Baskervillen koira

By Arthur Conan Doyle

The Project Gutenberg EBook of Baskervillen koira, by Arthur Conan Doyle

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Baskervillen koira

Author: Arthur Conan Doyle

Release Date: May 25, 2010 [EBook #32536]

Language: Finnish


*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK BASKERVILLEN KOIRA ***




Produced by Harri Anttonen






BASKERVILLEN KOIRA

Kirj.

A. Conan Doyle


Suomennos


Yrjö Weilin, Helsinki, 1904.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Herra Sherlock Holmes.


Herra Sherlock Holmes, joka tavallisesti nousi hyvin myöhään ylös
aamusin, paitsi niissä kylläkin useissa tapauksissa, jolloin hän oli
valvonut koko yön, istui aamiaisella. Minä seisoin matolla tulisijan
edessä pitäen kädessäni keppiä, jonka eräs edellisenä iltana luonamme
käynyt herra oli unohtanut. Se oli jokseenkin soma ja tukeva, se oli
varustettu sipulinmuotoisella kädensijalla ja näytti oikealta
"tuomarin sauvalta." 'M.R.C.S. [M.R.C.S. Member of the Royal College of
Surgeons = kuninkaallisen kirurgi-kollegion jäsen.] James Mortimerille
ystäviltänsä C. C. H:ssa' oli kaiverrettu tuuman-levyiselle, kädensijan
alapuolella olevalle hopealevylle, sekä vielä vuosiluku 1884. Juuri
sellaista keppiä käyttävät tavallisesti vanhat perhelääkärit -- se
näytti arvokkaalta, vakavalta ja luottamusta herättävältä.

"Kas niin, Watson, mitä johtopäätöksiä tuosta teet?"

Holmes istui selin minuun, enkä ollut sanallakaan ilmottanut mitä
toimitin.

"Kuinka tiesit, mitä minä tein? Luulenpa että sinulla on silmät
niskassakin."

"Ainakin minulla on kiillotettu hopeakannu pöydällä", sanoi hän.
"Mutta sanohan, Watson, mitä saat tietää tuosta kepistä? Koska emme,
ikävä kyllä, saaneet tavata sen omistajaa, emmekä voi aavistaakaan
hänen asiaansa, on tämä hänen käynnistään jäänyt pieni muisto meille
hyvin tärkeä. Muodosta nyt kuva miehestä, kun olet tätä hänen
omistamaansa esinettä niin tarkoin tutkinut."

"Minä luulen", sanoin minä, koettaen seurata toverini menettelytapaa
niin hyvin kuin taisin, "että tohtori Mortimer on vanhanpuoleinen
lääkäri, jolla on melkoinen käyttäjäjoukko, ja arvattavasti pidetään
hänestä, koska hänen tuttavansa ovat tahtoneet antaa hänelle tämän
todistuksen suosiostaan."

"Se on hyvä", sanoi Holmes, "erittäin hyvä."

"Minä otaksun vielä, että hän luultavasti tekee työtänsä maalla ja
usein, käy sairaittensa luona jalan."

"Miksi niin?"

"Koskapa tämä keppi, joka alkuaan on ollut jokseenkin soma, on
joutunut niin huonoon kuntoon, että tuskin voin uskoa sen kuuluvan
kellekään kaupunkilaiselle. Sen paksu rautakärki on niin kulunut, että
se näyttää olleen mukana pitkillä vaelluksilla."

"Tuo tuntuu hyvinkin oikealta", sanoi Holmes.

"Ja sitten tämä: ystäviltänsä C. C. H:ssa. Minä otaksun, että H
tarkoittaa jotain hevosurheiluseuraa. Ehkäpä hän kirurgina oli tehnyt
palveluksia paikallisen urheiluseuran jäsenille, ja nämä ovat
kiitollisuutensa osoitteeksi antaneet tämän pienen lahjan."

"Nytpä sinä, Watson, viet voiton itsestäsikin", sanoi Holmes työntäen
tuolinsa syrjään ja sytyttäen sigaretin. "Minä olen yhtä halukas kuin
velvollinenkin myöntämään, että sinä aina olet itse asettautunut
varjoon, kun olet ystävyydessäsi tehnyt selkoa minun teoistani. Ehkä
et kyllä olekaan omavaloinen, mutta olet hyvä valonjohtaja. Löytyy
ihmisiä, joilla, vaikka ei neroa, kumminkin on ihmeteltävä kyky
kiihottaa muita, ja minä myönnän, kunnon veliseni, että olen sinulle
hyvin kiitollinen."

Näinkään paljoa ei hän koskaan ennen ollut sanonut, ja minä tunnustan,
että hänen sanansa minua ilahuttivat, sillä minua oli usein suututtanut
hänen välinpitämättömyytensä minun ihailulleni ja koetuksilleni saattaa
hänen menettelytapojansa yleisön tietoon. Minä olin ylpeä, kun sain
uskoa päässeeni niin täydellisesti syventymään hänen järjestelmäänsä,
että voin sitä käyttää tavalla, joka saavutti hänen hyväksymisensä. Hän
otti nyt kepin minulta ja tarkasti sitä muutamia minuutteja paljaalla
silmällä.

Nähtävästi huvitettuna laski hän sitten sigaretin pois, meni akkunan
luo ja tutki esinettä suurennuslasilla.

"Kieltämättä merkillinen, vaikkakaan siitä ei saa juuri paljoa
tietää", sanoi hän. "Varmasti osottaa tämä keppi yhtä ja toista. Siitä
saa perusteen useampiin johtopäätöksiin."

"Onko jotain jäänyt minulta huomaamatta?" kysyin jommoisellakin
itseluottamuksella. "Toivon, etten ole mitään tärkeää laiminlyönyt."

"Minä pelkään, Watson kulta, että useimmat sinun johtopäätöksistäsi
ovat vääriä. Kun sanoin, että sinä minua kiihotat, tarkotin minä
suoraan puhuakseni, että sinun erehdyksiesi huomaaminen jonkun kerran
on saattanut minut oikealle tolalle. Ei niin, että olisit aivan
väärässä nyt kyseessä olevassa tapauksessa. Tämä mies suorittaa
kieltämättä työnsä maalla ja käy paljon jalan."

"Siis olen oikeassa."

"Kyllä siinä suhteessa."

"Ja enempää eikö ole sanottavaa asiasta?"

"Totta kai, on varmasti. Tahtoisin esimerkiksi huomauttaa, että
lääkärin saaman muistolahjan ennemmin voi otaksua tulleen jostakin
sairashuoneesta kuin urheiluseuran jäseniltä, ja kun kirjaimet C. C.
ovat ennen H:ta, niin johtuu aivan luonnollisesti mieleen Charing
Cross Hospital."

"Voi olla niin, siinä olet ehkä oikeassa."

"Aivan uskomatonta se kai ei ole. Jos perustumme edelleen tälle
otaksumalle, niin saamme uutta pohjaa arveluillemme tuosta miehestä,
joka eilen kävi meitä hakemassa."

"Mitä voisimme sitten johtaa siitä asianlaidasta, että C. C. H.
merkitsee Charing Cross Hospital?"

"Eikö mieleesi johdu mitään erikoista? Sinä tunnet minun
menettelytapani. Käytä niitä!"

"Minä en huomaa mitään muuta kuin sen, että mies toimi kaupungissa
ennenkuin muutti maalle."

"Vähän pitemmällekin voisimme ehkä päästä. Koettakaamme ajatella,
missä tilaisuudessa tämäntapainen lahja mahdollisuuden mukaan on
annettu. Koskahan hänen ystävänsä olisivat tulleet ajatelleeksi antaa
hänelle tämän todistuksen suosiostaan? Luultavasti juuri silloin, kun
hän oli aikeessa luopua paikastaan sairashuoneessa, ruvetakseen
työskentelemään omin päin. Tiedämme hänen saaneen lahjan. Luulemme
hänen vaihtaneen toimensa sairashuoneessa yksityiseen lääkärintyöhön
maalla. Olisiko silloin liian ennenaikaista otaksua, että lahjan
antaminen tapahtui vähää ennen muuttoa?"

"Ei, se kyllä tuntuu sangen luultavalta."

"Nyt on huomattava, että hänellä ei ole voinut olla vakinaista tointa
sairashuoneessa, sillä sellaisen paikan saavat vain Lontooseen
lopullisesti asettuneet henkilöt, jotka eivät muuta maalle, kun vaan
niin mieleen johtuu. Mikä hän sitten oli? Jos hän työskenteli
sairashuoneessa ilman vakinaista paikkaa, oli hän epäilemättä toisen
arvoluokan lääkäri, ehkä lääketieteen ylioppilas, joka ei ole
suorittanut täydellistä tutkintoa. Viisi vuotta sitten lähti hän
Lontoosta, sen voi nähdä kepin vuosiluvusta. Sinun vakava,
keski-ikäinen perhelääkärisi, rakas Watson, haihtuu kokonaan ilmaan,
ja hänen sijalleen ilmestyy nuori, alle kolmenkymmenen vuoden ikäinen
mies, joka on luonteeltaan ystävällinen, ilman kunnianhimoa,
hajamielinen, ja jolla on, umpimähkään kuvaillen, rottakoiraa suurempi
ja doggia pienempi koira."

Minä nauroin tuntematta itseäni vakuutetuksi. Sherlock Holmes nojautui
taaksepäin selkänojaa vasten ja puhalteli suustaan pieniä savupilviä,
jotka nousivat kattoa kohden.

"Mitä sinun viimmeiseen väitteeseesi tulee, niin en voi sitä
tarkastaa", sanoin minä, "mutta erittäin vaikea ei ole ottaa selvä
miehen ijästä ja tutkinnoista." Pieneltä hyllyltä, jossa minulla oli
lääketieteelliset kirjani, otin lääkäriluettelon ja etsin nimen. Monella
tohtorilla oli nimi Mortimer, mutta vain yhden ansioluettelo sopi
kysymyksessä olevalle henkilölle. Minä luin sen ääneen.

"Mortimer, James, M.R.C.S. 1882 Grimpen, Dartmoor, Devon. Toiminut
apulaislääkärinä Charing Cross Hospitalissa vuodesta 1882 vuoteen
1884. Sai Jacksonin stipendin vertailevassa patologiassa erään
kirjotuksen johdosta nimeltä 'Tautien synnystä.' Ruotsin lääkäriseuran
kirjeenvaihtajajäsen. Kirjottanut: 'Muutamia mielijohteita
atavismista' (Lancet, 1882). Menemmekö eteenpäin?"

(Journal of Psychology, 1883). "Toimii lääkärinä Grimpenin, Thorsbyn ja
Higt Barronin kunnissa."

"Siinä ei sanota mitään hänen toimistaan jossakin urheiluseurassa,
Watson", sanoi Holmes kurillisella hymyllä, "mutta niinkuin aivan
oikein huomautit, toimii hän lääkärinä maalla. Ellen erehdy, sanoin,
että hän oli luonteeltaan ystävällinen, ilman kunnianhimoa ja
hajamielinen. Olen tehnyt sen havainnon, että vain ystävälliset ja
hyväntahtoiset ihmiset saavat muistolahjoja, että täytyy olla ilman
kunnianhimoa voidakseen lähteä Lontoosta ansaitsemaan elantoansa
maalla, ja että vain hajamielinen mies jättää keppinsä eikä
käyntikorttiansa, kun on tuntikauden istunut jonkun huoneessa
odottamassa."

"Ja koira?"

"On tottunut käymään herransa jälessä kantaen hänen keppiänsä. Keppi
kun on jokseenkin raskas, on koira kantanut sitä keskeltä, ja voi
selvään nähdä sen hampaiden jälet. Koiran leuka on, mikäli merkkien
etäisyys näyttää, minun luullakseni liian leveä ollakseen
rotta-koiran, eikä kyllin leveä ollakseen doggin. Mahdollisesti
on se -- niin, todella se onkin kiharakarvainen pelto-pyykoira."

Puhuessaan oli hän noussut ylös ja alkanut kulkea edestakasin
huoneessa. Viimeiset sanansa olivat niin vakuuttavat, että nostin
päätäni ja katsoin häneen.

"Veliseni, kuinka on mahdollista, että voit olla siitä niin varma?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä, että koira juuri seisoo tuolla ulkona
portailla, ja sen omistaja soittaa kelloa päästäkseen sisään. Älä toki
mene, Watson. Tehän olette molemmat lääkäreitä, ja sinun läsnäolosi
voi olla minulle avuksi. Nyt on määräävä hetki käsissä, Watson; me
kuulemme askeleita portaissa, se on eräs mies, joka kohta on astunut
meidän elämäämme ja tulee vaikuttamaan siihen -- pahaksiko vai hyväksi,
emme tiedä. Mitä mahtaa tohtori James Mortimerilla, tiedemiehellä,
olla sanottavaa Sherlock Holmesille, rikosasiain erikoistuntijalle,
tai pyydettävää häneltä. Sisään!"

Tulijan ulkomuoto hämmästytti minua, minä kun olin odottanut saavani
nähdä tavallisen maalaistohtorin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha mies;
hänen käyrä nenänsä pisti kuin nokka esiin kahden terävän, harmaan
silmän välistä, jotka olivat lähellä toisiaan ja loistivat eloisasti
kultasankaisten silmälasien alta. Pukunsa kyllä tosin osotti hänen
ammattiansa, mutta oli jokseenkin huolimaton. Hänen pitkä, musta
takkinsa oli tahrainen ja housut kuluneet. Vaikka mies oli nuori, oli
hänen selkänsä kumara, hän kulki hieman etunojoisena, ja hänen
olennossaan oli samalla kertaa jotain urkkivaa ja hyväntahtoista.
Tuskin oli hän ehtinyt sisään, kun hän huomasi kepin, jota Holmes piti
kädessään, ja ilosta huudahtaen riensi hän sitä ottamaan. "Sepä oli
hauskaa", sanoi hän. "En tiennyt varmaan, olinko unohtanut sen
höyrylaivakonttoriin vai tänne. Sitä keppiä en tahtoisi paljosta
kadottaa."

"Minä näen, että se on muistolahja", sanoi Holmes.

"Niin onkin."

"Charing Cross Hospitalista?"

"Minä sain sen parilta ystävältä siellä, kun menin naimisiin."

"Ai, ai, se ei ollut hyvä", sanoi Holmes pudistaen päätään.

"Miksi se ei ollut hyvä?"

"Siksi että se turmeli meidän johtopäätöksemme. Kun menitte naimisiin,
sanoitte?"

"Niin, herrani. Minä menin naimisiin ja erosin sairashuoneelta.
Samalla luovuin kaikista tilaisuuksista neuvotteluun muiden lääkärien
kanssa. Minun täytyi hankkia oma koti."

"Vai niin. Silloinhan emme kumminkaan olleet aivan väärässä. Ja nyt,
tohtori James Mortimer -- --"

"Sanokaa herra Mortimer -- minä en ole suorittanut korkeinta
tutkintoa."

"Te olette varmaan yhtä tarkka havainnoissanne kuin
tiedonannoissanne."

"Oh, minä olen vain yrittelijä tieteessäni, herra Holmes, näkinkenkien
kerääjä laajan, tuntemattoman meren rannalla. Luultavasti minulla on
kunnia puhua herra Sherlock Holmesin kanssa, eikä -- --"

"Ei, tuo herra tuossa on ystäväni tohtori Watson."

"Minua ilahuttaa tutustua teihin. Olen kuullut teidän nimeänne
mainittavan yhteydessä ystävänne nimen kanssa. Te, herra Holmes,
herätätte suuresti minun mielenkiintoani. Tuskin olin odottanut näkeväni
niin kapeaa pääkalloa tai niin voimakasta muodostusta silmäkuoppain
yläpuolella. Sallitteko, että koettelen kädelläni päälaenluun syvennystä?
Jäljennös teidän pääkallostanne olisi, kunnes se itse saadaan,
kaunistuksena jollekin antropologiselle museolle. Minä en suinkaan tahdo
olla tunkeileva, mutta teidän päänne minua houkuttelee."

Sherlock Holmes kehotti viittauksella tätä ihmeellistä miestä
istuutumaan. "Te olette innokas ammatissanne, sen huomaan, niinkuin
minä omassani", sanoi hän. "Etusormestanne päättäen teette itse
sigarettinne. Sytyttäkää, olkaa hyvä."

Mies otti esiin paperia ja tupakkaa ja kääräsi kummastuttavalla
nopeudella jonkunverran viimemainittua paperilehtiseen. Hänellä oli
pitkät, hyvin liikkuvat sormet, jotka olivat nopeat ja levottomat kuin
hyönteisen tuntosarvet.

Holmes vaikeni, mutta ne lyhyet, läpitunkevat silmäilyt, joita hän
heitti vieraaseen, osottivat kuinka häntä huvitti tämä merkillinen
ilmiö.

"Minä otaksun", sanoi hän lopuksi, "ettei vaan tarkotus tutkia minun
pääkalloani saattanut minulle sitä kunniaa, että tulitte tänne eilen
illalla ja taaskin tänään."

"Ei, niin ei todellakaan ollut, vaikka minulle kyllä tuotti huvia
saada tehdä sekin. Minä olen tullut luoksenne, herra Holmes, koska
tiedän olevani epäkäytännöllinen, ja koska äkkiä olen tavannut erään
vakavan ja tavallisuudesta hyvin poikkeavan arvoituksen. Kun tiedän,
että te ammatissanne olette toinen järjestyksessä Europassa --."

"Vai niin, niinkö olen? Uskallanko udella kenellä on kunnia olla
ensimmäinen?" sanoi Holmes hieman terävästi.

"Sille, joka ankarasti pitää kiinni puhtaasta tieteestä, täytyy herra
Bertillonin teoksen olla hyvin mieluisan."

"Miksi ette sitten kysy neuvoa häneltä?"

"Huomatkaa, minä mainitsin puhtaan tieteen. Kun on kysymys teorian
sovelluttamisesta käytäntöön, olette te verraton. Enhän vaan vasten
tahtoani liene --."

"Kyllä, sitä en voi kieltää", sanoi Holmes. "Minä luulen, tohtori
Mortimer, että tekisitte viisaimmin, jos ilman enempiä valmistuksia
aivan yksinkertaisesti ilmottaisitte minulle sen kysymyksen, jonka
johdosta aijotte pyytää minun apuani."




TOINEN LUKU.

Baskervillen suvun vainooja.


"Minulla on eräs käsikirjoitus taskussani", sanoi tohtori James
Mortimer.

"Niin, minä näin sen, kun tulitte sisään", sanoi Holmes.

"Se on vanha käsikirjotus."

"Seitsemännentoista sataluvun alkupuoliskolta, ellei se ole väärennetty."

"Kuinka voitte sen tietää, herra Holmes?"

"Koko ajan kun olette puhunut, olen ollut tilaisuudessa näkemään pari
tuumaa tuota paperia. Minä olisin kelvoton ammatissani, ellen yhden tai
parin vuosikymmenen tienoille voisi määrätä jonkun asiakirjan ikää. Ehkä
olette lukenut minun pienen kirjotukseni tästä aineesta. Tuo on ehkä
vuodelta 1730?"

"Se on merkitty 1742", sanoi herra Mortimer ja veti paperin
povitaskustaan. "Tämän suku-asiakirjan uskoi minun haltuuni sir
Charles Baskerville, jonka odottamaton ja sangen surkea kuolema noin
kolme kuukautta sitten sai aikaan sellaisen hämmingin Devonshiressä.
Minä uskallan sanoa olleeni hänen personallinen ystävänsä yhtä paljon
kuin hänen lääkärinsäkin. Hän oli tarmokas mies, teräväjärkinen,
käytännöllinen ja yhtä suuressa määrässä vailla mielikuvitusta kuin
minä itsekin. Tämä asiakirja oli kumminkin hänen mielestään hyvin
vakavaa laatua, ja hän oli valmistautunut päättämään päivänsä juuri
siten kuin kävikin."

Holmes ojensi kätensä saadakseen käsikirjotuksen, avasi sen ja asetti
polvelleen.

"Katsohan, Watson! Huomaa, että tässä on vuorotellen lyhyt ja pitkä s.
Paitsi muita merkkejä, auttoi sekin minua kirjotuksen ijän
määräämisessä."

Minä kumarruin hänen olkansa yli ja katselin kellastunutta paperia ja
sen vaalentunutta kirjotusta. Ylimmäksi oli kirjotettu: "Baskerville
Hall" ja alhaalle suurilla ohuvilla numeroilla "1742."

"Se näyttää olevan kertomus jostakin tapahtumasta."

"Niin on, siinä kerrotaan eräästä tarinasta, joka koskee Baskervillen
sukua."

"Mutta kai te sentään tahdoitte kysyä minun neuvoani jostakin enemmän
käytännöllisestä ja nykyaikaan kuuluvasta asiasta?"

"Kyllä, jos mikään, niin se koskee nykyhetkeä. Kysymys on niin
kiireellinen, että se on ratkaistava neljänkolmatta tunnin kuluessa.
Käsikirjotus on kumminkin aivan lyhyt ja on läheisessä yhteydessä
asian kanssa. Teidän luvallanne luen sen ääneen."

Holmes nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormenpäät vastakkain ja
sulki kärsivällisen näköisenä silmänsä. Tohtori Mortimer käänsi
käsikirjotuksen päivänvaloa kohden ja luki kovalla, terävällä äänellä
seuraavan omituisen, vanhanaikaisen kertomuksen:

"Paljon on riittänyt puhetta Baskervillen suvun koirasta, ja siitä
tilaisuudesta, jolloin se ensin näyttäytyi, mutta kun minä suoraan
polveudun Hugo Baskervillestä ja olen kuullut tämän tarinan isältäni,
joka myöskin on kuullut sen isältään, niin olen merkinnyt sen muistoon
täysin vakuutettuna siitä, että asia on sellainen, kuin nyt ryhdyn
kertomaan. Minä tahtoisin kumminkin kernaasti saada teidät, poikani,
uskomaan, että sama oikeus, joka rankaisee synnin, voi myöskin sen
anteeksi antaa, ja ettei mikään tuomiopäätös ole niin ankara, ettei
sitä rukouksen ja katumuksen kautta saisi peruutetuksi. Oppikaa siis
tästä kertomuksesta, ei pelkäämään menneisyyden seurauksia, vaan
ennemmin torjumaan niitä tulevaisuudesta, jotta ne häpeälliset
intohimot, jotka ovat tuottaneet meidän suvullemme kärsimyksiä, eivät
jälleen meidän turmioksemme valloilleen pääsisi.

"Tulkoon teidän tiedoksenne, että suuren kapinan aikaan (sen historiaa
on oppinut lordi Clarenden kuvaillut ja sitä suositan luettavaksenne)
omisti Baskervillen herraskartanon Hugo, samaa nimeä, eikä kukaan voi
kieltää ettei hän ollut villi, hurjisteleva ja jumalaton mies. Tämän
olisivat kyllä hänen naapurinsa antaneet hänelle anteeksi, sillä
pyhimyksiä ei koskaan viljalti versonut näillä seuduilla, mutta hän
oli huomattava julman, hillittömän luonteensa tähden, joka teki hänet
huonomaineiseksi koko länsiosassa maata. Sattui niin, että tämä Hugo
tunsi rakkautta -- jos niin musta intohimo voi saada niin valoisan
nimen -- erään, Baskervillen tilan läheisyydestä maata vuokranneen
maamiehen tyttäreen. Mutta tämä nuori tyttö, joka oli siveellinen ja
hyvämaineinen, teki kaikkensa häntä välttääkseen peljäten hänen pahaa
nimeänsä. Eräänä mikonmessuna tapahtui kumminkin, että Hugo, viiden
tai kuuden kevytmielisen ja pahantahtoisen toverinsa seurassa, hiipi
vuokratilalle ja ryösti tyttären, jonka isä ja veljet olivat
matkustaneet pois kotoa, minkä asianlaidan tilanherra kyllä tunsi. Kun
he olivat vieneet tytön herraskartanoon, pidettiin häntä teljettynä
erääseen huoneeseen yläkerroksessa, samalla kun Hugo ja hänen
ystävänsä asettuivat juomakemuja pitämään, niinkuin joka ilta heidän
tapansa oli tehdä. Tyttö-parka kamarissansa melkeinpä järkensä menetti,
kun laulujen, huutojen ja hurjien kirousten ääni kuului hänen korviinsa
alhaalta salista, sillä väitetään, että ne sanat, joita Hugo Baskerville
käytti, kun hän oli juovuksissa, olisivat voineet saada hänen oman
kielensä kuivumaan. Lopuksi joutui tyttö niin suunniltaan kauhusta, että
hän teki, mitä notkein mies olisi pelännyt, hän laski itsensä alas katon
rajalta niiden köynnöskasvien avulla, jotka ennen peittivät ja vieläkin
peittävät talon eteläistä seinää, ja lähti nummen ylitse yhdeksän
engl. penikulman päässä olevaan kotiinsa.

"Vähän myöhemmin jätti Hugo vieraansa viedäkseen ruokaa ja viiniä
vangille -- ehkä oli hänellä myöskin muuta mielessä -- mutta hän tapasi
häkin tyhjänä ja näki linnun karanneen. Silloin näytti paha henki
häneen menneen, sillä hän hyökkäsi alas portaita ja sisään
ruokasaliin, hyppäsi ylös suurelle pöydälle sellaisella vauhdilla,
että lautasia ja pulloja ryöppysi hänen ympärillään, ja huusi koko
seuran kuullen, että hän jo tänä yönä kernaasti antautuisi ruumiineen
ja sieluineen Paholaisen valtaan, jos hän vain onnistuisi tavottamaan
tuon heilakan. Juomasankarit seisoivat ensin hämmästyneinä hänen
hurjasta raivostaan, mutta yksi, luultavasti ilkeämpi tai enemmän
juovuksissa kuin muut, korotti äänensä ja sanoi, että olisi parasta
yllyttää koirat hänen jälilleen. Kun Hugo tämän kuuli, juoksi hän ulos
talosta, huusi tallirengille, että satuloitsisivat hänen tammansa ja
laskisivat irti koirat, ja kun tämä oli tapahtunut, antoi hän koirien
haistaa huivia, jonka tyttö oli pudottanut, näytti niille minne päin
hän oli mennyt, ja sitten lähdettiin vilkkaan haukunnan kaikuessa
nummen yli kirkkaassa kuutamossa.

"Hetken seisoivat iloiset veikot suu auki, ymmärtämättä oikein mitä
sellaisella kiireellä oli tapahtunut. Mutta niinpä vähitellen alkoi
päivä koittaa heidän pimittyneissä mielissään, ja he alkoivat ymmärtää
minkälaatuinen teko luultavasti tulisi tapahtumaan nummella. Nyt
syntyi yleinen hämminki, muutamat huusivat tahtovansa pistoolinsa,
muutamat hevosensa, toiset taasen pyysivät pulloa viiniä. Vähitellen
palasi kumminkin hiukkanen järkeä heidän hämmentyneisiin aivoihinsa,
ja kaikki, kolmetoista luvultaan, nousivat he ratsuille ja riensivät
nummelle.

"He olivat ehkä kulkeneet jonkun penikulman, kun he ratsastivat erään
paimenen ohi, joka yöllä vartioi karjaa. He huusivat hänet luokseen ja
kysyivät, oliko hän nähnyt ajoa. Mies, niin mainitsee kertomus, oli
niin suunniltaan kauhistuksesta, että tuskin saattoi puhua, mutta
viimein sanoi hän todella nähneensä onnettoman tytön koirien ajamana.
'Mutta minä olen nähnyt enemmänkin', sanoi hän, 'sillä Hugo
Baskerville ratsasti ohitseni mustalla tammallaan, ja hänen jälessään
juoksi aivan äänettömänä sellainen helvetinkoira, että minä rukoilen
Jumalaa varjelemaan minua saamasta senkaltaista seuraani!' Juopuneet
herrat kiroilivat paimenta ja ratsastivat edelleen. Mutta äkkiä
tunsivat he hyytyvänsä ytimiä ja luita myöten, sillä etäältä kuului
laukkaavan hevosen kavioiden kopse, ja sitten riensi musta tamma
valkoisen vaahdon tahraamana hurjassa laukassa heidän ohitseen
riippuvin suitsin ja tyhjin satuloin. Vaikka pelon valtaamina,
jatkoivat he ratsastustaan; kukin heistä olisi kumminkin, jos olisi
yksin ollut, mieluimmin kääntynyt takasin. Hitaasti ratsastaen
saavuttivat he vihdoin koirat, jotka olivat tunnetut rohkeudestaan ja
erinomaisesta rodustaan. Nyt ne kumminkin olivat vinkuen tunkeneet
yhteen aivan erään nummella olevan syvän alankopaikan yläpuolelle.
Pari koirista hiipi hiljaa pois, ja toiset seisoivat hännät koipien
välissä ja tuijottivat alas ahtaaseen laaksoon.

"Ratsastajat olivat pysähtyneet; niinkuin hyvin voi kuvailla itselleen,
olivat he nyt hieman selvempiä kuin matkansa alussa. Useimmat eivät
millään ehdolla tahtoneet ratsastaa edelleen, mutta kolme heistä, joko
he olivat rohkeimmat tai enimmän juovuksissa, lähti hevosillaan alas
laaksoon. Se laajeni, ja he näkivät kolme suurta kiveä, jotka ovat
siinä tänäkin päivänä muistomerkkeinä eräistä, aikoja sitten
unhotetuista kansoista. Kuu valaisi kirkkaasti laakson pohjaa, ja sen
keskipisteessä makasi tyttöraukka, joka oli vaipunut maahan ja kuollut
kauhusta ja väsymyksestä. Mutta eipä hänen eikä vähän matkaa siitä
makaavan Hugo Baskervillen ruumiin näkeminen saattanut hiuksia
nousemaan pystyyn noiden jumalattomien miesten päässä. Tämän sai
aikaan vielä kamalampi näky, se oli eräs kauhistuttava olento, joka
kurottautui Hugon yli ja raateli hänen kaulaansa, suuri, musta eläin,
muodoltaan koiran kaltainen, mutta paljoa suurempi kuin yksikään
koira, jonka ihmissilmä on nähnyt. Kun he katselivat koiraa, näkivät
he sen repivän kurkun esiin Hugo Baskervillen kaulasta, ja kun se
sitten leimuavin silmin ja verta tiukkuvin leuoin kääntyi heihin päin,
huusivat kaikki kolme kauhusta ja ratsastivat yhtä mittaa äänekkäitä
huutoja päästäen, kuin henkensä edestä takasin nummen yli. Yksi
heistä, niin kerrotaan, kuoli samana yönä sen johdosta, mitä oli
nähnyt, ja muut kaksi olivat koko loppuikänsä murtuneita miehiä.

"Niin kuuluu, poikani, kertomus siitä, kuinka koira, josta sitten on
tullut sukumme kiusanhenki, ensi kerran näyttäytyi yhdelle sen
jäsenistä. Syy, miksi olen tämän kertomuksen muistoon merkinnyt, on
se, että täysin tuttu asia aina synnyttää vähemmän pelkoa, kuin se,
josta tietää vain vähän, ja jota saa arvaamalla koettaa selittää. Ei
voida myöskään kieltää, että monet perheemme jäsenet ovat saaneet
onnettoman kuoleman -- äkillisen, verisen tai salaperäisen. Me voimme
kumminkin luottamuksella sulkeutua kaitselmuksen suojaan, sillä
kaitselmus ei aina rankaise viatonta kolmanteen ja neljänteen polveen,
vaikka tämä uhkaus on luettavana pyhässä kirjassa. Tämän kaitselmuksen
huostaan minä uskon teidät, poikani, mutta minä neuvon teitä samalla
varovaisuudesta välttämään kulkemista nummen yli niinä pimeinä
hetkinä, jolloin pahuuden voima on korkeimmillaan."

["Tämän kirjotuksen jättää Hugo Baskerville nuor. pojillensa Rodgerille
ja Johnille sillä ehdolla, etteivät he sano tästä mitään sisarellensa
Elisabethille.]"

Kun tohtori Mortimer oli lopettanut tämän omituisen tarinan lukemisen,
työnsi hän silmälasit ylös otsalle ja katsoi terävästi Sherlock
Holmesiin. Tämä haukotteli ja heitti melkein loppuun polttamansa
sikarin tuleen.

"No?" sanoi Holmes.

"Eikö se ollut jokseenkin mieltä kiinnittävä?"

"Oli, kummitusjuttujen kerääjälle."

Tohtori Mortimer otti kokoontaitetun sanomalehden taskustaan.

"Nyt, herra Holmes, voin tarjota teille tuoreempaakin. Tämä on Devon
County Cronicle tämän vuoden maaliskuun 14:ltä päivältä. Siinä on
lyhyt kertomus sir Charles Baskervillen kuolemasta, joka oli
tapahtunut muutamia päiviä aikasemmin."

Ystäväni kumartui eteenpäin ja valmistautui tarkkaavasti kuulemaan.
Vieraamme laski silmälasit paikalleen ja alkoi lukea:

"Sir Charles Baskervillen äkillinen kuolema on synkistyttänyt koko
kreivikuntaa. Hänen nimeänsä mainittiin yleisesti, kun oli kysymys
vapaamielisestä ehdokkaasta keski-Devonshireä varten tulevissa
vaaleissa. Vaikka sir Charles vain verrattain lyhyen ajan oli
asunut Baskerville Hallissa, on hän kumminkin personallisen
rakastettavaisuutensa ja suuren anteliaisuutensa kautta saavuttanut
kunnioitusta ja ystävyyttä kaikilta, jotka tulivat tekemisiin hänen
kanssaan. Tänä nousukkaitten aikana tuntee todellista tyydytystä, kun
tapaa vanhan, onnettomuuksia ja vahingoita kärsineen kreivikuntasuvun
jälkeläisen, joka on onnistunut kokoamaan oman omaisuuden ja tuomaan sen
kotimaahan, aikoen siellä uudistaa suvun hävinneen suuruuden. Sir
Charles on, kuten tunnettu, ansainnut suuria summia kauppayrityksillään
Etelä-Afrikassa. Viisaampana kuin ne, jotka eivät osaa pidättäytyä,
ennenkuin onnen pyörä heilahtaa takasin, muutti hän voittonsa rahaksi ja
matkusti kotiin Englantiin. Ei ole enempää kuin kaksi vuotta siitä, kun
hän asettui Baskerville Halliin, ja nyt jo puhutaan yleisesti niistä
suurista suunnitelmista uutisrakennuksiksi ja parannuksiksi, jotka hänen
kuolemansa keskeytti. Itse ollen lapseton, ilmotti hän julkisesti
tahtovansa, että koko seutu saisi hänen eläessään hyötyä hänen
onnestaan, ja monet saavat personallisista syistä valittaa hänen
ennenaikaista manalle menoaan. Hänen suurenmoisista lahjotuksistaan
lähimmän ympäristön ja koko kreivikunnan hyväntekeväisyyslaitoksille on
usein ollut puhetta tämän lehden palstoilla.

"Niitä asianhaaroja, jotka olivat yhteydessä sir Charlesin kuoleman
kanssa, ei ole saatu täysin selvitetyiksi oikeudellisessa
tutkimuksessa, mutta varmaan on kumminkin tullut todistetuksi niiden
huhujen perusteettomuus, joita kansan taikausko on pannut liikkeelle.
Ei ole mitään syytä epäillä ilkeitä vehkeitä, tai luulla kuoleman
johtuneen muista kuin luonnollisista syistä. Sir Charles oli leski,
eikä voida kieltää, etteivät hänen tapansa olleet hieman omituisia.
Vaikkakin hän omisti suuren omaisuuden, oli hänen elämänsä hyvin
yksinkertainen, ja hänen lähimpänä palvelusväkenään Baskerville
Hallissa oli vaan muuan aviopari nimeltä Barrymore -- mies oli hänen
hovimestarinsa ja vaimo hänen taloudenhoitajansa. Heidän
todistuksensa, useain sir Charlesin ystäväin vahvistamana, osottaa,
että tämän terveys viime aikoina oli ollut hieman horjuva ja että
varsinkin sydämen toiminta oli ollut häiriytynyt. Hänen kasvojensa
väri oli usein vaihdellut, häntä oli vaivannut hengenahdistus ja
joskus ilmaantuva hermostunut raskasmielisyys. Tohtori James Mortimer,
vainajan lääkäri ja personallinen ystävä, on myöskin tämän todistanut.

"Asianlaita on lyhyesti seuraava: Sir Charles Baskervillen tapana oli
joka ilta ennen maatapanoa kävellä Baskerville Hallin kuuluisassa
kuusikujassa. Barrymore-puolisoiden todistus osottaa tämän. Maaliskuun
neljäntenä päivänä oli sir Charles sanonut aikovansa seuraavana
päivänä matkustaa Lontooseen ja käskenyt Barrymoren valmistaa hänen
matkakapineensa. Illalla meni hän tavallisuuden mukaan ulos ja
sytytti, niinkuin tapansa myöskin oli, sikarin yöllistä kävelyänsä
varten. Hän ei tullutkaan takasin. Kun Barrymore kahdentoista aikana
huomasi ovien olevan vielä auki, tuli hän levottomaksi, sytytti lyhdyn
ja lähti etsimään isäntäänsä. Oli satanut päivällä, joten maa oli
kostea, ja helposti saattoi huomata sir Charlesin askelten jälet
kujassa. Keskipaikoilla käytävää löytyy veräjä, joka vie nummelle.
Kaikista merkeistä päättäen oli sir Charles seisonut siinä hetken.
Sitten oli hän mennyt edelleen pitkin kujaa, ja läheltä sen loppupäätä
löydettiin hänen kuollut ruumiinsa. Yhtä seikkaa ei Barrymoren
todistuksen kautta saatu selitetyksi, sitä nimittäin, että hänen
herransa askelten laatu muuttui toisenkaltaiseksi, sittenkun hän oli
mennyt veräjän ohi, ja että näyttää siltä, kun hän sen jälkeen olisi
alkanut käydä varpaillaan. Eräs mustalainen nimeltä Murphy,
ammatiltaan hevoskauppias, oli ollut nummella, ei kovin etäällä
onnettomuuspaikalta, mutta hänen oman tunnustuksensa mukaan näyttää
mies olleen juovuksissa. Hän sanoo kuulleensa huutoa ja kirkumista,
mutta hän ei tiedä mistäpäin se oli kuulunut. Mitään väkivallan
merkkejä ei voitu huomata sir Charlesin ruumiissa, ja vaikka
lääkärintodistuksen mukaan vainajan kasvot olivat siihen määrään
vääristyneet, että tohtori Mortimer alussa ei voinut edes uskoa
entisen ystävänsä ja hoidokkaansa siinä makaavan edessään, niin
selitettiin tämän usein tapahtuvan, kun kuolema aiheutuu
hengenahdistuksesta ja sydänhalvauksesta. Tätä selitystä vahvisti
ruumiin tarkastus. On onnellista, että niin on asian laita, sillä
selvästikin on mitä suurimmassa määrin tärkeää, että sir Charlesin
perillinen asettuu asumaan tilalle ja jatkaa sitä hyvää työtä, joka
näin surullisella tavalla keskeytyi. Ellei kruununmiehen proosallinen
todistus olisi tehnyt tyhjiksi kaikkia niitä liioteltuja kertomuksia,
joita miehestä mieheen on kuiskuteltu tämän tapauksen johdosta, niin
olisi ollut vaikea löytää ketään, joka olisi tahtonut asua Baskerville
Hallissa. Vainajan lähin sukulainen lienee herra Henry Baskerville,
jos hän on elossa, ja tämä Henry on sir Charles Baskervillen nuoremman
veljen poika. Kun tästä nuoresta miehestä viimeksi kuultiin, oli hän
Amerikassa, ja on ryhdytty toimenpiteisiin tapahtuman saattamiseksi
hänen tietoonsa."

Tohtori Mortimer käänsi sanomalehden kokoon ja pisti sen takasin
taskuun.

"Nämä ovat ne sir Charles Baskervillen kuolemaa koskevat seikat, jotka
ovat tulleet yleisön tietoon, herra Holmes", sanoi hän.

"Minä kiitän teitä paljon", sanoi Sherlock Holmes, "siitä että olette
kääntänyt minun huomioni tähän asiaan, jossa todella on yhtä ja toista
mielenkiintoa herättävää. Luin tosin heti tapahtuman jälkeen siitä
jotain sanomalehdistä, mutta minulla oli silloin niin paljon tekemistä
tuossa Vatikaanin jalokiviä koskevassa pikku jutussa, että
koettaissani hyödyttää paavia laiminlöin, useita hauskoja tapauksia
Englannissa. Tämä kirjotushan sisältää, sanoitte, kaikki yleisölle
tutut seikat."

"Niin tekee."

"Kertokaa minulle sitten yksityiset puolet asiasta." Hän nojautui
taaksepäin, pani sormenpäät yhteen ja antoi kasvoilleen
järkähtämättömän tuomari-ilmeen.

"Sitä tehdessäni", sanoi tohtori Mortimer, joka näytti joutuvan
ankaraan mielenliikutukseen, "kerron teille sellaista, jota en
kenellekään ole ilmaissut. Syy, miksi en puhunut siitä viranomaisten
toimeenpanemassa tutkinnossa, oli, että tiedemies arkailee julkisesti
joutua epäluulon alaseksi siitä, että hän muka ottaisi osaa yleiseen
taikauskoon. Minulla oli vieläkin yksi syy, se, johon sanomalehdessä
viitattiin. Baskerville Hall saisi varmasti jäädä asumattomaksi, jos
jollakin tavoin koetettaisiin lisätä sen jo ennestään huonoa mainetta.
Molemmat nämä syyt oikeuttivat minut, niinkuin luulen, pitämään jotain
salassa, koska ei mitään hyötyä olisi ollut täydellisemmästä
todistuksesta. Kun puhun teille, ei minulla ole mitään syytä salata
asian oikeata laitaa.

"Nummella on hyvin vähän asukkaita, ja naapurukset seurustelevat
siellä alituisesti keskenään. Siitä syystä tapasin usein sir Charles
Baskervillen. Paitsi herra Franklandia Lafter Hallissa ja herra
Stapletonia, tuota tunnettua luonnontutkijaa, ei siellä ole yhtään
sivistynyttä miestä monen peninkulman alalla. Sir Charles rakasti
yksinäisyyttä, mutta hänen sairaalloisuutensa saattoi meidät yhteen,
ja tieteelliset harrastukset olivat myöskin yhdyssiteenä meidän
kesken. Hän oli hankkinut melkoisen määrän tieteellistä sivistystä
Etelä-Afrikassa, ja me vietimme monta ihastuttavaa iltaa keskustellen
eroavaisuuksista bushmannien ja hottentottien ruumiinrakenteessa.

"Sir Charlesin elämän viimeisinä kuukausina kävi minulle yhä enemmän
selväksi, että hänen hermostonsa oli niin kiihotuksissa, että voi
pelätä täydellistä särkymistä. Tuo sukutarina, jonka juuri luin
teille, oli siihen määrin vallannut hänen mielensä, ettei mikään olisi
saanut häntä lähtemään nummelle pimeän tultua, vaikkakin hän kyllä
usein käveli omassa puistossaan. Kuinka järjettömältä se teistä, herra
Holmes, näyttäneekin, niin oli hän täydellisesti vakuutettu siitä,
että kamala kohtalo vainosi hänen sukuansa, ja varmaa on, etteivät
hänen kertomuksensa esi-isistään suinkaan olleet ilahuttavia.
Kuvittelu jonkunlaisen vainoojan läsnäolosta asui alituisesti hänen
mielessään, ja usein kysyi hän minulta, enkö matkoillani ja
sairaskäynneilläni öillä nähnyt jotain merkillistä tai kuullut koiran
haukuntaa. Tämän jälkimmäisen kysymyksen teki hän usein, ja hänen
äänensä vapisi silloin aina pidätetystä liikutuksesta.

"Muistan selvään erään illan, noin kolme viikkoa ennen hänen
kuolemaansa, jolloin saavuin ajaen Baskerville Halliin. Sattumalta
seisoi hän ovella. Minä olin astunut alas rattailta ja olin aivan
hänen edessään, kun huomasin hänen hirveän kauhun ilmeellä tuijottavan
olkani ylitse. Minä käännähdin nopeasti ympäri ja ehdin juuri
vilahdukselta huomaamaan suuren, mustan, vasikan näköisen eläimen
näyttäytyvän taloon johtavan ajotien päässä. Sir Charles oli siihen
määrään kauhuissaan ja peloissaan, että minun täytyi mennä paikalle,
jossa eläin oli näyttäytynyt, sitä hakemaan. Se oli kumminkin
hävinnyt, ja tämä tapaus teki häneen pysyväisen, ikävän vaikutuksen.
Minä jäin hänen luokseen koko illaksi ja tässä tilaisuudessa hän,
selittääkseen mielenliikutuksensa syytä, uskoi haltuuni sen
kirjotuksen, jonka äsken teille luin. Mainitsen tämän pienen
tapauksen, koska sillä on jotain merkitystä yhteydessä sittemmin
sattuneen surullisen tapauksen kanssa. Silloin kyllä pidin sitä hyvin
vähäpätöisenä ja arvelin sir Charlesin mielenliikutusta aivan
aiheettomaksi.

"Minun neuvostani aikoi hän sitten matkustaa Lontooseen. Minä tiesin,
että hänellä oli sydänvika, ja se alituinen pelko, joka häntä vaivasi,
vaikutti hyvin vahingollisesti hänen terveyteensä. Luulin pääkaupungin
vaihtelevan elämän muutamassa kuukaudessa vaikuttavan hänessä
täydellisen muutoksen. Herra Stapleton, joka oli molempien meidän
ystävämme, ja oli hyvin huolissaan hänen terveydentilastaan, oli yhtä
mieltä minun kanssani. Viime hetkessä tapahtui tuo kamala onnettomuus.

"Samana yönä, kun sir Charles kuoli, lähetti Barrymore, keksittyään
onnettomuuden, erään Perkins nimisen tallirengin hevosella minua
noutamaan, ja kun en vielä ollut mennyt levolle, niin ehdin
Baskerville Halliin tuntia myöhemmin tuota surullista tapausta. Minä
saatoin tarkastaa ja vahvistaa kaikki ne seikat, jotka merkittiin
pöytäkirjaan tutkintotilaisuudessa. Seurasin jälkiä kuusikujassa, näin
veräjän luona paikan, johon hän oli hetkeksi seisahtunut, huomasin
muutoksen jälkien muodossa, panin merkille, että pehmeässä hiekassa ei
ollut muita jälkiä kuin Barrymoren, ja lopuksi tutkin ruumista, jota
ei oltu liikutettu ennen tuloani. Sir Charles makasi silmillään
ojennetuin käsin, ja hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet
mielenliikutuksesta, että tuskin taisin valallani vahvistaa tuntevani
hänet. Ulkonaista väkivaltaa ei hänelle missään tapauksessa ollut
tapahtunut. Mutta yhdessä ainoassa suhteessa poikkesi Barrymoren
todistus asian oikeasta laidasta. Hän sanoi, ettei mitään jälkiä
näkynyt maassa kuolleen läheisyydessä. Hän ei kyllä ollut mitään
nähnyt. Minä sitävastoin näin niitä -- vähän matkaa ruumiista, ja ne
olivat aivan vereksiä ja selviä."

"Näittekö todella jälkiä?"

"Kyllä, näin varmaan."

"Miehenkö vai naisen?"

Tohtori Mortimer sai omituisen ilmeen silmiinsä ja alensi äänensä
kuiskaukseksi vastatessaan:

"Herra Holmes, ne olivat tavattoman suuren koiran!"




KOLMAS LUKU.

Arvoitus.


Minä tunnustan, että nämä sanat kuullessani kulki väristys pitkin
selkääni. Värähdys tohtorin äänessä osoitti, että hänkin oli syvästi
liikutettu kertomuksestaan. Holmes nojautui innokkaana eteenpäin, ja
hänen silmänsä säihkyivät tavalla, joka osoitti hänen suuresti
kiintyneen asiaan.

"Te näitte sen?"

"Yhtä selvästi kuin nyt näen teidät."

"Ettekä sanonut mitään?"

"Mitä hyötyä olisi ollut sanomisesta?"

"Ja kuinka ei kukaan muu sitä nähnyt?"

"Jäljet olivat noin kahdenkymmenen kyynärän päässä ruumiista, eikä
kukaan pannut niihin vähintäkään huomiota. Luultavasti en minäkään
olisi sitä tehnyt, ellen olisi tuntenut tarua."

"Löytyy kai paljon paimenkoiria nummella?"

"Kyllä, mutta siinä ei ollut kysymys paimenkoirasta."

"Te sanotte, että koiran täytyi olla suuren?"

"Tavattoman suuren."

"Mutta se ei ollut mennyt ruumiin luo?"

"Minkälainen oli ilma sinä yönä?"

"Kostea ja kolea."

"Mutta ei satanut?"

"Ei."

"Minkälainen tuo kuja on?"

"Sen muodostaa kaksi kahdentoista jalan korkuista läpipääsemätöntä
kuusiaitaa, ja niiden välinen käytävä on noin kahdeksan jalan
levyinen."

"Löytyykö mitään käytävän ja aitojen välissä?"

"Kuuden jalan levyinen ruohokaistale erottaa molemmin puolin käytävän
aidoista."

"Ettekö sanonut, että yhdessä kohden löytyy veräjä aidassa?"

"Kyllä, tavallinen veräjä, joka johtaa nummelle."

"Löytyykö muuta tietä kujasta?"

"Ei, ei löydy."

"Päästäkseen kuusikujaan täytyy siis joko tulla suoraan rakennukselta
tai veräjän kautta nummelta?"

"Voi myöskin kulkea kujan päässä olevan huvimajan kautta."

"Oliko sir Charles ehtinyt sen luo?"

"Ei, hän makasi noin viidenkymmenen kyynärän päässä siitä."

"Sanokaahan nyt, tohtori Mortimer, ja ajatelkaa tarkoin, sillä asia on
tärkeä -- löytyivätkö jäljet ruohossa vai käytävällä?"

"Ruohossa ei jälkiä näkyisi."

"Olivatko jäljet samalla puolen käytävää kuin veräjä?"

"Kyllä, ne olivat käytävän äärimmäisellä reunalla ja samalla puolen
kuin veräjä."

"Te herätätte mielenkiintoani mitä suurimmassa määrässä. Oliko veräjä
suljettu?"

"Se oli suljettu ja varustettu irtonaisella lukolla."

"Kuinka korkea se on?"

"Noin neljä jalkaa."

"Kuka tahansa siis olisi saattanut mennä sen yli?"

"Kyllä."

"Ja mitä merkkejä te löysitte veräjän luona?"

"En mitään huomattavampia."

"Mitä sanotte? Eikö kukaan niitä tarkastanut?"

"Minä tein sen itse."

"Ettekä huomannut mitään tavatonta?"

"En, siinä oli kaikki niin epäselvää. Sir Charles oli luultavasti
seisonut siinä viisi tai ehkä kymmenen minuuttia."

"Mistä sen tiedätte?"

"Koska tuhkaa kaksi kertaa oli pudonnut hänen sikaristaan."

"Erinomaista. Tässä meillä on mieleisemme ammattiveli, Watson. Mutta
merkit, jäljet?"

"Hän oli itse polkenut ristiin rastiin tuon pienen hietikon. Muita
jälkiä en voinut havaita."

Sherlock Holmes löi kädellä polveensa nähtävästi tyytymättömänä.

"Olisinpa vain ollut siinä!" sanoi hän. "Tämä tapaus on aivan
tavattoman merkillinen ja tarjoaa runsaita mahdollisuuksia
tieteelliselle asiantuntijalle. Tuota pientä hietikkoa olisin lukenut
kuin avattua kirjaa, mutta nyt on sade sen turmellut ja joukko
uteliaita talonpoikia puukengillään sitä polkenut. Tohtori Mortimer,
tohtori Mortimer, miksi ette kutsunut minua? Te saatte vastata
paljosta."

"Minä en olisi voinut kutsua teitä ilmaisematta koko asiaa, ja minä
olen sanonut teille, miksi en sitä tahdo. Sitäpaitsi -- niin,
sitäpaitsi --"

"Miksi epäröitte?"

"Löytyy ala, jossa terävinkin ja kokeneinkin salapoliisi joutuu
ymmälle."

"Tarkoitatte, että asia on ylenluonnollinen."

"Sitä en juuri sanonut."

"Ette, mutta niin mahtanette kumminkin ajatella."

"Koskapa tämän onnettoman tapauksen jälkeen olen saanut kuulla useita
seikkoja, joita on vaikea sovelluttaa luonnon tavalliseen
järjestykseen."

"Esimerkiksi?"

"Minä olen kuullut kerrottavan, että ennen tuota kamalaa tapausta
useat henkilöt olivat nähneet nummella kuleksimassa erään eläimen,
joka ei voinut olla tavallinen, ja kuvailujen mukaan oli se täydelleen
ollut Baskervillen suvun vainoojan näköinen. Kaikki kertoivat samalla
tapaa, että se oli ollut suuri, hehkusilmäinen, aavemainen ja kauhea
eläin. Olen kuulustellut näitä ihmisiä, yksi heistä on reipas ja
kunnollinen maanviljelijä, toinen hevosenkengittäjä ammatiltaan ja
kolmas on karjanhoitaja, ja kaikki kolme ovat kuvailleet tuota kauhun
ilmiötä siten, että se hyvin sopii sukutarun mainitsemaan
helvetinkoiraan. Minä vakuutan, että koko seutu on kauhun vallassa. Ja
rohkean pitää sen miehen olla, joka uskaltaa kulkea nummen yli pimeän
tultua."

"Ja te, oppinut mies, tiedemies, te luulette, että tässä on jotain
ylenluonnollista?"

"Minä en tiedä mitä uskoisin."

Holmes kohautti olkapäitään.

"Toistaiseksi ovat tutkimukseni rajottuneet tähän maailmaan", sanoi
hän. "Hyvinkin vaatimattomalla tavalla olen vastustanut pahuuden
voimaa, mutta ryhtyä tekemisiin itse pahuuden isän kanssa on ehkä
hieman rohkeaa. Teidän täytynee kumminkin myöntää, että jäljet olivat
aineellisia?"

"Tarunkin mainitsema koira oli kyllin aineellinen repiäkseen kurkun
esiin ihmisen kaulasta, ja kumminkin se samalla oli helvetillinen."

"Minä huomaan, että te olette täydellä todella siirtynyt
ylenluonnollisia uskovain joukkoon. Selittäkää kumminkin yksi seikka,
tohtori Mortimer. Jos mielipiteenne ovat sellaisia, niin miksi sitten
olette kääntynyt minun puoleeni? Te sanotte minulle, että on
hyödytöntä koettaa tutkia syytä sir Charlesin kuolemaan, ja samalla te
pyydätte minua sitä tekemään."

"Minä en ole teiltä sitä pyytänyt."

"Mitenkä muuten voisin teitä sitten auttaa?"

"Neuvomalla mihinkä suhteeseen minun on asettuminen sir Henry
Baskervilleen, joka saapuu Waterloo-asemalle" -- tohtori Mortimer
katsoi kelloansa -- "täsmälleen tunnin ja neljänneksen päästä."

"Hän on perillinen, eikö niin?"

"Kyllä. Heti sir Charlesin kuoltua annoimme tiedustella tätä nuorta
miestä ja saimme tietää hänen viljelevän maata Kanadassa. Sen mukaan,
mitä meille on kerrottu, lienee hän kaikissa suhteissa kunnon mies.
Minä en nyt enää puhu lääkärinä vaan sir Charlesin testamentin
tallettajana ja toimittajana."

"Minä otaksun, ettei löydy muita, jotka vaatisivat perintöä
itselleen?"

"Ei varmaankaan. Vain yhden sukulaisen olemme vielä löytäneet,
nimittäin Rodger Baskervillen, nuorimman niistä kolmesta veljestä,
joista sir Charles oli vanhin. Keskimmäinen veljeksistä kuoli nuorena
ja oli tämän Henryn isä. Kolmas, Rodger, oli perheen surunlapsi. Hän
oli perinyt noiden vanhojen, hurjien Baskervillein luonteen ja oli,
mikäli olen kuullut sanottavan, ihmeteltävästi vanhan Hugon muotokuvan
näköinen. Hänelle tuli lopulta mahdottomaksi jäädä Englantiin, hän
karkasi Keski-Amerikaan ja kuoli siellä keltakuumeeseen, vuonna 1876.
Henry on viimeinen Baskerville. Tunnin ja viiden minuutin päästä on
minun oltava häntä vastassa Waterloo-asemalla. Aamulla sain
sähkösanomalla tiedon, että hän oli noussut maihin Southamptoniin.
Mihin neuvotte, herra Holmes, minua ryhtymään hänen suhteensa?"

"Miksikä hän ei lähtisi sukutaloonsa?"

"Te pidätte sitä luonnollisimpana. Ajatelkaa kumminkin, että jokaista
Baskervilleä siellä tapaa onnettomuus. Minä olen vakuutettu siitä,
että sir Charles, jos hän olisi voinut puhua minun kanssani ennen
kuolemaansa, olisi varottanut minua sallimasta suvun viimeisen vesan,
suuren omaisuuden perijän matkustaa niin onnettomaan paikkaan.
Toiselta puolen aivan varmasti seudun koko köyhä, puutetta kärsivä
väestö on riippuvainen siitä, että omistaja asuu tilalla. Kaikki sir
Charlesin hyvät toimenpiteet häviävät ja menevät tyhjiin, jos tila jää
asumattomaksi. Minä pelkään toimivani puolueellisesti ja personallisen
edun mukaan. Sen vuoksi olen esittänyt asian teille ja pyytänyt
neuvoanne."

Holmes istui hetkisen hiljaa ja mietti.

"Yksinkertaisesti sanoen on asianlaita tämä", sanoi hän. "Teidän
arvelunne mukaan paha henkivoima tekee Dartmoorissa asumisen
Baskerville-suvun jäsenelle vaaralliseksi, eikö niin?"

"Myönnän kernaasti, että monet seikat viittaavat siihen."

"Hyvä. Mutta jos nyt teidän ylenluonnollinen teorianne on oikea, niin
luultavasti tuo paha henkivoima voisi vahingoittaa tätä nuorta miestä
Lontoossa yhtä hyvin kuin Devonshiressä. Tuskin voi ajatella pahaa
henkeä, jonka valta yhtä tarkkaan olisi sidottu määrättyyn alueeseen
kuin jonkun kirkonvartijan."

"Te esittäisitte asian suuremmalla vakavuudella, jos tulisitte
personallisesti senkaltaisten seikkojen kanssa tekemisiin. Jos olen
teitä oikein käsittänyt, olette siis sitä mieltä, että tämä nuori mies
on yhtä hyvässä turvassa Devonshiressä kuin Lontoossa. Hän tulee
viidenkymmenen minuutin kuluttua. Minkä neuvon annatte minulle?"

"Minä neuvon teitä ottamaan ajurin, kutsumaan koiranne, joka nyt
raapii oveani, ja kiirehtimään Waterloo-asemalle ottamaan vastaan sir
Henry Baskervilleä."

"Ja sitten?"

"Ja sitten olemaan sanomatta hänelle mitään, ennenkuin minä olen
saanut asiaan selvyyttä."

"Ja kauanko siihen kuluu?"

"Neljäkolmatta tuntia. Olen teille hyvin kiitollinen, jos kello
kymmenen huomenna aamupäivällä tulette tänne luokseni, ja minun
suunnitelmani tulevaisuutta varten helpottuisivat melkoisesti, jos
ottaisitte sir Henryn mukaanne."

"Sen teen, herra Holmes." Hän merkitsi määräajan kalvosimeensa ja
kiiruhti huoneesta omituisella urkkivalla, hajamielisellä tavallansa.
Holmes pysäytti hänet ennenkuin hän oli ehtinyt portaita alas.

"Vain yksi kysymys vielä, tohtori Mortimer. Te sanoitte, että muutamat
ihmiset ennen sir Charles Baskervillen kuolemaa näkivät tuon omituisen
eläimen nummella?"

"Kolme henkeä oli sen nähnyt."

"Ja onko joku nähnyt sitä myöhemmin?"

"Ei ole, mikäli minä olen kuullut."

"Kiitos tiedosta. Hyvästi, hyvästi."

Holmes palasi takasin ja istuutui tuolilleen tuolla tyyneen
tyytyväisyyden ilmeellä, joka osoitti, että hän oli saanut jotain
mielensä mukaista ajateltavaa.

"Aijotko lähteä ulos, Watson?"

"Aijon, ellen voi sinua jotenkin auttaa."

"Et, ystäväni, toiminnan hetkenä minä apuusi luotan. Tämä tapaus on
hyvin merkillinen, vieläpä muutamilta näkökannoilta aivan vertaa
vailla. Tahtoisitko Bradleyn ohi kulkiessasi pyytää häntä lähettämään
naulan väkevintä tupakkaansa tänne minulle? Kiitos. Ellei sinulle ole
sopimatonta, voit kernaasti viipyä iltaan asti, mutta silloin minä
sangen mielelläni tahtoisin keskustella kanssasi niistä vaikutuksista,
joita tämä äsken kuulemamme verrattoman huvittava kertomus on tehnyt."

Minä tiesin kuinka välttämätöntä ystävälleni oli saada jäädä
häiriytymättömään yksinäisyyteen siksi ankaran miettimisen ajaksi,
jolloin hän tutki jokaisen todistuksen tapaisenkin arvoa, rakensi
erilaisia suunnitelmia, vertaili niitä toisiinsa ja otti selville,
mitkä kohdat olivat tärkeitä, mitkä vähäpätöisiä. Vietin siis päivän
klubissani ja vasta illalla palasin Baker Streetille. Kello oli
melkein yhdeksän, kun astuin arkihuoneeseemme.

Ovea avatessani luulin ensiksi tulen päässeen irti, sillä huone oli
niin täynnä savua, että lampun valo himmeni. Kun olin tullut sisään,
tyyntyi levottomuuteni, sillä väkevän ja karkean tupakan pistävä savu
tunki kurkkuuni ja sai minut yskimään. Savun läpitse häämötti Holmes
yönuttuunsa puettuna, nojatuoliin painuneena ja musta savipiippu
suussaan. Joukko paperikääröjä oli hajallaan hänen ympärillään
lattialla.

"Oletko vilustunut, Watson?" sanoi hän.

"En, mutta se on tämän myrkyllisen ilman syy."

"Aivan oikein, kun sanot, niin huomaan minäkin, että se ehkä on hieman
sakea."

"Sakeako? Se on sietämätön."

"Avaa sitten ikkuna, jos tahdot. Näen, että olet ollut koko päivän
klubissa."

"Mutta Holmes!"

"Enkö ole oikeassa?"

"Olet kyllä, mutta kuinka --?"

Hän nauroi minun ilmeiselle hämmästykselleni. "Sinä olet todellakin
hyvin yksinkertainen, rakas Watson, ja sehän juuri tuottaa minulle
iloa, kun harjoittelen vähäisiä kykyjäni sinuun nähden. Eräs herra
lähtee ulos sellaisena päivänä, jolloin kadut ovat likaset ja sataa
tiheään. Hän palaa illalla kotiin, ja hänen hattunsa ja saappaansa
ovat kiiltävän kirkkaat. Silloin ei pitäisi olla kovin vaikea
ymmärtää, että hän on ollut sisällä koko päivän. Kysymyksessä olevalla
herralla ei ole useita läheisiä ystäviä. Missä on hän sitten ollut?
Vastaus on selvä."

"Siinä olet todella oikeassa."

"Mutta paljon on sellaista maailmassa, joka on itsestään selvää, ja
jota kukaan ei huomaa. Missä luulet minun olleen?"

"Olet kai pysytellyt sisällä."

"Päinvastoin, minä olen ollut Devonshiressä."

"Hengessä, tarkotat."

"Niin, tietysti. Ruumiini on ollut täällä nojatuolissa, ja se on, sen
surulla tunnustan, kuluttanut kolme suurta kannua kahvia ja
uskomattoman paljon tupakkaa. Sinun mentyäsi, lähetin Stamfordilta
noutamaan pääesikunnan kartan tästä osasta nummea, ja sillä kartalla
ovat ajatukseni liikkuneet koko päivän. Minä kehun nyt tuntevani
jokseenkin hyvin tuon maakappaleen."

"Kartta on kai suurta kokoa."

"Hyvin suurta kokoa." Hän avasi siitä yhden osan ja laski sen
polvilleen. "Tässä näet sen alueen, joka oikeastaan koskee meitä.
Baskerville Hall on tuossa keskellä."

"Metsän ympäröimänä."

"Aivan niin. Otaksun että kuusikuja, vaikkakaan se ei ole sillä
nimellä merkitty, kulkee pitkin tätä viivaa, kuten näet, oikea sivu
nummea vasten. Nuo yhteen paikkaan tungetut rakennukset muodostavat
Grimpenin kylän, jossa ystävämme tohtori Mortimer asuu. Ympäristössä
löytyy, kuten näet, viiden peninkulman laajuisella alalla vain
muutamia harvoja, hajallaan sijaitsevia asumuksia. Tässä on Lafter
Hall, jota mainittiin kertomuksessa, ja sitten löytyy siellä tämä
merkillä varustettu rakennus, jossa asuu tuo luonnontutkija --
Stapleton lienee hänen nimensä, jos oikein muistan. Tuossa ja tuossa
on pari maakartanoa, High Tor ja Foulmire. Neljäntoista penikulman
päässä on rangaistusvankila Princetown. Näiden yksityisten pisteiden
ympärillä ja välissä on laaja, autio nummi. Tässä on siis näyttämö,
jossa murhenäytelmä on tapahtunut, ja siellä mekin saanemme näytellä
jotain osaa."

"Todellakin autio seutu!"

"Paikka on hyvin valittu. Jos paholainen tahtoisi sekaantua ihmisten
asioihin --"

"Olet siis itsekin taipuvainen ylenluonnolliseen selitykseen?"

"Paholaisella saattaa kai kätyrinä olla olentoja lihasta ja luusta,
vai kuinka? Kaksi kysymystä kohtaamme heti tutkimuksemme alussa.
Ensiksikin: onko tässä ensinkään kysymys rikoksesta, toiseksi: mikä
tämä rikos on, ja kuinka se tehtiin? Jos tohtori Mortimerin otaksuma
on oikea, ja tässä siis olemme tekemisissä sellaisten voimien kanssa,
jotka ovat tunnettujen luonnonlakien yläpuolella, niin on
tutkimuksemme lopussa. Olemme kumminkin velvolliset koettelemaan
kaikkia muita otaksumisia, ennenkuin tähän turvaudumme. Luulenpa, että
pyydän sinua sulkemaan ikkunan, ellei, sinulla ole mitään sitä
vastaan. Merkillistä kyllä, olen minä huomannut, että tihennetty ilma
auttaa keskittämään ajatuksia. -- En ole ehtinyt niin pitkälle, että
sulkeutuisin kaappiin, vaikkakin sen pitäisi olla suoran
johtopäätöksen mielipiteestäni. Sinä olet luultavasti myöskin
miettinyt tätä?"

"Olen, se on ollut mielessäni koko päivän."

"Ja mitä luulet asiasta?"

"Se on hyvin merkillinen."

"On, ja laadultaan aivan erikoinen. Siinä on paljon huomioon otettavaa
-- esimerkiksi jälkien muuttuminen. Kuinka sen selität?"

"Mortimer sanoi, että mies oli alkanut kulkea varpaillaan, kun oli
ehtinyt veräjän ohitse."

"Hän kertoi vaan, mitä, joku narri oli sanonut tutkintotilaisuudessa.
Minkä ihmeen vuoksi hän olisi varpaillaan kulkenut?"

"Kuinka hän, sitten kulki?"

"Hän ei kulkenut, Watson, hän juoksi -- juoksi aivan epätoivoisesti,
juoksi henkensä edestä, juoksi kunnes sydän särkyi, ja hän kaatui
kuolleena maahan."

"Minkä vuoksi hän juoksi?"

"Niin, siinä on arvoitus. Muutamat merkit osoittavat, että mies oli
aivan suunniltaan pelästyksestä, alkaessaan juosta."

"Kuinka voit sen tietää?"

"Minä otaksun, että hänen pelkonsa aihe oli nummella päin. Jos niin
oli, mikä näyttää luultavalta, niin ainoastaan kaiken tajunnan
menettänyt mies voi juosta poispäin rakennuksesta, eikä sitä kohti.
Jos mustalaisen todistukseen voi uskoa, juoksi hän apua huutaen
taholle josta ei apua ollut saatavana. Voi myöskin kysyä, ketä hän
mahtoi odottaa tuona iltana, ja miksi hän mieluummin odotti
kuusikujassa kuin omassa talossaan."

"Vai niin, luulet siis, että hän odotti jotain?"

"Mies oli ijäkäs ja sairaalloinen. Voi helposti ymmärtää, että hän
meni ulos kävelemään, mutta maa oli kostea ja ilma huono. Onko
luonnollista, että hän olisi seisonut alallaan viisi tai kymmenen
minuuttia, niinkuin tohtori Mortimer, terävämmin kuin olisin voinut
odottaa, arveli sikarin tuhkan johdosta?"

"Hän kävi kumminkin joka ilta ulkona kävelemässä."

"Mutta en luule, että hän joka ilta meni seisomaan nummelle vievän
veräjän luo. Päinvastoin osottaa kaikki, että hän koetti välttää
nummea. Sinä iltana hän seisoi siinä odottamassa. Seuraavana aamuna
piti hänen matkustaa Lontooseen. Asia alkaa järjestyä, Watson. Siihen
tulee yhteyttä. Tahdotko ystävällisesti ojentaa minulle viuluni, niin
jätämme enemmän puhumisen tästä asiasta kunnes saamme tavata tohtori
Mortimeria ja sir Henry Baskervillea huomenna aamupäivällä."




NELJÄS LUKU.

Sir Henry Baskerville.


Aamiaispöytämme tyhjennettiin aikasin, ja Sherlock Holmes odotti
yönuttuun puettuna sovittua kohtausta. Vieraamme olivat täsmällisiä,
sillä kello oli juuri lyönyt kymmenen, kun tohtori Mortimeria
kehotettiin astumaan ylös portaita nuoren aatelismiehen seurassa.
Viimemainittu oli pieni, vilkas, tummasilmäinen mies ja noin
kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli vahvarakenteinen, ja hänen
kulmakarvansa olivat paksut ja mustat, ja kasvonsa teräväpiirteiset,
rohkeat ja päivettyneet. Hänen pukunsa oli punertavan ruskeaa, karkeaa
kangasta, ja koko hänen ulkomuotonsa osotti hänen oleskelleen enimmän
aikansa ulkoilmassa; kumminkin, oli lujassa katseessa ja varmassa
ryhdissä jotain, joka osotti hänen olevan hienon miehen.

"Tämä on sir Henry Baskerville", sanoi tohtori Mortimer.

"Omituista on", sanoi tämä, "että minä olisin tullut luoksenne, herra
Sherlock Holmes, vaikkakaan ystäväni ei olisi ehdottanut tätä käyntiä
tänä aamuna. Minä tiedän, että te voitte ratkaista vaikeita
kysymyksiä, ja se arvoitus, joka tänään on minulle esitetty, vaatii
terävämpää ajattelemista, kuin minulle on mahdollista."

"Olkaa hyvä, istukaa, sir. Henry. Ette kai tahtone sanoa, että
Lontooseen tulonne jälkeen olette saanut kokea jotain erittäin
huomattavaa?"

"En mitään erittäin tärkeää, herra Holmes. Mahdollisesti se vain on
pilaa. Tarkoitan tätä kirjettä, jos sitä voi kirjeeksi kutsua, jonka
sain aamulla."

Hän laski kuoreen suljetun kirjeen pöydälle, ja me kumarruimme kaikki
sitä katsomaan. Kuori oli jokseenkin yksinkertainen ja väriltään
harmahtava. Osoite "Sir Henry Baskerville, Northumberlandin hotelli"
oli huolimattomasti piirretty suurilla painokirjaimilla; postileimassa
oli "Charing Cross", ja kirje oli leimattu edellisenä iltana.

