Cloomber Hallin salaisuus

By Arthur Conan Doyle

The Project Gutenberg eBook of Cloomber Hallin salaisuus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Cloomber Hallin salaisuus


Author: Arthur Conan Doyle

Release date: January 25, 2024 [eBook #72780]

Language: Finnish

Original publication: Vaasa: Pohjalainen, 1900

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLOOMBER HALLIN SALAISUUS ***




CLOOMBER HALLIN SALAISUUS

Kirj.

A. Conan Doyle


Suomennos Pohjalaiselle





Vaasassa,
Pohjalaisen kirjapainossa,
1900.




SISÄLLYS:

    I. Westin perhe Edinburghista.
   II. ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.
  III. Kenraali ja hänen perheensä.
   IV. Harmaapäinen nuori mies.
    V. Ystävyys- ja rakkausliitto.
   VI. Westin perhe Edinburghista.
  VII. Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.
 VIII. Israel Stakesin kertomus.
   IX. Lehtori John Easterlingin kertomus.
    X. Kirje, joka tuli linnasta.
   XI. Haaksirikko.
  XII. Muukalaiset.
 XIII. Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.
  XIV. Yöllinen käynti.
   XV. John Berthier Heatherstonen päiväkirja.
  XVI. Syvänne.
  Salattu viisaustiede.




I.

Westin perhe Edinburghista.


Minä James Fothergill West, lakitieteen ylioppilas St. Andrewn
yliopistossa tahdon seuraavassa kertoa mitä minä tiedän Cloomberin
salaisuudesta. Ja minä toivon ettei kukaan, joka asian tuntee, voi
huomata ainoatakaan tiedoketta, joka ei olisi täydessä sopusoinnussa
totuuden kanssa.

Alussa oli aikomukseni kertoa tapahtumat siinä järjestyksessä, jossa
ne esiintyivät ja sen mukaan mitä osaksi itse olin kuullut puhuttavan,
mutta asiaa tarkemmin ajatellessani olen tehnyt toisen suunnitelman.

Tahdon näet käyttää hyväkseni useampia käsikirjoituksia, joita minulla
on hallussani. Ne ovat semmoisten henkilöitten kirjoittamia, joilla
oli paras tilaisuus tuntea G.B. Heatherstone. Tätä suunnitelmaa
seuratessani esitän Israel Stakesin ja John Easterlingin todistukset.
Edellinen oli ollut ajajana Cloomber Hallissa, jälkimmäinen taas
käytöllisenä lääkärinä Straenraerissa, Wigtownshiressa. Ja minä liitän
tähän otteen John Berthier Heatherstonen päiväkirjasta, joka käsittelee
Thul-laaksossa ensimmäisen afghanilaissodan lopussa syksyllä 1841
sattuneita tapauksia, ynnä kertomuksen Terada-solan kahakasta ja Choolab
Shahin kuolemasta. Mitä minuun itseeni tulee, sitoudun täyttämään ne
aukot, joita kertomuksessa voi löytyä.

Isäni John Hunter West taisi hyvin itämaisia kieliä ja sanskritia. Hän
oli sir William Jonesin jälkeen ensimmäinen, joka kiinnitti yleisön
huomion vanhemman persialaisen kirjallisuuden suureen arvoon, ja hänen
Hanzista ja Ferideddin Atarista tekemiään käännöksiä ovat wieniläinen
parooni von Hammer-Purgstall ja monet muut suuresti ihastelleet.
Itämaisessa tieteellisessä lehdessä tammikuulla 1861 sanotaan hänestä
että hän on "der berühmte und sehr gelehrte Hunter West von Edinburgh"
(kuuluisa ja sangen oppinut edinburghilainen Hunter West).

Isäni oli kasvatettu asianajajaksi, mutta oppineitten tutkimustensa
vuoksi hän hyvin laimeasti hoiti tätä tointaan. Kun hänen hoitolaisensa
etsivät häntä hänen vastaanottohuoneestaan, istui hän jossakin
kirjastossa, syventyneenä vanhan homehtuneen käsikirjoituksen
lukemiseen. Hänen omaisuutensa hupeni nopeasti, ja pian ei meillä
ollut muuta kuin Firdusin ja Omar Caiamin lyhyet mietelmät ja
ohjesäännöt. Meidän olisi täytynyt turvautua kerjäläissauvaan, jos
ei isän velipuoli, Branksomen herra William Farintosh olisi ruvennut
suojelusenkeliksemme.

Tällä William Farintoshilla oli maatila Wigtonshiressä. Tähän taloon
kuului monta tuhatta tynnyrinalaa maata, enimmäkseen hedelmättömiä
kankaita ja hiekkakenttiä. Mutta koska hän oli naimaton, olivat hänen
menonsa vähäiset. Hänellä oli ollut kyllin elämiskeinoja ja olipa hän
vielä pannut huomattavan rahasumman pankkiinkin.

Me tapasimme hänet harvoin, mutta juuri siihen aikaan, jolloin me
olimme leivättöminä ja neuvottomina, saimme häneltä kirjeen, joka teki
lopun taloudellisista huolistamme. Branksomen herra kirjoitti että
hänen keuhkonsa olivat vioittuneet ja että tohtori Easterling oli
määrännyt hänen viettämään muutamia vuosia lämpimämmässä ilmanalassa.
Hän aikoi siis asettua etelä-Italiaan asumaan ja pyysi meitä tulemaan
Branksomeen asumaan hänen poissaoloajakseen ja isäni hoitamaan
maatilaa. Hän tarjosi hänelle suuren palkan, joten me taas pääsimme
riippumattomaan asemaan.

Äitimme oli kuollut muutama vuosi sitten, ja minä ja sisareni Ester
olimme ainoat, jotka voisimme seurata isää. Hän päätti heti hyväksyä
herran hyväntahtoisen tarjouksen ja matkusti samana iltana Wigtowniin.

Sisareni ja minä seurasimme häntä muutamaa päivää myöhemmin ja veimme
mukanamme kaksi perunasäkillistä kirjoja ja semmoisia talouskaluja,
joita me pidimme tarpeellisina kulettaa.




II.

Ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.


Meistä, jotka kaiken aikamme olimme asuneet vuokratussa huoneessa,
oli Branksome muhkea koti, vaikka ei sitä läheskään voinut verrata
englantilaisen aatelisherran asuntoon. Talo oli tilava ja matala
punaisine tiilikattoineen, korkeine pieniruutuisine ikkunoineen ja
monine huoneineen, joitten seinät oli tammilaudoilla päällystetty.
Asuinrakennuksen edustalla oli ruohokenttä, jolla kasvoi myrskyn pahoin
raasimia pyökkipuita. Toisella puolella oli kylä Branksome-Bere, jossa
oli toistakymmentä hökkeliä. Niissä asui kalastajia, jotka pitivät
talonherran luonnollisena suojelijanaan. Lännen puolelta näkyi leveä,
kellertävä rannikko ja Irlannin meri, samalla kun aho ulottui kaikkiin
muihin ilmansuuntiin, näyttäen lähempää harmaanvihreältä ja etäämpää
purppuranväriseltä.

Tällä rannikolla tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Sai kulkea
useampia peninkulmia tapaamatta muuta elävää olentoa kuin valkoisen
kolmivarpaisen kalalokin, joka huuteli räikeällä, surullisella
äänellään.

Kun oli tultu Branksomen ohi, ei näkynyt muuta ihmistyön merkkiä kuin
korkea, valkoinen torni, joka kuului Cloomber Halliin ja kohoutui
ikäänkuin muistopatsas jättiläisen haudalla, honkien ja lehtikuusien
ympäröimänä.

Tuon suuren huoneen, joka oli vähää enemmän kuin englannin peninkulman
matkalla meidän asunnosta, oli rakennuttanut eräs glasgowilainen
kauppias, yksineläjä, jolla oli omituiset tavat. Mutta meidän sinne
tulon aikana oli se jo moniaita vuosia ollut kylmillä ja teki nyt
kalastajien meriviitan tehtävää, sillä kokemus oli näille opettanut,
että kun he näkivät herran savutorven ja Cloomberin tornin samassa
linjassa, osasivat he ohjata veneensä karien välitse.

Tähän autioon paikkaan oli kohtalo johdattanut isäni, sisareni ja
minut. Mutta yksinäisyys ei meitä kauhistanut. Me olimme iloiset
saadessamme poistua meluisasta kaupungista, sillä täällä emme olleet
uteliasten ja kiusallisten naapurien ympäröiminä. Talon isäntä oli
jättänyt ajeluvaunut ja kaksi pientä hevosta meidän käytettäviksi ja me
käytimme tätä kulkuneuvoa, kun tahdoimme tehdä kiertomatkan maatilan
ympäri. Esterin levittäessä iloa ja hauskuutta huoneeseen ja vanhalla
hilpeämielisyydellään hoitaessa taloutta. Me vietimme yksinkertaista
elämää, hakematta vaihtelua, aina siihen kesäiltaan asti, jolloin
sattui odottamaton tapaus, ja tätä seurasivat ne merkilliset
tapahtumat, joista minä nyt tahdon kertoa.

Minulla oli tapana mennä usein iltaisin soutelemaan isännän veneellä
ja pyytää muutamia valkoturskia illalliseksemme. Kerran tuli sisareni
mukanani ja oli istunut veneen perään kirja kädessä. Aurinko oli
vaipunut alas Irlannin rannikon taakse, mutta iltarusko oli vielä
jälcllä ja heitti rusottavan hohtonsa vedenkalvoon. Minä olin noussut
veneen kokalle, voidakseni paremmin sitä silmällä rantaa, merta ja
taivasta, ja juuri kun olin nousemaisillani seisomaan, veti sisareni
takinhiastani ja päästi hämmästyksen huudahduksen.

"Katso, John". puhkesi hän sanomaan, "tuolla Cloomberin tornissa on
valo!"

Minä käännyin katsomaan valkoista tornia, joka kohoutui puitten takaa.
Minä näin selvästi valonhohteen, joka virtasi yhdestä ikkunasta ja
sitten vielä loisti toisesta ylempänä olevasta ikkunasta. Siellä
leimusi se hetken aikaa ja loisti viimein kahdesta melkoisesti alempana
olevasta ikkunasta, jotka juuri saattoi nähdä puitten yli. Oli päivän
selvää että joku kynttilä tai lamppu kädessä oli noussut tornin
portaita ylös ja sitten taas palannut huoneen alaosiin.

"Kuka, kaikessa maailmassa se olisi!" huudahdin minä. "Ehkä siellä on
Branksome-Berestä joku, jolla on halu tutkia paikkaa."

Sisareni pudisti päätään. "Ei ainoakaan heistä tohtisi astua jalkaansa
portista sisälle", sanoi hän. "Ja avaimet ovat Wigtownissa, sen miehen
hallussa, jolle huoneen tarkastus on uskottu. Niin uteliaita kuin
Branksome-Beren asukkaat voivat ollakin, eivät he kuitenkaan voisi
tunkeutua huoneeseen."

Kun minä ajattelin niitä lujarakenteisia ovia ja vankkoja
ikkunaluukkuja, jotka suojelivat Cloomberin alakertaa, en voinut olla
tunnustamatta että sisareni oli oikeassa. Yöllisen vieraan oli joko
täytynyt käyttää väkivaltaa tai oli hän saanut avaimet haltuunsa.
Haluten saada tietää asianlaidan joudutin rantaan soutamista siinä
lujassa päätöksessä että ottaisin selvän siitä kuka oli tunkeutunut
linnaan ja mitä hän myöhäisellä käynnillään tarkoitti. Branksomeen
päästyämme sanoin jäähyväiset sisarelleni, ja kun olin saanut seuraani
Seth Jameisonin, menin kankaan poikki hänen kanssaan.

"Tuolla huoneella ei ole hyvää mainetta erittäinkään pimeän tultua",
huomautti seuralaiseni, hiljentäen käyntiään, kun minä selitin hänelle
aikeeni.

"Se seikka ei ole merkitystä vailla ettei huoneen omistaja tahdo tulla
Skotlannin peninkulman päähän tänne."

"Mutta näettehän te, Seth, että löytyy joku, joka ei pelkää sinne
mennä", sanoin minä ja osoitin suurta, valkoista rakennusta, joka
loisti meille pimeästä.

Se valo, jonka minä olin mereltä huomannut liikkui edestakaisin
alakerrassa, jonne minä helposti saatoin nähdä koska oli jätetty
ikkunaluukut sulkematta. Minä huomasin nyt että heikompi valo seurasi
ensimmäistä. Oli selvää että kaksi olentoa, toisella lamppu ja toisella
kynttilä kädessä, tutki huonetta ylhäältä alas.

"Hoitakoon jokainen omia tehtäviään älköönkä sekaantuko muitten
asioihin", sanoi Seth Jameison yrmeästi ja pysähtyi keskitielle. "Mitä
se meihin koskee, jos kummitus tai noita saa halun käydä Cloomberissa!
Meillä ei ole semmoisissa asioissa mitään tekemistä."

"Ettehän te, ihminen voi luulotella että kummitus kulkee vaunuissa
ajaen? Tuolla portilla näkyvät lyhdyt ovat kiinni vaunuissa."

"Siinäpä todella olette oikeassa", huudahti seuralaiseni paljoa
keveämmällä äänellä kuin ennen. "Ohjatkaamme valoa kohden, nuori herra
West, ja ottakaamme selko mistä se tulee."

Tähän aikaan oli jo pilkkopimeä. Me menimme Wigtowntielle, sille
paikalle, jossa korkeat kivipatsaat osottavat Cloomberin lehtikujaan
johtavan käytävän suuta. Vaunut olivat portin edustalla ja hevonen söi
ruohoa tien vieressä.

"Te olitte oikeassa!" sanoi Jameison ja katseli tyhjiä vaunuja. "Minä
tunnen ne ja tiedän että niitten omistaja on herra Mc Neil Wigtownista,
hän, jolla on avaimet.

"Siinä tapauksessa voimme me puhua hänen kanssaan, kun kerran olemme
täällä", sanoin minä. "Jos en erehdy tulevat he nyt pihalta."

Vielä puhuessamme me kuulimme että raskas käytävän portti lyötiin
kiinni, ja muutaman minuutin kuluttua näimme kaksi olentoa pimeässä
lähenevän meitä. Toinen oli pitkä ja hoikka, toinen lyhyt ja paksu. He
puhuivat niin innokkaasti etteivät huomanneet meitä ennen kuin olivat
menneet portista ulos.

"Hyvää iltaa, herra Mc Neil", sanoin minä ja astuin muutaman askelen
eteenpäin Wigtownin asiamiestä kohden, jonka tunsin.

Pienempi noista kahdesta miehestä käänsi kasvonsa minuun, kun minä
puhuin, ja näytti etten minä ollut häntä väärin tuntenut. Mutta pitkä
mies hypähti muutaman askelen taaksepäin ja näytti olevan kovasti
liikutettuna.

"Mitä tämä on, herra Mc Neil", huudahti hän puoleksi hillityllä
äänenpainolla. "Näinkö te pidätte lupauksenne? Mikä on tarkoituksenne?"

"Älkää huolestuko kenraali! Älkää huolestuko", sanoi pieni lihava mies
rauhoittavalla äänellä, jolla säikähtynyttä lasta puhutellaan. "Tämä on
nuori Fothergill West Branksomesta. Mutta minä en ymmärrä syytä miksi
hän on tullut tänne tänä iltana. Teistä tulee kaikessa tapauksessa
naapurukset, ja sen tähden minä tahdon esittää teidät toisillenne.
Herra West, tämä on kenraali Heatherstone, joka aikoo asettua Cloomber
Halliin asumaan."

Minä ojensin käteni pitkälle miehelle, joka puolittain vastahakoisesti
pusersi sitä.

"Lähdin tänne", sanoin minä, "koska näin valoa ikkunoista ja luulin
jotakin olevan tekeillä. Minua ilahuttaa tänne tuloni, koska siten sain
tilaisuuden tehdä tuttavuutta kenraalin kanssa."

Puhuessani tiesin Cloomber Hallin uuden vuokralaisen tuijottavin silmin
katselevan minua. Kun olin lakannut puhumasta, ojensi hän pitkän,
vapisevan käsivartensa ja käänsi vaunun lyhdyn niin että valo siirtyi
minun kasvoilleni.

"Herra Jumala, Mc Neil", huudahti hän samalla säikähdystä osottavalla
äänellä, "tuo mieshän on ruskea kuin suklaatti. Hän ei ole
englantilainen. Ettehän te ole syntynyt Englannissa? Oletteko ehkä?"

"Minä olen skotlantilainen, olen syntynyt ja kasvanut Skotlannissa",
vastasin minä ja mieli teki nauraa, mutta hillitsin nauruni, koska
vanha mies nähtävästi oli kauhistuksissaan.

"Skotlantilainen", sanoi hän, päästäen helpotuksen huokauksen.
"Suokaa minulle anteeksi, herra — herra — West. Minä olen kovin
heikkohermoinen. Kiirehtikää nyt, Mc Neil, sillä tunnin kuluessa täytyy
meidän päästä takaisin Wigtowniin. Hyvää yötä, herrani, hyvää yötä!"

Molemmat miehet astuivat vaunuihin. Mc Neil lyödä läimähytti ruoskalla
hevosta, ja vaunut vierivät pimeyteen, kadoten meidän näkyvistä.

"Mitä te ajattelette meidän uudesta naapurista, Jameison", kysyin minä
kauan vaiti oltuamme.

"Hän näytti todellakin heikkohermoiselta. Kenties on hänen omatuntonsa
rauhaton."

"Uskottavampaa on että hänellä on huono maksa", vastasin minä. "Hän
näyttää sairaalta. Mutta nyt puhaltaa kylmä tuuli ja meidän on aika
lähteä kotiin."

Minä sanoin seuralaiselleni hyvää yötä ja lähdin käymään suoraa päätä
ahon poikki siihen suuntaan, josta loistivat Branksomen salinikkunasta
tuikkivat ystävälliset valot.




III.

Kenraali ja hänen perheensä.


Niinkuin voi olettaakin, herätti koko seudulla suurta huomiota
se seikka että Cloomber Hall saisi uusia vuokralaisia, ja kaikki
ihmettelivät, tulisivatko nämä viihtymään siellä ja miksi he
tahtoisivat asettua sinne asumaan. Wigtownista tuli käsityöläisiä, ja
Cloomber Hallista kuului vasaranpauke aamusta iltaan. Hämmästyttävän
pian pantiin korjaukset toimeen, ja selvästi näytti siltä ettei
kenraali säästänyt rahaa.

Kun minä isäni kanssa aamiaispöydässä puhuin asiasta, huomautti hän:

"Kenraali Heatherstone on ehkä oppinut mies ja on valinnut tämän
piilopaikan kirjoittaakseen tieteellisen kirjateoksen. Jos niin on
laita annan minä ilolla hänelle luvan käyttää kirjastoani."

Ester ja minä nauroimme tuolle juhlalliselle nimelle, jonka hän antoi
meidän vähäpätöiselle kirjavarastolle.

"Voipa niin olla", vastasin minä, "mutta kun näin kenraalin, ei hän
minusta näyttänyt opintojen harrastajalta. Minä uskon pikemmin että hän
on tullut tänne saadakseen lepoa ja rauhaa sekä raitista ilmaa, sillä
hän näytti sairaalta ja heikkohermoiselta ja katsoa tuijotti minuun
kummallisella tavalla.

"Minua arveluttaa, onko hänellä vaimoa ja lapsia", puhkesi sisareni
puhumaan. "Miten yksinäiseltä ja kolkolta tällä seudulla oleskelu
noista kurjista olennoista tuntuisikaan. Täällä ei koko seitsemän
peninkulman alueella löydy muita kuin me, joitten kanssa he voisivat
seurustella."

"Kenraali Heatherstone on erinomaisen taitava upseeri", huomautti isäni.

"Kuinka isä tietää sanoa hänestä mitään?"

"Oi lapseni, te olitte äsken valmiit nauramaan, kun minä puhuin
kirjastostani, mutta se voi kuitenkin joskus minua hyödyttää."

Puhuessaan nousi hän seisomaan ja otti kirjahyllyltä punaisen kirjan,
jota hän rupesi selailemaan.

"Tässä on luettelo Indian armeijasta kolme vuotta sitten", sanoi
hän, "ja tässä luetaan juuri siitä miehestä, jota me haemme, Ja
Heatherstone on Bathordenin varakansleri ja komentaja. Hän on ollut
Indian jalkaväen översti, mutta on ottanut eron virastaan ja saanut
kenraalimajorin arvon. Sitten on tässä hänen ansioluettelonsa. Viisi
kertaa on hänen nimensä mainittuna pikasanomissa. Minä luulen, lapseni,
että meillä on hyvinkin syytä ylpeillä uudesta naapuristamme."

"Eikö kirjassa mainita, onko hän nainut", kysyi Ester.

"Ei. Tietoa hänen naimisestaan ei ole otettu kappaleeseen, jonka
otsakkeena on 'urhokkaita tekoja', vaikka olisi voinut olla paikallaan,
jos se olisi sinne otettu."

Kaikki meidän tätä kohtaa koskevat epäilykset haihtuivat pian,
sillä samana päivänä, jona korjaukset päättyivät, oli minulla asiaa
Wigtowniin, ja minä tapasin vaunut, joissa kenraali Heatherstone
perheineen istui matkalla uuteen kotiinsa. Hänen vieressään istui
vanhahtava rouva, jolla oli kärsivät kasvonpiirteet, ja vastapäätä
heitä istuivat nuori mies ja nuori tyttö. Mies näytti olevan minun
ikäiseni, mutta tyttö tuntui muutamaa vuotta nuoremmalta.

Minä nostin hattuani ja aioin juuri ratsastaa heidän ohitsensa, kun
kenraali huusi ajajan seisahtumaan ja ojensi sitten minulle kätensä.
Minä saatoin nyt täydessä päivänvalossa huomata että hänen ankarat
kasvonsa kykenivät osottamaan ystävällisiäkin eleitä.

"Kuinka voitte, herra Fothergill West", huudahti hän. "Pyydän anteeksi,
jos osottauduin vähän ankaraksi, kun viimeksi tapasimme toisemme.
Te saatte antaa anteeksi vanhalle sotilaalle, joka suurimman osan
ikäänsä on ollut palveluksessa. Mutta kaikessa tapauksessa täytyy
teidän tunnustaa että olette liian tummaihoinen voidaksenne olla
skotlantilainen."

"Meillä on myös espanjalaista verta suonissamme", vastasin minä,
hämmästyneenä siitä että hän uudestaan puuttui tähän asiaan.

"Se selvittää asian", lisäsi hän

Sitten kääntyi hän vaimoonsa ja jatkoi:

"Salli, ystäväni, minun esittää sinulle herra Fothergill West. Ja tässä
näette poikani ja tyttäreni. Me olemme tulleet tänne lepäämään, herra
West, oikein lepäämään."

"Siinä tapauksessa olisi teidän ollut mahdoton löytää parempaa paikkaa
kuin tämä", vastasin minä.

"Vai luulette te niin", sanoi hän. "Minäkin luulen että täällä on hyvin
tyyntä ja yksinäistä. Yöllä saa kai kulkea pitkiä matkoja tapaamatta
ainoatakaan olentoa?"

"Useimmat pysyvät pimeän tultua huoneessa."

"Eivätkö maankulkijat ja kerjäläiset teitä ahdista? Eikö täällä tapaa
kattilanpaikkaajia, tyhjäntoimittajia tai mustalaisia?"

"Minusta tuntuu kylmältä", sanoi rouva Heatherstone ja kääriytyi
paremmin paksuun hylkeennahkakauhtanaansa. Sitten hän lisäsi:
"Lähtekäämme matkaan, sillä me viivytämme herra Westiä."

"Sinä olet ihan oikeassa. Sen me todella teemmekin. Ajakaa, ajomies!
Hyvästi herra West!"

Vaunut vierivät siihen suuntaan, jossa linna oli, ja minä jatkoin
mietteisiini vaipuneena ratsastustani pieneen kaupunkiin.

Kun ajoin isoakatua, juoksi herra Mc Neil ulos liiketoimistostaan ja
viittasi minua pysähtymään.

"Meidän uudet vuokralaiset muuttavat jo tänään asuntoonsa. He ovat nyt
matkalla Cloomber Halliin", sanoi hän.

"Minä tapasin heidät tiellä", vastasin minä.

Silmäillessäni pientä miestä huomasin että hänen kasvojaan kuumotti ja
että hän nähtävästi oli ottanut ylimääräisen lasillisen.

"On hauskaa tehdä kauppoja todellisen herrasmiehen kanssa", sanoi
hän ja pyrskähti nauramaan. "Semmoinen ymmärtää minua ja minä häntä.
'Kuinka paljo minä panen tähän', sanoo kenraali, ottaa vekselin
taskustaan ja panee sen pöydälle. 'Kaksisataa', sanon minä."

"Minä luulin teidän saaneen maksun Cloomber Hallin omistajalta", sanoin
minä asioitsijalle.

"Sainpa kyllä, mutta ei haitannut, vaikka hänkin minulle muutaman
kolikan antoi. Sillä tavalla kaksi herrasmiestä kaupoista sopii. Ettekö
tahdo tulla sisälle, herra West, maistamaan vähän konjakkia?"

"En, kiitoksia! Minulla on asia toimitettavana."

"Niin, liikeasiat ennen kaikkia. Eikä minun tarjoomani ryyppy ole
juuri mikään aamuryyppy. Mitä minuun itseeni tulee, en koskaan maista
väkiviinaa päivällisen edellä, paitsi aamiaisen edellä lasillisen,
koska se antaa minulle ruokahalua, ja ehkä yhden tai kaksi lasillista
jälkeenpäin edistämään ruoansulatusta. Mutta sanokaa minulle, herra
West, mitä te pidätte kenraalista."

"Minulla on tuskin ollut tilaisuutta arvostella häntä", vastasin minä.

Mc Neil napsutti etusormellaan kynäänsä.

"Minä ajattelen hänestä", sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten, "että
hän epäilemättä on ihmeellinen mies. Jos kenraali kysyisi teiltä,
montako peninkulmaa on lähimpään satamaan ja laskevatko itämaiset
laivat sinne, ja jos kiertolaisia liikkuu teillä, ja jos hänellä
vuokralaisena on oikeus rakennuttaa korkea muuri puiston ympärille,
niin mitä te kaikesta tästä ajattaisitte?"

"Minä pitäisin häntä haaveksijana", vastasin minä.

"Jos hänelle tehtäisiin oikeuden mukaan, olisi hän — tarvitsematta
maksaa ainoatakaan ropoa — pian huoneessa, jonka puutarhan ympärillä on
korkea muuri."

"Missä sitten", kysyin minä.

"Wigtownin hulluinhuoneessa", vastasi pieni mies, pyrskähtäen kurkun
täydeltä nauramaan. Minä ratsastin heti tieheni, mutta hänen naurunsa
soi vielä pitkän ajan korvissani.

Cloomber Halliin tullut uusi perhe ei ollut seuraa rakastava eikä
välittänyt linnan läheisyydessä asuvien köyhäin mökkiläisten ja
kalastajain auttamisesta. Se vetäytyi kaikkien yhteydestä ja uskalsi
hädintuskin pistäytyä puutarhan portin ulkopuolella. Me huomasimme pian
että asioitsija oli puhunut totta, sillä koko joukko työmiehiä oli
aamusta iltaan työssä pystyttääkseen lankkuaidan puutarhan ympärille.
Sen valmistuttua oli Cloomber Halliin mahdoton päästä muitten kuin
rohkeitten hiipijäin.

Ihmeellistä myös oli että kenraali oli varustanut huoneen runsailla
ravintoaineilla, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa kestää
piiritystilaa. Wiglownin etevin kauppamies oli kertonut minulle, että
hän oli lähettänyt Cloomber Halliin tavattoman suuret määrät ilman
pitäviä purkkeja, jotka sisälsivät lihaa ja kasviksia.

Kenraali ja hänen perheensä herättivät kaikkien naapurien
uteliaisuutta, ja me aprikoimme syytä, joka olisi aiheuttanut nämä
muukalaiset asettumaan meidän keskuuteen asumaan. Ainoa mahdollinen
selitys, jonka voimme keksiä, oli se että kenraalin perheessä oli
yksi ruuvi höltynyt. Yksi ja toinen luuli vanhan herran tehneen
jonkun kauhean rikoksen ja päästäkseen kärsimästä sen seurauksia
piilottautunut tänne.

On totta että kenraali Heatherstone meidän ensi kertaa toisemme
tavatessa käyttäytyi niin kummallisesti, että minä helposti saatoin
uskoa hänen kärsivän sielunsairautta. Mutta kun me toisen kerran
tapasimme toisemme, oli hän täydessä järjessään ja käyttäytyi täysin
mallikelpoisesti. Ja se katsantotapa että hän pakenisi oikeuden
kostavaa kättä ei vielä näyttänyt pitävän paikkaansa. Wigtownshire oli
tosin syrjäinen ja yksinäinen paikka, mutta ei se kumminkaan ollut niin
kaukainen maailman nurkka, että hyvin tunnettu upseeri siellä olisi
voinut pysyä piilossa.

Minä olin siis halukas uskomaan että arvoituksen oikea selitys olisi
etsittävä hänen omasta halustaan saada elää yksinäistä elämää ja että
hän oli tullut tänne perheensä kanssa siitä syystä että hänellä oli
sairaanomainen halu saada elää yksinäisyydessä ja rauhassa. Me saimme
pian todistuksen siitä kuinka kauas tämä yksinäisyyteen pyrkimishalu
saattoi viedä tämän perheen.

Eräänä aamuna tuli isämme meitä katsomaan ja näytti selvästi tehneen
tärkeän päätöksen.

"Tänään täytyy sinun pukeutua vaaleanpunaiseen hameeseesi, Ester",
sanoi hän, "ja sinun, John, täytyy panna itsesi hienoksi, sillä minä
olen päättänyt että me kolme tänä iltapäivänä käymme tapaamassa rouva
Heatherstonea ja kenraalia."

"Menemmekö me Cloomberiin", huudahti Ester ja taputti käsiään.

"Minä olen asettunut tänne asumaan sekä isännän edustajana että hänen
sukulaisenaan", sanoi isäni arvokkaisuudella. "Näihin asianhaaroihin
nähden olen vakuutettu hänen tahtonsa olevan että minä käyn tapaamassa
uusia tulokkaita ja osotan heille kaikkea minun valtani mukaista
kohteliaisuutta. Nykyään täytyy heidän elämänsä olla melkoisen kolkkoa
ja yksinäistä. Suuri Firdusi sanoo:

"Miehen huoneen parhaimmat kaunistukset ovat hänen ystävänsä."

Sisareni ja minä tiesimme kokemuksestamme että kun ukko tahtoi
vahvistaa päätöksensä lainaamalla jonkun paikan persialaisten
runoilijain kirjoituksista, niin ei mikään ihmisellinen voima saattanut
sitä päätöstä horjuttaa.

Iltapäivällä seisoivat vaunut oven edustalla. Isäni istui uusi takki
yllä ja uudet ajokintaat kädessä ajopenkille.

"Joutukaa vaunuihin, lapset", huudahti hän ja lyödä läimähytti hevosia
ruoskalla. "Me näytämme kenraalille, ettei hänellä ole mitään syytä
hävetä naapureitaan."

Voi, ylpeys käy lankeemuksen edellä! Meidän pienien, hyvin ruokittujen
hevosten ja loistavain ajopeliemme ei kohtalo tänä päivänä ollut suonut
vaikuttavan uusiin naapureihimme. Me olimme ehtineet kalleriportille
ja minä olin juuri sen avaamaisillani, kun kiinnitimme huomiomme
hyvin suureen puutauluun, joka oli naulattu puuhun sillä tavalla että
kaikkien tieltä kulkijain täytyi se huomata. Valkeaksi maalatulla
taululla oli suurilla kirjaimilla luettavana seuraava vierasvarainen
kirjoitus:

  Kenraali ja rouva Heatherstone
            eivät halua
     tehdä uusia tuttavuuksia.

Äänettömällä hämmästyksellä me kaikki katsoa tuijotimme tähän
kummalliseen ilmoitukseen. Ester ja minä, jotka katsoimme asiaa
ainoastaan ivalliselta puolelta, rupesimme nauramaan. Mutta isäni
lähti ajamaan kotia päin huulet lujasti vihasta yhteen puserrettuina.
En koskaan ollut nähnyt tätä rehellistä miestä niin suuttuneena, ja
minä olen vakuutettu siitä ettei hänen vihansa johtunut hänen oman
turhamaisuutensa loukkaamisesta, vaan siitä aatteesta, että hänen
edustamaansa Branksomen herraa oli loukattu.




IV.

Harmaapäinen nuori mies.


Päivää sen jälkeen, kun olimme tehneet kurjasti päättyneen matkamme
Cloomber Halliin sattui niin että minä kävin siitä ohi. Pysähdyin
uudestaan lukemaan taulussa olevia ikäviä sanoja. Minä seisoin siinä
juuri ihmettelemässä mikä olisikaan aiheuttanut naapurimme käyttämään
semmoista keinoa, kun äkkiä huomasin poriin ristikkojen välistä
kauniit tytön kasvot ja valkoisen käden, joka innokkaasti viittasi
minua tulemaan lähemmäksi. Likemmäksi tultuani huomasin tytön samaksi
nuoreksi naiseksi, jonka ennen olin nähnyt vaunuissa.

Hän katsoi levottomana ympärilleen kaikkiin suuntiin ja kuiskasi
viimein tuskallisella äänellä:

"Herra West, minä pyydän teiltä anteeksi sitä loukkausta, joka eilen
kohtasi teitä ja teidän perhettä. Veljeni oli lehtikujalla ja näki
kaikki, mutta ei voinut mitään tehdä. Minä vakuutan teille, herra West.
että jos tuo inhottava esine on teissä herättänyt mielipahaa, on se
vielä enemmän suututtanut veljeäni ja minua."

Näin sanoen osotti hän taulua.

"Britannnia on vapaa maa, neiti Heatherstone", sanoin minä ja naaroin.
"Jos joku haluaa elää itseensä sulkeutuneena, ei löydy ketään, joka
voisi häntä sitä estää tekemästä."

"Se on sietämätöntä", sanoi hän ja polki pientä jalkaansa. "Minä oikein
raivostun ajatellessani että sisarennekin sai ottaa osaa häväistykseen.
Minä olen valmis vaipumaan häpeästä maahan, kun ajattelen sitä asiaa."

"Älkää hetkeäkään olko siitä asiasta huolissanne", sanoin minä
vakavasti, sillä minä tunsin kärsimystä hänen tuskastaan. "Minä olen
vakuutettu siitä että isänne menettelytapa perustuu johonkin salaiseen
syyhyn."

"Niin, Herramme tietää että hänellä on", vastasi hän surullisella
äänellä. "Mutta minun ajatukseni mukaan olisi miehekkäämpää mennä
vaaraa vastaan kuin paeta sitä. Mutta hän ymmärtää kuitenkin paremmin
kuin minä, miten hänen tulee menetellä, ja meidän on mahdoton antaa
siitä arvosteluamme. Mutta kuka se on", huudahti hän levottomana ja
katsoi lehtikäytävälle. "Ai, se on veljeni Mordaunt."

Nuori mies tuli yhä lähemmäksi ja päästyään meidän luoksemme hän sanoi:

"Mordaunt, minä olen pyytänyt herra Westiltä sekä sinun että omassa
nimessäni anteeksi sitä loukkausta, jonka hän ja hänen omaisensa eilen
saivat kärsiä."

"Minä olen erittäin iloinen saadessani omassa persoonassani pyytää
anteeksi", sanoi Mordaunt kohteliaasti. "Tahtoisin myös osottaa
paheksumiseni isällenne ja sisarellenne siitä mitä on tapahtunut. Mutta
juokse nyt kotia, Gabrielia, sillä pian on toisen aamiaisen syömisaika.
Älkää, herra West, vielä menkö, sillä minulla on teille muutama sana
sanottavaa."

Neiti Heatherstone viittasi minulle ystävällisesti hymyillen ja poistui
kevyein askelin, hänen veljensä avatessa portin ja sulkiessaan sen
huolellisesti, kun oli tullut tielle.

"Jos ei teillä ole mitään vastaväitteitä, niin minä seuraan teitä
kappaleen matkaa. Huolitteko manillasta?"

Hän otti taskustaan pari itäindialaista sikaaria ja tarjosi toisen
niistä minulle.

"Te saatte havaita ettei se ole huono", sanoi hän. "Indiassa ollessani
olen oppinut ymmärtämään tupakkaa. Onko teillä tulta? Minä toivon etten
millään tavalla häiritsisi teitä, kun nyt olen yhtynyt seuraanne."

"Te ette ensinkään häiritse minua, ja minä iloitsen teidän seurasta",
vastasin minä.

"Minä sanon teille salaisuuden", lausui seuralaiseni. "Minä olen tänne
tultuani ensi kertaa aidan tällä puolella."

"Ja sisarenne sitten?"

"Ei hänkään ole käynyt ulkopuolella. Minä olen hiipinyt tieheni
isäukolta, ja jos hän tietäisi missä minä olen, ei hän suinkaan pitäisi
menettelystäni. Hän on saanut päähänsä semmoisen oikun että meidän
pitäisi elää tykkänään maailmasta erotettuina. Kaikessa tapauksessa
löytyy niitä monta, jotka pitäisivät hänen yksinäisyyshalunsa oikkuna.
Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin uskon että hänellä on syytä niin
menetellä, vaikka hän jossakin suhteessa menneekin liian pitkälle."

"Semmoinen elämä tuntuukin varmaankin teistä kolkolta", huomautin minä.
"Ettekö voi sovittaa niin että aika ajoin tulisitte hetkeksi meille
pakinoimaan ja tupakoimaan? Talo, joka tuolta näkyy, on Branksome."

"Te olette erittäin ystävällinen, kun tahtoisitte nähdä minut
kotonanne", vastasi hän säteilevin silmin. "Minä tahdon mielelläni
silloin tällöin käydä teillä. Ottamatta lukuun vanhaa ajajaamme ja
puutarhuriamme Israel Sokesia ei minulla ole ainoatakaan ihmissielua,
jonka kanssa saisin puhua."

