkkoon! Ja jos näin ollen totuuden sana
tulikin sanotuksi harvoin niin parempihan harvoin kuin ei milloinkaan.

Nämät uudet tulokkaat taas kävivät päälle säälimättä ja arastelematta.
He selittivät, että te olette kaikki kadotuksen lapsia, kaikki alusta
loppuun, teissä ei ole mitään muuta kuin pimeyttä ja syntiä, ja mitä
ikinä te tekisitte, mikä ei ole Jumalassa tehty, se on syntiä. He eivät
epäilleet vaatia täyttä, jyrkkää kääntymistä. He vaativat, että koko
elämä juuri nyt tänä hetkenä piti muuttua, korttipöydästä ja
totiseurasta piti astua ilman vähintäkään tinkimistä suoraan Jumalan
teille ja jättää kaikki maallinen meno.

--Ihmiset, ihmiset, ymmärtäkää, että te olette lunastetut! huusivat he
kansanjoukolle tärisyttävällä voimalla.

Ja tämäkin lause, kaiken heidän muun puheensa keskellä kaikui ihmisten
korviin aivan niinkuin se olisi ollut jokin uutinen. Ihmiset
katsahtivat ympärilleen, muistelivat entisyyttään, ja rupesivat
yhtäkkiä katumaan joitakin syntejänsä, joista he eivät ennen tienneet
mitään.

Mutta ei siinä kyllä.

Tämä oli vaan ensi askel heillä.

Pappi oli vuosikymmenien kuluessa kaikessa hiljaisuudessa kulkenut
ristiäisissä, milloin kaupungin perheissä syntyi pienokaisia. Se oli
niin hauskaa ja niin kodikkaan suloista sekä hänelle että vanhemmille.
Kun sanottiin: "siinä tai siinä talossa on ristiäiset", oli tässä
uutisessa sitäpaitsi aina jotakin yhteistä koko kaupungille. Synnytys
oli kestänyt puolitoista vuorokautta;--hänellä oli ollut hirmuiset
tuskat;--nousi ylös jo neljäntenä päivänä;--lapsi painaa 12 naulaa,--ja
niin edespäin, ja vanhemmilla puolestaan hauska puuha kummeista,
ristiäisvaatteista,--ja vihdoin tuo juhlallinen hetki, mielenjännitys
ja pelko huutaisiko pienokainen papin sylissä vai ei, ja liikutus, kun
vihdoin kuuluivat sanat: nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!

Mutta uusilla tulokkailla oli ihan uudet käsitteet kasteen
merkityksestä.

Se oli heillä uuden syntymisen peso, johon täysikäisen ihmisen piti
vapaaehtoisesti tulla läpikäytyänsä katumuksen ja parannuksen ankarat
sieluntäristykset. Kaste oli kuoleminen maailmalle ja syntyminen
Jeesukselle, syntyminen uuteen elämään Jumalan teillä.

--Ihmiset, ihmiset, te olette pelastetut! Ymmärtäkää mitä se on: te
olette pelastetut!

Ja taas heidän sanansa vaikuttivat sydämmiin niinkuin ei koskaan olisi
ennen kuultu, että ihmiset voivat olla pelastettuja.

Innoissaan he kesken saarnaansa saattoivat juosta veteen huutaen
luoksensa pelastuneita sieluja ja kastaen heitä omaan uskoonsa.

Taivaan valtakunta oli lähestynyt. Uusi elämä oli tullut. Halleluja!

Erittäinkin oli kokouksen loppuaikoina innostus noussut ylimmilleen.

Heidän johtajansa olivat nyt saarnanneet useita päiviä peräkkäin,
pitäneet yhteisiä keskusteluja, laulaneet ja rukoilleet aamusta iltaan.
Ja vihdoin lähestyi viimeinen päivä, jolloin suuri pyhityskokous oli
pidettävä.

Jotakin suurta ja erinomaista odottivat he silloin tapahtuvaksi. He
kuiskuttelivat keskenään salamyhkäisesti, puhuessaan omista
keskinäisistä asioistaan, ja useiden silmissä paistoi autuaallisen
toivon säde. Mitä he puhuivat ja mitä odottivat, siitä nyt eivät
syrjäiset saaneet mitään tietää,--ainoastaan ne, jotka jo vaelsivat
pyhityksen tietä.

Kaikkien heidän ajatustensa keskuksena oli Friida, tuo hengessä
kasvanut rauhan lapsi.

Hän ei ollut keskustelujen aikana kertaakaan puhunut. Enimmäkseen hän
oli seisonut salin perällä, lehterin alla, nojautuneena pylvääseen. Ei
edes lauluun hän ollut avannut suutansa.

Vähän kalpeana kasvoiltaan oli hän vaan luopumatta katsellut
puheenjohtajaan päin, ja langennut hartaisiin rukouksiin, kun
rukoiltiin. Mutta itse hän ei ollut täällä kertaakaan lausunut rukousta
seurakunnan edessä.

Myöskin oli hän useasti jättänyt kokoussalin. Hän oli silloin kulkenut
lähimmän ystävänsä Beedan seurassa jalkasin pitkillä matkoilla
kaupungin ympäristöissä. Ja kerran hän oli yksin lähtenyt metsätietä
kulkemaan ja ollut kadoksissa koko päivän.

Ei kukaan kysynyt häneltä, missä hän oli silloin käynyt, sillä Friida
kulki aina Jumalan teillä, eikä kukaan sekaantunut Jumalan ja hänen
välisiin asioihin.

Kaikki, mitä Friida teki, se oli kuin pyhyyden hunnun takaista.
Uskonveljet seurasivat hänen askeleitaan ihmettelyllä, joskus
uteliaisuudellakin, ja kaikki ajattelivat: niin, juuri niin kuin Friida
menettelee, niin pitääkin menetellä;--hän tekee Jumalan tahdon.

Hän oli, siitä saakka kuin hän henkisesti syntyi, kasvamistaan
kasvanut. Ennen oli ollut niin, että Friida heiltä otti yhtä paljon
kuin heille antoi. Ja uskonveljet taisivat silloin seurata hänen
henkensä kehitystä jakaen kokemuksia hänen kanssansa. Mutta nyt oli
asia muuttunut. Ei kukaan enää ylettynyt Friidan hengen tasalle eikä
voinut sitä arvostella. Vaan mitä Friida sanoi, se tuli toisten
sydämmeen kuin profeetallinen sana, niin että he hakivat sille
selitystä ja löydettyänsä iloitsivat kuin taivaan antimesta.