"Kenellä oli tiedossa, että aijoitte asettua Northumberlandin
hotelliin?" kysyi Holmes katsoen sir Henryyn.

"Sitä ei kukaan voinut tietää, sillä sitä ei päätetty ennenkuin olin
tavannut tohtori Mortimerin."

"Mutta tohtori Mortimer asui ehkä siellä ennestään?"

"En, minä olin asunut erään tuttavan luona", sanoi tohtori. "Ei ollut
mitään, joka olisi osottanut, että aijoimme mennä siihen hotelliin."

"Hm. Näyttää siltä kuin löytyisi joku, joka vilkkaasti ottaa osaa
teidän toimiinne." Hän avasi kuoren ja otti siitä neljään osaan
käännetyn kirjotuspaperiarkin puoliskon, levitti sen auki ja laski
pöydälle. Keskellä sivua oli yksi ainoa lause, joka oli muodostettu
paperille liimatuista painetuista sanoista. Se kuului: "Jos elämällä
ja järjellä lie teille arvoa, niin pysykää poissa nummelta."
Ainoastaan sana "nummelta" oli piirretty musteella.

"Nyt lienette te, herra Holmes", sanoi sir Henry Baskerville, "niin
hyvä että selitätte, mitä hittoa tämä merkitsee, ja kuka näin suuresti
ottaa osaa minun asioihini."

"Mitä luulette te asiasta, tohtori Mortimer? Se täytynee teidän
ainakin myöntää, että tässä ei ole mitään ylenluonnollista?"

"Ei ole, herra Holmes, mutta voihan olla niin, että kirje tulee
joltakin, joka pitää tuota toista ylenluonnollisena."

"Mitä toista?" kysyi sir Henry kärsimättömästi. "Näyttää siltä kuin
teillä kaikilla, hyvät herrat, olisi minun asiani paremmin selvillä
kuin minulla itselläni."

"Ennenkuin lähdette tästä huoneesta, tiedätte tekin yhtä paljon, sir
Henry, sen lupaan", sanoi Sherlock Holmes. "Toistaiseksi otamme teidän
luvallanne huomioon vain tämän sangen merkillisen paperin, joka on
pantu kokoon sekä jätetty kirjelaatikkoon eilen illalla. Onko sinulla
eilinen Times, Watson?"

"On, se on tuolla nurkassa."

"Tahdotko olla hyvä ja antaa se minulle -- tarkotan sisäsivua, jossa
johtavat kirjotukset ovat?" Hän katseli lehteä, ja hänen silmänsä
kulkivat palstoja ylhäältä alas. "Erittäin hyvä kirjoitus
vapaakaupasta! Sallitteko minun lukea muutamia otteita? 'Voitte ehkä
sallia teille seliteltävän, että teidän ammattinne ja elinkeinonne,
mitä laatua lienevätkään, saisivat hyötyä suojelustulleista, mutta
järjellä jo luulisi olevan voimaa vakuuttaa teille, että, jos
sellainen lainsäädäntö saataisiin aikaan, niin sen kautta rikkaudet
pysytettäisiin poissa maasta, tuonnin arvoa vähennettäisiin, ja
elämällä meidän saarellamme olisi paljoa enemmän vaikeuksia.' Mitä
sinä siitä sanot, Watson?" sanoi Holmes aivan ihastuksissaan ja hieroi
käsiään. "Eikö se mielestäsi ole erittäin hyvä kirjoitus?"

Tohtori Mortimer katsoi Holmesiin vähän niinkuin lääkäri huomiota
herättävään potilaaseen, ja sir Henry käänsi kummastelevan näköisenä
tummat silmänsä häneen.

"Minä en ole paljoa tutkinut tullitaksaa enkä vapaakauppaa", sanoi
hän, "mutta minusta tuntuu, että olemme joutuneet pois tolalta.
Meidänhän piti puhua tästä kirjeestä."

"Päinvastoin luulen, että nyt olemme päässeet oikeille jäljille.
Ystäväni Watson tuntee paremmin kuin te minun menettelytapani, mutta
kumminkin pelkään, ettei hänkään ole ymmärtänyt, mikä merkitys äsken
lukemallani kappaleella on."

"En, minä myönnän, etten huomaa yhteyttä sen ja kirjeen välillä."

"Ja yhteys on kumminkin niin läheinen, että jälkimmäinen on ote
edellisestä. 'Teille', 'ja', 'lie', 'järjellä', 'jos', 'niin',
'pysykää', 'poissa', 'arvoa', 'elämällä.' Ettekö nyt ymmärrä, mistä
sanat ovat otetut?"

"Tuli ja leimaus, olette oikeassa! Sitä sanon minä terävyydeksi",
huudahti sir Henry.

"En todellakaan usko olevan mitään syytä epäillä, etteivät nuo sanat
olisi otetut tästä kirjotuksesta", sanoi Holmes.

"Kuulkaahan, herra Holmes", sanoi tohtori Mortimer katsellen
hämmästyneenä ystävääni, "tämä voittaa kaikki, mitä saatoin
kuvitellakaan. Olisin kyllä voinut ajatella teidän keksineen, että
sanat olivat otetut jostakin sanomalehdestä, mutta että voitte
määrätä, mistä lehdestä ne on otettu ja vielä lisäksi, että ne ovat
johtavasta kirjotuksesta, se on ihmeellisintä, mitä koskaan olen
kuullut. Mitenkä te menettelitte?"

"Minä arvelen, herra tohtori, että te voisitte erottaa neekerin ja
eskimon pääkallot toisistaan."

"Sen kyllä voisin."

"Mutta kuinka se on mahdollista?"

"Minähän olen tehnyt juuri sellaisia tutkimuksia. Eroavaisuudet ovat
hyvin huomattavia. Kaarevuus silmäkuopan yläpuolella, naamakulma,
leuan muoto --."

"Ja minä olen tehnyt toisenlaisia tutkimuksia, ja minun alallani ovat
eroavaisuudet yhtä huomattavat. Minun silmissäni on Timesin
välikkeillä painetun kirjotuksen ja ala-arvoisen nurkkalehden
huolimattoman painon välillä yhtä suuri ero, kuin neekerin ja eskimon
välillä teidän silmissänne. Painotyylien tuntemisen kyvyn täytyy tulla
suuresti kehitetyksi sillä, joka on ottanut tehtäväkseen tutkia
rikoksia, vaikkakin minun täytyy myöntää, että kerran nuoruudessani
satuin erehtymään sanomalehtien Leeds Mercuryn ja Western Morning
Newsin välillä. Johtava kirjoitus Timesissä eroaa kaikista muista, ja
kirjeen sanojen täytyi olla sellaisesta kirjotuksesta leikattuja. Kun
se tapahtui eilen, oli minulla täysi syy etsiä niitä eilisestä
numerosta."

"Jos ymmärsin teitä oikein", sanoi sir Henry Baskerville, "niin on
joku leikannut nämä sanat saksilla --."

"Kynsisaksilla", sanoi Holmes. "Näyttää siltä, kuin niiden terät
olisivat olleet hyvin lyhyet, sillä sanoihin 'järjellä' ja 'elämällä'
on tarvittu kaksi leikkausta."

"Olette oikeassa. Siis on joku kynsisaksilla leikannut sanat irti ja
sitten kiinnittänyt ne liimalla --."

"Kumilla", sanoi Holmes.

"Kumilla paperille. Tahtoisin kumminkin tietää, miksi sana 'nummelta'
on piirretty musteella."

"Siksi, ettei sitä löytynyt painettuna. Muut sanat olivat niin
tavallisia, että ne helposti löytyivät mistä lehdestä tahansa, mutta
'nummelta'-sanaa ei niin usein tapaa."

"Niin, se selittää asian. Oletteko huomannut jotain muuta tärkeää
tässä paperissa, herra Holmes?"

"Siinä on vielä yhtä ja toista huomattavaa, vaikka on suurella
huolella koetettu hävittää kaikki, mikä voisi olla ohjeeksi. Osoite
on, kuten näette, piirretty paino-kirjaimilla ja hyvin epätasainen.
Times-lehteä lukevat harvoin muut kuin hyvin sivistyneet. Me voimme
siis otaksua, että kirjeen on laatinut joku sivistynyt mies, joka on
tahtonut näyttää sivistymättömältä, ja hänen yrityksensä salata
käsialaansa antaa aihetta otaksumaan, että te sen tunnette tai
vastaisuudessa tulisitte tuntemaan. Vielä yksi asia on huomattava, se
nimittäin, että sanoja ei ole kiinnitetty suoraan riviin, vaan
muutamat ovat korkeammalla kuin toiset. 'Elämällä' esimerkiksi on
aivan vinossa. Tämä voi johtua huolimattomuudesta, tai myöskin on
sanojen leikkaaja ollut kiihtyneessä mielentilassa, tai on hänellä
ollut kiire. Minä melkein uskoisin tätä viimemainittua, sillä asiaa on
varmaan pidetty tärkeänä, eikä ole todennäköistä, että henkilö, joka
sellaisen kirjeen on kirjottanut, olisi ollut huolimaton. Jos hänellä
on ollut kiire, niin joudumme tärkeään kysymykseen siitä, mikä lienee
aiheuttanut tämän kiireellisyyden, sillä vaikkakaan kirjettä ei olisi
pantu kirjelaatikkoon ennenkuin tänä aamuna varhain, olisi sir Henry
saanut sen ennen lähtöään hotellista. Pelkäsikö lähettäjä ehkä
tulevansa keskeytetyksi ja kuka olisi voinut keskeyttää?"

"Nyt luulen melkein joutuvamme arvailujen alueelle", sanoi tohtori
Mortimer.

"Sanokaa mieluummin joutuvamme alueelle, jossa erilaisia
todennäköisyyksiä verrataan keskenään ja määrätään, mitkä ovat
suurimmat. Minä kutsun tätä mielikuvituksen käyttämiseksi tieteen
palveluksessa, mutta meillä on kumminkin aina käsillä vakava pohja,
jolle perustamme arvelumme. Te varmaankin kutsutte arvaukseksi
sitäkin, mielestäni melkein varmaa seikkaa, että tämä kirje on
laadittu jossakin hotellissa."

"Kuinka maailmassa voitte sen tietää?"

"Jos tärkeän sitä tutkitte, niin huomaatte, ettei muste eikä kynäkään
ole olleet kirjottajan mieleisiä. Kynä on kahdesti pärskähtänyt
samassa sanassa, ja sitä on täytynyt kastaa kolme kertaa lyhyttä
osoitetta varten, joka todistaa että mustetta on pullossa ollut vähän.
Harvoin on se kynä tai se mustepullo, jota kotona käyttää, niin
kurjassa tilassa, ja että molemmat olisivat epäkunnossa yhtä aikaa,
sitä täytyisi pitää erittäin harvinaisena tapauksena. Hyvinhän taasen
tiedetään kuinka hotelleissa tavallisesti on kirjotuskapineiden laita,
ja niissä on usein vaikea saada parempia. Vieläpä minä melkein
uskallan väittää, että me saattaisimme saada käsiimme tämän kirjeen
kirjottajan, jos voisimme penkoa läpi paperikorit kaikissa hotelleissa
Charing Crossin tienoilla, kunnes löytäisimme kysymyksessä olevan
Times-lehden. Mutta katsokaa tuota! Mitä se mahtaa olla?"

Hän piti paperia, jolle sanat olivat kiinnitetyt, parin tuuman päässä
silmistään ja tutki sitä suurella huolellisuudella."

"Huomasitteko jotain?"

"En, se ei ollut mitään", sanoi hän ja heitti paperin, luotaan. "Se on
tavallista kirjotuspaperia ilman vesileimaa. En luule saavamme tietää
enempää tästä merkillisestä kirjeestä. Ja nyt, sir Henry, sanokaa,
onko mitään muuta outoa sattunut teille Lontooseen tultuanne?"

"Ei, herra Holmes, ei minun tietääkseni."

"Ettekö ole huomannut kenenkään seuraavan tai erityisesti tarkastavan
teitä?"

"Minusta melkein tuntuu, kuin olisin joutunut suoraan kaikkein
hurjimpaan seikkailuromaaniin. Miksi taivaan nimessä minua joku
seuraisi tai tarkastelisi?"

"Siihen me juuri nyt tulemme. Teillä ei siis ole mitään kerrottavaa,
ennenkuin siirrymme siihen asiaan?"

"Se riippuu siitä, mitä te pidätte kertomisen arvoisena."

"Minun mielestäni on kaikki, mikä eroaa elämän tavallisesta kulusta,
kertomisen arvoista."

Sir Henry hymyili.

"Minä en juuri paljoa tunne Englannin elämää", sanoi hän, "sillä minä
olen enimmäkseen oleskellut Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Minä toivon
kumminkin, ettei tässä maassa kuulu toisen saappaansa menettäminen
elämän tavalliseen kulkuun."

"Oletteko menettänyt toisen saappaanne?"

"Hyvä sir Henry", huomautti tohtori Mortimer, "se oli vain
tilapäisesti hävinnyt ja on varmaankin huoneessanne, kun palaatte
hotelliin. Mitä hyödyttää vaivata herra Holmesia sellaisilla
pikkujutuilla?"

"Mutta kysyihän hän minulta, oliko jotain tavallisuudesta poikkeavaa
tapahtunut."

"Aivan oikein", sanoi Holmes, "kuinka vähäpätöiseltä asia
näyttäneekin. Sanoitteko menettäneenne toisen saappaanne?"

"Olen, tai se on tilapäisesti hävinnyt. Minä asetin molemmat saappaat
oveni eteen eilen illalla, ja aamulla oli siinä vain toinen. En voinut
saada mitään selkoa harjaajalta. Pahinta on, että ostin nämä saappaat
eilen, enkä vielä ollut käyttänytkään niitä jalassani."

"Kun ette ollut niitä käyttänyt, niin miksi asetitte ne
puhdistettaviksi?"

"Ne olivat ruskeasta, värjäämättömästä nahkasta ja tarvitsivat
kiillottamista. Siksi asetin ne ulos."

"Te menitte siis heti Lontooseen tultuanne eilen ostamaan saappaita?"

"Tein useita ostoksia puodeissa, ja tohtori Mortimer oli kyllin
ystävällinen tehdäkseen minulle seuraa. Te ymmärrätte, että minun,
voidakseni esiintyä omistajana Baskerville Hallissa, täytyi pukeutua
sen mukaan, ja minä olen ehkä ollut hieman huolimaton pukuni suhteen
tuolla Lännessä. Paljon muun ohessa ostin nuo ruskeat saappaat,
maksoin niistä kuusi dollaria, ja menetin toisen, ennenkuin olin
ehtinyt vetää sitä jalkaanikaan."

"Kenelläkään ei voisi olla hyötyä saappaan varastamisesta, ja minä
olen samaa mieltä kuin tohtori Mortimer siinä, että se kyllä pian
löytyy."

"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi sir Henry hyvin päättävästi, "olen
mielestäni puhunut liiaksikin siitä vähästä, minkä tiedän. On jo aika
teidän pitää lupauksenne ja tehdä täydellisesti selkoa asiasta, joka
huvittaa meitä vähän kutakin."

"Pyyntönne on kylläkin oikeutettu", vastasi Holmes. "Parasta olisi,
jos te, tohtori Mortimer, kertoisitte koko tarinan, niinkuin jo ennen
olette sen meille kertonut."

Tämän kehoituksen saatuaan otti tieteellinen ystävämme paperinsa
taskustaan ja esitti koko asian samoin kuin edellisenä päivänä. Sir
Henry Baskerville kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella antaen vaan
silloin tällöin kuulua pienen huudahduksen.

"Sepä vasta hauskalta kuuluu", sanoi hän, kun tohtorin kertomus oli
päättynyt. "Minä saan tilan haltuuni todellakin miellyttävissä
olosuhteissa. Olen kyllä kuullut puhuttavan tuosta koirasta niin kauan
kuin voin muistaa. Sitä tarua on meidän perheessämme usein kerrottu,
mutta en ole koskaan tullut ottaneeksi sitä vakavalta kannalta. Mitä
nyt setäni kuolemaan tulee -- mutta kaikki käy pyörälle päässäni, eikä
minulla ole mitään selvänä. Te näytte vielä olevan epätietoisia, onko
pyydettävä avuksi poliisia vai pappia."

"Aivan niin."

"Ja sitten tämä kirje, jonka sain hotelliin. Sehän on yhtä maata
kaiken muun kanssa."

"Se näyttää todistavan, että löytyy joku, joka tietää enemmän kuin me
siitä, mitä nummella tapahtuu", sanoi tohtori Mortimer.

"Ja myöskin, että löytyy joku, joka ei tahdo teille pahaa, koska
varottaa teitä vaarasta."

"Ehkä myöskin voi olla niin, että he omien tarkotustensa edistämiseksi
koettavat pelottaa minut pois", väitti sir Henry.

"Se voi myöskin olla mahdollista. Minä olen teille hyvin kiitollinen,
tohtori Mortimer, siitä, että esititte minulle kysymyksen, jonka
selvittäminen tarjoo niin erilaisia mahdollisuuksia. Kysymyksen
käytännöllinen puoli, joka nyt vaatii huomiotamme, sir Henry, on
siinä, missä määrin on pidettävä viisaana teidän muuttamistanne
Baskerville Halliin vai eikö."

"Miksi minä en sitä tekisi?"

"Koska siitä voi olla vaaraa."

"Tarkotatteko, että vaara uhkaisi suvun niinsanotun 'vainoojan' vai
inhimillisten olentojen puolelta?"

"Siinäpä juuri asia, joka on tutkittava."

"Kuinka tutkimus päättyneekin, niin minun päätökseni on tehty. Ei
löydy sitä perkelettä helvetissä eikä sitä ihmistä maan päällä, joka
estäisi minua asettumasta omalle sukutilalleni, ja te voitte luottaa
minun sanaani."

Hän rypisti mustia kulmakarvojaan, ja tumma puna levisi kasvoille
hänen puhuessaan. Helposti saattoi nähdä, ettei Baskervillein tulinen
luonne ollut kadonnut suvun viimeisestä jäsenestä. "Kumminkin", sanoi
hän, "olen vielä tuskin ehtinyt ajatella kaikkea, mitä olette sanoneet
minulle. Minun asemassani ei ole helppo heti käsittää ja ratkaista
näin paljoa. Minä tahtoisin kernaasti olla yksin vähän aikaa,
voidakseni syventyä asiaan. Kuulkaa, herra Holmes, kello on puoli
kaksitoista, ja minä lähden heti hotelliini. Tahtoisitteko te sekä
ystävänne tohtori Watson syödä meidän seurassamme noin kahden ajoissa?
Silloin saatan paremmin kuin nyt ilmoittaa teille käsitykseni asiain
tilasta ja olosuhteista."

"Onko sinulla esteitä, Watson?"

"Ei."

"Siinä tapauksessa voitte odottaa meitä mainitulla ajalla. Annanko
noutaa ajurin?"

"Minä käyn mieluummin jalan, sillä en voi kieltää pääni olevan hieman
kuuman."

"Eikä minullakaan ole mitään kävelemistä vastaan", sanoi tohtori
Mortimer.

"Tapaamme siis toisemme kello kaksi. Näkemiin, hyvät herrat."

Kuulimme miesten menevän alas portaita, ja sitten sulkeutui ovi heidän
jälkeensä. Silmänräpäyksessä oli Holmes välinpitämättömästä
uneksijasta muuttunut tarmokkaaksi mieheksi.

"Ota pian saappaat jalkaasi ja hattu päähäsi. Watson", huusi hän. "Emme
saa menettää minuuttiakaan." Hän hyökkäsi pukuhuoneeseensa, riisui
yönuttunsa ja palasi parin sekunnin päästä pitkään mustaan takkiinsa
puettuna. Yhdessä kiiruhdimme alas portaita kadulle. Tohtori Mortimer ja
hänen toverinsa olivat vielä näkyvissä parin sadan kyynärän päässä
edessämme menossa Oxford Streetille päin.

"Juoksenko heidät kiinni ja pyydän odottamaan?"

"Et missään tapauksessa, rakas Watson. Minä olen täysin tyytyväinen
sinun seuraasi, jos sinä vain voit sietää minua. Nuo herrat tekivät
kyllä viisaasti lähtiessään jalan eikä ajurilla näin kauniina
päivänä."

Hän kiiruhti askeleitansa kunnes olimme lyhentäneet puoleen välillämme
olevan matkan. Sitten pysyttäysimme noin sadan kyynärän päässä heistä,
ensin Oxford Streetillä sitten Regent Streetillä. Kerran pysähtyivät
ystävämme katsomaan erään puodin akkunaa. Holmes seurasi
esimerkkiä. Heti sen jälkeen hän vähäisellä huudahduksella ilmaisi
tyytyväisyyttänsä. Seurasin hänen innokkaasti tarkastelevan katseensa
suuntaa ja näin kaksi-rattaiset vaunut, joissa istui joku mies. Ne
olivat pysähtyneet kadun toiselle puolen, mutta lähtivät hitaasti
liikkeelle.

"Siinä on miehemme, Watson! Joudu! Meidän täytyy ainakin saada häntä
tarkoin katsella, ellemme muuta voikaan."

Samassa silmänräpäyksessä huomasin tuuhean mustan parran ja kaksi
terävää silmää, jotka kääntyivät katsomaan meihin päin vaunujen
sivuakkunasta. Samassa aukeni kattoluukku; jotain huudettiin ajurille,
ja hurjaa vauhtia kiisivät vaunut pitkin Regent Streetiä. Holmes etsi
silmillään toista ajuria meille, mutta sellaista ei läheisyydessä
ollut. Silloin koetti hän juosten tunkeutua katu-liikkeen läpitse,
mutta etäisyys oli tullut liian suureksi ja vaunut katosivat
näkyvistä.

"Niin saattaa käydä!" sanoi Holmes katkerasti, kun hän kalpeana
harmista ja läähättäen tuli esiin lukuisten ajoneuvojen välistä.
"Voiko ajatella niin huonoa onnea, ja kuinka vähän ajureita
saatavissa! Watson, Watson, kunnia vaatii sinua merkitsemään muistiin
tämänkin esteen minun menestykselleni."

"Kuka tuo mies oli?"

"Sitä en voi aavistaakaan."

"Tokkohan urkkija?"

"Aivan selvään näkyi Baskervillen kertomuksesta, että häntä tänne
tulostaan saakka on hyvin tarkkaan vartioitu. Kuinka muuten olisi
Voinut tulla niin pian tunnetuksi, että hän oli asettunut asumaan
Northumberlandin hotelliin? Jos häntä on vakoiltu ensi päivänä, niin
pidin luultavana, että sitä tehtäisiin toisenakin. Huomasit ehkä, että
minä, tohtori Mortimerin lukiessa tuota sukutarua, kaksi kertaa menin
ikkunan luo."

"Sen muistan sinun tehneen."

"Minä katsoin, näkyisikö joku kuljeksimassa kadulla, mutta en voinut
mitään huomata. Olemme tekemisissä taitavan miehen kanssa, Watson.
Juoni on tässä hyvin syvällä, ja vaikka en voikaan sanoa onko
vastassamme ystävällinen vai vihamielinen voima, niin tiedän
kumminkin, että sitä johtaa joku määrätty tarkotus. Noiden herrain
lähtiessä meiltä kiiruhdin heidän jälkeensä toivoen saavani nähdä
heidän salaperäisen seuralaisensa. Tämä oli kumminkin niin viisas,
ettei ollut saattanut itseään vaaranalaiseksi lähtemällä jalkaisin
liikkeelle, vaan oli ottanut ajurin, joten hän mielensä mukaan saattoi
pysytellä heidän jäljessään tai ajaa ohitse ja siten välttää heidän
huomionsa. Sitäpaitsi johtui siitä se etu, että hän oli valmis heitä
seuraamaan, jos he olisivat ottaneet ajurin. Mutta yksi ikävyys siinä
kumminkin oli."

"Sekö, että hän siten joutui ajurin valtaan?"

"Tietysti."

"Vahinko ettemme panneet merkille vaunujen numeroa?"

"Hyvä Watson, kyllähän minä kömpelösti käyttäydyin, mutta et suinkaan
mahtane todella luulla, että olisin laiminlyönyt katsoa numeroa? Se
oli 2,704. Tällä hetkellä ei siitä kumminkaan voi olla meille mitään
hyötyä."

"Minä en ymmärrä, että olisit voinut menetellä paremmin."

"Heti, kun näin nuo vaunut, olisi minun pitänyt kääntyä ja kulkea
toiseen suuntaan. Sitten olisin kaikessa rauhassa hankkinut
itsellenikin vaunut ja seurannut tuota epäluulon-alaista miestä
kunnioittavan välimatkan päässä, tai vielä paremmin, olisin ajanut
Northumberlandin hotelliin ja odottanut siellä. Sittenkun tuo
tuntematon olisi saattanut Baskervillen kotiin, niin me olisimme
käyttäneet hänen omaa menettelytapaansa saadaksemme tietää, mihin hän
menee. Nyt olemme liiallisella, epäviisaalla innolla, jota
vastustajamme harvinaisella nopeudella ja tarmolla osasi käyttää
hyväkseen, ilmaisseet itsemme ja eksyneet miehestä."

Tätä puhellen olimme aivan vitkallisesti kävelleet pitkin Regent
Streetiä, ja tohtori Mortimer seuralaisineen oli aikoja sitten
hävinnyt näkyvistämme.

"Ei maksa vaivaa seurata heitä", sanoi Holmes. "Vakooja on kadonnut,
eikä tule takaisin. Nyt katsokaamme, mitä kortteja meillä on
käsissämme ja lyökäämme ne esiin viisaasti ja nopeasti. Voisitko
valallasi vahvistaa tuntevasi tuon miehen?"

"Hänen partansa on ainoa, jonka varmaan tuntisin."

"Sen minäkin tuntisin, mutta luultavasti se oli tekoparta. Kun viisas
mies lähtee niin arkaluontoiselle asialle, niin on parta vaan
peittämässä hänen kasvojaan. Mennään sisään, Watson."

Yksi alueen kaupunginlähettikonttoreista oli juuri edessämme, ja
meidän astuessamme sisään otti johtaja meidät sydämellisesti vastaan.

"Minä huomaan, Wilson, että te ette ole unohtanut sitä apua, jonka
minä ilokseni saatoin antaa teille tuossa vähäisessä jutussa."

"En, herra Holmes, en suinkaan. Tehän pelastitte minun nimeni ja
maineeni, ehkä vielä henkenikin."

"Oh, ystäväni, nyt te liiottelette. Olen muistavinani, että teillä
juoksupoikienne joukossa oli muuan nuorukainen nimeltä Cartwright,
joka tutkintotilaisuudessa osotti kunnollisuuttansa."

"Kyllä, herra Holmes, hän on täällä vielä."

"Tahtoisitteko kutsua hänet tänne? Minä haluaisin myöskin saada tämän
viiden punnan setelin vaihdetuksi."

Neljäntoista vuotias, teräväjärkisen ja vilkkaan näkönen poika oli
johtajan kutsumuksesta tullut sisään. Hän katseli syvimmällä
kunnioituksella suurta salapoliisia.

"Lainatkaa minulle hotelliluetteloa", sanoi Holmes. "Kiitos, Kuulehan
nyt, Cartwright. Tässä on luettelo kolmestakolmalta hotellista, jotka
ovat Charing Crossin läheisyydessä. Näetkö?"

"Kyllä, herra Holmes."

"Sinun tulee nyt järjestyksessä käydä kaikissa näissä hotelleissa."

"Kyllä, herra Holmes."

"Ennenkuin menet sisään, annat ovella seisovalle miehelle yhden
shillingin. Tässä saat niitä kolmekolmatta."

"Kyllä, herra Holmes."

"Ja sitten pyydät saada nähdä niitä papereita, jotka eilen
tyhjennettiin paperikoreista. Sinun tulee sanoa, että eräs tärkeä
sähkösanoma on joutunut hukkaan, ja että olet saanut toimeksesi hakea
sitä. Ymmärräthän minua, vai kuinka?"

"Kyllä, herra Holmes."

"Oikeastaan sinun on haettava erästä Timesin lisä-lehteä, johon
muutamia reikiä on leikelty saksilla. Tuossa on yksi Timesin numero!
Tätä sivua minä tarkotan. Sen kai helposti tunnet?"

"Kyllä, herra Holmes."

"Ovella seisova mies kutsuu luonnollisesti portieerin, ja hänellekin
sinä annat shillingin. Tässä saat niitä toiset kolmekolmatta.
Parissakymmenessä tapauksessa vastataan sinulle luultavasti, että
kaikki paperikoreissa olleet paperit on poltettu tai kuljetettu pois.
Jälellä olevissa kolmessa tapauksessa näytetään sinulle paperikasa, ja
siitä tulee sinun hakea kysymyksessä olevaa sanomalehteä. Hyvin vähän
mahdollista on, että sen löydät. Tästä saat vielä, kymmenen shillingiä
satunnaisten vaikeuksien varalle. Ennen iltaa tulee sinun
sähkösanomalla ilmottaa minulle tulos. -- Ja nyt, Watson, ei meillä ole
muuta tehtävää kuin sähkösanomalla tiedustella, kuka ajaa vaunuja n:o
2,704. Sitten menemme Bond Streetin varrella oleviin taulukokoelmiin
kuluttamaan aikaamme kunnes lähdemme hotelliin."




VIIDES LUKU.

Kolme katkennutta lankaa.


Sherlock Holmesilla oli harvinaisessa määrässä kyky milloin vaan
tahtoi irrottaa ajatuksensa siitä, mikä oli ne kokonaan vallannut.
Kahden tunnin ajalla näytti hän tykkänään unohtaneen sen omituisen
jutun, johon olimme joutuneet, ja hän oli kokonaan antautunut
katselemaan uudenaikaisten belgialaisten mestarien tauluja. Hän ei
tahtonut puhua muusta kuin taiteesta -- jota hän muuten hyvin vähän
ymmärsi -- sittenkään, kun lähdettyämme näyttelystä jo olimme matkalla
Northumberlandin hotelliin.

"Sir Henry Baskerville odottaa herroja huoneessaan", selitti
portieeri. "Hän pyysi minua kehottamaan teitä heti menemään sinne."

"Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä katselen
matkustajaluetteloa?" kysyi Holmes.

"Ei missään suhteessa."

Kirjaan oli merkitty kaksi nimeä Baskervillen jälkeen. Toinen oli:
Theophilus Johnson perheineen Newcastlesta, toinen: rouva Oldmore
kamarineitsyeineen High Lodgesta Altonista.

"Varmaankin minä tunnen tämän Johnsonin", sanoi Holmes portieerille.
"Eikö hän ole lakimies, harmaatukkainen ja hieman ontuva?"

"Ei, tämä herra Johnson on hiilikaivosten omistaja, hyvin reipas ja
vilkas mies, eikä ole teitä vanhempi."

"Etteköhän erehdy hänen ammatistaan?"

"En; hän on useana vuonna asunut tässä hotellissa, ja me tunnemme
hänet hyvin."

"Vai niin, se muuttaa asian. Entä rouva Oldmore? Luulen tuntevani sen
nimen. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta sattuu usein, että jonkun
tuttavan luo mennessään tapaakin useampia."

"Hän on hyvin sairaalloinen. Mies on ollut pormestarina
Gloucesterissa. Hänkin asuu täällä aina kaupungissa käydessään."

"Kiitos tiedoista. Minä en kyllä tunne häntä. -- Näillä kysymyksillä,
Watson, olemme saaneet varmuuden eräästä hyvin tärkeistä asiasta",
jatkoi hän matalalla äänellä meidän mennessä portaita ylös. "Tiedämme
nyt, että ne henkilöt, jotka niin suuresti pitävät huolta
ystävästämme, eivät ole asettuneet asumaan samaan hotelliin kuin hän.
Se todistaa, että he tahtovat pysyä poissa hänen näkyvistään yhtä
innokkaasti kuin he häntä vakoilevat. Tämä seikka on hyvin tärkeä."

"Missä suhteessa?"

"Se sisältää mutta mistä on kysymys herraseni?"

Kun samalla olimme tulleet portaiden yläpäähän ja kääntyneet
käytävään, tapasimme sir Henry Baskervillen itsensä. Hän oli punakkana
vihasta ja piti kädessään vanhaa, tomuttunutta saapasta. Hän oli niin
kiukuissaan, että tuskin sai sanoja suustaan, ja kun hän viimein alkoi
puhua, tapahtui se melkoista murteellisemmin kuin aamulla.

"Luulenpa että tässä hotellissa pidetään minua poika-nulikkana", sanoi
hän. "Elleivät varo itseään, niin saavat kyllä nähdä, ettei minun
kanssani ole leikkimistä. Jos ei tuo lurjus löydä minun saapastani,
niin tulee tästä toista. Minä kyllä osaan sietää leikinkin, herra
Holmes, mutta tämä on melkein liikaa."

"Yhäkö te haette saapastanne?"

"Yhä, ja minä kyllä sen löydänkin."

"Mutta ettekö sanonut sen olleen uuden ja väriltään ruskean?"

"Niin se olikin, mutta nyt se on vanha ja musta."

"Mitä? Ettehän tarkoittane --?"

"Sitä juuri tarkoitan. Minulla ei ollut enempää kuin kolme paria
jalkineita -- uudet ruskeat, vanhat mustat ja kiiltonahkasaappaat,
jotka minulla ovat jalassa. Eilen illalla otettiin minulta toinen
ruskeista saappaistani, ja tänään on varastettu musta saapas. --
Kuulkaa, oletteko löytäneet sen? Puhu suusi puhtaaksi, nahjus, äläkä
siinä murjota?"

Eräs pelästynyt saksalainen tarjoilija oli lähestynyt.

"En, herra", sanoi tämä, "olen tiedustellut kaikkialta, mutta sitä ei
kukaan ole nähnyt."

"Vai niin. Sitten minä sanon teille, että menen isännän luo ja sanon
ilman muuta lähteväni koko hotellista, ellei saapas löydy ennen
iltaa."

"Se löytyy varmaan, minä lupaan, että haen sen, jos vaan olette hieman
kärsivällinen."

"Se on kyllä parasta, sillä en aio enää menettää mitään tässä
varaspesässä. Mutta suokaa anteeksi, herra Holmes, on tyhmää vaivata
teitä sellaisella pikkuseikalla."

"Minä en suinkaan pidä sitä pikkuseikkana."

"Te näytte pitävän asiaa jokseenkin tärkeänä."

"Kuinka te itse sen selitätte?"

"Minä en sitä ensinkään selitä. Se on hulluinta ja omituisinta, mitä
minulle on koskaan sattunut."

"Ehkä kyllä omituisinta", sanoi Holmes ajatuksissaan.

"Mitä johtopäätöksiä siitä teette?"

"Minä en luule sitä vielä täysin ymmärtäväni. Koko tämä asia on hyvin
monimutkainen. Yhteydessä setänne kuoleman kanssa luulen sen melkein
olevan sekavimman ja merkitsevimmän kaikista niistä viidestäsadasta
merkillisestä jutusta, joita olen käsitellyt. Meillä on kumminkin
useita johtolankoja käsissämme, ja on hyvin luultavaa, että joku
niistä vie totuuteen. Voi olla, että hukkaamme aikaa seuraamalla
väärää lankaa, mutta ennemmin tai myöhemmin löydämme kyllä oikean."

Ateriamme oli jokseenkin hupainen, eikä sen kestäessä paljoa puhuttu
siitä asiasta, joka oli saattanut meidät yhteen. Vasta kun olimme
siirtyneet pieneen yksityiseen salonkiin, kysyi Holmes Baskervillelta,
mitä hän aikoi.

"Minä aion matkustaa Baskerville Halliin."

"Koska?"

"Viikon lopulla."

"Itse asiassa luulen, että teette siinä oikein", sanoi Holmes.
"Minulla on selviä todistuksia siitä, että teitä vartioidaan
Lontoossa, ja tämän suuren kaupungin miljoonain asukasten joukosta on
vaikea saada selville ketkä teitä vainoovat, ja mitä he tarkottavat.
Jos he pahaa aikovat, niin voisivat he teitä vahingoittaa, ilman että
me pystyisimme sitä estämään. Luultavasti te ette tiedä, tohtori
Mortimer, että lähtiessänne aamulla minun talostani, joku vakooja
teitä seurasi?" Tohtori Mortimer säpsähti.

"Mitä sanotte? Kuka sitten?"

"Ikävä kyllä emme sitä tiedä! Onko teidän naapurienne ja tuttavienne
joukossa Dartmoorissa ketään tuuhea- ja mustapartaista miestä?"

"Ei -- odottakaa, niin mietin. Barrymorella, sir Charlesin
hovimestarilla, on tuuhea, musta parta."

"Todellako? Missä on Barrymore?"

"Hän hoitaa Baskerville Hallia."

"Sitten on parasta, että otamme selville, onko hän todellakin siellä,
vai onko hän ehkä Lontoossa."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Antakaa minulle sähkösanomapaperi. 'Onko kaikki kunnossa sir Henryä
varten?' Enempää ei tarvita. Ja sitten osoite: Herra Barrymore,
Baskerville Hall. Mikä on lähin sähkösanoma-asema? Grimpen. Se on
hyvä. Ja sitten sähkötämme Grimpenin postinhoitajalle: 'Barrymorelle
tullut sähkösanoma on annettava hänelle itselleen. Ellei kotona,
palautettakoon sähkösanoma sir Henry Baskervillelle. Northumberlandin
hotelliin!' Tällä tavoin saamme tietää, onko Barrymore Devonshiressä,
vai eikö."

"Se on totta", sanoi Baskerville. "Kuulkaahan, tohtori Mortimer, mikä
hän oikein on miehiään, tämä Barrymore?"

"Hän on tilan entisen päällysmiehen poika. Neljän miespolven ajan on
tuo toimi kulkenut isältä pojalle. Mikäli tiedän ovat sekä hän että
vaimonsa hyvin kunnioitettavia ihmisiä."

"Toiselta puolen", huomautti Baskerville, "on kieltämätöntä, että
noilla ihmisillä on hyvin komea koti, eikä työtä mitään, ellei
omistaja asu tilalla."

"Se on totta."

"Oliko Barrymorea jollakin tavalla otettu huomioon sir Charlesin
testamentissa?" kysyi Holmes.

"Kumpikin, sekä mies että vaimo, saivat viisisataa puntaa."

"Vai niin. Ja tiesivätkö he ennakolta saavansa sen summan?"

"Kyllä. Sir Charles puhui mielellään määräyksistään."

"Sepä oli huvittavaa kuulla."

"Minä toivon", sanoi tohtori Mortimer, "että te ette epäile jokaista,
joka on saanut lahjan sir Charlesin testamentin kautta, sillä minäkin
sain tuhat puntaa."

"Todellako. Ja vielä useammatkin, luultavasti?"

"Useita vähäpätöisiä summia oli määrätty yksityisille henkilöille ja
suurempia määriä monelle hyväntekeväisyyslaitokselle. Jäännös siirtyi
kokonaisuudessaan sir Henrylle."

"Paljonko sitä oli?"

"Seitsemänsataaneljäkymmentä tuhatta puntaa."

Holmes kohotti hämmästyneenä kulmakarvojaan. "En voinut aavistaakaan,
että niin tavaton summa oli kysymyksessä."

"Sir Charlesin huhuttiin olevan hyvin rikkaan, mutta me emme tienneet
kuinka rikas hän oli, ennenkuin tarkastimme hänen paperinsa. Koko
hänen omaisuutensa nousi noin miljoonaan puntaan."

"Kas vaan! Siinä on voitto, joka kannattaa epätoivoisenkin pelin.
Mutta vielä yksi kysymys, tohtori Mortimer. Otaksukaamme, että jotain
tapahtuisi tälle nuorelle ystävällemme -- pyydän anteeksi tämän ikävän
otaksuman! -- kuka silloin perisi tilan?"

"Koska Rodger Baskerville, sir Charlesin nuorempi veli, kuoli
naimattomana, siirtyisi tila Desmond-suvulle, joka on etäistä sukua
Baskervilleille. James Desmond on vanhanpuoleinen mies ja on pappina
Westmorelandissa."

"Kiitos. Kaikki nämä yksityisseikat ovat tärkeitä. Oletteko nähnyt
herra James Desmondin?"

"Olen, hän kävi kerran tervehtimässä sir Charlesia. Hän on arvokkaan
näkönen, hurskas mies. Muistan hyvin, että hän kieltäytyi
vastaanottamasta elinkorkoa, jota sir Charles innokkaasti hänelle
tarjosi."

"Ja tämä vaatimaton mieskö perisi sir Charlesin omaisuuden?"

"Hän perisi tilan, joka on sukukartano, ja hän perisi myöskin rahat,
ellei nykyinen omistaja, joka luonnollisesti tekee niille, minkä
tahtoo, olisi toisin määrännyt."

"Oletteko tehnyt testamenttinne, sir Henry?"

"En, herra Holmes, en ole. Minulla ei ole ollut aikaa siihen, sillä
vasta eilen sain kuulla, kuinka asiat ovat. Joka tapauksessa olen sitä
mieltä, että rahojen on jouduttava sille, jolle arvonimi ja tilakin.
Se oli setävainajani mielipide. Kuinka voisi omistaja elvyttää suvun
entisen suuruuden, ellei hänellä ole rahaa tilan ylläpitämiseksi?
Talo, maa ja rahat saavat kuulua yhteen."

"Aivan oikein. Olen samaa mieltä kuin te, sir Henry, ja viisainta on,
että viipymättä matkustatte Devonshireen. Ainoastaan yhden neuvon
antaisin teille. Te ette saa missään tapauksessa lähteä sinne yksin."

"Tohtori Mortimer palaa sinne minun mukanani."

"Mutta tohtori Mortimerilla on sairaansa hoidettavanaan, ja hän asuu
usean englannin penikulman päässä teistä. Parhaimmallakaan tahdolla
maailmassa ei hän voisi auttaa teitä. Ei, sir Henry, teidän täytyy
ottaa mukaanne joku luotettava mies, joka aina voi olla teidän
läheisyydessänne."

"Onkohan mahdollista, että te itse, herra Holmes, voisitte seurata
minua?"

"Jos asiat kärjistyisivät, koettaisin itse saapua, mutta
ymmärrättehän, että minun nykyään, kun minun neuvoani alituiseen
kysytään sekä suullisesti että kirjeellisesti joka taholta, on aivan
mahdoton epämääräiseksi ajaksi poistua Lontoosta. Juuri tätäkin nykyä
uhkaa muuan rahankiristäjä yhtä Englannin etevimmistä nimistä
häpeällä, ja minä yksin voin torjua uhkaavan häväistysjutun. Huomaatte
siitäkin, että minun on aivan mahdoton lähteä Dartmooriin."

"Ettekö voi suosittaa ketään muuta?"

Holmes laski kätensä minun käsivarrelleni.

"Jos ystäväni tahtoisi seurata teitä, niin ei kukaan voisi olla teille
niin suurena apuna vaikeina hetkinä. Minä sanon sen täydellä
vakaumuksella."

Ehdotus tuli aivan odottamatta, mutta ennenkuin ehdin vastata, oli
Baskerville tarttunut käteeni ja puristi sitä sydämellisesti.

"Siinä tekisitte ystävän työn, tohtori Watson", sanoi hän. "Te näette
kuinka laitani on, ja tiedätte melkein yhtä paljon asiasta kuin minä
itse. Jos tahdotte seurata minua Baskerville Halliin ja auttaa minua
vaikeuksissa, niin en sitä koskaan unohda."

Tilaisuudet outoihin seikkailuihin ovat aina olleet minulle
houkuttelevia, ja Holmesin sanat minua imartelivat yhtä paljon kuin se
into, jolla sir Henry otti vastaan tämän ehdotuksen.

"Tulen mielelläni", sanoin minä. "En todellakaan tiedä, kuinka voisin
aikaani paremmin käyttää."

"Ja sinä ilmotat minulle kaikki tarkkaan", sanoi Holmes. "Kun
ratkaiseva hetki saapuu, ja sen täytyy saapua, niin minä sanon
sinulle, kuinka sinun on menetteleminen. Lauantaina on luultavasti
kaikki valmiina lähtöä varten?"

"Sopiiko se tohtori Watsonille?"

"Kyllä."

"Siis kohtaamme me toisemme, ellei mitään odottamatonta tapahdu,
lauantaina kello 10:30 Paddington-asemalla."

Olimme nousseet ylös lähteäksemme, kun Baskerville huudahti ilosta,
hyökkäsi erääseen nurkkaan ja veti kaapin alta esiin ruskean saappaan.

"Kas tässä se on!" huudahti hän.

"Toivokaamme, että kaikki teidän vaikeutenne yhtä helposti selviävät!"
sanoi Sherlock Holmes.

"Mutta se on kovin kummallista", huomautti tohtori Mortimer. "Ennen
ateriaa hain joka paikan tässä huoneessa."

"Ja sen tein minäkin", sanoi Baskerville, "joka ainoan tuuman minä
tarkastin."

"Ja silloin ei saapasta täällä ollut."

"Siinä tapauksessa on tarjoilija luultavasti tuonut sen tänne meidän
syödessämme."

Saksalainen kutsuttiin sisään, mutta ei sanonut tietävänsä mitään
asiasta, joka pysyi selittämättömänä. Siten oli vielä yksi
salaperäinen tapaus liittynyt useihin entisiin samankaltaisiin, vaikka
näennäisesti arvottomiin seikkoihin, jotka olivat niin tiheään
toisiaan seuranneet. Lukuunottamatta kamalaa kertomusta sir Charlesin
kuolemasta, oli viime päivinä sattunut jakso selittämättömiä
tapauksia: ensin tuo painettu kirje, sitten mustapartainen urkkija
vaunuissa, sitten uuden ruskean saappaan katoaminen, sitten sama
kohtalo vanhalle mustalle saappaalle ja viimeksi edellisen löytyminen.
Holmes istui äänettömänä minun rinnallani ajaessamme takasin Baker
Streetille, ja hänen rypistetyt kulmakarvansa ja kasvojen terävä ilme
ilmottivat minulle, että hän, niinkuin minäkin, koetti sommitella
niitä puitteita, joiden sisään kaikki nämä näennäisesti hajanaiset
seikat sopisivat. Koko iltapäivän ja myöhäiseen iltaan istui hän
ajatuksissaan.

Vähän ennen päivällistä tuotiin meille kaksi sähkösanomaa. Ensimmäinen
kuului:

"Olen juuri saanut tietää, että Barrymore on Baskerville Hallissa.
-- Baskerville."

Toinen: "Määräyksen mukaan olen käynyt kolmessa-kolmatta hotellissa,
mutta ikäväkseni en ole löytänyt sellaista Timesin lehteä, josta olisi
jotain leikattu -- Cartwright."

"Siinä katkesi kaksi lankaa, Watson. Ei mikään ole niin kiihottavaa
kuin sellainen tapaus, jossa kaikki käy päinvastoin kuin on laskenut.
Meidän täytyy koettaa vainuta uusia jälkiä."

"Vielä on jäljellä ajuri, joka kuljetti urkkijaa."

"Aivan oikein. Minä olen sähkösanomalla kysynyt ajuriasemalta hänen
nimeänsä ja asuntoansa. Mahdollisesti on vastaus jo saapunut."

Kellon soiminen kuitenkin ennusti parempaa kuin sähkösanomavastausta,
sillä ovi aukeni ja sisään astui päivettynyt henkilö, joka luultavasti
oli juuri kysymyksessä oleva mies.

"Pääkonttorista on minulle ilmoitettu, että joku herra, joka asuu
täällä, on kysynyt numeroa 2,704", sanoi hän. "Seitsemän vuotta olen
ajanut vaunujani antamatta aihetta valituksiin, ja nyt tulen tänne
suoraan ajuriasemalta kysymään, mitä teillä on moittimista."

"Minulla ei ole pienintäkään moittimisen syytä teitä vastaan,
ystäväni", sanoi Holmes. "Päinvastoin annan teille puolen sovereigniä,
jos suoraan ja selvästi vastaatte minun kysymyksiini."

"Kas sepä on onnen potkaus tänä päivänä", sanoi ajuri vetäen suunsa
leveään nauruun. "Mitä herra sitten tahtoi kysyä?"

"Sanokaa minulle ensin nimenne ja osoitteenne, jos niin sattuisi, että
tahtoisin puhutella teitä useammin kuin kerran."

"John Clayton on nimeni, ja osoitteeni Turpey Street 3, the Borough.
Minun vaununi ovat Shipleyn Yardilta Waterloo-aseman läheltä."

Sherlock Holmes kirjoitti kaiken tämän muistiin.

"Kertokaa nyt, Clayton, kaikki, mitä tiedätte siitä herrasta, joka
istui vaunuissanne pitäen silmällä, mitä tapahtui tämän talon edessä
kello kymmenen aamupäivällä, ja joka sitten ajoi kahden herran perässä
pitkin Regent Streetiä."

Mies näytti kummastuvan ja joutuvan hieman hämilleen. "Ei tunnu
maksavan vaivaa minun puhua", sanoi hän, "sillä tehän jo tiedätte,
minkä minäkin. Asia on niin, että tuo herra sanoi olevansa
salapoliisi, ja että minä en saisi puhua hänestä kenellekään."

"Niin, mutta nyt sanon teille ystävällisesti, että on kysymys hyvinkin
vakavasta asiasta, ja että teille voi tulla ikävyyksiä, jos koetatte
salata jotain. Te sanotte tuon miehen väittäneen olevansa
salapoliisi?"

"Niin hän sanoi."

"Koska hän sen sanoi?"

"Jättäessään minut."

"Sanoiko hän muuta?"

"Kyllä, hän sanoi nimensä."

Holmes katsahti minuun voitokkaasti. "Vai niin, sanoiko hän nimensä.
Se oli varomatonta. No, mikä sitten oli hänen nimensä?"

"Hän sanoi olevansa Sherlock Holmes."

En ole koskaan nähnyt ystäväni hämmästyvän niin kuin nyt kuullessaan
ajurin vastauksen. Ensin istui hän ääneti ja hämillään, ja sitten hän
purskahti sydämelliseen nauruun.

"Sepä ei ollut huonosti, Watson, ei todellakaan!" sanoi hän. "Minä
huomaan että hänen miekkansa on yhtä sukkela ja notkea kuin minun.
Siinä osui hän niin että tuntui. Vai niin, oliko hän Sherlock Holmes?"

"Niin, se kyllä oli sen herran nimi."

"Hyvä. Tahdotteko nyt sanoa, missä hän nousi vaunuihinne ja mitä
sitten tapahtui?"

"Hän huusi minut luokseen kello puoli kymmenen aikana Trafalgar
Squarella. Niinhän se olikin, hän sanoi heti olevansa salapoliisi ja
tarjosi minulle kaksi guineaa, jos koko päivän ajaisin tarkoin hänen
määräystensä mukaan kysymättä mitään. Hyvilleni minä luonnollisesti
tulin. Ensin ajoimme Northumberlandin hotellin luo ja odotimme kunnes
sieltä tuli kaksi herraa, jotka ottivat yhden hotellin edustalla
olevista vaunuista. Me seurasimme heitä, kunnes he pysähtyivät näillä
tienoin."

"Tässä portin edessä."

"Niin, kas siitä minä en ollut niin varma, mutta sen hän luultavasti
tiesi. Me seisautimme puolitiessä kadulla ja istuimme siinä
odottamassa ainakin puolentoista tuntia. Silloin kulkivat nuo herrat
meidän ohitsemme, ja me seurasimme heitä pitkin Baker Streetiä ja
sitten --."

"Tuon tiedän", sanoi Holmes.

"Sitten edelleen kunnes he olivat kulkeneet kolme neljättäosaa Regent
Streetiä. Silloin tempasi hän auki vaunujen kattoluukun ja huusi, että
minun tulista vauhtia tuli ajaa Waterloo-asemalle. Minä iskin
hevostani ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa olimme siellä.
Silloin maksoi hän aivan komeasti kaksi guineaansa ja meni
asemahuoneeseen. Juuri vaunuista noustessaan, kääntyi hän sanomaan:
'Teitä ehkä huvittaa tietää, että olette kyydinnyt Sherlock Holmesia.'
Sillä tavoin sain tietää hänen nimensä."

"Ymmärrän. Ettekä häntä sittemmin nähnyt?"

"En sen jälkeen, kun hän oli mennyt asemahuoneeseen."

"Ja kuinka te kuvailisitte herra Sherlock Holmesin ulkomuodon?"

Ajuri raapi päätänsä. "Minä sanon, että häntä ei juuri ole niin helppo
kuvailla", sanoi hän. "Hän saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden
ikäinen, ja sitten hän kai oli keskipitkä, noin pari tuumaa teitä
lyhempi, luulisin. Hän oli puettu kuin oikea keikari, hänellä oli
musta tasaseksi leikattu täysiparta ja hän oli kalpeanaamainen. En
minä luule voivani sanoa hänestä sen enempää."

"Minkä väriset hänen silmänsä olivat?"

"Kas sitä minä en tiedä."

"Ettekö muista mitään muuta."

"En muista."

"Tuossa on sitten rahanne. Saatte vielä toisen, jos voitte hankkia
minulle lisää tietoja miehestä. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, herra, ja kiitoksia!"

John Clayton meni matkoihinsa, tyytyväisenä myhäillen, ja Holmes
kääntyi minuun päin olkapäitään kohauttaen ja ivallisen surkeasti
hymyillen.

"Siinä katkesi kolmas lanka", sanoi hän, "ja nyt olemme joutuneet
takasin lähtökohtaamme. Mikä viekas lurjus! Hän tiesi meidän talomme
numeron, tiesi sir Henry Baskervillen pyytäneen minun neuvoani, urkki
selville kuka minä olin, ja kun sai nähdä minut Regent Streetillä,
otaksui hän minun panneen merkille ajurin numeron ja hakevan hänet
käsiini, ja lähetti minulle pilkalla tervehdyksen minun omalla
nimelläni. Sen sanon sinulle, Watson, että tällä kertaa olemme
tavanneet vertaisemme vihollisen. Minä olen kärsinyt täydellisen
tappion Lontoossa. Toivon sinun onnistuvan paremmin Devonshiressä.
Mutta minä en ole hyvällä mielellä."

"Miksi niin?"

"Minut tekee levottomaksi sinun lähtösi sinne. Se on ruma juttu,
Watson, ja vaarallinen juttu. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä
vähemmän siitä pidän. Niin, rakas veli, naura sinä vain, mutta iloinen
tulen olemaan saadessani kerran sinut terveenä ja raittiina takasin
Baker Streetin varrelle."




KUUDES LUKU.

Baskerville Hall.


Sir Henry Baskerville ja tohtori Mortimer olivat määrättynä päivänä
valmiit ja sopimuksemme mukaan lähdimme matkalle Devonshireen. Herra
Sherlock Holmes ajoi minun kanssani asemalle ja antoi erotessamme
minulle viimeiset määräyksensä ja neuvonsa.

"Minä en tahdo vaikuttaa sinun arvosteluihisi esittämällä ja
ilmoittamalla omat arveluni sinulle, Watson", sanoi hän. "Minä pyydän
sinua vain niin täydellisesti kuin mahdollista kertomaan minulle
kaikki eri seikat ja jättämään arvelujen kyhäämisen minun huolekseni."

"Mitä seikkoja sinä tarkoitat?"

"Kaikkia, jotka voivat olla vähimmässäkään yhteydessä kysymyksessä
olevan asian kanssa, varsinkin kaikkea, mitä tapahtuu nuoren
Baskervillen ja hänen naapuriensa välillä, sekä niitä sir Charlesin
kuolemaa koskevia yksityisseikkoja, jotka myöhemmin ovat voineet tulla
ilmi. Minä olen itse viime päivinä toimeenpannut muutamia tutkimuksia,
mutta, kuten pelkään, ilman tulosta. Vain yksi seikka näyttää aivan
varmalta, se nimittäin, että lähin perijä herra James Desmond on
vanhanpuoleinen, lauhkea-luonteinen herra, ja että hän ei ole pannut
toimeen tätä vainoamista. Minä melkein luulen, että voisimme jättää
hänet kokonaan pois laskuistamme. Jäljellä ovat kumminkin sir Henry
Baskervillen 'naapurit nummella'."

"Eiköhän ensiksikin olisi viisainta lähettää pois Barrymore-puolisot?"

"Ei missään tapauksessa. Suurempaa erehdystä ei voida tehdä. Jos he
ovat syyttömiä, niin olisi se julma vääryys, ja jos he ovat syyllisiä,
niin senkautta luopuisi jokaisesta mahdollisuudesta saada se
todistetuksi. Ei, antakaamme heidän edelleen olla epäiltyjen
luettelossa. Ellen muista väärin, on talossa vielä tallirenki, ja
sitten asuu nummella kaksi talollista. Sitten ystävämme tohtori
Mortimer, jota uskon täysin kunnialliseksi mieheksi, ja hänen
vaimonsa, josta en mitään tiedä. Vielä huomaamme luonnontutkija
Stapletonin ja hänen sisarensa, jonka sanotaan olevan hyvin
viehättävän nuoren naisen, ja herra Franklandin Lafter Hallissa --
hänkin aivan tuntematon -- ja pari naapuria vielä. Kaikkia näitä
henkilöitä tulee sinun huolellisesti tutkia."

"Minä teen parastani."

"Otit kai aseita mukaasi."

"Otin, pidin sitä viisaimpana."

"Luonnollisesti. Pidä revolveri käsillä yöllä ja päivällä, ja ryhdy
kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin."

Ystävämme olivat jo valinneet erään ensi luokan vaunun ja odottivat
meitä asemasillalla.

"Meillä ei ole minkään laatuisia uutisia kerrottavana", sanoi tohtori
Mortimer vastaukseksi ystäväni kysymyksiin. "Sen kumminkin voin
vannoa, että viime päivinä ei kukaan ole vakoillut meidän toimiamme.
Emme koskaan ole menneet ulos katselematta tarkoin ympärillemme, eikä
kukaan olisi voinut välttää meidän huomiotamme."

"Te olette kai aina olleet yhdessä?"

"Aina, paitsi eilen iltapäivällä. Minä omistan aina Lontoossa
ollessani yhden päivän yksinomaan huvituksille, ja minä vietin sen
kirurgi-kollegion museossa."

"Ja minä katselin kansaa puistossa", sanoi Baskerville. "Mutta ei
meille mitään pahaa tapahtunut."

"Varomatonta se oli joka tapauksessa", sanoi Holmes hyvin vakavasti ja
pudisti päätään. "Minä pyydän teitä, sir Henry, älkää menkö yksin
ulos. Teitä kohtaa suuri onnettomuus, jos sen teette. Saitteko takasin
saappaanne?"

"En, se kyllä näyttää ijäksi menneen."

"Todellako? Sepä merkillistä. Hyvästi, hyvästi!" huusi hän, sillä juna
oli jo alkanut lähteä liikkeelle. "Älkää unohtako, sir Henry, eräitä
tuossa vanhassa, tohtori Mortimerin meille lukemassa paperissa olevia
sanoja: älkää kulkeko nummella 'niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahan
valta on korkeimmillaan'."

Lähdettyämme asemasillalta kumarruin ulos ikkunasta ja näin pitkän
aikaa vielä Holmesin kookkaan, vakavan muodon katselevan meidän
jälkeemme.

Matka kului nopeaan ja oli hauska. Vietin sen tutustumalla
matkatovereihini ja leikkimällä tohtori Mortimerin koiran kanssa.
Muutamissa tunneissa oli ruskean värinen maa muuttunut punertavaksi,
tiilet olivat muuttuneet graniitiksi, ja punaisia lehmiä näkyi
laitumella aidatuilla niityillä, joiden mehukkaampi ruoho ja rikkaampi
kasvullisuus todisti ilmaston muuttuneen lempeämmäksi vaikka myös
kosteammaksi. Baskerville katseli innokkaasti ulos ikkunasta ja
huudahti äänekkäästi ihastuksesta huomatessaan Devonshiren maiseman
omituisuuksia.

"Minä olen jokseenkin paljon nähnyt maailmaa sittenkuin täältä lähdin,
tohtori Watson", sanoi hän, "mutta mitään tämän veroista en ole
nähnyt."

"En ole tavannut yhtään devonshireläistä, joka ei olisi ihastunut
kreivikuntaansa", huomautin minä.

"Se riippuu rodusta yhtä paljon kuin seudusta", sanoi tohtori
Mortimer. "Eihän meidän tarvitse kuin katsahtaa tähän ystäväämme
huomataksemme hänellä pyöreän keltiläispään, johon sisältyy
keltiläistä innostusta ja ihailemisen kykyä. Sir Charlesin pää oli
muodoltaan hyvin omituinen, puoleksi geliläinen puoleksi
irlantilainen. Mutta te olitte luultavasti hyvin nuori, kun viimeksi
näitte Baskerville Hallin?"

"Isäni kuollessa en ollut vielä ehtinyt äänenmurrokseenkaan, enkä
ollut koskaan nähnyt sukutilaamme, sillä me asuimme pienessä huvilassa
etelärannikolla. Sieltä lähdin suoraan Amerikkaan. Tietäkää, tohtori
Watson, että tämä kaikki on yhtä outoa minulle kuin teille, ja minä
olen selittämättömän utelias näkemään nummea."

"Niinkö olette? Siinä tapauksessa uteliaisuutenne tyydyttyy pian,
sillä tuolta se jo häämöttää", sanoi tohtori Mortimer viitaten ulos
ikkunasta.

Viheliäisten ketojen ja vierteellä kasvavan matalan metsän yli kohosi
etäisyydessä harmaa, surumielisen näköinen kumpu omituisine
sahahuippuineen, epäselvänä ja häipyvänä niinkuin unessa nähty sadun
maisema. Baskerville istui kauan sitä katsellen, ja hänen tutkivasta
katseestaan saatoin huomata, kuinka tärkeä hänelle oli sen paikan
ensimmäinen näkeminen, jossa hänen sukunsa miehet niin kauan olivat
hallinneet, ja johon he olivat jättäneet niin pysyviä merkkejä. Siinä
hän istui tweed-pukuineen ja amerikalaisine murteineen, mutta
katsellessani hänen tummia ilmekkäitä silmiään tunsin selvemmin kuin
ennen, kuinka täydellisesti hän polveutui tuosta pitkästä sarjasta
ylimyksellisiä, tulisia ja vallanhimoisia miehiä. Ylpeyttä, rohkeutta
ja voimaa todistivat nuo paksut kulmakarvat, nuo herkkätuntoiset
sieraimet, nuo suuret, ruskeat silmät. Jos tuohon vastenmieliseen
nummeen kätkeytyi joku vaikea ja vaarallinen arvoitus, niin oli tämä
mies todella sellainen toveri, jonka puolesta saattoi jotain uskaltaa,
varmana siitä, että hän rohkeasti ottaisi osaa taisteluun.

Juna pysähtyi pienelle, vaatimattomalle asemalle ja me astuimme ulos
vaunusta. Matalan, valkoisen aidan takana seisoi kahden hevosen vetämä
char-à-bancs. Tulomme herätti jonkun verran huomiota, sillä
asemapäällikkö ja asemamiehet tunkeilivat ympärillämme kantaakseen
matkatavaroitamme. Paikka oli soma ja miellyttävä, mutta ihmeekseni
huomasin veräjällä kaksi tummaan univormuun puettua vahtia, jotka
nojaten lyhykäisiin pyssyihinsä katselivat meitä tarkasti, mennessämme
heidän ohitseen. Ajuri, joka oli ruma, ikävän näköinen, pienikokoinen
mies, teki piiskallaan kunniaa sir Henry Baskervillelle, ja muutaman
minuutin päästä ajoimme hyvää vauhtia leveällä, Valkosella maantiellä.
Molemmin puolin näkyi laajoja laidunmaita, vanhoja, teräväpäätyisiä
taloja pisti esiin tiheästä, viheriästä lehdikosta, mutta rauhallisen,
aurinkoisen maiseman yläpuolella näkyi alituiseen synkän nummen tumma,
pitkähkö ääriviiva pelottavan näkösten vuorien taittamana.

Käännyimme pois maantieltä, ja sitten kuljettiin pitkiä kyläteitä,
joita rattaat vuosisatoja olivat kuluttaneet ja joita rajoitti
sammaleiset korkeat vallit. Kellahtavat kuoleman-kourat ja täplikkäät
karhun marjapensaat loistivat laskevassa auringossa. Tie kulki yhä
ylöspäin. Ajoimme kapean kivisillan yli ja sitten pitkin erään
valtavien kivien välissä kuohuen ja kihisten alaspäin syöksyvän puron
rantaa. Sekä tie että puro kulkivat erään laakson läpi, jossa kasvoi
runsaasti vaivaistammea ja kuusta. Joka käänteessä huudahti
Baskerville äänekkäästi ihastuksesta, katseli ympärilleen ja teki
lukemattomia kysymyksiä. Hänen silmissään oli kaikki kaunista, mutta
minä olin näkevinäni jotain surumielistä maisemassa, jossa selvät
merkit osoittivat vuodenajan jo olevan myöhäsen. Teitä peitti
keltainen lehtimatto ja puista putosi päällemme kellastuneita lehtiä.
Pyörien ääntäkään ei kuulunut mätänevillä lehdillä. Minusta näytti
luonto valmistaneen surulliset tervetuliaiset Baskervillen
perilliselle, hänen ensi kertaa saapuessaan sukutilalleen.

"Mitä ihmettä tuo on?" huudahti tohtori Mortimer.

Edessämme oli terävä, nummesta esiinpistävä, kanervainen jyrkänne. Sen
huipulla näkyi ratsastava sotilas tummana ja ankarana, pyssy
käsivarrella, ja niin terävä-piirteisenä, että hän näytti jalustalla
seisovalta kuvapatsaalta. Hän vartioi tietä, jota me kuljimme.

"Mitä tuo merkitsee, Perkins?" kysyi tohtori Mortimer.

Ajuri kääntyi istuimellaan.

"Muuan rangaistusvanki on karannut Princetownista, herra tohtori. Hän
on ollut irrallaan kolme päivää, ja vaikka kaikille asemille ja
kaikille teille on asetettu vahteja, ei häntä kumminkaan ole löydetty.
Maanviljelijät näillä seuduin eivät ole siitä hyvillään, se on varma."

"Mutta eivätkö he tavallisesti saa viiden punnan suuruista rahasummaa,
jos voivat antaa tietoja karkurista?"

"Niin on kyllä, mutta viisi puntaa on huono palkkio, kun on vaarassa
saada puukon kurkkuunsa. Tämä vanki ei ollutkaan mikään tavallinen
mies. Hän on niitä, jotka eivät pelkää mitään."

"Kuka hän sitten on?"

"Selden, Notting Hillin murhaaja."

Minä muistin hyvin koko jutun, sillä se oli erityisesti herättänyt
Holmesin huomiota rikoksen harvinaisen julmuuden ja murhaajan kaikissa
toimissa ilmenevän epäinhimillisen raakuuden kautta. Kuolemantuomion
muuttaminen elinkautiseksi vankeudeksi oli johtunut siitä, että oli
epäilty miehen täysijärkisyyttä, sillä niin kamala oli hänen
menettelytapansa ollut. Olimme ehtineet mäen päälle ja edessämme
leveni nummi koko laajuudessaan, siellä täällä kiviröykkiöitten ja
rosoisten kallioitten peittämänä. Kylmä tuuli puhalsi vastaamme ja
pani meidät värisemään. Tällä autiolla ylätasangolla väijyi jossakin
tuo pirullinen mies petoeläimen tavoin, sydän kuohuen kiukkua koko
sille ihmissuvulle, joka oli hänet hylännyt. Tätä vaan tarvittiin
saattamaan täydelliseksi sitä kamalaa vaikutusta, jonka autio nummi,
viluinen tuuli ja pimenevä taivas tekivät. Näytti siltä kuin
Baskervillekin olisi tullut hieman kolealle mielelle, sillä hän veti
päällystakin ympärilleen.

Hedelmällinen seutu oli jäänyt taaksemme ja allemme. Me voimme sitä
katsella ylhäältäpäin. Aurinko oli matalalla, ja sen vinot säteet
muuttivat purot kultaisiksi langoiksi ja hehkuivat äsken kynnettyä
punertavaa maata ja leveän metsäkaistaleen lehtiryhmiä vasten.
Edessämme tuli tie yhä autiommaksi ja kulki pitkin punakellertäviä
rinteitä, joilla siellä täällä näkyi mahtavia kallioita. Tuon
tuostakin kuljimme asumusten ohi, joiden seinät ja katto olivat
kivestä ja ilman ainoatakaan köynnöskasvia, joka olisi voinut
lieventää niiden tekemää vastenmielistä vaikutusta. Äkkiä näimme
maljanmuotoisen laakson, jonka ryhmittäin kasvavat vaivaistammet ja
kuuset olivat vääntyneet kieroon vuosikausien taistelussa myrskyä
vastaan. Kaksi korkeaa, kapeaa tornia kohosi puiden yli. Ajuri osoitti
niitä piiskallaan.

"Baskerville Hall", sanoi hän.

Omistaja nousi seisomaan posket hehkuvina ja tuijottavin katsein.
Muutaman minuutin päästä saavuimme puiston portille, joka oli
omituinen, pakotetusta raudasta tehty ristikko, sekä molemmin puolin
varustettu korkeilla pylväillä ja koristettu Baskervillen vaakunan
villisianpäillä. Portinvartijan tupa oli ollut rakennettu mustasta
graniitista, mutta oli nyt rauniona; sitä vastapäätä kohosi kumminkin
uusi, vasta puolivalmis rakennus -- ensimmäinen hedelmä sir Charlesin
Etelä-Afrikkalaisista rikkauksista.

Kuljimme portin läpi ja tulimme kujaan, jossa rattaat taaskin pyörivät
lakastuneilla lehdillä, ja vanhat puut ojentelivat oksiaan muodostaen
synkän holvin päittemme yli. Baskervillea pudistutti, kun hän näki
edessään pitkän, pimeän ajotien, jonka päässä talo aavemaisesti loisti
meitä vastaan.

"Tässäkö?" kysyi hän matalalla äänellä "Ei, kuusikujassa rakennuksen
toisella puolen."

Nuori perijä katseli ympärilleen synkän näköisenä.

"Eipä ollut kumma, jos setäni aavistikin, että onnettomuudet
kohtaisivat häntä tällaisessa paikassa", sanoi hän. "Tässä voi kuka
tahansa ruveta pelkäämään. Puolen vuoden päästä tässä on sähkövalo
pitkin tietä ja eteisen ovella voimakas valonheittäjä."

Kuja johti suurehkolle ruohokentälle, ja talo oli edessämme. Hämärässä
näin sen keskiosan olevan suuren ja raskaan sekä varustetun
ulospistävällä pilaristolla. Rakennuksen koko etupuolta peitti
muurivihreä, jonka muodostamaan tummaan verhoon oli sinne tänne
ikkunoita tai jotain vaakunamerkkiä varten leikattu aukkoja. Tästä
mahtavasta keskiosastosta kohosi kaksi tornia, jotka näyttivät
vanhanaikaisilta, olivat huipuiltaan hammasreunaisia ja sitäpaitsi
varustettuja useilla ampumareijillä. Tornien oikealla ja vasemmalla
puolella olivat rakennuksen uudenaikaisemmat, mustasta graniitista
rakennetut sivustat. Himmeä valo tunkeutui esiin pielillä
varustetuista ikkunoista ja terävän, suippokulmaisen katon yli nousi
yksi ainoa musta savupatsas.

"Tervetuloa, sir Henry, tervetuloa Baskerville Halliin."

Eräs pitkä mies oli tullut esiin pilariston hämärästä aukaisemaan
vaunun ovea. Joku nainen häämötti eteisen kellahtavaa valoa vasten.
Hänkin tuli ulos auttamaan miestä matkalaukkujemme kantamisessa.