"Sisarenne luonnollisesti vielä vähemmin voi viihtyä tässä
yksinäisyydessä", huomautin minä, ajatellen että uusi ystäväni koetti
kuvata omat huolensa liian suuriksi ja sisarensa liian pieniksi.

"Epäilemättä on Gabriella paran elämä sangen kolkkoa", vastasi hän
huolettomuutta osottavalla äänenpainolla, "mutta vielä luonnottomampaa
kuin nuoren tytön on minun ikäiseni nuoren miehen istua tällä tavalla
häkkiin sulettuna. Katsokaa minua! Maaliskuussa täytän 23 vuotta
enkä ole saanut käydä koulua enkä ollut yliopistossa. Minä olen yhtä
tietämätön kuin talonpojan palvelija. Se tuntuu teistä varmaankin
kummalliselta, mutta niin on kuitenkin laita. Enkö minä teidän mielestä
ansaitsisi parempaa kohtaloa?" Hän pysähtyi, katsoi minuun ja kohotti
kätensä ikäänkuin korkeampaan voimaan vedoten.

Kun minä kirkkaassa auringonvalossa katselin häntä, näytti hän
todellakin ihmeelliseltä linnulta, jonka ei sopinut istua häkissä.
Pitkänä ja jäntäreisenä, tummakasvoisena miehenä terävine, hienoine
kasvonpiirteineen oli hän Murillon tai Velasquesin maalaaman muotokuvan
näköinen. Hänen lujasti puserretut huulensa, paksut silmäkarvansa ja
joustava vartalonsa todistivat hänessä piileksivistä, uinailevista
neronlahjoista.

"Oppia voi saada sekä kirjoista että kokemuksesta", sanoin minä.
"Jos teillä on toista laatua vähemmän lienee teillä toista enemmän.
Minun on mahdoton uskoa että te olisitte viettänyt koko elämänne
tyhjäntoimituksessa tai ylellisyyden huumeessa."

"Luuletteko että minä olen huvitellut itseäni", huudahti hän. "Oi.
kuinka te erehdytte. Tarkastakaa minua."

Hän otti hatun päästään ja minä näin että hänen mustain hiustensa
seassa oli harmaita hapsia.

"Luuletteko että tämä johtuu huvitteluissa kulutetusta elämästä", kysyi
hän katkerasti nauraen.

"Te olette nuorempina vuosinanne varmaankin kokenut jotain kauheaa
tai olette ollut vaarallisesti sairaana", sanoin minä, suuresti
ihmetellen sitä näkymöä, joka avautui silmäini eteen. "Vai johtunevatko
harmaat hiuksenne aikakaudellisesta syystä — alituisesti kalvavasta
levottomuudesta? Minä olen tuntenut teidän ikäisiä miehiä, jotka myös
ovat olleet harmaahapsisia."

"Mies raukat", mutisi hän, "minä surkuttelen heitä."

"Jos teillä joskus on tilaisuus hiipiä Branksomeen", sanoin minä,
"niin ottakaa sisarenne mukaanne. Minä tiedän että isäni ja sisareni
iloitsevat saadessaan tutustua häneen ja oleskelupaikan muutos —
vaikkapa vaan tunniksi tai kahdeksi — tekee hänelle hyvää."

"Meidän on melkein mahdoton olla samalla kertaa poissa", vastasi
hän. "Mutta minä lupaan ottaa hänet mukaani, jos mahdollista. Voi
olla mahdollista että meillä jonakin iltapäivänä on tilaisuus tulla,
sillä isäni pitää joskus päivällislepoa." Me olimme nyt tulleet sille
mutkikkaalle tielle, joka maantietä johtaa kartanonherran puutarhaan.
Seuralaiseni pysähtyi.

"Minun täytyy nyt mennä kotia, muussa tapauksessa minua kaivataan",
sanoi hän. "Te, West, olette erittäin ystävällinen ajatellessanne
minun parastani. Minä olen teille sydämestäni kiitollinen ja niin on
Gabrieliakin, kun hän saa kuulla teidän kutsumuksen. Te kokoatte minun
päähäni tulisia hiiliä, kun ajattelen isäni helvetillistä julkaisua."

Hän sanoi minulle "hyvästi" ja kääntyi kotimatkalle, mutta heti palasi
hän juosten takaisin ja huusi minua pysähtymään.

"Minä tulin ajatelleeksi", sanoi hän, "että te varmaankin pidätte
meitä sangen omituisina. Te pidätte Cloomber Hallia yksityisenä
houruinhuoneena, enkä minä voi teitä siitä moittia. Jos te haluatte
oppia tuntemaan meidän oloja, niin näyttää minusta epäystävälliseltä
olla tyydyttämättä uteliaisuuttanne. Mutta minä olen antanut isälleni
lupauksen olla vaiti. Ja vaikkapa minä kertoisinkin kaikki mitä
tiedän, niin ette sittenkään ymmärtäisi asian kokonaisuutta. Minä
tahdon sanoa teille ainoastaan sen verran että isäni on terveessä
järjessään ja että hänellä on hyviä syitä vetäytyä piiloon maailmalta.
Minä voin vielä lisätä ettei hänen halunsa viettää syrjäistä elämää
johdu arvottomista ja epärehellisistä vaikuttimista vaan ainoastaan
itsensäsäilytysvietistä."

"Uhkaako häntä joku vaara", huudahdin minä.

"Kyllä, hän on aina vaaran uhkaamana."

"Mutta miksi ei hän vetoa lain suojaan", kysyin minä. "Jos hän pelkää
jotakin, tarvitsee hänen vaan mainita tämän nimi tehdäkseen hänet
vahingottomaksi."

"Sitä vaaraa, joka isääni uhkaa, eivät voi ihmiset torjua. Ja kuitenkin
on se todellinen ja mahdollisesti hyvin lähellä uhkaava."

"Ettehän aikone sanoa sitä yliluonnolliseksi", kysyin minä epäillen.

"Tuskin sitä voi siksi sanoa", vastasi hän epäilystä osottavalla
äänenpainolla. "Mutta minä olen jo sanonut paljoa enemmän kuin minun
sopisi sanoa ja toivon ettette käytä luottamustani väärin. Hyvästi!"
Hän juoksi tiehensä minkä jaksoi ja oli pian kadonnut näkyvistäni
tienmutkaan.

Vaara, joka oli todellinen ja läheltä uhkaava, jota ei ihmisvoima
kyennyt torjumaan ja jota tuskin sittenkään voi nimittää
yliluonnolliseksi — kaikki tämä tuntui minusta täydelliseltä
arvoitukselta!

Ennen olin ainoastaan uskonut että Cloomber Hallin asujamet
olivat haaveksivaisia, mutta nyt en enää sen mukaan mitä Mordaunt
Heatherstonelta olin kuullut voinut epäillä että synkkä salaisuus
aiheutti heidän omituisen käytöksensä.

Jota enemmän tätä kysymystä ajattelin, sitä mahdottomammalta sen
ratkaisu minusta näytti enkä voinut poistaa sitä ajatuksistani. Tuo
muitten yhteydestä erotettu linna ja se vaara, joka uhkasi sen asujamia
pani kaiken kuvitusvoimani liikkeelle. Koko illan ja aina myöhäiseen
yöhön istuin minä lieden ääressä synkkiin mietteisiin vaipuneena ja
ajatellen kaikkea sitä mitä olin kuullut.




V.

Ystävyys- ja rakkausliitto.


Toivon etteivät lukijani pidä minua liian uteliaana, kun kerron että
minä seuraavina päivinä ja viikkoina yhä enemmän kiinnitin huomioni
kenraali Heatherstoneen ja siihen salaisuuteen, joka häntä ympäröitsi.
Turhaan koetin ankaralla työllä kääntää ajatukseni toiselle suunnalle.
Mitä tahansa teinkin, työskentelivät kuitenkin ajatukseni tuon
Cloomber Hallissa asuvan salaperäisen perheen asioissa. En koskaan
saattanut mennä puistoon johtavan ristikkoportin ohi pysähtymättä ja
ajattelematta sitä salaisuutta, joka aukaisemattomalla teljellä oli
suojeltu minun tunkeilevaisuudeltani. Mutta kaikista aprikoimisistani
huolimatta en kuitenkaan voinut tehdä mitään johtopäätöstä, jota olisin
voinut käyttää apunani selvittääkseni sitä salaisuutta, joka oli
kätkeytyneenä linnanmuurien takana.

Kerran illalla oli sisareni tehnyt pitemmän kävelyretken. Kotiin
tultuaan sanoi hän:

"John, oletko tänä iltana huomannut Cloomber Hallia?"

"En", vastasin minä ja panin kädestäni kirjan, jota olin lukenut. "En
sitten kun samana muistettavana iltana, jolloin kenraali ja herra Mc
Neil matkustivat sinne tutkimaan paikkaa."

"Tahdotko panna hatun päähäsi, John, ja seurata minua pienelle
kävelymatkalle?"

Minä huomasin helposti että sisareni oli tunteissaan.

"Mitä on tekeillä", kysäsin minä levottomana. "Eihän vanha linna liene
syttynyt palamaan? Sinä näytät niin vakavalta että kenties Wigtown on
liekkien vallassa."

"Ei, niin huonosti eivät asiat ole", vastasi hän hymyillen. "Mutta tule
nyt, Jack, mukaani. Minulla on jotakin sinulle näytettävää."

Minä olin aina pidättäytynyt kertomasta sisarelleni mitään
huolestuttavaa, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan siitä millä
mielenkiinnolla minä olin seurannut naapureitamme. Hänen toivomustaan
täyttääkseni otin hattuni ja seurasin häntä pimeään. Hän kävi minun
edelläni pientä polkua, joka vei ahon poikki ja pian me tulimme
ylänteelle, josta näimme linnan. Sitä eivät enää varjostaneet sen
ympärille istutetut hongat.

"Näetkö?" kysyi sisareni ja pysähtyi.

Cloomber oli mäen alapuolella räikeästi valaistuna. Alikerroksessa
näkyi tulitus ikkunaluukkujen raoista, mutta kaikkien ylempien
kerrosten ikkunoista aina tornin huippuun asti loisti räikeä valo, joka
oli niin huikaiseva että minä alussa luulin huoneen palavan. Mutta
sitten huomasin loistavan tulituksen syntyvän siitä että lamppuja
oli järjestelmällisesti sijoitettu joka paikkaan yltäympäri koko
rakennuksen.

Tuntui omituiselta ajatella että useimmat näistä räikeästi valaistuista
huoneista olivat asumattomia ja että muutamat niistä vielä olivat
kalustamattomia. Emme nähneet suuressa rakennuksessa ainoatakaan
ihmisolentoa — ainoastaan kirkkaan, kellertävän valon, joka virtasi
ikkunoista. Minä seisoin syvämietteisenä katsellen näkymöä, kun kuulin
nyyhkytystä vierestäni.

"Mikä sinua vaivaa rakas Ester", sanoin minä ja käännyin sisareeni.

"Minä tunnen niin kauheasti pelkääväni. Oi John. John, auta minua
kotia! Minä pelkään."

Hän nojasi raskaasti käsivarteeni ja minä huomasin että hän oli
menehtymäisiliään pelosta.

"Eihän täällä ole mitään pelkäämistä", sanoin minä rauhoittavalla
äänenpainolla. "Ei sinulla ole mitään pelättävää. Mikä sinua niin on
säikäyttänyt?"

"Minä pelkään heitä, John. Minä pelkään Heatherstoneja. Miksi he joka
ilta valaisevat huoneensa tällä tavalla? Olen kuullut useammilta
henkilöiltä että he aina niin tekevät. Ja miksi tuo vanha mies juoksee
kuin säikähtynyt jänis niin pian kuin joku lähestyy häntä? Tässä
menetystavassa on jotakin kolkkoa, joka peloittaa minua."

Minä koetin tyynnyttää häntä minkä osasin ja saatoin hänet kotia
sekä annoin hänelle virkistävää juomaa ennen kuin hän meni levolle.
Pelosta että kiihottaisin häntä vältin puhumista Heatherstoneista.
eikä hän itsestään puuttunut tähän keskusteluaineeseen. Kuulemastani
tein sen johtopäätöksen että hän jonkun ajan jo itsekseen oli
pitänyt naapureitamme silmällä ja että hänen hermonsa siten olivat
heikontuneet. Minä ymmärsin ettei linnan valaistus ollut ainoa syy
miksi hänen mielensä oli niin kuohuksissa. Nyt minä tiedän että olin
oikeassa ja että sisarellani oli vielä suurempi syy kuin minulla luulla
että jotakin erinomaista oli tekeillä Cloomber Hallissa.

Huomiomme kiintyi ensin kenraaliin ja hänen perheeseensä
uteliaisuudesta mutta pian sattui tapauksia, jotka saattoivat meidät
lähemmin tutustumaan muukalaisten vaiheisiin.

Mordaunt oli käyttänyt hyväkseen minun kutsumustani tulla herran
taloon ja toi kauniin sisarensa usein mukanaan. Me neljä nuorta teimme
pitkiä vaellusretkiä aholle, ja kun ilma oli kaunis, purjehdimme
merelle. Semmoisissa tilaisuuksissa olivat veli ja sisar yhtä iloisia
ja vallattomia kuin kaksi lasta. Heistä oli suurta huvitusta päästä
ulos tuosta kolkosta vankilasta ja nähdä ystävällisiä ja osanottoisia
kasvoja ympärillään.

Tapahtui niinkuin usein tapahtuu nuorten seurustellessa. Tuttavuus
muuttui ystävyydeksi ja ystävyys rakkaudeksi. Gabriella istuu nyt
sivullani tätä kirjoittaessani, ja hän on yksimielinen minun kanssani
siinä suhteessa että niin rakkaalta kuin tämä aine meistä itsestämme
tuntuukin, niin on sen luonne kuitenkin liian persoonallista laatua
voidakseen kiinnittää muitten huomiota.

Riittää siis kun sanon että Mordaunt Heatherstone muutamia viikkoja
meidän ensi yhtymisen jälkeen oli voittanut rakkaan sisareni sydämen ja
että Gabriella oli antanut minulle sen uskollisuuslupauksen, jota ei
edes kuolema pysty rikkomaan.

Minä olen ainoastaan lyhyesti viitannut siihen siteeseen, joka yhdisti
molemmat perheet, sillä kenraali Heatherstone näyttelee kertomukseni
pääosaa. On siis kylliksi kun mainitsen että veli ja sisar kihlauksemme
jälkeen useammin kuin ennen tulivat Branksomeen ja että he toisinaan
saivat viettää meillä koko päivän, kun asiat vaativat kenraalin
matkustamaan Wigtowniin tai kun luuvalo pidätti hänet huoneessa. Isämme
jakoi meidän ilomme, sillä ei meillä ollut mitään salattavaa häneltä,
ja hän piti kenraalin lapset jo ominaan.

Toisinaan oli Mordauntin ja Gabriellan mahdoton isänsä levottoman
luonteen tähden päästä pois linnasta. Vanhus seisoi toisinaan itse
vartijana ristikkoportilla tai käveli edestakaisin lehtikäytävällä,
ikäänkuin olisi pelännyt jonkun asiaan kuulumattoman henkilön tahtovan
tunkeutua puistoon. Kun minä joskus iltasin menin Cloomber Hallin
ohi, näin kenraalin pitkän vartalon lehtikujassa tai huomasin hänen
kylmän katseensa, joka sattui minuun, kun hän oli asettunut vartioimaan
ristikkoportille. Semmoisissa tilaisuuksissa surkuttelin minä häntä
kaikesta sydämestäni. Kukapa olisi uskonut että tämä säikähtynyt olento
kerran oli ollut urhokas upseeri, joka oli taistellut maansa puolesta
ja saanut voiton? Vanhan miehen valppaudesta huolimatta saimme me
kuitenkin usein tavata hänen lapsensa. Heti linnan takana oli paikka,
jossa aita oli niin huolettomasti tehtyä että vaikeudetta saattoi
poistaa siitä kaksi lautaa ja siten syntyi leveä aukko. Täten saimme
me tilaisuuden pitää monta salaista kokousta, jotka luonnollisesti
olivat hyvin lyhyitä, koska kenraali oli liian tuskallinen voidakseen
pysyä pitemmän aikaa samalla paikalla. Kuinka elävänä onkaan yksi
näistä salaisista kokouksista muistissani! Minä muistan että kun
kävin ruohoston poikki, oli se märkää, sillä aamulla oli satanut.
Gabriella odotti minua ihan aidan ulkopuolella orapihlajan vieressä.
Siinä seisoimme käsi kädessä katsellen ahoa ja aaltoilevaa merta.
Kaukana luoteessa välkkyi aurinko Throstonin korkealla huipulla.
Seisomapaikaltamme saatoimme nähdä matkalla Belfastiin olevien
höyrylaivojen savun.

"Eikö tämä ole ihanaa", huudahti Gabriella, tarttuen molemmin käsin
minun käsivarteeni. "Oi, John, kunpa me voisimme näitten aaltojen
harjalla purjehtia pois ja jättää kaikki surumme rannalle!"

"Mitkä ovat ne surut, joista tahtoisit päästä", kysyin minä. "Etkö
tahtoisi mainita minulle niitä, että voisin auttaa sinua niitä
kantamaan?"

"Minulla ei ole sinulta mitään salattavaa, John", vastasi hän.
"Niinkuin hyvin tiedät on isämme kummallinen käytös meidän suurimpana
huolena. Eikö meistä kaikista tuntuisi ikävältä että mies, joka on
näyttänyt niin mainiota osaa maailmassa, hiipii kaukaisesta loukosta
toiseen ja että hän tahtoo suojella itseään teljillä, lukoilla ja
korkeilla aidoilla, ikäänkuin hän olisi tavallinen varas, joka tahtoo
paeta lain kättä? Tämä on meidän huolenamme. John, emmekä me voi
poistaa isämme levottomuutta."

"Mistä syystä on hän levoton?" kysyin minä.

"Sitä en tiedä sanoa", vastasi hän vilpittömästi. "Minä tiedän vaan sen
verran että hän luulee hengenvaaran uhkaavan häntä, ja että tämä vaara
syntyi hänen ollessaan Indiassa. Mutta minä tiedän yhtä vähän kuin
sinäkään mistä se aiheutuu."

"Veljesi tietää salaisuuden", huomautin minä. "Minä tulin siihen
johtopäätökseen, kun joku aika sitten puhuin hänen kanssaan siitä
asiasta. Ja minä ymmärsin myös ettei se ole mikään luuloteltu vaara."

"Kyllä hän tietää kaikki samoin kuin äitinikin, mutta he ovat aina
pitäneet tietonsa minulta salassa", vastasi hän. "Isäparkani on nykyään
levottomampi kuin tavallisesti. Yöt päivät hän vapisee ja pelkää. Mutta
nyt tulee pian lokakuun viides päivä, ja sen jälkeen hän taas muuttuu
tyynemmäksi."

"Kuinka sen tiedät", kysyin minä hämmästyneenä.

"Kokemuksesta", vastasi hän vakavasti. "Lokakuun viidentenä päivänä on
hänen levottomuutensa aina noussut korkeimmilleen. Monena vuotena on
hänellä tänä päivänä ollut tapana telkeä Mordaunt ja minut huoneisiimme
ettemme näkisi mitä mahdollisesti tapahtuisi. Mutta me olemme aina
huomanneet että hän sen jälkeen on tullut paljoa tyynemmäksi ja elänyt
verrattain rauhallisesti, kunnes taas olemme lähestyneet lokakuun
viidettä päivää."

Syyskuu oli loppumaisillaan ja minä huomautin:

"Kymmenen päivän kuluttua on lokakuun viides päivä, eikä teillä siis
ole pitkää aikaa odotettavana. Mutta sano minulle rakkain ystävä, miksi
te öisin pidätte koko talon valaistuna?"

"Vai olet sinä sen huomannut", vastasi hän. "Se tulee isäni pelosta.
Hän ei kärsi ainoatakaan pimeää loukkoa huoneessaan. Melkoisen osan
yötä kuleskelee hän ympäri ja tarkastaa huoneet ylisiltä kellariin
asti. Suuria lamppuja palaa kaikissa huoneissa ja käytävissä ja
palvelijain on käsketty ne sytyttää hämärän tullessa."

"Minua kummastuttaa että saatte pitää palvelusväkenne", sanoin minä
nauraen. "Tämän seudun palvelustytöt ovat hyvin taikauskoisia, ja
heidän mielikuvituksensa joutuu helposti kiihoitustilaan kaikesta, jota
eivät he voi ymmärtää."

"Keittäjätär ja molemmat sisäpalvelijattaret ovat Lontoosta ja ovat
tottuneet meidän omituisuuksiin. Me maksamme heille hyvin isot palkat.
Ajaja Israel Stakes on ainoa, joka on syntynyt tällä maanpaikalla
ja hän näyttää olevan yksinkertainen mutta rehellinen mies, jota ei
suinkaan niin helposti peloteta."

"Pieni tyttöparka", puhkesin minä sanomaan katsellessani vieressäni
seisovaa hienoa ja miellyttävän näköistä olentoa. "Tämä koti ei sovellu
sinulle. Miksi et salli minun viedä sinua pois? Miksi et salli minun
kursailematta mennä kenraalin puheille ja pyytää sinun kättäsi? Eipä
hän voi tehdä meille pahempaa kuin kieltää."

Gabriella kalpeni ja vapisi, kun minä tein ehdotukseni.

"Minä rukoilen sinua Jumalan tähden. John, menemästä hänen puheilleen",
sanoi hän syvällisellä vakavuudella. "Hän matkustaisi meidän kanssa
vaan semmoiseen paikkaan, jossa voisi olla turvassa sinulta, ja viikon
kuluttua olisimme me asumassa erämaassa, jossa et koskaan näkisi etkä
kuulisi meitä. Sitä paitsi ei hän koskaan antaisi meille anteeksi sitä
tekoa että olimme uskaltaneet poistua puistosta."

"Minä en usko häntä kovasydämiseksi mieheksi", huomautin minä. "Hänellä
on ankarat kasvot, mutta minä olen kuitenkin huomannut ystävyyden
ilmeitä hänen silmissään."

"Toisinaan on hän niin hyvä kuin parhaimmat isät ainakin", vastasi hän.
"Mutta hän on hirmuinen, kun häntä vastustetaan tai jollain tavalla
koetetaan häntä estää. Sinä et koskaan ole nähnyt häntä siinä tilassa,
ja minä toivon ettet joutuisi näkemäänkään. Hänen tahdonvoimansa ja
yksipäisyytensä tekivät hänestä kelpo upseerin. Minä vakuutan sinulle
että häntä pidettiin suuressa arvossa Indiassa. Sotamiehet pelkäsivät
häntä, mutta he olisivat seuranneet häntä mihin tahansa."

"Oliko hänellä jo silloinkin heikkohermoisuuden kohtauksia?"

"Toisinaan, mutta ei niin ankaria kuin nyt. Näyttää siltä kuin vaara
— mitä laatua se sitten lieneekin — tulisi yhä uhkaavammaksi, jota
enemmän aika kuluu. On kauheaa. John, kun miekka riippuu pääni päällä,
ja vielä paljoa kauheampaa minulle, koska en voi aavistaakaan miltä
taholta onnettomuus tulee."

"Rakas Gabriella", sanoin minä, tarttuen hänen käteensä ja vetäen hänet
lähelleni, "katso tätä kaunista maisemaa ja tuota laajaa sinervää
mertä. Eikö kaikki ole rauhaisaa ja kaunista? Näissä punakattoisissa
ja yksinkertaisissa hökkeleissä asuu jumalisia ihmisiä, jotka
tekevät ahkerasti työtä eivätkä vihaa ainoatakaan olentoa. Seitsemän
peninkulman päässä on iso kaupunki, jolla on käytettävinään kaikki
sivistyskansain lainvalvontakeinot. Kymmenen peninkulman päässä tästä
on rykmentti sotaväkeä linnaleirissä ja sähkösanoman lähettämällä voi
saada apua kokonaiselta sotilaskomppaniialta. Nyt minä kysyn sinulta,
luuletko todellakin jonkun vaaran uhkaavan teitä tässä syrjäisessä
paikassa, kun meillä on niin pikaista apua saatavissa. Sinähän uskot
ettei tällä vaaralla ole mitään tekemistä isäsi terveydentilaan nähden?"

"Minä olen ihan varma siitä. On totta että tohtori Easterling
Straenraerista kävi pari kertaa hänen luonaan, mutta hän oli ainoastaan
vilustunut. Minä voin vakuuttaa sinulle ettei vaara tule siitä
suunnasta." °

"Siinä tapauksessa voin minä vakuuttaa sinulle että vaara on
ainoastaan kuviteltua", sanoin minä nauraen. "Häntä vaivaa merkillinen
yksinäisyysraivo tai kiusaavat häntä harhanäyt."

"Onko isäni yksinäisyysraivo voinut aiheuttaa veljeni harmaat hiukset
ja äitini surkastuneen olennon?"

"Epäilemättä", vastasin minä. "Kenraalin levottomuus ja ärtyisyys, joka
tietysti on jatkunut pitkiä aikoja, on voinut tehdä tämän vaikutuksen
heidän tunteekkaisiin luonteisiinsa."

"Ei, ei", vastasi hän surullisesti ja pudisti päätänsä. "Minullakin on
ollut syytä olla huolissani hänen levottomuudestaan ja ärtyisyydestään,
mutta ne eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta. Erotuksen meidän
välillä tekee se tosiasia että he tietävät tuon kauhean salaisuuden ja
minä olen tietämätön siitä."

"Perhekummituksia ei meidän aikaan enää ole. Ne kuuluvat menneisyyteen.
Henkiolennot eivät ketään vainoa. Me voimme siis sen asian kokonaan
syrjäyttää. Kun sen olemme tehneet, niin mitä sitten on jälellä? Usko
minua, koko salaisuus on siinä että Indian kuumuus on koskenut hänen
aivoihinsa."

En tiedä mitä Gabriella aikoi vastata, sillä samassa silmänräpäyksessä
säpsähti hän ikäänkuin olisi kuullut jonkun epäilyttävän äänen. Kun hän
hämmästyneenä katsoi ympärillensä, huomasin minä että hänen kasvonsa
kalpenivat ja että hänen silmänsä suurenivat kauhistuksesta.

Minä seurasin hänen katseensa suuntaa ja tunsin äkkinäisen vavistuksen,
kun huomasin kasvot, jotka pistäytyivät esiin puun takaa ja katsoivat
meihin — kasvot, jotka olivat vihasta ja suuttumuksesta kierossa,
niin pian kuin mies, joka oli kasvojen omistaja, havaitsi että hänet
oli huomattu, tuli hän meitä vastaan. Silloin näin että mies oli itse
kenraali. Hänen partansa nousi raivosta ja hänen syvälle painuneet
silmänsä loistivat raskasten silmälautain alta pirullisella välkkeellä.




VI.

Miten minä tulin kuulumaan Cloomberin varusväkeen.


"Mene huoneeseesi, tyttö!" huudahti kenraali käheällä ja kovalla
äänellä.

Hän astui meidän väliin ja osotti käskeväisenä linnaa. Hän seisoi
liikkumattomana, kunnes Gabriella poistui aidan sisäpuolelelle,
heitettyään ensin minuun kauhistuksen silmäyksen. Sitten kääntyi
hän minuun niin raivoisan näköisenä että minä astuin pari askelta
taaksepäin ja tartuin lujasti tammisauvaani.

"Te — — — te — — —"

Hän kosketti kädellään kurkkuunsa ja sylkäsi, ikäänkuin olisi ollut
tukehtumaisillaan raivoonsa. Sitten hän jatkoi:

"Te olette uskaltanut tunkeutua minun yksityiselle alueelleni.
Luuletteko että tämä aita pystytettiin tähän siinä tarkoituksessa
että kaikki maan heittiöt kokoontuisivat tänne! Te olette ollut hyvin
likellä kuolemaa, herraseni. Ette tule koskaan sitä niin likelle kuin
elämänne lopussa. Katsokaa tätä!"

Hän veti esiin pienen pistoolin povitaskustaan.

"Jos te", jatkoi hän, "olisitte mennyt tästä aukosta sisälle ja
laskenut jalkanne minun alueelleni, ette koskaan enää olisi saanut
nähdä päivän valkeutta. Minä en tahdo olla missään roistojen
yhteydessä. Minä tiedän miten semmoisia heittiöitä on kohdeltava,
olkoot he sitten mustia tai valkeita."

"Minä en tarkoittanut tänne tulollani mitään pahaa ja tiedän etten ole
ansainnut semmoista vihanpurkausta teiltä. Sallikaa minun huomauttaa
että te vielä pidätte pistoolianne minuun tähdättynä, ja koska kätenne
vapisee, on hyvin mahdollista että pistooli laukeaa. Jos ette käännä
torvensuuta alaspäin, niin täytyy minun itsepuolustuksekseni lyödä
teitä käsiranteelle sauvallani."

"Miksi kaikkien perkeleitten nimessä te sitten olette tänne tullut",
kysyi hän tyynemmällä äänellä ja pisti aseen taskuunsa. "Eikö
herrasmies saa täällä elää rauhassa ja levossa teidän tarvitsematta
käydä ympäri taloa nuuskimassa? Oletteko oman etunne tähden tänne
tullut? Ja miten te olette tullut tuntemaan minun tyttäreni ja mitä
olette koettaneet häneltä tiedustella? Ettehän te tullut tänne
tilapäisesti."

"En", vastasin minä rohkeasti, "minä en ole tilapäisesti tänne tullut.
Minä olen useampia kertoja tavannut tyttärenne ja ymmärrän pitää hänen
oivallista luonnettaan arvossa. Me olemme menneet kihloihin, ja minä
olen tullut tänne siinä varmassa päätöksessä että saisin tavata hänet."

Olin odottanut että kenraali joutuisi äärimmäiseen raivoonsa, mutta
sen sijaan päästi hän pitkäveteisen vihellyksen ja nojautui sitten
naurahdellen aitaan.

"Englantilaiset mäyräkoirat leikkivät mielellään tarhakäärmeitten
kanssa", huomautti hän lopuksi. "Kun me olimme ottaneet muutamia
semmoisia koiria mukaamme Indiaan, juoksentelivat ne ympäri ruoikossa
ja rupesivat vaanimaan, kun näkivät eläimen, jonka luulivat
tarhakäärmeeksi. Mutta se olikin myrkyllinen käärme, ja koiraraukat
saivat rangaistuksensa tyhmänrohkeasta menettelystään. Minä uskon että
te joudutte samaan pulaan, jos ette ole varoillanne."

"Mutta eihän tarkoituksenne ole valehdella omasta tyttärestänne,"
puhkesin minä puhumaan, suuttumuksesta punastuen.

"Gabriella on kunnon tyttö", vastasi hän huolettomasti. "Mutta tahdon
teille sanoa etten suosita ketään nuorta miestä avioliiton siteellä
yhdistymään minun perheeseeni. Minä pyydän teidän kuitenkin minulle
sanomaan, mistä se tuli ettei minulle ole mitään puhuttu siitä asiasta,
joka on teidän välillä tapahtunut."

"Minä pelkäsin että te erottaisitte meidät, sillä minä ymmärsin
että olisi viisainta olla täysin rehellinen. On mahdollista että
me erehdyimme. Mutta ennen kuin teette ratkaisevaa päätöstä pyydän
huomauttaa teille että hänen ja minun onneni ovat vaarassa. Teidän
vallassanne on erottaa meidät toisistamme, mutta mieltämme ja
rakkauttamme ette koskaan voi muuttaa."

"Ette tiedä mitä te pyydätte", sanoi kenraali suopeammalla äänellä kuin
hän ennen oli puhunut. "Ei yksikään ihminen voi rakentaa siltaa sen
kuilun yli, joka erottaa teidät minun perheestäni."

Kaikki vihan merkit olivat hänestä nyt kadonneet, ja koko hänen
käytöstapansa osotti pilkallista iloisuutta.

Minun perheylpeyteni nousi näitten sanojen vaikutuksesta.

"Kuilu ei lienekään niin suuri kuin te luulitte", vastasin minä
kylmästi. "Minä en ole mikään pölkkypää, vaikka asunkin syrjäisessä
paikassa. Minä olen jaloa syntyperää, ja äitini oli Buchan Buchanin
suvusta. Minä vakuutan teille ettei arvoerotus meidän välillä olekaan
niin tavattoman suuri."

"Te ymmärrätte minua väärin", vastasi kenraali. "Teille itsellenne
olisi sopimatonta naida hänet. Löytyy syitä, joitten perusteella on
välttämätöntä että tyttäreni elää ja kuolee naimattomana. Te ette
toimisi oman etunne mukaisesti, jos ottaisitte hänet vaimoksenne."

"Minä osaan itse parhaiten arvostella omia asioitani ja etujani.
Kun te ensin olette esittänyt syynne, olen minä tyynellä mielellä
tulevaisuuteeni nähden, sillä minä vakuutan teille että suurin
toivomukseni tässä maailmassa on naida se tyttö, jolle olen
antanut rakkauteni. Jos tämä minun eduistani epäileminen on ainoa
vastaväitteenne, jonka voitte tehdä meidän yhdistystä vastaan, niin
täytyy teidän lopuksi kumminkin antaa suostumuksenne, sillä se vaara,
johon minä hänet naimalla voin joutua, merkitsee vähän elämänonneeni
verrattuna."

"On helppoa uhitella vaaraa niin kauan kun ei tiedä mitä laatua se on",
vastasi vanha sotilas ja hymyili minun innostukselleni.

"Mitä laatua vaara siis on", kysäsin minä ankarana. "Ei mikään
maallinen vaara voi erottaa minua Gabriellasta. Sallikaa minun tietää
kaikki ja pankaa minut sitten vasta koetukselle."

"En, en, se ei voi tapahtua."

Hän huokasi ja sanoi sitten miettivästi ikäänkuin itsekseen:

"Poika rohkea ja näyttää kunnolliselta. Me voimme ehkä käyttää häntä."

Hän katsoa tuijotti kauan eteensä, mutisten sanoja, joita en voinut
ymmärtää. Hän näytti kokonaan unohtaneen minun paikalla oloni.

"Kuulkaa, West", sanoi hän viimein. "Te saatte antaa anteeksi sen
ankaruuden, jota minä hetkinen sitten osotin teille. Jo toisen kerran
pyydän minä teiltä anteeksi samaa virhettä. Se ei enää saa tapahtua.
Epäilemättä näytän minä jotakuinkin kummalliselta halutessani elää
maailmasta erotettuna mutta tämä haluni perustuu tosisyihin. Minä
pelkään että tähän linnaan joskus tehdään hyökkäys. Jos niin tapahtuu,
saanenko odottaa teiltä apua?"

"Te saatte turvallisesti luottaa minuun."

"Jos te joskus saatte minulta kutsun, jos ainoastaan kirjoitan sanat
'Tulkaa' tai 'Cloomber', niin te ymmärrätte että minä vetoan apuunne.
Ja tuletteko viipymättä vaikka sydänyöllä?"

"Sen minä teen ihan varmaan", vastasin minä ja lisäsin: "Mitä laatua on
se vaara, jota te pelkäätte?"

"Ette voita mitään sen tietämisellä. Ette edes ymmärtäisi sitä, jos
minä sanoisin teille kaikki. Minä sanon nyt hyvästi, sillä olen liian
kauan viipynyt teidän seurassa. Muistakaa että minä pidän teidät
Cloomberin varusväkeen kuuluvana."

Kun hän oli poistumaisillaan, huomautin minä äkkiä:

"Minä toivon ettette suutu tyttärellenne siitä mitä minä olen teille
kertonut. Minun tähteni hän vitkasteli puhumasta teille kaikkia."

"Minä en ole perheeni keskuudessa semmoinen peto kuin te näytätte
luulevan", sanoi hän kylmästi, hymyillen omalla käsittämättömällä
tavallaan. "Mitä avioliittoehdotukseen tulee, tahdon ystävänä kehottaa
teitä jättämään se sikseen. Mutta kaikessa tapauksessa minä vaadin
että te nykyään jätätte sen kokonaan syrjään. On mahdoton sanoa minkä
odottamattoman käänteen kohtalomme voi saada."

Hän meni puistoon ja oli pian kadonnut puitten väliin.

Siten päättyi se merkillinen kokous, jonka alussa vieras mies oli
ojentanut pistoolin minun rintaani vastaan, mutta lopuksi kuitenkin
tunnustanut mahdolliseksi että minusta sittenkin voisi tulla hänen
vävynsä.

Tuskin tiesin mitä olisin ajatellut. Luultavaa oli että hän tarkasti
valvoisi tytärtään estääkseen meitä tapaamasta toisiamme. Mutta kun
minä viimein ajatuksiini vaipuneena lähdin kotimatkalle, tulin siihen
vakuutukseen että minun ja kenraalin yhtyminen pikemmin oli meille
edullista kuin päinvastoin.

Mutta mitähän minun tulisi ajatella tästä vaarasta, joka tuntui
niin olemattomalta ja näytti esiintyvän kaikkialla? Kuinka tahansa
aivojani vaivasinkin, en voinut saada selville kenraalin omituisen
käytöksen syytä. Yksi tosiseikka löytyi, jolla minusta näytti
olevan merkityksensä. Sekä isä että poika olivat eri tilaisuuksissa
vakuuttaneet minulle etten minä ymmärtäisi heitä, vaikka he puhuisivat
minulle kaikki. Miten ihmeellinen ja eriskummallinen täytyykään sen
vaaran olla, jota tuskin voidaan ymmärrettävällä kielellä ilmaista!

Minä kohotin käteni yön pimeydessä ennen kuin tänä iltana menin
levolle, ja vannoin ettei yksikään ihminen eikä perkele voisi heikontaa
minun rakkauttani siihen tyttöön, jonka viattoman sydämen olin
onnistunut voittamaan.




VII.

Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.