Yksi uskovaisista sairastui, ja kun Friida astui huoneeseen ja pysähtyi
kynnykselle, oli sairas noussut vuoteeltansa, tullut häntä vastaan ja
sanonut:

--Minä en näe sinua Friida,--minä näen Jumalan seisovan edessäni ja
puhuvan minun kanssani.

Ja oli kumartunut hänen eteensä ja Friida oli päästänyt hänet hänen
taudistansa.

Ihmetyttäviä hengen lahjoja oli hänelle annettu. Hänen sielunsa oli
kuin irti ruumiista, ja joskus, veljien ollessa koossa, näytti kuin hän
olisi tullut sisälle tai mennyt ulos kenenkään voimatta sanoa, mistä
hän oli tullut tai kuinka hän oli kadonnut.----

Nyt, pyhityskokouksen aattona, kun he olivat olleet koossa ja,
rukoiltuansa, rupesivat jättämään toisilleen hyvästiä huomiseksi, tuli
Friida yhtäkkiä sisälle ja pysähtyi heidän keskellensä.

--Siunattu ole sinä, Jumalan lapsi! sanoi vanhin veljistä, ja samassa
olivat he piirinä hänen ympärillään.

--Rauha olkoon teille! vastasi Friida.

Mutta hän ei ruvennut nytkään puhumaan, eikä kukaan tahtonut häntä
ensiksi puhutella.

Hän tuli vaan hiljaa Beedan luo, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:

--Tahdotko seurata minua?

--Tahdon, vastasi Beeda.

Sitten hän meni toisen uskonsisaren luo ja sanoi:

--Agnes, seuraatko sinäkin minua?

--Seuraan, vastasi Agnes iloisella ylpeydellä siitä, että Friida häntä
pyysi.

Kaikki arvasivat, että Friida valmisti jotakin huomiseksi ja he
katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, iloisesti uteliaina.

Mutta ne kolme jättivät heti kokoussalin.

Kun he tulivat ulos ja menivät tyhjää katua myöten, otti Friida heitä
molempia käsistä, ja hiljentäen kulkua sanoi:

--Ah, ystävät, tukekaa minua, minä olen suuressa ahdistuksessa.

--Friida, minne sinä viet meitä?

--Älkää kysykö, ystävät. Seuratkaa vaan minua, ja rukoilkaa minun
kanssani. Siinä kaikki, mitä nyt voitte saada tietää. Rukoilkaa minun
edestäni ja tukekaa minun askeleitani, minun sydämmeni on suuressa
tuskassa!

--Friida, me tiedämme, sanoi Beeda, että missä sinä kuljet, siellä
kulkee Herra sinun kanssasi ja varjelee sinun askeleitasi. Miksi pyydät
meitä tukemaan sinua?

--Siksi, ystävät, että minua tällä hetkellä kovin kiusataan. Minä olen
palavassa tuskassa ja perkele pyytää voittaa minua.

--Friida, me tiedämme, että missä sinä taistelet, siellä Herra voittaa.

Silloin Friida pysähtyi ja autuaallinen loiste välähti hetkeksi hänen
kasvoissansa.

--Niin, niin, missä minä taistelen, siellä Herra voittaa minun
puolestani--viimeisellä hetkellä!

Ja taas he alkoivat astua kiireemmästi.

Hetken kuluttua he tulivat rannalle, mistä soudetaan virran yli, ja
koputtivat venemiehen pienen kojun ovelle.

Ukko tuli ulos, katsahti heihin, ja sanaakaan sanomatta meni lykkäämään
venettä vesille. Sitten hän pani piippuun ja istui soututuhdolle.

Kun Friida, Beeda ja Agnes astuivat veneeseen, naurahti ukko partaansa.

--Korjatkaa tyystin liepeenne, fröökinät, nyt on kova virta, sanoi hän
ja työnsi veneen voimakkaasti ulos.

--Minne te soudatte, ukko? meidänhän pitää tuonne suoraan vastaiselle
rannalle, sanoi Agnes, joka oli nähtävästi säikähtynyt venemiehen
varotuksesta.

Mutta kuulematta tätä kysymystä ukko näytti vaan soutavan melkeen
suoraan vasten virtaa. Voimakkaasti hän tosin veteli, katseli silloin
tällöin pyörteitä, mutta veneessä olijat eivät voineet huomata, että
hänen ahavoittuneet kasvonsa hetkeksikään olisivat kadottaneet niihin
kuuluvaa tyyneyttä, ja se selvitti arimmallekin, ettei tässä ollut
mistään vaarasta kysymys, korkeintaan vaan siitä, miten pääsisi
vähimmällä soudulla.

Vasta sitten kuin oli tultu yli keskiväylän, vastasi hän tehtyyn
kysymykseen.

--Täytyy näin mennä vastaan, että pysytään kohdalla. Muuten virta vie.

Beeda ja Agnes katsahtivat taaksensa ja heille selvisi, että ukko oli
oikeassa. Siellä oli tukkipuomu yli koko virran, ja he olivat pikemmin
lähestyneet sitä kuin edenneet, niin väkevästi veti virta alas,
soudusta huolimatta.

--Kolmekymmentä vuotta olen minä tässä soutanut ihmisiä ylitse. Voisin
mennä vaikka silmät ummessa, sanoi ukko. Mutta menipä tästä kohden
outo, eipä aina päässytkään. Jos sattui kova virta, vei se tuonne
puomujen laitaan ja litisti kiinni, ettei avutta irtautunutkaan.--Ja
ennen minua oli tässä isäni. Mutta ei tämä virka silloin vielä
elättänyt. Hän piti sen ohella pientä vesirinkiläkauppaa kojussa. Nyt
menee tästä jo niin paljon ihmisiä, etten minä kaikkina aikoina muuhun
ehtisikään ja kyllä rinkulat jäisivät minulta kauppaamatta. Sattuivat
suuret nälkävuodet silloin kuin minä tämän toimen isältä perin. Ja
silloin se tuotti kovasti. Kaikki salolaiset toivat ruumiinsa tästä
ylitse. Välistä piti ottaa veneeseen kaksi vainajaa, ja neljä oli jo
taas rannalla odottamassa. Ja minä sain maksun ruunulta, jos jäi
saamatta vaivasilta.

