Immenryöstö : Viisinäytöksinen huvinäytelmä

By Arvi A. Seppälä

The Project Gutenberg eBook of Immenryöstö
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Immenryöstö
        Viisinäytöksinen huvinäytelmä

Author: Arvi A. Seppälä

Release date: April 28, 2025 [eBook #75980]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1919

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IMMENRYÖSTÖ ***

language: Finnish




IMMENRYÖSTÖ

Viisinäytöksinen huvinäytelmä


Kirj.

ARVI A. SEPPÄLÄ





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1919.




HENKILÖT:

KLARA KLINGENSKJÖLD,  leskirouva, fideikomissin omistaja
CECILIA, hänen tyttärensä
SEBASTIAN KLINGENSKJÖLD, forstmestari
OSVALD KLINGENSKJÖLD, tehtailija
NATHALIA KLINGENSKJÖLD, Cecilian täti
AARNO KLINGENSKJÖLD, ylioppilas
ERNST KLINGENSKJÖLD, asioitsija
TAAVI KLINGENSKJÖLD, muonarenki
HANNU KLINGENSKJÖLD
EDVIN HAMMAR, luutnantti
ARVO AAVASALO, ratsumestari
LAPUAN KALLE "pinnareita"
MAAILMAN JANNE   "
HETA REITEVÄ, kapakoitsijatar
"JORDANIN NEITSYT", tarjoilijatar
KIEVARIN EMÄNTÄ
KIVEKÄS, etsiviäpoliiseja
RANKONEN,       "
NIMISMIES,      "
LEMMENHEIMO, varatuomari
VIINURI
KANA-MAIJA
PEHTOORI
KAKSI AUTONOHJAAJAA y.m.

Tapahtuu Turussa ja sen lähistöllä v:n 1905 jälkeen.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Vierashuone Pyhäjoen kartanossa; vanhanaikaisesti, mutta komeasti
sisustettu. Kalusto on rococo-tyylinen ja hyvin säilynyt. Seinillä
vanhoja naisten ja sotilaspukuisten herrojen muotokuvia. Perällä kaksi
akkunaa ja niiden välissä antiikkinen, kullatturaaminen trymopeili.
Oikealla ja vasemmalla ovet. Oikealla etualalla nahalla päällystetty
penkki ja sen edessä suuri pöytä. Samalla puolen keskilattialla
sohva, sen edessä pieni pöytä tuoleineen ja sohvan vasemmassa päässä
täyteläisistä tyynyistä kasattu istuin. Vasemmalla taka-alalla on
flyygeli istuimineen. Kattoruunu ja kynttiläjalat ovat myöskin
vanhanaikaiset. — On iltapäivä.)


I kohtaus.

Edvin. Arvo.

EDVIN (noin 28 vuotias, miellyttävännäköinen mies, puettuna
hännystakkiin, tulee sisälle Arvon kanssa). Minulla on sinulle hiukan
puhumista, Arvo.

ARVO (jonkun verran vanhempi, hyvinvoivannäköinen mies, joka ottaa
elämän hauskalta kannalta. On puettu sakettipukuun). Niinkö?... Minä
olenkin aina ihmetellyt, mitä sinä oikeastaan vainuat tästä vanhasta
huuhkaimenpesästä! (Heittäytyy veltosti sohvalle ja haukottelee.)

EDVIN. Mutta sinähän revit suusi!

ARVO. Siihen on minulla kaksi ylivoimaista syytä.

EDVIN. Mitkä sitten?

ARVO. Ensiksikin roima päivällinen ja toiseksi pohjattoman ikävä
ympäristö.

EDVIN. Oo, kiitoksia paljon!

ARVO. Voitko sen kieltää. Täällä tuoksuu nenään oikein vuosisatain
home. Tuntuu aivan kuin olisi jossain historiallisessa museossa.
Perkamentteja, toukkia ja museokuoriaisia! Huonekaluja, joilla on
mäyräkoiran jalat ja seinät täynnä esi-isien haalistuneita muotokuvia.
Sitten elää päivät päästään menneissä vuosisadoissa ja kuulla vain
paljailta sukuluetteloita... Huh! Anna minulle sikaari! Näitä suojia
pitää hiukan savuttaa edes!

EDVIN (antaen sikaarin). Kas tässä, ole hyvä!

ARVO. Kiitos! — No niin, totuus ulos! Mitä sinä oikein tahdot näistä
ummehtuneista suojista?

EDVIN. Tuulettaa niitä hiukan.

ARVO (leikaten huolellisesti sikaarin). Ei, poika! Luovu hitossa siitä
hommasta ja anna kuolleiden haudata kuolleitansa!

EDVIN. Kuinka niin?

ARVO. Se on toivotonta. Yksi hyppysellinen esi-isien tomua merkitsee
täällä enemmän kuin kymmenen lakkautuspalkalla olevaa luutnanttia
yhteensä.

EDVIN. Luuletko todellakin niin?

ARVO. Olen varma siität — Vanha Hannu herra tahtoi aikoinaan tuulettaa
näitä nurkkia. Ja minä vakuutan sinulle, että silloin oli Pyhäjoessa
elämää! Hannu ryyppäsi renkiensä kanssa kilpaa ja ammuskeli heikkoina
hetkinään esi-isiensä muotokuvia. Mutta kuinkas kävi... Hän velkaantui
korviaan myöten ja sitten pidettiin sukukokous. Fideikomissi
otettiin häneltä pois ja annettiin hänen veljelleen, nykyisen rouvan
miesvainajalle. Ja siitä alkaen ovat Pyhäjoessa vallinneet vain
traditsionit.

EDVIN. Ja tuo merkillinen Hannu?

ARVO. Hm!... (Kohauttaen olkapäitään.) Luisui kai johonkin katuojaan...
Mutta hiton hauska mies hän oli kaikissa tapauksissa.

EDVIN. Sinä et totta totisesti juuri rohkaise minua!

ARVO. Pitäisikö minun vielä rohkaistakin sinua! Ja mitävarten sitten?

EDVIN. Sinä olet tutumpi täällä.

ARVO. Ahaa! Minä ymmärrän! Sano vain suoraan, kumpaa sinä oikein
tähtäilet, äitiä vai tytärtäkö?

EDVIN. Juokse järveen!

ARVO. Niin, niin, molemmat ovat otettavia! Eikä erotuskaan ole niin
kovin huutava. Äiti on vain senverran vanhempi kuin hän on lihavampi ja
tytär senverran solakampi kuin hän on nuorempi. Molemmilla on etunsa.

EDVIN. Ähs, sinä olet sietämätön!

ARVO. Älä yhtään teeskentele! Luuletko, etten ole huomannut.

EDVIN. No niin, koska sinä olet huomannut... Minulla on todellakin
vakavia aikeita.

ARVO. Kumpaan nähden?

EDVIN. Tulimmaista! Sanoithan huomanneesi!

ARVO. Olen huomannut sinun yhtä tasapuolisesti mielistelevän sekä äitiä
että tytärtä. Ja äiti on ollut niin paljon enemmän etusijalla kuin hän
on kokeneempi ja rohkeampi.

EDVIN (ärtyneesti). Minkä minä sille voin, että äiti pyörii aina
tyttärensä kantapäillä.

ARVO. En minäkään!... Mutta toinen se niistä kai on. Kun mies hakkailee
yht'aikaa kahta naista, vetää häntä tavallisesti toiseen järki ja
toiseen sydän. Mutta älä silti luule, että minä tiedän sinun lopullista
valintaasi.

EDVIN (kärsimättömästi). Olen mielistellyt äitiä saadakseni tyttären.

ARVO. Noo, kas niin!

EDVIN. Eikö se ole selvää kieltä?

ARVO. Kyllä!... Sinun menettelysi ei vain ole ollut yhtä selvää. Nyt
olet vaarassa saada molemmat.

EDVIN. Nämä ihmiset riippuvat toisissaan kiinni kuin takkiaiset.
Onneksi olen selvillä Ceciliasta.

ARVO. Poika parka!

EDVIN. Mitä sinä sanot?

ARVO. On viisainta, että otat sovinnolla äidin. Rouva on
silminnähtävästi hullaantunut sinuun, ja kun lesket innostuvat, silloin
on siitä leikki kaukana... Minäkin olin kerran ihan puolivälissä...
(Yskäsee.) No niin, mitä sinä nyt aiot?

EDVIN. Puhua asian selväksi rouvan kanssa.

ARVO (kuivasti). Asia on selvä puhumattakin. Rouva ei tule koskaan
suosioilla peräytymään tyttärensä tieltä. Ja miksi hän sen tekisikään?
Komea nainen ja hyvässä iässä. Hän tarvitsee miehen.

EDVIN (kärsimättömästi). Älä puhu roskaa! Asia on muutenkin kiusallinen!

ARVO. Minä tiedän sen. Sinun pyrkimyksesi käy niin monen paatuneen
ihmisen harrastuksien yli, ettei sinulla ole aavistustakaan.

EDVIN. Mutta Cecilia on minun puolellani!

ARVO. Mitä se auttaa, kun kaikki toiset ovat vastaan.

EDVIN. Luuletko todellakin niin?

ARVO (laskien sormillaan). Ensiksi on äiti, joka näkisi sinut
mieluummin miiehenään kuin poikanaan. Sitten kaksi niin syntisen
ennakkoluuloista tätiä, että he ennemmin suorisivat tytön ristikkojen
taakse kuin laskisivat epäsäätyiseen avioliittoon. Sitten on Osvald,
joka itse pyörii tytön kuin kissa kuuman puuron ympärillä ja merkitsee
siis samaa kuin kilpailija. Lopuksi on Sebastian. Olenpa varma, että
tuo jesuiitta myisi tytön mieluummin Osvaldille korjatakseen huonoja
raha-asioitaan kuin antaisi hänet sinulle.

EDVIN (hämmästyen). Osvald minun kilpailijani! Tuo narri, joka on
ostanut nimensäkin!

ARVO. Sitä suurempi syy on hänellä ostaa vielä sellainen, jolla on
peritty nimi.

EDVIN. Ei, se ei voi olla mahdollista!

ARVO. Oo, tämä suku on tottunut ennenkin lyömään rahaa nimestään.
Osvald luki viisikymmentätuhatta fliisiä pöydälle ja Hannu herra, joka
oli rahapulassa, teki hänet ottopojakseen. Myöhemmin lienee Hannu
luovuttanut jostain kauniista summasta hänelle sukuoikeutensakin noin
epävirallisesti ja vetäytynyt vapaaehtoisesti syrjään.

EDVIN (kiivaasti). Ja nuo houkkiot tahtovat työntää Cecilian hänelle!
Se on katalaa! Se ei saa tapahtua!

ARVO. No niin, en tahtoisi maalata pirua seinälle. Mutta en olisi
ystäväsi, jollen sanoisi suoraan, kuinka täällä asiat ovat. Usko
minua — tässä asiassa saat sinä taistella ei ainoastaan nykyisiä,
vaan myöskin ammoin kuolleita Klingenskjöldejä vastaan aina
viidennellätoista vuosisadalle saakka. Sillä heihin tullaan vahvasti
vetoamaan.

EDVIN (uhmaillen). Sen teenkin ja sinun pitää auttaa minua!

ARVO. Tarkoitatko, että naisin lesken ja naittaisin tytärpuoleni
sinulle? .. Se on vähän liian paljon vaadittu!

EDVIN. Sinun täytyy raivata nuo sukulaiset pois, että saan puhua
rouvalle.

ARVO. Voinhan koettaa, jos sinua todellakin huvittaa iskeä pääsi
seinään.

EDVIN. Sen täytyy nyt tapahtua tai ei koskaan!... Kunpa vain sitä ennen
saisin tavata Cecilian.

ARVO. No, koeta veikkonen, koeta!

EDVIN. Tietysti! — Minäpä laulan. Ehkä hän kuulee ja tulee.

ARVO. Ainahan suuri ääni houkuttelee luokseen. (Menee akkunaan.)

EDVIN (menee flyygelin ääneen ja laulaa):

    Yksi ruusu on kasvanut laaksossa,
    joka kauniisti kukoistaa!
    Yksi kulkijapoika on nähnyt sen
    eikä voi sitä unhoittaa.

    Hän olisi kyllä sen poiminnut
    ja painanut povelleen.
    Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
    vaan on jättänyt paikoilleen.

(Cecilia tulee.)


II kohtaus.

Edvin. Arvo. Cecilia.

(Cecilia on 20-vuotias pitkä, solakka ja miellyttävän näköinen.
Hienoilla piirteillä hiukan kyllästynyt ja surumielinen ilme. Käytös
sydämellinen ja vaatimaton, mutta hieman arka ja pelokas.)

CECILIA. Oo, teidäthän on jätetty kokonaan oman onnenne nojaan!

EDVIN (iloisesti). Me olimme, vaan emme enää, kun sinä tulit!

CECILIA. Setä Sebastian pelaa herra Osvaldin kanssa kirjastossa ja
äidillä on kai jotain tehtävää.

ARVO. Teidän tulonne, neiti, korvaa kaiken!

CECILIA. Olette kovin kohtelias, ratsumestari!... (Menee Edvinin
luokse.) Sinä laulat kauniisti, Edvin.

EDVIN. Oo, eikö mitä! — Mutta nyt emme saa hukata aikaa! Minulla on
sinulle vähän puhumista.

ARVO. Sitten minun täytyy hävitä.

EDVIN. Ei, jää tänne kaikin mokomin! Sinun poistumisesi kutsuisi tänne
vain muita.

ARVO. No niin, minä koetan olla kuuro ja sokea. (Menee perälle
akkunaan.)

EDVIN (Vie Cecilian sohvalle istumaan ja istuu hänen viereensä). Olen
päättänyt tänään puhua rouva äidillesi asiasta.

CECILIA (ilostuen). Ooh, niinkö, Edvin?

EDVIN. On erityisiä syitä, miksi haluan varmuuden asiasta. Jollei vain
sinulla ole mitään sitä vastaan.

CECILIA. Ei suinkaan! Sinähän sen tiedät parhaiten.

EDVIN. Ei, ei, Cecilia! Sinun on itsesi myöskin päätettävä tässä
asiassa.

CECILIA. Minun päätökseni Oli valmis silloin, kun annoin sinulle
lupaukseni, Edvin. Ja kaikki muu saa olla sinun vallassasi.

EDVIN (kiertää kätensä hänen vyötäisilleen). Sinä olet oivallisin tyttö
maailmassa, Cecilia!

CECILIA (surumielisesti). Minä olen vain sellainen raukka, Edvin. Ilman
mitään kokemusta ja omaa tahtoa.

EDVIN. Sellaisena juuri olet parhain kaikista! Ja sinun tähtesi olen
valmis mihin uhkayritykseen tahansa.

CECILIA (nojautuen häneen). Ja sinä olet niin hyvä ja voimakas, Edvin!

EDVIN. No niin, minä puhun siis äidillesi?

CECILIA. Oi, tee se, Edvin! Minäkin ikävöin varmuutta... Tämä
salaaminen on niin vaikeata minullekin.

EDVIN. Mutta luuletko hänen suostuvan?

CECILIA (epävarmasti). Luulen, että äiti pitää paljon sinusta.

EDVIN. Ja entä sukulaisesi?

CECILIA. Niin, en tiedä... Mutta senhän ei pitäisi liikuttaa heitä.

EDVIN. Niin, ei pitäisi, ei... Mutta jos he kumminkin sekaantuvat
asiaan.

CECILIA (epäröiden). He ovat kyllä ennakkoluuloisia... Mutta jos äiti
myöntyy, niin toisista ei ole lukua.

EDVIN. Vaan jos hänkään ei suostuisi?

CECILIA. Silloin saa kaikki jäädä sinun ja kohtalon valtaan... Mutta
ei, äiti ei voi olla suostumatta!

ARVO (merkitsevästi). Luulen, että pilvi nousee! (Cecilia ja
Edvin hypähtävät ylös sekä menevät flyygelin luokse, jossa ovat
katselevinaan nuotteja).

EDVIN. Se pilvi nousi vähän liian aikaisin!... Mutta muista lupauksesi,
Arvo! (Rouva tulee.)


III kohtaus.

Cecilia. Edvin. Arvo. Rouva.

(Rouva on noin 40-vuotias, kookas ja lihavahko nainen. Ylimysmäisillä
piirteillä kova ja kylmähkö ilme; kasvot muuten hyvin säilyneet. Käytös
ylpeä ja jäykkä; ainoastaan Edviniä kohtaan osoittaa hän erikoista
lempeyttä. Ääntää liiaksi sihisten nimen "Cecilia".)

ROUVA (vaanien). Cecilia!

CECILIA (mennen nöyrästi hänen luokseen) Niin, äiti.

ROUVA (hieman nuhdellen). Sinun ei pitäisi unohtaa tehtäviäsi, rakkaani!

CECILIA. Herrat olivat täällä yksin.

ARVO. Olimme todellakin niin rohkeita, että kulutimme neidin kalliista
'aikaa.

ROUVA. Ooh, suokaa anteeksi! En tiennyt herrain olleen yksin. Missä
ovat Sebastian ja Osvald?

CECILIA. Pelaavat kirjastossa, kuten tavallista.

ROUVA. Niin, se on heidän ainainen intohimonsa. (Istuu sohvalle.) Istu
tänne vereeni, Cecilia! (Cecilia tottelee kuin lapsi, mutta huomattavan
vastenmielisesti.) Niin, he kaksi pelaavat aina.

ARVO. Peli on erinomainen ajanviete ja kehittää ajatuskykyä

EDVIN. Sinä kyllä sen tiedät. Sehän on sinun erikoisalasi.

ROUVA. Mutta teillä, luutnantti, on jalompi erikoisala.

EDVIN (hämillään). Minulla?... En ymmärrä, mitä rouva tarkoittaa.

ROUVA (hymyillen). Tehän laulatte. En tiennyt teidän laulavan.

EDVIN. Nyt liioittelette, rouva! Minun lauluni kelpaa vain tyhjille
seinille.

ROUVA. Olette liian ankara, luutnantti! Te laulatte todellakin ihanasti.

ARVO. Älä ole noin vaatimaton, Edvin! Tiedetäänhän, että sinä laulat
kuin itse Caruso.

ROUVA (mahdollisimman herttaisesti). Ettekö tahtoisi olla niin
ystävällinen ja laulaa meille vähän, luutnantti?

EDVIN. Mielelläni, jos rouva niin haluaa... Rohkenenko pyytää neitiä
säestämään?

CECILIA (katsoo avutonna äitiään).

ROUVA. Mene vain rakkaani!

CECILIA. Mitä minä säestän?

EDVIN. Carmelaa, jos neiti suvaitsee. (Asettuu flyygelin luokse ja
laulaa.)

    Tuolla mökki on muurin luona,
    Siellä neitonen kaunehin.
    öiset tähdet kun taivahalla loistaa,
    silloin luoksensa ikävöin.
    Uinu Carmela, olet onneni päällä maan!
    Lempesi oi, mulle taivahan avajaa!
    Uinu Carmela, olet onneni päällä maan!
    Lempesi oi, mulle taivahan avajaa!

    Kun ma kaihoten iltaisin laulan,
    lemmen onnesta haaveillen.
    Silloin rintani riemusta nousee,
    silloin syömmeni sykähtää!
    Laula Carmela, sä oot onneni päällä maan!
    Laulusi oi, mulle taivahan avajaa!
    Laula Carmela, sä oot onneni päällä maan!
    Laulusi oi, mulle taivahan avajaa!

(Laulun loppuessa painuu Cecilian pää yhä alemmaksi; hänen on vaikea
hillitä liikutustaan. Viimein ratkee hän hysteeriseen itkuun ja poistuu
kiireesti huoneesta. Kaikki katsovat hämmästyneinä hänen jälkeensä.)

ROUVA (harmistuneena). Lapsi raukka on niin tavattoman herkkätunteinen,
ettei voi ensinkään hillitä itseään. Ja te lauloitte todellakin
liikuttavasti, luutnantti.

EDVIN. Olen syvästi pahoillani, rouva, jos tuotin hänelle jotain
mielipahaa.

ROUVA. Ooh, ei tee mitään! Hänen ikäisissään on tuollainen tavallista.
— Sallikaa minun kiittää teitä kauniista laulustanne! (Ojentaa kätensä
Edvinille.)

EDVIN (hämillään). Olette liian ystävällinen, rouva! (Sebastian tulee.)


IV kohtaus.

Edelliset. Sebastian.

(Sebastian on 50-vuotias, sekä henkisesti että ruumiillisesti läpeensä
kuivakiskoinen mies. Hänen äänensä on ohut ja hillitty; käytöksensä
ylhäisen alentuvainen ja kohtelias melkein liikoihin saakka. Puettu
hienosti ja huolellisesti.)

SEBASTIAN (taputtaen käsiään sisään tullessaan). Bravo! Bravo! Se oli
kaunista; oikein kaunista, luutnantti!

ROUVA. Vastako sinä tulet, kun kaikki on ohi?

SEBASTIAN. En päässyt, rakas käly; en päässyt! — Te laulatte kauniisti,
luutnantti; oikein kauniisti!

EDVIN. Minä kiitän!

SEBASTIAN. Musiikki on minun heikkouteni.

ROUVA. Ja peli, koska se saa sinut laiminlyömään vieraamme!

SEBASTIAN. Niinkö?... Suokaa anteeksi, herrat! Mutta minulla oli eräs
tärkeä tehtävä; hyvin tähdellinen tehtävä.

ARVO. Velvollisuudet ennen kaikkea! (Osvald tulee.)


V kohtaus.

Edelliset, Osvald.

OSVALD (noin 45-vuotias pyylevä mies. Käytös pöyhkeä ja rehevä kuin
miehen, joka on tullut tuntemaan rahan voiman. Koettaa käyttäytyä
kuin hieno mies, mutta alkuperä voittaa.) Hittoko sinua riivaa veli
Sebastian, kun pötkit tiehesi kesken peliä!

SEBASTIAN. Mutta emmehän voineet laiminlyödä vieraitamme, hyvä serkku!

OSVALD. Nyljit ensin minut kuin oravan ja sitten kun onni kääntyi
luikit tiehesi! Onko se aatelismiehen tapaista, minä kysyn?

SEBASTIAN (ärtyneesti). Minä luulen, että sinä et kelpaa minua
opettamaan siinä asiassa!

OSVALD. Mutta minä kelpaan puijattavaksi, sinä kanalja! Mitä?

SEBASTIAN. Minä toivon, että säästät minua noilta moukkamaisilta
nimityksiltäsi!

ROUVA. Ettekö voisi säästää tuota kiistaanne sopivampaan tilaisuuteen?

OSVALD. Suokaa anteeksi! Mutta minun on riideltävä heti pakalla, kun
asia tapahtuu. Muuten siitä ei tule mitään. Minulla on niin siivottoman
hyvä luonne!

SEBASTIAN. Minä vetoan näihin herroihin.

OSVALD. Herrat kyllä tuntevat siksi paljon pelitapoja, etteivät sinun
menettelyäsi hyväksy.

ARVO. Meidän on todellakin vaikea asettua tässä tuomariksi. Mutta jos
herrat suvaitsevat, tulen peliin kolmanneksi. Ja voitte olla varmoja
siitä, etten nouse ensimäisenä pöydästä.

OSVALD. Se on miehen puhetta! Mutta sinun on tultava myöskin, Sebastian.

ARVO. Tietysti. Annetaan pelionnen ratkaista.