Minä koetan esittää kertomukseni niin yksinkertaisin sanoin kuin
mahdollista enkä korista sitä räikeillä väreillä, sillä minä vihaan
kaikkia innostuspyyteitä. Tähän aikaan kohdistuivat kaikki minun
ajatukseni Cloomberin murhetapauksiin eivätkä jokapäiväiset toimeni
ensinkään minua viehättäneet. Jos kävin pellolla tai aholla, näin
Cloomberin valkean, nelinurkkaisen tornin kohoutuvan puitten takaa.
Ja samassa tornin kaunistamassa talossa asui onneton perhe, joka
valvoi ja odotti — mitä? Tämä kysymys piti kaikki ajatukseni ripeässä
toiminnassa vielä sitä enemmän siitä syystä, että se nainen, jota minä
rakastin tuhat kertaa enemmän kuin omaa henkeäni, oli tähän vaaraan
kietoutuneena. Ja ennen kuin voisin arvoituksen selittää, en voinut
ajatella mitään muuta.

Isäni oli saanut talonomistajalta Neapelissa päivätyn kirjeen, jossa
tämä ilmoitti ilmanalan muutoksen vaikutuksesta voivansa paljoa
paremmin ja ettei hän pitkään aikaan ajatellut palata Skotlantiin.
Tämä tieto tyydytti meitä kaikkia, sillä isäni oli huomannut
voivansa hyvästi harjoittaa opinnoitaan Branksomessa, joka sijaitsi
kaukana suurkaupungin melusta ja levottomuudesta. Sisarellani ja
minulla oli vielä enemmän syytä olla tyytyväisiä maalaiskotiimme.
Huolimatta kenraalin kanssa pitämästäni kokouksesta — tai paremmin
sanoakseni sen kokouksen perusteella — oli minulla syytä kahdesti
päivässä käydä Cloomberissa, saadakseni selville että kaikki oli
asianmukaisessa kunnossa. Kenraali oli alussa raivostunut minun
sinne tunkeutumisestani, mutta antoi minulle lopuksi puolinaisen
luottamuksensa, vieläpä pyysi minulta apuakin. Minä tunsin siis olevani
häneen ihan toisessa suhteessa kuin ennen ja toivoin ettei hän enää
äkämystyisi minut nähdessään.

Minä tapasin hänet todellakin muutamaa päivää myöhemmin. Hän
käyskenteli aidan ulkopuolella ja esiintyi minulle kohteliaana,
vaikka ei hän sanallakaan viitannut edelliseen keskusteluumme. Hän
näytti olevan heikkohermoisessa tilassa, sillä hän säpsähti kerran
toisensa jälkeen ja katsoi arasti ympärilleen. Minä toivoin että hänen
tyttärensä oli oikeassa sanoessaan että lokakuun viides päivä oli
kenraalin käännekohta, sillä kun katsoin hänen vapisevia käsiään ja
levottomia silmiään, ymmärsin että ihmisen on mahdoton semmoisessa
tilassa kauemmin elää. Kun minä tarkemmin tutkin aitaa, huomasin että
irtonaiset laudat oli jälleen naulattu paikoilleen, ja vaikka koettelin
koko aidan pitkin pituuttaan, oli minun mahdoton enää löytää irtonaisia
lautoja, joita olisin voinut nykästä paikaltaan.

Useammin paikoin huomasin rakoja, joista näin linnan häämöttävän, ja
kerran näin kehnoissa vaatteissa olevan keski-ikäisen miehen, joka
seisoi ikkunan edustalla. Minä otaksuin että mies oli ajaja Israel
Stakes.

Minä en nähnyt Gabriellaa enkä Mordauntia ja heidän poissaolonsa
huolestutti minua. Minä olin vakuutettu siitä että he tavalla tai
toisella olisivat antaneet minulle jonkun tiedon, jos vaan olisivat
kyenneet sen tekemään. Pelkoni yltyi kun päivä vieri toisensa jälkeen
minun saamatta nähdä heitä tai kuulla heistä mitään.

Eräänä aamuna olin matkalla linnaan saadakseni kuulla uutisia
Gabriellasta. Silloin huomasin äkkiä miehen istumassa kivellä tien
vieressä. Lähemmäksi tultuani näin että hän oli vieras ja hänen
pölyisistä vaatteistaan ja väsyneestä ulkomuodostaan saatoin päättää
että hänellä oli ollut pitkä matka kulettavana. Hänellä oli iso
leivänkappale polvellaan ja hän näytti juuri päättäneen aamiaisensa,
sillä minut huomatessaan harjasi hän murut vaatteistaan ja nousi
seisomaan.

Kun minä huomasin hänen tavattoman pituutensa ja näin hänellä aseen
kädessä, pysyin tien toisella puolella, sillä minä tiesin että köyhyys
synnyttää epätoivoa, ja että liivilläni välkkyvät kellonkahleet
herättäisivät maankiertäjässä suurta kiusausta. Pelkoni toteutui kun
hän astui keskelle tietä ja esti minut käymästä edemmäksi.

"Mitä minä voin tehdä teille, ystäväni", sanoin minä huolettomalla
äänenpainolla, sillä en tahtonut näyttää häntä pelkääväni.

Miehen kasvot olivat mahonginkarvaiset ja limoittuneet ja niissä
oli syvä arpi, joka ulottui suupielestä korvaan asti eikä suinkaan
kaunistanut hänen kasvonpiirteitään. Tukka oli harmaankirjava, mutta
vartalo vielä suora ja joustava, ja nahkalakki, joka oli kallellaan
toisella korvalla, antoi hänelle veitikkamaisen, puoleksi sotilaallisen
ulkonäön. Hän näytti kokonaisuudessaan vaaralliselta veijarilta.

Sen sijaan että olisi vastannut kysymykseeni, tarkasti hän minua
hetkisen sapen karvaisilla silmillään ja painoi paukahduksella
linkkuveitsensä kiinni.

"Tehän olette pahanpäiväinen maitoleuka, eikä minun tarvitse siis
teitä pelätä", sanoi hän. "Paisleyssä pistettiin minut putkaan ja
samoin tehtiin Wigtownissa, mutta jos joku tästä lähtien kajoaa minuun
käpälällään, niin saa hän syytä muistaa korpraali Rufus Smithiä!
Skotlanti on todellakin kaunis maa, jossa ei rehellinen mies saa pyytää
työtä hätyyttämättä."

"Minusta tuntuu ikävältä nähdä vanha sotilas niin kurjissa
olosuhteissa. Missä rykmentissä te silloin palvelitte?"

"Minä palvelin tykistössä. Hiisi vieköön! Nyt olen kohta kuudenkymmenen
ja saan ainoastaan kurjan eläkkeeni, joka nousee 38 puntaan vuodessa. —
eivätkä nämä rahat riitä edes olueeseen ja tupakkaan."

"Minusta tuntuu siltä että niinkin suuri summa on hyvä apu vanhuuden
päivinä."

"Vai niinkö todellakin luulette", sanoi hän ilvenaurulla ja asetti
päivän polttamat kasvonsa hyvin likelle minun kasvojani. "Kuinka
paljoksi arvioitte minun arpeni? Ja miksi arvioitte maksan, joka on
muuttunut sieneksi ja vilutaudin, joka tulee itätuulesta? Voiko tuo
mitätön summa korvata kaikki nämä viat?"

"Tässä maanpaikassa asuu yksinomaan köyhää kansaa", vastasin minä. "Jos
te asetutte tänne asumaan niin pidetään teitä rikkaana."

"Tällä paikalla ollaan köyhiä ja heillä on köyhäin tavat", sanoi hän,
vetäen taskustaan mustan piipun, jota hän rupesi täyttämään tupakalla.
"Minä tiedän kuinka eletään, ja jos minulla on ropo taskussani, niin
tahdon käyttää sen oikealla tavalla. Minä olen taistellut maani
puolesta, mutta maani on tehnyt kirotun vähän minun hyväkseni.
Minulla on halu mennä venäläisten puolelle. Minä osaan näyttää heille
tien Himalajan poikki paikassa, jossa eivät afghanilaiset eivätkä
brittiläiset voi estää heitä. Mitä luulisitte Venäjän keisarin antavan
minulle salaisuudestani?"

"Vanhan sotilaan ei sovi leikilläkään semmoista puhua. Minä häpeän
teidän puolestanne", sanoin minä ankaralla äänenpainolla.

"Leikilläkö", huudahti hän kiroten. "Olisin tehnyt sen jo useampia
vuosia sitten, jos tilaisuus olisi ollut tarjona. Skobelella oli paras
koko joukosta, mutta nyt on häntä mahdoton lähestyä. Mutta tuota
kaikkea ei meidän nyt tarvitse juuria. Ainoa asia, jota teiltä tahdon
kysyä, on tämä: Oletteko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, jonka
nimi on Heatherstone? Hän oli erään Bengaalin rykmentin ylipäällikkönä.
Minulle kerrottiin Wigtownissa että hän asuisi täällä puolessa."

"Hän asuu tuolla talossa", sanoin minä ja osotin Cloomberin valkoista
tornia. "Kun käytte kappaleen matkaa tietä, tulette pian käytävälle.
Mutta minä tahdon huomauttaa teille ettei kenraali mielellään ota
vastaan vieraita."

Viimeinen osa puhettani meni korpraali Rulus Smithiltä hukkaan, sillä
samassa silmänräpäyksessä kun minä mainitsin ajoportin lähti hän hurjaa
vauhtia tiehensä. Hänen kulkunsa oli merkillisintä mitä koskaan olen
nähnyt, sillä hän laski oikean jalkansa maahan ainoastaan yhden kerran
sillä aikaa kun hän vasemmalla jalallaan otti kuusi askelta.

Siinä seisoessani ja hänen menoaan katsellessani olin niin hämmästynyt,
etten joutanut ajattelemaan niitä vakavanluonteisia seurauksia,
jotka johtuisivat tämän raakamaisen miehen ja kiivasluonteisen.
heikkohermoisen kenraalin yhtymisestä. Minä seurasin siitä syystä
ukkoa, joka hyppi minun edelläni ikäänkuin iso, kömpelö lintu, ja
saavutin hänet ristikkoportin edustalla, jossa hän seisoi ja katsoi
sisään rautasalkojen välistä.

"Hän on vanha viisas kettu", sanoi hän minulle ja nyökäytti päätään
linnaan päin. "Hän on syvä kuin meren hiekka. Onko tuo huone tuolla
hänen omansa?"

"Se on hänen huoneensa", vastasin minä ja jatkoin:

"Minä kehotan teitä käyttäytymään kohteliaasti, jos joudutte puhumaan
kenraalin kanssa. Hän ei kärsi nenäkkäisyyksiä, tahdon sanoa."

"Te olette oikeassa. Hän piti aina pintansa. Mutta eikö hän tule tuolta
lehtikäytävää?"

Minä katsahdin portista sisään ja huomasin kenraalin, joka riensi meitä
vastaan, sillä hän oli luultavasti kuullut äänemme. Mutta lähemmäksi
tultuaan pysähtyi hän toisinaan ikäänkuin ei olisi tietänyt menisikö
eteenpäin vai kääntyisikö takaisin.

"Hän tunnustelee", kuiskasi korpraali käheästi naurahtaen. "Hän pelkää,
ja minä tiedän hänen pelkonsa syyn. Ukko ei mielellään tahdo mennä
satimeen."

Korpraali nousi äkisti varpailleen, pisti kätensä rautaristikkojen
väliin ja huusi rämeällä äänellä:

"Tulkaa vaan, urhollinen päällikköni! Tulkaa! Rannikko on puhdas eikä
yhtään vihollista ole näkyvissä."

Tuttavallinen puhuttelu vaikutti tyynnyttävästi kenraaliin, sillä
hän tuli suoraa päätä meitä kohden, vaikka minä hänen kasvojensa
hohteesta huomasin että hänen mielenmalttinsa oli kiehumapisteessä.
Minut huomattuaan hän sanoi: "oletteko te täällä, herra West? Mitä te
tahdotte ja miksi olette tuonut tämän miehen tänne?"

"En minä ole häntä tuonut", vastasin minä, tuntien itseni loukatuksi
ajatellessani että hän piti minut vastuullisena kiertolaisen
läsnäolosta. "Minä tapasin hänet tiellä vähän matkan päässä täältä. Hän
kysyi missä te asutte ja minä näytin hänelle paikan. Mitä minuun tulee,
en ole koskaan ennen nähnyt häntä."

"Mitä te tahdotte?" kysyi kenraali ärmeästi ja kääntyi seuralaiseeni.

"Minä olen vanha kuningattaren palveluksessa ollut tykkimies, ja kun
kuulin teistä puhuttavan Indiassa, ajattelin että te mahdollisesti
ottaisitte minut tallirengiksenne tai puutarhanhoitajaksenne taikkapa
antaisitte minulle jonkun muunkin paikan, jos teillä on joku avoinna."

Entinen korpraali puhui vinkuvalla äänellä ja otti nöyrästi lakin
päästään. Kaikki rohkeus ja tunkeilevaisuus, joka ennen oli hänessä
esiintynyt, oli nyt ikäänkuin puhallettu pois.

"On ikävää etten ole tilaisuudessa tarvitsemaan palvelustanne", vastasi
kenraali välittämättömästi.

"Antakaa minulle edes vähä apua, että voisin jatkaa matkaani", sanoi
kerjäläinen matelevaa nöyryyttä osottavalla äänellä. "Ettehän tahtone
vanhan toverin joutuvan hunnikolle. Minä olin mukana, kun Kabul
valloitettiin."

Kenraali ei vastannut, vaan katsoi tuikeasti pyytäjään.

"Minä olin teidän mukananne Ghuzneessa, kun maanjäristys särki
suojahaudat ja me näimme neljäkymmentätuhatta afghanilaista
pyssynkantamän päässä meistä. Jos kysytte minulta tarkemmin tätä
asiaa, niin huomaatte etten minä valehtele. Kaikki tämä tapahtui
nuoruudessamme, ja nyt. kun olemme vanhentuneet asutte te hienossa
huoneessa, eikä minulla ole ruokaa eikä kattoa pääni suojana. Tuo
tuommoinen ei ole oikeaa. Vai mitä te luulette?"

"Minä luulen että te olette häpeämätön kähnys". vastasi kenraali. "Jos
te olisitte ollut kunnon sotilas, ei teidän koskaan olisi tarvinnut
pyytää apua. Minä en anna teille ropoakaan."

"Ainoastaan yksi sana lisää, herra kenraali", huudahti mies, sillä
toinen kääntyi jo pois. "Minä olen ollut Terada-solassa."

Vanha kenraali kääntyi niin äkisti kuin pistoolin luoti olisi häneen
sattunut.

"Mitä — — — mitä te tarkoitatte", sopersi hän.

"Minä olen ollut Teradan läheisessä solassa ja siellä tullut tuntemaan
miehen, jonka nimi oli Choolab Shah."

Viime sanat kuiskasi hän matalalla äänellä, pilkallisesti nauraen.

Hänen lausuntonsa vaikutti tavattomasti kenraaliin. Hän horjui, ja
hänen kellertävät kasvonsa muuttuivat harmaan kalpeiksi. Hetkeen aikaan
oli hänen mahdoton saada sanaa suustaan. Hän veti raskaan hengähdyksen
ja sanoi viimein:'

"Choolab Shah! Kuka te olette, joka tunnette hänet?"

"Tarkastakaa minua vielä kerta. Teidän näkönne ei ole niin terävä kuin
viisikymmentä vuotta sitten", sanoi maankiertäjä.

Kenraali katsoi pörrötukkaista kiertolaista tarkasti. Viimein näytti
hän pääsevän selville.

"Tuhat tulimmaista! Tehän olette korpraali Rufus Smith". puhkesi hän
puhumaan.

"Viimeinkin olette osannut oikeaan", sanoi hän täyttä kurkkua nauraen.
"Minä juuri arvelin, kuinka kauan kestäisi ennen kuin tuntisitte minut.
Mutta ennen kaikkea pyydän teidän avaamaan portin. On vaikeaa puhella,
kun rautaristikko on välissä. Menettely muistuttaa liian paljon
kymmenminuuttikäyntiä koppivankien puheilla."

Kenraali, joka vielä näytti kiihoittuneelta, irroitti salvat
heikkohermoisilla vapisevilla käsillään. Minä luulin kuitenkin että
korpraali Rufus Smithin tunteminen oli tyynnyttänyt häntä, vaikka ei
hän juuri näyttänyt iloiselta tämän käynnistä.

Heti portin avattuaan hän sanoi:

"Minä olen usein tuuminut, olisitteko te elävä vai kuollut, mutta en
koskaan odottanut saavani teitä enää nähdä. Kuinka te olette voinut
kaikkina näinä pitkinä vuosina?"

"Kuinka minä olen voinut", toisti korpraali tylyllä äänellä. "Enimmän
aikani olen ollut kohtalon varassa. Kun saan kolikkoni, ostan heti
väkiviinaa, ja niin kauan kun tämä kestää voin jotakuinkin hyvin. Kun
olen kaikki ryypännyt, lähden seikkailulle sekä siinä toivossa että
saisin silloin tällöin rovon että saisin selville missä te olette."

"Te saatte suoda anteeksi, West, että me näin puhumme toisillemme
yksityisasioista", sanoi kenraali ja kääntyi minuun, sillä minä olin
juuri poistumaisillani. "Älkää vielä menkö. Te tiedätte jo asiasta
jotakin, ja eräänä päivänä tullee teistä meidän liittolainen."

Korpraali Rufus Smith katseli minua hämmästyksellä.

"Mistä se tulee että hän yhdistyy meihin?" sanoi hän.

Kenraali muutti äänensä matalammaksi ja sanoi sukkelaan.

"Hän on minun naapureitani ja on luvannut — tarpeen vaatiessa — auttaa
meitä."

Tämä selitys lisäsi pitkän muukalaisen hämmästystä. Hän katseli minua
hämmästyksellä ja sanoi:

"Mitään semmoista en ole koskaan ennen kuullut puhuttavan."

"Sanokaa minulle, korpraali Smith, koska nyt kerran olette minut
tavannut, mitä te haluatte."

"Kaikkea. Minä tahdon katon pääni suojaksi, vaatteita ruumiilleni ja
ruokaa niin riittävästi että saan syödä vatsani täyteen. Ja ennen
kaikkea tahdon paloviinaa."

"Minä otan teidät huoneeseeni ja teen kaikki voitavani teitä
auttaakseni", sanoi kenraali pitkäveteisesti. "Mutta sen minä teille
sanon, Smith, että sotakuri on otettava huomioon. Minä olen kenraali
ja te olette korpraali. Minä olen isäntä ja te olette palvelija. Älkää
salliko minun useammin kuin kerran muistuttaa teitä siitä asiasta."

Kiertolainen ojensi vartalonsa koko pituudelleen ja teki sotilaallisen
tervehdyksen.

"Minä voin käyttää teitä puutarhurina ja lähettää pois sen miehen, joka
nyt hoitaa puutarhaa. Mitä paloviinaan tulee, saatte sitä rajoitetun
määrän, mutta ette tippaakaan enempää. Me emme ole juoppoja tässä
talossa."

"Ettekö te itse käytä opiumia tai paloviinaa, herra", kysyi korpraali
Rufus Smith.

"En kumpaakaan", vastasi kenraali päättävästi.

"Kaikki mitä minä tahdon sanoa on se että te olette osottanut suurempaa
rohkeutta kuin minä. Jos minun yö toisensa jälkeen täytyisi kuulla mitä
te kuulette enkä saisi tippaakaan väkevää sydämeni virkistykseksi, niin
luulen että minä viimein tulisin hulluksi."

Kenraali Heatherstone teki kädellään merkin ikäänkuin olisi pelännyt
miehen puhuvan liian paljon.

"Minä kiitän teitä, herra West, siitä että seurasitte tätä miestä minun
portilleni", sanoi hän, "Minä en soisi vanhan toverin, vaikka hän
onkin minua melkoisesti alempiarvoinen, joutuvan hunnikolle. Se seikka
etten alussa tahtonut hänestä tietää, tuli siitä etten luullut häntä
todellisuudessa siksi mieheksi, joksi hän itsensä sanoi. Menkää nyt
linnaan, korpraali. Minä tulen heti jälestä."

"Senkin kurja paholainen", sanoi hän kun tulokas hyppien meni
lehtikujaa. "Hän sai sääreensä luodin, joka särki luut, ja tuo
itsepäinen hupsu ei sallinut lääkärien poistaa jalkaa. Minä muistan
hänet niin hyvin kun hän oli nuori sotilas Afghanistassa. Hän ja minä
teimme yhdessä muutamia omituisia seikkailuja, joista kerran puhun
teille. Minä säälin ja tahdon mielelläni auttaa häntä. Kertoiko hän
jotakin minusta ennen kuin minä tapasin teidät?"

"Ei sanaakaan", vastasin minä.

"Vai niin", vastasi kenraali huolimattomasti mutta äänellä, joka osotti
helpotusta. "Minä luulin että hän olisi sanonut jotakin vanhoista
ajoista. Nyt minun täytyy mennä häntä hakemaan, tai muuten palvelijat
säikähtyvät. Hän ei juuri ole mikään kauneuden perikuva. Hyvästi!"

Vanhus viittasi minulle kädellään ja lähti kiireesti etsimään uutta
puutarhuria. Minä kiersin aitaa ja kurkistelin kaikista raoista, mutta
en voinut nähdä ainoatakaan jälkeä Mordauntista tai hänen sisarestaan.

Tultuani niin pitkälle että olen kertonut korpraali Rufus Smithin
tulon, olen päässyt lopun alkuun. Minä olen kertonut syyn miksi
matkustimme Wigtownshireen, Heatherstonen perheen tulosta Cloomberiin
ja monista merkillisistä tapahtumista, jotka alussa herättivät meidän
huomioa mutta sittemmin harrastusta, ja minä olen lyhyesti esittänyt ne
syyt, jotka saattoivat minut ja sisareni kenraalin ja hänen perheensä
lähempään yhteyteen.

Minä en usko saavani tätä parempaa tilaisuutta jättää kertomuksen
jatkamista niitten tehtäväksi, jotka tiesivät jotakin siitä mitä
tapahtui Cloomberin seinäin sisällä, minun tarkastaessani useampana
kuukautena linnaa ulkoapäin.

Tässä esiintyvät kahden henkilön kirjoittamat tosiasiat eivät
semmoisinaan ole niin valaisevia, mutta vahvistavat kuitenkin minun
omia kokemuksiani.

Ajaja Israel Stakes ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta
Stoneykirkin presbyteriläinen pappi Mathew Clark on kirjoittanut
hänen sanelunsa mukaan. Israel todisti sitten kirjoituksen
sisällyksen nimensä kohdalle piirtämällään ristillä. Minä luulen että
kunnianarvoinen kirkkoherra on vähän parannellut esitystä, seikka,
josta minä olen pahoillani, sillä esitys olisi varmaankin ollut mieltä
kiinnittävämpi, jos se olisi ollut sanatarkka.

Siinä esiintyy kumminkin vielä Israelin persoonallisuuden jälkiä ja
sitä voidaan pitää hänen näkemäinsä ja kuulemainsa tarkkana esityksenä,
hänen ollessaan kenraali Heatherstonen palveluksessa.




VIII.

Israel Stakesin kertomus.


(Wigtownshiren Stoneykirkin presbyteriläisen kirkkoherran Mathew
Clarkin kirjoittama ja alkuperäiseksi todistama.)

Sekä nuoriherra Fothergill West että kirkkoherra sanovat että minä
tiedän kertoa kaikki kenraali Heatherstonesta ja hänen huoneestaan,
mutta he sanovat etten minä saa puhua liiaksi itsestäni tai omista
asioistani, koska lukijat eivät välittäisi niistä. Mutta minä en
ole niin vakuutettu siitä asiasta, sillä sukuni on tunnettu ja
arvossa pidetty rajan kummallakin puolella. Sekä Nittesdalessa että
Annendalessa löytyy monta, jotka mielellään tahtoisivat kuulla jotakin
Gedeleshanista olevan Archie Stakesin pojasta.

Mutta herra Westin tähden teen hänen halunsa mukaan ja toivon ettei hän
unohda minua, kun minä pyydän häneltä jotakin.

Vanha veijari sai hyvän palkan vaivoistaan, niin ettei hänen tarvinnut
puhua korvauksesta.

Minä en osaa itse käyttää kynää, sillä isä lähetti minut pelottelemaan
variksia sen sijaan että olisi päästänyt minut kouluun. Mutta toiselta
puolen kasvatti hän minut periaatteitten mukaisesti; hän salli minun
käydä kalvinilaisessa kirkossa, ja siitä minä kiitän Herraa Jumalaa.

Toukokuun lopulla tuli asiamies Mc Neil kadulla minun luokseni ja
kysyi, voisinko minä ottaa vastaan ajajan- ja puutarhurinpaikan. Ja
juuri silloin sattui niin että minä olin työnhaussa, mutta enhän minä
niin tyhmä ollut että olisin hänelle siitä puhunut.

"Te voitte ottaa paikan tai olla ottamatta, jos haluatte", sanoo
hän vihaisella äänellä. "Se on hyvä paikka ja moni iloitsisi sen
saadessaan. Jos tahdotte tulla minun konttooriini klo 2:lta, niin
saatte itse puhua hänen kanssaan."

Tämä oli kaikki mitä minä voin saada häneltä ulos, sillä ei hän ole
taipuisa puhumaan, ja äreä ja vihainen on hän vielä päälliseksi,
ominaisuus, joka ei suinkaan hyödytä häntä toisessa elämässä vaikka
hän käy purppurassa ja kalliissa liinavaatteessa. Kun se päivä tulee,
niin silloin on suuri joukko asianajajia seisova istuimen vasemmalla
puolella, eikä minua ensinkään kummastuta, jos näen hänet itsensä
muitten joukossa.

No sitten minä menin konttooriin, ja siellä oli herra Mc Neil ja
pitkä, laiha mies, jolla oli harmaat ruskeat ja ryppyiset kasvot kuin
saksanpähkinän kuori. Hän katsoa tuijotti minuun silmillä, jotka
loistivat kuin tulenliekit ja sanoi sitten:

"Minä olen kuullut että te olette syntynyt tässä maassa."

"Niin olen", vastasin minä, "enkä ole koskaan käynyt oman maani
ulkopuolella."

"Ettekö koskaan ole käynyt ulompana Skotlantia", kysyy hän.

"Kaksi kertaa olen käynyt Carlislen markkinoilla", sanon minä, sillä
minä olen mies, joka rakastan totuutta.

"Minä kuulen herra Mc Nelliltä, ettette osaa kirjoittaa", sanoo
kenraali Heatherstone, sillä hän se oli eikä kukaan muu.

"En", sanon minä.

"Ettekö osaa lukeakaan?"

"En". sanon minä.

"Hän on juuri se mies, jonka minä tarvitsen", sanoo hän ja kääntyy
Mc Noihin. "Palvelijat on nykyaikana pilattu liian hienolla
kasvatuksella", sanoo hän "Mutta minä luulen, Stakes, että me sovimme
yhteen. Te saatte kolme puntaa kuukaudessa, mutta minä pidätän
itselleni oikeuden saada mieleni mukaan sanoa teidät irti, ja teidän
tulee silloin muuttaa 24 tunnin kuluessa. Tyydyttekö siihen?"

"Minulla oli ihan toiset ehdot entisessä paikassani", sanon minä
tyytymättömänä.

Ja sanani olivat totta kyllä, sillä vanha Scott antoi minulle
ainoastaan yhden punnan kuukaudessa.

"Kenties minä voin vähän korottaa summaa", sanoo hän. "Herra Mc Neil
kertoo minulle, että on tapana antaa käsirahaa. Tästä saatte. Minä
odotan teitä Cloomberiin maanantaina."

Kun maanantai tuli, menin minä Cloomberiin, ja suuri talo se on, ja
siinä on sata ikkunaa tai enemmän ja sijaa kyllä puolen seurakunnan
asukkaille. Mitä puutarhatyöhön tulee, niin siellä ei ollut mitään
puutarhaa, jossa olisin voinut työskennellä, ja hevonen seisoi tallissa
viikon toisensa jälkeen. Minulla oli kumminkin kurkisteltavaa sillä
minä korjailin vähän siellä ja täällä, kiillotin veitsiä, harjasin
saappaita ja tein semmoisia vähäpätöisiä töitä, jotka paremmin
soveltuvat vanhalle akalle kuin miehelle.

Lisäksi oli- siellä kaksi palvelijatarta keittiössä, keittäjätär Elisa
ja sisäpalvelijatar Mary, kurjia taitamattomia olentoja, jotka ovat
tuhlanneet koko elämänsä Lontoossa ja aina pitäneet maailmaa ja sen
himoja silmämääränään. Minulla ei ollut heille paljoa puhuttavaa,
sillä he eivät huolineet mistään ja välittivät sielustaan yhtä vähän
kuin sammakot aholla. Kun keittäjätär sanoi ettei hän ajatellut mitään
suurta John Knoxista ja toinen huomautti ettei hän antaisi ropoakaan
saadakseen kuulla Donald Mc Snawin saarnoja, niin älysin minä että oli
aika jättää heidät korkeamman tuomarin haltuun.

Perheessä oli neljä henkeä, kenraali, hänen vaimonsa, herra Mordaunt
ja neiti Gabriella, eikä kestänyt kauan kun sain tietää ettei kaikki
talossa ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Rouva oli niin ohut ja
laiha kuin henki, ja monta kertaa olen minä huomannut hänen itkevän
ja valittavan itsekseen. Minä olen nähnyt hänen käyvän edestakaisin
metsässä, jossa ei hän luullut kenenkään häntä näkevän, ja hän väänteli
käsiään niinkuin mielipuoli. Nuoren herran ja hänen sisarensa mieltä
näkyi myös joku asia painostavan. Ja kenraalia kaikkein enimmin,
sillä toiset olivat vallattoman iloisia toisena ja surullisia taas
toisena päivänä, mutta hänen kasvonsa olivat aina niin synkät kuin
pahantekijän, joka tuntee nuoran kaulassaan.

Minä kysyin keittiössä olevilta neideiltä, tietäisivätkö he, mikä
herrasväkeä vaivasi, mutta keittäjätär vastasi etteivät isäntäväen
asiat koskeneet häneen rahtuakaan, ja ettei hänellä ollut talossa
muuta toimitettavaa kuin tehdä työtä ja saada palkkansa. Kumpikaan
tyttö tuskin tahtoi vastata kohteliaaseen kysymykseen, vaikka he kyllä
pakisivat keskenään, kun olivat sillä tuulella.

Viikkojen vieriessä tuli linnassa olo yhä tukalammaksi. Kenraali
näytti vihaiselta ja hänen vaimonsa muuttui päivä päivältä aina vaan
synkkämielisemmäksi. Mutta aamiaishuoneesta ei sentään kuulunut mitään
toraa eikä rähinää, sillä minulla oli siihen aikaan usein tapana käydä
ikkunain ohi, kun olin ruusupensaita oksimassa, enkä silloin voinut
olla kuulematta heidän keskusteluaan ihan vasten tahtoanikin.

Kun nuoret olivat heidän kanssaan sisällä eivät he puhuneet montakaan
sanaa keskenään, mutta näitten poistuttua puhuivat vanhat minkä
jaksoivat, vaikka en minä koskaan päässyt heidän puheensa perille.
Useammin kun kerran olen kenraalin kuullut sanovan, ettei hän pelännyt
kuolemaa eikä mitään vaaraa, jota hän saattoi asettua vastustamaan
mutta pitkällinen odotus ja epävarmuus ne riistivät häneltä tarmon ja
voiman.

Semmoisissa tilaisuuksissa lohdutti vaimo häntä ja sanoi että kaikki
viimein muuttuisi hyväksi, mutta hänen lohdutussanansa eivät tehneet
kenraaliin vähintäkään vaikutusta.

Minä kyllä tiesin etteivät nuoret aina pysyneet sisällä vaan hiipivät
usein ulos tavatakseen herra Fothergill Westin Branksomesta. Mutta
kenraalilla oli liiaksi omia surujaan ehtiäkseen pitämään huolta
heistä, ja mitä minuun itseeni tulee, niin ei ollut ajajan eikä
puutarhurinvirkaani kuuluvaa pitää vaaria lapsista. Ja pojalta
ja tytöltä jotakin kieltäminen on juuri suorin tapa saada heidät
hankkimaan itselleen sitä mikä on kiellettyä. Herra teki saman
havainnon paratiisin huvitarhassa, eikä Eedenin ja Wigtownin väellä ole
suurta erotusta.

Löytyy toinenkin asia, josta en ole puhunut, mutta nyt se tulee
esille. Kenraali ei asunut samassa huoneessa kuin hänen vaimonsa, vaan
makasi yksin linnan toisessa päässä olevassa kamarissa niin kaukana
kuin mahdollista muista ihmisistä. Se oli aina lukittuna, kun ei hän
ollut siellä, eikä kukaan meistä koskaan päässyt sinne. Hän teki itse
vuoteen, siivosi ja järjesti huoneensa, eikä kukaan meistä saanut edes
tilaisuutta astua askeltakaan käytävälle, joka johti sinne. Yöllä
käyskenteli hän ympäri koko talossa, ja lamppuja paloi joka nurkassa,
niin että kaikkialla olisi valoisaa. Minä asuin ylikamarissa, ja monta
kertaa kuulin minä hänen raskasten askeltensa lähenevän ja poistuvan,
lähenevän ja poistuvan sydänyöstä aina kukonlaulamaan asti. Tuntui
väsyttävältä maata, kun täytyi kuulla hänen kävelynsä retkutusta.
Maatessani minä aprikoitsin, tokkohan miehellä olisi puhdasta leipää
pussissa vai oliko hän oppinut pakanallisia tapoja Indiassa vai oliko
hänen omatuntonsa sen madon kaltainen, joka ei koskaan kuole. Minä
olisin mielelläni tahtonut kysyä häneltä, eikö hän olisi halunnut
puhua kirkkoherra Donald Mednawin kanssa, mutta minä olisin kai siinä
tehnyt tyhmästi, ja kenraali oli mies hattunsa arvoinen eikä kärsinyt
tyhmyyksiä.

Kun minä eräänä päivänä olin työssä kukkalavalla, tulee hän luokseni ja
kysyy:

"Oletko sinä koskaan ollut tilaisuudessa laukasemaan pistoolia?"

"Ei koskaan eläessäni minulla ole ollut semmoista kalua kädessäni",
sanon minä.

"On parasta ettet semmoista nytkään opettele", sanoo hän. "Osaatko
pidellä kelpo omenapuukalikkaa?"

"Kyllä varmaan", vastasin minä eloisasti.

"Tämä linna on niin kaukana syrjäpuolessa että saamme pelätä
murtovarkaita", sanoo hän. "Me saamme valmistautua odottamaan heidän
tuloaan. Etkö sinä luule että minä ja sinä, poikani ja herra Fothergill
West Branksomesta voisimme heitä vastustaa jos he tulisivat?"

"Kyllä minä sen uskon, herra, ja jos tahdotte korottaa palkkani yhdellä
punnalla kuukaudessa, niin minä en hetken tultua väisty paikaltani."

"Siitä asiasta emme riitele", sanoo hän ja sopii minun kanssani siitä
että minä saan kaksitoista ylimääräistä puntaa vuodessa.

Olkoon kaukana minusta että ajattelisin kenestäkään pahaa, mutta minä
en voinut olla epäilemättä, että niitä rahoja, jotka hän niin helposti
päästi käsistään, ei ollut kunnialla ansaittu.

Luonnostani en ole utelias enkä tiedonhaluinen, mutta minä tuumailin
yksikseni kovasti, mikä oli syynä että kenraali yöllä käyskenteli koko
talon ympäri ja ettei hän voinut nukkua.

Kun minä eräänä päivänä olin käytävää lakasemassa, sattuivat silmäni
suureen läjään, jossa oli ikkunavarjostimia ja lattiaverhoja ja muuta
semmoista tavaraa, ja joka oli erääseen nurkkaan heitettynä, ei aivan
kaukana kenraalin huoneen ovesta. Äkkiä juolahti mieleeni ajatus
ja minä sanoin itsekseni: "Israel, mikä voi estää sinua tänä yönä
ryömimästä tuohon läjään, tarkastaaksesi ukkoa, kun ei mikään muu
ihmissilmä voi häntä nähdä?"

Jota enemmän tätä ajattelin, sitä enemmän tunsin siihen houkutusta, ja
minä päätin toteuttaa tuumani.

Illan tultua sanoin minä naisille, että tahdoin mennä varhain
huoneeseeni, koska hampaitani särki. Minä tiesin, ettei minua sinne
onnellisesti päästyäni kukaan häiritsisi. Minä odotin siis melkoisen
ajan, ja kun talossa oli kaikki hiljaista, vedin minä saappaat
jalastani, juoksin toisia portaita alas ja menin lattianpeiteläjälle.
Siihen minä piilottauduin ja kurkistin ulos pienestä reiästä Sitä
paitsi käärin ympärilleni ison rääsyisen lattiaverhon. Siellä minä
makasin niin hiljaa kuin hiiri, kunnes kenraali meni ohitseni ja
hiljaisuus taas vallitsi huoneessa.

Kaikista niistä rahoista jotka ovat Dumfriesin säästöpankissa, en
tahtoisi enää toista kertaa kokea sitä mitä silloin sain tuntea! Sitä
ajatellessani karmii nytkin selkäpiitäni. Tuntui kolkolta maata siellä
yön hiljaisuudessa, odottaa ja odottaa, saamatta kuulla ainoatakaan
ääntä paitsi jostakin alemmasta käytävästä kuuluvaa lujaäänistä
seinäkellon naksutusta.

Ensin katsoin minä toiseen ja sitten taas toiseen suuntaan, ja minusta
tuntui aina siltä että jotakin liikkui siinä suunnassa, josta minä
käännyin pois päin. Kylmä hiki valui pitkin otsaani ja sydämeni löi
kaksi kertaa niin nopeasti kuin kello.

Mitä minä enimmin kaikista pelkäsin oli se seikka että lattiaverhoista
joutuisi tomua keuhkoihini ja että minun silloin täytyisi yskiä. Herra
varjelkoon minä vieläkin ihmettelen etteivät hiukseni harmaantuneet
kaikesta siitä mitä silloin sain kokea! Minä en tahtoisi enää elää
niitä hetkiä, vaikka pääsisin Glasgowin pormestariksi.