Yhtäkkiä vene kääntyi ja vahva pyörre toi heidät kuin sattumalta
määräpaikkaan.

Siinä oli laiturisilta, jolle he nousivat.

--Joutukaa takasin yhdeksäksi, muuten jääpi aamuun,--yöllä ei tästä
kuljeta,--sanoi ukko työntäessään venettä jälleen ulos ja alkaen soutaa
takasin.

He nousivat leveälle polulle, joka vei poispäin joesta suoraan metsään
ja kulki pujotellen korkeitten koivujen ja haapojen välitse, mutta
sitten vähitellen vajosi yksitoikkoiseen, loppumattomaan männikköön
hietaisella kanervikkokankaalla.

--Minä olen käynyt täällä ennen, tämmöistä minä rakastan, sanoi Friida.
Ah, kuinka täällä on yksinäistä ja ihanaa. Jospa minä saisin olla
yhtenä kanervana noiden tuhansien samallaisten joukossa, eikä kukaan
minua huomaisi eikä tietäisi minusta mitään.

Toiset eivät ymmärtäneet, miksi Friida tahtoi olla kanervana tuhansien
samallaisten joukossa, eivätkä sanoneet mitään.

He istuivat kankaalle lepäämään, ja Agnes otti taskustaan uuden
testamentin, valmiina pienimmästäkin viittauksesta heti tekstin avulla
ottamaan selkoa Friidan puheen tarkoituksesta.

Mutta heidän istuessansa Friida pani hiljaa kätensä Agnesin syliin ja
sulki hänen testamenttinsa.

--Me tulemme kohta köyhiin-köyhiin torppiin, sanoi hän. Ne ovat niin
köyhät, kuin tämä hiekka, ja niiden takana on vielä köyhempiä. Minä
olen kulkenut täällä ennen ja minä tunnen hyvin niiden asukkaat, mutta
he eivät tunne minua eivätkä tiedä kuka minä olen. Minä en puhu paljon
heille, ainoastaan autan heitä joskus heidän askareissaan, ja he
pitävät minua vaan noin tavallisena. Ainoastaan silloin kuin joskus
itsestään nousee kysymys hengen asioista, sanon minäkin jonkun sanan,
niinkuin olisin vaan yksi heidän joukostansa. Ja minä näen kuinka valo
leviää heidän sieluissansa, mutta he eivät aavista, että minä olen
heitä johtanut, vaan luulevat, että heidän omat ajatuksensa ja sanansa
yhtäkkiä heille valaisevat. Ja jos minä varomatta sanon enemmän kuin
tarvitsee ja he tulevat uteliaiksi, niin minä paikalla kysyn heidän
mielipidettään asiassa ja sekotan sen pois heidän huomiostaan ja menen
naapuritorppaan. Sielläkin on niin paljon auttamista ja tekemistä. Ah
ystävät, se on minulle kuin paratiisia.

Oletteko tulleet ajatelleeksi, mitä se on: Minä olen maailman vaikeus.
Taikka: Minä tulin valkeudeksi maailmaan. Ja mitä se on: olla valkeuden
lapsi.

Se on: meidän täytyy kuolettaa oma itsemme ja elää vaan niinkuin
vaikeus elää.

Agnes avasi taas testamenttinsa ja luki hiljaa ja juhlallisesti
Johanneksen evankeliumin 12 luvusta vv. 35-36:

"Niin Jeesus sanoi heille: valkeus on vielä vähän aikaa teidän
kanssanne, vaeltakaat niinkauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys
teitä käsittäisi. Joka pimeydessä vaeltaa, ei hän tiedä kuhunka hän
menee. Uskokaat valkeuden päälle, niinkauan kuin teillä valkeus on,
että te tulisitte valkeuden lapsiksi".

--Eikö valkeus ole Jeesus itse, niinkuin hän sanoo: minä olen valkeus,
ja eikö se ole siis Jeesuksen omistaminen, joka on meille valkeus?
kysyi Beeda.

Mutta vastaamatta suoraan hänen kysymykseensä Friida vaan sanoi:

--Se on mahdollista, ettei meistä kukaan ymmärrä näitä sanoja. Jeesus
sanoi: minä olen valkeus, sillä hän palveli valkeutta, niin ettei hänen
oma tahtonsa ollut mitään, eikä kukaan nähnyt häntä itseänsä. Se oli
juuri niinkuin tuolla torpassa.

--Friida, mitä sinä sanot! Eikö Jeesus ollut Jumala itse?

--Minä sanoin vaan: se on mahdollista, ettei meistä kukaan ymmärrä
näitä sanoja.--Tämän erämaan äärimmäisessä päässä on vielä yksi torppa.
Siellä minut tunnetaan, mutta siellä minä olen oppilas enkä opettaja.
Siellä asuu yksinäinen, miehensä hylkäämä vaimo neljän lapsensa kanssa.
Hän päätti kerran jättää lapsensa vieraisin käsiin ja paeta miehensä
luo Amerikaan, ja hän olikin jo matkalla sinne, mutta katui tekoansa,
möi Englannissa pilettinsä ja palasi takasin. Suuren köyhyyden ja
kurjuuden läpi on hänen tiensä kulkenut. Hän ja hänen lapsensa ovat
useasti olleet nälkäkuoleman partaalla. Mutta--kuten hän itse sanoo--
Herra on nähnyt hänen ponnistuksensa ja antanut hänelle kestävyyttä ja
kärsivällisyyttä. Ja vaikka kurjuudessa, on hän kumminkin aina mennyt
eteenpäin. Nyt hän on niin pitkällä, että hänellä on pieni torppa
asuttavana, josta hän tekee itse neljä päivätyötä ja pian kasvaa vanhin
poika niin että kelpaa hänen sijaansa. Jos te näkisitte kuinka puhdas
ja siisti se torppa on! Ja kuinka hän rakastaa lapsiansa ja kuinka hän
niitä hoitaa ja sukii ja opettaa puhtauteen. Pienet kukkaruukut ovat
ikkunalla, ja se on juuri hänen seinällään tuo Vapahtajan lause:

_Minä olen maailman valkeus: joka minua seuraa, ei hän pimeydessä
vaella, mutta saa elämän valkeuden_.