SEBASTIAN (vastenmielisesti). No, mennään sitten, vaikkei minulla nyt
olisi aikaa! (Poistuvat).


VI kohtaus.

Rouva. Edvin.

EDVIN (pienen äänettömyyden jälkeen hiukan hermostuneena). Hyvä rouva,
olen niin palavasti halunnut tilaisuutta puhua kanssanne kahdenkesken.

ROUVA. Oo, niinkö...?

EDVIN. Minulla on eräs asia, joka läheisesti koskee teitä, rouva.

ROUVA (vilkkaasti). Mutta, herra varjelkoon! Teidänhän olisi pitänyt
vihjaista vain. Teille on minulla; aina aikaa.

EDVIN. Se on eräs rohkea pyyntö.

ROUVA (mairitellen). Oo, minulle sen voitte luottamuksella sanoa. Me
kaksi ymmärrämme aina toisiamme.

EDVIN. Mitään en toivo niin hartaasti, vaikka pyydänkin teiltä kovin
paljon.

ROUVA. Te olette kovin hienotunteinen, luutnantti! Mutta rohkaiskaa
mielenne!

EDVIN. No niin, te rouvani, olette varmaankin huomannut, että minä jo
pitemmän ajan olen...

ROUVA (huoaten). Niin, olen sen todellakin huomannut. Mutta olen
odottanut, että te sanoisitte sen.

EDVIN. En ole rohjennut. Olen luullut teidän pitävän kiinni
ennakkoluuloista, rouva.

ROUVA (rohkaisevasti). Todellisten tunteiden edessä luhistuvat
ennakkoluulojen muurit!

EDVIN. Olen sanomattoman iloinen, että ajattelette niin, rouva! Te
todellakin rohkaisette minua.

ROUVA. Ja kuitenkaan ette ole vielä tarpeeksi rohkea, herra.

EDVIN. No niin, rouva, otaksun, ettei teiltä ole jäänyt huomaamatta
minun lämmin ihailuni teidän tytärtänne kohtaan...

ROUVA (kuin ukkosen iskemänä). Mi-mitä! Minun tytärtäni!!!

EDVIN. Niin, rouva. Ja koska hänkin tuntee samaa, niin toivon, ettette
kiellä meiltä suostumustanne.

ROUVA (nousten kuin käärmeen pistämänä, vaivoin hilliten vihaansa.)
Te-te uskallatte! Te olette... rohkea, herra! Minä en voi sanoin kuvata
hämmästystäni; aivan suunnatonta hämmästystäni!

EDVIN. Mutta... minä en ymmärrä teitä, rouva!

ROUVA. Vielä vaikeampi on minun ymmärtää teitä, herra! Te olette kovin
rohkea, herra!... Sitä voisi: ehkä vielä sattuvammin nimittää toisella
nimellä!

EDVIN (kylmästi). Minä huomaan, rouva, että me emme sittenkään ole
oikein käsittäneet toisiamme!

ROUVA (vihaisesti). Minä en tiedä, mitä teistä ajattelisin! Mitä teille
sanoisin! Mutta sen saa tehdä toinen... Odottakaa! (Poistuu ylpeän
näköisenä.)

EDVIN. Mitä tämä on?... Minne hän meni? Olisiko Arvo sittenkin
oikeassa! (Rouva tulee Sebastianin kanssa.)


VII kohtaus.

Edvin. Rouva. Sebastian.

ROUVA. Tämä herra on pyytänyt Cecilian kättä... Tyttäreni holhoojana
saat sinä vastata minun puolestani.

EDVIN. Emmekö voi ratkaista tätä kahdenkesken? Minä uskon kyllä
teitäkin, rouva.

ROUVA. Tyttäreni holhoojana on hänellä oikeus, vieläpä velvollisuuskin,
olla läsnä asioissa, jotka niin läheltä koskevat hänen tulevaisuuttaan.

SEBASTIAN (ylhäisen nuhtelevasti). Minun täytyy todellakin kummastella
herra luutnanttia. Ja sallikaa minun sanoa se julki.

EDVIN. Miksi niin, jos saan luvan kysyä?

SEBASTIAN. Sen ajattelemattomuuden — sanoisinko kevytmielisyyden —
tähden, jolla olette arvostellut omaa asemaanne ja myöskin meidän...
No niin, en tahdo kieltää, että teillä on hyvä taloudellinen asema ja
kunniakas elämänura. Mutta se ei ole meidän vikamme eikä teidänkään,
että me emme kuulu samalle tasolle yhteiskunnassa. Sen vuoksi jääkin
teidän viaksenne vain se, että olette tämän erotuksen unohtanut.

EDVIN (kuohahtaen). Minä en ole unohtanut mitään! Mutta te näytätte
unohtaneen, ettemme elä enää keskiajassa.

SEBASTIAN. Älkää kiihoittuko, nuori herra! Minä en oikeastaan moiti
teitä! Minä tiedän, että ajan kumoukselliset virtaukset pyrkivät
horjuttamaan kaikkia vanhoja arvoja. Minä tiedän myöskin, ettei
laajemmissa piireissä — tarkoitan niitä, joilla ei ole mitään
menneisyyttä takanaan — anneta paljoa arvoa sukuoikeuksille. Mutta
siitä ei suinkaan johdu, että me emme antaisi niille arvoa. Päinvastoin
meidän velvollisuutemme on vartioida näitä pyhiä muistojamme. Te olette
aikanne lapsi, herra luutnantti. Me emme tuomitse teitä.

EDVIN. Hyvin jalomielistä, herra!

ROUVA. Olen pahoillani! Mutta teidän tulee ymmärtää,, että meillä
on velvollisuuksia, ei ainoastaan itseämme, vaan sukuamme, sen
menneisyyttä, ja nimeämme kohtaan.

SEBASTIAN. Siis lyhyesti, ja nyt kun olemme perustelleet todella
painavat syymme, täytyy meidän antaa teille ystävällinen, mutta
järkähtämättömän kieltävä vastauksemme.

EDVIN. Onko se teidänkin ystävällinen ja järkähtämätön ajatuksenne,
rouva?

ROUVA (hämillään). Olen pahoillani, ettemme paremmin ymmärtäneet
toisiamme. Mutta pitihän teidän itsekin käsittää, että tyttäreni asema
on liian ylivoimainen teille.

EDVIN (terävästi). No, kuka on täällä sitten se tasavoimainen minulle?

ROUVA (puree sanatonna huuliaan).

SEBASTIAN. Kas niin, minä toivon, että olemme ratkaisseet tämän
arkaluontoisen asian tarpeettomasti loukkaamatta teidän tunteitanne.
Sillä mikään ei olisi minulle ikävämpää kuin jos me eroaisimme
epäsovussa.

ROUVA. Minäkin toivon, ettei tämä väärinymmärrys muuttaisi hyviä
välejämme.

EDVIN. Sitä en todellakaan voi luvata! Sillä tiellä, joka johtaa
sukulaisuuteen, voidaan tuskin erota muuten kuin sukulaisina tai...

ROUVA (tuimasti). Niinkuin tahdotte, luutnantti! Luulin muuten teidän
osaavan arvostella suosiotamme.

EDVIN. Jota olette niin loistavasti osoittaneet!... Kyllä rouva! Aivan
varmaan sen teen. Te epäilitte omaa kykyänne ja toitte tämän herran
minua nöyryyttämään kuin jotain pahantapaista pojannulikkaa. Sellainen
suosio ei lähde niinkään helposti mielestä.

SEBASTIAN. No niin, kukin on säätynsä orja. Luulen teidänkin sitä
olevan, koska halusitte nousta omanne yläpuolelle. — Tule, Klara, sinä
olet kiihoittunut! (Tarjoo käsivartensa ja poistuvat mahtavin liikkein.)


VIII kohtaus.

Edvin. Cecilia.

EDVIN (Seisoo hetkisen sanatonna ja kävelee sitten muutamia
askeleita edestakaisin hyvin kiihtyneenä) Kirous ja kadotus! Tämä on
ennenkuulumatonta! Oo, noita narreja, narreja!... Arvo oli oikeassa, he
ovat aaseja kaikki.

CECILIA (tulee kiireesti). Edvin!... Mitä on tapahtunut, Edvin?

EDVIN. Sain nenälleni, Cecilia! (Heittäytyy sohvalle.)

CECILIA. Oo, minä arvaan! (Menee hänen luokseen.) Äiti ei siis
suostunut?

EDVIN. Ei.

CECILIA. Se ei voi olla mahdollista! Pitäähän äiti niin paljon sinusta.

EDVIN. Lapsi... jospa hän pitäisi vähemmän!

CECILIA. Tätä minä en ymmärrä!

EDVIN. Hyvä olisi, ettet koskaan sitä oppisi ymmärtämään! (Nousee
kävelemän.)

CECILIA. Etkö sinä oikein selittänyt...?

EDVIN. Kyllä Cecilia! Aivan varmaan sen tein. Mutta hän haki sinun
setäsi ojentamaan minun harhalle menneitä käsitteitäni. Onhan hän sinun
holhoojiasi, tuo... kunnioitus sinua kohtaan estää minua sanomasta mitä
hänestä ajattelen.

CECILIA. Minun on vaikea tätä käsittää. Enhän minä sitä kummastele,
että setä... mutta että äitikin!

EDVIN. Vetosi juuri setääsi... Sitäpaitsi sinut on luvattu toiselle.

CECILIA (kauhistuen). Kenelle?

EDVIN. Herra Osvaldille.

CECILIA. Ei koskaan! Ennemmiln vaikka järveen!

EDVIN (surullisesti). Cecilia parka! Mitä sinä voit näitä itsekkäitä
omaisiasi vastaan?

CECILIA (lujasti). En ainakaan anna pakoittaa itseäni!

EDVIN (sulkien hänet syliinsä). Sinä olet erinomainen tyttö, Cecilia!
Oikea ruusu tässä nokkospesässä! En mistään hinnasta tahtoisi sinusta
luopua!

CECILIA (kietoen kätensä hänen kaulaansa). Eihän sinun tarvitsekaan,
Edvin! Eihän Edvin! Minä pidän sinusta niin sanomattoman paljon!
Rakastan sinua kaiken uhalla! Rakastan, rakashan!

EDVIN (suudellen häntä). Ja minun sinä olet, Cecilia, niin totta kuin
olen rehellinen mies! — (Havahtuen.) Mutta ei, minun täytyy lähteä! Ei
ole kunniaksi miehelle viivytellä talossa tällaisen tapauksen jälkeen!

CECILIA (kietoutuen lujemmin häneen). Sinä et saa mennä, Edvin! Minä en
laske sinua!

EDVIN. Etkö sitten käsitä, että tällainen tapaus on miehelle sama kuin
ulospotku?

CECILIA. Koska me sitten tapaamme taas?

EDVIN. Niin, se on totta!... Mutta minä en sille mitään voi' Se on
sinun ja sattuman vallassa!

CECILIA (itkien). Mitä minusta sitten tulee? Jos sinä jätät minut, niin
minä en tahdo elää!

EDVIN (tuskallisesti). Mutta mitä me sitten teemme?

CECILIA. Vie sitten minut ennemmin mukanasi!

EDVIN. Ja sinulla olisi rohkeutta lähteä?

CECILIA. Tuhat kertaa ennen kuin jäädä tänne! Oo, sinä et aavista
kuinka kuollutta ja kolkkoa tämä elämä on.

EDVIN. Ja sinä olisit valmis minun tähteni luopumaan kaikesta.

CECILIA. Ainoa, mikä kiinnitti minua tänne, oli äitini;. Mutta
koska hänkin niin vähän välittää minun onnestani, niin voin luopua
hänestäkin. (Arvo tulee.)


IX kohtaus.

Cecilia. Edvin. Arvo.

ARVO. Anteeksi, että häiritsen! Mutta tulin ajatelleeksi, että sinä
olisit jo tarpeeksi kypsä lähtemään.

EDVIN. Sinä, sinä siis tiedät...

ARVO. Tiedän... Herra Sebastian lausui syvän valittelunsa, että kaartin
luutnantilla oli niin paljon rohkeutta.

EDVIN (kuohahtaen). Hänellä on sitä vielä enemmän jos niiksi tulee!

ARVO. Paljon mahdollista, mutta toivon, ettet osoita sitä nyt.

EDVIN. Mitä sinä tarkoitat?

ARVO. Että tämän jälkeen pitäisit itseäsi ilmaan räjähytettynä miehenä,
jolla ei ole mitään järjellistä syytä viipyä talossa.

CECILIA. Oo, te olette julma!

ARVO. En Ollenkaan, rakas neiti! Mutta rukkaset ovat eräänlainen
siveellinen ulospotkaus, joka ei kyllä käy erittäin jäsenille, vaan
sitä enemmän kunnialle. Eikä se eroa juuri luonnollisesta muussa kuin
siinä, että jälkimmäisen perästä voi vielä joskus poikkeustapauksessa
palata taloon, mutta edellisen tuskin koskaan.

EDVIN (tarmokkaasti). Cecilia, oletko valmis siihen, mitä sanoit?

CECILIA. Olen, Edvin!

ARVO. Onko tunkeilevaa kysyä: mihin?

EDVIN. Seuraamaan minua.

ARVO. Kas niin, vähempää en sinulta odottanutkaan!

EDVIN. Älä nyt rupea neuvomaan! Se ei kumminkaan mitään auta. Tässä
asiassa en anna kenenkään mestaroida tekojani.

ARVO. Kuka sitä sitten tahtoo? On vain kysymys, onko se järkevää.

EDVIN. Hiiteen kaikki järkevä! Olen saanut nenälleni ja nyt minä toimin!

ARVO. No, toimi, toimi veikkonen! Ota neiti syliisi, nouse satulaan ja
anna huristaa kuin kirgiisi!

EDVIN. Mutta mitä minä sitten teen? Tyttö itse pyytää minua viemään
hänet tästä pesästä, jossa hän ei voi elää. Olisinko silloin mies, jos
jättäisin hänet tänne?

ARVO. Onko asia niin?

CECILIA (pyyhkien silmiään). On... Tahdon täältä pois.

ARVO. Hm!... Mutta pilaisikohan hyvä neuvo asiaa. Rakastuneet eivät
koskaan ole liiaksi järkeviä.

EDVIN. Mikä neuvo?

ARVO. Että poistumme nyt yhdessä ja tulet hakemaan morsiamesi yöllä
kuin kristitty ihminen.

EDVIN. Sinä tarkoitat siis...

ARVO. Minä vain kysyn, kuinka pitkälle sinä luulet tämän neidin kanssa
pötkiväsi päivällä, ennenkuin viranomaiset nappaavat sinut kiinni.

EDVIN. Se on totta!

ARVO. Mutta kun tulet yöllä hyvä auto mukanasi, niin voit taivaltaa
60 kilometrin nopeudella tunnissa aina aamuun saakka. Ja silloin olen
minäkin teidän nöyrin palvelijanne.

EDVIN. Mitä siihen sanot, Cecilia?

CECILIA. Minä suostun jo ennakolta kaikkeen!

EDVIN. Ole sitten valmiina keskiyön aikaan. Me tulemme.

CECILIA. Mutta minä nukun toisessa kerroksessa eikä minulla ole
ulko-oven avainta.

EDVIN. No, parvekkeelle siinä ainakin pääset. Me käytämme tikapuita.

ARVO. No niin, luottakaa meihin, neiti... Varustautukaa myöskin
lämpimillä vaatteilla yöllistä matkaa varten.

CECILIA. Ollen silloin valmiina.

ARVO. Kas niin, nyt me lähdemme. — Tämä tulee tietysti kuohuttamaan
koko sukua. Sentähden on parasta, että etsimme Hannu herran käsiimme.

EDVIN. Mitävarten?

ARVO. Saatpa nähdä, että meillä on hänestä paljon hyötyä. Hänestä
saamme tälle yritykselle jonkinlaista oikeudellista pohjaa, jos hän
suostuu puolellemme. Onhan hänkin neidin setä!

EDVIN. Ah, se on totta! Mutta mistä löydämme hänet?

ARVO. Kuulemani mukaan majailee hän jossain vähemmän siistissä
laitakaupungin kapakassa. Meidän on kai mentävä nyt sinne.

EDVIN. Mutta siitäpä sukeutuu sangen mieltäkiinnittävä tuttavuus! Minua
alkaa tämä jo huvittaa.

ARVO. No niin, heitä nyt jäähyväisesi! Minä katselen muualle. (Menee
akkunaan.)

EDVIN. Sinä olet oivallinen! (Sulkee Cecilian syliinsä.) Kunpa olisin
varma, ettei sinun koskaan tarvitsisi tätä sokeaa luottamustasi katua,
Cecilia!

CECILIA (luottavaisesti). Ei koskaan, ei koskaan, Edvin! Sinä tiedät
kuinka kuolettavaa tämä elämä on. Minä aivan tukehdun.

EDVIN. No, herran nimessä sitten! Ja minä lupaan, että jos se minusta
riippuu, niin sinun ei milloinkaan tarvitse tätä askeltasi katua.

CECILIA. Minä luotan sinuun. Edvin.

ARVO. Noo, kas niin... Tuo on kyllä kaunista, mutta jättäkää loppu
toistaiseksi.

EDVIN. No niin, hyvästi Cecilia! Muista klo 12!

CECILIA. Minä muistan! Hyvästi Edvin!

ARVO. Ja nyt me lähdemme kuin nenänsä polttaneet miehet. Nöyrinä
ja alistuvina, mutta ei toivottomina! (Menevät ja kohtaavat ovella
Sebastianin.)


X kohtaus.

Edelliset. Sebastian.

SEBASTIAN. Jaha, herrat siis lähtevät! Olen syvästi pahoillani ettemme
voineet paremmin vastata toiveitanne.

EDVIN. Olette liian ystävällinen, herra!

SEBASTIAN. Minä ymmärrän niin hyvin teitäkin. Nuoruus ja kuuma veri
yhdessä aikamme hämmentyneiden käsitteiden kanssa.

ARVO. Aivan niin. Hän tulee kyllä tyynemmin ajateltuaan järkiinsä.

SEBASTIAN. Minä toivon sitä... Tämä tuntuu teistä ehkä liian ankaralta.
Mutta meillekin on isiemme perintö, nimemme, kallis asia.

EDVIN. Juuri niin, herra! Minä tunnen yhden sen nimisen, joka maksoi
siitä perinnöstä viisikymmentätuhatta markkaa. Sievä summa, vai
mitä?... Hyvästi!... Palvelijanne, herra! (Menevät.)




TOINEN NÄYTÖS.


("Kukkuvan kellon" ravintola; kehnonpuoleinen kolmannen luokan kapakka.
Perällä ja vasemmalla ovi; oikealla taka-alalla tiski, jolla lepää
jalkain päälle asetettu soikiomainen viinatynnyri, voileipätarjotin
sekä oikeanpuoleisessa päässä kokonainen armeija olutpulloja ja laseja.
Tiskin takana hyllyillä on pulloja, laseja, tupakkaa, tarjottimia
y.m. Oikealla akkunan edessä jykevä pöytä vankkoine selkänojattomine
tuoleineen; vasemmalla toinen ja samalla puolen perällä kolmas
samanlainen pöytä. Tiskin päässä kassassa istuu tarjoilijatar, jota
vieraat kutsuvat "Jordanin neitsyeksi". Peräpöydän ääressä istuu
epäiltävännäköinen mies olutpuolikas edessään. On myöhäinen ilta.)


I kohtaus.

Hannu. Heta, Janne. "Jordanin neitsyt".

HANNU (noin 60-vuotias jykevärakenteinen mies; paksu kuin sillitynnyri,
punainen nenä ja viinabasso. Harmahtava tukka hullunkurisesti pörrössä,
rasvoittuneilla kasvoilla ainainen hyväntuulisuus jai harmaissa
silmissä viekas älyllisyys. Istuu akkunan luona pöydän ääressä, oikea
jalka tuolille nostettuna, ja lukee sanomalehteä).

Kuuleppas Heta pulmuseni, lennätäppäs tänne pari purkkia kaljaa! Tämä
henkinen työskentely raukasee.

HETA (lihava jykevännäköinen eukko, seisoo selkä kenossa tiskin takana
kuivaillen laseja ja puhuen torailevalla äänellä) Enkä tuo, sinä
iankaikkinen laiskuri! Vielä minä juottaisin sinulle olvenikin, mokoma!

HANNU. No, no, Heta, vieläkö sinä yhä kiukuttelet! Ei saa antaa
auringon laskea vihansa yli. — Tuo sitten kunnon napsu!

HETA. Juokse kaivolle ja vedä nahkaasi, senkin ruoja! Et sinä
kumminkaan maksa.

HANNU. Maksa!... Ähs, sinä olet paksu materialisti, Heta! Maksua
kaikesta! Aivankuin ei tosi ystävyys maksaisi enää mätää munaa!

HETA (vimmastuen). Minäkö paksu! Että sinä kehtaatkin! Olet
laiskotellut minun kustannuksellani jo vuosikausia; isännöinyt täällä,
syönyt ja juonut kuin piispa pappilassa. Ja silläkö tavalla sinä
palkitset minun hyvyyteni?

HANNU. Eihän hyvyys ole mitään hyvyyttä, jos se palkitaan. Silloin se
on vain mitätön liikeasia.

HETA. Mutta kenenkä varojen sinä luulet sellaista hassausta kestävän?
Vedät nahkaasi päivät päästään kuin pesusieni! Onko se siivoa?

HANNU. Sen vaikuttaa tämä kevytmielinen ympäristö, Heta, kevytmielinen
ympäristö! Pitäisikö minun elää kieltäymyksissä kuin katumuksentekijä
tällaisessa talossa, jossa ruokitaan isoovia ja juotetaan janoovia;
jossa vallitsee ainainen jano. Jos juominen on rikos, niin silloin ei
täällä maailmassa ole muuta kunnollista kuin kameeli, joka juo vain
kerran kuussa.

HETA. Mutta kuka sen maksaa, sinä iankaikkinen viisasteIija?

HANNU. Kylä maailma maksaa! Älä sinä sure, kun en minäkään sure! En
ole, näetkös, tahtonut haavoittaa sinun tunteitasi tunkemalla maksua.
Se olisi ollut rumaa näin ystävien kesken.

HETA. Rumaa!... Syöt ja juot minut vielä kadulle, senkin viheliäinen
juopottelija! Vielä minä rupeaisn elättämään sinua iankaiken! Jopa minä
sitten hullu olisin! E-ei!

HANNU. Sinä olet kiittämätön kapine, Heta; vailla kaikkea jaloutta ja
moraalia!

HETA. Ja mistä minun pitäisi sitten kiittää sinua, hyvä herra?

HANNU. Miehekkäälle luonteelle on vastenmielistä muistuttaa
ansioistaan. Mutta noin huutavaa kiittämättömyyttä vastaan ei voi
muuta. Muistelehan, Heta, mitä minä olen ollut sinulle!

HETA. Ja mitä sinä olet ollut? Et kerrassa mitään! Roskaa! Vai vielä
sinä tässä rupeat komeilemaan! Kiität kun saat olla!

HANNU. Enkö ole hankkinut sinulle monta hyvää kundia? Jollei minua
olisi ollut, niin olisit saanut torkkua täällä torakoittesi kanssa
kilpaa!

HETA. Sellaisia vieraita! Tyhjiä kuin kirkon rotat! Tekevät
viidenkymmenen pennin ostoksen ja viiden markan vahingon! Kauniita
vieraita! Hankkivat minulle maistraatin varoituksenkin, heittiöt!
Kaikki tyynni paljaita pinnareita, roistoja!