Kello oli ehkä kaksi aamupuolella, kentiesi vähän enemmänkin, ja minä
tuumiskelin juuri ettei tässä makaamalla kumminkaan saisi juuri mitään
tietää — eikä se ajatus minua suuresti pahoittanutkaan — kun yhtäkkiä
yön hiljaisuudessa kuulen äänen. Minua on ennen pyydetty kertomaan
tämän äänen luonnetta, mutta minä olen huomannut ettei se ole niinkään
helppo tehtävä, sillä ääni erosi kaikista muista äänistä. Se oli kirpeä
ja helisevä ikäänkuin ääni, joka syntyy vesilasin syrjän hieronnasta,
mutta se oli selvempi ja puhtaampi, ja siinä kuului läiskäys, ihan
niinkuin kuuluu vesipisaran pudotessa vesisankoon.

Hämmästyksessäni nousin minä lattiaverholäjässä istumaan, ikäänkuin
sammakko istuu ojakärsämöjen keskellä ja kuuntelin tarmoni takaa
korvillani. Mutta kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, ja ainoa mitä minä
kuulin, oli kellon tikutus.

Äkkiä toistui ääni yhtä räikeänä ja kirpeänä kuin edelliselläkin
kerralla, ja kenraalikin kuuli sen, sillä hän ähkyi niinkuin uuvuksiin
väsynyt mies, joka herätetään unestaan. Hän nousi vuoteeltaan, ja
siitä rahisevasta äänestä, joka sitten seurasi, ymmärsin minä että
hän puki vaatteet yllensä. Viimein rupesi hän kävelemään edestakaisin
huoneessaan. Minä olin taas tuossa tuokiossa piilottautunut
lattiaverhoihin. Siellä maatessani vapisi joka jäseneni, ja minä
luin niin monta rukousta kuin kiireessä saatoin muistaa. Sitten minä
kurkistin kenraalin kamarinovessa olevasta tähystysreiästä tämän
huoneeseen.

Minä kuulin, että hän kosketti lukkoa ja näin että ovi avautui.
Kynttilä paloi hänen huoneessaan, ja minä näin juuri vilaukselta
muutamia esineitä, jotka näyttivät miekoilta ja riippuivat seinillä,
kun kenraali astui huoneestaan ja sulki oven. Hän oli yötakkiin
pukeutuneena, hänellä oli tupakoimislakki päässään ja jalassaan
tohvelit, joissa oli ylöspäin pyrkivät kärjet.

Ensin minä luulin hänen käyvän unissaan, mutta kun tuli likemmäksi,
huomasin että hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ikäänkuin
tuskasta vääntyneet. Väristys tuntuu vielä selässäni, kun muistan hänen
pitkän vartalonsa ja kellertävät kasvonsa. Hiljaa ja juhlallisesti
hiipi hän eteenpäin pitkässä käytävässä.

Minä pidätin henkeäni ja katsoin häneen, mutta juuri kun hän tuli minun
kohdalleni, pysähtyi sydämeni lyönti, sillä samassa silmänräpäyksessä
kuului ääni korkeana ja kirkkaana, ei kyynäränkään päässä minusta. Se
oli sama helisevä ääni, jonka hetki aikaa sitten olin kuullut. Mistä
ääni tuli ja mikä sen synnytti, sitä en minä tiedä sanoa. Kentiesi
se lähti kenraalista, mutta en voi sanoa, millä tavalla hän sai sen
aikaan, sillä hänen molemmat kätensä riippuivat pitkin kylkiä. Se tuli
kumminkin ihan hänen vierestään, ja minusta tuntui melkein siltä, että
se kuului melkein hänen päänsä yläpuolelta. Mutta ääni oli niin hieno
ja väräjävä ettei voinut, sanoa, mistä se tuli.

Kenraali ei kysellyt, mistä ääni tuli, vaan meni tiehensä eikä ollut
enää nähtävänä.

Minä en hukannut silmänräpäystäkään, vaan ryömin piilopaikastani ja
juosta hölkötin omaan kamariini. Vaikka kuinka monta peikkoa tahansa
myöhemmin yöllä olisi käydä tissutellut pitkin käytävää, en minä olisi
tahtonut pistää päätäni ovesta nähdäkseni niistä vilahdustakaan.

Minä en yhdellekään ihmiselle puhunut sanaakaan siitä mitä tapahtui,
mutta minä päätin etten kovin kauan olisi Cloomber Hallissa. Neljä
puntaa kuukaudessa on iso palkka, mutta se on pieni silloin, kun sillä
maksetaan ihmisen sielunrauha, ja voipa hänen sielunsa vielä lopuksi
joutua hukkaankin, sillä kun perkele käy ympäri kiljuvan jalopeuran
tavalla, niin ei tiedä, kenen hän voi niellä. Ja vaikka sanovat että
Herramme on häntä väkevämpi, niin ei sentään ole sopivaa ruveta asiaa
koettamaan. Minä ymmärsin selvästi että kenraalia ja hänen huonettaan
painoi kirous, ja jos hän oli sen ansainnut, niin se oikeudella
kohtaisi häntä eikä saisi koetella presbyteriläistä, joka aina on
vaeltanut kaidalla tiellä.

Sydäntäni karvasteli ajatellessani nuorta Gabriella-neitiä — sillä hän
on sekä kaunis että sävyisä — mutta minä tunsin velvollisuuteni olevan
lähteä tieheni, aivan samalla tavalla kuin Lot poistui syntisestä
kaupungista.

Tämä kauhea kilinä soi alituisesti korvissani, enkä minä tohtinut
yksin liikuskella käytävässä, sillä minä pelkäsin vielä kerran saavani
sen kuulla. Ja ensi tilaisuudessa aioin kenraalille sanoutua irti
toimestani, hankkiakseni itselleni semmoisen paikan, jossa voisin
seurustella kristittyin ihmisten kanssa ja lohdutuksekseni ja avukseni
asua noin kivenheiton päässä kirkosta.

Mutta sitten kävi niin omituisesti ettei irtisanominen tapahtunutkaan
minun puoleltani, vaan kenraalin.

Tapahtui eräänä päivänä syyskuun lopulla, että kun minä hevoselle
kauroja annettuani astuin ulos tallista, näin minä suuren rötkäleen,
joka tulee hyppien yhdellä jalalla ja on enemmän ison variksen kuin
miehen näköinen. Minä katsoa tuijotin häneen ja luulin että hän
oli niitä roistoja, joista kenraali oli puhunut. Sentähden en minä
puhunut sanaakaan, vaan lähdin hakemaan sauvaani, jolla aioin koetella
lurjuksen päätä.

Hän näkee minun tulevan ja huomaa sauvan kädessäni. Arvaten että minä
aioin koetella hänen nahkaansa, veti hän suuren veitsen taskustaan ja
vannoi kauhistavalla valalla tappavansa minut, jos en peräytyisi.

Minun hiukseni nousivat pystyyn ja me seisoimme vastatusten — hänellä
veitsi, minulla oksainen kalikka kädessäni — kun kenraali tuli meitä
kohden.

"Pistäkää veitsi taskuunne, korpraali. Pelkonne on poistanut teiltä
ymmärryksen", sanoo hän.

"Hän olisi musertanut pääkalloni, jos en olisi vetässyt veistäni.
Teidän ei tulisi pitää palveluksessanne niin vaarallista velikultaa",
sanoo hän.

Isäntä rypisti otsaansa ja katsoi häneen vihaisesti ikäänkuin ei olisi
pitänyt hyvänä neuvojen saamista siltä taholta.

"Israel, minä en tarvitse sinua kauemmin kuin tämän päivän", sanoo hän
"Sinä olet ollut uskollinen palvelija enkä minä voi sinua soimata,
mutta asianhaarat vaativat, että minun täytyy vaihtaa palvelijaa."

"Se käy päinsä, herra", sanon minä.

"Sinä voit lähteä jo tänä iltana", sanoo hän, "ja koska sinut niin
äkkiarvaamatta sanottiin irti, annan minä sinulle päälliseksi vielä
yhden kuukauden palkan. Näin sanottuaan meni hän linnaan, ja hänen
kintereillään seurasi mies, jota hän oli nimittänyt korpraaliksi. Ja
siitä päivästä alkaen en ole tavannut kumpaakaan heistä. Minun rahani
lähetettiin minulle paperiin käärittynä, ja sanottuani muutaman sanan
tulevasta vihan päivästä keittäjättärelle ja toiselle lutukselle,
pudistin Cloomberin tomut jaloistani ja lähdin tieheni."

Herra Fothergill West sanoo, ettei minun tarvitse puhua kaikesta mitä
sittemmin tapahtui, vaan ainoastaan kertoa se mitä minä itse näin.
Minä en ymmärrä hänen syitään — ja olkoon minusta kaukana väittääkseni
etteivät nämä syyt olisi hyviä — mutta tahdon vaan lisätä ettei se mikä
sittemmin tapahtui minua rahtustakaan hämmästyttänyt.

Se oli juuri se jota olin odottanutkin ja sen minä sanoin
kirkkoherrallekin.

Nyt minä olen kertonut kaikki, eikä minulla ole mitään lisättävää eikä
peruutettavaa. Minä olen kiitollinen herra Mathew Clarkille siitä,
että hän kirjoittaa kaikki minun puolestani, ja jos joku haluaa tietää
enemmän, niin olen minä tunnettu ja arvossa pidetty Geclefechaanissa,
ja herra Mc Neil Wigtownissa tietää sanoa, missä minä asun.




IX.

Tohtori John Easterlingin kertomus.


Esitettyäni Israel Stakesin kertomuksen koko laajuudessaan, tahdon nyt
liittää tähän tohtori Easterlingin lyhyet muistiinpanot.

On kyllä totta että tohtori ainoastaan kerran kävi Cloomberissa
kenraali Heatherstonen siellä olon aikana, mutta tähän käyntiin liittyi
muutamia omituisia asianhaaroja, ja ne voivat valaista niitä oloja,
jotka lukija jo tuntee.

Tohtori on tehnyt muistiinpanoja tästä käynnistä, ja nämä muistiinpanot
minä nyt jätän lukijalle.

       *       *       *       *       *

Mielihalulla minä kerron herra Fothergill Westille ne vaikutelmat,
jotka sain Cloomber Hallissa käynnistäni, enkä minä kerro niitä
ainoastaan sen perusteella että kunnioitan herra Westiä, vaan myös
siitä syystä että ne tosiasiat, jotka tulin tuntemaan, ovat niin
omituista laatua, että ne on julaistava luettavaksi.

Viime vuoden syyskuussa sain minä rouva Heatherstonelta Cloomber
Hallista kirjeen, jossa tämä pyysi minua käymään tapaamassa hänen
miestään, jonka terveys jo kauan oli ollut huonolla kannalla. Minä olin
jo ennen kuullut puhuttavan Heatherstoneista ja että he elivät muista
erillään. Minusta tuntui siis hyvin tärkeäarvoiselta saada tehdä heidän
tuttavuuttaan, ja minä päätin viipymättä matkustaa Cloomberiin.

Minä olin käynyt siellä ennen, silloin kun sen omistaja siellä asui,
ja hämmästyin siis suuresti, kun perille tultuani näin että siellä oli
tehty useampia muutoksia. Portti, joka ennen seisoi selkiselällään,
oli nyt sulettuna, ja korkea lauta-aita, jonka yläreuna oli varustettu
rautapiikeillä, ympäröitsi koko puiston. Lehtikuja, joka vei linnaan
oli lehtien ja oksien peittämä, ja koko linnan piiri näytti yleensä
huonosti hoidetulta.

Minun täytyi kahdesti soittaa ennen kuin palvelustyttö avasi oven,
johtaen minut pieneen huoneeseen, jossa tapasin vanhanpuoleisen, laihan
naisen, joka esitti itsensä rouva Heatherstoneksi. Hänen kalpeat
kasvonsa, harmaat hiuksensa, surulliset silmänsä ja vaaleaksi viertynyt
pukunsa soveltuivat täydellisesti kolkkoon ympäristöön.

"Me olemme kovin huolestuneina", sanoi hän lempeällä, matalalla
äänellä. "Minun miesparkani on liiaksi ponnistanut voimiaan, ja sen
seurauksena on hänen hermostonsa heikontunut. Me muutimme tähän osaan
maata siinä toivossa että virkistävä ilma hiljaisuuden ja levon
yhteydessä tekisi hänelle hyvää. Mutta sen sijaan että paranisi on
hän tullut huonommaksi, ja tänä aamuna oli hänellä kuume ja hän
houraili. Lapset ja minä olimme niin kauhistuksissamme että lähetimme
hakemaan teitä. Jos seuraatte minua, niin näytän teille tien kenraalin
makuukamariin."

Hän kävi edelläni useampia käytäviä, ja viimein me tulimme sairaan
miehen huoneeseen, joka sijaitsi kaikkein alimpana suuressa
rakennuksessa. Tämän huoneen lattia oli paljas, ja huonekalut olivat
soukat telttivuode, kenttätuoli ja vaatimaton honkapöytä. Viimeksi
mainittu oli kirjojen ja paperien peittämä ja sen keskellä seisoi
valkean huivin peittämänä muuan suuri esine, jolla oli epäsäännölliset
ulkopiirteet. Seinillä ja kaikissa nurkissa riippui valikoima aseita,
pääasiallisesti semmoisia, joita brittiläinen armeija käyttää. Mutta
siellä löytyi myös monta itämaista tekoa olevaa miekkaa, joista useat
olivat tupessa ja joitten kädensijoissa välkkyi jalokiviä. Oli räikeä
erotus vaatimattomien huonekalujen ja niitten välillä, jotka riippuivat
seinillä.

Minulla oli kuitenkin vähä aikaa katsella kenraalin kokoelmia, sillä
potilaani makasi vuoteessa ja näytti kipeästi tarvitsevan minun apuani.

Hänen päänsä oli puolittain poispäin käännettynä; hän hengitti
raskaasti ja oli nähtävästi tietämätön meidän läsnäolosta. Kirkkaat,
tuijottavat silmät ja poskien kitukuumeellinen puna osottivat, että
hänellä oli ankara kuume.

Minä lähestyin vuodetta, kumarruin alas ja kosketin sormillani hänen
valtasuoneensa. Mutta hän nousi yhtäkkiä istumaan ja löi raivoisasti
minua nyrkillään, Kun hän katsoi minuun, näkyi hänen kasvoissaan
äärettömän tuskan ja kauhistuksen ilme.

"Verikoira", ulvoi hän. "Päästä minut, päästä minut, sanon minä.
Ottakaa pois kätenne! Eikö siinä ole kylliksi että koko elämäni on
saatettu turmioon? Milloin kaikki tämä loppuu? Kuinka kauan minun
täytyy kärsiä tällä tavalla?"

"Vaiti, ystäväni, vaiti", sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävällä
äänellä ja laski viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen. "Tämä on
tohtori Easterling Straenraerista. Hän ei ole tullut tänne sinua
vahingoittamaan, vaan auttamaan."

Kenraali vaipui väsyneenä päänalaiselleen, ja hänen kasvojensa
muuttuneista eleistä saattoi päättää, että kuume oli tauonnut ja että
hän ymmärsi vaimonsa puheen.

Minä pistin lämpömittarini hänen kainalokuoppaansa ja kun tarpeellisen
ajan kuluttua tutkin sitä, huomasin että hän oli vapaa kuumeesta.
Nähtävästi ahdisti häntä semmoinen ajoittainen kuumetauti, joka usein
vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat viettäneet jonkun ajan kuumassa
ilmanalassa.

"Hän ei ole missään vaarassa", huomautin minä. "Kun hänelle annetaan
vähä kiniiniä ja arsenikkia, saa hän pian takaisin terveytensä ja
voimansa."

"Ei mitään vaaraa", sanoi hän. "Tauti ei koskaan ole ollut minulle
vaarallista. Minua on yhtä vaikea tappaa kuin kuleksivaa juutalaista.
Minä vakuutan sinulle, Mary, että pääni nyt on ihan selvä, niin että
hyvästi voit jättää minut kahdenkesken tohtorin kanssa."

Rouva Heatherstone lähti minusta nähden vastenmielisesti huoneesta, ja
minä otin paikan vuoteen vieressä, kuunnellakseni potilaani puhetta.

Niin pian kuin rouva Heatherstone oli sulkenut oven, sanoi kenraali:

"Minä haluan että te tutkitte minun maksani. Siellä on ollut märkäajos.
ja meidän rykmenttilääkäri Brodioe lausui aina, että se kerran
tuottaisi minulle kuoleman. Tuskin se minua kumminkaan on vaivannut
sitten kun lähdin Indiasta."

Tehtyäni tarkan tutkimuksen vastasin minä:

"Paikan olen löytänyt, mutta se on imeytynyt pois, niinkuin moisten
ajosten usein käy. Luultavasti ei se tule tekemään teille mitään
vahinkoa."

Hän ei näyttänyt sen enempää iloitsevan minun ennustuksestani.

"Niin minun aina käy", puhkesi hän synkkänä puhumaan. "Jos jollakin
muulla olisi kuumetautia ja hän hourailisi, niin hän varmaankin olisi
vaarassa, ja kuitenkin te väitätte ettei minua mikään vaivaa. Katsokaa
nyt tätä!"

Hän paljasti rintansa ja näytti minulle umpeen parantuneen, rypistyneen
haavan sydämen lähellä.

"Erään vuorelaisen luoti otti tähän", jatkoi hän. "Teistä kyllä
tuntunee siltä että se on osunnut oikeaan paikkaan viedäkseen minulta
hengen, mutta se luiskahti kylkiluusta sivulle ja meni selästä ulos,
lävistämättä keuhkopussia. Oletteko koskaan kuullut kerrottavan mitään
sen tapaista?"

"Te olette varmaankin syntynyt onnellisen tähden aikana", huomautin
minä hymyillen.

"Se riippuu mielipiteestä ja mausta", vastasi hän ja pudisti päätään.
"Kuolema ei minua pelota, jos se tulee tavallisella tavalla, mutta minä
tunnustan että ajatus ihmeellisestä tai yliluonnollisesta kuolemasta
pelottaa minua."

Hänen huomautuksensa hämmästytti minua, ja minä kysyin:

"Tarkoitatteko että pitäisitte luonnollisen kuoleman väkivaltaista
parempana?"

"En. Juuri niin en tarkoita. Minä tunnen liiankin hyvin kylmän teräksen
ja lyijyn niitä pelätäkseni. Tunnetteko te odyllistä voimaa, herra
tohtori?"

"En. semmoista en tunne", vastasin minä ja katsoin häneen terävästi,
sillä minä luulin hänen taas‘rupeavan hourailemaan. Mutta hänen
katseensa osotti järkeä, ja kuumeen puna oli kadonnut hänen poskiltaan.

"Te länsimaiset tiedemiehet olette monessa suhteessa aikaanne jälellä",
huomautti hän. "Kaikessa mikä on aineellista ja tulee ruumiin hyväksi,
olette te kaikkia muita edellä, mutta mitä tulee luonnon sisäisiin
voimiin ja siihen uinailevaan kykyyn. jota ihmishenki käskee, ovat
teidän suurimmat miehet paljoa lähempänä halvintakin indialaista
vedenkantajaa. Lukemattomat lihansyöjäin ja mukavuutta rakastavien
esi-isien sukupolvet ovat antaneet eläimellisille vieteillemme vallan
hallita henkisiä kykyjämme. Ruumis, jonka ainoastaan tulisi olla
hengen työase, on alennettu vankilaksi, jossa henki on teljettynä.
Itämaalaisten sielut ja ruumiit eivät ole yhtyneet niinkuin meidän, ja
ne eroavat kuolemassa toisistaan paljoa helpommin kuin meidän."

"Arvattavasti heillä ei ole suurtakaan hyötyä tästä elimistönsä
omituisuudesta", huomautin minä.

"Heillä on tieto, joka melkoisesti voittaa meidän omistettavissa olevan
tiedon", vastasi kenraali. "Jos matkustatte Indiaan, saatte luultavasti
pian nähdä taidenäytännön, joka tehdään mangopuulla, ja jonka moni
hindulainen tuntee. Luonnollisesti olette kuullut siitä puhuttavan.
Mies, jolla on tekemistä asiassa, istuttaa mangopuun siemenen ja
käyttelee vähän käsiään. Sen jälkeen pistää esiin oras, lehdet ja
hedelmä — kaikki tämä puolen tunnin kuluessa. Tämä ei kumminkaan ole
taidenäytäntö, vaan se saadaan aikaan voimalla. Nämä miehet tietävät
enemmän luonnon salaisuuksista kuin sekä Tyndall että Huxley ja voivat
jouduttaa tai viivyttää sen kehityskulkua salaisilla välineillä,
joista ei meillä ole aavistustakaan. Nämä niin sanotut manaajat, jotka
ovat alhaista syntyperää, ovat vaan hutiluksia verrattuina niihin
miehiin, joilla on korkeampi suunnitelma, niinkuin veljekset Ragi-Zog,
jotka tiedoissa ovat paljoa etevämmät meitä kuin me hottentotteja ja
patagonialaisia."

"Te puhutte niinkuin tuntisitte heidät", huomautin minä.

"Onnettomuudekseni minä tunnen heidät", vastasi hän. "Minä olen
joutunut tekemisiin heidän kanssaan tavalla, jota toivon ei kenenkään
muun raukan ennen minua koettaneen. Mutta mitä odylliseen voimaan
tulee, tulisi teidän ottaa siitä selko, koska sillä on suuri
tulevaisuus lääketieteen alalla. Teidän tulee lukea Reichenbachin
kirjaa, joka koskee magnetismin ja elinvoiman tutkimuksia. Nämä,
Mesmerin 27 mietelmää ja tohtori Justinus Kernerin teokset kehittävät
aatteitanne."

Minä en tuntenut hänen ehdotuksensa miellyttävän itseäni ja nousin
hiljaa sanoakseni hänelle jäähyväiset. Vielä kerran koettelin hänen
valtasuontaan ja huomasin että hän oli täysin vapaa kuumeesta. Minä
käänsin kasvoni häneen, lausuakseni hänelle tyytyväisyyteni. Samassa
ojensin käteni ottaakseni käsineeni pöydältä, mutta sillä seurauksella
että jouduin kohottamaan liinavaatetta, joka peitti pöydän keskellä
olevan esineen.

Minä en olisi asiaa sen pitemmältä ajatellut, jos en olisi
nähnyt sairaan kasvojen synkistyvän ja kuullut, hänen päästävän
kärsimättömyyden huudahdusta. Heti käännyin minä ja panin huivin
paikoilleen niin pian etten voinut nähdä mitä sen alla oli. Ainoa
havainto minkä tein, oli se, että esine oli hääleivoksen näköinen.

"Ei se mitään tee, tohtori", puhkesi kenraali sävyisästi puhumaan,
kun hän huomasi että vahinko oli kokonaan tilapäinen. "Ei minulla ole
vastaan, vaikka te näette sen."

Hän ojensi kätensä ja otti pois peiton. Minä näin silloin, että se
minkä olin luullut hääleivokseksi, itse asiassa olikin hyvin tehty
vuorenselänteen malli, jonka lumipeitteiset huiput syvästi muistuttivat
niitä torneja ja harjanteita, jotka sokurileipoja tekee makeisiin.

"Tämä on osa Himalajaa", lausui hän, "ja siinä näemme tärkeimmät Indian
ja Afghanistanin väliset solat. Malli on oivallinen. Tähän seutuun
liittyy minun erityinen huomioni, sillä minä olen täällä ollut ensi
kertaa tulessa. Tuo on Kalabughin ja Thul-laaksoa vastapäätä oleva
sola, jossa minun kesällä 1841 piti suojella kuormastoa. Se ei ollut
mitään laiskan tehtävää, saan sanoa."

Minä näytin solan toisella puolella olevaa veripunaista pilkkua ja
kysyin:

"Tämä pilkku kai merkitsee että siinä paikassa on ollut taistelu, johon
te olette ottanut osaa?"

"Niin, siellä oli meillä kahakka", vastasi hän, kumartuen eteenpäin ja
tarkastellen punaista merkkiä. "Meidän kimppuun hyökkäsivät — — —."

Samassa silmänräpäyksessä kaatui hän päänalaiselleen ikäänkuin hänet
olisi luoti lävistänyt, ja hänen kasvoistaan kuvastuivat samat
kauhun eleet kuin minun huoneeseen astuessani. Ja samana hetkenä
kuului ilmasta hänen vuoteensa kohdalta kimakan helisevä ääni, jota
suunnilleen voin verrata polkupyörän hälytyskellon sointiin. Koskaan en
ole ennen enkä jälkeenpäin kuullut ääntä, joka täydelleen olisi tuon
äänen kaltainen. Minä kurkistelin ympärilleni ihmetellen mistä ääni
tulisi, mutta en voinut keksiä sen syytä.

Pakollisesti hymyillen sanoi kenraali:

"Ei siinä ole mitään merkillistä, herra tohtori. Se on vaan minun
yksityinen malmirumpuni. Lienee parasta että menette alas ruokasaliin.
Siellä voitte kirjoittaa rohtomääräyksen."

Oli päivän selvää että hän tahtoi päästä minusta vapaaksi. Minun oli
siis pakko sanoa jäähyväiset, vaikka mielelläni olisin viipynyt vähän
kauemmin toivossa saada selville tuon salaperäisen äänen syyn.

Ollessani paluumatkalla linnasta päätin minä piakkoin käydä uudestaan
tapaamassa huomioa ansaitsevaa potilastani, saadakseni tietää mitä
hänelle oli tapahtunut ennen ja nyt. Minä tunsin siis suurta pettymystä
kun samana iltana sain kenraalilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti että
minun käsittelyni oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen, ettei hän
enää tarvinnut minun apuani ja että hän toivoi minun tyytyvän siihen
palkkioon, jonka kirje sisälsi.

Tämä oli viimeinen tieto minkä sain Cloomber Hallin asukkailta.

Useammat meidän naapurit ja muutkin, joitten huomioa asia on
herättänyt, ovat usein kysyneet, oliko kenraali täydessä järjessään.
Arvelematta vastasin minä myöntävästi. Hänen puheestaan ymmärsin, että
hän oli sekä lukenut että miettinyt.

Mutta hänen ruumiinrakennuksensa oli heikontunut, ja saattoi milloin
tahansa pelätä onnettomuuden kohtausta.




X.

Kirje, joka tuli linnasta.


Valaistuani kertomustani antamalla puhevuoron muillekin henkilöille,
tahdon nyt kertoa omia havaintojani.

Minä lopetin kertomalla Rufus Smithin tulosta. Tohtori Easterling oli
käynyt linnassa kolme viikkoa sitten, ehkäpä vähää aikaisemminkin.
Tähän kertomukseni aikaan olin minä kovin levoton, sillä en ollut
nähnyt Gabriellaa enkä hänen veljeään sen koommin kuin sinä päivänä,
jolloin kenraali aidan vieressä yllätti minut ja kihlattuni. Minä
pelkäsin että veli ja sisar oli teljetty huoneisiinsa, ja sisareni oli
samaa mieltä.

Me tunsimme siis melkoista huojennusta, kun paria päivää viime
keskusteluni jälkeen kenraalin kanssa saimme kirjeen Mordaunt
Heatherstonelta. Kirjeen jätti meille pieni kalastajapaikalta oleva
rääsyinen poika, joka kertoi saaneensa sen linnan portin edustalla
eräältä vanhalta naiselta — arvattavasti Cloomberin keittäjättäreltä.

 "Rakkaimmat muistoni", kirjoitti hän. "Gabriella ja minä olemme
 kovin suruissamme siitä ettemme ole saaneet ilmoittaa teille mitään.
 Asian laita on se että meidät pakotetaan pysymään sisällä. Ja tämä
 pakko ei ole voimaperäistä vaan siveellistä laatua. Isä parkamme,
 joka tulee yhä heikkohermoisemmaksi, jota enemmän aika joutuu, on
 kehottanut meitä pysymään sisällä lokakuun viidenteen päivään. Häntä
 tyynnyttääksemme lupasimme me täyttää hänen toivomuksensa.

 Ja hän on puolestaan luvannut että me viidennen päivän jälkeen — se on
 viikon kuluttua — pääsemme yhtä vapaiksi kuin ilma ja saamme tulla ja
 mennä mielemme mukaan.

 Gabriella on minulle kertonut teille puhuneensa, että isämme lokakuun
 viidennen päivän mentyä on muuttunut mies. Mutta tänä vuonna
 näyttää siltä että hänellä on suurempi syy kuin muulloin huolehtia
 onnettomasta perheestään, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt hänen
 käyttävän niin monta varovaisuuskeinoa kuin nyt.

 Joka nyt katselee hänen köyryistä vartaloaan ja vapisevia käsiään,
 ei voi käsittää että hän on sama mies, joka muutama vuosi sitten
 jalkaisin pyysi tiikereitä Terain lähellä olevassa ruoikossa ja
 nauroi varovaisemmille metsästäjille, jotka etsivät suojaa niistä
 pikkuhuoneista, joita norsut kantoivat selässään. Te tiedätte että
 hän voitti viktoriaristin Delhin läheisessä tappelussa, ja kumminkin
 vapisee hän kauhistuksesta, kun kuulee pienimmänkin melun, vaikka hän
 asuu maailman mitä rauhallisimmassa seudussa.

 Muista, West, mitä jo olen sinulle sanonut, ettei vaara suinkaan ole
 kuvittelua. Päinvastoin on se kovin uhkaavaa laatua. Se on kuitenkin
 luonteeltaan semmoista, ettei sitä voida välttää eikä myöskään selvin
 sanoin lausua.

 Jos kaikki käy hyvin, niin saatte tavata meidät kuudentena päivänä
 Branksomessa.

 Sydämellisesti teitä molempia tervehtien, olen minä aina teidän
 uskollinen.

                                                   Mordaunt."

Tämä kirje tyynnytti meitä jossakin määrin. Kuitenkin vaivasi meitä
sanomattomasti se seikka, ettemme voineet ymmärtää emmekä torjua sitä
vaaraa, joka uhkasi ystäviämme, ja vähintäinkin viisikymmentä kertaa
päivässä me puhuimme siitä.

Viimein me väsyimme kaikkiin näihin turhiin mietiskelyihin ja
lohdutimme itseämme sillä että vaara muutaman päivän kuluessa olisi
vältetty. Me pelkäsimme että nämä päivät kuluisivat hitaasti,
mutta sattuipa tapaus, joka antoi levottomalle mielellemme uuden
ajatussuunnan.




XI.

Haaksirikko.


Lokakuu alkoi säteilevällä auringolla ja pilvettömällä taivaalla.
Aamulla puhalsi navakka tuuli, mutta myöhemmin päivällä oli ihan tyven.
Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja aholle rupesi nousemaan usvaa,
joka esti kanaalin tuolla puolella olevat Irlannin vuoret näkymästä.
Suurina ja raskaina vierähtelivät aallot kalliorannikkoa vastaa.
Kokemattomasta silmästä oli kaikki tyyntä ja rauhallista, mutta niistä,
jotka ymmärtävät luonnon viittauksia, oli selvää, että ilma, taivas ja
meri ennustivat myrskyä.

Minä lähdin sisareni kanssa iltapäivällä käyskentelemään ja me menimme
sille mereen pistävälle hietasärkälle, jonka toisella kupeella on
Lucelahti ja toisella Kirkmaidenin satamansuu, jonka rannoilla
Branksomen maatilat sijaitsevat. Oli liian lämmin meidän voidaksemme
tehdä pitempää kävelymatkaa. Me istuuduimme eräälle hiekkakunnaalle,
joka oli saraheinän peittämä.

Lepomme keskeytti kuitenkin pian askelten töminä, joka tuli yhä
lähemmäksi meitä, ja Jameison, se vanha mies, josta jo olen puhunut,
lähestyi meitä selässä semmoinen haavi, jolla katkorappoja pyydetään.
Hän lähestyi suoraa päätä meitä ja sanoi tavallisella oikosuoralla
tavallaan, että hän toivoi meidän ei panevan pahaksemme, jos hän
lähettäisi meille muutamia katkorappoja illalliseksemme.

"Noita eläimiä on niin helppo pyytää juuri ennen myrskyn tuloa", lisäsi
hän.

"Luuletteko että myrsky on tulossa", kysyin minä.

"Kyllä sen voi merisotilaskin nähdä", vastasi hän, pistäen suuren
tupakkapurun suuhunsa. "Cloomberia yinpäröitsevä aho on ihan valkea
kalalokeista. Ne tulevat rannalle suojellakseen sulkiaan myrskyltä.
Minä muistan päivän, joka oli ihan tämän päivän kaltainen, jolloin olin
Charlie-Napier-laivalla Kronstadtin edustalla. Myrsky tempasi meidät
linnoituksen tykkien eteen."

"Tapahtuuko haaksirikkoja näillä seuduilla", kysyin minä.

"Valitettavasti kyllä herra, tämä paikka on laajalti tunnettu monista
haaksirikoistaan. Jos vesi tässä ympäristöllä voisi kertoa oman
historiansa, paljastaisi se monemmoisia asioita. Ja kun tuomiopäivä
tulee, nousevat aallot korkealle, jolloin ne heittävät maalle ne
lukemattomat ihmiset, jotka makaavat tuolla pohjassa."

"Minä toivon ettei haaksirikkoa tapahtuisi meidän täällä ollessa",
sanoi Ester painavasti.

Vanha mies pudisti harmaata päätään ja katsoi miettivästi usvaista
taivaanrantaa. Viimein hän sanoi:

"Jos tuuli tulee lännestä, on kyllä vaara tarjona. Katsokaa tuota
laivaa! Minä luulen että kapteeni iloitsee sydämestään, kun hän pääsee
turvalliseen Clydeen."

"Näyttää siltä kuin se seisoisi ihan liikkumattomana", huomautin minä,
katsellen tuota suurta laivanrunkoa. "Kentiesi me sittenkin erehdymme
myrskyn suhteen."

Vanha mies nauroi täyttä kurkkua ja lähti käydä luhnustamaan
katkorappohaavi kädessään. Sisareni ja minä kävimme verkalleen kotia
päin.

Vähää myöhemmin menin minä isäni työhuoneeseen saadakseni tietää,
olisiko minulla jotakin tehtävää, sillä vanhus oli kiintynyt
erään uuden kirjateoksen kääntämiseen, joka käsitteli itämaista
kirjallisuutta, ja minun täytyi sillä aikaa yksin hoitaa ja pitää
huolta koko maatilasta.

Hän istui suuren neliskulmaisen pöydän ääressä kirjastossaan. Hänellä
oli edessään semmoinen läjä kirjoja ja papereita, etten minä huoneeseen
astuessani nähnyt hänestä muuta kuin muutamia harmaita hiuksenhaivenia.
Minut huomattuaan hän lausui:

"Rakas poikani, minä olen kovin pahoillani siitä että sinä niin vähän
tunnet sanskritia. Kun minä olin sinun ijässäsi, puhuin minä sekä tätä
jaloa kieltä että myös tamulin- ja malajinkieltä ja useampia murteita."

"Minä olen todellakin pahoillani, etten ole perinyt isän hyvää
kielipäätä", vastasin minä.

Isäni jatkoi:

"Minä olen alkanut työn, joka, jos sitä vaan jatkettaisiin polvesta
polveen, tekisi West-nimen kuolemattomaksi. Työ ei ole mitään sen
vähempiarvoista kuin että me julkaisemme englanninkielisen käännöksen
Djarmaasta, alkulauseella, joka tekee selkoa Brahman opista ennen
Sakjamunia. Suurinta ahkeruutta käyttämällä voi olla mahdollista että
minä ehdin saamaan suurimman osan alkulausetta valmiiksi ennenkuin
kuolen."

"Kuinka pitkä aika työn valmistumiseen tarvitaan?"

Isäni hieroi käsiään ja vastasi:

"Se pienoispainos, joka löytyy Pekingin keisarillisessa kirjastossa,
käsittää 325 suurta nidettä. Ja alkulause, jossa puhutaan Rig-vedasta,
Sama-vedasta, Jagnr-vedasta ja Atharva-vedasta, tulee käsittämään
vähintäin kymmenen nidettä. Jos me nyt kirjoitamme yhden niteen
vuodessa, niin voimme otaksua että työ päättyy vuonna 2250.
Kahdestoista miespolvi voi siis päättää työn, kun kolmannellatoista on
kyllin tekemistä sisällysluettelon laatimisessa."

"Sano minulle, isä, millä jälkeläisemme elävät tuota suurta teosta
valmistaessaan", kysyin minä hymyillen.

"Niin tuo kysymys on juuri sinun luonteesi mukainen, Jack", vastasi
isäni äreällä äänellä. "Sinussa ei ole vähääkään käytöllisyyttä. Sen
sijaan että tarkkuudella kiinnittäisit ajatuksesi minun suunnitelmaani,
teet sinä kaikellaisia järjettömiä vastaväitteitä. Onhan
vähempiarvoista huolehtia mitä he syövät ja juovat, kun heillä on niin
suuri tehtävä silmämääränään. Minä tahtoisin että sinä nyt menet Fergus
Mc Donaldille ja otat selville, tarvitseeko hänen hattonsa peittämistä,
ja William Fullerton on kirjoittanut että hänen lypsylehmänsä on tullut
kipeäksi. Sinä voit mennä sinne kuulustelemaan asioita."

Ennen lähtöäni silmäsin ilmapuntaria ja näin että se oli melkoisesti
laskenut. Vanha merimies oli siis oikeassa selittäessään luonnon
merkkejä.

Kun minä illalla kotia palatessani kävin ahon poikki, puhalteli
tuuli lyhyinä, voimakkaina sysäyksinä ja koko läntistä taivaanrantaa
peittävät tummat pilvet joitten pitkät, säännöttömät soikaleet
ulottuivat aina keskitaivaalle asti. Valittava ääni nousi mereltä,
ikäänkuin se olisi tietänyt vaaran olevan tarjona.

Kaukana kanaalissa näin pienen höyrylaivan joka pyrki matkansa perille
Belfastin satamaan, ja suuri laiva, jonka muutama tunti sitten olin
huomannut, oli vielä avoimella merellä, koettaen päästä pohjoiseen päin.

Kello 9:ltä tuuli ankarasti, 10:ltä rupesi myrskyämään, ja ennen
puoltayötä raivosi hirmumyrsky rannikolla.