"Minä toivon, sir Henry, että sallitte minun nyt ajaa kotiin", sanoi
tohtori Mortimer. "Vaimoni odottaa minua."

"Luultavasti kumminkin viivytte päivälliselle asti?"

"En, sitä en voi. Arvattavasti on minulla työtäkin siellä kotona.
Kernaasti jäisin näyttämään teille huoneita, mutta sen voi Barrymore
tehdä paremmin. Hyvästi toistaiseksi, ja lähettäkää arvelematta minua
noutamaan kun tarvitsette minua, joko yöllä tai päivällä."

Rattaat vierivät pois samalla kun sir Henry ja minä menimme sisään ja
ovi sulkeutui jälkeemme. Me tulimme kauniiseen etuhuoneeseen, joka oli
avara ja korkea ja jonka tammipalkit olivat vanhuudesta mustuneet.
Suuressa, vanhanaikaisessa takassa räiskyi pystyvalkea. Me
lämmittelimme molemmat käsiämme, sillä olimme hieman viluisia pitkän
ajomatkan johdosta. Ja sitten me katselimme ympärillemme ja ihailimme
korkeaa ja ohutta, vanhasta värillisestä lasista tehtyä ikkunaa,
tammipaneeleja, hirvenpäitä, seinillä olevia vaakunakilpiä, jotka
kaikki näyttivät himmeiltä ja synkiltä keskellä huonetta olevan lampun
verhotussa valossa.

"Aivan näin olin kuvitellutkin", sanoi sir Henry. "Onhan tämä oikea
esikuva vanhan suvun kodista. Kyllä on omituista ajatella, että tässä
samassa huoneessa minun sukuni jäseniä oleskeli viisisataa vuotta
sitten. On oikein juhlallista sitä kuvitella."

Hänen tummat kasvonsa loistivat nuorekkaasta innostuksesta. Hän seisoi
valossa, mutta pitkiä varjoja laskeutui seinille ja ne liehuivat
mustana verhona hänen ylitseen. Barrymore oli vienyt matkakapineet
huoneisiimme ja palannut takasin. Hän seisoi nyt edessämme tottuneen
palvelijan ryhdillä. Hänen ulkomuotonsa oli jokseenkin tavallisuudesta
poikkeava. Vartaloltaan hän oli pitkä, kasvoiltaan jokseenkin kaunis,
ja hänellä oli musta, tasaiseksi leikattu parta ja kalpeat, henkevät
piirteet.

"Onko päivällinen heti tuotava pöytään?" kysyi hän isännältään.

"Joko se on valmis?"

"Muutaman minuutin kuluttua. Huoneisiin on viety lämmintä vettä. Minä
ja vaimoni olemme mielellämme luonanne, sir Henry, kunnes olette
toimeenpannut uuden järjestyksen, mutta on itsestään selvää, että talo
näissä muuttuneissa olosuhteissa tarvitsee melkoisen palvelijakunnan."

"Missä muuttuneissa olosuhteissa?"

"Minä tarkoitin vaan, että sir Charles eli hyvin yksinkertaisesti, ja
me saatoimme pitää huolta siitä, mitä hän vaati. Teillä tulee
luonnollisesti olemaan laajempi seurustelupiiri ja senvuoksi tarvitsee
järjestää asiat toisin."

"Tarkoitatteko, että te ja vaimonne tahdotte muuttaa pois?"

"Vasta sitten, kun se sopii teille, sir."

"Mutta onhan sukunne palvellut täällä monta miespolvea, eikö niin?
Minulle olisi vaikeaa alkaa elämäni täällä, luopumalla vanhoista,
uskollisista palvelijoista."

Olin huomaavinani liikutusta hovimestarin kalpeilla kasvoilla.

"Minulle se myöskin on vaikeaa ja samoin vaimolleni. Mutta ollakseni
suora, olimme molemmat hyvin kiintyneet sir Charlesiin, ja hänen
kuolemansa koski meihin syvästi ja teki meille tuskalliseksi jäädä
tänne. Minä en luule, että me voimme saada lepoa Baskerville
Hallissa."

"Mutta mihin sitten aiotte ryhtyä?"

"Luultavasti perustamme jonkun kaupan. Sir Charlesin jalomielisyys
teki sen mahdolliseksi meille. Ja nyt saan ehkä opastaa herrat
huoneisiinne?"

Vanhasta etuhuoneesta vei kahdet portaat nelikulmaiselle, rintanojan
ympäröimälle parvelle, ja siitä kulki läpi koko talon kaksi käytävää,
joista päästiin makuuhuoneisiin. Minun huoneeni oli samassa käytävässä
kuin sir Henryn ja melkein sen vieressä. Nämä huoneet tuntuivat paljoa
uudenaikaisemmilta kuin talon keskiosa, ja iloiset tapetit sekä
lukuisat kynttilät poistivat jossain määrin sen synkän vaikutuksen,
jonka alussa olimme saaneet.

Mutta ruokasali, johon vei ovi etuhuoneesta, oli oikea synkkyyden
pesäpaikka. Se oli pitkä huone, ja yksi porras erotti siinä toisistaan
isäntäväen osaston ja sen, jossa palvelijakunta aterioi.

Toisessa päässä oli soittolava. Päittemme päällä oli ristiin asetettu
tummia palkkeja, ja niiden yläpuolella kohosi savuinen katto.
Leiskuvien tulisoihtujen valaisemana ja kajahdellen siitä
iloisuudesta, joka ennen vallitsi juhlaseurassa, saattoi huone olla
toisen näköinen, mutta nyt, kahden mustapukuisen herran istuessa siinä
valopiirissä, jonka varjostimella varustettu lamppu loi, aleni ääni ja
mieli masentui. Himmeä rivi esi-isiä kaikenlaisissa puvuissa,
kuningatar Elisabetin aikuisesta ritariasusta holhojahallituksen
pukinnahkaan saakka, tuijotti meihin lannistaen meidät äänettömyytensä
kaunopuheisuudella. Monta sanaa emme puhuneet, ja ainakin minä olin
iloinen päästessämme lopuksi ajanmukaiseen biljardihuoneeseen
tupakoimaan.

"Tämä paikka ei todellakaan ole hauska", sanoi sir Henry. "Otaksun
että siihen voi tottua, mutta vielä en ole sopusoinnussa sen kanssa.
Minua ei kummastuta, jos setäni tulikin hieman hermostuneeksi
asuessaan yksin tällaisessa talossa. Ellei teillä ole mitään sitä
vastaan, niin menemme varhain levolle tänä iltana, toivoen että kaikki
näyttää iloisemmalta huomenna."

Ennenkuin menin vuoteeseeni, vedin uutimet syrjään ja katselin ulos
akkunasta, joka avautui sisäänkäytävän edessä olevalle ruohokentälle
päin. Sen toisella puolen näkyi pari puuryhmää valittaen kiemurtelevan
yltyvän myrskyn käsissä. Puolikuu pilkisti esiin kiitävien pilvien
railoista. Sen kylmässä valossa näin puiden takaa muutamia
repeytyneitä kallioselänteitä ja surullisen näköisen nummen pitkän,
matalan kaaren. Vedin uutimet kiinni ja tunsin tämän viimeisen
vaikutuksen olevan sopusoinnussa edellisten kanssa.

Viimeinen se kumminkaan ei ollut. Olin tosin väsynyt mutta täysin
hereillä ja kääntyilin levottomasti vuoteessani. Jossakin etäisyydessä
ilmoitti kimeä kello tuntien joka neljänneksen, mutta muuten vallitsi
aavemainen äänettömyys koko talossa. Mutta äkkiä osui korvaani
keskellä yötä selvä, vihlova ja helposti tunnettava ääni. Kuulin
naisen tukahdettuja nyyhkytyksiä ja sitten katkeran surun
vastustamattoman purkauksen. Nousin istumaan vuoteessani ja kuuntelin.
Ääni ei tullut kaukaa ja aivan varmaan rakennuksen sisäpuolelta.
Puolen tunnin ajan odotin ankarassa jännityksessä kuulevani lisää,
mutta en enää kuullutkaan muuta kuin kellon lyönnit ja köynnöskasvien
kahinan seinää vasten.




SEITSEMÄS LUKU.

Stapletonin sisarukset Merripit Housessa.


Seuraavana päivänä oli ilma niin kaunis, että se johonkin määrin
paransi sitä synkkää vaikutusta, jonka Baskerville Hall molempiin
meihin oli tehnyt. Istuessamme aamiaisella, paistoi aurinko huoneeseen
goottilaisista ikkunoista, ja niitä peittävät värillisestä lasista
sommitellut vaakunakilvet loivat sisään vilkkaita väripilkkuja.
Kultaiset säteet saivat tumman paneelin kiiltämään pronssin hohteella,
joten oli melkein vaikea käsittää tämän suuren huoneen edellisenä
iltana vaikuttaneen meihin niin kaameasti.

"Se oli luultavasti oma vikamme eikä huoneen", sanoi sir Henry. "Me
olimme matkasta väsyneitä, viluisia ja kiusaantuneita. Kun nyt olemme
levähtäneet ja voimme jälleen hyvin, näyttää kaikki valoisalta ja
hyvältä."

"Kokonaan se kumminkaan ei ollut kuvittelua", vastasin minä. "Ettekö
yöllä kuullut jonkun -- luultavasti naisen -- itkevän ja nyyhkivän?"

"Sepä ihmeellistä, että teette minulle sen kysymyksen! Puolinukuksissa
olin todella jotain sellaista kuulevinani. Minä makasin ja odotin,
että äänet uudistuisivat, mutta kun niin ei käynyt, luulin vain
uneksineeni."

"Mutta minä kuulin sen selvään, ja olen aivan varma siitä, että se oli
jonkun naisen nyyhkimistä."

"Sitä asiaa on heti tutkittava." Hän soitti, ja kun Barrymore tuli
sisään, kysyi hän, voiko tämä sanoa, kuka oli itkenyt. Olin
huomaavinani hovimestarin kalpeiden kasvojen yhä kalpenevan, kun hän
kuuli isäntänsä kysymyksen.

"Löytyy vain kaksi naista talossa, sir Henry", sanoi hän. "Toinen on
keittäjätär, jonka huone on toisessa sivurakennuksessa. Toinen taasen
on vaimoni, ja minä voin vakuuttaa, että hän ei itkenyt."

Ja kumminkin hän valehteli sillä kertaa, sillä aamiaisen jälkeen
tapasin sattumalta rouva Barrymoren pitkässä käytävässä, ja aurinko
paistoi suoraan hänen kasvoillensa. Hän oli suurikasvuinen nainen,
hänen piirteensä olivat karkeat, hänen ulkomuotonsa eloton ja suun
ympärillä oli hänellä jotain ankaraa ja kovaa. Hän katsoi minuun,
jolloin punaiset silmät ja ajettuneet luomet ilmottivat hänen
itkeneen. Hänen itkunsa siis olimme yöllä kuulleet, ja sen oli hänen
miehensä täytynyt arvata. Tämä oli kumminkin kieltänyt sen, vaikkakin
saattoi pitää hyvin mahdollisena, että asia tulisi ilmi. Miksi hän sen
oli tehnyt? Ja miksi hänen vaimonsa oli itkenyt niin katkerasti? Tuon
kalpean, kauniin, mustapartaisen miehen ympärille alkoi jo kertyä
synkkää salaperäisyyttä. Hän oli ensiksi löytänyt sir Charlesin
ruumiin, ja vain hänen sanaansa täytyi luottaa, kun oli kysymys niistä
seikoista, jotka johtivat vanhuksen kuolemaan. Oliko mahdollista, että
todella olimme nähneet hänet vaunuissa Regent Streetillä? Parta oli
kyllä samankaltainen. Ajuri oli tosin kuvaillut miehen hieman
lyhemmäksi, mutta sellaisessa pikkuseikassa oli hän helposti voinut
erehtyä. Kuinka voisin saada asian selville? Ensiksi oli minun
otettava selville Grimpenin postinhoitajalta, josko se sähkösanoma,
jolla koetettiin tutkia, oliko hovimestari kotona, todella oli annettu
Barrymorelle itselleen. Mikä tulos tästä tulisikaan olemaan, niin joka
tapauksessa saisin jotain Sherlock Holmesille ilmotettavaa.

Sir Henryn oli aamiaisen jälkeen tarkastettava lukuisia papereita,
joten minun sopi lähteä tiedusteluretkelleni. Hauskan kävelymatkan
jälkeen pitkin nummen reunaa, saavuin neljän engl. penikulman päässä
olevaan pieneen harmaaseen kauppalaan, jonka rakennuksista kaksi --
ravintola ja tohtori Mortimerin asunto -- kohosivat korkealle muiden
yli. Postinhoitaja -- joka samalla oli kylän tai kauppalan
maustetavarankauppias -- muisti hyvin tuon sähkösanoman.

"On aivan varmaa, hyvä herra, että minä määräyksen mukaan lähetin sen
suoraan herra Barrymorelle", sanoi hän.

"Kuka sen vei?"

"Minun poikani vei sen; James, veithän perille sähkösanoman herra
Barrymorelle Baskerville Halliin viime viikolla?"

"Kyllä, isä, sen tein varmasti."

"Ottiko hän itse sen vastaan?"

"Ei, hän oli vinnillä sillä hetkellä, niin etten voinut antaa sitä
hänelle itselleen, vaan jätin sen rouva Barrymorelle, joka lupasi heti
antaa sen miehelleen."

"Näitkö herra Barrymoren?"

"En, sanoinhan teille, että hän oli vinnillä."

"Kuinka voit tietää hänen olleen vinnillä, jos et häntä nähnyt?"

"On aivan selvää, että hänen oma vaimonsa tiesi, missä hän oli", sanoi
postinhoitaja hieman suuttuneena. "Eikö hän sitten saanut
sähkösanomaa? Jos joku erehdys on tapahtunut, niin herra Barrymorella
siitä lienee valittamista."

Näytti toivottomalta jatkaa tutkintoa, mutta selvää oli, että Holmesin
viekkaudesta huolimatta emme voineet olla varmoja siitä, ettei
Barrymore saattanut silloin olla Lontoossa. Mutta vaikka hän olisikin
ollut siellä, vaikka hän viimeksi olikin nähnyt sir Charlesin elossa,
ja vaikka hän ensimmäisenä olisikin ollut vakoilemassa uutta omistajaa
tämän saapuessa Englantiin -- mitä sitten? Oliko hän muiden kätyri, vai
oliko hänellä itsellään onnettomuutta tuottavia tarkotuksia? Minkä
vuoksi hän vainoisi Baskervillen sukua? Minä muistin tuon omituisen
varotuksen, joka oli leikattu Timesin johtavasta kirjotuksesta. Oliko
se hänen työtänsä, vai jonkun toisen, joka tahtoi ehkäistä hänen
yrityksensä? Ainoa mahdollinen syy oli se, josta sir Henry oli
huomauttanut: jos omistaja olisi saatu pelotetuksi pois talosta, niin
Barrymorella ja hänen vaimollaan olisi mukava ja hauska koti
loppuijäkseen. Sellainen selitys oli kumminkin aivan riittämätön, kun
oli torjuttava se syvällinen ja viekas juoni, joka näkymättömillä
langoillaan tuntui kutovan verkkoaan nuoren omistajan ympärille.
Holmes itse oli sanonut, ettei kaikkien niiden jännittävien ja
vaihtelevien tapausten joukossa, joita hän oli käsitellyt, ollut
yhtään monimutkaisempaa kuin tämä. Kun kävelin takaisin harmaata,
yksinäistä tietä toivotin itsekseni, että ystäväni saattaisi
riistäytyä tehtävistään kaupungissa ja saapua tänne nostamaan
edesvastauksen raskasta taakkaa minun hartioiltani.

Äkkiä mietteeni häiriytyivät siitä, että joku lähestyi juosten ja
huutaen minun nimeäni. Käännyin ympäri luullen näkeväni tohtori
Mortimerin, mutta hämmästyksekseni huomasin että eräs vieras henkilö
oli kiiruhtanut jälkeeni. Se oli pieni, hento mies, jonka kasvot
olivat sileiksi ajellut, jolla oli pellavan värinen tukka ja kapea
alaleuka, ijältään oli hän noin kolmenkymmenen ja neljänkymmenen
vuoden välillä, pukunsa oli harmaa ja päässään olkihattu. Hänen
olkapäällänsä riippui nelikulmainen kasvikannin ja toisessa kädessä
oli hänellä hyönteishaavi.

"Minä pyydän anteeksi rohkeuteni, tohtori Watson", sanoi hän,
kiiruhtaessaan hengästyneenä minun luokseni, "mutta me olemme
yksinkertaista väkeä täällä nummella emmekä odota muodollista
esittelyä. Ehkä olette kuullut minun nimeni yhteiseltä ystävältämme
tohtori Mortimerilta. Minä olen Stapleton Merripit Housesta."

"Haavinne ja kantimenne olisivat saaneet minut sitä otaksumaan",
vastasin minä, "sillä tiesin, että herra Stapleton on luonnontutkija.
Mutta kuinka saatoitte tietää minun nimeni?"

"Minä olin käymässä tohtori Mortimerin luona, ja kun te menitte hänen
työhuoneensa ikkunan ohi, sanoi hän sen minulle. Koska meillä on sama
tie, niin ajattelin juosta jälkeenne ja esittää itseni teille. Minä
toivon, että sir Henry voi hyvin matkan jälkeen?"

"Kyllä, kiitos, hän voi sangen hyvin."

"Me pelkäsimme kaikki täällä, että uusi omistaja ei tahtoisi asettua
maatilallensa asumaan sir Charlesin surkean kuoleman vuoksi. Vaikeata
on vaatia rikasta miestä hautautumaan sellaiseen paikkaan, mutta minun
ei tarvitse sanoa teille, mikä merkitys sillä on tilalle ja
ympäristölle. Sir Henry ei mahtane tuntea mitään taikauskoista pelkoa,
vai kuinka?"

"Minä en luule sitä."

"Te tunnette luonnollisesti tarun tuosta koirasta, jonka väitetään
kummittelevan suvussa?"

"Olen kuullut siitä kerrottavan."

"On aivan kummallista kuinka herkkäuskoisia tämän seudun talonpojat
ovat. Tuskin tiedän kuinka monet olisivat valmiit vannomaan nähneensä
tuon eläimen täällä nummella." Hän sanoi tämän hymyillen, mutta minä
luulin hänen silmistään näkeväni, että hän piti asiaa jokseenkin
vakavana. "Tarina oli tehnyt syvän vaikutuksen sir Charlesiin ja minä
uskon varmaan, että se aiheutti hänen surullisen kuolemansa."

"Millä tavoin sitten?"

"Hänen hermonsa olivat niin kiihotuksissa, että luulen minkä koiran
näkemisen tahansa voineen vaikuttaa onnettomasti hänen sairaaseen
sydämeensä. Minä kuvittelen, että hän todella näki jonkun omituisen
eläimen tuona viimeisenä iltana kuusikujassa. Minä pelkäsin aina, että
joku onnettomuus tapahtuisi, sillä minä pidin paljon vanhuksesta ja
tiesin että hänen sydämensä toiminta oli heikontunut?"

"Kuinka saatoitte sen tietää."

"Olin kuullut sen ystävältäni tohtori Mortimerilta."

"Te luulette siis, että joku koira ahdisti sir Charlesia, ja että
tästä aiheutunut pelko tuotti hänelle kuoleman?"

"Onko teillä parempaa selvitystä annettavana?"

"Minä en vielä ole muodostanut omaa vakaumusta."

"Eikö myöskään herra Sherlock Holmes ole sitä tehnyt?"

Minä tulin sanattomaksi kummastuksesta, mutta silmäys seuralaiseni
tyyneisiin kasvoihin ja vakaviin silmiin vakuutti minulle, ettei hän
ollut tarkottanut saattaa minua hämilleni.

"Ei maksa vaivaa tekeytyä, ikäänkuin ei teitä tunnettaisi, tohtori
Watson", sanoi hän. "Teidän kertomuksenne ystävänne seikkailuista ovat
ehtineet meidänkin seuduillemme, ettekä voineet ylistää häntä,
tulematta itsekin tunnetuksi. Kun Mortimer sanoi minulle teidän
nimenne, ei hän voinut salata kuka te olitte. Teidän läsnäolonne
täällä osottaa, että herra Sherlock Holmes on ryhtynyt asiaan, ja
luonnollisesti tahtoisin hyvin kernaasti tietää, mitä hän siitä
ajattelee."

"En luule saattavani vastata siihen."

"Uskallanko kysyä, tuleeko hän itse kunnioittamaan meitä käynnillään?"

"Tätä nykyä ei hän voi lähteä Lontoosta. Hänellä on muita asioita,
jotka vaativat hänen huomiotaan."

"Mikä vahinko! Hän olisi ehkä voinut saattaa valoa siihen, mikä meistä
näyttää pimeältä. Mitä teidän omiin tutkimuksiinne tulee, niin asetun
täydellisesti teidän käytettäväksenne, jos nimittäin voin auttaa
teitä. Jos vaan tahtoisitte jossakin määrin ilmaista epäluulojenne
laatua tai tapaa, jolla aiotte asiaa tutkia, niin ehkä nyt jo voisin
antaa teille neuvoja."

"Minä vakuutan, että olen täällä vaan ystäväni, sir Henryn vieraana,
ja etten ensinkään ole avun tai neuvojen tarpeessa."

"Hyvä!" sanoi Stapleton. "Teette oikein ollessanne
varovainen ja vaitelias. Minä myönnän ansainneeni tämän nuhteen
anteeksiantamattomasta tunkeilevaisuudestani, ja minä lupaan
vastaisuudessa välttää tätä asiaa."

Me olimme nyt saapuneet sille paikalle, jossa kapea, ruohoinen polku
erosi tiestä kiemurrellen nummelle päin. Oikealla oli jyrkkä kumpu,
josta entisinä aikoina oli louhittu graniittia. Sen meihin päin olevan
sivun muodosti tumma kallioseinä, jonka railoissa kasvoi
kuolemankouria ja orjantappurapensaita. Etäisyydessä kohosi eräältä
kummulta ilmaan harmaa savupilvi.

"Seuraamalla tuota polkua tulemme pian Merripit Houseen", sanoi hän.
"Jos teillä on tunti aikaa, niin saisin ehkä ilon esittää teidät
sisarelleni."

Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei minun pitäisi poistua sir Henryn
luota. Mutta sitten muistin sen kasan papereita ja laskuja, joka oli
ollut hänen kirjoituspöydällään. Niiden suhteen en ainakaan voinut
häntä auttaa. Myönnyin senvuoksi Stapletonin kutsuun, ja me käännyimme
polulle.

"Tämä nummi on merkillinen", sanoi hän katsellen ympärilleen vihreiden
laineiden kaltaisia selänteitä saha-reunaisine graniittiharjoineen,
jotka haaveellisen muotoisina kohoavat esiin. "Siihen ei koskaan väsy.
Ette voi aavistaa, mitä ihmeellisiä salaisuuksia siinä piilee. Se on
niin laaja, niin autio, niin salaperäinen."

"Te tunnette sen siis hyvin?"

"Olen asunut täällä vain kaksi vuotta, ja seudun vanhat asukkaat
pitävät minua uutena tulokkaana. Muutimme tänne vähän senjälkeen, kun
sir Charles oli ottanut tilan haltuunsa, mutta minun intoni
ulkoilmassa kuljeksimiseen sai minut tutkimaan koko ympäristön, enkä
luule monen tuntevan sitä paremmin."

"Onko se sitten niin vaikeasti selville saatavissa?"

"Niin se todella on. Näettekö esimerkiksi pohjosessa päin tuota suurta
tasankoa, jota nuo omituisen muotoset kalliot rajottavat? Huomaatteko
siinä jotain erikoista?"

"Minusta näyttää, että siinä olisi hauska kulkea ratsain hyvällä
hevosella."

"Siltä voi näyttää, ja se luulo on maksanut monelle hengen. Näettehän
nuo kirkkaan viheriät täplät, jotka pistävät silmään kaikkialla?"

"Kyllä, näyttää siltä, kuin maanlaatu niissä paikoin olisi viljavampaa
kuin muualla nummella."

Stapleton nauroi.

"Siinä on niinsanottu Grimpenin suo", sanoi hän. "Yksikin askel
syrjään tuottaa kuoleman ihmisille ja eläimille. Eilen viimeksi näin
yhden nummella käytetyistä pienistä hevosista vajoavan sellaiseen
reikään. Se ei päässyt enää ylös. Kauan näin sen pään kohoavan
liejukuopan yli, mutta sinne se lopuksi upposi. Kuivanakin
vuodenaikana on vaarallista kulkea suon yli, mutta syyssateitten
aikaan on vaara vielä paljoa suurempi. Minä voin kumminkin kulkea
siellä jokapaikassa ja päästä hengissä takasin. Mutta mitä tuo on?
Taaskin näkyy yksi noita onnettomia pieniä hevosia joutuneen
turmioon!"

Jotain ruskeaa kieri ja pyristeli pinnaltaan vihreässä liejussa,
sitten kohosi äkkiä esiin pitkä, tuskallisesti ojennettu kaula, ja
kamala huuto kaikui nummen yli. Se sai vereni jähmettymään kauhusta,
mutta seuralaiseni hermot olivat varmaankin lujemmat kuin minun.

"Nyt se on mennyt", sanoi hän. "Lieju vei sen. Kaksi parissa päivässä
ja ehkä useampiakin, sillä ne tottuvat menemään sinne kuivana aikana,
eivätkä tiedä mitään tapahtuneesta muutoksesta ennenkuin suo on ne
niellyt. Grimpenin suo on ikävä paikka."

"Ja tekö sanotte uskaltavanne sitä kulkea?"

"Niin, siinä on pari polkua, joita voi kulkea, jos on notkea ja
varovainen. Minä olen itse ne löytänyt."

"Mutta kuinka saattaa niin kammottava paikka teitä huvittaa?"

"Ettekö huomaa kallioita tuolla? Ne ovat itse asiassa saaria, joiden
ympärille tämä ylipääsemätön suo aikojen kuluessa on levinnyt. Sieltä
juuri löytää harvinaisimmat kasvit ja perhoset, jos osaa sinne
päästä."

"Aionpa koetella onneani jonakin päivänä."

Hän katsoi minuun hämmästyneenä.

"Jumalan nimessä, älkää sitä ajatelkokaan", sanoi hän. "Se olisi samaa
kuin itsemurha, sillä minä vakuutan, että teille ei olisi ensinkään
mahdollista päästä siitä hengissä. Ainoastaan pitämällä muistissa
hyvin monimutkaisia tienviittoja olen minäkin siinä onnistunut."

"Kuulkaahan!" huusin minä. "Mitä tuo on?"

Matala, pitkä, valittava ääni liehui surullisena uikutuksena nummen
yli. Se täytti koko ilman ja kumminkin oli mahdotonta sanoa, mistä se
tuli. Synkästä muminasta se paisui syväksi karjunnaksi ja vaipui
sitten jälleen surulliseksi, hiljaa väreileväksi ääneksi. Stapleton
katsoi minuun omituinen ilme silmissään.

"Tämä on merkillinen paikka", sanoi hän.

"Mitä tuo sitten oli?"

"Talonpojat sanovat Baskervillen koiran noin ulvovan saalista. Olen
kyllä kuullut sen pari kertaa ennenkin, mutta en koskaan niin
selvään."

Minä katselin kauhun ja vavistuksen tunteilla ympärilläni paisuilevaa
tasankoa vihreine täplineen ja mehukkaine vesikasvineen. Laajalla
aukealla ei liikkunut mitään muuta kuin pari korppia, jotka huusivat
äänekkäästi eräällä kallionkielekkeellä takanamme.

"Mutta te olette sivistynyt mies", sanoin, "ettekä mahtane ottaa osaa
sellaiseen taikauskoon? Minkä luulette saavan aikaan tuollaisen
äänen?"

"Omituisia ääniä kuulee joskus suoperäisillä seuduilla. Ne syntyvät
liejun laskeutumisesta, tai veden nousemisesta, tai jostakin muusta
senkaltaisesta syystä."

"Ei, ei, se oli elävä ääni."

"Niin, sekään ei ole mahdotonta. Oletteko koskaan kuullut
kaulushaikaran huutoa?"

"En koskaan."

"Se on hyvin harvinainen lintu, nyttemmin melkein hävinnyt
Englannista, mutta nummella on kaikki mahdollista. En todellakaan
kummastuisi, jos saisin tietää, että äskeinen ääni oli viimeisen
kaulushaikaran huuto."

"Koskaan elämässäni en ole kuullut mitään niin aavemaista ja
ihmeellistä."

"Koko nummi on kaamea ja aavemainen. Katsokaa esimerkiksi tuota
vuorenrinnettä. Mitä sen luulette olevan?"

Jyrkkä rinne oli suurten ympyränmuotoisten kivi-renkaitten peittämä --
niitä oli ainakin parikymmentä.

"Mitähän ne mahtanevat olla? Lammastarhoja?"

"Ei, arvoisain esi-isäimme asuntoja. Nummella on ennen asunut taajassa
esihistoriallisia ihmisiä, ja kun tuskin kukaan myöhemmin on
oleskellut noilla jyrkänteillä, niin ovat näiden ihmisten rakennukset
pysyneet jokseenkin entisessä kunnossaan. Nuo olivat heidän wigwamiaan
-- katot vain ovat hävinneet. Voi nähdä tulisijat ja makuupaikatkin,
jos viitsii niitä etsiä."

"Mutta sehän on oikea kaupunki. Milloin se oli asuttuna?"

"Kivikaudella. Lähemmin ei voi määritellä."

"Ja mitä nämä ihmiset toimittivat?"

"He paimensivat karjaa rinteillä ja oppivat maasta etsimään malmia,
kun pronssimiekka alkoi viedä voiton kivikirveestä. Katsokaa tuota
kivilouhimoa vastapäätä. Siihen he ovat jättäneet merkkinsä. Niin,
tohtori Watson, te kyllä tulette löytämään paljon huomattavaa
nummella. Mutta anteeksi, että jätän teidät hetkeksi! Tuo on varmaan
joku cyclopides."

Pieni kärpänen tai koiperhonen oli liehunut polun yli, ja paikalla
lähti Stapleton tavattomalla tarmolla ja nopeudella sitä takaa
ajamaan. Hämmästyksekseni lensi perhonen suoraan suurta suota kohden,
mutta uusi tuttavani ei hetkeäkään epäröinyt; hän hyppeli mättäältä
toiselle, ja viheriä haavinsa heilui ilmassa. Hänen harmaa pukunsa ja
säännöttömät, kulmikkaat liikkeensä tekivät hänet itsensäkin melkein
äärettömän suuren koiperhosen näköiseksi. Ihaillen hänen tavatonta
notkeuttaan ja peläten hänen astuvan harhaan petollisella suolla
katselin häntä, kun äkkiä kuului askeleita, käännyin ja näin erään
naisen aivan lähelläni polulla. Hän oli tullut siltä suunnalta, missä
savupilvi osotti Merripit Housen sijaitsevan, mutta nummessa oleva
alankopaikka oli kätkenyt hänet, kunnes hän oli ehtinyt aivan lähelle
minua.

Aivan varmaan saatoin arvata, että se oli neiti Stapleton, josta olin
kuullut puhuttavan. Seudun naiset olivat nimittäin helposti luetut, ja
tätä nuorta naista oli minulle kuvattu kaunottareksi. Ja nainen, joka
lähestyi minua, oli todellakin aivan tavallisuudesta poikkeava
kaunotar. Tuskin saattoi ajatella suurempaa eroavaisuutta veljen ja
sisaren välillä, sillä Stapletonin tukka oli vaalea ja silmät harmaat,
mutta hänen sisarensa oli niin tumma, etten ollut hänen kaltaistaan
Englannissa nähnyt, hän oli solakka, hieno ja kookas. Hänellä oli
ylevät, hienopiirteiset ja niin säännölliset kasvot, että niitä olisi
voinut pitää jäykkinä, ellei suun tuntehikkaisuus ja tummien silmien
eloisuus olisi sitä käsitystä evännyt. Tavattoman kauniine
vartaloineen ja hienoine pukuineen oli hän todella omituinen ilmiö
aution nummen yli vievällä polulla. Hänen katseensa oli suunnattu
veljeen, kun käännyin, ja hän kiirehti askeleitaan minua kohden. Olin
kohottanut hattuani ja aioin sanoa jotain selitykseksi, kun hänen omat
sanansa saattoivat ajatukseni toiselle reitille.

"Matkustakaa pois täältä!" sanoi hän. "Palatkaa heti takasin
Lontooseen!"

Minä tuijotin häneen mykkänä kummastuksesta. Hänen silmänsä
leimusivat, ja hän polki kärsimättömänä jalkaa maahan.

"Miksi matkustaisin täältä pois?" kysyin.

"Sitä en voi teille selittää." Hän puhui matalasti ja innokkaasti ja
omituisella murteella. "Tehkää kumminkin, Jumalan nimessä, niinkuin
sanon. Lähtekää täältä, ja älkää koskaan jalallanne astuko nummelle."

"Mutta minähän olen aivan äsken saapunut tänne."

"Lopettakaa toki vastaväitteenne", lausui hän. "Ettekö voi ymmärtää,
että tämä varoitus tarkottaa teidän etuanne? Palatkaa Lontooseen.
Lähtekää jo tänä iltana. Laittautukaa pois täältä mistä hinnasta
tahansa. Mutta vaiti, nyt tulee veljeni. Ei sanaakaan siitä, mitä minä
olen puhunut. Tahtoisitteko antaa minulle tuon kämmekän, joka kasvaa
tuolla kummulla? Nummella on runsaasti kämmekkäisiä, vaikka te olette
tullut vähän liian myöhään nähdäksenne, mitä kaikkea kaunista täällä
on."

Stapleton oli luopunut tavottamasta hyönteistä ja palasi takasin
hengästyneenä ja punakkana kasvoiltaan.

"Kas vaan Beryl!" sanoi hän, ja minusta tuntui, että ääni, jolla
tervehdys lausuttiin, ei ollut kaikkein sydämellisimpiä.

"Sinullahan on kauhean kuuma, Jack."

"Niin, minä ajoin takaa muuatta cyclopidestä. Se on hyvin harvinainen,
ja sitä ei usein tapaa näin myöhään syksyllä. Vahinko, etten saanut
sitä!" Hän puhui aivan luontevasti, mutta hänen pienet, vaaleat
silmänsä kulkivat lakkaamatta tytöstä minuun ja takasin.

"Minä huomaan esittelyn jo tapahtuneen", sanoi hän.

"Kyllä. Minä olen juuri ikään sanonut sir Henrylle, että hän on tullut
hieman myöhään saadakseen nähdä meidän kauniita kämmekkäisiämme."

"Keneksi luulet sitten tätä herraa?"

"Minä pidän varmana, että hän on sir Henry Baskerville."

"En suinkaan", sanoin minä. "Vain tavallinen aateliton, mutta hänen
ystävänsä olen. Olen tohtori Watson."

Harmin punehdus nousi hänen ilmehikkäille kasvoilleen. "Olemme sitten
puhelleet väärillä edellytyksillä", sanoi hän.

"Eihän tässä mielestäni juuri ole ollut kauan aikaa puhelemiseen",
huomautti hänen veljensä samalla kysyvällä katseella kuin ennen.

"Minä puhuttelin tohtori Watsonia ikäänkuin hän asuisi täällä, eikä
vaan olisi käymässä", sanoi tyttö.

"Ei voine teitä paljoa huvittaa, onko aika liian varhainen tai
myöhäinen kämmekkäin kukkimiselle. Tulette kai joka tapauksessa meidän
mukanamme Merripit Houseen?"

Lyhyen kävelyn jälkeen olimme saapuneet jokseenkin vaatimattoman
näköisen talon luo, jossa entisinä hyvinä aikoina oli asunut joku
karjankasvattaja, mutta joka nyt oli korjattu ja muutettu
uudenaikaiseksi asunnoksi. Sitä ympäröi hedelmäpuutarha, mutta,
niinkuin saattoi odottaakin, olivat puut kuihtuneita ja vinoja, ja
koko paikka teki köyhän ja surullisen vaikutuksen. Meidät päästi
sisään omituinen, kuivettuneen näköinen vanha palvelija, jonka puku
oli niin kulunut, että se oli aivan sopusoinnussa talon ulkomuodon
kanssa. Huoneet olivat kumminkin suuria ja sisustettuja hienoudella,
jossa luulin näkeväni tuon nuoren naisen vaikutusta. Kun ikkunoista
katselin ääretöntä, graniittikallioiden ja suurten kivien peittämää
nummea, joka ulottui näköpiiriin saakka, niin en voinut olla
ihmettelemättä, mikä oli mahtanut saada tämän hienosti sivistyneen
miehen ja tämän kauniin naisen asettumaan sellaiselle seudulle.

"Omituinen kotipaikan valinta, eikö niin?" sanoi isäntäni ikäänkuin
vastaukseksi minun ajatuksilleni. "Ja kumminkin viihdymme täällä
hyvin, vai kuinka, Beryl?"

"Kyllä, hyvin viihdymme", vastasi tyttö, mutta sanoilla ei ollut
vakuuttavaa sointua.

"Minä pidin ennen koulua maan pohjoisosassa", sanoi Stapleton. "Se työ
oli minun luonteiselleni miehelle koneellista ja jokseenkin ikävää,
mutta pidin suurena etuna saada elää nuorison joukossa ja auttaa
heidän nuorien sielujensa muodostumista, kehittää heidän luonteitaan
omani mukaiseksi ja antaa heille korkeita ihanteita. Se tehtävä oli
minulle hyvin rakas. Mutta kohtalo ei meitä suosinut. Kouluun ilmestyi
vaarallinen kulkutauti, ja pojista kuoli kolme. Siitä iskusta ei
kouluni enää toipunut, ja sen häviössä menetin suuren osan pääomaani.
Ellen kaipaisi poikia ja heidän iloista seuraansa, niin voisin
kumminkin sanoa olevani hyvilläni omasta onnettomuudestani, sillä
minun suurelle eläin- ja kasvitieteen harrastukselleni on täällä laaja
työala, ja sisareni rakastaa luontoa yhtä paljon kuin minä. Ja tätä
kaikkea saatte nyt kuulla, tohtori Watson, sen johdosta, mitä luin
kasvoistanne katsellessanne ikkunastamme nummelle päin."

"En voi kieltää todella ajatelleeni, että täällä voisi olla hieman
yksitoikkoista asua -- ehkä ei teille niin paljon kuin sisarellenne."

"Ei, ei, niin ei minusta suinkaan ole", huomautti tämä.

"Meillä on huvittavia kirjoja, me lueskelemme, ja meillä on hauskoja
naapureita. Tohtori Mortimer on alallaan oppinut mies. Sir
Charles-vainaja oli myöskin hauska seuramies. Me tunsimme hänet hyvin
ja kaipaamme häntä enemmän kuin saatan kuvailla. Luuletteko, että
voitaisiin pitää tunkeilevana, jos iltapäivällä kävisin sir Henryn
luona saadakseni tutustua häneen?"

"Päinvastoin luulen, että hän suuresti ilahtuisi, jos sen tekisitte."

"Tahdotteko sitten olla hyvä ja sanoa, että aion tulla.
Yksinkertaisella tavallamme voisimme ehkä helpottaa hänen asumistaan
täällä, kunnes hän oikein kotiutuu olosuhteisiin ja asiain tilaan.
Tahtoisitteko te, tohtori Watson, tulla katsomaan perhoskokoelmaani?
Luulen sen olevan täydellisimmän koko lounais-Englannissa. Kun olemme
ehtineet käydä sen läpi, niin on kyllä ateriakin valmis."

Mutta minä tahdoin päästä takasin sen miehen luo, jota minun oli
seurallani suojeltava. Nummen synkkyys, hevosraukan kuolema, se
aaveellinen ääni, joka oli asetettu yhteyteen kamalan sukutarinan
kanssa -- kaikki tämä teki minut levottomaksi. Ja kaikkien näiden
enemmän tai vähemmän epämääräisten vaikutelmien lisäksi olin saanut
neiti Stapletonin selvän varotuksen, joka oli annettu niin ilmeisellä
vakavuudella, että en voinut epäillä sillä olevan jonkun varman
aiheen. Vastustin kaikkia yrityksiä saada minua viipymään, ja lähdin
heti paluumatkalle samaa ruohoista polkua, jota olin tullutkin.

Kumminkin täytyi löytyä joku oikotie, vaikka en sitä tuntenut, sillä
ennenkuin olin ehtinyt maantielle, sain nähdä neiti Stapletonin
istumassa suurella kivellä polun vieressä. Hänen poskillaan oli
rasituksen tuottama helakka väri, ja hän painoi kättään kylkeensä.

"Minä olen juossut minkä voin, ehtiäkseni teidän tiellenne, tohtori
Watson", sanoi hän. "En joutanut edes panemaan hattua päähäni. Minä en
voi kauan viipyä täällä, sillä silloin huomaa veljeni, että olen
poissa. Tahdon vain sanoa, että valitan erehdystäni pitäessäni teitä
sir Henrynä. Unohtakaa, jos voitte, mitä silloin sanoin, sillä se ei
ensinkään koske teitä."

"Mutta minä en voi sitä unohtaa, neiti Stapleton", sanoin minä. "Olen
sir Henryn ystävä, ja hänen menestyksensä on minulle tärkeä. Sanokaa,
miksi niin innokkaasti tahdoitte, että sir Henry ensi tilassa palaisi
Lontooseen?"

"Se oli vain naisellinen mielijohde, tohtori Watson. Kun opitte
tuntemaan minut paremmin, huomaatte kyllä, etten aina voi selittää
syytä sanoihini tai tekoihini."

"Te ette minua eksytä. Minä muistan hyvin äänenne värähdyksen ja
silmienne ilmeen. Minä pyydän teitä, neiti Stapleton, olemaan suora,
sillä tulostani asti on kuin minua varjot ympäröisivät. Elämä on
tullut samanlaiseksi kuin tuo Grimpenin suo vihreine täplineen, joihin
voi upota, ellei joku neuvo tietä. Sanokaa nyt, mitä tarkoititte, ja
minä lupaan viedä varotuksenne sir Henrylle."

Epätietoisuuden ilme väikkyi hetken hänen kasvoillaan, mutta hänen
katseensa oli jälleen tullut kovaksi, kun hän vastasi.

"Te liiottelette asiaa, tohtori Watson", sanoi hän. "Veljeäni ja minua
liikutti suuresti sir Charlesin kuolema. Me tunsimme hänet hyvin,
sillä hän käveli usein ja mielellään nummen yli meidän luoksemme. Tuo
tarina sukua vainoovasta kirouksesta oli häneen syvästi vaikuttanut,
ja kun tuo surkea tapaus sitten sattui, luulin minä, niinkuin lienee
luonnollistakin, että jotain syytä ehkä sittenkin löytyi hänen
pelolleen. Tulin senvuoksi levottomaksi, kun vielä yksi suvun jäsen
aikoi asettua tänne; ja tunsin, että häntä pitäisi varottaa uhkaavasta
vaarasta. Sitä minä tarkotin -- en mitään muuta."

"Mutta mikä tämä vaara sitten on?"

"Tunnettehan te tarun koirasta?"

"Minä en usko sellaisia tuhmuuksia."

"Mutta minä uskon. Jos voitte jotain vaikuttaa sir Henryyn, niin
taivuttakaa hänet lähtemään pois paikalta, joka on niin onneton hänen
suvulleen. Maailma on suuri. Miksi hän asuisi siellä, missä on
vaarallisinta?"

"Juuri senvuoksi, että sitä pidetään Vaarallisena. Sellainen on sir
Henry, ja luulenpa, ettei häntä voi saada lähtemään täältä, ellette
voi lähemmin määritellä varotustanne."

"Minä en voi sitä lähemmin määritellä siitä yksinkertaisesta syystä,
etten mitään varmaa tiedä."

"Vielä tahtoisin tehdä teille yhden kysymyksen, neiti Stapleton. Jos
ensi kerran minun kanssani puhuessanne ette muuta tarkottanut, kuin
nyt sanotte, niin miksi niin välttämättä tahdoitte, ettei veljenne saa
sitä kuulla? Eihän varotuksessanne ole mitään, jota hän tai joku muu
voisi moittia."

"Veljeni pitää hyvin tärkeänä, että tilan omistaja asettuu siihen
asumaan, sillä hänen mielestään sillä on suuri merkitys nummella
asuville köyhille. Hän suuttuisi, jos saisi tietää minun sanoneen
jotain, joka voisi saada sir Henryn lähtemään täältä. Mutta nyt olen
tehnyt velvollisuuteni, enkä aio enempää sanoa. Minun täytyy kiiruhtaa
kotiin, sillä muuten hän minua kaipaa ja epäilee minun tavanneen
teidät. Hyvästi!" Hän lähti ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua
kadonnut kallioitten taa, samalla kun minä, mieli täynnä levottomuutta
ja pelkoa, jatkoin matkaani Baskerville Halliin.




KAHDEKSAS LUKU.

(Tohtori Watsonin ensimmäinen tiedonanto).

Barrymore ikkunan luona.


Tämän jälkeen aion seurata asiain kulkua jäljentämällä kirjeeni
Sherlock Holmesille. Ne ovat nimittäin edessäni pöydällä. Yksi sivu
puuttuu, mutta muuten ne ovat samassa kunnossa kuin niitä
kirjotettaessa ja esittävät minun ajatuksiani ja tunteitani siihen
aikaan paremmin kuin muistini, vaikkakin se muutamissa suhteissa on
sangen hyvä.

Baskerville Hall, lokakuun 13:na päivänä.

Hyvä Holmes! Ne kirjeet ja sähkösanomat, jotka sinulle olen
lähettänyt, ovat hyvinkin tarkkaan kertoneet sinulle, mitä tässä
jokseenkin kammottavassa maailman kolkassa on tapahtunut. Mitä
kauemmin täällä oleskelee, sitä enemmän joutuu nummen hengen, sen
laajuuden ja myöskin sen aaveellisen viehätyksen valtaan. Kun lähtee
sen mutkaisille poluille, jäävät heti kaikki jäljet nykyaikaisesta
Englannista, mutta samalla saa yhä lisääntyvän tietoisuuden
historiantakaisen kansan asunnoista ja toimista. Mihinkä kulkeekin,
kaikkialla on näiden unohdettujen heimojen asumuksia, näkee heidän
hautojaan ja noita valtavia monoliittejä, joita arvellaan heidän
temppeleikseen. Katsellessa noita harmaita kivimajoja, jotka nojaavat
rosoisiin kallioseiniin, häviää oma aikakausi silmistä, ja jos näkisi
nahkoihin kääriytyneen karvaisen miehen ryömivän esiin matalasta
oviaukosta ja asettavan kivikärjellä varustetun nuolen jouselle, niin
luulisi juuri hänen kuuluvankin tähän ympäristöön. Se vain on
omituista, että näitä ihmisiä on niin suuri joukko voinut asua
sellaisella seudulla, joka varmaankin aina on ollut hedelmätön. En ole
muinaistutkija, mutta luulisin melkein heidän kuuluneen rauhalliseen,
vainottuun rotuun, jonka on ollut pakko tyytyä siihen, mistä muut
eivät huolineet.

Tämä kaikki ei kumminkaan koske sitä tehtävää, jonka annoit minulle
lähettäissäsi minut tänne, ja luultavasti se ikävystyttää sinun
käytännöllistä mieltäsi. Muistan vielä sinun selittäneen, että sinulle
oli yhdentekevää kiersikö aurinko maata vai maa aurinkoa. Palaan sen
vuoksi niihin seikkoihin, jotka koskevat sir Henry Baskervillea.

Viime päivinä et ole saanut minulta mitään tietoja, mutta se aiheutuu
siitä, ettei tähän päivään asti ole ollut mitään tärkeää kerrottavaa.
Nyt on kumminkin sattunut hyvin kummastuttava tapaus, jonka sinulle
kerron, kun ensin olen ilmottanut sinulle muutamia muita seikkoja,
jotka kuuluvat asiaan.

En ole paljoa puhunut tuosta nummella oleskelevasta karanneesta
rangaistusvangista. Nyt on täysi syy otaksua, että hän on lähtenyt
seudulta, ja se tuntuu todella olevan helpotus piirin köyhemmälle,
hajallaan asuvalle väestölle. Neljätoista päivää on kulunut hänen
karkaamisestaan, ilman että häntä on näkynyt tai kuulunut. Olisi aivan
selittämätöntä, jos hän koko tämän ajan olisi voinut oleskella
nummella. Mitä piilopaikkoihin tulee, olisi hänen ollut helppo löytää
niitä. Jokaisessa kivi-majassa olisi hän voinut saada suojaa. Mutta
ravinto-aineita ei ole saatavissa, ellei hän ole saanut kiinni ja
teurastanut jotakin niistä lampaista, joita nummella liikkuu
laitumella. Luulemme senvuoksi hänen poistuneen näiltä seuduin, ja
asukkaat nukkuvat sen johdosta sitä paremmin.

Meitä on täällä talossa neljä vankkaa miestä, mutta tunnustan usein
pelkääväni, kun ajattelen Stapletonia ja hänen sisartaan. Monen
peninkulman laajuudella ei heillä ole yhtään naapuria, ja talossa on
vain palvelustyttö, vanha miespalvelija, sekä sisar ja veli, jota
viimemainittua ei voi pitää erittäin vahvana. He olisivat aivan
avuttomia, jos joutuisivat tekemisiin sellaisen roiston kanssa kuin
tuo Notting Hillin rosvo. Sekä sir Henry että minä olimme levottomia
heidän vuokseen, ja ehdotimme, että tallirenki Perkins viettäisi yönsä
heidän luonaan, mutta siitä ei Stapleton tahtonut kuulla
puhuttavankaan.

Asia on niin, että ystävämme sir Henry on ruvennut suuresti suosimaan
rakastettavaa naapuriamme. Sitä ei ole ihmetteleminenkään, sillä hänen
kaltaiselleen toimeliaalle miehelle tulee aika pitkäksi niin
yksinäisessä paikassa, ja tuo nuori tyttö on sekä viehättävä että
kaunis. Hänen olennossaan on jotain troopillista, jolle hänen kylmä ja
tunteeton veljensä on täysi vastakohta. Voihan kumminkin sattua, että
hänessäkin kytee salainen tuli. Varmaa on, että veljellä on hyvin
huomattava vaikutus tyttöön, sillä olen huomannut, että tämä
puhuessaan aina katsoo häneen ikäänkuin tahtoisi saavuttaa hänen
hyväksymisensä. Mahtaneeko hän kohdella tyttöä hyvin? Hänen silmiensä
kylmä kiilto ja tiukkaan suljetut, ohuet huulet osottavat päättäväistä
ehkä kovaakin luonnetta. Sinua varmaan huvittaisi tutkia häntä.

Ensi päivää täällä ollessamme kävi hän Baskervillessa, kuten olen
kertonut, ja jo seuraavana aamuna tuli hän meitä noutamaan,
näyttääkseen meille paikan, jossa julman Hugon sanotaan joutuneen
surullisen kohtalonsa uhriksi. Saimme kulkea muutamia penikulmia
nummella, ennenkuin saavuimme paikalle, joka oli niin kammottavan
synkkä, että se hyvin on voinut antaa aiheen koko tarun syntymiselle.
Rosoisten kalliolohkareitten välistä tulimme vähäiseen alankopaikkaan,
jossa jouduimme avonaiselle valkean niittyvillan täplittämälle
ruohokentälle. Sen keskeltä kohosi kaksi suurta kiveä, joiden huiput
olivat niin kuluneet ja terävät, että ne näyttivät jonkun äärettömän
suuren eläimen kulmahampailta. Kaikki vastasi täsmälleen kertomusta
tuon vanhan murhenäytelmän tapahtumapaikasta. Sir Henry oli hyvin
kiintynyt asiaan ja kysyi useita kertoja Stapletonilta, uskoiko tämä
ylenluonnollisten voimien voivan vaikuttaa ihmisten kohtaloihin. Hän
oli laskevinaan leikkiä, mutta selvään saattoi huomata, että hän oli
tosissaan. Stapletonin vastaukset olivat hyvin varovaisia, mutta
ilmeisesti näkyi hän tarkottavan enemmän kuin sanoi, ja että hän ei
hienotunteisuudesta tahtonut puhua selvemmin. Hän kertoi useita
esimerkkejä sellaisista tapauksista, jolloin kokonaiset suvut saivat
kärsiä pahojen henkien vaikutuksesta, ja kun hän lähti luotamme,
olimme saaneet sen käsityksen, että hänkin uskoi tuota vanhaa tarua.

Palatessamme söimme väliaterian Merripit Housessa, ja silloin tutustui
sir Henry neiti Stapletoniin. Ensi hetkestä näytti tämä tekevän häneen
syvän vaikutuksen, ja minä melkein luulen, että taipumus oli
molemminpuolinen. Kotimatkalla tahtoi hän ehtimiseen puhua tytöstä, ja
sen jälkeen olemme melkein joka päivä tavanneet nuo sisarukset. He
syövät tänä iltana päivällistä täällä, ja kysymys on siitä, että me
tulisimme heidän luokseen ensi viikolla. Olisi voinut otaksua
Stapletonin suosivan tällaisen avioliiton mahdollisuutta, ja kumminkin
olen usein nähnyt mitä suurimman tyytymättömyyden merkkejä hänessä, kun
sir Henry on osottanut huomaavaisuuttaan hänen sisarelleen. Hän on
epäilemättä tähän hyvin kiintynyt, ja hänen elämänsä tulisi jokseenkin
yksinäiseksi, jos tyttö menisi naimisiin, mutta olisi kumminkin kovin
itsekästä panna esteitä, niin edulliselle avioliitolle. Olen kumminkin
aivan varma siitä, että hän koettaa estää heidän tuttavallisuuttansa
muuttumasta rakkaudeksi, ja usein olen huomannut hänen koettavan torjua
jokaisen tilaisuuden, jossa he jäisivät kahden kesken. Sivumennen
sanoen, tulee minulle paljoa vaikeammaksi noudattaa sinun määräyksiäsi
ja estää sir Henryä menemästä ulos yksin, jos nyt entisiin vaikeuksiimme
vielä yhtyy rakkausjuttu. Minun suosioni vähenisi melkoisesti, jos
puustavillisesti noudattaisin määräyksiäsi.

Eräänä päivänä -- viime torstaina, ollakseni oikein tarkka -- aterioi
tohtori Mortimer luonamme. Hän oli pannut toimeen kaivauksia eräällä
kummulla Long Downissa ja löytänyt historiantakaisen pääkallon, joka
oli häntä suuresti ihastuttanut. Koskaan en ole nähnyt kenenkään niin
täydelleen antautuneen intohimolleen. Stapletonit tulivat tänne
myöhemmin päivällä, ja kunnon tohtori vei meidät sir Henryn pyynnöstä
kuusikujaan näyttääkseen kuinka oli käynyt tuona surullisena iltana.
Kuusikuja on pitkä, synkkä käytävä, jonka seininä on kaksi leikattua
kuusiaitaa, ja jota molemmin puolin reunustaa kapea ruohokaistale.
Käytävän ulkopäässä on vanha rappeutunut huvimaja. Puolitiessä on
veräjä, jonka luona vanhus oli seisonut tupakoimassa, ja jossa
sikarintuhka oli pudonnut. Veräjä on puinen, valkeaksi maalattu ja
salvalla varustettu sekä johtaa nummelle. Minä muistelin sitä arvelua,
jonka sinä olit muodostanut tapahtumasta ja koettelin kuvitella kuinka
sen mukaan oli käynyt. Seisoessaan Veräjän luona sai vanhus nähdä
nummelta päin lähestyvän jotain, joka pelästytti häntä niin, että hän
alkoi juosta kaikin voimin, kunnes kaatui maahan kuolleena pelosta ja
väsymyksestä. Tällä pitkällä, synkällä käytävällä hän oli paennut --
mitä? Jotakin paimenkoiraako? Vaiko jotain mustaa, äänetöntä ja
ylenluonnollisen suurta aavekoiraa? Tiesikö kalpea, valpas Barrymore
enemmän kuin tahtoi kertoa? Kaikki oli synkkää ja häilyvää, mutta
niinpä kuvastuukin aina taustassa rikoksen tumma varjo.

Viime kirjeeni jälkeen olen tavannut vielä yhden naapureista,
nimittäin herra Franklandin Lafter Hallista, joka sijaitsee noin
neljän engl. penikulman päässä etelään Baskervillesta. Hän on
vanhanpuoleinen mies, ja hänellä on punakat kasvot, valkonen tukka, ja
luonteeltaan hän on sangen koleerinen. Hänen intohimonsa on Englannin
laki, ja hän on oikeudenkäynneillä hävittänyt suuren omaisuuden. Hän
puuhaa vaan puuhaamisen tuottamasta ilosta ja on yhtä valmis
puoltamaan mitä kantaa tahansa, joten ei suinkaan ole kummastuttavaa,
joskin tämä huvi tulee hänelle jokseenkin kalliiksi. Väliin hän sulkee
jonkun kulkutien ja vain uhmatakseen estää asukkaita sitä käyttämästä.
Joskus taasen johtuu hänen mieleensä repiä omin käsin hajalleen muiden
rakentamia aitoja vakuuttaen, että siitä on kulkenut tie
ikimuistoisista ajoista saakka. Kunnallisasetuksen hän hyvin tuntee ja
käyttää tietoansa milloin Fernworthyn kyläläisten hyödyksi milloin
vahingoksi, niin että häntä vuoroin kannetaan riemukulussa pitkin
kylän raittia tai poltetaan in effigie, kulloinkin sen mukaan, miten
hän viimeksi on menetellyt. Tätä nykyä luullaan hänellä olevan
seitsemän oikeusjuttua vireillä, ja nämä luultavasti vievät loput
hänen omaisuudestaan ja siten taittamalla hänen myrkkyhampaansa
tekevät hänet vaarattomaksi tulevaisuudessa. Lukuunottamatta tätä
oikeudenkäyntihalua, näyttää hän olevan hyväntahtoinen ja siivo mies,
ja minä mainitsen hänet vaan senvuoksi, että nimenomaan pyysit minua
lähettämään kuvauksen läheisyydessä asuvista ihmisistä. Tätä nykyä on
hänellä hyvin omituinen toimi. Hän on tähtitieteen harrastaja ja on
hankkinut itselleen hyvän kaukoputken, jolla hän nyt päivät päästään
talonsa katolta tarkastelee nummea, sillä hän toivoo saavansa vihiä
mainitusta karkurista. Jos hän rajottaisi toimintahalunsa tähän, niin
kävisi se kyllä laatuun, mutta väitetään hänen aikovan haastaa tohtori
Mortimerin oikeuteen haudan avaamisesta ilman vainajan lähimpien
sukulaisten lupaa. Tällä hän tarkottaa sitä seikkaa, että tohtori
Mortimer on kaivattanut esiin kivikauden aikuisen pääkallon eräästä
hautakummusta Long Downissa. Hänen ansionsa on, että elämä täällä ei
tunnu niin yksitoikkoiselta. Hän ahtaa sille jonkunverran koomillista
väritystä, joka on jokseenkin tarpeellista.

Kun näin olen sinulle kertonut, mitä tiedän tuosta karanneesta
vangista, Stapletonin sisaruksista, tohtori Mortimerista ja
Franklandista, niin siirryn lopuksi kaikkein tärkeimpään seikkaan ja
kerron sinulle lisää Barrymoresta ja hänen vaimostaan, varsinkin
siitä, mikä tapahtui viime yönä.

Ensiksi muuan sana tuosta sähkösanomasta, jonka lähetit Lontoosta
saadaksesi tietää, oliko Barrymore tosiaankin täällä. Minä olen jo
ilmottanut sinulle, että postin-hoitajan oman selityksen mukaan hänen
vakuutuksensa on arvoton eikä todista mitään. Minä kerroin sir
Henrylle kuinka asia oli, ja suoralla tavallaan kutsui hän Barrymoren
luokseen ja kysyi, oliko hän saanut tuon sähkösanoman. Barrymore
myönsi sen.

"Antoiko poika sen teille itsellenne?" kysyi sir Henry.

Barrymore näytti vähän kummastuneelta ja mietti hetken.

"Ei", sanoi hän vihdoin, "minä olin silloin vinnillä, mutta vaimoni
toi sen minulle."

"Vastasitteko itse siihen?"

"En; minä ilmoitin vaimolleni, kuinka hänen tuli kirjoittaa, ja hän
meni vastausta lähettämään."

Illalla palasi hän itse aivan vapaaehtoisesti asiaan.

"Minä en oikeastaan ymmärtänyt, mitä te tarkoititte noilla
kysymyksillänne aamupäivällä, sir Henry", sanoi hän. "Toivon etteivät
ne tarkoittaneet minun tehneen jotain, joka olisi horjuttanut teidän
luottamustanne minuun?"

Sir Henryn täytyi vakuuttaa hänelle, ettei niin ollut laita, ja
lepytti häntä vielä lahjottamalla hänelle suuren osan pukuvarastoaan.
Uudet vaatekerrat olivat nimittäin saapuneet Lontoosta.

Rouva Barrymore herättää suuresti huomiotani. Hän on jokseenkin
jäykkä, vakava luonne, melkoisen yksinkertainen, erittäin
kunnianarvoisa ja mielipiteiltään hieman puritaaninen. Voi tuskin
ajatella mielenliikutuksille vähemmän altista henkilöä, ja kumminkin
olen kertonut sinulle, että ensi yötä täällä ollessani kuulin hänen
katkerasti itkevän, ja sittemmin olen usein huomannut kyynelten jälkiä
hänen kasvoillaan. Joku syvä suru häntä kalvaa. Väliin luulen että
häntä mahtavat rikolliset muistot ahdistaa, väliin taasen, että
Barrymore lienee oikea kotityranni. Olen aina epäillyt tämän miehen
puhdasvärisyyttä, mutta viime yön seikkailut ovat vieneet epäluuloni
huippuunsa.

Ja kumminkin voi asia tuntua jokseenkin vähäpätöiseltä. Sinä tiedät,
etten koskaan nuku erittäin raskaasti, ja jouduttuani vartiaksi tähän
taloon on uneni ollut entisiä kevyempi. Viime yönä kahden tienoissa
heräsin siitä, että joku hiipi huoneeni ohitse. Nousin ylös, avasin
oven ja katsoin ulos. Pitkä musta varjo liikkui käytävän seinillä. Sen
synnytti joku mies, joka kynttilä kädessään hyvin varovasti kulki
eteenpäin käytävällä. Hänellä oli päällään paita ja housut, mutta oli
avojaloin. Saatoin nähdä vain hänen ruumiinsa hahmon, mutta pituudesta
päätin, että se oli Barrymore. Hän kulki hyvin hitaasti ja
varovaisesti, ja jotain rikollista ja salaperäistä oli koko hänen
olennossaan.

Olen sanonut sinulle että käytävän katkaisee parveke, mutta että se
jatkuu toisella puolen. Odotin kunnes mies oli ehtinyt pois näkyvistä
ja seurasin häntä sitten. Kun olin päässyt parvekkeen ohi, oli hän
ehtinyt toisen käytävän päähän, ja muutamasta avonaisesta ovesta
tuleva heikko valo ilmotti minulle, että hän oli mennyt sisään
erääseen huoneeseen. Koska nuo huoneet kaikki ovat kalustamattomia ja
autioita, niin tämä yöllinen vaellus tuntui sitä salaperäisemmältä.
Valo pysyi paikallaan ikäänkuin olisi hän seisonut liikkumattomana.
Hiivin niin hiljaa kuin taisin käytävän päähän ja katsoin sisään
ovesta.

Barrymore seisoi ikkunaa vasten nojautuneena ja piti kynttilää lähellä
lasia. Minä näin hänen kasvonsa puolittain sivultapäin, ja piirteet
niissä osoittivat jännitettyä odotusta hänen tuijottaessaan pimeälle
nummelle päin. Muutamien minuuttien ajan hän odotti, mutta sitten hän
huokasi raskaasti ja sammutti ilmeisellä kärsimättömyydellä kynttilän.
Heti paikalla riensin huoneeseeni ja vähän ajan kuluttua kuulin noiden
hiipivien askelten palaavan. Paljoa myöhemmin, kun jo olin päässyt
unenhorroksiin, kuulin avainta väännettävän lukossa, mutta en tiennyt,
mistä päin tämä ääni kuului. Tämän kaiken merkitys on minulle
tuntematon, mutta tässä synkkyyden pesäpaikassa tapahtuu jotain
salaperäistä, jonka ennemmin tai myöhemmin otamme selville. En tahdo
sinua vaivata arveluillani, sillä olet pyytänyt minua ilmoittamaan
sinulle vain tosiseikkoja. Tänä aamuna olen kauan keskustellut sir
Henryn kanssa, ja me olemme laatineet sotasuunnitelman perustuen viime
öisiin havaintoihini. En puhu siitä nyt, mutta se luultavasti tulee
tekemään seuraavan kirjeeni jokseenkin huvittavaksi.




YHDEKSÄS LUKU.

(Tohtori Watsonin toinen tiedonanto).

Valo nummella.


Baskerville Hall, lokakuun 15:nä päivänä. Hyvä Holmes!

Jos minulla ei ollutkaan niin erittäin paljoa kerrottavaa sinulle täällä
oloni ensi viikkoina, niin tuskin voit väittää, etten nyt korvaa sinulle
menetettyä aikaa ja etteivät tapaukset seuraa toisiaan nopeasti. Viime
tiedon-annossani kerroin sinulle Barrymoresta ikkunan luona, ja nyt on
minulla paljon sellaista kerrottavaa, joka sinua tulee suuresti
kummastuttamaan. Asiat ovat saaneet aivan odottamattoman käänteen.
Tavallaan ovat ne viimeisinä kahdeksanaviidettä tuntina paljon
entisestään selvinneet, tavallaan taasen tulleet monimutkaisemmiksi.
Mutta minä kerron kaikki, niin saat itse päättää.

Ennen aamiaista, seikkailuani seuraavana päivänä, menin minä tutkimaan
sitä huonetta, jossa Barrymore oli käynyt edellisenä yönä. Vasemmalla
ikkunalla, jonka edessä hän oli seisonut niin innokkaasti
tähystämässä, huomasin nyt olevan erään ominaisuuden, joka erottaa sen
kaikista muista talon ikkunoista -- siitä voi nimittäin parhaiten nähdä
nummelle. Tästä paikasta saattaa kahden puun välissä olevan aukon
kautta nähdä nummen suoraan allansa, kun se sitävastoin muihin
ikkunoihin vain etäisyydessä häämöttää. Tästä seuraa, että Barrymore
varmaankin oli mennyt tänne nähdäkseen jonkun tai jotakin nummella. Yö
oli hyvin pimeä, niin että hän tuskin oli saattanut todella toivoa
ketään näkevänsä. Oli tosiaankin johtunut mieleeni, että tässä oli
voinut olla kysymys jostakin rakkausseikkailusta. Siinä tapauksessa
olisi voinut ymmärtää, miksi hänen liikkeensä olivat niin salaperäisiä
ja miksi hänen vaimonsa oli näyttänyt niin levottomalta. Hän on
jokseenkin komea mies ja hyvin sopiva valtaamaan jonkun maalaistytön
sydämen, niin ettei tämä arvelu minusta tuntunut aivan mahdottomalta.
Oven avaaminen, jonka kuulin palatessani huoneeseeni, oli voinut
merkitä sitä, että hän lähti salaiseen yhtymykseen. Niin tuumailin
itsekseni aamulla ja kerron nyt sinulle mihin suuntaan epäluuloni
kävivät, vaikka tulos osottikin kuinka huonosti perusteltuja ne
olivat.

Kuinka Barrymoren liikkeet olivatkaan selitettävissä, pidin kumminkin
liian edesvastuullisena salata niitä, kunnes olisin saanut selvyyttä.
Aamiaisen jälkeen menin siis sir Henryn työhuoneeseen ja kerroin
hänelle mitä olin nähnyt. Hän ei hämmästynyt niinkuin olin luullut.

"Minä tiesin Barrymoren olevan liikkeellä öisin ja aioin juuri puhua
hänelle siitä", sanoi hän. "Pari tai kolme kertaa olen kuullut hänen
askeleittensa käytävässä menevän ja tulevan, suunnilleen teidän
mainitsemaanne aikaan."

"Ei ole mahdotonta, että hän joka yö menee tähystämään tuon ikkunan
luo", huomautin minä.

"Se voi kyllä olla mahdollista. Siinä tapauksessa voimme seurata häntä
ja ottaa selvää hänen puuhistaan. Mitä mahtaisi ystävänne Holmes
tehdä, jos hän olisi täällä?"

"Luulen että hän tekisi juuri niinkuin ehdotatte", sanoin minä. "Hän
menisi Barrymoren perässä ja ottaisi selville mitä hän tekee."

"Sitten voimme yhdessä tehdä sen."

"Mutta hän kuulisi varmaan meidän askeleemme."

"Hän on hieman huonokuuloinen, ja joka tapauksessa täytyy meidän
alistua siihen mahdollisuuteen. Tänä yönä odotamme minun huoneessani
kunnes hän on mennyt ohitse." Sir Henry hieroi tyytyväisenä käsiään ja
oli aivan selvää, ettei pieni seikkailu ollut hänelle vastenmielinen
vähäisenä vaihteluna hieman yksitoikkoisessa elämässämme nummella.

Sir Henry on ryhtynyt neuvotteluihin sen arkkitehdin kanssa, joka oli
valmistanut piirustukset sir Charlesille, ja keskustellut erään
Lontoolaisen urakoitsijan kanssa, joten suuri rakennustyö luultavasti
pian alkaa. Täällä on ollut koristemaalareita Plymouthista, ja
selvästi näkyy, kuinka suurenmoisia tuumia ystävällämme on, ja ettei
hän aio säästää vaivaa eikä rahaa, kun on kysymys suvun suuruuden
elvyttämisestä. Kun talo on korjattu ja uudelleen kalustettu, ei puutu
muuta kuin emäntä, jotta kaikki olisi täydellistä. Meidän kesken
sanoen osoittavat jokseenkin selvät merkit, että se puute pian
poistuisi, ellei tuolla nuorella naisella itsellään ole jotain sitä
vastaan, sillä harvoin olen nähnyt kenenkään miehen olevan niin
naiseen ihastuneen kuin hän kauniiseen naapuriimme, neiti
Stapletoniin. Siitä huolimatta ei asia näy käyvän niin helposti kuin
olisi syytä odottaa. Tänäkin päivänä esimerkiksi kohtasi ystäväämme
este, joka teki hänet sekä surulliseksi että levottomaksi.

Äsken kertomani Barrymorea koskevan keskustelun jälkeen pani sir Henry
hatun päähänsä ja valmistautui lähtemään ulos. Luonnollisesti seurasin
hänen esimerkkiään.

"Vai niin, tuletteko mukaan, Watson?" sanoi hän omituisesti katsahtaen
minuun.

"Se riippuu siitä, aiotteko nummelle päin", sanoin minä.

"Niin aion."

"Siinä tapauksessa tiedätte minun saamani ohjeet. En tahdo näyttää
tunkeilevalta, mutta te kuulitte kuinka vakavasti Holmes kielsi minua
teistä eroamasta ja varsinkin antamasta teidän yksin mennä nummelle."

Sir Henry laski hymyillen kätensä olalleni.

"Rakas ystävä", sanoi hän, "Holmes ei voinut edellyttää eräitä
seikkoja, jotka ovat tapahtuneet minulle tänne tultuani. Te
ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minä uskon varmaan, että kaikista vähimmin
tahtoisitte olla minulle vaivaksi. Minun täytyy nyt mennä yksin."

Olin todellakin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoisin tai tekisin, ja
ennenkuin olin ehtinyt päättää, oli hän ottanut keppinsä ja mennyt.