HANNU. Jollei minun arvokas olemukseni olisi luonut tähän lafkaan
jonkinlaista yhteiskunnallista vakavuutta, niin tämä olisi jo aikoja
suljettu jonain paheiden pesänä!

HETA. Paras syntipukki sitä sanoikin! Olet häpeäksi koko talolle!

HANNU. Kunniaksi, Heta, kunniaksi! Näin edustavaa miestä et löydä koko
Suomen maasta!

HETA. Tuollaisen nyt aina löytää! Tällainen tyttö saa parempiakin kuin
tuollainen lopenkulunut haaska!

HANNU (kiihtyen). Sinä... sinä, norsu!

HETA. Minä lyön laudalta monta nuorempaakin, kun pahan pään eteeni otan!

HANNU. Ainakin laudan. Sinä voisit lyödä!

HETA (raivostuen). Mitä?.. Uskallappas siellä vielä ilvehtiä, taikka!
(Uhkaa pullolla.)

HANNU (lepytellen). No, no, Heta! Hittojakos me toraillaan! Sovitaan
pois! Sinä olet hermostunut.

HETA. Olenko minä hermostunut! Mikä hävyttömyys se taas oli? Vai
hermostunut!... (Lapuan Kalle ja muita sällejä tulee.)

HANNU (rauhoittaen). Kas niin, Heta! Ei kiistellä enää. Mitä sinä
olisit ilman minua? Hento, turvaton nainen kuin kaisla myrskyssä!

HETA. Mitä sinä uskallat! Olenko minä mikään hento kaisla!... Ja sen
minä sanon sinulle, että saat mennä! Jollet siivoa täältä vanhoja
luitasi siksi, kun palaan, niin minä heitän sinut ulos raamit kaulassa!
Se olkoon sanottu! (Menee kiukkuisena perälle.)


II kohtaus.

Edelliset. Janne. Kalle.

KALLE. Hei, Hannu! Onko nuoripari taas riitaantunut, koska hän näytti
niin äkeältä?

HANNU. Älä laske leikkiä vakavassa asiassa! Tuhattulimmaista, tämä vie
miehen suoraa päätä hirteen!

JANNE. Mitä on sitten tapahtunut?

HANNU. "Ollakko vai ei olla? Siinä pulma!"... Perhehuolia, perhehuolia!

JORDANIN NEITSYT. Neiti Heta sanoi juuri Hannun irti todistajain
läsnäollessa ja Hannu saa mennä!

HANNU. Hitto vieköön, tämä on traagillista! Minä en ole kahteen päivään
saanut varsinaista humalaani, puhumattakaan ylimääräisistä, jotka tällä
kehitysasteella kiistelevät varsinaisten kanssa tärkeydestä. Ajatelkaas,
minä, joka en ole 30 vuoteen selvää päivää nähnyt, olen aivan veden
jälkinen. Ajatelkaa ja heltykää kyyneliin!

KALLE. Onpa ikävääkin, jos hän totta on!

HANNU. Se on järkyttävää! Se on lopun alkua, sanon minä! Minun henkinen
joustavuuteni luopuu minusta ja minä aivan hiudun olemattomiin.

JORDANIN NEITSYT. Näkeehän sen!

HANNU. Vielä toinen mokoma tällaista paastoa ja minusta on tullut
aineeton ihminen; henkiolento, jota saatte lähestyä vain mediumin
kautta.

JANNE. No, miksi sinä suututit häntä!

HANNU. Lempo hänen tiesi! Tulin epähuomiossa ryypänneeksi Hetan
"jamaica-rommin" ja siitä hän hurjistui.

KALLE. No, se on vain myrskyä vesilasissa.

JANNE. Toisinaan sadetta ja väliin päivänpaistetta! Niinhän se on
rakastuneitten!

HANNU. Hittoja kanssa! Se ei olekaan myrskyä vesilasissa, kun on
Hetasta kysymys! Tämä myrsky on kestänyt liian kauvan!... Ja minne
minä sitten menen? Ymmärrättekö, mitä sellainen muutos merkitsee
minulle, joka olen nykyajan mukavuuksiin tottunut mies. Suoraan sanoen,
puolittain perheellinen mies!

JANNE. Sinun asiasi ovat hullusti, perin hullusti.

HANNU (huoaten). Niin, ei niitä ole joka nurkassa, jotka pystyvät
sisarellisesti jakamaan leipänsä... ja...

JANNE. Yhtä ja toista muuta!

KALLE. Eipä juuri. Sinä tarvitsetkin niin hiton paljon!

JANNE. Se kai siihen syynä onkin, miksi hän ajaa sinut pois.

KALLE. Sinä olet paljon pulskistunut siitä ajasta, kun makasimme
propsipinojen välissä!

HANNU. Vaiti, Kalle! Älä muistuta minulle siitä. Se kuuluu minun
alennustilaani.

JANNE. No, voithan sinä jonkun aikaa elää paljailla rasvoillasi. Ja
sitten etsit uuden Hetan!

HANNU. Hävyttömintä kaikesta on, että minun täytyy kestää tämä
vastoinkäyminen selvin päin!... Mutta niinhän se aina on, että
koettelemukset eivät tule yksi kerrallaan eikä silloin, kun ihminen on
vastustuskykyisin. — Eikö teillä ole mitään keinoa, pojat?

KALLE.. No, aina vähän! — Hei, Jordanin neitsyt, yksi napsu ja purkki
kaljaa miestä kohden! (Tarjoilija vie miehille pyydetyt juomat.)

HANNU.. Sinä olet kunnon poika, Kalle! Vielä sitä on sentään
toveruuttakin maailmassa!

KALLE. No, ainahan sitä sentään senverran pitää miehellä pyöreätä olla,
ettei koira kintuille laske! (Asettuvat pöydän ääreen.)

JANNE. Kas vaan, Hannu alkaa kirkastua!... Kippis, sinä vanha veijari!

HANNU (surullisen filosoofisesti). Ei, Hannu ei voi enää kirkastua!
Tämä maailma huononee päivä päivältä! Hameet lukevat housuille lakia ja
nero kiertelee agitaattorina. Ystävyyttä ja tunteita myydään rahasta
kuin flanellia narikassa... Hyve on pukeutunut vormuun ja kauppaa
"Sotahuutoja!" Ja suostunnat nousevat vuosi vuodelta!... Tämä on lopun
alkua, sanon minä!... Lähde pois, Hannu tästä kylmästä maailmasta
isiesi luokse! Sinä kuulut siihen aikaan, jolloin vielä kunnioitettiin
miehen kuntoa ja hyveitä. Sinä et sovi tähän turmeltuneeseen
aikaan!... Kippis! (Juo.)

KALLE. Hannu on surullinen. Millä me ilahutamme häntä, pojat?

HANNU. Minua on syvästi haavotettu tänä iltana. Mutta minä asetun
yläpuolelle kaiken ja annan sen anteeksi.

JANNE. Parasta onkin, että asetut Hetan yläpuolelle, niin kaikki tulee
hyväksi taas.

HANNU. Ystävät... lauletaan joku kevytmielinen laulu. Minä, kuten
kaikki kulttuuri-ihmiset, olen herkkä sävelille. Ne herättävät minun
paremman 'ihmiseni!

KALLE. Se on päätetty, pojat! (Edvin ja Arvo tulevat valepuvuissa,
viittoihinsa kääriytyneinä ja hatut silmille painettuina. Istuvat
vasempaan pöytään. Miehet vaikenevat ja katselevat tulijoita epäillen.)


III kohtaus.

Edelliset. Edvin. Arvo.

EDVIN. Luulenpa totisesti, että olemme osuneet oikeaan paikkaan!

ARVO. Aivan varmaan. Ja joll'en erehdy, niin tuolla on etsimämme
henkilö.

EDVIN. Tuo rasvakäärykö tuolla pöydässä?

ARVO. Hän juuri.

KALLE (epäluuloisesti). Noilla miehillä ei näytä olevan välit oikein
selvillä poliisin kanssa!

HANNU (huoaten). Paha omatunto, paha omatunto!... Sanoinhan, että
maailma yhä turmeltuu.

JANNE. Näyttävät olevan parempaa väkeä!... Opintomatkalle lähteneitä
liikemiehiä.

KALLE. Kenenkähän kassa on lähtenyt luistamaan.

EDVIN. Totisesti, tämä ympäristö ei kehoita juuri jatkamaan
tuttavuutta! Nämä uudet ystävämme näyttävät miehiltä, jotka voivat
kääntää taskun nurinpäin. Ainakin on heitä näin ensi näkemällä vaikea
hevosvarkaista erottaa.

ARVO. Hst! Puhu hiljempaa! Eiväthän nuo mitään salonkileijonia olekaan,
mutta en luule heidän pitävän sellaisesta tittelistä.

EDVIN. Entäs sitten?

ARVO. He voivat tarttua puukkoon uskomattoman äkkiä.

EDVIN. Pelkäätkö heitä sitten?

ARVO. En, mutta en halua myöskään mitään tarpeetonta reikää nahkaani.

KALLE. Mitähän maitonaamoja nuo oikein luulevat olevansa.

JANNE. Niitä pitäisi vähän kutittaa, että näyttäisivät naamansa.

HANNU. Ainakin niiltä pitäisi' kiristää muutama purkki olutta pöytään.
Se olisi vähintäinkin heidän siveellinen velvollisuutensa!

JANNE. Menemmekö hiukan tomuttamaan noita kulkureita, että saadaan
aikaan kunnollinen tappelu?

KALLE. Mennään tunnustelemaan niitä hiukan. (Menevät Edvinin ja Arvon
luo ja pyörivät kädet syvälle housuntaskuihin työnnettyinä ja niska
kyyryssä heidän ympärillään.)

JANNE (härnäillen). Herrain silmät eivät kai ole yhtä paria, kun ette
kehtaa niitä näyttää.

EDVIN. Mitä te tahdotte?

KALLE. Vai oletteko niin myöhään joutuneet nenävarastolle, että
häpeätte haistinvaajaanne? (Sällit räjähtävät nauramaan.)

EDVIN. Ei ensinkään! Mutta te voitte menettää haistinvaajanne, jollette
pysy loitommalla.

JANNE. Herrat eivät varmaankaan ole koskaan ennen haistelleet
nyrkintomua, kun olette niin suurisuisia.

ARVO. Olisi parasta, jos oman etunne tähden pysyisitte etäällä.

HANNU (yllyttäen). Hei pojat, muu ohjelma on jo suoritettu ja tappelu
alkaa tavalliseen aikaan!

KALLE (siepaten hatun Edvinin päästä ja lyöden sen lujasti lattiaan).
Tuossa on tuo! Siitä on vähän aikaa, kun se putosi!

EDVIN (hypähtäen kuohuissaan ylös). Mitä te sitten oikein tahdotte?

JANNE. Tapella luonnollisesti!

KALLE. Nylkeä kaksi kettua, herra. (Pyörähtää kyykistyen Edvinin
edessä.) Herran pojat!

EDVIN (heittäen pois viittansa). Miksette sitä heti sanoneet? Olemme
vain hukanneet kallista aikaa! (Iskee nyrkillään muutamia hyvin
tähdättyjä iskuja Kallen rintaan, jolloin tämä kaatuu selälleen, ja
hyökkää Jannen kimppuun lyöden hänetkin kumoon. Arvo sieppaa tuolin ja
nousee pöydälle seisomaan.)

KAIKKI (hypähtävät ylös; kuuluu huutoja). Hei pojat! — Tuleen, pojat!
Lamput sammuksiin!... Lyökää niitä! — Paukuttakaa niitä tuolilla!

KALLE (kömpii ylös yskien). Si-si-sillä mie-hellä on pi-piru nyrkissä.
Kun sa-salpasi mi-minulta hengen!

HANNU. Hei, pojat! Eläköön kunnollinen tappelu! Se oli kaunis alku,
nuorimies! Minä tunnen alaa, minä!

JANNE. Tuhat perhanaa! Pankaa toimeksi, miehet'... Mitä te
töllistelette, senkin aasit! (Kömpii rintaansa pidellen ylös.)

KALLE. Eteenpäin, pojat! Kyllä me kaksi miestä suolaamme! (Huutoja;
melua; miehet hyökkäävät pullot käsissä.)

EDVIN (vetää esiin revolverin. — Miehet peräytyvät epäröiden). Älkää
pelästykö, miehet! Minä kutsun vain tarjoilijan! (Laukasee kerran
tiskillä olevaan juomalasikasaan, niin että lasit helisevät. Hannu
lentää säikähtyneenä istumaan ja miehet peräytyvät hämmästyneinä.)

JANNE (melkein ihastuneena). Se on koko perhana mieheksi!

HANNU. Tuhattulimmaista! Siinä miehessä on ruutia! (Lähestyy
varovasti.) So, so nuorimies! Kas niin, pistäkää pyssy piiloon! Me
olemme itse asiassa rehellisiä ja sävyisiä miehiä! Kas niin, sovitaan
pois koko juttu. Se oli kaunis alku, sen voin vakuuttaa. Ja minä
tunnen alaa jonkun verran!... Mutta lempoko teitä riivasi, kun
paukautitte niin että olin pyllylleni lentää! (Heta hyökkää miesten
keskelle heiluttaen mahtavaa kumipamppua.)


IV kohtaus.

Edelliset. Heitä.

HETA (raivoissaan). Te lurjukset ja hulikaanit! Vai tänne te tulette
tappelemaan ja häpäisette minun siivon ravintolani, jota vastaan
maistraatti on vain kerran muistuttanut. Jollette ole ihmisiksi, niin
jumaliste minä voitelen teidät niin, ettette elämässänne terveeseen
suuhun syö. Vai tänne te kelvottomat tulette mellastamaan ja elätte
kuin villit! Viette minulta vielä ravintolaoikeudet, senkin kulkurit!
Saatatte minut maantielle ja häpäisette hyvän nimeni ja maineeni, joita
vastaan ei yksikään elävä sielu voi muistuttaa! Jos te vielä uskallatte
lujaa yskäistä, niin minä pehmitän teidät, että saadaan lakanoilla
nostella! Onko tämä mikään markkinapaikka.

HANNU. Henkäise nyt jo välillä.

HETA. Mitä täällä on tapahtunut? Miksi ette puhu lurjukset!

HANNU. Se on sula mahdottomuus, hyvä ystävä! Sula mahdottomuus!

HETA. Kuka täällä ampui?

EDVIN. Minä... ja ammun vastakin, jos silmilleni hyökätään.

HETA. Kuka teitä on sitten häirinnyt?

EDVIN. Kysykää näiltä kantavieraitanne, jotka te näytätte tuntevan niin
hyvin nimeltä.

HANNU (rauhoittaen). Nämä toverit tahtoivat vain hiukan motionia!
Kun he näkevät eheän takin jonkun yllä, niin vaikuttaa se hieman
ärsyttävästi heidän yhdenmukaisuuteen tottuneeseen silmäänsä. Muuten
oli se hyvin viaton juttu! Perin viaton, Heta!

HETA (uhkaavasti). Jos te käytte vieraiden kimppuun, niin varokaa
korvianne!

EDVIN (hilpeästi). Antakaamme sen jutun olla!... Ja te, rouvani,
heittäkää pois tuo pamppu, vaikka se pukeekin teitä niin
oivallisesti!... Laittakaa sen sijaan näiille reippaille pojille juomaa
pöytään. Minä maksan kaiken!... He saavat sietää hiukan eheääkin takkia.

HETA. No, se on toinen asia. Sitävartenhan tämä paikka onkin.

KALLE. Se on miehen puhetta!

HANNU. Se tuli kuin minun suustani ja sielustani.

JANNE. Näkihän sen jo ensi iskuista, että siinä on mies!

ARVO. Ehkä tästä tulee vielä hyvää perässä, kun niin vihainen alku oli!

(Miehet asettuvat pöytiin ja Heta ja tarjoilijatar lennättävät heille
juomia pöytään.)

HANNU (mennen Edvinin pöytään). Anteeksi, nuoret herrat. Te olette
sivistyneitä miehiä. Ja minä toisinaan kaipaan sivistynyttä seuraa,
että saan keskustella hiukan syvemmistä asioista... Nämä toverit ovat
kyllä kunnon poikia, mutta heidän kasvatuksensa on hieman laiminlyöty.
Ja heidän henkiset harrastuksensa liikkuvat enemmän arkipäiväisillä
aloilla. — Kas niin, minun nimeni on... mutta eihän se kuulu asiaan.
Otaksun, että herratkin haluavat mieluimmin unohtaa omansa.

ARVO. Siinä osasitte oikeaan!

HANNU. Arvasin sen! No, mitäs nimistä! Tällaisissa paikoissa rehelliset
miehet tuntevat toisensa vain naamasta... Manullakin oli nimi... No
niin, olen tehnyt voitavani unohtaakseni sen.

EDVIN. Koska te näytätte olevan noin reippaita poikia, niin kai
te kunnollista palkintoa vastaan otatte suorittaaksenne erään
pikkutehtävän?

HANNU (hyväntahtoisesti). Vaikka kaksi, nuori herra; vaikka kaksi!

EDVIN. Sen pitäisi tapahtua jo tänä yönä.

HANNU. Minä tarkoitan: jollei se ole lakia ja yleistä moraalia vastaan.
Katsokaas, me olemme sentään jossain määrin kunniallisia miehiä,
vaikkei meistä kaikki kelpaakaan juuri lapsenkummiksi.

EDVIN. Siitä voitte olla rauhallinen! On kysymyksessä vain
naisenryöstö, josta on tytön kanssa jo edeltäpäin sovittu. Hauska ja
aivan kunniallinen seikkailu.

HANNU (innostuen), No, silloin te käännyitte oikean miehen puoleen. Se
on juuri minun erikoisalani. Minä nimittäin janoan ritarillisia tekoja!
Se istuu veressä, nähkääs... Mutta eihän se vain ole vaarallista?

ARVO. Ei ollenkaan! Me tulemme mukaan. Ajamme sinne autolla.

EDVIN. Morsiameni omaiset juonittelevat ja tahtovat pakottaa hänet
menemään toiselle miehelle.

HANNU. Lurjukset! Kyllä me tytön sieppaamme, että suit sait vaan! Missä
hän on?

ARVO. Onpahan vain eräässä kartanossa tässä lähistöllä. Pyhäjoen
kartanossa.

HANNU (ällistyen). Py-pyhäjoen!... Minä tunnen sen paikan. Hm!... Siksi
te kai käännyittekin minun puoleeni.

EDVIN. Aivan niin... mutta vaikuttaako se asiaan, vaikka se onkin
sukulaistalo?

HANNU. Eikä hitossa! Sitä parempi!... (Innostuen.) Minulla onkin tuolle
herrasväelle hiukan vanhaa hapatusta, ja nyt minä sen maksan. He ovat
kohdelleet minua koiramaisesti, sillä ilman noita helliä sukulaisia
minä olisin vielä isäntänä Pyhäjoessa!... Siitä tulee saakelin lystikäs
leikkaus! Samalla kuin autan tuota tyttöraukkaa saan nolata noita
rakkaita sukulaisia! Mikä verraton jutku!

EDVIN. Onko asia päätetty?

HANNU. Päätetty, tuossa käteni! Tulimmaista, siitä tulee sukkela
temppu! Saakelin hauska leikkaus, jossa tahdon minä olla mukana!... Kas
niin, jättäkää tämä asia minun huolekseni. Minä otan mukaani vain pari
ripeätä nuorukaista...

ARVO. Onko se tarpeellista, kun me tulemme mukaan?

HANNU. Se on välttämätöntä jälkien peittämiseksi, On parempi, ettette
näytä siellä naamaanne. Teidät voitaisiin tuntea! Minulla on loistava
suunnitelma; luottakaa minuun!

EDVIN. No olkoon sitten niin.

HANNU. Mutta suokaa anteeksi, herrat...

ARVO. Noo, sanokaa pois vain!

HANNU. Te ymmärrätte, herrat... hitto soikoon, te käsitätte, ettei
ihminen elä paljailla hyvillä töillä! Minä olen puolittain perheellinen
mies. Sentähden pieni vippaus... pieni etulaukaus ei tekisi pahaa... Yö
on kylmä ja tarvitsee hiukan lämmitystä. Nähkääs, herrat, hieman evästä
mukaan.

EDVIN. Mutta jos se pilaa hyvän yrityksen.

HANNU. Ei mitään vaaraa, herrat! Ei mitään vahinkoa! Minun
normaalitilani on alituinen humala; ainainen hieno huimaus. Se voi
kyllä huiputtaa unikoita, muilta näin monivuotista toveriaan se ei petä!

EDVIN (antaen muutamia seteleitä). No, tuossa on ensi hätään. Miehenne
saatte itse valita, kunhan he vain ovat kunnollisia.

HANNU. Kerrassaan uskollisia ja kunnon poikia, herra!... Kiitoksia,
herra, tämä on ruhtinaallista!... Te voitte luottaa meihin! — (Huutaa.)
Janne ja Kalle! (Miehet lähestyvät.)

JANNE. Mistä on sitten kysymys?

HANNU. Tällä nuorella herralla on meille eräs tehtävä! Oikein hiton
sukkela jutkaus, sen voin vakuuttaa!

KALLE. Onko se tehtävä kuumaa?

HANNU. Ei kuumaa eikä kylmää, vaan siltä keskiväliltä, pojat.
Seikkailu, oikein hiton kuosikas seikkailu!

JANNE. Tarvitaanko siinä muuta kuin nyrkit?

EDVIN. Ei missään nimessä aseita! Sen pitää käydä hiljaa!

KALLE. Tietysti tuppirauta mukaan. Puukoton mies on kuin hännätön koira!

EDVIN. No niin, me tulemme sitten puolen tunnin kuluttua teitä
hakemaan. (Menee tiskin luo maksamaan.)

HANNU. Voitte luottaa meihin, herra!

EDVIN. Mutta muistakaa: ei mitään väkivaltaa eikä aseita:! (Poistuu
Arvon kanssa.)


V kohtaus.

Hannu. Heta y.m.

HANNU (heiluttaen rahoja Hetan edessä). Mitä sanot näistä, Heta
pulmuseni? Rotannahkoja, aivan uusia rotannahkoja! Sellaista se on, kun
on hyvää sukua ja ylhäisiä tuttavuuksia!

HETA (hyvillään). No ole jo tuossa! Paljonkos noita nyt on!

HANNU. Niin sitä käy, kun ihmisellä On entisyyttä ja sivistystä! —
Mutta minunhan pitääkin tänä iltana lähteä talosta. Niin kuului tuomio.

HETA. No otitko sinä sen nyt niin vakavalta kannalta. Ole höpsimättä
tuossa! Et sinä kotoasi minnekään lähde!

HANNU. Mutta entä jos pistäisi päähäni lähteä. Sinä olet hiukan
pirunnahkainen heilu, Heta. Ja sinä olot haavottanut minua syvästi.

HETA (hyvitellen). No, mitä sinä tuosta iäkseen kaivelet! Suuttuuhan
sitä toisinaan ihminen tällaisessa elämässä!

HANNU. No, olkoon! Kun on ihmisellä luonteen aateluutta, niin sitä
unohtaa helposti loukkaukset. Mutta sinun pitää laittaa kunnolliset
eväät matkalle. Juomaa ei saa puuttua.

HETA. Sinä saisit heittää vähemmälle nuo juomat. Vai vielä matkalle, se
on jo liikaa.