Minä istuin kauan meidän pienessä vierashuoneessa, jonka seinät oli
päällystetty tammilaudoilla, ja kuuntelin myrskyn ulvonaa. Luonnon
suurelta soittamolta kuului yhdyslaulu, johon sekaantui useampia
erilaatuisia ääniä, aina meren kumeasta pauhinasta pienten merilintujen
säikähdystä osottaviin ääniin asti. Kerran aukaisin ikkunan, mutta
tuuli ja sade löivät huoneeseen. Minä riensin niin pian kuin suinkin
sulkemaan ikkunan.

Sisareni ja isäni olivat menneet levolle, mutta koska minä en voinut
nukkua niin istuin hiilivalkean ääressä ja polttelin tupakkaa.

Minä mietiskelin, mitä nyt tapahtuisi Clooinber Hallissa, mitä
Gabriella ajattelisi myrskystä ja olisiko vanha kenraali tavallista
levottomampana rajuilman johdosta. Nyt oli enää vaan neljä päivää
jälellä lokakuun viidenteen päivään. Kentiesi oli hänestä tämä
ankara myrsky jossakin yhteydessä siihen salaiseen kohtaloon, joka
odotti häntä. Minun ollessa näissä mietteissä sammuivat hehkuvat
hiilet vähitellen, ja kun kylmyys yhä eneni, täytyi minunkin kääntyä
vuoteelleni.

Minä olin nukkunut ehkä kaksi tuntia kun äkkiä heräsin siitä, että joku
rajusti tempasi minua olkapäästä. Kun minä nousin vuoteessani istumaan,
näin huoneessa vallitsevassa hämärässä että isäni puoleksi pukeutuneena
seisoi vuoteeni ääressä.

"Nouse, Jack, nouse", huudahti hän mielenjännityksessä. "Tuolla
lahdella makaa suuri laiva, ja ihmisparat ovat hukkumaisillaan. Seuraa
minua, poikani, ja me koetamme saada selville, mitä voisimme tehdä."

Vanhus oli melkein suunniltaan liikutuksesta ja kärsimättömyydestä.

Minä hypähdin vuoteeltani ja heitin vaatteet ylleni. Silloin kuului
laukaus tuulen ulvonnan ja tyrskyjen pauhun läpi.

"Sieltä se taas kuuluu", huudahti isäni. "Se on laivan hätämerkki.
Jamieson ja kalastajat ovat tuolla alhaalla Ota sadetakki yllesi.
Kiirehdi, joka sekunti on kallis!"

Myrsky ulvoi kuin hornan kuilusta, ja meidän oli vaikea päästä perille.
Hiekkaa ja soraa lensi silmiimme, ja meidän oli tukalaa päästä
eteenpäin. Oli juuri siksi valoisa, että saatoimme nähdä kiitävät
pilvet ja valkoharjaiset hyökyaallot. Ympärillämme oli täydellinen
pimeys.

Me varjostimme silmiämme käsillä, jos mahdollista saadaksemme jotakin
opastusta. Mutta emme voineet mitään nähdä. Minä luulin kuulevani
tuskallisia ihmisääniä, mutta en voinut sanoa, miltä suunnalta ne
tulivat. Äkisti näkyi valonpilkahdus pauhaavassa myrskyssä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä valaisi merkkituli rantaa ja kuohuvaa
mertä.

Laiva makasi kyljellään kauhean Hanselriutan keskellä. Minä tunsin
laivan heti samaksi, jonka olin nähnyt aamupäivällä. Yhdyslippu, joka
ylösalaisin käännettynä riippui keskimaston kappaleella, ilmaisi laivan
kansallisuuden. Joka masto ja köysi näkyi selvästi sinervänvaalakassa
valossa.

Me saatoimme erottaa 10 tai 12 säikähtynyttä merimiestä, jotka
merkkivalossa meidät huomattuaan käänsivät ruumiinkalpeat kasvonsa
meihin. Nuo kurjat olennot näyttivät saaneen uutta toivoa meidän
läsnäolosta, vaikka oli selvää että heidän omat veneensä oli joko
myrsky vienyt tai olivat ne muuten kelvottomat heitä maihin kulettamaan.

Laivalla löytyi muitakin kuin merimiehiä. Peräkannella seisoi
kolme miestä, jotka näyttivät olevan kokonaan toista rotua kuin ne
kurjat olennot, jotka pyysivät meiltä apua. He näyttivät puhuvan
keskenään niin tyynesti ja rauhallisesti kuin he olisivat olleet ihan
tietämättömät siitä hengenvaarasta, jossa olivat. Merkkitulen valossa
saatoimme me nähdä että heillä oli punaiset lakit päässä, ja heidän
tummat kasvonsa osottivat, että he olivat itämaista syntyperää.

Meillä oli kuitenkin vähä aikaa yksityisseikkojen huomaamiseen.
Laiva oli uppoamaisillaan ja meidän täytyi koettaa pelastaa pieni
ihmisjoukkio, joka rukoili meiltä apua. Lähin pelastusvene oli
Luce-lahdessa, 10 peninkulman päässä tästä. Mutta oma tilava
veneemme oli rannalle vedettynä, ja soutajia saisimme kyllä niistä
nuorista miehistä, jotka olivat paikalla. Minä menin viiden muun
kanssa veneeseen. Toiset vetivät veneen mereen, ja niin me kiikuimme
vaahtoisilla, pauhaavilla aalloilla ja ponnistimme kaikki voimamme
lähestyäksemme laivaa mahdollisimman lyhyessä ajassa.

Tehtävä näytti meistä kumminkin vaikealta. Minä huomasin kaikkia muita
korkeamman jättiläisaallon, joka löi laivaan. Kauhealla räiskeellä
repesi se kahtia. Peräpuoli hävisi pimeään syvyyteen, vieden mukanaan
nuo kolme itämaalaista, ja keulapuoli huojui avuttomana edestakaisin.
Laivalta kuului valitushuuto, johon kaiku vastasi rannalta. Mutta
Jumalan avulla pääsimme me perille ja pelastimme koko miehistön. Emme
olleet ehtineet puolitiehenkään rannalle päin, kun toinen suuri aalto
pyyhkäisi pois keulapuolen ja sammutti merkkitulen.

Rannalla seisovat ystävämme kiittivät meitä lujalla äänellä ja
riensivät sitten onnittelemaan ja lohduttamaan haaksirikkoisia. Näitä
oli kolmetoista. Kaikki näyttivät jähmettyneiltä ja alakuloisilta
paitsi kapteenia, joka esiintyi tyynenä. Muutamat miehet vietiin
kalastajamökkeihin, mutta useimmat otimme me mukaamme Branksomeen,
jossa heille annettiin kuivat vaatteet ja tarjottiin härän paistia ja
olutta.

Kapteeni Meadows tunki tanakan vartalonsa minun vaatteisiini ja tuli
sitten isäni ja minun luokseni. Tehtyään itselleen kylmätotiseoksen,
rupesi hän meidän kanssa puhumaan tapahtuneesta onnettomuudesta.

"Jos ette te ja teidän urhokkaat miehet olisi tulleet avuksi, niin
makaisimme me nyt meren pohjassa", sanoi hän ja hymyili sydämellisesti
meille. "Belinda oli vanha laiva, mutta se oli suuresta summasta
vakuutettu. Eivät omistajat emmekä me sure sen häviötä."

"Minä pelkään ettemme koskaan saa enää nähdä kolmea matkustajaanne",
sanoi isäni murheellisena. "Sen sattuman varalle että aallot
heittäisivät heidät rannalle, olen minä jättänyt sinne muutamia
miehiä. Mutia minä pelkään että asia on hukassa Kun laiva jakaantui
kahtia, näin minä heidän uppoavan, eikä kukaan, joka joutuu semmoiseen
kiehuvaan vesipyörteeseen, voi pelastua."

"Keitä he olivat", kysyin minä. "En milloinkaan olisi voinut ajatella
että ihmiset näyttäytyisivät niin huolettomina ollessaan uhkaavassa
hengenvaarassa."

"Ei ole niin helppo sanoa, keitä he olivat", sanoi kapteeni ja puhalsi
savua piipustaan. "Meidän viimeinen satama oli Kurrachee Indiassa, ja
sieltä he tulivat laivaan, matkustajina seuratakseen meitä Glasgowiin.
Ram Singh oli nuorimman nimi, ja ainoastaan hänen kanssaan olen minä
ollut tekemisissä, mutta kaikki he näyttivät olevan hyvin sävyisiä ja
vaatimattomia. Minä en koskaan kysynyt heidän matkansa tarkoitusta,
vaan luulin että he olivat Heiderabadin kauppiaita ja että he
liiketoimiensa tähden matkustivat Eurooppaan. Minä en koskaan voinut
ymmärtää miksi miehistö pelkäsi heitä. Vieläpä pelkäsi perämieskin
heitä, vaikka hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin."

"Pelkäsivätkö miehet heitä!" huudahdin min hämmästyneenä.

"Kyllä. He luulivat että muukalaisten olo laivalla ennustaisi sen
onnettomuutta. Minä en epäile, että jos te tällä hetkellä menette
keittiöön, saatte kuulla heidän kaikkien olevan yksimielisiä siitä,
että matkustajamme ovat syylliset koko onnettomuuteen."

Kapteenin vielä puhuessa avautui ovi ja punapartainen perämies astui
huoneeseen. Hän oli saanut lainata vaatteet eräältä hyväntahtoiselta
kalastajalta ja esiintyi jersey-takki yllään ja pitkävartiset
rasvanahkasaappaat jalassa.

Kiitettyään muutamalla sanalla meitä vierasvaraisuudestamme, vetäsi hän
tuolin pöydän ääreen ja lämmitteli auringon polttamia käsiään leimuavan
valkean ääressä.

"Mitä te nyt ajattelette, kapteeni Meadows?" kysyi hän. "Enkö minä
teitä varoittanut ottamasta noita mustanaamoja Belindaan?"

Kapteeni nojautui tuolin selkänojaan ja nauroi sydämestään.

"Kuulkaa, kuulkaa", huudahti hän ja kääntyi meihin.

"Asiassa ei ole mitään naurettavaa", huomautti toinen ärmeällä
äänenpainolla. "Minä olen menettänyt kaikki mitä minulla oli ja
päälliseksi olin menettämäisilläni vielä henkenikin."

"Luuletteko todellakin että haaksirikkonne aiheutuu noitten onnettomain
matkustajain laivalla olosta", kysyin minä.

"Miksi onnettomain?" kysyi perämies, avaten silmänsä selälleen.

"Koska he varmaankin ovat kuolleet uppoamalla", vastasin minä.

Hän ähkäsi epäileväisesti ja jatkoi käsiensä lämmittämistä lieden
ääressä!

Hetkisen kuluttua puhkesi hän puhumaan:

"Semmoiset miehet eivät koskaan kuole uppoamalla. Heidän isänsä perkele
ottaa heidät turviinsa. Näittekö, kuinka he seisoivat peräkannella ja
pyörittelivät Sikaareja? Minä näin heidän menettelynsä ja se vahvisti
minun arvosteluani heistä. Minua ei ihmetytä ettette te eivätkä
maamiehenne ymmärrä semmoisia asioita. Mutta tämän kapteenin, joka
on ollut merellä pienestä pojasta asti, tulisi tietää että kissa ja
pappi ovat pahimmat seuralaiset, mitkä voi saada kanssaan laivalle.
Jos kristitty pappi on huono, niin minä uskon että pakanallinen
epäjumalanpalvelija on viisikymmentä kertaa pahempi. Minä pysyn
vanhassa uskonnossa enkä alistu minkään muun kuin sen tuomittavaksi."

Isäni ja minä rupesimme nauramaan. Mutta perämies ei myöntynyt, vaan
kääntyi kapteeniin ja sanoi nuhtelevalla äänenpainolla:

"Jo Kurracheessa, heti kun he olivat laivaan tulleet, varoitin minä
teitä. Meillä oli kolme indialaista merimiestä palveluksessamme.
Mitä nämä tekivät, kun kolme matkustajaamme tulivat laivaan? He
lankesivat vatsalleen ja hieroivat neniään laivankanteen — niin he
tekivät. He eivät olisi edes amiraalia niin suuresti kunnioittaneet.
He tunsivat nuo mustanaamat, ja minä aavistin onnettomuutta heti kun
näin heidän makaavan kasvoillaan. Sitten kysyin minä heiltä teidän
ollessa paikalla, kapteeni, miksi he niin tekivät, ja he vastasivat
että matkustajat olivat pyhiä miehiä. Tehän kuulitte itse heidän
vastauksensa."

"Niin, mutta ei siitä mitään vahinkoa voinut tulla", sanoi kapteeni.

"Pyhin kristitty ihminen on lähimpänä Jumalaa, mutta pyhin mustanaama
on minun käsitykseni mukaan lähimpänä perkelettä. Ja te näitte itsekin,
kapteeni Meadows, miten he käyttäytyivät matkalla. He lukivat kirjoja,
jotka oli kirjoitettu puulle paperin sijasta, ja he valvoivat yöllä
lörpöteilen keskenään. Miksi he käyttivät omia keinojaan seuratakseen
laivan suuntaa?"

"Sitä eivät he varmaankaan tehneet?"

"Kyllä vaan. Heillä oli omat keinonsa, mutta minä en voi sanoa, koska
he niitä käyttivät. Minä näin että heillä oli tieto laivan suunnasta,
ja sen näki muonastonhoitajakin."

"Vaikka tämä seikka kuulostaa ihmeelliseltä, en minä kuitenkaan tiedä,
mitä te siitä voitte johtaa", huomautti kapteeni.

"Minä kerron teille toisen omituisuuden", sanoi perämies päättävästi.
"Tiedättekö, mikä nimi on sillä lahdella, jossa me jouduimme
haaksirikkoon?"

"Ystäviltämme olen kuullut, että me olemme Wigtownshiren rannikolla,
mutta minä en tiedä lahden nimestä."

Perämies nojautui häneen päin kasvot vakavan näköisinä.

"Sen nimi on Kirkmaiden", vastasi hän.

Jos hän odotti saavansa nähdä kapteenin hämmästyvän, niin ei hän
odotuksessaan pettynytkään, sillä Meadows istui muutaman minuutin ihan
vaiti. Viimein kääntyi hän meihin ja sanoi:

"Se on todellakin ihmeellistä. Nämä muukalaiset kysyivät meiltä matkan
alussa, löytyisikö sennimistä lahtea. Tämä Hawkins ja minä sanoimme
kumpikin ettemme tienneet mitään Kirkmaidenista, sillä kartalla on
se luettu Luce-lahteen kuuluvaksi. On omituinen sattumus että myrsky
ohjasi meidät tänne häviötä kärsimään."

"Se on liian omituinen voidakseen olla sattumus", sanoi perämies.

"Eilen aamulla, jolloin oli tyven, näin minä heidän seisovan kannella
ja näyttävän maata kohden. He tiesivät silloin sangen hyvin, missä
nousisivat maihin."

"Sanokaa minulle, Hawkins, mitä johtopäätöksiä te kaikesta tästä
teette", kysyi kapteeni levottomat eleet kasvoissaan.

"Minun ajatukseni mukaan ei noiden kolmen lurjuksen ole vaikeampi
loihtia esiin myrskyä kuin minun juoda kylmätotini. Heillä oli omat
syynsä nousta maihin tällä kirotulla paikalla ja he käyttivät sitä
keinoa, joka heistä oli pikaisin ja mukavin, ajautua tänne myrskyn
mukana. Tämä on minun ajatukseni asiasta, vaikka en voi käsittää, mitä
tehtävää noilla kolmella buddalaispapilla on tällä seudulla."

Isäni kohotti kulmakarvojaan osottaakseen epäilystään, jota ei hän
isäntänä tahtonut sanoin lausua.

"Minusta tuntuu että te, herrani, tarvitsette lepoa tuon kauhean
seikkailun jälkeen. Minä seuraan teitä huoneeseenne."

Hän johdatti heidät vanhanaikaisella kohteliaisuudella talon isännän
hienoimpaan vierashuoneeseen. Sitten palasi hän minun luokseni ja
ehdotti että me menisimme rantaan ottamaan selvää, olisiko mitään uutta
tapahtunut.

Päivä sarasti idässä, kun me toisen kerran olimme matkalla rantaan.
Myrsky oli asettunut, mutta aallot vierivät korkeina. Pitkin rantaa oli
kalastajia ja talollisia pelastustyössä. Ei kukaan heistä ollut nähnyt
onnettomien ruumiita, ja he sanoivat ettei maihin voinut ajautua mikään
muu kuin veden pinnalla pysyvä tavara, sillä vedenalainen virta oli
niin voimakas, että kaikki mitä löytyi pinnan alla ajautui ulapalle.

Minun esitykseni, että noitten kolmen matkustajan olisi onnistunut
päästä maihin, selittivät kalastajat mahdottomuudeksi.

"Me olemme tehneet voitavamme", sanoi isäni surullisena, "kun olimme
paluumatkalla. Minä pelkään että perämiesparka oli hieman väännähtänyt
kauhistuksesta. Kuulitko mitä hän sanoi, että hindulaiset papit
voisivat loihtia esiin myrskyn?"

"Kuulin kyllä."

"Häntä kuuleminen oli tuskastuttavaa", jatkoi isäni. "Minä arvelen,
enkö saisi panna sinappitaikinaa hänen korvainsa taakse. Semmoinen
rohtoileminen estäisi veren tulvaamasta aivoihin. Minulla on muutamia
oivallisia pillereitä käytettävänä, kun sappi on saanut vikaa. Kentiesi
tulee minun antaakin hänelle pari semmoista. Voinhan minä herättää
hänet heti kun tulemme kotia. Mitä sinä arvelet, Jack?"

"Minä arvelen", vastasin minä haukotellen, "että isän tulee mennä
levolle ja antaa hänen olla rauhassa. Anna hänelle pillereitä sen
sijaan aamulla, jos hän silloin niitä tarvitsee."

Näin sanottuani menin minä omaan huoneeseeni, heittäydyin vuoteelle ja
olin pian vaipunut sikeään uneen.




XII.

Muukalaiset.


Minä heräsin vasta sydänpäivällä. Kultainen valovirta tulvi huoneeseeni
ja sai minut melkein uskomaan että edellisen yön tapahtumat olivat
olleet ainoastaan unelmia. Vieno tuuli suhahteli murateissa, jotka
kiemurtelivat ikkunani ympäri, ja oli vaikea uskoa että tuo suhina
oli saman elementin aiheuttama, joka edellisenä yönä pani huoneen
vapisemaan. Tuntui siltä kuin luonto olisi katunut raivoaan ja tahtoisi
nyt tehdä parannuksen antamalla lämpöä ja auringonpaistetta. Ja linnut
osottivat iloisella viserryksellään, kuinka tyytyväisiä ne olivat
muutokseen.

Alhaalla eteisessä istui muutamia haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka
nyt olivat saaneet takaisin eloisan ulkomuotonsa. He kokoontuivat
minun ympärilleni ja rupesivat heti puhumaan siitä kiitollisuudesta,
jota he tunsivat. Oli ryhdytty toimenpiteisiin heidän kyyditsemiseksi
Wigtowniin, josta he pikajunalla saisivat jatkaa matkaansa Glasgowiin,
ja isäni oli antanut käskyn että jokaiselle heistä annettaisiin
voileipiä ja koviksikeitettyjä munia sisältävä kääre.

Kapteeni Meadows kiitti meitä laivanomistajain nimessä lämpimästi siitä
tavasta, jolla me olimme kohdelleet haaksirikkoisia, ja hänen miehensä
lausuivat meille kolminkertaisen hurraahuudon. Kun olimme syöneet
aamiaista, seurasivat hän ja perämies meitä rantaan vielä kerran
käydäksemme onnettomuuspaikalla.

Aallot eivät enää olleet niin korkeita kuin varhain aamulla, mutta
ne vierivät rantaa vasten valittavalla loiskeella, joka vivahti
nyyhkytykseen. Isomasto pisti vedestä noin kaapelin mitan matkalla
rannasta, mutta katosi tuon tuostakin aaltoihin. Astioita, tynnyreitä
ja osa puutavaraa oli rannalle ajautuneena. Minä huomasin pari
merilintua leijailevan sillä paikalla, jossa laiva oli uponnut,
ikäänkuin ne olisivat nähneet monta merkillistä kalua merenpohjalla.
Toisinaan kuulimme niitten käheän ja karkean äänen, kun ne toisilleen
ilmoittivat näkemiään.

"Laiva oli kurja ja vanha", puhkesi kapteeni puhumaan ja katsoi
surullisena ulapalle päin. "Mutta kuitenkin tunnemme kaipuuta
katsellessamme sen laivan jätteitä, laivan, jolla olemme kulkeneet.
Mutta nyt ei sovi enempää siitä huolehtia. Laiva oli kaikessa
tapauksessa kelvoton ja olisi pian hakattu polttopuiksi myytäväksi."

"Täällä näyttää niin tyyneltä ja rauhalliselta", huomautin minä.
"Kukapa voi ajatella että kolme miestä tällä paikalla menetti henkensä
luonnonvoimain raivotessa!"

"Miesparat", puhkesi kapteeni tunteekkaasti puhumaan. "Jos heidän
ruumiinsa meidän lähdettyä ajautuvat rantaan, niin minä toivon että ne
haudataan kunniallisesti."

Minä aioin juuri vastata, kun perämies pyrskähti täyttä kurkkua
nauramaan ja löi reiteensä.

"Jos tahdotte heidät haudata", sanoi hän, "niin on parasta kiirehtiä
ennen kuin he jatkavat matkaansa. Tehän muistanette, mitä minä sanoin
teille yöllä? Katsokaa nyt tuonne kummulle ja sanokaa sitte minulle,
olinko minä oikeassa vai väärässä."

Jonkun matkan päässä rannalta oli korkea hiekkakumpu, ja tämän huipulla
seisoi ihmisolento, joka oli herättänyt perämiehen huomioa. Kun
kapteeni nyt katsoi samaan suuntaan, nosti hän kätensä hämmästyksestä.

"Se on Ram Singh omassa persoonassaan", huudahti hän. "Menkäämme
tavoittamaan häntä!"

Näin sanoessaan rupesi hän juoksemaan. Hänen kintereillään seurasimme
minä, perämies ja muutamia kalastajia, jotka myös olivat huomanneet
muukalaisen.

Hindulainen, joka näki meidän tulevan astui alas tähystyspaikaltaan ja
lähti vakavana, pää rinnalle painuneena käymään meitä vastaan.

Minä melkein häpesin ala-arvoiselta tuntuvaa kiirettäni, kun vertasin
sitä hänen tyyneen, arvokkaaseen käytökseensä, ja kun silmäni tapasivat
hänen miettivistä, tummista silmistään lähtevän katseen kun hän syvään
kumartaen tervehti lähestyessään meitä. Me seisoimme kuin koulupojat
opettajansa edessä.

Muukalainen teki minuun yhä suuremman vaikutuksen, kun minä tarkastin
hänen sileää otsaansa, hänen tutkivaa katsettaan ja tunteekasta
suutaan. Minä en koskaan ennen ole nähnyt ihmiskasvoja, jotka niinkuin
hänen samalla kerralla ilmaisevat lävitse tunkevaa tyyneyttä ja
itsetietoisuutta siitä että hänessä piili salainen voima.

Hänellä oli yllään ruskea samettitakki, jalassa tummat avarat housut,
takin alla poimuiltu paita ja päässä punainen lakki, jonka jo
edellisenä yönä olin huomannut.

Kun me lähestyimme häntä, huomasin minä hämmästyksekseni ettei
yhdessäkään näissä vaatekappaleissa näkynyt kastumisen tai tuon kauhean
seikkailuyön jättämiä ränsistymisen merkkiä.

Hän katsoi kapteeniin ja perämieheen ja sanoi miellyttävällä äänellä:

"Minä näen ettei kylpy ole teitä haitannut, ja toivon että koko väkenne
on joutunut hyviin käsiin."

"Me olemme kaikki turvassa", vastasi kapteeni. "Mutta me luulimme että
te olisitte hukkuneet — te ja ystävänne. Minä pyysin äsken herra Westin
pitämään huolta hautauksestanne."

Muukalainen katsoi minuun ja hymyili.

"Tällä kerralla emme tahdo vaivata herra Westiä sillä tehtävällä",
lausui hän. "Me kaikki kolme olemme päässeet onnellisesti maihin ja
saaneet suojaa eräässä mökissä, joka on peninkulman matkan päässä
rannasta. Siellä on yksinäistä, mutta me voimme saada kaikkea mitä
tarvitsemme."

"Me aiomme mennä Glasgowiin", sanoi kapteeni. "Minä iloitsen, jos te
seuraatte meitä. Jos ette ole ennen olleet Englannissa, tuntunee teistä
vaikealta matkustaa yksin."

"Me olemme hyvin kiitollisia teidän huolenpidosta, mutta emme voi
käyttää hyväksemme teidän ystävällistä tarjousta", vastasi Ram Singh.
"Koska luonto itse on ajanut meidät tänne, tahdomme täällä vahan
viivähtää ja katsella ympärillemme, ennen kuin jatkamme matkaamme."

"Tehkää niinkuin parhaaksi näette", vastasi kapteeni olkapäitään
kohottaen. "Minä en usko että te löydätte mitään miellyttävää tällä
rumalla seudulla."

"Hyvin mahdollista", vastasi Ram Singh hymyillen. "Tehän olette lukenut
mitä Milton kirjoittaa:

    "Henki ei sijaa kaipaa, hän itsestänsä luoda voi
    Taivaasta helvetin ja helvetistä taivaan.

"Mutta minä kyllä uskon että me täällä voimme viettää muutamia hauskoja
hetkiä, ja mahdollista myös on että tämä seutu meitä huvittaakin. Eikö
tämä nuori mies ole sen miehen poika, miehen, jota Indian bramiinit
kunnioittavat hänen oppinsa tähden, ja jonka nimi on James Hunter West?"

"Kyllä, isäni on todellakin tunnettu sanskritkielen taidostaan",
vastasin minä hämmästyneenä.

"Semmoisen miehen läsnäolo muuttaa erämaan kaupungiksi", huomautti
muukalainen hitaasti. "Viisaan miehen merkitys sivistykselle on paljoa
suurempi kuin peninkulman pituiset alat muurisavea ja tiiltä. Isänne
on tuskin niin syvämietteinen kuin herra William Jones tai niin
yleiskäsitteinen kuin parooni von Hommer Purgstall, mutta hän yhdistää
itseensä moniaita heidän eteviä ominaisuuksiaan. Te voitte kumminkin
minun puolestani tervehtiä häntä ja sanoa että hän on erehtynyt siinä
suhteessa että on luullut löytäneensä yhdenmukaisuutta samojeedin- ja
tamulinkielten sananmuodostuksessa."

"Jos te kunnioittavat meidän paikkakuntaa viipymällä täällä jonkun
ajan, on isäni pahoillaan, jos ette käy häntä tapaamassa", vastasin
minä. "Hän edustaa kartanonherraa tällä paikalla ja te tiedätte hyvin,
että talonhoitajan etuoikeutena skotlantilaisen tavan mukaan on
vierastaa hänen läheisyydessään oleskelevia arvokkaita vieraita."

Minä esitin kutsumukseni, vaikka perämies varoitukseksi nykäsi
minua käsivarresta. Hänen pelkonsa oli kuitenkin tarpeetonta, sillä
muukalainen pudisti päätään merkiksi että hänen oli mahdoton ottaa
vastaan minun vierasvaraista tarjoustani.

"Ystäväni ja minä olemme teille hyvin kiitollisia", vastasi hän,
"mutta meillä on omat syymme jäädä sinne missä nyt olemme. Maja, jossa
asumme, on autio ja osaksi rappeutunut, mutta me itämaalaiset olemme
tottuneet olemaan vailla moniaita elämän mukavuuksia, jotka pidetään
välttämättömän tarpeellisina Euroopassa, ja me uskomme lujasti sen
aksioomin (yleishyväksymän) viisauteen, joka väittää että mies on rikas
suhteessa siihen mitä ilman hän voi olla eikä suhteessa maailmallisiin
aarteisiinsa. Eräs kalastaja hankkii meille leipää ja vihanneksia, ja
me olemme saaneet kuivia heiniä, joilla makaamme. Mitä enempää viisas
mies toivoisi saavansa!"

"Mutta te palelette yöllä, sillä te olette tottuneet lämpimämpään
ilmanalaan", väitti kapteeni.

"Onhan mahdollista että ruumiimme toisinaan ovat kylmät. Emme ole asiaa
tarkastaneet. Me kaikki kolme olemme viettäneet monta vuotta Himalajan
lumiseudulla emmekä siis ole ensinkään arkaluontoisia."

"Kaikessa tapauksessa täytyy teidän sallia minun lähettää teille kalaa
ja lihaa meidän ruoka-aitasta."

"Emme ole kristityitä vaan korkeamman kastin buddalaisia", vastasi
hän. "Meistä ei ihmisellä ole oikeutta tappaa eläimiä ja syödä niitä.
Hän ei ole lahjoittanut niille henkeä eikä ole myöskään saanut
kaikkivaltiaalta käskyä ottaa niitten henkeä muulloin kuin suurimman
välttämättömyyden pakosta. Emme siis voisi käyttää hyväksemme teidän
lahjaa."

"Mutta jos te tässä kovassa ilmanalassa kieltäydytte nauttimasta
voimakkaampaa ruokaa, niin te pian sairastutte — ehkäpä kuolettekin."

"Siinä tapauksessa kuolkaamme", vastasi hän suloisesti hymyillen.
Sitten hän kääntyi kapteeniin ja jatkoi:

"Nyt, kapteeni Meadows, sanon minä jäähyväiset ja kiitän teitä kaikesta
hyvyydestä, jota osotitte meille matkalla. Ja teillekin herra Hawkins,
sanon jäähyväiset. Te kuletatte omaa laivaanne ennenkuin vuosi on
ummessa. Minä toivon saavani nähdä teidät, herra West, ennen kuin
poistun tältä seudulta. Hyvästi!"

Hän nosti miellyttävästi punaista lakkiaan ja poistui samaan suuntaan,
josta oli tullutkin.

Kun me olimme kotia päin menossa, sanoi kapteeni perämiehelle:

"Minä onnittelen teitä, herra Hawkins. Teistähän tulee kapteeni
ennenkuin vuosi on lopussa."

"Siitä ei minulla ole vähintäkään toivoa, mutta eipä tiedä kuinka voi
käydä. Mitä te, herra West, hänestä ajattelette?"

"Hän miellyttää minua mitä suurimmassa määrässä. Niin nuoreksi mieheksi
on hänellä tavattoman aivokas ja ylevä käytös. Minä arvelen että hän on
korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen."

"Neljänkymmenen", huomautti perämies.

"Kolmenkymmenen yhtä varmasti kuin hän on yhden päivänkin vanha",
sanoi kapteeni Meadows, "Minä olen kuullut hänen asiantuntevaisuudella
puhuvan ensimmäisestä afghanilaissodasta. Sitä sotaa käytäessä oli hän
mies, ja lähes neljäkymmentä vuotta on siitä kulunut."

"Niin ihmeellistä", huudahdin minä. "Hänen ihonsa on sileä ja silmänsä
yhtä nuorekkaat kuin minunkin. Hän on luultavasti etevin noista
kolmesta."

"Alin järjestyksessä", vastasi kapteeni. "Siitäpä syystä puhuukin hän
aina heidän sijassaan. Heidän henkensä ovat niin ylevät etteivät tahdo
alistua puhumaan maailmallisista asioista."

"Tämä on ihmeellisintä romutavaraa mitä koskaan on tälle rannalle
ajautunut", huudahdin minä ja lisäsin: "Isäni ihastuu suuresti heihin."

"Minä luulen että jota vähemmin teillä on heidän kanssaan tekemistä,
sitä parempi teille itsellenne". sanoi perämies. "Minä voin teille
vakuuttaa, että kun saan oman laivan, en koskaan ota kuormaksi sitä
laatua tavaraa, en ainoatakaan mustaa. Mutta nyt me olemme perillä
talossa, ja minä näen että kaikki on järjestetty meidän lähtöä varten."

Vaunut pysähtyivät oven edustalle. Merimiehet istuivat jo paikoillaan.
Parhaat paikat ajajan kummallakin puolella oli jätetty seuralaisilleni.
Haaksirikkoiset hurrasivat meille ennen lähtöään. Isämme. Ester ja
minä liehutimme heille nenäliinoja, kunnes he matkalla Wigtownin
rautatienasemalle olivat kadonneet Cloomberin metsien taakse.




XIII.

Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.


Puolipäivän aikaan samana päivänä kerroin minä isälleni uutisen
kolmen buddalaispapin tulosta, ja niinkuin olin odottanutkin, herätti
kertomukseni suuressa määrässä isäni huomiota. Mutta kun hän kuuli että
Ram Singh oli ylistänyt häntä kuuluisaksi kielimieheksi, innostui hän
niin että Ester ja minä saimme panna liikkeelle kaiken kehoituskykymme
estääksemme häntä heti lähtemästä heitä hakemaan. Me olimme kovin
tyytyväisinä ja mielihyvillämme, kun meidän onnistui vetää häneltä
saappaat jalasta ja viedä hänet makuukamariinsa, sillä hän oli suuressa
levon tarpeessa ja väsyneenä edellisen yön tapahtumista.

Iso käytävänovi oli vielä auki. Minä olin ottanut paikkani eteisessä
ja katsoin ulos pimeyteen, kun sisareni yhtäkkiä istuutui viereeni ja
laski kätensä minun käteeni.

"Eikö sinusta, Jack", sanoi hän lempeällä äänellään, "tunnu siltä että
unohdamme Cloomberissä olevat ystävämme? Eikö kaikki se uusi mikä on
tapahtunut, ole karkoittanut heitä meidän ajatuksista?"

"Mahdollisesti ajatuksistamme mutta ei sydämistämme", vastasin minä
nauraen. "Minä menen sinne varhain aamulla ja koetan saada tavata
jonkun heistä. Niin, se on totta. Huomennahan on tuo onneton lokakuun
viides päivä! Ylihuomenna saamme siis taas ruveta rauhoittumaan."

"Tai tulemme vaan levottomammiksi", sanoi sisareni alakuloisena.

"Miksi sinä olet semmoinen onnettomuuden ennustajatar? Mikä sinua
vaivaa", huudahdin minä.

"Minä tunnen olevani niin levoton ja ahdistettu", vastasi hän ja
siirtyi likemmäksi minua. "Minusta tuntuu siltä kuin kauhea vaara
uhkaisi rakastettujamme. Miksi ovat nuo muukalaiset jääneet meidän
rannikolle?"

"Buddalaisetko", kysäsin minä. "Noilla ihmisillä on kaikenmoisia juhlia
ja uskonnollisia muototapoja, joita heidän täytyy noudattaa. Sinä voit
olla vakuutettu siitä että heillä on hyviä syitä viipyä."

"Eikö sinun mielestäsi", jatkoi Ester salaperäisesti kuiskaten,
"se seikka että nämä indialaiset papit juuri nyt tulevat tänne ole
ihmeellinen sattuma? Etkö sinä ole ymmärtänyt kaikesta siitä mitä
kenraalista olet kuullut, että hänen pelkonsa keskittyy Indiaan ja
hindulaisiin?"

Hänen huomautuksensa pani minut miettimään. "Kun sinä nyt huomautat
siitä", vastasin minä, "muistan himmeästi, että salaisuus kohdistuu
johonkin Indiassa sattuneeseen tapahtumaan. Mutta kuitenkin ole
vakuutettu siitä että pelkosi häviää, jos saat nähdä Ram Singhin.
Hän kauhistui ajatellessaan että me tappaisimme lampaan tai kalan
antaaksemme hänelle lahjan. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla kuin
osaltaan vaikuttaa siihen että eläin menettäisi henkensä."

"Minun on hyvin tyhmää olla niin levottomana", sanoi sisareni. "Yksi
asia täytyy sinun kumminkin minulle luvata. Jack. Mene aamulla varhain
Cloomberiin, ja jos näet jonkun sen asujamista, niin puhu niistä
ihmeellisistä naapureista, joita me olemme saaneet, ja silloin he
voivat lausua mielipiteensä siitä, merkitseekö muukalaisten läsnäolo
jotakin heille."

Sisälle mentyämme sanoin minä:

"Minä koetan tehdä toivomuksesi mukaan. Mutta nyt ovat tunteesi
jännittyneet haaksirikosta, ja sinä tarvitset lepoa. Minä täytän
toivomuksesi, ja ystävämme voivat itse päättää, ovatko hindulaiset
tulleet tänne heidän tähtensä vai eivätkö."

Minä annoin sisarelleni tämän lupauksen häntä tyynnyttääkseni, ja kun
aurinko seuraavana aamuna paistoi huoneeseeni, tuntui minusta ihan
mielettömältä luulla että noilla kasvinsyöjäraukoilla olisi pahoja
aikeita tai että heidän tulollaan olisi mitään merkitystä Cioomberin
asukkaisiin nähden.

Kuitenkin halusin minä mielelläni koettaa saada tavata jonkun
Heatherstonen perheen jäsenen ja lähdin siis heti aamiaiselta
päästyäni matkalle linnaan. Kenraali ja hänen perheensä elivät niin
muista eroitettuina, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan viime
tapahtumista. Minä tiesin siis ettei edes kenraali pitäisi pahana minun
tuloani, kun tarkoitukseni oli heille ilmoittaa pelkoni.

Linnan ympäristö näytti yhtä kolkolta ja alakuloiselta kuin ennenkin.
Minä kurkistin ristikkoikkunasta, mutta ainoatakaan ihmistä en nähnyt.
Yhden noita suuria Skotlannin honkia oli myrsky kaatanut ja se makasi
poikittain ajotiellä huolimattomuuteen jätetyssä ja huonosti hoidetussa
puistossa.