--Hän ei usko niinkuin me. Hän uskoo ihmisen omiin voimiin, ja sanoo,
että Jeesus ainoastaan näytti ihmisille tien, totuuden ja elämän. Hän
pitää elämää kouluna, joka viepi kärsimysten kautta valkeuteen. Hän ei
usko mihinkään ihmeisin. Ja kun minä kerran kysyin, miten on
ymmärrettävät Vapahtajan sanat: "totisesti totisesti sanon minä teille:
joka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on myös tekevä,
ja suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä; sillä minä menen Isäni
tykö,"--vastasi hän, ettei näillä sanoilla tarkoitettu ihmeitä, vaan
ainoastaan sitä, että se, joka Jeesuksen tavalla unohtaa itsensä ja
elää valkeuden elämää, hän on samaa tekevä kuin Jeesus teki, ja vielä
enemmän hän on tekevä, sillä Jeesus jo jätti tämän maailman, mutta muut
jäävät vielä tänne elämään.

Silloin minä kysyin häneltä, eikö Jeesus herättänyt Latsarusta
kuolluista, ja eikö hän muuttanut vettä viiniksi ja eikö kävellyt
vedellä.

Ja siihen hän vastasi, ettei hän niitä asioita ymmärtänyt ja että hän
piti totena ainoastaan sen minkä henki todeksi todisti.

--Mutta sehän on puhdasta epäuskoa! huudahti Beeda punastuen kiihkosta.

Friida huomasi sen.

--Tietysti, tietysti, kiiruhti hän selittämään.--Minähän sanookin, että
hänellä on toinen usko kuin meillä.

--Mutta Friida, onko se edes mitään uskoa! Sehän on herjausta!

--Niin-niin, niinhän se on. Kuitenkin--teidän pitäisi nähdä häntä.
Vaikka jokainen ryppy hänen kasvoissaan kertoo kovista kärsimyksistä ja
koettelemuksista, lepää noissa kasvoissa sanomaton rauha ja
levollisuus; on niinkuin köyhyys olisi hänen ilonsa, ja kun hän liikkuu
siistissä pirtissään, tuntuu niinkuin olisi oma äiti siinä, tekisi ihan
mieli paeta hänen luokseen tullakseen osalliseksi hänen rauhastaan ja
saadakseen häneltä hellyyttä. Niin, ja tekisi mieli tulla hänen
palveliakseen ja ottaa osaa hänen raskaaseen työhönsä.--

Friida vaipui ajatuksiinsa.

--Ystävät, mitä te ajattelisitte, sanoi hän vähän ajan perästä, jos
minä en enää milloinkaan palaisi veljien seuraan, vaan vaeltaisin
tuonne päin?

--Etkö enää tulisi pyhityskokoukseenkaan? kysyi Agnes säikähtäen.

--Minähän tahdoin vaan kysyä, mitä te ajattelisitte minusta, jos niin
tekisin.

Beeda sanoi:

--Friida, Friida, minä näen nyt, että sinä olet suuressa kiusauksessa.
Varo viettelijää!

Mutta Agnes sanoi

--Friida, me tiedämme, että sinulla on suuremmat tehtävät kuin jonkun
torpanväen kaitseminen. Sinä olet meidän seurakuntamme pylväs, sinä
olet meidän toivomme ja sinä olet meidän elävän uskomme todistaja.--
Friida, nyt sinä olet vaan väsyksissä. Katso, sinun ruumiisi vapisee
välistä aivan kuin kylmästä. Tule pois, palataan takasia.

--Ei, ei; tietysti minä olen sama kuin ennenkin, en ole muuttunut
missään suhteessa. Minä uskon niinkuin ennenkin, ymmärrättehän sen!

--Tule Friida, lähtekäämme täältä. Palatkaamme kaupunkiin, ennenkuin
kello lyö yhdeksän ja on liian myöhää. Sinun täytyy saada rauhassa
nukkua huomista varten.

Friida säpsähti, niinkuin olisi yhtäkkiä muistanut jotakin, ja kalpeni
omasta ajatuksestaan.

--Tule, tule, Friida. Ei viivytä enää. Beeda ja Agnes auttoivat hänet
ylös ja alkoivat taluttaa häntä niinkuin sairasta.

Mutta Friida pysähtyi äkisti, nosti päänsä ja sanoi:

--Mitä tämä on? Mihin te minua talutatte? Tietäkää, että jos minun on
huomenna oltava kaupungissa, niin en minä venettä kysy.

Beeda ja Agnes katsahtivat toisiinsa. Mutta Friida sanoi rauhallisesti:

--Tulkaa. Me menemme yöksi lähimpään torppaan. Jumala pitää huolen
huomisesta.

--Mutta Friida, huomenna meitä odotetaan varhain pyhityskokoukseen.

--Kaikki on Jumalan hallussa, vastasi Friida.

Ja he jatkoivat matkaansa pitkin metsätietä. Friida kulki edellä, Agnes
ja Beeda tulivat jälempänä, ja puhuivat keskenään hiljaa.

Aurinko oli jo alhaalla, kun he saapuivat torppaan.

Kun torppari ja hänen vaimonsa näkivät Friidan, he tulivat juosten
häntä vastaan. Friida tuli kuin taivaan lähettämänä. Sillä onnettomuus
oli heillä tapahtunut. Pikku Taavetti oli juuri astunut viikatteen
terälle ja leikannut jalkansa, eikä heissä ollut kessään veren
pysäyttäjää.

Beeda ja Agnes huomasivat kohta, ettei Friida tervehtinyt torpanväkeä
tavallisella rauhantoivotuksella, ja että he kohtelivat häntä kuin
tavallista maallista ystäväänsä.

Heti Friida pesi haavan ja sitoi sen, revittyään oman nenäliinansa
kapeihin kaistaleihin.

Veri pysähtyi kohta. Ja lapsen vanhemmat rauhoittuivat.