HANNU. No, no, Heta! Älä nyt turhia intoile, vaan laita mukaan! Yö on
kylmä ja autossa voi vilustua. Kas niin, Heta, pikku puimiseni, älä nyt
nökötä. Laita Hannu pojalle oikein rennosti evästä mukaan! (Taputtaa
häntä.) Se on päätetty, eikö niin?

HETA (hyvillään). Ole siinä!.. Vanha mies!

HANNU (kiertäen kätensä Hetan kaulaan). Mutta nuori sielu!




KOLMAS NÄYTÖS.


(Pyhäjoen kartanon puutarhaportti. Kauempana taustalla näkyy osa
kartanon vanhanaikaista, kaksikerroksista päärakennusta parvekkeineen.
Rakennukseen johtaa portilta leveä puistokäytävä, jonka molemmin
puolin on puita, pensaita ja nurmikkoa. Etualalla näkyy automobiili
käännettynä oikealle johtavalle maantielle; vasemmalla toinen auto
suunnattuna samalle taholle. On kirkas kuutamoinen yö.)


I kohtaus.

HANNU (tulee perältä juosten ja langeten; on hyvin hengästynyt ja
peloissaan). Hitto periköön koko immenryöstön!... Minä olen jo aivan
lopussa ennenkuin ollaan edes hienossa alussakaan! Talon entisenä
isäntänä minun piti suostutella koiria, mutta sainkin sangen
koiramaisen vastaanoton. Vanha "Farao" tunsi kyllä minut ja heittäysi
ystäväksi. Mutta sitten tuli muristen uusi farao, joka ei Joosepista
mitään tiennyt, näytti kaksi riviä kauhistavia hampaitaan ja aikoi
pistää minut yhdeksi suupalakseen... Jollen olisi ottanut sääriä
selkääni niin olisinpa nyt mennyttä miestä... Niin, niin, vikkelyyttäni
saan kiittää, että yksi vihreä vesa vanhasta sankarillisesta sukupuusta
säästyi maailmalle... Huh, kun jokainen jäseneni aivan ui kylmässä
hiessä ja vapisee kuin haavanlehti. (Istuu tien vierelle ja huoahtaa.)
Jospa nyt olisin "Kukkuvassa kellossa" ja pari purkkia olutta edessäni.
Heta ei tosin ole mikään sulotar, mutta joka tapauksessa enkeli
kahlekoiraan verraten... Jospa vain pelastun täältä ehjin nahoin, niin
lupaan pyhällä aatelismiehen sanallani, että omistan kaikki jälellä
olevat parhaat vuoteni yksinomaan hyväntekeväisyystarkoituksiin.
(Kuuluu askeleita; Hannu piiloutuu kauhistuneena pensaan taakse.) Joku
tulee!... Minä olen hukassa!... Olen mennyttä miestä...!


II kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE (tulee kiireesti). Mihin sinä pakenit senkin talitynnyri?
Paneppas toimeksi!

HANNU (ihastuneena). Jumalan kiitos, ettei tosi miehuus ole aivan
sukupuuttoon hävinnyt maailmasta!

KALLE. Mitä sinä höpiset?

HANNU. Minä jo luulin, ettei ole muuta kuin yksi uljas mies Suomen
maassa... Ja häntäkin alkaa haitata liika lihavuus.

KALLE. Ole vaiti, mitä sinä siitä tiedät! Juokset, kun joku lujaa
yskäisee!

HANNU. No, no, Kalle! Tuo ei ole urosten eikä hyvien toverusten kieltä!

KALLE. Se on suoraa kieltä! — Missä ovat toiset?

HANNU. Tikapuita etsimässä... jolleivät ole paenneet kanaljat.

KALLE. Nahjukset!... Mitä me nyt teemme?

HANNU. Alistumme ja odotamme. — Mutta kuuleppas, Kalle, joll'ei
inhimillisyyden kipinä ole sinusta tykkänään sammunut, älä jätä minua
yksin.

KALLE. Pelkäätkö sinä sitten jotain?

HANNU. Pelkään!... Kuule, mies, älä puhu niin halveksivasti
aatelismiehestä! Minä en totta totisesti tiedä mitä pelko tahtoo sanoa!
Mutta kyllä kai minä olen mieluimmin tekemisissä järjellisen ihmisen
kuin järjettömän luontokappaleen kanssa.

KALLE. Tarkoitatko sitä koiraa?

HANNU. En... Minä tarkoitan oikeata hirviötä... Se oli kerrassaan norsu
koiraksi! Leijona on vain karitsa tämän rinnalla.

KALLE. Ole rauhassa, vanha narri! Minä tein koiran äänettömäksi.

HANNU. Mitä?... Teitkö sinä koiran äänettömäksi? Älä puhu niin
kevytmielisesti siitä hirviöstä!

KALLE. Minä kutitin sitä hiukan puukolla ensimäisen ja toisen
kaulanikaman väliin ja se herkesi äänettömäksi.

HANNU (innostuen). Jos se on totta, niin sitten ei ole hätää! Äänetön
tässä tapauksessa merkitsee samaa kuin vaaraton... Huh, se rauhottaa
minua suuresti! Se ruoja iski minua suoraan lihavimpiin osiin ja repi
housuni;. (Tarkastelee.) Tuhat sarvipäätä! Eikös loistakin paljas
messinki reijistä! Nämä housut saa luutnantti maksaa, taikka sitten ei
ole lakia eikä oikeutta maassa!

KALLE. Älä pulise turhaan! Keskustellaan ennemmin, mihin nyt ryhdymme.

HANNU. Saat suolata minut elävänä anjovislaatikkoon taikka etikoida
kuin kurkun, jos sen tiedän! Minun kaikki loistavat suunnitelmani
haihtuvat kuin lievä takahumala sen koiran kanssa otellessa.

KALLE. Sinä tunnet talon.

HANNU. Tunnen, tunnen kuin omani! Mutta se juuri ei kehoita minua
hyökkäämään esi-isieni sukukartanoon näin öiseen aikaan.

KALLE (halveksien). Sinä pelkäät, senkin humalasäkki!

HANNU. Katsos, minulta jäi tänne niin monta oivallista pyssyä. Entäs
jos nuo tekevät meidätkin äänettömiksi? Mitä sanot siihen?

KALLE. Roskaa! Jos koko suku on yhtä rohkeata kuin sinä, niin minä en
pelkää vaikka heillä olisi mörssäreitä!

HANNU (katsellen ylös puihin). Jospa olisi omenain kypsymisaika, minä
en olisi hetkeäkään epätietoinen.

KALLE. Sinä varastaisit omenia, lurjus!

HANNU. Se olisi ainakin vaarattomampaa!... Oikein järjellisesti
punniten asiaa, minulla ei ole mitään sisäistä kutsumusta
immenryöstöön. Mitä pirua se mies ajattelee!

KALLE. Miksi niin?

HANNU. Ikäänkuin ei sitä lajia elintarveainetta olisi tarpeeksi
ryöstämättäkin. Minulla on aina ollut hameväkeä tarjona niin paljon,
kuin tieltäni pois työnnän.

KALLE (ivallisesti). Sinä olet sinä ja luutnantti on luutnantti!

HANNU. No niin, luutnantin laita voi olla toisin. Niillä heilakoilla on
aina ollut käsittämätön heikkous minuun. Ne heiskaleet osaavat panna
arvoa miehen ominaisuuksille. Ja kuka uskoisi!

KALLE. Luutnantti kai tahtoo valita.

HANNU. Mitä valitsemista niissä on? Itse pääasiassa ovat kaikki
samanlaisia. Ihminen on uusi vain yhden kerran ja sitten ovat kaikki
yhtäläisiä!

KALLE. Ja mitä hittoa se meille kuuluu! Luutnantti maksaa ja me
toimimme.

HANNU. Siinäpä se mutka juurii onkin, näetkös! Onko ylimalkaan viisasta
sotkeutua tähän koirankuriin? Luutnantti maksaa ja se on perin hyvä
asianhaara. Mutta millä hän maksaa nahkamme, jos joudumme klusteriin?
Ja se on hemmetin nolo asianhaara. Onko yleensä viisasta tehdä mitä
tahansa edes maksustakaan?... Ajatteles poika, se on tarkoin punnittava
asianhaara... Ergo harkitkaamme asiaa.

KALLE. Vai niin, sinä aijot jänestää!

HANNU. No, no, poika! Älä ole noin hävyttömän kiivas.

KALLE. Sinä olet kurja pelkuri!

HANNU. Aatelismies ei ole koskaan pelkuri, tiedä se!... Mutia jos hän
on viisas, niin hän on varovainen. Sillä varovaisuus on viisauden
lapsi... Hän ei mene älyttömästi hukkaamaan pois sitä, mikä hänellä on,
tietämättä, mitä hän sillä voittaa. Sillä hän tietää, ettei ihminen
ole kuolematon. "Parempi on elävä aasi kuin kuollut keisari", sanoo
Caesar. Siis se, mitä kutsutaan rohkeudeksi, onkin vain jonkinlaista
aistiviallisuutta, eräänlaista järjen vajanaisuutta.

KALLE (kiukkuisesti). Ymmärränkö oikein sinun kieroilemisesi, sinä
elävä aasi! Sinä aijot petkuttaa luutnanttia, mitä?

HANNU. No, no, sitä en ole sanonut! Minä vain punnitsen asian
periaatteellista puolta.

KALLE. Minä annan pitkän peevelin sinun periaatteillesi. Ja sen sanon
sinulle suoraan, että älä luikertele mies, jos nahkasi on sinulle
kallis!

HANNU. No, no, älähän kiivastu mies!

KALLE. Minä en tiedä, mikä sinua oikeastaan uhkaa täällä. Mutta
sen minä tiedän ja toivon sinunkin tietävän, mikä sinua odottaa
meidän piloteilta, jos vilpistelet. Pitää sitä toki sen verran olla
kunniantuntoa, maailmassa. Emmehän ole roistoja!

HANNU (alakuloisesti). Se on juuri se, josta minä en ole niin vuoren
varma kuin sinä. Sivistynyt ihminen ei ole milloinkaan varma
mistään. Hän on epäilijä; ja siinä onkin juuri korkeamman ja alemman
kehitysasteen eroitus.

KALLE. Älä lörpöttele! Mitä se tähän kuuluu?

HANNU. Perhana, jos hyveistä maksettaisiin ihmisille, niinkuin
tällaisista kollikissan töistä pikkutunneilla, niin tekisinpä
elämänkäänteen ja toimitteleisin vain paljaita hyviätöitä. Ja
pelkäänpä, että meitä ahkeroitsisi aika paljon ihmisiä tällä kauniilla
elämänuralla. Mutta kun hyvää pitää tehdä hyvän itsensä vuoksi, on
siihen vaikea järkevän ihmisen antautua. Siitä syystä sillä alalla
työskenteleekin vain paljaita amatöörejä eikä yhtään ammatti-ihmistä.
Siis kun kaikki ympäri käydään, on ihminen pohjaltaan hyvä. Mutta
puhtaasti taloudellisista syistä ei hän voi harrastaa niin
laiminlyötyä elämänalaa!

KALLE (kävellen levottomasti). Mutta missä hitossa nuo toiset
nahjustelevat! Heidän olisi pitänyt jo olla täällä tikapuineen...
(Kuuluu askeleita.) Hst! Siellä tulee joku!

HANNU (asettuu kauhistuneena Kallen taakse). Pysy edessä mies, jos
toveruus ja hyvä omatunto ovat sinulle jonkin arvoiset!


III kohtaus.

Hannu. Kalle. Janne, 1 ohjaaja.

JANNE (tulee kantaen ohjaajan kanssa tikapuita). Tässä ovat tikapuut.

KALLE. Viimeinkin! Teittekö ne uudesta vai missä viivyitte?

JANNE. Emme tahtoneet löytää sopivia. Toiset olivat liian raskaita.
Olemme hukanneet väin aikaa.

KALLE. Ryhdytään sitten toimeen.

HANNU (uljaasti). Minun tehtäväni on johtaa hyökkäystä. Lyökää telki
ulko-oven eteen, niin eivät pääse kimppuumme, vintiöt! Ja pystyttäkää
tikapuut vasempaa balkongia vastaan. Eteenpäin mars, kanaljat!

JANNE. Ja Hannu saa kiivetä ylös! Hän on rohkein meistä ja tuntee talon.

HANNU (pelästyen). Mi-minäkö?... En jumaliste astu jalallanikaan noille
telineille! En vaikka niiden yläpäässä odottaisi minua ikuinen autuus!

JANNE. Mitä? Niskotteletko mies? Ei se ole yhden määrättävissä!

KALLE. Niin, mitä siihen sakki sanoo!

HANNU. Tuhattulimmaista! Ettekö te sitten käsitä, että tuollaiset tiet
kuuluvat solakammille miehille! Olenko minä mikään sirkusvoimistelija
taikka "lentävä hollantilainen?" Minä pysyn maaperässä, minä! Kas niin,
ei sanaakaan siitä, pojat!

JANNE. Vai niin, sinä pidät noita rasvojasi kovin suuressa, arvossa.

HANNU. Niin, niin, poika! Ne ovat maksaneet minulle kokonaisia pääomia.

KALLE. Eihän tuollaista norsua mitkään tikapuut kestäisi... Mutta
mennään nyt.

JANNE. Eikä Hannu uskalla kiivetä korkeammalle kuin Hetan sänkyyn.

HANNU. Menkää, menkää kultapojat! Minä jään vartioimaan.

(Miehet poistuvat tikapuineen ja häviävät vasemmalle. Hetkisen kuluttua
kuuluu kova kolaus ja sen jälkeen yläkerran akkunasta kiukkuinen miehen
ääni.)

ÄÄNI. Mitä se on?... Kuka siellä on?

HANNU. Tulimmaista, nuo aasit eivät osanneet toimia hiljaa! On
terveellisintä siivota itsensä pois täältä! (Aikoo hiipiä pois.)

ÄÄNI. Ketä te olette?... Ja mitä te tahdotte?... Vastatkaa!

HANNU (kauhuissaan). Me-me olemme kunniallisia, perustuslaillisia
miehiä! (Aikoo paeta, mutta samassa pamahtaa vihainen laukaus. Hannu
hypähtää kohoksi ja putoaa istuvilleen maahan kiljahtaen) sus siunaa!
Nyt ne ampuivat minut! (Makaa hetken liikkumatonna ja alkaa varovasti
liikkua.) Herra varjelkoon! Olenkohan minä vielä hengissä! (Tunnustelee
itseään.) Ei, se ei voi olla mahdollista. Sattuihan laukaus minuun...
Parasta pysyä kuolleena, muuten sieltä pamahtaa uudelleen! (Heittäytyy
maahan.)


IV kohtaus.

Hannu. Janne.

JANNE (Tullee kiireesti). Silläkö tavalla sinä vartioitset? Näytit
itsesi niille! Ylös, senkin aasi! Ja otakin koivet allesi heti!

HANNU. Hst! Älä puhu niin kevytmielisesti! Minä olen kuoliaaksi ammuttu!

JANNE. Roskaa! Nouse ylös ja tehdään jälkiä. Ne heräsivät.

HANNU (nousten). Jos sinä vakuutat, että minä olen vielä hengissä, niin
minä nousen! (Jää kivusta irvistellen istumaan.) Tuhat sarvipäätä, minä
olen kuin olenkin haavoitettu! En voi liikkua paikasta pois.

JANNE. Olisikohan se laukaus sattunut?... Mihin...?

HANNU. Johonkin sellaisiin ruumiinosiin, joita enemmän tarvitaan kuin
niistä puhutaan.

JANNE. Älä hitossa!

HANNU. Tunnen housujani; kuumottavan.

JANNE. Tässä on vaarallista viipyä! Tule!

HANNU (tunnustellen). Tulimmaista! Tänne on sattunut kokonainen
haulipanos! Ja sitten minä olen nauta, jollei sinne ole menneet vielä
valtitkin!

JANNE (hätäillen). Mitä me nyt teemme? Etkö sinä voi kävellä?

HANNU (pelästyen). Auta hyvä veli minut pois tästä, jos minua rakastat.
Muuten nuo roistot suolaavat minua uudella haulipanoksella.

JANNE. No, pitääkö minun kantaa sinua? Yhtähyvin voisin siirtää vuoria!

HANNU. Ei tarvitse muuta kuin ojennat minulle auttavan kätesi. Sitä
vaatii tosi toveruus.

JANNE (kiskoen hänet ylös). No, kas niin! Voitko kävellä?

HANNU. Näin verekseltä se sujuu aika hyvin. Pistelee vain kuin
neuloilla!

JANNE. Karkaise luontosi ja astu karskisti!

HANNU. Vieköön perhana koko immenryöstön!... Luutnantti saa maksaa
viitosen ylimääräistä jokaisesta haulista, jos oikeutta ja moraalia on
maailmassa! (Häviävät puiden sekaan.)


V kohtaus.

Edvin. Arvo. 2 ohjaaja.

EDVIN (tulee kiireesti Arvon kanssa). Se oli pyssynlaukaus!

ARVO. Siltähän se kuului.

EDVIN (levottomasti). Sitten ne ovat heränneet. Kenelläkään
meikäläisistä ei ole ampuma-aseita.

ARVO. Ainakin tuo laukaus hälytti siellä kaikki ihmiset.

EDVIN. Senkin tomppelit! Niin varomattomia!

ARVO. Ja miksi he aikailevat?

EDVIN. Tulimmaista, jos ne nyt sotkevat hyvän pelin! Minun olisi;
pitänyt mennä mukaan. Mutta on niin kirotun valoisa! Olisivat tunteneet.

ARVO. Sepä se!... Sama oli minun. (2:nen ohjaaja tulee vasemmalta.)

EDVIN. Ovatko autot kunnossa?

2:NEN OHJAAJA. Ne ovat valmiit lähtemään milloin tahansa,

EDVIN. Onko riittävästi bentsiiniä? Meidän täytyy jättää taaksemme
vähintäinkin pari|sataa kilometriä tänä yönä.

2:NEN OHJAAJA. Kyllä riittää, herra. (Menee oikeaan autoon istumaan.)

ARVO. Minulla on melkein omantunnon vaivoja, Edvin. Toivon sinun
muistavan, että tämä ei ole paljasta poikamaisuutta.

EDVIN. Kuinka hitossa sen unohtaisin!

ARVO. Hän on tuskin muuta kuin lapsi vielä ja minua surettaisi, jos hän
saisi koskaan syytä moittia meitä.

EDVIN. Minuakin hänen sokea luottamuksensa kauhistaa. Mutta ole
rauhassa, Arvo! Jos miehen tarmo ja rehellinen tahto jotain merkitsevät
maailmassa, niin hän ei tule moittimaan milloinkaan meitä!

ARVO. Sitten minä olen levollinen.

EDVIN. Minua vain hiukan arveluttaa nämä meidän apulaisemme. He eivät
juuri herätä luottamusta.

ARVO. Täysiä hulikaaneja he ovat. Mutta siksihän niiltä pitäisi luistaa
tällainen yöllinen seikkailu.

EDVIN. Kun ei vain luistaisi liiankin hyviin.

ARVO. Pelkäätkö, että ne voivat ottaa myötäjäisetkin yksin häpein?

EDVIN. Melkein... ja se olisi kiusallista — Olen ryhtynyt rohkeaan
yritykseen, mutta muu ei olisi auttanut. Tyhmyyttä vastaan ei voi sotia
taivaan herrakaan!

ARVO. Kas tuolla he tulevatkin! (Kuuluu lähestyviä askeleita.)

EDVIN. Viimeinkin! Jumalan kiitos! (Cecilia, Kalle ja 1:nen ohjaaja:
tulevat.)


VI kohtaus.

Edelliset Cecilia. Kalle.

CECILIA. Oletko se sinä, Edvin?

EDVIN. Minä, Cecilia!... Jumalan kiitos!

CECILIA (heittäytyen hänen syliinsä). Tässä saat minut, Edvin,
koditonna ja suvutonna!

EDVIN (syleillen häntä). Ei, Cecilia, ei koditonna eikä suvutonna! Sinä
saat molemmat, siitä vastaan minä.

CECILIA. Olen niin levoton... Nuo apulaisesi ovat hiukan pelottavaa
väkeä.

EDVIN. Ole rauhallinen. Cecilia! Ne ovat vain ripeitä ja
häikäilemättömiä poikia, ja sellaisia tarvittiin.

KALLE. Eiköhän olisi parasta tehdä jälkiä, herrat. Me telkesimme kyllä
oven, mutta luulenpa, etteivät ne tällä kertaa ehdi juuri partaansa
ajamaan pukeutuessaan.

EDVIN. Olette oikeassa! Emme saa hukata minuuttiakaan... Olemmeko
täällä kaikki?... Missä ovat toiset?

KALLE. Paksu-Hannu ja Janne ovat vielä poissa.

ARVO. Siellä ammuttiin...?

KALLE. Yläkerran akkunasta laskivat yhden laukauksen. Pelkään, että se
herätti koko talonväen.

EDVIN (ohjaajalle). Menkäähän katsomaan missä ne viipyvät, kun eivät
tule! (1:nen ohjaaja menee.)

CECILIA (painautuen lähemmäksi Edviniä). Minua niin peloittaa!

EDVIN. Mikä sinua peloittaa, rakas?

CECILIA. Kuinkahan tämä vielä päättynee?

EDVIN. Hyvin, kun vain pysymme rohkeina!

CECILIA. Minä säälin hiukan äitiä. Ehkä hän ei tarkoittanut sillä niin
pahaa.

EDVIN. No, eipä juuri hyvääkään. Mutta siitä puhumme myöhemmin. Luota
vain minuun, niin kaikki käy hyvin.

CECILIA. Niin, arpa on heitetty. Olen valinnut sinun ja kotini väliä.
Loppu saa olla kohtalon käsissä!... (Hannu, Janne ja ohjaaja tulevat.)


VII kohtaus.

Edelliset. Hannu. Kalle. Janne. Maija, ohjaaja.

HANNU (tulee ähkien ja noituen; kantaen jotain vilttien kiedottua
raskasta esinettä). Arvasinhan sen kohtakin, että minulle ne
vaarallisemmat tehtävät jätetään! Mitä te olette saaneet aikaan,
vintiöt? Missä on neiti, minä vain kysyn, te sillit ja livekalat?
(Laskee kuormansa maahan.)

ARVO. No, no, mikäs Hannua vaivaa?

HANNU. Minä olen aina sanonut, että nykyinen polvi on mätää. Vailla
kaikkea miehuutta ja siveellisiä periaatteita! Paljasta viheliäistä
pinnarijoukkoa!

EDVIN. Mistä Hannu noin on innostunut?

HANNU. Kuka kävi vaaraa uhmaten uljaasti tuleen ja sieppasi typykän? Se
oli Hannu! Kuka sai haulipanoksen ruumiiseensa? Eikö sekin ollut Hannu?
Aina vain Hannu!

EDVIN. Mitä teillä siinä on?

HANNU. Mitäkö tässä on? Neitsykäinen tietenkin! Hannu nappasi tytön ja
kapaloi kuin vauvan! Niin kävi kaikki kuin mampsellin tanssi ja kobran
uiminen!

EDVIN. Mutta näyttäkäähän viimeinkin mitä siellä oikeastaan on?

HANNU. Ei, luutnantti saa itse ilon avata paketin! Se tehtävä kuuluu
rakastuneille eikä sankareille! Olkaa hyvä!