Mutta kun olin asiaa tuuminut, alkoi omatuntoni ankarasti soimata
minua siitä, että millään syyllä olin laskenut hänet näkyvistäni. Minä
kuvittelin miltä tuntuisi, jos minun täytyisi palata sinun luoksesi
kertomaan, että joku onnettomuus oli tapahtunut sen vuoksi, että olin
poikennut sinun määräyksistäsi. Arvelin mahdolliseksi vielä saavuttaa
hänet, ja niin lähdin heti kulkemaan sille suunnalle, jossa Merripit
House sijaitsee.

Kiiruhdin eteenpäin kaikin voimin näkemättä vilahdustakaan sir
Henrystä, ennenkuin tulin sille paikalle, missä nummelle vievä polku
eroaa maantiestä. Peläten sittenkin kulkeneeni harhaan, nousin eräälle
kummulle, josta saatoin nähdä läheisen seudun yli -- samalle kummulle,
jonka toisessa kyljessä kivilouhimo on. Silloin hänet heti huomasin.
Hän näkyi polulla, noin neljännes penikulman päässä minusta, ja hänen
rinnallaan näin naisen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin neiti
Stapleton. Aivan selvään näkyi, että heidän välillään oli jo
tapahtunut selitys, ja että he olivat sopineet kohtaavansa täällä. He
kulkivat hitaasti eteenpäin keskusteluunsa syventyneinä ja minä
huomasin tytön tekevän pieniä vilkkaita liikkeitä käsillään, ikäänkuin
antaakseen enemmän painoa sanoilleen, samalla kun sir Henry kuunteli
hyvin tarkkaavaisesti ja pari kertaa pudisti päätään, ikäänkuin olisi
hän kokonaan toista mieltä. Minä seisoin paikallani kivien välissä
tietämättä oikein, mitä tekisin. Mennä heidän jälkeensä ja keskeyttää
heidän tuttavallinen keskustelunsa oli vasten tavallisia ihmistapoja,
ja kumminkin oli selvä velvollisuuteni olla laskematta häntä
hetkeksikään näkyvistä. Ei juuri ollut hauska vakoilla ystäväänsä,
mutta eihän minulle todellakaan ollut mahdollista tehdä muuta, kuin
tarkata häntä kummulta ja rauhoittaa omaatuntoani sillä, että
myöhemmin tunnustaisin hänelle tekoni. Tosin kyllä olin liian kaukana
voidakseni auttaa, jos joku vaara äkkiä olisi häntä uhannut, mutta
lienet kumminkin yhtä mieltä minun kanssani siitä, että asemani oli
jokseenkin tukala ja että en voinut muuta?

Ystävämme sir Henry ja tuo nuori nainen olivat pysähtyneet polulle ja
seisoivat keskusteluunsa syventyneinä, kun äkkiä keksin, etten ollutkaan
heidän kohtauksensa ainoa näkijä. Minä huomasin jotain viheriää liehuvan
ilmassa ja seuraavassa hetkessä näin, että tätä liehuvaa esinettä kantoi
kepin päässä muuan mies, joka kulki eteenpäin epätasaisella maalla. Se
oli Stapleton hyönteishaavineen. Hän oli rakastavaisia paljoa lähempänä
kuin minä ja näytti kulkevan heihin päin. Samassa veti sir Henry nuoren
naisen luokseen. Hän oli pannut kätensä tytön vyötäisille, ja tämä
käänsi pois kasvonsa ja näytti pyrkivän irralleen. Sir Henry vei päätään
lähelle hänen kasvojaan ja hän nosti torjuen kätensä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tempautuivat he erilleen toisistaan ja kääntyivät
äkkiä ympäri. Stapleton sai tämän aikaan. Hän tuli kovaa vauhtia juosten
heitä kohden. Hän teki liikkeitä käsillään ja melkein hyppeli
kiihtymyksestä, kun oli ehtinyt heidän luokseen. En luonnollisesti
voinut tietää, mitä tämä merkitsi, mutta minusta näytti siltä, että
Stapleton kiivaasti moitti sir Henryä, joka puolestaan koetti selittää
asiaa ja tulistui yhä enemmän, kun tuo toinen ei tahtonut häntä
kuunnella. Tyttö seisoi ylväänä ja äänettömänä vieressä. Lopuksi
käännähti Stapleton ympäri ja viittasi käskevästi sisarelleen, joka
katsahdettuaan epäröivästi sir Henryyn poistui veljensä seurassa.
Luonnontutkijan suuttuneet eleet osottivat, että hän oli tyytymätön
myöskin sisareensa. Sir Henry seisoi hetken heidän jälkeensä katsellen
ja lähti sitten pää kumarassa ja huomattavasti masentuneena palaamaan
samaa tietä kuin oli tullut.

En voinut tietää mitä tämä merkitsi, mutta häpesin sitä, että ystäväni
tietämättä olin ollut näkemässä niin tuttavallista kohtausta. Juoksin
senvuoksi alas kummulta ja tapasin hänet sen juurella. Hänen kasvonsa
olivat punaiset ja otsa rypyssä, ikäänkuin olisi hän hyvin
epätietoinen.

"Kas, Watson! Mistä te tulette?" sanoi hän. "Eihän liene mahdollista,
että sittenkin olette juossut jälkeeni?"

Minä selitin koko asian, sanoin, että minun oli ollut mahdoton pysyä
sisällä, että olin seurannut häntä ja nähnyt koko tapauksen. Hänen
silmänsä leimusivat ensin suuttumuksesta, mutta suoruuteni häntä
lepytti, ja hän puhkesi nauruun, joka ei suinkaan ollut iloinen.

"Luulisi tosin, että keskellä tällaista erämaata pitäisi saada olla
rauhassa", sanoi hän, "mutta, hitto vieköön, luulenpa koko seudun
lähteneen liikkeelle katselemaan minun kosimistani -- joka muuten ei
kyllä ollut mitään hauskaa nähtävää. Minne te olitte ostanut piletin?"

"Minä seisoin tuolla kummulla."

"Taustassa siis. Hänen veljensä taasen oli etupermannolla. Näittekö,
kuinka hän syöksyi meitä vastaan?"

"Näin kyllä."

"Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että hän on hullu -- tytön veli
nimittäin?"

"Sitä en juuri saata sanoa."

"Sen kyllä uskon. Itse olen aina pitänyt häntä viisaana, mutta nyt sanon
teille, että jompikumpi meistä olisi puettava pakkopaitaan. Mikä minua
vaivaa? Te, Watson, olette muutamia viikkoja elänyt yhdessä minun
kanssani, ja minä pyydän nyt teitä rehellisesti ilmaisemaan ajatuksenne.
Oletteko koskaan saanut aihetta luulla, ettei minusta tulisi hyvä mies
vaimolle, jota rakastan?"

"En suinkaan."

"Minun asemaanihan ei kukaan voi moittia, ja siksi täytyy hänellä olla
jotain minua itseäni vastaan. Mitä se mahtaa olla? Tietääkseni en
koskaan ole tehnyt pahaa pienimmällekään itikalle, ja kumminkaan ei
hän tahtoisi suvaita minun koskettavan tytön sormenpäitäkään."

"Niinkö hän sanoi?"

"Niin, ja vielä enemmänkin. Vaikka olen vasta muutaman viikon tyttöä
tuntenut, niin voin sanoa teille, tohtori Watson, että on jotain, joka
heti ilmoitti minulle hänen olevan kuin minua varten luodun, ja hänkin
-- niin, kyllä hän oli onnellinen minun läheisyydessäni ollessaan, sen
voin vannoa. Joskus näkyy naisen silmissä eräs valoisa ilme, joka
kertoo enemmän kuin sanat. Mutta veli ei ole koskaan antanut meidän
tavata toisiamme kahdenkesken, ja vasta tänään luulin saaneeni
tilaisuuden puhutella häntä yksin. Kernaasti hän suostui sopimaan
kohtaamisesta, mutta tultuaan paikalle ei hän tahtonut puhua
rakkaudesta, eikä olisi minunkaan sallinut sitä tehdä, jos olisi
saanut määrätä. Hän palasi alituisesti siihen, että täällä oli
vaarallista asua, ja sanoi tuntevansa itsensä onnelliseksi vasta
sitten, kun minä olin matkustanut pois täältä. Minä vastasin, että
hänet nähtyäni en suinkaan halunnut kiiruhtaa pois näiltä seuduilta,
ja että jos hän todella toivoi minun lähtevän, niin saattoi se toivo
täyttyä vasta sitten, kun hän itse voi minua seurata. Ja sillähän
kosinta oli jo tapahtunut, mutta ennenkuin hän ehti vastata syöksyi
tuo epäkohtelias veli esiin raivoten kuin hullu. Hän oli kalpeana
kiukusta ja hänen vaaleat silmänsä leimusivat vihasta. Mitenkä minä
käyttäydyin nuorta naista kohtaan? Kuinka uskalsin osottaa hänelle
huomaavaisuutta, kun se oli hänelle vastenmielistä? Luulinko voivani
tehdä mitä tahansa sen vuoksi, että olin ylhäistä sukua? -- Ellei hän
olisi ollut tytön veli, ei hän todellakaan olisi jäänyt ilman
ansaittua vastausta. Nyt sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut hävetä
tunteitani tyttöä kohtaan, ja että toivoin hänen kerran tuottavan
minulle kunniaa rupeamalla vaimokseni. Tämä ei näyttänyt asiaa
parantavan, ja silloin minäkin suutuin ja vastasin hänelle kiivaammin
kuin olisi pitänyt, koska tyttö seisoi vieressämme. Lopputulos oli,
että hän, kuten näitte, marssi tiehensä vieden tytön mukanaan, ja
tässä minä nyt olen. Jos sanotte minulle, Watson, mitä tämä merkitsee,
niin en voi koskaan korvata kiitollisuuttani teille."

Minä koetin selittää asiata sekä niin että näin, mutta en itsekään
tiennyt, mitä ajattelisin. Sekä ystävämme arvonimi että rikkaus yhtä
hyvin kuin hänen ikänsä, luonteensa ja ulkomuotonsa ovat hänen
edukseen, enkä tiedä mitään muuta hänelle epäedullista kuin se onneton
kohtalo, joka sukua vainoo. Hyvin kummalliselta tuntuu, että hänen
yrityksensä niin epäkohteliaasti torjuttiin, ottamatta ensinkään
lukuun tytön omia toiveita, ja että tämä vastaansanomatta mukautui
siihen. Meidän arvailumme päättyivät kumminkin, kun Stapleton itse
meitä tyynnytti käymällä vielä samana päivänä sir Henryn luona. Hän
sanoi tulleensa pyytämään anteeksi aamuista tylyyttään, ja kun hän oli
pitkän aikaa keskustellut kahden kesken sir Henryn kanssa, sovittiin
riita ja sen merkiksi syömme me päivällistä Merripit Housessa ensi
perjantaina.

"En kumminkaan tahdo väittää tuota miestä viisaaksi", sanoi sir Henry.
"En koskaan unohda hänen silmiensä ilmettä, kun hän aamulla syöksyi
minua vastaan, mutta sen myönnän, että hänen anteeksipyyntönsä oli
mallikelpoinen."

"Saattoiko hän jollakin tapaa selittää käytöstään?"

"Hän sanoi, että sisar on hänen kaikkensa maailmassa. Se on
luonnollistakin, ja minua ilahduttaa, että hän osaa antaa tytölle
arvoa. He ovat aina olleet yhdessä, ja kuvauksensa mukaan on hänen
täytynyt viettää hyvin yksinäistä elämää ilman muuta seuraa kuin
sisaren, joten ajatuskin tämän menettämisestä tuntui hänestä
kauhealta. Hän sanoi, ettei ollut ymmärtänyt minun alkaneen kiintyä
tyttöön, ja kun hän sen omin silmin näki, antoi se hänelle sellaisen
iskun, ettei hän aluksi ollut vastuunalainen sanoistaan tai teoistaan.
Hän valitti tapahtumaa suuresti ja myönsi tietävänsä, kuinka
lapsellinen ja itsekäs se luulo oli, että hän koko elämänsä saisi
pitää kauniin sisarensa itseään varten. Jos tämä kerran aikoi hänen
luotaan lähteä, niin oli hänelle mieluisinta, että tyttö menisi
naimisiin minun kanssani, koskapa olin läheinen naapuri. Joka
tapauksessa tulisi se olemaan hänelle kova koettelemus, ja aikaa kyllä
kuluisi ennenkuin hän voisi kohtaloonsa mukaantua. Hän lupasi olla
vähimmälläkään tavalla avioliittoa vastustamatta, jos minä tahtoisin
sitoutua jättämään asian kolmeksi kuukaudeksi ja koettamaan ainoastaan
saavuttaa hänen sisarensa ystävyyden, vaatimatta hänen rakkauttaan.
Minä lupasin, ja niin on asia nykyään."

Ja sillä on yksi meidän vähäisistä salaperäisistä jutuistamme
selvinnyt. On hauskaa, että olemme jollakinkaan taholla tavanneet
pohjaa siinä suossa, jossa me kahlaamme. Tiedämme nyt, miksi neiti
Stapletonin kosija oli hänen veljelleen niin vastenmielinen, vaikkakin
tämä kosija oli niin edullinen kuin sir Henry. Ja nyt tartun toiseen
lankaan, jonka olen saanut selvitetyksi tästä sotkuisesta vyyhdistä,
nimittäin siihen salaisuuteen, joka koskee noita öisiä nyyhkytyksiä,
rouva Barrymoren itkettyneitä kasvoja ja hovimestarin salaperäisiä
käyntejä läntisen ristikko-akkunan luona. Onnittele minua, hyvä
Holmes, ja myönnä, ettet ole erehtynyt lähettilääsi suhteen ja ettet
kadu sitä luottamusta, jota osoitit minulle lähettämällä minut tänne.
Kaiken äsken luettelemani on yhden yön työ täydelleen selvittänyt.

Sanoin "yhden yön työ", mutta siihen kului kyllä kaksi yötä, sillä
ensi yönä emme huomanneet yhtään mitään. Minä valvoin sir Henryn
kanssa hänen huoneessaan kello kolmeen aamulla, mutta emme kuulleet
mitään muuta kuin portaissa olevan kellon lyöntejä. Se oli jokseenkin
ikävä valvonta ja päättyi siihen, että me molemmat nukahdimme
tuoleihimme. Onnellista kyllä emme siitä masentuneet, vaan päätimme
yrittää toisen kerran. Seuraavana yönä taaskin pienensimme lampun
liekkiä ja istuimme tupakoimaan vähintäkään ääntä synnyttämättä.
Uskomattoman hitaasti kuluivat tunnit ja kumminkin elähytti meitä sama
into, jota metsästäjä tuntee riistalle virittämäänsä loukkua
tarkatessaan. Kello löi yksi, löi kaksi ja toisen kerran jo melkein
olimme luopuneet menestymisen toiveesta, kun äkkiä kavahdimme suoriksi
tuoleillamme, väsyneet aistit jännitettyinä uuteen toimintaan. Olimme
kuulleet askelten narinaa käytävästä.

Ne hiipivät edelleen ja hävisivät vähitellen. Silloin avasi sir Henry
hiljaa oven, ja me lähdimme vakoiluretkellemme. Mies oli jo ehtinyt
parvekkeen ympäri, ja käytävä oli pimeä. Hiljaa hiivimme eteenpäin
kunnes olimme ehtineet rakennuksen toiseen sivustaan. Ehdimme vielä
vilahdukselta näkemään pitkän, mustapartaisen miehen, selkä hieman
kumarassa, varpaillaan kulkevan käytävässä. Sitten meni hän sisään
samasta ovesta kuin edellisellä kerrallakin. Kynttilän valo hetken
valaisi ovenpieltä ja loi sitten yhden ainoan keltaisen valeviivan
pimeään käytävään. Varovasti hiivimme eteenpäin koetellen joka lautaa
ennenkuin uskalsimme siirtää sille koko painomme.

Olimme varovaisuudesta riisuneet saappaamme, mutta kumminkin narisivat
vanhat laudat allamme. Joskus tuntui aivan mahdottomalta, ettei hän
meitä kuulisi. Onneksi on hän hieman huonokuuloinen, ja sitäpaitsi oli
hän kokonaan kiintynyt omiin puuhiinsa. Kun vihdoin saavuimme ovelle
ja katsoimme sisään, näimme hänen nojaavan akkunaan kynttilä kädessä
ja kalpeat, tähystelevät kasvot lasissa kiinni, aivan samoin kuin minä
olin nähnyt hänet pari yötä ennemmin.

Olimme ennakolta suunnitelleet menettelymme, mutta sir Henry on mies,
jolle suorin tapa aina on luonnollisin. Hän meni sisään huoneeseen ja
samassa hyppäsi Barrymore tukahdetulla äänellä huudahtaen akkunan
luota ja seisoi edessämme kalman kalpeana ja vapisten. Hänen tummat
silmänsä, jotka pistivät esiin kalpeista kasvoista, ilmaisivat kauhua
ja kummastusta, hänen tuijottaessaan sir Henryyn ja minuun.

"Mitä te täällä toimitatte, Barrymore?"

"En mitään, sir." Hän oli niin kauhuissaan, että tuskin saattoi puhua
ja varjot huoneessa heiluivat rajusti, niin vapisi kynttilä hänen
kädessään. "Tulin vaan katsomaan, oliko ikkuna oikein kiinni. Käyn
toisinaan sitä tarkastamassa öisin."

"Toisessako kerroksessa?"

"Niin, minä tarkastan kaikkia ikkunoita."

"Kas niin, Barrymore", sanoi sir Henry ankarasti, "me olemme
päättäneet, että totuuden täytyy tulla ilmi, ja te säästätte aikaa,
jos ilmotatte sen heti. Vastatkaa paikalla! Älkää valehdelko! Mitä
teitte ikkunan luona?"

Mies katsoi meihin aivan avuttomana, väänteli käsiään ja ilmaisi
kaikin tavoin epätietoisuuttaan ja hämminkiään.

"Minä en tehnyt mitään pahaa, sen vakuutan. Minä pidin kynttilää
vasten ikkunaa."

"Ja miksi piditte kynttilää vasten ikkunaa?"

"Älkää kysykö minulta, sir Henry, älkää kysykö. Kunniani kautta
vakuutan, että tämä salaisuus ei koske minua Jos se koskisi vain
minua, en varmaan koettaisikaan sitä salata."

Äkkiä keksin minä, mitä oli tehtävä, ja otin kynttilän ikkunalaudalta,
johon hovimestari oli sen laskenut.

"Varmaan hän antoi sillä jonkun merkin", sanoin. "Katsotaanpa,
vastaako joku." Minä pidin kynttilää samalla tavoin kuin hän ja
tähystelin ulos pimeään yöhön. Heikosti saatoin nähdä mustat puuryhmät
ja hieman valoisamman nummi-aukean, sillä kuu oli pilvessä. Ja sitten
huudahdin ihastuksesta, sillä pimeydestä tunki äkkiä esiin pieni
keltainen valopiste ja kiilui nyt selvästi keskellä ikkunan rajottamaa
mustaa nelikulmiota.

"Kas siinä se on!" huudahdin.

"Ei, ei, herra tohtori, se ei ole mitään", sanoi hovimestari. "Minä
vakuutan teille --."

"Kuljettakaa kynttilää pitkin ikkunaa, Watson", huusi sir Henry.
"Katsokaa, nyt liikkuu tuo toinenkin. Nyt ette voine kieltää
antaneenne merkkejä, te kavala lurjus. Puhukaa suoraan! Kuka on
rikostoverinne tuolla ulkona, ja mitä konnantöitä te puuhaatte?"

Barrymoren kasvot saivat selvän uhman ilmeen.

"Se on minun asiani, eikä teidän", sanoi hän. "Minä en sano mitään."

"Silloin luovutte heti paikalla minun palveluksestani."

"Kuten käskette. Jos on pakko, niin en kai muuta taida."

"Ja huomatkaa, että minä ajan teidät pois. Mielestäni todellakin
saisitte hävetä. Teidän sukunne on elänyt tässä talossa yhdessä minun
sukuni kanssa enemmän kuin sata vuotta, ja nyt saan minä huomata
teidän ryhtyneen rikollisiin juoniin minua vastaan."

"Ei, ei, sir; ei teitä vastaan suinkaan!" Nämä sanat lausui naisääni,
ja samassa seisoi rouva Barrymore ovella vielä kalpeampana ja enemmän
liikutettuna kuin hänen miehensä. Hän oli puettuna hameeseen ja
laajaan huiviin, ja hän olisi leveine vartaloineen näyttänyt sangen
naurettavalta, ellei hänen kasvoillaan olisi ollut niin valtavaa
epätoivon ilmettä.

"Meidän täytyy lähteä täältä, Eliza. Se on jutun loppu. Teet
viisaimmin, jos alat heti panna tavaroita kokoon", sanoi hovimestari.

"Oi, John, John, siihenkö on tultu. Se on minun syyni, sir Henry,
kaikki on minun syyni. Se, mitä hän on tehnyt, on tapahtunut minun
tähteni ja siksi, että minä häntä siihen pyysin."

"No puhukaa sitten! Mitä tämä merkitsee?"

"Onneton veliraukkani on nälkään kuolemaisillaan tuolla nummella. Me
emme voi antaa hänen nääntyä ovemme eteen. Valolla ilmoitamme hänelle,
että hän saa ruokaa, ja hän sytyttää tulensa näyttääkseen, mihinkä
ruoka on vietävä."

"Teidän veljenne on siis --"

"Hän on tuo karannut rangaistusvanki -- Selden."

"Aivan niin, niin on asia, sir", sanoi Barrymore. "Minä sanoin teille,
ettei salaisuus koskenut minua ja etten voinut sitä teille ilmottaa.
Nyt sen kuulitte, ja nyt näette, ettei teistä ollut kysymys, jos
olikin jotain salajuonia tekeillä."

Sellainen oli siis selitys noille hiipiville yöllisille vaelluksille
ja akkunasta annetuille valomerkeille. Sekä sir Henry että minä
tuijotimme molemmat hämmästyneinä rouva Barrymoreen. Oliko
mahdollista, että tämä jäykkä ja kunnianarvoisa henkilö oli samaa
sukua kuin yksi maan kuuluisimmista rikoksentekijöistä?

"Niin sir, minun oma nimeni on Selden, ja hän on minun nuorempi
veljeni. Me hemmottelimme häntä poikana ja annoimme hänen kaikessa
saada tahtonsa täytetyksi, kunnes hän tuli siihen luuloon, että
maailma oli hänen huviaan varten olemassa ja että hän saattoi tehdä,
mitä tahtoi. Sitten joutui hän huonoon seuraan, ja perkele sai hänet
valtaansa, niin että äitimme suri itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä,
ja meidän nimemme tahrattiin lokaan. Pian joutui hän rikoksesta
toiseen, hän vajosi yhä alemmas, ja ainoastaan Jumalan armo pelasti
hänet mestauslavalta. Minun mielessäni pysyi hän kumminkin aina samana
kiharatukkaisena poikana, jota olin hoitanut ja jonka kanssa olin
leikkinyt, niinkuin vanhempien sisarten tapa on. Senvuoksi hän karkasi
vankilasta. Hän tiesi, että minä olin täällä, ja että me emme voisi
kieltäytyä häntä auttamasta. Kun hän eräänä yönä oli paennut tänne
vahtimiehet kintereillänsä, niin mitä meidän oli tekeminen? Me
laskimme hänet sisään, annoimme hänelle ruokaa ja hoidimme häntä. Sitten
te, sir, palasitte kotiin Amerikasta, ja mieheni oli sitä mieltä, että
veliraukkani oli paremmassa turvassa nummella kuin missään muualla,
kunnes etsimiset olivat lakanneet. Mutta joka toisena yönä otimme me,
asettamalla kynttilän ikkunaan, selville oliko hän vielä täällä, ja jos
merkkiin vastattiin, vei mieheni hänelle lihaa ja leipää. Joka päivä
toivoimme, että hän olisi lähtenyt pois, mutta niin kauan kun hän oli
läheisyydessä, emme voineet häntä hylätä. Näin on asia, niin totta kuin
minä olen kristitty ihminen, ja jos ketään, niin ei ainakaan minun
miestäni ole moitittava, vaan minua, sillä minun tähteni on hän tehnyt
minkä teki."

Rouva Barrymore puhui sellaisella vakavuudella ja selvyydellä, ettei
voinut olla uskomatta hänen sanojaan.

"Onko se totta, Barrymore?"

"On, sir Henry, joka sana on tosi."

"En siinä tapauksessa voi moittia teitä siitä, että te olette auttanut
vaimoanne. Unohtakaa sanani! Menkää nyt molemmat huoneeseenne,
huomenna puhumme asiasta enemmän."

Heidän mentyään katselimme taaskin ikkunasta. Sir Henry oli avannut
sen, ja kylmä yötuuli tuntui kasvoillamme. Kaukana etäisyydessä kiilsi
vielä tuo pieni keltainen liekki.

"Hänen rohkeutensa on käsittämätön", sanoi sir Henry.

"Ehkä sille on valittu sellainen paikka, että sen voi nähdä ainoastaan
täältä."

"Se on luultavaa. Kaukanako luulette sen olevan?"

"Kaksoiskallion luona."

"Siis ainoastaan parin penikulman päässä täältä."

"Tuskin sitäkään."

"Kovin kaukana se ei voine olla, jos Barrymorella on ollut tapana
viedä sinne ruokaa. Ja tuon liekin luona nyt tämä roisto loikoo
odottamassa. Tuli ja leimaus, Watson! Melkeinpä menen ottamaan kiinni
tuon lurjuksen!"

Sama ajatus johtui minunkin mieleeni. Eiväthän Barrymore-puolisot
olleet vapaaehtoisesti ilmoittaneet meille salaisuuttansa, vaan heidät
oli siihen pakotettu. Mies oli yhteiskunnalle vaarallinen, ilmeinen
konna, jota ei voinut sääliä, ja jolla ei ollut mitään puolustusta. Me
teimme vain velvollisuutemme, jos käytimme tilaisuutta saattaaksemme
hänet sinne, missä hän ei voisi tehdä pahaa. Hänen raaka, raju
luonteensa oli sellainen, että muut saisivat kärsiä, jos me nyt
antaisimme myöten. Minä yönä tahansa saattoivat esimerkiksi
naapurimme, Stapletonin sisarukset joutua hänen uhrikseen, ja ehkä
juuri tämä ajatus sai sir Henryn niin innokkaasti tuumimaan hänen
kiinni ottamistaan.

"Minä tulen mukaan", sanoin minä.

"Noutakaa sitten revolveri ja vetäkää saappaat jalkaanne. Mitä
ennemmin lähdemme liikkeelle, sitä parempi, sillä muuten mies
luultavasti sammuttaa tulen ja lähtee tiehensä."

Viisi minuuttia myöhemmin olimme portin edessä valmiina lähtemään
retkellemme. Me kiiruhdimme pimeän puiston läpi, jossa syystuuli
hiljaa valitti ja putoilevat lehdet kahisivat. Yöilma oli täynnä
kosteita, katoavaisuudesta muistuttavia höyryjä. Silloin tällöin
pilkisti kuu esiin muutamiksi silmänräpäyksiksi, mutta pilvet kiitivät
taivaan laella, ja juuri kääntyessämme nummelle alkoi rankasti sataa.
Tuli paloi yhä edessämme.

"Onhan teillä aseita?" kysyin minä.

"Minulla on metsästysruoska mukanani."

"Meidän täytyy koettaa äkkiä yllättää hänet, sillä häntä väitetään
hyvin rajuksi. Jos aivan odottamatta hyökkäämme hänen päälleen, niin
saamme hänet kiinni, ennenkuin hän ehtii tehdä vastarintaa."

"Mitähän Holmes mahtaisi sanoa tästä", sanoi sir Henry. "Mitä
sanottiinkaan tuossa tarussa niistä pimeistä hetkistä, jolloin
pahuuden valta on korkeimmillaan?"

Vastaukseksi hänen kysymykseensä kuului äkkiä nummen avarasta
pimeydestä sama kummallinen ääni, jonka jo kerran ennen olin kuullut
suuren Grimpenin suon laidassa. Tuuli kuljetti sitä äänettömän yön
läpi, ensin kuului hiljainen uikutus, joka kasvoi ulvonnaksi tai
karjunnaksi ja sitten hiljeni kumeaksi muminaksi. Se uudistui
ehtimiseen, koko ilman sai se väräjämään, nyt kuului se kimeänä,
villinä, uhkaavana. Sir Henry tarttui takkini hihaan, ja hänen
kasvonsa loistivat valkoisina pimeässä.

"Suuri Jumala, mitä tuo on, Watson?"

"Sitä en tiedä. Tämä ääni kuuluu toisinaan nummella. Olen kuullut sen
kerran ennen."

Se hävisi ja täydellinen hiljaisuus ympäröi meitä. Me seisoimme
paikallamme ja koetimme kuunnella, mutta emme voineet enää kuulla
mitään.

"Watson", sanoi hän, "tuo oli koiran ulvontaa."

Veri hyytyi suonissani, sillä hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi
hirveän kauhun vallanneen hänet.

"Miksi he tuota ääntä sanovat?" kysyi hän.

"Ketkä?"

"Ihmiset näillä seuduin."

"Oh, he ovat hyvin tietämättömiä. Mitä sillä on väliä, miksi he sitä
kutsuvat?"

"Kertokaa se minulle, Watson. Mitä he sanovat?"

Minä epäröin, mutta en voinut olla vastaamatta.

"He sanovat sen olevan Baskervillen koiran ulvontaa."

Hän pidätti huudahduksen ja oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti.

"Varmaan se oli koira", sanoi hän viimein, "mutta ääni tuli kaukaa,
luultavasti tuolta taholta."

"On vaikea sanoa, mistäpäin se tuli."

"Se nousi ja laski tuulen mukaan. Eikö Grimpenin suo ole tuolla
suunnalla?"

"Siellä se on."

"Ja sieltä tuli äänikin. Sanokaa minulle suoraan, Watson, eikö se
teidänkin mielestänne tuntunut koiran ulvonnalta? Enhän minä toki ole
lapsikaan. Teidän ei tarvitse pelätä sanoa minulle totuutta."

"Minä olin Stapletonin seurassa, kuullessani sitä viimeksi. Hän sanoi,
että se hyvin saattoi olla erään sangen harvinaisen linnun huuto."

"Ei, ei, se oli varmasti koira. Onko mahdollista, että noissa
tarinoissa voi olla perää? Onko ajateltavissa, että minua todella
uhkaa joku vaara niin hämärältä taholta? Ettehän sitä saattane uskoa,
Watson?"

"En, en."

"Ja kumminkin oli kokonaan toista nauraa sille Lontoossa, kuin seisoa
täällä pimeässä kuunnellen tuollaista kirkunaa. Ja sitten sedän
muisto! Olihan maassa lähellä sitä paikkaa, jossa hän makasi, näkynyt
koiran jälkiä. Kaikki soveltuu niin ihmeellisesti yhteen. En
oikeastaan luule olevani pelkuri, mutta tuo ääni sai vereni hyytymään.
Tunnustelkaa kättäni."

Se oli kylmä kuin marmori.

"Huomenna olette kyllä entisellänne."

"En, minä en luule voivani vapautua tuosta ulvonnasta. Mitä neuvotte
minua tekemään?"

"Käännymmekö takaisin?"

"Emme hiidessä. Me olemme lähteneet ottamaan kiinni tuota miestä. Me
ajamme takaa vankia, ja on hyvin luultavaa, että joku pimeyden henki
ajaa takaa meitä. Eteenpäin vaan! Emme luovu aikeestamme, vaikka
helvetti olisi laskenut irralleen kaikki koiransa ja lähettänyt ne
nummelle."

Hapuilimme hitaasti eteenpäin pimeässä. Ympärillämme oli rosoisia
kivilohkareita, edessämme kiilsi tuo pieni valopilkku. Mikään ei ole
niin vaikeaa kuin arvata etäisyys jostakin valosta sysimustassa yössä,
ja joskus näytti tuo valo tulevan kaukaa näköpiirin reunalta, joskus
tuntui kuin olisi se vaan muutaman kyynärän päässä. Mutta vihdoin
saatoimme nähdä, mistä se tuli, ja silloin tiesimme olevamme sitä
aivan lähellä. Valuva kynttilä oli pistetty ylöspäin laajentuvaan
railoon muutamassa suuressa kivessä, jonka eri puoliskot suojasivat
sitä tuulelta ja estivät näkymästä muualle kuin Baskerville Hallin
suuntaan. Valtava kalliolohkare kätki meidät, kun me sen taakse
ryömittyämme katsoimme sen reunan ylitse merkkitulta. Oli omituista
nähdä tuon ainoan tulen palavan keskellä nummea, ilman että muuta
elonmerkkiä näkyi sen läheisyydessä -- liekki oli pieni ja keltainen ja
pisti esiin molempien kallioseinäin välistä valaisten niitä.

"Mitä me nyt teemme?" kuiskasi sir Henry.

"Odottakaa tässä. Hän tuskin on kaukana tulestansa. Katsotaanpa,
emmekö saa nähdä häntä vilahdukseltakaan."

Tuskin olin tämän sanonut, kun molemmat saimme nähdä hänet. Sen kiven
takaa, jonka railossa kynttilä paloi, pistivät esiin ilkeän näköiset,
rumat kasvot, inhoittavat, eläimelliset kasvot, joita alhaiset
intohimot olivat uurrelleet. Nämä lian peittämät kasvot, joita ympäröi
harjamainen parta ja pitkä tukka, olisivat hyvin voineet olla jonkun
niistä vanhoista villeistä, jotka ennen olivat asuneet maakuopissansa
vuorten rinteillä. Hänen edessään palava tuli heijastui hänen
kavalista silmistään, jotka vilkuivat oikealle ja vasemmalle
pimeydessä, niinkuin olisi hän ollut metsästäjän askeleita kuunteleva
petoeläin.

Selvästi näkyi jokin herättäneen hänen epäilystään. Ehkä oli
Barrymorella tapana käyttää jotakin merkkiä, jota me emme tienneet,
tai oli miehellä muuta syytä epäillä, ettei kaikki ollut niinkuin
piti, sillä hänen ilkeistä kasvoistaan saatoin nähdä hänen pelkonsa.
Koska tahansa voisi hän sammuttaa tulen ja kadota pimeyteen. Juoksin
senvuoksi esiin, ja samoin teki myöskin sir Henry. Samassa
silmänräpäyksessä päästi vanki suustaan kirouksen ja heitti suuren
kiven sellaisella voimalla, että se murskautui sitä kalliota vastaan,
jonka takana olimme olleet. Näin vilahdukselta hänen lyhyen,
nelikulmaisen, vahvarakenteisen vartalonsa, kun hän nousi ja käänsi
meille selkänsä juostakseen pakoon. Onnellinen sattuma oli, että kuu
juuri silloin tuli esiin pilvien välistä. Me juoksimme ylös kummun
huipulle ja sieltä näimme miehen syöksyvän alas sen toista sivua,
hypellen tiellään olevien kivien yli notkeasti ja nopeasti kuin
vuorikauris. Tarkka laukaus revolveristani olisi hänet haavottanut,
mutta minä olin ottanut sen mukaani vain puolustaakseni itseäni, jos
minun päälleni hyökättäisiin, enkä ampuakseni aseetonta miestä, joka
kaikin voimin juoksi meitä pakoon.

Me olimme molemmat nopeita juoksemaan, mutta huomasimme pian, ettei
meille ollut mahdollista saada häntä kiinni. Kauan saatoimme
kuutamossa nähdä hänet, kunnes hän lopulta näkyi vaan pienenä
pisteenä, joka nopeasti liikkui eteenpäin erään etäisen kummun
rinteellä olevien kivien välissä. Me juoksimme juoksemistamme, kunnes
melkein tukehduimme hengästyksestä, mutta meidän ja vangin väli tuli
yhä suuremmaksi.

Lopuksi pysähdyimme ja istuuduimme läähättäen parille kivelle, katsoen
kuinka hän vähitellen katosi.

Ja juuri silloin tapahtui jotain hyvin merkillistä ja odottamatonta.
Me olimme nousseet seisomaan ja aioimme juuri kääntyä kotiinpäin,
sillä luonnollisesti oli turhaa jatkaa ajoa. Oikealla puolellamme oli
kuu matalalla näkyvissä, ja erään graniittikallion sahankaltainen
huippu kuvastui sen hopeakaaren alareunaa vasten. Mustana kuin
ebenholtsi-patsas, näkyi erään miehen vartalo tämän kallion huipulla
kuvastuvan kiiltävää taustaa vasten. Älä luule sitä näköhäiriöksi,
Holmes. Minä vakuutan etten koskaan elämässäni ole nähnyt mitään
selvemmin. Mikäli näin seisoi siinä solakka, pitkä mies. Sääret
olivat hänellä hieman hajallaan, kädet ristissä rinnalla ja pää
kumarassa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat raskaina liikkuneet
tällä sammal- ja graniittierämaalla, joka oli hänen edessään. Hän
saattoi hyvin olla tämän seudun ruumiillistunut henki, ja hän näyttäytyi
kaukana siitä paikasta, missä tuo toinen oli kadonnut näkyvistä. Muuten
oli hän viimemainittua paljoa pitempi. Huudahtaen hämmästyksestä käännyin
ympäri ja tartuin sir Henryä käsivarteen osottaakseni hänelle näkyä,
mutta silmänräpäyksessä oli se kadonnut ja mies oli poissa. Kallion
terävät huiput kuvastuivat edelleenkin kuun alaosaa vasten, mutta sen
korkeimmalla laella ei enää näkynyt tuota äänetöntä, liikkumatonta
hahmoa.

Minä halusin kernaasti mennä tutkimaan kalliota, mutta se oli jonkun
matkan päässä meistä. Sir Henryn hermot värisivät vielä kuulemamme
ulvonnan vaikutuksesta, eikä hän ollut halukas antautumaan uusiin
seikkailuihin. Hän ei ollut nähnyt tuota yksinäistä kalliolla seisojaa,
eikä tuntenut sitä väristystä, jonka tämä ihmeellinen ilmestys käskevine
asentoineen oli minussa synnyttänyt. "Se oli varmaan joku
vanginvartija", sanoi hän. "Niitä on vilissyt täällä nummella tuon
miehen karkaamisesta asti." Mahdotonta ei ole, että tämä selitys olisi
oikea, mutta paremmin tahtoisin saada sen todistetuksi. Vielä tänään
aiomme ilmottaa Princetowniin, mistä heidän on vankiaan etsittävä, mutta
oli kyllä ikävä, ettemme saaneet iloa viedä häntä mukanamme. Sellaisia
seikkailuja jouduimme viime yönä kokemaan, ja sinun täytynee myöntää,
hyvä Holmes, että tämä tiedonanto kelpaa.

Olen kyllä puhunut paljon sellaista, joka oikeastaan ei tähän kuulu,
mutta pidin viisaimpana ilmoittaa sinulle kaikki seikat ja jättää
sinun valittavaksesi ne, jotka parhaiten tuntuvat auttavan sinua
johtopäätöksiesi tekemisessä. Olemme kumminkin voittaneet jotain. Mitä
Barrymore-puolisoihin tulee, olemme keksineet syyn heidän
menettelyynsä, ja se on melkoisesti yksinkertaistuttanut asemaa. Nummi
salaisuuksineen ja asukkaineen pysyy kumminkin yhtä selittämättömänä
kuin ennenkin. Ehkä voin ensi kirjeessäni siihenkin hieman valoa
luoda. Parasta olisi, jos sinä voisit tulla tänne luoksemme.




KYMMENES LUKU.

Otteita tohtori Watsonin päiväkirjasta.


Tähän asti olen voinut esittää ne tiedonannot, joita tämän seikkailun
ensi aikoina lähetin Sherlock Holmesille. Nyt olen kumminkin tullut
kertomuksessani siihen kohtaan, jossa olen pakotettu luopumaan tästä
menettelytavasta ja jälleen luottamaan muistooni sekä tukemaan sitä
sen aikuisilla päiväkirja-muistoonpanoilla. Minä jatkan kertomusta
siitä aamusta, joka seurasi epäonnistunutta yritystämme ottaa kiinni
tuo karannut vanki ja ihmeellisiä kokemuksiamme nummella.

Lokakuun 16:na päivänä. -- Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta.
Taloa ympäröivät uhkuilevat pilvet, jotka silloin tällöin kohoutuvat
ylöspäin paljastaen nummen synkät, käyrät viivat, vuorenrinteitten
hopeanhohtavat suonet ja kalliot, jotka etäisyydessä kiiltävät, kun
valo sattuu niiden märkiin pintoihin. On synkkää sekä sisällä että
ulkona. Sir Henryn mielentilassa tuntuu vastavaikutus yön
jännitykselle. Minua itseäni vaivaa paino sydämen tienoilla ja tunne
lähestyvästä vaarasta -- vääjäämättömästä vaarasta, joka on sitä
kauheampi, kun sen laatua ei saata tietää.

Ja puuttuuko minulta sitten syytä sellaiseen tunteeseen? Minun
tarvitsee vaan ajatella niitä monia tapahtumia, jotka kaikki
osoittavat jonkun turmiollisen voiman toimivan ympärillämme.
Ensiksikin Baskerville Hallin entisen omistajan äkillinen kuolema,
joka niin täydellisesti vastasi tarun sisältöä, ja sitten kansan
kertomukset jonkun kummallisen olennon ilmestymisestä nummelle. Kaksi
kertaa olen omin korvin kuullut tuon äänen, joka muistutti kaukaa
kuuluvaa koiran ulvontaa. On uskomatonta, mahdotonta, ettei sitä
voitaisi luonnollisella tavalla selittää. Ei voi ajatella sellaista
kummituskoiraa, joka jättäisi hiekkaan jälkiä ja täyttäisi ilman
ulvonnallaan. Stapleton voi ehkä yhtyä sellaiseen taikauskoon,
Mortimer myöskin. Mutta jos mitään, niin järkeni terveyttä ja
selvyyttä voin kehua, eikä mikään saa minua uskomaan taikuuteen. Sen
kautta laskeutuisin samalle kannalle kuin ne köyhät talonpojat, jotka
eivät tyydy edes mihinkään ylimalkaiseen helvetinkoiraan, vaan
kertovat sillä olevan tultaleimuavan kidan ja silmät. Holmes ei
tahtonut kuulla noita kuvitteluja, ja minähän olen hänen edustajansa.
Tosiasioita ei kumminkaan voi kieltää, ja kahdesti olen kuullut tuon
kirkumisen nummella. Otaksukaamme, että joku äärettömän suuri koira on
päässyt siellä irti -- sehän tavallaan selittäisi paljon. Mutta missä
se sitten olisi piilossa, mistä se saisi ruokansa, mistä se tulisi ja
miksi ei sitä koskaan päivillä näkyisi? Täytyy myöntää, että tämä
luonnollinen selitys on yhtä vaikea kuin tuo toinenkin. Ja
lukuunottamatta koiraa, on aina jäljellä tuo inhimillisen kätyrin
esiintyminen Lontoossa, vaunuissa näkemämme mies, ja kirje, joka
varotti sir Henryä tulemasta nummelle. Se ainakin oli todellista,
mutta se saattoi yhtä hyvin tulla suojelevalta ystävältä kuin
vaaralliselta viholliselta. Missä oleskeli nyt tämä ystävä tai
vihollinen? Oliko hän jäänyt Lontooseen vai seurannut meitä tänne?
Oliko hän -- oliko hän ehkä tuo outo mies, jonka näin kallion huipulla?

Tosin kyllä näin häntä vain hetkisen, mutta voisin vannoa, ettei hän
ollut kukaan niistä, joita täällä olen nähnyt, ja minä olen tavannut
kaikkia naapureita. Hänen vartalonsa oli pitempi kuin Stapletonin ja
paljoa laihempi kuin Franklandin. Barrymore olisi se ehkä voinut olla,
mutta hän oli jäänyt kotiin, ja minä olen vakuutettu siitä, ettei hän
ollut mennyt ulos sittemminkään. Joku tuntematon vartioi siis meitä
yhä edelleen, samoin kuin Lontoossa. Me emme ole päässeet hänestä. Jos
saisin sen miehen käsiini, niin olisimme lähellä kaikkien
vaikeuksiemme ratkaisua. Tähän ainoaan päämäärään täytyy minun nyt
kohdistaa koko kykyni.

Ensimmäinen aikeeni oli ilmoittaa sir Henrylle kaikki tuumani. Toinen,
viisaampi päätös oli olla näyttämättä korttejani muille ja puhua niin
vähän kuin mahdollista puuhistani. Sir Henry on äänetön ja
hajamielinen. Hänen hermoihinsa on tuo nummella kuulemansa ääni
omituisesti vaikuttanut. Minä en aio sanoa mitään, joka hänen
levottomuuttaan voisi lisätä, mutta aion ryhtyä toimenpiteisiin
tarkotukseni saavuttamiseksi.

Tänään aamiaisen jälkeen sattui täällä pieni tapaus. Barrymore pyysi
saada puhutella sir Henryä, ja he sulkeutuivat hetkeksi tämän
työhuoneeseen. Minä istuin biljardihuoneessa ja kuulin monta kertaa,
että heidän äänensä kiihottuivat, sekä sain jokseenkin selvän
käsityksen asiasta, josta oli kysymys heidän kesken. Äkkiä aukeni ovi
ja sir Henry huusi minua.

"Barrymore luulee saaneensa syytä valittaa", sanoi hän. "Hänen
mielestään teimme väärin lähtiessämme tavoittamaan kiinni hänen
lankoansa, kun hän vapaaehtoisesti oli ilmottanut salaisuuden."

Hovimestari seisoi edessämme kalpeana mutta tyynenä.

"On mahdollista, että olen puhunut liian kiivaasti", sanoi hän, "ja
siinä tapauksessa pyydän anteeksi. Minun täytyy kumminkin toistaa,
että hämmästyin suuresti, kun te, hyvät herrat, aamulla tulitte kotiin
ja sain kuulla, että oli ollut kysymys Seldenin vangitsemisesta. Onhan
tuolla raukalla kyllin vastustajia muutenkin, ilman että minä yhä
useampia yllytän häntä vastaan."

"Jos olisitte sen meille vapaaehtoisesti kertonut, olisi asianlaita
toinen", sanoi sir Henry, "mutta nyt puhuitte te, tai oikeammin
vaimonne, asiasta vasta sitten, kun olitte siihen pakotettuja ettekä
muuta voineet."

"Minä en kumminkaan voinut uskoa, että sitä käyttäisitte hyväksenne,
sir Henry, sitä en voinut uskoa."

"Tuo mies on vaarallinen yleiselle turvallisuudelle. Nummella
sijaitsee useita yksinäisiä asumuksia, eikä hän juuri arkaile mitään.
Ei tarvinnut kuin nähdä hänen kasvonsa ymmärtääkseen sen. Ajatelkaa
esimerkiksi Stapletonia, joka yksin saisi puolustaa kotiansa. Ei,
kukaan ei ole turvassa, ennenkuin se mies on lukkojen takana."

"Hän ei murtaudu mihinkään, sen voin pyhästi vakuuttaa, eikä hän
koskaan enää tule tekemään kenellekään vahinkoa tässä maassa. Minä
vakuutan teille, sir Henry, että muutamassa päivässä on kaikki
valmista, ja hän lähtee matkalle Etelä-Amerikaan. Älkää, Jumalan
nimessä, ilmottako poliisille, että hän vielä on nummella. He ovat
lakanneet häntä hakemasta; antakaa hänen olla rauhassa kunnes hänen
laivansa on valmis lähtöön. Ette voi antaa häntä ilmi saattamatta
minua ja vaimoani huoliin ja vaikeuksiin."

"Mitä te sanotte asiasta, Watson?"

Kohautin olkapäitäni. "Jos hän onnellisesti pääsisi maasta pois, niin
helpottaisihan se veronmaksajain taakkaa", sanoin.

"Mutta ajatelkaa, että hän ennen lähtöään saattaa käydä jonkun
kimppuun."

"Kuinka hän voisi sellaiseen järjettömyyteen ryhtyä, sir? Olemme
varustaneet hänet kaikella, mitä hän tarvitsee. Tekemällä jonkun
rikoksen, ilmaisisi hän olinpaikkansa."

"Se on totta", sanoi sir Henry. "No olkoon, rakas Barrymore..."

"Jumala teitä siunatkoon, herra, ja kiitos kaikesta sydämestä. Olisi
ollut kuolemaksi minun vaimolleni, jos hän jälleen olisi joutunut
kiinni."

"Minä pelkään auttavamme rikollista tekoa Watson, vai kuinka? Sen
jälkeen, mitä nyt kuulimme, en mielestäni kumminkaan voi ilmiantaa
tuota raukkaa. Hyvä on, Barrymore, voitte mennä."

Muutamin syvää kiitollisuutta ilmaisevin sanoin lähti hovimestari,
mutta näytti epäröivän ja palasi takasin.

"Te olette ollut niin hyvä meille, sir", sanoi hän, "että kernaasti
tahtoisin tehdä teille vastapalveluksen. Minä tiedän jotain, jonka
minun ehkä olisi pitänyt sanoa ennemmin, mutta vasta kauan
tutkintotilaisuuden jälkeen huomasin sen, enkä ole sanallakaan siitä
kenellekään hiiskunut. Se koskee sir Charlesin kuolemaa."

Sir Henry ja minä kavahdimme pystyyn tuoleiltamme. "Tiedättekö kuinka
hän kuoli?" kysyi edellinen.

"En, sir Henry, sitä en tiedä."

"Mitä teillä sitten on sanottavaa?"

"Minä tiedän, miksi hän meni veräjän luo juuri silloin. Hän meni
tapaamaan erästä naista."

"Tapaamaan erästä naista! Hänkö?"

"Niin."

"Ja tuon naisen nimi?"

"Minä en tiedä hänen nimeänsä, mutta sen alkukirjaimet voin sanoa. Ne
olivat L. L."

"Kuinka sen tiedätte, Barrymore?"

"Nähkääs, sir Henry, setänne oli saanut kirjeen saman päivän aamuna.
Tavallisesti tuli hänelle joukottain kirjeitä, sillä olihan hän
julkinen mies ja laajalti kuulu hyvästä sydämestään, niin että ne,
joiden elämä oli vaikea, mielellään kääntyivät hänen puoleensa. Mutta
sinä aamuna ei sattumalta tullut muuta kuin yksi kirje, ja senvuoksi
se jäi mieleeni. Se tuli Coombe Traceysta, ja osoite oli kirjoitettu
naisen käsialalla.

"Asiaa en sen enempää ajatellut silloin, enkä myöhemminkään olisi sitä
tehnyt ilman vaimoani. Muutamia viikkoja sitten siivosi hän perin
pohjin sir Charlesin työhuoneen, joka oli ollut suljettuna hänen
kuolemastaan saakka, ja löysi silloin tulisijan ristikon takaa melkein
tykkänään palaneen kirjeen. Suurin osa paperia oli hiiltynyt, mutta
kirjeen loppuosa pysyi koossa ja oli luettavissa, vaikka kirjaimet
olivat harmaita mustalla pohjalla. Mielestämme näytti se
jälkikirjotukselta ja siinä oli seuraavat sanat: 'Minä pyydän teitä
ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan veräjän luo kello
kymmenen, jos olette gentlemanni.' Sen alla olivat kirjaimet L. L."

"Onko teillä tuo paperipala tallessa?"

"Ei, se mureni meidän lukiessa kirjoitusta."

"Oliko sir Charles ennen saanut samalla käsialalla kirjoitettuja
kirjeitä?"

"En todellakaan pannut lähempää huomiota hänen kirjeisiinsä, enkä
olisi huomannut tätäkään, ellei se olisi ollut ainoa sinä päivänä."

"Ettekä voi aavistaakaan, kuka L. L. on."

"En, siitä en tiedä enempää kuin tekään. Luulen kumminkin, että
saisimme tietää lisää sir Charlesin kuolemasta, jos saisimme käsiimme
sen naisen."

"En voi ymmärtää, Barrymore, kuinka olette voinut salata meiltä näin
tärkeää asiaa."

"Niin, sir, heti sen jälkeen saimme tuon oman surumme. Ja sitäpaitsi
me pidimme paljon sir Charlesista, ja täydellä syylläkin, hän kun oli
tehnyt niin paljon meidän eduksemme. Ei voinut isäntäraukallemme olla
mitään hyötyä tuon jutun vetämisestä esiin, ja sitäpaitsi täytyy aina
olla varovainen, kun joku nainen on sekaantunut asiaan. Parhaatkin
miehet . . . ."

"Luulitteko, että se olisi voinut vahingoittaa hänen mainettaan?"

"Ainakaan en luullut, että siitä olisi voinut olla mitään hyötyä.
Mutta kun te nyt olette ollut niin hyvä meille, niin ei mielestäni
olisi oikein rehellistä, jos pitäisin salassa, minkä tiedän tästä
asiasta."

"Hyvä on, Barrymore, voitte mennä."

Kun hovimestari oli lähtenyt, sanoi sir Henry minulle: "No, Watson,
mitä ajattelette tästä uudesta tiedosta?"

"Minusta näyttää, että se tekee pimeyden entistään synkemmäksi."

"Niin minäkin ajattelen, mutta jos voisitte saada tuon L. L:n
käsiinne, niin olisi paljon voitettu, ja onhan edullista jo tietääkin,
että on olemassa joku nainen, joka tuntee asian oikean laidan, jos
vaan voimme saada hänet ilmi. Mitä arvelette nyt olevan tekeminen?"

"Heti ilmoittaa Holmesille tästä ja siten osoittaa hänelle kauan
hakemansa tie arvotuksen selittämiseen. Minä erehtyisin suuresti,
ellei se saisi häntä heti matkustamaan tänne."

Menin huoneeseeni ja kirjoitin kertomuksen äskeisestä
keskustelustamme. Holmesilla oli arvattavasti ollut paljon tekemistä
viime aikoina, sillä vain harvoin oli tullut kirjeitä Baker Streetiltä
ja nekin olivat lyhyitä eivätkä ensinkään koskeneet minun lähettämiäni
tietoja, tuskinpa sisälsivät viittaustakaan minulle uskottuun
tehtävään. Rahankiristysjuttu, jonka hän oli ottanut huolekseen,
arvattavastikin anasti koko hänen huomionsa. Se mitä nyt hänelle
saatoin kertoa, varmaankin herättäisi hänen huomiotaan ja kannustaisi
häntä uusiin yrityksiin. Minä toivon, että hän olisi täällä.

Lokakuun 17:nä päivänä. -- Tänään on sade virtanaan valunut kahisten
seinien köynnöskasveissa ja tulvien alas kattoränneistä. Minä olen
ajatellut tuota karkuriraukkaa autiolla nummella. Mitä rikoksia hän
lieneekin tehnyt, niin on hän saanut niistä kärsiäkin! Ja sitten
olen ajatellut tuota toista -- vaunuissa näkemäämme miestä,
kuutamoilmestystä. Tässäkö rankkasateessa oli hänkin -- tuo näkymätön
vartija, tuo pimeyden mies? Illalla otin sadetakin ylleni ja lähdin
kauas märälle nummelle, joka oli niin täynnä salaperäisiä kauhukuvia.
Sade pieksi kasvojani ja myrsky vinkui korvissani. Jumala auttakoon
niitä, jotka nyt ovat tuolla suurella suolla, sillä kuiva maakin on
muuttunut vesiperäiseksi. Minä kuljin sen mustan kallion luo, jonka
huipulla olin nähnyt tuon yksinäisen vartijan, ja sen rosoiselta
kukkulalta katselin nyt itse synkkiä selännejonoja. Sadekuuroja kulki
niitä pitkin, ja raskaat, lyijynkarvaiset pilvet riippuivat maiseman
päällä ja kietoutuivat harmaina kiehkuroina aavemaisten kukkulain
ympäri. Vasemmalla olevasta alangosta kohosivat Baskerville Hallin
molemmat kapeat tornit puiden yli puoleksi usvan peitossa. Muuta
inhimillisen elämän merkkiä en voinut nähdä, lukuunottamatta niitä
historiantakaisia majoja, jotka tiheinä joukkoina peittivät rinteitä.
Missään en voinut nähdä jälkiäkään erakosta, joka pari iltaa sitten oli
näyttäytynyt tällä paikalla.

Paluumatkalla ollessani yllätti minut tohtori Mortimer, joka
"dog-cartissaan" ajoi etäisestä Foulmiren maakartanosta tulevaa
epätasaista tietä. Hän oli ollut hyvin huomaavainen, ja tuskin oli
päivääkään mennyt, ilman että hän olisi itse käynyt tiedustamassa
meidän vointiamme. Nyt tahtoi hän välttämättä minua ajamaan hänen
seurassaan. Hän oli hyvin huolissaan pienen koiransa katoamisesta. Se
oli luultavasti eksynyt nummelle. Minä lohdutin häntä niinkuin taisin,
mutta muistin hevosta Grimpenin suolla ja aavistin, mikä kohtalo
eläin-raukalle oli tullut.

"Kuulkaahan, hyvä Mortimer", sanoin minä jylkyttäessämme eteenpäin
epätasaisella tiellä, "te varmaan tunnette useimmat niistä, joita voi
pitää naapureina?"

"Kyllä, minä tunnen melkein kaikki."

"Voitteko sanoa jonkun naisen, jonka nimen alkukirjaimet ovat L. L.?"

Hän mietti asiaa muutaman minuutin. "En", sanoi hän. "Löytyy kyllä
muutamia mustalaisia ja työmiehiä, joita en tunne, mutta
maanviljelijäin ja säätyläisten joukossa ei ole ketään, johon ne
sopisivat. Odottakaapa", lisäsi hän hetken kuluttua. "Laura Lyons!
Siinähän ovat alkukirjaimet L. L., mutta hän asuu Coombe Traceyssa."

"Ja kuka hän on?" kysyin.

"Hän on Franklandin tytär."

"Mitä? Onko hän tuon vanhan riitapukarin tytär?"

"Juuri saman. Hän meni naimisiin erään Lyons nimisen taiteilijan
kanssa, joka tuli aiheita etsimään nummelta. Tämä olikin oikea lurjus
ja oli vaimolleen uskoton, mutta mahdollisesti ei syy ollut yksin
hänen. Vaimon isä ei tahtonut olla missään tekemisissä tyttärensä
kanssa, kun tämä oli mennyt naimisiin ilman hänen suostumustaan, ja
ehkä hänellä oli muitakin syitä, joten naisraukan asema ei ollut juuri
hauska ollessaan sellaisen miehen ja sellaisen isän välissä."

"Millä hän nyt elää?"

"Minä luulen ukko Franklandin antaneen hänelle pienen eläkkeen, mutta
kun tämän omat raha-asiat ovat huonossa kunnossa, niin on se
varmaankin aivan vähäpätöinen. Vaikka hän ei ollutkaan aivan
nuhteeton, niin ei voitu antaa hänen joutua auttamattomasti hukkaan.
Hänen kohtalonsa tuli tunnetuksi, ja useat henkilöt näillä tienoin
koettivat saattaa häntä tilaisuuteen ansaita leipänsä kunniallisella
tavalla. Niihin kuuluivat sekä Stapleton että sir Charles. Itsekin
avustin vähäpätöisellä summalla. Kysymys oli konekirjotusliikkeestä."

Hän tahtoi tietää, mitä näillä kyselyillä tarkoitin, mutta onnistuin
livahtamaan asiasta ilmaisematta liikaa, sillä mielestäni ei minun
pidä uskoa kenellekään salaisuuksiani. Huomenna varhain lähden Coombe
Traceyyn, ja jos saan tavata tuota rouva Laura Lyonsia, jonka maine
näyttää hieman epäiltävältä, niin on siten päästy tärkeä askel
eteenpäin tätä salaperäistä asiaa koskevain seikkojen selvittämisessä.
Alan todella tulla kavalaksi kuin käärme, sillä kun tohtori Mortimerin
kysymykset kävivät kovin tunkeileviksi, sanoin minä, että olisi hauska
tietää, mitä tyyppiä Franklandin pääkallo oli, ja sitten ei koko
loppumatkallamme ollut kysymys muusta kuin frenologiasta.

Yksi asia on minun vielä tältä myrskyiseltä ja ikävältä päivältä
pantava muistiin, nimittäin se keskustelu, joka minulla juuri on ollut
Barrymoren kanssa, ja jonka kautta sain vielä yhden kortin aikanaan
esiin lyötäväksi.

Mortimer oli jäänyt päivälliselle ja sen jälkeen istui hän pelaamaan
korttia sir Henryn kanssa. Hovimestari toi minulle kahvia kirjastoon
ja minä käytin tilaisuutta tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä.

"No", sanoin minä, "onko rakastettava lankonne jo lähtenyt täältä, vai
vieläkö hän hiiviskelee tuolla nummella?"

"Sitä en tiedä, herra tohtori", vastasi hän. "Toivon hartaasti, että
hän olisi poissa, sillä hän on tuottanut meille vain huolta ja
ikävyyksiä. En ole kuullut hänestä mitään, senjälkeen kun kolme päivää
sitten vein hänelle ruokaa."

"Näittekö hänet silloin?"

"En nähnyt, mutta ruoka oli kadonnut, kun seuraavan kerran menin sinne
päin."

"Silloinhan hän oli siellä varmasti."

"Siltä näyttää, ellei tuo toinen ollut sitä vienyt."

Kahvikuppi puolitiessä suulleni tuijotin minä Barrymoreen.

"Te tiedätte siis, että siellä on toinenkin?"

"Kyllä, minä tiedän, että joku toinenkin kuleksii nummella."

"Oletteko nähnyt hänet?"

"En ole."

"Kuinka sitte saatatte hänestä tietää?"

"Selden puhui siitä kahdeksan päivää sitten. Tuo toinen välttelee
myöskin ihmisiä, mutta mikäli tiedän, ei hän ole vanki. Minä en voi
sitä sietää, minä en todellakaan voi sitä sietää, tohtori Watson, sen
sanon suoraan." Hän puhui innokkaasti ja suurella vakavuudella.

"Kuulkaa nyt, Barrymore", sanoin minä. "Minä en tarkoita muuta kuin
isäntänne etua ja tulin tänne yksinomaan siinä aikomuksessa, että
voisin häntä auttaa. Sanokaa minulle suoraan, mitä ette voi sietää?"

Barrymore epäröi, ikäänkuin olisi katunut sanojaan, tai olisi hänen
vaikea saada tunteensa ilmaistuksi.

"Koko sitä juttua, joka täällä tapahtuu", huudahti hän viimein ja
viittasi kädellään nummelle päin olevaan ikkunaan, jota sade huuhtoi.
"Täällä on petollinen peli kysymyksessä, ja mustia konnantöitä
tekeillä, sen voin vannoa. Suuresti minua ilahduttaisi, jos sir Henry
palaisi Lontooseen takasin."

"Mutta mikä teidät sitten tekee levottomaksi?"

"Ensiksikin sir Charlesin kuolema. Mitä virallinen tutkimusmies siitä
sanoikin, niin oli se jokseenkin kamala juttu. Ja sitten nuo vehkeet
nummella, heti kun on tullut pimeä iltasin. Ei kukaan enää maksunkaan
edestä uskaltaisi lähteä sinne auringon laskun jälkeen. Sitten vielä
tuo muukalainen, joka piilottelee nummella ja vartioi ja odottaa. Mitä
hän odottaa? Mitä se merkitsee? Ainakaan se ei merkitse hyvää
Baskervillen nimisille ja iloseksi tulen, kun pääsen koko asiasta ja
sir Henryn uudet palvelijat ovat valmiit muuttamaan Baskerville
Halliin."

"Mutta ettekö voi kertoa minulle jotain tuosta muukalaisesta?" kysyin
minä. "Mitä sanoi Selden? Oliko hän saanut selville tämän olinpaikan
tai puuhat?"

"Hän oli nähnyt hänet pari kertaa, mutta mies on viekas eikä ilmaise
mitään. Ensin luuli hän häntä poliisiksi, mutta sai pian selville,
että hänellä oli omat puuhansa. Herrasmieheksi Selden häntä luuli,
mutta ei voinut käsittää hänen aikeitaan."'

"Ja missä hän asui?"

"Vuorenrinteen luolissa -- tiedättehän nuo kivimajat, joissa entiskansa
on asustanut."

"Ja mistä hän sai ruokansa?"

"Selden oli huomannut, että hänellä oli palveluksessaan eräs poika,
joka toi hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi. Luultavasti ostaa poika
sen hänelle Coombe Traceysta."

"Hyvä on, Barrymore. Ehkä vielä joskus puhumme asiasta." Sittenkun
hovimestari oli mennyt, astuin minä ikkunan luo ja katselin kiitäviä
pilviä ja myrskyssä kiemurtelevia puita. Ilta oli kyllin kaamea
sisälläkin -- minkälainen se sitten olisikaan jossakin nummen
kivimajassa? Mikä raju vihan intohimo saattaneekaan ihmisen
oleskelemaan sellaisessa paikassa sellaisella ilmalla? Ja mikä
syvällinen, musta tarkoitusperä voikaan vaatia häneltä sitä? Tuossa
nummen luolassa on siis sen arvoituksen ydin, joka on minut saattanut
niin ymmälle. Minä vannon ettei saa kulua enää päivääkään, ilman että
olen tehnyt, mitä ihmisvoimin saattaa, päästäkseni tämän salaisuuden
perille.




YHDESTOISTA LUKU.

Nummella oleskeleva muukalainen.


Se ote päiväkirjastani, joka muodosti edellisen luvun, on vienyt
kertomuksen lokakuun kahdeksanteentoista päivään saakka, josta asiat
alkavat nopeaan lähestyä kamalaa loppuansa. Seuraavien päivien
tapahtumat ovat tulikirjaimilla muistiini piirretyt, ja minä voin
kertoa ne tarvitsematta turvautua silloin tekemiini muistiinpanoihin.
Alan nyt siitä päivästä, jonka edellisenä olin saanut määrätyksi kaksi
tärkeää seikkaa, ensiksikin, että rouva Laura Lyons Coombe Traceysta
oli kirjottanut sir Charles Baskervillelle ja sopinut yhtymyksestä
hänen kanssaan sillä paikalla, jossa hän oli tavattu kuolleena, ja
sinä aikana, jolloin kuolema oli tapahtunut, toiseksi, että nummella
vaaniva mies oleskeli vuorenrinteen kivimajoissa. Näiden kahden seikan
avulla tunsin pian voivani saattaa valoa pimeyteen, ellei minulta
huomattavassa määrässä puuttuisi ymmärrystä tai rohkeutta.

En ollut tilaisuudessa heti ilmoittamaan sir Henrylle, mitä edellisenä
iltana olin saanut selville rouva Lyonsista, sillä Mortimer pelasi
korttia hänen kanssaan myöhäiseen yöhön. Vasta aamiaisella seuraavana
päivänä kerroin siitä hänelle, ja kysyin, tahtoiko hän seurata minua
Coombe Traceyyn. Ensin oli hän siihen hyvin halukas, mutta sitten
päätimme, että oli viisainta minun mennä sinne yksin. Kuta enemmän
muodolliselta käynti näyttäisi, sitä vähemmän tietoja luultavasti
saisimme. Hieman pahalla omallatunnolla jätin sir Henryn ja lähdin
uudelle tiedusteluretkelleni.

Kun saavuin Coombe Traceyyn, käskin Perkinsin viedä hevoset talliin ja
tiedustelin sitä naista, jonka luo aioin. Helposti löysin hänen
asuntonsa. Se sijaitsi kaupungin keskuksessa, ja huoneet olivat hyvin
kalustetut. Palvelustyttö pyysi minua heti astumaan sisään, ja kun
tulin vastaanottohuoneeseen, nousi eräs nainen äkkiä kirjoituskoneen
luota ja kääntyi ystävällisesti hymyillen minun puoleeni. Hänen
kasvojensa ilme muuttui kumminkin, kun hän näki tuntemattoman miehen
edessään. Hän istuutui jälleen ja kysyi minun asiaani.

Ensi vaikutukselta oli rouva Lyons ensimmäisen luokan kaunotar. Hänen
silmänsä ja tukkansa olivat pähkinänruskeat, ja vaikka hänen
kasvoillaan oli kesakoita, oli hänen ihonsa erittäin hieno ja sillä
oli tuo harvinainen, kaunis puna, jonka näkee vaaleanpunaisten
ruusujen terä-lehdillä. Ihailu oli, kuten sanottu, ensi tunteeni,
mutta sitten alkoi arvostelu. Näissä kasvoissa oli jotain, joka ei
ollut täysin sopusointuista, jotain karkeaa ilmeessä, jotain kovaa
silmissä ja velttoa suun luona, joka häiritsi piirteitten kauneutta.
Mutta tämä selveni minulle vasta myöhemmin. Tällä hetkellä tiesin
vain, että seisoin tavattoman kauniin naisen edessä ja että hän kysyi
aihetta käyntiini. Vasta silloin huomasin kuinka arkaluontoinen asiani
oli.

"Minulla on ilo tuntea teidän isänne", sanoin.

Se oli kömpelö alku, ja rouva Lyons ilmaisikin olevansa sitä mieltä.

"Isälläni ja minulla ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa", sanoi
hän. "Minä en ole hänelle mitään velkaa, ja hänen ystävänsä eivät ole
minun. Ellei sir Charles Baskerville ja muutamat muut hyväntahtoset
ihmiset olisi tulleet avukseni, olisi isäni kyllä antanut minun kuolla
nälkään."

"Sir Charles Baskerville-vainajasta tahtoisinkin puhua kanssanne",
sanoin minä.

Kesakot näkyivät selvemmin hänen kauniilla kasvoillaan.

"Mitä minä saattaisin kertoa teille hänestä?" kysyi hän hypistellen
hermostuneesti sormillaan kirjoituskoneen koskettimia.

"Te tunsitte hänet -- eikö niin?"

"Olen jo sanonut teille olleeni suuressa kiitollisuuden velassa
hänelle. Minä voin nyt elättää itseni, ja se riippuu suureksi osaksi
siitä hyvyydestä, jota hän osoitti minulle, kun minulla oli kaikkein
vaikeinta."

"Olitteko kirjeenvaihdossa hänen kanssaan?"

Kaunis nainen katsoi minuun vihasta leimuavilla silmillä.

"Mitä tarkoittavat nämät kysymykset?" huudahti hän kiivaasti.

"Ne tarkottavat estää julkista häväistysjuttua. Parempi on, että minä
ne teen tässä, kuin että asia siirtyy julkisuuteen."

Hän vaikeni ja tuli hyvin kalpeaksi. Viimein katsoi hän ylös ja hänen
käytökseensä tuli jotain rohkeaa ja uhkamielistä.

"No niin", sanoi hän, "minä vastaan. Kysykää mitä tahdotte!"

"Olitteko kirjeenvaihdossa sir Charlesin kanssa?"

"Kyllä, kirjoitin hänelle pari kertaa, kiittääkseni häntä hänen
hienotunteisesta jalomielisyydestään."

"Oletteko merkinnyt muistiin, koska nuo kirjeet lähetettiin?"

"En."

"Tapasitteko itse häntä?"

"Kyllä, kerran tai pari, hänen käydessään Coombe Traceyssa. Hän oli
sangen vaatimaton luonne ja teki mieluimmin hyvää hiljaisuudessa."

"Mutta jos tapasitte häntä niin harvoin ja kirjoititte hänelle niin
harvoin, kuinka saattoi hän sitten kylliksi tuntea teidän olojanne
auttaakseen teitä mainitsemallanne tavalla?"

Hän vastasi väitteeseeni epäröimättä hetkeäkään.

"Useat herrat tunsivat surullisen tarinani ja yhtyivät minua
auttaakseen", sanoi hän. "Niihin kuului herra Stapleton, joka oli sir
Charlesin naapuri ja läheinen ystävä. Hän oli tavattoman hyvä minua
kohtaan ja hänen kauttaan sai sir Charles tietää minusta ja vaikeasta
asemastani."

Minä tiesin ennestään, että herra Stapleton useissa tilaisuuksissa oli
toiminut sir Charlesin avunannon välittäjänä ja rouva Lyonsin sanat
tuntuivat tosilta.