--Sinä minun Taavettini, puhui Friida sitoessaan pientä jalkaa,--sinä
minun sydänkäpyseni. Nytpä saat olla paikoillasi pitkän aikaa, etkä
saakkaan juosta mielin määrin. Ja nytpä täti Friida tulee ja rupee
sinua opettamaan, etkä sinä pääse minnekään pakoon. Ja täti kertoo
sinulle maapallosta ja valtameristä ja suurista-suurista valaskaloista,
niin ja sitten: paljonko on 2 ynnä 2, ja 3 ynnä 2--eikös täti osaa
opettaa ja eikös se ole lystiä; onhan se, pikku oma Taavettini.

--Kyllä se muistaakin fröökinän kertomuksia, niinhän tuo haastelee
niitä kaikille ihmisille, sanoi torpparin vaimo, liikutuksesta
vettynein silmin.

--Ja nyt hänen pitää välttämättä saada töppöset jalkaansa, sanoi
Friida. Minä toimitan kaupungista. Niin, niin sinä pikku Taavettini,
toimittaahan täti sinulle töppöset?

Sittenkuin hän oli sitonut haavan, nousi hän yhtäkkiä ylös. Hän
säpsähti taas omissa ajatuksissaan, kalpeni eikä voinut mihinkään
katsoa ja taas häneen tuli entinen levottomuus.

Hän tahtoi olla yksin, ja yhtyi muiden kanssa vasta kun piti mennä
levolle.

Heille laitettiin kolme vuodetta pieneen pirttiin. Torpanväki sijoittui
eteiseen ja ulkohuoneisin.

Ja kun he olivat yksin, Friida ensimmäisenä laskeutui vuoteelle. Häntä
rupesi taas puistattamaan niinkuin kylmästä. Ja hänen poskensa
punottivat niinkuin kuumeesta.

Aurinko juuri laski.

Agnes aukasi ikkunan.

Kaikki oli hiljaa pienellä torpan pihalla. Pääskynen vaan vielä viserti
pitkää viserrystään jossain läävän räystäällä.

--Jospa te voisitte aavistaa, sanoi Friida yhtäkkiä taas heltyen ja
sovittaen puheensa puistatusten väliin,--kuinka ääretön ilo minun on
kuulla tuon pääskysen viserrystä. Aivan kuin lapsuuden päivät
kulkisivat ohitseni uudestaan, ne päivät, joina ei vielä tuntenut
_Häntä_.--Ystävät, ystävät, rukoilkaat minun puolestani. Henki ei
johdata minua rukoukseen, minä olen kadottanut suuren hengen lahjan.
Minä en voi rukoilla, auttakaa minua! Valvokaa te ja rukoilkaa!

Beeda laskeutui polvilleen ja pani kätensä ristiin.

--Taivaallinen Isä! Vapauta Friida kiusaajan kahleista, kevennä hänen
kuormansa, valista hänen henkensä. Anna sinun armosi vuotaa runsaasti
hänen sydämmeensä! Ja auta, Isä, häntä siihen suureen uskon tekoon,
johon hän itseänsä valmistaa, sinun pyhän seurakuntasi siunaukseksi ja
sinun nimesi kunniaksi maan päällä, amen.

--Amen, sanoi Agnes.

--Kiitos lapset. Nukkukaa rauhassa. Kaikki on päätetty.

Ja sitten he eivät puhuneet enää mitään. Hiljaa he liikkuivat pienessä
pirtissä laittautuessaan levolle, niinkuin olisivat pelänneet häiritä
Friidaa. Friida ei riisuutunut, vaan makasi liikahtamatta, silloin
tällöin vaan vavahdellen entiseen tapaansa.

Vihdoin oli kaikki hiljennyt. Yö oli tullut.

Ja tuskin pimeä oli päässyt leviämään, kuin siinä alkoi tuntua hieno
kuutamoinen valo. Se kasvoi voimakkaammaksi tunti tunnilta, sen varjot
erottuivat yhä selvemmin ja permannolle muodostui vähitellen kaksi
kirkasta pitkulaista ikkunain kuvaa, joiden heijastuksessa kaikki
pirtin esineet häämöttivät esille.

Beeda ja Agnes nukkuivat sikeästi.

Friida ei liikkunut.

Mutta keskiyön aikaan hän liikahti ensi kerran, nosti päänsä, nousi
hiljaa istualleen ja katsahti varovasti ympärilleen.

Sitten nousi kokonaan ylös.

Hän tuli ikkunan luo ja katsoi ulos.

Kuu siellä paistoi levittäen salamyhkäistä valoaan puiden yli ja torpan
pihalla oleviin esineihin.

Ja Friidan silmissä loisti juhlallinen päättäväisyys, niinkuin hän
olisi jo ratkaissut elämänsä suurimman asian.

Hän hengitti syvään ja oli hyvin kalpea.

--"Ja auta häntä siihen suureen uskontekoon, johon hän itseänsä
valmistaa",--kertoi Friida muistaen Beedan rukouksen.

Vaan silloin tällöin puistatus enää yritti tärisyttämään häntä. Mutta
hän kun vaan jännitti ruumistansa ja ojensihe, niin se heti jätti
hänet, ja hän oli taas ajatustensa herrana. Sentähden hän ei
hetkeksikään päästänyt jännitystänsä. Hän katseli kaiken aikaa puoleksi
ylös, ei tahtonut huomata mitään erikoisuuksia edessään ja ajatteli
vaan sitä yhtä, mitä hänen nyt piti tehdä. Mitä hän nyt liikkui, sen
hän liikkui vaan sen yhden ajatuksen seurauksesta.

Niin hän pani hatun päähänsä ja meni varpaillaan ovelle. Siellä hän
koetti saattoiko ovea avata sen narahtamatta. Ja avattuansa hän pujahti
eteiseen, hiipi äänettömästi kuin varjo eteisen läpi, jossa makasi
isäntä. Ja sitten hän, herättämättä ketään, aukasi ulko-oven.

Sieltä tuli rakki vastaan venytellen takajalkojaan, mutta ei haukkunut.