Minä kiersin lauta-aitaa löytääkseni raon, josta voisin nähdä
vilahduksenkin huoneesta. Tultuani sille kohdalle, jossa kenraali
oli yllättänyt minut ja Gabriellan huomasin minä että aita oli niin
huolimattomasti korjattu, että noin parin tuuman levyinen rako oli
jäänyt niitten kahden laudan väliin, jotka ennen olivat olleet
irtonaisina. Siitä saatoin minä nähdä linnan ja osan sen edustalla
olevaa nurmikkoa. Minä en nähnyt ainoatakaan ihmistä, mutta päätin
pysyä paikallani, kunnes olisin saanut tavata jonkun Cioomberin
asukkaista. Viimein meni mieleni niin nyrpeäksi että ennen päätin
uhotella kenraalin tyytymättömyyttä ja koettaa kavuta aidan yli, kuin
palata tyhjin toimin.

Onneksi ei minun kumminkaan tarvinnut käyttää tätä keinoa, sillä
noin puoli tuntia siinä seisottuani lyötiin ovi kiivaasti kiinni, ja
kenraali näyttäytyi linnanportailla. Hämmästyksekseni huomasin, että
hän oli puettu virkatakkiin, ei kuitenkaan siihen, jota brittiläinen
armeija nykyään käyttää. Punaisessa takissa, joka oli tavatonta muotia,
oli paljon käyttämisen jälkiä. Housut olivat alkuaan olleet valkoiset,
mutta nyt ne olivat liankeltaiset. Punainen nauha rinnan poikki ja
suora miekka vyöllään näytti hän 40-luvun aikaiselta upseerilta.

Hänen seurassaan oli korpraali Rufus Smith, joka nyt esiintyi
siistissä puvussa, hyppiä nilkuttaen isäntänsä vieressä, kun he syviin
mietteisiin vajonneina kävelivät edestakaisin.

Minä huomasin että he aika ajoin pysähtyivät ja katsoivat arasti
ympärilleen, ikäänkuin olisivat pelänneet jonkun yllättävän heidät.

Minä olisin mieluummin halunnut puhua kenraalin kanssa kahdenkesken,
mutta minulla ei ollut mitään valintaa. Minä löin sauvallani
lauta-aitaan herättääkseni heidän huomiotaan. Heti kääntyivät he
minuun, ja minä huomasin että he olivat levottomia. Minä nostin nyt
sauvani aidan yli näyttääkseni heille, miltä suunnalta ääni oli tullut.

Kenraali ohjasi nyt nähtävästi epäröiden askeleensa minua kohden, mutta
toinen tarttui häneen ja koetti estää häntä käymästä etemmäksi. Silloin
huomasin minä parhaaksi huutaa nimeni ja vakuuttaa että olin yksin.
Tämä auttoi. Kun kenraali oli vakuuttautunut siitä että minä todellakin
olin se miksi itseni sanoin, juoksi hän innoissaan minua kohden ja
tervehti minua mitä sydämellisimmästi.

"Se on todellakin ystävällinen teko, West", sanoi hän. "Hädässä ystävä
koetellaan. Minä tekisin väärin, jos nyt kutsuisin teidät sisälle,
mutta sittenkin minä suuresti iloitsen teidät nähdessäni."

"Minä olen ollut levottomana teidän kaikkien tähden", sanoin minä. "Nyt
on melkoisen pitkä aika kulunut siitä kun minä olen teidät nähnyt tai
mitään teiltä kuullut. Miten te voitte?"

"Me voimme jotenkin hyvin, mutta huomenna ovat asiat paremmalla
kannalla. Tai kuinka, korpraali?"

"Kyllä, herra", sanoi korpraali ja teki sotilastervehdyksen. "Huomenna
me voimme kuin prinssit."

"Korpraali ja minä olemme tänä hetkenä vähän levottomia", selitti
kenraali. "Kaikki muuttuu lopulta hyväksi. Miten tahansa käykin olemme
Jumalan käsissä. Ja sanokaa nyt minulle, kuinka te itse voitte?"

"Meillä on ollut paljo tekemistä. Ettehän te ole kuulleet puhuttavan
suuresta haaksirikosta?"

"Emme ole sanaakaan siitä kuulleet."

"Minä arvelin kyllä että myrskyn raivo estäisi teidän kuulemasta
merkkilaukauksia. Viime yönä ajoi myrsky Indiasta tulevan laivan tänne
lahteen, jossa se hukkui."

"Indiasta", huudahti kenraali.

"Niin. Miehistö onneksi pelastui ja on nyt tähän aikaan jo Glasgowissa."

"Ovatko kaikki matkustaneet sinne", kysyi kenraali

Hänen kasvonsa olivat kellertävän kalpeat.

"Kaikki muut paitsi kolmea ihmeellistä olentoa, jotka sanovat olevansa
buddalaisia pappeja. He ovat päättäneet muutamaksi päiväksi jäädä tälle
paikalle."

Minä olin tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun kenraali laskeutui
polvilleen ja ojensi pitkät, laihat käsivartensa taivasta kohden.

"Tapahtukoon sinun tahtosi", huudahti hän, "tapahtukoon sinun tahtosi!"

Minä saatoin raosta nähdä että korpraalikin oli vaalennut, ja että hän
pyyhki hikeä otsaltaan.

"Se on minun tavallinen onnettomuuteni", sanoi hän. "Monena vuotena
olen kärsinyt puutetta ja kurjuutta, ja oli minun täällä niin hyvä
olla."

"Älkää siitä välittäkö", puhkesi kenraali puhumaan, joka nyt oli
noussut seisomaan ja koetti hillitä itseään. "Jos onnettomuus
tulee, niin on meidän ottaminen se vastaan niinkuin brittiläisten
sotilasten sopii. Muistatteko, kuinka me sodassa teimme vastarintaa ja
voitimme? Emme nytkään peräydy. Minä tunnen nyt voivani paremmin kuin
vuosikausiin. Epävarmuus on kuolettavaa."

"Ja tuo helvetillinen sointikin", sanoi korpraali ja lisäsi:

"Me tulemme jakamaan saman kohtalon, ja siinä on aina lohdutusta."

"Hyvästi, West", sanoi kenraali. "Olkaa hyvä Gabriellalle, kun olette
ottanut hänet vaimoksenne, ja sallikaa hänen äitinsä saada koti teillä.
Minä en usko että hän kauan teitä on rasittamassa. Hyvästi! Jumala
siunatkoon teitä!"

"Malttakaapas, kenraali", puutuin minä puheeseen. "Tätä asiain kulkua
on jo jatkunut liian kauan. Mitä tuo kaikki merkitsee? Meidän on
jo aika puhua peittelemättä keskenämme. Mitä te pelkäätte? Sanokaa
suoraan! Pelkäättekö te hindulaisia? Jos niin on laita, kykenen minä
siihen asemaan nähden, joka isälläni on tällä paikalla, vangituttamaan
heidät roistoina ja maankiertäjinä."

"Ei, ei, se ei tee mitään asian auttamiseksi", sanoi kenraali ja
pudisti päätään. "Te saatte pian tietää kaikki. Mordaunt tietää, mistä
hän löytää paperit, joihin minä olen kirjoittanut kaikki mikä koskee
sitä asiaa. Siitä saatte huomenna neuvotella hänen kanssaan."

"Mutta jos vaara on uhkaava, niin voimme me kaiketi tehdä jotakin sen
torjumiseksi. Jos te vaan tahdotte sanoa minulle, mitä te pelkäätte,
niin minä tiedän, kuinka minun tulee menetellä."

"Rakas Ystäväni, te ette voi mitään tehdä minun hyväkseni. Tyyntykää
vaan ja sallikaa asian mennä menojaan. Minä tein mielettömästi
etsiessäni turvaa puisten ja kivisten suojavarustusten takana.
Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että toimettomuus tuntui
minusta sietämättömältä ja minä tunsin että minun tulisi pikemmin
käyttää varovaisuutta kuin olla avuttomasti alttiina. Minä ja tämä
nuoruudenystäväni olemme joutuneet semmoiseen asemaan, johon en
soisi yhdenkään muun ihmisen koskaan joutuvan. Me voimme ainoastaan
jättäytyä Jumalan käteen ja toivoa että se mitä olemme kärsineet tässä
maailmassa vähentää kärsimystämme toisessa maailmassa. Nyt minä tahdon
mennä sisälle, sillä minulla on monta paperia, jotka on järjestettävä.
Hyvästi!"

Hän tunki kätensä siitä reiästä, jonka minä sauvallani olin tehnyt
aitaan ja antoi minulle juhlallisen kädenpuserruksen. Sitten meni hän
vakavin askelin linnaan, ontuvan korpraalin seuraamana.

Branksomeen palattuani olin minä hyvin levoton enkä tietänyt mitä minun
olisi pitänyt tehdä. Kaikesta kävi selville että sisareni oli oikeassa,
ja että jotakin yhteyttä oli kolmen hindulaisen tulolla ja sillä
salaperäisellä vaaralla, joka uhkasi Cloomberissa asuvaa perhettä.

Minun oli vaikeaa uskoa että lempeä, jalopiirteinen Ram Singh voisi
tehdä väkivaltaista työtä. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni saatoin
kuitenkin myöntää, että kauhea viha voisi piileksiä hänen tiheäin
kulmakarvainsa ja tummien, tuijottavien silmiensä takana.

Mutta miten olivat nämä kaksi niin eri arvoasteilla olevaa miestä
kuin vanha tykistönkorpraali ja taitava kenraali voittaneet semmoiset
vihat näiltä haaksirikkoisilta muukalaisilta? Ja jos vaara oli
ruumiillinen, niin miksi ei kenraali suostunut minun ehdotukseeni ja
vangituttanut noita kolmea miestä? Minä tahdon kuitenkin tunnustaa
että minun olisi ollut erittäin vaikeaa pelkkien epäluulojen nojalla
kohdella heitä roistoina. Minä en kumminkaan voinut vastata ainoaankaan
tekemääni kysymykseen. Mutta en myöskään voinut pitää kenraalin pelkoa
perusteettomana, kun ajattelin hänen juhlallisia sanojaan ja vakavaa
todellisuuttaan.

Yksi asia oli minusta kuitenkin päivän selvä, nimittäin se etten
millään tavalla voinut auttaa. Minä saatoin ainoastaan toivoa että
rakastettua Gabriellaani ja hänen veljeään säästettäisiin.

Minä kävelin tietä ajatuksiini vaipuneena ja olin ehtinyt Branksomen
puistoveräjälle kun kuulin isäni äänen. Uteliaana tietämään mikä
saattoi hänet niin innokkaasti ja lujalla äänellä puhumaan,
avasin varovasti veräjän, ja kun äänettömin askelin olin mennyt
laakeripensasryhmän ohi, näin hänet äkkiarvaamatta seurustelevan juuri
sen miehen kanssa, johon kaikki ajatukseni kiintyivät, nimittäin
buddalaisen Ram Singhin.

He istuivat puutarhapenkillä ja olivat syventyneet vilkkaaseen
keskusteluun. He eivät huomanneet minua ennen kuin seisoin ihan
heidän vieressään. Kun pappi viimein huomasi minut, nousi hän
seisomaan ja tervehti minua samalla erinomaisella kohteliaisuudella ja
ystävällisellä mielihyvällä, joka ennen oli herättänyt minun huomioani.

"Minä en voinut kieltää itseltäni huvia käydä tapaamassa isäänne",
sanoi hän. "Ja minä olen ollut niinkin rohkea että olen kysynyt hänen
mielipidettään muutamista kohdista, jotka koskevat sanskritia ja
hindostania, sillä seurauksella että olemme keskustelleet kokonaisen
tunnin voimatta vakuuttaa toisiamme. Vaikka ei minulla muutamissa
kohdissa olekaan semmoista oppia kuin James Hunter Westillä, niin
tiedän kuitenkin että hän jossakin asiassa voi erehtyä. Minä vakuutan
teille, herra, että aina vuoteen 700, vieläpä myöhemminkin oli sanskrit
Indian yleisin kieli."

"Ja minä vakuutan teille", puhkesi isäni innokkaasti ja kiivaasti
puhumaan, "että se oli kuollut ja unohdettu siihen aikaan, sillä
poikkeuksella että oppineet käyttivät sitä tieteellisissä ja
uskonnollisissa teoksissa, samoin kuin latinaa käytettiin keskiaikana,
pitkiä aikoja sen jälkeen kun eurooppalaiset kansat olivat lakanneet
sitä puhumasta."

"Jos te kysytte neuvoa Puranasilta, niin saatte nähdä että
katsantotapanne, niin yleinen kuin se onkin, on kuitenkin tukea
vailla", vastasi Ram Singh.

"Ja jos te tahdotte kysyä neuvoa Ramayanalta ja meidän kanoonisilta
kirjoilta, niin huomaatte että katsantotapanne on tukea vailla",
huudahti isäni.

"Mutta muistakaa Kullavaggaa", sanoi vieraamme vakavasti.

"Ja muistakaa kuningas Asokaa", sanoi isäni voittoriemulla.
"Kolmesataa vuotta ennen kristittyä ajanlaskua määräsi hän että Buddan
lait kirjoitettaisiin kallioihin. Mitä kieltä tähän tarkoitukseen
käytettäisiin? Sanskritiako? Ei! Ja miksi ei sanskritia? Sentähden
ettei alhaisempi kansa olisi sanaakaan siitä ymmärtänyt. Hah—haa! Siinä
syy. Ja miten oli niitten lainkäskyjen laita jotka kuningas Asoka
antoi?"

"Ne kirjoitettiin useammalla kielimurteella. Mutta nyt minä näen
auringon asemasta, että päivä on pitkälle kulunut, ja minun täytyy
palata matkatovereittani luo."

"Minua huolestuttaa ettette ottanut heitä mukaanne tänne", sanoi isäni
kohteliaasti.

Minä huomasin että hän pelkäsi innokkaan väittelyn kestäessä
rikkoneensa vieraanvaraisuuden lakeja.

"He eivät koskaan seurustele muitten ihmisten kanssa", vastasi Ram
Singh, nousten seisomaan. "He ovat korkeammalla kehitysasteella
kuin minä ja pelkäävät joutuvansa jonkun saastaisen yhteyteen. He
ovat syventyneet mietiskelyyn, joka kestää kuusi kuukautta. Tämän
mietiskelyn, joka koskee kolmannen lihaantulemisen salaisuutta,
alkoivat he silloin kun me lähdimme Himalajasta. Minä en enää joudu
teitä tapaamaan, herra Hunter West, ja sanon teille sentähden
jäähyväiset. Vanhuutenne on oleva onnellinen, ja itämaiset opintonne
tuottavat pysyväistä hyötyä oman maanne kirjallisuudelle. Hyvästi!"

"Täytyykö minunkin sanoa teille jäähyväiset", kysyin minä.

"Kyllä, jos ei teillä ole halua seurata minua rantaa pitkin", vastasi
hän. "Nyt olette te jo ollut ulkona ja tunnette kentiesi jo olevanne
väsynyt. Minä pyydän teiltä siis liian paljon."

"Ette ensinkään. Minä tahdon suurimmalla halulla tulla mukananne",
vastasin minä vilpittömästi.

Me lähdimme siis matkaan. Isäni olisi mielellään seurannut meitä ja
jatkanut riitaa, jos ei hän olisi tuntenut väsyneensä keskustelusta ja
hänen sentähden olisi täytynyt jäädä kotia.

"Hän on oppinut mies", sanoi Ram Singh, "mutta hän on kärsimätön
niinkuin moni muukin, kun hän tapaa jonkun, joka on toista mieltä.
Aikaa voittaen tulee hän viisaammaksi."

Minä en vastannut, ja pitkän ajan jatkoimme me äänettöminä matkaamme
ja pysyttelimme veden lähellä jossa oli helpompi kävellä kuin kuivalla
hiekalla. Korkeat, rannikkoa seuraavat hietakummut muodostivat
vasemmalla puolella muurin, kun taas leveä kanava avautui oikealla
puolellamme.

Vesi oli hopeanvalkeaa, eikä purjetta näkynyt niin kauas kuin silmä
kannatti. Pappi ja minä olimme kahdenkesken luonnon helmassa. Minä
muistin perämiehen sanat että mies oli vaarallinen henkilö, ja että
minä nyt olin kokonaan hänen vallassaan. Mutta tarkastaessani hänen
majesteetillista ulkomuotoaan, hävisivät kohta epäluuloni. Hänen
kasvoissaan voi nähdä ankarat eleet, mutta näissä ei ollut mitään
alhaista eikä halpaa.

Hän vei minut pienelle kalastajamajalle, jonka omistaja muutamia
vuosia sitten oli jättänyt kylmille, ja joka nyt oli rappeutunut ja
puoleksi hävinneessä tilassa. Melkein koko katon oli tuuli vienyt
mukanaan: ovet ja ikkunat olivat korjauksen puutteessa. Tämä asunto,
jossa ei kurjinkaan skotlantilainen kerjäläinen olisi tahtonut asua,
sulki nyt seinäinsä sisään nämä kolme vierasta miestä. Majaa ympäröi
pieni puutarha, joka oli ihan luonnontilassa. Uusi tuttavani tunkeutui
pensasten läpi ja majalle tultuaan viittasi minua seuraamaan. Hän sanoi
matalalla äänellä:

"Te saatte nyt nähdä semmoista, jota harvojen eurooppalaisten on
suotu nähdä. Majassa näette kaksi djogia, s.o. kaksi miestä, joilla
on ainoastaan yksi askel astuttava päästäkseen viisasten joukkoon.
He ovat molemmat horrostilassa, sillä muussa tapauksessa en olisi
teidän läsnäololla tahtonut heitä häiritä. Heidän tähtiruumiinsa ovat
nyt heistä eronneina ja ovat saapuvilla eräässä Tiibetin pyhässä
laamatemppelissä. Käykää varovasti, ettei askeltenne kapse kutsuisi
heitä takaisin ennen kuin he ovat lopettaneet hartausharjoituksensa."

Verkalleen ja äänettömin askelin lähestyin minä huonetta ja katsoin
sitten avoimesta ovesta sisään. Mitään huonekaluja ei vaatimattomassa
majassa ollut. Nurkkaan oli tehty vuode. Tällä valmistelemattomalla
vuoteella istui kaksi miestä toisiinsa kumartuneina, jalat ristissä
itämaisella tavalla. Toinen oli pieni ja kuihtunut, toinen tavattoman
isokasvuinen ja muuten melkein yhtä laiha kuin edellinenkin.
Heidän päänsä olivat rinnoille painuneina, eikä kumpikaan heistä
nostanut silmiään eikä mitenkään huomannut meitä. He olivat niin
hiljaa ja liikkumattomina, että olisi voinut luulla heidät kahdeksi
pronssipatsaaksi, jos ei olisi huomannut heidän tasaista ja
säännöllistä hengitystään.

Kasvoilla oli kumminkin omituinen, tuhkanharmaa väri ja erosivat
tykkänään heidän matkatoverinsa terveen näköisestä ruskeasta ihosta,
ja minä huomasin, kun kumarruin katsomaan, että ainoastaan silmäkalvo
oli näkyvissä: koko silmäterän kehä oli kohoutunut ylöspäin ja kadonnut
silmälaudan taakse.

Vastapäätä noita kahta kuvaa oli lattiavaate, ja tällä oli vettä
sisältävä saviastia, puolikas leipää ja paperiarkki, joka ihmeellisillä
merkeillä ja kirjaimilla oli täyteen kirjoitettu.

Ram Singh viittasi minua seuraamaan häntä, ja pian seisoimme me taas
puutarhassa.

"Minä en tahdo häiritä heitä ennen kello 10:tä", sanoi hän. "Te
olette nyt nähnyt yhden suurimpia tuloksia, joka voidaan saavuttaa
salaisen viisaustieteen avulla, nimittäin hengen erottaminen ruumiista.
Asianlaita on se, etteivät ainoastaan näitten pyhäin miesten henget
tänä hetkenä ole Gangeksen rannoilla, vaan että nämä henget ovat
puettuina verhoon, joka on niin heidän todellisten ruumistensa
näköinen, ettei yksikään uskovainen voi epäillä että Lal Hoomi ja
Mowdar Khan todella ovat heidän keskuudessaan. Tämä tosiasia tapahtuu
siten että meillä on kyky jakaa esine kemiallisiin atoomeihinsa,
salaman nopeudella lähettää nämä atoomit määrättyyn paikkaan ja taas
kutsua ne takaisin sekä vaatia niitten ottamaan entinen luonnollinen
muotonsa. Entisinä aikoina oli välttämätöntä että koko ruumis
siirrettiin tällä tavalla, mutta sittemmin me olemme huomanneet, että
on yksinkertaisempaa ja mukavampaa muuttaa ainoastaan tähtiruumis."

"Mutta jos te voitte lähettää henkenne mihin vaan haluatte, niin miksi
sitten sallitte niitten olla ruumisten ympäröiminä?" kysyin minä.

"Kun me seurustelemme vihittyjen veljien kanssa, kykenemme me
suorittamaan sen tehtävän henkemme avulla, tarvitsematta käyttää
ruumiin muotoa, mutta kun tahdomme tulla tavallisten ihmisten
yhteyteen, on välttämätöntä että me näyttäydymme heille tavalla, jonka
he voivat ymmärtää ja pitää arvossa."

"Kaikki mitä minä olen nähnyt ja kuullut, on mitä suurimmassa määrässä
kiinnittänyt huomioani, ja minä muistan usein lyhyttä yhdessä olomme
aikaa", sanoin minä ja pusersin sitä kättä, jonka Ram Singh ojensi
minulle merkiksi että keskustelumme nyt oli lopussa.

"Teillä on siitä hyötyä", sanoi hän hitaasti, pitäessään minun kättäni
omassaan ja katsoessaan minua surullisena silmiin. "Teidän täytyy
ajatella, ettei sen mikä pikaisessa tulevaisuudessa tapahtuu tarvitse
johtua vääryydestä, vaikka ei se sovellukkaan ennakkoluuloisiin
oikeuskäsitteisiinne. Älkää siis liiaksi hätäilkö arvostelua
tehdessänne. Määrättyjä sääntöjä täytyy noudattaa, vaikka yksilöt siten
saavatkin kärsiä. Menettely voi näyttää kovalta ja julmalta, mutta
niitten sääntöjen noudattamisen laimiinlyöminen olisi itse asiassa
paljoa vaarallisempaa. Härkä ja lammas ovat meiltä turvassa, mutta
mies, joka on tahrannut kätensä viisaan verellä, ei saa elää."

Hurjalla ja uhkaavalla liikkeellä nosti hän molemmat kätensä, kääntyi
minusta ja meni nopein askelin takaisin majalle.

Minä katsoin hänen menoaan kunnes hän oli kadonnut ovesta huoneeseen.
Sitten käännyin kotia päin, ajatellen matkalla kaikkea sitä mitä olin
nähnyt ja kuullut. Erittäinkin olivat ajatukseni kiintyneet salaisen
viisaustieteilijän viime sanoihin.

Kaukana oikealla kohoutui Cloomberin valkoinen torni synkkien pilvien
muodostamaa taustaa vastaan. Minä kuvittelin mielessäni, että vieras,
joka sattumalta kulkisi tätä tietä, sydämessään ehkä kadehtisi miestä,
joka asui tässä komeassa rakennuksessa, ja minä ajattelin kuinka
vähän hän saattoi aavistaa sitä sanomatonta vaaraa, joka uhkasi tätä
miestä. Nuo onnettomuutta ennustavat myrskypilvet oli vaan ainoastaan
ennustajina vielä kauheammasta myrskystä, joka pian raivollaan
piirittäisi linnan.

"Mitä tahansa tapahtuneekin, niin toivon ettei syyttömien tarvinne
kärsiä syyllisen kanssa", huudahdin minä.

Kotia tultuani olivat isäni ajatukset vielä kiintyneinä muukalaisen
kanssa pitämäänsä oppineeseen väittelyyn. Minut nähtyään rupesi hän
puhumaan:

"Minä toivon, Jack, etten näyttäytynyt epäkohteliaana hänelle. Minun
olisi tullut muistaa, että olen isännän sijainen ja ettei minun
tule väitellä vieraitten! kanssa. Mutta en saattanut olla hänelle
vakuuttamatta hänen erehdystään. Ja huomasitko sinä kuinka kuolettavan
vaikutuksen minun muistutukseni kuningas Asokan määräyksestä teki, että
hän heti nousi seisaalleen ja sanoi jäähyväiset?"

"Isä puolustautui urhoollisesti", vastasin minä. "Sano nyt, isä, minkä
vaikutelman hänen käyntinsä sinuun teki."

"Hän on yksi niitä pyhiä miehiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Buddan
opin salaisuuksien tutkimiseen. Hän on teosoofi (jumaluusviisas).
Korkeimman asteen teosoofi on adepti (perille päässyt). Tämä mies ja
hänen seuralaisensa eivät ole ehtineet niin korkeaan asemaan, sillä
jos he olisivat olleet adepteja, eivät he saastumatta olisi voineet
matkustaa valtameren yli. Sen sijaan on luultavaa että he ovat pitkälle
kehittyneitä chelaita, jotka aikaa voittaen toivovat pääsevänsä
vihittyjen joukkoon."

"Mutta, isä", keskeytti sisareni, "tästä ei selviä miksi niin pyhät ja
täydelliset olennot valitsisivat asunnokseen meidän autiolla rannalla
olevan mökin."

"Juuri tästä aion mainitakin", vastasi isäni. "Mutta se asia ei liikuta
ketään niin kauan kun he pysyvät hiljaisuudessa eivätkä loukkaa maan
lakeja."

"Oletteko kuullut, että näillä tämmöisillä papeilla on voimia, jotka
ovat meille tuntemattomia", kysyin minä.

"Itämaan kirjallisuus on täynnä kertomuksia siitä asiasta. Raamattu
on itämainen kirja, ja kannesta kanteen puhutaan siinä salaisista
voimista. On kieltämätön totuus että ne ihmiset, jotka ovat eläneet
entisinä aikoina, ovat tunteneet monta luonnonvoimaa, joista ei meillä
olle aavistustakaan. Mutta minä en tiedä, onko nykyajan teosoofeilla
todella niitä voimia, joita he itsellään sanovat olevan."

"Ovatko he kostonhaluisia", kysyin minä.

"Eivät tietääkseni", vastasi isäni, kohottaen hämmästyksestä
kulmakarvojaan. "Mitä se merkitsee että sinä olet niin kyselyhaluinen
tänään? Ovatko itämaiset naapurimme jollakin tavalla herättäneet sinun
uteliaisuuttasi tai epäluulojasi?"

Minä vastasin kysymykseen niin hyvin kuin saatoin, sillä en tahtonut
ilmaista isälleni sitä levottomuutta, joka minua vaivasi. Tapahtumien
kertominen ei olisi mitään hyödyttänyt, ja minä olin sitä haluttomampi
sitä tekemään, kun ajattelin että isäni oli vanha ja heikko, ja että
minun tuskani voisi masentavasti vaikuttaa häneen.

Koko elämässäni ei ole minusta ainoakaan päivä kulunut niin hitaasti
kuin tämä. Kaikin tavoin koetin kuluttaa tunteja, ja kuitenkin tuntui
minusta siltä kuin ei koskaan tulisi pimeää. Minä koetin lukea ja
kirjoittaa, käyskentelin puutarhassa, järjestin kalastustarpeitani ja
koetin monella muulla tavalla kuluttaa aikaani, sillä epävarmuus oli
sietämätöntä.

Minä näin että kuumeentapainen levottomuuteni tarttui sisareeni.
Isä nuhteli ja torui meitä omalla lempeällä tavallaan siitä ettemme
saattaneet pysyä alallamme, vaan lakkaamatta vaihdoimme työtä.

Viimein tuli teenjuonnin aika. Ikkunaverhot vedettiin alas, lamput
sytytettiin ja tavattoman pitkän väliajan kuluttua luettiin iltarukous
ja palvelijat menivät levolle. Isäni joi iltatotinsa ja meni sitten
huoneeseensa. Ester ja minä istuimme kahden vierashuoneessa sydämemme
täynnä kauhua siitä mitä saisimme nähdä ja kuulla.




XIV.

Yöllinen käynti.


Kello oli neljänneksen yli 10, kun isämme meni huoneeseensa, jättäen
Esterin ja minut kaksin. Me kuulimme hänen hitaitten askeltensa kapseen
narisevilta porrasastuimilta, ja viimein ilmoitti oven avaaminen ja
sulkeminen, että hän oli astunut makuuhuoneeseensa.

Pöydällä palava lamppu heitti takaperäisen, hämärän valon vanhaan
huoneeseen, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja
haaveelliset varjot leijailivat korkeaselkäisten huonekalujen yli.

Sisareni kalpeat, levottomat kasvot esiintyivät varjojen keskeltä yhtä
selvinä ja häikäisevinä kuin joku Rembrandtin maalaama muotokuva.
Pöytä välissämme istuimme me vastapäätä toisiamme, eikä ainoakaan ääni
häirinnyt hiljaisuutta, paitsi kellon tikutus. Hiljaisuus melkein
lisäsi kauhuamme. Viimein tunsimme kevennystä sydämessämme kun kuulimme
maantiellä kulkevan talonpojan hilpeästi laulavan, ja me koetimme
kuunnella poistuvaa ääntä niin kauan kuin mahdollista.

Alussa toimiskeli Ester käsityön teossa ja minä kulutin aikaani
lukemisella, mutta pian lakkasimme me kumpikin työstämme ja istuimme
levottomina odotellen. Me katsoimme säikähtyneinä toisiimme, kun
liedessä palavat puut rätisivät tai kun rotta jyrsi seinälaudoituksen
takana. Ilmassa oleva sähkö painosti meitä ja tuotti meille tulevan
onnettomuuden esimakua.

Minä nousin istumapaikaltani ja avasin puutarhaan vievän oven
päästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Taivas oli pilvessä, mutta
silloin tällöin repeytyi pilviharso, ja kuu kurkisti sen lomista,
valaisten seudun kylmillä, vaaleilla säteillään. Ovella seisoessani
näin Cioomberin metsän ulkoreunan, itse linnaa ei voinut nähdä
ennenkuin oli noussut pienelle kummulle, joka oli kappaleen matkan
päässä meidän puutarhasta. Sisareni kääri shaalin päähänsä ja me
lähdimme nyt tälle kummulle. Me näimme ettei ainoakaan linnan ikkuna,
ollut valaistu: koko linna, joka kolkkona ja synkkänä kohoutui sitä
ympäröivien puitten keskeltä, näytti pikemmin jättiläisen ruumisarkulta
kuin ihmisasunnolta. Kummulla hetken aikaa seisottuamme palasimme me
kotia. Siellä me istuimme odotellen, tietämättä mitä, ja kuitenkin
olimme vakuutetut siitä että jotakin kauheaa tapahtuisi.

Kello oli 12 tai ainakin lähes 12, kun Ester äkisti hypähti paikaltaan
ja nosti sormensa herättääkseen minun huomioani.

"Kuuletko jotakin", kysyi hän.

Minä kuuntelin, mutta turhaan.

"Mene ulos ja avaa eteisen ovi", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Kuuletko nytkään mitään?"

Yön syvää hiljaisuutta häiritsi heikko töminä, joka yhä enemmän tuntui
lähenevän meitä.

"Se on askelten kapse, joka on yhä lähenemässä", sanoi hän.

Yhtäkkiä menetti hän viimeisenkin itsensähallitsemisen jäännöksen
ja lankesi polvilleen pöydän eteen sekä rupesi heikkohermoisena
nyyhkyttäen lukemaan rukouksen toisensa jälkeen.

Minä saatoin nyt helposti erottaa äänen. Sisareni oli oikeassa, joku
oli juosten tulossa. Hänen askeltensa kapse tuli yhä selvemmäksi.
Hänellä täytyi olla tärkeä sanoma tuotavana, sillä ei hän pysähtynyt
kertaakaan eikä hiljentänyt vauhtiaankaan. Nyt minä kuulin, ettei hän
enää juossut maantiellä vaan oli päässyt hiekalle. Mutta muutaman
silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas kovalla maalla, ja hänen lentävät
jalkansa tulivat yhä lähemmäksi.

Jatkaisiko hän matkaansa tiellä tai poikkeaisiko hän Branksomeen?
Tuskin oli tämä aatos pujahtanut minun päähäni, kun juoksija jo kääntyi
kulmauksesta. Isännän talo oli epäilemättä hänen matkansa päämäärä.
Minä riensin alas ja avasin portin juuri samaan aikaan kun vieraamme
avasi sen toiselta puolelta. Hän syöksyi oikopäätä minun syliini. Kuu
valaisi hänen kasvojaan, ja minä tunsin Mordaunt Heatherstonen.

"Armollinen Jumala! Sano minulle, Mordaunt, mitä on tapahtunut?"

"Isäni", sanoi hän läähättävällä äänellä. "Isäni!"

Hänen hattunsa oli poissa, silmät tuijottivat kauhusta ja kasvot olivat
kuolonkalpeat. Hänen kätensä, joilla hän tarttui minun käsivarsiini,
vapisivat rajusti.

"Sinä olet uuvuksissa", sanoin minä ja johdatin hänet vierashuoneeseen.
"Levähdä hetkinen ennenkuin puhut. Koeta tyyntyä! Sinähän olet parasten
ystäväisi luona."

Minä panin hänet vanhalle sohvalle lepäämään, ja Ester, jonka pelko oli
mennyt menojaan, kaatoi konjakkia lasiin, jonka hän ojensi makaavalle.
Kiihottava juoma teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa, sillä hänen
poskensa saivat entisen värinsä, ja hänen silmistään näkyi että hän
tunsi meidät. Hän nousi istumaan ja otti Esterin käden omaansa,
ikäänkuin ihminen, joka herää pahasta unesta, haluaa saada vakuutuksen
siitä että todellakin on turvassa.

"Miten isäsi laita on", kysyin minä.

"Hän on poissa."

"Puissako?"

"Niin, hän on poissa, ja samoin on korpraali Rufus Smith. Me emme enää
koskaan saa heitä nähdä."

"Mutta mihin ne ovat menneet!" huudahdin minä. "Tämä ei sovellu sinun
arvollesi. Mordaunt. Ei meillä ole oikeutta istua täällä tunteittemme
kuohussa niin kauan kun on jälellä joku mahdollisuus auttaa isääsi.
Nouse ylös! Lähtekäämme hänen jälkeensä! Sano minulle vaan, mihin
suuntaan hän meni."

"Siitä ei lähde mitään apua", vastasi nuori Heatherstone ja peitti
kasvonsa käsillään. "Älä nuhtele minua, West, ennen kuin olet saanut
tietää kaikki asianhaarat. Mitäpä me voisimme kauheita ja tuntemattomia
voimia vastaan, jotka meitä uhkaavat? Uhkaavasta vaarasta on viimein
tullut todellisuus. Jumala auttakoon meitä!"

"Sano minulle taivaan nimessä, mitä on tapahtunut! Emme saa antautua
epätoivoon", puhkesin minä puhumaan, ollen ihan suunniltani.

"Emme voi tehdä mitään ennenkuin päivänkoitteessa", vastasi hän. "Emme
voi nyt nähdä heidän jälkiään. Tänä hetkenä ei ole mitään toivoa."

"Miten Gabriella ja rouva Heatherstone voivat", kysyin minä. "Emmekö me
voi tuoda heitä linnasta tänne? Sinun sisarparkasi tietysti on kauhusta
puolittain mielettömänä?"

"Hän ei tiedä mitään", vastasi Mordaunt. "Hän makaa huoneessa, joka
sijaitsee talon peräpuolella, eikä ole nähnyt eikä kuullut mitään.
Mitä äitiparkaani tulee, on hän jo kauan odottanut tätä tapahtumaa,
ja kun sen aika nyt oli tullut, on hän valmis. Luonnollisesti on hän
surun valtaamana, mutta minä uskon kuitenkin että hän mieluimmin
tahtoo olla yksin. Hänen lujuutensa ja tyyneytensä tulisi tehdä minuun
hyvän vaikutuksen, mutta minä olen luonnostani tunteellinen, ja kauhea
tapahtuma, joka sattui niin pitkän ja epävarman odotusajan kuluttua,
riisti minulta hetkeksi järkeni."

"Jos emme voi tehdä mitään ennen aamua, niin on sinulla aikaa kertoa
kaikki mitä on tapahtunut". huomautin minä.

"Sen tahdon tehdäkin", sanoi hän ja nousi seisomaan, lämmittäen
vapisevia käsiään takkavalkean ääressä. "Sinä tiedät", jatkoi hän,
"että meillä jonkun ajan kuluessa — vieläpä itse asiassa useampana
vuotena — on ollut syytä pelätä, että isäni jollakin kauhealla tavalla
rangaistaisiin eräästä nuoruudessaan tekemästänsä työstä.

"Korpraali Rufus Smith auttoi häntä tässä työssä. Hänen tulonsa meille
oli itse asiassa varoitus siitä että aika pian olisi loppuun kulunut ja
että lokakuun viides päivä, joka oli rikoksen vuosipäivä, myös tulisi
olemaan sovituspäivä. Minä kirjoitin sinulle aavistuksistamme, ja jos
en erehdy on isänikin puhunut sinulle tästä asiasta. Kun minä aamulla
huomasin että hän oli pukeutunet vanhaan virkapukuun, jota hän oli
tallettanut afganilaissodasta asti, olin minä vakuutettu siitä että
loppu oli lähellä ja että aavistuksemme toteutuisivat.

"Iltapäivällä näytti hän olevan tyynempi kuin hän oli ollut moneen
vuoteen ja puhui vapaaehtoisesti Indian elämästä ja nuoruuden
seikkailuistaan siellä. Kello 9 käski hän meidän mennä huoneisiimme
ja sulki itse meidät sinne, varokeino, jota hän usein käytti kun
synkkämielisyys yllätti hänet. Hän tahtoi aina koettaa suojella meitä
siltä kohtalolta, joka odotti häntä. Ennen kuin hän erkani meistä
syleili hän hellästi äitiäni ja Gabriellaa. Sitten seurasi hän minua
huoneeseeni, jossa hän rakkaasti pusersi minun kättäni ja antoi minulle
pienen kääreen, joka oli osotettu sinulle."

"Minulle", keskeytin minä.