EDVIN. No, katsotaanpa sitä aarretta. (Avaa viltin, jonka sisästä
ilmestyy vanha eukko.) Mitä tämä on? Kartanon Kana-Maija! (Yleistä
naurua.)

HANNU (ällistyen). Mitä? O-onki tämä noituutta, minä kysyn? Vanha
kurttuinen mummo kuin kapaturska! Sinä Janne, senkin silli, sanoit,
että tämä on neiti!

JANNE (häijynkurisesti). Taisinpa hieman erehtyä, kun siellä oli niin
pimeätä.

EDVIN. Minä huomaan, että te keräilette muinaisesineitä.

MAIJA (tointuen). Armahtakaa, herrat! Minä olen vanha ihminen!

HANNU (raivostuen). Sen me kyllä näemme, hitto vieköön! Emmekä suinkaan
iloksemme! Mikä lempo sai teidät, vanhan kurppanan, kukkumaan puistossa
keskellä yötä kuin rakastunut heiskale?

MAIJA. Kuulin laukauksen ja hiivin katsomaan.

HANNU. Pankaapas nyt kiireesti vanhat luunne liikkeelle ja hävitkää
näköpiiristä! Hannu on kyllä itse ruumiillistunut hyvyys, lihalliseen
muotoon pukeutunut jalomielisyys, mutta hänenkin kärsivällisyydellään on
rajansa.

ARVO. No, tyyntykäähän! Älkää nyt pelottako mummoa!

HANNU. Ja missä on sitten neiti.

CECILIA. Tässä, kaikki on hyvin!

EDVIN. Kas niin, annetaan mummon mennä ja lyödään kaikki leikiksi!
(Maija poistuu.)

HANNU. Kaunista leikkiä! Ensin minua pamautetaan 16 kaliiberin
haulikolla kuin metsän otusta ja sitten minut narrataan kantamaan tänne
vanha akka! Se lysti tuli kalliiksi, luutnantti! Siellä vuoti jaloa
verta, vaikka tosin vähemmän jalosta paikasta!

EDVIN. Oletteko vahingoittunut?

HANNU. Senpä luulisin! Sitten en tahdo enää tyhjentää purkkia olutta,
jollei minulla ole eräissä ruumiinosissa vähintäinkin yhtä monta haulia
kuin on kaviaarirakeita paremmanpuoleisessa kaviaarivoileivässä.

EDVIN. Olen pahoillani, että teidän kävi niin huonosti!... Mutta meidän
on järjestettävä pakomme. Koska meitä varmastikin ajetaan takaa, niin
lähdemme eri suunnille eksyttääksemme heidät jäljiltä... Ja yksi
joukosta jää tähän lähistölle vakoilemaan sekä sähköttää määrättyihin
paikkoihin minulle mihin toimiin he ryhtyvät.

JANNE. Kyllä minä jään vakoilemaan.

EDVIN (antaen hänelle paperin ja rahaa). Tässä on rahaa ja paperi,
jossa on tarkat ohjeet, kuinka teidän tulee menetellä.

JANNE. Luutnantti voi luottaa minuun!

HANNU. Mutta jos tämä nuori neiti luovuttaisi meille viittansa ja
myssynsä ja pukeutuisi mieheksi, niin me vetäisimme itse paholaistakin
nenästä.

EDVIN. Mitä sanot siihen Cecilia?

CECILIA. Minä suostun kaikkeen! (Antaa myssynsä ja viittansa Hannulle.)

HANNU (ojentaen hänelle knallinsa). Saanko luvan, koska minä kaiken
luonnonjärjestyksen ja todennäköisyyden mukaan olen neidin lihallinen
setä...! Tämä hattu ei tosiaan ole juuri uutta hullumpi. Sen päälle on
vain muutaman kerran istuttu.

CECILIA (vastenmielisesti). Kiitoksia, mutta ottaisin mieluimmin
vähemmän istutun!

ARVO. Ehkä minä saan tarjota neidille tämän. Tämä on aivan istumaton!
(Antaa lakkinsa.)

CECILIA. Kiitos! (Ottaa lakin ja painaa päähänsä.)

EDVIN. Ja tässä palttoo!... (Auttaa hänen ylleen palttoon.)

HANNU. Saanko vielä neidiltä yhden hansikkaan. Pudotan sen tielle
merkiksi.

CECILIA. Tässä on! (Antaa hänelle käsineen.) Emmekö jo viimeinkin lähde?

EDVIN. Paikalla, Cecilia! Kas niin, menkäämme nyt! (Edvin, Cecilia ja
Arvo asettuvat autoon sekä lähtevät oikealle.)


VIII kohtaus.

Hannu. Kalle. Janne. Ohjaaja.

HANNU (asettaen myssyn päähänsä ja viitan hartioilleen). No nyt...
pojat!

KALLE. Mitä? Aijotko sinä, senkin silavatynnyri, pukea ne päällesi?

HANNU. Tietysti. Kukas tässä muu osaa näytelläi hienoa neitiä kuin se,
jolla on siihen synnynnäisiä lahjoja!

KALLE. Norsua sinä voit näytellä, mutta et naista!

HANNU. No sinäkö sitten luulet paremmin onnistuvasi, kanalja? Oletko
pessyt kasvojasi tällä vuosiluvulla?

JANNE. Ainakin hän mahtuisi kohtuuden rajoihin.

HANNU (kivusta irvistellen). Tuhattulimmaista, kun ne haulit
pistelevät! Minä voin tuskin kävellä. Mutta se ei tee mitään, kun minun
kumminkin täytyy ottaa neitseellisiä askeleita.

1:NEN OHJAAJA. Herrojako minun on kyydittävä?

HANNU. Herroja niin, herroja! Näettehän sen päältäkin!... Mutta koska
meidän täytyy kulkea incognito, niin voitte heittää pois tittelit ja
puhutella meitä aivan kuin vertaisianne... Hst!... Kuuluiko mitään?...

JANNE. Siellä tullaan! Joutuun matkaan! (Kiirehtivät autoon ja
poistuvat oikealle, Janne hiipii syrjään.)


IX kohtaus.

Rouva. Sebastian. Osvald y.m.

SEBASTIAN (huutaen miehille). Tänne päin! Joutuun, miehet! Muuten
pääsevät käsistämme! Mitä nahjustelette? (Tulee juosten, pyssy kädessä,
rouva ja muutamia seipäillä varustettuja miehiä jälessään.) Ooh, ne
konnat ovat päässeet livistämään!... Tarkastakaa miehet ympäristö!...
(Miehet hajaantuvat eri tahoille.)

ROUVA (tulee hätäisesti pukeutuneena; hengästyneenä ja hädissään). Mitä
taivaan nimessä tämä tietää, Sebastian?

SEBASTIAN. Roistot pääsivät pakoon! Kirottua! Olisinpa minä heidät
löylyttänyt!

ROUVA. Herra Jumala! Mitä tämä merkitsee? Cecilia on poissa ja hänen
huoneensa ylösalaisiin!

SEBASTIAN. Niinkö?... Sitten minä aavistan pahinta!... (Katselee
maahan.) Minä näen auton jälkiä maassa. Tavalliset varkaat eivät käytä
automobiileja!

ROUVA. Hyvä luoja, sinä siis tarkoitat...?

SEBASTIAN. Että tässä on tapahtunut naisenryöstö.

ROUVA. Luuletko, että luutnantti...?

SEBASTIAN. On korvannut vastoinkäymisensä!... Ja Cecilia on ollut
samassa juonessa. Tuo suvustaan pilaantunut lapsi!

ROUVA. Herra varjelkoon! Uskotko sinä moisen julkeuden mahdolliseksi?

SEBASTIAN. Nykyään voi uskoa mitä tahansa.

OSVALD (tulee puhisten suuri halko kädessä). Ovatko ne roistot
luistaneet käsistämme?

SEBASTIAN. Heitä pois halkosi! Se olisi ollut paikallaan noin kymmenen
minuuttia sitten.

OSVALD. Tulimmaista, eihän sitä voi ihminen hypätä vaatteisiin! — Onko
mitään arvoesineitä hävinnyt?

ROUVA. On... arvokkain kaikista. Cecilia on hävinnyt.

OSVALD (poissa suunniltaan). Ce-ce-ecilia!... Mitä sanotte?... Ei
suinkaan!

SEBASTIAN (osoittaen maahan). Katso itse! Eivät kai varkaat
pöytähopeoita kuljettele automobiileilla.

OSVALD (raivoissaan). Tuli ja leimaus! Tämä on tuon kirotun luutnantin
järjestämä! Voi turkasen tulimmainen! Olisinpa minä vain ehtinyt
ajoissa!

ROUVA. Voi kurjaa lasta! En olisi koskaan uskonut Cecilian siinä määrin
unohtavan itseään... Mitä nyt ihmisetkin sanovat?

SEBASTIAN. Tämä on skandaali, suunnaton häväistys! Luutnantti saa tämän
vielä kalliisti! maksaa.

OSVALD. Roistoja on lähdettävä takaa-ajamaan! Ei saa hukata aikaa!

SEBASTIAN. Mistä saat lentokoneen! Muulla et heitä saavuta.

OSVALD. Mutta tämä asia ei saa jäädä tähän. Minä mullistan vaikka
taivaan ja maan löytääkseni karkulaiset! Ja ennen en lepää, ennenkuin
olen vaatinut luutnantin tilille loukkauksestaan! (Miehet palaavat.)

SEBASTIAN. Eikö mitään näkynyt?

PEHTOORI. Seurasimme jälkiä aina tienristeykseen saakka. Siellä olivat
autot lähteneet eri tahoille. Toisella tieltä me löysimme tämän.
(Näyttää hansikasta.)

ROUVA. Se on Cecilian, tunnen sen!

OSVALD. Mitä turkin tulimmaista me nyt teemme! Pääni on aivan sekaisin!

SEBASTIAN. On heti soitettava Turun etsivälle poliisille, että ryhtyvät
viipymättä toimiin karkulaisten etsimiseksi.

OSVALD. Mutta sitten ei saa hukata aikaa!

ROUVA (masentuneena). Onko viisasta tehdä asia julkiseksi? Kenties emme
menetelleet tyttöraukkaa kohtaan niin aivan oikeudenmukaisesti. Minua
kaduttaa, että olin hänelle niin kova...

SEBASTIAN. Sinä et ole onnistanut pitämään tytärtäsi oikealla tiellä,
Klara! Nyt lyhdyn minä asiaan. Tässä on kysymyksessä nimemme!

OSVALD. Aivan niin, käydään heti lujin käsin asiaan!

ROUVA (huoaten). Cecilia raukka!

SEBASTIAN. Tule, Klara, yöilma ei ole sinulle terveellistä... Menkäämme
sisään! (Tarjoo käsivartensa rouvalle ja poistuvat kaikki.)


X kohtaus.

JANNE (tulee hiipien esille). Vai niin, vai etsiviin aikovat turvautua!
Hyvä on, luutnantti saa sen ajoissa tietää. Siitä vastaan minä!

(Kiirehtii oikealle.)




NELJÄS NÄYTÖS


(Vierashuone Aitainsuon kestikievarissa. Vasemmalla ja oikealla ovi
sekä perällä akkuna, jonka edessä on pöytä. Vasemmalla ulko-oven
vieressä istuttava sohva ja taka-alalla kiikkutuoli sekä muita tuoleja.
Oikean oven vieressä suuri jykevärakenteinen vaatekaappi.)


I kohtaus.

Edvin. Cecilia.

CECILIA (istuu peräpöydän luona ja on kätkenyt kasvonsa käsiinsä).

EDVIN (tulee ulkoa ja menee Cecilian luokse). Tuo nimismies on ovela
kettu. Häh vartioitsee vain sinua; hän tietää erinomaisen hyvin, etten
voi karata ilman sinua. — Sinä itket, Cecilia!

CECILIA (koettaen salata). Enhän, Edvin! En suinkaan!

EDVIN. Kyllä, silmissäsi näkyy kyyneleitä. Minkätähden?

CECILIA. Suo anteeksi, Edvin! Minä olen niin heikko, kun pitäisi olla
luja.

EDVIN. Cecilia raukka! Sinua ehkä kaduttaa tämä askeleesi.

CECILIA. Oi, ei, ei, Edvin! (Surumielisesti.) Minä en kadu, mutta
luuletko olevan niin hauskaa minun tavallani luopua näin yhtäkkiä
kaikesta entisestä... kodistaan ja omaisistaan. Ja... lopuksi joutua
kiinni kuin rikokselleen.

EDVIN. Sehän minuakin kuohuttaa! En olisi koskaan uskonut, että
kunniallisten ihmisten pakeneminen on Suomessa niin vaikeata! Hittoko
lähettikin tuon nimismiehen tiellemme!

CECILIA. Ennemmin tai myöhemmin se olisi tapahtunut kummiinkin.
Nimismies kertoi, että kaikille poliisiviranomaisille maaseudulla on
sähkötetty meistä.

EDVIN. Se on etsivien toimesta... Ja me kun olimme kaiken niin
oivallisesti suunnitelleet! Koetimme huolellisesti välttää tiheämmin
asuttuja seutuja.

CECILIA. Mitä luulet heidän tekevän minulle?

EDVIN. Lähettävät sinut kotiisi, ei mitään muuta!

CECILIA. Ja kuinka käy sitten sinun?

EDVIN. Oo, minun puolestani älä huolehdi, rakas läpsii! Korkeintaan
nostavat oikeusjutun. Minä kärsin vain niin sanomattomasti sinun
tähtesi, Cecilia!

CECILIA. Minun tähteni, rakas!

EDVIN. Sinulla ei tule olemaan helpot päivät tämän jälkeen.

CECILIA. Minuakin kauhistaa kotiin joutuminen. He kai kohtelevat minua
syvään vajonneena olentona. Mutta sinun tähtesi kestän vaikka mitä,
kun vain tiedän, että välität minusta.

EDVIN. Siitä voit olla vakuutettu, Cecilia!... Mutta jos he yrittävät
naittaa sinut tuolle Osvaldille.

CECILIA (kiertäen kätensä hänen kaulaansa). Se ei tule koskaan
tapahtumaan, Edvin. Tulkoon elämäni kuinka tuskalliseksi tahansa, niin
sinusta en luovu! En koskaan — kuulitko... en koskaan, koskaan!

EDVIN (vetäen hänet syliinsä). Ja sinun puolestasi taistelen vaikka
koko maailmaa vastaan! Minä en anna heille rauhaa yöllä enkä päivällä,
vaan keksin tuhansia keinoja ja kidutan heitä kunnes suostuvat!

CECILIA. Sinä olet niin luja ja rohkea, Edvin! (Silittelee hänen
tukkaansa.)

EDVIN (synkästi). Toisellaista tahdoin valmistaa sinulle, Cecilia...
Kuvittelin niin... paljon kaunista... (Huoaten.) Mutta onni ei ole
meidän itsemme ohjattavissa.

CECILIA. Älä kiusaa itseäsi sillä, rakas! Ei puhuta enää siitä...
(Äänettömyyden jälkeen, ulos katsellen.) Siellä ulkona on niin
kauniista...

EDVIN. Ja me olemme vankeja... (Kuuluu askeleita; eroavat nopeasti ja
Cecilia tuijottaa ulos akkunasta. Nimismies tulee.)


II kohtaus.

Cecilia. Edvin. Nimismies.

NIMISMIES. Anteeksi, että häiritsen! — Mutta herrasväkihän näyttää
surulliselta.

EDVIN. Iloitako meidän pitäisi?

NIMISMIES. No, älkäähän nyt ottako sitä noin traagillisesti. Onhan
kysymyksessä vain hauska kepponen.

EDVIN. Pelkään, ettette tunne olosuhteita, nimismies.

NIMISMIES. Voi olla, mutta tuollaiset jutut tavallisesti päättyvät
pieneen perhekohtaukseen.

EDVIN. Ei näiden ihmisten kanssa!

NIMISMIES. No niin, omasta puolestani olen tällaisissa asioissa
nuorten kannalla. Mutta virkamiehenä on minun täytettävä
velvollisuuteni. Te kyllä ymmärrätte.

EDVIN. Erinomaisen hyvin!

NIMISMIES. Olen tilannut hevosen... Mutta koska vielä ei ole kiirettä
junaile, niin ehkä herrasväki suvaitsee pistäytyä luonani kahvilla.

EDVIN. Kiitoksia! Mutta onko se kaukana?

NIMISMIES. Tässä aivan vieressä.

EDVIN. Teidän toivomuksenne on meille samat kuin käsky, herra
nimismies! Menemmekö, Cecilia?

CECILIA. Koska nimismies on niin ystävällinen...

NIMISMIES. Luulen sellaisen ajan lyhennyksen olevan teille
terveellistä, neiti. Olette hiukan hermostunut!. Tehkää niin hyvin!
(Poistuvat, jonka jälkeen on lyhyt hiljaisuus.)


III kohtaus.

Hannu. Kalle.

HANNU (tulee Kallen kanssa maisen viitta ja myssy käsivarrellaan).
Tuhattulimmaista, minä en osaa enää kävellä!

KALLE. Miksemme huristaneet eteenpäin? Vainukoirat ovat kintereillämme.

HANNU. Kuulithan, että kone on epäkunnoissa. Sitä ei voi ohjata.

KALLE. Mitä se tekee? Onhan moottori kunnossa!

HANNU. Häh, sinä kanalja! Etkö sinä ymmärrä, että se on vaarallista?
Mutta sehän se on, että sinä et ymmärrä fysiikkaa... Mehän olisimme
puskeneet ensimmäiseen tien käänteessä olevaan kallioon, niin ettei
olisi jäänyt muuta kuin märkä, siivoton täplä... Tomuharjalla ja
pyhinliinalla olisivat saaneet meidät kokoilla siitä, se on varmaa;!

KALLE. Ähs, sinä olet aina sellainen pelkuri!

HANNU. Minäkö? Punnitseppas mies puheesi!

KALLE. Niin, pelkuri!

HANNU. Minä en totta totisesti ole pelkuri! Minä olen leikissä mukana,
kun se on kristillistä!... Mutta laskettaa 30-hevosvoimaisella
moottorilla 75 kilometrin vauhdilla tunnissa suoraapäätä
helvettiin!... E-ei poika! Sellainen kiirehtiminen loukkaa minun
uskonnollista elämänkatsomustani;!... (Emäntä tulee.) Kas, siinähän
tuleekin kievarin sydän ja sielu!


IV kohtaus.

Hannu. Kalle. Emäntä.

EMÄNTÄ. Haluavatko herrat kahvia?

HANNU (hyväntuulisesti). Mitäs kissoja! Ei emäntä huoli niin suuriin
puuhiin ruveta. Paistatte vain muutamia omeletteja, tuotte voita,
leipää ja viiliä. Ja ehkä myöskin tusinan verran löysäksi keitettyjä
munia sekä jonkun verran liikkiötä. Siinä on meille kylliksi!

EMÄNTÄ. Sitten saavat herrat odottaa! (Menee.)


V kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE. Tarkoitatko sinä, että meidän pitää ahtaa kaikki tuo
provijantti sisäämme täällä?

HANNU. Tietysti! Pitäisikö meidän luutnantin kukkaron kustannuksella
kulkea isoten ja janoten kuin pyhissävaeltajat?

KALLE. Ja joudumme etsiväin käsiin!

HANNU. Siitä ei ole pelkoa! Me ennätimme heitä rohkeasti pieksun
mitan joka kymmenellä metrillä... Sitäpaitsi vanhana maanviljelijänä
minä tiedän, että sellaisessa talossa jossa on tunkio väentuvan
porraspielessä voi kunnollisesti syödä.

KALLE. No syödään, mutta ei viivytellä!

HANNU (heittäytyen sohvalle pitkäkseen). Minä olen väsynyt ja veltto
kuin väännetty nahka!

KALLE. Sellaista se on, kun on lihava!

HANNU. Onko se sitten ihme? Istua toista vuorokautta autossa sekä
ravita itseään tomulla ja tärinällä. Huh, minä en tule enää koskaan
entiselleni.

KALLE. Kuinkahan paljon olemmekaan tehneet matkaa!

HANNU. Minä olen menettänyt kaiken tietoisuuteni sekä ajasta että
paikasta. Juuri emännän puheesta kuulin, että Suomessa sitä sentään
vielä ollaan... Ei luulisi Suomessa olevan niin hiivatisti maanteitä!
Jos olisin akateemikko, niin kirjoittaisin väitöskirjan meidän
maanteistä. "Caesarin tie" on vain viheliäinen pätkä Suomen maanteihin
verrattuna!

KALLE. Vait!... Kuuluiko mitään?.. (Menee akkunaan.) Kas niin, siellä
ne roistot laskettavat pihaan!

HANNU (ylös hypäten). Noita piruja!... Nyt joutuun kamariin ja ovi
reikeliin! Tule Kalle! (Menevät oikeasta ovesta ja sulkevat oven.
Etsivät tulevat emännän seuraamana).


VI kohtaus.

Kivekäs. Rankonen. Emäntä.

KIVEKÄS. Tänne on tullut eräs nainen ja herra?

EMÄNTÄ. Ei tänne mitään naista eikä herraa ole tullut!

RANKONEN. Mitä? Eikö ole tullut? Älkäähän juonitelko emäntä! Ei se
kumminkaan mitään auta. Onhan niiden auto tuolla ulkona.

EMÄNTÄ. Se on totta! Täällä ei ole muita kuin kaksi herraa. Toinen
hyvin lihava.

KIVEKÄS. Naisella on automobiiliviitta ja jonkinlainen myssy päässä...
Taidatte olla samassa juonessa!

EMÄNTÄ (suuttuen). Missä juonessa? Tämä on kunniallinen paikka, sen voi
kuka tahansa todistaa! Tämä ei ole mikään semmoinen...

RANKONEN. No, no, pianhan se nähdään! Missä nuo herrat sutten ovat?

EMÄNTÄ (viitaten kamariin). Luultavasti tuolla! — Mutta jos te
luulette, että täällä kärsitään mitään luvatonta...

KIVEKÄS. Me emme luule vielä mitään! (Menee ovelle ja kolkuttaa.)

HANNU (sisältä). Kuka siellä?

KIVEKÄS. Eräs henkilö, jolla on asiaa!

HANNU. Mutta meillä ei ole eräälle henkilölle mitään asiaa! Saatte
mennä, sanoi Malmberg köyhille!

KIVEKÄS. Avatkaa joutuen!

HANNU. Me emme ole esittelykelpoisia! Me muutamme juuri vaatteita!

KIVEKÄS. Lain nimessä: avatkaa! Me olemme etsiviä poliiseja!

HANNU. No etsikää sitten pirusti! Mitä se meille kuuluu!

RANKONEN. Älkäähän juonitelko siellä! Siitä voi olla pahoja seurauksia!

HANNU. Etsikää, etsikää, niin te löydätte! Mutta älkää kolkuttako,
teille ei kummiinkaan avata!

KIVEKÄS. Aukasetteko hyvällä vai pitääkö meidän murtaa ovi?

EMÄNTÄ. Ette saa särkeä ovea! Herrat kyllä avaavat, jos he ovat
kunniallisia miehiä.

HANNU. Siinä puheessa on jotain järkeä, emäntä... Teitä vastaan
ei voi seisoa kukaan muu kuin oma miehenne! Ja hänkin vain
poikkeustapauksissa! (Avaa oven ja astuu esiin myssy päässä ja viitta
hartioilla.)


VII kohtaus.

Hannu. Kivekäs, Rankonen. Emäntä.