"Kirjoititteko koskaan sir Charlesille sopiaksenne yhtymyksestä hänen
kanssaan?" jatkoin minä.

Taaskin punehtui rouva Lyons suuttumuksesta.

"Minusta tuntuu todellakin kysymyksenne hieman tunkeilevalta", sanoi
hän.

"Se on ikävää, mutta minun täytyy uudistaa se."

"Siinä tapauksessa vastaan -- sitä en suinkaan tehnyt."

"Ettekö tehnyt sitä juuri sir Charlesin kuolinpäivänä."

Punehdus katosi ja hän tuli kalman kalpeaksi. Hänen kuivat huulensa
muodostuivat sanomaan "En", jonka paremmin näin kuin kuulin.

"Muistinne varmaan pettää", sanoin minä. "Minä voin sanoakin kuinka
pari riviä kirjeessänne kuului: 'Minä pyydän teitä ehdottomasti
polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan veräjän luo kello kymmenen, jos
olette gentlemanni'."

Minä luulin hänen pyörtyvän, mutta voimakkaalla ponnistuksella
hillitsi hän itsensä.

"Eikö siis todellakaan maan päällä löydy yhtään gentlemannia!" sanoi
hän hiljaa.

"Te teette sir Charlesille vääryyttä", huomautin minä. "Hän poltti
kyllä kirjeen, mutta toisinaan voi kirjeitä lukea poltettuinakin. Te
tunnustatte siis kirjoittaneenne tuon?"

"Kyllä, tottahan sen kirjotin", sanoi hän ja nyt seurasi oikea
sanatulva. "Kirjotinhan sen. Miksi sitä kieltäisin? Siinä ei ole
häpeämistä. Minä tahdoin häntä auttamaan itseäni, ja kun luulin
voivani taivuttaa hänet siihen, jos saisin puhutella häntä, niin
pyysin häntä kohtaamaan minua."

"Mutta miksi sellaiseen aikaan?"

"Koskapa juuri olin kuullut, että hän seuraavana päivänä aikoi
matkustaa Lontooseen viipyäkseen siellä ehkä useita kuukausia. Useista
syistä en voinut tulla aikasemmin päivällä."

"Mutta miksi pyysitte häntä kohtaamaan teitä veräjän luona, sen sijaan
että olisitte mennyt hänen kotiinsa?"

"Luuletteko, että nuoren naisen sopii yksin mennä käymään naimattoman
miehen luona?"

"Mitä tapahtui, kun te tulitte?"

"Minä en mennytkään."

"Rouva Lyons!"

"En, minä vannon sen kaiken pyhän nimessä. Minä en mennyt sinne, sillä
tapahtui jotain, joka teki sen tarpeettomaksi."

"Ja mitä se oli?"

"Se koski minua yksityisesti ja siitä en voi puhua."

"Te tunnustatte siis joka tapauksessa sopineenne yhtymyksestä sir
Charlesin kanssa sillä paikalla, missä hän kuoli ja sinä aikana,
jolloin se tapahtui, mutta kiellätte saapuneenne yhtymykseen?"

"Se on totta."

Minä tein hänelle mitä mutkikkaimpia kysymyksiä, mutta en koskaan
onnistunut pääsemään edemmäksi.

"Rouva Lyons", sanoin minä nousten seisomaan tämän pitkän ja
valaisevan keskustelun jälkeen, "te otatte päällenne suuren
edesvastuun ja joudutte valheelliseen asemaan, jos ette aivan suoraan
sano minulle, mitä tästä asiasta tiedätte. Jos minun täytyy pyytää
poliisia ryhtymään asiaan, niin saatte nähdä, missä määrin te olette
epäluulon alainen. Jos olette aivan viaton, niin tahtoisin ensiksikin
tietää, miksi te alussa kielsitte kirjottaneenne sir Charlesille
mainittuna päivänä."

"Sen tein siksi, että pelkäsin antavani aihetta vääriin
johtopäätöksiin ja tulevani sekoitetuksi johonkin häväistys-juttuun."

"Ja miksi tahdoitte niin välttämättä sir Charlesia hävittämään tuon
kirjeen?"

"Sen mahdatte ymmärtää, jos olette lukenut sen kokonaisuudessaan."

"Sitä en ole sanonut."

"Mutta tehän kertasitte osan kirjeestäni."

"Se oli ainoastaan jälkikirjoitus. Kirje oli, kuten sanottu, poltettu,
eikä sitä kokonaisuudessaan voinut lukea. Minä kysyn vielä kerran,
miksi niin välttämättä tahdoitte sir Charlesia hävittämään tuon
kirjeen, jonka hän sai teiltä kuolinpäivänään?"

"Asia on niin täydelleen yksityistä laatua."

"Sitä suurempi syy välttää julkista kuulustelua."

"No, sitten minun täytynee siitä puhua. Jos vähänkään tunnette minun
onnetonta tarinaani, niin tiedätte, että minä menin liian hätäisesti
avioliittoon, jota olen saanut katua."

"Sen olen kuullut."

"Minua ahdistaa alituiseen mies, jota inhoan. Hänellä on laki
puolellaan, ja koska tahansa voi käydä niin, että minut pakotetaan
elämään yhdessä hänen kanssaan. Kirjoittaissani sir Charlesille, olin
juuri saanut tietää, että mahdollisesti voisin päästä vapaaksi, jos
muutamia maksuja suoritettaisiin. Siitä riippui kaikki -- minun
rauhani, onneni, oman arvon tuntoni, niin, kaikki. Minä tunsin sir
Charlesin jalomielisyyden ja luulin, että hän auttaisi minua, jos
omasta suustani saisi kuulla asian laidan."

"Mutta mistä johtui, että te ette tullutkaan?"

"Se johtui siitä, että ennen tuota määrättyä hetkeä sain apua toiselta
taholta."

"Miksi ette kirjottanut sir Charlesille ilmottaaksenne siitä?"

"Sen olisin tehnyt, jos seuraavana aamuna en olisi sanomalehdestä
saanut lukea uutista hänen kuolemastaan."

Kertomuksen yhtenäisyys oli niin selvä, etten kysymyksilläni voinut
sitä rikkoa. Ainoa keino asiaa tutkia oli ottaa selville, oliko hän
ryhtynyt toimiin saadakseen avioeroa miehestään niihin aikoihin kuin
onnettomuus sattui.

Oli selvää, ettei hän olisi uskaltanut kieltää käyneensä Baskerville
Hallissa, jos olisi siellä ollut, sillä hänen olisi täytynyt käyttää
ajuria, eikä olisi voinut ehtiä takasin Coombe Traceyyn ennen
puoltayötä. Sellaista retkeä ei olisi ollut mahdollista salata. Oli
siis luultavaa että hän oli puhunut totta, tai että asia ainakin
osaksi oli niin. Toiveissani pettyneenä ja raskain mielin lähdin hänen
luotaan. Taaskin olin kohdannut sen läpipääsemättömän seinän, joka
näytti rajoittavan jokaista polkua, jolla koetin päästä päämäärääni.
Kuta enemmän ajattelin tämän naisen kasvojen ilmettä ja olentoa, sitä
selvemmäksi kävi, että hän salasi minulta jotain. Miksi hän oli tullut
niin kalpeaksi? Miksi täytyi pakottaa hänet jokaiseen myönnytykseen?
Miksi hän oli ollut niin salaperäinen silloin kun tuo surullinen
tapaus sattui? Tuskin saattoi selitys kaikkeen tähän olla niin viaton,
kuin hän oli esittänyt. Tällä hetkellä oli minun mahdoton päästä
etemmäs siihen suuntaan, vaan minun täytyi hakea tuota toista johtoa,
joka oli löydettävissä kivimajoista nummella.

Ja ne ohjeet, jotka tästä olin saanut, olivat hyvin epämääräiset, sen
huomasin paluumatkalla, kun näin kummulla toisensa perästä jäännöksiä
muinaiskansan asumuksista. Barrymore oli sanonut vain, että tuo
muukalainen asui jossakin niistä autioista majoista tai luolista,
joita on satamäärin hajallaan pitkin nummea. Minä saatoin kumminkin
seurata omaakin kokemusta, sillä olinhan itse nähnyt miehen seisovan
mustan kallion huipulla. Siinä oli siis minun tutkittavanani olevan
alueen keskus. Siitä lähtien aijoin tarkastaa joka majan koko
nummella, kunnes löytäisin sen, josta oli kysymys. Jos kohtaisin
miehen majassaan, pakottaisin hänet vaikka revolverilla, jos niin
tarvittaisiin, ilmaisemaan nimensä ja syyn, miksi hän on seurannut
meidän jälkiämme. Hän oli kyllä luisunut käsistämme tungoksessa Regent
Streetillä, mutta autiolla nummella ei se niin helposti kävisi päinsä.
Jos taasen löytäisin majan, ilman että sen asuja olisi siellä sillä
hetkellä, niin täytyisi minun viipyä siellä kuinka kauan tahansa
odottamassa hänen tuloaan. Holmes ei ollut voinut saada häntä käsiinsä
Lontoossa. Olisi todella voitto minulle, jos tavoittaisin miehen, joka
oli päässyt livahtamaan mestariltani.

Onni oli ollut meille vastainen koko tämän salaisen tutkimisen ajan,
mutta nyt se vihdoinkin suosi minua. Sen lähettiläänä oli itse herra
Frankland, joka punakkoine kasvoineen ja valkosine poskipartoineen
seisoi puutarhansa portilla sen maantien vieressä, jota minä ajoin.

"Kas, hyvää päivää, tohtori Watson", sanoi hän harvinaisen
hyväntuulisena, "nyt saatte antaa hevosten levähtää ja tulla juomaan
lasin viiniä minun kanssani sekä vielä sitäpaitsi onnittelemaan
minua."

Kuultuani äsken hänen tavastaan kohdella tytärtään, eivät tunteeni
häntä kohtaan suinkaan olleet ystävällisiä, mutta kiiruhdin kumminkin
käyttämään tilaisuutta hyväkseni ja päätin lähettää Perkinsin
hevosineen menemään edeltäpäin. Noustuani vaunuista pyysin sanomaan
sir Henrylle, että aioin tulla jalan kotiin ja että hän saisi odottaa
minua päivällisille, ja sitten menin herra Franklandin seurassa hänen
ruokahuoneeseensa.

"Tämä on merkillinen päivä minulle, sir", sanoi hän naurahdellen,
"kaikkein merkillisimpiä elämässäni, ja vieläpä kahdessa suhteessa.
Minä opetan näille täällä, mikä on laki ja oikeus, ja näytän heille,
että tässä on mies, joka ei pelkää. Minä olen todistanut, että tien
täytyy kulkea suoraan ukko Middletonin puiston läpi, tuskin sataa
kyynärää hänen omasta ovestaan. Mitä siitä sanotte? Me kyllä opetamme
noille herroille, ettei käy laatuun niin häikäilemättömästi kulkea,
mistä tahtoo, ja polkea kansan oikeudet jalkoihinsa. Ja sitten olen
lukinnut portin siihen metsähakaan, jossa Ternworthyn asukkaat
tavallisesti huvittelevat. Nuo kirotut tyhmeliinit ovat olevinaan
aivan tietämättömiä omistusoikeudesta ja luulevat, että he saavat
viskoa paperipalasiaan ja pullojaan, mihin suvaitsevat. Molemmat nämä
jutut ovat päättyneet minun edukseni, tohtori Watson. Niin hauskaa ei
minulla ole ollut sittenkuin onnistuin sakottamaan sir John Morlandia
siitä, että hän ampui omassa fasaanitarhassaan."

"Kuinka maailmassa se kävi päinsä?"

"Hakekaa se kirjoista, sir, sen se kyllä kannattaa. Se maksoi minulle
kaksisataa puntaa, mutta minä voitin."

"Ja oliko siitä teille hyötyä?"

"Ei suinkaan. Ylpeydellä voin sanoa, etten tehnyt sitä omanvoiton
pyynnöstä. Minä toimin yksinomaan yleisestä harrastuksesta. Minä olen
varma siitä, että esimerkiksi Ternworthyn asukkaat tänä iltana
polttavat minut in effigie. Kun he sen tekivät edellisellä kerralla,
sanoin minä poliisille että sellaiset häväistysjutut olisivat
estettävät. Minä väitän, että maapoliisi on aivan häpeällisessä
kunnossa, eikä anna minulle sitä turvaa, jota minulla on oikeus
vaatia. Franklandin juttu hallitusta vastaan tulee herättämään yleistä
huomiota. Minä sanoin heille että saisivat katua käytöstään minua
kohtaan, ja nyt jo ovat sanani toteutuneet."

"Millä tavoin?" kysyin minä.

"Siten, että minä saattaisin nyt sanoa heille, mitä he kaikista
mieluimmin tahtoisivat tietää, mutta mikään ei voisi saada minua
auttamaan noita lurjuksia oikealle tolalle."

Minä olin ajatellut, kuinka voisin päästä hänen käsistään, mutta
nyt halusin kuulla lisää. Niin paljon olin ymmärtänyt tuon vanhan
syntisen vastahakoista luonnetta, että tiesin jokaisen merkin
heräävästä harrastuksesta asiaan vaikuttavan ehkäisevästi hänen
avomielisyyteensä.

"Kysymys on kai jostakin salametsästyksestä, luulisin", sanoin
välinpitämättömästi.

"Ha, ha, ha! Ei, paljoa tärkeämmästä, poikaseni! Ajatelkaapa, että se
esimerkiksi koskisikin tuota vankikarkuria nummella."

Minä hämmästyin. "Ettehän tarkottane tietävänne, missä hän on?"
sanoin.

"En minä juuri tiedä, missä hän on, mutta voisin kyllä olla poliisille
apuna hänen vangitsemisessaan. Eikö koskaan ole johtunut mieleenne, että
oikea tapa hänen kiinni ottamisekseen olisi hankkia selko siitä, kuinka
hän saa ruokansa, ja siten päästä hänen jäljilleen?"

Hän näytti ikävä kyllä joutuvan jokseenkin lähelle totuutta. "Kyllä,
on tosin", sanoin minä, "mutta kuinka tiedätte, että hän vielä
oleskelee nummella?"

"Sen tiedän, sillä olen omin silmin nähnyt sen, joka vie ruokaa
hänelle."

Minä vapisin Barrymore-raukan puolesta. Ei ollut suinkaan vaaratonta
olla tämän häikäilemättömän vanhan hutiluksen vallassa. Mutta hänen
seuraavat sanansa nostivat painon sydämeltäni.

"Teitä kummastuttaa varmaan, kun kerron teille, että hänelle vie
ruokaa eräs lapsi -- eräs poika, jonka joka päivä näen kiikarillani
katolta. Hän kulkee aina samaa tietä samaan aikaan, ja kenen luo hän
menisi, ellei vangin."

Tämä oli todellakin onni! Ja kumminkin tukahdutin jokaisen merkin
harrastuksestani. Lapsi! Barrymorehan oli sanonut erään pojan tuovan
ruokaa muukalaiselle. Frankland oli aivan odottamatta päässyt hänen
jäljilleen eikä karkulaisen. Jos voisin saada urkituksi hänen
tietonsa, niin pelastaisi se minut pitkällisestä ja vaivaloisesta
etsimisestä. Mutta sitävarten täytyi minun teeskennellä epäilystä ja
välinpitämättömyyttä.

"Minä pidän paljon luultavampana, että se on jonkun paimenen poika,
joka vie päivällistä isällensä nummelle", sanoin minä.

Tuo vanha itsevaltias joutui aivan suunniltansa vähimmästäkin
vastustuksesta. Hän silmäsi minuun kiukkuisesti ja hänen harmaa
poskipartansa nousi pystyyn niinkuin ärsytetyn kissan karvat.

"Vai niin, niinkö sanotte?" huusi hän, viitaten nummelle päin.
"Näettekö tuota Mustaa kalliota? No, huomaatteko sitten tuon
matalamman kummun, jossa kasvaa orjantappurapensaita? Se on kallioisin
paikka koko nummella, ja luuletteko kenenkään paimenen valitsevan sitä
lepopaikakseen? Teidän otaksumisenne on suuressa määrin järjetön."

Minä vastasin aivan nöyrästi, että olin puhunut asiaa tuntematta.
Myöntyväisyyteni häntä miellytti ja houkutteli hänet uusiin
selityksiin.

"Voitte olla aivan varma siitä, että minun mielipiteeni perustuu
riittäviin havaintoihin. Minä olen nähnyt pojan tulevan kääröineen
kerta kerralta. Joka päivä ja toisinaan parikin kertaa päivässä --
mutta odottakaapa, tohtori Watson. Näenkö väärin, vai liikkuuko juuri
nytkin jotain tuolla rinteellä?"

"Se oli useamman englannin penikulman päässä, mutta näin selvään
liikkuvan pisteen kuvastuvan vihreän harmaata taustaa vasten.

"Tulkaa, sir, tulkaa!" huusi Frankland kiiruhtaen ylös portaita.
"Saatte itse nähdä ja sitten päättää."

Tasaisella levykatolla oli jalustalla varustettu kaukoputki. Frankland
katsoi sen läpi ja huudahti tyytyväisyydestä.

"Joutukaa, tohtori Watson, ennenkuin hän ehtii kummun yli!" sanoi hän.

Ja minä näin todellakin pienen pojan käärö olka-päällänsä hitaasti
pyrkivän rinnettä ylös. Saavuttuaan laelle, kuvastui tuo repaleinen
pieni olento hetkisen sinistä taivasta vasten. Hän katsoi varovasti
ympärilleen, ikäänkuin olisi hän pelännyt takaa-ajajia ja sitten hän
katosi kummun taa.

"No, olinko oikeassa?"

"Kyllä, poika näytti olevan salaisilla asioilla."

"Ja nämä asiat saattaisi vaikka joka maapoliisikin arvata. Mutta en
sano heille sanaakaan ja teidänkin, tohtori Watson, täytyy luvata olla
vaiti. Ei sanaakaan -- kuuletteko!"

"Kuten tahdotte."

"He ovat kohdelleet minua aivan häpeällisesti. Kun näiden viimeisten
juttujen päätös tulee tunnetuksi, niin luulenpa väristyksen kulkevan
kautta koko kreivikunnan. Ei mikään saa minua vähimmälläkään tavalla
auttamaan poliisia, sillä ne olisivat mielellään antaneet heidän
polttaa roviolla minut itseni kuvani asemesta. Ettehän toki vielä
mene? Ensin tyhjennämme pullon yhdessä, vai kuinka?"

Mutta minä olin kuuro hänen pyynnöilleen ja onnistuin saamaan hänet
luovutetuksi aikomuksestaan saattaa minua kotiinpäin. Niin kauan kun
hän saattoi nähdä minua, pysyin tiellä, mutta sitten suuntasin kulkuni
nummen yli sille kummulle, jonka taakse olimme nähneet pojan katoavan.
Kaikki näytti yhtyvän minun edukseni, ja minä vannoin, ettei
kestävyyden ja tarmon puute saisi minua menettämään tätä kohtalon
minulle tarjoamaa tilaisuutta.

Aurinko oli jo alenemassa, kun ehdin kummun laelle, ja pitkät rinteet
minun allani olivat toisella puolen varjoisen harmaat. Taivaanrannalla
häämötti hieno usva-pilvi, ja siitä kohosivat esiin Belliverin ja
Noitakallion aavemaiset muodot. Koko laajalla aukealla ei kuulunut
ääntä, ei näkynyt liikettä. Joku suuri lintu, luultavasti lokki tai
kuovi purjehti korkealla sinisessä avaruudessa. Seudun jylhyys,
yksinäisyyden tunne ja yritykseni salaperäinen luonne saivat vereni
hyytymään. Poikaa ei missään näkynyt. Mutta minun alapuolellani oli
eräässä kuilussa joukko vanhoja kivimajoja, ja keskimmäisessä niistä
oli jälellä niin suuri osa kattoa, että siinä hyvin saattoi saada
suojaa ilman vaihteluja vastaan. Sydämeni löi ankarasti, kun sen näin.
Siinä täytyi muukalaisen asua. Viimein astuin hänen piilopaikkansa
kynnykselle -- hänen salaisuutensa oli melkein minun käsissäni!

Kun lähestyin majaa, hiipien eteenpäin yhtä varovasti kuin Stapleton
vaaniessaan haavi pystyssä perhosta, huomasin, että tätä paikkaa oli
todellakin käytetty asuntona. Tuskin huomattava polku vei kivien
välitse oviaukolle. Sisällä majassa oli aivan äänetöntä. Tuo
tuntematon mies oli ehkä siellä piilossa, vai kuljeksiko hän juuri nyt
nummella? Hermojani pudistutti seikkailun-tunne. Heitettyäni sigaretin
kädestäni puristin revolverin kouraani, menin ovelle ja katsoin
sisään. Maja oli tyhjä.

Mutta monet merkit osoittivat, etten ollut väärillä jäljillä. Varmaan
asui mies täällä. Sillä kivilevyllä, joka ennen oli ollut
historiantakaisten ihmisten makuupaikkana, oli muutamia sadetakkiin
käärittyjä huopapeittoja. Eräällä paksulla ristikolla näkyi tuhkaa.
Sen vieressä oli joitakin keittoastioita ja puolillaan vettä oleva
korvo. Joukko tyhjiä säilykelaatikoita osoitti, että maja oli ollut
asuttuna jonkun aikaa, ja kun olin hieman tottunut pimeyteen, huomasin
eräässä nurkassa tinamaljan ja pullon, jossa oli vähän konjakkia.
Keskellä majaa oli litteä kivi, jota luultavasti käytettiin pöytänä,
ja kivellä oli pieni käärö -- sama, jonka kiikarilla olin nähnyt pojan
selässä. Se sisälsi leivän, laatikon säilykekieltä ja pari laatikkoa
hillottuja persikoita. Kun olin sitä tarkastanut ja aioin panna sen
takaisin, sain nähdä käärön alla olleen paperin, johon oli jotain
kirjotettu. Otin sen käteeni ja luin seuraavat karkeasti piirretyt
sanat:

"Tohtori Watson on mennyt Coombe Traceyyn."

Minuutin ajan seisoin paperi kädessä miettien, mitä tämä lyhyt
tiedonanto mahtoi merkitä. Muukalaisen vakoilu tarkoitti siis minua
eikä sir Henryä. Hän ei ollut itse minua seurannut, vaan lähettänyt
jonkun toisen -- ehkä luon pojan -- minua vartioimaan, ja tässä oli
hänen tiedonantonsa. Ehkä oli vakoiltu ja ilmoitettu hänelle
jokaisesta minun askeleestani sittenkun olin tullut tälle seudulle.
Minut valtasi taaskin tunne näkymättömästä voimasta, hienosta
verkosta, joka ympäröi kaikkialla niin huomaamattomasti, niin
ilmavasti, että vain jonakin erittäin tärkeänä hetkenä sai tuntea
olevansa sen silmukoihin kietoutuneena.

Kun kerran löytyi yksi tiedonanto, niin saattoihan löytyä useampiakin,
ja minä aloin hakea joka paikan majassa. Mitään senkaltaista en
kumminkaan löytänyt, enkä myöskään mitään, joka olisi ilmottanut kuka
se mies oli, joka asui niin merkillisessä paikassa, tai mitä
aikomuksia hänellä oli. Ainoastaan sen saatoin päättää, että hänellä
täytyi olla oikein spartalaiset tavat, ja että hän halveksi kaikkea
elämän mukavuutta. Kun ajattelin rankkasateita ja rikkinäistä kattoa,
ymmärsin, että vain joku varma ja horjumaton tarkoitus saattoi
pidättää häntä niin epämukavassa asunnossa. Oliko hän meidän
vihamiehemme vai suojeleva enkelimme? Minä vannoin etten lähtisi
majasta, ennenkuin olin saanut selville sen asian.

Hitaasti laski aurinko, ja lännen taivas leimusi punasena ja
kultasena. Tämä hehku heijastui punasina täplinä etäisen Grimpenin
suon vesilätäköihin. Tuolla kohosivat Baskerville Hallin tornit, ja
savupilvi ilmaisi Grimpenin kylän asemaa. Näiden molempien välissä,
kallion takana oli Stapletonin talo. Kaikki oli hiljaista, suloista ja
rauhallista tässä kultasessa iltavalaistuksessa, ja kumminkaan ei
minun sieluni tätä katsellessani tuntenut illan rauhaa, vaan värisi
ajatellessani kohta tapahtuvaa kohtausta, jonka laatu minusta tuntui
niin epätietoiselta. Ankarassa jännityksessä istuuduin pimeään majaan
ja odotin kärsivällisesti, että sen asukas saapuisi.

Ja vihdoin huomasin hänen tulevan. Kaukaa kuulin saappaitten askeleita
kiviä vastaan. Ne lähestyivät. Minä ryömin sisimpään nurkkaan ja
viritin revolverin taskussani, päättäen olla ilmaisematta itseäni
ennenkuin olin saanut nähdä miehen. Pitkä hiljaisuus osoitti hänen
pysähtyneen tiellä. Mutta sitten lähestyivät askeleet jälleen, ja
miehen varjo näkyi ovella.

"Ihana ilta tämä, rakas Watson", huusi hyvin tuttu ääni. "Minä luulen
varmaan, että sinusta olisi hauskempaa täällä ulkona kuin siellä
sisällä."




KAHDESTOISTA LUKU.

Kuolleena nummella.


Minä istuin muutamia sekunteja aivan hengettömänä, tuskin saattaen
uskoa korviani. Mutta sitten tulin jälleen tajuihini, ja tuntui kuin
sieluni olisi vapautunut musertavasta vastuunalaisuuden taakasta. Tämä
kylmä, läpitunkeva, ivallinen ääni saattoi olla vain yhden ainoan.

"Holmes!" huusin minä, "Holmes?"

"Tule ulos", sanoi hän "ja varo kaikin mokomin revolveria."

Minä kumarruin matalan oviaukon läpitse ja siinä näin hänen istuvan
kivellä majan edessä. Hänen silmänsä säihkyivät iloisuutta minun
kasvoillani näkyvän hämmästyksen johdosta. Hän oli laihtunut ja näytti
hieman riutuneelta, mutta eloisalta ja valppaalta kuten aina. Hänen
teräväpiirteiset kasvonsa oli aurinko ruskehduttanut ja tuuli
kovettanut. Karkeassa villapuvussaan ja verkalakissaan näytti hän
tavalliselta matkailijalta, ja hänelle ominaisella puhtauden
rakkaudellaan oli hän pitänyt huolta siitä, että parta oli yhtä
huolellisesti ajeltu, ja liinavaatteet yhtä tahrattomat kuin Baker
Streetillä.

"Kenenkään ihmisen kohtaaminen ei koskaan ole tehnyt minua näin
iloiseksi", sanoin minä puristaen lämpimästi hänen kättänsä.

"Eikä niin hämmästyneeksikään?"

"Ei, se kernaasti myönnetään."

"Minä vakuutan, että minäkin hämmästyin. Minä en aavistanutkaan sinun
keksineen minun tilapäistä asuntoani, vielä vähemmin sinun olevan
siellä sisässä, ennenkuin olin kahdenkymmenen askeleen päässä ovelta."

"Vai niin, tunsitko minun jälkeni?"

"En, Watson, en saata kehua pystyväni erottamaan sinun jälkiäsi
kaikista muista maailmassa. Mutta jos oikein tahdot minua joskus
petkuttaa, niin käytä jotakin toista tupakkakauppaa, kun nimittäin
löydän sigaretin-pätkän, jossa on merkki Bradley, Oxford Street, niin
tiedän ystäväni Watsonin olevan lähitienoilla. Tuolla se on polun
vieressä. Luultavasti viskasit sen kädestäsi vähää ennen kuin sukelsit
sisään pimeään majaan."

"Aivan oikein."

"Niinpä luulen, ja kun tunnen sinun kestävyytesi, pidin varmana, että
istuit siellä vaanimassa ase kädessä odottaen muukalaisen palaamista.
Vai niin, sinä luulit siis minua tuoksi rikoksentekijäksi?"

"Minä en sitä tiennyt, mutta olin päättänyt ottaa asiasta selon."

"Hyvä on, Watson! Ja kuinka sait selville minun olinpaikkani? Ehkä
näit minut tuona yönä, kun olit pyydystämässä vankia, ja minä
varomattomasti annoin kuun nousta takanani."

"Kyllä, minä näin sinut silloin."

"Ja sitten olet tutkinut jokaisen majan, kunnes osasit oikeaan?"

"En, sinun poikasi on huomattu, ja siitä sain johtoa."

"Minä ymmärrän, tuo ukko kaukoputkineen. Aluksi en voinut käsittää,
mitä se oli, kun valo kiilsi kiikarin lasista." Hän nousi ylös ja
katsoi majaan. "Kas, Cartwright on käynyt tuomassa eräitä tarpeita.
Mitä paperille on kirjoitettu. Vai niin, sinä olet ollut Coombe
Traceyssa?"

"Olen."

"Rouva Laura Lyonsin luona?"

"Aivan niin."

"Hyvä on. Tutkimuksemme näkyvät käyneen rinnakkain, ja kun vertaamme
tuloksia, niin otaksun saavamme jokseenkin selvän käsityksen asiasta
kokonaisuudessaan."

"Suoraan sanoen iloitsen sydämestäni siitä, että sinä olet täällä,
sillä vastuunalaisuus ja asian hämäryys alkoivat rasittaa minun
hermojani. Mutta kuinka maailmassa olet tullut tänne ja mitä sinä ole
puuhannut? Minä luulin sinun oleskelevan Baker Streetin varrella
kiintyneenä tuohon rahankiristysjuttuun."

"Sitä tahdoinkin sinua luulemaan."

"Siis sinä käytät minua palveluksessasi luottamatta minuun!" huudahdin
minä hieman katkerasti. "Parempaa luulin ansainneeni, Holmes."

"Hyvä Watson, tässä asiassa, samoin kuin monessa muussakin, olet ollut
minulle korvaamattomaksi hyödyksi, ja minä pyydän anteeksi, että olen
sinua johonkin määrään pettänyt. Osaksi tein sen itsesi vuoksi, ja
aavistus siitä vaarasta, joka sinua uhkasi, sai minun matkustamaan
tänne oloja tutkimaan. Jos olisin ollut yhdessä sir Henryn ja sinun
kanssa, niin olisi minun käsitykseni aivan sama kuin teidän, ja minun
läsnäoloni olisi varottanut pelottavaa vastustajaamme. Nyt sitävastoin
olen saattanut kuljeksia täällä aivan toisin kuin siinä tapauksessa,
että olisin asunut Baskerville Hallissa. Ja minä olen nyt
jonkunlaisena tuntemattomana tekijänä, jonka merkitys määräävänä
hetkenä käy selväksi."

"Mutta miksi et siitä minulle ilmoittanut?"

"Siitä ei olisi ollut hyötyä kummallekaan meistä, ja sen kautta olisi
mahdollisesti minun täällä oloni tullut ilmi. Ehkä olisit tahtonut
ilmoittaa minulle jotain tai hyväntahtoisuudessasi jollakin tavoin
huolehtia minun mukavuudestani, ja siitä olisi ollut kovin suurta
vaaraa. Otin mukaani Cartwrightin --muistathan tuon asioimis-toimiston
pojan? -- ja hän on hankkinut minulle tarpeeni: leipää ja puhtaita
kauluksia. Voi tulla kylläkin vähällä toimeen. Poika on sitäpaitsi
käytettäväkseni antanut kaksi silmää lisää ja nopean jalkaparin, joita
en voi kyllin kiittää."

"Ja minun tiedonantoni ovat olleet aivan arvottomia!" Minä vapisin
ajatellessani sitä huolta ja ylpeyttä, jolla ne olin kirjoittanut.

Holmes otti taskustaan paperikäärön.

"Tässä ovat sinun kirjeesi, kunnon veliseni, ja niitä olen kyllä
huolella tutkinut. Hyvästi järjestämällä asiat olen saanut aikaan,
että ne ovat viipyneet vain yhden päivän liikaa. Minä en voi muuta
kuin mitä lämpimimmin kiittää sitä intoa ja viisautta, jota olet
osoittanut tässä niin tavattomassa asiassa."

Vieläkin tuotti minulle jonkun verran tuskaa se ajatus, että Holmes
oli tällä tavoin pettänyt minua, mutta hänen kiitoksensa lämpö
karkotti kaiken suuttumuksen. Sisimmässäni tunsin myöskin hänen olevan
oikeassa siinä, mitä sanoi, ja että tarkoituksemme saavuttamiseksi
kyllä oli ollut viisainta pitää minua tietämättömänä hänen
oleskelustaan nummella.

"Niin oli kyllä parasta", sanoi hän huomatessaan minun mieleni
kirkastuvan. "Kerro nyt minulle, kuinka käynnistäsi rouva Laura
Lyonsin luona suoriuduit -- minun ei ollut vaikea arvata sinun matkasi
Coombe Traceyyn tarkoittaneen häntä, sillä siellä ei ole ketään muuta,
joka voisi olla meille hyödyksi tässä asiassa. Ellet sinä olisi mennyt
sinne tänään, niin on hyvin luultavaa, että minä olisin tehnyt sen
huomenna."

Aurinko oli laskenut, ja nummi verhoutui hämärään. Ilma kävi
viileäksi, ja me etsimme suojaa majasta. Siellä kerroin hänelle
keskusteluni Laura Lyonsin kanssa. Se herätti hänen huomiotaan niin,
että minun joskus täytyi toistaa kahdesti samat seikat, ennenkuin hän
tyyntyi.

"Tämä on hyvin tärkeää", sanoi hän päästyäni loppuun. "Se täyttää
erään aukon, joka on näyttänyt minusta aivan selittämättömältä tässä
mutkikkaassa jutussa. Ehkä tiedät, että tämän naisen ja Stapletonin
suhde on hyvin läheinen?"

"En sitä todellakaan tiennyt."

"Niin on asia kumminkin. He tapaavat toisiaan, ovat kirjeenvaihdossa,
ymmärtävät toisensa täydellisesti. Tästä saamme mahtavan aseen
käsiimme. Jos vaan voisin sen avulla vapauttaa hänen vaimonsa -- --"

"Hänen vaimonsako?"

"Niin, nyt lienee minunkin ilmoitettava sinulle jotain vastaksi
kaikelle sille, mitä sinä olet kertonut minulle. Se nainen, jota on
pidetty neiti Stapletonina, on itse asiassa hänen vaimonsa."

"Suuri Jumala, mitä sanot? Oletko varma siitä? Kuinka hän sitten on
sallinut sir Henryn rakastua häneen?"

"Sir Henryn rakastuminen ei oikeastaan voi vahingoittaa muita kuin
häntä itseään. Stapleton piti kyllä huolta siitä, ettei hän tullut
liian tunkeilevaksi, niinkuin itse olet nähnyt. Sanon vielä kerran,
että tämä nainen on hänen vaimonsa eikä sisarensa."

"Mutta mitä hyötyä sellaisesta petoksesta olisi?"

"Stapleton ymmärsi, että hän vapaana naisena saattoi olla suuremmaksi
hyödyksi."

Kaikki minun salaiset aavistukseni ja häilyvät epäluuloni saivat äkkiä
muodon ja kohdistuivat luonnontutkijaan. Tämä välinpitämätön ja
väritön mies olkihattuineen ja hyönteishaavineen tuntui nyt minusta
kammottavasta olennosta, jolla oli ääretön kärsivällisyys ja ääretön
kavaluus, hymyilevät kasvot ja verenhimonen sydän."

"Hänkö siis on vihollisemme -- hänkö meitä Lontoossa vakoili?"

"Niin minä ainakin selitän arvoituksen."

"Ja varoitus -- tuliko se hänen vaimoltaan?"

"Tuli kyllä."

Olin näkevinäni halpamaisen konnantyön alkavan häämöttää esiin siitä
pimeydestä, joka niin kauan oli minua ympäröinyt.

"Mutta oletko varma siitä, Holmes? Kuinka tiedät, että tuo nainen on
hänen vaimonsa?"

"Sen tiedän, sillä ensi kerran kohdatessaan sinua antoi hän sattumalta
entisestä elämästään oikeitakin tietoja, joita hän kyllä on monta
kertaa katunut sen jälkeen. Hän on todellakin ollut opettajana
Pohjois-Englannissa eikä mikään ole helpompaa kuin ottaa selvä
jostakin opettajasta. Löytyy koulutoimistoja, jotka voivat antaa
tietoja kaikista sillä alalla toimivista henkilöistä. Jonkun aikaa
asiaa tutkittuani sain selville, että eräs koulu oli joutunut häviöön
mitä räikeimmistä syistä, ja että koulun hoitaja vaimoineen oli
kadonnut. Kuvaus näistä henkilöistä sopi Stapletoneihin, ja kun vielä
sanottiin, että tuo mies oli ollut hyönteistieteen harrastaja, niin
oli yhteys selvä."

Asia alkoi todella näyttää vähemmän pimeältä, mutta paljon siinä vielä
oli hämärää.

"Mutta jos tämä nainen todella on hänen vaimonsa, niin mikä osa sitten
on rouva Laura Lyonsilla?"

"Siihen kohtaan ovat omat tutkimuksesi tuottaneet selvyyttä. Käyntisi
hänen luonaan on huomattavassa määrässä yksinkertaistuttanut oloja.
Minä en tiennyt, että oli ollut kysymys laillisesta erosta hänen ja
hänen miehensä välillä. Luullen Stapletonia naimattomaksi toivoo hän
luonnollisesti pääsevänsä hänen vaimokseen."

"Ja kun hän saa tietää erehdyksensä?"

"Niin tulee hän arvattavasti olemaan meille hyödyksi. Ensi tehtävämme
huomenna on käydä hänen luonaan. Mutta etkö nyt ole ollut liiankin
kauan poissa sen miehen luota, jota olet luvannut suojata, Watson?
Sinun pitäisi pysyä Baskerville Hallissa."

Viimeiset punaiset valojuovat lännessä olivat vaalenneet ja nummi oli
pimeässä. Muutamia heikosti välkkyviä tähtiä ilmeni taivaalle.

"Vielä yksi kysymys, Holmes", sanoin minä nousten seisomaan. "Eihän
meidän kesken pitäne olla salaisuutta. Mitä tämä kaikki merkitsee?
Mikä on hänen tarkoituksensa?"

Matalalla äänellä vastasi Holmes:

"On kysymys murhasta, Watson -- hienosta, kylmäverisestä, hyvin
suunnitellusta murhasta. Älä kysy minulta yksityiskohtia. Verkkoni
alkaa kiertyä hänen ympärilleen samoin kuin hänen paulansa sir Henryn
ympärille, ja sinun avullasi saan hänet pian kiinni. Yksi vaara uhkaa
meitä, se nimittäin, että hän ehtisi iskeä uhriinsa, ennenkuin me
olemme valmiit. Minä tarvitsen vielä päivän -- korkeintaan kaksi, mutta
sillä aikaa tulee sinun hoitaa sir Henryä, niinkuin äiti sairasta
lastaan. Sinun tämänpäiväinen retkesi on tullut oikeutetuksi
menestyksensä kautta, mutta kumminkin olisin valmis toivomaan, ettet
olisi poistunut hänen luotaan. Kuulehan vain tuotakin!"

Kauhistava huuto -- pelon ja kauhun pitkällinen ulvonta kajahti nummen
äänettömyydessä. Veri hyytyi suonissani.

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä. "Mitä tuo on? Mitä se merkitsee?"

Holmes oli hypähtänyt seisomaan, ja minä näin hänen tumman, voimakkaan
vartalonsa majan ovella. Hän seisoi hartiat kumarassa, pää eteenpäin
ojennettuna, tuijottaen pimeään.

"Vaiti!" kuiskasi hän. "Vaiti!"

Huuto oli tuntunut niin kovalta äkillisyytensä vuoksi, mutta se oli
kumminkin tullut kaukaa nummelta. Nyt se kuului korviimme lähempää,
kimakammin, läpitunkevammin kuin ennen.

"Missä se on?" kuiskasi Holmes ja äänen värähdyksestä ymmärsin, että
hänkin, tuo rautainen mies, oli sisimpäänsä myöten kauhistunut. "Missä
se on, Watson?"

"Varmaankin tuolla", sanoin minä ja viittasin pimeyteen.

"Ei, tuolla!"

Taaskin vihlasi hätähuuto äänettömässä yössä, vielä kovemmin ja paljoa
lähempänä meitä. Ja siihen sekaantui syvä, kumea jyminä, joka oli
soinnukas ja kumminkin uhkaava, nouseva ja laskeva kuin meren
lakkaamaton kohina.

"Koira!" huusi Holmes. "Tule, Watson! Kunpa ei olisi myöhäistä!"

Hän oli lähtenyt kiivaasti juoksemaan nummelle ja minä seurasin hänen
kintereillään. Äkkiä kuului kiviseltä maalta aivan edessämme viimeinen
epätoivon huuto, ja sitä seurasi kumea, raskas ääni ikäänkuin jonkun
putoamisesta. Me pysähdyimme kuuntelemaan. Tyyneen illan raskasta
äänettömyyttä ei yksikään ääni enää häirinnyt.

Minä huomasin, kuinka Holmes suunniltaan epätoivosta vei kätensä
otsalleen.

"Hän on voittanut, Watson. Me tulemme liian myöhään."

"Ei, ei, älä niin sano!"

"Mikä hullu minä, kun en ajoissa iskenyt! Ja sinä, Watson, kun jätit
vartiopaikkasi! Mutta, Jumalan nimessä, jos onnettomuus on tapahtunut,
niin me kostamme hänen kuolemansa!"

Me juoksimme umpimähkään pimeässä, loukaten itseämme kiviin,
tunkeutuen pensaikkojen läpi, läähättäen kukkuloita ylös, syöksyen
rinteitä alas, alituiseen siihen suuntaan, josta nuo kamalat äänet
olivat kuuluneet. Holmes katseli silloin tällöin ympärilleen, mutta
varjot nummella olivat tiheitä, eikä sen autiolla pinnalla mitään
liikkunut.

"Voitko nähdä mitään?"

"En, en mitään."

"Vaiti, mitä se on?"

Hiljainen valitus kuului korviimme ja uudistui pari kertaa meidän
vasemmalla puolellamme. Pitkähkön selänteen oli siinä katkassut jyrkkä
kallioseinä ja sen vieressä oli kivinen rinne. Tämän rosoisella
pinnalla näkyi joku tumma esine, jonka muoto meidän lähestyessämme
esiintyi yhä selvemmin. Siinä makasi mies silmillään, pää kamalasti
taipuneena ruumiin alle, olkaluut pystyssä ja ruumis ikäänkuin
valmiina vyörymään yliniskoin. Niin omituinen oli tämä asento, etten
heti ymmärtänyt noiden valitus-huutojen merkinneen sielun eroa
ruumiista. Ei kuiskausta, ei ääntä tullut enää tuolta tummalta
olennolta, jonka yli me kumarruimme. Holmes kosketti häntä kädellään,
mutta tempasi sen heti pois huudahtaen kauhusta. Hänen sytyttämänsä
tulitikku valaisi ruumista, ja me näimme nyrkkiin puristuneet kädet ja
laajenevan lätäkön, jonka pääkallon murskaantuminen oli synnyttänyt.
Me näimme enemmänkin, ja se sai sydämemme seisahtumaan, nimittäin sir
Henry Baskervillen ruumiin.

Molemmat tunsimme me aivan hyvin sen punaruskean puvun, joka hänellä
oli ollut yllään, kun ensi kerran näimme hänet Baker Streetin
varrella. Ehdimme nähdä sen nyt vain vilahdukselta, ennenkuin
tulitikku sammui ja toivo hävisi meidän sieluistamme.

"Mikä hirviö!" huudahdin minä ja puristin kädet nyrkkiin. "Oh, Holmes,
en voi koskaan antaa anteeksi itselleni, että jätin hänet yksin."

"Minä olen enemmän moitittava kuin sinä, Watson. Saadakseni koko jutun
valmiiksi ja täydelliseksi, olen uhrannut minuun turvanneen miehen
hengen. Sen kovempaa iskua en ole saanut koko elämässäni. Mutta kuinka
saatoin aavistaa, että hän panisi henkensä alttiiksi lähtemällä tähän
aikaan yksin nummelle?"

"Ajattelehan, että saimme kuulla hänen huutonsa -- oi, hyvä Jumala,
niitä huutoja! -- ja kumminkaan emme voineet häntä auttaa! Missä mahtaa
olla tuo koirahirviö, joka hänet tappoi? Ehkä se vielä hiiviskelee
täällä kallioitten välissä. Ja missä on Stapleton? Hän saa vastata
tästä teosta."

"Niin saakin, siitä aion minä pitää huolen. Setä ja veljenpoika ovat
murhatut -- toinen pelästynyt kuoliaaksi vain nähdessään eläimen, jota
hän piti ylenluonnollisena, toinen kuollut hurjasti paetessaan samaa
eläintä. Nyt on jäljellä vain todistaa yhteys miehen ja tuon eläimen
välillä. Tämän viimemainitun olemassa olon voimme vannoa vain sen
nojalla, mitä kuulimme, sillä sir Henryn kuolema on aiheutunut
putoamisesta. Kuinka kavala tuo konna liekin, tulee hän kumminkin
olemaan minun vallassani, ennenkuin vielä yksi päivä on mennyt."

Sydän täynnä katkeruutta seisoimme molemmin puolin kuolleen ruumista,
kokonaan huumaantuneina tästä äkillisestä ja auttamattomasta
onnettomuudesta, joka antoi niin surkean lopun meidän pitkällisille ja
vaivaloisille ponnistuksillemme. Kuu oli jo noussut taivaalle, ja me
kiipesimme sille kalliolle, josta ystävä raukkamme oli syöksynyt alas,
ja sen huipulta katselimme me varjoisaa nummea, jossa vaihteli
hopeainen valo ja pimeys. Kaukana, Grimpenillä päin, loisti yksi ainoa
tasainen, keltainen tuli. Se ei voinut tulla muualta kuin Stapletonin
yksinäisestä asunnosta. Hiljaa kiroten pudistin nyrkkiäni sitä kohden.

"Miksi emme vangitsisi häntä heti?" kysyin.

"Todistukset eivät vielä ole täydelliset. Mies on suurimmassa määrin
viekas ja kavala. Tässä ei ole kysymys siitä, mitä me tiedämme, vaan
mitä voimme todistaa. Jos teemme erehdyksen, voi sattua että tuo konna
taaskin livahtaa tiehensä."

"Mitä teemme sitten?"

"Saamme kylliksi tekemistä huomenna. Tänä iltana voimme vaan tehdä
ystävä raukallemme viimeisen palveluksen."

Yhdessä ryömimme alas jyrkkää rinnettä ja lähestyimme kuollutta, jonka
ruumis mustana ja selvänä kuvastui hopealle hohtavia kiviä vasten.
Tuska, joka ilmeni tässä vääristyneessä ruumiissa, oli niin ilmeinen,
että minun silmäni täyttyivät kyynelillä.

"Meidän täytyy hankkia apua, Holmes. Me emme kahden voi kantaa häntä
kotiin. Mutta oletko järjiltäsi?"

Huudahtaen oli hän kumartunut ruumiin yli ja hyppeli nyt sen ympärillä
nauraen ja taputtaen käsiään. Oliko tämä mies todella minun vakava,
umpimielinen ystäväni? Siinäkin arvoitus!

"Parta! Parta! Miehellähän on parta!" huusi hän.

"Partako?"

"Niin. Se ei ole sir Henry -- se on -- niin, se on todellakin minun
naapurini, rangaistusvanki."

Kuumeisella kiireellä olimme kääntäneet ruumiin ja sen verta tippuva
parta viittasi nyt kylmään, kirkkaaseen kuuhun päin. Ei voinut erehtyä
tuosta matalasta otsasta, tuuheista kulmakarvoista ja kuopalle
painuneista, eläimellisistä silmistä. Ne olivat todellakin samat
kasvot, jotka olivat tuijottaneet minuun kallioon kiinnitetyn
kynttilän valossa -- Seldenin, murhaajan kasvot.

Samassa hetkessä oli kaikki selvää. Minä muistin, että sir Henry oli
sanonut minulle antaneensa vanhat vaatteensa Barrymorelle. Tämä oli
vuorostaan antanut ne Seldenille valepuvuksi pakoa varten. Saappaat,
paita, lakki -- kaikki oli sir Henryn. Tapaus oli sittenkin surullinen
kyllä, mutta tämä mies oli kumminkin maan lakien mukaan ansainnut
kuoleman. Minä ilmoitin Holmesille asian laidan ja minun sydämeni
paisui kiitollisuudesta ja ilosta.

"Siinä tapauksessa ovat vaatteet aiheuttaneet mies-raukan kuoleman",
sanoi hän. "On aivan selvää, että jotain sir Henrylle kuuluvaa
esinettä on käytetty koiran yllyttämiseen -- luultavasti tuota
saapasta, joka katosi hotellista, ja niin joutui tämä mies uhriksi.
Yksi ihmeellinen seikka jää vielä selittämättä: kuinka saattoi Selden
pimeässä aavistaa, että koira ajoi häntä takaa?"

"Luultavasti hän kuuli sen."

"Jos sellainen paatunut mies, kuin tämä vanki, kuuleekin koiran
haukuntaa nummelta, niin tuskinpa hän siihen määrään joutuu
suunniltaan kauhusta, että unohtaen kiinni joutumisen vaaran huutaa
hurjasti apua. Huudoista päättäen on hän juossut pitkän matkan sen
jälkeen, kun huomasi koiran. Kuinka saattoi hän sen huomata?"

"Minusta näyttää vielä merkillisemmältä, että tämä koira, edellyttäen
että otaksumamme ovat oikeita --"

"Minä en edellytä mitään."

"Vai niin -- no, että tämä koira on laskettu irti tänä iltana. Ei se
varmaankaan aina juoksentele nummella. Stapleton ei olisi laskenut
sitä irralleen, ellei hänellä olisi ollut syytä otaksua sir Henryn
tänä iltana olevan nummella."

"Minun vaikeuteni ei kyllä ole niin helposti ratkaistavissa kuin
sinun, joka kyllä pian selviää. Kysymys on nyt: mihin me panemme tuon
raukan ruumiin? Emme voi jättää sitä tähän kettujen ja korppien
saaliiksi."

"Minä ehdotan, että kannamme sen johonkin noista kivimajoista, kunnes
olemme ilmoittaneet asian poliisille."

"Niin, se on kyllä parasta. Me kyllä varmasti jaksamme kantaa sen
sinne saakka. Mutta kuka tuo on, Watson? Kaiken pyhän nimessä,
siinähän on mies itse. Älä sanallakaan ilmaise meidän epäluulojamme!
Ei sanallakaan, sillä silloin on suunnitelmani karilla."

Eräs henkilö lähestyi meitä nummen yli ja minä saatoin nähdä sikarin
hehkun. Kuu valaisi häntä nyt, ja minä tunsin luonnontutkijan notkean
vartalon ja huolimattoman käynnin. Hän pysähtyi meidät nähtyään, mutta
tuli sitten lähemmäksi.

"Mitä, tohtori Watson, tekö todellakin? Teitäpä viimeiseksi saatoin
toivoa tapaavani nummella tähän aikaan. Mutta mitä tämä on? Onko joku
vahingoittunut? Ei -- eihän ole mahdollista, että se on ystävämme sir
Henry?"

Hän kiiruhti esiin ja kumartui ruumiin yli. Minä kuulin kuinka hän
tapaili henkeä, ja sikari putosi hänen kädestään.

"Kuka -- kuka tämä on?" sammalsi hän.

"Se on Selden -- Princetownista karannut vanki."

Stapleton oli tullut aivan kalman kalpeaksi, mutta voimakkaalla
ponnistuksella kukisti hän hämmästyksensä ja pettymyksensä. Hän katsoi
kysyvästi vuoroon Holmesiin ja minuun.

"Taivaan nimessä! Mikä tärisyttävä tapahtuma! Kuinka hän kuoli?"

"Luultavasti hän taittoi niskansa pudotessaan tuolta kalliolta.
Ystäväni ja minä olimme kävelemässä nummella ja kuulimme huutoa."

"Minä kuulin myöskin huutoa. Siksi tulinkin tänne. Minä olin levoton
sir Henryn vuoksi."

"Miksi juuri sir Henryn?" -- Minä en voinut pidättyä sitä kysymästä.

"Koska olin pyytänyt häntä tulemaan minun luokseni. Kun häntä ei
kuulunut, alkoi minua ihmetyttää ja kuultuani huutoa nummelta, aloin
luonnollisesti pelätä, että hänelle olisi jotain tapahtunut. Mutta
muuten" -- ja nyt siirtyi hänen katseensa taaskin minusta Holmesiin --
"kuulitteko mitään muuta kuin huutoa?"

"Emme", vastasi Holmes, "kuulitteko te?"

"En."

"Mitä tarkotatte sitten?"

"Oh, te kyllä olette kuullut kansan kertomuksia tuosta
kummituskoirasta ja sen retkistä? Sen huutoa voi usein kuulla öisin
nummella. Olisi hauska tietää, onko sellaisia ääniä kuulunut tänä
iltana?"

"Me emme kuulleet mitään", vastasin minä.

"Ja kuinka selitätte tämän miesraukan kuoleman?"

"Minä otaksun, että hätä ja vaivat ovat hämmentäneet hänen aivonsa.
Hän on hullun tavoin juossut edestakasin nummella, pudonnut kalliolta
ja taittanut niskansa."

"Se tuntuu kaikkein todennäkösimmältä otaksumalta", sanoi Stapleton
huoaten ikäänkuin helpotuksesta. "Ja mikä on teidän arvelunne asiasta,
herra Sherlock Holmes?"

Ystäväni kumarsi.

"Teidän on helppo tuntea ihmisiä", sanoi hän.

"Me olemme odottaneet teitä näille seuduin tohtori Watsonin tulosta
saakka. Te saavutte surullisena hetkenä."

"Kyllä, sitä ei voi kieltää. Minä otaksun, että ystäväni selitys
huomataan riittäväksi, ja kun huomenna palaan Lontooseen, on minulla
hauska muisto käynnistäni."

Vai niin, palaatteko te huomenna?"

"Niin on aikomukseni."

"Minä toivon, että teidän käyntinne on tuottanut selvyyttä niihin
asioihin, joista me emme ole voineet saada selkoa?"

Holmes kohautti olkapäitään. "Joskus pettyy menestyksen toiveissaan,
kun minun tavallani täytyy perustua tosiseikkoihin eikä taruihin ja
epävarmoihin huhuihin. Tämä tapaus ei ole ollut tyydyttävä."

Ystäväni puhui sujuvimmalla ja luontevimmalla tavallaan. Stapleton
iski silmänsä häneen ja kääntyi sitten minuun.

"Minä kernaasti ehdottaisin, että ruumis kannettaisiin minun talooni,
mutta sisareni säikähtyisi siitä niin, etten sitä uskalla. Jos
peitämme hänen kasvonsa, niin luulen, että vaaratta voimme jättää
hänet tänne huomiseen."

Ja niin tehtiinkin. Kieltäytyen Stapletonin meille tarjoamasta
vieraanvaraisuudesta lähdimme, Holmes ja minä Baskerville Halliin,
samalla kun luonnontutkija sai yksin palata kotiinsa. Kun katsoimme
taaksemme, näimme hänen hitaasti kulkevan laajalle nummelle päin, ja
hänen takanaan näkyi musta pilkku terävästi kuvastuvan hopean
hohtavalle rinteelle. Siinä makasi tuo miesparka, jota niin kamala
kuolema oli äkkiä kohdannut.

"Nyt on kamppailu alkanut meidän kesken", sanoi Holmes, kun kuljimme
nummen yli. "Minkälaiset hermot tuolla miehellä ovatkaan! Kuinka hän
onnistuikaan hillitsemään itsensä, kun äkkiä sai tietää sen masentavan
totuuden, että väärä henkilö oli joutunut hänen vehkeittensä uhriksi.
Sanoin jo Lontoossa, Watson, ja toistan sen nyt, että me emme koskaan
ole tavanneet vihollista, joka olisi suuremmassa määrässä miekkamme
arvoinen."

"Ikävää oli, että hän sai nähdä sinut."

"Niin minustakin tuntui ensin. Mutta ei ollut mahdollista päästä
pakoon."

"Mitä luulet tiedon sinun täällä olostasi vaikuttavan hänen
aikeisiinsa?"

"Joko se lisää hänen varovaisuuttaan tai sitten ajaa hänet heti
äärimmäisyyksiin. Samoin kuin monet muut viekkaat rikoksentekijät,
luottaa hänkin ehkä liiaksi viisauteensa ja luulee täydellisesti
pettäneensä meidät."

"Miksi emme vangitse häntä heti?"

"Hyvä Watson, sinä olet syntynyt toiminnan mieheksi. Sinun vaistosi
käskee sinua aina toimimaan tarmokkaasti. Otaksukaamme kumminkin, että
olisimme vanginneet hänet tänä iltana, niin mitä siitä olisimme
hyötyneet? Emme olisi voineet todistaa mitään häntä vastaan. Siinä
ilmenee hänen pirullinen viekkautensa. Jos hänellä olisi joku
inhimillinen kätyri, niin kävisi se ehkä päinsä, mutta vaikka
voisimmekin tuoda esiin tuon suuren koiran, niin ei sen omistaja silti
joutuisi hirteen."

"Mutta ovathan ainakin syytöskohtamme varmat."

"Ei, kaikki on vain arvailuja ja otaksumisia. Me joutuisimme
naurunalaisiksi, jos toisimme oikeuden eteen sellaisen jutun ja
sellaisilla todistuksilla."

"Mutta sir Charlesin kuolema sitten?"

"Hänessä ei ollut merkkiäkään ulkonaisesta väkivallasta. Me kaksi
tiedämme hänen kuolleen säikäyksestä ja tiedämme myöskin, mitä hän
säikähti, mutta kuinka voisimme saattaa kaksitoista tunteetonta
jurymiestä siitä vakuutetuiksi? Mikä osoitti, että koira oli siinä
jutussa osallisena? Missä näkyi sen hampaiden jälkiä? Me tiedämme
luonnollisesti, että koira ei pure kuollutta ihmistä, ja että sir
Charles oli kuollut, ennenkuin koira ehti hänen luokseen. Mutta se on
todistettava, ja me emme pysty siihen."

"No, mutta tämäniltanen juttu?"

"Sen laita ei ole paljoa paremmin. Mitään suoranaista yhteyttä ei ole
koiran ja miehen kuoleman välillä. Me emme nähneet koiraa. Me kuulimme
sen äänen, mutta emme voisi todistaa, että se ahdisti tuota miestä.
Tässä ei ole minkäänlaisia varmoja perusteita. Ei, ystäväni, meidän
täytyy tyytyä siihen tosiseikkaan, että todistuksemme eivät vielä ole
selviä, ja että kannattaa antautua mihin tahansa saadaksemme ne
päteviksi."

"Ja kuinka se kävisi päinsä?"

"Minä toivon paljon rouva Laura Lyonsin menettelystä, kun hän saa
kuulla miten asiat ovat. Sitäpaitsi ovat minulla omat aikeeni. Joka
päivällä on oma vaivansa, ja minä toivon päässeeni voittopuolelle
ennen huomispäivän loppua."

Enempää en häneltä saanut kuulla, hän kulki vain eteenpäin ajatuksiin
vaipuneena. Kun tulimme Baskervillen portille, sanoin minä.

"Tuletko mukaani tänne?"

"Tulen; minä en tiedä, mitä enää vakoilisin. Vielä sana, Watson. Älä
puhu sanaakaan sir Henrylle koirasta. Anna hänen olla siinä luulossa,
että Seldenin kuolema tapahtui sillä tavoin, kuin Stapleton tahtoi
meitä uskomaan. Hän on siten pystyvämpi kestämään sen tulikokeen,
johon hän joutuu huomenna, koskapa hän silloin, jos oikein muistan
tiedonantosi, aikoo syödä päivällisen Stapletonin luona."

"Niin teen minäkin."

"Sinun täytyy jollakin tekosyyllä kieltäytyä kutsusta. Se käy helposti
päinsä. Ja jos nyt myöhästymmekin päivälliseltä, niin lupaan, että
illallinen maistuu meille molemmille sitä paremmalta."




KOLMASTOISTA LUKU.

Verkot kiinnitetään.


Sir Henryn tyytyväisyys oli suurempi kuin hänen hämmästyksensä, kun
hän sai nähdä Sherlock Holmesin, sillä hän oli useita päiviä
odotellut, että Holmes nykyisin sattuneiden tapausten johdosta
saapuisi. Hän kohotti kumminkin kulmiaan huomatessaan, että
ystävälläni ei ollut matkatavaroita ja että hän ei voinut antaa mitään
selitystäkään sen johdosta. Yhdessä onnistuimme sir Henry ja minä
varustamaan hänet sillä, mitä hän tarvitsi, ja myöhäisen illallisen
aikana ilmoitimme Holmes ja minä sir Henrylle seikkailuistamme sen
verran kuin pidimme sopivana. Sitä ennen täytyi minun kumminkin ottaa
raskaaksi velvollisuudekseni ilmoittaa Barrymorelle ja hänen
vaimolleen Seldenin kuolemasta. Edellinen piti sitä kyllä
helpotuksena, mutta hänen vaimonsa pani esiliinan silmilleen ja itki
katkerasti. Koko maailmalle oli Selden ollut vaan ilkeä väkivallan
tekijä, yhtä paljon eläin kuin piru, mutta tämän naisen mielessä oli
hän aina pysynyt samana pienenä omavaltasena poikana, jonka hän muisti
lapsuudestaan, lapsena, joka niin mielellään tahtoi pitää häntä
kädestä. Harvinaisen pahan täytyy sen miehen olla, jota ei yksikään
nainen surisi.

"Minä olen kuljeskellut täällä sisällä ja kärsinyt ikävää koko päivän,
sittenkun Watson lähti aamulla", sanoi sir Henry. "Luulen ansainneeni
vähän kiitosta siitä, että olen pitänyt lupaukseni. Ellen olisi
sitoutunut olemaan menemättä ulos yksin, niin olisi minulla voinut
olla hieman hauskempaa, sillä sain Stapletonilta kutsun tulla heille."

"Niin, jos sen olisitte tehnyt, niin olisi teillä kylläkin ollut
hauskaa", sanoi Holmes kuivasti. "Sivumennen sanoen, ette luultavasti
tiedä, että olemme surreet teitä ikäänkuin olisitte taittanut niskanne
tänä iltana,"

Sir Henryn silmät suurenivat. "Mitä tarkoitatte?"

"Tuo miesparka oli puettu teidän vaatteisiinne, ja minä pelkään, että
hovimestarinne, joka ne on antanut hänelle, joutuu tekemisiin poliisin
kanssa."

"Se ei ole luultavaa, sillä mikäli tiedän eivät ne olleet merkittyjä."

"Se oli onneksi hänelle -- niin, onneksi teille kaikille, koska te
siinä asiassa olette toimineet vastoin lakia. Tunnollisena
salapoliisina olisi ehkä minun velvollisuuteni vangita teidät kaikki.
Watsonin kirjeitä voi pitää hyvin raskauttavina papereina."

"Mutta antakaa toki minun kuulla jotain itse asiasta. Mitä Watsoniin
ja minuun tulee, emme ole nyt paljoa viisaampia kuin tänne
tullessamme."

"Minä toivon pian saavani tilaisuuden selittää teille koko asian. Tämä
tapaus on kokonaisuudessaan ollut hyvin vaikea ja monimutkainen.
Muutamista kohdista puuttuu vielä selvyyttä, mutta se saadaan pian."

"Watson on luultavasti puhunut teille eräästä tärkeästä havainnosta,
jonka olemme tehneet. Me olemme kuulleet koiran ulvovan nummella,
joten voin vannoa, ettei sen olemassa olo ole vain taikauskoista
luulottelua. Minulla on ollut paljon tekemistä koirien kanssa tuolla
Amerikassa, niin että minä kyllä tunnen koiran ulvonnan. Jos voitte
saada sille pedolle suukopan ja sitoa sen, niin tulen pitämään teitä
suurimpana salapoliisina, mitä koskaan on ollut."

"Minä uskon kyllä voivani hankkia sille sekä suukopan että ketjut, jos
te autatte minua."

"Minä teen kaikki, mitä tahdotte."

"Hyvä on; ja minä aion pyytää teitä tekemään sen ehdottomasti ja
kysymättä minulta syitä."

"Kuten suvaitsette."

"Jos siihen suostutte, niin pidän hyvin luultavana, että tämä arvotus
pian tulee ratkaistuksi. Minä en epäile --."

Hän vaikeni äkkiä ja hänen katseensa suuntautui pääni ylitse seinään.
Lamppu valaisi hänen kasvojaan, jotka olivat niin jännittyneet ja
liikkumattomat, että ne olisivat voineet kuulua johonkin
klassilliseen, personoitua valppautta ja odotusta esittävään
veistokuvaan.

"Mitä se on?" huudahdimme molemmat.

Kun hän jälleen käänsi katseensa alas, huomasin minä, että hän
tukehdutti ankaran mielenliikutuksen. Piirteet hänen kasvoissaan
olivat yhä hillityt, mutta silmät loistivat tyytyväisyydestä.

"Älkää hämmästykö tuntijan vilkasta ihailua", sanoi hän viitaten
kädellään muotokuvasarjaan, joka täytti häntä vastapäätä olevan
seinän. Watson ei tahdo myöntää, että minulla olisi taideaistia, mutta
se on vaan kateutta, ja meillä on erilaiset mielipiteet. Tuo on
todella erinomainen muotokuvakokoelma."

"On hauskaa, että olette sitä mieltä", sanoi sir Henry katsoen hieman
hämmästyneenä ystäväämme. "Minä en tahdo väittää ymmärtäväni paljoa
siinä suhteessa. Minä osaan paremmin arvostella hevosta kuin taulua,
enkä tiennyt että teillä on aikaa semmoiseen."

"Kun näen jotain kelvollista, niin ymmärrän sen, ja nuo muotokuvat
ovat hyviä. Tuo siniseen silkkiin puettu nainen on Kellerin maalaama,
sen voin vannoa, ja tuon lihavan, peruukkipäisen herran täytyy olla
Reynoldsilta. Kaikki ne ovat suvun jäsenten muotokuvia, eikö niin?"

"Joka ainoa."

"Tunnetteko nimet?"

"Barrymore on opettanut ne minulle, ja minä luulen suunnilleen
osaavani läksyni."

"Kuka on tuo herra, jolla on kaukoputki kädessään?"

"Se on vara-amiraali Baskerville, joka palveli Rodneyn alapäällikkönä
Intiassa. Siniseen takkiin puettu mies tuossa, jolla on paperikäärö
kädessään, on sir William Baskerville, joka oli puheenjohtajana
monessa alihuoneen valiokunnassa, Pittin aikana."

"Ja tuo, joka on minua vastapäätä -- puettuna mustaan samettiin ja
pitseihin?"

"Oh, hänestä on teillä täysi syy saada kuulla jotain. Hän on koko
onnettomuuden syy, tuo ilkeämielinen Hugo, joka tuotti maailmaan
Baskervillen koiran. Häntä ainakaan emme koskaan unohda."

Minä katsoin muotokuvaa, uteliaisuudella ja hieman hämmästyneenä.

"Kas vaan", sanoi Holmes, "hän näyttää jokseenkin hiljaselta ja
siivolta, mutta hänen silmissään piili kyllä jotain saatanallista.
Minä olin kuvitellut hänet jäykkä-rakenteiseksi mieheksi, jolla oli
oikeat roistonkasvot."

"Ei voi epäilläkään, ettei se olisi hänen kuvansa, sillä kankaan
takapuolella löytyy sekä nimi että vuosiluku 1647."

Holmes ei enää sanonut paljoa, mutta tuon vanhan elostelijan kasvot
näyttivät vaikuttavan häneen suurella vetovoimalla, sillä koko aterian
ajan siirtyi hänen katseensa alituisesti muotokuvaan. Vasta myöhemmin
illalla, kun sir Henry oli mennyt huoneeseensa, sain tiedon ystäväni
ajatuksista. Hän pyysi minua tulemaan ruokasaliin, ja siellä hän
valasi kynttilällään tuota seinällä olevaa vanhaa muotokuvaa.

"Huomaatko jotain?" kysyi hän.

Minä katsoin leveää, töyhdöllä varustettua hattua, ohimoille kiertyviä
kiharoita, valkoista pitsikaulusta ja näiden ympäröimiä kapeita kasvoja.
Ne eivät olleet raa'at, mutta jäykät, kovat ja ankarat ohuine huulineen
ja suvaitsemattomine silmineen.

"Onko se kenenkään sinun tuttavasi näköinen?"

"Kasvojen alaosassa on jotain, joka muistuttaa sir Henryä."

"Kyllä, ehkä vähän. Mutta odota, niin saat nähdä!" Hän nousi seisomaan
tuolille ja pitäen kynttilää vasemmassa kädessään, peitti hän oikealla
käsivarrellaan kuvasta hatun ja pitkät kiharat.

"Hyvä Jumala!" huudahdin minä aivan hämilläni.

Stapletonin piirteet ilmenivät selvään kuvassa.

"Vai niin, sinä huomaat nyt. Minun silmäni ovat tottuneet tarkastamaan
kasvoja, eikä mitä niiden ympärillä on. Välttämätöntä on sille, jonka
tulee tutkia rikosasioita, osata nähdä valepuvunkin läpi."

"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä. Se voisi olla hänen
muotokuvansa."

"Niin, tämä on hyvin merkillinen esimerkki toisinnosta, joka näyttää
koskevan sekä ruumiillista että henkistä puolta. Sukumuotokuvien
tutkiminen antaa tukea uusiutumisteorialle. Tuo mies kuuluu
Baskervillen sukuun siinä ei ole epäilemistä."

"Tilan salainen perillinen."

"Aivan niin. Tämä muotokuva on antanut meille yhden kaikkein
tärkeimpiä puuttuvia todistuksia. Hän on käsissämme, Watson, hän on
käsissämme, ja minä tahtoisin vannoa, että hän ennen huomista iltaa
pyristelee haavissamme yhtä avuttomana kuin hänen omat perhosensa.
Nuppineula, korkki ja nimilippu, ja niin me panemme hänet kokoelmiimme
Baker Streetin varrella." Hän puhkesi, outoa kyllä, nauramaan,
kääntyessään pois taulusta. En ole usein kuullut hänen nauravan, ja
joka kerran on se ennustanut tuhoa jollekin.

Minä olin varhain ylhäällä aamulla, mutta Holmes oli ollut vielä
varhaisempi, sillä pukeutuessani tuli hän kävellen pitkin käytävää.

"Niin tänään on meillä paljon tehtävää", sanoi hän hieroen käsiään
toimintahaluisella tyytyväisyydellä. "Verkot ovat jo viritetyt, ja
pian alamme niitä nostaa. Ennen päivän loppua saamme tietää olemmeko
saaneet suuren, terävänokkaisen haukemme, vai onko se livahtanut
silmukkain läpi."

"Oletko jo ollut nummella?"

"Minä olen Grimpenistä lähettänyt Princetowniin tiedon Seldenin
kuolemasta. Luulen voivani luvata, ettei ketään teistä tulla
vaivaamaan sillä asialla. Olen myöskin antanut tiedon uskolliselle
Cartwrightille, joka varmaan olisi jäänyt makaamaan majani ovelle ja
surrut itsensä kuoliaaksi, niinkuin koira isäntänsä haudalla, ellen
olisi vakuuttanut hänelle olevani turvassa."

"Mitä nyt on tehtävä?"

"Nyt puhuttelemme sir Henryä. Tässähän hän onkin."

"Hyvää huomenta, Holmes", sanoi tämä. "Te näytätte kenraalilta
suunnittelemassa taistelua esikuntansa päällikön kanssa.

"Siihen suuntaan onkin asia. Watson pyysi määräyksiä."

"Niin minäkin."

"Hyvä on. Ellen erehdy, olette tänä iltana luvannut syödä päivällistä
ystävienne Stapletonien luona."