Pihalla hän jo liikkui rohkeammin. Hän aukasi tarhan veräjän ja meni
kujalle. Toinen lehmistä säikähti, hyökkäsi ylös makuultaan, mutta ei
ruvennut pitämään muuta melua. Ja Friida pääsi onnellisesti sille
polulle, jota myöten he olivat tulleetkin.

Tultuansa pienen niityn poikki metsään, hän antautui melkeen
juoksemaan.

Ja pysähtyi ihan hengästyneenä vasta siinä, missä mäntymetsä vaihtuu
korkeaksi koivikoksi sekasin haapojen kanssa.

Siinä hän alkoi kulkea hiljaa.

Kuu paistoi ihan häntä vastaan.

Vielä ei näkynyt jokea. Siinä oli pieni ylennys tiellä, täynnä suurten
puiden juuria, jotka kirkkaasti valaistulla polulla esiintyivät
niinkuin suonet vanhan ihmisen kädellä.

Sen ylänteen päältä olisi joki näkynyt, siitä ei ollut enää rantaan
kuin kivenheitto.

Mutta Friida pysähtyi.

Hän pani molemmat käsivarret silmilleen ja pudisti päätänsä ikäänkuin
vapautuakseen omavaltaisista ajatuksista ja säilyttääkseen sen
jännityksen, jonka oli lähtiessä omistanut.

--Minähän uskon vaan sitä, mitä minun täytyy uskoa. Minä uskon, että
minun vapahtajani Jeesus on kävellyt vedellä ja että hän on moittinut
opetuslapsensa uskottomuutta, joka ei voinut tehdä samoin. Ja hän on
sanonut: joka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on
myös tekevä, ja vielä suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä. Nämät ovat
hänen omat sanansa. Minä uskon vaan siihen, mihin minun täytyy uskoa.
Minä uskon sinun päällesi, sinä tähti minun elämässäni, minä näen sinut
jo,--ota minut vastaan!

Mutta hän ei mennyt eteenpäin.

Häipyen taas omasta ajatuksestaan hän alkoi kuulostella.

Haavanlehtien värinä ei antanut joelta päin mitään kuuloa. Kuitenkin,
silloin tällöin taisi erottaa jonkun ohimenevän läiskähtävän äänen,
joka samassa muistutti mieleen virran mahtavan ja nopean liikkeen
syvässä kuilussansa.

Samassa Friida huomasi, että hän oli päästänyt jännityksensä menemään.

--Ei, ei, ei! Minä en ole hetkeäkään epäillyt! Minä uskon, minä uskon!

Hän koetti jännittyä uudelleen, oikaisihe ja tahtoi mennä eteenpäin.
Mutta hänen jalkansa olivat jo kuin maahan kasvaneet väsymyksestä. Ja
taas koko hänen ruumistaan puistatti niinkuin vilusta.

Hän kurottautui vaan varpailleen nähdäksensä veden pintaa, mutta sitä
ei näkynyt.

--Jos minä nousisin tuolle oksalle, niin varmaan näkisin.

Mutta kun hän vaivalla pääsi polvilleen oksan päälle, taittui se
räsähtäen. Friida putosi maahan ja loukkasi polvensa kiveen.

Hänen kasvonsa ensin vääntyivät kivusta, mutta sitten tyyntyivät, ja
kyyneleet virähtivät silmistä.

--Miksi oksa ei kestänyt minua? Oliko se liian kuiva? Mutta jos minä
putosin siksi, että oksa oli liian kuiva, niin minä vajoon virran
pohjaan, siksi, että vesi----

--Ei, ei! Jumala tahtoi vaan rangaista minua epäuskoni tähden, siksi
minä putosin.

Ja Friida ei jaksanut enää hallita ajatuksiansa. Ne eivät totelleet
häntä itseänsä. Ne tulivat ja menivät omin päin ja seurasivat toisiansa
siinä järjestyksessä, missä hän ei olisi tahtonutkaan. Ne olivat
yhtäkkiä muuttuneet kuin itsenäisesti eläviksi, ja puhuivat hänelle,
hänen itsensä ollessa vaiti.

"Muista Friida, että sinä kuljet jyrkästi vasten virtaa, ainoastaan
niin sinä tulet suoraan yli,--muussa tapauksessa virta vie sinut
puomuihin ja litistää niitä vastaan niin, ettet pääse irtaantumaan".

Friida jaksoi vapautua tästä ajatuksesta. Mutta toinen alkoi hänessä
heti liikkua, yhtä riippumatta hänen tahdostaan.

"Sinä Friida, kun olet kulkenut virran yli, menet vanhimman veljen luo.
Hän nukkuu, eikä aavista mitään. Sinä herätät hänet, ojennat kätes, ja
sanot:"----

Mutta määräämättä mitä hän sanoisi, ajatus jätti taas sijaa toiselle
ajatukselle:

"Kun sinä olet kerran tämän ihmeen tehnyt, et sinä enää koskaan
tarvitse mitään epäillä. Kaikki on sinun käsissäsi. Koko maailma saapi
pian tietää sinusta. Toiset uskovat, toiset eivät. Ja sinä tulet joka
taholta piiritetyksi kysymyksillä. Mutta sinä vastaat kaikille:"----

Nytkään ei ajatus huolinut määrätä, mitä hän sanoisi, lateli vaan
peräkkäin juhlallisia sanoja ilman mitään merkitystä, ja Friidalle oli
ainoastaan selvänä hänen asentonsa ja kädenliikkeensä vastatessaan.

Yksi ajatus vajoutui vielä syvempiin erikoisuuksiin Friidan
tulevaisuudessa:

"Sinun vaikutuksesi sen jälkeen tietysti muuttuu. Sinä et
enää tule kuulumaan nykyiseen seurakuntaasi, vaan vaellat
itsenäisesti, ja ihmiset kokoontuvat sinun ympärillesi. Sinä tapaat
siirtolaisvaimon"----

"Varmuuden vuoksi, sanoi keskeyttäen uusi ajatus, sinun pitäisi
rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi sinua käymään joen yli. Mitä ikinä
te pyydätte sen te saatte. Friida, lankee polvillesi, ja rukoile
Jumalaa, että hän saattaa sinut yli!"

Tässä Friida heräsi taas itseensä ja hänen sydämmensä tykytti ihan
pakahtuakseen. Hän ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen
omavaltaiset ajatukset.