HANNU. Mitä väkivaltaa tämä on, herrat? Teidän byrokraattisilta
pyyteiltänne ei saa enää kainouskaan olla rauhassa!

KIVEKÄS (ällistyen). Missä on neiti?

HANNU. Tuhattulimmaista, mikä neiti?... Luulitteko te, persanan pojat
kolkuttaneenne piikain luhtin ovelle?

RANKONEN (vetää taskustaan valokuvan ja katsoo ällistyneenä Hannua).
Mitä tämä on? Kuka te olette?

HANNU. Hieman pyylevämpi keskupaikalta ja himpun verran miehekkäämmät
ja jalommat kasvonpiirteet! Eikö niin?... Vähän iäkkäämpi myöskin ja
jonkun verran parrottunut.

KIVEKÄS. Tässä ei auta viisastelemiset! Me tarkastamme huoneen!
(Työntää Hannun kamariin ja menevät sinne perässä. Emäntä poistuu.)

HANNU. Niinkuin herrat näkevät, täällä ei ole mitään naisen nimellistä.


VIII kohtaus.

Kivekäs. Rankonen.

KIVEKÄS (tulee melkein heti Rankosen seuraamana). Mitä arvelet, toveri?
8 RAHKONEN. Olemme pahasti erehtyneet! Ne ihmiset ovat suuria aaseja,
jotka sanoivat, että toinen heistä on nainen.

KIVEKÄS. No, pitkälle ne eivät ainakaan pötki. Kaikkiin mahdollisiin
paikkoihin on sähkötetty. Ja kaksi taittavaa miestä työskentelee
toisaalla.

RANKONEN. Suututtaa vain, että juuri me erehdyimme!

KIVEKÄS. Kaikissa tapauksissa meidän täytyy kuulustella näitä
herroja... He näyttävät epäilyttäviltä.

RANKONEN. Tehdään niin... (Huutaa.) Kuulkaahan, herrat! Tulkaapa tänne!
(Hannu ja Kalle tulevat.)


IX kohtaus.

Kivekäs. Rankonen. Hannu. Kalle.

HANNU. No mistä on kysymys?

KIVEKÄS. Meidän täytyy viran puolesta hiukan kuulustella teitä. (Asettuu
pöydän ääreen.) — Mistä te olette?

HANNU. Sieltä, josta näin pulskat pojat ovat pois!

KIVEKÄS (tuimasti). Olisi parasta, jos oman etunne tähden olisitte
juonittelematta. Me voimme vaikka vangita teidät!

HANNU. Missäs teidän vangitsemismääräyksenne on? (Etsivät ällistyvät.)
Näettekös nyt? Ei sitä tällaisia poikia niin vain pussiin pistetä! Eipä
saakeli soikoon pistetäkään! Sitä osataan vähän korkeampaa juridiikkaa
ja yhtä ja toista, jos niiksi tulee.

KIVEKÄS. Se ei liikuta minua! Minä kysyn: mistä te olette?

HANNU (mahtavasti). Jos minä nyt sanoisin, että olemme varatuomareita
Jonas Castrenin astianajotoimistosta Helsingistä, niin taitaisittepa
pakaroillenne Lentää!

KIVEKÄS. Se valhe ei pysty minuun! — Jos kerran olette kunniallisia
miehiä, eihän teillä ole syytä salata mitään.

HANNU. Se on totta. Silloin kun vedotaan kunnon mieheen, olen minä
aivan avuton kuin äskensyntynyt lapsi! Silloin alkaa kunniantunto
minussa, käydä kuin uusi viini vanhassa leilissä. Ja minua ei saisi
poikkeamaan rehellisyyden tieltä itse taivaan herrakaan!

KIVEKÄS. No niin, mistä te sitten olette?

HANNU. Me olemme toiminimi Nissinen & K:nin kauppamatkustajia
Pietarsaaresta, jos totta puhutaan eikä valehdella. Profrytteria
ammatiltamme ja yhteiskunnalliselta asemaltamme.

KIVEKÄS (merkiten muistikirjaansa). Ja nimenne?

HANNU. Salomon Soikkanen... jos saan luvan! Ja tämä toverini on Julius
Jassikka.

KIVEKÄS. Mitä te kauppaatte?

HANNU. Lemmennousua.

KIVEKÄS (lyö nyrkillään pöytään). Joko te taas alatte!

KALLE (yrmeästi). Heinänsiemeniä ja maanviljelyskoneita. — Mitäs
kieräilet? Mikset puhu niinkuin asia on!

HANNU. Ja agentuuri! "Lacta"-separaattoreille.

KIVEKÄS. Onko teillä minkäänlaisia papereina?

HANNU. Onhan sitä aina papereita matkassa.

KIVEKÄS. Näyttäkääpäs.

HANNU (viekkaasti). Nähkääs, herrat. Asia on oikeastaan sillä
tavalla... Me olemme hiukan deekikselle joutuneita miehiä. Sattuuhan
sitä, herra paratkoon! Nuorekas sielu ja rento luonto!... Te
ymmärrätte! Meidän kaupoista ei ole paljon ollut viime aikoina.
Nähkääs, herrat, on tullut hiukan juhlittua ja pedattua matkan
varrella. Uhkapeli ja hieno juopottelu ovat kauppamatkustajain
perisyntejä. Ja pelkäänpä, että on tullut hiukan hukattua sekä
lompakoita että papereita... Ymmärrättehän, herrat, että meistä on
hieman vastenmielistä joutua etsiväin kanssa kosketuksiin. Mutta totuus
on sentään totuus ja se täällä maailmassa lopultakin paikkansa pitää!
Kas niin, nyt se tuli sanotuksi!

KIVEKÄS. Hm! Vai niin... Te luulitte kai meidän etsivän teitä?

HANNU. Niin, hitto hänen tiesi! Sitä me tosiaan uskoimme. Paha
omatunto, paha omatunto!... Mutta nyt kun asia on puhuttu kohdalleen,
niin emmekö lyö leikiksi? Meillä on vähän olutta matkassa. Eikö saisi
olla herroille hiukan?

KIVEKÄS. Kiitos vain! Eihän vähä vahingoittaisi, kun olemme
nieleskelleet niin paljon tomua.

RANKONEN. Virkistäisihän se! — Minä menen sanomaan ohjaajalle.

KIVEKÄS. Ja minä pyydän emännältä lasit. (Menevät kumpikin ulos.)


X kohtaus.

Hannu. Kalle.

KALLE. Mutta kyllä sinä osaat valehdella!

HANNU. Mitäpä ei tekisi ihminen hyvän asian eteen!

KALLE. Jos sinä hyvää päivää sanot, kun tiellä vastaan tulet, en minä
sitäkään todeksi usko tästä lähtien!

HANNU. Älä puhu roskaa, vaan kiirehdi hakemaan oluet. Sekoita
tuntuvasti viinaa oluen joukkoon! Se vaikuttaa kuin maanjäristys
valvoneissa miehissä.

KALLE. Vai niin, sinä aijot siis...

HANNU. Me teemme nelijalkaisia vielä tänään noista miehistä.

KALLE. Senpä minä tahdon nähdä! (Poistuu ulos. Janne tulee.)


XI kohtaus.

Hannu. Janne.

HANNU (hämmästyneenä). Janne!... Oletko sinä ihminen vai kummitus?

JANNE. Ihminen ja paremman puoleista sorttia!

HANNU. Jollen olisi näin valistunut mies, niin lentäisinpä pakaroilleni
sulasta hämmästyksestä ja lukisin kaikki, mitä ulkoa osaan. Jätimme
sinut Pyhäjoen tiehaaraan ja nyt astut täällä eteemme kuin joku kyöpeli.

JANNE. Hiljaa, Hannu! Luutnantti heilineen on myöskin täällä.

HANNU. Ihme numero toinen! Mitenkä hitoissa he täällä ovat? Heidänhän
pitäisi huilata aivan toisella taholla.

JANNE. He saivat heti etsivät jäljilleen...

HANNU. Samoin kuin mekin!... Jatka!

JANNE. Sitten antoivat ratsumestarin huiputtaa heitä edelleen ja
istuivat moottoriveneeseen. Ja niin tulimme tänne suoraan vesien yli.

HANNU. Mutta siiloin he juoksivat sutta pakoon ja tuli karhu vastaan.

JANNE. Niin, vallesmanni sieppasi heidät kiinni.

HANNU. Kiinni! Täälläkö?

JANNE. Juuri täällä. Mitä me nyt teemme?

HANNU. Ryypätään, Janne, ryypätään!

JANNE. Ja jättäisit heidät pulaan, senkin rasvakäärö!

HANNU. Vaiti ruoja! Minä en totisesti tiedä mitä olisi tehtävä. Mutta
se on ainakin varmaa, että minä juon nuo etsivät pöydän alle, vaikka
terveys menisi.

JANNE. Sinä aijot vapautua heistä...?

HANNU. Puhtaasti siveellisillä keinoilla, poikaseni! Jos humala ja
jumalanvilja jotain vaikuttavat syntisessä ihmisessä, niin nuo etsivät
haistelevat vielä tänään lattianrakoja. Mutta sinun on parasta siivota
luusi. He eivät saa nähdä sinua. (Kuuluu ääniä.)

JANNE. Siellä tullaan!... Minä menen tuonne. (Aikoo mennä kamariin.)

HANNU. Hölmö! Ei sinne; tuonne kaappiin, lurjus!

JANNE. Kaappiinko...?

HANNU. Miksei? Eihän siellä tuule eikä sada, sanoi entinen mies!
(Työntää hänet kaappiin ja sulkee oven.)


XII kohtaus.

Hannu. Kalle. Kivekäs. Rankonen.

KALLE (tulee ulkoa ja vetää päällystakkinsa taskuista olutpuolikasta
sekä laskee ne pöydälle). Riittääkö nämä?

HANNU. Vasta ensihätään, Kalle, vasta ensihätään!

KALLE (vetää takkinsa povesta 6 puolikasta). Entäs nämä?

HANNU. Enemmän, Kalle, enemmän!

KALLE (vetää takkinsa taskuista taas 8 puolikasta). Entäs nyt?

HANNU. Enemmän, Kalle poikaseni, enemmän!

KALLE (vetää taas housuntaskuista 4 pulloa). Jokohan riittää?

HANNU. Vasta 26 pulloa! Aijotko petkuttaa, lurjus?

KALLE (ottaa housunkauluksen alla vielä 8 puolikasta). Pitäsiihän siinä
olla kerraksi.

HANNU. Enemmän. Kalle, enemmän, jos on!

KALLE (vetää saapasvarsistaan vielä 6 olutpuolikasta). Jolleivät nämä
riitä, niin sitten siinä olet pohjaton kuin papin säkki!

HANNU. Neljäkymmentä purkkia olutta. No onhan siima alkajaisiksi. Mutta
minut saa vaikka suolata kuin Paimelan lahnan, jollei sinulle jäänyt
vielä muutamia, lurjus...! Avaa pulloja! Tässä ei ole aikaa siekailla!

KIVEKÄS (tulee Rankosen kanssa laseja kädessä). Oo, täällähän on pöytä
koreana!

HANNU. Hiukan ensi hätään, herrat; hiukan ensihätään! Istukaa pöytään,
herrat! Tehkää hyvin! (Kaataa laseihin.)

RANKONEN. Kiitos! Minulla onkin niin hitonmoinen jano!

HANNU. No, sitten lasit pohjaan, herrat! Kippis! (Tyhjentävät; kaataa
uutta.)

KIVEKÄS. Kas tämä virkistää!

HANNU. Toiset perään yhteen menoon! Kaksi silmääkin on ja nenä kolmas!
(Juovat.) Kas niin!

RANKONEN. Eikö herra Jassikka ensinkään ota?

KALLE. Periaatteellisista syistä minä en nauti olutta muuten kuin
ruuan yhteydessä.

KIVEKÄS. Hieman outo periaate kauppamatkustajalle.

HANNU. Hän on periaatteellinen hölmö! Minulla on ollut elämässäni vain
yksi periaate ja sen minä olen horjumatta pitänyt. (Koputtaa lasiaan.)
Kippis, herrat. (Juovat.)

RANKONEN. Ja mikä se on?

HANNU. Etten milloinkaan periaatteitten kanssa painiskele. Otan vastaan
päivän kerrallaan ja kaksikin yhteen menoon, jos pöydällä ainetta
piisaa. Kippis, tämä on periaate! (Juovat.)

RANKONEN. Se on erittäin mukava periaate.

HANNU. Paras kaikista! Kun ei laita itselleen ansoja, ei lankea
koskaan. Ja kaikki lankeamiset ovat siveellisesti alentavia! Siksi en
harrasta mokomaa härkätaistelua oman itsensä kanssa... Kippis! (Juovat.)

KIVEKÄS. Minusta tässä oluessa: on hieno sivumaku!

HANNU. Aivan niin, siinä on hieno maku!

KIVEKÄS. Tarkoitin sivumakua.

HANNU. Hartsia, ystäväni! Hiukan hartsinmakua; ei mitään muuta!
Alentaa äänirekisteriä; muuttaa äänen miehekkääksi. Värjää nenän
karmosiinipunaiseksi ja istuttaa ruusut poskille! Ovat hartsanneet
tynnyreitään, kanaljat! — Hei, pannaan pohjaan! (Juovat)

KIVEKÄS. Se ei ole hartsinmakua; se on jotain muuta.

HANNU. Tosiaankin!... No, juodaan pois, että saadaan uudet pullot.
(Kaataa laseihin.) Hei, pojat! "Hyvä talo, mutta pitkät ryyppyvälit!"
(Juovat.) Ja nyt koettelemme tätä. (Täyttää taas lasit.) Entäs tämä?
(Juovat.)

RANKONEN. Aina hullumpaa!

HANNU. Eikös hitossa! Ei sitä voi yhdestä lasillisesta päättää! Otetaan
toinen. (Juovat.)

KIVEKÄS. Sama asia; aivan sama maku!

HANNU. Sepä nyt on hittoa! Kolmas kerta toden sanoo! (Täyttää lasit ja
tyhjentävät heti.)

RANKONEN. Ei parane; siinä on jotain.

HANNU. Ei auta; täytyy ottaa uudet pullot.

KALLE (kaataen toisista pulloista). Maistakaapas tätä, herrat!

HANNU. No, koetetaan sopiiko tämä suuhun! Minä alan innostua tähän
kokeiluun! (Juovat.)

KIVEKÄS. Nyt tulee jo liikaa! Emmekö henkäise väillä?

RANKONEN. Tämä menee päähän kuin hylky! (Pyyhkii otsaansa.)

HANNU. Taikka oikeammin toisesta päästä toiseen! Oluen tavallinen
ominaisuus. Paljasta kauttakulkuliikennettä; ei mitään muuta! En ole
koskaan oluesta pitänyt. Mutta juohan tätäkin näin matkalla, ennenkuin
selkäänsä ottaa!... No..kippis! (Juovat.)

KIVEKÄS (hyvin humalassa). Hullua, kuinka minua pyörryttää ja raukasee.
(Haukottelee.)

KALLE. Se on valvomisen vika. Siihen auttaa vain muutama hyvä siemaus.

HANNU. Ei, mutta terve Sherlock Holmes! Te olette vesikauhuisen
näköinen. (Juovat, jonka jälkeen Kivekäs alkaa torkkua.)

RANKONEN (nauraen humalaisen naurua). Te taidatte olla aika vekkuli
mieheksi!

HANNU. Paras minä olen äitini lapsista! Paiskataanko lauluksi? (Laulaa.)

    "Kuulehan nyt kultani minua,
    ikävöinyt olen minä sinua.
    Hei kuk kuk kuu! Hei kuk kuk kuu!
    Hän nukkuu!"

KIVEKÄS (havahtuu, juo lasinsa ja nousee). Mi-minä pistäydyn hk-hiukan
poissa. (Menee horjuen kamariin.)

HANNU. Tuon miehen jalat eivät ole yhtäparia, taikka sitten eivät ole
minun silmäni!

RAHKONEN. Toveri on hiukan väsähtänyt.

HANNU. Mutta me kaksi emme väsähdä! Hei kippis, vanha veijari!

RANKONEN. Olkoon menneeksi! Te olette hitonmoinen toveri pöydässä.

HANNU. Hitonmoinen, se on oikea sana! Ja sen päälle hitonmoinen
siemaus! (Juovat.) Meneppäs Kalle katsomaan, minne se toinen etsivä
sielu hävisi! (Kalle menee kamariin ja Hannu laulaa.)

Perjantaina pappilaan, Pollella tulen sua hakemaan! Hei kuk kuk kuu!
Hei kuk kuk kuu! Hän nukkuu!

KALLE (tulee) Nukkuu kuin kivi!

HANNU. Miehestä tuli nahka! Rauha kaatuneelle; me pojat valvomme!
(Juovat.)

RANKONEN. Minä me-menen katsomaan sitä toveria! (Nousee ja horjuu
kamariin.)


XIII kohtaus.

Hannu. Kalle. Janne.

HANNU. Kas niin, kaksi kaatunutta!... Taistelu on voitettu!... Mutta
kylläpä onkin hiton kaunis kasa kranaatinkuoria kentällä! Minun pääni
on kuitenkin vielä pystyssä!

KALLE. Sinä olatkin oppineempi!

HANNU. Siinä näet, "jottei oppi ojaan kaada eikä taito tieltä työnnä".
Se on vanha viisaus, joka pitää paikkansa! — (Nousee.) Mutta heiluuko
kievari vai heilunko minä? (Menee kaapin luo ja avaa sen.) Tule ulos
kaapista, Janne! Luulenpa, että ilmaston vaihdos tekee sinulle hyvää!
(Janne kömpii esille kaapista.)

KALLE (hämmästyneenä). Mitä noituutta tämä on? Janne kaapissa! Mistä
hiivatista...

HANNU. Suu poikki, nyt ei ole aikaa puhua roskaa! Mene ja tyhjennä
etsivien taskut; ota heidän poliisimerkkinsä. Minulla on loistava
ajatus! (Kalle menee kamariin.)

JANNE. Huh, kylläpä nyt maistuu purkki kaljaa. Hyi sitä ilmaa! (Ottaa
olutta.)

HANNU. Nauti poika terveydeksesi! Minä olenkin ihan ympäri
kännissä!... Enpä olisi kaskaan uskonut tarvitsevani sitä taitoa näin
ihmisrakkaaseen tarkoitukseen. Mutta (haukottelee) "kaikki tiet vievät
Roomaan".

KALLE (tulee muutamia papereita kädessä). Tässä ovat sekä merkit että
paperit.

HANNU. Kas niin, nyt me rupeamme etsiviksi, menemme nimismiehen luo ja
otamme täysillä valtuuksilla haltuumme luutnantin ja hänen morsiamensa.
Mitä sanotte siitä?

JANNE. Se on kuninkaallinen ajatus!

KALLE. Loistava, hitto soikoon!

HANNU (ylväästi). Älkää ihmetelkö siiloin mitään, kun minä olen
matkassa! — Mutta nyt me lähetämme asianomaiselle poliisiasemalle
sähkösanoman, että pääsemme rauhassa kulkemaan. (Antaa Jannelle
paperin.) Kirjoita!

JANNE. Mitä minun pitää kirjoittaman?

HANNU. Karkulaiset saatu kiinni. Kaikki hyvin. Kivekäs. — Nyt sinä
viet tämän sanoman lähimmälle asemaille ja lähetät menemään. Mutta
kiireesti!

JANNE. Aivankuin tulta jalkain alla! (Kiirehtii ulos.)

HANNU. Kas niin, nyt ne keskeyttävät etsiskelyt. Mutta meidän
etsiskelymme alkaa... Kyllä minä johdan keskustelua siellä. Vaan jos
sinä pelaat huonosti, niin saat mennä hirteen...

(Cecilia, Edvin ja nimismies tulevat.)


XIV kohtaus.

Edelliset. Cecilia. Edvin. Nimismies.

HANNU (hämmästyneenä) Mitä näenkään!... Tuhattulimmalsta, siinähän
ovatkin meidän karkulaisemme, joita olemme ajaneet takaa kautta Suomen!
Tuodaan aivankuin tarjottimella! Hitto soikoon, sitäpä voi kutsua
onnenpotkaukseksi!

NIMISMIES. Anteeksi, mutta minä en tunne herroja!

HANNU. Minä olen etsiväylikonstaapeli Kivekäs Turun poliisilaitoksesta;
tällä kertaa hieman toisellakymmenellä, mutta aina tehtävänsä tasalla
oleva mies. Ja tämä toverini on etsiväpoliisi Rankonen, jos saan luvan.
Olemme juuri etsineet tätä herraväkeä. Tässä on merkkini, jos sallitte.
(Näyttää poliisimerkkiä nimismiehelle.)

NIMISMIES. Hm!... No niin, tämä säästää minut enemmistä
toimenpiteistä. Minun on siis luovutettava pakolaiset teille.

HANNU. Aivan niin, jos suvaitsette! Olette tehnyt meille korvaamattoman
palveluksen, nimismies. Mutta olkaa varma, että teitä tullaan
muistamaan ensi pääsiäisenä, taikka sitten ei minun sanallani ole
mitään kantavuutta tässä maassa!

KALLE (hiljaa) Mikä muuten on luultavampaa!

NIMISMIES (katsellen pöytää). Täälläpä on kaunista siivoa!

HANNU. Kodikasta, nimismies, enemmän kodikasta kuin kaunista!

NIMISMIES (ivallisesti). Onko teillä aina tapana valmistautua
tehtäviinne näin perusteellisesti?

HANNU. Valitettavasti meidän tavallinen ohjelmamme on paljoa
kuivempi... Mutta näin maaseudulla vieraillessamme me toisinaan
upotamme ja kuoletamme "Vanhan Aatamin".

NIMISMIES. Vai sillä tavalla!

HANNU. Kohtasimme täällä pari kauppamatkustajaa, ja, niinkuin nimismies
tietää, ne herrat eivät ole suinkaan mitään lihansakiduttajia. Heillä
oli ainetta mukana ja saivatpa minutkin tinkimään hieman siveellisistä
periaatteistani. Nyt he nukkuvat kuin aasit tuolla toisessa
huoneessa... (Huoaten.) Sääli miehiä kaikissa tapauksissa; sillä heidän
uransa ei tulle olemaan pitkäaikainen. Siihen ovat he liiaksi väkeviin
meneviä, raukat!

NIMISMIES. No niin, tämä herrasväki jää siis teidän haltuunne.

HANNU. Luonnollisesti. Kyllä me viemme mammanpiian mammalle takaisin
kaikella kunnialla!... Noo, nuorlpari, teidän kuherrusmatkanne loppui
sangen lyhyeen kuin Molkan tupakki! Mitä?

NIMISMIES. Teidän leikinlaskunne on hieman paksunlaista!

HANNU. Eikö mitä, todellisuus on aina paksumpaa! — Te laskitte
hyvin, luutnantti! Mutta te unohditte, että me elämme järjestetyssä
yhteiskunnassa.

EDVIN. Se on minun asiani! (Kääntää selkänsä.)

HANNU. Hitto soikoon, luulitte laskettavanne vain autolla läpi elämän
heila rinnalla! Ettekä ottanut huomioon,, että mekin satuimme olemaan
matkassa! No niin, sellainen huomaamattomuus on sattunut hyvin monelle!
(Nauraa hyväntuulisesti ja ottaa olutta.)

NIMISMIES (Cecilialle). Toivoin voivani luovuttaa teidät parempiin
käsiin... Mutta, ikävä kyllä, näyttää käyvän toisin.