"Minä toivon, että te tulette mukaan. He ovat sangen vieraanvaraisia,
ja uskon varmaan heidän ilahtuvan nähdessään teidät."

"Pelkäänpä, että Watsonin ja minun täytyy lähteä Lontooseen."

"Lontooseenko?"

"Niin, luulen meidän nykyään olevan enemmän hyödyksi siellä."

Sir Henryn kasvot osoittivat ilmeistä hämmästystä.

"Minä olin toivonut, että pelastaisitte minut tästä jutusta. Ei ole
juuri hauskaa olla yksin täällä kotona enemmän kuin nummellakaan."

"Hyvä ystävä, teidän täytyy ehdottomasti luottaa minuun ja tehdä aivan
niin kuin sanon. Voitte ilmoittaa Stapletoneille, että kernaasti
olisimme tulleet mukananne, elleivät tärkeät asiat olisi pakottaneet
meitä matkustamaan Lontooseen. Pian toivomme saavamme palata
Devonshireen. Lupaatteko sanoa sen heille?"

"Minä vakuutan, etten muuta voi."

Sir Henryn kasvoista huomasin hänen olevan kovin loukkaantuneen siitä,
että me, kuten hän luuli, lähdimme pakosalle.

"Koska tahdotte lähteä?" kysyi hän kylmästi.

"Heti aamiaisen jälkeen. Me menemme Coombe Traceyyn, mutta Watson
jättää tavaransa tänne, merkiksi siitä, että hän palaa takasin.
Parasta on, että sinä, Watson, kirjoitat muutaman sanan Stapletonille
pyytäen anteeksi poisjäämisesi."

"Minä haluaisin todellakin seurata teitä Lontooseen", sanoi sir Henry.
"Miksi pitää minuun jäädä tänne yksin?"

"Koska velvollisuutenne sitä vaatii ja koska kunniasanallanne
lupasitte totella minua, ja nyt vaadin minä teitä jäämään tänne."

"Hyvä, jään sitten."

"Vielä yksi määräys. Teidän tulee ajaa hevosella Merripit Houseen,
mutta lähettää vaunut takasin, ja ilmoittaa aikovanne palata jalan."

"Jalanko nummen yli?"

"Niin."

"Mutta siitähän juuri olette niin usein varottanut minua."

"Tällä kertaa voitte tehdä sen vaaratta. Ellen luottaisi niin suuresti
hermoihinne ja rohkeuteenne, niin en teitä siihen kehottaisi, mutta on
suurimmassa määrin tärkeää, että palaatte jalan."

"Teen sitten niin."

"Ja jos henki on teille kallis, niin älkää lähtekö mitään muuta
polkua, kuin sitä, joka johtaa suoraan Merripit Housesta Grimpen
Roadiin ja joka on suorin."

"Teen aivan niin kuin sanotte."

"Se on oikein. Tahdon kernaasti lähteä täältä niin pian kuin suinkin
aamiaisen jälkeen, ehtiäkseni Lontooseen jo iltapäiväksi."

Nämä aikeet hämmästyttivät minua suuresti, vaikka muistinkin Holmesin
edellisenä iltana sanoneen Stapletonille, että hän viipyisi täällä
vain päivän. En ollut kumminkaan tullut ajatelleeksi, että hän
tahtoisi ottaa minut mukaansa, enkä myöskään ymmärtänyt, kuinka oli
mahdollista, että me molemmat olisimme poissa tuosta tilaisuudesta,
jota hän itse piti niin tärkeänä. En voinut kumminkaan muuta kuin
sokeasti totella. Otimme senvuoksi jäähyväiset alakuloiselta
ystävältämme ja parin tunnin päästä olimme Coombe Traceyn asemalla,
josta palautimme vaunut. Muuan pieni poika odotti meitä asemasillalla.

"Käskettekö jotain?" kysyi hän Holmesilta.

"Sinä matkustat tällä junalla Lontooseen, Cartwright. Heti saavuttuasi
sinne, tulee sinun minun nimessäni sähköttää sir Henry Baskervillelle
ja kysyä, onko hän löytänyt minun kadottamani lompakon, sekä pyytää
häntä lähettämään se vakuutettuna asuntooni Baker Streetin varrelle."

"Kyllä, herra."

"Ja mene nyt toimistoon kysymään, löytyykö kirjettä minulle."

Poika palasi tuoden sähkösanoman, jonka Holmes ojensi minulle. Se
kuului: "Olen saanut ilmoituksenne. Tulen täydellä valtakirjalla
varustettuna kello 5:40. -- Lestrade."

"Tämä on vastaus minun varhain aamulla lähettämääni sähkösanomaan.
Lestrade on kunnollisin ammattitovereistaan, ja me tulemme luultavasti
tarvitsemaan hänen apuansa. Ja nyt luulen, Watson, että parhaiten
käytämme aikamme, jos menemme käymään rouva Laura Lyonsin luona."

Hänen taistelusuunnitelmansa alkoi käydä selväksi. Sir Henryn kautta
hän tahtoi saada vakuutetuksi Stapletonille, että me olimme lähteneet,
kun me sitävastoin olisimmekin paikalla juuri ratkaisevalla hetkellä.
Lontoosta tuleva sähkösanoma poistaisi Stapletonilta viimeisenkin
epäluulon, jos nimittäin sir Henry sattuisi siitä hänelle
mainitsemaan. Olin jo näkevinäni verkon kaikilta puolin alkavan
kiertyä saaliimme ympärille.

Rouva Laura Lyons istui työhuoneessaan, ja Sherlock Holmes alkoi
keskustelun niin avomielisesti ja suoraan että se häntä suuresti
hämmästytti.

"Minä tutkin parhaillaan niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä sir
Charles Baskervillen kuoleman kanssa", sanoi hän. "Ystäväni tohtori
Watson on kertonut minulle, mitä te olette ilmoittanut hänelle
asiasta, ja myöskin mitä te olette salannut häneltä."

"Mitäkö minä olen salannut häneltä?" kertasi rouva Lyons uhmailevasti.

"Te olette tunnustanut, että pyysitte sir Charlesia kohtaamaan teitä
veräjän luona kello kymmenen. Me tiedämme, että hän kuoli siihen
aikaan ja siinä paikassa. Te olette salannut meiltä yhteyden näiden
kahden tapauksen välillä."

"Ei löydy mitään yhteyttä niiden välillä."

"Siinä tapauksessa on todennäköisyys hyvin harhauttava. Luulen
kumminkin, että onnistumme löytämään jotain yhteyttä. Tarkoitukseni on
menetellä aivan suorasti teitä kohtaan, rouva Lyons. Me olemme sitä
mieltä, että tässä on kysymys murhasta, ja todistukset tulevat ehkä
hyvin turmiollisiksi sekä ystävällenne herra Stapletonille että
myöskin hänen vaimolleen."

Rouva Lyons nousi kiivaasti tuoliltaan.

"Hänen vaimolleenko?" huudahti hän.

"Niin, se asia ei ole enää salaisuus. Se henkilö, jota on pidetty
hänen sisarenaan, onkin itse asiassa hänen vaimonsa."

Rouva Lyons oli jälleen istuutunut. Hän tarttui tuolin käsipuuhun, ja
minä huomasin, kuinka hänen ruusun-väriset kyntensä tulivat aivan
valkoisiksi, niin kovasti hän sitä puristi.

"Hänen vaimonsa!" kertasi hän. "Hänen vaimonsa! Hän ei ole
naimisissa."

Sherlock Holmes kohautti olkapäitään.

"Todistakaa se, todistakaa se, ja jos sen voitte, niin --!" Hänen
säihkyvä katseensa puhui enemmän kuin sanat.

"Olen kyllä varustettu todistuksilla", sanoi Holmes ottaen taskustaan
muutamia papereita. "Tässä on tuosta avioparista valokuva, joka on
otettu Yorkissa neljä vuotta sitten. Takasivulla on: herra ja rouva
Vandeleur, mutta helposti voitte tuntea molemmat, jos nimittäin olette
nähnyt tämän naisen. Tässä on kolme luotettavain henkilöitten antamaa
kuvausta herra ja rouva Vandeleurista siltä ajalta, jolloin he
johtivat St. Olivierin yksityiskoulua. Lukekaa ne, niin saatte nähdä
voitteko epäillä, etteivät he olisi samoja henkilöitä."

Rouva Lyons silmäili papereita ja katsoi sitten ylös toivottomuutta
osoittava jäykkä ilme silmissään.

"Herra Holmes", sanoi hän, "tämä petturi on pyytänyt minua vaimokseen,
jos nimittäin voin saada avioeron miehestäni. Tuo konna on valehdellut
minulle kaikin tavoin. Hän ei ole puhunut minulle yhtä totuuden sanaa.
Ja miksi -- miksi? Minä olin luullut hänen rakastavan minua, mutta nyt
huomaan olleeni vain välikappaleena hänen kädessään. Miksi koettaisin
suojella häntä hänen rikollisten tekojensa seurauksilta? Pyytäkää
minulta, mitä tahansa, minä olen valmis kaikkeen. Sen vakuutan
kumminkin pyhästi, että kirjoittaissani tuota kirjettä en
aavistanutkaan, että mitään pahaa tapahtuisi tälle vanhalle herralle,
joka oli näyttänyt olevansa luotettavin ystäväni."

"Minä uskon täydellisesti teitä, rouva", sanoi Holmes. "Näiden
tapahtumain kertominen on varmaan suurimmassa määrässä teille
vastenmielistä, ja ehkä on teistä helpompaa, jos minä kerron, mitä on
tapahtunut, ja te oikaisette minua, siinä tapauksessa että satun
tekemään tärkeitä erehdyksiä. Luultavasti Stapleton kehotti teitä
kirjottamaan tuon kirjeen?"

"Hän saneli sen."

"Minä otaksun hänen esittäneen syyksi, että käyttäisitte niitä rahoja,
joita sir Charlesilta pyysitte, avioeron yhteydessä oleviin menoihin?"

"Aivan niin."

"Kun olitte lähettänyt kirjeen, sai hän teidät olemaan menemättä
kohtauspaikalle?"

"Hän sanoi minulle, ettei hänen hienotunteisuutensa sallinut toisen
miehen antaa minulle rahaa sellaiseen tarkoitukseen, ja että hän,
vaikka itsekin köyhä, uhraisi viimeisen penninsä esteiden
hävittämiseksi väliltämme."

"Hän näyttää olevan hyvin johdonmukainen luonne. Ja sitten ette
kuullut asiasta mitään, ennenkuin sanomalehdestä luitte uutisen
kuolemantapauksesta?"

"En."

"Ja hän vaati teitä vannomaan, että te ette kenellekään sanoisi
pyytäneenne yhtymystä sir Charlesin kanssa?"

"Niin juuri hän teki. Hän sanoi, että tämä kuolemantapaus oli
täydelliseen pimeyteen verhottu, ja että minua varmaan epäiltäisiin,
jos tuo asia tulisi tunnetuksi. Hän pelotti minut vaikenemaan."

"Sen kyllä uskon. Mutta teillä oli epäilyksenne?"

Hän epäröi ja katsoi alas.

"Minä tunsin hänet", sanoi hän. "Mutta jos hän olisi ollut minua
kohtaan rehellinen, en koskaan olisi rikkonut hänelle antamaani
lupausta."

"Minusta te itse asiassa olette päässyt onnellisesti tästä jutusta",
sanoi Sherlock Holmes. "Hän on ollut teidän vallassanne, mutta hän on
sen tiennyt, ja te olette kumminkin elossa. Te olette muutamia
kuukausia kulkenut aivan kuilun partaalla. Ja nyt täytyy meidän jättää
hyvästi, rouva Lyons. Luultavasti ei kumminkaan viivy kauan, ennenkuin
taas saatte kuulla meistä."

"Tätä tapausta koskevat seikat alkavat keskittyä, ja vaikeudet haihtuvat
kuin sumu", sanoi Holmes minulle seisoessamme odottamassa Lontoon
pikajunan tuloa. "Piakkoin saatan yhtenäisessä kertomuksessa tehdä
selkoa tästä rikoksesta, joka on merkillisimpiä ja kauheimpia, mitä
meidän päivinämme on tehty. Rikosasiain aikakirjain tutkijat muistavat
samanlaisen tapauksen sattuneen Grodnossa Vähävenäjällä vuonna 1866, ja
sitäpaitsi ovat nuo Andersonin murhat Pohjois-Caroliinassa huomattavat,
mutta tällä on kumminkin aivan omituiset tuntomerkkinsä. Vielä ei meillä
ole mitään varmaa esitettävää tuota kavalaa miestä vastaan, mutta
erehtyisin suuresti, ellei meillä olisi sitä ennenkuin menemme levolle
tänä iltana."

Lontoon pikajuna syöksähti nyt asemalle, ja pieni, jäntevä mies, jonka
ilme hieman muistutti verikoiraa, tuli heti esiin eräästä ensi luokan
vaunusta. Puristimme hänen kättänsä, ja minä huomasin selvään
Lestraden tavasta katsella ystävääni, että hän nyt oli oppinut
tuntemaan hänen arvonsa.

"Onko asia merkillinen?" kysyi hän.

"Merkillisin moneen vuoteen", vastasi Holmes. "Vielä on jäljellä kaksi
tuntia ennenkuin meidän tarvitsee tuumia lähtöä. Me voimme kernaasti
käyttää niitä hankkiaksemme itsellemme päivällistä, ja sitten,
Lestrade, puhdistamme me teidän keuhkonne Lontoon sumusta antamalla
teidän hengittää Dartmoorin raitista yöilmaa. Vai niin, ettekö ennen
ole ollut täällä? Sitten luulen, että te ette koskaan tule unohtamaan
ensimmäistä käyntiänne."




NELJÄSTOISTA LUKU.

Baskervillen koira.


Yksi Sherlock Holmesin vikoja -- jos sitä saattaa viaksi sanoa -- oli
hänen suuri haluttomuutensa tehdä muille täydellisesti selkoa
aikeistaan ennen niiden toimeenpanon hetkeä. Osaksi oli selitys tähän
seikkaan hänen voimansatuntevassa luonteessaan, jota miellytti
vallitseminen ja hämmästyttäminen, osaksi myöskin hänen ammattinsa
vaatimassa varovaisuudessa, joka esti häntä jättämästä mitään sattuman
nojaan. Se oli kumminkin usein hyvin vaikeaa niille, joiden tuli
toimia hänen asiamiehinään tai apulaisinaan. Olin usein siitä
kärsinyt, mutta en koskaan niin suuressa määrin kuin nyt ajaessamme
eteenpäin pimeässä. Meitä odotti suuri tulikoetus, ainakin tuli meidän
tehdä lopullinen yritys asian selvittämiseksi, eikä Holmes kumminkaan
ollut sanonut mitään, ja minä saatoin vain arvailla, kuinka hän aikoi
menetellä. Hermoni vapisivat kaameasta odotuksesta, kun viimeinkin
kasvojamme kohtaava kylmä tuuli ja avarat lakeudet tien molemmin
puolin ilmoittivat meidän jälleen saapuneen nummelle. Jokainen
kavionlyönti, jokainen rattaan pyörähdys vei meitä lähemmäs tuota
pelottavaa seikkailua.

Keskusteluamme vaikeutti oudon ajurin läsnäolo, joten meidän täytyi
puhella joutavista asioista, vaikka olimme mitä suurimmassa
jännityksessä. Tämän luonnottoman pakon jälkeen tuntui minusta suurelta
helpotukselta, kun vihdoin ajoimme Franklandin talon ohi ja tiesimme
olevamme lähellä Baskerville Hallia sekä tulevan seikkailumme
tapahtumispaikkaa. Emme ajaneet portille vaan laskeuduimme rattailta
kujan veräjällä. Ajuri sai maksunsa ja määräyksen palata heti takaisin,
ja me lähdimme kulkemaan Merripit Houseen päin.

"Onko teillä aseita, Lestrade?"

Salapoliisi hymyili.

"Niin kauan kuin minulla on housut, on minulla myöskin takatasku, ja
niin kauan kuin minulla on se, on siinä myöskin jotain."

"Hyvä. Ystäväni ja minä olemme myöskin varustetut kohtaamaan
vaikeuksia."

"Te olette kovin vaitelias tällä kertaa, herra Holmes. Mistä nyt
lähinnä on kysymys?"

"Odottamisesta."

"Tätä ei juuri saata sanoa erittäin ilahduttavaksi paikaksi", sanoi
salapoliisi väristen ja katseli ympärillään olevia synkkiä kallioita
ja sumua, joka suurena järvenä peitti Grimpenin suon. "Tuollahan näkyy
valo jostakin talosta."

"Siinä on Merripit House, meidän matkamme määrä. Minun täytyy pyytää
teitä kulkemaan varpaillanne ja puhumaan kuiskaten."

Kuljimme varovasti polkua edelleen, ikäänkuin olisimme aikoneet
rakennuksen luo, mutta Holmes pysäytti meidät noin sadan askeleen
päässä siitä.

"Tämä paikka on sopiva", sanoi hän. "Nuo suuret kivet oikealla
muodostavat erinomaisen piilopaikan."

"Odotammeko tässä?"

"Kyllä, tässä me väijymme. Ryömikää koloon, Lestrade. Sinähän olet
käynyt talossa, Watson? Voitko tehdä selkoa huoneiden asemasta? Mitä
ovat nuo tännepäin olevat, ristikolla varustetut ikkunat?"

"Ne lienevät keittiön ikkunoita."

"Entä tuo, vähän etempänä, josta niin kirkas valo tulee?"

"Ruokahuoneen varmaan."

"Uutimet ovat ylhäällä. Sinä tunnet parhaiten nämä paikat. Hiivi
tuonne katsomaan, mitä he tekevät -- mutta älä Jumalan nimessä anna
heidän huomata, että heitä vartioidaan."

Kuljin varpaillani pitkin polkua ja kumarruin hedelmä-puutarhaa
ympäröivän matalan aidan taakse. Sen suojassa hiipien saavuin
sellaiselle paikalle, josta saatoin nähdä verhottoman ikkunan läpi.

Huoneessa oli vain kaksi miestä, sir Henry ja Stapleton. He istuivat
sivuttain minuun eri puolilla pyöreätä pöytää. Kumpikin poltti sikaria
ja pöydällä oli kahvia ja viiniä. Stapleton puhui vilkkaasti, mutta
sir Henry näytti kalpealta ja hajamieliseltä. Ehkä häntä vaivasivat
ajatukset lähestyvästä yksinäisestä vaelluksesta pahamaineisen nummen
yli.

Siinä seisoessani heitä katselemassa, nousi Stapleton ylös ja lähti
huoneesta. Sir Henry täytti uudelleen lasinsa ja nojautui taaksepäin
tuolillaan, puhaltaen suustaan sikarin savua. Kuulin oven narinaa ja
reippaita askeleita hiekalla. Sitten näin luonnontutkijan saapuvan
erään puutarhan nurkassa olevan ulkohuoneen ovelle. Avainta
väännettiin lukossa, ja hänen mennessään sisään kuului sieltä
omituinen, levoton ääni. Hän oli siellä vain hetken, ja sitten kuulin
taaskin avainta väännettävän; Stapleton meni minun ohitseni ja katosi
sisään. Kun hän oli palannut vieraansa luo, hiivin minä takaisin
seuralaisteni tykö kertomaan, mitä olin nähnyt.

"Sanoitko, että rouva ei ollut heidän seurassaan, Watson?" kysyi
Holmes kuultuaan kertomukseni.

"Ei ollut."

"Missä hän sitten mahtaa olla, koska valoa ei näy muualta kuin
keittiöstä?"

"En saata käsittää, missä hän olisi."

Olen jo sanonut, että Grimpenin suo oli paksun, valkoisen sumun
peitossa. Tämä sumu siirtyi vähitellen meihin päin ja oli jo matalana,
paksuna ja tarkkarajaisena muurina ehtinyt vähän matkan päähän meistä.
Kuu valaisi sitä, ja se näytti suurelta, kimaltelevalta jäämereltä, ja
etäisyydessä olevat kalliot näyttivät jäävuorilta. Holmes oli
kääntänyt kasvonsa sinne päin ja virkahti kärsimättömästi jotain
itsekseen huomatessaan sen hitaasti lähenevän.

"Se tulee tähän suuntaan, Watson", sanoi hän.

"Onko se vaarallista?"

"Erittäin vaarallista -- ainoa maailmassa, joka voisi turmella minun
suunnitelmani. Kunpa hän vaan ei enää viipyisi kauan tuolla sisällä.
Kello on jo kymmenen. Menestyksemme, niin, hänen elämänsä voi riippua
siitä, tuleeko hän ennenkuin sumu on peittänyt polun."

Ilta oli muuten kirkas, tähdet välkkyilivät ja kiilsivät taivaalla, ja
kuu valoi lempeää, häilyvää valoansa seudulle. Edessämme oli pimeä
rakennus sahareunaisine kattoineen ja terävine savupiippuineen, jotka
jäykästi kuvastuivat kirjavaa taivasta vasten. Keltanen valo virtasi
alemmista ikkunoista laveana vyönä puutarhan läpitse nummelle. Äkkiä
pimeni yksi ikkuna. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt ei ollut
jäljellä muuta tulta kuin lamppu ruokahuoneessa, jossa nuo molemmat
miehet -- verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa -- vielä
istuivat jutellen ja tupakoiden.

Joka minuutti toi tuota pumpulin kaltaista sumua, joka jo peitti
puolen nummea, lähemmäs taloa. Sen ensimmäiset kevyet hattarat
näkyivät valaistun ikkunan yläpuolella. Puutarhan ulkoaita oli jo
näkymättömiin peittynyt, ja puita ympäröi valkoinen höyry.
Seisoessamme kivien välissä vyöryivät sumupilvet hiljalleen
rakennuksen nurkkien ympäri ja tihenivät paksuksi kerrokseksi, jolla
yläosa ja katto -- kelluivat ikäänkuin joku kummallinen laiva
himmeävetisellä järvellä. Holmes löi kättään edessämme olevaan kiveen
ja polki jalkaa kärsimättömyydestä.

"Ellei hän neljännestunnin kuluttua ole tullut ulos, niin peittää sumu
polun. Puolen tunnin päästä emme voi nähdä omaa kättämme."

"Vetäydymmekö takasin päästäksemme ylävämmälle maalle?"

"Se lienee parasta."

Sen mukaan kuin sumu vyöryi eteenpäin peräydyimme me, kunnes olimme
joutuneet puolen englannin penikulman päähän rakennuksesta, ja yhä
siirtyili tuo tiheä, valkoinen, kuun valaisema meri hitaasti ja
vääjäämättömästi lähemmäs.

"Me emme saa mennä liian etäälle", sanoi Holmes, "sillä siinä
tapauksessa voi hän tulla yllätetyksi ennenkuin on ehtinyt meidän
luoksemme. Parasta on että jäämme tähän." Hän laskeutui polvilleen ja
painoi korvansa maahan. "Jumalan kiitos, nyt hän varmaan tulee."

Nopeita askeleita kuului hiljaisuudessa. Kivien väliin painautuneina
tarkastimme hopeareunaista sumumuuria edessämme. Askeleet kuuluivat
selvemmin, ja odottamamme mies tuli esiin sumusta ikäänkuin pilvestä.
Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen päästyään kirkkaaseen, tähtien
valaisemaan ilmaan. Sitten kulki hän reippaasti polkua, meni aivan
läheltä meidän ohitsemme ja sitten edelleen pitkää ylännettä ylöspäin.

"St!" sanoi Holmes, ja minä kuulin hänen virittävän revolverinsa. "Ole
valmis! Nyt se tulee!"

Paksusta, liikkuvasta sumusta kuului sipsuttava ääni. Me olimme noin
viidenkymmenen kyynärän päässä Valkosesta pilviseinästä ja tuijotimme
siihen kaikki kolme tietämättä, mikä hirvittävä olento siitä tulisi
esiin. Minä olin aivan Holmesin vieressä ja silmäsin hänen kasvojaan.
Ne olivat kalpeat, mutta voitokkaat, ja silmät loistivat kirkkaasti
kuutamossa. Äkkiä saivat ne kumminkin toisen ilmeen, ja hänen huulensa
avautuivat hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä päästi Lestrade
kauhun ulvonnan ja viskautui silmilleen maahan. Minä syöksyin ylös ja
sain revolverin käteeni, mutta seisoin kuin lamautuneena nähdessäni
sen hirmuisen eläimen, joka oli tullut esiin sumusta. Koira se oli,
äärettömän suuri, pikimusta koira, mutta ei mikään sellainen koira,
jonka ihmissilmä on nähnyt. Tulta suitsusi sen kidasta, silmät
hehkuivat kuin tuliset hiilet, kuonon, korvien ja leukojen ympärillä
oli liehuvia liekkejä. Sairaat aivot eivät ole koskaan hurjimmassakaan
kuumehoureessa voineet synnyttää mitään kauheampaa, helvetillisempää
ja kammottavampaa kuvaa, kuin se eläin, joka juoksi esiin
muurinkaltaisesta sumusta.

Pitkään loikaten syöksyi tuo suuri, musta eläin eteenpäin ystävämme
jälkeen. Me olimme niin jähmettyneet tämän kauhistavan ilmiön
näkemisestä, että koira oli jo ehtinyt ohitsemme, kun jälleen pääsimme
hermojemme herroiksi. Holmes ja minä laukaisimme samalla kertaa
revolverimme, ja se hirvittävä kiljunta, joka seurasi, osoitti ainakin
toisen laukauksen osuneen. Eläin ei kumminkaan pysähtynyt, vaan
syöksyi yhä eteenpäin. Kaukana polulla näimme sir Henryn kääntyvän
ympäri kalpeana kuin kuolema, kädet kauhusta kohotettuina ja silmät
avuttomasti tuijottaen siihen kauhistavaan eläimeen, joka ajoi häntä
takaa.

Mutta koiran tuskanulvonta oli hävittänyt kaikki meidän epäilyksemme.
Jos sitä kerran saattoi haavoittaa, niin oli se myöskin kuolevainen,
ja me voisimme tappaa sen. En ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen
juoksevan niin kuin Holmes nyt juoksi. Minua pidetään nopeana, mutta
hän oli yhtä paljon edellä minusta kuin minä pikkuisesta
ammattisalapoliisista. Edestämme kuulimme mäen toiselta puolen sir
Henryn ehtimiseen huutavan ja koiran kumeasti karjuvan. Ehdin juuri
oikeaan aikaan näkemään hirviön syöksyvän uhrinsa päälle, heittävän
hänet maahan ja vievän kitansa lähelle hänen kaulaansa. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä oli Holmes tyhjentänyt viisi revolverin
piippua ja laskenut luodit eläimen kylkeen. Viimeisen kerran tuskasta
ulvahtaen ja vihaisesti haukahdellen kieri se selälleen, potki
hurjasti käpälillään ja jäi sitten kuolleena kyljelleen makaamaan.
Minä seisoin siinä läähättäen ja painoin revolverin suuta sen
hirveätä, hehkuvaa päätä vasten, mutta ei maksanut vaivaa ampua enää.
Jättiläiseläin oli jo kuollut.

Sir Henry makasi tajuttomana maassa. Me revimme auki hänen
kauluksensa, ja Holmes kohotti kiitollisen huokauksen Jumalalle, kun
huomasimme, ettei hän ollut haavoittunut ja että olimme ehtineet
ajoissa. Ystävämme silmäluomet alkoivat jo vavista, ja hän koetti
heikosti liikkua. Lestrade painoi konjakkipullonsa hänen hampaittensa
väliin, ja pian katsoi hän meihin pelästynein silmin.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi hän. "Mitä se on? Mitä taivaan nimessä se on?"

"Mitä lieneekään, niin ainakin se hirviö nyt on kuollut", sanoi
Holmes. "Olemme ainaiseksi hävittäneet maailmasta Baskervillen
kummituskoiran."

Eläin, joka makasi pitkällään meidän edessämme, oli suuruudeltaan ja
voimiltaan kauhea. Se ei ollut puhdas verikoira, eikä myöskään puhdas
doggi, vaan näytti olevan sekasikiö näistä molemmista -- se oli
hintelä, villinnäköinen ja suuri kuin naarasleijona. Vielä kuolemankin
jäykistämänä näytti sen hirveistä leuoista valuvan sinerviä liekkejä,
ja sen pieniä syvällä kuopalla olevia, ilkeitä silmiä ympäröi
tulirengas. Minä laskin käteni sen hehkuvalle kuonolle, ja kun nostin
sormiani loistivat ja säihkyivät ne pimeydessä.

"Fosforia", sanoin minä.

"Niin, ja vielä erittäin viekkaasti laadittua seosta", sanoi Holmes
haistaen tuota ainetta. "Siinä ei ole ensinkään sellaista hajua, joka
voisi vaikuttaa ehkäisevästi koiran vainukykyyn. Meidän täytyy pyytää
teiltä anteeksi, sir Henry, sillä ei suinkaan ollut tarkoitus asettaa
teitä alttiiksi sellaiselle pelästykselle. Minä olin kyllä kuvitellut
mielessäni suurta koiraa, mutta en tämän kaltaista hirviötä. Sumu
sitäpaitsi esti meitä ottamasta sitä vastaan niin nopeasti kuin olisi
pitänyt.

"Te olette pelastanut minun elämäni."

"Saatettuani sen ensin vaaraan. Jaksatteko seisoa?"

"Antakaa minulle vielä siemaus konjakkia, niin voin tehdä mitä
tahansa. Kas niin. Auttakaa minut ylös nyt. Mitä aiotte tehdä?"

"Jättää teidät tähän. Te ette kestä useampia seikkailuja tänä iltana.
Jos odotatte tässä, niin yksi meistä saattaa teidät sitten kotiin."

Hän koetti nousta, mutta oli vielä kalman kalpea, ja jokainen hänen
jäsenensä vapisi. Me talutimme hänet eräälle suurelle kivelle, johon
hän istui kätkien kasvot käsiinsä.

"Meidän täytyy jättää teidät nyt", sanoi Holmes. "Työmme on
täytettävä, ja jokainen silmänräpäys on kallis. Asia on nyt selvillä,
syyllinen on vain saatava kiinni."

"On hyvin vähän luultavaa, että tapaamme hänet kotoa", jatkoi Holmes,
kun nopeasti kuljimme pitkin polkua. "Laukaukset ovat varmaan
ilmoittaneet hänelle, että hän on pelissään hävinnyt."

"Olimmehan kumminkin jokseenkin kaukana, ja sumu ehkäisi jossakin
määrin ääntä kuulumasta", väitin minä.

"Hän kulki varmaan itse koiran jäljestä kutsuakseen sen takasin. Hän
on kyllä jo tiessään. Mutta me tutkimme kumminkin talon."

Etuhuoneen ovi oli auki, ja me syöksyimme sisään sekä kiiruhdimme
huoneesta toiseen nopeudella, joka hämmästytti suuresti käytävässä
vastaamme tulevaa vanhaa, raihnaista palvelijaa. Kaikkialla, paitsi
ruokahuoneessa, oli pimeää, mutta Holmes otti lampun käteensä ja haki
talon joka loukon. Emme voineet löytää merkkiäkään miehestä, jota
etsimme. Yläkerroksen makuuhuoneista oli kumminkin yksi teljetty.

"Siellä on joku sisällä", huudahti Lestrade. "Minä kuulen sen
liikkuvan. Avaammeko tämän oven?"

Hiljainen valitus kuului korviimme. Holmes potkasi ovea lukon
yläpuolelle, ja se paukahti auki. Revolverit viritettyinä hyökkäsimme
kaikki kolme huoneeseen.

Mutta täälläkään emme tavanneet sitä katalaa roistoa, jonka toivoimme
näkevämme. Sen sijaan kohtasi meitä niin odottamaton ja kummallinen
näky, että hetkisen seisoimme tuijottaen eteemme mykkinä
hämmästyksestä.

Huonetta oli käytetty jonkunlaisena luonnonhistoriallisena museona, ja
sen seinillä oli joukko lasikansilla varustettuja laatikoita. Ne
sisälsivät sen perhos- ja hyönteiskokoelman, jonka täydentäminen oli
ollut tuon omituisen ja vaarallisen miehen huvina. Keskellä huonetta
oli pystyssä hirsi, joka tuki kattoa kannattavaa vanhaa, madonsyömää
palkkia. Tuohon patsaaseen oli lakanoilla sidottu joku ihminen, joka
oli niin siteittensä peitossa, että meidän aluksi oli mahdoton nähdä
oliko se mies vai nainen. Kaulan ympärillä oli lujaan patsaan
takapuolelle solmittu pyyhinliina. Toinen pyyhinliina peitti kasvojen
alaosaa jättäen vaan silmät näkyviin -- kaksi surullista, tummaa
silmää, jotka vastasivat meidän tuijottaviin katseisiimme häpeän ja
tuskan ilmeellä. Ei kulunut minuuttia ennenkuin olimme irrottaneet
solmut ja avanneet siteet, jolloin rouva Stapleton vaipui lattialle
meidän eteemme. Kun hänen kaunis päänsä laskeutui rintaa vasten, näin
selvään punaisen, ajettuneen ruoskan jäljen hänen kaulallaan.

"Mikä roisto!" sanoi Holmes. "Tänne konjakkipullo, Lestrade. Viekää
hänet tuolille. Hän on pyörtynyt pahoinpitelystä ja väsymyksestä."

Hän avasi jälleen silmänsä.

"Onko hän pelastunut?" kysyi hän. "Onko hän päässyt pakoon?"

"Hän ei voi päästä meitä pakoon, rouva."

"Ei, ei. Minä en tarkoittanut miestäni, minä tarkoitin sir Henryä.
Onko hän pelastunut?"

"On."

"Ja koira?"

"On kuollut."

Hän huokasi helpotuksesta.

"Jumalan kiitos! Oi tuota katalaa miestä! Katsokaa, kuinka hän on
kohdellut minua!" Hän työnsi ylös hihansa, ja kauhulla näimme
käsivarsien olevan aivan täynnä mustelmia. "Mutta tämähän on
vähäpätöistä! Pahemmin on hän kiduttanut minun henkeäni ja sieluani.
Minä jaksoin kestää kaikki -- kovan kohtelun, yksinäisyyden,
valheellisen elämän, niin kauan kuin vielä toivoin hänen rakastavan
minua, mutta nyt tiedän, että hän tässäkin suhteessa petti minua." Hän
puhkesi valtavaan itkuun.

"Teidän inhonne on aivan luonnollinen", sanoi Holmes. "Sanokaa meille,
mistä hänet löydämme. Jos olette auttanut häntä hänen pahoissa
aikeissaan, niin tehkää nyt siitä parannusta auttamalla meitä."

"Löytyy vain yksi paikka, johon hän on voinut paeta", vastasi nainen.
"Muutamalla saarella suon keskellä on vanha tinakaivos. Siinä hän piti
koiraa piilossa ja sinne oli hän myöskin valmistanut itselleen
pakopaikan vaaran hetkeä varten. Sinne on hän luultavasti mennyt."

Sumu oli nyt tiheänä kuin pumpuli akkunan takana. Holmes nosti
lamppua, niin että se näkyi.

"Tänä iltana ei kukaan voi kulkea Grimpenin suon yli", sanoi hän.

Rouva Stapleton puhkesi nauruun ja taputti käsiään. Hänen silmänsä
säihkyivät ja hampaansa kiilsivät.

"Sinne hän kyllä voinee osata, mutta ei sieltä pois", sanoi hän. "Hän
ei voi nähdä oksia, jotka osoittavat tietä. Me istutimme ne yhdessä.
Jospa olisin repinyt ne pois! Silloin olisi hän teidän vallassanne."

Me ymmärsimme kaikki, että oli mahdotonta ajaa häntä takaa ennenkuin
sumu oli hälvennyt. Lestrade jätettiin vartioimaan taloa, ja me
saatoimme sir Henryn takaisin Baskerville Halliin. Stapletonin
puolisoiden historiaa ei enää voitu salata häneltä, mutta hän kesti
miehen tavoin iskun, joka kohtasi häntä, kun hän sai tietää totuuden
siitä naisesta, jota hän rakasti. Illan tärisyttävät seikkailut olivat
kumminkin niin ankarasti koskeneet hänen hermoihinsa, että hän ennen
aamua houraili kovassa kuumeessa tohtori Mortimerin hoitamana. He
matkustivat sitten yhdessä ympäri maapallon, ennenkuin sir Henrystä
jälleen tuli sama reipas, raitis mies kuin ennen asettumistaan
taikauskoisten tarujen ympäröimälle sukutilalleen.

Ja nyt lähestyn tämän omituisen tarinan loppua koetettuani saattaa
lukijaa osalliseksi niistä synkistä epäilyksistä ja häilyvistä
arveluista, jotka niin kauan vaivasivat mieliämme, ja sitten saivat
niin surullisen ratkaisun. Koiran kuoleman jälkeisenä aamuna oli sumu
hälvennyt, ja rouva Stapleton vei meidät sille paikalle, jossa hän
miehineen oli löytänyt tien suon läpi. Saimme jokseenkin selvän
käsityksen tuon naisraukan kärsimyksistä nähdessämme millä innolla ja
auliudella hän auttoi meitä etsimään miestään. Me jätimme hänet
seisomaan sille pienelle kovasta turpeesta muodostuneelle niemelle, joka
pisti esiin laajasta suosta. Sen reunasta alkaen osoittivat sinne tänne
pistetyt piilipuun oksat sitä mutkikasta kaisla-ryhmien välillä kulkevaa
polkua, joka johti noiden oudoille niin vaarallisten vihertäväin
kuoppien ja väijyvien lieju-hautojen välitse. Mehevät ruovot ja uhkeat
limaiset vesikasvit levittivät mätänevien aineitten tuoksuja, jotka
leyhyivät kasvoillamme, kun me monta kertaa olimme vähällä luiskahtaa
mustaan, värähtelevään suohon, jonka jokainen askelemme pani keinumaan
laajalti ympärillämme. Kulkiessamme eteenpäin imi se meidän
kantapäitämme, ja jos jalka liukahti, niin tuntui kuin joku paha noita
olisi tahtonut vetää meitä likaiseen syvyyteen, niin lujaan ja ilkeästi
tarttui jalka kiinni. Vain yhdessä kohden saattoi huomata jonkun meitä
ennen kulkeneen samaa tietä. Eräs musta esine oli tarttunut
niittyvillamättääseen, joka pisti esiin liejusta. Holmes vajosi
vyötäisiään myöten astuessaan syrjään sitä ottamaan; ja ellemme me,
Lestrade ja minä, olisi olleet paikalla vetämässä häntä ylös, ei hän
koskaan enää olisi astunut jalallaan lujalle maalle. Hän nosti esiin
vanhan mustan saappaan. Merkki "Meyers, Torrento" oli painettu nahan
sisäpuolelle.

"Se on kyllä liejukylvyn arvoinen", sanoi hän. "Se on ystävämme sir
Henryn kadonnut saapas."

"Jonka Stapleton paetessaan on viskannut sinne."

"Aivan niin. Se oli jäänyt hänen käteensä, kun hän oli sillä
yllyttänyt koiraa, ja hän pakeni huomattuaan menettäneensä pelin.
Ehdittyään tähän viskasi hän sen pois. Tähän saakka hän siis on
päässyt elävänä."

Mutta enempää emme saaneetkaan tietää, vaikka kyllä saatoimme arvailla
sitä ja tätä. Suossa ei voinut nähdä jälkiä, sillä nouseva lieju
hävitti ne heti, mutta kun viimein olimme päässeet suon yli ja
saavuimme lujemmalle maalle, haimme niitä innokkaasti. Emme kumminkaan
löytäneet mitään. Jos tämä seikka todisti totta, niin Stapleton ei
päässytkään siihen turvapaikkaan, johon hän tuona sumuisena iltana
niin innokkaasti pyrki. Grimpenin suon salaisissa syvyyksissä, laajan
nevan nielevässä liejussa sai tämä kavala ja julma mies hautansa.

Suon ympäröimällä saarella, jossa hänen kamala välikappaleensa oli
ollut kätkössä, näkyi paljon jälkiä hänestä. Valtava vauhtiratas ja
puoleksi täyttynyt kaivanto osoittivat, missä kaivos oli ollut. Sen
läheisyydessä löytyi muutamia rappeutuneita majoja, niiden
kaivostyömiesten entisiä asuntoja, jotka epäilemättä olivat lähteneet
pakoon ympäröivän suon myrkyllisiä höyryjä. Yhdessä paikassa osoitti
seinään kiinnitetty ketju ja joukko jyrsittyjä luita koiran
kätköpaikkaa. Siinä oli muiden jäännösten joukossa myöskin luuranko
sekä tuuhea ruskea karvatukko.

"Tuo on koiran", sanoi Holmes. "Todellakin kihara-villaisen
peltopyykoiran! Mortimer parka ei koskaan saa nähdä lemmikkiään. En
voi huomata, että täältä löytäisimme yhtään salaisuutta, jota emme jo
olisi saaneet selville. Hän saattoi tosin kätkeä koiran, mutta ei
saanut sitä pysymään äänettömänä, ja siten selviävät nuo ulvonnat,
joita ei ollut hauska kuulla kirkkaalla päivälläkään. Hätätilassa
saattoi hän kyllä säilyttää sitä myöskin talonsa ulkohuoneissa, mutta
se oli aina vaarallista, ja vasta viimeisenä päivänä, kun hän jo
toivoi ponnistustensa saavuttavan menestystä, uskalsi hän tehdä sen.
Tämä voide tässä on varmaan se omavalonen seos, jolla hän maalasi
koiraa. Aatteen sai hän luonnollisesti tarun helvetinkoirasta
halutessaan saada sir Charlesin säikäytetyksi kuoliaaksi. Ei ole
ihmettelemistä, jos vankiraukkakin lähti pakoon ja huusi täyttä
kurkkua, aivan samoin kuin ystävämme ja me itsekin olisimme tehneet
nähdessämme sellaisen koiran syöksyvän esiin nummen pimeästä,
selvästikin päälle hyökkäämisen aikomuksella. Se oli kavala keksintö,
sillä lukuunottamatta sitä mahdollisuutta, että uhri pelästyisi
kuoliaaksi, ei kukaan maanmies olisi uskaltanut ruveta tutkimaan
sellaisen koiran oikeaa laatua, vaikka olisikin sen nähnyt. Minä
sanoin jo Lontoossa, rakas Watson, ja sanon sen täälläkin että me emme
koskaan ole ottaneet osaa vaarallisemman miehen takaa ajoon kuin se,
joka on tuolla haudattuna" -- hän viittasi kädellään sitä laajaa
vihreätäpläistä, vetistä tasankoa, joka ulottui avaralti ympärillämme
nummen kanervapeittoisiin kukkuloihin saakka.




VIIDESTOISTA LUKU.

Silmäys taaksepäin.


Marraskuun loppupuoli oli käsissä, ja Holmes ja minä istuimme eräänä
koleana ja sumuisena iltana leiskuvan tulen ääressä arkihuoneessamme
Baker Streetin varrella. Ystäväni oli iloisella mielellä, sillä sarja
tärkeitä ja monimutkaisia tutkimuksia oli johtanut hyvään päätökseen,
ja minä pidin senvuoksi tilaisuutta sopivana ottaakseni puheeksi
Baskerville-jutun yksityiskohdat. Olin kärsivällisesti odottanut
sopivaa hetkeä sitä varten, sillä tiesin, ettei hän koskaan tahtonut
sekottaa yhteen eri tehtäviä, ja että menneisyyden muistot eivät
koskaan saaneet siirtää hänen selvää, johdonmukaista järkeään pois
käsillä olevasta työstä. -- Sir Henry ja tohtori Mortimer olivat
Lontoossa, lähdössä sille pitkälle matkalle, jonka tarkoituksena oli
saattaa edellisen vaivautunut hermosto entiselleen. He olivat
iltapäivällä käyneet luonamme, ja tämä keskusteluaine oli senvuoksi
itsestään tarjolla.

"Koko asian kulku", sanoi Holmes, "oli niinkutsutun Stapletonin
kannalta yksinkertanen ja johdonmukainen, vaikka se meistä tuntui
kovin sekavalta, me kun aluksi emme tienneet hänen syitään ja vain
osittain saimme selkoa eri seikoista. Olen kaksi kertaa ollut
tilaisuudessa keskustelemaan rouva Stapletonin kanssa, ja koko asia on
minusta nyt niin täydelleen selvillä, etten huomaa siinä mitään
hämärää. Kirjaimelta B löydät minun asialuettelostani muutamia
muistiinpanoja tästä tapauksesta."

"Etkö tahtoisi ulkomuistista esittää minulle yleiskatsausta
tapahtumain kulkuun?"

"Kyllä, kernaasti, mutta en saata mennä takaamaan sitä, etten unohda
mitään. Hengen keskittymisellä nykyhetken tehtävään on ihmeellinen
kyky haihduttaa muistista menneitä asioita. Mitä Baskervillen koiraan
tulee, niin koetan, mikäli voin, esittää yksityisseikkojen kehitystä,
ja sinä saat tehdä kysymyksiä, jos minä unohdan jotain.

"Minun tutkimukseni ovat täysin pätevästi näyttäneet tuon vanhan
muotokuvan todistuksen oikeaksi, että nimittäin tuo mies oli
Baskerville. Hän oli sen Rodger Baskervillen, sir Charlesin nuoremman
veljen poika, joka turmeltuaan maineensa karkasi Amerikaan ja jonka
sanottiin kuolleen siellä naimattomana. Hän oli kumminkin naimisissa
ja hänellä oli yksi ainoa lapsi, juuri tämä mies, jolla todella on
oikeus isänsä nimeen. Naituaan Beryl Garcian, erään kaunottaren Costa
Ricasta, ja sitten kavallettuaan melkoisen summan yleisiä varoja,
muutti hän nimensä Vandeleuriksi ja pakeni Englantiin, perustaen
koulun Yorkshiren itäosaan. Tähän toimeen joutui hän siten, että hän
kotimatkalla oli tehnyt tuttavuutta erään keuhkotautisen
yksityisopettajan kanssa, jonka kunnollisuutta hän käytti hyväkseen
saadakseen yrityksensä onnistumaan. Tämä opettaja, nimeltään Fraser,
kumminkin kuoli, ja koulu, joka oli alkanut hyvin, vaipui vähitellen
alaspäin kunnes joutui tykkänään huonoon maineeseen. Vandeleurit
huomasivat sopivaksi muuttaa nimensä Stapletoniksi, ja sitten siirtyi
tuo mies jäljellä olevine omaisuuksineen, tulevaisuuden tuumineen ja
hyönteistieteen harrastuksineen eteläiseen Englantiin. British
Museumista on minulle ilmotettu, että hän oli auktoriteetti alallaan,
ja että nimi Vandeleur liittyy muutamaan koiperhoseen, jonka hän
Yorkshiressä ollessaan ensimmäiseksi kuvaili.

"Nyt tulemme siihen jaksoon hänen elämässään, joka on vetänyt puoleensa
meidän erikoisen huomiomme. Hän oli epäilemättä ottanut selville, että
vain kahden miehen henki esti häntä saamasta haltuunsa suuriarvoista
perintötilaa. Muuttaessaan Devonshireen olivat hänen aikeensa
luultavasti vielä hyvin häilyviä, mutta hänellä oli kumminkin jo
silloin pahaa mielessä, se käy siitä selville, että hän antoi vaimonsa
käydä sisarestaan. Hänessä oli jo silloin syntynyt ajatus käyttää tätä
syöttinänsä, vaikka hänellä ehkä ei vielä ollut selvillä, kuinka
järjestäisi suunnitelmansa yksityiskohdat. Hän oli päättänyt saada
haltuunsa tilan, ja sitä varten oli hän valmis käyttämään mitä
välikappaletta tahansa ja antautumaan mihin vaaraan tahansa.
Ensimmäinen toimenpide oli asettua asumaan niin lähelle sukutilaa kuin
mahdollista, ja toinen pyrkiä sir Charles Baskervillen ja naapurien
ystävyyteen.

"Sir Charles kertoi itse hänelle jutun kummituskoirasta ja valmisti
siten kuolemaansa. Stapleton -- kutsun häntä vielä sillä nimellä --
tiesi, että vanhusta vaivasi sydänvika ja että ankara mielenliikutus
voisi surmata hänet. Sen oli hän kuullut tohtori Mortimerilta. Hän oli
myöskin kuullut, että sir Charles oli taikauskoinen ja että tuo vanha
kauhea taru oli hänen mieleensä syvästi juurtunut. Hän oli kekseliäs
mies, ja pian löysi hän keinon saattaa sir Carles pois tieltään, ilman
että helposti voitaisiin saada varsinainen murhaaja ilmi.

"Kun aate siten oli löydetty, pani hän sen toimeen suurella
kavaluudella. Tavallinen roisto olisi tyytynyt käyttämään mitä
vihaista koiraa tahansa. Pirullisen ulkomuodon antaminen eläimelle
keinotekoisesti oli nerokas keksintö. Koiran osti hän Lontoosta Ross &
Manglesilta, Fulham Roadin varrelta. Se oli väkevin ja hurjin, mitä
heillä oli. Pohjoisrataa pitkin toi hän sen Devonshireen ja teki
pitkän vaelluksen nummen yli saadakseen sen kotiin huomiota
herättämättä. Hyönteisiä etsiessään oli hän jo aikaisemmin löytänyt
tien Grimpenin suon yli ja siten löytänyt eläimelle varman
kätköpaikan. Sinne hän sen sitoi ja vartosi aikaa.

"Mutta tilaisuutta ei heti tullutkaan. Vanhusta ei saatu lähtemään
kotoaan pimeän tultua. Useita kertoja hiipi Stapleton turhaan
koirineen nummella. Näillä hänen retkillään sattui niin, että
talonpojat saivat nähdä hänet, tai oikeammin hänen apurinsa, joten
taru helvetinkoirasta sai uutta vauhtia. Hän oli toivonut voivansa
saada vaimonsa houkuttelemaan vanhusta turmioon, mutta siinä asiassa
tämä aivan odottamatta pysyikin itsenäisenä. Pakottaa ei häntä voitu
siihen uhkauksilla eikä lyönneillä. Hän kieltäytyi asiaan ryhtymästä,
ja jonkun aikaa oli Stapleton neuvottomana.

"Hän selvisi vaikeuksistaan kumminkin sen kautta, että sir Charles,
joka oli alkanut tuntea ystävyyttä häntä kohtaan, käytti häntä
välikappaleenaan onnettoman Laura Lyonsin auttamisessa.
Teeskentelemällä olevansa naimaton, sai hän vaikutusvaltaa tuohon
naiseen, ja antoi hänen ymmärtää aikovansa naida hänet, jos hän saisi
avioeron miehestään. Hänen aikeitaan joudutti se seikka, että sir
Charles tohtori Mortimerin neuvosta aikoi lähteä matkoille. Hän oli
olevinaan samaa mieltä tohtorin kanssa, mutta oli samalla pakotettu
ryhtymään heti toimeen, jos mieli estää uhria pääsemästä pakoon. Hän
houkutteli senvuoksi rouva Laura Lyonsin kirjottamaan vanhukselle ja
pyytämään yhtymystä hänen kanssaan iltaa ennen tämän matkaa Lontooseen.
Viekkaalla keksinnöllä esti hän kumminkin rouva Lyonsin saapumasta
sovitulle paikalle ja hankki siten itselleen tarvitsemansa tilaisuuden.

"Kun hän illalla ajoi takasin Coombe Traceysta, ehti hän töintuskin
noutaa koiran, voidella sitä fosforiseoksellaan ja viedä veräjän luo,
jossa hän syystä otaksui vanhuksen seisovan odottamassa. Koira hyppäsi
isäntänsä yllyttämänä veräjän yli ja lähti ajamaan takaa sir Charles
raukkaa, joka huutaen pakeni pitkin kuusikujaa. Mahtoi olla kamala
näky tuossa peitetyssä kujassa, kun suuri, musta peto leimuavine
kitoineen ja hehkuvine silmineen syöksyi uhrinsa jälkeen. Ehdittyään
kujan loppupäähän kaatui vanhus maahan sydänvikansa ja kauhun
tappamana. Koira oli pysytellyt tien ruohoisella reunalla sir
Charlesin juostessa keskellä tietä, joten ainoastaan ihmisen jälkiä
oli nähtävänä. Kun mies oli kaatunut, oli koira kyllä tullut hänen
luokseen ja haistellut häntä, mutta kääntynyt takasin huomatessaan
hänet kuolleeksi. Siten olivat syntyneet nuo tohtori Mortimerin
näkemät jäljet. Stapleton vei koiran takasin Grimpenin suolle, ja
kuolemantapaus jäi salaperäisyyteen, joka hämmensi viranomaiset, teki
koko seudun levottomaksi ja lopuksi saattoi asian meidän haltuumme.

"Tämä olkoon sanottu sir Charlesin kuoleman johdosta. Siinä toimineen
pirullisen kavaluuden ymmärrät hyvin; olihan mahdotonta muodostaa
syytöstä varsinaista murhaajaa vastaan. Hänen ainoa rikostoverinsa ei
voinut todistaa häntä vastaan, ja yrityksen omituisuus ja salaperäinen
kamaluus teki sen vielä vaikuttavammaksi. Molemmat asiaan sekaantuneet
naiset, sekä rouva Stapleton että rouva Laura Lyons, epäilivät
suuresti Stapletonia. Rouva Stapleton tiesi hänellä olevan pahoja
aikeita vanhusta vastaan, ja koiran olemassa olon tiesi hän myöskin.
Rouva Lyons ei näistä mitään tiennyt, mutta häneen oli tehnyt
omituisen vaikutuksen se, että kuolemantapaus sattui juuri tuolla
yhtymystä varten sovitulla hetkellä, jota ei tuntenut kukaan muu kuin
Stapleton. Molempiin oli hänellä kumminkin vaikutusvaltaa, eikä hänen
tarvinnut heiltä mitään pelätä. Hänen yrityksensä edellinen puoli oli
onnistunut hyvin, mutta vaikeampi puoli oli jäljellä.

"On mahdollista ettei Stapleton aluksi tiennyt mitään Kanadassa
elävästä perillisestä. Pian hän kumminkin olisi saanut siitä tiedon
ystävältään tohtori Mortimerilta, joka myöskin ilmoitti hänelle
kaikki, mikä koski Henry Baskervillen tuloa. Stapletonin ensi ajatus
oli, että tuon nuoren Kanadasta tulevan muukalaisen ehkä voisi surmata
Lontoossa ennenkuin hän tulikaan Devonshireen. Hän epäili vaimoaan
siitä saakka, kun tämä oli kieltäytynyt virittämästä ansaa sir
Charlesille, eikä uskaltanut poistua hänen luotaan pitkäksi aikaa
peläten menettävänsä vaikutusvaltansa häneen. Siitä syystä otti hän
hänet mukaansa Lontooseen. Sain sittemmin selville, että he asuivat
Mexboroughin yksityishotellissa Craven Streetin varrella, jossa
asiamieheni myöskin kävi koettaessaan hakea tuota sanomalehteä. Siellä
piti hän vaimoaan teljettynä erääseen huoneeseen seuratessaan itse
tekoparralla varustettuna tohtori Mortimeria Baker Streetille ja
sitten asemalle sekä Northumberlandin hotelliin. Hänen vaimollaan oli
aavistus hänen aikeistaan, mutta lyöntien ja pahoinpitelyn häneen
istuttama pelko oli niin suuri, ettei hän uskaltanut itse
kirjoittamallaan kirjeellä varoittaa sitä henkilöä, jonka tiesi olevan
vaarassa. Jos kirje nimittäin olisi joutunut Stapletonin käsiin, olisi
hänen oma henkensä ollut vaarassa. Lopuksi hän, kuten tiedämme, keksi
sen keinon, että leikkasi irti painettuja sanoja ja kyhäsi niistä tuon
varotuksen. Osoitteen piirsi hän vääristetyllä käsialalla. Kirje tuli
perille ja antoi sir Henrylle ensimmäisen aavistuksen uhkaavasta
vaarasta.

"Stapletonille oli tärkeää saada haltuunsa joku sir Henrylle kuuluva
pukine, voidakseen sillä yllyttää koiraa hänen jäljilleen, jos se
tulisi tarpeelliseksi. Kuvaavalla nopeudella ja rohkeudella ryhtyi hän
toimeen ja lahjoi harjaajan tai siivoojattaren tekemään mitä hän
tahtoi. Ensiksi sattui hän kumminkin saamaan uuden saappaan, jota ei
voitu käyttää hänen tarkoitukseensa. Hän lähetti sen takaisin ja
hankki toisen -- seikka, joka minulle oli hyvin tärkeä, sillä se
todisti, että todella oli kysymys oikeasta koirasta, muuten kun ei
voinut selittää tätä uuden saappaan halveksimista ja halua saada vanha
ja käytetty. Kuta järjettömämmältä ja hullummalta joku seikka näyttää,
sitä huolellisemmin on se tutkittava, ja juuri se, joka näyttää
tekevän jonkun asian sekavammaksi, tuottaakin tarkoin tutkittuna ja
johdonmukaisesti punnittuna usein siihen selvyyttä.

"Sitten on huomattava ystäviemme käynti luonamme seuraavana päivänä,
jolloin Stapleton heitä jonkun matkan päässä vakoili vaunuissaan.
Se seikka, että hän tunsi minun asuntoni ja ulkomuotoni, osoittaa
hänen rikollisen uransa ulottuvan pitemmällekin kuin tähän
Baskerville-juttuun. On huomattava, että viimeisten kolmen vuoden
kuluessa on maan länsiosassa tapahtunut neljä suurempaa murtovarkautta,
ilman että varasta on saatu kiinni. Viimeinen näistä tapahtui
toukokuussa Folkestone Courtissa ja on huomattava siitä, että siinä
ammuttiin kylmäverisesti kuoliaaksi muuan pieni poika, joka tapasi
naamiolla varustetun rosvon työssä. Minä olen varma, että Stapleton
tällä tavoin kartutti vähiä tulojaan, ja että hän vuosikausia on ollut
julma ja vaarallinen mies.

"Näimme esimerkin hänen oveluudestaan silloin, kun hän onnistui
pakenemaan meiltä tuona aamuna, ja myöskin hänen rohkeudestaan, kun
hän ajurin kautta lähetti minulle oman nimeni. Siitä hetkestä ymmärsi
hän, että minä olin Lontoossa hänen vastassaan ja että hänellä siis ei
ollut paljon toivoa menestyksestä siellä. Hän palasi takasin
Dartmooriin ja odotti sir Henryn tuloa."

"Odota vähän!" sanoin minä. "Olet tosin aivan oikein kuvaillut
tapausten menoa, mutta yksi kohta näyttää minusta hämärältä. Kuinka
kävi koiran, kun sen omistaja oli Lontoossa?"

"Minä olen myöskin ajatellut sitä asiaa, ja se onkin tärkeä. On aivan
varmaa, että Stapletonilla oli joku uskottu, vaikkakin hän tuskin
antautui tämän valtaan ilmottamalla kaikkia aikeitansa. Merripit
Housessa oli muuan Anthony niminen vanha palvelija. Hän on ollut
tekemisissä Stapletonien kanssa monia vuosia, vieläpä opettaja-ajalta
saakka, niin että hänen täytyi tietää isäntäväkensä olevan avioparin.
Tämä palvelija on kadonnut ja karannut maasta. On huomattava,
että nimi Anthony on harvinainen Englannissa, jota vastoin nimi
Antonio on jokseenkin tavallinen kaikissa espanjalaisissa tai
espanjalais-amerikalaisissa kaupungeissa. Samoin kuin rouva Stapleton,
puhui tämä mieskin hyvin englantia, mutta pehmeällä murteella. Minä olen
omin silmin nähnyt hänen menevän Grimpenin suon yli Stapletonin
viitottamaa polkua, ja senvuoksi on hyvin todennäköstä, että hän juuri
isännän ollessa poissa hoiti koiraa, vaikkakaan hän ehkä ei tiennyt,
mihin tarkoitukseen sitä käytettiin.

"Stapletonit lähtivät siis Devonshireen, ja sir Henry matkusti sinun
seurassasi sinne myöskin heti jäljestä. Ja nyt esitän muutamalla
sanalla oman käsitykseni asioista siihen aikaan. Sinä muistat ehkä
että minä tutkiessani paperia, johon nuo painetut sanat olivat
kiinnitetyt, erityisesti tarkastin sen vesileimaa. Sitä tehdessäni
pidin paperia vain muutaman tuuman päässä silmistäni ja tunsin samalla
paperista hienosti tuoksuavan sitä hajuvettä, jota kutsutaan
valkoiseksi jasmiiniksi. Löytyy viisikahdeksatta lajia hajuvesiä,
jotka rikosasiain tutkijan täytyy oppia erottamaan toisistaan, ja
minulle itselleni on sattunut tapauksia, joissa kaikki on riippunut
tämän asian nopeasta käsittämisestä. Tuoksu saattoi minut ajattelemaan
jonkun naisen vaikutusta asiassa, ja mietiskelyni alkoi jo suuntautua
Stapletoneihin. Minä olin siis varma koiran olemassa olosta ja
sitäpaitsi olin arvannut, kuka rikollinen oli, kun lähdin länteenpäin.

"Minun tehtäväni oli nyt vakoilla Stapletonia, ja sitä en olisi voinut,
jos olisin ollut sinun seurassasi, sillä hän olisi kyllä silloin ollut
varuillaan. Petin senvuoksi kaikki, sinutkin, ja saavuin salaisesti
paikkakunnalle kun kaikki luulivat minun olevan Lontoossa. Vaivat,
joita sain kestää, eivät olleet niin suuria kuin sinä olit kuvitellut,
ja sitäpaitsi eivät sellaiset pikkuseikat saa vaikuttaa asiaan, kun
joku vaikea tapaus on saatava selville. Enimmäkseen oleskelin Coombe
Traceyssa ja asuin tuossa majassa nummella vain silloin, kun minun
välttämättä piti olla paikalla valvoakseni tekeillä olevaa asiaa.
Cartwrightin olin ottanut mukaani, ja hän oli maalaispojaksi puettuna
minulle suurena apuna. Hän hankki minulle ruokaa ja puhtaita
vaatteita. Kun minä pidin silmällä Stapletonia, niin piti Cartwright
usein silmällä sinua, ja siten saatoin pitää käsissäni kaikkia lankoja
yhtaikaa.

"Olen jo sanonut sinulle, että kirjeesi pian ehtivät minulle, koska ne
heti paikalla palautettiin Baker Streetiltä Coombe Traceyyn. Minulla
oli niistä paljon hyötyä, varsinkin siitä vähäisestä totuudesta, jonka
Stapleton kerran oli sattunut sanomaan entiseen elämäänsä nähden. Minä
onnistuin saamaan selville ketä he olivat, ja siten oli oma asemanikin
minulle selvinnyt. Koko juttua oli häirinnyt ja vaikeuttanut tuo
vankikarkuri ja hänen suhteensa Barrymore-puolisoihin. Senkin
ratkaisit sinä tyydyttävällä tavalla, vaikka omat havaintoni olivat jo
johtaneet samoihin tuloksiin.

"Kun sinä löysit minun asuntoni nummella, olin jo täysin selvillä koko
asiasta, vaikka en ollut vielä saanut sitä valmiiseen jurylle
esitettäväksi kelvolliseen muotoon. Sekään Stapletonin murhayritys sir
Henryä vastaan, joka päättyi vankiraukan kuolemaan, ei mainittavassa
määrin voinut auttaa hänen todistamistaan syylliseksi murhaan. Ei
näyttänyt olevan muuta keinoa kuin yllättää hänet itse teossa, ja sitä
varten täytyi meidän käyttää sir Henryä yksin näennäisesti
turvattomana syöttinä. Niin teimmekin ja vaikka siten saimme aikaan
niin ankaran häiriön ystävämme hermostossa, niin tuli asia
täydelliseksi ja Stapleton suistui turmioon. Sir Henryn joutuminen
sellaisen onnettomuuden uhriksi on, sen myönnän, moite minun
menettelytapaani vastaan tämän asian ratkaisemiseksi, mutta emmehän
voineet edellyttää, että tuo hirviö olisi niin jähmetyttävän kamala,
emmekä myöskään saattaneet aavistaa, että niin tiheä sumu estäisi
meitä sitä näkemästä ennenkuin vasta viime hetkessä. Tarkoituksemme
saavutimme siten hinnasta, jota kumminkin sekä hermotautien
erikoistuntija että tohtori Mortimer pitävät tilapäisenä. Pitkä
matkustus tulee luultavasti vaikuttamaan tyynnyttävästi hänen
kiihottuneeseen hermostoonsa ja myöskin parantavasti hänen
tunteisiinsa. Hänen rakkautensa tuohon ihanaan naiseen oli syvä ja
todellinen ja häneen vaikutti enimmin pettymyksensä tässä suhteessa.

"Vielä on jäljellä vain viitata siihen osaan, joka rouva Stapletonilla
on ollut koko ajan. Aivan varmaan oli Stapletonilla häneen
vaikutusvalta, joka perustui joko rakkauteen tai pelkoon tai
mahdollisesti molempiin, koska nuo tunteet hyvin saattavat ilmetä
yhdessä. Tämä vaikutusvalta hänellä oli. Hänen käskystään suostui
rouva esiintymään hänen sisarenaan; mutta miehen valta loppui silloin,
kun hän koetti saada tätä suoranaisesti ottamaan osaa murhaan. Rouva
Stapleton oli halukas varoittamaan sir Henryä, mikäli hän voi tehdä
sen saattamatta miestään vaaraan, ja hän yrittikin sitä monta kertaa.
Stapleton näyttää itse voineen tuntea mustasukkaisuutta, sillä
nähdessään sir Henryn alkavan lähestyä vaimoaan, ei hän, vaikkakin
tämä juuri kuului hänen suunnitelmaansa, voinut pidättyä tulemasta
väliin kiivaudella, joka ilmasi sen tulisen intohimoisuuden, jonka hän
tavallisesti hyvin onnistui peittämään hillityn kuoren alle.
Edistämällä heidän välillään vallitsevaa tuttavallisuutta, sai hän
aikaan sir Henryn tiheät käynnit Merripit Housessa, joiden kautta hän
ennemmin tai myöhemmin saisi vartoamansa tilaisuuden. Mutta kun
ratkaiseva päivä vihdoin tuli, asettui vaimonsa häntä vastustamaan.
Hän oli kuullut jotain vangin kuolemasta ja tiesi koiran olevan
kätkössä ulkohuoneessa sinä iltana, jolloin sir Henryä odotettiin
päivälliselle. Hän syytti miestään siitä rikoksesta, jonka tämä oli
suunnitellut, ja tätä seuraavan kiivaan kohtauksen aikana sai hän
tietää, että hänellä olikin kilpailija miehensä rakkaudesta. Hänen
uskollisuutensa muuttui heti katkeraksi vihaksi, ja Stapleton ymmärsi,
että hän ilmaisisi asian. Senvuoksi sitoi hän vaimonsa estääkseen tätä
varoittamasta sir Henryä, ja toivoi varmaankin saavansa hänet
vaikenemaan, kun seudun koko väestö tulisi selittämään sir Henryn
kuoleman sen kirouksen aiheuttamaksi, joka vainosi Baskerville-sukua.
Tässä luulen hänen erehtyneen, ja vaikka me emme olisikaan olleet
siellä, olisi hänen ilmi joutumisensa ollut varma. Nainen, jolla on
espanjalaista verta suonissaan, ei hevillä unohda sellaista
loukkausta. Ja nyt, rakas Watson, en luule muistiinpanoihini katsomatta
voivani antaa sinulle enemmän yksityiskohtaista kuvausta tästä
kummallisesta jutusta. En luule jättäneeni mitään tärkeää selittämättä."

"Mutta tuskin hän saattoi luulla voivansa säikyttää sir Henryä
kuoliaaksi tuolla aavemaisella koirallaan, vaikkakin se oli onnistunut
hänen vanhaan setäänsä nähden?"

"Koira oli nälistynyt ja ärsytetty. Jos sen ulkonäkö ei olisikaan
voinut säikyttää uhriparkaa kuoliaaksi, niin olisi se kumminkin
lamauttanut hänen vastustusvoimansa."

"Tietysti. Vielä yksi kysymys! Jos Stapletonin olisi huomattu olevan
lähimmän perillisen, niin kuinka hän olisi voinut selittää sen, että
hän, joka oli niin läheinen sukulainen, oli asunut tilan naapurina
ilmaisematta itseään ja väärällä nimellä? Kuinka olisi hän voinut
esittää perintövaatimuksensa synnyttämättä epäluuloa, josta olisi
seurannut asian tutkiminen?"

"Sitä vaikeutta ei ole helppo ratkaista ja pelkäänpä, etten sitä voi.
Menneisyys ja nykyisyys ovat minun tutkimuksieni ala, mutta
tulevaisuuden käsitteleminen tuskin on ihmisen vallassa. Rouva
Stapleton oli kumminkin useita kertoja kuullut miehensä puhuvan siitä
asiasta. Hänellä oli mielestään ollut valittavana kolme eri keinoa.
Hän olisi voinut matkustaa Etelä-Amerikkaan ja sieltä esittää
perintövaatimuksensa sekä todistaa oikeutensa sikäläisille
englantilaisille viranomaisille tarvitsematta edes matkustaakaan
Englantiin; tai olisi hän voinut esiintyä valepuvussa sen lyhyen ajan,
jonka hänen täytyi oleskella Lontoossa; tai olisi hän voinut varustaa
jonkun rikostoverin tarvittavilla todistuksilla ja papereilla, antaa
tämän esiintyä perijänä ja tyytyä osaan tuloista. Sen mukaan kuin
tunnemme häntä, voimme olla vakuutettuja siitä, että hän jollakin
tavalla olisi selvinnyt asiasta. Ja nyt, rakas Watson, olemme tehneet
ankarasti työtä useita viikkoja, joten hyvin voimme siirtää ajatuksemme
mieluisampiin asioihin. Minä olen ottanut aition oopperasta, jossa
esitetään 'Hugenotit.' Oletko kuullut De Reszkesiä? Saanko sitten pyytää
sinua laittautumaan valmiiksi puolessa tunnissa, niin menemme samalla
tiellä Marciniin syömään päivällistä?"




MERISOPIMUS


Sen vuoden heinäkuu, jolloin menin naimisiin, on erityisesti
muistettava kolmen huomattavan tapauksen vuoksi, joiden
ratkaisemisessa sain olla Sherlock Holmesille apuna ja tulin
tilaisuuteen tutustua hänen menettelytapoihinsa. Muistiinpanoissani ne
löytyvät nimillä "Toinen tahra", "Merisopimus" ja "Väsynyt kapteeni."
Ensinmainittu käsittää kumminkin niin tärkeitä asioita ja koskee niin
useita maan ylhäisimmistä suvuista, että ne vasta monen vuoden
kuluttua voidaan julkaista. Sen voin kumminkin sanoa, ettei mikään
Holmesin käsittelemistä jutuista niin selvään ole osoittanut hänen
analyyttisen menettelytapansa arvoa, eikä tehnyt niin suurta
vaikutusta niihin sekaantuneisiin henkilöihin. Minulla on vielä
hallussani melkein sananmukainen pöytäkirja siitä keskustelusta, jossa
hän esitti asian oikean laidan Pariisin poliisikuntaan kuuluvalle
herra Dubuquelle ja Fritz von Waldbaumille, tuolle tunnetulle
danzigilaiselle salapoliisille, jotka kumpikin olivat tuhlanneet
voimansa sittemmin vääriksi huomattuihin otaksumiin. Täytyy kumminkin
ehtiä hyvän matkaa uutta vuosisataa, ennenkuin tämän jutun vaaratta
saattaa kertoa. Siihen mennessä siirryn luetteloni n:o 2:een, joka
myöskin aikoinaan näytti saavan kansainvälistä merkitystä, ja jolle
muutamat omituisuudet antavat erikoisen luonteen.

