Pakolaiset II : Romaani kahdesta maanosasta

By Arthur Conan Doyle

The Project Gutenberg eBook of Pakolaiset II
    
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pakolaiset II
        Romaani kahdesta maanosasta

Author: Arthur Conan Doyle


        
Release date: July 5, 2026 [eBook #79037]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus O.Y., 1925

Other information and formats: www.gutenberg.org/ebooks/79037

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISET II ***
language: Finnish




PAKOLAISET II

Romaani kahdesta maanosasta


Kirj.

SIR A. CONAN DOYLE


Suomennos.

Alkuteoksen nimi: "The Refugees" (1893)





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1926.




SISÄLLYS:

Uudessa maailmassa:

 24. Kultaisen kyynäräkepin lähtö.
 25. Kuoleman vene.
 26. Viimeinen satama.
 27. Kutistuva saari.
 28. Quebec'in lahdessa.
 29. Ääni laivan akkunassa.
 30. Sisämaan vesiä.
 31. Päänahaton mies.
 32. Sainte Marie'n isäntä.
 33. Ruskean hirven surma.
 34. Veristä väkeä.
 35. Kuolema ovella.
 36. Paaluvarustuksen valtaus.
 37. Munkki saapuu.
 38. Sainte Marie'n ruokasali.
 39. Kaksi uimaria.
 40. Loppu.






UUDESSA MAAILMASSA.




Neljäskolmatta luku.

KULTAISEN KYYNÄRÄKEPIN LÄHTÖ.


Pieni joukko matkasi nyt edellä uutisten, kiitos de Catinat'n ajoissa
tuomien tietojen. Kun he kulkivat Louvierkylän läpi aikaseen aamulla,
huomasivat he tunkiolla alastoman ruumiin ja tiedusteluunsa saivat
eräältä vahdilla kuulla, että se oli eräs hugenotti, joka oli kuollut
katumattomana, mutta sen ei tarvinnut merkitä sitä, että uusi laki
olisi astunut voimaan, sillä sellaista sattui sangen usein siihen
aikaan. Rouen'issa oli kaikki rauhallista, ja ennen iltaa oli kapteeni
Efraim Savage vienyt laivaansa, _Kultaiseen kyynäräkeppiin_, sekä
heidät että heidän tuomansa tavarat. Se oli tosin pieni alus, noin
seitsemänkymmenen tonnin vetoinen, mutta aikana, jolloin moni lähti
merille avoveneessä, peläten enemmän kuninkaan, kuin luonnonvoimien
raivoomista, oli se kuitenkin hyvä turvapaikka. Samana yönä nosti alus
ankkurinsa ja lähti lipumaan alas kiemurtelevaa jokea. Se oli hidasta
kulkua. Oli puolikuu ja itätuuli, ja joki kierteli ja kaarteli niin
vaihtelevasti, että toisinaan näytti siltä, kun he olisivat menossa
virtaa ylöspäin.

Pitkät matkat saattoivat he kulkea täysin purjein eteenpäin,
mutta usein täytyi heidän myös laskea laivan molemmat veneet vesille ja
hinata sitä vaivaloisesti. Perämies Tomlinson Salemista ja kuusi
vakavaa tupakkaapurevaa uusenglantilaista merimiestä palmettohatuissaan
vetivät hartaasti airoillaan, kunnes heitä aamunkoitteessa tarvittiin
purjeitten selvittelemiseen ja Amos Green, de Catinat ja vieläpä vanha
kauppamieskin astuivat heidän tilalleen. Vihdoin auringon noustua alkoi
joki levetä ja kumpainenkin ranta kaartui yhä kauemmaksi muodostaen
välilleen pitkän suppilonmuotoisen merenlahden. Efraim Savage haisteli
ilmaa ja astuskeli reippain askelin laivankannella, vilkutellen
harmaita silmiään. Tuuli oli heikentynyt, mutta vei heitä kuitenkin
hitaasti eteenpäin.

"Missä tyttö on", kysyi Efraim.

"Hän on minun hytissäni", sanoi Amos Green. "Ajattelin, että hän ehkä
tulee toimeen siellä, kunnes pääsemme yli."

"Missä itse aiot maata sitten?"

"No, no. Kuusenoksa-vuode ja koivunkuorinen peitto on ollut minulle
kylliksi näinä vuosina. En tarvitse muuta kuin tuon valkopetäjäisen
laivankannen ja huopapeittoni."

"Hyvä, vanha mies ja tuo sinitakkinen, hänen veljenpoikansa voivat
saada kaksi vapaata vuodetta. Mutta sinun täytyy puhua tuolle nuorelle
miehelle, Amos. Minä en halua mitään hakkailua laivallani, poika, ei
mitään kuiskutteluja tai armastelua tai muita sellaisia hullutuksia.
Sano hänelle, että tämä laiva sattuu olemaan Bostonista ja ellei hän
pysy erillään tuosta tytöstä, niin näytän minä hänelle bostonilaisia
tapoja. Niitä on näytetty paremmillekin miehille kuin hän on. Pidä
huoli siitä, ettei laivassa kuherrella, muutoin opetan minä häntä
erinäisillä pyöräyksillä."

"Sääli että lähdimme niin äkkiä, etteivät he kerinneet mennä naimisiin
ennen sitä. Hän on hyvä tyttö, Efraim ja hän on myös kelpo mies,
vaikkakin heidän tapansa hieman poikkeavatkin meikäläisistä. He eivät
näy ottavan elämää yhtä raskaasti kuin me, ja ehkäpä he saavatkin siitä
irti enemmän huvia."

"En ole eläessäni kuullut, että meidät olisi pantu tänne hakemaan huvia
siitä", sanoi vanha puritaani, puistaen päätään. "Kuoleman varjon
laakso ei minusta tunnu nimensäkään puolesta sopivan miksikään
leikkikentäksi. Se on koettelemusta ja kuritusta, sitä se on,
katkeruuden sappi ja synninkahleet. Me olemme pahoja hamasta
syntymästämme, niinkuin löyhkäävästä suosta juokseva joki, ja meillä on
tarpeeksi tekemistä pitääksemme itsemme oikealla tiellä eikä puhua
huvista ja muista joutavuuksista."

"Minusta se näyttää olevan yhtä sekalaista, kuin rasvaiset ja kuivat
kakut pemmikaanipussissa. Katsokaapa tuota aurinkoa, kun se juuri on
painumassa puitten taa ja katsokaa tuota punaista hehkua pilvissä ja
virran kalvossa, joka kiertyy kuin punainen nauha ympärillämme. Se on
sanomattoman kaunista silmälle ja se meitä ilahuttaa, enkä usko että se
vaikuttaisi sillä tavalla mieleeni, ellei Luoja olisi niin tahtonut.
Monta kertaa, kun illan tullen olen metsässä maannut polttaen piippuani
ja olen tuntenut kuinka hyvälle tupakka maistaa ja nähnyt kuinka
loistava kellastunut vaahtera ja purppuranvärinen saarni on ja kuinka
punainen kumipuu väikkyy pensaston lomassa, silloin olen aina
ajatellut, että se mies on täysi hölmö, joka epäilee, ettei tämä kaikki
olisi tarkoitettu tekemään ihmistä onnellisemmaksi."

"Sinä olet ajatellut liian paljon metsissä", virkkoi Efraim Savage,
levottomasti katsahtaen häneen. "Älä anna purjeittesi kasvaa
suuremmiksi kuin laivasi kantaa, poika, äläkä luota omaan viisauteesi.
Isäsi oli kotoisin Bay'stä ja sinä juonnat juuresi suvusta, joka
ennemmin pudisti Englannin tomut jaloistaan, kuin kumarsi Baalia. Pidä
sanasta kiinni, äläkä mene siitä yli. Mutta mikä vanhaa miestä vaivaa?
Hän ei näytä oikein rauhalliselta."

Vanha kauppamies oli nojannut laivan kaiteeseen ja katsellut kaihoisin
ja väsynein silmin punaista, kiemurtelevaa jälkeä laivanperässä, joka
näytti Pariisiin päin. Adelekin oli tullut kannelle ja hieroskeli nyt
vanhan miehen kylmiä käsiä ja kuiskasi hänelle rakkauden ja lohdutuksen
sanoja, ajattelematta vähääkään niitä vaivoja ja huolia, jotka hänellä
itsellään vielä oli edessään. He olivat jo tulleet niin pitkälle
matkallaan, että hiljalleen virtaava joki oli vaihtunut paiskelevaksi
aallokoksi. Vanha mies näki kauhulla kuinka kokkapuu nousi korkealle
ilmaan ja kävi mielettömästi kiinni kaiteeseen, kun kansi näytti
luistavan hänen altaan.

"Me olemme aina Jumalan kädessä", kuiskasi hän. "Mutta Adele, on
pelottavaa tuntea Hänen voimansa liikkuvan allamme."

"Tulkaa kanssani, setä", sanoi de Catinat, pannen kätensä ukon
käsikoukkuun. "Siitä on jo kauan kun olette levännyt. Ja sinä Adele,
minä pyydän, että menet nukkumaan, tyttöparkani, sillä matkamme on
ollut väsyttävä. Menkää nyt, tehkää mielikseni, ja kun heräätte, niin
ovat sekä Ranska että muut huolemme jääneet kauas taaksemme." Kun isä
ja tytär olivat jättäneet kannen meni de Catinat taas perään, jossa
Amos Green ja kapteenikin olivat.

"Olen oikein iloinen kun sain heidät alas, Amos", virkkoi hän, "sillä
pelkään, että meillä vielä tulee olemaan vaikeuksia."

"Kuinka niin?"

"Näetkö tuolla harmaan maantien, joen vasemmalla rannalla? Kahdesti
olen jo puolen tunnin ajalla nähnyt siellä hevosmiehiä ratsastavan
henkensä edestä. Tuolla, missä näet torninhuippuja ja savua on Honfleur
ja sinne he menivät. En ymmärrä kuka muu, kuin kuninkaan sanansaattaja
saattaisi ratsastaa niin hurjasti. Oh, katso tuolla tulee kolmas!"

Harmaalla, vihreitä niittyjä kiertelevällä viivalla, näkyi musta
pilkku, joka liikkui eteenpäin suurella nopeudella, katosi puuryhmän
taakse näyttäytyäkseen taas ja joka oli matkalla kaukana siintävään
kaupunkiin. Kapteeni Savage otti esille kiikarinsa ja tarkasti
ratsastajaa.

"Niin, niin", sanoi hän kohottaessaan sen uudelleen. "Sotilas se on,
aivan varmasti. Voin nähdä hänen miekkansa välkähtävän auringon
valossa. Minä luulen, että saamme enemmän tuulta kohta ja tuulella me
jätämme jälkeemme minkä laivan hyvänsä Ranskan vesillä, mutta
kaleerilaiva tai myös asestettu laiva voisi nyt päästä kimppuumme."

De Catinat oli Amerikassa ollessaan oppinut ymmärtämään englannin
kieltä aika hyvin, joskaan ei osannut sitä sujuvasti puhua. Hän kääntyi
nyt Amos Greenin puoleen ja sanoi: "Pelkään, että tuotamme hyvälle
kapteenillemme harmia ja että hän vielä palkinnoksi ystävällisyydestään
menettää sekä laivansa että lastinsa. Kysyppä häneltä, eikö hän pitäisi
parempana laskea meidät maalle, jossakin tuolla oikealla rannalla. Me
voisimme ehkä rahojemme avulla päästä Alankomaihin."

Efraim Savage katsoi matkustajaansa entistä hieman leppeämmällä
silmällä. "Nuori mies", virkkoi hän, "huomaan että ymmärrätte
jonkinverran puhettani." De Catinat nyökkäsi päätään myöntävästi.

"Sanonpa teille sitte, että minua ei hevillä nujerreta. Jokainen, joka
on ollut minun mukanani merillä, sanoisi teille samaa. Se on näet sillä
tavalla, että niin kauan kuin Jumala tahtoo, seison minä ruorissa ja
määrään itse suuntani, ymmärrättekö?"

De Catinat nyökkäsi taas, vaikka saikin aivan vaillinaisen käsityksen
vanhan merikarhun kuvakielestä.

"Tulemme kohta tuon kaupungin kohdalle ja kymmenessä minuutissa saamme
tietää, odottaako meitä vielä mikään vaara. Sillä aikaa kerron teille
jutun, josta voitte päätellä minkälaisen miehen kanssa olette lähtenyt
purjehtimaan. Siitä alkaa nyt olla kymmenen vuotta, kun purjehdin
_Sukkelalla_, noin kuudenkymmenen tonnin prikillä, tehden kauppaa
Bostonin ja Jamestownin välillä. Etelään veimme aina puutavaraa,
turkiksia ja muita tarveaineita ja pohjoiseen taas toimme tupakkaa ja
siirappia. Eräänä yönä, heikonlaisella etelätuulella ajoimme karille,
kaksi penikulmaa itään Mayniemestä ja pohjaan sitä mentiin niin kuin
kivi. No niin, aamulla, kun siinä uiskentelin ympäri etumaston
puolikkaan varassa, näkemättä merkkiäkään tovereistani tai maasta.
Minulla ei ollut erikoisen kylmä, sillä oli aikainen syksy ja sain
sitäpaitsi suurimman osan ruumistani kohotetuksi maston päälle, mutta
minulla oli nälkä ja jano ja olin sitäpaitsi loukkaantunut. Minun ei
auttanut tehdä muuta, kuin vetää vyötäni pari reikää tiukemmalle ja
veisattuani virren, aloin katsella ympärilleni. Ja kyllä siinä
katselemista riittikin, enemmän kuin tarpeeksi. Viiden, kuuden jalan
päässä minusta oli näet suuri kala, suunnilleen yhtä pitkä kuin puukin,
josta pitelin kiinni. Tuntuu aika somalta, kun täytyy pitää jalkojaan
vedessä, kun tuollainen otus on ääressä, valmiina maistelemaan
varpaitasi."

"Hyvä Jumala", huusi ranskalainen sotilas. "Eikö se syönyt teitä?"

Efraim Savage'n silmät vilkuttivat lystikkäästi hänen muistellessaan
tapausta. "Minäpä söin sen", virkkoi hän.

"Mitä!" huudahti Amos.

"Se on totinen tosi. Minulla oli kääntöveitsi taskussani, tämä sama
veitsi, ja sillä aikaa kuin potkin jaloillani pidättääkseni petoa
kauempana, sain veitselläni irroitetuksi hyvänlaisen epätasaisen
puupalan, jonka terotin molemmista päistään, kuten eräs neekeri kerran
Delawaressa oli minua neuvonut. Sitten lopetin potkimisen ja odotin.
Hai tuli kohti, kuin haukka kananpojan kimppuun. Kun se sitte kääntyi
vatsa ylöspäin, työnsin minä vasemmalla kädelläni puupalasen suoraan
sen irvistävään kitaan ja annoin sen purra sitä samalla kun pistin
veitseni sen kidusten väliin. Se koetti päästä irti siitä, mutta minäpä
näet en hellittänyt, vaikka se vei minut niin syvälle, etten luullut
koskaan enää palaavani pinnalle. Olin jo menehtymäisilläni kun tulimme
taas ylös, mutta ukko olikin kääntynyt selälleen ja sillä oli
parikymmentä reikää valkeassa paidan etumuksessaan. Pääsin sitte
takasin mastonpuolikkaalleni, vaikka olinkin sukeltanut
viitisenkymmentä syltä ja silloin minä pyörryin."

"Entä sitte?"

"Kun taas selvisin, oli tyyni ja siinä ui kuollut hai aivan lähelläni.
Uitin mastoni sen luo ja irroittamallani köyden pätkällä tein silmukan
sen pyrstön ympäri ja kiinnitin sen sitte mastoon. Sitte ryhdyin
syömäpuuhiin ja viikon kuluessa pääsin jo sen selkäevään saakka, kun
_Siro_ Gloucesteristä tapasi minut siinä niin pyöreänä ja
lihavana, että töin tuskin pääsin kapuamaan sen kannelle. Se on
tällaista, jota Efraim Savage tarkoittaa, kun hän sanoo, ettei häntä
hevillä nujerreta."

Kertoessaan muistelmiaan oli puritaani-kapteeni silmäillyt vuoroon
pilviä, vuoroon lepattavia purjeita. Tuuli tuli puuskittain, väliin
täyttäen purjeet, jättääkseen ne taas velttoina riippumaan. Repaleiset
pilvet kulkivat sitävastoin hyvää vauhtia taivaalla. Niitä kapteeni
mielenkiinnolla tarkkaili, aivankuin hän olisi ratkaissut vaikeaa
tehtävää. He olivat nyt Honfleur'in kohdalla, puolisen penikulman
päässä siitä.

Useita pursia ja prikejä näkyi siellä yhdessä rykelmässä ja kokonainen
laivasto kalastajaveneitä laski juuri purjeitaan. Kaikki oli kuitenkin
rauhallista, sekä kaarevalla laiturilla, että puolikuun muotoisella
linnakkeella, jonka yllä liehui kultalilja-lippu. Satama oli nyt heidän
takanaan ja vauhti näytti paranevan tuulen kiihtyessä. De Catinat oli
jo mielestään varma, että vaarat oli vältetty, kun ne yht'äkkiä
näyttivät päinvastoin kasvavan.

Aallonmurtajan takaa tuli äkkiä näkyviin suuri, musta alus, joka pyörsi
heitä kohti ja jonka keulasta ja kymmenestä airoparista pärskyi
korkealle valkea vaahto. Sen perässä riippui soma valtakunnan vaakuna
ja kokassa kiilsi auringonvalossa suuri tykki. Se oli täynnä miehiä ja
siellä täällä näkyvästä välähdyksestä saattoi päättää, että he olivat
hyvin aseistettuja. Kapteeni otti kiikarinsa, tähysti sitä hetken ja
vihelsi pitkään. Sitten hän taas katsahti pilviin.

"Kolmekymmentä miestä", sanoi hän, "ja se voittaa meidät vauhdissa
kolmannella osalla."

"Te, sir, riisukaa tuo sininen takki päältänne, tai muuten saattaa
siitä tulla harmia meille kaikille. Herra pitää kyllä huolen omistaan,
jos me vain itse vältämme tyhmyyksiä. Ota auki nuo luukut Tomlinson.
Kas niin! Missä on Jean Sturt ja Hiram Jefferson? Aseta heidät
luukkujen ääreen ja kun minä vihellän, on ne paiskattava kiinni
jälleen. Ylemmä, ylemmä! Anna vetää niin täysillä purjeilla, kuin
mahdollista. Amos ja Tomlinson, tulkaahan tänne, että saan puhua pari
sanaa kanssanne."

Kolmin seisoivat he peräkannella neuvotellen ja tarkaten
takaa-ajajiaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, että tuuli parani, mutta
se ei vielä ollut yhtämittainen ja perässä tuleva laiva saavutti heitä
yhä. He voivat jo erottaa perässä istuvien meriupseerien kasvot ja
tykkimiehen palavan sytyttimen, jota hän piti valmiina kädessään.

"Haloo!", huusi eräs upseeri selvällä englanninkielellä. "Laskekaa
sivullemme tai ammumme."

"Keitä te olette ja mitä te tahdotte?" huusi Efraim Savage äänellä,
joka kuului rannalle asti.

"Tulemme kuninkaan nimessä ja me etsimme erästä pariisilaista
hugenotti-seuruetta, joka astui laivaanne Rouen'issa."

"Kääntäkää eturaaka ja laskekaa laivan sivuun", komensi kapteeni Savage.
"Laskekaa raput alas ja olkaa varuillanne! Kas niin. Nyt olemme
valmiita ottamaan vastaan heidät."

Raakapuu kääntyi ja laiva kellui rauhallisesti laineilla. Toinen laski
sen kylkeen pitkittäin, tykki suunnattuna amerikalaiseen ja osasto
miehiä sormi liipasimella, valmiina ampumaan.

He nauroivat ja kohauttelivat olkapäitään nähdessään, että heitä
vastassa oli kokonaista kolme miestä. Nuori, rivakkaliikkeinen ja
kissanviiksinen mies oli silmänräpäyksessä kannella miekka
paljastettuna kädessä.

"Kaksi miestä tänne. Seisokaa tuossa rappujen päässä, kersantti.
Heittäkää tänne köysi ja kiinnittäkää se pylvääseen. Pitäkää varanne
siellä ja olkaa valmiina ampumaan. Te tulette kanssani, korpraali
Lemoine. Kuka on laivan kapteeni?"

"Minä olen", sanoi Efraim Savage alistuvasti.

"Teillä on kolme hugenottia laivallanne?"

"Oho! Hugenotteja, ovatko ne niitä? Huomasin kyllä, että heillä oli
kiire päästä maasta, mutta kun he rehellisesti maksoivat matkansa, niin
ei minun asiani ollut tutkia heitä sen enempää. Vanha mies ja hänen
tyttärensä sekä eräs nuori mies, suunnilleen teidän ikäisenne ja
jonkinlaisessa erikoispuvussa?"

"Univormussa, sir. Kuninkaallisen kaartin univormussa. Kyllä ne ovat
niitä, joita etsimme."

"Ja te aijotte viedä heidät mennessänne?"

"Aivan varmaan."

"Ihmisparat. Oikein sääli tulee heitä."

"Niin minunkin, mutta käsky on käsky ja se täytyy täyttää."

"Aivan niin. Vanha mies nukkuu hytissään. Neiti on omassaan myös ja
kolmas nukkuu lastiruumassa, sillä meillä ei ollut muuta paikkaa
hänelle."

"Nukkuu, sanoitte? Sitten lienee parasta yllättää hänet."

"Mutta luuletteko, että uskallatte tehdä sen yksin. Hän on tosin
aseeton, mutta hän on suurikasvuinen nuori mies. Etteköhän tee
viisaammin, jos kutsutte parikymmentä miestä avuksenne?"

Upseeri oli oikeastaan ajatellutkin sitä, mutta kapteenin pureva
huomautus yllytti häntä.

"Tulkaa kanssani, korpraali", sanoi hän. "Näitäkö rappuja, sanoitte?"

"Niin, rappuja alas ja sitte suoraan eteenpäin. Hän makaa tuolla kahden
verkapaalun välissä."

Efraim Savage katsoi ylös ja veti suunsa julmaan hymyyn. Tuuli vinkui
nyt köysistössä ja maston tukiköydet soivat kuin kaksi harpunkieltä.
Amos Green oleili kersantin lähettyvillä, joka oli pantu vartioimaan
rappuja, kun taas Tomlinson, perämies, seisoi täysinäinen vesiämpäri
kädessään jutellen huonolla ranskankielellä edessään olevien
merimiesten kanssa.

Upseeri laskeutui hitaasti rappuja alas ja korpraali seurasi hänen
jälessään ollen jo rintaansa myöten luukussa, kun toinen oli kerinnyt
pohjalle. Ehkäpä hän oli huomannut jotakin Efraim Savagen ilmeessä tai
ehkäpä myös ympäröivä pimeys oli peloittanut nuorta ranskalaista
upseeria, joka tapauksessa heräsi hänessä äkkiä epäluulo.

"Ylös takaisin, korpraali", huusi hän. "Luulen olevan parasta, että
pysytte siellä ylhäällä!"

"Mutta minä luulen, että sinun on parasta pysyä siellä, missä olet",
sanoi puritaani, joka oli huomannut upseerin tarkoituksen hänen
eleistään. Ja asettaen jalkansa korpraalin rintaa vasten, antoi hän
tälle sellaisen sysäyksen, että sekä hän, että raput tulivat suinpäin
alla seisovan upseerin niskaan. Tätä tehdessään puhalsi hän samalla
pilliinsä ja samassa oli luukku paikallaan ja molemmat rautasalvat
kiini. Kuullessaan luukun rämähdyksen oli kersantti kääntynyt päin,
mutta samassa sieppasi Amos Green häntä vyötäisistä ja heitti hänet
laidan yli mereen. Nyt katkesi laivoja yhdistävä köysi, raakapuu
kääntyi entiseen asentoonsa ja ämpärintäysi vettä ryöpsähti yli
tykkimiehen sammuttaen hänen sytytyssoihtunsa ja kastellen
sankkiruudin. Sankka kuulasade vingahti ilmassa ja tupsahti laivan
kylkeen, mutta kun valtoimena oleva laiva hyppeli jyrkissä, lyhyissä
laineissa, oli tähtääminen aivan mahdotonta. Turhaan ponnistelivat
miehet airoissaan, turhaan koitti tykkimies kuin mieletön saada
tykkiään uudelleen kuntoon. Laiva joutui suunnastaan samalla kun priki
lensi pois täysin purjein navakassa tuulessa. Pum! jymähti vihdoin
tykistä ja viisi pientä reikää suurpurjeessa osoitti, että kartessit
olivat lentäneet liian korkealta. Toinen laukaus ei jättänyt
minkäänlaista jälkeä ja kolmannella huomasi selvästi, että he olivat
tykinkantaman ulkopuolella. Puolta tuntia myöhemmin oli musta pilkku
taivaanrannalla ja siinä pieni kullalta hohtava läikkä ainoa, mikä enää
näkyi Honfleur'in vartiolaivastoa. Yhä matalammiksi kävivät rannat,
sininen ulappa laajeni laajenemistaan, kunnes le Havre'n savut
näyttivät pieniltä pilvenhattaroilta läntisellä taivaanrannalla.
Kapteeni Efraim Savage käveli laivansa kannella yhtä tuimannäköisenä
kuin ennenkin, mutta hänen harmaat silmänsä vilkuttivat hieman
leikillisesti.

"Tiesin, että Herra pitää murheen omistaan", virkkoi hän tyytyväisenä.
"Meillä on nyt kokka suoraan kotia kohti ja tämän paikan ja Bostonin
kolmen vuoren välillä ei ole mutaläiskääkään. Sinä olet viimeaikoina
saanut liian paljon noita ranskalaisia viinejä, Amos, mennäänpä tuonne
alas maistamaan oikeata Bostonin valmistetta johon on pantu
kaksinkertainen annos maltaita."




Viideskolmatta luku.

KUOLEMAN VENE.


Kahden päivän ajaksi joutui _Kultainen kyynäräkeppi_ seisomaan
tyynessä le Hague niemen kohdalla, mutta kolmantena nousi navakka tuuli
ja nopeasti loittonivat he rannikolta, niin että se muutaman tunnin
kuluttua miltei häipyi näkyvistä. Olisi luullut, että pakolaiset tuolla
aavalla ulapalla, missä raikas tuuli hyväili poskia ja suolainen vesi
tuntui miltei huulilla, olisivat päässeet huolista ja voineet
ainaiseksi jättää jäljen rippeetkin noista tarmokkaista miehistä,
joitten hurskas uskonvimma oli saanut aikaan enemmän vahinkoa, kuin
kevytmielisyys ja pahuus olisivat yhteensä voineet vaikuttaa. Mutta
vieläkään he eivät niistä päässeet, sillä mökkiläisen synnit jäävät
useimmiten oven sisäpuolelle, kun taas palatsin korkeudesta pahuus
leviää yli maitten ja merien.

"Olen levoton isästä, Amory", sanoi Adele, heidän seistessään vanttien
ääressä ja tarkatessaan ohutta pilvenkaistaletta, joka osoitti suuntaa,
minne se maa jäi, jonka he ainaiseksi olivat jättämäisillään.

"Mutta eihän hänellä enää mitään vaaraa ole."

"Ehkäpä ei julmien lakien puolelta, mutta pelkään, ettei hän saa nähdä
luvattua maatamme."

"Mitä tarkoitat, Adele? Setäukkohan on terve ja reipas."

"Ah, Amory, hänen sydänjuurensa olivat kasvaneet kiinni Pyhän Martin
kadulle ja kun ne revittiin irti, merkitsi se hänelle koko elämää."

"Mutta hänhän tottuu uuteen elämään vähitellen."

"Kunpa niin olisi! Mutta pelkään kovasti, että hän on liian vanha
sellaiseen muutokseen. Hän ei valita sanallakaan, mutta näen hänen
kasvoistaan, että hän on kokonaan murtunut, tuntikausia saattaa hän
tuijottaa jälkeensä Ranskaa kohti kyynelten valuessa hiljaa poskille.
Ja hänen tukkansa on viikon kuluessa muuttunut harmaasta aivan
valkoiseksi."

De Catinat oli myöskin huomannut tuon värinvaihdoksen. Hän oli myös
huomannut, että hänen kasvonsa olivat entistä totisemmat ja että hänen
päänsä oli raskaasti painunut rintaa vasten hänen käydessään. Hän oli
jo sanomaisillaan että merimatka mahdollisesti palauttaisi hänen
hyvinvointinsa, kun Adele huudahti hämmästyksestä ja osoitti sormellaan
merelle. Hän oli sillä hetkellä erinomaisen kaunis, seistessään siinä
käsi ojennettuna ja varjostaen silmiään toisella, tumma tukka hulmuten
tuulessa ja poskilla näkemänsä aiheuttama puna.

"Katso", huudahti hän. "Tuolla kelluu jotakin laineilla. Näin sen äsken
nousevan aallon harjalle."

Hän katsoi tytön osoittamaan suuntaan, mutta ei aluksi nähnyt mitään.
Heillä oli yhä myötätuuli, tummanvihreät aallot nousivat korkeina ja
niitten harjat alkoivat leikitellä vaaleankeltaisina ryöppyinä. Silloin
tällöin viskautui aalto kannellekin pärskytellen suolaista vettään
silmille.

Äkkiä huomasi de Catinat aallon harjalla jotakin mustaa, joka samassa
katosi toisen harjan taakse. Se oli niin kaukana, ettei hän voinut
erottaa, mikä se oli, mutta pari tottuneempia silmiä oli jo huomannut
sen. Amos Green oli seuratessaan tytön osoitusta heti arvannut
asianlaidan.

"Kapteeni Efraim", huusi hän, "tuolla on vene oikealla."

Uusenglantilainen merikarhu nosti kiikarinsa tukien sitä laivanlaitaa
vasten.

"Niin on, se on vene", sanoi hän, "mutta tyhjä. Se voi olla joku laidan
yli huuhtoutunut tai rannalta karannut vene. Laskeppa tuota kohti
Tomlinson, meille onkin nyt yksi liika vene tuiki tarpeen."

Puolisen minuutin kuluttua oli laiva kääntynyt ympäri ja kulki nyt
tuulen painamana venettä kohti, joka yhä hyppeli ja tanssi laineilla.
Tullessaan lähemmä huomasivat he, että jotakin riippui sen laidalla.

"Se on miehen pää!" huusi Amos Green.

Mutta Efraim Savagen kävi tavallista vakavammaksi. "Se on miehen
jalka", sanoi hän. "Taitaapa olla parasta, että tyttö menee alas
hyttiinsä."

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa laskivat he yksinäisen aluksen
viereen, joka niin merkillisen lipun suojassa purjehti. Katsoessaan
alas näkivät he kaamean näyn.

Vene oli pieni, kolmenkymmenen jalan mittainen palko, pituuteensa
verraten leveähkö ja aivan tasapohjainen, joten helposti huomasi että
se oli rakennettu joella tai järvellä liikkumista varten. Veneen
perässä, aivan yhteen sulloutuneina oli kolme henkeä, mies
kunniallisessa käsityöläisen puvussa, vaimo samaa yhteiskuntaluokkaa ja
pieni, vuoden vaiheilla oleva lapsi. Vene oli puolillaan vettä ja
nainen makasi lapsineen pohjalla kasvot alaspäin ja lapsen pikku
kiharat samoinkuin äidin tummat suortuvat liikehtivät kuten kaislat
veden levottomalla pinnalla. Mies, jonka kasvot olivat käyneet harmaan
sinertäviksi, makasi kasvot ylöspäin, silmät nurin päässä ja
avonaisesta suusta näkyi kutistuneen nahan kaltainen kieli. Keulassa
oli vielä pieni hintelä mies selällään, aivan kokoon vetäytyneenä
pidellen yhä kädessään veneen ainoata airoa. Hän oli mustiin puettu ja
avattu kirja oli poikkipuolin hänen kasvoillaan ja hänen jäykistynyt
jalkansa pisti esille laidan yli hankaan takertuneena.

Pian oli vene laskettu vesille _Kultaisesta kyynäräkepistä_ ja
haaksirikkoiset nostettu kannelle. Ei merkkiäkään ruuasta tai juomasta
löytynyt veneestä eikä mitään muutakaan lukuunottamatta tuota ainutta
airoa ja avattua raamattua, joka oli miehen kasvoilla. Mies, vaimo ja
lapsi olivat jo olleet kuolleina ainakin vuorokauden, joten heidät
haudattiin heti tavanmukaisella lyhyellä rukouksella siunaten meren
avaraan syliin. Pieni mustapukuinen mies oli myös ensinäkemältä
näyttänyt kuolleelta, mutta Amos oli huomannut, että hänen sydämensä
vielä heikosti sykki ja että kellon lasille jota pidettiin hänen suunsa
edessä ilmestyi heikko sumuntapainen. Hänet asetettiin nyt, kuiviin
lakanoihin käärittynä, maston viereen ja perämies koetti, kaatamalla
vähäväliä hänen suuhunsa rommia, saada hänessä vielä mahdollisesti
löytyvän elonkipinän syttymään.

Sillävälin käski Efraim Savage tuoda kannelle pyydystämänsä vangit.
Hieman hullunkurisilta he näyttivät seistessään siinä ja
siristellessään silmiään tottumattomina kirkkaaseen auringonvaloon.

"Olen pahoillani, kapteeni", virkkoi merikarhu, "mutta joko näet teidän
oli tultava meidän mukanamme tai meidän oli jäätävä teidän kanssanne.
Tuolla toisella puolen odottavat minua Bostonissa ja minulla ei
todellakaan ollut aikaa viivytellä."

Ranskalainen sotilas kohautti olkapäitään ja silmäili ympärilleen nolon
näköisenä. Hän ja korpraalinsa olivat aikalailla merikipeitä ja heidän
surkeutensa vain lisääntyi heidän nähdessään Ranskan häipyvän
näkyvistä.

"Haluatteko mieluummin jatkaa kanssamme matkaa Amerikaan vaiko lähteä
takaisin Ranskaan?"

"Takaisin Ranskaan, jos vain voimme päästä sinne. Ranskaan minun täytyy
päästä, jollei muusta syystä, niin ainakin antaakseni tuolle tykkimies
hölmölle ansionmukaisen ravistuksen."

"No, no, me paiskasimme ämpärillisen vettä hänen sankkiruutiinsa näet,
jotenka hän lienee koettanut parastaan. Mutta tuo tuolla on Ranskanmaa,
se on juuri häipymässä näkyvistämme."

"Näen sen, näen sen! Ah, jospa jalkani kerran vielä pääsisivät sen
kamaralle."

"Tässä on vene vieressämme ja te voitte ottaa sen."

"Hyvä Jumala, mikä onni! Vene! Korpraali Lemoine, lähtekäämme heti!"

"Kuka hölmö sillä tavalla lähtisi! Tarvitsettehan myös muonaa mukaanne.
Tomlinson, laske veneeseen lekkeri vettä, lihaa ja korppuja! Hiram
Jefferson, tuo pari airoja perästä. Siitä tulee kyllä pitkä soutumatka
kun on vastatuuli, mutta huomen-illalla olette perillä, ellei ilma
tästä pahene."

Pian oli ranskalaisilla veneessä se, minkä he mahdollisesti tarvitsivat
matkallaan ja niin he lähtivät rantaa kohti lakkien liehuessa ja
_hauskaa matkaa_-huutojen kaikuessa.

Taas kääntyi eturaaka paikalleen ja _Kultainen kyynäräkeppi_
käänsi keulansa länteen.

Tuntikausia saattoi erottaa veneen pienenä pilkkuna aaltojen huipulla,
kunnes se vihdoin häipyi usvaan ja sen mukana katosi viimeinen
yhdysside, joka heitä liitti suureen vanhaan mailmaan.

Mutta sillä aikaa, kun tämä tapahtui, oli maston vieressä makaava,
tiedoton mies räpäyttänyt silmäluomiaan ja vetäistyään heikosti
henkeään, lopulta avannut silmänsä. Hänen ihonsa oli kuin pergamenttia,
joka kireänä peitti hänen luitaan ja hänen jäsenensä olivat pienet,
kuin kivuloisen lapsen. Mutta vaikka hän näytti niin heikolta ja
avuttomalta, oli hänen suurissa, tummissa silmissään omituinen
arvokkuuden ja voiman leima. Vanha de Catinat oli tullut kannelle ja
kun hän huomasi miehen ja hänen pukunsa, kiiruhti hän hänen luokseen,
kohotti kunnioittavasti hänen päänsä käsivarsilleen ja antoi sen levätä
siinä.

"Hän on yksi uskollisista", virkkoi hän, "hän on meidän
sielunpaimeniamme. Nyt on siunaus saatu matkallemme."

Mutta toipilas hymyili ystävällisesti ja pudisti päätään.

"Luulen, etten seuraa pitkältä matkassanne", sanoi hän heikolla
äänellä, "sillä Jumala on jo kutsunut minut toiselle matkalle. Olen
kuullut jo hänen kutsunsa ja olen valmis lähtemään. Olen todella
Isigny'n kirkon pastori, ja kun kuulimme jumalattoman kuninkaan käskyn,
lähdin minä ja kaksi Herralle uskollista pienen lapsensa kanssa
toivossa, että pääsisimme Englantiin. Mutta ensimmäisenä päivänä
huuhtoi suuri laine toisen airomme ja kaiken mitä veneessä oli,
leipämme ja juomavetemme mereen ja me jäimme aaltojen heiteltäviksi
ilman muuta toivoa, kuin Hän. Ja sitten alkoi Hän kutsua meitä
luokseen, toisen toisensa perään, ensin lapsen, sitte vaimon ja sitte
miehen, kunnes minä yksinäni olin jälellä, mutta tunnenkin, ettei minun
aikani enää ole pitkä. Ja koska tekin olette uskollisia, niin enkö
voisi palvella teitä vielä jollakin tavalla ennenkuin lähden."

Kauppamies pudisti päätään, mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä tuuma,
ja hän kiiruhti kasvot ilosta loistaen Amos Greenin luo ja kuiskasi
hänelle jotakin. Amos naurahti ja meni kapteeni Savagen puheille.

"Kyllä on jo aika", sanoi Efraim tuimasti.

Sitte kuiskuttelijat menivät de Catinat'n luo. Hän hypähti ilmaan ja
silmät loistivat riemusta. Ja sitte he menivät Adelen luo hänen
hyttiinsä ja hän säpsähti ja punastui, käänsi suloiset kasvonsa heistä
pois ja korjaili tukkalaitettaan, kuten naisten on tapana saadessaan
äkkiä kutsun johonkin.

Koska aika oli kallis ja koska tuolla äärettömällä ulapallakin oli
eräs, joka milloin hyvänsä saattoi särkeä heidän suunnitelmansa,
tapasivat tuo komea nuori mies ja puhdas neito itsensä äkkiä
käsikädessä polvistumassa kuolevan pastorin edessä, joka kohotti
kuihtuneen kätensä siunaukseen lausuessaan hiljaa ne sanat, jotka
ainaiseksi yhdistäisivät heidät yhdeksi.

Adele oli usein mielessään kuvitellut vihkimistilaisuuttaan.
Usein oli hän unelmissaan polvistunut Amoryn kanssa Pyhän Martin
kadun temppelissä. Toisinaan oli hänen mielikuvituksensa vienyt
hänet johonkin pieneen maalaiskirkkoon, noihin vaatimattomiin
turvapaikkoihin, joihin kourallinen uskovaisia kokoontui hartauttaan
harjoittamaan ja tänne hän lopullisesti olikin sijoittanut tuon naisen
elämässä korkeimman toimituksen. Ei hän ollut voinut kuvitellakaan,
että se olisi tapahtunut laivan valkosella kannella, joka joka hetki
uhkasi luisua hänen altaan lokkien toimiessa kuorolaulajina ja
laineitten laulaessa morsiusparille monituhatvuotista ylistysvirttään.
Milloin voisikaan hän unehuttaa tätä näkyä. Kellertäviä mastoja ja
pullottavia purjeita, haaksirikkoisen kalmankarvaisia kasvoja ja
haljenneita huulia, isänsä vakavia kasvoja, hänen polvillaan tukiessa
kuolevaa vihkijää, de Catinat'a, kuluneessa ja haalistuneessa
sinitakissaan, kapteeni Savage'ia, puisevat kasvot käännettyinä
taivasta kohti ja Amos Greeniä, seisten kädet taskussa ja silmissä
rauhallinen loiste. Ja heidän takanaan vielä hintelä perämies ja
uusenglantilaisten vakava merimiesjoukko palmettohattuineen.

Näin oli nyt kuitenkin käynyt ja onnentoivotukset seurasivat sitte
kuten ainakin, tosin vieraalla, kovalla kielellä ja lujin, airontyvessä
ja köysien vetämisessä harjaantunein kädenpuserruksin.

Toimituksen päätyttyä jäi de Catinat vaimonsa kanssa nojaamaan
vantteihin ja katseli siinä, kuinka musta laivanlaita nousi ja laski ja
kuinka vihreä merivesi liukui nopeasti ohi.

"Kaikki on niin outoa ja uutta", virkkoi nuori vaimo. "Meidän
tulevaisuutemme näyttää yhtä epämääräiseltä ja mustalta kuin nuo
pilviröykkiöt edessämme."

"Jos se minusta riippuu", vastasi aviomies, "niin tulevaisuutemme on
oleva yhtä iloinen ja kirkas kuin auringonvalo, joka kisailee tuolla
aaltojen harjalla. Maa, joka karkoitti meidät pois, on kaukana
takanamme, mutta tuolla edessämme on toinen, vielä ihanampi maa, ja
joka tuulenhenkäys vie meitä yhä lähemmäksi sitä. Vapaus odottaa meitä
siellä ja me tuomme mukanamme nuoruutemme ja rakkautemme, ja voiko
ihmismieli enempää toivoa." Siinä he seisoivat ja puhelivat, kunnes
hämy tummui ja tähdet vilkkuivat heidän yläpuolellaan. Mutta ennenkuin
ne taas katosivat, oli uskollinen kamppailija saanut rauhan
_Kultaisella kyynäräkepillä_ ja tuo pieni hajaantunut joukko
Isigny'stä oli saanut sielunpaimenensa luokseen jälleen.




Kuudeskolmatta luku.

VIIMEINEN SATAMA.


Kolmen viikon ajan pysyi tuuli itäisenä tai koillisena, koko ajan
voimakkaana, joskus nousten puolimyrskyksikin. _Kultainen
kyynäräkeppi_ liukui iloisesti täysin purjein aallolta toiselle ja
kolmannen viikon lopulla laskivat Amos ja Efraim Savage enää vain
tunteja, jolloin heidän syntymämaansa tulisi näkyviin. Vanhalle
merikarhulle, joka ikänsä oli tottunut tulemaan ja lähtemään, oli asia
yhdentekevä, mutta Amos, joka ei milloinkaan ollut ollut poissa
kotimaastaan, oli jo kärsimätön ja istui alituisesti kahdenreisin
kokkapuulla tarkastellen taivaanrantaa siinä toivossa, että hänen
ystävänsä laskelma osoittautuisi vääräksi ja että hänen rakastamansa
ranta joka hetki ilmestyisi hänen silmiensä eteen.

"Ei maksa vaivaa, poikani", sanoi vihdoin kapteeni Savage, pannen
suuren punaisen kätensä hänen olalleen. "Kun kerran lähtee merille,
täytyy myös varustaa itsensä hyvänlaisella annoksella kärsivällisyyttä,
ja on täysin turhaa havitella sitä, mitä ei voi saada."

"Ilmassa on kodin tuntua", vastasi Amos "Se tunkee nenään tavalla, jota
en vähääkään tuntenut tuolla puolen meren. Ah, minulta menee ainakin
kolme kuukautta Mohawkmetsässä, ennenkuin tunnen olevani entiselläni
taas."

"Niinpä niin", sanoi hänen ystävänsä, pistäen tupakkamällin poskeensa.
"Olen kyntänyt meriä sitte ensimmäisten partahaiventeni, näet,
enimmäkseen rannikkokauppaa tehden, mutta vesillä yhtäkaikki, niin
pitkälle kuin vain merilaeilta pääsin. Lukuunottamatta kahta vuotta,
jotka vietin maalla kuningas Filipin käskystä — silloin näet
tarvittiin rajalla joka miestä, joka suinkin pystyi pyssyä
käsittelemään — en koskaan ole ollut kivenheiton matkaa kauempana
suolaisesta vedestä ja voinpa vakuuttaa sinulle, että en vielä ole
tehnyt parempaa matkaa meren yli kuin tämä on."