CECILIA. Mekin olisimme sen suoneet! Olette ollut niin ystävällinen,
nimismies.

EDVIN. Kyllä minä nämä herrat vielä opetan!

NIMISMIES. Jos he käyttäytyvät tahdittomasti, niin uhatkaa ilmoittaa
poliisimestarille! Vanhojen poliisimiesten tapana on kohdella kaikkia
rikollisina. — No niin, jääkää nyt hyvästi! Ja parempaa onnea!
(Puristaa kädestä.)

HANNU. No, joko te menette, nimismies? Olisin mielelläni tahtonut
kuulla, minkä menetelmän mukaan te nipistitte heidät kiinni. Minulla on
aivan uusi pettämätön järjestelmä. Minä etsin henkilöni sieltä, missä
kaikkein vähimmin luulisi niiden olevan.

NIMISMIES. Siltä se näyttää! Mutta minulla ei nyt ole aikaa
keskustella. — Minun ei kai tarvinne huomauttaa herroille, että heitä
on kohdeltava hyvin!... Hyvästi! (Poistuu.)


XV kohtaus.

Cecilia. Edvin. Hannu. Kalle.

EDVIN (pyöräyttää Ceciliaa riemuissaan). Pelastettu! (Puristaa Hannun
kättä.) Te pelasitte mainiosti! Te olette voittamaton nero! Eläköön
Hannu!

HANNU. Kas niin, siinä ette sanonut mitään uutta! Mutta parempi on
toistaa kunnollista vanhaakin kuin puhua roskaa!

EDVIN. Te olette suuri mies!

HANNU. Jollei nerojen luontainen kainous estäisi, niin myöntäisin sen.
Sillä onpa tämä juttu vaatinut minulta yli-inhimillisiä ponnistuksia.
Ja minä toivon, että se otetaan huomioon lopputilissä.

EDVIN. Luonnollisesti, kuinkas muuten!

HANNU. Minä olen: pro primo kertaalleen läpiammuttu; pro secundo
aavan läpiväsynyt; ja pro tertio ihan läpi humalassa. Näistä kolmesta
riittäisi jokainen erikseenkin nujertamaan tavallisen kuolevaisen.

EDVIN. Aivan niin, kuinkas on haulien laita?

HANNU. Aijoin otattaa ne pois, mutta lääkäri selitti, että vähemmällä
kivulla ja ajanhukalla saa haulia urheilukaupasta!

CECILIA. Sepä oli hauska lääkäri!

HANNU. Sitten hän sanoi, että uusimman lääketieteen mukaan ei lyijystä
ole ihmisruumiin taloudessa mitään haittaa muualla kuin uidessa.
Se kasvattaa ympärilleen lyijyvalkeata, josta muodostuu suojeleva
kalkkeutumiskerros.

KALLE. Kumpaa se suojelee: lyijyä vai ihmistä?

HANNU. Sitä hän ei sanonut. Luulen, että se kanalja oli eläinlääkäri,
sillä hän tutki minua kuin kilpa-ajoihin vietävää hevosta.

EDVIN. Ettekö kysynyt?

HANNU. Ilmaisin hänelle mustan epäluuloni. Mutta hän selitti, ettei
hän valitettavasti ole eläinlääkäri. Silloin hänellä ainakin olisi
potilaita, — "jotka eivät nauti lain turvaa", huomautin väliin! — eikä,
vaan joiden taudeista kehtaa säädyllisessä seurassa puhua, sanoi hän.

EDVIN. Ja siihen se asia jäi?

HANNU. Niin, koko suuri remontti supistui muutamaan grammaan
sublimaattivettä, sidepumpulia ja vanua. En ole koskaan nähnyt niin
hävyttömän yliolkaisesti kohdeltavan arvokasta ihmisruumista!

KALLE. Eiköhän olisi terveellistä poistua. Etsivät saattavat milloin
tahansa herätä.

HANNU. Silloin me pidätämme heidät irtolaisuudesta ja toimettomasta
elämästä!

EDVIN. Se olisi hävyttömyyden huippu!

HANNU. Minunkin omatuntoni sotii sitä vastaan. Vie etsiville takaisin
heidän merkkinsä, ettei heille tapahtuisi ikävyyksiä. (Kalle menee.)

EDVIN. Ja sitten kiireesti matkaan!

CECILIA. Mihin lähdemme?

EDVIN. Takaisin Turkuun. Sieltä he eivät osaa etsiä meitä. Ja Arvo
sähköitti, että omaiset hommaavat sukukokousta, joka lausuu lopullisen
kirouksen asiasta.

CECILIA. Voi noita onnettomia!

HANNU. Siinä kokouksessa tahdon minä olla mukana!

EDVIN. Todellakin, siitä tulee mainiota!

HANNU. Minä marssitan sinne komennuskunnan uusia sukulaisia; nuorempien
veljien nuorempia poikia. Ne eivät kyllä ole aivan "comme il fauit"
perhejuhlassa, mutta hiton hyviä äänestyksessä!

EDVIN. Verratonta! Suuremmoista!

HANNU. Minun tietääkseni yksi tällainen pikkuserkku on muonarenkinä
Korpilahdella. Hänet täytyy ottaa lukuun. (Kalle tulee.)

EDVIN. Sen me teemme! Tule Cecilia! Silloin me lähdettiin. (Menevät
kaikin.)




VIIDES NÄYTÖS.


Yksityishuone Hamburger Pörssissä Turussa. Oikealla ja vasemmalla ovi
sekä perällä akkuna. Keskellä suuri, valkealla vaatteella verhottu
pöytä; oikealla oven vieressä sohva. Vasemmalla uuni ja samalla puolen
peränurkassa pianino sekä lukuisasti tuoleja ympäri huonetta. Seinillä
muutamia mauttomia tauluja ja erittäin räikeänvälrinen reklaamilehti;
"Trelleborg—Sassnitz."


I kohtaus. Lemmenheimo. Viinuri.

LEMMENHEIMO (Punakka, hyväntuulisen näköinen mies; tällä kertaa
hienossa nousuhumalassa; tulee salkku kainalossa viinurin saattamana.)
Eikä vieläkään ketään! Tämäpä on hittoa!

VIINURI. Äi ole!... Härasvekki antta odotta.

LEMMENHEIMO. Kello on jo puoli tuntia yli määräajan. Se on jo enemmän
kuin akateeminen neljännes.

VIINURI. Kun ole fiini vekke, niin akademisk qvartti ole hyvin suuri.

LEMMENHEIMO. Minä jo ehdin suoriutua kahdesta ottingista odottaissani.
VIINURI. Häradsöödinki voi viilä tyhjentte yks ottingi til'.

LEMMENHEIMO. No enpä tiedä... Ehkä yksi rommi tuuttinki.

VIINURI. Jaha, yks rummityyttingi då?

LEMMENHEIMO. ... että tulee hiukan tunnelmaa.

VIINURI. Jaha... dunnelma, dunnelma! Jaha! Jaha!.. Yks het
rummityyttingi tule oikken jevligt fiin dunnelma! (Menee.)

LEMMENHEIMO (heittäytyen sohvalle pitkälleen). Herrasväki, näyttää
kilpailevan myöhästymisessä... No jos heillä on kärsivällisyyttä, niin
on sitä minullakin... varsinkin kun saan siitä kunnollisen maksun.
(Aarno tulee.)


II kohtaus.

Lemmenheimo. Aarno.

AARNO (hyvin vilkas nuori mies). Mitä?.. Eikö täällä olekaan ketään?

LEMMENHEIMO (ylös kömpien). No, ei voi juuri sanoa, ettei täällä
ole ketään... Vaikka juridinen totuus on, jos tarkoitatte kokouksen
osanottajia, ettei täällä ole ketään... (Tervehtii.) Tuomari
Lemmenheimo, jos saan luvan!

AARNO. Aarno Klingenskjöld. — Minä luulin jo myöhästyneeni.

LEMMENHEIMO. Sen te teittekin, herra... huolimatta siitä, ettei täällä
ole ketään.

AARNO. Tein sen aivan tahallani! Minusta on koko kokous suorastaan
naurettava.

LEMMENHEIMO. Se koskee kokouksen periaatteellista puolta... Ja
nauraminen kuuluu jokaisen yksilöllisiin oikeuksiin.

AARNO. Antaa luutnantin pitää kultansa!

LEMMENHEIMO. Epäilemättä hän sen tekeekin, sillä se on luutnantin oma
asia.

AARNO. Mitä hittoja tarkoittaa tämä kokous sitten?

LEMMENHEIMO. Se on taas sukulaisten oma asia... Tämä kokous voi vain
lausua mielipiteensä asiasta.

AARNO. Eikö mitään muuta?

LEMMENHEIMO. Ei mitään muuta.

AARNO. Miksi ette hitossa puhunut heille tervettä järkeä sitten?

LEMMENHEIMO. Se on taas minun asiani... Katsokaas, minun
velvollisuuteni on käyttää järkeäni ihmisten hyödyksi, mutta ei
aiheettomasti ajaa sitä kenenkään päähän... Eihän viisaudella olisi
silloin mitään merkitystä maailmassa, jos sitä olisi joka miehen
päässä.

AARNO. Siis paljasta ilmaan huitomista koiko kokous!

LEMMENHEIMO. Iankaikkisuuden näkökulmasta katsottuna on kaikki ilmaan
huitomista, nuori herra!... Mutta ne elämme siitä ja sillä ja se seikka
jalostaa asiat sekä tekee ne arvokkaiksi... (Viinuri tuo tuuttingin.)
Eikö saisi olla yksi kuuma tuuttinki?

AARNO. Ei, kiitoksia! Minä en käytä.

LEMMENHEIMO. Hm! Se on kyllä hyvä periaate, sekin... (Maistaa
lasistaan.) — Herra on kai jotain suvun sivuhaaraa?

AARNO. En tiedä... Kuinka niin?

LEMMENHEIMO. Kun tuntuu olevan niin terveet mielipiteet... Hm! (Maistaa
uudelleen lasistaan.)

AARNO. Tuleekohan tänne ketään?

LEMMENHEIMO. Kylläs... Tulevathan ne toisetkin... aikaa voittaen. Aikaa
voittaen, nuori herra!


III kohtaus.

Edelliset. Rouva. Sebastian.

SEBASTIAN (tulee: taluttaen rouvaa). Mitä?... Olemmeko me ensimäisiä!...
Sietämätöntä!

LEMMENHEIMO. Ainakin toisia, jos järjestyksestä pidetään kiinni.

SEBASTIAN. Päivää, tuomari! Te olette jo täällä! Jaha! Jaha! Se on hyvä.

ROUVA (tervehtien armollisesti). Päivää serkku!... Te olette paljon
kasvanut sitten viime näkemän. — Olette kai kuullut, mitkä surulliset
asianhaarat ovat aiheuttaneet tämän tapaamisen?

AARNO. Olen rouva... Näin siitä sanomalehdissä.

ROUVA. Niin, eikö se ole kauheata! Joutua vielä sanomalehtiin!... Nuo
sanomalehdet... niillä ei ole tahtia... ei minkäänlaista tahtia! Ne
eivät tee mitään eroa ihmisten välillä...

SEBASTIAN. Mutta missä ovat toiset? Tällainen säännöttömyys on
kiusallista!

LEMMENHEIMO. No, vastahan päivä on puolivälissä. Aikaa voittaen...
aikaa voittaen, forstmestari.

SEBASTIAN. Tällä tavoin odotuttaa itseään... Osvaldkin! Se on hävytöntä!

ROUVA. No häneltä nyt ei voi muuta odottaa!... (Nathalia tulee.)


IV kohtaus.

Edelliset. Nathalia.

NATHALIA (kuivan särmikäs vanhapiika). Päivää;, rakkaat sukulaiset!...
Oo, mitä pitikään minun vanhojen silmieni nähdä!

SEBASTIAN. Niin, rakas sisko! Sellainen häpeä; sellainen skandaali!
Minä en löydä sanoja!

ROUVA. Minä olen aivan suunniltani! Aivan muserrettu! Kuka olisi
sellaista uskonut.

NATHALIA. Sinä olit liian heikko, Klara! Sinä et herättänyt
tyttäressäsi tarpeeksi kunnioitusta ja terveellistä pelkoa.

ROUVA. Kuka uskaltaa sanoa, etten kasvattanut Ceciliaa terveitä
periaatteita silmällä pitäen? Ehkä liiaksikin... Sillä minua vaivaa
epäilys, että juuri se vieroitti hänet minusta ja saattoi ensimäisen
seikkailijan syliin.

SEBASTIAN. Kaikki on luutnantin syy. Hän oli vanhempi ja kokeneempi.

ROUVA- Ja kuinka hyvin tuota herraa kohdeltiin meillä! Aivan kuin
läheistä sukulaista. Ja että hän ilkesikin!...

NATHALIA. Sinä kasvatit käärmettä povellasi, Klara!

SEBASTIAN. Mutta missä ihmeessä viipyy Osvald! Tämä on jo liikaa!

NATHALIA. Se juutalainen! Häntäkö meidän pitää odottaa?... (Osvald
tulee kuin höyryveturi.)


V kohtaus.

Edelliset. Osvald.

OSVALD. Anteeksi, hyvät sukulaiset! Mutta minulla on ollut niin paljon
työtä!

SEBASTIAN (painokkaasti). Sinä annat meidän odotuttaa itseäsi, Osvald!

OSVALD. Tulimmaista, niinkuin ei minulla olisi ollut kyllin työtä
karkulaisten etsimisessä. Minä en ole säästänyt aikaa enkä rahaa!

AARNO. Eikö heistä ole mitään kuulunut?

OSVALD. Olivat siepanneet ne kiinni jo, mutta päästivät uudelleen
menemään, narrit!

NATHALIA. Kuinka voi sellainen olla mahdollista!

OSVALD. Väärän ilmotuksen johdosta. Niitä on ollut juonessa kokonainen
joukko!

ROUVA. Kyllä, kyllä on pahuus noussut yli: äyräittensä!

NATHALIA. Eikö ole enää lakia ja järjestystä maassa!

SEBASTIAN (koputtaen pöytään). Kas niin, hyvät naiset ja herrat! Koska
minä ilokseni huomaan, että useat kunnioitettavista sukulaisista ovat
kutsua noudattaneet, niin alkakaamme siis kokous. Olen kutsunut tänne
tuomarin pitämään pöytäkirjaa ja samalla valvomaan laillisten muotojen
noudattamista.

LEMMENHEIMO (asettuen pöydän sivuun, kaivaen papereita salkustaan
ja rykäisten mahtavasti). Ensiksi minä pyydän kysyä: onko kellään
läsnäolijoista mitään muistuttamista kokouksen laillisuutta vastaan?...
(Äänettömyys.) Ehkä sitten toimitamme nimenhuudon. — Onko 'täällä
jalosukuinen rouva Klara Eugeniita Klingenskjöld?

ROUVA. Minä.

LEMMENHEIMO. Hänen tyttärensä jalosukuinen neiti Cecilia Charlotta
Elisabeth Klingenskjöld?

SEBASTIAN. Hänestä on juuri kysymys.

LEMMENHEIMO. Jaha! Jaha! — Jalosukuinen neiti Nathalia Anastasia
Eudocia Beatrice Alice Adelaide Klingenskjöld?

NATHALIA. Minä, tuomari!

LEMMENHEIMO. Jalosukuinen naimaton neiti Eufemia Emilia Lovisa Katarina
Kristina Klingenskjöld?

NATHALIA. Estetty, sairauden tähden!

LEMMENHEIMO.. Jalosukuinen herra forstmestari Sebastian Aristarcus
Gustaf Adolf Napoleon Romulus Remus Atos Portos Aramiis Bonifacius
Lennartti Klingenskjöld?

SEBASTIAN. Minä.

LEMMENHEIMO.. Tehtailija Osvald Osrik Klingenskjöld?

OSVALD. He, he, olenhan minä, olen.

LEMMENHEIMO.. Jalosukuinen ylioppilas Aarno Johannes Klingenskjöld?

AARNO. Minä olen.

LEMMENHEIMO.. Jaha!... Muita täällä ei olekaan. Ennenkuin alotamme
käsittelyn, ehkä forstmestari tahtoa selventää tilannetta muutamalla
sanalla.

SEBASTIAN (rykäisten juhlallisesti!). Hyvät sukulaiset, naiset ja
herraa! Me kokoonnumme tänne surullisessa ajankohdassa. Kumouksellinen
henki, vallattomuus ja kaikenlaiset hajoittavat voimat jäytävät
kansamme elinjuuria. Yhteiskunnan perustukset järkkyvät; ei kunnioiteta
enää inhimillisiä oikeuksia eikä kotien rauhaa ja pyhyyttä. Nyt on jo
tultu niin pitkälle, että kumouksellinen henki ja varattomuus ovat
nostaneet päätään meidän omassa keskuudessamme — meidän, jotka korkein
maailmanjärjestys on asettanut moraalin, järjestyksien ja lakipohjaisen
yhteiskuntarakennuksen kulmakiviksi... Mitä se on?

(Ovella syntyy jonkinlaista nujakkaa, kun viinuri koettaa estää Hannua
ja hänen tovereitaan pääsemästä huoneeseen.)

HANNU. Mitä, aijotko sinä hunsvotti sulkea meiltä tien! Rohkenetko
sinä selkärangaton mies astua aatelismiehen tielle?

VIINURI. Teme hoone ole ylösotettu, min härre!

HANNU. Tuhat sarvipäätä! Kyllä minä otan sinut pian ylös ja paiskaan
alas, niin ettei jää muuta kuin märkä täplä, jota ei voi kuivatakaan
muulla kuin imupaperilla!

VIINURI. Teme yks härre ei päästä sisään!

HANNU. Ja miksei, sinä senkin häntyri?

VIINURI. Hene inte kraji! Ei ole kova, kova kaula... så där! Var så
guud!

ERNST. Ei ole kovaa kaulassa, hän tarkoittaa,

HANNU. Vai niin, sinä vintiö! Kyllä minä laitan sinulle kovan kaulaasi,
jollet väisty! Viisi sormea veisuvarteen, sinä kanalja!

VIINURI. Pite olla kraji, kraji, så där!

HANNU. Katso etten ota kraavelistasi kiinni, sinä lautasennuolija!
(Työntää hänet syrjään ja astuvat sisään, kaikki hienossa humalassa.)


VI kohtaus.

Edelliset. Hannu. Taavi. Ernst.

HANNU. Nöyrin palvelijanne, rakkaat sukulaiset ja sukulaisettaret!

SEBASTIAN. Kuinka uskallatte, te maankiertäjät tunkeutua tänne?

HANNU. Terve, Sebastian, monesta ajasta! Ja sinä, käly, morjens, sanoi
voi perunaa!

OSVALD. Kuinka rohkenette te tunkeutua suljettuun kokoukseen!

ÄÄNIÄ (huutaen ja meluten). Tämä on hävytöntä! — Heittäkää ulos ne! —
Poliisia!

HANNU (jyrisevällä äänellä). Kuka rohkenee kajota likaisilla
käsillään todelliseen Klingenskjöldiin suoraan alenevaa povea!
Kuka tuhattulimmaista, sanon minä, uskaltaa uhmailla kunniakkaan
Klingenskjöldien suvun laillista päämiestä vastaan sukukokouksessa?

ROUVA. Tämä on ennenkuulumatonta!

HANNU. Kas niin, hiljaa naiset ja herrat! Jos tässä ruvettaisiin
aateliskalenterin mukaan menettelemään, niin haluaisinpa nähdä,
kuinka monta teistä jäisi tänne jälelle... Teillä ei ole yhdelläkään
sekoittamatonta verta suonissanne, paitsi minulla ja myöskin tuolla
keltanokalla tuossa! (Lyö nyrkillään pöytään, istuu pöydän ääreen ja
nostaa oikean jalkansa toiselle tuolille.)

SEBASTIAN. Tämä on suunnatonta hävyttömyyttä!

NATHALIA. Minä pyörryn!

HANNU. Olkaa niin hyvä! Siinä on painamatonta puuta.

OSVALD. Mutta hyvä herra, mehän sovimme!... Tehän unohdatte sopimuksen!

HANNU. Hyvä herra, minä en unohda mitään! Tein teidät ottopojakseni ja
luovutin teille sukuoikeuteni hienolla maksulla. Mutta se tapahtui
epävirallisesti, ja nyt minä tahdon valistuneempana miehenä hiukan
tarkastaa kuinka te asutte maailmaa, hunsvotit! Minä en myynyt teille
sukuani enkä esi-isiäni... Mitä hittoa teillä on Klingenskjöldien
luurankojen ja muumioitten kanssa tekemistä, herra? Tämä on sukukokous,
johon teillä on yhtä vähän oikeutta kuin jonkun Etelä-Afrikkalaisen
ruhtinaan tai neekeripäällikön perinnönjakoon. Mitä turkasen
tulimmaista teillä on jonkun vieraan suvun kanssa tekemistä, te
juureton ja suvuton aatelismies!

OSVALD. Tämä on vääryyttä ja väkivaltaa!

HANNU. Kiittäkää onneanne, ettei teidän tarvitse huolehtia menneistä
vuosisadoista, vaan omasta lihavasta itsestänne! Ei ole niinkään
hauskaa laahata mukanaan tuota vuosisatain hometta ja ryönää!

OSVALD. Minä panen vakavan vastalauseen teidän menettelyänne vastaan!

HANNU. Sen te kyllä voitte tehdä, mutta siinä onkin kaikki, mitä te
voitte!... Kas niin, herra, te saatte jättää sukukokoukset niille,
joilla on jotain sukua takanaan! Jos tahdotte välttämättömästä ottaa
osaa sukukokoukseen, niin menkää johonkin Heinolan Hujansaloon tai
Sysmän sydänmaille... Siellä te voitte valvoa sukuoikeuksianne, täällä
ne hoidan minä.

ROUVA. Mutta keitä ovat sitten nämä toiset? Ja millä oikeudella ovat he
täällä?

HANNU. Ne ovat reiluja aatelismiehiä. Tällä kertaa hiukan toisella
kymmenellä, mutta muuten nuhteettomia miehiä.

SEBASTIAN. Se on todistettava!

HANNU. Notarius publicus, tarkastakaa miesten sukuselvitykset! (Miehet
antavat paperinsa.)

LEMMENHEIMO. Jaha! Jaha! Ernst Fabian Klingenskjöld. Kunnossa on.

NATHALIA. Kukas on sitten tämä ukko?

TAAVI. Min oon Korplahelta.

HANNU. Hän on todellinen Klingenskjöld, jossa ei vilppiä ole. Sitä
todistavat hänen yksvakaiset piirteensä!

TAAVI. Täss olsi niinkun revanssi! (Antaa paperin Lemmenheimolle.)

LEMMENHEIMO. Taavi Klingenskjöld, muonarenki Korpilahdelta, esittää
täydellisen sukuselvityksen.

ROUVA. Hänen oikeutensa on kiistanalainen! Häntä ei voida hyväksyä!

HANNU. Kuinkas on armollisen rouvan oman suvun laita? Historiallinen
totuus on, että viimeinen sinun sukuasi mestattiin Kristian tyrannin
aikana Lindköpingissä. Jos hän on sen jälkeen jatkanut sukuaan, niin
täytyy sen olla jokseenkin päätöntä sukua.

ROUVA. Minun sukuni on historiallinen! Sinä et tunne historiaa!

HANNU. Niitä on aika paljon, jotka tuntevat historian. Mutta hiton
vähän niitä, jotka historia tuntee!