"Niin, sinulle. Minä toimitan asiani heti kun olen kertonut historiani.
Minä vannotin häntä että sallisi minun olla hänen läheisyydessään
saadakseni jakaa vaaran hänen kanssaan, mutta hän pyysi etten minä
tekisi mitään, joka voisi ehkäistä hänen tuumiaan. Kun minä viimein
näin että itsepäisyyteni huolestutti häntä, sallin minä hänen
teljetä itseni huoneeseeni. Minä olen aina nuhteleva itseäni tästä
myöntyväisyydestäni. Mutta mitäpä minä voin tehdä, kun ei hän tahtonut
ottaa vastaan apuani!"

"Sinun ei sovi nuhdella itseäsi. Sinähän et voinut toisin menetellä",
sanoi sisareni.

"Minä tahdoin tehdä sen mikä oli oikeaa, mutta vaikea on sanoa,
teinkö viisaasti vai enkö. Isäni poistui enkä minä enää kuullut hänen
askeltensa kopsetta. Kello oli nyt 10 tai vähän enemmän. Pitkän ajan
kävelin minä edestakaisin huoneessani, mutta sitten heittäydyin
täysissä vaatteissa vuoteelle, luin Tuomas Kemppiläistä ja rukoilin
koko sydämestäni, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa yöllä. Minä olin
viimein mennyt levottomaan hortoon, kun heräsin räikeästä kukunnasta.
Minä nousin sekavapäisenä istumaan, mutta kaikkialla oli hiljaista.
Lamppu paloi vielä, ja kelloni näytti että sydänyö kohta oli käsissä.
Minä hypähdin vuoteelta ja raapasin tulitikulla valkean, sytyttääkseni
kynttilän, kun kirpeän räikeä ääni taas kaikui huoneessa. Se oli niin
luja ja kuuluva kuin se olisi tullut jostakin paikasta ihan vierestäni.
Minun huoneeni sijaitsee talon etupuolella, kun taas äitini ja sisareni
asuvat toisella suunnalla. Minä olen meistä siis ainoa, jolla on
näköala lehtikuvalle. Minä juoksin ikkunaan, nostin rullavarjostimia ja
katsoin ulos. Te olette nähneet että linnan ja lehtikujan välillä on
leveä avonainen paikka. Tämän paikan keskellä seisoi kolme miestä, ja
nämä käänsivät kasvonsa minuun päin. Kuu paistoi heihin, ja minä näin
että he olivat tummaihoisia ja mustatukkaisia. Kaksi heistä oli laihaa
ja kuihtunutta, mutta kolmas, jolla oli ryhdikäs vartalo ja tuuhea
lainehtiva parta, näytti majesteetilliselta kuin kuningas."

"Ram Singh!" huudahdin minä.

"Mitä sinä näistä tiedät? Oletko tavannut heidät!" huudahti Mordaunt
hämmästyneenä.

"Minä tunnen heidät. He ovat Buddan pappeja. Jatka!"

"He seisoivat rivissä ja nostivat ja laskivat käsivarsiaan useampia
kertoja, samalla kun heidän huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisivat
toistelleet jotakin rukousta tai manausta. Yhtäkkiä seisoivat he ihan
alallaan ja päästivät kolmannen kerran tuon hurjan, korvia vihlovan
äänen, joka oli herättänyt minut uinailustani. En koskaan unohda tätä
kauheaa kutsumusta, joka häiritsi yön syvää hiljaisuutta ja vielä
tänä hetkenä soi korvissani. Kun hiljaisuus palasi, kuulin minä, että
salvos sysättiin ja ovet avattiin. Sitten näin tähystyspaikastani.
että isäni ja korpraali Rufus Smith tulivat juosten linnasta, paljain
päin ja vaatteet epäjärjestyksessä. Nuo kolme muukalaista eivät
sormellaankaan koskeneet heihin, vaan kaikki viisi menivät nopein
askelin lehtikujaan päin ja katosivat puitten taakse. Minä olen lujasti
vakuutettu siitä, ettei mitään nähtävää väkivaltaa käytetty, jolla
olisi heitä pakotettu seuraamaan, ja kuitenkin olen yhtä varma siitä
että isäparkani ja hänen seuralaisensa olivat avuttomia vankeja, aivan
kuin olisin nähnyt heitä kahleissa vietävän. Tuskin oli vasta viisi
minuuttia kulunut ensi kukunnasta, ja kun he nyt olivat poissa, olisin
saattanut uskoa että tämä kaikki olikin vaan kamala uni, jos en olisi
tietänyt tapahtumien vaikutelman koskeneen minuun niin kovasti, että
ne olivat ikävä todellisuus. Koko voimallani heittäydyin minä ovea
vastaan, toivoen voivani särkeä lukun.

"Alussa ei yritykseni onnistunut, mutta viimein oli voimaini
ponnistuksilla se menestys että lukko särkyi ja minä pääsin käytävälle.
Ensi ajatukseni koski äitiäni. Minä juoksin hänen huoneelleen ja avasin
salvan. Hän tuli heti käytävälle ja nosti sormensa varoitusmerkiksi.

"'Hiljaa', sanoi hän, 'Gabriella nukkuu. Onko heidät kutsuttu pois?'

"'On', vastasin minä.

"'Tapahtukoon Jumalan tahto", huudahti hän, "lsäparkasi tulee toisessa
elämässä onnellisemmaksi kuin hän on ollut tässä. Olen iloinen siitä
että Gabriella nukkuu. Minä kaadoin kloraalia hänen suklaatiinsa.'

"'Mitä minun on tehtävä', puhkesin minä puhumaan ihan suunniltani
surusta. 'Mihin he ovat menneet? Me emme voi sallia heidän häviävän
tällä tavalla tai sietää sitä että nuo miehet tekevät heille mielensä
mukaan. Ratsastanko minä Wigtowniin hakemaan poliisia.'

"'Ennemmin kaikkea muuta kuin sitä', vastasi äitini painolla 'Hän
on useammassa tilaisuudessa pyytänyt, ettei poliisia sekotettaisi
asiaan. Poikani, emme enää koskaan saa nähdä isääsi. Sinä luultavasti
ihmettelet että silmäni ovat kuivat, mutta jos tietäisit yhtä hyvin
kuin minä, että ainoastaan kuolema voi antaa hänelle rauhan, niin et
surisi hänen menoaan. Etsiminen ei hyödytä ensinkään, ja kuitenkin
täytyy meidän etsiä häntä, mutta tavalla, joka ei herätä vähintäkään
huomiota. Hänen toivomustensa mukaan tekemällä me parhaiten häntä
palvelemme.'

"'Mutta jokainen minuuttihan on kallis', huudahdin minä. 'Kentiesi hän
juuri tänä hetkenä huutaa meitä apuun ja vannottaa meitä pelastamaan
hänet noitten ihmispaholaisten kynsistä.'

"Tämä ajatus teki minut melkein mielettömäksi. Minä syöksyin ulos
linnasta, mutta maantielle tultuani en tietänyt mihin päin olisin
kääntynyt. Koko laaja kangas oli edessäni, mutta en voinut kuulla
ainoatakaan ääntä. Siinä neuvottomana seisoessani ymmärsin taistelevani
voimia vastaan, joita en ensinkään tuntenut. Kaikki oli ihmeellistä,
synkkää ja kauhistavaa.

"Niinpä tulin ajatelleeksi teitä, ja että te mahdollisesti voisitte
neuvoa ja auttaa minua. Minä tiesin että Branksomessa saisin osanottoa
että te myös voisitte antaa minulle hyvän neuvon. Omaan arvosteluuni en
minä kauemmin tohtinut luottaa. Äitini tahtoi mieluimmin olla yksin.
sisareni nukkui, ja aina päivänkoittoon asti täytyisi minun olla
toimettomana. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että juoksisin
tänne niin sukkelaan kuin jalkani kantaisivat! Sinulla, Jack, on terävä
pää. Sano minulle, mitä minun sinun mielestäsi tulisi tehdä. Ester,
mihin minun tulee ryhtyä?"

Hän kääntyi meihin kädet ojennettuina ja silmät kiihkeästi
tiedustelevina.

"Sinä et voi tehdä mitään pimeän aikana", vastasin minä. "Meidän täytyy
antaa tieto asiasta Wigtownin poliisille, mutta ei meidän tarvitse
antaa sinne sanaa ennen kuin omasta puolestamme olemme lähteneet
tiedusteluretkelle. John Fullertonilla, joka asuu mäen toisella
puolella, on vainukoira, jolla on samat etevät ominaisuudet kuin
verikoirallakin. Minä uskon varmaan, että se voi seurata kenraalin
jälkiä."

"Mutta kauheaa on kädet ristissä odottaminen. Hän tarvitsee tänä
hetkenä meidän apua."

"Minä pelkään että meidän apu vähän häntä hyödyttää. Niitä voimia,
jotka tässä ovat vaikuttamassa, ei voida masentaa ihmisen välityksellä.
Eikä meillä myöskään ole muuta valintaa kuin odottaminen. Meillä ei
ole aavistustakaan siitä, mihin suuntaan he ovat menneet, ja jos me
päämäärää tietämättä risteilisimme sinne tänne kankaalla, niin me
vaan tarpeettomasti hukkaisimme voimiamme. Kello 5:ltä rupeaa päivä
sarastamaan. Me saamme siis tunnin kuluttua lähteä matkaan ja ottaa
Fullertonin koira mukaamme."

"Kokonainen tunti! Jokainen minuutti on pitkä kuin vuosisata", valitti
Mordaunt.

"Paneudu sohvalle lepäämään", sanoin minä. "Sinä palvelet parhaiten
isääsi siten että kokoat voimia minkä voit, sillä matkamme tulee
olemaan kylläkin vaivalloinen. Mutta sinähän puhuit äsken kääreestä,
jonka isäsi oli minulle lähettänyt."

"Tässä se on", sanoi hän, ottaen taskustaan pienen kirjekääreen, jonka
hän antoi minulle. "Epäilemättä se selvittää sinulle kaikki mikä nyt
näyttää salaperäiseltä."

Kääre oli varustettu kenraalin vaakunalla, lentävällä aarnella, ja
sidottu paksulla nuoralla, jonka minä katkaisin metsästysveitselläni.

Osote kuului: "J. Fothergill West." Alempana luettiin: "Annettakoon
tälle herralle siinä tapauksessa että kenraalimajori J.B. Heatherstone
katoaa tai kuolee."

Viimeinkin minä siis saisin selville sen salaisuuden, joka oli
varjostanut meitä! Tässä minun kädessäni oli arvoituksen selitys.
Vapisevin sormin minä mursin sinetit ja avasin kuoren. Kirje ja
muutamia paperiarkkeja putosi pöydälle. Minä vedin lampun luokseni,
otin kirjeen, joka oli kirjoitettu edellisenä iltana, ja luin seuraavaa:

 "Rakas West!

 Minä olisin mielelläni tyydyttänyt uteliaisuutenne, koskeva sitä
 ainetta, josta me niin usein olemme puhuneet, mutta teidän itsenne
 tähden minä pidättäydyin sitä tekemästä. Ikävästä kokemuksestani
 tiesin, kuinka sietämätöntä on odottaa ratkaisevaa loppukohtausta,
 jota ei millään tavalla voi viivyttää tai välttää. Vaikka tämä
 loppukohtaus oikeastaan tarkoittaa ainoastaan minua itseäni, niin
 tiedän kumminkin että teillä On myötätuntoisuutta minun oman itseni
 tähdeniₐ siitä syystä että minä olen Gabriellan isä. Minä pelkäsin
 siis häiritseväni teidän rauhaa ja pysyin siitä syystä hiljaa.

 Monet merkit, muitten muassa buddalaisten pappien tulo tälle
 rannikolle, ovat vakuuttaneet minulle, että pitkästä odotuksestani on
 tullut loppu ja että koston hetki lähestyy. En voi ymmärtää, miksi
 olen saanut elää noin neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, jolloin tein
 syntiä. Mutta mahdollista on, että ne, joitten käsissä minun kohtaloni
 on, tietävät että semmoinen elämä, jota minä olen viettänyt, itsessään
 on suuri rangaistus. En ainoanakaan tuntina, yönä tai päivänä ole
 saanut unohtaa olevani heidän käsissään. Heidän kirottu tähtikellonsa
 on neljänäkymmenenä vuotena soinut sielukellona korvissani ja
 muistuttanut minulle, että maassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa
 minä voisin toivoa saavani olla turvassa. Oi, kuinka minä ikävöitsen
 lepoa! Haudan toisella puolella ei ainakaan tämä kauhistava ääni minua
 enää vaivaa.

 Minä en tässä tahdo kertoa mitä tapahtui lokakuun 5 p:nä 1841 ja
 mikä aiheutti Choolab Shahin kuoleman. Olen repässyt muutamia lehtiä
 päiväkirjastani. Ne minä liitän tähän, ja niistä te näette, että
 meidän tiedemiesten täytyy tunnustaa löytyvän voimia ja lakeja, joita
 ei eurooppalainen sivistys tunne.

 Vaikka ei tarkoitukseni suinkaan ole valittaa, tahdon kuitenkin sanoa
 että olen paljo kärsinyt. Jumala tietää ettei minulla ole halua ottaa
 ihmiseltä henkeä, vielä vähemmin silloin kun tämä ihminen on vanha.
 Mutta luonteeni on aina ollut tulinen ja raju, ja kun vereni on
 ruvennut kuohumaan, niin en tiedä mitä teen. Ei korpraali enkä minä
 olisi sormellakaan koskenut Choolab Shahiin, jos emme olisi nähneet
 että hänen väkensä oli tahtonut hyökätä kimppuumme. Niin, tämä on
 vanha historia, eikä sen toistamisesta ole mitään hyötyä. Älköön
 kukaan muu joutuko samaan onnettomuuteen!

 Minä olen nyt kirjottanut lyhyen lisäyksen niihin tapahtumiin,
 jotka olen kertonut päiväkirjassani. Tästä lisäyksestä voi teillä
 toistaiseksi olla hyötyä.

 Ja nyt hyvästi! Tehkää Gabriellasta onnellinen vaimo. Jos sisarenne
 tahtoo mennä naimisiin minun poikani kanssa huolimatta meitä
 kohdanneista suruista, niin älkää häntä estäkö. Jättämäni omaisuus
 on niin suuri että vaimoni voi huoletta elää. Kun hän on toisessa
 elämässä yhtynyt minuun, on jäännös jaettava tasan lasten kesken.

 Kun saatte kuulla että minä olen mennyt pois, niin älkää surkutelko
 vaan toivottakaa sen sijaan onnea

                                   onnettomalle ystävällenne
                                 John Berthier Heatherstonelle."

Minä heitin kirjeen syrjään ja otin esille ne paperiarkit, jotka
sisälsivät salaisuuden selityksen. Niitten reunat olivat repaleisia.
Näissä lehdissä nähtävät langan ja gummin jäljet osottivat, että ne
oli revitty irti kirjasta. Ensi sivulla oli luettavalla käsialalla
kirjoitettuna: "Luutnantti J.B. Heatherstonen päiväkirja Thul-laaksossa
syksyllä 1841." Ja alempana luettiin: "Tämä veto selvittää mitä saman
vuoden lokakuun ensi viikkona tapahtui ja samalla kerrotaan siinä
Terada-solassa tapahtuneesta kahakasta ja Choolab Shahin kuolemasta."
Minulla on nyt tämä veto edessäni ja otin siitä sanatarkan jäljennöksen.




XV.

John Berthier Heatherstonen päiväkirja.


Thul-laaksossa lokak. 1 p. - —

Kaksi meikäläistä rykmenttiä on tanaan kulkenut ohi matkalla rintamaan.
Me söimme parempaa aamuruokaa Bengaalin rykmentin upseerien kanssa.

Näyttää tulevan ankara talvi. Lumivyo vuorilla on laskeutunut
tuhat jalkaa, mutta solat tulevat lähimpien viikkojen kuluessa
kulkukelpoisiksi ja jos ne saarrettaisiin, on meillä niin monta
varaloukkoa, että Pollock ja Nott vaikeudetta voivat edetä. He eivät
tule jakamaan Elphinstonen armeijan kohtaloa.

Elliot tykistön päällikkönä ja minä olemme vastuulliset liikeyhteyden
turvallisuudesta noin kahdenkymmenen peninkulman matkalla, aina laakson
suusta Lotarin yli vievään puusiltaan asti. Godenough tarkka-ampujain
päällikkönä vastaa sillan tuonpuolisesta tiestä, ja eversti-luutnantti
Sidney Herbert valvoo molempia osastoja.

Voimamme eivät riitä meille määrättyyn työhön. Minulla on puolitoista
komppaniaa omaa rykmenttiämme ja yksi eskadroona sovareita, josta ei
ole vähintäkään hyötyä vuorilla. Elliotilla on kolme tykkiä, mutta
hän voi käyttää ainoastaan kahta, sillä useat hänen miehensä ovat
sairastuneet koleeraan. Jokainen sotilasosasto on kumminkin varustettu
vartijoilla, mutta nämä ovat riittämättömiä.

Ne laaksot ja rotkot, jotka haaraantuvat pääsolasta, ovat täynnä
tummaihoisia kansanheimoja, jotka ovat uskonkiihkoisia ja sitä paitsi
ryövääjiä ja roistoja. Minua ihmetyttää etteivät he koeta hyökätä
muutamain meidän karavaanien kimppuun. He olisivat voineet ne ryöstää
ja vetäytyä takaisin vuorille meidän heitä saavuttamatta. Ei mikään
muu kuin pelko voi pitää näitä ihmisiä aisoissa. Jos minä saisin olla
määrääjänä, hirtettäisiin heistä toinen toisensa jälkeen jokaisen
rotkon suulle. Haukannenineen, paksuine huulineen ja pitkine, liehuvine
hiuksineen näyttävät he oikeilta paholaisilta. Heidän naurunsa on
saatanallisen pilkallista. Ei mitään uutisia tänään rintamasta.

Lokak. 2 p. — Minä olen todellakin pakotettu pyytämään vielä yhden
komppaniian Herbertilta. Jos kimppuumme hyökätään, on välitysyhteys
katkaistu. Tänä aamuna on kaksi sanantuojaa lähetetty eri tahoilta
ilmoittamaan, että afghanilaiset vuorelaiset ovat ruvenneet astumaan
alas vuorilta. Elliot lähti sovareineen yksi tykki mukanaan
äärimmäiselle rotkolle, kun minä taas jalkaväkineni riensin lähimmälle.
Mutta pian me saimme vakuutuksen siitä että hälytys oli ollut
perusteeton.

Minä en nähnyt ainoatakaan vuorelaista, ja vaikka meitä tervehdittiin
luotisateella, oli meidän mahdoton saada vangiksi ainoatakaan noista
heittiöistä. Voi heitä, jos he joutuisivat minun käsiini!

Viime aikana emme ole saaneet mitään tietoja rintamasta, mutta tänään
ilmoittivat haavoitetut, joita kuletettiin meidän ohi, että Nott oli
ottanut Ghuzneen. Minä toivon että hän lämmitti niitä ryövääjiä,
jotka joutuivat hänen käsiinsä. Pollockilta ei ole tullut mitään
tietoja. Punjabista tuli norsu patteriin, joka näytti olevan hyvässä
kunnossa. Useampia paranevia seurasi mukana, sillä he tahtoivat yhtyä
rykmentteihinsä. Minä en tuntenut heistä ketään muuta kuin husaari
Mostyn ja nuoren Blackesleyn. Me tupakoimme ja joimme punssia heidän
kanssaan aina kello 11:een asti.

Saanut tänään kirjeen Wills & Co:ltä siitä laskusta, jonka he olivat
lähettäneet minulle Delhistä. Minä olin luullut että keskellä sodan
riehunaa saisi olla vapaana moisista kiusallisuuksista. Wills
kirjoittaa, että koska eivät kirjeelliset muistutukset mitään auta käy
hän minua leirissä tapaamassa. Jos hän todellakin tulee, pidän minä
häntä maailman rohkeimpana räätälinä.

Lokak. 3 p. — Hyviä uutisia rintamasta. Barclay on tuonut tänne
pikasanomia. Viime kuun 16 p:nä on Pollock voittajana marssinut
Kabuliin. Te Deum laudamus (sinua Jumala kiitämme). Minä toivon että
kaupunki muutetaan soraläjäksi ja että kedoille kylvetään suolaa.
Kaikessa tapauksessa on linna hävitettävä. Täten saavat Burnes ja
moni muu heidän urhollinen tietää, että vaikka emme voineetkaan heitä
pelastaa, me kumminkin kostamme heidän puolestaan.

On vaikeaa viipyä tässä kurjassa paikassa, kun muitten on suotu olla
mukana taistelussa niittämässä voittoa ja kunniaa. Eräällä meidän
jemidaarilla [jemidaariksi sanotaan Englannin armeijassa palvelevia
hindulaisia upseereja] oli tänään mukanaan vuorelainen, joka sanoo että
afghanilaiset keräytyvät joukottain Terada-solaan, kymmenen peninkulmaa
pohjoiseen päin meistä, ja että he aikovat hyökätä seuraavan
sotilasjoukon kimppuun. Tämänlaatuisiin tietoihin ei kumminkaan aina
ole luottamista. Minä ehdotin että me ampuisimme ennustajamme ja siten
estäisimme hänet tekemästä kahdenkertaista kavallusta ilmoittamalla
kansalleen meidän aikeet. Elliot ei hyväksynyt minun ehdotustani. Minä
en voi sietää puolinaisia toimenpiteitä. Lopuksi saatoin kehoittaa
hänet pidättämään mies vankina ja ampumaan hänet, jos hänen tietonsa
olisivat vääriä. Viimeinen sotilasjoukkue kuletti mukanaan suuren
joukon säilytysastioita, jotka sisälsivät kastia. Mutta koska oli
unohdettu ottaa mukaan mitään syötävää, lahjoitettiin kasti sovareille,
jotka halulla joivat sitä. Olemme saaneet tietää, että toinen suuri
sotilasjoukkue voi parin päivän päästä olla täällä. Se tulee tasangolta.

Lokak. 4 p. — Afghanilaisilla on tositarkoitus tällä kerralla. Kaksi
meikäläistä vakoilijaa toi eilen sen tiedon, että viholliset todellakin
Kokoontuvat Terada-solaan. Me odotamme joukkuetta aamulla varhain,
mutta ennen sen tuloa ei meidän tarvitse pelätä hyökkäystä.

Minä olen tehnyt oivallisen suunnitelman, ja Elliot on sen hyväksynyt.
Tarkoituksemme on mennä pitkin laaksoa joukkuetta vastaan ja saartaa
erään solan suu, josta odotamme hyökkäystä.

Mutta itse asiassa teemme yömarssin joukkueen leiripaikalle. Ja sinne
ehdittyämme kätken minä 200 miestäni vaunuihin ja matkustan joukkueen
kanssa takaisin.

Vihollisemme, jotka ovat saaneet kuulla että me olemme menneet
etelään päin ja nähdessään joukkueen menevän pohjoiseen päin ilman
meitä hyökkäävät luonnollisesti sen kimppuun siinä luulossa että me
olemme kahdenkymmenen peninkulman päässä heistä. Me annamme heille
läksytyksen, jota eivät he koskaan unohda.

Elliotin tykit näyttävät hedelmäkaupustelijain rattailta. Tykkimiehet
piiloutuvat niihin rattaisiin, jotka seuraavat tykkejä Jalkaväki
muodostaa etu- ja jälkijoukon. Me olemme ilmoittaneet luotettaville
maassa syntyneille palvelijoillemme sen suunnitelman, jota emme aio
hyväksyä, sillä jos tahtoo antaa tiedoksi jonkun asian, tulee ilmoittaa
jollekin maassa syntyneelle palvelushengelle.

Kello 8.45 illalla. — Nyt me lähdemme matkaan joukkuetta tapaamaan'.
Seuratkoon onni meitä!

Lokak. 5 p. — Kello 7 illalla. Me olemme voittaneet. Elliot ja minä.
Juuri nyt olen palannut, väsyneenä ja näännyksissä vaatteet tomun ja
veren tahraamina. Mutta ennen kuin muutin vaatteita tai edes peseydyin,
tahdoin huvittaa itseäni merkitsemällä päiväkirjaan, mitä tänään olen
kokenut. Tämä toimenpide on sitä paitsi oleva valmistuksena siihen
viralliseen tiedonantoon, jonka Elliotin ja minun täytyy toimittaa
tapauksesta.

Sopimuksen mukaan lähdimme joukkueen leiripaikalle. Chamberlain
päällikkyyttä pitävä upseeri. Me selitimme hänelle asiain tilan,
ja päivänkoitteessa olimme valmiina lähtemään. Meidän täytyi pitää
useampia tonneja heiniä, saadaksemme sijan indialaisille sotilaillemme
ja tykistölle. 6:n ajoissa oli kaikki valmiina, ja me lähdimme matkaan.
Saattojoukkomme ei seurannut meitä säännöllisessä järjestyksessä, sillä
emme tahtoneet herättää epäluuloja.

Minä näin että tällä kerralla olisi tosi kädessä. Tähystyspaikastani,
joka oli telttipeitteen takana niissä vaunuissa, joissa olin ottanut
paikkani, huomasin turbaanilla peitettyjä päitä pistäytyvän esiin
kallioilta. Mutta kun me saavuimme Terada-solalle, joka oli tavattomien
vuoriseinien rajoittama, rupesimme ymmärtämään että viholliset olivat
kokoontuneet tänne, ja jos emme olisi pitäneet niin tarkkaa tähystystä,
olisimme epäilemättä joutuneet satimeen.

Mutta nyt pysähtyi joukkue, ja kun viholliset näkivät että heidät
huomattiin, rupesivat he ampumaan meitä. Minä olin pyytänyt
Chamberlainin verkalleen peräytymään. Sotajuoni onnistui. Kun
punatakit peräytyivät, seurasivat viholliset heitä ilosta ulvoen ja
hyppivät kiveltä kivelle heidän perässään. Tummine, surkeannäköisine
kasvonpiirteineen ja liehuvine vaatteineen olisivat he soveltuneet
malliksi jollekin maalaajalle, joka olisi halunnut tulkita Miltonin
esitystä tuomittujen sotajoukoista. Kaikilta puolilta tunkeutuivat he
esiin, sillä he luulivat että voitto oli jo niin hyvin kuin saatu, ja
heidän keskellään liehui profeetan lippu.

Nyt oli meillä tilaisuus käsissä, ja me riensimme käyttämään sitä
hyväksemme. Kaikista vaunuista paukkui laukauksia, ja luodit sattuivat
tiheään sullottuihin joukkoihin. Näitten vastarinnan tekeminen oli
turhaa. Viholliset pakenivat ja koettivat pelastautua. Nyt oli meidän
vuoro ajaa takaa. En koskaan ole saanut niin pikaista ja perinpohjaista
voittoa. Vihollisen peräytyminen muuttui hurjaksi paoksi vuorille.

Saatuani heidät käsiini en tahtonut päästää heitä niin helpolla. Minä
päätin antaa heille semmoisen läksytyksen, jota eivät koskaan unohtaisi.

Me seurasimme heitä kintereillä ja tulimme Terada-solaan. Chamberlain
ja Elliot jäivät vartioitsemaan solan suuta, kun minä tunkeuduin
indialaisineni ja tykistöineni eteenpäin. Kankeat eurooppalaiset
virkapukumme ja tottumattomuutemme vuorilla kiipeilemiseen olisi
kuitenkin ehkäissyt menestystämme, jos ei onni olisi meitä suosinut.
Pääsolasta aukeaa pienemmän rotkon suu. Kiireessään ja hämmästyksessään
olivat muutamat pakolaiset menneet sinne. Minä arvioin heidän
lukumääränsä 60 tai 70:ksi ja olin juuri aikeessa mennä heidän
ohitsensa, ajaakseni takaa pääjoukkoa. Samassa syöksyi eräs vakoojani
esiin ja ilmoitti minulle että kapeampi rotko oli nuotanperä, ja
etteivät siis ne afganilaiset, jotka olivat menneet sinne voineet
päästä pakoon raivaamatta ensin tietä meidän joukkojen läpi. Tässä oli
tilaisuus kostaa, enkä minä tahtonut jättää sitä käyttämättä.

Kehotettuani Chamberlainia ja Elliotia ryntäämään pääsolaan,
ajaakseen takaa sitä suurta joukkoa, joka oli paennut sinne, lähdin
minä poikineni ahtaampaan solaan, johon me tunkeuduimme hitaasti ja
varovasti Ei shakaalikaan olisi päässyt pujahtamaan sivuitsemme meidän
sitä huomaamatta. Kapinoitsijat olivat vangittuina kuin rotat satimessa.

Sola, jossa me olimme, oli majesteetillisin ja kolkoin mitä koskaan
olen nähnyt. Kummallakin puolella kohoutuivat jyrkät vuorenseinät,
jotka olivat enemmän kuin tuhat jalkaa korkeat. Ne lähenivät toisiaan
ylhäällä niin että ainoastaan kapea juomu päivänvaloa oli nähtävissä.
Rotko oli suulta jokseenkin leveä, mutta kapeni kapenemistaan, jota.
kauemmaksi me etenimme. Tässä ihmeellisessä rotkossa vallitsi melkein
puolipimeys. Maa oli epätasaista, mutta me riensimme eteenpäin
niin nopeaan kuin mahdollista. Minä näin että me lähestyimme sitä
kohtaa, jossa vuorenseinät yhtyivät, muodostaen terävän kulman. Juuri
itse kulmassa oli kiviläjä, ja pakolaisemme kiipesivät nyt sille.
Nähtävästi olivat he menettäneet rohkeutensa ja olivat kykenemättöminä
vastustamaan. He olivat tarpeettomia vankeina eikä heitä vapauteen
laskeminen tullut kysymykseenkään. Sapeli paljastettuna johdin minä
väkeäni, kun meidät äkkiä pysäytti näky, jonka usein saa nähdä Dryry
Lanesin teaatterissa, mutta harvoin tai ei koskaan todellisessa
elämässä.

Toisessa kallioseinässä, ei kaukana kiviläjästä, oli luola, joka
paremmin soveltui eläimen kuin ihmisen asunnoksi. Sen pimeydestä
astui esiin vanha mies, niin vanha, että kaikki vanhat sotilaat
näyttivät maitoleuoilta häneen verrattuina. Hänen hiuksensa ja partansa
olivat lumivalkeat ja ulottuivat kauas selälle ja rinnalle. Kasvot
olivat ryppyiset, ruskeat ja lihattomat, näyttäen apinan ja muumion
välimuodolta. Silmät loistivat kuin mahonkipohjalle kiinnitetyt
timantit.

Tämä ihmeellinen olento syöksyi ulos luolasta, asettui pakolaisten ja
meidän väliin ja osotti majesteetillisella kädenliikkeellä, että me
vetäytyisimme takaisin.

Jyrisevällä äänellä huudahti hän ymmärrettävällä englanninkielellä:

"Tämä paikka on pyhä. Täällä vajoudutaan rukoukseen ja mietiskelyyn
teurastuksen ja murhan sijasta. Vetäytykää takaisin ettei jumalien viha
teitä kohtaisi!"

"Menkää tieltä ukko", huudahdin minä. "Te joudutte itse vaaraan, jos
ette ole varoillanne."

Minä huomasin että Iranilaiset rohkaistuivat ja että oma väkeni
epäröi. Nähtävästi täytyi minun esiintyä tarmokkaana, jos mieli päästä
voitolle. Minä riensin siis tykkiväen etunenässä eteenpäin. Vanhus
seurasi meitä kädet levitettynä, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää
meidät. Mutta kun ei minulla ollut aikaa viivytellä pikkuasioissa
lävistin minä hänen ruumiinsa miekallani samassa silmänräpäyksessä kun
eräs ylikonstaapeli ratsupyssyllään antoi hänelle iskun päähän. Vanhus
kaatui silmänräpäyksessä maahan. Nähdessään hänen kaatuvan päästivät
afganilaiset kauhun ja hämmästyksen huudon. Indialaiset, jotka olivat
olleet halukkaita peräytymään, tulivat nyt avukseni ja pian oli
voittomme täydellinen. En luule ainoankaan miehen päässeen hengissä
solasta.

Tappiomme oli mitätön, — ainoastaan kolme kuollutta ja viisitoista
haavoittunutta. Me otimme heidän lippunsa, joka oli väriltään viheriä,
ja jossa oli luettavana koraanista otettu värssy.

Kun kaikki oli päättynyt, tähystelin minä nähdäkseni vanhuksen ruumiin,
mutta se oli kadonnut, vaikka minä en voi käsittää, miten se oli
tapahtunut. Hänen verensä tulkoon hänen omalle päälleen! Hän olisi
vielä elänyt, jos ei hän olisi tahtonut, kuten konstaapelit sanovat
Englannissa, "ehkäistä upseeria hänen velvollisuutensa täyttämisessä."

Minä olen nyt saanut kuulla että hänen nimensä oli Choolab Shah ja että
hän oli suuri ja pyhä buddhalainen. Häntä pidettiin profeettana ja hän
Voi tehdä ihmetöitä. Kerrottiin että hän asui juuri tässä luolassa, kun
Tamerlan kulki tätä tietä vuonna 1397. Minä menin luolaan ja minusta on
ihan käsittämätöntä, miten ihminen olisi saattanut siellä viikkoakaan
viettää. Luola oli ainoastaan neljä jalkaa korkea ja sitä paitsi
pimeä ja kostea. Puupenkki ja vaatimaton pöytä oli koko huonekalusto.
Pergamenttirullia, jotka olivat täynnä hieroglyyfikirjoitusta, oli
sekaisin kaikkialla.

Niin, nyt on hän mennyt siihen maahan, jossa rauhan evankeli voittaa
kaikki pakanalliset noitatemput. Rauha hänelle!

Elliot ja. Chamberlain eivät saaneet kiinni ketään niistä, jotka
pakenivat suuren solan kautta. Minä olen päivän sankari. Nyt voin
ajatella korotusta. Minun täytyy kumminkin hankkia jotakin syötävää
sillä minä olen "valmis kuolemaan nälkään." Kunnia on ihana, mutta ei
sillä voi elää.

Lokak. 6 p. kello 11 a.p. — Minä koetan niin selvästi ja tyynesti kuin
mahdollista kertoa mitä viime yönä tapahtui.

Koskaan en minä ole ollut uneksija enkä näkyjen näkijä ja voin
vakuuttaa että aistimeni ovat täysikuntoiset, vaikka kyllä mielelläni
tahdon tunnustaa, että jos joku muu olisi kertonut minulle semmoista,
olisin epäillyt hänen puheensa todenperäisyyttä. Olisin tietysti
uskonut pettyneeni, jos en sitten olisi kuullut kellon ääntä. Nyt minä
kerron mitä tapahtui. Elliot istui tupakoiden minun teltissäni aina
kello 10 asti. Sitten minä tein kiertokävelyn indialaisen upseerini
kanssa ja saatuani vakuutuksen siitä että kaikki oli asianmukaisessa
kunnossa, menin minä 11 aikaan levolle.

Olin juuri nukkumaisillani, sillä minä olin rutiväsynyt päivätyön
päätyttyä, kun heräsin hiljaiseen paukkeeseen, ja kun tähystelin
ympärilleni, huomasin aasialaiseen pukuun puetun miehen seisovan
telttikäytävän suulla. Hän oli liikkumaton, mutta katseli minua ankaran
ja juhlallisen näköisenä.

Ensi ajatukseni oli että minulla oli edessäni kiihkoisa vihollinen,
joka oli hiipinyt aina tänne asti minua tappamaan. Minä koetin hypähtää
Pystyyn puolustautuakseni häntä vastaan, mutta minun oli mahdoton
liikuttaa ainoatakaan jäsentä. Vaikkapa olisin nähnyt tikarinkärjen
ojennettavan rintaani vastaan, niin en ainoallakaan liikkeellä olisi
voinut sitä välttää. Minä luulen että lintu ollessaan käärmeitten
hurmaamana tuntee samaa mitä minä tunsin, kun silmäni tapasivat tuon
kolkon muukalaisen katseen. Pari kertaa ummistin silmäni ja koetin
kuvitella uneksivani, mutta kun ne avasin, seisoi mies siinä ja katsoi
uhkaavasti minuun. Hiljaisuus kävi viimein sietämättömäksi. Tuntui
siltä että minun täytyisi ponnistaa kaikki voimani, kyetäkseni puhumaan
hänelle. Minä en ole mikään heikkohermoinen mies enkä ensimmältä
ymmärtänyt, mitä Virgilius tarkoitti, kun hän kirjoitti: "Adhesit
faucibus ora" (kieli tarttui suulakeen).

Viimein saatoin mongertaa muutamia sanoja ja kysyin, kuka hän oli ja
mitä hän tahtoi.

"Luutnantti Heatherstone", vastasi hän pitkäveteisesti ja vakavasti,
"te olette tänään tehnyt suurimman ilkityön mikä ihmisen on mahdollista
tehdä. Te olette tappanut kolmenkertaisesti siunatun miehen, ensi
asteen pääadeptin, vanhemman veljen, joka on vaeltanut viisauden tietä
useampana vuotena kuin te olette elänyt kuukausia. Te katkaisitte hänen
elämänlankansa aikana, jolloin hänen työnsä oli melkein täytetty ja
jolloin hän oli saavuttamaisillaan suurimmat salatut tiedot, jotka
olisivat vieneet ihmisen askelta lähemmäksi hänen luojaansa. Kaiken
tämän olette te tehnyt aiheettomasti ja juuri siinä silmänräpäyksessä,
jolloin hän rukoili avuttomien ja onnettomien puolesta. Kuunnelkaa nyt
minun sanojani, John Heatherstone.

"Monta tuhatta vuotta sitten, kun salattuja tieteitä ensin vainottiin,
huomasivat oppineet ihmisen olemassaolon liian rajoitetuksi salliakseen
ihmisen kehittymistä sielunelämän korkeimmille asteille. Sen ajan
viisaat omistivat siis voimansa etupäässä ikänsä pitentämiseen,
saadakseen tilaisuuden lisätä tietomääräänsä. Koska he tunsivat luonnon
salaiset lait, voivat he aseestautua tautia ja korkean iän raihnautta
vastaan. Jälellä oli ainoastaan keinon etsiminen, millä voisivat
suojella itseään pahojen ja väkivaltaisten ihmisten hyökkäyksiltä,
ihmisten, jotka aina ovat valmiit hävittämään sitä, mikä on viisaampaa
ja parempaa kuin he itse ovat.