"Niin olemme päässeet tästä, niinkuin kauris metsäpalon tieltä. Mutta
minusta on merkillistä, että löydätte tienne niin varmasti ilman
merkkejä tai jälkiä. Hämmästyisinpä, jos todella löydämme Amerikan,
puhumattakaan New Yorkin ahtaita vesiä."

"Olemme hieman liian pohjoisessa, Amos, olemme kulkeneet
viidennelläkymmenellä leveysasteella aina la Hague niemestä saakka.
Huomenna pitäisi meidän minun laskujeni mukaan nähdä maata.

"Ah, huomenna! Ja mikä paikka se on? Mount Desert? Long Island, vaiko
Cap Cod?"

"Ei, poikani. Me olemme St Lawrence'n kohdalla ja näemme luultavasti
Arcaian rannikon. Mutta tällä tuulella pääsemme etelään päivässä tai
enintään kahdessa. Sitte vielä pari tällaista matkaa, niin jään
Bostoniin ja ostan itselleni sievän tiilitalon Vihreänkujan varrella
pohjoisosassa kaupunkia tai vaikkapa Charles- tai Mystickadulla ja
katselen, kun laivat tulevat ja menevät. Ja siellä minä päiväni päätän
levossa ja rauhassa."

Välittämättä ystävänsä vakuutuksista jännitti Amos koko päivän
näkövoimaansa turhaan etsiessään maata ja kun vihdoin tuli pimeä,
painui hän kannen alle, otti esille karvareunaisen metsästyspukunsa,
nahkasäärystimensä ja pesukarhunnahkalakkinsa, jotka olivat paljon
enemmän hänen makuunsa kuin ne hienoverkaiset vaatteet, joihin
saksalainen räätäli oli hänet New Yorkissa pukenut. De Catinat oli myös
pukeutunut tummiin siviilivaatteisiin ja hän ja Adele järjestelivät
kaiken ukon puolesta, joka oli käynyt niin heikoksi, ettei hän itse
enää jaksanut toimittaa mitään. Keulakannelta kuului viulun kitinää ja
puoliyöhön saakka kotoisten laulujen loilotusta, joihin somasti yhtyi
laineiden loiske ja vihurin vinkuna, uusenglantilaisten merimiesten
juhliessa vakavaan ja tukevaan tapaansa kotiintuloaan.

Perämiehen vahtivuoro oli sinä yönä kahdestatoista neljään ja sen
ensimäisinä tunteina oli kuuvalo. Aamuyöstä meni kuitenkin taivas
pilveen ja _Kultainen kyynäräkeppi_ syöksähti niillä seuduin niin
tavallisiin sumutiheikköihin. Se oli niin läpäisemätön, että
peräkannelta tuskin erotti etupurjeen haamua, puhumattakaan
keulapurjeesta, jota ei ensinkään näkynyt. Tuuli kävi yhä koillisesta
ja oli navakanlainen, jotenka priki kallistui tuntuvasti, niin että sen
suojapuolen vantit olivat vain käden ulottuvilla vedestä. Ilma oli
äkkiä viilentynyt siinä määrin, että perämiehen täytyi lämpimikseen
astua edestakasin peräkannella ja hänen neljä miestään etsivät
tuulensuojaa laivanlaidan takana. Yht'äkkiä eräs heistä ojensi kätensä
ja huudahtaen pelästyneenä osoitti sormellaan korkeata valkoista
seinämää, joka kohosi pimeydestä, aivan kokkapuun edessä ja samassa
laiva törmäsi siihen sellaisella voimalla, että sen molemmat mastot
katkesivat, kuin kuiva kaisla ja muuttivat sen kannen silmänräpäyksessä
sekasortoiseksi, muodottomaksi läjäksi köysiä ja särkynyttä puuta.
Perämies oli yhteentörmäyksessä lentänyt toiseen päähän peräkantta ja
oli hädintuskin välttynyt joutumasta kaatuvan maston alle, kun taas
hänen neljästä miehestään kaksi paiskautui keulapuolessa ammottavaan
aukkoon, kolmannen lyödessä päänsä murskaksi ankkuritukkiin. Tomlinson
hoippui keulaan päin ja huomasi koko etuosan alusta painuneen sisään ja
yksinäisen merimiehen istuvan huumaantuneena keskellä köysien,
puupalasten ja läpättävien purjeriekaleitten ruuhkaa. Oli yhä pilkkosen
pimeä, eikä voinut erottaa muuta, kuin ohikiitävien laineiden valkosia
kuohuharjoja. Perämies katseli ympärilleen epätoivoisena äkillisestä ja
odottamattomasta onnettomuudesta, kun hän huomasi kapteeni Efraimin
aivan vieressään, puolipukeissa, mutta yhtä tyynenä ja vakaana kuin
konsanaan.

"Jäävuori", virkkoi hän, haistellen kylmää ilmaa. "Etkö haistanut sitä,
Tomlinson ystäväni?"

"Tosin tuntui minusta kylmälle, mutta panin sen sumun syyksi."

"Niitten ympärillä on aina usvaa, vaikka Jumala viisaudessaan tietäköön
mistä syystä, sillä ne ovat meidän merimiesten pahimpia vitsauksia.
Laiva näkyy vuotavan kovasti, vesi on jo kaarien tasalla."

Muuan miehistä oli jo rynnännyt kannelle ja yksi mittasi vedennousua.

"Kolme jalkaa vettä", huusi hän, "ja eilen illalla imivät pumput
tyhjää."

"Jefferson ja John Moreton pumpuille", komesi kapteeni. "Tomlinson,
pane kuntoon suurvene, jotta saamme nähdä missä kunnossa laiva on,
vaikka pelkään, ettei sitä voi korjata."

"Suurveneestä on särkynyt kaksi laitaa", huusi eräs merimies.

"Entä pikkuvene?"

"Se on palasina."

Perämies repi tukkaansa, mutta Efraim Savage hymyili hiljalleen.

"Missä Amos on?" huusi hän.

"Täällä, kapteeni Efraim, mitä voin tehdä?"

"Ja minä?" kysyi Catinat innokkaasti.

Adele ja hänen isänsä olivat kääriytyneet vaippoihin ja asettuneet
tuulen suojaan pyöreän kajuutan taa.

"Sano hänelle, Amos, että hän menee vuorolleen pumppuun", sanoi
kapteeni. "Sinähän olet kätevä mies, mene tuonne suurveneeseen lyhty
kerallasi ja koeta saada se korjatuksi. Puolisen tuntia Amos hakkasi,
sovitteli ja nitoi, ja sillä aikaa kuului vain pumppujen yksitoikkoinen
helähtely laineitten loiskinnan lomassa.

"Sinulla ei ole paljon aikaa enää, Amos poikani", sanoi kapteeni
rauhallisesti. "Se pysyy kyllä jo veden päällä, vaikka se ei olekaan
aivan tiivis."

"Hyvä, laskekaa alas se! Jatkakaa pumppuamista! Tomlinson, pidä huoli
että muonavaroja ja vettä on tarpeeksi. Tule kanssani, Jefferson."

Merimies ja kapteeni hyppäsivät keikkuvaan veneeseen ja jälkimäisellä
oli lyhty kiinnitettynä vyöhönsä. He kulkivat laivan kuvetta, kunnes
pääsivät ruhjoutuneen keulan kohdalle. Kapteeni pudisti päätään
nähdessään vaurion suuruuden.

"Leikatkaa irti etupurje ja antakaa se tänne."

Tomlinson ja Amos katkasivat siteet ja laskivat purjeen kulman alas,
kapteeni ja merimies tarttuivat siihen ja vetivät purjeen ammottavan
vuodon yli. Kapteenin kumartuessa sitä tehdessään kohosi laiva aallon
harjalle ja hän näki silloin lyhtynsä kellertävässä valossa mustia,
polveilevia rakoja, jotka lähtivät pääreijästä peräänpäin.

"Kuinka paljon vettä?" kysyi hän.

"Viisi ja puoli jalkaa."

"Sitten on laiva mennyttä kalua. Voisin panna sormeni joka laudan
väliin niin pitkältä, kun näen peräänpäin. Jatkakaa pumppausta siellä!
Onko sinulla jo ruokavarat ja vesi, Tomlinson?"

"On, kapteeni."

"Laske ne veneeseen. Laiva ei pysy veden päällä enää kuin korkeintaan
tunnin. Voitteko nähdä jäävuorta?"

"Sumu tuntuu hälvenevän ylähangan suunnalla. Tuolla se näkyykin,
neljännespeninkulman päässä!"

Sumu oli ohentunut äkkiä ja kuu valaisi suurta autiota merta ja
haaksirikkoutunutta alusta. Siellä näkyi myös kaamea jäävuori kuin
suunnaton purje heilahdellen hitaasti suurten aaltojen mukaan.

"Teidän täytyy pyrkiä sille", sanoi kapteeni Efraim, "muuta neuvoa ei
ole. Laskekaa tyttö veneeseen, No niin, isä ensin, jos hän niin tahtoo.
Sano heille, Amos, että he istuvat hiljaa, ja että Herra kannattaa
meitä, ellemme tee tuhmuuksia. Kas niin! Te olette rohkea tyttö,
huolimatta sipisipi söpösöpö kielestänne. Nyt muonat ja juomat ja
kaikki vaipat ja peitot, mitä vain löydätte. Nyt toinen mies, se
ranskalainen. Niin, matkustajat ensin, teidän täytyy tulla! Nyt Amos!
Nyt miehistö ja sinä viimeisenä, Tomlinson ystäväni."

Oli onni, että heillä oli lyhyt matka, sillä vene painui melkein
viimeistä laitaa myöten ja kahdella miehellä oli täysi työ pitää se
tyhjänä vedestä, joka pyrki sen murtuneitten laitojen välistä sisään.
Kun kaikki olivat onnellisesti paikoillaan, hyppäsi kapteeni Efraim
takaisin laivaan, mikä olikin nyt kovin helppoa, kun laiva oli painunut
miltei veneen laidan tasalle. Hän tuli hetken päästä takasin vaatemytty
kädessään ja heitti sen veneeseen.

"Antakaa mennä", huusi hän.

"Hypätkää veneeseen ensin."

"Efraim Savage menee laivansa mukana", sanoi merikarhu rauhallisesti.
"Tomlinson, ystäväni, minun tapani ei ole käskeä kahdesti. Antakaa
mennä, sanon minä!"

Perämies työnsi haalla veneen menemään. Amos ja de Catinat huudahtivat
kauhusta, mutta uusenglantilaiset tottelivat tylsinä, istuivat
tuhdoilleen ja soutivat jäävuorta kohti.

"Amos! Amos! Voitko sietää tätä?" huudahti de Catinat ranskaksi.
"Kunniani ei salli jättää häntä näin. Se olisi iankaikkinen häpeäni!"

"Tomlinson, emmehän jätä häntä tuonne. Menkää uudelleen laivalle ja
pakottakaa hänet tulemaan."

"Se mies ei palaa hengissä, joka koettaisi pakottaa häntä siihen, mitä
hän ei tahdo."

"Ehkä hän muuttaisi mielensä."

"Hän ei koskaan muuta mieltään."

"Mutta ettehän voi jättää häntä tuonne, mies. Teidän täytyy ainakin
odottaa tässä ja nostaa hänet veneeseen."

"Vene vuotaa kuin seula", sanoi perämies. "Minä ohjaan sen jäävuorelle,
jätän teidät sinne, jos voimme saada siinä jalansijaa, ja sitte palaan
noutamaan kapteenia. Selvitelkää se päässänne, poikani, että mitä
pikemmin me olemme siellä, sitä pikemmin pääsen tänne takasin."

Mutta he eivät ennättäneet vetää viittäkymmentä aironnykäystä, kun
Adele kiljasi kauhusta.

"Jumalani, nyt laiva uppoo."

Se oli vaipunut vaipumistaan, kunnes se äkkiä rysähtäen painoi keulansa
alas, kuten sukeltava vesilintu ja perän noustessa korkealle ilmaan
painui syvyyteen perälyhdyn viimeisenä hyvästellessä aaltojen harjoja.
Kuin yhteisestä päätöksestä kääntyi vene ympäri ja palasi takaisin,
niin nopeasti kuin vain henkensä edestä soutavat miehet sen saivat.
Mutta kaikki oli hiljaista onnettomuuspaikalla. Ei pienintäkään merkkiä
näkynyt, joka olisi voinut todeta _Kultaisen kyynäräkepin_
viimeisen sataman. Yli neljännestunnin soutivat he ympäri paikalla,
näkemättä kapteeniaan ja vihdoin, kun ankarasta työstä huolimatta vesi
jo nousi heidän nilkkoihinsa, he taas kääntyivät ja pyrkivät
äänettöminä ja raskain sydämin turvapaikkaansa, jäävuorta kohti.

Niin autio ja synkkä kuin se olikin, oli se kuitenkin heidän ainoana
toivonaan, sillä oli selvä, että vene ei kauan enää jaksaisi heitä
kantaa. Tultuaan lähemmä, huomasivat he kauhukseen, että heidän
puoleinen reuna oli yhtenäinen kuusikymmentä jalkaa korkea seinämä,
vailla ainoatakaan repeytymää tai lovea.

Jäävuori oli laaja, ainakin viisikymmentä jalkaa joka suunnalle ja se
antoi heille toivon, että mahdollisesti toiset sivut olisivat
edullisemmat. Ammentaen ahkerasti vettä, he lähtivät kiertämään vuoren
toiselle sivulle, mutta tapasivat senkin yhtä jyrkkänä ja
luoksepääsemättömänä. Taas he jatkoivat kiertämistään, ja taas he
näkivät seinän pikemmin kohoavan kuin laskevan. Heillä oli nyt jälellä
vielä yksi sivu ja he tiesivät, että heidän elämänsä riippui siitä,
sillä vesi oli noussut niin korkealle, että vene miltei oli
vajoamistilassa. He joutuivat nyt täyteen kuuvaloon ja varmaankaan
eivät he koskaan unohda sitä näkyä, mikä heidän silmiään viimeisellä
sivulla kohtasi. Vuori oli siltäkin puolelta yhtä jyrkkä ja korkea kuin
muiltakin ja se hohti ja kimmelsi tuhansista särmistään kirkkaassa
kuuvalossa, mutta sen keskellä melkein veden pinnassa näkyi ammottava
onkalo osoittamassa sitä kohtaa, mistä laiva, saadessaan itse
turmionsa, oli poistanut suuren lohkareen ja siten valmistanut
turvapaikan niille onnettomille, jotka olivat uskoneet itsensä sen
hoivaan. Luola hohti suupuolessaan vihertävälle kuin smaragdi, sen
reunat olivat valkoiset ja kirkkaat ja takaosassaan helotti se
punertavana kuin purppura. Mutta se ei ollut luolan kauneus ja
väriloisto, eikä myöskään pelastuksen varmuus, joka sai ilon ja
ihmetyksen huudon jokaisen suusta. Istuen jäämöhkäleellä, pitkä
maissipiippu hampaissaan oli siinä heidän edessään kapteeni Efraim
Savage Bostonista ilmielävänä. Ensin haaksirikkoiset luulivat häntä
aaveeksi, tosin hieman jokapäiväisessä asennossa, mutta kohta he
huomasivat äänestä, että se todellakin oli hän ja vielä lisäksi
mielentilassa, joka ei oikein sopinut kristitylle. "Tomlinson ystäväni,
kun kerran sanoin että soutaisit jäävuorelle, niin tarkoitin tietysti,
että soutaisit sinne suorinta tietä etkä kiertelisi valtamerien kautta.
Ei ole sinun ansiotasi, etten paleltunut kuoliaaksi ja niin minun
kuitenkin olisi käynyt, ellei minulle sattunut mukaan kuivaa tupakkaa
ja tulukset."

Pysähtymättä vastaamaan päällikkönsä moitteisiin, lasketti perämies
suoraan prikin keulan lohkaisemalle penkereelle, jolle vene oli varsin
helppo vetää. Kapteeni Savage sieppasi heti kuivan vaatemyttynsä ja
katosi luolan perälle, palaten hetken kuluttua takaisin lämpimämpänä
ruumiinsa puolesta ja tyytyväisempänä mieleltään.

Suurvene käännettiin nurin istuimeksi, ristikot ja tuhdot otettiin ulos
ja peitettiin vaipoilla leposohvaksi nuorelle rouvalle ja eväslaatikot
avattiin.

"Olimme levottomia puolestanne, Efraim", sanoi Amos. "Sydämeni oli
raskas koko ajan, kun ajattelin, etten enää näkisi teitä."

"No, no, Amos, sinun olisi pitänyt tuntea minut paremmin."

"Mutta kuinka te pääsitte tänne, kapteeni", kysyi Tomlinson. "Luulin
että laiva oli upotessaan imaissut teidät mukanaan."

"Niin kävikin. Se oli jo kolmas laiva, jonka mukana olen mennyt
syvyyteen, mutta ei yksikään ole vielä pystynyt pidättämään minua
siellä. Menin tällä kerralla syvempään kuin _Sukkelan_ upotessa,
mutta ei niin syvälle kuin _Maaherra Winthrop'in_ mukana. Kun
tulin pinnalle taas, lähdin uimaan jäävuorta kohti, huomasin tuon
törmän tuossa ja kiipesin maihin. Tulin oikein iloiseksi kun näin
teidät, sillä luulin että olitte hukkuneet."

"Me palasimme takasin onkiaksemme teidät vedestä ja ajoimmekin ehkä
teidän ohitsenne pimeässä."

"Nostakaa ylös tuo veneen purje ja tehkää tytölle teltta. Sitte syömme
ja lepäämme niin hyvin, kuin taidamme, sillä tänään emme voi muuta
tehdä ja huomenna saattaa olla työtä yllinkyllin."




Seitsemäskolmatta luku.

KUTISTUVA SAARI.


Amos Green heräsi aamulla siitä, että tunsi käden olkapäällään ja
hypättyään pystyyn, huomasi de Catinat'n seisovan vieressään.
Haaksirikosta elämään jääneet merimiehet olivat ryhmässä ylösalasin
käännetyn veneen luona ja nukkuivat raskaasti yöllisen kovan työn
jälkeen. Auringon punainen kehrä oli juuri kohonnut meren pinnan
yläpuolelle ja taivas ja vesi säihkyivät häikäisevän kirkkaina, yhtyen
taivaanrannalla loisteliaana sinipunana ja kultana. Ensisäteet tunkivat
suoraan heidän onkaloonsa kimallellen ja kiiltäen jääkristalleissa ja
valaen koko luolaan runsaan lämpimän loisteensa.

Eipä mikään satulinna liene koskaan ollut somempi kuin tämä luonnon
muovailema uiva pakopaikka.

Mutta ei amerikkalaisella eikä ranskalaisella ollut nyt aikaa ajatella
hetken uutuutta ja kauneutta. Jälkimäisen kasvot olivat vakavat ja
hänen ystävänsä vainusi niistä vaaran uhkaa.

"Mikä nyt on?"

"Tuo vuori. Se menee palasiksi."

"So so, se on vankka kuin saari konsanaan."

"Olen pitänyt silmällä sitä. Näetkö tuota rakoa, joka ulottuu luolan
pohjalta eteenpäin. Kaksi tuntia sitten oli se niin kapea, että tuskin
sormeni mahtui siihen ja nyt voisin hyvin ryömiä itse siihen. Vakuutan
sinulle, että vuori on menossa kahtia."

Amos meni käytävän tapaisen loukon päähän asti ja huomasi siinä, kuten
ystävänsä oli sanonut, sinertävän mutkittelevan raon, joka ulottui
syvälle jäävuoreen uumeniin ja jonka oli aiheuttanut joko aaltojen
liikunta tai laivan pelottava sysäys. Hän herätti Efraim Savagen ja
huomautti hänelle vaarasta.

"Niin, jos se pahus saa vuodon, niin olemme hukassa. Se on sulanut aika
nopeasti."

Kuuvalossa olivat he pitäneet vuoren seinämää sileänä, mutta nyt he
auringon paisteessa huomasivat, että se oli täynnä uurteita ja vakoja,
jotka sulava jää siihen oli tehnyt. Koko vuori oli hauras ja reikiä
täynnä. He kuulivat kuinka vesi jo tippui ylemmiltä penkereiltä ja
pikku joet soljuivat mereen.

"Haloo!" huusi Amos Green, "mitä tuo oli?"

"Mikä niin?"

"Ettekö sitte kuulleet mitään?"

"Emme."

"Voisin vannoa kuulleeni äänen."

"Mahdotonta, mehän olemme ainoat täällä."

"Ehkäpä se sitten oli mielikuvitusta."

Kapteeni Savage meni luolan eteläpäähän ja katseli sieltä valtamerta.
Tuuli oli asettunut ja meri lepäsi liikkumattomana eikä sen sileällä
pinnalla eroittanut muuta kuin suuren mustan parrun, joka uiskenteli
niillä tienoin, mihin heidän laivansa oli uponnut.

"Meidän pitäisi oikeastaan olla laivareitillä", virkkoi kapteeni
tuumivan näköisenä. "Tuollapäin ovat turskan ja sillinpyyntipaikat.
Arvatenkin olemme liian etelässä heidän kulkureiteiltään, mutta emme
voi olla kuin parinsadan penikulman päässä Port Royal'ista Arcadian
rannikolla ja olemme siis aivan St Lawrence'iin menevällä reitillä. Jos
minulla olisi kolme valkosyistä vuoristopetäjää, Amos, ja satakunta
jalkaa lujaa purjekangasta, niin kohottaisin tuonne huipulle sellaisen
maston, että se veisi meidät humisten Bostonlahteen. Sitte särkisin
oivan aluksemme ja möisin sen pala palalta ja luulenpa, että tekisin
siinä hyvän kaupan. Mutta raskas ja vanha se on, se on totta, vaan
luulen, että se siitä huolimatta purjehtisi pari peninkulmaa tunnissa
ensiluokan rajuilmalla. Mutta mitäs tuo merkitsee, Amos?"

Nuori metsämies taivutti päätään eteenpäin ja kuunteli tarkkaan. Hän
oli juuri vastaamaisillaan, kun de Catinat huudahti ja osoitti luolan
takaosaan. "Katsokaas repeämää nyt."

Se oli laajentunut ainakin jalkaa leveämmäksi heidän keskustellessaan
ja oli muuttunut korkeaksi solaksi.

"Mennäänpä sen läpi", sanoi kapteeni.

"Se vie varmasti vuoren toiselle puolelle."

"Mennään sitte katsomaan sitä puolta." Kapteeni kulki edellä. Käytävä
oli hieman hämärä, sillä sen sinertävät seinämät olivat korkeat ja
taivas näkyi heidän päänsä yllä vain kiemurtelevana viivana.
Liukastellen ja horjahdellen pääsivät he eteenpäin, kunnes sola äkkiä
avartui nelikulmaiseksi tasaiseksi jääkentäksi. Joka puolelle kohosi
siitä seinä jotenkin jyrkästi huipulle, mutta yhdellä puolella oli
hieman rapun tapaista, jonka vesi siihen oli uurtanut, jotenka rivakka
mies saattoi sitä kiivetä. Kaikki ryhtyivätkin koettamaan taitoaan ja
muutaman minuutin perästä heidän onnistuikin päästä aivan huipulle
asti, seitsemänkymmentä jalkaa merenpinnasta. Viidenkymmenen
peninkulman laajuudella ei näkynyt elävää olentoa, ei muuta kuin
auringon häikäsevä loiste kaikkialla. Kapteeni Efraim vihelsi pitkään.

"Meillä on huono onni", sanot hän.

Amos Green katseli ympärilleen kummastelevin silmin.

"En ymmärrä", sanoi hän. "Ja kuitenkin olisin voinut vannoa — —
Taivaan nimessä, kuulkaa nyt!"

Kirkkaassa aamuilmassa kajahti sotilastorven toitotus. Hämmästyksestä
huudahtaen kurottautuivat he kaikki jyrkänteen reunan yli.

Aivan jäävuoren alla oli suuri laiva. Sen kansi oli kiiltävän
valkoinen, sillä oli useita messinkitykkejä ja sotilaita seisoskeli
siellä täällä. Pieni osasto askarteli peräkannella aamuharjoituksissaan
ja se oli juuri heidän merkinantonsa, jonka haaksirikkoiset
odottamattaan olivat kuulleet. Ollessaan äkkijyrkänteen reunasta
taampana he eivät voineet nähdä edes tervetulleen naapurinsa
mastonhuippujakaan, samalla kuin heitä itseäänkään ei voitu laivasta
huomata. Alhaalta kaikuvista raikkaista huudoista voivat he nyt
päättää, että heidätkin oli nähty.

He eivät vitkastelleet hetkeäkään, vaan liukuen ja nelinkontin tultuaan
märkää, niljakkaa jyrkännettä alas kiiruhtivat huutaen solaa myöten
takasin luolaansa, jossa heidän toverinsa juuri kesken ilotonta
aamiaistaan olivat kuulleet tuon yllättävän torvenpuhalluksen.
Muutamalla sanalla selvitettyään näkemänsä, työnnettiin suurvene
vesille, tavarat heitettiin siihen ja taas olivat he merellä vuotavassa
aluksessaan. Kierrettyään vuoren kulmauksen, tulivat he aivan hienon
sotalaivan perän alle. Sen laidoilla kurotteli kymmenet ystävälliset
kasvot ja maston nenässä liehui suuri kultaliljainen Ranskan lippu.
Muutaman minuutin kuluttua olivat he veneineen päivineen laivan
kannella.

Se oli sotalaiva St. _Christophe_, joka oli tuomassa Kanadaan
uutta kenraalikuvernööriä, markiisi de Denonvilleä.




Kahdeksaskolmatta luku.

QUEBEC'IN LAHDESSA.


Sangen kirjava oli seura, johon haaksirikkoiset olivat joutuneet. St
_Christophe_ oli lähtenyt Rochellesta kolme viikkoa sitten,
seuranaan neljä muuta pienempää alusta, jotka kuljettivat viittäsataa
sotilasta St Lawrence'n siirtolan avuksi. Osasto oli kuitenkin eksynyt
päälaivasta, mutta kuvernööri jatkoi matkaansa yksin, toivoen
tapaavansa muut joen suussa. Hänen laivallaan oli komppania Quercyn
rykmentistä, oman taloutensa palveluskunta ja Kanadan uusi piispa,
Saint Vallier monine seuralaisineen. Samaa joukkoa olivat kolme
fransiskaani munkkia ja viisi jesuiittaa, jotka olivat matkalla
vaaralliseen lähetystyöhön irokeesien keskuuteen. Sitten siinä oli
puolen tusinaa rouvia, jotka matkustivat tapaamaan miehiään meren
toiselle puolelle, sekä kaksi pyhän Ursulan nunnaa ja kymmenkunta
ritaria, jotka olivat lähteneet kaukaiseen maahan toivossa saada huonot
raha-asiansa korjatuiksi. Vielä siinä oli parikymmentä nuorta
anjoulaista maalaistyttöä, jotka olivat varmoja miehen saannista jo
ensimmäisessä satamassa, etenkin kun kuningas oli antanut heille, kuten
kaikille köyhille alamaisilleen tällaisessa tapauksessa, myötäjäisinä
lakanoita, keitinastian, tinalautasia ja kattilan.

Tähän joukkoon tuli nyt lisäksi kourallinen uusenglantilaisia
independenttejä, yksi puritaani Bostonista ja kolme hugenottia. Se oli
jotenkin samaa, kuin tuoda ruutitynnyri lähelle valkeata. Kaikilla
laivallaolijoilla oli kuitenkin niin paljon tekemistä omissa
asioissaan, että haaksirikkoiset saivat olla sangen paljon itsekseen.
Kolmisenkymmentä sotilasta makasi kannen alla keripukissa ja kuumeessa,
joten sekä nunnilla että munkeilla oli täysi työ hoitaessaan niitä.
Kuvernööri Denonville, hurskasmielinen ratsuväenupseeri käveli päivät
pääksytysten laivan kannella, lukien Davidin psalmeja ja valvoi yöt
karttojensa ja kirjojensa ääressä tehden suunnitelmia tulevaa aluettaan
ryöstelevien irokeesien tuhoomiseksi. Rouvat ja ritarit kuhertelivat,
maalaistytöt heittelivät mielisteleviä silmäyksiä Quercy'n
ryhdikkäisiin sotilaihin ja Saint Vallier tutki virkatehtäviään ja
esitelmöi papeilleen. Efraim Savage töllisteli melkein koko päivän
pyhää miestä punakantisine messukirjoineen, kun tämä asteli laivan
kannella mutisten "hävityksen kauhistustaan", mutta ukon omituinen
käytös pantiin yleensä pitkällisen jäävuorella oleskelun tiliin ja
myöskin vaikutti lieventävästi ranskalaisten omituinen päähänpisto,
jonka mukaan he eivät pitäneet anglosaksilaisen rodun edustajia täysin
vastuunalaisina teoistaan.

Englannin ja Ranskan välillä vallitsi paraikaa rauha, vaikkakin Kanadan
ja New Yorkin välillä oli kahnausta, johtuen paraastaan siitä, että
ranskalaiset, eikä aivan aiheetta, luulivat englantilaisten
siirtolaisten yllyttävän heitä ahdistelevia punanahkoja. Efraim
Savage'ia joukkoineen kohdeltiin siitä syystä sangen vierasvaraisesti
laivalla, vaikka se olikin niin täynnä väkeä, että he saivat etsiä
itselleen makuusijan, missä vain saivat tilaa ojentaakseen ruumiinsa.
De Catinat'takin kohdeltiin kaikin puolin ystävällisesti ja itse
kuvernöörinkin huomio kohdistui vanhaan sairaaseen mieheen ja hänen
ihanaan tyttäreensä. De Catinat oli matkan varrella vaihtanut
sotilastakkinsa tummaan pukuun, jotenka hänessä, lukuunottamatta
sotilaallista ryhtiään, ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut hänen
olevan sotilaskarkurin. Vanha Catinat oli nyt niin heikko, ettei hän
enää pystynyt vastaamaan kysymyksiinkään, hänen tyttärensä oli koko
ajan hänen luonaan ja sotilas oli kyllin valtioviisas puhuakseen
kenellekään sanaakaan, joten heidän salaisuutensa tähän saakka oli
pysynyt heidän omanaan. De Catinat tiesi vallan hyvin mitä Kanadassa
hugenottina oleminen jo ennen ediktin peruuttamistakin oli merkinnyt ja
hänellä ei ollut vähintäkään halua koettaa, millaista se olisi jälkeen
peruuttamisen.

Pelastuksen jälkeisenä päivänä näkyi jo Breton'in niemi etelässä ja
pian häämötti Anticostin itäinen kärki, heidän purjehtiessaan nopeasti
navakassa itätuulessa. Sitten he kulkivat mahtavaa jokea ylös, joka
alussa oli niin leveä ettei rantoja näkynyt keskeltä ensinkään. Se
kapeni kapenemistaan, kunnes he jo näkivät Saguenay-joen raivokkaan
suupuolen vasemmalla kädellään ja pienestä Tadousac-kalastajakylästä
kohoavat savut nousevan korkeitten petäjien lomitse.

Alastomia intiaaneja, joitten kasvot olivat punasavella maalatut,
liikuskeli heidän ympärillään koivukanooteissaan, tarjoten hedelmiä ja
muita elintarpeita kaupaksi, siten tuoden vaihtelua ja virkistystä
keripukin riuduttamille sotilaille. Sotalaiva kulki hitaasti ohi Mal
Bay'n, Eboulement-kuilun ja St. Paul-lahden, jota ympäröivät leveät
laaksot ja metsäiset vuoret olivat heleimmässä syysasussaan. Siinä oli
väriä ja loistoa. Punaista, purppuraa ja kultaa vuoroin tummaa
havumetsää vastaan. Amos Green seisoi nojaten laivanlaitaan ja
katseli kaihoten suunnattomia, neitseellisiä metsämaita, joihin tuskin
kukaan vielä oli jalallaan astunut. Kohta häämötti heidän edessään
Tourmente-niemen rohkeat ääriviivat, he sivuuttivat Beaupre'n lempeät
ja hedelmälliset tasangot, jotka kuuluivat Laval'in läänityksiin ja
kaarrettuaan Orleans-saaren uutisasutuksen, näkivät he edessään leveän
lahdelmantapaisen, Montmorency'n putoukset, Leviniemen paalutukset,
lukuisia aluksia ankkurissa ja vihdoin oikealla tuon ihmeellisen vuoren
vielä ihmeellisempine torneineen ja yhteiskuntineen sen juurella,
Ranskan Amerikassa olevan mahdin keskuksen ja tuen. Tykki jyrähti
linnakkeesta ja siihen vastasi laivasta samanlainen, lipun laskiessa ja
lakkien liehuessa. Parvena syöksähti esiin veneitä ja kanootteja
tervehtimään uutta kuvernööriä ja saattamaan sotilaita ja matkustajia
maihin.

Vanha kauppamies oli Ranskasta lähdettyään heikontunut heikontumistaan,
kuten kasvi, jolta juuret on poistettu. Haaksirikon aiheuttama järkytys
ja tuulinen pakopaikka jäävuoren kupeella oli ollut liikaa hänen
vuosilleen ja voimilleen. Sen jälkeen kun he olivat pelastuneet
sotalaivalle, oli hän maannut keripukin uuvuttamain sotilasten
joukossa, näyttämättä juuri muita elonmerkkejä, kuin tuskin huomattavan
hengityksen ja suonenvedontapaisia nytkähdyksiä kurttuisella
kaulallaan. Mutta kuullessaan tykin jymähdyksen ja tervehdyshuudot,
aukaisi hän silmänsä ja kohottautui hitaasti ja vaivaloisesti
vuoteellaan.

"Mitä tahdot, isä? mitä voimme tehdä hyväksesi?" kysyi Adele. "Olemme
Amerikassa ja tässä on Amory ja minä, lapsesi."

Mutta vanhus pudisti päätään.

"Herra on tuonut minut luvattuun maahan, mutta hän ei ole tahtonut,
että astuisin siihen jalallani. Tapahtukoon Hänen tahtonsa ja siunattu
olkoon Hänen nimensä iankaikkisesti! Mutta kuten Mooses, tahtoisin
minäkin nähdä sen, vaikka en jalallani saakaan siihen astua. Luuletko
Amory, että voisit taluttaa minut kannelle?"

"Jos vaan saan jonkun toisen avukseni", sanoi de Catinat ja noustuaan
kannelle, palasi Amos Green seurassa.

"Nyt isä, jos tahdot panna kätesi kummankin olkapäälle, niin sinun
tuskin tarvitsee laskea jalkaasikaan maahan."

Hetkistä myöhemmin oli vanha kauppamies kannella ja nuoret miehet
sijoittivat hänet istumaan kokoonkäärityille köysille, selkä mastoa
vasten, missä hän oli syrjässä kaikesta touhusta ja liikkeestä.
Sotilaat rupesivat jo sijoittumaan veneisiin ja kaikilla näkyi olevan
niin paljon touhua omissa asioissaan, ettei heidän huomionsa ensinkään
kääntynyt pieneen pakolaisryhmään, joka oli kerääntynyt väsyneen
vanhuksen ympärille. Hän käänteli tuskaisesti päätään puoleen ja
toiseen, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän näki leveän,
sinertävän vedenkalvon, kaukaisen putouksen välkkeen, korkean linnan ja
pitkän punertavan vuoristoketjun luoteessa.

"Se ei ole Ranskaa", sanoi hän. "Se ei ole vihertävää, vienoa ja
hymyilevää, mutta se on suurta, voimakasta ja vakavaa, kuin Se, joka
sen on tehnytkin. Heikentyessäni, Adele, on sieluni enemmän vapautunut
ruumiistani ja olen nähnyt selvemmin paljon sellaista, mikä ennen on
ollut hämärää. Ja minusta on tuntunut, kuin olisi Amerikan maa, ei
yksin Kanada, vaan sekin seutu, jossa sinä olet syntynyt, Amos ja
kaikki se, mikä ulottuu tuonne laskevan auringon maille, Jumalan
paraita antimia ihmisille. Hän on pitänyt sitä salassa läpi
aikakausien, jotta Hänen korkeat tarkoituksensa täällä pääsisivät
toteutumaan. Sillä täällähän on maa, joka on viaton, jolla ei ole
menneitä syntejä, joita sen tulisi sovittaa, ei vainoja eikä riitoja,
ei rumia tapoja eikä mitään pahuutta.

"Vuosien vieriessä kääntävät tänne kasvonsa kaikki ne, jotka ovat
murtuneita ja kodittomia, kaikki maattomat ja kaikki, jotka ovat
kärsineet vääryyttä ja joita on hosuttu, aivan kuten meidän on käynyt.
Ja heistä on nouseva kansa, joka on noudattava sitä, mikä hyvä on ja
hylkäävä kaiken, mikä on pahasta, muodostaen ja kehittäen itseään
korkeinta kohti. Näen täällä nousevan mahtavan kansan, joka ymmärtää,
että saattaa kysyä enemmän rohkeutta ylläpitää rauhaa kuin sotaa, joka
näkee kaikki ihmiset veljinään ja joka ei anna sydämensä kutistua vain
omissa harrastuksissaan, vaan osaa lämmetä jaloille pyrkimyksille
kautta koko maanpiirin. Tämän näen, Adele, maatessani tässä, sen maan
rannikolla, jota jalallani en koskaan tule astumaan ja sen sanon
sinulle, että jos sinä ja Amory lähdette tätä kansaa rakentamaan, niin
ette ole elämäänne turhaan eläneet. Niin on tapahtuva, ja kun se uusi
kansa on syntynyt, suojelkoon sitä Jumala, vartioikoon ja johtakoon Hän
sitä!" Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle ja hänen silmänsä, jotka
olivat olleet suunnatut korkeisiin metsiin ja kaukaisiin vuoristoihin,
sammuivat vähitellen.

Adele huudahti epätoivoisesti ja kietoi kätensä vanhuksen kaulaan.

"Voi, hän kuolee, Amory, hän kuolee!" huudahti hän. Synkän näköinen
fransiskaanimunkki, joka heidän lähettyvillään oli hypistellyt
rukousnauhaansa, kuuli hänen huudahduksensa ja oli silmänräpäyksessä
heidän luonaan.

"Hän on todellakin kuolemaisillaan", sanoi hän, katsellessaan vanhuksen
tuhkanharmaita kasvoja. "Onko vanhus jo saanut kirkon sakramentit?"

"En luule, että hän tarvitsee niitä", sanoi de Catinat vältellen.

"Kukapa meistä ei tarvitsisi niitä, nuori mies", sanoi munkki
ankarasti. "Ja kuinka voisi ihminen toivoa pelastusta ilman niitä!
Toimitan itse ne viipymättä hänelle."

Mutta vanha hugenotti oli avannut silmänsä ja työnsi viimeisillä
voimanrippeillään luotaan harmaakauhtanaisen miehen, joka oli
kumartunut hänen ylitseen.

"Jätin ennemmin kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuin alistuin sinun
määräyksiisi", sanoi hän. "Luuletko nyt saavasi minut valtaasi!"

Fransiskaani hypähti hämmästyneenä taaksepäin ja hänen kylmät silmänsä
vaelsivat de Catinat'sta itkevään tyttäreen.

"Te olette siis hugenotteja!"

"Hiljaa! Älkää haastako riitaa kuolevan ääressä!" sanoi de Catinat yhtä
tuimasti kuin munkkikin.

"Kuolleen miehen ääressä!" sanoi Amos Green juhlallisesti.

Vanhuksen kasvot olivat äkkiä herpautuneet ja hänen tuhannet ryppynsä
olivat silinneet, aivankuin näkymätön käsi olisi niitä sivellyt ja
hänen päänsä vaipui mastoa vasten. Adele jäi liikkumattomana
polvilleen, kädet yhä vanhuksen kaulalla ja poski painuneena hänen
olkaansa vasten. Hän oli mennyt tainnoksiin.

De Catinat nosti vaimonsa käsivarsilleen, kantoi hänet erään naisen
hyttiin, joka jo aikaisemmin oli osoittanut heille ystävällisyyttä.
Kuolema ei ollut laivalla mikään outo vieras, sillä kymmenen sotilasta
oli haudattu matkan varrella, joten matkan onnistumisen ilossa
puuhailivat matkustajat eivät paljoakaan huomanneet kuollutta
vaeltajaa, varsinkin kun vielä alettiin kuiskailla, että hän oli
hugenotti. Tuli vain lyhyt käsky, että hänet oli haudattava samana
iltana jokeen. Purjeentekijä ompeli tavanmukaisen kankaan ruumiin
ympärille ja niin oli Teofilus Catinat päättänyt vaelluksensa luvattuun
maahan ja päässyt rauhan satamaan. Mutta toista oli hänen eloonjääneen
seuransa laita. Kun kaikki sotilaat oli viety maihin, koottiin heidät
yhteen ja tarkastettiin. Eräs kuvernöörin seurueeseen kuuluva upseeri
tuli sitten lukemaan heille tuomiota. Hän oli kookas, hyväntahtoisen
näköinen mies, mutta de Catinat'n valtasi paha aavistus, kun hän
huomasi munkin käyvän upseerin vieressä ja kuiskuttelevan tälle
innokkaasti. Munkin kasvoilla karehti häijy hymy ja se ei tiennyt hyvää
kerettiläisille.

"Kyllä siitä huolehditaan, hyvä isä, kyllä siitä huolehditaan", vastasi
upseeri kärsimättömästi kuiskailuihin. "Olen yhtä innokas Pyhän Kirkon
palvelija kuin tekin."

"Toivon, että olette sitä, monsieur Bonneville. Ja luulenkin, että niin
hurskaan kuvernöörin palveluksessa, kuin de Denonville on, ei ole hyvä
olla veltto näissä asioissa."

Sotilas vilkaisi vihaisesti munkkiin, hyvin ymmärtäen mitä hänen
sanojensa takana piili.

"Tahtoisin vain huomauttaa teille, isä, että jos usko on hyve, niin on
sitä myöskin sääliväisyys." Sitte sanoi hän englanninkielellä. "Kuka
teistä on kapteeni Savage?"

"Efraim Savage, Bostonista."

"Ja master Amos Green?"

"Amos Green New Yorkista."

"Ja master Tomlinson?"

"John Tomlinson, Salemista."

"Ja merimiehet Hiram Jefferson, Josef Cooper, Seek-grace Spaulding ja
Paul Cushing, kaikki Massachusetts Bay'sta?"

"Täällä."

"Kuvernöörin käskystä viedään kaikki luettelemani henkilöt kauppalaiva
_Toivolle_, tuolle valkolaitaiselle prikille, jonka näette tuolla.
Se lähtee tunnin kuluttua Englannin siirtomaihin etelään."

Haaksirikkoiset merimiehet olivat suunniltaan ilosta, päästessään näin
odottamatta lähtemään suoraan kotiinsa ja he kiiruhtivat kokoomaan
pienen omaisuutensa, mikä heille oli onnettomuudesta jäänyt. Upseeri
pani luettelon taskuunsa ja tuli suoraan Catinat'a kohti, joka seisoi
synkkänä, nojaten laivan kaiteeseen.

"Muistatteko minut vielä", virkkoi hän, "Tunsin teidät heti, vaikka
olette vaihtanut sinitakkinne mustaan."

De Catinat tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:

"Muistan teidän oikein hyvin, de Bonneville, ja muistan myöskin matkan
Frontenac'in linnakkeelle, jonka yhdessä teimme. Enhän voinut
muistuttaa teitä tuttavuudestamme, kun asiamme nyt ovat näin huonolla
kannalla."

"No no, mies. Se, joka kerran on ollut ystäväni, on sitä aina."

"Pelkäsin sitäpaitsi, että tuttavuuteni ei olisi teille erikoisen
terveellistä tuon mustan hilkkaniekan läsnäollessa."

"Niin, niin. Tehän tiedätte, miten meidän on laitamme täällä. Frontenac
pystyi pitämään heidät aisoissa, mutta de la Barre oli kuin savi heidän
käsissään ja tämä uusi näyttää olevan samaa maata. Mehän olemme täällä
kahden tulen välissä, sulpitianit Montrealissa ja jesuiitat täällä. Jos
yhdestä pääset, niin on toinen kimpussa. Mutta olen sydämestäni
pahoillani, että minun täytyy tervetuliaisiksi kohdella teitä tällä
tavalla ja vielä enemmän vaimonne vuoksi."