SEBASTIAN. Ehkä me tästä ikävästä häiriöstä huolimatta kuitenkin
jatkamme kokousta. Päämies-oikeuteni nojalla minä toimin
puheenjohtajana.

HANNU. Mitä, tuhattulimmaista! Sinä päämies! Minä kyllä myin polettini
sinulle, ja se kauppa tuotti minulle monta rehellistä ja teeskentelystä
vapaata humalaa. Mutta se koski vain valtiopäiviä.

SEBASTIAN. Mutta sittenhän sillä ei ole mitään merkitystä!

HANNU. Oliko se minun vikani, että tuli yksikamarinen eduskunta.

SEBASTIAN (aivan suunniltaan). Mi-minä en todellakaan löydä sanojia!

HANNU. Sitä suurempi syy sinulla on luovuttaa puheenjohtajan
tehtävät miehelle, jonka ei tarvitse etsiä sanoja! Ei siihen toimeen
sanattomista ole.

SEBASTIAN. No, koska sinulla ei ole rahtuakaan kunniantuntoa, niin
olkoon! Mutta minulla on kai oikeus esittää asia.

HANNU. Tee se sitten lyhyesti! Mainitse pääkohdat!

SEBASTIAN. Minun ei tarvinne lähemmin kosketella syytä, mikä on
saattanut meidät yhteen tälle puolueettomalle alueelle. Meidän on vain
päätettävä, mihin toimiin ryhdymme tämän tavattoman tapauksen johdosta.
Siis lyhyesti... minä ehdotan, että kokous panee vakavan vastalauseen
moista vallattomuutta vastaan.

NATHALIA. Hyvä!

SEBASTIAN. Ja toiseksi eroittaa suvusta niskotelleen jäsenen.
Kolmanneksi ja viimeiseksi, nostaa oikeusjutun viettelijää vastaan.

LEMMENHEIMO. Anteeksi, että huomautan vähän! Tällä kokouksella ei ole
mitään juridillista oikeutta ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin asiassa
mitä tulee ehdotuksen eri kohtiin: Pro primo: että pantaisiin vakava
vastalause. Sen voi tämä kokous tehdä; mutta siinä onkin kaikki, mitä
se voi tehdä. Pro secundo: että eroitettaisiin suvusta. Sitä ei voi
kukaan tehdä!

HANNU. Ei taivaan herrakaan!

LEMMENHEIMO. Sukulaistunteenne voitte kieltää. Mutta jos joku määrätty
yksilö syntyy johonkin sukuun, ei sille voi kukaan mitään. Sitä voi
yhtä vähän muuttaa asianomainen itse kuin koko sukukaan.

NATHALIA. Eikö sitten olekaan oikeutta maassa?

LEMMENHEIMO. Juuri siksi, että on oikeutta maassa, sitä ei voi muuttaa.

NATHALIA. Mutta saanee ainakin oikeusjutun nostaa?

LEMMENHEIMO (vilkkaasti). Tietysti!... Sen aina voi tehdä! (Ottaa
taskustaan pinkan reklaamikortteja ja rupee jakelemaan läsnäolijoille.)
Ehkä herrasväki suvaitsee!

HANNU (lukee kortista koneellisesti). "Lakiasiaintoimisto Lemmenheimo &
Mestis: Ajaa asioita kaikissa maamme oikeuksissa; välittää kiinnityksiä
ja kiinteistökauppoja. Erikoisala skandaali- ja avioerojutut.
Kohtuullinen palkkio ja nopea suoritus"... Hm! Ajanmukainen lafka!
(Pistää kortin taskuunsa.) Teillä on varmaankin hyvin paljon työtä.

LEMMENHEIMO. Ehkä palaamme päiväjärjestykseen.

HANNU. Siis vaihtakaamme asiassa mielipiteitä. Sinä keltanokka
saat suvun nuorimpana jäsenenä avata ensimäisenä suusi. Anna tulla
vedettömät sanat tässä valitussa seurassa!

AARNO. Minä katson tämän asian koskevan siksi läheltä yksilöllistä
vapautta, että tämän kokouksen puuttuminen siihen olisi sulaa
mielettömyyttä. Kun nuoret — niinkuin näyttää — pitävät toisistaan,
kuuluu se asia heille eikä kenelläkään syrjäisellä ole oikeutta
sekaantua siihen. Meidän on kerta kaikkiaan heitettävä ennakkoluulot ja
alettava katsella elämää sellaisena kuin se on. Meidän on yritettävä
itse osottaa, mihin kykenemme eikä rappeuduttava menneiden sukupolvien
laakereilla. Ehdotan, ettei asia anna aihetta minkäänlaisiin
toimenpiteisiin.

HANNU. Oikein, keltanokka! Sinä puhuit kuin Sokrates! — Kuka tahtoo
vielä puhua?

NATHALIA. Ei kukaan, kun kokous on saanut tällaisen käänteen.

HANNU. No, Taavi... tuo sinä esille syvä maahenkinen viisautesi! Näytä
näille heiskäleille, että sinulla on muutakin kuin maannousua päässäsi.

TAAVI. Min oon täss asiass sitä mieltä, että kun nuorill on semmoi iili
mennä yhteen, niin antaa pojan saada plikan. Vanha sananlasku sanoo,
että ennen hallittee kapallisen kirppuja kuin kaksi rakastunutta. Ja
kyllä se niin on. Ei siitä hangottelemisesta kumminkaan sen valmiimpaa
tule. Antaa nuorten ruveta yksiin leipiin.

HANNU. Sinä puhuit kuin itse Salomo!

ROUVA. Tämä on ennenkuulumatonta!

HANNU. Hyvät naiset ja herrat! Minä suvun päämiehenä luovutan tytön
luutnantin rajattomaan nautinto-oikeuteen, käytäntöön ja hallintoon
ilman vastalauseita, prosesseja tai muita metkuja, kuitenkin
erinäisillä ehdoilla. (Tuomarille) Notarius publicus, kirjoittakaa!

LEMMENHEIMO. Mitä minä kirjoitan?

HANNU. Pro primo: että luutnantti kustantaa minulle vuosittain minun
säätyäni ja arvoani vastaavan viftin; — puolipiste... Pro secundo: että
luutnantti kustantaa minulle, paitsi tätä lakimääräistä, vielä moniaita
muita ylimääräisiä viftejä, — piste... Minä olen puhunut.

NATHALIA. Luopio! Roisto!

ROUVA. Sukunsa häväisijä!

SEBASTIAN. Sinä kurja myisit hänet epäsäätyiseen avioliittoon
viinaryypystä!

HANNU. Moni on saanut tehdä sen vielä vähemmästä.

NATHALIA. Näinkö pitkälle on jo tultu!

HANNU. Hiljaa, narrit! Millä te oikeastaan ylpeilette muulla kuin
tyhjällä! Mitä merkitsevät perityt nimet ja arvot muuta kuin ei mitään!

SEBASTIAN. Sinä valehtelet, lurjus!

HANNU. Minä todistan sen.

SEBASTIAN. Sitä et voi!

HANNU. Kun minä myin tälle herralle nimeni, en huomannut myyneeni
siinä mitään. Kun myin sinulle päämies-oikeuteni ja tuli yksikamarinen
eduskunta, en huomannut menettäneeni siinäkään mitään. Ja kun minä
aamulla herään putkan lattialla, on minun mahdoton itseäni moukista
erottaa. Joko sitten moukat käyttäytyvät kuin aatelismiehet taikka
aatelismies käyttäytyy kuin moukka. Mitään eroa en siinä vain huomaa.

SEBASTIAN. Tämä on suunnatonta häväistystä!

OSVALD. Ennenkuulumatonta konnuutta!

HANNU. Vai niin, sinäkö täällä korkeimpana kukkona laulat! Sinä
irroitit itsesi elinvoimaisesta sukupuustasi ja ymppäsit itsesi
vieraaseen runkoon. Mutta et huomannut, että ajan virta oli vienyt
maaperän sen juurien alta pois; ja että se runko oli laho. Jollei
sulfiittitehtaasi ja raha-arkkusi painaisi sinua maaperään, niin saisit
nyt huitoa tyhjää ilmaa kuin seinälle ripustettu paperiäijä.

ROUVA. Mikä sinä sitten oikeastaan olet?

HANNU. En kerrassa mikään! Mutta se johtuu vain siitä, että luulin
jotain olevani. Minä perin kaiken sen, mikä nykyajan ihmisen on itsensä
hankittava. No niin, koska kakki on näin valmista, niin juhlitaanpa
hiukan, minä ajattelin. Mutta kun en ollut mitään itse hankkinut, en
osannut mitään säilyttääkään. En nimeäni enkä omaisuuttani. Ihmissuku
tarvitsee nuorennushakkausta, herra forstmestari, ja minä jouduin
leimattujen joukkoon!... (Lyö nyrkillään pöytään.) — Koska kaikki
puheenvuorot ovat käytetyt, ryhdymme äänestykseen!

SEBASTIAN. Tarpeetonta! Se tulos on selvä liimankin!

HANNU. Siis kokouksien enemmistö on sitä mieltä, ettei asia anna
aihetta toimenpiteisiin... (Lyö nyrkillään pöytään. — Edvin ja Arvo
tulevat.)


VII kohtaus.

Edelliset. Edvin. Arvo.

ROUVA (kiivaasti). Minua kummastuttaa teidän suunnaton julkeutenne,
luutnantti! Te rohkenette astua vielä silmieni eteen!

ARVO. Anteeksi, rouva ja kunnioitettava herrasväki, että rohkenimme
tunkeutua tänne! Mutta Edvin on taipuvainen sovitteluun!

HANNU. Ei miltään sovitteluja, sanon minä! Kun minä asetan asiat
jetsulleen, niin sitä ei voi petrata kukaan muu kun valtiokirkon pappi!

SEBASTIAN. Jos luutnantti vakavasti katuu rikostaan, niin sovittelu voi
vielä olla mahdollinen.

HANNU. Ähs, sinä jesuitta! Panisitko itseäsi paremman miehen ryömimään
säkissä ja tuhassa!

ARVO. En voi sanoa, missä määrin Edvin katuu tekoaan tai katuuko hän
sitä ensinkään...

HANNU. Joka tuskin on luultavaa!

ARVO. Mutta hän tahtoo vedota teidän äidintunteisiinne, rouva.

ROUVA (katkerasti). Joita hän on niin liikuttavasti kunnioittanut!

ARVO. Ei pidä olla sovittamaton, rouva! Tunteet juuri saattoivatkin
nämä rakastavaiset siihen! Ja heidän iällään ovat ne ihmiselle koko
maailma! Vanhemmilta ovat ne jo ohi ja siksi ei heidän pidä asettaa
omia tunteitaan etusijaan. Teidän paras osanne on menneisyydessä, mutta
heille kuuluu tulevaisuus, rouva.

ROUVA (epäröiden). Luutnantti on minua katkerasti loukannut!

ARVO. Epäilemättä! Mutta unohtakaa loukkaukset, rouva! Unohtakaa
ennakkoluulot! Uusi aika tuo uusia arvoja, ja uusia katsantotapoja!
Mikä teidän nuoruudessanne näytti toiselta, on nyt aivan poikki! Uusi
aika on tullut; vaakunat häviävät ja tilalle astuu todellinen mielen
aateluus! Olisitteko te, rouva, vanhan suvun kunniakas edustaja,
viimeinen omaksumaan tätä aateluutta?

HANNU. Perhana, kun puhuu kauniisti! Jollen olisi jo aikoja tätä
aateluutta omaksunut, niin hän aateloisi pian minutkin!

ROUVA (huoaten). No niin, minun täytyy kai: alistua siihen, mitä ei!
voi auttaa!

LEMMENHEIMO. Jos saan sanoa ajatukseni, on rouvalla siihen
juridillisesti pätevät syyt. Se on, kuten tieteellisesti sanotaan,
"Force majeure" eli ylivoimaiset syyt.

NATHALIA. Älä ole heikko, Klara!

SEBASTIAN. Minä en ymmärrä sinua, Klara!

HANNU. Pyydä ratsumestarin valistamaan hiukan järkeäsi. Hän pystyy
kyllä siihen!

SEBASTIAN. Minä en puhunut sinulle!

HANNU. Mutta minä puhuin sinulle, senkin kapaturska! Sinä kai tahtoisit
juhlallisesti kirota tytön vanhaan hyvään tapaan! Mutta et kai ole
romaaneista lukenut, että holhoojan kirousta otettaisiin vakavalta
kannalta yläilmoiissa. Ja nyt sinä tahtoisit saada äidin siihen
hommaan, narri!

ROUVA (päättävästi). En voi sille mitään, että olen ensisijassa äiti!
Tahdon nähdä tyttäreni! Missä on Cecilia?

EDVIN. Hän ei ole kaukana! Minä tuon hänet heti. (Poistuu.)

NATHALIA. Tule Sebastian! Me emme sovi tähän seuraan eikä tähän aikaan!

SEBASTIAN. Keneltä tahansa olisin odottanut tätä, mutta en sinulta,
Klara!

ROUVA. Enhän minäkään voi olla enempää kuin ihminen!

HANNU. Hitto vieköön, siinä onkin tarpeeksi vaimosta syntyneelle! Te
ette ole edes sitäkään, vaan muumioita, paljaita muumioita!

ROUVA. Kenties se niin on, että aika on elänyt meistä edelle! Olen
huomannut, että kehitys on mennyt maailmassa eteenpäin, mutta me olemme
jääneet katselemaan taaksemme!

OSVALD. Tämäpä nyt oli noloa!

HANNU (lyöden häntä olkapäälle). Heitä hiiteen nuo houreet sinäkin ja
elä kunnon porvarina! Ennen kehittyi aatelismiehiä ruutinsavussa, mutta
mikään historia ei kerro sulfaatinhajusta!

SEBASTIAN. Menkäämme siis! (Sebastian, Nathalia ja Osvald poistuvat.)

HANNU. Saatte mennä, sanoi Malmberg köyhille!

TAAVI. No, ei sitten muuta kuin hyvästi vaan! (Poistuu.)

HANNU. Tulimmaista, ratsumestari! Te olette oikea helmi miesten
joukossa! Saarnasitte kuin ensi luokan prelaatti ja ne, joita ette
voinut kääntää, löitte käpälämäkeen sanan voimalla! Sellaisesta minä
pidän!

ARVO. Niinkö?

HANNU. Mutta miksette hitossa soittanut noin loistavasti suutanne heti
alussa, niin olisimme säästyneet kaikesta tästä lemmon touhusta?

ARVO. Minun aikani ei ollut vielä tullut. Epäilemättä se olisi ollut
järkevintä.

HANNU. Aivan niin... Mutta, täällä maailmassa olisikin hyvin vähän
heilumista, jos täällä tehtäisiin vain sitä, mikä on järkevintä.


VIII kohtaus.

Edelliset. Edvin. Cecilia.

CECILIA (rientäen äitinsä syliin). Äiti!

ROUVA. Sinä paha, paha lapsi! Minkälaisen tuskan minulle tuotit.

CECILIA. Suo anteeksi, anteeksi, äiti! En voinut muuta! Minä en voinut,
äiti! .. Ethän tahdo enää eroittaa meitä, ethän äiti?

ROUVA. No, koska se on sinun järkähtämätön tahtosi, niin täytynee kai
minun alistua!

AARNO. Siinä teette kauniisti, rouva!

ROUVA. Ota hänet ja tulkaa onnellisemmiksi kuin minä olen ollut!

CECILIA (riemuiten). Edvin! Edvin, äiti suostuu kumminkin.

EDVIN (hämillään). En tiedä, kuinka teitä kiittäisin! Minua...
hävettää...

ROUVA (liikutettuna). Tee hänet onnelliseksi. Siinä on minulle
tarpeeksi!

EDVIN. Sen lupaan, äiti! Vai kuinka, Cecilia rakas?

CECILIA. Minä olen niin onnellinen, äiti! Niin sanomattoman onnellinen!

ARVO.. Toisen voitto on toisen tappio! Te voititte elinkautisen
toverin, neiti, ja minä menetin monivuotisen ystävän! Sallikaa minun
onnitella teitä! (Puristaa heitä kädestä.)

LEMMENHEIMO. Pyydän saada onnitella herrasväkeä! Ja ehkä saan tarjota
palvelustani avioehtovälikirjaa laadittaissa.

ERNST. Samoin minä pyydän onnitella! Ja eikö herrasväki suvaitse ottaa
elinkorkovakuutusta tämän iloisen tapahtuman johdosta? Esimerkiksi C
taulun mukaan...

ARVO. Ja sallikaa minun myöskin kiittää teitä, rouva, ylväästä
päätöksestänne! (Puristaa kädestä.)

ROUVA. Sitä on niin helppo sanoa! Heitä odottaa onni ja päivänpaiste,
minua yksinäisyys ja ikävä, sillä tätä eivät sukulaiset koskaan anna
anteeksi minulle.

HANNU. Eikös hitossa! Kaikki paremmanpuoleiset näytelmät päättyvät
kahteen tai kolmeen kihlaukseen. Rouva ottaa miehen! On tässä saatu
aikaan suurempiakin asioita.

ROUVA. Oo, säästäkää minua pilastanne!

HANNU. Te ratsumestari voitte yhtähyvin pelata skruuvinne ja nukkua
päivällisunenne Pyhäjoessakin kuin muualla. Ottakaa rouva! Siinä on
teille ihmistä tarpeeksi ja riittää vielä kokonainen hevoskuorma
kirkkomaahankin, kun aika joutuu!

ARVO. Olette liian nopea toimissanne! Onko rouva niin vain otettavissa
sitten?

HANNU. Kaikki ovat otettavissa, kun vain on oikea ottaja! Eikä
hänkään kuulu olevan enempää kuin ihminen... Siis tämän urhoollisen
ratsumestarin nimessä minä pyydän kättänne, rouva!

ROUVA. Narrittelija!... Ja mitä tekee urhoollinen ratsumestari
sill'aikaa?

ARVO (kumartaen). Yhtyy hengessään samaan pyyntöön, koska tämä suuri
mies tahtoo väkisin onnellistuttaa koko maailman!

ROUVA. Siihen pyyntöön on vaikea vastata näin yhtäkkiä. Mutta
Pyhäjoki tarvitsee miehisen hoitajan... (Ojentaen kätensä.) Siis jos
ratsumestari suvaitsee!...

ARVO (ottaen häntä kädestä). Kaikesta sydämestäni, rouva!

HANNU. Toinen pari! Eläköön! Ja jos emme tämän johdosta laita pöytää
koreaksi, niin olemme suuria nautoja! (Heta tulee hengästyneenä ja
hikisenä.)


IX kohtaus.

Edelliset. Heta.

HETA. Missä on se Hannu rakkari? Mitä sinulla on oikein tekeillä,
senkin porsas? Se Korpilahden äijä sanoi täällä hierottavan
naimiskauppoja!

HANNU (peräytyen). No, no, Heta! Älä unohda, ettei nyt olla "Kukkuvassa
kellossa"!

ARVO.. No, nyt saa Hannukin omansa! Nyt naitetaan Hannu!

HANNU. Kostaisitteko hyvän pahalla, hunsvotit?

HETA. Jos sinulla on jotain "kuuskapia", niin varo korviasi!

ARVO. Tehän olette tämän herran kanssa salakihloissa.

HETA (kiukkuisesti). Mitä se teihin kuuluu? Ja kuka te olette?

ARVO.. Tahtoisin vain auttaa teitä yhteen päin!

HETA (innostuen). Jestas tuota herraa! Suokaa anteeksi, herra! Mutta
näin yksinäisen naisihmisen täytyy olla miehiä kohtaan — kuinka nyt
sanoisin — hiukan ylpeähkö. Eihän sitä tiedä mitä niillä on mielessä!

ARVO. Onko se totta, että te asutte yhdessä tämän herran kanssa?

HETA. Kyllä se on totta, Jumala paratkoon! Ei siitä pääse ylös eikä
ympäri! Mutta syy ei ole minun. Minä olen pohjaltaan siveellinen
ihminen enkä tahtoisi olla silmätikkuna kenellekään elävälle sielulle.

ROUVA. Ja kummiinkin vietätte sellaista elämää!

HANNU. Kuulihan rouva, että hän on siveellinen ihminen... Vai
kuvitteletteko, että me olisimme vajonneet johonkin — sanokaamme —
helmasyntiin? Minä kummastelen teidän mielikuvitustanne, rouva!

ROUVA. Tahdotteko te uskotella, että tuo elämänne on niin viatonta!

HETA. No, enhän minä juuri sitäkään tarkoittanut! Liha on lihaa, herra
nähköön; varsinkin kun sitä on siunattu ihmiselle näin paljon. Sen kai
rouvakin tietää, kun menee vain omaan itseensä.

ROUVA. Oo, kelvottomat! Minkälaista elämää te elätte!

HETA. Sanokaas muuta, rouva! Minä olen sen aina sanonut hänelle! Mutta
saakos tuota raatoa tottelemaan! Puhukaa rouva sille haaskalle järkeä.
Minuakin tämä elämä tuskastuttaa; olen jo kääntynyt kirkkoraadinkin
puoleen ja lupasivat ne ottaa asiaan kiinni. Aivan tässä pitää pelätä
Jumalaa ja hävetä ihmisiä!

HANNU. Tulimmaista, vai kirkkoraadin puoleen! Niin tyhmä sinä et
ainakaan ollut, Heta!

HETA. Olin niinkin, ja lupasivat oikein poliisivoimalla ryhtyä asiaan!

HANNU. Aina ne kulkevat kirkko ja syntinen vaimo käsikädessä, kun on
joku kunnon mies hirtettävä, korkealentoinen ihmishenki kuristettava.
Oletkos miespolveen käynyt kirkossa, Heta? Tiedätkös, miltä kirkko
sisältäpäin näyttää?

HETA. Heittiö! Tiedätkö sinä mikä on miehen velvollisuus vieteltyään
turvattoman naisen? Vai vielä sinä rupeat tässä minua halveeraamaan!

ARVO. On parasta, että menette yhteen, niin ei tule mitään harmia.

HANNU. Sitten ne harmit vasta alkavatkin tavallisesti! Vaan jos te
tahdotte yhdistää synnynnäisen sivistyksen alkuperäiseen raakuuteen,
niin tässä seison enkä muuta voi. Mutta minä en takaa, tulenko minä
onnelliseksi. Ja minä pesen käteni, kuten kerran eräs minua paljon
tyhmempi mies töki.

HETA (mielistellen) No, mitä sinä Hannu turhaan juonittelet! Tee
niinkuin herrasväki sanooi. Kyllä minä sinut hoidan vanhoilla
päivilläsi eikä sinulta tule mitään puuttumaan. (Tarttuu Hannun käteen.)

HANNU. Minun täytyy kai alistua. Se on aina kaikkien suurten miesten
kohtalo.

ARVO. Oikein Hannu!... Nyt on kukin saanut leiviskänsä.

HANNU. Mutta minä sain liian suuren.

EDVIN. Kullekin mitataan ansionsa mukaan täällä maailmassa.

HANNU. Jos ansiot tulevat kysymykseen, niin olemmepa aika aaseja,
jollemme kata pöytää koreaksi tämän kolminkertaisen kihlauksen
johdosta. On sitä monasti ryypätty vähemmästäkin syystä.

ARVO. Oikein Hannu! Eläköön Paksu-Hannu! Eläköön!

KAIKKI. Eläköön Hannu! Eläköön!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IMMENRYÖSTÖ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.