Kouluaikanani olin ollut hyvin hyvä ystävä eräälle Percy Phelps
nimiselle pojalle, joka oli suunnilleen minun ikäiseni, vaikka paria
luokkaa minusta edellä. Hänellä oli erinomainen pää ja hän sai
palkintoja kaikenlaisissa aineissa, sekä viimein stipendin, joka
saattoi hänet tilaisuuteen alkaa loistava uransa Cambridgessä. Hänellä
oli hyvin vaikuttavia sukulaisia ja jo pikku poikina leikkiessämme
hänen kanssaan tiesimme, että lordi Holdhurst, tuo suuri vanhoillinen
valtiomies, oli hänen enonsa. Mutta noista ylhäisistä sukulaisistaan
ei hänellä ollut suurta hyötyä koulussa; päinvastoin oli meistä hyvin
hauskaa ajaa häntä ympäri koulupihaa ja lyödä häntä vitsalla säärille.
Mutta olot muuttuivat, kun hän oli päässyt maailmaan. Minä olin kerran
kuullut kerrottavan, että hänen kunnollisuutensa ja se vaikutusvalta,
joka oli hänen käytettävänään, olivat hankkineet hänelle hyvän aseman
ulkoministeriössä, mutta sen jälkeen en ollut häntä ensinkään
ajatellut, ennenkuin seuraava kirje palautti hänet muistiini:

  "Briarbrae Woking."

  "Hyvä Watson! Varmaan muistat vielä 'Sammakon-pojan', Phelpsin, joka
  oli viidennellä luokalla, kun sinä olit kolmannella. Mahdollista on
  myöskin, että olet kuullut minun enoni avulla saaneen hyvän paikan
  ulkoministeriössä ja siellä saavuttaneen arvoa ja luottamusta, kunnes
  äkkiä kauhea onnettomuus hävitti kaikki toiveeni.

  Ei maksa vaivaa kirjeessä selittää tuon hirmuisen tapauksen
  yksityiskohtia. Jos suostut pyyntööni, tulen luultavasti kertomaan ne
  sinulle. Parannuttuani nykyisin yhdeksän viikkoisesta aivokuumeesta,
  tunnen itseni vielä sangen heikoksi. Luuletko voivasi saada ystäväsi
  Holmesin sinun kanssasi matkustamaan tänne? Tahtoisin kernaasti kuulla
  hänen mielipiteensä asiasta, vaikka viranomaiset vakuuttavatkin
  minulle, ettei mitään voi tehdä. Koeta niin pian kuin suinkin tulla
  tänne hänen kanssaan. Joka minuutti tuntuu tunnin pituiselta eläissäni
  tässä hirvittävässä jännityksessä. Sano hänelle etten ole laiminlyönyt
  pyytää hänen neuvoansa siksi, että en osaisi antaa arvoa hänen
  kyvylleen, vaan senvuoksi, etten ole ollut täydessä tajussa siitä asti
  kun isku kohtasi minua. Nyt on pääni jälleen selvä, vaikka sairauden
  uudistumisen pelosta en uskallakaan asiaa paljon ajatella. Voimani
  ovat vielä niin lamassa, että minun, kuten näet, täytyy sanella
  kirjeeni. Tule, jos mahdollista, ja ota hänet mukaasi!

                                         Vanha ystäväsi ja koulutoverisi

                                                  Percy Phelps."

Tässä kirjeessä oli jotain, joka liikutti minua; tuo usein kerrottu
pyyntö, että koettaisin saada Holmesin matkustamaan hänen luokseen,
oli niin harras. Niin syvään koski tuo kirje minuun, että olisin
koettanut saada hänen pyyntönsä täytetyksi, vaikka se olisi ollut
vaikeaakin, mutta nyt tiesin luonnollisesti että Holmes piti
ammattiansa kauniina taiteena ja oli yhtä innokas antamaan, kuin
häneen turvautuneet saamaan apua. Vaimoni oli samaa mieltä minun
kanssani siinä, että minun hetkeäkään viivyttelemättä pitäisi esittää
asia Holmesille, ja tuskin tuntia aamiaisen jälkeen olin siis taaskin
noissa vanhoissa tutuissa huoneissa Baker Streetin varrella.

Holmes istui yönuttuun puettuna erään seinän vierelle asetetun pöydän
luona innokkaasti työskennellen kemiallisissa tutkimuksissa. Suuri,
kaareva retorti kiehui hurjasti Bunsenpolttimon sinervällä liekillä ja
destilleerautuneet pisarat keräytyivät kahden litran astiaan. Ystäväni
katsahti tuskin ylös, kun tulin sisään, ja minä ymmärtäen, että hänen
tutkimuksensa oli tärkeä istuuduin nojatuoliin odottamaan. Hän otti
lasipipetillä muutamia tippoja milloin yhdestä, milloin toisesta
pullosta ja vihdoin tuli hän koeputki kädessään sen pöydän luo, jonka
lähellä minä istuin. Oikeassa kädessä oli hänellä kappale
lakmuspaperia.

"Sinä tulet tärkeänä hetkenä, Watson", sanoi hän. "Jos tämä paperi
jää siniseksi, niin on kaikki hyvin. Jos se tulee punaiseksi, niin
maksaa se yhden ihmisen hengen." Hän pisti sen koeputkeen ja
silmänräpäyksessä muuttui paperin väri tummanlikasen punaiseksi. "Hm!
Sen kyllä uskoinkin!" sanoi hän. "Minuutin kuluttua olen valmis,
Watson. Tupakkaa löytyy tuolla turkkilaisessa tohvelissa." Hän meni
kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti nopeaan muutamia sähkösanomia,
jotka hän antoi palvelijapojalle. Sitten heittäytyi hän tuoliin minua
vastapäätä ja veti polvet niin korkealle, että saattoi panna kätensä
ristiin pitkien, laihojen nilkkojensa ympärille.

"Tuo oli vaan tavallinen pieni murha", sanoi hän. "Sinulla on varmaan
parempaa tarjottavana. Sinä Watson, olet myrskylintu. Mistä nyt on
kysymys?"

Minä annoin hänelle kirjeen ja hän luki sen mitä jännittyneimmällä
tarkkaavaisuudella.

"Tästä emme saa paljoa tietää, vai kuinka?" sanoi hän antaessaan
kirjeen takasin.

"Tuskinpa mitään, mielestäni."

"Käsiala on kumminkin huomattava."

"Mutta sehän ei ole hänen omansa."

"Ei ole kyllä. Se on jonkun naisen."

"Ei, tämän kyllä lienee joku mies kirjottanut," sanoin minä.

"Ei, nainen, ja sitäpaitsi aivan harvinainen nainen. Kun lähtee jotain
asiaa ajamaan, on tärkeää tietää, että avun pyytäjä on läheisessä
yhteydessä johonkin, jota hyvässä tai pahassa merkityksessä voidaan
pitää poikkeusihmisenä. Tämä tapaus on jo herättänyt huomiotani. Jos
olet valmis, niin lähdemme heti Wokingiin kohtaamaan tuota niin pahaan
pulaan joutunutta valtio-miestä ja sitä naista, jolle hän kirjeensä
sanelee."

Onneksi ehdimme Waterloohon niinsanotulle aamu-päiväjunalle. Tuskin
tuntia myöhemmin olimme Wokingin havumetsäin ja kanervaisten kukkulain
keskessä. Briarbrae oli erillään sijaitseva talo, jota laajat
kukkaistutukset ympäröivät, ja muutamia minuutteja käveltyämme olimme
ehtineet asemalta sinne. Annettuamme käyntikorttimme, pyydettiin meitä
astumaan komeasti sisustettuun salonkiin, ja eräs lihavanpuoleinen
mies, joka muutaman minuutin kuluttua tuli sisään, toivotti meitä
sydämellisesti tervetulleiksi. Hän näytti olevan lähempänä neljää kuin
kolmeakymmentä, mutta hänen poskensa olivat niin punaiset ja hänen
silmänsä niin iloiset, että hän vielä näytti paksulta, vallattomalta
pojalta.

"Sepä vasta oli hyvä, että te tulitte", sanoi hän ja pudisti
voimakkaasti käsiämme. "Percy on kysellyt teitä koko iltapäivän. Poika
raukka, hän tarttuu joka oljenkorteen! Hänen isänsä ja äitinsä
pyysivät minua ottamaan teidät vastaan, sillä heistä on hyvin
tuskallista mainitakaan tätä asiaa."

"Emme vielä tunne yksityisseikkoja ensinkään", sanoi Holmes. "Minä
huomaan että te ette kuulu perheeseen."

Uusi tuttavamme näytti kummastuneelta, mutta silmätessään alaspäin
alkoi hän nauraa.

"Vai niin. Te näitte nimikirjaimet medaljongissa", sanoi hän.
"Siinähän on J. H. Ensin luulin, että olitte oikein sukkela. Josef
Harrison on minun nimeni, ja koskapa Percy aikoo naida minun sisareni.
Annien, niin tulee meistä ainakin langokset. Sisareni on sulhasensa
huoneessa sillä hän on kahden kuukauden ajan lakkaamatta hoitanut häntä.
Ehkä onkin parasta, että heti menemme sinne, sillä minä tiedän kuinka
levoton Percy on."

Se huone johon meidät vietiin, sijaitsi samassa kerroksessa kuin
salonki. Se oli sisustettu makuuhuoneeksi, mutta samalla myöskin
arkihuoneen tapaan, kaikkiin nurkkiin ja sopukkoihin kauniisti
soviteltuine kukkineen. Kalpea ja laihtunut nuori mies makasi sohvalla
lähellä avonaista akkunaa, josta puutarhan runsas tuoksu ja kesän
leuto ilma virtasi sisään. Muuan nuori nainen istui hänen vieressään
ja nousi ylös nähdessään meidät.

"Pitääkö minun mennä, Percy?" kysyi hän.

Tämä tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet. "Kas, hyvää päivää,
Watson", sanoi sairas sydämellisesti. "Tuskinpa tunsin sinut noine
viiksinesi, enkä luule, että sinäkään olisit voinut vannoa, kuka minä
olin. Tämä on luultavasti kuuluisa ystäväsi, herra Sherlock Holmes?"

Minä esittelin hänet ja sanoin pari sanaa, jonka jälkeen me
istuuduimme. Tuo lihava mies oli mennyt pois, mutta hänen sisarensa
jäi huoneeseen ja hänen kädestään piti sairas yhä kiinni. Tytön
ulkomuoto oli hyvin huomiota herättävä, hän oli ehkä hieman
tanakka-tekonen, mutta hänellä oli mitä kaunein oliivinvärinen iho,
suuret, tummat, etelämaalaiset silmät ja runsas, melkein sinimusta
tukka. Hänen lämpimät värinsä saattoivat sulhasen kalpeat kasvot
vastakohtaisuudellaan näyttämään vielä enemmän kärsiviltä ja
riutuneilta.

"Minä en tahdo käyttää väärin aikaanne", sanoi tämä nousten istumaan
sohvallaan. "Esipuheitta käyn suoraan asiaan. Nähkääs, herra Holmes,
minä olin onnellinen mies, tulevaisuuteni oli hyvä ja olin juuri
aikeissa mennä naimisiin, kun äkkiä hirveä onnettomuus hävitti kaikki
minun toiveeni.

"Watson on luultavasti sanonut teille, että minulla oli paikka
ulkoministeriössä, ja enoni, lordi Holdhurstin vaikutuksesta sain pian
vastuunalaisen toimen. Kun enoni ministeristön muutoksessa tuli
ulkoministeriksi, antoi hän minulle useita luottamustehtäviä, ja kun
minun aina onnistui suorittaa ne hänen mielikseen, sai hän pian
jokseenkin edullisen käsityksen minun kunnollisuudestani ja
hienotunteisuudestani.

"Noin kymmenen viikkoa sitten, eli tarkemmin määräten, toukokuun 23:na
päivänä, kutsui hän minut yksityiseen huoneeseensa ja onniteltuaan
minua äsken suorittamani työn johdosta ilmoitti, että hänellä taaskin
oli joku tärkeä tehtävä minulle.

"'Tässä ovat', sanoi hän ottaen harmaan paperikäärön kirjoituspöytänsä
laatikosta, 'alkuperäiset asiakirjat siitä Englannin ja Italian
välisestä sopimuksesta, josta, ikävä kyllä, jo on näkynyt muutamia
uutisia sanomalehdistössä. On äärettömän tärkeää, ettei asiasta
enempää saada tietää. Sekä ranskalainen että venäläinen lähetystö
maksaisivat suuren summan saadakseen tietää näitten paperien sisällön,
enkä ottaisi niitä tästä laatikosta, ellei olisi aivan välttämätöntä
saada niistä jäljennös. Onhan sinulla pulpetti huoneessasi?'

"'On.'

"'Ota sitten tämä sopimus ja lukitse se siihen. Minä ilmoitan, että
sinä jäät huoneistoon muiden mentyä, joten voit aivan rauhassa
jäljentää sen, ilman että kukaan näkee, mitä teet. Kun olet
lopettanut, lukitset sekä alkuperäisen kirjoituksen että jäljennöksen
pulpettiisi ja annat ne minulle huomenna varhain.'

"'Minä otin paperit ja --'"

"Anteeksi, että keskeytän", sanoi Holmes, "mutta olitteko yksin
keskustelun aikana?"

"Aivan yksin."

"Onko tuo huone suuri?"

"Kolmekymmentä jalkaa kukin sivu."

"Ja keskustelu tapahtui keskellä huonetta?"

"Melkein."

"Ja aivan matalalla äänellä?"

"Enoni puhuu aina matalalla äänellä. Minä en puhunut juuri ensinkään."

"Kiitos", sanoi Holmes ja sulki silmänsä. "Olkaa hyvä ja jatkakaa."

"Minä tein kuten hän käski ja odotin kunnes muut kanslian virkamiehet
olivat menneet. Yksi heistä Charles Gorot, jonka paikka oli samassa
huoneessa kuin minunkin, oli jälkeenpäin saanut jonkun tehtävän, ja
senvuoksi jätin minä hänet yksin ja menin syömään päivällistä.
Palatessani oli hän poissa. Minä tahdoin kiirehtiä työtäni, sillä
tiesin että Josef Harrison, sama herra, jonka juuri näitte, oli
kaupungissa ja aikoi matkustaa takasin Wokingiin yhdentoista junalla.
Minä halusin kernaasti saada työni loppumaan ajoissa voidakseni
matkustaa samalla junalla.

"Kun aloin käydä läpi sopimusta, huomasin heti sen olevan niin tärkeän,
ettei enoni suinkaan ollut liioitellut sanoissaan. Yksityiskohtiin
kajoamatta voin sanoa, että se tarkoin määräsi Englannin aseman
kolmiliittoon nähden ja osoitti, mitä politiikkaa tämä maa tulisi
seuraamaan, jos Ranskan laivasto veisi määräävän ylivallan Italian
laivastolta Välimeressä. Ne kysymykset, joita siinä käsiteltiin,
olivat puhtaasti meriasioita koskevia. Sen alle olivat ne korkeat
viranomaiset, jotka olivat laatineet sopimuksen, piirtäneet nimensä.
Kun olin silmännyt sen läpi, istuuduin sitä jäljentämään.

"Se oli pitkä ranskankielinen asiakirja, ja sisälsi 26 pykälää.
Kirjoitin niin nopeaan kuin saatoin, mutta kello yhdeksän aikaan olin
ehtinyt vasta kymmenenteen pykälään, ja minusta tuntui mahdottomalta
ehtiä matkustamaan yhdentoista junalla. Ajatukseni tuntuivat raskailta
ja hitailta osaksi päivällisen vaikutuksesta, osaksi siitäkin syystä,
että olin työskennellyt koko päivän. Kupillinen kahvia selvittäisi
aivojani, niin arvelin. Vahtimestarilla, joka asuu pienessä huoneessa
portin vieressä, on tapana keittää paloviinakeittiöllä kahvia niille
virkamiehille, jotka työskentelevät yli tavallisen ajan. Soitin
senvuoksi häntä.

"Hämmästyksekseni tulikin hänen itsensä asemasta sisään eräs suuri,
punakka, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli esiliina edessään. Hän
selitti olevansa vahtimestarin vaimo ja suorittavansa karkeampia töitä
talossa. Pyysin häntä keittämään kahvia.

"Senjälkeen kirjotin vielä kaksi pykälää, mutta tunsin itseni yhä
unisemmaksi, jonka vuoksi nousin ylös, kävelin pari kertaa edestakasin
huoneessa ja venyttelin itseäni. Kahviani ei kuulunut, ja minä
ihmettelin tätä viivytystä, kunnes vihdoin avasin oven ja syöksyin
ulos asiaa tiedustelemaan. Suora, heikosti valaistu käytävä johti
siitä huoneesta, jossa minä työskentelin, ja olikin ainoa tie siitä
ulos. Se päättyi kaarenmuotosiin portaisiin, joiden alapäässä
vahtimestarin huone oli. Keskellä portaita oli pieni penkere, johon
suorakulmaisesti liittyi toinen käytävä. Tämä taasen johti kapeita
portaita myöten eräälle sivuovelle, jota palvelijakunta käyttää, sekä
myöskin virkamiehet tullessaan suoraan Charles Streetiltä.

"Kas tässä pieni pohjapiirustus huoneiston selvittämiseksi."

"Kiitos. Luulen ymmärtäväni teitä", sanoi Sherlock Holmes.

"On erittäin tärkeää että otatte tästä selvän. Minä menin alas
portaita ja kuljin eteisen läpi vahtimestarin huoneeseen, jossa tämä
istui nukkumassa tuolillaan pannun kiehuessa niin että höyry tuprusi
sen ympärillä ja vesi ruiskusi lattialle. Olin ojentanut käteni
herättääkseni hänet, kun äkkiä hänen päänsä yläpuolella oleva
soittokello helähti ja hän heräsi.

"'Herra Phelps, mitä tahdotte?' kysyi hän katsoen aivan hämmentyneenä
minuun.

"'Minä tulin alas katsomaan, eikö kahvi vielä ole valmistunut.'

"'Olin juuri asettanut pannun liekille, kun nukahdin.' Hän katsoi
minuun ja sitten kelloon, joka vielä liikkui, ja hänen hämmästyksensä
näytti yhä lisääntyvän.

"'Mutta jos te olitte täällä, niin kuka sitten soitti?' kysyi hän.

"'Kelloako?' vastasin. 'Mikä kello tuo on?'

"'Sitä soitatte te omasta huoneestanne.'

"Tuntui kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut sydämeeni. Joku oli siis
tullut huoneeseen, jossa nuo tärkeät paperit olivat pöydällä. Hullun
tavoin syöksyin eteiseen, kiidin ylös portaita ja pitkin käytävää.
Siellä ei ollut ketään, eikä myöskään huoneessani. Kaikki oli samassa
kunnossa kuin minun lähtiessäni, ainoastaan asiakirja, joka oli
uskottu huostaani, oli otettu pois pöydältä. Jäljennös oli jäljellä,
mutta alkuperäinen kappale poissa."

Holmes ojentautui tuolillaan ja hieroi käsiään. Saatoin nähdä, että
tämä arvotus oli hänen mieleisensä. "No, mitä teitte sitten?" kysyi
hän aivan hiljaa.

"Ymmärsin heti, että varas oli tullut niitä portaita, jotka johtivat
sivuovelta. Jos hän olisi tullut toista tietä, niin olisin
luonnollisesti hänet kohdannut."

"Te olitte siis aivan varma siitä, ettei hän ollut voinut pysyttäytyä
kätkettynä huoneeseen tai käytävään, joka niinkuin juuri sanoitte, oli
vain heikosti valaistu?"

"Se oli aivan mahdotonta. Kummassakaan ei löydy niin suurta
piilopaikkaa, että edes hiirikään voisi siihen ryömiä."

"Hyvä. Jatkakaa, jos suvaitsette."

"Vahtimestari, joka minun kasvojeni kalpeudesta oli huomannut, että
jotain vaarallista oli tekeillä, oli kiiruhtanut minun jäljessäni ylös
portaita, ja nyt me molemmat juoksimme pitkin käytävää ja alas niitä
jyrkkiä portaita, jotka vievät Charles Streetille. Niiden alapäässä
oleva ovi oli sulettu, mutta vain toisella lukollaan. Me sysäsimme sen
auki ja syöksyimme ulos. Muistan aivan selvään, että erään
läheisyydessä olevan tornin kello juuri silloin löi kolme kertaa.
Kello oli neljännestä vailla kymmenen."

"Se on äärettömän tärkeätä", sanoi Holmes ja merkitsi jotain
kalvostimeensa.

"Ilta oli hyvin pimeä ja ohut, leuto sade tihkui maahan. Charles
Streetillä ei näkynyt ketään, mutta kadun päässä, Whitehallissa, oli
tavallisuuden mukaan vilkas liike. Me juoksimme avopäin pitkin
katukäytävää ja kulmassa tapasimme poliisimiehen."

'On tapahtunut varkaus', sanoin minä henki kurkussa. 'Muuan äärettömän
tärkeä asiapaperi on varastettu ulkoministeriöstä. Onko kukaan mennyt
tästä ohi?'

'Minä olen seisonut tässä neljännestunnin', vastasi hän, 'ja
ainoastaan yksi henkilö on mennyt ohitseni. Se oli jokseenkin pitkä,
vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu kirjavaan saaliin.'

'Oh, se oli minun vaimoni', sanoi vahtimestari. 'Ettekö ole nähnyt
ketään muuta?'

'En ketään.'

'Silloin on varkaan täytynyt mennä toista tietä', huusi vahtimestari,
vetäen minua käsivarresta.

Mutta minä en tahtonut häntä kuunnella, ja hänen yrityksensä vetää
minua toiseen suuntaan lisäsivät epäluuloani.

'Minne päin meni tuo nainen?' kysyin.

'Sitä en tiedä. Minä huomasin hänet, kun hän meni ohitseni, mutta
minulla ei ollut mitään erikoista syytä kohdistaa huomiotani häneen.
Hänellä näytti olevan kiire.'

'Kauanko siitä on?'

'Vain muutamia minuutteja.'

'Eikö viittä minuuttia enempää?'

'Ei, en luule olevan.'

'Nyt te tuhlaatte aikaa, herra, ja joka hetki on kallis', huusi
vahtimestari. 'Uskokaa, kun sanon, ettei minun eukollani ole mitään
tekemistä tässä asiassa, ja seuratkaa toki minua kadun toiseen päähän.
No, jos niin on, että te ette tahdo tulla, niin menen minä', ja hän
lähti juoksemaan toiseen suuntaan.

Mutta minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja tartuin häntä käsivarteen.

'Missä te asutte?' kysyin.

'Minun osoitteeni on n:o 16 Ivy Lane, Briston', vastasi hän, 'mutta
älkää nyt lähtekö väärille jäljille, herra Phelps. Tulkaa minun
kanssani kadun toiseen päähän, katsomaan emmekö voisi siellä jotain
keksiä.'

En menettänyt mitään seuraamalla hänen neuvoaan. Yhdessä poliisimiehen
kanssa kiiruhdimme ehdotettuun suuntaan, mutta siellä oli nähtävänä
vain vilkas liike, ihmiset kulkivat edestakasin, kaikki kiiruhtaen
suojaan sateelta. En nähnyt yhtään joutilasta kuleksijaa, en ketään,
joka olisi voinut sanoa, mitä oli tapahtunut.

Palasimme takasin virastoon ja tutkimme ilman tulosta portaat ja
käytävän. Huoneeseen johtava käytävä oli peitetty linoleumimatolla,
jossa pienimmätkin merkit näkyvät. Tutkimme sen tarkkaan, mutta
minkäänlaisia jälkiä ei näkynyt."

"Oliko satanut koko illan?"

"Kello seitsemästä saakka."

"Kuinka saattoi sitten olla mahdollista, ettei tuo apuri-nainen, joka
kävi huoneessanne yhdeksän ajoissa, likasilla kengillään jättänyt
minkäänlaisia jälkiä?"

"Minua ilahduttaa, että teette sen kysymyksen. Kysyin sitä itsekin,
mutta sain tietää, että apurinaisilla on tapana riisua jalkineensa
vahtimestarin huoneessa ja ottaa tohvelit jalkaansa."

"Se selittää asian. Sanoitte siis, ettei jälkiä näkynyt, vaikka ulkona
satoi. Tapahtumain jakso tuntuu tässä hyvin vaikealta yhdistää. Mitä
sitten teitte?"

"Tutkimme huoneen. Salaovelle siinä ei ole tilaa, ja ikkunat ovat
ainakin kolmenkymmenen jalan korkeudella maasta. Ne olivat suljetut
sisältäpäin. Matto on naulattu seinien reunoille, ja katto on
tavallinen, Valkoseksi maalattu. Henkeni uskallan siitä, että sen,
joka varasti paperit, oli täytynyt tulla ovesta."

"Kuinka on tulisijan laita?"

"Takkaa ei huoneessa löydy, vaan ainoastaan kamiina. Soittojohdon
nauha riippuu kirjotuspöydän oikealla puolella, ja voidakseen soittaa
on varkaan täytynyt mennä sen luo. Mutta miksikä hän olisi tahtonut
soittaa? Se on aivan selittämätön salaisuus."

"Sen voi kyllä sanoa olevan hyvin tavattoman tapauksen. Mihin
toimenpiteisiin sitten ryhdyitte? Huoneen tutkimisella tarkoititte
luonnollisesti saada selville, oliko jäänyt jotain merkkejä varkaasta
-- oliko siellä sikarinpätkää, hansikasta, hiusneulaa tai muuta
senkaltaista?"

"Mitään sellaista ei löytynyt."

"Tuntuiko mitään hajua?"

"Sitä emme todellakaan ajatelleet."

"Heikko tupakanhaju olisi sellaisessa tutkimuksessa ollut
suuriarvoinen havainto."

"En itse polta koskaan ja luulen kyllä, että olisin huomannut, jos
olisi tuntunut tupakanhajua. Siellä ei ollut kerrassaan mitään, josta
olisi saanut johtoa. Ainoa asia, josta saatoin pitää kiinni, oli se,
että vahtimestarin vaimo, rouva Tangey, oli kiireesti lähtenyt
talosta. Mies ei voinut siitä antaa muuta selitystä kuin sen, että hän
aina niihin aikoihin meni kotiin. Poliisimies ja minä päätimme
parhaaksi vangita vaimo, ennenkuin hän olisi ehtinyt luovuttaa paperit
muille, jos hän nimittäin oli ne ottanut.

"Tieto varkaudesta oli jo ehtinyt Scotland Yardille ja herra Forbes,
tuo nuori salapoliisi, saapui paikalle ja ryhtyi tarmokkaasti asiaan.
Vuokrasimme kaksirattaiset vaunut ja puolen tunnin päästä olimme
ehtineet n:o 16:een Ivy Lanen varrelle. Nuori tyttö, jonka sittemmin
saimme tietää olevan Tangeyn vanhimman tyttären, avasi oven. Hänen
äitinsä ei ollut vielä tullut kotiin, ja meitä pyydettiin astumaan
kadun puoleiseen huoneeseen.

"Noin kymmenen minuutin päästä koputettiin portille, ja silloin teimme
erehdyksen, josta suuresti moitin itseäni. Sen sijaan että itse
olisimme menneet avaamaan, annoimme tytön mennä. Kuulimme hänen
sanovan: 'Äiti, siellä sisällä on kaksi herraa, jotka tahtovat teitä
puhutella', ja heti sen jälkeen kuulimme jonkun kolisevin askelin
kiiruhtavan käytävää pitkin. Forbes sysäsi oven auki, ja molemmat
juoksimme pihanpuoleiseen huoneeseen eli keittiöön, jonne nainen
kumminkin oli ehtinyt ennen meitä. Hän katsoi meihin uhmailevasti,
mutta tunnettuaan minut, näytti hän suuresti kummastuvan.

"'Sehän onkin herra Phelps kansliasta!' huudahti hän.

"'Kas niin, sanokaa keneksi meitä luulitte, kun äsken niin
kiiruhditte?' kysyi salapoliisi.

"'Minä luulin teidän olevan ryöstömiehiä', sanoi hän. 'Muuan
käsityöläinen on tuottanut meille ikävyyksiä.'

"'Sillä ette pääse', sanoi Forbes, 'Meillä on syytä luulla teidän
varastaneen muutaman tärkeän paperin ulkoministeriöstä ja että te
juoksitte tänne sitä kätkemään. Teidän täytyy seurata meitä Scotland
Yardille tarkastettavaksi.'

"Vakuutukset ja vastustus eivät auttaneet mitään. Hankimme suuremmat
vaunut ja istuuduimme niihin kolmisin. Sitä ennen olimme kumminkin
tutkineet keittiön, varsinkin tulisijan, nähdäksemme oliko hän ehtinyt
viskata paperit sinne ollessaan silmänräpäyksen ajan yksin huoneessa.
Mutta siellä ei ollut tuhkaa eikä minkäänlaisia palaneita
paperikappaleita. Tultuamme Scotland Yardille annoimme hänet erään
naispoliisin huostaan. Odotin tuskissani tarkastuksen tulosta. Rouva
Tangeylla ei papereita ollut.

"Silloin vasta ymmärsin aseman kamaluuden. Tähän saakka olin ollut
täydessä toiminnassa, ja siihen olivat ajatukseni olleet kokonaan
kiintyneet. Olin niin varmaan uskonut saavani paperin heti takasin,
etten ollut uskaltanut ajatellakaan, mikä olisi seuraus, jos en
onnistuisi. Mutta nyt en enää mitään voinut, ja minulla oli hyvää
aikaa tutkia asemaani. Se oli kauhea. Watson voi vakuuttaa että jo
poikana olin jokseenkin hermostunut ja herkkätuntoinen, eikä luontoaan
voi muuttaa. Minä ajattelin enoani ja hänen virkaveljiään
ministeriössä, ajattelin häpeää, jota olin tuottanut hänelle,
itselleni, kaikille, jotka olivat minun kanssani tekemisissä. Mitä
merkitsi se, että olin joutunut harvinaisen onnettomuuden uhriksi?
Sellaista ei oteta lukuun, kun on kysymys valtiollisista asioista.
Minä olin kukistunut, häpeällisesti kukistunut. En tiedä mitä tein.
Luultavasti panin toimeen aika mellakan. Himmeästi olen muistavinani,
että joukko virkamiehiä keräytyi ympärilleni koettaen minua
tyynnyttää. Yksi heistä ajoi minun kanssani Waterloo-asemalle ja vei
minut Wokingiin menevään junaan. Luultavasti olisi hän seurannut minua
koko matkan, ellei täällä läheisyydessä asuva tohtori Ferrier olisi
matkustanut samalla junalla. Hän oli kyllin ystävällinen pitääkseen
huolta minusta, ja siinä hän tekikin hyvin, sillä jo asemalla sain
raivokohtauksen ja kun ehdimme kotiin, riehuin kuin hullu.

"Voitte kuvitella mikä hämminki syntyi, kun tohtorin soitto herätti
kaikki unestaan, ja he tapasivat minut sellaisessa tilassa. Annie
raukka ja äitini joutuivat aivan epätoivoon. Tohtori Ferrier oli
salapoliisilta saanut kuulla asiasta senverran, että saattoi antaa
heille jonkunlaisen käsityksen tapauksesta, eikä hänen kertomuksensa
asiaa parantanut. Kaikki ymmärsivät, että tulisin olemaan kauan ja
vaarallisesti sairaana, ja siksi sai Josef luopua iloisesta ja
mukavasta makuuhuoneestaan, josta tehtiin minulle sairashuone. Täällä
olen maannut tajuttomana yli yhdeksän viikkoa, herra Holmes, ja
houraillut rajusti aivokuumeessa. Elleivät morsiameni, neiti Harrison,
ja tohtori olisi hoitaneet minua niin hyvin, en nyt voisi puhella
kanssanne. Morsiameni on hoitanut minua päivisin ja eräs
ammatti-sairaanhoitajatar on pitänyt minua silmällä öisin, sillä ei
voitu jättää minua yksin, kun sain raivokohtaukseni. Vähitellen
ymmärrykseni selveni, mutta vasta kolmena viime päivänä olen saattanut
selvään muistaa kaikki. Joskus toivon ettei muisti olisi koskaan
palannut. Ensimmäiseksi sähkötin herra Forbesille, joka oli ottanut
asian huostaansa. Hän saapui tänne ja selitti, ettei oltu voitu saada
varkaasta vihiä, vaikka oli tehty kaikki, mitä saatettiin.
Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat joutuneet mitä ankarimman
ristikuulustelun alasiksi, ilman että asiaan oli tullut selvyyttä.
Poliisi oli sitten ruvennut epäilemään Gorota, joka kuten muistatte,
tuona iltana oli ollut työssä yli tavallisen ajan. Yksistään tämä
seikka ja se, että hänellä on ranskalainen nimi, antoivat aihetta
häntä epäillä. Asia on kumminkin niin, että minä en alkanut työtäni,
ennenkuin vasta hänen mentyään, ja mitä nimeen tulee, niin johtuu se
tosin eräältä hugenotti-suvulta, mutta hän itse ja hänen perheensä
ovat sielultaan ja sydämeltään yhtä hyviä englantilaisia kuin te ja
minä. Ei löytynyt mitään raskauttavaa seikkaa häntä vastaan, ja sillä
hän pääsi. Teihin, herra Holmes, kohdistan nyt koko toivoni. Jos te
minut hylkäätte, niin on kunniani ja asemani ainaiseksi mennyttä."

Sairas vaipui patjoilleen aivan uupuneena tästä pitkästä
kertomuksesta, ja hänen hoitajansa kaatoi jotain kiihottavaa lääkettä
lasiin ja ojensi sen hänelle. Holmes istui äänettömänä, pää taaksepäin
nojaten ja silmät kiinni. Vieras olisi luullut tämän asennon
osoittavan välinpitämättömyyttä, mutta minä tiesin, että se merkitsi
mitä ankarinta ajatustoimintaa.

"Esityksenne oli niin selvä", sanoi hän viimein, "ettei minulla enää
ole paljoa kysyttävää. Yksi kysymys on minun kumminkin tehtävä, ja se
onkin hyvin tärkeä. Kerroitteko jollekin saaneenne juuri tämän
tehtävän suorittaaksenne?"

"En kenellekään."

"Ette edes neiti Harrisonille?"

"En. En ollut käynyt Wokingissa käskyn saamisen ja tehtävän
suorittamisen välisellä ajalla."

"Eikö kukaan sukulaisistanne ollut sattumalta käynyt teitä
tervehtimässä?"

"Ei."

"Tunsiko joku heistä viraston huoneiston?"

"Totta kai, eri tilaisuuksissa olin näyttänyt sen heille kaikille."

"Nämä kysymykset ovat tarpeettomia, ellette jollekin ollut maininnut
mitään asiakirjasta."

"Sitä en ollut tehnyt."

"Tiedättekö mitään vahtimestarista?"

"En, muuta kuin sen, että hän on ollut sotilaana."

"Missä rykmentissä?"

"Se on totta, tiedänhän senkin. Coldstreamin kaartissa."

"Kiitos. Varmaankin ilmoittaa Forbes minulle lisä-seikkoja. Noilla
herroilla on suuri kyky koota tietoja, mutta he eivät aina käytä niitä
menestyksellä hyväkseen. Mikä kaunis kukka ruusu onkaan."

Hän oli mennyt sohvan ohitse avatun akkunan luo ja nosti ylös erään
sammalruusun nuokkuvaa vartta sekä katseli tarkkaavaisesti sen hienoa
punasenvihertävää väriä. Tämä ilmaisi uuden puolen hänen luonteessaan,
sillä en koskaan ennen ollut huomannut luonnonesineitten herättäneen
hänessä erikoista mielenkiintoa.

"Deduktsioonimetoodi ei ole missään suhteessa enemmän edullinen kuin
uskontoon nähden", sanoi hän, nojaten selkäänsä ikkunaluukkuun.
"Uskonnonkin saattaa sovittaa puhtaaksi tieteeksi. Varmin todistus
sallimuksen hyvyydestä on minun mielestäni löydettävissä kukista.
Kaikki muut -- luonnonlahjamme, toiveemme, ruokamme, ovat ensi sijassa
välttämättömiä olemisellemme. Mutta tämä ruusu on ylimääränen. Sen
tuoksu ja väri ovat elämän kaunistuksia, eikä ehtoja. Hyvyys yksin
antaa enemmän kuin välttämättömän, ja senvuoksi väitän, että meillä on
paljon toivottavaa kukkien johdosta."

Percy Phelps ja hänen morsiamensa katselivat Holmesia hänen pitäessä
tätä pientä puhetta, ja heidän kasvoissaan ilmeni suuri pettymys. Hän
oli vaipunut uneksimaan seisoessaan ruusua katselemassa. Muutamia
minuutteja oli kulunut, kun neiti Harrison lopetti äänettömyyden.

"Luuletteko olevan mahdollista selittää tätä salaperäistä tapausta,
herra Holmes?" kysyi hän hieman terävästi.

"Ah niin, se on totta?" sanoi hän ja säpsähti, mutta palasi samassa
elämän todellisuuteen. "Olisihan järjetöntä väittää, ettei tämä tapaus
ole harvinaisen hämärä ja epäselvä. Lupaan kumminkin miettiä asiaa ja
ilmottaa teille, jos jokin seikka erityisesti herättäisi minun
huomiotani."

"Ettekö vielä ole löytänyt keinoa arvotuksen selittämiseksi?"

"Teiltä olen saanut sellaisia keinoja seitsemän kappaletta, mutta
luonnollisesti täytyy minun niitä koetella, ennenkuin voin puhua
niiden arvosta."

"Epäilettekö ketään?"

"Minä epäilen itseäni --"

"Mitä sanotte?"

"Etten tekisi ennenaikaisia johtopäätöksiä."

"Matkustakaa sitten Lontooseen ja koetelkaa niitä."

"Neuvonne on hyvä, neiti Harrison", sanoi Holmes nousten seisomaan.
"Se lienee parasta, mitä voimme tehdä, rakas Watson. Älkää kumminkaan
heittäytykö petollisiin toiveisiin, herra Phelps. Tämä juttu on hyvin
sekava."

"Minä tulen olemaan kuin kuumeessa, kunnes jälleen tapaan teidät",
sanoi nuori valtiomies.

"Minä lupaan tulla tänne samalla junalla huomenna, vaikkakin on hyvin
luultavaa, että se mitä minulla tulee olemaan kerrottavaa, on
kielteistä laatua,"

"Jumala siunatkoon teitä siitä, että lupaatte tulla", sanoi sairas.
"Minua elähdyttää jo se tieto, että ainakin jotain tehdään. Tässä on
minulla kirje lordi Holdhurstilta."

"Vai niin. No mitä hän sanoo?"

"Hän on kylmä, vaan ei kova. Minä arvelen, että minun vaikea tautini
estää häntä olemasta ankara. Hän sanoo vielä kerran, että asia oli
äärettömän tärkeä, ja lisää, että mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytä
minun tulevaisuuteeni nähden -- luulen hänen tarkottavan minun
erottamistani -- ennenkuin terveyteni on ennallaan ja olen saanut
tilaisuuden korvata tämän onnettomuuteni."

"Sehän tuntuu sekä viisaalta että hyväntahtoselta", sanoi Holmes.
"Tule nyt Watson. Meillä on vielä hyvä päivätyö suorittamatta
Lontoossa."

Herra Josef Harrison saattoi meidät asemalle ja pian me kiidimme
eteenpäin Portsmouthista tulevassa junassa. Holmes istui syviin
ajatuksiin vaipuneena ja sanoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme
ehtineet Claphamin yhtymä-aseman ohi.

"On todella jokseenkin virkistävää saapua Lontooseen jollakin niistä
rautateistä, jotka kulkevat kattojen yli ja antavat matkustajille
tilaisuuden katsella taloja allaan."

Minä luulin hänen laskevan leikkiä, sillä näköala oli jokseenkin
ikävä, mutta hän selitti pian ajatuksensa,

"Katso noita suuria, yksinäisiä rakennusryhmiä, jotka kohoavat
liuskakattojen yli niinkuin tiilistä muodostetut saaret
lyijynharmaasta merestä."

"Sinä tarkotat kansakouluja."

"Ne ovat valotorneja, poikaseni, tulevaisuuden valotorneja. Kuoria,
jotka sisältävät satamäärin pieniä siemeniä, joista viisaampi ja
parempi Englanti on nouseva. Eihän tuo Phelps mahtane juoda?"

"Ei, sitä en voi uskoa."

"En minäkään. Mutta velvollisuutemme on ottaa lukuun kaikki
mahdollisuudet. Miesraukka on todellakin joutunut pahaan pulaan, ja
epätietoista on, voimmeko häntä pelastaa. Mitä sinä arvelet neiti
Harrisonista?"

"Hän näyttää olevan lujaluonteinen tyttö."

"Kyllä, ja hänen luonteensa on varmaan oikeaa laatua, ellen erehdy.
Hän ja hänen veljensä ovat erään Northumberlandissa asuvan
tehtaanomistajan ainoat lapset. Phelps meni kihloihin hänen kanssaan
ollessaan viime talvena matkoilla, ja tyttö matkusti sitten veljensä
seurassa tänne tutustuakseen sulhasen sukuun. Kun tuo suuri
onnettomuus tapahtui, jäi hän hoitamaan sulhastaan, ja veli Josef,
joka viihtyi hyvin, jäi myöskin. Sinä huomaat minun omin päin jo
hankkineen melkoisen joukon tietoja, mutta koko päivä on käytettävä
tutkimisiin."

"Minun työni --" aloitin minä.

"Oh, onko niin, että oma työsi näyttää sinusta huvittavammalta kuin
minun --", sanoi Holmes hieman suuttuneena.

"Aioin sanoa, että työni ei näinä päivinä kovin suuresti anasta minun
aikaani, sillä tähän vuodenaikaan ei saavu paljoa sairaita."

"Se kuuluu hyvältä", sanoi Holmes, taaskin hyvällä tuulella. "Sitten
otamme yhdessä selkoa asiasta. Luulen parhaaksi ensin käydä Forbesin
luona. Hän voi luultavasti antaa meille kaikki tarvittavat tiedot,
samalla kun me katsomme, miltä puolen on työhön ryhdyttävä."

"Sinä sanoit, että sinulla jo on tiedossasi asialle joku ratkaisu,
jota voi koettaa."

"Minulla on useampia, mutta niiden arvon voi vain jatkuvain
tutkimusten kautta saada selville. Vaikeimmin ilmisaatavissa ovat ne
rikokset, jotka näyttävät tarkotuksettomilta. Tämä rikos ei ole
sellainen. Kenellä voisi sitten olla hyötyä siitä? Ranskan ja
Englannin lähettiläillä, ja kenellä tahansa, joka voisi myydä heille
tuon asiapaperin, sekä vielä lordi Holdhurstilla."

"Lordi Holdhurstillako?"

"Voihan ajatella jonkun valtiomiehen joutuvan sellaiseen asemaan, että
hänelle ei olisi vastenmielistä, jos joku tuollainen paperi sattumalta
tulisi hävitetyksi."

"Ei kumminkaan sellaisen valtiomiehen, jonka maine on niin puhdas kuin
lordi Holdhurstin."

"Mahdollista se sittenkin voi olla, eikä meillä ole varaa jättää sitä
lukuunottamatta. Me käymme tänään tuon jalon lordin luona saadaksemme
tietää, onko hänellä meille jotain sanottavaa. Muutenkin olen jo
pannut tutkimisen alulle."

"Nytkö jo?"

"Niin, minä sähkötin Wokingin asemalta kaikille Lontoon iltalehdille.
Tämä ilmotus tulee niihin kaikkiin."

Hän ojensi minulle muistikirjastaan repäsemänsä lehden. Siihen oli
lyijykynällä töherretty seuraavat rivit:

"Kymmenen punnan palkinnon saa kuka tahansa, jos voi ilmottaa sen
ajurin numeron, joka toi erään henkilön Charles Streetillä
ulkoministeriöön vievän sisäänkäytävän eteen tai läheisyyteen
toukokuun 23:na päivänä, neljännestä vailla kymmenen illalla. Vastaus
osotteella: Baker Street, 221 B."

"Oletko varma siitä, että varas saapui ajurilla?"

"Ellei hän sitä tehnyt, niin ei tästä ole kumminkaan minkäänlaista
vahinkoa. Mutta jos herra Phelps on oikeassa siinä, ettei hänen
huoneessaan eikä käytävässä löydy piilopaikkaa, niin on varkaan
täytynyt tulla ulkoapäin. Jos hän taasen tuli ulkoa sellaisena iltana,
jolloin oli niin kauan satanut, eikä kumminkaan hänen käynnistään
jäänyt kosteita jälkiä linoleumimatolle, joka tutkittiin muutama
minuutti hänen käyntinsä jälkeen, niin on hyvin luultavaa, että hän
saapui ajurilla. Niin, minä luulen, että varmuudella voimme päättää
siten tapahtuneen."

"Se tuntuu kyllä otaksuttavalta."

"Se oli yksi mainitsemistani ratkaisutavoista. Mahdollisesti se ei
kumminkaan vie mihinkään tulokseen. Sitten on huomattava soittokello --
joka on merkillisin seikka koko jutussa. Miksi sitä soitettiin?
Varasko soitti sitä pilkalla? Vai oliko hänen seurassaan joku, joka
koetti ehkästä varkautta? Vai soiko kello vain sattumuksesta? Vai
oliko --?" Hän vaipui takasin samaan ankaran, hiljasen miettimisen
tilaan, josta hän vähäksi aikaa oli herännyt, mutta minusta näytti,
tottunut kun olin kaikkiin hänen mielentiloihinsa, kuin joku uusi
mahdollisuus olisi hänelle äkkiä ilmennyt.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kolme, kun juna pysähtyi
keskusasemalle, ja syötyämme suurella kiireellä aseman ravintolassa,
lähdimme suoraa päätä Scotland Yardille. Holmes oli jo sähköttänyt
Forbesille, joka oli vastassamme portaissa. Hän oli pieni,
punatukkanen mies, ja hänen kasvojensa ilme oli viekas ja kaikkea
muuta kuin ystävällinen. Meitä kohtaan oli hän ehdottomasti
kylmäkiskonen, varsinkin saatuaan kuulla millä asialla me olimme.

"Olen kyllä kuullut puhuttavan teistä ja teidän menettelytavastanne
ennenkin, herra Holmes", sanoi hän. "Te olette hyvinkin halukas
käyttämään hyväksenne kaikkia niitä tietoja, joita poliisi voi teille
antaa, ja sitten te koetatte omin päin lopettaa tutkimukset ja saattaa
meidät huonoon maineeseen."

"Te erehdytte", sanoi Holmes.

"Viimeisistä kolmestakuudetta tapauksesta, joita olen käsitellyt, on
minun nimeni tullut näkyviin vain neljässä, ja poliisi on saanut
kunnian yhdeksästäviidettä. Minä en teitä moiti siitä, että sitä ette
tiedä, sillä te olette nuori ja kokematon, mutta jos niin on, että
tahdotte edistyä ammatissanne, niin neuvon teitä työskentelemään minun
kanssani eikä minua vastaan."

"Minä olisin kyllä kiitollinen jostakin viittauksesta", sanoi
salapoliisi aivan muuttuneella äänellä. "Tähän saakka ei minulla juuri
ole ollut kunniaa tästä jutusta."

"Mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt?"

"Olen asettanut vahtimestarin salaisen vartioimisen alaseksi.
Kaartissa oli hänellä hyvä maine, emmekä ole saaneet ilmi mitään
epäedullista hänestä. Hänen vaimonsa sitävastoin on vastenmielinen
henkilö, ja hyvin mahdollista on, että hän tietää noista papereista
enemmän kuin kukaan luulee."

"Oletteko antaneet vartioida häntäkin?"

"Olemme antaneet yhden naisistamme seurata häntä. Rouva Tangey juo, ja
yksi naissalapoliiseistamme on ollut hänen seurassaan pari kertaa, kun
hän oli saanut vähän liikaa päähänsä, mutta hän ei ilmaissut mitään
tärkeää."

"Minä luulen kuulleeni, että heillä oli ollut kysymys ryöstöstä."

"Kyllä. Mutta velka maksettiin."

"Mistä he saivat rahat?"

"Se asia kyllä on oikea. Mies oli saanut eläkkeensä, eikä ole näkynyt
merkkiäkään siitä, että heillä olisi ollut tavallista enemmän varoja."

"Millä tavoin saattoi rouva Tangey selittää sen, että hän meni herra
Phelpsin luo, kun tämä soitti saadakseen kahvinsa?"

"Hän sanoi huomanneensa miehensä olevan hyvin väsyneen ja arvelleensa,
että tämä tarvitsi hieman lepoa."

"No niin, tuohan selittää senkin, että mies vähän myöhemmin tavattiin
tuolilleen nukahtaneena. Heille ei ole mikään muu seikka epäedullinen,
kuin vaimon vähemmän hyvä maine. Kysyittekö, miksi hänellä oli ollut
niin kiire tuona iltana? Hänen kiireellinen kulkunsa herätti
poliisimiehen huomiota."

"Hän oli myöhästynyt hieman ja tahtoi päästä pian kotiinsa."

"Sanoitteko mitään siitä, että te ja herra Phelps, lähdettyänne
talosta kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kumminkin olitte ennen
häntä hänen kotonaan?"

"Hän väitti sen johtuvan siitä, että raitiovaunu kulkee hitaammin kuin
kaksirattaiset ajurin vaunut."

"Saattoiko hän selittää, miksi hän juoksi keittiöön, tultuaan kotiin?"

"Hän sanoi, että siellä olivat ne rahat, joilla velka oli maksettava."

"Hänellä on ainakin vastaus valmiina, kun tarvitaan. Kysyittekö, oliko
hän Charles Streetillä tavannut tai nähnyt jonkun kuleksimassa
ulkoministeriön läheisyydessä?"

"Hän ei nähnyt muuta kuin poliisimiehen."

"Te näytte todellakin hänen suhteensa panneen toimeen jokseenkin
perusteellisen kuulustelun. Mitä muuta olette tehneet?"

"Kansliavirkamies Gorota on koko näiden yhdeksän viikon ajan
vartioitu, mutta ilman tulosta. Me emme voi esittää mitään häntä
vastaan."

"Ja sitten?"

"Emme ole voineet tehdä sen enempää, sillä meillä ei ole mitään
johtolankoja."

"Oletteko muodostanut mitään mielipidettä tuon soittamisen johdosta?"

"En, minun täytyy myöntää, että se käy yli minun järkeni. Tuo lurjus
oli todellakin rohkea, kun itse ilmotti puuhansa."

"Niin, se oli kyllä omituinen teko. Paljon kiitoksia ilmoituksistanne.
Jos voin jättää varkaan teidän käsiinne, niin saatte kuulla minusta.
Tule nyt, Watson, menkäämme."

"Mihinkä nyt lähdemme?" kysyin minä tultuamme ulos toimistosta.

"Nyt menemme tapaamaan lordi Holdhurstia, ulkoasiain ministeriä ja
Englannin tulevaa pääministeriä."

Onni oli meille suosiollinen. Lordi Holdhurst oli vielä huoneissaan
Dowing Streetin varrella ja Holmesin annettua käyntikorttinsa,
pyydettiin meitä heti sisään. Valtiomies otti meidät vastaan hänelle
ominaisella vanhanaikasella kohteliaisuudella ja pyysi meitä
asettumaan kahteen komeaan nojatuoliin, jotka olivat takan edessä.
Itse asettui hän meidän välillämme olevalle karvaselle matolle ja
pitkine, solakoine vartaloineen, säännöllisine, miettiväisine
kasvoineen ja ennenaikojaan harmaantuneine kiharahiuksineen näytti hän
minusta edustavan todella jalon ylimyksen verrattain harvinaista
tyyppiä.

"Teidän nimenne tunnen sangen hyvin herra Holmes", sanoi hän
hymyillen. "Luonnollisesti en myöskään voi teeskennellä
tietämättömyyttä käyntinne syystä. Vain yksi ainoa tapaus tässä
huoneistossa on voinut herättää teidän huomiotanne. Saan luvan kysyä,
kenenkä puolesta te toimitte?"

"Herra Percy Phelpsin", vastasi Holmes.

"Minun onnettoman sisarenpoikani! Te ymmärrätte kyllä, että
sukulaisuussuhteemme tekee vielä mahdottomammaksi minulle suojata
häntä. Minä pelkään, että tällä onnettomuudella tulee olemaan
turmiollinen vaikutus hänen tulevaisuuteensa."

"Mutta jos asiapaperi saataisiin takasin?"

"Oh, silloin olisi asianlaita luonnollisesti aivan toinen."

"Minä tahtoisin kernaasti tehdä pari kysymystä teille, lordi
Holdhurst."

"Mielelläni annan ne tiedot, joita voin antaa."

"Tässäkö huoneessa annoitte määräyksenne tuon asiakirjan
jäljentämisestä?"

"Niin."

"Tuskin on sitten mahdollista, että joku kuuntelija olisi voinut
kuulla teidän sananne?"

"Siitä ei voi olla kysymystäkään."

"Olitteko kertonut kenellekään aikovanne hankkia jäljennöksen tuosta
sopimuskirjasta."

"En kenellekään."

Oletteko varma siitä?"

"Aivan varma."

"No niin, koska te ette ole siitä puhunut, eikä myöskään herra Phelps
ole maininnut siitä kenellekään, niin on varkaan täytynyt tulla
huoneeseen sattumoilta. Hän huomasi tilaisuuden ja käytti sitä
hyväkseen."

Valtiomies hymyili. "Se on minun alani ulkopuolella", sanoi hän.

Holmes oli vaiti ja mietti hetken. "Löytyy toinenkin hyvin tärkeä
kohta, josta tahtoisin keskustella kanssanne", sanoi hän. "Te
pelkäsitte, ellen erehdy, että seuraukset olisivat hyvin vakavia, jos
sopimuksen yksityiskohdat tulisivat tunnetuiksi?"

Valtiomiehen ilmehikkäille kasvoille ilmeni hetkeksi varjo. "Niin,
siitä voisi olla hyvin vakavia seurauksia", sanoi hän.

"Mutta näitä seurauksia ei ole näkynyt?"

"Ei vielä."

"Jos sopimus olisi tullut tunnetuksi esimerkiksi Ranskan tai Venäjän
lähetystöissä, niin olisitte ehkä saanut siitä tiedon?"

"Varmaan", sanoi lordi Holdhurst.

"Koska kumminkin melkein kymmenen viikkoa on kulunut, ilman että
asiasta on mitään kuulunut, niin ei liene liian rohkeaa otaksua, että
sopimus ei ole tullut heidän tietoonsa."

Lordi Holdhurst kohautti olkapäitään.

"Emmehän kuitenkaan saattane uskoa, herra Holmes, että varas otti tuon
sopimuskirjan asettaakseen sen puitteisiin seinälleen?"

"Ehkä odottaa hän sen arvon nousemista."

"Jos hän odottaa vielä vähän, niin menettää se tykkänään arvonsa.
Muutaman kuukauden päästä ei tämä sopimus enää ole salainen."

"Se on tärkeä seikka", sanoi Holmes. "Voi ajatella, että varas on
äkkiä sairastunut --"

"Esimerkiksi aivokuumeeseen?" lisäsi valtiomies katsahtaen kysyvästi
Holmesiin.

"Sitä en ole sanonut", vastasi Holmes ehdottomalla tyyneydellä. "Nyt,
lordi Holdhurst, olemme jo liiankin kauan kuluttaneet teidän kallista
aikaanne ja sanomme teille hyvästi."

"Minä toivotan teille onnea yrityksessänne, olkoon rikollinen kuka
tahansa", vastasi ylimys kumartaen meille ovellaan.

"Ylväs mies", sanoi Holmes tullessamme Whitehalliin, "mutta hänen on
vaikea elää asemansa mukaan. Hän ei ole rikas ja hänellä on paljon
yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Huomasithan, että hänen saappaansa
olivat puolipohjatut? Ja nyt Watson, en kauemmin tahdo pidättää sinua
sairaittesi luota. Minä en tässä asiassa tee enempää tänä päivänä,
ellen saa vastausta ilmotukseeni. Hyvin kiitollinen kumminkin olisin,
jos huomenna tulisit seurassani Wokingiin samalla junalla kuin
tänään."

Sopimuksen mukaan saavuin seuraavana aamuna asemalle, ja me
matkustimme yhdessä Wokingiin. Hän ei sanonut saaneensa vastausta
ilmotukseen, eikä mitään muutakaan selvyyttä ollut tullut tähän
salaperäiseen juttuun. Hän osasi milloin tahtoi, tehdä kasvonsa yhtä
liikkumattomiksi kuin minkään intiaanin kasvot konsanaan, enkä siis
nytkään voinut hänen ulkomuodostaan päättää, oliko hän tyytyväinen
asiain tilaan vai eikö. Hän keskusteli, mikäli muistan, Bertillonin
mittausjärjestelmästä ja ilmasi lämpimän ihailunsa tuota ranskalaista
tiedemiestä kohtaan.

Tapasimme sairaan yhä saman innokkaan hoitajattaren huostassa, ja hän
tuntui melkoista paremmalta tänään kuin eilen. Hän nousi helposti
sohvalta ja tervehti meitä lämpimästi, kun astuimme sisään.

"Mitä uutta?" kysyi hän innokkaasti.

"Minun kertomukseni on, niinkuin luulinkin, kielteistä laatua", sanoi
Holmes. "Minä olen puhutellut Forbesia ja olen puhutellut enoanne, ja
sitäpaitsi ryhtynyt eräisiin tutkimuksiin, jotka kumminkin tuskin
vievät mihinkään tulokseen."

"Ette siis ole menettänyt rohkeuttanne?"

"En suinkaan."

"Jumala siunatkoon teitä siitä sanasta!" huudahti neiti Harrison. "Jos
vaan olemme rohkeita ja kärsivällisiä, niin täytyy totuuden tulla
ilmi."

"Meillä on enemmän kerrottavaa kuin teillä", sanoi Phelps istuutuen
jälleen sohvalle.

"Minä toivoinkin, että teillä olisi jotain kerrottavaa minulle."

"On, meillä on viime yönä ollut seikkailu, joka olisi voinut päättyä
hyvin huonosti." Hän tuli hyvin vakavaksi puhuessaan ja hänen
kasvoillaan ilmeni pelkoa. "Kuulkaahan", sanoi hän, "minä alan luulla
tietämättäni olevani jonkun kauhean salaliiton keskuksena, ja että
vainotaan minun henkeänikin eikä vain kunniaani."

"Oh!" huudahti Holmes.

"Se voi tuntua uskomattomalta, sillä minulla ei, mikäli tiedän, ole
ainoatakaan vihamiestä. Viime yön kokemus antaa kumminkin aihetta
tähän johtopäätökseen."

"Kertokaa, olkaa hyvä!"

"Aluksi täytyy minun sitten mainita, että viime yönä ensikerran nukuin
yksin ilman hoitajatarta huoneessani. Olin senverran parempi, että
saatoin tulla yksin toimeen. Jätin kumminkin kynttilän palamaan.
Kahden tienoissa olin vaipunut kevyeeseen uneen, mutta heräsin äkkiä
vähäpätösestä melusta. Se tuntui suunnilleen samanlaiselta kuin rotan
nakertaminen, ja minä makasin hetken sitä kuunnellen ja uskoin varmaan
melun syntyvänkin siitä. Vähitellen se kumminkin koveni ja äkkiä
kuului ikäänkuin jonkun metalliesineen näppäys ikkunasta. Minä
kavahdin istualleni vuoteessa. Nyt ei ollut vaikea ymmärtää, mitä
äänet merkitsivät. Heikommat äänet olivat syntyneet siitä, että joku
työase oli työnnetty ikkunan puoliskojen väliin, ja kovempi ääni
siitä, että haka nostettiin auki.

"Sitten oli äänetöntä noin kymmenen minuutin ajan, ikäänkuin olisi
kuunneltu, olinko minä herännyt melusta. Senjälkeen kuului heikkoa
narinaa akkunaa hyvin hitaasti avattaissa. Nyt en enää sietänyt
odottaa, sillä hermoni eivät ole niin vahvat kuin ennen. Hyppäsin
vuoteestani ja tempasin luukut auki. Eräs mies painautui alas ikkunan
ulkopuolella. En nähnyt hänestä paljoa, sillä hän hävisi salaman
tavoin. Hän oli kääriytynyt jonkunlaiseen viittaan, joka peitti hänen
kasvojensa alaosan. Siitä vaan olen varma, että hänellä oli joku ase
kädessään. Se näytti pitkältä veitseltä, ja se välkähti hänen
kääntäissään minulle selkänsä ja juostessaan pakoon."

"Hyvin merkillistä", sanoi Holmes. "No. mitä teitte sitten?"

"Jos olisin ollut vahvempi, olisin luonnollisesti heti ikkunasta
lähtenyt ajamaan häntä takaa. Nyt soitin ja herätin koko talon. Viipyi
kumminkin hyvän aikaa ennenkuin sain heidät hereilleen, sillä
soittojohto vie keittiöön ja kaikilla palvelijoilla on huoneensa
yläkerroksessa. Minä huusin kaikin voimin, niin että Josef tuli
huoneestaan ja herätti muut. Josef ja tallirenki löysivät jälkiä
kukkapenkeissä akkunan edessä, mutta ilma on viime aikoina ollut niin
kuiva, että oli mahdotonta seurata noita jälkiä ruohossa. Kuuluu
kumminkin olevan merkkejä tien vieressä olevassa puuaidassa, ja
sanotaan näyttävän siltä kuin joku olisi kiivennyt sen yli ja
taittanut riuvun hypätessään alas. En ole vielä ilmottanut asiaa
poliisille, sillä pidin viisaimpana ensin kuulla teidän neuvoanne."

Tämä tapaus näytti tehneen syvän vaikutuksen Sherlock Holmesiin. Hän
nousi tuoliltaan alkaen vilkkaassa mielenliikutuksessa kulkea
edestakasin huoneessa.

"Onnettomuus ei tule koskaan yksin", sanoi Phelps hymyillen, vaikkakin
saattoi ymmärtää, että tämä seikkailu oli häntä tärisyttänyt.

"Te olette kyllä saanut, mitä siedättekin", sanoi Holmes. "Luuletteko
jaksavanne kulkea minun kanssani rakennuksen ympäri?"

"Kyllä, minulle tekisi hyvää päästä ulos auringon paisteeseen. Josef
tulee kai mukaan?"

"Ja minä myöskin", sanoi neiti Harrison.

"Sitä en pidä suotavana", sanoi Holmes pudistaen päätään. "Minä luulen
parhaaksi, että te istutte täällä sisällä."

Nuori nainen meni hieman tyytymättömänä takasin paikalleen. Hänen
veljensä oli sillävälin tullut seuraamme, ja me lähdimme neljän ulos.
Me kiersimme puutarhaistutukset ja tulimme nuoren valtiomiehen ikkunan
luo. Niinkuin hän oli sanonutkin, näkyi kukkapenkissä jälkiä, mutta ne
olivat sekavat ja niistä oli mahdoton saada mitään selkoa. Holmes
kumartui alas, mutta nousi heti jälleen pystyyn kohauttaen
olkapäitään.

"Tuosta ei kukaan voi viisastua", sanoi hän. "Menkäämme rakennuksen
ympäri nähdäksemme, miksi varas valitsi juuri tämän huoneen. Olisin
luullut salongin ja ruokahuoneen suurempien ikkunain pitäneen tuntua
hänestä houkuttelevimmilta."

"Niitä voi paremmin nähdä tieltä", huomautti Josef Harrison.

"Niin kyllä, siinä olette oikeassa. Mutta tässä on ovi, jota hän olisi
voinut koetella. Mihin sitä käytetään?"

"Käsityöläiset ja palvelijat kulkevat siitä. Se on luonnollisesti
öisin sulettu."

"Onko teillä paljon hopeaa ja kalleuksia talossa?"

"Ei, tuskin mitään arvokkaampaa."

Holmes oli pistänyt kädet taskuihinsa ja kulki katsellen ympärilleen
aivan tavattoman huoleton ilme kasvoissaan.

"Kuinka olikaan", sanoi hän Josef Harrisonille, "tehän olette löytänyt
paikan, josta mies kiipesi aidan yli? Menkäämme sitä katsomaan."

Tämä vei meidät paikalle ja näytti meille erään riuvun, jonka pää oli
taittunut. Pieni puusirpale oli siinä vielä kiinni. Holmes irrotti sen
ja katseli sitä tutkivasti.

"Luuletteko tämän tapahtuneen viime yönä? Minusta se näyttää
vanhemmalta."

"Voi olla niinkin."

"Enkä myöskään luule kenenkään tästä hypänneen toiselle puolen. Tästä
emme saa apua. Menkäämme takasin sairashuoneeseen keskustelemaan
asiasta."

Percy Phelps kulki hyvin hitaasti nojaten tulevan lankonsa
käsivarteen. Holmes meni nopein askelin ruohokentän yli ja me ehdimme
sairashuoneen avatun ikkunan eteen paljoa ennen muita.

"Neiti Harrison", sanoi Holmes ja hänen käytöksessään oli jotain hyvin
tärkeää, "teidän tulee pysyä siellä sisällä koko päivän. Älkää minkään
antako houkutella itseänne lähtemään huoneesta. On äärettömän tärkeää
että teette niinkuin sanon."

"Sen kyllä teen", sanoi tyttö aivan ihmeissään.

"Kun menette levolle, tulee teidän sulkea ovi ulkopuolelta ja kätkeä
avain tarkoin. Luvatkaa se."

"Mutta Percy?"

"Hän tulee meidän mukanamme Lontooseen."

"Ja minunko pitää jäädä tänne?"

"Niin, hänen tähtensä. Hyödytätte sillä häntä. Pian! Luvatkaa!"

Tyttö nyökäytti päätään suostumuksensa merkiksi, juuri kun toiset
saapuivat luoksemme.

"Miksi istut siellä ikävissäsi, Annie?" huusi hänen veljensä. "Tule
tänne ulos."

"En, kiitos Josef. Minun päätäni kivistää hieman, ja täällä sisällä on
niin viileä ja hyvä olla."

"Mitä neuvotte sitten meitä tekemään herra Holmes?" kysyi Phelps.

"On välttämätöntä ettemme tämän ala-arvosen asian vuoksi laiminlyö
tärkeämpää. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisitte seurata meitä
Lontooseen."

"Nytkö heti?"

"Niinpian kun teille soveltuu, esimerkiksi tunnin kuluttua."

"Tunnen kyllä itseni tarpeellisen vahvaksi, jos todellakin voin olla
joksikin hyödyksi."

"Voitte varmaan."

"Tahtoisitteko minua viipymään Lontoossa yönkin?"

"Juuri sitä aioin ehdottaa."

"Ja kun viime öinen ystäväni uudistaa käyntinsä, niin on lintu
tiessään. Me olemme kaikki teidän käytettävänänne, herra Holmes, ja
teidän tulee sanoa meille, mitä tahdotte meitä tekemään. Ehkä
tahdotte, että Josef tulee mukaan minua hoitamaan?"

"En; ystäväni Watson on lääkäri ja hän hoitaa teitä kyllä. Jos
sallitte, syömme kaikki ensin täällä, ja sitten me kolme matkustamme
Lontooseen."

Asia järjestettiin Holmesin ehdotuksen mukaan, ja neiti Harrison
syytti päänkipua saadakseen pysyä huoneessaan, joka sekin tapahtui
ystäväni kehotuksesta. En ymmärtänyt, mitä hän näillä toimilla
tarkotti, ellei hän ehkä tahtonut pitää tuota nuorta naista erillään
Phelpsistä, joka iloisena voimien palaamisesta ja saamastansa
toiminnan tilaisuudesta, söi meidän kanssamme. Holmesilla oli
kumminkin vielä suurempi hämmästys valmiina meille, sillä saatettuaan
meidät asemalle ja nähtyään meidän nousevan vaunuun, selitti hän aivan
tyyneesti, ettei aikonutkaan lähteä Wokingista.

"Löytyy vielä jotain, josta tahtoisin päästä selville, ennenkuin
lähden täältä", sanoi hän, "ja teidän poissaolonne, herra Phelps, on
minulle tavallaan avuksi. Tekisit minulle suuren palveluksen, Watson,
jos Lontooseen tultuanne ajaisit suoraan Baker Streetille ja olisit
siellä herra Phelpsin kanssa kunnes minä tulen kotiin. Onneksi olette
te koulutovereita, joten teillä on paljon puheltavaa. Herra Phelps voi
olla yötä vierashuoneessa, ja minä olen kyllä kotona ennen aamiaista,
sillä täältä saapuu eräs juna Waterloo-asemalle kahdeksan ajoissa."

"Mutta kuinka käy sitten tutkimuksiemme Lontoossa?" kysyi Phelps
surullisesti.

"Ne voivat odottaa huomiseen. Luulen tätä nykyä olevani suuremmaksi
hyödyksi täällä."

"Ilmottakaa Briarbraessa, että toivon olevani kotona huomenna
illalla", huusi Phelps, sillä juna oli lähtenyt liikkeelle.

"Tuskin nyt menenkään takasin Briarbraehen", vastasi Holmes heiluttaen
iloisesti hattuaan meidän kiitäessä pois asemalta.

Phelps ja minä pohdimme asiaa matkalla, mutta emme voineet löytää
tyydyttävää selitystä tälle uudelle käänteelle.

"Minä luulen hänen koettavan päästä viime öisen murtovarkaan jäljille,
jos se olikaan murtovaras. Puolestani luulen, ettei se ollut mikään
tavallinen roisto."

"Miksi sitä luulet?"

"Sinä uskot varmaan minun hermostuneen mielentilani johdosta
kuvittelevan turhia, mutta kumminkin luulen, että minut on kiedottu
johonkin suurpoliittiseen juoneen, ja että jostakin minulle
käsittämättömästä syystä tahdotaan ottaa minut hengiltä. Se kuuluu
ehkä tarumaiselta ja järjettömältä, mutta ajattelehan asiaa veliseni,
ajattele asiaa! Miksi joku varas pyrkisi akkunasta sisään
makuuhuoneeseen, jossa ei ole mitään arvokasta otettavaa, ja miksi hän
tulisi suuri veitsi kädessään?"

"Etkö kumminkin usko, että se oli joku työase, jota murtovarkaat
tavallisesti käyttävät?"

"Ei suinkaan; se oli veitsi. Minähän näin selvästi sen terän
välkähtävän."

"Mutta miksi sitten olisit joutunut niin kauheitten juonien uhriksi?"

"Niin, siinä on arvotus."

"Jos Holmes on samaa mieltä, niin selittäisi se hänen käytöksensä, vai
kuinka? Jos otaksumme sinun arvelusi oikeaksi, niin olisi Holmes
päässyt hyvän matkaa eteenpäin sopimuskirjan etsimisessä, jos hän
onnistuisi saamaan selville sen, joka ahdisti sinua yöllä. On
järjetöntä otaksua, että sinulla olisi kaksi vihamiestä, joista toinen
varastaisi sinulta, ja toinen uhkaisi sinun henkeäsi."

"Mutta herra Holmes sanoi, ettei hän menisikään Briarbraehen."

"Minä olen tuntenut hänet jokseenkin kauan", vastasin minä, "mutta en
koskaan ole nähnyt hänen ryhtyvän mihinkään ilman päteviä syitä."
Sitten me aloimme puhua muusta.

Päivä oli hyvin väsyttävä minulle. Phelps oli vielä heikko pitkän
sairautensa johdosta, ja onnettomuudet olivat tehneet hänet
hermostuneeksi ja ärtyiseksi. Turhaan koetin saada häntä huvitetuksi
Afganistanista, Intiasta, yhteiskunnallisista kysymyksistä, kaikesta
mahdollisesta, mikä olisi voinut saada hänet vapautetuksi raskaista
mietteistään. Hän palasi aina tuohon hävinneeseen asiakirjaan, hän
tuumaili, arvaili ja mietti, mitä Holmes mahtoi puuhata, mihin
toimenpiteisiin lordi Holdhurst oli mahtanut ryhtyä ja mitä me
tulisimme saamaan tietää asiasta huomenna. Myöhemmin illalla kävi
hänen mielensä jännitys aivan tuskalliseksi.