"Mitä nyt sitte seuraa?"

"Te jäätte vankina laivaan, kunnes se lähtee ja se tapahtuu noin viikon
kuluessa."

"Entä sitte?"

"Teidät viedään takaisin kotimaahan ja jätetään siellä Rochelle'n
kuvernöörin käsiin, lähetettäviksi Pariisiin. Niin kuuluu monsieur
Denonvillen käsky ja ellei sitä aivan puustavillisesti noudateta, on
meillä koko herhiläislauma kimpussamme."

De Catinat voihki tuskissaan. Kaiken tuskan, koettelemusten ja
ponnistusten jälkeen palata Pariisiin, vihamiesten pilkan esineeksi ja
ystävien säälittäviksi, se oli liian nöyryyttävää. Sitä ajatellessaan
punastui hän häpeästä. Tulla viedyksi takasin kuin koti-ikäväinen
talonpoika, joka on karannut rykmentistään! Parasta hypätä ennemmin
tuohon mustaan virtaan, ellei Adele-parkaa olisi. Sillä hänhän oli
ainoa, johon Adele saattoi turvata. Niin masentavaa! Niin häpeällistä!
Eikä mitään toivoa karata tästä uivasta vankilasta naisen kanssa, jonka
kohtalo oli häneen lähtemättömästi liittänyt!

De Bonneville lähti, koetettuaan muutamilla avuttomilla sanoilla
lohduttaa häntä, mutta munkki käveli yhä kannella hänen lähettyvillään,
aika ajoin salavihkaa katsahtaen häneen ja kaksi sotilasta asteli
edestakaisin peräkannella muutaman jalan päässä hänestä. Heillä oli
ilmeisesti määräys pitää häntä silmällä. Murtunein mielin seisoi hän
nojaten laivan laitaan ja katseli kanotissaan edestakaisin kiitäviä
intiaaneja maalattuine kasvoineen ja sulkalaitteineen. Hänen silmiinsä
sattui myös edessään oleva kaupungin ala-osa, irvistelevine päätyineen
ja karstottuneine seinineen, jotka vielä olivat pystyssä muistuttamassa
muutama vuosi sitte sattunutta hirvittävää tulipaloa.

Hänen siinä miettiessään kohtaloaan, sattui hänen korviinsa voimakas
airojen loiske ja käännyttyään päin, näki hän suuren veneen menevän
aivan alitseen.

Siinä menivät uusenglantilaiset, matkalla heitä odottavaan alukseen.
Neljä merimiestä istui ryhmässä ja heidän edessään, vaippoihinsa
kääriytyneinä, keskustelivat Amos Green ja Efraim Savage, viittoillen
aika ajoin lähtevään laivaan. Vanhan puritaanin ja uljaan metsämiehen
kasvot kääntyivät useinkin de Catinat'han päin, mutta ei sanaakaan, ei
edes ystävällistä käden heilahdusta tullut yksinäisen pakolaisen
osaksi.

Heillä oli niin paljon omassa tulevaisuudessaan ja onnessaan, etteivät
he muistaneetkaan hänen kurjuuttaan. Hän olisi mielellään kärsinyt
vihamiestensä puolelta mitä hyvänsä, mutta tämä äkillinen
välinpitämättömyys ystävien puolelta tuli hänelle liian raskaaksi
kestää. Hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten ja purskahti
hillittömään itkuun. Kun hän taas nousi siitä, oli laiva jo nostanut
ankkurinsa ja oli täysin purjein poistumassa Quebec'in lahdesta.




Yhdeksäskolmatta luku.

ÄÄNI LAIVAN AKKUNASSA.


Sinä iltana laskettiin vanha Teofilus Catinat laivan laidalta kosteaan
hautaansa, ainoastaan kahden veriheimolaisensa suremana. Seuraavan
päivän vietti de Catinat laivan kannella, seuraten laivan
purkamistouhua. Hän koetti, vaikka itse oli masentunut, rohkaista
Adeleaan, kertomalla hänelle kokemuksiaan uudessa maailmassa ja
näyttämällä hänelle tuttuja paikkoja kaupungissa. Siinähän näkyi
linnoitus, johon hän oli majoittunut täällä ollessaan, jesuiittojen
koulu, piispa Laval'in tuomiokirkko, hänen vanhan komppaniansa
varastosuojat, jotka tuli oli miltei kokonaan hävittänyt ja Aubert de
la Chesnaye'n talo, ainoa yksityisrakennus, joka oli palolta säästynyt.

Paitsi näitä mielenkiintoisia paikkoja, voivat he laivasta nähdä myös
kaupungin kirjavaa asujamistoa, joka sille antoi kokonaan muista
poikkeavan leiman, lukuunottamatta sen sisarkaupunkia, Montrealia.
Suurena, kanadalaista elämää esittävänä kuvasarjana näkivät he edessään
seiväsaidalla reunustetun jyrkkämäkisen kadun, joka vilisi tulijoita ja
menijöitä. Siinä maleksi sotilaita riippuvissa lierilakeissaan ja
sulkatöyhdöissään, yksinkertaisiin maalaisvaatteisiin puettuja
mökinmiehiä joen rantamilta, muistuttaen sangen tuntuvasti
normandilaisia ja brittiläisiä esi-isiään. Siinä tepasteli nuoria
elostelijoita Ranskasta ja läänitysalueilta, lakit kallellaan ja
puvuissaan koettaen matkia ehkäpä jo vuosia sitten hyljättyjä
Versailles'in muoteja. Tuolla seisoi pieni ryhmä metsämiehiä,
eränkävijöitä, nahkaisissa metsätakeissaan, karvareunaisissa
säärystimissään ja karvalakeissaan, joihin oli pistetty kotkan sulka.
He tulivat kerran vuodessa kaupunkeihin, jätettyään intiaani-vaimonsa
ja lapsensa johonkin ylämaan intiaanikylään. Punanahkojakin siellä
näkyi, parkinkarvaisia algonkiinikalastajia ja metsästäjiä, hurjia
Micmac-intiaaneja idästä ja villejä abenakeja etelästä. Ja kaikkialla
näki fransiskaanien tummia viittoja, rekollettien leveitä hattuja sekä
jesuiittoja, joitten oveliin käsiin sikäläisen elämän kaikki langat
johtivat.

Sellaista oli kansa tuon nuoren ranskalaisen siirtomaan omituisessa
pääkaupungissa, tuhansien virstojen päässä emämaasta. Mutta jos sen
kaupunki oli omituinen, niin oli itse siirtomaa vielä merkillisempi,
ehkä merkillisin, mitä koskaan lienee perustettu. Sehän ulottui suuren
joen vartta toista tuhatta virstaa, Tadoussac'ista idässä, aina
kauppa-asemille suurten järvien rannoilla saakka. Suurimmalta osaltaan
käsitti se aivan joen rantamilla olevia kapeita viljelmiä, joitten
takana tiettömät aarniometsät ja tutkimattomat vuoristot alituisesti
viekoittelivat niitten raivaajia metsämiehen ja kalastajan vapaaseen
elämään. Yksinäinen peltotilkku siellä, täällä taasen pieni ryhmä
tukeista salvettuja ja paaluaidalla ympäröityjä mökkejä viitoittivat
tietä, jota sivistys oli tunkeutumassa suurelle mannermaalle, hädin
tuskin jaksaen puolustautua sen ankaraa ilmastoa ja säälimättömiä
alkuasukkaita vastaan. Tuon äärettömän alueen koko valkoinen
asukasmäärä teki tuskin kahtakymmentä tuhatta henkeä, sotilaineen,
pappeineen päivineen, sekä vielä metsänkävijät vaimoineen ja lapsineen,
mutta heidän tarmonsa oli siitä huolimatta suuri ja hallituksen
toiminta niin menestyksellinen, että he jo tähän aikaan olivat
jättäneet tuntuvat jälkensä koko maanosaan. Kun varakas englantilainen
uutisviljelijä tyytyi elämään peltonsa antimista ja kun kirveen iskua
tuolla puolen Alleghany-vuorten ei vielä ollut kuulunut, olivat rohkeat
ranskalaiset uranaukaisijat, mikä lähetyssaarnaajan, mikä taas
eränkävijän haahmossa tunkeutuneet mannermaan etäisimpiin
kolkkiin saakka. He olivat kartoittaneet suuren järvialueen ja
käyneet vaihtokauppaa tuimien Sioux-intiaanien kanssa suurilla
lakeuksilla, missä puinen intiaanimaja vaihtui vuodista rakennettuun
_tee-pee'hen_. Marquette oli kulkenut Illinnois-virtaa aina
Missisipille saakka ja oli tutkinut tuon mahtavan virran juoksua kunnes
hän, ensimmäisenä valkoihoisena, oli nähnyt Missourin ryöpyt. La Salle
oli uskaltautunut vielä kauemmaksi, ohi Ohion, aina Meksikon lahdelle
saakka ja oli pystyttänyt Ranskan lipun sille paikalle, johon myöhemmin
New Orleans'in kaupunki oli kohoova. Toiset olivat vaeltaneet
kalliovuorille ja luoteisiin suuriin erämaihin, saarnaten ja
vaihtokauppaa tehden, kastaen ja pettäen aina kunkin mielen ja
tarkoitusperän mukaan. Mutta yhteistä heillä kaikilla oli tavaton
rohkeus, joka ei koskaan pettänyt ja loppumaton kekseliäisyys, joka
auttoi heitä joka loukossa väjyvistä vaaroista. Ranskalaisia asusti
brittiläisten alusmaitten pohjoispuolella, heitä oli niitten
länsipuolella, vieläpä eteläpuolellakin, mutta silloisen kanadalaisen
rautaisen heimon syyksi ei voida panna sitä seikkaa, etteivät nuo
seudut nyt ole ranskalaisia.

Kaikkia näitä asioita selosteli de Catinat Adelelle syksyisen päivän
kuluessa koettaen vetää hänen ajatuksiaan menneistä murheista ja edessä
olevasta surullisesta matkasta. Adele, joka oli tottunut Pariisin
katujen rauhalliseen elämään ja Seinevirran leppoisiin maisemiin,
katseli hämmästyneenä mahtavaa virtaa, uljaita metsiä ja vuoristoja,
mutta hän kävi kauhusta väristen miehensä käsipuoleen joka kerta, kun
nahkapukuiset, kirjavanaamaiset algonkiinit soutaa sujuttivat heidän
ohitseen, niin että vaahto kanotin kokassa kuohui. Vähitellen painui
päivä illaksi, vanha linnake kylpi taas illan ruskossa ja molemmat
pakolaiset laskeutuivat taas yösijoilleen koettaen rohkaista toisiaan,
mutta kummallakin sydämessään synkät mietteet.

De Catinat'n hytti oli lähellä erästä kansiakkunaa ja hänellä oli
tapana pitää sitä auki, koska laivakeittiö oli hänen seinänsä takana,
ja kuumensi ja pilasi hänen ilmansa. Sinä yönä hän ei päässyt uneen
käsiksi, vaan kieri vuoteellaan, miettien keinoja päästäkseen pois
tästä kirotusta laivasta. Mutta minnepä mennä, jos he onnistuisivat
pääsemäänkin karkuun? Koko Kanada oli heiltä suljettu ja etelässä
olivat kaikki metsät täynnä julmia intiaaneja. Englantilaisella
alueella he tosin olisivat saaneet vapaasti tunnustaa uskoaan, mutta
mitä saattoivat hänen vaimonsa ja hän aikaansaada maassa, jossa
puhuttiin vierasta kieltä ja jossa heillä ei ollut ainoatakaan
tuttavaa, puhumattakaan ystävistä. Jos vain Amos olisi pysynyt heille
uskollisena, niin kaikki olisi käynyt hyvin, mutta hän oli heidät
hyljännyt. Ja miksipä hän ei olisi sitä tehnyt. Eihän hän ollut heidän
heimolaisiaan ja hän oli jo kyllin heitä auttanut monta kertaa. Kotona
häntä odotti oma väkensä ja rakastamansa erämiehen elämä. Mahdotonta
oli vaatia, että hän olisi viipynyt täällä heidän vuokseen, joita hän
oli tuntenut vasta muutaman kuukauden. Sitähän ei voinut odottaakaan ja
kuitenkaan ei de Catinat saattanut uskoa sitä todeksi, ei voinut
ymmärtää sitä. Mutta mitä se oli? Hän oli selvästi erottavinaan
aaltojen hiljaisesta loiskinasta suhahtavan äänen. Mutta ehkäpä se oli
joku ohisoutava intiaani! Mutta nyt se uusiutui, käskevänä ja tärkeänä.
Hän nousi istuvilleen ja katseli ympärilleen. Se kuului varmasti
avonaisesta kansiakkunasta. Hän katsoi ulos, mutta ei nähnyt muuta,
kuin leveän lahdelman laivoineen ja Point Levi'n tuikkivat valot. Kun
hän taas painoi päänsä pielukseen, putosi jotakin napsahtaen hänen
rinnalleen, vierähtääkseen siitä lattialle. Hän hypähti sängystään,
tapasi lyhdyn käteensä ja valaisi lattiaa. Sielläpä ammus olikin —
kultainen rintaneula. Kun hän nosti sen tarkastaakseen sitä lähemmin,
sykähti hänen sydämensä ilosta. Sehän oli ollut hänen omaisuuttaan,
jonka hän oli antanut Amos Greenille toisena päivänä tapaamisensa
jälkeen, heidän puuhatessaan lähtöään Versailles'hin. Se oli varmaan
jokin merkki ja Amos ei siis ollutkaan heitä jättänyt. Hän pukeutui,
vavisten innosta ja riensi kannelle. Oli pilkkoisen pimeä eikä hän
voinut nähdä mitään, mutta säännöllisistä askeleista, jotka kuuluivat
keulapuolelta, arvasi hän, että vartija yhä toimitti tehtäväänsä. Hän
meni laivan laidalle ja tirkisteli pimeään. Hän saattoi erottaa veneen
haahmon laivan kyljessä.

"Kuka siellä?" kuiskasi hän.

"Oletko se sinä, de Catinat?"

"Olen."

"Olemme tulleet noutamaan teitä."

"Jumala sinua siunatkoon, Amos."

"Onko vaimosi siinä?"

"Ei ole, mutta voin herättää hänet."

"Hyvä, mutta ota ensin tämä köysi. Vedä nyt tikarapuut ylös."

De Catinat tarttui ojennettuun köyteen ja kiskoessaan sitä puolensa
huomasi, että se oli kiinnitetty köysirappuihin, joitten päähän oli
sovitettu teräskoukut laivan laitaan kiinnittämistä varten. Hän sovitti
ne paikoilleen ja hiipi sitte hiljaa keskilaivassa olevalle naisten
salongille, joka oli luovutettu hänen vaimonsa käytettäväksi. Hän oli
ainoa nainen laivassa, joten de Catinat saattoi turvallisesti naputtaa
hänen ovelleen ja muutamin sanoin kiirehtiä häntä sekä kehoittaa häntä
varovaisuuteen. Muutamassa minuutissa oli Adele pukeutunut ja pantuaan
arvoesineensä pieneen nyyttiin, livahti hän ovesta ulos. Yhdessä he
sitte hiipivät peräpuolelle, korkean laivanlaidan suojassa. He olivat
jo miltei perillä, kun de Catinat äkkiä seisahtui ja purren hampaitaan
päästi hiljaisen kirouksen. Köysirappujen ja heidän välissään seisoi
pimeimmässä paikassa fransiskaanin tuima haamu. Hilkka syvälle silmien
yli vedettynä, tirkisteli hän pimeyteen ja lähestyi heitä, aivankuin
olisi huomannut heidät. Takamastossa riippui himmeä lyhty. Hän otti sen
käteensä ja piti sitä päänsä yli valaistakseen heitä.

Mutta de Catinat ei ollut niitä miehiä, joitten kanssa sopi leikitellä.
Hän oli ikänsä tottunut tekemään äkkiä päätöksensä ja toimimaan
ripeästi. Pitikö tuon kostonhaluisen munkin päästä viime hetkessä hänen
ja hänen vapautensa väliin? Se oli vaarallisen yritys. Hän työnsi
Adelen syrjään maston suojaan, ja munkin tultua lähemmä hyökkäsi hän
hänen kimppuunsa ja tarttui hänen kaapuunsa. Mutta samassa valui toisen
hilkka takaraivolle ja tuikean kirkonmiehen kasvojen sijasta näkikin de
Catinat lyhdyn himmeässä valossa Efraim Savage'n vilkahtelevat harmaat
silmät ja vakavat kasvot. Samalla hetkellä kohosi laidan yli toinenkin
haamu ja kuumaverinen ranskalainen heittäytyi suunniltaan ilosta Amos
Greenin syliin.

"Kaikki on järjestyksessä", sanoi nuori eränkävijä koettaessaan hieman
hämillään vapautua toisen syleilystä. "Hän on meidän käsissämme veneen
pohjalla, pukinnahkakinnas kurkussa."

"Kuka sitten?"

"Se mies, jonka kaapua kapteeni Savage kantaa. Hän tuli kimppuumme
juuri kun menit vaimoasi noutamaan, mutta me toimitimme hänet
kahdenkesken aivan vaarattomaksi. Onko rouvasi jo täällä?"

"Hän on tässä aivan."

"Sitte toimeen, niin pian kuin suinkin, sillä joku voi yllättää
meidät."

Adele nostettiin laidan yli ja istutettiin koivuisen kanootin perään.
Kolmen miehen irroittivat he tikapuut ja sitte laskeutui kukin köyttä
myöten alukseen. Kaksi intiaania, jotka istuivat airoissa, työnsivät
veneen loitommalle ja alkoivat soutaa virtaa ylöspäin ja muutamaa
hetkeä myöhemmin näkyi St. Christophe'sta ainoastaan kaksi himmeästi
tuikkivaa valoa,

"Ota airo, Amos, niin minä otan toisen", sanoi Efraim Savage
riisuessaan munkinkaapua yltään. "Tunsin itseni turvallisemmaksi tässä,
tuolla laivan kannella, mutta nyt se ei enää auta mitään. Luulen, että
olisimme voineet sulkea luukut ja ottaa haltuumme koko laivan,
messinkikanuunoineen päivineen, jos olisimme halunneet."

"Ja tulleet hirtetyiksi merirosvoina raakapuuhun seuraavana aamuna",
virkkoi Amos. "Luulenpa, että teimme viisaimmin, kun otimme hunajan ja
jätimme pesän paikalleen. Toivon, että olette hyvässä voinnissa,
rouva."

"Olen kyllä, mutta minun on vaikeata käsittää, mitä on tapahtunut ja
missä olemme.

"Niin on minunkin laitani", sanoi de Catinat.

"Ettekö sitte odottanut meitä takaisintuleviksi?"

"En osannut odottaa sitä, enkä tätä."

"Niin, mutta ettehän voineet ajatella, että olisimme jättäneet teidät
noin vaan, sanaakaan virkkamatta."

"Tunnustan olleeni sydänjuuriani myöten pahoillani."

"Pelkäsin, että niin kävisi", sanoi Amos, "kun vilkaisin sinuun
syrjäsilmin ja näin kuinka synkkänä seisoit katsellen lähtöämme. Mutta
jos meidän olisi nähty keskustelevan ja neuvottelevan, niin olisivat he
paikalla olleet selvillä tuumistamme. Nyt, sen sijaan, heillä ei ollut
epäilyksen hiventäkään, paitsi tuolla miekkoisella tuolla veneen
pohjalla."

"Miten sitte suoriuduitte kaikesta?"

"Me poistuimme aluksestamme eilen illalla ja pääsimme maihin Beaupre'n
puolelle, hankimme sitte tämän kanootin ja pysyttelimme koko päivän
piilossa. Tänä iltana pääsimme sitte teidän laivanne kylkeen ja minulle
oli helppo herättää sinut, kun tiesin, missä makasit. Munkki oli
vähällä turmella joko juonemme, mutta me panimme hänelle suukapulan ja
pyöräytimme hänet laidan yli. Efraim puki ylleen hänen kauhtanansa,
voidakseen vaaratta mennä auttamaan teitä, siltä olimme hieman
peloissamme viivytyksen vuoksi."

"Ah, kyllä on ihanaa olla taas vapaudessa. Kuinka paljon olenkaan
sinulle velkaa, Amos!"

"Joutavia, sinähän huolehdit minusta omassa maassasi, nyt pidän minä
huolen sinusta täällä."

"Minne menemme nyt?"

"Niin, siinäpä se. Ei ole muuta kuin yksi ainoa tie, sillä meritse emme
pääse etelään. Meidän täytyy kulkea maitse niin hyvin, kuin taidamme ja
ennen iltaa täytyy meidän olla hyvän matkaa Quebec'in linnakkeesta,
sillä mikäli kuulin on heille moninkerroin mieluisampaa saada
vangituksi hugenotti kuin irokeesipäällikkö. Tottavie, en ymmärrä
kuinka sellaista melua saatetaan pitää siitä, mitä joku ajattelee
sielunsa pelastuksesta, vaikka onhan tässä vanha Efraim yhtä ankarana
toisella puolella, jotenka kaikki sellainen hullutus ei näy olevan vain
yhdellä puolella."

"Mitä sinä minusta puhut", kysyi merikarhu, höristäen korviaan nimeään
mainittaessa.

"Sanoin vain että te olette sellainen jäykkä protestanttiukko."

"Niin olen, jumalan kiitos. Minun tunnuslauseeni onkin vapaus
uskonasioissa, näetkös, lukuunottamatta kveekareita ja paavinuskolaisia
ja — ja — en voi näet sietää, että Anne Hutchinson ja muut eukot
kulkevat saarnailemassa ja muutenkin hulluttelevat."

Amos nauroi ja sanoi: "Kun kerran kaikkivaltias näkyy sietävän sen,
niin mitäpä teidänkään maksaa panna sitä niin pahaksenne."

"Äh, sinä olet vielä nuori; tuskin lienevät korvantakaisesi kuivat.
Odotahan kun tulet vanhemmaksi, niin tiedät enemmän. Ehkäpä minun vielä
täytyy kuulla suustasi ystävällinen sana tuonkin likaisen sikiön
puolesta", sanoi ukko Savage, survaisten veneenpohjalla makaavaa
munkkia airontyvellä.

"Luulenpa, että hän onkin hyvä mies, ymmärryksensä mukaan."

"Sitte luulen minäkin, että hai on kiltti kala, tietysti ymmärryksensä
mukaan. Ei poikani, älä koetakaan minun kanssani sotkea mustaa ja
valkoista. Vaikka puhuisit leukasi sijoiltaan, niin et sittenkään saisi
vastatuulta myötäiseksi muuttumaan. Annahan sieltä tupakkapussini ja
tulukset, ehkäpä ystäväsi haluaa hieman verrytellä kangistuneita
jäseniään aironvarressa." Koko yön he ponnistivat virtaa ylös,
jännittäen kaikki hermonsa päästäkseen takaa-ajon mahdollisuudesta.
Pysyttelemällä eteläisellä rannalla, siten välttäen voimakkaan
keskivirran, kulkivat he nopeasti eteenpäin, sillä sekä Amos että de
Catinat olivat kumpikin tottuneita soutajia ja molemmat intiaanit
olivat pikemmin terästä kuin lihaa ja verta. Leveällä viralla vallitsi
täydellinen hiljaisuus, jota ainoastaan kanootin laitoihin lyövät
laineet, yöhaukan kirkuna ja ketun terävä haukahdus häiritsivät. Kun
aamu vihdoin koitti ja pimeys vaihtui huomaamatta hämäräksi, olivat he
jo silmänkantamattomissa linnakkeesta ja kaukana ihmiskäden jäljistä.
Neitseelliset metsät, ihmeellisessä, syksyisessä väriloistossaan,
ulottuivat aivan veden rajaan molemmin puolin virtaa ja sen keskellä
näkyi pieni saari, jota ympäröi keltainen hiekkavyö ja jonka keskellä
loisti kirkas värileikki tulipunaisia kumipuita ja sumakkeja
monivivahteisena rykelmänä.

"Olen kulkenut tästä ennenkin", sanoi de Catinat. "Muistan erikoisesti
huomioni kiintyneen tuohon suureen läiskärunkoiseen vaahteraan, kun
matkustin kuvernöörin kanssa Montrealiin. Se oli Frontenac'in aikana,
jolloin kuningas oli ensimmäinen mies valtakunnassa ja piispa toinen."

Intiaanit, jotka kaiken aikaa olivat istuneet ilmeettöminä kuin
puujumalat, höristivät korviaan äskeisen nimen kuullessaan.

"Veljeni puhui suuresta Onontio'sta", sanoi toinen heistä, vilkaisten
taakseen. "Olemme kuunnelleet pahojen lintujen liverryksiä ja ne
kertovat meille, että hän ei koskaan enää tule lastensa luo suuren
veden yli."

"Hän on suuren valkoisen isän luona", vastasi de Catinat. "Olen itse
nähnyt hänet suuren valkoisen isän neuvottelussa ja hän on varmasti
palaava kansansa luo, jos se vaan häntä tarvitsee."

Intiaani pudisti paljaaksi ajeltua päätään.

"Kiimakuu on jo ohi, veljeni", sanoi hän, "ja ennenkuin munimiskuu on
tullut, ei tämän virran seutuvilla ole ainoatakaan valkoista miestä,
paitsi kivimuurien sisäpuolella.

"Miten niin? Olemme kuulleet niin vähän viime aikoina. Ovatko irokeesit
niin tuimissa aikeissa?"

"Veljeni, he lupasivat syödä suuhunsa huronit ja missä ovat huronit
nyt? He käänsivät kasvonsa erieläisiin ja missä ovat erieläiset nyt? He
menivät länteen illinoiseja vastaan ja kuka voi enää löytää ainoatakaan
illinoiskylää? He nostivat sotakirveensä andasteja vastaan ja heidän
nimensä on pyyhitty pois maanpinnalta. Ja nyt ovat he tanssineet
sellaisen sotatanssin ja laulaneet sellaisen sotalaulun, joka ei tiedä
hyvää valkoisille veljilleni."

"Missä he sitten ovat?"

Intiaani heilautti kättään poikki läntisten ja eteläisten ilmojen.

"Missä niitä ei ole?" sanoi hän.

"Metsät rytisevät heidän askeleistaan. He ovat kuin tuli kuivassa
ruohossa, niin nopeita ja peloittavia he ovat."

"Elämäni kautta", sanoi de Catinat, "jos ne pirut todella ovat
kytkemättä, niin tarvitaan täällä vielä vanhaa Frontenac'ia, ellei
muuta varten, niin ainakin ajamaan heidät virtaan pää edellä."

"Niin", sanoi Amos. "Näin hänet kerran kun minut vietiin hänen
eteensä toisten kanssa, syytettyinä metsästämisestä, kuten hän
sanoi, ranskalaisella alueella. Hänen leukansa loksahteli kuin
näädänloukku ja hän katsoi meihin aivan kuin olisi halunnut päänahkamme
säärystimikseen. Mutta huomasin selvästi, että hän oli päällikköainesta
ja rohkea mies."

"Hän oli kirkon vihamies ja sielunvihollisen oikea käsi tässä maassa",
kuului ääni kanootin pohjalta.

Se oli munkki, jonka oli onnistunut vapautua pukinnahkakintaasta ja
vyöstä, joilla molemmat amerikkalaiset olivat kapuloineet hänen suunsa.
Hän oli kohonnut ryntäilleen ja katseli seuruetta palavilla, mustilla
silmillään.

"Hänen leuka-taklauksensa näkyy päässeen irtautumaan", sanoi
merikapteeni. "Minäpä hieman kiristän sitä."

"Tokkohan, mitäpä me häntä enää kuljetamme mukanamme", sanoi Amos. "Hän
on vain liikana painona meille, enkä ymmärrä mitä hyötyä meille enää on
hänen seurastaan. Poistakaamme hänet kanootista."

"Niin, koetetaanpa painuuko hän vai pysyykö pinnalla", huusi Efraim
innokkaana.

"Eihän toki, panemme hänet rannalle."

"Antaaksemme hänen joutua edellemme varoittamaan noita mustia piruja."

"Panemme hänet tuohon saareen."

"Se on hyvä. Huutakoon sieltä omiaan avuksi, kun sattuvat soutamaan
ohi."

He soutivat saarelle ja laskivat munkin maihin. Tämä ei puhunut
sanaakaan, vaan kirosi heidät katseellaan. He jättivät hänelle hieman
korppuja ja jauhoja, jotta hän tulisi toimeen kunnes vapautuisi
saarelta.

Kuljettuaan sitten erään virran tekemän mutkan eteenpäin laskivat he
kanoottinsa maihin pienessä poukamassa, missä mustikan- ja
karpalonvarret kasvoivat aina rantaan saakka ja missä nurmi oli
valkoisenaan kukkasia. Siinä he levittivät vähäiset ruokatavaransa ja
söivät aamiaisensa erinomaisella ruokahalulla, suunnitellen sen
kuluessa matkansa jatkoa ja suuntaa.




Kolmaskymmenes luku.

SISÄMAAN VESIÄ.


He olivat verrattain hyvin varustautuneet matkaa varten.
Gloucesterilaisen kolmimaston kapteeni, joka vei amerikkalaiset
Quebec'in lahdesta, tunsi kapteeni Efraim Savage'n hyvin, kuten yleensä
kaikki Uusenglannin rannikolla. Hän olikin senvuoksi hyväksynyt Efraim
Savagen tekemän kolmen kuukauden velkasitoumuksen, niin korkeaa korkoa
vastaan, kuin hän suinkin onnistui vanhalta merikarhulta nylkemään
ja oli sitä vastaan antanut kolme erinomaista pyssyä, runsaan
ammusvaraston ja kylliksi rahaa hänen muita tarpeitaan varten. Täten
oli hän voinut vuokrata kanootin ja intiaanisoutajat sekä varustaa
seurueensa lihalla ja korpuilla ainakin kymmeneksi päiväksi.

"On taas kuin hengittäisi vapaammin, tuntiessaan pyssyn tukin kädessään
ja pihkan hajun sieraimissaan", sanoi Amos. "Tästä ei voi olla sataa
virstaa enempää Albany'hin tai Senectady'iin, suoraan metsien halki."

"Niin, poikani, mutta miten jaksaa naisihminen kävellä sata virstaa
tiettömiä metsiä. Siitä ei tule mitään. Parasta pitää vain vesi kölin
alla ja luottaa Jumalaan."

"Siinä tapauksessa ei ole kuin yksi reitti mahdollinen. Meidän täytyy
kulkea Richelieu-jokea aina Champlain ja St. Sacrament-järville saakka.
Siellä olisimme jo lähellä Hudson-joen latvavesiä."

"Se on vaarallinen reitti", sanoi de Catinat, joka oli ymmärtänyt
tovereittensa keskustelun, vaikkakaan ei voinut ottaa siihen osaa.
"Meidän täytyisi siinä tapauksessa kulkea aivan Mohawk-intiaanien
alueen rajamaita."

"Mutta luulen, että se on ainoa reitti, joka voi tulla kysymykseen."

"Ja minulla on hyvä ystävä Richelieu-joella, joka varmasti auttaisi
meitä eteenpäin", sanoi de Catinat hymyillen. "Adele, olenhan kertonut
sinulle Charles de la Noue'sta, Sainte Marie'n lääninherrasta?"

"Siitäkö, jota kutsuit Kanadan herttuaksi, Amory?"

"Juuri hänestä. Hänen läänityksensä sijaitsee Richelieu'n äärillä,
hieman etelään St. Louis'n linnoituksesta, ja olen varma siitä, että
hän jouduttaisi matkaamme."

"Hyvä", huudahti Amos, "jos meillä on siellä ystäviä, niin käy meidän
hyvin. Se ratkaisee koko asian, me pysyttelemme siis virralla.
Lähtekäämme heti sitten, sillä tuo munkki koettaa varmasti parhaansa,
saadakseen meidät satimeen."

Pieni matkue ahersi sitten kokonaisen viikon mahtavaa vesireittiä ylös,
pysytellen yhä eteläisellä rannalla, missä oli vähemmän asutusta.
Molemmin puolin virtaa kasvoi metsä tiheänä, ainoastaan siellä täällä
näkyi kapeita, viljeltyjä kaistaleita, joilla keltainen sänki ilmaisi
vehnän kasvaneen. Adele katseli mielenkiinnolla puutaloja, ulkonevine
yläkertoineen ja jykeviä kivestä rakennettuja lääniherrojen kartanoita
sekä joka satamassa olevia myllyjä, jotka, paitsi varsinaista
tehtäväänsä viljan jauhajina, tarjosivat ampuma-aukoilla varustetun
turvapaikan ympäristössä asuville hyökkäyksen sattuessa. Hirvittävä
kokemus oli kanadalaisille opettanut, mikä englantilaisten
siirtolaisten vielä oli opittava, että nimittäin oli täydellistä
mielettömyyttä sijoittaa muista eristetyn, yksinäisen maatalon keskelle
aukeita viljelyksiä.

Kanadalaiset sen sijaan raivasivat viljelyksensä säteettäin
kyläkunnasta, sotilaallisia näkökohtia silmälläpitäen siten, että
puolustus kävi mahdolliseksi kaikilla tahoilla ja keskittyi
lopullisesti kiviseen läänityskartanoon. Nyt saattoikin joka mäellä ja
vuorella nähdä vartijan kivääri kädessä, sillä joka paikassa
tiedettiin, että irokeesien päänahkapartiot olivat liikkeellä, eikä
koskaan voinut arvata, mistäpäin hyökkäys tapahtui, paitsi että se
säännöllisesti tapahtui heikoimmin varustetulta kohdalta.

Kulkipa matkustaja tähän aikaan millä puolen maata hyvänsä, St
Lawrence'illa tai läntisellä järvialueella, Missisipin rantamilla tai
etelässä cherokeesien ja creekien asuinmailla, niin tapasi hän joka
paikassa asukkaat pelonalaisessa odotuksessa ja aina samasta syystä.
Irokeesit, kuten heitä ranskalaiset nimittivät, eli viiden kansan
yhtymä, kuten he itse itseään kutsuivat, olivat nimittäin ainaisena
uhkana koko mannermaalle. Heidän yhteenliittymisensä oli sangen
luonnollinen, sillä he kuuluivat samaan heimoon ja puhuivat samaa
kieltä ja kaikki yritykset saada heidät hajalle olivat olleet turhia.
Mohawk'it, cayua't, onondaga't, oneidat ja seneca't olivat kukin
ylpeitä totemeistaan ja päälliköistään, mutta sodan sattuessa olivat he
irokeeseja ja yhden heimon vihollinen oli kaikkien muittenkin
vihollinen. Heidän lukumääränsä ei ollut suuri, sillä he eivät koskaan
pystyneet nostattamaan kahtatuhatta sotilasta enempää ja heidän
maa-alansakin oli sangen rajoitettu, sillä heidän kylänsä sijaitsivat
hajallaan Champlain- ja Ontario-järvien välissä. Mutta he olivat
yksimielisiä ja ovelia, he olivat urhoollisia ja tarmokkaita ja
hyökkäsivät silmittömästi. Eläen keskellä muita heimoja, iskivät he
vuoroon kunkin kimppuun, eivätkä koskaan tyytyneet ainoastaan
lannistamaan vastustajansa, vaan hävittivät heidät kokonaan
olemattomiin, samalla pitäen kurissa muita valtioviisaudellaan.
Sotiminen oli heidän työnään ja julmuudet heidän huvinaan. Siten olivat
he nujertaneet kansan toisensa jälkeen, kunnes noin tuhannen
neliöpeninkulman alalla ei ollut olemassa ainoatakaan heimoa, paitsi
mitä he armosta olivat jättäneet henkiin. He olivat pyyhkäisseet
kokonaan maanpinnalta huronit, lähetysasemineen päivineen, hirveässä
verilöylyssä. Samoin oli käynyt luoteisten heimojen, kunnes jo kaukana
asuvat sac'it ja foks'it vapisivat heidän nimeään mainittaessa. He
olivat puhdistaneet kaikki läntiset alueet, kunnes he tulivat
kosketuksiin sukulaistensa, Sioux-intiaanien kanssa, jotka vallitsivat
suuria lännen lakeuksia. Uusenglannin intiaanit idässä ja shawnee't ja
delaware't etelässä maksoivat heille sotaveroa ja kauhu heidän aseitaan
kohtaan oli jo levinnyt Marylandin ja Virginian rintamaille saakka.
Tuskin koskaan lienee ihmiskunnan historiassa niin pieni joukko
vallinnut niin laajaa aluetta ja niin kauan.

Puolisen vuosisataa olivat nämä heimot kantaneet vihaa ranskalaisia
kohtaan, aina siitä saakka, kun Champlain muutamien seuralaistensa kera
oli ottanut osaa taisteluihin heidän vihollistensa puolella. Kaikkina
näinä vuosina olivat he lymyilleet metsäkylissään ja silloin tällöin
ryhtyneet väkivaltaisuuksiin syrjäisemmillä seuduilla, mutta parhaasta
päästä odottaneet oikeata hetkeä lyödäkseen. Ja nyt heistä näytti tuo
hetki tulleen. He olivat hävittäneet kaikki ne heimot, jotka ehkä
olisivat saattaneet yhtyä heidän valkoihoisiin vihollisiinsa. Toiset he
taas olivat eristäneet. He olivat myös hankkineet itselleen hyviä
ampuma-aseita ja runsaasti ampumatarpeita, joita he olivat saaneet
saksalaisilta ja New Yorkin englantilaisilta.

Ranskalaisten pitkä siirtokunta oli miltei avutonna heidän edessään. He
olivat kokoontuneina metsissä, kuten koirat ketjussa odottaen, että
heidän päällikkönsä veisivät heidät rynnäkköön tulisoihdut ja
sotakirveet koholla.

Sellainen oli tilanne, kun pieni pakolaisjoukko meloi virtaa ylös,
etsien ainoata tietään rauhaan ja vapauteen. He tiesivät hyvinkin, että
se oli vaarallinen. Pitkin Richelieu-jokea oli ranskalaisilla
etuvartioita ja paalulaitoksia, sillä kun läänityslaitos ulotettiin
Kanadaan, saivat kaikki syntyperäiset aatelismiehet läänityksensä
sellaisilla ehdoilla, jotka parhaiten edistäisivät siirtokuntaa. Kukin
lääniherra maanvuokralais-alaisineen, tottuneina aseiden käyttöön,
muodosti sotilaallisen voiman, aivan samaan tapaan kuin keskiajallakin,
saaden vuokralainen maapalstansa viljeltäväkseen ehdolla, että saapui
kutsuttaessa aseisiin. Siksi oli myöskin vanhoja upseereja Carignan'in
rykmentistä sijoitettu pitkin Richelieu-jokea, joka juoksee
suorakulmaisesi St. Lawrence-virrasta mohawk'ien maata kohti.
Paaluvarustukset saattoivat tietenkin hyvin pitää puoliaan, mutta pieni
pakolaisjoukko oli alituisessa hengen vaarassa kulkiessaan asemalta
toiselle. Tosin eivät irokeesit olleet sotajalalla englantilaisten
kanssa, mutta sotapolulla ollessaan he tuskin olisivat tehneet eroa
ranskalaisen ja englantilaisen välillä, joten Amos Green ja kapteeni
Efraim vastoin tahtoaankin olisivat joutuneet saman kohtalon alaisiksi,
kuin heidän molemmat ranskalaiset toverinsakin.

Noustessaan St. Lawrence-virtaa, kohtasivat he monta vastaantulevaa
kanoottia. Yhdessä kulki jokin upseeri tai virkamies matkalla
Montrealista tai Kolmivirralta, toisessa tuli kuormallinen turkiksia,
intiaanin tai eränkävijän kuljettamana, Eurooppaan vietäviksi. Joskus
näki myös kanootissa auringon paahtaman, harmaatukkaisen miehen, joka
kauhtuneessa, mustassa mekossaan souti rannalta toiselle, pysähtyen
matkallaan jokaiseen intiaanimajaan. Jos Kanadan kirkolliset asiat
olivat huonolla kannalla, niin ei se ainakaan ollut tällaisten
kyläpappien syytä, jotka ahersivat ja kuluttivat koko elämänsä tuomalla
toivon ja lohdutuksen sanomaa ja vieläpä hitusen sievempiä
elämäntapojakin kaikille noissa rannattomissa erämaissa. Useinkin
näytti siltä kuin tulijat mielellään olisivat antautuneet puheisiin
pakolaisten kanssa, mutta he vain meloivat eteenpäin välittämättä
heidän merkinannoistaan ja huudoistaan. Takaapäin ei heitä kukaan
saavuttanut, sillä he kulkivat aikaisesta aamusta myöhäiseen yöhön. He
vetivät aluksensa maalle yöpyessään ja sytyttivät nuotion kuivista
puista, sillä saapuva talvi rupesi jo näyttämään tapojaan.

Nuoren ranskattaren ihmettelevä huomio ei kääntynyt ainoastaan virran
rantamilla oleviin asumuksiin ja niitten asukkaisiin. Hänen miehensä ja
Amos Green tekivät parhaansa opettaakseen häntä havaitsemaan myöskin
mahtavien metsämaitten elämää, ja heidän kiertäessään matalikon tai
niemekkeen huomauttivat he hänelle tuhansista seikoista, joita hän ei
omin aistimin koskaan olisi havainnut. Milloin koski se pörröpäistä
pesukarhua, joka kurkisteli puunhalkeamasta, milloin taasen tiheän
viidakon alla uiskentelevaa saukkoa, jonka suussa kiilsi vastapyydetty
kala. Välistä osoittivat he hänelle villikissaa, joka hiipien oksaa
pitkin, tähysteli häijyillä, keltaisilla silmillään toisessa päässä
leikittelevää oravaa tai kanadalaista villisikaa, joka rytisten ja
rymyten raivasi tietään palsami- ja mustikkavarsien seassa. Hän oppi
tuntemaan nuoren kotkan eloisan, terävän huudon, kertun kutsuvan äänen,
sen siivenlyönnit lehvistössä ja kissalinnun pitkäveteisen nau'unnan.
Mahtavan virran sinisellä kalvolla soutaessaan, luonnon suloisen soiton
kuuluessa rannoilta ja kaikkien värivivahdusten, mitä taiteilija
konsanaan saattaisi keksiä, tarjoutuessa hänen silmälleen nähtäviksi,
palasi hymy taas hänen huulilleen ja hänen poskensa saivat sellaisen
terveyttä uhkuvan punan, jota Ranska ei koskaan ollut pystynyt antamaan
niille. De Catinat huomasi ilokseen muutoksen, mutta Adelen mukanaolo
huolestutti häntä rajattomasti, sillä hän tiesi, että vaikka luonto
olikin tehnyt metsät taivaaksi, oli ihminen muuttanut ne helvetiksi ja
että nimeämättömät kauhut väijyivät kuihtuvien lehtien ja metsänkukkien
kauneuden alla. Usein, maatessaan öisin hiipuvan nuotion ääressä
kuusenoksavuoteellaan ja katsellessaan hentoa huopapeittoon
kääriytynyttä ja rauhan unta nukkuvaa olentoa vierellään, tunsi hän,
ettei hänellä ollut oikeutta asettaa häntä sellaisille vaaroille
alttiiksi ja päätti hän seuraavana aamuna kääntyä takasin ja palata
Quebeciin, odottakoon heitä siellä sitten mikä kohtalo hyvänsä. Mutta
päivän koittaessa palasi hänen mieleensä taas nöyryytys, surullinen
kotimatka ja ehkä ainainen ero kaleerilaivassa ja vankilassa, ja se sai
hänet yhä uudelleen purkamaan päätöksensä.

Seitsemäntenä päivänä lepäsivät he ainoastaan muutaman penikulman
päässä Richelieu-joen suusta, jonne de Saurel oli rakentanut laajan
paaluvarustuksen, Richelieu'n linnakkeen. Tämän sivuutettuaan ei heillä
enää olisi pitkä matka de Catinat'n ylimyksellisen ystävän luo, jonka
he varmasti uskoivat auttavan heitä matkan jatkamisessa. He olivat
viettäneet yönsä pienellä, keskellä virtaa olevalla saarella ja olivat
juuri työntämässä kanoottiaan vesille taas, kun Efraim Savage päästi
epäselvän kurkkuäänen ja osoitti virralle päin. Suuri kanootti oli
tulossa heidän suuntaansa sellaista kyytiä, kuin olisi sitä ollut
soutamassa tusina käsivarsia. Keulassa istui mustapukuinen mies joka
kumartui eteenpäin joka aironvedolla, aivankuin hänelle olisi ollut
äärettömän tärkeää päästä eteenpäin. Pitkältäkään matkalta ei voinut
erehtyä hänen suhteensa. Se oli sama uskonvimmainen munkki, jonka he
olivat jättäneet saareen.