Kuitenkin,--näistä ajatuksista oli yksi muistuttanut hänelle rukousta;
miksi hän ei itse ollut tullut sitä ajatelleeksi? Olihan hän kaikissa
asioissaan aina rukoillut, miksi se tuntui niin oudolta ja
mahdottomalta tässä asiassa?

Friida nousi seisaalleen, huolimatta kivusta polvessa.

Mutta kun hän vasta alkoi hakea sanoja, joilla olisi lähestynyt
Jumalaa, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi ja väsyneeksi, ettei hän
voinut pysyä seisaallaan.

Hänen täytyi taas istua tiepuoleen ja nojautua kiveen. Väsymys oli
tullut niin äkkiä. Hän ei jaksanut pitää käsiänsä ristissä, vaan pani
ne kivelle ja laski päänsä niiden päälle.

Tämä lepoasento tuotti hänelle suuren huojennuksen, ja hän tunsi
samassa vastustamattoman halun nukkua. Uni ikäänkuin pyysi häneltä vaan
pienintäkin suostumuksen merkkiä, niin se olisi siinä hetkessä vienyt
hänet tiedottomaksi.

Friida huomasi sen, ja pakotti itsensä valveille.

--Minun täytyy, täytyy voittaa tämä väsymykseni! Minun täytyy saada
voimaa! Minun täytyy rukoilla!

Hieno hiki nousi hänen ohimoihinsa ja otsaan, kun hän pakotti itsensä
polvilleen. Ja koko hänen ruumiinsa vääntyi kuin tuskasta, kun hän
koetti pysytellä koholla. Vähän ajan perästä hiki vuoti virtana hänen
kasvoiltansa.

--Miksi minä en osaa rukoilla? Jumalani, Jumalani!

Ja viimeisen tuskallisen ponnistuksen perästä, hän yhtäkkiä katsoi
ylös, tyyntyi, ja rauhallinen turvallisuus kuvastui samassa hänen
kasvoillaan.

Nyt se oli todellakin taas hän itse, joka saattoi ajatella ja lähestyä
Jumalaa. Mikä autuas ja vapaa tunne! Omavaltaiset ajatukset olivat
poissa. Kaikki oli jälleen hänen vallassansa. Hän saattoi rukoilla,
mitä tahtoi.

Mutta sen sijaan, että hän olisi pyytänyt voimaa ja uskoa, niinkuin oli
aikonut, hän, unohtaen oman asiansa, kirkastunein kasvoin rukoili:

--Sinä tiedät, mikä on minun elämäni salaisin ja suurin toivo. Minä en
ole koskaan rukoillut sinusta sitä; nyt minä rukoilen: anna minun
kerran kuolla sinun kunniaksesi, anna minun kuolla, niinkuin sinun
poikasi on kuollut. Minä tahdon kuolla tälle maailmalle. Minä tahdon
antaa elämäni veljille! Koko sydämmestäni rukoilen sinua. Ei mikään
kärsimys ole minulle liian raskas. Minä en pelkää mitään, vaan olen
valmis kaikkeen. Niin, Isä, minä tiedän, että sinä täytät minun
rukoukseni ja minä kiitän sinua jo, että minua kuulit.

Kauemmin hän ei jaksanut olla koholla.

Taas hänen täytyi nojautua kiveä vastaan. Mutta näin hän ei voinut enää
rukoilla. Hän saattoi vaan jälleen kuunnella keskenään ristiriitaisia
ajatuksiansa, jotka tulivat ja menivät omin päin.

"Miksi sinä et suoraan kysynyt, mikä on Jumalan tahto tässä asiassa?"

"Sinä pelkäsit, että hän olisi vastannut: älä mene virran yli! Ja
sinähän tahdot mennä."

"Ei,--ei niin. Jumala on ääneti vaan siksi, että hän koettelee sinun
uskoasi. Sinun täytyy ensin uskoa, sitten hän vasta auttaa sinua."

"Sinun pitäisi kuitenkin ensin koettaa. Älä astu veteen suoraan
sillalta, siinä on syvä, hyvin syvä. Vaan mene ensin hiekkarannalle
viereen ja astu siitä: jos sinä siinä uppootkin, niin ethän kuitenkaan
huku."

Friida liikahti tuskasta.

--Mikä, mikä on sinun tahtos? sai hän vaivalla ajatelluksi. Ja
vastauksen hakeminen herätti taas väsymyksen ja vastustamattoman halun
nukkua.

--Niin, se on totta, ajatteli hän,--ne töppösethän minun piti
Taavetille hankkia.

Hänen haavansa oli todellakin syvä. Beeda ja Agnes odottivat, että minä
olisin sanalla pysäyttänyt veren. Kuinka minä sidoinkaan haavan? Kuinka
minä todella osasin? Aivan kuin olisin ollut vanha lääkäri. Minä
riemuitsin, kun se onnistui. Ensin panin rievun näin pitkinpäin, sitten
poikittain jalkarinnan yli. Vedin jokseenkin kireästi. Olisin ehkä
voinut vetää vielä kireämpään. Sitten en löytänyt rihmaa ja sidoin
langalla, jonka kerin auki sukasta. Olisi tehnyt mieleni suudella hänen
päivettynyttä jalkaansa, mutta en tullut sitä tehneeksi.--

Friida torkahti.

Ja samassa hänestä rupesi näyttämään, että pikku Taavetti tuli hänen
luokseen ja rupesi puhumaan hänen kanssansa. Hän itse makasi selällään
liikkumatonna syvällä virran pohjassa. Kuu paistoi ylhäältä, niin että
samea vesi oli alas asti kirkastunut vaaleaksi, vihertävän hohtavaksi
ja läpinäkyväksi aineeksi, joka nyt liikkui äänetönnä hänen ylitsensä.
Taavetti istui hänen vieressänsä pohjakivellä. Ja vaikka se oli pikku
Taavetti, niin se oli kuitenkin aika-ihminen, ja saattoi olla yhtä
hyvin jokainen muu, jota Friida vaan tuli ajatelleeksi. Sanomaton rauha
kuvastui hänen olennostansa, kun hän hellästi hymyillen katseli
Friidaan. Hän puhui hänelle rajattomalla ystävyydellä ja
luottamuksella, ja Friida tunsi hänet niinkuin oman itsensä. Ja virran
hohtava valo ympäröitsi hänet kaikilta puolin.