"Mitään suoranaisia välineitä ei tämän suojan hankkimiseksi voitu
keksiä, mutta sen sijaan määräsivät salatut voimat kauhean ja
välttämättömän koston sille ihmiselle, joka tappaa adeptin. Nämä lait
ovat vielä tänä päivänä voimassa, John Heatherstone ja te olette
niitten rangaistavana. Vaikka te olisitte kuningas tai keisari, niin
ette sittenkään välttäisi niitten rangaistusta. Teillä ei siis ole
mitään laupeutta odotettavissa.

"Entisinä aikoina kuoli murhaaja aina samana hetkenä, jolloin hänen
uhrinsakin, mutta sittemmin muutettiin tämä laki, sillä, asia
katsottiin siksi, että murhaajan tulisi saada aikaa käsittää ja
ymmärtää se rikos, jonka hän oli tehnyt. Siitä syystä määrättiin,
että kaikissa semmoisissa tapauksissa jätettäisiin kosto pyhän miehen
oppilasten chelanten tehtäväksi. Näillä olisi valta mielensä mukaan
pitentää tai lyhentää aikaa ja vaatia kosto vuosipäivänä siitä
päivästä, jolloin rikos tehtiin. Teidän ei tarvitse tietää, niiksi
rangaistus kohtaa teitä semmoisena päivänä. Riittää kun tiedätte
olevanne kolmenkertaisesti siunatun Choolab Shahin murhaaja, ja että
minä olen vanhin niistä kolmesta chelaasta, jotka ovat saaneet käskyn
kostaa hänen kuolemansa.

"Ennemmin tai myöhemmin me siis tulemme tapaamaan teitä, vaatiaksemme
henkeänne sovitukseksi siitä, jonka olette ottanut. Sama kohtalo
odottaa tuota kurjaa sotamiestä Smithiä, joka, vaikka vähemmin
rikoksellisena kuin te, on tuottanut itselleen saman rangaistuksen
nostamalla kätensä Buddhan valittua vastaan. Jos te saatte elää
muutamia vuosia, niin tapahtuu se ainoastaan siitä syystä että saatte
aikaa katua rikostanne ja tuntea olevanne tuomittu. Te ette koskaan
tule unohtamaan tekemäänne pahaa, sillä meidän tähtikello muistuttaa
teille aina menneisyyttä ja tulevaisuutta. Te kuulette sen päivällä
ja yöllä ja se on oleva teillä merkkinä, että te, — missä tahansa te
olettekin ja mitä tehnettekin, ette koskaan voi vapautua Choolab Shahin
chelaista. Te ette näe minua ennen kuin sinä päivänä, jona me tulemme
noutamaan henkeänne. Pelossa ja kuolontuskassa vietetty elämä on
kuolemaa pahempi."

Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi olento ja poistui teltistä.

Samassa silmänräpäyksessä katosi raukeus, joka oli painanut minun
jäseniäni. Minä hypähdin vuoteeltani ja katselin ulos telttiaukosta.
Vartijasotamies seisoi muutaman askelen päässä minusta, pyssyynsä
nojautuen.

"Mitä sinä kurja mies ajattelet, kun sallit ihmisten sillä tavalla
häiritä minua?" sanoin minä hindustaninkielellä.

"Onko sahibia häiritty?" kysyi hän.

"Juuri nyt. Pari sekuntia sitten. Sinun on täytynyt nähdä hänen menevän
ulos minun teltistäni."

"Sahib varmaankin erehtyy", vastasi mies kunnioitusta osottavalla mutta
vakavalla äänellä. "Minä olen ollut tässä lunnin ajan, eikä ainoakaan
ihminen ole mennyt ulos teltistä."

Hämmästyneenä ja tyytymättömänä istuin minä vuoteeni viereen ja
tuumailin että kaikki olisikin vaan harhanäkyä, joka oli syntynyt
heikkohermoisuuteen asti kiihoittuneesta tilastani edellisenä päivänä.
Silloin tapahtui uusi ihme. Juuri pääni kohdalta kuului kirpeän
sointuva ääni. Minä katsoin ylös, mutta en huomannut mitään. Minä
tarkastin huolellisesti koko teltin, mutta keksimättä tuon omituisen
äänen syytä.

Viimein heittäydyin minä rutiväsyneenä vuoteelle ja nukuin melkein heti.

Aamulla herättyäni olin taipuisa uskomaan että yön tapahtumat olivat
ainoastaan esiintyneet minun mielikuvituksissani, mutta tuskin olin
ehtinyt nousemaan vuoteeltani, kun sama ihmeellinen ääni taas tapasi
korvaani. Minä en voi käsittää, mikä se on ja mistä se tulee. Onko
tämä se varoittava kello, josta mies puhui? Olen koettanut muistaa ja
kirjoittaa kaikki mitä hau sanoi, mutta pelkään unohtaneeni useamman
seikan. Mikä on oleva tämän ihmeellisen historian loppu? En ole sanonut
mitään Elliotille ja Chamberlainille. He väittävät, että minä näytän
sairaalta ja kurjalta.

Samana ihana. — Olen ollut tilaisuudessa puhumaan tykkimies Rufus
Smithin kanssa. Hän on nähnyt saman näyn ja myös kuullut saman äänen.
Mitä tämä kaikki merkitsee?

Lokak. 10 p. (neljä päivää myöhemmin.) — "Jumala auttakoon meitä!"

Näillä sanoilla päättyi päiväkirja.

Mukana seurasi lisäys, jonka kenraali hiljattain oli liittänyt
päiväkirjaan.

 "Tästä päivästä alkaen", kirjoitti hän, "en yöllä enkä päivällä
 saanut rauhaa tuolta kauhealta ääneltä. Vuosia on vierinyt, mutta
 levottomuuteni ei vähene vaan yltyy. Minä olen sekä sielultani että
 ruumiiltani murtunut mies. Minä elän aina jännitystilassa ja vaivaan
 korviani kuullakseni tuon vihatun äänen. Minulla ei ole odotettavissa
 toivoa eikä lohdutusta haudan tällä puolella. Jumala tietää että minä
 ikävöitsen kuolemaa, ja kun lokakuun viides päivä tulee, niin olen
 kuitenkin ihan suunniltani pelosta, sillä enhän minä tiedä, mikä
 kauhea kohtalo minua odottaa.

 "Neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä, jolloin minä tapoin
 Choolab Shahin ja neljäkymmentä kertaa olen ollut kuoleman kauhun
 ympäröimänä, saamatta sitä siunattua rauhaa, joka löytyy haudan
 tuolla puolella. Minä en tiedä, millä tavalla kosto minua kohtaa.
 Olen asettunut tälle autiolle paikalle asumaan ja ympäröinyt huoneeni
 korkealla lankkuaidalla, sillä täytyihän minun tehdä jotakin
 itsepuolustuksekseni.

 "Olen ylpeä siitä etten ole käyttänyt sinihappoa enkä opiumia!
 Olisinhan minä näitä välineitä käyttämällä aina päässyt vainoojistani.
 Mutta minä olen saanut sen opetuksen, ettei miehen koskaan tule luopua
 tehtävästään. Sen sijaan en ensinkään epäillyt antautua vaaraan Indian
 sodan aikana, mutta kuolema vältti aina minua, ja minut kuormitettiin
 arvomerkeillä ja kunnianosotuksilla osotetun urhollisuuteni tähden.

 "Suuren lohdutuksen on kaitselmus antanut minulle uskollisessa ja
 rakkaassa vaimossani. Ennen häitämme uskoin minä hänelle kauhean
 salaisuuteni, mutta siitä huolimatta tahtoi hän kuitenkin jakaa minun
 kohtaloni. Hän on todellakin jakanut minun kuormani, mutta on melkein
 musertunut sen painon alla.

 "Lapsenikin ovat tuottaneet minulle suurta lohdutusta. Mordaunt
 tietää kaikki tai melkein kaikki. Olemme koittaneet salata asian
 Gabriellelta, vaikka hän kyllä aavistaa, ettei kaikki ole niinkuin
 olla pitäisi.

 "Minä toivon että tämän paperin sisällys annetaan Straenraerin tohtori
 John Easterlingin tiedoksi. Hän kuuli kerran itse kellonsoinnin.
 Tekemäni surullinen kokemus voi hänelle osottaa minun puhuneen totta,
 kun sanoin tässä maailmassa löytyvän voimia, jotka ovat tuntemattomia
 Englannissa.

                                               J.B. Heatherstone."

Päivä rupesi koittamaan, kun minä olin lopettanut tämän ihmeellisen
historian lukemisen, jota sisareni ja Mordaunt olivat suurimmalla
tarkkuudella kuunnelleet.

Tähdet olivat ruvenneet vaalenemaan ja harmaa valo, loisii idässä.
Mies, jolla oli vainukoira, asui parin peninkulman piiassa, ja meidän
oli siis aika lähteä matkaan. Uskottuamme Esterin tehtäväksi asian
kertomisen isällemme, varustauduimme tarpeellisilla matkaeväillä ja
lähdimme viipymättä käymään.




XVI.

Syvänne.


Alussa oli niin pimeä että vaivoin osasimme mennä oikeaa tietä kankaan
poikki, mutta päivänkoitto tuli pian avuksemme ja Fullertonin tuvalle
päästyämme oli ihan valoisa. Vaikka oli niin varhainen aamu oli mies jo
pystyssä. Muutamin sanoin selitimme me hänelle asiamme, ja hän oli heti
valmis sopivasta korvauksesta lainaamaan koiransa ja tulemaan itsekin
mukana.

Mordaunt olisi mieluummin tahtonut että mies olisi jäänyt kotiin, mutta
minun mielestäni tulisi hänen seurata meitä, sillä ei kukaan tietänyt,
mitä mahdollisesti voisi tapahtua. Minun tahtoni pääsi voitolle, ja
Sekä mies että koira seurasivat minua.

Eräänlainen yhtäläisyys oli tuolla takkuisella eläimellä ja hänen
isännällään, jolla oli pörröinen kellertävä tukka ja pitkä,
vanukkeinen parta. Koko matkalla linnaan ylisti hän koiransa tavatonta
älykkäisyyttä, mutta minä pelkään että hänen kuulijansa hyvin vähän
tarkkasivat hänen puhettaan. Minä en voinut riistää ajatuksistani äsken
lukemastani ihmeellisestä kertomuksesta. Mordaunt astui pitkiä askelia,
ja hänen poskensa hehkuivat ja silmissään oli hurja loiste. Joka kerta
kun me pääsimme mäen kukkulalle, katsoi hän kiihkeästi ympärilleen
toivossa saavansa nähdä kadonneitten jäljet, mutta ei ainoatakaan elon
tai liikkeen merkkiä ollut nähtävissä. Kaikki oli kuollutta, äänetöntä
ja autiota.

Linnassa käyntimme oli hyvin lyhytaikainen. Mordaunt juoksi sisälle ja
palasi kainalossaan vanha takki, joka oli ollut isän oma. Hän antoi sen
Fullertonille, joka näytti sen koiralleen.

Älykäs koira haisteli sitä ja juoksi ulvoen lehtikujaa takaisin, palasi
taas vielä kerran haistelemaan takkia, viuhtoi häntäänsä ja ulvoi taas
muutaman kerran kiivaasti näyttääkseen että se nyt oli valmis tekemään
tehtävänsä. Sen kaulaan pantiin nuora, ettei se juoksisi tiehensä.
Isäntä piti nuorasta, ja me lähdimme matkaan.

Pari sataa kyynärää seurasimme me maantietä, menimme sitten pensasaidan
aukosta kankaalle ja jatkoimme matkaamme pohjoiseen suuntaan. Aurinko
oli nyt noussut kappaleen matkaa taivaanrannan yläpuolelle, kullaten
loistollaan sinisen meren ja etäällä kohoutuvat kukkulat.

Koira ei ainoatakaan kertaa kadottanut jälkiä, sillä ei se pysähtynyt
eikä epäröinyt, vaan veti perässään isäntäänsä semmoisella kiireellä,
että kaikki keskustelu oli mahdotonta. Kun me kerran olimme menneet
pienen puron poikki, näytti siltä että olimme muutaman askelen
poikenneet oikealta tieltä, mutta muutaman sekunnin kiivaasti
vaanittuaan, ulvahti koira taas ja riensi eteenpäin tiettömällä
kankaalla. Jos emme kaikki kolme olisi olleet oivallisia kävelijöitä
emme olisi voineet seurata mukana, erittäinkään kun maa oli epätasainen
ja kanerva toisinaan ulottui vyötäisiimme asti.

Minä en osannut ajatella, mitä tapahtuisi meidän päästyämme matkamme
perille. Voisiko olla mahdollista että noilla kolmella buddhalaisella
olisi ollut laiva saatavilla ja että he vankeineen sillä nyt
matkustaisivat itäänpäin? Tie, jota kävimme, näytti vahvistavan minun
luuloni, sillä se kulki yhdensuuntaisesti lahden rannan kanssa. Mutta
kauan ei kestänyt, kun me poikkesimme ulommaksi ja tulimme kauemmaksi
sisämaahan.

Kello oli 10, kun meidän kaksitoista peninkulmaa käytyämme täytyi
pysähtyä vetämään henkeä, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa olimme me
kulkeneet Wigtownin ylänteitä ylöspäin, jotka ovat enemmän kuin tuhat
jalkaa korkeat. Korkeimmalle kohdalle päästyämme näimme kolkon maiseman
leviävän pohjoiseen suuntaan. Aina taivaanrantaan asti ei näkynyt muuta
kuin liejua ja vettä mitä räikeimmässä sekasorrossa, ikäänkuin maanosa
olisi ollut muodostumistilassaan. Siellä täällä kasvoi ruskeassa
lätäkössä muutamia kellertäviä ruokoja. Muutamat sikseen jätetyt
turvehaudat osottivat, että ihmiset täälläkin olivat koettaneet vaatia
maalta sen aarteita, mutta nämä kokeet olivatkin ainoat ihmistyön
merkit. Ei edes varis eikä kalalokki käynyt tässä erämaassa.

Tämä on se suuri lätäkkö, joka on saanut Cree-nimen. Kartasta näkee,
että se peittää suuren osan Wigtownshiren pintaa. Se on suolaista vettä
sisältävä järvi, syntynyt meren anastuksesta ja se on niin täynnä
petollisia hyllyviä nevoja ja vaarallisia läpiä, ettei kukaan, joka ei
tarkalleen tunne paikkaa, uskalla mennä sinne ilman opasta.

Kun me lähestyimme kaislaa, joka oli patamon rajana, nousi
epäterveellinen kostea haju alallaan seisovasta vedestä. Paikka,
jossa me olimme, näytti niin kolkolta ja kauhealta, että talonpoika
kieltäytyi seuraamasta meitä pitemmälle, ja meidän täytyi käyttää
koko kehoituskykymme pakottaaksemme häntä jatkamaan matkaa meidän
kanssa. Vainukoiramme, johon ei kolkko ympäristö mitään vaikuttanut,
jatkoi haukkuen matkaa kuono maahan kääntyneenä ja ruumis väristen
innostuksesta.

Meidän ei ollut vaikeaa raivata itsellemme tietä järven poikki, sillä
missä viisi oli kulkenut edellä siinä oli kolmen helppo seurata
perässä. Jos olimme epäilleet koiran opastustaitoa, oli tämä epäilys
nyt kokonaan haihtunut, sillä pehmeässä liejussa saatoimme me helposti
nähdä etsimäimme miesten jäljet. He olivat käyneet rinnakkain yhtä
kaukana toisistaan. Ei ollut käytetty mitään ruumiillista väkivaltaa,
jolla kenraali ja hänen palvelijansa oli pakotettu seuraamaan mukana.
Pakko, jota oli käytetty, oli ollut henkisiä laatua.

Me olimme hyvin varoillamme poiketaksemme siltä tieltä, joka antoi
meille jalantukea. Molemmin puolin meitä nousi vesi siellä täällä
maanpinnalle, jota kuihtuva kasvullisuus peitti. Keltaisia ja
purppuranvärisiä sieniä loisti rämeiköllä, ja lihavia, punaruskeita
matoja ryömi vaalentuneitten kaislojen välissä. Suuret hyönteispilvet
muodostivat keveän pilven päittemme ja käsiemme ympäri ja ne pistelivät
meitä myrkyllisillä pistimillään. Minä en koskaan eläessäni ollut ollut
niin kolkossa paikassa kuin tämä oli. Mutta Mordaunt Heatherstone astui
rivakasti eteenpäin, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin seurata häntä.

Sillä välin kapeni tie kapenemistaan, ja me huomasimme että etsimäimme
miesten oli täytynyt käydä peräkkäin samassa rivissä. Fullerton meni
nyt koiransa kanssa edellä. Mordaunt seurasi hänen kintereillään ja
minä muodostin jälkijoukon.

Talonpoika oli pitkän ajan ollut vastenmielinen ja tympeä ja tuskin
vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta nyt pysähtyi hän
tykkänään ja kieltäytyi jyrkästi käymästä ainoatakaan askelta edemmäksi.

"Tässä minä teen käänteen, sillä nyt minä tiedän mihin mennään", sanoi
hän.

"Mihin sitten mennään?" kysyin minä.

"Creen syvänteelle", vastasi hän. "Minä luulen että se on tässä
lähellä."

"Creen syvänteellekö?"

"Se on niin syvä ettei kukaan koskaan ole löytänyt sen pohjaa. Kansa
väittää että siitä juuri johtaa ovi manalan syvyyteen."

"Oletteko te ollut siellä?" kysyin minä.

"Ollut siellä! Mitä minä siellä tekisin? Ei yksikään ihminen, jolla on
terve järkensä tallella, koskaan mene sinne.

"Mistä te sitten tiedätte että tuo syvänne todellakin on olemassa?"

"Isänisäni isä on ollut siellä, ja sentähden minä sen tiedän", vastasi
Fullerton. "Eräänä lauantai-iltana oli hän aika humalassa ja löi
vetoa mennäkseen sinne. Hän ei jälestäpäin mielellään puhunut siitä
käynnistään eikä koskaan kertonut näkemiään. Hän oli ikäänkuin
mieletön kun joku vaan puhui syvänteestä. Totelkaa siis minun neuvoani
ja palatkaa kotiin, sillä siihen paikkaan menemisestä ei lähde mitään
hyvää."

"Me voimme jatkaa matkaamme ilman teitä", huomautti Mordaunt. "Jos vaan
lainaatte meille koiraanne, niin voitte kääntyä kotimatkalle."

"E-enpäs", huusi hän. "Minä en tahdo koirani joutuvan saatanan kynsiin.
Sentähden täytyy sen seurata minua."

"Koira seuraa meitä", puhkesi seuralaiseni puhumaan säkenöivin silmin,
"Meillä ei ole aikaa riidellä teidän kanssa. Katsokaa, tässä minä jätän
teille 5 punnan setelin. Jos estätte meitä ottamasta koiraa, niin minä
heitän teidät veteen."

Mies otti toisella kädellään setelin samalla kun hän toisella jätti
Mordauntille nuoran, joka oli koiran kaulassa. Hänen poistuessaan
jatkoimme me matkaamme kauemmaksi järvelle. Liejussa näkyvät syvät
jäljet kiihoittivat meitä jouduttamaan askeliamme. Tunkeuduttuamme
kokonaisen pienen kaislametsän läpi, tulimme me niin kolkkoon paikkaan
että jos Dante olisi sen nähnyt olisi hän siitä saanut uutta ainetta
kuvauksensa manalasta.

Koko rämeikkö aleni tässä ratin muotoiseksi syvänteeksi, jonka keskessä
oli noin 40 jalan levyinen aukko. Maa vietti vesipyörrettä kohden
kaikilta suunnilta. Nähtävästi oli tämä se syvänne, jota paikkakunnan
väestö niin pelkäsi. Enkä minä asiaa ihmetellytkään, sillä kolkompaa
seutua en koskaan ole nähnyt.

Sieltä nousi läkähdyttävä haju, ja me kuulimme sorisevan äänen,
ikäänkuin vesi olisi kiehunut. Minä heitin syvänteeseen suuren kiven,
joka makasi liejuun vajonneena mutta emme kuulleet sen putoamista
pohjaan.

Kumartuessamme haisevan veden yli, kuulimme me yhtäkkiä sointuvan
äänen sen syvyydestä. Mahdollista on että ääni syntyi luonnollisista
vaikuttimista, mutta voi se myös tulla siitä kellosta, josta minä olen
niin paljon kuullut. Olkoon sen asian laita miten tahansa. Tämä oli
kaikessa tapauksessa ainoa merkki, mikä meille annettiin molempien
miesten lepopaikasta. Ja nämä miehet olivat nyt maksaneet sen velan,
joka niin kauan oli heitä painanut.

Me huusimme kaikin voimimme, mutta ainoastaan kaiku vastasi syvyydestä.
Kovin murheellisina lähdimme taas kulkemaan rinnettä ylöspäin.

"Mitä me nyt teemme, Mordaunt?" sanoin minä matalalla äänellä. "Me
voimme ainoastaan rukoilla heidän sielujensa rauhan puolesta."

Heatherstone katsoi säkenöivin silmin minuun.

"Nuo ihmiset ovat mahdollisesti menetelleet salattujen lakien mukaan",
huudahti hän, "mutta nyt katsotaan, mitä Englannin lait asiasta
sanovat. Minä luulen että chela voidaan hirttää niinkuin joku muukin
kuolevainen. Meillä lienee vielä aikaa saada, heidät kiinni. Tule
tänne, koirani, tule!"

Hän veti koiran noitten kolmen miehen jäljille. Eläin nuuski niitä pari
kertaa ja laskeutui sitten maahan karvat pystyssä ja vavisten.

"Siinä näet", sanoin minä, "että on turhaa taistella heidän kanssaan,
joilla on käytettävinä voimia, joita emme kykene edes nimittämään. Me
emme voi muuta kuin myöntyä siinä toivossa että nuo miesparat toisessa
elämässä saavat korvauksen kaikesta siitä, mitä heidän on täytynyt
kärsiä."

"Ja että heidät vapautettaisiin kaikista perkeleellisistä uskonnoista
ja niitten murhanhimoisista tunnustajista", huudahti Mordaunt, kokonaan
suunniltaan raivosta.

Oikeudentunto vaati minut tunnustamaan, että nuo kristityt miehet
olivat itse syypäät kohtaloonsa, kun teurastivat tuon turvattoman
buddhalaisen, mutta minä en tahtonut ilmaista mielipidettäni
Mordauntille pelosta että hän yhä enemmän kiihoittuisi.

Monen turhan koetuksen jälkeen onnistui minun viimein saada hänet
lähtemään tuosta onnettomuuden paikasta. Oi, miten pitkä ja väsyttävä
olikaan paluumatka. Menomatkakin oli kyllä vaivaloinen, vaikka meillä
oli heikko toivokin, mutta nyt. kun kaikki oli mennyttä, tuntui
kotimatka kauhean pitkältä. Raskain askelin ja vielä raskaammalla
sydämellä kulimme me koko päivän erämaassa ja ehdimme juuri auringon
laskiessa Cloomberiin.

Minä en koetakaan kertoa vaimon ja tyttären surua. Useampana viikkona
horjui Gabriella-parkani elämän ja kuoleman välillä, mutta tohtori
Easterlingin huolellisesti häntä hoitaessa toipui hän kumminkin,
vaikka ei hän tosin enää koskaan päässyt entisiin voimiinsa. Mordaunt
oli synkkä ja alakuloinen eikä tointunut ennen kuin olimme muuttaneet
Edinburghiin. Mutta ei lääkärinhoito eikä ilmanvaihdos voinut auttaa
rouva Heatherstone-parkaa. Hän kuihtui hitaasti, ja jotenkin varmaa oli
että hän muutaman viikon kuluttua yhtyy mieheensä.

Branksomen omistaja palasi Italiasta terveenä ja virkeänä, ja tästä
syystä me muutimme takaisin Edinburghiin. Asuinpaikan muutos teki
meille hyvää, sillä viime tapahtumat olivat synkistyttäneet elämäämme.
Sitä paitsi oli isälleni tarjottu kunniakas ja hyväpalkkainen paikka
yliopiston kirjastossa, ja hän riensi ottamaan sen vasaan.

Minä olen nyt useamman kuukauden ollut naimisissa rakkaan Gabriellani
kanssa, ja tämän kuun 23 p:nä viettää Ester häitään. Minä toivon että
Mordaunt saa hänestä hyvän vaimon.

Ennen kuin lopetan kertomukseni tahdon vielä omistaa muutaman ajatuksen
kenraalin ja Rufus Smithin katoamiselle ja kuolemalle.

Yhtä asiaa en voi ymmärtää. Minä tunnustan aprikoivani sitä seikkaa,
miksi nuo kolme chelasta ottivat uhreiltaan hengen Creen syvänteessä
sen sijaan että olisivat sen ottaneet miesten ollessa linnassa.
Mutta luultavasti oli buddhalaispapeilla pätevät syyt tehdä niinkuin
tekivätkin.

Muutama kuukausi kauhuntapahtuman jälkeen luin eräästä Indian lehdestä
lyhyen uutisen jossa sanottiin että nuo kolme buddhalaista Lal Hoomi,
Mowdar Khan ja Ram Singh olivat palanneet Euroopasta. Tämän ilmoituksen
jälkeen seurasi esitys kenraalimajori Heatherstonen elämästä ja
toiminnasta sekä tietoja siitä että hän äskettäin oli kadonnut kotoaan
ja että oli syytä pelätä hänen saaneen surmansa veteen hukkumalla.
Minä epäilen, tokkohan yksikään muu ihmissilmä saattoi keksiä mitään
yhteyttä näitten kahden ilmoituksen välillä. Minä en niitä koskaan
näyttänyt vaimolleni enkä Mordauntille, ja vasta sitten kun he lukevat
nämä rivit, saavat he tietää ne.

En tiedä, tarvitseeko minun antaa pitempiä selityksiä tai lisätä
mitään. Ymmärtäväinen lukija on jo saanut tietää syyn miksi kenraali
pelkäsi tummia kasvoja, muukalaisia ja vieraita. Hänen unettomuutensa,
jonka perusteena oli tuo kamala kellonsointi, saattoi hänet öisin
kulkemaan ympäri huoneissa, ylisiltä kellariin asti, ja aina valaistut
huoneet estäisivät pimeyden kauhujen häntä ympäröimästä.

Tiede opettaa meille, ettei semmoisia voimia, joita itämaiset
uskonnonhaaveilijat sanovat omistavansa, itse asiassa ole olemassa.
Minä John Fothergill West voin päättävästi väittää että se on väärässä.
Historia osottaa että oppineet ovat hitaita uskomaan sitä mikä on
totta. Tiede ivaili kauan Newtonia. Tiede näytti matemaatillisesti,
ettei rautalaiva voisi pysyä vedenpinnalla ja ettei höyrylaiva voisi
kulkea Atlannin yli. Itämailla, jotka ovat suurten uskontojen kehto,
löytyy viisaustieteilijöitä ja oppineita, jotka työskentelevät toisten
menetystapqjen mukaan kuin länsimaitten tiedemiehet, mutta edellisillä
on äärettömän paljo enemmän tietoja luonnon salaisuuksista kuin
jälkimmäisillä.




Salattu viisaustiede.

Mordaunt Heatherstonen tekemä lisäys.


Minä olen vastikään lukenut käsikirjoituksen, jossa hyvä ystäväni
kertoo kaikista niistä tapahtumista, jotka päättyivät isäni kuolemalla,
ja olen hyväksynyt kaikki paitsi yhdessä kohdassa. Ystäväni on näet
pannut liian vähän painoa siihen hyvyyteen, jota hän koko aikana meille
osotti.

Nyt olen pyytänyt saada tehdä pienen lisäyksen, voidakseni lausua
muutaman sanan Indian salatusta viisaustieteestä, jota niin vähän
tunnetaan.

Itämaisia adepteja löytyy nykyään pohjoisessa Indiassa ja Tiibetissä,
mutta luultavaa on että he muinoin olivat paljoa laajemmalle
levinneinä. Historiassa näemme heistä vilahduksia useammalla eri
nimellä. Siellä kulkevat he Egyptin pappien, Kaldean nioagien.
teurgisten uusplatonilaisten ja hengennäkijäin nimisinä. He muodostavat
suletun, salaisen seuran, johon jokainen tutkimushaluinen mies
saa yhtyä. Mutta seuraan liittyneen täytyy antautua ruumiillisiin
vaaroihin, kärsiä puutteita ja kestää ankaraa kuria, ja siitä
syystä vaan sangen harvoilla on mielenlujuutta ja rohkeutta kestää
loppuun asti. Ne, jotka ovat voittaneet niin että heidät on
otettu vihkiytyneitten joukkoon, ovat saaneet täyden korvauksen
kärsimyksistään, sillä he saavat semmoiset voimat, jotka tekevät heidät
tavallisia ihmisiä korkeammiksi.

Salattujen viisaustieteilijäin tiedot ovat sekä fyysisistä että
metafyysillistä laatua. Mutta erittäinkin metafysiikan ja etupäässä
ihmissielun tutkimiseen ovat he kiinnittäneet huomionsa. Mutta heidän
fyysilliset tietonsa ja heidän kykynsä käsitellä niitä salaisia
lakeja, joitten mukaan luonto rakentaa tai hävittää, ovat paljoa
korkeammat kuin ne, mitkä eurooppalaiset tiedemiehet tuntevat. Täytyy
muistaa, että meidän tieteellisten tutkimusten tulokset ovat syntyneet
muutaman sadan vuoden aikana, kun taas salattu viisaustiede ulottuu
keskeymättömässä jaksossa vähintäin 20 tuhatta vuotta taaksepäin, aika,
jonka kuluessa jokainen adepti on ilmoittanut viisautensa oppilailleen
samaten kuin hänelle itselleenkin se oli ilmoitettu tai semmoisilla
lisäyksillä, mitkä hän elämässään ja kokemuksillaan oli kyennyt
itselleen hankkimaan. Vaikka nämä miehet ovat saaneet ihmeellisiä
voimia, ovat he kuitenkin ensimmäisiä vakuuttamaan, etteivät ne johdu
mistään yliluonnollisesta lähteestä. Ne ovat syntyneet läheisestä ja
perinpohjaisesta luonnon ja maailmaa hallitsevien salaisten lakien
tuntemisesta. Koko ihmiskunta voi toivoa saavansa sen viisauden, minkä
nämä jo ovat hankkineet itselleen.

Ensimmäinen läksy, jonka saa oppia, kun kulkee salatun viisauden
tietä, on se, ettei viisautta saavuteta yksinomaan ahkeruudella ja
opinnoilla, vaan että jotakin muuta tarvitaan lisäksi. Maaperä on ensin
valmistettava, ennen kuin kallisarvoinen siemen siihen lasketaan.
Teräväjärkisinkään ihminen ei voi koskaan toivoa suorittavansa ensi
koetuksia, jotka kohtaavat salattua viisaustieteilijää, jos hän on
ylpeä, ahne, aistillinen, itsekäs ja laiska. Rikkaruoho on poistettava
ennen kuin puutarha voidaan istuttaa. Seitsemänä pitkänä vuotena pyrkii
nuori chela saamaan omaa itseään hallitsevan vallan, ja jos hänen
onnistuu se saavuttaa, niin on hän puhdas ruumiiltaan ja sielultaan,
vapaa karkeammista eläimellisistä vaistoista ja välittämätön
persoonallisista mukavuuksistaan. Hänen luontonsa henkinen puoli on
kehittynyt ja osaksi voittanut eläimellisen osan.

Hän kykenee silloin ottamaan vastaan niitä opetuksia, jotka johtavat
häntä korkeammalla tiellä. Moni luonnollisesti sortuu ennenkuin
vihkimyspäivä on tullut. Tässä koulussa tulee valistus sisästä eikä
ulkoapäin.

Ja mitkä ovat ne tulokset, jotka näillä tiedoilla saavutetaan? Me,
jotka olemme niitten ulkopuolella, emme voi niitä juuri arvostella.

Kuitenkin ovat he epäilyksen varjonkaan sijaa saamatta todistaneet
että ihmisellä on sielu ja tehneet sen siten, että he itse erottavat
sielunsa ruumiistaan, yhdistääkseen sen jälleen siihen milloin vaan
itse hyväksi näkevät. Adepti voi erottaa sielunsa ruumiistaan yhtä
helposti kuin hän riisuu päällimmäisen takin yltään ja saattaa
ajatuksen nopeudella siirtää sielunsa mihinkä paikkaan tahansa maan
päällä. Tällä kyvyllään voi viisas olla missä hän vaan mielii tämän
maan päällä, ja hän tietää että sielu itsessään on aineellinen ja että
se sisältää paljoa eetterisemmän olemuksen jota me kutsumme hengeksi.

Kun Tarsoksesta kotoisin oleva Paavali sanoo että ihmisellä on ruumis,
sielu ja henki, niin tämä lausunto ei ole hänen joutavaa otaksumistaan.
vaan se osottaa että hän oli tullut samaan lopputulokseen kuin salattua
viisaustiedettä käsittelevä koulu, johon hän varmaan kuuluikin.

Adeptien ei tarvitse käyttää sanoja toistensa kanssa keskustellakseen,
vaan he suorittavat senkin tehtävän ajatuksen muuttamisella.
Vihkiytyneet voivat siis tuhannen peninkulman päästä puhua toisilleen
yhtä helposti kuin he olisivat samassa huoneessa. Heidän Himalajalla
olevat asuinpaikkansa, jotka meistä tuntuvat niin kolkolta, ovat itse
asiassa kaiken henkisen toiminnan polttopisteinä. Toistensa huomiota
herättääkseen on heillä kyky loihtia esiin se kellonsoinnilta kuuluva
ääni, joka näytti niin suurta osaa isäparkani historiassa.

He väittävät ja tukevat väitteitään todistuksilla, että he hallitsevat
luontoa siinä määrässä että voivat ottaa elementit ilmapiiristä ja
yhdistää ne tai antaa niille minkä muodon vaan haluavat.

He voivat erittää kiinteän kappaleen, muuttaa sen molekyyleiksi
(hiukkasiksi), lähettää nämä molekyylit kuinka kauas he vaan tahtovat
ja sitten taas liittää ne toisiinsa siten että ne muodostavat saman
kappaleen, johon ne alkuperäisen kuuluivat. Tällä tavalla siirrettiin
suuri marmorimöhkäle Bombaysta Kalkuttaan, ja kirjeitä on lähetetty
semmoisella nopeudella, että sähkölennätin siten on joutunut häpeälle.

Nämä ovat muutamia niistä voimista, joita itämaiset viisaat väittävät
omaavansa, ja heidän järjestelmänsä ansaitsee kyllä länsimaisten
tiedemiesten huomiota.

Adeptit huomauttavat kuitenkin painolla, että fyysilliset ilmiöt,
jotka kyllä voivat olla hyödyksi täällä maailmassa, kumminkin ovat
vähäarvoisia. He vakuuttavat että heidän järjestelmänsä todellinen
arvo on sen metafyysillisessä ja uskonnollisessa ylevämmyydessä, ja he
väittävät suurilla valovirroilla selvittäneensä sielun ominaisuuksia.
Ja tämä tosiasia, poistaa uskonnolta sen haaveellisesti henkisen
luonteen ja tekee siitä yhtä tarkan tieteen kuin mittausoppikin.

Tämän salaperäisen järjestelmän korkeampiin ei voi tunkeutua kukaan
muu kuin se, joka on suorittanut alempien asteitten oppijakson ja
puhdistunut sielultaan ja ruumiiltaan.

Luonnollisesti väittää länsimainen lukija, että on vaikea uskoa
muutamien harvojen miesten voivan pitää salassa semmoista tietämistä,
sitä vähemmin kuin sen alkuaan on täytynyt olla aiottu koko
ihmiskunnalle. Salatun viisauden tutkija vastaa tähän väitteeseen,
että ne voimat, jotka saadaan hänen järjestelmäänsä seuraamalla, ovat
niin pelottavaa laatua että niitä helposti voitaisiin käyttää väärin,
jos väärä henkilö tulisi niitten omistukseen. Hän siis katsoo asian
siksi ettei ihmissuku vielä ole valmistunut näitä voimia käyttämään ja
että hänen täytyy ankarasti tutkia kaikki tiedonhaluiset, ettei kukaan
arvoton pääsisi veljeskunnan jäseneksi.

Niistä tiedoista, joita tässä olen antanut, voin kiittää isäni
mielipiteitä asiasta ja osaksi herra A.V. Sinnetin salatusta
viisaustieteestä antamia lausuntoja. Viimeksi mainittu sanoo muun
muassa:

"Koko salatun viisaustieteen oppirakennus perustuksesta katonharjaan
asti eroaa niin perinpohjin muista käsitteistä, että on vaikea selittää
sen sisällystä. Miten voisi selvittää kirjoituskonetta henkilölle,
joka ei tunne yksinkertaistakaan mekaanista laitosta, ja jolla ei ole
aavistustakaan laskuopista? Ja nykyaikaisen Euroopan oppineet ovat
salattuun viisaustieteeseen nähden — huolimatta heidän omaamistaan
suurista tiedoista — ihan täydellisessä tietämättömyydessä sen
aakkosista."

Herra Sinnet kirjoittaa myös äänistä, joita adeptit suurella
etäisyydellä panevat toimeen, ja että nämä äänet ovat niitten
kaltaiset, jotka niin kauan vainosivat isääni. "Ääni ei ole kova",
sanoo hän, "mutta selvä ja kuuluva. Jos veitsellä kevyesti lyötte
juomalasin laitaan, voitte saada aikaan samallaisen äänen, vaikka
edellinen on puhtaampi ja selvempi. Salatun viisaustieteen harjoittajat
käyttävät usein näitä kellonääniä, kun tahtovat herättää jonkun
huomaavaisuutta."

Se lisäys, jonka minä olen kirjaan liittänyt, voi mahdollisesti
valaista muutamia himmeitä kohtia siinä kertomuksessa, jonka niin
asiallisesti on kirjoittanut ystäväni ja veljeni John Fothergill West.







        
            *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CLOOMBER HALLIN SALAISUUS ***
        

    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.