Piiloutuneina pensaikkoon odottivat pakolaiset siksi, kunnes heidän
takaa-ajajansa olivat menneet heidän ohitseen ja kadonneet virran
mutkaan. Sitten katsoivat he toisiinsa hölmistyneinä.

"Olisimme tehneet viisaammin, jos olisimme paiskanneet hänet veteen tai
ottaneet hänet painolastiksemme", sanoi Efraim. "Hän on nyt meidän
edellämme ja laskettaa täysin purjein."

"Niin, takaisinpäin emme missään tapauksessa voi lähteä, huomautti
Amos.

"Mitenkäpä voisimme mennä eteenpäinkään", sanoi de Catinat,
epätoivoisena. "Tuo kostonhimoinen piru jättää sanan linnoitukseen ja
kaikkiin muihin paikkoihin matkan varrella. Hän on varmaankin käynyt
Quebecissä, sillä kanootti oli kuvernöörin oma ja se kulkee miltei
puolta nopeammin kuin meidän."

"Annahan kun tuumin", sanoi Amos, istuen kaatuneen vaahteran rungolla,
pää vaipuneena käsien väliin.

"Niin", sanoi hän sitte, "ellei ole hyvä mennä taaksepäin ja ehkä vielä
pahempi mennä eteenpäin, niin on jälellä vain yksi mahdollisuus ja se
on, lähteä sivullepäin. Niin se on Efraim, vai mitä?"

"Niin, poikani, ellet pääse vastatuuleen, on sinun laskettava
laitatuuleen. Minusta vain näyttää siltä, kuin olisi kareja keulan
kummallakin puolen."

"Emme voi lähteä pohjoiseen, siis on meidän mentävä etelään."

"Ja jättää kanootti?"

"Se on ainoa mahdollisuus. Me voimme oikaista metsän läpi ja tulla
lähelle ystäväsi taloa Richelieu-joella. Siten eksytämme munkin
jäljiltämme eikä meillä ole hänestä sen enempää huolta, jos hän
pysyttelee St. Lawrence-joella."

"Muu ei auta", virkkoi Efraim surullisena. "Tapanani ei ole ollut
kulkea maitse silloin, kun olen voinut kulkea vesitse, enkä ole käynyt
sylenkään vertaa metsässä sitte kuningas Filipin käynnin alusmaissaan,
jotenka sinun, Amos, täytyy määrätä suunta ja pitää perää suoraan."

"Matka ei ole varsin pitkä eikä se kestä kauan. Lähtekäämme tuonne
etelärannalle, jotta pääsemme matkaan. Jos vaimosi väsyy, de Catinat,
niin kannamme häntä vuoroon."

"Oh, ette uskokaan, kuinka hyvä kulkija olen. Näin ihanassa
ilmastossahan voi kävellä vaikka loppumattomiin."

"Lähdemme sitten virran poikki."

Pian olivat he toisella puolella ja kävivät maihin metsän reunaan.
Siinä he jakoivat pyssyt ja ampumatarpeet tasan kullekin, samoin
ruokavarat ja vähäiset kantamuksensa. Maksettuaan sitte intiaaneille ja
neuvottuaan heitä olemaan puhumatta mitään heidän matkasuunnastaan,
käänsivät he selkänsä virralle ja painuivat metsän hiljaisuuteen.




Yhdesneljättä luku.

PÄÄNAHATON MIES.


Koko päivän kävelivät he eteenpäin kulkien perättäin siten, että Amos
astui edellä, sitten seurasi merikapteeni ja hänen jälessään nuori
rouva ja viimeisenä jonossa de Catinat.

Nuori eränkävijä eteni varovaisesti nähden ja kuullen paljon sellaista,
joka jäi kokonaan toisten huomiokyvyn ulkopuolelle. Vähäväliä hän
seisahtui ja tutki tarkoin lehtiä ja oksia, sammalia ja maata. Heidän
matkansa kulki enimmäkseen korkean havumetsän keskellä olevia
metsänaukioita, joilla kasvoi rehevä nurmi ja joille syksyiset asterit
ja euforbiat antoivat monivärisen loisteen. Välistä sulkivat kuitenkin
mahtavat puunrungot heiltä miltei kokonaan tien ja heidän täytyi
hapuilla puolihämärässä ja raivata tiensä tiheitten ja sotkuisten
viidakkojen läpi. Äkkiä saattoivat puut kadota heidän edestään ja
heidän täytyi kiertää laajoja rämeitä, joilla kasvoi villiriisi ja
siellä täällä ryhmä pensasmaisia leppiä tai oli heidän kaarrettava
hiljainen salojärvi, jonka tummansinisellä pinnalla kareili ympärillä
kasvavien puitten komeat varjot, kuvastuen punaisessa ja keltaisessa
loistossaan kuten peilissä.

Usein joutuivat he puroillekin, joista toiset, joissa taimen hyppeli ja
kalasääski kalasteli, olivat kirkasvetisiä ja ryöppyileviä, kun taas
toiset juoksivat myrkyllisistä soista ja olivat tummavetisiä ja joiden
poikki heidän oli polviaan myöten kahlattava ja kannettava Adelea
käsivarsillaan. Koko päivän he siten kulkivat, näkemättä ainoatakaan
ihmistä.

Mutta vaikka siellä ei ihmisiä ollutkaan, ei siellä silti elämää
puuttunut. Heidän ympärillään kuului surinaa ja liverrystä ja
kaakatusta, soilta ja puroilta, pensaikoista ja puunlatvoista. Milloin
näkivät he hirven ruskean kyljen puitten lomista, milloin taas mäyrän,
joka puikahti koloonsa heidän lähestyessään. Kerran he tapasivat karhun
jäljet pehmeässä maassa ja kerran löysi Amos pensaikosta hirven sarven,
jonka sen omistaja kuukausi sitten oli siihen pudottanut. Somat
punaruskeat oravat hyppelivät heidän päittensä yläpuolella ja joka
tammesta kuului monikymmeninen kuoro, joka viserteli sen lehvistön
suojassa. Järvien rantamia kiertäessään näkivät he kurkien levittelevän
siipiään ja villihanhien lumiaurana lähtevän muuttoretkelleen, tai
kuulivat he koskelon väräjävällä äänellään valittavan.

Sinä iltana yöpyivät he metsässä ja Amos viritti nuotion tiheään
viidakkoon, josta valkeaa ei voinut erottaa kuin muutaman askeleen
päähän. Päivällä oli hieman satanut, mutta erämiehen koetulla taidolla
teki hän kaksi pientä majaa jalavista ja lehmuksen kuoresta, toisen
ranskalaisille pakolaisille ja toisen Efraimia ja itseään varten. Hän
oli ampunut villihanhen ja siitä ja jäljelläolevista korpuista valmisti
hän sekä illallisen että aamiaisen. Seuraavana päivänä puolenpäivän
aikaan saapuivat he pienelle metsäaukiolle, jonka keskellä oli
hiiltyneitä puita nuotion jäleltä. Amos kulutti sen ääressä puoli
tuntia, lukiessaan mitä sen ympärillä olevat tikut, jätteet ja maaperä
taisivat kertoa. Jatkaessaan matkaansa, selitti hän seuralaisilleen,
että siinä oli ollut nuotio kolme viikkoa sitten, että yksi
valkoihoinen ja kaksi intiaania, matkalla lännestä itään, olivat siinä
majailleet ja että toinen intiaaneista oli nainen. Jälkiäkään muista
kanssakuolevaisista eivät he matkallaan nähneet, ennenkin Amos myöhään
iltapäivällä äkkiä pysähtyi keskellä tiheää lehtoa ja nosti kätensä
korvalleen.

"Kuulkaa!" sanoi hän.

"En kuule mitään", sanoi Efraim.

"En minäkään", lisäsi de Catinat.

"Ah, mutta minä kuulen", huudahti Adele ihastuneena. "Se on kello ja se
soi samaan aikaan kuin kaikki kellot Pariisissakin soivat!"

"Te olette oikeassa, rouva, he kutsuvat sitä iltasoitoksi."

"Ah, niin, nyt kuulen minäkin sen", huudahti de Catinat. "Lintujen
liverrykseltä en äsken kuullut sitä. Mutta mistä saattaa kello kuulua
keskellä kanadalaista aarniometsää?"

"Me olemme lähellä Richelieu'n siirtolaa. Sen täytyy olla linnoituksen
kappelin kello."

"St. Louis'in linnoitus! Sitten emme ole kaukana ystäväni kartanosta."

"Siinä tapauksessa ehkä nukumme siellä ensi yön, jos luulet että hän
todella on luotettava."

"Varmasti. Hän on omituinen mies, jolla on omat tapansa mutta uskoisin
hänen haltuunsa vaikka elämäni."

"Hyvä. Suuntaamme kulkumme etelään linnoituksesta, niin tulemme suoraan
hänen maatilalleen. Mutta jokin säikyttelee tuolla lintuja yöpuultaan.
Ah, kuulen ihmisaskeleita! Painautukaa tuonne pensaikon suojaan, kunnes
näemme kuka niin rohkeasti astuu metsissä."

He piiloutuivat kaikki neljä tiheikköön ja tähystelivät runkojen
lomitse sinnepäin, minne Amoksen katse suuntautui.

Pitkän aikaa oli erämiehen herkän korvan kuulema ääni heille
arvoituksena, mutta vihdoin kuulivat hekin kuivien oksien risahduksia
metsästä. Hetkistä myöhemmin astui näkyviin mies, jonka ulkonäkö oli
niin outo ja ympäristöön sopimaton, että yksin Amoskin katseli häntä
ihmetyksellä.

Hän oli hyvin pieni ja niin tumma ja ahavoittunut, että häntä hyvinkin
olisi voinut pitää intiaanina, ellei hänen käyntitapansa ja
vaatetuksensa olisi puhunut aivan toista. Hänellä oli päässään
reunoistaan kulunut leveälierinen lakki, joka oli siinä määrin
kauhtunut, että oli mahdotonta saada selvää sen alkuperäisestä väristä.
Hänen vaatteensa olivat nahasta ja niin väljät ja huonosti tehdyt, että
ne vallan riippuivat hänen laihoilla jäsenillään. Jaloissaan oli
hänellä ratsumiehen saappaat, jotka olivat yhtä kuluneet ja tahraiset
kuin hänen muukin ruumiinverhonsa. Selässään kantoi hän suurta
kangasmyttyä, josta pisti esiin kaksi pitkää keppiä ja kummassakin
kainalossaan kantoi hän suurta nelikulmaista esinettä, jotka näyttivät
jonkinlaisilta maalauksilta.

"Hän ei ole intiaani", kuiskasi Amos, "eikä erämieskään. Ikänäni en ole
moista kuvatusta nähnyt."

"Hän ei ole matkustaja, ei sotilas eikä metsämieskään", sanoi de
Catinat.

"Minusta näyttää, kuin hän olisi sitonut suurmaston selkäänsä ja
kantaisi etu- ja suurpurjetta kainalossaan", irvisteli kapteeni Efraim.

"Hänellä ei näy olevan tovereita, joten voimme huoletta ilmaista
itsemme."

Heidän kohoutuessaan piilostaan huomasikin vieras heidät. Mutta,
sensijaan, että hän olisi näyttänyt levottomalta, joutuessaan äkkiä
ventovieraitten keskelle synkässä metsässä ja tällaiseen aikaan, muutti
hän heti suuntaansa ja tuli heitä kohti. Juuri kun hän astui metsän
aukiolle, kumahti taas äskeinen kello ja heti otti hän lakkinsa
päästään ja taivutti päänsä rukoukseen.

Näky, joka silloin tarjoutui heille, sai heidät kaikki huudahtamaan
kauhusta.

Mieheltä näytti puuttuvan kokonaan pään yläosa. Ei jälkeäkään tukasta,
eikä edes valkeasta päännahastakaan, vaan sen sijaan hirvittävästi
käpristynyt pinta, jota ympäröi otsan yläosassa ja korvien yläpuolella
selvä punainen viiva.

"Herran nimessä!" huudahti Amos. "Häneltähän on otettu päänahka!"

"Hyvä Jumala!" sanoi de Catinat, "katsokaa hänen käsiään."

Hän oli kohottanut kätensä rukoillessaan ja pari kolme tynkää näkyi
entisillä sormien sijoilla.

"Olen kyllä nähnyt monenlaisia ja merkillisiäkin kokkakoristeita, mutta
tuollaista ei vielä ole tullut vastaani", sanoi Efraim.

Hänen kasvonsa olivatkin aivan erikoiset. Hän olisi voinut olla minkä
ikäinen hyvänsä ja kuulua mihinkä kansakuntaan tahansa, sillä hänen
kasvonpiirteensä olivat siinä määrin runnellut, etteivät ne voineet
ilmaista kerrassaan mitään. Toinen silmäluomi oli aivan kurttuinen ja
sisäänpainunut, joten helposti arvasi, että itse silmä oli poissa.
Toinen silmä loisti siitä huolimatta ihmeen iloisena ja ystävällisenä,
kuin konsanaan erikoisella onnen suosikilla. Hänen kasvonsa olivat
täynnä omituisia ruskahtavia läikkiä, jotka olivat inhoittavan näköisiä
ja hänen nenänsä oli katkaistu ja muutenkin arpia täynnä. Mutta
huolimatta kauhistuttavasta ulkomuodostaan, oli hänen olennossaan
jotakin niin jaloa, hänen päänsä asennossa ja hänen ilmeissään niin
hienoa, että yksin tympeä puritaanikin sitä hätkähti. Outo kulkija oli
kuin ihana kukkanen, joka vielä särjettynäkin tuoksuu hyvälle.

"Hyvää iltaa, lapseni", sanoi muukalainen, ottaen maalaukset
kainaloonsa ja lähestyen heitä. "Otaksun että olette linnoituksesta,
vaikka saanen ehkä huomauttaa, että metsät eivät ole luotettavia
kävelypaikkoja naisille tähän aikaan."

"Olemme matkalla Charles de la Noue'n maakartanoon", sanoi de Catinat,
"ja toivomme pian pääsevämme turvaan. Mutta minua surettaa, nähdessäni,
kuinka hirvittävästi teitä on pahoinpidetty."

"Ah, olette siis huomanneet pikku vahinkoni! He eivät parempaa tiedä,
ihmisparat. He ovat vain pahankurisia lapsia — ilomielisiä, mutta
pahankurisia. Mutta on aivan naurettavaa, että syntisen ihmisruumiin
aina pitää olla taakkana vapaalle hengelle. Tässä olisin nyt minäkin
täynnä intoa jatkamaan matkaa, mutta täytyy vaan istuutua tuohon
tukille lepäämään, sillä nuo veitikat räjähdyttivät hieman
pohjelihaksiani pienemmiksi."

"Hyvä Jumala, räjähdyttivät pohkeenne! Senkin pirut!"

"Niin, niin, mutta ei niitä käy moittiminen. Eihän toki, se olisi
sydämetöntä. He ovat tietämättömiä raukkoja ja pimeyden ruhtinas heitä
johtaa. He upottivat vain pieniä panoksia ruutia pohjelihaksiini ja
räjähdyttivät ne sitten ja se teki minut hieman huonommaksi kulkijaksi,
vaikka en ennenkään ollut erittäin joutuisa. Tours'issa koulua
käydessäni kutsuivat toverini minua aina madoksi, niin, ja sittemmin
seminaarissa sain yhä pitää saman nimen."

"Kuka olette sitte, sir ja kuka teitä on noin pahoinpidellyt?"

"Oh, olen kovin vähäpätöinen henkilö. Nimeni on Ignatius Morat ja
kuulun jesuiittojen seuraan ja mitä minun pahoinpitelijöihini tulee,
niin, jos olette lähetetyt lähetystyöhön irokeesien joukkoon, niin
tässä näette, mikä teitä siellä odottaa, mutta minulla ei ole
valittamisen syytä. Hyväinen aika, hehän ovat kohdelleet minua paljon
paremmin kuin isä Jogues'ta tai isä Brebceut'ia ja monia muita, joita
voisin mainita. Niin, niin, minulla oli niin varma toivo saada kuolla
marttyyrinä, varsinkin kun he keksivät, että tukkalaitteeni oli liian
iso, kuten he leikillisesti sanoivat. Mutta, otaksun, etten ollut
kyllin ansiokas sitä saamaan, niin, tiedänhän, etten todella olekaan
sitä, joten kaikki päättyi vain pieneen kovakätisyyteen."

"Minne olette menossa sitten?" kysyi Amos, joka ihmetyksellä oli
kuunnellut miehen puhetta.

"Aijon Quebeciin. Te näette kuinka hyödytön olento olen, jotenka minun
täytyy ensin käydä piispan puheilla, ennenkuin pystyn mitään hyvää
aikaansaamaan."

"Tarkoitatte kai, että aijotte jättää lähetystoimenne piispan huomaan?"
kysyi de Catinat.

"Eihän toki. Sen tekisin kyllä, jos itse saisin päättää siitä, sillä on
vallan uskomatonta, millainen pelkuri olen. Te ette voi uskoa
mahdolliseksi että Herran palvelija saattaisi olla niin peloissaan,
kuin minä joskus olen. Tulen näkeminenkin saattaa koko ruumiini
vapisemaan sen jälkeen, kun kävin läpi tulikokeen, jossa he käyttävät
palavia tervastikkuja ja josta nuo rumat jäljet ovat jääneet
kasvoihini. Järjestön määräyksiä täytyy noudattaa, eikä yksikään sen
jäsenistä jätä työmaataan vähäpätöisten syitten vuoksi. Mutta pyhä
kirkkomme ei salli, että rampa mies toimittaa sen uskonnollisia menoja,
jotenka jään entistäkin hyödyttömämmäksi, kunnes olen saanut piispalta
erikoisen luvan niiden toimittamiseen tällaisenakin."

"Ja mitä sitte aijotte tehdä?"

"Oh, no tietysti lähden takaisin lammaslaumani luo."

"Irokeesienkö luo?"

"Siellä on työpaikkani."

"Amos", virkkoi de Catinat. "Olen viettänyt elämäni rohkeitten miesten
parissa, mutta luulenpa, että tämä on rohkein kaikista, joita olen
tavannut!"

"Varmasti", sanoi Amos. "Minäkin olen nähnyt monta kunnon miestä, mutta
en luule, että niistä yksikään on ollut tämän veroinen. Olette väsynyt,
isä. Ettekö haluaisi vähän kylmää hanhea ja täällä olisi ehkä vielä
tilkka konjakkiakin matissani?"

"Ei toki, poikani, jos nautin muuta kuin aivan yksinkertaisinta
ravintoa, niin tekee se minut niin laiskaksi, että minusta todella
tulee '_laiskamato_'."

"Mutta teillähän ei ole pyssyä eikä muonaa, kuinka tulette toimeen
oikeastaan?"

"Oh, hyvä Jumala on yllin kyllin varannut näihin metsiin ravintoa
sellaiselle matkamiehelle, joka ei uskalla syödä liian paljon. Olen
saanut aivan kyllikseni villejä luumuja ja viinirypäleitä, pähkinöitä
ja karpaloita ja vastikään söin aimo annoksen maksaruohoja tuolla
kalliolla."

Erämies irvisteli pahasti noita herkkuja mainittaessa.

"Yhtä kernaasti söisin kulhollisen liimaa", sanoi hän, "mutta mitä te
selässänne kannatte?"

"Se on kirkkoni. Ah, minullahan on kaikki tarvittavat esineet siinä,
teltta, alttari ja messukaapu. En uskalla ilman lupaa viettää
jumalanpalvelusta, mutta varmastikin tuo vanha mies on papiksi vihitty
ja toimittaa mielellään pyhän toimituksen ennenkuin eroomme."

Amos tulkitsi veitikka silmässä ehdotuksen Efraimille, mutta tämä
puristi suuret kätensä nyrkkiin ja mutisi jotakin paavilaisuuden
suolattomasta lihakeitosta.

De Catinat ehätti vastaamaan, että he kaikki olivat maallikoita ja että
heidän täytyi kiiruusti jatkaa matkaansa, jos tahtoivat päästä perille
ennen pimeän tuloa.

"Olette oikeassa, poikani", virkkoi pieni jesuiitta. "Nuo poloiset
ihmiset ovat jo lähteneet kylistään ja muutaman päivän kuluttua niitä
on metsä täynnä, vaikka luulen ettei niistä vielä yksikään ole tullut
Richelieu-joen poikki. Minulla olisi kuitenkin eräs asia, jonka
pyytäisin teitä toimittamaan."

"Mikä asia se on?"

"Pyytäisin teitä muistamaan, että jätin isä Lambervilleile Onondaga'ssa
tekemäni irokeesiläis-ranskalaisen sanakirjan. Hänelle jätin myös
selontekoni suurten järvien luona olevasta kuparilöydöstä, jonka tein
pari vuotta sitte siellä käydessäni ja vielä kojeeni, joka näyttää
pohjoisen taivaan tähtien kuukautiset asemat tältä leveysasteelta
katsottuina.

"Jos näet isä Lamberville'en tai minun kävisi hullusti jotenkin, me
näet emme juuri elä kauan lähetystyössä irokeesien keskuudessa, niin
olisi hyvä, että joku edes saisi jotakin hyötyä työstäni."

"Kerron sen ystävälleni tänä iltana. Mutta mitä nuo suuret maalaukset
ovat, isä ja miksi kannatte niitä metsissä mukananne?" Hän käänteli
niitä puhuessaan ja koko seurue kerääntyi niiden ääreen, katsellen
niitä ihmeissään.

Ne olivat karkeatekoisia, mauttoman kirjavasti väritettyjä töherryksiä.
Toisessa oli kuvattu punainen mies, joka rauhallisesti nojasi, kuten
näytti, vuoristojonoa vasten, pitäen jotakin soittokonetta kädessään,
kruunu päässä ja suu autuaassa hymyssä. Toisessa taas oli samanlainen
mies, huutaen täyttä kurkkua, puolen tusinan samanvärisen miehen
ympäröimänä, jotka löivät häntä seipäillä ja pistelivät peitsillä.

"Ne kuvaavat pelastettua ja tuomittua sielua", selitti isä Ignatius,
katsellen maalauksiaan silminnähtävällä tyydytyksellä.

"Nuo ovat pilviä, joilla autuas mies lepää, nauttien taivaan ihanista
iloista. Se on hyvin tehty, tuo kuva, mutta sillä ei ole oikein
tehokasta vaikutusta, kun siitä puuttuu majava ja tupakkapiippu.
Huomaatte ettei heillä ole paljon järkeä, ihmisparoilla, jotenka meidän
on heitä opetettava varsin kouraantuntuvasti. Tuo toinen on parempi. Se
on jo saanut monta vaimoa kääntymään ja miehetkin ovat sitä
säikähtäneet. Kun keväällä taas palaan, niin en tuokaan enää tuota
autuasta miestä ensinkään, vaan tuon viisi kadotettua sielua, yhden
kullekin kansalle. Meidän täytyy taistella saatanaa vastaan sellaisilla
aseilla, kuin vain keksimme, nähkääs. Ja nyt, lapseni, jos teidän
täytyy lähteä, niin antakaa minun ensin siunata teidät."

Silloin tapahtui vallan ihmeitä, sillä tuon miehen sielun ylevä kauneus
kohosi yläpuolelle kaiken lahkolaiskurjuuden ja protestantit
polvistuivat maahan ja yksin vanha Efraimkin huomasi sydämensä sulavan
ja kuunteli pää kumarassa raajarikon ja puolisokean muukalaisen
vieraskielisiä sanoja.

"Eläkää terveinä", sanoi hän, heidän noustuaan. "Paistakoon pyhän
Eulalian aurinko teille leppeänä ja varjelkoon teitä pyhä Anna vaaran
hetkellä."

Ja niin he jättivät tuon eriskummallisen mutta sankarillisen olennon,
horjumaan eteenpäin metsän läpi, kuvineen ja silvottuine jäsenineen. Ja
jos Rooman kirkko kerran hajoo, niin tapahtuu se sen korkeimpien
viranhaltijain heikkouden vuoksi — heikkoushan on sillä taholla
löydettävissä kaikissa kirkkokunnissa — tai myös sen vuoksi, että he
niin ahdasmielisesti koettavat tulkita suuria asioita, mutta koskaan
sitä ei voida panna sen alempien, varsinaisten taistelijain syyksi,
sillä koskaan maailmassa eivät miehet ja naiset ole tuhlaavammin ja
loistavammin uhranneet itseään kuin sen palveluksessa.




Toinenneljättä luku.

SAINTE MARIE'N ISÄNTÄ.


Jättäen St. Louis'n linnakkeen oikealle, josta kellon kumahdukset
olivat kuuluneet, riensivät matkamiehemme eteenpäin, niin nopeasti kuin
taisivat, sillä illan varjot rupesivat jo kovasti pitenemään. Pian
pilkoittikin puitten lomasta veden sinertävä kalvo ja kohta näkivät he
edessään leveän joen nopeasti virtaavan ohitseen. Ranskassa sellainen
joki olisi näyttänyt mahtavalta virralta, mutta hehän tulivat aavalta
St. Lawrence-joelta, joten heidän silmänsä olivat tottuneet suuriin
vesiin. Amos ja de Catinat olivat ennenkin käyneet Richelieu-joen
rantamilla ja heidän sydämensä sykähtivätkin ilosta, nähdessään sen
edessään, sillä he tiesivät, että heillä siinä oli suora tie, toiselle
kotipoluille ja toiselle vapauteen ja rauhaan. Muutama päivän matka
sitä alas ja vielä joku päivä ihania, saarista rikkaita Champlain- ja
Sacramente-järviä, metsäisten Adirondac-vuorten suojassa niin he
olisivat Hudson-joen lähteillä ja heidän ponnistuksensa ja vaaransa
muodostaisivat pian ainoastaan hupaisen jutteluaiheen pitkinä
talvi-iltoina.

Joen toisella puolella oli peljätty irokeesien maa ja kahdessa kohdassa
saattoivat he sieltä nähdä nuotion savujen nousevan iltataivasta kohti.
Jesuiitan vakuutuksen mukaan ei yksikään irokeesi vielä ollut tullut
joen yli ja he kulkivat senvuoksi rohkeasti itäistä rantaa johtavaa
polkua. Mutta heidän vaeltaessaan eteenpäin sai ankaran sotilaallinen
käsky heidät äkkiä pysähtymään ja he näkivät kaksi kiiltävää heihin
tähdättyä musketin piippua tiheikössä, josta oli hyvä näköala polulle.

"Me olemme ystäviä", huusi de Catinat.

"Mistä tulette sitten", kysyi näkymätön vahti.

"Quebec'istä."

"Ja minne matka?"

"Monsieur Charles de la Noue'n, Sainte Marie'n herran luo."

"Hyvä on. Vaarattomia ihmisiä, du Lhut. Heillä on nainenkin mukanaan.
Tervehdin teitä madame, isäni puolesta."

Molemmat miehet sukelsivat esille tiheiköstä. Toinen heistä olisi
vallan hyvin käynyt täysiverisestä intiaanista, ellei hän niin
kohteliaasti olisi käyttänyt erinomaista ranskankieltä. Hän oli pitkä,
laihahko mies ja hyvin tumma ja hänellä oli läpikuultavat mustat silmät
ja tuima, kulmikas suu, joka on ominaista ainoastaan intiaanille. Hänen
karkea, liehuva tukkansa oli koottu keskelle päätä töyhdöksi ja siihen
pistetty kotkansulka oli hänen ainoana päähineenään. Karvareunainen
nahkapuku, peurannahkamokkasiineineen oli samanlainen kuin mitä Amoskin
käytti erämatkoillaan, mutta hänen vyössään hohtavat kultaketjut ja
sormessa kimalteleva kallis sormus sekä runsaasti kirjaeltu pyssynsä
antoivat eräänlaista hienosto-väritystä hänen varusteilleen.
Keltasavella maalattu otsaviiru ja sotakirves hänen vyöllään lisäsi
taas hänen olemuksensa epäjohdonmukaisuutta.

Toinen oli epäilemättä puhdas ranskalainen, hieman vanhempi, mutta
tumma ja jäntevä hänkin, harmahtava-partainen ja kasvot tuimat ja
terävät. Hän oli metsästäjänpuvussa, ja kantoi vyötäröllään
kirjavanauhaista vyötä, johon oli sovitettu pistoolien kannatin. Hänen
kauriinnahkainen puseronsa oli edestäpäin koristeltu siilin harjaksilla
ja intiaanien helmikudoksilla ja hänen punaiset säärystimensä olivat
reunustetut pesukarhun hännillä. Nojaten pitkään, ruskeaan pyssyynsä
hän jäi seisomaan, toverinsa tullessa seuruetta vastaan.

"Toivottavasti annatte anteeksi varovaisuutemme", sanoi hän. "Mutta
emme koskaan arvaa, minkä tunnussanan nuo roistot keksivät,
saattaakseen meidät satimeen. Pelkään, madame, että teillä on ollut
pitkä ja vaivaloinen matka."

Adele parka, joka oli pyhän Martin kadun emäntien kesken ollut kuuluisa
siisteydestään, uskalsi tuskin katsoa tahraantunutta ja repeytynyttä
pukuaan. Väsymyksen ja vaarat oli hän hymyssäsuin kestänyt, mutta kun
hän ajatteli täytyvänsä esiintyä tällaisena ventovieraitten parissa,
niin oli hän vähällä menettää malttinsa.

"Äitini tulee oikein iloiseksi, saadessaan vastaanottaa teidät ja pitää
huolen kaikista tarpeistanne", sanoi hän nopeasti aivan kuin olisi
arvannut hänen ajatuksensa. "Mutta te, sir, olen varmasti nähnyt teidät
ennenkin."

"Ja minä teidät" vastasi kaartilainen. "Nimeni on Amory de Catinat,
aikoinani Picardy'n rykmentissä. Te varmastikin olette Achille de la
Noue de Sainte Marie, jonka muistan tavanneeni isänne kanssa
kuvernöörin vastaanotossa Quebecissä."

"Olen sama mies", vastasi toinen ojentaen kätensä ja hymyillen hieman
kankeasti. "En ihmettelisi, vaikka ette tuntisikaan minua, sillä
olinhan viimeksi tavatessamme hieman toisenlaisissa pukineissa."

De Catinat oli todella muistavinaan hänet yhtenä niistä nuorista
aatelisvesoista, joitten oli tapana kerran vuodessa tulla
pääkaupunkiin, tiedustellakseen viimeisiä muotiuutuuksia ja kuullakseen
yli vuoden vanhoja Versailles-juoruja sekä elääkseen edes parin viikon
ajan ilossa ja humussa yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Peräti
toisenlaisena esiintyi hän nyt hiustöyhtöineen ja sotamaalauksineen,
seistessään siinä suuren tammen varjossa, kivääri kädessä ja sotakirves
vyöllä.

"Meillä on täällä yksi elämäntapa metsiä varten ja toinen kaupunkia
varten", sanoi hän, "vaikka rakas isäni ei tahdo siihen taipua, vaan
kantaa aina Versailles'in mukanaan, liikkuipa hän sitte missä hyvänsä.
Te tunnette hänet vanhastaan, joten minun ei tarvitse sanojani
tarkemmin selittää. Mutta me pääsemmekin nyt vapaaksi vahtivuorostamme
ja voimme siis opastaa teidät perille."

Kaksi kanadalaista vuokraajaa eli farmaria karkeissa puvuissaan,
kantaen kumpikin ampuma-asettaan niin tottuneella tavalla, että de
Catinat heti huomasi heidän olevan harjaantuneita sotilaita, oli äkkiä
ilmestynyt näyttämölle. Nuori de la Noue antoi heille muutamia ohjeita
ja seurasi sitte pakolaisia polkua pitkin.

"Ette ehkä tunne ystävääni", sanoi hän, viitaten vartiotoveriinsa,
"mutta olen varma, ettei hänen nimensä ole teille outo. Hän on
Greysolon du Lhut."

Sekä Amos että de Catinat katsoivat mitä suurimmalla mielenkiinnolla
erämiesten kuuluisaa johtajaa, miestä, jonka elämä oli kulunut
pyrkimyksessä länteen, yhä vaan länteen, ja joka puhui hyvin vähän,
eikä kirjoittanut mitään, mutta joka aina oli ensimmäisenä kun oli
kysymyksessä vaarat tai vaikeuksien voittaminen. Ei uskonto eikä
minkäänlainen hyödyn tavoittelu vetänyt häntä noihin läntisiin
aarniometsiin, vaan yksinomaan rakkaus luontoon ja seikkailuihin. Ja
hän oli siinä määrin vaatimaton, ettei hän koskaan edes kertonut
matkoistaan, joten ei kukaan tarkoin tiennyt missä hän oli ollut ja
minne saakka päässyt. Vuosikausiksi saattoi hän poistua siirtokunnasta
Dacotan suurille tasangoille tai luoteisiin valtaviin erämaihin
ilmestyäkseen taas jonakin päivänä Sault La Marie'hen tai johonkin
muuhun sivistyksen etuvartiopaikkaan, hieman laihempana, ehkä hieman
ruskeampana, mutta aina yhtä vaiteliaana. Kauimpanakin asuvat intiaanit
tunsivat hänet yhtä hyvin kuin omat päällikkönsäkin. Hän saattoi
nostattaa intiaaniheimoja sotapolulle ja tuoda ranskalaisten avuksi
tuhatkin maalattua villiä, joitten kieltä ei kenkään tuntenut ja
joitten asumapaikoilla ei kukaan ollut käynyt. Useimmat uskalikot
ranskalaiset matkailijat, jotka tuhansia vaaroja koettuaan luulivat
tulleensa uuteen, ennen käymättömään maahan, saattoivatkin siellä
tavata du Lhut'in istumassa leirivalkeansa ääressä, piippu hampaissa ja
aina uusi intiaani-morsian vierellään. Tai voi matkamies kohdata tuon
vaiteliaan miehen ollessaan tuhansien virstojen päässä ystävistään,
pahimman vaaran hetkellä ja saatuaan tarvitsemansa avun, nähdä hänen
katoavan yhtä äkkiä kuin hän oli ilmestynytkin. Sellainen oli se mies,
joka nyt astui heidän kanssaan Richelieu-joen rantaa ja sekä Amos että
de Catinat tiesivät, että hänen läsnäolollaan noilla seuduilla oli oma
merkityksensä ja että paikka, jonka du Lhut oli valinnut itselleen, oli
vaaranalainen.

"Mitä ajattelet noista tulista tuolla puolen joen, du Lhut?" kysyi
nuori de la Noue.

Seikkailija oli juuri täyttämässä piippuaan eltaantuneella
intiaanitupakalla, jota hän leikkasi irti kääröstä päänahkaveitsellä.
Hän vilkasi kahteen savupatsaaseen, jotka nousivat suoraan punaista
iltataivasta kohti.

"En pidä niistä?"

"Ne ovat siis irokeesien tulia?"

"Niin ovat."

"No, se osoittaa ainakin, että he vielä ovat tuolla puolen joen."

"Se osoittaa, että he ovat tällä puolen."

"Mitä?"

Du Lhut sytytti piippunsa tuluksillaan, "lrokeesit ovat tällä puolen
joen", sanoi hän. "He ovat tulleet sen yli eteläpuolella meitä."

"Ja ette sanoneet siitä meille mitään. Mistä tiedätte että he ovat
tulleet joen yli ja miksi ette puhunut meille mitään siitä?"

"En tiennyt sitä, ennenkuin näin nuo tulet tuolla."

"Miten ne sen saattavat kertoa teille?"

"Hyväinen aika, senhän voisi intiaanilapsikin sanoa teille", sanoi du
Lhut kärsimättömästi. "Kun irokeesit ovat sotapolulla, eivät he tee
mitään ilman tarkoitusta. Heillä on siis joku tarkoitus näyttäessään
tuliaan. Jos heidän sotaväkensä olisi tuolla puolen, ei sillä voisi
olla mitään tarkoitusta. Sentähden ovat heidän miehensä tällä puolen
joen. Ja he eivät olisi voineet mennä joen yli pohjoispuolella meitä,
tulematta huomatuiksi linnoituksesta. He ovat siis menneet yli meidän
eteläpuolellamme. Amos nyökkäsi päätään, täydelleen hyväksyen
päätelmän.

"Niin on asianlaita", sanoi hän. "Se on irokeesien tapa. Lyön vetoa,
että hän on oikeassa."

"Sitten niitä voi olla ympärillämme tässä metsässä", sanoi de la Noue.

Du Lhut nyökkäsi päätään ja imasi piippuaan. De Catinat silmäsi
ympärillään olevia komeita puita, niitten kuihtuvaa lehtiasua, ja
pehmeätä nurmea, jolla illan pitkät varjot viipyivät. Kuinka vaikeata
olikaan uskoa, että kaiken tuon kauneuden alla saattoi piillä vaara,
niin kuolettava ja hirvittävä, että se miehistäkin miestäkin saattoi
kauhistuttaa, saatikka sitten, kun hänellä oli mukanaan nainen, jota
hän sydämestään rakasti. Häneltä pääsikin syvä helpotuksen huokaus kun
hän huomasi laajan viljelmän keskellä paaluvarustuksen muurin ja sen
takana kohoovan herraskartanon. Suorassa linjassa paaluvarustuksesta
käsin oli tusinan verran pikkutaloja, joitten seetripuupäreiset katot
kääntyivät räystäältään ylöspäin vanhaan normandilaiseen tapaan ja
joitten asukkaat elivät niissä lääniherran suojeluksen alla —
omituinen pieni vesa läänitysjärjestelmää keskellä amerikkalaista
aarniometsää.

Pääportin yllä näkyi heidän lähestyessään valtava kilpi, johon oli
maalattu vaakuna, kärpän kuvineen hopeapohjalla. Molemmin puolin
porttia pilkisti messinkikanuuna ampuma-aukosta. Kun he olivat
saapuneet portin sisäpuolelle, sulkivat vartijat sen raskailla
puupuomeilla. Pieni ryhmä miehiä, naisia ja lapsia seisoi linnan oven
edessä ja kynnyksellä olevalla korkeaselkäisellä nojatuolilla istui
eräs mies.

"Te tunnette isäni", sanoi nuori de la Noue kohautellen hartioitaan.
"Hän kuvittelee, ettei hän koskaan ole lähtenytkään normandilaisesta
linnastaan ja että hän yhä on de la Noue'n linnaherra, mahtavin mies
päivämatkan ulottuvilla Rouen'ista ja Normandien rikkainta sukua. Hän
on nyt ottamassa vastaan verojaan ja vuotuisia kymmenyksiään
alustalaisiltaan, ja hän ei pitäisi sopivana keskeyttää niin
juhlallista toimitusta, vaikka itse kuvernööri saapuisi hänen
vieraakseen. Jos se herättää mielenkiintoanne, niin voitte tulla tätä
tietä ja odottaa kunnes hän on lopettanut. Teidät madame, vien heti
äitini luo, jos suvaitsette seurata minua."

Näky oli ainakin amerikkalaisille kerrassaan uutta. Kolminkertainen
rivi miehiä, naisia ja lapsia seisoi puoliympyrässä isäntänsä edessä,
miehet karkeina ja ahavoittuneina, naiset sievinä ja siisteinä ja
lapset suut auki ja silmät pyöreinä ja pelosta tavallista hiljaisempina
nähdessään vanhempiensa syvästi kunnioittavan käytöksen. Lääniherra, jo
ikämies istui kauniisti leikellyllä tuolillaan, jäykkänä ja
suoraryhtisenä ja tavattoman juhlallinen ilme kasvoillaan.

Hän oli kaunisvartaloinen mies, pitkä ja harteva. Hänen kasvonsa olivat
voimakkaat ja selväpiirteiset. Hän oli sileäksi ajeltu ja hänen suuri
kotkannenänsä ja tuuheat kulmakarvansa kaartuivat korkealle, kohti
suurta tekotukkaa, jota hän yhä käytti samanlaisena, kuin oli ollut
käytännössä hänen nuoruutensa Ranskassa. Päässään oli hänellä
valkoinen, punaisilla sulilla reunustettu lakki, keikarimaisesti
kallellaan. Hänen takkinsa, joka oli kanelinruskeaa verkaa ja jonka
kaulus ja taskujen suut olivat koristetut hopeanauhoilla, oli vielä
sangen sievä, vaikka selvästi näki, että sitä oli useammankin kerran
uudestaan reunustettu ja korjattu. Kaikki tämä sekä mustat samettiset
polvihousut ja korkeat, huolellisesti kiilloitetut kengät tekivät
yhdessä asun, jollaista de Catinat ei koskaan ollut nähnyt Kanadan
aarniometsissä.

Heidän siinä katsellessaan toimituksen menoa, astui joukosta
karkeatekoinen maamies, polvistui nelikulmaiselle matolle ja pani
kätensä lääniherransa käsien väliin. "Monsieur de la Sainte Marie,
Monsieur de la Sainte Marie, Monsieur de la Sainte Marie", sanoi hän
kolmasti. "Tarjoon sinulle täten uskollisuuteni ja palvelukseni, joka
sinulle on tuleva läänitykseni vuoksi ja jota lääniherruutesi alla
viljelen,"

"Ole uskollinen, poikani, pysy rohkeana ja uskollisena!" sanoi vanha
aatelismies juhlallisesti ja jatkoi sitten aivan muuttuneella äänellä:
"mitä hittoa sinun tyttärelläsi tuolla on?"

Nuori tyttö oli astunut joukosta esiin ja toi suurella puunkuorella,
kuten tarjottimella, korkean rovion kaloja.

"Se on kymmenyksesi kaloja, jonka olen valani perusteella velvollinen
antamaan sinulle, sanoi _vasalli_. Siinä on kahdeksankymmentä
kappaletta, sillä olen saanut kahdeksansataa tässä kuussa."

"Perhana", laukasi aatelismies. "Luuletko sinä André Dubois, että aion
pilata terveyteni syömällä kahdeksankymmentä kalaa noin vain? Luuletko
sinä, että minulla ja henkipalvelijoillani ja palveluskunnallani sekä
muilla talouteni jäsenillä ei ole muuta tekemistä kuin syödä kalaa?
Vastaisuudessa, tuodessasi kymmenyksiäsi kaloissa, et saa tuoda viittä
enempää kerrallaan. Missä on taloudenhoitaja? Theuriet, vie kalat
keskimmäiseen varastohuoneeseen ja pidä huolta, ettei kalanhaju
tunkeudu siniseen huoneeseen eikä vaimoni huoneustoon."

Vanhaan, nukkavieruun hännystakkiin puettu mies tuli kantaen suurta
tinalautasta ja vei pois koko kasan valkoista kalaa. Sitten astui kukin
vuokralainen vuoroonsa esille suorittamaan vanhan-aikaisen
kunnianosoituksensa ja jätti aina ammattinsa mukaan jotakin herransa
ylläpidoksi. Yksi toi pussin vehnää, toinen tynnörin perunoita, toiset
taas mikä hirven mikä majavan nahan. Kaikki vei taloudenhoitaja talteen
ja kun jokainen oli tuonut osuutensa, päättyi juhlallinen toimitus. Kun
lääniherra nousi, nykäsi hänen poikansa, joka oli palannut takaisin, de
Catinat'ta hihasta ja vei hänet isänsä luo.

"Isä", sanoi hän, "tämä on monsieur de Catinat, jonka muistanette
muutama vuosi sitten Quebecissä."

Lääniherra kumarsi hyvin armollisesti ja pudisti kaartilaista
kädestä. "Olette erittäin tervetullut kartanooni, sekä te, että
henkipalvelijanne."

"He ovat ystäviäni, monsieur. Tämä on monsieur Amos Green ja tämä on
kapteeni Efraim Savage. Vaimoni on matkassani myös, mutta teidän
huomaavainen poikanne vei hänet vaimonne luo."