--Etkö sinä tuntenut minua maailmassa? Sanoinhan minä sinulle selvästi:
minkä sinä teet yhdelle näistä pienimmistä, sen sinä teet minulle?
Mitäs sinä vielä lisäksi hait?

Ja kun Friida juuri aikoi kurottaa kätensä tämän rajattoman ystävän
puoleen ja tunnustaa hänet Ihmisen Pojaksi, hän heräsi.

Hän katsoi hajamielisenä ympärilleen, eikä heti muistanut, missä oli.

Mutta sitten hän havahti. Hän oli selvästi nukkunut kauan, ja hänen oli
kylmä. Kuutamovaloon alkoi jo hämmentyä aamun sarastusta.

Mitä oli tämä uni? Täytyikö hänen panna siihen jotain merkitystä? Miksi
hän oli ollenkaan nukkunut? Olisiko Jumala tahtonut hänelle osoittaa,
että hän tekisi viisaimmin, jos menisi takasia nukkumaan?

Niin, jospa hän sen tekisikin! Jospa hän palaisi takasin torppaan,
peittyisi lämpimään vuoteesen, ummistaisi silmänsä ja unohtaisi kaikki.
Ja seuraavasta päivästä alkaen nousisi ihan toisena ihmisenä,
ajattelematta ja tietämättä itsestänsä mitään, jättäisi Beedan ja
Agneksen, ja kaikki muut, ja pakenisi yksinäisyyteen, köyhimpiin
torppiin, yhä kauemmas ja kauemmas, missä on enin unhotettuja ja
hyljättyjä ihmisiä, elääkseen loppumattomassa tasa-arvossa heidän
kanssansa, palvellakseen vaan niitä pienimpiä ja pysyäkseen itse
näkymätönnä. Aina vaan tuo ainoa ystävä sydämmessä, joka eli kaikissa
eikä muuta vaatinut kuin altistuvaa rakkautta kaikkiin!

Friida nousi ja alkoi hiljaa kävellä sinnepäin mistä oli tullut.

Sillä puolella taivasta oli aamun valo jo voitolla. Se heitti hienon
heijastuksen huurtuneesen maahan, painautui harmaiden kivien kupeisin
ja väreili lehtipuissa. Yli taivaan laen ylettyi päivän nousua
ennustavat säteet. Ne kohosivat kaukaa valon näkymättömästä lähteestä,
tunkeutuivat ilmojen halki ja sekoittuivat taivaan sineen. Elämä
lähestyy niiden kanssa siellä äänettömyydessä. Kohta, kohta ne
herättävät tuulen. Kohta linnut alkavat visertää.----

Kohta ihmiset menevät askareihinsa.

Kohta kaupungissakin heräävät. Kohta uskonveljet kokoontuvat
aamurukoukseen. Kohta on pyhityskokous alkamassa.

Ja kaikki kyselevät toisiltansa: oletteko nähneet Friidaa? Missä se
rauhan lapsi? Missä meidän uskomme todistaja? Mitä on hän meille
valmistanut?

Eikä kukaan tiedä, missä hän on.

Silloin saapuvat Beeda ja Agnes.

Kaikki ympäröivät heitä kysymyksillä:

--Minne olette jättäneet Friidan?

Ja he vastaavat:

--Me tulemme virran toiselta puolen, missä olemme olleet yötä. Siellä
Friida sanoi meille: tietäkäät, että jos minun on oltava kaupungissa,
niin en minä venettä kysy. Sitten hän oli illalla sanonut meille:
nukkukaa rauhassa, kaikki on päätetty. Ja yöllä, meidän maatessamme,
hän oli lähtenyt torpasta, emme tiedä minne.

He odottavat ja odottavat,--mutta Friida ei tule pyhityskokoukseen.

Hän pysähtyi ja pani tuskissaan molemmat kätensä päälaelle.

--Oletko sinä kävellyt vedellä, minun Vapahtajani?

Samassa hänen silmänsä alkoivat loistaa: hän oikasi ruumiinsa ja
jännittyi taas, niinkuin torpasta lähtiessä.

--Sinä olet sanonut: joka uskoo, ne työt kuin minä teen, hän on myös
tekevä. Sinut kutsun todistajakseni. Nyt, nyt, minä menen!

Friida samassa kääntyi ja unohtaen kipeän polvensa juoksi joelle päin.

Hän seisahtui hengästyneenä ylänteelle, mikä oli estänyt näkemästä
rantaa.

Siinä se virta nyt oli.

Kuu kimelteli vielä sen rauhattomalla kalvolla, joka liikkui nopeasti
eteenpäin ja vei muassaan sikin sokin hyppeleviä pikku laineita.

Kun Friida näki virran, alkoi hän hengittää syvään ja pian. Samassa hän
meni varmoin askelin alas rantaan.

Hän pysähtyi sille sillalle, jonne venemies oli heidät illalla tuonut,
riisui hatun päästänsä ja pani sen maahan. Sitten tuli ihan
äärimmäiselle reunalle ja nosti käsivarret silmilleen.

--Isä, minä en tiedä mitään----siunaa veljiä ja sisaria----tapahtukoon
sinun tahtosi----

Niin hän astui askeleen ulos sillasta, horjahti eteenpäin ja putosi
virtaan.

Vesi hajosi läiskähtäen hänen altansa ja pauhahti sitten umpeen hänen
jälkeensä. Virta vei samassa kuohun pois, ja pyörre sekoitti sen muiden
laineiden kanssa, jotka kimeltelivät ulompana.

Kaikki oli jälleen hiljaa. Eikä kuulunut kuin aallokon hieno lipinä
keskeltä jokea, missä juoksu oli nopein.

Vähän ajan kuluttua Friidan ruumis nousi veden pintaan, kulki jonkun
matkaa virran mukana, ja tarttui sitten vaatteista puomuihin.







End of the Project Gutenberg EBook of Ihmiskohtaloja, by Arvid Järnefelt

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK IHMISKOHTALOJA ***

***** This file should be named 13681-8.txt or 13681-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/3/6/8/13681/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

*** END: FULL LICENSE ***