"Luotathan sinä ehdottomasti Holmesiin?" kysyi hän.

"Olen nähnyt hänen suorittavan merkillisiä tehtäviä."

"Mutta tuskin hän koskaan on voinut saada selvyyttä niin hämärään
asiaan kuin tämä?"

"On toki. Minä olen nähnyt hänen ratkaisevan kysymyksiä, joissa on
ollut vielä vähemmän edellytyskohtia kuin tässä."

"Mutta ei yhtään, jossa niin tärkeistä asioista on ollut kysymys."

"En osaa siitä mitään sanoa. Tiedän ainoastaan, että kolme Euroopan
hallitsijahuoneista on kääntynyt hänen puoleensa hyvin tärkeissä
asioissa."

"Sinä tunnet hänet hyvin, Watson. Häntä on niin vaikea tutkia, etten
todellakaan oikein ymmärrä häntä. Luuletko hänellä olevan toivoa tämän
asian onnistumisesta? Luuletko hänen uskovan onnistuvansa?"

"Siitä hän ei ole sanonut mitään."

"Se on huono merkki."

"Päinvastoin olen huomannut, että hän tavallisesti puhuu vasta sitten,
kun on kadottanut jäljet. Kun hän luulee löytäneensä oikean ratkaisun,
mutta ei ole vielä oikein varma asiastaan, on hän tavallisesti
kaikkein vaiteliain. Mutta kun kumminkaan ei maksa vaivaa kiihottaa
hermojaan äärimmilleen, niin pyydän sinua menemään makaamaan ja levon
kautta valmistautumaan ottamaan vastaan kaikkea, mikä huomenna saattaa
meitä kohdata."

Viimeinkin onnistuin saamaan hänet seuraamaan neuvoani, vaikkakin
hänen kuumeisesta tilastaan ymmärsin ettei voinut suuresti toivoa
hänen pääsevän uneen. Hänen mielentilansa näytti olevan tarttuvaa
laatua, sillä itsekin makasin kääntyillen edestakasin vuoteellani
puolen yötä, miettien tätä merkillistä kysymystä ja laatien satoja,
toinen toistaan mahdottomampia suunnitelmia. Miksi oli Holmes jäänyt
Wokingiin? Miksi oli hän pyytänyt neiti Harrisonia pysyttäytymään
sairashuoneessa koko päivän? Miksi oli hän Briarbraessa niin varonut
ilmoittamasta kenellekään aiettaan jäädä talon läheisyyteen? Minä
vaivasin päätäni, kunnes nukuin koettaessani löytää selitystä kaikille
näille kysymyksille.

Kello oli seitsemän, kun heräsin, ja minä menin heti Phelpsin luo,
joka oli väsynyt ja kalpea unettoman yön jälkeen. Hän kysyi heti,
oliko Holmes jo tullut kotiin.

"Hän tulee mainitsemaansa aikaan, ei ennemmin eikä myöhemmin",
vastasin.

Oikeassa olinkin, sillä heti kahdeksan jälkeen saapui Holmes hyvää
vauhtia ajaen talon eteen. Ikkunassa seisoen huomasimme, että hänen
kätensä oli siteessä, ja että hän oli hyvin kalpea ja vakava. Hän
astui eteiseen, mutta kului hyvän aikaa ennenkuin hän tuli ylös
portaita.

"Hän näyttää voitetulta mieheltä", sanoi Phelps.

Minun täytyi myöntää, että hän oli oikeassa. "Luultavasti on
arvotuksen ratkaisu löydettävissä täältä kaupungista", sanoin.

Phelps huokasi syvään.

"En tiedä mistä se johtuu", sanoi hän, "mutta olin toivonut paljon
hänen tulostaan. Eihän hänen kätensä ollut siteessä eilen? Mitä on
voinut tapahtua?"

"Sinä olet loukannut itsesi, Holmes", sanoin minä, kun ystäväni astui
huoneeseen.

"Oh, se on vain naarmu, josta saan kiittää omaa kömpelyyttäni",
vastasi hän nyökäyttäen päätään tervehdykseksi meille kummallekin. "Se
tapaus, jonka olette minulle uskonut, herra Phelps, on todellakin
kaikkein hämärimpiä, mitä olen koskaan käsitellyt."

"Minä pelkäsinkin, että se olisi liikaa teidänkin kyvyllenne."

"Se on tuottanut minulle hyvin merkillisen kokemuksen."

"Tuo side kertoo seikkailuista", sanoin minä. "Etkö tahdo ilmoittaa
meille, mitä on tapahtunut?"

"Aamiaisen jälkeen, hyvä Watson. Muista, että minä jo olen hengittänyt
kolmekymmentä penikulmaa Surreyn ilmaa tänä päivänä. Eihän ole tullut
vastausta minun ilmotukseeni? Vai niin; ei voi onnistua kaikessa."

Pöytä oli katettu, ja juuri kun aijoin soittaa, toi rouva Hudson teetä
ja kahvia. Muutaman minuutin kuluttua toi hän myöskin ruokamaljat, ja
me istuuduimme pöytään, Holmes nälkäsenä, minä uteliaana ja Phelps
mitä synkimmässä alakuloisuuden tilassa.

"Minä vakuutan, että rouva Hudson ansaitsee kunniaa", sanoi Holmes
avaten kannen eräästä maljasta, jossa oli mitä maukkaimman näköstä
kanafrikasseeta. "Hänen ruokalajien tuntemisensa on hieman rajotettu,
mutta hyviä aamiaisia hän valmistaa. Mitä sinulla on tarjottavana,
Watson?"

"Käristettyä sianlihaa ja munia."

"Hyvä on. Mitä tahdotte te, herra Phelps: kanafrikasseeta, munia,
vaiko sitä, jota on maljassa teidän edessänne?"

"Kiitos, minä en voi syödä mitään", sanoi Phelps.

"Oh, kas niin, maistakaa sitä, joka on teitä lähinnä!"

"Kiitos, mieluimmin olen ilman."

"Vai niin", sanoi Holmes veitikkamainen ilme silmissään, "mutta
ettehän tahtone kieltäytyä tarjoamasta minulle?"

Phelps nosti kantta, huudahti kimakasti ja tuijotti eteensä yhtä
Valkosena kasvoiltaan kuin malja, jota hän katsoi. Siinä oli
siniharmaa paperikäärö. Hän sieppasi sen, ahmasi sen silmillään ja
alkoi hullun tavoin hyppiä ympäri huonetta paperikäärö painettuna
rintaa vasten ja huutaen ihastuksesta. Sitten vaipui hän nojatuoliin,
niin väsyneenä ja uupuneena tästä valtavasta mielenliikutuksesta, että
meidän täytyi kaataa konjakkia hänen suuhunsa, ettei hän pyörtyisi.

"Tyyntykää, tyyntykää", sanoi Holmes ystävällisesti ja taputti häntä
olkapäälle. "Oli kyllä hieman pahoin että niin ilman valmistuksia
ilmoitin teille tuloksen; mutta Watson voi todistaa, etten voi vastustaa
haluani saada aikaan vähäsiä dramaattisia kohtauksia."

Phelps tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Jumala teitä
siunatkoon!" huudahti hän. "Te olette pelastanut minun kunniani."

"Omani oli myöskin kysymyksessä", sanoi Holmes. "Minä vakuutan, että
minulle on yhtä kiusallista epäonnistuminen tällaisessa tapauksessa
kuin teille huolimattomuus valtiollisessa tehtävässä."

Phelps kätki kallisarvosen paperinsa sisimpään povitaskuunsa.

"Minulla ei todellakaan ole sydäntä kauempaa pidättää teitä
aamiaiseltanne, mutta haluan kyllä innokkaasti kuulla, kuinka saitte
tämän paperin ja missä se oli."

Sherlock Holmes tyhjensi nopeaan kahvikuppinsa ja kävi sitten käsiksi
sianlihaan ja muniin. Senjälkeen nousi hän ylös, sytytti piippunsa ja
istuutui mukavaan tuoliinsa.

"Ensiksi kerron, mitä olen tehnyt ja sitten kuinka tulin niin
tehneeksi", sanoi hän. "Erottuani teistä asemalla tein ihanan
kävelyretken Surreyn kauniiden seutujen läpi erääseen somaan kylään
nimeltä Ripley. Siellä join teetä eräässä ravintolassa, sekä viisaasti
kyllä täytin taskumattini ja pistin taskuuni muutamia voileipiä.
Ravintolassa olin iltapuoleen saakka, jolloin lähdin palaamaan
Wokingiin, ja heti auringon laskettua olin ehtinyt maantielle
Briarbraen edustalle.

"Tällä tiellä ei luullakseni ole suurta liikettä. Minä odotin kumminkin
kunnes se oli tyhjä kulkijoista, ja sitten kiipesin aidan ylitse
puutarhaan."

"Mutta eihän veräjä toki ollut suljettu?" huomautti Phelps.

"Ei, mutta minulla on muutamissa suhteissa hieman omituinen maku.
Valitsin sen paikan, jossa nuo kolme kuusta ovat, ja niiden suojassa
onnistuin pääsemään yli aidan, ilman että minua saattoi rakennuksesta
päin nähdä. Painauduin sitten pensaisiin ja ryömin pensaasta toiseen --
jonka kyllä voi nähdä housuistani -- kunnes olin ehtinyt teidän
makuuhuoneenne edessä olevan rododendronpensaan luo. Siihen
piilouduin ja odotin tulevia tapauksia.

"Uudinta ei teidän huoneessanne oltu laskettu, ja minä näin neiti
Harrisonin istuvan pöydän luona lukien jotain. Kello oli neljännestä
yli kymmenen, kun hän sulki kirjansa, painoi kiinni ikkunaluukut ja
lähti huoneesta. Minä kuulin hänen sulkevan oven ja olin vakuutettu
siitä, että hän oli vääntänyt avainta lukossa."

"Avaintako?" huudahti Phelps.

"Niin, minä olin antanut neiti Harrisonille määräykseni: hänen piti
suikea ovi ja ottaa avain pois mennessään levolle. Hän suoritti
täsmälleen kaikki, mitä olin pyytänyt, ja ilman hänen apuaan ei teillä
nyt olisi tuota paperia taskussanne. Hän meni pois, valot
sammutettiin, ja minä istuin rododendronpensaan takana.

"Yö oli kaunis, mutta valvominen oli kovin väsyttävää. Luonnollisesti
tunsin samaa jännitystä kuin metsästäjä vaaniessaan juomapaikan luona
jaloa otusta. Kumminkin tuntui odotus minusta pitkältä -- melkein yhtä
pitkältä, Watson, kuin odottaessamme tuossa kamalassa huoneessa
'Kirjavan nauhan' arvotuksen ratkaisua. Joku Wokingin tornikello
ilmoitti lyönneillään jokaisen kuluvan neljännestunnin, mutta monta
kertaa luulin sen seisahtuneen. Viimeinkin, kahden ajoissa aamulla
kuulin salpaa jossakin työnnettävän hiljaa auki ja avainta
väännettävän lukossa. Heti senjälkeen aukeni tuo palvelijain käyttämä
sivuovi, ja herra Josef Harrison ilmestyi ulos kuutamoon."

"Josef", huudahti Phelps.

"Hän oli avopäin ja hänellä oli hartioillaan musta viitta, jotta hän
vaaran tullen voisi peittää kasvonsa. Hän kulki varpaillaan seinän
varjossa ja saavuttuaan akkunan luo työnsi hän pitkän veitsen raosta
sisään ja nosti ha'an auki. Sitten hän avasi akkunan, pisti veitsen
luukkujen väliin, nosti rautasalvan sijoiltaan ja avasi luukut.

"Paikaltani saatoin nähdä huoneeseen ja tarkata kaikkia hänen
liikkeitään. Hän sytytti molemmat takan reunalla olevat kynttilät ja
siirsi sitten syrjään lattiamaton kulman läheltä ovea. Senjälkeen hän
nosti ylös semmoisen nelikulmaisen laudankappaleen, jota käytetään,
jotta päästäisiin käsiksi kaasujohtojen liitekohtiin. Tämä
laudankappale peitti sen liitoksen, josta keittiöön menevä kaasujohto
lähtee. Siitä kätköstä otti hän esiin tuon pienen paperikäärön,
sovitti laudanpätkän paikoilleen sammutti kynttilät ja käveli suoraan
minun syliini seisoessani häntä odottamassa ikkunan edessä.

"Hän on paljoa kiukkuisempi kuin olin luullutkaan, tuo herra Josef. Hän
syöksyi päälleni veitsi pystyssä, kaksi kertaa viskasin hänet maahan
ja sain naarmun sormiini ennenkuin saatoin hänet hillitä. Se silmä,
jolla hän saattoi nähdä säihkyi murhanhimosta kun laskin hänet, mutta
hän tuli kumminkin järkiinsä ja antoi minulle paperit. Saatuani ne,
päästin hänet menemään, mutta sähkötin tarkkaan asiasta Forbesille
aamulla. Jos hän on nopea ja saa linnun kiinni, niin hyvä on. Mutta
jos pesä onkin tyhjä hänen tullessaan, kuten luulen, niin onnittelen
suuresti hallitusta. Minä uskon, että niinhyvin lordi Holdhurst kuin
herra Percy Phelps olisivat hyvillään, jos tämä asia ei koskaan
joutuisi tuomioistuimen käsiin."

"Suuri Jumala!" huudahti Phelps. "Väitättekö todellakin, että nuo
varastetut paperit näiden kolmen tuskallisen kuukauden ajan ovat
olleet siinä huoneessa, jossa minä makasin?"

"Niin on asia."

"Ja Josef! Olisiko Josef konna ja varas?"

"Hm. Minä jo melkein luulisin, että Josefin luonne on syvempi
ja vaarallisempi kuin hänen ulkomuotonsa näyttää. Mikäli kuulin
hänen sanovan tänään, lienee hän menettänyt melkosia summia
osakehuijauksella, ja hän on valmis ryhtymään mihin epätoivosiin
keinoihin tahansa parantaakseen raha-asioitaan. Hän on suurimmassa
määrin häikäilemätön ja itsekäs, eikä siis tilaisuuden tarjoutuessa
antanut sisarensa onnen eikä teidän maineenne pidättää itseään."

Percy Phelps vaipui tuolilleen takasin. "Pääni on aivan sekasin",
sanoi hän. "Teidän sananne ovat riistäneet minulta kyvyn ajatella
selvästi."

"Pääasiallinen vaikeus tässä tapauksessa oli siinä", sanoi Holmes
opettavalla tavallaan, "että siihen liittyi niin monenlaisia
sivuseikkoja. Se mikä oli asiallista sekaantui ja peittyi
sivuseikkoihin. Kaikista niistä eri tiedoista, joita meille annettiin,
täytyi meidän valita mielestämme huomattavimmat ja sovittaa ne yhteen
asianmukasessa järjestyksessä, niin että tämä omituinen tapahtumain
jakso sai oikeaa yhteyttä. Ensiksi jouduin epäilemään Josef Harrisonia
sen vuoksi, että te kysymyksessä olevana iltana olitte aikonut
matkustaa kotiin hänen seurassaan, ja että siis saattoi hyvin otaksua
hänen, koskapa hän hyvin tunsi huoneiston, pistäytyvän luonanne ennen
lähtöä. Kun sitten sain kuulla jonkun pyrkineen siihen huoneeseen,
johon ainoastaan Josef oli voinut kätkeä jotain -- sillä tehän
kerroitte, että Josef oli saanut luovuttaa huoneensa teille, kun te
tulitte kotiin lääkärin saattamana -- niin muuttuivat epäluuloni
varmuudeksi, varsinkin kun tuo huoneeseen murtautumisen yritys
tapahtui ensimmäisenä yönä hoitajattaren poistuttua luotanne, josta
saattoi huomata että kysymyksessä oleva mies tunsi hyvin talon tavat."

"Kuinka sokea olenkaan ollut!"

"Asian kulku on luullakseni seuraava: tämä Josef Harrison tuli
ulkoministeriön huoneeseen Charles Streetille vievän oven kautta, ja
koska hän tunsi paikan, meni hän suoraan huoneeseenne heti teidän
lähdettyä sieltä. Huomattuaan sen tyhjäksi, soitti hän heti kelloa,
mutta näki samassa silmänräpäyksessä pöydällä olevan paperin. Heti
käsitti hän saaneensa sattumalta käsiinsä äärettömän tärkeän
valtiollisen asiakirjan, hän pisti sen taskuunsa ja poistui. Kuten
muistatte, kului muutamia minuutteja ennenkuin uninen vahtimestari
huomautti teille kellon soimisesta, ja nämä minuutit riittivät varkaan
pakenemiseen.

"Hän palasi Wokingiin ensimmäisellä sinne lähtevällä junalla ja
tutkittuaan saaliinsa sekä huomattuaan että se todella olikin
suuriarvonen, kätki hän sen mielestään erittäin varmaan paikkaan,
aikoen parin päivän kuluttua tarjota sitä Ranskan lähetystölle tai
mille ostajalle tahansa, joka vaan saattoi ja tahtoi maksaa siitä
hyvin. Mutta sitten tulitte te niin äkkiä kotiin. Saamatta hetkenkään
valmistusaikaa, karkotettiin hänet huoneestaan, ja siitä alkaen oli
siellä aina vähintäinkin kaksi henkeä, joka esti häntä saamasta
aarrettaan haltuunsa. Tämä asema varmaan kiihotti hänet melkeinpä
raivoon. Viimeinkin luuli hän keksineensä keinon. Hän koetti hiipiä
huoneeseenne, mutta pettyi teidän unenne herkkyydestä. Te muistatte
ehkä, että siksi yöksi ette ottanut tavallista iltajuomaanne."

"Kyllä, minä muistan sen."

"Minä kuvittelen hänen pitäneen huolta siitä, että se olisi ollut
vaikuttava, ja uskoneen, että te olitte tiedottomassa tilassa.
Ymmärsin luonnollisesti, että hän uudistaisi yrityksensä, kun vain
voisi toivoa saattavansa tehdä sen menestyksellä. Teidän matkanne
Lontooseen antoi hänelle tämmöisen tilaisuuden. Minä sain aikaan, että
neiti Harrison pysyttäytyi siellä sisällä koko päivän, jotta hän ei
ehtisi meitä ennen. Kun olin saattanut hänet siihen luuloon, että
reitti oli selvä, asetuin vartioimaan kertomallani tavalla. Tiesin
ennestään, että paperit luultavasti olivat siinä huoneessa, mutta en
halunnut repiä auki lattiaa ja paneelia löytääkseni ne. Minä annoin
hänen itsensä ottaa ne kätköstä ja säästin siten itseltäni paljon
vaivaa. Onko jotain, joka tuntuu teistä hämärältä?"

"Miksi koetti hän ensi kerralla tulla sisään akkunasta?"

"Ovelle päästäkseen täytyi hänen kulkea seitsemän makuuhuoneen läpi,
mutta kenenkään aavistamatta voi hän ruohokenttää myöten tulla akkunan
luo. Onko vielä jotain epäselvää?"

"Ettehän toki luule", sanoi Phelps, "hänellä olleen murhaamisen
aikomusta. Hän aikoi kai käyttää veistään työaseenaan?"

"Se on mahdollista", sanoi Holmes ja kohautti olkapäitään. "Voin
varmuudella sanoa vain sen, että Josef Harrison on sellainen herra,
jonka armeliaisuuteen en paljoa luota."




VIIMEINEN TEHTÄVÄ


Raskaalla sydämellä ryhdyn kynään kirjottaakseni ne rivit, joissa
viimeisen kerran tulen kuvailemaan ystäväni herra Sherlock Holmesin
harvinaisia lahjoja. Hajanaisella ja -- sen kernaasti myönnän --
jokseenkin vähän tyydyttävällä tavalla olen koettanut kuvailla
muutamia niistä merkillisistä seikoista, joita olen hänen seurassaan
kokenut, alkaen "Kirjavan nauhan" arvotuksen ratkasemisesta
"Merisopimusta" koskevaan juttuun saakka, johonka ryhtymällä Holmes
epäilemättä esti hyvin vakavan kansainvälisen selkkauksen syntymästä.
Aikomukseni oli ollut pysähtyä siihen ja olla puhumatta mitään siitä
tapauksesta, joka aikaansai sellaisen tyhjän kohdan minun elämääni,
että sitä eivät kahden vuoden vaihtelevat kohtalot ole likimainkaan
täyttäneet. Minä olen kumminkin tullut pakotetuksi katkasemaan
äänettömyyden niiden kirjeiden kautta, jotka eversti James Moriarty
äsken on julkassut veljensä muiston puolustamiseksi, enkä voi muuta
tehdä, kuin esittää julkisesti asiain oikea laita. Minä yksin tunnen
ehdottoman totuuden tässä asiassa ja olen tullut vakuutetuksi siitä,
ettei hyödytä mitään sitä enää salata. Mikäli tiedän on vain kolme
selontekoa siitä näkynyt sanomalehdissä. Yksi niistä on luettavana
Journal de Geneve-lehdessä toukokuun 6:na päivänä 1891, sitä paitsi
löytyy Reuterin toimiston lähettämä sähkösanoma siitä englantilaisissa
lehdissä saman vuoden toukokuun 7:nä päivänä ja sitten nuo äsken
mainitut kirjeet. Mitä kahteen ensimmäiseen näistä kirjeistä tulee,
niin olivat ne hyvin lyhyet ja sisällöttömät, jota vastoin kolmas
sisältää täydellisen tosiseikkojen vääristelyn, ja se on minun nyt
oikaistava. Minun velvollisuuteni on ensi kerran ilmasta, mitä todella
tapahtui professori Moriartyn ja Sherlock Holmesin välillä.

Lukija muistanee, että minä naimisiin mentyäni ja yksityiseen
lääkärintyöhön antauduttuani, en enää likimainkaan ollut niin paljon
yhdessä Holmesin kanssa kuin ennen. Yhä edelleenkin hän kumminkin
joskus kääntyi puoleeni, kun tahtoi jonkun mukaansa vakoiluilleen ja
tutkimuksilleen, mutta nämä tilaisuudet tulivat yhä harvinaisemmiksi,
ja muistiinpanoistani huomaan että hän vuonna 1890 käytti apuani vain
kolmessa tapauksessa. Sen vuoden talvena ja varhain keväällä vuonna
1891 näin sanomalehdistä, että Ranskan hallitus oli käyttänyt häntä
eräässä hyvin tärkeässä asiassa, ja kahdesta kirjeestä, jotka sain
Holmesilta, toisen Narbonnesta, toisen Nimesistä, saatoin päättää,
että hänen oleskelunsa Ranskassa tulisi luultavasti olemaan
pitkäaikainen. Senvuoksi hieman hämmästyin nähdessäni hänen astuvan
vastaanotto-huoneeseeni huhtikuun 24:nen päivän iltana, ja minun
huomiotani herätti erityisesti se, että hän näytti melkein tavallista
kalpeammalta ja laihemmalta.

"Aivan oikein, minä olen hieman huonosti hoitanut itseäni", vastasi
hän enemmän katseisiini kuin sanoihini. "Minä olen rasittunut viime
aikoina. Suostutko siihen, että suljemme ikkunaluukut?"

Huoneeseen ei tullut muuta valoa kuin lampusta siltä pöydältä, jonka
ääressä minä luin. Holmes hiipi esiin niin lähellä seinää kuin
mahdollista, työnsi kiinni ikkuna-luukut ja sulki ne huolellisesti.

"Sinä pelkäät jotain?" sanoin minä.

"Kyllä, niin teen."

"Mitä sitten?"

"Ilmapyssyjä."

"Hyvä Holmes, mitä tarkotat?"

"Minä uskon, Watson, sinun tuntevan minut kylliksi tietääksesi, ettei
minua vaivaa liiallinen hermoheikkous. Toiselta puolen osottaa enemmän
tyhmyyttä kuin rohkeutta kieltäytyä myöntämästä, että vaara on
olemassa, kun se jo uhkaa henkeä. Saanko pyytää sinulta tulitikkua?"
Hän alkoi vetää savua sigaretista ikäänkuin sen tyynnyttävä vaikutus
olisi ollut erittäin tarpeeseen.

"Aluksi pyydän anteeksi, että tulin tänne näin myöhään", sanoi hän,
"ja sitten sinä sallinet minun, kun vähän ajan kuluttua menen pois
täältä, kulkea pihan puolelta puutarhan aidan yli."

"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä.

Hän ojensi kätensä, ja lampun Valossa näin, että kahden sormen
rystyset olivat haavottuneet ja vuosivat verta.

"Se ei ole vain kuvittelua", sanoi hän hymyillen. "Päinvastoin on se
niin todellista, että siihen voi loukata itsensä. Onko rouva Watson
kotona?"

"Ei, hän oleskelee nykyään erään ystävänsä vieraana."

"Vai niin; ja sinä olet aivan yksin?"

"Niin olen."

"Silloin voin sitä helpommin pyytää sinua seuralaisekseni viikon
matkalle mannermaalle."

"Minne aiot matkustaa?"

"Minne tahansa. Se on minulle yhdentekevää."

Kaikki tämä tuntui minusta hyvin merkilliseltä. Holmesilla ei ollut
tapana lähteä matkustamaan ilman suunnitelmaa ja ilme hänen kalpeilla,
riutuneilla kasvoillaan osotti hänen hermojensa olevan mitä
ankarimmassa jännityksessä. Hän luki kysymyksen silmistäni ja rupesi
selittämään asemaa sormenpäät painettuina vastakkain ja kyynäspäät
polvia vasten.

"Varmaankaan et ole koskaan kuullut puhuttavan professori
Moriartysta?" sanoi hän.

"En koskaan."

"Kas siinä juuri on asian omituisuus ja ihmeellisyys?" sanoi Holmes.
"Sen miehen vaikutus ulottuu kaikkialle Lontoossa, eikä kukaan ole
kuullut puhuttavankaan hänestä. Sen kautta on hänellä rikosten
aikakirjoissa aivan erikoinen asema. Sen sanon sinulle, Watson,
täydellä todella, että minä, jos voisin sen miehen voittaa, jos voisin
vapauttaa yhteiskunnan hänestä, tuntisin päässeeni tieni päähän, ja
olisin valmis asettumaan lepoon elämässäni. Meidän kesken sanoen, ovat
ne palvelukset, joita olen ollut tilaisuudessa tekemään Skandinaavian
kuningasperheelle ja Ranskan tasavallalle, säätäneet minut siihen
asemaan, että minulla olisi varaa elää sillä yksinkertaisella tavalla,
joka sopii minulle parhaiten, ja antautua kokonaan kemiallisiin
tutkimuksiin. Mutta en saisi lepoa, en voisi istua rauhassa
tuolillani, jos tietäisin, että sellainen henkilö kuin professori
Moriarty kulkee täydessä rauhassa Lontoon kaduilla."

"Mutta mitä hän sitten on tehnyt?"

"Hänen elämänsä on ollut hyvin merkillinen. Hän on syntysin hyvästä
suvusta, on saanut hyvän kasvatuksen ja luonto on varustanut hänet
aivan tavattomalla matemaattisella nerolla. Kahdenkymmenen vuotiaana
kirjotti hän binominaaliteoreemista tutkimuksen, joka tuli tunnetuksi
koko Euroopassa. Sen johdosta nimitettiin hän matematiikan
professoriksi yhteen meidän pienemmistä yliopistoistamme, ja kaikesta
päättäen oli hänellä loistava ura edessään. Mutta tällä miehellä
olikin perinnöllisiä taipumuksia, jotka olivat mitä pirullisinta
laatua. Rikolliset taipumukset olivat hänellä veressä, ja sensijaan
että olisivat tulleet kukistetuiksi, lisääntyivät ne ja tulivat
äärettömän paljon vaarallisemmiksi hänen tavattoman nerokkaisuutensa
kautta. Yliopistokaupungissa alkoi liikkua hänestä hämäriä huhuja,
hänen täytyi luopua virastansa, ja niin joutui hän Lontooseen, pannen
siellä toimeen valmistavan oppikurssin tulevia upseereja varten. Tämän
verran tietää maailma hänestä, ja sen, mitä nyt kerron sinulle, olen
itse saanut ilmi.

"Sinä tiedät kyllä, Watson, ettei kukaan niin hyvin kuin minä tunne
Lontoon korkeampaa rikollismaailmaa. Jo monta vuotta sitten aloin
huomata, että rikoksentekijäin takana on ollut joku toinen, syvällinen
järjestävä kyky, joka on estänyt lain käyttöä ja suojellut rikollista.
Kerta kerralta, mitä useammanlaatuisissa tapauksissa -- väärennyksissä,
varkauksissa, murhissa -- olen aavistanut tuon voiman olemassaoloa, ja
minä olen sitäpaitsi voinut johtopäätöksieni avulla huomata sen olleen
vaikuttamassa monessa niistä selvittämättömistä rikoksista, joiden
suhteen minun neuvojani ei ole kysytty. Vuosikausia olen koettanut
saada sitä salaavan peitteen poistetuksi, ja niinpä viimein saapui
sekin päivä, jolloin sain kiinni oikeasta langasta ja seurasin sitä,
kunnes se tuhansien viekasten kiemurtelemisien jälkeen johti entiseen
professori Moriartyyn, joka on kuuluisa matemaattisista lahjoistaan.

"Hän on rikoksien Napoleon, Watson. Hän on järjestänyt puolet ilmi
saaduista ja melkein kaikki salassa pysyneet pahat työt tässä
kaupungissa. Hän on nero, filosofi, abstraktinen ajattelija. Hänen
aivonsa ovat erinomaista laatua. Hän istuu liikkumattomana kuin
hämähäkki verkossaan, mutta sen verkon langat menevät tuhansiin
suuntiin, ja hän tuntee jokaisen langan pienimmänkin värähtelyn. Hän
tekee itse hyvin vähän. Hän laatii vain suunnitelmia. Mutta hänen
kätyrinsä ovat monilukuiset, ja hän järjestää hyvin. Jos on kysymys
jostakin rikoksesta, jos joku paperi on varastettava, joku talo
ryöstettävä, joku henkilö raivattava tieltä -- yksi sana vain siitä
professorille, niin asia suunnitellaan ja pannaan toimeen. Joskus
tapahtuu, että kätyri saadaan kiinni. Siinä tapauksessa löytyy aina
rahoja hänen takuukseen tai puolustuksekseen. Mutta toimiva
keskusvoima, joka käytti välikappaletta, ei joudu koskaan kiinni -- ei
edes epäluulon alaseksi. Tämän järjestävän voiman olemassa olon sain
kumminkin johtopäätöksilläni ilmi, Watson, ja käytin koko tarmoni sen
paljastamiseksi ja tuhoamiseksi.

"Mutta professoria ympäröi niin viekkaasti laadittu muuri, että
kaikista ponnistuksistani huolimatta tuntui mahdottomalta hankkia
sellaisia todistuksia, jotka oikeuden edessä olisivat vakuuttavia.
Sinä, hyvä Watson, tunnet minun kykyni ja kumminkin täytyi minun
kolmen kuukauden kuluttua tunnustaa tavanneeni vihdoinkin vastustajan,
joka henkisessä suhteessa on vertaiseni. Hänen rikostensa synnyttämä
kauhu muuttui hänen taitavuutensa ihailuksi. Lopuksi hänen jalkansa
kumminkin liukahti -- hyvin, hyvin vähän -- mutta se oli jo enemmän kuin
hänellä oli varaa, kun olin häntä niin lähellä. Kolmen päivän
kuluttua, ensi maanantaina, on suunnitelmani valmis, ja professori
sekä hänen liittokuntansa etevimmät jäsenet joutuvat poliisin haltuun.
Siitä seuraa vuosisadan suurin rikosjuttu, saadaan selville
neljäkymmentä salaperäistä rikosta, joista jokainen tuottaa
kuolemanrangaistuksen -- mutta jos silmänräpäystäkään liian aikaisin
ryhdymme työhön, niin luisuu kaikki käsistämme vielä viime hetkessä.

"Jos olisin voinut tehdä tämän professori Moriartyn tietämättä, niin
kaikki olisi ollut hyvin. Mutta siksi oli hän liian viekas. Hän
huomasi joka askeleen, jonka otin kietoakseni pauloja hänen
ympärilleen. Kerta toisensa jälkeen koetti hän tunkeutua niiden läpi,
mutta minä olin aina hänen vastassaan. Jos voitaisiin laatia
täydellinen kertomus tästä äänettömästä taistelusta, niin sanon
sinulle, veliseni, että se olisi kuvaus rikosasiain historian
loistavimmista henkisistä turnajaisista ilmisaamisen ja salaamisen
taidossa. En ole koskaan kohonnut niin korkealle, eikä mikään
vastustaja ole minua niin ahdistanut. Hänen viekkautensa oli syvä,
minun taitoni vähän syvempi. Tänä aamuna ryhdyin viimeisiin
toimenpiteisiin ja nyt tarvitaan vain kolme päivää asian
valmistamiseen. Minä istuin aamulla tätä miettien huoneessani, kun ovi
aukeni, ja professori Moriarty seisoi edessäni.

"Minä en tavallisesti pahoin hämmästy, Watson, mutta en voi kieltää
säpsähtäneeni, kun sain nähdä tuon miehen, joka alituisesti oli ollut
ajatuksissani, seisovan omalla kynnykselläni. Hänen ulkomuotonsa
tunsin hyvin. Hän on aivan tavattoman pitkä ja laiha, hänen otsansa on
korkea ja valkoinen, ja silmänsä ovat syvällä päässä. Hänessä on
sileäksi ajeltuine, kalpeine, hieman riutuneine kasvoineen vielä
jotain professorimaista. Hänen olkapäänsä ovat painuneet kumaraan
istumisesta ja opinnoista, kasvot pistävät esiin, eivätkä ole koskaan
paikallaan, vaan liikkuvat hiljaa puolelta toiselle kummallisella,
käärmemäisellä tavalla. Puoliavoimilla, tirkistävillä silmillään
katseli hän minua hyvin uteliaasti.

"'Teidän otsanne on vähemmän kehittynyt kuin olin luullut', sanoi hän
vihdoin. 'Voi olla jokseenkin vaarallista käsitellä ladattua
revolveria yönutun taskussa.'

"Asia on niin että nähtyäni hänet ovessa, ymmärsin paikalla joutuneeni
suureen vaaraan. Hänen ainoa pelastumisen mahdollisuutensa oli minun
suuni tukkiminen ainaiseksi. Silmänräpäyksessä olin siirtänyt
revolverin kirjoituspöydän laatikosta taskuuni ja suunnannut sen
piipun vaatteen läpi häntä kohden. Hänen sanojensa johdosta otin
kumminkin aseen esille, pannen sen, hana viritettynä, eteeni pöydälle.
Hän yhä vain hymyili ja räpytti silmiään, mutta hänen katseessaan oli
jotain jonka vuoksi olin hyvilläni siitä, että revolveri oli käsillä.

"'Arvattavasti ette minua tunne', sanoi hän.

"'Päinvastoin on mielestäni hyvinkin arvattavaa, että tunnen teidät',
vastasin. 'Olkaa hyvä ja istukaa. Minä annan viisi minuuttia
käytettäväksenne, jos teillä on jotain sanottavaa.'

"'Oletteko päätöksessänne vielä varma?'

"'Järkähtämättä!'

"Hän pisti käden taskuunsa ja minä nostin pistoolin pöydältä. Hän otti
kumminkin esiin vain muistikirjan, johon hän oli merkinnyt muutamia
päivämääriä.

"'Te tulitte minun tielleni tammikuun 4:nä päivänä, sanoi hän. 23:na
oli teistä minulle vaivaa; helmikuun keskipalkoilla tuotitte minulle
vaikeita ikävyyksiä; maaliskuun lopussa te saitte aikaan
epäjärjestystä minun suunnitelmissani, ja nyt, huhtikuun lopussa olen
teidän lakkaamattoman vainoamisenne johdosta joutunut sellaiseen
asemaan, että olen vaarassa menettää vapauteni. Asiain tila alkaa
käydä aivan mahdottomaksi.'

"'Onko teillä mitään ehdotettavaa?' kysyin.

"'Teidän täytyy luopua koko asiasta, herra Holmes', sanoi hän, tehden
tuon käärmemäisen liikkeen päällään. Te ymmärrätte kyllä, että teidän
täytyy.'

"'Maanantain perästä', vastasin.

"'No, kas niin!' sanoi hän. 'Mies, jolla on teidän päänne, ymmärtää
kyllä, että voidaan tulla vain yhteen ainoaan lopputulokseen. Teidän
täytyy välttämättä vetäytyä takasin. Te olette saattanut asian siihen,
että meillä on vain yksi keino. Minä olen tuntenut todellista henkistä
nautintoa nähdessäni teidän ponnistuksianne tässä asiassa, ja myönnän
suoraan, että minusta tuntuisi hyvin vaikealta jos tulisin pakotetuksi
äärimmäisyyksiin. Minä huomaan, että te hymyilette, mutta minä
tarkotan todella, mitä sanon.'

"'Vaara kuuluu minun ammattiini', huomautin.

"'Tässä ei ole kysymys vaarasta, vaan välttämättömästä kuolemasta',
sanoi hän. 'Te ette ole vaan jonkun yksilön tiellä, vaan mahtavan,
järjestyneen liittokunnan, jonka suuruutta ja laajuutta te ette ole
voinut terävyydestänne huolimatta saada selville. Teidän täytyy
väistyä, herra Holmes, tai musertua.'

"'Minä pelkään', sanoin minä nousten seisomaan, 'että tämän keskustelun
tuottama huvi saa minut laiminlyömään tärkeämpiä tehtäviä toisella
taholla.'

"Hänkin nousi ylös, katseli minua ääneti ja pudisti surullisena
päätään.

"'Niin, niin', sanoi hän viimein. 'Hyvin ikävää se on, mutta minä olen
tehnyt, mitä olen voinut. Minä tunnen joka liikkeen teidän pelissänne.
Ennen maanantaita ette voi tehdä mitään. Teidän ja minun välillä,
herra Holmes, on käyty kaksintaistelua. Te toivotte saattavanne minut
syytettyjen penkille, mutta minä sanon teille, etten koskaan joudu
siihen. Te toivotte voittavanne minut, mutta minä sanon teille, että
se ei onnistu. Jos te olette kyllin viisas saattamaan minut turmioon,
niin lupaan minä viedä teidät mukanani.'

"'Te olette sanonut minulle joukon kohteliaisuuksia, herra Moriarty',
vastasin. 'Sallikaa minun palkita ne yhdellä ainoalla, kun sanon, että
mielihyvällä suostuisin viimemainittuun mahdollisuuteen, jos voisin
olla varma edellisestä.'

"'Toisen niistä voin vain luvata teille', sähähti hän kääntäen minulle
kumaran selkänsä ja lähti huoneesta tirkistäen ja nuuskien
ympärilleen.

"Sellainen oli tuo merkillinen keskusteluni herra Moriartyn kanssa.
Minä myönnän että se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen. Hänen
hiljanen ja varma puhetapansa synnytti vakuutuksen, että hän tarkotti
totta, ja sillä oli kokonaan toisellainen vaikutus kuin tavallisen
rehentelijän uhkauksilla. Sinä kummeksit luonnollisesti sitä, että
minä en turvaudu poliisiin häntä vastaan, mutta asia on niin, että
isku tulee kohtaamaan minua jonkun hänen kätyrinsä kautta. Minulla on
jo todistuksia siitä."

"Onko sinua jo ahdistettu?"

"Hyvä Watson, professori Moriarty on toimissaan nopea mies. Tänään
kahdentoista tienoilla lähdin kotoani, sillä eräs asia pakotti minua
menemään Oxford Streetille. Kun minä Bentinck Streetiltä olin menossa
viistoon Welbeck Streetille, tulivat kahden hevosen vetämät rattaat
hurjaa vauhtia minua kohden. Yhdellä hyppäyksellä olin päässyt
katukäytävälle, mutta jos olisin hidastellut neljänneksen sekuntia,
olisin ollut mennyttä miestä. Rattaat olivat kääntyneet kadulle
eräästä läheisestä kujasta ja katosivat seuraavassa silmänräpäyksessä.
Senjälkeen pysyttelin käytävällä, mutta kulkiessani Vere Streetiä
putosi tiilikivi alas eräältä katolta musertuen pieniksi sirpaleiksi
jalkojeni eteen. Kutsuin poliisin ja annoin tutkia asiaa. Liuska- ja
tiilikiviä oli pinottu katolle jonkun korjauksen varalta, ja minulle
koetettiin vakuuttaa, että tuuli oli niistä pudottanut yhden. Minä
tiesin kyllä asian oikean laidan, mutta en voinut mitään todistaa.
Tämän kokemuksen jälkeen otin ajurin ja ajoin veljeni asuntoon Pall
Mallin varrelle, jossa olen ollut koko päivän. Nyt olen sinun luonasi,
mutta tullessani tänne hyökkäsi päälleni muuan lyijypäisellä kepillä
varustettu mies. Minä iskin hänet maahan, ja poliisi korjasi hänet
huostaansa, mutta voin vakuuttaa sinulle, ettei koskaan tulla
huomaamaan tällä miehellä, jonka hampaisiin minä sain kuoria
rystyseni, olevan mitään yhteyttä tuon matematiikan opettajan kanssa,
joka nykyään ehkä kymmenen penikulman päässä täältä paraillaan
ratkasee matemaattisia tehtäviä mustalla taululla. Ethän nyt
ihmettele, Watson, joskin heti tultuani tänne suljin ikkunaluukut, ja
jos minun täytyykin pyytää sinulta lupaa saada lähteä täältä jollakin
vähemmän huomattavalla tavalla kuin portin kautta."

Usein olin ihaillut ystäväni rohkeutta, mutta en koskaan niin paljon
kuin nyt, kun hän istui tuolillaan aivan tyynesti luetellen joukon
tapaturmia, jotka yhdessä olivat muodostaneet kauhean päivän.

"Voinethan olla täällä yötä?" sanoin.

"En ystäväni; minä voisin olla vaarallinen vieras. Minulla ovat
suunnitelmani valmiina ja kaikki tulee käymään onnellisesti. Olemme jo
ehtineet niin pitkälle, että itse vangitseminen saattaa tapahtua ilman
että minä olen paikalla, vaikkakin läsnäoloni luonnollisesti on
tarpeen syytöksien todistamiseksi. Senvuoksi on aivan selvää, että
minun on viisainta lähteä täältä niiksi muutamiksi päiviksi, jotka
ovat jäljellä, ennenkuin poliisi voi ryhtyä asiaan, ja minusta olisi
hyvin hauskaa, jos sinä voisit seurata minua mannermaalle."

"Minun sairaitteni tila ei anna aihetta levottomuuteen", vastasin
minä, "ja eräs läheisyydessä asuva lääkäri hoitaa varmaankin
mielellään minun työtäni muutamia päiviä. Minä tulen mukaan."

"Voitko ehtiä valmiiksi huomenaamuksi?"

"Jos se on välttämätöntä."

"Kyllä, se on hyvin välttämätöntä. Ja nyt, hyvä Watson, pyydän sinua
tarkoin kuulemaan minun määräyksiäni ja seuraamaan niitä täsmälleen,
sillä me joudumme nyt yhdessä tekemisiin Euroopan viisaimman konnan ja
mahtavimman rosvojoukkion kanssa. -- Matka-kapineesi lähetät ilman
osoitetta Viktoria-asemalle jo tänä iltana ja hankit luonnollisesti
sitä varten luotettavan lähetin. Huomenna varhain lähetät noutamaan
ajurin, mutta kiellät palvelijaasi ottamasta ensimmäistä tai toista
käsille tulevaa. Hyppäät rattaille ja ajat the Strandiin viettävälle
osalle Lowtherarkaadia. Osotteen kirjotat paperilapulle, annat sen
ajurille ja kiellät häntä heittämästä sitä pois. Maksun pidät käsillä
ja heti kun seisahdutte, hyppäät alas rattailta, riennät arkaadiin ja
sovitat aikasi niin, että ehdit sen toiseen päähän neljännestä vaille
yhdeksän. Pienet, umpivaunut odottavat sinua siellä. Ajaja on puettu
suureen mustaan viittaan, jossa on punainen juova kauluksessa. Nouset
vaunuihin ja saavut Viktoria-asemalle sopivaan aikaan ennen
mannermaajunan lähtöä."

"Missä tapaan sinut?"

"Asemalla. Toisen järjestyksessä ensiluokan vaunuista annan varata
meille."

"Sielläkö tapaamme toisemme?"

"Niin."

Turhaan koetin houkutella Holmesia jäämään luokseni. Ymmärsin hyvin,
että hän luuli tuottavansa onnettomuutta siihen taloon, jossa
oleskeli, ja että hän siitä syystä lähti pois. Sanottuaan vielä jonkun
sanan suunnitelmista seuraavaa päivää varten, nousi hän ylös, ja me
menimme yhdessä puutarhaan. Kiivettyään aidan yli ja tultuaan Mortimer
Streetille vihelsi hän ajuria ja minä kuulin rattaiden vierivän pois.

Seuraavana aamuna noudatin tarkkaan Holmesin määräyksiä. Ajuri
hankittiin ottamalla huomioon sellaisia varovaisuustoimenpiteitä,
jotka estivät minua saamasta tähän tarkotukseen erityisesti aiottua
ajuria, ja heti aamiaisen jälkeen ajoin minä Lowtherarkaadin luo,
jonka läpi kiiruhdin, minkä ehdin. Pienet umpivaunut odottivat siellä,
ajajana oli lihava, tummaan viittaan puettu mies, ja tuskin olin ehtinyt
vaunuihin, kun hän iski hevosiaan ja niin riennettiin Viktoria-asemalle.
Heti noustuani vaunuista käänsi hän ja ajoi nopeasti tiehensä
katsahtamattakaan minuun.

Siihen asti oli kaikki käynyt hyvin. Matkakapineeni olivat siellä
hyvässä järjestyksessä, ja helposti löysin Holmesin minulle neuvoman
vaunun. Sitäpaitsi oli ainoastaan sen vaunun kyljessä ilmotus, että se
oli tilattu. Minua huoletti vain, että Holmesia ei näkynyt. Aseman
kellosta näin, että puuttui vain seitsemän minuuttia lähtöön. Turhaan
etsin kaikkien näiden matkustajain ja hyvästiä jättäväin saattajain
joukosta ystäväni laihaa vartaloa. Häntä ei näkynyt. Muutamia
minuutteja käytin auttaakseni erästä kunnianarvosaa italialaista
pappia selittämään konduktöörille, että hänen matkatavaransa ovat
lähetettävät suoraan Pariisiin. Kun tämä oli tehty ja vielä kerran
olin katsonut ympärilleni, palasin vaunuumme ja huomasin, että
konduktööri kiellosta huolimatta oli antanut minulle matkatoveriksi
tuon iäkkään italialaisen ystäväni. Ei maksanut vaivaa selittää
vanhukselle, ettei hänellä ollut oikeutta matkustaa tässä vaunussa,
sillä minun italiani oli melkein kehnompi kuin hänen englantinsa.
Kohautin kärsivällisesti olkapäitäni ja seisoin yhä tähystellen
Holmesia. Kylmä väristys kulki läpitseni, ja minä aloin pelätä hänen
poisjäämisensä riippuvan siitä, että jotain oli tapahtunut hänelle
yöllä. Vaunujen ovet olivat suletut, ja konduktöörin vihellys jo
kuului, kun joku sanoi takanani.

"Hyvä Watson, voisit sinä mielestäni edes tervehtiä minua."

Minä käännyin ja jäin hämmästyneenä seisomaan. Pappivanhus katsoi
minuun. Silmänräpäykseksi olivat rypyt hänen kasvoiltaan hävinneet,
nenä ei ollut niin lähellä leukaa, alahuuli ei pistänyt esiin, suun
pureksimis-liikkeet olivat lakanneet, himmeisiin silmiin oli tullut
tulta koukistunut vartalo oli suoristunut. Seuraavassa hetkessä
luhistui hän kokoon jälleen, ja Holmes oli kadonnut yhtä nopeaan kuin
hän oli tullutkin.

"Taivas!" huudahdin minä. "Kuinka säikäytitkään minua!"

"Kaikki varovaisuustoimet ovat vielä tarpeellisia", kuiskasi hän.
"Minulla on syytä luulla, että vihollisemme seuraavat meitä
kintereillämme. Ah, kas tuossa on Moriarty itse!"

Juna oli jo liikkeessä. Kun katsoin taaksepäin, näin kookkaan miehen
rajulla voimalla tunkeutuvan ihmisjoukon läpi ja viittaavan kädellään,
ikäänkuin olisi hän tahtonut pysäyttää junan.

Se oli kumminkin jo myöhästä, sillä vauhti oli lisääntynyt, ja
seuraavassa hetkessä jäi asema taaksemme.

"Varovaisuudestamme huolimatta pääsimme töin tuskin pakoon", sanoi
Holmes nauraen. Hän nousi seisomaan, heitti yltään mustan kaapunsa ja
hatun, jotka olivat olleet hänellä valepukuna, sekä pisti ne
matkalaukkuunsa.

"Oletko lukenut aamulehtiä, Watson?"

"En."

"Siis et tiedä, mitä on tapahtunut Baker Streetillä?"

"Baker Streetilläkö?"

"He pistivät tuleen asuntomme yöllä, mutta suurta vahinkoa ei
tapahtunut."

"Tämähän on kauheata, Holmes! Se on aivan sietämätöntä."

"He näyttävät kokonaan kadottaneen minut näkyvistään, sittenkun tuo
lyijykeppinen mies vangittiin. Muussa tapauksessa he eivät olisi
luulleet minun palanneen asuntooni. He näyttävät kumminkin
ottaneen vaivakseen vartioida sinua, ja siten joutui Moriarty
Viktoria-asemalle.

"Ethän vain ole tehnyt mitään varomattomuutta tänä aamuna?"

"Seurasin täsmälleen sinun neuvojasi."

"Ja nuo pienet umpinaiset vaunut löysit heti?"

"Kyllä, ne odottivat mainitsemallasi paikalla."

"Tunsitko ajajan?"

"En."

"Se oli veljeni Mycroft. On hyvin onnellista päästä sellaisessa
tilaisuudessa käyttämästä palkattua väkeä ja uskomasta asiaansa
heille. Mutta nyt tulee meidän sopia menettelystämme Moriartya
kohtaan."

"Tämähän on pikajuna ja laiva lähtee heti sen saavuttua, joten
voinemme olla varmoja siitä, että hän ei enää meitä vainoa."

"Hyvä Watson, sinä et varmaankaan oikein ymmärtänyt minua, kun sanoin,
että tuota miestä täytyy pitää henkisesti täydelleen minun arvosenani.
Ethän toki luule minun antavan näin vähäsen vastuksen pidättää
itseäni, jos olisin nyt tuon takaa-ajajan sijassa? Miksi sinulla
sitten on niin huono ajatus hänestä?"

"Mitä hän sitten voi tehdä?"

"Saman, mitä minä hänen sijassaan olisin tehnyt."

"Ja mitä sinä sitten olisit tehnyt?"

"Ottanut ylimääräsen junan."

"Mutta se ehtisi perille liian myöhään."

"Ei suinkaan. Tämä juna pysähtyy Canterburyssä, ja laivan lähtiessä
syntyy kyllä neljännestunnin viivytys. Siinä hän meidät yllättää."

"Voisi luulla, että me olemme rikoksentekijöitä. Voimmehan antaa
vangita hänet, kun hän saapuu."

"Ja sillä olisi kolmen kuukauden työ hukassa. Me saisimme kiinni
suuren kalan, mutta pienemmät livahtaisivat verkosta oikealle ja
vasemmalle. Maanantaina ovat ne kaikki kiinni. Vangitsemisesta ei voi
olla kysymys."

"Mitä teemme sitten?"

"Jäämme pois junasta Canterburyssä."

"Ja sitten?"

"Sitten saamme matkustaa toisella junalla Newhaveniin ja sieltä
Dieppeen. Moriarty tulee vieläkin kerran tekemään niinkuin minä olisin
tehnyt. Hän matkustaa Pariisiin, ottaa selkoa matkatavaroistamme ja
odottaa kaksi päivää tavaramakasiinin läheisyydessä. Sillä aikaa
varustamme me itsellemme pienet käsilaukut, hyödytämme niiden maiden
teollisuutta, joiden läpi kuljemme, ja lähdemme hiljalleen Sveitsiin
Luxemburgin ja Baselin kautta."

Olen kyllin tottunut matkustamiseen jotta en pannut pahakseni
tavaraini menettämistä, mutta en voi kieltää että minua suututti
hiipiä pakoon miestä, jonka menneisyys oli mitä mustimman
halpamaisuuden merkitsemä. Kieltämätöntä oli kumminkin, että Holmes
ymmärsi aseman paljoa paremmin kuin minä. Canterburyssä astuimme siis
junasta ja saimme tietää, että vasta tunnin päästä lähti juna
Newhaveniin.

Seisoin hieman tyytymättömänä katsellen pois kiitävää tavaravaunua,
joka sisälsi vaatevarastoni, kun Holmes tarttui minua käsivarteen ja
viittasi rataa pitkin.

"Tuossa näet, nyt jo!" sanoi hän.

Kaukana metsien reunalla näkyi vähänen savupilvi. Minuuttia myöhemmin
tuli yhtä vaunua kuljettava veturi kiitäen pitkin asemalle johtavaa
ratakaarta. Me ehdimme tuskin painautua matkalaukkukasan taakse, kun
kone meluten ja puhkuen syöksyi ohitsemme ja työnsi lämmintä höyryä
kasvoillemme.

"Siinä hän menee", sanoi Holmes seisoessamme katsomassa vaunua, joka
heilui ja keinui kiskoilla. "Kuten näet löytyy raja tuonkin miehen
kekseliäisyydelle. Olisi todella ollut mestarillinen temppu, jos hän
olisi arvannut minun arvaukseni ja toiminut sen mukaan."

"Ja mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saavuttanut meidät?"

"Ei voi vähintäkään epäillä, ettei hän olisi koettanut ottaa minua
hengiltä. Mutta siinä jutussa on sentään aina kaksi kysymyksessä. Nyt
on kysymys siitä, syömmekö jo näin liian aikasin täällä, vai
alistummeko olemaan nälissämme, kunnes ehdimme Newhavenin aseman
ravintolaan."

Me tulimme Brysseliin illalla ja olimme siellä kaksi päivää;
kolmantena päivänä matkustimme Strassburgiin. Maanantaiaamuna oli
Holmes sähköttänyt Lontoon poliisille, ja illalla oli vastaus
odottamassa hotellissa. Holmes avasi sen ja katkerasti lausahtaen
viskasi sen tuleen.

"Sen saatoin hyvin tietää", sanoi hän. "Hän on päässyt pakoon."

"Moriartyko?"

"He ovat saaneet käsiinsä koko joukkion paitsi häntä. Hän on vetänyt
heitä nenästä. Minun lähdettyäni ei luonnollisesti ollut ketään, joka
olisi voinut häntä hallita. Minä luulin kumminkin antaneeni juonen
kaikki langat heidän käsiinsä. Varmaan on parasta, Watson, että sinä
palaat Englantiin."

"Miksi niin?"

"Siksi, että minä tästä lähtien tulen olemaan vaarallinen matkatoveri.
Tuolla miehellä ei ole enää mitään tehtävää. Hän on hukassa, jos palaa
Lontooseen. Jos olen hänet oikein käsittänyt, niin tulee hän nyt
käyttämään koko tarmonsa kostaakseen minulle. Hän viittasi
siihen lyhyessä keskustelussamme, ja minä luulen hänen totta
tarkoittaneenkin. Ehdottomasti teet viisaimmin, jos palaat Englantiin
ja antaudut työhösi."

Tätä neuvoa en voinut totella, kun olin vanha ystävä ja sitäpaitsi
ennenkin ollut tulessa. Istuimme ainakin noin puolen tuntia
Strassburgin hotellin ruokasalissa pohtien asiaa, mutta samana iltana
olimme jo matkalla Geneveen.

Viikon ajan matkustimme pitkin ihanaa Rhône-laaksoa, poikkesimme siitä
Lenkin luona ja kuljimme Gemmin yli, jossa vielä oli syvältä lunta,
sekä edelleen Interlakenin kautta Merringeniin. Matka oli hyvin
hauska. Allamme versoi kevään vihreys, yllämme näimme lumen
neitseellisessä valkeudessaan; huomasin kumminkin, ettei Holmes
hetkeksikään unohtanut sitä uhkaavaa varjoa, joka häntä seurasi.
Somissa alppimajoissa samoin kuin yksinäisillä vuoriteillä saatoin
hänen nopeista katseistaan ja siitä, että hän tarkasti jokaisen
vastaantulijan kasvoja, päättää hänen varmasti uskovan, että emme
voineet välttää jäljissämme hiipivää vaaraa, minne menimmekin.

Kerrankin, sivuutettuamme Gemmin ja kulkiessamme pitkin tuon
surumielisen näkösen Daubenjärven rantaa, syöksyi suuri kivilohkare,
joka oli irtaantunut vuorenrinteestä oikealla puolellamme, alas ja
putosi kovalla jyminällä veteen aivan meidän takanamme. Heti paikalla
juoksi Holmes jyrkännettä ylös ja korkealla vuorenhuipulla seisoen
katseli ympärilleen joka suunnalle. Turhaan koetti oppaamme hänelle
vakuuttaa, että kiviä usein keväällä putoilee alas juuri tässä. Hän ei
sanonut mitään, mutta kun hän hymyillen katsoi minuun, ymmärsin, että
hän oli voinut odottaakin tuota tapausta.

Alituisesta valppaudestaan huolimatta ei hän ollut ensinkään
alakuloinen. Päinvastoin muistan, etten koskaan ollut nähnyt häntä
paremmalla mielellä. Alituiseen palasi hän siihen asiaan, että hän
ilolla uhraisi henkensä, jos voisi varmaan uskoa yhteiskunnan siten
vapautuvan professori Moriartysta.

"Tiedätkö Watson, minä melkein luulen uskaltavani sanoa, etten ole
elänyt turhaan", huomautti hän kerrankin. "Jos tietäisin tänä iltana
kuolevani, voisin kumminkin tyynellä mielellä ajatella mennyttä aikaa.
Lontoon ilma puhdistuu minun toimeni kautta. Useammassa kuin
tuhannessa tapauksessa luulen käyttäneeni kykyäni oikeuden hyväksi.
Viime aikoina olen tuntenut suurempaa halua ryhtyä ratkasemaan niitä
arvotuksia, joita ilmenee luonnossa, kuin niitä enemmän pintapuolisia,
joihin luonnottomat yhteiskuntaolomme ovat syynä. Sinun
muistiinpanosi, Watson, päättyvät sinä päivänä, jolloin minä kruunaan
elämäntyöni ottamalla kiinni tai surmaamalla Euroopan vaarallisimman
ja viekkaimman rikoksentekijän."

Aion esittää sen vähän, mitä minulla vielä on kerrottavaa lyhyesti,
mutta kumminkin koettamalla olla asiallinen. Aine ei ole minulle
mieluinen, ja kumminkin tiedän, että minun velvollisuuteni on olla
syrjäyttämättä ainoatakaan kohtaa siitä.

Toukokuun 3:na päivänä saavuimme pieneen Merringenin kaupunkiin ja
asetuimme asumaan Englischer Hofiin, joka silloin oli vanhemman Peter
Steilerin hallussa. Isäntämme oli älykäs mies ja puhui englantia
erinomaisen hyvin, sillä hän oli kolme vuotta palvellut Grosvenor
hotellissa Lontoossa. Hänen neuvostaan me 4:nä päivänä iltapuoleen
lähdimme yhdessä kulkemaan vuorten yli, aikoen viettää yömme
Rosenlainin kylässä. Meitä oli kumminkin innokkaasti kehotettu olemaan
menemättä Reichenbachputouksen ohi, joka on puolitiessä ylhäällä
vuorella, tekemättä vähästä mutkaa sitä nähdäksemme.

Se on todellakin komea näky. Sulavan lumen paisuttama vesijoukko
syöksyy alas hirvittävään kuiluun, josta vaahto nousee kuin savu
palavasta talosta. Se aukko, johon joki syöksyy, on molemmin puolin
kiiltäväin, sysimustain vuoriseinäin ympäröimä kuilu, joka suppenee
mittaamattoman syväksi kuohuvaksi ja kiehuvaksi kattilaksi, jonka
piikkisille reunoille vesi pärskyy.

On omituista nähdä kohtisuoraa putousta, vihertävää vettä, joka
levähtämättä syöksyilee karjuen alas, ja kuohuvaa vaahtoa, joka
alituiseen kohoaa ylöspäin, mutta päätä rupeaa pyörryttämään tuo
alituinen vilinä ja kohina. Me olimme lähellä jyrkännettä ja
katselimme heijastusta, joka syntyi vesijoukon murtuessa alhaalla
syvyydessä mustaa kalliota vasten, sekä kuuntelimme kuohun mukana
syvyydestä nousevaa melkein inhimilliseltä tuntuvaa ähkinää.

Vuoreen on murrettu polku, jotta paremmin voisi nähdä putouksen, mutta
se loppuu äkkiä ja matkailijan täytyy palata samaa tietä takasin.
Olimme juuri kääntyneet, kun meitä vastaan juoksi eräs nuori poika
tuoden kirjettä. Siinä oli meidän hotellimme leima, ja isäntä oli sen
kirjottanut minulle. Sisällyksestä kävi selville, että vähän aikaa
meidän lähtömme jälkeen oli hotelliin saapunut eräs englantilainen
nainen, jolla oli viime asteen keuhkotauti. Talven oli hän ollut
Davosissa, ja nyt oli hän palaamassa ystäväinsä luo Luzerniin, mutta
oli saanut ankaran verenvuodon keuhkoihinsa. Hänen ei luultu elävän
enää muutamaa tuntia kauemmin, mutta hänelle tuottaisi suurta
lohdutusta, jos hän saisi puhutella englantilaista lääkäriä, ja jos
minä tahtoisin hyväntahtoisesti palata takasin j. n. e. Kunnon Steiler
lisäsi tähän jälki-kirjotuksessa, että hänkin puolestaan olisi hyvin
kiitollinen, jos tulisin, sillä tuo englantilainen nainen ei millään
ehdolla tahtonut puhutella sveitsiläistä lääkäriä, ja hän, isäntä,
tunsi olevansa suuressa vastuunalaisuudessa.

Minulla ei todellakaan ollut valitsemisen varaa. Kuinka voisin
kieltäytyä noudattamasta tätä kuolevan kansalaisen pyyntöä vieraassa
maassa? Ja kumminkin epäilytti minua jättää Holmesia yksin. Viimein
sovimme siitä, että tuon sveitsiläispojan piti seurata Holmesia
oppaana, samalla kun minä palasin Merringeniin. Ystäväni sanoi
aikovansa viipyä vielä vähän aikaa putouksen luona ja sitten
kulkevansa hitaasti vuoren ylitse Rosenlainiin, jonne minäkin
saapuisin illalla. Kun käännyin takasin, näin Holmesin seisovan
kallioon nojaten, käsivarret ristissä rinnalla, ja katselevan
kuohuvaan veteen. Siinä näin hänet viimeisen kerran tässä maailmassa.

Kun jo melkein olin ehtinyt vuorelta alas, käännyin jälleen katsomaan
taakseni. Siitä paikasta en saattanut nähdä putousta, mutta voin nähdä
mutkaisen polun, joka kiertää vuoren kielekkeen ja vie putoukselle.
Tällä polulla näin erään miehen kulkevan nopein askelin eteenpäin.
Hänen tumma vartalonsa kuvastui selvään viheriää taustaa vasten.
Huomasin hänen kulkevan joutuisaan ja tarmokkaasti, mutta omassa
kiireessäni unohdin hänet pian.

Vähän yli tunnin kuljettuani saavuin Merringeniin. Ukko Steiler seisoi
hotellinsa ovella.

"No, kuinka on laita?" kysyin minä kiiruhtaen hänen luokseen. "Toivon
ettei hänen tilansa ole huonontunut."

Se hämmästyksen ilme, jonka heti huomasin hänen kasvoillaan, sai veren
hyytymään suonissani.

"Ettekö sitten olekaan kirjoittanut tätä?" kysyin ja otin pikaisesti
kirjeen taskustani. "Eikö hotellissa löydy ketään sairasta
englantilaista naista."

"En minä ole sitä kirjottanut, mutta paperissa on hotellin leima. Oh,
nyt ymmärrän. Sen on varmaan tuo pitkä englantilainen kirjottanut,
joka saapui tänne teidän mentyä. Hän sanoi --."

"Mutta minä en odottanut isännän selitystä. Pahojen aavistusten
valtaamana juoksin kaupungin katua takasin sille polulle, jota juuri
olin tullut. Tunti oli kulunut laskeutumiseen ja kaikista
ponnistuksistani huolimatta oli vielä mennyt kaksi tuntia ennenkuin
olin ehtinyt takaisin Reichenbachin putoukselle. Holmesin alppisauva
oli vielä siellä vuoren vierellä olevaa suurta kiveä vasten. Mutta sen
omistajasta ei näkynyt merkkiäkään, ja huutoni olivat turhia. Niihin
vastasi vain oma ääneni, joka moninkertaisena kaikuna heijastui
ympäröivistä kallioista.

"Alppisauvan näkeminen pani minut vapisemaan. Holmes ei siis ollutkaan
mennyt Rosenlainiin. Hän oli jäänyt tähän kolmen jalan levyiselle
polulle, jossa vuorenseinä oli toisella ja äkkijyrkkä kuilu toisella
puolella, ja siinä oli vihamiehensä hänet tavannut. Sveitsiläispoika
oli kadonnut. Luultavasti oli hän ollut Moriartyn palveluksessa ja
jättänyt miehet kahden. Ja mitä oli sitten tapahtunut? Kuka voisi
kertoa, mitä sitten oli tapahtunut?

"Seisoin hetken aikaa liikkumattomana ja koetin selitellä ajatuksiani,
sillä asema oli niin kamala, että se melkein lamautti minut. Muistin
silloin Holmesin omat menettelytavat ja koetin käyttää niitä hyväkseni
nyt, kun oli yritettävä ottaa selville hänen surullinen kohtalonsa. Ja
se olikin, paha kyllä, hyvinkin helppoa. Keskustellessamme emme olleet
menneet polun päähän saakka vaan seisahtuneet suunnilleen siihen,
missä sauva oli. Musta maa oli aina pehmeä siitä kuohusta, jota
pärskyi ylös kuilusta ja linnunkin jälki olisi siinä näkynyt. Kahden
miehen jäljet veivät selvästi polun päähän. Mutta toiseen suuntaan ei
näkynyt jälkiä menevän. Muutamia kyynäriä polun päästä oli maa
myllerretty, ja kuilun reunalla kasvavat kallioimarteet ja pensaat
olivat polkeentuneet ja repeytyneet. Laskeuduin kalliolle silmilleni
ja katsoin alas. Kuohu suitsusi ympärilläni. Hotellista lähdettyäni
oli tullut pimeä, ja nyt voin ainoastaan nähdä siellä täällä vuoren
seinän kostean kiillon ja kaukana syvyydessä, jossa putous murtui,
jotain välkkyvän valkoista. Minä huusin, mutta vain veden ähkivä
valitus kuului korviini.

"Oli kumminkin niin määrätty, että minun piti saada viimeinen tervehdys
ystävältäni ja toveriltani. Olen maininnut, että hänen alppisauvansa
oli jäänyt polun viereen kiveä eli matalaa kallion kärkeä vasten.
Tällä kivellä huomasin jonkun esineen, joka välkähti, ja kun ojensin
käteni ylös sitä ottamaan, huomasin, että se oli Holmesin hopeainen
sigarettikotelo. Kokoontaitettu paperi, joka oli ollut sen alla,
putosi polulle, Avasin sen, ja huomasin kolme hänen muistikirjastaan
revittyä lehteä, jotka olivat osoitetut minulle. Oli kuvaavaa tälle
miehelle, että osoite oli yhtä tarkka, käsiala yhtä varma ja selvä
kuin olisi hän kirjoittanut sen omassa huoneessaan.

  "Rakas Watson", kuului se, "minä kirjotan nämä rivit herra Moriartyn
  kohteliaalla suostumuksella. Hän odottaa hetkeä, jolloin minulle sopii
  ruveta keskustelemaan keskeisistä asioistamme. Hän on juuri kertonut
  minulle, mitä keinoja hän on käyttänyt välttääkseen englantilaista
  poliisia ja pitääkseen silmällä meidän puuhiamme. En voi muuta kuin
  myöntää, että hänen kertomuksensa on vahvistanut minun suuria
  ajatuksiani hänen kyvystään ja kelvollisuudestaan. Olen tyytyväinen
  tietäessäni saavani vastaisiksi ajoiksi vapauttaa yhteiskunnan hänen
  vehkeittensä vaikutuksista, vaikkakin pelkään sen tapahtuvan hinnasta,
  joka tuottaa tuskaa ystävilleni ja varsinkin sinulle, rakas Watson.
  Olen kumminkin jo sanonut sinulle, että minun urani joka tapauksessa
  on ehtinyt käännekohtaansa, ja ettei se voi päättyä minulle
  mieluisemmalla tavalla kuin tämä. Ollakseni täysin rehellinen täytyy
  minun tunnustaa, että varmasti uskoin tuon Merringenistä tulevan
  kirjeen olevan väärän, ja antaessani sinun lähteä tuolle asialle olin
  varma siitä, että tällainen ratkaisu oli tulossa. Sano
  poliisipäällikkö Pattersonille, että ne paperit, joita tarvitaan tuon
  rosvojoukkion tuomitsemiseksi löytyvät M-osastossa, pistettyinä
  siniseen kuoreen, jossa on päällekirjotuksena 'Moriarty.'
  Testamenttini, jonka kirjotin ennen lähtöäni Englannista, on veljeni
  Mycroftin hallussa. Vie terveiseni rouvallesi. Ja nyt hyvästi, rakas
  Watson.

  Sinun harras ystäväsi Sherlock Holmes."

Tarvitaan vain muutamia sanoja lopun kertomiseen. Asiantuntijain
toimeenpanema tutkimus todisti jokseenkin varmaan, että nuo miehet
olivat joutuneet käsikähmään, joka oli päättynyt, niinkuin sen
sellaisella paikalla täytyi päättyä, siten, että he olivat toistensa
sylissä molemmat syöksyneet jyrkänteen reunalta alas. Ei luonnolisesti
maksanut vaivaa koettaa etsiä ruumiita, joten nykyisen ihmispolven
vaarallisin konna ja sen etevin lain edustaja lepäävät ikuisiin
aikoihin siellä alhaalla kiehuilevan veden ja suitsevan kuohun
kamalassa kohinassa. Sveitsiläis-pojasta ei saatu vihiä; hän oli
varmaankin joku Moriartyn lukuisista kätyreistä. Mitä rosvojoukkioon
tulee, niin muistaa yleisö varmaankin selvästi, kuinka perinpohjin
Holmesin keräämät asiakirjat paljastivat sen järjestön, ja kuinka
raskaasti hänen iskunsa heitä kohtasi. Joukkion katalasta johtajasta
tuli tutkimuksissa hyvin vähän ilmi, ja joskin minun nyt on täytynyt
lyhyesti kuvailla hänen elämäänsä, niin ovat siihen syynä ne
ymmärtämättömät puolustajat, jotka ovat koettaneet puhdistaa hänen
muistoansa parjaamalla sitä ystävää, jota aina tulen pitämään
parhaimpana ja viisaimpana miehenä, mitä koskaan olen tuntenut.








End of Project Gutenberg's Baskervillen koira, by Arthur Conan Doyle

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK BASKERVILLEN KOIRA ***

***** This file should be named 32536-8.txt or 32536-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/3/2/5/3/32536/

Produced by Harri Anttonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
[email protected].  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     [email protected]


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.