"Minulle on tapahtunut suuri kunnia, todella suuri kunnia", sanoi vanha
mies, kumartaen ja heilauttaen kättään leveästi. "Muistan teidät vallan
hyvin, sir, sillä näillä seuduin tapaa sangen harvoin säätyhenkilöitä.
Muistan myös isänne, sillä me palvelimme yhdessä Rocroi'ssa, vaikka hän
olikin jalkaväessä ja minä kuuluin Grissot'n punaisiin rakuunoihin.
Teidän vaakunassannehan on pääskynen sinisellä pohjalla ja kun nyt
lähemmin ajattelen, niin oli teidän isoisänne isän nuorempi tytär
naimisissa erään la Noue de Andely'n kanssa, joka oli sukumme nuorempaa
haaraa. Sukulaismies, te olette tervetullut." Hän kietoi äkkiä kätensä
de Catinat'n kaulaan ja löi häntä kolmasti kämmenellään selkään.

Nuori kaartilainen oli liiankin hyvillään sellaisesta
tuttavallisuudesta.

"En aijo pitkäksi aikaa jäädä rasittamaan kestiystävyyttänne", vastasi
hän, "sillä olemme matkalla Champlain-järvelle ja toivomme päivän tai
parin päästä olevamme valmiit lähtemään."

"Teidän käytettävänänne on meillä huoneusto niin pitkäksi aikaa, kuin
vain suvaitsette kunnioittaa meitä täälläolollanne. Hitto vieköön! Enpä
ole joka päivä tilaisuudessa avaamaan porttejani miehelle, jonka
suonissa virtaa niin jaloa verta! Ah, sir, sen tunnen niin usein täällä
maanpakolaisuudessani, sillä ketäpä täällä olisi, jonka kanssa voisi
keskustella kuin vertaisensa kanssa. Onhan täällä kuvernööri, on
tarkastaja, pari, kolme pappia ja neljä viisi upseeria, mutta kuinka
moni heistä on jalosukuinen. Tuskin yksikään. He ostavat täällä
arvonimiä aivan kuin turkkeja ja heidän mielestään on komeampaa omistaa
kanootillisen majavannahkoja kuin sukutaulun aina Rolandista saakka.
Mutta olin unhoittaa velvollisuuteni. Te olette varmaan väsyneitä
ja nälkäisiä, te ja ystävänne. Tulkaa kanssani paperoituun
_salonkiin_; niin saamme nähdä, voiko hovimestarini toimittaa
teille jotakin virkistävää. Tehän pelaatte korttia, ellen väärin
muista? Ah, taitoni rupee jo unhoittumaan ja olisin oikein iloinen, jos
saisin koettaa pari peliä kanssanne."

Kartano oli korkea ja luja, Se oli rakennettu harmaasta kivestä,
puukehykselle. Suuri, raudoilla pienattu ovi, jonka kautta he menivät
taloon, oli täynnä pieniä ampuma-aukkoja ja johti sarjaan kellareita ja
varastohuoneita, joihin koottiin perunat, kaalit, punajuuret,
savustetut lihat, kuivatut ankeriaat ja muut talvitarvikkeet. Kiviset
kiertoportaat veivät heidät sitten laajaan, korkeaan keittiöön, jonka
lattia oli laakakivistä ja josta eri suunnille johti käytävät
palvelijain, tai kuten vanha aatelisherra mieluimmin sanoi, alamaisten
huoneisiin. Tämän yläpuolella oli varsinainen asuinhuoneusto, jonka
keskeisin huone oli suuri ruokasali valtavine takkoineen ja karkeine
kotitekoisine huonekaluineen. Uhkeat karhun- ja hirventaljat peittivät
suurimman osan ruskeapintaista lattiaa ja sarviniekat peuranpäät
vuorottelivat muskettirivien kanssa seinillä. Leveä, karkeatekoinen
vaahterapuinen pöytä täytti koko keskiosan huonetta ja pian siihen oli
katettu komea kaurispiirakka, tuore lohenpuolikas ja valtava
karpaloleivos, joihin nälkäiset matkamiehet innolla kävivät kiinni.
Lääniherra sanoi jo syöneensä, mutta kun hän monista kehoituksista
vihdoin yhtyi heidän kanssaan pöytään, päätyi hän syömään enemmän kuin
Efraim Savage ja juomaan enemmän kuin Du Lhut ja lauloi loppujen
lopuksi pienen rakastettavan ranskalaisen laulun, tra-la-ra-kuoroineen,
jonka sanoja bostonilaiset eivät toki tajunneet, onneksi koko seuralle.

"Madame ruokailee vaimoni huoneessa", huomautti hän, kun astiat oli
korjattu pöydästä. "Voit tuoda pullon Frontigniac'ia, vuodelta
kolmekymmentä, Theuriet. Oh, saattepa nähdä, herrat, että meillä täällä
erämaassakin on vähän, aivan vähäsen sellaista, joka ei ole niinkään
hullua. Ja tehän tulette Versailles'sta, de Catinat! Se rakennettiin
vasta sen jälkeen, kun jo olin poistunut Ranskasta, mutta kyllä muistan
vanhan Ranskan elämän St. Germainin hovissa, ennenkuin Ludvig tuli
vakavaksi. Ah kuinka viattoman onnellisia aikoja ne olivatkaan, kun
madame de Nevailles'n täytyi sulkea kunnianeitojen akkunaluukut,
estääkseen kuningasta pääsemästä heidän luokseen ja kun hän ajoi meidät
kaikki kahdeksan ulos aamutuimaan, sopimaan pienet kiistamme
kaksintaistelulla! Pyhän Dionysiuksen kautta, enpä ole vielä kokonaan
unhoittanut tuota somaa ranneliikettä ja vaikka olenkin jo vanha, niin
luulen, etten olisi niinkään kehno vastustaja pienessä ottelussa." Hän
tepasteli arvokkaaseen tapaansa salin poikki sapeliensa ja
pistinmiekkojen luo ja alkoi oven luona ottaa miekkailuaskeleita,
hyökäten sinne ja tänne, väistäen oletetun vihollisen hyökkäyksiä ja
polkien jalallaan, huudahdellen "Punto! reverso! stoccata! dritta! man
dritta" sekä muuta miekkailukoulujen siansaksaa. Vihdoin hän palasi
heidän seuraansa, väsymyksestä huohottaen ja tekotukka nurinpäin.

"Sellaista se meidän vanha koulumme oli", sanoi hän. "Epäilemättä te
nuoret olette sitä paljonkin parantaneet, mutta se oli tarpeeksi hyvä
espanjalaisille Rocroy'ssä ja parissa muussakin paikassa, jonka voisin
mainita. Mutta kait hovissa vieläkin näkee elämää. Kait siellä vielä
rakastellaan ja verta vuodatetaan. Kuinka Lauzun on edistynyt
mademoiselle de Montpensier'n kosinnassa? Tuliko sitten todistetuksi,
että madame de Clermant oli ostanut pienen pullon Le Vic'iltä, tuolta
myrkynsekoittaja-naiselta, kahta päivää aikaisemmin, kuin lihaliemi
vaikutti niin epäedullisesti hänen miehensä vatsaan? Mitä teki Biron'in
herttua kun hänen veljenpoikansa karkasi herttuattaren kanssa? Onko se
totta, että hän korotti hänen avustustaan viidelläkymmenellä tuhannella
siitä hyvästä?" Sellaisia olivat ne kahden vuoden ikäiset kysymykset,
jotka eivät tähän saakka olleet saaneet vastausta Richelieu-joen
rantamilla. Myöhään yöhön, kun hänen toverinsa jo aikoja kuorsasivat
peittojensa alla, istui de Catinat haukotellen ja silmiään räpytellen
ja koetti parhaansa mukaan tyydyttää vanhan hovimiehen uteliaisuutta ja
saattaa hänet aikansa tasolle pienimpiinkin Versailles'in juoruihin
nähden.




Kolmasneljättä luku.

RUSKEAN HIRVEN SURMA.


Kaksi päivää olivat matkamiehet jo viettäneet Sainte Marie'n
läänikartanossa ja he olisivat hyvinkin mielellään oloaan siellä
jatkaneet, sillä kohtelu oli lämmin ja sen suojat olivat viihtyisät,
mutta syksyinen puna metsissä oli jo muuttumassa ruskeaksi ja he
tiesivät kuinka äkkiä jää ja lumi saattoi saapua noissa pohjoisissa
seuduissa ja kuinka mahdottomaksi kävisi matkan jatkaminen, jos talvi
heidät todella yllättäisi. Vanha aatelismies lähetti tiedustelijoita
maa- ja vesiteitse, mutta he eivät nähneet jälkeäkään irokeeseistä joen
itärannoilla, joten oli selvä, että du Lhut oli erehtynyt. Mutta
toisella puolella kohosivat yhä sankat savut merkkinä siitä, että
vihollinen ei suinkaan ollut kaukana. Koko päivän saattoi kartanon
akkunoista ja paaluvarustuksista nähdä nuo vaaran viitat, jotka
muistuttivat heille, että hirvittävä kuolema väjyi aivan kotinurkilla.

Pakolaiset olivat levänneet ja virkistyneet ja olivat yksimielisinä
matkan jatkamisen puolella.

"Jos lumi tulee, niin käy matkamme moninkerroin vaarallisemmaksi",
sanoi Amos, "sillä jättämiämme jälkiä voisi lapsikin seurata."

"Mutta miksi pelkäisimme", sanoi vanha Efraim, "totisesti tämä on
suolaerämaa, vaikka se johtaakin Hinnomin laaksoon, mutta Herra on
vahvistava meitä Jerobeamin lapsia vastaan. Pidä suunta suoraan, Amos,
kiristä peräsintä ja meidän luotsimme on vievä meidät satamaan."

"Minua ei myöskään peloita, Amory, ja olen täydelleen levännyt",
sanoi Adele. "Me tunnemme itsemme vielä paljon onnellisemmiksi
englantilaisissa alusmaissa, sillä emmehän varmasti voi sanoa, vaikka
tuo peloittava munkki vieläkin tulisi ja veisi meidät takaisin
Quebeciin ja Pariisiin."

Oli todella hyvinkin mahdollista, että kostonhimoinen fransiskaani,
tultuaan vakuutetuksi, etteivät pakolaiset olleet painuneet Montrealiin
eikä Kolmijoelle, etsisi heitä Richelieu-joen rannoilta. Kun de Catinat
muisteli, kuinka kiihkein elein hän tuona aamuna oli soutanut suuressa
kanootissaan heidän ohitseen ja kuinka hän ruumiin nykäyksillään oli
koettanut kiihdyttää aluksensa vauhtia, tunsi hän selvästi, että
vaimonsa mainitsema vaara oli, ei ainoastaan mahdollinen, vaan sangen
uhkaava. Lääniherra oli tosin hänen ystävänsä, mutta hän ei voinut olla
noudattamatta kuvernöörin käskyä. Pitkä käsivarsi, joka ulottui aina
Versailles'sta saakka, näytti ahdistavan heitä täällä koskemattomien
metsien keskelläkin, valmiina tarttumaan heihin ja viemään heidät
alennukseen ja kurjuuteen. Metsän vaarat olivat toki mieluisammat, kuin
ne.

Mutta lääniherra ja hänen poikansa, jotka eivät tienneet mitään heidän
matkaan joutumisensa pakottavista syistä, koettivat itsepintaisesti
pidättää heitä ja siinä heitä kannatti du Lhut, jonka harvakseen
lausutut sanat painoivat aina enemmän, kuin pitkät puheet ja joka ei
koskaan sanonut mitään muuta, kuin minkä varmasti tiesi.

"Olette nähneet pikku taloni", sanoi vanha aatelismies, tehden
kohteliaan eleen kurttuisella, sormusten peittämällä kädellään. "Se ei
tosin ole sellainen kuin toivoisin sen olevan, mutta sellaisenaan on se
sydämellisesti teidän käytettävissänne talven ajaksi, jos te ja
toverinne vain suvaitsette kunnioittaa minua jäämällä tänne. Ja mitä
madame'en tulee, niin en epäilekään, että vaimoni ja hän löytävät
yllinkyllin huvia ja tehtävää itselleen. Mutta tästä muistuukin
mieleeni, de Catinat, että ette vielä ole esitetty. Theuriet, mene
emäntäsi luo ja ilmoita hänelle, että pyydän häntä olemaan ystävällisen
ja tulemaan luoksemme kunniahalliin."

De Catinat oli kylliksi maailman mies, säikähtääkseen turhista, mutta
hän hätkähti hieman, kun rouva, josta vanha aatelisherra aina puhui
niin suurenmoisella kunnioituksella, näytti muistuttavan yhtä
voimakkaasti täysiveristä intiaanivaimoa kuin kunniahallikin muistutti
ranskalaista aittaa. Hän oli tosin puettu punaiseen taftipuseroon ja
mustaan hameeseen, hänellä oli hopeasolkiset kengät ja hyvänhajuinen
ambra-pallo riippumassa hopeaketjussa vyötäröillään, mutta hänen
kasvonsa olivat samanväriset kuin skotlantilaisen hongan kuori ja hänen
voimakas nenänsä ja kulmikas suunsa, sekä kaksi pitkää, pikimustaa
palmikkoaan eivät jättäneet epäilykselle sijaa hänen syntyperäänsä
nähden.

"Sallikaa minun esittää teidät, monsieur de Catinat", sanoi de Sainte
Marie'n lääniherra juhlallisesti, "vaimolleni, Onega de la Noue de
Sainte Marie'lle, naimaoikeudella tämän läänitysalueen linnarouva,
samoin kuin d'Andely'n linnan Normandiassa ja Varennes'n tilusten
Provençe'issa, sekä perintöoikeudella naispuolelta Onondagan kansan
päällikkö. Enkelini, olen koettanut parhaani mukaan kehoittaa
ystäviämme jäämään luoksemme Sainte Marie'hin ennemmin kuin
matkustamaan Champlain-järvelle."

"Jättäkää ainakin valkoinen liljanne Sainte Marie'hin", sanoi tumma
prinsessa erinomaisella ranskankielellä, puristaen punaisilla
sormillaan Adelen valkoista kättä. "Pidämme hänet täällä turvassa,
kunnes jää taas sulaa, lehdet puhkeavat ja vuokot kukkivat. Tunnen
kansani, monsieur, ja vakuutan teille, että metsät ovat täynnä kuolemaa
ja että lehdet eivät turhan vuoksi ole punaisia, sillä surma väijyy
joka puun takana."

De Catinat'han vaikutti enemmän talonemännän miellyttävä käytös, kuin
hänen lausumansa varoitukset. Hän, jos kukaan mahtoi ymmärtää ajan
merkit, arveli hän.

"En tiedä mitä tehdä", vaikeroi hän epätoivossaan. "Minun täytyy päästä
eteenpäin, mutta kuinka voin panna hänet alttiiksi noin kammottaville
vaaroille? Jäisin mielelläni tänne talveksi, mutta teidän täytyy uskoa
sanaani, kun vakuutan teille, että se on mahdotonta."

"Du Lhut, te tiedätte, miten tämä asia on järjestettävä", sanoi
lääniherra. "Mitä kehottaisitte ystävääni tekemään, koska hän on
päättänyt joutua englantilaisiin alusmaihin ennen talventuloa."

"Ainoastaan yksi tie on mahdollinen, vaikka sekin on vaarallinen. Metsä
on turvallisempi, kuin joki, sillä kaihlikko on täynnä piiloitettuja
kanootteja. Viiden penikulman päässä täältä on Poitou'n paalulinnake ja
viisitoista virstaa siitä eteenpäin on Auvergne. Lähdemme huomenna
Poitou'hun tarkastamaan, onko kaikki turvallista. Minä lähden mukaan ja
vakuutan, että jos siellä on irokeeseja, niin Greysolon du Lhut ottaa
siitä selvän. Rouvan jätämme tänne ja jos huomaamme tien turvalliseksi,
niin palaamme noutamaan hänet. Samalla tavalla etenemme Auvergne'en ja
siellä teidän täytyy odottaa, kunnes kuulette, missä päin heidän
sotilasosastonsa liikkuvat. Minusta tuntuu, kuin ei kestäisi kauankaan,
kun olemme siitä selvillä.

"Mitä, aiotteko erottaa meidät", huudahti Adele kauhistuneena.

"Se on viisainta, siskoni", sanoi Onega, pannen kätensä hyväilevästi
hänen vyötäröilleen. "Ette tunne noita vaaroja, mutta me tunnemme,
emmekä tahdo, että valkea liljamme niihin sortuu. Te jäätte tänne
ilahduttamaan meitä sillä aikaa, kun suuri päällikkö du Lhut,
ranskalainen soturi, teidän miehenne sekä tuo vanha sotapäällikkö, joka
näyttää niin varovaiselta ja tuo toinen päällikkö, jolla on jäsenet
kuin villipeuralla, tarkastavat metsän, josko se on turvallinen,
ennenkuin te uskaltaudutte sinne."

Niin lopulta päätettiinkin ja Adele, vastaansanomisistaan huolimatta,
uskottiin Sainte Marie'n linnanrouvan hoiviin, de Catinat'n vannoessa,
että hän viivyttelemättä palaisi Poitou'sta häntä noutamaan. Vanha
aatelismies ja hänen poikansa olisivat mielellään liittyneet heidän
matkaansa, mutta heillä oli sekä omat, että monien alustalaistensa
henki suojeltavana ja sitäpaitsi oli pienen joukon turvallisempi
liikkua metsissä, kuin isomman. Lääniherra varusti heidät
suosituskirjeellä de Lannes'lle, Poitou'n kuvernöörille ja niin he
neljän miehen, aikaisena aamuhetkenä hiipivät kuin varjot
paalulaitoksen portista, vartioväen toivottaessa heille onnea ja olivat
pian häipyneet metsän pimentoihin.

La Noue'sta Poitou'hun oli vesiteitse ainoastaan kaksitoista virstaa,
mutta metsätietä, jolloin oli puroja kahlattava, kaihlarantaisia järviä
kierrettävä ja raivattava polku miehen korkuista villiriisiä kasvavien
soiden poikki, tuli matka kaksinkertaiseksi. He kulkivat perättäin, du
Lhut'in johtaessa. Hänen askeleensa olivat äänettömät ja nopeat kuten
villillä eläimellä, vartalo oli etukumarassa ja pyssy kainalossa
valmiina joka hetki. Hänen tummat silmänsä vilkuivat oikealta
vasemmalle, huomaten pienimmätkin merkit maassa ja puissa sekä lintujen
ja petojen varovaisimmatkin liikkeet pensaikossa. De Catinat kävi hänen
jälessään, sitten tuli Efraim Savage ja vihdoin Amos, kullakin pyssy
vireessä ja joka hermo jännittyneenä. Puolenpäivän aikaan olivat he jo
ehtineet ohi puolimatkan ja pysähtyivät tiheikköön syömään kuivan
leipänsä ja juustonsa, sillä du Lhut ei sallinut heidän virittää tulta.

"Tänne asti he eivät vielä ole tulleet", kuiskasi hän, "mutta olen
varma, että he ovat tulleet joen poikki. Ah, kuvernööri de la Barre ei
tiennyt, mitä hän teki saattaessaan nuo miehet liikkeelle ja vielä
vähemmän tietää tuo hurskas rakuuna, jonka kuningas on lähettänyt
meille."

"Olen nähnyt heidät rauhantöissä", huomautti Amos. "Olen käynyt kauppaa
Onondaga'ssa ja aina seneka-intiaanien maassa ja tiedän, että he ovat
suurenmoisia metsästäjiä ja urhoollisia miehiä."

"He ovat erinomaisia metsästäjiä, mutta saalis, jota he mieluimmin
ajavat, on heidän kanssaveljensä. Olen itse johtanut heidän
päänahkapartioitaan ja olen myös tapellut heidän kanssaan ja voin
vakuuttaa teille, että kun Ranskasta tulee tänne kenraali, joka tuskin
tietää, että aurinko on taistelussa saatava selkäpuolelle, niin on hän
pian huomaava, ettei hän voi näille kerrassa mitään. He puhuvat heidän
kyliensä polttamisesta! Se on yhtä järkevää, kuin jos potkaisen
ampiaispesän rikki ja luulen samalla tuhonneeni ampiaiset."

"Tehän olette Uudesta Englannista, monsieur?"

"Toverini on sieltä, mutta minä New Yorkista."

"Aivan niin. Näin astunnastanne ja silmästänne, että metsä on teille
ollut kuin koti. Uusenglantilainen kulkee vesiä ja hän tappaa turskan
suuremmalla nautinnolla kuin peuran. Ehkä hänen kasvonsa sen vuoksi
ovatkin niin surulliset. Minäkin olen kulkenut suurilla vesillä ja
muistan, että minunkin kasvoni olivat surulliset. Nyt näkyy olevan
heikko tuuli, joten voimme virittää piippumme vaaratta. Navakalla
tuulella olen voinut määritellä päänahkapartion kahdenkin virstan
matkalla, mutta puut estävät hajun etenemisen ja sitäpaitsi irokeesien
nenät eivät haista niin tarkasti kuin Sioux- ja Dakota-intiaanien.
Jumala teitä varjelkoon, monsieur, jos teillä kerran riehuu sota
intiaanien kanssa. Se on vaikeaa meillekin, mutta siitä tulisi tuhat
kertaa vaikeampi teille."

"Miksi niin?"

"Siksi, että me olemme saaneet taistella intiaanien kanssa alusta
alkaen ja me pidämme heidät aina mielessämme kun rakennamme talomme. Te
näette, kuinka tämän joenkin varrella jokainen talo ja joka satama
turvaa toisiaan. Mutta te, pyhän Annan nimessä, oikein päänahkaani
syhyi, kun tullessani teidän asumasijoillenne, näin yksinäiset
maatalonne pikku viljelyksineen keskellä suuria metsiä, ilman avun
toivoakaan ainakaan kahdenkymmenen virstan päässä. Intiaanisota on
kiirastuli Kanadalle, mutta siitä tulee helvetti englantilaisissa
alusmaissa!"

"Me olemme hyviä ystäviä intiaanien kanssa", sanoi Amos. "Meitä ei
halutakaan valloittaa heidän alueitaan."

"Teidän kansallanne on merkillinen ominaisuus valloittaa, vaikka
sanottekin, että ette halua sitä tehdä", huomautti Du Lhut. "Me taas
päristelemme rumpujamme, liehutamme lippujamme ja nostatamme miehiämme
liikekannalle, mutta ei siitä ainakaan toistaiseksi ole suuria
lähtenyt. Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin kaksi suurmiestä
Kanadassa. Toinen niistä oli monsieur de Ia Salle, jonka hänen omat
miehensä ampuivat viime vuonna tuolla suuren virran luona ja toisen,
vanhan Frontenac'in on tultava tänne takaisin, ellei tahdota, että
Viiden kansan villit laumat muuttavat Uuden Ranskan erämaaksi.
Ihmettelenpä, jos tästä kahden vuoden perästä valkokeltainen lippu
vielä liehuu muualla, kuin Quebecin kallioilla. Mutta huomaan, että
katsotte minuun kärsimättömästi, de Catinat, ja tiedänhän, että
laskette vain tunteja, kunnes olemme taas Sainte Marie'ssä. Eteenpäin
siis ja toivokaamme, että loppumatkamme olisi yhtä rauhallinen kuin sen
alkukin."

Runsaan tunnin astuivat he eteenpäin halki metsien, seuraten tarkasti
vanhan tienuurtajan askeleita. Päivä oli kaunis ja taivaalla näkyi
tuskin ainoatakaan pilveä, auringon valaessa soman varjoverkon
nurmelle, tunkeutuessaan metsän tiheikön läpi.

Toisinaan joutuivat he suoraan auringon paisteeseen, tullakseen jälleen
tiheisiin lehtoihin, joihin sen säteet pääsivät ainoastaan silloin
tällöin tunkeutumaan, valtavan lehvistön läpi. Tuo äkillinen valon ja
varjon vaihtelu olisi ollut kaunista, mutta tietoisuus uhkaavasta
vaarasta ja aina piilevästä tuhosta juuri noissa varjopaikoissa,
herätti pikemminkin pelkoa kuin ihastusta. Kepeästi, äänettömästi
hiipivät nuo neljä miestä valtavien puunrunkojen lomitse.

Äkkiä laskeutui du Lhut polvilleen ja asetti korvansa maata vasten. Hän
nousi jälleen, pudisti päätään ja astui eteenpäin kasvot vakavina ja
suunnaten katseensa nopeasti varjopaikasta toiseen, joka suunnalle.

"Kuulitteko jotakin?" kysyi Amos. Du Lhut pani sormen huulilleen ja oli
silmänräpäyksessä taas polvillaan, korva maaperässä.

Hän hypähti pystyyn sen näköisenä, kuin olisi kuullut, mitä oli
odottanutkin.

"Käykää eteenpäin", sanoi hän rauhallisesti, "ja käyttäytykää aivan
samalla tavalla kuin koko päivän olette tehneet."

"Mikä nyt on sitten?"

"Intiaaneja."

"Edessämmekö?"

"Ei, vaan takanamme."

"Mitä heillä on tekeillä."

"He seuraavat meitä."

"Montako heitä on?"

"Kaksi, arvelen."

Ystävykset vilkaisivat tahtomattaan taakseen metsän tummiin
tiheikköihin. Ainoastaan yhdellä kohdalla näkyi auringon säde leveänä
viivana valaisevan heidän polkuaan, mutta paitsi tuota ainoata
valoläikkää, vallitsi kaikkialla synkkä ja hiljainen hämärä.

"Älkää katsoko taaksenne", kuiskasi du Lhut. "Käykää kuten ennenkin."

"Ovatko ne vihollisia?"

"Ne ovat irokeesejä."

"Ajavatko he meitä takaa?"

"Eivät, me ajamme nyt heitä takaa."

"Käännymmekö siis?"

"Ei, he katoaisivat kuin tuhka tuuleen."

"Kuinka kaukana he ovat?"

"Noin parinsadan askeleen päässä, arvelen."

"He eivät voi nähdä meitä siis?"

"En luule, mutta en ole varma. He kulkevat meidän jälkiämme nyt."

"Mitäs me sitte teemme?"

"Me kierrämme pienessä ympyrässä heidän taakseen."

Kääntyen äkkiä vasemmalle, johti hän heidät kaartaen metsän läpi,
nopeasti ja kuitenkin äänettömästi, käyttäen hyväkseen pimeimpiä
varjoseutuja. Sitten hän taas kääntyi ja pysähtyi kohta.

"Nyt olemme omilla jäljillämme taas", sanoi hän.

"Niin, ja kaksi punanahkaa on kulkenut siitä", sanoi Amos, kumartuen ja
osoittaen jälkiä, jotka olivat kokonaan näkymättömiä de Catinat'n ja
Efraimin silmille.

"Täysikasvuinen sotilas ja nuorukainen, joka käy ensi kertaa
sotapolulla", virkkoi du Lhut. "He ovat astuneet nopeasti, sillä tuskin
näkyy kantapään jälkiä ensinkään. He ovat kulkeneet peräkkäin.
Seuratkaamme nyt heitä vuorostamme, niin saamme nähdä, onko meillä
parempi onni."

Hän seurasi nopeasti jälkiä, pyssy vireessä kädessään, toisten
seuratessa aivan kintereillä, mutta ei ääntä eikä liikettä
minkäänlaista kuulunut heidän edessään olevassa tiheikössä. Äkkiä du
Lhut taas pysähtyi ja laski pyssynsä maahan.

"He ovat vieläkin takanamme", sanoi hän.

"Vieläkin takanamme?"

"Niin, tällä kohdalla me äsken poikkesimme sivulle. He ovat hetken
olleet kahdenvaiheilla, kuten näette heidän jalan jäljestään, mutta
ovat päättäneet taas seurata meitä."

"Jos taas kierrämme puoliympyrän ja kiirehdimme kulkuamme, niin
pääsemme heidän taakseen."

"Ei, he ovat varuillaan nyt. Heidän täytyy nyt tietää, että me vain
heidän vuokseen palasimme omille jäljillemme. Painautukaa tuon
kaatuneen rungon suojaan, niin katsomme, emmekö näkisi heitä
vilaukselta."

Suuri mädännyt puunrunko, joka kokonaan oli homeen ja punaisten sienien
peittämä, makasi heidän vieressään. Sen taakse ranskalainen kyyristyi
ja hänen kolme toveriaan seurasivat esimerkkiä, kurkistellen edessään
olevan pensassuojan läpi. Yhä loisti äskeinen leveä kimppu auringon
säteitä kahden petäjän välistä, mutta kaikkialla muualla oli hämärää ja
hiljaista kuin tuomiokirkossa, jonka pilaristo oli metsää ja katto
lehvistöä. Ei narahtavaa runkoa, ei napsahtavaa oksaa, ei mitään muuta
ääntä kuulunut kuin ketun terävä haukahdus jossakin metsän sydämessä.
De Catinat'n hermot olivat äärimmilleen kiihoittuneet. Se oli
samanlaista kuin sokkosilla olo Versailles'n hovissa, kun Ludvig sattui
leikkituulelle ja kun piilouduttiin puutarhan pensaikkoihin ja tammien
suojaan. Ero oli vain pantissa. Siellä oli se makeislaatikko tai ehkä
leikkauksilla koristettu viuhka, täällä kuolema.

Kymmenisen minuuttia kului, mutta ei merkkiäkään elävästä olennosta
kuulunut.

"He ovat tuolla viidakossa", kuiskasi du Lhut, osoittaen päällään
tiheään pensastoon parin sadan jalan päässä.

"Oletteko nähnyt heidät?"

"En."

"Miten sen sitte tiedätte?"

"Näin oravan tulevan pesästään tuossa suuressa, valkeassa pyökissä. Se
loikkasi takaisin taas, aivan kuin se olisi pelästynyt jotakin.
Pesästään se voi nähdä tuonne pensaikkoon.

"Luuletteko, että he tietävät meidän läsnäolostamme?"

"He eivät voi nähdä meitä, mutta heillä on epäluulonsa. He pelkäävät
joutuvansa ansaan."

"Hyökkäämmekö pensastoon?"

"He ampuisivat siinä tapauksessa meistä kaksi ja katoaisivat kuin
varjot metsään. Ei, parasta olisi jatkaa matkaamme."

"Mutta he seuraavat jälkiämme."

"Enpä luule heidän sitä tekevän. Meitä on neljä ja heitä vaan kaksi ja
he tietävät nyt, että me pystymme vainuamaan jälkiä yhtä hyvin kuin
hekin. Pysytelkää noiden runkojen suojassa, jotta he eivät näkisi
meitä, kas niin. Nyt kuljemme aivan kumarassa, kunnes olemme päässeet
noitten leppäpensaitten ohi. Nyt meidän täytyy kiirehtiä, sillä missä
kaksi irokeesiä liikkuu, siellä piileksii niitä todennäköisesti
parisataa aivan lähellä.

"Jumalan kiitos, etten ottanut Adelea mukaan", sanoi De Catinat.

"Niin monsieur, hyvä on pitää vaimoaan toverinaan, mutta se ei käy
irokeesien lähettyvillä eikä juuri muittenkaan intiaanien alueilla."

"Te ette siis ota vaimoanne matkaan kulkiessanne?" kysyi sotilas.

"Otan kyllä, mutta en anna hänen kulkea kylästä toiseen. Hän jää aina
majaansa."

"Te jätätte siis hänet jälkeenne?"

"Päinvastoin, hän on aina lausumassa minut tervetulleeksi
kotiutuessani. Pyhän Anna nimessä, kyllä tuntisinkin itseni
raskasmieliseksi, ellei joka kylässä tästä Illinoisin kallioille
saakka, olisi vaimoni minua vastassa."

"Sittehän hänen täytyy matkustaa teidän edellänne."

Du Lhut nauroi sydämensä pohjasta, mutta ääneti. "Missä uusi kylä,
siellä uusi vaimo", sanoi hän. "Mutta minulla ei koskaan ole enempää
kuin yksi kussakin, sillä olisihan ranskalaiselle häpeä näyttää huonoa
esimerkkiä heille, kun meidän hyvät isämme uhraavat elämänsä
saarnatessaan heille hyveitä. Ah tässä on Ajidaumo-puro, johon
intiaanit laskevat sampiverkkonsa. Poitou'hin on vielä seitsemän
virstaa."

"Olemme kait perillä ennen yötä?"

"Luulen, että on viisainta odottaa pimeän tuloa, ennenkuin käymme
perille asti. Koska irokeesien tiedustelijoita liikkuu täällä asti, on
luultavaa, että heitä on runsaasti Poitoun ympärillä ja voi käydä
niinkin, että viimeiset askeleemme ovat vaikeimmat, ellemme ole
varuillamme ja etenkin jos nuo kaksi pääsevät edellemme varoittamaan
heitä." Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli pää alhaalla. "Pyhän Annan
nimessä", mutisi hän, "emme ole vieläkään päässeet heistä. He ovat yhä
jäljillämme."

"Kuuletteko heitä?"

"Kuulen, he eivät ole kaukana meistä. Mutta he saavat huomata, että he
ovat seuranneet meitä yhden kerran liikaa. Nyt näytän teille hieman
eränkäynti-taitoa, joka ehkä on uutta teille. Riisukaapa jalkineenne,
monsieur."

De Catinat noudatti neuvoa, Du Lhut'in riisuessa myöskin mokkasiininsa.

"Pankaa ne nyt käteenne, kuten kintaat", sanoi vanha tienuurtaja ja
pian oli Efraimilla ja Amoksella tovereittensa jalkineet kintainaan.

"Heittäkää pyssyt selkäänne. Kas noin! Nyt nelinkontin ja painakaa
kätenne lujasti maahan. Erinomaista! Kaksi miestä tekee neljän miehen
jäljet. Tulkaa nyt kanssani, monsieur."

Hän kulki puulta puulle samassa suunnassa, kuin heidän toverinsakin,
mutta neljä, viisi jalkaa etempänä. Sitten hän äkkiä painautui pensaan
taa ja veti de Catinat'n viereensä.

"Heidän täytyy mennä tästä ohi muutaman minuutin perästä", kuiskasi
hän. "Älkää ampuko, jos vain voitte välttää sitä." Jokin välähti du
Lhut'in kädessä ja hänen toverinsa huomasi kohta, että hän oli
vetäissyt pienen sotakirveensä vyöltään. Taas tunsi de Catinat verensä
vapisevan, kun hän katseli oksarykelmien läpi, odottaen mitä metsän
hämärästä oli tulossa. Ja äkkiä hän näkikin jotakin liikettä. Se
liiteli kuin varjo puunrungolta toiselle, niin nopeasti, että hän
tuskin voi päättää oliko se ihminen, vai eläin. Yhä uudelleen ja
uudelleen näki hän sen, joskus kahtena, sitte taas yhtenä, äänettömänä,
salaperäisenä. Hetken oli kaikki taas hiljaista, mutta sitten hiipi
äkkiä pensaikosta hirvittävin olento, mikä konsanaan lienee maanpäällä
astunut, sotapolulla oleva irokeesipäällikkö.

Hän oli pitkä, voimakas mies ja hänen harjasmainen päänahkatupsunsa
kotkan sulkineen teki hänestä hämärässä jättiläisen, sillä hän oli
ainakin kahdeksan jalan mittainen helmikoristeisista mokkasiineistaan
päähineensä korkeimpaan huippuun. Hänen kasvonsa olivat toiselta
puolelta maalatut koiran näköiseksi noella, keltavärillä ja punasella
ja toinen puoli kuvasi lintua, joten ne edestäpäin näyttivät oudoilta
ja eriskummallisilta. Hänen vyötäröllään oli näkinkuorilla ja
helmillä koristettu vyö ia tusinanverran päänahkoja liehui hänen
housunreunamuksessaan hänen kulkiessaan. Hän astui pää alhaalla, silmät
kiiluivat tuhoa ennustavasti ja sieraimet laajenivat ja sulkeutuivat
vuoroon, aivankuin kiihoittuneella eläimellä. Pyssyään piti hän
edessään valmiina ja hän hiipi eteenpäin polvet koukussa, kurkistellen
ja kuunnellen, pysähtyen ja taas syöksyen eteenpäin, kuin varovaisuus
itse. Pari askelta hänen takanaan astui noin neljäntoistavuotias
nuorukainen, puettuna ja aseistettuna samalla tapaa, mutta kasvot
maalaamattomina ja ilman noita hirvittäviä, kuivattuja voitonmerkkejä
housunneulomuksessa. Hän oli ensimmäisellä sotaretkellään, mutta hänen
silmänsä kiiluivat ja sieraimensa värähtelivät samanlaista murhanhimoa
kuin vanhemmankin toverinsa. He lähenivät, äänettöminä, kauheina,
hiipien metsän pimennoista, samalla tavalla kuin heidän rotunsakin oli
historian hämäristä noussut, rautaisina ruumiiltaan ja tiikereinä
mieleltään.

He olivat jo pensaitten kohdalla, kun nuorempi sotilas äkkiä huomasi
jotakin epäilyttävää, jonkin paikaltaan väistetyn oksan tai
liikahtelevan lehden. Hän pysähtyi ja katseli epäluuloisena
ympärilleen. Hetki vielä, niin olisi hän ehtinyt varoittaa toveriaan,
mutta du Lhut ei antanut tälle silmänräpäyksenkään miettimisaikaa, vaan
hyökkäsi pensaan yli ja upotti samassa sotakirveensä hänen kalloonsa.
De Catinat kuuli kumean jysähdyksen, aivan kuin kirves olisi uponnut
mätään puuhun ja mies kaatui kuin tukki, nauraen kamalasti ja potkien
ja pieksäen voimakkailla jäsenillään. Nuorempi sotilas hyppäsi kuin
kauris kaatuneen toverinsa yli ja katosi metsään, mutta hetkistä
myöhemmin kuului edestäpäin laukaus, jota seurasi heikko, valittava
huudahdus.

"Se oli hänen kuolinhuutonsa", sanoi du Lhut tyynesti. "Sääli oli ampua
hänet, mutta se oli kuitenkin parempi kuin antaa hänen mennä."

Hänen puhuessaan tulivat toiset kaksi paikalle, Efraimin tukkiessa
uutta panosta muskettiinsa. "Kuka nauroi?" kysyi Amos.

"Tuo se nauroi," sanoi du Lhut, nyökäten päällään kuolevaan soturiin
päin, joka makasi suuressa verilätäkössä, hirvittävät kasvot
vääntyneinä jäykkään nauruun.

"Heillä on sellainen tapa, kun he saavat kuoliniskunsa. Tunsin erään
seneka-päällikön, joka nauroi kuusi tuntia yhteen mittaan
kidutuspylväässä. Ah, hän onkin jo kuollut."

Hänen puhuessaan teki intiaani viimeisen nytkähdyksen käsillään ja
jaloillaan ja jäi makaamaan jäykkänä, yhä irvistäen sinistä taivasta
kohti.

"Hän on suuri päällikkö", sanoi du Lhut. "Hän on Ruskea hirvi,
mohawk-heimoa, ja toinen on hänen nuorempi poikansa. Me olemme nyt
ensimmäisinä vuodattaneet verta ja luulen, ettei se jää viimeiseksi,
sillä irokeesit eivät jätä päällikköjensä surmaa kostamatta. Hän oli
uljas taistelija, kuten näette hänen kaulastaan."

Hänellä oli kaulassaan merkillinen koriste, joka de Catinat'sta näytti
kuin pavun palkoja olisi pujotettu nauhaan. Kumartuessaan sitä lähemmin
tarkastamaan, huomasi hän kauhukseen, etteivät ne olleetkaan palkoja,
vaan kuivuneita ihmissormia.

"Ne ovat kaikki oikean käden etusormia", sanoi du Lhut, "joten kukin
niistä edustaa ihmiselämää. Niitä näkyy olevan kaikkiaan neljäkymmentä
kaksi, kahdeksantoista, jotka hän on surmannut taistelussa ja muut
kaksikymmentäneljä ovat vangittujen ja kidutettujen sormia."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Koska noilla kahdeksallatoista on kynnet jäljellä. Irokeesit alkavat
aina kidutuksensa puremalla eloonjääneiltä vangeiltaan kynnet. Näette,
että neljältäkolmatta puuttuu kynnet."

De Catinat'ta kauhistutti. Mitä pahoja henkiä ne olivatkaan, joitten
joukkoon kohtalon oikku oli heittänyt hänet! Ja oliko mahdollista, että
hänen Adelensa saattaisi joutua tuollaisten paholaisten käsiin. Ei, ei,
varmaankaan ei hyvä Jumala, jonka vuoksi he niin paljon olivat saaneet
kärsiä, sallisi sellaisen onnettomuuden tapahtua! Vaikka olihan niin
kauhea kohtalo sattunut muillekin naisille, jotka olivat yhtä helliä
kuin Adelekin ja miehille, jotka rakastivat yhtä syvästi kuin hän
itsekin. Eihän Kanadassa ollut ainoatakaan satamaa, jolla ei olisi
ollut kerrottavanaan sellaista tapahtumaa. Epämääräinen kauhu valtasi
hänet siinä seistessään. Mehän aavistamme toisinaan tulevaisuudestamme
enemmän kuin olemme halukkaita myöntämäänkään, tuolla sielumme
salaisissa syvyyksissä, missä ei järkemme varsinaisesti määrää, vaan
jossa vaisto ja epämääräiset mielialat meille puhuvat. Nyt peitti hänen
sielunsa tuollainen uhkaavan vaaran pelko. Hänen ympärillään seisovat
puut, kauas ulottuvine suurine oksineen, olivat ikäänkuin pahoja
henkiä, jotka ojentelivat aavemaisia jäseniään häntä kohti. Hiki nousi
hänen otsalleen ja hän nojasi raskaasti muskettiinsa.

"Pyhän Eulalian nimessä", sanoi du Lhut, "ollaksenne vanha sotilas,
tulette liian kalpeaksi pienestä verenvuodatuksesta."

"En voi hyvin. Ottaisin mielelläni ryypyn konjakkipullostanne."

"Kas tässä, toveri ja onneksi olkoon! Niin, samalla voin ottaa tuon
komean päänahan, jotta meillä olisi jotakin näytettävää matkaltamme."
Hän otti intiaanin pään polviensa väliin ja pyöräyttämällä kerran
terävää veistään, oli hän irroittanut kamalan, vertavuotavan
voitonmerkkinsä.

"Lähtekäämme nyt", sanoi de Catinat, kääntyen inholla poispäin.

"Niin, lähtekäämme. Mutta minun täytyy myös saada tuo karhun merkillä
varustettu helmivyö. Kas niin. Ja pyssy myös. Katsokaapa, missä se on
tehty. _Lontoo_ siinä selvästi seisoo. Ah, monsieur Green,
monsieur Green, ei ole vaikea huomata, mistä Ranskan viholliset saavat
aseensa!"

Vihdoin he taas lähtivät, jättäen irvistävän punanahan hiljaisen puun
alle makaamaan, du Lhut'in kantaessa saalistaan. Sivumennen katsoivat
he kaksinkerroin makaavaa nuorukaista pensaikossa, jonne hän oli
kaatunut. Du Lhut kulki nyt nopeasti, kunnes hän saapui pienelle
purolle, joka ryöppyilevänä juoksi pääjokeen. Täällä hän riisui
jalkineensa ja kahlasi tovereineen vedessä puolisen virstaa.

"He seuraavat jälkiämme heti, kun ovat löytäneet päällikkönsä", sanoi
hän, "mutta tällä tavalla saamme heidät eksytetyiksi, sillä juokseva
vesi on ainoa, jossa irokeesin vainu loppuu. Nyt jäämme tähän
pensaikkoon hämärän tuloon saakka, sillä me olemme aivan lähellä
Poitou'ta ja kun maasto siellä on aukeampaa, on sangen vaarallista
edetä sinne päivän aikaan."

He jäivät siihen, piiloutuneina leppäpensaikkoon, varjojen pidetessä ja
laskevan auringon punatessa taivaalla ajelehtivia pilvenhattaroita. Du
Lhut kiertyi miltei palloksi ja vaipui piippu suussa kevyeen uneen,
josta hän pienimmänkin rasahduksen kuullessaan heräsi. Molemmat
amerikkalaiset kuiskuttelivat kauan keskenään, Efraimin kertoessa
jotakin pitkää juttua risteilyistään priki _Ahkeralla_, joka oli
matkalla Jamestown'iin sokeri- ja siirappilastissa, mutta lopulta
hiljaisen tuulen nukuttava humina vaivutti heidätkin uneen. De Catinat
pysyi yksin valveilla, sillä hänen hermonsa olivat yhä liian
jännitettyinä äskeisestä onnettomuuden aavistuksestaan. Mitä se saattoi
merkitä? Oliko Adele todella vaarassa? Hän oli kuullut puhuttavan
tuollaisista varoituksista ennenkin. Mutta hänhän oli jättänyt Adelen
turvaan tykkien ja paaluvarustusten suojaan. Viimeistään huomen illalla
näkisi hän hänet taas. Maatessaan siinä ja katsellessaan vaeltavia
pilviä puitten lomista, alkoivat hänen ajatuksensa kierrellä kaiken
maailman teitä ja yht'äkkiä oli hän Pyhän Martin kadulla, istuen
leveällä, espanjannahalla päällystetyllä sohvalla akkunanpielessä.
Kullattu verkapaalu narisi kuten ennenkin ja hän piti kättään Adelen
vyötäröillä, tytön verratessa itseään pieneen pelokkaaseen hiireen,
joka asui suuressa autiossa talossa, sama tyttö, jolla kuitenkin oli
rohkeutta pysyä hänen rinnallaan halki vaarallisten erämaiden. Hänen
ajatuksensa siirtyivät Versailles'hin. Hän näki taas kuninkaan ruskeat
silmät, de Montespan'in rohkeat, kauniit kasvot ja de Maintenon'in
kirkkaat piirteet. Uudelleen ratsasti hän yöllisen lähettimatkansa,
uudelleen kyyditsi häntä aavemainen ajomies ja Amos Green'in kanssa oli
hän taas pelastamassa Ranskan kauneinta naista mestauslavalta. Niin
selvää ja elävää oli hänestä kaikki näkemänsä, että hän oikein
säikähti, kun hän taas tuli todellisuuteen ja huomasi yön tekevän
tuloaan amerikkalaisessa metsässä ja näki du Lhut'in nousevan ja
tekevän lähtöä.

"Oletteko ollut valveilla?" kysyi seikkailija.

"Olen."

"Kuulitteko mitään?"

"En muuta kuin huuhkaimen huudon."

"Minusta tuntui, kuin olisin nukkuessani kuullut kaukaisen
pyssynlaukauksen."

"Unissanneko?"

"Niin, kuulen nukkuessani yhtä hyvin kuin valveilla ollessanikin ja
muistan myös kuulemani. Teidän täytyy nyt seurata tarkkaan jälkiäni,
tulemme aivan heti linnakkeelle."

"Teillä on ihmeteltävät korvat", sanoi de Catinat, heidän kulkiessaan
sotkuista viidakkoa. "Kuinka voitte kuulla, että nuo miehet seurasivat
meitä tänään? En erottanut mitään ääntä, vaikka he jo olivat melkein
käden ulottuvilla meistä."

"En kuullutkaan heitä ensin."

"Näittekö sitten heidät?"

"En kumpaakaan."

"Kuinka sitten tiesitte, että he olivat siellä?"

"Kuulin pelästyneen närhen lentelevän puitten lomassa, sen jälkeen, kun
me olimme siitä menneet. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin taas
saman. Silloin tiesin, että meidän jälkiämme seurasi jokin ja aloin
kuunnella."

"Peijakas, te olette todellakin eränkävijä!"

"Luulen, että nämä metsät vilisevät irokeesejä, vaikka meillä on ollut
onni välttää heitä. Niin suuri päällikkö, kuin Ruskea hirvi, ei liiku
pienin joukoin eikä vähäpätöisillä asioilla. Heidän täällä olonsa
täytyy merkitä vaaraa Richelieu'n seuduille. Ette liene pahoillanne,
kun jätitte rouvanne Sainte Marie'hin?"

"Kiitän Jumalaa siitä."

"Metsät eivät ole varmoja, ennenkuin valkovuokot taas kukkivat. Teidän
täytyy jäädä Sainte Marie'hin siihen saakka, ellei lääniherra voi
lähettää kanssanne lujaa vartiota.

"Jäisin ennemmin sinne vaikka loppuiäkseni, kuin panisin vaimoni
sellaisille piruille alttiiksi."

"Niin, piruja he ovat, jos piruja koskaan on maan päällä astunut. Te
hätkähditte, monsieur, kun otin Ruskean hirven päänahan, mutta kun
olette nähnyt intiaaneja yhtäpaljon kuin minä, niin on teidän sydämenne
ainakin yhtä kova kuin minun. Ja nyt olemme aivan viljelysten rajoilla
ja paalulinnoitus on tuonnempana, vaahteraryhmän keskellä. Eivät näy
pitävän oikein tarkkaa vahtia, sillä olen jo kymmenisen minuuttia
odottanut kuulevani vartijan kuka siellä-huudon. Te ette päässeet näin
lähelle Sainte Marie'ta, tulematta huomatuiksi ja kuitenkin on de
Lannes yhtä vanha sotilas kuin la Noue'kin. Tuolla rannalla hän
tavallisesti harjoittaa miehiään, mutta emme näe sinne asti nyt.

"Hän on siellä parastaikaa", sanoi Amos, "näen tusinan miehiä ainakin
seisovan suorassa rivissä."

"Ei ainoatakaan vartijaa ja kaikki miehet harjoituksissa!" sanoi du
Lhut halveksuvasti. "Mutta niin näkyy olevan, kuten sanoitte, sillä
näen itsekin heidän seisovan jäykkinä ja suorina kuin hongankannot.
Luulisipa, ettei intiaaneja olisi mailla eikä halmeilla, kun he
seisovat niin tyyninä ja hiljaisina. Mennäänpä suoraan heidän luokseen
ja pyhän Annan nimessä, lupaanpa sanoa heidän komentajalleen ajatukseni
hänen järjestelystään."

Du Lhut lähti seuralaisineen suoraan avonaisen kentän poikki, kohti
sotilasriviä, joka odotti heitä ääneti hämärässä. He olivat jo
viidenkymmenen askeleen päässä heistä eikä yksikään ollut vielä
nostanut kättään tai kysynyt tunnussanaa. Heidän äänettömyydessään oli
jotakin outoa ja kamalaa ja du Lhut'in kasvonilmeet muuttuivat äkkiä,
hänen astuessaan vielä muutaman askeleen eteenpäin. Hän kurotti
kaulaansa ja katsoi taakseen, joen rantaa pitkin.

"Jumala!" huudahti hän. "Katsokaa linnoitusta."




Neljäsneljättä luku.

VERISTÄ VÄKEÄ.


He olivat jo päässeet puuryhmän luo ja linnoituksen olisi pitänyt olla
aivan heidän edessään. Mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään. Se oli
kadonnut.

Niin odottamaton oli isku heille, että du Lhut'kin, vaikka
lapsuudestaan saakka oli tottunut kaikenlaisiin yllätyksiin ja
vaaroihin, jäi hetkeksi seisomaan järkytettynä ja kauhistuneena. Sitten
hän kiroten lähti nopeasti juoksemaan rivissä seisovia kohti,
tovereittensa seuratessa aivan kintereillä. Lähestyessään saattoivat he
hämärässä nähdä, ettei se ollutkaan varsinainen rivi. Äänetön ja
liikkumaton upseeri seisoi parikymmentä askelta sotilaittensa edessä.
He huomasivat myös, että hänellä oli hyvin merkillinen, korkea päähine.
He juoksivat yhä eteenpäin pahaa aavistaen, kun heidän kauhukseen
päähine rupesi äkkiä levenemään ja kasvamaan ja suuri lintu kohosi
hitain lyönnein ilmaan ja laski lähellä olevaan puuhun. Silloin he
tiesivät, että heidän pahin pelkonsa oli muuttunut todellisuudeksi ja
että heidän edessään seisoi Poitou'n varusväki.

Heitä seisoi siinä parikymmentä, alastomina ja pajunvitsoilla lyhyiin
pylväisiin sidottuina ja heidän ruumiinsa olivat vääntyneet ja
kiertyneet niin monenlaisiin kammottaviin mutkiin ja muotoihin, kuin
kidutusta kärsivä ihminen suinkin saattaa. Siinä, mistä suuri haukka
oli lähtenyt, seisoi harmaahapsinen linnanpäällikkö. Hänen
silmäkuopissaan törrötti kaksi sammunutta kekälettä ja hänen lihaksensa
riippuivat revittyinä kuin kerjäläisen vaaterepaleet. Hänen takanaan
seisoivat hänen miehensä rivissä. Kaikkien jalat olivat polvia myöten
poltetut karstalle ja heidän ruumiinsa olivat siinä määrin silvotut,
kärvennetyt ja murskatut, että ne näyttivät riippuvan aivan
pajunvitsojen varassa. Hetkeksi jäivät kaikki neljä toverusta kauhusta
tuijottaen katsomaan hirvittävää näkyä ja sitten toimi kukin luonteensa
mukaisesti. De Catinat horjui suuren puun luo ja nojasi päätään
käsiinsä, kuoleman sairaana. Du Lhut heittäytyi polvilleen ja puhui
jotakin yläilmoille, puiden nyrkkejään tummenevalle taivaalle.
Efraim Savage tutki pyssynsä sytytysruutia, huulet tiukasti
yhteenpuristettuina ja silmät tulta iskien ja Amos Green lähti
sanaakaan virkkaamatta kiertämään ympyröissä, hakien jälkiä.

Pian nousi du Lhut jaloilleen taas ja lähti hänkin juoksemaan sinne
tänne, kuin kanakoira ja teki tuhansia havaintoja, jotka Amokseltakin
olisivat jääneet huomaamatta. Yhä uudelleen kiersi hän ruumiita. Sitten
juoksi hän metsän laitaan ja kiersi paalulinnoituksen hiiltyneille
raunioille, joista vielä heikko savu nousi ilmoille.

"En löydä mitään jälkiä naisista ja lapsista", sanoi hän.

"Hyvä Jumala! Siellähän oli naisia ja lapsiakin!"

"He säästävät lapset, polttaakseen ne sitten vapaa-aikoinaan kylässään.
Naiset he joko pitävät tai kiduttavat kuoliaaksi, miten milloinkin
päähän pistää. Mutta mitä vanha mies tahtoo?"

"Minä tahdon, Amos, että kysyt häneltä, miksi tässä viivyttelemme
ja ihmettelemme, kun meidän pitäisi täysin purjein lähteä heitä
takaa-ajamaan."

Du Lhut hymähti ja pudisti päätään.

"Ystävänne on rohkea mies", sanoi hän, "jos hän luulee, että me neljän
miehen pystymme ajamaan takaa sataaviittäkymmentä."

"Sano hänelle, Amos, että Herra kyllä pitää meistä huolen", sanoi vanha
mies kiihtyneenä. "Sano hänelle, että Hän on puolellamme Jerobeamin
lapsia vastaan ja että me lyömme heidät maahan ja kukistamme heidät
peräti. Mitä on ranskaksi 'lyö äläkä säästä?' Ennemmin kuljen suuni
kiinnitaklattuna, kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä
selvää, yksinkertaista puhetta."

Du Lhut viittasi kädellään kieltävästi ukon tarkoituksiin ja sanoi:
"Meidän täytyy nyt olla äärimmäisen varovaisia, tai muutoin voimme
menettää päänahkamme ja aiheuttaa vielä Sainte Marie'ssä olevat
tekemään samoin."

"Sainte Marie!" huudahti de Catinat. "Uhkaako Sainte Marie'tä vaara?"

"He ovat nyt aivan suden kidassa. Tämä työ on tehty eilen illalla. He
ryntäsivät sen kimppuun sadanviidenkymmenen miehen voimalla. Tänä
aamuna lähtivät he täältä, painuakseen pohjoiseen jalkaisin. He ovat
lymyilleet koko päivän tämän ja Sainte Marie'n välisissä metsissä."

"Sittenhän olemme tulleet aivan heidän lävitseen."

"Niin olemme. He ovat leiriytyneinä tänään ja lähettävät vain
tiedustelijoita ja heidän joukossaan oli Ruskea hirvi poikineen, kun
hän sattui tiellemme. Tänä iltana — — —"

"Tänä iltana hyökkäävät he Sainte Marie'n kimppuun!"

"Se on hyvin mahdollista, vaikka en uskoisi, että he niin pienillä
voimilla uskaltaisivat ryhtyä siihen. Niin, me emme enää voi tehdä
muuta, kuin kiireisesti joutua takaisin ja varoittaa heitä uhkaavasta
vaarasta."

Ja niin lähtivät he vaivaloiselle paluumatkalleen, mielet siinä määrin
jännittyneinä, etteivät vähääkään muistaneet jo astumiaan eivätkä vielä
edessään olevia virstoja.

Vanha ukko Efraim, joka oli vähemmän tottunut kävelemiseen kuin
nuoremmat toverinsa, ontui jo hieman toista jalkaansa, mutta oli
iästään huolimatta sitkeä kuin tammi ja pysyi koko ajan kärsivällisenä.
Du Lhut otti taas johdon käsiinsä, heidän lähtiessään pohjoista kohti.

Kuu paistoi kirkkaasti taivaalla, mutta heille ei ollut siitä
paljoakaan apua metsän syvissä pimennoissa. Missä päiväiseen aikaan oli
ollut hämärä, oli nyt pilkkoisen pimeä, niin että de Catinat ei edes
nähnyt puitakaan, joita vastaan hän törmäili. Siellä täällä joutuivat
he kuun valaisemalle metsänaukiolle ja joskus pääsi kuun hopeinen säde
tunkeutumaan oksien läpi, auttaen heidän askeleitaan, mutta du Lhut
koetti säännöllisesti välttää avonaisia paikkoja ja kiersi ennemmin
aukion, kuin kulki sen poikki. Tuuli oli hieman kiihtynyt ja ilma oli
täynnä suhinaa ja oksien ja lehtien kahinaa. Paitsi tätä, oli kaikki
hiljaista metsissä. Ainoastaan silloin tällöin kuului huuhkajan huuto
ja yökehrääjän pärinä jostakin kauempaa.

Pimeästä huolimatta, astui du Lhut yhtä nopeasti, kuin päivälläkin,
joutumatta koskaan ymmälle matkan suunnasta. Hänen toverinsa huomasivat
kuitenkin, että hän vei heitä toista tietä kuin aamulla, sillä kahdesti
näkivät he joen leveän uoman vasemmalla kädellään, kun he taas mennessä
olivat nähneet vain puroja, jotka laskivat päävirtaan. Toisella
kädellään osoitti du Lhut virran tuonpuoleiselle rannalle, jossa he
saattoivat erottaa veden päällä varjomaista liikettä.

"Irokeesien kanootteja", kuiskasi hän.

"Siellä on niitä kymmenen kappaletta, kahdeksan miestä kussakin. He
ovat toista joukkoa, mutta ovat myös menossa pohjoiseen."

"Miten tiedätte, että ne ovat toista joukkoa?"

"Koska olemme jo tunti sitte menneet toisen jälkien poikki."

De Catinat hämmästeli suuresti tuota ihmeellistä miestä, joka saattoi
kuulla nukkuessaan ja havaita jälkiä olosuhteissa, joissa tavalliset
silmät eivät huomanneet edes puunrunkoja. Du Lhut pysähtyi hetkeksi
tarkastelemaan kanootteja, käänsi sitte selkänsä joelle ja painautui
uudelleen metsään. Pari virstaa kuljettuaan pysähtyi hän taas äkkiä,
haistellen ilmaa, kuten jäljillä oleva koira.

"Tunnen palavan puun käryä", sanoi hän. "Tuolla suunnalla virstan
matkalla on tuli."

"Minä haistan sen myös", sanoi Amos, "hiipikäämme tätä tietä, niin
näemme heidän leirinsä."

"Olkaa varovaisia sitten", kuiskasi du Lhut, "sillä elämänne voi olla
aivan poikki napsahtavan risun varassa."

He lähestyivät hitaasti ja varovaisesti, kunnes äkkiä hyppelehtivä,
punainen liekki loisti puitten välistä. He kiersivät vielä erään
pensaikon, kunnes pääsivät sellaiselle paikalle, josta hyvin voivat
nähdä, tulematta itse huomatuiksi.

Keskellä pientä aukeamaa paloi kuivista pölkyistä tehty valkea rätisten
ja säkeniä syösten. Punaiset liekit nousivat korkealle ja uhkea savu
levisi rovion yläpuolelle, muodostaen ikäänkuin suuren, oudon puun,
jolla oli harmaa lehdistö ja runkona tulipatsas. Mutta ei elävää sielua
näkynyt missään ja suuri valkea kohisi ja loimusi täydellisessä
yksinäisyydessä hiljaisen metsän keskellä. Yhä lähemmä hiipivät
miehemme, mutta ei muuta liikettä näkynyt kun liekkien hulmuaminen,
eikä muuta ääntä kuulunut kun tervasten rätinä.

"Menemmekö valkean luo?" kuiskasi de Catinat.

Varovainen tienuurtaja pudisti päätään. "Se voi olla ansa", sanoi hän.

"Tai hyljätty leiri."

"Ei, sillä se ei ole palanut tuntiakaan."

"Sitäpaitsi on se liian suuri leirituleksi", sanoi Amos.

"Mitä siitä sitte arvelette?"

"Se on merkkituli."

"Niin, te olette oikeassa. Tämä tuli on vaarallinen naapuri, joten on
parasta, että lähdemme tästä ja marssimme suoraan Sainte Marie'ta
kohti."

Liekit olivat pian tuikkivana pisteenä heidän takanaan ja katosivat
kohta kokonaan. Du Lhut kiirehti yhä kulkua kunnes he saapuivat eräälle
kuun valaisemalle aukeamalle. Hän oli jo menossa sen poikki, kun hän
äkkiä otti de Catinat'ta olkapäästä ja veti hänet vieressä olevan
sumakkipensaan suojaan, Amos Green'in tehdessä samoin Efraim
Savage'ille. Mies käveli avonaisen alueen toisella puolella. Hän oli
juuri tullut esiin metsästä ja oli astumassa aukeaman poikki, joen
rantaan päin. Hän kulki miltei kaksin kerroin taipuneena, mutta kun hän
tuli puitten varjosta pois voivat he nähdä, että hän oli intiaani,
täydessä sotamaalissa, vöineen ja muskettineen. Aivan hänen
kintereillään tuli toinen, sitten kolmas ja neljäs, loppumattomiin
saakka, kunnes näytti siltä, kuin koko metsä olisi täynnä intiaaneja ja
jonon toista päätä ei koskaan näkyisikään. Viimeisenä tuli vihdoin
metsästäjän karvareunaiseen puseroon puettu mies jolla oli
sulkatöyhtöinen lakki päässä. Hän meni ohi, kuten muutkin, kadoten
metsään yhtä äänettömästi, kuin olivat ilmestyneetkin. Meni viisi
minuuttia, ennenkuin du Lhut piti kyllin turvallisena nousta
piilostaan.

"Pyhän Annan nimessä"', kuiskasi hän, "luitteko kuinka monta niitä
oli?"

"Kolmesataa yhdeksänkymmentä kuusi", sanoi Amos.

"Minä sain neljäsataa kaksi."

"Ja te luulitte, että niitä olisi näillä mailla vain sata
viisikymmentä!" sanoi de Catinat.

"Ah, te ette käsitä asiaa. Tämä oli uusi joukko. Niitten, jotka
valtasivat linnakkeen, täytyy olla tuolla vasemmalla, sillä heidän
jälkensä ovat meidän ja joen välillä."

"He eivät voi olla samoja, sillä heillä ei näkynyt ainoatakaan tuoretta
päänahkaa", sanoi Amos.

Du Lhut loi nuoreen metsämieheen hyväksyvän katseen. "Peijakas vie,
enpä tiennyt, että te metsämiehet olisitte niin teräviä. Teillä on
silmät päässä, monsieur ja ehkäpä teistä vielä joskus on mieluista
muistaa, että Greysolon du Lhut on sen teille sanonut."

Amos tunsi itsensä ylpeäksi, kuullessaan nuo sanat mieheltä, jonka
nimeä kunnioituksella mainittiin joka kerta, kun kauppamies ja
eränkävijä sattuivat saman leiritulen ääreen. Hän oli aikeissa vastata
jotakin, mutta silloin kuului kauempaa metsästä kauhistuttava huuto,
aivan kuin inhimillisen hädän ja tuskan äärimmäinen ilmaisu. Uudelleen
ja uudelleen kuulivat he tuon hirvittävän huudon, seistessään kasvot
kalpeina pimeässä metsässä.

"He kiduttavat naisia", sanoi du Lhut. "Heidän leirinsä on tuolla."

"Emmekö voi tehdä mitään heidän hyväkseen?", kysyi Amos.

"Niin, niin poikani, meidän täytyy kääntää laivamme, kun näemme
hätämerkin", sanoi kapteeni englanninkielellä. "Juoskaamme heti
tuonne."

"Tuolla leirissä", sanoi Du Lhut, "on kuusisataa sotilasta. Meitä on
neljä. Teidän puheessanne ei ole mitään järkeä. Ellemme saa
varoitetuksi Sainte Marie'ssä olevia, voivat nämä pirut valmistaa
heille samanlaisen kylvyn, kuin Poutouin varusväelle. Heidän osastonsa
kokoontuvat maitse ja vesitse ja ennen päivän nousua saattaa heitä olla
jo tuhat miestä. Meidän velvollisuutemme on pyrkiä eteenpäin ja viedä
perille varoituksemme."

"Hän puhuu totta", sanoi Amos Efraimille. "Ei, te ette saa mennä
yksin!" Hän tarttui itsepäistä vanhaa merimiestä käsivarresta ja piti
häntä kiinni, estääkseen häntä ryntäämästä metsään.

"Yhdellä tavalla voimme kuitenkin turmella heidän tämäniltaisen
ilonsa", sanoi du Lhut. "Metsät ovat kuivat kuin ruuti, sillä kolmeen
kuukauteen ei ole satanut tuskin pisaraakaan."

"Niin?"

"Ja tuuli puhaltaa suoraan heidän leiriään kohti, jonka toisella
puolella on joki."

"Sytytämme metsän palamaan!"

"Parempaa emme voi keksiä."

Silmänräpäyksessä oli du Lhut koonnut kimpun kuivia oksia ja pannut ne
kuolleen pyökin kupeelle, joka oli kuiva, kuin taula. Isku tuluksilla
riitti synnyttämään pienen liekin, joka alkoi hiljaa nuoleksia pyökin
valkoisia kuoren hetaleita. Neljännesvirstan päässä teki du Lhut saman
tempun ja sitten vielä kolmannen kerran, kunnes metsä oli ilmiliekissä
kaikilta kolmelta kohdalta. Kiiruhtaessaan eteenpäin saattoivat he
kuulla liekkien kumean huminan takanaan ja vihdoin lähestyessään jo
Sainte Marie'ta, näkivät he pitkän, korkean tuliaallon vyöryvän
länteen, Richelieu'tä kohti, ja silloin tällöin kohoovan valtavaksi
tulisoihduksi, nuolaistessaan korkean petäjäryhmän, niinkuin pienen
risukimpun. Du Lhut myhäili tyytyväisenä hiljaiseen tapaansa,
katsoessaan takanaan punaisena loimuavaa taivasta.

"Monen heistä täytyy lähteä uimaan tulen tieltä", sanoi hän. "Heillä ei
ole niin paljon kanootteja, että he kaikki mahtuisivat niihin. Ah,
jospa minulla olisi pari sataa eränkävijöistäni tuolla joen toisella
puolella, niin ei niistä yksikään pääsisi hengissä leiristään."

"Heillä oli joukossaan yksi, joka oli puettu kuin valkoinen mies",
huomautti Amos.

"Niin oli ja kaikkein vaarallisin koko joukosta. Hänen isänsä oli
alankomaalainen kauppias, äiti taas irokeesi ja hän käykin Flaamilaisen
äpärän nimellä. Ah, tunnen hänet hyvin ja sanonpa teille, että jos
helvetissä tarvitaan kuningasta, niin on hän aina virkaan valmiina
majassaan. Pyhän Annan nimessä, minulla on pieniä selvittelyjä hänen
kanssaan ja toivon että voin maksaa hänelle velkani, ennenkuin tämä
juttu on loppuun suoritettu. Hyvä, tuoltapa näkyy jo Sainte Marie'n
valot. Voinpa ymmärtää helpotuksen huokauksenne monsieur, sillä kautta
autuuteni, todettuamme Poitoun kohtalon, olin itsekin peräti levoton,
kunnes taas näkisin ne."




Viidesneljättä luku.

KUOLEMA OVELLA.


Päivä teki juuri tuloaan, kun neljä toverusta astuivat paaluvarustuksen
portista, mutta, huolimatta aamuaikaisesta olivat kaikki alustalaiset
ja heidän perheensä jalkeilla ja katselivat valtavaa tulipaloa, joka
raivosi etelässä. De Catinat ryntäsi joukon läpi ja riensi rappuja ylös
Adelen luo, joka itsekin oli lentänyt häntä vastaan, joten he tapasivat
toisensa puolitiessä suuria kivirappuja, kuiskien toisilleen noita
tolkuttomia, katkonaisia huudahduksia, jotka lienevät rakkauden
todellista, joskin kirjoittamatonta kieltä. Yhdessä he sitten nousivat
suureen halliin, missä vanha de la Noue poikineen katseli komeata
näkyä.

"Ah monsieur", sanoi vanha aatelismies kumartaen hovitapaan. "Olen
sanomattoman iloinen, nähdessäni teidät taas tervennä kattoni alla, ei
ainoastaan teidän itsenne vuoksi, vaan myöskin rouvanne silmien vuoksi,
jotka — jos hän sallinee vanhan miehen sanoa sen — ovat aivan liian
somat pilattaviksi tuijottamalla koko päivän metsään, siinä toivossa,
että näkisi erään miehen astuvan sieltä esille. Olette kävellyt
neljäkymmentä virstaa, monsieur de Catinat ja olette epäilemättä sekä
nälkäinen että väsynyt. Kun olette entisellänne taas, täytyy minun
saada velkani takaisin korttipelissä, sillä onni ei ollut minulle
suosiollinen toissa iltana."

Mutta du Lhut oli astunut sisään de Catinat kintereillä, tuoden
onnettomat viestinsä.

"Saatte kohta toisenlaisen pelin pelattavaksenne, monsieur de Sainte
Marie", sanoi hän. "Tuolla metsissä on kuusisataa irokeesiä, ja he
valmistautuvat hyökkäämään."

"No, no, me emme voi sallia muutoksia ohjelmassamme muutamien villien
vuoksi", virkkoi lääniherra. "Minun täytyy pyytää teitä antamaan
anteeksi, rakas de Catinat'ni, että tuollaisen roskaväen piti päästä
häiritsemään vierailuanne tilallani. Mitä korttipeliimme tulee, niin en
voi olla sanomatta, että teidän tapanne turvautua kuninkaaseen ja
sotamieheen, on tosin loistavaa, mutta ei suinkaan turvallista.
Nähkääs, kun viimeksi pelasin korttia de Lannes'en kanssa
Poitou'ssa — — —"

"De Lannes Poitou'sta on kuollut ja koko hänen väkensä myös", sanoi du
Lhut. "Paalulinnake on savuavana rauniona."

Lääniherra kohotti kulmakarvojaan ja otti annoksen nuuskaa, läimäyttäen
pienen kultaisen rasiansa kannen kiinni.

"Olen aina sanonut hänelle, että hänen linnakkeensa ei kestä, ellei hän
hävitä vaahteroita, jotka kasvoivat aivan seinään kiinni. Sanoitte,
että he ovat kaikki kuolleet?"

"Joka mies."

"Ja varustus poltettu?"

"Ei tikkuakaan ole jäljellä."

"Näittekö noita roistoja?"

"Näimme noin sadanviidenkymmenen jäljet. Sitten on siellä vielä
satakunta kanooteissa ja neljänsadan miehen vahvuinen osasto meni
meidän ohitsemme Flaamilaisen äpärän johdossa. Heidän leirinsä on
viiden virstan päässä joen rannalla ja heitä täytyy olla vähintään
kuusisataa."

"Teillä oli onni välttää heidät."

"Mutta he eivät olleet yhtä onnellisia. Me otimme hengiltä
Ruskean hirven ja hänen poikansa ja me sytytimme metsän palamaan
karkoittaaksemme heidät leiristään."

"Suurenmoista! Suurenmoista!" sanoi lääniherra taputtaen hiljaa sieviä
käsiään, "te olette hyvin suoriutuneet heistä, du Lhut, mutta otaksun,
että olette sangen väsynyt?"

"En ole usein väsynyt. Olen valmis vaikka tekemään matkan uudestaan."

"Ehkäpä sitten tahtoisitte ottaa muutaman miehen mukaanne ja mennä
takaisin metsään, katsomaan mitä aikeita noilla roistoilla on."

"Viiden minuutin perästä olen valmis."

"Ehkäpä sinäkin Achille haluat lähteä mukaan?" Hänen poikansa tummat
silmät ja intiaanikasvot loistivat hurjaa iloa.

"Kyllä minä lähden mukaan."

"Hyvä, me varustamme kaikki valmiiksi teidän poissaollessanne.
Madame, ettehän pane pahaksenne ikävyyksiä, jotka näin häiritsevät
vierailuanne meidän luonamme. Kun ensi kerran kunnioitatte minua
käynnillänne, toivon, että olemme selviytyneet noista syöpäläisistä
ainaiseksi. Meillähän on suuria etuja täällä. Richelieu-joki
on parempi kalalammikko ja nämä metsät ovat paljon komeampia
hirvenmetsästys-puistoja, kuin ne, joista kuningas ylpeilee. Mutta
onhan meillä pienet huolemmekin toiseltapuolen, kuten näette. Suokaa
nyt anteeksi, mutta täällä on yksi ja toinen asia, joka vaatii minun
huomiotani. De Catinat, tehän olette kokenut sotilas ja olisin iloinen,
jos saisin käyttää hyväkseni neuvojanne. Onega, annappa minulle
pitsinenäliina ja merenvahapäinen keppini ja pidä huolta nuoresta
rouvasta, kunnes hänen miehensä ja minä palaamme."

Oli jo täysi päivänvalo ja nelikulmainen aitaus linnanpihalla oli
täynnä hätääntyneitä ihmisiä, jotka juuri olivat kuulleet ikävät
uutiset. Useimmat alustalaisista olivat entisiä sotilaita tai
turkismetsästäjiä, jotka olivat palvelleet monessa intiaanisodassa ja
joitten tumma hipiä ja uljas ryhti kertoi heistä oman tarinansa. He
kuuluivat rotuun, joka vaihtelevalla onnella oli polttanut enemmän
ruutia, kuin ehkä mikään muu kansa maanpäällä ja kun he seisoivat siinä
pienissä ryhmissä keskustellen tilanteesta ja tarkastaen aseitaan, niin
olisi tuskin minkään sotapäällikön tarvinnut toivoa karaistuneempia ja
taisteluintoisempia seuralaisia. Naiset, sensijaan, riensivät linnaan
ulkopuolella olevista mökeistään kalpeina ja hengästyneinä, vetäen
lapsiaan perässään ja kantaen selässään arvokkaampia taloustarpeitaan.
Yleinen hämminki ja kiire, lasten huuto ja itku sekä tavaroiden
kuljetus ja myttyjen mäiske oli täydellinen vastakohta metsien tyynelle
kauneudelle, joka aamuauringon heleässä kirkkaudessa sitä ympäröi. Oli
kummallista katsella lehvästön sadunomaista väriloistoa ja kuitenkin
tietää, että murhan ja julmuuden henget raivosivat hillittöminä niin
kauniin esiripun takana.

Du Lhut'in ja nuoren de la Noue'n johtama tiedustelijajoukko oli jo
lähtenyt ja lääniherran määräyksestä teljettiin molemmat portit
vahvoilla tammipuomeilla, jotka sovitettiin rautahakasiin. Lapset
sijoitettiin muutaman naisen hoivaan alempaan varastosuojaan ja muut
naiset komennettiin palosankojen ääreen ja pyssyjen latausta hoitamaan.
Miehet tarkastettiin, — heitä oli kaikkiaan viisikymmentä kaksi — ja
jaettiin osastoihin, paalutuksen eri osien puolustustarpeen mukaan.
Yhdellä puolella oli varustus rakennettu ainoastaan muutaman jalan
päähän joesta, joka seikka ei ainoastaan suuressa määrin helpottanut
puolustusta vaan myös teki raittiin veden saannin mahdolliseksi.

Sainte Marie'n veneet ja kanootit olivat vedetyt maihin juuri tuolla
kohdalla ja olivat siten viimeisenä pelastusvarana siinä tapauksessa,
että kaikki muut keinot pettäisivät. Lähin asema, St. Louis, oli
ainoastaan muutaman peninkulman päässä jokea ylöspäin ja de la Noue oli
jo lähettänyt nopean sananviejän ilmoittamaan uhkaavasta vaarasta.
Äärimmilleen ahdistettuina saattaisivat he etsiä turvaa siellä.

Amos Green'ille, kokeneena eränkävijänä olikin päivänselvä, että he
tulisivat olemaan kovilla. Hän oli jättänyt Efraimin kuorsaamaan
raskaassa unessa, ja lähtenyt itse piippu hampaissa tarkastelemaan
puolustusmahdollisuuksia, tutkien arvostelevin silmin kaikkia sitä
koskevia yksityisseikkoja. Itse paaluvarustus oli varsin luja. Se oli
yhdeksän jalan korkuinen ja rakennettu tiukaksi, niin paksuista
tammipalkeista, että musketinkuula ei pystynyt sitä läpäisemään.
Puolivälissä korkeuttaan oli siinä kapeita rakoja puolustajain
musketteja varten. Mutta toiselta puolen kasvoi metsää noin sadan jalan
päässä paalutuksesta ja se tarjosi liian hyvän suojan hyökkääjille, kun
varusväki taas oli niin pieni, ettei se voinut sijoittaa kahtakymmentä
miestä enempää kullekin uhatuimmalle sivustalle. Amos tiesi, kuinka
uhkarohkeita ja raivokkaita irokeesit olivat, hän tunsi heidän
suunnattoman viekkautensa ja kekseliäisyytensä keinoja valitessaan ja
hänen kasvonsa synkkenivät, kun hän ajatteli nuorta rouvaa, joka tähän
saakka oli onnellisesti suoriutunut heidän suojeluksessaan, sekä
vaimoja ja lapsia, jotka hän näki linnanpihalla kokoontuneina.

"Eikö olisi parempi jos lähettäisitte heidät pohjoiseen?" ehdotti hän
lääninherralle.

"Ilomielin tekisin sen monsieur, ja ehkä illalla, jos olemme hengissä
ja sää on pilvinen, voimme panna sen toimeen. Mutta minulla ei ole
liikoja miehiä panna heidän suojakseen ja ilman suojelusta en voi heitä
ensinkään lähettää, kun tiedämme, että irokeesejä liikuskelee joella ja
heillä on tiedustelijoita joka puolella."

"Olette oikeassa. Se olisi mieletöntä."

"Olen sijoittanut teidät itäiselle sivustalle ystävinenne viidentoista
miehen kera, monsieur de Catinat. Otattehan komentaaksenne heitä?"

"Mielelläni."

"Otan itse eteläpuolen komentooni, se näyttää olevan pahimmin uhattu.
Du Lhut voi ottaa pohjoisen ja viisi miestä riittää kyllä joen
puoliselle sivulle."

"Onko teillä kyllin ruokavaroja ja ruutia?"

"Minulla on tarpeeksi jauhoja ja kuivattua ankeriasta, suoriutuaksemme
tästä jutusta. Kehnonlaista ruokaa tosin, rakas herraseni, mutta
rohkenenpa sanoa, että teillekin maistui Hollannissa ryyppy rännivettä
rynnäkön jälkeen paremmalle, kuin sinileimainen Frontiniac, jota
toissailtana autoitte minua lopettamaan. Mitä ruutiin tulee, niin on
meillä koko kauppavarastomme käytettävänämme."

"Onko meillä aikaa kaataa muutamia noista puista?" kysyi de Catinat.

"Mahdotonta, ne olisivat vain parempana suojana heille kaadettuina kuin
pystyssä."

"Mutta ainakin pitäisi poistaa pensaikko tuon koivunvesan ympäriltä,
joka on itäisen sivustan ja metsänrajan välillä. Se on liian hyvä suoja
heille hyökätessä."

"Niin, se pitäisi polttaa viipymättä."

"Ei, teemme vielä paremmin", sanoi Amos. "Varustamme heille ansan.
Missä ruutivarasto on, josta äsken puhuitte?"

"Theuriet. hovimestarini, on juuri jakamassa ruutia
päävarastosuojassa."

"Hyvä on", Amos katosi yläkertaan ja palasi suuri liinainen pussi
kädessään. Tämän hän täytti ruudilla, kantoi sen selässään pensaikon
luo ja sijoitti sen koivunvesan juurelle sekä leikkasi koivun kylkeen
pitkän merkin aivan kätkönsä yläpuolelle. Sitte peitti hän pussin
huolellisesti tuuheilla oksilla ja pudonneilla lehdillä, niin että se
näytti pieneltä mättäältä. Järjestettyään kaikki mieleisekseen, palasi
hän takaisin, kiipesi paaluaidan yli ja hyppäsi sisäpuolelle.

"Luulenpa, että olemme nyt valmiit ottamaan heitä vastaan", sanoi
lääniherra. "Mielelläni näkisin, että vaimoväki ja lapset olisivat
turvassa, mutta ehkäpä voimme lähettää heidät joelle tänä iltana, jos
kaikki käy toivomustemme mukaan. Onko kukaan kuullut du Lhut'ista?"

"Jeanilla on parhaat korvat meistä kaikista, teidän ylhäisyytenne",
sanoi eräs mies messinkikanuunan ääressä. "Hän luuli äsken kuulleensa
laukauksia."

"Siinä tapauksessa on hän tullut kosketuksiin heidän kanssaan. Etienne,
ota kymmenen miestä mukaasi ja mene tuonne kuivuneen tammen luo ja
suojaa heitä, jos he peräytyvät, mutta älä minkään syyn nojalla mene
tuumaakaan kauemmaksi. Minulla on liian vähän miehiä muutoinkin. Ehkä
tahdotte nukahtaa hieman, de Catinat?"

"Ei kiitos, en voisi nukkua kuitenkaan."

"Meillä ei nyt ole enempää tekemistä täällä. Mitä arvelette parista
pelistä nikkaria. Pieni turnaus korteilla on omiaan kuluttamaan aikaa."

He nousivat ylempään halliin, jonne Adelekin tuli, istuutuen miehensä
viereen, tumman Onegan kyykistyessä akkunan ääreen, katsellen
tarkkaavasti metsää. De Catinat ei voinut paljoakaan ajatella
korttejaan, sillä hänen mielessään väikkyi vain uhkaava vaara ja
nainen, joka nojasi hänen käsivarteensa.

Vanha aatelismies eli sitävastoin kokonaan pelissään, milloin kiroillen
hiljalleen, milloin taas myhäillen ja naurahtaen, aina onnen vaihtelun
mukaan.

Heidän pelatessaan kuului äkkiä kaksi kovaa koputusta ulkoa.

"Joku koputtaa", huudahti Adele.

"Se on kuolema, joka kolkuttaa", virkkoi tumma rouva akkunan luota.

"Eikö mitä, se oli vain pari kuulaa, jotka napsahtivat puuosiin.
Vastatuuli esti meitä kuulemasta itse laukauksia. Kortit ovat
sekoitetut. Nyt on teidän jakonne ja minulla on lyönti. Minuun taisi
äsken tulla pieti."

"Miehiä juoksee metsästä", huudahti Onega.

"Kas vain, tästä taitaa tulla vakavaa", sanoi vanha aatelismies. "Mutta
voimmehan lopettaa pelin myöhemminkin. Menkäämme katsomaan, mitä tämä
kaikki merkitsee."

De Catinat oli jo rientänyt akkunaan. Du Lhut, nuori Achille de la Noue
ja kahdeksan avuksi lähetettyä miestä, juoksivat kyyristyneinä
paaluvarustusta kohti, jonka portti oli avattu, jotta he pääsisivät
sisään.

Siellä täällä puitten takaa näkyi pieniä savupöllähdyksiä ja yksi
juoksijoista, joka oli puettu valkeisiin housuihin, alkoi äkkiä hyppiä
paikallaan ja punainen läikkä näyttäytyi pian valkoisella kankaalla.
Kaksi miestä tarttui häntä käsipuolesta ja kolmin he ryntäsivät
eteenpäin, ennättäen parhaiksi paalutuksen sisäpuolelle, kun portti
paukahti kiinni heidän takanaan. Hetkistä myöhemmin jymähti kanuuna
paaluvarustuksen nurkalla, peittäen koko metsänrajan sankkaan
savupilveen ja sen kuulat rapisivat puita vasten kuin rakeet akkunaan.




Kuudesneljättä luku.

PAALUVARUSTUKSEN VALTAUS.


Jätettyään Adelen intiaani-emäntänsä hoivaan ja varoitettuaan häntä
menemästä akkunoihin, otti de Catinat muskettinsa ja riensi rappuja
alas. Hänen mennessään ohi pienen ampumareijän, tulla suhahti kuula
siitä läpi ja litistyi pieneksi lyijylevyksi vastakkaiseen seinään.
Lääniherra oli jo alhaalla ja keskusteli du Lhut'in kanssa oven luona.

"Tuhat miestä, sanoitte?"

"Niin, me jouduimme aivan tuoreille jäljille ja niitä oli ainakin
kolmesataa. He ovat kaikki mohawkeja ja cayaga-intiaaneja, paitsi
pientä määrää oneida-intiaaneja. Me taistelimme juoksujalassa ja
menetimme viisi miestä.

"Kaikki kuolleina toivottavasti?"

"Niin luulisin, mutta meillä oli kova työ, välttääksemme joutumasta
eristetyiksi. Jean Mance sai kuulan säärensä läpi."

"Näin, että häneen sattui."

"On parasta, että varustaudumme valmiiksi vetäytymään päärakennukseen,
jos he aikovat vallata paaluvarustuksen. Emme hevin voi toivoa
pidättävämme heitä, kun heitä on kaksikymmentä yhtä meikäläistä
vastaan."

"Kaikki on valmiina."

"Ja kanuunallamme voimme estää heidän kanoottejaan pääsemästä sivu,
joten voimme lähettää naiset ja lapset pois tänä iltana.

"Olin aikonut tehdä sen. Ottakaa komentoonne pohjoinen sivusta. Tulkaa
nyt kymmenen miehen kera minun sivustalleni, niin minä tulen sitte
miehineni teille avuksi, jos he muuttavat hyökkäyksensä suuntaa."

Ammunta kuului yhtenäisenä rätinänä metsän reunassa ja ilma oli täynnä
kuulia. Hyökkääjät olivat tottuneita ampujia, jotka hankkivat elantonsa
pyssyllään ja joille siis vapiseva käsi tai heikko silmä merkitsi
köyhyyttä ja nälkää. Joka rako ja ampumareikä oli jo saanut merkkinsä
heidän luodeistaan ja lakki, jonka pyssynpiipun varassa kohotti
varustuksen yläpuolelle, oli paikalla repaleina. Toiselta puolen olivat
puolustajat myöskin taitavia intiaanisodassa ja he tunsivat kaikki
metkut ja syötit, joilla puolustus tai vihollisen pettäminen kävi
tehokkaammaksi. He pysyttelivät sivussa ampumareijiltä ja pitivät
vihollista silmällä vain pienistä halkeamista sekä ampuivat nopeasti ja
tarkasti tilaisuuden tarjoutuessa. Kaatuneen puun takaa esiin pistävä
ruskea sääri näytti jo mihin ainakin yksi kuula oli sattunut, mutta
heitä oli vaikea tähdätä mihinkään, sillä intiaanit pysyttelivät
lehvistön suojassa tai syöksähtivät salamana puun takaa toiselle, joten
heille jäi ainoastaan savun pöllähdys tai tulen leimahdus varsinaiseksi
maalikseen. Seitsemän kanadalaista oli jo haavoittunut. Kolme heistä
teki kuolemaa, mutta neljä muuta pysyttelivät miehuullisesti
ampumareikiensä ääressä, vaikka yksikin heistä oli saanut kuulan
leukansa läpi ja sylki hampaita suustaan ladatessaan pyssyään.
Naiset istuivat maassa rivissä ampumareikien alapuolella, kullakin
kuula-lautanen ja ruutiastia vieressään, ladaten uudestaan pyssyjä sekä
ojentaen ne miehille, sellaisilla paikoilla, jossa nopea ampuminen oli
välttämätön.

Ensimmäinen hyökkäys suuntautui miltei kokonaan linnan eteläpuolelle,
mutta irokeesien saatua lisäjoukkoja, levisi ja piteni heidän ketjunsa
ensin idänpuolelle ja sitten myöskin pohjoiselle. Linna oli siten
kokonaan tuli- ja savukehän ympäröimänä, paitsi leveän joen puolelta.
Vastakkaisella rannalla piilottelivat irokeesit kanootteineen ja yksi
lähti jo kymmenen miehen soutamana yrittämään jokea ylös, mutta hyvin
suunnattu kanuunanlaukaus puhkasi sen laidan aivan keskeltä, upottaen
sen ja toisen kartessilaukauksen jälkeen näkyi vain neljä uijaa veden
pinnalla pitkien tukkatöyhtöjen heiluessa, kuin oudon kalan selkäevät.
Maanpuolella oli lääniherra käskenyt lopettaa kanuunankäytön, koska
intiaanit käyttivät hyväkseen sen suurta ampumareikää ja suurin osa
haavoittuneista oli juuri tässä saanut vammansa.

Vanha aatelismies tepasteli paikasta toiseen, ruudin savun mustaamien
miesten joukossa, valkoisessa röyhelössään ja merivahakeppi kädessään.
Hän lasketteli pieniä sukkeluuksiaan ja napsautteli sormillaan
nuuskarasiaansa sekä näytti paljon vähemmän huolestuneelta nyt, kuin
pelatessaan korttia de Catinat'n kanssa.

"Mitä arvelette tästä, du Lhut?" kysyi hän.

"Hullusti ovat asiat. Me menetämme liian paljon väkeä."

"Niin, rakas ystäväni, mitäpä muutakaan voi odottaa. Kun tuhatkunta
musketinsuuta on suunnattuna näin pieneen joukkoon, niin täytyy siitä
muutamain kärsiä. Voi mies parka, joko sinäkin nyt menit!"

Hänen vieressään seisova mies oli kaatunut mätkähtäen maahan ja jäi
liikkumattomana makaamaan kasvot alaspäin. Du Lhut katsahti mieheen ja
sitten ympärilleen.

"Hän ei ollut minkään ampumareijän kohdalla ja kuitenkin kävi kuula
hänen hartioihinsa", sanoi hän. "Mistä se saattoi tulla? Ah Pyhän Annan
nimessä, katsokaa tuonne!"

Hän osoitti suuren tammen latvaa, jossa näkyi pieni savupilvi.

"Tuo roisto näkee paaluaidan yli, mutta puu ei mahda olla niin paksu,
ettei kuula häntä tavottaisi. Mies parka ei tarvinne muskettiaan enää
ja se näkyy olevan valmiiksi ladattu." De la Noue otti kaatuneen pyssyn
ja laukaisi puussa väijyvää intiaania kohti. Pari lehteä irtautui
puusta ja irvistelevä punanaama näyttäytyi hetkeksi, nauraen
pilkallisesti. Salaman nopeasti vei du Lhut aseensa poskelleen ja
painoi liipasinta. Mies teki ihmeellisen loikkauken ja tuli rytisten
alas tiheän lehvistön läpi. Kuusi, seitsemänkymmentä jalkaa hänen
alapuolellaan pisti rungosta yksinäinen, vankka oksa ja sille hän
putosi tupsahtaen, kuin kivi suohon ja jäi siihen roikkumaan
kaksinkerroin, heiluen puolelta toiselle, päänahkatupsun riippuessa
hänen jalkojensa välissä.

Innostuksen huuto nousi kanadalaisten joukossa, mutta se hukkui villien
murhanhimoiseen karjuntaan.

"Hänen jäsenensä nytkähtävät. Hän ei olekaan kuollut", sanoi de la
Noue.

"Antaa hänen kuolla siinä", vastasi du Lhut kylmästi, painaen uutta
panosta pyssyynsä.

"Ah, tuolla on tuo harmaa lakki taas. Se näkyy aina kuin pyssyni on
lataamaton."

"Minäkin näin erään harmaan töyhtölakin pensaikossa."

"Se on tuon Flaamilaisen äpärän. Ottaisin mieluummin hänen päänahkansa,
kuin sadan uljaimman intiaanin."

"Onko hän niin rohkea sitten?"

"On, hän on kylläkin rohkea. Sitä ei voi kieltää ja kuinkapa hän
muutoin voisi olla irokeesien sotapäällikkönä. Mutta hän on viekas ja
ovela ja julma — —. Ah, Jumalani, jos kaikki kertomukset hänestä ovat
tosia, niin on hänen julmuutensa uskomaton. Pelkäänpä, että kieleni
kuivettuisi jos vain nimeltäkin mainitsisin hänen tekemänsä konnantyöt.
Ah, tuossa hän on taas."

Harmaa töyhtölakki oli uudelleen näyttäytynyt savun lomassa. De la Noue
ja du Lhut ampuivat yht'aikaa ja lakki lennähti ilmaan. Samassa astui
pensaikosta pitkä sotilas, paljastaen itsensä täydellisesti
puolustajille. Hänen kasvonsa olivat aito intiaanin, hieman vaaleammat
ehkä ja musta suippoparta erottautui hänen metsästyspuseroaan vastaan.
Hän levitti kätensä halveksuvin elein ja seisoi hetkisen, katsoen
kiinteästi linnoitukseen päin. Sitten hyppäsi hän takaisin metsän
suojaan, kuulien vinkuessa ja katkoessa oksia hänen ympärillään.

"Niin, kyllä hän on rohkea", toisti du Lhut kiroten, "teidän
alustalaisenne ovat viime aikoina käyttäneet enemmän kuokkaa kuin
muskettia, päättäen heidän ampumisestaan. Mutta irokeesit näkyvät nyt
vetäytyvän lukuisammin itäpuolelle. Luulen, että he kohta hyökkäävät
siltä puolelta."

Ammunta oli todella kiihtynyt de Catinat'n johtamalla sivulla ja oli
selvä, että irokeesien päävoimat olivat siellä. Joka tukin, joka rungon
ja joka kiven takaa leimahti tuli, harmaan pikku pilven seuraamana ja
kuulat vinkuivat yhtenäisenä virtana ampuma-aukoista. Amos oli
kaivertanut itselleen pienen reiän, noin jalan korkeudelle maasta ja
maaten vatsallaan ampui ja latasi rauhalliseen tapaansa. Hänen
vieressään seisoi Efraim Savage, suu tiukkana ja silmät säihkyen
rypistyvien kulmakarvojen alta koko sielullaan antautuneena
amalekiläisten nujertamiseen. Hän oli menettänyt lakkinsa, joten
harmaat hiukset liehuivat tuulessa, hänen kasvonsa olivat ruudin savun
mustaamat ja oikeassa poskessaan oleva pitkä viilto osoitti, mistä
intiaanikuula oli mennyt. De Catinat käyttäytyi, kuten sotilas ainakin.
Hän kulki miehestä mieheen milloin kiittäen, milloin kehoittaen,
käyttäen noita kultaisia sanoja, jotka saavat sotilaan sydämen
sykähtämään ja hänen poskensa hehkumaan. Seitsemän miestä oli hän jo
menettänyt, mutta taistelun heiketessä muilla puolilla ja kiihtyessä
hänen osallaan, tuli lääniherra poikineen sekä du Lhut kymmenen miehen
kera hänen avukseen. De la Noue oli juuri ojentamassa nuuskarasiaansa
de Catinat'lle, kun läpitunkeva, kimakka parkaisu sai heidät katsomaan
taakseen. Onega oli polvillaan heidän takanaan, väännellen käsiään
poikansa ruumiin ääressä. Ensi silmäyksellä näki, että kuula oli
lävistänyt hänen sydämensä ja että hän oli kuollut.

Hetkeksi kävivät vanhan aatelismiehen kasvot kalpeiksi ja käsi, jossa
hän piti nuuskarasiaansa, vapisi kuin lehti tuulessa. Sitten pani hän
rasian taskuunsa ja hillitsi kasvonsa väreilyn täydellisesti.

"De la Noue't kuolevat aina kunnian kentällä", huomautti hän. "Luulen,
että meidän täytyy saada muutama mies lisää sille nurkalle, missä tykki
on."

Nyt selvisikin, miksi irokeesit olivat valinneet itäisen sivun
päähyökkäyksensä tekemiseen. Siinä oli tuo pensaikko juuri metsän ja
paalumuurin keskivälillä. Hyökkäävä osasto saattoi hiipiä siihen asti
ja kokoonnuttuaan suorittaa lopullisen rynnäkkönsä. Ensin näkyi
yksinäinen sotilas, miltei kaksin kerroin hiipivän sinne, sitte seurasi
toinen yhtä varovaisesti perässä, kunnes jo kolmas paljasti itseään sen
verran, että sai kuolettavan luodin ja jäi paikalleen liikkumattomaksi.
Heitä seurasi sitten pitkä rivi sotilaita, kunnes kolmekymmentä kuusi
kappaletta oli päässyt viidakon suojaan. Silloin oli Amos Green'in aika
tullut.

Makuupaikaltaan saattoi hän nähdä koivun kylkeen leikkaamansa pitkän
merkin ja hän tiesi, että sen alapuolella oli kätkettynä tuomansa
ruutisäkki. Hän tähtäsi merkkiin ja laski sitten pyssynpiippua aina
koivun juuren kohdalle asti, niin alas kuin hän pensaikon vuoksi
saattoi arvata oikean kohdan olevan. Ensimäinen laukaus ei vienyt
mihinkään tulokseen, mutta toisen tähtäsi hän jalkaa alemmaksi ja kuula
lävisti pussin, aikaansaaden sellaisen räjähdyksen, että se vavahdutti
kivistä päärakennusta kuin maanjäristys ja luja paaluaita heilahti kuin
vilja myrskytuulessa. Korkealle, aina pisimpien puitten latvoihin
saakka kohosi sinertävä savupatsas ja ensimmäistä ankaraa jymähdystä
seurasi kuoleman hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan ilmaan
kohonneitten ruumiiden tömähdykset maahan pudotessaan. Sitten seurasi
puolustajan hillitön ilonhuuto ja siihen vastaava intiaanien raivokas
ulvonta, samalla kuin metsästä tuiski tulta entistä vihaisemmin.

Isku oli hyökkääjille raskas. Kolmestakymmenestä kuudesta
valiosoturista pääsi ainoastaan neljä takaisin metsän suojaan, ja hekin
niin runneltuina, ettei heistä enää ollut aseenkäyttäjiksi. Intiaanit
olivat jo ennestään menettäneet runsaasti miehiä, joten tämä uusi
onnettomuus pani heidät harkitsemaan menettelyään, sillä irokeesit
olivat yhtä varovaisia kuin rohkeitakin ja heidän keskuudessaan
arvosteltiin päällikköä myös sen mukaan, kuinka taitavasti hän osasi
säästää miehistönsä henkeä. Heidän tulensa heikkeni vähitellen ja
lukuunottamatta joitakin yksityisiä laukauksia, taukosi viimein
kokonaan.

"Onko mahdollista, että he ovat lopettaneet hyökkäyksensä!" huudahti de
Catinat iloissaan. "Amos, luulenpa että olet pelastanut meidät."

Mutta ovela du Lhut pudisti päätään.

"Susi jättää pikemmin puoleksi kalvamansa luun, kuin irokeesi tällaista
saalista."

"Mutta he ovat menettäneet paljon miehiä."

"Niin, mutta ei suhteellisesti niin paljon, kuin me. Heidän tappionsa
on noin viisikymmentä tuhatta miestä kohti, mutta me olemme menettäneet
parikymmentä kuudestakymmenestä. Ei, he pitävät nyt neuvottelua ja pian
saamme taas kuulla heistä. Mutta siihen saattaa mennä joku tunti ja jos
seuraatte minun neuvoani, niin menette nyt nukkumaan pariksi tunniksi,
sillä mikäli silmistänne huomaan, ette ole yhtä tottunut tulemaan
toimeen unetta kuin minä ja on hyvin luultavaa, ettemme tänä yönä saa
levätä hetkeäkään."

De Catinat oli todella äärimmäisen väsynyt. Amos ja Efraim Savage
olivat jo kääriytyneet vaippoihinsa ja vaipuneet uneen, paikoilleen
paaluvarustuksen suojassa. Kapteeni kiiruhti ensin yläkertaan
lohduttaakseen vapisevaa Adelea ja heittäytyi sitte leposohvalle ja
vaipui sikeään uneen. Kun hän taas heräsi uuteen musketinrätinään, oli
aurinko jo alhaalla ja illan lempeä valaistus heijastui huoneen
tyhjillä seinillä. Hän hypähti vuoteeltaan, otti muskettinsa ja riensi
alas. Puolustajat olivat taas asettuneet ampumareijilleen ja
lääniherra, du Lhut ja Amos kuiskuttelivat innokkaasti keskenään. Ohi
mennessään huomasi hän, että Onega yhä istui surren poikansa ruumiin
ääressä, vaihtamatta aamullista asentoaan.

"Mikä nyt on? Hyökkäävätkö he taas", kysyi hän.

"Heillä on jokin pirullisuus mielessään", sanoi du Lhut, tirkistäen
ampumareijän nurkasta. "He näkyvät kerääntyvän lukuisasti itäpuolelle,
vaikka ampuminen jatkuu etelästä. Intiaanien tapa ei ole hyökätä
avoimien paikkojen yli, mutta jos he pelkäävät, että meille on tulossa
apua St. Louisista niin he ehkä tekevät sen."

"Edessämme oleva metsä on täynnä heitä", sanoi Amos. "He hääräävät
pensaissa kuin muurahaiset pesässä."

"Arvatenkin tekevät he hyökkäyksen tältä puolelta ja suojaavat
hyökkääjiä sivutulella."

"Niin minäkin luulen", sanoi lääniherra. "Tuokaa kaikki liiat pyssyt ja
kaikki muut miehet tänne, paitsi viittä, jotka jäävät muille sivuille."

Hän oli tuskin saanut lausutuksi viimeistä sanaa, kun metsästä kuului
korvia särkevä ulina ja hetkistä myöhemmin sieltä syöksähti pilvenä
intiaaneja, jotka ulvoen ja hyppien ja heiluttaen sotakirveitään ja
pyssyjään juoksivat aukean yli. Ei voinut ajatella mitään
helvetillisempää näkyä kuin minkä tuo joukko tarjosi. Heidän
mahdollisimman räikeillä väreillä maalatut kasvonsa ja hulmuavat
päänahka-töyhtönsä, heiluvat kätensä ja ammottavat suunsa, heidän
väännellessään ja kierellessään ruumistaan, olivat jotakin, jota tuskin
pahinkaan painajainen voisi unessa nostattaa.

Muutamat etimmäiset kantoivat mukanaan kanootteja ja päästyään
paaluaidan luo, nostivat ne sitä vastaan pystyyn ja juoksivat niitä
myöten, aivankuin rappuja. Toiset ampuivat ampumareikien läpi, niin
että heidän ja puolustajain pyssynpiiput sattuivat vastakkain, toisten
hypätessä ilman apua paaluaitaukselle ja siitä rohkeasti sisäpuolelle.
Kanadalaiset tekivät vastarintaa, kuten miehet, jotka tiesivät, ettei
armosta voinut olla puhettakaan, jos he häviäisivät. Niinkauan kuin he
vielä ehtivät ladata uudelleen, ampuivat he, mutta sitten käyttivät he
pyssyjään nuijina ja löivät hurjasti jokaista päätä, joka näyttäytyi
aitauksen yläpuolella. Aitauksen sisäpuolella oli melske aivan
pirullinen. Ranskalaisten huudot, villien ulvonta ja säikähtyneitten
naisten pelokas kirkuna yhtyi hirvittäväksi meteliksi, jonka seasta
joskus kuului lääniherran kimakka ääni, hänen kehoittaessaan miehiään
pysymään lujina. Miekka kädessä, lakkinsa menettäneenä ja tekotukka
nurin päässä sekä kokonaan entisen arvokkuutensa unohtaneena, näytti
vanha aatelismies sinä päivänä, miten vanha sotilas Rocroi'n ajoilta
osasi käyttäytyä ja du Lhut'in, Amoksen, de Catinat'n ja vanhan
Efraimin kanssa oli hän aina eturivissä. He taistelivat niin
epätoivoisesti, käyttäen miekkaa ja pyssyntukkia sotakirvestä vastaan,
että vaikka yli viisikymmentä punanahkaa yht'aikaa nousi aitauksen yli,
olivat he jo tappaneet ja karkoittaneet melkein kaikki takaisin, kun
uusi hyökyaalto intiaaneja nousi eteläpuolisen aitauksen yli. Silloin
näki du Lhut heti, että paaluvarustus oli menetetty ja että yksi ainoa
keino enää voi pelastaa itse talon.

"Pidättäkää heitä vielä hetkinen", huusi hän ja juosten
messinkikanuunan luo, iski tulen tuluksistaan ja laukaisi sen keskelle
tiheintä villien joukkoa. Heidän hetkeksi pysähtyessään, pisti hän
rautanaulan sytytysreikään ja löi sen pyssyn tukilla päätään myöten
sisään. Juosten pihan poikki, naulasi hän toisen kanuunan samalla
tavalla ja pääsi talon ovelle juuri, kun varusväen jäännöskin
hyökkääjien äärimmilleen ahdistamana peräytyi sen luo. Kanadalaiset
syöksyivät sisään ja käänsivät raskaan puuoven paikalleen katkaisten
säären eräältä perässä tunkevalta viholliselta. Hetkeksi pääsivät he
nyt hengähtämään ja neuvottelemaan.




Seitsemänneljättä luku.

MUNKKI SAAPUU.


Mutta heidän asiansa oli huonolla kannalla. Jos he olisivat menettäneet
molemmat kanuunansa, niin että ne olisi voinut kääntää ovea kohti,
olisi kaikki vastus enää ollut turha. Du Lhut'in mielenmaltti oli
heidät kuitenkin pelastanut siitä vaarasta. Molemmat joenpuoleiset
kanuunat ja kanootit olivat turvassa, sillä niitä saattoi vallita talon
akkunoista. Mutta puolustajain lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt
ja nekin, jotka vielä olivat jäljellä, olivat peräti väsyneitä ja
useimmat haavoittuneita. Yhdeksäntoista miestä oli päässyt taloon,
mutta niistäkin oli yksi saanut kuulan lävitseen ja makasi voihkien
hallin lattialla ja toinen oli menettänyt kykynsä ampua, saatuaan
sotakirveestä syvän haavan olkapäähänsä. Du Lhut, de la Noue ja de
Catinat olivat päässeet leikistä ehjin nahoin, mutta Efraimilla oli
kuulanreikä käsivarressa ja Amoksella oli vertavuotava haava kasvoissa.
Muista oli tuskin ainoakaan päässyt vahingotta ja kuitenkaan ei ollut
aikaa ajatella heidän haavojaan, sillä vaara uhkasi yhä ja ripeä
toiminta oli ainoa, joka saattoi heidät pelastaa. Muutama laukaus
akkunavarustusten takaa riitti puhdistamaan pihan, sillä se oli
kokonaan ammunnalle alttiina, mutta vihollisella oli sensijaan
paaluaitaus suojanaan ja sieltä ylläpitivät intiaanit raivokasta tulta
akkunoihin. Puoli tusinaa alustalaista vastaili tuleen, päällikköjen
neuvotellessa parhaasta menettelytavasta.

"Meillä on kaksikymmentäviisi naista ja neljätoista lasta", sanoi
lääniherra. "Olen varma, että olette yhtämieltä kanssani, herrat,
siitä, että tärkein velvollisuutemme kohdistuu heihin. Monet teistä,
kuten minäkin, olette menettäneet tänäpäivänä veljenne tai poikanne.
Pelastakaamme nyt ainakin vaimomme ja sisaremme."

"Ei yksikään irokeesikanootti ole mennyt vettä myöten ohitsemme", sanoi
eräs kanadalainen. "Jos naiset lähtevät pimeän tultua, voivat he päästä
turvaan."

"Pyhän Annan nimessä", huudahti du Lhut, "luulen että olisi hyvä, jos
saisimme miehet yhteen matkaan, sillä en käsitä miten pystymme
puolustautumaan aamuun saakka."

Hyväksymisen hyminää kuului kanadalaisten joukosta, mutta vanha
aatelismies pudisti tekotukkaista päätään päättäväisen näköisenä.

"No, no, mitä lörpötystä se on!" huudahti hän. "Pitäisikö meidän jättää
Sainte Marie'n päärakennus, jos jokin villijoukko suvaitsee hyökätä sen
kimppuun. Eihän toki, hyvät herrat, meitähän on tässä vielä
parikymmentä miestä ja kun varusväki saa tietää, että olemme näin
kovilla, jonka tiedon se viimeistään huomen aamulla saa, niin se
rientää meille varmasti avuksi."

Du Lhut pudisti synkännäköisenä päätään.

"Jos aiotte jatkaa puolustusta, niin en minä teitä jätä, mutta on toki
sääli uhrata urhoollisia miehiä tyhjän vuoksi."

"Kanootit kantavat hädin tuskin vaimot ja lapset", sanoi Theuriet,
"niitä on vain kaksi suurta ja neljä pientä, eikä niissä ole sijaa
ainoallekaan miehelle."

"Se ratkaisee asian", sanoi de Catinat, "mutta kuka soutaa?"

"Sinne ei ole kuin muutama peninkulma, sekin myötävirtaa ja jokainen
meidän naisistamme osaa käyttää airoja."

Irokeesit olivat nyt verrattain rauhallisia, ainoastaan sattumoin
kajahtava laukaus jostakin puusta tai aitauksen takaa ilmaisi heidän
läsnäolonsa. He olivat menettäneet paljon miehiä ja olivat nyt joko
kokoomassa kaatuneitaan tai neuvottelemassa seuraavasta sotaliikkeestä.
Alkoi jo hämärtää ja aurinko oli jo laskenut puitten latvojen taa.

Jätettyään vahdin joka akkunaan, menivät johtajat talon takapuolelle,
missä kanootit olivat. Virralla, heidän pohjoispuolellaan ei näkynyt
vihollisia ensinkään.

"Meillä on hyvä onni", sanoi Amos. "Taivas näkyy vetäytyvän pilveen,
joten tulee sangen pimeä."

"Se on todella onni, sillä kolme päivää sitten oli vielä täysikuu",
vastasi du Lhut. "En käsitä, kuinka eivät irokeesit ole eristäneet
meitä joen puolelta, mutta ehkä he ovat menneet kanooteillaan etelään,
noutamaan lisäjoukkoja. He voivat siinä tapauksessa palata milloin
hyvänsä, joten meidän ei pitäisi menettää hetkeäkään."

"Tunnin sisällä kait on kyllin pimeä lähteä."

"Luulen, että nuo pilvet antavat vettä, joten tulee tavallista
pimeämpi."

Naiset ja lapset kokoontuivat rannalle ja kullekin määrättiin paikkansa
kanooteissa. Alustalaisten vaimot, jotka olivat koko elämänsä
viettäneet vaarojen keskellä, olivat karaistuneita ja lujakätisiä
naisia ja pysyivät suurimmaksi osaksi tyyninä ja maltillisina,
vaikkakin joku nuorempi heistä hieman itki. Nainen on aina
urhoollisempi, kun hänellä on lapsi suojeltavanaan ja kukin naimisissa
oleva nainen saikin yhden erikoiseen hoitoonsa, kunnes he pääsisivät
perille. Onega, lääniherran puoliso, joka oli yhtä varovainen ja
kokenut kuin intiaanipäällikkö konsanaan, määrättiin koko joukon
komentajaksi.

"Se ei ole kovin kaukana, Adele", sanoi de Catinat vaimolleen, joka
riippui hänen käsivarressaan. "Muistathan, että metsien kautta
tullessamme kuulimme iltakellojen soiton. Se oli juuri St. Louis'in
linnoitus, josta se kuului ja se ei ole kuin parin penikulman päässä."

"Mutta minä en tahdo jättää sinua, Amory. Olemme jakaneet kaikki
surumme tähän saakka, miksi nyt sitten eroaisimme?"

"Rakkaani, te kerrotte tultuanne linnoitukseen meidän tilastamme ja he
tulevat sitten auttamaan meitä."

"Tehkööt toiset sen, mutta minä jään tänne kanssasi. En tahdo olla
hyödytön. Onega opetti minua lataamaan pyssyä. Minä en pelkää, en
todellakaan pelkää, jos vain annat minun jäädä tänne."

"Et saa pyytää sitä, Adele. Se on mahdotonta. En voi antaa sinun jäädä
tänne."

"Mutta minä tunnen, että niin olisi paras."

Miehen karkea järki ei vieläkään ole oppinut panemaan arvoa naista
johtavalle hienolle vaistolle. De Catinat todisteli ja kehoitteli,
kunnes sai Adelen vaikenemaan, joskaan ei vakuutetuksi.

"Se on kaikki minun vuokseni", sanoi hän. "Et voi uskoa millainen paino
vierähtää sydämeltäni kun tiedän olevasi turvassa. Ja sinun ei tarvitse
pelätä minun puolestani, voimme helposti pitää puoliamme aamuun saakka.
Silloin tulee apu linnoituksesta, sillä olen kuullut, että heillä on
yllin kyllin kanootteja, ja sitten tapaamme taas toisemme."

Adele oli ääneti, mutta puristi yhä lujemmin hänen käsivarttaan. Hänen
miehensä koetti vieläkin vakuuttaa häntä, kun akkunassa olevalta
vahdilta pääsi hätääntynyt huudahdus.

"Tuolla näkyy kanootti joella, pohjoiseen meistä!"

Piiritetyt katsoivat toisiinsa pettynein ilmein. Olivatko irokeesit
sittenkin estäneet heidän perääntymismahdollisuutensa.

"Kuinka monta sotilasta siinä on?" kysyi lääniherra.

"En voi nähdä, on jo niin hämärä ja se pysyttelee rantapenkereen
suojassa."

"Mitä suuntaa se tulee?"

"Tätä suuntaa. Ah, nyt se tulee ulommaksi, nyt voin nähdä sen selvästi.
Herra olkoon kiitetty! Tusinan kynttilöitä poltan Quebec'in
tuomiokirkossa, jos elän ensi kesänä."

"Mikä se sitten on?" huusi de la Noue kärsimättömästi.

"Se ei olekaan irokeesien kanootti. Siinä on vain yksi mies ja hän on
kanadalainen."

"Kanadalainen?" huudahti du Lhut, hypäten akkunaan. "Kuka hullu
uskaltaa yksin lähteä tällaiseen mehiläispesään. Ah, nyt näen hänet.
Hän pysyttelee viisaasti piilossa heidän kuuliltaan. Nyt hän soutaa
keskelle virtaa ja kääntyy meihin päin. No totisesti, eipä ole pyhä isä
ensikertaa airon lavassa."

"Se on jokin jesuiitta", sanoi joku, kurkottaen kaulaansa. "He ovat
aina siellä, missä vaara on suurin."

"Ei, se onkin fransiskaani-pappi, voin nähdä hänen hiippansa!"

Hetkistä myöhemmin kuului kanootin kokan rasahdus rannan kiviin, ovi
aukeni ja pitkään fransiskaanin viittaan puettu mies astui sisään. Hän
vilkaisi nopeasti ympärilleen ja astuen sitten de Catinat'a kohti, pani
kätensä hänen olkapäälleen.

"Kas niin, ette päässyt käsistäni sittenkään", sanoi hän. "Olen siis
saanut kiinni pahan siemenen, ennenkuin se ennätti juurtua."

"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi lääniherra. "Olette varmaankin
erehtynyt. Tämä on hyvä ystäväni, Amory de Catinat, ylhäistä
ranskalaista sukua."

"Hän on Amory de Catinat, kerettiläinen ja hugenotti", sanoi munkki.
"Olen seurannut hänen jälkiään St. Lawrence-jokea, olen seurannut häntä
Richelieu-jokea pitkin ja olisin seurannut häntä maailman ääriin
saakka, saadakseni hänet käsiini."

"Mutta, isä, teidän intonne menee liian pitkälle", sanoi lääniherra.
"Minne te sitten veisitte ystäväni?"

"Hänen täytyy vaimoineen lähteä takaisin Ranskaan, sillä Kanadassa ei
ole sijaa ainoallekaan kerettiläiselle."

Du Lhut purskahti nauruun. "Pyhän Annan nimessä, isä", sanoi hän, "jos
te voisitte viedä meidät kaikki tällä hetkellä Ranskaan, niin me
olisimme teille ikuisessa kiitollisuuden velassa."

"Ja muistakaa", sanoi de la Noue ankarasti, "että te olette minun
talossani ja puhutte minun vieraalleni."

Mutta munkki ei hämmästynyt aatelisherran tuimaa katsettaan.

"Katsokaa tätä", sanoi hän, vetäisten paperin poveltaan. "Se on
kuvernöörin allekirjoittama ja käskee teitä kuninkaan epäsuosion uhalla
palauttamaan tämän miehen Quebec'iin. Ah, monsieur, kun te tuona aamuna
jätitte minut autiolle saarelle, ette osannut arvata, että palaisin
Quebec'iin tätä hakemaan ja että ajaisin teitä takaa satoja virstoja.
Mutta nyt olette minun enkä jätä teitä, ennenkuin näen teidät
vaimoinenne varmasti laivan kannella, joka on vievä teidät takaisin
Ranskaan."

Huolimatta katkerasta kostonhimosta, joka loisti munkin mustista
silmistä, ei de Catinat voinut olla ihailematta hänen tarmoaan ja
sitkeyttään.

"Minusta näyttää että te olisitte paremmin sopinut sotilaaksi kuin
Kristuksen seuraajaksi", sanoi hän. "Mutta koska olette seurannut meitä
tänne ja koska emme nyt pääse täältä minnekään, niin lienee parasta,
että sovimme asiastamme vähän myöhemmin."

Mutta molemmat amerikkalaiset oli vähemmän taipuvaisia antamaan asialle
niin rauhallisen käänteen. Efraimin parta tutisi vihasta ja hän
kuiskasi jotakin Amoksen korvaan.

"Kapteeni ja minä voimme helposti tehdä hänet vaarattomaksi", sanoi
nuori eränkävijä, vetäen de Catinat'n syrjään. "Jos hän rohkenee astua
tiellemme, niin saa hän sen kalliisti maksaa."

"Ei, ei, ei missään nimessä, Amos! Antakaa hänen olla. Hän uskoo
toimivansa velvollisuutensa mukaan, vaikkakin hänen intonsa on
suurempi, kuin hänen rakkautensa. Mutta nyt tulee sade ja on varmaankin
kyllin pimeä kanoottien lähteä."

Taivas oli kokonaan vetäytynyt raskaaseen pilveen ja pimeä oli tullut
niin äkkiä, että he tuskin enää voivat erottaa edessään olevaa veden
pintaa. Intiaanit olivat sekä metsässä että valtaamansa paaluaidan
takana hiljaa, mutta ulvonta ja kiljunta, joka kuului alustalaisten
mökeistä, kertoi, että he olivat niitten ryöstöpuuhissa. Äkkiä leimahti
punainen liekki yhden katolta.

"He ovat sytyttäneet tuleen mökin", sanoi du Lhut. "Kanoottien täytyy
heti lähteä, sillä kohta on joella yhtä valoisaa kuin päivällä. Pian
nyt kanootteihin, ei hetkeäkään saa hukata."

Ei ollut enää aikaa hyvästelyihin. Yksi ainoa kiihkeä suudelma ja Adele
vietiin pois ja istutettiin pienimpään kanoottiin, jossa, paitsi
Onegaa, oli kaksi lasta ja yksi keskenkasvuinen tyttö. Muut ryntäsivät
myös paikoilleen kanooteissa ja muutamassa hetkessä olivat alukset
työnnetyt vesille ja kadonneet pimeyteen. Synkkä pilvi näytti aivan
haljenneen ja sade pieksi kolisten kattoa ja räiskyi rannallejääneiden
silmille, heidän koettaessaan vielä kerran nähdä poiskiitäviä aluksia.

"Kiittäkäämme Jumalaa tästä sateesta", sanoi du Lhut. "Se estää mökkiä
syttymästä liian nopeasti."

Mutta hän oli unohtanut, että vaikka katto olikin märkä, oli mökin
sisus kuiva kuin taula. Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun jo valtava,
keltainen liekki leimahti yhdestä akkunasta ja sitten toisesta, kunnes
äkkiä katto romahti sisään ja koko mökki loisti kuin pikipata. Liekit
suhisivat ja sähisivät rankkasateessa, mutta kun ne saivat yltyä
altapäin, nousivat ne yhä korkeammalle ja tulivat yhä voimakkaammiksi,
valaisten puut punertavalla hohteellaan ja muuttaen niiden rungot
kiiltäväksi kupariksi. Paaluaitaus ja kartano loistivat kuin
päivänvalossa ja joki näkyi selvänä pitkän matkaa. Hirvittävä ulvonta
metsästä ilmaisi, että villit olivat huomanneet kanotit, jotka kartanon
akkunoista näkyivät noin neljännesvirstan päässä.

"He oikaisevat metsän kautta. He juoksevat joen rantaan", huusi de
Catinat.

"Heillä on siellä muutamia kanootteja", sanoi du Lhut.

"Mutta heidän täytyy mennä meidän ohitsemme", sanoi lääniherra. "Menkää
kanuunan ääreen ja koettakaa pysäyttää heidät."

Tuskin olivat he päässeet kanuunan luo, kun kaksi kanootillista
sotilaita sukelsi esiin ruohikosta ja ohjaten keskivirtaan, ryhtyivät
vimmatusti soutamaan pakolaisten jälkeen.

"Jean, sinä olet meidän paras ampujamme", huusi de la Noue. "Ammu sitä,
kun se sivuuttaa tuon suuren hongan. Lambert, ota sinä toinen kanuuna
huostaasi. Näistä laukauksista saattaa riippua niitten henki, jotka
ovat teille rakkaimmat."

Molemmat vanhat, kurttuiset tykkimiehet tähtäsivät ja odottivat
kanootteja tuleviksi kohdalle. Tulipalo valaisi yhä kirkkaammin ja
leveä joki muistutti himmeää metallilevyä, jossa kaksi mustaa viivaa
kuvasi kanootteja, jotka nopeasti liukuivat eteenpäin. Toinen oli
viisikymmentä jalkaa edellä toisesta, mutta kummassakin taipuivat
intiaanivartalot melkein kaksinkerroin, heidän vetäessään raivokkaasti
airoillaan ja heidän toverinsa kiihoittivat heitä rannalta
kiljunnallaan yhä ankarampaan ponnisteluun. Pakolaiset olivat jo
kadonneet virran mutkan taakse.

Kun ensimmäinen kanootti tuli alemman kanuunan kohdalle, teki
kanadalainen ristinmerkin sytytysreijän kohdalla ja laukaisi. Ilonhuuto
pääsi innokkailta katselijoilta, mutta sitä seurasi heti pettymyksen
huokaus. Panos oli sattunut veteen aivan maalin viereen ja nosti
valtavan vesipatsaan sen yli, niin että se ensin näytti uponneen. Mutta
seuraavassa tuokiossa oli vesi taas painunut ja kanootti jatkoi
matkaansa muuten vahingoittumattomana, paitsi että yksi sotilas pudotti
aironsa ja suistui edessä olevan toverinsa päälle. Toinen tykkimies
tähtäsi samaa kanoottia, sen tullessa kohdalle, mutta juuri, kun hän
ojensi sytytintä laukaistakseen, tuli paaluaidan takaa vinkuen luoti ja
hän kaatui kuolleena tykkinsä ääreen.

"Tätä työtä minä kyllä olen tottunut tekemään, poikani", sanoi Efraim
Savage, juosten äkkiä paikalle. "Mutta kun laukaisen kanuunan, niin
tahdon asettaa sen myös itse. Autahan tuolla vivulla vähäsen, että saan
sen suunnatuksi saarta kohti. Kas niin! Vähän alemma, jotta kölit
olisivat yhtä korkealla! Nyt se on hyvä." Hän asetti sytyttimen
kohdalle ja laukaisi.

Se oli kaunis laukaus. Koko panos osui kanoottiin, noin kuusi jalkaa
perästä lukien, ja katkaisi sen kahtia, kuin munankuoren. Ennenkuin
savu oli ehtinyt hälvetä, oli alus tehnyt täydellisen haaksirikon ja
toinen kanootti oli pysähtynyt pelastamaan muutamia haavoittuneita.
Toiset, jotka olivat yhtä taitavia vedessä kuin maallakin, uivat
kiireimmiten rantaa kohti.

"Pian, pian", huusi lääniherra. "Ladatkaa kanuuna, voimme ehkä saada
toisenkin vielä."

Mutta siitä ei tullut mitään. Paljoa aikaisemmin, kuin he saivat
kanuunan valmiiksi, olivat irokeesit jo nostaneet haavoittuneet
kanoottiinsa ja soutivat taas vimmatusti pakolaisten perässä. Heidän
liukuessaan pois, sammui äkkiä mökin palo ja he katosivat pimeyteen ja
sateeseen.

"Jumalani!" huudahti de Catinat, he joutuvat varmasti vangiksi.
Jättäkäämme tämä paikka, ottakaamme kanootti ja lähtekäämme heidän
jälkeensä. Tulkaa, tulkaa, joka hetki on kallis!"

"Monsieur, te menette liian pitkälle levottomuudessanne", sanoi
lääniherra kylmästi. "Minua ei haluta niin kevyesti jättää asemaani."

"Ah, mikä tämä sitten on? Puuta ja kiveä, jonka aina voi rakentaa
uudestaan. Mutta ajatella, naisia ja lapsia noiden pahojen henkien
vallassa. Oh, minä olen tulemaisillani hulluksi. Tulkaa toki!
Kristuksen tähden, tulkaa." Hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän
raivosi, heristäen nyrkkejään ilmassa.

"En usko, että he joutuvat vangiksi", sanoi du Lhut, pannen kätensä
rauhoittavasti hänen olalleen. "Älkää peljätkö, heillä oli pitkä
etumatka ja naiset osaavat täällä soutaa yhtä hyvin kuin miehetkin.
Sitäpaitsi oli intiaanikanootti jo lähtiessään liian täynnä, ja lisäksi
tulivat vielä haavoittuneet. Mohawkien tammikanootit ei myöskään ole
yhtä nopeita, kuin täkäläiset koivunkuoriset. Joka tapauksessa, on
mahdotonta lähteä heitä takaa-ajamaan, sillä meillä ei ole
minkäänlaista alusta."

"Tuollahan on yksi."

"Niin mutta se ei kanna muuta kuin yhden miehen. Sehän on se, jolla
munkki saapui."

"Sitten lähden sillä yksin. Minun paikkani on vaimoni rinnalla." Hän
lennätti oven auki, ryntäsi ulos ja oli työntämäisillään kehnon aluksen
vesille, kun joku juoksi hänen ohitseen ja löi venehaalla kanotin
laidan puhki.

"Se on minun veneeni", sanoi munkki heittäen aseensa maahan ja pannen
kätensä ristiin rinnalle. "Ja voin siis tehdä sillä, mitä tahdon."

"Te senkin piru. Te olette saattanut meidät perikatoon."

"Olen saanut teidät käsiini ja te ette enää pääse minulta karkuun."

Sotilaalle nousi kuuma veri päähän ja hän otti aseen maasta ja astui
askeleen munkkia kohti. Valo virtasi avonaisesta ovesta munkin
vakaville, karkeille kasvoille, mutta ei lihaskaan värähtänyt eikä ilme
muuttunut, vaikka hän näki raivosta hullaantuneen miehen heiluttavan
asettaan aivan hänen päänsä yläpuolella. Hän vain risti itsensä ja
mutisi jonkin latinalaisen rukouksen puoliääneen. Hänen tyyneytensä
pelasti hänen henkensä. De Catinat heitti aseen maahan, kiroten
katkerasti ja kääntyi lähteäkseen rikotun veneen luota, kun äkkiä,
kenenkään aavistamatta päärakennuksen vankka ovi painui ryskien sisään
ja joukko ulvovia villejä ryntäsi taloon.




Kahdeksasneljättä luku.

SAINTE MARIE'N RUOKASALI.


Se, mitä oli tapahtunut, on helposti selitetty. Talon pihanpuoleisten
akkunain vartijat tunsivat, että oli enemmän kuin ihminen saattoi
kestää, jäädä vartiopaikoilleen kun heidän lastensa ja vaimojensa
kohtalo ratkaistiin toisella puolella. Kaikki oli rauhallista
paaluaitauksen takana ja sekä intiaanien, että kanadalaisten huomio oli
yhtä paljon kiintynyt tapahtumiin joella. Yksitellen olivat
vartiomiehet sen vuoksi jättäneet paikkansa ja olivat kokoontuneet
talon taakse iloitsemaan vanhan merikarhun onnistuneesta laukauksesta
ja suremaan, kun toinen kanootti kiiti kuin verikoira pakolaisten
perässä. Mutta intiaaneilla oli joukossaan eräs, joka oli yhtä
kekseliäs ja viekas kuin du Lhut'kin. Flaamilainen äpärä oli
paalutuksen takaa pitänyt silmällä taloa, kuten koira rotan reikää ja
hän oli heti huomannut vartiomiesten poistumisen.

Parinkymmenen sotilaan avustamana oli hän metsänreunasta kantanut
raskaan tukin ja estämättä päästyään aukean paikan poikki oli hän
miehineen iskenyt sen ovea vastaan sellaisella voimalla, että
poikkitangot olivat murtuneet ja ovi oli lentänyt saranoiltaan.
Ensimäinen tieto hyökkäyksestä tuli piiritetyille oven räsähdyksen
muodossa sekä kuullessaan kahden tehtävänsä laiminlyöneen vartiomiesten
kiljahdukset, heidän joutuessaan intiaanien käsiin ja menettäessään
päänahkansa hallissa. Koko alakerta oli intiaanien hallussa ja de
Catinat vihamiehensä, munkin kera, oli jäänyt eristetyksi rappujen
ulottuvilta.

Onneksi olivat kuitenkin kaikki kanadalaiset kartanot rakennetut
silmälläpitäen puolustusta intiaaneja vastaan. Puiset raput, jotka
hädän tullen saattoi vetää ylös, riippuivat yläakkunasta maahan saakka
joenpuolella. De Catinat riensi niiden luo munkin seuraamana. Hän
tavoitteli niitä pimeässä mutta ne olivat poissa.

Silloin valtasi hänet todella epätoivo. Minne saattoi hän nyt paeta.
Vene oli rikottu ja paaluaita oli hänen ja metsän välissä ja se oli
irokeesien hallussa. Heidän ulinansa soi hänen korvissaan. He eivät
vielä olleet huomanneet häntä, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat
he varmasti hänen kimpussaan. Äkkiä kuuli hän äänen jostakin pimeästä
yläpuolellaan.

"Annahan tänne pyssysi, poikani", sanoi ääni. "Näen muutaman pakanan
haamun nousevan aitauksen yli."

"Se olen minä, se olen minä, Amos", huusi de Catinat. "Raput alas ja
pian, muutoin menetän henkeni aivan heti."

"Olkaa varovaisia, se voi olla juoni", sanoi du Lhut'in ääni.

"Eikö mitä, minä vastaan siitä", sanoi Amos, ja hetkistä myöhemmin
tulivat raput alas, de Catinat ja munkki ryntäsivät rappuja ylös ja
olivat tuskin saaneet jalkansa akkunalaudalle, kun parvi sotilaita
syöksyi alakerran ovesta ja painui rantaan. Kaksi muskettia välähti
heidän yläpuolellaan ja jotakin läiskähti kuin kala veteen, ja samassa
olivat jo molemmat miehet turvassa ja raput nostettu takaisin ylös.

Mutta kovin pieneksi oli se joukko jäänyt, joka nyt piti hallussaan
viimeistä peräytymispaikkaa. Ainoastaan yhdeksän oli kaikkiaan jäänyt
henkiin, lääniherra, du Lhut, molemmat amerikkalaiset, munkki, de
Catinat, Theuriet, ja kaksi alustalaista. Haavoitettuina, kärventyneinä
ja ruudinsavun mustaamina olivat he yhä täynnä epätoivoista taistelua
käyvien miesten raivoisaa rohkeutta, miesten, jotka tiesivät, ettei
kuolema voinut saapua kauheammassa muodossa, kuin mitä antautuminen
tarjosi heille. Kiviset raput nousivat suoraan keittiöstä päähalliin ja
ovi, jonka alaosa oli suljettu parilla patjalla, oli ainoa pääsyn
mahdollisuus koko kerrokseen. Kiihkeä kuiskailu ja pyssyn hanojen
naksahdukset ilmaisivat hyökkäyksen olevan tulossa.

"Pankaa lyhty oven yläpuolelle", sanoi du Lhut, "niin, että se valaisee
rappuja. Siinä ei ole ampumatilaa kuin kolmelle, mutta te voitte kaikki
ladata ja ojentaa pyssyt ampujille. Monsieur Green, tulkaa tähän
polvillenne viereeni ja te, Jean Duval. Jos meistä joku kaatuu, niin
täyttäkää heti hänen paikkansa. Ja olkaa nyt valmiina, sillä nyt he
tulevat."

Kuului kimakka vihellys alhaalta ja silmänräpäyksessä olivat raput
täynnä ryntääviä punanahkoja, heilutellen hurjasti aseitaan. Pum! pum!
pum! paukahti kolme muskettia ja sitten vielä kaksi kertaa sarja läpi.
Savu oli niin sakeana matalakattoisessa huoneessa, että tuskin näki
ojentaa pyssyjä niitä innokkaasti tavoitteleville. Mutta ei ainoakaan
irokeesi päässyt kynnykselle asti eikä astuntaa kuulunut enää
rappusissa. Ei muuta kuin vihaista murinaa ja silloin tällöin huokaus
alhaalta. Tarkka-ampujat olivat päässeet vaurioitta, mutta he
lopettivat ammunnan ja odottivat savun hälvenemistä.

Kun ilma selveni, näkivät he, kuinka tuhoisa heidän tulensa oli ollut
ahtaassa käytävässä. He olivat ampuneet ainoastaan yhdeksän laukausta
ja seitsemän intiaania loikoi pitkin suoria kivirappuja. Viisi heistä
makasi liikkumattomina, mutta kaksi koetti vielä hitaasti ryömiä
omiensa luo. Du Lhut ja toinen alustalainen nostivat pyssynsä ja nuo
kaksi raajarikkoista asettuivat hiljaisiksi.

"Pyhän Annan nimessä", sanoi du Lhut, ladatessaan muskettiaan. "Jos he
saavat meidän päänahkamme, niin kyllä me olemme myyneet ne hyvällä
hinnalla. Ainakin sata intiaanieukkoa ulvoo valitusvirttään kylässään,
kun he saavat kuulla tämänpäiväisestä työstämme."

"Niin kyllä, he eivät hevin unohda Sainte Marie'n tervetuliaisia",
sanoi vanha aatelismies. "Minun täytyy vieläkin lausua syvän
mielipahani siitä, rakas de Catinat'ni, että teille ja vaimollenne piti
sattua tälläinen häiriö, käydessänne ystävällisesti minua
tervehtimässä. Toivon, että vaimonne ja muut naiset jo ovat turvassa
linnoituksessa."

"Jumala suokoon, että niin olisi! En saa ennemmin hetkenkään rauhaa,
kuin olen tavannut hänet."

"Jos he ovat turvassa, niin voimme aamulla odottaa apua. Chambly,
linnan päällikkö ei ole niitä miehiä, jotka jättävät toverinsa pulaan."

Kortit olivat vielä hajallaan pöydän päässä, kolmittain ladottuina
päällekkäin, sellaisina kuin ne edelliseltä illalta siihen jäivät.
Mutta pöydällä oli jotakin muuta, joka oli paljon mielenkiintoisempaa
heille, sillä aamiaisruokia ei oltu korjattu pois ja he olivat
tapelleet koko päivän saamatta suupalaa tai ryyppyä. Silmä silmässä
kuolemankin kanssa vaatii luonto saatavansa ja nälkäiset miehet kävivät
tarmokkaasti käsiksi leipään, lampaan reiteen ja kylmään villihanheen.
Ryhmä viinipulloja oli tarjoilupöydällä ja niiden kaulat katkesivat
kiireessä ja sisällys valui liukkaasti alas kuivia kurkkuja. Kolme
miestä oli aina vahdissa siitä huolimatta, sillä he olivat päättäneet,
ettei heitä enää tavattaisi nukkumassa. Villien huuto ja kirkuminen
kuului ylös kuin olisi kaikki metsän sudet teljetty alakertaan, mutta
rappusissa ei käynyt ketään.

"He eivät enää uudista hyökkäystään", sanoi du Lhut varmuudella, "sillä
me annoimme heille liian ankaran opetuksen."

"Mutta jos he sytyttävät talon palamaan."

"Siinä tapauksessa he hämmästyvät", sanoi taloudenhoitaja. "Se on
yhtenäistä kiveä, sekä seinät, että raput, paitsi muutamaa hirttä,
aivan toista maata kuin nuo mökit tuolla."

"Hiljaa!" huudahti Amos Green ja nosti kätensä. Kiljunta oli lakannut
ja he kuulivat vasaran tasaista pauketta puuta vasten.

"Mitä se mahtaa olla!"

"Joitakin uusia koiranjuonia, varmaankin."

"Olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, hyvät herrat", huomautti
lääniherra, unohtamatta kohteliaita hovitapoja, "että minun uskoni on,
että he ovat oppineet nuoren ystävämme keinon ja avaavat nyt
ruutitynnöreitä varastohuoneessa."

Du Lhut pudisti päätään sille ajatukselle.

"Punanahan tapa ei ole tuhlata ruutia", sanoi hän. "Se on aivan liian
kallista heille, jotta he siihen ryhtyisivät. Ah kuulkaahan tuota."

Melu ja ulvonta oli alkanut uudelleen, mutta siinä oli nyt aivan
toinen, villimpi ja järjettömämpi sävy ja siihen sekaantui laulunpätkiä
ja naurun hohotuksia.

"Haa, he ovat avanneet konjakkitynnörit", huudahti du Lhut. "Kyllä he
olivat pahoja ennestäänkin, mutta nyt heistä tulee oikein helvetin
piruja."

Hänen puhuessaan kuului taas yleinen kiljunta, mutta sen yli kuului
armoa rukoileva ääni. Kauhu kasvoillaan katselivat piiritetyt toisiaan.
Raskas, palavan lihan käry nousi alhaalta ja yhä tuo kammottava huuto
ja armonanonta. Se alkoi hitaasti ja värähdellen hiljetä ja loppui
sitten ainaiseksi.

"Kuka se oli?" kuiskasi de Catinat, tuntien veren jäähtyvän suonissaan.

"Luulen, että se oli Jean Corbeil."

"Jumala suokoon hänen sielulleen rauhan! Hänen vaivansa ovat loppuneet
ja soisinpa, että meilläkin olisi hänen rauhansa! Ah, ampukaa, ampukaa
hänet!"

Eräs mies oli äkkiä juossut rappujen juureen ja heilauttanut kättään,
aivan kuin olisi heittänyt jotakin. Se oli Flaamilainen äpärä. Amos
Greenin musketti välähti, mutta mies oli hypännyt takaisin yhtä
nopeasti, kuin oli tullutkin. Jotakin putosi heidän keskelleen ja vieri
lattiaa pitkin lyhdyn valossa.

"Maahan! maahan! Se on pommi", huusi de Catinat.

Mutta esine oli pysähtynyt du Lhut'in jalkoihin ja hän näki sen nyt
selvästi. Hän otti vaatteen pöydältä ja peitti sen.

"Se ei ole mikään pommi", sanoi hän rauhallisesti, "ja se _oli_
Corbeil, joka kuoli äsken."

Neljän tunnin ajan kuului mellastus, tanssiminen ja juominki
varastohuoneesta, ja avatuista konjakkitynnöreistä nouseva löyhkä
täytti ilman. Monta kertaa kehittyi villien kesken tuima tappelu ja
riita ja näytti siltä, kuin he olisivat kokonaan unohtaneet
yläpuolellaan olevat vihollisensa, mutta piiritetyt saivat pian
huomata, että he olivat yhtä tarkan silmälläpidon alaisia kuin
ennenkin. Kun Theuriet, taloudenhoitaja, meni erään ampuma-aukon ohi,
joka oli valon kohdalla, sai hän heti kuolettavan luodin paaluaidan
takaa ja Amos ja vanha lääniherra pelastuivat hädintuskin samanlaisesta
kohtalosta, kunnes he viimein tukkivat kaikki muut ampuma-aukot paitsi
ne, jotka toivat joelle päin. Siltä puolelta ei ollut mitään vaaraa ja
kun päivä oli taas koittamassa, piti joku heistä koko ajan silmällä
jokea, josta kaivattu apu oli odotettavissa.

Hitaasti hiipi valo itäisellä taivaalla, ensin harmaana juovana, sitten
punaisena vyönä, leviten ja laajeten kunnes se kohosi lämpimänä aaltona
taivaan yli, punertaen vaeltavien pilvien reunat. Metsämaiden yllä
lepäsi ohut harmaa sumu, josta mahtavat tammen latvat ylenivät kuin
utuiset saaret usvamerestä. Valon kasvaessa repeili sumu risaisiksi
kaistaleiksi, jotka ohentuessaan häipyivät kokonaan näkyvistä, kunnes
aurinko nostaessaan hehkuvan reunansa itäisen metsän yli, valoi
loisteensa lakastuvan lehdistön purppuraan ja punaan sekä virran
sinikalvoon, joka leveänä polveili pohjoista kohti. De Catinat seisoi
joenpuoleisessa akkunassa ja imi ahnein vedoin puitten pihkaista
tuoksua, johon sekoittui kostean maan raskas haju, kun hänen silmiinsä
äkkiä osui tumma pilkku joella.

"Tuolla on kanootti tulossa tännepäin", huudahti hän.

Silmänräpäyksessä riensivät kaikki akkunaan, mutta du Lhut juoksi
heidän perässään ja työnsi heidät vihaisesti oven luo.

"Aijotteko kuolla ennen aikojanne", sanoi hän.

"Niin, niin", sanoi Efraim, joka ymmärsi hänen eleensä hyvin, vaikkei
käsittänytkään sanoja. "Meidän täytyy jättää vahti kannelle. Amos
poikani, jää tähän kanssani ja ole valmiina, jos he näyttäytyvät."

Molemmat amerikkalaiset ja du Lhut olivat vartiossa ovella, sillä aikaa
kuin muut pitivät silmällä lähestyvää venettä. Syvä huokaus pääsi äkkiä
ainoalta eloonjääneeltä alustalaiselta.

"Se on irokeesi-kanootti", sanoi hän.

"Mahdotonta."

"Valitettavasti on se niin, teidän ylhäisyytenne, ja se on sama, joka
meni ohitsemme illalla."

"Ah, sitten ovat naisemme pelastuneet."

"Toivottavasti, mutta pelkään, että siinä nyt on enemmän väkeä, kuin
siinä mennessä oli."

Henkeään pidättäen odotti pieni eloonjäänneitten joukko kanoottia, joka
tulla viiletti, niin että vaahto kokassa kuohui. He saattoivat jo
nähdä, että siinä oli paljon väkeä mutta he muistivat, että se oli
ottanut toisen kanootin haavoittuneet matkaan. Yhä se läheni, kunnes
tultuaan heidän kohdalleen, kääntyi ja soutajat kohottivat aironsa,
ratketen räikeään ivanauruun. Kanootin perä oli katsojiin päin ja he
näkivät, että siinä istui kaksi naista. Välimatkasta huolimatta ei
voinut erehtyä toisen kalpeitten ja toisen tummien kasvojen suhteen.
Siinä istuivat Adele ja Onega.




Yhdeksäsneljättä luku.

KAKSI UIMARIA.


Charles de la Noue, Sainte Marie'n lääniherra, oli karaistunut ja
hillitty mies, mutta häneltä pääsi syvä huokaus ja katkera kirous,
nähdessään intiaanivaimonsa omien heimolaistensa käsissä, sillä heiltä
hän ei voinut odottaakaan armoa.

Siitä huolimatta voitti hänessä taas vanha hovimies ja hän kääntyi de
Catinat'n puoleen, lausuakseen jonkin osaaottavan sanan, kun hän
akkunassa näki jonkun varjontapaisen vilahtavan ja samassa oli kapteeni
hävinnyt näkyvistä. Sanaakaan lausumatta oli tämä laskenut raput alas
ja laskeutui kuumeisella kiireellä maahan. Päästyään alas viittasi hän
tovereilleen, että he vetäisivät raput takaisin ja heittäytyen virtaan,
lähti uimaan kanoottia kohti. Aseettomana ja ilman minkäänlaista
suunnitelmaa valtasi hänet ainoastaan tunne, että hänen täytyi olla
vaimonsa rinnalla nyt, vaaran hetkellä. Johtakoon kohtalo heidät
elämään tai kuolemaan, mutta yhdessä vaimonsa kanssa tahtoi hän sen
kestää, vannoi hän itselleen, halkoessaan vahvoilla käsivarsillaan
laineita.

Mutta oli eräs toinenkin, jonka velvollisuuden tunto ajoi turvasta
surman suuhun. Koko yön oli munkki vartioinut de Catinat'ta kuin
saituri aarrettaan, ajatellen, että tuo kerettiläinen oli se
rikkaruohon siemen, joka itäisi ja leviäisi kunnes se tukehuttaisi
pyhän kirkon valitun yrttitarhan Kanadassa. Nähdessään hänen nyt
rientävän tikarappuja alas, pelkäsi hän kadottavansa kalliin saaliinsa
ja huomaamatta innoltaan vaaraa, kiiruhti hän vartioitavansa
kintereillä maahan ja heittäytyi virtaan kymmenkunta jalkaa hänen
jälessään.

Akkunassa seisoville katselijoille tarjoutui joella harvinainen näky.
Keskivirrassa oli intiaanien kanootti, täynnä tummia sotilaita ja
heidän keskellään kyyristyneinä molemmat naiset. Heitä kohti ui de
Catinat mieletöntä vauhtia, nousten vahvat hartiat joka vedolla veden
yläpuolelle ja hänen takanaan ponnisti munkki ruskeassa hiipassaan ja
laaja viitta veden pintaa viistäen. Hän oli kuitenkin laskenut voimansa
liian suuriksi. Hän oli tosin hyvä uimari, mutta hänen vaatteensa
estivät hänen liikkeitään ja painoivat häntä veden alle. Hänen vetonsa
kävivät yhä hitaammiksi ja päänsä painui yhä alemma, kunnes hän lopulta
kohotti kätensä taivasta kohti ja huutaen kovalla äänellä "In manus
tuas, Domine", katosi virran pyörteisiin. Pari minuuttia senjälkeen
näkivät he intiaanien nostavan de Catinat'n kanoottiinsa, joka heti
kääntyi ja jatkoi matkaansa tulisella kiireellä.

"Jumalani!" huudahti Amos Green. "Nyt hän on mennyttä miestä."

"Olen neljänkymmenen vuoden kuluessa nähnyt yhtä ja toista, mutta
tällaista en koskaan."

Lääniherra otti hyppysellisen nuuskaa kultarasiastaan ja
pyhkäisi takkinsa etumuksesta sille pudonneet jyväset sievällä
pitsinenäliinallaan.

"Monsieur de Catinat teki, kuten ranskalaisen jalosukuisen tulee",
sanoi hän. "Jos jaksaisin uida, niinkuin kolmekymmentä vuotta sitten,
niin olisin tehnyt hänelle seuraa." Du Lhut pudisti päätään ja vilkasi
puhujaan. "Meitä on nyt vain kuusi jäljellä", sanoi hän. "Pelkään, että
heillä taas on jokin juoni mielessään, kun he ovat niin hiljaa."

"He ovat lähdössä pois", huusi alustalainen, joka tähysteli eräästä
sivuakkunasta. Mitä tuo saattaa merkitä! Pyhä neitsyt, onko
mahdollista, että olemme pelastuneet? Katsokaa, kuinka he tungeksivat
puitten lomitse. Nyt juoksevat he kanooteilleen ja he heiluttelevat
aseitaan ja osoittelevat sormillaan."

"Tuo sekarotuinen piru on heidän joukossaan", sanoi Efraim.
"Haluaisinpa koettaa pyssyäni häneen, ellei se olisi ruudin ja lyijyn
haaskausta."

"Olen osannut maaliin pitemmältäkin matkalta", sanoi Amos, asettaen
pyssynsä kapeaan, akkunan eteen tehdyssä suojalaitteessa olevaan
rakoon. "Antaisinpa ensivuoden kauppatuloni, jos saisin hänet
kaatumaan."

"Se on neljäkymmentä jalkaa pitempi matka, kuin mitä minun pyssyni
kantaa", huomautti du Lhut. "Mutta olen nähnyt englantilaisten ampuvan
sellaiselta matkalta useinkin."

Amos tähtäsi tarkkaan, tukien asettaan akkunalautaa vasten ja laukasi.
Pieni joukko kohotti ilonhuudon, sillä Flaamilainen äpärä kaatui. Mutta
samassa oli hän taas jaloillaan ja pui uhmaten nyrkkiään akkunassa
olijoille.

"Piru vieköön", huudahti Amos katkerasti englannin kielellä. "Ammuin
häntä vaillinaisella kuulalla. Yhtä hyvin olisin voinut heittää häntä
kivellä."

"Ei, Amos poikani, älä kiroo, vaan lasketa häntä vielä kerran ja vähän
voimakkaammalla annoksella, jos vain aseesi kestää."

Eränkävijä sulloi pyssyynsä täyden panoksen ja valitsi täysin pyöreän
kuulan pussistaan, mutta kun hän taas haki häntä tähtäimeensä, oli sekä
hänen maalinsa, että muutkin intiaanit kadonneet näkyvistä. Joella
lensi yksinäinen, vankeja kuljettava kanootti parinkymmenen airon
soutamana, kuin tuulispää, mutta muita vihollisia ei näkynyt missään.
He olivat kadonneet kuin paha unennäkö. Kolkkona seisoi kuulien
seulaksi lävistämä aitaus, sen sisäpuolella makasivat kymmenet ruumiit
liikkumattomina ja ympäristössä törröttivät poltetut katottomat mökit,
mutta äänetön metsä paistatteli aamuauringon loisteessa niin
rauhallisena ja tyynenä, kuin ei sen kätköissä koskaan mitään
paholaisvoimia olisi ollutkaan.

"Hitto vie, luulenpa että he ovat menneet menojaan", sanoi lääniherra.

"Pitäkää varanne, ettei se vain ole jokin koiranjuoni", sanoi du Lhut.
"Miksi he pakenisivat kuuden miehen edestä, kun he ovat voittaneet
kuusikymmentä."

Mutta alustalainen oli katsellut toisesta akkunasta ja yht'äkkiä hän
laskeutui polvilleen, nosti kätensä ylös ja mutisi rukouksia ja
kiitosvirsiä. Hänen viisi toveriaan riensivät huoneen poikki ja
päästivät raikuvan riemunhuudon. Joen yläosan täytti kokonaan
kanoottilaivasto, jonka varusteista ja muskettien piipuista auringon
valo heijasti kuin pieniä salaman välähdyksiä. He saattoivat jo erottaa
säännöllisten joukkojen valkoiset takit, eränkävijäin ruskeat puserot
ja huronien ja algonkiinien kirjavat värit. He lähenivät, lisääntyen
joka hetki ja leviten joen rannasta toiseen, samalla kun poistuvasta
irokeesikanootista näkyi enää vain pieni piste, joka pian katosi
kokonaan puitten varjoon. Muutaman hetken kuluttua olivat eloonjääneet
taistelijat jo rannalla, heilutellen lakkejaan ilmassa ja samassa
suhahtivat myös heidän pelastajiensa ensimmäiset kanootit rantakiville.
Etimmäisen kanootin perässä istui pieni, ryppyinen, suurella
tekotukalla varustettu mies, joka piti kultakahvaista miekkaa
polvillaan. Heti kun köli tapasi pohjaan, hyppäsi hän matalaan veteen
ja kiiruhti kahlaten lääniherran luo ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"Rakas Charlesini", huudahti hän, "Sinä olet puolustanut taloasi
sankarillisesti. Mitä, vain kuusi miestä jäljellä. Sehän on ollut
veristä työtä."

"Tiesin, ettet jättäisi toveriasi pulaan, Chambly. Olemme pelastaneet
talon, mutta meidän tappiomme ovat hirvittävät. Poikani on kaatunut ja
vaimoni on siinä intiaanikanootissa, jonka näit soutavan edelläsi."

St. Louisin linnan komentaja puristi ystävänsä kättä äänettömänä.

"Toiset pääsivät onnellisesti perille", sanoi hän vihdoin. "Yksi
kanootti vain joutui intiaanien käsiin, airon katkeamisen vuoksi. Kolme
heistä hukkui ja kaksi joutui vangiksi. Toinen oli eräs ranskalainen
rouva, mikäli ymmärsin ja toinen oli sinun vaimosi."

"Niin, ja he ovat ottaneet hänen miehensä myöskin."

"Voi ihmisparkoja! Mutta jos jaksat ystävinesi tulla kanssamme, niin
lähdemme ajamaan heitä takaa hetkeäkään viivyttelemättä. Kymmenen
miestäni jäävät vartioimaan taloasi, joten sinä voit saada heidän
kanoottinsa. Hyppää siihen ja rientäkäämme heidän jälkeensä, sillä
siellä on varmasti kysymys elämästä tai kuolemasta."




Neljäskymmenes luku.

LOPPU.


Irokeesit eivät olleet kohdelleet pahasti de Catinat'ta, nostettuaan
hänet kanoottiin. Heille oli täydelleen käsittämätöntä, että mies
saattoi vapaaehtoisesti lähteä turvallisesta paikasta ja heittäytyä
heidän käsiinsä. He pitivät häntä hulluna ja se herätti heissä pelkoa
ja kunnioitusta, kuten tavallista villien kesken. He eivät edes
sitoneet hänen käsiään, sillä eihän hän yrittäisi karata, kun kerran
oli vapaasta tahdostaan tullutkin. Kaksi sotilasta tarkasti vain, oliko
hän aseistettu ja sitten hänet jätettiin molempien naisten väliin,
kanootin viilettäessä rantaa kohti, viemään sanaa muille St. Louis'in
varusväen tulosta. Sitten se taas lähti liikkeelle ja pakeni nopeasti
virran keskiuomassa. Adele oli kalmankalpea ja hänen kätensä oli kylmä
kuin marmori, kun hänen miehensä otti sen omaansa.

"Rakkaani", kuiskasi hän, "kerro minulle, miten on laitasi. Eihän sinua
vain ole pahoinpidelty."

"Oh, Amory, miksi tulitkaan, miksi tulitkaan, Amory! Luulen, että
olisin kestänyt mitä hyvänsä, mutta jos he nyt tekevät sinulle pahaa,
niin käy se minulle ylivoimaiseksi."

"Kuinka olisin voinut jäädä sinne, kun tiesin että olit heidän
käsissään. Olisin tullut hulluksi!"

"Oh, ainoa lohdutukseni oli tieto, että sinä olit turvassa."

"Ei, ei, olemme yhdessä jo kestäneet niin paljon, että emme enää voi
erota. Mitäpä kuolema on, Adele! Miksi sitä pelkäisimme!"

"Minä en sitä pelkää."

"En minäkään. Kaikkihan käy, niinkuin Jumala tahtoo ja mitä hän tahtoo,
on lopultakin paras. Jos jäämme elämään, niin on meille tämäkin muisto
yhteisenä. Jos taas kuolemme, niin käymme käsikädessä uuteen elämään.
Rohkeutta siis vain, rakkaani, niin on kaikki hyvin."

"Sanokaa, monsieur", sanoi Onega, "onko mieheni vielä elossa."

"On, hän on elossa ja voi hyvin."

"Se on hyvä. Hän on suuri päällikkö ja minä en ole koskaan katunut
sitä, että menin naimisiin vierasheimolaisen kanssa. Mutta poikani! Ah,
kukapa antaa minulle poikani takaisin! Hän oli kuin nuori koivu, niin
sorja ja voimakas! Kukapa hänelle riitti juoksussa, tai hypyssä. Eikä
kukaan voittanut häntä uinnissa. Ennenkuin tämä aurinko uudelleen
paistaa, olemme jo kaikki kuolleet ja minä saan pian nähdä poikani
taas."

Irokeesit soutivat, kunnes pääsivät runsaan kymmenen virstaa Sainte
Marie'sta. Sitten he ohjasivat kanootin pieneen lahdelmaan omalla
puolellaan jokea, hyppäsivät maihin ja vetivät vankinsa perässä.
Kahdeksan miestä kantoi kanoottia jonkun matkaa rannasta ja
piiloittivat sen metsään kahden kaatuneen puun väliin sekä peittivät
sen oksilla ja lehdillä. Lyhyen neuvottelun perästä lähtivät he
vaeltamaan metsän läpi. He kulkivat jonossa, kuljettaen vankeja
keskellään. Heitä oli kaikkiaan viisitoista miestä, joista kahdeksan
kulki edellä ja seitsemän perässä. Heillä oli jokaisella musketti ja
ollen nopeita kuin hirvet, ei karkaamista voinut ajatellakaan. Vankien
täytyi seurata mukana ja odottaa kärsivällisesti, mitä tulevaisuus
mukanaan toi.

Koko päivän kesti surullista matkaa. He kulkivat suurten rämeiden
poikki, kiersivät sinivetisiä metsäjärviä, missä kurjet levittelivät
siipiään heidän lähestyessään tai painuivat metsän syvänteisiin, jossa
ainainen hämärä vallitsi ja jossa putoilevat pähkinät ja maiskuttelevat
oravat olivat ainoat äänen aiheuttajat. Onega oli kestävä kuin intiaani
konsanaan, mutta Adele, huolimatta tottuneisuudestaan edellisiltä
matkoiltaan, oli aivan väsynyt ennen iltaa. De Catinat tunsikin sen
vuoksi suurta helpotusta, kun puitten lomasta äkkiä välähti suuri
valkea ja he tulivat intiaanien leirille, jonne suurin osa Sainte
Marie'sta karkoitetuista sotilaista oli kokooontunut. Täällä oli myös
joukko intiaani-vaimoja, jotka mohawk- ja cajaga-kylistä olivat
saapuneet sinne, ollakseen lähempänä miehiään. Joukko majoja oli
kyhätty ympyrään ja kunkin edustalla paloi tuli, jolla puiselle
kolmijalalle asetetussa kattilassa kiehui iltaruoka. Kaiken keskustassa
oli risuista tehty suuri valkea, sekin ympyrän muotoon, joten sen
sisään jäi noin kahdentoista jalan laajuinen vapaa ala. Keskelle
ympyrää oli pystytetty paalu ja siihen oli sidottu jotakin, joka oli
täynnä punaisia ja mustia läikkiä. De Catinat astui nopeasti Adele'n
eteen, estääkseen häntä näkemästä tuota pelottavaa näkyä, mutta se oli
jo myöhäistä. Adele'a värisytti ja hän vetäisi syvään henkeä, mutta ei
päästänyt ääntäkään.

"He näkyvät jo alkaneen", sanoi Onega tyynesti. "Niin, kohta tulee
sitten meidän vuoromme ja me näytämme heille, että osaamme kuolla."

"He eivät ole vielä pahoinpidelleet meitä", sanoi de Catinat. "Ehkäpä
he pitävät meitä panttivankeina tai vaihtoa varten."

Onega pudisti päätään. "Älkää pettäkö itseänne sellaisilla toiveilla",
sanoi hän, "kun he ovat olleet niin ystävällisiä teitä kohtaan,
merkitsee se vain sitä, että teidät on säästetty kidutettavaksi.
Vaimonne naitetaan jollekin päällikölle, mutta meidän on kuoltava,
sillä te olette sotilas ja minä taas liian vanha vaimoksi."

Naimisiin irokeesin kanssa! Nuo hirvittävät sanat koskivat kummankin
sydämeen kovemmin kuin kamalimmankaan kuolon ajatus. De Catinat'n pää
vaipui rinnalle ja hän olisi kaatunut, ellei Adele olisi tukenut häntä
käsivarsillaan.

"Älä pelkää, rakas Amory", kuiskasi hän.

"Käyköön miten hyvänsä, mutta se ei ainakaan tapahdu, sillä vannon,
etten elä kauemmin kuin sinäkään. Ei, olkoon synti tai ei, mutta ellei
kuolema tule minun luokseni, niin menen minä sen luo."

De Catinat katsoi Adele'n lempeitä kasvoja, joilla nyt kuvastui luja,
peruuttamaton päätös. Hän tiesi, että hän oli toimiva sanojensa mukaan,
ja että he, käyköön muuten miten tahansa, ainakin säästyisivät tältä
viimeiseltä häväistykseltä. Ei hän koskaan olisi voinut kuvitella, että
varmuus hänen vaimonsa kuolemasta saattaisi täyttää hänet sellaisella
riemulla!

Heidän saapuessaan irokeesileiriin, ryntäsivät vaimot ja sotilaat
heitä kohti ja he joutuivat astumaan irvistelevien ja ivaavien,
inhoittavanaamaisten villien muodostamaa kujaa. Heidän vartijansa
johdattivat heidät tuon roskajoukon läpi ja veivät heidät sitten
erääseen syrjässä olevaan majaan. Se oli muuten tyhjä, paitsi että sen
seinillä riippui pajunvitsoista valmistettuja kalanpyydyksiä ja eräässä
nurkkauksessa oli kurkkuvarasto.

"Päälliköt saapuvat kohta ja päättävät kohtalostamme", sanoi Onega.
"Tuolla he jo tulevatkin ja saatte pian nähdä, että olin oikeassa,
sillä tunnen hyvin kansani tavat."

Hetkistä myöhemmin tulikin vanha sotapäällikkö, seurassaan kaksi
nuorempaa urosta sekä tuo puolihollantilainen irokeesi, joka oli
johtanut äskeistä hyökkäystä ja asettuen oven suuhun, katseli hän
vuoroon kutakin vankia, mutisten heille omituisia kurkkuääniään.
Haukan, suden, karhun ja kyyn totem'it osoittivat, että kukin heistä
edusti kansansa viittä mahtavaa heimoa. Flaamilainen äpärä poltteli
kivistä piippua ja puhui heistä enimmän, ilmeisesti väitellen toisen
nuoremman villin kanssa joka lopulta näytti taipuvan hänen
mielipiteeseensä. Viimein ärähti vanha päällikkö muutaman tuiman sanan
ja asia näytti saaneen ratkaisunsa.

"Ja sinä kaunottareni", sanoi sekarotuinen ranskaksi, kääntyen Onegan
puoleen, "sinä olet tänäyönä saava oppia, mitä omaa kansaansa vastaan
asettuminen merkitsee."

"Sinä sekarotuinen epäsikiö", vastasi peloton vanha nainen, "sinun
pitäisi ottaa lakki päästäsi puhutellessasi minua, jonka suonissa
virtaa onondagain jalointa verta. Oletko sinäkin sotilas, joka et
tuhannen miehen kanssa pysty tunkeutumaan taloon, jota kourallinen
maanmiehiä puolustaa! Eipä ole ihme, jos isäsi kansa on sinut hylännyt!
Mene takaisin peltoja kitkemään ja leikkimään luumukivillä, sillä
jonakin päivänä saatat metsissä kohdata miehen, ja siten tuottaa häpeää
sille kansalle, joka on ottanut sinut omakseen!"

Sekarotuisen häijyt kasvot tulivat harmaiksi hänen kuunnellessaan
pilkallisia sanoja, joita vanki hänelle sähisi. Hän astui häntä kohti
ja tarttuen hänen oikeaan käteensä, tunki hänen etusormensa palavaan
piippuun. Onega ei yrittänytkään vetää pois sitä, vaan istui kasvot
värähtämättä kokonaisen minuutin, katsellen avonaisesta ovesta
ilta-auringon iloa ja pientä juttelevaa intiaaniryhmää sen edustalla.
Sekarotuinen tarkkasi häntä ahneesti kuullakseen valituksen tai
nähdäkseen tuskan ilmeen hänen kasvoillaan, mutta kirosi lopulla
pettyneenä ja heittäen käden alas, astui ulos majasta. Onega työnsi
hiiltyneen sormensa poveensa ja nauroi.

"Hän on täydellinen hölmö", sanoi hän. "Ei hän edes osaa kiduttaa. Minä
olisin saanut hänet itkemään, siitä olen varma. Mutta te, monsieur,
olette kovin kalpea."

"Sen vaikutti ehkä tuo pirullinen näky. Ah, jospa pääsisin hänen
kanssaan kahdenkesken. Hän saisi varmaan maksaa tuon sydänverellään."

Intiaaninainen näytti hämmästyneeltä.

"Minusta tuntuu kummalliselta", sanoi hän, "että ajattelette sitä, mitä
minulle tapahtuu, vaikka olette itse samassa kadotuksessa. Mutta meitä
odottaa mainitsemani kohtalo."

"Ah."

"Te ja minä kuolemme paalussa. Vaimonne annetaan tuolle koiralle, joka
juuri lähti tästä."

"Adele, Adele! mitä minä teen." Hän repi tukkaansa voimattomuudessaan
ja raivossaan.

"Ei, älä pelkää Amory, rohkeuteni ei petä minua. Mitä merkitystä on
kuoleman tuskalla, kun se meidät yhdistää?"

"Nuorempi päällikkö puhui teidän puolestanne, monsieur, huomauttaen,
että _Mitche Manitou_ oli lyönyt teitä hulluudella, kuten selvästi
voi huomata siitä, että vapaaehtoisesti uitte heidän kanootilleen ja
että rutto varmasti puhkeaisi heidän kansansa keskuuteen, jos teidät
sidottaisi paaluun. Mutta tuo sekarotuinen selitti, että rakkaus usein
ilmeni hulluutena valkonaamojen keskuudessa ja että se oli vain se,
joka teidätkin oli saattanut heittäytymään virtaan."

De Catinat huokasi rukouksen, että hän voisi kohdata kuoleman, kuten
sotilaan ja miehen sopi.

"Milloin se tapahtuu?" kysyi hän.

"Nyt, aivan kohta. He menivät juuri panemaan kaikki kuntoon. Mutta
teillä on vielä aikaa, sillä minut kidutetaan ensin."

"Amory, Amory, emmekö voisi kuolla yhdessä nyt!" huudahti Adele,
kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. "Jos se on synti, niin saamme
sen varmaan anteeksi. Lähtekäämme heti ja jättäkäämme nämä hirvittävät
ihmiset ja tämä julma maailma, päästäksemme sinne, missä rauha
vallitsee."

Intiaanirouvan silmät leimahtivat ilosta.

"Te olette puhunut oikein, Valkea lilja", sanoi hän. "Miksipä odottaa,
milloin he suvaitsevat kiduttaa teitä. Katsokaa, tuolla loimuaa jo
heidän valkeansa puitten kylkiä valaisten ja voitte kuulla niitten
ulvonnan, jotka janoovat vertanne. Jos kuolette oman kätenne kautta,
niin ryöstätte heiltä mieluisan näytännön ja päällikkö menettää
morsiamensa. Ja siten tulee teistä lopulta voittaja ja heistä voitetut.
Olette puhunut oikein, Valkea lilja, siten menettelette oikein."

"Mutta miten suoritamme sen?"

Onega vilkasi molempiin sotilaisiin, jotka oli pantu ovelle vartioimaan
heitä. He olivat kääntyneet poispäin vangeistaan, nähdäkseen
mieltäkiinnittävät valmistukset tulossa olevaan kauhistuttavaan
näytökseen. Sitten hän pisti kätensä syvälle avaraan puseroonsa ja veti
esille pienen, kaksipiippuisen pistoolin, kaksine hanoineen, joilla oli
siivekkään ratsumiehen muoto. Se näytti varsin leikkikalulta, niin
sievä ja lukemattomilla kiemuroilla ja leikkauksilla se oli koristettu
Se olikin Pariisin hienoimmasta asepajasta lähtöisin ja kauneutensa
vuoksi lääniherra sen viime käynnillään Quebec'issä oli ostanutkin. Nyt
se saattoi olla hyödyksikin, sillä sen molemmat piiput olivat ladatut.

"Aioin käyttää sitä itse", sanoi Onega, pistäessään sen salaa de
Catinat'n käteen, "mutta olen nyt päättänyt näyttää heille että voin
kuolla, kuten oikean onondagan tulee ja että ansaitsen heidän
suurimpien päälliköittensä veriheimolaisuuden. Ottakaa se, sillä
vannon, etten käytä sitä muuhun kuin mahdollisesti lävistääkseni tuon
sekarotuisen sydämen."

Ilon puna peitti de Catinat'n kasvot hänen puristaessaan pienen aseen
käteensä. Tässä oli vihdoin avain rauhan porttien avaamiseen. Adele
nojasi poskeaan hänen olkapäähänsä ja naurahti mielihyvästä.

"Annathan minulle anteeksi, rakkaani", kuiskasi de Catinat.

"Anteeksi! Siunaan sinua ja rakastan sinua koko sydämelläni ja
sielullani. Syleile minua, rakas, ja rukoile, ennenkuin teet sen."

He olivat yhdessä laskeutuneet polvilleen, kun majaan astui kolme
sotilasta ja lausuivat muutamia lyhyitä sanoja sukulaisnaiselleen. Hän
nousi hymyillen.

"He odottavat minua", sanoi hän, "saatte nähdä, Valkea lilja ja te
monsieur, kuinka hyvin tiedän, miten minun asemassani olevan tulee
kuolla. Jääkää hyvästi ja muistakaa Onegaa."

Hän hymyili taas ja poistui majasta kolmen vartijansa keskellä,
varmoin, nopein askelin kuten kuningatar, joka astuu valtaistuimelleen.

"Nyt Amory!" kuiskasi Adele, ummistaen silmänsä ja kietoutuen yhä
lähemmä miestään.

Hän kohotti pistolin, mutta sitten hän äkkiä laski sen taas, vetäen
lyhyen ihmetystä ilmaisevan henkäyksen ja jäi polvilleen, tuijottamaan
korkeaan puuhun, joka näkyi avonaisesta majan ovesta.

Se oli suuri, erittäin vanha ja risaisen näköinen puu, jonka kuori
riippui pitkissä suikaleissa ja koko runko oli sammalen ja sienien
peitossa. Noin kymmenen jalan korkeudessa maasta haarautui se kahdeksi
ja täten muodostuneessa haarukassa oli äkkiä näkynyt suuri punainen
käsi, joka mielettömästi heiluen teki voimakkaasti kieltäviä liikkeitä.
Seuraavassa tuokiossa, vankien ylen ihmeissään tuijottaessa puuhun,
katosi käsi rungon taakse ja sen tilalle ilmestyivät ihmiskasvot, jotka
yhtä päättävästi jatkoivat kieltävää liikettään. Mahdotonta oli jäädä
epätietoisuuteen, kenen nuo mahonginväriset, ryppyiset kasvot, tuuheat
kulmakarvat ja vilkuilevat silmät olivat. Sehän oli kapteeni Efraim
Savage Bostonista.

Heidän siinä ihmetellessä ja tuijottaessa kuului äkkiä kimakka vihellys
metsän syvyydestä ja silmänräpäyksessä syöksyi joka pensas ja tiheikkö,
joka puuntausta ja vesakko tulta ja savua ja muskettien pauke kiiri
ympäri aukeaman, lennättäen vinkuvan kuulasateen kiljuvien villien
keskelle. Veren jano oli vietellyt irokeesien vartijat katsomaan
vankien kuolemaa ja kun kanadalaiset hyökkäsivät intiaanien kimppuun,
jäivät he kaikki tulikehän sisään. He syöksyivät suin päin ensin
yhtäälle, sitten toisaalle, mutta joutuivat joka puolella surman
suuhun, kunnes vihdoin löysivät jonkin heikomman kohdan, josta sitten
osa pääsi, kuin lampaat veräjästä. He jatkoivat mielettöminä pakoaan
metsän pimentoihin kuulien suhistessa korvien ympärillä, kunnes taas
vihellys kutsui eränkävijät ja sotilaat takaa-ajosta.

Mutta yksi villi ennätti vielä tehdä tihujaan. Flaamilaisen äpärän
voitti kostonhimo kuoleman uhallakin. Hyökäten Onegan kimppuun, upotti
hän sotakirveensä hänen päähänsä ja ulvoen sotahuutoaan ja heiluttaen
veristä asettaan riensi hän sitten majaan, missä vangit yhä olivat
polvillaan. De Catinat näki hänen tulevan ja mieletön ilo loisti hänen
silmistään. Hän nousi mennäkseen häntä vastaan ja kun sekarotuinen
hyökkäsi sisään, laukasi hän pistoolinsa molemmat piiput hänen
kasvoihinsa. Samalla syöksyi joukko kanadalaisia kiemurtelevien
ruumiiden yli, vangit tunsivat lämpimäin ystävällisten käsien
puristavan omiaan ja nähdessään Amoksen, Efraimin ja du Lhut'in tutut
ja hymyilevät kasvot, tiesivät he että rauhan aika lopultakin oli
heille koittanut.

Täten loppuivat pakolaisten matkan vaivat, sillä sen talven viettivät
he levossa St. Louis'n linnan hoivissa ja keväällä, kun irokeesit
olivat siirtäneet sodankäyntinsä St. Lawrence-joen yläjuoksun maille,
saattoivat he painua etelään englantilaisiin siirtomaihin ja sieltä
jatkaa Hudson-jokea myöten New Yorkiin, missä heitä Amoksen kotiväen
puolelta odotti lämmin vastaanotto.

Yhteiset muistot ja yhdessä kestetyt vaarat olivat liittäneet molemmat
nuoret miehet niin läheisiksi ystäviksi, että he pian perustivat
yhteisen turkisliikkeen ja ranskalaisen nimi tuli lopulta yhtä
yleisesti tunnetuksi Maine'n vuorimaissa ja Alleghanyn rinteillä, kuin
se aikonaan oli ollut Versailles'n _salongeissa_ ja käytävillä.
Aikanaan rakensi de Catinat talon Staten Islandiin, jonne moni hänen
uskonveljensä oli asettunut ja runsaan osan vuosivoitostaan uhrasi hän
auttaakseen köyhyyden kanssa kamppailevia hugenottiystäviään. Amos
Green nai hollantilaisen tytön Schenectady'sta ja kun tästä ja
Adele'sta tuli eroamattomat ystävät, oli avioliitto omiaan yhä
tiukentamaan sitä rakkauden sidettä, joka molempien perheiden välillä
vallitsi.

Mitä kapteeni Efraim Savage'iin tulee, niin palasi hän onnellisesti
rakkaaseen Bostoniinsa ja toteutti kunniahimoisen toiveensa,
rakentamalla itselleen sievän talon tiileistä korkealle paikalle
kaupungin pohjoisosassa, josta hän saattoi seurata laivaliikettä
virralla ja lahdenpoukamassa. Siinä hän eli kaupunkilaistensa suuresti
kunnioittamana. Hänestä tuli valitsija- ja neuvosmies ja hänen
komennettavakseen uskottiin komea sotalaiva, kun sir William Phips teki
hyökkäyksensä Quebec'ia vastaan ja huomasi, ettei vanhaa jalopeuraa,
Frontenac'ia, niinkään ajettu pesästään. Ja niin eli vanha merimies,
kaikkien arvossapitämänä, aina hyvän matkaa seuraavalle vuosisadalle,
jolloin hän jo hämärtävillä silmillään saattoi nähdä jotakin maansa
nousevasta suuruudesta.

Sainte Marie'n läänikartano oli pian saatettu entiseen kukoistukseen,
mutta sen herra oli vaimonsa ja poikansa menettämisen jälkeen muuttunut
mies. Hän tuli hoikemmaksi, tuimemmaksi vähemmän inhimilliseksi ja oli
yhtenään johtamassa partioita, jotka tunkeutuivat syvälle irokeesien
metsiin ja jotka voittivat itse villitkin julmuudessa. Vihdoin koitti
päivä, jolloin ei hän eikä yksikään hänen seuralaisistaan enää
tuollaiselta retkeltä palannut. Monta kammottavaa salaisuutta kätkevät
nuo suuret, hiljaiset metsät poveensa ja Charles de la Noue'n, Sainte
Marie'n lääniherran kohtalo on yksi niistä.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISET II ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG™ LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg™ License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg

Project Gutenberg is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 41 Watchung Plaza #516,
Montclair NJ 07042, USA, +1 (862) 621-9288. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.